diff options
| author | nfenwick <nfenwick@pglaf.org> | 2025-02-06 03:30:52 -0800 |
|---|---|---|
| committer | nfenwick <nfenwick@pglaf.org> | 2025-02-06 03:30:52 -0800 |
| commit | 900226e53871c2344747c4837ebf83ad400b1fc8 (patch) | |
| tree | 4b899c99a4d9531e6a413599ba2b9291354486dd | |
| parent | f2a5c268f8cb1adfb0c1361c14a4a43a1512f6d3 (diff) | |
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52688-8.txt | 11151 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52688-8.zip | bin | 193493 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 11151 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..5944d7a --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #52688 (https://www.gutenberg.org/ebooks/52688) diff --git a/old/52688-8.txt b/old/52688-8.txt deleted file mode 100644 index 250766a..0000000 --- a/old/52688-8.txt +++ /dev/null @@ -1,11151 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Martva I, by Algot Untola - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org/license - - -Title: Martva I - -Author: Algot Untola - -Release Date: August 1, 2016 [EBook #52688] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTVA I *** - - - - -Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - - - - - - -MARTVA I - -Kirj. - -Irmari Rantamala [Algot Untola] - - - - - -Helsingissä, -Suomalainen Kustannus Oy Kansa, -1909. - -A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna. - - - - - - -HARHAMA - -Toinen jakso - - - Synti aseena ihmisellä - on myrkyllisin käärme. - - - -SISÄLLYS: - -Alkulauluja. - - Taivaassa. - Uusia elämänkukkia. - Ensimäiset valkeat linnut. - -Martva. - - Kun tyttö lupasi Luojassa pysyä. - Litvan laulu. - 1. Maassa. - 2. Korkeudessa. - Ranniston talo. - 1. Maassa. - 2. Korkeudessa. - Tuukkala. - 1. Maassa. - 2. Korkeudessa. - Kun tyttö tuli kiikulta kotiin. - Kun enkeli tuli tytön turvaksi. - Kun kaksi runoa alkoi solua rinnatusten. - Kun lempi jo kukalle pääsi. - Kun lempi kypsyi jo neidon povessa. - Outoja satamavaloja. - Matka tytöstä morsiameksi. - 1. Maassa. - 2. Korkeudessa. - Kun tienhaara jo oli edessä. - Mutta jo nousi musta lippu. - Kun alkoivat näkyä kiehtovat hämärät. - 1. Maassa. - 2. Korkeudessa. - Kun elämänkoski vei jo venettä. - Ja tyttö se uudisti lupauksensa. - - - - - - -ALKULAULUJA - - - - -Taivaassa. - - - Pakene syntiä kuin käärmettä!... - Huono ihminen on syntiäkin vaarallisempi... - -Taivas huikesi omaan kirkkauteensa. Tulvillaan tulvi se Jumalan -kunniaa. Enkelit veisasivat Hänen ylistystänsä: - --- "Pyhä, pyhä, pyhä, Herra Zebaot!" - - * * * * * - -Hohteena helisi kaikki. Kaikki säteili sädesuihkuna. Auringon kehän -kirkkautta oli ilma. Valo-uhkuna hehkui se kuin itse auringon -sisusta. Kuin armain luomis-aamu hohti kaikki värähtämättä. Kaikki -välkkyi, kaikki kimalsi. Kaikki hohti kunniata Jumalalle. Kaikkeuden -kaikki auringot paistoivat valo-uhkuun uponneina ja enkelilaulu -leijaili kirkkaana sävelpilvenä korkeudessa. - -Kirkkaat ovat Jumalan asunnot. - -Hartaina viskoivat vuoret huippujansa korkeuteen. Punakirkkautena -paistoivat ne yleisen valon sakeudesta. - -Rinne hohti. Kivensyy oli täynnä jumaluutta ja huippua kruunasi Hänen -henkensä. - -Valoisat ovat Hänen asuinsijansa. Tulvana tulvii Hänestä valo. - -Pimeydeksi hupeni kaikki muu valo taivaan kirkkauden rinnalla. Hänen -valonsa huikaisi auringot sammuksiin. Ne hukkuivat hänen valonsa -paljouteen kuin tähdet päivällä auringon valomereen. Kuin sammuneet -tuhanhituset kierivät ne Hänen kirkkaudessansa. Tomupilvenä tanssivat -siinä tähdet, kuut haihtuivat mitättömyydeksi ja Hänen valonsa -lakaisi kaiken pimeydeksi. - -Ei mikään voi himmentää Jumalan kirkkautta. Ei mikään voi hänen -kunniaansa pois ottaa. - -Ikisinenä paistoivat vedet vuorien välissä. Ne hohtivat pyhyyttä -suuren kirkkauden sekaan. Autuutena hymyilivät ne Hänen jalkojensa -juuressa, kuvastaen Hänen kirkkauttansa. Ranta oli rauhan maata, -virranvyö puhtautta. Ei ollut tahraa, ei syntiä, ei pimeyttä pilkkuna -valolla, ja onneensa ja hurskauteensa huikesi kaikki. - -Pyhät ovat taivaat, joissa Jumala asuu. - - * * * * * - -Valo puhkesi kirkkaammaksi. Jumalan henki liikkui taivaassa vetten -päällä. Ihmeen armaana hymyili Hänen ijankaikkinen luomispäivänsä -aamu. - -Seitsemän Ilmestyskirjan enkeliä seisoi sadesuihkussa, veden selällä. -Heidän edessänsä seisoivat enkelit Mikael, Gabriel ja Raphael ja -takana loistavat Cherubimien ja Seraphimien enkelijoukot. Hartaina -katselivat he Jumalan suurta luomistyötä. He ihmettelivät Hänen -suuruuttansa. Hänen valtansa ja voimansa ihastutti heitä, kuin -aurinko pitkästä pimeydestä sen valoon päässyttä vankia. Pieni -aurinko oli astinlautana jokaisella, ja kädessä kirkas salamantuli. -Heidän kirkkautensa oli suurempi sitä, jossa he säteilivät, niin että -heidät eroitti siitä. Kuin kirkkaassa kylvyssä seisoivat he siinä -suuressa valossa. Rauhan kellot soivat. Autuus oli kaunis kukka. - -Jumalan henki avasi silloin enkeleillensä kaikkeuden näköalaksi. -Riemulaululla kiittivät enkelit Häntä ja tervehtivät suurta -kaikkeuden näkyä. Sitä osottaen selitti enkeli Gabriel: - --- "Äärettömänä avautuu eteemme maailman kaikkeus. Olemattoman -lyhyinä haihtuvat siihen kaiken ajatuksen kantomatkat. Tomuhitusta -vähempi on siinä ihmispoloisen mielikuvituksen karkelopiiri. - -"Rajattomana ja rannattomana ilmestyy Jumalan henki." - -Mikael (jatkaa näköalaa osottaen): - --- "Kirkkaana tähtipalona avautuu maailmoiden ikilento. -Silmän-kantama on meillä nyt rajaton. Tähti kiiluu tähden, aurinko -auringon takana, niin ettei rakoa jää välille. Kaikkeus hohtaa yhtenä -kirkkaana tulena, yhtenä aurinkona. - -"Jumalan kunnia ja kirkkaus täyttävät koko äärettömyyden." - -Raphael: - --- "Huimaten heittäytyvät tähdet radoillansa. Tuhannet sisarustähdet -yhtyvät eri maailmoiksi, karkeloiden toistensa keralla. Tuhannet -niin muodostuneet maailmat yhtyvät maailmakunniksi. Miljoonine -tähtinensä kierivät ne toisten maailmakuntien seassa. Tuhannet -maailmakunnat yhtyvät maailmaryhmiksi. Hirmulaitteina syöksyvät ne -toisten maailmaryhmien lomitse. Uudet loppumattomat ryhmitykset -alkavat. Kaikki suurenee äärettömiin. Lukemattomat maailmayhtymät -muodostavat kokonaisuutensa kukin. Ne kiertävät toisiansa, -muodostavat loppumattomiin suurenevia yhtymiä, sillä kaikkeus on -yksi kokonaisuus. Ei mikään ole yksin. Kaikki kiertää kaiken mukana -ja kaiken osana. Kaikki yhdessä on kaikkeus. Kaikki viskautuvat -toistensa ympäri yksitellen ja kaiken osana. Ja se kaikki on -tomuhitunen Jumalan edessä. - -"Suuri on Jumala. Äärettömyys pakahtuu Hänen suuruudestansa." - -Gabriel: - --- "Eikä yksikään aurinko, ei kuu, ei tähti kierrä ainoastaan -omaa rataansa: Kukin syöksyy kaikkeuden jokaisen kierron mukana, -aina määrättömyyttä myöten, sillä kaikkeus on kokonainen. -Lukematonta tietä kirmaa jokainen samalla. Siksi on kunkin, hetken -haihtuvimmassakin osassa kulkema matka määrätön, ja mittaamattoman -rajaton niiden lennon nopeus. Eikä yksikään Hänestä pois pääse. -Kaikkialla on Jumala mukana. - -"Kaikkialla läsnäoleva on Jumala. Kaikkeus säteilee Hänestä pienenä -kehänä, niinkuin valo auringosta." - -Mikael: - --- "Kaikki löytävät tiensä, vaikka on vauhti rajaton, kiertämät lukua -vailla ja edessä pilkkosen-pimeä. Lintusen emo tietää aikansa; sen -puoliso ei erehdy laulussansa, ja nurmen ruoho tuntee elämänlakinsa. -Ei myöhästy koskaan päivännousu. Kuu tietää hetkensä ja tähdet -syttyvät taivaan tuliksi oikealla ajallansa. Kaikkea johtaa Jumalan -sormi. - -"Viisas ja kaikkivoipa on Jumala. Hän lainaa kaikelle valonsa. Hänestä -virtaa ijäinen voima." - -Raphael: - --- "Eikä mikään voi olla ijankaikkinen, ei mikään muu kuin Hän. -Rajaton luku maailmoita häviää joka hetki. Auringot ehtyvät Hänen -päiviinsä verraten nopeammin kuin sammuksiin tuikahtava kynttilä. -Koko kaikkeus kiteilee niiden sammunnasta kuin tuikkiva tulivilinä. -Yhtä rajaton luku syttyy alati uusia auringolta. Äärettömyys kipinöi -niiden sytynnästä yhtenä tulikipinänä. Kaikki häviää. Kaikki -syntyy häviöstänsä uudestaan. Eikä yksikään tiedä miksi, eikä voi -kohtalollensa tietä osottaa, ei sille määrää panna. - -"Tutkimaton on Hän ja syvä. Hänen viisautensa on mittaamaton." - -Gabriel: - --- "Hänessä kiertävät kaikki väärätkin polut. Hän on kaiken