diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 21265-8.txt | 7921 | ||||
| -rw-r--r-- | 21265-8.zip | bin | 0 -> 140679 bytes | |||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
5 files changed, 7937 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/21265-8.txt b/21265-8.txt new file mode 100644 index 0000000..4f136ca --- /dev/null +++ b/21265-8.txt @@ -0,0 +1,7921 @@ +The Project Gutenberg EBook of Pohjavirtoja, by Marja Salmela + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Pohjavirtoja + Romaani + +Author: Marja Salmela + +Release Date: April 30, 2007 [EBook #21265] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK POHJAVIRTOJA *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +POHJAVIRTOJA + +Romaani + + +Kirj. + +MARJA SALMELA + + +WSOY, Porvoo, 1911. + + + +SISÄLLYS: + +Eero +Jokapäiväisyyden poluilta +Alppien maassa +Kun tiet yhtyivät + + + + + + +EERO + + + + +Tohtorin talon ruokasalissa kävi lakkaamaton puheen porina. Nuorin +lapsista leikki lattialla pienen, naapuritalosta vieraisille tulleen +toverin kanssa, vanhemmat lukivat läksyjään, mikä ääneen, mikä +puoliääneen. + +Eero, vanhin kotona olevista lapsista, istui erillään muista huoneen +perällä, suuressa, vanhanaikuisessa keinutuolissa, kirjat polvellaan. +Ikkunan luona, pienen pöydän ympärillä lukivat kansakoulua käyvät +lapset läksyjään. Heitä oli kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Ville, vanhin +heistä, istui kahdeksanvuotiaan Yrjön vieressä ja joka kerralta, kun +Yrjön sisälukuharjoitus kävi liian äänekkääksi tuuppasi Ville häntä +saappaan korolla sääreen. »Älähän», äännähti silloin Yrjö ja siirtyi +etäämmälle veljestä. Mutta tuuppaus teki tehtävänsä. Luku kävi isoksi +aikaa hiljaisemmaksi, kunnes voima ja vauhti taas vähitellen kiihtyi, +aiheuttaen lopulta uuden tuuppauksen. + +Villen ja Yrjön välillä ijässä olevat pikku tytöt istuivat pöydän +toisella puolella, milloin äänettöminä lukien, milloin hiljaa keskenään +supisten. + +Ulkona oli pilkkosen pimeä. Silloin tällöin ikkunoita vastaan +singahtavista, märistä hiutaleistä päättäen satoi siellä lumiräntää. +Tuuli tuntui käyvän puuskittain. Väliin se vaikeni, sitte yritti taas +entistä vihaisemmin. Nurkan ohi pyyhkäistessään se aina ulvahti pitkään +ja haikeasti. + +Huoneessa olevista sitä eivät kuitenkaan muut huomanneet kuin +tohtorinna ja Eero. Tohtorinna huokasi silloin aina väsyneesti ja +raskaasti. Eero sitävastoin ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota +siihen mitä kuuli. Hän vain luki. + +Kun tuuli levähti eikä huoneessa kuulunut muuta kuin lukevien ja +leikkivien lasten ääniä, saattoi tohtorinna viereisestä huoneesta +eroittaa miehensä askeleet. Sitte hän kuuli tohtorin asettuvan +tuoliinsa, kuuli paperin rapinaa kuin sanomalehtiä olisi käännelty ja +pari kertaa lusikan kilahduksen lasin laitaa vastaan. + +Tohtorinna huokasi. Huulia väräytti katkera hymy. Hermostuneen +kiireisesti hän sitte tarttui pöytälaatikosta ottamaansa veitseen ja +rupesi valmistamaan voileipiä lapsille. + +Katse kulki lattialla leikkivästä tytön tylleröstä pöydän ääressä +lukevien luokse ja pysähtyi sitte Eeroon, joka koukkuselkäisenä kuin +vanhus istui painuneena kirjojensa yli. + +Miten kalpea hän oli! Kyllä näki, että hän oli ollut sairaana ja oli +vieläkin. Mutta eihän hänen laiseltaan mitään saanut tietää. Senlainen +umpimielinen tuppisuu hänkin oli, aivan niinkuin isänsä. Ei +äännähtänyt, vaikka puulla olisi päähän lyönyt. Senlainen hän oli jo +pienenä. + +Tohtorinna oli taas huokaista, mutta huokauksen asemesta tulikin +hymyily, sillä hänen ajatuksensa luistivat Oskariin, joka paraikaa luki +ylioppilastutkintoaan. Se poika osasi iloita ja valmistaa iloa +muillekin. Kaskuja ja hyvää tuulta häneltä riitti, niin että siitä +äidinkin väsynyt mieli virkistyi. Olisipa nyt vain Oskar täällä, ei +silloin tarvitseisi kuunnella tuota tuulen raskasmielistä valitusta, +eikä pääsisi ahdistamaan synkät ajatukset. + +Mutta oliko ihme, jos ei iloita jaksanut? Tällainen lauma aina +ympärillä ja kohta kätkyessä taas uusi avun pyytäjä. Ihminen oli +hänkin. + +Viereisestä huoneesta alkoivat taas kuulua nuo hitaat, laahaavat +askeleet, ja lusikka kilahti totilasin laitaan. + +Tohtorinnan mieli kuohahti. Tuolla hän kulki, tuo umpimielinen +yksinjurottaja, joka ei muusta välittänyt, kunhan sai tapojaan +noudattaa ja olla rauhassa. Ja sellainen oli se mies, jolle hän kerran +onnellisena seitsentoistavuotiaana oli antautunut! + +Voi niitäkin aikoja! Elämä oli ollut kuin silkkiä siihen asti ja +silloin sitä tietysti kuvitteli, että nyt se ilo vasta alkaa, kun +naimisiin joutuu. + +Mutta pitkältäkö sitä riitti? Hän ei vielä ollut täyttänyt +kahdeksaatoista vuotta, kun Hanna syntyi. Se oli ensimäinen suru. Hän +oli silloin itse vielä niin lapsellinen. Hän olisi mieluummin +huvitellut kuin kytkeytynyt kätkyen viereen. Mutta minne sitä siitä +pääsi. Täytyi vain alistua. Ei auttanut muu. + +Ennenkuin vuosi uudelleen oli umpeen kulunut oli toinen jo kätkyessä. + +Tohtorinna sivalsi sukkelasti voita leivälle ja pisti sen lautaselle +toisten valmisten voileipien viereen. Sitte hän leikkasi uuden +viipaleen ja levitti voita päälle. + +Hänen liikkeensä olivat yhtäkkiä muuttuneet. Ne eivät enää olleet +väsyneen hitaita. Ne olivat vilkkaita, voimakkaita. Hän muisti voimansa +vuosia ja niistä heijastui häneen vieläkin hetkellistä voimaa. + +Pian oli elämä häntä kypsyttänyt! Vaikka hän Hannan syntyessä itse +vielä oli lapsi, ei hän kauan sen jälkeen lapsena pysynyt. Kun Astrid +syntyi, oli jo toisin. Hän oli silloin alkanut käydä sitä kovaa, +itsetietoista taistelua, johon hän muutamien vuosien voimat keskitti. +Hänelle oli selvinnyt, miten kovin heikko luonne tohtorilla oli. +Liiankin hyvin hän oli oppinut sen, mitä sekä iso-isä, isä että suurin +osa paikkakunnan herroista olivat hänelle opettaneet. Umpimielisyys ei +siihen aikaan häntä vaivannut. Hän rakasti iloista seuraelämää yhtä +paljo kuin hänen nuori rouvansa. Mutta hän rakasti lasia myöskin, ja se +pani pelkäämään. + +Oltuaan pari vuotta naimisissa aavisti jo Aina-rouva millaista mahtoi +olla elämä juomarin vaimona, ja se aavistus kypsytti hänet naiseksi. Se +nostatti taisteluun. Hänen kohtalonsa ei saanut muodostua sellaiseksi. +Hän tahtoi ja hänen täytyi se estää. Olihan hän nainen, vieläpä nuori +ja kaunis. Hänellä oli vaikutusvaltaa ja hänen täytyi päästä voitolle. + +Miten ne vuodet selvinä olivat mieleen painuneet, ihan kuin tuskan +sinne uurtamina. Kuinka hän silloin lirkutteli ja lellitteli miestään +ihan kuin pientä lasta, saadakseen hänet lupaamaan, ettei joisi kylässä +kohtuuttomasti. + +Huoaten ja väkinäisesti se lupaus usein annettiin ja kun iltakutsuista +palattiin kotia, oli se tavallisesti rikottu. + +Tohtori puolusti itseään sillä, että se oli tapahtunut »aivan +vahingossa», »ihan tietämättä ja tahtomatta» tai sillä »ettei se niin +vaarallista ollut». Mutta Aina oli järkähtämätön. Hän tahtoi pelastua +itse ja hän tahtoi pelastaa perheensä, sentähden hän ei saanut antaa +anteeksi. Tohtorin täytyi oppia pysymään kohtuudessa. + +Lellitteleminen vaihdettiin senvuoksi kovuuteen. Mutta ei tullut +tylyydestä eikä ankaruudesta apua enemmän kuin hyvyydestäkään. Tohtori +oli parantumaton. + +Siitä oli vuosia nyt, mutta vieläkin tuntui raskaalta ajatella tuota +suurta taistelua ja suurta tappiota. + +Tohtorinnan ajatukset keskeytyivät samassa, sillä leikkivien pöydässä +kuului paha parahdus. + +-- Mitä nyt? Taasko sinä Ville teet kiusaa? -- Äiti kuivasi Yrjön +kyyneleitä. + +-- Tallasi niin kovasti -- ihan korollaan, nyyhkytti Yrjö jalkaansa +pidellen. + +-- Niin, kun Yrjö lukea popisee, niin ettei toiset osaa ajatella +mitään. + +-- Olkaa nyt kilttejä! Ja sinä Yrjö istu tähän ruokapöytään. Te saatte +kohta voileipiä ja sitte saatte mennä nukkumaan. + +Tohtorinna haki astiakaapista viisi pientä tinatuoppia, kaasi maitoa +niihin ja järjesteli voileipiä niiden viereen, niin että tuli yhtä +monta kovaa ja yhtä monta pehmoista palasta jokaiselle. Sitte hän nosti +lattialla leikkivän pöytään ja rupesi syöttämään. + +Hänen liikkeensä eivät enää olleet voimakkaita niinkuin äsken, vaan +väsyneen hitaita ja konemaisia. Mieli oli jälleen lamassa ja ajatukset +hautoivat vielä äsken elpyneitä muistoja. + +Tuuli ulkona ulvahti taas pitkään ja valittavasti. + +Tohtorinna huokasi. Molemmat Astridin jälkeen syntyneet, poika ja +tyttö, kuolivat pieninä -- kuolivat niinkuin hänen toivonsa päästä +taistelussa voitolle. + +Monen monet kerrat hän heidän haudallaan oli toivotellut kuolemaa +itselleenkin, niin raskaalta ja niin toivottoman pitkältä näytti se +tie, joka hänellä oli kuljettavana. Voimat tuntuivat jo olevan lopussa +ja hän oli kuitenkin vielä nuori. Tätä hän kauhistui eniten, kun +ajattelemaan rupesi. + +Ei hän silloin olisi uskonut, että kestäisi näin kauan. Mutta kestihän +sitä kun puutui, kun oppi olemaan kone ilman ajatuksia, ilman +vaatimuksia ja toiveita, kone, joka vain kävi, kun käytettiin. + +Kuka olisi uskonut, että hän saattoi tulla sellaiseksi, hän, joka +ilolintuna oli liehunut nuorten joukossa ja jolla oli ollut +edellytyksiä ja kykyä vaikka mihin. Kauniiksi, teräväpäiseksi ja +sukkelasanaiseksi häntä ennen kehuttiin, mutta oliko tästä enää +rahtuakaan jälellä? Eikö kaikki ollut tuhoutunut tuon umpimielisen +erakon ja hänen tapojensa tähden? + +Tohtorinna tunsi pistoksen sydämessään. + +Olihan totta, että hän miehessään oli nähnyt muutakin kuin huonoutta, +mutta sitä aikaa, jolloin hyvä tohtorissa pääsi voitolle, sitä oli +tuskin kestänyt enempää kuin pari vuotta. Kun Aina-rouvan äiti kuoli, +tapahtui tuo käänne parempaan päin. Silloin hänestä todella tuntui, +että tohtori sittekin oli hyvä mies. Kylmennyt väli kävi silloin +jälleen helläksi ja lämpimäksi. Surun johdosta he tulivat vetäytyneeksi +pois seuraelämästä, ja tohtorin tavat muuttuivat huomattavasti. + +Tähän aikaan he myöskin rupesivat miettimään maalle asettumista. Ja +sitte tuli muutto. + +Tässä pienessä maalaiskodissa syntyi Oskar. + +Hän sai Ainan äidinrakkauden puhkeamaan koko voimassaan. Odottaessaan +hänen syntymistään tunsi Aina enemmän kuin koskaan tietoisesti ja +tahtoen ottavansa osaa elämän suureen luomistyöhön, ottavansa siihen +osaa vapaana ja rakastavana olentona eikä ainoastaan luonnon +vaatimuksesta. + +Sellaista, yksin sellaista, pitikin lapsen syntymisen olla, sen hän +silloin tunsi. Mutta sellaiseen luomistyöhön ei kyennyt se, jonka usko +ja rakkaus oli kuollut. Sentähden ei hänelle enää olisi saanut lapsia +syntyä, sitte kun kaikki pimeni, pimeni ainaiseksi. + +Mutta niitä syntyi kuitenkin, ja ensimmäinen niistä oli Eero. + +-- Tulkaa nyt lapset syömään, kutsui tohtorinna väsyneesti. + +Pöydän ääressä syntyi vilkas liike. Kirjat työnnettiin syrjään. Pikku +tytöt suorivat esiliinojaan ja pyyhkäisivät hiukset silmiltään. Ville +antoi Yrjölle viimeisen veljellisen tuuppauksen ja sitte rynnättiin +pöydän ääreen, missä kädet kilvan kurottautuivat ottamaan voileipiä. + +Eero yksin nousi hitaasti. + +-- Tuletko sinäkin? -- Äiti katsoi kysyvästi häneen, samalla kun sitoi +ruokaliinan Yrjön kaulaan. + +-- En minä aikonut, -- menen vain keittiöön. + +Hän pujahti ulos ovesta ja haki pimeässä käytävässä koperoiden tietä, +kunnes löysi keittiön oven. + +Lämmin valo tulvahti oven avauksessa häntä vastaan. Kattolamppu loisti +iloisen kirkkaasti ja uunissa paloivat puut räiskien. + +Keittiö oli suurehko, valoisa huone. Pehmeät, koti-kutoiset matot +peittivät lattian. Kaikki oli lämmintä, valoisaa ja puhdasta. Olisi +saattanut luulla, että kaikki vastikään oli siistitty, mutta se, joka +tunsi tohtorintalon Elinan, tiesi, että tällaista siellä oli melkein +aina. + +Valoisa keittiö ja Elina, keittiön kunnossapitäjä, tekivät aina Eeroon +samanlaisen vaikutuksen. Heillä oli molemmilla sitä, mitä ei siellä +toisten luona löytynyt, missä kuului tuo tuulen haikea, läpi koko +ruumiin vihlova valitus ja missä ajatukset kävivät raskaan raskaiksi. + +Eero oli aina ollut Elinan poika, mutta hän ei koskaan ollut niin +kipeästi tarvinnut häntä kuin nyt sairautensa jälkeen ollessaan kotona. + +Oli kuin hän nyt vasta olisikin tullut tuntemaan, minkälaista elämä +täällä oikeastaan oli. Jouluaikoina, kun Oskar ja Astrid olivat kotona, +oli kaikki aivan toisenlaista ja kesäisin, jolloin kaiket päivät oltiin +ulkosalla, ei ollut paljo tietoa koti-elämästä. Mutta nyt oli toisin. +Nyt sitä oikein näki miten raskaan iloton tämä hiljaisuus oli. + +Isä kävi joskus pitäjällä, joskus kävi sairaita hänen luonaan, muuten +hän istui aina yksin huoneessaan. Äiti piti huolta lapsista, aina +väsyneenä, usein tuskastuneena. Ja kun hän sanoi, ettei enää jaksanut, +lähti hän jonnekin kylään, hakemaan sitä virkistystä, jota ei kotoa +löytänyt. + +Sellaista oli elämä, niin peloittavaa, kolkkoa ja raskasta, ettei sitä +uskaltanut ajatellakaan. + +Eero häpesi sitä, että aina tuntui niin ahdistavalta, kun vain +ajattelemaan rupesi; sentähden meni hän mielellään ajatuksiaan pakoon. +Ja Elinan luokse oli hyvä paeta. + +-- Sieltäkö se maisteri tulee, lennätti Elina hänelle iloisesti +vastaan. + +-- Ei kannata härnäillä. + +-- Kyllä ne mahtavammatkin miehet suvaitsevat arvonimiä, joita eivät +ansaitse -- tai jotka ainakin ovat vasta tulossa. + +-- Ei minusta maisteria tulekkaan. + +-- Ja miksei? + +Eero ei vastannut, heittihe vain pitkäkseen puulaatikon kannelle, +levitti avatun geometrian eteensä, nojasi kyynärpäitään laatikon +kanteen ja painoi leuan käsien varaan. Sitte hän jäi tuleen +tuijottamaan. + +-- Mitä viisauksia tuossa kirjassa on, kysäsi Elina. -- Antaapa kuulua. + +-- Tahdotko? + +-- Antaa tulla. + +-- Koska AB:n suhde BK:hon on yhtä kuin AO:n suhde DO:hon ja BK on yhtä +kuin CD, niin on myös AB:n suhde CD:hen yhtä kuin AO:n suhde DO:hon, +rupesi Eero laskettelemaan. + +-- Voi aikoja, mitä ihmisparan päähän pannaan. Mitähän tuostakin oppii, +metsiäkö hoitamaan vai maata kuokkimaan vai rakennetaanko sillä taloja +tai yhteiskuntaa? Toista elämä Amerikassa on. Siellä neuvotaan, miten +leipään on käsiksi päästävä. + +-- Aina sinä siitä Amerikasta! + +-- Pitäähän sitä tuoda tietojaan toisten kuuluville minun niinkuin +muittenkin. + +-- Älähän härnäile! + +-- En, en, tosissanihan minä. Mutta ehkäpä tuollaisia hullutuksia +täytyy oppia sen, joka aikoo lukumieheksi. + +-- Ei minusta lukumiestä tule. + +-- No sepä ihme, vaikka viisivuotiaana jo luku luisti kuin mäenlasku. +Eikä sitä näytä mikään haittavan nytkään, koska lupasivat luokalta +laskea, vaikka annettiin näin pitkä loma. + +-- Niin, kun olin niin huono sen keuhkokuumeen jälkeen, ettei minusta +ollut kouluun. Koetan nyt lukea täällä kotona, mutta eihän tiedä miten +käy, pääsenkö luokalta vai en. + +-- Eiväthän ne opettajat kuulu tutkivankaan, sanoi tohtori. Paras poika +luokalla. Hätäkös silloin! Yks kaks on ylioppilas, sitte maisteri ja +vaikka mikä. + +Eero tuijotti tuleen, rypisti kulmakarvojaan ja tuijotti taas. + +Sitte hän sanoi yksikantaan: -- Ei tule mitään. Minä tunnen sen. Aina +kun ajattelen eteenpäin niin tunnen aivan, miten kaikki luistaa +käsistäni. + +-- Mikä kaikki? + +Eero ei vastannut. Elinan neula lensi suihkien läpi kankaan. Sitte hän +sanoi yhtäkkiä kuin omille ajatuksilleen: -- Pyh! + +Eero tarttui kohta siihen. + +-- Mitä se pyh merkitsee? + +-- Virkoinpahan vain omille ajatuksilleni. Mutta sen minä sanon: olkoon +onni vain käsistä luistavaa kuin ankerias. -- Liukkaita ne ovat, sen +minä tiedän. Siksi monta olen niitä nylkenyt. -- Ja onni on liukasta +sekin. Sen verran olen elämää tarkastellut. -- Mutta olkoon! Ei sitä +saa taipaleelle lähteä omaa huonouttaan ruikutellen. Siitä mikä on +liukasta, pidän kiinni kahta lujemmin, -- niin sitä ajatella pitää. + +Neula lensi viuhuen ommelta pitkin, samassa kun Elinan katse kiireimmän +kautta otti selkoa Eeron mieli-alasta. + +-- Pää pystyyn vain ja pulska ryhti! Sitte sitä omasta mielestäänkin +ylenee, kun ihmiset joksikin luulevat. + +Tohtorinna raotti samassa ovea. Hän tarvitsi Elinan apua saadakseen +lapset makuulle ja sitte ajoissa illallista vanhemmille. + +Silmän räpäyksessä oli Elinan työ huolellisesti kokoon kääritty, ja +hetken kuluttua hänen iloinen äänensä jo kuului lasten makuuhuoneesta. + +Yksin jäätyään makasi Eero vielä vähän aikaa eteensä tuijottaen +entisellä paikallaan, mutta kun karjakko tuli lypsyltä ja rupesi +astioita kolistelemaan, nousi hän, hiipi ruokasalin nurkkaan ja jäi +sinne kirjojensa ääreen, siksi kun isä ja äiti tulivat illalliselle. + +Painostava vaiteliaisuus vallitsi pöydässä. Äiti näytti tavallista +väsyneemmältä. Isä hörppi teetään äänettömänä kuten tavallisesti. + +Eerosta oli, kuin ukkosta olisi ollut ilmassa. Hän oli herkkä tuntemaan +sellaista. Hän tunsi sen sekä ruumiillisesti että henkisesti, tunsi +kipeyteen asti. Hän kärsi aina kesäisin, ennenkuin ilmaan keräytynyt +sähkö pääsi purkautumaan, ja hän tunsi samaa tänä iltana henkisesti. + +Olisikohan äiti puhunut, jollei olisi ollut niin väsynyt? + +Se olisi ollut niin vapauttavaa. + +Vai vaikenikohan sentähden, että Eero istui tässä äidin suun sulkuna. + +Tuo ajatus ei jättänyt Eeroa rauhaan sittekään, kun hän isän huoneessa +riisuutui, pannakseen maata. Isä ja äiti olivat kahden viereisessä +huoneessa. Ehkä he siellä puhuivat ja selvittelivät. Nyt hän voisi +kenties muutamassa minuutissa päästä selville siitä, mitä muuten saisi +kauankin tuskallisesti ajatella ja tutkia. + +Jos hän? -- + +Ei, ei, se olisi niin raukkamaista, niin rumaa. + +Hän painautui tilalleen häveten omaa ajatustaan. Silloin hän kuuli isän +askeleet viereisestä huoneesta ja äidin sanovan jotain. + +Hän kavahti pystyyn. Jos kuitenkin -- --? Tämä oli niin sietämätöntä, +kun ei ymmärtänyt ja kun kuitenkin alinomaa täytyi ajatella. + +Hän hiipi hiljaa ovelle ja painoi korvansa lähelle avaimen reikää. + +Hän kuuli äidin peseytyvän. Isä astui edes takaisin lattialla, kuten +hänellä oli tapana riisuutuessaan. + +Kun äiti on peseytynyt, sitte hän taas sanoo jotain, ajatteli Eero ja +samassa hän jo kuuli äidin äänen: -- Niin on meidän kuin muidenkin +köyhien: Ei ole varaa muuhun kuin lapsien pitoon. + +Eerosta tuntui kuin hän olisi saanut ruoskan läimäyksen vasten silmiä. +Mitä äiti oikeastaan tarkoitti? Ja mitä hän suri? Sitäkö, että oli +rahaa liian vähän vai sitäkö, että oli lapsia liian paljo? + +Hän pidätti henkeään, kuullakseen isän vastauksen, mutta sitä ei +tullut. Saappaat vain kolahtivat lattiaan, kun isä veti ne jalastaan. + +-- Pitäähän sitä lapsia mielellään vaikka kuinka monta, kuului äiti +taas puhuvan, -- kun toiselle saa työntää kaiken vaivan. Toinen niitä +kantaa ja synnyttää, syöttää ja kasvattaa. Toinen kantaa isän nimeä -- +ei muuta, istuu vain itsekseen ja pitää huolta omista iloistaan. -- +Pitäähän sitä lapsia sillä lailla. + +-- Luuletko? -- Isä ei muuta vastannut, mutta se ainoa sana, mitä se +sisälsikään? + +Sen soinnussa värähteli niin mittaamattoman paljo. Se vei kuin +katsomaan veden kalvoon, jonka pohja on niin syvällä, ettei katse +kykene sinne painumaan. + +Eero oli pelännyt, että isä vihastuisi, mutta suuttumusta ei kuulunut, +sanoissa ainoastaan ahdistavaa, selittämätöntä tuskaa. + +-- Siltä se ainakin näyttää. -- Äidin ääni oli vähän lauhtunut, mutta +soinnahti sittekin niin väsyneen katkeralta. -- Kunhan jaksaisi taas +tämänkin ajan päähän. Ihminen sitä olen minäkin. + +Isä oli jo paneutunut vuoteeseen. Hän ei vastannut mitään. Vähän ajan +perästä äiti kuului kiertävän lampun sammuksiin. Silloin Eerokin hiipi +takaisin tilalleen ja veti peitteen huppuun päänsä yli. Häntä puistatti +vilu, niin että hampaat kalisivat suussa. + +Mitä hän oikeastaan oli kuullut ja mitä hän nyt tiesi? Senkö, ettei +äiti olisi tahtonut lapsia eikä isä liioin? Niinkö? + +Se isän äänen katkeruus, miten se häneen koski. + +Olihan totta, ettei isä koskaan ollut lasten kanssa, eikä kenenkään +mieleen olisi juolahtanut mennä häntä hyväilemään tai odottaa itselleen +hyväilyä, mutta sittekin oli vain tullut uskotuksi, että kyllä isä +pitää heistä kaikista, kun hän kerran on isä. + +Oliko se sitte erehdys? Vai miksi oli isän ääni niin omituinen, aivan +kuin joku siellä sisällä olisi nyyhkyttänyt haikean haikeasti. + +Ja entä äiti? Väsymystäänkö hän vain tuskaili? Kyllä kai hän kuitenkin +piti lapsistaan -- toisista nimittäin? Kyllä Eero aina oli tuntenut +ettei äiti hänestä pitänyt. Eikähän se ihme ollutkaan. Kukapa hänestä +voisi pitää? Hän oli juro ja tuppisuu. Mutta tietysti äiti piti niistä +muista. Kun hän oli iloisella mielellä, hyväili hän heitä niin +herttaisesti. Hän oli toisenlainen kuin isä. Hän osasi näyttää, mitä +tunsi ja kaikki kävi niin paljoa iloisemmaksi, silloin kun äiti oli +sellainen. + +Mutta hänen äskeiset sanansa, mitä ne tarkoittivat? Eiväthän ne mitään +selvittäneet Eerolle, viskasivat hänet vain entistä pahempaan arvelujen +ja ajatusten ristiaallokkoon. + +Eero makasi silmät selällään, kattoon tuijottaen. Hän ei jaksanut +ajatella enää. Hän vain tunsi olemassa-olon painavan äärettömänä ja +selvittämättömänä taakkana. Ei rakastanut isä, ei äiti, ei iloinnut +kukaan siitä, että hän, Eero, oli olemassa. Ehkä kaikki juuri sentähden +tuntui niin kumman raskaalta. + +Hän ummisti väsyneesti silmänsä kuin voidakseen sulkea ajatuksetkin +mielestään. Mutta sen sijaan sukelsi kuin kiusalla esiin muisto +pienestä tämän talven tapahtumasta. + +Hän kävi harvoin kylässä, mutta sinä iltana oli tullut mennyksi, kun +oli vähän asiaakin. Se poika, jonka luona hän käväisi, oli tuollainen +hiljainen, hyvä poika, josta kaikki pitivät. Eerolla oli niin hauska +hänen luonaan, että tuli viipyneeksi kauemmin kuin oli aikonutkaan. + +Siellä kodissa tuntui samanlaiselta kuin Elinan luona keittiössä. +Siellä oli valoisaa ja lämmintä. Isä istui hyvän aikaa poikien +huoneessa, kertoen kaskuja omilta kouluajoilta, ja sitte tuli äiti +kutsumaan lasten kamariin. Siellä oli pieni tyttönen, jota oli +kylvetettävä ja sitä katsomaan kokoontui koko perhe. + +Heikki, Eeron toveri, juoksi hakemaan huuhdevettä, ja isä itse kaatoi +sitä pienokaisen niskaan. Se näytti olevan kuin juhlaa heistä kaikista. + +Eero seisoi koko ajan oven suussa. Hän tunsi monta kertaa punastuvansa. +Kaikki oli hänelle niin outoa, ettei olisi uskonut, ellei omin silmin +olisi nähnyt. + +Jälestäpäin vaivasi tämä muisto häntä kauan. Oli kuin omituinen, +hivuttava nälkä olisi ahdistanut aina kun se vain mieleen johtui. + +Ja nyt se taas sukelsi esiin niin lämpimän kirkkaana kuin ilkkuen hänen +omaa kohtaloaan. + +Eeron käsi tapaili hätäisesti lakanaa, joka äkkiä työnnettiin suuhun. +Huoneessa ei senjälkeen kuulunut henkäystäkään, mutta kädelle, joka +kovasti puristi suuta tukkivaa lakanaa, putosi polttavan kuuma kyynel. + + + + +Pitkin pitäjää ihailtiin tohtorin talon hauskaa, kodikasta keittiötä ja +sen paistavaa puhtautta; mutta vielä enemmän ihailtiin tohtorintalon +Elinaa. + +Elinalla oli oma historiansa. Sekin antoi hänelle erikoista arvoa. +Vaikka oikeastaan asia oli niin päin, että Elina antoi historialle +arvoa, sillä historia itsessään oli hyvinkin tavallinen. + +Kun Elina pikku tyttönä kävi kansakoulua, asui hän tohtorin-talon +tuparakennuksessa. Eräänä syksynä Elinan palatessa kouluun oli talossa +pieni, kesällä syntynyt poika. Se poika oli Eero. + +Tohtorinna ja Elinan äiti sopivat, että Elina saisi maksaa vuokransa ja +sen särpimen, jota hänelle talosta annettiin, katsomalla lasta silloin +kun jouti. Näiltä ajoin sai Elinan ja Eeron ystävyys alkunsa. + +Kun Elina keväällä oli lopettanut koulunsa, tuli hän seuraavana syksynä +sisäköksi tohtorille. Jo hänen ensimmäinen palvelusvuotensa laski +perustuksen hänen maineelleen, sillä työt sujuivat häneltä kuin +vanhalta ja tottuneelta palvelijalta. + +Ei sitä emäntää pitäjässä, joka ei mielellään olisi ottanut Elinaa +palvelukseensa, jos vain olisi ollut otettavissa. Hän oli niin korea +katsellakin ja hän laulaa liverteli askareita tehdessään, niin että +sitä ihan ilokseen kuunteli. Paikat hän piti puhtaana, otti ajasta +vaaria ja ymmärsi järjestää tehtävänsä, niin että jouti ajallaan joka +kohtaan. Sellainen oli Elina. + +Salaisesta kateesta ja julkisista houkutuksista huolimatta pysyi Elina +paikallaan tohtorin talossa, kunnes tuli tuo polttava Amerikan kuume +hänelle niinkuin muillekin. Terveisiä tuli sukulaisilta ja tuttavilta +meren tuolta puolen. Ja joka viestiltä virisi halu entistä +kiihkeämmäksi. Viimein tehtiin sopimukset. »Tiketti» tuli Amerikasta, +ja kun Elinan viides palvelusvuosi päättyi, heitti hän hyvästit. + +Lähdön hetkenä pyrkivät kyyneleet tulemaan, mutta Elina keikautti +tapansa mukaan niskaansa, pisti itkun asemasta nauruksi ja vakuutti +pian palaavansa. Eipähän hän tuonne aikonut ijäksi jäädä. Halutti vain +käydä katsomassa, minkälaista elämä oli siellä päin maailmaa. + +Elina piti sanansa. Muutaman vuoden perästä hän yht'äkkiä ilmestyi +tohtorin talon keittiöön. Tohtorinna sattui seisomaan keittiössä selkä +oveen päin. Elina karkasi kiinni häneen, pyöräytti kerran ympäri +lattian ja kertoi terveisiä Amerikasta. Sitte hän syleili lapsia. + +-- »Herranen aika, tämäkö se on minun oma poikani?» Hän kaapasi Eeron +syliinsä. + +Eero karkasi punaiseksi ilosta ja ujoudesta. Elinan lähdettyä ei kukaan +noin ollut syliinsä ottanut. + +Tohtorikin tuli omasta huoneestaan katsomaan, mitä nyt oli tapahtunut, +eikä hän päässyt sinne palaamaan niin pian kuin tavallisesti. Häntä +pidättivät Elinan iloiset puheet ja rupatukset. + +Kun tohtorinna sitte rupesi tiedustelemaan mitä Elina nyt aikoi, +selvisivät asiat pian. Elina jäi taloon entiseen virkaansa arvossa vain +yleten toisten palvelijain valvojaksi ja kaitsijaksi. + +Amerikasta palatessaan oli Elina entisen työkykynsä lisäksi tuonut +hiukan amerikkalaista hienostumista, entistä monipuolisempia tietoja, +etenkin omalta alaltaan, ja suuren joukon iloisia juttuja, joista hän +mielellään antoi muillekin osaa. + +Siitä, mitä hän itse siellä oli kokenut, ei hän puhunut mitään. +Naimisissa hän oli siellä ollut, niin sanottiin, mutta millaista se +naiminen oli ollut ja mitä hän muuten oli Amerikassa-olostaan pitänyt, +siitä ei kukaan päässyt perille. Sormuksia hän ei ainakaan pitänyt. +Mutta syytä siihen, ei hän selittänyt enemmän kuin muutakaan. Ja jos +joku utelemaan rupesi, osasi hän kohta antaa puheelle toisen suunnan. + +Samalla kun tieto Elinan paluusta levisi pitäjälle, saavutti +tohtorintalon keittiö takaisin entisen vetovoimansa. Ensi aikoina, +jolloin uteliaisuus vielä lisäksi oli houkuttelemassa, kävi tulva +vallan rasittavaksi. Mutta uteliaisuuden lakattuakin teki Elinan +vetovoima tehtävänsä. Emännät katselivat ihastuneina, miten ripeästi +askareet häneltä sujuivat, samalla kun iloinen puhe vilkkaasti ja +mieltävirkistävästi luisti hänen huuliltaan. Nuoret tytöt ihailivat +Elinan sukkelasanaisuutta ja hänen pulskaa ulkomuotoaan. Nuoret miehet +kävivät mielellään kaloja tai lintuja kauppaamassa, saadakseen hekin +ihailunsa suitsutusta sytyttää keittiössä. Ja moni heistä ajatteli +silloin oman talon etua ja oman sydämen toiveita. Mutta ajatuksia +pitemmälle ei kukaan uskaltanut, sillä Elina osasi vetää puoleensa, +mutta hän osasi myöskin selvittää jokaiselle, missä raja oli. + +Tohtorinna oli ylpeä Elinasta joka suhteessa. Ja hyvillään hän myös oli +siitä, että hänenkin talossaan oli jotain, josta saattoi ylpeillä. +Mutta hän oli muutakin kuin ylpeä. Hän ei ymmärtänyt, miten olisi +mahdollista tulla toimeen ilman Elinaa. Siitä hän monesti puhui -- +etenkin Elinalle itselleen. + +Mutta kun Elina oli ollut muutamia vuosia tohtorin perheessä, rupesi +hän puhumaan Helsinkiin lähdöstä. Hän ei tahtonut jäädä homehtumaan +tällaiseen korven kolkkaan. Osasi hän omaa kykyään arvostella sen +verran, että tiesi tulevansa toimeen Helsingissä, ja hyvinkin. Oli +siellä työtä hänenlaiselleen. Palkat olivat siellä suuremmat ja elämä +muutenkin hauskempaa. Siitä syystä hän tahtoi sinne nyt, kun entiset +haavat olivat arpeutuneet ja kun hän uudelleen oli päässyt elämän +alkuun. + +Tohtorinnalle tuli hätä. Hän koetti kaikkia mahdollisia keinoja +saadakseen Elinan luopumaan aikeestaan. »Jäähän edes siksi, kunnes +Eerosta tulee ylioppilas», sanoi hän viimein. Ja Elina jäi. + +Tohtorinna oli hyvillään, kun edes oli saanut lähdön lykkäytymään. Hän +koetti rauhoittaa itseään sillä, että ehkä se siitä lykkäytyy vieläkin +edemmäksi. Mutta ei hän sitä itsekkään oikein tohtinut uskoa. Hän +tiesi, että Elina kyllä pitää päänsä. + +Rajapyykiksi pantu päivä oli nyt tullut. Eero oli viikko takaperin +saanut valkolakkinsa, ja nyt häntä odotettiin kotiin. + +Tohtorintalossa oli sekä emännällä että Elinalla ollut kiirettä +varhaisesta aamusta asti. + +-- Tuntuu siltä kuin sinä jo aikoisit lähteä ja jättää meidät, sanoi +tohtorinna kesken leipomisen Elinalle. -- Niin sinä olet siistinyt ja +valmistellut. + +-- Ei vielä lähdön varalle, vaan suuren juhlan kunniaksi. -- Elina +hieroi taikinaa minkä jaksoi. -- Vielä on kesä jäähyväisiä varten. Ei +rouva hätäile! + +-- Hätäillään sitä vähemmästäkin. Minä en ymmärrä, kuka sitte auttaa, +kun sinä -- -- + +-- Uusi Elina. Ja uudet aina entisiä paremmat sekä palvelijana että +henttuna. + +-- Aina sinä leikkiä lasket! + +-- Itkullako pitäisi päivää kunnioittaa? + +-- Älähän nyt! Kyllä sinä ymmärrät. Mutta juhlapäivä tämä todella on, +-- neljän juhlat, ei vain yhden. + +Tohtorinna irroitti esiliinan vyötäisiltään, pudisti jauhot käsistään +ja korjasi hiukan viimeksi valmistamansa piparkakun muotoa. Sitte hän +lähti keittiöstä itse huolehtiakseen muusta, Elinan paistaessa leivät. + +Tohtorinna oli hilpeällä mielellä. Kaikki pienimmätkin seikat +vaikuttivat aina häneen. Hän oli niin herkkä. Tänään edisti hänen +iloisuuttaan lasten kotiintulo, kaunis kesäinen ilma ja kodin joka +sopessa ilmenevät, ilahduttavat tulokset Elinan ja hänen ahkerasta +hommailustaan. + +Enemmän kuin mikään muu vaikutti siihen kuitenkin se, että pikku Elvi +oli päässyt kolmannelle vuodelleen, ilman että oli odotettava +seuraavaa. + +Tohtorinna oli tänä kevännä tuntenut elpyvänsä rinnan luonnon kanssa. +Nythän hänkin pääsi elämään, nyt jouti muistamaan, että oli ihminen +eikä vain miehensä tahdon alle annettu vaimo. + +Tuntui aivan siltä kuin suvinen sunnuntai hänelle olisi kirkastunut +pitkien, pimeiden sadepäivien jälkeen. Ja nyt sitä jaksoi nähdä +valopuolia siinäkin, mikä aikoinaan oli ollut raskasta. Etenkin tänään +hän oli noita valopuolia ajatellut, kun ensi kertaa sai odottaa kotiin +neljää täysikasvuista lasta. Hannakin, joka ei ollut käynyt kotona +senjälkeen, kun hän sai oman postitoimiston kaukana idässä, oli nyt +ottanut kuukauden loman, käydäkseen kotona. Astrid ei voinut +konttoripaikastaan päästä muuta kuin viikoksi. Hän saisi varsinaisen +lomansa vasta loppukesällä. Mutta kun hänellä oli hyvä palkka ja matka +lähikaupungista oli verrattain lyhyt, oli hän päättänyt käväistä kotona +nyt Hannan siellä ollessa. Hän oli sitäpaitsi yhdessä Oskarin kanssa +suunnitellut huvimatkaa erääseen naapuripitäjään ja sille matkalle oli +jo tänä iltana lähdettävä. + +Tohtorinna hymähti itsekseen ottaessaan liinakaapista puhtaan +pöytäliinan. + +Kyllä Astrid aina tiesi, mitä tahtoi, ja osasi myöskin ajaa tahtonsa +perille. Hänessä oli niin paljo voimaa -- ja itsetietoisuutta myöskin +-- enemmän kuin kenessäkään muista lapsista. Oli aivan kuin hän olisi +itselleen anastanut kaiken sen, mikä äidissä ennen oli lujuutta, +uskallusta ja rohkeutta. + +Äiti odotti tällä kertaa Astridia erityisellä jännityksellä. Tytöllä +taisi olla kihlauksen tapaista tekeillä, ja äiti oli siitä sekä +hyvillään että huolissaan. Olihan se niin vakava asia jo se, että aikoi +sitoutua. Ei siinä osannut tarpeeksi tarkkaan punnita. Mutta eihän sitä +toiselta puolen osannut surra, että tytöllä oli ottajia. + +Tohtorinna kattoi hyräillen kahvipöytää. Olipa niillä nyt hauskaa +sisaruksilla. Oikein hiveli mieltä, kun ajatteli! + +Kun vain jaksaisi saada kaikki nuoremmatkin lapset aikaihmisiksi, niin +sittehän sitä saisi hyvitystä työstään ja saisi levätä tyytyväisenä +tietäen, että on sitä johonkin kyennyt, kun on sellaisen lauman +kasvattanut ihmisiksi. + +Pihalta kuului samassa rattaitten ratinaa, ja tohtorinna kiiruhti +vastaan. + +Tohtori seisoi ikkunassaan. Hän näki ensi vilahduksen nuorten iloisista +kasvoista. Etuistuimella hän näki molemmat tyttärensä, heidän takanaan +Oskarin ja Eeron valkolakit päässä. + +Tohtori nosti käden otsalleen. Se oli kylmän kostea. »Toverin» +ilohaukunta ja tohtorinnan raikas »tervetuloa, tervetuloa» tunki kuin +etäisyydestä hänen korviinsa. Hän seisoi yhä jäykkänä ja +liikkumattomana paikallaan. + +Ne valkolakit, ne valkolakit, ensimmäisen suuren voiton ja tuhansien +iloisten toiveitten merkit, miten se koski, kun ne tuossa paistoivat +hänen silmiinsä. + +Eerollakin oli nyt sellainen, sillä pojalla, joka oli isälleen rakkain +ja jonka jok'ainoassa piirteessä isä tunsi itsensä. Oliko hänenkin +kuljettava samaa tietä? Oliko tuota ensimmäistä suurta voittoa seuraava +asteittainen aleneminen, toivoton, tuskallinen taistelu, josta ei ollut +muuta tulosta kuin masentavaa itsensä halveksimista ja katkeraa, +milloin toisiin, milloin omaan itseen kohdistuvaa syyttelemistä. + +Tohtori pyyhkäisi taas kylmää hikeä otsaltaan. Sitte hän oikaisihe ja +astui jäykkänä kuin ainakin etehiseen nuoria vastaan. + +Eero tervehti paraikaa äitiään, kun tohtori avasi oven. Kun hän huomasi +isän, kävi kuin värähdys hänen kasvoillaan. Isä näki sen ja ymmärsi. +Hän tunsi omasta itsestään tuon sanomattoman sisäisen nälän, jota ei +uskaltanut näyttää, ei valloilleen laskea, siksi että sitä itsekin +häpesi. Mutta hän oli jo ehtinyt sille asteelle, jolloin ei enää ollut +näyttämisen mahdollisuuksiakaan. -- Terve, sanoi hän vain kättä +ojentaen. -- Onneksi herra ylioppilaalle! + +Eero ei uskaltanut katsoa isäänsä. Hänen huulensa ja polvensa +vapisivat. Hänen oli vallannut omituinen liikutus. + +Silloin hipaisi isä hänen kädessään olevaa lakkia. -- Kanna kunnialla, +sanoi hän. Ääni oli samea. + +-- Tässä me nyt olemme koko joukko, esitti Astrid toistenkin puolesta. + +-- Eikö kelpaa katsella, huolimatta matkan pölystä, pisti Oskar +jatkoksi. + +Tohtorinna toimitti tavaroita sisään kannettaviksi ja joudutteli sitte +joukkoaan siistiytymään. Tyttäret vei hän omalle puolelleen, Oskar ja +Eero kapusivat ullakolle, tavalliseen kesä-asuntoonsa. + +Astridin kertoillessa äidille kaupungin kuulumisia, pukeutui Hanna, oli +hetken kuluttua valmis ja lähti tapaamaan talon toisia asukkaita, joita +ei ollut nähnyt moneen vuoteen. + +Heti kun äiti ja Astrid jäivät kahden, kävi äiti käsiksi kysymykseen, +jota mielessään hautoi. + +-- Sinä taidat olla menemäisilläsi kihloihin? Se sanottiin nopeasti ja +suoraan kuin kaiken kiertelemisen ehkäisemiseksi. + +-- Entä jos olisin? + +-- Ajattele ja punnitse. Sinä et tiedä, minkälaista avioelämä on. Se on +naiselle orjuutta -- useimmissa tapauksissa ainakin. + +-- Sille, joka orjaksi rupeaa. Mutta minä en ole lapsi enää, enkä +liioin nenästä vedettävä entisajan nainen. + +Loppu huomautus pisti vähän pahasti, mutta tohtorinna naurahti sittekin +komealle tyttärelleen, joka hyräillen iloista laulunpätkää suki mustia +hiuksiaan. + +-- Usko pois äiti, kyllä minä osaan puoliani pitää. Ja katsoa eteeni +myöskin. Ei sitä niinkään joka miehen rakkaudenruikutusten tähden jätä +hyväpalkkaista paikkaansa ja iloista, vapaata elämää. + +-- Niin sitä puhuu nykyajan nainen! Tohtorinna huokasi. -- Ennen sitä +jo tytöntynkänä haaveili rakkauden runollisuudesta. + +-- Ja pitkältäkö tuota runollisuutta riitti? Paraimmassa tapauksessa +kappaleen matkaa häitten tuolle puolen. Sitte alkoivat nälkävuodet, +välistä rakkauden, välistä leivän puutteessa; välistä siksi, että +puuttui kumpiakin. Nälkä ei ole runollista, äiti, ei missään muodossa. +Sentähden olen päättänyt tehdä hyvät kaupat, jos teen. + +-- Oletpa sinä oppinut arvostelemaan asioita kannattavaisuuden +kannalta, kerkesi tohtorinna huomauttaa, kun samassa talon +»pikkulapset», Ville etunenässä, törmäsivät sisään sisarta +tervehtimään. + +Ullakolla olivat »pojat» sillä aikaa huuhtoneet pois matkapölyt ja +purkaneet tavaroitaan. Oskar oli jo lähtenyt hakemaan seuraa itselleen, +Eero seisoi yksin ikkunan ääressä. + +Miten kaunista kaikki oli, ja miten juhlapukuinen tämä kunnianarvoisa, +vanha puutarha! Hänen lapsuudestaan asti se oli ollut hänen vaitelias, +uskottu ystävänsä. Nämä puut, ne olivat oksiaan ojennelleet, olivat +latvoihinsa kutsuneet niin usein silloin kun mieli oli yksinäisyyttä +ikävöinyt. + +Eeron katse kulki puusta puuhun. Juhlallisen kuusi-vanhuksen rinnalla +upeilivat tuomet valkoisissaan. Koivut olivat kääriytyneet hempeän +vihreään vaippaan, joka ohuena kuin harso verhosi solakkaa valkovartta. +Maasta nousi nurmi, kohosi kukkaset. Lemmen laulut kajahtivat +lehdikosta ja neuvoa pidettiin pesän perustamisesta. + +Toivorikas elämä orasti, puhkesi ja kukki kaikkialla, minne hän katsoi. +Tuhansin sävelin soi elämänlaulu luonnon kevätherkiltä kieliltä, soi +ylistäen elämän ja nuoruuden taikaa. Mutta vastakaiku hänen omassa +povessaan, millainen oli se? + +Kaihoa, kaihoa vain. Tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut levittää +käsivartensa syleilyksi, syleillä koko tuota kaunista maailmaa, joka +häntä ympäröi, syleillä, saadakseen edes kerran tuntea että tuo kaikki +oli häntä lähellä, kuului hänelle. Mutta yhtä mahdoton kuin tuo syleily +oli, yhtä mahdotonta oli hänenlaiselleen voimakkaasti ja läheisesti +tuntea yhteenkuuluvaisuutta elämän kanssa. + +Kaikki se, mikä kuului elämään, se häntä pakeni. Se siirtyi kuin +pettävä kaiku niin saavuttamattoman etäälle. Se kutsui, houkutteli ja +-- pakeni. Ja mitä etäämmälle kaiho kiiruhti, sen etäämmälle väistyi +kaikki kaihottu. + +Lahden tuolla puolen kukahti käki, kukahti harvaan ja kaihoisasti. + +-- Käenpoika minä olen, omien vanhempieni vastus, pesän musta +liikalapsi. + +Eero painoi päänsä ikkunan pieleen. -- Senkö tähden elämän ilo minua +väistää, siksikö on kaiho sydämeni ainoa sävel, sen ainoa, silloinkin +kun elämä ympärilläni kukkii ja toiset riemuiten puhuvat toivojen +onnellisesta ajasta? + +Hän huokasi. Jos elämä vanhempanakin oli yhtä vaikeata kuin näinä +nuoruuden ensi vuosina, kuinka sitte jaksaisikaan päähän päästä? + +Kuului askelia portaissa. Ovi aukeni. Elina seisoi kynnyksellä iloa ja +voimaa uhkuvana niin kuin ennenkin. + +-- Täällähän se päivän sankari on! Onnea pojalle Porvoon mitalla! -- +Hän pudisti kättä. + +-- No, entä todistukset, jatkoi hän sitte. -- Koreat taisi tulla? + +-- Tulihan nuo. + +-- Sitähän minä jo sanoin, vaikkei sopinut silloin uskoa. Mutta sen +minä tiedän, että uskoa ihminen tarvitsee näissä maallisissa asioissa +yhtä hyvin kuin autuuden asiassa. Minne sitä joutuisikaan, ellei +ottaisi uskoakseen muuta kuin sitä, minkä omin silmin näkee. Niinhän +sitä olisi kuin likinäköinen, joka tirkistää taivaalle ja väittää, +ettei siellä tähtiä olekaan, sentähden ettei hänen silmänsä niitä näe. +Uskoko ei saisi ulottua pitemmälle kuin silmä kantaa? Ehei! Sen sanon +vielä kerran, että uskoa ihminen tarvitsee joka asiassa ja joka aikana, +nuorena varsinkin. + +-- Sellainenko se on se Elinan onnittelupuhe? + +Elina nauraa heläytti iloisesti. -- Vieläkö parempaa tarvis? + +-- Vielä senverran parempaa, että Elina ottaisi uskoakseen senkin +puolesta, joka ei itse sitä voi. + +-- Pyh, ei sitä ihminen tule toisen uskolla aikaan, ei näissä +maallisissa enemmän kuin autuuden asioissakaan. Mutta mikä sitte estää +nuorta miestä, joka kunnialla on suorittanut ylioppilastutkintonsa, +uskomasta, että hänestä vielä tulee maisteri, tohtori tai vaikka mikä +hyvä ja hyödyllinen ihminen? + +Eero painoi käden povelleen. -- Joku täällä sisällä. + +-- Jos minä sanon sitä raukkamaisuudeksi? + +-- Saattaa olla. -- Eero nyökkäsi päätään. + +-- Raukkamaisuus on pantava hengiltä. + +-- Ei ole raukkamaisella rohkeutta sellaiseen. Täytyy vain toisten +nähden koettaa olla sitä, mitä muutkin, ettei kukaan näkisi, millainen +sitä oikeastaan on. + +-- Se on oikein! Siitäpähän sitte oppii! -- Elina löi häntä nauraen +olalle. Mutta Eero pudisti vain päätään. Hän tiesi kokemuksesta, ettei +se keino auttanut. Entistä tukahuttavammalta tuntui sitte +yksinäisyydessä, entistä enemmän ahdisti mieltä, kun toisten seurassa +oli iloisuutta teeskennellyt. + +Mutta vaikka tuon tiesi, mitä apua siitä oli? Eihän hän kuitenkaan +rohjennut olla toisenlainen. Hänessä oli kerrassaan raukkamaista +mukautumistarvetta. Herättää huomiota, saada vastustusta, ehkä joutua +ivan alaiseksi, se oli sitä vihon viimeistä. Sitä välttääkseen hän oli +valmis vaikka mihin. + +Ja kun sitte vielä ahdisti tuo ainainen alakuloisuus, jolle ei +uskaltanut eikä voinut muotoa antaa, oliko ihmettä jos sellainen taakka +tuntui raskaalta? + +Kuin umpinainen järvi, josta ei ainutkaan joki alkuansa saa, sellainen +oli hänen sisimpänsä. Elämää tunki sinne niin tukahduttavan paljo, +mutta mikään ei päässyt purkautumaan. Jok'ainoa ajatus, jokainen +sielun värähdys ja tunne ne ikäänkuin kivettyivät, samassa kun +voimakkaimpinaan heräsivät. Ja siitä syntyi tuo lyijynraskas, +painostava tunne, joka häntä aina ahdisti. + +-- Nyt en jouda enää turhia lavertelemaan. Elina pyyhkäisi suoraksi +lumivalkean esiliinansa. -- Tulette semmoista kiirettä pitäen. Ensin +pitää juosta ja hommata teitä odotellessa, ja sitte lähdette samassa. + +-- Niin se matkakin minua niin tympäisee. Ei tee ensinkään mieli +lähteä, mutta jos sen sanoisin toisille niin nauraisivat minut pilalle. + +-- Niinkuin kannattaisikin. Nuori ja nätti ylioppilas eikä tahtoisi +toisten kanssa huvimatkalle! Johan nyt jotain! + +-- Se vieraissa olo, sehän se niin kiusaa. + +-- Mutta huvittaa samalla, eikö niin? + +Eeron täytyi hymyillä. -- Huvittaisi, jos saisi näkymättömänä olla +katselemassa. Mutta kun toiset katselevat, tarkastavat ja arvostelevat. + +-- Ja jos sitte vielä sattuisi tyttöparveen, ilvehti Elina. -- Mutta +minä sanon: Juuri tyttöjen seuraa pitää tuollaisen pojan hakea. Hyvät +tytöt ne tykkäävät viisaista ja hiljaisista pojista. Heidän seurassaan +pitää vaan rohkeasti puhua mitä ajattelee eikä olla olevinaan +toisenlainen. + +Eero lensi punaiseksi. Elina kosketteli niin kipeää kohtaa. Se oli +sekin yksi Eeron suurimpia suruja, että hän suorastaan pelkäsi nuoria, +iloisia tyttöjä vaikka he samalla hänessä herättivät sellaista +kaihokasta ikävöimistä, kuin kaikki, mikä oli kaunista ja runollista. + +-- Hyvästi nyt, nyökkäsi Elina samassa ovelta ja seuraavassa +silmänräpäyksessä Eero kuuli hänen hameenhelmojensa hulmahtelevan +portaissa. + +Nyt ei enää sopinut jäädä tänne yksin ajatuksineen! Eero nykäisi hiukan +hermostuneesti puhdasta kaulustaan, vilkaisi ohimennen Oskarin peiliin +ja pyyhkäisi otsalle valuneen tukan pois silmiltä. Sitte meni hän +etsimään omaistensa seuraa. + +Vasta illalla palasivat Eeron ajatukset Elinan viime sanoihin ja siihen +erikoiseen merkitykseen, mikä tällä päivällä oli häneen nähden. + +Hän oli silloin jo yhdessä Oskarin ja Astridin kanssa pelkäämällään +huvimatkalla. + +Matkan alkuaiheena olivat eräässä lähiseudun pitäjässä vietettävät +nuoriso-juhlat. Muutamat Oskarin helsinkiläisistä naistuttavista olivat +innokkaasti kutsuneet häntä tulemaan sinne ja kun Astridinkin teki +mieli, oli matka tullut päätetyksi. Varhain seuraavana aamuna oli +oltava parin penikulman päässä olevalla laivalaiturilla, sentähden oli +ollut lähdettävä jo iltaa ennen. + +Kun