diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52234-8.txt | 13687 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52234-8.zip | bin | 248524 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 13687 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..8708dc8 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #52234 (https://www.gutenberg.org/ebooks/52234) diff --git a/old/52234-8.txt b/old/52234-8.txt deleted file mode 100644 index 11d9921..0000000 --- a/old/52234-8.txt +++ /dev/null @@ -1,13687 +0,0 @@ -The Project Gutenberg eBook, Harhama II (of 3), by Algot Untola - - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most -other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of -the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have -to check the laws of the country where you are located before using this ebook. - - - - -Title: Harhama II (of 3) - - -Author: Algot Untola - - - -Release Date: June 4, 2016 [eBook #52234] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - - -***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HARHAMA II (OF 3)*** - - -E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - - - -HARHAMA II - -Kirj. - -Irmari Rantamala [Algot Untola] - - - - - - -Helsingissä, -Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, -1909. - -A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna. - - - - - -HARHAMA - -"Syntikin on ase Jumalan kädessä." - - - - - - -Mutta kotiportilta kääntyi polku. - - - Mihin voisin minä paeta elämän hampaita?... - -Aave kulki erämaassa. - -Se oli Harhama, joka kulki jalkaisin kaukaisen korpikylän tietä. -Ryppy otsalla osotti, että kulkijan mieli oli synkempi, kuin -kulkemansa syksyinen korpi. Tummat kuuset seisoivat tienvarrella -kysyvinä, kun tämä outo kulki ohi. Orava pudotti käpälistänsä -punaisen kävyn hänet nähdessään ja katseli häntä pehmeältä -havunoksalta, silmät suurina. Pajupensaasta pyrähti hämmästynyt lintu -koivun hienolle oksalle. Oksa heilahti ja keinuen visersi lintu -kulkijalle tervehdyksen: - --- "Tvii... ir!" - --- "Tvir... tvir... tvii-ir", -- vastasi pihlajan marjaisella oksalla -kiikkuva lintu puolisonsa lauluun. - -Päivä paistoi, havu tuoksui. Hiekotettu tie narskui kulkijan -askelista ja varjo kulki hänen vierellänsä. - - * * * * * - -Oli se vuodenaika, jolloin marjat kypsyvät pihlajassa ja kävyt -kuusessa. Oli tyyni, päivänpaisteinen päivä. - -Paikka oli pari peninkulmaa Turun--Toijalan radalta pohjoiseen päin. - -Metsän laidassa oli ruskea, autio Valkamala-niminen asunto. Se -oli Harhaman uusi koti, johon hän nyt saapui ensi kertaa. Talon -kartanolla punottivat marjatertut pihlajassa. Orava nukkui -rauhallisena pesässänsä ja näki unta kypsistä pähkinöistä ja -punaisista kuusenkävyistä. Tammen oksalla istui yksinäinen lintu. -Pihlaja punotti, pähkinäpuu koreili raakaleissa ja lähde lorisi -kaivonkannen alla. - -Mutta aidanseipäässä hyppeli levoton harakka... - -Jo oli karjan kotiatuloaika, kun Harhama lähestyi kotinsa porttia. -Valkea koivikko katseli lehteä väräyttämättä hänen tuloansa. Tammen -oksalta pyrähti häiritty lintu lentoon. Orava heräsi makeasta unesta -ja tammesta putosi pari kellastunutta lehteä. - -Jo kääntyi tulija portille... Harakka hyppeli seipäissä yhä -levottomampana... - -Jo tarttui hän portin säppiin, päässä elämän tulikukkainen seppele, -ohimot koristettuina sen tulikuumilla kukilla... Hän oli kotiinsa -tulossa... - -Mutta portilla odotti keski-ikäinen, outo nainen. Tukka oli musta ja -silmät siniset. Kaksi palmikkoa, jotka tukan hoidon tähden olivat -aletut otsalta, aivan hiusrajasta, hiukkasen ulkonevat posket ja -pieni pystynenä antoivat hänen ulkomuodolleen perin suomalaisen -ilmeen, jota korkeahko otsa kaunisti. Harhama luuli häntä jonkun -kansakoulunopettajan vaimoksi. Tervehtimättä kääntyi hän tieltä -portille ja yritti jo avata sitä, kun nainen puhutteli häntä -ystävällisesti, kysyvästi: - --- "Olette varmaankin herra Harhama?" - --- "Kyllä", -- vastasi tulija, nostaen lakkiansa. "Tulen yksin, ilman -matkatavaroita, asuntoni on autio ja kuulin, että on vaikea saada -ruokaa ja yösijaa läheisistä taloista." - --- "Niinkö!" -- huudahti nainen. Ja huudettuaan jotain -paljasjalkaiselle, noin seitsen-vuotiaalle tytöllensä, joka oli hänen -muassansa, lisäsi hän: - --- "Tulkaa, minä vien teidät... Ja jos eivät muut anna, niin kyllä -_minä_ sitten!" - -Viimeiset kolme sanaa lausui hän semmoisella äänenpainolla, joka -antoi hänen äänellensä miesmäisen, vastenmielisen vivahduksen ja -kiusasi Harhamaa. - --- "Jos nimittäin tyydytte?" -- lisäsi hän hetken kuluttua kysyvästi, -kun Harhaman vastaus viipyi. - -Harhamaa kiusasi tämän oudon naisen ystävällisyys. Hän katsahti -ympärillensä, ikäänkuin vastausta hakien. Mutta aution asunnon -akkunalla ei kukkinut verenpisara eikä palsami. Mikään ei houkutellut -häntä sisälle. Hänestä tuntui aivan vastenmieliseltä sinne meno. -Lintu huomasi sen. Se istahti punaisen pihlajamarjatertun viereen ja, -viihdyttääkseen isännän kotiansa jäämään, lauloi hänen tuliaisikseen: - --- "Tvii-ir!... Tvir-tvir-tvir!... Tvii-i-ir!" - -Unesta herännyt orava heilahti sammalvuoteeltansa pähkinäpuun oksalle -ja aikoi tulijan ratoksi nakertaa viheriää pähkinää. - --- "Älä mene!" -- varotti orava nakerteluillansa. - --- "Älä mene!" -- visersi lintu, ja pienoinen marjaterttu houkutteli: -"Jää tänne!" - -Harhaman vastaus viipyi. Harakka hyppeli jo yhä levottomampana. Se -pyrähteli seipäästä seipääseen... - -Harhama katsahti naiseen. Tämä odotti vastausta, puhellen: - --- "Minulla on kyllä yksinkertaista, kun en kesäksi viitsinyt tuoda -huonekalujani... Mutta, jos tyydytte, niin..." - --- "Kyllä!... Kyllä!... Kiitos!" -- kiirehti Harhama hiukan -neuvotonna. - -Portti narahti taas kiini. Polku kääntyi kotiportilta ja Harhama meni -uutta polkua pitkin tahdottomana, kuin kuivunut lehti. - -Mutta surullisena punotti pihlajanmarjaterttu ja sen vierellä katseli -lintu pää kallellaan tulijaa, joka kotinsa portilta kääntyi, eikä -tietänyt _minne_ meni. Orava tarkasteli surullisena miestä, joka -lähti _naisen_ kanssa. Mutta harakka nauroi katonharjalla ilkeästi, -nähdessään, että mies meni naisen kanssa, jota hän _ei tuntenut_... - --- "Tulkaa sitten!" -- sanoi mustatukkainen nainen, kooten helmansa. - -He lähtivät. Harakka seurasi mukana. - -Harhama oli tullut tänne korven sydämeen, kuin kaskenpolttaja. Hän -mietti nyt kaskimatkaansa. Kasken oli hän kaatanut ja polttanut, oli -kylvänyt siemenen mehevään multaan. Oras oli noussut mustanpuhuvana; -ruis oli tähkinyt ja heilimöinyt, aaltoillen lämpimän tuulen -tuudittamana ja päivän paahteessa oli jo valmistunut keltainen jyvä... - -Hän oli odottanut runsasta elämänsatoa... - -Jo kuului hakkuu tuvansalvokselta... Jo kohosi koti kuusen -juurelle... Jo nostettiin sen harjahirsi ja ylpeä kukko asetettiin -katon harjalle osottamaan tuulen suuntaa ja varottamaan -kaskenpolttajaa lähestyvästä onnettomuudesta... - -Jo oli elämän rauhallinen aattoilta: Huomenna piti ottaa sirppi -orrelta ja korjata kypsynyt vilja... Ylihuomenna piti vaimon saapua -sytyttämään valkea kotilieteen... Käki kukkui kuusen latvassa... -Kukkivassa pihlajassa kuhertelivat pesivät linnut... Lähde lorisi... -Kalajärven ranta näkyi riippakoivun oksien alitse... Siellä nukkui -hauki kaislikossa ja siika kuti selällä ja lämmin laine loiski -rantakiville... - -Jo muuttui aattoilta valoisaksi kesäyöksi... Huomenna oli valkeneva -elämän juhlapäivä... Hääkutsut olivat jo kirjoitetut... - -Mutta yöllä nousi halla ja pani viljan. Huomenna nousi ukkonen ja -salama poltti tuvan poroksi... Tuhka peitti kotilieden ja vaimon -muiston maanmulta. - -Ja sitten oli hän ajelehtinut akanana, tuuli tien ohjana, tuntematon -johtotähtenä... - -Se oli ollut hänen elämänsä kaskimatka vieraassa maassa... - -Silloin oli hän heittänyt sirppinsä ja pakeni nyt syvälle erämaahan. -Miksi sinne, sitä ei hän tiennyt, ei kysynyt... Tullessansa hän oli -ajatellut: "Juon täällä uutta voimaa kuusen juurella lorisevasta -lähteestä, lepään pehmeällä sammalella kuusen varjossa, rauhotun ja -voimistun". Hän tuli sortuneena, masentuneena. Hän tuli alkamaan -uudestaan, alusta, mieli mustana mujuna. - -Ja nyt kohtasi hän portilla oudon naisen, kääntyi lähteenkorvalta -takaisin ja meni hänen kanssansa... - - * * * * * - -Tie, jota he kulkivat, pujottelihe lehtimetsän läpi. Se oli kapeaa -metsäkylän tietä, jolla kaksi henkeä vaivoin mahtui rinnatusten -kävelemään. Outo nainen käveli Harhaman rinnalla, puhellen -tuttavallisesti. Silloin tällöin nojasi hän sattumalta, tien kapeuden -johdosta, käynnin tahdissa, pehmeää, velttoa ruumistansa Harhaman -käsivarteen, kuin olisi tämä ollut hänen miehensä. - -Ainoastaan silloin tajusi Harhama täydellisesti hänen läsnäolonsa, -tuntien samalla vastenmielisyyttä hänen ruumiinsa kosketuksista. -Se tunne ärsytti edelleen hänen äärimäisyyteen asti kiusottunutta -mieltänsä. Hänen ihmis-inhonsa alkoi pursuta hänestä. Hän tuskastui, -mutta salasi taas kaikki huolellisesti. - -Syys-ilta lepatti herttaisena. Katajapensaat viheriöivät rinteellä. -Tienvarrella hohotti eräs autioksi jätetty tupa... - --- "Sieluton maja, kuten elämä. Häviön ja kuoleman vallan saarnaaja", --- ajatteli Harhama. Ja silloin ilmestyi hänelle taas kuolema ja -kaikenhäviö. Hän näki elämänsä jo sen kitaan suistuneena. Hän -tunsi itsensä jo autioksi taloksi, jonka uuni on rappeutunut, -akkunat säretyt ja seinät lahovat ja murenevat kuoleman toukkien -kaivelemisesta. Hän hätäytyi, etsi pelastavaa olenkortta ja tarttui -siihen, johon oli tuhannesti tarttunut: teoksensa ajatukseen. Se -ajatus valkeni hänelle nyt nopeasti, kuin leimahtava revontuli. - -He kulkivat etemmä. Tytön paljaat kantapäät vilkkuivat... Outo nainen -jatkoi puheluansa. Harhama osotti sitä seuraavansa, pistäen väliin -tyhjän ajatuksettoman sanan: - --- "Jas-soo!" -- tai: "Vai niin!" - -Niin jatkui heidän kulkunsa. Syrjäisen metsäseudun tunnelma, -syksyisen metsän lemu ja iltapäivän rasittava hiljaisuus lisäsivät -Harhaman mielenraskautta. Hänen ajatuksensa tekivät omaa työtänsä, -raukeina, hänen omasta tahdostansa riippumatta. Ne asettivat -suurkaupungin meluavan elämän, jonka hän oli juuri jättänyt, tämän -uuden elämän vastakohdaksi. Ne kuvittelivat, kuinka hän täällä, -metsän rauhassa, alkaisi uudestaan alusta, joisi lähteen raikasta -vettä, hengittäisi kuusen tuoksua, kokoaisi oman itsensä ja -pakottaisi hajanaiset ajatuksensa taas tottelemaan hänen tahtonsa -käskyjä. Ja taas tuoksahti häneen suunnittelemansa teoksen tuttu -lemu... - --- "Täällähän voin sen alkaa. Tämä erämaahan on kuin sitä varten -luotu", -- ajatteli hän. - -Ja sitten hajosivat taas ajatukset akanoina. Ne palasivat tyttöön, -joka oli soutanut hänet salmen yli, muutaman sadan metrin -päässä autiosta asunnostansa. Tytöstä ne kiepahtivat pähkinää -nakertavaan oravaan, lintuun ja punaiseen pihlajanmarjaterttuun. -Sieltä johtuivat ne takaisin mustatukkaiseen naiseen, joka hänen -rinnallansa käveli, hänen riutuneisiin palmikkoihinsa, tavoteltuun -äänenpainoonsa ja paljasjalkaiseen tyttöönsä. Ne kokoontuivat häneen -ainoastaan hetkeksi, kuin neulankärelle, lähteäkseen sitten taas -uudelle kiertomatkalle... Ainoastaan vaivoin jaksoi hän seurata -oudon tuttavansa puhelua. Hän koetti osottaa sitä seuraavansa, -katkaisemalla sitä tuon tuostakin ajatuksettomilla sanoilla: - --- "Vai niin!... Jassoo!" - -He tulivat ränsistyneelle veräjälle. Outo nainen yritti sitä avata. - --- "Anteeksi!" -- kiirehti Harhama, heräten ajatuksistaan ja auttaen. - --- "Ei se tee mitään!" -- lausui outo nainen kiitokseksi -myöhästyneestä palveluksesta. Heidän takanansa sulkeutui ensimäinen -veräjä. Kuivuneen lepän latvassa nauroi taas ilkeä harakka... - --- "Armiira menee nyt edeltäpäin kotiin!... Äiti tulee kohta -perästä", -- puhui outo nainen mielistelevällä äänellä tytöllensä, -jonka läsnäolo häntä nähtävästi kiusasi. Tyttö lähti ja nainen -hiljensi kulkuansa. - --- "Mutta", -- jatkoi nainen, -- "kuinka te olette tullut tämmöiseen -metsäkylään? Tehän kuulutte puhuvan useita sivistyskieliä ja -tulette suuresta maailmasta. Teille tulee täällä ikävä... aivan -varmasti. Täällä ei ole ainakaan semmoista ihmistä, jota voisi sanoa -sivistyneeksi. Vähän kauvempana asuu pari turkulaista perettä, mutta -nekään eivät ole suurta maailmaa nähneetkään." - --- "Ettekö _Te_ sitten ole paikkakuntalaisia?" -- kysyi Harhama, -lausuakseen samalla jonkun kohteliaisuuden. - --- "Niin, no!... Mutta minä matkustan talveksi pois... Jo -marraskuussa", -- vastasi outo nainen. - -Ja hän jatkoi puheitaan. Harhama tajusi siitä ainoastaan pääkohdat. -Hän puhui sydäntaudistaan ja tytöstänsä, pyytäen Harhamaa antamaan -tälle yksityisopetusta... Miehensä sanoi hän olevan ulkomaalaisen. - --- "Vai niin!" -- virkahti Harhama kiusautuneena. - --- "Semmoista vanhaa italialaista aatelia", -- lisäsi nainen hetken -kuluttua, painostaen sanojansa. - --- "_Teidän_ miehellänne varmaankaan ei ole Suomessa ikävä, vaikka -onkin ulkomaalainen", -- lausui Harhama, tahtoen sanoa jotain -kohteliasta. - --- "Miehellänikö?" -- huudahti outo nainen. -- "Hän on ollut -kuolleena jo kaksi vuotta... Minä olen leski... Sitäpaitsi ei mieheni -ollut enää italialainen... tavallaan: Hänen isänsä palveli Italian -lähetystössä Venäjällä ja mieheni joutui siten saamaan venäläisen -kasvatuksen. Myöhemmin -- naimisissaolo-aikanammekin -- hän palveli -Suomessa venäläisenä sotilaslääkärinä, joten hän oli osaksi -suomalainen. Niinpä hän oli jo Suomen alamainen ja toivoi pääsevänsä -lääkintäylihallitukseen." - -Harhama katsahti outoon naiseen. Hänen alahuulensa oli -keinotekoisesti laskettu alas lerpalle ja hän hymyili koko sielunsa -voimilla, ystävällisenä, herttaisena. Harhaman kiusautunut mieli -ärtyi yhä enemmän. Oudon naisen tuttavallisuus ja ystävällisyys -kiusasivat häntä. Hänen puhelunsa tuntui hänestä tyhjältä, maailmalta -poimittujen puhetapojen yhdistelmältä. Ja silloin valtasi hänet -ääretön tyhjyydentunne. Koko hänen olemuksensa täytti ajatus: -"Tämä erämaa on tyhjä ja ihmiset ovat täällä tyhjiä..." Ja tyhjä, -äänetön ympäristö huusi hänelle vastaan ja täytti hänen sielunsa -ajatuksella: "Koko elämä on tyhjää ja tyhjästä et voi rakentaa muuta, -kuin olematonta: haihtuvia mielikuvituksen luomuksia... Onnea joka -on pelkkää luulottelua, mainetta joka on katoavaa turhamielisyyttä. -Elämästä voit rakentaa ainoastaan häviävää..." - --- "Tsyt!" - -Lintu visersi puussa lyhyen laulunsa keskeyttäen. Sitten jatkuivat -taas kiusalliset ajatukset: - -"Samanlaista häviävää, kuin tuon linnun laulu, joka nyt syys-ilmaan -haihtui, voit elämästä luoda... Jätä siis uuden elämän rakentaminen, -jota ajatus äsken suunnitteli, niin säästyt pettymyksiltä! Pysyvää -peruskiveä et voi elämästä millekään todelliselle luoda. Jätä siis -metsä ja poistu!" - -Mutta siitä kaikenturhuuden ajatuksesta avautui taas kaikenhäviön -ja kuoleman kaikki nielevä kita, ja sanomaton henkinen hätä valtasi -taas Harhaman. Hän tunsi elävänsä jo viimeisen varassa. Yksi rihma -oli enää jälellä. Ja taas ja taas ja taas tarttui hän teoksensa -ajatukseen, etsi siitä pelastusta, kuolemattomuutta ja jotain -apua, josta hän ei ollut selvillä. Hän kieppui siinä, kuin rengas -vanteessa... - -Ajatukset jännittyivät, hajosivat ja sotkeutuivat. Kuivunut oksa -risahti metsässä. Harhama säpsähti ajatuksiansa. Harakka nauroi taas -ilkeästi puun-oksalla... - -Mustatukkainen nainen jatkoi puheluansa. Metsä seisoi hiiskumatta, -kuin itseänsä kynien. Varis torkkui aidanseipäässä. Tyhjyys -haukotteli... Harhaman ajatukset kuleksivat eksyksissä. Äkkiä -istahtivat ne vallankumouksen verisen sormen päähän... Hän muisti -Nikitinin... Sormi tuntui uppoavan hänen rintaansa luodin lävistämään -reikään... Tuntui lämmin veri... Harhama vavahti ja katsahti -sormenpäitänsä... - -Mutta jo loppui metsä. Riippakoivun oksien alitse pilkahti valkea -talo. Näkyi järvenranta ja rannalta nouseva pyykkisavu, ja kuului -karjankellon rauhallinen ääni. Vesi välkytteli tyynellä selällänsä -alas kierivän auringon kuvaista. Vastaisella rannalla viheriöi tylppä -kukkula ja tuuliviiri tarkasteli riukunsa nenässä järvelle, kuin -katsellen sinne hävinneen tuulen jälkiä. - --- "Tässä minä asun", -- lausui outo nainen, valkean talon ohi -kulettaessa. - --- "Ja-ha!" -- vastasi Harhama. Talon uutimeton akkuna paistoi -seinällä mustana, pieni rappeutunut veranta oli autio. Talo näytti -lymyytyvän riippakoivun oksien alle, alastomuuttansa ujostellen... - -Valkean talon ohi päästyä tulivat kulkijat vanhan, ränsistyneen -talonpoikaistalon kartanolle, matkan päähän. - --- "Kas tässä!" -- hengähti outo nainen ystävällisesti, käynnistä -hiukan punehtuneena, -- "Minä luulen, että täältä saatte ruokaa... Ja -kuten sanoin, jos ette täältä saa, niin kyllä minä sitten..." - --- "Kiitos!" -- vastasi Harhama lyhyesti, hieman kumartaen. Outo -nainen näytti aivan nauttivan osottamastansa ystävyydestä. - -He astuivat yhdessä ränsistyneen talon pieneen kamariin, jossa -isäntä tuli heitä vastaan. Outo nainen istahti vanhaan, leveään, -kahden-istuttavaan keinutuoliin. - --- "Tervetuloa! Mitenkä täällä ruvennette viihtymään", -- puheli -talon isäntä, vanha paljon kokeneen näköinen Kola. - --- "Luullakseni hyvin... Täällähän on raitis ilma", -- vastasi -Harhama. - --- "Ja terveellinen... Siksihän minäkin tulin tänne parantamaan -sydäntautiani", -- keskeytti outo nainen. - --- "Olettekin oikeaan parantolaan osunut, koska olette nyt noin -terveen näköinen", -- virkahti Harhama. - -Outo nainen lausui siihen pitkäveteisellä äänellä: - --- "Ei se ole vielä terve!" - -Ja poskeansa osottaen selitteli hän: - --- "Katsokaa miten epäterve puna on poskessa!... Katsokaa!... Miten -epäpuhdas ihonväri!... Ettekö tiedä, millä voi saada ihon puhtaaksi?" - --- "En... ikävä kyllä... Ainakaan en mitään, jolla sen saisi vielä -puhtaammaksi kuin on Teidän ihonne väri, sillä onhan se itse -puhtaus", -- vastasi Harhama väsyneenä. - --- "Minä tahtoisin kovin mielelläni saada puhtaan ihon", -- lausui -siihen outo nainen puoli-itseksensä, venyttävällä, kaipaavalla -äänellä, ikäänkuin lapsi jonka tekee mieli jotain erikoisesti. - -Samassa tuli talon emäntä, vanha, riutunut pieni nainen sisälle. Outo -nainen alkoi ystävällisesti puhua Harhaman puolesta: - --- "Minä toin Teille, emäntä, vieraan, joka etsii ruokaa ja ehkä -asuntoakin. Kyllä kai emäntä antaa?" - -Isäntä ja emäntä katsahtivat toisiinsa ikäänkun neuvotellaksensa. -Edellinen nojasi kyynäspäät polviinsa ja puhui hitaasti: - --- "Ei tiedä... Meillä on tässä niin huonoa... On koko talo -rappiolla, eikä ole jaksanut korjata... Joku vuosi sitten paloi -vakuuttamaton talo pohjaa myöten ja kaikkinensa, ja elämä on ottanut -sitten niin kovalle, että ei tässä taida olla edes, jotta vieras -viihtyisi..." - -Syntyi äänettömyys. Kola ja hänen vaimonsa katselivat jotain -mennyttä. Harhama huomasi sen oitis. Hän huomasi, että kovia kokenut -aviopari katseli talonsa tuhkaläjää, jolla seisoi säälimätön -elämä. He ajattelivat paljon, muistelivat niitä monia vaivoja ja -kärsimyksiä, joilla talo oli rakennettu ja sen karja ja muu omaisuus -koottu. Harhama huomasi Kolan kurttuiset kasvot ja laihtuneen niskan, -hän huomasi emännän riutuneen palmikon. Hän näki edessänsä häviön -suuren, ainaisen työmaan ja tunsi ikäänkuin joutuneensa siellä -työskentelevän suuren työmiehen jalkoihin. Hän huokasi. Viimein -lausui emäntä väsyneellä äänellä: - --- "Ei se elämä säästä, kun sen tielle sattuu. Se polttaa pohjiaan -myöten..." - -Harhama alkoi hiota. Tapansa mukaan alkoi hän taas poimia ihmisten -puheista niiden huomaamattansa lausumia kultajyviä, elämän -määrittelyjä ja viisauksia, kätki ne kuin varas ja vertaili niihin -omaa elämäänsä. Hän näki edessänsä kohoavan oman elämänsä suuren, -savuavan tuhkaläjän. Hän huomasi elämänkysymyksen kuleksivan -rauhallisen metsäkylän poluillakin palava tulisoihtu kädessä. Erämaan -rauhan keskellä, johon hän oli elämää ja sen kysymystä paennut, hän -huomasi joutuneensa sen tielle aivan ensi askeleella... - -Syntyi äänettömyys. Elämän tuhkaläjä suitsusi tulta ja savua. -Harhama mietti jo elämänkysymystä. Elämä kohosi hänen eteensä -taas suunnattomana haamuna, kädessä loistava jattiläistulisoihtu -jolla se sytytteli kaikkea. Riutunut, säälittävä emäntä ja hänen -kovia kokeneen näköinen miehensä, saarnasivat hänelle raskaalla -äänettömyydellänsä elämän suuruutta, sen armottomuutta ja voimaa. -Kola itse istui kumarassa, kuin olisi elämä latonut vuoria hänen -hartioillensa. Harhama tuskastui. Harmaana, kurttuisena lausui -viimein vanha Kola lopuksi: - --- "No, eiköhäntä tässä nyt sentään voitaisi sovitella ja koettaa, -jos herra Harhama viihtyy." - --- "Kyllä minä viihdyn täällä, kuten koko paikkakunnallakin", -- -vakuutti Harhama. Kola jatkoi: - --- "Ka, elämäähän sitä on täälläkin. Ei suinkaan sitä elämän -hampaista pääse ihminen vaikka menisi minne..." - -Harhama näki jo ne terävät hampaat, näki ne ja kuuli niistä -puhuttavan salokylässä, jonne hän oli niitä paennut. - -Syntyi äänettömyys. Vanha Kola istui yhä äänetönnä kyynäspäät polviin -nojattuina. Sitten oikaisi hän itsensä ja lausui hitaasti: - --- "Kyllähän elämällä on lujat ja terveet hampaat." - -Taas vaikenivat kaikki. Outo nainen nousi, kumarsi kohteliaasti -jäähyväisiksi. Harhama oli hänen kanssansa kulkenut ensimäisen -palan polkua, joka vei portilta tiehaaraan, missä heidän tiensä -taas eroaisivat. Eikä Harhama kysynyt, kuka outo nainen oli. Eikä -mustatukkainen nainen itse sitä sanonut. Poistuessansa lausui outo -nainen kysyvästi: - --- "Ehkä minä joku päivä myöhemmin saan pyytää herra Harhamaa -luokseni teelle?" - --- "Kiitos kunniasta!... Mielelläni", -- vastasi Harhama lyhyesti. - -Kaivonvintin päässä naurahti silloin ilkeä harakka. - - - - -Päivällä niidenpäässä, illalla Valkeassa talossa. - - - Elämä on purppurapukuinen kolera... - -Sirkka sirisi. Järveltä kuului allin laulu. Kaikki muu vaikeni. - -Loistavana levitteli järvi soikulaisia selkiänsä Valkamalan akkunan -alla ja pisteli tahtiansa mäkien lomiin. Sorsan emot uittelivat sen -rannoissa poikueitansa ja allit laulelivat keskiselällä, missä päivä -peilaili veden tyynessä. - -Ja järven takaa näkyi talo, näkyi lehteviä vaaroja ja niemenkärkiä. -Siellä täällä paistoi rinteen kuve aholla jolla puolukoista -punottavat riekaleet riippuivat syyskesäisinä pukuina. Metsä oli -mykkä, luonto harras, kuin kirkkoväki, ja korkeudessa hohottava -taivaan tumma siniontto katseli äänetönnä kuvaansa järven -rasvatyynestä pinnasta. - - * * * * * - -Valkamalan akkunan alla oli pieni perunamaa. Yhdeltä sivulta -ympäröivät sitä tuomet, toiselta pähkinäpuut. - -Kun yhden äärimäisyyden kärki oli hänen elämässään teräänsä -päättynyt, tapaili hän toista. Ja se pieni perunamaatilkku oli nyt -hänellä uusi äärimäisyys. Se oli kuin pieni pälvi matalaisen kallion -multaliepeellä, ruokkoamaton, ohdakemaaksi jätetty. Rikkaruoho peitti -siinä perunankasvun. Sen ohdakekasvun rehevyys oli aivan yleensä -tunnettu. - -Jo tulonsa jälkeisenä päivänä ryhtyi Harhama omin käsin sitä -laajentamaan ja perkaamaan kasvukuntoon. Ja kun hän pisti lapionsa -multaan, ensi kertaa pitkien aikojen perästä, ja kun tuttu mullanmaku -tuoksahti maasta, puikahti hänessä taas se neulankärki, joksi hänessä -kaikki himmeät kysymykset terottuivat. Ja se paloi, kuin ahjosta -vetäisty ora: - --- "Miten olen tänne joutunut?... Mitä varten?... Miksi juuri -_tänne_?" -- kyseli hän itseltänsä. - -Ohdakemetsä seisoi sanatonna. Sattumalta puristi Harhama erästä -ohdaketta. Sen terävä oka pisti kättä ja pisto kirpaisi hereille -Jumaluuden suuren tulikysymyksen. - --- "Kirouksen kasvi... Syntiinlankeemuksen hedelmä", -- mutisi hän -ohdaketta katsellen, ja siitä johtuivat hänen ajatuksensa oitis -elämänsä polttavaan kysymykseen. Hän katseli ohdaketta ja ohdakemaata -ja mietti: - --- "Tämäkö on sitten se maapala, jonka 'Jumala' on kironnut -_minulle_ ohdakkeita ja orjantappuroita kasvamaan?... Tulenko minä -sitten paratiisista ajettuna?..." Ja mitä pahaa minä olen tehnyt -_tullakseni_ ajetuksi?... Ja tälläkö kiromaalla minun pitäisi sitten -se rangaistukseni ja kiro-osuuteni taakka hartioilleni nostaa?... -Ja kuka minut tänne toi?... Ja _minun_ tähtenikö on tämä maapala -ohdakemaaksi kirottu? - -Kysymykset kirvelivät taas tulena, eikä ollut hänellä niiden -sammuttimiksi vesitilkkaa. Hän tukahdutti niitä niiden omalla -kuumalla porolla. Ja yhä uudestaan ja uudestaan leimahteli hänelle -silloin teoksensa ajatus. Hän hapuili siitä selvitystä ja pelastusta, -mutta tarttui siihen aina, kuin loistavaan revontulen liepeeseen. -Viimein raukesivat aina ajatukset ja hän tukahdutti ne näennäisellä -ynseydellä. - --- "Joutavia!" -- mutisi hän silloin. -- "Ensi kesänä kukkii tällä -maalla peruna. Eikä siihen tarvita turhia 'Jumaloita'... Kuokkaa vaan -ja omaa käsivartta siihen tarvitaan... Siinä koko orjantappura- ja -ohdaketaru!" - -Hän ryhtyi työhön, kaivoi sala-ojat, käänsi maan ja raivasi kivet. -Ja jo ensimäisistä kuokaniskuista luuli hän taas päässeensä omien -käsivarsiensa varaan. Työ tuntui hänestä lapsuuden unohdetulta -leikiltä, kuokka tutulta leikkikalulta. Mielessä puhkesi -muistonkukkia: muistoja niistä ajoista, jolloin hän oli vielä -seitsentoista vuotiaana kuokkinut paloa, syönyt evästä pitkän -työrupeaman jälkeen... - -Hetkiseksi avautui silloin elämänkirjasta ammoin luettu sivu, -elämän aapislehti. Sieltä tuikahtivat ne päivät, jolloin elämä -oli vielä puhdas, mieli tahraton. Mieleen johtuivat lapsuuden -savikukot, "variksensaappaat", joita äiti voiteli kermalla, -ensimäiset kevätpälvet, joista poimittiin käenpetkeliä lampaille -ja leikki-kivitalot mäen kuperalla. Ja toiselta sivulta näkyivät -pallopelit, mesikkamaat, marjamatkat ja uinnit joessa sillankorvan -luona, tai soikulaisen lammin pesurannassa. - -Ja sitten ne myöhemmät ajat, jolloin hän jo paloi ihmiskytönä... -Hän muisti sen ajan pitkät työpäivät. Hänen edessänsä viheriöitsi -Latonurmen vanha koivu. Sen juurella oli voileipä maistunut niin -herkulliselta, ruokalepo suloiselta. Hän muisti oksan, missä -eväskontti oli riippunut ja missä vanha kuparinen maitokannu ja -maitolasku, muisti oksan, jolla keinuen kottarainen oli hänen -puuhillensa nauranut. - -Silloin läikähti hänen herkkä, levoton mielensä. Hänen päällensä -kupertui lapsuudenmuistojen ihana, korkea taivaanlaki. Pieninkin -lapsuuden-aikainen esine tuikutti sieltä kirkkaana, kuin terävänä -palava tähti pakkastaivaalta. Vähäisinkin lapsuus-ajan tapahtuma -loisti tulena kauvas kaikonneen lapsuuden ja nuoruuden ajan -muistomailla. - -Hän lähti nyt uudestansa aivan lapsesta. Mutta lähtiessänsä sai hän -taas uhman-ohjakset käsiinsä: - -Kuokka iski maahan. Hän mutisi synkkänä: - --- "Turhia loruja!... Jumala!... Tällä maapalalla olen Jumalana -_minä_... eivätkä kuvitellut Jumalat... ihmisten pelätit... Tätä -maata komennan _minä_, onko sen kasvettava ohdakkeita, vaiko -perunaa. Kirotkoon sen ken tahtoo, se ei auta... Minä itse karistan -täällä onnettomuuden kivet hartioiltani, latokoon niitä niille kuka -haluaa..." - -Ja puristaen itsestänsä kaiken uhman lopetti hän ynseänä: - --- "Ei tänne käärme minun luvattani matele hedelmiään syöttämään..." - - * * * * * - -Kotimaiset metsät ja olot vaikuttivat vähitellen Harhaman -kiihtyneeseen hermostoon rauhottavasti, kuin uni. Hän tuli -isänmaahansa, kuin pitkältä, vaivaloiselta merimatkalta äidin -mökille, missä sauna lämpiää, kylläinen karja makaa lehmisavun -ympärillä ja iltaruoka kiehuu liedellä. Koko isänmaan kuva vaikutti -häneen nyt, kuin äidin tuomat puhtaat vaatteet. Aho oli punainen -puoloista, suo karpaloista ja metsä punakirjava marjoista ja -pehmeästä, viheriästä sammaleesta, tai kukkivat ne kanervikkoina. -Lähteet lorisivat sammaltuneissa lähteensilmissä, oravat rakentelivat -rauhallisina pesiänsä, mäyrät luoliansa. Kettu makasi sammalikossa -ihaillen koivun urpuisella oksalla keinuvaa metsonpoikaa, ja -pehmeänaavainen kuusi lauleli kehtolaulua sen juurella torkkuvalle -karhulle. - -Etäämpää läikkyi kirkas kalalampi riippakoivun oksien alitse... -Vedenrajasta kohosi nuottakota, rannalta nousi pyykkisavu ja -valkeiksi pestyt vaatteet oli levitetty nurmelle kuivumaan... - -Se oli syksyisen Suomen rauhallinen kuva. Se oli syksy, Suomen -suuren lumijuhlan, talven rauhallinen lauvantai-ilta. Ruis oli jo -kuhilaalla, terävä sirppi kiilsi kiemurana kuhilaanpäässä, peruna oli -pulpukalla, riihet lämpisivät. - -Mutta iltaisin soivat viulut ja iloinen talkooväki tanssi -talkootanssia. Kaikkialta hymyili henkisistä vieraista oloista -palanneelle vanhaa tuttua. Aho oli tuttu, kuin oma kehto; joka -ranta oli tuttu uimaranta. Koko isänmaa kosketteli häntä tutuin -sormin. Kuului ennen kuultu elämänkulkunen, tuikki muinoin nähty -kointähti. Tytöt tanssivat talkootuvissa, ruiskukat hiuksissa, pojat -paitahihasillansa. Miehet polttelivat piippujansa pihlajan juurella, -ja pikkupojat heittivät kiekkoa tutuilla kujilla. - -Noin kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli melkein kokonansa -jättänyt maansa olot ja viettänyt kaiken mahdollisen aikansa -vierailla mailla vieraan kansan keskellä. Hän oli vieraantunut -isänmaastansa varsinkin henkisesti. - -Nyt oli hän joutunut takaisin jonkun suuren aallon viskaamana. -Hän tunsi rantakivet omiksi, mutta itsensä tyhjäksi, ja painautui -syvemmälle metsän sydämeen. - -Se oli henkiseltä merimatkalta haaksirikkoisena paluu... - -Aika kului. Harhama kuleksi yksin metsissä, kuin äidin antamissa -puhtaissa pukimissa. Hän söi puoloja punaiselta aholta, joi -tuohilipillä vettä sammaleisesta lähteensilmästä, ja kun mieltä -painoi ja jalkoja raukaisi levitti aho pehmeän sammalliepeensä hänen -levätäkseen... Joku rauhan vesisuoni lirisi semmoisina hetkinä häneen -hiljaa. Sammalturve tai metsän ruoho lohdutteli pahimpia polttoja. - -Ne pian ohi menevät hetket olivat elämän saunailtoja: Menneisyys -istui niinä hetkinä kädet ristissä ja tulevaisuus helisi iloisissa -kulkusissa, lupaavana, valoisana. Mutta kaikki se värisi hänessä -yhden suortuvan varassa. Tuuli liikahti hiemasen. Suortuva värähti ja -viime viikkojen tapaukset näyttelivät oitis hänelle verisiä sormiansa. - -Silloin aina puhkesivat hänen kipujensa nystyrät. Se ratkaisematon -kysymys röyhtäytyi kurkkuun katkerana. Nyt siihen oli vielä -sotkeutunut yhteiskunnallisen kysymyksen pulma. Aineellisen elämän -muutos ei ollut hänelle mitään. Tai se oli hänelle omissa silmissänsä -nousu. Mutta hänen _henkensä_ oli siipirikko. Epäröiminen ja epäily -kuristivat häntä, kuin hirttonuora. Siinä surmansilmukassa taisteli -hänen henkensä taas, kuin peto paulassa. - -Sillä kun hän katsahti ympärillensä näki hän kaikkialla kuoleman -kynnen tekevän työtänsä: Syksy hävitti kesän kasvullisuutta, -hänen torppansa pihamaalla lahoivat ja kuivuivat, vanhat tammet -ja vastapäätä oleva Åke Lund'in ränsistynyt talo näytti aivan -luhistuvan. Se näky niin jyrkän elämänmuutoksen jälkeen ärsytti -hänessä aivan ärsyttämällä hänen ainaisen pelottimensa: kuoleman -pelon. - --- "Olen joutunut elämän hampaista kuoleman kynsiin. Kuolemaa -paetessani olen joutunut sen kartanolle ja keskelle sen työmaata", -- -huokasi hän. - -Se oli henkisen haaksirikkoisen taistelua. Se oli taistelua karin -kivikärellä, jota vihainen aalto huuhteli ja jonka juuria jäytivät -salaisten voimien terävät hampaat. - -Hän tähysteli siinä pihdissä pelastusta. Mutta kuolema oli silloin -aina se ainoo vaskikäärme, joka hänen silmiinsä pisti... - -Ja silloin, kun epätoivo leikkasi poikki viimeistä elämänsuortuvaa, -kiehahti hänessä aina uhma. Hän puristui nyrkiksi ja nousi kaikkea -vastaan... Nousi täysin voimin, veti henkensä kaikki rihmat kireälle, -jännittyi ja -- raukesi epätoivoonsa... - -Mutta epätoivon ja uhman noustessa houkutteli ja kiehtoi häntä -vallankumous, kuin kauniit verihäät, joissa soivat suuret viulut. -Epätoivossa se tarjosi lauhdutusta, kuin kylmä verihuuhde. - --- "Kunhan taas pääsen takaisin sinne elämään", -- mutisi hän -lohdutukseksensa. - - * * * * * - -Kotimaahansa oli Harhama palannut ainoastaan toistaiseksi, -vaistomaisesti, vaaraa pakoon ja levähtämään. Hän aikoi palata -takaisin Venäjälle niin pian kuin huomaisi, että vaara on ohi ja hän -on löytänyt taas järjestön hajautuneet jäsenet. Järjestön uskaliaat, -suuret suunnitelmat, sen salaperäinen elämä ja hurjanrohkeat teot -olivat hänet huumanneet. Ne kulettivat häntä mukanansa, kuin tuuli -sumua. Näkymätön voimakas virta veti häntä, kuin harava, takaisin -niiden pyörteisiin. Kohta Suomeen tultuansa oli hän ryhtynyt -hankkimaan itsellensä suosituksia Venäjän viranomaisille, voidaksensa -niiden turvin palata takaisin. Hän halusi saada Venäjällä jonkun -näennäisen tehtävän, tai viran, ettei hänen toimettomuutensa siellä -herättäisi viranomaisten epäluuloa. Anna Pawlowna, jolle hän -kierrellen kirjoitti asiasta, lupasi apuansa. - -Hän oli päässyt verenmakuun... Hän oli toiselta puolen nähnyt koko -maailman kurjuuden ja langennut sen eteen. Köyhien kiitollisuus -avautui hänen eteensä ihanana revontuliloisteena, joka kutsui ja -houkutteli elämän hämärän takaa, levitti kiehtovat värivaippansa -ja sanoi: "Nämä kaikki saat, jos palvelet meitä." Kulta himmeni -sen rinnalla, muuttui haihtuvaksi sumuksi, hävisi. Mutta köyhien -kiitollisuus ja rakkaus kirkastuivat ja vakuuttivat hänelle voiton -ilolla: "Niin haihtuu kaikki muu; minä yksin pysyn. Etsi minua!" - -Ja Harhama alkoi taas sitä etsiä sekaisin toisen tunteen: -kapinanhengen kanssa. - -Pikku tapaus vetäisi hänessä taas joukkovihan vireeseen: - -Kylätietä kulki iloisena, kepeänä se outo nainen, jonka hän oli -Valkamalan portilla tavannut. Rampa työmies kantoi hänen koriansa. - -Kytevä viha leimahti hänessä silloin, kuin tuli tappurakuontalossa. -Hän itse oli nuoruudessansa samalla lailla kantanut herrasväen -koreja. Sieltä asti oli hänessä katkunnut kaikkea herrasväkeä vastaan -joku kekäle, katkera ja polttava tunne. - -Mutta jo lapsuudesta asti oli siinä tunteessa halveksuminen pyrkinyt -tukehduttamaan vihan. Odotellessaan pienenä poikana renkituvissa -kyydittävää herrasväkeä, tai nähdessänsä herrastelevia sukulaisiansa, -korottautui hän ylemmä heitä. - -Hän oli äidinsä rinnasta lähtien täydellinen kapinanhenki, joka -omassa povessansa nousi kaikkea vastaan. Se henki kyti hänessä, kuin -turpeessa tuli. Joskus vaan se leimahti muille. Ensimäisenä sai -sitä tuntea kodin vanha palvelija Sanna, joka häntä käsivarsillansa -lellitteli, kun hän alkoi puhua sopertaa. Kun Sanna istui komensi hän: - --- "Nouse kävelemään!" - --- "Nousen minä, nousen armaani", -- vastasi palvelija ja nousi. - -Mutta silloin komensi pikku-poika: - --- "Istu!" - --- "Istun minä kultaseni, istun!" -- lohdutteli vanha Sanna istahtaen. - -Ja jo silloin oli hän tietoinen itsestänsä. Omituista hänelle -oli se, että hän muisti sen ajan, jolloin hän opetteli puhumaan. -Itse hän taas häpeili sitä muille ilmottaa, luuli sitä pidettävän -luonnottomana ja salaili, ettei joutuisi naurettavaksi. Hän kietoutui -Sannan alttiuteen, kuin koira. Kun Sanna muutti talosta pois, -saatiin Harhama hänestä erotetuksi ainoastaan kavaluudella: kelkka -sidottiin poislähtevän Sannan reen perään Harhamaa varten ja matkalla -leikattiin jukko poikki. - -Myöhemmin oli hän leikeissä kuningas... Sittemmin oli hän poikajoukon -paras tappelija ja rohkein ilkitöiden tekijä. - -Kunnes taas kaikki se ulkoinen tukehtui sisällisen taistelun tuhkaan -ja hänestä tuli umpimielinen, jörö, ihmisten halveksija. - - * * * * * - -Nyt kun hän näki ramman miehen kantavan työttömän vaimon koria, -tuprahti hänessä vanha tunne: viha ja halveksiminen. Ja silloin -asettui hän heti paikoillensa kumouksen riveihin, polvistuen samalla -maailman kurjuuden eteen, sen purppurahaituvia tavotellen. Hän -huomautti tapahtumasta eräälle vanhalle työmiehelle. Se vastasi -totisena ja rauhallisena: - --- "Niin... Elämä on semmoinen, että kaikkea pitää olla molempia: -korinkantajia ja herrasväkeä... Jos ei olisi kaikessa molempia, niin -elämä olisi kanneton vakka." - --- "Senkö 'herrasväkeä' ne ovat... tai _kukaan_!" -- keskeytti Harhama -ärtyneenä. - -Seuraavana päivänä ryhtyi Harhama kehräämään Valkamalassa kumouksen -verkkolankoja. - --- "Onhan se aletun työn jatkoa!" -- iloitsi hän. - -Mutta kansa oli hidasta ja epäluuloista. Siksi päätti hän lappaa -siitä rihmojensa ensi suortuvat varovasti, ettei epäluulo heräisi. - --- "Pääasia on, että ne saa käsittämään, ettei _mitään herrasväkeä_ -ole olemassakaan, vaan on ainoastaan työväkeä ja joutilaita -syöpäläisiä", -- suunnitteli hän työtänsä. - --- "Ja toinen tärkeä asia on saada ne _halveksimaan_ sitä -herrasväkeä", -- jatkoi hän. - -Mutta joskus sitten, kun hän mietti, mille perustukselle se uusi -yhteiskunta on rakennettava, sosialistiselleko, vaiko säilyttämällä -yksityinen omistus-oikeus, upposi hän epäilyksen suohon. Kummalle -puolen hän polki, siellä petti pohja. - -Hänen henkensä sinapinsiemen: _epäily_, oli itänyt ja anastanut koko -hänen olemuksensa... - --- "Valitkoot itse perustuksensa ja sen _tulevan_!. Minun asianani -on vaan kylvää niihin tyytymättömyyden ja vihan siemen tätä _olevaa_ -vastaan", -- ajatteli hän silloin selviytyäksensä, lopettaen: -"Pääasia on saada niissä nousemaan _kapinanhenki_." - -Hän itse oli ynseä, umpimielinen kumouksen henki juuriansa myöten. -Hän oli epäilijänä kykenemätön luomaan mitään uutta kumotun sijalle. -Hän oli kykenemätön edes mihinkään käytännölliseen toimeen. -Se käytännöllinen oli hänelle ahdasta ja tukehduttavaa. Hänen -kumouksenhenkensä ajeli aina henkisillä sumumailla, ainoana ohjana -_epäily_... - -Yhteiskunnallisten kysymyksien suo avasikin hänen eteensä kokonaisen -epäilyksen hetteikön. Onko Suomen vapautus suoritettava tällä, vaiko -tuolla puolen Rajajokea, ja kaikki muut kysymykset olivat hänelle -usvaperäisiä rakennusmaita. Kaikki upposi siihen, kaikki oli siinä -tuulen varaan rakennettua... - -Hän alkoi varovasti purkaa oman paisumansa märkää: levittää -tyytymättömyyden oppia peitetyin sanoin. Mutta ihmiset eivät häntä -ymmärtäneet. Parin peninkulman päässä Valkamalasta asui vanha -talonpoika Alkula. Hän oli Harhaman salainen ystävä, hän oli -ohjannut hänet Valkamalaan. Ettei Alkulaa voitaisi sekottaa hänen -asioihinsa, jos ne ilmitulisivat, oli Harhama pyytänyt saada salata -sen ystävyyden. - -Mutta nyt, kun häntä ei oitis ymmärretty, hän ärtyi ja matkusti -toisen luo pyytämään hänen avustustaan. Hän kuvaili vanhalle miehelle -yhteiskunnallisen vääryyden synkin värein. Alkula kuunteli tyynenä ja -vastasi: - --- "Meillähän Suomessa ei voi vielä puhua suomalaisesta kansasta, kun -_suomalaista_ kansaa ei vielä ole... On vaan vierasta herrasväkeä ja -suomalaista työväkeä. _Kansa_ syntyy vasta sitten, kun ne yhtyvät -yhdeksi..." - --- "Mutta hävitetään se kahtiajako", -- tarttui Harhama kiihkeästi. - --- "Niin... Se on kyllä hävitettävä, mutta millä se hävitetään?" -- -virkahti Alkula. - -Harhama vaikeni. Miekanterä ja veriset sormenpäät välkkyivät hänelle. -Mutta nyt hän oli itse niihin hukkumaisillansa, oli niiden ajamana -_paossa_... - -Eikä hänellä ollut muuta asetta, kuin _se_ ja sitä hän ei uskaltanut -paljastaa. Se hiveli hänen omaa kaulaansa... - --- "Millä?" -- toisti Alkula. - -Harhama oli sanaton. Alkula jatkoi hetken kuluttua: - --- "Ei ole muuta oikeaa asetta, kuin Jumalan sana..." - -Se oli käärmeen pisto Harhaman sieluun. Hän oli juuri näinä aikoina -valmistautunut taas nousemaan Jumalaa vastaan... Hänenkö sanansa -pitäisi sitten olla aseena?... Jumalanko? Kylmä käärme kierteli hänen -sisälmyksissänsä. Pitkän mietinnön jälkeen lausui hän varovasti: - --- "Puhdistihan Jeesuskin temppelin _ruoskalla_... köysiruoskalla..." - --- "Mutta käsi oli silloin Jumalan käsi... Mutta sanokaapa: Ovatko -_ihmiset_ koskaan voineet ruoskalla _puhdistaa_ mitään?" -- lisäsi -siihen Alkula, joka oli käsittänyt Harhaman vihjauksen. - -Kun Harhama vaikeni jatkoi Alkula: - --- "Kyllähän ihmiset ovat ruoskaa käyttäneet enemmän, kuin mitään -muuta... Ja käyttiväthän sitä ranskalaisetkin vallankumouksessaan -säästämättä, mutta ovatko he sillä muuta saaneet aikaan, kuin ajaneet -yhden pahan _toisen_ pahan tieltä pois?... Minä en tunne asiaa... -mutta te kun olette oppinut, tiedätte, onko Ranska nyt puhdas, vai -eikö." - -Kauvan mietti Harhama. Lopulta kierteli hän taas vastauksen: - --- "Onko sitten _se temppeli_ pysynyt puhtaana?" - --- "En minä sitä väitä", -- vastasi Alkula rauhallisena. "Ihmiset -ovat siinäkin taas _moskaa_ käyttäneet Hussia ja Lutherusta ja muita -temppelistä pois ajaessaan... Jeesuksen varaan ovat ehkä ne ruoskan -käyttäjät sitten rakentaneet itsekkäisyyden alttarin ja kirkon, mutta -jos ne ovat vääriä, niin ne mätänevät ja karisevat pois Jeesuksen -ympäriltä... Hän pysyy. Jumalaan eivät pysty ajanhampaatkaan... -Niidenkin jälet karisevat Hänestä pois, kuin tomu..." - -Syntyi äänettömyys. Jumaluuden suurkysymys seisoi puhujien edessä -kaikessa majesteetillisuudessansa, polkien jalkoihinsa kaikki sen -ratkaisuksi tehdyt yritykset. Alkula jatkoi sitten puoli-itsekseen: - --- "Me ihmiset kyllä koristelemme aina Jumalaa mieleisillämme -helmillä ja koruilla, mutta ne karisevat Hänestä pois pölynä..." - -Harhama oli joutunut omaan maailmaansa. Hän kysyi, keskeyttäen: - --- "Mitä tarkoitatte niillä koruilla?" - --- "Tarkoitan", -- vastasi Alkula -- "sitä, että meidänkin aikanamme -esimerkiksi ne, jotka kulkevat oman lihansa orjina, ja toukkina -palvelevat porttojen lihaa, miehet naisten ja naiset miesporttojen, -ne paheensa puolustukseksi ripustavat Jeesuksen kaulaan opin, joka -muka kieltää tuomitsemasta, ja salaavat, että Hän juuri on luvannut -tulla _tuomitsemaan_ elävät ja kuolleetkin..." - -Harhama vaikeni. Alkula jatkoi vielä: - --- "En minä tässä tarkoita teitä, mutta muuten jatkan. Onhan meidän -aikanamme paljon niitä, jotka Jeesuksen opin turvissa lähtevät ruoska -kädessä puhdistamaan temppeliä, kysymättä ensin itseltänsä, eivätkö -juuri he itse ole niitä, jotka ovat Hänen huoneensa: _elämän_, -ryövärien luolaksi tehneet ja sentähden olisivat ensimäisinä -ajettavat sieltä pois, parantumaan ja puhdistumaan..." - -Elämän sotkuinen kysymys otti taas Harhaman satimiinsa. Hän käveli -äänetönnä huoneessa. Katse harhaili seinillä. Se sattui pieneen -peiliin. Hän huomasi hienon rypyn silmäkulmassansa. Ajanhammas oli -alkanut häntä jäytää pikaisesti... Hän näki edessänsä kohoavan -jonkun hämärän, josta karisevat pois ajanhampaittenkin jälet ja näki -itsestänsä karisevan ja häviävän kaiken muun, paitsi ajanhampaitten -puremien, jotka yhä lisääntyivät ja syöpyivät syvemmälle ihoon, -ryppyinä ja jos minä. Ja taas hän hätäytyi ja synkistyi. - -Ja hän palasi Valkamalaan ajanhampaan purema silmäkulmassa ja uusi -ryppy otsalla. Yksinäisyys alkoi sitten loihtia hänessä hereille -kaikki teräväkyntiset peikot. Sisällinen rauhattomuus ajoi häntä -johonkin, eikä hän itsekään ollut selvillä, mihin tarttua silloin. - - * * * * * - -Päivät kuluivat, yksinäisyys ja syksyn hävitystyö lisäsivät hänen -hätäänsä. Teoksen revontuliliepeet, joihin hän aina tarttui, -hävisivät käsistä. Mutta sitä kiihkeämmin tarttui hän niihin -uudestaan. Ja kun hän raukesi, etsi hän lohdutusta ja unohdusta -vallankumouksen verihuuteista. Silloin alkoi hänelle vähä kerrallansa -kirkastua maailmankurjuuden jumalallisuus. Sille ilmestyivät -jumaluuden ominaisuudet, yksi toisensa perästä: Se oli _suuri_... -se ei "etsinyt omaansa"... se tyytyi vähään... se uhrautui toisten -hyväksi... se oli ihana antamaan palkintoa: kiitollisuutta, -rakkautta, mainettakin... Se oli palvelemisen arvoinen... - -Hän yritti taas, mutta varovasti. Hän ei kysynyt _oliko_ edes kurjia -hänen ympärillänsä. Hän uskoi niitä olevan, uskoi että kaikki -olivat kurjia ja odottivat vaan, että hän lankeaisi ja kumartaisi -ja palvelisi heitä. Ja oitis sai hän teokseensa uuden jumaluuden -aatteen: _maailmankurjuuden_. - -Hän alkoi entistä kiihkeämmin lähestyä uutta Jumalaansa. - -Mutta kun vanhat epäilivät, päätti Harhama yrittää nuorten kanssa. - --- "Ne voin minä ensin vetää apajaan huvituksilla, iltamilla, -näytelmillä ja tanssilla, ja varovasti puhaltaa heihin sen _oikean_ -vapauden hengen", -- järkeili hän. Hän kokosi nuoret ja kehotti heitä -liittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran. Jurot nuorukaiset -kuuntelivat häntä ääneti. Eräs lausui: - --- "Olisihan se perustettava... seura..." - --- "Olisi", -- murahti toinen. - -Ja sitten alkoi yksi toisensa jälestä sanattomana poistua. - - * * * * * - -Silloin alkoi Harhamaa taas rasittaa elämäntyhjyys. Kaikenhäviö -avasi hänen edessänsä mustaa kitaansa. Avaruudet ja äärettömyydetkin -näkyivät siihen soluvan pölynä. Se lappoi aikaa ja ijankaikkisuutta -itseensä, kuin kehrääjä kuontalosta tappuraa. Sinne sortui kaikki, -ihmis-elämä, kesät, talvet, toiveet, suunnitelmat... Kaikki. - -Kaikki... kaikki... kaikki sinne sortui, todisti häviävä kesä. - --- "Ja minä olen menossa sen kidassa", -- vaikeroi Harhama ja jatkoi: - --- "Miksi et pelasta minua Jumala, jos Sinua on olemassa... Miksi?..." - --- "Ja jos _et voi_ pelastaa, miksi et sitä ilmoita?..." - -Ja niin loppumattomiin tuskitteli hän tyynen ulkonaisen kuoren alla. - -Ja siiloin kiehahti hänen vihansa Jumalaa kohtaan, joka ei pelasta, -tai _ei voi_ pelastaa. Hänen henkensä kiemurteli käärmeenä ja -tapaili vihan ja epätoivon valtaamana Jumalan kantapäätä... Hän -tappeli epäilyjänsä vastaan, kuin suohon vajonnut peto liejukosta -pelastuaksensa. Hän päätti kaiken epäilynsä uhalla nousta lopultakin -sitä Jumalaa vastaan, joka ei ojentanut hänelle pelastavaa kättä, -kun hän huusi jo kuoleman kitusissa. Hän päätti kirjoittaa uneksitun -teoksensa, vaikka verellänsä. - --- "Nyt on minulla täällä aikaakin ja yksinäisyyttä", -- ajatteli hän -yhä uudestaan, loppumattomiin. - -Aikomuksestansa hän kirjoitti Anna Pawlownalle ja munkki Pietarille, -ilmaisematta kumminkaan _minkä_ teoksen hän aikoi kirjoittaa. -Mutta joka kerran, kun hänen piti alkaa, tuntui kuin puuttuisi -vielä suunnitelmasta jotain, joku sana, tai joku juoni, joku -selittämätön... Hän mietti sitä, mietti, mitä puuttui ja lopuksi aina -kysyi: "Onkohan tämä oikein?" - -Ja silloin tuntui puuttuvan kaikki... - -Anna Pawlowna ja munkki Pietari, saatuansa kuulla Harhaman -aikomuksen, lähettivät hänelle siunauksensa työn onnistumiseksi. -Lisäksi lähetti Anna Pawlowna hänelle pienen kultaisen kynänvarren ja -kirjoituspöydän, joita seurasi seuraava kirje: - - "Saatuani tietää, että aiotte ryhtyä kirjoittamaan, lähetän - Teille työtänne varten kynän ja pöydän. Molemmilla niillä on - kaksi kirjailijaa: N. ja N. alkanut ensimäiset huomattavat - teoksensa. Ne on siunannut hurskas munkki ja niistä käy - perhelegenda, että niillä tehtyä työtä seuraa onni. Siitä syystä - ovat ne perheomaisuutta ja siksi pyydän, että kun palaatte taas - luoksemme -- jonka luulen pian tapahtuvan -- tuotte ne muassanne - takaisin. En liioin haluaisi, että kerrotte niiden historiaa, - sillä en tahtoisi että asiasta tietäisivät ne, joilta mainittu - pöytä ja kynä on saatu lahjaksi. Heidän mielensä tulisi ehkä - pahotetuksi, jos saisivat tietää, että olen heidän lahjansa pois - antanut. - - Samalla lähetän joukon muita tavaroita, joita luulen Teidän - tarvitsevan. Toivon, että kotimaanne metsien rauha tyynnyttää - mielenne ja antaa Teille voimia suorittaa työnne ja mielen - jaloutta tarjoamaan maailmalle hyvää ja kaunista. Me, ystävänne, - rukoilemme puolestanne. - - Anna Vronskaja." - -Harhama luki kirjeen ja hermostui. Hän alkoi ajatella sitä, että -_munkki Pietari_ siunasi työn, jolla hän nousi Jumalaa vastaan... -Ja lisäksi oli hänelle sen alkamista varten lähetetty hurskaiden -munkkien siunaama kynä... - -Kun hänen piti alkaa työnsä, hajosikin hän ajattelemaan elämän -ikisotkeutumaa... - -Kului päivä, toinen. Elämä ampui nuoliansa. Ajanhammas nakerteli -ihmisiä ja niiden toimia, pureksi tehtyjä päätöksiä poikki. Ja aika -punoi uusia suunnitelmia ihmishyörinän taustalle. - - * * * * * - -Oli sunnuntai-päivä. Mustian aseman kolmannen luokan ravintolassa -istui Harhama puhellen Aleksander Zaikon kanssa. Viime mainittu oli -työmiehen puvussa. - --- "Tämmöisessä puvussa on turvallisempi", -- lausui hän Harhamalle. - -Ja hän kertoi mitä tiesi. Ainoastaan Nikolaita hän oli kerran -tavannut, mutta sitten ei ollut hänestäkään mitään kuullut. -Hautausmaalle kokoontunut väki oli jokaiseen istuttanut sen luulon, -että joku oli kavaltanut. - -Jokainen epäili toistansa ja siksi hajosi järjestö niin olemattomiin. - --- "Nikitinin esimerkki on siihen arkuuteen vaikuttanut", -- -huomautti Zaiko. - -Harhama katsahti sormenpäitänsä... Hän tunsi suoniansa pitkin -juoksevan kylmän, ilkeän, vieraan veren. Zaiko jatkoi surullisena: - --- "Ikävää on, että äitini sai vihiä... löysi papereitani... Hän oli -monarkisti eikä jaksanut kestää... Sydänhalvaus oli minun kädestäni -lähtenyt..." - -Ja molemmat istuivat synkkinä. Näkymätön harmaa haituva hailahteli -silmien edessä. Se oli Zaikon äidin suortuva... Verenääni soi siinä, -kuin viulunkielessä... - --- "Ja miksi nyt pakenet? Jää minun luokseni", -- pyysi Harhama. - --- "En tiedä... Maa polttaa kengänpohjien läpi kaikkialla... Koetan -nyt ulkomailla jäähdytellä", -- vastasi Zaiko, surun ilme sinisissä -silmissä. - -Molemmat miettivät taas jotain himmeää. Kuului kaksi huokausta. -Äänettöminä tarttuivat molemmat olutlaseihinsa. Silloin Zaiko kysyi -nopeasti: - --- "Muistatko Hiiden myllyssä... kun samppanjalähde lorisi ja -alastomat tytöt tanssivat?" - -Ja muistojen kulkuset alkoivat soida surullisesti... Molemmat miehet -olivat entisen itsensä varjoja... Heidän eteensä ilmestyi mennyt -elämä kaikkine muistoinensa. Se näytteli niin monia korujansa: Hiiden -myllyn alastomina tanssivia tyttöjä, lorisevia samppanjalähteitä, -kieriviä kultarahoja, joita tytöt ostivat syleilyillä... -suuteloilla... salaperäisellä... Se näytteli suuria suunnitelmia, -kultamaljoja, joihin oli koottu sumua Kullan temppelissä... Se -näytteli huolettomia päiviä, taidetta, soittoa, laulua, kukkia... - -Ja sitten riisuutui se kaikista koruistansa, pukeutui nyt vanhan -noidan risaiseen asuun ja hymyili ilkeästi ja ojensi saamiensa -helyjen muistoksi kuihtumattoman kukan. Se ojensi kukkien kukan, -_ainoan_ todellisen, ainoan lakastumattoman, sen kukan, jonka -loisteessa kaikki kukkamaat himmenevät ja jota eivät talven -pakkasetkaan palella. Se ojensi kukan, jonka terälehtinä loistivat -lakastumattomat sanat: _"Vanitas vanitatum et omnia vanitas"... -"Kaikki on turhuutta."_ - -Kun he olivat sen muistokukan saaneet, istuivat he taas äänettöminä -sitä katsellen. Hitaalla äänellä alkoi Zaiko lopuksi puhua. - --- "Se on kummaa: Mitä piti elämässä kerran paraana ja valoisana, se -repii ja syö ja polttaa jälestäpäin. Mistä se johtuu?" - -Harhama ei vastannut, eikä Zaiko odottanut vastausta. Molemmat joivat -olutlasinsa, istuivat taas sanattomina, elämän ainoa kuihtumaton -kukka kädessä ja katselivat sitä. Pitkän vaitiolon jälkeen huokasi -Zaiko ja lausui: - --- "Ah! _Elämä on purppurapukuinen kolera_... Se syö ihmisen -elävänä..." - -Juna vihelsi. Ystävykset puristivat toistensa käsiä kyynelsilmin. Se -oli viimeinen kädenpuristus. Kumpikin lähti omaa tietänsä, seurana -purppurapukuinen kolera: helyissänsä loistava elämä. - -Mutta katkerampana, kuin koskaan ennen, palasi Harhama kotiinsa. -Sysimusta syys-yö peitti maita ja vesiä, eikä hänen sieluunsakaan -pilkahtanut kuutamon pälvi. Hänen vihansa ja katkeruutensa Jumalaa -kohtaan kuohuivat vaahtona. Oma epätoivonsa ja ystävän onnettomuus -paloivat sen alla ahjontulena. Säkeninä sinkoilivat siitä tulesta ne -ainaiset kysymykset: - --- "Elämäkö se on se purppurapukuinen kolera, vaiko Jumala?... - -"Ja mihin kelpaa semmoinen Kaikkivaltias, joka antaa ihmisten joutua -turmioon?... - -"Ja mihin semmoinen Jumala, joka _piilotteleikse_... ei uskalla -näyttäytyä... kalvaa ihmistä salassa?... - -"Ja eikö Hän kolerana hiivi minunkin kintereilläni, _jos_ Hän on -olemassa?... - -"Ja enkö tee _väärin_ elämänrehellisyyden edessä, jos en kaikin -voimini nousisi _semmoista_ Jumalaa vastaan?... Semmoista -hirviötä, joka olemattomana pelottimena ollen pukee koleran elämän -purppurapukuun?" - -Nyt oli Harhama valmis alkamaan. Hän yritti väkivallalla ratkaista -olemuksensa peruskysymyksen, ja nousta siten epäilyn pehmeästä -mudasta. Se oli kapinallisen ihmishengen yritys nousta julkisesti -Jumalaa vastaan... Se oli epätoivoisen ja katkeroittuneen sielun -viimeinen uhkarohkea ponnistus... Se oli hämärässä ja sotkuksissa -kiemurtelevan yritys päästä selvyyteen. - --- "Miksi en minä voisi nousta Sinua vastaan, vaikka Sinä _olisitkin -olemassa_... Sinua, joka piinaat ihmistä ja syöt minunkin sieluani -kuin lude... Sinä piru", -- puheli Harhama valmistautuessaan työhön... - -Vihdoinkin valmistautui hän tarttumaan teoksensa niiden päähän... - - * * * * * - -Oli lauvantaipäivä. Maakylän syyspäivän hiljaisuus kuikutti joka -kuusen latvassa. Saunasavut nousivat pystysuorina. Ne punoutuivat -ja huippenivat, kuin riutuva palmikko, harmaantuivat ja haihtuivat. -Varis torkkui aidanseipäässä. Laiha hevonen kuopi kylkeänsä -syys-äpärikössä ja taivaalla ajelehti harmaa pilvenrepale. - -Kesän silmäluomi alkoi sulkeutua. Harmaa syksy irvisteli joka ruohon -juuresta, riippui joka oksalla. Harakka heilui koivun oksalla -Valkamalan akkunan alla... - -Harhama tapaili jo sitä niidenpäätä... - -Hän oli jo pannut paperin pöydälle ja mietti uuden kirjansa -alkusanoja... - -Mutta silloin avautui ovi ja vanha talonpoika, Kola, tuli noutamaan -häntä nuotanvetoon läheiselle lahdelle. - --- "Siitä oli puhe", -- lisäsi Kola. - --- "Alotan illempänä... palattuani", -- ajatteli Harhama. - -Työ jäi. Harhama kiinnitti jo musteeseen kastetun kultaisen kynän -kellonperiinsä ja lähti... Koivunoksa heilahti. Harakka pyrähti -siltä kiukkuisena ja hävisi vanhan tammen onttoon. Siellä värähti se -Perkeleeksi ja ilkamoi: - --- "Jehova kalastaa... Kola Pietarina... Mutta samoilla vesillä ne -ovat minunkin verkkoni..." - - * * * * * - -Iltasella palasi Harhama täyttä kalavasua kantaen. Matkalla piti -hänen kulkea Valkean talon ohi, jossa asui se outo, mustatukkainen -nainen. Juuri kun hän oli ohi pääsemäisillänsä, avautui Valkean talon -akkuna ja outo nainen huusi siitä: - --- "Herra Harhama! Ehkä minä saan nyt pyytää Teitä luokseni teetä -juomaan." - --- "Kyllä, kyllä!... Kiitos!" -- vastasi Harhama tyytymättömänä -oudosta pyynnöstä. Sen sanottuaan hän jätti kalavasunsa talonpojalle, -joka lausui pistelevällä äänenpainolla: - --- "Herra Harhama näkyy saavan tuttavia...!" - -Syyspäivän aurinko oli juuri uponnut järven takaiseen metsään. Kuun -valo alkoi välkehtiä lahden pikku laineilla, kun Harhama astui -oudon naisen huoneeseen, kaikenlaisilla taloustavaroilla täytetyn -eteisen läpi. Huoneessa puikutti köyhyys räikeänä, kuin puikonpäässä. -Akkunoissa ei ollut uutimia. Yhden akkunan alaosa oli peitetty -ruskealla huivilla, toisen uutimenrisalla. Kuluneet seinäpaperit -ja rikkinäiset akkunaruudut terottivat kuvan kärkeensä. Ainoina -huonekaluina oli vanha, maalaamaton pöytä, kaksi ränstynyttä tuolia -ja auki vedetty puusänky. Mutta kaikki oli harvinaisen puhdasta. - -Outo nainen itse oli puettu valkoraitaiseen villapukuun, joka -kankaasta, puvun kuosista ja koosta päättäen oli hänen ammoisten -tyttö aikojensa aikuinen. Lihomisen johdosta liian ahtaaksi käyneen -puseron hihat ja selkämä näyttivät olevan halkeamaisillansa ja -pakahtumaisillansa ruumiin pingotuksesta. - -Harhamaan teki koko ensi silmäys säälittävän vaikutuksen. - --- "Tervetuloa!" -- lausui outo nainen ystävällisesti, syvään -kumartaen, ja tarjoten tuolia lisäsi hän: - --- "Tahtokaa istua!" - --- "Kiitosi... Mutta ehkä sallitte minun ensin kysyä, millä nimellä -minä saan Teitä puhutella", -- puhui Harhama. - --- "Kuinka?... Ettekö vielä tiedä minun nimeäni? Sepä omituista... -Nimeni on Esempio", -- huudahti nainen, selitellen samalla, -mille tavulle on korko pantava. Koko ajan puhui hän kohteliaalla -äänenpainolla, joka kiusasi Harhamaa, josta oli karissut pois kaikki -ulkonainen koreilu. - -He istuutuivat pöytään. Rouva Esempio sytytti puupalasen reikään -kiinnitetyn kynttilän. Akkunan edessä leikitteli hänen tyttärensä, -sommitellen rakennuksia leikkitiileistä. Ulkopuolella näkyi akkunan -puitelaudassa riippuvan yölepakon pää. Teetä kaataessansa puheli -rouva Esempio: - --- "Siinä on minun ainoa tyttöni Armiira. Minä kasvatan siitä -kulturi-ihmisiä, ilman uskontoa, isänmaata ja yhteiskuntaa... Kuinka -väkevää saa olla tee?... Tämä pitäisi olla hyvää teetä... kolme -ruplaa maksaa naula." - -Harhamaa hämmästytti äskeinen rohkea ajatus. Hän itse kielsi -Jumalan, mutta hän tunnusti toki yhteiskunnan, s.o. inhimillisen -siveellisyyden vaatimukset noudatettaviksi, asettaen ne teoksensa -luonnoksessa jumalallisen siveellisyyden sijalle. Ja kun hän -itse niistä milloin erehtyi, lohdutti hän itseänsä sillä, että -erehtyväthän ne Jumalankinlapset. Hän tunnusti myös ulkonaisesti -isänmaan vaatimukset ja tunsi nykyään, että isänmaa metsinensä, -oravinensa, lähteinensä ja henkisine aarteinensa oli hänelle joku -koivunsiimes. Se oli aina _joskus_ ennenkin soinut hänelle, kuin -joulukulkunen. Se oli ajoittain ennenkin tuikuttanut hänelle -valoviiruna elämän pilkkopimeässä. Nyt hän oli hieman sen säikeihin -sotkeutunut. Oudostuneena rouva Esempion ajatuksen rohkeudesta, jonka -vertaista hän ei vielä ollut tavannut, kysyi hän: - --- "Vai niin!... Mutta minkä varassa sitten ihminen voi kulkea, jos -hänellä ei ole mitään, mihin nojata?" - --- "Omassa varassansa", -- vastasi rouva Esempio nopeasti ja -päättävästi. - --- "Mutta _jaksaako_ ihminen seisoa aivan omassa varassansa?" -- -kyseli Harhama edelleen, yhä enemmän puheeseen kiintyneenä. - --- "Tietysti!... Sen _täytyy_ jaksaa... Taikka oikeastaan minä en -ymmärrä, mitä Te sillä 'jaksamisella' tarkotatte", -- puheli rouva -Esempio, lausuen alun nopeasti, lopussa venyttäen ääntänsä. - --- "Sitä, että, jos ihminen ei tunnusta päteviksi niitä -siveellisyyskäsitteitä, jotka yhteiskunta, tai toisille Jumala, -asettaa, niin jaksaako hän itse luoda niiden sijalle uudet -siveellisyyskäsitteet, jotka hänelle voisivat osottaa, mikä on oikea -ja mikä väärä", -- selitti Harhama hiukan oudostuneena siitä, että -keskustelu oli näin äkkiä saanut niin jyrkän ja mieltäkiinnittävän -muodon. - --- "Miksi ei ihminen itse voisi sitä tehdä?... Mikä sitä jaksaessa -on?" -- huudahti rouva Esempio vilkkaasti, tehden kädellään liikkeen. - --- "Niin... No... Jaa", -- tapaili Harhama miettivänä jatkaen: "Onhan -ihmiskunta tarvinnut vuosituhansia luodessaan ja kehittäessään -nykyisiä siveellisyyskäsitteitä luonnontilasta elävän ihmisen -siveellisyyskäsitteistä, Siinä työssä on kulutettu lukemattomien -miljoonien ponnistukset ja täytyyhän semmoisen jättiläistyön olla -_jonkun_ arvoinen... ehkäpä kelvata ihmis-elämän ohjeeksi... ainakin -paremman puutteessa. Ja jaksaako sitten yksityinen _yhdessä_ -ihmis-ijässä luoda ohjakseen uudet siveellisyyskäsitteet, jotka -olisivat vielä pätevämmät, kuin ne, joiden luomiseen koko yhdistynyt -ihmiskunta on tarvinnut vuosituhansia?" - -Rouva Esempio vilkastui, innostui ja alkoi selittää ajatustansa: - --- "Mutta mitä siinä on luomista?" -- keskeytti rouva Esempio. -"Yksityisen ihmisen persoonallinen siveellisyys... kuinka minä nyt -sanoisin Teille... sehän on _valmis_. Senhän sanoo _tunne_, mikä on -oikein ja mikä ei." - -Harhamaa nämä rohkeat ajatukset hämmästyttivät ja viehättivät samalla -kertaa. - --- "Anteeksi, rouva Esempio", -- tarttui hän taas puheeseen. -- -"Anteeksi, että olen niin epäkohtelias, että vieraananne ollenkin -näin varovasti uskon mielipiteenne oikeuteen. Mutta varovaisuuteni -johtunee siitä, että sen avulla ehkä saan kuulla Teidän tarkemmin -selittävän minulle erityistä mielenkiintoa herättävää, rohkeaa -ajatustapaanne... Puhutte _tunteesta_, joka muka sanoisi, mikä -on oikea ja mikä väärä. Mutta onhan viha myös tunne... samaten -luonnon-ihmisten tunteet ovat tunteita, mutta eivät silti riitä -elämän ohjaksiksi..." - --- "Mitä Te nyt taas semmoisista puhutte!" -- keskeytti rouva -Esempio, yhä vilkastuen. -- "Enhän minä nyt semmoista tunnetta -tarkoita, vaan sitä mikä nyt on ihmisissä suurta... ja jaloa... ja -kaunista... Kun sitä tunnetta seuraa, niin silloin ei ihminen tee -kenellekään vääryyttä... Ettekö Te sitä usko?" - --- "Niin... No... Kyllä... Anteeksi!" -- tapaili Harhama epäröiden ja -tietämättä mitä vastata. - --- "Minä sanon teille esimerkin", -- huudahti taas rouva Esempio. --- "Eräs minun sukulaiseni, joka on yhteiskunnan ja kirkon ihminen, -vei minulta vääryydellä suuren maatilan, kiristämällä... Rupesi -ahdistelemaan saatavaansa ja... Äts!... Kerta hän sitten ajoi minut -kiroten kotoaan pois _jouluaattona_, kun menin vieraaksi. Minä -vaan silloinkin sanoin, että: 'Minä toivoisin voivani sinua kerran -auttaa'." - --- "Vai niin!"--virkahti Harhama välinpitämättömänä, hieman -kiusautuneena. Rouva Esempio jatkoi edelleen innostuen: - --- "Ja sitten eräs nainen on minulle maksava kymmeniä, kyy-mmeniä -tuhansia. Lainasi ne eräälle herrasmiehelle. Mutta minulle ne eivät -ole mitään... Minä annan rahan tulla ja mennä kuin: hviu!" - -Tätä sanoessaan pyyhkäisi rouva Esempio kämmentänsä kuvaavasti ja -jatkoi: - --- "Ja katsokaa esimerkiksi minun tyttöäni!... Minä sanon Teille -siinäkin suoraan, että se on ennen vihkimistä syntynyt. Ja -kumminkin oli se suhde isän kanssa puhtaampi ja uskollisempi, kuin -yhteiskunnalliset ja kirkolliset avioliitot. Minua aivan kiusasi, kun -perintöjen ja laillistuttamisen tähden sitten piti mennä vihille... -Ätsh!" -- huudahti hän katkaisten ja tehden tyytymättömyyttä kuvaavan -liikkeen. - -Syntyi pienoinen vaitiolo. Elämän suurkysymys hohti kukkana Harhaman -edessä ja sen polttavana tuoksuna tuulahti huoneeseen koko elämä. -Rouva Esempio tuki korkeaa otsaansa kädellään, jonka kyynäspään hän -oli nojannut pöytään. Hän mietti jotain... Hän mietti kaikkea sitä, -mitä hän oli saanut tuntea, kun ihmiset osottelivat sormellansa hänen -laitonta avioliittoansa ja sen aikana syntynyttä aviotonta tyttöä. -Hän muisteli menetettyä rikkauttansa ja naista, joka oli vienyt -kymmeniä tuhansia... Ja paljon muuta hän ehkä ajatteli, ja näytti -surulliselta... Harhama hengitti niistä ajatuksista elämänkukan -tulikuumaa tuoksua. Joku surunsuortuva häilähteli huoneessa. Se oli -rouva Esempion menneen elämän muisto: _nykyinen elämä_... - -Viimein keskeytti rouva Esempio vaiti-olon, lausuen teetä kaataessaan: - --- "Niin... Nykyinen elämä on menneen elämän muistoa..." - -Ja ikäänkuin havahtuen ja katuen, mitä oli puhunut lausui hän hetken -kuluttua vilkkaasti: - --- "Kun Te nyt tämän kuulitte -- että tyttöni on aviottomana syntynyt --- niin Te varmaankin halveksitte minua... Tehän tunnutte olevan -porvarillisen yhteiskunnan ihmisiä." - --- "En suinkaan halveksi!" -- vastasi Harhama väsyneenä. "Haureutta: -uskottomuutta, irstautta ja muuta voi olla kirkollisessakin -avioliitossa, ja Teidän suhteennehan oli, puheestanne päättäen, -tavallaan yhteiskunnallisen siveellisyyskäsitteen pohjalle -rakennettu, koskapa tunnustitte ne vaatimukset, uskollisuuden -ja muun, jotka ihmiset yleensä asettavat avioliiton pohjaksi... -Solmimistapa oli vaan yksilöllinen, mutta senkin edellyttää jo -yhteiskunnan siveyskäsite... ainakin osaksi..." - --- "Mutta Tehän tunnutte olevan vapaamielinen mies, kun noin -ajattelette!" -- huudahti rouva Esempio iloissaan jatkaen: "Minä -luulin teitä aivan vanhoilliseksi... Armiira!... Armiira menee nyt -peseytymään!" -- lausui hän välillä lapsellensa ja lopetti sitten -Harhamalle kysyvästi: "Vai kuinka?" - --- "Riippuu siitä, mitä vanhoillisuudella tarkoitetaan", -- vastasi -Harhama kuivasti. Keskustelu alkoi häntä kiehtoa, kuten kaikki mikä -kosketteli sitä kysymystä, joka hehkui hänen povessansa nyt entistä -tulisempana. Mutta se pintapuolisuus ja tavotellut huudahdukset, -jota hän oli huomaavinaan keskustelussa, tympäisivät häntä samalla. -Hän sairasti taas ainaista tautiansa: uskoi kaikkien muiden olevan -henkisesti häntä alempana. - -Armiira palasi peseytyneenä ja kysyi äidiltänsä: - --- "Saako Armiira teetä?" - --- "Ei Armiira saa nyt", -- vastasi äiti. - --- "Entä sokeria?... Saako Armiira sokeria?" -- kysyi tyttö edelleen. - --- "Ei... Armiira menee nyt vaan nukkumaan." - --- "Voi... voi!" -- nenitteli tyttö poistuessaan. - -Tyttö kömpi vaatepäällä sänkyyn. Rouva Esempio jatkoi: - --- "Minun mielestäni juuri semmoiset luvattomat -- jos niin saan -sanoa -- avioliitot ovat oikeat. Niistä syntyvät lapset ovat -lahjakkaita, sillä niille on kaikki rakkaudessa annettu... Vai kuinka -Te ajattelette?" - --- "Kenties!" -- vastasi Harhama. Mutta hetken kuluttua lisäsi hän: -"Mutta ei suinkaan kaikista löytölasten huoneessa kasvatetuista -lapsista silti tule neroja." - --- "Ei nyt kaikista", -- myönteli rouva Esempio. -- "Riippuuhan se -myös vanhempien verestä ja lahjoista... Mutta ottakaa esimerkiksi -Jeesus! Hänen isänsähän oli varmasti joku roomalainen ylimys -ja äiti vaa-aatimaton... vaatimaton maalaistyttö... Minunkin -ainoasta lapsestani voisi tulla samanlainen... Senkin isän suku -on samanlaista roomalaista aatelia... va-anhaa, vanhaa aatelia... -niin että isän puolelta niiden veri on aivan kokonaan hienon-hienoa -antiikkista ylimysverta... Ja äiti on taas ensipolvessa suomalaista -talonpoikais-aatelia... Siis paljon yhteistä. Jeesuksen syntyperän -kanssa... Ja myöntäkää, että siinä on neroa!... Katsokaa!" - -Tätä sanoessaan toi rouva Esempio nähtäväksi lapsensa leikkelemiä -eläinten kuvia, jommoisia senikäiset leikkelevät. Niitä näytellessään -loisti hän ilosta ja onnesta, kuten ainakin äiti, jolle ennustaja -ennustaa, että hänen lapsestansa tulee suuri. Hän katsahti -vuoteeseensa menevää tyttöä ja silmät loistivat ilosta. Harhama -katseli leikkauksia osan-otolla, hiukan kiusautuneena. Hän ei -tahtonut loukata innostunutta äitiä ja lausui hänen mieliksensä: - --- "Kyllä!... Kyllä!... Aika siroja!" - -Mutta itseänsä häntä aivan hämmästytti rouva Esempion huikaiseva -rohkeus, jolla hän asetti Jeesuksen vuosituhansien kuluessa -kirkastuneen olemuksen oman perheensä tasalle. Vaikka hän itse ei -terveen kieltämyksensä hetkenä tunnustanut Jeesuksen jumalallista -sukuperää, näki hän Hänen kuvassansa silloinkin enemmän, kuin -_tavallisen_ ihmisen. Hän ihaili hänen nöyryyttänsä, puhtauttansa, -lempeyttänsä langenneita kohtaan, Hänen neroansa ja miehuuttansa. -Epäilynkin sumeina aikoina Jeesus hohti hänen edessänsä kirkkaana, -kuin valaistu joulukirkko elämän synkässä korpimaassa. Juuri Jeesus -oli se _tulisin_ hiili, jota hän kourassansa piteli silloin, kun -hänen henkensä nousi Jumalaa vastaan, sommitteli teosta ja takoi -tutkaimia. Hänen loukkauskivinänsä Jeesuksen olemuksessa oli se, että -Hän tunnusti Isän. Kun hän korotti ihmistä Jumalaksi, oli hänellä -sen esikuvana Jeesus, ja silloin hän aina sotkeutui siihen, että se -Esikuva tunnusti Sen, jota vastaan hän nousi, raivataksensa Hänet -siltä istuimelta jolle hän tahtoi uuden jumalan korottaa. Se Esikuva -ja siis myös sen mukaelma nousi silloin aina ja lausui: - --- "Isä on suurempi minua." - -Ne sanat monen muun selittämättömän yhteydessä olivat sadasti olleet -se komentosana, jonka käskystä kynä painui alas, kun hän yritteli -teostansa alkaa. - -Nyt oli hänellä taas se hiili kädessä, kuin rouva Esempion siihen -pistämänä. Munkki Pietarin kuva vilahti varjona hänen eteensä. Elämän -hämäryyden rihmat alkoivat kehräytyä. - --- "Jaa!" -- lausui hän huoaten, asettaen piirustukset pöydälle ja -yhä miettien rouva Esempion rohkeaa vertausta. Hiili poltti jo kättä -ja siksi nousi ryppy otsalle. - --- "Ehkä minä saan kaataa lisää teetä?" -- kysyi rouva Esempio -katkaisten pienen vaitiolon. - --- "Kiitos, rouva!" - --- "Pitäisihän tämän olla hyvää... maksaa kolme ruplaa naula", -- -puheli rouva Esempio ojentaessaan suuren teekupin. "Vai eikö se -maistu teistä?" -- lopetti hän. - --- "Kyllä!... Kyllä! Mutta minun täytyy pyytää anteeksi, etten ennen -sen makua erittäin huomannut, koska Te itse olette kiinnittänyt -kaiken huomioni", -- vastasi Harhama. Mutta hänen ajatuksensa -kieppuivat kokonansa siinä kättä polttavassa hiilessä. Hän vertasi -taas Jeesusta rouva Esempioon. Synnynnäinen ihmisten halveksuminen -pulahti silloin hänessä pinnalle. Jeesus loisti hänen silmissänsä, -kuin jalokivi kirkkaan jääpuikon päässä, ja sen puikon juurella -mateli rouva Esempio ja hän itsekin ihmis-etanana. Hän alkoi -kiusautua, tuskautua. Rouva Esempio tympäisi häntä; kelloonsa katsoen -virkahti hän: - --- "Ehkä minä jo häiritsen Teitä?" - --- "Ette suinkaan!... Päinvastoin!" -- vastasi rouva Esempio taas -vilkkaasti, ystävällisesti. Ja aivan huudahtamalla lopetti hän: -- -"Mutta kesken kaikkea! Mikä Teidän lukualanne oikeastaan on?" - -Harhama lausui, parilla sanalla, lueksineensa viimeksi filosofiaa ja -sosiaalisia aineita. - --- "Minä jo arvasin, että Teillä on joku 'ala'", -- tarttui rouva -Esempio puheeseen vilkkaasti. -- "Sivistyneen ja intelligentin -ihmisen huomaa jo ulkomuodosta." - -Ja avomielisenä, kepeänä, kuten tyttönen, joka näyttelee kauniita -suortuviansa, jatkoi hän: - --- "Mutta ettekö Tekin huomannut jo ensi näkemällä, että minulla on -joku 'ala'... tai miksi häntä nyt sanovat?... Huomasitteko?" - --- "Kyllä... Kyllä!" -- myönteli Harhama, jota rouva Esempion kysymys -oudostutti ja hänen lapsimainen, herttainen avomielisyytensä viehätti. - --- "Millä alalla luulette minun olevan?" -- jatkoi rouva Esempio -ihastuneena, kuin kauniskutrinen tyttönen kuvastimen edessä -suortuviansa silmukoiksi laitellessa. - --- "Ehkä olette taiteilija?" -- vastasi Harhama tuskastuneena, -epäröiden. Hän oli portilla luullut häntä sivistymättömäksi -maalaisnaiseksi, ehkä kansakoulunopettajan vaimoksi, ja kiusautui -näistä kyselyistä. - --- "Niin, mutta mikä taiteilija?" -- jatkoi rouva Esempio kyselyään. - -Harhama mietti hetken ja vastasi arvaamalla: - --- "Aistikkaasta tukkalaitteestanne päättäen maalari, tai..." - --- "Ei... Minä olen näyttelijä", -- keskeytti rouva Esempio jyrkällä -äänenpainolla. - -Ilmotus oli Harhamalle odottamaton. Hän tuli yhä enemmän hämillensä. -Hän häpesi sitä, että oli niin vierautunut isänmaansa oloista, että -ei tuntenut sen harvojen näyttelijöiden nimiä, vaikka hän tunsi -useita vieraan maan näyttelijöitä henkilökohtaisesti. Hämillään -pyyteli hän anteeksi: - --- "Anteeksi, että en tiennyt!... Mutta olen pitemmän aikaa oleksinut -maan rajojen ulkopuolella, joten en ole saanut tilaisuutta seurata -oman kansan sivistys-elämää." - -Rouva Esempio vilkastui taiteeseensa päästyä, kuin kukkamaalle -päässyt perhonen. Hän selitteli vilkkailla eleillä: - -"Ei ole kumma, että ette tunne Esempion nimellä, sillä -taiteilijanimenäni käytän kotitalostani perittyä tyttönimeäni -Helga Riuttalaa... Ehkä olette sen kuullut? Ainakin -teatteriarvosteluissa?... Sillä olen jo useita vuosia esiintynyt -näyttämöllä vakinaisena." - --- "Anteeksi, että en ulkomuodosta tuntenut!" -- yritti Harhama, -tunnettuaan rouva Esempion taiteilijanimestä. - --- "Ei se tee mitään", -- katkaisi rouva Esempio selitellen: - --- "Lapseni kasvatuksen ja mieheni kuoleman johdosta olen ollut kaksi -vuotta virkavapaana... Sen ajan oleskelin Pariisissa tutkimassa -uudempaa plastiikkaa ja nyt olisi aikomus antaa uusi koenäytäntö... -Meidän teatterimme ei siinä suhteessa kelpaa mihinkään." - -Ja innostuneena nousi rouva Esempio ylös ja alkoi selittää -uudenaikaisen plastiikan ja vanhettuneen teatterin eroavaisuuksia. -Hän näytti, kuinka eri ruumiinliikkeet, kädenliikkeet, käynti y.m. -on tehtävä uuden plastiikan mukaan ja kuinka ne vanhassa teatterissa -tehdään. Hän näytti havainnollisesti, kuinka on huudahtettava: -vatsanpohjasta, eikä kurkusta. Äkkiä nosti hän kirjavan hameensa -helman puoli-pohkeeseen, alkoi käydä varpaillansa, selitellen: - --- "Katsokaa käyntiä!... Uuden plastiikan mukaan on astuttava -näin. Minä kävelen joka päivä varpaillani täältä sinne teidän -Valkamalaan... neljä kilometriä mitä tätä väliä on... että saan -kauniit pohkeet, ja totun plastilliseen käyntiin... Katsokaahan!... -Näin!" - -Ja hän eli taiteessansa, kuin perhonen kukassa, tai tyttö peilin -edessä, huomaamatta ollenkaan, mitä muut siitä ajattelivat, -tai siitä välittämättä. Hän unohti menneisyyden muiston: -_nykyisyytensä_... unohti petolliset lainaajat ja häijyt sukulaiset -ja tunnesiveellisyyden, kuin kukat, joissa hän oli jo aikansa -iloinnut, ehkä kyllääntynytkin niihin. Hän eli taiteessansa: -siinä kukkanupussa, josta nyt oppimatkan jälkeen oli puhkeava -maineenseppele. - -Mutta Harhama istui jo niillä hiilillä, joilla istuessa kaikki -plastiikat ovat tuskastuttavaa, katkeraa savua ja kiusaavaa häkää. -Rouva Esempion taide alkoi häntä kiusata ja näännyttää. Hän ei -muutenkaan ollut sen tuntija ja ihailija ja kun se nyt tuli hänen -tulihiiloksella istuessaan, alkoi se häntä tuskastuttaa. Silloin -alkoi hänestä pursuta sairaloinen ihmis-inho, ja hän katseli asiaansa -innostunutta rouva Esempiota sen inhon savujen läpi, ja näki hänet -nyt siinä valossa, tuskautui ja väsyi. - -Rouva Esempio näytteli ja selitteli lapsellisella innolla ja -herttaisuudella. Hän veti tyttösenä kutreistansa yhä uusia suortuvia, -poimi taiteestansa aina uusia kukkia, ja mitä enemmän hän näytteli, -sitä enemmän hän innostui, vilkastui ja ihastui kutreihinsa: -taiteeseensa. - --- "Katsokaa! Tämä liike tehdään näin... Ja tämä näin", -- selitteli -hän Harhamalle. - -Harhama tunsi omien hiiliensä polttavan. Hän alkoi väsyä, kyllästyä. -Hänen ihmis-inhonsa alkoi yhä ryöppyvämmin pursuta näkyviin. Rouva -Esempion lyhyt vartalo näytti hänestä löllerömäiseltä, hän itse -pyörähtelevältä, tepastelevalta. - -Mutta rouva Esempio ei sitä huomannut. Hän oli unohtunut taiteensa -kukkien keskelle, ihaili niitä, poimi niistä parhaita ja näytteli -niitä Harhamalle ihastuneen ystävällisenä. Ja kun hän näytteli -soleavartaloisten naisten sulavia liikkeitä ahtaaseen pukuun -pingoitettuina, ei Harhama voinut olla häntä säälimättä ja katkerasti -hymyilemättä... - -Rouva Esempio hengästyi hieman, sitoi aistikkaasti laitetusta tukasta -otsalle valahtaneen suortuvan tukkalaitteeseen takaisin ja puheli -viattomana, avomielisenä: - --- "Opettajani Pariisissa myönsi minulla olevan taipumuksia -plastiikassa. Hän sanoi kerran minulle: 'Toiselle saa päiväkaudet -selittää, mutta Teille se menee, että: vhiu!'" - -Harhaman ärtynyt mielikuvitus lähti pienimmästäkin sysäyksestä -kiertomatkalle, etsien mitä kummallisimpia yhtäläisyyksiä -sysäykselle. Kivipalasta ne voivat silmänräpäyksessä johtua -kivennäis-oppiin, siitä maan syntyyn... maailman luomiseen, sen -häviöön ja niin edelleen, semmoisiin asioihin, joilla ei ollut mitään -yhteyttä sysäyksen kanssa. Ja kaikki tapahtui salaman nopeudella. - -Kun rouva Esempio viimeistä sanaa viheltäessään teki kuvaavan -liikkeen, johtui Harhaman tuskastuneeseen mieleen Nero lyyrinensä -ja lyhyine vartaloillensa, joilla ei ollut asian kanssa edes -yhteyttä. Siitä hajosivat ajatukset Roomaan... johonkin tapaukseen -roomalaisessa sodassa ja sieltä aina edelleen halki historian johtuen -asiasta asiaan, nopeina, elottomina. - -Mutta rouva Esempio jatkoi näytettään yhä innostuen, lämmiten, -vilkastuen, tehden kaikki sydämen halulla. Hän oli kuin tyttö, joka -leikkii uuden nukkensa kanssa... Lopuksi hän näytti, miten eri lailla -esim. käsi ojennetaan vastanäyttelijälle... Hän selitteli: - -"Vanhan koulun mukaan se vaan pudotetaan, mutta uuden plastiikan -mukaan se ojennetaan näin:" - -Hän heitti kätensä Harhamalle ja kehotteli: - --- "Ottakaahan minun käteni!" -- pudottaen kätensä tämän käteen. -Harhama värähti. Hän katseli kättä äskeisen mielikuvansa vaikutuksen -alaisena, suurenteli kärpäsen hirviöksi. Käsi tuntui hänestä -paksulta, lihaiselta. Kynnet oli leikattu syvälle tylppien sormien -sisään, ja se putosi hänen käteensä kuin lihapala, vaikuttaen hänen -kiusautuneeseen hermostoonsa, kuin märän vaatteen kosketus. Hänen -sairaloiseen, ärtyneeseen mieleensä johtui äkkiä rikos-oppi, joka -arvailee rikoksellisen luonteen ihmisten käsistä ja jaloista ja -kasvoista. Hän ajatteli Lombrosoa ja Neroa. Ajatukset hajosivat -hetkessä omille teillensä johtuen rikosopista vallankumoukseen, -Nikolaihin, Kooljaan, munkki Pietariin ja siitä hänen lähtöönsä -Suomeen ja aina loppumattomiin. Hän aikoi vaistomaisesti päästää -heitetyn käden pois kädestänsä, mutta rouva Esempio puhui -innostuneena, jatkaen näyttelyään: - --- "Pitäkäähän vielä... pitäkäähän... pitäkäähän!" - -Mutta samassa tuikahti loppuun palanut kynttilä sammuksiin, ja -Harhama sai tilaisuuden lausua: - --- "Kynttilä huomauttaa, että minun on aika kiittää Teitä -ystävyydestänne ja päästää Teidät rauhaan." - -Kuun puolikas oli kiivennyt taivaan kuperalle laidalle... Se valaisi -huonetta himmeästi, kuin peikon lamppu. Armiira nukkui puusängyssä, -riisuutumattomana, viattomana ja rauhallisena kuin enkeli. Akkunan -läpi hiipivä kuutamo oli juuri kiivennyt lattialta sängynreunan -yli vuoteeseen. Hiljaa, hellävaroen levitti se juuri valonsa -huivinnurkkaan Armiiran kasvoille. Toisella valoliinansa nurkalla oli -se jo peittänyt lapsen käden. Sen reuna repotti sängyn reunalla ja -laski kaitaisen liepeensä lattiapalkeille kuutamomatoksi. - --- "Siinähän se minun tyttöni nukkuu... Eikä sitä tiedä mitä -siitä tulee. Ehkä todellakin esimerkki", -- puheli rouva Esempio -puoleksi leikillä. Pieni vaitiolo syntyi. Molemmat miettivät mitä -elämä tulevaisuudessa oisi. Nyt olivat nähtävinä ainoastaan sen -näkymättömät hapset. - --- "Jaa!... Hyvää yötä!" -- lausui Harhama viimein, kumartaen -kiusautuneena. - --- "Hyvää yötä!... Mutta _à propos_ [kesken kaiken]... Ettekö Te -voi suositella minulle jotain näytelmää koenäytäntöä varten?... -Semmoista, jossa olisi suurempi osa... esimerkiksi semmoinen, kuin -'Magda'?... Ehkä on kirjastossanne joku semmoinen näytelmä?" -- -tarttui rouva Esempio vielä puolipimeässä huoneessa. - --- "En nyt muista", -- vastasi Harhama. -- "Suomenkielisiä en -tunne... Venäjänkielisiä olen nähnyt ja niistä erään tuttavani -kirjoittama on minua miellyttänyt." - --- "Mutta ehkä minä saan tulla huomenna sitä katsomaan?... Jos -nimittäin olette niin ystävällinen, että teette minulle selkoa sen -sisällöstä, koska itse en täydellisesti hallitse venäjänkieltä", -- -keskeytti rouva Esempio innostuneena. - --- "Kyllä!... Suvaitkaa vaan tulla!" -- vastasi Harhama. - -Rouva Esempio saattoi hänet ulos avonaiselle portaikolle. Siihen -avautui kaunis järvenselkä, joka välkytteli kuun kirkasta kuvaa -pohjallansa, kuutamon hopeavaippaa kalvollansa. Koko näköala välkkyi -yön hopeassa ja kullassa. Rouva Esempio katseli sitä taiteilija-uran -hopeoiden hänen sielussansa hohtaessa, sen kunniakuutamoiden -valaistessa hänen tulevaisuuttansa ja seppeleiden loistaessa kuun -kirkkaina kuvina elämän järven pimeällä pohjalla. Loistava näköala -tuntui hänestä silloin taiteilija-uralta, joka jo ojensi hänelle kuun -kuvaista seppeleeksi. Hän ihastui, innostui ja unohti elämänhuolet ja -kurotti käsin seppelettä. Hän huudahti, mieli kirkkaana kuutamona: - --- "Ai... ai!... Miten kaunista!... Luonnossa on nyt 'stämningiä', -kuten sanotaan..." - -Ja taas hän innostui taiteeseensa, ja selitteli kuutamovaippa -hartioilla: - --- "Oikeastaan minä olen suunnitellut antaa ainoastaan muutamia... -ehkä vaan yhden ainoan näytöksen... Tahtoisin nähdä sen -äärettömän-äärettömän hiljaisuuden, joka vallitsee, kun yleisö -odottaa nyt opintomatkaltani tultuani. Ja sitten voittaa yleisö noin -hyvin vaan!... Ja samassa vetäytyä syrjään... Olette tietysti lukenut -Maeterlinckin La Silencen?" [Hiljaisuus] -- jatkoi rouva Esempio -kyselyään ja selitystään innostuneena, kepeänä ja herttaisena. - --- "En, ikävä kyllä... Hyvää yötä, rouva Esempio!" - --- _"Au revoir, monsieur!"