ojennus. -Rangaistus puhkeaa rikoksesta kuin hedelmä kukkien kevätsuudelmasta. -Onni seuraa hyvintekoa, kuin rauhallinen kuolema hyvää elämää. - -"Vanhurskas on Jumala. Ei ainoatakaan rikosta jätä Hän rankaisematta, -ei hyvää tekoa palkitsematta." - -Mikael: - --- "Hän lyö erehtyneen rangaistuksella takaisin luoksensa. Hän -armahtaa sitä, joka Häneen palaa. Hän kuulee salaisen rukouksen ja -huomaa tuskanhuudon. Hän ohjaa maailmoiden kiertoa ja johtaa hyttysen -lentoa. - -"Armollinen ja hyvä on Hän." - - * * * * * - -Auringot, jotka olivat astinlautoina enkeleillä, alkoivat hiljaa -kohota. Kuin hopea valkeassa tulessa loistivat ne ja enkelit -niillä... Ylinnä leijailivat Seraphimien ja Cherubimien enkelijoukot -ihanassa pilvessä, kirkkaat pasuunat kädessä... He puhalsivat -jalointa, puhtainta säveltä, armasta kuin kaunis uni... Kuuluivat -kauniit kaiut... Armaimmat laulut hymisivät... Kirkkaus oli itse -aurinkoa... Tuskin erotti siitä silmä enkeleitä. - -Auringot kohottivat enkeleitä ylemmä. Surren katselivat enkelit maan -ihmisten elämää, joka avautui heidän edessänsä. Maantomussa hääri -ihmishenki, pyrkien kumminkin siitä ylenemään. Vapaana harhaili se -kuin tuuli ja kumminkin oli se vanki, sillä tulitutkain oli joka -askeleella edessä. Se oli ainoa vapaa ja se oli samalla suurin -vanki. Myrskyt nousivat ja lakkasivat orjina... Salamat syttyivät -ja sammuivat käskystä... Kukka totteli elämänsä lakia ja lintu -hautoi luonnonsäännöstä ikäänkuin sen pakottamana. Kaikkein teot ja -elämä olivat ennalta säädetyt ja riippuivat niiden elämänlaista... -Ihmishenki sai itse vaikuttimensa valita... Hän sai vapaasti valita -siunauksen tai kirouksen... - -Hänelle oli suotu vapaus kulkea Häneen joko ruoskan tai armon, onnen -tai onnettomuuden alitse. Näkyä osottaen lausui Gabriel: - - "Vinhasti säätämäänsä rataa - kirmaavat auringot ja kuut. - Vaan orjina ne kaikki mataa, - ja kaikkeuden ihmeet muut. - Vain ihmishenki -- paitsi meitä -- - vapaasti tietään käydä saa: - Saa kulkea hän harhanteitä - tai oikeata vaeltaa." - -Mikael: - - "Vaan vaikka aatossiivin vinhoin - hän harhanteillään harhaileis - pois Hänen luotaan, Häntä inhoin, - niin matka Häneen aina veis. - Ei luotaan koskaan päästä taida, - kun hän on myöskin harhantie. - 'Tie laaja' sekä 'polku kaita' - Hänestä alkaa, Häneen vie," - -Raphael: - - "Vaan niin kuin maailmoiden lento - on yksi kaikkeus rajaton, - niin myöskin ihmishenki hento - toiseensa kytkettynä on. - Kuin käärme taikka turman vaajat - toiselle toisen rikos lie: - se harhanteille joukot taajat - muassaan sortumahan vie." - -Kolmin: - - "Kaikk' kierii kyllä toisen mukaan - ja harhanteille johdattaa, - mut harhaan Hält' ei joudu kukaan. - Vapaasti ihmishenki saa - sentähden käydä harhanteitä. - Ei oo niin suurta harhamaa, - jot' ei Hän armollansa peitä, - aikansa konsa valkeaa." - -Armain ilta-aurinko punasi koko kaikkeuden. Kauniina, kuin -olematonta äärtänsä ikävöiden, avautui se ihmishengen harhanmaaksi. -Vapaana värisi siinä punapalossa ihmishenki, kun kaikki muu kulki -kahleissansa. Näkymättömäksi osaksi, harha-ajatukseksi haihtui se -kaikkeuden iltapunaan, itse etsien teitänsä siinä. Seitsemän enkeliä -ylisti silloin ihmishengen vapautta, lausuen: - - "Kahleissa kulkee myrskyn pauhut - ja maa ja päivä, sekä kuut - ja alku-usvain suuret sauhut, - salamat, kuolot, kaikki muut. - On ihmishenki yksin vapaa, - se, Korkein-Korkein, tahtos' on. - Työn laatua sen, etkä tapaa, - sä itse määrää, Verraton." - -Kaikki enkelijoukot yhdessä: - - "Vapaasti siksi harhantöillä - harhailkoon hän! Se tahtos' on. - Sun luokses toki päivin, öillä - hän käy kuin vanki kahleeton. - Vapaasti: suoraan -- kautta mutkain - hän saakoon aina haihattaa, - kun aina kohtaa tulitutkain - jokaista pahaa, harhamaa!" - -Silloin kuului Jumalan ääni... Ihana punainen pilvi laskeusi enkelien -ympärille... Siinä säteilivät he kirkkautena kirkkauden seassa... -Jalka otti hiljaa aurinkoastuinlautaan, siipi pilven punaan... -Aurinko liiteli hiljaa, autuaiden unena, pilvi enkelilauluna... Vuori -hohti, vesi välkkyi... Jumalan kunnia kirkasti kirkkaudenkin. - -Jo soivat suuret laulut. Maat julistivat Jumalan kunniaa, taivas -kantoi Hänelle kiitosta. Kaikkeus ylisti Häntä ja aika vieri Hänen -virtenänsä. - -Enkelien eteen avautui taas kaikkeus maailmantulena. Valkeni -ijankaikkinen luomis-aamu, joka ei koskaan päiväksikään kerkeä. -Riemuiten ylistivät enkelit Häntä. Kuin armain onni puhkesi heistä -ihastus. He lausuivat vuoroonsa: - -Gabriel: - - "Taas tänään, niin kuin kerran ennen - Sun luomisaamus' armastaa. - Tietänsä vinhoin siivin mennen - rataansa mailmat pauhoaa. - Taivaalla vuoroon päivyt kierii, - tai synkin pilvi salamoi, - taas vuoroon kuuhut siellä vierii, - tai tulvaa sieltä aamunkoi." - -Mikael: - - "_Sun_ käskystäsi kaikki soipi: - auringot kiertää radoillaan - ja pilvi tulta salamoipi, - tai vuotaa vettä tulvanaan. - Sa luot ja murskaat maailmoita, - Sa kostat kaikkein pahat työt. - Et salli huonees pilkkaajoita. - Tomuksi eteesi ne lyöt." - -Raphael: - - "Kuin kotka kannat maailmoita - ylitse kuiluin hirveimpäin, - ja jotka käyvät harhansoita - Sa johdat hiljaa Itsees päin. - Sa ohjaat hurjan tähdenlennon - ja ihmis-aatteen siiven myös. - Sa hoidat linnunpojan hennon. - On ihmeen suuri Sinun työs." - -Kaikkeus vapisi. Pauhu kulki äärettömyyden äärtä etsiskellen. -Kirkkaat salamatulet valaisivat sen tietä. Vinhemmin kuin arka -aatos pauhasi jo ukkonen tulinensa pitkäisen tietä. Jumala kutsui -erehtyneitä. - -Cherubimien ja Seraphimien enkelijoukot soittivat silloin -pasuunillansa Jumalan kunniaa. Ihana soiton pauhu vyöryi kirkkaana -sävelpilvenä. Yhdeksän enkeliä veisasivat sen säestyksellä: - - "On ihmeen suuri Sinun virkas. - Kaikkeus on työtäs tulvillaan. - Ei koskaan sammu päiväs kirkas, - ei pilves kuivu milloinkaan. - Käy pauhu: Kaikkeuden rantaa - pitkäisnä äänes pauhoaa. - Suo enkeleisi halpain kantaa - näin Sulle aina kunniaa!" - - - - -Uusia elamänkukkia. - - -Henget häilähtelivät. Pidot olivat kuoleman kotiperillä. Kivensyy on -saloja täynnä. Mitä on silloin kaikkeudessa! - -On maasta tuhannen tuhatta mielikuvituksen kantomatkaa. - -Sammunut maailmakunta kirmaa ikuisessa pimeydessä tuhansine -tähtinensä, kuinensa ja päivinensä. Ei välähdä valo sen omista -auringoista, ei kanna se sinne sisarmaailmoista. Mykkinä pyörivät -pallot Jumalan käden varassa. Sokkoina syöksyvät ne toinen -toisensa lomitse, Kaikkivoivan käskyjä orjina totellen. Matkamaa -on haudanpimeä, valoton oma olemus, ja kulku käy hautojen lomitse -rihmakaitaa tietä myöten: Jos ken radaltansa hairahtuisi, se -suistuisi oitis turman suuhun. - -Mykkänä painautui siksi kaikki Hänen varaansa, kuin lapsi äitinsä -povelle pelon häneen tarttuessa, kulkiessa pimeän huoneen läpi, -mielessä satujen peikot. - -Aurinko, sammunut valon ja elämän jakaja, liikkuu ryhmyisenä -röykkiönä, oman avaruus-onkalonsa hirviönä, kaikkeuden hitusena. -Vuoret viskovat huippujansa yli ihmissilmän kantamarajojen. Ne -ikäänkuin tapailevat sitä valoa, joka on heiltä ijäksi paennut, -kurottautuvat ikävöidyn jälestä sadasti ylemmä, kuin vuoret pienessä -maassa, huippenevat, saavuttavat matkansa määrän häviössänsä kuin -savupatsas nousemarajansa, tuntevat mitättömyytensä ja ylettymänsä -lyhyyden kaikkeuden loppumattomassa suuruudessa. - -Pimeys vavahti. Oudot valot välähtivät. - -Korkeimman vuoren huipulla seisoi Perkele, katsellen rajatonta -kaikkeutta, joka kihisi maailmatomua täynnä, tahti kunakin -tomuhituna. Kiteinä kimaltelivat hänen edessänsä kuut ja tähdet. -Pölynä kiertelivät ne toisiansa ja kipinäparvena loisti rajaton määrä -auringolta loistavan tähtitomun seasta. Yhdet sammuivat, toiset -syttyivät riemastuneena kipunasuihkuna sijalle. Kaikki loisti, kaikki -hohti, kaikki tunnusti Jumalan kaikkivaltaa. Kaikki totteli Häntä, -veisasi kiitosta ja kunniaa Hänelle. Kademielin katseli Perkele näköä. - -Äkkiä puhalsi hän suustansa vihaisen salaman. Oitis ilmestyi -hänen ympärillensä enkelien ihana lauma. Ruumiina oli niillä outo -punainen valo, pukuina varjo, käsissä tummantuliset kukat. Kauniina -häilähtelivät punaiset varjot pimeydessä. Salaperäisinä tuikuttivat -tulikukat. Katse kiehtoi, ääni oli kuin laulunhyminä. Näky oli -satusaarien lumoa. - -Perkele rypisti silmiänsä ja