nuoret saapuivat laivalaiturin läheisyydessä olevaan majataloon, +oli se jo täynnä. Astrid sai kuitenkin yhteisen huoneen muutamien +vieraiden naisten kanssa; nuoret herrat passitettiin luhtiin. + +Täällä ilmavassa suvisuojassa, jonne joka tuulen henkäys lehautti +vastapuhjenneen koivumetsän tuoretta tuoksua, sai Oskar kohta unen +päästä kiinni, mutta Eero makasi kauan silmät selkosen selällään +eteensä tuijottaen. + +Ensimmäinen ratkaiseva voitto, joka nyt oli saavutettu, sitä seuraava +uran valitseminen ja monet sen yhteydessä olevat kysymykset tulivat nyt +mieleen. Ja Eero ajatteli niitä raskaan alakuloisena niinkuin hänen +tapansa oli. Mutta sitte luistivat hänen ajatuksensa Elinan antamaan +neuvoon ja siihen ne pysähtyivät. + +Oli aivan ihmeellistä, miten usein Elina sanoa sutkautti juuri +sellaista, mikä tavalla tai toisella oli yhteydessä Eeron ajatusten +kanssa, ja joka oli hänelle erityisesti tarpeen juuri siinä +mielentilassa, missä hän milloinkin sattui olemaan. Elina ihan kuin +piti varalta joka vastamäen alla saadakseen lykätä kuormaa kappaleen +matkaa ylöspäin siten auttaakseen niissä monissa vastamäissä, jotka +milloin ulkonaisten olojen, milloin Eeron omien mielialojen +nostattamina nousivat hänen eteensä. + +Jos ei Elina ennättänyt enempää, sanoa tokaisi hän jotain +iloisenmakuista, jolla antoi kuormalle aika lykkäyksen ylöspäin. + +Näin oli tänäänkin käynyt. Tämä matka oli Eeroa peloittanut aivan +erityisesti siksi, että hän tiesi sen kuluessa joutuvansa tekemisiin +nuorten tyttöjen kanssa. + +Hän oli jo Helsingissä nähnyt noita Oskarin tuttavia, nauravia, +tirskuvia tyttöjä, joilla oli pää kallellaan milloin millekin puolelle +ja hunajata huulilla sen varalle, joka heidän suosioonsa pääsi, mutta +pilkka kielenkärjessä tyhmälle ja kömpelölle. + +»Tyttö», seura-elämän iloinen, suosiota pyydystelevä ja suosiotaan tai +epäsuosiotaan jakeleva tyttö oli näihin aikoihin peloittavana seisonut +Eeron tiellä. Ja pitipäs Elinan juuri silloin tulla puhumaan tytöistä. + +-- Hyvät tytöt tykkäävät hiljaisista ja viisaista pojista, -- miten ne +sanat lykkäsivät ylöspäin ja rohkaisivat. + +Eero päätti unohtaa arkuutensa ja painaa Elinan sanat mieleen. Ehkäpä +sitte kaikki kävisi hyvin. + +Sen päätöksensä vahvikkeeksi hän nukkui. + + + + +Puhkeamassa olevien pihlajien ja tuoksuvien tuomien keskeltä kuului +nuorten iloista naurua. Leikki oli parhaassa käynnissään. »Numeroisilla +oloa», »tulen lainaamista» ja panttileikkejä leikittiin siksi kun +jokainen oli saanut kylläkseen. Silloin ehdoteltiin lepoa ja ehdotus +hyväksyttiin Eeron suureksi iloksi. + +Eero oli ollut ahtaalla siitä asti, kun jouduttiin matkan +määräpaikkaan, siihen perheeseen, jonka nuoret olivat Oskarin tuttavia. +Siellä oli väkeä niin että vilisi, vanhempia ja nuorempia, +kunnianarvoista joukkoa, jolle piti heidän vanhuutensa vuoksi olla +kohtelias, ja vähemmän arvokasta, jota piti kunnioittaa heidän +nuoruutensa tähden. + +Oskar oli hyvillään kuin kala vedessä. Häneltä kävi kaikki kuin +leikinlasku, ja jos hän sattui tekemään tyhmyyden, sovitti hän senkin +sukkelalla sanansutkauksella. + +Eerolle sitävastoin oli kaikki työlästä, mutta hän koetti suoriutua +niin miehuullisesti kuin mahdollista. Ja häntä auttoivat sekä Elinan +jäähyväissanat että hänen oma pelkonsa herättää huomiota. + +Kun leikki lehtimajassa päätettiin lopettaa, aikoi Eero pujahtaa pois +seurasta, mutta juuri kun hän nousi lähteäkseen, ilmestyi talon isäntä +hymyilevänä lehtimajan ovelle. + +-- Uusia vieraita -- ilmoitti hän iloisesti, vetäytyen syrjään +antaakseen vieraalle tilaa. + +-- Tervetuloa, tervetuloa -- sepä hauskaa -- kovin ystävällistä -- +kaikui kuorossa. + +Tyytymättömänä painautui Eero takaisin paikalleen, eikä hänen mielensä +vaiennut siitä, että tulokas oh vieras, nuori neiti. Hän huokasi ja +ajatteli sitä suurta, hiljaista metsää, jonne mieli teki. Mutta kun +asia ei ollut autettavissa, täytyi koettaa olla sellainen kuin +toisetkin. + +Koettaessaan tätä, teki Eero huomioitaan ja tehtyään niitä hetken +aikaa, haihtui hänen mielipahansa. Hänen tuli hyvä olla. Uusi tulokas +oli luonnollinen ja yksinkertainen. Eero ei häntä enää »tytöksi» +muistanutkaan. Ja sitte oli hänen äänensä niin pehmeä ja soinnukas että +Eero aivan unohtui kuuntelemaan sitä, tietämättä oikeastaan, mitä neiti +sanoi. + +Sen Eero kuitenkin ymmärsi, että hän oli tullut sanomaan hyvästi. Täti +oli saanut kirjeen, jonka johdosta heidän heti täytyi lähteä. + +Neiti täteineen asui nähtävästi jossain läheisyydessä, tämän talon +omistajalle kuuluvassa talossa. Isäntä valitteli vierasten pikaista +poislähtöä, ja muut perheen jäsenet säestivät tavanmukaisilla +kohteliaisuuksilla. + +Eero tuli siihen päätökseen, että neiti oli ujo. Näytti siltä kuin nuo +kohteliaisuudet olisivat häntä vaivanneet. Hän ei tuntunut vapaalta. + +Kohta kun kahvit oli juotu, teki hän lähtöä. Ehdotettiin yhteistä +kävelyä, jottei vieraan tarvitseisi lähteä yksin. + +-- Tai saatamme soutaa, ehdotti eräs talon herroista. + +Mutta samassa ilmestyi joukko kylän nuoria neitejä ja herroja +lehtimajan ovelle. He tulivat neuvottelemaan seuraavana päivänä +alkavasta juhlasta. Sentähden ei saattamisesta voinut olla puhettakaan. + +-- Ehkä minä saan luvan? -- Eero nousi. Hän aivan ihmetteli omaa +rohkeuttaan, ja eniten sitä, kun tämä tuntui hänestä niin +luonnolliselta, ettei tullut mieleenkään olla hämillään. + +-- Kiitoksia, en minä saattajaa tarvitse, minä olen niin tottunut +kulkemaan yksin. Mutta tervetuloa, jos kuitenkin tahdotte. + +Eero ei epäillyt hetkeäkään. Vasta kun he hyvästijätön jälkeen jäivät +kahden, rupesi häntä hiukan peloittamaan. Entä jos tämä sittekin oli +hullua; jos ei löytäisi puheen ainetta ja jos rupeisi molempia +ujostuttamaan? + +Mutta silloin johtuivat Elinan sanat mieleen: hyvät tytöt tykkäävät +hiljaisista ja viisaista pojista. Heidän seurassaan pitää vaan +rohkeasti puhua mitä ajattelee. -- Ja ne sanat taas lykkäsivät +ylöspäin. + +Siltä hänestä heti olikin tuntunut, että tällaisen tytön kanssa hän +voisi puhua vaikka mistä. + +-- Te olette tullut tänne juhlia varten, kysäsi samassa neiti. + +-- Niin. Ja te lähdette pois? + +-- En minä muutenkaan olisi sinne tullut. + +Eero katsoi häneen kysyvästi, mutta huomasi samassa että neiti oli +mustissa. + +-- Teillä on surua? + +-- Äitini kuoli -- viime kevännä. -- Ääni värähti hiukan. + +-- Kuolema on jotain niin kummallista. -- Eero puhui vapaasti kuin +itsekseen. -- Tahtoisi mielellään kuolla, ja kuitenkin on siinä jotain +niin outoa ja etäistä, jota ei kukaan odota. + +-- Sepä ihmeellistä! Te sanotte aivan päinvastoin kuin minä ajattelen. +Kuolema on minusta jotain niin kauheaa. Ajatelkaa, että se käsi, joka +teitä pienestä pitäin on auttanut, hyväillyt ja ohjannut, yht'äkkiä käy +kylmäksi ja kankeaksi, että se silmä, joka teille on säteillyt, ei enää +sitä tee, se korva, joka teitä on kuullut, ei enää kuule edes sydäntä +särkevintä huutoanne, eikö se ole kauheaa? Ja kuitenkin on kuolema +jotain niin läheistä, aina odotettua. Joka kukkanen kuihtuu ja kuolee. +Joka talvi tuo käärinliinat. Yhtenään kumahtelevat kellot täältä +poismuuttaneen muistoksi. Eikö kuolema silloin käy läheiseksi, +odotetuksi? -- Se tulee siksi ainakin kun joku hyvin rakas kuolee, ja +kuu tietää, että kuolema yhdistää ja vie elämään. + +-- Te puhutte niin kummallisesti. Minä en koskaan ole kuullut kenenkään +nuoren puhuvan sillä lailla. + +-- Ehkä minä olenkin vanha. -- Hän punastui, -- joskaan en vuosiltani. +Itsestäni ainakin tuntuu kuin olisin elänyt hyvin kauan. -- Hänen +silmänsä kostuivat. -- Katsokaa, se oli niin rikas se viimeinen äidin +seurassa vietetty vuosi. + +-- Kuinka niin? -- Ettekö tahtoisi kertoa siitä vähän? + +Eero tunsi taas sitä omituista jäytävää nälkää, jota hänessä hellät +perhesuhteet aina herättivät. + +-- Äidistäkö? Se on vaikeaa. Hyvin kaunista maisemaa ja hyvin henkeviä +kasvoja on vaikea maalata. Eikö olekin? Paras ja hienoin jää aina pois. +Äiti oli sellainen. Hän oli niin rikas -- ja teki toisia rikkaiksi. + +-- Silloinhan siitä riittää muillekin. + +Neiti katsoi häneen pitkään. -- Te olette oikeassa. Pitäisi voida antaa +paljo, kun on saanut niin runsaasti. Välistä tuntuu siltä kuin en +jaksaisi ajatella elämää ehkä pitkääkin, ilman äitiä. Silloin koetan +muistella, miten paljo viimeisenä yhdessäolo-vuotenamme sain. Siinä oli +todella rikkautta tarpeeksi koko elämän ajaksi. + +-- Oliko se viimeinen vuosi sitte niin toisenlainen kuin kaikki muut? + +-- Oli tavallaan. Minä olin silloin juuri lopettanut koulun, ja me +saimme olla niin paljon enemmän yhdessä. Äiti oli minulle aivan kuin +yhden ikäinen ystävä. + +-- Teidän isänne on kuollut? -- Se sanottiin pelonalaisesti, vaikka +Eero koetti tehdä äänensä niin huolettomaksi kuin mahdollista. Hän +pelkäsi löytävänsä särkynyttä sieltäkin, missä kaikki näytti onnellisen +ehjältä. + +-- Hän kuoli, kun olin kolmannella vuodella. En muista hänestä muuta, +kuin että hän makasi lattialla ja minä sain kiivetä hänen selkäänsä, ja +meillä oli niin, niin hauskaa. Mutta äidin kertomuksista tunnen hänet +ehkä paremmin kuin olisin tuntenut, jos hän olisi elänyt. Viimeisenä +vuonna varsinkin eli äiti kuin uudelleen koko elämänsä isän kanssa. Hän +ei opettanut minua ymmärtämään ainoastaan omien vanhempieni elämää ja +omaa alkujuurtani, vaan siinä samassa sain selvitystä elämän kaikkein +tärkeimpiin kysymyksiin. Opin uskomaan onnellisuuden olemassaoloon, +huolimatta kaikesta, mikä tahtoo tuota uskoa horjuttaa. + +Hän huokasi. + +Eero katsoi häneen pitkään ja kysyvästi. Hän ei voinut ymmärtää, miksi +se huokasi, jolla oli tuollaiset eheät muistot lapsuudenkodista. + +-- Te asutte nyt tätinne luona? + +-- Niin. -- Hänen katseensa kirkastui. -- Äiti jätti minulle +elämäntehtävänkin perinnöksi. + +-- Eikö sellainen perintö peloita? Jos sitä itse tahtoisi muuta, tai +jos -- + +-- Ei, ei, se auttaa, rikastuttaa. Ehkäpä sitä muuten haparoisi sinne +tänne, yrittäisi, eivätkä siivet kannattaisikaan. Nyt on niin +turvallista tietää: tänne minä kuulun ja tämä on se paikka, mikä minun +on täytettävä. -- Mutta tehän panette minun puhumaan vain itsestäni. + +-- Siksi, että teillä juuri on sitä, mitä minulta puuttuu, uskoa ja +rohkeutta katsoa elämää silmiin. + +-- Miksi teiltä sitä puuttuu? + +-- En tiedä itsekkään. En voi selittää, mutta kun kuuntelen, mitä +toiset puhuvat ja katselen, minkälaisia he ovat, tunnen aina että olen +toisenlainen. Minä en voi olla niin iloinen ja vapaa kuin muut. Tuntuu +aina siltä kuin rautainen kohtalo kuristaisi kurkusta. Tunnen, etten +kelpaa mihinkään ja samalla, etten itse sille mitään voi. Eiköhän +ihminen olekin vain pallo, jonka on pakko pyöriä sinne, minne +pyöritetään. + +-- Ei, ei, se olisi julmaa. Jumala tahtoo jokaisen onnea. + +-- Te puhutte kuin pappi. -- Eero naurahti omille sanoilleen, mutta ne +luiskahtivat aivan itsestään hänen huuliltaan. Ja samassa tuli hän +ihmetellen ajatelleeksi, miten kummallinen tämä keskustelu oli, joka +yhtäkkiä oli sukeutunut hänen ja tämän tuntemattoman nuoren tytön +välillä, tytön, jolla tuskin oli ikää senkään vertaa kuin hänellä. + +Nuori neitikin hymyili. -- Ehkäpä. Mutta totuudessa pysyäkseni täytyy +minun tunnustaa, etten juttele mitään papeilta enemmän kuin muiltakaan +vierailta opittua. Olen oikeastaan saanut hyvin vähän vaikutuksia +muilta kuin äidiltäni. Hänen ehjä, luja ja valoisa uskonsa on +sitävastoin kokonaan tullut omakseni, ei minään päällepyyhkäistynä +ajatustapana, vaan vakaumuksena, joka on omassa sisimmässäni orastanut +ja on sopusoinnussa sen kanssa. Ilman sitä en jaksaisi elää. Nyt sitä +vastoin on minusta elämä ymmärrettävää jokaiseen nähden. + +-- Minä en vain ymmärrä enkä usko mitään. + +-- Minä ymmärrän _teitä_, mutta uskon _toisin_. -- Eero sai syvän, +säteilevän katseen, joka sai punan lainehtimaan hänen poskillaan. + +-- Tahtoisin niin mielelläni auttaa teitä -- jatkoi neiti, -- mutta +jokaisen täytyy itse päästä selvyyteen. + +Huomaamattaan harvensivat he molemmat askeliaan, ikäänkuin matkaansa +pidentääkseen. + +Heidän kuljettuaan hetken äänettöminä kysyi neiti äkkiä: -- Ettekö te +itse tahtoisi päästä eroon tuosta synkästä uskosta, että olemme +tahdottomia leluja kovan kohtalon käsissä. Se on niin kolkko usko. Ja +kaikki edesvastuuhan siten katoaa elämästä ja hyvyys menettää arvonsa. +Eikö ole paljoa tyydyttävämpää ja järkevämpää uskoa, että voi itse +valita ja että on eri kehitysmahdollisuuksia. Sanotaanhan, että +jokainen on oman onnensa seppä. Minusta on niin lohdullista uskoa, että +olkootpa ulkonaiset olot minkälaiset tahansa, niin on Jumala luonut +meidät sellaisiksi, että meillä aina on tie avoinna siihen sisäiseen +kehitykseen, joka vastaa meidän tarkoitustamme. + +-- Te siis tarkoitatte, että vaikka ihminen ulkonaisesti sortuisikin, +voi hän sisäisesti voittaa, ja että se on pääasia. + +-- Niin juuri. Eikö se ole suurta? Se on hengen voittoa kaikesta +aineellisesta ja ajallisesta. -- Te aijotte varmaan lukumieheksi, sanoi +hän äkkiä, antaen puheelle toisen käänteen. + +-- Niin tahtoisin, jos vain -- -- + +-- Te olette onnellinen, kun saatte ruveta lukemaan. Minusta se on sitä +kaikkein hauskinta työtä. Mutta minä tuskin saan enemmän oppia kuin +koulussa jaettiin ja äiti ennätti minulle antaa. Hän ehti siinäkin +suhteessa niin paljo. Hän laajensi ja syvensi koulutietojani melkein +joka alalla. Me luimme hyvin paljo yhdessä sinä viimeisenä vuonna. +Luimme kirjallisuushistoriaa, sielutiedettä ja vähän eri filosoofien +järjestelmistä. Äiti puhui eri maailmankatsannoista, kertoi omasta +sisäisestä kehityksestään ja siitä, mitä elämä oli hänelle opettanut. +Oli aivan kuin hän olisi aavistanut, miten lyhyt aika oli, niin +sanomattoman paljo ennätti hän antaa. Minusta tuntuu nyt siltä kuin +olisin saanut äidin kaikki elämän kokemukset omakseni, ja sentähden +tuntuu kuin jo olisin elänyt kauan. + +-- Ehkä te siitä syystä olette toisenlainen kuin muut? + +-- Olenko? + +-- Ainakin voi teidän kanssanne puhella aivan toisella tavalla. En minä +ole koskaan ennen kenenkään kanssa keskustellut näin. Ja sitte te +muutenkin olette ihmeellinen. Te tunnuitte ujolta siellä seurassa, ja +kuitenkin te rohkeasti puolustitte omaa kantaanne. Silloin esimerkiksi, +kun toiset tekivät pilaa raittiusasiasta. + +Neiti katsoi häneen melkein veitikkamainen hymy huulillaan. -- Ujo minä +olen, niin hirmuisen ujo, ettei kukaan voi aavistaa. Mutta sen +puolustaminen, mitä pitää oikeana, sehän on aivan toista. Siihen vaatii +sisäinen pakko. + +-- Ja ehkä myöskin tekemään sen mukaan, niinkö, vaikka koko maailma +olisi vastaan? + +-- Niin tietysti. + +-- Te olette kummallinen. En minä sellaista ujoutta ymmärrä. Minusta on +aina hirveätä herättää huomiota. + +-- Mutta jos aina koettaisi olla ihmisten mielen mukaan, eihän silloin +koskaan saisi olla oikein itseään, oikein vapaa. + +-- Yksin ja salassa saa. + +-- Mutta tyydyttääkö se? Ei, ei. Ei sitä uimaan opi, ellei veteen +lähde, sanotaan. Eikö meidän henkisestikin ole uskallettava jotain, +jotta oppisimme vapaasti ja itsenäisesti liikkumaan. Ja se taito on +meidän saavutettava, jos tahdomme tulla onnellisiksi ja olla sellaisia, +millaisiksi Jumala on meidät aikonut. Minä muistan vieläkin erään +saarnan, jonka luimme yhdessä äidin kanssa. Siinä sanottiin, että +Jeesus Kristus oli lämmin virta, joka koskemattomana ja voimakkaana +kulki läpi elämän jäämeren. Hän oli tosi-ihmislapsi, joka vaelsi omia +teitään, toisin sanoen Jumalan teitä. Eikö se ollut kauniisti sanottu? +Ja niin oikein! Se sisin minä, se salatuin olemuksemme ydin, se juuri +on Jumalasta. Jos olemme sille uskollisia, kuljemme Jumalan teitä, ja +silloin olemme myös onnellisia ja vapaita. -- Minä olen niin usein +tämän yhteydessä muistanut vanhojen viikinkien sanoja »stark ström med +egna vågor går genom hafvet», ja minusta on niin onnellista ajatella, +että me kaikki olemme kutsutut näin »omin aalloin» kulkemaan läpi +elämän ja että myöskin voimme tehdä niin sentähden, että se meissä, +mikä on Jumalasta, on voimakasta. + +Hän oli puhuessaan lämminnyt. Innostuksen puna oli kohonnut poskille ja +silmät säteilivät syvinä ja kirkkaina. Eerosta hän ei enään ollut +»tyttö», ei nuori neiti, hän oli enkeli, joka tarttui häntä käteen ja +viittasi eteenpäin kuljettavaa tietä, huulillaan enkelien tavallinen +ihmislapsille lausuma tervehdys: älä pelkää. + +-- Kas, me olemme jo perillä! Miten pian matka on kulunut. + +-- Niin, sopersi Eero. Hänestä tuntui tuskalliselta kuin nukkuvasta, +joka armottomasti pakoitetaan heräämään kesken ihanaa unta. + +-- Täti odottaa minua tuolla portailla. Hyvästi ja kiitoksia +saattamisesta! + +-- Kiitos teille. + +-- Jumala teitä siunatkoon! -- Se sanottiin lämpimästi ja +luonnollisesti. Sitte sulki neiti avaamansa portin ja kiiruhti läpi +puutarhan rakennusta kohti. + +Eero kulki sen päivää kuin unessa. Huolellisesti hän salasi toisilta +mitä tunsi ja ajatteli, mutta sen voimakkaampina elivät hänen +sisimmässään kaikki ne vaikutelmat, mitkä puhetoverinsa oli hänessä +herättänyt. Hän oli nyt saanut elämälleen uutta sisältöä. Hän oli +tavannut tytön tiellään, ei ketään niistä, joita pelkäsi, vaan sen +yhden ja ainoan, josta tunsi tietämättään jo unelmoineensa. + +Hän tunsi, että jos tuo tyttö hänelle tietä viittaa ja häntä rohkaisee, +silloin hän jaksaa ehkä voittaa raukkamaisuutensa, jaksaa uskoa ja +pyrkiä. + +Rohkeus tuntui heräävän hänen rinnassaan. Mutta rohkeuden ohella kasvoi +kaiho, kasvoi entistä voimakkaammaksi, sillä se oli nyt löytänyt +määrätyn esineensä. + + + + +Eero istui ikkunan ääressä kirja kädessään. Hän oli lukevinaan, mutta +silmä harhaili sivuja pitkin, ilman että ajatus kykeni sanaakaan +omistamaan. Päätä särki, särki kiusallisen hermostuttavasti nyt juuri +kun olisi tahtonut lukea oikein vimmatusti, lukea sekä unohtaakseen +että korvatakseen. + +Yöllisellä, vielä korjaamattomalla vuoteella makasi Oskar täysissä +pukimissa. Hän oli vasta herännyt ja oikoili haukotellen jäseniään. +Aikansa venyteltyään, nousi hän vihdoin vihellellen pystyyn, korjaili +pukuaan, huuhtoi erityisen huolellisesti silmänsä ja pisti pieneksi +lauluksi, ottaessaan takkinsa harjattavaksi. + +-- Mitä sinä aijot? -- Eero vilkasi veljeensä nopeasti ja arastellen. + +-- Mennä hengittämään raitista ilmaa. Se virkistää niin helkkarin +hyvin. + +Hän veti takin päälleen ja rupesi sitte hakemaan lakkiaan. + +-- Taidat jäädä tänne jurottamaan? -- Se sanottiin kuin +kohteliaisuudesta ilman pienintäkään ajatusta, että muu olisi +mahdollista. + +-- Tietysti. + +Ovi painui kiinni. Eero viskasi kirjan kädestään ja nousi kiivaasti +astumaan. + +Hän oli laihtunut ja näytti kalpealta. Selkä oli entistä kumarampi. +Hintelä, ryhditön vartalo teki omituisen toivottoman vaikutuksen. + +Hän näytti sairaalta ja sairas hän olikin. Hän tunsi sen. Tämä +Helsingin elämä oli niin kuluttavaa monessa suhteessa. Ja kaikkein enin +kulutti tämä toivoton, kalvava tunnontuska ja tämä tulokseton taistelu, +jota hän ei käynyt edes täydellisen tappion välttämiseksi, vaan +ainoastaan sen viivyttämiseksi. + +Kaikki se, mitä hän ennen pelkäsi, se oli nyt toteutunut. Tai oikeammin +-- nyt hän kokemuksesta tiesi, mitä ja miksi siiloin pelkäsi. Silloin +häntä vain vaivasi omituinen, epämääräinen tunne tulevasta tuhosta ja +samalla tietoisuus siitä, että hänen oli mahdoton sitä tuhoa välttää. +Nyt hän tiesi, missä muodossa se tuli ja miten peloittavan +täydellisenä. + +Hän potkasi vihaisesti syrjään saappaan, joka oli kulkeutunut keskelle +lattiaa. + +Elämä oli kurjaa, kurjaa sentähden että se oli niin pettävää. +Houkutteli, kietoi, oli tarjoavinaan onnea, mutta olikin onnen vaippaan +verhonnut haavoittavan aseen. + +Ajatteliko hän silloin, kun ensi kertaa palasi tavallista iloisempana +toverillisesta illanvietosta, että tässä se nyt oli tulossa se tuhon +tuoja, jota hän oli odottanut? Päinvastoin. Hän melkein siunasi sitä +ihmisneron voittoa, joka saavutettiin silloin, kun keksittiin juoma, +joka kykeni vaikuttamaan näin vapauttavan kohottavasti koko +ihmisolemukseen. + +Hän oli nyt saanut kokea, miten ihmeellisesti elämä sen vaikutuksesta +muuttui, miten helpoksi ja iloiseksi kaikki kävi, miten vaikeudet +väistyivät kuin itsestään ja miten tuo kylmä, mieltä kahlehtiva +tulevaisuuden pelko laukesi. + +Se oli ihana kokemus ja se oli pian uudistettava. + +Hänen mieleensä ei pälkähtänytkään pelätä mitään, ei edes silloin, +kun hän toverien yksimielisen todistuksen mukaan oli ollut +»sikahumalassa».. + +Paljoa vaikeampaa oli, kun hän kerran samanlaisesta illanvietosta +toisten toverien kanssa lähti iloisesti lähentelevän tytön matkaan. +Sitä sairasti hän kauan. + +Muisto inhotti. Mutta siinä oli muutakin. + +Tuntui aivan siltä, kuin olisi hän jalkojensa alle polkenut uskonsa +kaikkeen hyvään ja puhtaaseen, kuin olisi hän ihanteensa myynyt +nautinnon hinnasta ja ainaiseksi särkenyt sen eteenpäin kehoittavan ja +kauniin kuvan »tytöstä», joka epämääräisyydestään oli selväpiirteisenä +hänen tielleen astunut tuona kirkkaana, unohtumattomana kesäpäivänä, +jolloin hän kulki kappaleen matkaa sen nuoren, melkein tuntemattoman +tytön rinnalla, joka siitä asti oli ollut hänen ihanteensa ja hänen +unelmiensa keskus. + +Palatessaan ensimmäiseltä joululomaltaan päätti Eero todenteolla ruveta +lukujaan harrastamaan. Mutta päätös tuli huonosti toteutetuksi. +Sentähden hän kevätlukukauden loppuessa vannoi pyhät valat toisena +lukuvuotena korvatakseen, minkä ensimmäisenä oli menettänyt. + +Ja kuitenkin -- -- -- Kevätlukukausi oli jo puolitiessä, ja hän oli yhä +huimaavaa vauhtia luisumassa alaspäin entisiä latuja. + +Eero puri hammasta. + +Oliko tuo hänen syynsä. Eikö hän rehellisesti tahtonut viettää parempaa +elämää. Mutta hän ei sille mitään mahtanut. Hän oli niin onnettoman +heikko, ettei itsekään tietänyt, missä raja oli. Ja kieltäytyä kokonaan +ottamasta, kun kerran tarjottiin, sehän olisi ollut aivan kuin oman +huonoutensa julkitunnustamista. Siihen oli hänellä kaikkein vähimmän +rohkeutta. + +Eero asettui ikkunaan tuijottamaan ahtaalle, likaiselle pihamaalle. + +Minkätähden juuri hänen täytyi kärsiä näin. Oskar vietti oikeastaan +vielä iloisempaa elämää, mutta hän ei ollut siitä milläänkään. Hän +sieti enemmän, nauroi ja vihelteli ja haihdutti sillä ikävät muistonsa. + +Muut mahtoivat tehdä samoin. Ei heistä ainakaan kukaan näyttänyt +surevan liika iloista elämäänsä. Eivätkä he myöskään aavistaneet, miten +Eero kärsi. Sisintään salaamaan, siihen hän ainakin pystyi. + +Hän viskautui takaisin vuoteelleen. Täällä kotona, hiljaisuudessa hän +aina tunsi, miten peloittavan yksin hän oli täällä Helsingissä, +samoinkuin ennen kotona. + +Hän olisi tahtonut itkeä, vaan sitäkään hän ei voinut. Hän oli +sellainen. Kaikki jähmettyi, kivettyi hänessä. Vapauttavaa sanaa ei +syntynyt. Sulattava kyynel kuivui lähteeseensä. Rintaa ahdistava tunne +vain kasvoi kasvamistaan kuin vuoreksi, joka painollaan oli +tukahduttaa. + +Elina! Se ajatus heräsi viimein kuin välähdys. + +Hän nousi, siisti huolellisesti pukuaan, haki päällysvaatteensa ja +lähti. Mutta kadulle päästyään hän alkoi epäröidä. + +Ei ollut niinkään hauskaa lähteä vieraisiin tapaamaan talon palvelijaa. +Tosin siellä kaikki tiesivät, että Elina kauan oli palvellut Eeron +kodissa -- oli melkein kuin perheeseen kuuluva kotikasvatti, -- ja +olihan Eero monesti käynyt siellä äidin asioitakin toimittamassa, mutta +sittekin -- -- + +Elinalla oli sitä paitsi nykyään niin paljo ajattelemista omissa +asioissaan, että tokkopa häneltä liikenisi aikaa ja ajatuksia Eerolle. +Hän oli menossa eräälle leskimiehelle. Kuuliaiset taisivat jo olla +tulossa. + +Eero oli ajatellessaan astunut katua pitkin yhä lähemmäksi Elinan +asuntoa. Tämä päivä oli pimeä epätoivon päivä. Apu oli totisesti +tarpeen. + +-- Koetan sittekin, päätti hän mielessään, harppasi portaita ylös ja +soitti ovikelloa. + +Elina tuli avaamaan. + +-- Terveisiä äidiltä, sanoi hän alkuun päästäkseen. + +-- Joko sieltä taas tuli kirje? + +-- Tulihan sieltä joku aika sitte -- Oskarille. + +-- Käykäähän tänne omaan huoneeseeni, hyvä maisteri! + +-- En minä mikään maisteri ole! Moneenko kertaan se on sanottava. -- +Eero viskautui vihaisesti Elinan amerikkalaiseen keinutuoliin. + +-- Mutta saahan sitä etukäteen karahtierata. + +-- Etukäteen annettu hupenee tavallisesti niin, ettei ole mitään sitte +tarpeen tullessa. + +-- No, no, ei riidellä. Minulla onkin niukasti aikaa. Pitäisi tästä +lähteä vähän ulos, kun sattuu olemaan vapaa ilta. + +Eero arvasi minne. Hän sai sen vaikutuksen, että oli tullut +sopimattomaan aikaan ja rupesi katumaan, että oli yrittänytkään. + +Mitäpä Elina joutaisikaan muistamaan hänen laistaan. Nyt oli sulhaset +ja muut mielessä. + +Elina kertoi leskimiehestään. Sitte koetteli hän ostamaansa uutta +hattua. Hyvä oli hattu ja mies samoin. + +-- Jos sitte hyvinä pysyvät ja minä heitä jaksan hyvinä pysyttää, +arveli hän järjestellen hattunsa nauhakkeita. -- Hyväähän kaikki on +uutena ja ottaissa. Mutta niin tahtoo olla, että käyttäissä kuluu +hyväkin huonoksi. + +-- Samanlainen sinä olet kuin ennenkin! -- Eero naurahti hiukan, vaikka +siinä oli jotain väkinäistä. -- Ehkä jo lähdenkin, sanoi hän hetken +kuluttua. + +-- Lähdetään, lähdetään. Minäkin tulen. Kun sitä omaa aikaa on niin +vähän, täytyy sitä pitää tarkalla. Mutta jahka maisteri tulee meitä +nuorikoita katsomaan, silloin ei kiireestä puhetta. Puhua poristaan +niinkuin ennen vanhaan siellä tohtorintalon keittiössä. + +Eero kiitti kutsusta, heitti kiireiset hyvästit ja selitti punastuen, +että hänen tiensä vei toiseen suuntaan kuin Elinan. Sitte lähti hän +kiireesti katua alaspäin kuin tuho olisi ollut kintereillä. + +Se ilta oli viheliäisistä viheliäisin. Kehno oli kapakka, kehnoa seura +ja kehnon kehnot jälkilaskut. + +Eero makasi seuraavana päivänä iltapuoleen asti. Silloin hän nousi +Oskarin mentyä kaupungille. + +Hänen olisi tehnyt mieli ulos raittiiseen ilmaan, mutta hän ei +uskaltanut lähteä. Kävisi ehkä samoin kuin eilenkin, eikä sitä kestänyt +kukkaro eikä terveys, ei sielu eikä ruumis. + +Parasta oli pysyä telkien takana. Mutta päätä särki ja rintaa raateli +sitä enemmän. + +-- Tyttöni, tyttöni, missä sinä olet? Miksi et tule auttamaan? + +Eero heittäytyi takaisin vuoteelleen ja koko ruumis vapisi kuin +nyyhkytyksistä, mutta silmä pysyi kuivana. + +-- Elina, sinäkin jätit, puheli hän itsekseen. -- Ennen sinun kätesi +iloisen rohkeasti työnsi kuormaa ylöspäin. Nyt et sitä muista. Kätesi +kiinnittää vain kihloja kaulaasi. + +Hän nauroi katkerasti. Hullu hän oli ollut, kuu muuta oli +odottanutkaan. Ihmiset jakelivat toisilleen ajastaan ja osanotostaan +samoin kuin rahoistaan -- sen mikä sattui tähteeksi jäämään, kun omat +tarpeet olivat tulleet tyydytetyiksi. Kuka mieletön olisi enempää +antanut. Oma suu lähimpänä kontin suuta. + +-- Mutta sinä olit toisenlainen, puheli Eero taas itsekseen +lepertelevästi kuin lapselle. -- Miksi, miksi sinä jätit minut? Ja +miksi et tule, vaikka olen sinua hakenut niin paljo kuin olen voinut +huomiota herättämättä. Mutta minä en löydä sinua. Etkä sinä itsestäsi +tule, -- et muuta kuin unessa. + +Viimekin yönä oli Eero taas nähnyt »tyttönsä». Hän tiesi jo melkein +edeltäpäin milloin niin oli tapahtuva, sillä aina kun hän oli kokenut +jotain erikoista tai kun hänen epätoivonsa ja raskasmielisyytensä oli +korkeimmilleen kohonnut, näyttäytyi tyttö hänelle. + +Tavallisesti oli uni lohdullista ja rohkaisevaa, mutta usein se myöskin +herätti hillitöntä kaipuuta ja ikävää. + +Unessa Eeron huomio kiintyi melkein aina erikoisesti tytön pieneen, +valkoiseen käteen. Välistä se ojentautui hänelle. Toisinaan se taas +koetti keventää hänen kuormaansa. Usein se kutsuvasti viittasi +eteenpäin ja ylöspäin, ja silloin Eero aina tunsi jonkinmoista +hetkellistä voimaa ja rohkeutta. + +Viime yönä oli tuo käsi ollut veressä. Eero oli kulkevinaan pimeässä +kummallisen mutkikasta tietä. Hänen oli niin raskas astua, sillä tie +oli kostea ja liukas. Hän luiskahti pahasti, ja silloin huomasi hän, +että tie oli veressä, veressä minne hän kääntyikin. Hän rupesi +tutkimaan syytä, ja silloin huomasi hän päänsä yläpuolella tuon pienen, +valkoisen käden. Suuret polttavan punaiset pisarat putoilivat siitä +niin tiheään, että muodostivat kuin pitkän viirun ylhäältä alas tielle +asti. + +Eero olisi tahtonut huutaa, mutta ei saanut ääntä. Silloin hän +viskautui maahan ja itki, itki, niin että koko ruumis vapisi. + +Joku tarttui häntä hartioihin ja pudisti lujasti. Unentoreissa hän +kysyi itseltään, oliko mahdollista, että tuo pieni käsi kykeni +puristamaan niin armottoman kovasti. Silloin hän kuuli Oskarin äänen. +-- Hulluko sinä olet. Uliset unissasi kuin mikähän. + +-- Anna olla! -- Eero kiskaisihe irti. -- Mikä lie ollut painajainen. +-- Hän kääntyi toiselle kyljelleen ja koetti saada unta. Mutta kauan +hän sai kuunnella Oskarin voimakasta kuorsailua ennenkuin itse nukkui. + +Eero kimmahti vuoteeltaan. Viime-öisen unen muisto herätti hänessä +hetkeksi tunteen, ettei tässä sopinut ainoastaan voihkia ja valittaa. +Hänen tähtensä ei veri saanut vuotaa kuiville tuosta pienestä kädestä. +Olihan hän mies, eikä mies noin vain saanut antautua virran vietäväksi. + +Oli tehtävä jotain. Mutta mitä? + +Entä jos menisi kirkkoon? Sinne kai se valkea käsi kutsuikin. Jos +löytyisi sieltä se kaivattu, ja apu samassa. + +Eero mietti hetken. + +Mutta eihän nyt jumalan palvelusta ollut, arki-iltana, kellon käydessä +kahdeksatta. Ja vaikka olisi ollutkin, tokkopa sittekään olisi tullut +mitään menosta? Kun oikein rupesi ajattelemaan, ei tehnyt mieli +tungeskella tavallisen kirkkokansan joukossa kuin mikäkin siihen +kuuluva. + +Toista olisi, jos saisi mennä sinne yksin, tulla ja mennä kenenkään +tietämättä, huomaamatta. + +Hänen tuli yhtäkkiä ihan ikävä kirkkoon, ikävä päästä sinne korkealle +kaartuvan katon alle, missä melu vaikeni ja hiljaisuus herätti +hartautta. + +Kun olisikin saanut mennä sinne hiljaisuuteen siellä ajatellakseen, +tyynenä, rauhoittuneena, sieltä etsiäkseen itseään, sitä sisintä minää, +joka oli hyvä ja voimakas, sentähden että se oli jumalasta, -- niinkuin +hän, »tyttö», silloin oli sanonut. + +Minkähän tähden kirkot meillä pidettiin kiinni? Miksihän ne eivät +aina olleet avoinna, niinkuin ulkomailla mahtavat doomit ja muut +pienemmätkin katoliset kirkot? Olisi silloin väsynyt saanut mennä sinne +levähtämään, rauhaa etsimään rauhaton rinta. + +Hän rupesi mielessään kuvittelemaan, minkälaista olisi, jos hän nyt +olisi ulkomailla, esimerkiksi »Köllenin kaupungissa», josta laulussa +puhuttiin. Hän menisi sinne sen suureen pyhäkköön, hakemaan sieltä +lääkitystä sairaalle sydämelleen. Sinne hän polvistuisi niinkuin +muutkin avun etsijät ja tuntisi kiitollisuutta siitä, että vihdoinkin +oli löytänyt tällaisen turvapaikan. + +Ja valo virtailisi läpi ikkunamaalausten, hillittynä, rauhoittavana +kuin ne sulavat säveleet, jotka hymisivät läpi huoneen. Kaaret +kurottautuisivat kuin rukouksessa korkeutta kohti voimakkaina +kohottamaan väsyneen mielenkin sinne. Kynttilät palaisivat. Väsyneet, +työtätekevät ja taakkoja kantavat tulisivat toinen toisensa jälkeen, +tulisivat sinne kuormineen, hautaamaan ne suureen hiljaisuuteen, ja +lähtisivät sitte uusin voimin eteenpäin taivaltamaan. + +Sinne tahtoi hänkin viedä taakkansa, sieltä uutta uskallusta ja uutta +toivoa hakea. + +Mutta keneltä? Hänen tyttönsä ei ollut siellä, sen hän tiesi. + +Mutta olihan siellä hän, paljo kärsinyt ja siksi kaikkien kärsivien +ystävä, pyhä äiti, jolla oli annettavana juuri sitä, mikä niin +siunatusti auttoi ihmislapsia, mutta jota vaille hän, Eero, oli jäänyt: +äidinrakkautta. + +-- Äiti, äiti -- pääsi Keron huulilta. Mutta samassa oli kuin kaikki +lämmin ja herkkä hänessä olisi jähmettynyt. + +Se sana, joka sulatti toisten sydämiä, se kovetti hänen mieltään. +Äidillä ja hänellä ei ollut mitään yhteistä. Hänen syntyessään oli äiti +varmaan tuntenut olevansa ainoastaan luonnonlakien ja olojen orja, +mutta äiti hän ei ollut. Ei hän muuten olisi voinut jättää lastaan niin +orvoksi. + +Sitä, mitä metsän pedotkin pennuilleen soivat, sitä ei äidillä ollut +lapselleen antaa. Se oli luonnotonta; sitä luonnottomampaa kun äiti +muuten oli herkkä ja helläsydäminen ja jaksoi rakastaa toisia lapsiaan. + +Siihen täytyi olla joku erikoinen syy, mutta mikä? + +Oliko siinä selitystä tarpeeksi, että Eero oli umpimielinen erakko +niinkuin isänsä, vai oliko muita ja ehkä painavampia syitä? + +Eero rupesi tutkimaan äidin elämää niin pitkältä kuin hän sitä muisti +ja vielä etäämmältäkin, sen mukaan, mitä oli sattunut muilta kuulemaan. + +Nuorena oli äiti ollut hyvin iloinen. Siitä tuntui jälkiä vieläkin. +Ensi aikoina sen jälkeen kun vanhemmat muuttivat maalle, oli äiti +innokkaasti ottanut osaa kaikenmoisiin pitäjän harrastuksiin. Hän oli +monessa yrityksessä ollut »sieluna» ja »innostuttavana kipinänä», niin +oli sanottu. Mutta ei ollut sitä tainnut kauan kestää. + +Minkälaista oli siihen aikaan, kun hän, Eero syntyi, sitä hän ei +tietänyt. Mutta sitte hän muisti ajan, jolloin äidin harrastus kääntyi +hengellisiin asioihin. Siellä oli siihen aikaan nuori, innokas pastori +hoitamassa viransijaisuutta. Hän kierteli pitäjätä selityksiä pitäen ja +äiti kierteli mukana. Kero oli siihen aikaan ainoa kotona olevista +lapsista, jolla oli ikää sen verran, että saattoi ymmärtää jotain +selityksistä. Sentähden äiti aina kuljetti häntä muassaan. + +Siihen aikaan oppi Eero pelkäämään kaikkia papin puheita, eikä se pelko +koskaan ollut ottanut oikein haihtuakseen. + +Pastori joutui sitte toiseen pitäjään ja kokousten pito harveni +harvenemistaan. Äitikin lakkasi vähitellen niissä käymästä. Hänelle +tuli pitkät väsymyksen vuodet, jolloin hän ei harrastanut mitään. + +Hänen väsymyksensä oli ollut ylimmillään sinä talvena, jolloin Eero +keuhkokuumeensa johdosta oli kotona. Keväällä syntyi sitte Elvi. Hän +jäi joukon viimeiseksi. + +Parin vuoden kuluttua alkoi äiti silminnähtävästi elpyä. Nuorten +riennot ja uuden ajan aatteet tempaisivat hänet mukaansa sitä myöten ja +siinä muodossa kuin Oskar ja Astrid niitä hänelle välittivät. + +Eero huokasi raskaasti. + +Tällainen oli äidin kehitys ollut, -- ainakin mikäli hän oli voinut +sitä seurata. Se oli ollut kuin kartalta katseltavissa, niin selvää. +Mutta isä, mitä hän tiesi isästä? Ei muuta kuin sitä yhtä ja samaa +vain, sitä eristynyttä huoneessa istumista, sanomalehti ja totilasi +toverina tai hitaat, laahaavat askeleet säestämässä yksinäisiä +ajatuksia. + +-- Isä, isä, nousi tuskanhuuto Eeron sisimmästä. + +Hän ymmärsi tällä hetkellä noiden yksinäisten iltojen taistelut, +ymmärsi ne illat, jolloin oli taisteltu ja nekin, jolloin ei taistelu +enää johtunut mieleenkään, jolloin kaiken päämääränä vain oli unhotus. + +Yht'äkkiä sukelsi esiin muisto tuosta päivästä, jolloin hän omaa +tekoaan häveten hiipi isän ja äidin makuuhuoneen ovelle saadakseen +heidän keskustelustaan jotain selvitystä siihen, miksi elämä kodissa +oli niin raskasta ja ilotonta. + +-- Pitäähän sitä lapsia sillälailla -- oli äiti arvellut. -- Pitäähän +sitä. -- Luuletko? -- oli isä vastannut. + +Sanan vihlova sävy kaikui vieläkin Eeron korvissa aivan kuin nyyhkytys +isän ahdistetusta povesta, kuin tuskan esiinpusertama anteeksipyyntö. + +Eero alkoi kiivaasti astua edestakaisin huoneessa. + +Mitä jos hän kirjoittaisi isälle? Hänestä on aina tuntunut siltä, että +isä sittekin rakastaa lapsiaan. Ja välistä on hänestä tuntunut siltä, +että isä aivan erityisesti rakastaa häntä, isän luontoista, +umpimielistä ja raukkamaisen heikkoa poikaa, jota ei äiti ymmärrä. + +Jospa tekisi isälle hyvää nähdä, että poikakin puolestaan häntä +ymmärtää, tietää, että erakkona elänyt isä sittenkin tuntee isän +tunteita, ja että poika, kun tulee suuren tuskan hetki, pakenee hänen +luokseen. + +Eero sieppasi kynän käteensä, haki laatikosta paperia ja rupesi +kirjoittamaan. Käsi vapisi ja kirjaimet tanssivat sinne tänne +paperilla, mutta joka sanalta, joka paperille syntyi, oli kuin mielen +kuorma olisi keventynyt. + +Kolme arkkia oli Eero kirjoittanut täyteen, kun hän viimein laski kynän +kädestään ja rupesi lukemaan, mitä oli kirjoittanut. Mutta luettuaan +puoliväliin repäisi hän kirjeen kappaleiksi, viskasi uuniin ja alkoi +uuden. + +Hän kirjoitti lyhyesti ja keskitetysti, mutta kun kirje oli valmis, sai +se osakseen saman kohtalon kuin edellinenkin. + +Eero työnsi hermostuneesti tuolin syrjään ja katsoi kelloaan. Ehkä oli +paras mennä ulos. Eihän tästä kuitenkaan ollut apua. + +Mutta silloin heräsi kaameana muisto eilisillasta ja samoin sen +edellisestä. + +Jos hän nyt lähtee ulos, käy niinkuin silloinkin. Hänen täytyy hakea +unhotusta, ja unhotus vaatii joka kerralta yhä voimakkaampaa huumausta. +Ja entä sitte, sitte? + +Hän oli jo portailla. Sieltä kääntyi hän juoksujalkaa sisään. + +Pöydällä oli valmis kirjeenkuori osoitteineen ja postimerkkeineen. + +Vielä kerran hän tarttui kynään. -- Isä, minä hukun. -- Minä en jaksa +ponnistella enää. -- Auta isä. + +Vapisevin käsin hän sulki kirjeen. Hetken kuluttua hän seisoi +lähimmässä kadun kulmauksessa postilaatikon luona. + +Hän vavahti, kun kuuli kumahduksen, kirjeen pudotessa laatikkoon. Sitte +hän kääntyi hitaasti astumaan kotiinpäin. + +Sillä aikaa kun Eero odotti vastausta isältä, ei häntä haluttanut hakea +toverien seuraa. Hän pysytteli kotona ja luki. Lepohetkinä hän ajatteli +isää. + +Hän näki pojan tuovan postilaukun isän virkahuoneeseen. Isä ottaa sen +vastaan niinkuin ainakin, sanomatta sanaakaan, aukaisee, ottaa +sanomalehdet ja laskee pöydälle, sitte katsoo hän kirjeitä. Hän +säpsähtää. Eeron käsialaa! Mitä se tietää? Eerolla ei ole tapana +kirjoittaa. Oskar välittää tietoja, tavallisesti äidin kautta. + +Sitte isä avaa kirjeen. Se on pian luettu ja isä ymmärtää kaikki. + +Painuuko hän sitte ehkä kirjoitustuoliinsa ja ajattelee raskaita +ajatuksia, joiden ydinkohtana kuitenkin on: miten voisin auttaa poikaa? +Vai nouseeko hän, menee ikkunan luo ja jää siihen eteensä tuijottamaan, +joka tunteen kivettyessä lyijynraskaana painamaan rintaa? + +Jos niin käy, silloin ei isä jaksa ajatellakaan. + +Kaikki ajatuksentapaiset ikäänkuin kiteytyvät tuohon yhteen ainoaan +tunteeseen: miksi et säästänyt vanhaa miestä? + + * * * * * + +Odotus piti Eeroa jännityksessä, ja jännitys pakoitti hänet luvuilla +lyhentämään aikaa. Työ sujui, mutta jännitys kulutti. Odottaa hän kyllä +olisi voinut, mutta tuo kauhea epätietoisuus kävi päivä päivältä yhä +sietämättömämmäksi. -- Onko isä ymmärtänyt vai suuttunut, olenko tehnyt +hyvän vai pahan työn hänelle, -- ne kysymykset kalvoivat. + +Kun kuukausi oli umpeen kulunut ei Eero enää odottanut. Hän etsi +tovereita ja unhotusta. + +Sellaiselta retkeltä kotiin palanneena hän nukkui pitkään ja raskaasti, +kun Oskar häntä herätti kaksin käsin pudistaen olkapäistä. Äidiltä oli +tullut kirje. Isä oli huonona. + +Hän selvisi silmänräpäyksessä. Isä huonona! -- Siinä siis syy. + +-- Mitä sinä aijot? -- Hän nousi istumaan. + +-- Tietysti lähteä. + +Aamupäivä kului matkavalmistuksissa, mutta tunnit tuntuivat sittekin +loppumattoman pitkiltä. Vihdoin kuitenkin juna lähti. + +Matkustavia oli paljo. Toinen toisiinsa sullottuina oli istuttava. +Oskar ja Eero saivat kahden istuvan penkin oven ja seinän väliltä. +Siinä viettivät koko yön. + +Aamupuolella, kun muutamia matkustavia lähti junasta, tuli eräältä +syrjäasemalta vaunuun pari nuorta miestä, jotka asettuivat penkille +vastapäätä veljeksiä. + +Molemmat olivat aikalailla päihdyksissä, toinen meluava, toinen +surumielinen ja tunteellinen. Meluava tahtoi keskustella. Hän alkoi +äänekkäästi, mutta ei saanut puhetoveria. Surullinen ei vastannut. Hän +tahtoi laulaa: + + Leskiäidillä kaks oli tytärtä, + ol' tumma ja vaalia, + +toisti hän toistamistaan surumielisen kaihokkaasti. + + Tytär tumma hän koko kunnaalla + tuli kuuluksi kaunisna, + +jatkoi toinen, koettaen äänen vahvuudella viedä voiton toiselta. + +Surumielisen tunteellinen lauloi pitkältä sen »vaalian» ja sen »tumman» +kohtalosta, mutta Eero ei voinut saada selkoa sisällyksestä. Toinen +rähisi niin. + +Viimein äityivät molemmat kerta toisensa jälkeen toistamaan: + + -- Kellot soivat nuorten kantaissa + sitä tyttöä hautahan. + +Eero ei kuullut, kumpaako he sinne kantoivat, vaan hän ajatteli laulua +sellaisena kuin se hänen kohtaansa sopi. -- »Yksi vaalia ja tumma»! -- +Hän tunsi ne molemmat sisimmästään. Se »vaalia», ajatteli hän, on +toivojeni tyttö, joka viittaa eteenpäin ja ylöspäin mutta hänet minä +hautaan. Se »tumma» minut omakseen ottaa ja orjana pitää -- se +syvyyksien musta hengetär. + +Kävi kuin vilun väristys läpi ruumiin. Yökylmä tuntui täälläkin vaunun +ummehtuneessa, hiottavassa ilmassa. + +-- Kellot soivat nuorten kantaissa -- alkoi taas surumielinen. + +Eero koetti olla kuuntelematta. + +Hetkittäin luistivat ajatukset laulun johdosta häneen itseensä, mutta +enin hän ajatteli isää. + +Mikä oli oikeastaan syynä isän sairauteen, oliko ehkä Eeron kirje? Vai +oliko isä jo sairaana sen saapuessa ja sai tautivuoteelleen sellaisen +sanoman? + +Jota lähemmäksi kotia he pääsivät, sitä suuremmaksi kävi Eeron tuska. +Viimeiset penikulmat olivat kerrassaan sietämättömiä. + +Kotona kulki sillävälin äiti ja odotti. Hän tunsi oman kuormansa +painon. + +Kun tohtori sairastui ei hänen vaimonsa ensin ollut siitä milläänkään. +Hän piti sitä vain epäsäännöllisen elämän seurauksena. Mutta kun +sairautta kesti viikko toisensa jälkeen, rupesi häntä arveluttamaan. +Eräänä yönä välähti hänen mieleensä ensi kertaa ajatus, että tauti voi +olla kuolemaksi. Siitä alkoi hänen levottomuutensa. + +Hän ei uskonut sitä, mitä pelkäsi, mutta pelkäsi kuitenkin. Joka kerta, +kun tuo ajatus: entä jos hän ei sittekään parane, salaa hiipi mieleen, +koetti hän rauhoittaa itseään sillä, että se ei voinut olla +mahdollista. Se olisi liian kovaa. Vastahan hän oli päässyt raskaimman +päivätyönsä päähän. Pikkulapsia ei enää ollut. Vanhemmista oli seuraa +ja iloa. Kuorma oli paraiksi ennättänyt keventyä. Eihän perhe nyt +yhtäkkiä voisi jäädä turvattomaksi ja hän yksin pitämään huolta vielä +kasvavien elättämisestä ja kouluttamisesta. + +Tohtorinna muisti monesti valittaneensa sitä, että mies ei muusta +välittänyt, kunhan hankki elatukseen tarvittavat rahat. Nyt hän tuli +ajatelleeksi, miltä tuntuisi, jos jäisi sekin apu tulematta. + +Hänelle tuli hätä, samassa kun tuo ajatus syntyi. Toinen on ehkä +kuolemaisillaan, eikä oma vaimo muuta ajattele kuin mistä rahoja tulee, +sitte kun ei mies enää niitä hanki. + +Tohtorinna pyysi vuoroin mielessään tätä mieheltään anteeksi, vuoroin +hän ajatteli, että tuo ajatus sittekin oli luonnollinen ja oikeutettu. +Hänelle jäisi liian raskas kuorma kannettavaksi, jos mies nyt kuolisi. + +Tohtori itse oli sairaana samantapainen kuin terveenä. Hän ei puhunut, +eikä voinut puhua. Hän eli tautivuoteellaan jos mahdollista vielä +enemmän eristettynä kuin ennen. + +Yksinäisyydessään hän vain silloin tällöin otti esiin rypistetyn +paperiarkin, johon oli kirjoitettu muutamia sanoja. Niitä hän luki +hitaasti kuin tavailemalla, kääri sitte paperin kokoon ja pisti +takaisin piilopaikkaansa. Se oli Eeron kirje. + +-- Oletko sinä kirjoittanut Helsinkiin, kysyi hän kerran odottamatta, +tohtorinnan tuodessa hänelle ruokaa. + +-- Eilen minä kirjoitin, kun sinä olit vähän heikompi. + +Tohtori nyökäytti päätään. Hän rupesi sen jälkeen laskemaan päiviä, +sitten tunteja. + +Sinä päivänä, jolloin