_ [Näkemiin, herra!] "Minä tulen sitten -huomenna", -- lopetti rouva Esempio rappusilla. - --- "Terve tuloa!" -- lausui Harhama lakkiansa nostaen ja hävisi -kuutamon varjoihin. - -Yö oli yli puolen, kun hän saapui asuntoonsa. Kuutamorepale -paistoi lattialla, tunkien siihen koivunoksien lomitse. Vasta nyt, -yksinäisyyden villavasussa, alkoi Harhama tutkia äskeistä puhelua. -Ja hän löysi siitä nyt siivenkären, jolla hänen henkensä mielellänsä -keinui, koska siinä ajatuksessa oli jotain rohkeaa. Rouva Esempion -ajatus kaiken sovinnaisen siveellisyyden kieltämisestä ja _tunteen_ -korottamisesta sen sijalle, sotki hänen ajatuksensa rihmoja. Hän -kieriskeli niissä, sekautui niihin hetkittäin, ja silloin alkoi -hänelle joskus välähtävänä valona selvitä rouva Esempion ajatuksen -rohkeus ja sen suuruus. Se huumasi häntä ja viehätti, ja kun hän -yritti alkaa teoksensa kirjoituksen, tuntui kuin olisi siinä aukko: -turha arkailu, keskitiehen pysähtyminen... Se aukko oli alkanut -pienestä neulanpistosta Valkeassa talossa, mutta nyt se laajeni, -suureni, huikaisi ja kirkasti uuden maailman. Teoksen juoni näytti -rikkinäiseltä... sitten oli siitä jälellä enää repaleita... -viimein ei niitäkään... Neulanpiston tekemä reikä laajeni -äärettömyyden-laajuiseksi aukoksi ja siihen aukkoon hävisi koko teos. -Mitään vanhaa ei jäänyt enää jälelle. - -Mutta kuu kiepahti koivunlatvan takaa ja viskasi eheän kuutamonsa -lattialle. Samalla kirkastui taas Harhamassa hetkeksi äskeinen -ajatusten sotkeutuma. - --- "Sehän on eläimentila... Tunne, vietti, määrääjänä!" -- mietti -hän ja sotkeutui edelleen. Hän oli liiaksi takertunut teoksensa -valmiiseen juoneen: yhteiskunnallisen, yleisen siveellisyyden -aatteeseen, eikä päässyt siitä irti. - -Ja useat värttinät alkoivat kehrätä hänen olemuksessansa. Rihmat -juoksivat niiden puolaimilta. Epäilyn sukkapuikot alkoivat vilistä -nopeina ja kutoa häntä ahdistavaan pakkoröijyyn... - -Kuu puikahti pilven taa. Yö vierähti poroharmaaksi. Harhaman edessä -tanssi sekaisin kaikki: Jumala repi verikynsin Zaikoa, tai haihtui -Hän mielikuvaksi. Kaikenhäviö irvisti ajanhampaat verisissä ikenissä. -Ja taas hinautui Jeesus ihanana jalokivenä jääneulan päähän, -ja neulan juurella mateli ihmis-etana hullunkurista harppuansa -soitellen... - -Epäily kuristi häntä. Kun hänen huomenna piti alkaa teoksensa -kirjoitus, tuntui, kuin puuttuisi suunnitelmasta vielä jotain, tai -kaikki. Valkeassa talossa tapahtunut keskustelu alkoi hänessä kyteä -uutena epäilyksen tulihiilenä. Hän kyseli itseltänsä: "Pitääkö minun -jäädä puoliväliin: yhteiskunnallisessa siveellisyydessä ilmenevän -ihmisen jumaluuteen, vai astunko koko askeleen: nostan yksilöllisen -siveellisyyden ainoaksi oikeaksi, ainoaksi oikeaksi jumaluuden -ilmaukseksi?" - -Uudet epäilyksen rauhaset alkoivat vuotaa ja hän ei uskaltanut nyt -vielä tarttua odottamatta irtipäässeeseen niidenpäähän... - - * * * * * - -Kukka kasvoi kauniissa temppelissä. Kaunis enkeli hoiti kukkaa ja -enkeliä vartioi korea käärme. - -Kun Harhama oli lähtenyt Valkeasta talosta, niin Perkele, joka oli -yökköön kätkeytyneenä vartonut akkunan puitelaudassa riippuen, -lensi ajatuksena lumivalkeaan temppeliluolaansa, jonka nimi on -Aistitemppeli. Sen tuhat pylvästä ovat häikäisevän valkeita, sen -seinät valkeammat, kuin puhdas hanki, ja sen holvi valkean-kirkas, -kirkkaampi auringon valkeata valoa... - -Aistitemppelin keskellä on lumivalkea aistialttari ja sillä -kaunis kukka-astia, kauniilla korottimilla. Kukka-astiassa kasvaa -veripunainen aistipunakukka. Sitä hoitaa ja vaalii siinä Perkeleen -ihana enkeli Tuula. Hän hoitaa sitä yöt, hoitaa päivät. Kuusi -pikkuista enkeliä on hänellä aina apuna. - -Tuula on kauneuden ihanin kukka... Hän on kuin ihanin uni... Vartalon -notkeus on käärmeen kaunista kavaluutta... sen pehmeys on hempeintä -hekkumaa... sen lämpö on lempeä... sen tuoksu on impeyttä... sen -sulo mairetta... Hänen päässänsä on veripunakukkainen seppele... -Katse on tenhoa... taikaa... noituutta... häävuoteelle kutsua... -Hänen tukkansa on lumivalkea, silkkihieno, ja se tuoksuu, kuin -kukka, ja se säteilee, tuskin nähtävästi, kauniina, kuin päivän -lumivalkeat säteet... Sen jokainen suortuva on elävää aistia... Se -hivelee hellästi... kutittaa kauniisti... häilähtää, kuin herkku, -hivaisten miehen hellimpiä... Hänen ihonsa on aistia... se on -lumetta... huumetta... suloa... Hänen huulillansa kypsyy hekkuma, -kuin makea marja... povella puhkeaa hempi pienenä nisänä, punottaen -rinnanpäässä... Hän on tuomittu ijankaikkiseen tyttöyteen... -kantamaan neidonhaluja... naisen mielitekoja... viettien ijäistä -janoa... Hekkuma puhkeaa hänestä aina, kuin väri kukasta... lempi -neidon povesta... Himo hehkuu hänestä, kuin elämänhalu ihmisestä, -kun sen aika on tullut... Mutta ei ole sille tyydytystä... Hänen -impeytensä on ikuinen... Siksi antaa hän himonsa aistipunakukan -väreiksi... sen tuoksuksi hekkumansa... sen mehuksi naiseutensa... -miehenkaipuunsa sen heloksi... - -Ja siksi puhkeaa aistipunakukasta aina uusi, pieni aistipunakukka, -joka on puhdasta himoa... huumaavaa hekkumaa... viettiä... -viettien ruokaa ja juomaa... naiseutta... mieheyttä... impeyttä... -haureutta... Siksi saa kaikki aistillisuus aistipunakukasta alkunsa... - -Pikku enkelien päässä hohtavat lumivalkeat kukkaseppeleet... -Heillä on käsissä ijäti kukkivat liljat... He seisovat lumivalkean -aistialttarin edessä, sen portaita vartioiden, ettei sinne pääse hyve -hallaksi... kieltäymys kukkaan viluksi... - -Tuula-enkeli kasvattaa aistipunakukkaa ihmisille jaettavaksi... -Se ei koskaan kuihdu... ei lakastu. Se kukkii ijäti, hohtaen -veripunaissa... Tuula itse seisoo alati sen astian vierellä... Hänen -edessänsä alustalla on veripunainen käärme kauniina kiemurana... Se -vartioi häntä, ettei hän nukahda ja laske kukkaa lakastumaan... Joka -ilta ja joka aamu puhaltaa Tuula kukan tuoksua maailmoihin, antaa -värin mennä tuoksun mukana... Se väri menee näkymättömänä, tuoksu -menee tuntemattomana... Ne muuttuvat maailmassa kukiksi, kukkivat -siellä, missä milloinkin tarvitaan... Ne punottavat kotilieden -liekinpäässä... Ne kukkivat siinä keveinä... runollisina... -puhtaina... viattomina, vaimon käden vaalimina, miehen niille -soitellessa, toisten niille runoillessa... kaikkien niitä etsiessä... -niitä palvellessa... niillä eläessä... uhratessa... Niiden lehdet -karisevat vaimon helmaan... karisevat siihen miehen poimittaviksi... -aina etsittäviksi... Ne karisevat tytön syliin sulhasen -uneksittaviksi... Ne tuoksuvat vaimon vuoteessa... koristavat sen -sukkanauhoja... Niitä sirottelee näkymätön käsi tytön syliin, kylvää -vaimon helmaan ja vuoteelle, ja solmielee heidän sukkanauhoihinsa... - -Ne kukat kukkivat kaikkialla... Ne näkyvät silloin, kun on silmä jo -soaistu... Ken pettyy niitä etsiessään, hän etsii kiihkeämmin... Ken -ne luulee löytäneensä, se etsii uudestansa... - -Ijankaikkisesti kukkii aistipunakukka... Uskollisesti hoitaa Tuula -tehtäväänsä... Hän kylvää luvattoman rakkauden ensi idut... nostaa -lemmen vaikka missä... Hän panee alkuun aviorikokset... Sitä tehdessä -taittaa hän punaisimman lehden aistipunakukasta ja kutsuu luoksensa -kauniin Are-linnun, jonka väri on kirkasta kuutamoa... Se tulee heti -ensi kutsunnalla, ottaa sievästi Tuulan kämmeneltä kukkalehden ja -pudottaa siitä osan naisen helmaan, toisen osan miehen päälle... Sen -lehden väristä puhkeaa uusi aistipunakukka, jossa kieppuvat molemmat, -sekä mies että nainen, kunnes siinä palavat siivet... Ne kieppuvat -siinä, kuin perho tulessa... - -Aistipunakukan lehti huumaa mielen, sokaisee silmän, värjää ruman -ihanaksi, tekee vanhan nuoreksi ja luvattoman makeammaksi muuta... - -Perkele istui veripunaiselle valtaistuimellensa ja antoi merkin. -Heti ilmestyivät hänen eteensä kaikki kuusi pääenkeliä: Piru, Horna, -Hiisi, Lempo, Kehno ja Paholainen sekä hurmaavan kaunis Raala, joka -käskettävinänsä olevilla enkeleillä kehruuttaa ihmisten väärien -unelmien rihmat ja kudotuttaa niistä unelmat. Raalan mukana oli sata -hänen alaistansa enkeliä. Perkele puhui heille: - --- "Jehovan munkki lähetti Harhaman 'kotiinsa', mutta hänen polkunsa -on kääntynyt. Hän on kääntynyt kotinsa portilta _naisen_ kanssa ja -nyt kuuntelee hän jo hänen _saarnojansa_... Ja ne saarnat eivät ole -Jehovan virsikirjasta otetuita..." - --- "Hän on siis parannuksen tiellä. Hän on kääntynyt kotiportillansa. -Sinä olet johtanut hänet oikealle polulle", -- huomautti Piru. - --- "Silloin alkaa minun työni", -- huomautti Tuula kukka-astiansa -viereltä. - --- "Hän ei ole _vielä_ valmis sinun kukkasi kauneutta näkemään, mutta -hän kypsyy kohta", -- oikaisi Perkele. Ja Raalalle hän lausui: - --- "Sinun tehtäväsi on nyt pitää huolta hänen unelmistansa -päivällä... Niiden jälkeen saa Herve-enkeli jatkaa työtäsi hoitamalla -hänen uniansa yöllä." - --- "Me tottelemme sinua ilolla", -- lausui Raala enkeliensä ja -itsensä puolesta. Perkele istui hetken mietteissänsä, ajatteli -jotain, rypisti otsaansa ja alkoi puhua: - --- "Jehova on kavalasti käyttänyt hyväksensä sitä iskua, jonka minä -annoin hänelle Kainin kädellä." - -Enkelit hämmästyivät. Perkele selitti edelleen: - --- "Hän oli luonut ihmisen yksiavioiseksi, vaimon yksi-mieheksi... -Jos molemmat veljet olisivat jääneet eloon, olisivat he jakaneet -ainoan sisarensa porttona, ja silloin siitä ei olisi voinut syntyä -lasta, sillä portto ei voi synnyttää. Hänen luomansa ihminen olisi -hävinnyt ja Hänen valtansa olisi silloin loppunut..." - --- "Se kavala!" -- huudahtivat enkelit ymmärrettyänsä, että heidän -herransa oli pelastanut Jehovan vallan, pelastamalla ihmissuvun -monimiehisyydestä johtuvasta häviöstä. - -Perkele hillitsi vihansa ja jatkoi: - --- "Mutta Hän on näkevä, että erehtyi. Hän on näkevä, että naisesta, -joka siten tuli pelastetuksi porttouden kautta tuhoamasta Hänen -valtaansa, on sittenkin tullut hänen valtansa lopettaja... Minä olen -näyttävä, että Hän, pelastuttaessansa minulle naisen porttoudesta, -pelastutti oman valtansa surman. Naisen täytyy se valta lopettaa, -joko porttoutensa kautta, tai ajamalla Hänen hiuskarvansa Hänen -valittujensa päästä..." - --- "Hän on tekevä sen molempia teitä kulkien, kun sinä, maailman -viisaus, niin tahdot", -- todisti Piru. - --- "Nainen", jatkoi Perkele -- "on ajeleva pois Jehovan voiman -suortuvat. Katsokaa!" - -Perkeleen tahdosta avautui kuvaus enkelien katseltavaksi: - -Rauhallisessa laaksossa oli Simsonin maja. Sitä ympäröivät kauniit -öljypuut ja viikunapuut. Majassa paloi kotiliedessä hopeanheleä -liekki, ja nuori, kaunis Delila seisoi sen vierellä Libanonin valkea -ruusu kädessä... Hän katseli sitä ja muisti nuorta filistealaista, -joka oli kerran hänelle noutanut kauneimman ruusun Libanonin -jyrkänteeltä... - -Simson tuli sisälle täysissä sotatamineissa... Kaunis Delila -sulkeusi hänen syliinsä, kuin pääskysenpoika pesäänsä... Hän -vakuutti kuolevansa, jos se syli kylmenisi... Hän vakuutti ijäti -itkevänsä, jos ei Simson palaisi... Hän vannoi päivät uhraavansa, -yöt rukoilevansa, että Jehova säästäisi hänelle hänen maallisen -taivaansa: Simsonin sylin... Hän vannoi huutavansa Jehovan vihaa -sille, joka taittaisi suortuvan Simsonin päästä... - -Hän vannoi ja lupasi, hän itki ja värisi... Hän antoi ruusun -Simsonille, sanoen: - --- "Se on puhdas, mutta Delilasi sielu on puhtaampi... Jos -ruusu muuttaisi värinsä liaksi, ei muuttuisi minun rakkauteni, -uskollisuuteni, puhtauteni." - -Mutta Simson ei katsonut valkeaa Libanonin ruusua... Hän katseli -_puhtaampaa_... hän katseli Delilaa, joka oli äsken kukkinut -Sorekin ojan kauniilla rannoilla... Hän katseli sen huulta... sen -kauniita silmiä... sen hienoa hipiää... Hän tunsi sen poven paisuvan -huounnasta... Hän näki näkymättömän kukan, huumautui sen tuoksusta... -Hän näki kaulan hipeässä hienon sinervän verisuonen, hienoisena -haituvana... Hän värisi ja suli ja tarttui hipeän verihaituvaan... - --- "Tuula! Hän on nähnyt sinun aistipunakukkasi!" -- riemuitsi -Perkele. - -Simson lähti. Delila istuutui vuoteen reunalle ja katseli Simsonin -unohtamaa ruusua ja muisteli nuorta filistealaista ja haisteli ruusua. - -Mutta nuori filistealainen lähestyi ja alkoi väijyä ulkona Simsonin -henkeä... Hän väijyi, eikä huomannut Simsonin jo lähteneen kotoa, -eikä tiennyt Delilan täällä olevan... - -Ilta tuli... Yhä väijyi filistealainen, joka oli parain -filistealaisten päälliköistä... Hän oli alhaalta siksi kohonnut ja -itse ottanut asian toimittaakseen... - -Kaunis yö hämärsi... Filistealainen hiipi Simsonin majaan... Delila -istui vielä vuoteen reunalla. Hän huomasi filistealaisen ja tunsi -hänet, ja nyt hän _unohti_ ruusun... Hän muisti _muuta_... Ruusu -putosi lattialle... _Sen_ väri oli vielä muuttumatta... lehtikin oli -vielä kuihtumatta, mutta _hänessä_ muuttui jotakin... - -Ja filistealainenkin tunsi hänet ja katsoi häneen, eikä Delila -rukoillut Jehovaa Simsonin puolesta... Ei hän paennut vihollista... -Hän istui ja odotti... Heikko vartalo värisi hieman... Se värisi -pelosta... _odotuksesta_... ihastuksesta... Silmissä paloi tuli. -Jalka puristautui jalkaa vastaan, kuin suojellen jotakin... kätkien -jotakin... Filistealainen polvistui hänen eteensä... Hän värisi ja -lämpeni ja hehkui... Hän pakeni vihollista arkana, kätkeytyi sen -edeltä... Mutta hän kätkeytyi miehensä _vuoteeseen_... - --- "Tuulan kukka on puhennut heille", -- iloitsi Perkele. - -Näky jatkui: Simson polvistui Delilan eteen, painoi päänsä tämän -helmaan. Delila lauloi hänelle harpun säestyksellä laulua "Ikuinen -lemmenkukka". - -Hän lauloi: - - "Sorekin kauniit aallot sekä rannat - sun tähtesi mun lemmenkukkani - ijäksi unohti. Sen laakso murheenmaaksi - on sille kukkaselle muuttunut. - Kuin pieni muuttolintu ajan tullen, - keväisen lemmen maille ikävöi, - niin kuihtumaton lemmenkukkaseni - Sorekin kauniin puron rantamalla - yöt päivät poimintaasi odottaa. - Sinulle, niin kuin kukka auringolle, - se uskollisna aina kukoistaa. - Kuin kevät kesää ikävöiden toivoo, - tai uhrisavu pyrkii korkeuteen, - muut kaikki unohtaen, niin mun lempein - sun silmäystä;, aina odottaa, - sa lemmenkukkasesi kirkas päivyt, - sen ainut ilo, päivänpaiste sen. - Se ilman sua kuihtuu. Ilman sua - Sorekin kirkkaat aallot, kauniit rannat - on lemmenkukkasellein syksynmaita - ja päivät tuskaa, murheöitä yöt." - -Sävel helskyi. Se hyppeli harpunkielellä kauniina aistipunakukkana, -kuin pienoinen punainen liekki, jota ei silmä nähnyt... Simson -kuunteli laulua ja näki kukan säveleessä... painoi päänsä -Delilan helmaan ja nukkui... Tuula hymyili ja katseli kaunista -aistipunakukkaansa. Perkele riemuitsi. Näky jatkui: - -Suuressa filistealaisten temppelissä vietettiin voitonjuhlaa... -Delila istui nuoren filistealaisen vierellä kunniaistuimella. Sokea -Simson tuotiin kahleissa sisälle ja hänet pakotettiin soittamaan -harppua... Hän muisteli silloin menneisyyttänsä... Hän muisteli -Delilaa... Hän tuli katkeraksi ja soitti kuin ivalla tuttua -laulua "Ikuinen lemmenkukka"... Delila yhtyi sitä laulamaan, kuin -ilkkuen... Simson tunsi äänen... raivostui... tarttui pedonvoimalla -pylväisiin... Pylväät taittuivat ruokona, ja temppeli sortui -raunioiksi... - -Perkele riemuitsi. - --- "Jehova pelasti naisen ajamaan Hänen omia suortuviansa ja -nostamaan miehen käden uuteen kainin-iskuun... Tuulan kukka kasvaa -kauniina ja sinä Raala olet juoksuttanut ja kehrännyt miehen -onnenunelmien rihmat oikealta kerältä, kun olet antanut ne _naisesta_ -juosta..." - --- "Kaikki viisaus on sinusta lähtenyt", -- imarteli Raala. - -Kuvaus muuttui: Kuningas Salomo istui valtaistuimellansa Zionin -linnassa ja ylimäinen pappi siunasi hänet Herransiunauksella. -Ylimäisen papin lähdettyä astui sisälle kaunis Ammonin tytär. -Hän seisoi Salomon edessä Itämaan kukkana, käsissä kirkkaat -kultakoristeet, otsalla kaunis otsanauha... Hän hymyili aurinkona, -hohti puhtaana helmenä, viattomuutena, kainoutena. Puvunlaskos -somisti vartaloa, huulella hohti vielä äidin antama suudelma... -tyttöys tuoksusi ihosta... viattomuus silmän tummasta sinestä... -Kaikki se oli yhteensä veripunaista... - -Perkele iloitsi. Salomo kutsui kaunista tyttöä... Tyttö katsoi -kainona maahan... ei totellut... ei tullut... Salomo lähestyi _itse_ -tyttöä... Tyttö pakeni arkana lintuna... Salomo polvistui tytön -eteen, päässä Israelin kruunu... Tyttö pysyi äänetönnä... Salomo -_rukoili_... Tyttö vastasi väristen: - --- "Isieni usko kieltää minut uhraamasta _sitä_ muille, kuin suurelle -Molokille... Ja sinun maassasi ei ole Molokin alttaria, millä -uhrata..." - -Kuvaus katkesi ja alkoi uudestaan: Salomo oli rakennuttanut temppelin -Molokille ja saattoi kaunista Ammonin tytärtä sen alttarille... -kantoi häneltä parhaan uhrin _Molokille_... - --- "Sinun aistipunakukkasi, Tuula, on kalliimpi kuin Jehova", -- -iloitsi Perkele, uhrausta osottaen. Enkelit iloitsivat herransa -keralla. - -Kuvaus muuttui: - -Herodes istui Zionin linnassa loistavan seuransa kanssa -huumautuneena. Herodiaksen tytär tuli sisälle. Kuningas riemastui: -Tytön vartalo oli suloa. Se oli kuin kaunis käärme... Polvi vilahti -hunnun halkeamasta... taipui notkeana... kääntyi kauniina... Lämmin -iho hiveli hipiällänsä, musta tukka silkkisuortuvillansa... Silmissä -kukki kiehde, katseessa raju lempi... - -Tyttö alkoi tanssia... Neidonhaju häilähteli huntuna hänen -ympärillään... Tukasta tuoksahti jotakin, joka tunki miehen -sisälle... Kuninkaan silmät sokenivat... Tyttö tanssi kukanhajuisena, -huumaavana, hehkuvana... Kuningas kieppui perhosena tavotellen... -värähdellen... vavahdellen... Hän unohti kuningaskunnan, unohti -Israelin kruunun, unohti valtikan, unohti kaiken... Hän näki vaan -punaisen kukan... tunsi sen hivelevän hajun... huomasi solean polven -käännähdykset... himoitsi nähdä enemmän... katsoa kukan sisintä... - -Hän lupasi tytölle puolen valtakuntaansa... - --- "Sinun kukistasi, Tuula, maksetaan hyvästi", -- ilkamoi Perkele. - -Näky muuttui: Pyövelit kantoivat sisälle Johannes Kastajan verisen -pään. Perkele kerskaili suurena: - --- "Herodias ja Delila ovat Jehovan _valituita_: He ovat -Israelinkansan tyttäriä... Hänen _valittunsakin_ ovat minun -aseitani..." - --- "Hän Itse on sinun aseesi, sillä _Hän_ valmisti ja säästi aseen -sinulle", -- ylistivät enkelit. Perkele jatkoi ylpeänä: - --- "Jehovan munkki lähetti Harhaman tänne. Nyt on hän kohta _naisen_ -käsissä, joka ei hänelle Jehovaa ylistä... _Munkki_ on ollut -kosiomiehenä... ja vaimo on antava hänelle kielletyn hedelmän, vaikka -omasta pohkeestansa... Tuula sirotelkoon naisen helmaan kukkansa -koreimmat lehdet! Sinä, Raala, hoitelet hänen unelmiansa ja Herve -on pitävä unista huolen. Kohta kulkee kaikki latuansa..._Vaimon_ -helmassa on Harhama teoksensa kirjoittava... _Vaimo_ on ajeleva -suortuvat Jehovan päästä..._Vaimon_ käteen on Harhama kantava Jehovan -pään..." - --- "Sinun tiesi ovat uuden maailman kehittymiskulkua, siksi _täytyy_ -kaiken sitä latua kulkea", -- todisti Piru. Perkele lopetti ylpeän -järkeilynsä: - --- "Jehova astui alas helvettiin minun päätäni rikki polkemaan, -mutta minä olen myös nouseva Hänen taivaaseensa, pistämään Hänen -kantapäähänsä, jos Hän yrittää sen sinne kätkeä..." - -Palvelijat riemastuivat ja veisasivat herransa ylistystä. - - "On avaruuskin sulle liika pieni. - Sä kaikki imet itseesi, kuin sieni. - Sinuhun suistuu Jehovan taivas, maa. - Sun kunniaasi kaikki julistaa. - Oot herra tulevan - Ja loppu olevan". - - * * * * * - -Perkele hävisi enkeleinensä. Tuula jäi uskollisena hoitamaan -aistipunakukkaa... - - - - -Riitoja, syksyisiä harpunsäveliä ja talvisia aistipunakukkia. - - - Elämä on tulinen synninhiillos... - -Syyskesän rauha levisi maille. - -Suomi hohti maailman helmenä. Aamusta iltaan heilutteli se auringon -kirkkaita kuvia tuhansien järviensä syvyydessä. Se hymyili, se -kainosteli, se koreili lukemattomissa helyissä päivät pitkät, kuin -neitonen, päivänkuvat helminä, siniset joet vöinä ja purot nauhoina. - -Ilta tuli lempeänä. Se tuli kuin isoäiti mielitiettynsä luoksi. -Se kokosi auringonkuvat järvistä, korjasi ne kuin kirkkaat helmet -yöksi kätköihinsä. Se puki Suomen punertavaan iltaruskoon, kääri sen -hienoihin syys-autereihin iltaa ja yötä varten. Yö joutui. Suomi -pukihe uusiin koruihin, öisiin helmiinsä: - -Sen järvien pohjalla riippui, rannoista kiinni pitäen, taivaan komea -ontelo, mykevä puoli alaspäin. Kuutamo välkehti veden kalvolla, -metsissä heilahtelivat hämärän liinat ja kuun kirkkaat kuvat soluivat -syvyydessä siellä riippuvaa taivaan onteloa myöten... - -Suomi loisti maailman morsiamena, Pohjolan kuuluna, öisissä -helyissänsä, kuun kirkkaat kuvat helminä, kuutamon valovälke koruina -ja syyskesän yöhämärä harsoina... - - * * * * * - -Sunnuntai levitteli rauhallisena liinojansa. Kirkkorauha välkkyi -järven selällä sorsapoikueilla siroteltuna. Työmies lepäsi kotona. -Luonto raatoi. Sisällä istuivat vanhat, povessa kirkkomieli, -ilona vanhat virsikirjat ja ulkona hyräili hiljaisuus syksyistä -suruvirttänsä... - -Valkamalan tanhualla löivät pojat poltto-palloa. Tytöt olivat -hippasilla. Harhama itse istui aitan porraskivellä, vanhan Alkulan -keralla, ja seurasi lasten reipasta leikkiä. Vastapäätä, tanhuan -toisella puolen, istui Åke Lund, vanha ruotsalainen talonpoika, -piippunysäänsä imien. Hänen ympärillänsä istuivat hänen kahdeksan -poikaansa. Hekin seurasivat lasten iloisen leikin kulkua. - --- "Suomalaiset pojat lyövät palloa", -- lausui vanha Åke pojillensa -jörönä, piippu hampaissa ja ikäänkuin itseksensä. - -Lapsijoukossa helisi nauru. Kuului iloisia huudahduksia. Mielet -olivat kesäkepeitä... Kepit heilahtelivat... Mielet kiihtyivät... -Irmas oli konnutonna ja Väinö kiusotteli häntä, koettaen lyödä -pallon pois... Molemmat yrittivät väliin lyödä palloa, väliin juosta -kontuun... Toiset vartoivat tilaisuutta sekaantua peliin... Viimein -kolahtivat kepit yhteen ja pallo suhahti ilmassa. - --- "Irmas!... Väinö!... Irmas!... Väinö! Joudu!... Joudu -sukkelaan!... Joudu kontuun!" -- räjähti iloinen, sekainen -kehotushuuto poikajoukosta. - -Ja tanhua tömisi, kun kaksi poikaa juoksutti keppiänsä kilpaa -kontuun. Molemmat ehtivät yhtäaikaa ja syntyi kiista. - --- "Minäpäs ennätin ensin!" -- intti toinen pojista, Irmas. - --- "Etpäs!" -- väitti Väinö, ja sysäsi edellisen pois konnulta. Tämä -kiivastui... Hänen pallokeppinsä kohosi jo lyöntiin, mutta toinen -ehti ennen ja löi kepin maahan, mutisten hampaittensa välistä: - --- "Ryssäläisen poika... Tarvaalainen!..." - --- "Mikäs sinun isäsi on!... Senkin viikkiläinen!" -- huudahti -loukattu Irmas ja karkasi loukkaajaansa, rotevampaan Väinöön käsiksi. - --- "Nyt alkavat ne tapella", -- murahti nuorin Åke Lundin pojista. -Åke imi rauhallisena piippuansa ja katseli lasten toimia. - -Alkoi paini. Aluksi heilahtelivat kepit. Tytöt keskeyttivät -leikkinsä. Jo väänsivät riitaveljet sylitysten. Toiset pojat olivat -unohtaneet pallon ajamisen ja katselivat tappelua, toiset keppiinsä -nojaten, toiset jo varustautuen. - -Niin väänsivät Irmas ja Väinö sylitysten, äänettöminä, täysin voimin. -Vielä katsoivat toiset. - --- "Anna nyt sille tarvaalaiselle!" -- kuului kehotus. - -Mutta tuskin sai poika lauseensa loppuun, kun yksi joukosta -karkasi hänen kimppuunsa. Ja kohta paini koko poikajoukko. Siellä -täällä kohosi jo pallokeppi... Kuului itkua ja uhkauksia... Tytöt -keskeyttivät hipanjuoksun ja riensivät erottamaan poikia, auttamaan -kukin omaansa. Terttu kiskoi veljeänsä Irmasta Väinön käsistä ja -Väinön sisko Irma oli veljensä puolella... Toiset tytöt erottivat -toisia poikia. Vaivoin saivat he painijat erotetuiksi. Irma torui -veljeänsä Väinöä ja uhkaili, itkien: - --- "Kunhan minä isälle sanon!" - --- "Mitäs hän alkoi tappelun!" -- puolustautui Väinö, itkussasuin. - -Pari poikaparia väänsi vielä painia, äänettöminä, synkkinä. Joku pari -heristeli toisiansa kepeillä, molempien suu itkuun vääntyneenä. Eräs -poika poistui itkien ja korvallistansa pidellen. Jotkut seisoivat -sanattomina. - --- "Irmas!... Ai-jai!... Kunhan isä saa tietää", -- säälitteli Terttu -itkien ja toruen veljeänsä. - --- "Mitäs hän haukkui minua tarvaalaiseksi!" -- puolustelihe Irmas, -katkerasti nyyhkien ja pyyhkien verta poskestansa. - -Se oli Suomen kansan lasten sukuriitaa... - -Lapsijoukko hajosi äänetönnä. Pojat viskasivat keppinsä maahan ja -erkanivat sanattomina eri teille. Tytöt hajaantuivat pikku parvissa, -ja puolueittain, useat itkussasuin. - -Mutta tyhjäksi jääneelle tanhualle mateli elämän näkymätön käärme, -peittäen koko tanhuan ruumiinsa kiemurteluilla. Se oli pistänyt -lapsijoukkoa ja vallannut niiden huvitanhuan. Harhama huomasi taas -sen rauhalliset kiemahdukset ja alkoi miettiä elämän kysymystä. Vanha -Alkula lausui mietteissänsä: - --- "Aika ei jätä enää lapsiakaan rauhaan... Nyt on semmoinen aika, -joka osaa aina laittaa niin, että jokaisesta tuntuu oma uhrisavunsa -katkeralta ja toisen uhri näyttää otolliselta..." - --- "Niin... Mistä se riippuu, että elämä on semmoinen?" -- lisäsi -Harhama mietteissänsä. - --- "Meidän" -- vastasi Alkula -- "on etsittävä siinäkin asiassa malka -omasta silmästämme, eikä elämän silmästä. Elämä on vikoinensa meidän -oma tekemämme, vaikka me aina sen taakse piilottaudumme, kuin Aadam -Eevan ja Eeva käärmeen taakse..." - -Harhama ajatteli omaa elämäänsä, omia harhailemisiansa elämänvirran -pinnalla ja pohjamudissa ja lausui niitä muistellen: - --- "Niin... En tiedä... Onhan elämänvirta voimakas... Voihan se -viedä..." - --- "Jokainen virta voi viedä, jos jättäydymme sen vietäviksi... Mutta -paraneeko meidän asiamme, jos sitten harhaan jouduttuamme syytämme -virtaa?" - -Harhama oli vaiti. Hetken kuluttua lisäsi Alkula: - --- "Tai olemmeko edes oikeutetut _virtaa_ syyttämään, jos kerran -olemme itse sen vietäviksi antautuneet, vieläpä itse määränneet -virran kulun?... Sillä jokainenhan me teoillamme muodostamme -elämänvirran kulkua ja suuntaa..." - -Molemmat vaikenivat ja katselivat sitä näkymätöntä virtaa, joka -oli vallottanut lapsijoukolta niiden kisakentän ja katkaissut -leikin ja kierteli nyt leikkipaikalla. Harhama mietti nyt -elämänvirrankysymystä. Hän huomasi olleensa elämää luomassa, mutta ei -käsittänyt, miten hän oli sen kulun johtanut tuomaan hänet tänne. Hän -ajatteli sitä ja kysyi Alkulalta: - --- "Mutta esimerkiksi tuo äskeinen lasten riita... Oliko se heidän -luomansa?" - -Alkula vastasi hitaasti: - --- "Me kaikki olemme olleet osalla nostamassa vihanvirtoja... Ja -jotka eivät ole siinä työssä olleet osalla, ne heittäytyvät valmiin -virran vietäväksi..." - -Puhe kääntyi siitä puolueoloihin ja niiden syihin ja kaikki jäi -Harhamalle yhtä epäselväksi, kuin äskeinen lasten riidan aihe. - -Mutta loukatun Irmaksen katkerat sanat vaikuttivat Harhaman -sairaloiseen hermostoon, kuin kissan raapaisema. Hänen tuli loukattua -lasta sääli. Hän asettui sisimmässänsä hänen puolellensa. Tähän -asti hän ei ollut välittänyt näistä puoluekiistoista mitään, ei -kuulunut mihinkään kotimaansa puolueeseen, pitäen niiden kiistoja -vähäpätöisinä. Nyt oli häneen heitetty siemen, jonka oraallenousua -hän ei myöhemmin voinut tukahduttaa. Sattumalta pallopelistä lentänyt -oka muuttui hänen elämänsä siemenjyväksi. Siihen nähden, mikä jakoi -pojat ja tytöt kahtia, ei hänkään voinut jäädä välinpitämättömäksi. -Valittavana oli toinen, tai toinen. - -Keskustelun lopussa lausui harvasanainen Alkula lasten riidan ja sen -aihetta tarkottaen: - --- "Kyllä, jos näin jatkuu, Suomen kansa kulkee perikatoaan kohti." - - * * * * * - -Kului joku tunti. - -Valkamalan pirtissä luki vanha Sanna-mummo virsikirjaa ja sen -kamarissa nurkassa kutoi hämähäkki verkkoa. Harhama istui ja mietti -teoksensa alkamista. Samassa astui rouva Esempio huoneeseen ja -tervehti ystävällisesti. Hämähäkki istahti pyöreän verkkonsa keskelle -ja mummo murisi kyökissä pistävästi, tulijaa tarkottaen: - --- "Täällä jo alkaa vieraita kulkea." - -Sopivaa näytelmää, jota hakemaan rouva Esempio oli tullut, -ei Harhaman kirjastossa ollut. Rouva Esempio puhui aikansa -lempiaineestansa, plastiikasta, ja lopuksi sydäntaudistansa -ja poskiensa epäterveestä punasta. Hän lainasi Spinozan _Die -Ethik'in_ ja lähti kepeänä, kuin tyttö marjamaalta, kädessä täysi -mansikkatuohkonen. - -Mutta Harhamassa alkoivat juosta monet rihmat. Ajatus hämmensi -ajatuksen, miete sotki mietteen. Isänmaa alkoi syöpyä häneen -kiistoinensa, kuin tarttuva tauti. Siitä tuli hänen sielunsa -uusi, nopeasti ajettuva mätäpesä, uusi epäilyn verihaava: Hänen -vastattavaksensa asettui kysymys "Irmasko, vaiko Väinö?" Kumpi heistä -on oikeassa? - -Se oli hänelle kohta yhtä sotkuinen kysymys, kuin kaikki muut. -Maailmankurjuus alkoi hänelle kirkastua yhä suuremmaksi, muuttua -ikävöitäväksi, semmoiseksi, joka jumaluuden suuruudella herätti -ikuisen kaipuun, levitteli kiitollisuuden kukkamaita ja kutsui -niille, kuin taivaan autuaidenkentille. - -Ja samalla liehuivat hänen edessänsä vallankumouksen kauniit -veriliput, osottaen lyhintä tietä niille kukkamaille. Mutta kun hän -niiden viittomaa tietä hapuili kohtasi häntä uusi neulankärki: Hän -katseli jo asioita sen valokipinän valossa, minkä loukatun Irmaksen -katkera valitus oli hänessä sytyttänyt. Sen neulankären pistona -avautui elämän epäselvyys. Kaikki sotkeutui. Hän turvautui taas -teokseensa, mutta nyt ammotti siinäkin se äärettömyyden kokoinen -aukko, joka oli pikkureikänä avautunut Valkeassa talossa ja johon -kaikki tuntui soluvan ja häviävän. - -Ilta joutui, mutta teos ei ollut alussa. Metsäseudun hiljaisuus ja -rauha söivät, kuin tauti, ja sen purema tuntui kuoleman nakertelulta. -Ei kuulunut ääntä ulkoa. Sisällä hiiviskeli hiljaisuus villasukissa. -Ainoastaan Sanna mummo haukotteli ja selaili virsikirjaansa. - -Päivä oli laskenut. Taivaanrannalla kajasti vielä punaa. Iltarusko -kohotti sieltä riutuvaa punavärinsä reunaa korkeuteen. - -Mutta se sytytti vaan Harhamassa äärettömyyden ja ijäisyyden kaipuun -entistä palavammaksi. Iltarusko näytti jumaluuden tulelta. - -Huomenna tuli rouva Esempio vaihtamaan lainaamansa kirjan uuteen. -Hän tuli mieli marjamaana, poski punehtuneena. Hän puhui Harhaman -kanssa nyt uudemmasta filosofiasta yleensä ja viipyi kauvemmin, kuin -eilen. Harhama otti osaa keskusteluun lyhkäisillä myönnytyksillä: -"Kyllä!" tai: "Jaa!", tai oudosteluilla: "Noniin!" Mummon rykiminen -oli ymmärrettävämpää, kuin eilen. Se kiusasi Harhamaa, ja hän oli -iloinen, kun rouva Esempio lähti, vieden luettavakseen Kantin _Kritik -der reinen Vernunft'in_. - -Päivä solui päivän perästä. Harhama kuokki väliin perunamaata. Hän -ei tahtonut olla enää "yhteiskunnan varas", vaan elää omasta työstä. -Leipäänsä hän ansaitsi pikkutuloilla, kirjoituksilla ja muulla. Mutta -kun hän joskus levähti, kuokanvarteen nojaten, petti pohja. Hänestä -sinkosi kipinänä ajatus, että hänen kuokkimisensa olikin itseasiassa -keikaroimista, pikku turhamaisuutta. - -Perunamaankaan pohja ei häntä pitänyt. Epäily rehotti hänessä -ohdakemaallakin... - -Inhoten viskasi hän silloin aina kuokkansa ja painautui omaan -itseensä... - -Lisäksi alkoi häntä kalvaa metsäkylän yksinäisyys. Se rasitti häntä -joskus, kuin painostajainen, ja sen paineesta pursusi hänestä -aina elämän inho ja sen mitättömyyden tunteminen. Vallankumouksen -ja suuren elämän humu oli nielaissut hänet liika syvälle. -Sen muisto veti häntä usein siihen takaisin. Se oli hänelle -joku jumalanpalvelus, jossa maailmankurjuus seisoi alttarilla -suuruudellansa Jumalaksi kohonneena. - -Ja lopuksi rutisti häntä koko elämänsä salaisuus. Hän kulki, -kuin Kain, umpimielisenä ja synkkänä. Joskus hän laski vanhoja -ennustuksia, joskus ajatteli munkki Pietarin sanoja. Koko hänen -elämänsä oli salaisuus, jota kukaan ei tuntenut, arvoitus, jota ei -kukaan voinut ratkaista. Hän itse ei uskaltanut, eikä tahtonut siitä -kellekään puhua, alkoi sitä salaillakin ja se salaileminen muodostui -hänelle sitten raskaaksi painoksi. Hän lopulta pelkäsi aivan -viattomankin tapauksen ilmituloa, ikäänkuin sillä paljastuisi koko -hänen elämänsä ja osanottonsa vallankumoukseen. - -Mutta seuraavina päivinä viipyi rouva Esempio yhä kauvemmin. Hän oli -ihastunut Kantin filosofiaan, jota hän piti aivan suuremmoisena ja -kumoamattomana. Muutamassa viikossa oli siten luettu ja arvosteltu -Harhaman koko filosofinen kirjasto, joka päivä eri teos. - -Hän tuli, kuin tyttö marjaan, poimi marjaropeensa täyteen ja lähti -pois mieli marjanpunana... - --- "Kyllä Kant on niistä filosofeista syvällisin", -- vakuutteli hän, -kun puhe kääntyi lainatuista kirjoista filosofiaan. - -Harhama, jonka hengen _ainoana_ itiönä oli ajattelu, kiusautui niistä -arvosteluista aluksi. "Kirjankansifilosofi!" -- rypisti hän salassa -otsaansa, kunnes ne lopulta häntä huvittivat. - -Ja rouva Esempion käynnit olivat miltei yhtä säännölliset, kuin -päivän ja yön tulo. Joka kerralla viipyi hän yhä kauvemmin. -Filosofian lomassa puhui hän plastiikasta ja ihonsa epäterveestä -väristä. Vanha mummo kauttoi sukan-neylettänsä, lopetti sen, alkoi -uuden ja ryki kuivasti. Rouva Esempio hyvästeli häntä joskus -ystävällisesti: - --- "Hyväs-ti, mummo! Minä olen täällä niin usein..." - -Sukkapuikko huulien välissä vastaili mummo: - --- "Hyvästi... hyvästi!... Rouva saisi tulla tänne aivan asumaan... -Hoh-hoi!... Hoh-hoi!... Hoh-hoi!..." - -Ja sukkapuikot heilahtelivat taas, silmä liittyi silmään, elämä solui -latuansa. - -Harhamaa rouva Esempion jokapäiväiset aina pitenevät käynnit alussa -väsyttivät ja kiusasivat. Hän oli ensi kohtauksessa tuntenut -häntä kohtaan sairaloista, selittämätöntä vastenmielisyyttä, jota -sittemmin vielä lisäsi Kolan pisteliäät sanat tuttavista ja mummon -ilkeämielinen rykiminen ja mutina. Hän luuli rouva Esempiota, jota -hän ei lainkaan tuntenut, joksikin, ja häpeili hänen käyntejänsä -muiden tähden, vaikka hän itse häntä kunnioitti. Mutta vähitellen -hän tuli vakuutetuksi, että oli erehtynyt. Joko oli hän väärin -ymmärtänyt Kolaa ja mummoa, tai olivat näiden viittailut sitten -tavallista yksinkertaisten ihmisten juorua. Vähitellen hän oli näihin -käynteihin tottunut ja hänen vastenmielisyytensä rouva Esempiota -kohtaan vähentynyt. Lopulta alkoi häntä huvittaakin rouva Esempion -nopea vaikean filosofian lukeminen. Hän näki siinä naisen todellista, -lapsellisen viatonta turhamielisyyttä. Hän näki hänen levähtävän -kussakin teoksessa, kuin perhosen kukassa. Mutta hänen lähdettyänsä -tunsi hän aina itsensä väsyneeksi, kiusautuneeksi, ja elämän ontoksi. -Oli kuin olisi rouva Esempio lähtiessänsä aina unohtanut huoneeseen -jotain: jotain tyhjää, naisellista, kepeää, kuten perho, joka jättää -kukkaan haihtuvan muiston, tai tiellensä häviävän väriviivan. Hän -huomasi sen tyhjyyden aina rouva Esempion lähdettyä, kiusaantui siitä -ja silloin pursusi hänestä aina ihmishalveksimisensa ja elämään -tuskautuminen. - -Käynnit jatkuivat säännöllisesti. Puhe hipaisi tuon tuostakin myös -sitä suurta siveellisyyskysymystä, joka oli alkanut Valkeassa -talossa. Rouva Esempion ajatukset olivat Harhamasta siinä yhtä -kepeitä, kuin kaikki muukin, mutta niiden äärimäinen vapaus viehätti -häntä, ja se aukko, johon teos hävisi, laajeni laajenemistansa. -Epäilyn pesäkkeet puhkesivat ja niiden sisältö valui tulvavetenä yli -hänen olentonsa. Teoksen alkaminen lykkäytyi päivästä päivään. Hän -sovitteli siihen jo sitä uutta, huumaavaa ajatusta yksilöllisestä -siveellisyydestä, joka ei tunnusta mitään sovinnaista, ei -yhteiskunnankaan sääntöjä. - -Ne ajat olivat hänelle sisällisen taistelun verisimpiä päiviä. Ja -samalla hän ponnisti voimiansa salataksensa sen. Ei yksikään ryppy -saanut nousta otsalle siitä kertomaan ihmisille... Ihmiset olivat -hänestä raakimuksia, joille ei voi suurta paljastaa. Niiden raaka -pilkansormi näkyi kaikkialla... - -Mutta katse harhaili taas seinillä. Hän itse käveli rauhattomana -huoneessansa, kuin peto häkissä. Joka hetki varustelihe hän murtamaan -häkkinsä rautatangot, mutta ne tangot olivat tulikuumia... - -Ja kun hän ei päässyt alkuun, tuskastui hän taas siitä, hätäytyi ja -uskoi päästäneensä oikean hetken käsistänsä ja seisovansa jo kuoleman -asuntojen ovella, jossa on kaikki myöhäistä. - -Viimein alkoi hän jo puolustautua oman itsensä edessä -viipymisestänsä. Hän sysäsi syyn rouva Esempion käyntien niskoille. - --- "Enhän minä voi... Enhän minä miten voi, kun se joka päivä -häiritsee... Mutta kun tulee marraskuu ja se muuttaa matkoihinsa, -niin sitten heti alan", -- mutisi hän. - - * * * * * - -Aika kului. Riihistä kuului varstan kopse. Suomensuvun miehet puivat -riihiä pölyisinä. Naiset avasivat lyhteitä, puistelivat olkia. -Harhama istui riihenkynnyksellä ja katseli reipasta työväkeä. -Tomuinen tyttö, Raita, punoi oven edessä kuvonsidettä. Esa, eräs -miehistä, huudahti hänelle sidettä odotellessansa: - --- "Puno joutuin, tarvaalainen!" - --- "Mitä se sinuun kuuluu, mikä minä olen!" -- vastasi tyttö -suuttuneena. Ja viskaten keskentekoisen siteen loukkaajallensa, -lopetti hän: - --- "Puno itse siteesi!... Mokomakin viikkiläinen!" - -Kaikki katsahtivat toisiinsa, kuin vihaiset käärmeet. Kaikki -havahtuivat, kuin käärmeen myrkyllisestä pistosta. Puhe lakkasi. -Kuului ainoastansa varstankopse. Riihipöly tuntui katkeroittavan -kaikkien mieliä. Kun puinti taukosi, huokasi vanha vaimo, Leena: - --- "Kyllä elämä on pölyinen riihi... Menee ihmisten kurkkuihin ja -katkeroittaa ja kirvelee..." - -Vanha Alkula mietti hetken ja lisäsi: - --- "Elämä on semmoinen riihi minkälaiseksi me itse sen lämmitämme... -Jos me lämmitämme sen pölyiseksi, niin ei suinkaan se silloin voi -selvä olla..." - -Syntyi äänettömyys. Elämä näytti seisovan ihmisten edessä harmaana, -puhallellen niiden henkeen katkeraa riihipölyä. Loukattu Raita lausui -katkerana: - --- "Hyvähän sitä on puhua, kun ei mistään välitä... Mutta kunhan itse -saisitte joka askeleella kuulla kunnianne, niin ette puhuisi..." - -Loukatun tytön katkerista sanoista tunki Harhamaan riihipöly ja hän -käpertyi, ikäänkuin hänen suojaksensa. Kaikki vaikenivat. Suomensuku -pui riihiänsä äänettömänä, eikä kukaan täysin tajunnut, mistä -riihipöly tuli. Kaikkia se kirveli samalla lailla. Harhamasta tuntui, -että elämä oli lämmittänyt isänmaan pölyiseksi riiheksi. Pitkän -vaitiolon jälkeen lausui vanha Leena, kuin puoli-itseksensä: - --- "Elämänriihessä on monta lämmittäjää... Ei sen pöly meistä yksin -riipu... Jokainen sen uuniin heittää puita... Ei Alkulankaan pitäisi -niin puhua, kun on itse koettanut toisten lämmittämää riihtä..." - -Ja yhä pölyisemmäksi tuntui elämä sotkeutuvan ja sen pöly käyvän -karvaammaksi. Vanha Alkulakin muisti jotain. Hänkin oli joskus saanut -puida riihessä, jonka olivat _muut_ pölyiseksi lämmittäneet. Leena -jatkoi: - --- "Ei tuo jokainen Alkulankaan otsanryppy taida olla oma kyntämä..." - -Alkula oli vielä vaiti. Viimein vastasi hän: - --- "En minä sitä sano, että minä yksin lämmitän koko elamänriihen, -mutta kyllä sitä pölyiseenkin riiheen jää pölytöntä paikkaa missä -hengittää, ja meistä itsestämme riippuu hengitämmekö me sen pölyä, -vai pysyttelemmekö pölyttömässä paikassa." - -Ja hiukan ajateltuansa hän lisäsi: - --- "Jos minä en ole ottanut toisen kyntämää, enkä vieraalla auralla -kyntänyt muuta, kuin otsanryppyni, niin on se jo semmoinen pölytön -paikka elämänriihessä, jossa riittää puhdasta ilmaa... Eikä elämässä -suurempaa tarvitakaan, eikä voi olla... _Toisen_ kyntämä otsanryppy -on elämän suurin lahja..." - -Kaikki puivat taas ääneti. Elämä tuntui Harhamasta taas kovin -hämärältä. Sen paras lahja tuntui supistuvan -- toisen kyntämään -otsanryppyyn. Hän oli Alkulan peilissä huomannut omat ryppynsä ja nyt -hän tuli ajatelleeksi jotain hyvin katkeraa: Hän mietti: "Minulle ei -ole siis elämä suonut ainoatakaan lahjaansa... Minun ryppyni ovat -minun _itseni_ kyntämiä..." - -Hän lähti riihestä mieli riihipölynä. Suuren elämänkysymyksen lisänä -tunsi hän jo sen uuden joukkoihmisen katkeruutta, joka oli Suomessa -muodostunut toisille perusteille, kuin Venäjällä. Hän käpertyi -Irmaksen ja Raidan ympärille, niiden tunteiden vetämänä, kysymättä, -tai tietämättä, miksi. Hän hengitti elämän riihipölyä, jota -hengittäessä ei kukaan tutki sen katkeruuden syitä. - -Mutta kotona odotti rouva Esempio. Hän ei tiennyt mitään isänmaan -riihipölyistä, eikä niitä tunnustanut. - --- "Ahs!... Ne ovat joutavia", -- huudahti hän jatkaen: "Katsokaa! -Kun minulla on suru, niin minä kampaan itseni, pukeudun parhaaseen -pukuuni... Kuin kukka... Silloin tuntuu, kuin olisi viikon tomuista -päässyt pyhäpäivään." - -Harhama vaikeni. Elämän moninaisuus karkeloi, kutsuen ihmistä -karkeloonsa. Rouva Esempio jatkoi: - --- "Mikä se nyt on se joku rajaviiva, joka tekee yhden maan -isänmaaksi ja toisen vieraaksi?... Maa kuin maa..." - -Niinä aikoina sai Harhama rouva Esempiota varten tilaamansa -näytelmän. Hän alkoi selittää sen sisältöä, mutta rouva Esempio ei -malttanut kuunnella. Taide ja uuden ensi-illan voittojen ajatus -hurmasivat hänet, ja hän alkoi taas innostuneena selitellä plastiikan -sääntöjä: - --- "Katsokaa: Meidän teatterissa on tapana tehdä huudahdus -rintaäänellä, kirkaisemalla: Ah!... Uuden plastiikan mukaan se on -tehtävä alempaa. Näin: Ah!... Huomaatteko erotuksen?" - --- "Kyllä, kyllä", -- myönteli Harhama, jota Esempion innostus -huvitti. Hänestä tuntui, kun olisi hän riihipölystä päässyt johonkin, -jossa ei ollut sitä pölyä, mutta jotain muuta: ehkä perhosen kukista -karistelemaa, kepeää, näkymätöntä tomua. Ja kun rouva Esempio -aina oli lähtenyt pois ja hänen karistelemansa tomu haihtunut, -tuntui Harhamasta, kuin olisi samalla haihtunut koko elämä omaan -mitättömyyteensä ja tomuihinsa. Hän tapaili teoksensa aatetta, mutta -se oli nyt yhtenä ainoana reikänä, jossa elämänpöly karkeloi. Hän -sovitteli sen juoneen uusia ajatuksia: yksilöllistä siveellisyyttä ja -maailmankurjuuden suuruutta, eikä saanut niistä kokoon muuta, kuin -karkeloivaa pölyä. - -Mutta rouva Esempion käynnit jatkuivat edelleen keskeytymättä ja -päivä päivältä pitkistyen. Harhamaa alkoi jo viihdyttää. Mutta vanha -mummo jatkoi sukan-neylettänsä, ryki ilkeästi ja huokaili rouva -Esempion lähtiessä tavallisen hoh-hoinsa. - -Syksy harmaantui yhä harmaammaksi. - -Jo olivat kauraviisikot korjatut pelloilta ja perunat nostetut. -Naurismailta kuului väen iloinen puhelu. Miehet nostivat siellä -naurista kasoihin, naiset listivät niistä naatit ja nuoret panivat -naurishautoja, latoen nauriita maakuoppiin, tulikuumien kivien -väliin. Harhama oli osunut naurishaudoille. Esa oli halaissut nauriin -ja jältti sitä. - --- "Esa, sattuiko makea?" -- kysyi Raita, heittäen nauriin jälttäjää -leikillään naatilla. - --- "Ei. Vihava on", -- vastasi Esa, heitti nauriin Raidan helmaan ja -lausui: "Sinä saat sen, kun olet tarvaalainen." - -Raita heitti nauriin luotaan suuttuneena ja lausui: - --- "Itse minä tiedän mikä olen... Mutta mikäs sinä olet... -Viikkiläinen!" - -Kekäle oli heitetty elämän-ilojen kuiviin tappuroihin. Joku näkymätön -astui ihmisten väliin. Kaikki katsahtivat vastustajiensa silmiin -sanattomina ja vihaisina. Leena lausut pitkän vaitiolon jälkeen: - --- "Ei pitäisi Esankaan pitää suurta suuta, kun on itse ensimäisenä -ollut arvannostossa." - -Sitten vaikenivat kaikki. Kaikki tekivät työtä käärme povella, eikä -kukaan tietänyt mistä se oli sinne päässyt. Iloinen puhe ja leikki -oli lakannut, kaikki tarttuivat työhönsä sanattomina ja suomensuku -korjasi naurishalmettansa äänettömänä, viha ja myrkky mielessä. -Pojat, jotka panivat naurishautoja, olivat kuulleet keskustelua ja -keskeyttivät työnsä. Väinö kehotti vielä toveriaan Irmasta: - --- "Pane nyt kivi päälle!" - --- "Pane itse!" -- vastasi Irmas. - -Ja pojat hajosivat äänettöminä naurismaalle. Vanha Alkula keskeytti -nauriskuopan kaivuun, tuli ja lopetti äänettömänä poikien työn: -latoi nauriit tulikuumien kivien väliin ja peitti haudan turpeilla, -puhellen itsekseen: - --- "Tämä on Jumalan lähettämä vitsaus." - -Ja oli kuin olisi keskellä naurismaata seisonut joku näkymätön, jonka -läsnäollessa kaikki vaikenivat. Leena lausui lopuksi: - --- "Kyllä elämä näkyy osaavan ihmiset toisistansa vieroittaa ja -nostaa ne toisiansa vastaan... Pilaa ja katkeroittaa koko elämän... -Ja rakentaa raja-aitoja..." - -Nauriin väkevä maku tuntui ilmassa. Alkula lausui vakavana: - --- "Kyllä elämä myös aikanansa pakottaa repimään väärät raja-aidat, -jos joku on niitä rakennellut..." - -Esasta tuntui, että pisto oli häneen tähdätty. Hän lausui synkkänä, -katkerana: - --- "Niin... Tarvaalaisethan ne rakentelevat siltoja kaikkien -raja-aitojen ja raja-jokien yli... Opettavat että ei mitään -raja-aitoja ja -jokia tarvita..." - --- "En minä ole sitä sanonut että niitä ei tarvita", -- oikaisi -Alkula. "Minä puhun _vääristä_ raja-aidoista. Sillä kyllä sinä saat -vielä itsekin nähdä, että väärään paikkaan pantu raja-aita on käärme, -joka on pantu kahden veljeksen välille..." - -Taas syntyi äänettömyys. Isänmaa mateli ihmisten välillä -kyykäärmeenä. Esa jatkoi vielä: - --- "Mhyh!... Väärään paikkaan!... Tarvaalaisilla ei taida olla enää -missään paikassa raja-aidalle _oikeaa_ paikkaa..." - --- "Niin... Väärä aita on joka paikassa turmiollinen... Kyllähän -kyykäärmeistä pantu aita on luja, mutta hankala se on... Ei sen -kummallakaan puolen ole turvallista. Aidaton raja se aina turvallisin -ja lujin on", -- lausui siihen Alkula työnsä lomasta. - -Syntyi taas äänettömyys. Leena nousi, puhdisteli hamettansa ja lausui: - --- "Kyllä elämä näkyy osaavan aidanseipäätkin käärmeiksi muuttaa..." - -Ja taas raatoivat ihmiset sanattomina isänmaan hyväksi, joka kasvoi -vihavia nauriita. Salaperäinen elämä seisoi jossain ja kylvi -käärmeitä kaikki alle, missä ihminen toimi ja eli. Harhama katseli -kaikkea sitä sen kipinän valossa, minkä Irmaksen katkeruus oli häneen -kylvänyt. Joukko-ihmisen tunteiden virta alkoi häntä vetää hiljalleen -tarvaalaisten joukkoon, kuin tuliroihu läheisiä untuvia. - -Mutta kun Harhama palasi Valkamalaan nauriin vihava maku mielessä, -odotti siellä rouva Esempio kepeänä, posken epäterve puna ainoana -elämänhuolena. Hän oli tullut, kuten tavallista, tutustumaan -näytelmän sisältöön. Puhuttiin näytelmätaiteesta ja hiljaisuudesta. -Kahvi höyrysi purkkimaisessa kuparipannussa. Sanna-mummo huokaili -keittiössä. Hämähäkki katseli verkostansa soikean kamarin nurkasta ja -elämän tyhjyys henkäili ulkona. - -Mutta näytelmäkappale jäi avaumatta ja aina, kun rouva Esempio -lähti, tuntui hänestä jääneen jotain tyhjää, jotain kepeää. Siitä -tyhjyydestä etsi Harhama teoksensa viimeistä sanaa. Mutta kun hän -sitä etsi ja hapuili, hävisi kaikki käsistä, kuten äärettömyyden -reunat. Hän väliin tuskastui, inhosi rouva Esempiota ja kaikkea, -sotkeutui miettimään tarvaalaisten ja viikkiläisten kiistoja, -takertui niihin ja lopulta kaikkeen... - -Aika kului. Metsät ovat jo keltaiset. Syksyn kosteat hengähdykset -tuntuvat ilmassa. Viimeiset muuttolinnut laulavat haikeita -matkalaulujansa. Poissa ovat kukat, poissa ilot. Kaikki kallistuu -kylmälle talvenkorvalle. Jo kuuluvat kyntömiesten laulut vaolta. -Suomensuku kyntää syyskyntöjänsä. Hevosta lepuuttamaan panevat miehet -tupakkaa. Yksi tarjoaa toverillensa tupakkakukkaroaan. Toinen ottaa -sen vastaan ja kysyy pistelevästi: - --- "Nurkantakaisiako?... Sinun nurkantakanahan kuuluu kasvavan -'Venäjän lehtiä'?" - -Toinen ei vastaa mitään, vaan lyö hevostansa kyntövitsalla ja poistuu -auransa jälessä. Kyntömiesten iloinen laulu on lakannut. Auran multa -kääntyy yhtäälle, mutta kyntäjien mielet kahtaalle. Suomensuku kyntää -peltojansa äänettömänä. Sukuriita käynyt tupakansavusta. Harhama -katselee akkunastaan synkkää syyskyntöä. Toisella puolen aitaa ovat -Åke Lundin pojat ojaa luomassa. He ovat keskeyttäneet hetkeksi -työnsä, istuvat nyt tupakoimassa ja lepäämässä ojan reunalla, ja -katselevat rauhallisina, kun Suomensuvun miehet kulkevat aurojensa -kuressa äänettöminä ja synkkinä, kuin multa, joka heidän aurojensa -luottimista kääntyy vakoon. Harhama asettuu taas omansa puolelle ja -viha leimahtelee jo toista vastaan. Se viha alkoi hetkittäin hieman -himmentää teoksen tuliakin. Hänessä alkoivat juosta monet rihmat, -punoutuen uudeksi elämänlangaksi. - -Päivät kuluivat hitaasti ja mustina, kuin kyntäjän vako. Rouva -Esempion käynnit olivat yhtä säännöllisiä. Keskustelu kosketteli -usein, ja milt'ei aina, elämän suurta siveellisyyskysymystä sen -jossain muodossa. Harhama katseli ja kuunteli huviksensa, joskus -mielenkiinnollakin, kuinka rouva Esempio lenteli niissä kepeänä, -huolettomana. Hän oli häneltä temmannut itsetiedottoman aatteen, -_"tunnesiveellisyyden"_, jonka rouva Esempio oli lausunut, kuin -lapsi jonkun merkillisen viisauden, ja kehräsi nyt siitä rihmoja, ja -hän alkoi jo rouva Esempiota joskus kaivata, kuten kehrääjä, joka -mukavuuden vuoksi kääntää kuontalonsa likemmäksi. - -Mutta jokaisella rouva Esempion käynnillä oli vähävähältään vedetty -vireeseen jotain tulevaisuuden harpunkielistä... Soitettavaksi oli -myös ilmestynyt uusi harppu: Keskustelu kosketteli hyvin usein miehen -ja naisen suhdetta... Se kosketteli arkoja kieliä... - - * * * * * - -Näinä aikoina alkoi Harhama taas puhua voimien kokoomisesta -yhteistoimintaan. Hän alkoi salaisuudessa kavalasti puhaltaa nuoriin -vallankumouksen henkeä, joka häntä itseänsä yhä vielä huumasi. Kun -vanhoista ei ollut toivoa, kääntyi hän nuorten puoleen. Hän kokosi ne -taas ja kehotti heitä liittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran, -jossa he toinen toistansa kehittäisivät, tukisivat ja kokoaisivat -voimansa. Mutta menestys oli yhtä huono, kuin ensi kerrallakin. Joku -vaan lausui: - --- "Ka, voisihan tuon seuran perustaa", -- jonka jälkeen useat -poistuivat. - --- "Tarvaalaisten puuhia!" -- lausui joku eteisessä poistuessaan. - --- "Taitaa olla viikkiläisten metkuja!" -- kuului jonkun ääni -kartanolta. - -Harhamasta tuntui, että ihmiset häntäkin epäilivät ja karttoivat, -vieläpä molemmin puolin. Hän masentui hiukan. Mieli kävi yhä -raskaammaksi ja umpinaisemmaksi. Hän kaipasi nyt entisten ystäviensä -rohkeaa seuraa, innostuttavia puheita, hurjia ehdotuksia ja iloisia -lauluja. Metsä tuntui hänestä sammaleiselta, orava tyhmältä ja -rapakkoinen tie inhottavalta. Mutta masennuttuaan ensin, hän taas -lopuksi yltyi, päätti toimia; hän päätti koettaa edelleen, päätti -taivuttaa nuorison mielet ensin huvitukselle ja vähitellen sitten -huomaamatta saada ne innostumaan. - -Ja rouva Esempion seura oli silloin jo hänelle muuttunut joksikin -elämään kuuluvaksi, kuten ruokalepo, tai joku tavaksi tullut. Hän -tuli säännöllisesti, puhui ja innostui ja istui yhä myöhempään -Harhaman huoneessa. Ensin oli iltaruskon viiru supistunut kapeaksi -raoksi taivaanrannalla, kun hän lähti, ja sittemmin oli se rako -kokonaan sammunut, kun Harhama saattoi häntä kotiin kuraista, pimeää -kylätietä myöten. Harhama viihtyi jo hänen seurassaan, kertoi hänelle -onnettoman avioliittonsa perinpohjin, kertoi mitä sopi ja uskalsi -toisten tähden. Avomielisesti hän myös tunnusti rouva Esempiolle, -että hänen seuransa oli hänelle ollut näihin asti vastenmielinen, hän -itse hänelle inhottava. - --- "Niinkö!... Sepä omituista!" -- huudahti tähän rouva Esempio -hieman kummissaan. - - * * * * * - -Päivät kuluivat vitkaan, vaivaloisesti, kuin sääsken laulu. -Syyssateet huuhtelivat jo maita. Yö katteli vesilätäköitä -jääriitteillä, luonto kultaili lehtimetsiä yhä keltaisemmiksi ja -päivänpaiste hiiviskeli surullisena kesäisillä kisakentillänsä. -Kaikkialla häilähtelivät syksyn hapset, kaikkialla seuloi -luonto syyssuruja maille, harmaata ahoille, synkkyyttä metsiin, -äänettömyyttä vesille. Nyt Harhama aamupäivillä jo kaipasi rouva -Esempiota, joskus odotti hänen tuloansa puoli-ikävissään. Mutta -iltasilla taas, kun tämä oli lähtenyt ja yön hiljaisuus sipsutteli -huoneeseen, tuntui hänestä, kuin olisi hän päässyt sen kautta rauhaan -jostain tyhjästä. Vanha mummo ryki yhä ilkeämmin, sukkapuikot -vilisivät, neyle kasvoi ja nurkassa hulmahti aina hämähäkinverkko, -kun Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan. - -Hänen elämässänsä alkoivat juosta useat rihmat rinnatusten, välistä -aivan sekaisin. Yhteiskunnallinen kysymys kiehtoi häntä. Joskus -vilkutti se hänelle vallankumouksen veristen häiden kutsuja, väliin -taas jotain muuta utukuvaa. Isänmaan kysymyksen ainaisena virikkeenä -oli yleinen mielten katkeruus, ja hän itse oli vaistomaisesti, -huomaamattansa polvillansa maailmankurjuuden edessä, palveli -maailmankurjuutta hengessänsä, kykenemättä ratkaisemaan, tai -yrittämättä edes ratkaista kysymystä, mikä on sen _oikeaa_ palvelusta. - -Mutta kaikkien niiden ajatusten seoksesta puhkesi tuontuostakin -se jumaluuden suuri kysymys, polttavana, kuin kirkas salama -mustasta ukkospilvestä. Rouva Esempion kepeät puheet yksilöllisestä -ihmissiveellisyydestä, jonka olemuksena on pelkkä tunne, olivat -alkaneet häntä vähitellen aivan huumata ja kiehtoa rohkeudellansa. -Häntä alkoi hurmata rohkea ajatus siveellisyydestä, jolla ei ole -äärtä, ei määritelmää, ei olemusta. Hän sai siitä ajatuksesta -uuden langanpään, josta hän alkoi lappaa ja sovitella teokseensa -uutta juonta. Yhteiskunnan tietämyksessä ilmenevän sovinnaisen -ihmissiveellisyyden sijaan punoi hän tunteesta johtuvaa, -määrittelemätöntä, ääretöntä siveellisyys-aatetta, jonka hän oli -saanut rouva Esempion tiedottomista sanoista ja puheista, puheista, -joiden varsinaista sisältöä rouva Esempio itse ei täysin käsittänyt... - -Ja kun kerran iltarusko paloi taivaanrannalla täydessä hohdossansa, -kun sen värit hehkuivat täysikirkkaina, kuin veitsenterältä valuen, -mietti hän: - --- "Taivaanranta on kaunis silloin, kun luonto valelee sen _täysillä_ -väreillä, arkailematta. Miksi arkailisin minä vetää viulusta -viimeistä säveltä?" - -Ja hän mietti ja epäili, etsi poispääsyä sekasorrosta ja sotkeutui -yhä enemmän. Hänen henkensä juoksi tavotellen iltaruskon kirkkaita -värejä. Ne värit sammua tuikahtivat hänen sormiensa kosketuksesta ja -musta yö kouristi hänen olemustansa. - -Ja niin ei hän päässyt teoksensa alkuun. Hän tuskitteli joskus, -joskus syytteli itseksensä rouva Esempiota, puhellen: - --- "Onhan mahdotonta, kun se häiritsee... Onhan aivan mahdotonta... -Mutta kun marraskuu joutuu ja hän matkustaa pois ja pääsen rauhaan -hänen käynneistänsä, niin heti alan..." - -Ja lopuksi hän puolustautui itsensä edessä sillä, että tarvitsee -levätäkin, koota voimia ja suunnitella loppuun juoni, nyt kun siihen -oli tullut uusi säije, kaksikin uutta säijettä: maailmankurjuus ja -yksilöllinen siveellisyys. - - * * * * * - -Jo lähenikin marraskuu. Kesä oli korjannut viimeisetkin korunsa. -Harmaana hohotti syksyn kita. Pojat kävivät metsissä linnunpaulojansa -katsomassa. Siellä täällä tapasivat he vieraan paulan ja aukaisivat -sen, koska luulivat että se oli niiden "toispuoluelaisten" -pauloja. Suomen miehet samosivat pyssy olalla metsissä ja menivät -toistensa ohi epäluuloisina ajatellen: Se on niitä "toisia". Oravat -heilahtelevat oksilla heidän silmiensä edessä, mutta he eivät -niistä välitä. He ajattelevat niitä "toisia". Kotona lämpenevät -pellavasaunat rauhallisina. Aamusilla varhain kokoontuu talkooväki -saunaan. Miehet loukuttavat pellavia, tytöt lipsuavat niitä ja vaimot -harjaavat pioiksi ja panevat piot palmikolle. Loukut ja lipsut käyvät -iloisen puheen ja laulun helskyessä. Jo tuodaan talkookahvi saunaan -ja pölyinen väki kokoontuu kahvipannun ympärille. - --- "Istun tänne tarvaalaisen tytön vierelle, niin tuntuu -venäläisemmältä... 'lähennyn'", -- lausuu Esa istahtaessaan Raidan -rinnalle. - --- "Entä sinä itse?... 'Edentyjä'... Puit nyrkkejäsi nurkan takana, -mutta kun tosi tulee, niin Amerikan passin varustat... Kyllä olet -sankari", -- tiuskailee loukattu tyttö. - -Sukuriita on taas täydessä käynnissä. Väki juo kahvinsa ääneti -ja jatkaa työtänsä mieli mustana. Puheen sorina ei häiritse enää -Suomen suvun lipsujen ja loukkujen pehmeää pauketta. Harhaman henkeä -ahdistaa joku pahempi, kuin pellavanpöly, ja hän käpertyy oman -joukko-ihmisensä ympärille mitään kysymättä, mitään tutkimatta... - --- "Mikähän lieneekin mennyt ihmisiin, kun eivät enää sovi!" -- -mutisi eräs vaimo pellavapivoa harjatessaan. - --- "Eivätkö nuo liene metsän kiroja", -- lisäsi Leena huoaten, ja -äänetön heimoriita jatkui katkerampana, kuin pellavanpöly. - -Isänmaa oli tuprahtanut pellavanpölyisenä, katkerana. Kaikki -vaikenivat. Vanha Alkula lausui sanojansa punniten: - --- "Niin... Kirot... Kyllähän ne kiroja ovat, mutta omasta itsestämme -lähteneitä, eikä metsästä tulleita..." - -Leena harjaili pellavapivoa ja lausui työnsä lomassa: - --- "Kyllähän sitä ihminen osaa ylpeillä, että kaikki se vaan itsestä -lähtee, mutta taitaa niitä olla vielä muita suurempiakin olemassa..." - --- "En minä sitä sano, että ei ole olemassa näkymättömiä voimia, -mutta meistä itsestämme riippuu, minkä niiden ruoskittaviksi me -rupeamme", -- oikaisi Alkula. - -Ja oli kuin olisi Harhaman ja kaikkien edessä seisonut taas joku -hämärä pellavanpölyinen olento ruoska kädessä, käskien ja samalla -itse arkana piiloutuen, paeten katsettakin. Elämänkysymys kohosi -Harhaman eteen harmaana pölyseoksena, jonka hituset karkeloivat -järjettömässä sekasorrossa, mutta joka kokonaisena ruoski kaikkea -kulkemaan jotain tuntematonta maalia kohti. Vanha Leena huokasi. - --- "Niin... Kyllä elämä aina ruoskansa löytää ja opettaa ihmisen..." - --- "Se on taas sitä tarvaalaisten taipumis-oppia", -- tarttui -katkeroittunut Esa. - -Kekäleisiin oli taas puhaltanut tuuli. Joukko-ihmiset syttyivät, -mielet katkeroittuivat. Raita lausui nenäkkäästi: - --- "Ikäänkuin et itse taipuisi!... Sanot sitä mitä muut sanottavat..." - -Mutta kun Harhama saapui kotiinsa pellavanpöly mielessä, odotti -siellä jo rouva Esempio, kepeänä ja vapaana, kuin lintu oksalla. -Häntä eivät painaneet isänmaan asioiden huolet. Hänen puheistansa ei -tunkenut henkeen sen pellavanpöly. Hän lenteli taiteensa kukissa. -Hänellä olivat omat puheensa. Mutta Harhamasta tuntui hänen seuransa -jo jonkunlaiselta virkistykseltä. Hän tuli nyt siihen, kuin erämaan -kuivaan kosteikkoon, jonka lähteen pohjakivet ovat auringon säteiden -kuivaksi paahtamat, jossa ei ole vettä, mutta johon kumminkaan ei -tunge ympäröivän isänmaan tukehduttava pellavanpöly. Rouva Esempio -oli hänelle jonkunlainen henkinen pikkuesine, johon on liittynyt, -jota siitä syystä kaipaa ja josta hän oli ottanut itsetiedottoman -ajatuksen, kuin taiteilija mallina seisojasta ruumiin muodon. Hän -suurenteli nyt sitä ajatusta, jalosti sitä, valoi siihen hengen ja -tietoisuuden ja vertaili sitä ylpeänä alkukuvaan. Ja hän kaipasi -alkukuvaa, kaipasi, kuin palvelustyttöä, eikä tiennyt miksi: "Siksikö -että voisin vertailuja tehdä?" -- kysyi hän joskus itseltänsä, kun -hän omiin mietteisiinsä sotkeutuneena käveli rauhattomana huoneessa, -jollain sanalla osottaen muka seuraavansa rouva Esempion huoletonta -puhelua. - -Ja yhä enemmän ja enemmän alkoi se puhelu kosketella harpun arkoja -kieliä: Se kosketteli jo sukupuoli-elämää, vaikka arkaillen ja -kaukaa, kuin tulikuumaa kukkanuppua, josta puhkeavaa teriötä -odotellaan ikävällä... - -Niinä aikoina nukkuivat jo oravat pesissänsä rauhaisia keskiyön unta, -kun Harhama saatteli rouva Esempiota luotansa kotiin, ja vähä-vähältä -alkoi hän katsella häntä toisilla silmillä, kuin ennen. Hänestä oli -rouva Esempio nyt jo hieno... viehättävä... kauniskin. Hän tuntui -jo sivistyneeltä, tapoihin tottuneelta. Hänen rohkea ajatuksensa -yksilöllisestä siveellisyydestä kirkastui Harhamalle joka päivä -suurempana, kirkkaampana. Ja rouva Esempio puolestaan alkoi kertoa -hänelle elämästänsä... Hän kertoi sen pikku salaisuuksiakin. Hän -kertoi sulhasestansa kapteeni Golubofista, joka häntä kosii. Mutta -hän lisäsi: - --- "Itse minä kumminkin epäilen... Olen saanut vihiä, että kapteeni -Golubofilla on suhteita toisten naisten kanssa, vaikka hän itse -sen kieltää... Siksi olen epäröinyt antaa myöntävää vastausta... -Tahdon ensin saada varmuuden... Sillä katsokaa: Minä en mitään niin -halveksi, kuin uskottomuutta." - --- "Mutta jos uskottomuus on johtunut _tunteesta_, jonka Te asetatte -siveellisyyden olemukseksi", -- katkaisi Harhama, joka taas takertui -elämänsä salaiseen, epäselvään aatteesen. - --- "Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkota, vaan sitä, joka on -suurta ja jaloa", -- huudahti rouva Esempio, jatkaen: "Katsokaa! -Minä tahdon sen avioliiton -- jos niin saan sanoa -- perustaa aivan -pelkän siveellisyyden varaan, ilman vihkimistä, tai edes yhteiskunnan -porvarillisia avioliittosopimuksia... Ja minä uskon voivani saattaa -häpeään ne, jotka luulevat kirkon ja yhteiskunnan ihmisinä seisovansa -minua korkeammalla." - -Yhä enemmän viehätti Harhamaa rohkea luottamus yksilölliseen -siveelliseen voimaan ja kaiken perinnäisen, sovinnaisen -siveellisyyden tarpeettomana kieltäminen. Sen rohkea ajatus aivan -tempoi häntä mukaansa. Hän ja Nikolai olivat ajatuksissansa rohkeita, -mutta heilläkin oli tässä kysymyksessä rajansa. Molemmat he -tunnustivat sen _uuden_ yhteiskunnan laissa ilmenevän siveellisyyden -noudatettavaksi ja kielsivät vaan kaiken uskon yliluonnolliseen, -mutta rouva Esempio lausui nyt jo siinä äärimäisen sanan, tosin -tajuttoman, semmoisen jolle Harhama itse antoi oikean hengen. Se oli -Harhaman täydentämänä eläimen tai villi-ihmisen rajaton yksilöllinen -vapaus; sivistynyt yhteiskunta, jossa ei ole mitään lakia, ei mitään -asetusta, jota yksilön olisi pakko noudattaa ja jota se voisi käyttää -ohjeenaan, silloin kun joutuu ristiriitaan oman itsensä kanssa. Se -ajatus alkoi jo Harhamalle selvitä loistovärisenä taivaanrantana, -joka himmensi kaiken muun, kuten aamuruskon värit sammuttavat taivaan -tähtipalon. Häntä ihastutti se suuri ajatus, että nykyaikainen -yhteiskunta rautateinensä, kouluinensa ja aarteinensa säilyisi -ja pysyisi koossa ilman mitään yksilöä sitovaa jumalallista tai -yhteiskunnallista lakia, ilman isänmaakäsitettäkin. Ja jos häntä -alussa olikin tympäissyt tämä rouva Esempion puheissa ilmenevä korkea -usko ihmisen siveelliseen voimaan, niin sitä kirkkaampana kohosi se -nyt niistä tympäisevistä savupilvistä, kohosi kuin tulikieli. Ja -sikäli alkoi hänelle kirkastua rouva Esempio itse. Aluksi hän piti -hänen puheitaan jonain maailmalta poimittuna oppina, jota puhuja itse -ei käsittänyt -- ja jota ne olivatkin, -- mutta kun rouva Esempio -puhui siitä näin yhä useammin ja vakuutuksella, alkoi hän uskoa -sen olevan todellista sisällistä vakaumusta. Mutta rinnan tämän -rohkean kirkastumisen kanssa nosti myös epäily hänessä päätänsä, -voiton varmana, ilkeänä. Sen kynsissä ajatteli hän itseksensä: "Se -ehkä voisi kelvata yksityiselle ihmiskunnan valitulle, esimerkiksi -semmoiselle, kuin Jeesus oli... Mutta entä muille?" - -Siihen kysymykseen hän ei saanut vastausta. Uudestaan ja taas -uudestaan tarttui hän kynään alkaaksensa teoksensa, levittääksensä -sen teoksen sivuille yksilöllisen ihmissiveellisyyden värit niin -ihanina, korkeina ja puhtaina, että se siveellisyys kohoaisi Jumalan -siveellisyyden tasalle, siten ettei se enää tarvitse mitään lain -sääntöjen ja käskyjen määritelmiä ja rajoja, vaan on ja pysyy oman -itsensä kautta, kuten Jumala, joka Itse on oman siveellisyytensä -olemus. Mutta joka kerran pysähtyi kynä ja ajatukset siihen samaan -epäilyyn ja kysymykseen: "Se riittää Jeesukselle... Mutta entä ne -muut?" - -Ja kun hän joskus aivan väkivaltaisesti yritteli nousta epäselvyyden -pohjattomasta sumusuosta, latoutuivat munkki Pietarin saarnan -ajatukset uudeksi painoksi hänen hartioillensa ja painoivat hänet -entistä syvemmälle epäilyn soihin. Vallankumouksen huumauksessa -sairaloisesti tukahtuneet epäilyn ja kyselyjen rauhaset alkoivat -yhä rajummin vuotaa, ja uusiin oloihin joutuminen ja niissä entistä -kaipaaminen ja siinä kiini riippuminen sotkivat kaiken sekaisin. - -Ja silloin hän aina kaipasi rouva Esempiota, tietämättä miksi. -Ja kun hän lähti, tuntui taas, kuin olisi hän kiusauksesta -rauhaan päässyt... Hänen sairaloinen itsensä muiden yläpuolelle -korottamisensa ei tehnyt poikkeusta rouva Esempionkaan suhteen. -Hän tunsi aina, että he eivät olleet henkisesti samalla tasalla ja -sieti häntä ja viihtyi hänen seurassansa, kuin kukkia poimivaa, tai -suortuviansa laittelevaa tyttöä katsellessansa. - -Mutta päivät kierivät, yöt niiden perässä. Syksy askaroi kaikkialla. -Se riipi keltaisia lehtiä puista, se karisteli pähkinät pensaista, -puolat varsista, siemenet ruohoista. Se torkkui joka aholla, kuin -vanha varis, rumana ja harmaana, se kuikutti kaikkialla, kuin kuikan -laulu. Notkot se laski vesisoiksi, nurmet märiksi. Se tippui vetenä -puista, painoi mielet maahan, kuivuneen ruohon ahon poveen ja joi -ilkeänä kesän hautajaisia. - -Mutta suurena henkäili silloin musta yö. Pimeys häämötti Öisin -valtansa huipulla, sysimustana, synkkänä, salaperäisenä, hengitti -huudetta kuin kuoleman kylmä syli. Se saarnasi, kuinka katoavaa -on valo, miten lyhyt-aikainen kesä, miten haihtuva ilo ja miten -muutteleva elämä... Mutta yön mustien kourien keskellä kulki -Valkamalassa elämä kulkuaan. Lamppu paloi rauhallisena, varjot -hymyilivät nurkissa, rouva Esempion puhelu lenteli kepeänä perhosena -ja Harhama katseli hänessä jo naista tutkivammin. - -Eräänä yönä kysyi rouva Esempio äkkiä Harhamalta: - --- _"À propos!_... Miksi te ette tahdo itsellenne lasta?" - -Harhama oli vaiti. Kysymys koski vanhaa muistoa... Magdan uneksittua -kotia, jota hän oli odottanut kuin satamaa monien harhamatkojen -perästä, voidakseen sen rauhassa ryhtyä toteuttamaan teoksensa -aatetta. Nyt muisti hän sen epäselvänä, kummallisena, kuten kaiken -menneen. Jotain vastataksensa lausui hän: - --- "Kyllä minä tahtoisin sen, mutta tiedätte, että nyt on este... -Vaikka en avioliittoani avioliitoksi tunnustakaan, on se kumminkin -toisen solmiamisen esteenä." - --- "Mutta mitä, herran tähden, te välitätte yhteiskunnan asetuksista? -Rikkokaa ne ja laittakaa vapaa suhde!" -- huudahti rouva Esempio. -Harhama ei vastannut mitään. Rouva Esempio oli hetken vaiti ja lisäsi -sitten, juuri kuin itsekseen ohimennen, ajatuksissansa, viattomana -kuin tyttö joka jotain kaipaa: - --- "Minäkin tahtoisin niin mielelläni vielä pojan." - -Puhe loppui. Oli napattu harpun arkaa kieltä. Molemmat huomasivat -sen ja katsahtivat toisiinsa. Kieli soi yhä... epäselvänä... -salaperäisenä... Kello löi yksi yöllä. Harhama lähti rouva Esempiota -kotiin saattamaan ja vanha mummo haukotteli. - --- "Ha-haauu! Ei nukuta ihmisiä... ei nukuta... Hoh-hoi! Ihmiset -elävät vaan ja palavat... palavat ja elävät... elävät ja palavat kuin -hiiloksessa... Hoh-hoi!... Mitäpä elämä onkaan muuta kuin hiillos, -joka polttaa ihmisen!... polttaa ja paistaa... Hoh-hoi!... _Elämä on -tulinen synninhiillos..._" - - * * * * * - -Marraskuu on käsissä. Suomensuku syö köyriruokaansa, talkkunaa. -Tuhansien ja tuhansien vuosipalvelijoiden raskaat kahleet ovat -irrottautuneet hetkeksi. Äskeiset toisen käskyläiset nauttivat täysin -siemauksin lyhyen itseviikon suloisesta vapaudesta, ovat hetken -isäntiensä arvoisia. Kaikkialla kuuluvat heleät elämänkulkuset, -kaikkialla pirteissä soivat iloiset viulut ja lattiapalkit notkuvat, -kun vahvat miehet tanssittavat tyttöjänsä. Näin ottaa väki vastaan -uutta orjavuotta. Tanssien sanoo se jäähyväiset menneelle vuodelle, -sen pitkille työpäiville, suruille ja huolille. Suomensuvussa on -vielä miehuutta ja rohkeutta, sen pojat ja tytöt uskaltavat tanssien -ja viulujen soidessa ottaa tulevan vuoden kahleet käsiinsä. Vanhat -miehet istuvat pirtissä tupakoiden ja muistellen nuoruutensa -"itseviikkoja". - -Rohkea Esa tempaa Raidan penkiltä, kietaisee voimakkaan käsivartensa -vyötäisten ympäri ja heilauttelee kevyttä tyttöä polskan tahdissa, -kuin tuuli hienoa liinaa. Kepeänä, kuin perhonen, heilahtaa tyttö -pojan kainalossa. Palkit jyskyvät miehen polennoista. Syksyisenä -yösydännä hohtaa onni kukkana, ilo tuikuttaa tulena. Silloin roteva -tanssittaja huudahtaa soittajalle: - --- "Anna nyt sen ryssänhanurisi vinkua!" - -Äkkiä vingahtaa viulunkieli valittaen poikki, suuttuneen soittajan -voimakkaasta vedosta, ja soittaja tähtää viulun-iskun loukkaajansa -päähän. Viulu sattuu pöydän kulmaan ja särkyy säpäleiksi. Miehet -hyppäävät ylös ja puristavat äänettöminä nyrkkinsä valmiiksi. Kaikki -ovat vaiti ja "valmiit". Ainoastaan Åke Lundin pojat istuvat tyyninä. -Harhama tunsi katkeavan viulunkielen vinkaisevan soraäänen viiltävän -rintaansa. Sukuriita sorisi kaikkien sydämissä. Se koski nyt jotain -katkenneen viulunkielen säveltä... - --- "Kansamme keskuuteen on todellakin iskenyt kiro", -- lausui joku -äänettömyyden lopussa. - --- "Itse me kiromme kannamme", -- mutisi loukkautunut soittaja -synkkänä, poistuessaan huoneesta. - --- "Niin teemmekin", -- toistaa Raita reippaana. Hän on juuri -lopettanut orjavuoden ja ottaa uutta tanssien vastaan. - -Miehet virkistyvät reippaan Raidan sanoista. Soittaja solmiaa -viulunkielensä ja vetää jo viuluansa vireeseen. Esakin, joka myös -ottaa uutta orjavuotta vastaan, on kuin toinen mies. Reippaana, -rohkeana katselee hän elämää ja lausuu: - --- "Keyrinä eivät surut auta... Keskenämme me kiistelemme ja yhdessä -me vielä maljat juomme... Eikö niin, Raita?" - -Ja Raita ei ole enää katkera. Hän viettää keyriä, palkkapiian -suurinta juhlaa, vapauden juhlaa ja uuden orjuuden tulojuhlaa. -Iloisena ojensi hän kätensä Esalle ja hymyili ja hohti kuin kukka -karulla aholla ja lausui: - --- "Niin... Ne katkeruudet ovat elämän suolaa ja opetusta... Eihän -se elämä ilman niitä miltään maistuisikaan... Mitä niistä menneistä, -sillä samojahan me olemme!" - --- "Se oli oikein sanottu!" -- iloitsi Esa ja jatkoi: "Mitäpä -siitä, jos olemme elämäämme suolailleet, kunhan on päästy keyriin, -jolloin saamme elämältä uudet orjankihlat tulevaa vuotta varten... -Anna, soittaja, viulusi vinkua ja tanssitaan, kun elämä pujottaa -kihlakahleita käsiin!..." - --- "No nyt se riemastui!" -- lausui Leena, joka puuhaili kahvipannun -kanssa. - -Ja Esa riemastui edelleen ja puheli: - --- "Mikäs on riemuitessa, kun on elämä morsiamena... ja keyri -kosijana... Se tuo kahleet jotka kestävät... Se tuo elämän kahleet... -Niihin kun mies pääsee, niin ei joudu harhateille... Elämän kahleet -ovat kytkyitä, joista ei pääse niin mihin..." - -Jo viulu vingahti ja Esa tempasi Raidan penkiltä, kietaisi kätensä -hänen vyötäisensä ympäri ja yhdessä he ottivat tanssien vastaan niitä -elämän kahleita, joista ei pääse niin mihin... - -Silloin hymyilivät vanhat ja nuorten posket punottivat ja soittajan -viulu soi sorisematta ja Esan ja Raidan käsissä kiilsivät elämän -kahlekihlat kirkkaina ja elämä tuntui keyriltä... Ei tuntunut enää -pellavanpölyä, eikä riihisavua eikä nauriin vihavaa makua... - -Hengästyneenä istahti Raita penkille ja Esa ojensi kätensä Alkulalle -ja lausui reippaana: - --- "Terve, vanha Alkula!... Kyllä näkyy niin olevan kuin sanoit, että -löytää sitä savuisessakin riihessä savuttoman paikan, kun vaan etsiä -viitsii..." - -Silloin punotti Raidan poski ja Leena oli iloinen. Ja kun tanssi oli -tauonnut ja mielet olivat kepeät, astui Esa Raidan luo ja lausui: - --- "Raita!" - -Raita katsoi häneen sinisillä silmillänsä, eikä tietänyt mitä sanoa. -Mutta Esa jatkoi: - --- "Eikö se riitä, kun on taas vuosi kärsitty riihisavua ja -pellavanpölyä?... Eikö etsitä elämästä sitä savutonta ja pölytöntä -paikkaa?... Eikö, Raita?" - -Ja kun Raita ei vieläkään tiennyt, mitä vastata, jatkoi Esa: - --- "Kun sinä niin reippaana otat käsiisi elämän kahlekihlat, niin -etkö ottaisi yhdellä tiellä toisiakin kahleita kantaaksesi?... -Etkö ottaisi tämmöistä kahletta, kun nyt jo olemme riidat loppuun -riidelleet?" - -Sitä sanoessansa vetäisi hän sormuksen taskustansa; piti sitä Raidan -edessä ja lausui: - --- "Jos et kahletta pelkää, niin pistä sormesi siihen!" - --- "No, on sitä uskallettu huonompaankin kahleeseen kätensä pistää, -miksikä ei silloin _parhaaseen_!" -- lausui Raita ja sormus kiilsi -jo sormessa ja viulu vinkui ja Esa ja Raita ottivat tanssien vastaan -elämän suuren vuoden: avioliiton suuren juhlan. - -Ja kun Esa oli tanssin lopettanut ja istuttanut Raidan polvellensa -puheli hän: - --- "Raita, minun kukkaseni!... Annetaan muiden niellä omat -riihipölynsä... Maa on suuri, me löydämme siitä pölyttömän -ahonreunan... Minä kuokin siihen perunamaan ja sinä laulelet varpuna -oksalla..." - -Vanha Leenakin riemastui silloin ja lausui: - --- "Vieläpä ne näkyvät tarvaalaiset ja viikkiläiset yhteen sopivan..." - -Esa keskeytti hänet lausuen: - --- "Elämä se so..." -- hän varasti välillä suutelon Raidalta -- -"elämä se sovittaa ja suolaa... ja siksi se suutelokin nyt..." - --- "Hyi!... Et saa olla tuhma!" -- keskeytti Raita ja ryöstäytyi -uudesta suudelmasta... - -Ja Raita oli iloinen. Hän oli onnellinen, kun oli ottanut käsiinsä -elämän raskaimmat kihlat, sen pisimmän palkkavuoden: avioliiton -huolinensa, taakkoinensa, pettymyksinensä. Vanha Leena, joka oli sen -vuoden vaivat koettanut, lausui: - --- "Nyt pääset, tyttö, yksistä kahleista toisiin... pienemmistä -suurempiin... Mutta oikein on, että otat _oikeat_ kahleet käsiisi, -sillä silloin et ole tuuliajolla... Ei elämällä kumminkaan ole muuta -annettavaa, kuin kahleet... Pitää vaan valita niistä lujimmat..." - --- "Niin... Niin... Ken on elämän oikeissa kahleissa, se ei ole -hunningolla", -- lausui siihen Alkula. - -Ja taas soivat viulut ja parit pyörivät. Elämä seisoi ihmisten -edessä, kuin iloinen vallaton tyttö, joka nauraen ja ilveillen sitoi -kahleita käsiin. Se sitoi toisia vuodeksi, toisia elämän ijäksi, -molempia ainiaaksi... Ja kun se oli ne sitonut, niin hymyili se -vallatonna, viehkeänä ja lausui: - --- "Kas niin, lapset!... Menkää nyt!" - -Ja reipas Esa nousi penkiltä, kietaisi kätensä Raidan vyötäisille, -nosti maljan ylös ja lausui: - --- "Tarvaalaistytön malja!" - -Lakit nousivat ja viulu vinkui, eikä Raita enää tuntenut pistoa, vaan -pyörähti Esan eteen, suikkasi Esalle nopean suutelon ja lausui: - --- "Viikkiläisten suutelo!" - -Silloin oli riemu ylinnä ja vanha Leena lausui nostaen kahvikuppinsa -korkealle: - --- "Elämän kahvikuppi, koska se on suolannut ja sovittanut ja -opettanut!" - -Ja yhä riemuisemmaksi muuttui juro Esa. Hän nosti tyttönsä ilmaan, -kuin lapsen, katsoi hänen kauniisiin silmiinsä ja lausui: - --- "Hiiteen turhat riidat ja Ameriikan passit ja kaikki! Yhdessä -me myönnymme ja taivumme elämän käden alle ja yhdessä me seisomme -lujina, kuin vuori omalla pellonpientarella... Siellä se on Suomen -voima..." - -Vanha Alkula mietti ja lopetti: - --- "Niin. Siellähän sitä on kestettävä, mutta ei se pellonpiennar -omalla väellään kauvan kannata... Hyvä on käydä voimaa hakemassa -Jumalan pellonpientarelta..." - --- "No, yksi pari on toki päässyt pölyttömään pälveen", -- hyvitteli -Leena, kun viulu taas alkoi vinkua ja parit pyöriä. - -Harhama palasi kotiinsa mieli reipastuneena. Oli kuin olisi -alkanut uusi vuosi, tai alkaisi pian. Syksyn harput olivat loppuun -soineet. Talvi teki kohta tuloansa ja sen lumikukat olivat vielä -tuntemattomia. Teos oli alkamatta. Hän odotti rouva Esempion pois -menoa ja rauhaa, paikkaili juonta, sovitteli siihen uusia suuria -aatteita ja kiemurteli usein öisin epätoivoisena, kun oli päivällä -huomannut otsaryppynsä syvenevän ja kuoleman kynnen raatavan -silmäkulmassa. - -Samalla oli hän, vallankumousta valmistaessansa, alkanut käpertyä -tarvaalaisiin, vallankumouksen ja väkivallan vastustajiin, eikä hän -itse sitä tajunnut. Pikku Irmas oli hänet käpristänyt, kuin tulirovio -tuohenpalan... - -Kun taas tuli iltapuoli saapui rouva Esempio. Heidän välilleen -oli jo kehräytynyt luottamuksen näkymätön säije. Moni entisen -elämän rako avautui jo kuin itsestänsä. Rouva Esempio kertoi jo -Harhamalle lapsuudestansa: Hänen lapsuudenkotinsa, Riuttalan vanha -aateliskartano, oli ollut Suomen rikkaimpia talonpoikaistaloja. Hän -oli sen ainoa tytär, sen kukka ja kesä, sen toivo ja ilo. Kotitalo -oli seudun kuuluisin. Pyhäisin soutivat sen ohi pitkät kirkkoveneet -täynnä harrasta kirkkoväkeä. Väki veisasi veneessä, seutu ylisti -Jumalaa kauneudellaan, talo rikkaudellaan. Venerannan kaislikossa -pulahtelivat päivin veden neidot, öisin kummittelivat siellä järven -haltiat, ja rantavesi oli kuulu lummekukikko. Sen kukista kävi taru, -jonka mukaan se, joka osaisi niistä oikean taittaa, saisi ikuisen -onnen... - -Mutta talosta kävi outo tarina: Sen ympärillä olivat eläjät liian -köyhiä, liian laajalla alalla, ja talo itse liian rikas... Kerran oli -köyhä torppari, Varpala, ollut talossa päivätöillä ja kylvänyt sen -peltoon viimeiset häneltä ryöstetyt jyvät. Hänen oma peltonsa oli sen -tähden jäänyt siemenettä. Silloin oli mustunut miehen mieli. Hän oli -manannut talon maat ja kironnut siemenen, lukien kylväessänsä kirot: - - "Kasva syöjäsi kiroksi, - haltijasi häpeäksi!" - -Ja leikatessansa oli hän manannut: - - "Suetkohon syöjästäsi - oman itsensä häpeä, - sekä kiro kumppaninsa!" - -Siitä kasvoi ja korjattiin vilja, jolla kylvettiin seuraavana vuotena -talon avarat pellot. Aitan jyvähinkalot täyttyivät vuosi vuodelta -yhä täydemmiksi ja laajalta kerrottiin Riuttalan talon rikkauksista. -Sen isännät ajoivat kirkkoon korskina, ylpeillä hevosilla, jotka -helisivät silavaljaissa. Mutta kylväjän kirous seurasi heitä. He -eivät päässeet koskaan vapaiksi armottomuudesta köyhiä, ulkonaisesta -röyhkeydestä herrasväkeä kohtaan ja salaisesta saman herrasväen -tasalle pyrkimisestä. Perhe-elämä ei ollut aina päivänpaisteinen. -Rouva Esempion isä joi, äiti kärsi. Avioliittoja solmitessa oli -kihloina enemmän kultaa, kuin mitä sormuksen kultaan mahtui. - -Kuolivat sitten rouva Esempion, Riuttalan Helga-neidin vanhemmat, ja -hän, ainoana lapsena, peri suuren Riuttalan talon ypö-yksin. Hänelle -kukkivat nyt Riuttalan ahot ja rannat ja raatoivat sen torpparit. -Hänelle kukkuivat sen käet onnea, muut linnut lauloivat iloja ja -nurmi kukki kauneutta. Hänelle soivat sen karjankellot ja rantalaine -liehutteli hänen huviksensa lummetta povellansa. - -Ja Riuttalan rikkauden kellojen ääni kantoi kohta kauvas, yli -kalaisten järvien, monien kirkkojen taakse, ja yhtä kauvas levisi -sana Helga-neidistä. Kosijoita alkoi saapua. Rikkaiden talojen -pojat tulivat uljailla hevosillansa, tulivat ja saivat mennä niine -hyvineen... Sitten tuli toisia. Tuli nuori pappi Söderman, asianajaja -Kastila, taiteilija Erkkilä, maisteri se ja se... Tuli virkamiehiä, -ylhäisempiä ja alhaisempia, tuli myös virattomia. - -Mutta Riuttalan Helga-neiti valitsi kauvan. Hän iloitsi kilvan -vallattomien käkien kanssa, kukki nurmen nukan kanssa. Hän punotti -Riuttalan mailla, kuin mansikka ahon marjaliepeellä, liekkui, kuin -kepeä rantalaine, mieli ilona, poski punaisena, elämä siniselkänä. -Häntä kiehtoivat taiteen kihlasormukset: Hän oli päättänyt uhrata -elämänsä teatterille, tulla suureksi näyttelijättäreksi, kansansa -kukaksi, maansa helmeksi, ja valmisteli itseänsä... - -Aika kului, Riuttalan järvenselältä lähtivät jäät. Ranta koristautui -lumpeisiin ja valkeisiin kukkiin. Sotkat uivat ruohokon reunassa ja -allit laulelivat ulapalla. Kaikki tuntuivat kukkivan puhdasta hopeaa, -rannoilla ripsehti joku surullisena ja kukat kallistivat päitänsä, -kuin kaipaisivat ne jotain. - -Ja silloin alkoi Riuttalan Helgakin kaivata jotain, josta ei tiennyt -mitä se oli. Hän kaipasi kilpaa kukkien kanssa. - -Mutta veneistä, jotka soutivat Riuttalan ohi, kuului usein laulu. Se -laulu oli nimeltä "Riuttalan rantakukka". Kerran lauloi sitä nuori -mies ja Helga-neiti kuuli sanat: - - "Riuttalan rantakukka - kukista kaunein on. - On moni sydänrukka - sen tähden onneton. - - Se kukka monen purren - karille johdattaa. - Ah, moni vielä surren - sen kaskun kuulla saa. - - Se monen purren pettää, - se kukkain kukkainen. - Se monen silmän vettää. - Nyt kerron tarun sen: - - Riuttalan kukkaisista - on oikea yksi vaan. - Jos ken sen löytää muista, - hän löytää taivaan, maan. - - Jos ken sen kukan noutaa, - sen _oikean_ niistä vaan, - ikuisen onnen soutaa - kotiinsa kukkimaan. - - Vaan, ah, se kukka pettää, - ja kaikki harhaan vie. - Se kaikki silmät vettää... - Siks matka turhaa lie. - - Riuttalan rantakukkaa - karistot suojailee. - Voi sitä pursirukkaa, - mi sen luo luovailee!" - -Riuttalan Helga kuuli laulun ja ymmärsi sen, eikä ymmärtänyt sitä... -Siitä päivin tuntui hänestä allin laulu surullisemmalta, rantakukka -näytti kaihoisemmalta ja Riuttalan ahoilla ripsehti joku kumma ja -kaunis... Hänelle alkoivat soida lemmen kellot... - -Ja silloin hän alkoi katsella ja valita... Hän katseli taiteen -kauniita kihloja, mutta niissä oli jo jotain... ei hän tiennyt mitä -se oli... Hän olisi tahtonut toisenlaiset kihlat... uudet, kauniit -korut. - -Ja hän valitsi ja harhaili, ja kaihosi, kuin allin laulu -järvenselällä... - -Mutta viimein valitsi hän nuoren rakuuna-upseerin, nerokkaan Erkki -Arvelan, kihlautui ja lupasi itkeä märiksi Riuttalan rantakivet, -jos elämä heidät erottaisi. Heistä odottivat muut paljon, he itse -vielä enemmän. Heidän kodistaan -- niin puheli rouva Esempio -- piti -tulla Suomen sivistynein koti, jonka emännän ja isännän ympärille -kokoontuisi kaikki, mitä Suomessa on oppinutta ja nerokasta, -lämpenemään neron, sivistyksen ja rikkauden ympärille. Täti Suupala -oli siitä paljon hänelle puhunut ja suunnitellut, samoin täti Sirvola -ja moni muu. Häät piti olla keväällä, kun käki on vallattomin, -laine kepeimmillään ja kevät kukkeimmillaan, kun Riuttalan rannassa -puhkeavat lummekukat onnenkukiksi, hääkukiksi. Hän itse matkusti -ulkomaille valmistumaan tulevan kodin odotetuksi emännäksi, -sen kukaksi ja helmeksi ja lauluksi. Siltä matkalta piti hänen -palata Riuttalansa päiväksi, kotimaansa koreaksi kuuksi, ylevänä, -sivistyneenä, hienona ja jalona. Riuttalan metsissä ripsahti silloin -sinisukka onnen seuloja ja ennusti että Helga neiti on taittava -Riuttalan rantakukista sen _oikean_... Hän on taittava sen varmasti... - -Mutta hän oli syönyt Riuttalan viljaa, oli puettu sillä viljalla -saaduilla rahoilla ja siihen viljaan oli kätketty Varpalan kirous, -kuin musta käärme kukanjuurelle... - -Jo oli elämä pukeutunut kukkapukuunsa ja onnenliinoihinsa. -Se hymyili Riuttalan Helgalle, odotellen sen häitä. Keväällä -keinuivat jo ulpukat Riuttalan aalloilla ja sotka lauleli sille -onnenkukkaulpukalle, vaan häitä ei vielä laitettu... Elämä helotti -kukissansa ja onnenliinoissansa ja Helga-neiti kukki morsiamena, -mutta vielä riippuivat hääviulut nauloissansa... - -Jo kukkivat rannan aallot valkeina lummekukista, mutta häitä -ei tullut. Kukat kuihtuivat, aallot loiskivat harmaina, sotka -uitteli poikiansa surullisena, mutta häitä vaan ei kuulunut. Syksy -joutui, ranta jäätyi. Erkki Arvola oli kihlautunut toisen kanssa. -Se kihlaus kumminkin purkautui. Uusien häiden aika määrättiin -uudeksi lummekukkien ajaksi, siirrettiin ja taas siirrettiin. -Riuttalan ranta-aalloilla keinuivat ulpukat ja ulpukoista puhkesivat -lummekukat, lakastuivat ja taas puhkesivat, ja morsian, talon -Helga-neiti, valmistautui ulkomailla, kävi kotimaassa ja odotti -häitä, mutta häitä ei tullut. Ranta-aallot loiskivat suruissaan. -Viimein paloi osa Riuttalaa, loppu myytiin pakkohuutokaupalla. Siihen -muutti uusi isäntä. Erkille olivat alkaneet soida uudet elämänkellot. -Kun morsian kirjoitti ja ilmotti tulevansa hänen luoksensa, sai hän -vastauksen: "Mene vaikka Lappiin, mutta älä tule minun luokseni." - -Eikä hän enää voinut palata Riuttalaan, itkemään märiksi sen -rantakiviä. Mutta laine sääli häntä ja vielä nytkin loiskii se -Riuttalan rannassa ja kostuttelee hänen puolestansa rantakivet. Kohta -sen jälkeen meni Erkki Arvola naimisiin toisen kanssa. - -Hän suri ja itki aikansa, antautui sitten uudestaan taiteilijaksi, -mutta tapasi miehensä Esempion ja antoi itsensä hänelle kaikella -sielullansa... Mutta mies kuoli kohta. Hän jäi turvattomaksi -ainoan lapsensa kanssa, otti uudet kihlat taiteelta... menestyi... -toivoi enemmän... Oli kaksi vuotta sitten lapsensa kasvatuksen ja -opintojensa tähden pakotettu ottamaan virkavapautta teatterista, -jääden kumminkin virkaansa vakinaisena teatterin jäsenenä. - -Mutta Riuttalanrannan aalloissa puhkeavat joka kevät lummekukat -ja odottavat Helga-neidin ja Erkin häitä... Syksy tulee. Kukat -lakastuvat, vaan häät eivät tule... Aalto huuhtelee suruissansa -harmaita rantakiviä, korvaukseksi Helgan kyynelistä, ja kuikka, kun -se hautoo pesässänsä, suree pettyneen morsiamen puolesta sen toivomaa -koti-onnea, päivänpaisteista kotia ja kukitettua elämäntaivalta, -jossa päivänpaiste lämmittää... - -Mutta onnenkukka on vielä poimimatta. Se kukkii keväisin muita -kauniimpana ja odottaa, kuka poimisi sen Riuttalan entiselle -neidolle... - -Riuttalan rikkauksista oli hänellä enää ainoana muistona tyttöaikansa -valkoraitainen ainoa pukunsa ja mummon vanha silkkihuivi. Hän ei -sitä surrut. Iloitsi päinvastoin, sillä nyt ei ollut se rikkaus -tuottamassa hänelle ennustettua kiroa... - -Mutta Erkin vaimo oli sanonut että hänestä on tullut Erkin kiro... -Oliko se elämän ivaa, vai oliko kiro tekonsa tehnyt, ei sitä kukaan -tietänyt... - -Se oli tarina Riuttalan talosta. Kello löi kaksi yöllä, kun rouva -Esempio oli sen lopettanut. Vanha mummo nukkui jo virsikirja pään -alasena, kun Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan. Tiellä -jatkoi hän surullista elämäntarinaansa, mustan syys-yön sille -huokaillessa: Eräs miehen sukulainen lähettää niukan toimeentulon -lapselle pienen, Venäjän valtiolta tulevan eläkkeen avuksi... -Hän itse on velkautunut, ja siksi joskus puutteessakin, mutta -toivoo parempia aikoja sulhasensa kapteeni Golubofin kautta, jota -taksoitetaan 12,000 markan vuosituloista... Sulhaseensa hän oli -tutustunut miehensä palvellessa samassa venäläisessä sotaväessä. - -Marraskuun puoliväli on jo menossa, taivaalla heiluvat jo joskus -vaaleat pilvet tulevan lumiajan enteinä, mutta rouva Esempio, joka -aikoi matkustaa saman kuun alussa, viipyy vielä. Suomen miehet -kiertävät jo karhuja metsissä. Kun he tapaavat siellä toisensa, -menevät he ääneti toistensa ohi. He eivät kyllä ole varmat, mutta -luulevat kumminkin toinen toisestansa, että se on niitä "toisia". Jos -sattuvat toisen kierrokselle, herättävät siellä karhun ja karkottavat -sen kierroksesta. He ajattelevat taas, että kyllä se on niiden -"toisten" kierros, vaikka he eivät sitä varmasti tiedä... Pirteissä -kehräävät naiset pellavaa, toiset tekevät kuontaloita ja vyyhteävät -rihmaa viipsinpuille... Nuori morsian, Raita, hyräilee kehrätessänsä -lemmenlaulua. Hän muistelee sulhoansa, joka on karhua kiertämässä. -Eräs vaimoista lausuu morsiamelle: - --- "Olisit sinä, Raita, saanut muitakin. Sulhasesi sanovat olevan -viikkiläisen." - --- "Olkoon!... Itse minä sulhasesta vastaan... Ja itse minä elämäni -tiedän ja siitä vastaan", -- vastasi Raita ja polki rukkiansa entistä -kiivaammin. Rukki surisi, sen kiiju pyöri vilinänä, rulla hurisi ja -rihma kiertyi sille nopeana, kuin takaa-ajettu käärme... Riihipölystä -oli vasta yksi pari pois päässyt. Toiset tunsivat sen yhä heitä -kaivelevan. Vanha Leena oli kuullut Raidan viime sanat ja oikaisi ne, -puhuen: - --- "Ei sitä vielä pidä Raidan kerskata, että itse elämästänsä -vastaa... Elämä on rihma, jossa me olemme ainoastaan pellavankuituja." - -Raidan rukki hurisi yhä kiivaammin ja hän vastasi reippaasti: - --- "Olkoon!... Mutta miksi minun _itseni_ pitäisi siitä ruveta -punomaan surmansilmukkaa kaulaani..." - -Kaikki vaikenivat ja miettivät mikä se on joka punoo näkymättömät -rihmat ja kuristaa niillä ihmisen. Ja elämä seisoi taas miettijäin -edessä salaperäisenä, näkymättömänä, ja kehräsi kummallista -rihmaansa... - -Syksy pimeni yhä synkemmäksi. Se kääriytyi sumuihinsa, tiuhkui -kosteutta, itkeä vetisteli, ikäänkuin surren kesän menoa, ikävöiden -talven tuloa. Harhama oli alkanut yhä enemmän käpertyä tarvaalaiseen -joukkoihmiseen. Hän tunsi sen tunteita, loukkautui sen keralla, -vihasi sen kanssa. Se tunne alkoi himmentää teoksen revontulia -ja taltuttaa sisällistä paloa. Elämä oli ottanut hänet käsiinsä -hänen sitä huomaamattansa. Mutta itse hän oli yhä kulkevinansa -yhteiskunnallisen kumouksen aallon mukana. Hän valmisteli mieliä -vallankumoukselle. - -Vihdoin oli hän saanut osan metsäkylän nuorisoa kootuksi yhteistä -juhlaa valmistamaan. Juhlaa valmistettaessa kiehahti joskus katkeruus -mielissä. Nuorukainen suutahti ja lähti äänetönnä kesken harjotuksen -pois. Heili-neito itki silloin ja toiset poistuivat äänettöminä. -Mutta riitaisuudet sovittiin, haudattiin mieliin ja kannettiin -siellä, kuin kytevää hiiltä pivossa. Juhla joutui ja Harhama puhui -siinä. Hän karttoi lausua sanaakaan siitä asiasta jota varten oli -heidät koonnut, karttoi sitä sairaaloisesti oman itsensäkin, oman -turvallisuutensa tähden. Hän puhui varovasti ja tyynesti: - --- "Työn aateli! - -"Näinä aikoina käy huutavan ääni korvessa. Se kutsuu Teitä, työn -aatelia, oikeuksiinne..." - -Hän katsahti kuulijoitansa. Ne näyttivät kuuntelevan ymmällä, -ikäänkuin eivät ymmärtäisi puhetta. "Se on niille varmaankin outoa -puhetta, ensimäinen ilosanoma", iloitsi Harhama ja jatkoi: - --- "Te väännätte elämän jauhinkiveä, mutta purnunne ovat tyhjät. -Mutta katsokaapa niitä, jotka eivät niitä kiviä väännä! Eivätkö -niiden purnut ole täydet?" - -Ja taas hän katsoi kuulijoitansa, kuin vastausta odottaen. Mutta -kuulijat näyttivät taas olevan ymmällä. Ne ajattelivat kukin omaansa: -Ne ajattelivat, että "se puhuu varmaankin niiden 'toisten' pussiin". -Harhama luuli lausuneensa jotain uutta, joka hämmästytti kuulijoita, -ihastui hieman ja jatkoi: - --- "Tehän kehräätte tässä maassa rihmat ja kudotte kankaat, mutta -käytte kumminkin repaleissa... Mutta katsokaa: eivätkö ne, jotka -eivät työtä tee ja kehrää, käy verassa?" - -Kuulijoista se kaikki oli sanomatta niin selvää, että he eivät -käsittäneet, miksi siitä nyt puhutaan. He itse olivat siitä sadasti -keskenänsä puhuneet. He olivat taas ymmällä. Harhama luuli sanainsa -oudostuttaneen uutuudellansa ja ihastui ja jatkoi: - --- "Ne käyvät verassa ja te itse repaleissa sentähden, että ne vievät -sen, mitä te jauhatte ja ottavat sen mitä kehräätte. Mutta millä -oikeudella he sen ottavat?" - -Hän katsahti kuulijoihinsa, kuin vastausta odottaen. Ne olivat yhä -hämmästyksissänsä. Harhama luuli nyt saaneensa tilaisuuden sanoa -uuden suuren sanan. Hän jatkoi: - --- "Niillä ei ole siihen mitään oikeutta... Ne vievät sen -_vääryydellä_. Ne ovat olevinansa jotain herrasväkeä, jotain aatelia, -mutta ei ole olemassa muuta aatelia, kuin työn aateli: _te_..." - -Harhama odotti näkevänsä ihastuneita silmäyksiä, mutta kuulijat -pysyivätkin välinpitämättöminä. Useista tuntui hassulta, että heitä -sanottiin aatelisiksi. Toiset koettivat puheesta arvailla kumpaa -väkeä puhuja oli, tarvaalaisia, vaiko viikkiläisiä. Harhama alkoi -masentua, ärtyä ja kiusautua kuulijoiden kylmyydestä. Mutta hän -jatkoi vielä, kuin uhmaten: - --- "Te olette ainoat oikeat herrat... Te olette ainoa oikea aateli..." - -Kuulijoista se jo tuntui "liialta"; useat katsoivat puhujaan -oudostuneina. Harhama huomasi sen ja ärtyi. Nyt hän myös laski -kuulijoitansa. Niitä oli tuskin sata henkeä, joukossa paljon -poikasia. Ja silloin alkoi hänestä tuntua hullulta koko puheensa -ja koko joukko. Hän inhosi sitä. Hän puhui vielä hetken. Kuulijat -olivat edelleenkin yhtä tylsän-näköisiä. Niiden joukko näytti -Harhaman silmissä entistäänkin pienemmältä, joutavanpäiväiseltä, -ymmärtämättömältä. Koko elämä tuntui naurettavalta. Ikäänkuin -halveksimistansa osottaen, ivaten, ärtyneenä jatkaa hän vielä: - --- "Te olette ainoa oikea aateli..." - -Ja sitten tuntui hänestä, kun ei hän itse käsittäisi, mitä varten -hän puhuu ihmisille, jotka eivät häntä ymmärrä. Hän muisti -maailmankurjuuden, jota kumartaaksensa hän oli ne koonnut, mutta -nyt hän, kun tarkasti, huomasikin, että ne olivat miltei yhtä hyvin -puettuja, kuin hän itse. Niissä ei näkynyt ainoatakaan kurjaa: ei -Nikolain isää, ei Maria Petrownaa, ei ketään semmoista. Ja kesken -puheen tuntui hänestä, kuin olisi koko hänen Jumalansa paennut ja -jälelle jäänyt töllistelevä joukko, joka häntä inhotti... - -Hän puhui vielä muutamia sanoja, ikäänkuin ilkkuen. Ja kun hän oli -lopettanut, alkoi väki äänetönnä poistua, kunnes sitten uudestaan -kokoontui, viulu alkoi vinkua ja nuoret tanssia... - -Mutta Harhamaa tympäisi taas koko elämä ja hän pakeni, kuin -hätäytynyt, teoksensa ajatukseen. Elämän mitättömyys avautui hänelle -niin töllistelevänä, tyhmänä, avosuisena, jommoisena hän oli -kuulijansa nähnyt ja niitä katsellut. Hän inhosi koko elämää... - - * * * * * - -Kului päivä, tuli toinen. Jo routaili syksy maita, koleana, kylmänä, -tunteetonna. Se levisi kynnetyille pelloille, kuin harmaa hattara. -Puut se oli riipinyt lehdettömiksi, kylmänyt kivikot koleikoiksi -ja järsinyt mansikkamaat elottomiksi. Se puri kaikkea, kuin kalman -terävä hammas. Niinä aikoina leimahti vielä kerran Harhamassa se -elämänsä tuliroihu: teoksensa julkaisemis-aate. Ne kaikenhäviön -hampaat, jotka taas niin terävinä ja kylminä kiilsivät syksyn -ikenissä, sysäsivät häntä työn kimppuun, ja rouva Esempion matka -valmisti siihen tilaisuutta. - -Juhlan jälkeisinä päivinä matkusti nimittäin rouva Esempio tapaamaan -kosijaansa, kapteeni Golubofia, ja valmistamaan poismuuttoansa. -Harhamasta tuntui hänen lähtönsä lepoon pääsyltä ja työkellolta, -joka kutsui siihen suureen työhön. Mutta jo seuraavana päivänä tuli -hänelle ikävä, kun rouva Esempio ei tullut tavalliseen aikaan. Aika -kului päivä päivältä. Vuoroin kiipeili taivaalle kuu, vuoroin syksyn -sumea päivä. Rouva Esempio viipyi yhä. Harhama kuleksi metsissä, -huomaamatta yön ja päivän rajoja. Yksinäisyydessä vajosi hän taas -menneiden päivien suurten taistelujen ja erehdyksien muistoihin. -Kun hän niistä nyt sommitteli kokonaiskuvaa, asetteli vastatusten -eri virtaukset, joiden mukana hän kulki: "isän" ja "äidin", munkki -Pietarin ja Nikolain, ja kaikki muut, syntyi hänen sielussaan taas -epäilyksen sekasorto. Hän unohti silloin rouva Esempion. Syksyn -terävät kynnet hävittivät elämää hänen silmiensä edessä. Hän tunsi -taas kuoleman koiperhon imeytyneen syvälle häneen, hän hätäytyi, näki -elämänsä aatteen jo sanovan hänelle jäähyväisiä haudan reunalla, -jossa on pakko erota. Hän päätti lopultakin etsiä epäilyksistänsä -pääsyä ja siten kuolemasta pelastusta. Hän oli lopultakin taas -olevinansa valmis, sammutti itsessänsä kaikki muut kysymykset ja -varustautui rohkeaan työhönsä. Rouva Esempion piti vielä viipyä joku -viikko matkalla. Oli siis aikaa... Myöhään yöllä, kello yksitoista, -kun vanha Sanna oli lukenut iltarukouksensa virsikirjasta ja mennyt -jo levolle, valmistautui hän työhönsä. Vanha lamppu valaisi soikeaa -huonetta himmeästi ja kuivunut hämähäkki katseli viisaan näköisenä -verkostansa. - -Silloin avautui ovi. Rouva Esempio palasi matkaltansa ennen aikaansa -ja tuli suoraan Harhaman luo, epätoivoisena ja kiihtyneenä, hiukset -puolihajalla ja silmissä kyynel. Tyynnyttyänsä alkoi hän kertoa siitä -surusta, joka häntä oli matkalla kohdannut. Ennen kosijansa luo menoa -oli hän poikennut Tammisaareen tapaamaan parasta ystäväänsä rouva -Rantalaa. Sillä matkalla oli hän aivan sattumalta ja odottamatta -tavannut sulhasensa eräässä hotellissa. Mutta sulhasen syleilyssä -oli toinen nainen, nuori ja kaunis näyttelijätär. Sitten oli hän -lopullisesti saanut tietää, että kapteeni Golubofilla oli kokonainen -haaremi semmoisia vaimoja, jotka voivat itse itsensä ruokkia... Hän -oli raivostunut, sitten itkenyt, vajonnut epätoivoon ja aikonut -matkan varrella hukuttautua. Mutta elämä oli muistuttanut häntä. Hän -muisti lapsensa, ja silloin salmella, avannon reunalla, eivät voimat -riittäneet... Nyt elämän rusikoimana ja repimänä hän ei tiedä, mitä -tehdä. Hän puheli: - --- "Kun minulla ei olisi tuota lasta, niin olisin jo päiväni -päättänyt, mutta sen tähden täytyy vielä kitua." - -Hän nousi, käveli surullisena huoneessa, istahti ja huokasi: - --- "Ah, jos minä olisin tiennyt!" - -Syntyi äänettömyys. Rouva Esempio istui hiljaa ja mietti jotain. -Elämä tuntui nostavan taas kaikkivaltiasta, kylmää sormeansa ja -kaikki äänet vaikenivat. Harhama mietti rouva Esempion yksilöllistä -siveellisyyttä, hajosi ja kysyi: - --- "Mutta miten nyt sitten ajattelette tämmöisessä tapauksessa? -Kapteeni Golubof luultavasti myös seurasi tunnettansa..." - --- "Äts!... Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkota... -Alhaisuutta... Ja enhän minä voi mennä muista takuuseen... Mutta -katsokaa nytkin: Voitteko sanoa, että minä olisin tehnyt mitään -epäjaloa?" - -Puhelu jatkui katkonaisena, surullisena. Rouva Esempio näytti -kokoon kutistuneelta, masentuneelta. Harhama ei voinut olla hänen -uskonsa lujuutta ihailematta ja häntä itseänsä säälimättä. Kun hän -myöhään aamuyöllä saattoi häntä kotiin, näyttäytyi hän hänelle yhtä -puhtaana, kuin kaunis kuunsirppi, joka koreili taivaan korkealla -tähtitanhualla, keskellä tähtipaloa, ja valeli aamuöiset kulkijat -hohteellansa. Kun Harhama katseli surullista saatettavaansa äskeisen -tapauksen ja kuun valon kirkastamana, heräsi hänessä joku osanoton ja -läheisyyden tunne. Se harpunkieli, jota oli kosketeltu syys-öisissä -keskusteluissa, tuntui nyt äkkiä soivan öisessä tähtivalossa, -routaisen maan odotellessa ensi lumia... - - * * * * * - -Taas heitteli aika päiviä päivien perästä, kuin palloja. Talvi oli -jo paljastanut valkeat, kylmät hampaansa, sen lumiliinat valkenivat -ahoilla ja ulapoilla. Ne riippuivat puiden oksilla, peittivät vuoria -ja koristivat kattoja. Karhut nukkuivat jo korjuissa. Lumisissa -synkissä metsissä vilahtelivat kirveet. Suomen miehet tekivät siellä -talvitöitä, kaasivat hirsiä ja hakkasivat halkoja. He näyttävät -synkkien metsien lumipeikoilta, joiden yskimisestä ja iskuista metsä -ryskää. Kotona helskyvät kangaspuut ja sukkulat lentelevät loimien -avautumissa. Naiset kutovat kankaitansa. - -Ja yhtä säännöllisesti kuin päivät kierivät päivien ja viikot -viikkojen perästä, tuli rouva Esempio joka päivä Harhaman luo. Hän -oli alussa surullinen, mutta hautasi kohta surunsa, unohti kohta ne, -kuin lapsi. Tai kosketteli hän sitä naisen mielin: kevein siivin, -kuin perhonen päivänkukkaa. Keskustelu koski aina alussa Harhaman -ainaista kysymystä. Mutta se siirtyi siitä oitis aroille poluille: -Se kosketteli syksyisiä harpunkieliä: miehen ja naisen väliä, -sukupuoli-elämän hentoja kukkasia. - -Oli taas puoliyö. Talvinen taivas koreili kirkkaana tähtitanhuana. -Kuu kieri käyrää kaartansa pitkin, levitellen kuutamoansa hangelle -hopeaksi. Rouva Esempio puheli elämästänsä: - --- "Olen nyt päättänyt jäädä tänne talven ajaksi... Teatterista olen -saanut virkavapautta ja aijon koota nyt voimiani..." - -Hän vaikeni ja mietti elämää, joka on kirjava kuin tähtitaivas... -Syntyi pitkä äänettömyys. Ikäänkuin jotain unohdettua muistaen, tai -kuin havahtuen huudahti rouva Esempio lopuksi: - --- "Miksi Te, herra Harhama, todellakaan ette tahdo itsellenne lasta?" - -Silloin alkoivat Valkamalassa puheta talviset kukat, kaikkien -vuoden-aikojen kukkaset: aistipunakukat... - -Harhama huomasi sen kukan oitis. Oli kuin olisi rouva Esempio -näpännyt sen syksyisestä harpunkielestä. Hän näppäsi siitä jo -kerran soitetun säveleen ja siitä säveleestä puhkesi veripunainen -aistipunakukka, joka nyt alkoi tuoksua ja lemuta ja hohtaa -näkymättömissä veripunaväreissänsä. Se helähti huoneeseen, kuin -tulipunasiipinen perhonen, jota ei näy, mutta jonka värit kumminkin -tuntuvat johonkin. - -Ja silloin alkoi puhelu kohotella purppuraisilta näyttäviä -elämänliepeitä. Se kohotteli niitä alussa arasti... arkaillen... -ujostellen. Ja kun Harhama sinä yönä saatteli rouva Esempiota kotiin -lumisen metsän läpi, tuikki jo kaunis aamutähti taivaalla ja sen -loisteessa näytti hänestä rouva Esempio viattomalta, puhtaalta -Riuttalan entiseltä Helga-neidiltä, jonka nuoruutta ja rikkautta hän -itse oli Harhamalle kuvaillut niin usein ja niin kauneilla väreillä. -Hän näytti sisällisesti yhtä puhtaalta, suurelta ja jalolta, kuin -se kuvailtu neito, joka Riuttalan metsissä kilpaili päivänpaisteen -kanssa, laulatteli lintuja, kokoili onnenkuplia, uneksi ja myöhemmin -odotteli lummekukkien puhkeamista rannan aallokkoon... - -Ja kun hän palasi kotia, tuntui, kuin olisi huoneessa tuoksahtanut -veripunaisen kukan hieno haju, kuin olisi se kukka juuri nupussansa, -ja kuin kuuluisi syksyinen hiljaa näpätty harpunsävel. - -Aika kului. Talven lumiliinat valkenivat hankina. Ne vahvistuivat, -paksunivat, kiteilivät hopeaisina, kun kylmä aurinko valoi ne -jäisellä valollansa. Tähtien valo tuntui yhä terottuvan. Pakkanen -hioi sitä neulateräväksi, kirpeleväksi. - -Mutta Valkamalassa hävisivät vähitellen yön ja päivän väliset -raja-aidat. Rouva Esempion käynnit jatkuivat. Harhama kaipasi häntä -jo aamuisin. - -Ja puhelua riitti, vaikka siihen ei tarvittu paljoja sanoja. -Se purkautui yhdeltä ainoalta keränpohjalliselta: Se koski -siveellisyyskysymystä, naisen ja miehen väliä... - -Ja joskus se keskustelu oli parisanaista. Tuntui joskus äkkiä, kuin -olisi puhellessa purettu kerältä rihmaa liiaksi ja säikähdytty, -että keränpohjallinen tulee näkyviin. Silloin aina puhuttiin loppu -vaikenemisella... - -Ja kaiken puheen aikana puhkesi huoneessa veripunainen aistipunakukka -nupustansa. Molemmat huomasivat sen lehtien voimakkaat värit, mutta -ei kumpikaan ollut sitä huomaavinansa. He katselivat sitä, kuin -sulhanen ja morsian, jotka yhdessä kulkiessansa näkevät, tai kuulevat -jotain rumaa ja tekeytyvät toisillensa sitä huomaamattomiksi... - -Aika kului. Kun Harhama aamuöisin saatteli rouva Esempiota kotiin, -katseli hän tähtivalossa häntä aina uusilla ja uusilla silmillä. Hän -huomasi hänen kaulansa hipiällä oudon kukkaisen veripunaisen lehden. -Ja aamupäivällä, kun rouva Esempio ei ollut vielä tullut, tuntui -hänestä elämä tyhjältä, ällistelevältä. Hän muisti nolon puheensa -ja töllistelevät ihmiset ja alkoi inhota kaikkea ja odotteli rouva -Esempion tuloa... - -Väliin taas hän inhosi rouva Esempiota. Veripunaisen kukan tuoksu -tuntui hänestä silloin liialliselta... lemulta... tympäisevältä... -ilkeältä. Hän pakeni silloin teoksensa ajatukseen, rupesi miettimään -sen juonta, mutta silloin sotkeutui hän aivan ensi ajatuksiltansa -rouva Esempiosta sieppaamaansa yksilöllisen siveellisyyden aatteeseen -ja sitä tietä rouva Esempioon itseensä... ja hänen kaulansa -hipiään... ja puheiden keränpohjalliseen... ja aistipunakukkaan... Se -kukka alkoi peittää kaiken muun varsillansa... - -Ja uusi kukka ei pudotellut lehtiänsä yksistään kaulalle ja helmaan. -Se värjäili värillänsä sisällisenkin ihmisen... luonteen... tavat... -käytöksen... koko sielun... - -Ja kun hän palasi aamuöisiltä saattomatkoiltansa, ajatteli hän -usein rouva Esempion puheesta tempaamaansa aatetta ihmisen omasta, -siveellisestä, yksilöllisestä voimasta ja vertasi sitä omaansa. -Silloin irvisteli hänelle oma elämänsä, rikos joka hampaassa, -erehdys joka sormenpäässä. Hän tunsi olevansa rouva Esempiota -paljoa alempana, vaikka hän oli tunnustanut yhteiskunnan laissa ja -mielipiteessä ilmenevän siveellisyyden ja käyttänyt sitä tukenansa ja -ohjeenansa. Hän oli erehtynyt lukemattomia kertoja, lohduttanut yhtä -lukemattomia kertoja itseänsä sillä, että lankeavathan ne Jumalan -lapsetkin, ja näiden erehdyksien kautta oli hän kulkenut elämänsä -nykyiselle rauniolle. Uusi kukka alkoi veripunallansa värjätä rouva -Esempion sielua... elämää... ajatuksia. Se värjäsi ne loistaviksi, -antoi niiden heittää varjoon Harhaman oman elämän. - --- "Kenties olisikin kaikki toisin, jos olisin yhtä rohkeana, kuin -rouva Esempio, kulkenut aivan omassa varassani", -- ajatteli Harhama -silloin joskus. - -Talvi viskeli viikkojansa, paksunteli hankiansa ja terotteli -pakkasiansa. Se hioi kynsiänsä kouristaakseen sydänkuukausiansa. - -Nikkelilamppu paloi Valkamalan pienen kamarin pöydällä ja koko -huoneessa kukki kaunis aistipunakukka... Se availi nuppuansa... pyrki -aurinkonsa suuteloille... - -Harhaman ja rouva Esempion puheet koskivat jo keränpohjallista. Sitä -koski etenkin se puheesta, joka jätettiin sanomatta... Sanoilla -nosteltiin jo jotain hienoja helmoja... solmittiin jonkun aran asian -sukkanauhoja... solmittiin niitä ja päästettiin solmusta... - -Ja kaunis aistipunakukka tuoksui ja sen värit muuttuivat yhä -voimakkaammiksi... Ne vetivät jo unohduksen värivaippaa Harhaman -teoksenkin sivuille. - -Puhuttiin, vaiettiin puhelua enemmän... Kuluteltiin talven pitkiä -öitä... Salailtiin, että on huomattu kaunis kukka... - -Ja ikäänkuin olisi joltain jotain anteeksi pyydettävää, alkoi Harhama -etsiä itsellensä ja kaikelle puolustusta... Hän alkoi kuvitella -tahtovansa muuta, kuin mitä hän tahtoi... Tai: Hän tahtoi tahtomansa -_muuna_... toisessa muodossa... runomaljassa... säveleenä... kauniina -kaikuna. Ja hän löysi kanteleen, josta se tahdottava voi tulla -säveleenä, maljan, josta se voi runorihmana juosta, jonkun, josta hän -saa sen kauniina kaikuna ottaa... - -Hän löysi _kodin_... - -Silloin unohti hän muun ja alkoi uneksia _kodista_... ja -_perheestä_... ja _lapsesta_... ja _vaimosta_... - -Hän uneksi kaikesta muusta, mutta ei _naisesta_... Naisen tahtoi hän -saada siinä kaikessa muussa... Se oli vaistomaista itsepetosta... Tai -tuntui se tahdottu _siten_ tahdottuna armaammalta... puhtaammalta... -pyhemmältä... Sitä ei hän itse tiennyt, ei kysellyt. - -Hän uneksi nyt päivät kodista ja yöllä hän näki siitä unta. Hänen -sairaloinen, elin-ikäinen, salaperäinen mietintänsä oli kaikessa -kehittynyt siihen huippuun, että kaikki päivän mietteet kertautuivat -yöllä hämärissä unissa, elivät uudestaan henkimaailmassa. Mutta -niiden ajatuksien päämääränä oli jo yhä enemmän ja enemmän se -salaperäinen, jossa aisti-elämän kiehteet käärivät miehen ja naisen -elämän pysymisen käskyjä tottelemaan, väliin vilkutellen kodin tulia, -vaimon rakkautta, välistä kohotellen niitä harsoja, joiden takaa -mieliteot etsivät ihania raukeamismaitansa, missä tuntematon odottaa, -suutelosade kutsuu ja rinta jakaa lämpöä. Ja kerran, kun sydän-yö -ulvoi ulkona ja pakkanen repi pimeyttä ja elämänkantele soitteli -suruista hautauslaulua, kun nikkelilamppu silloin paloi rauhallisena -ja rouva Esempio hymyili ja puheli, mittaeli Harhama ahnain silmin -hänen ruumiinsa ääriviivoja, jotka näkyivät selvinä ohkaisen -mustakirjaisen _empire_-muotisen kesäpuvun alta. Hän oli valmis -katselemaan häntä aistillisin mielin. Hän kyyristyi jo kuin luonnon -käskystä elämän palvelukseen, voimattomana, tahdottomana, raakana -eläimenä, joka ei laske mitään laskelmia luvatusta ja kielletystä. -Hän istui ja selaili aivan sattumalta munkki Pietarin lahjottamaa -Uutta Testamenttia. Kuin itsestään avautui siitä Mateuksen -evankeliumin viidennen luvun 28. värssy, jonka munkki Pietari oli -alleviivannut munkkiutensa tunnuslauseeksi. Hän luki siitä sanat: -_"Quicunque aspiciet mulierem, ut eam concupiscat, jam adulteravit -eam in corde suo"_ [Jokainen, joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa -häntä, hän tekee jo huorin hänen kanssansa sydämessänsä.] - -Luonnon-ihminen laski hänessä silloin siipensä alas. Hän kohosi -taas aisti-elämästänsä vapaana ihmisenä. Veripunainen kukka sulki -vielä hetkeksi nuppunsa. Rouva Esempio pukeutui ja lähti Harhaman -saattamana aamuöiselle paluumatkalle. - - * * * * * - -Talven pakkanen koettelee jo hartiavoimiansa paukkuen ja räiskyen. -Savu nousee pystysuorana Valkamalan asunnosta ja sen akkunan alla -hohtaa pihlaja hopeaisessa huurteessa, punaisena punatulkuista. -Pakkasensilmät kiiluvat hangella, tiet tupertelevat tukossa. -Alkaa täysi talvi. Hanki hopeoi maita, ei näy muuta, kuin lunta. -Suomensuvun laajalla asuma-alueella kulkevat hirsi- ja halkokuormat -metsäteillä. Lumisissa metsissä vääntävät huurteiset Suomen miehet -hirsiä rekiinsä, tai latovat halkokuormiansa. Toisaalla tupsahtelevat -heinäkuormat metsästä tielle ja ajavat myllymiehiä vastaan. Kumpikaan -ei halua ajaa tiepuoleen, eikä toista siihen kehottaa. Hiili kytee -sydämissä. Ei kumpikaan halua siihen lieskaa puhaltaa, vaan ajattelee -synkkänä: "Se on varmasti niitä toisia!" - --- "No!" -- kehottaa vihdoin myllymies hevostansa ja vääntää sitä -ohjaksilla tiepuoleen. - --- "Nooo!" -- kehottaa heinämieskin hevostansa ja ohjaa sen -tieltä kinokseen... Hiili ei ole sammunut talvipakkasessakaan. -Riihipölystä on vasta yksi pari päässyt pois. Suomensuku tekee -talvitöitänsä riita mielessä, tiet ummessa... Harhama katseli sitä -ja hän huomasi jo itsekin, että yhteinen tunne oli mennyt häneenkin. -Kun toisen puolueen mies kulki hänen ohitsensa, vilahti molempien -kulmakarvojen alta vihainen katse ja kyynäspää hipaisi kyynäspäätä. -Sukuriita syntyi keskitiestä. Mutta ne tunteet olivat nyt Harhamassa -heikenneet. Hän oli niille puoleksi välinpitämätön. Veripunaisen -kukan väri peitteli jo joukkotunteiden riihipölyjakin ja sen tuoksu -haihdutti ne ja puhalsi pois tieltänsä... - -Mutta kotona odotti häntä taas rouva Esempio yhtä vapaana -isänmaastansa ja sen suruista ja riidoista, kuin punatulkut, joista -pihlaja punersi. Hän oli kepeä, kuin lintu, jolla on isänmaana -heiluva varpu. Hän oli _nainen_, joka keinuu ainoastaan omalla -varvullansa, sillä jonka luonto on luonut naiselle, koivu kasvattanut -linnulle. Puhelu ei koskenut isänmaata, ei köyhiä, eikä rikkaita. -Se ei enää koskenut taidettakaan, vaan sitä yhtä: naisen ja miehen -väliä silloin, kun he ovat toisillensa ainoastaan mies ja nainen -_täydellisesti_, kun he ovat toisillensa _mies_ ja _vaimo_. Sen -elämän arat rajat siirtyivät yhä suppeammiksi. Keskustelu nosteli -siveellisyys-asian puhtaita helmoja sen sukkanauhoja ylemmä... Se -kosketteli jo niitä aistipunakukkia, jotka riippuvat sukkanauhoihin -solmittuina... Se kosketteli niitä kyllä sanattomasti... -vaikenemisella... arkaillen, mutta juuri siksi se kosketti niiden -herkintä väriä... - -Ja se veripunainen kukka kukki yhä armaampana... Se kukki keskustelun -sanoissa... Se tuoksui sanomatta jätetyssä... Se koreili kauneinna -niillä rajoilla, jonne kulloinkin puhelu arkana pysähtyi... - -Ja sitä mukaa, kuin asia arkeni, somisteli Harhama _kotia_... Koti -oli se puhdas liina, johon hän kääri kaikki, mitä ei sopinut silmälle -paljastaa... Hän uskoi aivan sokeasti, että _koti_ on hänellä kaiken -määränä, vaimo vaan sen kukkana... lapsi sen lauluna... Ja ne kaikki -yhdessä ovat työrauhan tuojia... - - * * * * * - -Talven hopeat helisivät jo heleimmillänsä. Pakkanen oli hionut -kyntensä valmiiksi, tähdet terottaneet valonsa täyteen teräänsä, kuu -kovistautunut kirkkaimmillensa... - -Mutta talven lumien ja pakkasien keskellä kukki näkymätön kukka -yhä voimallisempana... Harhama oli jo monesti puhunut rouva -Esempion kanssa kodista ja yhteisestä lapsesta ja elämästä ja -tulevaisuudesta... Aistipunakukka oli puhennut, mutta kumpikin -arkaili... odotti, että toinen tarttuisi siihen... - --- "Niin... En minä tiedä", -- lopetti rouva Esempio aina -semmoisen keskustelun, ajatellen, ikäänkuin katsellen jotain, sen -aistipunakukan yhä kauniimmin kukkiessa Harhaman silmien edessä... - -Ja mitä houkuttelevampana se kukka kukki, sitä huolellisemmin -kääri Harhama sitä kodin kätköihin. Hän aivan kuin salaili sitä -omilta silmiltänsä, peitteli sen kodin unelmilla, kuvitteli sen -kotilieden puhtaaksi liekiksi. Koti vuorostaan avautui hänelle sitä -mukaa kauniimpana. Se näytteli jotain salaperäistä... ennen muka -näkymätöntä... mahdotonta muualta saada... Hän kiihtyi... värisi, -kuin ahne aarteen edessä... mies naisen sukkanauhoja solmitessa... -Kaikki muuttui hänelle nyt kodiksi... sen onneksi... antimiksi... -rauhaksi... puhtaudeksi... vaimon syliksi... uskollisuudeksi... - -Ja kaiken välissä kiehtoi häntä lisäksi ajatus juuri _vapaasta_ -avioliitosta, jota rouva Esempio tahtoi. Se oli hänen teoksensa uuden -juonen mukaista. Se ajatus helähti lisäväriksi veripunaisen kukan -muutoinkin jo väriinsä pakahtuviin lehtiin. Se lisäsi samalla kodin -salaperäisyyttä... Se hehkui hienona kotilieden liekinpäässä... - -Kaikki valmistautui puhkeamaan kukkana kodiksi. - -Ja kun Harhama kerran yöllä saattoi rouva Esempiota kotiin ja katseli -häntä salaa ja näki hänen kaulansa hipiällä punaisen kukanlehden ja -kuutamon kirkkaat hopeat helyinä, näki hän hänessä taas Riuttalan -entisen puhtaan Helga-neidin. Silloin kirkastui hänelle hurja, rohkea -ajatus: Hän päätti teoksessansa korottaa rouva Esempion jumaluuden -vertauskuvaksi, inhimillisen siveellisyyden edustajaksi, siksi, -joka puhaltaa yksilöllisen siveellisyyden ihmisten sieramiin, kuten -Jumala, raamatun kertoman mukaan, puhalsi henkensä maan tomusta -luotuun ihmiseen... Hän katsahti häneen oitis ihastuneena, kuin -löytämäänsä Jumalaan, värisi ja vapisi ja katseli kauvan kaivattua -Jumalaa, punaisen kukkalehden sen hipiällä hohtaessa ja hänen -silmiänsä huumatessa... - -Hän nousi keskellä yötä, kuin uuden aamun valoroihuun... - - * * * * * - -Vuosi viskeli viikkojansa talven kylminä kiekkoina. Valkamalan -kamarissa paloi yhä nikkelilamppu öitä myöten ja aistipunakukka -kukki. Mutta nyt sen lehti jo loisti Harhamalle jumalan hienolla -hipeällä... - -Puhuttiin jo lapsesta... sen kasvatuksesta... sen lahjoista... sen -tulevaisuudesta... Veripunainen aistipunakukka puhkesi täyteen -väriinsä... - --- "En minä tiedä... Kyllä minä tahtoisin saada lapsen, mutta en minä -tiedä", -- haaveili silloin rouva Esempio. - -Harhamalla oli jo pivossa veripunainen aistipunakukka ja hän peitteli -sitä kodin puhtaisiin kätköihin. Hän vaikeni. Rouva Esempio jatkoi -pitkän äänettömyyden perästä: - --- "En minä Teiltä sitä tarjousta alkuaan odottanut... Enkä -ajatellut..." - -Kun Harhama saattoi rouva Esempion kotiin, vaaleni jo kaunis -aamutähti, taivaan kirkas tähti-ulappa alkoi kelmetä, päivän tuloa -peläten, ja itäinen taivaanranta vetäytyi aamuruskon punertavaan, -kapeaan punaiseen viiruun. Kotia päästyänsä hän ajatteli nyt sitä -yhtä asiaa, vapaata avioliittoansa rouva Esempion kanssa. Se ajatus -peitti hänessä jo kaiken muun, kuten aamurusko peittää punaisella -purppuravaipallansa taivaan tähtitulituksen. Se sammutti hänessä -isänmaan kytevän tulen ja jumaluuden kysymyksenkin. Se veti hänen -teoksensa oman tuoksunsa muovaeltavaksi, tunki sen luonnoksen läpi ja -täytti koko elämän. - - * * * * * - -Hanki on jo vahvimmillansa. Puut notkuvat lumikinosten painosta ja -näiden riippuvien kinosten alla härnäävät Suomen miehet sauvoillansa -karhuja hereille korjuiltansa. Lumi tuprahtaa, karhu nousee -käpälillensä valmiina hyökkäämään. "Kun ei tuo toinen ennättäisi -ennen... Se on niitä toisia ", ajattelevat molemmat karhuntappajat -ja samassa iskee kaksi keihästä yhtä aikaa karhun rintaan. Sitten ei -kuulu metsässä muuta ääntä, kuin kuolevan karhun korina. "Ehtiköhän -se ennen että ne toiset pääsevät kerskumaan?" -- ajattelevat -molemmat miehet karhun korina sydämessä. Suomen miehet eivät huuda -karhunkuoliaisiksi. Sen lumisissa metsissä kuuluu karhuntappopäivänä -ainoastaan kuolevien karhujen korina, joka leviää kyliin. "Kunhan -eivät vaan ne toiset olisi ehtineet viedä kunniaa", -- ajattelevat -kotona naiset, jotka valmistavat karhunpeijaisia. - -Ilta joutuu. Kaadetut karhut ovat vedetyt kotiin. Viulut ovat -viritetyt ja oluthaarikat täytetyt sen kunniaksi, joka syöksi -keihäänsä ensimäisenä karhun rintaan. Vanha Alkula nostaa jo haarikan -ja kysyy: - --- "Kumpiko se ensimäisenä iski?" - -Mutta miehet eivät vastaa. Karhunkaatajan malja jää juomatta ja -karhunkorina kuuluu kaikkien sydämistä. Sukuriita koskee jo kunniaa. -Alkula laskee haarikan surullisena pöydälle ja virkahtaa: - --- "Kun eivät kerran pistäisi toisiansa keihäällä." - --- "Itse me haavoistamme vastaamme", mutisee toinen miehistä. - --- "Niin. Kyllähän niistä omista haavoistaan aina vastaa, mutta -sinullakin on lapsia ja velkoja vanhuksillesi", -- lausui Alkula. - -Syntyi taas äänettömyys. Lopulta toinen miehistä, tarvaalainen, -lausui reippaasti: - --- "Kyllä suomalainen omien keihäittensä tekemät haavat itse -nuolee..." - --- "Ja kestää se vielä vieraankin pistämät haavat", -- lisäsi siihen -viikkiläinen. - -Mutta huomenna kerrottiin kylissä: "Ne toiset olisivat päästäneet -karhun karjaan, mutta meidän mies kaatoi sen." Ja toiset kertoivat: -"Ne toiset olisivat ärsyttäneet karhun karjaan, mutta meidän miehet -antoivat sille kuolin-iskun." - -Mutta Harhamalle olivat kaikki ne riidat enää töllistelevän, tyhjän -elämän riihipölyä, jota hän inhosi. Tietämättänsä hän kumminkin -oli jo osa tarvaalaisesta joukko-ihmisestä. Hän katseli karsain -silmin toisia, käpertyi oman joukkonsa ympärille ja halveksi toisia. -Siinä pursusi taas hänen sairaloinen ihmishalveksumisensa entistä -tulvaavampana. - -Ja aistipunakukka kukki ja puhkesi yhä täydellisemmäksi. Hän puheli -öisin rouva Esempion kanssa, käveli edestakaisin tämän istuessa, -vastaili puheeseen muutamalla sanalla ja katseli aistipunakukkaa, -jonka hän oli istuttanut _kotiin_... - -Näkymättömät elämänrihmat kehräytyivät yhä edelleen. Keskustelu -nosteli jo siveellisyyskysymyksen puhtaita paidanhelmoja... Se koski -niitä... pelästyi, kuin arka lintu... pakeni niihin kosketettuansa, -kuin sävel kanteleenkieleltä, ja hävisi aistipunakukan tuoksuun ja -sointui sen väreihin... - -Puhuttiin kodista... lapsesta... avioliitosta... sen solmimisesta -kunniasanalla... oman siveellisyyden varaan... sen säveleenä -asettamisesta aina väräjävän harpunkielen: _tunteen_ varaan... -Siitä puhuttiin ja kukkaa katseltiin. Rouva Esempio selitti, kuin -ujosteleva, vastusteleva tyttö: - --- "Niin... Katsokaa, kyllä minä Teidät tahtoisin miehekseni... Mutta -en minä tiedä." - -Tai lausui hän, kuin havahtuen, jotain muistaen: - --- "Kuulkaa, herra Harhama! Antakaa sen vielä olla!" - -Mutta kaikki vastustelut vaan lisäsivät aistipunakukan väriä, kuin -tytön ujostelu, sen kainostelu, arastelu. Harhama _ei_ tahtonut -enää antaa sen olla. Koti oli sen verhoksi valmiiksi kuviteltu. -Hän vaan _epäröi_ vielä jotain, epäröi mielestään jotain turhaa, -joka taas joskus näyttäytyi suurena epäilyn syynä. Yhä rohkeampana -körötteli hän jo rouva Esempion jumaluuden astinlaudalle, rohkean -yksilöllisen siveellisyyden perikuvana. Hän näki hänessä aatteensa -lihaksi tulemisen ja samalla naisen. Hän kirkasti hänen sielunsa -tulikysymyksensä hohteella ja hänen ruumiinsa mielitekojensa -virvaväreillä. - --- "Miksi minä sitten _epäröin_?" -- kyseli hän joskus itseltänsä. - -Ja hän vastasi myös itse: - --- "Siksi, että minä en häntä tahdo _semmoisena_, en semmoisena kuin -muita... en naaraana, enkä... no 'niinä', vaan _vaimona_... tai -oikeastaan enempänäkin: elävänä todiskappaleena teokseni aatteen -oikeudesta." - -Hän vastasi oikeastaan peitetyin sanoin, kuin itseänsä peläten, -itsensä edessä puolustautuen: - --- "Enhän minä mitään 'semmoista' tahdokaan... _Kotiahan_ minä..." - -Ja yhä enemmän kirkastui hänelle silloin rouva Esempion sielu. -Se hohti hänelle kirkkaana, kuin puhtain päivänpaiste, johon ei -tahra tartu. Se avautui puhtaana ja läikkyvänä, kuin valovälke -vedenkalvolla. Ja koti, se kuviteltu, oli hänelle tietämättänsä -muuttunut Hiiden myllyn tytöksi, joka tanssi hänen edessänsä -helyissänsä... nosteli helmojansa... näytteli sukkanauhojansa... -pohkeitansa... vuoteen uutimia... ja onnenliinoja ja nisiänsä... -Hän kulki sen taluttamana. Hän oli _kodista_ luonut itsellensä -mielikuvan, jossa etsi mielitekojensa perhoskukkaa... näki sen -kukan... tunsi sen... tiesi sen... tiesi että se on kaunis -aistipunakukka, mutta salasi sen itseltänsä. - - * * * * * - -Kun Harhama nyt palasi rouva Esempiota kotiin saattamasta, oli -aamuruskon viiru levennyt loistavaksi punaksi, kuu oli lopettanut -kierroksensa ja kelmeni väsyneenä tähtimaansa reunalle, tähdet -sammuivat taivaalla tuikahdellen, heräävät oravat haukottelivat -pesissään ja metsistä kuului joskus varhaisten hirren-ajajain -kuormanpanoryske. Ne olivat niitä Suomen suuria talviöitä, -joina hanki hohkaa kylmää ja mustana hohottava avaruus kiiluu -tähtikiteessänsä. Niinä öinä kirkastui hänelle rouva Esempio -vähitellen yhä todellisemmaksi, yksilöllisen siveellisyyden -perikuvaksi, sen siveellisyyden aate valkeni, selveni, sammutti -vanhan. Se uusi aate kohosi hänessä rohkeana, loistavana ja -häikäisevänä, kuten aamuruskon purppuralieve nousee pimeän taivaan -tähditetylle reunalle ja valelee kaiken punaiseksi hohteellansa. - -Ja sitä mukaa syttyi hänessä halu solmita avioliitto sen uuden -siveellisyyden ja kunniasanan varaan. Se kyti alussa kipinänä, -hehkui hiilenä, yltyi sitten tuliroihuksi, joka ajoittain peitti -kaiken muun, kuten päivän nousu, kun se vetää valovaippansa -tähtitulituksen yli. Se tunne oli kaksinkertainen ja siksi voimakas: -Hänen elämän-aatteensa ja vietti nostivat hänelle elämän hurmaavinta -purppuralievettä, näyttivät hänelle kaiken sen, mitä hänen henkensä -ja viettinsä silloin halusivat, näyttivät sen himotun suudelman -makuisena, onnen utuihin ja joskus kunnian värivaippaan käärittynä, -peittivät tarjoamansa suudelman jumaluuden kiehteillä ja sanoivat: -"Tämän kaiken saat, jos _tahdot... otat_". - -Ja hän tahtoi, hän sykertyi joskus kokonansa himottuna nähdyn -loistavien tarjouksien jalkoihin... - -Niin kulkivat päivät. Joskus leimahti epäilys, leimahti ja sammui -taas. Joskus pisti se terävänä kärkenä Harhaman sieluun. Hän kyseli -itseltänsä: - --- "Entä jos kaikki pettää?... Silloin sortuisi se suuri ajatus, joka -on nyt kietoutunut tähän yhteen..." - -Ja hän vaikeni sitä ajatellessaan ja mietti, sillä hän tajusi vielä -nytkin, että sen sortuminen tietäisi hänen elämänsä hautautumista -häpeään ja aisti-elämän likaan. Ja hän mietti ja punnitsi ja kysyi ja -vaikeni. Alussa oli hän joskus ajatellut: - --- "Eikö olisikin paras ottaa hänetkin ainoastaan 'semmoisena'." - -Mutta oitis katui hän ja häpesi sitä ajatustakin. Rouva Esempio oli -jo kasvanut yhteen hänen teoksensa kanssa. Jokainen huono ajatus -hänestä tuntui jo oman teoksen häpäisemiseltä. - -Ja mikäli hän puolusteli itseänsä yhteiskunnan siveellisyyskäsitteen -edessä, jonka hän oli jumaluuden sijalle korottanut, sitä -enemmän kirkastui hänelle rouva Esempion rajattoman yksilöllinen -tunnesiveellisyyden aate. Hän alkoi siitä yhä palavammin, -kiihkomielin, luoda tukijaa sille avioliitolle, jonka rihmoihin hän -kietoutui yhä lujemmin. Se tunne tappoi hänessä kaikki muut, kuin -verenhimoinen peto uhrinsa. Se vei myös hänessä lopulliseen voittoon -rajattoman yksilöllisen siveellisyyden aatteen yhteiskunnallisen -siveellisyyskäsitteen edellä, Päättävästi lausui hän aina itseksensä: - --- "Mitä on yhteiskunnallinen siveellisyyskäsite?... Utua... utua... -utua se on... Joukon pakkovaltaa se on... Kantakoot _piiat_ ja -_rengit_ sitä kahletta!..." - -Hänen olemuksensa ydin: epäily, puhkeili näkyviin aisti-elämänkin -huuteista, vaikka se puhkeili niin heikkona, jääden tappiolle. Ne -olivat viimeisiä epäilyn kysymyksiä. Hän riuhtaisi nyt itsensä -epäilyjensä suosta, kuin väkivaltaisesti, luullen pääsevänsä -kalliolle. Halveksuen lausui hän itseksensä: - --- "Hiiteen tässä loppumattomat kyselyt!... Elämä! Mitä on se! Se -luikertelee ja kiemurtelee omenoinensa, kuin paha mato, ja varottaa: -tätä et saa syödä... etkä tätä... etkä tätä... etkä lopulta mitään... -Mhyt! Se varottaa aikansa, varottaa ja luikertelee edessä herkut -kädessä ja lopulta pujahtaa luikertelevana käärmeenä käsistä." - -Hän mietti elämää, sen luikertelua ja kiemurtelemisiapa lopetti -ynseänä: - --- "Mokomakin matelija!... Paras polkea mokoman luikertelijan pää -aikanansa kantapäänsä alle ja antaa sen itsensä siinä kiemurrella... -Muuten se ei kohta jätä minulle muuta, kuin harmaaksi värjätyt -hiukset ja hampaattomat ikenet..." - -Ja hän valmistautui polkemaan elämänkäärmeen pään kantapäänsä alle. -Henkinen ja aisti-elämä olivat häntä takoneet. Kolmet kehityksen -langat olivat juosseet hänessä niiden keriltä rinnan: Hän oli -yhteiskunnan tietämyksessä ilmenevän siveellisyyden sijasta -korottanut määrittelemättömän yksilöllisen siveellisyyden jumaluuden -istuimelle ja hän oli valmistunut itse viemään sen siveellisyyden -voittoon perhe-elämässä. Ja samalla oli hän alkanut tarttua uusien -joukkotunteiden rihmoihin; hän ei ollut oma entisensä, hän oli jo -osaksi niitä 'toisia'. - -Taivaalla kukkivat öisin talven komeat kylmänkukat: revontulet, ja -Valkamalassa punotti veripunainen aistipunakukka täysissä väreissä... - -Mutta vielä pilkahti epäilys. Teoksen säveleenä asettaminen -tuntemattoman, aina väräjävän kielen varaan, pani vielä Harhaman -miettimään. Ne kaksi asiaa olivat niin lujasti jo yhteen sidotut... -Ja lisäksi tuli se, että hän oli sidottu lailla toiseen. Magda -muistui mieleen kerran... kaksi... kolme... kiusallisena... ilkeänä... - -Mutta siitä muistosta hän ärtyi, alkoi uhmata. Ja kun siitä uhmasta -taas puhkesi epäilys, puolustautui hän kodilla. Hän alkoi siitä -uneksia pitkin päiviä. Ja sitä mukaa, kuin hän siitä uneksi, -kaunistautui koti Hiiden myllyn tytön helyihin, nosteli onnenhelmoja -ja heilutteli sukkanauhoja kotiin kutsuen... pidellen kädessänsä -veripunaista aistipunakukkaa... - - * * * * * - -Avaruus kiilui mustana silmänä, jossa maailmat tanssivat tomuna. - -Perkele seisoi ihanassa unelmaluolassa, missä Raala-enkeli -valmistuttaa joukoillensa ihmisten unelmia, niiden elämän -johtorihmoiksi. Raala seisoi hänen edessänsä herransa käskyä -odotellen. Perkele puhui hänelle: - --- "Ota käsiisi Harhaman elämänrihmat!... Pane hänelle ohjaksiksi -kauneimmat kodin unelmat!... Niissä kulkekoon hän päivin!" - -Perkele poistui. Raala alkoi kehruuttaa Harhaman unelman lankoja, -kudottaa niistä valmiita unelmia. - -Ja Harhama näki unta valveilla, mielikuvia hereillä ollessaan, ja -elämä luikerteli hänen edessänsä ensin vapaana, sitten kiemurteli pää -hänen kantapäänsä alla. - -Hän uneksi elämää kuvitellen: - -On öinen kolkko ja kylmä korpi. Syys-yö istuu joka kuusen latvassa, -joka oksalla koikkuu korppi. Kivenkolot katsovat kylminä. Ei näy -tuttua valoa, ei kuulu ystävän ääntä. Sudet ulvovat nälissänsä. -Vihainen viima pureksii ja yksinäisyys ilkkuu joka urvulta... Se on -_elämää_, kun mies kulkee _yksin_... Kylmänä, kavalana käärmeenä -luikertelee elämänpolku. Minne sillä polkee, siellä pistää, -mihin katsoo, siellä ilkkuu yksinäisyys. Tienviereltä paistaa -elämän kivikovuus. Mieli on synkkä, kulku iloton ja ympärillä -huokuu jääkylmä. Sudet ulvovat kintereillä. Ylhäällä soi maailman -pilkkanauru ja vastassa virnistelevät kalmiston kylmät veräjät... - -Mutta mielikuvat juoksevat edelleen, soluvat kuin rihma salaisista -sukkuloista. Niistä alkaa kutoutua korea kangas, joka nousee -elämänlipuksi, kutsuu miestä luoksensa, maalaten tarjoamansa elämän -houkutteleviksi häiksi: - -Hänen silmiinsä tuikutti taas kodin tuli. Jo avautuu sen pirtin ovi. -Uskollinen vaimo on vastassa. Hänen sylissänsä on turva tuulta, suoja -vilua vastaan. Hän on myrskyn keskellä kodin tyyneys... - -Hän alkaa työnsä. Liesi palaa puhtaana. Palsami kukkii akkunalla -vaimon käden vaalimana. Työ sujuu saman käden hoivaamana. Vaimon -käsi kaataa palsamille vettä, vaimo tuo rauhaa miehen mieleen, hän -sytyttää uuden päreen sammuneen sijalle, karistaa karstan päreestä, -puhaltaa pois huolet miehen mielestä, pyyhkii kodin tomut. Vaimo on -kodin valo, sen kukkien hoiva ja miehen ainainen apu... - -Kevät puhkeaa nuppuna talvesta, kesä kukkana keväästä. Hän kaataa -kasken, raivaa nokisen palon, kylvää siemenen mehevään multaan. Päivä -kallistuu iltaan. Hän palaa kotiin. Vaimolla ovat vihdat valmiina, -sauna lämpimänä, syli avoinna. Vaimon luona on lepo työn jälkeen... - -Kesä kypsyy syksyksi. Halla nousee korvesta. Keltaisen viljan panee -vilu. Murtuneena hän palaa pellolta kotiin. Vaimo ottaa hänet -avosylin vastaan. Vaimon rakkautta ei pane halla. Hänen sylissänsä on -lämpö viluyön paleltamalle... - -Hän yrittää uudestaan. Vaimo siunaa hänen työnsä. Hän erehtyy... -nousee ja taas erehtyy... Ystävät hylkäävät hänet, maailma alkaa -häntä murjoa. Se soittelee hänelle pilkankelloja. Hän pakenee kotiin. -Vaimo silittää rypyn hänen otsaltansa, peittää häpeän suuteloilla, -erehdykset anteeksiannolla. Vaimon käsi on tuki elämässä, hänen -sylinsä on satama haaksirikossa. Hänen uskollisuutensa puhkeaa -ainaisena onnennuppuna onnettomuuden keskellä... - -Hän lähtee taas uusin voimin. Esteet väistyvät nyt tieltä, kukkulat -tasottuvat, erehdykset korjautuvat, väärät polut oikenevat. -Uskollinen vaimo on antanut hänelle siihen voiman. Vaimo tekee -miehelle tasaiset polut. Vaimo tasottaa elämän kukkulat... - -Keltainen vilja odottelee taas korvessa. Majan sijalle kohoaa talo, -talon paikalle linna ja linnassa leimuaa puhdas kotiliesi. Vaimon -hyvä henki hallitsee sitä. Akkunat ovat punaisia palsamista, elämä -onnesta, päivät ovat runoa, yöt rauhaa... - -Päivät putoelevat ajan virtaan. Kesät puhkeavat kevätnupuista, -lakastuvat syksyiksi, puhkeavat ja taas lakastuvat. Vaan yhä kukkivat -palsamit akkunoilla, yhä vaalii niitä vaimon vaikea käsi, yhä kulkee -vaimo kodin rauhana ja hyvänä henkenä. - -Hän on suorittanut elämäntyönsä: Teos on valmis. Sen joka sivulta -huokuu _vaimo_, loistaa hyveenä, kukkii hyvänä henkenä, paistaa -puhtautena, hallitsee sitä Jumalan sijasta. Joka sivu hohtaa -kukkatarhana. Aika kulkee rauhanlatua myöten, elämä onnenteitä. Jo -palaavat ennustetut linnut, seppele kunkin nokassa. Se on palkka -elämäntyöstä. Mutta työrauhan on antanut vaimo, joka on kodin luonut, -sekä sitä vartioinut. Hänelle olkoon kiitos kaikesta!... - -Jo nostaa elämän iltarusko purppuraista lievettänsä. Jo hymyilee -tulevan elämän hämärä. Riuttalan ranta on valkeana lummekukista. -Aalloista nousee sotka ja laulaa ne onnenkukiksi, rakkaudenkukiksi ja -uskollisuudenkukiksi. Riuttalan Helga katkaisee kukan ja tuo sen ja -suutelon hänelle, avaa hänelle sylinsä ja... - -Kun Harhama heräsi mielikuvistansa kysyi hän äskeistä mielikuvaansa -tarkottaen: "Onko totta, että hulluilla säännöksillä on kielletty -ottamasta sitä, joka on tarjolla? Onko se totta?... Ja pitääkö minun -hulluna totella?..." - -Vastaukseksi hän naurahti ja lausui: - --- "Niin. Se on totta... _Ihmiset_ ovat niin sanoneet." - -Ja hän naurahti ja jatkoi: - --- "Hullutuksia!... Jona päivänä ottaa onnesta kiini, avautuu kaikki -sen antimet ja aarteet... jotka nyt soluvat sivu suun, muiden suihin." - -Ja Harhama mietti mielikuviansa. Ne olivat kauniit. Onni kiilsi -urpuna niiden joka oksanpäässä. - --- "Miksi en sitä ottaisi?" -- mutisi hän. - -Eräänä päivänä löysi rouva Esempio pöydältä Harhaman vaskisormuksen, -Tamara Ivanowna Kasanskajan lahjoittaman kirotun sormuksen, jolla -hänet oli vihitty ja jota hän säilytti, kuten oli luvannut. Hän -katseli sitä, pani sen sormeensa ja lausui leikillä: - --- "Te saatte minut tällä kihlata!" - --- "Hyvä... hyvä", -- naurahti Harhama. Ja sitten hän vaikeni. Koko -häätarusto solui hänen ohitsensa, kuin tuulen ajama sumupallo. Se -pallo hävisi nopeasti ja sen sijalle helähti taas veripunainen -aistipunakukka... - - * * * * * - -Oli yö. Harhama oli nukkunut unelmiensa verkkoon sotkeutuneena ja -aistipunakukan hänen edessänsä tuoksuessa. - -Silloin avasi unien maailma ulapoitansa... Näkymättömät olennot -tekivät tehtäviänsä. - -Kun Harhama nukkui, hulmahti Perkele hämähäkistä, katseli häntä -tulivaippa hartioilla ja puhui: - --- "Mies uneksii jo valveilla... Hän näkyy himoitsevan sitä hedelmää, -jota ihmiset kodiksi sanovat... Se on: Hän ei uskalla suoraan sanoa, -mitä hän kodista himoitsee... Se raukka ei uskalla sanoa, että hän -himoitsee aistillisuuden ihanaa kukkaa..." - -Hän keskeytti, käveli ylpeänä edestakaisin, kutsui kolme -palvelijaansa: Herve-neidon ja hänen soutajansa, Iilan ja Ootin, ja -puhui heille, Harhamaa osottaen: - --- "Hän himoitsee kotia, jonka akkunalla kukkii talvenkukka: -veripunainen aistipunakukka... Jehovan kielletyn puun oksat notkuvat -semmoisten hedelmien painosta enimmin... Näyttäkää niiden ihanuus -hänelle, sillä se raukka vielä arkailee... Se ei uskalla tahtoa, -mitä hän _tahtoo_, vaan on muuta tahtovinansa. Se ei uskalla sanoa, -että hän ei himoitse kotia muuksi, kuin maljaksi, josta syödä -sitä hedelmää, jonka häneltä on Jehova kieltänyt... Hän himoitsee -aistipunakukkaa. Näyttäkää hänelle se _malja_ Jehovan kielletyn puun -oksalta, niin aistipunakukka menee hedelmämaljan mukana..." - --- "Me näytämme hänelle sen maljan ihanuuden ja siihen kätketyn -hedelmän herkullisuuden. Hän on heräävä kohta vaimo vierellänsä, -kuin Aadam Jehovan unesta, kun hän tapasi Eevan... Jehovan kielletty -puu hohtaa hänelle kohta punaisena talvenkukista: veripunaisista -aistipunakukista", -- lupasivat enkelit. Perkele selitti edelleen: - --- "Ihmisten unelmat ovat _himoa_, ja niistäpä ohjaksista minä heitä -johdan... Ne ohjakset eivät katkea. Yöllä ne käyvät unen, päivällä -unelman nimellä... Sitokaa hänet unilla kiini kiellettyyn puuhun." - --- "Hän on siihen takertuva, kuin perho tulen väriin", -- lupasivat -enkelit. Perkele koski Harhamaan, pani häneen unen ja lausui -enkeleille: - --- "Kun eivät unelmat riitä, käyttäkää unia apuna..." - -Perkele poistui jättäen Harhaman unet ohjaksiksi enkeleille... Alkoi -kulku... Enkelit ohjasivat Harhamaa kauneiden kuvien ohi: - -Kulkua johtaa Herve-neito, Perkeleen kaunis enkeli. Hän kulkee -kosiomiehenä siellä, missä rakkaus on luvaton, lempi laiton... -Hän solmiaa salaiset liitot... purkaa avioliitot... kehittää -aviorikokset, kuin kukan nupusta, kesän keväästä... Hän koristaa -kuutamokohtaukset... värjää niissä maat hopeilla, taivaat punalla, -tulevaisuuden kukanväreillä... Hän kuvaa onnenkuplat ikuisiksi... -lemmen aina yltyväksi... rohkaisee epäilijää... punaa sen silmissä -uskollisuuden ainaiseksi... kuvaa sylin taivaaksi... suudelman -autuudeksi... Hän ohjaa Aare-linnun oikean parin luo, kun se lentää -aistipunakukka nokassa... - -Hän katkoo kaiken luvatun poikki... kultaa kielletyn pettävällä... -haihtuvalla... häviävällä... koristaa kuplilla luvattoman... Hän -loihtii kauniiksi ruman... Hän nostaa arimmat helmat... näyttää -ikävöidyimmät ihanat... Hän menee takuuseen kaikesta pettävästä ja -itse hävittää takaamansa... Hän johtaa ihmiset perhoina tuleen... vie -ne Harhasaareen huumautumaan... - -Harhaman uni alkaa: Kaksi enkeliä, Iila ja Ooti, käyvät airoihin -käsiksi, pukuna hieman hämyä, vyötäisillä värinauha, tukka aaltoina -olkapäillä... Pohe on pehmeä... huuli on marjaa... hipiä hekkumaa... -silmä suloa... katse kauneinta kiehdettä... povi puhdasta impeyttä... -kaikki herkkuisaa, kuin mesi... He soutavat kaikkien niiden -venettä, joiden matka on luvaton, kun he kulkevat lemmen teitä... -tai lähettävät he joutsenet venettä vetämään, silloin kun on kulku -selvä... He tuntevat kaikki karit... tietävät salaiset ulapat... -maireimmat lymyrannat... He tietävät, missä käki kauneimmin kukkuu... -missä on kukka huumaavin... sammal pehmoisin... lymy rauhaisin... -varjo vilpoisin... valo raukaisevin... He soutavat kaikki sinne, -missä suudelma on suloisin... missä nainen heltyy hellimmäksi... -mies unohtaa kaiken... myö maailman hymystä... vaihtaa taivaat -syleilyihin... He soutavat luvattoman lemmen soutajat Harhasaaren -valkamiin Herven perääpitäessä... - -Iila ja Ooti ovat Perkeleen veneväkeä, jotka soutavat luvattoman -lemmen tiellä kulkijoita, vieden ne Harhasaaren satamoihin... - -Harhama näkee edelleen unta: Harhasaaren sadat lahdelmat aukenevat, -onnensatama jokaisessa, rannikot kukkamaina... Vene laskee yhteen -niistä. Sen rantavedet ovat lumpeikkoina, jotka on kylvetty -kukilla... saaret ovat laulua... vedenselät säveleitä... syvyydet -rannan kuvia... taivas sinisorsan sulkien sineä... - -Mutta lahdelman perällä on pienoinen _koti_, rannan pikku -kielekkeellä, veden liepeiden rajalla. Se kiehtoo, Herve-neidon -lumoamana, siellä kukkana, kuin palsami armaan akkunassa... kaiho -tytön silmässä... puna poskessa... kainous mielessä... Se kutsuu -herkullisena, kuin nisä neidon povella... hehku huulella... lämpö -rinnassa... nuoruus pehmoisilla uumenilla... Se houkuttelee -rauhallansa, kuin syli lämmöllä... lempi lupaamallansa onnella... -luvaton rakkaus salaisuudellansa... kaunis tyttö laulullansa... - -Vene viiltää vettä, kuin kaunis kaiku kuutamoa... Jo laskee se -_kodin_ rantaa kohti... Harhama saapuu sinne, kuin onnen avattuun -syliin... Herve-neidon käskystä koristuu kaikki kukkiinsa, kuin tyttö -punastuessaan... Rauha ripsehtii kartanolla... heloittaa siellä, kuin -kukkanen metsän povella, jonne ei tuuli koskaan pääse... Polut ovat, -kuin kotipellon pientareita, joilla on lapsena iloinnut... Siellä on -siimes suloa, valo vedenvälkettä. - -Herve-neito hymyilee Harhamalle: -- "Onko Jehova kieltänyt sinua -tänne kulkemasta?... Eihän se voi olla totta?" - -Iila ja Ooti eivät odota vastausta... He näkevät sen sanomatta... -Airo ottaa veteen, kuin ujon lempijän huuli ottaa tytön huuleen -ensi kertaa suudellessa... Vene leikkaa veden pintaa hiljaa, kuin -valo pimeyttä... Kotiranta avautuu armaana sylinä ja ottaa veneen -vastaan... - -Uni jatkuu: Rannasta lähtevät luvattomat polut... Kaikki ne vievät -sinne, minne kenenkin mieli tekee... Siksi ei kukaan eksy... siksi -tulee jokainen sinne, minne on halunnut... Siksi kulkee jokainen -_harhaan_... ei koskaan oikeaan eksy... - -Herve-neito viittaa Harhamalle ja he nousevat maalle... He nousevat -_kotirannalle_... - -Herve-neidon käskystä näyttää kaikki siltä, minkälaista on -himoinnut... näyttää sadasti sitä kauniimmalta... Siksi ei kukaan -tunne pettyneensä... luulee saavansa paremman, kuin uneksi... Siksi -ei kukaan saa sitä, mitä uneksi: jokainen saa olematonta... - -Herve-neito vie Harhaman etemmä, näyttää hänelle kodin helyjä... -uneksittuja koruja, ensin vähemmät sitten enemmät... Hän tietää, mikä -on kaikkien unien kukka, kun mies _kotia_ kaipaa... - -Portaikko on kukilla koristettu, kokonaan köynnösten sisällä... -Keskellä on kaunis kannel havuseppeleen sisällä, sananjalka -laakerina... Herve-neito osottaa sitä hymyellen: - --- "Se on sinun suuri kanteleesi, jolla soittelet suuren laulusi -kodin rauhassa ja sen kunniaksi..." - -Mutta kanteleen kielellä hyppelehtää sävel arkana... hohtaa -veripunaisena... Se on aistipunakukka... - -Harhama ihastuu: Teos tuntuu jo vuotavan virtana kanteleenkielistä... -Se nousee kodin rauhasta, kuin kukkapensas kukkamaasta, himmentäen -kaikki toiset... Hän ihastuu jo kodin portaikon näköön... Hän -ihastuu sitäkin enemmän, kun hän on huomannut siellä jotakin, -jonka Herve-neito jätti hänelle osottamatta: Hän on huomannut -aistipunakukan hienoa hajua... - -Herve-neito tietää, mitä on sanoin selitettävä... mikä on selvä -selittämättä... - -Mutta kodin portaikon edessä seisoo ijankaikkisesti Perkeleen enkeli, -kaunis Riile-neiti, aistillisuus pukimina, hekkuma hipiänä. Hän -puhaltaa tulijan silmiin aistillisuuden sumua... Sillä sokaisee -hän silmät, tekee rakkauden sokeaksi muulle, kuin sille, mitä on -himoinnut... Sillä tekee hän aistit herkiksi... terottaa silmän -näkemään talven kukan, kaikkien vuodenaikojen kukan: veripunaisen -aistipunakukan. Sillä huumaa hän korvat kuuroiksi muulle, kuin -sille, jota on halunnut kuulla: lemmen kuhertelulle, aistillisuuden -kuiskailuille... Siksi on rakkaus kuuro kuultavalle, tarkka-kuuloinen -sille, jota ei sanoin sanota... jota sanotaan silmällä... hymyllä... -hiuksella... korulla... helyllä... hipiällä... rinnalla... -hymähdyksellä... kauniilla helmalla ja somalla sukkanauhalla... - -Riile-neiti tekee tehtävänsä... Harhama on jo sokea... Hän näkee -näkemättömän... Hän on kuuro... Hän kuulee kuulemattoman... Hän -näkee vaan yhden, kuulee yhden: veripunaisen aistipunakukan... Se -soi kanteleen kielellä säveleenä... arkailee siinä, kuin katse -helman heilahteessa, tytön mieli sormuksessa, kun sen kulta kihlana -hohtaa... Se näkyy unelmana... hienona himona... hipiän hajuna... -onnen puna-utuna... Sen on tuonut siihen Aare-lintu aistitemppelin -alttarilta, Tuulan hoitamasta aistipunakukasta. - -Mutta ennen kun he astuvat sisälle, pudottaa Herve-neito kuihtuvan -kukkasen portaikon eteen... Hän pudottaa sen kodin puhtauden -suojaksi... vaimon uskollisuuden vartijaksi... kotilieden -turvaajaksi... Viettelys ei voi taloon tulla... uskottomuus ei voi -sinne päästä, ei petos, ei vilppi hiipiä, kun on kuihtuva kukka -vartijana... muurina... varustuksena... Se on Herve-neidon suuri -lahja... sen takuu lupaamistansa... varmuus, että kaikki on kotona -ijäti _pyhää_... puhdasta... rehellistä... uskollista... - -Harhama ihastuu: Kodin onni on kevään kukkamaata... Herve-neito -hymyilee: - --- "Tämän tahtoo Jehova sinulta kieltää joutavilla säännöillänsä..." - -Harhama huomaa hänen totta puhuvan... - -Uni jatkuu: Herve-neito vie Harhaman sisälle, pienen portaikon -lävitse... Mutta ennen sisälle astumista pudottaa hän kynnyksen eteen -pienoisen vesipisaran, puristaen sen torakukasta... Siksi ei pääse -kiista kotiin... Vesipisara on vartijana, valvojana, sovun aarreaitan -suojaajana, sen lukkona, salpana ja ovena... Siksi kun se kuivuu, on -kaikki hyvin kotona... - -He astuvat sisälle. Siellä on kannel odottamassa, valmis seppele -vierellä... Kielestä vuotavat runot, miltei niihin koskematta... Onni -odottaa siellä, kuin tyttö kosijaansa... kosittu kihloja... kihlattu -morsiuspukua ja häitä... Siellä ei sorahda soraääni... Työrauha on -ainainen, armas, lempeä, houkutteleva... Se odottaa, kuin kypsynyt -kohtu osaansa... emi heteen antimia... neito miestä... oikea vaimo -lasta... Siellä istuu uskollinen vaimo työtä tekevän vierellä... sen -apuna... tukena... toverina... Se istuu sen illan ilona... päivän -lauluna... ajan rattona... rohkaisijana... tukijana... ystävänä... Se -tekee miehensä apuna työtä, kuin kukka vartensa apuna... Se somistaa -kotia, kuin väri kukkaa, kukkii itse sen koreutena, kuin marja -mäellä, kukka nurmella... Se jakaa surut tasan miehen kanssa, ottaa -iloista osansa ja enentää ne omillansa... Se on kodin hyvä henki... -sen ylpeys ja ilo. - -Ja huoneen keskellä, runokanteleen ja työpöydän vierellä on kodin -alttari: siro pikkuinen jalusta, jolla on pienoinen hopeamalja... Se -on kotiliesi... Siinä palaa ainainen puhdas tuli, hohtaen kirkkaana -kukkana keskellä kotia... Vaimo vaalii sen tulta... hoitaa sen liekin -puhtautta... kirkastaa hopeamaljan, ettei sitä pilkku tahraa... Siksi -ei ole kotona petturuutta... - -Harhama ihastuu. Hän ihastuu muustakin, kuin kanteleesta -ja kotiliedestä: Hän huomaa kodissa tuoksuvan veripunaisen -aistipunakukan, joka kukkii talvellakin, eikä koskaan lakastu... Se -kukkii veripunaisena kotilieden liekinpäässä... Se lepattaa siinä -somana... perhosena... pikku liekkinä sirona... punertavana... Se -tuoksuu työnrauhasta... Se heloittaa hopeamaljan hopeasta... - -Ja kotilieden vierellä seisoo aina näkymätönnä Perkeleen enkeli -Aala. Hän hoitaa yöt ja päivät sen liekinpäässä hohtavaa kukkaa: -aistipunakukkaa, vaalii sen veripunaista väriä... Siksi ei se -koskaan lakastu... ei koskaan kuihdu... ei ikinä tuoksuansa muuta, -ei väriänsä muuta... Siksi on se talvenkukka, kesän-, syksyn-, -keväänkukka... Hän puhaltaa siihen aina uuden herkullisen tuoksun... -kiehtovan värin... houkutuksen... himon armaimmat herkut ja silmän -hienoimmat lumeet... - -Mutta kukan on tuonut Aare-lintu aistitemppelin alttarilta... Se on -Tuulan kaunis kukka... Aala vaan hoitaa sitä kotilieden liekinpäässä -kukkiessa... - -Mutta _nähden nähdä_ on kotilieden luona vaimo vaalijana. Sen syli -on aina avoinna, aina lämminnä. Siinä on lepo työssä väsyneelle... -Siihenkin on pudonnut aistillisuuden kukan korea lehti... Se hohtaa -helmassa niin somasti... Sen sirottaa sinne Aare-lintu, joka hetki -uuden lehden... Vaimon käsi on aina puhdas, se puhdistaa kodista -tomut, silittää miehen otsalta rypyt... Ja kädessäkin on talven -kukka, aistillisuuden veripunainen... Vaimon mieli on aina kepeä. Se -poistaa elämänhuolet... Siitäkin tuoksahtaa talven kukkasen tuoksu... -veripunaisen aistipunakukan armas lemu... Sen lemun tuo siihen -Aare-lintu. - -Herve-neito hymyilee Harhamalle: - --- "Eihän voi olla, että Jehova sinulta tätä kadehtisi ja siksi -kieltäisi?... Hänhän on -- sanotaan -- rakkaus?..." - -Sitten nostaa hän toisia kodin liepeitä, näyttää uusia näkyjä: -Kodinrauhassa on työ sujunut... Kaikki on kulkenut, kuin kirkkovene -vesillä... Kanteleen kielestä heruvat runohelmet... Ne kohoutuvat -teoksen sivuiksi... sivut niteiksi... muuttuvat valkeiksi -linnuiksi... lentävät kauvas pois kotoa, seppeleitä noutamaan... -Vaimo siunaa niiden lähdön, hoidellen kotiliettä, vaalien työnrauhaa, -virkistellen miehen mieltä, ja puhallellen pois sen suruja... -Harhama tuntee sen puhalluksen... Siitä tuoksahtaa veripunaisen -aistipunakukan ihana tuoksu... Siinäkin kukkii talven kukka... -Kodissa kukkii ikuinen kukka... - --- "Tätähän _ei_ voi Jehova turhilla säännöillä kieltää", -- hymyilee -Herve-neito. - -Harhama ihastuu unessa. Hän ei enää säännöistä suurta välitä... - -Herve-neito nostaa uusia liepeitään, näyttää niiden alta kotia. Aika -on kulunut: Lapsi lepertelee lattialla... Se kietoo pienoiset kätensä -isän kaulaan... Vuodet kuluvat: Lapsi kukkii kodin ilona, isän -toivona, tulevaisuutena, elämän sisältönä, sen jatkona... - -Kuluu vielä vuosi: Lapsi kantaa kotiin kukkia... täysiä -marjatuohkosia... Hän tulee kotiin koulusta, poski punehtuneena, -mieli kevät-ilona... Hän on kodille, kuin väri kukalle, perhonen -kukkamaalle, kiuru ja pääskynen keväälle... - -Vuodet kuluvat: Lapsi tuo kunniaa kotiin... Valkeat linnut palaavat -seppele kunkin nokassa... Kodin onni on täydellinen... - --- "Voisitko luopua tästä, jos sinua kieltäisin _minä_?" -- hymyilee -Herve-neito Harhamalle. - -Harhama ihastuu unessa... Talven veripunainen kukka kukkii -kaikkialla... sominna kotilieden liekinpäässä... Se näyttää niin -ihanalta... herkulliselta... houkuttelevalta... Se lupaa vähintään -Jumalan onnen... Ja Aala-neito seisoo yhäti sen vierellä, hoidellen -sitä, vaalien sitä, kuin tyttö kauneuttansa, rakastavat välistänsä -hyvää sopua... - -Herve-neito vie Harhaman sisemmä. Hän nostaa kodin ihanimpaa -lievettä... nostaa sen arimmat aarteet... Hän vie hänet sinne, -missä veripunainen aistipunakukka kukkii kaikkein kauneimpana... -huumaavana... salaperäisenä... herkullisena... Hän vie hänet sinne, -jossa odottaa uneksittu... Hän vie hänet vaimon vuoteen viereen... - -Mutta ennen kun he astuvat sisälle, viittaa Herve Uura-neidolle, joka -vartioi ijäti vaimon huoneen ovella, ettei _vieras_ sinne pääse, ei -yritä... Hän lypsää rinnastansa joka ilta pisaran maitoa kynnyksen -alle, makuuhuoneen vartijaksi... sen suojamuuriksi... Se maito on -himon herkkua... Sen tuntee ohikulkija... Se tuntee sen ja sulaa... -ja juopuu... ja päihtyy... ja huumautuu... ja muuttuu pedoksi, jonka -saaliina on vaimo, sen makuuhuone metsästysmaana... - -Siksi on se huone niin _turvattu _... Siksi ei sinne vieras yritä... -Siksi kukkii siellä veripunainen aistipunakukka yhden ainoan -iloksi... suloksi... onneksi... nautinnoksi... Siksi on vaimon huone -kodin kaikkeinpyhin... - -Uni jatkuu: Harhaman sielun kaikki kielet soivat. Kaikki hermot -ovat ansana... kaikki mietteet perhosena, jonka kukkana on -aistipunakukka... kaikki ajatukset värisevät värinä, jonka -houkuttimena on talven kukka... kaikki aistit ovat hereillä... -valvovat petona... tuntevat veripunaisen ihanan tuoksun... - -Jo avautuu kodin kaikkeinpyhimmän ovi... Siellä on hekkuma -hämynä... uudin on vienona värinä... siellä kukkii veripunainen -aistipunakukka, lehtinä herkullisuus... värinä himojen ruoho... Se -kukkii niin surullisena... kainona... viattomana... autuaana... -ihanana... onnen-utuna... Sen tuoksu on huumetta... Sen kaikki on -selittämätöntä... tutkimatonta... näkymätöntä... - --- "Voisitko olla sisälle astumatta, vaikka sinua kuka kieltäisi?" -- -hymyilee Herve-neito. - -He astuvat sisälle. Harhama ei kuulisi enää kenenkään ääntä... ei -_Hänenkään_... - -Herve-neito nostaa viimeistä lievettä... Hän nostaa arimman uutimen -reunaa... Hän näyttää elämän hameenhelmaa... nostaa sitä... näyttää -elämän sukkanauhaa... sitten sen utuhelmoja... Hän nostaa elämän -viimeistä lievettä... Sen takana nukkuu _vaimo_... Povi nousee -huounnasta... rinta elämänhalusta... nisä on pieni punehtuma... -Veripunainen kukka avaa armaimpansa... Harhamassa värisevät kaikki -värit... Hän riutuu aistipunakukan väreihin... sen tuoksuun... sen -hehkuun... sen tarjoamaan iki-onneen... - --- "Sinä päivänä, jona rohkaiset itsesi, on sinulla kaikki tämä... -Sinä päivänä tulet, kuin Jehova tuntemaan _onnen,"_ -- hymyilee -Herve-neito... - -Harhama värisi ja tavotti _kotia _... kukkinensa... Hän _tahtoi_ sen -saada ja _ottaa_... - -Herve-neito poistui. Uni loppui. Harhaman entinen elämä sammui ja -raukesi aistipunakukan armaaseen väriin... - - * * * * * - -Hvii-uu-uu, vinkui myrsky, lumi tuprusi sakeana pyrynä sen käsissä -ja rätisevä pakkanen riehui myrskyn seassa, ulvoen, kuin raivokoira -kalikkasateessa. Rouva Esempio kulki jalkaisin, valkoraitaiseen -tyttöaikuiseensa pukuun puettuna, kylätiellä, kahlaten vaivaloisesti -lumen läpi. - -Hvii-uu-uu, vihelsi taas myrsky, sieppasi kokonaisen kinoksen lunta -ja tupruutti sen kulkijan silmille raivostuneena. Kulkijaa tuskin -voi erottaa muutaman metrin päästä, riehuvasta lumituprusta. Puiden -latvat huiskivat vimmatusti ja hienot puut taipuivat vitsoina maahan -asti. Mutta vallaton myrsky siitä yltyi ja riemastui ja raivosi yhä -hillittömämmin. - -Vihdoinkin pääsi rouva Esempio Valkamalan pihalle. Siellä tempoi -myrsky mustaa savua savutorvesta, pudisteli ja vatvoi sen repaleiksi -ja tupruutti lumen seassa tulijan kasvoille. Sitten tempasi se -kartanolta varpusparven ja pyöritteli sitä hetken sakeassa pyryssä, -heilutteli edestakaisin ja päästi lopulta sen pakoon pyrähtämään. - -Kun tulija avasi Harhaman huoneen oven, kiskaisi suuttunut myrsky sen -hänen kädestänsä ja paiskasi seinään. Sitten tempasi se uunista tulta -ja savutorveen nousevaa savua niin rajusti, että tuli hulmahti uunin -suusta. Hviu-hviu! -- vinkui se yhä rajummin, kun rouva Esempio pääsi -huoneeseen ja ovi sulettiin. - --- "En tahtonut päästä mitenkään... Mutta minun tuli ikävä yksin... -Hyi, minkälainen ilma!" -- lausui tulija riisuessaan lumista -takkiansa Myrskyn voima yhä lisääntyi ulkona. Kohta oli pilkkosen -pimeä. Ilta kuluu. Päivä kirmaa iltaruskoinensa vinhaa vauhtia länttä -kohti ja pimeä yö syöksyy sen jälestä, pauhaten idästä myrskyn sekaan -mustana aaveena. Vanha mummo lukee iltarukouksensa, rykii ilkeän -yskimisensä, huokaa hohhoinsa ja laskee levolle. - -Mutta yhä yltyy myrsky. Se ulvoo nurkissa ja riehuu tammenlatvoissa, -jotka huiskivat ja huutavat sen käsissä. Pakkanen raivostuu myrskyn -vimmasta ja alkaa räiskyä seinissä ja salvoimissa... - -Hviu-hviu-uuu, kuuluu myrskyn ainainen vihellys pakkasen rätinän -seasta. - -Mutta Harhaman huoneessa on taas hiljaisuus. Puhe on katkennut. Se -on koko illan kieppunut sen yhden hiilen ympärillä. Tuntuu kuin -molemmat puhujat olisivat pysähtyneet hetkeksi kuulemaan myrskyn ja -pakkasen valtaavaa leikkiä ja tekemään lopullisen päätöksensä. Ja -yhä raivoisammin huutaa myrsky ikäänkuin odotuksesta kiukustuneena -ja pakkanen puristaa viimeisetkin voimansa, kilpaillen myrskyn -kanssa. Ja myrskyn henkäyksessä tuntuu aistipunakukan tuoksu. Lopulta -katkaisee rouva Esempio äänettömyyden lausuen päättävästi: - --- "Niin, herra Harhama! Ottakaa nyt sitten minut ja rakastakaa ja -minä olen Teille kuolemaani asti uskollinen, kuin koira. Mutta Teidän -täytyy kunniasanalla luvata, että vaikka mitä tulisi, Te ette hylkää -minua, ettekä poistu rinnaltani. Lupaatteko? Annatteko kunniasananne?" - -Harhamasta tuntui että teoksen kohtalo oli nyt kysymyksessä. -Hän valmistautui sitä ratkaisemaan nopeasti, kuin tavottaen ohi -lentävää aistipunakukkaa. Hän mietti silmänräpäyksen ajan ja muisti -vaistomaisesti munkki Pietarin. Hän katsahti nurkkaan, juuri -kuin häntä hakien sieltä, siltä paikalta huoneessa, missä hänen -kammiossansa riippui jumalankuva. Mutta siellä huomasi hän verkkoonsa -kuivettuneen hämähäkin. Se puhui hänelle kohtalollansa: "Tämä on -sinunkin kohtalosi. Elä aikasi! Kohta on se myöhä!... Hautausmaalla -eivät kypsy onnen-omenat..." - -Myrsky vihelsi vimmatusti, pakkanen paukkui. Unelmat ja unet -levittivät antimiansa. Ne osottivat kodin rauhaa, perhettä: lapsia, -kodinonnea. Ne sanoivat: "Lorua! Älä usko lorua! Kun otat osasi -elämästä, tunnet kuin Jumala onnen." -- Hän teki päätöksensä ja -lausui: - --- "Minä annan kunniasanani ja otan Teidät vaimokseni..." - -Hviu-uu! Pau! -- raivosivat myrsky ja pakkanen, ja hämähäkin verkko -hulmusi niiden muassa. Päivä karkasi yhä kauvemmaksi läntisen -taivaanrannan taakse, kuin olisi pimeä yö ajanut sitä takaa, vinkuva -myrsky ruoskana kädessä... - -Sitten paloi lamppu rauhallisena. Talvenpituiset mietteet olivat -laskeneet siipensä alas, raukeina, väsyneinä, onnellisina, kun -olivat ehtineet ikävöidyille perille. Mieliteot raukesivat uniinsa, -tyytyväisinä, kuin lapsi kun äidin ikävöity rinta on vihdoinkin -suussa. Kaikki raukesi, kuin nukkuvan lapsen itku. - -Ainoastaan aistipunakukka eli ja kukki... - -Yö valuu ulkona mustana virtana, pauhaa koskena päivän perästä. -Sisällä istuu rauha oksallansa. Elämä kirkastuu. Se avaa aarteitansa, -hymyillen herttaisena. Se kuiskailee salojansa, vilkuttelee -kätköjänsä... se levittelee armaimpia antimiansa utuisille -asettiinille... Se värjää utunsa ihaniksi, loihtii sumunsa muka käsin -pideltäviksi... näköhäiriöt se muuttaa muka todellisiksi, onnen -ikuiseksi, nautinnot ainaisiksi... - -Se tarjoo aistipunakukkaa... - -Kello naksuttelee, aika soluu, puhe raukeaa joskus. Hiljaisuus hiipii -huoneeseen... Onni sirkuttelee sirkkana seinänraossa... - -Se kukkii veripunakukkana... - -Ulkona ulisee myrsky... sisällä muuttuu sen ulina hääviulujen -soitoksi. Varjot tanssivat, valot karkeloivat... - -Niiden käsissä on aistipunakukka... - -Puhe alkaa... alkaa ja katkeaa... Onnen sirkka sirkuttaa -kuuluvammin... Elämän tarut muuttuvat ihanammiksi, utu pysyvämmäksi, -onni käsin saatavaksi... Kukan valo näyttää kestävältä, suudelma -iki-unelta, uskollisuus vuorenlujalta... - -Ja uskollisuuden huipulla kukkii taas aistipunakukka... - -Yö soluu... Puhutaan elämänkysymyksestä... elämästä yleensä... -nykyisyydestä ja tulevaisuudesta... - -Mutta tulevaisuuttakin koristaa aistipunakukka. - - * * * * * - -Ajanvirrat valuvat tasaisina, pysyen aina omissa uomissansa. Elämä -kulkee kuplina sen pinnalla. - -On kulunut aikaa vähäisen. - -Tuulet tanssivat tanssejansa, tyynet levittelevät liinojansa. Kuu -viskoo öisin kuutamovaippojansa hangelle, päivin valkenevat niillä -auringon valoliinat. Elämä kulki kulkuansa suikkelehtaen luonnon -suuren karkelon seassa. - -Kerran rouva Esempio riisui kepeän kesäpuseron yltänsä. Paidan reunus -solahti ulos ja hän kysyi Harhamalta viattomasti kuin lapsi, joka -ihailee omaa kuvaansa, tai kuin tyttö, joka katsoo kukkiansa: - --- "Katsokaa! Eikö minulla ole kauniit rinnat?" - -Harhaman jokainen jäsen vavahti. Rouva Esempiolla oli ruskea, -puolipyöreä luoma toisen rinnanpään ympärillä... Hän muisti vanhaa -ennustusta, mutta muisti sitä, kuin himmeää unta. - -Lamppu tuikahti sammuksiin ja joku elämän osa sammui sen mukana... - - - - -Kaksi aatelia. - - - Elämä on Jumalan jauhinkivi... - -Talven puhtaille lumille laski pakkasen hohde, sisällä helotti kodin -lempeä rauha, Saunasavu nousi suorana taivaan tummaa kupulakea -kohti. Kuurainen havu seisoi hiljaisena hopeoissansa. Se koreili, -kuin morsian, jääripsissänsä, oksat punatulkuilla siroteltuina, -urvut helmiksi jäätyneinä. Kuusi torkkui valkeana lumipaineesta. -Päivänsäteet kisailivat sukkajalassa, hangilla kimaltelevissa -pakkasensilmissä. Ei narahda kaivonvinttikään, ei puhalla -pakkasenviima. Se on kodin paivänrauhaa... - -Ilta joutuu. Päivä laskee äänetönnä läntisen taivaanrannan käyrälle -ääriviivalle. Äänetönnä uppoaa se avaruudenrannan alle. Taivaanreuna -hymähtää hiljaa ruskoiseksi, punehtuu punehtumistansa, kunnes taas -kelmenee. Hiljainen hämärä hiipii päivän sukkajalkojen säteiden -äskeisille kisakentille, häilähtää nurkissa, hymähtää metsässä. Alkaa -kodin iltarauha... - -Sisällä on tyyntä, liedessä lämmintä, povissa puhdasta, mielissä -rauhallista. Levollisena palaa nikkelilamppu, tuntuu työn tuoksu -ja tuulahtaa _kodin_ henki. Vaimo hoitaa kukkiansa: uskollisuutta, -puhtautta, kodinrauhaa, työhalua ja miehen mielen reippautta. -Äänettöminä etsivät vanhan mummon sukkapuikot neyleensilmiä. Lattia -on valkea, mielet hartaat, vaimo lempeä ja mies rauhallinen... - -Ainoastaan sirkka laulaa kiukaan kolossa. - -Se on kodin puhdetöiden rauhaa... - - * * * * * - -Mutta Harhama oli jo ehtinyt käpertyä tarvaalaiseksi -joukko-ihmiseksi, riippuen samalla kumouksen joukossa ja kumarrellen -maailmankurjuutta. - -Kodin suuressa rauhassa heräsi hänessä taas työhalu. Ensi töiksensä -hän kaiveli riitojen syitä. Mutta hänen henkinen viettinsä, mietintö, -ohjasi hänet niitä etsimään menneisyyden lovista, eikä elämästä. Hän -mietti niitä itse ja kokoili muististansa kansansa viime aikojen -muistoja, kuin sukan neuloja silmiä. Hän tutki niitä kirjoista. -Menneiden päivien tapahtumat kulkivat silloin vuolaana virtana -hänen ohitsensa. Hän itse suurenteli mielikuvissansa ne tapaukset -vettenpauhuksi, joka häntä huumasi, takoi, vei mukanansa. Uuden -ajan alkavien joukkotunteiden voimakkaat ensi hyrskyt muovaelivat -mielen ja löivät siihen ensi arpensa. Menneisyyden vaikutelmat, sen -tapaukset nousivat historian kätköistä, kuin kuolleet haudasta ja -alkoivat vaikutelmillansa luoda ihmistä kilpaa nykyisyyden melskeiden -kanssa. - -Kuolleet nousevat haudoistansa Jumalan käskystä, elävien elämän -ohjaajiksi. Äänettöminä ryhtyvät ne tekemään Jumalan töitä ihmisessä. -Näkymättömät voimat painavat Hänen palkeitansa, pitelevät Hänen -pihtejänsä ja takovat ihmistä Hänen takeenansa. - -Suuri on Hän, Hän on voimallinen ja tutkimaton. Työväkensä Hän laskee -levolle haudan rauhaan, eikä kumminkaan niiden työpäivä koskaan lopu, -eivätkä ne hetkeksikään raatamasta lakkaa... - -Nuoruuden aikoina oli historia ollut kerran Harhaman lempiaine, ei -yksityiskohdissa, vaan suurissa piirteissä, varsinkin sen harmaa -muinaisuus. Nyt selaili hän taas sen tutulta tuoksahtavia lehtiä. -Hän sieppasi sieltä kuivan tosiasian, puhalsi kuolleisiin tapauksiin -hengen ja muodosteli niistä oman mielikuvituksensa vallattomia, -kiehtovia kuvia, tarttuen itse niiden kiehteiden näkymättömiin -satimiin. Ja kaikkea tutkittavaansa katseli hän sen ihmisen silmillä, -johon hänet oli käpristänyt pikku Irmas ja myöhemmin joukkoihmisen -riidat. - - * * * * * - -Kasakka ilmestyi historian kirkkaalle taivaanlaelle. Se ilmestyi -sinne, kuin päivänkangastus ja hohtava salama hehkui kasakan -piikinpäässä punaisena kukkana... - -Suomessa vavahti silloin väki. Mies seisoi sanattomana ja vaimo repi -tukkaansa epätoivoisena. Tytär katsoi isäänsä ja poika äitiinsä ja -lattialla leikkivä lapsi keskeytti leikkinsä hämmästyneenä... - --- "Kasakka!" -- lausuivat kaikki hämmästyneinä... - --- "Kasakka!" -- sopersi lapsi lattialla. - -Historian kello kävi käyntiänsä. Kansat liikahtelivat sen -rattaina. Ne liikahtelivat hitaasti, nytkähdellen hampaittensa -toisiinsa tarttuessa. Ne mittailivat ihmiskunnan kehitystä, kuin -kello vuorokautta. Ne jakoivat sitä aikakausiin ja itse loivat -jaettavansa... - -Ja suuren kellon jousta veti vireeseen näkymätön käsi... Ja koko -kello kieppui auringon ympäri avaruuden ihmeellisen kellon huimaavana -heilurina... - -Kello kävi, Kasakkakangastus kohosi ylemmä. Suomessa seisoi yhä mies -sanattomana ja vaimo siunasi itseänsä ja kokoili talonsa avaimia. -Lapsi leikki lattialla, mielessä peikonpelko, suussa itku ja sopersi: - --- "Äiti!... Kasakka tulee..." - -Se oli niinä aikoina, jolloin riidan syyt lymyytyivät Suomen soihin. - -Mutta kasakka kohosi ylemmä, lähestyi lähemmä. Se ratsasteli -jo Suomen maita, piikinpää tulipunaisena. Se ilmoitti, että -mahtavan Venäjän Tsaari tahtoo tehdä muutoksia Suomen oikeuksien -perintökirjoihin, muuttaa Suomen kansan oman konnun papereita... - -Silloin tyrmistyi mies, ja vaimo hätäytyi ja lausui: - --- "Joko on meidät Herra hylännyt?" - -Salama oli iskenyt heihin kasakan terävästä piikinpäästä. Kaikki -seisoivat sanattomina. Kasakka jatkoi rauhallisena: - --- "Tsaari käski niin sanoa..." - -Kaikki seisovat vieläkin salaman lyöminä. Ei kukaan tietänyt, mitä -vastata. Silloin astui joukosta esille hinterä mies, Risto Vaarna, ja -lausui kasakalle arvokkaasti: - --- "Sano Tsaarille, että meidän ikivanhat perintökirjamme ovat -Tsaarin itsensä vahvistamat ja hän ei voi niitä muuttaa ilman meidän -suostumustamme. Hän ei voi muuttaa niissä piirtoakaan. Meidän -perintökirjastamme voi Tsaari ainoastaan keskustella ja sopia -kanssamme, mutta ei meitä käskeä. Hän on oman sanansa sitoma." - -Miehet hämmästyivät hinterän Riston rohkeutta ja ihailivat hänen -miehekästä puhettansa. Kasakkakin katseli häntä hölmistyneenä -hevosensa selästä. Hän ei ollut moista ennen kuullut, sillä hänen -maassansa oli kuuliaisuus korkein hyve. Oudostuneena murahti hän: - --- "Tämä on Tsaarin käsky." - -Vaarnan Risto lausui silloin taas joukon puolesta kasakalle: - --- "Maailmassa on kaksi suurta sanaa, joita ei voida rikkoa, jollei -tahdota ottaa peruskiviä pois rakennuksen nurkan alta. Toinen -niistä sanoista on Tsaarin sana, toinen kansan sana. Suomen kansa -on antanut Tsaarille sanansa. Se on sen sanan sanonut kirkoissansa, -Jumalansa alttarin edessä, ja se pitää sanansa pyhänä. Saman Jumalan -edessä ovat Venäjän Tsaarit kansansa puolesta vahvistaneet meidän -perintökirjamme, ja siitä sanasta me kiini pidämme, sillä se on -lähinnä Jumalan sanaa. Sano Tsaarille, että Suomen kansa ei poikkea -velvollisuutensa tieltä." - --- "Hyvä on!" -- vastasi kasakka ja ratsasti pois. Hän ei ollut -ennen kuullut moista puhetta ja ihmetteli hinterän Risto Vaarnan -miehuutta. Harhama oli lukenut suuren lehden historiasta ja käpertyi -Vaarnan Riston ympärille ja katseli jo kaikkea hänessä niin likeltä, -ettei silmä yhtä toisesta erottanut, vaan näki kaiken kokonaisena, -huikaistun silmän valossa. - -Mutta Vaarnan Risto kohosi heti ensimäisiksi kansan vanhinten -joukossa. Kaikki katsoivat häneen ihastuneina, ylpeillen hänestä, -nähden hänessä kansan turvan, sen tulevan suuren johtajan... - -Niinä aikoina johti Suomen kansaa heimovanhus, vanha, viisas ja -varova Tarvas. Hän oli itsetietoiseksi heränneen Suomen kansan -ensimäinen johtaja. Suuri Vipunen oli hänelle kansan valmistanut, -herättänyt sen ja lausunut sen elinsanat. Hän oli kohonnut -kansankuninkaaksi kenenkään korottamatta. Hänen päässänsä säteili se -kruunu, jota ei mikään mahti voi anastaa, ei ottaa: Hänen päässänsä -säteili se kruunu, jonka hohde lähtee sen kantajasta itsestänsä, se -kruunu, joka kasvaa kantajan omasta päästä... - -Hän oli ikänsä taistellut suden sitkeydellä vanhojen Ruotsin -viikinkien jälkeläisten valtaa vastaan, kukistellen niiden vierailun -maihin perustetun vallan viimeistä jäännöstä. Viime mainituita johti -Suomen ja koko maailman viimeinen oikea, suuri viikinki, Rooland -Viik, eli Viikin Rooland. Hän edusti viimeistä viikinkivalloituksen -valtaa, seisoi suuren perinnön hoitajana koko maailman edessä, nähden -jo himmeästi, että hänen osallensa on tuleva harvoille suotu kunnia: -saada seistä suuren vallan viimeisenä kuninkaana, jättää perintö -puhtaana uudelle elämälle, kantaa se historian armottoman tuomarin -eteen, kuolleena kirjoihin merkittäväksi. - -Rooland Viik oli vanhan Tarvaan voimallisin vastustaja. Se kantoi, -samoin kuin hänkin, päässänsä sitä kruunua, joka kasvaa miehen omasta -päästä: sitä kruunua, jonka muodostavat miehelle hänessä omassa -itsessänsä _mies_ ja _ihminen_ yhdessä. Sen kruunun muodostaa neljän -sanan sisältö: _Hän on kansansa paras_. - -Mutta vanhan Tarvaan vierellä seisoi hänellä apuna vanha Aatu Karhu -eli Ruonan Karhu. Hän oli Suomen Mooses, joka seisoi uskonkalliolla, -kädessä Jumalan käskyt ja puhui kansalle, armotta, kuin Mooses -palattuansa Sinain vuorelta, kultaisen vasikan uhritulille. - -Vanha Tarvas oli kasvattanut Suomen suvun miehistä taitavia purje- ja -perämiehiä, sitä päivää varten, jolloin hän onnistuisi kukistamaan -Viikin Roolandin ja karkottamaan hänen miehensä viikinkivaltalaivan -purjeista ja peräsimestä. Kaikki oli hänellä valmiina sen päivän -varalta. Sitten oli tämä suvun suuri johtaja alkanut etsiä itsellensä -seuraajaa. Hän oli sitä varten tutkinut omat poikansa ja koko -kansan pojat. Sitä tehdessä pisti hänen tietäjäsilmäänsä hinterä -Vaarnan Risto ja hän hylkäsi omat poikansa ja valitsi itsellensä -"kuninkaanpojaksi" Riston, jota hän alkoi kasvattaa seuraajaksensa. -Hän itse ravitsi häntä henkensä parhaalla, kuin naarassusi Romulusta. -Kun hän nyt näki valittunsa ensi kertaa astuvan kasakan eteen -puhumaan kansan nimessä ja kuuli hänen miehekkäät sanansa, lankesi -hän polvillensa ja kiitti Jumalaa sanoilla: - --- "Kiitetty ole sinä taivaan ja maan Jumala, joka olet valinnut -minulle oikean vanhimmanpojan oman esikoiseni sijalle, johtamaan -Suomen kansaa. Nyt ei minulta puutu muuta, kuin Simeonin rauha. Suo -sekin minulle, Jumala!" - -Tapauksista tuulahti Harhamaan ihmishenki, sinä suurena, jota hän -janosi. Se houkutteli häntä luoksensa, kuin merivalo pimeässä -purjehtijaa. - --- "Täällähän on miehiä", -- mietti hän, lukiessansa historian, -musteesta vielä kosteaa, lehteä ja takertui lukemansa lehden kosteaan -musteeseen, kuin kärpänen kärpäspaperille. - - * * * * * - -Historian kello kävi. Se veti itse itseänsä käyntiin. Sen jousina oli -kansojen mieliala ja jousien vireeseen vetäjänä ihmiskunnan mieliala, -jota taas veti salainen voima. - -Kasakka oli mennyt suureen kotimaahansa. Mutta jonkun ajan kuluttua -palasi hän sadan toverinsa kanssa ja heitä johti rautainen päällikkö, -joka kutsui koolle Suomen edusmiehet ja puhui heille: - --- "Te olette väärin käsittäneet Tsaarin tahdon ja allekirjoituksen. -Venäjän Tsaarin ovat asettaneet itsevaltiaaksi Jumala ja Venäjän -bojarit Venäjän kansan nimessä. Se Tsaari _ei siis voi_ ilman -kansansa ja Jumalan lupaa rajottaa valtaansa missään maan kolkassa, -joka on Venäjän miesten verellä ostettu. Muutoin hän rikkoisi -ne ehdot, joilla hän otti itsevaltiuden vastaan, ja pettäisi -'Tsaarinsanan'. Sillä Venäjän Tsaarilla on valta tehdä kaikkea -muuta, paitsi rajottaa omaa, Jumalalta ja Venäjän kansalta saamaansa -itsevaltiutta..." - -Silloin hätäytyi kansa lopullisesti. Salama oli sattunut sen -arimpiin. Vaimo itki ja vapisi, ja mies oli neuvoton, ja lapsi katsoi -avuttomana vanhempiensa silmäin. Hartiat kumartuivat, kuin hallayön -jälkeisenä aamuna. Mies odotti vaimolta lohdutusta ja vaimolla ei -ollut siksi muuta annettavana, kuin epätoivoinen sanoma: - --- "Nyt on kohta kaikki mennyttä. Nyt on Herra meidät hylännyt. Eilen -olimme me vielä vapaita, nyt olemme me orjia..." - -Mutta historian kello kävi käyntiänsä. Kasakkapäällikkö seisoi -kylmänä, kansa hätäytyneenä. Tyyninä pysyivät toki Tarvas ja Ruonan -Karhu. Edellinen seisoi ajatuksissansa, ennustellen, tarkastellen, -tutkien hetkeä. Ainoastaan Ruonan Karhu oli aivan valmis. Hän -seisoi, kuin Mooses kansan edessä, takana faaraon sotavaunut, edessä -Punainenmeri, mutta hän ei hätäillyt. Hän lausui rauhallisena: - --- "Jumalan sana on vahva linna. Vanhurskas astuu siihen rauhallisena -Punaisenmerenkin halki ja hän tulee varjelluksi... Israelin kansa on -siitä todistus. Se on pysynyt Jehovassa pysytellen, vaikka on sadasti -erehtynytkin..." - -Hän puhui tyynenä ja Harhama katseli hänen kuvaansa historian -lehdiltä, kuin munkki Pietaria, tai Moosesta, joka käskee joukkonsa -astua rohkeana Punaisenmeren aaltoloihin... - -Mutta kasakkapäällikkö seisoi rautaisena, odottaen tottelemista... - -Suomen kansa kuunteli hänen puhettaan neuvottomana. Kaikki odottivat -mitä suvun viisas johtaja, vanha Tarvas sanoisi. Vaarnan Ristokin oli -vaiti ja odotti vanhan johtajan tietäjäsanaa, leukaansa nypistellen, -miettien, tarkastellen historian kellon viisarien näyttämää -ajanhetkeä... - -Silloisen Suomen kansan hallitsevina edustajina istuivat vielä -vanhojen viikinkien jälkeläiset, joita johti Rooland Viik. Hän -oivalsi heti, että Tsaarin edustajan sanat, samalla kun ne -hävittäisivät Suomen itsenäisyyden, tekisivät myös lopun lähes -seitsemänsataa viisikymmentä vuotisesta viikinkivallasta Suomessa, -jonka vallan viimeinen edustaja hän silloin oli. Hän nousi ylös ja -puhui arvokkaana ja suurena, kuten suurten viikinkien viimeisen, -puhtaan jälkeläisen tulee tehdä: - --- "Kuninkaan kaaressa ja Kustaa kolmannen laissa on turvattu -Suomen kansan itsehallitsemisoikeus. Ne lait on Venäjän Tsaari -vahvistanut itsensä ja jälkeläistensä puolesta ja Tsaarinsana on -_kuninkaansana_... Siksi lakkaa Tsaarin itsevaltius Rajajoella. Mitä -siihen tulee, että muka Tsaari ei voisi rajottaa valtaansa, niin -pyydän huomauttaa, että kun Tsaari sai itsevaltiuden, niin sai hän -sen _aivan_ rajattomana. Siinä ei ollut sitäkään rajotusta, josta -meille mainittiin, eli että hän muka ei olisi oikeutettu rajottamaan -valtaansa, jopa siitä luopumaankin. Minä ehdotan, että kansan -edustajat pyytävät Tsaarin edustajaa saattamaan tämän Tsaarin tietoon -ja ilmottamaan, että Suomen kansa pitää jyrkästi kiinni niistä -oikeuksista ja siitä vakuutuksesta, jotka Ruotsin kuninkaat ja kansa -ovat ylimuistoisina aikoina aatelille ja kansalle taanneet ja Venäjän -Tsaarit vahvistaneet..." - -Rooland Viik oli puhunut jäykkänä ja ryhdikkäästi. Hän seisoi -kansan eduskunnassa, kuten hänen edustamansa vallan ensimäiset -viikinkijohtajat laivansa peräsimessä, uskollisena ja tietoisena -johtajakutsumuksensa suuruudesta ja siitä tarujen loistavasta -viikinkimaineesta, joka hämäränä punotti jo historian takaisesta -harmaasta muinaisuudesta ja jonka maineen ja vallan viimeisenä -oikeana edustajana hän nyt seisoi koko maailman edessä. Ja itseksensä -hän ajatteli: "Viikinkilaivan peräsimeen tarttui ensimäinen -esi-isämme kunniakkain käsin ja yhtä kunniakkain käsin siitä -peräsimestä luovutaan, jos minä olen se, jonka on historia valinnut -sitä viimeisenä pitelemään." - -Mutta viikinkilaivan miehistö ei ollut koskaan ollut niin heikko, -kuin silloin, eikä myrsky koskaan ennen puhaltanut niin voimakkaista -lähteistä, kuin näinä päivinä, jolloin laivaa johti Viikin Rooland. -Kun hän puheensa jälkeen istuutui, katsahtivat häneen kylmällä -kunnioituksella Suomen kansan vanhimmat. Risto Vaarna ja muut, jotka -viisaan Tarvaan johdolla taistelivat leppymättömästi Viikin Roolandin -johtamaa viikinkivaltaa vastaan. Risto Vaarna tiesi, että sitten -kun Tarvas on kuollut, vallan peräsimeen tulee Viikin Roolandin -ja viikinkivallan kukistuttua astumaan hän suomensuvun johtajana, -ja hän katseli vastustajaansa miehen kunnioituksella. Hän tahtoi -kerran tarttua peräsimeen yhtä puhtain käsin, kuin Rooland Viik -siitä luopuu. Vanha Tarvaskin katsoi häneen kunnioituksella, kuten -vertaiseensa vastustajaan, ja hän jätti miehillensä ohjeeksi neuvon: - --- "Kun valtaatte laivan Viikin Roolandin miehiltä, älkää unohtako -ennen kaikkea vallata hänen ja vanhan viikinkiväen miehuutta, -jäykkyyttä ja arvokkaisuutta! Älkää myös unohtako jättää itsellenne -ottamatta hänen väkensä epattojen tapoja, sillä ne ovat laivaväen oma -turma ja häpeä!" - -Tarvas ja hänen miehensä olivat aina pelänneet, että nykyiset -Viikin miehet olisivat ainoastaan vanhojen viikinkien epattoja, -jotka menisivät vieraan puolelle tämmöisen hetken tullessa, jolloin -vastustajan käsissä välkkyvät kultaiset miekat ja sen takana -houkuttelevat maailmanvallan aavat ulapat, joilla tähdet kiiluvat -ulpukkoina ja kunnia ja maine ja rikkaudet viekottelevat punertavana -merisumuna. Nähtyänsä nyt, että Rooland Viikin kanta oli sama, minkä -Vaarnan Risto oli Tsaarin kasakalle lausunut, nähtyään että Viikin -miehet miehekkäinä tottelevat johtajansa käskyä, rauhottui Tarvaan -väki ja kansan edustajat alkoivat neuvotella, mitä olisi tehtävä. -Yksimielisesti päätettiin ilmottaa, että kansa tahtoo puhua itsensä -Tsaarin kanssa. Sitä ilmotusta tekemään lähetettiin joukko kansan -vanhimpia, joita johti jäntevä Erkki Volmari. Hän lausui kansan -edustajien puolesta Tsaarin edustajalle: - --- "Minä toistan kaiken sen, mitä Vaarnan Risto ja Rooland Viik -ovat jo ennen puhuneet. Suomen kansa ei voi sallia yhtään riviä -perintökirjoistansa pois pyyhittävän. Ne perintökirjat on Suomen -kansa lunastanut rajattomalla uskollisuudellansa hallitsijoitansa -kohtaan ja järkkymättömällä lainkuuliaisuudellansa. Ne ovat -isiltä peritty ominaisuus, ja suojatut hallitsijankin tahtoa -vastaan samalla koskemattomuuden periaatteella, kuin yksityinenkin -perintö. Pyydän Teitä sanomaan Tsaarille, että jos hän pyyhkii -niistä perintökirjoista sanankaan, hän samalla pyyhkäisee luotansa -kokonaisen kansan, uskollisimman kansansa sydämet, eikä Venäjän -Tsaari ole niin rikas, että hänen kannattaa se tehdä. Me sentähden -pyydämme Teidän kauttanne Tsaaria tulemaan itse meidän kanssa -asioista keskustelemaan. Sanokaa Tsaarille että Suomen kansa on -hallitsijansa arvoinen. Hän voi tulla meidän luoksemme ilman -kasakoita, eikä hiuskarvaakaan putoa hänen päästänsä. Tarvaan ja -Viikin miehet menevät siitä takuuseen." - -Erkki Volmarin puheessa helisi rauta ja teräs. Jokainen sana vyöryi -lujana vuorena, jonka muodosti usko omiin oikeuksiin, järkkymätön, -kallioluja usko niihin. Tsaarin edustaja ei ollut kuullut semmoista -raudan helinää muualla, kuin sotakentällä, jolla vihollinen astui -tsaarin joukkoja vastaan, puhumaan niille tulella ja teräksellä. -Hän oli rajattoman kuuliaisuuden perikuva, hän ei ymmärtänyt vapaan -kansan tapoja ja puhetta ja kehotti Tsaaria hylkäämään kansan -pyynnön. Seuraavana päivänä tulikin Tsaarin lyhyt vastaus: - -"Venäjän Tsaari ei neuvottele kansan kanssa, vaan käskee sitä. -Menkää kansanne luo täyttämään niitä käskyjä, jotka me olemme teille -antaneet!" - -Silloin leimahtivat isänmaan uhritulet ympäri Suomen. Kansa alkoi -hieman selviytyä ja huomasi, itse vielä puolihätäisenä ollen, -isänmaan olevan vaarassa. Se katseli sitä, kuin äiti lastansa, jota -vihainen virta vie ja koski nielee kitaansa. Isänmaanrakkaus syttyi -tuliroihuksi, jonka polttamana kansa värisi ja vapisi. Se leimahteli -kesäisinä kokkotulina ja talvisina joulukirkkojen valoina. Jokaisella -kukkulalla punotti sen roihu, laaksot olivat sen nuotiotulilla -sirotellut ja se ajeli punaliekkinä Suomen tuhansien sinijärvien -selillä. - -Historian kello kävi käyntiään. Kasakkapäällikkö seisoi kylmänä ja -kasakan piikinpäässä kimelsi yhä kirkas salama. Ja kansa näki sen -salaman, ja kipinöimisestä sinkoavat sädesäkeneet sattuivat yhä -kipeämmin isänmaanrakkauden kuiviin tappuroihin. Tappurat syttyivät -entistä enemmän. Kohta paloi isänmaanrakkauden tuli joka majassa. Se -paloi rikkaan kodissa, se kyti köyhän majassa. Se hohti ylhäisten -akkunoista ja punasi kurjan kojun ikkunanruudut... - -Ja sen hohteen valossa katseli kansa isänmaata, jota virta veti -koskenkitaan. Tuli syttyi silloin kuumemmaksi, sen liekki punotti -tulipunaisempana, sen savu kävi katkerammaksi. Sen liekinpäässä -punersi jo ihmisviha sitä vastaan, joka oli isänmaan virtaan -viskannut. Kansa nousi petona parastansa pelastamaan... - -Historian kello oli itse vetänyt jousensa vireeseen: Se oli itse -valmistanut kansanmielen uusien tapauksien varalle. Se oli puhaltanut -isänmaanrakkauden tuleen vihan punervan värin... - -Hallayö oli käynyt. Mies istui vielä masentuneena, vaimo sanattomana. -Huoneessa heloitti äsken syttynyt uhrituli, paloi kuin lamppu -jumalankuvan edessä. Kylmä aurinko nousi veripunaisena idästä, -valellen säteillänsä hallan jälkiä, kirkastellen sen kylmämää eloa. - -Aurinko nousi ylemmä. Kylmä henkäys muistutti, että talvi oli kohta -tulossa. Se herätti kansan, pakotti sen miettimään talvenselkään -lähtöänsä. Kasakkapäällikkö seisoi heidän edessänsä, kuin hallan -tekemä hävitys. Historian käsi kohosi kivikovana, sen hengitys tuntui -talven pakkaselta... Siltä ei voinut apua anoa. - -Sen tajusi kansa ja alkoi nousta, katsella hallan tekemää tuhoa ja -miettiä talvenselkään lähtemistä. Koko kansa seisoi kosken rannalla, -johon oli paras menossa, ja jokaisen kädessä paloi isänmaan uhrituli, -jonka punaisessa liekinpäässä näkyi hieno vihan mustanpuhuva väri... - -Johtajat neuvottelivat. Kansa odotti. Kaikkialla paloi tuli. Kun -kokous alkoi, luettiin kansan johtajien tekemä ja hyväksymä ehdotus -Tsaarille annettavaksi vastaukseksi. Se kuului: - -"Suomen kansa pitää lujasti kiinni ikivanhoista, perintökirjoihinsa -perustuvista oikeuksistansa ja hallitsijan sanasta, eikä ryhdy -vierittämään pois niitä peruskiviä, jotka Kaitselmus on asettanut -kansojen ja niiden hallitsijoiden elämän perustukseksi." - -Ja kaikki oli rauhallista, kuin hallan käytyä talossa, kun mieli on -masentunut ja edessä avautuu ruisvainio, hallanvaippa hartioilla ja -tähkissä kylmän kiiltävät helmet, jotka painavat tuleutuvat tähkät -kumartumaan, suremaan yhdessä isännän kanssa, jonka työ on tuhoksi -mennyt... - -Kohta saapui Tsaarin vastaus eduskunnan päätökseen. Se vastaus oli -salamaa seurannut isku, lyhyt ja tappava ja tulinen. Se oli auringon -kylmä säde, joka puikahtaa hallan hävittämille maille auringon -punaisesta reunasta. Se kuului: - -"Joka ei tahdo totella Tsaarin käskyjä, hän poistukoon pois isiensä -maalta!" - - * * * * * - -Kaikki toivo oli silloin kadonnut. Epätoivo kulki maita. Auringon -punainen pyörä peittyi pilveen ja kylmänviima huokui kaikkialta. - -Ja historian päivänkangastus nousi hätäytyneen kansan eteen aaveena, -uhkaavana, pelottavana. Mustalle taivaanlaelle ilmestyivät faaraon -tuhannet, raskaat sotavaunut ja kasakoiden piikkimetsät, ja niiden -edessä seisoi rautainen kasakka, kylmä salama piikinpäässä. Avuton -kansa näki sen näyn lähestyvän, vyöryvän likemmä ja uhkaavan hävittää -kaiken. Se katsahti ympärillensä, eikä nähnyt itsellänsä olevan muuta -linnoitusta, kuin Punaisenmeren ulapan: elämän todellisuuden ja omat -vähäiset voimansa. - -Yli suomensuvun asuma-alojen vaikeroivat silloin taas lapset, ja -naiset itkivät, repivät epätoivoissaan tukkaansa ja lausuivat: - --- "Nyt on Herra meidät hylännyt. Eilen vielä me olimme vapaiden -miesten vaimoja, mutta nyt me olemme orjien omia." - -Ja kaiken yläpuolella ja edessä kohotti mykkä elämä päätänsä, -suurena, raudankovana, armottomana. Se osotti historian -päivänkangastuksia: sotavaunuja ja piikkimetsiä, se osotti kansan -oman pienuuden ja avuttomuuden, seisoi kaikkivaltiaana koko -ihmiskunnan edessä, laski kivikovat kätensä sen päälle ja lausui -katkerana, mutta jääkylmänä: - --- "Te tuskittelette minun kynsissäni... Minä suren sitä, että _te_ -olette minut semmoiseksi luoneet, että itsenne täytyy minun kourani -voima tuntea..." - -Ja kansa kuuli sen äänen. Se katsoi suurta puhujaa ja oli ymmällä ja -hätäytyi sen elämän kynsissä, jonka se itse oli yhdessä muiden kanssa -luonut... - -Ja miehet seisoivat silloin salaman lyöminä. Eduskunnassa istuivat -edustajat kauvan aikaa sanattomina. Vihdoin pyysi puheenvuoron -ritalaisten johtaja, nuori, lahjakas Ritala, ja lausui: - --- "Eduskunnan olisi päätettävä, millä lailla ryhdytään tätä lyötyä -vammaa parantamaan, tai oikeastaan, miten se lyönti otetaan vastaan. -Tämä isku on Suomen kansan kuolin-isku. Hallitsija tahtoo tappaa -uskollisimman kansansa." - -Kaikki istuivat synkkinä ja odottivat johtajiensa tietäjä-sanoja. -Mutta johtajatkin vaikenivat vielä. Vaarnan Risto hypisteli -hentoa leukaansa ja mietti. Hän tiesi, että hänen sanansa oli -ratkaisevimpia. Se voi ratkaista koko kansan kohtalon, johtamalla sen -joko oikealle, tai väärälle polulle. Hänkin kaipasi vanhaa Tarvasta -ja muita. Mutta Tarvas oli yhä vaiti. Hän katseli ajanmerkkejä. - -Mutta yksi oli, joka oli heti valmis vastaamaan ja osottamaan, mikä -tie oli oikea. Se oli taas vanhan Tarvaan johtajatoveri, Aatu Ruona, -Ruonan Karhu. Hän pyysi puheenvuoron ja lausui: - --- "Kansanedustaja Ritala lausui, että hallitsijan käsky on muka -Suomen kansan kuolin-isku. Minä olen toista mieltä. Suomen kansan -kuolin-iskun voi antaa ainoastaan tämä kansa itse. Jos se asettaa -elämänsä peruskiveksi Jeesuksen Kristuksen, sinkoavat siitä -salamatkin voimattomina maahan." - -Hän puhui, kuin olisi puhe tullut sisällisestä uskonpakahtumasta, -ja istuutui tuolille rauhallisena, kuin olisi tuoli ollut Jeesus -Kristus, jonka varassa ollen kaikki on ikivuorelle rakennettua. Koko -kansa kuuli hänen puheensa, mutta se ei päässyt selvyyteen oman -itsensä kanssa. Toiset saivat jalkojensa alle saman kallion, kuin -Ruonan Karhukin. Toiset taas uskoivat, että muutakin tarvitaan, ja -kolmannet olivat epätoivossa. - -Mutta niissä, jotka nousivat Ruonan Karhun kanssa samalle kalliolle, -olivat muiden muassa jäykät kyntäjät Sarvelan Aapo ja Tarpilan Juro. -Edellinen heistä lausui rauhallisena: - --- "Kyllä Herra on tämän meille meidän hyväksemme lähettänyt... Hän -puhdistaa meitä..." - -Ja Tarpilan Juro puhui jäykkänä: - --- "Minäkin olen samaa mieltä kuin edustaja Ruonan Aatu. On meillä -ennenkin rae käynyt mailla ja halla kulkenut sen jälissä. Se on -kyllä vienyt viljan, mutta tervaskannot ovat jääneet vioittumatta, -raesateenkin riehuessa, sillä ne ovat kovassa maaperässä. Helpompi -on raemyrskyn kiskoa irti kaikki Suomen tervaskannot, kuin vieraan -vallan hävittää Suomen kansa, jos se juurittuu siihen maaperään, -josta tässä Ruonan Aatu puhui." - --- "Hyvä! Hyvä!" -- huusivat useat. Toiset taas epäilivät kestääkö se -perustus ja kaikki olivat masentuneita. - -Mutta munkki Pietarin uskonkallio kohosi taas Harhaman sielun -eteen historian lehdiltä lujana, korkeana vuorena, jonka huippua -hän katseli kademielin ja jonka juurien perille hän vaistomaisesti -ikävöi... Ja sillä kallion huipulla seisoi Ruonan Karhu, uskon -sankarina, päässä seppeleenä elämän lahjottama hopeaseppele: harmaat -hapset... - - * * * * * - -Silloin roihusi koko maa isänmaan uhritulena. Kirkkaana, kirpelevänä -suitsusi sen tulen punainen liekki kaikkialta ja liekinpäässä -leimahteli vihan ja katkeruuden mustanpuhuva väri hienona käärmeen -henkäyksenä. Kansan valittavana oli, joko taipua, tai ei. Elämän -armottomuus nousi suurena. Se nousi _koko_ kansan hartioille. Se ei, -kuten halla, kiertänyt taloa, mennyt yhden ohi. Koko kansa kysyi -yhtenä miehenä: - --- _"Mitä tehdä?..."_ - -Ja kansan edessä seisoi suuri elämä ja vastasi ivahymy huulilla: - --- "Te kurjat ette tiedä mitä tehdä. Minä sanon sen teille: Joko -teidän täytyy minut uudeksi luoda, tai sitten teidän täytyy totella -näitä minun _nykyisiä_ kivikouriani... Valitkaa!" - -Ja kansa hätäytyi ja sekaantui yhä enemmän. Se tiesi, ettei se yksin -voi luoda elämälle uusia kivikouria. Sen se tiesi. Mutta se _ei_ -tiennyt, minkälaiset tulevat elämän _uudet_ kivikourat olemaan... - -Kansa alkoi silloin valita kahden pahan välillä, sotkeutui -valintaansa ja hajosi ja hätääntyi... - -Sillä välin oli Viikin Rooland keskustellut miestensä kanssa ja -lausunut niille: - --- "Kysymys on nyt esi-isiemme viimeisestä vallasta vierailla -rannoilla... Sen lisäksi tulee, että tämä maa on jo meidän -_isänmaamme_." - -Niistä sanoista tuoksahti jotain vanhaa ja maineikasta. Vanhan -viikinkilaivan kunniakas keula näytti kohoavan uljaana ja lähtevän -ylpeänä halkomaan historian hyrskeitä. Rooland Viik jatkoi: - --- "Viikinkipäällikkö ei ole koskaan vielä _kerjännyt_ valtaa, tai -ostanut viikinkimainetta ja valtaa muulla, kuin raudalla ja omalla -kunnollansa." - -Hänen miehensä kuuntelivat korskeaa puhetta ylpeinä. Heidän eteensä -ilmestyivät vanhat viikinkipäälliköt muinais-ajan tamineissa. Ne -nousivat historian takaisista haudoista rautaisina, karaistuneina, -sankarillisina. Muinaisuuden home tuoksahti heistä niin kunniakkaana -ja sankaritarut loistivat heidän kruunuinansa. Viikin miehet -seisoivat sen edessä ihastuneina, ylpeinä. Rooland Viik Jatkoi: - --- "Suomi on meidän sankarillisten esi-isiemme verellä ostettu maa. -Lähes kolme-neljännestuhatta vuotta on kulunut siitä, kun esi-isiemme -mainehikkaat laivat laskivat Suomen rantaan ja viikinkilippu -nostettiin täällä suuren viikinkivallan merkiksi..." - -Harmaa muinaisuus kohosi hänen miestensä eteen yhä suurempana. Sen -homeet hohtivat ja aseiden kalske ja sankarilaulut kuuluivat, kertoen -ikivanhojen aikojen suuruudesta. - --- "Siitä asti", -- jatkoi Rooland Viik -- "olemme me tätä maata -hallinneet. Kun Normandia ja muut olivat menetetyt, liehui täällä -vielä esi-isiemme lippu." - -Suuren vallan loisto avautui kuulijoille. Se nousi aaveena harmaasta -muinaisuudesta. He ihastuivat. Puhuja jatkoi: - --- "Me emme saa häväistä esi-isiemme kirkasta mainetta. -Viikinkipäällikkö ei koskaan _luovuta_ laivaansa. Se menettää sen." - -Hän puhui, kuin olisi seisonut vanhan viikinkilaivan päällikkönä, -hartioilla muinaisuuden maineikas homevaippa. Kuulijoille avautui -suuri menneisyys yhä kirkkaampana. Sieltä näkyi Tor ja Odin, jotka -joivat Valhallassa simaa muinaisten sankarien kanssa. Ja he tahtoivat -olla niiden sankarien oikeita jälkeläisiä, niiden viimeisiä. He -ymmärsivät Rooland Viikin puheellansa tarkottavan, että heidän on -kernaimmin poistuttava, kuin taivuttava. He lausuivat johtajallensa: - --- "Oikein! Me seuraamme sinua." - -Mutta kaikki he tunsivat elämän raskaan painostajaisen -hartioillansa. Heidän innostajanansa, sinä, joka puhalsi voimaa -heidän nykyisyyteensä, oli harmaa, homeinen muinaisuus. Mutta sen -puhalluksena tuulahteli kalmanhaju: Koko suuri, loistava valta oli -tomuna, Normandia ja muut muistona, sankarit maanmultana, heidän -hautansa tuntemattomat. Yksinpä ijankaikkinen Valhalla oli hävinnyt, -kuolematon Odin, vanhojen viikinkien elämän herra, oli enää tarua -ja voittamaton Tor oli hävitetty. Se suuri kalmanhaju sieramissa -elämänvoimana lähtivät he sitä elämää vastaan, joka ahnurina joka -hetki syö oman itsensä ja syntyy siitä ruuasta uudeksi, syödylle -osalle tuntemattomaksi, usein sille poltinraudaksi. - -Sen jälkeen puhui Rooland Viik miestensä puolesta: - --- "Suomen yhteiskuntajärjestyksen peruskivenä on Moorankivi. Sille -kivelle on laskettu Suomen aatelin, porvarin ja kansan vapaus ja -itsehallinta. Siltä kiveltä jatkuvat meidän perintökirjamme. Suomen -kansa ei saa tuumaakaan siltä kiveltä väistyä. Se ei saa totella -ainoatakaan sanaa, minkä peruskivenä ei ole Moorankivi. _Menetettyä_ -laivaa voidaan vaatia takaisin, vaan ei _luovutettua_. Suomen -kansan täytyy hakea pelastus ja turva Moorankiveltä. Sille kivelle -perustuvasta laista ei se saa rahtuakaan väistyä. Kernaammin on sen -väistyttävä maastansa." - -Ja hänen miehensä katselivat taas ihastuneina johtajaansa, koko -maailman viimeistä oikeaa viikinkipäällikköä. Muidenkin eteen -avautui puheesta harmaa muinaisuus, kuin täyteen haudattu, unohdettu -hautausmaa, johon haudatuista kuolleiden luista nykyinen elämä -johtuu. Siltä hautausmaalta johtuivat Suomen vapauden rihmat, joiden -keränpohjallisena tuntui olevan Moorankivi, jonka luona muinais-ajan -viikingit valitsivat kuninkaansa vapaina miehinä, suunnittelivat -ryöstöretkiä ja vallotuksia ja hajautuivat niille, kulkien Europan -kauhuna ja sen rannikoiden herroina. - -Nyt seisoi historian haamu heidän edessään, sakset kädessä ja -vapaudenrihmat saksien välissä. Se uhkasi leikata ja temmata -nykyisyyden muinaisuudesta, kuin lapsen äidin rinnasta. - -Kansan eduskunnassa olivat taas kaikki vaiti. Vanha Tarvas oli vielä -ääneti ja useat katsoivat Vaarnan Ristoon kuin kysyen: "Onko Viikin -Rooland oikeassa?" - -Mutta Vaarnan Ristokin oli vaiti. Hän mietti ja taisteli -taisteluansa. Hän etsi vielä luotteita lovista, kuten vanha -Tarvaskin. Lopuksi hän lausui, miettivänä ja varovasti, ikäänkuin -omille miehillensä: - --- "Moorankivelle... Kyllä... Niin... Jos kenellä ei ole muuta -menetettävää, kuin laiva. Mutta tässä maassa on niitä, jotka -menettävät laivansa kanssa myös veden ja sataman ja joilla ei ole -satamamaata toisella rannalla..." - -Kansa alkoi sotkeutua ajatuksiinsa. Isänmaan uhritulet paloivat -punakirkkaina, liekinpäässä mustanpuhuva vihanväri, ja elämä seisoi -kaikkivaltiaana uhritulilla punaiseksi sirotellun, yhtenä ainoana -kaskitulena roihuvan maan keskellä... - -Viimein puhui vanha Tarvas. Hän puhui jäykkänä, varmana, suurena. Hän -puhui: - --- "Minun ajatukseni on, että suomensuvun on etsittävä pelastusta -muustakin kuin yksinomaan laista." - -Kansan edustajien jokainen hermo jännittyi. Vanha Tarvas jatkoi: - --- "Kansan elämä ei ole kätketty sen lakiin ja laintauluihin, vaan -kansan omaan henkeen..." - -Nuori, lahjakas Ritala kiehahti. Isänmaanrakkauden uhrituli leimahti -hänessä. Hän keskeytti: - --- "Väärin! Kansan täytyy, jos se tahtoo elää, suojella lakejansa, -kuin silmäteräänsä..." - -Viikin miehet ja koko edustajajoukko kuuntelivat synkkinä. Tarvas -jatkoi jäykkänä: - --- "Kansan täytyy säilyttää _elämäänsä_, eikä lakejansa. Se on kansan -korkein ja ainoa siveellinen käsky ja velvollisuus. Sen täytyy sitä -tehdessä lyödä sirpaleiksi laintaulunsakin..." - -Kaikki joutuivat ymmälle. Mutta vanha Tarvas jatkoi suurena: - --- "Sen täytyy uskaltaa elämäänsä ja olemustansa säilyttäessä lyödä -rikki kaikki laintaulut, kuten Mooses teki. Sillä uudet lait voi -kansa luoda, jos se on pelastanut elämänsä, mutta se ei voi luoda -uutta elämää, jos se on entisen menettänyt laintaulujen tähden..." - -Historian lehdeltä tuoksahti Harhamalle sitä suurta, jota hän janosi. -Hän imi Tarvaasta Mooseksen monumentaalista suuruutta, imi sitä, kuin -maitoa sudesta. - -Tarvas jatkoi yhä selvemmin: - --- "Jos kansa on pelastanut elämänsä, on se pelastanut _kaiken_, -lakinsakin. Jos se lakiensa tähden uhraa elämänsä, uhraa se samalla -lakinsa." - -Se tuntui oudolta, käsittämättömältä, mutta Tarvas jatkoi jäykkänä, -varmana: - --- "Kyllä Mooses olisi voinut pelastaa laintaulut, vaikka kansa -olisikin palvellut kultaista vasikkaa, mutta hän ei _siten_ olisi -voinut pelastaa niiden _henkeä_. Lyömällä rikki _taulut_ pelasti hän -_lain_..." - -Elämä aukeni monen kuulijan eteen tulta suitsuavana Siinainvuorena. -Tarvas jatkoi: - --- "Suomen kansan tulee tietää, että kansojen välillä ei ole muuta -tuomaria, kuin käsivarsi, silloin kun niiden lain tulkinta ja pyyteet -joutuvat ristiriitaan. Siksi tulee meidän lukea ei ainoastaan omat -käsivartemme, vaan myös _vastustajiemme_ käsivarret, ja sen mukaan -toimemme ohjata..." - -Kaikki ymmärsivät mitä Tarvas tarkotti. - --- "Oikeuden kanssa tinkimistä", -- kuului ääniä Viikin miesten -joukosta. Vanha Tarvas jatkoi viisaana: - --- "Suomensuku ei saa koskaan ostaa yhdestä vieraasta orjuudesta -vapautusta toisella vieraalla orjuudella. Sen on hankittava kaikki -omalla kunnollansa." - --- "Kuulkaa! Kuulkaa!" -- huudahtelivat jotkut Tarvaan miehet. Mutta -Viikin miehet istuivat synkkinä. He ymmärsivät puheen vieraasta -vallasta. Tarvas jatkoi: - --- "Kansan täytyy imeä ravintonsa _omista rinnoistansa_. Niistä -rinnoista se ei saa erota ja lähteä etsimään emintimän rintaa." - -Hän seisoi kansansa edessä sitkeänä, alistuvana, kuin naarassusi -nälkäisen penikkansa edessä, tarjoten sille utariansa imettäviksi. -Kaikkien täytyi vaieta. Rooland Viik ei häntä ymmärtänyt. Hän lausui: - --- "Tarvas tahtoo johtaa kansan rämesoille, pois oikealta vapauden -peruskiveltä: Moorankiveltä." - -Tarvas oli valmis vastaamaan. Hän lausui: - --- "Tässä maailmassa ei ole yksikään kansa pelastunut muuttamalla -pois maastansa vieraille maille. Halla on kestettävä ja raesade -kannettava omalla konnulla. Jos Suomen kansa aikoo elää, ei se saa -konnultansa poistua raesadetta pakoon, vaikkapa rakeina sataisi -Moorankiviä taivaasta." - -Viikin miehet istuivat synkkinä. Isänmaanrakkauden uhritulet -paloivat. Nuori Ritala leimusi lieskana. Hän lausui: - --- "Pitäisikö meidän ruveta oikeuksillamme kauppaa käymään?... -Pitäisikö meidän ruveta tinkimään perustuslaeistamme?..." - -Kansan edustajat odottivat vastausta ja vanha Tarvas vastasi -järkkymättömänä: - --- "Kansan täytyy henkensä tähden uskaltaa suurempiakin kuin -_keskustella_. Sen täytyy myös uskaltaa keskustella hallitsijansa -kanssa, yksinpä perustuslaeistansakin." - -Koko maa kuuli, mitä Tarvas puhui. Kansa seisoi historian ja elämän -edessä, kuin Israelin kansa Siinainvuoren juurella. Se elämä näytti -pursuavan tulta ja hävitystä. Vihan mustanpuhuva väri tummeni -isänmaanrakkauden uhritulen liekinpäässä. Moni ei ymmärtänyt Tarvasta. - -Mutta Viikin Rooland itse ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Nyt oli -alkava vanhan viikinkivallan elämän ja kuoleman kamppailu. Hän -oli luottanut Tarvaan väkeen, oli aikonut sen avulla kukistaa -rautaisen kasakan, mutta nyt oli Tarvas antanut väellensä selvän -käskyn: "Miehet! Molempia vastaan!" Nyt oli syntyvä kolmintaistelu, -jossa jokainen taisteli kahta vastaan suomensuvun isäntävallasta. -Vastatusten seisoivat muinais-aikojen veriviholliset, jotka -monisatavuotisilla verisillä taisteluilla olivat kohtalonsa toisiinsa -sitoneet ja sitten kokonaisen aikakauden levänneet ja koonneet voimia -yksinomaan tätä aavistettua taistelua varten. Rooland Viik tiesi, -ettei hän omilla voimillansa voi mitään ja siksi päätti hän vallata -Tarvaan väen. - -Ja häntä poltti se rakkaus, joka tulikukkana koristi koko Suomea. -Hän näki, että viikinkivallan ikivanha kukkanen oli Suomen rannalla -lakastumaisillansa, joutuva toisten raastettavaksi. Se kukka -oli hänestä Suomen rantojen koristus, Suomen akkunalle asetettu -punakukka, joka punasi koko akkunan ja teki siten koko Suomen -maailman kadehdittavaksi. Tarvas, joka tarttui siihen kukkaan -arkailematta, kovin kourin, tuntui hänestä maansa akkunalla kasvavan -kukan riistäjältä. Hän lausui Tarvaan puheen johdosta: - --- "Minua kummeksuttavat Tarvaan ajatukset. Minä olen tässä jo -lausunut, mikä kivi on Suomen yhteiskuntajärjestyksen, aatelin ja -kansan vapauden peruskivi, enkä tahdo asiasta pitemmältä puhua. Siltä -kiveltä johtuvat Suomen kansan vapauden rihmat... Lisäksi huomautan, -että se joukko häviää, jonka johtaja taisteluun lähtiessä likaa -lippunsa." - -Taistelu oli alkanut. Suomen kansan harmaapää johtaja oli valmis. Hän -lausui: - --- "Suomen kansan vapauden rihmat on _leikattu poikki_ Moorankiveltä -käsin... Sillä kivellä seisten on kehrätty Suomen kansan orjanyörit. -Jos ne nyörit milloin katkeavat, ei Suomen kansa saa lähteä vapautta -tavotellessansa solmiamaan niitä uudelleen siihen Moorankiveen, josta -käsin on poikki leikattu se vapaus, joka huokuu suomensuvun suurista -homehtumista: sen muinaisuudesta, Kalevalasta, jonka syntyaikoina -Suomen mies oli _maailman vapain_ ihminen." - -Niistä sanoista levisi suomensuvun koko suuri muinaisuus, nousi -homeisena, salaperäisenä, syvänä, noitien ja henkien maailmana, jolle -ei ole vertaa maailmassa. Sieltä kuuluivat vanhat runot ja kanteleen -soitto ja jumalien haamut kulkivat ihmisten rinnalla, Tarvas osotti -sitä näkyä, lausuen: - --- "Meidän ei tarvitse lähteä orjuuttajiemme Moorankiveltä vapautta -noutamaan, kun omassa muinaisuudessamme on vapaus, semmoinen, että -jumalatkaan eivät ole ihmistä ylempänä, vaan kulkee Suomen mies -niiden vertaisena." - -Ja hän seisoi kuin kuningas, elämän värjäämät harmaat hiukset -kruununa, kädessä sakset, valmiina poikki leikkaamaan Moorankiveltä -juoksevia vieraan vallan rihmoja. Hän jatkoi suurena: - --- "Minä olen Moorankivestä kuullut ja tunnen sen kiven. Mutta -suomensuvun, joka on kerta kestänyt Moorankiven iskun, ei tarvitse -lähteä siltä kiveltä hakemaan turvaa. Se löytää sen omasta -povestansa." - -Suomalaiset, koko kansa, kuunteli mieli jännitettynä. Tarvaan suusta -tuntui puhaltavan muinaisuuden tuttu, miellyttävä homeenmaku. Kansa -näki edessänsä sen hetken, jolloin Moorankivi putosi pilvestä ja -murskasi Suomen vapauden. Se näki vanhan, vapaan kansan polvistuvan -verissäpäin Kupittaan lähteelle, vieraan vallan lippujen liehuessa, -ja sen miekkojen välkkyessä. Se näki esi-isiensä makaavan verissään, -vapauden ja jumaliensa puolesta kaatuneina sankareina. Se näki -eloonjääneiden polvistuvan Kupittaan lähteen ympärillä ja polvillansa -ottavan ranteisiinsa Ruotsin vallan lujat orjaraudat. He tunsivat -niiden rautojen puristavan ranteitansa... näkivät niiden hankaaman -vereslihan... He näkivät vanhat jumalansa maanpakoon tuomittuina, -vieraan vallottajan karkottamina, ja monet ihailivat taas Tarvasta, -joka oli sen oivaltanut ja osottanut. - -Tarvas jatkoi tyynenä: - --- "Täällä puhutaan lippunsa likaamisesta... Lippunsa likaa -ainoastaan se johtaja, joka asettaa väkensä vieraan käytettäväksi ja -Suomen miehille ovat vieraita kaikki muut, paitsi he _itse_..." - -Ja molemmat miehet seisoivat vastatusten, kuin kaksi kuningasta: -Tarvas nykyisyyden ruhtinaana ja Rooland Viik muinaisuuden suurena -viikinkipäällikkönä. Jälkimäinen ikäänkuin saattoi historian hautaan -suuren muinaisuuden perintöä ja Tarvas nosti haudasta Suomen -muinaisuutta, osotti sen suuruuden, sen loistavat, salaperäiset -homeet, sammaloituneet vapaudenlähteet ja viisauden ja jumalat. - -Mutta se muinaisuus, johon molemmat vetosivat, jota Tarvas nosti -haudasta, Rooland Viik sinne saattoi, se muinaisuus, jonka molemmat -panivat rakenteensa peruskiveksi, kuin olisi se ikivuori, se -muinaisuus saarnasi kaikenhäviotä ja todisti kaikenhäviön voimaa. -Se todisti sitä homehtumillansa, kuolleilla jumalillansa ja oraan -itsensä häviöllä. - -Se oli historiallisen elämän suuri peruskivi. Suurena seisoi Tarvas -sillä kivellä, sillä häviön saarnaajalla ja sen todistajalla, ja -osotti kansallensa elämänpolkua, kuin vanha tietäjä ja ruhtinas. - --- "Se on meidän Tarvas", -- murahti joku Taivaan miehistä. -Jotkut jo ymmärsivät johtajaansa, mutta eivät kaikki. Keskustella -perustuslaeista! -- se oli monesta uskallettua... liikaa... se -oli pahempaakin: petturuutta. Mutta ne, jotka häntä ymmärsivät, -valmistuivat suomensuvun viimeiseen suureen taisteluun, joka oli -ratkaiseva Viikin ja Tarvaan väen välillä. - -Ja yhä kirkkaampina ja kuluttavampina paloivat isänmaan uhritulet. -Niiden liekinpäässä sinerti jo hienona sinivärinä katkeruus omia -kohtaan. Se siniväri vilahteli heikkona, tuskin huomattavana, mutta -polttavana. Rooland Viik puhui taas: - --- "Minä toivon, että ainakin se aateli, joka juurtaa itsensä aina -viikinkikauden hämärimpiin aikoihin ja on pysynyt peruskivellensä -uskollisena vuosisatojen halki Folkunga-, Vaasa- ja muiden -kuningassukujen vaihdellessa, ei tahraa kilpeänsä." - -Mutta vielä itsetietoisemmin ja suurempana vastasi vanha Tarvas: - --- "Se aateli paetkoon kilpeänsä suojelemaan Moorankivelle! Mutta -tässä maassa tarvitaan toinenkin aateli: semmoinen, joka uskaltaa -jäädä tänne, kun maan etu sitä vaatii, ja joka uskaltaa uhrata -kilpensäkin maan ja kansan tähden, aateli, joka on valmis ja uskaltaa -tahratakin sen aikalaistensa silmissä, varmana, että historia, joka -näkee syvemmälle, kuin nykyisyys, on sen näennäisen tahran poistava." - -Kun kaikki vaikenivat ja olivat ymmällä lisäsi Tarvas: - --- "Se aateli likaa kilpensä, joka kilpensä puhtautta suojellessa -unohtaa velvollisuutensa kansaansa kohtaan... Ja se aateli pettää -joukkonsa, joka ei ilmota joukollensa, kuinka monta käsivartta on -sillä ja montako niitä on vastustajalla, vaan vie joukkonsa omaa -kilpeään kirkastamaan umpimähkään turmioon..." - -Niin oli alkanut kolmintaistelu, jossa kaksi taisteli kutakin yhtä -vastaan. Kaikki ne kolme taistelivat Suomen kansan kruunusta. Mutta -elämä seisoi suurena, mykkänä, näkymättömänä, imi siitä taistelusta -voimaa rintaansa, syntyi siitä ja samalla ohjasi sen kulkua. - -Ja kaksi katkeraa vastustajaa: itsetietoisen suomensuvun ensimäinen -varsinainen johtaja ja kuuluisien viikinkien jälkeläisten johtaja, -viimeinen oikea viikinki, katsoivat toisiansa silmiin jäykkinä ja -ylevinä. Kumpikin tunsi kutsumuksensa suuruuden ja joukkojensa -voiman. Se oli yksi lähes seitsemänsataaviisikymmen-vuotisen -kamppailun suurista loppukohtauksista. Kaksi aatelia oli puhunut Ja -mittelivät nyt toisiansa. Kolmintaistelun sotasana oli lausuttu. - --- "Aateli ei keskustele oikeuksistansa", -- lausui Viikin Rooland -ylenkatseellisesti. - --- "Ei _maaton_ aateli. Mutta on aateli, joka uskaltaa maansa tähden -mistäkin keskustella, uskaltaa enemmänkin kuin keskustella", -- -lopetti vanha Tarvas. - -Eduskunnassa vallitsi lyijynraskas äänettömyys. Viikin Rooland ja -hänen miehensä odottivat kestääkö Tarvas iskun, jonka nimi on: -"petturi", jaksaako hän estää väkensä karkaamasta. Nuori, lämmin -isänmaan ystävä Ritala kiehahti. Hän ei ymmärtänyt Tarvasta. Hän -lausui: - --- "Mutta, horna periköön, Tarvas!... Pitääkö meidän taisteluun -lähtiessä myödä sarvemme? Pitääkö meidän viskata pois -_mielenjäykkyytemme?_..." - -Kaikki odottivat, kuin tulisilla hiilillä. Mutta tyynenä lausui vanha -kanto: - --- "Suomen kansa ja sen kirkko ovat todistuksena siitä, että sarveton -ja hampaaton on ennenkin voittanut... Koko maailman historia on -siitä todistuksena: Kartago on hävinnyt, mutta Galilei, joka luopui -sarvistansa, on voittanut... Mitä? Enempiäkö todistuksia tahdotte? -Hyvä! Voittanut on Jeesus Kristuskin, joka sanoi Pilatukselle -ainoastaan: 'Sinäpä sen sanoit', mutta Israel, joka sanoi samalle -vallalle enemmän -- toisin sanoen: 'ei keskustellut', on hävinnyt", --- vastasi Tarvas tyynesti. - --- "Hyvä!" -- kuului joku ääni Tarvaan väen seasta. Vanha johtaja oli -kestänyt ensimäisen suuren iskun, vihjauksen: "petturi", mutta hänen -väkensä oli siitä iskusta heikontunut. Ritala oli kuullut vanhan -johtajan puhetta verta vuotavin sydämin ja luopui Tarvaasta, kokosi -hänen epäröivät miehensä ympärillensä ja puhui heille: - --- "Miehet! Konsulit ovat pettäneet meidät. Me olemme luottaneet -heihin, kuin Israel Moosekseen. Me uskoimme, että vanha Tarvas ja -Ruonan Karhu eivät väisty ja lähde kiertelemään Punaisenmeren rantoja -pitkin turman räme-soille. Mutta mitä näemme? Kun vaara lähenee, -kun tulee takatalvi, pukeutuu Ruonan Karhu valkeaan jänisnahkaan ja -Tarvas-tervaskanto taipuu, kuin pajunvesa. Efialtes kavalsi..." - --- "Ei... Ei... Ei... Ei... Liikaa!" -- keskeyttivät jotkut. Ritala -kiivastui ja jatkoi: - --- "He _kavaltavat_, sanon minä. He kavaltavat enemmän kuin -Efialtes, joka kavalsi ainoastaan sotajoukon. Nämä kavaltavat kansan -_oikeuskäsitteen_ ja siveellisen tarmon ja kansan kunnian." - --- "Mutta mitä meidän on tehtävä?" -- kysyivät miehet synkkinä. -Kavaltajan synkkä haamu oli loihdittu heidän eteensä. Värisevä kansa -näki peikkoja. Jokainen näytti toisestansa petturilta. Ritala Tarvaan -mielestä ja Tarvas Ritalasta. - --- "Mitähän on tehtävä?... Viikin Rooland on puhunut kuin mies. -Meidän on liityttävä hänen joukkoonsa", -- vastasi Ritala, leimuten -kuin tappurakuontalo isänmaanrakkauden tulena. - --- "Viikin Roolandin väkeen!... Ei!... Hyvä!... Ei!... Hyvä!" --- kuului joukosta sekaisin. Pitkä tuskallinen aikakausi, jonka -Suomen kansa oli soutanut vierasta viikinkilaivaa, halveksittuna, -sorrettuna, laivan isäntien käskettävinä, nousi monen silmien eteen -varottava sormi pystyssä. Käsissä tuntui vielä kahleiden paino ja -kaikkialla näkyi niiden vereslihalle hankaamia kalvosimia. - -Mutta Ritala tuprusi isänmaanrakkautensa tulen savuna. Hän jatkoi: - --- "Juuri niihin"... - --- "Mutta kansa ei seuraa", -- keskeyttivät miehet, joita -isänmaanrakkauden tuli poltti ja joiden kalvosia vieläkin hankasivat -suuren viikinkivallan niihin takomat kahleet. - --- "Kansa _seuraa_... se seuraa, sanon minä... Sillä on vielä kunnia -jälellä. Sanon _vielä_... Meidän on kulettava sitä tietä ja Viikin -väen avulla hukutettava faaraon vaununpyörät, ja sitten kun vaara on -ohi, teemme selvän Viikin väen vallasta, ymmärrättekö?" - --- "Kuulkaa!... Kuulkaa!... Hyvä!... Hyvä!" -- vastasi osa -epäröivistä. Toinen osa vaikeni. Ritala jatkoi isänmaan tulien -hohtaessa ja itse kiemurrellen oman uhritulensa savussa ja lieskassa: - --- "Laillisuus on Suomen kansan peruskivi. Siltä me taistelemme, -kulemme tiemme suoraan, kuin Mooses, emmekä lähde Ruonan jäniksen -tavoin rämpimään suden jälestä rämesoita pitkin..." - --- "Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!" -- huusivat monet liittyvät. Heistä -näytti vanha Tarvas jo sudelta, joka petturina hiipii vuoren -rotkoteitä myöten vihollisen puolelle, jättäen sudenhajunsa -tienviitaksi viholliselle. Mutta toiset epäilivät Ritalaa, kolmannet -kaikkea. - -Ja ne jotka yhtyivät Ritalaan, liittyivät hänen johdollansa -Viikin väkeen. Toiset palasivat takaisin Tarvaan luo ja kolmannet -epäröivät... - -Harhama käänsi historian lehtiä. Uusi tuuli oli häntä temmannut. -Hän pyöriskeli sen tuulitornissa. Hän sotkeutui taas epäilyihinsä. -Mutta samaten kuin hänellä uskonnollisessa kysymyksessä oli epäilyn -pohjana vaistomainen halu päästä kieltämykseen, niin oli hänellä -nykyisen epäilynsä perusteena halu saada Tarvaan asia itsellensä -kirkastetuksi. Se halu oli kehittynyt tuleksi siitä kipinästä, jonka -häneen heitti pallopelissä loukattu Irmas. - - * * * * * - -Silloin alkoi riita ja viha nousta isänmaanrakkauden kirkkaista -uhritulista. Se nousi mustina savukäärmeinä, jotka luikertautuivat -liekinpäästä ylös, irtautuivat tulesta, kiemurtelivat, katosivat -näkymättömiksi, kätkeytyivät ihmisten mieliin ja hautautuivat hallan -tavoin soiden mutiin. Niistä ne nousivat mustina, kylminä usvina, -katkeroittivat koko elämän, peittivät kaiken savupilvillänsä, -riihipölyllänsä, ja sokaisivat silmät. Kansa kulki pimeydessä, näki -aaveita, peikkoja, ja pelkäsi omaa varjoansa. Se näki petturin -hiipimässä kaikkialla, pimeässä savussa, katkeroittui, kärsi ja paloi -omassa uhritulessansa... - -Valtiopäivät hajaantuivat toivottomina. Miehet palasivat sieltä -synkkinä. Johtajat olivat lausuneet sanansa ja ne olivat -vastakkaiset. Monen monet Tarvaan miehet eivät yleisessä hämmingissä -ymmärtäneet johtajaansa, jonka sanat heistä tuntuivat oudonrohkeilta. -Hänen väkensä jätti vanhan johtajansa hetkeksi miltei yksin ja -katseli jo uutta johtajaa, toiset Vaarnan Ristoa, toiset taas Ruonan -Karhua tai Tarpilan Juroa. - -Tarvas oli nyt rakentajien hylkäämä kivi. - -Mutta kohta alkoivat halla-aamun sekottamat mielet selviytyä -ja Tarvaan miehetkin ymmärtää johtajaansa. Kun vaimot lukivat -edusmiesten, vanhan Tarvaan, Vaarnan Riston, Ruonan Karhun, -Volmarin, Tarpilan ja Viikin Roolandin puheita, rauhottuivat he ja -lohduttelivat lapsiansa sanoilla: - --- "Rauhottukaa, lapset! Isänne ovat vielä miehiä, joita ei rae -kaada!" - -Ja kun edustajat palasivat koteihinsa, oli vaimon tukka kammattu. -Pirtin lattia oli pesty puhtaaksi ja havuja siroteltu sille. Ja -pirtin ovella odotti Suomen nainen kotiin palaavaa miestänsä, tarttui -hänen käteensä ja lausui: - --- "Sinä lasteni isä ja mieheni! Kiitos sinulle miehekkäistä -sanoistasi! Minä olisin tahtonut istua rinnallasi eduskunnassa..." - -Ja miehet syleilivät uskollisia vaimojansa ja lausuivat: - --- "Suomen miehet ovat kyenneet avaamaan tuhannet viemärit -rämeittensä vesille. Ne kykenevät vielä kerta avaamaan edushuoneensa -ovet omille vaimoillensa. Ja vaikka meille sataisi vainovuosia, kuin -rakeita pilvistä, kestämme me ne, kun tiedämme että rinnallamme -seisoo uskollinen vaimo. Jumala antakoon sinulle voimaa painaa -isänmaan kaunis kuva lastemme sieluun! Silloin on kaikki hyvin." - -Ja uskolliset vaimot heltyivät kyyneleihin ja lausuivat: - --- "Jumalalle kiitos siitä, että Hän on antanut miehillemme -miehenmielen, joka kestää vieraan kivisateenkin! Raesade ei meitä nyt -kaada." - -Mutta Harhaman henki häilyi hattarana eri tuulien välissä. -Uskonkallioiden huiput kimeltelivät yhteiskunnallisissakin -kysymyksissä kaukaisina, luoksepääsemättöminä, peittyen pilvien -rajoihin... - - * * * * * - -Suuret tuulet alkoivat puhaltaa. Elämän myrsky kohotteli jo siipiänsä -ja pauhu nousi historian ulapoilta. Meren mainingit alkoivat -liikahdella ja ikivanha viikinkilaiva heilahteli sen harjalla. - -Euroopan uhkaavin ukkospilvi nousi yhä mustempana Suomen taivaalle. -Äänettömänä ja synkkänä leijaili se hätäytyneen kansan päällä. -Mustat, näkymättömät salamat iskivät siitä alas. Ne sattuivat kansan -kipeisiin kohtiin. - -Kansa katseli näkyä synkkänä. Viikin yhtyneet miehet seisoivat -järkkymättömän sankarillisina, kuin Lutherus oikeuden edessä. -Sarvettomina ja hampaattomina ja äänettöminä tunnustivat he -väkivallan voiman, kuten korskea, sitkeä korven kuusi, johon on -salama sattunut. He kaatuivat paikoillensa, virka-asema ruhjottuna, -kuin salaman silpoma kuusi... - -Musta voimanpilvi paisui uhkaavammaksi... Se uhkasi täyttää ruhjotut -virka-asemat omilla salamoillansa. Kansan hätä nousi historian -hyökyaallon vaahtona. Mielet jakautuivat. Tarvaalaiset riensivät -kaikkensa menettämisen uhalla pelastamaan maalle, mitä pelastaa -voidaan... Kumpikin väki uhrasi _parastansa_. Isänmaan alttarille -kannettiin kaikki, kilpaa kumpikin joukko. - -Mutta Suomen kansa uhrasi _kahtena_ joukkona: Kainina ja Aapelina, -viikkiläisinä ja tarvaalaisina. Kumpikin toi parastansa ja silloin -katsoi kumpikin _toisensa_ uhrisavua. - -Mutta kasakka ratsasteli maita entistä useammin. Väki hätäytyi ja -ryhmittyi vaistomaisesti johtajien ympärille. Yhä suurempi osa -Tarvaan väkeä ei jaksanut ymmärtää häntä, luopui, kokoutui Ritalan -ympärille ja yhtyi Viikin Roolandin väkeen. Jälelle jääneet taas -liittyivät entistä lujemmin Tarvaan ympärille. Koko kansa jakautui -kahtia, toisiin ja toisiin, tarvaalaisiin ja viikkiläisiin, ja alkoi -suurten joukkotunteiden myrskyisä aika. Pellavanpöly ja vihava -nauriin maku katkeroittivat kaikkialla ihmisten mieliä. Yksilöt -hävisivät ja sijalle astui suurenmoinen joukko-ihminen valtaavine -tunteinensa. Kasakka ratsasteli maita kulettaen rautaisen herransa -käskyjä, ja kasakan jälestä juoksi viha mustana savukäärmeenä, -puhaltaen polttavaa, katkeraa häkää kaikkialle. Peikot näyttivät -entistä mustemmilta. Petturi tuntui piilevän joka kivenkolossa, -kurkistavan joka pensaasta, hiipivän joka polulla. - --- "Totelkaa, tai poistukaa!" -- kuului käsky käskyn perästä. - -Silloin nousi Viikin Rooland ja lausui miehillensä: - --- "Poistukaa!" - -Kohta keinuikin vene miehittä vesillä. Sen miehet alistuivat -noudattamaan viikinkilaivan ikivanhaa kuria. Miehet poistuivat -laivasta korskina, kuten olivat siihen astuneet ja vuosisatoja -käskeneet suomalaisia miehiä, jotka sitä sousivat. - -Musteesta vielä tuoreet historian lehdet kääntyivät. Viikinkivallan -lopusta tuoksahti Harhamalle kalman haju. Kuolema ja häviö -irvistelivät historian rivien välistä. Hän hätäytyi taas. Hän -vajosi epäilijänä historian lehdiltä nouseviin suurten tapausten -ja häviön aaltoihin. Hän oli niihin hukkumaisillansa. Ja kun hän -katsahti, kuten merellä käyvä Pietari eteensä hätäytyneenä, selvyyttä -hapuillen, kohtasivat hänen silmänsä kaikenhäviön suuren haamun, joka -lohdutteli häviöön joutuneen viikinkilaivan miehistöä. Se tahtoi -sille jollain korvata hävinneen vallan, osottaa niille sen sijalle -jotain uutta, pysyvää, lohdullista, rauhottavaa. Ja sitä tehdessä -osotti se valtansa menettäneille muinaisen viikinkivallan homeita, -joiden keskellä irvisteli pääkallo. Se osotti niitä ja lausui -kylmänä, suurena ja viisaana: - --- "Kulkekaa sitä Moorankiveä kohti, niin laskette laivanne kaiken -ihmis-elämän _ainoaan_ varmaan satamaan..." - -Se oli se ainoa Jeesus, jonka Harhaman silmät kohtasivat, kun hän -häviön keskellä, aaltoon uppoamaisillaan ollen, etsi apua. - - * * * * * - -Historian hyrskyaalto kokosi voimiansa. Kuohu nosti kuohua. Tuulen -utaret purkivat sisältöjänsä. Kaikki synnytti uutta, hävittäen -entistä. - -Vanha Tarvas seisoi väkensä hylkäämänä ja kumminkin komensi sitä: -Hänen valmistamansa miehet astuivat airoihin, kun Viikin väki oli -veneestä poistunut. - -Mutta laivan peräsintä vartioi rautainen kasakka, miehet kannen alla -valmiina, täydessä sota-asussa, ja mastossa istui rautakynsinen -kotka, vieraan vallan vertauskuvana. Tarvaan mies, vanha Suokas, -istui maston juurella ja seurasi kasakan toimia, tehdäkseen ne -tehottomiksi. Mutta kasakka oli voimakas ja valpas. Se piteli -peräsintä niin kovin kourin, että Tarvaan väen purjeet ja airot eivät -auttaneet. Tuon tuostakin laski kasakka laivan rantaan ja lähetti -miehen kannen alta viemään käskyjä kyliin. Vanha Suokaskaan ei voinut -sanoillansa sitä estää. Väki raatoi epätoivoisen voimalla, tyynenä ja -uskollisena, mutta kaikki näytti olevan turhaa. - - * * * * * - -Kauniin Aurajoen rannalla oli laiva valmiina. Lippu liehui mastossa -iloisena, mutta väki seisoi synkkänä rannalla. Se saattoi niitä, -jotka lähtivät isiensä maasta _karkotettuina_... - -Kansa suri. Oli Suomen suurin halla-aamu. Nainen istui rantakivellä -pää käsiin kätkettynä ja itki. Se itki, kuin äiti halla-aamuna, -lähettäessään lapsiansa mierontielle. Se katsahti vielä kerran -epätoivoisena talon varoja, mutta ei ollut enää varaa pitää lasta -kotona. Rautainen kasakkapäällikkö seisoi tamineissansa, kuin -lähestyvän talven jääkylmä pakkanen. - -Silloin alistui nainen ja pesi tuskansa kyynelillänsä ja antoi -lapsellensa evääksi mierontielle lähtiessä... viimeisen, mitä talossa -oli: se antoi sille siunauksensa sanoen: - --- "Palaa pian terveenä takaisin!" - -Ja lähtevän pää painui alas ja hartialle tuntui nousevan kumara. -Katkera savu täytti sielun, kurkkuun nousi karvas sappi ja silmään -valahti kyynel. Heidät oli _syyttä_ reväisty kotoa ja siksi nousi -katkeruus kaikkea ja koko elämää kohtaan. - -Laiva vihelsi. Lähtevät lähtivät mierontielle, eväänä siunaus. He -nousivat laivaan seppelöityinä sillä suurella tietoisuudella, että -olivat täyttäneet velvollisuutensa sitä kotia kohtaan, josta heidät -elämä nyt armotta pois viskasi. He loistivat niissä seppeleissä ja -heidän povessansa paloi polttavana tulena se luulo, että kotiin -jääneet olivat vähemmän tehneet. - -Niin lähtivät he seppele päässä ja katkeruuden tulikukka povella. - -Ja lähtevien joukossa oli myös Viikin Rooland itse. Hän johti väkensä -siihen maahan, josta heidän esi-isänsä olivat kerran purjehtineet -Suomeen perustamaan viikinkivaltaa Auran rannoille, levittääksensä -sen sieltä yli maan... Hänen muassansa olivat myös Tarvaasta -luopuneet ja häneen liittyneet suomalaiset miehet. Teoillansa -seppelöityinä, tulikukkiensa polttamina ja koristamina, purjehtivat -he Itämeren aaltojen halki vanhojen vihollistensa ja vallottajiensa -vierasvaraiseen maahan, ollaksensa siellä talven yli. Siellä he -katkeruudella muistelivat maatansa ja sinne jääneitä. - -Yli Suomen paloivat isänmaan uhritulet... Ei ollut majaa, jonka -akkuna ei olisi hohtanut niistä punaisena. Mutta sinertävämpänä nousi -viha uhritulen liekinpäästä. Kasakan hevosen kintereillä juokseva -savukäärme puhalsi katkeruutta entistä anteliaammin. Petturi näytti -hiipivän jo matona jokaisen oven edessä. Tarvaan väki teki työtä -kahden edestä... Rintaa poltti isänmaanrakkauden tuli ja rannalta -välähtelivät vihaiset silmäykset. Kuului jo katkera sana: - --- "Kavaltajat!" - -Silloin monet miehistä epäilivät. Vaimo nousi miestänsä ja lapsi -isäänsä vastaan, ja kaiken sekasorron keskellä seisoi kaikkivaltias -elämä, kädessä ainoa sen tarjooma lohdutus: armottomuus. - -Tarvaalaiset yrittivät uudestaan ja yhä uudestaan päästä pois -sekasorrosta. Mutta rautainen kasakkapäällikkö oli ylivoimainen. -Hänen hyveenänsä oli antaa tuntea väkevämmän voima, hioa Venäjän -miekka teräväksi, antaa sen terän aina koskea vastustajiensa kaulaa. -Hänen onnenansa, hänen kunnianansa oli kuuliaisuus, hänen ilonsa oli -saada näytellä Venäjän nyrkkiä, antaa maailman tuntea sen raskasta -painoa. - -Tarvaan miehet tekivät minkä voivat, ettei isku sattuisi kansan -arimpiin, sen sydämeen. Mutta rannalta kuului taas myrkyllinen: - --- "Maan kavaltajat!" - -Isänmaan uhritulista nousi jo mustia, myrkyllisiä käärmeitä, jotka -pistivät, purkaakseen pahinta polttoa povistansa. - -Taistelu jatkui. Rannalla olijat katkeroittuivat. Venemiehet -masentuivat. Niiden joukosta kuului jo ääniä: - --- "Eikö ole parempi jättää kaikki jo tuuliajolle ja itse lähteä -lepoon?" - -Mutta jos muut epäilivät, pysyi Tarvas itse rohkeana, -järkkymättömänä. Hän kulki historian kuohun keskellä, kuin -Jeesus merellä. Häviön keskellä nosteli hän rauhallisena uutta, -rakenteli menneisyyden pirstaleista tulevaisuutta ja oli valmis -aateliskilpensäkin uhraamaan näennäiselle ravalle, kuten Abraham -kerran nosti poikansa alttarille, teurastaaksensa hänet. - -Ja kun Suokas ja muut valittivat ja kysyivät: eikö ole viisainta -antaa sen rauhassa viedä? -- vastasi hän, kuten pienen kansan suuren -johtajan tulee vastata: - --- "Kansat ovat kovempiakin kokeneet. Kestä! Kansoilla ei ole muuta -valittavaa, kuin joko _kestää_ tai _hävitä_. Hävitä ja poistua me -emme voi. Siis täytyy meidän _kestää_." - -Miehet raatoivat taas tarmonsa takaa ja Suokas mietti synkkänä -sanoja, joilla selviytyä, mutta mikään ei auttanut. Kasakka oli -voimakas ja turmio seurasi turmiota. Itse vanha Tarvas tähysteli -taivaanrantaa ja rohkaisi miehiänsä. - - * * * * * - -Historian hyrskeaalto nousi nousemistansa. Kansa seisoi sumussa sen -harjalla. Isänmaan uhritulista nousivat mustat raadot savun sijasta. -Kaikki katkeroittaneet käänsivät Tarvaaseen vihansa. He näkivät -hänessä kansan turmion. - -Viimein puhkesi omien savujensa katkeroittaman kansan povesta -vihankukka. Se puhkesi mustana, savua suitsuavana. Sen lehtien värinä -oli katkeruus. Maa oli hädässä. Petturi kummitteli hätäytyneiden -silmissä kaikkialla. Mielet kiihtyivät. Kansa nousi aaveen -ahdistamana pelästyneiden silmien loitsimaa aavetta vastaan. Se etsi -sitä, vainusi sitä, näki sen hiipivän kohta jokaisen haahmossa. - -Ja isänmaanrakkauden uhritulet paloivat kansassa ja purkivat -savuinansa yhä uusia peikkoja. Ne savupeikot näyttivät kokoutuvan -yhdeksi pilveksi, joka laskeusi vaippana vanhan Tarvaan hartioille. -Kansa näki hänet nyt siihen savupeikkovaippaan pukeutuneena, uskoi -löytäneensä etsimänsä aaveen, osotti Tarvasta ja lausui: - --- "Katsokaa!... Siinä se on..." - -Kansa raivostui. Uhritulet paloivat kirkkaampina. Useat epäilivät, -useammat uskoivat sokeasti silmiänsä, vielä useammat uskoivat -sitä, mätä muut sanoivat nähneensä omin silmin: he olivat nähneet -sudenhännän jossain heilahtamassa isänmaan uhrisavujen seassa ja -siitä kasvoi lohikäärme, joka nieli kaiken tulikitaansa. Ja silloin -lausuivat kaikki yhtenä: - --- "Parempi on että Tarvas tehdään vaarattomaksi, kuin että _kansa_ -kuolee yhden tähden..." - -Ja kun tuli kysymys, miten tehdä hänet vaarattomaksi, tiesivät kaikki -neuvon. Ne sanoivat: - --- "Hänen hartioillensa on heitettävä Efialteksen vaippa. Siinä on -mies vaaraton, sillä hän on siinä _halveksittu_..." - -Mustanpuhuvat kukat puhkesivat. Ihmiset kulkivat niillä -koristettuina. Isänmaan uhritulet oksensivat mustia käärmeitä. Tarvas -vedettiin oikeuden eteen maankavaltajana, vaikka eivät sanat aivan -niin kuuluneet. Ja kaiken pohjalla oli isänmaanrakkauden polttava -tuli. Siitä lähtivät kaikki peikot, teot, viha, kaikkityyni. - -Oli mustiinsa pukeutunut murhepäivä. Mustat tulet paloivat savun -seassa taistelevan kansan mailla. Tuomarit istuivat oikeutta jakaen. -Oikeuden kultavaaka seisoi pöydällä, odotellen tehtäväänsä. Kylmänä, -elottomana katseli se niitä punnuksia, joilla sen piti mitata -antimiansa. Niiden punnusten joukossa näki se niiden ainaisen lisän, -oikeuden punnusten ijankaikkisen toverin: _miekan_. - -Kylmä, _eloton_ vaaka valmistautui tehtäväänsä: mittaamaan _elävän_ -elämän oikeutta. - -Vanha Tarvas tuotiin tuomalla kansansa tuomittavaksi. Hänet tuotiin -vastaamaan teoistansa... - -Ja hän seisoi oikeuden edessä, kansan johtajana ja sen tuomittavana. -Elämä laski lyijynraskaan kätensä hänen kumaraisille hartioillensa -ja sanoi armottomana ainoan oikean, ainoan rehellisen, ainoan -vilpittömän anteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan tehdä: Elämän -yleistä kulkua osottaen, lausui se rauhallisena, säälimättömänä: - --- "Se on maailman laki... Se on ollut aina _tapa_... Tyydy siis -nöyränä osaasi!..." - -Ja Tarvas tunsi sen lain ja tavan ja tiesi, että sen alle oli -alistuttava. Sitä täytyy totella kaiken, lain ja oikeudenkin. Hän -astui tekemään tiliä elämästänsä. - -Hän seisoi ja odotti ja isänmaan uhritulista suitsusi häntä vastaan -vihainen savukäärme, joka lausui katkeroittuneen kansan syytöksen: - --- "Hän, joka oli ennen mies, on alentunut maan vihollisen -palvelijaksi..." - -Oikeuden kultavaaka katseli punnuksiansa: miekkaa muiden painojen -mukana, ja tuomarit tekivät kysymyksensä. He kysyivät samaa, mitä on -miljoonia kertoja tuomari kysynyt. He tekivät sen saman kysymyksen, -jonka ovat miljoonat tuomarit tehneet, eikä _yksikään_ heistä siihen -koskaan vastannut. He tekivät sen kysymyksen, joka on miljoonat -huulet polttanut, kuin tulijuoma, kysymyksen, jota on kysynyt koko -ihmiskunta joka päivä, saamatta koskaan vastausta. He kysyivät -syytetyltä: - --- "_Quid est veritas?_..." [Mikä on totuus?] - -Ja täysi oikeushuone odotti, eikä tietänyt siihen vastata muuta, kuin -sen, mitä tuomaritkin tiesivät: Se tiesi vaan kysyä: - --- "Niin: _Quid est veritas?_" - - ? ? ? - -Mutta oikeuden kultavaaka odotti, ja kun se näki, että ihmiset -seisoivat ijankaikkisen Gordion solmun edessä, iloitsi se, kun näki, -että punnusten joukossa oli niiden ikuinen toveri: miekkakin. - -Mutta silloin astui vanhaa Tarvasta puolustamaan ainoa oikea, -lahjomaton ja vanhurskas asianajaja, ainoa, joka ei vääryyttä -puolusta, eikä kaunistele rikosta, ei lisää ansioita, ei myös niitä -vähennä: Tarvaksen rinnalle, hänen vasemmalle puolellensa, astui -hänen varjonsa, hänen _elämänsä_... Se katsoi rohkeana oikeuden -silmiin, nosti oikean kätensä, osottaen sillä Tarvasta. Se osotti -hänen elämäntyötänsä. Se osotti hartian kumaraa, jonka elämä oli -Tarvaalle lahjottanut työn palkaksi. Se osotti hänen harmaita -hapsiansa ja sitä kruunua, joka oli kasvanut hänen omasta päästänsä -ja elämästänsä. Se osotti sitä kaikkea tuomareille ja lausui -rauhallisena sen ainoan oikean puolustuksen, mitä maailmassa voidaan -lausua. Se lausui: - --- _"Ecce homo!"_ [Katso ihmistä.] - -Ja silloin nuorukaiset ja nuoret neitoset joiden poskilla kukki -nuoruuden kaunis puna ja mieli oli kepeä, kuin kauranhelve, -hämmästyivät ja tahtoivat nähdä ihmisen, joita on maailmassa niin -harvoja. Jokaista heitä koristi isänmaanrakkauden tulipunainen, -polttava kukka, josta katkeruus tuoksusi. He kurottivat uteliaina, -paremmin nähdäksensä, ihmiseen, ja kuiskasivat toisillensa -viattomina, posket hehkuvina: - --- _"Ecce homo!"_ - -Hekin lausuivat siten maailman ainoan oikean ja puolueettoman -puolustuspuheen, mitä voidaan lausua sekä syyttömästä, että rikoksen -tehneestä. He lausuivat ijankaikkisen: - --- _Ecce homo!_ s.o.: katsokaa hänen elämäänsä, sillä kunkin _elämä_ -on ihminen itse. - -Ja oikeuden kultavaaka teki _oman_ tehtävänsä, ihmiset omansa, ja -elämä nousi ihmisten teoista ja uudisti anteeksipyyntönsä: "Se on -maailman laki." - -Toimitus oli lopussa. Tuomarit olivat tehneet sen kysymyksen, johon -ei ainoakaan elävä olento ole vielä osannut vastata, ja sitten -jakaneet oikeutta. Ihmiset olivat nähneet _ihmisen_, ja vanha -Tarvas astui ulos, hartioilla kumara, päässä elämän hopeat: harmaat -suortuvat, ja omasta elämästä kasvanut orjantappura-okainen kruunu. -Hän astui ulos, herjauksien purppuravaippaan puettuna, olalla pilkan -ristinpuu, teatterikiikarien häneen ojentuessa, isänmaanrakkauden -uhritulien suitsutessa katkeruutta ja hänen elämänsä kulkiessa hänen -rinnallansa suurena varjona: _ihmisenä_... - -Mutta Harhama katseli _ihmistä_ historian lehdiltä, joiden muste oli -vielä kostea. Hänkin näki hänet silloin, kun sen elämä osotti sitä, -pitäen suuren, kaksisanaisen puolustuspuheensa, hän katseli sitä, kun -Tarvas astui ulos suurena, varjon hänen rinnallansa kulkiessa, elämän -hopeoiden ja kruunun hänen päässänsä loistaessa ja hartiankumaran -painaessa hänen astuntansa raskaaksi. Hän näki sen _ihmisen_ omilla -silmillänsä ja käpertyi hänen ympärillensä. - - * * * * * - -Pimeät päivät alkoivat. Ukkos-ilman enteet painoivat kansan -hartioita. Savukäärme jakoi viljemmältä antimiansa. Uhritulissa -välähteli jotain kirkasta. Monen mieltä hiveli joku terotettu. -Isänmaanrakkaus purkaantui vihankäärmeiksi. - -Tarvas asettui paikoillensa vähän väkensä johtajaksi. Miehet tekivät -työtä, toiset katselivat heitä pettureina. - - * * * * * - -Kuului taas myrkyllisiä sanoja: "petturi!" Joku jo lausui -epätoivoisena: - --- "Eivät lukot murru _loitsuloilla_, eivätkä salvat _sanoilla_." - -Mutta Ruonan Karhu vastasi yhtä järkkymättömänä ja suurena, kuin itse -Tarvas: - --- "Joka miekkaan ryhtyy se miekkaan hukkuu. Kyllä lukot murtuvat -sanalla, mutta _Herran sanalla_. Kestä! Jumala on armossansa Suomen -kansaa karaistakseen tuhlannut niin monta nälkävuotta, että Hän ei -voi sitä enää jättää häviämään!" - -Miehet vaikeroivat silloin hätäytyneinä, tuskastuneina: - --- "Meitä pilkataan... häväistään... herjataan." - -Mutta Ruonan Karhu vastasi tyynenä: - --- "Voi teitä, jos maailma teitä _kiittää!