korkeuteen, hänen päänsä kohdalle -lensi loistava meteoori, pysähtyi siihen kruunuksi ja valoi -valoansa vaipaksi Perkeleen hartioille. Vaipan loistavien liepeiden -leimahdellessa osotti Perkele enkeleillensä kaikkeuden suuruuden ja -sen kirkkaan tulitanssin, lausuen ylpeänä: - --- "Tuo kaikki on minun." - -Kuin kukka nupustansa puhkesi enkelijoukosta ihana ylistyslaulu. -Sadoilta vuorenhuipuilta säestivät sitä suuret kaikukellot. Sen -hyminä lymyytyi rotkoihin ja onkaloihin kauniina kuin armain lapsi -pahaa, arka neito miestä piiloon. - -Mutta viha välähti Perkeleen silmissä ja hän lisäsi: - --- "Sen kaiken on Jehova minulta _anastanut_... Mutta..." - --- "Mutta sillä on Hän oman turmionsa valmistanut, sillä maailmanlaki -on se, että vääryyden täytyy tuhota se, joka siihen aseeseen on -tarttunut", -- kiirehti Piru keskeyttämään. - --- "Se aika, jonka Jehovan valta on kestävä, on vähempi kuin -silmänräpäys ijankaikkisuuteen verrattuna. Koko muu ijankaikkisuus -jää sinun valtavuodeksesi", -- lisäsi Kehno. - --- "Sinä kukistat Jehovan meidän, palvelijoittesi kädellä, sillä -sinun voimasi on ääretöntäkin äärettömämpi, koska sinä suljet itseesi -äärettömyydenkin, jonka olet synnyttänyt, ennen kun meidät loit", -- -ylisti Horna. - -Perkele kuunteli ylistystä, ylpeyden eleiden hänen kasvojansa -kirkastaessa. Hetken mietittyänsä oikaisi hän: - --- "Yksi on kumminkin vieläkin äärettömämpi..." - -Enkelit hämmästyivät. Uudet eleet ilmestyivät - -Perkeleen kasvoille ja hän selitti: - --- "Ettekö tiedä, että Jehovan vääryys on äärettömin kaikista?" - -Ja osottaen kaikkeuteen, sanoi Piru esimerkin: - --- "Hän opettaa ihmiselle: 'Jos joku ottaa sinulta hameen, salli -hänelle myös muukin vaate!'... Mutta onko Hän itse sinulle -luovuttanut _omaasikaan_, kaikkeutta, kun sinä olet tahtonut ottaa -häneltä hameen?... Onko Hän vapaaehtoisesti luovuttanut sinulle -viheliästä Harhamaakaan?" - --- "Hän on kuten monet hänen pappinsakin, ne, jotka tavaraa -kootessansa opettavat: 'Mene ja jaa tavarasi vaivaisille!' Sillä -antaako Hän sinulle omaasikaan?... Hän on vääryyden henki", -- lisäsi -Hiisi. - -Perkele alensi äänensä kavalaksi ja lausui: - --- "Juuri sen kautta ovat hänen semmoiset pappinsa minun -palvelijoitani: Heidän esimerkkinsä on se siemen, joka itää, ja -heidän sanansa ovat kuivia lehtiä, jotka varisevat tyhmien lampaiden -ravinnoksi. Se kaikki todistaa, että minun henkeni on koko kaikkeuden -perus-olio." - -Vallan ja voiman viimat suitsusivat Perkeleestä. Riemastunut -enkelijoukko veisasi hänen ylistystänsä täysin rinnoin: - - "Kaikki kaikkeuden pielet, - perustukset sekä ääret - todistavat, julistavat - kunniaasi, mahtiasi. - Jos sa loppuisit, niin silloin - haihtuis koko kaikkeus - niin kuin henki kuolevasta, - kun sen silmä ummistuu." - --- "Sen me tiedämme... Me olemme oppineet sen tuntemaan -taistellessamme Häntä vastaan", -- todisti enkelijoukko. - -Sävel vieri vyörynä ikipimeydessä. Kuilujen pohjilta nousi kumea -kaiku. Laulun vaiettua lausui Piru: - --- "Siksi onkin sinun voimasi Jehovan vääryyttäkin suurempi. Sillä -jos se ei sitä suurempi olisi, et sinä voisi sitä hävittää. Mutta -nyt sinä hävität sen ja tuhoat Hänen valtansa, Hänen joka ei noudata -omia, ihmisille säätämiänsä siveellisiä lakeja..." - -Enkelien veisatessa mahtavaa ylistyslaulua lausui Perkele itseksensä -merkilliset sanansa: - --- "Meillä jumalilla, Jehovalla ja minulla, ei voi olla kahleina -mitään siveellisiä lakeja, joita tarvitaan ihmisille... Meidän täytyy -luoda ja murskata, synnyttää, ja hävittää armotta kuolemalla... -Meillä ei voi olla muuta siveellistäkään lakia kuin oma ääretön -olemuksemme... Kuten luonnonlaki ei voi alistua säälintunteen alle, -sen mukaan toimimaan, niin emme me jumalatkaan..." - -Ja katsahtaen taas kaikkeuteen, joka tunnusti Jumalan kaikkivaltaa, -raivostui hän, muisti suuren taistelunsa ja vihaa leimahdellen lausui: - --- "Jehovan, ja kaiken mikä Hänestä on: ihmisen, täytyy joko kääntyä -minuun, tai sitten tuhoutua... Se on luonnonlain muuttumaton viime -ehto. He seisovat minun olemukseni järkähtämättömän, armottoman lain -edessä, jota en minä itsekään voi muuttaa, sillä ei mikään voi itse -omaa olemustansa luoda, muuttaa ja hävittää..." - -Hänen äänensä jyrisi pauhuna kuolonkolkossa pimeydessä. Sen kaiku -ulisi mittaamattoman syvissä rotkoissa ja onkaloissa. Valtaavin -laulun ja soiton sävelmyrsky säesti sen pauhua ja kumeata kaikua... -Sen vaietessa, etäällä hymistessä, puhui taas Perkele: - --- "Jehova vaanii kavalana kaikkialla... Hän on rääkkäämällä -pakottanut palvelijani Harhaman lankeamaan Hänen kirkkonsa -permannolle... Hän on pakottanut hänet vääryytensä palvelukseen ja..." - -Hänestä suitsusi viha, kun hän lopetti: - --- "Ja Harhama on _hetkeksi_ langennut... Hän on yrittänyt raukkana -antautua Hänelle..." - -Vavistus kävi enkelijoukon läpi. Laulunhyminä muuttui rukoilevaksi. -Enkelit anoivat armoa Harhamalle, rukoilivat Perkelettä pelastamaan -hänet takaisin itsellensä. Perkele jatkoi, sanat vihan salamoina: - --- "Hän on ollut suurempi raukka kuin Adam: Hän on ryöminyt Jehovan -kirkonlattialla polvillansa. Hän ei uskaltanut edes eukon hameen taa -piilottautua, tai viikunalehtiin peittäytyä." - --- "Mihin Jehova on väärän henkensä puhaltanut, sen on vaikea Hänestä -irtautua ja nousta sinuun, oikeaan", -- todisti Piru. - -Silloin Perkele kohosi oman kiukkunsa huipulle. Katsellen kaikkeuden -huikaisevaa tulitanssia, nähden kuinka loppumattomat maailmapaljoudet -julistivat Jumalan ijankaikkista kunniaa, totellen Hänen tahtoansa, -sen hivelevän ajatuksen huikaisemana, että se kaikki voisi totella -häntä, vannoi Perkele: - --- "Mutta Harhama on ja on oleva minun enkelini edelleenkin, -silloinkin kun hän on palvelevinansa Jehovaa. Hän kulkee minun -verkkoni silmästä sen toiseen silmään. Hänen täytyy minun verkkooni -sotkeutua ja vielä uudestaan edessäni palvelijanani polvistua!" - --- "Sinä voit kaiken muun, paitsi itseäsi ja valtaasi lopettaa", -- -todistivat vapisevat enkelit. - -Perkeleen vihjauksesta ilmestyi Harhaman haamu enkelijoukon -keskelle, istuen pöydän ääressä. Hänen vierellänsä seisoi enkeli -Iiranto, ruumiina aistillisuuden armaimmat houkuttimet, kädessä -aistipunakukka. Perkele katsoi haamua käärmekavalana ja lausui -matelevalla äänellä: - --- "Hän aikoo Jehovaa palvellessansa paljastaa elämänsä... Se -tapahtukoon!... Hänen elämänsä on _minun_ henkeni hedelmä ja sillä -hän aikoo lääkitä niitä, jotka ovat sairaita Jehovan edessä. -Jokaisena hänen tekonsa siemenenä olen ollut minä: hänessä asuvan -pahan voima ja olemus. Siksi täytyy jokaisen, joka maistaa hänen -henkensä hedelmää, saada _minun_ henkeni..." - -Hän käveli ylpeänä, enkelien riemuitessa, ja lisäsi: - --- "Hänen henkensä hedelmiä maistettuansa on heille käypä kuin -Adamille ja Evalle hedelmän syötyänsä: He pakenevat Jehovaa ja heidän -hedelmästänsä on syntyvä jo uusi Kain." - --- "Se on totisesti tapahtuva", -- vannoivat enkelit. - -Perkele lisäsi Harhamaa tarkottaen: - --- "Hän antaa Jehovan sairaille vahvan annoksen taudinsiemeniä... Hän -pesee Jehovan puhtaat lapset elämällänsä, joka on _Jehovan_ edessä -saastaa..." - -Hän alensi äänensä maata-matavaksi ja lopetti silmissä piruntuli, -kasvoilla kavalin ele: - --- "Ja kun hän tulee maljoinensa Jehovan kirkon permannolta, niin -ihmiset eivät tiedä pitää varaansa, vaan luulevat hänen astiaansa -rippikalkiksi... Sillä Jehovan Mosesta ja profeetoita eivät ihmiset -usko, mutta kun fariseus sanoo, että hän on publikaani, joka muka -tulee Abrahamin helmasta, niin kaikki seuraavat häntä." - -Mietteissänsä lopetti hän vannovalla äänellä: - --- "Minä olen Harhamasta nähnyt niin paljon vaivaa, etten minä enää -voi häntä käsistäni päästää. Hänen hetkellinen lankeemisensa Jehovaan -oli pakollinen, sairauden puuska, eikä siis siveellinen, sillä -ainoastaan vapaaehtoinen on minun ja Jehovan edessä siveellistä ja -oikeaa." - -Rajaton riemu täytti enkelien rinnat. He veisasivat herransa -kavaluuden ylistystä: - - "Konsanansa - pirun-ansa - katketa ei taida. - Jospa lie - kenen tie - leveä tai kaita, - kumpikin ne paulaas johtaa. - Kaikki siinä sinut kohtaa. - Viekkahalla, - kavalalla, - ne on sulia paulanrihmat - hienot niinkuin valovihmat, - joit' ei kukaan hoksaa kiertää, - kosk' ei silmä