hänen mielestään poikien olisi pitänyt keritä +kotiin, otti hän kellonsa ja laski valtimon lyönnit. Pannessaan kellon +takaisin pöydälle, pudisti hän päätään. Jalat tuntuivat niin kankeilta, +ja outo kylmyys hiipi yhä ylemmä. + +Hän aikoi nousta, mennäkseen nurkkakaapilleen. Yksi ainoa tilkka olisi +ehkä taas saanut koko koneiston käyntiin. Mutta ne askeleet voisivat +jäädä hänen viimeisikseen. Ponnistus voisi jouduttaa. Ja sellaista +muistoa ei hän tahtonut viimeiseksi, -- Eeron tähden. + +Hän haki vaivoin esille paperinsa. Siinä oli osa puhdasta ja +käyttämätöntä. Hän repäsi sen irti ja kirjoitti siihen yhden ainoan +sanan. Sitte hän käänsi paperin kokoon ja kirjoitti päälle: Eero. + +Kun tohtorinna puolenpäivän aikana raotti ovea, makasi sairas hiljaa ja +liikkumatta. Hän painoi siitä syystä oven kiinni eikä sitä avannut +ennenkuin saattaakseen vastasaapuneet, Oskarin ja Eeron, sisään. + +Kun he lähenivät vuodetta, näkivät he, että kuolema oli ennättänyt +ennen heitä. Kuolleen kiinni puristetussa kädessä oli kaksi paperia. + +-- Ne ovat minun, sanoi Eero, otti ne kangistuneesta kädestä ja +poistui. + +Paperi kädessään hän kulki edestakaisin ullakkohuoneessa. Hän ei voinut +lukea, ei ajatella, hän kulki vain. + +Parin tunnin kuluttua tuli äiti sinne. Kaikki oli valmista. Isä oli +laudalla omassa huoneessaan. Äiti oli kantanut sinne kauneimmat +kasvinsa ja pari kukkivaa ruusua. + +Äiti lankesi Eeron kaulaan ja itki. Eero ei itkenyt. Hän vain puristi +kirjettä kädessään. + +-- Etkö sinä tahdo mennä katsomaan, kysyi äiti. + +-- Onko siellä muita? + +-- Ei ole. Me muut jo kävimme. Odotimme sinua, mutta ei kuulunut. + +Eero lähti. Siellä isän luona avasi hän kirjeensä. Hän luki sanan, tuon +yhden ainoan: anteeksi. + + * * * * * + +Kun ei Eeroa kuulunut toisten joukkoon, kävi äiti levottomaksi ja meni +hakemaan. Hän löysi hänet polvilleen painuneena kuolleen viereen, otsa +vasten isän kylmettynyttä kättä. + + + + + + +JOKAPÄIVÄISYYDEN POLUILTA + + + + +KIRJE TUNTEMATTOMALLE YSTÄVÄLLENI. + + +On sakean sumuinen talvipäivä. Ahdistavan alhaalle tuntuu taivaan katto +painuneen. Sen tasaisen harmaa laki näyttää läpitunkemattoman paksulta +ja kuitenkin siitä lakkaamatta tihkuu pienen pieniä pisaroita, jotka +huolimatta pienuudestaan kykenevät kastamaan kulkijan läpimäräksi. + +Samanlaista kuin on kaduilla ja teillä, samanlaista on metsässä. Sekin +itkee. Jokaisesta männynneulasesta, jokaisen paljaana värjöttävän +varvun varrelta tipahtaa pisara toisensa jälkeen, tipahtaa tiheään, +hiljaa ja huomaamatta. + +Itkee taivas, itkee maa, mutta niin hillityn hiljaa kuin itkuaan +salaava ihminen, niin lohduttoman tasaisesti kuin se, joka ei enää +jaksa rajusti nyyhkyttää. + +Liekö ollut raskaan ilman vaikutusta, vai houkutteliko luonnon tunnelma +ainoastaan esille sen, mikä piilee jokaisen sydämen pohjalla, mutta kun +tänään tarkastelin ihmisten kasvojen ilmettä, näin niissä yhtä vähän +vaihtelua kuin ulkona luonnossa. Väsymys oli leimannut kaikkien kasvot, +elinvoimaa jäytävä, lohduton väsymys. Katselin heitä, kulkiessani +kaupungin katuja, katselin junassa ja vielä kun astuin asemalta kotiin. +Kaikkien kasvoilla oli sama ilme -- lapsia lukuunottamatta. Ilosta +eivät kenenkään silmät säteilleet. Ne eivät edes ilmaisseet suuttumusta +tai jotain muuta voimakasta tunnetta. Kaikki olivat liiaksi väsyneitä, +ajatellakseen enempää kuin miten päästä kuormineen päivän päähän. + +En ole voinut olla ajattelematta tätä. Olen koettanut tutkia toisten +tunne-elämää, toisten mielialojen perussäveliä, päästäkseni siten +selville itsestäni. + +Onko väsymys todella pohjasäveleenä useimpien ihmisten elämässä? + +Toiset kulkevat kauan pää pystyssä, ponnistelevat vastaan, riehuvat, +kapinoivat, mutta väsyvät lopulta. Toiset alkavat toisesta päästä. He +alistuvat, taipuvat, tahtovat tyytyä, olipa heidän osansa elämässä +minkälainen tahansa. Mutta hekin väsyvät. Toisia väsyttää työ, +toisia työttömyys. Toiset väsyvät siksi, että he mielin määrin ovat +saaneet keinutella purttaan milloin aukealla ulapalla, milloin +risti-aallokoissa. Toisten pursi on ollut kytkettynä kotilahdelman +poukamaan. Väljemmille vesille on mieli palannut. Kaiho on köyttä +temponut vuosi vuodelta turhaan. Tuo kaiho se kylvi ensimmäiset +väsymyksen siemenet, ja kun siemenestä kasvoi suuri puu, kävi kaiho +viimein sen juurelle nukkumaan. + +Onko elämä tällaista? + +Minä vain kysyn. Mutta kysyessäni tartun kynään. + +Miksi? Aijonko kirjoittaa päiväkirjaa? + +Minä kauhistun. Olen aina vihannut päiväkirjoja. Nuorempana tosin +minäkin joskus halusin panna ajatuksiani ja tunteitani paperille, mutta +päiväkirja-ajatus teki aina kirjoittamisen mahdottomaksi. + +Mitä päiväkirjat oikeastaan kertovat? Ulkonaisten tapahtumien luistoon +liittyvät ajatukset ja tunteet lihaksi ja vereksi. Mutta keskeneräistä +ei kannata katsella. Niinkauan kuin tuo kaikki on muodostumassa +sisimmässämme, emme voi sitä tarkastaa. Se on meitä liian lähellä. Ja +jos tarkastamme, ovat tulokset tavallisesti erehdyttäviä. Vasta +silloin, kun tarkastamme sitä, mikä menneisyyteen siirtyneenä on +joutunut ulkopuolelle itseämme, selviävät oikeat suhteet ja +tarkastettavan tosi olemus meille. + +Miksi siis paperille uskoisin hetken haihtuvia tunteita, miksi +pysyväistä muotoa antaisin muotoaan alati muutteleville tunnelmille? + +Jos sen tekisin, tapaisin päiväkirjastani omat erehtyvät ja +erehdyttävät tunteeni ja ajatukseni. Mutta erehdystensä seuraa ei +ihminen etsi. Sitä karttaa yhtä huolellisesti kuin ihmisiä, joihin +kerran on luottanut ja joiden suhteen sitte on huomannut pettyneensä. + +Mutta se, joka ei luota ihmisiin, ei myöskään pety. + +En ole tahtonut luottaa tunteisiini ja tunnelmiini, en niille muotoa +antaa, -- jotten kerran pettyisi. Sentähden en ole tahtonut kirjoittaa +päiväkirjaa. + +Mutta muistakin syistä se on jäänyt kirjoittamatta. Ulkonaiset +olosuhteet ovat auttaneet minua olemaan uskollinen itselleni. Minulla +ei nimittäin koskaan ole ollut aikaa. + +Ei aikaa? Mitä sanonkaan? Minullahan sitä vasta onkin ollut. Huomaan +sen alituisesti, verratessani omaa, hiljaista, eristettyä elämääni +nykyajan levottomaan hyörinään ja pyörinään. En anna tunteja. Minulla +ei ole mitään virkaa hoidettavana. En ole opistoissa käynyt, en +tutkintoja suorittanut. Nykyajan lapsena olen oppimaton ja viraton +niinkuin entisajan naiset, kuluttaen päiväni kuten hekin hiljaisessa, +-- minun mielestäni usein sangen hyödyttömässä ahertelussa kodin +piirissä. + +Aikaa on minulla yllin kyllin, mutta ei muruistakaan »omaa aikaa», +tuota jota palvelijakin tahtoo ja joka on elinehto luullakseni melkein +joka ihmiselle --, ainakin, jos elämisellä tarkoitetaan muuta kuin +syömistä, juomista ja hengissä pysymistä. + +Sanoin »ei muruistakaan», mutta siinähän taas liioittelen. Onhan +minulla vuosien kuluessa ollut hiljaiset, ihanat iltahetkeni, jolloin +nälkäisenä olen koettanut koota tiedon muruja itselleni. Noiden hetkien +suhteen olen aina ollut saita. Niitä olen päivän kuluessa odottanut, +niitä ajatellut jo aamulla noustessani. Niistä en ole hennonut käyttää +hetkeäkään muuhun. Siitäkin syystä olen päiväkirjan suhteen pysynyt +uskollisena itselleni. + +Miksi sitte nyt, tänä hiljaisena iltahetkenä, jolloin kaikki muut jo +nukkuvat ja luonto ulkona itkee hillittyä, lohdutonta itkuaan, miksi +istun kynä kädessä ja uskon paperille ajatuksiani? Miksi uhraa saituri +aarrettaan aikaa? + +Pakosta. Ei ulkonaisesta, vaan sisäisestä. + +Se väsymys, jota kaikkien kasvot tänään heijastivat ja jota luontokin +huokui, se on minutkin valtoihinsa saanut. + +En jaksa lukea enkä vastaanottaa. + +Liekö ulkonainen väsymys viimeisenä liikapisarana saanut sisimpäni +tulvimaan yli äyräittensä, vai mikä ollee syy, mutta sen tiedän, että +sulkuja en nyt voi asettaa tulvehtiville tunteilleni. + +Ruumiillinen väsymys saattaa joskus herättää tunteen, joka ikäänkuin +vaatii kaiken hajaantumista, valloilleen laskemista, ja vasta kun tuo +hajaantumistunne niin sanoakseni on päässyt oikeuksiinsa, palaa voima +ja tasapaino. Tätä tunnen nyt henkisesti. Kaikki se, mikä vuosien +kuluessa on tullut hillityksi, tukahutetuksi, sullotuksi syvimpiin +sydänkomeroihin, se pyrkii nyt esille ja valloilleen, tavalla, jota en +uskalla vastustaa. + +Ja miksi en? + +Siksi, etten tahtoisi tehdä henkistä itsemurhaa. Olen ulkonaisesti jo +vuosien kuluessa kaikessa taipunut, mukautunut, asettunut toisten +kannalle, mutta sisäisesti olen itsepintaisesti pysynyt sinä, mitä +olen. Joskin ulkonainen mukautuminen täten on tullut minulle toiseksi +luonnokseni niinkuin sanotaan, en sisäisesti ole voinut valaa itseäni +toisten valmistamiin muotteihin. Sisimmässäni olen ollut vapaa. Sitä +vapautta en ole voinut itseltäni riistää. Olen päinvastoin katsonut +velvollisuudekseni vaalia sitä. Mutta viime aikoina olen itsekseni +arvellut, että siinä ei ole kyllin. Salattu elämä kuolee pian. Jos +elämällä on oikeus jatkua, on sille myöskin suotava oikeus puhjeta +esiin. + +Sentähden minä en tänä iltana uskalla vastustaa sitä, mikä minussa +pyrkii valloilleen. + +Mutta en voi tyytyä siihen, että työnnän salvat ja sulut syrjään. Minun +täytyy myöskin päästä ymmärtämään tuota valloilleen pyrkivää, sen +luonnetta, sen päämäärää ja syytä, koska kerran jatkuvan elämän +toivossa sen valloilleen lasken. Siksi kirjoitan -- vapautuakseni ja +päästäkseni selville itsestäni. + +Mutta miksi en kirjeessä usko itseäni jollekin hyvälle, tunnetulle +ystävälle? Ystävät, nehän ovat olleet eristetyn elämäni rikkaus. Heidän +kauttaan olen saavuttanut ihmis- ja elämäntuntemusta, heidän kauttaan +olen minäkin elänyt sitä levotonta, rikkaudessaan niin repivää elämää, +joka ympärilläni kuohuu, mutta jonka kanssa tuskin nimeksikään itse +olen kosketuksiin joutunut? Minä olen heidän välityksellään saanut +silmäillä niin monen sydämen syvyyteen. Miksi en minä nyt vuorostani +avaa sisintäni heille niin kokonaan, että heidän avullaan voisin päästä +selville itsestäni. + +Mainitsen itsekseni ystävieni nimet, toisen toisensa jälkeen. Joka +nimeltä herää kiitollisuus mielessä, elpyvät muistot sisältörikkaista +ja rikastuttavista yhdessäolon hetkistä. Mutta joka nimi selvittää +minulle samalla, ettei ainoakaan heistä ole se, jonka puoleen nyt +voisin kääntyä. En kenellekään heistä ole antanut itseäni kokonaan. +Osia he ovat saaneet, sirpaleita olemuksestani, mikä enemmän, mikä +vähemmän, riippuen oloista, joiden vallitessa olemme tavanneet toisemme +ja siitä suuremmasta tai vähemmästä ymmärtämyksen määrästä, jonka +olemassaolon vaistomaisesti olen tuntenut. Itseäni kokonaan en vielä +ole antanut ainoallekaan, sillä en ole tavannut sitä ihmistä, en miestä +enkä naista, jolta kokonaista ja ehjää ymmärtämystä olisin voinut +odottaa. + +Ehkä on eristetty, kotiolojen ahtaudessa kulunut elämäni siihen +osaltaan vaikuttanut. Siinä tapauksessa saan kiittää sitä siitäkin, +että olen säästynyt joutumasta suhteisiin, joihin hetken olisin +luottanut sitte sitä katkerammin pettyäkseni. + +Voi sitä tuskaa, jota sellainen kokemus mahtaa muassaan tuoda. Välistä, +kun sitä rupean ajattelemaan, kärsin sekä sielun että ruumiin puolesta +-- pelkästä ajatuksesta. Luulen, että jos kokemaan joutuisin, en voisi +koskaan siitä toipua. Mutta eihän sitä tiedä. On niin paljo niitä, +jotka sellaista ovat kokeneet joko lievästi tai kaikkein katkerimmassa +muodossa. Ja he elävät kuitenkin, kun täytyy elää. + +Ovatko tällaiset kokemukset tarpeen ihmisille sentähden, että ne ovat +niin kuluttavia, ja siitä syystä omiaan puhdistamaan? Ja sentähdenkö +niin moni niitä osakseen saa? Vai onko se ihmisten oma syy, kun he +eivät omista sen parempia ihanteita tai eivät jaksa pysyä niissä? He +eivät malta odottaa, eivätkä osaa tai tahdo olla rehellisiä. He +tinkivät, sovittelevat ja -- saavat niittää erehdystensä sadon. + +On kuitenkin toinenkin seikka -- ei vain eristetty elämäni -- joka +selittää sen, että olen säästynyt erehdyksiltä tässä suhteessa. Se on +se, että niin nuorena opin uskomaan sinun olemassaoloosi, tuntematon +ystäväni. + +Miten kaunis se muisto on --, elämäni kaikkein kauneimpia! Olin juuri +lopettanut koulun ja olin matkalla koulukaupungista kotiin. Tien +varrella poikkesin tervehtimään erästä äitini ystävää ja siellä tapasin +hänet, joka opetti minua uskomaan sielujen sukulaisuuteen, niiden +yhteenkuuluvaisuuteen siinä merkityksessä, että jokaisella ihmisellä on +oman olemuksensa täydennys -- samaa tai toista sukupuolta, se on +yhdentekevää -- ja että nämä yhteen kuuluvat sielut varemmin tai +myöhemmin myöskin löytävät toisensa. Epäsoinnut, erehdykset ja +ristiriidat, mitkä syntyvät ihmisten suhteissa toisiinsa, johtuvat +ainoastaan siitä, että tämä tosiasia ei heille ole selvinnyt, ja +etteivät malta odottaa, siksi kun ovat löytäneet sen ystävän tai +puolison, jota voivat ei ainoastaan rakastaa, vaan jossa tuntevat oman +olemuksensa ehjäksitekijän ja täydentäjän. + +Miten hartaana minä, viisitoista vuotias tyttönen, kuuntelin tätä +puhetta! + +Koko ilta oli minulle ihana unohtumaton juhlahetki, jonka sopusointua +ei mikään häirinnyt. + +Ulkona oli luonto hempeimmässä kevätkukoistuksessaan. Koti, jossa olin +vieraana, oli hyvin kaunis. Varsinkin rehevät, nähtävästi erikoisen +huolellisesti hoidetut kasvit herättivät huomiotani. Kukkasia, +kevättuoksua ja päivänpaistetta oli kaikkialla. + +Istuin jakkaralla hänen vieressään, hänen puhuessaan. Avonaisen ikkunan +läpi näin ilta-auringon valossa kimaltelevan lahden poukaman ja +kaistaleen valkovuokkojen reunustamaa metsänrinnettä. Katselin sitä ja +kuuntelin, mitä hän puhui, tuo pieni, vaatimaton nainen, joka vaikka +olikin rohkea ja uskollinen uranaukaisija, oli niin nöyrän nöyrä, +sentähden että hänen ihanteensa olivat suuret ja korkeat. + +Hän puhui ensin tästä sielujen yhteenkuuluvaisuudesta, -- minkä +johdosta, sitä en muista. Sitte hän tuli kertoneeksi läheisistä +ystävistään Wikneristä ja Rydberg'istä. Hän kuvasi heidän elämästään +pikku tapahtumia, pikku piirteitä, jotka suuria todistivat, hän puhui +syvistä, kirkkaista ja kantavista totuuksista. + +Hän puhui, minä kuuntelin, kuuntelin, kunnes kaikki se, mitä hän +kertoi, kävi minulle niin valtavan suureksi, että puhkesin kyyneliin. + +Olinhan silloin kuin elämän kynnyksellä. Olin lapsuuteni läksyjen +äärestä juoksemaisillani elämän suuriin, avaroihin oppisaleihin. Hän +oli ottanut minua kädestä ja raottanut ovea sen verran, että aavistin, +miten vaikeata ja vastuunalaista, mutta miten rikasta ja ihanaa elämä +samalla oli. Tämä aavistus niin voimakkaana minut valtasi. + +Nyt tiedät, milloin opin uskomaan sinun olemassaoloosi sinä tuntematon +ystäväni. Tämä uskoni on vuosien varrella säilynyt ja vahvistunut. + +Ja samalla se on myöskin säilyttänyt. Sillä olen tahtonut itseäni ja +rakkauttani pysyttää ehjänä, jotta kun kerran tapaamme, iloiten saisin +ojentaa sinulle oman osasi. + +Olen tavoitellut tätä ehjyyttä, ja se on ollut iloni. Rakkaus ei muuta +voi. Se antaa parhaimpansa. Mutta tiedän, että jos köyhtyneenä tapaisin +sinut, eikä minulla olisi muuta kuin sirpaleita, niin sinä rakastaisit +niitä sirpaleitakin. + +Nyt tiedät, minkätähden minä tänä iltana kirjoitan sinulle. + +En voi kirjoittaa päiväkirjaa, en kirjettä jollekulle niistä, jotka +kuuluvat ystäväpiiriini. Sellainen kirjoitteleminen ei minua auttaisi. +Ja nyt minä tarvitsen apua. Sentähden kirjoitan minä sinulle. Sinä +ymmärrät minua, ja juuri ymmärtämystä minä tarvitsen, sellaista syvää, +ehjää ymmärtämystä, joka ei eksytä, ei vie harhaan, vaan selvittää, +niin että näkee itsensä ja ympäristönsä, entisyytensä ja nykyisyytensä +kirkkaassa, totuuteen perustuvassa valossa. + +Tätä minä sinulta pyydän. + +Mutta ajatukseni ovat niin väsyneet ja samalla niin levottomat. En +jaksa niitä hallita, en keskittää sanottavaani. Minä puhelen sinulle +ajatuksistani ja kokemuksistani ihan niinkuin ne mieleen johtuvat. + +Ymmärräthän sinä kuitenkin, sano, ymmärräthän? + +Eikö ymmärtämys olekin suurin lahja, minkä ihminen voi toiselle antaa? +Siitä lähtee enemmän iloa ja elinvoimaa kuin kaikkien ylistämästä +rakkaudesta. + +Rakkautta, sitähän, Jumala paratkoon, on paljo maailmassa, on laimeata +ja kiihkeätä, kestävätä ja muotoansa muuttelevaa. Ei rakkaudesta +puutetta -- ei ainakaan, mikäli sitä pidetään yksinomaan tunneasiana. +Mutta mitä tunteitten roihuavasta valkeasta, ellei ole ymmärtämystä, +syvää, ehjää ja kasvavaa! Eikö rakkaus silloin muodostu hävittäväksi +kulovalkeaksi, rasittavaksi taakaksi tai ainaista ristiriitaa +pulppuavaksi lähteeksi. Ymmärtämys, eikö se samalla ole rakkauden +alkulähde ja koko olentoa käsittävän ja koko olemuksen läpitunkevan +rakkauden kaunein hedelmä. + +Ymmärtämystä janoaa sieluni. Rakkautta olen mielestäni saanut +tarpeeksi. + +Mutta ymmärtämys on elämässä harvoin löydetty helmi. + +Aloin elämäni siinä iloisessa uskossa, että ymmärtämystä oli olemassa +yhtä runsaasti kuin rakkauttakin, mutta jota kauemmin olen elänyt, sen +harvinaisemmaksi ja samalla sen suuriarvoisemmaksi olen huomannut tosi +ymmärtämyksen. Uskotaan että ymmärretään, mutta minkälaista on se +ymmärtämys, jota ihmiset toisilleen tarjoavat? Samoissa oloissa eläneet +ja samaa kokeneet liittyvät yhteen ja uskovat ymmärtävänsä toisiaan, +mutta kun kokemukset käyvät eri suuntaan, kun toiselle sattuu surua +toisen iloitessa, missä on silloin se ymmärtämys, joka pakoittaa meitä +riippumatta omista kokemuksistamme elämään, toisen elämää, suremaan, +todella suremaan surevan kanssa ja iloitsevan kanssa iloitsemaan? Eikö +päinvastoin sureva silloin soimaa iloitsevaa itsekkäisyydestä ja eikö +iloitseva tarjoa surevalle hetken pintapuolista liikutusta tai säälin +armopaloja? + +Ja samoin on laita, jos siirrymme aatteiden ja näkökohtien alalle. +Mistä löydämme sitä ymmärtämystä, joka opettaa meitä omasta kannasta +huolimatta näkemään, että toisenkin kannassa on jotain oikeutettua. + +Ymmärtämys on laajanäköisyyttä. Ymmärtämyksen kirkastama katse kantaa +kauaksi menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Mutta tosi ymmärtämys on +harvinaisuus. + +Ovatkohan meidän aikamme ihmiset liiaksi heikkoja ja ennen kaikkea -- +liiaksi pieniä, omatakseen tuollaista laajanäköisyyttä, koska niin +tyynesti sanovat toisilleen: tule sinä tänne minun kokemusteni +kohdalle, minun kannalleni, silloin saat ymmärtämystä runsaasti, ennen +ei liikene, ei murustakaan. + +He uskovat todella ymmärtävänsä, eivätkä näe, että tarjoavat kiveä +leivän asemesta. + +Erehdynkö uskoessani, että tosi ymmärtämys aina vie meidät oman itsemme +ja omien kokemustemme yläpuolelle? + +Minun täytyy kysyä, sillä olen kuin pimeässä umpisokkelossa. En jaksa +ajatuksiani selvittää, en ymmärtää, mikä niissä on totta ja +oikeutettua, mikä sairaalloista. Siitä vain olen selvillä, että janoan +ymmärtämystä enkä löydä sitä ympäristöstäni. Sentähden täytyy minun +turvautua sinuun, tuntematon ystäväni. + +Usko olemassaoloosi on minulle sydämen lepo, on voimanlähde. Sillä +ymmärtämys on elinvoimaa yhtä varmasti kuin toisiinsa sopivat ja +toisiaan täydentävät soinnut synnyttävät eheämmän ja voimakkaamman +vaikutelman kuin yksi ainoa sävel. + +Minulle on aivan yhdentekevää, oletko sinä, tuntematon ystäväni, mies +vaiko nainen. En tiedä, kummeksitko tätä, mutta se on sanottava, sillä +se on totuus. + +On naisia, jotka kaipaavat kotia, toisia, jotka kaipaavat miestä. He +menevät naimisiin ja saavuttavat päämääränsä. On toisia, jotka +kaipaavat rakkautta ja ymmärtämystä. He jäävät tavallisesti +osattomiksi, sillä henkistä hyvää ei ole yhtä runsaasti kuin +aineellista. + +Sitä paitsi on helpompi erehtyä valinnassaan henkisellä kuin +aineellisella alalla. Ja väärennettyä tavaraa tarjotaan paljo. + +Ne, jotka ovat erehtyneet, kärsivät kai enemmän kuin ne, jotka eivät +ole omistaneet mitään. Sentähden minulle ei ole pääasia pian löytää +mitä etsin, vaan löytää se väärentämättömänä. + +Siitäkin syystä on minuun nähden yhdentekevää, oletko sinä ystäväni +mies vai nainen. Pääasia on, että olet oman olemukseni oikea täydennys. + +Naisen on yleensä helpompi ymmärtää naista. Mies voi ani harvoin tehdä +niin -- ainakin sen polven miehet, joka nykyään maanpiiriä polkee. +Useimmat heistä polkevat samalla -- tavalla tai toisella -- +naistoverinsa sielun sisintä. + +Sentähden kuvittelen useimmiten mielessäni, että kun kerran tapaamme +toisemme, huomaan sinut, ystäväni, naiseksi. Ja minä iloitsen siitä. + +Onko se luonnotonta? Sanoneeko tähän toisin ajatteleva ja toisin +tunteva, että me emme ole ainoastaan ihmisiä vaan myöskin +sukupuoliolentoja. Ja sukupuoli-olentona nainen etsii täydennyksensä +mieheltä. + +Saattaa niin olla. Mutta emmehän me ole ainoastaan sukupuoli-olentoja. +Olemmehan myöskin ihmisiä. Eikö ole suuriarvoisempaa olla ihminen kuin +sukupuoli-olento? Eikö ihmisten onnea edistettäisi, jos tässäkin +suhteessa hengen herruus voittojaan saavuttaisi? + +Minä vain kysyn. + +Eikö avioliitossa samoin kuin ystävyyssuhteissa samaan sukupuoleen +kuuluvien välillä suuriarvoisin onnen tekijä ja antimista suurin ole +koko olentoa käsittävä ja koko olennon täyttävä ymmärtämys. +Yhdentekeväähän silloin on, oletko mies vai nainen. + +Mutta silloin, kun ystävyys voi johtaa avioliittoon, on siihen +yhdistettynä tuo ihmeellinen, pyhä elämänluomisen lahja. + +Kuinka suurta mahtaa olla herättää elämää, joka imee elinvoimaa +itselleen täydellisen keskinäisen ymmärtämyksen ja rakkauden +maaperästä! Ei vanhemmilla pitäisi ollakaan oikeutta lähettää +muunlaisia lapsia maailmaan. + +Mutta eiköhän ihmiskunta silloin pian kuolisi sukupuuttoon? + +Liekö siis kaikkien yhteiseksi onneksi se, että ihmiset siksi suuressa +määrin ovat sukupuoli-olentoja ja siksi vähän ihmisiä, että +kansoittavat maan lapsilla, joiden syntysanat lausuttiin silloin, kun +sukupuoli-olento voitti ihmisen? + +Minä vain kysyn, kysyn, sentähden että en ymmärrä. + +Olen kasvanut eristettynä muista, aina vain katsellen elämää syrjästä. +Sentähden en ymmärrä. + +Mutta se, joka seisoo rannalla, jota ei pyörre mukanansa tempaa eikä +kuohuissaan kuljeta, hänellä on aikaa ajatella. Sentähden minä kysyn. + +Sinä ystäväni, sinä ymmärrät, muut eivät. + +Se on hyvä. Niin sen olla pitää. Ei sitä alastomana joukkoon lähde. + + +(Seuraavana iltana.) + +Taaskin on sumuinen, köyhyyttään itkevä talvi-ilta. + +En jaksa lukea enkä kirjoittaa, sentähden pakenen sinun luoksesi +ystäväni. + +Eilen puhelin vain ajatuksistani ja tunteistani. Tänään tahdon antaa +sinulle osaa elämäni ulkonaisista puitteista. + +Niistä on kuitenkin yhtä vähän kerrottavaa kuin on paljo siitä, mitä +sisäisesti olen kokenut. + +Lapsuuteni ajasta en nyt voi puhua, en siitä suuresta, siunatusta +perinnöstä, jonka isä ja äiti antoivat minulle sen kautta, mitä itse +olivat ja sen kautta, mitä olivat sekä toinen toisilleen että +lapselleen. En myöskään voi kertoa kaikesta, mitä äiti minulle antoi. +Se on liian hyvää paperille pantavaksi. Siitä tahdon kertoa vasta +sitte, kun olemme tavanneet toisemme. + +Kun äiti jätti minut, olin nuoruuteni kynnyksellä. Elämä alkoi, mutta +sydänjuureni eivät painuneet minua ympäröivän ajallisuuden maaperään, +vaan siihen näkymättömään ja kuitenkin niin todelliseen maailmaan, +jonne tiesin äitirakkaani siirtyneen. Se maailma oli minulle +todellisin. Siinä elin, siinä hengitin. + +Se, mitä me todellisuudeksi sanomme, oli minulle vierasta. Ainoastaan +ulkonaisesti tunsin sen olemassaolon, mutta se tunteminen, vaikka +olikin ulkonaista, oli mieleen painuvaa, sillä sen piikit pistivät +jalkaani melkein joka askeleelta. + +Isäni kuoltua oli äiti muuttanut asumaan maalle erään tätini +läheisyyteen. Itse puolestaan hän olisi mieluummin asettunut kaupunkiin +voidakseen siellä ansaita paremmin ja myöskin saadakseen pitää minut +koulu-aikanakin luonaan, mutta täti vastusti sitä. Täti oli hyvin +onnettomissa naimisissa, sentähden äiti tahtoi noudattaa hänen +mieltään. Varakas kun oli, saattoi täti myöskin järjestää niin, että se +kävi äidille mahdolliseksi. + +Äidin kuoltua tädin koti tuli minun kodikseni. »Ole tytär hänelle», oli +äidin viimeisiä pyyntöjä. + +Tuntui kuin niissä sanoissa olisin saanut elämän tehtävän, saanut +pyhän, velvoittavan perinnön. Ja tämä perintö oli kauan ainoa, mikä +antoi elämälleni sisältöä. + +Muuta ei olekaan sanottavaa ensi nuoruudestani. Onnettoman kotielämän +okaiset olot ympäröivät minua ulkonaisesti. Ajatukseni ja rakkauteni +kohdistuivat ijäisyysmaailmaan. + +Näin kuluivat vuodet huomaamatta ja toistensa kaltaisina. + +Silloin tapahtui käänne -- ulkonaisesti äkkiä, -- sisäisesti +vähitellen. + +Tätini mies kuoli. Se oli ensimmäinen suuri muutos. + +Miten ihmeellinen onkaan ihmissydän! Alinomaa ihminen erehtyy sekä +itsensä että toisten suhteen, -- sellaisissakin asioissa, joista +luulee, ettei erehtyminen ole mahdollistakaan. + +Luulee esimerkiksi vanhentuneensa sekä ulkonaisesti että mieleltään -- +mutta annahan, kun ulkonaiset olot muuttuvat suotuisammiksi, silloin +kimmahtaa mieli painon alta. Se elinvoima, joka oli niin lamassa, että +sen olemassaolosta ei enää ollut tietoa, se pulpahtaa esiin niin +tuoreena, niin voimakkaana kuin olisi se kätkössään vain kasvanut. + +Näin kävi tädin. Hän oli jo kappaleen yli kuudenkymmenen, kun eno +kuoli, mutta se voima, se pirteys, se toimintahalu, joka hänessä enon +kuoltua vähitellen yhä enemmän esiintyi, oli kuin parhaassa ijässä +olevan naisen. + +Enon omistama talo myytiin, täti osti tämän paikan, ja me muutimme +tänne. + +Tuntui siltä kuin pelkkä olemassaolo nyt olisi tuntunut tädistä +nautinnolta. Hänen päättävä toimeliaisuutensa ei enon tahdon +lamauttamana sittekään ollut hävinnyt. Nuorteana nousi se pakollisesta +levostaan. + +Täti puuhaili, järjesteli ja nautti. Hän elpyi, minä etenin hänestä. + +Hän ei enää kaivannut minua, ei ainakaan niin kipeästi. Tunsin +liukuvani syrjään ja sain aikaa ajatella itseäni. + +Siihen, että täti ja minä etenimme toisistamme, oli olemassa toinenkin +syy. + +En jaksanut iloita ja innostua, en -- unohtaa niinkuin hän. Ensi kertaa +tulin ajatelleeksi, että hän oli _kylmä_. + +Eikö kuolema ole suuri sovittaja, joka sulattaa roudat rinnasta? Eikö +sen kosketuksesta unohdu, mitä ihmislapsi on toista vastaan rikkonut? + +Vai onko niin, että paljo voi tulla anteeksi annetuksi, mutta jos +ihminen on ollut toisen elämän hallana, silloin ei rinnan jäät +sulakaan, sillä halla vei itse elämän, vei anteeksi antamisen ja +rakastamisen kyvyn? + +Täti ja minä olimme ennen ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, -- siihen +aikaan, jolloin hän kantoi surunsa suurta taakkaa ja minä en muuta +ajatellut kuin miten saisin sitä edes hiukan kevennetyksi. + +Hän oli minulle äidin sijainen ja äitini pyhä perintö. Sentähden täytti +suuri suru sydämeni, kun tunsin liukuvani yhä kauemmaksi hänestä. + +Nyt, kun hän ei enää minua suuresti tarvinnut, kun se minkä hänen +hyväkseen tein, supistui ulkonaisiin pikku tehtäviin: ääneenlukemiseen, +seurusteluun, kirjanpitoon ja taloustoimiin, nyt aloin tuntea, että +minulla ei ollut tyydyttävää, elämääni täyttävää tehtävää, että olin +uhrautunut, kieltäynyt, syrjäyttäessäni kaikki omaan elämääni ja +tulevaisuuteeni kohdistuvat ajatukset. + +-- Eikö minulla sitte olekaan mitään omaa, erityistä elämäntehtävää ja +eikö minulla ole oikeutta ajatella sitä -- näin kysyin itseltäni. + +Silloin tuli Kristiina täti taloon. + +Hän oli tädin vanhempi sisarpuoli. Hän oli aina ollut jäykkäluontoinen, +kylmä ja vaativa, oli täti kertonut. Siihen aikaan, kun hän, täti ja +äitini olivat pieniä, oli täti Kristiina pysynyt vieraampana heille +molemmille osaksi sentähden, että oli sisarpuoli, osaksi siitä syystä, +ettei luonteensa puolesta sopinut yhteen toisten kanssa. + +Äiti taas oli sellainen lämminsydäminen, rakastettava pieni olento, +joka itse rakasti kaikkia. Jos hän näki jonkun itkevän, kavahti hän +kohta kaulaan, pyyhkiäkseen pois kyyneleet. Jos hän näki jonkun avun +tarpeessa, oli hän aina valmis tekemään, minkä vain taisi auttaakseen. +Kaikki rakastivat häntä, -- ne, jotka tunsivat hänet, siksi että +tiesivät, minkälainen hän oli ja ne, jotka eivät tunteneet, siksi että +hän suloisena lapsena voitti kaikkien sydämet. + +Ennen täti kertoi minulle usein äidistä. Hän oli myöskin kertonut monta +liikuttavaa pikku tapausta äidin suhteesta täti Kristiinaan. Se suhde +oli erityisen arka senkin johdosta, että täti Kristiinan oman äidin +sukulaiset aina toitottivat hänelle korvaan, että sisarpuolet olivat +tuuppautuneet tänne maailmaan aivan ominlupinsa ja vastoin koko heidän +sukunsa tahtoa. + +Nyt, kun täti Kristiina vanhoilla päivillään tuli kotimme jäseneksi, +olivat kaikki tuollaiset muistot tädiltäni unohtuneet. Hän oli sisar +eikä sisarpuoli. Ja lisäksi hän oli vanhus, joka, kuten täti itsekin, +lyhyeltä iltahetkeltä pyysi päivän pettymyksien korvausta. + +Sekin yhdisti. + +Kristiina tädin tultua tapahtui meidän perheessämme sama seikka, mikä +muinoin Baabelin tornia rakennettaessa. Syntyi kielten sekoitus. Toinen +ei ymmärtänyt toisen puhetta. Mutta kielten sekoittajana ei ollut +mikään taivaan enkeli, vaan ankara ja arvokas Kristiina täti. + +Täti ja minä emme ainoastaan pysyneet etäällä toisistamme. Me +vieraannuimme nyt kokonaan. Tädin puolelta olivat yhdyssiteenä +ainoastaan ne vaatimukset, joita hän oli oikeutettu asettamaan tyttären +sijaiselle, jota hän elätti. Minua sitoivat velvollisuudet. + +Mutta tunsin toisenkin yhdyssiteen. Se side oli äiti. Ja juuri siksi, +että se oli niin rakas side, oli se samalla kärsimysteni katkerimpana +okaana. + +Ystäväni, ymmärrätkö millainen asemani oli? + +Varallisuutta minulla ei ollut. Itsenäisen ja tuottavan toimen +hankkimisesta olin luopunut tätini hyväksi ja nyt olin -- armoilla +eläjä. + +Paras oppimisen aika on ohi, sanoin itselleni. Elämä, ehkä pitkäkin, on +edessäni, työn halu syvällä sydämessä, mutta mahdollisuuksia ja +valmistusta elämäntehtävään -- minkä verran? + +Näin kyselin itseltäni, ja kysellessäni kului aika. + +Silloin tapahtui taas käänne. Täti Kristiina kuoli. + +Hän, joka oli kielet sekoittanut kodissamme ja joka oli minulta +riistänyt sen, mikä oli minulle läheisintä maailmassa: tätini +rakkauden, hän makasi nyt kylmänä ja kankeana laudoilla. + +Hänen suunsa ympärillä oli terävä ilme, ja hänen ohuet huulensa +olivat tarmokkaasti yhteen puristuneet, mutta hänen jäykistyneissä +piirteissään näin, mitä en ennen ollut nähnyt -- kärsimyksen jälkiä. + +Se, mitä hän minulle oli tehnyt, unohtui samassa. Kaikki oli kuin pois +pyyhitty. + +Oliko ihme, jos hän kuluttavan päivätyön ja katkerien kokemusten +jälkeen itsekkäästi piti huolta iltahetkensä häiritsemättömyydestä? + +Oliko hänen syynsä, että hänellä ei ollut ymmärtämyksen lahjaa minua +varten? + +Täti suri sisartaan. Minä tiedän sen. Mutta samalla surin minä sitä, +että hän taaskin tuntui niin kylmältä surussaan. Oli aivan kuin hän ei +olisi tahtonut antaa minkään häiritä rauhallisia vanhuudenpäiviään. +Siltä ainakin tuntui. + +Mutta ehkä se, mikä minusta tuntui kylmyydeltä, olikin vain elämän +varrella saavutettua taitoa tyynesti alistua ja taipua, kohtasipa mikä +tahansa? Ehkä se oli taitoa, joka saavutetaan, kun päivä painuu iltaan +päin, mutta jota nuorempana on vaikea käsittää. + +Iloitsen ajatellessani, että saattaa olla niin, sillä tahtoisin +mielelläni nähdä niin vähän varjopuolia ja niin paljo hyvää kuin +mahdollista hänessä, jonka kaulaan äiti pikku tyttönä kiersi kätensä ja +jonka korvaan pieni rusosuu supatti: rakas, rakas sisko. + +Toivoin, että Kristiina tädin kuoltua jälleen olisin tullut lähemmä +tätiäni, mutta se toivo petti. Suhde pysyi sellaisena, miksi se kerran +oli muuttunut. Tulin vain tädille entistä tarpeellisemmaksi, kun +hänellä ei enää ollut muuta seuraa. + +Vähän toista vuotta on täten kulunut. + +Ulkonaisesti on kaikki entisellään. + +Entä sisäisesti? + +Yhä tuskallisemmaksi käy taisteluni, yhä terävämmiksi kärjistyvät ne +kysymykset, jotka sisimpääni sattuvat. + +Toisinaan moitin itseäni siitä, että kärsin näin. Olenko siis palvellut +palkkaa toivoen, kysyn itseltäni, koska en enää tunne iloa siitä +tehtävästä, minkä äiti minulle uskoi. Kun ihminen rakastaa, ei +kieltäymys kieltäymykseltä tunnu. Se on iloa. Mutta sitä eivät +velvollisuuteni enää ole minulle. Enkö siis rakastakaan? Niin kehnoa, +niin heikkohenkistäkö rakkauteni oli, että se sammui siksi, etten enää +saa ymmärtämystä ja vastarakkautta osakseni? + +Näin moitin ja halveksin itseäni välistä. Toiste taas uskon, että +tunteeni on oikeutettu ja että sillä on erikoinen tehtävänsä. + +Olenko ehkä tehnyt väärin, kun en tähän asti ole tämän enempää +ajatellut itseäni vai sanoisinko tulevaisuuttani? Saako ihminen elää +toisen hyväksi siinä määrin, että käy kykenemättömäksi sen erikoisen +tehtävän täyttämiseen, johon tuntee kutsumusta? Eikö ole olemassa +oikeutettua itsekkäisyyttä, sellaista, jota voi sanoa henkiseksi +itsensä säilytys-vietiksi? + +Näin kyselen, en kuluttaakseni itseäni turhalla surulla entisyyteen +nähden, vaan päästäkseni selvyyteen siitä, ovatko nämä kysymykset +heränneet ja kasvaneet yhä voimakkaammiksi sentähden että +velvollisuuteni vastaisuudessa on oleva toinen kuin tähän asti. + +Olen oppinut tekemään sitä, mitä nuorempana en ymmärtänyt. En enää elä +etäällä ympärilläni olevasta ajallisesta elämästä. Olen oppinut sitä +ymmärtämään ja rakastamaan, olenpa vielä tullut siihen vakaumukseen, +että tällainen ymmärtämys ja rakkaus ei ole pahasta, vaan päinvastoin. +Kiitän Jumalaa siitä. + +Se, että olen muuttunut, ei tiedä, että elämänvakaumukseni on toinen +kuin ennen. Päinvastoin. Se, mikä minulle silloin esiintyi suurena, +kantavana totuutena on vuosien kuluessa mielestäni vain käynyt yhä +suuremmaksi ja kirkkaammaksi. En pidä raamatun totuuksia kantavana +elämän perustuksena sentähden, että äitini tässä uskossa kuoli, en +myöskään siksi, että nuorempana uskoin niihin, vaan sentähden etten ole +löytänyt toista maailmankatsomusta, joka niin tyydyttävästi ja ylevästi +selittäisi olemassaolon ja sen tarkoituksen. + +Liekö vaateliaisuutta vai mitä, mutta en minä oltuani ihminen, tahtoisi +muuttua elottomaksi, kaikkeuteen häviäväksi osaksi. Ja unhotuksen +Nirvana on minusta köyhä korvaus elämän kärsimyksiä kokeneelle. + +Mutta usko jokaisen ihmisen povessa olevaan ijäisyysolentoon ja sen +lopulliseen kirkastumiseen, se sovittaa ja selvittää, nostaa ja +kirkastaa. + +Jos tyydyttävämpää, ehjempää elämän totuutta olisin löytänyt muualta, +olisi minun tietysti ollut sinne käännyttävä, mutta nyt iloitsen siitä, +että nuoruuteni usko yhä on omanani. Elämässä on niin paljo särkynyttä, +pirstoutunutta. Sentähden ihminen iloitsee kaikesta, mikä on ehjää ja +saa ehjänä säilyä. + +Mutta joskin elämänkatsomukseni perustuksiltaan on sama kuin ennen, on +se monessa suhteessa muuttunutkin. Sanoinhan jo, että elämä on tullut +minua entistä lähemmäksi. Nuoruuteni usko eroitti minut ihmisistä. Nyt +vie uskoni minua yhä lähemmäksi heitä kaikkia, lähemmäksi elämää, tuota +levotonta, kuohuvaa, eksyvää, ja etsivää. + +Seuraus sisäisestä kehityksestäni on kuitenkin ollut se, että nyt en +ulkonaisessa elämässä sovi mihinkään erityiseen joukkoon. + +Puhe siitä, että ihminen löytää suurimman ajallisenkin onnensa yhä +uudistuvassa elämänyhteydessä alkulähteensä Jumalan kanssa, on useimman +mielestä onttoa puhetta. Sen alkulähteen olemassaolo on heiltä häipynyt +näkymättömiin, ja sen onnea luovaan voimaan he eivät usko. + +Useimmat uskovaiset taas pelkäävät sellaista uskoa, joka ei sisäisesti +eroita meitä tästä ajallisesta ulkonaisesta elämästä. He tahtovat paeta +»maailmaa» ja maailman ihmisiä. Minä en enää näe maailmaa muualla kuin +niissä henkivoimissa, jotka vastustavat Jumalan tahdon toteuttamista. + +Tästä syystä olen sekä toisen että toisen joukon ulkopuolella. +Ihmettelen sitä itse, mutta niin se sittenkin on. + +Olen tässä kuten monessa muussakin suhteessa itselleni arvoitus. + +Ulkonaisesti on, kuten jo sanoin, mukautuminen käynyt minulle +tarpeeksi, välttämättömyydeksi. Mutta koska en sisäisesti ole suostunut +pakkopaitaan, eikö tuossa ulkonaisessa alistumisessa silloin ole jotain +ristiriitaista, jotain joka ei ole totuuden kanssa yhtäpitävää. + +Mutta sekä toinen että toinen on sittekin luonteeni mukaista. + +Muissakin suhteissa tunnen samanlaista omituista sisäistä +ristiriitaisuutta. + +Ajattelen toisinaan, että olen sisäänpäin elävä, umpimielinen ihminen, +ja kuitenkin tunnen voimakasta vetoa kuohuvaa, alati muotoansa +muuttelevaa elämää kohtaan. Tunnen yhteenkuuluvaisuuteni sen kanssa. + +Monesti arvelen, että surumielisyys on olemukseni perussäveliä, mutta +kun elämän ilon värähdykset koskettavat sisintä, helkähtää sieltä +sellainen vastakaiku, jota iloa tuntematon rinta ei voisi kokea. + +Välistä kysyn itseltäni, olenko siihen määrin koettanut itsessäni +kehittää elämän ja toisten, eri ajatussuuntien, mieli-alojen ja +tunteitten ymmärtämistä, että koko sisimpäni onkin siihen huvennut? Ja +senkö tähden en pääse selville siitä, mitä itse olen? + +Vai olisiko tämä olentoni ristiriitaisuus juuri se, mikä minut muista +eroittaa ja tekee itsenäiseksi yksilöksi? + +Vähään se erikoisuus ja yksilöllisyys sitte supistuu, sillä sisäiset +vastakohdat ja ainakin näennäiset ristiriidat kai ovat sitä kaikkein +tavallisinta ihmislapsille. + +Olen nyt sinulle, tuntematon ystäväni, kertonut sekä ulkonaisista +oloistani että sisäisestä kehityksestäni, nykyisyydestäni ja +entisyydestäni, ja sinä olet minua ymmärtänyt, sen tiedän, paremmin +kuin itsekään itseäni ymmärrän. + +Nyt en tahdo kirjoittaa enää. Olen niin väsynyt. Päätäni särkee ja +vilunväreet karkaavat läpi ruumiin. + +Olenkohan vilustunut? Olenko tulemaisillani sairaaksi ja senkö tähden +olen niin heikko, etten enää jaksanut sisimmässäni säilyttää kaikkea +sitä, mikä vuosikausien kuluessa on pysynyt sinne suljettuna? + +Senkö tähden tuo kaikki nyt purkautuu sinulle? En tiedä. Se vain on +minulle selvää, että nykyinen elämäni minua näännyttää, sentähden etten +ymmärrä, mihin suuntaan nyt olisi lähdettävä astumaan. + +Se, että tämä ajallinen elämä on tullut minua lähemmäksi, on minussa +myöskin herättänyt vaatimuksia. _Täällä_ on meillä tehtävämme ja +velvollisuutemme, täällä myöskin oikeuksia. Me, ijäisyyden ja ajan +lapset, tarvitsemme muutakin kuin ijäisyysravintoa sielullemme ja +leipää ruumiillemme. Ajallisuuteen kohdistuva henkinen osamme, +sielumme, tarvitsee myöskin ravintoa. Mutta tällaista ravintoa en +nykyoloissa saa. + +En ymmärrä, voinko paeta toisiin oloihin, loukkaamatta tätini +oikeuksia. + +Missä on toisia polkevan itsekkäisyyden ja henkisen itsekurituksen +raja? Missä? Tähän kysymykseen kärjistyy kaikki, mikä minua nykyään +näännyttää. + + + + +Pienen, vanhanaikaiseen, yksinkertaiseen tyyliin rakennetun talon +parvekkella istui kalpea, nuori nainen. Se oli Toini Auer. Väsyneesti +nojasi hän päätään lepotuolin laitaan, katseen harhaillessa kaukana. + +Hän oli istunut näin kauan, kun viimein havahtui, loi silmäyksen +polvellaan lepäävään kirjesalkkuun ja tarttui sitte arvellen kynään. + +Miksi hän ei kirjoittaisi, kun kerrankin oli aikaa, aikaa niin +runsaasti, ettei tietänyt mihin sitä käyttää, ammottavan tyhjää aikaa, +jolle turhaan täytettä etsi. + +Voisihan kirjoitteleminen kelvata edes jonkinmoiseksi täytteeksi. + +-- Se on ihmeellistä aikaa se --, alkoi hän, jolloin ihminen on +parantumaisillaan vaikeasta taudista. Ainoastaan se, joka itse on +sellaista kokenut, saattaa sitä ymmärtää. + +Kun tauti käy kovin kourin käsiksi, silloin ei ensin jaksa muuta +ajatella, kuin sen kovuutta. Mutta kun sitte salamana välähtää esiin +tietoisuus: minä olen kuoleman kynnyksellä, silloin unohtuu kaikki +ulkonainen ja sielu alkaa tehdä lopputiliään joko mielen myrskytessä +tai suuren rauhan ja tyyneyden täyttämänä. + +Sellaisia hetkiä ei sanoin selitetä. Ne ulottuvat ajallisuuden +ulkopuolelle, sentähden eivät ajatusten ajalliset ilmaisukeinot sovi +niille. + +Mutta kun tauti sitte peräytyy ja kuolema viereltä väistyy, ei ihminen +silloin niinkään vain lähde astumaan eteenpäin tavallisuuden arkitietä. +Arkisuus on silloin kaukana. Elämä on kuin pyhää. Silmät ovat auenneet +näkemään, mitä eivät ennen nähneet. Pelkkä elämisen lahja, se +ihmeellinen onnen tunne, jonka palaavat voimat tullessaan tuovat, +jokainen iloinen auringon säde, jokainen hyväilevä tuulen henkäys, +kaikki on niin ihmeellisen suuriarvoista. + +Tällainen ihana sunnuntainen lepoaika muistuu mieleeni, kun ajattelen, +millaista oli, kun kouluaikanani äidin hoitamana paranin tulirokosta. + +Nyt olen saanut kokea, että taudin jälkeinen aika voi olla +toisenkinlaista. + +Se kynnys, jonka yli on tautivuoteelta astuttava takaisin elämään, voi +olla korkea, ja kun on hyvin väsynyt, ei ole niinkään helppoa astua sen +yli. + +Kun ihminen on käynyt kuoleman ovella, on hän kuin kukkanen, jota halla +on koskettanut. Jälkivaikutukset tuntuvat kauan. Vasta vähitellen +selviää hänelle: portilta onkin palattava, elämä on aljettava +uudelleen. + +Tuo ajatus voi olla tuskaa täynnä, jos elämä tuntuu tarkoituksettomalta +ja tie liian raskaalta käydä. Ihminen on silloin kuin jyrkänteitä ylös +kiipeävä, joka on joutunut, kallion kielekkeelle, mistä hän ei pääse +eteen- eikä taaksepäin. Paluu on mahdottomuus, edessäpäin on kallion +jyrkkä seinä. Käsi ei tapaa tukea. Katse ei näe muuta kuin sen tietä +sulkevan seinän. Täytyy vain painautua kallion kupeelle siihen, missä +on levähdyssijansa saanut ja -- odottaa apua. + +Tällaista olen nykyään kokenut. + +Kun paranin taudistani, olin kauan niin heikkona, että tuskin käsitin, +miten oli laitani. Vasta vähitellen selveni minulle, että oli palattava +elämään. + +Katsoin taaksepäin. Se katse huimasi. + +Mitä varten olin tähän asti elänyt? Olin lukenut ääneen tädilleni, +auttanut talousaskareissa, valmistanut pieniä käsitöitä. Sellaiseen +olivat vuodet murentuneet, ne vuodet, joiden kynnykselle äiti saattoi +ja joiden rikkauteen hän opetti minua uskomaan. + +Sellaista on kohtaloni ollut kuin pienen puron elämä. Se uneksii +vastaisista vaiheistansa, tahtoo rientää eteenpäin, koota lisävesiä, +voimistua, varttua, nostattaa kukkia rannoilleen, virkistää vainioita, +ehkäpä kiidättää kulkijaa hänen määräänsä kohden, kunnes viimein +juoksunsa päättäneenä, tehtävänsä täyttäneenä saa painua lepoon meren +suureen syliin. + +Mutta ennenkuin puro pääsee alkumatkaa pitemmälle, tulee ihmislapsi, +johtaa sen vedet kaivamiinsa uomiin, asettaa sulkuja tielle, hajoittaa, +heikontaa voimaa ja kuivattaa sen viimein kokonaan. + +Tällaistako elämää minun on aljettava uudelleen elämään? Ja mitä +varten? + +Minä en uskalla katsoa eteenpäin enkä taaksepäin. Suljen vain silmäni +ja koetan unohtaa, koetan kyselemättä ja ajattelematta painautua siihen +kallion halkeamaan, jossa olen leposijani saanut. + +Istun parvekkeella lepotuolissani. Ympärilläni orastaa mitä kaunein +kevätelämä. Mättäillä mäntymetsän pimennosta paistavat valkovuokot +suurina ja puhtaina. Päivänpuoleisilla rinteillä nousee jo nurmi. +Kukkivat koivut huojuttelevat kiharoitaan tuulessa, täyttäen tuoksulla +ilman. + +Elämän ihanaa, aina uutta ja yhä uudistuvaa laulua kaikuu koko luonto. +Kuulen sen, mutta vastakaikua ei se herätä sisimmässäni. Voin iloita +auringon säteestä, joka lämmittäen hyväilee kättäni. Voin pitkiksi +ajoiksi unohtua katselemaan puitten hiljaista huojuntaa ja antaa sen +tuudittaa väsynyttä mieltäni horrostilan tapaiseen lepoon. Tällaisina +hetkinä voin