_... Voi teitä, jos se -teille näinä aikoina kantaa seppeleitä ja kukkia!... Maailman antama -_orjantappuraseppele_ on ainoa oikea... Kaikki muut ovat vääriä, -sillä ne ovat _väärin saatuja_..." - --- "Emmehän me itsestämme vielä niin paljoa... Mutta isänmaa", -- -puolustautuivat miehet. Mutta Ruonan Karhu vastasi jäykkänä. - --- "Voi isänmaata, jos ihmiset näinä aikoina teille kukkia kantavat -ja ylistyslauluja laulavat!..." - -Se oli Suomen kansan taistelua elämästä ja kuolemasta. - - * * * * * - -Pohjolan taivasta koristelivat kirkkaat revontulet. Sen metsät -seisoivat pakkasen helyillä koristettuina. Kukkuloita koristivat -valaistut joulukirkot ja metsissä soivat joulukulkuset. - -Mutta kaukana vieraassa maassa istuivat maasta karkotetut. He -muistelivat omaisiansa, Pohjolan ihanuuksia, sen joulukirkkoja ja -kulkusia ja lumisia metsiä. Ja kun he niitä muistelivat, kävi mieli -katkeraksi. He olivat näkevinänsä, että isänmaan lumisissa metsissä -kavaltajajoukko kyyköttää joka kuusen juurella, piilotellen, peläten -kuutamovaloa... He katselivat maahan jääneiden tarvaalaisten työtä, -sappikatkerina, vaikenivat ja miettivät ja surivat isänmaansa -kohtaloa. Viimein lausui yksi joukosta synkkänä: - --- "He ovat pettäneet maan..." - -Rikoksista alhaisin rikos oli niillä sanoilla loihdittu koolla -olevien eteen ja ripustettu niiden joulupuun oksille. He katselivat -sitä mieli haudan-synkkänä, sanattomina. Nuori Horn nousi -äänettömyyttä katkaisemaan, lukien runonsa: "Kosto": - - "Voi konsuleita! He pettivät kansan. - He pettivät maansa ja _möivät_ sen. - He solmivat sille surman ansan. - He polkivat lokaan parhaat sen. - - Siis, veljet, käteenne kostonmiekka! - Maan paariasluokaksi kirottakoon - ne, joiden teoilla Suomen hiekka - on tahrattu! Viha nyt leimahtakoon!" - -Kuulijoiden silmissä leimusi tuli. Vihan vaatteet heilahtelivat, -nousten savuriepuina isänmaanrakkauden tulesta. Miekan terä valahti -kirkkaana. He näkivät kotiajääneissä maan vaarallisimman vihollisen. -Veljesviha leimahti korkealle sakeana, kuten jokainen rakkaudesta -nouseva lieska... - -Yö kului. Oma joulukuusi hävisi näkymättömäksi ja jokainen näki -kaukaisen isänmaansa valoisat joulukirkot ja kotinsa joulukuusen, -jonka ympärillä omaiset istuivat surupukuun puettuina. Hajanaisin, -katkonaisin lausein alkoivat karkotetut neuvotella isänmaansa -pelastuksesta. Nuori Horn lausui: - --- "Venäjän omilta tasangoilta on nouseva rutto ... _suuri_ rutto... -_Meidän_ on pantava sen suuhun hampaat..." - -Kaikki ajattelivat. Varova Grotenfelt lausui: - --- "Se rutto voi levitä Suomeenkin ja voi meitä silloin, jos olemme -sen suuhun hampaat panneet!... _Sille_ rutolle on Suomessakin -tarttuma-aineita säilynyt liian paljon..." - -Elämä tuntui silloin kiemurtelevan keskustelijoiden edessä niin -monimutkaisena käärmeenä, ettei sen liikkeistä lopulta selvää saanut. -He seisoivat hätäytyneinä, rakkauden polttamina ja siitä lieskana -nousevan vihan kärventäminä, näkivät isänmaan olevan menossa ja -miettivät yhtä ja toista. Kaikki näytti toivottomalta. Jorma Kaatra -lopetti synkän vaitiolon lausuen: - --- "Ja mitä hyötyä siitä olisi, jos panisimme ruton suuhun hampaat, -kun omat miehet karistelivat hampaita pois omistakin ikenistämme." - -Musta peikko tuntui ilmestyvän huoneeseen. Jorma Kaatra jatkoi: - --- "Mitä hyötyä on koko hampaista, kun kerran omat miehet katkovat -leukaluiden jänteet: puremishalun?... Miljoona-armeijatkin ovat -turhia, jos päälliköt leikkaavat miesten käsivarsien jänteet -poikki..." - -Raudanraskas elämä tuntui painavan kaikkia. Kotimaa näytti petturien -ja peikkojen pesältä. Jorma Kaatra jatkoi: - --- "Ainoa apu on siinä, että Tarvaan väen hartioille heitetään se -kaapu, jossa heitä pelätään, kuin ruttoa, niin että kansa ei päästä -niitä hampaitansa karistelemaan..." - -Nuori Horn innostui. Hän istahti pianon ääreen ja lauloi sen -säestyksellä runonsa viimeisen säejakson: - - "Siis, veljet, kaikille petturinvaippa, - ken kansan ääntä ei tottele vaan! - Kostoksi moisille kalpa ja raippa! - Se ainoa turva on kansan ja maan." - -Niin lauloi hän isänmaanrakkauden tulessa kiemurtelevana käärmeenä. -Mutta monesta se tuntui liialta. Monesta tuntui, että Suomessa on -liian vähän väkeä. Varova Grotenfelt käveli mietteissänsä ja lausui: - --- "Suomessa on niin kovin vähän väkeä... Niistä ei kannata erottaa -osaa paariasluokaksi..." - -Kaikki ajattelivat. Grotenfelt tuntui olevan liiankin oikeassa. -Suomen pieni kansa tuntui muutenkin jo hupenevan aivan mitättömiin -maailman satojen miljoonien joukossa... He joutuivat polttavaan -ristituleen, jota elämän suuri lohikäärme oksensi kidastansa. He -paloivat siinä tulessa käpertyvinä, voimattomina suortuvina. Varova -Grotenfelt puhui taas surullisena, alakuloisena: - --- "Ei ehkä haittaisi, jos koetettaisi valjastaa koko maailman -mielipide Suomen vankkureja vetämään..." - -Toiset olivat sitä samaa ajatelleet. He tarttuivat siihen nyt -voitonvarmoina, kuin hukkuva vesikuplaan. He alkoivat valjastaa -turmiosta pois vetäjäksi sitä samaa elämää, joka oli itsestänsä -turmion oksentanut. He ryhtyivät hillitsemään elämää elämällä -itsellänsä, syöttämään sillä sen omia ilkeitä oksennuksia, tappamaan -ruttoa ruton omalla kädellä. He tarttuivat siihen aseeseen, koska -tiesivät, että elämää vastaan ei voida nostaa mitään muuta asetta, -kuin elämä itse... - -Ja samalla tarmolla ja innolla ja alttiudella, kuin Tarvaan miehet -taistelivat Suomessa, taistelivat he vieraalla maalla, elämä kädessä, -nostettuna elämää vastaan. - - * * * * * - -Mutta kotimaassa raatoivat taas Tarvaan miehet. Viikin yhdistynyt -väki katseli heitä mielet karvaina. Molemman väen käsissä paloivat -isänmaan uhritulet entistä polttavampina, mutta niiden savut -heilahtelivat mustina käärmeen häntinä, sattuivat toisiinsa ja -sähähtelivat vihaisina. Rautainen kasakkapäällikkö seisoi kivikovana, -sen kasakka ratsasteli kylissä ja savukäärme juoksi hevosen jälestä -vihaisena, puhaltaen suustansa jo mustanpuhuvia tulikielekkeitä. - -Silloin vilahti valoviiru kaukaisen idän taivaanrannalla. Sieltä -kuului nousevan kansan sotahuuto. Kasakkapäällikkö synkistyi -ja Tarvaan väki sai uutta rohkeutta. Suokas neuvotteli jo -kasakkapäällikön kanssa sovinnosta, saaden hänet suostumaan -kutsumaan kokoon kansan edustajat. Itse vanha Tarvas varustelihe -Tsaarin puheille puhumaan maansa karkotettujen miesten puolesta ja -valmistamaan heille isänmaahan paluuta, juuri niinä aikoina, jolloin -valoviiru raottui itäiselle taivaanrannalle. - -Oli Tarvaan sukujuhlan aamu. Hänen väkensä varustautui kunnioittamaan -johtajaansa. Tarvas itse varustautui lähteäksensä Tsaarin puheille. - -Katua pitkin kulki joukko väkeä, käsissä palavat isänmaan -uhrituohukset, maan suru hartioille mustaksi vaipaksi heitettynä. -Etumaisina astui kuusi miestä kantaen kalman leikkikaluja: mustaa -ruumis-arkkua, oman itsensä ja kaiken ihmis-elämän viimeistä puusta -rakennettua majaa. - -Tuohukset loimottivat. Saattue lähestyi vanhan Tarvaan asuntoa. -Miehet kantoivat kuoleman mustan leikkikalun sisälle, laskivat sen -lattialle ja joukon johtaja puhui: - --- "Vanha Tarvas! - -"Me olemme tahtoneet muistaa sinua sukujuhlanasi. Me emme ryhdy -pitkältä puhumaan sinun elämäsi työstä, sillä sinä olet hankkinut -sille kruunun, johon ei kunnon mies käsillänsä koske. Miehuutesi -ajan olet sinä kulkenut Suomen karhunnahassa ja eksytellyt meitä, -mutta lopulta paljastui sinun sudenluontosi. Nyt olet sinä -alentunut maasi vihollisten kätyriksi ja ulvot, kuin nälkäinen -susi, valtaa tavotellen. Yksinpä olet sen tähden myynyt penikkasi -ja pesäsikin. Kuten tiedät, oli aikomuksemme tehdä sinut toista -tietä vaarattomaksi, sulkea sinut telkien taakse, mutta kun se ei -ole onnistunut, tuomme nyt sinulle työsi tunnustukseksi sen lahjan, -jonka sillä työlläsi olet ansainnut ja toivomme, että sinä osaat sitä -käyttää isänmaasi hyväksi heti ja oikealla tavalla. Toivomme että -itse ymmärrät sulkeutua tuomamme lahjan telkien taakse." - -Vanha Tarvas tunsi puhujan omaksensa. Hän kuuli sen puhuvan sitä -hänen oman henkensä kieltä, jota hän oli ikänsä ylistänyt ja jolla -hän oli puhujaa ravinnut. Hänen suoniinsa tulvasi silloin nuorukaisen -voimakas veri, kuten Simsonin käsivarsiin, kun hän kuuli Delilan -laulavan filistealaisen rinnalla hänen häpeäksensä. Ja hänestä -tuntui, kuin seisoisi hän elämänsä suurimman kohtauksen edessä. -Mutta hän ei hätääntynyt. Oikean johtajan valmiudella vastasi hän -lähetystölle: - --- "Kiittäkää Viikin väen _epattoja_, jotka tämän ruumis-arkun -ovat teidän kauttanne lähettäneet, lahjasta ja sanokaa, että minä -täytän heidän toivomuksensa. Niin totta kuin suomensuvun täytyy -elää ja päästä maansa herraksi, niin totta kannetaan tällä arkulla -viimeisetkin viikinkiläisyyden tomut tästä maasta hautaan. Ja -teitä, jotka olette mestarinne myöneet, kehotan minä loppuun asti -seuraamaan Judas Iskariotin esimerkkiä maanne tähden, että se pääsisi -Judaksesta... ja senkin tähden, että viikinkiläisyys tarvitsee kohta -savenvalajan pellon hautausmaaksensa. Ja itse Rooland Viik on palaava -väkensä vallan ruumis-arkkua kiini naulaamaan. Mutta suomensuku ei -tätä arkkua tarvitse, sillä se ei mene minun kanssani maanrakoon. -Te olette minua herjanneet sudeksi. Hyvä!... Minä olen imettänyt -nuoren polven ja Vaarnan Riston. Hän kyntää syvemmälle sen vaon, -jonka yli ei Viikin mies hyppää. Rooma tuli suureksi suden seistessä -Kapitoliumin portailla ja se hävisi suden siitä hävitessä, niinkuin -Israel hävisi liiton-arkin hävitessä. Mutta minun sudenhenkeni ei -häviä minun hävitessäni, sillä muistakaa, että Suomen hongat ulvovat -sen sudenhengen kieltä. Suomen luonto huokuu minun sudenlauluani ja -siksi ei se henki häviä minun henkeni sammuessa. Suomalaisuuden susi -ulvoo tässä maassa ijät kaiket muukalaisuuden kintereillä." - -Tätä sanoessaan seisoi suomensuvun ensimäinen heimokuningas -rauhallisena ja jäykkänä, kuin vanha tervaskanto ja suurena, kuin -muinaisuuden kuningas. Lähetystön miehet vaikenivat. Tarvas lopetti -suomalaisia miehiänsä tarkottaen: - --- "Jos te, Suomen kansan Delilat, olette Viikin epatoista löytäneet -itsellenne filistealaisen, niin minusta te ette löydä sitä Simsonia, -jonka hiuskarvat voisitte pois ajaa..." - -Miehet poistuivat, kuin kerjäläinen kuninkaan luota, ja ruumis-arkku -jäi saarnaamaan kuoleman voimaa ja kaiken turhuutta. Se pani -Delilansa etsimään lahjoittajan ja lahjan saaneen hiuksien seosta -sitä oikeaa ottaaksensa sen saksiensa väliin. - -Mutta isku oli raskas Tarvaalle, kun hän näki omien miestensä -ojentavan sakset hänen hiuksiinsa. Hän ei mennyt enää miestensä -valmistamaan sukujuhlaan, vaan lähetti sinne saamansa lahjan ja -seuraavan kirjeen: - --- "Suomen miehet! - -"Jätän teille tässä säilytettäväksi sen lahjan, jonka Rooland Viikin -epatot minulle juuri lähettivät meidän luopioittemme käden kautta. -He pyytävät minun sitä käyttämään niin, että se tulee käytetyksi -suomensuvun hyväksi. Te käsitätte mistä on kysymys. Sillä arkulla on -kannettava hautaan joko suomensuku, tai Rooland Viikin _valta_. Jos -en minä teitä tuntisi, en lähettäisi tätä arkkua teille, mutta minä -tunnen teidät ja olen varma, että te osaatte valita niistä kahdesta -haudattavasta sen oikean. Te osaatte valita sen, jonka haudan on jo -historia kaivanut ja jonka se on jo kirjoittanut elämänsä tehtävän -suorittaneen kirjoihin. - -"Mutta yksi asia minuun koskee: Osa miehistämme huoraa Delilana -maatansa Viikin väen epattojen kanssa. Delilat ja Juudakset ovat -vaarallisempia, kuin vihollinen ja Moorankiven-iskut, sillä porton -hiukset ovat vaarallisempia, kuin itse kalkilla maalattu portto. -Sillä Moorankiven-iskuja ja vihollista voidaan vältellä, satoipa -niitä idästä tai lännestä, mutta Juudakset pettävät paimenen, jolloin -lauma hajoaa, ne peittävät porton rumuuden ja siksi kietoutuvat -niihin miehet. Kun siis tätä lahjaa käytätte, niin sulkekaa siihen -portto heiluvine hiuksinensa. - -"Kansamme onnettomuus on aina ollut siinä, että toinen puoli siitä -on ollut toiselle Juudaksena, jättänyt toisen puolen yksin hädän -hetkellä. Eripuraisuus on ollut suomensuvun kirous. - -"Sen johdosta on menetetty Unkari, Mordva, Vogulia, Votja, Ostja, -Syrjääni, Tsheremissiä, Perma ja Bolgaria, Europan suuresta, -voimallisimmasta, karaistuimmasta kansasta jäi siten jälelle pieni -joukko. Eripuraisuutemme johdosta, sen johdosta, että toinen osa -on aina liehakoinut vierasta, on sekin jäännös yhä heikennyt. Kun -Moorankivi putosi, ei Karjala auttanut Hämettä, eikä Häme Karjalaa, -vaan auttoivat eripuraisuudellansa vierasta. Sukumme kirous on siinä, -että Viro ei tunne Suomea, ei Suomi Aunusta, eikä Vienaa... Siksi on -häviämässä Ruija ja Aunus ja Vepsä, sekä Länsipohjan osa, ja Viro ja -Inkeri taistelevat kuoleman kourissa. - -"Eläköön Viikin varsinainen pieni väki rauhassa omalla rannallansa! -Koristakaa se ranta! Tehkää niille siinä eläminen ihanaksi, -sillä se on Suomen rantaa ja sen ihanuus on oleva Suomen kunnia. -Ruotsalainen rannikko on _Suomen_ pellonpiennar ja kukkikoon se -punaisena, todistamassa Suomen vapautta, sen suvaitsevaisuutta. -Mutta Viikin _vallalle_ suomalaisten herrana ei tässä maassa saa -olla muuta aluetta, kuin tämä arkku. Minä lähden maanrakooni ja -jätän teille uuden lahjan perinnöksi. Sillä on tukahdutettava tässä -maassa kaikki se henki, joka ei ole suomalaista, kaikki sekin, mikä -haiskahtaakaan porton hengeltä. Suomensuku voi pysyä ainoastaan -silloin, kun se kulkee tiensä puhtain mielin ja omin voimin, imee -voiman omista rinnoistansa ja hylkää kaikki vieraat nisät. Valitkaa -tahdotteko itse kantaa valmiilla arkulla hautaan kuolleiden luita, -tai itse niiksi luiksi muuttua! Teillä ei ole muuta valittavaa, -kuin elämä, tai kuolema, siunaus tai kirous... Pieni kansa on aina -valinnut kirouksen, jos se kevytmielisenä katkaisee ystävyyden -siteet voimakkaamman kanssa. Pieni kansa on valinnut kirouksen, -jos se luottaa suuruuteensa, vaikka sen pitäsi luottaa _ainoastaan -sitkeyteensä_. Kansa on valinnut häviön, jos se ei uskalla kulkea -omin voimin, vaan turvautuu kerjäläissauvaan, kumarrellen muiden -kansojen ovilla, ajaa Europan vasikoilla, tai heiluu toisten -hapsina... Pienen kansan täytyy myös armotta leikata kaikki -puremishalunsa jänteet, jos sen leuvassa ei ole _kylliksi paljon_ -hampaita, sillä hampaattomilla ikenillä purija saa aina veriset -ikenet..." - -Vanhan johtajan jyrkät sanat hämmästyttivät hänen väkeänsä. Johtajan -häväistys ja isänmaan onni repivät miesten rintoja kissankynsin. -Vanha Tarvas oli nyt lausunut viimeisen sanansa. Hän oli lausunut: - --- "Minä panen eteesi, valittavaksesi elämän tai kuoleman, oman -henkesi tai vieraan väen... Valitse." - -Miehet seisoivat ymmällä. Riita nousi soista ja alkoi taas kulkea -mailla raesateena, ja viikkiläiset ja tarvaalaiset seisoivat -entistään katkerampina vastatusten. Tarvaan uskollisen väen ja -toisten välit katkaistiin molemmin puolin, aivan vaistomaisesti, kuin -johtajan taikasanan käskystä. Monet Tarvaan uskollisistakin miehistä -epäröivät hetken, mutta liittyivät sitten sitä lujemmin johtajansa -ympärille. - -Mutta Harhamalle ilmestyi Tarvas yhä suurempana. Hän ilmestyi -isänmaan uhritulien sakeasta savusta sitkeänä sutena, joka oli -kalunnut ravintonsa Suomen karusta maaperästä, kestänyt sen savut ja -nälät, ulvonut riemuiten Suomen honkien keralla, vainunnut kaikkea -vierasta ja purrut sen poikki armotta, kuin nälkäinen susi. Pilkasta -ja herjauksista huolimatta oli se kierrellyt kaikkialla, jättänyt -kaikkialle sitkeän sudenhenkensä, ja nousi nyt laihana, kärsineenä, -mutta sitkeänä ja pennuillensa uskollisena Suomen kapitoliumin -portaille, kansansa sitkeyden perikuvana. Se asettui siihen -ränsistyneen näköisenä, mutta varmana, kuin Romulus valta-istuimelle, -verhona Suomen harmaa muinaisuus. Siinä seisoi se säästä ja nälästä -välittämättä, kalvoi pois kaiken vieraan ja tarjosi tyhjännäköisten, -mutta ehtymättömien utariensa sudennisiä kansansa imettäväksi, -kasvattaaksensa siitä kansasta Pohjolan Romulusta. - -Ja Harhama katseli niitä nisiä, näki niistä vuotavan jotain -salaperäistä, suurta, sitkeää, vanhaa, ja hän janosi niitä, kuin -juoppo viinaa, nälkäinen lapsi äitinsä nisiä... - - * * * * * - -Nuori Svärmeri istui pienessä huoneessansa. Pöydällä paloi pieni -vahakynttilä sirossa kynttilänjalassa. Hän oli sen sytyttänyt -isänmaan uhrituleksi, sen vertauskuvaksi. Kynttilän edessä oli -pöydällä punakukka. Se oli Suomen viikinkivallan vertauskuva. -Punakukka kukki kauniina ja sen vierellä mustalla liinalla oli -pistooli ja pieni myrkkykapseli... - -Nuori Svärmeri katseli kukkaa ja muisteli viikinkivaltaa, joka kukki -Suomen rannikolla, kuin kukka sen akkunalla. Hän muisteli silloin -myös koko maata, jonka akkunalla se kukka kukki. Hän muisteli sitä ja -lämmitteli uhritulena palavan kynttilän valossa. Hän istahti, otti -mandoliinin, näppäili siitä jonkun sävelen ja lauloi ajatuksissansa. -Hän lauloi laulua "Viimeinen punakukka". Ainoastaan silloin tällöin -näppäsi hän säveleen laulunsa lomaan. Sanat kuuluivat: - - "Syystuuli käy. Viimeinen punakukka - suruissaan Suomen rantaa koristaa. - Europan kauneimmalla akkunalla - se suurta kesää surren kaihoaa. - - Se punakukka Suomen akkunalla - vuossataa monta kukkinut jo on. - Ja hallanmaassa, jään ja lumen alla, - on kestänyt se, kaunis, turvaton." - -Nuori Svärmeri keskeytti laulunsa, katseli punakukkaa ja muisteli -Suomen akkunaa, josta avautui siintävä meri ja meren takaa kukan -kotimaa ja koko suuri Eurooppa. Hän muisteli nuoruutensa iloja siellä -punakukkamaalla, sinisilmäistä tyttöä, jonka kanssa hän oli lapsena -ajellut perhosia, ja paljoa muuta. Hän katseli pöydällä olevaa asetta -ja myrkkykapselia, joissa kuolema oli piilossa... valmiina... kynnet -terävinä... mustat silmät niin kumman näköisinä... - -Hän huokasi, haisteli kaunista punakukkaa, muisteli taas Suomen -akkunaa ja jatkoi sitten lauluansa: - - "Se punakukka muualta jo aikaa - on kuihtunut ja jäänyt unholaan. - Ei maailmassa sille sisarrukkaa - oo säilynyt. On tämä ainut vaan. - - Ken sallisi mun kukkaa, orpoparkaa, - maailman kylmän kouran koskettaa! - Kuin armahinta linnunpoikaa arkaa, - mun käteni sua, kukka, puolustaa. - - Jo talvi saa. Viimeinen punakukka - sen pakkasista kuihtuu kohta pois. - Siis vaikene jo ijäks, sävelrukka! - Ken ilman punakukkaa elää vois?" - -Hän vaikeni... istui... ajatteli... katseli punakukkaa... muisteli -Suomen akkunaa... Sitten laskeusi hän polvillensa isänmaan uhritulen -eteen ja rukoili ääneti, otti viimeisen Herranehtoollisen: hitaasti -vaikuttavan myrkky kapselin, nousi ylös, sytytti uuden kynttilän, -asetti sen punakukan eteen uhrituleksi ja lähti ulos. - -Kasakkapäällikön huoneessa paloi lamppu jumalankuvan edessä. -Rautainen kasakkapäällikkö istui mietteissänsä ja katseli hänelle -lähetettyä lahjaa: pääkalloa. Hän muisteli silloin Venäjän -laajoja tasangoita, sen lähes kolmeasataa miljoonaa nyrkkiä, sen -pistinmetsiä... kasakoita... lukemattomia rykmenttejä... Hän muisteli -Tsaariansa, jolle hän oli ollut uskollisempi, kuin Jumalalle. Hän -muisteli isänmaatansa, jonka suuruus oli hänelle kaikki maailmassa. -Hän muisteli sitä ja katseli lahjaksi saamaansa pääkalloa, eikä -kyennyt enää muuta kysymään. Hänen silmissänsä leimahti inho ja -halveksiminen, ja hän lausui: - --- "Koiranruoskaa te tarvitsette, ettekä kasakanpamppua... epatot... -Te 'kansakuntien joukkoon korotetut'!..." - -Kasakkapäällikkö nousi, astui jumalankuvan eteen, teki ristinmerkin, -pukeutui ja lähti. - -Kiviportailla seisoivat vastatusten nuori Svärmeri ja rautainen -kasakkapäällikkö. Jälkimäinen edusti mahtavinta, pelätyintä -maailmanvaltaa, sen rautaisia rykmenttejä ja satoja miljooneja -nyrkkejä ja pistimiä. Nuoren Svärmerin takana oli maailman viimeinen -punakukka, hänen unelmiensa kukka... - -He seisoivat vastatusten, molemmat suurina: suuren asian edustajina, -suuren voiman lähettäminä. - -Kului hetki... Jo kuului pistoolin lyhyt, kuiva laukaus... toinen... -kolmas... neljäs... - -Kaksi miestä vaipui kuoleman aina puhtaille liinoille ja heidän -verensä vuotivat yhteen... suutelivat toisiansa... sopivat riidat... -unohtivat kaiken ja haihtuivat samaan avaruuteen... - -Mutta heidän henkensä kulkivat muistoina avaruudessa. Ja kun ne -saapuivat Rajajoelle kohtasivat ne vahdin, joka lausui molemmille: - --- "Tässä on _raja_. Tämän toisella puolen on toisen teko _rikos_, -toisen _hyve_. Ja taas päinvastoin..." - -Mutta portailla seisoi kaikenhäviö, äärettömyys vesisienenä kädessä -ja imi molempien veren itseensä, sieneensä, molempien veren yhtä -ahnaasti, nälkäisenä, säälimättömänä, ja lausui sitä imiessänsä, -huuliansa maiskutellen: - --- _"De mortuis nil nisi bene."_ [Kuolleista ei muuta kuin hyvää.] - -Kansa huokasi. Se näki laukauksen savun hälvetessä taivaan -kirkastuvan. Ruonan Karhu nousi silloin ja lausui jäykkänä: - --- "Suomen kansan peruskivenä ei kestä nopeasti lentävä luoti... Sen -täytyy etsiä pysyvämpi peruskivi..." - -Mutta ne sanat suhahtivat kansan silmille savukäärmeinä. Moni luuli, -että kaikenhäviön käsi ei ulotu siihen, joka seisoo luodin kärellä. -Kaikenhäviö katseli kansan uskoa rauhallisena ja ajatteli kylmänä: - --- "Hukkuva uskoo olenkorressa olevan varman pelastuksen..." - -Elämä peitti jälkiänsä. Kaikenhäviö oli imenyt vuotaneen veren. -Kaksi hautaa oli kaivettu ja täytetty taas ihmislihalla ja mullalla. -Kummallakin haudalla surivat omansa. Ainoastaan ne harvat valitut, -jotka kykenivät näkemään elämän ja kuoleman ytimiin asti, unohtivat -vihan ja koston. - --- "Tällä reunalla lakkaa kaikki viha ja kosto", -- lausui Ruonan -Karhu kasakkapäällikön haudan reunalla, ja sen katkerimman -vastustajan, Viikin Roolandinkin, kerrotaan nostaneen lakkiansa -vastustajansa haudan umpeen sulkeutuessa... - -Ja Harhama upposi nyt historian lehdillä epäilyksensä pehmeään -rapakkoon. Vallankumous heilautti hänelle tuttua veriliinaansa ja -hän katseli nuorta Svärmeriä ihastuneena. Hän katseli häntä, kuin se -itse viimeistä punakukkaa. Hän katsoi häntä, kuin viimeistä oikeaa -viikinkinuorukaista, viimeistä punakukkaa, tai hentoon vartaloon -pukeutunutta Nikolain pientä varjoa... - -Mutta oitis haihtuivat nekin näöt ja epäilyt ja ihailut, ja hänen -eteensä ilmestyi taas kaikenhäviö, joka seisoi elämän savujen ja -elämänturhuuden keskellä seppele päässä, maiskutellen verisiä -huuliansa ja kylmänä katsellen ihmis-elämän hyörinää ja sen uhritulia -ja häviäviä pyrinnöitä. - - * * * * * - -Ikuisen rauhan mailta kuului työkellon soitto... Heinä oli -täysikasvuista... Kuoleman suuri heinäväki terotti viikatteitansa ja -lähti niittämään ihmiselämää... - -Pienessä huoneessa makasi vanha Tarvas tautivuoteella. Hän makasi -aivan yksin. Ainoastaan joku rakastava käsi kohensi pään-alusta ja -silitteli korkeaa otsaa, jolle kuolema levitti kylmää liinaansa. -Kansa oli hänet hylännyt... Paimenta oli lyöty ja lampaat hajosivat... - -Huoneen seiniä verhosi syysmusta murhe. Kuoleman kukka koristi -akkunaa. Vanha Tarvas katseli kukkaa ja muisteli maatansa ja -kansaansa... Rinta kohosi huounnasta raskaana... Kansa oli -hävinnyt... Maa hävisi kansan mukana... Vanha Tarvas näki siitä -ainoastaan maanraon... - -Silloin huokasi Tervas ja etsi katseillansa jotain häviävän -muistoksi... Hänen katseensa sattui sitä etsiessä kuoleman -kukkaan, joka kukki akkunalla niin somasti... Katse kirkastui sitä -katsellessa... Maanrako näytti äidin lempeältä silmältä... - -Kuoleman kukka kukki kauniimpana... Vanhan Tarvaan vuoteen vierelle -istahti Suomi-neito, kantele polvilla... muinaisuus liinana -hartioilla ja helyinä Tarvaan hengen-antimet... Se silitti Tarvaan -harmaita hiuksia, suru silmissä, murhe mielessä, huokasi ja lauloi -kanteleen säestyksellä: - - "Tuuti, tuuti, tuuti, Tuonen lapsi! - Tuuti Suomen suuri matkamies! - Maasi jäätikölle sinut, harmaahapsi - johtanut on vaivaloinen ties. - - Niin monet tiet ja polut mulle laitoit - ja monet hengen korut mulle toit. - Niin monet kukat myös sä mulle taitoit, - kuin kaunis sävel aina mulle soit. - - Vaan mull' ei sulle muuta annettavaa - kuin kuolon tie ja kylmä hauta vaan, - ei lahjoistasi muuta vastalahjaa, - kuin kuolon sormi silmä sulkemaan. - - Hyvästi jää! Nyt kuolon kukkaseksi - sen ikkunalle pääset kukkimaan. - Saat kuolon ystäväksi ikuiseksi. - Se luotasi ei luovu milloinkaan. - - Ei kuolo sua koskaan petä, heitä. - Siks jätä siekin kaikki katkeruus! - Vikani kaikki unehella peitä, - kun on niin jalo ystäväsi uus." - -Vanha Tarvas kuunteli surullisena sitä isänmaan laulua, jota hän -oli riemuiten laulanut humisevien honkien keralla... Hän muisteli -niitä polkuja, joita hän oli isänmaahansa aukonut... Hän näki, että -ne polut olivat johtaneet hänet itsensä jäätikölle... hylätyksi... -kaikkien jättämäksi... Sen ainoan polun oli isänmaa hänelle -vastalahjaksi antanut... Hän tuli jo surulliseksi... Se oli hänestä -liian vähä, vaikka maa onkin karu ja köyhä... - -Mutta silloin huomasi hän, että isänmaa on antanut sentään muutakin: -Hän näki kuoleman kauniin kukan akkunalta... ja lempeän maanraon -hautausmaalta... ja kuusen varjon haudalta... Hän näki ystäviäkin -ympärillänsä: uskollinen kuolema seisoi vuoteen vierellä, sormi -valmiina silmää sulkemaan... - -Vanha Tarvas ihastui, eikä pyytänyt muuta, sillä se oli ainoa mitä -elämä _voi antaa_... ja se oli ainoa mitä ihminen _tarvitsee_... Hän -ei ollut enää katkera maallensa... Hän unohti kaiken muun, paitsi -maansa honkien huminan... Niiden kanssa lauloi hän taas kilpaa Suomen -kauneutta... - -Ja silloin astui kuolema hänen vuoteensa vierelle, silitti kylmällä -kädellänsä hänen otsaansa, laski ohimoille seppeleen, painoi -silmäluomen kiini ja kääri vanhan työmiehen kylmiin liinoihinsa... - -Historian lehti kääntyi. Hautausmaa raottui. Kuolema levitti mustan -liinansa paareille. - -Kirkonkello kumahti ja ilmotti, että itsetietoisen Suomen kansan -ensimäinen johtaja, Tarvas, on nostettu sille mustalle liinalle, -jolle jokaisen täytyy polvistua, tahtoi tai ei. Hänet oli nostettu -sille liinalle, jolla makaavaa ei saa yksikään ainoa elävä tuomita, -ei siihen koskea. Hän oli päässyt kuoleman paareille ja jokainen, -joka häneen nyt koski, oli ruumiinraiskaaja. Hän makasi kylmänä, -jäykkänä, suurena. - -Hänen ohitsensa kulki kansa ja peitti hänet liinalla. Toiset -levittivät hänen peiteliinoiksensa siunauksen, toiset kirouksen. -Silloin nousi hänestä varjo: hänen elämänsä, asettui paarien -vierelle, poisti molemmat liinat ja lausui: - --- "Minä itse peitän hänet... Valmistakaa te omia liinojanne!" - -Kuolleen kiroaminen oli noussut isänmaan uhritulesta: _rakkauden_ -tulista. Kansa oli kahtia paarien edessäkin. - -Kirkontornissa soivat Tarvaan sielukellot. Pikku teatterissa -vinkuivat kalmanviulut. Ihmiset soittelivat kuolleen sääriluilla. -Ne tanssivat kuoleman mustan kukan ympärillä, tanssitettavana -kalmanliinoihin puettu Tarvaan ruumis, itse seisten sillä pinnalla, -jolta jalka luistaa lakkaamatta haudan kylmään rauhaan. Väki oli -juopunut isänmaanrakkauden viinasta. - -Joukko Tarvaan miehiä astui silloin sisälle kysyen: - --- "Onko lupa häissä soittaa kalman viululla? Onko lupa soitella -ihmisen sääriluilla?... Saako ihminen niin häväistä _omat_ -sääriluunsa ja liata _oman_ hautansa jo ennen siihen makuulle -menoansa?..." - -Kun vastaus viipyi, kysyi eräs tarvaalainen omiltansa: - --- "Kun kuollut ei voi etsiä haudan rauhaa muista maista, eikö -_isänmaan_ pidä sitä hänelle turvata?" - --- "Pitää", -- kuului vastaus. Kysyjä jatkoi: - --- "Isänmaan täytyy turvata rauha pahantekijöillensäkin. Sallimmeko -soiteltavan _johtajiemme_ sääriluilla?" - --- "Emme", -- kuului vastaus. - -Kirkonkello oli lakannut kumisemasta. Kalmanviulu vingahti viimeisen -kerran ja Tarvas oli päässyt haudan rauhaan. - -Mutta Harhama muisti pääkallon, jonka hän oli murskannut, naisen -pääkallon, jota hän oli kengänkärellänsä pyöritellyt, ja kolmannen, -jonka hän oli kiroten hautaan paiskannut... Hän polki historiaa -tutkiessaan ilkeälle muistolle. Kun hän seuraavana yönä oli nukkunut, -ilmestyi hänelle unessa luuranko, sylissä ne kolme pääkalloa ja -sääriluu, jota se tarjosi Harhamalle viulun jouseksi. Ja osottaen -pääkalloja, irvisti se ilkeänä: - --- "Soita! Omat luusi sinä siten jo valmiiksi häpäiset..." - -Hän oli lukenut kaikkea sairailla silmillä ja suurentanut luetusta -itsellensä hirveän aaveen. Luuranko painoi hänet, unessa, istumaan -ruumis-arkun kannelle, antoi hänelle viuluksi pääkallon ja jouseksi -sääriluun. Hän vapisi... kauhistui... olisi huutanut, mutta ei -voinut. Vähitellen muuttui pääkallo hänen omaksi pääkalloksensa, -jousi hänen sääriluuksensa ja luuranko irvisteli hänelle ilkkuen: - --- "Niin häpäisit sinä ihmisluusi..." - -Hän havahtui kauhuunsa, hyppäsi vuoteelta likomärkänä tuskanhiestä... - -Tarvaan kuolinhenkäyksestä suitsusi uusi vihan savukäärme ja läksi -juoksemaan maita pitkin, savuavana, puhallellen pieniä käärmeitä -suustansa. Kansa jakautui kahtia. Kukin kääntyi omalle puolellensa -synkkänä, kuin auranmulta. Uhritulet paloivat molemmin puolin yhtä -kuumina, mutta niiden liekit olivat jo käärmeen häntiä, jotka löivät -toisiansa... sähisivät... kiemurtelivat... vihasivat. Peikko tuntui -jo istuvan peikon selässä, itseänsä peikkoa pettämässä... - -Harhama oli lukenut historian viimeiset lehdet ja hän nousi -lukemastansa epäilyn paksu vaippa hartioillansa. Tyynesti -ajateltuansa hän ei päässyt selvyyteen, kuka oli oikeassa, tai oliko -kukaan. Hän ihaili kutakin silloin, kun näki siinä suurta, olipa se -mitä hyvänsä. Uhrien mustasta savusta nosti hänen eteensä päätänsä -vuoroon yksi, vuoroon toinen. Hän keinui silloin joukkotunteen -mukana, antoi sen viedä, ei kysellyt lopulta mitään, käpertyi -vaistomaisesti tarvaalaisiin. Se joukko veti häntä, kuin vedensilmä -siitä asti, kuin pikku Irmas oli sen vedensilmän avannut, pannut sen -pyörimään joukkotunteen suppilona, joka pyöriessään vetää kaikki -sen likelle ja sen käsiin kerran joutuneet. Ja siihen pyörintään -vajotessansa oli hän katsellut Tarvaan suurta kuvaa ja sen joukkoa -johtajan valossa. Hän käpertyi Tarvaaseen enimmän silloin, kun tämä -seisoi suurena pilkkasateessa, omiensa hylkäämänä... tuomioistuimen -edessä... kirovaipalla peitettynä... toisten hänen sääriluillansa -soitellessa kalmanviulua ja hänen oman elämänsä seisoessa hänen -ainoana asianajajanansa, osottaen häntä ja lausuen: - --- _"Ecce homo!"_ - - * * * * * - -Halki avaruuden, läpi maailmoiden pauhun lensi elämä suurena, -kiemurtelevana käärmeenä. Se söi itseänsä ja syntyi siitä ruuasta -aina uutena. Se söi itseänsä ihmis-elämällä, syntyi uutena ihmisten -elämänä. - -Sen suuren käärmeen selkään nousi Tarvaan sijalle hänen "vanhin -poikansa" Vaarnan Risto, joka oli Tarvaan nisistä juonut sudenmaitoa, -sen sitkeyttä ja viisautta. Hinteränä seisoi hän elämän suuren -käärmeen harjalla äärettömyyden kaikkien pillien soidessa, käärmeen -itseänsä hävittäessä ja häviöstä uutena syntyessä. - -Historia, jossa Harhama jo kahlasi epäilijänä, kulkien joukkotunteen -ajamana, joukko-ihmisen mukana, päättyi tapauksiin: nykyhetkeen. - - * * * * * - -Lähes kolme neljännestuhatta kertaa oli maa kiertänyt suuren ratansa -auringon ympäri siitä lähtien, kun Ruotsin miehet nousivat ase -kädessä viikinkiveneisiinsä ja purjehtivat valloitusretkelle Suomen -rantaa kohti. Seitsemänsataa viisikymmentä vuotta oli kohta kulunut -niistä päivistä, jolloin tämä maahan purjehtinut vihollinen laski -vieraan vallan ikeen Suomen vapaan miehen hartioille, kukisti sen -jumalien vallan ja hävitti sen kansallisen yhteiskuntajärjestyksen ja -istutti Suomen ikkunalle punakukan, salvaten sillä usein pirtin koko -akkunan, niin että tuvassa oli pimeä olla. Samana vuotena järkkyivät -Venäjän vallan perustukset Tyynenmeren rannalla. Jaapanin rautaiset -rykmentit valtasivat sen kotkanpesän, Port-Arturin, ja vallankumous -nosti päätänsä yhä rohkeampana. Suurten maailmantapausten mainingit -vyöryivät sotatantereella halki Venäjän ja tuntuivat suomensuvun -asuma-aloilla. Tarvaan väki, joka nyt oli kokoutunut Vaarnan Riston -ympärille, pyysi Tsaarilta, että hän sallisi Viikin karkotettujen -miesten palata takaisin ja kutsuisi kokoon kansan edustajat, jotta -ne saisivat tarkastaa hallitsijansa vaatimukset. Peräsintä vartioiva -kasakka oli nyt suopeampi ja jo purjehti Tarvaan väki toivorikkaana -ja rohkeana. Tsaari suostui heidän pyyntöönsä ja karkotetut saivat -luvan palata isiensä maahan. - -Taas varusteltiin laivaa Ruotsin rannalla Mälarin laskusuun -seuduilla. Suomen ja koko maailman viimeinen oikea viikinki, suuren -viikinkivallan viimeinen arvokas edustaja Rooland Viik astui ylevänä -laivaan ja lähti Suomeen, uudistamaan siellä vanhojen viikinkien -äsken kukistunutta valtaa. Häntä olivat saattamassa Ruotsin miehet, -Tyko Håkansson ja Thure Rolf rouvinensa ja monta muuta. Kun laiva -lähti, puhui Tyko Håkansson kotimaahansa lähtevälle Rooland Viikille: - --- "Jumala antakoon sinulle voimaa ja viisautta uudistamaan Auran -rannoilla kerran perustetun esi-isiemme viikinkivallan ja maineen!" - -Rooland Viik katsahti laivaväkeänsä. Niiden seassa oli suuri joukko -suomensuvun miehiä, jotka myös nyt palasivat kotimaahansa. Hän johti -_vierasta väkeä_. Hän tunsi mielensä masentuvan, mutta vastasi -arvokkaasti. - --- "Niin, kuin näette, on suuri osa laivaväestä pohjaltaan Tarvaan -väkeä... Esi-isiemme laivoissa oli väkenä valituimpia viikinkejä." - --- "Mutta onhan Tarvas kuollut", -- huomauttivat toiset. - -Rooland Viik mietti ja vastasi hieman surullisena: - --- "Niin. Tarvas on kuollut, mutta hän on imettänyt koko kansan -sudenmaidolla: Hänen perustamansa koulut ovat olleet suomalaisuuden -sudenpesiä ja Vaarnan Risto on niissä imenyt suden nisiä." - -Ruotsin naiset ja miehet tulivat surullisiksi ja Thure Rolf lausui: - --- "Mutta onhan kotimaassasi heimomme väkeä valmiina, jota ei ollut -esi-isillämme." - -Rooland Viik näytti hieman surulliselta. Hän muisteli väkeänsä -hänkin. Hänestä tuntui että väessä oli akanoita. Aina, ja viime -vuosinakin, oli tapahtunut paljon semmoista, johon hän itse ei olisi -käsin tarttunut. Hän muisti sitä ja vastasi: - --- "On. Mutta siinä joukossa on paljon epattoja kuten Tarvaankin -väessä. Ne halveksivat hallittavaa kansaa ja sepittelevät siitä -häväistysrunoja. Se ei kuulu oikean viikingin tehtäviin ja -mielenlaatuun. Esi-isämme olivat Odinin ja Torin valittua väkeä..." - -Kun Ruotsin rouvat kuulivat ne sanat, nousivat vedet heidän -silmiinsä. Muinaisuuden suuret viikinkihaamut ilmestyivät heidän -sielussansa ja he katselivat ihastuksen valtaamina niiden vallan -ja muistojen viimeistä edustajaa, joka nyt lähti ruotsalaisen -viikinkiheimon viimeiselle viikinkiretkelle. Tyko Håkanssonin rouva -puristi hänen kättänsä jäähyväisiksi ja lausui luottamuksella: - --- "Mutta viikinkimaineen sinä uudistat yksinkin." - --- "Kiitos suuresta ajatuksesta! Minä voin vastata että viikinkivalta -loppuu kunniakkaasti, mutta sen jälkimainingit jäävät epattojen -käsiin", -- vastasi Rooland Viik ylevänä. Ja kun laivaa irroitettiin -jo rannasta, lisäsi hän: "Mutta minä lähden toivorikkain mielin, -sillä minä tiedän, että Moorankivelle laskettu vapaus on itsensä -kautta takaava ruotsalaisen sivistyksen tulevaisuuden Suomessa. Siinä -vapaudessa on kansoja kiehtova vetovoima..." - -Mutta Viikin Roolandissa sitä, sanoessaan, oli jotain vakavaa, -ajattelevaa. - -Tyko Håkanssonin rouva huomasi sen. Hän katseli Rooland Viikiä, joka -seisoi laivan kannella turvattomana, miltei kokonaan Tarvaan entisen -väen ympäröimänä, ja lausui hänelle: - --- "Eikö Ruotsin miehillä, jotka asuvat Suomen rannalla, ole jo aika -pyrkiä sovintoon Tarvaan voimakkaan väen kanssa?" - -Ja kaikki vaikenivat ja miettivät. He ajattelivat, eikö maailman -viimeinen punakukka olisi turvatuin, jos se tyytyisi rantaansa ja -kukkisi ystävyydessä sen lumivalkean kukan kanssa, jolta se tähän -asti oli niin monesti tukinnut Euroopan akkunan niin, ettei sille -valo päässyt. Rouva Håkansson lausui hetken kuluttua, kuin itseksensä: - --- "Onhan Suomessa tilaa sekä Odinille että Väinämöiselle, Torille ja -Ilmariselle..." - -Kaikki ajattelivat. Rooland Viikin otsalle nousi ryppy. Thure Rolf -lausui lopuksi: - --- "Jumaloille kyllä on rasiassakin tilaa, mutta ihmisille oli jo -kahden asuessakin maa liian ahdas... Kain ja Aabel eivät mahtuneet -siihen..." - -Elämän taisteluiden syyt nousivat puhujien eteen käsittämättöminä, -hämärinä, järjettöminä. Itse Rooland Viik mietti sitä pulmaa, -ajatteli, miksi maailman viimeisen punakukan täytyy ulotella -lehtiänsä sinne, missä ne pakostakin tapaavat Pohjolan pakkasen, -joka ne palelluttaa, tapaavat Suomen lumivalkean kukan lumiset -alueet. Sitä he miettivät ja odottivat vastausta. Ja vastauksena -paistoi heidän silmiinsä se kuva, jonka Rooland Viikin viimeiselle -viikinkiretkelle lähtö oli heissä herättänyt: Heidän eteensä -levittäytyi vanhan viikinkivallan _häviö:_ Kaikki oli hävinnyt, -Odin ja Tor ja Valhalla ja kaikki. Kaikki saarnasi, että elämän -taistelu on turhaa, sillä kaikki kulkee kumminkin samaa maalia kohti: -pääkalloa kohti... - -Mutta Viikin Roolandin laiva kynti jo niitä samoja vesiä, joiden -aaltoja halkaisivat muinoin viikinkilaivat... Aalto loiskui... -taivaanranta hävisi meren sineen... Jo näkyivät Suomen merilyhdyt... -jo tuikuttivat omat merivalot... Kohta nousi saaria vedenrajasta... -Ne olivat Suomen saaria... Laiva solui niiden välitse... Jo -hymyilivät tutut luodot, nauroivat tutut salmet... Laiva laski -niiden ohi. Jo nousi merestä Suomen kaupunkinen ranta, eikä kestänyt -kauvan, kun laiva jo laski samaan rantaan, mihin lähes kolme -neljännesvuosituhatta sitten olivat laskeneet viikinkivalloittajien -veneet. Viikin Rooland astui maalle ja häntä seurasivat hänen omat -ja häneen liittyneet entiset Tarvaan miehet. He nousivat isänmaansa -maalle mielet katkerina, ja savukäärme alkoi taas juosta maita -entistä katkerampana. Veli ei huolinut veljen vastaanotosta ja sisar -ei ymmärtänyt sisarta. - -Kun Viikin Rooland matkusti miestensä luo toisten palaavien -seuraamana, jakaantui kansa hänen edeltänsä kahtia, kuin vesi veneen, -lumi lumiauran tieltä. Toisella puolen seisoi Viikin väki ja ne -"toiset". Se väki nosti lakkiansa palaavien kunniaksi, kukkia satoi -ja eläköön-huudot kaikuivat. Mutta toisella puolen tietä seisoi -vanhan Tarvaan väki synkkänä ja äänettömänä. Sen väen tunteet olivat -kahtalaiset: Se tiesi, että veli ei ota vastaan sen tervehdystä, -eikä se voinut myös ilohuudoin ottaa vastaan viikinkiä, joka tuli -uudistamaan vallottajan ikivanhaa, raskasta valtaa. Sen kujan läpi -ajaen saapui Rooland Viik miestensä luo. Vallottajaa ei odottanut nyt -miekka, vaan seppele... - -Se oli viikinkien kaikkien vallotusretkien loistavin ja niiden -viimeinen voittokulku... Ei ainoakaan muinaisuuden suurista -viikinkipäälliköistä ollut kulkenut semmoista voittokujaa pitkin. Ei -ainoakaan heidän voitoistaan vetänyt vertoja Rooland Viikin voitolle, -jolla hän uudisti esi-isiensä vallan ja lopetti sen mainehikkaat -retket. Ei ainoakaan häviävä valta ole viime päivinänsä nähnyt -lippunsa nousevan entiseen verraten niin ylpeänä juuri häviön edellä. -Ei ainoankaan vallan viimeinen edustaja ole niin voitokkaana noussut -häviävän vallan huipulle, korottaen sen vallan loistavammaksi, kuin -se on koskaan ennen ollut. Rooland Viikin osaksi oli tullut kohtalo, -jota maailmanhistoria ei ollut vielä suonut yhdellekään kuolevalle -ennen häntä. Hän nousi sillä ikivanhan viikinkivallan, Euroopan -_vanhimman_ olemassa olevan vallan, vanhimman vallottajavallan -merkillisimmäksi mieheksi ja sen vallan kadehdittavimmaksi -päälliköksi. - -Itsetietoisena ryhtyi nyt Viikin Rooland karkottamaan Tarvaan miehiä -niiltä paikoilta, joihin ne olivat astuneet vastustajien niistä -poistuessa. Useat hänen miehistänsä jo kiiruhtivat johtajaansa -ja huomauttelivat, että he olivat valmiit astumaan paikoillensa -ehtoja asettamatta, mutta Rooland Viik itse vaikeni vielä ja odotti -aikaansa. Ja maailman viimeinen punakukka kukki nyt taas Suomen -akkunalla entistä rohkeampana. Se uhkasi taas punallansa tukkia -Suomen pienen akkunan, Katkerana ajatteli moni sitä hetkeä, jolloin -olisi uudestaan astuttava _soutajiksi_ viikinki-kalerilaivaan ja -raadettava laivan isäntien seistessä sen komentosillalla... - - * * * * * - -Roihuavina alkoivat nousta uhritulet isänmaan kukkuloilla. Vihaisina -kiepahtelivat niistä katkeruuden mustat savukäärmeet. Palavat -tuohukset käsissä kulkivat toiset heitellen efialtesvaipan jokaisen -hartioille, joka oli Tarvasta totellut. Loukatut puolestansa -maksoivat sapen katkerammalla sapelia, käärmeestä ne lähettivät -vastalahjaksi poikivan käärmeen, kavaltajanvaipasta maansa petturin -vaipan. Kohta kulki kansa omatekemissään pukimissa. Isänmaan savut -sokaisivat silmiä. Jokainen luuli sen vaipan _näkevänsä_. Kun kaksi -tuli tiellä toisiansa vastaan, lausui toinen: - --- "Sinun kauhtanasi liepeet heiluvat itään päin." - --- "Ja sinun halaattisi länteen", -- vastasi toinen, eikä kumpikaan -huomannut, että he olivat _alasti_... - -Elämän rautaiset vaunut vierivät edelleen. Kamppailu alkoi Suomen -herruudesta. Viikin väki odotti aikaansa. - -Mutta silloin alkoi nostaa päätänsä uusi vallanvaatija: Hornan luolan -väki heräsi Suomessa päivä päivältä. Se nousi penger penkereeltä -sille Korkeallevuorelle, josta näkyvät koko maailman rikkaudet ja sen -kunnia ja loisto. Maailmankurjuus nosti Suomessa repaleista lippuansa -ja kokosi ryysyistä joukkoansa sen ympärille. Isänmaan uhritulien -loistaessa ja vihaisten savukäärmeiden niiden kidasta purkaessa -poikueitansa, kohosi maailmankurjuus, Hornan luolan nääntynyt joukko -yhä korkeammalle maailman Korkeanvuoren huippua tavotellen. - -Sen ensimäiset repaleiset armeijat seisoivat jo vuoren huipulla. He -näkivät sieltä, kuinka kulta välkkyi ja hopea hohti. Heidän silmänsä -eivät olleet sille hohteelle tottuneet. Se hohde häikäisi niitä. Se -suurensi kultamunin kultavuoreksi. Uusi valo ja ihastus valeli sen -häikäisevällä purppuravärillä, välkytteli sitä ihastuneiden edessä ja -kirkasti sen säteillänsä. - -Silloin astui väen eteen sosialismin loistava haamu, veripunainen -vaippa hartioilla, nosti oikean kätensä sivulle, osottaen kiiltäviä -kultavuoria, seisoi päin kansaa ja lausui: - --- "Katsokaa! Suomi ei ole köyhä..." - -Ja väki uskoi, että Suomi oli rikas kullasta ja kaikesta. Se uskoi, -koska se näki sen silmillänsä. Se ihastui, ja kultamuru suureni sen -silmissä yhä suuremmaksi, kirkastui kirkkaammaksi. - -Sosialismin loistava haamu kysyi silloin repaleiselta, nääntyneeltä -väeltä: - --- "Tahdotteko vieläkin syödä leipäänne muuttamalla _kiviä_ leiväksi, -kun kulta kiiltää noin _likellä?_..." - -Repaleinen joukko oli vaiti ja muisteli millä vaivalla se oli -muuttanut kiviä leiväksi. Sosialismin haamu jatkoi: - --- "Tahdotteko muuttaa _kiviä_ leiväksi, kun kultaa on noin _paljon_?" - -Joukko hieroi kullan välkkeen huikaisemia silmiänsä. Kultamuru -suureni sen silmissä suurenemistansa. Haamu jatkoi: - --- "Valitkaa kumman tahdotte!" - -Ja ryysyinen väki valitsi kullan. Se kurotti kätensä jo ottamaan -kultavuorta, mutta loistava haamu osotti niitä, jotka seisoivat -tarvaalaisten ja viikkiläisten etunenässä, vartioiden kultavuorta. Se -osotti niitä ja lausui: - --- "Katsokaa! Kulta ei ole vielä teidän otettavissanne, sillä te -olette panneet kissan makkaraa vartioimaan. Kulta on vartijoiden -hallussa..." - -Joukko hämmästyi. Haamu kysyi edelleen: - --- "Ettekö ole tyhmästi tehneet?... Eikö teidän itsenne olisi hyvä -olla kultavuoren vartijana?..." - -Jokainen tiesi, että se olisi hyvä. Silloin loistava haamu kehotti -heitä: - --- "Astukaa siis itse kultakasojen vartijoiksi!" - -Ja joukko oli valmis siksi astumaan. Mutta kun se ei ymmärtänyt, -miten se voisi tapahtua, miten olisi mahdollista päästä kultavuoren -vartijaksi, selitti haamu heille, kuinka he tähän asti olivat väärien -johtajien narraamina kantaneet kultaa kasaan ja jättäneet sen niiden -vartioittavaksi. Ja lopuksi hän kysyi kuulijoiden risaisia pukimia -osottaen: - --- "Katsokaa repaleitanne! Onko _teille_ siitä kultakasasta kultaa -liiennyt?" - -Jokainen oli halki elämänsä tuntenut, kuinka kulta kiertää häntä, -kuin maa aurinkoa, ei anna muruakaan hänelle, vaikka saa hänestä -kaikki, kuin maa valonsa kierrettävästänsä. - -Haamu osotti silloin kullanvartijoita ja kysyi edelleen: - --- "Katsokaapa niiden pukimia! Onko _se_ väki kitunut kullan -puutteessa?" - -Ryysyinen väki katsoi. Haamu jatkoi kyselyänsä: - --- "Oletteko te siis kulkeneet oikeiden johtajien johdettavina, kun -olette kulkeneet Tarvaan ja Viikin talutettavina? Oletteko kulkeneet -oikeassa joukossa?" - -Kuulijat ällistyivät. Heille oli päivän selvää, että jotain oli -vinossa, että heitä oli petetty. He olivat koonneet kultaa ja olivat -nyt repaleisia, nälkäisiä, mutta kullan vartijat kävivät ylellisesti -puettuina, eikä niiltä puuttunut mitään. Suuri haamu lopetti: - --- "Kun sen olette nähneet, niin älkää enää silmiänne sulkeko! Tehkää -luokkarajat selviksi! Riuhtaiskaa itsenne irti porvareista, niin -kultavuoret ovat teidän!" - --- "Irti porvareista!" -- huusi ihastunut väki oitis. - -Ja silloin alkoivat tarvaalaisten ja muiden rivit harveta. Yhä -sankemmat parvet alkoivat kiivetä maailman Korkeallevuorelle -katselemaan maailman rikkauksia, joista he olivat kuulleet -niiden kertovan, jotka olivat ne jo nähneet. Ja he todellakin -huomasivat kultaa ja rikkautta kaikkialla. Kaikkialla oli maata, -kalliita metsiä, taloja, herraskartanolta, pappiloita, kaupunkeja, -viljavainioita, karjoja ja kalavesiä. Ei ollut tuuman alaa, jossa ei -olisi aarre odottanut. - -Mutta he myös tiesivät, että se ei ollut heidän. Toiset olivat sen -anastaneet, niin oli sosialismin suuri haamu selittänyt. Ääretön -katkeruus täytti silloin heidän mielensä, kun he huomasivat, että -heitä oli niin törkeästi petetty. - -Niin alkoi uusi joukko-ihminen Suomessakin kasvaa ja voimistua. Se -kohosi yleisen sekasorron ja vihan keskeltä. Maailmankurjuus nousi -Suomessakin Korkeallevuorelle ja katseli sieltä maailman rikkauksia, -kullan välkkeen sen silmiä huikaistessa ja rikkaiden loiston -poikiessa käärmeenpoikia sen poveen. - -Ja silloin alkoi isänmaan uhritulista nousevissa savuissa, niistä -nousevien mustien käärmeiden seassa häilähdellä punaisia käärmeitä, -jotka kiepahtelivat vihaa suitsuten... hedelmöittivät lapsiansa... -sihisivät... siittivät kokonaisia poikueita... punasivat kohta savut -punakirjaviksi ja alkoivat vaatia osaansa maailman rikkauksista -ja vallasta. Viikin yhtyneen väen ja tarvaalaisten rinnalle astui -kolmas suuri joukko-ihminen, valtaaville tunteinensa ja punaisine -käärmeinensä... - -Se uusi ihminen oli syntynyt siitä suuresta elämänkäärmeestä, joka -hedelmöitti itsensä omaa ruumistansa syömällä. Se oli syntynyt siitä -elämänkäärmeestä, jonka harjalla Vaarnan Ristonkin ja Rooland Viik -joukkoinensa seisoivat isänmaan uhrituohukset käsissä. Se syntyi -siitä elämänkäärmeestä, joka avaruuden kaikkien pillien soidessa -kiemurteli äärettömyydessä, kietoutuen rataansa huimaavan maanpallon -ympäri moninkertaisena käärmevyönä. Se syntyi siitä käärmeestä sen -osaksi ja ryhtyi heti syntymäemätintänsä: omaa ruumistansa, syömään -ja oksentamaan syötyä uutena elämänä. - - * * * * * - -Kohta sen jälkeen kokoutui taas eduskunta, jonka kokoonkutsumiseen -kotiajääneet Tarvaan miehet olivat hankkineet luvan. Näinä aikoina -sai Harhama eräältä korkealta venäläiseltä henkilöltä Grafskijlta -kutsun tulla hänen puheillensa. Otettuaan selvän, että kutsua ei -oltu tehty hänelle vihamielisessä hengessä, hän matkustikin mainitun -henkilön luo, joka hänelle alkoi puhua kysyvästi: - --- "Te tunnette rouva Vronskajan?... Anna Pawlownan?" - --- "Kyllä, Teidän ylhäisyytenne!" -- oli vastaus. - --- "No, hän kirjoitti minulle jo viime syksynä ja pyysi Teille -suositusta, mutta minä mitenkä lienen sen unohtanut, kunnes hän nyt -taas siitä muistutti", -- jatkoi Grafskij. - -Jo salaisen järjestön muodostumis-aikana oli sovittu, että ainakin -yksi miehistä koettaa päästä armeijan yhteyteen järjestön nimessä -toimimaan. Harhama oli siihen tehtävään kuin valittu kielitaitonsa -tähden. Hän oli jo ennen pakoansa ryhtynyt hankkimaan itsellensä -sitä varten suosituksen. Pakonsa hän oli aikonut ainoastaan siksi -pitkäksi, että ehtisi päästä turvatuksi ja saada järjestön jäsenistä -tiedon. Siksi oli hän pyytänyt Anna Pawlownan toimittamaan hänelle -suositukset. Kun hän nyt odottamatta kuuli asiasta puhuttavan, -tuntui hänestä, kuin seisoisi hän rikollisena järjestön edessä. Hän -oli viime aikoina sen jo miltei unohtanut ja nyt se nousi, kuin -vainaja haudasta muistuttamaan jostain. Hänen eteensä avautuivat taas -nopeasti elämän hämärät. Hän katseli sen sotkeutumaa ja mietti missä -pohjukassa hän nyt oikeastaan oli. Kenraali Grafskij jatkoi: - --- "Minä kun en tunne Teitä tarkemmin, en nyt voisi suositusta vielä -antaa, mutta ehkä tahdotte ottaa viran omassa maassanne, niin minä -voin olla Teille avullinen sitä saadessa... Silloin voin oppia Teitä -tuntemaan ja kenties suositella..." - -Harhama istui sanattomana, katsellen vallankumouksen verisormea, joka -nyt oli hänen eteensä loihdittu. Samalla hän muisti rouva Esempiota, -ja hänestä tuntui, että tämä oli hänellä nyt taakkana, jota hän ei -voi pois viskata. - --- "Vai kuinka Te ajattelette?" -- kysyi kenraali Grafskij, kun -Harhaman vastaus viipyi. - -Harhama ajatteli taakkaansa ja katseli vapauden verisiä merenselkiä. -Viimein vastasi hän ajatuksissansa: - --- "Kiitos, eminenssi. Mutta minä en voi ottaa, enkä halua mitään -valtion virkaa kotimaassa... Olisin halunnut töitteni takia päästä -Venäjän Aasiaan tutustumaan siellä paikallisiin kieliin ja ehkä -tekemään muitakin tutkimuksia." - --- "Aa!... Vai semmoinen asia!... No, hyvä on!... Minä mietin -asiaanne ja sitten myöhemmin näemme mitä tulee", -- lausui siihen -kenraali Grafskij, ojentaen kätensä jäähyväisiksi ja lopettaen: - --- "Olen kernas tekemään, mitä voin... Tahtokaa vaan kääntyä -puoleeni!..." - - * * * * * - -Suuri elämänkäärme loi historiaa: Se söi itseänsä ja syntyi -syömistänsä. - -Matkalla joutui Harhama katselemaan kansan-edustajien taistelua. -Uusi joukko-ihminen astui siellä jo punaisine käärineinensä savun ja -katkeruuden pilvistä näkyviin. Maailmankurjuus vaati osaansa maailman -rikkauksista. Viikin yhtynyt väki seisoi tarvaalaisten vastassa, -entistä katkerampana, ja tarvaalaiset taistelivat kunniansa puolesta -vihaisena käärmepesänä, joka sähähti jokaisesta loukkauksesta. - -Ja kaiken sen taistelun seasta nousi uusi joukkoihminen: kurjalisto, -yhä voimallisempana, kietoutui kullan säteistä kutoutuvaan verkkoon, -näki onnen-auringon nousevan tulevaisuuden yhteiskunnasta loistavana -tulipyöränä, josta säteili rikkaus ja onni ja valta ja vuoti viini -ja levittäytyi rauha ja lepo elämän yli, kuin päivänpaiste, joka -valovaippana laskeutuu maahan, peittäen valtakunnat ja valtameret -lämpimällä valollansa. - -Kenraali Grafskijn luota meni Harhama eduskunnan istuntoa katsomaan. -Vastustajat seisoivat vihaisina vastatusten ja uusi joukko-ihminen -vaati niiltä molemmilta valtaa ja valtikkaa ja kultavuorien avaimia. -Se vaati yleistä ääni-oikeutta. Vaarnan Risto väkinensä tuki uuden -ihmisen vaatimusta. He tiesivät, että se siirtää vallan painopisteen -suomalaiselle ainekselle, tekee lopullisesti turhiksi Viikin -Roolandin vallan-uudistuspyrinnöt. Vaatimusta vastusti Rooland Viik -väkinensä ja osa häneen liittynyttä entistä tarvaalaista väkeä, -Ritalan nykyiset miehet. Kun asia oli esillä, pyysi Erkki Finne -puheenvuoron ja lausui: - --- "Minä ehdotan, että kysymyksen annetaan raueta. Ei ole nimittäin -edellytyksiä yleiselle äänioikeudelle. Viime vuosien taistelussa -on osa kansaa osottautunut kunnottomaksi. Olisi sen tähden ensin -tehtävä siivous ylimmästä alimpaan. Yksinpä meidän joukossamme -täällä istuu miehiä, jotka ovat tahranneet kansan kunnian ja oman -ihmis-aateluutensa..." - -Vihanlieskat alkoivat tuprahdella isänmaanrakkauden liedestä. - --- "Hyvä!... Hyvä!" -- huutavat Viikin miehet. - --- "Kutka?... Kutka?... Kutka ovat aateluutensa tahranneet?... -Nimet esiin!" -- huutavat Vaarnan Riston miehet, nousten kunniaansa -puolustamaan, kiihkeinä, ärsytettyinä petoina. Erkki Finne jatkaa -rautaisella äänellä: - --- "Minä osaan sanoistani vastata ja rohkenen puhua suoraan. -Mainitsen niistä Vaarnan Riston..." - --- "Alas herjaaja!... Alas!... Alas!" -- huutavat Vaarnan miehet -kiihtyneinä. Viikin miehet nauttivat kostosta. He juopuivat siitä, -kuin viinasta. Suuri isänmaantunne sammutti kaiken muun, etsien vettä -omaan janoonsa. Erkki Finne jatkoi synkkänä: - --- "Vaarnan Risto ei ole kuunnellut kansan ääntä. Hän on jäänyt -hieromaan vieraan kanssa kauppaa maan oikeuksista." - -Puheet kuuluivat yli maan. Hyvä- tai alashuudot olivat maan yhteisiä. -Pisto koski koko käärmepesää, pistäjinä olivat kaikki tarvaalaisten -vastustajat. Kunnia on ihmisen kipein paise. Siihen paiseeseen koskee -pieninkin pisto, jos se on terve, puhdas ajettuma. - --- "Hyvä!... Hyvä!" -- yrittivät muutamat Viikin miehet myönnytellä. - --- "Alas herjaajat!... Alas!" keskeyttivät kiihtyneet tarvaalaiset, -Vaarnan Riston miehet, tukahduttaen hyvä-huudot ja Erkki Finnen -puheen. Ihmisten mielet hehkuivat hiiloksena. Isänmaanrakkaus tuprusi -vihana, loukkaukset sinkoilivat salamoina. Erkki Finne yritti vielä -puhua: - --- "Vaarnan Ristoa on imettänyt itse Tarvas. Hän on juonut Tarvaan -hengen sudenmaitoa." - --- "Niin onkin!" -- keskeytti huudahdus. - --- "Sudenmaidosta lähti roomalaisuuden henki", -- huomautti joku. - --- "Mutta Tarvas-susi oli kansansa pettäjä", -- yritti Erkki Finne -jatkaa. - --- "Alas!... Valetta!... Herjausta!... Alas!... Alas!... Tarvas -on suomalaisuuden suuri susi!" -- huutavat uhkaavat äänet. Kuului -joku koko maan hyvä-huuto. Erkki Finne vaikeni. Tarpilan Juro puhui -jäykkänä: - --- "Meidän tarvaalaisten kunniamme ei ole semmoinen mädännyt paise, -johon ei koske... Se on _puhdas_ ajettuma... Siksi älköön siihen -kukaan koskeko!" - -Mielet kiihtyivät. Puhdas paise ärtyi jokaisesta pistosta. Mutta -uusi, kolmas joukko-ihminen kokosi voimiansa ja odotti omaansa. -Se kasvoi, lappautui entisyydestä, ja nykyisyyden kiistoista ja -vihasta, kuin lapamato ihmisestä. Nuori Ritala puhui, kädessä -isänmaanrakkauden uhrituohus: - --- "Suomen kansan ainoana peruskivenä on laillisuus. Me emme voi -ryhtyä mihinkään, ennen kun olemme päässeet sille kivelle. Rämeelle -me emme rakenna. 'Wilhelm Tellin' nuoli on meille jo avannut tien -sille kivelle. Meidän täytyy kaikki muu lykätä siksi, kun on sille -kivelle päästy..." - -Ja sitten puhuivat useat muut. Viikin väki yleensä ei hyväksy -äänioikeusasiaa. Syyksi mainitsee se lyhyen: - --- "Me emme ole vielä päässeet Moorankivelle ja jokainen muualla -tehty teko on laittomuutta..." - -Hinterä Vaarnan Risto pyysi silloin puheenvuoron, nousi -vaatimattomana ylös ja puhui: - --- "Erkki Finne sanoo, että minä olen jäänyt maahan, silloin kun -hän lähti Moorankivelle kunniaansa pelastamaan. Aivan niin. Mutta -tietäköön Erkki Finne ja muut täällä, että sillä aikaa, kun hän istui -Moorankiveltä, täytyi meidän jääneiden maata yömme vieraan vieressä, -samassa sängyssä, säilyttääksemme edes sängynreunan hänen paluutaan -varten... Ja tietääkö Erkki Finne, mitä me niinä öinä olemme -kärsineet?" - - * * * * * - -Harhama alkoi käpertyä Vaarnan Riston ympärille. Mielikuvituksessaan -hän kuvaili hänet makaamassa kylmän mustan jättiläiskäärmeen -vieressä, tuntevan sen kylmän hengityksen ja sen ruumiin uhkaavat -liikkeet ja yrittelevän niitä vältellä, isänmaan tähden. Hän katseli -häntä siihen valmistuneilla silmillä, itsetiedottomana tarvaalaisena, -pikku Irmaksen kääntämänä joukko-ihmisenä, joka epäili kaikkea, antoi -lopuksi kaikessa sokeiden valkoisten hevosten viedä, minne niitä -veti. Hän näki Vaarnan Riston nousevan käärmeen viereltä kylmään -pilkkasateeseen, miljoonien sormien osoteltavaksi, ja kumminkin -tekevän tyynenä tehtäväänsä. Risto Vaarna jatkoi: - --- "Mutta jos luulette, ettei minussa ole miehuutta vastakin nukkua -vihollisen hengityksen ylettyvillä, kun kansan etu sitä vaatii, niin -siinä erehdytte." - -Hyvä!... Hyvä!... Hyvä! -- huusivat hänen miehensä. Risto jatkoi: - --- "Minä kyllä ymmärrän Erkki Finnenkin mielen katkeruuden ja -kunnioitan hänen vakaumustansa, mutta jos hän yrittää heittää likaa -minun ihmis-aateluuttani vastaan, niin tietäköön, että se lika -tahraa hänet itsensä. Tietäköön jokainen, että Risto Vaarna ei ole -aateluuttaan saanut keltään lahjaksi, eikä sitä siis voi kukaan -häneltä pois ottaa. Hän myös sanoi, etten minä ole kuullut kansan -ääntä, mutta minä kysyn häneltä: Mikä on kansa? Hänkö? Minäkö? Vai -onko kansa ehkä joku joukko, pienempi tai suurempi, joka vaan jossain -tahtonsa ilmaisee? Sillä niinä aikoina olivat tämän huoneen ovet -suletut ja kansan nimessä puhui jokainen, joka ei tietänyt, mikä on -kansa..." - -Hyvä!-huudot ja Viikin väen murina kuuluivat sekaisin. Risto Vaarna -jatkoi tyynenä: - --- "Ritala lausui, että Suomen kansan ainoana peruskivenä on lain -kirjaimen tarkka noudattaminen. Se on väärin..." - -Taas leimahtivat lieskat. Joukkotunteet roihusivat punakirkkaina -tulina. Hyväksymis- ja alashuudot lähtivät karkeloimaan yli maan. -Vaarnan Risto jatkoi: - --- "Ritalan ajatus on väärä, sillä lain _henki ei ole_ kaiverrettu -kuolleisiin _laintauluihin_, eikä kansan elämä ripustettu lain -kirjaimeen, vaan sen _henkeen_..." - -Ja osottaen väkeänsä lausui hän lopuksi: - --- "Meidän aateliskilpeemme heitetään lokaa, mutta minä sanon teille, -että me seisomme koko maailman edessä omat tekomme aateliskilpenä, ja -se on kilpi, johon ei mikään heitetty tahra tartu... Meidän joukkomme -ei puhdistusta tarvitse." - -Hän seisoi joukkonsa edessä tietoisena, varmana. Kaksi aatelia seisoi -taas vastatusten: Viikin liittoutunut väki ja tarvaalaiset. - --- Hyvä!... Hyvä! -- raikuvat jyrisevät huudot tarvaalaisten -penkeiltä ja Viikin väki vaikenee. Kaksi aatelia seisoo vastatusten, -kumpikin itsetietoisena ja varmana aateliudestansa. Harhama oli -kuunnellut Vaarnan Riston puhetta ja ihastunut. Sanat putoilivat -hänestä suurina ja puhtaina, kuin salamat, ja sattuivat Harhaman -olemuksen ytimiin. Joka sana oli hänestä suurempi, kuin puhuja -itse. Hän alkoi käpertyä Riston ympärille, hän kulki huomaamattansa -joukko-ihmisenä Riston väen voimakkaiden joukkotunteiden mukana... - -Jorma Kaatra sai puheenvuoron ja lausui: - --- "Risto Vaarna on täällä lausunut, että hänen joukkonsa ei kaipaa -puhdistamista, mutta huomautan vaan esimerkiksi Aatu Rauhalasta. -Ehdotan, että asia lykätään kunnes Vaarnan väki on tarkastettu, kansa -puhdistettu pettureista ja siten päästy laillisuuden kivelle." - --- Hyvä! -- huutavat Viikin miehet. Risto Vaarna lausuu taas: - --- "Kun meille puhutaan Aatu Rauhalasta, niin minä huomautan, että -emme me, eivätkä muutkaan vastaa kansan _epatoista_. Niistä vastaa -joko koko kansa tai sitte ei kukaan. Minä myönnän, että meidän, -niinkuin muidenkin liepeisiin, on liittynyt epatoita, mutta Risto -Vaarna johtaakin miehiänsä, eikä niitä, ja miesjoukko on seula, joka -itse seuloo joukostansa epatot aikanansa pois, puhdistaen siten -itseänsä, kuten koko kansakin tekee..." - --- Hyvä! Hyvä! -- kaikuvat taas Riston miesten huudot, mutta selvästi -voi nähdä, että heidän joukkonsa on pieni. - -Viikin Rooland tunsi nyt väkensä voiman ja nousi pelastamaan Suomen -akkunan koristusta: punakukkaa, ettei se joutuisi vieraiden käsien -pideltäväksi. Hän lausui: - --- "Suomen aateli ei lähde yhteiskuntajärjestyksemme ikivanhalta -peruskiveltä. Meidän oikeutemme ovat esi-isiemme perintö, jonka he -ovat hankkineet jo ylimuistoisina aikoina. Kuningas Maunu Erikinpoika -ja Hakon ja heidän jälkeläisensä, aina Kustaa kuninkaaseen asti, -ovat ne oikeudet vahvistaneet ja ne on tunnustanut myös Venäjän -Tsaari. Aatelin valta on sivistyksen ja yhteiskuntajärjestyksen yksi -kulmakivi..." - -Huudot: "ei... ei... oikein... ei... oikein" katkaisevat puheen. Sen -tauottua jatkaa Rooland Viik: - --- "Ja siksi ei Suomen aateli luovuta sitä valtaa kansan -vieritettäväksi." - --- Väärin!... Väärin!... Hyvä!... Hyvä!... Väärin! -- kuuluu sekaisin -edusmiesten joukosta. Juro Tarpila nousee puhumaan ja lausuu: - --- "Kyllä minäkin myönnän, että valta on aatelille kuuluva. Mutta -tässä maassa on muutakin aatelistoa, kuin se, josta Rooland Viik -puhuu ja jonka aateliskirjat ovat kuninkaiden kirjottamia. Tässä -maassa on se aateli, joka on itse kirjottanut aateliskirjansa tämän -maan kamaraan, kuokka ja Raamattu kädessä. Sen toisen aatelin paperit -voidaan polttaa, mutta meidän papereitamme ei voida, sillä ne -uudistaa poika isänsä kuoltua." - --- Hyvä! Hyvä! -- keskeyttivät jyrisevät huudot tarvaalaisten -penkeiltä. - -Tarpila jatkoi: - --- "Me rahvaan miehet sitä valtaa _vaadimme_. Olemme tähän asti -istuneet eduskunnan portailla, mutta me kyllä avaamme vielä -itsellemme ovet tämän maan kaikkiin ritarihuoneisiin..." - --- Hyvä! Hyvä! -- raikuivat taas huudot. Mutta Viikin miehet istuivat -mykkinä ja Rooland itse katseli oudostuen uutta aatelia, joka nyt -nosti päätänsä. Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten: suomalainen -rahvaanmies nosti päätänsä ja vaati itsetietoisena pääsyä maansa -herraksi. Suomalainen aines nousi vanhaa valloittajavaltaa vastaan, -sen noustessa uudelleen ikivanhalle istuimellensa. - -Mutta aika ei ollut vielä tullut. Lopullisessa äänestyksessä voitti -Viikin Rooland ja uuden joukko-ihmisen vaatimus hylättiin. - - * * * * * - -Elämä alkoi purkaa siittämäänsä lapamatoa: Äänioikeuden hylkäämisestä -lappautui Hornan luolan väen viha ja katkeruus ja sen voimat -lisääntyivät. Isänmaanrakkauden lapamadot alkoivat myös ilmaantua. - -Edustajat eivät olleet vielä hajaantuneet, kun kuului huuto: - --- "Vanha Suokas on tapettu!" Käärmeenhännät suhahtelivat silloin -vihaisina. - -Kaikki ikäänkuin kavahtivat pystyyn, osottivat toisiansa ja sanoivat: - --- "Semmoisia te olette!... Murhaajia!... Kavaltajia!... -Pettureita!... Sala-ampujia!..." - -Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten. Suokkaan kuolinkorina kirveli -kaikkien mieliä. Hänen verensä oli _ensimäinen_ veljesveren pisara, -mitä Suomessa on koskaan vuodatettu kansan nimessä, oman maamiehen -kädellä... - -Synkkä, katkera riita alkoi silloin nousta kylmänä savuna Suomen -kaikista soista... - - * * * * * - -Eduskunta hajosi. Mutta ulkona odotti uusi, suuri elämän lapamato: -Maailmankurjuus seisoi edustajahuoneen oven edessä, odotellen valtaa -ja kultaa ja kaiken avaimia. Se joukko jatkui portaiden edestä yli -koko jäisen, laajan maan. Se odotti kaikkialla minne kurjuus oli -pesänsä rakentanut, pesän, jossa se oli siittänyt uutta kurjuutta, -kasvanut, tullut repaleisemmaksi, muodostunut elämän paiseeksi, joka -valmistautui puhkeamaan. - -Kun Rooland Viik poistui miehinensä voittajana kohtasi heitä -portailla outo näky: Koko huone oli väen ympäröimä. Se oli Hornan -luolan väkeä, se oli suomalaisen orjajoukon joukko-ihminen. -Kaikkialla näkyi miestä ja vaimon päätä, sekä paloi vihaisia -silmiä... Kun Rooland Viik astui miehinensä ulos, kajahti kymmenistä -tuhansista suista vihanmyrsky: - --- "Alas aateli! Kansa valtaan!" - -Rooland Viik synkistyi. Hän seisoi taas uuden aatelin edessä. - --- "Alas!... Alas aateli!"--raivosi vihan myrsky yhä rajumpana. - --- "Alas!" -- tärisi kaiku rakennusten seinissä. Viikin miehet -peräytyivät. Mutta Viik itse seisoi suorana joukon edessä. Vaaran Esa -nousi silloin, puhui valmistuneelle kansalle: - --- "Toverit! - -"Ne ovat pettäneet meidät taas. Ne lupasivat, jos autamme heitä, mutta -ovatkin takoneet meille uusia kahleita. Tallettakaa ne kahleet ja kun -suuri köyhälistön päivä valkenee, lyökää niillä petturit murskaksi!" - --- "Hyvä!... Hyvä!" -- riehahtaa silloin katkera huuto. -Ihmiset tunsivat kahleiden puristavan ranteitansa. He näkivät -ympärillänsä ryysyjä, kuihtuneita kasvoja, kumaraisia hartioita. He -katkeroittuivat siitä huomiosta. Esa Vaara jatkoi: - --- "Teille lupaavat tarvaalaiset suomalaisuutta ja viikkiläiset -laillisuuttansa, jos palvelette heitä. Tarvaalaiset lupaavat -vapauttaa teidät viikkiläisistä jos kumarratte heitä. Mutta minä -kysyn teiltä: Onko tarvaalainen teille helpompi elättää, kuin -viikkiläinen?" - -Kiihtynyt Hornan luolan ihminen ajatteli ja huomasi että molemmat -ovat yhtä raskaat. Puhuja kysyi edelleen: - --- "Minä kysyn teiltä: Onko riistäjä teidän hartioillanne kepeämpi, -jos hän puhuu suomea, kuin silloin, kun hän puhuu ruotsia?" - --- "Ei", -- kuului heti itsetietoinen vastaus. Esa Vaara sai voimaa -ja rohkeutta. Hän lopetti: - --- "Kootkaa voimianne sen suuren päivän varalta. Viikin väki -kutkuttelee teidän kaulaanne laillisuudella ja Tarvaan joukko -suomalaisuudella, mutta minä sanon teille, että ne ovat porton -hiuksia, joilla teitä houkutellaan kahleisiin. Ne ovat Juudaksen -suuteloita... Älkää antako niiden itseänne pettää!" - --- "Emme!... Emme!" -- räjähtivät lupaukset ja silmät paloivat -entistä tulisempina. Joukko-ihminen oli tunteensa voiman huipulla. -Väestä huokui vihan henki, kuin kylmänviima suomudasta. Viikin -Rooland poistui väkijoukon läpi. Väkijoukko avautui hänelle -väkinäisesti, raottuen vaan, kuin vesi veneelle, ja sulkeutui hänen -jälkeensä yhdeksi tiiviiksi ihmispaljoudeksi, josta kuului vihainen -murina. Vaaran Esa jatkoi: - --- "Vannokaa niille pettureille kostoa." - --- "Kostoa!... Kostoa!" -- vannoi vihainen joukko-ihminen seisten -elämän raskaana taakkana hartiankumara. "Kostoa!" -- kohisi -joukkotunteiden myrsky. Myrskyn seasta jatkoi Esa Vaara: - --- "Niillä on valta ja pistimet puolellansa, mutta tiedättekö missä -on meidän voimamme?" - --- "Näissä!" -- räjähti joukko ja nyrkkimetsä kohosi ilmaan. Koko -tanhuat ja mäet olivat kohta yli maan yhtä nyrkkimetsää, jossa -vihaiset silmät hehkuivat ja ammottivat uhkaavina, kuin petojen -pesien aukot. Vaaran Esa jatkoi: - --- "Olette tähän asti verellänne imettäneet riistäjäluokkaa. -Ravitkaa sillä täst'edes itseänne! Imekää verestänne vihaa ja kostoa -sortajianne vastaan! Imekää siitä nyrkkienne voimaa!" - --- Hyvä!... Hyvä!... Hyvä! -- raikui loppumattomiin ja -joukko-ihmisestä alkoi hehkua viha, kuin kuumuus ahjontulesta -temmatusta raudasta. Puhuja lopetti: - --- "Meidän on kulettava omin neuvoin. Ei ole muuta valtaan -oikeutettua kuin me, ei ole muuta johtajaa ja aatelia, kuin -kaikkivaltias kansa... Ei ole mitään muuta peruskiveä kuin kansa." - --- "Oikein!... Oikein!... Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!" -- raivosi -taas vihanhyrsky. Joukko-ihminen oli mitannut voimansa, keinuen -tunteittensa suurilla siivillä. - --- "Ei muuta, kuin kansa!... Ei muuta, kuin kansa!" -- liekehti -kaikilla joukko-ihmisen kasvoilla. - --- "Ei muuta aatelia kuin kansa!... ei muuta Jumalaa, kuin kansa!" --- kertautui korkealla avaruuden sinessä, loppuen internatsionalen -mahtaviin säveliin. - -Harhama katseli suurta joukko-innostusta. Suuret muistot heräsivät -hänessä: Nikolai... Paja... Nikitin... Pommi... - -Joukkovihan valtaava virta ja monet muut nostivat muistona päätänsä. -Hän virisi Vaaran Esan ja joukko-ihmisen käsissä hetkeksi, kuin -vanha viulu. Verinen, suuri vallankumous kumarsi taas hänelle, -kutsuen siihen tanssiin, jonka rohkeudesta hän oli nauttinut. Silloin -tunsi hän rinnassaan äskeisen tikarin piston. Suokkaan kuolinkorina -kaiveli häntä ja repi häntä rikki. Hän näki kuilujen pyörivän allansa -vetävinä, huumaavina, eikä tiennyt taas, mihin mieluummin vajota. -Epäily raukaisi hänen jäseniänsä ja sumensi hänen silmiänsä... - --- "Nykyään taotaan Suomessa suuria luonteita", -- lausui joku -kuulijoista. - --- "Niin", -- vastasi toinen. -- "Mutta ne luonteet maksavat -lukemattomien siveellisen sortumisen." - -Mutta elämän käärme kiemurteli ikuista kiemurteluansa... purki -lapamatojansa... ei välittänyt sortumisista... söi armotta itseänsä -ja todisti jonkun näkymättömän voimaa... - - * * * * * - -Talvi laski jo siipiänsä alas. Kevään silmä kirkastui, päivänkehrä -kiipeili päivä päivän perästä yhä ylemmä taivaanlaelle. Se katkoi -pakkasen jäntereltä. Räystäs koreili jääpuikoissa. Koivu riisui -oksiltansa talvisia helyjänsä, lumipukua ja jäisiä jalokiviä... - -Yö suuteli levolle laskevan päivän iltaruskoisia huulia. Se oli taas -tanssittanut päivää monta kiertoa, kääri sen nyt hienoon hämärään ja -vei väsyneen levolle taivaan länsirannalle laskien sen punaraitille. -Orava istui korkeimman kuusen latvassa ja katseli surullisena -päivänsilmän sammumista. Se muisteli omaa makeaa untansa puolisonsa -pesässä... - -Harhama istui huoneessansa. Pirtissä mummo kauttoi sukankärkeä ja -tyttönen hyräeli: - - "Ällös kuule, - mitä maailma luulee! - Sinä vaan elä emmi, - älä emmi, vaan lemmi! - - Voithan antaa - eukon kieliä kantaa! - Älä usko sä heitä! - Lempi liittävi meitä." - -Harhama ja rouva Esempio istuivat pienessä kamarissa. Huoneessa -oli jotain raskasta. Oli kuin olisi kielikontti juuri tuotu sisään -ja avattu ja oudosteltu sen sisältöä. Rouva Esempion silmät olivat -itkusta punertavat. - --- "Noo!... Heitä nyt, Helga, itkut!... Älä sure joutavia!" -- -kehotteli Harhama, nähtyänsä, että kirkas vesikarpalo kierähti taas -rouva Esempion silmästä. - -Rouva Esempio kuivasi kyyneleensä ja puhui katkerana: - --- "Enhän minä... Enhän minä niistä välittäisi itseni tähden, mutta -kun ne ovat niin raakoja... niin raakoja... niin sanomattoman -raakoja... Minä pelkään, että ne vielä hyökkäävät sinun kimppuusi..." - -Harhama käveli mietteissänsä, katse seinillä harhaillen. Useampaan -kertaan huoneen edestakaisin käveltyänsä, istahti hän ja kysyi: - --- "Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa? Kuka ja miten on sinua -loukannut?" - -Rouva Esempio huokasi ja puhui itkun katkeroittamalla äänellä: - --- "Ne ovat kaikki samanlaisia: Juoruavat minusta kaikkea likaista... -Tänään tuli raaka Uusitalo aivan varta vasten häpäisemään..." - -Syntyi äänettömyys, kuin olisi purettu kielikontin sisusta enemmältä -nähtäväksi. Rouva Esempio huokasi: - --- "Ah, ne yhteiskunnan ja kirkon ihmiset!" - -Silloin tuntui Harhamaan iskevän tuhat tulista salamaa. Ne sattuivat -häneen, kuin härnäilevän Jumalan keihäänkäret karhun penikkapesään. -Hän nousi aivan petona Jumalaa vastaan. Hänen teoksensa aukeni -hänelle taivaansalina, jonka perällä oli kultainen valtaistuin häntä -odottamassa ja valtikka tarjolla. Joku näkymätön osotti hänelle sitä -kaikkea ja kuiskasi: - --- "Ole rohkea! Astu sille valta-istuimelle, niin panet kaikki -häpäisijät ja kielikontin kantajat astinlaudaksesi. Tartu valtikkaan, -niin herjaajien Jumala kukistuu herjaajien kanssa..." - -Rouva Esempio jatkoi: - --- "Nyt ne ovat tehneet tästä meidän suhteestamme jo niin suuren -numeron ja juorunneet kotipaikkaani myöten... Vaikka eiväthän he -siitä edes mitään tiedäkään..." - -Harhaman viha Jumalaa vastaan nousi mustana vesiaaltona. Hänestä oli -niin päivän selvää, että olematon Jumala oli väärillä säännöillänsä -johtanut Uudentalon ja kaikki ihmiset harhaan. Se oli säännöillänsä -johtanut ne näkemään rakkaudessa paheen ja rikoksen, jos se ei ollut -maksanut niiden sääntöjen määräämää veroa papille. Hänen teoksensa -ajatus leimahteli hänelle nyt kirkkaana, teräväksi hiottuna miekkana, -johon hän tarttui ja oli heti valmis se miekka kädessä astumaan -Jumalaa vastaan, kuin lahtari raavaan luo. - --- "Jätä niiden raukkojen häväistykset omaan arvoonsa!" -- kehotteli -hän, tyyten salaten sisällisen kuohuntansa. Rouva Esempio lausui -siihen: - --- "Niin... Siinä on eräs arka kohta: Miesvainajani sisar on -testamentannut tytölleni kaupunkitalon Moskovassa, mutta ehdolla, -että tyttöni ei sitä saa, jos testamentin tekijä ennen kuolemaansa -saa tietää, että minulla on ollut jotain suhteita... tai kuulee -jotain juoruja minusta... Hän peruuttaa silloin testamentin..." - -Hän keskeytti, ajatteli ainoaa lastansa, jolta maailma tahtoi viedä -perinnön. Harhama näki äidinrakkauden pulahtavan silloin rouva -Esempiossa polttavana, semmoisena, joka lapsensa onnen tähden alistuu -salaamaan omaa elämäänsäkin, kuin rikosta. Hän kiihtyi. Rouva Esempio -muisteli ainutta tyttöstänsä, sen kutreja... tulevaisuutta... -kosijoita... rantakukkia... unelmia... ehkäpä pettymyksiäkin... Siitä -johtui hänen mieleensä omat unelmat... Riuttalan ranta... Erkki... -pettymykset ja ne kielikontit, joista kaikki oli ehkä kannettu hänen -eteensä. Hän kävi miettiväksi ja lausui: - --- "En minä itsestäni välitä, mutta lapseni ei saa kärsiä..." - -Harhama köyristyi sitä kuullessaan, kuin hyökkäykseen varustautuva -peto, valmiina syöksymään Jumalaan käsiksi. Hänestä se olento, -joka niin säälimättä ryöstää viattomalta pikkutytöltä perinnön, -kostaakseen sillä _äidille_, oli verinen hirviö, joka oli hävitettävä -maailmasta kaikkine herjauksiin ja suorastaan hirmutöihin johtavine -sääntöinensä. - -Ja yhä loistavampina avautuivat hänelle teoksensa luonnokset. -Hän ihmetteli taas, miten hän oli voinutkaan ne unohtaa -tarvaalais-viikkiläisten riitojen tähden. Rouva Esempio puhui -edelleen: - --- "Siksi minä sinultakin otin kunniasanan, että salaat tämän -suhteen. Lapseni siitä kärsisi, jos miesvainajani sisar saisi -vihiä... Täällä nämä turkulaiset herrasväet ovat juuri niitä pahimpia -kielikelloja... Rouva Peltola juuri tunkeutui jo minun ja Erkinkin -välejä sotkemaan... olisi tahtonut Erkin saada sukulaisellensa..." - -Huoneeseen ilmaantui joku musta... joku näkymätön... Ilmaantui -aistipunakukka, mutta sen punaiselle lehdelle hiipi hieno... hyvin -hieno musta väri... Se laski siitä lattialle... hiipi kissana -Harhaman eteen ja alkoi mustana sukkana pujottautua hänen jalkaansa. - -Rouva Esempio istui ja mietti jotain. Hän mietti Riuttalan -rantakukkaa... ja häitä ja kielikontteja, jotka olivat tulleet -väliin, ja koko elämää, joka hiiviskeli kaikkialla, niin -näkymättömänä, kavalana, armottomana ja teräväkyntisenä... - -Mutta Harhaman jaloista hävisivät oitis kaikki sukat. Hän oli päässyt -taas teoksensa verkonsilmiin. Kaikki herjaukset ja kielikontit ja -juorut näyttivät hänestä Jumalan ilkeiltä hapsilta, joita hän tapaili -käsiinsä, ottaaksensa olemattoman Jumalan tukasta kiini. Hän nautti -jo siitä hetkestä, jolloin saisi näyttää maailmalle, jolloin saisi -maailmalle todistetuksi, että sitä Jumalaa, sitä päänahkaa, josta -ihmisten herjaukset ovat suortuvina johtuneet, ei ole olemassakaan. -Hän riemuitsi jo itseksensä: - --- "Minä en Delilan tavoin rupea suortuvia ajelemaan päänahasta, vaan -otan päänahan päinensä suortuvista... kun kerran on pää polvella ja -veitsi kädessä, millä suortuvia ajella..." - -Hän lausui rouva Esempiolle reippaana: - --- "Älä sure! Aika tulee, että ihmiset vaikenevat..." - -Hänen ihmishalveksimisensa ryöpähti samalla ja hän lopetti: - --- "Me emme tee yhdellekään ihmis-elukalle tiliä elämästämme. Siihen -ei tarvita edes mitään kunniasanaa..." - -Rouva Esempion mieli kepeni. Oli kuin olisi hän nähnyt tyttösensä -kukkivan jo suuren kaupunkitalon omistajana, kauniina, ihailijoiden -ympäröimänä, kateellisten silmäysten häikäisevä vaippa hartioilla. -Hän muisteli miehensä aatelista syntyperää, omaa aateluuttansa ja -lausui, mieli kukkamaana: - --- "Se kaikki johtuu näiden suomalaisten omituisesta luonteesta... -Kunpa minä jaksaisin lapsesta kasvattaa oikean, hennon, hienon -aateliskukan Suomen akkunan koristukseksi, että olisi toki meilläkin -oikeaa aatelia..." - -Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten Harhaman edessä... Puheen -katkaisi seinän takaa kuuluva kylän iloisen nuorison laulu: - - "Kahvi kiehuu ja eukot - kielikonttia kantaa. - Mutta lempi ei ratkee, - eikä sen paula katkee." - -Kyyneleet olivat kuivatut. Ilta oli muuttunut yöksi ja ikävä yön -ratoksi. - - * * * * * - -Elämänkäärmeestä lappautui yhä sen tuleviksi päiviksi valmistunut -ruoka, sen suuri lapamato: nykyhetken elämä. Hornan luolan -joukko-ihminen nosteli jo päätänsä metsäkylässäkin, astuen -tarvaalaisen ja viikkiläisen joukko-ihmisen rinnalle. Se nosteli -punaisia käärmeitänsä toisten käärmeiden sekaan, liehutteli niitä -lippuinansa ja vaati osaansa maailman kullasta ja vallasta. Se -lähestyi onnen-janoisena niitä lähteitä, joilla se oli nähnyt toisten -istuneen maailman alusta asti. - -Eduskunnan istunnosta palattuaan oli Harhama taas ryhtynyt -valmistamaan kansaa. Hän oli ryhtynyt sitä valmistamaan -puoli-tarvaalaisena, tai ei minään, pelkkänä kumouksen henkenä. -Viikin väen valtaan nousu oli hänessä kiehauttanut lapsuusajan sapen: -vihan herrasväkeä vastaan, jona herrasväkenä hän oli lapsena tottunut -pitämään jokaista vieraskielistä. Mutta samalla hän edelleenkin -hengessänsä kumarsi ja palveli maailmankurjuutta. - -Seinän takana harjotteli Harhaman kutsuma kylän nuoriso kevätjuhlaa. -Harhama pistihe heitä katsomaan. Heili, kylän kaunein, rikkaan talon -tytär, harjotteli Sarva-nimisen tukkipojan parina. - --- "Hei-li!" -- huudahti Ilmolan Katri veitikkana ja iski silmää -Heilille. Heillä oli joku pikku salaisuus. Heili pyrskähti nauruun: - --- "Hah... hah... hah... haa!" -- kiusoittelivat pojat, matkien Heilin -naurua. Sarva luuli hänelle naurettavan, suutahtaa kiehahti ja -paiskasi kirjan säpäleiksi lattiaan lausuen: - --- "Ei sitä tukkipoikaa enää pilkkana pidetä, eikä rengille naura -talontyttö-letukka. Hei, sanon minä!... Tukkipoika se on, joka maasta -ponnistaa ja ponnistaa, että paukkuu." - -Punaisten ja mustien käärmeiden hännät olivat kiepahtaneet yhteen. -Iloinen puheen ja naurun helinä taukosi. Oli kuin olisi tulppa lyöty -elämän ilojen suuhun. - --- "Nyt se suuttua tupsahti... Emmehän me sinulle nauraneet", -- -keskeytti Heili. - -Sarva vimmastui. Hän nousi koko joukkoa vastaan uutena, niille -vieraana ihmisenä. Hän reuhasi: - --- "Sinulle, tai minulle, vaan ei tukkipojalle! Mutta kunniaahan se -on kuuselle, kun tikka hakkaa ja talontytölle, kun herra halaa... -Mutta ei se enää tukkipoikakaan kule kyrmyniskana, vaan se sanoo -että: Hiiteen herrat, ja kansan viulut vinkumaan! Ho-hoh verenimijät! -Kansa se on, joka jöötä pitää ja puurot maksaa!" - -Käärmeiden hännät kiepahtelivat vihaisempina. Joukko-ihmiset -katselivat uutta tulokasta äänettöminä. - --- "Työlläni minä elän, enkä sinun verelläsi", -- kiivastui Heili. - --- "He-he! Joko kiehahti isän veri? Sutta se on, nään mä, suden -penikkakin... Vai työllä on isäsi talo ostettu? Luulet olevasi -herrashempsu, jonka päänaluseksi ei passaa tukkilaisen käsivarsi, -mutta kansalla ne ovat hartiat ja puuro se on voimaa... He-hei!... -Meillä sitä aatelia ollaan..." - -Puhuessaan oli hän huomaamattaan tupannut Katria kylkeen. - --- "No, eivät ne nyt muutkaan ole teitä huonompia!" -- kiivastui -Katri ja sysäsi Sarvan tieltänsä suuttuneena, loukkautuneena. -Kaikkien mielet olivat jo mustia. Sarva reuhasi edelleen: - --- "Ohoo ja hohoo! Vai on porvari aatelia ja tikka kuusen kylkeä? Älä -nuolaise, ennen kun tipahtaa!... Kansa se on joka on aatelia, ja sen -viulut ne ovat voiman viuluja." - -Sarva käveli loukkautuneena, ylpeänä, lakki takaraivolla. Hän sattui -taas töyttäämään Heiliä. Heili närkästyi, sysäsi Sarvaa luotansa ja -lausui: - --- "Mitä me siitä!... Se on niitä sosialisti-vimmatuita..." - -Sarva yltyi yhä ja ylpeili: - --- "Antaa olla vimmatuita!... Omia oksennuksianne me demokraatit -olemme... Latki vaan pois, mitä olet eteesi ylenantanut... Niin, -niin... Älkää ollenkaan virnistelkö! Ei sitä sosialismia olisi, jos -porvarit olisivat älynneet olla riistämättä... Mutta riistäkää, -pojat! Riistäkää, että ryskää! Siitä se sosialismin voima heruu... Ja -kerta sitä sanotaan, että: Stop!" - -Nuoret miehet olivat äänettöminä katselleet Sarvan reuhaamista. Joku -heistä murahti: - --- "Millähän sitä sinäkin sanot?" - --- "Milläkö kansa sanoo?" -- uhitteli Sarva. -- "Kunhan käsirysy -tulee ja tupet tyhjennetään, niin nähdäänhän kuka sanoo ja kuka se on -aatelia!" - -Hän poistui ylpeänä, loukattuna, vihaisena. Kaksi aatelia -oli sielläkin vastatusten. Entisessä soraäänessä kirahteli -metsäkylässäkin jo kolmas ääni: sosialismi. Niitä "toisia" oli nyt -kolme... Harjotus jäi kesken ja nuoriso alkoi hajota. - --- "Se on niiden tarvaalaisten syy... Nehän sen suututtivat", -- -murisi yksi joukosta. - --- "Mene sinä, viikkiläinen, hänen häntänänsä heilumaan... Sinähän -olet jo heilumaan tottunutkin", -- pisti siihen Katri tarvaalaisten -joukosta. - -Kaikki vaikenivat. Elämän ilojen keskelle oli matanut niiden ilojen -ja koko elämän tulos, sen oksennus: nykyhetki. Se hävitti ilot, purki -itseänsä uusiksi ihmisiksi, uusiksi tunteiksi, joukoksi, kuohuksi, -vihaksi ja kaikeksi, inistä oli syntyvä joku uusi, tuntematon, -umpimähkäinen, tai järjellinen... Harhama tajusi sen. Hän näki -nyt kaikenhäviön ilmestyvän elämänkäärmeenä, joka, pysyäksensä -ijankaikkisena, ravitsi itseänsä omalla itsellänsä, söi lapamatonsa -ja syntyi siitä ruuasta aina uutena ja purki ruuaksensa loppumatonta -lapamatoansa: elämää. Hän nojasi kyynäspäänsä akkunalautaan, mietti -elämän syvää kysymystä ja hänelle näytti se nyt kirkastuvan. Hän -nousi, käveli mieli raskaana huoneessansa, kiemurteli tuskan -kourissa, riippui kuoleman luukynnessä epätoivoisena, vapisi, -pelkäsi, hikosi ja hapuili pelastusta ja huokasi katkerana: - --- "Ah! _Elämä on kaikenhäviö_..." - - * * * * * - -Talvi on jo painanut jäähyväissuudelman kesän keväisille -huulille, koonnut lumivaippansa mailta, jääverhonsa vesiltä. -Linnut rakentelevat pesiänsä, laine huuhtelee rantakiviä ja kalat -kuhertelevat vedessä. Lehti on jo hiirenkorvalla, nurmi nousee -maankamarasta ja kylväjä idättää touvonsiemeniänsä turpeessa. - -Mutta Valkamalassa heloitti yhä sama kodinrauha. Oli ainainen -lauvantai-ilta, jolloin sauna lämpiää... äiti pukee lapsiansa -puhtaisiin... mies siunaa vaimoansa... vaimo kiittää miestänsä viikon -vaivoista. Elämä ripsehti kodin haltijana, onnenseula kainalossa... -hymy huulilla. Se seuloi antimiansa... huolehti kotiväestä... -jakoi sille lämpimät sukat jalkoihin... puhtautta mieliin... sopua -sydämiin... - -Sadasti ja sadasti yritti Harhama alkaa teoksensa. Yhtä usein hän -myös sen jätti tekemättä. Juoni tuntui aivan valmiilta, jokainen -runosäekin oli jo hiottu, mutta kun hän tarttui kynään, näkyi aukko, -josta äärettömyyskin olisi sopinut putoamaan. _Siinä_ asiassa oli hän -rehellisyyden rehellisyys. Pieninkin epäilys sai hänet panemaan kynän -pöydälle. _Sitä_ rehellisyyttä ei hän _voinut_ olla noudattamatta -silloinkaan, kun ennustuksien valkeat linnut palasivat seppele -nokassa. Hänelle oli siinä kysymyksessä aina elämänsä ja kuolemansa -ja siksi ei hän _voinut_ tarttua väärään korteen, ei pettää itseänsä, -kun seisoi kuoleman neulankärellä, hädän repimänä, epätoivon -raatelemana. - -Niin lykkäytyi teoksen alkaminen päivästä päivään. Joskus näytti se -olevan aivan ehjä... joskus puuttui siitä jotain vähäistä... joskus -kaikki... joskus oli koko juoni yhtenä ainoana aukkona... - -Historian hyrskyaallot nousivat elämänkäärmeen mustina harjoina. -Venäjällä soivat taas suuret viulut. Kansa tanssi veritanssia -tammikuun verihäissä. Tykit paukkuivat ja punainen verikäärme nousi -hangelle vuodatetusta verestä ja lähti puhaltamaan vihaa Venäjän -lakeuksille... - -Eräänä päivänä sai Harhama Anna Pawlownalta pyynnön tulla häntä -tärkeän asian tähden tapaamaan lähimmällä asemalla. Hän ei tietänyt -odottamattoman tulon syytä, ja matkusti heti tulijaa tapaamaan. Rouva -Esempio oli hänen muassansa ja he yhtyivät Turussa Anna Pawlownan -pyynnöstä _incognito_. [Tuntemattomina.] - --- "Tuloni kait oli Teille odottamaton", -- puheli Anna Pawlowna -ojentaen kätensä ja Harhaman sitä suudellessa. - --- "Kyllä... Ei kumminkaan niin odottamatonta, kuin se oli -_toivottua_", -- vastasi Harhama, kiittäen samalla muutamalla -valitulla sanalla ja kumarruksella. - --- "Mistä muutoin johtuu tämä kunnia... tämä odottamaton tulonne?" -- -kysyi Harhama, hetken puheltuansa. - -Anna Pawlowna näytti hieman epäröivän ja lausui: - --- "En tiedä mistä päästä alkaa... Ah! Nämä ovat hirveitä aikoja... -Olettehan kuullut kapinasta?" - --- "Kyllä..." - --- "No niin", -- jatkoi Anna Pawlowna. "Se on Teille tietysti -surullinen uutinen: Kohta kapinan jälkeen ampui herra Zaiko -itsensä... Oliko hän sitten kapinaan sekautunut, vai miten, sitä ei -kukaan tiedä." - -Joku sanomattoman katkera tunne täytti Harhaman sitä kuullessa. -Hieno, heikon näköinen Zaiko ilmestyi hänen eteensä, turvattomana, -elämänorrella värjötellen, ja hänen takanansa seisoi jo elämä, -purppurapukuun pukeutunut kolera, joka sääliä tuntematta raateli -Zaikoa elävältä, söi tämän onnen ja ilot. Harhama muisti hetkessä -paljon entistä: yhteiset keinottelut... Hiiden myllyn hurjastelut... -uhkarohkeat teot vallankumouksen aallonharjalla ja paljon muuta, Nyt -oli niistä jälellä enää verilätäkkö, jota joku näkymätön imi itseensä -sitäkin. Kaikki näytti suistuvan äärettömyyden avoimeen kitaan. -Kaiken näytti syövän elämä, se suuri kaikenhäviö, se suuri käärme, -joka söi itseänsä. - -Anna Pawlowna huomasi Harhaman mielen synkkyyden ja puhui heikolla -äänellä: - --- "Ei Teidän pidä antaa mielenne masentua... Meitä ihmisiä johtaa -Jumalan sormi ja me emme kykene tuomitsemaan, mikä meille on -parasta... Kaiken napinan täytyy sentähden vaijeta..." - -Harhama ei puhunut sanaakaan. Hän tarttui kuin mielipuoli Anna -Pawlownan sanoihin. Hän ajatteli: "_Hänkin_, joka on Jumalan -kumartelija, todistaa nyt että kaiken onnettomuuden lähteenä on _Se -Hirviö_... Vieläkö parempaa todistusta tarvittaisiin!" - -Ja jos hänellä nyt olisi ollut kynä saatavilla, olisi hän oitis -tarttunut siihen, kuin vimmastunut keihääseen. Anna Pawlowna huomasi -Harhaman mielenliikutuksen, sillä hän oli tottunut näkemään hänen -tyynen pintansa alle. Hänkin tuli surulliseksi ja huokasi: - --- "Kyllä elämä on joskus julma..." - -Harhama kiehahti. Hän yritti puhua suunsa puhtaaksi. Hän alkoi jo: - --- "Ei se ole elämä... siinä on joku muu..." - -Hän keskeytti jätti sanomatta sen, jota hän tarkoitti. Anna -Pawlowna käsitti sen, katsahti Harhamaan, näki hänen uhmansa, tuli -surulliseksi ja puhui puoli-itseksensä: - --- "Niin... Itsestämmehän meistä ihmisistä riippuu, _minkälaisen_ -elämän tahdomme ottaa Jumalan kädestä: siunauksenko, vaiko kirouksen -tahdomme valita. Kirous, se on: kaikki huono, näkyy vaan osaavan -pukeutua purppurapukuun, kuin Hiiden myllyn tyttö..." - -Harhama alkoi ajatella elämän suurta hämärää. Syntyi äänettömyys. -Viimein Anna Pawlowna alkoi taas puhelun lausuen: - --- "Herra Zaiko on testamentannut omaisuutensa Teille, mutta -varovaisuuden vuoksi ehdolla, että Te saatte käyttää siitä -ainoastaan korot ja tehdä vapaasti testamenttimääräyksen. Loppuun -hän on lisännyt selityksen, että ne varat ovat teidän yhteisien -voittojenne jätteitä. Se on yksi jatko asiaan. Ja sitten toinen: -Olin nyt itse puhumassa puolestanne, ja nyt on suositus luvassa ja -loppu kyllä järjestetään... Näiden kahden asian tähden minun täytyi -Teitä tavata saadakseni vastauksenne. Jälkimäiseen asiaan antamanne -vastauksen minä kyllä tiedän, mutta olisi myös järjestettävä nyt -herra Zaikon jättämän omaisuuden sijotus. Sitä varten toin Teille -eri ehdotuksia... Ne ovat herra Ivanofin tekemiä ja voitte niistä -nyt valita ja allekirjoittaa sitten Ivanofin nimelle asetetun -valtakirjan, että hän voi tehdä lopun... No niin!" -- lopetti hän. -"Kuten näette, juoksevat omankin, eivätkä vaan kansanne elämänlangat -osaksi Rajajoen takaa. Ihmisyyden ja ystävyyden siteitä ei näy pikku -puro jaksavan virrallansa poikki