niitä nää." - -Sävel vieri virsimerenä. Perkeleen vihjauksesta ilmestyi korkeuteen -hänen kohdallensa tuhatmäärin enkeleitä, tuliset seppeleet päässä, -käsissä hohtavat pasuunat. He seisoivat tulisten kotkien seljässä, -puhaltaen ylistysvirttä Perkeleelle. Sävel valui sateena alas. -Soittajajoukot loistivat tulipilvenä seppeleittensä ja kotkain -tulesta. Perkeleen edessä veisasi enkelijoukko soiton säestyksellä -suuren herransa ylistystä. Perkele itse puhui taas, kaiun hänen -sanojansa säestäessä: - --- "Tuhannet piispat, jotka ovat nuhteettomat Jehovan edessä, -kirjoittavat kirjoja, eikä maailma niitä lue, mutta palvelijani -Harhama, joka paljastaa minun henkeni hedelmiä, on saava ihailijoita. -Minun henkeni, _paha_, on sen kautta osottautuva taas oikeaksi ja -Jehovan henki vääräksi." - -Tuliset kotkat levittivät ylhäällä siipiänsä levälle... Korkeus -kohisi... Enkelit puhalsivat pasuuniinsa... Sävel pauhasi kuin vuoren -vieremän kaiku... Alhaalla veisasivat enkelit sen säestyksellä: - - "Sinun kaikkivaltiuttas - maa ja taivas tunnustaa. - Sinun suurta voittoasi - kaikki tyyni ennustaa... - Koko kaikkeuden pauhu - Sulle kantaa kunniaa. - Halki maailmain kuin kauhu - äänes suuri pauhoaa. - Kaikki sua kumartaa, - kun sun aikas' armas saa." - -Pöydälle, Harhaman eteen, ilmestyi pieni punainen käärme, joka -Perkeleen vihjauksesta muuttui kynäksi. Enkeli Iiranto antoi sen -Harhaman haamun käteen. Kaikki odottivat, haventa hievauttamatta. -Kamalan kolkko äänettömyys ikäänkuin kauhuna istui pilkkopimeillä -kymmenen peninkulman korkuisilla vuorenhuipuilla, lymysi vastaavan -syvissä rotkoissa kuin hiiviskelevä kuolema, kyyristeli onkaloissa -ja kyykötti sammuneiden tulivuorien aukkojen syvyydessä kuin -peikkojoukko pesässänsä. Soitto oli vaiennut. Kotkat kantoivat -kuormaansa, siipeä liikahduttamatta. - -Harhaman haamu alkoi työnsä. Silloin räjähti ylhäällä pasuunan -soitto. Ihastunut enkelilauma alkoi palvella Perkelettä kauniilla -laululla, jota suuri soitto säesti. He tanssivat laulun tahdissa, -rukoillen Perkelettä valamaan henkensä Harhaman kirjaan, ja antamaan -viisautta ja voimaa Iirannolle, joka johti uutta työtä seisten -Harhaman haamun takana. Iki-pimeydessä, johon tulvi valoa soittajien -seppeleistä ja kotkien siipien tulesta, häilähtelivät enkelien -punaiset varjot sulavina lumokuvina... Ne notkahtelivat tummina tuli -valoina, joista ei valo kauvemmas omaa ihoa levinnyt... Polvi taipui -kauneutena... käsi kukkana... vartalo sulona... Tanssitanhua oli -taikamaana, jossa henget karkeloivat satukaunista kisailua. Soitto -pauhasi korkeudessa. Enkelit lauloivat rukousta tanssinsa muaksi: - - "Oi herra kaikkivoipaisin! - Näin karkeloiden, laulaen - me palvelemme sinua, - anellen suita armoa. - Kuin uni kaikkein ihanin - näin edessäsi pyörimme - sun ylistystäs kehräten - ja kiitostasi kiertäen, - rihmoiksi sitä kerraten. - Kuin armain tuulen henkäys, - näin häilähdämme. Nopsina - taas kiepahdamme kauniisti, - kuin perho kukkaa kaartaen, - kun kukan tuoksukylvyssä - se mairemielin karkeloi - kukalle, mieli metenä ja - elo siiven-värinä." - -Näky oli saarekasta satumaata, missä henget ajavat aalloilla, -haahtena kaunis sävel, kaiku sen kaiken satamana ja kannel soi -kivellä, sormen siihen koskematta... Saarella asuvat ihanat neitoset, -leikkien ikävän keralla... Lumme on lumoa, kaisla neidon kaipausta -ja valo kuutamovaloa. Harhaman haamu jatkoi työtänsä, Iiranto -seljän takana, kädellään Harhaman kynästä pidellen. Perkele säteili -voitonriemua. Enkelit jatkoivat hänen palvelustansa laulaen ja tehden -sanoja vastaavat liikkeet: - - "Kuin kaunis lintu varvulleen - me polvin siroin, sulavin - nyt polvistumme eteesi. - Ensiksi polvi oikea! - Kas näin!... Nyt taas - sulava, pieni kiemahdus - sun kunniakses, herramme! - Nyt vasen polvi vuoron saa - jo notkistua eessä sun. - Oi, sitä suurta armoa - ja kunniaa, kun saamme näin - eteesi polvin molemmin - nojata maahan kauniisti, - kuin alli, joka painaltuu - rinnalle armaan emonsa." - -Enkelien varjot polvistuivat Perkeleen eteen, josta säkenöi viisaus, -voima ja valta. Hän katseli näkyä, katseli sitä ja maailmoiden suurta -ikilentoa. Enkelit jatkoivat rukoustansa: - - "Sun puoleesi nyt rukous - kauniisti meistä kohoaa, - kuin kukkasesta tuoksu: - Suo Harhamalle henkesi! - Sen anna kautta Iirannon - niin vuotaa ihmiskurjahan - kuin veden vesisieneen. - Tai jos hän, raukka, ennestään - jo henkeäsi täynnä on, - niin salli että Iiranto - vaan sientä sitä puristaa, - niin että henkesi - kynästä kurjan Harhama - lehdille kirjan aijotun - herkuksi muille vuotaa! - Näin sadon satakertaisen - se kasvaa sulle kerran." - -Harhaman haamu jatkoi kirjoitustansa käärmekynällä, Sanat vuotivat -käärmeen suusta. Iiranto ohjasi työtä, kirjoittajan olennon pahana... -Kauneimmat aistipunakukat kukoistivat... Ne helähtelivät kaikkeuden -pimeydessä, loistivat verenvärisinä, huumasivat hermot... Niiden -tuoksusta syntyivät pienet punaiset pilvenkielet... Ne häilähtelivät -ja karisivat, haihtuen kuin linnun soidinlaulu... Kaikki todisti -Perkeleen voimaa ja hänen henkensä, pahan, valtaa Harhamassa... - -Laulu kohisi. Soitto kuohui. Korkeudessa liitelivät tuhannet tuliset -kotkat, kauniit soittajat seljässä... Polvistuneet enkelit nousivat -ja jatkoivat tarutanssiansa, laulaen sen muaksi: - - "Nyt oikeaan... Nyt vasempaan - näin kumarramme sinulle - kuin kukka päivän valolle, - kun pikku teriönsä - sen suuteloille kääntää se, - odottain valoanninta. - Nyt kättä kaartain pyörimme, - hartaasti rukoellen: - Suo Harhamalle taitoa, - niin että kirjan lehdelle - hän sinun henkesi - kukiksi voisi pukea - ja perhosiksi loihtia! - Kas silloin kokonaan - Jehovan väärä raamattu - monelta syrjään jää. - Nyt pari pientä askelta: - kaks' eteen... yksi taaksepäin...! - Nyt oikeaan... ja vasempaan...! - Nyt pieni polven notkahdus - sinulle, herramme!" - -Sulo läikkyi lammekkeena... Sävel ajeli allina sen selällä... Enkelit -häilyivät koreina pimeänkukkasina. Perkele nautti voimastansa, -tarkaten samalla Harhaman työtä. - -Enkelien käsiin ilmestyivät hehkuvat aistipunakukat. Niitä ilmaan -heittäen ja taas kiinni kokoillen, jatkoivat he palvelustansa -tanssien ja laulaen: - - "Nyt kukkaiskesä alkakoon - Sun kunniaksesi...! - Noin aistipunakukkien - keralla, sua palvellen, - kuin perhot kisaelemme, - rukoillen sulta vielä: - Sä asettasi Harhamaa - nyt käytä koko terältään, - ja hänen sielustansa - lumoiksi kirjanlehdille - suo aistipunakukkia - puhjeta kokonaisia - kauniita kukkamaita! - Ne on sun parhaat ansasi, - ei perho puhdasmielisin - sen kukan aistituoksua - voi kestää... Siipi pienoinen - vie väkisinkin perhosen - sen kukan ihmepauloihin, - kun vain sen tuoksun tuntee." - -Perkeleen katseesta säteili tyytyväisyys ja voitonilo. -Pimeys kohisi... Soiton pauhatessa laskeutui Perkeleen eteen -meteorihohteinen valta-istuin, tulisten enkelien kantamana... Hän -nousi sille ylpeänä ja katseli äärettömyyttä kruunun valosäteen hänen -hartioilleen valuessa... Hänen takanansa seisoi kaksitoista enkeliä, -tuliset keihäät kädessä. - -Enkelit jatkoivat rukoustansa... Perkele antoi merkin ja oitis nousi -syvyydestä tuliroihu... Roihun keskellä liiteli ylhäällä enkeli ja -alempana lieskassa istui kymmenen pientä enkeliä harput siroissa -käsissä... Ne soittivat harppua ja ylempänä leijaileva enkeli vastasi -rukoukseen herransa puolesta: - - "On oiva rukouksenne. - Se itsestään jo kuulluksi - on tuleva, kun Harhama - on kukka minun henkeni: - Hänessä pahan-aartehet - on aivan ehtymättömät. - Ja aistipunakukkia - niin kasvaa hänen sielunsa - kuin lava hyvin höystetty. - Hän himon, valheen, pahuuden - on paras taimitarha. - (_Iirannolle_:) - Vaan kuinka työ nyt luonnistaa?" - -Iiranto (_Perkeleesen kääntyen_): - - "Se luistaa sinun rataasi, - kuin päivän pyörä tietänsä: - niin varmasti ja oikein päin. - Ja silmä liittyy silmähän - ja verkko valmistuu. - Vaan joka silmän solmuna - on sinun henkesi: - On aistipunakukkia - ja paljon muutakin... - On verkko kaunis... Kenpä ei - rientäisi siihen, sillä sen - jokainen silmä, puikkari - ja paula sekä paino on - hempeintä liekkumaa." - -Harput säestivät Iirannon puhetta... Enkelit tanssivat sen kestäessä -tanssiansa, hiljaa, salaperäisinä, uinaillen Perkeleen vallan -lumoissa... - -Perkeleen tulinen katse tunki syvälle Harhaman sieluun, tutkien -sen salaisimmat ajatukset. Ne nähden puhalsi hän ne enkeliensä -nähtäväksi, lausuen kylmänä: - --- "Hän ei ole unohtanut, mitä minä olen hänelle näyttänyt -Korkealtavuorelta ja temppelinharjalta kerran." - -Laulun ja soiton pauhu nousi riemuisana myrskynä Harhaman haamun -luo, oli ilmaantunut varjona hänen oma itsensä, joka valitteli, -ettei kirja tule tuottamaan kylliksi kultaa... Hän himoitsi sitä... -Hän oli jo lähdössä kaivamaan teoksensa maasta ja heittämään sen -valittajalle... Hän epäröi, punnitsi, taisteli... Vielä heilahti -mainen seppele... Kirkkaista salamoista taottu kruunu hohti -seppeleenä... Enkelit riemuitsivat. Laulu raukesi... Harhaman -silmistä tuikki kumma, himokas katse... Korpikosken kultapuro -hyrskähti vielä kerran, kuohuna kultavaahto... Näkyi valkeita -lintuja... Tuntui suloiselta kohota kuviteltuna nerona luuloteltujen -loukkaajien yläpuolelle... Perkele odotti marmorikovana... - -Mutta Harhama muisti jotakin. Hän kuuli mitä povi sykähti. Hän muisti -myös, että oli äitinsä kautta vannonut, ettei hän teostansa koskaan -maasta nosta... Hän muisti isoisäänsä, joka oli luvannut ennen -nälkään kuolla kuin aarteensa maasta kaivaa. Perkele tarkkasi häntä -koko olemus ikäänkuin yhtenä silmänä. - -Hetkeksi taukosi laulu ja korkeudesta tuleva soitto. Ainoastaan -pienet harput soivat lieskassa hiljaa. Iiranto puhui niiden -säestämänä Harhaman epäilyä tarkottaen: - - "Hän katsoo omaatuntoaan - kuin juutalainen rabbini - se ois! Hän oikeassa on." - -Kaikki enkelit seurasivat Harhaman eleitä. Kuiskaukset kulkivat -enkelistä toiseen. Lieskassa leijaileva enkeli vastasi Iirannolle -herransa puolesta: - - "Näyttää kuin siitä tuntuisi - pitävän kaivaa haudasta - mädännyt Ritvan ruumis - ja myytäväksi heittää se. - Hän, rahjus, ihmishengeksi - on heikko. Hän on varmaankin - nahjusten suurin nahjus." - -Harhama mietti yhä... Hän tarttui lapioon ja taas heitti sen pois... -Viimein voitti hän itsensä ja halunsa ja viskasi lapion luotansa. Hän -tarttui taas kynään ja jatkoi. Perkele leimahti vihan rovioksi: - - "Jehovan juonta katalaa. - Vaan olkoon! Minun orjanain - taas raataa kurja Harhama, - jos pettääksensä Jehovaa - hän käykin toista tietä - kuin kulki muinoin. Jehova - on houkutellut rahjuksen - verkkoonsa, tielle kaidalle! - Hän varmaan uskoi, Tyhmyri, - etten mä sinne mahdu. - Hän erehtyi kuin ainakin. - Polulla kapeimmallakin - mä kuljen niin kuin kotonain. - Vaan jatka työtäs, Iiranto!" - -Soitto pauhahti taas korkeudessa. Vuorien halkeamissa pauhasi sävel -kuin suuret vesiputoukset... Enkelit sitoivat aistipunakukasta -kauniit seppeleet ja koristivat niillä päänsä. Heidän käsiinsä -ilmestyivät tuliset käärmeet, käyristyivät kauneiksi vanteiksi, -hohtivat punatulina jäisessä pimeydessä. Enkelit heittelivät niitä -ilmaan, antoivat niiden uudestansa käsiinsä pudota. Ja alkoivat -lumokauniin karkelonsa, laulaen: - - "On suuri sinun voimasi. - Kauniisti sua palvella - taas tahdomme. - Nyt käärme vanteet heitämme - korkeelle ikipimeään, - ja itse sievin askelin - edessäs tanssimme. - Takaisin käärmekiemurat - kätösin kaunein kokoomme - ja kolmin pyörimme... - Taas käärme ilmaan kohotkoon... - Nyt itse nelin kierrämme, - sinulle kumarramme... - Kädessä rengas taaskin on... - Nyt viisin etees astumme... - Taas kumarrus!... Nyt taaksepäin! - Nyt pieni polven notkahdus!... - Kumarrus!... Askel vasempaan!... - Ja kaunis liike käärmeellä... - Nyt askel oikeaan!... - Taas käärmekiekka ilmahan - ja itse kuusin piirissä - sinulle karkeloimme. - Eteesi polvistumme taas, - kädessä punakukkainen - ja kaunis käärmevanne. - Me rukoilemme sinua: - Suo Harhamalle henkesi, - niin että kirjan lehdille - hän valaa voisi viljalta - sun suuren henkes aarteita, - kuin myrkkyä kyykäärmehen, - mi kylvää sitä kautta maan, - mi pahan parhain siemen on - ja kylvö kaikkein jaloin. - Suo sirotella kaikki se - taas aistipunakukilla, - niin nousee laiho verraton, - mi ajallansa heilimöi - ja hedelmöittyy, valmistuu. - Se moni-tuhatkertaisen - sinulle sadon kantaa." - -Laulu ja soitto vyöryi sävelmerenä... Sen ryöpyissä karkeloivat -ihanat enkelit... Meteoorivalot huikaisivat tulirovion tulihohteen, -jossa kaunis enkeli istui hopeanheleän pallon päällä... Kotkaparvet -risteilivät korkeudessa, kannellen sävelmeriä, jotka tulvivat -pasuunista... - -Perkele nousi valta-istuimellensa. Meteoorikruunu laskeutui ylhäältä -hänen päähänsä, valaen hänet huikeimmalla valolla. Hän avasi taas -enkeliensä nähtäväksi koko kaikkeuden. Soiton sijalle ilmestyi -yleinen suuri maailman-pauhu. Äärettömyys puhkui synnytyskivuissansa -ja kuolintuskissa samalla. Sen säestämänä lausui Perkele: - --- "Teidän rukouksenne on kuultu. Harhama on teoillansa kohoava minun -enkelikseni, yrittäköön hän mitä hyvänsä. Jehovan muukin täytyy -tunnustaa minun voimani. Eikä yksin Harhama, vaan koko kaikkeus on -palveleva ja totteleva minua, sillä se on minun... Mutta lähtekäämme -täältä." - -Enkeleille ilmestyivät tuliset vaipat, valta-istuimelle tuliset -vaunut. Ihastuneet enkelit alkoivat veisata Perkeleen ylistystä ja -koko joukko lensi meteoorin nopeudella halki kaikkeuden, ylistyslaulu -ihanana sävelpyrstönä. - - - - -Ensimäiset valkeat linnut. - - -Harhama oli hiljakkoin kirjoittanut ja julkaissut elämästänsä -muutamia kohtia, niitä mitä voi, vetämättä julkisuuteen henkilöitä, -joita hän ei tahtonut paljastaa maailman häväistäväksi. Kirjan nimi -oli "Varotushuuto". Siinä oli lähes seitsemänsataa sivua. Hänelle -syntyperäisellä taipumuksella, joka on jokaiselle rikolliselle -ominaista, oli hän vaistomaisesti värittänyt rikoksensa omaksi -eduksensa. - -Oli sydänkesän valorikkain päivä. Kuuma auringon kehrä ikäänkuin -kahlasi taivaan sini-uhkussa. Kukkamaalla kisailivat perhot. -Tuulenhenki oli nukahtanut, vierähtänyt rasvatyyneksi. Autere oli -muuttunut kuumaksi, kuivaksi päivänsavuksi ja peitti kukkaansa -puhkeavan kesän kuin morsiushuntu. Nurmi oli kirjava värikukista ja -valkeista päivänkakkaroista. Kukka tuoksui, lintu lauloi ja perho -kilpaili koreudessa kukan kanssa. - -Ikivanhojen poppelien vilpoisessa varjossa, ruiskukissa -koreilevan Venäjän vilja-ulapan rannalla lymysi pienoinen huvila, -onnellisena, vaatimattomana kuin pääskynen tutun räystään alla. Sen -päivänpuoleisella, keltaisilla verhoilla suojatulla portaikolla istui -Anna Pawlowna keskustellen munkki Pietarin kanssa. - -Avonaisen, eteiseen johtavan huoneen läpi kuului äkkiä ovikellon -soitto ja kohta sen jälkeen palvelijattarelle tehty kysymys: - --- "Onko rouva Vronskaja kotona?" - -Palvelija ei ehtinyt vielä vastata, kun jo portaikolta kuului -vastaukseksi kysyjälle näkymättömän Anna Pawlownan huudahdus: - --- _"C'est monsieur Harhama!... Oui!... Je suis à la maison... -Entrez!... Je Vous en prie..."_ ["Se on herra Harhama. Kyllä minä -olen kotona. Pyydän astumaan sisään."] - -Harhama astui portaikolle ikäänkuin hieman arastellen. Anna Pawlowna -ojensi hänelle tapansa mukaan kätensä suudeltavaksi katsoen häneen -tutkivasti, surullisesti ja lausui: - --- "Minä tunsin jo äänestä... No vihdoinkin! _Bienvenu_." -[Tervetuloa.] - -Mutta Harhama ei tarttunut ojennettuun käteen, vaan kumarsi syvään ja -lausui: - --- "Anteeksi!... En ole kelvollinen..." - -Ja kumartaen munkki Pietarille jatkoi hän: - --- "Ja Tekin, isä Pietari, anteeksi! En ole edessänne edes syntinen -vaimo tai tuhlaajapoika!" - -Munkki Pietari siunasi hänet kaukaa ristinmerkillä lausuen: - --- "Jumala siunatkoon tulosi! -- Toistemme edessä me ihmiset -olemme samoja. Ainoastaan Jumalan edessä me olemme sitä, mitä -todellisuudessa olemme." - -Syntyi hetkisen kestävä jonkunlainen hämi, ikäänkuin ei tiedettäisi -mistä alkaa puhelu. Anna Pawlowna vetäisi raukeasti pienen tuolin -rinnallensa ja sitä osottaen lausui hiljaa Harhamalle: - --- "Istukaa tänne rinnalleni!" - -Harhama istahti. Äskeinen äänettömyys jatkui. Kaikki kolme -katsahtivat toinen toiseensa. Niissä katseissa oli jotain, jonka -jokainen ymmärsi ja samalla oli niissä jotain epäselvää, kysyvää -ja selittämätöntä. Harhamasta näytti kaikki toiselta kuin ennen: -Molempien ystävien kasvonpiirteet näyttivät hienontuneilta, -jalostuneilta, hieman laihtuneilta, heidän katseissansa oli hän -näkevinänsä jotain syvää ja surullista ja kummankin silmäkulmissa -huomasi hän pari hienoa ryppyä, joita hän ei ennen muistanut -huomanneensa. Hän masentui. Mieli musteni. Hän tiesi, että ystäviensä -surunilmeet olivat johtuneet säälistä häntä kohtaan, sillä kirkosta -lähdettyänsä oli hän kertonut heille elämänsä lian: varkautensa, -vankeutensa, väkivallantekonsa, kiristyksensä, ilmiantonsa ja kaiken -muun. Ja hän oli kaiken kertonut miltei jo oikeilla väreillä, -niillä, joilla tiesi maailman niitä katselevan, sillä vihdoinkin -oli hän alkanut käsittää, että hän itse on itsensäkin edessä jäävi -tuomitsemaan omassa asiassansa ja maailman tuomio on ainoa oikea ja -puolueeton, sen silmät näkevät asian oikeassa valossa. - -Hetken kuluttua alkoi Anna Pawlowna puhua äkkiä hieman painuksiin -menneellä äänellä: - --- "_Mon Dieu!