tuntea jonkinmoista iloa, joka kohdistuu ympärilläni +orastavaan ja kehittyvään elämään. Iloitsen ulkopuolella itseäni +olevasta elämästä, mutta elinvoiman lähteet sisimmässäni ovat ehtyneet. + +Miksi sitte elämää on jatkettava? Mikä on Jumalan tarkoitus? Miksikä +puro, joka ei saa eteenpäin rientää, ei voimiaan koetella, ei +tehtäväänsä täyttää, ei edes saa painua meren suureen hiljaiseen +hautaan? + +Koetan olla kyselemättä, ajattelematta, mutta se ei ole helppoa, kun ei +ole voimia työhön eikä tauti enää ahdista, niin että ajatukset siihen +kohdistuisivat. + +Kunpa ulkonaiset olot edes ojentaisivat minulle auttavan oksan, johon +tarttuisin päästäkseni tästä kappaleen eteenpäin. Mutta siitä ei ole +suurta toivoa, sillä kaikki meillä on toivottoman yksitoikkoista. + +Täti herää aina aamulla seitsemän ajoissa, makaa sitte valveilla +»järjestellen ajatuksiaan», kuten hänellä on tapana sanoa, siksi kunnes +nousee kello kahdeksalta. Pukeuduttuaan hän asettuu vierashuoneemme +keinutuoliin, lukee kappaleen hartauskirjasta, johon hän on tottunut, +ja tiedustelee senjälkeen päivän postia. + +Kello 9 tuo Kaisa kahvit ja poistuu kohta, ellei täti osoita haluavansa +keskustelua. Siinä tapauksessa asettuu Kaisa kaapin ja oven väliselle +tuolille. Se on hänen paikkansa. Ja Kaisa kunnioittaa vanhoja tapoja +yhtä ankarasti kuin täti. + +Tällaista on elämämme, säännöllistä kuin koneisto. Olen jo vuosikausia +tutkinut sen tasaista käyntiä. Mistä nyt löytäisin sen ulkonaisten +olojen auttavan oksan, johon tarttua? + +Niin, eräässä suhteessa ovat olot sittekin muuttuneet nyt sairauteni +jälkeen, -- mutta ei parempaan päin. Täti oli ennen hyvin tarkka siitä, +ettei pieninkään velvollisuuteni päivän ohjelmassa siirtyisi sijaltaan +tai jäisi täyttämättä. Nyt on aivan toisin. Hän pysyttää minut tarkasti +erossa entisistä velvollisuuksistani. Hän on tautini aikana oppinut +tulemaan toimeen ilman minua, nyt tahtoo hän taitoaan näyttää. Niinkö? +Vai tahtooko hän ainoastaan säästää minua? + +Selvyyteen en pääse, sillä täti pysyttelee kylmänä ja +luoksepääsemättömänä. Tuntuu melkein siltä kuin hän olisi loukkaantunut +siitä, että sairauteni tähden otin itselleni luvattoman loma-ajan. +Hänestä tauti oli niin turhanpäiväistä. Kerran sattui hän olemaan +huoneessa, kun lääkäri sanoi minulle, että voimani olivat kovin loppuun +kuluneet. Täti hymähti harmistuneesti. -- Kuluneet, kun ei niitä mikään +kuluta, sanoi hän ja meni omaan huoneeseensa. + +Ymmärrän häntä varsin hyvin. Se, joka on viettänyt sellaista avioelämää +kuin täti, saattaa kyllä ihmetellä, että se, joka on semmoiselta +surulta säästynyt, voi surra mitään muuta maailmassa. + +Jos minä sanoisin hänelle: täti, anna minun oppia, edistyä ja joutua +oikealle paikalleni elämässä, katsoisi hän minuun pitkään, ja katkerana +nousisi hänen huulilleen kysymys: olinko minä sitte oikealla +paikallani, ajatteliko kukaan minun kehitystäni, minun elämäni +mahdollisuuksia? + +Täti on ollut ja on yhä rikashenkinen ja tarmokas nainen. Mutta eno +Hagert oli hänen elämänsä halla. Ja harva se, jolle hallan jälkeen jää +muuta kuin kituva elämä jäljelle. + +Minä ymmärrän senkin, että on harmillista, kun vanhassa, säntillisessä +talossa tauti yhtäkkiä kääntää kaikki nurin, kun lääkärit, +sairaanhoitajat ja sen semmoiset tulevat, jotka eivät tunne talon +tapoja eivätkä osaa niitä kunnioittaa ja niiden mukaan asettua. + +Yhteen aikaan oli täti kuitenkin niin hellä, että näytti siltä kuin +hän noita harmejaan ei olisi muistanutkaan. Se oli siihen aikaan, kun +olin huonoimmillani. Silloin hän oli minulle »äiti-täti», niinkuin +nimitin häntä ennen. Mutta vaaran väistyttyä kaikki luisui takaisin +viime vuosien uomaan. Täti uskalsi jälleen tuntea ja näyttää +»hermostumistaan», ja minä vaikka ymmärsin, kärsin kuitenkin. + + +(Pari päivää myöhemmin.) + +Se auttava oksa on löytynyt! Se löytyi jo samana päivänä, jolloin +viimeksi kirjoitin. + +Istuin iltapäivällä ruokasalissa odotellen kahvia, kun Kaisa +touhuissaan tulee huoneeseen, rämistellen tarjotinta. + +Näin kohta hänen kasvoistaan, että jotain erikoista oli tapahtunut. +Eikä minun tarvinnut tiedustella. Se puhkesi esille kuin tulva. Tien +toisella puolella olevaan huvilaan tuli uusia asukkaita sellaisia, +jotka aikoivat asua siellä kesät talvet. Ei siis saanut enää olla +rauhassa, ei omissa nurkissaankaan. + +Ja ties, mitä väkeä ne sitte olivat! Kaluja ja kapistuksia heillä kyllä +oli monta kuormallista, mutta mitä lie ollut vanhaa romua. + +Minä lohduttelin häntä sillä, että omat maat ja metsät ympäröivät +taloamme kolmelta puolen ja neljännellä sivulla on tie, eikä tiellepäin +olevalla päätypuolella ole muuta kuin minun huoneeni ikkuna. Näköalat +jäisivät siis entiselleen, eikä toivottavasti tulisi muutakaan harmia +vaikka tuo talvisin tyhjänä ollut huvila saikin pysyväisiä asukkaita. + +Kaisa ei kuitenkaan suuresti rauhoittunut selityksistäni. Hän +päivitteli vielä pitkältä tätä asiaa. Minä kuuntelin, -- surren ja +ihmetellen omaa väsynyttä välinpitämättömyyttäni. + +Ei näyttänyt ilo eikä huoli minuun pystyvän. Ei kyennyt Kaisan kertomus +edes herättämään mielenkiintoani, niin arvelin. + +Mutta illalla huomasin erehtyneeni. Seisoin ikkunassa, suorien +hiuksiani, kun katseeni sattui naapuritalon pihalla oleviin kuormiin, +joista Kaisa oli kertonut. Keski-ikäinen nainen, nuori tyttö ja pari +poikaa oli vielä kuormia purkamassa. Nainen saattaa olla keski-ijän +loppupuolella, mutta ei näyttänyt siltä kuin vuodet häntä painaisivat. +Voimaa, ripeyttä oli joka liikkeessä, pää oli itsetietoisesti kenossa, +ja selkä oli suora kuin sotilaan silloinkin, kun hän nosti raskaalta +näyttäviä taakkoja. + +Katselin ihaillen ja kateellisena. Siinäpä taitoa kysytään, kun voi +kantaa raskaitakin taakkoja, niin ettei sitä kukaan huomaa. + +Olen tässäkin suhteessa toisinaan tutkinut elämää ja ihmisiä -- +kaduilla esimerkiksi. »Hienot» kannattavat tavallisesti taakkojaan +toisilla ja kulkevat suorina. -- Tietysti. Useimmat muut ovat nääntyä +taakkansa alle. Ani harva kantaen raskasta kuormaa kulkee suorana ja +pää pystyssä. + +-- Sillä lailla, -- kuulin samassa naapurin pihalta. Vaimo auttoi +tyttöä nostamaan pöytää rattailta. Sitte hän itse tarttui raskaalta +näyttävään laatikkoon. Sitä kantaessaan hän nyökkäsi päätään tytölle +kuin sanoakseen: ponnista, ponnista, niin voimat varttuvat. + +-- Ovatko he todella äiti ja tytär, -- kysyin itseltäni. He ovat kovin +erilaisia sekä piirteiltään että ilmeeltään. Kaikki, mikä toisessa on +itsetietoista, voimakasta ja hiomatonta, on toisessa tiedotonta, +uinuvaa, herkkää ja hienostunutta. Joka piirre, joka vivahdus ja ilme +on kotoisin kuin eri maailmasta, ja kuitenkin he kulkevat työssään kuin +vanha ja nuori hevonen, jotka ovat oppineet astumaan pellolla rinnan. + +Pikku pojille täytyi minun oikein nauraa. Kiidättäessään tavaroita +rattailta taloon, hyppelivät he korkealle kuin kesälaitumelle lasketut +vallattomat varsat. Toinen varsinkin hyppeli, toinen oli hiljaisempi. + +Olin jo poistumaisillani ikkunasta, kun eräs pieni tapahtuma herätti +huomiotani. Kuormat olivat jo puretut, ja pojat olivat lähteneet pois. +Äiti seisoi vielä pihamaalla, tytär nousi talon portaita. Minä en +saanut katsettani irroitetuksi äidistä. Kuinka hänen silmänsä +seurasivat tytärtä, niin hellän ihailevina ja lämpiminä kuin olisi +kaikki hänen olennossaan väistynyt tuon yhden ainoan tunteen tieltä. -- +Sinä kukkaseni, sinä kaunoiseni, -- sanoi katse, ja samalla se kietoi +tytön kuin suuren, äidillisen hellyyden suojaan. + +En ole voinut unohtaa tätä pikku tapahtumaa. Siinä oli jotain niin +sanomattoman kaunista. + +Mitä kaikkea sisältyneekään tämänkin perheen elämän puitteisiin, kysyn +itseltäni, ja tartun kiitollisena siihen auttavaan oksaan, jonka olot +ovat minulle ojentaneet. + +Olen nyt jo parin päivän kuluessa tehnyt havaintojani, ja Kaisa on +välittänyt lisätietoja. Paitsi äitiä ja tuota hienohipiäistä, +vaaleakutrista tyttöä kuuluu perheeseen isä ja kolme nuorempaa lasta: +reipas, roteva vanhempi veli, -- äitinsä ilmeinen kuva, häntä kai +ijässä lähinnä oleva tytön tyllykkä ja sitte nuorin lapsista, ruma, +kivulloiselta näyttävä pieni poika, ainoa, joka on isäänsä. Isä on +vaivainen, ja käyttää kainalosauvoja. Mutta työtä hän tekee. Sen olen +jo huomannut. + +Samalla kun olen tarkastellut uusia naapureitamme, olen myöskin +jatkanut tutkimuksiani tädin suhteen. Tahtoisin päästä selville siitä, +onko hänen nykyiseen mielentilaansa jotain erikoista syytä, vai onko se +ainoastaan ilmauksena siitä kylmästä, täytyneekö minun sanoa, +itsekkäästä mielenlaadusta, joka viime vuosina vasten tahtoanikin on +silmääni pistänyt. + +Täti on muuten näinä päivinä ollut vähän epätasainen. Sairastaessani +hän pani sukanneuleen alulle -- jommoista työtä en hänen käsissään +muista nähneeni ties milloin. Nyt hän jatkaa neulomista, istuu paljo +itsekseen, keinuu keinutuolissaan ja -- ajattelee -- kaiketi. + +Kaisalta kuulin, että hän minun sairastaessani paljo puhui äidistä. + +Hän ajattelee siis entisiä aikoja! + +Sitä todistaa sekin, mitä hän eilen yhtäkkiä sanoi. + +Hän istui sukkaansa neuloen ja minä lepäilin viereisellä sohvalla. +Silloin hän pysäytti tuolinsa, korjasi silmälasejaan ja sanoi vähän +kuin harmistuneena: -- Niin, niin nykyajan tytöt tietävät jo +koulunpenkiltä päästessään, mitä vaatimuksia sopii asettaa sille +miespuolelle, jota ottavat ajatellakseen aviomiehenään. Toista oli +ennen. Silloin oli naimisiin meno kuin pitkän mäen pimeässä laskemista. +Ei tietänyt, minne meni ja mikä odotti, mutta uskaltaa piti, kun halu +oli hyvä ja ymmärtämättömyys antoi rohkeutta. + +Hän potkaisi kiikkutuolin taas liikkeelle ja oli ison aikaa ääneti. +Sitte hän sanoi. -- Sinun äidiltäsi se mäenlasku onnistui harvinaisen +hyvin. En ole nähnyt toista sellaista miestä. + +Kuinka ne sanat hivelivät sydäntäni! -- Mutta sinä tunsit häntä niin +vähän, sanoin houkutellakseni tätiä kertomaan enemmän. + +-- Tarpeeksi, tietääkseni, sanoi hän vain lyhyesti. + +Täti oli isän eläessä ollut meillä vain erään kerran. Sen oli äiti +kertonut. Mutta äiti ei kertonut sitä, mitä Kaisa kerran. Hän oli +puhunut äidistä ja siitä, miten rakkaita sisaruksia äiti ja täti olivat +pieninä. -- Mutta kylmentyipäs sekin väli kerran, jatkoi hän +filosoofisen tyynesti kuin selvitellen sielutieteellistä ilmiötä. -- Ei +taitanut meidän rouva jaksaa sulattaa sitä, että naimakaupat +onnistuivat häneltä niin huonosti ja sisarelta niin hyvin, koska +käytyään kerran heillä ei enää lähtenyt, ei vaikka kuinka käskettiin. + +-- Mutta sitte hän kävi, sanoin minä, sillä en jaksanut jättää asiaa +siihen. + +-- Niin sitte, kun tuli tieto, että isänne oli hukkunut, silloin hän +heti matkusti, ja sitte oli kaikki taas niin hyvää, ettei parempaa +koskaan ennen. + +Sen johdosta, mitä täti oli sanonut, olivat ajatukseni nyt luistaneet +tähän, mutta en vieläkään heittänyt toivoani, että saisin tädiltä +kuulla enemmän isästä tai äidistä. Koetin pyytää, mutta se ei +onnistunut. Täti vain nousi ja meni toiseen huoneeseen. + +Hän ei tiedä, miten kipeästi minä tänä raskaana toipumisaikana kaipaan +kodin lämpöä, kaipaan saada edes sitä lämpöä, jota muisto voi antaa. + +Myöhemmällä täti tuli takaisin huoneeseen, asettui keinutuoliinsa ja +alkoi aivan itsestään kertoa isästä ja äidistä. Hän kertoi siitäkin, +millaista oli, kun hän isän hukuttua tuli äidin luo. Suurin osa oli +vanhaa, usein kuultua ja usein kerrottua, mutta muutamia uusia +piirteitä sain myöskin. + +Se teki kaikki sanomattoman hyvää, ei ainoastaan minulle, vaan kuten +luulen myöskin tädille. Hänen äänensä värähti monta kertaa vasten hänen +tahtoaan. + +-- Se oli suuri suru, mutta minulle se antoi paljo. -- Täti antoi +sukkaneuleen painua helmaansa. -- Onni eroittaa usein ihmisiä, tekee +toisia itsekkäiksi, toisia katkeriksi ja kateellisiksi. Mutta suru on +siunattu side. Se yhdistää ja se sulattaa. + +Täti otti lasit nenältään ja pyyhki niitä. Hän oli sen iltaa kuin +toinen ihminen, niin lämmin ja pehmeä. + +Tänään hän tahtoo korjata eiliset erehdyksensä. Hän on tylympi kuin +ehkä koskaan ennen. + +Mikä hänen lienee. En ymmärrä. + +Kunpa tulisi niistä uusista naapureista virkistystä mielelle, ei +ainoastaan minulle, vaan tädillekin. + + +(Seuraavana iltana.) + +Eilen rouva Hägg tuli meille. Kaisa oli puutarhassa. Täti nukkui +kamarissaan. Istuin yksin parvekkeella. Silloin kuulin askeleita +viereisestä huoneesta. Aijoin juuri nousta katsomaan, kuka siellä +liikuskeli, kun tulija ilmestyi ovelle. + +-- Suokaa anteeksi. -- Oli vähän asiata, ja kun en tavannut +ketään -- -- + +-- Tervetuloa! Tehkää hyvin! -- Tarjosin istuinpaikkaa ja sanoin jo +usein nähneeni hänet ikkunasta. + +-- Niin, taidatte olla se sairas neiti. + +-- Niin, olen sairastanut, en minä muuten -- + +-- Vai niin, vai niin. Luulin, että oli jotain pitkällisempää, ehkä +ainaista. + +-- Ei, ei toki, vaikka parantuminen on käynyt hitaasti. + +-- Se riippuu paljo siitä, jättäytyykö sairaaksi vai paneeko vastaan. + +Tällaista oli meidän ensimmäinen sananvaihtomme. + +En voinut olla hymyilemättä. Sitte myönsin, että taitaahan niin olla. +Kai se vain on huonoutta, ettei henki kykene herruuttaan osoittamaan, +vaan saa ruumisrukkaa totella. + +Huomautus teki häneen nähtävästi kummallisen vaikutuksen. Hän keikautti +päätään ja silmissä välähti omituisesti. + +-- Se on taas toinen asia. Ei sovi sanoa toista huonommaksi kuin +toistakaan, sentähden että henki joutuu herrasta käskyläiseksi. +Toisilla on jo veressä sellainen laki, että niin täytyy käydä. + +-- Ei, ei. Ei sitä niin saa ajatella, vastustin minä. + +-- Ei sitä ajatella tarvitsekaan, se on niin, sen näkee. Ja parasta +olla ajattelematta. + +Sanoin jotain ajattelemisen puolustukseksi. Tarvittiinhan sitäkin +elämässä. + +-- Niinkuin asia sitte ajattelemisella paranisi! Ei, neiti hyvä, tee +työtä ja ole niinkuin pidetään, mutta älä ajattele, älä aprikoi. Sitä +minä aina miehelleni saarnaan. + +-- Mutta hyvä rouva Hägg -- -- -- + +Hän keskeytti minut. -- Ei kiistellä, ei kiistellä. Ehkä ei neiti ota +oppiakseen enemmän kuin miehenikään. Kyllä hän osaa työtä tehdä ja +tekee käskemättäkin, mutta ne ajatukset, ne ajatukset ne hänet vielä +hautaan vievät. + +Tiedustelin hänen miehensä terveyttä, mutta vastaus oli väistävä. Aloin +siitä syystä toiselta suunnalta. + +-- Nuorin poikanne on hyvin isäänsä, aivan kuin isosta pienennetty, +niinkuin sanotaan. + +-- Vai niin, vai niin. -- Hän hymyili niin omituisesti, että jouduin +aivan ymmälle. Mikä lie sitte vetänyt katsettani hänen käteensä, joten +huomasin vasemman käden nimettömässä neljä paksua kultasormusta. +Ymmärsin, että hän oli toisen kerran naimisissa ja lausuin arveluni, +että nuorin oli tämän isän ainoa lapsi. + +Taaskin tuli sellainen vastaus, että en tietänyt, mitä ajatella. + +-- Ei -- ei. -- Hänen oma isänsä oli jo haudassa, kun menin tälle +miehelle, ja tähän näköön hän tuli kuitenkin. Mutta ne ovat niitä +asioita, joita eivät ymmärrä muut kuin se, joka itse on kantanut lasta +rintansa alla. + +En tietänyt enää, mistä puhua. Kohta kun yritin, näkyi umpi tulevan +eteen. + +Rouva Hägg ei näyttänyt aavistavan ajatuksiani. Hän rupesi vain +innokkaasti kutsumaan heille. + +-- Eihän minusta seuraksi, minä olen tavallinen työ-ihminen, mutta +mieheni kaipaa parempaa ja hienompaa seuraa kuin saa meikäläisissä +oloissa. + +Kysyin, pitikö mies seurustelusta. Hän näytti niin umpimieliseltä. + +Voi, kuinka rouva Hägg silloin nauraa heläytti. -- Vai on se tänne asti +näkynyt, ihan tien toiselle puolelle -- ha-ha-haa? Vai onko neiti niitä +valittuja, joilla on oikein näkevät silmät? Eihän sitä sitte tiedä, +uskaltaako käskeäkään! + +Samassa tuli Kaisa puutarhasta, rouva muisti asiansa, ja puhe katkesi. + +Tämä tapahtui eilen. Olen senjälkeen yhtenään ajatellut uusia +naapureitamme. He ovat todella herättäneet mielenkiintoani. + +Tänään aamupäivällä tarkastelin heitä, kun mies istui pihamaalla jotain +käsityötä näperrellen -- astiain korjausta tai jotain sellaista. + +Melkein koko ajan oli siellä joku hänen luonaan. Vanhempi poika ja +tytöntyllerö kävivät siellä pikipäin, kai jollain asialla. Se kaunis +tyttö oli siellä hyvän aikaa ja auttoi herttaisella, melkein +äidillisellä tavalla, mutta kaikkein kauemmin viipyi siellä tuo ruma, +pieni poika, isäpuolensa kuva. + +Rouva Hägg itse kävi pari kertaa miehensä luona pihalla. Hän tuli kuin +tuuliainen ja meni samaa kyytiä, mutta hänen reipas ryhtinsä ja +hyväntahtoisuutta paistavat kasvonsa ennättivät luullakseni sittekin +tehdä tehtävänsä. Tuntuikin siltä kuin hän olisi kesken kiireensä +pistäytynyt sinne vain saadakseen iloisella olennollaan sanoa +miehelleen: katsos, näin on elämä otettava. + +Kun hän poistui, seurasi miehen katse häntä. -- Sinä hyvä, sanoi se. +Mutta siinä oli samalla jotain synkkää, ahdistettua ja umpimielistä. + +Kohta kun vain jaksan ja saan tilaisuuden, menen heitä tervehtimään. +Siinä määrin huvitettu olen heistä. Luulen, että voisin rakastaa heitä +kaikkia, tuota synkkää, umpimielistä miestä ja hänen rohkeata vaimoaan, +tuota kaunista hienohipiäistä tyttöä, joka tuntuu niin kummasti +joukkoon kuulumattomalta, ja rumaa, pientä Viljoa, isänsä uskollista +seuralaista. + +En kuitenkaan tiedä, milloin voin mennä sinne. Voimat tuntuvat palaavan +kovin vitkalleen, ja kun jaksan tehdä jotain, koetan ajatella entisiä +velvollisuuksiani ja tätiä. + +En toivo mitään niin hartaasti, kuin että pääsisin selville hänestä ja +välimme, jos mahdollista, muuttuisi entiselleen. + + +(Pari viikkoa myöhemmin.) + +En tiedä oikein mistä alkaa, niin paljo olisi kerrottavaa. + +Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, en hyvään aikaan jaksanut ajatella +uusia naapureitamme. Tädin omituinen, milloin vähän lauhkeampi, milloin +tyly ja luotaantyöntävä käytöstapa antoi minulle siksi paljo sekä +ajatuksen että surun aihetta. + +Mistä tämä kaikki johtuu? Olenko minä vai sairauteni syynä siihen? Vai +onko tädissä jonkinmoinen valtava murros tapahtumaisillaan, ja sekö +tähän syynä? Vai onko yhdyselämämme nykyinen tila vain tuon sananparren +surullista todentamista: ne jotka tahdot eroamaan, ne pane yhteen +asumaan? + +Näin kysyin itseltäni. + +Silloin täti valmisti minulle uuden yllätyksen. Hän lähti eräänä +päivänä kaupunkiin ja yksin -- vastoin kaikkia vanhoja tapojaan. + +Olin jo aivan huolissani. Aloin epäillä hänen terveytensä tilaa. + +Viimein sain selityksen meidän istuessamme kahden tädin huoneessa. + +-- Minä olen suunnitellut matkaa sinulle, -- sanoi täti äkkiä. + +Minä en ymmärtänyt. -- Aijotko sinä täti, -- aloin tiedustella. + +-- En minä, mutta sinä. + +-- Sinä olet vihoissasi. Tahdotko minut pois kotoa? + +-- Mitä joutavia. Olen vain ehtinyt ajatella yhtä ja toista sinun +sairastaessasi. Kun entisyys puhuu, käy ihminen vaiteliaaksi. -- Ääni +kävi matalammaksi ja värähti. -- Sinussa on paljo äitiäsi. Ei kukaan +tiedä niin hyvin kuin minä, minkälainen hän oli. -- Sellainen siunattu +ihminen. -- Mutta nyt sinä olet kuin näivettynyt. Puhuin lääkärin +kanssa. Ehkä lähtisit Sveitsiin. + +Minä en ollut ymmärtää enkä uskoa, mutta niin asia kuitenkin oli. + +Nyt on kaikki jo selvillä ja valmista. Lähtö on ovella. Olen viimeistä +päivää kotona. + +Jo pelkkä tämän matkan tietoisuus on tehnyt minulle hyvää. Voimat +alkavat palata. Se minua vain surettaa, että täti taaskin on ollut niin +omituinen. Tämä tuntuu sitäkin raskaammalta, kun haluaisin osoittaa +kiitollisuuttani tästä hänen suurensuuresta lahjastaan. + +Toivoin, että tänä viimeisenä iltana olisin päässyt häntä lähemmäksi, +mutta toivo petti. + +Ei auta muu kuin odottaa selkeämpiä ja parempia päiviä. Ne tulevat ehkä +sitte eron jälkeen, kun palaan. + +Kaisan kanssa oli meillä pitkä jäähyväiskeskustelu. Sitte tein +kierroksen puutarhassa. Tulin viipyneeksi kauan sillä tiellä, sillä +siellä ollessani tuli rouva Hägg sinne. + +Minä tunsin punastuvani nähdessäni hänet. Olin tyyten unohtanut, miten +hartaasti hän joku aika takaperin oli pyytänyt minua heille. +Matkavalmistuksissa oli aika mennyt hyvin pian, ja siihen olivat +myöskin huvenneet voimat. + +Hän tuli kuin tulikin minua taas pyytämään heille. + +Selitin syyn, miksi en ollut käynyt. + +-- Sitähän minä vähän kuulin. Ja niin käy, että kun on omat asiat +mielessä, niin mitä sitä muista. + +Häveten itseäni selitin, etten minä tahtoisi olla sellainen, vaikka nyt +todella olin ollut. + +-- Niin, niin. Ihmisiä me olemme kaikki. Mutta usein sitä sitte saa +katua jälestäpäin, sillä »minkäs teet, sen edestäsi löydät», ja mitä et +tee, sen löydät myöskin. Eteen ne kaikki kiertyy. + +-- Ettepä te anna kovin hyviä eväitä, sanoin hymyillen. + +Rouva rupesi selittämään, että eihän hän nyt tarkoittanut erityisesti +minua ja tätä matkaa, oli vain itse sellaista kokenut. + +-- Minä olin tuollainen iloluontoinen heps'keikka. Siihenkin aikaan, +kun miehelle menin -- toiselle järjestyksessä -- niin, ei nykyiselle +miehelleni, -- en ajatellut muuta kuin omia asioitani. Katsokaa, minä +olin käynyt Amerikassa ja olin siellä oppinut tuntemaan elämää oikein +pitkin ja poikin. Sen jälkeen juurtui minuun sellainen ylenkatse koko +miessukua kohtaan, etten heistä tahtonut tietää en niin mitään. -- +Mutta sitte kun olin päässyt vähän ohi viidestäkolmatta, rupesin +ajattelemaan, että ihmisen ei sittekään ole hyvä olla yksin. -- +Korjatkoon toinen, mitä toinen rikkoi, ajattelin. Nyt minä otan miehen +ja otan hyvän. + +Minä en voinut olla hymyilemättä, vaikka pelkäsin loukkaavani häntä. +Mutta vielä mitä. + +-- Naurakaa vain, naurakaa vain, hyvä neiti, vakuutteli hän. -- Suora +puhe on niin harvinaista, sentähden se naurattaa. Mutta minä en osaa +mitään mielessäni hautoa. Sanoa poksautan, kun sana kielelle pyrkii. + +-- En minä kuitenkaan kaikille, selitti hän sitte kohteliaasti. -- Jo +sen naamasta näkee, kenelle saattaa sanoa, kenelle ei. + +-- Te asuitte Helsingissä, ennenkuin menitte naimisiin, kysäisin, +itsekseni arvellen, mitä kaikkea vielä saisin kuulla tältä +avomieliseltä, uudelta naapuriltani. + +-- Niin Helsingissä, Helsingissä. Ja jos senkin sanon suoraan, niin on +minulla siksi tarkka silmä miesväkeen nähden, että pian minä olen +selvillä siitä, mitä on minkin mielessä. Hyvin kouluutettu ja +puhdasrotuinen metsäkoira ei erehdy. Sentähden uskalsin ottaa. Mutta +siinä hommassa unohdin sen poikapoloisen, joka minua silloin olisi +tarvinnut. + +-- Ketä te tarkoitatte? + +-- Nykyistä miestäni. Tunsin hänet jo silloin. Ja ehkäpä poika raukka +olisi voinut tulla onnellisemmaksi, jos en silloin olisi niin hartaasti +ajanut vain omia asioitani. + +En sittekään ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja sanoin sen hänelle +suoraan. + +-- Ei tiettävästi, kun ette tunne meitä ettekä olojamme. -- Rouva +Hägg nyökäytti varmentavasti päätään. -- Mutta sitte kun tulette +takaisin kotiin ja meillekin, sitte kerron. + +Hän rupesi taas puhumaan pitkältä siitä heille tulosta. Hän tahtoi +seuraa miehelleen. Aika kävi hänelle pitkäksi, kun hän ei paljo voinut +liikkuakaan. Hänen tähtensä juuri olivatkin muuttaneet tänne. Hän oli +sitä niin toivonut. Täällä piti oleman terveellistä. Hän oli monta +kertaa ihmetellyt, miksi minä olin niin heikko. + +Minä vuorostani ihmettelin sitä, mitä hän tiesi terveydestäni tai +sairaudestani. + +Oli nähnyt ikkunassa, selitti rouva. -- Hän ei puhu paljo, mutta teitä +hän on kysynyt monta kertaa. Senkin tähden niin soisin, että tulisitte. + +Tuntui niin omituisen pahalta, aivan kuin joku olisi kädestä ottanut ja +tahtonut minua pidättää. Minä tunsin tänä hetkenä ehkä voimakkaammin +kuin koskaan, mitä tämä matkan toivo ja sen toteuttaminen minulle +oikeastaan merkitsee. Se on samaa kuin vangille vapaaksi pääseminen, +kuin hengittämisen mahdollisuus tukehtumaisillaan olevalle. + +Kuulin tuskin, mitä kaikkia voimasanoja rouva Hägg käytti vielä +pitkältä puhuessaan sinne tulostani. Kiitin kuitenkin. + +-- Ei kiittämistä, ei kiittämistä. -- Itseäni ja omaa parastanihan minä +vain. -- Kas, kun ajattelee paljo, käy elämä niin raskaaksi, mutta kun +toinen tulee ja puhuu omastaan tai muusta ja ajaa ajatukset hajalle, +silloin on kuin hän veisi kappaleen kuormasta mennessään. Sen minä +soisin tapahtuvan miehelleni. Hän poloinen tarvitsisi enemmän iloa. + +Ainainen tyytyväisyyden paiste oli kadonnut rouva Häggin kasvoilta ja +sen sijalle oli siirtynyt äidillisen hellä, sydäntä liikuttava hohde, +samanlainen kuin se, jota ihailin muuttoiltana hänen katsellessaan +vanhinta tytärtään. + +-- Se ei ole säälittävä, jolla on sellainen vaimo kuin te, sanoin +liikutettuna. Ja sydämestä ne sanat lähtivät, sillä hän on todellakin +ihmeteltävä ja ihailtava, tämä omituinen, iloinen ja naurava ihminen. + +-- Paremman olisi ansainnut. -- Rouva Hägg pyyhkäisi kädellään +kiireisesti silmiään ja heitti sitte hyvästi. + +Mutta vielä portilta hän kääntyi takaisin, tuli luokseni ja alkoi puhua +kuiskaamalla. + +-- Neiti, luuletteko, että joku ihmeellinen voima vetää ihmistä +takaisin sille paikalle, missä hän on kärsinyt paljo? Eikö hänen +luulisi pikemmin vierovan sitä? + +Sanoin, että ihmiset ovat niin erilaisia. Toiset vierovat, toiset +etsivät. On sellaisiakin, jotka nauttivat kärsimyksistään. + +-- Ei, mutta kun sitä kärsii, -- kärsii, --. Ei silloin nauti. Ja etsii +kuitenkin. + +Hän alensi äänensä melkein kuulumattomaksi. -- Juuri täällä mieheni +menetti säärensä. Se tapahtui siihen aikaan, kun rautatietä +rakennettiin. Hän aikoi tänne -- ehkä työnhakuun. En tiedä. Mutta +matkalla hän joutui junan alle. Ja nyt hän kuitenkin pyrki juuri tänne. +Hänen tähtensä me muutimme. Mutta nyt hän on käynyt niin kovin synkäksi +ja alakuloiseksi. + +Vakuutin, että täällä oli terveellistä ja hyvä olla ja toivotin +sydämestäni, että herra Häggkin pian saisi kokea sitä. Sitte erosimme. + +Ja nyt minä yksinäisyydessä ihmetellen muistelen tätä viimeistä, +lähtöni edellistä iltaa ja kaikkea mitä sen kuluessa olen kuullut, +ajatellut ja kokenut. + + +(Varhain seuraavana aamuna.) + +Muut nukkuvat vielä. Minä en saa unta, sentähden nousen kirjoittamaan. + +Mitä? Olenko minä päiväkirjojen vihaaja sittekin kirjoittanut +päiväkirjan? + +Kenties. Mutta minulle se ei ole ollut päiväkirja. Minä olen koko ajan +puhunut ja kertoillut vain sinulle, tuntematon ystäväni. Siten on +kirjoittaminen käynyt minulle mahdolliseksi, helpoksi ja ollut minulle +avuksi. + +Huoneeni on tänä aamuna oudon autio ja tyhjä. Kaikki, mikä on antanut +sille eloisuutta, on poissa. Kukkaseni olen vienyt Kaisan huoneeseen, +jotta hän paremmin muistaisi niitä kastella. Tauluni, kirjani, kaikki +sellaiset, mitkä luovat henkeä ja elämää ympärilleen, ovat lukkojen +takana. Mutta sen sijaan on huoneessani suuri matkakori, ja se on tällä +kertaa kaikkea muuta parempi. Vanhat ystäväni olen ilolla sulkenut +lukkojen taakse vain tuon yhden ja ainoan tähden. Sillä kun sitä +katselen, unohdan aivan, että näen vain yksinkertaisen matkakorin, +jonka ensi kertaa ulkomaille aikova on itselleen hankkinut. + +Se unohtuu ja sen sijaan on kuin katsoisin kohti toivojeni maata, kohti +tulevaisuutta ja -- elämää. + +Kuitenkin sekoittuu ilooni tällä hetkellä vähän pahantuntemustakin. + +Nukuin levottomasti ja heräsin näin varhain. Matka oli mielessä, ja +sitte näin myöskin omituista unta. + +Olin alpeilla, kiipeämässä ylös jyrkkää kallionrinnettä. Jouduin +paikalle, josta en päässyt eteenpäin enkä taaksepäin. Aloin jo +hätääntyä, kun samassa huomasin, että yläältäpäin ojentautui voimakas +käsi minulle avuksi. Tartuin siihen ja lämmin, turvallinen tunne täytti +sydämeni. + +Mutta ennenkuin pääsin nousemaan, näin toisenkin käden. Se kurottautui +alhaalta päin sinne, missä seisoin. Se oli heikko, kuivettunut ja +vapiseva. Avuttomuudessaan näytti se rukoilevan: älä mene, älä jätä. + +Suuri tuska valtasi minut ja heräsin hikihelmet otsallani. + +Tämä muisto vaivaa ja häiritsee minua, en ymmärrä itsekään miksi. + +Ymmärrätkö sinä, ystäväni? -- -- -- + +Nyt kuulen jo tädin liikuskelevan huoneessaan. Sentähden lopetan. + + + + + + +ALPPIEN MAASSA + + + + +Eteenpäin, ylöspäin suikerteli tie, toisella puolellaan jyrkästi +alasviettävä kallionrinne, toisella penkereittäin kohoava, juhlallinen +kuusimetsä. Siellä täällä vilahti puitten latvojen lomasta esiin +vihertävä järven pinta, ja etäisyydessä metsärajan yläpuolella +häämöittivät aavemaisina alppien mahtavat huiput. + +Toini nojautui mukavammin vaunun selustaan ja sulki silmänsä. Hetken +kuluttua hän avasi ne uudelleen ja sulki ne sitte taas. Aina kun hän +istui näin silmät ummessa, uskoi hän näkemänsä maiseman kauniiksi +kangastukseksi, joka pian oli pakeneva, ja joka kerralta, kun hän +silmänsä avasi hämmästyi hän, nähdessään ettei tuo lumoava luonto +ollutkaan paennut, vaan oli tuossa hänen edessään niin satumaisen +kauniina ja kuitenkin todellisena. + +Hevonen nousi hitaasti ylöspäin kiemurtelevaa tietä, ajaja istui +äänettömänä paikallaan ehkä vaipuneena ihailuun hänkin tai kenties niin +tottuneena tähän kauneuteen, ettei sitä huomannut, enemmän kuin +koskenpartaalla asuva ainaista kohinaa. + +Kevyet kesäpilvet vaeltelivat illan taivaalla. + +Välistä peittivät ne kuun kokonaan, välistä vetäisivät äkkiä verhonsa +syrjään. Silloin valahti välkkyvä valovirta sinivihreille laineille, +kastehelmet kimaltelivat tiepuolessa kirkkaina, hopeanhohtavina, ja +kuutamo kutoi kultalankojaan metsän salaperäisiin pimentoihin. + +Matka edistyi hitaasti. Aikaa oli tarpeeksi sekä nauttimiseen että +ajattelemiseen. Ja ajattelemista oli myöskin. Olihan nyt matkan +ensimäinen taival päättynyt, ja Toini oli kuin tien polvekkeessa, josta +oli lähdettävä kulkemaan toiseen suuntaan. + +Mutta oliko mahdollista koota ja järjestää ajatuksiaan tällaisen +luonnon ympäröimänä. Kaikki oli niin satumaista, ja hurmaavaa. Toini +oli ollut ja oli kuin unessa-eläjä siitä aamusta alkaen, jolloin hän +Bodenjärven rannalla heräsi auringon lämpimään huomensuuteloon ja +lintujen iloliverrykseen. + +Ja kuitenkin oli hän jo ollut hyvän aikaa täällä. Hän oli jo saanut +kokeakin yhtä ja toista, enemmän kuin olisi suonutkaan. + +Toini huokasi. Hän olisi mielellään jäänyt vielä pitemmäksikin aikaa +siihen kotiin, josta hän vasta oli lähtenyt, mutta olojen muodostuttua +sellaisiksi kuin ne nyt olivat, oli se mahdotonta. + +Äiti! Hänen kuvansa kohosi yhtäkkiä ilmielävänä Toinin eteen. Näin +äitikin olisi nauttinut, näin hurmaantunut, näin antanut luonnon +viihdyttää itseään ihanaan lepoon. Äidiltä hän oli varmaan perinyt +rakkautensa luontoon, äidiltä myöskin matkustamishalunsa. + +Vaikkei äiti koskaan itse ollut joutunut oman maan rajojen +ulkopuolelle, tiesi hän tässä suhteessa enemmän kuin moni matkustellut, +sillä hän oli lukenut paljo ja oli niin elävästi omistanut itselleen +kaiken sen, mitä luki. Hänellä oli omat lempimaansa ja hän herätti +Toinissakin erityistä harrastusta näihin maihin. Vuorimaita Sveitsiä ja +Skotlantia hän rakasti erityisesti, samoin Espanjaa, Italiaa ja +Kreikkaa. Sitäpaitsi hän koetti erinomaisen innokkaasti hankkia +itselleen tietoja Uudesta Seelannista. »Sinne me yhdessä matkustamme, +kunhan kasvat suureksi», sanoi äiti välistä ollessaan vallattomalla +tuulella. + +Uusi Seelanti! Eihän kukaan siihen aikaan siitä puhunut. Miten äiti oli +muista edellä kaikessa! Niin, siinä toisessakin asiassa, jota Toini +näinä päivinä erityisesti oli ajatellut. + +Kuinka hän muisti sen kerran, jolloin äiti hänelle oli selittänyt, että +naisen suurimpia siveellisiä hairahduksia oli hänen halunsa hallita ja +miellyttää miestä, hallita, miellyttää ja nauttia vallastaan +silloinkin, kun ei voi vastarakkauden lahjaa antaa. Äiti oli oikein +kiivastunut selittäessään, miten halpamaista oli, kun tytöt, vieläpä +äiditkin iloitsivat kosijain paljoudesta. Eivät ne vanhat suomalaiset +suotta sanoneet: morsian monen kosittu on kuin olut väljähtynyt. +Kosija, joka sai rukkaset, oli oikeastaan häpeäksi tytölle, sillä +useimmissa tapauksissa tyttö saattoi jo ennen kosintaa nähdä, mitä +toisen mielessä liikkui, ja jos hän tunsi arvonsa ihmisenä ja naisena, +selvitti hän ajoissa toiselle omien tunteittensa laadun. + +Tuo keskustelu painui silloin Toinin mieleen oikeastaan vain sentähden, +että hän oli ylpeä aina kun äiti puheli hänen kanssaan ihan kuin yhden +ikäiselle toverille. Mutta myöhemmin hän oli elämää katsellessaan usein +kysynyt itseltään, eikö äiti tässäkin suhteessa ollut rehellisempi, +selvänäköisempi ja korkeammalle tähtäävä kuin muut. + +Miten suuriarvoista oli saada muistella sellaista äitiä! Mutta se +muisto se herätti samalla yhä vieläkin suurta kaipuuta ja sydäntä +kalvavaa tietoisuutta siitä, ettei kukaan enää noin rakastanut, noin +ymmärtänyt ja noin rakkaudellaan omaksi ottanut. + +-- Me olemme kohta perillä. -- Ajomies kääntyi Toiniin päin. -- Tästä +käännymme kirkon ohi, sitte näkyy jo rakennus. + +Kun hevonen pysähtyi portaitten eteen, oli Toini vielä ihailemassa +pientä goottilaiseen tyyliin rakennettua kirkkoa, jonka valkoisen +hohtaville seinille puut loivat pitkiä varjojaan. + +Kohta kun Toinin matkatavarat oli kannettu hänen huoneeseensa, rupesi +hän laittautumaan levolle. + +Seurusteluhuoneesta kuului soittoa. Joku soitti viulua, toinen säesti. +He soittivat hyvin kumpikin. + +Händelin »Largo» kaikui hartaana, voimakkaana. Sitä seurasi vilkas, +leikkisä kappale -- kaiketi unkarilainen -- täynnä sekä tulta että +kaihomielistä tunnetta. + +Toinista tuntui kuin viulunsoittaja ei olisi voinut riistäytyä irti +»Largon» vakavasta hartaudesta. Hän tuntui olevan etäällä noista +iloisen vallattomista sävelistä. Säestys joutui yhtenään etualalle. + +Vasta kun vieno, viihdyttävä »Berceuse» alkoi, oli viulun soittaja taas +mukana. Säveleet syntyivät syvinä ja lämpöisinä, kuin kertoen äidin +hymyilystä, äidin hyväilystä, äidin suuresta sydämenrakkaudesta. Siihen +Toini nukkui. + +Kun hän seuraavana aamuna heräsi, hypähti hän kohta ikkunaan, työnsi +molemmat puoliskot auki ja vetäisi tuolin ikkunan ääreen. Sitte hän +nojautui pää käsien varaan painuneena ikkunalautaan. Hän ei ajatellut, +ei tuntenut, hän vain eli niin rikasta, niin täyteläistä elämää kuin +joka solu hänen olennossaan olisi olemassaolon ihmeellistä salaisuutta +ylistänyt. + +Viihdyttävää lauluaan humisivat korkeat kuuset. Alppipurot, jotka +pitkinä, valkeina rihmoina riippuivat rinteitä pitkin, säestivät +äskeisen sateen paisuttamina tavallista voimakkaammin metsän huminaa ja +taivaan rannalla kylpivät hohtavat lumihuiput aamuauringon valossa. + +Pieni kaistale vain suuresta, avarasta maailmasta, mutta miten valtava +se kauneus, joka siihen mahtui. + +Ja tuo pieni alppijärvi, joka kuusimetsän keskeltä pilkisti esiin, +miten väririkas ja vaihteleva se oli! Se oli kuin sielun syvyyttä +kuvastava katse, niin tutkimaton, syvä ja samalla niin kirkas. + +Toinin pää painui hartaana. Miten pieneksi tunsi itsensä tämän suuren +luonnon ympäröimänä, mutta miten vapauttavaa tuo tunto samalla oli. Se +ei masentanut, se nosti. Se vapautti kaikesta arkisesta ja pienestä, +joka oli tukahduttavaa kuin pöly valtateitten varsilla. Se nosti +katsomaan elämää oman minän ahtaitten rajojen yläpuolelta, se +ijäisyysajatuksia herättäen nosti ajallisuuden ijäisyyden ilmapiiriin. + +-- Sinä suuri, siunattu luonto, miten paljo sinä annat! -- Toini painoi +poskensa ikkunapieleen, katseen kuin imiessä itseensä maiseman +kauneutta. + +»Paa Solen jeg ser» -- kuuluivat etäisyydestä viulun säveleet hartaina +kuin aamurukous. + +Toini oli istunut ikkunassa tietämättä miten kauan, kun viimein +havahtui. Hän katsoi kelloaan. Vasta puoli kahdeksan, ja seinällä +riippuva taulu ilmoitti hänelle, että aamiaista tarjottiin vasta puoli +kymmeneltä. + +Hän pukeutui vitkalleen, kirjoitti pari kirjekorttia kotimaahan ja +katsoi uudelleen kelloa. + +Hänellä oli aikaa ihan ihmeesti. + +Hetken kuluttua hän istui kynä kädessään avonaisen ikkunan ääressä: + + +(Alppien maassa 5.7.) + +Taas minun täytyy kirjoittaa sinulle, tuntematon ystäväni. Mutta minä +pelkään kynään tarttuessani, sillä se mitä täällä olen nähnyt, on niin +ylevän kaunista, ettei sitä sanoin selitetä. Se on nähtävä. Täällä +täytyy elää, silloin vasta tietää, mitä tämä luonto voi antaa. + +Olen täällä saanut terveyteni, tahtoisin sanoa elämäni takaisin. +Niinkuin kuivuuden näännyttämä maa sadetta särpii, niin on koko +olemukseni täällä itseensä imenyt uutta elinvoimaa. Luonnon tuhannet +säveleet ovat minut viihdyttäneet voimia uudistavaan lepoon. Lumoava +kauneus, joka minua täällä ympäröi, on äänetön kehtolaulu, ei typerä, +aivoja tylsistyttävä, vaan laulu, joka väsynyttä lasta houkuttelee +kehitystä, elämää edistävään lepoon, samalla kun se antaa niin paljo +heräämisen hetkiä varten. + +Tuskin voin sanoa, miten kauan olen ollut täällä alppien maassa. Elämä +on täällä kuin satua. + +Monessa paikassa olen jo ehtinyt käydä. + +Olen etsinyt rauhaa, hiljaisuutta ja yksinkertaisia oloja siinä määrin +kuin se on mahdollista täällä, matkailijain maassa. Valtateitten +varsilta olen polkenut omille poluilleni. Jonkun aikaa oleskelin +pienessä kodissa kauniin alppijärven rannalla. Rakennus, +kaksikerroksinen, valkeaksi maalattu talo, jota parveke kiersi kahden +puolen, oli järvestä jyrkästi kohoavalla kalliolla. Siinä se puutarhan +ja metsien ympäröimänä kimalteli kuin kastehelmi heinikossa, milloin +kuun, milloin auringon valossa. + +Minun siellä ollessani oli ihanat ilmat ja kuutamoöitä. Tekisi mieleni +sanoa, että sieluni siellä hekumoitsi, niin hurmaavan kaunista oli +kaikki. + +Kodissa, jossa asuin, ei sillä kertaa ollut muita vieraita kuin eräs +sveitsiläinen herra ja minä. Me soutelimme, kävelimme ja keskustelimme +yhdessä. Illoin, kun kuu kumotti suuren pähkinäpuun lomasta, kun +alppikosken kohina soi kuin sordinon hiljentämänä ja viiniköynnöksien +verhooma talo näytti nukkuvan, istuimme yhdessä parvekkeella, milloin +äänettöminä, milloin puhellen, mutta mieli aina samanlaisessa vireessä +kuin meitä ympäröivä luonto. + +Olin niin lapsellinen. Olenhan kasvanut kotiaitausten suojassa. Päähäni +ei pälkähtänytkään ajatus, että voisin toverilleni olla muuta kuin +keskustelukumppani, jonka läsnäolo oli mieluinen silloin, kun sanoin +täytyi etsiä vapautusta liian voimakkaille vaikutuksille. Mutta olikin +toisin. Sentähden matkustin pois. + +Tämä muisto on pieni sorasävel, mutta eräässä suhteessa olen siitä +kiitollinen. Tiedät, että aloin kirjoittaa sinulle pääasiallisesti +päästäkseni selvyyteen itsestäni. Olin silloin toivottoman väsynyt ja +alakuloinen. Se ei ollut mitään satunnaista, ei sairauden aiheuttamaa. +Alakuloinen väsymys oli muuttunut pysyväiseksi mielentilakseni. Miksi? +Siitä tahdoin päästä selville. + +Olen nyt mielestäni tässä suhteessa saanut ainakin jonkun verran +kielteistä selvitystä. + +-- Sinä olet noin alakuloinen sentähden, että ihmisen ei ole hyvä olla +yksin, sanoi minulle joku aika takaperin eräs naimisissa oleva +tuttavani. -- Oletko sinä vähemmän yksin, aijoin kysyä, mutta en +hennonnut, sillä tiesin sen kohdan kipeäksi. Annoin hänen vain moittia +minua siitä, etten ollut hankkinut itselleni kokemusta siitä, miltä +tuntuu rakastettuna oleminen tai rakastaminen. En ollut edes hankkinut +itselleni läheistä naisystävää, »sydän ystävää», niinkuin niin monet +muut. + +Minä olin vaiti, kuuntelin ja nauroin, mutta myöhemmin ajattelin asiaa +paljo. Sanoohan Saarnaajakin: »Parempi on kaksi kuin yksi, sillä heillä +on hyvä palkka työstänsä. Sillä jos he lankeavat, auttaa toinen ylös +ystävänsä, mutta voi yksinäistä, joka lankeaa, kun ei ole toista häntä +nostamassa.» + +Sitä yksinäisyyttänikö siis sairastan, kysyin itseltäni, kysyin moneen +kertaan, sillä sen, joka tahtoo selvyyteen päästä, täytyy olla +perinpohjainen ja rehellinen. + +Tiedän nyt, miltä tuntuu toisen rakkauden voittaminen. Mutta onko se +minua rikastuttanut, onko suonut tyydytystä? Ei vähääkään. + +Jouduin tänne tullessani kulkeneeksi huimaavien jyrkänteitten vieritse. +Katsoessani alas syvyyksiin, muistin naisten usein mainittua +turvantarvetta, ja kysyin itseltäni, olisiko tuntunut hyvältä, jos +voimakas käsivarsi suojaten olisi ympärilleni kiertynyt. Sain +vastauksen voimakkaasta riemun tunteesta, minkä herätti se, että olin +vapaa, vapaa, kuljinpa kuilujen ja jyrkänteitten partaalla tai +tavallisuuden tasaisella tiellä. + +Yksinäisyyttäni en siis sairasta. En muuten tunnekaan olevani yksin, +kun tiedän, että sinä olet olemassa, sinä, joka olet ystäväni sanan +kaikkein ihanimmassa merkityksessä. Minusta tuntuu yhdentekevältä +milloin, missä ja miten pian tapaamme. Pääasiahan on, että olet +olemassa. + +Mutta elämäntehtäväänsä ei ihminen voi odottaa miten kauan tahansa. +Sillä odotuksella on rajansa. Sen tunnen yhä selvemmin. Äiti, joka +katselee lapsiaan, ajatellen: he jatkavat työtäni, tiedemies, joka +työnsä tulokset jättää jälkimaailmalle, pellon perkaaja, joka +kivilouhikon on viljavainioksi muuttanut, he ovat onnellisia, sillä he +voivat sanoa: se elinvoima, mikä minulle suotiin, se työ, jonka +suorittaakseni sain, ei rauennut tyhjiin. Se edisti elämää, ja elämä +edistyy, jatkuu, kun kuluneet tekijät vaihtuvat uusiin. Mutta ajatus: +elämä on kulunut hukkaan, hukkaan se ainoa elämä, jonka sain, se on +elinvoimia jäytävä suru, ja sen esimakua olen saanut maistaa. + +Ruokasalista kuului gongongin ääni. Toini kääri paperit kokoon, +järjesti hiukan pukuaan ja kiirehti sitte aamiaiselle. + +Ruokasalissa oli jo useita koolla. Emännän vieressä istui vanha +wieniläinen rouva, joka tuntui kiertäneen kaikki maailman parantolat ja +kylpylaitokset ja joka oli ottanut tehtäväkseen rikastuttaa tänne +saapuneita oman elämänsä kokemuksilla sekä niitä valaisevilla +matkakertomuksilla. Wieniläisen toisella puolella istui kuivahko, +kapeakasvoinen englantilainen, joka tuon tuostakin tutki sanomalehteä. +Pienikasvuinen, tarmokkaalta näyttävä sveitsiläinen istui rouvineen +pöydän toisella puolella. Sveitsiläinen tuntui olevan puhelias. +Alpeilla kiipeäminen oli hänen suuri intohimonsa, ja siitä hän puhui. +Vallisin alpit, Jura ja Berner Oberlantin mahtavat huiput olivat +hänelle tuttuja kuin alppimetsästäjälle. Minne vain ihmisjalka pääsi +nousemaan, sinne pyrki hän. Ja minne ei omin neuvoin päässyt, sinne hän +nostatti itsensä köysien varassa. + +Rouva Hutz istui aina äänettömänä miehensä kertoellessa, mutta kun +kuvaukset koskivat uhkarohkeita yrityksiä tai vastaisten retkien +suunnitelmia, saivat hänen suuret, ruskeat silmänsä pelokkaan ilmeen, +ja käsi painui rukoilevasti miehen olalle. + +Rouva Hutzin toisella puolella istui kookas, ruskeatukkainen, +sinisilmäinen herra. Hän tuli myöhemmin kuin toiset pöytään, sentähden +hän jäi esittelemättä. Aterian aikana hän ei sanonut sanaakaan, mutta +hänen henkevät kasvonsa ja kaunis, korkea otsansa herättivät Toinin +huomiota. + +Aterian päättyessä Toini oli selvillä siitä, ettei hänen tarvinnut +katua tänne joutumistaan. Seura tuntui tyydyttävän vaihtelevalta. Ja +kuunneltuaan keskusteluja päivällispöydässä varmistui hän tässä +uskossaan. Erilaiset mielipiteet, luonteet ja katsantokannat vilahtivat +esiin itsessään jokapäiväisen keskustelun takaa niin vilkkaasti ja +vaihtelevasti, että Toinista tuntui kuin hän olisi pöydässäkin saanut +osakseen jotain elämän rikkaudesta, saanut siitä kappaleen, jonka sai +viedä muassaan suuren luonnon hiljaisuuteen, missä kaikki vaikutukset +syventyivät, selvenivät ja kirkastuivat. + +Koko ensimmäinen päivä oli Toinille pelkkää tarkastelemista ja +tutkimista, aterian ajat samaten kuin muu osa päivästä, jolloin tiet ja +polut, laaksot ja rinteet kutsuivat tuttavuuden tekoon. + +Aurinko oli laskemaisillaan, kun hän ripeästi astui metsäpolkua pitkin +kotiin päin. Suorana, ryhdikkäänä seisoi juhlallinen kuusikko molemmin +puolin tietä. Hiljainen hyminä vain kävi oksalta oksalle. Rinnettä +pitkin kuljeksi komea karja laiskasti laidunta etsien. Karjan kellot +kilahtelivat iloisesti ja soinnukkaasti. + +Oliko täällä aina sunnuntai, tämän suuren, ihanan luonnon helmassa? +Oliko astuntakin arkityötä, joka ei tänne sopinut? Siltä melkein +tuntui. + +Toini harvensi askeleitaan. Hän ei olisi hennonut ensinkään lähteä pois +täältä, luonnon suuresta temppelistä, jossa säveleet soivat niin +valtavina ja niin voimaa antavina. + +Mutta samassa tempasivat raikkaat, elämän iloa uhkuvat säveleet hänet +pois siitä hiljaisesta hartaudesta, johon hän oli vaipunut. + +»Holi dei, holi duu» tulvehti häntä vastaan vakavan kuusikon helmasta. +»Hili hei lei dei.» Joka sointu helähti kuin kellon kirkas ääni tai +kuin lintujen iloliverrys, kun se putoili puitten oksilta. + +Toini pysähtyi ja katsoi hämmästyneellä ympärilleen. Sitte selveni +hänelle että se oli jokellusta, paimenpoikien iloista jokellusta, josta +hän usein oli kuullut kerrottavan, mutta jota nyt itse ensi kertaa +joutui kuulemaan. + +Ja tuolla ne itse jokeltajatkin keinuivat toinen toisella, toinen +toisella puolen tietä, vuoroin vastaten toisen lauluun. + +Toinin mieleen tulivat Suomen kesäillat, karjan kotiin paluu, +lehmisavut ja valoisan valoisa Pohjolan yö. Mieli kävi niin lämpimäksi +sitä muistellessa, mutta miten toisenlaista se oli kuin tämä voimakas, +elämän iloa uhkuva iltatunnelma! + +Täällä täytyi koota voimia, jotta jaksaisi siellä kantaa sitä +kaihokasta, surunvoittoista. + +Toinilla oli kädet täynnä kukkasia, kun hän kävelyltään palasi. + +-- Tepä tulette kuin kutsusta! huudahti vanha wieniläinen hänen +astuessaan huoneeseen. Wieniläinen istui koruompeluksineen +seurusteluhuoneessa. + +Hän pyydysteli seuranpitäjää itselleen kuin hämähäkki saalista +verkkoonsa. + +-- Suokaa anteeksi! Tulen kohta. -- Toini aikoi kiiruhtaa huoneeseensa. +Hän tahtoi saada kukkasensa veteen. Mutta kiireessä hän erehtyi ovesta, +ja ovi, jonka ripaan hän tarttui, avautuikin samassa sisältäpäin. + +-- Om forladelse! -- Se sinisilmäinen, ruskeatukkainen herra vetäytyi +äkkiä taaksepäin. + +Hetken he katselivat toisiaan silmästä silmään, sitte pääsi kummaltakin +nauru. + +-- Niin sitä hämmästyksen hetkenä ilmaisee itsensä. Herra ojensi +kätensä. -- Olsen -- tohtori. + +Toinikin esitti itsensä. + +-- Te olette Suomesta, minä huomasin sen heti. + +-- Ja te Norjasta. Mutta sitä minä en arvannut. Te ette ole sanonut +sanaakaan ei aamiais- eikä päivällispöydässä. + +Tohtori Olsen hymyili. -- Minulla on se paha tapa. Olen mielelläni +vaiti, saadakseni rauhassa kuunnella. + +-- Onko se paha tapa? + +-- Saattaa ainakin olla -- esimerkiksi itsekkäisyyttä. + +-- No, neitiseni, nythän teillä on aikaa ihan ihmeesti. -- Wieniläisen +huomautus oli happamen makuinen. + +-- Anteeksi, anteeksi! Tulen kohta. -- Toini livahti huoneesta, kysyen +itseltään, oliko hyvillään vaiko pahoillaan siitä että toinenkin +pohjoismaalainen oli osunut tänne. + + + + +Pari päivää sen jälkeen, kun Toini ja tohtori Olsen olivat tehneet +tuttavuutta, lähti Toini iltapuolella löytämälleen mielipaikalle +metsään. Hän istui siellä kirjoineen, kun yhtäkkiä kuului askeleita +läheisyydessä. Hän käänsi päätään ja näki tohtori Olsenin tulevan. + +-- Kas teitä, olettepa te osannut valita paikan itsellenne! -- Tohtori +istuutui läheisyyteen, nojautui kuusen runkoon ja jäi siihen sanaakaan +sanomatta seutua silmäilemään. + +Toinikaan ei alkanut keskustelua. Hän tiesi tohtori Olsenin +harvasanaiseksi, eikä hän itsekään osannut puhua ainoastaan puhuakseen. + +He olivat hyvän aikaa istuneet vaiti, kun tohtori Olsen äkkiä keskeytti +äänettömyyden. -- Te ymmärrätte yksinäisyyden arvon. + +Toini nyökäytti päätään. + +-- Minä huomasin sen heti. Sentähden on minusta tuntunut siltä kuin +olisimme sukulaisia. + +-- Te olette hämmästyttävän rohkea. Ensi vaikutelma voi erehdyttää. + +Polttava puna kohosi tohtori Olsenin otsalle, ja hetkeksi vetäytyivät +hänen tummat kulmakarvansa niin lähelle toisiaan, että syvä laskos +muodostui niiden välille. + +-- Te olette ymmärtäväisempi, -- tai sanoisinko, käytätte +elämänviisauttanne paremmin kuin minä. + +Toini säpsähti. Oliko hän loukannut? Ja mikä panikaan hänet vastaamaan +noin? Oliko se sulaa ajattelemattomuutta? Vai olisiko hän ehkä +tietämättään ajatellut tohtori Olsenista saamaansa ensi vaikutelmaa ja +pelkäsikö hän luottaa liiaksi siihen? + +-- Minä vain ajattelin, kiiruhti hän selittämään, että ensi vaikutelma +-- niin varmoja viittauksia kuin se voikin antaa -- erehdyttää monesti +juuri sen tähden, että siihen liiaksi luotamme. + +Tohtori Olsen ei kohta vastannut. Vasta hetken kuluttua hän sanoi +vitkalleen: -- On oikeastaan ihmeellistä, että me niin sitkeästi +uskomme itseemme tai sanoisinko saamiimme vaikutelmiin. Ihminen +erehtyy, -- antaa vaistonsa viedä harhaan -- ja kun on kulkenut +kappaleen, uskoo uudelleen vaistoonsa, -- niinkuin minäkin nyt uskoin +ja vielä uskon, että me ymmärrämme toisiamme. + +Toini hymyili. -- Tarkoitukseni ei ensinkään ollut väittää vastaan. +Ajattelin vain ensi vaikutelman luonnetta ylimalkaan. + +-- Jos se erehdyttää, jatkoi Olsen, on usein erehdyksen syynä se, että +me nykyajan ihmiset emme ymmärrä yksinäisyyden ja hiljaisuuden arvoa. +Emme osaa syventyä. + +He olivat taas ääneti ison aikaa, sitte alkoivat puhella muusta. + +Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun he viimein nousivat, lähteäkseen +kotiinpäin. He kulkivat metsäpolkua pitkin alas alppijärvelle ja +seurasivat sitte tietä, joka kiersi järven rantaa. + +Matkalla kääntyi puhe Sveitsin, Norjan ja Suomen luontoon. Sama ero, +mikä jo ensi iltana oli Toinin silmään pistänyt näkyi johtuneen +Olseninkin mieleen. + +-- Tämä luonto on suurenmoista kuin meidänkin, sanoi hän, mutta se on +niin paljoa iloisempaa. Täällä on kuin luonto vain nostaisi, +rikastuttaisi, meillä se saartaa ahdistaa. Varsinkin tekee se niin +länsirannikollamme, mistä olen kotoisin. Siellä kohoavat kalliot +pystysuoraan merestä mahtavina, melkein uhkaavina kuin sanoakseen +merelle: koeta voimiasi, sinä vallaton ja vapaa, meitä et masenna. + +-- Mutta puhuuhan sellainen luonto voiman kieltä, arveli Toini. + +-- Niin puhuukin. Sentähden me siellä kasvamme karupintaisiksi, +jyrkiksi toiminnan ihmisiksi, tai -- jos luonnon vaikutus ei purkaudu +toiminnassa ulospäin -- ihmisiksi, joiden sisimpään se sitä +voimakkaammin painaa raskaan leimansa. Kun minä katselen meren iloisia +aaltoja ja ajattelen sitä syvää surumielisyyttä, jota kallion pimentoon +painunut vuonon pohjukka kuvastaa, silloin on kuin näkisin kuvan +ihmiselämästä, joka iloisen vapaana riemuitsi lyhyen aamuhetken, mutta +joka sitte -- ehkä voimiaan koettaakseen tai lapsellisen uteliaana ja +ymmärtämättömänä, -- ehkä myöskin esteitä pelkäämättömänä rakkauden +vaatimana pyrki lähemmäksi rannan mahtavia kallioita. Tie tuli pitkäksi +ja työ raskaaksi eikä paluu ollut mahdollista. Meri ei karanneelle +lapselleen antanut takaisin sen iloista vapautta. Kallio ei kerran +sylinsä avattuaan syleilystään päästänyt. -- -- Vuono oli kaunis +katsella, ja tarpeellinen on se meille. Me siunaamme sen olemassa oloa. +Meren karanneella lapsella on tehtävänsä, ja se täyttää sen, mutta sen +elämä ei ole iloista eikä vapaata. Surumielistä kaihoa heijastaa sen +syvä silmä. Se kertoo kovan, järkkymättömän kohtalon saartavasta +syleilystä. + +Toinista tuntui kuin sanojen takaa olisi soinnahtanut ahdistetun +sydämen suuri tuska. Hän loi pikaisen tutkivan katseen tohtori +Olseniin, mutta tämän kasvot olivat tyynet ja kirkkaat. + +-- Olen ollut täällä ainoastaan pari päivää, jatkoi Toini, mutta +minäkin olen ajatellut tai ehkä paremmin tuntenut jotain samantapaista, +verratessani Sveitsin ja Suomen luontoa toisiinsa. Meilläkin on luonto +niin surunvoittoista, ainakin tämän iloisen, voimaa antavan ja voimaa +uhkuvan alppiluonnon rinnalla. Se on surunvoittoista, on köyhää, mutta +samalla -- henkevämpää. Siinä on jotain niin kuvaamatonta, jotain -- +tahtoisin sanoa enemmän yliaistillista kuin täällä. Se on kuin hengen +riemua sen vapaudesta, sen riippumattomuudesta ulkonaisiin oloihin +nähden, vapauden riemua huolimatta köyhyydestä, kylmyydestä ja pitkistä +pimeistä. Siitä ei puhu ainoastaan kesäöittemme kirkkaus, sitä todistaa +myöskin keväämme ihmeellinen tenhovoima, sitä kirkkaitten syyspäivien +syvä rauha. Sitä huokuvat huurteiset metsät, sitä kevättalvinen +tunnelma. Täällä voi luontoa ihailla paljoa objektiivisemmin, meillä se +käy subjektiiviseksi. Se on niin omakseen ottavaa kuin ystävä, jota ei +jokainen ymmärrä ja joka ei kaikille avaudu. + +-- Mutta sitä enemmän saa se, joka ymmärtää. + +Toini nyökäytti päätään. + +-- Ja meidän länsirannikkomme jylhä, raskasmielisyyttä kasvattava +kauneus ymmärtää Suomen surumielistä, henkevää luontoa, on +sopusoinnussa sen kanssa. Eikö totta? + +-- Te puhutte aivan kuin itse olisitte raskasmielinen länsirannan +lapsi. Mutta puheenne ja olemuksenne eivät soinnu yhteen. + +-- Kuinka niin? + +-- Ette tunnu raskasmieliseltä, ette toisten seurassa ainakaan. Te +olette aina iloinen, vaikka te olette sitä niin -- niin -- hiljaisella +tavalla. + +-- Ystävä vaikuttaa ystävään. Minä olen hiljaisuuden ystävä ja +ihailija. + +-- Mutta kun te keskustelette -- näin kuin me nyt -- silloin ei tunnu +sanoissanne edes hiljaista iloa. Niistä soinnahtaa silloin niin syvää +-- hän oli sanoa surua, mutta jatkoikin -- surun ymmärtämystä. -- Mutta +sitte kun -- -- -- Toini epäröi. + +-- Jatkakaa. + +-- Kun katselen teitä, ovat kasvonne tyynen kirkkaat. + +-- Ettekö te ole nähnyt, että vuonon pohjukka ei kuvasta ainoastaan +kalliorantojaan. Järkkymättömän kalliomuurin yläpuolella kaareutuu +taivas, ja juuri sentähden, että se on kaiken yläpuolella, saa vuonon +pohjukkakin sitä katsella. + +-- Ja kuvastaa, jatkoi Toini. + +Eilert Olsen ei kuullut huomautusta -- tai ei tahtonut kuulla. -- +Elämänkatsomus, joka tyydyttävästi ja sovittavasti selittää kaikki, +jatkoi hän -- sekä sen, mitä itse kokee että sen, minkä ympärillään +näkee, sellainen elämänkatsomus tekee ehdottomasti optimistiksi. + +He olivat puhellessaan nousseet järven rannasta huvilaan päin ja +astuivat portista juuri gongongin soidessa. + +-- Ymmärrän teitä, sanoi Toini hiljaa. -- Minä muistan äitini kasvojen +kirkkauden. + +-- Kiitoksia. -- Eilert Olsen puristi hänen kättään. + +Se oli ensimmäinen käden ojennus, ja sen jälkeen tunsivat kumpikin +löytäneensä ystävän. + +Se oli ihmeellistä aikaa, se joka nyt alkoi. Päivät ja viikot tuntuivat +hetkiltä. Ajan kulku oli kuin lakannut, samalla kun hetket olivat +käyneet mittaamattoman rikkaiksi ja syväsisältöisiksi. + +Suuren luonnon helmassa oli kaksi ihmislasta löytänyt toisensa, kaksi, +jotka olivat avun tarpeessa ja jotka tunsivat toisiltaan saavansa juuri +sen, mitä he kaipasivat. + +Toini tunsi olevansa onnellinen kuin lapsi, joka pirtin pimeästä +nurkasta joutuu suureen, ihanaan puutarhaan. Kaunis oli se luonto, joka +häntä ympäröi, ja vielä kauniimpi se sisäinen maailma, jonka Eilert +Olsen hänelle avasi. Se oli kirkkaitten ajatusten, syvän ja ehjän +elämänkatsomuksen maailma, ja joka sanan, joka ajatuksen takaa värähti +rikas tunne-elämä esiin herkkänä kuin soitin, jonka tuulen henkäys saa +säveleitä väräjämään. + +Kaikki se hilpeys, ilo ja elinvoima, joka Toinissa kauan oli ollut +lamassa, puhkesi silloin esiin vastustamattoman voimakkaana. Ja ilo +teki Eilert Olsenille hyvää. Vaikka hän itse oli saanut tuon ilon +puhkeamaan, tuntui se, kun se Toinin silmistä häntä vastaan säteili, +joltain uudelta, ulkoapäin tulevalta, joka häntä auttoi ja rikastutti. +Hänen oma kuormansa tuntui kevenevän hänen nähdessään, miten hänen +rinnallaan kulkevan astunta päivä päivältä kävi yhä joustavammaksi, yhä +enemmän elinvoimaa ja iloa uhkuvaksi. + +Jokainen päivä todensi sen, mitä he jo tutustuessaan olivat tunteneet. +He olivat ystäviä. He ymmärsivät toisiaan, ymmärsivät niin hyvin, että +tuskin tarvittiin viittausta enempää, ennenkuin toinen tiesi, mitä +toisen mielessä liikkui. + +Ainoastaan eräässä suhteessa he pysyivät vieraina toisilleen: siinä, +mikä koski heidän ulkonaista elämäänsä. + +Toini ei voinut puhua kotoisista oloistaan. Ne olivat ahtaita ja +pieniä. Nyt oli elämä suurta ja rikasta. Hän tahtoi täällä alppien +ylängöillä unohtaa laakson ahtaat olot. + +Eilert Olsenkaan ei puhunut omista oloistaan. Toini tiesi vain sen, +että hän oli opettaja, oli naimisissa, ja että hänellä oli lapsia. Kun +ei tohtori Olsen itse puhunut mitään oloistaan, ei Toinikaan tahtonut +niihin kajota. Heidän keskustelunsa suuntautuikin aina kuin itsestään +toisille aloille. Kun he lähtivät yhteisille kävelyretkilleen, oli aina +toisella tai toisella jotain luettavaa muassaan. He lukivat kappaleen +ja unohtuivat sitte pitkiin puheluihin. Toiste he istuivat isot ajat +äänettöminä, ajatuksiinsa painuneina kuunnellen suuren luonnon +säveleitä tai elämän hiljaista haastelua sydämen salatuissa kammioissa. + +Toini unohti tähän aikaan hänelle luontaisen ja viime vuosina +huippuunsa kehittyneen halun käydä tilille omista kokemuksistaan ja +tunteistaan, niitä paloitella, tutkia ja tarkastaa. Ainoastaan joskus +yksinäisyyden hetkinä heräsivät oudot kysymykset: mitä tunnen minä, +mitä hän, ja minkälaista on se elämä, jota nyt elän? + +Mutta Toini hääti nämä kysymykset luotaan niinkuin nukkuva, joka +vastustaa häntä häiritseviä vaikutuksia. + +Käsin ei voinut tarttua siihen kirkkauteen, jota auringon valossa +kylpevät lumihuiput heijastivat, käsin ei käynyt saavuttaminen alppien +hehkua. Yhtä mahdotonta oli määritellä, mitä tunsi ihmishenki, joka +korpitiellä tapasi heimolaisensa ja näki keitaansilmän puhkeavan +siihen, missä he toisensa tapasivat. + +Toveruus, ystävyys, rakkaus -- nimityksiä, muotoja ne olivat. Elämä ei +mahtunut muotoihin, yhtä vähän sielun syvimmät tunteet sanoihin. + +Mutta kerran jätti eräs pieni tapahtuma muiston, joka kauan vaivasi +Toinia. Hän oli tapansa mukaan ollut kävelemässä Eilert Olsenin kanssa. +Kotimatkalla hän tuli ajatelleeksi, miten paljo hän tälläkin kerralla +oli saanut, eikä hän silloin voinut olla muistamatta niitä, jotka +kaukana kotona Norjassa varmaan kaipasivat tällaista puolisoa ja isää. +Ja hän sanoi sen. + +-- He ovat vaimoni kodissa. Heillä on hyvä ja hauska olla. Eivät he +ikävöi. -- Se sanottiin tyynesti ja iloisesti, melkein lämpimästi, +mutta joka sana tuntui Toinista kuin pystytetyltä merkkipylväältä: +tässä kulkee raja, tämän yli et saa astua. + +Miksi? + +Se kysymys toi tuskaa tullessaan. Mutta tuo tuskallinen tunne +häädettiin pois. + +Mitä siitä, jos olikin oloja, jotka olivat eristettyjä, jos oli +sellaista, jota ei ystävä saanut ystävälleen antaa. Sitä, mitä sai +antaa, sitä oli rikkauteen asti. + +-- Minä en ole omaa osaani ottaessani unohtanut toisen oikeuksia, sanoi +Toini itselleen. Minä olen iloinnut niinkuin voisin iloita hänen +vaimonsa kasvojen edessä. Miksi en sitte saisi omaa osuuttani omistaa? +Miksi sulkisin sydämeni siltä onnelta, joka pulppuaa ehjän +ymmärtämyksen syvästä lähteestä? Miksi en ottaisi vastaan ennen +aavistamatonta, voimaa antavaa iloa? + +Kysymykset vaikenivat. Elämän rikkaus puhui. + +Mutta eräänä aamuna, kun Toini seisoi huvilan edustalla, odotellen +tohtori Olsenia, asettui uudelleen hänen eteensä kysymys: millaista on +oikeastaan yhdessä olomme? + +»Hiljaista», vastasi hän mielessään. + +Hänen täytyi hymyillä. Oliko hän siis aivan kadottanut itsensä, +eläytynyt niin toisen sielunelämään ja mielialoihin, että ne olivat +muuttuneet hänen omikseen, hänen sisimpänsä heijastukseksi? +»Hiljaisuus» -- Olsenin lempiajatus, sekö nyt oli hänenkin omakseen +tullut? Ja nyt juuri, jolloin hän tunsi elämän voimakkaampana kuin +koskaan sykkivän koko olennossaan? + +Tohtori Olsen tuli puolijuoksua portaita alas. -- Hyvää huomenta! Hän +ojensi molemmat kätensä Toinille. + +Kuinka ne säteilivät, nuo syvät, siunatut silmät! + +-- Hyvää huomenta! Minulla on jo kysymys teitä varten. + +-- Ja minkämoinen? + +-- Erikoisalallenne johtava. Onko pintapuolista, kun tuntee elävänsä +niin rikkaasti, että kaikki sykkii, tykkii ja pulppuaa ja kuitenkin +luulee elävänsä hiljaista elämää? + +-- Syvälläkin vedellä on pintansa ja pinta heijastaa ulkomaailman +vaihtelevia vaikutuksia. + +-- Mutta syvällä voi olla hiljaista silti? Niinkö? + +-- Niin tietysti. + +-- Ja siellä syvällä on hiljaisuus suurta? + +-- Hiljaisuus on aina suurta. Se voi olla kuoleman kylmää, kouristavaa +hiljaisuutta, se voi myöskin olla ihanaa, elämää kätkevää hiljaisuutta, +mutta suurta se on aina. Mahtava on meri myrskytessään, mutta tyynenä, +hiljaisena on se vieläkin valtavampi. Hiljaisessa kätkössään siemen +kuolee, orastaa ja nousee uuteen elämään. Hiljaisuudesta ovat kaikki +suurtyöt, kaikki syvät ajatukset alkunsa saaneet. Hiljaisuudessa löytää +ihminen paraiten itsensä, löytää Jumalansa! + +Toini hymyili hieman. Hän oli jo tottunut tähän hiljaisuuden +ylistykseen. Mutta se ei sittekään tympäissyt, sillä siinä oli aina +vakaumuksen voimaa, ja joka sanassa väreili syvällisen, sisäänpäin +kääntyneen luonteen perussäveleet. + +-- Mutta kuinka moni etsii Jumalaa hiljaisuudesta, jatkoi Toini. -- +Eikö häntä etsitä ihmisjoukosta, ihmispuheista ja sellaisesta mikä +joltakin näyttää ja joltakin kuuluu? + +-- Niin, yhä vieläkin uudistuu tuo yksinkertainen kertomus profeetta +Eliaasta. Muistatteko? Hän odotti kohtaavansa Jumalan maanjäristyksessä +ja tulen liekissä, mutta sai turhaan odottaa. Vasta kun kuului +hiljainen tuulen humina peitti hän kasvonsa, sillä silloin hän tunsi +Jumalan läheisyyden. + +He kulkivat kappaleen matkaa vaieten. + +-- Kuljitteko yksin, ennenkuin me tutustuimme, kysäsi Toini äkkiä. + +-- Kuljin. + +-- Ettekö te nyt kaipaa hiljaisuutta, yksinäisyyttä, ettekö ole tehnyt +sitä kertaakaan? + +-- Te ette hiljaisuutta häiritse. Minä olen kuin yksin, -- rikkaampana +vain. + +Yksin ja kuitenkin kaksin, välähti Toinin mielessä ajatus. Mitä se +tiesi? Eikö sitä kaikkein suurinta, sitä että tunsi: minä olen löytänyt +oman olemukseni täydennyksen, oman olentoni ehjäksi tekijän? + +Mutta jos se sitä tiesi? + +-- Ennenkuin tulitte tänne, olin täällä löytänyt toisia ystäviä. + +Toini katsoi kysyvästi Olseniin. + +-- Minulla oli mielipaikkani -- yksi varsinkin, jonne usein kuljin. + +-- Ettekä ole kertonut mitään siitä? + +-- Tehän olette kertonut omista mielipaikoistanne. + +-- Niin, sellainen minä olen -- pinnalla eläjä, laverteleva lapsi. Te +sitä vastoin säilytätte hiljaisuudessa ja uskollisesti sen, mitä +hiljaisuudessa olette vastaanottaneet. + +-- Niin, te naisena olette herkempi vaikutelmille, -- ja herkempi +myöskin antamaan. + +-- Kevyt vesi liikkuu nopeammin. + +-- Ja ne iloisen nopeat aallot -- miten raskas pohjavesi niitä +tarvitsee. -- Muuten panen vastalauseeni siihen, että olisitte +pinnallaeläjä. + +-- Mutta se teidän lempipaikkanne, tiedusteli Toini, Olsenin avatessa +hänelle porttia. + +-- Sinne lähdemme jonain oikein kauniina iltana. + +Iltapäivän aurinko paistaa helotti meheville ruohikkorinteille, ja +metsästä kajahtivat milloin jokeltajien iloiset äänet, milloin karjan +kilahtelevat kellot, kun Toini ja Eilert Olsen lähtivät kävelylleen. + +He kulkivat ensin kappaleen valtatietä, sitte kääntyivät syrjäiselle +metsäpolulle. Se painui painumistaan kuusikon helmaan, ja mitä +syvemmälle se sinne suikersi, sen viihdyttävämpänä soi metsän humina, +sen suuremmaksi kävi hiljaisuus. + +Ainoastaan silloin tällöin polkua katkaiseva alppikoski häiritsi sitä. +Levottomana kohisten uomassaan oli koski täällä, hiljaisuuden +eristetyssä pyhäkössä, kuin rientoisan elämän ainoa edustaja. Tulkaa +mukaan, tulkaa mukaan, kutsui se kiiruhtaessaan eteenpäin. Mutta nuo +kaksi kulkijaa eivät kutsua kuunnelleet. He kiiruhtivat vain eteenpäin +kohden tuon kohisevan alkulähteitä. + +Vasta kun he olivat saapuneet pienelle tasangolle, jonka jyrkkien +vuoren seinämien lomasta alppijoki voimakkaana kuohui esiin, pysähtyi +Eilert Olsen. + +-- Täällä on minun paikkani. Täällä on hiljaisuuden maa. -- Ettekö käy +istumaan? + +Hän levitti päällystakkinsa maahan Toinille istumapaikaksi ja asettui +itse viereen. Sitte hän kiersi kädet ristiin polven ympäri ja jäi +siihen vaipuen ajatuksiinsa. + +Hetken kuluttua hän sanoi kuin itsekseen puhuen: -- Istun niin +mielelläni täällä ajatellen, että istun mahtavan maailmanvirran +alkulähteillä. Ja tämän lapsekkaan alppijoen viihdyttävä kohina säestää +ja rikastuttaa ajatuksiani. Alku ja loppu, mistä ja minne, miten paljo +siihen sisältyykään? + +-- Ja te ajattelette, että sama joki, joka täällä iloisena lapsena +hyppelee yli esteitten, se matkansa lopussa väsyneenä vanhuksena +vierittää mutaiset aaltonsa mereen. Eikö niin? + +Eilert Olsen ei vastannut kysymykseen, hän vain jatkoi: Onko se ihme? +Sillä on pitkä tie ja suuri työ takanaan. + +Toinin ajatukset luistivat samassa siihen uomaan, joka häneltä viime +aikoina oli jäänyt unhotukseen. Hän oli juuri tänään ensi kertaa tullut +ajatelleeksi, ettei tällaista ihmeellistä elämää enää kauan voinut +jatkua, että oli palattava entisiin oloihin. Ja nyt ne olot okaisina ja +ahtaina astuivat hänen eteensä. + +-- Kun on elämäntyö takanapäin, silloin on oikeus olla väsynyt, mutta +jos väsyy jo ennen, väsyy toimettomuudesta? + +-- Ei mikään olekaan niin väsyttävää kuin toimettomuus. + +-- Mutta jos tuo väsymys voittaa? + +-- On se voitettava käymällä rohkeasti käsiksi elämän tehtävään. + +-- Jos tie on ummessa? + +-- Ajan pitkään se ei ole. Ihmiselämän lait ovat yhtä järkähtämättömät +kuin luonnon. Ei mikään ole satunnaista, ei tarkoituksetonta. +Elämäntehtävän täyttämiseen vievä tie avautuu kyllä, sillä +elämäntehtävä on pyhintä, mitä ihmiselle on annettu. + +-- Mutta voihan kieltäytyminen tässäkin suhteessa käydä +velvollisuudeksi. Voihan sekin olla »kuolemista itsestään». + +-- Kaikki kuoleminen ei ole hedelmällistä. Jyvä voi mädätä myöskin +kalliolla. Mutta hedelmätön kuolema ei kuulu jumalalliseen +maailmanjärjestykseen. Joka itsensä uhraa toisten hyväksi sellaisella +tavalla, että tulee uskottomaksi varsinaiselle elämäntyölleen, hän +kuolee -- luulen -- hedelmättömästä. Hän tekee itsemurhan toisten +hyväksi. Onko siinä järkeä, onko jumalallista oikeutta? + +Toini ei vastannut. Kaksi vastakkaista vaatimusta taisteli hänen +sisimmässään. Olisi tuntunut niin hyvältä avata koko sydämensä, uskoa +sekä suuret että pienet huolet hänelle, joka ilolla olisi nostanut +kuorman omille voimakkaille hartiolleen. Mutta ystävällekin oli vaikea +uskoa sellaista, mikä koski myöskin muita, vieläpä läheisiä omaisia, +sentähden sanoi Toini ainoastaan: -- Perintö velvoittaa, eikö +totta? Perinnöksi annettu tehtävä voi sulkea tien, jonne sisäinen +kutsum -- -- -- + +Eilert Olsenin kasvoille kohosi polttava puna, ja syvät sisäisen tuskan +uurtamat uomat ilmestyivät otsalle. + +-- Perintö on jotain peloittavaa, on kaikkein peloittavinta +ihmiselämässä. Jo raha perinnöksi annettuna voi olla turmioksi, mutta +mitä se sittekään merkitsee kaiken muun rinnalla. + +-- Ja kuitenkin on perinnön jättäminen niin tavallista. Ajatelkaa +esimerkiksi vanhempia -- eikä vanhempia yksistään. Antavathan melkein +kaikki perintöä tavalla tai toisella. Kuoleva tekee määräyksiään, ottaa +lupauksia -- -- -- + +-- Ja jos voisi, keskeytti Eilert Olsen, olisi tartuttava jokaisen +kuolevan käteen ja huudettava niin kuin vain tuska opettaa huutamaan: +älä pyydä, älä määrää, sinä et tiedä, mitä sinä sokeudessasi teet! + +Eilert Olsen oli noussut ja astui kiivaasti edestakaisin +nurmikkopenkereellä. Tuon tuostakin nosti hän käden otsalleen. Siihen +kohosi hikipisara toisensa jälkeen kuin suuren sisäisen tuskan esiin +pusertamana. + +Toini ei uskaltanut puhua. Hän tunsi, että tässä piili jotain, jota hän +ei ymmärtänyt. Sentähden hän tahtoi antaa hiljaisuuden lääkitä, mitä +hän sanoin ehkä oli repinyt. + +-- Meneehän siunauskin perintönä, sanoi hän viimein hiljaa. + +Eilert Olsen pysähtyi ja jäi tuijottamaan häneen, ajatusten vielä +kulkiessa kaukana. Näytti siltä kuin hän vasta vähitellen olisi +käsittänyt Toinin sanat. Silloin tasoittuivat tuskan uurtamat uomat +hänen otsallaan, ja kasvojen ilme kirkastui. + +-- Te olette oikeassa. Minä en saisi moittia perinnön merkitystä, minä, +joka itse olen saanut niin siunatun perinnön äidiltäni. + +Toini pyysi saada kuulla jotain Eilert Olsenin äidistä. Hän tahtoi +johtaa puheen pois alalta, joka näkyi herättävän tuskallisia tunteita +ja jolla hän itse tunsi olevansa kykenemätön liikkumaan vapaasti. + +-- Muistatteko mitä »Macbeth'issa» sanotaan Malcolm'in äidistä, kysäisi +Eilert Olsen. -- Kerrotaan, että hän useammin oli polvillaan kuin +pystyssä, ja että hän eläessään kuoli joka päivä. Sellainen oli +minunkin äitini. Hänkin kuoli joka päivä kaikesta huonosta ja +itsekkäästä. Olin ainoastaan kolmentoista vuoden vanha hänen +kuollessaan, mutta sittekin on hän vaikuttanut elämääni enemmän kuin +kukaan muu. Juuri tämä on usein pannut minut ajattelemaan, että meissä +nykyajan kansassa tulevat sukupolvet jo elävät elämäänsä. Meissä he +voittavat, meissä sortuvat. Sitä nämä »alkulähteetkin» minulle +kohisevat. + +Voimakas sisäinen liikutus kuvastui Eilert Olsenin kasvoilla, ja hän +käänsi katseensa poispäin. Äänen väreestä ymmärsi Toini miten paljo +hänen sisimmässään liikkui, mutta hän aavisti samalla, että tuo kaikki +kuului siihen alaan, jonne hänellä, Toinilla, ei ollut oikeutta astua. +Sentähden täytyi hänen vaijeta. + +Alppikoski kohisi ja lauloi. Valkeat vaahdot viskautuivat +kallioseinämiä vastaan, ja sille kohdalle, missä pyörre oli voimakkain, +muodostui hieno auringonvalossa kimalteleva vaahtoharso. + +Kuinka helmikirkkaina pisarat siinä kimaltelivat! Ja kuinka valkoista +tuo vaahto oli! Siinä hohti taistelun pyörteessä saavutettua puhtautta. + +-- Suuret surut puhdistavat, sanoi Toini kuin itsekseen, mutta +mahtavatkohan pienet tehdä samoin? Ne ovat niin kumman näännyttäviä. +Tuntuu usein siltä kuin ne eivät kuluttaisi ainoastaan kuonaa, vaan +itse ainesta, minkä tulisi puhdistua, itse yksilöllisyyttä. + +-- Mitä te sillä tarkoitatte? + +-- Sitä, että se, joka rohkeasti ja itsensä unohtaen kantaa suurta +surun taakkaa tai se, joka hetkessä tekee suuren uhrauksen, esimerkiksi +pelastaa toisen oman henkensä uhalla, hän saa tulikasteen, joka +lyhyessä ajassa kirkastaa sen, mikä hänessä on hyvää, jaloa, mikä on +Jumalasta. Sellainen ehjentää ja syventää persoonallisuutta. Mutta +vuosi vuodelta kuluttavat, ahtaat, arkiset olot kuolettavat tavalla, +joka ei ole jalostavaa, vaan ainoastaan tappavaa. Siinä tulee +kykenemättömäksi elämään ja elämäntyöhön. + +-- Sellaiseen kuolettamiseen ei kenelläkään ole oikeutta. + +-- Mutta jos on saanut tehtävän perinnöksi. Perintö on sittekin pyhä +velvoitus. + +-- Mutta elämäntehtävä on sitä myöskin. Puhe muiden hyväksi elämisestä +pitää mielestäni paikkansa ainoastaan siinä määrin, mikäli se soveltuu +siihen, mikä minulle esiintyy todellisena elämäntehtävänäni. Puoliso ei +saa elää puolisolleen, vanhemmat eivät saa elää lapselleen eikä lapsi +vanhemmilleen siten, että hän käy kykenemättömäksi siihen työhön, johon +hän sisimmässään tuntee kutsumusta. -- Me ihmiset otamme ja annamme +keskinäisissä suhteissamme, mutta ei ainoallakaan ihmisellä ole niin +tinkimätöntä oikeutta ottamiseen kuin elämäntehtävällä. On oikeastaan +ihmeellistä, että puhutaan elämäntehtävän valitsemisesta. Tehtävä, +sehän valitsee meidät. Sisäisenä pakkona tekee se valitsemisen +mahdottomaksi. Se on siinä suhteessa samanluontoista kuin rakkaus. +Ihminen, joka rakastaa, ei tiedustele: rakastanko, otanko. Kysymys +sinänsä on köyhyyden todistus. Se, joka rakastaa, hän tietää sen. + +-- Mutta kaikki eivät ole selvillä itsestään. Sisimmässä kuuluva ääni +voi olla niin heikko, ettei tiedä, onko se »kutsumus», joka sydämen +syvyydessä väräjää, todella tuollainen voimakas, oikeutettu ja omaksi +ottava, jolle ei saa olla uskoton. + +-- Se kuuluu aikanaan tarpeeksi voimakkaasti, jos vain olemme hiljaa. +Mutta siinäpä rauhattoman aikamme heikkouden ja köyhyyden alkusyy juuri +onkin. Eletään niin voimakkaasti ulospäin, että sisäiset lähteet +ehtyvät. Kuumeinen kiire kannustaa ihmisiä. Aivot ahdetaan tietoja +täyteen ilman että niistä lähtee enemmän elinvoimaa kuin sulamattomasta +liikaravinnosta. Vaikutelma työntää toisen tieltään niin nopeasti, +ettei sieluun jää jälkeäkään. Eikö sellainen tee köyhäksi, eikö kasvata +henkistä heikkoutta? Voiko sellainen ihminen kuulla sisimpänsä ääntä ja +-- olla sille kuuliainen? + +-- Taas te joudutte lempialaanne. Kaikki teidän tienne vievät Roomaan. + +Eilert Olsen hymyili. -- Niin taitaa olla. Minä luisun huimaavaa +vauhtia yksipuoliseen hiljaisuuden ihailuun. Mutta enhän minä muille +lakia säädä. Itselleni vain on hiljaisuus kuin ystävä, joka käy yhä +suuriarvoisemmaksi, yhä rakkaammaksi, mitä enemmän saan olla sen +seurassa. Minulla taisi jo lapsena olla taipumuksia tähän suuntaan. +Äiti kertoi, että kerran pienenä jätin toverijoukon leikkimään ja +hiivin yksinäisyyteen. Istuin piilossa piirustellen, kun äiti minut +löysi, ja selitin, että tahdoin olla »yksin ja rauhassa». »Olla yksin +ja rauhassa» on luullakseni tarpeellista kaikille, varsinkin rikkaan ja +repivän murrosajan lapsille. + +-- Mutta eiväthän kaikki tunne yksinäisyyden, syventymisen ja -- +sanoisinko -- sulattamisen tarvetta. Ja miksi sitä tuntisikaan ellei +usko elämän ulottuvan ajallisuuden tuolle puolen? + +Eilert Olsen pudisti päätään. -- En luule, että pääsemme elämän +vakavuutta pakoon, vaikkemme uskoisikaan ijäisyyteen siinä +merkityksessä, mistä raamattu siitä puhuu. -- Kristitty eroittaa +ajallisuuden ja ijäisyyden eri ajanjaksoiksi ja uskoo, että kun +ajallisuuden ajanjakso on päättynyt, alkaa uusi, jonka pohjana ja +perustuksena ovat uudet, meille tuntemattomat olot, ehjemmät, +oikeudenmukaisemmat kuin ne, joissa nyt elämme. Ne jotka eivät usko +raamatun ijäisyyskäsitteeseen, arvelevat, että nykyinen elämämme on +jatkuva toinen toistaan seuraavien, lakkaamattomien kehitysjaksojen +muodossa. Mutta jos näin uskomme, eikö siten ajallisuus muutu +ijäisyydeksi, ja eikö siinäkin ajatuksessa ole vakavuutta, joka vaatii +meitä pyrkimään kaiken sen omistamiseen, mikä voi auttaa meitä ja +tulevia sukupolvia elämään sielun ja ruumiin puolesta raitista, +tervettä ja onnellista elämää. Minusta on vakavuutta yllin kyllin +tässäkin katsantokannassa. Mutta kristinusko kohottaa persoonallisuuden +arvoa niin sanomattomasti, kun se yksilölle yksilönä myöntää +ijäisyyselämän. Siitä syystä en ensinkään ymmärrä väitettä, että +kristinusko on persoonallisuutta kuolettavaa. Minusta se vain kirkastaa +sitä. + +-- Niinkö? -- Väri vaihtui Toinin kasvoilla ja hän kääntyi Eilert +Olseniin katseessaan suuri tuska. -- Mutta tuolla toisellakin +väitteellä on perustuksensa, sen tiedän, sillä minä olen joutunut +tekemisiin sen kanssa. + +-- Te, kysäisi Eilert Olsen. + +Toinin katse kääntyi taas häneen tuskasta terävänä ja sanat puhkesivat +esiin kuin vuosikausien ahdistus niissä olisi purkautunut. + +-- Ettekö te muista, miten rikashenkiset miehet mielet hehkua täynnä +kätkeytyivät erämaan yksinäisyyteen »paetakseen maailmaa». Ettekö te +tiedä, miten lukemattomat ovat silponeet ruumistaan tai -- sieluaan +totellakseen käskyä »puhkaise silmäsi», »hakkaa kätesi poikki»? + +-- Ja miksi? Sentähden että tuon käskyn sisältöä on rääkätty niinkuin +kaikkia raamatun totuuksia. Ei ole ymmärretty, että se, mikä +kristinuskossa on kuolettavaa, tarkoittaa ainoastaan sitä, mikä +ansaitsee kuolemaa. Kaikki se, mikä meissä on hyvää, yksilöllistä, ja +elämää ansaitsevaa, se saa -- ei tuomiota osakseen, vaan +kirkastuksensa. Ja sellaista elämää varten olemme kaikki suuren +Mestarin taideteoksina luodut. Se on luja ja valoisa uskoni. + +Eilert Olsenin kasvot, joille tuska äsken oli leimansa painanut, +loistivat nyt sisäisen valon kirkastamina ja säteilevinä seurasivat +hänen silmänsä aurinkoa, joka hehkuvana painui yhä lähemmäksi +taivaanrantaa. + +Toini näki vilahduksen hänen kasvoistaan, mutta ei uskaltanut jäädä +niitä katsomaan. Hän koetti katsella noita kuohuissa kimaltelevia, +puhtaita pisaroita. Mutta sisimmässään hän puhui vieressään istuvalle: +sinä hyvä, sinä rakas, miten sinua kiitän! + +Ihmeellinen vapautuksen tunne oli vallannut hänet. Tuntui siltä kuin +taakka, joka vuosikausia oli painanut, yhtäkkiä olisi hartioilta +nostettu, ja joustava elinvoima sykähti läpi koko hänen olentonsa. + +Samassa muistui hänen mieleensä uni, johon hän lähtöpäivänsä aamuna oli +herännyt. + +Miten ihmeellisesti se nyt oli toteutunut! Tässä hän istui alppikosken +partaalla. Alempana oli laakson pohja, yläpuolella kallion jyrkät +seinämät. Ja tässä hänen vieressään istui hän, joka itse asiassa oli +ehtinyt pitemmälle, korkeammalle ja sieltä korkeammalta oli ojentanut +ystävän voimakkaan käden hänelle avuksi. + +Mutta entä se apua pyytävä käsi, joka rukoilevasti kurottautui +syvyyksistä, kenen se oli? + +Tuntui kuin katkennut kieli olisi särähtänyt soimaan, häiriten luonnon +ja vireessä olevan mielen sopusointuista rauhaa. + +Toini nousi äkkiä. -- Emmekö jo lähde? + +-- Lähdetään vain. Johan olemmekin hetken saaneet »olla yksin ja +rauhassa». + +Eilert Olsen nousi hymyillen ja he lähtivät astumaan metsäpolkua pitkin +valtatielle päin. + +Vieno iltatunnelma kävi täällä metsän hiljaisuudessa niin läheiseksi +kuin olisi se syliinsä sulkenut ja sen valtaamina he kulkivat kauan. +Sitte alkoi Eilert Olsen puhella hiljaa kuin itsekseen. + +-- Auringonnousua, kevättä ja nuoruutta ihailevat useimmat. Ilta on +minun ystäväni, pimeä talvi-ilta, jolloin ihmisäänet vaikenevat ja +avaruuden tähtimaailmat puhuvat kirkasta kieltään yhtä hyvin kuin +valoisa kesäinen ilta, jolloin yönkin pimeys väistyy valon tieltä. -- +Illoin kaareutuu taivaan kansi niin korkealle. Ajallisuus, aineellisuus +häipyy kuin olemattomiin. Henki saa aavistuksen vapaudesta ja onnesta, +jota varten se on luotu. + +Eilert Olsen pysähtyi samassa. He olivat metsästä tulleet aukealle +paikalle, jossa alppimaisema valtavassa kauneudessa avautui heidän +eteensä. + +Laidunmaat ja metsien rinteet paloivat hehkuvan punan peittäminä. +liekehtien levisi puna paikasta toiseen, käyden samalla yhä +kirkkaammaksi, yhä polttavammaksi. Kallioseinämätkin punoittivat, +paloivat. Ja ylinnä hehkuivat lumihuiput kuin mahtavat taivasta kohden +leimahtelevat liekit. + +Ilta oli pukenut luonnon loistavaan juhlapukuun. -- -- -- + +Vasta kun hehku alkoi hälvetä, kun hohde häipyi ja varjot tummenivat, +kääntyivät Toini ja Eilert Olsen hitaasti kotiinpäin. + + + + +-- Täällä tulevat pohjoismaalaisemme, huudahti kimeällä äänellä vanha +wieniläinen Toinin ja Eilert Olsenin lähestyessä. Hän seisoi pihalla, +puhellen matkapukuun puetun nuoren, solakan naisen kanssa. Vieras +seisoi selin tuleviin, mutta wieniläisen huudahdus sai hänet äkkiä +kääntymään, ja samassa leimahti helakka puna hänen kasvoilleen. + +-- Te täällä. -- Se sanottiin melkein änkyttämällä. + +Toinin katse karkasi vieraasta Eilert Olseniin, joka kumartaen +tervehti. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet, kuten aina, mutta +omituinen värähdys niissä ei jäänyt Toinilta huomaamatta. + +-- Neiti Toll Tanskasta, neiti Auer Suomesta, esitti Eilert Olsen. + +Emäntä ilmestyi samalla portaille. Hänellä oli valittamisen syytä. +Gongongi oli jo kahdesti soinut ilman että kukaan kutsua noudatti. + +Kohta illallisen päätyttyä pujahti Toini omaan huoneeseensa. Hän oli +omituisessa mielentilassa. Tunteet ja ajatukset ajelehtivat hänen +sisimmässään kuin laineet levottomalla merellä. + +Tämä rikas, ihana ilta, mitä kaikkea olikaan se hänelle tullessaan +tuonut! Ne ahdistavat ajatukset ja painostava pelko, joka häntä oli +kahlehtinut aina, kun kotoiset olot ja tulevaisuus johtuivat mieleen, +olivat nyt ystävän käden karkoittamina väistyneet. Uusi toivo, uusi +uskallus oli siirtynyt niitten sijalle. + +Mutta tämän vapautumistunteen rinnalle oli kohonnut toinen, +vastakkainen, mieltä ahdistava tunne, jolle Toinin oli vaikea löytää +nimeä. Osanotto, myötätunto, miten kylmän kalseita nuo käsitteet olivat +sen rinnalla, mitä hän tunsi! + +Se raju mielenliikutus, joka valtasi Eilert Olsenin, heidän puhuessaan +perinnöstä, se syvä, hillitty tuska, joka silloin värähti hänen +jokaisesta sanastaan, mikä oli sen alkusyynä? Mikä se kuorma oli, jota +hän kantoi ja jota ei Toini saanut keventää, mikä se veristävä haava, +jolle ei ystävällä ollut oikeutta laskea lääkitsevää kättä? + +Oliko se synkkä lapsuuden muisto vai onnettomien kotiolojen raskas +taakka? Vai liittyikö se ehkä jollain tavoin tänne nyt ilmestyneeseen +vieraaseen? Voisiko heillä olla jotain yhteistä, jota ei Toinilla ollut +oikeutta jakaa? + +Näitten kysymysten rinnalle tunkivat toiset, kauan tukahdutetut, mutta +aina uudelleen eloon heränneet kysymykset: mikä minut on valtoihinsa +saanut, mikä on nyt syntyneen suhteen rehellinen, todenmukainen nimi? + +-- Sinä hiljaisen illan ystävä, puheli Toini itsekseen, minä rakastan +sinua, mutta rakkauteni ei pyydä mitään, se vain kiittää. Ja rakkaus, +joka ei mitään pyydä, ei myöskään voi rikkoa. + +Se soraääni, joka neiti Tollin tultua hetkeksi oli särähtänyt, väistyi +kaiken sen tieltä, mitä Toini oli saanut. + +Mutta seuraavana aamuna muistui se jälleen mieleen. Toinia ei +haluttanut tavalliselle aamukävelylleen. Ei olisi ollut hauskaa, jos +hän olisi saanut neiti Toliin toverikseen, eikä hän myöskään tahtonut +ajatella sitä mahdollisuutta, että tapaisi Eilert Olsenin ja neiti +Tollin yhdessä. + +Ja miksi ei? Mitä tämä tiesi? Oliko hän ehkä mustasukkainen? + +Mustasukkaisuus! Miten halpamaista! Halpamaista itsessään, ja vielä +halpamaisempaa, kun se koski sellaista kuin Eilert Olsenia. + +Hänkö tekisi vääryyttä, hänkö toiselle antaisi toisen omaa. + +Ei, ei, en minä omaa osaani pelkää, sanoi Toini itselleen. Minä tunnen +hänet. + +Mutta hän pelkäsi sitä heräämisen hetkeä, joka hänelle sanoi: nyt on +kahden kuljettava tienne loppuun kuljettu, nyt odottaa teitä elämä +vaatimuksineen. + +Se hetki toisi tullessaan myöskin toisten oikeuksia Eilert Olseniin, +sen hän tiesi, oikeuksia, jotka olivat suurempia kuin hänen omansa. Ja +hän tunsi pelkäävänsä jo kaikkia tuon hetken enteitä. Sentähden hän nyt +oli joutunut tasapainostaan. + +Hän rupesi kirjoittamaan tädilleen, kirjoitti pitkän kirjeen, joka +valmistui vasta aamiaisiksi. + +-- Missä olette ollut, kysyi Eilert Olsenin katse, hänen astuessaan +ruokasaliin. Häntä oli kaivattu, hän näki sen ja olisi tahtonut ojentaa +molemmat kätensä odottavalle. »Tulenhan, tulenhan», sanoi hänen +katseensa. Mutta sitte kääntyi hänen huomionsa toisaalle. + +Jotain erikoista oli tapahtunut. Emäntä oli aivan itkettynyt, ja vanha +wieniläinen huojuttelihe levottomana edestakaisin -- Mon Dieu, Mon +Dieu, niin julmaa, niin sydämetöntä! + +Herra Hutz oikaisihe. -- Julmaa ja sydämetöntä, miten te käytätte +sellaisia sanoja? Raukkamaisuutta se on, ei muuta. Helppoa kuolla, +hetken työ. Elämä kysyy rohkeutta ja voimaa. + +-- Mitä on tapahtunut, kysäisi Toini. + +Neiti Toll avasi samassa oven. Hän oli myöhästynyt. + +-- Mitäkö tapahtunut, jatkoi kuivahko englantilainen pöydän päästä, +neiti Tollin asettuessa paikoilleen. -- Nuori herra, arvattavasti +matkailija, on yöllä ampunut itsensä alempana laaksossa. Se oli +arvattavasti järkevä teko ja täysin oikeutettu. + +-- Olette siis Humen kannalla? -- Herra Hutzin älykkäät, harmaat silmät +iskeytyivät englantilaiseen ja hänen sanansa putoilivat lyhyeen kuin +vasaran iskut. + +-- Tietysti. Siinä on järkeä. + +-- On, jos ajattelemme, ettei ole olemassa muuta kuin ainetta. + +-- Kuka kykenee todistamaan muun kuin aineen olemassaoloa? -- +Englantilainen rypisti kulmakarvojaan. + +-- Kuka kykenee todistamaan, ettei henki ole ainetta todellisempi, +oleellisempi? + +-- Ainakin alenee elämän tarkoitus tuntuvasti, puuttui Eilert Olsen +puheeseen, -- sekä yksilöön että ihmiskuntaan nähden, ellei meillä ole +aineellisuuden yläpuolelle kohoavaa tarkoitusta. + +-- Oma minä opettaa meille, mikä tarkoitus on kullakin päivällä. + +-- Kunnes -- jatkoi herra Hutz -- tulee se päivä, jonka tarkoitus on +hajoittaa tuo satunnainen aineyhtymä -- jonka tekojen seuraukset +kuitenkin ulottuvat vastaisen polven elämään. + +Englantilainen kumarsi hiukan päätään. Perinnöllisyyden laki oli +todella ainoa, joka viittasi siihen, että ihmisellä oli jonkinmoista +olemassaoloa senkin jälkeen, kun tuo persoonallisuutta muodostava +aineyhtymä oli hajoitettu. Mutta sekin voitiin selittää +materialistiselta kannalta. -- Englantilainen tarttui sanomalehteensä. + +-- Minusta -- rohkeni rouva Hutz uudestaan punastuen huomauttaa -- käy +kaikki niin arvottomaksi, jollei elämällä ole mitään korkeampaa +tarkoitusta. Eihän silloin hyvä tai paha merkitse mitään, ei kehitys, +ei edistys. En ymmärrä, miksi ei saisi uskoa Jumalaan. Eiväthän +Jumala-uskon vastustajatkaan voi esittää mitään sitovia todistuksia. +Yhtä selittämätöntä on kaiken alku, uskoipa sen aiheeksi luovan hengen +tai tajuttoman avaruudessa pyörivän alkuatoomin. + +-- Ottaessamme huomioon kaiken ihmeellisen järjestelmällisyyden, on +järkevämpää uskoa luovaan henkeen. -- Herra Hutz kiiruhti vaimolleen +avuksi. + +-- Se on ainakin ainoa tyydyttävä, onnelliseksi tekevä usko -- +jatkoi Eilert Olsen. Ei kukaan voine kieltää kristilliseltä +maailmankatsomukselta sen suurta, sovittavaa, selittävää ja +onnelliseksi tekevää voimaa. + +-- Miksi me sen sitte hylkäisimme, kysäisi rouva Hutz. + +-- Ainakin -- jatkoi hänen miehensä -- on meidän ehdottomasti pysyttävä +siinä, että elämällä on oma, aineellisuudesta riippumaton +tarkoituksensa, ja että se myöskin valmistaa meille tekojemme +seurauksista kiirastulen, jota ei kukaan pakoon pääse. + +Vanha wieniläinen oli herrojen puhellessa vahvistanut ruumistaan +ruualla. Kun hän kuuli puhuttavan kiirastulesta, nosti hän hätäisesti +pitsisen nenäliinan silmilleen ja alkoi huojutella ruumistaan edes +takaisin. -- Niin, niin, Jumala armahtakoon hänen sieluaan. + +Tuoli kolahti äkkiä lattiaan. Neiti Toll oli noussut. + +-- Suokaa anteeksi! -- Ovi sulkeutui. Hän oli poistunut huoneesta. + +Puhelu katkesi. Jokainen päätti vaiteliaana ateriansa. Kun emäntä +viimein työnsi tuolinsa syrjään ja nousi, tuntui se helpoitukselta. + +-- Menkää hänen luokseen, pyysi Eilert Olsen. -- Hän tarvitsee teitä. + +Toini juoksi portaita ylös ja nakutti neiti Tollin ovelle. Vastausta ei +kuulunut. Silloin raotti hän ovea. + +Neiti Toll oli painunut oven viereen leposohvaan, ja voimakkaat +nyyhkytykset vapisuttivat hänen koko ruumistaan. + +Toini lähestyi hiljaa, sanaakaan sanomatta. Hän tunsi sitä +kunnioitusta, jota suuri suru herättää. + +Vasta kun nyyhkytykset vähän hiljentyivät, laski hän kätensä itkevän +olalle. Neiti Toll nosti päätään. -- Te tulitte? + +-- Jos voisin, tahtoisin niin mielelläni -- + +-- Te voitte, -- neiti Toll tarttui kiihkeästi hänen käteensä. -- +Menkää, -- kysykää. Ehkä joku tietää hänen nimensä -- hänen, joka +ampui. -- Minä en voinut. + +Hän kulki lattialla edestakaisin käsiään väännellen. + +Kun Toini palasi, seisoi neiti Toll jo