kihnata..." - -Harhama hajosi ajatuksiinsa, muisti taas entiset päivät, ystävät ja -toiveet. Hän vastasi hieman surullisena: - --- "Olenhan aina tunnustanut kansanne jalomielisyyden ja ne... no: -siteet... _yhteyden_ tavallaan ja onhan tulonne ja huolenpitonne, -sekä herra Zaikon testamentti liikuttavia, mutta..." - --- "No, mitä 'mutta' taas?" -- keskeytti Anna Pawlowna. - --- "Olen päättänyt nyt tulla omineni toimeen, enkä voi ottaa vastaan -testamenttia", -- vastasi Harhama kuivasti, mutta kohteliaasti. - --- "Taas päähänpisto!... Sillä tavallako Te jo kiitätte ystäviänne?" --- keskeytti Anna Pawlowna loukkaantuneella äänellä. - --- "Anteeksi!" -- yritti Harhama puhua. - --- "No, menkää Te!... Hienotunteisuutta ei sentään saa metsässäkään -unohtaa", -- keskeytti taas Anna Pawlowna ylemmyydellä ja syvästi -loukkautuneena. - --- "En ole tahtonut sitä unohtaa. Ehkä ymmärsitte minua väärin. -Minä allekirjotan valtakirjan, mutta pyydän, että Te teette varojen -kanssa, mitä tahdotte. Eihän minun pelastukseni ja elämäni ole -niissä. En voi vieläkään vapautua siitä uskosta -- kun tässä nyt taas -tuli siitä puhe -- että elämäni langat juoksevat omasta itsestäni, ja -ne ovat..." - --- "Nohan?" -- keskeytti Anna Pawlowna kysyvästi, ylevänä. - --- "Nämä kaksi!" -- vastasi Harhama, ojentaen molemmat käsivartensa. - --- "Mhyh!... Lyhyet ovat sitten lankanne... ulottuvat pari tuumaa -peukaloanne pitemmälle!" -- huudahti Anna Pawlowna itsetietoisena. -"Hullutuksia!... Pitemmätkin käsivarret tarvitsevat ystävän kättä -jatkoksensa... Älkää ollenkaan rypistelkö otsaanne!... Teissä asuu -kansanne usko pienen suuruuteen. Niin, niin! Turhaan synkkenette. -Juuri tänään oli siitä puhe, kun pyysin suositusta Teille. Syököön -tietysti jokainen ihminen oman otsansa hiessä leipänsä, minä sitä -Teissä juuri kunnioitan, mutta Jumala ja ystävän käsi täytyy myös -tunnustaa elämän tekijäksi, kuten Jumalan ilmakin... Mutta jätetään -nyt tämä asia!... Te näytte aivan metsistyneen. Eikä kummakaan... -semmoisessa erämaassa missä asutte! Onko Teillä mitään ihmisseuraa?" - -Harhama mietti seuraansa. Hänen ihmis-inhonsa tuprahti taas. Hän oli -Zaikon tähden katkera elämälle ja semmoisina katkeruuden hetkinä hän -halveksi ihmisiä, piti niitä elämässä matelevina syöpäläisinä. - --- "Kyllä... On _seuraa_", -- vastasi hän tuskastuneena. Anna -Pawlowna jatkoi: - --- "En minä nyt tarkota sitä, onko siellä ihmisiä _yleensä_, vaan -sitä, onko Teillä seuraa, joka olisi Teidän tasallanne." - -Harhama vaikeni. Hetken vaiti-oltuansa puhui Anna Pawlowna häntä -tarkastellen: - --- "Teistä tuntuu henkisesti jotain pois karisseen. Seurapiiri on -niin suuri tekijä ihmis-elämässä... Se tekee monesta tavallisesta -ihmisestä aatelisen." - -Harhaman edessä oli taas aateli, joka nousi toisen aatelin -yläpuolelle. Hän mietti niitä molempia ja puhui hitaasti ajatellen: - --- "Olen näinä aikoina nähnyt aina vaan kaksi ja kaksi aatelia -vastatusten. Jokainen niistä on tietoinen ja ylpeä omastansa ja pitää -sitä ainoana oikeana. Mikä heistä lienee se oikea..." - --- "Seula käy kerran Jumalan kädessä ja se erottaa oikean väärästä", --- vastasi Anna Pawlowna, hänkin ajatuksissaan. - -Harhama oli vaiti. Hän mietti ja kuvaili mielessänsä aatelisuutta, -näki sen purppurapukuisena, keikailevana, jommoisena hän sitä inhosi -ja piti ihmisnarreina. Kuin puoli-itseksensä, hieman halveksivasti, -virkkoi hän lopuksi: - --- "Niin... Mitä on sitten se _oikea_ aateli?" - -Anna Pawlowna nousi, kuin lastansa puolustamaan, puhuen ylevänä: - --- "Te tietysti jätitte sanoilla sanomatta sen mitä tahdoitte -kysymyksellänne sanoa: että _muka_ halveksitte aatelia... Kyllä minä -ajatuksenne tunnen... En minäkään tarkota ulkonaista aatelia, joka -syntyy ainoastaan ulkonaisen aatelin suojissa, eikä rikkatunkiolla... -Taas rypistätte otsaanne... Ja kumminkin Te itse korottaudutte siksi -aateliksi: ylpeäksi, tai miten sanoa: ylemmä muita... Rypistelkää -vaan silmiänne! Kyllä minä tiedän, että Te ovensuunurkissa -istuessanne oikeastaan tahdotte istua ylimmällä sijalla pöydässä... -Se ulkonainen vaatimattomuutenne on ainoastaan valevaippa, tai Teidän -aateliskaapunne... Turhamielisyyskin voi ilmetä kahdenlaisessa -kaapussa." - -Harhama ajatteli ja hän ei voinut olla myöntämättä, että silloin, -kun hän istahti johonkin huomaamattomasti, hän itse asiassa -silloin, juuri silloin enimmin halveksi muita, ei tahtonut, ei -viitsinyt mennä niiden joukkoonkaan, nähdessänsä niiden rehentelevän -ihmissyöpäläisinä. Hänen ajatuksensa keskeytti taas Anna Pawlowna -kysyen: - --- "Ketä Teillä oikeastaan on siellä erämaassa seurana?" - -Harhama vastasi vitkaan, kiusautuneena: - --- "Oma itseni... ja rouva Esempio..." - --- "Ah! Tämä jonka esittelitte?" -- tarttui Anna Pawlowna. - --- "Niin... Hän", -- vastasi Harhama kuivasti. - -Anna Pawlowna katsoi häneen tutkivasti. Hän tunsi Harhaman niin -hyvin, että arvaili hänen otsansa rypistyksistä paljon. Pitkän -vaiti-olon kuluttua lausui hän: - --- "Minä en ymmärrä minä seurana hän voisi Teille olla... Olettehan -Te niin eri tasalla henkisesti, että sen voi jo yhdellä silmäyksellä -nähdä..." - -Harhama vaikeni. Anna Pawlowna jatkoi tutkivasti Harhamaan katsoen: - --- "Kenties hän onkin kaikkea _muuta_ kuin seuraa..." - --- "Niin!" -- lausui Harhama, ei myöntäen, ei kieltäen. Anna Pawlowna -tajusi hänet aina vähästä. Hän lausui: - --- "No sitten on asia toinen... Odottamaton se minulle kumminkin on -kahdestakin syystä: Olkoon sen toisen syyn kanssa miten hyvänsä, -toinen kumminkin on, jota ette voi kiertää..." - --- "Ja mikä on se toinen syy?" -- kysyi Harhama. Hänen silmiensä -edessä häilähtelivät jo Jumalan vihatut hiukset. Hän tapaili niitä, -alkoi ärtyä. Anna Pawlowna vastasi rauhallisena, ylevänä: - --- "Se toinen syy on se, että ei yksikään nainen voi olla Teille -_vaimo_ niin kauvan, kuin olette Magdaan sidottu. Jokainen muu -'vaimo' on Teille kaikkea muuta, kuin _vaimo_..." - -Harhama tunsi jo Jumalan ilkeiden hiusten kaulaansa hiipovan. Hän -kysyi ärtyneenä: - --- "Ja kuka on minut Magdaan sitonut?" - --- "Laki", -- vastasi Anna Pawlowna ylpeänä. - --- "En minä jokaista rihmaa laiksi tunnusta", -- lisäsi Harhama -ynseänä, ylimielisenä, petona, tuntien jo Jumalan verenhajua. Anna -Pawlowna ikäänkuin kohosi henkisesti, kun hän kysyi: - --- "Luuletteko sitte, että Te, tai kukaan on oikeutettu _itse_ -määräämään, minkä rihman hän tunnustaa laiksi, mitä ei?" - -Harhamaa kysymys ärsytti, mutta samalla hän tunsi sen pulman. Hän -vastasi kierrellen: - --- "En minä sillä tarkottanut, että jokaisessa asiassa on se valinnan -vapaus, mutta _tässä_ asiassa sen täytyy olla..." - --- "Vai niin!... Entä jos rouva Esempio kerran käyttäisi Teidän -suhteenne _tässä_ asiassa valinnan vapautta?" -- keskeytti Anna -Pawlowna. - -Syntyi äänettömyys. Harhama tunsi seisovansa elämänpulman edessä, -jonka hän itse oli silmukaksi punonut ja viskannut silmukan -kaulaansa. Hänen ajatuksensa keskeytti Anna Pawlowna lausuen: - --- "Onhan elämänne taas yhtä erehdystä rikkaampi... Mutta eikö olisi -Teillä jo aika ajatella sitäkin, ettekö ehkä ole _sitä_ 'rikkautta' -liian paljon koonnut... Erehdykset ovat elämässä semmoista rikkautta, -joka kantaa tulikuumaa korkoa ja jota ei edes koikaan syö eikä -ruostekaan raiskaa..." - -Harhama mietti repaleista elämäänsä, jonka reikiä: rikoksia ja -erehdyksiä, hän oli ikänsä paikkaillut uusilla rikoksilla ja -erehdyksillä, uusilla reijillä. Hän masentui hieman sitä risaista -näkyä katsellessansa. - -Sulavasti käänsi Anna Pawlowna sitte puheen toisaalle. Hän puhui taas -myötätunnolla Suomesta, sanoi Suomelle suopeampien tuulien puhaltavan -Venäjällä ja lopetti naurahtaen: - --- "Niinkuin näette, on Venäjän puomipuu antanut perään ja ne teidän -Suomen historian loimet höltyneet." - --- "Kiitos Teille!... Sehän on osaltansa Teidänkin ansionne", -- -virkahti Harhama. Lopuksi he sopivat, että Anna Pawlowna sijottaisi -Zaikon omaisuuden mielensä mukaan. Venäjälle paluusta lupasi Harhama -antaa myöhemmin vastauksensa, kun saisi asiansa täällä ja siellä -järjestetyiksi ja sopisi rouva Esempion kanssa, johon hänen elämänsä -oli sidottu. - -Erotessa kysyi Harhama Anna Pawlownalta: - --- "Sanokaapa, millä tunteilla Te matkustatte Suomessa?" - --- "Jos sanon suoraan, niin tuntuu noin ylevältä, kun tietää olevansa -hallitsevan suurkansan jäsen... no, olkoon käskijä", -- naurahti Anna -Pawlowna leikillä. - -Juna vihelsi ja ystävät erosivat, ja Harhama palasi Valkamalaan mieli -katkerana Jumalalle ja koko elämälle. Teoksen tuli alkoi palaa yhä -kiihkeämpänä, mutta sen reikä oli myös yhtä suuri, kuin ennenkin, se -oli joskus suurempikin. Hänen epäilynsä kaikki rauhaset aukenivat -sitä mukaa, kuin hän nousi Jumalaa vastaan ihmishengen ajettumana, -punaisena, kipeänä paiseena. - - * * * * * - -Kaksi kottaraista keinui rinnatusten koivun korkealla oksalla, -kumpikin samalla varvulla... Ne olivat koko vuoden uskollisina -kulkeneet ja kärsineet, odotellen sitä vuoden ainoaa hetkeä, -jolloin luonto antaa heille luvan suoda lempensä toisillensa. Nyt -oli se _ainoa_ hetki tullut... Tullut oli vuoden kärsimyksillä ja -uskollisuudella ostettu lemmen ja viettien armas silmänräpäys... Puro -lorisi vallatonna... Päivä paistoi heleästi... Ilma oli höyhenkepeä, -koivunvarpukeinu valmis... - -Pesä oli jo höyhenillä peitetty... Koivunvarpu heilahti... Jo soivat -luonnon lemmenkellot, kutsuen ateriallensa... Kottarainen lauloi -emollensa lemmenlaulunsa... - -Emo uinahti pesässänsä... Varpu heilui linnutonna... Puoliso oli -nauttinut sen vuoden _ainoan_ silmänräpäyksen onnen... - -Uusi odotuksen vuosi oli edessä, vaivoinensa, huolinensa, -vaaroinensa... Yksin istahti kottarainen varvulle pesän lähelle ja -lauloi uskolliselle emolle kiitosta äskeisestä... Se lauloi päivät, -lauloi yöt läpeensä... Se lauloi maksuksi silmänräpäyksen onnesta... - -Rakkaus on suuri, kun se on oikea... - --- "Kuka voi niiden lempeä sormellansa osottaa? Niin puhdas, jalo ja -uskollinen on meidänkin suhteemme." - -"Niiden rakkaus on luonnon aatelin rakkautta ja meidän on -ihmis-aatelin", -- lausui rouva Esempio Harhamalle, jonka kanssa hän -katseli kottaraisten keväistä kuhertelua. - --- "Kiitos siitä!" -- lopetti Harhama ja puristi puhujan kättä... -Rouva Esempio jatkoi, kottaraisia katsellen: - --- "Niin... Katso! Meidän avioliittomme on yhtä luja, kuin tuon -kottaraisparin, vaikka se heiluu aivan yhtä vapaan varvun varassa, -kuin niidenkin rakkaus..." - -Harhama mietti sitä elämän ongelmaa, sitä tunnetta, jonka luonto -on pannut jokaisen elävän olennon poveen poikueen turvaksi, pesän -puhtauden suojaksi. Luja on se tunne, kun se on puhdas. Kottaraisen -pesä ei ole vielä koskaan kylmille jäänyt, ei ole uros sitä koskaan -hylännyt, ei ole poikue nälkään joutunut emon uskottomuuden tähden. -Ei myös ole koskaan kottarainen häväissyt toisensa pesää, ei -houkutellut hautovaa emoa pois. - --- "Tir... lir... vir!" -- visersi kottarainen. Varpu heilahti... -ilma houkutteli siipiä... lämpö mieltä, vaan ei lennähtänyt puoliso -emon pesältä. - -Vierähtivät taas päivät. Kevät kisaili jo kesän keralla. Pääskynen -hautoi räystään alla. Se kärsi vankeutta hetken mieliteosta... -Kottaraisen emo maksoi pesässänsä lemmen lyhkäisen silmänräpäyksen -onnea... - -Kevään vapaus ja ilot ja koivun vapaana keinuva varpu olivat menneet -sen hetken hintana... Varvulla lauloi yksinäinen puoliso kaihoansa ja -sen hetken ylistystä... - -Rakkaus on suuri, kun se on puhdas... - - * * * * * - -Niistä joukko-ihmisen rihmoista, joihin Harhama oli kietoutunut ei -hän päässyt irti. Hän oli teoksensa juoneen punonut maailmankurjuuden -jumaluudeksi ja joka kerta, kun hänelle välähtivät teoksensa -sivut salamoilla koristettuna taivaanlakena, näki hän siellä myös -maailmankurjuuden istuvan Jumalan valtaistuimella. Hän polvistui -silloin sen eteen. Hän etsi sen alttaria, kuin pakana uhrilehtoa. -Hän yritteli sitä palvella, järjestää sille jumalanpalveluksia, -mietti niiden menoja. Ja niitä jumalanpalveluksenmenoja miettiessänsä -kietoutui hän taas kurjiksi kuvittelemiensa herättämiseen. Mutta hän -herätteli niitä mielessänsä jo jumaluuden tietoisuuteen, valmisti -maailmankurjuutta, köyhiä ja kurjia käsittämään, että he, ihmiset, -ovatkin Jumala. Hän herätteli heitä salaisuudessa, kavaluudella, -varovasti käsittämään, että ei ole muuta palveltavaa Jumalaa, kuin -maailmankurjuus. _Ainoastaan_ se, minkä ihminen tekee sille: yhdelle -vähimmistä, on tehty oikealle Jumalalle. Siitä tiedosta piti sitten -puheta lopullinen tietoisuus siitä että _ihminen itse on Jumala, sen -oma siveellisyys on ainoa oikea Jumalan käsky_. - -Semmoisina jumalanpalveluksen menoina olivat hänellä puuhansa -nuorison kanssa. - -Yhden semmoisen jumalanpalveluksen oli äsken häirinnyt tukkilainen -Sarva. Kaikki muutkin yritykset onnistuivat yhtä huonosti. Viimein -turvautui hän taas Alkulan apuun, saadaksensa jumalanpalveluksensa -onnistumaan. - -Oli sunnuntai. - -Alkulan isäntä luki raamatusta: "Joka kuulee nämä sanat ja tekee ne, -hän verrataan toimelliseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi." - --- "Hyvää päivää!" -- tervehti Harhama. - -Alkula keskeytti lukemisensa ja vastasi tervehdykseen kysymyksellä: - --- "Tervetuloa!... Mitäs sitä nyt kuuluu?" - --- "Kiitos, isäntä! Tulin Teille puhumaan taas siitä vanhasta -asiasta... Olisin mielelläni jotain tehnyt nuorison mukana, mutta -minä en onnistu sen kanssa. Jos Te, isäntä, tahtoisitte olla apuna, -niin ehkä", -- alkoi Harhama puhua. - --- "Niin! Hyvähän se olisi!" -- äännähti Alkula, selaillen -raamattuansa. - --- "Ne Teihin luottavat enemmän, kuin minuun", jatkoi Harhama -hetkisen vaiti oltuaan. Alkula pani raamatun kiini ja lausui tyynenä: - --- "Minä en voi ryhtyä Teitä avustamaan, sillä minä en ole -samaa mieltä, kuin Te. Muistuu mieleeni puheenne, jonka piditte -ensimäisessä juhlassanne. Te sanoitte puheessanne, että ei tarvita -muuta aatelia, kuin työn-aateli, mutta kyllä tarvitaan toinenkin -aateli." - --- "Ja mikä se on?" -- tarttui Harhama kiihkeästi. - --- "Se on siveellisyyden-aateli. Jos sitä ei ole, on kaikki työ -turhaa. Mitä me silloin päivin ansaitsemme, sillä me öisin kulutamme -terveytemme ja likaamme sielumme juoppoudessa, porttojen parissa ja -muussa paheessa", -- vastasi Alkula tyynenä. Jumalan ilkeät hiukset -heilahtivat jo Harhamalle, kuin punainen vaate. - --- "Mutta olenko minä ketään haureuteen kehottanut?" -- keskeytti hän -nopeasti, tuntien jonkun piston. - --- "Ette sanoilla. Mutta voidaan sitä teoillakin kehottaa", -- -vastasi Alkula tyynesti, mutta jäykästi. Harhama tunsi veren nousevan -päähänsä. Hän tiesi nyt, mistä oli kysymys. Hänessä nousi uhma. -Nopeasti ja ylpeänä virkkoi hän: - --- "Minä tiedän, mitä Te tarkotatte, mutta..." - --- "Niin... Minä uskallan puhua suoraan... Teidän elämäänne rouva -Esempion kanssa", -- jatkoi Alkula. - -Harhamassa ryöpähti viha. Hänen sisällinen ihmisensä nousi hänessä, -kuin puristettu nyrkki, valmiina lyömään. Aivan kuin ilkkuen kysyi -hän: - --- "Entä sitten? Mutta jos hän _olisi_ vaimoni?" - -Alkula pysyi tyynenä, rauhallisena ja kysyi: - --- "Muuttuuko mielestänne pahe hyveeksi sillä, että se julistetaan -_julkiseksi_?" - -Harhama vaikeni. Ihmis-inho kohosi taas hänessä. Alkula jatkoi: - --- "Ne, jotka koettavat tehdä paheen, huoruuden, hyveeksi, -julistamalla sen julkiseksi, ne samat joukot julistavat omaisuuden -varkaudeksi, vaikka sekin on _julkisesti_ hankittu... Sillä jos -katsotte ympärillenne, niin eivät kutkaan kule ylpeämpinä, kuin ne, -jotka kokoavat rikkautta. Mistä johtuu se ristiriita sosialistien -opissa? Te tunnutte sen opin tuntevan..." - --- "Hävetkää", -- yritti Harhama. Alkula keskeytti hänet rauhallisena: - --- "Älkää kiivastuko! Ei pahe tule sillä hyveeksi, että se -julistetaan julkiseksi. Se muuttaa vaan nimeä: varkaudesta tulee -ryöväys, salamurhasta miestappo. Eivätkö mielestänne katutytöt ole -porttoja? Ja kumminkin he harjottavat haureuttansa niin julkisesti, -että poliisi ei voi heitä kaduilta karkottaa, ja kumminkin -myöntänette, että se on pahe. Kuulkaa, Harhama! Se kadun porttojen -haureus on _parempikin_, kuin se hyveeksi julistettu. Se ei toki -jäydä nuorison siveellisyyden juuria. Se herättää inhoakin itseänsä -kohtaan niin kauvan, kun sen harjottajat _itse_ tunnustavat sen -paheeksi, johon ovat langenneet. Mutta miten on sen _hyveeksi_ -julistetun porttouden laita? Eikö se vie lukemattomia turmioon, -houkuttelemalla ne paheeseen, joka on peitetty hyveen valheellisella, -pettävällä kuorella?" - -Harhaman veri kiehui. Jumalan hapset ärsyttivät häntä. Ihmis-inho ja -halveksiminen purkautui hänestä loppumattomana lapamatona. Hän lausui -ylpeänä: - --- "Minä en välitä siitä, mitä Te minusta itsestäni sanotte, sillä -ei kenenkään heittämä saasta minuun tartu. Mutta millä oikeudella -Te viskaatte rouva Esempion silmille rapakosta tempaamanne sanan: -portto?" - -Vanha Alkula oikaisi itsensä. Vakavana, jäykkänä tarttui hän -puheeseen, lausuen: - --- "Te erehdytte. Minä en ole _Teille_ sanonut, että rouva Esempio -on portto. Minä puhun jokaiselle _itsellensä_. Juuri _Teidän_ -silmillenne olen minä sen sanan heittänyt. _Te_ olette syyllinen, -se oikea portto... Minun silmissäni Te olette portto _mieheksi_. Te -olette _mies_ ja vastuun täytyy olla aina _miehen_ hartioilla. Jos he -peittäytyvät hameiden taakse, silloin ollaan hukassa, sillä hame on -huono linna." - --- "Ja luuletteko, että minä en teoistani vastaa?" -- uhitteli -Harhama, johon viime sanat sattuivat, kuin isku ajettumaan. - --- "Älkää taas kiivastuko... Te ette _voi_ niistä vastata. Pahan -siemenen Te voitte huonolla esimerkillä kylvää, mutta jälkeen -tulevat sukupolvet saavat siitä kärsiä ja siitä nousevan rikkaruohon -kitkeä... jos voivat. Se, joka toi ensimäisen kaniinin Austraaliaan, -ei voisi tekoansa sillä sovittaa, että vuori kaulassa vajoaisi meren -syvyyteen." - -Harhama tunsi vuoren painavan hartioitansa. Piinallinen äänettömyys -rutisti hänen luitansa. Alkula katkaisi taas äänettömyyden, puhuen -vakavana: - --- "Meidän aikanamme nostaa liha taas rintojansa rohkeana, mutta -sen rinnat _täytyy_ meidän lyödä maahan, jos kansamme aikoo elää. -Lihan-aateli ei kelpaa kansamme kasvattajaksi, vaan se toinen, -siveellisyyden. Lihan-aatelia me emme tarvitse, enempää kuin -koleraakaan. Sitä _toista_ me tarvitsemme. Minä sanon Teille loppuun -asti: Täällä toivotaan, että Te muuttaisitte rouva Esempion kanssa -pois paikkakunnalta." - -Harhama nousi ylpeänä ylös. Ihmis-inho, halveksiminen ja viha -Jumalaa vastaan juoksivat koko hänen olemuksensa läpi, kuin vihainen -petokarja. Hän tahtoi musertaa Alkulan äänettömyydellä, kuin -kalliolohkareella. Hän ikäänkuin nosti sitä vuorilohkaretta valmiiksi -heittoon. Alkula pysyi yhä rauhallisena. Harhamaa tyynnytellen jatkoi -hän: - --- "Minä toivon, että olette minua ymmärtänyt ja että tämä jää tähän, -niinkuin miesten asia. Minä _itse_ puolestani Teitä kunnioitan ja -rakastankin, ja juuri _siksi_ olen sanonut suuni puhtaaksi. Ehkä en -ollut siihen mielestänne kylliksi oppinut, mutta minä olen siihen sen -sijaan kylliksi _vanha_..." - -Hän nousi seisomaan, oikaisi vartalonsa, kuin talonpoikaiskuningas, -nojasi toisen kätensä pöytään ja jatkoi itsetietoisena, suurena, -ylevänä, miehekkäänä Harhaman seisoessa hänen edessänsä ylpeys -ja uhma vuorenlohkareena kädessä ja ylpeän petokarjan hänen -olemuksessansa kierrellessä. Hän jatkoi: - --- "Elämä ei ole suonut minun istua kirjakasan ääressä niin paljon, -kuin Te olette istunut, mutta minä olen pidellyt enemmän, kuin Te, -kahta opin-esinettä, nimittäin kuokanvartta ja" -- hän laski kätensä -raamatun päälle ja lopetti: "tätä. Minä olen lukenut, ja kokenut -elämänkirjan elämästä ja raamatusta, ja olen kulkenut elämän kovissa -kourissa. Minä tunnen elämän..." - -Se ilmotus oli Harhamalle joku salama, jonka huikeasta valosta hän -katseli, mikä on elämä, katseli sitä kuumeisesti, vapisi ja värisi, -peläten, että nopea salama sammuu, ennen kun hän on ehtinyt nähdä -"mikä on elämä". Käsi, joka piteli vuorenlohkaretta, vaipui alas. - -Syntyi äänettömyys, jääkylmä, jäytävä, raskas vaitiolo. Harhama -mietti sitä ainaista himmeää, sekavaa. Rouva Esempio haihtui hetkeksi -elämän sumuihin, niihin sameisiin, aina pakeneviin utuihin, joita hän -oli kiini tavotellut, voidaksensa niihin tarttua käsin, nähdä niiden -ytimen, pidellä sitä. Loukkaukset haihtuivat hänen korvistansa. -Korvat humisivat tulikuumina. Alkula selaili raamattua. Viimein kysyi -Harhama: - --- "Mitä on sitten elämä, kun sen tunnette?" - -Se kysymys nosti Alkulankin hartioille kaikki kovien kokemuksien -muistot, kokemuksien, joilla elämä oli häntä jauhanut. Hallat ja -karjarutot, raesateet ja perheonnettomuudet olivat häntä kohdanneet. -Hän oli kulkenut niiden kivensilmän läpi, jauhautunut niiden kivien -välissä. Hänen otsanryppynsä oli vieras kyntänyt elämän paraaksi -lahjaksi. Hän muisti sen. Vakavana vastasi hän: - --- "_Elämä on Jumalan jauhinkivi_... Se jauhaa oikean aatelin -akanoista ja puhdistaa ihmisestä sen, mikä siinä on oikeaa... Se -kyllä jauhaa meistä kaikki väärät ainekset aikanansa akanaläjään ja -puhdistaa koko kansan." - -Molemmat miehet katsahtivat toisiinsa. Molemmat muistelivat omaa -elämäänsä, näkivät elämän jauhinkivet ja huomasivat olevansa -niiden kivensilmään aina solumassa, elämän pyöriessä armottomana -myllynkivenä. - -Molemmat huokasivat. Alkula alkoi selailla raamattuansa, otsalla -elämän paras lahja: toisen kyntämä ryppy. Ja kivensilmässä oli taas -seisonut vastatusten kaksi aatelia, toisen kädessä vuorenlohkare, -toisen aseena elämän suuri kirja. Kivi pyöri, seula kävi ja väärä -erkani akanana oikeasta. - -Hän palasi kotiin. Elämän kysymys kyti taas mielessä hiilenä. -- -"Mitä on elämä? Mitä se on?" -- uteli hän itseltänsä. Munkki Pietarin -lahjottama latinalainen Uusi Testamentti osui hänen käsiinsä. -Hän selaili sitä ajatuksettomana. Silmiin pistivät siitä sanat -Johanneksen evankeliumin 14. luvun 6. värssystä: _"Ego sum via illa, -et illa veritas, et vita illa."_ [Minä olen tie, totuus ja elämä.] - -Hän mietti hetken, mietti kaksi... Kaikki sumeni taas ja sumusta -tuikutti ilkkuva elämänkysymys. Se näyttäytyi nyt äskeiset -loukkaukset hampaissa. Hän alkoi taas siihen vihaansa kääntää ja -tarttui Jumalan hapsiin. Oli parjattu syytöntä. Hän raivostui, tuli -katkeraksi rouva Esempion tähden ja mutisi katkerasti, Jumalaa -tarkottaen: - --- "_Sinä_ elämä!... Hiiteen moinen elämä! Sinä se juuri olet -syypää, että syytöntä loukataan... olet laittanut kaikkia hulluja -sääntöjä, joiden noudattamista raakimukset pitävät hyveenä ja niistä -poikkeamista paheena ja herjaavat siksi ihmisiä." - -Ja paiskaten Uuden Testamentin nurkkaan, lopetti hän: - --- "Hiiteen moinen Jumala!... Hirviö... Olematon variksenpelätti!" - -Hän nousi ylpeänä, uhmaavana, käveli edestakaisin huoneessa, tunsi -herjauksesta kiintyvänsä yhä lujemmin rouva Esempioon ja uhmaili: - --- "En minä jokaisen seulomana akanaläjään seuloudu... Minun seulani -ovat omissa käsissäni..." - -Ja hänen teoksensa ajatus alkoi vihantulena roihuta sitä Jumalaa -vastaan, joka oli kaiken syy. Kiiruusti valmisti hän perunamaan, -pani perunan, eikä sen seassa noussut enää rikkaruoho. Mutta itse -hän hylkäsi kaikki ja lähti kauvemmaksi korpeen, kunnes järjestäisi -elämänsä toisin. Hän tahtoi päästä pois kylästä, jossa hän inhosi -ja halveksi kaikkia ja kaikkea. Hän halusi paeta kaikkia, joita hän -halveksi, peittäytyä erämaahan. Rouva Esempion oli määrä seurata -häntä myöhemmin. Jälelle jäi ainoastaan kukkiva perunamaa ja -esimerkki: se toinen aateli. - - * * * * * - -Punainen viima kulki avaruuden halki. Tyhjyys halkesi sen edessä -mustana rakona. Olematon värisi suuren kulkijan matkatessa sen -ytimien läpi. - -Kun Harhama oli lähtenyt Alkulan luota, ilmestyi Perkele kauniiseen -Himotemppeliinsä maan alle. Sen temppelin sadat pylväät ovat -hopeanhohdetta, holvit ovat kullankirkkautta, permanto ruusun lehtien -värinen. Taide uhkuu siellä täydellisenä, näytellen alastomuuttansa, -kuin tyttö korujansa, ujostelematta, arkailematta, iloiten ja -ylpeillen siitä, kuin neito kauneudestansa, kun hän seisoo sulhon -edessä, tai katsoo kuvastimesta, miten punakat ovat posket... - -Kaikki kukkii kauneuden terällä... Hopeahohteisten pylväiden -ympärille kiertyvät mustat, elävät jättiläiskäärmeet köynnöksiksi, -pidellen pylväänpäätä, kuin kruunua päänsä päällä, mustat suomukset -selässä taiteellisena hampaikkona... - -Temppeli on valtaavan ihana. - -Temppelin keskellä on veripunainen kunnianhimon himoalttari, jolle -johtavat sirot portaat. Portaiden kahdenpuolen seisoo kuusi kaunista -Laala-enkeliä, kauniit lyyrat käsissä, vartioiden alttaria, ettei -pääse vierashenki pilkuksi sen veripunaiselle värille... Kunkin -vyöllä on pienoinen käärme, pää pistoon valmiina, vartioiden, -etteivät vartijat itse nukahda. Päässä on heillä sirotekoiset -seppeleet, joiden lehdet ovat veripunaiset... - -Mutta ylhäällä himoalttarilla, kauniilla korottimella, on kaunis -_kunnianhimonkupla_. Se säteilee satavärisenä... Se loistaa yhtenä -kirkkautena... hohtaa yhtenä kauneutena. Siitä syntyvät kaikki -kunnianhimon kuplat... Siitä saa alkunsa kaikki kunnianhimo. - -Ylhäällä himoalttarilla seisoo Aarama-enkeli, kauniin korottimen -vierellä kunnianhimonkuplaa vartioiden, sen puhtautta ijäti -hoidellen. Hänen ihonsa on valkean marmorin puhtainta väriä... Hänen -vartalonsa on taiteen alastomuutta... sen parasta puhtautta... -kylmää, kuollutta suloa... Se on elotonta ihanuutta... suurinta -virheettömyyttä... Hän on taiteen ihana kukka... - -Aarama-enkeli on pelkkää kunnianhimoa. Kunnianhimo puhkeaa -hänessä, kuin sisälmys ajettumassa... naiseus tytössä... miehuus -nuorukaisessa, kun se on miehen rajalla... Kerran oli hän etsinyt -sille himolle tyydytystä, kun oli vielä Jumalan enkeli: Hän oli -kurotellut Jumalan kunniaa... noussut jo sen valtaistuimelle... -Silloin sysäsi Jumala hänet istuimensa luota... Hän lankesi Perkeleen -palvelijaksi... - -Mutta kunnianhimo oli yltynyt... ajettunut... etsinyt tyydytystä, -kuin portto miestä... himo kukkaansa... Hän oli astunut Perkeleen -valtaistuimelle... kurotellut sen kunniaa... sen kruunua... sen -valtikkaa... - -Hän kurotteli. Perkele huomasi petoksen. Hän antoi sitoa -Aarama-enkelin kunnianhimon alttarille, siittämään -kunnianhimonkuplaa... Hänet sidottiin nilkoista paaluun kiini, -elävillä käärmekahleilla... Hänen vankeutensa on ijankaikkinen... -Kahleiksi pantiin elävät käärmeet, ettei niitä voi salassa avata... - -Aarama-enkelin edessä makaa tulinen käärme, siltä varalta vartioiden, -että Aarama yrittäisi karata... Käärme kietoutuisi silloin vyöksi -Aaraman ympärille... sitoisi hänet lujemmin kiini... - -Mutta kunnianhimo uhkuu aina Aaramassa, kuin sisälmys paiseessa... -himo irstailijassa... Hänen täytyy saada sille tyydytystä, muutoin -kärsisi hän kuin rauta tulessa... Sitä varten on kunnianhimonkupla... -Se on Perkeleen käskystä sitä varten varattu... Siihen tyydyttää -hän ainaisen himonsa... Siksi on se kupla ijäti kirkas... ijäti -kaunis... ijäti katoamaton... Se sikiää Aaraman himosta... Himo yltyy -taas saadessansa tyydytystä... se yltyy, kuin vietti kerran makuun -päästyänsä... - -Päässä on hänellä, kauniina nauhaseppeleenä, elävä, kaunis, -tulipunainen käärme, pää korvallisen takana pistoon kohotettuna... -Se vartio Aaramaa, ettei hän työssänsä torkahtaisi... ei kääntäisi -silmiänsä Perkeleen kauniista valtikasta, joka on asetettu vastapäätä -alttaria, kuin vietin kiihottimeksi... kuin nisäksi pojalle... pojan -huuleksi tytölle... porton hapseksi irstailijalle... - -Hän seisoo ijäti paikoillansa... Kädessä on hänellä hopeanvärinen -käärme... Sen suolien läpi puhaltaa hän kuplaan himonsa... Tukka on -hopeanvärisenä laskeutunut hartioille... - -Korkealla alttarin päällä, sen kauniina katoksena, hohtaa ihmeen -kaunis kultakruunu, jonka värit sointuvat muihin väreihin, kuin kaiku -säveleesensä... Se herättää Aaraman kunnianhimoa, kuin koiraslinnun -koreat sulat emon lempeä kevään kuhertelussa. - -Tuon tuostakin sikiää kunnianhimon kuplasta uusi pieni kupla... Se -on Aaraman kunnianhimoa... Laala-enkelit soittavat silloin säveleen -lyyrallansa... Kohta ilmautuu hopeanvärinen sarima-lintu... Se -tulee säveleen kutsumana... Se ottaa korean kuplan sievästi Aaraman -kauniilta kämmeneltä... Se vie sen ihmisten ihailtavaksi... niiden -tavoteltavaksi... niiden himoittavaksi... niiden elämän tekijäksi... -niiden oppaaksi elämässä... matkan suunnan määrääjäksi... - - * * * * * - -Äärettömyys lepäsi salaisten voimien edessä, kuin pieni tomuhitunen, -jossa maailmat liikkuivat bakteereina... - -Kun Harhama lähti Alkulan luota, oli Himotemppeli täynnä Perkeleen -enkeleitä... Kaikkien niiden päät olivat koristetut kauniilla -tulisella käärmekiemuralla, joka sirona vanteena seppelöi pään... -Kauneus kukki poskessa... ihossa puhdas hipiä... vartalossa -oli viettelys sulona... sen soleutena... sen notkeutena... sen -houkuttelevana herkullisuutena. Himotemppeli oli täynnä taidetta ja -suloa. - -Perkeleen pääpappi, Piru, selitti kauniille kuulijoille herransa -voimaa ja kunniaa. Hän osotti enkeleille Perkeleen valtamahdin, sen -voiman, suuruuden, sen voitonvarmuuden. - -Hän seisoi alttarilla, hartioilla sateenkaarenvärinen vaippa, enkelit -kahden puolen seisomassa, kuusi kummallakin puolen. Piru saarnasi: - --- "Ihmiset eivät voi vaeltaa, jos ei heillä ole opasta. He etsivät -siksi oppaaksi jotakin johtotähteä. Toiset etsivät Jehovaa ja -joutuvat väärille poluille, pois herramme tyköä... Mutta meidän -herramme on lähettävä heille uusia johtotähtiä, jotka heidät -houkuttelevat pois väärältä polulta... Hän lähettää heille kauniita -kuplia, joiden luo he pyrkivät ihastuneina. Hän lähettää heille -palvelijansa Aaraman kauniit kuplat..." - -Kaksitoista enkeliä veisasi Perkeleen ylistystä: - - "Hän kirkas kupla on - ja haihtumaton. - Hän aina valkenee, - ijäti selkenee. - Pimeässäkin - silmään sokeankin - hän aina hohtaa, kirkastuu." - -Ihana laulu lakkasi. Piru jatkoi: - --- "Kunnianhimonkupla on herramme kirkkaimpia johtotähtiä... -Se houkuttelee ihmishengen Jehovan poluilta, kuin Tuulan -aistipunakukka... Koko ihmiskunta tavottelee sitä kuplaa. Katsokaa!" - -Pirun viittauksesta avautui suuri näky: Avautui Egyptin kaunis -Niilinlaakso palmuinensa... temppeleinensä... obeliskeinensa... -sfinksinensä... - -Tummat Egyptin naiset somistelivat suortuviansa... faaraon tyttäret -uivat Niilin lämpimissä aaltoloissa, lymyten kauniissa kaislikossa. - -Taampana rakennuttivat Egyptin faaraot pyramiidejansa... Orjat -vyöryttelivät kalliolohkaremaisia kiviä pyramiidien huipuille... -Vaimot kiipesivät sinne, selässä savitaakka... Faaraot istuivat -valtaistuimilla, katsellen orjien rakennustyötä... Piru selitti -kuulijoillensa: - --- "Kuninkaat tavottelevat noin herramme palvelijan Aaraman kaunista -kuplaa. He tavottelevat _kunniaa_... Heidän kunniankuplansa on saada -pyramiidinsa korkeammaksi muiden rakentamaa. He eivät sen huippua -ajatellessaan eksy Jehovan poluille..." - -Ihastuneet enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä: - - "Hänen kuplasensa kauniit - Jehovalle kostaa, - maasta suuret pyramiidit - pilviin asti nostaa. - Luona sen jo kaikki häärää, - ettei muista tietä väärää." - -Piru jatkoi saarnaansa: - --- "Ihmis-elämän kirkkain johtotähti on herramme kunniankupla. Sitä -tavottelevat ihmiset, toiset juosten, toiset maassa maaten. Katsokaa, -miten herramme henki kirkastuu ja johtaa ihmishengen pois Jehovan -verkoista!" - -Pirun vihjauksesta avautui uusi näky: - -Alttarin takaa näkyi kaunis Kreikanmaa. Olympon vuori kohosi -taivaan heleänsineä kohti, häipyen siihen, kuin tyttö unelmiinsa... -Akropoliksen temppelit kylpivät auringon kirkkaassa sädesuihkussa, -kohosivat siitä säteilevinä, kuin neito vedestä, hiuksiansa -kuivailemaan. Mustasilmäiset Kreikan tyttäret kilpailivat kauneudessa -jumaliensa keralla... silmässä etelän himontuli... ihmissulo -ihona... notkeus vartalon sulona... kaunis kiemahdus jokaisena -kädenkäännähdyksenä. - -Keskellä sitä suloa avautuivat Olympian kilpaleikit. Voimakkaat -miehet heittivät vaskista kiekkoa jokainen lihas jouseksi vedettynä, -jokainen jänne jousena. Piru selitti: - --- "He eivät tee sitä _hyödyn_ vuoksi. He tavottelevat kiekolla -Aaraman kunniankuplaa. Mutta he eivät silloin jouda Jehovan -poluille..." - -Enkelit katselivat näkyä ihastuneina. Näky jatkui: - -Marathonin juoksijat lähtivät taipaleelle. Kilpa-ajajat -varustautuivat... Kilpailu alkaa... Ajajien vaunut murskautuvat -pylväisiin... Juoksijat läkähtyvät ponnistuksista... Toiset nääntyvät -jo tielle... Jälelle jääneet ponnistavat viimeisiä voimiansa... -Etelän kirkas aurinko valelee nääntyviä kuumalla sädesuihkulla... -Olympian kaunis kukkula katselee niitä surullisena taivaan -heleänsinestä. Piru selittää kuulijoillensa: - --- "Heillä ei ole mihinkään _kiirettä_, mutta he juoksevat kumminkin -henkensä takaa... He ajavat kiireessä vaununsa mäsäksi, vaikka elävät -elämän joutilaisuudessa: He tavottelevat herramme kunniankuplaa -_juoksemalla_... He eivät juostessansa jouda ajattelemaan Jehovan -ahtaita polkuja..." - -Enkelit ylistivät taas laulullansa Perkeleen voimaa: - - "Hän se kaikki polut aukoo, - joilta kaunis kupla hohtaa. - Hän ei lopu, hän ei taukoo. - Jokahinen hänet kohtaa, - joko juoksee taikka käy. - Hän on aina, vaikk'ei näy." - -Kauniit käärmekiemurat loistivat satojen kuulijoiden päässä. -Himontemppeli ui sävelissä, kylpi kauneudessa. Kaikki puhkesi nupusta -taiteen kauniiksi kiekoksi. Kaikki loisti yhtenä kunniankuplana. -Kaiken keskeltä kohosi ihana Aarama, taiteen täydellisin kukka, -taiteen unelma, sen seppele, sen ihanin helmi. - -Piru jatkoi saarnaansa: - --- "Mutta ne, jotka eivät jaksa _juoksemalla_ saavuttaa herramme -palvelijan, Aaraman, lähettämää kunniankuplaa, ne tavottelevat sitä -_seisomalla_. Katsokaa." - -Pirun vihjauksesta avautui kaunis Syyrian keidas. Se hymyili erämaan -rajalla, kuin neito lähteellä. Kaunis Palmyyra koreili palmumetsän -keskellä. Syyrian tumma-ihoiset tyttäret soittelivat siellä -kreikkalaista lyyraa, kauniit kukkaset seppeleinä hiuksissa... Ne -soittivat ja lauloivat ja rukoilivat erämaan tuulta viemään heiltä -sävelen sulhaselle ja tuomaan kaiun siitä palkkioksi. Taivas oli -kukkasininen. Varjo tumma, auringonkehä heleä... - -Mutta erämaan keltaisen hietikon rajalla seisoi pylväspyhimys pylvään -päässä. Hän seisoi siinä yöt, seisoi päivät Syyrian kuuman auringon -paahtamana. Hän oli seisonut siinä jo puolen ikäänsä. - -Piru osotti näkyä, selitellen: - --- "Hän ei ole jaksanut saavuttaa enkeli Aaraman kunniankuplaa -juoksemalla, siksi koettaa hän saavuttaa sen _seisomalla_. Niin -valkenee herramme henki. Koko maailma ponnistelee saavuttaaksensa -hänen kuplansa. Koko maailma unohtaa sitä tehdessä kohta Jehovan -kiviset polut..." - -Enkelit ihastuivat. Vartalot notkahtelivat sulona, silmät säteilivät -ilona, povi kohoili riemusta. Kuului ihana laulu: - - "Kaikki sinne vierii, - kaikki sinne kierii, - missä häilyy kunniankupla. - Siinä kaikki pyörii, - siinä kaikki hyörii. - Hän on - tutkimaton." - -Piru saarnasi edelleen: - --- "Ihmisten tekojen vaikuttimina ei ole Jehovan henki, vaan meidän -herramme, suuren Perkeleen kuplat ja kukat. Sinä vaikuttimena ei -ole hyöty, eikä Jehovan 'oikeus', vaan herramme henki: _oikeuteen -pyrkiminen_, Jehovasta pois kieriminen." - -Näyksi avautuivat suuret sodat. Rooman legioonat marssivat -sotatamineissa, risteillen maailman halki. Ne kulkivat keisarin ohi -rautaisina, synkkinä tervehtien kolkolla äänellä: - --- _"Ave, imperator, morituri te salutant."_ [Kuolemaan vihkiytyneet -tervehtivät sinua, keisari.] - -Kauvempana lähestyivät Hannibalin musta-ihoiset armeijat. Ne -marssivat Rooman rautaisia legiooneja vastaan, kuin kuolemaan vihitty -väki. Joukot heittäytyivät vuorien jyrkänteiltä vihollistensa -päälle... Toiset joukot syöksyivät kuilujen yli kuoleman kitaan... -heittäytyivät virtoihin... sukelsivat niistä ylös... syöksyivät -vihollisen kimppuun nälkäisinä petokarjoina... kaatuivat -joukottain... kiemurtelivat lämpimässä veressä... yrittivät uudestaan -karata kuolemaa kohti... Hannibal itse taisteli hurjimpana... Rooman -sotapäälliköt odottivat voitonseppelettä, kasvot jännityksestä -marmorikovina. - -Piru selitti enkeleille: - --- "Heillä ei ole ollut puute maasta... He eivät taistele isänmaan -tähden. He tavottelevat Aaraman, herramme palvelijan kunniankuplaa... -Isänmaa on herramme kädessä se sarima-lintu, joka sen kuplan vie -heille Aaraman kauniilta kämmeneltä". - -Enkelilaulu ylistä Perkeleen voimaa ja viisautta laulaen: - - "Kaikki halu on kuin miekka: - pylväät, isänmaiden hiekka, - pyramiidit, kilpataistot, - tiede, taide, kaikki vaistot, - kantaa kupliaan - hänen sarima-lintunaan". - -Piru lopetti: - --- "Nyt te saatte nähdä herramme kunniankuplan kiihkeimmät -tavottelijat vastatusten seisomassa. Te saatte nähdä sen, joka sitä -tavotellessaan on alimma päässyt. Katsokaa!" - -Etelämaan kaunis maisema avautui: Palmut nostivat latvojansa ylpeinä -auringon heleänsiniseen valokylpyyn. Varjot riippuivat puun oksilla, -laskeutuen tummina riekaleina alas, leviten loistaville kukille -tummanharmaina siimeksinä. Loistavaväriset linnut kuhertelivat -metsissä. Päivänpaiste houkutteli, kuin tytön tarjoama ensi suutelo. -Elämä tarjoili armaita nisiänsä... viiniköynnös rypäleitänsä... puu -hedelmiänsä... pensas marjojansa... ranta lämpöistä aaltoansa... -Kaikki kutsui _elämään_... nauttimaan... huumautumaan... Kaikki -avautui tytön sylinä... morsiamen vuoteena... elämän armaimpana. - -Kaiken sen keskellä oli pieni tynnöri. Tynnörissä makasi Diogenes. -Hän oli luopunut kaikesta, mitä elämä tarjosi... - --- "Tynnöri on hänelle se herramme sarima-lintu, jonka nokasta hän -ottaa kunniankuplaa. Ei yksikään maailmassa ole vielä häntä voittanut -kunniankuplan tavottelussa. Hän on sen tavottelijoista _suurin_ ja -_kiihkein_. Hän ei katsele Jehovan vääriä polkuja", -- selitti Piru. - -Enkelit riemuitsivat. Kauneus kukki ihossa, taide puhkesi kukkana -vartalossa. - -Makedonian sotatorvet soivat. Sen sotajoukot tekivät kunniaa -Diogenekselle. Aleksander Suuri lähestyi tynnöriä, tehden kunniaa -sen asukkaalle. Jo seisoi hän tynnörin edessä. Hänen ja Diogeneksen -katseet kohtasivat toisiansa. Molemmat miehet katsoivat toisiansa -silmästä silmään. Piru selitti enkeleille: - --- "Maailman kaksi suurinta kunniankuplan etsijää seisovat -vastatusten. Toinen etsii sitä maaten mahallaan tynnörissä, toinen -suree, kun ei pääse sitä kuusta noutamaan. Niin kirkastuvat herramme -polut ihmishengelle..." - -Enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä: - - "Kerjäläiset, kuninkaat - sinä polvillensa painat. - Edessäsi taivaat, maat - taipuvat ja kumartuvat... - Kaikki tanssii, kun sa soitat. - Jehovan sa kohta voitat. - Suuri olet, loppumaton, - viisas, syvä, tutkimaton." - - * * * * * - -Himotemppeli sävähti kirkkaammaksi. Kauneus puhkesi entistä -ihanammaksi kukaksi. Taide nousi puhtaampana, kuin neito -morsiuskylvystänsä... - -Kuuluivat suloiset soitot. Näkymättömät ovet aukenivat ja Perkele -astui Himotemppeliin viiden pääenkelinsä saattamana. Piru väistyi -alttarilta. Perkele asettui hänen sijallensa, enkelien hänen eteensä -polvistuessa... Ylistyslaulu kierteli kauniina kaikuna. Perkele -loisti suurena ja puhui palvelijoillensa: - --- "Jehova on kutsunut Alkulan suulla Harhamaa, mutta Hän kutsuu -turhaan. Harhamassa on kuorma Kainin henkeä. Hän ei ryöminyt raukkana -Jehovan eteen. Hän lähti, kuin Kain kauvemmaksi korpeen." - -Enkelit riemuitsivat. Taide ja kauneus karkeloivat keskenänsä. - --- "Sinä olet näyttänyt voimasi Jehovalle", -- todisti Piru. Perkele -jatkoi: - --- "Jehovan hiuskarvana on nyt se, että Harhama tietää jokaisen -vaimon olevan häneltä kielletyn hedelmän. Se nauha, jolla Hänen -pappinsa solmisi Harhaman _yhteen_ naiseen on tullut Jehovan -hirttonuoraksi. Hänen _oma pappinsa_ on sen surmansilmukan Hänen -kaulaansa heittänyt..." - --- "Mutta papin kättä ohjasit _Sinä_", -- huomautti Lempo. Perkele -jatkoi selitystänsä: - --- "Harhama on ottanut sen omenan, jonka häneltä oli Jehova -kieltänyt. Se on kylliksi..." - -Hän keskeytti, tehden kädellään jyrkän, kuvaavan liikkeen, ja lopetti -hetken kuluttua viisailla eleillä: - --- "Hänelle on siten vaimo tullut kielletyksi hedelmäksi, jonka -hän on ottanut. Hänen ja Jehovan välit ovat silloin poikki lyödyt. -Harhama itse tuntee sen. Hän ei voi lähestyä enää Jehovaa. Hän pitää -itseänsä Hänestä luopuneena, rikollisena, ja siinä on Jehovalle -tutkain... Se Harhaman tieto on _minun_ hampaani, johon Jehova on -kantapäänsä astuva..." - -Enkelit ihastuivat herransa voimaa ja viisautta katsellessaan. Heidän -joukostaan puhkesi ylistyslaulu, ihanana, kuin kesä keväästä. He -veisasivat: - - "Jos niin tahdot, kaikkein suurin, - kaikki aseeksesi kääntyy: - Vihollises kantapääkin - sinun hampaaksesi vääntyy. - Kaikki sua palvelee, - Kaikki sua tottelee," - -Laulu kierteli Himotemppelin holveissa, kuin kiehtova käärme, kun se -mairittelee naarastansa. Perkele jatkoi korskeana: - --- "Ihmiset luulevat, että Jehovan kielletyt omenat ovat loppuun -syödyt hyvän- ja pahantiedonpuun oksilta. He eivät tiedä, että -jokainen Jehovan kieltämä asia on sen omena. Se heidän sokeutensa -on minun terävä aseeni. Kielletty puu on täynnä minun omeniani. -Ja ne loistavat... Ne häikäisevät silmiä... Sen oksat notkuvat -minun tulipunaisista hedelmistäni... Se puu loistaa minun enkelini -aistipunakukista, kullasta ja kunniasta... Katsokaa!" - -Perkeleen vihjauksesta avautui ihana näky: Ihminen seisoi korkealla -vuorella ja hänen vierellänsä Perkeleen enkeli Uurima, tulipunainen -utuvaippa hartioilla, seppele päässä ja maailman avaimet vyöllä. -Kädessä oli hänellä käärme. Hän seisoi ihmisen vierellä. Heidän -edessään avautuivat maailman rikkaudet... sen hekkuma... sen ilot... -sen taide... sen nautinnot... sen palatsit... kuningaskruunut... -välkkyvät valtikat... paavien purppuraviitta... avorintaiset -naiset... aarteet... kuohuvat viinit... valta... kunnia... loistavat -seppeleet... heilahtelevat sukkanauhat... kauniit helmat... hienot -hiukset... kaikki mitä maassa on... - -Uurima seisoi ihmisen vierellä, osotti sille käärmeellä kaikkea sitä -ja kysyi: - --- "Onko totta, että Joku on sinulta kaiken tämän kieltänyt?..." - -Ja ihminen katsoi ihastuneena maailman rikkauksia ja vapisi ja -värisi... Perkele kerskui ylpeänä: - --- "Minun antimeni eivät lopu. Ihminen on löytävä Jehovan kieltämän -omenan jokaisella askeleellansa..." - -Hän vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten: - --- "Ihmiset seulovat kielletystä osan luvalliseksi ja syövät sen. He -syövät silloin minun omenaani. He erottelevat porton portosta: Naisen -he jättävät akanana porttojoukkoon ja miesportot seulovat mielestänsä -nisuksi. Mikä ero niillä on?" - --- "Se että naisportto saa lihastansa maksun, miesporton täytyy -maksaa, että saa lihansa kaupaksi menemään", -- vastasi Piru. - --- "Sinä vastasit oikein. _Minä_ seulon oikean väärästä, eivätkä -ihmiset. Minä määrään, mikä on oikea, mikä ei", -- kerskui Perkele. - --- "Ja sinä olet erehtymätön", -- lisäsivät enkelit. - -Kauneus ja taide, sulous ja laulu ylistivät taas Perkelettä, joka -jatkoi: - --- "Harhama on nyt taas yhden Jehovan kieltämän omenan syönyt. Nyt -täytyy hänen antaa loppuisku Jehovalle. _Hänen täytyy kirjoittaa -teoksensa_." - --- "Jos se on _sinun_ tahtosi, niin ei se voi tapahtumatta olla", -- -todistivat enkelit. Perkele jatkoi: - --- "Hän on teokseensa tarttuva, kuin keihääseen, puolustaaksensa -tekoansa. Jokainen Jehovan huhuileminen on hänelle ainoastaan -härnäys, joka häntä _herättää_ Härnäilijäänsä vastaan. _Mutta hänen -kätensä on johdettava siihen keihääseen kaikilta rihmoilla_. Aaraman -kunniankuplilla on sen keihään varsi kauniiksi koristettava..." - --- "Silloin on se varsi ihanampi nähdä kuin se puu, josta Eeva otti -sinun omenasi", -- tarttui Horna. - -Perkele oikaisi itsensä entistä ryhdikkäämmäksi ja jatkoi: - --- "Jehovan taivaan salit himmenevät Aaraman kunniankuplien -loisteessa. Yksikään kilpajuoksija ei juokse Jehovan taivasta -tavotellen... Koko maailma on tapaileva minun kupliani... Toiset -tapailevat sitä juosten, toiset seisten. Yhdet Diogenekset tekevät -sitä etsiäksensä tynnörin laudoista, toisten Diogenesten tynnörinä -on isänmaa... Ja se kunniankupla on Harhaman keihäänvarren ihanaksi -koristava..." - --- "Minä, sinun temppelinharjasi hoitaja, olen nostava Harhaman ja -koko ihmiskunnan joka aamu temppelinharjallesi, jolta he saavat nähdä -ne kuplat, jotka sinä olet ihmisten tavoteltaviksi palvelijallasi -Aaramalla valmistuttanut", -- vannoi pääenkeli Kehno. - --- "Se kupla on rikki lyövä Jehovan vallan. Se on tuleva Hänen -kompastuskiveksensä", -- todisti Hiisi. - -Perkele jatkoi: - --- "Ihmiset sitä kuplaa tavottelevat, ostaaksensa sillä kauniita -aistipunakukkia. Katsokaa!" - -Ihana näky avautui: Atheena vietti Poseidonin juhlaa... Vaimot -riisuivat Kreikan kauneinta naista alastomaksi... He riisuivat sitä -kansan edessä, riisuivat kansan ihailtavaksi... Parthenonin kauniit -portaat olivat väkeä täynnä... Akropolis oli sitä tulvillansa... -Huilun soittajat soittivat... Naiset päästivät jo neidon hameen... -Miesten silmät paloivat... Jo näkyivät neidon kauniit hartiat... -Miehet katsoivat huoahtamatta... Jo solahti neidon puku alemma... Jo -paljastui kaunis rinta... Miesten vietit vetäytyivät vireeseen... Jo -solahti puku vyötäisille... Miesten silmät kiiluivat himontulina... -Jo solahtaa neidon puku vyötäistä alemma... Miehet kiemurtelevat -himonsa käsissä... Neidon puku soluu alemma... Jo paljastuu kaunis -lantio... Miehet ovat pedonrajalla... Naiset paljastavat neitoa -enemmän... Neito värisee... vavahtelee... ujostelee... arkailee... -iho kukkii kauneutta... miehet tuntevat outoa makua... Puku on jo -polven tasalla... Neito kätkee itseänsä, kuin lintunen poikastansa... -värähtelee... arastelee, kuin kukka ensi valoa... Polvi puristuu -polvea vasten... Miehet hehkuvat himontulina... Neito on jo aivan -alasti... Miehet unohtavat kaikki kunniankuplat... Neitoa saatetaan -kaupungin halki... Kaikki voittajat tuovat hänelle seppeleensä... -kaikki parhaat polvistuvat hänen eteensä... kaikki tarjoavat -seppeleensä suudelmasta. - -Perkele osotti näkyä, puhuen: - --- "He tavottelevat kunniankuplia, ostaaksensa niillä -aistipunakukkansa... Minun yksillä antimillani ostavat he toista... -He ostavat minun omallani minulta sitä, mitä Jehova on heiltä -kieltänyt. Kaikki perhot kieppuvat minun punakukkani tulessa..." - -Enkelit lauloivat ylistystä Perkeleen aistipunakukalle: - - "Sun on aistipunakukka, - se on vihollistes hukka. - Kaikki siinä karkeloivat, - kaikki laulut sille soivat. - Kaikki siihen pyrkii, halaa. - Kaikkein siivet siinä palaa." - -Perkele lopetti juhlallisena: - --- "Aarama tehköön tehtävänsä! Hän puhaltakoon kunniankuplansa, joka -muuttaa Harhaman teoksen lehdet linnuiksi, jotka tuovat seppeleitä. -Se jouduttaa miehen työhön pääsyä..." - -Laala-enkelit soittivat lyyrillänsä kaunista säveltä. Sen kutsumana -ilmestyi hopeanvärinen sarima-lintu. Aarama ojensi hänelle kauniin -kunniankuplan kämmeneltänsä. Sävel kierteli Himontemppelissä. -Sen soidessa hävisi sarima-lintu vieden kunniankuplan Harhaman -tavoteltavaksi... - - - - -Kun suortuva katkesi orjien kahleista. - - - Elämä on pettävää sumua... - se on ainaista suurta humua... - -On muinaisuus niin musta, kuin saunan kiuvas. Ei tunge silmä sen -perälle. - -Jääkauden jäätiköt ovat rytinällä soluneet Jäämeren kylmiin -aaltoihin. Kolkko korpi kohoaa jäätikön jälille Venäjänmaan suurilla -lakeuksilla. Mörisevät karhut pesivät rauhallisina korven synkissä -koloissa, ja nuoleksivat, kuin kissa, käpäliänsä. Ilvekset nukkuvat -päivänpälvissä ja pedot luikkivat polkujansa, kenenkään heitä -häiritsemättä. - --- "Huuu!... Huh... huu!" -- huutelevat siellä huuhkajat, ilmottaen -kansanvaelluksien tuloa. Se on Siinain suuri korpitie, jonka läpi -Euroopan kansat kulkevat luvattuihin maihinsa. - -Suuri ja synkkä on Euroopan kansojen Siinai ja vaivaloinen niiden -kotia kulku... - -Vaan jo soivat Venäjän torvet. Slaavien villi väki rynnistää -asumamaillensa. Sen suuri sotahuuto herättää pesissään torkkuvat -karhut, karkottaa huuhkajat oksiltansa, sudet luolistansa, ilvekset -lovistansa. Ei jouda enää karhun kämmen nuoltavaksi. Taistelu alkaa -maan herruudesta. Ihminen astuu luontoa, viljelys erämaata vastaan. -Keihäs suhahtaa jo ilmassa. Sen kivikärki välähtää. Varsi kaartuu ja -keihäs iskee haavan kontion rintaan. - -Se oli slaavien ensimäinen isku maansa herruudesta. Se oli uuden, -suuren maailmanvallan ensimäinen ritarilyönti... - -Maailmat kierivät kohdussansa. Äärettömyys katselee yhtenä silmänä -ihmis-elämää. Kaikki kieppuu vanteessa, vanteen osana. - -Jo tarttuu Venäjän väki pedon kynsin maansa kamaraan käsiksi. -Ihmiskunnan jättiläinen on alkanut suuren päivätyönsä. Pitkä on se -päivä ja raskas sen työ. Vuosikymmenet ovat sen päivän sekuntteja, -vuosisadat sen hetkiä, ja kuu huitoo kellonlerkkuna rataansa maan -ympäri, mittaellen jättiläisen työpäivää kuumitalla ja osottaen -ajankulkua korkeuksien kuperalla kellotaululla. - -Suuria ja vaivaloisia ovat ihmiskunnan työpäivät, tuhatvuotisia -ja raskaita. Suuri on sen päivän ajanmittari. Ei lopu veto siitä -avaruuksien kellosta, joka on Jumalan sormien tekoa... - -Mutta hetkiä ovat ne työpäivät ijankaikkisuuden suuresta työpäivästä. -Ne ovat ainaisen luomispäivän aamupuhteita, pian haihtuvia, kuin -näköhäiriö. Toukkana tekee ihmisjättiläinen työtänsä. Hyttysenä -häviää hän luonnon ikuiseen luomistyöhön... Rahtuna litistyy hän sen -voimien rakoon... - - * * * * * - -Mutta omaa kelloansa rakentamaan ryhtyy Venäjän kansa: Se ryhtyy -luomaan _yhteiskuntaa_. Karjan ja metsämiehen polut aukeavat korpeen -halki suuren Venäjän lakeuden. Korpi kaatuu... Polut muuttuvat -teiksi ja halmeeksi korpi tien molemmin puolin... Jo viheriöi nurmi -notkossa, pelto koristaa mäkeä... Kellon pohja on valmis... - -Aika kuluu. Venäjän jättiläinen järjestelee jo kellonsa käyntiä... -Airuet kulkevat riemusauvoinensa ja veronkantajat vankkureinensa -teitä myöten... Kello alkaa jo käydä... Se laajenee ja täydellisentyy. -Ihmiskunnan jättiläinen tekee pedon vimmoin suurta työtänsä... - -Jo kulkevat veneet jokia pitkin. Bojarien kasakat ratsastavat -suoria teitä... Kello laajenee ja koneisto lisääntyy... Ryysyinen -jättiläinen ahertaa entistä vimmatummin laitelmansa rattaiden -välissä. Hurjat laulut helähtelevät työn lomissa, tai kuuluvat -sortuneiden tuskanhuudot. Suuri kello vaatii uhrinsa. Mutta kun yhdet -sortuvat työnsä alle, astuvat useammat sijalle. - -Ehtymätön on ihmiskunnan jättiläisten voima... - -Aika kuluu. Työ edistyy. Kellon koneistoon on ilmestynyt se -voima, joka kaikkea vetää... kaikkea käskee... kaikkia rattaita -komentaa. Se on ilmestynyt siihen, kuin jousi kelloon... vetovoima -maailmaan... luonnonlaki luomakuntaan: Kaiken keskukseksi on kohonnut -suuriruhtinas ja tsaari. - -Avaruuden kello käy. Sen näkymätön jousi vetää itse itsensä -vireeseen. Maailmat heiluvat toistensa kellonlerkkuina. Vinhoina -viskautuvat ne toistensa ympäri. - -Venäjän suuri jättiläinen takoo kellonsa rattaiden lomassa... -Koneisto lisääntyy. Sen jousi vahvistuu: Pikku ruhtinaat häviävät ja -yksi tsaari imee itseensä niiden voiman. Venäjän tsaari alkaa kasvaa -ihmiskunnan voiman pakahtumaksi. Kymmenet miljoonat nyrkit nousevat -jo hänen käskystänsä. - -Ihmiskunnan repaleinen jättiläinen raataa kellossansa. Kello -laajenee, suurenee, sen koneisto lisääntyy. Laaja maa on siroteltu -kylillä... Se on kylvetty jo kaupungeilla, koristeltu kirkoilla. -Se laajenee. Sen reuna kirahtaa lännessä ja idässä ja etelässä -vieraaseen valtaan, sysää sen tieltänsä. Sen reunat hiipovat jo -Itämeren ja Mustanmeren rantoja. Jättiläisen voimat lisääntyvät sitä -mukaa. - -Ja kaikki se voima keskittyy yhden ainoan miehen käsiin. Venäjän -tsaarin valta paisuu. Hän on kohta maailman suurin voiman- ja -vallanpakahtuma. - -Jättiläinen rakentaa kelloansa. Viljameri aaltoilee jo erämaan -sijalla. Elämä on syönyt siellä oman itsensä: Se on hävittänyt maan -muinaisuuden, sen korvet, sen petokarjat, sen ikirauhan. Se on -hävityksestä syntynyt uutena... Nyt soivat jo postitorvet... Kirjeet -kulkevat kellossa ja löytävät tiensä ja matkansa määrän. Virastot -järjestyvät ja pitävät lukua rattaista ja työväestä. Kaikki alkaa -käydä säännöllisesti. - -Keinokkaat ja monirattaiset ovat ihmiskunnan jättiläisten käsistä -päässeet kellot: yhteiskunnat. Tuhatvuosia on niiden käyntiä -koeteltu, vikoja korjattu. Eikä koskaan tule niistä virheetöntä. - -Ja tsaarin valta ja voima paisuvat yhä: Hänen valtaansa tunnustaa -Inkeri ja Viro, Perma ja Liettua ja Etelä-Venäjän kauniit arot. Hän -kohoaa vallan ja voiman korkeimmalle kukkulalle. Venäjän kellonjousi -on jo vahvimpia maailmassa. Sankat kasakoiden piikkimetsät tottelevat -sitä, kuin ruoho myrskyn käskyä. - -Elämänkäärme syö itseänsä ja purkaa lapamatojansa ruuaksensa... -Venäjän jättiläinen on jo hävittänyt paljon omaa työtänsä: Vanhat -tavat suistuvat uuden kitaan. Raakuus häviää uuden ajan tieltä. Valon -lähteet tuikahtelevat jo yhä tiheämmässä valaisten pimeässä raatavaa -hirviötä, satamiljoonapäistä ihmiskunnan jättiläistä. Jo kohoavat -kellossa tehtaat. Laivat kulkevat säännöllisesti reiteillänsä, -kanavoissa ja virroilla... Jo viheltää veturin pilli... Rautateitä -myöden kiitävät junat määrällänsä, halki suunnattoman maan. Kaikki -käy, kuin vedetyssä kellossa. - -Ja yhä paisuu tsaarin vallanpakahtuma. Sen valtikka välkkyy yhä -kirkkaampana. Kaunis Kaukaasia ja Puola tunnustavat sen valtaa ja -lisäävät sen voimaa. Venäjän yhteiskuntakellon jousi on jo vahvin -mitä on ollut maailmassa. Venäjän tsaari on suurin vallanpakahtuma, -mitä maailma on nähnyt. - -Avaruuden suuressa kellossa ovat vinhat kuunkierteet jo tehneet -satoja tuhansia lerkunheileitä, kun Venäjän jättiläisen kello alkaa -valmistua nykykuntoonsa. Se ulottuu jo Tyynestä merestä Itämereen, -Kaukaasiasta Pohjolan jäätiköille. Nyt se on jo täydessä käynnissä. -Kirjeet löytävät tiensä, laivat reittinsä, oikeus rikolliset, -velkoja velallisensa. Junat kiitävät vinhaa vauhtia ristiin rastiin, -sähkösanomat lentävät salamoina tietänsä ja löytävät matkansa määrän. -Veronkantajat kulkevat polkujansa ja oikeuden käsi etsii erehtyneitä. - -Ihmeellisen monimutkaisia ovat ihmiskunnan jättiläisten luomat -kellolaitokset. Suuritöinen on yhteiskuntarakenne. - - * * * * * - -Ja kaiken voima on kokoontunut yhden tsaarin aivoihin. Hänen -käskyjänsä tottelevat kaikki käsivarret. Häntä tottelee koko -suuri laite, kuin kello jousta, maailmat vetovoimaa, luomakunta -luonnonlakia. Hänen valtaansa tunnustaa koko suuri Siperia ja -kaukainen Mandshuria ja Koreakin. - - * * * * * - -Mutta silloin kajahtaa punaisen haamun huuto: - --- "Miehet!... Mätä olette tehneet?" - -Jättiläinen havahtuu, katsahtaa työtänsä ja huudahtaa kauhuissaan: - --- "Hornan luola!" - --- "Hornan luola!" -- leviää huuto yli maan. - --- "Hornan luola!" -- vaikeroivat tuhannet ja tuhannet ja tuhannet. - -Se sana kuuluu huuhkajan huutona Itämerestä Tyyneen mereen... -Jättiläinen oli takonut itsensä kahleilla kellonsa rautaisiin -rattaisiin. Suuressa kellossa kävi Hornan luola rattainensa... Siinä -kellossa suitsusivat Hornan luolan uunit... jyrisivät sen koneet... -haisivat sen haudat... helskyivät sen kangaspuut. Se kello sitoi -tekijänsä rautakahleilla koneisiinsa, rautaisten pyörien ja tulisten -uunien ja myrkyllisten hautojen ääreen... Siinä kellossa loistivat -kullantemppelit, jotka imivät kellon rakentajien hikeä, kuin sieni -vettä ja äärettömyys elämää... - --- "Voi!... Voi!... Voi... Voi!" -- kuuluu silloin vihlova -tuskanhuuto. Sitä huutavat ne, jotka ovat takoneet itsensä rautoihin -oman työnsä: Hornan luolan pyörien ääreen... - -Mutta kaikki on myöhäistä... Suuri kello käy käyntiänsä. Joka sen -rattaisiin tarttuu, se niihin hukkuu... Koneisto yhä lisäytyy... -Uudet rautatiet avautuvat, kuin taian voimasta, uudet sähkölangat -pujottautuvat ristiin rastiin ja uusia akseleja ja pyöriä asetetaan -paikoillensa tulisella kiireellä. Kaikkialla pyörii pyöriä... vilisee -hihnoja... huutaa pillejä. Kaikkialla surisee... hurisee... elää... -kärsii. Kaikkialla helisevät kahleet... kuuluu huokauksia... helskyy -iloisia lauluja, tuoksuu herkkuja... nähdään nälkää... risat ja -alastomuus paistavat rinnan hienojen pukujen kanssa... joutilaisuus -kukkii työn hartioilla... vääryys valuu oikeuden nisistä... oikeus -vääryyden utarista... Suuri kello, maailman jättiläislaitos, käy -entistä kiivaammin. Tuhannet sortuvat... useammat tuhannet syöksyvät -niiden sijalle. Taistelu käy elämästä ja kuolemasta. Kello käy ja -ruhjoo toisia, viskaa toisia ihmis-onnen kukkuloille, huokuu kaikille -elämäntuskaa. - -Ja sen kellon kaikkien pyörien nyörit ja hihnat juoksevat yksistä -aivoista. Kaikki keskittyy Tsaarin päähän. Hänen käskystänsä -pysähtyisi kaikki, kaikki läksisi liikkeelle. Venäjän Tsaari seisoi -silloin inhimillisen vallan huipulla. Hän edusti suurinta aineellista -voimaa, mitä koskaan on johtanut ja käskenyt yksi mies. Rooman -imperaattorit olivat hänen rinnallansa puuaseilla varustettujen -pikkujoukkojen johtajia. Napoleon huonosti varustettu seikkailija. - -Ei kukaan kuolevainen voi siinä asiassa kohota Venäjän silloisen -Tsaarin tasalle... Hänen käytettävinänsä olivat kaikki uuden-ajan -keksinnöt, sen tiede, sen kokemus, sen kehittyneet surma-aseet. Hänen -käskettävinänsä olivat maailman suurimmat armeijat, mitä on ollut, -valtaavat kulkuneuvot, joilla voitiin armeijoita viskoa maailman -äärestä toiseen. Käskyjänsä hän voi muutamassa silmänräpäyksessä -jakaa laajan valtakunnan kaikille reunoille. Hänen valtansa oli -rajaton. Maailma pelkäsi häntä, alamaiset polvistuivat hänen eteensä. -Hän oli suurin vallanpakahtuma mitä on maailmassa koskaan ollut. -Hän seisoi sillä voiman- ja vallanhuipulla, jolle ei ainoakaan -kuoleva ole ennen häntä kiivennyt... Hän oli löytänyt vallan ja -voiman pohjoisnavan ja seisoi sillä kruunu päässä ja välkkyvä -valtikka kädessä, kuun kierteiden heilahdellessa avaruuden kellon -lerkahduksina... - -Mutta niinä päivinä nousi veripunaisen auringon reuna idästä. Sen -kaarevalla reunalla seisoi Jaapanin mikado, nousevan auringon -kuninkaana, Jaapanin ylpeä lippu kädessä ja kuningasvaippa -hartioilla. Punaisen pyörän takaa näkyi suuri, keltainen aave... - -Venäjän kellon reuna levisi yhä idemmä. Punainen auringon -reuna kohosi korkeammalle. Avaruuden kello kävi. Kuu viskautui -kellonheilurina maan ympäri... - -Jo sattuvat kellonreuna ja nousevan auringon punainen reuna -toisiinsa... Kuuluu kirahdus... Sitten hiljenee kaikki... Taivaalle -alkaa kohota uhkaava pilvi... Ilma on raskas, kuin ukkosen edellä... -Hornan luolan uunien tuli sulattaa jo ihmisen hieksi. Kello käy -jättilaiskäyntiänsä, kahleet pingottuvat entistä kireämmälle -sotaveron vetäminä. Ne pingottuvat katkeamaisillensa... - -Viimein räjähtää pingottuma. Kuuluu villi sotahuuto. Jaapanin -keltaiset pojat ja Venäjän kasakka-armeijat karkaavat toistensa -kimppuun miljoonajoukkoina. Syntyy suurin sota, mitä maailma on -nähnyt. Veri vuotaa puroina. Ihmisiä teurastetaan laumoittain. -Tykit oksentavat kuolemaa ja hävitystä. Kuularuiskut sylkevät -tulta... kiväärit rätisevät... miekat välkkyvät... pistimet tunkevat -ihmislihaan, kuin seiväs maahan. Kaksi petokarjaa tappelee elämästä -ja kuolemasta... - -Mutta sodan tuskanhuuto on vihdoin herättänyt torkkuvan jättiläisen -täysvalveille. Se näkee taas kauhean tilansa, tuntee kahleittensa -puristuksen ja raivostuu. Äkkiä kuuluu outo huuto: - --- "Seis!" -- ja kaikki pysähtyy. Hornan luolan joukko-ihminen -on syntynyt ja nostaa nyt päätänsä. Se tarttuu jättiläisvoimin -kellonsa rattaisiin ja Tyynenmeren ja Itämeren välillä seisahtuu -silloin jokainen huomattava pyörä. Kirje pysähtyy ja sähkösanoma -jää langanpäähän. Hornan luolan joukko-ihminen seisoo nyt suuren -kellonsa herrana, käsissänsä irrotetut kahleet, joilla se uhkaa lyödä -murskaksi kellonsa ja kaiken sen sisällön. Kaikki seisoo ja kaikki -vapisee sen edessä. - -Ainoastaan avaruuden kello käy käyntiänsä Herran vedolla ja kuun -vinhat kellonlerkahdukset huitovat maan ympäri. Se oli suuri hetki, -ihmiskunnan suuri päivä. - -Silloin irrotettiin mitätön suortuva orjien kahleista ja orjat -palasivat takaisin rautoihinsa... Hornan luolan luoma joukko-ihminen -ei ollut valmistunut kellonsa koneiston herraksi. Se osasi sen jo -pysähdyttää, mutta ei itse uuteen käyntiin vetää... - -Avaruuden ja ihmiskunnan kellot käyvät taas käyntiänsä... Hornan -luola raataa, kasvattaa ihmistä, jakaa kurjuutta... Kullantemppeli -imee itseensä mehua ja jakaa valtaa ja kunniaa... Elämä kasvattaa ja -puhkoo ajettumiansa ja elämänkäärme syö itseänsä. - -Mutta Venäjän Tsaarin eteen astui silloin suuri kaikenhäviö kylmänä, -rauhallisena, voimallisena, kuoleman ja häviön majesteettina, -kädessä valtansa vertauskuva: pääkallo. Se seisoi Venäjän Tsaarin -edessä tunteettomana, elottomana luurankona ja lausui sille ainoan -todellisen, ainoan rehellisen, ainoan vilpittömän ja suoran -anteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan lausua kärsineelle. Se -lausui Tsaarin vallan heikkenemistä osottaen: - --- "Tapa on semmoinen, että: _Tempus edax rerum_." [Ajanhammas kalvaa -kaiken.] - - * * * * * - -Suomessa soivat suuret kanteleet. Menneisyys nousi haudastansa, -hartioilla muinais-ajan homeet. Ikivanha vapaus sävähti hetken -kestävänä salamana. Lyhyeksi, ohikiitäväksi hetkeksi ilmestyi -se suuri vapaus, joka hohtaa Suomen muinaisuudesta, sen ihanana -homekukkana, se aika, jolloin Suomen mies oli vapain mies maailmassa. -Avautui se loistava vapauden aika, jolloin _paja_ oli kuningashuone, -_seppä_ oli kuningas, avautui se aika, jolloin Ilmarisen ahjosta -nousi vapaa tuliroihu, ja _pajan noet_, jotka koristivat sepän -otsaa, olivat kuningaskruunujen arvoiset, se aika, jolloin _nokinen -seppäkin_ oli suuri ja vapaa, kuin kuningas. - -Suomen kansalle tuikahti hetkeksi oma, mennyt vapautensa, maailman -suurin ja kaunein vapaus. Suurlakon päivä oli hetkeksi katkonut -kaikki kahleet. - - * * * * * - -Sudet ulvoivat silloin Suomessa kasakan kintereillä. Kun ihmiskunnan -ryysyinen jättiläinen pani kellonsa seisomaan, pysähtyi Suomessakin -joka pyörä pyörimästä ja sana jäi tielle. Hornan luolan väki -seisoi kaiken muun kansan kanssa valmiina ottamaan Suomen kansan -koko peräsimen käsiinsä. Tarvaan väki oli Risto Vaarnan johdolla -jo luovinut laivan tyynemmille vesille. Nyt alkoi ratkaiseva -kolmin-taistelu. Viikin väki oli valmiina ja Vaarnan joukot odottivat -myös tilaisuutta. Mutta ensin oli se _yksi_ voitettava. - -Pyörät seisoivat edelleen. Kasakan valta järkähti ja hän heitti -peräsimen. Oman maansa mainingit, jotka olivat nousseet pohjattomasta -menneisyydestä, kiskaisivat peräsinpuun hänen käsistänsä... - -Elämänkäärme köyristi harjaansa korkeammaksi. Se kohottautui -historian suurena hyökyaaltona. - -Tarvaan väki neuvotteli johtajansa kanssa. Kaikki oli silloin -epätietoista, sillä sanat lepäsivät tiellä. Sisälle astui silloin -joukko Viikin yhtyneitä miehiä ja lausui: - --- "Lähtekää pois peräsimestä! Pois petturit!" - -Kaikki käärmeet heräsivät silloin pesissänsä. Kaikki rakkauden -uhritulet purkivat liekeistänsä mustia matoja. Elämänkäärme -puhdisteli suoliansa. Tarvaalaiset tunsivat, että heille tehdään -veristä vääryyttä. - --- "Ei Tarvaan väki ole jättänyt laivaansa myrskynkään käskystä, -vielä vähemmän se tottelee rannalla katselijoiden käskyjä", -- oli -heillä vastaus. - -Väki raivostuu ulkona, kun saa kuulla vastauksen. Veljesviha roihuaa -isänmaan alttarin edessä. Sen katkera savu läkähdyttää mielet. - --- "Alas konnat! Pois petturit peräsimestä!" -- kuuluu väkijoukon -huuto ulkoa, kun sen lähettiläät palaavat vastauksen kanssa. - --- "Ne ulvovat kuin susilauma", -- lausuu joku tarvaalainen. - -Tarvaalaisten johtajana seisoi Vaarnan Risto. Sana "petturi" singahti -ensimäisenä häneen. Hän seisoi oman uhrialttarinsa ääressä ja nieli -sitä katkeraa häkäsavua, joka nousi hänen isänmaalle uhraamistansa -elämäntyön parhaista vihanneksista. Hän uhrasi lisää paraastansa, -puhuen väellensä tyynenä: - --- "Ei hätää, se on _suomalaisuuden_ susilaumaa, jota Viik _nyt_ -johtaa. Niin, _nyt_. Johtajavainajiemme suuruus ilmenee siinä, -että suomalaisuuden sudet ulvovat jo _vallannälästä_. Se on -kansan _itsetietoisuutta_... Se on Viikin vallan joutsenlaulua. -Meidän täytyy vaan ravita omat sudet Viikin vallan perusteilla: -_'vallannälällä'_... Vallannälän herääminen on kansan miesikäänsä -puhkeamista... Ja jos Suomen kansa tahtoo elää, on sen tunnettava se -vallannälkä..." - --- "Mutta mitä neuvot nyt tekemään?" -- kysyivät Riston miehet. - --- "Meidän" -- vastasi Risto -- "on lyötävä kaksi iskua yhtäaikaa. -Yksi _sinne_ -- te tiedätte -- ja toinen Viikin väkeen..." - --- "Ei nyt lisä-vihaa omia vastaan... On jo entistä kyllä!" -- -keskeytti joku. Veljesrakkaus ja isänmaanrakkaus koskettelivat -toisiansa, kuin kaksi puukon terää. - --- "Juuri nyt", -- jatkaa Risto. -- "Historia ei odota myöhästynyttä. -'Ehdi, tai kaadu'! -- siinä sen käsky. Viikillä on vähän omaa väkeä. -Hänen valtansa salaisuus on siinä, että hän voi tehdä yhdestä -monta..." - -Historian hyökyaalto nousi korkeammalle. Rooland Viik huolehti -maailman viimeisestä punakukasta. Hän näki sen häviössä Suomen -häviön ja Suomi oli hänen isänmaansa. Hän näki raakojen sormien -tarttuvan punakukan varteen. Hän uskoi, että Suomi on hukassa, jos -punakukka hävitetään sen akkunalta. Hän pyrki vallan aallonharjalle, -voidaksensa sitä kukkaa suojella. - --- "Alas tarvaalaiset!" -- huusi katkeroittunut väki. Vaarnan Risto -jatkoi tyynenä: - --- "Nykyinen rahavaltaan perustuva ääni-oikeus on Viikin väen vallan -hiussuortuva. Se Simsonin hius on nyt kerittävä ja _niin pian, ettei -hän ehdi sitä saada turvaan_. On laitettava, ettei hän saa yhdestä -yhä useampaa. Varminta olisi, jos yleinen, yhtäläinen äänioikeus -voitaisiin siepata nyt _heti_ ja heittää valta _omaan_ susilaumaan. -Susi kuulee lopulta suden ääntä, vaikkapa se nyt ulvoisikin -ilveslaumassa." - -Ja molemmin puolin palavat isänmaanrakkauden roviot suitsuten -katkeruutta. - --- "Alas!... Alas, petturit!... Valta kansalle! Valta meille!" -- -kertautuu raivokas kansanjoukon huuto yli Suomen. Vaarnan Risto -uhrasi parhaitansa: Hän masensi mielensä katkeruuden, taltutti -suitsuavan vihan ja pysyi uskollisena sen alttarin ääressä, -jolta nouseva savu häntä läkähdytti. Molemmin puolin kannettiin -uhrituleen uusia uhreja. Isänmaan alttari veti kaikki, poltti kaikki -uhrisavuksi. Viikiin yhtynyt väki kiemurteli oman uhritulensa -liekissä, kuin savukäärme; tarvaalaiset suitsusivat omana savunansa. - -Historian hyökyaalto oli jo korkeimmillansa. Se lensi pauhuna maan -muassa avaruuden halki, kirmaten auringon ympäri. Elämänkäärmeen -musta harja oli käyristäytynyt korkeammalle, kuin koskaan ennen koko -ihmiskunnan olemassaoloaikana. Tapaus löi hyrskeellänsä tapauksen -kumoon. - -Uusi lähetystö tuli sisälle. Nuoret miehet astuivat Vaarnan Riston -eteen kansan nimessä, kädessä isänmaanrakkauden veripunaiset, savua -suitsuavat kukkaset. He vaativat Ristoa poistumaan, koska hän ei -ollut noudattanut kansan tahtoa... - -Vaarnan Risto seisoi silloin suurimmalla aallonharjalla, mikä -koskaan on maailmassa vyörynyt. Sen aallon muodosti koko nykyinen, -yhteen kietoutunut ihmiskunta. Kymmenet miljaardit ihmiskunnan -kultaa oli pelissä. Koko ihmiskunnan taloudellinen elämä oli sen -aallon vaahtoa. Sadat miljoonat ihmiset muodostivat sen aallon -voiman. Satamiljoonaiset rodut heräsivät sen sysäyksistä. Vanhat -yhteiskuntajärjestykset järkkyivät sen hyrskeestä ja uudet -roiskahtelivat sen vaahtona. Kymmenet ja sadat miljoonat vapisivat -sen noustessa, peläten omaisuutensa menevän, ja vielä suuremmat -kurjien armeijat tavottivat sen roiskuttelemaa kultavaahtoa, ja -oikeutta ja vapautta. Ja Vaarnan Risto seisoi sillä kaikkien olleiden -aikojen suurimmalla aallonharjalla rauhallisena ja vastasi nuorille -miehille: - --- "Ei Vaarnan Risto koskaan johda kansaa, jättämällä viulun -johdettaviensa soitettavaksi ja itse tanssien sen soiton tahdissa..." - -Monet nuorista miehistä katsoivat Vaarnan Ristoa silloin ihastuneina. -Ja Harhama, joka suurenjanoisena etsi aina suurta pienessäkin, -näki hänet suurena ihmishenkenä, katseli häntä tapauksien -hyrskeestä valmiiksi tarvaalaistuneilla silmillä, suurenteli kaiken -moninkertaiseksi ja käpertyi häneen, kuin juopon sormet viinamaljan -ympärille. Hän näki myös vilahdukselta Suomen vanhan vapauden -sävähtävän salamana. Hän näki Viikin Roolandin seisovan taas sen -vapauden edessä, Moorankivi iskuun kohotettuna, ja nousi häntä -vastaan, kuin peto, joka tarttuu kahlehtijansa käteen. - -Historian suuret vasarat takoivat hänen elämäänsä, sen pihdit vetivät -häntä omaan suuntaansa, heittivät hänet uuteen ahjotuleen. - - * * * * * - -Kellot kävivät. Elämänkäärmeen suolista lappautui sen lapamato, sen -tuleva ruoka: uusi elämä. - -Vaarnan Risto ja Viikin Rooland seisoivat väkinensä sen harjalla, -valmistautuen, odotellen. Vaarnan Risto järjesteli vallasta lähtöä, -Rooland Viik siihen nousua. Edellinen puhui väellensä: - --- "Viikin Roolandin väki vaatii valtaa... Paras on antaa valta -hänelle ja me väistymme. Viikin Rooland itse nouskoon valmistelemaan -ääni-oikeuden toimeenpanoa. Vältetään paljon mielten katkeruutta, kun -annetaan hänen itsensä valmistaa väkensä vallan ruumis-arkku..." Hän -oli voittanut itsensä ja väkensä, ja siksi voitti hän kaiken. - --- "Hyvä!" -- lausui Riston johtama väki, vaikka toiset epäilivät -luovuttaa saatua valtaa Viikin väelle. Samana päivänä tekivät he -ne molemmat lyönnit, jotka sattuivat oikeaan aikaan ja paikkaan. -He tekivät kansan vaatiman ehdotuksen yleisen ääni-oikeuden -valmistamiseksi. Nopeasti ohi kiitävä hetki, jota historia oli -valmistanut mustasta muinaisuudesta lähtien, halki Venäjän suuren -kansan kellotyön ja erehdyksien ja halki Jaapanin auringon -nousun, oli käytetty. Huomenna oli laiva kokonansa Riston väen -vallassa ja se poistui siitä saman aallon viskaamana, joka oli sen -valtaan nostanutkin. Se poistui, jättäen laivan vapaana toisten -hallittavaksi. Poistuessansa lausui vielä Risto Vaarna: - --- "Kansamme onnettomuus on se, jos Viikin Roolandin väki nyt, kun -kansamme on voittajina selviytynyt, viskaa miekkansa punnuksien -lisäpainoksi... Sillä punnukset jäävät aina sille, joka voitettuna -maksaa kullan... Miekka jää silloin voitetulle... Elämän vaarallinen -ohje on se käärme, joka muodostuu sanoista: - -_"Additus ab insolente Gallo ponderi gladius."_ [Heittäkää miekka -punnuksien lisäpainoksi, kun voitettu mittaa kultaa lunnaiksi! Vapaa -suomennos.] - - * * * * * - -Hyrske kävi. Suomessa paloivat isänmaan uhritulet. Isänmaa pukeutui -morsiameksi. - -Tarvaalaisten poistuttua vallasta, nousi riita perillisten kesken. -Viikin johtava väki alkoi hajota. Esa Vaaran joukot erkanivat. -Kysyttiin: Kuka astuu valtaan? - -Isänmaa oli tarjolla hallittavaksi. Se koreili purppurapukuisena -morsiamena. Se houkutteli siinä puvussa, kuin morsian häähameessa. Se -näytteli jo rikkaita myötäjäisiänsä. Se kiehtoi hiuksillansa. - --- "Meidän väki valtaan!" -- huusi Esa Vaaran joukko, Hornan luolan -ryysyinen väki. - -Syntyi kilpailu elämän lapamadosta. Isänmaa heilautteli -morsiushelmojansa. Se näytteli kalliita koristuksiansa. Kosijat -ihastuivat. - --- "Rooland Viik valtaan!" -- huusi Viikin Roolandin joukko. - -Mielet kiihtyivät. Monien silmissä heilahtelivat jo isänmaan hienot -paidanhelmat. Mustasukkaisuus puhkesi isänmaanrakkauden kauniista -kukasta. - --- "Rooland Viik peräsimeen!" -- kehottivat viikkiläiset. - --- "Kansa valtaan!" -- vaati Hornan luolan väki. - -Isänmaan helmat heilahtelivat kiehtovampina. Sen myötäjäiset -näyttivät maailman rikkauksilta. Mielet katkeroittuivat. Vallanjano -yltyi, se yltyi juodessakin. Kaikki kiiti salamannopeudella. Kaikki -hyrskyi vaahtona. Kaikki kiehui ja kuohui. - -Nikolain kirkon tornikellon viisarin kärki mateli lyhyttä -ympyrää pitkin. Kuu kiepautteli vanteitansa maan ympärille. -Isänmaanrakkaudesta alkoi puheta uusia kukkia. - -Rooland Viikin miehet astuivat senaatin rappuja ylös. Hänen väkensä -seisoi torilla, katsellen, kun Moorankiveä nostettiin paikoillensa. -Hornan luolan väki oli katkeroittunut, sillä se oli saanut rikkaalta -morsiamelta rukkaset. Toinen kosija oli vienyt menneisyyden -lapamadon. Sankkana parvena marssivat he torille, mutta heitä -vastassa seisoi viikkiläisten nuori väki. - -Kului hetki. Hornan luolan väki marssi edelleen. Silloin astuivat -nuoret miehet tielle ja ladattu ase ojentui Hornan luolan miesten -rintaa vastaan. Rooland Viik oli noussut valtaan. Isänmaanrakkaudesta -oli puhennut vihankukka ja nuoret miehet olivat sen jo ojentaneet -Hornan luolan miesten rintaan. Se oli elämän suolista valuvaa elämän -ruokaa... - -Huomenna ryhtyivät Rooland Viikin miehet Tsaarin käskystä -valmistamaan tarvaalaisten esittämää äänioikeuslakia, oman ja koko -viikinkivallan ruumisarkkua. - -_He olivat siihen työhön nousseet Tarvaan luopuneiden miesten -äänillä_... Historian langat juoksivat ihmeellisiltä keriltä, mustan -muinaisuuden nokisten saunankiuvasten pimeydestä... - -Historian aallonharja vyöryi yhä korkealla. Siitä roiskahteli uusi -elämä, uusi aika, uudet olot... Uudet voimat nousivat siitä, kuin -suitsuava laava maan pakahtumasta. Kaikkialta ryöppysi uusi elämä, -uudet yhteiskuntaolot. Koko elämä, koko sen aallonharja sylki ja -oksensi uutta ja nieli vanhaa. Kaikkialla syntyi uusi elämä, ja -hävisi vanha. Ja kaiken sen elämän kuohun ja syntymisen keskellä -seisoi Viikin Rooland, naulaten ruumis-arkun lautoja toisiinsa, -valmistaen entisen elämän, suuren ikivanhan viikinkivallan vaipumista -elämän aallonharjasta avautuvaan hautaan. Tyynenä, elämän kivikouran -painamana alistui hän täyttämään kaikenhäviön suuria käskyjä... - -Ja kun maailman viimeinen oikea suuri viikinki, viikinkivallan -viimeinen edustaja oli noussut valtansa ruumis-arkkua laittamaan, -ilmestyi historian näyttämölle kaikenhäviön suuri haamu. Se ojensi -Rooland Viikille, hänen edustamallensa vallalle annettavaksi, vallan -ja kunnian ja maineen ijankaikkisen seppeleen, josta ei koskaan -yksikään lehti lakastu. Se ojensi hänelle sen _ainoan_ ijankaikkisen, -_ainoan_ kirkkaan, himmenemättömän, ainoan oikean seppeleen, ainoan -_todellisen_ seppeleen, joka ei koskaan häviä, seppeleen, jonka -edessä kuningaskruunutkin himmenevät ja tähdet sammuvat ja kaikki -kelmenee ja todistaa sen ijäisyyttä: Se ojensi seppeleen, joka -pysyy silloinkin, kun maailmat ovat hävinneet ja äärettömyys ja -ijankaikkisuus ovat ainoat olemassa olevat. Se ojensi hänelle sen -seppeleen, joka on solmittu ikiviisaista sanoista: - -_"Sic transit gloria mundi..."