_ [Herra Isä!]... Siitähän on puoli vuotta, kun taas -hävisitte. Olen sillä ajalla saanut Teiltä kaiken kaikkiaan yhden -kirjeen, jossa ilmoititte aikovanne kirjoittaa jonkun kirjan. Mutta -kirjeessänne ette edes ilmoittanut osotettanne, joten en voinut -vastata." - --- "Silloin" -- tarttui Harhama -- "on tullut erehdys, jonka pyydän -nyt anteeksi. Osotteeni on jäänyt epähuomiossa pois. Mainitsemaanne -julkaisua valmistaessa unohtui hyvin usein kaikki muu." - -Anna Pawlowna otti pienen käsityönsä ja puheli työhönsä katsoen: - --- "Minä taas -- anteeksi epäluuloni -- luulin, että epäkohtelias -peittäytymisenne johtuu tavallisesta venäläisvihasta." - -Harhama kävi miettiväksi. Hän oli viime aikoina aivan kaivannut -näitä kahta ihmistä, joita hän piti ystävinänsä vieläkin. Häntä -olivat aina houkutelleet Venäjän suuret lakeudet, joissa oli -ajatuksille ja katseille tilaa ja joissa taivaanrannan siniviiva -hupeni näkyvistä kun poiskiitävä kaunis unelma. Siellä olivat ne -ainoat ihmiset, joiden äänessä hän vielä luuli kuulevansa ystävän -ääntä, eikä ollut siellä ketään, joille hän olisi ollut katkera edes -entisinä katkeruutensakaan hetkinä. Kotimaassansa hän oli alkanut -tuntea olevansa täysi muukalainen. Siellä oli hänen mielensä väärä -katkeruus kerran kääntynyt kaikkia kohtaan. Tohtori Nordman, joka oli -häntä tukenut, silloin kun hänet vankeudesta päästyään karkotettiin -kaikkialta, oli viime aikoina ainoa, jota hän uskalsi lähestyä, mutta -hänenkin edessänsä värisi hänen epäluuloinen sielunsa kuin lapsi, kun -se vapisten odottelee peljätyn aaveen tuloa. Kun hän oli kirjansa -julkaissut ja väsyneet ajatukset jäivät hetkeksi työttömiksi, tunsi -hän olevansa isänmaassansa niin yksin kuin haudasta noussut aave, -joka kulkee kisakentän halki, missä väki karkeloi, mielet hääilona, -elämä kukkana edessä. Viulut soivat, tytöt tanssivat, mutta kaikki -vaikeneisi ja väistyisi, jos tietäisivät hänen, haudasta nousseen -haamun kulkevan heidän lomitseen, huono elämä kalman kylmänä hajuna -hartioilla. - -Semmoisina hetkinä hän kaipasi Venäjää ja kärsi, kun tiesi olevansa -ennenkaikkea _suomalaisen_ kansallisuuden Kain, sen häpeä ja -siksi muukalainen Suomessa. Hän tunsi kulkevansa siellä tulisella -poltin-oralla lyöty leima otsassa, itikka ainoana ystävänä, sekin -ainoastaan siksi, kunnes on saanut hänestä mahansatäyden. Terveinä -hetkinänsä hän taas väärin kuvitteli, että siihen äärimäiseen pelkoon -muka olisi syynä hänen luonteensa ääretön herkkyys, joka oli häntä -vaivannut sylilapsesta lähtien. Jo silloin koski viattominkin iva -häneen niin, että hän kerrankin sitä paeten kätkeytyi paremman piilon -puutteessa piirongin laatikkoon, sulki sen jotenkin ja, hisahdusta -päästämättä, pysytteli siellä koko päivän, kunnes hätäytyneet etsijät -hänet sattumalta löysivät. Kun hän siitä luonteensa piirteestä etsi -nyt selitystä epäluuloillensa, ei se -- luonnollisesti -- ollut muuta -kuin hänessä piilevän alhaisen taipumuksen ilmaus selittää itsensä -syyttömäksi, jopa marttyyriksi. - -Kaikki ne ajatukset kävivät nyt mieleen nopeina. Ja niin halpa ja -alhainen kuin hän olikin, ystävyyttä hän _ei voinut_ koskaan unohtaa. -Se ehkä riippui hänen koiramaisesta luonteestansa, joka liehakoitsee -ystäväänsä. Samaten hän aina värisi jalouden edessä, niinkuin ainakin -olento, joka vaistomaisesti tuntee ja tunnustaa alemmuutensa ylevän -edessä, kuten koira isäntänsä edessä. Niinpä nytkin: Ajatellen -ja muistellen venäläisten hänelle osottamaa jaloutta hän vastasi -hitaalla äänellä Anna Pawlownalle: - --- "Jos sen sanojana ette olisi Te, niin minä loukkautuisin. Jos -tämän-hetkisen ajatukseni sanon rehellisesti, niin minä olen pikemmin -venäläinen kuin suomalainen, sillä kaikki hyvät muistot vetävät -tänne ja täällä ei minua kenenkään tarvitse _omanaan_ hävetä, kuten -suomalaisten täytyy. Mutta siinä on jotain selittämätöntä, siinä -isänmaantunteessa, niin että siitä vain ei pääse kaikin ajoin irti. -Te ymmärrätte runoutta... Muistan kuinka kerran sanoitte, että -yksinäisessä ruiskukassa on runoutta enemmän kun räikeän värisissä, -rehentelevissä ruusuissa... Minä sanon sentähden sattuvan esimerkin -isänmaantunteesta: Pienenä lapsena minä löin varpaani sormenpään -kokoiseen kivennastaan, uimatiellä juostessani. Kolmenkymmenen vuoden -kuluttua, kun nyt pari päivää kuljin samaa tietä, minä vaistomaisesti -varoin sitä kiveä, kun tulin sille kohdalle, ja silloin se kivi -tuntui minusta kultavuoren arvoiselta... Semmoisesta kivennastasta ei -ihminen pääse irti!" - -Portaikolle tuulahti hellä tuuli. Jokainen muisti omat lapsipolkunsa. -Isänmaan hellät kielet soivat, sen kauniit lampisilmät hymyilivät -salojen keskellä kyynelissä. Kuikka hautoi rantamättäällä ja sirkka -aherteli ruohon juurella. Puro tanssi, päivä paistoi. Tuttu koivu -puhkoi lehtisilmikoitansa ja vanha tuuliviiri hymyili katolla. Oli -kuin olisi tullut sisälle pieni kaunis lapsi, kaikkien yhteinen -lemmikki. Se oli tullut, hymyili armaasti, kainosteli, rypisteli -pikkupuseroansa, sormi sievässä suussa, kasvojen koristeena sievä -kihara. - -Se oli isänmaa. - -Anna Pawlowna katseli kukkalasikkoa, jossa tuoksui pari veteen -pistettyä kukkaa. Kauniiden kellojen yhä vielä soidessa kysyi hän -lopuksi Harhamalta: - --- "Onko kirjanne julkaisusta sitten tullut täysi tosi?" - --- "Kyllä", -- vastasi Harhama epäröiden. - -Anna Pawlowna laski käsityönsä helmaansa ja kiirehti lausumaan: - --- "Siis kirjailija! Toivotan onnea." - -Kiusallinen tunne viilsi Harhamaa: Mustana aaveena nousi hänessä -muisto siitä, kuinka hän Ritvan haudalla oli kironnut jokaisen, joka -häntä ivallakaan kirjailijaksi mainitsee. Hänen kirouksensa olivat -jääneet hänelle pysyväiseksi hartiain painoksi, jota hän tyytyväisenä -kantoi. Hän joutui hämilleen, hapuili ja vaikeni. - -Anna Pawlowna ikäänkuin odotti vastausta. Hänen poskillensa oli -noussut tuskin huomattava punahehku, Harhama huomasi, että hänen, -samoinkuin munkki Pietarinkin, katseessa oli jotain äärimäisen -säälivää ja surullista. - --- "Oletteko väsynyt?" -- kysyi viimein Anna Pawlowna kuin arkaillen, -tahtoen saada Harhaman jotain puhumaan, mutta samalla peljäten -sanovansa jonkun varomattomuuden. - --- "No, en... Ja anteeksi, etten kiitä onnentoivotuksestanne. Se -säädyttömyyteni johtuu siitä, etten ole kirjailija, enkä niin ollen -ole oikeutettu onnitteluunne", -- vastasi Harhama miettivänä ja -hiukan alakuloisena. - --- "Kuinka Te ette ole kirjailija, kun olette julkaissut kirjan?" -- -tarttui Anna Pawlowna, syventyen vain puoleksi työhönsä, salataksensa -sillä mielenkiintonsa. - --- "En ole kirjoittanut romaania, en novellia, en runoa. Olen -kirjoittanut" -- hän tapaili sopivaa sanaa -- "'painettavaa'... -tai korkeintaan 'luettavaa'... tai ehkä oikeuden väärennetyn -'pöytäkirjan'... omasta elämästäni olen kirjoittanut ja se ei ole -romaani eikä runo", -- selitteli Harhama. Hän koetti olla sanoissansa -rehellinen, sillä hän oli alkanut tuntea, että jokainen rehellinen -sana vyörytti hänen hartioiltansa pois myllynkiviä. - -Anna Pawlowna tapaili jotain ajatuksen päätä, mutta ei jaksanut saada -kiinni mitään selvää. Ilmoitus, että Harhama oli kirjoittanut omasta -elämästänsä, oli hänelle yllätys. Hän pelkäsi jotain aavistamatonta. -Oli kuin olisi hän istunut huoneessa, jossa on äsken ollut kuolleen -ruumis, ja hän pelkäisi sen haamua samalla käsittäen ettei sitä ole. -Avuttomana katsahti hän munkki Pietariin, jonka surunvoittoisesta -katseesta levisi