ovessa odottamassa häntä. Oli +kuin hänen katseensa olisi tahtonut imeä vastauksen Toinin huulilta. +Toini pudisti päätään. + +-- He eivät tietäneet. Ulkomaalaiseksi vain oli sanottu. + +-- Se on hän, se on hän. -- Neiti Toll heittäytyi vuoteelleen ja +tyrehdyttävä itku puistatti häntä. + +Toini antoi hänen itkeä. Viimein sanoi hän hiljaa: -- Minä voisin +kävellä sinne. Matka ei ole kovin pitkä. + +Neiti Toll kavahti pystyyn. -- Lähtisittekö -- minun kanssani? + +-- Yksin tai teidän matkassanne, miten vain tahdotte. + +-- Miten hyvä te olette, ihan niinkuin hän, -- tohtori Olsen. Hänkin +kerran. -- Mutta puhutaan sitte. Nyt mennään heti, heti. + +Jo muutaman minuutin kuluttua olivat he astumassa oikopolkua alas +laaksoon päin. + +Toini pyysi saada tietoa siitä, miten sitte siellä perillä voisi +auttaa. Hänhän ei oikeastaan tietänyt mitään. + +-- Niin, se on totta. Minä en muuta voi ajatella kuin tuota yhtä +ainoata: onko se hän vai eikö ole? Siihen kiertyy kaikki. + +-- Te pelkäätte, että joku tuttavistanne -- -- + +-- Tuttava! -- Äänen sävy ja kasvojen ilme oli melkein halveksiva -- +Neiti Auer, oletteko te koskaan rakastanut -- ei laimeasti ja arkisesti +niin kuin toiset rakastavat, vaan niin, että rakkaus on ollut teidän +elämänne? + +Toini epäröi hetken. -- En varmaankaan ole koskaan rakastanut _sillä_ +tavoin kuin _te_. + +-- Silloin te olette köyhä. + +-- Teidän mielestänne. + +-- Olette. Sillä rakkaus, yksin rakkaus on elämää. + +-- Sovittaako ja selittääkö se teistä asiaa, jos sanon, että olen +elänyt oloissa, joissa minulla oikeastaan ei ole ollut tilaisuuttakaan +tehdä kokemuksia tällä alalla. Toiset kysymykset ovat asettuneet +tielleni. Rakkaus, niin tavallinen kuin se onkin, on jäänyt syrjään. +Sitä paitsi on ihanteeni tässä suhteessa aina ollut korkealla. Ehkä +sekin on vaikuttanut jotain. + +-- Minä ymmärrän. Ja minä uskon, että tekin voitte ymmärtää minua. +Katsokaa, minulle on rakkauteni samaa kuin elämäni. Sulhaseni ja minä +olemme olleet ystäviä jo lapsuudesta asti. Me olemme olleet toisillemme +kaikki kaikessa. Mutta me emme ole voineet -- emme ole tahtoneet mennä +naimisiin vielä. Katsokaa, -- hänen isänsä ja hänen iso-isänsä olivat +kumpikin alkoholisteja. Hän kärsii siitä itse niin hirveästi, mutta hän +ei voi pysyä päätöksessään. Hän on niin hyvä. Hän taistelee niin +rehellisesti ja rohkeasti. Mutta kun joka päivä tarjotaan ja käytetään, +ja kun on sellainen perinnäinen heikkous -- -- Neiti Tollin ääni sortui +hetkeksi. -- Juuri sentähden, että hän itse kärsii, ei hän tahtoisi, +että viattomat -- -- Hän tahtoisi ensin tuntea päässeensä edes voiton +puolelle -- -- mutta elämä on niin julmaa. Hyvät ja syyttömät saavat +sortua, syylliset -- -- + +-- Ketä sanotte syyllisiksi? + +-- En tiedä itsekään. Ehkä kaikkia, ehkä en ketään. Tiedän vain sen, +että _hän_ on syytön. + +-- He ovat syyllisiä, he, jotka käyttävät ja tarjoovat. + +-- Hekö? Ei, ei. Joinhan minä itsekin vielä toissa päivänä, -- noin +vain niinkuin ruokapöydässä ainakin. Se vain on niin onnetonta, kun ei +ihminen voi pysyä kohtuudessa, ei vaikka miten tahtoisi. + +Toini kulki hetken äänettömänä. Hänen oli vaikea ymmärtää, että oli +mahdollista kulkea noin sokeana tietään eteenpäin, kun kuitenkin hätä +niin läheltä ahdisti. -- Ettekö te koskaan ole tullut ajatelleeksi, +kysyi hän viimein, että luonnollisin ja yksinkertaisin apukeino olisi +kokonaan olla käyttämättä sellaista, mikä on turmioksi toisille. + +-- Ei, en minä. Tiedän kyllä, että niitä on sellaisia, mutta minä olen +kasvanut toisenlaisissa piireissä. + +-- Ja kuitenkin sanoitte itse, että kun on perinnäinen taipumus ja kun +nautitaan ja tarjotaan, on kerrassaan mahdotonta -- -- + +-- Älkää puhuko, älkää puhuko. Hän on niin usein ollut epätoivon +partaalla. -- Me erosimme täällä Landtquartissa. Veljeni ja hän +lähtivät pienelle retkeilylle. Sitte piti meidän taas yhtyä -- -- + +-- Minä vain jatkan äskeistä ajatustani, lisäsi Toini, kääntääkseen +neiti Tollin ajatukset toisaalle. Minä saatan ymmärtää niitä, jotka +periaatteellisesti pitävät kohtuutta ihannekantana, mutta niin kauan +kun on olemassa sellaisia, joiden täytyy sortua sielun ja ruumiin +puolesta, jos tätä periaatetta käytännössä toteutetaan, niin kauan on +kohtuuden kanta joko ajattelemattomuutta tai sydämettömyyttä. +Ihmiskuntaa on kauhistuttanut ajatus, että Nero nautinnokseen poltti +Rooman, mutta onhan itsekkäisyyden ja nautinnonhimon pystyssä pitämä +väkijuomaliike tuhonnut tuhansittain enemmän koteja ja kansaa. + +Neiti Toll puristautui lähemmä Toinia ja painoi nenäliinan silmilleen. +-- Te ette saa puhua. Puhutaan muusta. -- Minä en voi olla itkemättä, +ja täällä tulee ihmisiä vastaan. + +Toini nyökäytti vaieten päätään. Neuvottomana hän hetken ajatteli +jäljellä olevaa matkan pituutta ja sitä, miten kykenemätön neiti Toll +oli ajattelemaan muuta kuin juuri tuota, josta ei pitänyt puhua. +Silloin tuli neiti Toll itse hänelle avuksi. + +-- Minä vain kiellän, käsken ja pyydän, mutta minä uskon, että te +ymmärrätte minua? + +-- Luulen ainakin ymmärtäväni. Mutta oikeastaan pelkään sanoessani +ymmärtäväni. Se sisältää niin paljo, ja me olemme niin rajoitettuja. Me +ymmärrämme oikeastaan vain sitä, mitä itse olemme kokeneet. + +-- Useimmat -- eivät kaikki. Tohtori Olsen esimerkiksi on poikkeus, ja +varmaan te myöskin, koska olette hänen ystävänsä. + +Hänen ystävänsä! Miten yksinkertaiselta se kuului ja miten paljo se +kuitenkin sisälsi! Miten se sai hänen sisimpänsä väräjämään ilosta ja +kiitollisuudesta. + +-- Te olette vanhoja tuttuja? sanoi Toini kysyvästi. + +-- Sekä tuttuja että vieraita. Olemme tavanneet toisemme ainoastaan +kerran, mutta se kerta vastaa kymmeniä. Myöhemmin olen kuullut paljo +hänestä toisilta. Olen niin iloinen siitä, että olette tutustuneet. Hän +lähestyy harvoin muita kuin koulupoikiaan. + +-- Niin. hän on opettaja, ja erittäin innokas, eikö niin? + +-- Niin, ja oppilaittensa jumaloima. Hän ei ole tahtonut kouluaan +jättää, mutta kai hän sittekin pian joutuu yliopistoon. Hän on hyvin +etevä ja kaikkien kunnioittama. Jos se jota -- -- + +Neiti Toll ei voinut jatkaa. Hetken kuluttua alkoi hän uudelleen +toiselta taholta. + +-- Kerran -- siitä on vähän toista vuotta -- matkustin yht'äkkiä kotoa +sulhaseni luo. Olin tullut niin levottomaksi hänen puolestaan. Kun +tulin, ei hän ollut asunnossaan. Silloin lähdin kaupungille etsimään. +Etsin, -- etsin kauan löytämättä. Olin itse kuin juopunut, kun palasin +vieraskotiin, jossa asuin. Hoipertelin ovesta sisään, ja varmaan oli +katseeni samea, sillä kaikki näytti minusta olevan paksun sumun +peitossa. Silloin tarttui joku käteeni. Se oli tohtori Olsen. -- Me +keskustelimme kauan, sitte lähdimme yhdessä etsimään siksi kun +löysimme. -- En ole tavannut tohtori Olsenia sen jälkeen. Hän matkusti +varhain seuraavana aamuna. + +He kulkivat kappaleen matkaa ääneti. Sitte neiti Toll sanoi kuin +itsekseen: Minä näin kerran junassa äidin, jolla oli vaivainen, pieni +lapsi. Voi kuinka se poloinen itki ja valitti. Ja äiti, hän itki, +hyväili ja hoiteli. Äiti raukka oli aivan nääntyä, mutta ei hän lasta +toisten syliin antanut, vaikka ottavia kyllä olisi ollut. Mutta kun +vaunuun sitte tuli herttainen, äidillisen näköinen nainen, joka leikki +ja leperteli sairaan kanssa, silloin ojensi äiti lapsensa hänelle. Ja +voi, miten hän itse silloin helpoituksesta huoahti, kun sai lapsen +hetkeksi toiselle ojentaa. + +Neiti Toll puristi Toinin kättä. -- Sydänsuru on sellainen sairas +lapsi. Sitä ei voi toiselle uskoa vaikka se näännyttää. -- Mutta kun +tulee sellainen, joka ojentaa ymmärtämyksensä kädet sille sairaalle, +silloin. -- + +-- Olen teille niin kiitollinen, sanoi Toini hiljaa. -- Olen aina -- + +Hän ei lopettanut lausettaan. Se olisi taas vienyt siihen, josta ei +saanut puhua. Sen sijaan hän sanoi äkkiä: -- Ettekö tahtoisi kertoa +minulle jotain tohtori Olsenista? -- Hän sanoi sen ajattelematta, mitä +pyysi, vain siitä syystä, että se niin sopivasti johti puheen toiselle +tolalle. + +-- Se on lyhyt ja surullinen tarina. -- Neiti Toll huokasi. -- Isä oli +karupintainen mies, ja äiti kuoli pojan pienenä ollessa. Hän joutui +sitte hyvin nuorena naimisiin, mutta vaimo kuoli muutaman kuukauden +perästä. Hän taisi kuollessaan jättää erään ystävänsä miehelleen +perinnöksi. Hän oli sellainen lapsi, tuo pikku vaimo, ja mies melkein +samanlainen. He eivät tietäneet, mitä tekivät. + +Neiti Toll oikaisihe äkkiä, ja hänen suuret, kauniit silmänsä +säkenöivät. -- Tiedättekö, millainen pirullinen nainen on? Hän on +miellyttävä ja puoleensa vetävä. Kuinka hän muuten kykenisikään luomaan +helvetin. Hän on paholaisen paras kidutusase, miehelle ainakin. Hän on +kaunein kukka valheen puvussa, sillä jos totuus, suoruus saisi sijaa +hänessä, ei hän enää olisikaan pirullinen. -- Tiedättekö nyt tarpeeksi +tohtori Olsenin kohtalosta? + +-- Enemmän kuin tahtoisin. -- Toinia värisytti. -- Minä tulin aivan +ajattelematta kysyneeksi -- -- + +-- Te olette lapsellinen! -- Neiti Tollin katse liekehti syvänä ja +lämpimänä. -- Luuletteko sellaisen hienon miehen kuin tohtori Olsenin, +puhuvan kotioloistaan edes läheiselle ystävälle. -- Äsken ojensin oman +sydänsuruni lapsen teille kannettavaksi. Nyt teen samoin tohtori +Olsenin puolesta. Ottakaa se vastaan ja kantakaa, ehkä kevenee hänen +kuormansa siitä. Emme me tiedä, mitä salaisia teitä sielu voi vaikuttaa +sieluun, henki henkeen. + +Kun Toini ei vastannut, jatkoi neiti Toll hetken kuluttua: + +-- Heillä on lapsia, vieläpä useita. -- Te tiedätte, että paha aina +helpommin periytyy. Lapset ovat ihmisten puheitten mukaan kaikki +äitiinsä. Vanhin poika, joka jo on kouluijässä, eroitettiin äsken +koulusta. -- Ajatelkaa, sellaisen miehen poika! Vieraat vanhemmat +siunaavat häntä lastensa hyväntekijänä, ystävänä, oma perhe pettää, +polkee --. Mutta tuoltahan kylä jo näkyy! + +Neiti Toll alkoi kulkea melkein juoksujalkaa. Hänen poskillaan paloi +tuskan puna, ja joka hermo näytti jännittyneen. + +Toinin täytyi työntää kaikki syrjään ajatellakseen vain miten olla +avuksi. + +Kylän keskellä näkyi se pieni majatalo, josta viesti oli tuotu. Emäntä +seisoi portailla. + +Niin, kyllä se oli täällä heillä tapahtunut, vahvisti hän. Mutta ei se +herra ollut kuollut, vielä hän oli hengissä, vaikka heikkona. + +Toini tiedusteli nimeä, mutta emäntä ei muistanut sitä. Tuntomerkit, +joita hän mainitsi, olivat kovin ylimalkaisia. Sentähden pyysi Toini, +että he saisivat vilkaista huoneeseen. Eihän se voisi häiritä, jos +sairas kerran oli tiedoton. + +Emäntä lähti saattamaan ja ennenkuin Toini ennätti nähdä mitään, oli +neiti Toll polvillaan vuoteen ääressä. + +Toini vetäytyi hiljaa pois. Hän seisoi yksin portailla, nojautuneena +kaidetta vasten, kun tunsi kepeän kosketuksen. Eilert Olsen seisoi +hänen vieressään. + +-- Te täällä? + +-- Tulin teidän jälessänne kuultuani lähdöstänne. + +Toinin silmissä näytti hetkeksi kaikki mustenevan. Kaikki, mikä oli +tapahtunut, mitä hän oli kuullut ja mitä nyt tunsi, oli niin +järkyttävää. Hän nojasi raskaasti kaidetta vastaan. + +-- Te olette väsynyt, Eilert Olsen pakoitti hänet istumaan. Sitte hän +meni tapaamaan emäntää. + +Neiti Toll tuli hetken perästä. Hän ilmoitti jäävänsä sairaan luo. + +Hevonen rattaineen pysähtyi portaitten eteen. -- Tulkaa, sanoi Eilert +Olsen, auttaen Toinia rattaille. + +-- Me tulemme huomenna, kuiskasi Toini neiti Tollille. + +Hevonen lähti. + +-- Heillä on toisensa, sanoi Eilert Olsen, ja oli kuin suuret kaihon +kellot olisivat kumahtaneet soimaan. + +-- Niin, heillä on toisensa, toisti Toini, ja sanoissa kajahti: minä +aavistan ja ymmärrän sen onnen, sen kaihon suuruuden. + + + + +Valtavaa jälleennäkemisen hetkeä seurasi pari tuskan täyttämää päivää +ja yötä. Kun neiti Toll saapui sulhasensa luo, sai tämä hetkeksi +takaisin tajuntansa, mutta sitte hän sen taas kadotti, ja kesti +muutamia vuorokausia ennenkuin hengenvaara väistyi. + +Toini ja Eilert Olsen kävivät joka päivä laaksossa tiedustelemassa, +mitä kuului. He ottivat osaa ensi päivien suureen huoleen, mutta saivat +myöskin nähdä sen onnen, jota koko neiti Tollin olento säteili, hänen +tultuaan vakuutetuksi siitä, että hänen sulhasensa oli jäävä elämään. +Kaikki muu oli arvotonta sen suuren ja sanomattoman rinnalla. + +-- Hän tarvitsee minua. Minä saan ja voin auttaa. -- Neiti Toll kiersi +kätensä Toinin kaulaan ja suuteli. -- Te rakkautta tuntematon ihminen, +voitteko aavistaa, mitä se sisältää? + +-- Hän tarvitsee minua ja minä saan auttaa, toisti Toini itsekseen. Ja +kaukaa kumahtivat nuo suuret kaihon kellot soimaan: heillä on toisensa, +heillä on toisensa. + +Eilert Olsen tuli sairaan luota. Hän oli neiti Toliin pyynnöstä ensi +kertaa käynyt häntä katsomassa. -- Teillä on pyhät hiljaisuuden hetket, +sanoi hän. -- Entisyyden raunioilla orastaa uusi elämä. + +-- Meillä on suuren rakkauden suuret juhlat, sanoi neiti Toll +säteilevin silmin. + +Toini nousi lähteäkseen. Eilert Olsenkin heitti hyvästit. He olivat +kumpikin vaiteliaita kotimatkalla. He eivät nähneet luonnon kauneutta +eivätkä kuulleet sen säveleitä. He kuulivat vain oman sydämensä +vaativan, voimakkaan äänen. + +Kirje oli kotona odottamassa Toinia. Hän avasi sen ja meni parvekkelle +lukemaan. Hänen lukiessaan, tuli Olsen ja pysähtyi ovelle häntä +katselemaan. + +-- Kaisa alkaa jo odottaa sinua kotiin, kirjoitti täti. -- Samoin +kuuluvat tekevän uudet naapurimme tien toisella puolella. Rouva on jo +kahdesti tiedustellut Kaisalta, minä päivänä sinä tulet. + +Toini pisti kirjeen taskuunsa. Hän tiesi jo tarpeeksi. + +-- Te saitte tietoja kotoanne, kysyi Olsen, äänessään omituinen, arka +varovaisuus, jonka Toinin korva huomasi nyt, kun hän tiesi kaikki. + +-- Niin sain. Luulen, että minun pian on lähdettävä. + +-- Eihän vain mitkään ikävyydet -- + +-- Ei ei, on vain aika lähteä. Olenhan jo voimistunut. + +-- Kantamaan osaanne elämän taakasta. -- Hän sanoi sen kirkas, +rohkaiseva hymy huulillaan, sanoi sen niin tukea tarjoavan hellästi. + +-- Ehkä myöskin voimistunut jaksaakseni laaksossa muistaa, mitä alppien +maassa olen oppinut. + +-- Se on oikein se! Silloin on täällä olo vastannut tarkoitustaan, kun +ei paluu enää peloita. Samaa sanon itsellenikin. + +-- Vielä vähän aikaa takaperin pelkäsin. -- Toini katsoi poispäin. -- +Mutta nyt en enää. Silloin kun olimme katsomassa alkulähteitä, +selvititte minulle niin paljo. Ja senkin jälkeen olen saanut apua. Olen +kuullut elämän voimakasta saarnaa ihmisessä olevasta Jumalan voimasta. + +Eilert Olsen katsoi häneen kysyvästi. + +-- Te ette ymmärrä minua, mutta ei se mitään tee. Ymmärrämme kuitenkin +toisiamme tarpeeksi hyvin. Mutta tahtoisin Teille sanoa sellaistakin, +jota soisin teidän ymmärtävän. Lähtö on yhtäkkiä tullut niin lähelle. +Siksi tahtoisin sanoa, miten paljosta kaikesta minun on teitä +kiittäminen. En voi puhua siitä, mitä te ystävänä olette antanut. Mutta +te olette elämäni ulkonaisiin oloihinkin nähden auttanut minua. + +Hän katsoi parvekkeelta järvelle päin ja näki sen pohjattomana ja +salaperäisenä kimaltelevan. Se oli hänelle ensi päivästä asti +muistuttanut sielun syvyyttä kuvastavaa katsetta, mutta vasta tänä +iltana hän tuli ajatelleeksi kenellä oli tuo syvä, kirkas katse. Ja hän +tunsi, että jos hän nyt kääntäisi oman katseensa sinnepäin, näkisi hän +noitten silmien säteilevän mittaamattoman syvinä ja lämpiminä. + +Mutta hän ei uskaltanut katsettaan nostaa. Hän sanoi vain hiljaa: olen +kauan velvollisuuden tunnosta luopunut kaikista omista tulevaisuuden +suunnitelmistani, mutta viime aikoina olen alkanut epäillä, lienenkö +siinä tehnyt oikein. Juuri tässä suhteessa olette antanut minulle +paljo. Millainen elämäntehtäväni oikeastaan on, sitä en vielä tiedä. +Elämäni työ ei ole vielä minua omakseen ottanut. Se tulee niinkuin +rakkauskin toisten luo aikaisemmin, toisten luo myöhemmin. Aika on +sivuasia, pääasia on, että se »oikea» tulee. + +Hän vavahti, samassa kun se tuli sanotuksi. -- Kuinka sinä hennoit, +näytti hänestä Olsenin katse kysyvän. + +-- Tarkoitan -- tarkoitan --. Hän ei löytänyt sanoja. + +-- Te puhuitte elämäntehtävästänne, sanoi Olsen kuin oikealle tolalle +auttaen. + +-- Niin, olen saanut tuntea hyvän kodin siunausta, mutta myöskin +kodittomuuden katkeruutta. Sentähden -- ja kenties siitäkin syystä, +että yleensä olen lapsirakas, olen usein toivonut saavani tehdä työtä +kodittomien ja kovaosaisten lasten hyväksi. Mutta onko tuo halu todella +kutsu elämäntyöhön, sitä en vielä tiedä. -- Toiste taas olen uneksinut, +että joskus saisin lähettää henkeni lapsia maailmaan, sanomaan edes +jotain siitä, mitä yksinäisen ja eristetyn elämäni varrella olen +ajatellut ja kokenut. Mutta en kelpaa en toiseen enkä toiseen työhön, +en ainakaan vielä. Vaatiihan kaikki valmistusta, ja sitä minulta +puuttuu. En tiedä, miten minun kotiin tultuani kaikki selviää, mutta +sisäisesti olen päässyt selville siitä, että velvollisuuteni on +kehittää ja valmistaa itseäni, niin että jos tuo sisäinen kutsu kerran +selvänä kuuluu, voin olla sille kuuliainen. + +-- Ja siitäkö Te kiitätte minua? + +-- Niin, sillä te opetitte minua ymmärtämään, että on henkistä +»självhävdelse» tai sanoisinko itsensä säilytysviettiä, joka ei vie +toisia polkevaan itsekkyyteen, vaan joka velvoittavana, jumalallisena +vaatimuksena kieltää meitä laiminlyömästä mitään keinoa, joka voi viedä +sisäistä eheyttä, kypsyyttä ja kirkkautta kohti. + +Olsen hymyili. -- Hyväoppinen oppilas! -- Mutta -- jatkoi hän sitte -- +kirjoitattehan minulle, niin että saan kuulla, miten onnistutte, kun +rupeatte tätä toteuttamaan. + +Kirjoittaminen! Miten köyhältä tuntui sellainen ajatustenvaihto! Toini +ajatteli tätä, mutta ääneen sanoi hän: -- Suositteko te miehenä +kirjeenvaihtoa? -- Ja sen sanottuaan hän häpesi omien sanojensa +onttoutta. + +-- Kirjeenvaihtoa on monenlaista, väsyttävää ja virkistävää. Oikeastaan +en ole kirjeenvaihdossa muitten kun oppilaitteni kanssa, mutta jos Te +kirjoitatte, tulee se olemaan ystävän käden ojennusta. + +-- Ja ystävän kättä ojennan iloiten. + +-- Kiitos! Hän ojensi kätensä, sulki Toinin käden omaansa ja puristi +sitä hetken. Sitte hän jatkoi hiljaisella tavallaan: -- Eivätköhän +ihmiset yleensä useammin voisi ojentaa ystävän kättä toisilleen, jos +vain olisivat yksinkertaisempia ja rehellisempiä. + +Toinin täytyi hymyillä. -- Miten Teidän laistanne! Yksinkertaisempia ja +rehellisempiä! Ja itse olette kuitenkin umpimielinen erakko. + +-- Onko umpimielisyys sitte samaa kuin jonkinmoinen moninkertaisuus? -- +Hänkin hymyili. -- Minusta se ei tiedä muuta kuin henkistä kainoutta, +sitä, ettei sisintään paljasta muille kuin ystävälle. Yksinkertaisuus +on suorapiirteisyyttä ja suorat, yksinkertaiset piirteet vaikuttavat +levollisesti, rauhoittavasti. Suorapiirteinen luonne voi olla +umpimielinen, mutta petosta siihen ei mahdu. + +Hän huokasi raskaasti. Niin sydäntä särkevän raskaasti, ajatteli Toini +itsekseen, sillä hän tiesi, että tuo huokaus kohosi sydämestä, jonka +petos oli särkenyt. + +-- Mitä teen, millä autan, ajatteli Toini hätäisesti. Silläkö ehkä, +että puhun omista asioistani? + +-- Mutta jos en onnistukaan, viskasi hän tulemaan, jos jonkun ajan +kuluttua taas olen epäröivä raukka? Tai jos luulen saaneeni selvyyttä +vallan vastakkaiseen suuntaan? + +-- Silloin ette saa ajatella, että halunne on hukkaan mennyt. Se on +sittekin kasvattava satakertaisen hedelmän. + +Eilert Olsen rupesi levottomasti astumaan edestakaisin parvekkeella. +Hän taisteli voittaakseen liikutuksensa. Viimein hän pysähtyi, nojautui +kaidetta vastaan ja sanoi katse kauaksi tähdättynä: + +-- Olen niin usein ajatellut Davidin temppelirakennusta. Se on +liikuttava kertomus. Niin yksinkertainen, mutta täynnä lohtua. Hänen +elämänsä suuri, ihana unelma oli tuon temppelin rakentaminen. Hän, +entinen paimenpoika, oli nyt kansansa kuningas. Hän oli nähnyt elämänsä +varrella Jumalan suuria töitä, ja hän tahtoi pystyttää temppelin, joka +ihanuudellaan kaikelle kansalle julistaisi niitä Jumalan suuria tekoja. +-- Minä näen hänet, kun hän yksinäisyyden hiljaisina hetkinä kehittää +tätä lempiajatustaan. Se selvenee ja kypsyy, kirkastuu ja käy yhä +rakkaammaksi. Hän avaa sydämensä Nathanille ja kertoo aikeestaan. +Silloin tulee kielto: älä rakenna, sinä et ole se oikea. -- Se oli +kuolinisku rakkaaksi käyneelle elämäntyölle. Mutta -- teon +edellytykset, valta, varat ja ennen kaikkea sisäinen halu tehtävään +jäivät perinnöksi teon toteuttajalle. Ne laskivat itse asiassa +perustuksen temppelille. Kuka silloin oikeastaan oli teon toteuttaja, +eikö perustuksen laskija yhtä suuressa määrin kuin hän, joka työn +suoritti? + +-- Ettekö nyt itse löydä lohtua sen lain ankaruudesta, jota kerran +sanoitte pelkäävänne, kysyi Toini hiljaa. + +-- Niin, siinä _on_ lohtua, ainakin, jos katsomme sitä toiselta +puolelta kuin silloin tein. + +-- Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Luonnollinen isyys ja äitiys ei ole +yksin perintöämme määräämässä. Henkistä perintöä antaa jokainen +tuleville sukupolville, ja se, joka on henkisesti perijäksi määrätty, +hän ottaa vastaan, tallentaa ja kehittää sitä, minkä perinnöksi saa. Se +perintö ei jää hedelmättömäksi. + +Eilert Olsen loi pikaisen, tutkivan katseen Toiniin. Se katse näytti +kysyvän: mitä sinä tiedät, ja miksi kiiruhdit sanomaan sitä, mikä on +suurin lohdutukseni? -- Mutta ääneen jatkoi hän: -- Silläkin tavalla +toteutuvat nuo runoilijan ihanat sanat: + + Min tehnyt olet rakkaudessa, + Mi kauno-untas, suurta aatteissasi, + Ei aika riistä sitä rinnastasi -- + Se onpi ijäisyyden toukoa. + + -- Joskin viivyt korpitiellä + Polvi polvelta sä vielä -- + Saavut kerran Jordaniin, + +-- jatkoi Toini. + +-- Mutta Teille tulee kylmä. -- Eilert Olsen nousi. -- Mennään sisään. + +Emäntä tuli ovessa vastaan. -- Tohtori Olsen, tehän aijotte pian +lähteä, ettekä ole soittanut meille muuta kuin sen yhden ainoan kerran. +Tyttäreni säestäisi sangen mielellään. + +Toini katsoi häneen hämmästyneenä. + +-- Niin, minäkin lähden pian, sanoi hän tyynesti. -- Mutta ennen sitä +soitan kyllä kerran, lisäsi hän emäntään kääntyen. + +-- Ja Te soitatte -- ettekä ole siitä koskaan puhunut. + +-- Olen mielestäni ollut oikeutettu itsekkäästi nauttimaan. + +-- Minä en ymmärrä. + +-- Minulla on usein tilaisuutta antaa ja ottaa kahden kesken viuluni +kanssa. Vaihtelu viehättää. Hän hymyili veitikkamaisesti. -- Sentähden +on viulu saanut levätä. + +-- Viulu! Te siis soititte sinä iltana, kun tulin; ja sinä ensimmäisenä +aamuna? + +-- Tervetuliaisiksi, niin. Nyt soitan vielä kerran jäähyväisiksi. + + * * * * * + +Kun he olivat olleet jäähyväiskävelyllään ja vielä kerran saaneet nähdä +lumihuippujen hehkuvan ja kallioitten palavan alpenglyhenin loistossa, +alkoi Eilert Olsen soittaa. Hän soitti kaiken sen, mitä he täällä +yhdessä olivat eläneet ja kokeneet. Kappale toisensa jälkeen toi +Toinille sanoman hänen sielunsa sisimmästä. Mille hän ei sanoin saanut +muotoa antaa se puhkesi esiin sävelissä milloin vaikeroiden ja nyyhkien +milloin kertoen kautta tuskien kantavasta voimasta, kertoen pyhästä +riemusta, jota tuntee hiljentynyt, taivaan rauhaa kuvastava ihmisrinta. + +Hän, hiljaisen illan ystävä, ei soittaessaan huomannut, miten hämy +vähitellen verhosi alppiseudun öiseen vaippaansa. Hän ei kuullut +ystävänsä, alppikosken, kohinaa etäisyydestä. Hän antoi kaikkensa sille +yhdelle ainoalle, jonka kanssa oli saanut kulkea kappaleen matkaa +onnellisena ymmärtämyksen suuresta, siunatusta lahjasta. + +Toini oli ensimmäinen, joka häiritsi hiljaisuutta. Hän nousi ja meni +parvekkeelle. Sieltä löysi hänet Eilert Olsen. + +Toini ojensi kätensä hänelle, mutta ei voinut puhua. + +-- Te puhuitte toissa iltana siitä, mitä olin antanut teille. -- Olsen +piti hänen kättään omassaan. -- Minä en voi sanoa, mitä Te olette +antanut minulle. Mutta minun täytyy kiittää siitä, että olette olemassa +juuri sinä, mitä olette. Se tietoisuus on oleva minulle apu -- läpi +elämän. + +Toini ei voinut pitkään aikaan vastata. Viimein hän sanoi hiljaa, +tuskin kuuluvasti: -- Minähän aina vain olen ollut vastaanottamassa. + +-- Ystävän suuri, ihana etuoikeus on ottaessaan voida antaa, antaa jo +siten että ottaa. + +Lämmin kuin äidin hyväily oli sanojen sointu, mutta käsi, joka puristi +Toinin kättä, oli kylmä. + + + + +-- Ruusuja, ostakaa ruusuja, tarjoili pieni kukkasten myyjä kadun +kulmassa. -- Marjoja, -- kirsikoita, -- banaaneja, huusi kimeällä +äänellä rattaitaan työntävä hedelmäkauppias. Pärisevät automobiilit +töräyttivät torviaan, raitioteitten kellot kilahtelivat, ja +myllertävään ihmis-mereen huokuivat suurkaupungin asfalttikadut +näännyttävää kuumuutta. + +Mutta ne kaksi, jotka hiljaisina ja hartaina nousivat Uuden +Glyptothekin portaita, eivät sitä huomanneet. He elivät yhä vielä siinä +alppien maan puhtaassa ilmapiirissä, jossa he olivat toisensa +tavanneet. Siellä he olivat kuunnelleet suuren luonnon sydämen sykintää +ja siellä saaneet ojentaa kättä toisilleen, niinkuin voivat tehdä +ainoastaan ne, jotka tuntevat, että tuo käden ojennus on vain heikko, +ulkonainen ilmaus siitä täyden ja ehjän ymmärtämyksen siteestä, joka +heidät yhteen liittää. Sellainen käden ojennus antaa voimaa. Sen he +olivat kokeneet. + +Heillä ei enää ollut kuin muutamia tunteja yhdessäoloaikaa, ja ne he +tahtoivat käyttää niin hyvin kuin mahdollista. + +-- Me astumme nyt pyhäkköön. -- Eilert Olsen avasi Glyptothekin oven ja +paljasti päänsä. Häikäisevä valkeus säteili heitä vastaan. + +He kulkivat hiljaa paikasta toiseen, sivuuttivat äänettöminä toisia +taideteoksia, pysähtyäkseen toisten kohdalle pitkiksi ajoiksi. + +He eivät puhuneet paljo, ja minkä sanoivat, sanoivat kuiskaamalla, +mutta kun he seisoivat äänettöminä ihailussaan, tunsivat he ajatustensa +ja tunteittensa syvän sopusoinnun. + +Välistä he kulkivat yhdessä, välistä poikkesi kumpikin omalle +taholleen. Mutta kun hetken eron jälkeen toinen näki toisen +pysähtyneenä jonkun taideteoksen eteen, läheni hänkin, saadakseen osaa +siitä, mistä toinenkin. Ja samoin kuin he itse erosivat ja yhtyivät, +samoin tekivät heidän ajatuksensa. Nekin poikkesivat omille poluilleen, +sitte taas tavatakseen ja riemulla sulautuakseen yhteen. + +He olivat jo kahdesti pysähtymättä sivuuttaneet Jerichaun: Adamin ja +Evan, mutta se kiertyi aina uudelleen heidän tielleen. Kun he taas +joutuivat sen kohdalle, pysähtyi Eilert Olsen. Toini ei rohjennut sitä +tehdä. »Heillä on toisensa, heillä on toisensa», kaikui kumahdellen. -- +Hän kääntyi poispäin. + +Eilert Olsen jäi yksin. Hänen päänsä painui syvään. Nyt hän tiesi, mitä +tuo miehekästä rakkautta säteilevä katse kertoi, nyt hän ymmärsi, mitä +sisälsi tuo valtava tunne: sinä olet oman olentoni osa, olet eheyteni +ja onneni luoja. + +Hänen katseensa sumeni. Hän tunsi, miten monella tavalla ihmislapset +saavat niittää omain erhetystensä kyynelviljaa, ja sen sadon katkeruus +puristi kyyneleen hänenkin silmästään. + +Mutta hän ei itkenyt oman kohtalonsa kovuutta. Hän tunsi ihmiskunnan +suuren tuskan, sillä hän näki, mitä se oli menettänyt, miten alentunut +ja köyhtynyt, kun särkyi Jumalan ehjä ajatus, kun hänen hyvä tahtonsa +ei saanut tapahtua. + +Hiljaisina, onnea säteilevinä he yhä olivat tuossa, nuo kaksi, ja +hiljaisena seisoi yksinäinen mies heidän edessään, suuren onnensa ja +suuren tuskansa tunnossa. + +Hän oli usein ennenkin seisonut siinä. Nämä kaksi olivat vetäneet häntä +puoleensa, ei vain ylevällä ihanuudellaan, vaan niinkuin ikkunaan +asetettu leipä pakoittaa nälkäisen katujen kiertäjän pysähtymään. + +Joka kerta, jolloin tilaisuus siihen tarjoutui, oli hän käynyt täällä, +ja aina olivat nämä kaksi puhuneet hänelle paljo; mutta niinkuin tänään +niin eivät ne vielä koskaan olleet puhuneet. + +Oli kuin hänelle yhtäkkiä olisi selvinnyt, että tässä piilikin +koko ihmiskunnan olemassaolon salaisuus. Tässä oli se lähde, joka, +kerran saastuneena, siunauksen asemesta antoi kirouksen ihmisille +perintö-osaksi, tässä syy koko ihmissuvun sairauteen. + +Hän näki tämän nyt niin synkkänä ja räikeänä, sentähden että hänen +sisintään kirkasti ennen tuntematon valo, aavistus siitä, millaista +Eedenin onni oli. + +Mutta hän näki samalla muutakin. Oikean onnen säteily herätti hänen +sisimmässään selvän ja voimakkaan tietoisuuden siitä, että aviosuhde +ilman rakkautta ei ollut luonteeltaan siveyttä, olipa se ulkonaisesti +minkä nimellistä tahansa. Se ei ollut Jumalan tarkoituksen mukaista, ei +hänen tahtonsa toteuttamista. + +-- Minä, minä olen syntiä tehnyt, kohosi tunnustuksena Eilert Olsenin +sisimmästä, mutta siinä tunnustuksessa ei ollut kirpeän katkeruuden +kärkeä. Suuri rakkaus oli avannut hänen silmänsä. Sentähden se ei +haavoittanut. Se vain kirkasti katsetta niin siunatusti, otti kuin +kädestä, näytti kohden ihannetta ja sanoi: Katso, tässähän tie kulkee. + +Eilert Olsenin katse etsi Toinia, ja se katse kiitti, se kiitti tietä +selvittävästä valosta, kiitti siitä suuresta, aina uudesta ihmeestä, +joka opettaa ihmislasta ymmärtämään, että suuri ja ehjä rakkaus aina +rikastuttaa, tekee onnelliseksi, kohtasipa se missä muodossa ja missä +oloissa tahansa. + +-- Sinä olet nainen, sanoi Eilert Olsen itsekseen, katseen seuratessa +Toinia, -- ja nainen voi rakastaa ja olla uskollinen omistamatta, mutta +minäkin miehenä tahdon tehdä sen. + +Toini kääntyi. Hän oli tuntenut Eilert Olsenin katseen. + +-- Te olitte muualla, sanoi Eilert Olsen ojentaen kätensä. Hän tuskin +huomasi itse, mitä sanoi. + +Toini katsoi kysyvästi häneen. -- Tekin olitte muualla, sanoi hän +painokkaasti. He olivat aina olleet suoria toisilleen. Hän tahtoi viime +hetkeen asti saada suhteen säilymään samanlaisena. + +Eilert Olsen ymmärsi, mitä hän tarkoitti. -- Niin, sanoi hän, minä olin +muualla, ja minun täytyi olla siellä yksin. Mutta nyt olen täällä. -- +Hän hymyili hänelle ominaista, lämmintä hymyään. -- Olen niin +kiitollinen siitä, että voin olla suora. Mutta ettekö tule istumaan? +Tahtoisin kertoa teille vähän äidistäni. + +He hakivat itselleen paikan pihamaalta, missä suihkulähteen hiljainen +helinä ja pienet, putoilevat pisarat muistuttivat »alkulähteitten» +viihdyttävää laulua. + +-- Minä annan teille osan elämäni suurimmasta rikkaudesta, sanoi Eilert +Olsen hitaasti ja painokkaasti. + +-- Jäähyväislahjaksi. + +Hän nyökäytti päätään. -- On vanha totuus, jatkoi hän sitte, -- ja +kuitenkin ihminen aina sitä ihmettelee, kun tulee sen kokemaan, miten +suuri kautta elämän tuntuva merkitys lapsuuden muistoilla on, -- niillä +ainakin, jotka painuvat kaikkein syvimmälle. Minä sain niinkuin muutkin +jo pienenä vastaanottaa erilaisia vaikutelmia, mutta äidin antamat +olivat voimakkaimmat, sentähden oli niitten merkitys ratkaiseva. + +-- Kuoliko isänne, kun olitte pieni, kysyi Toini. + +-- Ei, hän eli viisi vuotta kauemmin kuin äiti, mutta koti ei sitte +enää ollut koti. Isä oli sellainen kuin useimmat meistä miehistä. +Hänen työnsä ja toimensa oli hänen maailmansa. Lapset olivat hänelle +olemassa ainoastaan käskyläisinä, vaimo oli hänelle perheenäidin +velvollisuuksiin sitoutunut naishenkilö. + +Eilert Olsen huokasi raskaasti. Sitte jatkoi hän: -- Olen tässä +katsellessani Adamia ja Evaa ajatellut synnin tuhotöitä elämässä, ja +eiköhän niitä ole sekin, että isät niin vähän ovat isiä. He ovat +perheensä elättäjiä ja perheensä pää, siinä kaikki. + +-- Mutta minun täytyy tehdä oikeutta isäni muistolle, jatkoi hän hetken +kuluttua. -- Häneltä perin ainakin osaksi työnrakkauteni ja samalla +myöskin sen suuren kunnioituksen, jota, kuten tiedätte, tunnen ihmisenä +elämäntehtävää kohtaan. Ja tämä perintö on ollut minulle suureksi +avuksi. -- Äidiltä taas perin yksinäisyyden rakkauden ja tuon siunatun +kyvyn elää sisäänpäin eristettynä ja riippumattomana siitä, mikä minua +ympäröi. + +-- Luulen tuntevani äitinne, sanoi Toini hiljaa. -- Pieni, +kepeäliikkeinen, vaitelias olento, kasvoillaan kaunis kirkkaus, ääni +pehmeä ja soinnukas, joka tunteen taipuisa, uskollinen tulkki, eikö +niin? + +-- Niin juuri, sellainen hän oli. Minä saatan vieläkin kuulla hänen +äänensä ja nähdä hänet sellaisena kuin hän kodissa liikuskeli: +Katsokaa, me olimme niin paljo yhdessä. Minä olin hänen esikoisensa ja +hänen ystävänsä. Siitä asti, kun olin noin kahdeksan vuoden vanha, +melkein äidin kuolemaan asti, oli toimeentulomme huonoa. Isä joutui +ensin toisten tähden kärsimään, sitte hän hävisi omissa asioissaan. +Hänen täytyi alkaa aivan alusta toisella paikkakunnalla. Äiti ja me +lapset jäimme vanhaan kotiimme ja ainoastaan silloin tällöin kävi isä +luonamme. Enimmäkseen hän oleskeli muualla. Isällä oli vanha, varakas +setä, joka oli hänet asettanut perillisekseen. Mutta Te tiedätte, +millainen raharakas ihminen on. Hän ei henno koskea kolikkoihinsa, +vaikka toinen hänen ovensa edustalla nääntyisi nälkään, -- ei edes +silloin, kun tuo toinen on se, joka jonkun ajan kuluttua saa korjata +kaikki. -- Setäni oli sellainen. Äiti sai ponnistella ja kärsiä +puutetta lapsineen. Ukko tallensi omansa kuolinpäiväänsä asti. Isäni +oli tarmokas ja työkykyinen, mutta hän sai jonkun aikaa taistella +vastatuulessa. Häneen ei kuitenkaan taloudellinen ahdinko vaikuttanut +sillä tavoin kuin äitiin. Isä ennätti kulkea myötätuuleenkin. Toisin +kävi äidin. Puute, työ ja suru laskivat perustuksen hivuttavalle +taudille. Kun täytin kymmenen vuotta, oli äiti jo hyvin heikko, niin +laiha ja läpi kuultava, että minulta kerran pääsi itku, kun hyväilin +hänen kättään. -- Halu auttaa äitiä kypsytti lapsessa miehen mieltä. +Olin niin onnellinen joka asiasta, jonka sain hänelle toimittaa, joka +pikku keinosta, jonka keksin olomme parantamiseksi. Minä olin äidin +uskottu ja hänen lapsellinen neuvonantajansa, sen tiesin, ja minä opin +omasta kokemuksestani ymmärtämään, mitä ihmeitä luottamus ja usko +voivat lapsessa aikaansaada. + +-- Ehkä siitä syystä niin rakastan ja ymmärrän koulupoikiani -- lisäsi +hän hetken vaitiolon jälkeen. -- Lapsen ja nuorukaisen mielessä on niin +paljo, jolle usein ei anneta mitään arvoa, ja kuitenkin on se niitä +murusia, jotka koottuina voivat antaa ravintoa ja elinvoimaa. + +Eilert Olsen vaipui syviin ajatuksiin. Sitte hän yhtäkkiä kuin +havahtuen katsoi Toiniin ja kysyi: -- Vieläkö tahdotte kuulla? + +-- Niin kauan kuin jaksatte kertoa. + +-- Älkää luvatko liikoja. Äidistä voisin kertoa vaikka kuinka kauan. +Hän hymyili. -- Vaikka toiselta puolen ei saa sanoin pilata sitä, mikä +itsessään puhuu paljo. Ja niin tekee äidin elämä. Sentähden lopetan +kohta. -- Äiti ja isän setäukko huononivat kilvan. Kun äiti oli ollut +puolivuotta vuoteen omana, kuoli setä. Isä olisi silloin tahtonut +meidät setä vainajan kotiin, joka oli samassa kaupungissa, minne isä +oli uuden liikkeensä perustanut, mutta käytännöllisistä syistä kävi se +mahdottomaksi. Elämässämme tapahtunut muutos oli kuitenkin tuntuva. +Saimme lämpimän ja valoisan pikku kodin sen poikakoulun läheisyydessä, +johon minut samana syksynä pantiin. -- Se oli suuri ilo äidille. +Muistan hänet niin hyvin sellaisena kuin näin hänet sinä päivänä, +jolloin ensi kertaa lähdin kouluun. Helakka liikutuksen puna paloi +poskilla ja katse kimalteli kyynelissä. -- Hän tunsi sinä päivänä +tavallista katkerammin, mitä sairaus häneltä riisti, kun hän ei toisten +äitien tavalla saanut saattaa poikaansa kouluun. -- Sinä päivänä +siirrettiin äidin vuode ikkunan viereen, ja siihen se jäi. Hänen +katseensa saattoi minut kodin kynnykseltä koulun ovelle. Ja sitä teki +hän joka päivä, vieläpä monesti päivässä, sillä minä pujahdin usein +välitunnillakin katsomaan äitiä. -- Minä en tiedä, oliko äiti aina +ollut umpimielinen, sisäänpäin elävä ihminen, mutta ainakin oli hän +sellainen sinä aikana, minkä minä muistan. Jos hänen luonteensakin jo +oli tuollainen, oli varmaan yhdyselämä isän kanssa yhä enemmän +kehittänyt häntä tähän suuntaan. Hänen koko ulkonainen elämänsä +heijasti sydämenihmisen kehitystä kirkkaudesta kirkkauteen, mutta +sisäisesti hän eli täydellisesti eristettyä elämää. Ainoa, joka sai +seurata häntä hänen hiljaiseen pyhäkköönsä, oli hänen pikku poikansa. +-- Me odotimme kaikki kiihkeästi uuteen kotiimme muuttamista. Äiti +tiesi, ettei hän voisi elää kauan, mutta hän tahtoi päästä näkemään +kotiamme, voidakseen sitte »oikein olla kanssamme siellä». Toivo +ylläpiti kauan hänen voimiaan, mutta viimein ne kuitenkin pettivät. + +Oli kuulakan kirkas aamu kevät-talvella. Lunta oli vielä maassa, mutta +päivä nousi kesäisen lämpimänä kuin tietoisena siitä, että se voi +sulattaa hanget ja herättää elämää vielä uinuvassa luonnossa. Liekö tuo +hurmaava kevättunnelma, jota sinä aamuna koko luonto uhkui, minut +valtoihinsa saanut, vai mikä lienee ollut syynä siihen, mutta varmaa +on, että kun juoksin kouluun äidin katseen saattamana, sai iloinen +toivon tunnelma minut valtoihinsa. Ehkä äiti vielä jaksaa parantua, nyt +kun kevät tulee ja kun olot ovat suotuisemmat. Ehkä saan hänen +katseensa saattamana juosta kouluun, siksi kun kerran saan valkolakkini +ja voin viedä sen hänelle. + +Koulun kynnyksellä käännyin vielä kerran katsomaan kotiin päin. Näin +äidin valkeat kasvot ikkunassa ja -- olin niin usein hänen rakkaita +kasvojaan katsellut, että nyt olin näkevinäni aivan läheltä hänen +syvät, siniset silmänsä, joissa tänä aamuna oli ollut niin +yliluonnollinen kirkkaus. + +Kun välitunnilla pistäydyin kotiin oli minua siunaava katse +sammunut. -- -- -- + +Kaksi hartaan hiljaista kulkijaa oli muutamia tunteja sitte astunut +Uuden Glyptothekin valkeutta hohtaviin saleihin. Kaksi harrasta +kulkijaa laskeutui ovien sulkeutuessa äänettöminä sen portaita. + +Matka Juutinrauman poikki oli viimeinen kappale, jonka Toini ja Eilert +Olsen kulkivat yhdessä. + +Oli ilta, kun he saapuivat Ruotsin rannikolle. Aava meri kimalteli +tyynenä kuin kuvastin. Lännen rantaan laski aurinko, valaen +kultakimmellystään yli kirkkaan pinnan. + +-- Tiemme eroavat nyt. -- Eilert Olsen tarttui Toinin matkalaukkuun, +kantaakseen sen rautatievaunuun. -- Eivätkä kuitenkaan eroa, lisäsi hän +hiljaa. + +Toini ei voinut vastata. + +-- On niin käsittämätöntä, että tuskin olemme olleet kuukauttakaan +yhdessä. + +-- Ehkä olemmekin jo ennen tavanneet toisemme. -- Toini koetti +hymyillä. -- Minulla on omat uskoni sielujen suhteista ja +sukulaisuudesta. + +-- Ja teidän uskonne on ehkä minunkin. Mutta me tunnemme sittekin niin +vähän sitä taivalta, jota toinen nyt lähtee astumaan. + +-- Tiedämme kuitenkin, että se kysyy voimia. + +-- Elämä kysyy aina voimia -- sisäistä, hiljaisuudessa kypsynyttä +voimaa. + +Eilert Olsen järjesti kiireisesti Toinin tavarat junan laudakolle. +Sitte he lähtivät vaunun edustalle. + +Oli jo soitettu kahdesti. Toini seisoi vaunun portailla. Hän kumartui +eteenpäin. Samassa soitettiin kolmas kerta. + +-- Minä en tunne tietä, jota lähdette kulkemaan, mutta äitinne siunaava +katse seuraa teitä. + +-- Kiitoksia! -- Kiitoksia kaikesta! + +Syvä, säteilevä katse oli viimeinen, minkä Toini näki. + + + + + + +KUN TIET YHTYIVÄT + + + + +Se apua rukoileva käsi, jonka Toini unessa oli nähnyt syvyydestä +kurottautuvan, tuli hänelle avuksi hänen kotiin tultuaan. Se antoi +hänelle ajatuksen aihetta, josta hän ei voinut eroon päästä ja juuri +tällaista apua hän tarvitsi, sillä kaihon suuret kellot kaikuivat +kumahdellen, ja kodissa odottivat ahdistavat olot. + +Toini palasi kotiin ei ainoastaan tuntien, että hän tästälähin oli +oikeutettu ajattelemaan omaakin tulevaisuuttaan, vaan samalla entistä +enemmän haluten osoittaa tädilleen samaa hellyyttä, joka entisinä +aikoina oli heidät yhdistänyt. Mutta jo kodin kynnyksellä huokui kylmä +henkäys häntä vastaan. Eroaikana hän oli rikastunut, ja saanut myöskin +entistä suuremman antamiskyvyn. Ero oli elvyttänyt muiston siitä, miten +läheisesti toisiinsa liittyneitä täti ja hän kerran olivat olleet ja +sitä mitä hän tämän johdosta tunsi, tahtoi hän myöskin osoittaa. Mutta +tädissä oli ero nähtävästi vaikuttanut aivan vastakkaisella tavalla. -- +Pysy loitolla, sanoi tädin joka katse. Ja samalla se kuitenkin kylmänä +ja vaanivana seurasi Toinia kuin kysyen: mitä teet sinä minulle, joka +sinua ja parastasi aina olen ajatellut? + +Kun kaipaus ja raskaat kotiolot ahdistivat, tuntui Toinista +helpoitukselta ajatella, että edes tien toisella puolella oli ihmisiä, +jotka, joskin olivat melkein vieraita, kuitenkin iloitsivat hänen +kotiintulostaan. + +Kaisa kevensi jo ensimmäisenä iltana mieltään, kertomalla kaiken, mitä +tiesi uusista naapureista. Rouva Hägg oli ottanut tavakseen silloin +tällöin pistäytyä Kaisaa tervehtimässä, josta tavasta ei ollut muuta +kuin hyvää sanottavaa näin maalla, missä ei seurustelun paljous +rasittanut. Rouva oli puhelias ihminen, Kaisan mielestä »vähän liiankin +löyhä suustaan». Mutta saihan sitä sillä lailla tietää yhtä ja toista. + +He näkyivät rupeavan viihtymään, rouva itse ainakin ja lapset. Mies +taisi olla sellainen, ettei saanut seppäkään selkoa, mitä hän ajatteli. +Hän istui vain itsekseen töitään näperrellen tai oli puutarhassa +polvillaan kitkemässä, vaivaiset säärentyngät allaan. + +Vanhin lapsista, se kaunis Hilkka niminen tyttö, joka oli hieno kuin +herrashempukka, oli saanut paikan jossain liikkeessä läheisessä +kaupungissa. Rouva itse oli asiasta Kaisalle kertonut. + +Joka aamu hän matkusti kaupunkiin ja illalla tuli kotiin. Kaisan +mielestä hänen olisi sopinut asua kaupungissa, mutta kaikki kotona +tuntuivat pitävän niin siitä tytöstä, etteivät häntä vieraisiin +laskeneet. Liekö sitte ollut asia niin, etteivät hennoneet erota vai +niin, ettei häntä vieraille uskottu paimennettavaksi, siitä ei Kaisa +ollut selvillä. Mutta jokainen näki, että häntä pidettiin kuin kukkaa +kämmenellä. + +-- Lauhkea lapsi hän onkin, vahvisti Kaisa, -- ja kovin hellä +vanhemmilleen, vaikka syrjästä katsoen luulisi hienompirotuiseksi kuin +sekä isä että äiti ovat. + +-- Mitenkäs Kaisa niin sanoo, arveli Toini, vaikka samassa muisti +muuttopäivänä itse ajatelleensa melkein samoin. + +-- Mistä lie vain sellainen ajatus mieleen lykkäytynyt. Mutta sen minä +sanon, että vaikka se rouva onkin sanarikas ihminen, niin osaapas vain +tallentaa, minkä tallentaa tahtoo. Ei silloin tiedustelemisesta apua. +Rupesin tässä kerran utelemaan onnettomuutta, jossa mieheltä meni +sääret, mutta sen enempää en siitä saanut tietää kuin että »rautatiellä +kerran». Toisen kerran yritin tiedustella siitä tytöstä, milloin oli +syntynyt ja missä, mutta siitä en saanut senkään vertaa. Rouva vilkaisi +tuossa paikassa pihalle ja kiepsautti puheen toisaalle ketterästi, kuin +olisi pyöräyttänyt padan tulelta pois. + +Kaisa kuuli samassa emäntänsä kutsuvan, ja siihen katkesi puhe. Mutta +Toinille antoi se ajattelemisen aihetta. + +Kun hän muutaman päivän kuluttua laittautui kuntoon, lähteäkseen ensi +kertaa uusien naapurien luo, tunsi hän jonkinmoista mielenkiintoista +uteliaisuutta, mutta samalla ahdisti omituinen, painostava tunne. +Tuntui kuin hän lähtisi suorittamaan tehtävää, johon hän ei pystynyt. +Ja samalla vaivasi selittämätön, aivan kuin laiminlyödyn velvollisuuden +herättämä pahantuntemus. + +Pihaportti narahti Toinin avatessa sitä. Karviaismarjapensaiden takaa +juoksi pieni poika esiin. Hetken hän tuijotti hämmästyneenä tulijaan, +sitte hän loi pikaisen, kysyvän katseen marjapensaiden toiselle +puolelle ja sai arvattavasti sieltä jonkun neuvon, koska lähti +livistämään keittiöön päin, portaille tultuaan hätäisesti huutaakseen: +äiti, äiti. Rouva Hägg ilmestyi samassa ovelle, hihat kierrettyinä +käsivarsia myöten