_ [Näin häviää maailman kunnia.] - -Mutta Harhamalle ilmestyi taas tapauksien keskeltä kaikenhäviön suuri -haamu. Se käveli historian aallonharjalla, suuren elämänkäärmeen -selkää pitkin, kylmänä, armottomana luurankona, kädessä valtansa -vertauskuva: jättiläispääkallo. Se kahlasi hyrskeen ja pauhun ja -kuohun ja roiskeen seassa. Se katseli kylmänä, kuinka elämänkäärme -oksensi ja sylki uutta elämää, purki lapamatojansa ja ahmi ne taas -aterianansa. Se katseli sitä rauhallisena roiskeen ja pauhun ja -uhrisavujen seasta ja näytteli Harhamalle teräviä hampaitansa. - -Silloin haihtui Harhaman silmistä koko elämänkäärme. Hän näki -ainoastaan kaikenhäviön... - - * * * * * - -Suomen soiden mudasta nousivat riidan-usvat. Vihan viulut vinkuivat -ja kostonkellot soivat. Kaikkialla kukkivat mustat katkeruuden kukat. -Koko Suomi oli niiden kukkamaana. - -Historian hallayö oli pannut mielet, ja mielen routa on kova, kuin -Pohjolan jäinen maankamara. Se ihmissuvun suurin hiljaisuus, jonka -hyrskeestä nousi Suomen nykyisyys, vieri ohi. Uusi aamu valkeni, -mutta aamu ei tuntunut aamulta. Suomen kauvan odotettu, kuviteltu -vapauden päivä nousi samaan keltaisenkaameaan pilveen, josta -niin usein oli kylmä vihmasade tiukkunut. Se nousi satoja vuosia -kestettyyn valtaan, joka tuntui vieraalta, koska se oli tullut -vieraasta maasta. Sen kantele oli aina soitellut vieraita lauluja. -Sen punakukka oli joskus anastanut koko Suomen akkunan, jättäen -pirtin pimeäksi, imien itseensä kaiken valon. - -Siksi ei ilo ilolta tuntunut, eikä jaksanut sulattaa vahvaan -routaan jäätynyttä mielenkamaraa. Missä vingahti viulu, siellä -sorahti myös soraääni ja kylmä viima nousi mieleen ja kiro kolisi -roudassa. Suomessa ei pesty pirttejä vapauden juhlaa varten, vaan -varustauduttiin uuteen taisteluun, ja syntyi katkera sukuriita, -siitä, kuka oli eloon jääneen karhun kaatanut... - -Mustat kukat alkoivat puheta ja kukkia. Jokainen näki toisensa -hartioilla vieraan vaipan, näki sen helmojen heilahtelevan, yksi -itään, toinen länteen, ei erottanut isänmaanrakkauden savuissa, -että se toinen kulkikin samoissa pukimissa, kuin hänkin. Ja yhä -voimallisempana nousi Hornan luolan suuri joukko-ihminen maailman -rikkauksien jaolle. - -Mutta elämä kulki kulkuansa. Se muodosteli pesäkkeitänsä, missä -kehkeytyä uudeksi elämäksi, valmistua itsensä ateriaksi. Kansa -ryhmittyi uusiksi joukko-ihmisiksi, uusiksi puolueiksi, joilla oli -kullakin yksi tahto ja yksi ajatus. - - * * * * * - -Louhilinnan kartanon suuressa salissa oli koolla joukko -Rooland Viikin valioväkeä. Salin seiniä koristivat Rolf-suvun -aatelisvaakunat, sen vanhat sota-aseet ja muistomerkit, sekä Ruotsin -liput. Kartanon nykyisen omistajan Gunnar Rolfin rouva, Synnöve, -hauskuutti; vieraitansa ylevänä. - -Syksyinen yö ulvoi ulkona. Huonetta valaisi loistava kruunu, jonka -valo kisaili seinillä riippuvien aseiden teräksissä, Ruotsin väreissä -ja suvun vanhoissa vaakunoissa. Parooni Grotenfelt puheli isännän, -Gunnar Rolfin kanssa. Viimemainittu puhui: - --- "Ajat ovat levottomat. Uusi yleinen äänioikeus, jos se toteutuu, -tekee meidän vallastamme lopun..." - -Syntyi hiljaisuus. Synnöve-rouva huokasi ja lausui: - --- "Mutta eihän se vaan voi tapahtua!" - -Kaikki ajattelivat. Synnöve-rouva ajatteli maailman viimeistä -punakukkaa ja lausui surullisena: - --- "Sehän olisi sivistyksen loppu..." - -Ja hän oli jo näkevinänsä muinais-ajan salaperäisen suomalaisen -tulevan maansa synkästä korvesta ja tarttuvan punakukkaan, -kuin noidan, joka etsii taikakasvia. Vanha Grotenfelt lausui -ajatuksissansa: - --- "Yleisen ääni-oikeuden estäminen ei ole mahdollinen. Ajanvirta on -liian voimakas..." - -Synnöve-rouvan silmissä näkyi jotain hätäytynyttä, rukoilevaa. Hän -lausui, ikäänkuin johonkin tarttuen: - --- "Mutta voimakas virta, kun se vaan tahtoo, kulkee omin voiminsa -meren myrskyjenkin halki... Ettekö usko sitä, parooni?" - -Parooni Grotenfelt mietti. Sitten lausui hän varovasti: - --- "Niin... Kerran lakkaavat uomissansakin, maan päällä, juoksevat -virrat... Elämässä ei ole mitään ijankaikkista..." - -Synnöve-rouva vaikeni. Huoneessa oli jotain surullista, raskasta. -Parooni Grotenfelt otti sikarin, kumarsi Synnöve-rouvalle ja lupaa -pyytäen: - --- "Sallitteko sytyttää sikarin?" - -Puhuteltu kumarsi myönnytykseksi äänettömänä, muisteli punakukkaa -ja huokasi. Gunnar Rolf silitteli hienoa leukaansa ja puhui -ajatuksissansa: - --- "Emme me jaksa vastustaa sitä, mikä on suomalaisen aineksen -luonnollinen pyrkimys, sillä luonto aina kääntää kaikki virrat -määräämäänsä uomaan. Sitä estäessä aina sortuu estäjä itse..." - -Parooni Grotenfelt karisti poron sikaristansa, ajatteli ja lausui -mietteissänsä: - --- "Niin... Turhaahan meidän on yrittääkään _elämää_ vastaan -taistella... Meidän on taisteltava _kuolemaa_ vastaan..." - -Äänettömyyden pöllö istahti taas vanhan vaakunan reunalle Ruotsin -värien keskelle. Se katsoi siitä, kuin harmaa muinaisuus. -Synnöve-rouva selaili ajatuksissansa jotain kirjaa. - -Äänettömyyden vielä jatkuessa nousi Gunnar Rolf, käveli huoneessansa -ja puhui selitellen: - --- "Olkoon, että suomalaisten oikeus saada valta käsiinsä on -luonnollinen, yhtä luonnolliset ovat meidänkin oikeutemme tässä -maassa. Me emme ole _enää_ tämän maan muukalaisia. Vuosisatoja olemme -me taistelleet suomalaisen rinnalla miekka kädessä. Isonvihan kauhut -on ruotsalainen mies tässä maassa kestänyt rinnan suomalaisen kanssa -ja missä lienee pisarakaan suomalaista verta vuotanut, siellä on myös -vuotanut ruotsalaisen veri..." - -Hän keskeytti. Synnöve-rouvan poskelle nousi heleä puna, jota kirkas -kyynel koristi, riippuen silmäripsellä. Gunnar Rolf jatkoi: - --- "Tässä maassa ei ole tappelutannerta, jonka hiekkaa ei ole meidän -veremme punannut osaltansa, eikä kärsimystä, jota ei ruotsalainen -mies olisi kantanut suomalaisen kanssa rinnan ja siksi meillä täytyy -tässä maassa olla enemmän, kuin toisen oikeudet..." - -Synnöve-rouvan silmänripsille ilmestyi uusi kastehelmi, karkottaen -edellisen pois tieltänsä, ajaen sen posken punakukan koristukseksi. -Hän katseli miestänsä ihastuneena. Gunnar Rolf jatkoi toisten häntä -äänettöminä kuunnellessa: - --- "Menemme myöhempään aikaan: Me ruotsalaiset miehet olemme luoneet -ja järjestäneet tämän maan taloudellisen ja liike-elämän... Meidän -toimestamme on saanut teollisuus alkunsa... Meidän miehemme ovat -myös johtaneet asioita vuosina 1808--1809, että saatiin perustuslain -turvaama vapaus säilytetyksi... Me emme siis ole tässä maassa enää -vierasta väkeä..." - -Hän vaikeni ja käveli mietteissänsä. Synnöve-rouva hehkui kukkana. -Hän hohti viimeisen punakukan värinä ja tuoksui sen hajuna. Hän -katseli ihastuneena miestänsä, joka taas puhui: - --- "Meidän kuuluisat aatelissukumme, Flemingit, Hornit ja monet -muut, ovat kunnollansa hankkineet oikeutensa ja seisoneet tämän maan -miesten riveissä. Meillä ei myös ole maailmassa muuta isänmaata, kuin -_tämä_, siksi täytyy meillä täällä olla täydet oikeudet..." - -Syntyi taas pitkä, raskas äänettömyys. Synnöve-rouva katseli -miestänsä. Ritavaaran nuori omistaja oli kuunnellut keskustelua -äänettömänä ja tarttui nyt puheeseen lausuen: - --- "Me emme ole niin heikot, kuin suomalaiset luulevat. _Meidän_ -menettäminen merkitsisi heille enemmän, kuin Viipurin läänin -menettäminen. Meillä on tuki, jos vaan tahdomme sitä käyttää, -nimittäin Venäjän Tsaari..." - -Mutta silloin hyppäsi Synnöve-rouva ylös, kuin olisi häntä neulalla -pistetty. Posket hehkuvina huusi hän, käsi Vänrikki Stoolin -tarinoiden päälle nojattuna: - --- "Se on _kunniatonta_... Se on _hävytöntä_... Se on raukkamaista, se -viittauskin..." - -Kaikki vaikenivat, Synnöve-rouvan silmät salamoivat, kun hän jatkoi: - --- "Vai Venäjä ja Venäjän Tsaari!... Tiedättekö te, että meillä -on tässä maassa ruotsalainen kansa ja tahdotteko te sen myödä -hernekeitosta? Meille itsellemme on helppo elää minkä Tsaarin -alamaisina hyvänsä, mutta katsokaa noita vaakunoita: Katsokaa -onko ne saatu Venäjän Tsaarilta? Katsokaa eivätkö ne ole _Suomen_ -aatelisvaakunoita! Sitä vartenko teille on tämä maa antanut -aatelisvaakunat, että te ne kädessä matkustaisitte Venäjän Tsaarin -luo myömään niiden vaakunien antajat? Tiedättekö mihin aatelisvaakuna -velvoittaa?... Se velvoittaa teitä antamaan _verennekin_ kansan ja -maan hyväksi ja te puhutte hernekeitosta... Ah, te miehet!..." - --- "Rauhotu nyt, Synnöve!" -- yritteli Gunnar Rolf, mutta -Synnöve-rouva jatkoi: - --- "Minä en rauhotu, Gunnar... Minä en rauhotu... Minä tahdon -_puhua_, Gunnar... Ettekö te tiedä, että meillä on yksi ainoa -isänmaa, ja jos me menemme siitä myömään suomalaisten osaa, myömme me -myös oman ja kaikkien ruotsalaisten osan, sillä isänmaata ei meiltä -osteta maatiloittain?... Ja tiedättekö, mitä olisi isänmaatta ja -kansatta eläminen? Maanpakoon tuomituilla on siitä vasta esimaku, -sillä heillä oli maanpaossakin ollessansa toki isänmaa, mutta -maansa myöjällä sitä _ei ole_. Ja mitä on kansaton aateli? Se on -rihkamakauppias, joka kaupittelee arvotonta vaakunaansa... Oh te -miehet!... Muistakaa, että se virta ei kule meren läpi, joka ei luota -omiin voimiinsa..." - -Hän istahti. Rinta kohoili huounnasta. Poskilla helotti kaunis -punakukka ja silmä satoi sille kirkkaita kastehelmiä. Hiukan -tyynnyttyänsä jatkoi hän, katkaisten yleisen, painostavan -hiljaisuuden: - --- "Minä tiedän että tässä maassa on paljon maatontakin aatelia, -mutta ne seuloutuvat aikanansa akanoiksi..." - -Sitten nousi hän ylös, astui reippaana miehensä eteen, laski kätensä -hänen olallensa, katsoi hurmaavilla, kyyneleisillä silmillänsä hänen -silmiinsä ja puhui innostuneena, kuumeisesti: - --- "Gunnar!... Kuule, Gunnar!... Riipu sinä kansassasi, niin kuin -minä sinun kaulassasi!... Katso! Minä olisin portto, jos lähtisin -pahankaan päivän tullessa myömään sinun torppiasi toiselle... -Anna suomalaisten saada omansa! Me tulemme rannallamme toimeen. -Me koristamme sen Europan kauneimmaksi rannikoksi, kauniiksi -punakukaksi, ja meille on hauska, jos rinnallamme, takanamme kukkii -kaunis, ihana valkea suomalainen lumikukka... Ne värit sopivat -niin yhteen... Sillä, kuten sanoit, on tämän maan hyväksi vuotanut -_ainoastaan_ suomalainen ja ruotsalainen veri, _eikä_ venäläinen... -Suomalaisten veri tietysti enemmän. Anna niiden saada omansa!" - -Kyyneleet vuotivat hänen silmistänsä. Gunnar Rolf suuteli häntä -äänettömänä, irroitti hänen kätensä hellästi olaltansa, vei hänet -istumaan ja ojensi vesilasin. Synnöve-rouvan posket paloivat -punaisina. Nikahdus nousi kurkkuun, rinta kohoili hysteerisestä -huounnasta. Työntäen tarjotun vesilasin hellästi pois, lausui hän: - --- "Kiitos, Gunnar!... Minä menen vähän huoneeseeni." -- Sitten -huokasi hän, nousi ylös ja poistui huoaten: - --- "Ah, tätä ihmis-elämää!" - -Gunnar Rolf huokasi. Parooni Grotenfelt koetti johtaa mielet pois -tapahtumasta. Hän lausui: - --- "Kyllähän suomalaisten vallanpyrkimys on luonnollinen, eikä sitä -voi ajan mittaan estää, mutta meidän täytyy myös valvoa sivistyksen -etuja. Kypsymättömät joukot, jos ne saavat vallan käsiinsä, vievät -kansan turmioon..." - -Gunnar Rolf käveli ajatuksissansa ja lausui: - --- "Meillä ei ole muuta neuvoa, kuin turvautua Ritalan johdettavien -joukkojen, ritalaisten, apuun. Tarvaan joukot ovat jyrkkiä -vaatimuksissansa ja niistä on meille tällä hetkellä suurin vaara..." - -Jonkun ajan kuluttua jatkoi hän: - --- "Tarvaalaisten voima on nyt muuten hiuskarvan varassa. Kansa -katselee heitä epäluulolla -- ja syyllä -- ja siihen hiuskarvaan -niitä täytynee nyt lyödä... Kaikki riippuu siitä, jaksaako Vaarnan -Risto kestää..." - -Huoneeseen tuulahti outo ilma. Koston kukkaset alkoivat puheta. -Läsnäolijat näkivät vanhan Tarvaan haamun, joka oli sitkeästi -jäytänyt ikivanhan viikinkivallan juuria, ja valmistanut suomalaisten -nousua suden sitkeydellä. Hän ilmestyi huoneessa olijoiden eteen -kaikella sillä pahalla koristettuna, mitä silmä yleensä näkee -sitkeässä ahdistajassa. Koko hänen joukkonsa tuntui saman hengen -läpitunkemalta. Äskeiset katkeruudet syttyivät silmänräpäyksessä, -kuin tappuraläjä. Kostonviulut virisivät, kuin taian käskystä. -Vihankellot soivat, isänmaanrakkauden tulet savusivat, purkaen mustia -käärmeitä. Jäykkä parooni von Tavast kiivastui ja lausui: - --- "Koko Tarvaan joukko on kukistettava... Petturit!... Koko maa -on niistä puhdistettava... Emmekä me saa niin kevytmielisesti -vallastammekaan luopua, varsinkaan näin levottomina aikoina... -Paras panna susi sutta puremaan... antaa ritalaisten kukistaa -tarvaalaiset... ja toinen toisensa... Jos tässä rupeamme turhia -arkailemaan, niin hukka meidät perii kohta..." - -Vallantuoksu tuulahti huoneeseen. Parooni Grotenfelt lausui: - --- "Niin... Me olemme perineet vallan esi-isiltämme, ja perintöä ei -saa kevytmielisesti hylätä..." - -Vallan kultaomena alkoi kirkastua. Von Tavast nousi ylös, osotti -vanhoja aseita ja vaakunoita ja puhui: - --- "Katsokaa noita aseita! Niillä me olemme vallan _ostaneet_... Se ei -siis ole _lahjaksi saatua_ tavaraa. Esi-isämme ovat siitä maksaneet -puhdasta terästä ja lämmintä ruotsalaista verta. Siksi on se meidän -omaa. Me olemme sitä säilyttäneet harmaasta muinaisuudesta tähän -päivään ja me emme saa sitä lahjottamalla viskata susilaumalle, jotka -nyt vallan-nälkäisinä ulvovat kintereillämme..." - -Kuulijoiden silmiin kuvastui jo suomalaisuuden susilauma, joka -varustautui... näytteli hampaitansa... lauloi kamalaa lauluansa. -Kaikki aivan kuin tarttuivat vallan keihäsvarteen. Von Tavast jatkoi: - --- "Valta on kultaisista omenoista kultaisin. Siitä heruvat elämän -nesteet, kun sitä vaan puristaa. Sitä ei mies heitä käsistänsä -turhien arkailujen takia, eikä vaihda sitä kuolleeseen oikeuden -kivi-omenaan... Vallan-omenaa ei ole myöty maailmassa verta -huokeammasta hinnasta... Verta ja terästä sitä on aina vaadittu..." - -Vallan kultaomena kirkastui yhä kirkkaammaksi. Se oli jo jalokivillä -koristettu ja siitä vuoti viini ja tuoksuivat herkut ja välkkyi -rikkaus ja loisto... Von Tavast jatkoi: - --- "Tarvaalaiset ovat nyt vastustajiemme Simsonin hiuskarva. Niitä -epäilee kansa ja annettakoon niiden oman Delilan ajaa se hius pois! -Käytettäköön ritalaisia! Vallan ijankaikkinen voiman salaisuus on -taito käyttää asetta. Ei ole maailmassa jättiläistä, joka voisi _omin -käsivarsin_ pitää miljoonia kurissa. Niitä täytyy hallita _toinen -toisellansa_. Se on maailmanlaki... Vallan ijankaikkinen, ainoa -voimansalaisuus on sanoissa: _Divide et impera!_ [Jaa ja hallitse!] -Voitto on aina silloin varmin ja lopullinen, kun toinen susi on lyöty -toisen suden leukaluulla..." - -Von Tavast vaikeni. Vallan kultaomena loisti kirkkaana, houkutteli -tytön suutelona. Se välkytteli hohtavalla pinnallansa maailman -rikkauksien ja kunnian kaunista kuvaista ja lausui: "Tämän kaiken -saat, jos..." - -Kaikki posket hohtivat. Kaikki sormet vapisivat. Parooni Grotenfelt -lausui: - --- "Se on totta, että ei ihminen elä ainoastaan niistä sanoista, -jotka Jumalan suusta lähtevät... Se tarvitsee muutakin ja siksi ei -meidän kannata sanoa vallan kultaomenalle: Mene pois, Saatana!" - -Yö oli kulunut yli puolen, kun oli sovittu, että tarjotaan -ritalaisille edelleenkin liittoa tarvaalaisia vastaan. - -Kello löi. Vanhat vaakunat ja aseet katselivat, kuin kummitukset -uuden ajan taistelua ja elämänkäärme teki ainaista tehtäväänsä. - - * * * * * - -Historian hyökyaallon mainingit pauhasivat. Vallan kultaomena -kieriksi sen harjalla. Sen hyrskeestä loimahtelivat isänmaanrakkauden -tulikielet. Vihansavut suitsusivat ja oikeus kahlasi kuohun keskellä -kultavaaka yhdessä kädessä ja punnukset miekkoinensa toisessa. - -Loistavasti valaistussa salissa oli koolla satoja ritalaisia. -Kaikki hekin katselivat vallan kultaomenaa ja oikeutta, joka vaaka -ja punnukset kädessä kahlasi hyrskyn ja roiskeen halki. Niille -molemmille savusi isänmaan uhrialttari. Koollaolijat keskustelivat -tulevaisuuden suurista tehtävistä. Nuori Ritala puhui väellensä: - --- "Rooland Viik tarjoaa edelleenkin liittoa. Mielestäni on meidän se -hyväksyttävä. Tarvaalaisia on vielä joukko vartiopaikoilla ja ne on -kukistettava viikkiläisten avulla. Se henki, joka heissä vallitsee, -on saatettava tässä maassa häpeänhengeksi, se on julistettava -koiranhengitykseksi, jota jokainen inhoaa. Suomalaisuuden susi etsii -vainullansa sen hengen, missä sitä onkin ja hävittää sen. Sillä se -henki on idän hallaa. Jos se pääsee vallitsevaksi, panee se koko -suomalaisuuden hengen. Idän rämesuo on suuri, me emme jaksa sitä -ojittaa ja kuivata. Siellä riittää sitä henkeä loppumattomiin. Se -peittää kerta kylmänä usvana koko Suomen, jos sallimme sen tänne -levitä. Sitä henkeä huokuvat tänne tarvaalaisten nykyiset johtajat... -Siis on meidän hyväksyttävä Viikin väen tarjous." - --- "Entä sitten?... Mekö Viikin väen alle uudestaan?" -- kyselivät -jotkut, joita Ritalan jyrkkyys arvelutti. He muistelivat sitä hetkeä, -jolloin heidän esi-isänsä viruivat verisinä, päät Moorankiven -murskaamana ja toiset väkivallalla polvilleen painettuina ottivat -kahleita käsiinsä. Mutta Ritala jatkoi tulena ja tappurana: - --- "Ei Viikin väen alle. Me hävitämme Viikin väen avulla tarvaalaisen -koiranhengityksen, kokoamme sitten johtajistaan luopuneet Vaarnan -miehet ympärillemme, muodostamme puhdashenkisen suomalaisen kansan ja -sitten selvitämme välimme Viikin väen kanssa." - -Silloin alkoi kansan uusi seulominen. Useat hyväksyivät Ritalan -ehdotuksen, mutta toiset sanoivat epäillen, kalvosimiansa katsellen: - --- "Ei suomalaisuuden susi voi ulvoa samaa virttä ilveksen kanssa... -Ja sitten omia veljiämme sillä tavalla..." - -Nuori Ritala paloi isänmaanrakkauden silmittömänä tulena. Hän jatkoi: - --- "Karthagon naiset ovat uhranneet hiuksensa maansa tähden... -Säästämmekö me silloin veljiämme? Itseämmekään emme saa säästää... -Sukupolvi menköön, kunhan vaan maa pelastuu!" - --- "Hyvä!" -- huusivat monet, mutta useat epäilivät. Jäykkä Harvio -puhui: - --- "Viikin väki on meiltä tukennut Euroopan akkunan sadoiksi -vuosiksi... Tarvaalaiset ovat olleet ensimäisinä sitä avaamassa ja -valoa tupaan tuomassa." - -Ritala säkenöi. Hän keskeytti: - --- "Mitä hyötyä on meille mistään valosta, jos tarvaalaiset samalla -imevät tänne orjuudenhenkeä idän rämeistä, kuin sieni vettä. Mitä -hyötyä meille on mistään, jos he jäytävät voiman nivelistämme, kuin -tauti? Idän rämeiden takana avautuvat Aasian haisevat orjamaat ja -koleran kotiperät. Tarvaalaisten myöntyväisyys on sitä henkeä. -Se on aasialaista ruttoa... orjuutta... Se henki on julistettava -tässä maassa häpeänhengeksi, jos tahdomme suojella itsemme sen -tarttumalta..." - -Jäykkä Harvio synkistyi ja lausui: - --- "Suomalaisuuden susi ei ulvo oman laumansa häpeäksi... Se ei likaa -pesäänsä... Meillä on liian vähän väkeä, että voisimme niistä osan -kunniattomiksi luovuttaa..." - -Nuori Ritala leimusi tulena ja jatkoi: - --- "Meillä ei ole miljoona-armeijoita, ei varoja, ei aseita. Onko -meillä silloin muuta voimaa, kun mielenjäykkyys ja taipumattomuus?" - -Kaikki ajattelivat. Ritala tuntui olevan oikeassa. Ritala jatkoi: - --- "Onko meillä silloin varaa olla julistamatta taipumista paheeksi -ja alhaisuudeksi?" - -Kukaan ei vastannut. Kysyjä jatkoi: - --- "Jos me tässä maassa ainoasta voimastamme luopumista katselemme -kunniallisena tekona, emmekö ole perheen isiä, jotka julistavat -huoruuden hyveeksi ja siten johtavat tyttärensä porttouteen ja -turmaan?" - -Elämän suuri pulmallisuus avautui monelle sekavana, sotkuisena, -elämä aivan selittämättömänä. Monesta tuntui, että Suomen ei kannata -olla julistamatta kunniattomiksi niitä, jotka luopuvat sen ainoasta -aseesta, taipumattomuudesta. He olivat seisoneet miehekkäinä, -lähteneet maasta nurkumatta ja jättäneet kotinsa ja elämänsä, ja se -suuri muisto leijaili silmien edessä. Ritala jatkoi: - --- "Kannattaako pienen kansan julistaa pahe kunnialliseksi ja siten -johtaa yhä suurempia joukkoja juomaan idän ruttoviinaa ja sortumaan -siihen?..." - -Isänmaan uhritulet yltyivät. Miehet näkivät sen valossa taas aaveen, -joka imi itseensä ruttoa ja puhalsi sitä kansan hengitettäväksi. -Isänmaanrakkauden vuolas virta vei heitä mukanansa, se kultasi -heille asiat omilla väreillänsä. Se puhalsi heihin uutta tulta, kuin -palkeesta, osotti isänmaata, sen koruja, sen runorantoja, sen pyhiä -muistoja. Se asetti isänmaan heidän eteensä ihanana morsiamena, -osotti sitä ja sanoi: - --- "Miehet! Velikin on tuosta liian halpa hinta... Ei ole sen -arvoisia lunnaita!" - -Ja Ritalan miehet paloivat. He olivat valmiit tuomaan sille -osotetulle kihloiksi enemmän, kuin Karthagon naiset. He olivat -valmiit uhraamaan sille veljensä, sen kunnian ja oman itsensä... - -Ja silloin katkesivat taas elämän ristiriidan Gordion solmut. Nuori -Ritala kipinöi, osotti isänmaan koruja, sitä uhkaavaa vaaraa ja -lausui: - --- "_Kunnianikin_ on tuosta liika pieni uhri... Naisten hiuksetkin -ovat siitä liika arvoton hinta..." - -Ja kun jäykkä Harvio vielä yritti puhua kunniasta, kiivastui Ritola -ja lausui: - --- _"Invia virtuti nulla est via."_ [Hyveelle on jokainen tie -kulkukelpoinen.] - -Elämä aukaisi Gordion pulmikkaan solmun. Se alkoi seuloa kansaa. Osa -yhtyi Ritalan johdolla Viikin väkeen kukistamaan tarvaalaisia, osa -yhtyi takaisin tarvaalaisiin... - -Silloin alkoivat soida kaikki koston kellot, oikeuden viulut -vinkuivat ja kaikki uhritulet paloivat. Oikeus käveli -kultavaakoinensa, tuomiten tarvaalaisia, voitetuita. Sillä oli -oma vaakansa kädessä, omat punnuksensa toisessa. Siellä täällä ei -enää punnus riittänyt. Sen lisäksi oli jo viskattu keppi ainaisena -punnusten lisänä: miekkana... Katkeruus ja riita pursusi kaikista -lähteistä. Se nousi kaikista Suomen soista, kuin hallan kylmä, -huurteinen hengitys... - -Mutta tyynenä seisoi ahdistettu tarvaalaisten joukko, oikeuden -edessä, puolustajana ainoa oikea, ainoa lahjomaton asianajaja: oma -elämä, omat teot... Ja kun he näkivät Viikin väen vallan vahvistuvan, -muistivat he taas Moorankiven iskua ja pirtin pimeyttä, kun sen -akkunan oli punakukka tukennut. Vanha Tarvas kirkastui heille -kuninkaaksi, viisaaksi tietäjäksi, suureksi johtajaksi. He riensivät -hänen henkensä voiman lähteille kilvan. Heidän joukostansa kuului -suuri huuto: - --- "Takaisin Vipuseen, suomen suureen tietäjään: Snellman'iin!" - -Se huuto levisi, kuin nälkäisen susiparven ulvonta yli maan. -Tuhansissa ja tuhansissa kylissä tuulahti tavallista voimakkaampana -suomalaisuuden suuri, sitkeä sudenhenki: vallannälkä, vapaudenjano ja -oman kansallis-etuuden rakkaus. Tuhansissa kylissä kokoontui kansa -sen hengen vetämänä. - -Mutta kaiken keskellä nosti myös Hornanluolan ihminen päätänsä -yhä korkeammalle ja asettui paikoillensa toisten joukko-ihmisten -rinnalle. Maailman kurjuus nousi maailman rikkauksien vierelle -nälkäisenä, rikkauden janoisena. - - * * * * * - -Harhama imi yleisen elämän utaria, kuin Romulus naaras-sutta. Hän -kulki taas kuplana sen virran pinnalla. - -Olivat äsken kuvatut suurlakon päivät. - -Tapauksien voimakas virta oli temmannut Harhaman mukaansa. -Vallankumouksen hohde punersi nyt taas hänelle kiehtovana. Se kutsui -häntä tuhansin kutsuin. Se nosti verivaippaansa ja näytti sen -takaa maailman köyhien kiitollisuuden, näytti maineen seppeleitä, -tarjoili marttyyrikruunuja, kuolemattomuutta, ihmisten muistosta -unohtumattomuutta. - -Väliin taas heitti näkymätön käsi hänelle totuuden omenaksi ja käski -viedä sen voittoon, köyhien siunaukseksi, orjien vapaudeksi. Kaksi -tietä avautui hänelle silloin: _rauhantie_ ja _väkivallan polku_. - -Ja joku seisoi hänen edessänsä ja sanoi: "valitse rauhantie! Se on -varmin ja turvallisin". - -Mutta taas nousi vallankumouksen verihaamu, nosti tutun sormensa ja -lausui: - --- "Rauhantie on pitkä ja sinun elämäsi lyhyt. Katso! Minun tieni -on lyhyt ja seppele odottaa joka askeleella. Leikkaa vaan sen rihma -miekallasi, milloin haluat, ja seppelöi itsesi." - -Ja Harhama hoippui. Hän yritteli valita, mutta silloin häipyivät -tiet sumuun. Hän yritteli jo matkalle lähtöä, mutta esteet nousivat -tielle, pyörät eivät pyörineet, eivät veturit viheltäneet... - -Aika vieri, tiet sumenivat. - -Kaukana Pohjan perillä, synkässä korvessa, missä miehuus ja -rehellisyys pesivät vielä paikoin rauhassa, kuin pääskyset räystään -alla, oli väki niinä päivinä koolla pimeässä pirtissä. Ainoastaan -pieni, käryävä talikynttilänpala valaisi huonetta. Pirtti ja eteinen -olivat pakaten väkeä, osa seisoi ulkonakin. Harhama oli paennut -sinne erämaahan ja oli nyt pyynnöstä saapunut väenkokoukseen, joka -oli kokoontunut keskustelemaan uuden aseman johdosta. Kokousta johti -vankka, harmaahapsinen, seitsemänkymmenen viiden vuoden ikäinen -tarvaalainen talonpoika Jukka Torvela. Hän teki lyhyesti selkoa -asioiden kulusta ja jatkoi sitten: - --- "Miehet! - -"Tiedättekö mistä on kysymys? Samana päivänä, jolloin Suomen kansan -pitäisi nousta omille jaloillensa suosta, johon vieras valta on -meidät polkenut, sinä samana päivänä nouseekin meidän hartioillemme -se sama vieras, joka on meitä suossa tallannut. Ja se nousee _meidän -omien poikiemme nostamana_. Mutta vielä pitemmälle on laskettu -kavalat kuteet: Johtajamme ovat pelastaneet asiamme myrskyn aikana, -estäneet sen joutumasta kokonaan vieraan väen valtaan, joten pelastus -nyt oli mahdollinen. Ja nyt aikoo häikäilemätön vieras julistaa -nämä johtajat ja koko heitä seuranneen suuren kansan-osan ikuisiksi -ajoiksi heittiöiksi, isänmaansa myyjiksi, joiden jälkeläisetkin -kulkisivat tässä maassa kamala Kainin merkki otsassa, kansansa -kirona, kirokansana, joka hengittäisi itsestänsä katkeruutta ja -vihaa, kuin räme hallaa. Se on kansamme verisen murhamiehen juoni. -Sen onnistuminen tietäisi kansamme hirvittävän pitkän ja kalvavan -kuolintaudin alkamista. Sitä tautia istuttavat meihin petomaiset -hallitsijamme." - -Kuulijoiden silmät pöyristyivät. He näkivät jo vieraan vallottajan -seisovan edessänsä, kavalat juonet kädessä, valmiina heitä sitomaan. -He näkivät jo omia veljiänsä kirottuina kuleksimassa, heidän -jälkeläisensä mustalaisiksi julistettuina, halveksittuina, katkerina -kansallensa. He näkivät oman kansansa sen johdosta laskeutuvan -tautivuoteelle heikkona, taudin kolottaessa sen jäseniä. He -pöyristyivät sitä ajatellessa. Jukka Torvela jatkoi: - --- "Miehet!... Tehkää se juoni tyhjäksi!" - --- "Hyvä!... Me nousemme", -- vastasi väki. Eräs Viikin väen miehistä -puhui sitten: - --- "Eivät teidän johtajanne ole kansaa pelastaneet. He ovat olleet -sitä polkemassa. Kansa on _meidän_ pelastama. Minä itse olin teidän -johtajianne petturityöstä suohon laulamassa." - -Tarvaalainen väki murisee vihaisena ja Torvelan Jukka vastaa -edelliselle: - --- "Ei suomalaisuuden johtajia laula suohon jokainen Joukahainen. Ei -niitä ole laulanut siihen idän hallakaan. Ne ovat Vipusesta alkaen -nostaneet kansaa suosta. Ne ovat nytkin hankkineet vakuuden siitä, -että suomalainen kansa saa lopultakin vallan." - --- "Oikein!... Hyvä!... Hyvä!" -- jyrisi väki puolipimeässä -huoneessa. Uusi puhuja alkaa puhua: - --- "Eivät teidän johtajanne ole nostaneet meitä. Kansa on kaiken -nostanut ja se on hankkinut vallan itsellensä." - -Jukka Torvela seisoi jäykkänä, kuin tammen kanto. Hän näytti olevan -maahan kiinni kasvanut. Harhama ihaili hänen voimaansa, hänen -korskeaa, korkeaa ääntänsä, hänen voimallista puhettansa. Torvela -jatkoi: - --- "Me emme rupea täällä kiistelemään siitä, kuka on hankkinut sen, -jota meillä ei vielä ole. Sillä meillä ei ole valtaa senkään vertaa -kuin tässä pimeässä pirtissä on valoa. Mutta me _saamme_ sen vallan. -Minä olen kaksitoistavuotisesta puristanut kuokan vartta ja te muut -samoin. Me olemme jaksaneet siitä kuokanvarresta puristaa tämän maan -rikkaudet, ja niin karaistuneilla käsillä jaksetaan vielä kerran -puristaa myös _valta_ tämän maan herroilta." -- Ja lyöden nyrkkinsä -pöytään, huusi vankka puhuja: - --- "Tämän kansan täytyy saada valta käsiinsä!" - -Tarvaalaiset riemastuivat. He näkivät jo vallan kultaomenan -kiiltävän, näkivät sen jalokivien välkkeen, sen hohteen. - --- "Hyvä!... Hyvä!" -- mörisi taas miehekäs karkea miesjoukko -yhtenä miehenä. Täällä korven kolossakin ilmeni jo se uuden ajan -joukko-ihminen. Kuulijoina ei ole enää joukko miehiä vaan miesjoukko. -Sadat olivat kahtena. - -Sillä välin oli kynttilänpätkä palanut lähelle loppuansa. Pimeys -lisääntyi. Jäykät miehet näyttivät luolassa istuvilta aaveilta. Koko -pirtti oli kuin pimeä, mörisevä pirujen pesä. Torvelan Jukka jatkoi -voimakkaalla äänellä: - --- "Ne kiistat, kuka on mitäkin tehnyt, ovat jo niitä sortajan -kylvämiä kiroja, sen sirottamia pirunjyviä. Mutta me olemme jaksaneet -kiskoa tervaskantoja irti jäisestä maankamarasta, kyllä me silloin -jaksamme ne kirojen kivet kiskoa mielistä pois. Meitä ei kukisteta, -sillä meillä on kaksi, joista riipumme kiinni, ja ne kaksi ovat: -isänmaankamara ja Jumala." - --- "Oikein!... Hyvä!... Hyvä!" -- mörisivät tarvaalaiset miehet -pimeästä. Harhaman tempasi Torvelan puhe ja miesjoukon miehekkyys -mukaansa. Joukkotunne sieppasi hänet siivillensä. Valkamalassa -ja historiasta saadut vaikutelmat ja lapsuudesta kytenyt viha ja -kademieli vieraskielistä herrasväkeä vastaan tulvivat esille. Hän -oli hetkessä niitä "toisia". Hänestä näytti tämä pimeässä huoneessa -istuva, työn känsistämä miesjoukko juuri semmoiselta, jommoiseksi -hän oli kuvitellut Suomen kansan nuoruudessansa, Runebergin runoja -lukiessansa. Se näytti miehekkyyden ja rehellisyyden perikuvalta. -Ja Torvela itse oli hänestä mies semmoinen, kuin Nikolai, mies, -joka uskalsi vetää viulunsa täyteen vireeseen. Harhama innostui. -Hän nousi, kuin vallankumouksen huurteista, kapinanhenkenä, jolle -oli sama, ketä vastaan kapinoida. Lapsuuden aikainen katkeruus -vieraskielistä herrasväkeä kohtaan leimusi tulena, sairaloisen -voimakkaana, kuten kaikki, mikä hänessä oli henkistä. Se ryöpsähti -taas ruttona. Hän näki Moorankiven murskaamat vanhat suomalaiset -polvillensa painettuina. Hän oli sitä kuvaa ajatellut jo pikku -poikana, nyrkkejänsä puristellen. Nyt tuntui, kuin painaisi Rooland -Viik häntä polvillensa, seisten itse kuninkaana, Moorankivi kädessä. -Hän ryöpsähti tarvaalaiseksi. Kynttilä oli jo sammumaisillansa, kun -hän nousi ja puhui: - --- "Miehet! Meidän sortajamme perustaa valtansa siihen uskoon, -että Suomen susi syö oman sukunsa. Siinä uskossa on Viikin väki -noussut taas hartioillemme. Siitä ajasta lähtien, jolloin suomensuku -alkoi herrojensa edessä nostaa päätänsä hartioitansa ylemmä, on -viikinkipivollinen käyttänyt meitä vastaan yhtä ainoaa asetta: Se -on lyönyt paimenta, että lauma siten hajotettaisiin. Se on loannut -maankavaltajan ja petturin maineella kaikki meidän suurmiehemme ja -johtajamme, myrkyttänyt siten joukon mielet ja pannut Suomen miehet -potkimaan pois omia johtajiansa. Samalla pirun maidolla juottaa se -nytkin Suomen miehiä, nostaakseen ne nykyisiä johtajiansa vastaan. Se -uskoo, että suomalaisuuden susi syö emänsä, kunhan vaan näkee siitä -verta vuotavan, ja siksi iskee se juuri emään, eikä pentuihin." - -Pimeästä kiiluvat kuulijoiden silmät ahnaina. Tunteet kohoavat -aallonharjoina. Isänmaa, kansallistunne ja puoluemieli kohoavat -yhdeksi mainingiksi. Puhuja jatkaa: - --- "Mutta kerrankin me osaamme tehdä siitä lopun. Kun yksityistä -solvataan _yksityisenä_, on hänen oma asiansa hakea hyvitystä. -Mutta jos Suomen miestä solvataan _suomalaisena_, silloin häviää -yksityinen, solvaus sattuu kansaan ja kansan väliin tulo on silloin -kansan kunnian-asia. Ja kun solvataan meidän johtajiamme, silloin -meidän on astuttava esiin ja sanottava: Seis!..." - --- "Hyvä!... Hyvä!... Niin!" -- ryöppyää yhteistunne. - --- "Seis solvaaja ja lakki päästä! -- on meidän sanottava..." - --- "Hyvä!... Hyvä!... Oikein", -- kohisevat virinneet mielet. Kuuluu -murinaa. Puhuja jatkaa: - --- "Ja jos eivät sanat auta, niin meidän täytyy löytää muita -keinoja, joilla voimme antaa sanoillemme täyden pätevyyden. Keinot -me kyllä löydämme, jos kerran päätämme, että emme salli johtajiamme -solvattavan. Ja kysymykseen tulemmeko me enää sitä solvausta -sallimaan, te vastaatte, että..." - --- "Ei!" -- ryöpähtää mielissä vastaus, katkaisten puheen. Kynttilä -oli loppuun palanut. Harhama jatkoi pimeässä: - --- "Aivan niin! Niin vastaa aina kansa. Me ja _me yksin_ tuomitsemme -erehtyneetkin johtajamme ja semmoisillekin täytyy vieraan tässä -maassa suoda rauha ja osottaa kunnioitusta, sillä kansan täytyy -erehtyneillekin pojillensa turvata elämisen rauha _omassa maassansa_. -Kansa rankaisee erehtyneitänsä, vaan ei _solvaa_..." - --- "Oikein... Oikein", -- huusi joukko-ihminen, enemmistönä oleva -tarvaalainen joukko. - -Harhama jatkoi: - --- "Suomalaisuuden oikea susi ei syö omaa sukuansa. Se kalvaa -kahleensa poikki ja syö lihan vieraan vallan ja kaikkien sortajiensa -luista. Se ei tyydy kahleensa yhden suortuvan katkeamiseen... Sen -tunnussana on: Koko kahle poikki!" - --- "Oikein!... Oikein!... Oikein!" -- kuului pimeästä. Miehet -tunsivat jo kahleiden heltyvän ranteistansa. Pimeä huone oli pakahtua -vallannälkäisen suden hengestä ja Suomen kansan vapaus tuntui -valkenevan ja leimahtavan loistavana revontulena. - -Oli jo yömyöhä. Pimeästä peikkojen pesästä alkoivat miehet purkautua -syksyn pimeään ulko-ilmaan. Se hetki oli lopussa, jolloin orjien -kahleista katkesi yksi ainoa suortuva. Nokisen muinaisuuden pimeiltä -periltä juoksevat historian langat alkoivat keriytyä uusille -keränpohjallisille... - -Pilkkosen pimeänä, sumuisena henkäili Pohjolan syys-yö, kun Harhama -ajoi kotiinsa. Hän ei taas ollut mistään selvillä, ei tiennyt, mikä -joukko on oikeastaan hänen joukkoansa. Puuska oli heitellyt häntä, -kuin kuivaa lehteä. Hän oli käpertynyt, kuin tuohi tulessa yleiseen -tunteiden paloon, joutunut tarvaalaisten joukkoon. Hänestä tuntui, -kuin olisi hänet elämä nyt oksentanut johonkin lätäkköön, johon hän -itse ei halunnut. Sitä miettiessä tuntui hänestä sumu tavallista -sakeammalta, kylmemmältä, ja häneltä pääsi, kuin itsestänsä: - --- "Kylläpä nyt on sumuista!" - -Vanha kyytimies räppäsi ohjaksilla liinakkoansa ja lausui -myönnytellen: - --- "Sumuista on, sumuista... Semmoistahan tuo on koko elämä... _Koko -elämä on ainaista sumua ja petollista suurta humua_... Kyllä se -sotkee ja eksyttää ihmisen niin, että ei näe kepinmittaa eteensä..." - -Elämän suuri kysymys oli salamana loihdittu Harhaman eteen. Sumu -tuntui hänestä kylmemmältä ja sakeammalta. Kaikki hävisi siihen. -Hän aivan kyyristäytyi kokoon, näki koko elämän avautuvan yhtenä -äärettömänä sumupallona, joka täytti avaruuden rantoja myöten. -Sysimusta syys-yö henkäili raskaana, salaperäisenä, korpi seisoi -peikkona kahden puolen tietä. Ajaja oli vaipunut mietteisiinsä ja -liinakko hiljensi juoksunsa käynniksi. Harhama mietti yhä elämän -sumua. - -Viimein alkoi ajaja puhua: - --- "Elämässä on niin paljon hämärää ja selittämätöntä..." - -Harhaman hermot värisivät. Hän tapaili sitä hämärää kiihkoisesti, -kuin saituri kultaa, kansa valtaa. Ajaja jatkoi: - --- "Tulemme juuri Lammaskallion luo... Se on juuri tässä meidän -kohdalla..." - -Harhama odotti vaistomaisesti jotain suurta, salaperäistä. Ajaja -jatkoi: - --- "Sen kukkulalla on perkele nähty syömässä ihmisiltä varastamiansa -lampaita... Aamusilla on löydetty siitä luita, jotka eivät ole -kelvanneet..." - -Kaikki maailman salaperäinen juoksi Harhaman olemuksen läpi. -Vallankumous ja koko elämän humu haihtui kuin usva ja hänelle -kirkastui henkimaailman ihanuus ja suuruus, ja sen aaveet ja peikot -kutsuivat häntä ikitanssiinsa... - --- "Mitä?... Mitä?" -- uteli hän kiihkeänä. Ajaja jatkoi: - --- "Vielä äskettäin ovat vanhat miehet sen nähneet polvillaan -lammasta syömässä... Vanhempina aikoina se on syönyt siinä -ihmisiäkin..." - -Harhaman hermot olivat jo tulikuumat. Mutta hän salasi kaiken ja -lausui halveksivasti: - --- "Joutavia juttuja!..." - -Ajaja räpsäytti liinakkoansa ohjaksilla ja Lammaskallio jäi jälelle, -aaveeksi keskelle korpea. - - * * * * * - -Valo välähti pimeydessä. Salaisuus huokasi. Kun Harhama oli ajanut -Lammaskallion ohi, laskeusi Perkele tähdenlentona sen kukkulalle. -Kalliosta nousi silloin lieska, kuin palava pensas. Perkele seisoi -lieskassa ja kutsui palvelijoitansa. - -Oitis kohahti synkkä korpi ja Perkeleen mustat palvelijat istahtivat -korppeina herransa ympärille kuusien oksille. Kuuset olivat niistä -mustina. Yö hohotti synkkänä, kuin syvyyden avattu kita. Kuolema -kyykötti joka kuusen juurella ja peikko joka lehtipuussa. Perkele -puhui lieskasta: - --- "Palvelijani Harhama on polkenut jo isänmaapaulan polkimelle... -Vetäkää paula kovalle, että hän ei pääse enää harhautumaan Jehovan -väärille poluille!" - --- "Me tottelemme. Me täytämme sinun tahtosi", -- rääkyivät korpit -vastaukseksi. Peikot pilkistelivät oksien lomitse ja kuusien juurilta -kurkotteli kuolema päätänsä, kynien äänettömänä itseänsä. - -Perkele mietti hetken. Sitten antoi hän merkin. Avaruuden maanrako -avautui ja siitä näkyi kaunis Runola-luola. Se on pikku paratiisi. -Siellä lorisee sata lähdettä... Siellä kuohuu kymmenen koskea, -kukkula jokaisella koskenkorvalla... Kuusi lampea läikkyy siellä -kuvastimina... Lammin rannat ovat runoa... selällä ui kaunis sotka... -laulaa korea alli... Lehto on siellä laulua... koskenkuohu soittoa... -puro on värivyö... polku heleä helminauha... Siellä on nurmi -kukkamaana... jokainen penger on runopenger, joka kivi muistonkivi... - -Kaikesta juoksevat kauniit runorihmat... valuu ihana sävel... -tuoksuaa suloinen tuoksu... heruu hempeä helle ja paistaa heleä -päivä... - -Runoluolan keskellä on kaunis kalliokoroke. Sillä istuu kaunis -Uuratti-enkeli, jonka puku on taivaan sineä, helmet runohelmiä, -nauhat unelmanauhoja. Hiukset on heitetty hajalle hartioille. -Otsalla pitää niitä koossa vesikaaren-värinen kampa... Päälaella on -kirkas kuun kuva kauniina koristuksena lappeellansa, hieman taapäin -kallellansa, ja vyöllä riippuu auringon korea pyörä, heleänä... -hohtavana... somaan vyöhön solmittuna... Uuratti on ihmeistä -ihanimpia... - -Runoluolassa istuu tuhat enkeliä, kuka koskenkorvalla, ken lähteen -reunalla, ken keinuen lammikolla, kauniilla lummelehdellä. Jokaisella -on edessä kultarukki. Sillä kehräävät he runorihmoja Runoluolan -kauneudesta. He vetävät siitä kuituja, kuin konsanaan kuontalosta... -He vetävät siitä laulua ja runoa... kauneutta ja ihanuutta... öiden -valoa... illan hämyä... auringon armaita säteitä... taivaan sineä... -koskenkuohua... metsän kauneutta... rannan runollisuutta... Siitä -syntyy kaunis lanka, jossa ei kuitu näy... ei kierre tunnu... - -Tuhat siroa enkeliä kerii kehrätyn kerille ja vie kerät -Uuratille. Uuratti sitoo niistä seppeleitä, joilla koristaa -isänmaan runolliseksi... sen kuuset kukkaisiksi... nurmet -perhoisiksi... rannat lauluisiksi... järvenselät siintäviksi... -ahot armastelumaiksi... laaksot kuherreltaviksi... Hän koristaa -niillä purot helmivöiksi... joet värillisiksi... kukkulat kauneiksi -kukiksi... näköalat morsiamiksi... iltahämyt hääyön uniksi... -aamupunan hän koristaa niillä seppeleillä neidon huuliksi... yöt -armaan syliksi... päivät armasteluajaksi... koko maan kauniiksi -tytöksi, jonka helmat heilahtelevat hämynä, sukkanauhat onnenutuna... - -Hän seppelöi isänmaan Jumalana palveltavaksi. Mustat korpit kantavat -öisin, valkeat päivin, iltaruskoiset illoin aamuin hänen sitomiansa -seppeleitä, sirotellen niillä isänmaan, koristaen niillä joka oksan... - -Perkele osotti näkyä ja lausui: - --- "Enkelini, Uuratti, sitoo yöt päivät seppeleitä. Koristakaa niillä -isänmaan kaikki kuuset, että on ihmisille tavoteltavaa! Silloin ei -hän jouda juoksemaan Jehovan poluilla..." - --- "Sinun tahtosi totteleminen syntyy meissä itsestänsä, kuin -lemmenkaipuu ihmisen povessa", -- vakuuttivat korpit. Perkele jatkoi -lieskasta ylpeänä: - --- "Jehova myös käyttää isänmaata paulanansa, mutta Hän on sen -virittänyt _väärälle_ polulle... Hän on sen virittänyt ahtaalle -polulle ja kapealle tielle. Minun paulanani se on leveällä -valtatiellä, jota koko maailma kulkee..." - --- "Se todistaa, että _sinun_ tiesi on oikea", -- lisäsivät -palvelijat. - -Perkele lisäsi karskina: - --- "Jehova tarjoaa isänmaata vanhana ämmänä, jota pitäisi vaan -elättää... Minä tarjoan sitä Hiiden myllyn tyttönä..." - -Korpit lauloivat herransa ylistystä, peikot ja kuolema kumarsivat -häntä. Perkele jatkoi: - --- "Kaikki rukit täytyy panna kehräämään Harhamalle niitä rihmoja, -jotka hänet jo vetävät teostansa kirjoittamaan. Kaikki isänmaankin -helmat on pantava sitä varten heilumaan. Isänmaankin täytyy häntä -houkutella siihen työhön seppeleillänsä, kuin minun Hiiden myllyn -myllytyttöni helmoillansa ja sukkanauhoillansa... Pitäkää huoli, -ettei isänmaalta koruja puutu! Uuratti valmistaa ne." - --- "Me koristamme sen saaret siroilla sukkanauhoilla, sen helmat -rimpsuilla ja sidomme seppeleen sen joka suortuvaan", -- vannoivat -palvelijat. - -Runoluola hävisi näkyvistä. Synkkä yö huokui pimeyttä, kuolema -kyykötti kuusenjuurella, peikot kyyristäytyivät piiloihinsa. Perkele -lopetti puheensa ylpeänä: - --- "Harhama sanoi minun valtaani äsken joutavaksi jutuksi. Mutta hän -on tällä kalliolla polvistuva minun eteeni..." - -Lieska leimahti korkeaksi roihuksi ja sammui sitten. Perkele hävisi -pimeydeksi. - - - - -Työn aatelia oppimassa. - - - Elämä on kova koulu... - -Menemme pari päivää ajassa taakse. - -Suuren Nälkäsuon silmänkantamat olivat karpaloista punaiset. Komeat -kurkiparvet kahlailivat ylpeinä sen karpalopunaisella ulapalla, -laulellen haikeaa lähtölauluansa. Sen rannikkona kohoavilla -punertavilla puolukka-ahoilla hymyili erämaan rauha. Sammal suri -suon povella, metso koivun oksalla kesän pois menoa, ja ruskea -kanervikko katseli kaihomielin auringon kulkeman kaaren yhtämittaista -lyhentymistä. - -Nälkäsuon rannalla oli aho ja aholla Harhaman uusi asunto, Harhamala, -lepikon reunassa. Kaivonvintin päässä istui harakka ja lepikon -reunassa pujotti latvaansa taivaan kupua kohti ylpeä Pohjolan metsien -kuningas, sitkeä kuusi. Sen oksat olivat ruskeat kävyistä. Se oli -oravien kisakuusi. Sen oksilla, sen kävyissä kypsyi talon onni. - -Harhama oli sattumalta hakannut sen juurelta ensimäisen -pöydänjalkakoivun, tulonsa jälkeisenä päivänä. Kuusi oli herättänyt -hänen huomiotansa lujuudellaan ja sitkeydellään. Hienolla -taika-uskolla oli hän sen merkannut talon onnenkuuseksi, muistaen -vanhan pohjalaisnoidan sanat: "pakene häntä silloin, kun kuusi -kirveettä kaatuu!" Jo tulonsa jälkeisenä päivänä hautasi hän sen -juurelle tieltä löytämänsä hevosenkengän. Hän oli silloin itseksensä -lausunut: - --- "Vasta kun tuo kuusi kirveettä kaatuu, kukistuu Harhamalan talon -onni." - -Korpela -- se oli paikan nimi -- on Pohjolan sydänmaiden synkimpiä -perukoita, ikuisen talven rajamaita, hallan, kurkien ja huuhkajien -ja susien kotiperiä. Siellä alkaa jo revontulien ja kesäyön-auringon -kylmät maat. Se on ainaisen ankaran taistelun periä. Siellä seisoo -vastatusten erämaan ja viljelyksen suuri sotarintama. - -Siellä, korven keskellä, Korpelassa, asui Suomen kivenvääntäjäkansa, -oikea muinaisuuden työn-aateli, kivimäen työväki. Ahot olivat -rakennetut vahvoista paasista, joiden välissä oli vaan mullan -täyttämiä kärpänkoloja. Miespolvet olivat vääntäneet kiviä niistä -mäistä ja latoneet niistä peltotilkkujensa ympärille monen metrin -levyisiä aitoja. Siinä työssä oli seisonut kova kovaa vastaan, _mies_ -kivimäkeä vastaan. Siinä taistelussa oli kysytty miehen mieltä ja -miehen käsivartta. - -Ja _mies_ oli voittanut. Pohjolan kivimäki oli avautunut ja -kirvoittanut mehevän mullan, missä kypsyi keltainen vilja. Se oli -ollut suomensuvun suurta sivistystyötä. Sen suvun karhumaiset pojat -olivat anastaneet Korpelan kylmät perukat kahdesti. Muinaisina -aikoina olivat he ne valloittaneet verellänsä. Nyt valloittivat ne -niitä perukoita _hiellänsä_. - -Raskasta on Suomen työn-aatelin elämä ja suuri sen suorittama -sivistystyö. Mutta se työ oli kasvattanut miehuutta tekijöittensä -mieliin ja voimaa niiden käsivarsiin. Sen kylän _pojat_ olivat jo -miehiä ja miehet karhuja. - -Yksi niistä louhikonraivaajista oli vanha Routalan Timo. Hän oli -jättiläinen mieheksi ja suuri ihmiseksi, jalo ja voimakas, kuin vanha -korven mesikämmen. Hän oli päätänsä pitempi kaikkia muita ja miehen -käsi tuskin ylettyi hänen ranteensa ympäri. Tie tuntui notkuvan hänen -askelistansa. Hänestä tuli seudun muiden miesten kanssa yksi Harhaman -elämän suurimpia opettajia ja kasvattajia. - -Routalan Timo oli nuorena tullut kivimäen reunaan uskollisen -Annikkinsa kanssa. Ainoan lehmän oli hän sitonut leppään ja itse -käynyt oitis kuokkaan käsiksi. Kohta kohosi torppa lepän juurelle. -Paadet väistyivät. Louhikosta nousi peltotilkku perunamaaksi ja -toinen tilkku ruispelloksi. Mutta Timo ei kylvänyt perunoita yksin -perunan, eikä ruista rukiin vuoksi. Hän tahtoi, että Annikin akkunan -alla kasvaisi perunankukka ja kaunis ruiskukka. Tämä vanha korven -honka, kun kertoi Harhamalle elämänsä suurta tarinaa, puhui vielä -nytkin "mettiäisistä kukassa" ja Pohjolan valoisasta kesäyöstä, -"ei ehdi puikahtaa päivän lämpimälle povelle, kun päivä jo nousee -aamuaskareillensa". Ruiskukat ja kukkiva perunamaa olivat Timon -elämän runoutta... - -Kesä kesältä laajeni perunamaa. Jo kohosi talo torpan sijalle. Timo -itse väänsi karhuna louhikossa. Uskollinen Annikki vaali pirtin ja -kotilieden puhtautta, ja kantoi yhteistä taakkaa Timon apuna. Kun -Timo palasi iltasella väsyneenä työstä, odotti häntä vaimon puhdas, -lämmin syli ja hyväilevä sana. Annikki oli työn-aatelin vaimo. Timo -eli hänen hoivissaan, kuin "mettiäinen kukassa..." - -Mutta kuuluisan Nälkäsuon mudassa on useampi hallanpesä, kuin sen -mättäillä on karpaloita. Ja jos paadet tottelivat Timoa, niin ei -halla häntä totellut. Se nousi ja pani perunan ja kylmi rukiin. Mutta -Timo suri perunankukkia ja kauniita ruiskukkia enemmän, kuin itse -ruista ja perunaa. Hän suri niitä Annikin ja mettiäisen tähden. "Mitä -ajattelee nyt Annikki, kun herää ja näkee, että kukka on kylmynyt -akkunan alta... ja mistä saa nyt mettiäinen mettä?" -- oli Timo -ajatellut surullisena halla-aamuna. Mutta hän ei masentunut. Hän -tarttui kuokkaansa ja läksi äänetönnä louhikkoa raivaamaan. "Annikki -rukka!" -- ajatteli hän mennessänsä. - -Annikki heräsi ja hänen mielensä tuli murheelliseksi. "Timo rukka!" --- huokasi hän, lähti miehensä työmaalle ja istahti kuuraiselle -kivelle. Ääneti istui hän ja kyynel vierähti varkain poskelle. Mutta -halla-aamuna näkee puolison silmä salatunkin kyyneleen. Timon mieli -kävi raskaaksi Annikin tähden. Mutta miehen mieli ei siitä vielä -_masentanut_. Tyynenä lausui Timo Annikille: - --- "Älä sure, Annikki, sitä, että halla vei kukat akkunan alta! Jäihän -meille vielä tämä louhikko... Ja jäämmehän me itse toisillemme..." - -Silloin ei Annikki jaksanut puhua. Ääneti tarttui hän Timon käteen ja -vei hänet pirttiin, jossa he yhdessä kiittivät Herraa toisistansa... - -Oikea rakkaus on suuri. Talven keskelle se luo kesän... - -Sitten rynnisti Timo taas louhikkoa vastaan. Uusi peruna kukki kohta -Annikin akkunan alla ja talo nousi torpan sijalle. Timo itse oli -hirret hartioillansa _kantanut_. Uskollinen Annikki piti pirtin -puhtaana, pesi paidat ja lahjotti Timolle kaksitoista lasta, toiset -suurella kivulla ja tuskalla. Perhe vaati nyt osansa Timon hiestä ja -Nälkäsuon halla otti kysymättä oman veronsa siitä. Entistä kovemmin -teki Timo työtä perunamaalla ja uskollinen Annikki kantoi nurkumatta -omaa osaansa yhteisestä elämänkuormasta. Yhtä lapsista hän kantoi -kohdussaan, toista hän tuuditti ja kolmannelle opetti aakkosia. Ja -kun Timo palasi työstä, odotti häntä aina uskollisen vaimon syli ja -sen rakastava käsi pyyhki työnhien hänen korkealta otsaltansa. - -Mutta leppymätön on Nälkäsuon halla ja kova on koettelemuksen -koura. Timo velkautui, talo oli menossa. Annikki suri salaa, -hymyili julki... Päivät kierivät... Jo oli maantie tulossa, vaan ei -masentunut miehen mieli... Tyynenä istahti Timo vaimonsa viereen ja -lausui: - --- "Hoida sinä, Annikki, taloa. Minä lähden Austraaliaan ja tuon -sieltä talon hinnan." - -Kyynel vierähti silloin vaimon silmästä. "Kun ei ehtisi nähdä!" -- -ajatteli Annikki ja kuivasi kyyneleen huivin kulmalla. Timo itse -laski polvillensa ja lausui: - --- "Kiitos olkoon sinulle, Jumala, koettelemuksista, Annikista, -lapsista ja kaikista eletyistä vuosista!" - -Mies, jonka hartioita eivät hirsikuormat olleet taivuttaneet, taipui -miehekkäänä Jumalansa edessä. - -Kahdesti oli Timo tehnyt Austraalian matkan. Päivät hän teki -työtä vieraalla maalla ja yöt hän kaipasi Annikkia ja lapsia ja -muisteli Pohjolan valoisia kesäöitä, omaa kukkivaa perunamaatansa -ja "mettiäisiä kukissa". Ja Annikki kasvatti lapsia, hoiti taloa, -vartioi kotilieden puhtautta ja odotti puolisonsa kotia tuloa. Monet -saunat hän sitä tuloa varten lämmitti, monet havut sirotti pirtin -laattialle ja monet kyyneleet kuivasi huivin kulmalla. Talon velka -vaati suuren hinnan... - -Vihdoin palasi Timo. Talo kohosi taas kaksikerroksisena. Perhe -varttui. Pojat olivat jo miehiä, tytöt morsiamia. Timo itse ja -Annikki seisovat lastensa edessä, kuin avatut raamatut elämän elävinä -esikuvina. Sitten hajosivat lapset maailmalle. Kukin heistä sai -hartioillensa työn-aatelin raskaan hirsitaakan. Timo ja Annikki -jäivät yksin. - -Mutta eivät aivan yksin: Nälkäsuon halla kävi edelleenkin -uskollisesti heitä tervehtimässä... - -Kun Harhama saapui Korpelaan, oli Timon talo taas menossa, tie -tulossa. Yksi lehmä oli enää jälellä. Jo tuli se päivä, jolloin -talon avaimet oli annettava uudelle isännälle. Annikki ei jaksanut -enää kyyneliänsä salata. Hän istahti vanhan miehensä viereen, sydän -raskaana ja lausui: - --- "Timo!... Timo! Nyt on kaikki mennyttä! Maantien on Herra meille -valmistanut sinun suuren työsi ja kärsimyksiesi palkaksi. Joka päivä -on edessä uusi koettelemus." - -Timo kuunteli tyynenä uskollisen vaimonsa vaikerrusta ja lausui häntä -lohdutellen: - --- "Mutta joka aamu on myös uusi armo... Elämä on täynnä Hänen -armoansa, kuin kukkiva pihlaja kukkia. On Herra minulle antanut -muutakin, kuin maantien: Hän on palkinnut minut sinun rakkaudellasi -ja uskollisuudellasi, ja mitä pyytäisin minä muuta. Älä sure, -Annikki! Jälellä on vielä rakkautemme ja louhikko..." - -Niin lausui Timo, otti kirjan ja luki siitä: - --- "Joka aamu puhkeaa Jumalan armo uutena, kuin nurmen kukka." - -Ja sitten hän kiitti taas Jumalaa eletyistä päivistä, kärsimyksistä -ja vaimon rakkaudesta. - -Nöyränä ja sortumatta oli tämä jättiläinen kantanut elämänsä raskaan -kuorman ja suurena alistui hän Jumalan tahdon alle. Hän otti taas -kuokan ja lähti uudelle kivimäelle. Kuokka jysähti maaperään, jossa -kasvava leppä odotti ainoaa leppää. Uskollinen Annikki istui taas -Timon työmaalla, kuivasi huivinkulmalla poskelle varastautuneen -kyyneleen ja siunasi Timon työn. - -Suuri ja ylevä oli ollut Korpelan ja Annikin Timon elämä, vaivaloinen -heillä elämäntaival ja kivimäki kova. - - * * * * * - -Pimeyden ja valon, lämmön ja kylmän rajut taistelut riehuivat -Harhaman uudella olinpaikalla. Elämän ja kuoleman ottelu on Pohjolan -jäärajoilla ankarampi, kuin missään muualla. - -Sen ikuisen suuren leikin keskellä alkoi Harhama taas elämänsä. Hän -tajusi oitis luonnon suuren tappelun elämästä ja kuolemasta ja ihaili -sitä ja aivan kuin heittäytyi sen karkeloon. Hän näki, kuinka luonto -piteli kaikkea kovin kourin, puristautui talven nyrkkipakkasiksi ja -iski sillä, käsivarsien voimana kaikki kylmän jänteet. Kesäisin se -huuhteli kaikki valolla, syksyisin synkällä pimeydellä ja talvisin se -roiskutteli veripunaisia revontulia. - -Jo tulonsa jälkeisenä päivänä ryhtyi hän Timon tavoin perkaamaan -perunamaata Korpelan kuuluun louhikkoon. Se oli häneltä olevinansa -uuden elämän alkua, maailmankurjuuden jumalallisiin riveihin -astumista. Omin käsin valmisti hän lähes kaikki huonekalunsa -rouva Esempion tulon varaksi. Häneltä puuttui mielestänsä enää -kamelinkarvainen vaippa, sillä senkin hän olisi tahtonut. Leipäänsä -hän ansaitsi kirjoituksilla... - -Semmoisena astui hän Pohjolan suuren luonnon keskelle, Korpelan -karaistun kansan joukkoon. - - * * * * * - -Kuoleman vaunut kulkivat elämänkäärmeen harjaa pitkin, edessä mustat, -valkoharjaiset hevoset. Kuolema ajeli omiansa kokoamassa... - -Hartolan suuressa pirtissä, Korpelassa, oli hautajaisväkeä, minkä -istumaan mahtui. Talon vanha emäntä oli heittänyt talon avaimet -miniöillensä ja makasi nyt mustassa arkussa, odotellen kalman -vankkureja. Ijankaikkiset veriviholliset: elämä ja kuolema seisoivat -taas vastatusten, hampaat terävinä. Kuolema söi elämää säälimättä, -kuin nälkäinen, ilkeä rotta, ja elämä sikisi kuoleman suolissa, sen -syömästä ruuasta. - -Takan nurkalla istui Korpelan jättiläinen, Routalan Timo, uskollisen -Annikkinsa vierellä, pientä piippunysää poltellen, suuret kädet -sylissä ja vartalo kumartuneena. Toiset hautajaisvieraat istuivat -penkeillä, naiset omana joukkonansa. Kaikkien miesten hartiat olivat -kumartuneet, kuin olisi niille nostettu elämän kivimäki, tai kuin -seisoisi niillä kuolema, valtikka kädessä. - -Oli haudan hiljaisuus. Tuntui, kuin odottaisivat kaikki, mitä -puhuu avonainen kuoleman kita: avattu ruumis-arkku, jossa oli pala -ihmiselämää kuoleman hampaisiin menossa. Vanha Timo ajatteli ja -lausui: - --- "Kyllä se kuolema on kuningasten kuningas ja herrojen herra..." - -Yleinen äänettömyys myönsi, että Timo oli puhunut totta. Joku -naisista pyyhki kyyneleen silmästänsä. Harhama, joka oli kuullut -Timon puhuvan, näki jo kuoleman majesteetillisen haamun valtikkaansa -kohottamassa. Timo jatkoi puhettansa hitaasti, sanat harvaan lausuen: - --- "Muusta saa vielä ihminen urakan, kun kovalle panee, mutta -kuoleman kanssa on vaikea painia... Ei siinä voimakaan auta..." - -Annikki kuivasi silmänsä, nyökytti surullisena ja lausui: - --- "Kaikki näkyy suistuvan kuoleman suuhun..." - --- "Kaikki suistuu sen suuhun", -- vahvisti joku joukosta. "Ei se -edes valitse palaansa..." - -Harhama oli omassa maailmassansa. Hän näki kuoleman seisovan keskellä -pirttiä, hampaissa pala elämää: mustassa arkussa makaava, raihnainen -vaimon ruumis. Hän hätäytyi itse, kuin olisi jo ollut kuoleman -suuhun suistumassa, ja teoksen tulet alkoivat taas leimuta. Hän -tarkasteli ruumiin kasvoja, etsi niistä jotain selitystä, hän nuuhki, -tunteaksensa kuoleman hajun, keksiäksensä siitä jotain, mitä hyvänsä, -joka heittäisi valoa kuoleman suureen, pimeään salaisuuteen. Pitkä, -raskas äänettömyys painosti. - --- "Niin on... Niin on", -- vahvistivat naiset. - --- "Siinä on yksi taas päässyt matkansa päähän..." - -Harhama huokasi. "Siihenkö se loppuu kaikki?" -- ajatteli hän. - -Vanha Timo kopisti porot piipustansa, pani käsivartensa ristiin -polvillensa ja lausui: - --- "Elämä on kuoleman kukkanuppu... Kun se kukaksi puhkeaa, niin -loppuvat vaivat ja saa ihminen elää omassa kukassansa, kuin -mettiäinen puna-apilassa..." - -Ja hiukan ajateltuansa lisäsi hän: - --- "Kun sitä elämää niin ajattelee, niin ei ole nurkumisen syytä... -Sen palkka on niin suuri ja varma..." - -Harhaman silmissä nousi Timo suureksi, ihmiskuninkaaksi, -jättiläiseksi, joka miehekkäänä astuu kuoleman kouriin, tunnustaen -sen valtaa ja voimaa rauhallisena, mieli tyynenä. Hän ihastui -jokaiseen, joka kykeni pitelemään elämän ja kuoleman kysymystä, -kuin seppä pihdeillä rautaa. Ainoastaan semmoisia piti hän -täydellisesti ihmisinä. Timo näytti hänestä yhdeltä niistä hyvin -harvoista valituista. Hän katseli jo Timon jättiläisvartalosta jotain -jumaluuden piirrettä, tai sen vivahdusta. - -Kuolema seisoi yhä äsken puraisemansa elämän lihapala hampaissa, ja -väki kumartui sen edessä. Annikki pyyhki taas silmäkulmansa ja lausui -hiljaa: - --- "Eihän se elämä vielä siihen lopu... Kun päästään 'sinne', niin -alkaa ijankaikkinen elämä..." - -Kaikki ajattelivat hämärää ijankaikkista elämää. Harhama katseli -taas ruumista, sen kurttuisia kasvoja ja laihtuneita huulia, ja -mietti, että miten se kaikki on mahdollista, kun jo _maanpäällä -eletty elämäkin_ on päättynyt niin kurjasti, kun se on raihnannut -ja raiskannut koko ihmisen. Arkku näytti hänestä elämän avatulta, -irvistelevältä kidalta. Vanha Timo jatkoi taas puhetta: - --- "Niin se on... Kun ihminen pääsee kuoleman elämää elämään, niin ei -elämä lopu... Ei tule toinen kuolema tautinensa ja muine koruinensa -ja katkaise miehen päiviä..." - -Harhama katseli Timoa, sovitteli hänen sanoihinsa filosofisia -mietelmiä ja mielikuvia, ja silloin alkoi Timo yhä enemmän kirkastua -joksikin suureksi, joka piteli elämän ja kuoleman kysymystä tottunein -käsin, kuin suuri mestari. Hän kuvitteli kuoleman, Timon sanojen -mukaan, kulkevan kylmänä, elottomana luurankona, koruina ja helyinä -rutto ja vanhuus ja taudit. Hän hapuili Timossa entistä kiihkeämmin -jotain salaperäistä, kuten tarujen jättiläisestä. Laurilan Aapo -jatkoi puhelua, lausuen: - --- "Kyllähän kuolemalla elämää riittää, kun vaan jaksaisi -valmistua..." - -Hautajaisväki mietti sitä valmistumista. Kuoleman silmät näyttivät -jo vilkahtelevan. Timon hartiat kumartuivat syvemmälle ja hän lausui -harvakseensa: - --- "Kyllä se elämä pitää valmistamisesta huolen... Ei se päästä -ketään sinne ennen aikojansa... Se on semmoinen kukan kasvattaja, -että ei anna kuolemankukan puheta nupustaan liika aikaiseen..." - -Kun kaikki taas vaikenivat, lopetti Timo hetken kuluttua: - --- "Se ei halua viedä kuolemalle keskentekoista työtä..." - --- "Kyllähän tuo elämä on sinuakin valmistanut ja muistanut -koettelemuksillansa", -- huokasi Annikki. - -Kaikki hartiat tuntuivat kumartuvan alemma. Jokainen muisti, miten -ankarilla kourilla elämä oli heitä valmistanut Korpelan kivimäessä. -Monesti oli usea tuntenut, että hän olisi valmis ja halukas -puhkeamaan kuolemankukaksi. Harhama tajusi ne ajatukset ja värisi ja -vapisi elämän ja kuoleman kysymyksen kynsissä. - --- "Elämä on armossaan nähnyt hyväksi nostaa joskus kivimäen ihmisen -hartioille, ettei sen tekisi mieli jäädä tänne ijankaikkisesti -elämään ja että olisi mieluisempi lähtö", -- lopetti Timo... - -Kaikki maailman kalmat juoksivat Harhaman olemuksen läpi Timon -filosofiaa kuullessansa. Hän muisti paroonitar Lichtensteinin sanat -elämäntarkotuksesta ja huomasi ne samoiksi, kuin Timon lausumat. -Ja silloin leiskahti hänessä outo ajatus: Hän kuvitteli Timoa -maailmankurjuuden edustajaksi, jonka hartioille elämä on latonut -kivimäet, puristanut niillä hänestä pois huonon ja jalostanut -hänet suureksi jumalaihmiseksi. Salamannopeasti alkoi hän punoa -siitä teoksensa luonnokseen uutta lisäjuonta. Maailmankurjuuden -jumalallisuus räiskähti hänessä esille loistavana revontuliryöppynä. - -Ja kuolema irvisteli yhä hänen silmiensä edessä, hampaissa pala -ihmis-elämää. - --- "Mitäpä siinä on... Naulataan kansi kiini ja annetaan kuoleman -saada omansa", -- lausui viimein Timo, asettaen ruumis-arkun kannen -paikoillensa, sulkien sillä kuoleman kidan. - -Naiset kuivasivat silmänsä, miesten hartiat kumartuivat alemma -ja kuolema seisoi vaunuissansa, ajaen voitokkaana pitkin suuren -elämänkäärmeen harjaa. - -Musta syys-yö ammotti, kuin avattu ruumis-arkku, kun Harhama palasi -kotiinsa. Kalman mustat liinat tuntuivat häilähtelevän kaikkialla -ja sen hallainen hengitys jäyti koko luontoa. Hän kyyristyi sen -valtikan painoa tuntien, kuin mato pihdissä. Hän hapuili pelastusta -ja sai käsiinsä ainaisen olenkortensa: teoksensa. Sen sivuilta -purskahtelivat taas revontulet ja niiden valossa hohtivat hänen -suunnittelemansa jumaluuden vertauskuvat ja sen kehittäjät: rouva -Esempio ihmishyveen edustaja, ja maailmankurjuus, se ainoa, jolle -tehty palvelus on Jumalalle tehty. Ja maailmankurjuuden kuninkaana -seisoi jo Korpelan jättiläinen, kovia kokenut Routalan Timo. - - * * * * * - -Pohjolan talvi lannisti kesän viimeisiä voimia. Öisin se jo tarttui -joskus viholliseensa kovin, rautaisin kourin. Timo väänsi yhä -kivimäessä ja Harhama kuokki ahoon perunamaata. - -Kapan-ala perunamaata oli jo kaivettu louhikosta, takka valaistu ja -saunan kiuvas korjattu, kun Harhama sai rouva Esempiolta kutsun tulla -häntä noutamaan, ensin kesäasunnosta ja sitten majatalosta. - -Rouva Esempion tulo oli kotiatulon päivä. Pihlaja oli pukeutunut -punasiin marjahelyihinsä, koivu koreili keltaisessa syyspuvussa. -Vanha haapa lepatteli keltaisissansa. Viheriän kotikuusen oksat -nuokkuivat kultaisen käpypainon alla, oravia tuuditellen. Saunasavu -kohosi rauhallisena koivun oksien alta ja vanha kaivonvintti katseli -totisena tulijaa. Kaikki on hiljaa. Nurmi kaipaa kukkiansa, lintu -kesää. Lehti ei liikahda, ei kuulu melu, vaan hymyilee erämaan suuri -kotiatulorauha. Jo lähestyvät rattaat Harhamalaa. Jo näkyy kodin -valkea pääty. Timo raataa louhikossansa, Annikki istuu työmaalla, -sukanneyle kädessä, ja parittain istuvat linnut varvuillansa, -keltalehtien seassa. Uutta kotia ympäröi kodin ja pesän, perheen ja -poikueen turva, luonnon suuri uskollisuus. Kaikki on puhdasta, kuin -neidon povi, johon ei ole vielä miehen käsi koskettanut. Kuusi antoi -tuoksunsa kuuselle, koivu koivulle ja kukin kukkanen omallensa. Lintu -ei eksynyt vieraan emon pesälle, ei vaimo vieraan viereen. - -Jo ajoivat rattaat kujaa myöten, ohi pikkuisen mökin. Vaimo tuli -kotinsa hengeksi luonnon uskollisuuden ja puhtauden koskemattomille -maille, erämaahan, luonnon puhtaaseen pirttiin. - -Jo kääntyivät rattaat kartanolle... Pirtin lämpö tervehti jo tulijaa. -Kaivonvintti narahti: Tervetuloa! Kotikuusi hymyili, näyttäen -käpyjänsä, talon onnen runsaana satona. Sekin lausui: Tervetuloa! - --- "Kiitos tulemastasi ja menneestä keväästä ja talvesta!" -- lausui -Harhama. - --- "Kiitos noutamastasi!" -- vastasi rouva Esempio, ja pirtin -puhtaita lattiapalkkeja katsellen lisäsi hän: - --- "En minä sure, että täytyi nyt teatterista erota -- sen tulevan -tähden -- sillä meillä on täällä puhdas näyttämö. Me näyttelemme -täällä elämän näytelmän todellisuudessa... Täällä on niin puhdasta..." - --- "Ja kun lähdemme milloin täältä pois, niin palkit jäävät vielä -puhtaammiksi, kuin ne nyt ovat, sillä ne jäävät _sinun_ hoidostasi", --- lisäsi Harhama. - -Rouva Esempio järjesteli tavaroitansa purkaen niitä matka-arkusta -ja Armiira kisaili juosten huoneesta huoneeseen. Puuhiensa lomassa -jatkoi rouva Esempio: - --- "Se jää puhtaana, kuin kottaraisen pesä... Kiitos että tunnet -minut!" - -Elämän näyttämön esirippu oli noussut Korpelassa ja alkoi elämän -suuri näytös. Molemmat puristivat toistensa käsiä, kuten ne, jotka -lähtevät sille taipaleelle, joka on kulettava elämän ja kuoleman -terävien hampaiden lomitse. Harhama oli sitonut rouva Esempion -teoksensa juoneen, koko elämänsä niideksi, ripustanut henkisen -elämänsä sen niiden varaan. Hänen sairaloiseksi kehittyneessä -mielessänsä kuvastuivat suurena kaikki semmoiset tapaukset, jotka -hiukankin koskivat hänen teostansa, hänen elämänsä viimeistä -suortuvaa, ja siksi tuntui hänestä, kuin lähtisi hän, kuin -miekkailija rouva Esempion kanssa areenalle, kuolemaan vihittynä, -raivoavaa petolaumaa, kuoleman karjaa vastaan, ratkaisemaan elämänsä -ja kuolemansa kysymystä. - -Tavaroitansa järjestellessä katsahti rouva Esempio tyttöänsä, -silitteli sen kiharoita, muisti sen odotettua perintöä ja lausui -Harhamalle: - --- "Laita nyt lapseni tähden niin, että ihmiset eivät saa suhdettamme -tietää!... Voithan sanoa, että hoidan talouttasi ja sinä kasvatat -lastani... Onhan se selitys oikeakin, koska olet luvannut lapseni -kasvattaa." - - * * * * * - -Palkeet puhalsivat ja vasarat heiluivat elämän työpajassa. -Ihmis-elämän suuren näkymättömän näytelmän tomuina pölisi -jokapäiväinen elämä näkyvine askareinensa, puuhinensa, huolinensa ja -tomuinensa. - -Syksy löi jo routaan maankamaran, vaan vielä väänsi Timo -uudistorppansa kivimäessä, vastapäätä Harhamalaa, ja Harhama -perunamaalla. Mutta polvenkorkuiset paadet eivät tahtoneet totella -Harhaman käsivarsia. Ne istuivat paikoillansa, kuin kallio. Timo -jätti työnsä ja tuli naapuria auttamaan. Kivet kierivät palloina -hänen jättiläiskourissansa, joissa näytti riittävän voimaa pikku -vuoria vierittämään. Kerran hän, kieritettyänsä kiven Harhaman apuna, -istahti ja puheli, vanhoja asioita muistellen: - --- "Kerran Austraaliassa minä satuin kulkemaan tekeillä olevaa -rautatietä. Viisitoista ranskalaista ja engelsmannia vieritti siellä -kiveä pois tieltä, mutta eihän se mitä lähtenyt, vaikka ne sen -ympärillä nahisivat, kuin muurahaiset... Minä katsoin vähän aikaa ja -ajattelin: 'Pitää auttaa poikia'. 'Antakaas' -- sanoin minä, otin -kiven syliini ja kannoin koreasti pois..." - -Hän keskeytti, istui kivellä hartiat kumarassa ja muistellen -nuoruutensa voimia ja voimannäytettänsä lopetti reippaana: - --- "Mutta kyllä englantilainen katsoi silloin, että mitähän -'natsuunaa' [kansallisuutta] tuo mies mahtaa olla..." - -Harhama vaikeni. Hetken kuluttua lisäsi Timo: - --- "Tämä minun kylkeni oli jo silloin auki, mutta ei se haitannut -vielä niinä aikoina... Riitti vielä voimaa toisellekin antaa..." - -Timon sanoista huokui taas Harhamalle jotain suurta ja -jumalallista. Hän näki hänet kulkemassa vieraalla maalla leivän -haussa, repaleisena, kylessä ammottava haava, ja semmoisena hän -astui tuntematonta miesjoukkoa auttamaan. Timo jatkoi korutonta -elämänviisauttansa: - --- "Elämä on semmoinen, että ihmisen pitää toistansa auttaa... -Silloin ikäänkuin panee rahansa pankkiin, korkoa kasvamaan... Se on -toiselle hyvä esimerkki ja me opimme sillä lailla toisiamme auttamaan -ja holhoomaan..." - --- "Niinhän se on", -- myönteli Harhama, jonka silmistä Timo näytti -kuninkaalta, maailmankurjuuden kruunupäältä jättiläiseltä, joka istui -nyt maasta vääntämällänsä paadella, kuin valta-istuimella. Timo -jatkoi: - --- "Tämä maa on niin suuri möhkäle, että ei sitä yksi mies jaksa -hallita, mutta kun siihenkin tartutaan miehissä, niin aina siitä -heruu jotain, kuin sitruunasta mehua, kun sitä puristaa..." - -Hän vaikeni, mietti jotain ja jatkoi sitten: - --- "Ja kyllä sitä on saanut puristaakin... Minullakin on ollut -joskus kova pähkinä puristeltavana. Mutta siitä on hyvä, että elämä -on semmoinen pähkinä, että se ei suutu ja pahastu, vaikka sitä -kovastikin puristaa... Se iloitsee vaan siitä ja maksaa paremman -palkan, kuin hellävaroen pitelemisestä..." - -Harhama katseli elämän kovakouraista puristelijaa, kuin -tarujen jumalallista olentoa. Timon ryysyt näyttivät hänestä -maailmankurjuuden jumalakaavulta. Hän aavisti todellakin löytäneensä -ihmisyydessä jumaluuden suuren hengen ja piirteen. - -Timo nousi ylös ja lausui harvakseensa: - --- "Kun tarvitsette apua, niin pankaa vaan sana tulemaan!..." - -Niin koruttomana pulppusi Harhaman eteen suuri ihminen tästä -voimakkaasta työn aatelista. Timo oli hänen edessänsä elävä, vanha -kirja, jossa joka rivi oli puhdasta, vanhaa viisautta ja joka -sivu koristettu miehuuden voimakasvärisellä kuvalla. Hän avautui -Harhamalle joka päivä uutena viisautena, joka ei kysynyt, tahdotko -minua oppia, vai etkö, vaan sanoi jyrkästi, kuin kivelle: Lue ja -tottele! Vaistomaisesti heräsi silloin Harhamassa taas voimakas -halu mennä kutsumatta Timon avuksi hänen kivimäkeensä, tehdä -kaikkensa Timon ja hänen veljiensä raskaan elämän helpottamiseksi. -Maailmankurjuus kirkastui hänelle Timossa jumaluuden hyveillä -varustetuksi: Se oli vaatimaton, armelias, auttoi toista, missä voi, -tyytyi itse vahaan, ei ottanut toisen omaa, vaan puristi itse kaiken -elämän kovasta pähkinästä. Siitä tuoksahtelivat Harhamalle jumaluuden -kaikki tuoksut. Hänestä tuntui, että Timo on hänellekin pannut -jotain pankkiin ja että hänen on nyt se maksettava. Hänessä heräsi -vaistomainen sairaloinen halu auttaa Timoa ja Korpelan muita miehiä, -jotka hän kuvitteli apua tarvitseviksi, kaikki erotuksetta, kuten -pakana kuvittelee jokaisen puun jumalaksi. Hän halusi tehdä jotain -elämän helpottamiseksi. Hänen omat käsivartensa ja varansa eivät -siihen kyllä riittäneet, ja siksi hän entistä suuremmalla innolla -päätti herättää Timon ja koko Korpelan väen _itsensä_ työhön raskaan -elämänsä helpottamiseksi. Hänelle oli taas tie selvä: herättää -tyytymättömyyden henki, kumouksen henki ja viha niitä vastaan, jotka -elävät kansan taakkana. - --- "Lopun tehkööt itse!" -- lopetti hän mietteensä. - -Hän ei enää suunnitellut työtänsä yhteiskunnallisena, vaan -jumalanpalveluksena, teoksensa aatteeseen yhdistettynä. -Se oli maailmankurjuuden eteen polvistumista. Hän katseli -sitä maailmankurjuutta aivan samoilla silmillä, kuin pakana -puujumalaansa... - -Elämä kehräsi rihmojansa. Kuumetautisen innolla etsi Harhama kaikissa -korpelaisissa ja etenkin Timossa jumaluuden vivahduksia. Ja mitä -hän kuumeisesti etsi, sitä hän myös löysi ja näki kaikkialla. -Maailmankurjuuden ryysyt värjäytyivät purppuraisiksi, se itse -kirkastui hänelle jumaluudeksi, kuin Kristus Kirkastuksenvuorella. - -Kun iltasin syksyinen musta yö kieri kartanoilla, paloivat -takkavalkeat Korpelan tuvissa. Niiden valossa luki Harhama toisia -sivuja Korpelan suuresta elämän kirjasta. Hän näki vaimon palaavan -kotia miehensä työmaalta väsyneenä. Yhdessä oli hän miehensä kanssa -kantanut päivän raskasta kuormaa ja vasta miehensä kanssa palasi -hän kotiin. Mutta siellä odottivat häntä vielä äidin ja emännän -rasittavat toimet. Mies istahti jo väsyneenä takan luo, imeksien -piippunysäänsä, mutta vaimo otti itkevät kaksosensa syliinsä ja -ravitsi ne oman ruumiinsa niukoilla ravintoaineilla. Ensi kertoja -ajatteli Harhama ja käsitti, tätä näkyä katsellessansa, sen vaimon -äidintunteen suuruuden, mikä on pantu oikean vaimon ja naisen poveen. -Ja entistä jalommaksi ja puhtaammaksi kirkastui hänelle tätä nähdessä -myös rouva Esempion olemus vaimona ja äitinä. - - * * * * * - -Pohjolan revontulet nostelivat jo loistavia harjojansa taivaan -laidalla, ennustellen talven pakkasten tuloa. Ei koskaan ollut -Harhama niitä niin suuriksi kuvaillut. Niiden loistava värileikki, -niiden liekkien roiskahdukset tempasivat hänen mielikuvituksensa -lentoon, kulettaen sitä ikuisten jäätiköiden ainaiseen hiljaisuuteen, -ja maailman avaruuden äärettömyyteen häviäville rajaviivoille. -Hän loi mielessänsä kuvia alkuajan elottoman luonnon suuresta -äänettömyydestä ja sen silloisista maisemista. Joskus, kun taivas -oli se'es ja tähdet kiiluivat, kuin terävät salamankäret, pyysi hän -rouva Esempion mukaansa kävelemään, ihaili linnunradan suuruutta, -johtui sitä ajatellessaan alku-usviin, nebulooseihin ja lopulta aina -siihen suureen henkeen, jota vastaan ja jonka käsissä hän taisteli, -ja teoksen julkaisemis-aate sai silloin aina uutta virikettä. Siihen -aatteeseen, sen taustoiksi, sen runoväreiksi tarttui Pohjolan -suuresta luonnosta revontulien hohde, niiden vallaton punavärinen -räiske ja pärskähteleminen. Siihen tarttui häikäisevien hankien -valkoväri, ja pakkasen jääkylmä huounta. Kylmän helmikirkkaus -tarttui sen runoihin, viskautui niihin, kuin jalokiven välke -naisen paljaalle hipiälle. Kaikki kaunistui ja suureni ja laajeni -ja täytti huimaavalla karkelollansa koko äärettömyyden. Hän vaan -odotti aikaansa, ikäänkuin solmisi viimeistä suortuvaa. Aukko tuntui -pienenevän. Epäilys himmeni, peittyi, kuin tuli savuunsa. _Jotakin_ -vaan puuttui enää, joka esti hänet alkuun pääsemästä... - -Ja silloin, kun hän huomasi, että jotakin vielä puuttuu, hajosi -mielikuvitus, repeili, räiskähteli hajanaisiksi pärskeiksi. Se -pärskähteli silloin ympäriinsä ja melkein aina sattui se munkki -Pietariin, josta hän ei ollut koskaan puhunut rouva Esempiolle. -Joku outo tunne, jota hän itse ei käsittänyt, oli hänet siitä aina -estänyt. Ei hän myös sanallakaan paljastanut sitä sielunsa tautia, -jota hän poti lakkaamatta. Hän juuri kuin pelkäsi häpäisevänsä -ne, jos puhuisi niistä hänelle tai kenellekään. Itse hän siitä -vaikenemisestansa kärsi. Hän voi päiväkaudet kävellä edestakaisin -huoneessa, katse harhaili seinillä ja ajatus ja mielikuvitus tekivät -omaa työtänsä. Hänestä aina tuntui, ettei rouva Esempio jaksa siinä -asiassa häntä ymmärtää, on siihen sittenkin liian jokapäiväinen. -Heidän henkiset lahjansa eivät olleet Harhaman mielestä samat... Hän -pysyi taas henkisenä erakkona, vieraana omassa kodissansakin, ja loi -salassa Jumalaa, kehräsi varkain teoksensa loistavia runorihmoja... - - * * * * * - -Elämän näytelmä jatkui. Jokapäiväinen elämä pölysi sen riihitomuina, -tunkien itsensä elämän henkeen ja muodostaen sitä, kuin ravinto -elimistöä. Maailmankurjuuden jumalallisuus kirkastui Harhamalle, kuin -valkeneva päivä. Hänen elämänsä muodostui sen jumalanpalvelukseksi. - -Niinä aikoina puhuttiin jo Korpelan takkavalkeiden ääressä uusista -asioista. Harhama oli puhunut miehille niin, että ne ymmärsivät. -Hän oli kehottanut heitä olemaan varuillansa nyt, kun uutta aikaa -luodaan, etteivät joutilaat jää edelleenkin isänniksi heidän -aittojensa kynnykselle. Kerrankin oli pirtti ollut pakaten miehiä ja -hän oli puhunut heille: - --- "Miehet! Ajakaa vieras pois aittanne kynnykseltä! Ottakaa aittanne -avaimet omiin käsiinne, muutoin vieras syö sen, mitä te maan -kamarasta kiskotte." - -Miehet olivat silloin katsoneet häntä oudoksuen, sakean tupakansavun -seasta. He tiesivät, ettei Harhama, vaikka raatoikin kivimäessä, -ollut sittenkään heidän työryhmänsä varsinaisia työmiehiä. Heidän -etunsa voivat sen johdosta joutua ristiriitaan, mutta he näkivät sen -vallan-omenan, jota Harhama heille osotti. He vertasivat sitä siihen -pähkinään, josta he Timon kanssa olivat mehua puristaneet kivimäessä, -ja he ihastuivat ja tahtoivat vaihtaa pähkinänsä vallan-omenaan. -Ystävyyden ja luottamuksen luja side solmiutui Korpelan väen ja -Harhaman välille. Harhaman mieli sai siitä huomiosta uutta rohkeutta -ja intoa. Hän kirjoitti ja puhui Korpelan väelle aina entistä -rohkeammin, käyttäen semmoista kieltä, jota yksinkertaisimmatkin -näistä ymmärsivät Lopulta hän muuttui aivan palkeeksi, joka -lakkaamatta lietsoi Korpelan väkeen sitä tietoisuutta, että juuri he -ovat niitä _oikeita herroja_, he ovat niitä kansan ensimäisiä. - --- "Tämä on sitä oikeaa puhetta", -- lausui Ritavaaran Mikko -Harhamalle, kun oli kuullut hänen puhuvan, ja Laurilan korkeaotsainen -Aapo lisäsi: - --- "Niin se on. Kyllä sitä meidänkin, jos mieli elää, täytyy ryhtyä -puristelemaan muutakin pähkinää, kuin kivimäkeä, muuten menee kaikki -toisten suuhun..." - -Silloin alkoi Harhaman mielestä Korpela herätä. Miehet keskustelivat -takkavalkeiden ääressä siitä tulevasta päivästä, jolloin vallan -kultaomena olisi jakamassa kullan välkettä ja rikkautta ja onnea -kansalle. Routa oli sulanut mielien kamarasta, kansa suli yhdeksi -Se oli eheää ja kovaa, kuin kivimäki. Olivatko ne tarvaalaisia -tai muita, se oli Harhamalle toistaiseksi samantekevää. Hän etsi -heissä vaan Jumalaa, maailmankurjuutta, jota palvella ja herättää -jumaluutensa tietoisuuteen, varovin käsin, alussa aivan viekkaudella, -ettei se outoudellansa herättäisi huomiota. Hän huomasi, että kansa -palvelee 'väärää' Jumalaa, käy kirkossa, astuen paljain jaloin, ja -pitää pappien palkanmaksupäivää juhlapäivänä... - -Päivät kuluivat. Takkavalkeat loimottivat. Harhama herätteli niiden -valossa maailmankurjuutta jumaluutensa tuntoon. Hän kieritteli -kurjille vallan kultaomenaa, houkutteli sillä, osotti sen vääryyden, -jota he ovat saaneet kärsiä ja valmisti siten tyytymättömyyden -henkeä. Se oli hänen jumalanpalvelustansa. Hän ei kysynyt sitäkään, -_ovatko_ Korpelan karhumaiset miehet maailmankurjalistoa. Hän lankesi -niiden eteen sokeana, varmana, kuin pakana puujumalan eteen. - -Näiden takkavalkeiden ääressä keskustellessa avautui Harhamalle yhä -uusia lehtiä Korpelan suuresta kirjasta. Hän oppi siellä tuntemaan -toisia Timon veljiä. Siellä oli korkeaotsainen Laurilan Aapo, joka -kirjan ääreen päästyään ei muistanut mennä nukkumaan, ennen kun uusi -päivä valkeni ja vaimo lähti heinäntekoon. Siellä oli Juho Turtola, -joka oli kerran päättänyt panna punamultaisen porokon kasvamaan -viljaa. Hän kertoi siitä Harhamalle: - --- "Kauvan niskotteli, ryökäle, mutta lopulta alkoi jo totella, -vaikka ainoastaan hyvin väkinäisesti... 