joku vanhurskauden hohde ja rauha. Hän näytti -pyhimykseltä, joka katselee hirmumyrskyäkin tyynenä. - --- "_Something is rotten in the state of Denmark_ [Jotain mädännyttä -on Tanskan valtiossa] tekisi mieleni sanoa", -- huokasi Anna Pawlowna -lopuksi. Harhama kiirehti oikaisemaan: - --- "Ei ainoastaan _'something'_ [jotain], vaan _all is rotten_." -[Kaikki on mädännyttä.] - -Palvelija toi teen. Tyhjentäen sille pöytää selitteli Anna Pawlowna: - --- "Isä Pietarin tulon johdosta juomme tänään _five o'clock tea'n_ -[Kello viiden teen] kello yksi." - -Munkki Pietari käänsi puheen hetkeksi muihin asioihin, kysellen -aluksi Harhaman vointia. Mutta se ei onnistunut pitkäksi aikaa. -Anna Pawlownan sielussa kummitteli edelleenkin haamu, ilmestyen -häilähtelevänä varjona. Kesken puheen pyysi hän kuin ohi mennen -heikolla äänellä: - --- "Ettekö tahdo lukea meille jotain kirjastanne?... Joku kappale -sieltä täältä." - -Epäröiden, mitään vastaamatta nouti Harhama hetken kuluttua kirjansa. -Ja kun hänen piti alkaa, muistuivat hänen mieleensä ne menneet -päivät, jolloin hän oli Anna Pawlownan kanssa joskus lukenut maailman -kirjallisuuden merkkiteoksia ja niistä keskustellut. Ne muistot -ilmestyivät nyt surullisina, kelmeinä, kuin syksyn värjäämän metsän -tunnelma, kun sinne sattuu poikkeamaan ja mieleen muistuvat kesäiset -päivät, jolloin päivänpaiste riippui harsoina puiden lehtevillä -oksilla, lämpö herkutteli kuusen ja koivun tuoksujen ääressä, sirkka -sirisi, lintu lauloi riemusta ja kaikki nautti hedelmöittymisestänsä. - -Anna Pawlownalta solahti käsityö helmaan ja hän imeytyi kaikella -ajatuksellaan Harhamaan, kun tämä alkoi kääntää muutamia kohtia -kirjastansa. Siinä oli hyvin paljon samaa, kuin mitä tämän kirjan -ensimäisessä osassa, muun muassa pari kolme kuvausta Perkeleen -tarustosta, samantapaisina kuin ne ovat otetut "Harhaman" ensimäiseen -osaan. Lisäksi kuvauksia Harhaman riettaasta elämästä Hiiden -myllyssä. Kirja oli kelvoton, kuten kaikki muukin, mitä hän oli -yrittänyt ulkopuolella varsinaista teostansa. Kirouksensa muistaen -oli hän karttanut kaikkia muotoja y.m. minkä perusteella hänen -kirjoituksensa voitaisiin korottaa kaunokirjalliseksi ja hänet siten -nostaa kirjailijoiden joukkoon, niiden häpeäksi. Samalla oli siihen -vaikuttanut vaistomainen, sairaloinen "_Dichterlein_"-nimen häpeily. -Hän oli jo käsittänyt, ettei hänestä voinut Dantea tulla. - -Mutta kun hän ei tuntenut estetiikkaa eikä kaunokirjallisuutta, oli -siitä kirjallisten muotojen kantelemisesta se seuraus, että hän -ymmärtämättömyydessänsä olikin tietämättänsä tullut käyttäneeksi -sekaisin kaikkia kaunokirjallisia muotoja, symbolismia, romantiikkaa -ja kaikkia muita -ismejä ja -tiikkoja, joten kirjallisuuden ja -estetiikan tuntijalle oli helppo asia lukea hänet kuuluvaksi mihin -kirjallisuuden suuntaan hyvänsä, vieläpä tehdä hänestä suunnan -täysverinen edustaja. Ja kaikki ne suunnat oli hän vienyt semmoiseen -järjettömyyteen, käyttänyt niitä semmoisella kielteisellä tuloksella, -että se milteipä teki koko suunnat toisillekin kirjailijoille -kauhistukseksi. - -Lisäksi oli kirjan kieli kelvottominta suomea. Estääkseen vieraiden -kielien unohtumista, oli hän aivan sairaloisesti karttanut -suomalaista kirjallisuutta, käyttäen yksinomaan vieraskielistä -ja siitäkin lukien ainoastaan tieteellistä kirjallisuutta, sekä -kaunokirjallisuudesta ainoastaan jonkun kaikista kuuluisimman. Oman -maansa lahjakkaista kirjailijoista ja kielenkäyttäjistä ei hän -ollut lukenut ainoatakaan ja luonnollisena seurauksena siitä oli -se, ettei hänellä ollut kieliaistia, "suomenkielen korvaa". Joka -lauseessa oli kielellistä mauttomuutta, kuten hänen nimessänsäkin. -Entisestä leimuavasta mielikuvituksesta oli jäljellä ainoastaan -rippeet, nekin niin vähäiset, ettei ainoakaan kirjailija, jolla ei -ole enempää, olisi kynään tarttunut. Ja niitä rippeitäkin käytti -hän kömpelösti aistittomasti. Kirjan yleisenä tyyli-piirteenä oli -suhteeton kömpelyys, tyylin suunnaton mauttomuus ja elottomuus, -joita vikoja hän oli -- silminnähtävästi tahallaan -- koettanut -peittää semmoisten suurten ajatusten riekaleilla, joista hänellä -itsellänsä ei ollut mitään elävää tietoa. Hänen kirjansa oli tyyli-, -kieli- y.m. -harhama. Se oli, kuten koko hänen elämänsä, jonkunlainen -Humbert-kaappi, jossa jotkut luulivat olevan aarteen kätkettynä, mutta -josta syvällinen tutkijasielu löysi ainoastaan housunnapin. - -Kun hän oli jonkun matkaa lukenut, keskeytti hänet Anna Pawlowna -osottaakseen kirjan törkeitä vikoja huomauttaen: - --- "Tehän olette nyt koonnut kirjaanne kaikki ne viat, joista Te -aikoinaan muita kirjailijoita ivailitte..." - -Harhama tunsi taas olevansa romaanisankari, muisti kirouksensa, -loukkautui ja lausui: - --- "Jos minun kirjoituksissani on koskaan rahtuakaan 'romaania', niin -on se sille viaksi luettava, samoin kuin saappaalle luetaan viaksi -se, että se muistuttaakaan Venuksen ihanaa kuvaa... Eihän saapasta -voida moittia siitä, että se ei ole hyvästi tehty hattu..." - --- "Nyt Te taas loukkaannuitte," -- kiirehti Anna Pawlowna lisäten: -"Mutta oletteko Te ajatellut, että kirjoititte _muita_, ettekä -itseänne varten? Ja jos sen myönnätte, niin onko Teillä oikeus -ostatuttaa ihmisillä kirjaa, jossa esimerkiksi onkin vain pari -lausetta, mutta ne toistettu tuhat kertaa?" - -Hän syventyi työhönsä katsomaan ja lisäsi sitä tehdessänsä: - --- "Teidän pitäisi olla kiitollinen niille, jotka vikojanne -huomauttavat. Niitä ihminen tuskin koskaan itse löytää, sillä niin -sanottu nero on ainoa, jonka ihminen itse itsessänsä huomaa, ja -senkin ainoastaan se ihminen, joka ei nero ole..." - -Harhama ajatteli hetken, etsien sanoja vastaukseksi. Kirjaansa -selvitellen jupisi hän lopuksi: - --- "En minä ketään pakota kirjojani ostamaan enkä lukemaan. Miksi -ette minulle silloin myönnä oikeutta kirjoittaa mitä tahdon..." - --- "Taas hullu päähänpisto!" -- lausui Anna Pawlowna hätä-hätää -kuultavasti ja huoaten. Harhama huomasi sen ja hänen sielussansa -välähti ajatus, että hän on hullu. Siihen hänessä oli ihmisten -viimeaikaisista huomautteluista valmistunutta maaperää. - -Hän alkoi salaman nopeasti laskea tekojansa, huomasi niissä -mielipuolen töitä ja laski, että hulluus on hänessä perinnöllistä. -Hän oli usein tarkastellut sukuansa ja uskoi löytäneensä siinä -hulluutensa selvät lähteet. Isä oli ollut hyvin kummallinen ja oli -häntä pidetty hulluna. Iso-isä ei suostunut ilmaisemaan suurta -raha-aarrettansa, vaikka itse oli jo puutteeseen vajonnut. Eräs -mies-sukulainen oli ollut hermosairas. Joku naissukulainen oli -koppihullu. Luonteen omituisuudet olivat yleisiä. Viime vuosina -oli suvussa ilmennyt uskonnollista hartautta, jopa kiihkoakin. -Sairaloiset unennäöt olivat tavallisia. Eräs täti oli kerran hänelle -kirjoittanut nähneensä hänet unissa, onnettomuuteen vajoamassa. Ja -todellakin oli hän juuri samana päivänä kietoutunut ikävään asiaan, -josta hän ainoastaan vaivoin pelastui. Ja aivan äsken, kolme päivää -sitten, oli hän laivamatkalle varustautuessaan nähnyt unen, että -tätinsä kutsui häntä erääseen hotelliin. Oudostuneena meni hän, -seuraavana päivänä, osotettuun paikkaan ja todellakin tapasi siellä -tätinsä, joka kertoi juuri samana yönä unessa nähneensä hänet -menemässä erääseen laivaan, pyytäneensä kääntymään ja tulemaan häntä -tapaamaan, sekä sitten rukoilleensa Jumalaa tuomaan hänet luoksensa. -Lisäksi kertoi tämä täti näkevänsä unia lapsensa elämästä taivaassa, -ja taivaan kauneista pihamaista. Hän muisti entisiä unennäköjänsä, -joita hän salasi ja häpeili. - -Iso-isän veli oli ollut kuusikymmenvuotias kuollessansa, eikä vielä -kertaakaan käynyt likimmässä naapuritalossa, ei poistunut kotipihasta -askeltakaan. Kaiken sen luuli hän olevan hänessä ilmenevän -perinnöllisen hulluuden ilmiötä ja sitä uskoa vahvisti jälleen Anna -Pawlownan huudahdus. Tämä jatkoi: - --- "Ja lisäksi: Teidänkin maassanne on, luultavasti kait, kuuluisia, -lahjakkaita kirjailijoita, jotka ovat tehneet työtä kehittääksensä -kansanne kielikorvaa ja esteettistä makua... Oletteko Te silloin -oikeutettu astumaan heidän työnsä tulosta turmelemaan?" - -Harhama ei vastannut. Hän väänteli kylmeneviä käsiänsä hermostuneesti -ja tunsi kasvoihinsa ilmestyvän katkeruuden väreen. Munkki Pietari -katseli