ylös, suuri pyyheliina vyötäisille sidottuna ja +posket hehkuvina. + +Kun hän tunsi tulijan, pääsi häneltä iloinen huudahdus. + +-- No, vihdoinkin! -- Terve, tervetuloa! -- Hän kävi sydämellisesti +kättelemään. + +-- Taidan tulla sopimattomaan aikaan, arveli Toini. -- Olette +leipomispuuhissa. + +-- Paistamassa, paistamassa, hyvä neiti! Ja te tulette maistamaan. + +Hän nauraa heläytti iloista nauruaan. Sitte hän vetäisi hihat suoriksi, +ravisteli jauhoja vaatteistaan ja tarttui Toinin käsipuoleen +ystävällisen pakoittavasti, vetäen hänet sisään. + +-- Katsokaa, -- supisi hän, saatuaan Toinin pieneen, ahtaaseen +eteiseen, -- mieheni on puutarhassa. Teidän täytyy vähän aikaa olla +täällä, että hän pääsee sieltä siistiytymään. + +-- Mutta, hyvä rouva Hägg, vastusteli Toini, -- enhän minä tahdo jäädä +tänne häiritsemään sekä teitä että miestänne. Tulin vain, kun olitte +käskenyt ja kun Kaisakin sanoi teidän kysyneen -- + +-- Niin olenkin. Ja nyt olen ihastuksissani, kun sain teidät maistamaan +lämpiäisiä. -- Mutta nähkääs, minä soisin, että miehenikin olisi +hyvillään. Jos nyt näkisitte hänet hänen likaisessa työpuvussaan tai +kun hän vaivaisesti liikuskelee paikasta toiseen, menisi kaikki +pilalle. Hän on niin herkkä. -- Ei hän sano, -- mutta minä tiedän. +-- -- Anteeksi, anteeksi hetkeksi! + +Viimeiset sanat sanottiin jo toisesta huoneesta, jonne rouva Hägg +puhuessaan oli vetäytynyt, kasvot koko ajan tyytyväisyyttään paistavina +käännettyinä Toiniin päin. + +Toini kuuli oven -- arvattavasti keittiön oven -- painautuvan kiinni; +sitte ei muuta. + +Kesti hyvän aikaa, ennenkun rouva Hägg uudelleen tuli näkyviin. Toini +ennätti odotellessaan tarkastella huonetta ja sen tarkastuksensa +perustuksella tehdä sangen omituisia johtopäätöksiä. Esine oli täällä +ristiriidassa toisen kanssa. Rehevät, erinomaisella huolella hoidetut +kasvit yksinkertaisilla, melkein aistikkailla jalustoillaan sopivat +huonosti kömpelöön, punaisella plyysillä päällystettyyn ja kuluneeseen +kalustoon. Niiden kaltaista ei ollut huoneessa muuta kuin peilin +molemmille puolille pystytetyt tekokukkaskimput koreissa maljakoissa, +joiden alle vielä oli asetettu karkeat, kotitekoiset pitsipyörylät. + +Kokonaan toisen vaikutuksen teki huoneen perälle sijoitettu vuode +ympäristöineen. Rautasängyn enin esiintyvää päätä verhosi sisäpuolelle +sovitettu, pehmeä, poimuille pantu ruusunpunainen kangas. Valkoisen +peitteen päällä oli niinikään punertava, pieni yölaukku. Vuoteen +yläpuolella riippui kaksi taulua valkoisissa kehyksissä. Toinen esitti +rukoilevaa lasta, toisessa oli italialaisen pojan mustakiharainen pää. + +Vuoteen vieressä oli pieni, valkea pöytä tuolineen, pöydällä +ompelurasia ja kukkapidin, josta vaaleanpunertavat apilaat levittivät +tuoksuaan. + +-- Hyvänen aika, neiti kulta, antakaa toki anteeksi! -- Rouva Hägg +ilmestyi huoneen ovelle, kasvot kiireen ja kuumuuden hikikarpaleissa. +Käsivarrella oli hänellä kahvitarjotin. + +-- Eihän teillä anteeksi pyytämistä. Minä vain pahoittelen, että satuin +tulemaan. + +-- Ei nyt siitä enää! Johan minä sen selvitin. + +-- Mutta kun minä näen -- -- + +-- Kyllä tekevällä työtä. Haudantakaisia aikoja saisitte odottaa, jos +mieli tulla silloin kun ei meillä työntouhua. Minä en ole oppinut +toimettomuuteen enkä taida oppiakaan. -- Mutta pankaa nyt enemmän +kermaa. Paremmat ihmiset harvoin pitävät mustasta kahvista. + +-- Miksi Te, rouva Hägg, käytätte tuollaista puhetapaa. Kuka meistä +mittaa toisen paremmuuden tai huonommuuden? + +-- Hohoijaa! -- Rouva Hägg pyyhkäisi hikeä leuvaltaan. -- Mitä minä +huolin seulomisesta ja asettelemisesta. Sanon niinkuin olen oppinut. +Kyllä neiti sen ymmärtää. -- Hän työnsi lautasen paistavine +lämpöisleipineen lähemmäksi Toinia ja painui sitte itse lähimpään +tuoliin, niin että se painonsa alle rusahti. + +-- Joko neiti on ennättänyt tarkastaa kotiamme, kysäisi hän sitte +tyytyväisenä kulauttaen kuppiinsa kermaa. + +-- Mitäpä minä tark -- -- + +Vastausta odottamatta keskeytti rouva Hägg. -- Eihän täällä tilavaa +ole. Tuossa viereisessä huoneessa nukkuu koko joukko -- paitsi Hilkkaa. +Hän nukkuu täällä. Ja sitte on keittiön rinnalla pieni komero, joka on +mieheni oma. Perheen »hienostolla» pitää nähkääs olla oma soppensa. Me +arki-ihmiset myllerrämme kaikki yhdessä. + +Toini ei voinut olla nauramatta. -- Olettepa te mukava! + +-- Niin, minä olen sellainen, miksi elämä ja Luoja yhdessä ovat +laittaneet. Osaisinhan minä puhettani vähän koristella, jos koettaisin. +Tiedän minä, miten puhutaan hienosti. Mutta näin on hauskempi minusta +ja ehkä muistakin. Elämä käy iloisemmaksi, kun kursailematta sanoa +poksauttaa, mitä milloinkin mieleen johtuu. + +Hän laski tyhjennetyn kahvikupin kädestään, keinua hyllähteli +tuolillaan ja nauroi iloisesti. Mutta sitte hän kävi yhtäkkiä +vakavaksi. + +-- Hyvänen aika, miten raskaaksi elämä käy silloin kun ei ihminen puhu, +aina vain hautoo mielessään sitä, mitä elämä eteen tuo. Ei se ole +kadehdittava osa sellainen. Eikä siitä hyötyä toisillekaan. Jos +jokainen kulkea hissuttelisi kuin varpaillaan, ja jokainen liikkuisi +hiljaa ja hienosti kuin tuulenhenki läpi huoneen, minne sitte jäisivät +kaikki elämän iloiset äänet? Tarvitaan sitä jalkojen töminää ja oven +läiskämistäkin, eikö niin? + +Toini hymyili. Hänen ajatuksensa luistivat kauaksi luo hiljaisuuden +ihailijan ja ystävän. -- Olettehan te oikeassa -- tavallaan. Mutta +asialla on toinenkin puoli. + +-- Niin, ja riippuu siitä, mitä puolta mieluummin katselee. Mutta +riippuu asia siitäkin, mitä milloinkin paremmin tarvitaan. Minulla on +hienoja ja hiljaisia ympärilläni, sentähden pidän minä ääntä. + +-- Mutta minkätähden te oikeastaan pidätte hiljaisuutta niin hienona? + +-- Ehkä sentähden, koska ei sitä itselläni ole. Ja eikö olekin hieno +se, joka hiljaisuudessa viihtyy? Hän kuulee sellaista, jota eivät kuule +muut. _Minun_ perheeni hienot ovat ainakin kaikki hiljaisia. + +-- Ovatko sitte lapsenne niin erilaisia, koska noin eroittelemalla +puhutte? + +-- Enhän minä heistä oikeastaan -- Hilkasta vain ja sitte miehestäni. +Eikö neiti itsekin näe, millaisia he ovat? + +-- Minähän en ole miestänne nähnyt muuta kuin ikkunasta. + +-- Niin, se on totta se! -- Rouva Hägg oli keikauttanut tarjottimen +käsivarrelleen, hakeakseen lisää kahvia, mutta samassa näkyi hänen +mieleensä juolahtavan jotain. Hän kääntyi takaisin, kumartui lähemmä +Toinia ja kuiskasi: Minä en tuokaan kahvia tänne. Eikö neiti tule +pihamaalle? Mieheni istuu siellä. + +Sitte hän alensi ääntään vieläkin enemmän ja jatkoi supisemalla: -- +Eikös olekin juonikas kapine ihmissydän? Ja se syntinen itsepäisyys, +kun se vielä pääsee komentamaan, niin sitä ihminen ihan lykkää luotaan +sitä, mitä itse vastikään itkien pyysi. -- -- Hän on niin kovin +odottanut Teitä, mutta eipä nyt tule tänne sisälle, ei vaikka mikä. + +-- Mennään vain! -- Toini nousi. + +Rouva Hägg työnsi kiireimmän kautta tarjottimen keittiön pöydälle, loi +pikaisen silmäyksen ovenpielessä riippuvaan peiliin ja kiiruhti sitte +vähän viekas ja samalla voiton varma hymy huulillaan Toinin jäljessä. + +Samassa kun he etehisen portailta astuivat pihamaalle, sanoi hän +iloisesti ja kovalla äänellä: -- Tulkaa nyt puutarhaamme katsomaan! -- +Sitte hän tuuppasi silmää iskien Toinin käsipuoleen, kuin sanoakseen: +osaanpas minäkin niitä valtioviisauden metkuja. + +Rouva Häggin äänekäs huomautus teki tehtävänsä. Se herätti pihalla +olevien huomion. Viljo, isän pieni apulainen, nykäisi isää käsipuolesta +ja herra Hägg kääntyi katsomaan tuleviin päin. Tuskallinen +hermovärähdys liikutti samassa hänen kasvojaan, ja omituisen synkkä +katse kuvastui syvällä hänen harmaansinisten silmiensä pohjalla. + +-- Täällä on mieheni, esitteli rouva Hägg iloisesti, -- ja täällä, +Eero, tulee neiti Auer sinua tervehtimään. + +-- Ehkä me istuudumme tähän, ehdotti hän sitte, vetäisten pari +raihnaista puutarhatuolia lähemmäksi miehensä istuinpaikkaa. -- Me +levähdämme tässä ja juomme toisen kupin kahvia, sitte mennään katsomaan +puutarhaa. + +Mutta huolimatta rouva Häggin ponnistuksista ei puhe ottanut oikein +sujuakseen. Hänen miehensä jatkoi itsepintaisen ahkerasti juurikorin +korjaamista, ainoastaan silloin tällöin sanoen sanan häntä auttavalle +pojalle. + +Rouva Hägg ja Toini saivat kahden pitää huolta keskustelusta. Muutaman +kerran koetti Toini kyllä kääntyä erityisesti herra Häggin puoleen, +mutta vastaus tuli niin yksikantaan, melkein vastahakoisesti, ettei se +houkutellut uusiin yrityksiin. + +Rouva Hägg ei silti näkynyt heittävän toivoaan. Luja päättäväisyys +kasvoillaan ja mairitteleva hymy huulilla hän jatkoi keskustelua aivan +kuin ei olisi huomannut mitään. + +-- Kuulkaa neiti, Teidän pitää kertoa matkoistanne, sanoa singahutti +hän yhtäkkiä voiton riemuisesti, kun puhe oli katkeamaisillaan. Hän oli +nähtävästi päättänyt vaikka millä keinoin saada miehensä huvitetuksi +Toinin käynnistä. + +-- Sen, joka on saanut nähdä niin paljo kaunista, jatkoi hän +perustellen -- täytyy jakaa siitä meille muille vaivaisille. + +Samassa kun viimeinen sana luiskahti huulilta, sattui rouva Häggin +katse hänen miehensä tummanpunaisiksi leimahtaviin kasvoihin, ja +moittivasti päätään pudistaen teki rouva poloinen liikkeen, jolla +osoitti suovansa, että olisi voinut puraista kielensä poikki, ennenkuin +tuo viimeinen »vaivainen» sana tuli lausutuksi. + +Toini koetti asiaa parantaa kiiruhtamalla kertomaan. Hän alkoi matkansa +ensi vaikutelmista, kertoi niistä Saksan kaupungeista, joihin oli +pysähtynyt ja niistä erikoisuuksista, joita oli huomannut luonnossa ja +ihmiselämässä. Sitte hän siirtyi kuvailemaan Sveitsin luontoa. + +Hän lämpeni itse kertoessaan. Oli kuin hän jälleen olisi astunut noita +varjoisia alppipolkuja pitkin, kuullut paimenpoikien jokellusta puitten +latvoista ja yhdessä hiljaisen ystävänsä kanssa istuutunut kohisevien +alkulähteitten partaalle. + +Ilman että hän sitä itse huomasi, punoutui Eilert Olsenin nimi kerta +toisensa jälkeen hänen kuvauksiinsa. Hän unohti muun, muisti vain +rinnallaan kulkenutta ystävää. + +Mutta äkkiä hän keskeytti puheensa. Hänen katseensa oli kiintynyt herra +Häggiin, joka vapisevin käsin turhaan koetti saada yhteenpunomiaan +juuria asetetuksi mielensä mukaan. + +-- Minä väsytän teitä. Ehkä häiritsevät kertomukseni työtänne. + +-- Ei suinkaan, -- kiirehti rouva Hägg selittämään. -- Päinvastoin, +päinvastoin. + +-- Nälkäisen ei ole hauska kuulla herkuista, joita ei saa syödä. -- Se +sanottiin yksikantaan, melkein purevasti. + +Seurasi hetken tuskallinen äänettömyys. Sitte herra Hägg vaimonsa +suureksi hämmästykseksi loi terävän, tutkivan silmäyksen Toiniin, +katsoi häntä ensi kertaa suoraan silmiin ja sanoi tuikealla äänellä: -- +Te olette matkustanut paljo? + +Toini kiiruhti selittämään, että hän päinvastoin melkein ikänsä oli +pysynyt kotinurkissa. Hän oli nyt tehnyt ensimmäisen ulkomaamatkansa. + +Oli kuin helpoitus, kun sai vakuuttaa tätä. Toini oli ollut kuulevinaan +katkeran, kateellisen sävyn herra Häggin sanoissa. + +-- Mutta sitte olette matkustanut kotimaassa? -- Sanoissa särähti +taaskin terävä sointu. + +Rouva Hägg katsoi ihmetellen mieheensä. Mitä hän tarkoitti? Ja mikä oli +häneen mennyt? + +Toini kertoi asuneensa ainoastaan kahdessa paikassa, lapsuutensa +kodissa ja siinä, missä nyt asui. Muuttoa lukuun ottamatta, oli hän +tuskin ensinkään matkustellut. + +-- En minä voi uskoa. + +Toinista rupesi tuntumaan pahalta. + +-- Hyvänen aika, miten kummallinen sinä olet, nuhteli rouva Hägg. -- +Enhän minä koskaan ole nähnyt sinua tuollaisena. + +Toini tarkasti silläaikaa muistinsa kätköjä. -- Te olette sittekin +oikeassa, sanoi hän viimein. Olin kerran tätini kanssa pienellä +virkistysmatkalla. Mutta miten ihmeessä olitte niin varma siitä? + +-- Arvasin vain. Se joka kertoo noin, on kyllä matkustanut enemmänkin. +-- Herra Hägg käänsi puhuessaan katseensa poispäin. -- Oliko teillä +hauska matka, kysäisi hän sitte. + +-- Oli tavallaan, tavallaan ei. Äitini oli silloin kuollut. Se oli ensi +kesä ilman häntä. Mutta tätini oli niin hyvä minulle. + +-- Oli? -- Se sanottiin omituisella äänen painolla. -- Eikö hän elä +enää? + +-- Elää toki. Ettekö tiedä, että tämä pikkutila, jossa asumme, on hänen +omansa. + +-- Ja Teidän elämäntehtävänne on pitää huolta hänestä? Tyydyttääkö se? + +-- Te teette omituisia kysymyksiä. + +-- Antakaa anteeksi. -- Herra Hägg kumartui syvään työtään +tarkastamaan. Koko hänen olentonsa oli yhtäkkiä muuttunut. Siinä oli +jotain nöyrää, alistuvaa ja anteeksi pyytävää. -- Ettekö kuitenkin +tahtoisi vastata vielä tähän kysymykseen? -- Ääni oli rukoileva. + +Toini epäröi hetken. + +-- Kuinka sinä voit, rupesi rouva Hägg päivittelemään. + +-- Toisen ihmisen on niin vaikeata ajan pitkään olla jotain toiselle. +Kun tuntee, että elämäntehtävä käy yli voimain, käy se myöskin +raskaaksi. + +Toini nousi. Hän oli sanonut minkä taisi. Nyt oli hänen lähdettävä. + +Rouva Hägg esteli. Hän tahtoi näyttää puutarhaansa. + +-- Ehkä toiste, jos tulen -- -- + +-- Ei toisesta kerrasta. Te olette niin hidas tulemaan, ja kun mieheni +näin -- -- + +-- Anteeksi, antakaa toki anteeksi, pyysi herra Hägg uudelleen. -- Minä +en tarkoittanut pahaa. Ehkä joskus voin selittää -- Ääni värähti +omituisen haikeasti. + +Toini unohti mielipahansa, ojensi kättä ja sanoi sydämellisesti: -- Jos +tahdotte, tulen kyllä toistekin. Kun tutustuu ja oppii ymmärtämään +toisiaan, saa kaikki selityksensä. + +-- Kiitoksia! Kiitoksia Teille ja hyvästi. + +Rouva Hägg veti Toinia väkisten mukanaan vierashuoneeseen, siellä hän, +samassa kun ovi sulkeutui, painui läheiselle tuolille ja kyyneleet +herahtivat hänelle silmiin, vaikka suu hymyili ainaista hyväntahtoista +hymyään. + +-- Ettehän Te, hyvä neiti, vain ole suuttunut, puheli hän. -- Hän ei +koskaan ole ollut tällainen! Ja minä kun niin hartaasti toivoin teidän +tutustuvan toisiinne. + +Hän istui hetken huolestuneena päätään pudistaen. -- Minä en ymmärrä, +sanoi hän sitte. -- Kun muutimme tänne ja te tautinne jälkeen niin +usein istuitte ikkunassa, katseli Eero Teitä usein. -- Hän näyttää +heikolta ja surulliselta, sanoi hän joskus. Toiste hän arveli, mikähän +Teitä mahtoi vaivata. Kerran hän yhtäkkiä katsoi ikkunaan päin teihin +ja sanoi: Onkohan työ käynyt hänelle yli voimain? + +Hän ei silloin tietänyt, että seisoin siinä aivan vieressä ja kuulin +kaikki. Mutta minä ymmärsin, että nyt se hetki oli tullut, jonka tiesin +kerran tulevaksi. Hän kaipasi vertaistensa seuraa. Vavahtihan sydän +hieman, mutta minä sanoin itselleni: Elina hoi, nyt pistetään +mustasukkaisuus, ylpeys ja kaikki semmoiset vaimoväen vehkeet pussiin. +Mitä hän tahtoo, sitä hänen pitää saada. + +-- Mutta minä en ymmärrä Teitä ensinkään. + +-- Eikö neiti sitte näe, että meillä on eroa monessa suhteessa? Minä +olen häntä vanhempi, mutta hän on oppineempi ja hienompi kuin minä. +Paremman hänen olisi pitänyt saada. Mutta hyvä Jumala, miten kovaa +hänen elämänsä aina on ollut. + +Hymy oli kadonnut rouva Häggin huulilta ja hänen kyyneleensä valuivat +vuolaasti. + +-- Te olette hyvä, helläsydäminen vaimo, sanoi Toini liikutettuna. + +-- Ette Te niin sanoisi jos tietäisitte. Oli siinä muutakin kuin +hyvyyttä, kun naimisiin mentiin. + +Rouva Hägg kuivasi kyyneleitään. -- Minä palvelin ennen hänen +kodissaan. -- Se on muuten ihmeellinen tarina. Minä tiedän, miten yksin +tuo poika poloinen oli jo kodissaan. Isä oli sellainen, josta ei kukaan +selvää saanut. Hän istui yksikseen ja ryypiskeli. Äiti, -- hyvä ihminen +muuten -- oli ihan toisenlainen. Hän oli huvitettu vaikka mistä, kun +vain jaksoi ajatella muuta kuin jokapäiväisiä huoliaan. Mutta kauan hän +ei voinut pysyä samassa asiassa. Hän oli sellainen iloluontoinen, +vaihteleva ihminen. Paljo hänellä kyllä oli kannettavaa, mutta sitä +myöten kun kuorma kasvoi, osasi hän sitä keventää sanoilla -- toiselle +tai toiselle. Hän ei sietänyt sellaista yksin jurottamista, jota näki +miehessään. Puheleminen ja ihmisten seurassa oleminen oli hänelle +elinehto. Sentähden hän ei koskaan ymmärtänyt tätä poikaa. Eikä se +pelkästään hänen syytään ollut. Ihmisiähän ovat äiditkin. Hänellä oli +kymmenen lasta elossa. Kaksi oli kuollut, ja paras sanomatta, miten +monta oli tulossa ollut. Kuka sitä sellaisessa kiikussa jaksaa joka +lapsen luonnetta ymmärtää. Mutta minulla oli sellainen ihmeellinen +rakkaus tätä poikaa kohtaan, etten hennonut talosta lähteä, ennenkuin +hän tuli ylioppilaaksi. -- Sitte kun minä olin Helsingissä, kävi hän +silloin tällöin luonani. Minulla oli välistä se tunne, että hän pakeni +minun turviini, mutta en minä sittekään alussa malttanut ajatella häntä +sen enemmän. Minulla oli omat asiani mielessä: ensin miehelle meno, +sitte sen elämän makeus, lapset ynnä muuta. Vasta sitte, kun hän jo oli +mennyt mies, heräsin. Silloin tuli kauheat tunnon tuskat. Yksin oli +poloinen ollut, minä, Elina, hänen totinen ystävänsä, vieressä, ja +annan vain hukkua. Voi, neiti, ette Te aavista sitä tuskaa! -- Minä +ajattelin häntä yöt päivät. Juoksin kaikki Helsingin kapakat, hienot ja +huonot häntä hakemassa. -- Se oli siihen aikaan, kun minä kannoin +nuorintani. Sentähden tuli poika tähän näköön. + +Rouva Hägg keskeytti hetkeksi kertomuksensa. Näytti siltä kuin hänen +ajatuksensa olisivat luistaneet aivan toisaalle. + +-- Oletteko nähnyt, kysäisi hän äkkiä, -- miten isä katselee sitä +poikaa? Sillä lapsella ei koskaan ole ollut lapsen kasvoja. Ne olivat +ilottomat ja vanhat, jo hänen syntyessään. -- Isä tietää sen. Ja +välistä, kun minä katselen heitä ja heidän yhdessäoloaan, täytyy minun +mennä yksikseni itkemään -- -- -- Hyvä Jumala sentään, kun ajattelee +noita pieniä, viattomia lapsia! Eihän he pyri tänne, mutta heidät +laitetaan vain tulemaan ja annetaan milloin minkinlaiset elämäneväät. + +Rouva Hägg istui ison aikaa äänettömänä, huojutellen ruumistaan +edestakaisin, kuin suuren tuskan vallassa. Mutta kohta kun hän vähän +pääsi tointumaan tarttui hän taas puheen päähän. + +-- Niin, sitähän minun piti sanoa, että sitte kun hän jo oli mennyt +mies, ja kun vielä sattui se onnettomuus, että hän juovuspäissään +joutui junan alle, silloin minä hänet vasta korjasin. Minä olin silloin +leski ja Viljo oli pieni. Otin hänet kotiini ja hoidin kuin lastani. +Sitte kirjoitin hänen omaisilleen. Isä oli aikoja sitte kuollut, äiti +asui erään tyttärensä luona. He olivat luulleet hänet kuolleeksi. Hän +oli pysytellyt piilossa, ettei häntä toruttaisi siitä, mille hän ei +mitään mahtanut, ja sitte senkin tähden, ettei heidän tarvitsisi +hävetä. -- -- Minun kirjeeseeni tuli kumma vastaus: -- Hoida sinä, hyvä +Elina. Ei meillä ole aikaa eikä varoja. Hän on itse jo kauan asettunut +aivan vieraaksi. -- Sillä lailla he kirjoittivat. Minä harmittelin, -- +mutta hoidin. Jonkun ajan kuluttua rupesin kuitenkin ajattelemaan, että +mitä minäkään tässä palkatta. Voinhan minä edes samalla rouvaksi +ruveta. -- Sellaista se oli, hyvä neiti. -- Minä en kaunistele. -- +Liekö se nyt niinkuin sanotaan, niitä Jumalan kouluuttamiskeinoja vai +mitä, mutta sen olen huomannut, että aina kun minä hänen neuvoaan +kysymättä olen ajatellut, että nyt minä asetan asiani oikein hyvin, ja +viisaasti, silloin olen juuri siltä kohdalta hankkinut itselleni +kaikkein suurimmat suruni, mutta siitä myöskin olen saanut kaikkein +jaloimmat opetukset. Joka päivä täytyy minun ajatella tätä, kun vain +silmä sattuu Eeroon tai Hilkkaan. + +-- Hilkkaan, tiedusteli Toini hämmästyneenä. + +-- Niin, nähkääs, hän oli sen kaikkein ensimmäisen lapsi. + +-- Kaikkein ensimmäisen? Minä en ensinkään ymmärrä. + +Rouva Hägg nousi kiivaasti, pyyhkäisi pois kyynelten jäljet kasvoiltaan +ja hypisteli hellästi Hilkan vuoteen ruusunpunaisia, pieniä +nauhakkeita. + +-- Niin, minun elämäni on yhtä kirjavaa kuin tämä huone ja sen +mööpelit, sanoi hän hymähtäen. -- Tässä on Hilkan sängynnurkka, »hänen +huoneensa», niinkuin me sanomme. Ja tällä nurkalla on oma tarinansa. +Nämä plyysi-huonekalut taas ovat siltä ajalta, jolloin minä olin +rehellisen suomalaisen työmiehen vaimona. Ja tuossa on kukat, joita +Eero ja Hilkka yhdessä hoitavat, ja Eeron laittamat kukkatelineet. Ne +ovat sellaisia kuin hän itsekin. Eivät ole mitään ollakseen, mutta ovat +kuitenkin -- kauniimmat kuin monet koreista käyvät. + +-- Minä ymmärrän, sanoi Toini kuin itsekseen. -- Yksinkertaisiin +puitteisiin mahtuu paljo ihmiselämässäkin. -- Mutta mitä te oikeastaan +aijoitte sanoa Hilkasta. + +-- Niin, se on tarina sekin. -- Onko neiti sattunut kuulemaan, että +olen käynyt Amerikassa? Iloisena tyttöhupakkona lähdin sinne. Kepeä oli +mieli, ja olihan sitä vähän ulkonaista koreuttakin. Niin sitte kävi, +että jouduin oikein pahaan paikkaan, nälkäisten herrahunttiloiden +kynsiin. Pääsin kuitenkin pakoon, mutta eräs heistä seurasi jälkiäni, +ja minä poloinen otin uskoakseni häntä. Rakastin niin rehellisesti kuin +sellainen lapsiraukka osaa rakastaa ja luotin siihen, mitä hän minulle +syötti. Mutta kun kerroin hänelle, että olin tulemassa äidiksi, ja +pyysin, että mentäisiin vihille, nauroi hän minulle vasten naamaa ja +kysyi, sopiko sellainen hänen laiselleen, hienolle herralle. Leikkiähän +hän vain oli puhunut. -- Minä olin ensin tulla hulluksi, mutta sitte +kun siitä selvisin, olin sellaisella kohdalla, ettei aivoihini eikä +sydämeeni mahtunut muuta kuin kaksi asiaa. Pelko ja halveksuminen +kaikkea miespuolta kohtaan asui toisella puolella, ja se puoli oli +pimeä. Toinen oli valoisa, sillä siellä asui suuri rakkaus lapseeni. -- +Ette te, hyvä neiti, saata aavistaa, minkälaista se oli. Minusta tuli +ihan parempi ihminen, vain siitä syystä, että toivoin lapseni tulevan +hyväksi. -- Siihen aikaan minä rukoilinkin yhtenään. Unohdukseen se +asia aikaisemmin oli jäänyt -- ja on jäänyt vielä jälestäkin päin, +mutta silloin sitä muistin, kun minun piti rukoilla hyvyyttä +lapselleni. -- -- Hän jäi Amerikkaan, kun tulin kotiin -- hyvään +talteen. Ero oli raskas, mutta hänelle se oli parasta. Sitte vasta kun +menin naimisiin, sain hänet luokseni -- oman, kauniin, pikku tyttöni. + +Rouva Hägg pyyhki taas silmiään. Mutta sitä tehdessään hän huomasi +Toinin katsovan kelloaan. + +-- Neidillä on kiire. Ja minä kun tässä olen puhellut näin pitkään! +Mutta ajatelkaa, että olen odottanut teitä kaiken sen aikaa, kun olitte +siellä ulkomailla. Sentähden se nyt tuli näin purkautumalla. Ja on +sillä toisetkin syynsä, jahka saan puhua. + +-- Kyllä minun nyt kuitenkin pitäisi lähteä. On jo niin myöhä. + +-- Lähdetään, lähdetään. Minä saatan, niin saan puhua loppuun. + +Rouva Hägg haki kiireimmän kautta suojahuivin keittiöstä, heitti sen +hartioilleen ja opasti sitte Toinia pimeän etehisen läpi. + +Kohta kun he portista kääntyivät tielle, alkoi hän taas puhua. -- En +minä suotta aikojani ole tätä kertonut. Sillä on tarkoituksensa, sanon +sen suoraan. Nämä molemmat, joista nyt olen kertonut, ovat monta +kertaa saaneet tämän muuten kyllä pystyssä pysyvän pään painumaan. +Nöyryytyksen laaksoon he ovat minut vieneet, mutta samalla ovat tehneet +minut paremmaksi ihmiseksi. He ovat molemmat niin hyviä ja hienoja. He +ovat kukkasia kasvattaneet minunkin arkisen mieleni peltomaahan. Mutta +minä en voi antaa heille kaikkea sitä, mitä tarvitsevat. Minä olen +tavallinen, typerä työihminen. + +-- Te ette ole typerä. Ette saa itseänne panetella. + +-- Ei, ei, kyllä toiset siitä pitävät huolen. Se on totta. + +Rouva Hägg pysähtyi portin edustalle ja tarttui Toinin käteen kuin +pidättääkseen häntä. + +-- Juuri sentähden, etten itse kykene antamaan heille kaikkea, mitä +tarvitsevat, täytyy minun saada apua. Ja teidän pitäisi auttaa. -- +Sanokaa, tahdottehan? + +Hän puristi Toinin kättä niin voimakkaasti, että Toinilta oli päästä +huudahdus ja katsoi samalla rukoilevan rukoilevasti silmiin. + +-- Kun te vain opitte heitä rakastamaan, sitte käy kaikki kuin +itsestään. Ja rakastamaan opitte, kunhan tahdotte tutustua. + +Toini ei kohta vastannut. Hän oli aivan ymmällä. Rouva Hägg oli +kertonut kerrottavansa niin äkkiä ja avomielisesti, että Toini tunsi +tarvitsevansa vähän aikaa tointuakseen. + +Rouva Hägg pelkäsi ehkä vastaväitteitä. Sentähden hän sanaakaan +sanomatta avasi portin, pyöräytti Toinin yhtäkkiä portista sisään ja +kääntyi samassa itse kotiinpäin. + +Mutta tiellä hän pysähtyi vielä kerran ja nyökäytti päätään kuin +sanoakseen: Muistakaa, mitä pyysin. + + + + +Toinin oli vaikea vapautua siitä omituisesta mielialasta, minkä +Häggillä-käynti oli hänessä herättänyt. Milloin hän ihmetteli +itsekseen, miten paljo sekä sisäisesti että ulkonaisesti kirjavaa +saattoi mahtua näennäisesti tavallisen arkielämän puitteisiin, milloin +kohdistuivat ajatukset siihen, miten hän itse suhtautui tähän +perheeseen ja sen eri jäseniin. + +Kun ajatus pysähtyi tälle kohdalle, heräsi hänessä aina sama tunnelma: +omituinen hämärä aavistus jostain laiminlyönnistä, -- jonka tunteen +järjellistä syytä hänen oli mahdotonta keksiä -- ja samalla +vaistomainen tunne tehtävästä, jota hän ei voinut täyttää. + +Tämä tunne kohdistui varsinkin itse herra Häggiin. Toini oli huvitettu +hyväsydämisestä, iloisesta Elina-rouvasta, jolla arkisuutensa ohessa +oli niin paljo todellista sydämen hienoutta. Pieni amerikkalainen, +jonka elämäntarina nyt oli hänelle uskottu, herätti myöskin hänessä +lämmintä mielenkiintoa. Mutta tuo umpimielinen, maailman rantoja +kiertänyt mies, jonka katse oli synkkä ja epäluuloinen, mitä hän voisi +hänelle _antaa_? Hän tarvitsi toisenlaista apua ja toverin juuri +sellaisen kuin oli saanut. + +Jollei perheessä olisi ollut muita kuin äiti ja tytär, olisi Toini pian +uudelleen pistäytynyt tervehtimään naapureitaan. Mutta tuo +teräväkatseinen raajarikko raukka, jolle olisi pitänyt jotain antaa, +vaikka ei ollut annettavaa, pidätti Toinia. + +Pari päivää Häggillä käyntinsä jälkeen sai Toini pitkän, sisältörikkaan +kirjeen neiti Tollilta. Kirje oli päivätty 8/8 ja kirjoitettu +Zürichbergissä. Se uhkui iloa, kiitollisuutta ja sitä suurta, valtavaa +rakkautta, joka oli kirjoittajan elämän keskus. + +Toinin täytyi hymyillä, kun hän luki neiti Toliin kuvauksia siitä, mitä +ainetta hän nykyään tutki ja mitä tuo tutkistelu oli hänessä +vaikuttanut. + +-- Me olemme täällä, tässä ihanassa paikassa, kirjoitti hän, missä sekä +alppien puhdas ilma että se ajatuspiiri, joka meitä täällä ympäröi, +tuntuu saarnaavan raittiutta. On niin kummallista ajatella, että vielä +äsken olin aivan vieras sen suhteen, missä pian toivon olevani +rikkiviisas. Kun me ensi kertaa keskustelimme raittiusasiasta, elin +vielä siinä uskossa, että sitä ajoi kourallinen intoilijoita. Te +selititte minulle asiaa rakkauden velvoittavaa vaatimusta silmällä +pitäen. Nyt olen tällä alalla jo siksi paljo lukenut ja oppinut, että +uskallan olla toista mieltä kuin Te. Mitä itsekäs maailma välittää +rakkauden suuresta laista. Jos siihen vetoamme, ei monikaan kallista +korvaansa puheellemme. Mutta asia on tärkeä. Siinä on niin paljo +järkeä. Sillä on taloudellinen, yhteiskunnallinen, siveellinen ja tiesi +mitkä kaikki painavat puolensa. Näistä täytyy puhua, näistä levittää +tietoa ja näihin vedota. Se tepsii, sillä tieto on valtaa. + +Ettekö te huomaa, että olen ollut ahkera senjälkeen kun erosimme? Minun +täytyy oikein hymyillä itselleni, kun ajattelen, mitä kaikkea tässä +suhteessa olen ehtinyt. Hymyilen, sillä kaikki tämä todistaa vain +rakkauden ihmeitä aikaansaavaa voimaa. + +Te ette voi aavistaa, rakas neiti, mikä mahti rakkaus on, mikä +ihmeellinen ja ihmeitä tekevä voima. + +Olen iloitseva enemmän kuin voin sanoakaan, jos Te joskus +ilahduttaisitte minua sillä tiedonannolla, että kokemuksesta olette +oppinut ymmärtämään tämän. Sillä sanottakoonpa mitä tahansa -- ainakin +naiselle rakkaus yksin on elämää. + +Minä tiedän, että pudistatte päätänne ja väitätte vastaan. Mutta +minä en siitä välitä. Minä olen kokeneempi ja sentähden myöskin +ymmärtäväisempi -- tässä suhteessa -- kuin Te. + +Sulhaseni lähettää Teille sydämelliset terveisensä. Minä en uskalla +ruveta puhumaan siitä, miten se hieno puna, joka alkaa palata hänen +poskilleen, saa sydämeni sykkimään ilosta. Se aine veisi liian paljo +aikaa. Sanon vain, että katselen sitä kuin aamua odottava sarastuksen +ensi säteitä. Ja minä kiitän, kiitän ylitsevuotavasta sydämestä onneni +aamusarastuksesta. + +Eilen oli meillä erityinen juhlailta, josta vielä sananen. Tänne sattui +tulemaan joukko tanskalaisia ylioppilaita. Koko täkäläinen yleisö oli +kokoontunut pihamaalle ja parvekkeille, kuuntelemaan heidän lauluaan. +He lauloivat laulun toisensa jälkeen niin innokkaina, että jo +hämärsi ennenkuin lopettivat. Laulujen joukossa oli osa eräästä +raittiuskantaatista. En voi sanoa, mitä tunsimme, sulhaseni ja minä, +kun tämä maamme valkolakkinen laulajaparvi voimakkaasti kajahdutti +ilmoille: For Slägtens Helse og Hjemmenes frid vi kalder tili strid. + +Me istuimme käsi kädessä parvekkeella, enkä häpeä sanoessani, että +itkimme molemmat, itkimme ilosta siitä, että kuilun äärimmäiseltä +partaalta olimme päässeet pelastumaan ja saaneet onnemme pelastetuksi. + +Tunsimme molemmat, että meillä jos kellään oli oikeus: for Slägtens +Helse og Hjemmes frid att kalde tili strid. + +Oma kokemuksemme antoi meille tässä suhteessa silmävoidetta. +Rakkautemme neuvoi meille tietä. + +Siihenkö siis kaikki lopulta kiertyy, että rakkaus tässäkin taistelussa +on kaikkein voimakkain ase, joskaan se ase ei helposti pysty +itsekkäisyyden kylmentämiin sydämiin? + +Mutta kun pystyy -- silloin on voitto taattu. + + * * * * * + +Toini sulki miettiväisenä kirjeen. Siinä oli niin paljo, liiaksi paljo. +Hän ei kyennyt selvittämään itselleen, mitä kaikkea hän tunsi. Hän +iloitsi heidän kanssaan, jotka itse olivat pelastuneet ja saaneet +onnensa pelastetuksi. Hän riemuitsi tästä totuuden voitosta ja näistä +uusista ase- ja aatetovereista, jotka nyt olivat rintamaan astuneet. +Mutta kaiken tämän rinnalle kohosi vastustamattomalla voimalla ne +ajatukset ja kysymykset, jotka neiti Toll kirjeessään oli kohdistanut +suoraan häneen: + +»Tulen iloitsemaan, kun kuulen, että olette oppineet ymmärtämään, mitä +rakkaus on, sillä naiselle on yksin rakkaus elämää.» + +-- Lapsi, lapsi sinä olet, puheli hän itsekseen, sinä, joka rakastat ja +omistat. Rakastaa omistamatta, se kypsyttää, vanhentaa ja tekee +sittekin onnelliseksi. + +Hän säpsähti omaa ajatustaan. Oli kuin tietoisuus siitä, että hänen +olemassaolonsa oli Eilert Olsenille onnen ja avun lähde, nyt olisi +esiintynyt hänelle enemmän elämää täyttävänä kuin koskaan ennen. + +Mitä siitä, pääsikö hän ulkonaisesti rikkaaseen ja rikastuttavaan +elämäntyöhön tai tuliko hänen vastaisuudessakin viettää päivänsä +kotikarsinan puolipimennossa. Hänellä oli elämäntehtävä, kun hän +olemassaolollaan oli avuksi hänelle, jota rakasti. Olihan siinä +tehtävää tarpeeksi! + +Toini tutki, tarkasteli ja paloitteli. + +Oliko neiti Toll siis oikeassa? Oliko rakkaus naisen elämän syvin +sisällys ja salaisuus? Ja siinäkö oli ero miehen ja naisen välillä, +että mies tahtoi antautua työlle ja aatteelle, nainen henkilölle, +persoonallisuudelle? + +Vahvistiko hänen oma kokemuksensa tätä väitettä? + +Eikö se, mitä hän tunsi, johtunut ainoastaan siitä, että se, mitä hän +vasta oli kokenut, nyt eli niin voimakkaana hänen sisimmässään. Kun +ennättäisivät tyyntyä nämä suuren onnen ja suuren surun nostattamat +laineet, eikö hän silloin tuntisi, että tärkein tekijä ajallisen onnen +saavuttamiseksi sittekin oli oikealle alalle joutuminen, kokemus elämää +täyttävästä ja omaksi ottavasta kutsumuksesta? + +Toini hääti ajatukset luotaan. Hän ei tahtonut muistella mennyttä ja +tutkia tulevaisuutta, niin että unohtuivat nykyhetken velvollisuudet. +Hän koetti entistä tarkemmin pitää silmällä, millä voisi tätiään auttaa +ja ilahduttaa. Hän antoi Kaisalle tilaisuutta pitkiin, mieltä +keventäviin keskusteluihin. Joka suhteessa hän koetti niin paljo kuin +mahdollista eläytyä entisiin velvollisuuksiin ja entisiin oloihin. Hän +tahtoi velvollisuuksien täyttämisellä karkoittaa turhat kysymykset ja +säästyä kuuntelemasta sairaudekseen, mitä soittivat ne suuret kellot. + +Toini istui tätinsä luona lukien hänelle ääneen, kun posti toi +ensimmäisen kirjeen Eilert Olsenilta. Sanoja siinä ei ollut paljo, +mutta joka sana sisälsi sitä enemmän. Se oli todella ystävän käden +ojennus. Hyvin vähän hän kertoi itsestään, mutta oli kuin hän olisi +aavistanut, miten raskasta Toinilla oli. Sentähden hän tahtoi kättä +ojentaa, saadakseen sanoa: älä väsy. + +Samana päivänä, jolloin Toini oli kirjeeseen vastannut, istui hän +iltapäivällä huoneessaan, järjestellen laatikoitaan. Hänen käteensä +sattui silloin »Kirjeitä tuntemattomalle ystävälleni». Hän rupesi +lukemaan. Sitte hän tarttui kynään ja kirjoitti hetkeäkään arvelematta: + +(Jälleen kotona.) -- Minun täytyy vielä kirjoittaa sinulle, kerta ja +viimeinen. + +Miksi niin? + +Minun täytyy olla rehellinen. Kun nyt kynään tartun, kysyn itseltäni, +oletko sinä, ystäväni, enää tuntematon? Enkö tiedä, kenen kasvot +minulle esiintyivät, samassa kun tartuin kynään? + +Sen tiedän. Ja kuitenkin kysyn, oletko sinä se? Kysynpä vielä +enemmänkin: Kysyn, pitääkö entinen uskoni paikkansa sielujen +yhteenkuuluvaisuuteen nähden? Vai onko niin, että me lyhytnäköiset +rakentelemme määritelmiä, mutta rikas, kaavoihin kangistumaton elämä ne +särkee? + +Lakeja ei voida laatia niin monta, ettei elämä rikkaudessaan tarjoaisi +ilmiöitä vielä enemmän, kokemuksia ja oloja, jotka kohoavat joka +järjestelmän yläpuolelle. + +Niin kauan kuin syrjästä katselee elämää, voi ehkä määritellä ja pistää +kaikki tiettyyn paikkaan niinkuin laudakolle. Mutta kun siirtyy +syrjästä keskustaan, kun kokemukset tulevat, kun tulee elämä, silloin +ei enää voi määritellä, sovittaa kaavoihin ja luokitella. + +Jos nyt olettaisin, että se usko, jonka ohjaamana aloin kirjoittaa +sinulle, ystäväni, että se on oikea, mitä minun silloin on uskottava +sinusta, jonka kuva minulle hymyilee niin siunatun kirkkaasti koko ajan +minun kirjoittaessani tätä? Uskallanko sanoa, että olet se ystävä, +jonka olemassaoloon olen uskonut niin vahvasti, että jo ennenkin olen +kuin aavistanut henkesi läheisyyden? Ja siinäkö onkin syy siihen, että +kohta niin tutulta tunnuit? + +Sydämeni riemuitsee: sinä se olet, sinä se olet. Järkeni sanoo: minä +tiedän, mitä sinä olet minulle, mutta mistä tiedän, oletko sinä se yksi +ja ainoa? Voisinhan joskus tavata jonkun toisen. + +Pudistan päätäni tätä kirjoittaessani, mutta kirjoitan kuitenkin. + +Ja kun kirjoitan epäilykseni tähän, tulee minun niin haikean ikävä +sinua, sinä rakas. + +Koetan luoda kuvasi eteeni niin selväpiirteisenä kuin mahdollista. Näen +sinut, kun kuljet kodissasi suuren surun ja räikeitten ristiriitojen +kuormaa kantaen. Tyyni on olentosi, kirkas katseesi. Paljo et puhu. +Tiedät, ettei sanojasi ymmärrettäisi, ettei niitä tarvita. Ei saa +kukaan aavistusta siitä, mitä sisimmässäsi piilee, kun he eivät ymmärrä +olentosi suoraa, yksinkertaista todistusta siitä. Olet kodissasi, kuten +sanotaan, lukittu kirja, mutta et sentähden, että kylmän ylpeänä et +luoksesi laskisi, vaan sentähden, että ympäristösi ei ole +lukutaitoinen. + +Näen sinut sitte koulussasi. Se on pyhä maa sinulle, sillä sinä olet +siellä elämäntehtävääsi täyttämässä. Kuljet sielläkin hiljaisena, +vaiteliaana, mutta silmäsi puhuvat, ja koko olentosi heijastaa sitä +rikasta elämän ymmärtämystä, joka vetää nuorten mielet puoleensa. Joka +pikku tapahtuma sinun ja oppilaittesi välillä selvitetään, ei +koneellisesti, vaan siten, että sekin osaltaan rakentaa ystävyyden +lujaa siltaa sinun ja heidän välilleen ja tulevat kylvetyiksi ne +henkisen perinnön siemenet, joilla sinun ja monen muun täytyy mieltään +lohduttaa, kun näkee, miten usein se perintö, jonka perustuksena on +ulkonainen yhteenkuuluvaisuus, tuottaa ihmislapsille sulaa tuskaa ja +turmiota. + +Tällainen sinä olet, sinä hiljaisuuden ystävä. Syvälle ovat sydämesi +juuret painuneet ijäisyyden maaperään, sentähden teet sinä Jumalassa +voimatöitä. + +Sinulle olen oikeastaan puhunut koko ajan, kirjoittaessani. En +sentähden voi pettää itseäni, uskottelemalla itselleni, että nyt +kirjoitan tuntemattomalle. + +Katsellessani kuvaasi tunnen, että rakastan, rakastan ainakin siten, +että tiedän, että sinä, yksinäisyyden ystävä ja hiljaisuuden harras +heimolainen, olet kaikista ihmisolennoista, joita tähän asti olen +tavannut, se, jonka kanssa olen tuntenut kaikkein syvintä sisäistä +yhteenkuuluvaisuutta. + +Mutta kun uudelleen kysyn itseltäni: rakastanko, rupean epäröimään, +sillä rakkauteni on niin toisenlaista kuin se, mitä olen nähnyt +elämässä. + +Kun ajattelen yhdessäoloamme, luulen uskaltavani sanoa, että se oli +»koskematonta». Se oli lämmöstään huolimatta sukua syvien vesien +raittiille viileydelle, sukua sen suurelle hiljaisuudelle. Ja vähän +saman tapaista on myöskin rakkauteni. Se ei pyydä sinulta muuta kuin +mitä olet antanut ja yhä annat. Minä vain kiitän ja siunaan sinua +siitä, että olet olemassa elämäni rikastuttajana. + +Joku sanonee ehkä: se joka puhuu noin, hän rakastaa koko olennollaan. + +Onko sitte luonnotonta, että minä en pyydä enempää? Eihän rakkaus +rajoja tunne. + +Enkö siis rakasta? Vai todistaako tämä vain sitä, etten elämää ymmärrä +sukupuoliolentona, vaan ainoastaan ihmisenä. Ehkä se on puute, ehkä +luonnotonta, mutta mikäli olen toisten kokemusten avulla voinut tutkia +elämää, olen tullut huomaamaan, että kun ihmiset rakastavat toisiaan +sukupuoliolentoina, on tuo rakkaus usein tuhoavaa, repivää, melkein +raatelevaa. + +Se, mitä minä sain ja mitä minä tunnen, on suloista, elämää edistävää +kuin keväinen sade auringon paistaessa, se on tietäni valaiseva +kirkkaus, joka tulvehtii itse valon lähteestä, se on raitista, +vahvistavaa kuin ilma alppien ylängöillä. + +Jos ero sen välillä, rakastammeko sukupuoliolentoina vaiko ihmisinä, on +tällainen, eikö olisi voitto ihmiskunnalle jos opittaisiin rakastamaan +ihmisinä? + +Mutta mikä olisi seuraus? Olisiko se yksinomaan hyvä? + +En uskalla tehdä johtopäätöksiä. Minä vain kysyn. + +Toini laski kynän kädestään ja jäi, leuka käden varaan painuneena, +tuijottamaan ulos ikkunasta. Silloin sattui hänen katseensa pieneen +ihmisolentoon, joka seisoi keskellä tietä, herkeämättä tuijottaen +häneen. + +-- Viljo -- huudahti hän hämmästyneenä ja nousi. Mitähän asiaa hänellä +oli? Ja miten kauan lie jo seisonut tuossa? + +Toini avasi ikkunan ja kutsui sisään. Jokin outo jäykkyys lapsen koko +olennossa pisti hänen silmiinsä, ja kun poika ei näkynyt liikahtavan +paikaltaan, kiiruhti hän portille. + +-- Päivää, pikku Viljo, mitä kuuluu? + +Poika ei vastannut. Hänen vanhoilta näyttävät kasvonsa näyttivät vielä +tavallistakin vanhemmilta, huulet olivat lujasti yhteen puristetut ja +pelokkaina tuijottivat silmät Toiniin. + +-- Mitä nyt on tapahtunut? Etkö voi puhuakaan, pikku raukka? -- Toini +veti hänet rohkaisevan ystävällisesti puoleensa. + +-- Isä on niin kipeä, -- änkytti lapsi. -- Hän hukkui -- + +-- Hukkui? Mitä sinä sanot? + +-- Äiti ei tiedä, -- koetti hän taas saada sanotuksi. + +-- Tule, tule. Mennään yhdessä. -- Toini tarttui pojan käteen ja avasi +portin. + +Oli jo ilta. Keittiössä, johon Toini ja Viljo ensimmäiseksi astuivat, +oli hämärä. Hellassa paloi tuli. Heikki, vanhempi pojista, seisoi +tulelle asetetun vesikattilan vieressä, tuijottaen kiihkeästi veteen +kuin siten sen kiehumista jouduttaakseen. Hän oli itkenyt. Toini näki +sen tervehtiessään. + +-- Mitä täällä on tapahtunut? Viljo ei voinut selittää. Hän puhui +hukkumisesta. Mutta eihän se voi olla mahdollista? + +-- Ei, ei! Heikki puhui selvään ja lujasti kuin äänen lujuudella +voittaakseen liikutuksensa. -- Mutta ihme oli, että isä pelastui. Me +olimme olleet kalassa isän kanssa. Sitte isä tahtoi vielä jäädä +onkimaan, mutta käski meidän mennä kotiin, kun täällä oli töitä. -- +Viljokin, joka aina muuten on isän kanssa, tuli pois, kun isä käski. -- +Sitte kun vähän ajan perästä tulimme katsomaan, oli venhe kumollaan ja +isä vedessä. Järvellä päin näkyi vene, josta kuului hoilotusta. Oliko +siinä juopuneita vai muuten pahanilkisiä, olivatko he kaataneet veneen +vai isä itse jollain tavoin siitä suistunut, sitä ei kukaan vielä +tiedä. + +-- Joko vesi kiehuu? -- Hilkka tuli hätäisesti viereisestä huoneesta. +-- Neiti, Te -- Häneltä pääsi itku. + +-- Voi lapsi parkoja, miten olette säikähdyksissänne. Mutta eihän se +ihmekään ole! -- Toini siveli hellästi itkevän tytön hiuksia. + +Heikki katsoi taas kattilaan. Toini oli varma siitä, että hän koetti +salata kyyneleitään. + +Pikku Viljo vain seisoi kyyneltä vuodattamatta ja jäykkänä sisarensa +vieressä. + +-- Äiti tahtoisi isälle lämmintä kylpyä, selitti Hilkka pikkuvanhaan +tapaansa. -- Isää viluttaa niin että hampaat kalisevat. + +-- Sano äidille, että olen täällä ja tahdon auttaa, miten vain voin. + +-- Ettekö tule sisään, neiti? + +-- Ei, en minä nyt. + +Vähän aikaa sen jälkeen, kun Hilkka oli vienyt Toinin terveiset +äidilleen, tuli rouva Hägg itse keittiöön. Hän hyrähti heti itkuun, +nähdessään Toinin. + +-- Tällaista on nyt meillä, nyyhkytti hän, painuen läheiselle tuolille. + +-- Onhan se kovin surullista, mutta sittekin on syytä olla kiitollinen, +kun Jumala näin varjeli -- + +-- Ei sitä tiedä, -- keskeytti rouva Hägg. -- Hän on niin heikko. +Sellainen raihnainen ruumis -- tietäähän sen. + +-- Jos vain voisin auttaa, tahtoisin niin mielelläni, sanoi Toini. -- +Ottaisinko lapset meille, -- tai jonkun ainakin? + +-- Ei, hyvä neiti. Ei kukaan heistä lähde isän luota. Hän on paras, +mitä meillä on. Kyllä me nyt pysymme yhdessä. + +Rouva Hägg puristi Viljoa itkien rintaansa vastaan, ja Hilkka painui +nyyhkyttämään päänsä äidin olkaan. Heikki katsoi taas kattilaan. + +-- Jos tarvitsette jotain, niin annattehan tietoa, pyysi Toini. -- +Voitte mihin aikaan tahansa koputtaa ikkunaani. + +-- Kiitoksia, kiitoksia! -- Rouva Hägg oli jo puolitiessä menossa +sairaan luokse. + +Toini valvoi myöhään sinä iltana. + +»Paras, mitä meillä on» -- ja se paras oli ränstynyt mies raukka, jonka +hänen omaisensa olivat hylänneet. Sellaista oli elämä ja sellaista +rakkaus! Hukkaan kuluneeksi sanottiin tavallisesti tällaista elämää, +mutta tässä pienet lapset ja elämän kirjavuutta kokenut nainen itkivät +tätä miestä, itkivät häntä parhaimpanaan, sinä, joka »kukkia oli +kasvattanut arkisen mielen peltomaahan». + +Varhain seuraavana aamuna Toini kävi tiedustelemassa sairaan vointia. +Lääkäri oli silloin juuri käynyt siellä ja sanonut keuhkokuumeen +alkaneen. Hän oli pudistanut päätään, puhuen heikosta sydämestä ja +sairaan yleisestä, huonosta terveydentilasta. + +Toini tunsi, ettei hän nyt voinut auttaa, sentähden hän poistui. Mutta +tämän jälkeen hän pistäytyi monesti päivässä tiedustelemassa, mitä +kuului. + +Kun hän kolmannen päivän iltana astui keittiöön, oli siellä hiljaista +kuin haudassa. + +Hän säpsähti. Mitähän tämä tiesi? + +Kun ei ketään kuulunut, läheni hän varpaillaan sairashuoneen ovea ja +raotti sitä. + +Pienen, lyhyen sohvan nurkkaan olivat Helmi ja Viljo painuneet. Poika +oli nukahtanut sisaren polvelle. Nojaten päätään sohvan kaidetta +vastaan oli Helmikin vaipunut uneen. Ainoa, joka valvoi, oli Hilkka. +Hän oli asettunut vuoteen jalkopäähän, pienelle, matalalle jakkaralle. +Hänen epäjärjestykseen joutuneet, vaaleat kiharansa muodostivat kuin +sädekehän kauniitten kasvojen ympärille, ja sinisilmissä, jotka +herkeämättä olivat sairaaseen kääntyneet, loisti kostea kiilto. + +Toini painoi hiljaa oven