'Paremmin pitää kasvaa!' -sanoin minä. Ja ei porokon auttanut muu, kuin totella... Niin purki -lopulta viljaa, minkä maasta sopi tulemaan. Mutta en minä vasta enää -mene porokon kanssa tappelemaan", -- lopetti hän kertomuksensa. - -Mies oli seisonut porokkoa vastaan ja voittanut sen. Harhama katseli -puhujaa ihastuneena. Hän näki taas jonkun jumalallisen vivahduksen: -omiin voimiinsa luottamisen, sillä jumaluudella ei ole mitään -itseänsä korkeampaa, mihin turvautua. Turtolan Juho jatkoi: - --- "Kyllähän elämä on kova kivimukula, mutta saa siitä urakan, kun -sitä _taidolla_ puristelee... Mutta ei sitä ole hyvä mennä aivan -tolkuttomasti pitelemään..." - -Timo oli kuunnellut keskustelua hartiat kumarassa ja lisäsi siihen: - --- "Kyllä se elämä opettaakin itseänsä oikein pitelemään. Se on kuin -tulikuuma rautamurikka joka itse neuvoo, millä lailla siihen on -tartuttava... Ei sepällekään tarvitse koskaan opettaa, että tulista -rautaa on pideltävä pihdeillä, eikä paljailla käsillä..." - -Harhama katseli taas Timoa. Siitä tuntui lähtevän jumalallinen -elämänviisaus, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän näytti -Harhamasta jumaluuden tulitakeelta joka on vedetty elämän -ahjotulessa, jossa elämän kärsimykset ovat sen kuumentaneet elämän -viisautta hohtavaksi, kuten ahjon tuli kuumentaa raudan tulikuumuutta -hehkuvaksi. Turtolan Juho mietti. Hänkin muisteli elämän punaporokkoa -ja sen tulikuumia omenoita. Laihtunut niska ja hienot rypyt -silmäkulmassa osottivat sitä. Ajatuksissansa lausui hän: - --- "Kyllähän se kivikin itse neuvoo, miten sitä on kangella -väännettävä..." - -Elämän suuri kysymys kieriksi taas Harhaman edessä tulikuumana -kivimukulana, tai äärettömän suurena kivimöhkäleenä ja levittäytyi -punaporokkona. Timo jatkoi elämänviisauttansa: - --- "Ja kyllä se on sitä parempi, mitä suurempi ja raskaampi elämän -kivimöhkäle on: Se opettaa ihmisen sitä viisaammaksi... Ja mitä -kuumempi sen omena on, sitä varovammaksi se ihmisen opettaa... -Erehtymättömän se lopulta tekee ihmisestä..." - -Kaikki maailman filosofit kutistuivat Harhaman silmissä -kääpiöiksi Timon rinnalla. Niiden viisaus himmeni tyhmyydeksi... -saivarteluksi... verukkeiden solmiamiseksi sen rinnalla, mitä Timosta -huokui niin luonnollisena, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän -kirkastui Harhaman silmissä yhä enemmän, sai jumaluuden senkin avun, -että otti viisauden omasta itsestänsä, tai omasta kohdustansa: -maailmankurjuudesta, joka oli hänet kantanut ja valmistanut -tulikuumilla mukulakivillänsä, kuin ahjon tuli raudan. - -Lisäksi oli Korpelan suuressa kirjassa Ritovaaran Mikko, joka tuli -Austraaliaan työttömänä aikana, meni ensimäiseen työpaikkaan ja sanoa -järäytti työtä pyytäessään: - --- "Minä en lähde tästä talosta pois, ennen kun olen saanut -tarpeekseni tehdä työtä." - --- "Ei ole työtä. Saatte mennä pois", -- oli hänelle vastattu ja -osotettu ovea. - --- "Ritovaaran Mikko on tullut Austraaliaan työtä tekemään, eikä pois -menemään", -- oli Mikko vastannut tyynenä. Hän jäi työhön, ja kohosi -parin viikon kuluttua työnjohtajaksi. - -Ja sitten oli siellä viisas Paanalainen, jäntevät Kerttulat, -Jukka ja Sarva, joiden käsivarsi jo vastasi miestä. Siellä oli -Peltola, joka oli niin jalon näköinen, että olisi kelvannut Zeuksen -kuvaksi. Lisäksi oli siellä reippaita nuorukaisia Kustit ja Matit, -ylioppilaita, jotka kaivoivat ojaa ja pitelivät kuokkaa, silloin -kun muut valkolakit kulkivat keppi kädessä, tai kisailivat naisten -parissa. - -Semmoinen oli Korpelan kirja. Joka lehdellä oli miehen kuva, joka -sivulla oli oikea nainen. Kivimäen lovista oli siihen kirjaan koottu -viisaus, elämän voima ja tarmo. Se kirja oli selvä, kuin Pohjolan -taivas, koruton, kuin sen karut kankaat, ja syvä, kuin sen erämaiden -rauha. Harhama luki sitä kirjaa puhtaan kotilieden ja revontulien -loistavassa hohteessa, kodin ja korven syvässä rauhassa. Kuvat -painuivat hänen sieluunsa omalla painollansa ja tekivät siellä -hiljaista työtänsä. Korpelan miesten voima ja tarmo tarttuivat hänen -sieluunsa, kuin ruttotauti, kehittyen siellä uudeksi hengen ja tahdon -voimaksi. Uusin voimin ryhtyi hän taas suunnittelemaan työtänsä. -Teoksensa uudet luonnokset valmistuivat. Ihmishyve, yksilöllinen -siveellisyys tahkoutui yhä kirkkaammaksi jalokiveksi. Sen mallina -loisti vaimo, Riuttalan entinen Helga, josta puhkesi joka päivä uusi -henkinen kukka. - - * * * * * - -Syksy lähti jo talven jaloista. Päivät lyhenivät. Kohta oli -ainoastaan kaksi hämärää vastatusten. Päivä oli enää piilosilla -Korpelan väen kanssa. Se näytti vaan punaista reunaansa taivaanrannan -takaa ja upposi sitten taas piiloihinsa. - -Joutui jo joulun-aika. Kuuraisten öisten koivikoiden keskellä -kohosivat Suomen sadat kirkot jouluvalaistuksessa. Ne paloivat -kuin talviset kokkovalkeat, rauhallisina, kirkkaina. Kuura kimelsi -koivujen oksilla, ylhäällä hohti tähtivaippa. Pakkanen ritisi puissa -ja kulkuset helisivät lumisissa korvissa. Silloin tällöin paukahti -metsässä pakkasen vasama. - -Kahdeksantoista vuotta oli kulunut siitä, kun Harhama oli viimeksi -ajanut kotimaansa metsässä joulukirkkoon. Se muisto tuikahti nyt -hänessä kirkkaana aamutähtenä. Hän muisti, miten hän silloin -pikkuisella mustalla laski kilpaa hovin ruskean kanssa. Ja aivan -odottamatta heräsi hänessä halu uudistaa nuoruutensa rakas muisto. -Kulkuset soivat niin soreasti, kun hän kirkkoreessä muun väen kanssa -ajoi öisin metsän läpi. Se oli talven runoutta Korpelan erämaassa. - -Ja kun sadoilla kynttilöillä valaistu kirkko äkkiä leimahti kuuraisen -metsän keskeltä ja hevoset hirnuivat ja iloiset joulukulkuset soivat, -avautui hänen eteensä koko lapsuutensa onnen aika muistoinensa. -Se avautui valoisana, tyynenä, kuin kirkkailla, savuamattomilla -nuotiotulilla siroteltu vaarainen, rauhallinen maisema. Sieltä -täältä puikahti joku lapsuuden muisto, metsälampi, joka heilutteli -päivän kuvaa syvyydessänsä. Näkyi päivän rinteitä, joilla riippuivat -punaiset mansikkaliepeet, näkyi pieni joki, jota myöten kirkkovene -solui Kuikan koskea kohti, pyrkien sen kautta Kirkkoniemeen päin. -Se oli se aika, jolloin jumaluuden kysymys ei vielä hänen rintaansa -tulihiilenä polttanut. - -Kirkko oli täynnä väkeä. Pappi saarnasi: "Minä ilmoitan teille suuren -ilon: Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, -Herra Davidin kaupungista." - -Ja Korpelan koruton väki kuunteli sitä sanomaa, kuten entiset -paimenet. Siitä näkyi nytkin vuotavan valoa, kuin kirkkaasta -kointähdestä. Tuskat sammuivat, mielet rauhottuivat. Harhama näki -kaikkialta pelkkää joulukynttilöiden valoa. Ja Jeesus alkoi polttaa -taas häntä. Hän piteli Sitä, kuin tulista hiiltä kädessänsä. Pappi -jatkoi: - --- "Hän on tullut köyhiä virvottamaan, Hänen tulonsa ilmotettiin -köyhille yksinkertaisille paimenille, eikä maailman viisaille ja -rikkaille." - -Ja pienet urut soivat ja yksinkertaiset kiittivät Jumalaa siitä -suuresta armosta veisaten "Kunnia Jumalallemme!" - -Ja yhä armaampi valo vuoti siitä ikuisesta tähdestä ja Harhama oli -huomaavinansa, kuinka Korpelan raatajien elämä kirkastui ja kietoutui -taivaallisen rauhan sumuihin. - --- "Jumalan karitsa, Sinä joka pois otat maailman synnit, armahda -meitä!" -- veisasi pappi. - -Ja tuntui, kuin olisivat armonlähteet auenneet, ja niistä alkanut -tulvata raikas vesi, jota väsyneet raatajat joivat täysin siemauksin, -virkistyivät, rauhottuivat ja veisasivat kiitosta Jumalalle "Sinä, -joka otat pois maailman synnit, armahda Sinä meitä, armahda, armahda, -armahda!" -- nousi kaikkialta kirkon holviin ja sieltä taivaan ja -maan Jumalalle. - -Mutta Harhama paloi tulena. - -Ja kun hän ajoi kotiansa ja päivä vaaleni ja tähdet sammuivat, -avautui hänelle taas se ijäinen jumalatulensa. Se paloi kaukana, -jossain äärettömyyden rantojen takana, ikuisissa hämärissä, ja -sen ympärillä lenteli kaikenhäviön mustasiipilintu. Se valaisi -rannattomuuden taustaa ja sillä taustalla häämötti taas kuoleman -terävä luukynsi. - -Hän hapuili teostansa, mutta tuntui, kuin olisi joulukirkossa sen -runorihmat sotkeutuneet ja taas ilmestynyt joku aukko. Hän seisoi -siinä asiassa oman itsensä tiellä. Hän ei siis voinut siinä tarttua -mihinkään petokseen, ei väkivaltaan, sillä jokainen semmoinen yritys -terotti vaan kuoleman kynttä, jossa hän kiemurteli ja josta hän -koetti pelastua. Kaikki revontulet himmenivät taas ja epäilyn musta -yö liikkui pohjattoman syvyyden päällä... - - * * * * * - -Elämän yhdet kynttilät syttyivät, toiset sammuivat... Yöt -syttyä-tuikahtelivat päiviksi, päivät sammua-tupsahtelivat öiksi, -ijäisyyden silmä tuskin ehti erottaa niiden syttymistä sammumisesta. -Kaikki oli sille yhtä harmaata, kuin nopeasti pyörivässä pyörässä eri -värit. - -Tuskin olivat joulukynttilät kirkossa sammuneet, kun toisaalla -syttyivät tulet. Ritovaaran Mikko oli valaissut suuren pirttinsä ja -Korpelan väki kokoontui nyt sinne. Oli nimittäin levinnyt huhu että -Viikin väki punoo taas juonia haudatakseen kansan vapautus-asian -ja pitääkseen vallan edelleenkin käsissään. Harhama oli nimenomaan -kutsuttu tähän kokoukseen. Ritovaaran Mikko, joka puhutteli Harhamaa -nyt ensi kerran, löi häntä olalle tervehdykseksi ja lausui: - --- "Te kuulutte olevan meidän miehiä, niin ajateltiin, että jos Tekin -tulisitte kokoukseen." - -Se kokous oli ensimäinen, jolloin Korpelan miehet _itse_ tarttuivat -asioittensa ohjaksiin. Kokous muistutti Suomen pakanuuden ajan -yhteisiä käräjiä. Se oli koruton, jyrkkä ja suora. Sakean -tupakansavun seasta näyttivät hattupäät, känsistyneet miehet -entis-ajan harmailta, jykeviltä hengiltä, jotka olivat nousseet -kivikon koloista ja kokoontuneet kansankäräjille. - --- "Herrat kuuluvat rupeavan metkuilemaan sen äänioikeus-asian -kanssa. Aikovat muljauttaa taas omiin käsiinsä kansan rahapussit", -- -puhui Hautavaaran Kustaa. - --- "Metkuilkoot vaan!... Kyllä ne ohjakset sieltä vielä heltiävät. -Ne luulevat voivansa meitä nenästä vetää, mutta kyllä se suomalaisen -susi jo koiranraadon haistaa. Suomalaisuuden susi tässä maassa -viimeksi ulvoo", -- virkahti vanha Ritovaaran Mikko savun seasta. - -Harhama riemastui. Hänestä tuntui että maailmankurjuus herää -tuntemaan jumaluutensa. Valtaan pyrkiminen oli sen ensimäinen -elämän-oire, jumaluutensa tietoisuuteen havahtumisen ensi ilmiö. -Tupakansavusta pimeä pirtti tuntui siltä maailmanpimeydeltä, jossa -luomiskertomuksen mukaan Jumalan henki heräsi luomispäivänä ja -lausui: "Tulkoon valkeus!" - -Keskustelu jatkui harvasanaisena, katkonaisena. Vallan kultaomena -kieriksi ja välkkyi läheisenä, houkuttelevana. - --- "Onhan tuo kivimäestäkin saatu urakka, eikö tuota saatane -herravallastakin", -- murahti taas joku savupilvestä. - -Jäykät miehet näyttivät karaistuilta karhuilta, joille voimankoetus -oli huvia. Turtolan Juho jatkoi: - --- "Kyllä siinä on vielä kiskomista... Ruotsalaisten herrojen hampaat -ovat tämän maan kamarassa lujemmassa, kuin tervaskannot... Ei niitä -pakanoita saa siitä vähällä karistelemisella pois karisemaan... Mutta -kun otetaan kerran kovalle, niin täytyy niiden lähteä..." - -Vanha sortovalta oli loihdittu savun sekaan. Joukossa oli vanha -Peltovaara, joka oli nuorena itkien kääntynyt vieraskielisen -koulun portilta, koska ei ymmärtänyt sen kieltä, ja jäänyt pois -opintieltä, koska ei ollut suomalaista koulua. Siellä oli paljon -muita, jotka olivat saaneet tuntea vieraskielisten herrojen sortoa -ja halveksimista ja nousseet hengessänsä sitä vastaan, kuin karua -luontoa ja Pohjolan luonnonvoimien raakuutta vastaan. Vanha, -ylevän-näköinen Peltovaara lausui: - --- "Siksipä ne ovatkin jo tämän maan kalunneet niin koleaksi, että -ei täällä ole enää kohta jälellä muuta, kuin kalliot ja herrojen -hampaat..." - -Miehet, jotka olivat niin monesti nähneet vieraskielisten herrojen -hampaita, tunsivat niiden jo luitansa kalvavan. Hautavaaran Kustaa -katkaisi pitkän vaitiolon: - --- "Kun niiden pirujen hampaat olisivat edes ihmisellisiä, mutta kun -ovat pahempia, kuin karhun hampaat... Karhukin toki ymmärtää pitää -miestä miehenä ja syötäväänsä lihaa lihana, mutta nämä meidän herrat -ensin syleksivät talonpojan ja sitten alkavat sitä järsiä..." - -Savun seasta välähtelivät vihaiset silmäykset. Harhama nautti siitä. -Joukkotunne nousi virraksi ja hän keinui sen pinnalla. Turtolan Juho -katkaisi taas hiljaisuuden lausuen: - --- "Niin... Suomen ruotsalaiset herrat ensin likaavat ruokakuppinsa -ja sitten syövät siitä likojansa... Ilkiöt!..." - -Joukko-ihmisen tunteet nousivat, mutta ei ainoakaan kasvonvärähdys -osottanut sitä. Kaikki oli tyyntä, rauhallista, miltei äänetöntä. -Joukko näytti ikivuorelta, joka tuntee voimansa ja arvonsa ja vähän -huolii pinnallensa tipahtelevista sylkipisaroista. Se oli joukko -oikeaa työn aatelia, Suomen parasta, sen valioväkeä, muinais-ajan -viimeistä perintöä. Ritovaaran Mikko jatkoi: - --- "No, kyllä ne lakkaavat... Tartutaan vaan asioihin miesvoimalla, -niin kyllä ne muuttuvat... Olemmehan me painineet kivimäenkin kanssa -ja eivätkä siinä painissa ole vielä meidän housut tutisseet..." - -Niin jatkui harvasanainen keskustelu. Harhama ihastui. Hänestä näytti -Korpelan karkea väki Jumalien joukolta, joka luottaa ainoastaan omaan -itseensä, uskaltaa vaikka mitä, painii huviksensa kivimäen kanssa -kuin karhu, joka huviksensa vierittelee kiviä. Kaikki suureni ja -jumalistui hänen silmissänsä. Kaikessa näki hän ihmisessä piilevän -jumaluuden piirteen, joka nyt alkoi herätä itsetietoisuuteen. - -Kokouksen lopussa puhui taas Harhama: "Katsokaa!" -- lausui hän. --- "Katsokaa eteenne! Teitä on tässä maassa pidetty ihmisinä -ainoastaan saatavien maksu- ja veronkantopäivinä, jolloin on ollut -kysymys teidän jyväsäkistänne. Nyt taas, kun on kysymys vallasta, -kumarrellaan teille. Älkää antako herrojen itseänne kahvikupilla -pettää, älkääkä myökö pappiloiden nisupalasta esikoisuuttanne. -Kulkekaa nyt omin päin! Pitäkää tarkasti silmällä johtajienne toimia, -sillä muistakaa: Joka johtaa se myös hallitsee!" - -Lopuksi kokous lähetti Korpelan edustajalle sanan: -- "Seiso lujana! -Koko Korpela seisoo takanasi, kuin vuori. Kansa valtaan! Nurkkaan -herrasviulut ja suomalaisuuden susi ulvomaan! -- se on Korpelan -tunnuslause." - -Harhama oli nyt kokonaan sitoutunut Korpelan väen heräämiseen. -Uusi solmu oli solmiutunut taas hänen ja Korpelan väen väliseen -siteeseen. Molemmat olivat jo yhtä. Korpelassa alkoi silloin voimakas -henkinen elämä, jonka keskuksena oli Harhamala. Siellä puhuttiin -tulevaisuudesta ja nykyisyyden kumoamisesta. Kansa oli hereillä, -Harhaman iloksi. Mutta kun häneltä joku kerran kysyi: "Kumpi niistä -_uusista_ on sitten oikea, sosialismi vaiko tämä entinen?", -- ei hän -voinut vastata. Kumpikin oli hänelle epäilyn pehmeä muta ja hän ei -voinut muuta vastata kuin: - --- "Kun on valta käsissänne, polkekaa silloin sille kivelle, jonka -luulette kannattavan!" - -Itse hän polki vuoroin yhdelle, vuoroin toiselle, upposi aina -ja nousi yhdeltä epäilyltä toiselle. Niin monet peruskivet oli -kieritelty hänen astuttavakseen ja hän hapuili niiden seassa. -Jokainen petti ja hän rämpi taas tutussa mutasuossansa: epäilyssä. -Yhteiskunnalliset epäilyt olivat hänelle myös jo tulleet -tois-arvoisiksi joutaviksi. Kaikki kieppui nyt teoksen ympärillä. - -Muutamana päivänä matkusti hän Terijoelle ottamaan vastaan Zaikon -testamenttaaman perinnön, turvataksensa lapsen, joka oli tulossa. -Samalla siirsi hän sanotun perinnön rouva Esempiolle, ehdolla, että -se saisi kasvaa, kunnes hänen kuolemansa johdosta, tai muuten, -puutos pakottaisi sitä käyttämään. Venäjälle palaamisen ajatus oli -nyt rauennut. Uudet velvollisuudet sitoivat häntä nyt Korpelaan. -Uusi elämä avasi siellä syliänsä. Kauvan kaivattu rauha helotti -kotona, kuin kukka akkunalla. Elämäntyö odotti alkuansa. Sen jokainen -langanpää oli jo käsissä... Jotakin vaan puuttui, kunnes taas nousi -se ainainen pahatauti ja hävitti kaikki. - - * * * * * - -Täysi talvi oli jo tullut. Korpelan kujaset olivat lunta -kukkuroillaan. Harhamalan onnenkuusi seisoi lumi-ukkona, kinos joka -oksalla. Koivu hohti jäähelyissä, hanki kylmänkahleissa. Lepikkö -oli kuuralla koristettu. Pakkanen oli purevimmillaan, revontulet -kirkkaimmillaan. Taivaan koko pohjoinen kupera paloi joskus tulena. - -Voimakas ja puhdas on Pohjolan talvi. - -Korpelan miehet ryskivät, kuin peikot metsissä tukki-, purila- ja -tervastöissä. Metsä rytisi miesten käsissä, pienet, jäiset kuuset -paukkuivat poikki ja metsien kinoksien sisästä nousivat tervaskuormat -tielle, kuin maan alta. - -Talven valta ei lannista Korpelan väkeä. Se elää kinoksessakin, kuin -kala vedessä. - -Vanha torppari Timo väänsi uutistorppansa rakennuksen kanssa. -Päivät hän kävi korvessa vieraassa työssä leipäänsä ansaitsemassa, -ehtoopuolen auttoi Annikkia, ja toisten levätessä valmisteli -torpan rakennuspuita. Kaatuvista kuusista vyöryivät lumikinokset -jättiläisen ohkaiselle puvulle ja ruumiista nouseva lämpö sulasi sen. -Likomärkänä, tai pakkasen jäätämällä palasi hän iltaisin kotia, ja -kun työt siellä oli tehty, istuutui tyytyväisenä takalle vaimonsa -viereen. - -Mutta joka päivä oli hänellä uusi koettelemus: - -Häneltä kuolivat nyt viimeiset elukat. Hevonen oli myyty, lehmä -kuoli. Vaimo itki ja puheli: - --- "Timo! Milla sitä nyt eletään?... Millä tuvan hirret vedetään?" - --- "Olenhan minä ennenkin itse hirsikuormia vetänyt", -- lausui Timo. - -Muuta ei hän vastannut. Hän otti virsikirjansa ja luki siitä lukunsa. -Aamulla nousi hän sitten ylös Annikin vielä maatessa, keitti hänelle -kahvin ja läksi itse korpeen, laati hirsikuormansa, nosti sen -hartioillensa ja veti jokirantaan. Hän teki taas täst'edes itse -hevosen ja miehen työt, kuten oli tehnyt nuoruudessansa. - -Niin suurena ja nurkumatta astui Timo taas Herran Jumalansa -pihteihin, nosti hartioillensa Sen hirsikuorman. Hän oli työn aatelin -suurin, maansa ensimäinen. - -Kerran istahti hän väsyneenä, puhellen Harhaman kanssa. Mielessä oli -jotakin, vaikka se ei näkynyt muille. Puheen lopussa lausui hän: - --- "Kyllä se tuo elämä on _kova koulu_." - -Mutta oitis lisäsi hän: - --- "Sen koulun kun mies käy, niin kyllä sitä mies tulee jos -tullakseen... Eikä joudu mies tyhjästä hätään, kun on sen koulun -todistus taskussa..." - -Hän vaikeni, istui hirsitaakallansa, märäksi hiostunut tukka otsalle -solahtaneena. Hän näytti muistelevan niitä monia oppitunteja, -jotka hän oli istunut elämän koulussa. Hänessä oli jotain -yli-inhimillistä, jaloa, suurta, voimakasta. Harhama värisi hänen -edessänsä, tmi hänestä itseensä jotain huumaavaa, voimakasta, rohkeaa -ja polvistui hänen eteensä hengessänsä. Hän oli hänestä saanut -viinakulaukseksen sitä suuruutta, jota hän janosi, kuin kypsynyt -kohtu hedelmöitymistänsä. - -Kauvan istuivat molemmat miehet äänettöminä. Timo suureni -työn-aatelina, Harhama hänen oppilaanansa. Viimein nousi Timo, väänsi -hirsitaakan selkäänsä ja kylki auki astui hän taakkoinensa Korpelan -hankien halki, kuin kruunupää jättiläinen, suuri työnruhtinas, -kansansa ensimäinen, Harhaman ihaillessa hänen suuruuttansa ja -voimaansa. - -Ja yhä suurempana, kirkkaampana ja jalompana kohosi maailmankurjuus -Harhaman eteen, yhä kiehtovammin kutsui se häntä avuksensa ja yhä -hartaampana nöyrtyi hän sen edessä. Kun Timon piti maksaa papinvoit -ainoasta ehtyneestä lehmästä ja Harhama ensin kuuli, raivostui hän -ja hänen henkensä nousi taas täysin voimin sitä Jumalaa vastaan, -joka nostaa hirsikuorman miehen hartioille ja kiskoo sen viimeisen -voikilon upporikkaalle papillensa. - --- "Peto!... Peto Hän on!... Pappien peto!... Niiden vesisieni, jolla -imevät köyhien hien", -- mutisi hän ja hänen vihansa kääntyi samalla -pappia kohtaan. Sielunsa kaikella voimalla ryhtyi hän viimeistelemään -sitä Jumalaa, joka ei Timolta kiskoisi enää veroa. Hänen teoksensa -aatteeseen kantoivat kaikki asiat uutta virikettä. Hän valmistui joka -hetki. - -Ja kun Harhamalan pirtissä taas takkavalkea paloi ja mielet -leimusivat kilpaa sen kanssa ja loivat uuden ajan kuvia, istui Timo -äänetönnä. Kun miehet puhuivat niistä uusista rikkauksien lähteistä, -mitkä yhteiskunnallisten parannusten toimeen pano avaisi Korpelankin -väelle, lausui Timo harvakseen: - --- "Kun sitä tuota maata oikein miesvoimalla raataa ja lannottaa, -niin kyllä sitä ihminen leivässä pysyy..." - -Harhama oli silloin sanaton. Työn jättiläinen seisoi hänen edessänsä -hirsikuorma selässä, suurena, kuin kuningas. Ja entistä palavammin -halusi hän nostaa sen kuorman pois, tasata sen painon toisten kesken. -Maailman köyhät pukeutuivat hänen silmissänsä jumaluuden värivaippaan -suurina, mutta apua tarvitsevina. Ja entistä hartaampana laskeusi -hän niiden eteen polvillensa, nosti ne olemuksessansa jumaluuden -istuimelle... - -Niiden tapausten johdosta johtui Harhama usein erikoisemmin -ajattelemaan Timon kaltaisten torpparien asemaa. Kerran hän -sattumalta puhui tästä rouva Esempiolle. Puhe johtui silloin -Riuttalan talon torppareihin, rouva Esempion entisiin alustalaisiin. -Rouva Esempio kertoi hänelle niiden elämästä surullisia kohtia, -avoimesti kuin vanhaa tarua. Niitä oli kiskottu ja rääkätty työllä. -Vielä aivan viime vuosina olivat röyhkeät Riuttalan isännät niitä -kurittaneet omin käsin ja maksaneet sitten aina taksan mukaan. - -Huoneeseen laskeusi silloin raskas äänettömyys. Hornan luolassa -ja Nikolain kotona kylvetty vihan tuli leimahti Harhamassa ilmi -liekkiin. Hän salasi sen, ettei loukkaisi Riuttalan talon syytöntä, -viimeistä riuttalasukuista haltijaa, rouva Esempiota. Mutta kun ilta -tuli ja muut menivät jo nukkumaan, istuutui hän pöydän ääreen ja -kirjoitti lennokkaan, Riuttalan torppareille osotetun paloartikkelin, -jossa hän kehotti heitä nousemaan sortajiansa ja rääkkääjiänsä -vastaan. Kumouksen henki sai hänessä uutta virikettä. Se lämmitti -häntä itseänsäkin. Hänen sielunsa vetäytyi taas täyteen vireeseen, -nousi kuin puristettu nyrkki. Mihin hän tarttui, siitä otti hän sen -äärimäisen sävelen. Ja sitten seurasi tulikirjoitus toistansa. Mitä -hän kosketti siitä sieppasi hän äärimäisen. Kielikysymyksessä hän -kirjoitti: "Koko viulu suomalaiseksi! Mutta kansallinen vapautus -ei riitä", -- jatkoi hän. Loppusana on: "Köyhät vapaiksi rikkaiden -orjuudesta! Virkamiehille täysi työ ja ainoastaan sitä vastaava -palkka!" - -Ja hän veisti sielustansa kirjoituksen toisensa perästä saadakseen -joukot hereille, pudotteli niitä kuin lastuja. Ne olivat usein -räiskyviä, palavia tulisoihtuja, mutta muutoin kelvottomia, -kyvyttömiä. Hän kirjoitti kansan-omaisella kielellä, että se -pystyisi. Hän ei saanut syntymään mitään luettavan arvoista, jos se -vaan ei ollut hänen teostansa. Hän oli kaiken itsensä sitonut ja -pannut sen runoihin. Hän itse tiesi sen, mutta ei huolinut siitä, ja -kirjoitti, kuin itseänsä uhmaten. "Kun joukot kerran heräävät", -- -ajatteli hän -- "suorittavat ne lopun. Ne ottavat kivikuorman pois -Timon hartioilta ja ruoskan Riuttalan röyhkeiden isäntien kädestä." -Hän polvistui köyhyyden edessä, mutta samalla kiehtoivat häntä myös -kunnianhimon ja kiitollisuuden häilähtelevät verikäärmeet sanoen: -"Kaiken tämän saat, jos vaan olet harras..." - -Mutta kun taas tuli kysymys sen uuden luomisesta, silloin laskeusi -hän siipirikkona maahan. "Sosialistinen, vaiko porvarillinen pohja?" --- oli se hänelle edelleenkin "isän ja äidin" suuri kysymys, elämän -pohjaton liejukko, ja se asia oli hänelle enää pölyä. Sokea halu -kirjoittaa teos oli kaikki kaikessa. - -Talven oli Pohjola takonut miestä, iskenyt hartiaväellä. Se oli -takonut Harhaman mielikuvitusta loistavilla revontulillansa, -metsiensä synkkyydellä, ja karaissut hänet pakkasiensa puremilla, -Korpela oli häntä takonut omalla esikuvallansa, Annikilla ja Timolla. -Salassa teki hän henkistä työtä, valmisti teostansa samalla tarmolla, -millä Timo väänsi kivikossa. Timo oli hänelle esikuvana, valoi -tarmoa häneen. Ja samalla oli hän koonnut uusia piirteitä luotavana -olevallensa Jumalalle: Maailmankurjuuden oli hän korottanut ainoaksi -apua, _palvelusta_ tarvitsevaksi Jumalaksi. Sillä hän oli Korpelan -köyhissä nähnyt ainoastaan hyvää. Hän oli katsellut heitä omilla -silmillänsä, nähnyt jalon, ollut huonolle sokea... - -Ja Pohjolan suuresta luonnosta, sen revontulista, palavasta -tähtitaivaasta, metsien synkkyydestä ja rauhasta, oli hänen -mielikuvituksensa saanut uudet, pitemmät siivet. Tekeillä oleva -jumaluuden henki suureni sitä mukaa. Hän haihatteli sen kanssa -äärettömyyden rajoilla, eli sen seurassa ijankaikkisuuden viime -hetkinä... - - * * * * * - -Kevät ripsehti jo lepissä. Se valkaisi öitä, kirkasti päiviä, sulatti -kinosta. Se koristeli Harhamalan räystäät jääpuikoilla. Pöllö istui -kaivonvintin päässä. Pihlajan oksat nuokkuivat varpusparvien painosta -ja kuusen latvassa keinui harakka. - -Mutta Harhamalassa kukki nyt Harhaman odottama, kaipaama tyyni rauha, -kodin suuri rauha: - -Sisällä kukkii se rauhallisena, kuin lumme laineella, tai kuin -kukkiva kanerva aholla. Ajan säikeet juoksevat loimina niisiin ja -suortuvina soluvat niihin päivät puuhiilensä, illat askareinensa. -Päivä nousee ruskoisena tumman kuusikon takaa. Uni häipyy hämärän -kanssa. Annikki tulee maitokannuinensa. Kahvi kiehuu liedellä. -Annikki kertoo kylän kuulumiset. Lorut loppuvat. Kahvi on juotu. -Annikki lähtee kotia ja lausuu: - --- "Jumala siunatkoon rouvaa, joka on tullut tuomaan meille hyviä -tapoja, mieliin iloa, köyhille apua. Jumala siunatkoon Harhamaakin!..." - -Päivä nousee jo ylemmä. Koti kukkii kauniimpana. Lattialle on -levinnyt päivänpaiste, puhtautta pöydälle ja mieleen työnrauha. Kuka -voi liata kodin, jota vaimo vartioi?... - -Päivän askareet soluvat rauhallisina. Keittiössä häärää uskollinen -Eeva, Timon tytär, Harhamalan palvelija, Harhaman miltei silmäterä. -Hän kietaisee hihansa puolikäsivarteen ja alustaa taikinansa. -Vehnästaikina nousee. Kahvi kiehuu. Koti on yhtenä rauhana... - -Päivä kierii jo alamäkeä, kohti taivaanrantaa. Saunasta nousee savu, -tuli liedestä... Valkea palaa pesässä. Mies on työssä, vaimo valona. -Mies kehrää mielikuvia, vaimo on kukkana kuvissa, henkenä työssä ja -voimana kädessä... - -Hämärä hiipii jo kotiin, verhoksi seinälle, tontuksi nurkkaan, -uutimeksi akkunaan. Päre palaa pihdissä, pöydällä lamppu. Mies istuu -työssä pöydän ääressä. Hän laskee kodin ja elämän peruskiviä, raivaa -tietä korvesta Riuttalan rantaan, missä odottaa valkea kukkaulappa. -Vaimo vaalii valkeata. Hän on elämän sisältö, työn tarkotus, kodin -puhtaana pitäjä. - -Taivas on jo yötähdessä. Harhamalan pirtissä nuoret iloa pitävät, -vanhat istuvat vakavina, takoen uutta Suomea, uutta huomenta Korpelan -väelle. Ystävyyden siteet lujenevat. Suortuva kiertyy suortuvan -perästä näkymättömään säikeeseen. Ilta kuluu, väki lähtee. Jälelle -jää kodin rauha... - -Timo saapuu päreinensä. Hän kertoo mettiäisistä kukissa, sirkoista -uuninkolossa, nurmenkukista, kevään iloista ja kesäyön valosta. Yö -tulee jo uni sylissä. Kuu hopeoi pienen kamarin, levittää valomaton -lattialle. Timo lähtee jo kotia ja lausuu: - --- "Jumala siunatkoon rouvaa, joka ei katso ylen korven väkeä!..." - -Yö sulkee silmät kotona. Kuu kiertää kartanoa taivaisena vartijana. -Taivas palaa tähdissä. Pikku Musti on kodin vahtina, kuusi sen -onnen kuvana. Jo nukkuu väki rauhallisena, nähden kauniita unia. -Aamu alkaa sivellä taivaanrantaa ruskovärillä ja nukkujat maalaavat -tulevaisuutta unien valolla, sirottavat kukkasilla... - -Se on Harhamalan kotirauhaa... - - * * * * * - -Eräänä päivänä kohisi Korpikoski niin kummasti Harhamalan kuusikossa. -Se tohisi, kuin maanalainen vedennielu. Huuhkajat huhuilivat sen -rantakorvessa ja korpit koikkuivat niiden huutojen säestyksellä. - -Korpikosken outo kohina ennustaa aina pahan sään tuloa. Se koski oli -Harhaman lempikoski. Kerta oli hän nähnyt sen toisen rannan kihisevän -mustanaan käärmeistä. Se näky, ja kosken yksinäisyys kietoivat häntä -salaperäisyydellänsä. Sen kosken alle, korvakkeelle piti kerran -kohota Harhamalan uneksitun linnan. - -Seuraavana päivänä sai Harhama pyynnön tulla kirkkoneuvoston -kokoukseen. Hän lähti sinne, mitään ajattelematta. Kokous oli vanhan -kirkon kivisessä, kellarimaisessa sakaristossa. Rippikalkit, pappien -puvut ja kirkon haavit tekivät Harhamaan, heti sisään astuttua, -ummehtuneen vaikutuksen. Kuolema tuntui istuvan joka nurkassa. Elämä -värjötti sen käsissä homeisena, huokaillen kädet ristissä, posket -rypyssä. Kun vanha pappi oli häntä tervehtinyt ja pyytänyt istumaan, -alkoi hän heti pitkäveteisellä äänellä puhua asiasta. - --- "Herra Harhama", -- puhui hän, -- "meillä on täällä ikävä -asia Teille ilmotettava. Se koskee sitä vaimo-ihmistä, joka asuu -teidän luonanne. Ihmiset puhuvat, että te pidätte yhtä, ja puhuvat -enemmänkin." - -Harhama tunsi papin pitkäveteisten sanojen viiltelevän. Niistä -puhalsi Jumalan tuulahdus ärsyttävänä kuin porton hengitys. Hän tunsi -Jumalan hiuksien hiipovan kaulaansa, kuin ansan. Sakaristo alkoi -haista ummehtuneelta. Vaivoin jaksoi hän hillitä itseään, säilyttää -tyyneytensä ja antaa papin jatkaa: - --- "Semmoisten naisten luonanne asuminen herättää pahennusta -seurakunnassa..." - -Harhaman olemuksesta nousi satapäinen salama: uhma ja ihmis-inho ja -halveksiminen. Hän vastasi papille: - --- "Minkälaisten naisten? Te ette kelpaa likaisilla käsillänne sen -naisen varpaankynsiä leikkaamaan. Kuuletteko? Ette koko maailman -papit..." - -Pappi vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Kirkonhaju tunki Harhaman -sieramiin ummehtuneena, kosteana, rahahaavin kupera pohja näytti -kuolleen mustalta päälaelta. Apulaispappi Airola keskeytti -äänettömyyden puhuen: - --- "Minulle myös kirkkoneuvoston jäsenenäkin voi tulla ikävyyksiä, -jos sallin teidän viettää semmoista elämää, jota ihmiset eivät voi -hyväksyä..." - --- "Ja _miksi_ ne eivät voi sitä hyväksyä?" -- keskeytti Harhama. -Sakaristo haisi hänestä ilkeältä porttolalta, jossa olematon Jumala -kiskoo veroa harhaan johdetulta kansalta. Kuivunut pappi näytti -juutalaissaiturilta. Hän tapaili keihästänsä, tiuskaten uudestaan, -ulkonaisesti tyynenä: - --- "Miksi ne eivät voi?" - --- "Semmoiset tavat nyt eivät ole täällä vielä levinneet... eivät ole -tavallisia", -- yritti Airola. - -Harhama ärtyi. Hän nousi Jumalaa vastaan petona. Hän tunsi, että -Jumalan hapset olivat kaikessa heilumassa. Hampaittensa välistä, -salaten raivoansa, keskeytti hän Airolan, lausuen: - --- "Harhama onkin niitä miehiä, joka uskaltaa vetää uuden sävelen -vanhasta viulusta, kysymättä siihen lupaa keltään." - -Taas syntyi vaiti-olo. Kirkonhaju tunki Harhaman sieramiin. Musta -messukaapu vilahteli silmissä inhottavana. - --- "Siinä tapauksessa minun täytyy ryhtyä toimiin", -- lausui Airola -hetken kuluttua vakavasti, pitkäveteisesti. - -Sadat salamat sävähtivät Harhamassa. Hänessä nousi uhma ja -ihmishalveksiminen, kuin vaahto, Jumalaa vastaan pursuavasta vihasta. -Hän lausui tyynen näköisenä: - --- "Mutta ryhtykää ennen kun se on myöhäistä. Minä olen kotonani -herra ja mies, joka voi kotinsa laittaa semmoiseksi, etteivät sinne -kaikki tungettelijat voi sormiansa pistää." - -Kellarimaisessa sakaristossa oli jotain painostavaa. Harhama -nautti siitä, että voi halveksia ihmisiä ja vihata Jumalaa, joka -on herjauksien lähde. Teoksen runo-aarteet avautuivat entistä -houkuttelevampina. - --- "Niin", -- alkoi taas Airola rauhallisesti. -- "Ymmärtäkää minua, -herra Harhama! Minä puolestani en Teille tahdo pahaa, mutta miksikäs -Te ja rouva Esempio sitten tahtoisitte saattaa minut vaikeaan -asemaan, kun voitte paikkakunnalta poistuakin?" - -Yhä ummehtuneemmalta tuntui kirkonhaju, yhä mustemmalta näytti -messupuku ja ilkeämmältä rahahaavin pyöreä, pullea pohja. Airolan -sanat koskivat Harhamaan, kuin puukon kärki. Hänessä heräsi hetkeksi -epäily tekonsa oikeudesta, sama epäily, joka oli hänen olemuksensa -tunnus kaikissa asioissa. Enimmän hän kärsi nyt siitä, että rouva -Esempion pyynnön johdosta ei voinut suorempaan puhua, sanoa sitä -yhtä sanaa jonka kaikki tiesivät: hän on _vaimoni_. Nyt hän ei ollut -koskaan sitä kieltänyt ei myöntänyt, ei julkaissut. Se oli hämärä. Se -olisi ollut hänellä henkinen ase kaikkea vastaan, mutta nyt hänellä -ei sitä ollut. Mutta pian masensi hän itsessänsä kaiken tilinteonkin -tunteen. Hänessä pääsi vallitsevaksi ajatus: "se on minun oma asiani -ja rouva Esempion asia. Ei kellään muilla ole sen kanssa mitään -tekemistä." Hänen silmiinsä sattui rahahaavin musta, pyöreä pohja. -Se näytti kuolleen päälaelta, papit tuntuivat taas inhottavilta -pettureilta, juutalaisilta nylkyreiltä. Kirkon homehtumat haisivat -yhä ilkeämmiltä, inhottavina, kosteina, ummehtuneina. Hän huomasi -ristin ja rippikalkin. Jälkimäinen tuntui hänestä litranmitalta, -jolla papit myövät verta... viinaa... petosta... Hän nousi ylpeänä, -tapaili jo Jumalaa käsin kiini ja lausui lähtiessänsä: - --- "Tehkää tehtävänne! Mutta varokaa vaan, että ette rouva Esempion -rauhaa ja mainetta pienimmälläkään tavalla loukkaa!" - -Hän lähti. Samana päivänä sai Korpelan väki asiasta tiedon ja asettui -hänen puolellensa. Se liitti hänet yhä lujemmin siihen väkeen. -Kun hän kertoi rouva Esempiolle tapauksen ja mitä hän oli papille -sanonut, puristi tämä kiitollisena hänen kättänsä lausuen: - --- "Kiitos sanoistasi. Minä palkitsen ne uskollisuudellani, niin että -_he_ joutuvat häpeään." - -Hän istahti. Katkerat kyyneleet alkoivat karpaloida poskilta ja -silmän-aluset muuttuivat hetkessä punaisiksi. Harhaman viha sai uutta -virikettä. Hän katui, että ei ollut lyönyt raihnaisia, mustapukuisia -pappeja. Kiihtyneenä puristi hän rouva Esempion kättä ja lausui: - --- "Liiankin suuri kiitos on minulle jo se, että voin sinusta pappien -edessä niin paljon sanoa: Kiitos siitä!" - -Rouva Esempio lyyhistyi kokoon. Silmät näyttivät pakahtuvan -kyynelistä. Niiden sisällys tuntui vuotavan Harhaman ennestäänkin -liian täyteläiseen pöhöttymään kuumana, ärsyttävänä vetenä. - --- "Ah, että ihmiset ovat niin raakoja!" -- huokasi rouva Esempio. -Harhama tyynnytteli häntä, näki hänen päässänsä jo marttyyrikruunun -ja puristautui yhä lujemmin häneen ja nosti häntä teoksensa -jumaluuden kuvaksi, ihmishyveen edustajaksi ja sen vertauskuvaksi yhä -rohkeammin, aivan kuin uhmaten. - -Päivä kului iltaan, kyyneleet kuivattiin, elämään tartuttiin taas -reippain mielin. Rouva Esempion mieli keveni ja hän lausui Harhamalle: - --- "Näet, että se kestää, jota epäilit... Kestää ilman Jumalaa ja -yhteiskuntaa..." - -Ja Harhamassa leimusi yhä katkerampi viha sitä Jumalaa vastaan, joka -säännöillänsä saattaa ihmiset herjattaviksi. Hän vihasi pappeja -ja kaikkia Hänen palvelijoitansa ja oli valmis ne tallaamaan -jalkoihinsa. Kiihtyneenä lopetti hän Jumalaluonnostansa mustaksi. - --- "Se ei saanut tästä veroa... tullia ei saanut minun rakkaudestani -ja pappi alkoi jo herjauksensa..." - -Mutta hetkeksi kohosi hänessä taas olemuksensa toinen luonto: -raukkamaisuus. Hän oli tyytyväinen siitä, että ei tarvinnut suoraan -tunnustaa, että luvaton, rikollinen avio oli olemassa. Hän oli -tyytyväinen, kun oli siten pelastunut lain kynsistä. Väärä kunniasana -oli se pehko, johon hän arkana pisti päänsä... - -Mutta viha Jumalaa vastaan leimusi hänessä nyt tuliroviona. Se alkoi -jo tukahduttaa kaikki epäilykset ja kyselyt. Loukattu rouva Esempio -kirkastui hänen silmissänsä marttyyriksi, Korpelan väki pappien -nylettäviksi, juutalaiskiskurien pettämiksi. Hän tunsi lakkaamatta -sieramissansa ilkeän kirkonhajun, näki mustan rahahaavin pohjan, -veri- ja viinimitat ja mustat messukapat, joista tuntui porton -helmojen haju. Hän puristautui nyrkiksi. Viha tuli lisätekijäksi -ajamaan häntä työhön. Se pöhötti hänen sielunsa ajettuman punaiseksi, -puhkeamaan valmistuvaksi paiseeksi. - - * * * * * - -Maan ytimet jyrisivät, sen suonet juoksivat salassa. Salaisissa -suonissa juoksivat koreat virrat. - -Ikivuoren pohjalla, maan tulikuumuuden rajalla on Perkeleen kaunis, -rotkomainen Kultaluola. Sen kaikki on kirkasta kultaa. Sen mataloita -holvauksia kannattavat lyhyet luolapylväät. Luolassa ei ole muuta -valoa, kuin kirkas kullanhohde. Kaikki siellä välkkyy... kaikki -hohtaa... kaikki kiiltää... kaikki kimeltää kultavalona. - -Luolassa on sata satumaista sokkeloa. Kaikki on kaunista ja samalla -salaperäistä... Seinät sulautuvat niistä lähtevään valovälkkeeseen... -pylväät haihtuvat siihen, kuin sinervä siniväriin... taivaan tumma -ilman sineen. - -Jokaisessa sokkelossa pyörivät sirot kultamyllyt, missä kaksi, missä -kolme, missä taas useampikin. Myllyjen myllynkivet ovat hohtavaa -hopeaa. Kutakin kiviparia hoitaa oma enkelinsä salaperäisenä -myllärinä, päässä pieni kultakruunu, vyöllä vyönä hopeanhohde, -pikkuinen avain vyössä kiini... Toisaalla näkyy tahkoja... ahjoja... -alasimia, joilla enkelit seppinä takovat... Ahjoissa palaa kaunis -tuli... vasarat välkkyvät siroina... Kaikki välkkyy... kaikki -hohtaa... kaikki pyörii... jyskää... häärää... Kaikki on kaunista -satua... tarua... uskomatonta... salaperäistä ja siroa. - -Kultaluolan keskimpänä on kaunis ahneus-alttari korkean katoksen -alla... Sen portaiden edessä makaa suuri hopeakäärme alttaria -vartioiden... Alttarilla, sirolla korottimella, palaa punasinervä -liekki, kauniissa uhriastiassa. Se liekki kukkii siinä sinervänä, -kuin kukka astiassa, lepattaa, kuin perhosen korea siipi... Se on -ahneuden tuli, kullanhimon kaunis kukka. - -Ahneus-alttarilla, sinervän liekin vieressä, seisoo sorea -Eereme-enkeli... Hän on nuori ja ihana... Tukka on kullanvärinen, -peittäen hartiat hulmeellansa... Silmissä hehkuu kullanhimo... -povessa hopeanhalu... hipiässä jalokivien hieno jano... poskessa -helmien ikävä... - -Hän on ahneuden äiti... kullanhimon kaunis emo... Hänessä syttyy -kullanhimo, kuin lempi tytössä... Ahneus vuotaa hänestä... Se vuotaa -maitona nisistä... se uhkuu koko hänen olemuksestansa... - -Eeremen päässä on kaunis kypäri, jossa hohtavat ihanimmat -jalokivet... Kypärin harjana käyristyy kaunis käärme, jonka häntä -riippuu niskan alle asti... Se on kypärin koristuksena, pidellen -suussaan siroa, hohtavaa helmeä... Eereme enkelin vyöllä riippuu -kaksi kultaista avainta koreassa kannattimessa, joka on somana -värivyönä vyötäisille solmittuna... Ne avaimet ovat kulta-aarteiden -avaimia... Niillä avaa Eereme kultaonnen ahneimmille... Niillä avaa -hän rikkauden aarreaitat kaikille niille, jotka ovat hänestä ahneuden -imeneet... - -Joka aamu lypsää Eereme ahneutta rinnoistansa, valaa sitä uhriastiaan -ja siitä maidosta syntyy ahneuden sinervä liekki... Siksi ei -se liekki ikinä sammu, se ei koskaan heikkene, ei koskaan sen -punasinervä tuli himmene... Siksi hehkuu ahneusalttarin punasinervä -tulikin ijankaikkisesti... - -Ahneuden punasinervästä tulesta nousee tuskin näkyvä savu... Se on -ahneuden henkeä, joka on Eeremestä lähtenyttä, sen maidosta savuksi -muuttunutta. Se tunkeutuu maan suoniin, kuin savu sieramiin... Siellä -tapaa se kullan ja hopean ja syöpyy niihin, kuin tauti ruumiiseen... -turmeltuma kuolleen lihaan... syöpä ihoon... Kullasta ja hopeasta -tarttuu se taas ihmisiin, kuin rutto koleran saastuttamasta... tauti -rokkovisvasta... kuolemanhaju mätänevästä raadosta, vallottaen koko -sielun... Eeremen henki tarttuu kultamurusta katsojaansa, kuin nälkä -syömättömään kissaan, kun se näkee hiirenpojan... He alkavat vaania -kierivää kultamurua... pyytävät sitä, kuin otusta... palavat sille -uhritulena... unohtavat kaiken korkeamman... juoksevat vaan kierivän -kullan perästä... - -Kultaluolan myllärit jauhavat kultaan kiiltoa... Hopeaan ne jauhavat -hohdetta... jalokiviin kirkkautta... helmiin välkettä, joihin tarttuu -Eeremen ahneuden henki... Samaa takovat somat sepät ja tahkoojat -sitä tahkoavat... Kultaluolan myllyntomut, kultapölyt kokoaa pieni -Servame-enkeli ja kantaa ne kauniilla asettimella joka aamu Eeremelle -syötäviksi... Siksi ei Eeremen rinnasta lopu koskaan ahneuden henki, -ei ehdy kullanhimo vuotamasta... - -Ja kun kultamuru on kieriksinyt... ollut ihmisten käsissä... -kulkenut kädestä käteen, kuluu se matkalla vähä-vähältä... Se -loppuu lopulta... Se häviää tomuna takaisin maahan... Maan suonet -kulettavat sen kultavirtana Kultaluolaan uudestansa... Se joutuu -siellä myllynkivien väliin... ahjoihin... tahkojen tahottavaksi... -tomuna Eeremen syötäväksi... Eeremen maitona ahneuden punasinervään -uhrituleen ja sitä tietä takaisin rutoksi kullan kiiltoon... -tarttuma-aineeksi hopeaan... kirkkauden siemeneksi helmiin ja siitä -ihmishenkeen ahneudeksi... - -Kivet jauhoivat kultaluolassa, ahjoissa paloi tuli, vasarat -välkkyivät, enkelit hääräsivät runopuvuissaan... Ahneudentuli paloi -punasinervänä kukkana astiassansa. - -Perkeleen pääpappi Piru selitti enkeleille herransa voimaa. Työ ei -tauonnut siksikään ajaksi. Piru puhui: - --- "Ahneus on herramme aseista voimallisimpia... Se on suurimpia -voimia herramme palvelijan Tuulan aistipunakukan tuoksun jälestä... -Ahneus kilpailee voimassa kunnianhimon kanssa... Välistä se -voittaakin sen, sillä kulta on ahneen silmissä ihanin hedelmä, mitä -Jehovan kielletty puu kantaa... Katsokaa, miten paljon se antaa -ihmisille sitä, mitä ne himoitsevat!" - -Pirun vihjauksesta avautui kaunis kuvaus: Etelämaan neitsyellisen -luonnon keskellä kohosi Kroisoksen komea linna. Sen aarreaitat olivat -kultaa ahdaten täynnä, sen holvistoissa hohtivat hopeakasat... - -Kroisos itse istui kulta-istuimella... Häntä palveli kolmetuhatta -palvelijaa... Kolmekymmentä kaunista tyttöä herätti hänet soitolla... -toiset kolmekymmentä tanssivat hänen silmiensä ensi näyksi... -kolmannet kolmekymmentä pesivät hänet vilpoisella vedellä... -saippuoivat suudelmilla... kuivasivat hienoilla hiuksillansa... -neljännet pukivat hänet hienoihin liinavaatteisiin... viidennet -soittivat peseytyessä... kuudennet tanssivat suudelmilla -saippuoidessa... hiuksilla kuivatessa... pukiessa... hyväillessä... - -Ateria odotti... Orjat kantoivat herkkuja... orjattaret -viininvahtoa... toiset orjattaret jakoivat suudelmia viinin mauksi... -kolmannet tanssivat viinin kunniaksi... suudelmien suloksi... juojan -itsensä iloksi... - -Päivä solui. Orjattaret vilvottelivat kullan herraa viuhkoillansa... -Kaunis Arabian tyttö istui hänen edessänsä, soitellen harppua... itse -soiden harpun mukana... He viihdyttivät kullan orjaa kullan orjan -orjattarina... - -Kulta hohti. Päivä solui. Tytöt tanssivat, toiset lauloivat, -kolmannet tuoksuivat tyttöinä... kullan orjan huumeena... sen -viettien viihdykkeenä... - -Kaunis Egyptin tytär saatettiin sisälle... Saattajat polvistuivat -Kroisoksen eteen... Egyptin kaunis tytär istutettiin orjattarena -kullan orjan polvelle... Tytön silmissä oli hehkua... etelämaan -tulta... poltetta... povessa oli Egyptin polttavaa himoa... Hän -kietaisi käsivartensa kullan-orjan kaulaan... Kroisos värisi... Hän -oli orjattarensa orja... Hän karkeloi sen sanelun mukaan... Toiset -orjattaret soittivat tanssin tahtia... - -Ilta joutui. Kymmenet Mesopotamian tytöt riisuivat herraansa, kullan -orjaa... He pesivät hänet vilpoisella vedellä... Vettä kantoivat -sadat orjat, jotka nääntyivät janoonsa... Jo oli kullan orja vedellä -valettu... hän oli jo suudelmilla saippuoitu... kuivattu hiuksilla... -Hänet saatettiin kauniiseen kultavuoteeseen... Siellä odotti häntä -rikkaan Indian mustasilmäinen tytär, silmät himontulina... paljas -povi hekkumana... Sata siroa orjatarta soitti harpulla kullan orjan -yön uniin... - -Piru puhui enkeleille: - --- "Niin ihanana omenana riippuu kiiltävä kulta Jehovan kielletyn -puun oksalla... Siksi on ahneus ja kullanhimo herramme terävin miekka -Jehovan väärää valtaa vastaan..." - -Enkelit riemuitsivat tuntien herransa voiman. Pirun vihjauksesta -avautui uusi näky: - -"Rikas mies" istui asunnossansa Jerusalemissa... Hän oli puettu -purppurapukuun... Herkut tuoksuivat pöydällä... viini vaahtosi -maljassa... Israelin tyttäret palvelivat häntä orjattarina... toiset -hienoissa hameissa... toiset vielä hienommissa... pukuna miltei -aivan paljas hieno hipiä... Heillä oli käsissä kultakäädyt... -otsakoristeina helminauhat... Silmissä hehkui outo tuli... povesta -nousi lämmin tuoksu... Kaikki he katsoivat herraansa "rikkaaseen -mieheen", kuin Jehovaan, odottaen häneltä kieriviä kultamuruja... - -Piru puhui enkeleille: - --- "Jehovan valitut, Israelin tyttäret, eivät uhraa Jehovalle... -Heidän silmissänsä palaa uhrituli 'Rikkaalle miehelle', herramme -kullan orjalle... Hänelle nousee niiden hipiästä uhrituoksu... Rikas -mies itse ei vaihtaisi kultaa Jehovan kapeaan polkuun... Niin terävä -miekka on kulta meidän herramme kädessä. Niin voimallinen on ahneus -hänen aseenansa..." - -Kulta välkkyi, enkelit iloitsivat... Ahneus-alttarilla heloitti -punasinervä tuli entistänsä kauniimpana. Piru osotti uutta näkyä: - -Jerusalemin temppelin esihuoneessa istuivat ylimäiset papit. Pöydällä -oli kasa hopearahoja. Papit katselivat niitä, kuin ihaninta taivaan -iloa, joka on pois käsistä kierimässä... He punnitsivat sadasti joka -kolikon... He pyörittelivät niitä hyppysissänsä... He venyttelivät -niitä, silmissä ahneuden tuli... kullanhimo... hopean halu... -sielussa rikkaudennälkä ja -jano... - --- "He eivät tutki Jehovan tahtoa vaan punnitsevat _hopeaa_", -- -huomautti Piru. Näky jatkui: - -Temppelin esikartanolla paloi uhrituli alttarilla... Vaimot uhrasivat -kyhkyisiä ja mettiäisen poikia... Israelin tyttäret rukoilivat -polvillansa... Judas Iskariot astui ylimäisten pappien temppelin -esihuoneeseen... Alkoi tinkiminen... Papit punnitsivat hopeaa... He -pitelivät jokaista hopeamurua, kuin oman elämänsä osaa... Sormet -vapisivat... Silmät paloivat... Judas Iskariot tahtoi enemmän... -Papit lisäsivät tarjouksiansa muru murulta... Kuultu huokauksia... - --- "He tinkivät Jehovan hinnasta", -- huomautti Piru. - -Kaupat oli jo tehty, hinnasta sovittu... Judas Iskariot poistui -synkkänä... Ylimäiset papit katselivat hopean jäännöksiä, mieli -murheellisena... Päät painuivat alas... Huokaus nousi rinnoista... -Silmissä hehkui punasinervä ahneudentuli... - --- "Niin ostaa meidän herramme Jehovan pään, Sen Itsensä luomalla -kullalla... Hän on antanut Jehovan kirkastaa hänelle miekan..." - -Kullanvälke värähti. Harhama oli juuri lähtenyt kirkon sakaristosta -ja Perkele ilmautui Kultaluolaan kullanvälkkeen värähdyksenä. Hän -seisoi korottimella, hartioilla hopeanhohteinen vaippa ja puhui -korskeana, suurena, voimallisena: - --- "Jehova kutsui Harhamaa, mutta Harhama ei ryömi viikunalehtien -alle... Jehovan kutsu oli hänelle, kuin ärsyttävä keihäänpisto karhun -pesään. Hän ei lähde edes Kainin tavoin pois Jehovan edestä. _Hän -nousee Sitä vastaan_... Hän on suurempi, kuin Kain." - --- "Hän on sitä sinun armostasi", -- tarttui Piru. - -Perkele teki ylpeän liikkeen ja jatkoi: - --- "Sen rihman kuituna, joka vetää Harhamaa teostansa kirjoittamaan, -on jo _viha_... Ja se on luja kuitu minun rihmoissani... Hän vihaa -Jehovan _pappejakin_..." - --- "Sinusta hohtaa häneen voima ja viisaus, kuin hohde tahotusta -hopeasta", -- todistivat enkelit. Perkele käveli ylpeänä, -hopeanhohteisen vaipan hartioilla hulmahdellessa ja jatkoi: - --- "Yksi kuitu puuttuu vielä Harhaman paularihmasta: Kullanhimo ja -ahneus. Hän ei ymmärrä vielä, että hänen teoksensa tuottaa kultaa..." - --- "Mutta se ymmärtäminen on tarttuva häneen kullanvälkeestä... -Kernaammin voi ihminen ruton kiertää, kuin säästyä kullanhimon -tarttumasta, sillä se on sinun henkeäsi: Se on _oikeaa_", -- vakuutti -Piru. - -Eeremen puoleen kääntyen, jatkoi Perkele: - --- "Eereme! Sinun tehtäväsi on punoa Harhaman paularihman -vahvikkeeksi ahneus ja kullanhimo... Hänen täytyy ryhtyä valmistamaan -teostansa avaimeksi, jolla hän toivoo aukaisevansa kulta-aarteiden -ovet. Silloin on se rihma miltei riittävän luja..." - -Eereme-enkeli vastasi nöyränä: - --- "Sinun tahtosi täyttäminen on minun ainoa nautintoni... Jos et -sallisi minun sitä täyttää, pakahtuisivat rintani niihin kokoutuvasta -kullanhimosta." - -Perkele kohosi suuruutensa ja ylpeytensä huipulle ja jatkoi: - --- "Jehova myös yrittelee käyttää kultaa aseenansa, mutta Hän on -häpeään joutuva. Hän myö siitä taivaansa iloja. Minä annan sillä -ostetun tavaran _heti_..." - --- "Ja sinä annat kullasta parempaa, kuin Jehova. Sinä annat kaikkea, -Tuulan aistipunakukkaan asti. Siksi ostaa maailma sinulta", -- -todistivat enkelit. Perkele nautti voimastansa, avasi kullantemppelin -näyksi ja osotti sitä enkeleillensä lausuen: - --- "Katsokaa!" - -Kullantemppelissä pyydystivät keinottelijat kierivää kultamurua, -kuin nälkäinen kissa hiirtä. He juoksivat maljat kädessä, kooten -niihin kullanvälkettä. Silmät kiiluivat hiilinä, sormet olivat -tulikuumat. Koko ihminen paloi tulena, suitsusi savuna. Perkele puhui -palvelijoillensa: - --- "He kokoavat maljoihinsa kullanvälkettä, kuin päivänpaistetta. -He saavat sen päiväksi, ja yöllä kaatavat sen siitä pois minun -myllytyttöni Hiiden myllyssä. Tai sieppaavat sen siitä toiset -ahnurit..." - --- "Siksi ei sinun aarteesi koskaan ehdy. Sinun kultasi on ijäti -kierivä omena. Se _ei voikaan_ jäädä ihmisten käsiin, sillä silloin -olisivat he saaneet _sinun_ miekkasi käteensä", -- järkeili Piru. -Perkele lopetti ylpeänä, itsetietoisena: - --- "Minun kultamiekkani on jo kerran pahasti leikannut Jehovan -kantapäätä, eikä siihen tarvittu kuin kaksikymmentäviisi penninkiä. -Hän yrittelee sitä haavaansa parantaa, mutta Hän onkin astuva koko -kantapäänsä mäsäksi. Enkelini Irvetti on joka päivä vievä ihmiset -Korkealle vuorelle ja näyttävä sieltä minun miekkani kirkkauden ja -ihmiset ovat siihen tarttuvat, kuin janoinen juomaan..." - -Enkelit veisasivat herransa ylistystä laulaen: - - "Aseinasi kirkas kulta - välkkyy, hohtaa, salamoi, - niinä nousta hiekka, multa, - sekä kivi, vesi voi. - Missä sinusta on henki, - sitä kukin janoaa, - hän on silloin sulle renki, - helyjäsi tavottaa." - -Laulu karkeloi kauniin kaiun keralla ja Perkele hävisi hopean -helahduksena. - - - - -Vipusen valkealla kurjuutta kumartamassa. - - - Elämä on kovaa kivimäkeä... - -Ylpeänä viskoi Pohjanmaa virtojensa vesiä mereen. Jäät lähtivät -rytisten ja niiden jälistä syöksyivät koskien vihaisten pyörteiden -viskelemät tukki- ja purilaruhkat. Voimaa uhkui virta ja tarmoa sen -varrella asuva kansa. - -Pohjola on voiman ja miesten maa. - -Kevät syöksyi talven päälle, kuin nälkäinen peto saaliinsa niskaan. -Se puhalsi elämän jäiseen maankamaraan. Jäätynyt siemen virkosi, iti -ja alkoi yöt päivät ponnistella keritäksensä kukaksi, todistamaan -nurmen eläjien lemmen voittoa. Kaikki luonnon siittimet raatoivat -tarmonsa takaa. Nurmi nosti ruohoa hartiaväellä, puu puhkoi puhisten -lehtisilmukoitansa. Kaikki takoi uutta elämää. Kukaan ei halunnut -hedelmättä kuolla. Tie siemenestä hedelmään oli pitkä ja lyhyt -on luonnon sille suoma kulkuaika: kesä. Täytyy ponnistaa kaikki -voimansa, jos mieli ehtiä perille. - -Voimakas on työ Pohjolan luonnon pajoissa. Kaikki rynnistää siellä -hedelmäänsä kohti täyttä voimaa. Lapsi on sen rinnalla etelä, missä -luonnon kuhnurit elävät velttoa elämäänsä liian pitkän, tai ainaisen -kesän veltostuttavassa lämpimässä. Äärimäinen voimien ponnistus -karkaisee Pohjolassa puunlustot lujiksi, mielet rohkeiksi ja lihakset -voimakkaiksi. Kaikkialla uhkuvat voiman ja tarmon lähteet ja tämä -voimakas elämä, yhdessä suurten erämaiden mahtavien, synkkien metsien -kanssa virtasi Harhaman sieluun, kuin vihainen virta mereen. Hän itse -tunsi monesti sen vaikutuksen, tunsi itsessänsä olevan voimaa, joka -riittää puhkaisemaan kohtalon jäisen kamaran. Innostunein mielin -puhui hän siitä joskus rouva Esempiolle ja lausui kerran innostuneena: - --- "Odota aikasi! Harhamalassa kohoaa kerran vielä linna, ja korpi -muuttuu paratiisiksi... Ja kun tulee aika, niin minä soudan sinut -lapsuutesi onnenrantaan, Riuttalan rantaan, missä odottaa entinen -onnenkukka-ulappasi." - --- "En minä mitään kaipaa... Täällä on niin tyyntä ja onnellista -sinun luonasi", -- vastasi rouva Esempio. - -Toinenkin voimakas vaikute herätti näinä aikoina Harhamassa hänen -sieluunsa kätkettyjä työn ja elämän voimia. - - * * * * * - -Niinä aikoina kulkivat Suomen miehet menneisyyden raossa hakemassa -uuden Suomen syntysanoja, kuolleen Vipusen vatsasta. He kantoivat -ilmoille hänen henkensä aarteita ja laittoivat niistä rovioita. -Juhlapäivänä oli määrä sytyttää roviot Vipusen valkeiksi ja kutsua -kansa niiden ympärille kuulemaan maatuneen tietäjän neuvoja. Halki -Suomen korpien, Suomenlahdesta Pohjan perille asti, laitettiin näitä -rovioita kaikille kansan juhlamäille ja rannoille. Se oli uuden -Suomen ensimäinen suuri nousu, sen ensimäinen oman itsensä ja juuri -päättyneen menneisyytensä tutkiskelu. - -Mutta jos Suomensuvun menneisyys oli ollut repaleinen, kansa -heimoriitojen rikkirepimä, niin vielä repaleisempana valmisti se -Vipusen valkeita. Kirot kolisivat mielenkamaroissa, joista vuoti -katkeruuden jäytävä, kylmä visma, ja sumuinen oli tie tietäjän -vatsaan. - -Mutta rohkeina laskivat miehet maanrakohon noutamaan neuvoja riitoja -vastaan. Ja he löysivät sieltä vanhan viisaan lausumat syntysanat. Ne -olivat lyhyet ja selvät... Ne kuuluivat: _"Suomalainen kansallishenki -peruskiveksi! Kansa eheäksi!"_ - -Harhama oli aina ollut Vipusen ihailija, siinä määrässä, kuin hän -ketään ihaili, ja tämä tunkeutuminen maatuneen viisaan vatsaan, -kalman hämäriin asuntoihin, oli uusi kipinä hänen mielikuvituksensa -tappuroihin. Niissä leimahti ilmiliekki, joka loi tapahtumista taas -vallattoman kuvan, mikä sitten vuorostaan tempasi hänet mukaansa. - -Vipusen valkeiden edellä kuului yleinen huutavanääni suomensuvun -korvissa. Se kuului: - --- "Uusi aika on tulossa. Suomensuvun tulevaisuus nousee kansan -omasta keskuudesta. Suomalaisuuden henki lyö ilmoille kukkansa -siitä nupusta, jonka puhkeamista olemme niin kauvan odottaneet. -Suomalaisuuden hengen aarteet pulppuavat kerran esille korven -salaisista lähteistä. Valmistukaa sitä aikaa vastaanottamaan! -Kokoutukoon suomensuku sen asuma-alojen ääriviivoja myöten yhtenä, -eheänä kansana luomaan suomalaisen hengen luomuksia!" - -Se huuto kuului kauvas, halki Suomensuvun asuma-alojen. Karjalan -kansan liepeet heräsivät. Uninen Vienan ja Aunuksen mies hieroi -silmiänsä, kuin kansallisen ylösnousemuksen aamuruskossa. Suomensuvun -uusi päivä nousi Vipusen valkeiden päivänä. - -Tämä miehekäs huuto tempasi taas Harhamaa mukaansa. Häntä viehätti -tämä rohkea ajatus suomensuvun yhtenäisyydestä. Hän kuvaili -mielessään sitä päivää, jolloin se yhteys olisi jo toteutettu. -Maailman suurimman järviseudun erämaissa raataisi silloin voimakas, -itsetietoinen kansa, nostaisi soista aarteita ja loihtisi povestansa -ihmishengen ihanimpia luomuksia. Koko sen laaja asuma-alue -muodostuisi silloin tuhansine järvinensä, salaperäisine korpinensa, -koskinensa ja vaaroinensa uuden ajan tarujen kotiperäksi, jonka -järvien rannoilta leimahtelevat suomensuvun henkiset revontulet -koko maailman ihastukseksi. Sen metsät hohtaisivat runohelmissä, -kuin talvinen metsä kuurassa. Vanhat kertoisivat taas voimakkaita, -salaperäisiä taruja, tanssittelisivat pahojahenkiä ja jumaloita, -ja nuoret antaisivat mielikuvituksiensa kilpailla Pohjolan -suuren valoleikin kanssa. Ja kaikki tuntisivat itsensä yhdeksi -kokonaisuudeksi, kuten Väinämöisen aikoina, ennen heimoriitojen alkua. - -Oudot, hurjat mielikuvat alkoivat silloin roiskahdella Harhaman -sielussa: Kun hän oli kuullut kansan yleisen huutavan äänen ja näki -Vienan ja Aunuksen ja koko suomensuvun nousevan, välähti hänessä -punakirkkaana hohteena ajatus, eikö hänen loistava teoksensa voisi -olla se "tuleva", jota vastaan ottamaan kansa nousee... Kunnianhimo -roiskui hänestä ryöppynä. Kunniankuplat lentelivät kirkkaina ja -seppeleet häilähtelivät tytöntuoksuna. Kaikki punoutui jo siksi -rihmaksi, joka häntä veti työhön. - -Huutavan ääneen soi myös perus-säveleenä Vipusen huuto: "Kansa -eheäksi!" Siitä sai hän siivet allensa. Näytti valkenevan se -päivä, jona hän näkisi maailmankurjuuden nousevan jumaluutensa -tietoisuutena: pyrkivän rikkaiden tasalle, hävittäen siten juovan, -joka teki, että kansa ei ollut eheä. Hän valmisti korpelaisten -kanssa Vipusen juhlaa, kuin maailmankurjuudelle järjestettyä -jumalanpalvelusta. - - * * * * * - -Pohjanmaa kiehui ja ryöppysi elämänä. Sen joet soivat viulunkielinä -ja kesän suuri valo nosteli siipiänsä, hulmuten ja tulvaillen -taivaalla jo yöt läpeensä. - -Eräässä Korpelan pirtissä istui Vipusen juhlien aattona joukko -Korpelan väkeä, Harhama niiden joukossa. Puhuttiin Suomen kansan -muinaisuudesta, joka tuoksahti Vipusen juhlista. Harhama oli Routalan -Timon kanssa juuri lopettanut lannan-ajon, ja se muisto sekaantui -puheluun. Routalan Timo puhui työtänsä muistellen: - --- "Tämä elämä se syntyy oikeastaan omista lannoistansa... Entinen -jää aina tulevalle pellonhöysteeksi... Siksi se kasvaakin aina uutta, -eikä koskaan lopu..." - -Harhama kuunteli Timoa, kuin suurta filosofia, ja ajatteli elämän -kysymystä. Peltovaaran harmaapää isäntä jatkoi: - --- "Niinpä se on... Suomenkin nykyinen elämä imee voimaansa vanhoista -homeista... Nytkin etsitään voimaa ja viisautta kuolleen miehen -haudasta... Sillä tavalla mies oikeastaan elää ijankaikkisesti... Ei -pääse milloinkaan elämästä pois..." - -Harhaman ajatukset karkeloivat jo täyttä vauhtia elämänkysymyksen -kanssa. Timon ja Peltovaaran ajatuksissa oli jotain samaa, kuin -hänen omissansa, joilla hän värjäili teoksensa sivuja. Timo jatkoi -harvasanaisena: - --- "Sillä lailla sitä mekin sitten kerran tulemme elämän -pellonhöysteeksi..." - -Siinä oli taas Harhamalle toivottomuus. Ylösnousemisen kysymys -ja ijankaikkinen elämä tuntuivat niin äärettömän sotkuisilta. -Yhdestä pohjukasta selviäminen johti uuteen sotkeutumaan. "Elämän -pellonhöystettäkö on siis koko elämä?" -- ajatteli hän. - -Elämän filosofia jatkui. Timo selitteli piippuansa puhdistellen: - --- "Toisista tulee kuuluisaa pellonhöystettä... Niille laitetaan -juhlia ja niitä muistellaan... Mutta hyvä se onkin, että ainoastaan -muutamat tulevat kuuluisiksi. Silloin ihmiset erottavat ne muista ja -näkevät, että tuota kohti sitä pitää purjehtia..." - -Ja piippuansa sytyttäessään jatkoi hän: - --- "Ja jos kaikki olisivat kuuluisia, niin eivät ihmiset ennättäisi -niille juhliakaan..." - --- "Niin... Eihän sitä kunniaa kaikille riitä... Se on kallista, kuin -kulta", -- tarttui Laurilan Aapo, ja harmaapää Peltovaara lisäsi: - --- "Mutta jos kuka kunnian kerran saa, niin sillä ei ole enää pelkoa, -että kuolee unohduksiin..." - -Tuhat kirkasta salamaa välähti niistä sanoista Harhaman silmiin. -Kunnia ja siitä johtuva kuolemattomuus heilauttelivat hänelle -kauneimpia helmojansa. Hän muisti teoksensa ihanuuden. Hän tiesi -että ihmiskielellä ei ollut kauniimpaa kirjoitettu, ja siitä näytti -kohoavan kuolemattomuudeksi kunnia, kuten aamuruskon punainen reuna -nousee taivaanrannan alta ja punaa koko taivaan. Sillä hetkellä hän -ei enää kysellyt, mikä on oikeaa, mikä väärää. Hän hapuili kunnian -aamuruskoista lievettä. Hän ei olisi tahtonut sitä mistään hinnasta -käsistänsä päästää, ei mädätä elämän _tuntemattomana_ pellonhöysteenä. - -Keskustelu kääntyi isänmaahan, Timo lausui: - --- "Kyllä se on juhlallista, kun koko kansa kunnioittaa miestä... Se -on toista, kuin itsensä kehuminen..." - --- "Kyllähän ne isänmaan juhlimat juhlat ovat miehelle oikeita -joulujuhlia", -- lisäsi Laurilan Aapo. - -Ja silloin alkoi isänmaa kirkastua Harhamalle siksi kuusenlatvaksi, -jossa hohtaa ihanin seppele. Hän katseli sitä seppelettä, kuin -Ilmarinen valekuuta ja -aurinkoa, kun ne paistoivat kuusenlatvassa. -Hän olisi ollut valmis polvistumaan isänmaan eteen, saadaksensa sen -seppeleen ja siihen kätketyn kuolemattomuuden. Peltovaaran isäntä -jatkoi puhetta: - --- "Hyvä olisi, kun olisi vaan semmoisia juhlittavia. Mutta ei tahdo -näinä aikoina enää suuria miehiä ilmestyä... Kun sattuisi syntymään -uusi Väinämöinen, joka laulaisi kansan taas yksimieliseksi!... Onkin -näin kovin repaleina ja eripurainen..." - --- "No eihän sitä tiedä vaikka tästä joukosta vielä nousisi semmoinen -Väinämöinen... Tässä on tätä nuorta kasvavaa väkeä ja nuoria miehiä, -kuka sen tietää kenelle niistä muistopatsas pystytetään", -- tarttui -Laurilan Aapo. - -Harhamasta se oli kuin ennustus. Hän sovitti sen itseensä. -Pohjalaisnoidan vanha ennustus, Siperialainen noita ja kaikki -salaperäinen nostelivat hänen edessänsä päätänsä. Hän tuskitteli, -ettei ollut jo _ennen_ ottanut seppelettä, joka näytti häntä -odottavan. Hän katui, että oli turhien epäilyjen antanut estää -itseään päästämästä teoksensa valmista runovirtaa tokeistansa irti. -Timo kopisteli poroja piipustansa ja puhui verkalleen: - --- "Eivät ne suuret laulajat synny, ennen kun sattuu suuria suruja... -Mutta jos Jumala lähettäisi jollekin sitä varten oikein suuren surun, -niin kyllä laulaisi kuin mato pihdissä... Se on laulamisen, niinkuin -muunkin työnteon kanssa: ei ihminen rupea työhön ennen kun tulee -nälkä... ihan viimeinen tiukka..." - --- "Niinhän sitä sanotaan, että soitto on suruista tehty... -Kun sattuisi jollekin semmoisia suruja, että saataisiin uusi -Väinämöinen", -- lisäsi siihen Peltovaara. - -Timo nousi ja lopetti: - --- "Kyllä se elämä aikanansa lähettää sitäkin herkkua... Se on -niin viisas ja armollinen herra, että ei jätä miestä nälkäänkään -kuolemaan... Se opettaa ihmisen nälällä aikanaan työtä tekemään..." - -Timo näytti taas Harhamasta suurelta. Kunnia näytti hänestä -kirkkaalta, kuolemattomuuden kruunulta. Hän olisi ollut valmis -astumaan vaikka tulisiin madonpihteihin, saadaksensa sen kruunun. -Isänmaa näytti sitä hänelle aivan tarjoavan. Maailmankurjuus, joksi -hän kuvitteli Korpelan väkeä, tuntui aivan katsovan häneen, ja -odottavan, koska hän polvistuisi ottamaan seppeleen hänen kädestänsä. - -Hän valmistui teostansa alkamaan nyt entistä nopeammin. Hän oli kuin -äidinkohtu, joka viime viikkoina kehittyy voimallisemmin ja kehittää -sikiötä nopeammin. Hän oli valmistamansa jumaluuden kohtu, joka -kiihtyi ja voimistui synnytyshetkeä varten. - - * * * * * - -Kaikki luonnonvoimat raatoivat Pohjolassa. Kaikki palkeet puhalsivat -Harhamaan sitä voimaa, jolla hän oli julkisesti astuva Jumalaa -vastaan, neronsa kaikki jänteet täyteen vireeseen vedettynä. -Hän loi mielikuvituksessansa kuvia Suomen muinaisuudesta, etsi -siitäkin aatteellensa pellon höystettä, voimaa, sysäystä. Hän huusi -avuksensa Suomen vanhat jumalatkin ja kuvitteli niiden avun äskeisen -keskustelun valossa. - -Tapaukset tarttuivat häneen kuin tuuli. Hän kohosi niiden mukana, -tanssi aikansa täysin voimin, väsyi ja herposi lopulta. - -Vipusen päivän aamuna kuvitteli hän Suomen vanhain jumalain nousevan -ylös ja antoi niiden puhua puolestansa ajatuksiansa, katsellen -sitä päivää, jolloin alkaa suomensuvun yhtenäisen heimon aika. -Metsät vilisivät täynnä muinaisia haltioita. Ken niistä nousi -maanraosta, ken kiven kolosta, kuka aallosta kohosi. Henkinä -hiipivät ne yksinäisissä metsissä, ettei näkisi ihmissilmä. Kun -päivä nousi yön povelta askareillensa, kohoutuivat ne Korpikosken -kuohun alla, lempeässä lehdossa korkealla kannaksella, joka pistää -rannasta korvalehtenä vedenpoukamaan. Vellamo istui vesikivellä, -Ahto koskenkorvalla, vedenneidot lepäsivät laineilla ja Tapio istui -niemennenällä, Mielikki sammal-mättähällä. Muut jumalat seisoivat -surullisina uuden päivän paisteessa. Okko istui ylhäällä pienellä -pilvenhattaralla. Koppelot istuivat koivujen latvoissa, metsot -havupuissa, pyy pajussa, pikkulinnut varvuilla, karhu kömpi kuusen -alle ja kettu katseli luolansa suulta outoa väkeä. Suru laski sumuna -maahan ja painoi mielet alas mättääseen. Ukko puhui jumalille: - --- "Paljon on kansa-poloinen kärsinyt, paljon kestänyt uuven Jumalan -johtamana... Jäi ehoksi, kun lähimme... Nyt on rikki revittynä... -Lieve on vieraalla väellä, toinen lieve vieraammalla, eikä ole -itsekään omansa... Heitimme sen vapaana uuven Jumalan käsihin... -Hän on oitis heittänyt sen orjaksi vihaiselle väelle... Siitä -päivin kansa-poloinen on kantanut kahleitansa... Kovin on heikko -kansa-parka, heimoriitojen repimä..." - -Mielikki puhui surullisena: - --- "Jäi metsä eloa täynnä... Joka kuuseen jäi orava, metso joka -mättähälle, koppelo joka koivuun... Aho jäi ruskeaksi revoista, korpi -mustaksi kontioista... Nyt on metsä tyhjä... Eivät kävele karhukarjat -kankailla, susilaumat eivät ulvo soilla, eivät ilvekset saloilla... -Minne lie kadonnut kaunis metsän karja?... Liekö mennyt vieraalle -väelle heimoriitoja pakohon, pois orjien asumamailta..." - -Vellamo nousi vesikiveltä pyöreälle Vellamon saarelle, keskelle joen -poukamaa, ja lausui surullisena: - --- "Kadonnut on kala vedestä, veden vilja lainehesta. Köyhä on -kaloista joki... Rikkaasta kalajoesta on suennut köyhäjoki..." - -Akka istui Ukon vierellä, poski käden nojassa ja puheli apeana: - --- "Ei ole koti niin kuin ennen, liesi puhdas, vaimo talon sydännä... -Suomen tyttären povella nukkuu nyt jo ventovieras... Ei ole enää -heimo puhdas... Syntyy jo sekasukua..." - -Ukko lausui lopuksi surullisena: - --- "Poissa on sopu sydämistä. Kansa kulkevi kiroissa... Pelastus -ei ole miekan terässä. Se on sanan väessä... Nyt tarvitaan -Väinämöistä... Valitkoon sen uus' Jumala oman kansan kankahilta, -joukosta Kalevan kansan!..." - -"Suokoon hälle uusi Luoja, suokoon suuria suruja, pettymyksiä -pahoja, tuskia kivikovia, joiden kourissa kovissa mies ryhtyisi -laulamahan, kuin kannel soittajan käsissä; huutaisi hirveän hätänsä -lauluksi, niin tuskanhuuto saisi mielet järkkymähän, särkisi sydämet -tuhaksi kautta Väinölän ahojen. Lisätköön tuskia Jumala, lähettäköön -laulajalle kärsimyksiä, kipuja, kunnes huutaa niiden kädessä, -huutaa kuin mato pihissä, laulaa, raukka, suuren laulun, joka kuun -kumottaisi, revontulen loimuttaisi kautta maailman avaran, kutsuisi -Kalevan kansan uuden laulun ympärille, eheäksi ja yheksi, jota eivät -rajat ratko, eivät revi heimoriidat vieraan väen iloksi..." - -Kaikki jumalat yhtyivät silloin Ukon rukoukseen ja lauloivat: - - "Valitkoon uus' Jumala - uuden suuren lauluniekan! - Pidelköön häntä kivuissa, - kärsimyksissä kovissa - niin kuin matoa tulessa, - kunnes laulaa suuren laulun, - hätähuudon hirvittävän, - särkemähän tomuksi mielet, - että kirot kirpoavat - pois mielen jäätymistä." - -Harhama olisi ollut valmis astumaan mielikuvituksensa matopihtiin, -kunhan vaan seppeleet olisivat siellä odottamassa ja kaikki muu saisi -tyydytyksensä. - -Koski kuohahti, vesi pulahti, metsä hymähti ja jumalat katosivat -koloihinsa. Mielikuva haihtui, mutta sekin oli lyönyt oman vasaransa -arven Harhamaan. Entistä enemmän ponnisteli hän sielunsa voimia -kutoessaan teoksensa juonta. Hän korottautui rohkeasti siksi -Väinämöiseksi, joka on laulava taivaalle Suomen suvun loistavat -henkiset revontulet. - -Ja vanha ennustus kirjanlehdistä, jotka muuttuvat linnuksi, lentävät -ympäri maailman ja palaavat seppeleet nokassa, vilkutti silloin -taas taika-uskon pimeistä saunankarsinoista ja kutsui työhön. -_Kunnianhimo_ alkoi hänessä kiemurrella käärmeenä. Se kiehtoi häntä -ja piti hampaissansa seppelettä ja kuiskaili yöt päivät: "Tämän saat -jos vaan _otat_..." Ja se kysyi: "Onko totta että sinua kehottaa -joku arkailemaan?" Ja taas se lisäsi: "Älä usko sitä! Sinussa on -_neroa_... Ole vaan rohkea!... Ole rohkea!... Ota ja syö!" - -Joka-ikisestä elämän rauhasesta valui häneen halu toteuttaa -lopultakin elämänsä suuri unelma, päästää valloillensa sieluunsa -puristettu salainen, polttava aate. Viha ja kunnianhimo ja kaikki -purskuttelivat sitä ainoata halua. Kaikki epäilyt haihtuivat niiden -voimien edestä pölynä. - - * * * * * - -Jo leimusivat Vipusen henkisten aarteiden roviot. Suomensuku -lämmitteli niiden ympärillä, sulatti mielen rautaista kamaraa. -Tuhannet puhujat loihtivat maatuneen tietäjän hengen kalman kolosta, -kertomaan hänen lausumiansa syntysanoja. - -Korpelan Kisakankaalla, järven rannalla, pimeässä petäjikössä -juhli Korpelan väki. Koko petäjikkö kömpi täynnä kivikkomäkien -känsäkouraisia karhuja. Puheita pidettiin, nuoret, reippaat tytöt ja -pojat lauloivat jäisen maansa ylistystä. Kaikki tunsivat olevansa -isänmaansa jäisessä kamarassa kiini, kuin tervaskannot. Tyyninä ja -jöröinä katselivat he suomensuvun tulevaisuuteen. Se väki oli Suomen -kansan "pohjaa". Se oli lujaa, kuin harmaa vuori. Hallayöt olivat -tuhansia kertoja kulkeneet sen yli, tekemättä naarmua sen tarmoon. -Tämän joukon seassa seisoo Harhama taas, kuin kalliolla. Hän oli -tämän kansan korottanut sielussaan miehuuden esikuvaksi, kansan -aateliksi. - -Juhla oli jo loppupuolella, kun Harhama puhui. Myrsky suhisi -petäjissä, ulvahti joskus ja ikäänkuin kiskoi puhujaa mukaansa. -Kuulijoiden jäykkä miehuus lämmitti häntä ja hän itse tunsi -tarvitsevansa hillitä innostustansa, ettei se puhkeaisi kilpailemaan -jäisen tuulen voiman kanssa. Hän näki nyt edessänsä sankan -joukon niitä, joita hän piti sorrettuina, apua tarvitsevina, -maailmankurjuuden vertauskuvina. Hän ei kysynyt _tarvitsivatko_ ne -hänen apuansa, tai huolivatko ne siitä. Hän oli siitä varma, hän näki -heidät, kuvitteli köyhiksi, uskotteli seisovansa maailmankurjuuden -edessä ja... Hän astui sen luulottelemansa maailmanköyhyyden eteen -korskeana ja... - -Niin: Hän kumarsi sitä jumaloimaansa, nöyränä, polvistui sen edessä. -Hän _ylisti_ sitä... Hän puhui: - --- "Kansalaiset! - -"Vipusen valkeiden ympärillä on lupa puhua ainoastaan sitä, mikä -koskee kansan elämän ydinkysymystä. 'Eheä, yhtenäinen kansa!' se -oli Vipusen huuto suomensuvulle. Mutta kansamme ei tule eheäksi -ainoastaan sillä, että kukistamme vierasrotuisen ja vieraskielisen -virkamiesluokkamme vallan ja panemme omat poikamme sijalle. Sitä -eheyttä ei myös saavuteta sillä, että kokoamme rajojen takaiset -kansanliepeet itseemme. Kansassamme on vielä yksi juopa ja se on -pahimpia: - -"Kansamme on jakautunut rikkaisiin ja köyhiin. Edellisten pöydät -notkuvat herkkujen painosta ja niiden kodeissa helskyy soitto ja -laulu. Jälkimäiset ovat sysätyt Hornan luoliin. Heidän kodeissansa -vallitsee puutos ja kuuluu valitus. Tämä juopa on poistettava." - -Tuuli ulisi petäjien latvoissa. Väki, joka täytti petäjikön, katsoi -puhujaa ihastuneena. Harhama huomasi sen. Hän katseli kuulijoittensa -ryppyisiä kasvoja ja kumaraisia hartioita ja yksinkertaisia -pukuja, Maailmankurjuus näytti seisovan hänen edessänsä, täyttäen -koko petäjikön järvenrantaa myöten. Niiden silmäykset näyttivät -kiitollisuuden tulilta. Hän tunsi seisovansa jumalansa edessä ja -ylisti sitä entistä hartaampana, puhui niin, kuin luuli kuulijoita -miellyttävän. Hän jatkoi: - --- "Maassamme on virkamiehiä, jotka yksituntisista työpäivistä -saavat palkkaa jopa yli sadan markan päivässä. Mutta meillä on -toisella puolella suuri kivenvääntäjien joukko, joka raataa -viisitoistatuntisia työpäiviä markasta. Yksi saa toisella puolen sen -mitä samassa ajassa ansaitsemaan tarvitaan tuhannen toisella puolen." - -Hu-hui! -- vihelsi tuuli. Petäjikkö suhisi. Kuulijat tuijottavat -puhujaa yhtenä silmänä. - --- "Ne ovat meidän ajatuksiamme", -- voi lukea kaikkialta. - -Hän innostui. Hän näki kaikkialla kiitollisuutta ja rakkautta. Se oli -maailmankurjuuden kiitollisuutta. Se nosti päätänsä, kuin kiehtova -punainen hämäräkäärme ja sanoi: Katso!... Katso!... - -Harhama jatkoi: - --- "Te olette tässä maassa ainoat, jotka kannatte kuormaa -hartioillanne. Te olette ainoat oikeat _herrat_. Te kannatte -painavimman kuorman ja siksi täytyy myös sen palkan kuulua teille..." - -Miehekkäät kuulijat katsoivat häntä ihastuneina, kuten olivat -tottuneet häntä ihailemaan. Harhama näki jo maailmankurjuuden -tarjoavan hänelle seppelettä. Hän ylisti sitä yhä hartaammin. Hän -nosti sen maan ensimäiseksi... ainoaksi... kaiken luojaksi. Hän -kumarsi sitä. - -Tuuli ulvoi rajuna, aallot kuohuivat järvellä. Harhama puhui taas -kahtiajaosta omassa hengessänsä ja kehotti: - --- "Hävittäkää tämä juopa! Silloin vasta on kansa eheä. Jollette -itse voi nousta niiden tasalle, jotka istuvat kansan raha-aitan -kynnyksellä, käskekää _niiden_ astua alas. Ja jos ne eivät tottele -käskyä, _repikää_ ne silloin alas!" - -_Voimmeko_ me sen tehdä? -- näkyi kysymys lämminneiden kuulijoiden -kasvoilla. Harhaman silmissä kiemaili se loistava käärme entistä -sulavampana. Se kuiskasi: "Kaikki muu haihtuu, kuin tuulen ulina, -köyhien rakkaus yksin pysyy." Ja hänen henkensä alkoi tavotella sitä -rakkautta sormin. Hän polvistui kuulijoittensa eteen ottamaan niiden -kiitollisuutta vastaan. Ihmisten halveksijana, ihmisvihaajana, ylisti -hän nyt ihmisten voimaa ja miehuutta, puhuen: - --- "Te, jotka uskallatte tarttua hallasoiden niskaan, uskallatte -repiä alas väärintekijät. Te, joissa on tarmoa ja kuntoa pitämään -niskottelevat peltonne kurissa, että ne kasvavat joka vuosi -täyteläisen sadon. Te kykenette myös kerran pitämään ahneet -virkamiehenne ja kauppiaanne kurissa." - -Yhä rajummin ulvoi tuuli. Petäjikkö suhisi synkkänä, uhkaavana. -Korpelan miesten jäykillä kasvoilla kuvastui jäykkä miehenmieli -puhujan sanoja kuullessa. He katselivat Harhamaa soaistuina, uskoivat -oikeaksi kaiken mitä hän puhui. Puhujan edessä pukeutui hämäräkäärme -yhä loistavampiin väreihin. Hän jatkoi sen seppeleitä vaistomaisesti -tavotellen: - --- "Kun suomensuvun _pohja_ nostaa itsensä pinnan tasalle, silloin -vasta on kansa eheä. Silloin se on myös voimakas. Sieltä pohjalta -nousee teidän joukostanne, kun köyhyys ei enää ole esteenä, -karaistuneita Vipusia, jotka kerran laulavat uuden laulun ja vetävät -Suomen kanteleen täyteen vireeseen." - -Kylmä tuuli huuteli, kuin irti päässyt piru. Petäjikkö humisi -suuttuneena. "Oikein... oikein!" -- kuului ääniä ja näkyi ilme -kuulijoiden kasvoilla. Se näky rohkaisi jo Harhamaa ja tempasi hänen -povestansa innostuksen tulisoihdun. Hän ylisti maailmankurjuutta -yhä rohkeammin, kumarsi sitä yhä hartaammin. Ihmisten sairaloisena -halveksijana, hän aivan lyyhistyi ihmisten eteen. Hän tavotteli jo -seppelettä. Hän vakuutti kuulijoillensa, että he, yksin _he_ ovat -ensimäiset, ovat Suomen a ja o. Hän jatkoi, kilpaillen tuulen ulinan -kanssa: - --- "Juuri täällä Pohjan perillä vedetään kerran se juopa umpeen, -pohja nostetaan pintaan." - -Aivan niin! -- voi lukea vastauksen kuulijoiden kasvoista. - -Aivan niin! -- viuhasi kylmä ahava. Harhama oli kuin sitä näkymätöntä -kiinni ottamaisillansa. Hän jatkoi: - --- "Täällä vedetään täysi vire suomensuvun heimokanteleeseen, täällä, -missä kivet nousevat maasta, karhut metsistä ja miehet kodeista. -Pohjan jäisillä perillä loimahtavat kerran suomalaisen heimohengen -revontulet, jotka ihanuudellaan hämmästyttävät maailmaa ja kertovat -suomensuvun hengen karhunvoimaa ja tarmoa." - -Kuulijoiden silmistä hehkuivat ihastuksen, innostuksen ja -kiitollisuuden tulisoihdut. Harhamasta näytti taas, että -maailmankurjuus seisoi hänen edessänsä seppelettä hänelle ojentamassa. - -Ja äkkiä leimahti hänessä taas hurja ajatus, johtuen seppeleestä: -Hän kuvitteli teoksensa leimahtavan maailman suurimpana. Ennustukset -salamoivat kirkkaina. Hänen mielessänsä iski huikea salama: Suomi -Hellaana ja Korpela sen Akropoliksena, josta hänen teoksensa nousisi -revontulena. Hän jatkoi, sitä tarkottaen: - --- "Suomalaisuuden revontulet ne kerran vielä valaisevat Pohjolan -ja lumoavat ihmishengen loistavana valo-ilmiönä halki asutun -maailman, ja täältä Korpelan mailta leimahtavat kerran suomalaisen -kansallishengen kirkkaimmat salamavalot." - -Hän lopetti, ylpeänä kuin kuningas, ja astui alas kuin rampa -kerjäläinen... - -Myrsky ulvahti petäjien latvoissa, petäjät viskasivat sen vihaisina -luotaan ja Korpelan karhujoukko mörähti puhujalle lyhyen voimakkaan -hyvä-huudon, joka täytti koko petäjikön. - -Lumihiutaleet karkeloivat kylmän viiman keralla. Kulo painautui maata -vasten harmaana, elottomana kuoleman kuvana, ja kitukatajapensaat -hiipivät maata pitkin pelokkaina. Eräs joukosta tuli kiittämään -Harhamaa, puristi kiitollisena hänen kättänsä ja lausui: - --- "Kyllä se oli oikein sanottu. Kyllä siinä on epäkohta semmoinen, -että..." - --- "No, hyvä toki!... Suuri epäkohta onkin. Ei tahdo jaksaa enää -elää", -- keskeytti toinen. - -Syntyi äänettömyys. Ensimäinen puhuja lausui lopuksi verkkaan -vakavana: - --- "Se on tämä ihmisen elämä kovaa koettelemusta. _Elämä on kovaa -kivimäkeä_... varsinkin näin köyhälle... Ei siitä tahdo saada millään -urakkaa, vaan vääntää se hartiat kumaraan." - -Ja tuuli vingahti ja petäjikkö suhahti, todistaen puhujan sanat -tosiksi... - -Miehet vaikenivat. Voi nähdä, että he muistelivat elämän kovuutta -ja masentuivat sitä muistellessaan. Ryppyisillä kasvoilla näkyivät -elämän kivimäen kovien kourien jälet. Koko elämä seisoi taas heidän -ja Harhaman edessä kivikovana mäkenä, täynnä tutkimattoman pimeitä, -salaperäisiä koloja, joista rotat ja sisiliskot pilkistelivät, ja -kylmä ja onnettomuus huokui. Harhama katseli heitä, kuin opetuslapsi -ristillä kituvaa Jeesusta. Joku selittämätön tuska täytti hänet. Hän -näki rottien ja sisiliskojen pilkistelevän ja ilkkuvan hänellekin -elämän kivimäestä ja silloin taas ilmestyi elämän keskelle sen -ainainen toveri: _kuolema_. Se seisoi kivimäen kukkulalla ilkeänä -luurankona, _elämä_ viikatteena kädessä, elämä, jolla se hävitti -kaikki ja polki kaikki ja rasitti kaikkea ja painoi niitä syliänsä: -hautaa kohti. - -Miehet seisoivat kauvan ja katselivat armotonta kuoleman viikatetta: -armotonta elämää. Posken kurttu syveni, niska näytti muuttuvan -laihemmaksi. Toinen miehistä lausui: - --- "Noillekin papeille saa maksaa ja maksaa, eikä niiden säkki vaan -täyty..." - -Niistä sanoista leimahti taas Harhamaan viha Jumalaa vastaan, joka -panee pappinsa elämän kovan kivimäen rotiksi, syömään ja rasittamaan -ihmistä. Teoksen joka-ikinen sivu aukeni silloin taas väljänä -merenselkänä, jossa on pelastus ja vapahdus. Hän iloitsi: - --- "Se on kukistava papit... Se on hävittävä rotat ja sisiliskot -elämän kivimäen koloista... Se on vapahtava kuolemanpelosta ja -kaikesta..." - -Väki lauloi Maamme-laulun sanoja: - - "Ja kerran laulus, synnyinmaa, - korkeimman kaiun saa." - -Ja silloin välähti Harhamalle suuri ja hullunrohkea ajatus. Hän -mietti: - --- "Se on minun teokseni oleva se ennustettu, jossa synnyinmaan laulu -saa korkeimman kaiun." - -Sitä miettiessään hän muisti, että se ajatus ei ollut hänessä uusi. -Jo pikkupoikana, kun hän kotikylänsä juuri avatussa kansakoulussa -kuuli ne sanat _ensi kertaa_, oli hän ajatellut, että hän -kirjoittaisi sen korkeimman kaiun, ja kotiin tultuansa hän oli -alkanut sommitella runoa. - -Kaikki tuulet ja vihurit puhalsivat häneen nyt teoksen ajatusta. -Siihen ei houkutellut enää se tulikysymys yksin, vaan myös -tuliroihuinen _kunnianhimo _... Ja se tunne sammutti jo kaikki -epäilyksetkin, himmensi ne joskus, kuin metsäpalo kytevän nuotiotulen. - -Muutaman päivän kuluttua tuli kaksi naista rouva Esempion puheille ja -kysyi häneltä Harhaman puheen johdosta: - --- "Onko hän ja joku odotettu suurmies?" - -Kun Harhama sai sen kuulla, sovitteli hän sen entisten ennustusten -lisäksi ja juopui ja hulluuntui. Kun hän taas kulki Lammaskallion -ohi, pysähtyi hän, mietti kauvan ja lausui sitten tietoisena -kyvyistänsä: - --- "Korpela on kerran ylpeilevä minusta. Sen väki on kerskuva, että -minä olen _heidän_ miehensä, ja häpäisijät ovat häpeävät. Korpelasta -kuuluu kohta Suomen laulun korkein kaiku..." - - * * * * * - -Pauhu kulki avaruudessa... Äärettömyyden osa puhkui suurissa -synnytyskivuissa. - -Etäisimmässä äärettömyyden osassa kierivät uuden maailman -syntymäsumut tulikierekkeenä, hehkuvana spiraalina... Äärettömyyden -ontelo puristi siitä suurta sikiötä, uutta maailmakuntaa... Tulisumu -huusi tuskissansa... Sen hirmukierintä yltyi... raivostui... -kiihtyi... Sen tuliset, hohtavat höyryt huitoivat siivillänsä -miljoonien peninkulmien laajuudelta, piiskaten kauhuissansa -äärettömyyden jääkylmyyttä, joka sitä puristeli rautaisin -kourin... Se tappeli, kuin peto... Se piiskasi tulisiivillänsä -puristelijaansa... Se ärjyi ja vapisi... ja huusi... ja raivosi... ja -kiihdytti hirmukierintäänsä, nopeintakin ajatusta nopeammaksi... Se -ikäänkuin pakeni jääkylmyyden rautaisia pedonkynsiä... Kaksi luonnon -suurinta voimaa tappelivat keskenänsä, ottelivat elämän ja kuoleman -suurta sylipainia. - -Äärettömyyden kylmät kourat kovenivat... Tulisumut pakahtuivat -tuskiinsa... Äärettömyys oli pauhuna... Tyhjyys vapisi... -Uudet maailmat huusivat tuli-emättimessänsä... Emätin raivosi -synnytyskivuissa... - -Kuului hirveä räjähdys... Äärettömyyden osa oli tulimerenä... Kaikki -pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan... Kaikki huusi tuskasta ja -ilosta ja kivusta ja voitosta... Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa... - -Maailmoiden syntymähetki oli joutunut... Tulisumuhirviö oli halennut -tuskiinsa... Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria -sikiöitänsä... Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden -sikiöhirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot... Hirmuhuudolla -syöksyivät ne radoillensa... Tappelivat tiestä... tuhosivat -toisiansa... kierivät tulikerinä... huusivat kauhuissansa ja etenivät -ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden -onkalossa... - -Mutta kaiken sen pauhun... ja tulen... ja huudon... ja pauhinan... -ja raivon... ja tuskan keskellä seisoi Perkele kruunu päässä ja -käärmevaltikka kädessä... Hänen ympärillänsä oli miljaardi enkeliä, -kaikilla tulivaippa hartioilla, käärme vyöllä ja välkkyvät aseet -kädessä... Hänen joukkonsa loisti tuhat kertaa kirkkaampana, kuin -tuliroihu... Hänen kruununsa hohti tuhannen kertaa kirkkaampana, -kuin kaikki sekin kirkkaus... Hänen valtikkansa välkkyi kirkkaampana -kaikkea kirkkautta... Enkelien miljaardiarmeija veisasi hänen -ylistystänsä ja tunnusti hänen voimaansa. - -Ja pauhun ja huudon ja jyrinän ja ryskeen keskeltä kuului Perkeleen -ääni ylinnä kaiken muun, kun hän puhui: - --- "Jehovan portto: äärettömyys on _synnyttänyt_... Se on emästänsä -purkanut uusien maailmoiden tuliset sikiöt... Se synnyttää _nyt_ -vielä Jehovan käskystä, mutta se aika lähestyy, jolloin sen täytyy -raskautua _minun_ käskystäni... Sen täytyy kantaa maailmasikiöitä -minulle..." - -Loistava miljaardi-armeija veisasi Perkeleen ylistystä ja tunnusti -sen voimaa: - - "Joka emä, kohtu, kantaa - kohta sulle sikiöitä. - Sekin, joll' ei ole rantaa - eikä päiviä, ei öitä, - sulle siittää maailmoita. - Sinua ei kukaan voita." - -Maailmoiden syntymäpauhu ja hirmumyrsky ja huuto säestivät -laulua... Etäinen jyrinä karkeloi sen kaiken keralla äärettömyyden -perukoilla... Tuli ja savu ulvoivat ja ulisivat ja hohtivat... -Perkele puhui kaiken sen keskellä, kauhun ja liekkien ottelussa: - --- "Pitäkää huoli, että minun henkeni hedelmöittyy nyt syntyneissä -maailmoissa!... Katsokaa, että kunkin tiellä hohtaa ihanimpana se -hedelmä, jonka on Jehova kieltänyt!!" - -Enkelit vannoivat häntä tottelevansa, veisaten: - - "Käskysi on ruoka, juoma - meille, sekä lepo myös. - Oikeuden virran-uoma - olet sinä. Kohta työs - ovat loppuun suoritetut. - Silloin ovat nuoritetut - Vihollises kädet, jalat. - Silloin suuruutesi salat - kirkastuvat niin kuin koi. - Sit' ei kukaan estää voi." - -Maailmoiden synnytyspauhu raikui, ärjyi ja jyrisi laulun -säestyksenä... Tulihirviöt tappelivat tiestänsä. Äärettömyys puhkui -ja pauhasi... Perkele jatkoi: - --- "Nyt on yksi maailman pakahtuma puhennut... Siinä itää jo minun -henkeni, jota teidän on vaan vaalittava... Huomishetkenä puhkeaa -maanpäällä ihmishengen pakahtumasta _minun_ henkeni hedelmä... -Harhaman henki on nyt _kypsä_. Huomishetkenä on siitä puhkeava -isku Jehovan kasvoja vastaan... Huomishetkenä tarttuu hän kynään -ja paiskaa sen keihäänä Jehovan kantapäähän. Se kynä on _minun_ -hampaani." - -Ihana enkelilaulu pauhasi... Syntyneet maailmat syöksyivät -tulihirviöinä ratojansa pitkin, säestäen pauhullansa ylistyslaulua... - - - -***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HARHAMA II (OF 3)*** - - -******* This file should be named 52234-8.txt or 52234-8.zip ******* - - -This and all associated files of various formats will be found in: -http://www.gutenberg.org/dirs/5/2/2/3/52234 - - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - diff --git a/old/52234-8.zip b/old/52234-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index e3d321e..0000000 --- a/old/52234-8.zip +++ /dev/null |