kiinni. Uusi tarkastus keittiössä oli yhtä +tulokseton, samoin vilkaisu vierashuoneeseen. Talon emäntää ei näkynyt +missään. Vihdoin Toini kuuli liikettä puuvajasta ja avatessaan oven +näki hän Heikin puita pilkkomassa. Mutta ei tietänyt poikakaan äidistä +mitään. + +Ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin hakea puutarhasta. + +Kiiruhtaessaan pientä lehtimajaa kohti, kuuli Toini äänekkäitä +nyyhkytyksiä, ja kun astui lehtimajan ovelle näki hän rouva Häggin +painuneena puutarhapenkille, hillittömän itkun vallassa. Hänen +vieressään huomasi hän pienen paperikäärön. + +-- Hyvä rouva Hägg, onko miehenne huonompi? Toini asettui hiljaa +itkevän viereen. + +Vastaukseksi hän sai ainoastaan pitkän, haikean nyyhkytyksen. + +-- Hän näkyy nukkuvan. Eiköhän se ole hyvä merkki? + +Rouva oikasihe, nielasi rohkealla ponnistuksella esiin tyrskähtämässä +olevan kyyneltulvan ja sanoi äänellä, joka ilmaisi, ettei tässä ollut +vastaansanomista. -- Hän kuolee, minä tiedän sen, minä tunnen sen sekä +sielussani että ruumiissani. + +-- Onko lääkäri käynyt toistamiseen? + +-- Kävi. Tuottaisin hänet vaikka joka päivä. -- Tahdon koettaa, mitä +ikinä vain voin. -- Ei tohtori puhunut paljo, mutta katse puhui -- sitä +samaa, mitä itsekin tunnen. + +-- Onko miehellänne paljo tuskia, tiedusteli Toini. + +-- On usein, toiste on taas niin heikko, ettei voi valittaakaan. Mutta +viime yönä tuli sellaiset ihmeelliset voimat. Hän puhui niin paljo -- +välistä houreissaan, välistä selvänä. -- Teistäkin hän puhui. -- Ääni +pyrki värisemään. -- Te olette tavanneet toisenne ennen. Hän muistaa +sen, vaikka ette te muista. Hän on siitä kirjoittanut tähän ja +muutakin -- -- + +Pitkä, haikea nyyhkytys katkaisi taas lauseen kesken. -- Minun piti +saada lukea -- ja antaa -- teille ja -- + +Toini tarttui paperikääröön, joka penkiltä oli vierähtänyt maahan. +Hänen kätensä vapisi. + +-- Minä en voi lukea -- ottakaa se. -- Rouva Hägg kuivasi kyyneleitään. +-- Olen jo itkenyt täällä ison aikaa -- ehkä hän on herännyt. -- Hän +voitti silmänräpäyksessä liikutuksensa, painoi vain kiireisesti Toinin +kättä ja kääntyi sitte menemään melkein juoksujalkaa sairaan luokse. + +Hämärtyvän kesäillan valossa omassa huoneessaan Toini avasi saamansa +paperikäärön. + +»Tytölleni», hän luki päällekirjoituksena. + +-- Jossain sanotaan »Syvyydestä minä huudan sinua». -- Liekö seuraava +sana »Jumala» -- sitä en muista. Enkä minä sitä sanaa tarvitsekaan, +sillä minä en tiedä, onko sinua olemassakaan, sinä ihmisten Jumalaksi +kutsuma maailmojen luoja. Mutta nuo sanat sopivat joka tapauksessa +minulle. Syvyyksistä minäkin huudan. Hätäni, huonouteni ja kovan +kohtaloni syvyyksistä. Huudan: ketä? -- Ehkä vain huudan rintaani +ahdistavassa tuskassa lievitystä saadakseni. Huudan, kun minulle ei ole +annettu sitä lievitystä, minkä muut ovat saaneet, kun he sanoin voivat +mieltään keventää, sanoin kuormansa uskoa toisen kannettavaksi. Minulla +joka riemu ja joka tuskan tunne vain puristuu kovaksi paakiksi rintaan +kuin lumipallo suojailmalla. Mutta sitä paakkia en voi sanoilla +toiselle heittää, vaan se jää sisimpääni, siellä kasvaen kuin +lumivyöry, joka alleen on tukehuttaa. Siksi minä hädässäni huudan. + +Mutta huudanko minä sitte toivomatta vastausta keltään. Onko +huutamisenikin yhtä toivotonta kuin koko olemassaoloni? Ehkäpä on. +Olisihan se johdonmukaista. Mutta sittekin kytee sisimmässäni toivo, +että huutoni kerran saavuttaisi sinut, tyttöni, ainoani, johon todella +elämässä olen toivoni kiinnittänyt. + +Ainoastaan kerran näin sinut, mutta unohtumattomana sinä jäit mieleeni. +Sinä olit hyvä ja hellä etkä herättänyt minussa masentavia etkä +kiusaavia ajatuksia. Sinä päinvastoin otit kuin kädestäni ja autoit +eteenpäin, sinä, hyvä, tyyni tyttöni. + +Käärö valahti Toinin kädestä ja hän painui ajattelemaan. + +Herra Häggin omituiset kysymykset muistuivat hänen mieleensä, ja niiden +avulla hän vähitellen pääsi perille. Hän muisti sen kesäisen päivän, +jolloin hän nuoren, ujon ylioppilaan saattamana oli kulkenut parisen +kilometriä, matkalla avomielisesti keskustellen. + +Kaiken, viimeksi koetun yhteydessä se herätti sydäntäkouristavan tuskan +tunteen. Mutta nyt ei ollut aikaa sitä ajatella. + +Toini käänsi lehden ja jatkoi toisesta kohdasta: -- Istun yksin +kylmänikävässä ylioppilashuoneessani. Ikävän kolkko on ympäristöni, +ikävämpi, apeampi mieleni. Luisun huimaavaa vauhtia alaspäin. Isän +kuoleman jälkeen on kuin ei mikään minua enää pidättäisi. Kaikki muut +meikäläiset ymmärtävät toisiaan, minä yksin olen lasten laumassa musta +lammas. Äiti ei ole koskaan ymmärtänyt eikä rakastanut minua. Mitäpä +sitä jokaiselle riittäisikään, kun on sellainen liuta ympärillä. Ei +kukaan omaisistani sure, vaikka vähitellen häviänkin teille +tietymättömille. Itse puolestani en kuitenkaan vielä tyynesti voi +kuvitella tällaista osaa itselleni. Ihminen pitää itseään muka liian +hyvänä sortuakseen. Uskoo tahtovansa ja voivansa elämässä saada jotain +aikaan. Ja mistähän syystä? Jos ihminen uskoo olevansa Jumalasta +alkujaan, silloin ymmärrän, että hän uskoo suuruuteensa, mutta mitä +arvoa on yksilöllä, josta kuolema tekee lopun niin tyyten, ettei jää +muuta hänestä jäljelle kuin kourallinen tuuleen haihtuvaa tuhkaa? + +Jos taas olen Jumalasta, silloin pitäisi mielestäni olla uskoa, joka +ulottuu niin etäälle, ettei sillä, yhtä vähän kuin toivolla, ole +rajoittavia rantoja. Voiko se, mikä on Jumalasta, koskaan kuolla? Jos +minulla olisi vaikka tuhat elämää ja hukkaisin ne kaikki, eikö se, mikä +on Jumalasta, sittekin pelastuisi, astuakseen jumalallisen voitokkaana +yli turmeluksen aaltojen, kulkien sitä kirkkautta kohti, jota varten se +on luotu? + +Onko tämä hulluutta? Eikö se päinvastoin antaisi arvoa jokaiselle +onnettomalle elämän lapsipuolelle -- --? + +Minä en tiedä enkä jaksa ajatella. Aivojani särkee. Ohimot takovat +jyskyttäen. Olen taas ison aikaa viettänyt hurjaa ja kurjaa elämää. Nyt +se tympäisee ja mieltä etoo. -- Oikeastaan en koskaan ole ollut +taipuvainen uskomaan suuria itsestäni, -- en siis myöskään uskomaan +suurta alkuperästäni. Jo lapsena oli minulla se tunne, että kaikki, +johon tahdoin ja johon olisi pitänyt tarttua kiinni, liukui kuin +käsistäni, ja se, mitä pelkäsin ja pakenin, se minut yllätti. En voi +sanoa, että uskoin ennakolta määrättyyn välttämättömyyden lakiin. Minä +vain uskoin oman poveni outoon, ahdistavaan aavistukseen. + +Päätin eilen ruveta elämään ihmisiksi. Kävin Elinaa tapaamassa -- avun +toivossa tietysti, sekä rahallisen että muunlaisen. + +Rahaa sain -- sekä kiireessä annetun, ystävällisen läksytyksen. Apu jäi +tulematta. Hänellä oli omat asiansa mielessä. + +Tänään en uskalla lähteä ulos. Pysyttelen arestissa. Pelkään itseäni ja +pelkään kompastuskiviä. Nyt myönnän sen. Mutta toiste panee luonto +vastaan. Ylpeys kuohahtaa. Miksi minä pelkäisin? Eihän minulla ole +syytä siihen enemmän kuin muillakaan. + +Mutta kun huomaan kuitenkin pelkääväni, puren hammasta ja kiroon +ihmisiä. Osaisin minäkin kulkea ja osaisinpa vielä toimittaakin jotain, +jos tie olisi tasaista ja ihmiset ojentaisivat kättä toisilleen, puhuen +rohkaisevan iloisesti: tule, minä autan. Mutta nyt he nauravat ja +rähisevät, niin ettei kukaan huomaisi, kun he kaivavat kuoppia pimeään, +ja kun he sen ovat tehneet, kilistävät he lasejaan ja sanovat: +terveydeksi. + +Niin et sinä tehnyt etkä tekisi koskaan, kaunis, valkea tyttöni. + +Minä olen yksin arestissa ja minua palelee. Ei kukaan minua muista, ei +kukaan jouda apuaan antamaan. Sentähden pakenen minä sinun luoksesi. +Minä tahdon edes hetken lämmitellä sen muiston ääressä, jonka sain, kun +rinnallasi kuljin, lämmitellä siinä kuin mieron väräjävä lapsi toisten +lämpimän lieden luona. + +Ensin luulin, että tuon hetken elähdyttämänä jaksaisin kulkea vaikka +matkan päähän. Se kerta oli oikeastaan ensimmäinen, jolloin rohkenin +uskoa, että ehkä minäkin voisin elämässä onnellisesti suoriutua. + +Uskoa se ei oikeastaan ollut, mutta toivoa kuitenkin. + +Kun sitte ymmärsin, etten pitkällekään päässyt sen muiston varassa, +koetin uskoa tulevaisuuteeni uskomalla, että tiemme pian taas +yhtyisivät. + +Nyt, tänä pitkänä arestipäivänäni kysyn itseltäni: vieläköhän ne +koskaan käyvät yhteen? Ja löydänköhän silloin sinut sellaisena kuin +sinua nyt muistan ja ajattelen? -- -- -- + + * * * * * + +Toinin katse sumeni kyyneliin. Nyt hän ymmärsi, mistä oli kotoisin tuo +outo, ahdistava tunne vaatimuksesta, jota hän ei voinut täyttää, +tehtävästä, joka kävi yli voimain. Nyt hän näki selvemmin kuin koskaan +ennen sen apua rukoilevan käden, joka syvyyksistä kurottautui häntä +kohden. + +Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni jatkamaan. + +-- Ympärilläni on pimeää, minä en lähde hakemaan ainoastaan lämpöä, +vaan myöskin valoa siitä muistosta, minkä sinä minulle annoit. Voi +kuinka se oli valoisa ja kirkas, se juhannusyö, mikä seurasi sitä +päivää, jolloin olin sinun kumppaninasi kulkenut! Minua oli vaivannut +sen talon nuorisojoukon vallaton iloisuus. Sellaisen joukon keskellä +tunsin aina erakkouteni. Iloremakkaa oli kestänyt ja kesti +seuraavanakin päivänä, mutta juhannusaattona ja yönä oli niin ihanan +hiljaista. + +Olimme saaressa, suuren kokkotulen ympärillä. Kokko oli rakennettu +korkeaksi ja tulipatsas muodostui loimutessaan metsän keskellä, +aukealla paikalla, ylevän juhlalliseksi. Ahneina, muodoltaan ihanan +vaihtelevina leimahtelivat liekit sinistä kesätaivasta kohden. +Valkopukuisia nuoria liikuskeli tulen ympärillä, mutta hiljaisina, +sanoisinko hartaina. + +Silloin tällöin vain heiteltiin risuja lisäksi valkeaan, ja joka +heitolla, joka pani kokon ainekset liikkumaan, singahti kimppu säkeniä +korkealle taivasta kohti. + +Saaren ympäriltä, hienon lehtiverhon läpi pilkisteli kesäyön +kirkkaudessa kimeltelevä järvi. Siellä täällä liukui valkoiseksi +maalattu venhe äänettömän hiljaa kirkasta pintaa pitkin. Nuoret +kokoontuneina ryhmään kaijuttelivat laulun toisensa jälkeen, +surunvoittoisen suomalaisen laulun, vienon kuin juhannusyön ihmeellinen +kirkkaus. + +Suuren riippakoivun juurella istui nuori mies. Kun laulu vaikeni, antoi +hän jousensa juosta notkahdella, ja viulusta virtasi ihmeellisen ihana +sävelrikkaus, hellä, mutta voimakas samalla, sopusointuisa, mieltä +ylentävä ja niin lumoava kuin se ihmeellinen kesäyön valkeus, joka +meitä ympäröi. + +Sellainen oli se ilta ja yö -- ihanin elämässäni, se, jonka sain +viettää tavattuani sinut, tyttöni hyvä ja herttainen. -- + +Minä viluinen lapsi lämmittelen tämän tulen ääressä, lämmittelen siksi, +kunnes jälleen tapaamme toisemme. + + +Yöllä 12/2. -- Minä tulen taakkoineni, synnintunnustuksineni luoksesi, +tyttöni. Minä ryömin jalkojesi juureen, siinä on minun katumus- ja +rukousjakkarani. + +Kynttilä palaa lekoittaa tässä vieressäni. Ikkunasta tuntuva tuulen +henki sitä tuon tuostakin heilauttaa sinne tänne. Sen himmeä valo +tunkee vain heikosti huoneen perälle, missä suuret mustat varjot +yölintuina liikuskelevat. + +Oskar veli kuorsaa voimakkaasti vuoteellaan. Seinän toiselta puolen +kuuluu samanlaisia maanalaisia ääniä. -- Toiset nukkuvat. Unella he +antavat ruumisrukalleen sovitusta aikaisemmasta pahoinpitelystä. Minä +vain en saa nukkua. Kaamea tunne minua valvottaa, ja sitte ajatukset, +nuo ainaiset ajatukset. + +Olen taas ollut jonkun verran siivompi mies. Eilenkin istuin kiltisti +huoneessani kirja edessäni -- joskaan eivät ajatukseni olleet kirjassa. +Mutta mitä siitä sain? Suonissa polttaa kuin tuli, polttaa hitommasti +kuin jos olisin hankkinut itselleni hyvän humalan. + +Onko se todella helvetin janoa, joka kurkkuani kuivaa, vai onko se +osuuteni isäin perinnöstä? + +Kun nyt voisi nauraa, nauraa niin, että seinät tärisisivät ja nukkuvat +heräisivät! -- Niin, nukkuvat heräisivät, -- sittehän siitä olisi +jotain hyötyä. + +Oskar viettää oikeastaan paljoa iloisempia päiviä kuin minä, mutta hän +sietää enemmän ja hän on toisenluontoinen, sentähden hän ei laske +alamäkeä samaa kyytiä kuin minä. Mutta ehkä hänkin kerran joutuu +maistamaan tekojensa happamia hedelmiä. Soisinko minä sitä? Olenko niin +petomainen? + +Hän on hyvänsuopa, iloinen sielu. Miksi hänelle pahaa soisin? Hänellä +ei ole aavistustakaan siitä, että olen epätoivon partaalla. Minä olen +sekä vastoin luontoani että samalla sisäisestä pakosta toisten seurassa +yhtä iloinen mies kuin muutkin. Ehkä se johtuu luonteeni heikkoudesta +-- tai sanoisinko, että siinä myöskin on henkistä kainoutta. Olkoon +miten on. Minä en vain toisten seurassa voi olla sellainen kuin +tahtoisin ja sellainen kuin olen. Minun täytyy pakostakin olla niin +kuin muut. Naula siitäkin syntyy minun ruumisarkkuuni, sen tiedän, +mutta syntyköön, minä en sille mitään voi. + +Jos iloiset Oskarit ja kaikki maailman Matit saisivat nähdä, että +ihminen ei pääse tekojensa seurauksia pakoon, tulisikohan elämä sitte +toisenlaiseksi? Jos niin olisi, sitte toivoisin todellakin tuhotulvan +pian tulevaksi. Hyötyä siitä totisesti olisi, eikä sitte oma huonouteni +olisi silmäänpistävämpi kuin toistenkaan. + +Hurskas ja hyvähän tämä toivomukseni siis on. + +Mutta mitä minä tässä katumusjakkarallani teen? Syydän syyt toisten +niskoille ja toivottelen heille turmiota. + +Voi minua raukkaa, raukkaa! Tyttöni hyvä ja hellä, missä sinä viivyt? +Miksi sinä et ojenna kättäsi, tuota valkoista, joka voisi auttaa ja +nostaa? + + +5/3. -- Käteeni sattui tänään vanha siemenluettelo. Sen kanteen oli +painettu: Ken väärin kylvää, hän vaivoin niittää. Minä hätkähdin. +Onhan se niin, mutta -- enkö minäkin vain saa niittää, mitä isäni ja +esi-isäni ovat kylväneet? + +12/3. -- Toverien seurassa puhun niin harvoin oikeista asioista. Siellä +pidetään sitä meidän miesten remakkaa, ja kun puhutaan, pannaan sanat +peittämään ajatuksia. Ainakin minä teen niin. Sentähden kysyn itseltäni +välistä: Mikähän minussa mahtaa olla yksilöllistä, mikä yleistä? Kun +esimerkiksi sinä, tyttöni, olet minulle kuin pilke pimeässä yössä, olet +elämäni ainoa tähti, onko tämä jotain minulle yksinomaista sentähden, +että minä olen minä ja että satuin sinut tapaamaan kerran kirkkaana +juhannusaattona, vai onko niin, että me miehet yleensä sisimmässämme +säilytämme kuvan tytöstä, joka on hyvä ja puhdas, joka ei sanoilla +saarnaile, vaan joka sittekin herättää meissä halun tulla paremmiksi. +Hellävaroen hän ikäänkuin sulkee sisimpämme käteensä, karistaa siitä +pois paljo ja osoittaa sitte meille: katso, noin paljo hyvää oli +sinussa. + +Luulen, että moni pyhäkössään palvelee tällaista tyttölasta, vaikka me +»huvittelemme» toisten naisten seurassa. + +Nyt en tahdo kirjoittaa enää. Elämä on taas ollut vähän paremmalla +puolella. Koetan tehdä työtä. + + +30/3. -- Olen ollut uskoton tytölleni, ja olen yhä. Sentähden en enää +kirjoita sinulle, vaan toiselle. + +Joku voisi väittää, että olen jo aikoja sitte ollut uskoton, mutta minä +en nyt tarkoita sellaista uskottomuutta. Väittäisinkö, että olen +tarpeeksi ihanteellinen sanoakseni, että ihminen antaa niin äärettömän +vähän antaessaan ruumiinsa. Minä tarkoitan pahempaa uskottomuutta. Minä +lemmin toista. Jo samana päivänä, jolloin kirjoitin uskovani, että me +miehet sittekin ylinnä rakastamme hyvää naista, näin minä hänet, jota +nyt rakastan. Opin silloin ymmärtämään, että me myöskin sangen herkästi +lemmimme sellaista, joka on kuuma ja kiihoittava kuin neste, joka +lasissa päilyy. + +Nyt minä rakastan sinua, rakastan, vaikka tunnen että sinä perikatoani +joudutat. Huulesi ovat niin pehmeät, silmäsi valavat sähköä joka +jäseneeni. Ennen minä pelkäsin sinunkaltaisiasi naisia. Tunsin oman, +tyhmän kömpelyyteni heidän seurassaan. Sentähden suutuin heihin. + +Ehkä minä suutuin siitäkin syystä, että aavistin sellaisen ilon +makeaksi, jos vain olisin päässyt ujoudestani, mutta siitä en päässyt +-- ennenkuin sinä minua autoit. Suvaitsit olla huvitettu seurastani, ja +se nosti minut omissa silmissäni. Siten sait minut kokonaan valtoihisi, +enkä nyt irti pääse, en vaikka jo tunnen tuhon tulevaksi. + +Jos sinä näkisit minun ajatukseni, sinä, joka niin koetat »parastani» +harrastaa. Sinähän olet raittiusihminen ja sinä koetat vaikuttaa +minuun. Mutta sinä olet itse se kuuma, huumaava viini, joka jouduttaa +perikatoani. Kaunis sinä olet ja katseesi kiehtoo. Sinä tunnet valtasi +naisena, ja sinä nautit siitä, mutta sitä et myönnä itsellesikään. Sinä +et tahdo olla rehellinen -- et tahdo -- saadaksesi rauhassa leikkiä. +Sen näkee mies, jota sinä tahdot »auttaa» ja nostaa. »Ole raitis, ole +raitis», huudan minä sydämessäni sinulle, kun sinä käyttäen kaikkia +naisellisen lumousvoimasi välikappaleita toisille saarnaat raittiutta. +Tunnen katseeni tunkeutuvan sisimpääsi, mutta sitä et sinä ymmärrä. +Tiedän siitä, mikä sisimmässäsi piilee, enemmän kuin sinä itse ja +kuitenkin rakastan minä sinua, rakastan ja etsin kuin sitä juomaa, joka +turmanvirtaansa minut upottaa. + + +15/4. -- Uskottomuuteni puuska on lopussa, ja se loppui niin +arvokkaasti, että kannattaisi nauraa. Minä olin vain »väliaikainen» +toisen poissa ollessa tai ehkäpä rangaistukseksi hänelle! Nyt minä +palaan sinun luoksesi, tyttöni, palaan, en vain ajatuksin ja sanoin, +vaan teoin. Jos minussa jotain pelastamisen arvoista on -- ja uskon, +että sitä vielä on -- täytyy sinun pelastaa se. Minä tulen sinun +luoksesi apua kerjäävänä. Olen koettanut hankkia itselleni tietoja +sinusta. Olenkin jo hiukan jäljillä. Ja minä kuljen, kuljen siksi kun +löydän. Ehkä ne piikit, jotka tällä toivioretkelläni minua pistävät, ja +ne kivet, jotka verille haavoittavat jalkani, voivat loihtia esiin sen +verran hyvää minusta, että sinä et hylkää minua, kun tulen. -- -- -- + + * * * * * + +Kirjaan oli jätetty pari tyhjää lehteä. Toini käänsi ne ja siirtyi +lähemmäksi ikkunaa, nähdäkseen paremmin. + +-- Mikä itkuinen, hätääni huutava lapsi olinkaan, kun viimein +kirjoitin! Nyt olen vanha mies, jonka tunteet ovat talttuneet ja jonka +selkä on tottunut olemassaolonsa taakkaa kantamaan. + +Toivioretkeni? Niin siitä on aikaa, kun sille lähdin. Ja se päättyi +toisin kuin olin ajatellut. Juuri kun olin pääsemäisilläni perille, +kompastuin niin pahasti, ettei nousemisesta voinut enää olla +puhettakaan. Minä olin saanut tietää, missä sinä asuit, sinä tyttöni, +joka nyt elit enemmän ajatuksissani, mielikuvituksessani, oman +sydänkaipuuni luomana kuvana kuin todellisena olentona. Olin +lähikaupungissa, eikä luoksesi ollut kuin tunnin kävelymatka. Mutta +ennenkuin lähdin, vahvistin mieltäni pienellä humalalla, -- kaiketi +sitä varten, ettei rohkeus pettäisi. + +Lähdin sitte viimein matkalle. Valtamaantieltä jouduin metsäpolulle, +metsäpolulta radalle. Istahdin sinne lepäämään -- ja nukuin. Heräsin +outoon kuminaan. Koetin kiireimmän kautta kömpiä syrjään, mutta se oli +myöhäistä. Sain sääreni jättää sakkona luvattomasta radalla +kulkemisesta. -- Minut vietiin sairaalaan. Kun aloin toipua, kirjoitin +Elinalle. Hän tuli heti. Sairaalasta päästessäni hän vei minut kotiinsa +ja piti minusta parempaa huolta kuin kukaan ennen. Hän ilmoitti +onnettomuudesta äidille, joka asui kaukana Pohjois-Karjalassa, Hanna +sisareni luona, mutta äidillä ei ollut varoja, voimia eikä tilaisuutta +tehdä mitään hyväkseni. Kaikki omaisuus oli mennyt nuorempien siskojen +kouluttamiseen. Hanna avusti jo siinäkin, ja hän elätti nyt äitiä. +Vähistä varoistaan oli Hanna kuitenkin pistänyt kirjeeseen +viisikymmentä markkaa sekä ystävällisen tervehdyksen ja pyynnön, että +hän toistekin saisi tietoja minusta. -- En ole tätä sisartani +oikeastaan koskaan tuntenut. Hän oli vanhin ja sai viran minun pienenä +ollessani. Mutta siitä, mitä hänen joskus käydessään kotona näin, +päätin, että hän oli samanluontoinen kuin isä ja minä. + +Elina ei olisi mielellään näyttänyt minulle äidin kirjettä, mutta sain +sen käsiini. Minä ymmärsin siitä, että omaisillani ei ollut tilaa +minulle, ei missään suhteessa, ja minä kielsin Elinaa heille +kirjoittamasta. + +Elina on nyt vaimoni. Jollen olisi vanha ja paljo kokenut, ajattelisin +ehkä, että olisinhan voinut saada paremmankin. Nyt täytyy minun +tunnustaa, että hän on liiankin hyvä minulle. Minä olen saanut enemmän +koulusivistystä kuin hän, mutta hänellä on -- kaikesta huolimatta -- +sitä suuriarvoisinta -- sydämen sivistystä. Millainen hän on ollut +minulle, sen tietää Jumala yksin. Välistä on kyynel pakostakin silmään +pyrkinyt, kun olen nähnyt, millä rakkauden ihmevoimalla hän henkisesti +pyrkii tasalleni, pyrkii ajattelemaan minun ajatuksiani, tuntemaan +minun tunteitani ja sitte naisellisella hienotunteisuudella tekemään +elämän minulle helpommaksi. + +Ja sitte on hän rikastuttanut minun elämääni lapsillaankin. He +rakastavat minua ja pitävät minua hyvänä isänä. Minä, hyvä isä, voi +elämän ihmeellisyyttä! Kun ankara, lahjomaton elämän tuomio on meitä +ruoskinut, ruhjonut, valaa se pisaran lääkitsevää lohtua haavoihin. + +Vai onko tämä armahtavan Jumalan töitä? En tiedä. Kuitenkin täytyy +minun tunnustaa, että olen ruvennut uskomaan Häneen. En niinkuin se +uskoo, joka yhteydestä hänen kanssaan ammentaa ijänkaikkisuusvoimaa +ajan raskasta taakkaa kantaakseen. Minä uskon väsyneesti, tiedottomasti +kuin suuren koneiston kulunut ratas -- jos se voisi ajatella -- uskoisi +siihen, että totta on sillä, mikä sitä kuluttaa, jokin tarkoitus, +kaiketi eivät ole suotta rakennetut nuo suuret, ihmeelliset koneet eikä +turhaan kulu se voima, joka sen ympärillä vaikuttaa. Ei kai suotta +vaivan ja työn esiin puristama hiki helmeile lukemattomien työntekijäin +otsalla, ei suotta suuria uhrata. Kaiketi on sillä kaikella joku +järjellinen tarkoitus ja kaiketi johtamassa on joku, joka tarkoituksen +tietää, vaikka minä koneiston sisällä oleva, pian kuluva osa, en sitä +näe enkä ymmärrä. + +Vaikka ei uskoni tämän selvempi olekaan, en sitä sittekään antaisi +pois, yhtä vähän kuin mieronkiertäjä luopuisi leipäkannikasta, joka +hänet hengissä pitää. + +Tämä uskoni on kuitenkin ainoa, joka sovittavasti selittää minunkin +elämäni. Sanoohan Rydberg: + + »Joskin viivyt korpitiellä + Polvi polvelta sä vielä, + Saavut kerran Jordaniin.» + +Jos minun sortumiseni voi suojella toisia, jos minä, sentähden että +olen vanha, paljo kokenut mies, jollain tavoin voin tasoittaa tietä +niille lapsille, jotka minulle ovat isän nimen antaneet, onko elämäni +silloin hukkaan kulunut? + +Nämä lapset ovat oikeastaan olleet elämäni ainoa ilo. Rakastan heitä +kaikkia. Helmi ja Heikki tarvitsevat minua kuitenkin vähemmin. He ovat +reippaita, työkykyisiä, kuten heidän äitinsä. Kyllä he elämässä +suoriutuvat. Mutta Hilkka, sinä suurkaupungin pyörteistä noussut, +puhdaskatseinen lapsi, sinä olet suloudellasi antanut tyydytystä +särkyneen sieluni kauneudenkaipuulle, sinä olet hyvyydelläsi, +hellyydelläsi muistuttanut minulle sydämeni rakastamaa tyttöä, jonka +kuva oli nuoruusaikani ainoa valontähti. + +Ja sinä, Viljo, jolla minun tähteni pienestä pitäen on ollut vanhat, +kärsivät kasvot, minä rakastan sinua niin suuresti siksi, että minulla +on paljo sovitettavaa, kun sinulta riistin lapsuutesi ilon, ja myöskin +sentähden, että olet hiljainen, pelkäävä, pieni poika, jonka täytyy +lähteä sille taipaleelle, jonka toiseen päähän minä pian toivon +pääseväni. -- -- -- + + * * * * * + +Toini ei voinut jatkaa lukuaan pitkään aikaan. Kyynelvirta toisensa +jälkeen sumensi katseen. + +Totisesti tässä huusi ihmisveri, huusi taivasta kohden. + +Heikko kajastus idässä ilmoitti jo aamunkoittoa, kun Toini uudelleen +tarttui paperikääröön, jatkaakseen lukuaan. Hän säpsähti nähdessään +päivämäärän. Se oli sama, jolloin hän -- kuten luuli -- teki herra +Häggin tuttavuutta. + +Lämmin liikutuksen laine läikähti hänen kasvoilleen hänen nähdessään, +että se, mikä seurasi, tarkoittikin erityisesti häntä. + +-- Kun kerran nuorena aloin tätä päiväkirjaani kirjoittaa, omistin sen +tytölleni. Täytyyhän minun jo senkin tähden kirjoittaa tähän jotain +nyt, kun olen nähnyt sinut jälleen. + +Me muutimme tänne sentähden, että minä tiesin sinun asuvan täällä ja +rukoilin Elinaa muuttamaan. + +Miksi? Siitä syystä, että minä vanhuudestani huolimatta olin niin +lapsellinen. Sinä ja minä yhdessä, toinen toistemme tovereina niinkuin +ennen ajattelin, sehän oli sula mahdottomuus joka suhteessa. Minä en +sitä edes enää olisi toivonutkaan. Mutta sinä ja minä yhdessä +naapureina, joilla olisi seuraa ja ehkä hiukan iloakin toisistaan, +siitä uneksin vielä. Minä kuvittelin sinut istumassa vierelläni, +puhelemassa hiljaisella, hyvällä tavallasi, ja minä puhelin itsekin +sinulle iloiten siitä, että sain ja osasin tehdä niin. + +Mutta tämän lisäksi oli minulla toinenkin toivo. Minä suorastaan +janosin tietoa siitä, muistitko sinä minua ja oliko yhteinen kävelymme +sinulle ollut samaa, mitä se oli ollut minulle. Houkkio kun olin, +uskoin minä moista. Minä olin siinä suhteessa poikkeukseksi oikein +tavallisen miesmäinen. Miehen on niin helppoa uskoa, että hän on tehnyt +toiseen jonkinlaisen vaikutuksen. Eihän tuo heikkous yleensä minua +vaivannut, mutta luulen, että se tässä johtui ikävästä saada kipeneen +elämän kaunista runoutta heijastumaan oman elämäni särkyvään kuplaan. + +Kun muutimme tänne, kuulin, että olit sairas. Minä valvoin vuoteellani +sinun tähtesi. Minä koetin aavistaa, kärsitkö sielun vai ruumiin +puolesta. Oliko se Jumala, johon niin lapsellisesti uskoit, sinut +jättänyt, vai oliko se elämäntehtävä, jonka äidiltäsi olit perinyt, +käynyt sinulle liian raskaaksi. Niin kysyin itseltäni sinun +sairastaessasi, niin kysyin sittekin, kun näin väsyneet, kalpeat +kasvosi ikkunassa. + +Kun rupesit toipumaan, toivoin tutustumista. Silloin matkustit pois. + +Melkein katkerana koetin sen jälkeen työntää sinut mielestäni. Sinähän +jätit minut tahallasi -- -- kiusalla -- juuri kun olin tullut luoksesi. +Siksi en tahtonut ajatella sinua enää. + +Mutta sitte palasit, ja tänään olet käynyt meillä. + +Mitä minä sanon siitä? Sinä olit sama kuin ennen, sen näin silmistäsi, +olennostasi, sen kuulin niistä kauniista kuvauksista, joilla sinä +Elinan mieliksi koetit minua ilahduttaa. Mutta minulle sinä et ollut +sama. Sinullakaan ei ollut sijaa minulle. -- Eräs vieras nimi oli usein +huulillasi. En tiedä, missä suhteessa olette toisiinne, mutta minä en +voinut olla kysymättä itseltäni: olisikohan sinulla ollut minulle sijaa +enemmän, ennenkuin tapasit tuon toisen? + +Joku kirjailija on jossain sanonut, että on turvallista tietää kuoleman +aina tulevan oikeaan aikaan. Ainakin minulle on kaikki elämässä tullut +liian myöhään -- tai oikeammin, minä olen itse myöhästynyt. Kun +kiiruhdin isäni tautivuoteelle, myöhään. Hän oli kuollut. Kun pyrin +sinun luoksesi, tulin myöhään. Onnettomuus tapasi tiellä. Liian myöhään +Elina alkoi ymmärtää, miten suuressa avun tarpeessa olin, liian myöhään +kolkutti kirje omaisteni ovelle: he eivät enää voineet eivätkä +jaksaneet auttaa. Ja nyt, kun vihdoin pääsin luoksesi, tulin -- liian +myöhään. + +Mutta niinhän olikin, että kuolema tulee oikeaan aikaan. Ehkä se korvaa +elämän myöhästymiset. + +Kuolema, sinä erehdysten korjaaja, joko alan sinua odottaa, sinua ja +sitä, mitä myötäsi tuot, olipa se sitte puhdistavaa kiirastulta, +sovittavaa selitystä tai muuta, jota ei ajatukseni jaksa käsittää. + +Mutta paras, kun en odota. Se hyvä, mitä olen odottanut, sitä ei ole +kuulunut. Ehkä sinä, tyyni kalpea viikatemies hyvyydessäsi tulet +odottamattakin -- -- -- + + * * * * * + +Toini nousi, heitti huivin hartioilleen ja hiipi hiljaa huoneesta. + +Kaikki muut talossa nukkuivat vielä. Hän kulki varovaisesti ruokasalin +läpi etehiseen ja sieltä ulos. + +Puutarhasta lehahti kukkien tuoksu häntä vastaan. Aurinko oli juuri +noussut, ja sen kirkkaat säteet pujahtelivat iloisesti paikasta +toiseen. Havahtuen karistelivat kukat kastepisaroita hiuksistaan. +Hiljainen tuulenhenki humisi huomentervehdystään puitten latvoissa, ja +aamukasteessa kimalteleva nurmikko ihasteli omia, auringon kirkastamia +hohtohelmiään. Nukkuva luonto nousi unestaan. Toini kulki edestakaisin, +edestakaisin käytäviä pitkin. + +-- Ei tyyntyä syömeni malta, se viel' yhä myrskyää. -- Sen hän tunsi. + +Miksi, miksi, tiedusteli tuskaisena hänen sydämensä. + +-- Ja miksi minäkin, -- heräsi sitte syyttelevänä kysymys, -- miksi +vain lisäsin kuormaa? Miksi olit perheinesi, oloinesi mielessäni vain +silloin, kun kaipasin jotain mieltäkiinnittävää, jotain ajatuksia +antavaa tai ajatuksia haihduttavaa. Miksi en sinussa kohta nähnyt +lähimmäistä, joka tarvitsi minua? + +Toinin mieleen johtui eräs kohta päiväkirjasta, jota hän vain +vilkaisemalla oli silmäillyt. Siinä oli Eero viitannut siihen, mistä he +olivat keskustelleet yhdessä kävellessään. + +-- Kristus on se lämmin virta, joka voimakkaana kulkee läpi elämän +jäämeren -- niin sinä sanoit. -- Saattaa olla. Kuuluuhan se kauniilta. +Mutta en minä ainakaan ole tullut kosketuksiin sen virran kanssa. -- +Liekö sitte oma syyni, vai miten, mutta eihän mahtava merenvirta voi +joka poukamaan poiketa, ei joka rantaa huuhtoa. + +Toinin katse sumeni kyyneliin. + +-- Voi Eero, Eero! -- Etkä vain sinä, mutta kaikki ne sadat, tuhannet +ja miljoonat -- miksi on heitä niin paljo, heitä, joiden sisin jäitä +sulattavan lämmön puutteessa jää kylmänä kuolemaan, vaikka jokainen +ihmislapsi on onnea ja elämää varten luotu? + +Vai onko? + +-- Niin, lopullisesti tietysti -- mutta kuuluiko ehkä sortuminenkin +välttämättömänä renkaana elämän kehitysjaksoon, ja jos niin -- -- --? + + * * * * * + +Toini lähti ajatuksiaan pakoon. + +Sairashuoneessa oltiin varmaan jo valveilla. Hän tahtoi tiedustella, +mitä sinne kuului. + +Keittiössä ei ollut ketään, ei viereisessä huoneessakaan. Lasten +vuoteet olivat tyhjinä. Näytti siltä kuin he vasta olisivat nousseet. + +Toini raotti varovaisesti sairashuoneen ovea. Ensin hän ei nähnyt +ketään, mutta kun raotti enemmän, huomasi hän kaikkien olevan koolla +vuoteen ympärillä. + +Hän pysähtyi epäröiden. Silloin narahti ovi. + +-- Äiti, kuiskasi Helmi. + +-- Tulkaa sisään, Elina rouva viittasi kädellään, hetkeksikään +irroittamatta katsettaan kuolevasta. + +Toini pysähtyi vuoteen toiselle puolelle pikku Viljon viereen. Poika +painautui vapisevana ja äänettömänä lähemmäksi isää. Hilkka sitävastoin +nyyhkytti hiljaa, kiharainen pää painuneena isän olalle. + +Yhtäkkiä vavahti sairas ja avasi silmänsä. Katse sattui Toiniin. + +-- Sinä tulit kuitenkin. -- Huulet vetäytyivät omituiseen, +vierasluontoiseen hymyyn. + +-- Niin tulin. -- Toini tarttui hänen käteensä, tietämättä, puhuiko hän +kuumehoureissaan vaiko tajussaan. + +Silloin näytti siltä kuin kuoleva olisi huomannut erehdyksensä. Katse +etsi Elinaa. + +-- Nosta, -- pyysi hän äkkiä selvään ja tuskaisesti. + +Elina kumartui häntä auttamaan. Silloin hän kuin yliluonnollisen voiman +nostamana itse kohosi istualleen. + +-- Kiitos, kiitos, sanoi hän selvään, katse säteilevänä. Hellä, +hyväilevä silmäys kiintyi vielä lapsiin, sitte hän painui vuoteelle, +rinnan pari kertaa korahtaessa. + +Henki oli lähtenyt. + + + + +Kuoleman jättämä jälki on aina tuntuva ja syvä. Mutta joskus se saattaa +olla tavallistakin tuntuvampi. Ja sellainen se oli Eeron kodissa. + +Ne elämän iloiset äänet, joita Elina emäntä talossaan oli edustanut, +vaikenivat kokonaan. Hän oli aivan surunsa murtama. Hän suri +»parhaintaan», toisten hylkäämää, usean ylenkatsomaa, joka kuitenkin +oli ollut kukkien kasvattajana hänen elämänsä tiellä ja jonka raskasta +kuormaa hän oli kyennyt keventämään paremmin kuin kukaan muu. + +Kohta isän kuoleman jälkeen joutui Viljo vuoteeseen. Hän sai kuumetta +eikä se ottanut väistyäkseen. Hän sairasti kuin vesa, joka lujasti on +kiertynyt vanhan puunrungon ympärille, sairastaa, kun vanha puu kaatuu. + +Toiset omistivat nyt hänelle kaiken sen hellän huolenpidon, minkä +vainaja ennen oli osakseen saanut. + +Eeron oma huone, jossa hän lepäsi, oli kaunis kuin kukkastarha. Siellä +oli suuria valkeita liljoja, Toinin sinne tuomia, ja tuoksuvia ruusuja +-- sekä Toinin hankkimia että kotikasvatteja. Taustana olivat ne +kauniit kotikasvit, joita Eero ja Hilkka yhdessä olivat hoitaneet. + +Senjälkeen, kun Elina oli saanut muun järjestetyksi huoneessa, asetteli +Toini Hilkan avustamana sinne kasvit ja kukkaset. Elina oli silloin +Viljon luona. Kun hän palasi ja näki huoneen, herahti hän itkuun. + +-- Voi, kuinka olisi iloinnut -- jos olisi nähnyt, -- sai hän +nyyhkytyksiensä lomasta sanotuksi. + +Kaikki toivat sitte jäähyväislahjansa sinne, väsyneen taivaltajan +lepokammioon. Hilkka piti kuitenkin pääasiallisesti huolta huoneen +kukkasista. Se oli hänen viimeinen rakkaudenpalveluksensa. + +Perheen kaikki jäsenet tuntuivat surussaan painuvan toisiinsa läheisen +läheisesti kuin vaaran hetkenä linnunpoikaset pienessä pesässä. Se +suru, joka heitä yhdisti, ei ollut ainoastaan suuri, siinä oli samalla +jotain lämmintä ja nostavaa. He eivät muistelleet elämän meren hylkyä. +He olivat löytäneet sellaista, mitä ei toisten silmä nähnyt, sillä he +olivat tunteneet ja rakastaneet häntä. + +Kohta kuolemantapauksen jälkeen kirjoitti Elina Eeron äidille. Vanha +tohtorinna itse, Hanna sisar ja pari nuoremmista lapsista saapuivat +hautajaisiin. Kunnioittamalla kuollutta he tahtoivat korvata sen, mitä +aikaisemmin olivat laiminlyöneet. + +Varhain hautajaispäivän aamuna, ennenkuin toiset vielä olivat nousseet, +kävi Toini kuolintalossa. Yhdessä Elinan kanssa he menivät Eeron +huoneeseen ja siellä viipyivät kauan. Mutta kun he palasivat toisten +luo, ei näyttänyt siltä kuin he olisivat itkeneet kuollutta, vaan kuin +olisivat yhdessä viettäneet suurta ja pyhää juhlaa. + +Se saattojoukko, joka kokoontui vainajan kodin edustalle, ei ollut +suuri. Lähinnä ruumisarkkua ajoivat vainajan äiti ja Elina, sitte Hanna +sisar ja Toini Hilkan kanssa. Seuraavilla rattailla tulivat Heikki, +Helmi ja tohtori Häggin perheen nuoremmat jäsenet. + +Ihmeellisen tyyni ja juhlallinen, hiljaista iloa uhkuva loppukesän +tunnelma vallitsi sinä päivänä luonnossa. Auringonpaiste, kauniisti +kukitettu hauta, vieläpä kyyneltyneitten kasvojen ilmekin näytti +puhuvan, ei elämää tuhoavasta hallasta eikä kuoleman kolkosta, tyhjäksi +tekevästä voimasta, vaan ennemmin elämästä, joka orastaa ajallisuuden +raunioilla. + +Murtunein surevien joukossa oli vanha tohtorinna. Vapisevana, surunsa +alle painuneena hän nojasi Hanna tyttäreensä. Näytti siltä kuin hän ei +olisi nähnyt eikä kuullut mitään. + +Haudalta palattaessa juotiin maalaistapaan kahvit kuolintalossa. +Silloinkin pysytteli vanha tohtorinna erillään muista. Hän ei jaksanut +olla seurassa. Hänen täytyi yksin saada kantaa surunsa suurta taakkaa. + +Hänen selkänsä oli kumartunut ja hänen päänsä painunut syvälle näinä +päivinä, sen huomasivat hänen lapsensa. + +Ainoastaan pari kertaa hän lähestyi toisia. Elina oli kertonut hänelle +jotain Toinista, jonka johdosta hän tunsi tarvetta saada kiittää. + +-- Te olitte poikani ystävä. -- Hän lähestyi Toinia. + +-- En, -- niin, -- ei, ette saa kiittää. -- Se pisti kuin puukon kärki. +-- En minä kiitoksia ansaitse. + +-- Päinvastoin, -- lisäsi hän itsekseen. Samassa kutsui Elina häntä, ja +huoahtaen helpoituksesta kiiruhti hän pois. Hänen olisi ollut +mahdotonta selitellä mitään ja yhtä mahdotonta ottaa vastaan kiitoksia. + +Vanha tohtorinna yritti kerran uudelleen. Hän lähestyi rouva Hagertia. + +-- Tyttärenne oli niin hyvä Eerolle. + +-- Ei hän ole tyttäreni, oikaisi rouva Hagert. + +-- Tyttären sijainen kuitenkin, eikö niin? + +-- Tavallaan. + +-- Minä olen niin kiitollinen --. Vanha harmaa pää tutisi ankarasti. -- +Mutta minä kadehdin myöskin. On niin katkeraa -- -- vasta kuoleman +jälkeen huomata -- miten olisi voinut olla. + +-- Mitä te sanoitte, kysyi rouva Hagert melkein tuimasti. Hän oli +käynyt vähän huonokuuloiseksi. + +-- Sanon vain -- -- Me emme ole toisillemme niinkuin pitäisi -- ja se +on sitte niin katkeraa. + +Rouva Hagert vavahti, mutta sitä ei tohtorinna huomannut. -- Kyllä minä +kuitenkin häntä rakastin, mumisi hän, huojutellen harmaata päätään. + +-- Kyllä minä rakastin, kyllä minä rakastin, toisti hän moneen kertaan. +Muuta hän ei puhunut koko iltana. + +Rouva Hagert teki kohta senjälkeen lähtöä. Hän oli kovin väsynyt. + +Kotiin tultuaan ei hän jaksanut kuunnella edes kertomuksia pikku +Viljosta, jonka luona Kaisa oli ollut toisten käydessä haudalla. Hän +meni omaan huoneeseensa, pani lepäämään ja lepäsi pitkään. + +Sillä aikaa Toini alkoi kirjettä Eilert Olsenille. Hän oli vielä +kirjoittamassa, kun täti kutsui. Hänellä oli asiaa. Tahtoi puhua pian, +kun oli niin väsynyt. + +Toinista täti näytti huolestuttavan heikolta. Sentähden hän ehdotti +puhelun siirtämistä huomiseen. + +-- Ei, ei, nyt se on sanottava. -- Rouva Hagert puhui katkonaisesti ja +lyhyeen. -- Sinä tiedät, minkälaista meillä ennen oli yhdessä -- niin +hyvää. Ymmärtämys yhdistää. Mutta sitte aloin ajatella, että olin liian +hyvä. Ajattelin vain, mitä olin tehnyt sinulle ja mitä minulla oli +oikeus vaatia. Se vieroitti. En enää nähnytkään toista puolta. -- Kun +sairastuit, minä melkein suutuin, mutta kun huononit, ymmärsin, mitä +olit ollut minulle. + +Toini teki keskeyttävän liikkeen, mutta täti ei siitä huolinut. Hän +jatkoi vain. -- Silloin alkoi taistelu. Kun sitte tohtori puhui +terveydestäsi ja matkasta, suutuin taas. Elämä ei ollut hemmoitellut +minua, sentähden minäkään en tahtonut hemmoitella toisia. Olin +mielestäni oikeutettu ajattelemaan itseäni. -- Annoin sinun matkustaa +-- mutta tunsin kylmyyttä, sillä taistelin yhä. -- Mutta tänään haudalla +ja sitte kun -- -- Ääni rupesi värisemään. -- Lähde, lapsi, minne +tahdot! Ajattele itseäsi! Täytyyhän sinunkin saada valita oma urasi ja +elää omaa elämääsi! + +Toinin kädet kiertyivät samassa tädin kaulaan ja poski painui poskea +vastaan. + +-- Täti rakas, kaikki on hyvin, kunhan ymmärrät ja -- -- -- + +-- Älä -- älä. Ei nyt puhuta, kun mieli on liikutettu. + +Samassa nakutti Kaisa ovelle tullakseen kattamaan illallispöytää. Puhe +katkesi siihen, eikä sitä sitte enää jatkettu. Mutta illalla hyvää yötä +sanoessaan vanha rouva entiseen, mutta viime vuosina unohtuneeseen +tapaansa suuteli Toinia molemmille poskille, otti hänen päänsä käsiensä +väliin, katsoi syvälle silmiin ja sanoi: Jumala siunatkoon sinua, +lapsi. -- Ja Toini vastasi kietoen kätensä hänen kaulaansa: hyvää yötä, +rakas äiti-täti! + +Kun Toini avasi huoneensa oven, sattuivat hänen silmänsä ensimmäiseksi +keskeneräiseen kirjeeseen. + +Miten kummallista! Äsken juuri hän oli istunut kirjoittamassa kokonaan +sen valtaamana, mitä haudalla oli kokenut ja kuullut, ja nyt olivat jo +toiset vaikutelmat työntäneet kaiken tuon syrjään. + +Hän istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena, voimatta jatkaa kirjettään. +Mutta sitte sulautuivat kaikki eri kokemukset ja vaikutelmat yhteen, +ihanaksi, sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Hän tarttui kynään ja +jatkoi: + +-- Kerroin jo hautaustoimituksesta, miten ehjästi ja johdonmukaisesti +kaikki siellä korotti mielen yli sen, mikä oli särkynyt, tuhoutunut, +siihen ijäisyysmaailmaan, jossa »vajaa lakkaa». + +Senjälkeen kun tuota kirjoitin, olen omastakin puolestani kokenut +paljo. -- Tie on auennut. Olen vapaa suunnittelemaan tulevaisuuteni +suhteen, miten vain tahdon. Minua ei sido muu kuin sydämen rakkaus, +mutta se onkin lujin side. + +Toiste kerron enemmän tästä. -- Omat asiani tuntuvat nyt niin +mitättömän pieniltä, vaikka ne toiste taas pyrkivät anastamaan liiankin +paljo alaa. + +Palaan vielä hautajaisiin. Siellä tuli niin elävänä mieleeni eräs +seikka tai sanoisinko kokemus, josta teki mieleni kertoa jo silloin, +kun yhdessä ihailimme Tanskan taidetta. + +Meillä on täällä Suomessa eräs kirkko, jonka maalauksista on paljo +puhuttu ja kirjoitettu. + +En käy niitä ensinkään arvostelemaan. Siinä suhteessa saattaa tietysti +pitää eri näkökohtia silmällä. Sanon vain, mitä ne minulle ovat +puhuneet. -- Ja sanon vielä senkin, että jos kerran saisimme kulkea +siellä yhdessä, niinkuin Uudessa Glyptothekissä, luulen, että Te +tuntisitte samaa. + +Kun ensi kertaa astuin tuohon kirkkoon, teki se minuun mitä valtavimman +vaikutuksen. + +Kirkkoa ympäröivän lehterin pohjaväri on ikävän harmaa: Painostavan +arkielämän raskauden tuo se kohta mieleen. Tämän arkisuuden ympäröiminä +kulkevat nuoret pojat kantaen elämän taakkaa ruusuineen ja +ohdakkeineen. + +Mikä kantaa kumartuneena, mikä suoraselkäisenä, mikä kevyen +huolettomasti, mikä tarmokas ilme kasvoillaan. + +Mutta kirkon perältä, alttarin yläpuolelta olevasta taulusta loistaa +katsojaa vastaan häikäisevä valkeus ylösnousevien joukosta, loistaa, +ikäänkuin säteillään valaen ylösnousemuksen kirkkautta ja voimaa +arkielämän harmauteen. + +Juuri samaa olen viime aikoina tuntenut. + +Elämä on puhunut minulle voimakkaammin kuin koskaan -- ensin luonto +siellä Alppien maassa, sitte ihmiselämä yksinkertaisine ja kuitenkin +niin ihmeellisine vaiheineen. Olen nähnyt niin paljo surua ja kuitenkin +on kuin nyt vasta ymmärtäisin, miten suurta ja ihanaa elämä on. + +Joka keväästä, joka talven vallan voittaa, joka aamusta, jolloin pimeys +pakenee valon tieltä, tahtoisin kiittää, sillä ne julistavat kaikki +elämän ja totuuden voittoa. + +Me puhuimme niin usein yhdessä perinnön merkityksestä. Te painostitte +sen peloittavaa puolta ja -- olette oikeassa. Mutta olemmehan kaikki +myöskin saaneet Eedenin perinnön, jonka vaikutuksia ei mikään voi +kokonaan tyhjäksi tehdä. + +Siksi juuri puhuu nouseva päivä ja kukkiva kevät ijäisyyselämästä, +ijäisyystotuuksista, joita ei mikään voi tyhjäksi tehdä. + + * * * * * + +Toini antoi kynän painua ja ajatteli hetken. Hänen sielunsa silmäin +eteen kohosi kuva hiljaisesta, kirkaskatseisesta miehestä, joka oli +suuri nöyryydessään, jaloudessaan, mutta jolla oli suuri surujen taakka +kannettavana. + +Hän tarttui äkkiä uudelleen kynään. + +-- Olen kirjoittanut tästä kaikesta, sillä sydämeni on näinä viime +aikoina ollut niin tulvillaan. Mutta olen tehnyt näin myöskin siksi, +että tahdoin lähettää juuri tämän tervehdyksenä Teille. + +Elämä on oikeastaan samanlaista kaikkialla, ja jokaiselle meistä tulee +aikoja, jolloin on hyvä muistutella itselleen ja muille, että +ajallisuuden vajavuus on lyhytaikaista ja se mikä on ijäistä, se +voittaa kerran... + + * * * * * + +Vielä kauan istui Toini ajatuksiinsa vaipuneena. Sitte hän havahtui, +nousi ja veti käärekaihtimen ylös. + +Kuulakan kirkas oli elokuun aamu. Kasteen kyynelissä kylpi maa idässä +sarastavan päivän kirkastamana. + +Aurinko nousi. + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Pohjavirtoja, by Marja Salmela + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK POHJAVIRTOJA *** + +***** This file should be named 21265-8.txt or 21265-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + http://www.gutenberg.org/2/1/2/6/21265/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +http://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at http://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit http://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card donations. +To donate, please visit: http://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + http://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/21265-8.zip b/21265-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..b114716 --- /dev/null +++ b/21265-8.zip diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..9fef4e6 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #21265 (https://www.gutenberg.org/ebooks/21265) |