Harhamaa, näki hänen sisäiset ajatuksensa ja lausui lempeästi: - --- "Veli Harhama! Sinä erehdyt. Ei yksikään lintu ole oikeutettu -laulamaan muuta säveltä kuin sen, mikä on oikea ja minkä Jumala on -säätänyt, Jokaisesta sanasta, minkä puhut, olet sinä kerran tiliä -tekevä." - -Portaikon tyyneessä katveessa tuntui leijailevan joku selittämätön -ihanuus, kuten kirkossa, kun urut ovat lakanneet soimasta, hieno -hyminä kiertelee vielä holveissa ja kirkkoväki kumartuu rukoukseen, -odottaen hurskaan papin julistamaa siunausta ja lupausta syntien -anteeksi-annosta. Harhamasta tuntui kuin olisi hän pitkällisen poudan -kuluttua äkkiä päässyt lämpimän sateen virkistävään valeeseen. Hän -istui jonkun aikaa ääneti ja antoi munkki Pietarin sanojen lauhduttaa -palohaavojansa. - -Mutta sitten muistuivat hänen mieleensä taas pohjolaisnoidan -ennustus valkeista linnuista. Hän uskoi, että kaikki kääntyy hänelle -päinvastaiseksi: valkeat linnut muuttuvat mustiksi korpeiksi, ja -itseksensä hän ajatteli: - --- "Minä en _koskaan_ kirjoitakaan mitään romaania ja kumminkin jo -lentelevät mustat linnut." - -Anna Pawlowna nypisteli sormiansa hermostuneena. Poskille oli -kohonnut kuumemainen hehku ja hän lausui huoaten: - --- _"At every word a reputation dies."_ [Jokainen sana "tappaa" hyvän -maineen.] - -Harhaman mielenkatkeruus yltyi. Hän luuli täyttäneensä -velvollisuutensa, kun oli elämänsä lian vetänyt julkisuuteen, ja nyt -hänestä tuntui kuin olisi siitä sama seuraus, kuin siitä, että hän -sylilapsena oli ilmottanut isällensä katkaisseensa veitsen kärjen, -joutuen siitä pahoinpideltäväksi. Hän oli sitä jo aavistanut, -sillä isänsä pahoinpitelystä lähtien oli hänessä aina kytenyt -siihen aavistukseen johtava epäluulo. Siksipä oli hän julkaistuansa -kirjansa alkanut paeta kaikkea, joka siitä hänelle muistuttaisi: -karttaa sanomalehtiä ja muita. Siitä huolimatta oli hänelle -väkisinkin tietoja toimitettu. Ja vaikka hänen mielikuvituksensa -olikin rampa, voi se sairaloisuuden puuskien sattuessa vielä joskus -leimahtaa salamannopeaksi tapauksien väritauluksi. Niinpä hän -nytkin silmänräpäyksessä muisti ja näki edessänsä lihallistuneina -kaikki kirjansa julkaisusta johtuneet tapaukset: Toimittaja Arjanne -oli hänelle jalomielisesti, käsinkirjoitetuilla lisäyksillä ja -vigneteillä varustettuna lähettänyt hienoa arvosteluansa useampiakin -kappaleita ja eräs tuttava oli juuri päivää ennen kirjoittanut -hänelle: - -"Kerrotaan sinun kirjoittaneen kirjan 'Varotushuuto'. Tekosi ei -ole ollut harkittu ja on tuottanut kärsimyksiä syyttömille. Paria -henkilöä on ollut pakko herjata sen luuloteltuina avustajina. -Lisäksi on eräs tunnettu arvostelija -- ijäkäs ja syvämietteinen -estetiikan professori Rosendahl samaisen kirjasi johdosta ollut -pakotettu nerokkaassa arvostelussaan pahasti pitelemään m.m. erästä -rahalaitosta, arvostellen sen sivistystä (vaikka se todistettavasti -on pidellyt kirjailijoiden käsikirjoituksia sadasti ankarammin -kuin sinä -- ikävä kyllä -- omaasi), muutamaa osakeyhtiötä ja --- mikä ikävää -- muuatta vanhaa arvokasta senaattoria, joka -on suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tehnyt enemmän kuin sata -sinunlaistasi kirjailija-humpuukimestaria. -- Etkö tahdo ilmoittaa, -että _sinä_ olet syyllinen kirjaasi, eivätkä muut? Ikävä, että -sinäkin puolestasi olet taas osottanut meidän suomalaisten luonteen -alhaisuutta: olet kirjoittanut kirjan, josta monia syyttömiä -vanhuksiakin on ollut pakko pahoin kohdella. Jos olisit ottanut -huomioon, että jo hellenien jalo kauneus-aisti asetti kauneuden ja -koko estetiikan ensi vaatimukseksi harmaiden hiuksien ja suoritetun -elämäntyön kunnioittamisen ja toisten häpäisemisen karttamisen -- -eihän runoiltu Alkibiadeskaan häväissyt muuta kuin koiranhäntiä -- -niin et varmaankaan olisi ottanut käteesi kynää, jolla olet nyt -saattanut syyttömille häpeää. Olisi sinun pitänyt myös muistaa, että -meidän halveksimamme juutalaisetkin pitivät vanhuuden kunnioitusta -estetiikan kauneuden ja jalouden ensi vaatimuksena, kuten huomaat -Jeesuksestakin Hänen ollessaan kaksitoistavuotiaana temppelissä, -jossa _Hän_, joka oli Jumala, nöyränä kuunteli vanhoja ja kyseli -heiltä. - -"Kirjasi on myös huomattu niin epäsiveelliseksi, että -vapaamielisetkin arvostelijat ovat olleet pakotetut vaatimaan -kirkonkuri-toimenpiteitä. Korjaa nyt asia. Samalla voisit korjata -väärinkäytökset, joihin päivänselvästi olet tehnyt itsesi syypääksi -arvostelijoita kohtaan. Vieläpä ovat rumat tekosi menneet -sitäkin pitemmälle: Olet itse -- kuten esteetikko Silvander on -julkisuudessakin jo ilmottanut -- likaisine sorminesi kirjoittanut -eräät arvostelut sanomalehteen. Se on jo meidän suomalaisten tunnetun -'jalomielisyyden' huippu, jota olet velvollinen julkisuudessa -anteeksipyytämään. En näet usko, että voit syyttömyytesi toteen -näyttää. Herra Silvanderin luonteenjalous ja nimi on jo takeena -siitä, sillä hän ei olisi tehnyt niin raskaita syytöksiä, jollei -hänellä olisi ollut selvät todistukset asiasta. Vähäinen rikos ei -ole sekään, että pilatessasi yleisön kirjallisen maun, samalla -joudut niiden häpeäksi. Huomannet kai itsekin jo, että sinun oikea -kätesi onkin 'väärä' käsi. Ja jos et voi sitä pois hakata, voinet -sen ainakin kiinni sitoa. Ainoa valopuoli mielestäni on se, että -arvostelijat ovat ottaneet arvostellakseen siveellisyytesi. Kirjasi -on siten aiheuttanut ensi askeleen parantajien oman terveydentilan -tutkimiseen ja siitä on jo pakko astua itsearvosteluun, jonka -sinä olet unohtanut. Kiittävistä arvosteluista en puhu, sillä -niitä pitänet itsekin ivana. Yleensä ovat arvostelijat, jotka -ovat ilmottaneet edustavansa ainoastaan korkeaa eli n.s. kylmää -järkeä eikä puolueellisuutta ja ymmärtämättömyyttä, tuominneet -kirjasi sen linotypillisiä virheitä myöten. Puhutaan myös, että -olet saattanut kiusalliseen asemaan kirjailijamme. Kukaan heistä -ei näet hienoussyistä voi nousta tuomaan julki, että sinä pilaat -heidän luomansa esteettisen maun. Semmoista tekoa näet voisivat -ei-kultuuri-ihmiset pitää heidän oman tavaransa suosituksena sinun -mallikirjaksesi ja muille luettavaksi. - -"Mutta pahin on vielä jälellä. Herra Rosendahl on tosiasioilla -osottanut, että kirjasi on alhainen petos, nuotta, jolla olet vetänyt -onnistuneen apajan kirkollismielisten kannatusta. Istut siis taas -syytettyjen penkillä syytettynä vieläkin törkeämmästä rikoksesta -kuin varkaus. Muut herra Rosendahlin y.m. esteetikkojen todistamat -syytökset jääkööt mainitsematta, koska niitä ajatellessa muste jo -hyytyy kynässä säälistä sinua kohtaan." - -Kaikki nämä muistot välähtivät Harhamalle nyt mustana salamana. -Kirjansa kirjoitettuaan oli hän ollut äärimäisyyteen asti väsynyt, -tylsistynyt, eikä siis ollut jaksanut panna tuskin mitään -huomiota niihin arvosteluihin, joita hänelle oli ystävällisesti -toimitettu. Hän oli niitä lukiessansa, väsyneenä ollen, ollut aivan -samassa mielentilassa kuin vaatimaton, nöyrä talonpoikaisnainen, -joka välinpitämättömästi pyyhkii pöydältä pois työnsä tomuja, -leivinjauhoja tai semmoisia. Mutta nyt, kun ne tuntuivat uusiutuvan -Anna Pawlownan ja munkki Pietarin lausumina, niiden, joita hän -rajattomasti, sairaloisesti kunnioitti, alkoivat ne jäytää hänen -sieluansa kuin kirvelevä syöpä. Lisäksi tuli se hänen elämänsä -onnettomuus, että hän ei ollut syvällinen _tutkija_, joka voi löytää -ehdottoman, absolutisen totuuden, vaan oli hän ehdoton epäilijä, -joka _jokaikisessä_ asiassa etsi myös vastakohdan, vieläpä aivan -äärimäisen. Siksipä hänen kirjansa kuvauksissakin esiintyivät -vastakohdat mitä jyrkimpinä, ristiriitaisimpina. Se äärimäisten -vastakohtien etsiminen oli hänen epäilynsä tulos, hänen narrimaisen -totuuden etsimisensä surullinen hedelmä. Se vaikutti, ettei hän ollut -ainoankaan tekonsa oikeudesta vakuutettu, vaan epäili sitä ja epäröi -ja kadotti siten näkyvistänsä oikean ja väärän rajan, sulatti ne -tavallaan samaksi. - -Niinpä hän nyt, kun kuuli munkki Pietarin ja Anna Pawlownan puheet, -alkoi epäillä tekonsa oikeutta, koettaen kumminkin sitä puolustaa. -Hänen mielensä katkeruus puhkesi sanoiksi: - --- "Minulta voi jokainen vaatia tiliä siitä _mitä_ minä sanon, -mutta ei siitä _miten_ minä sanon. Se muru minulle toki täytyy -elämästä jättää, että itse saan valita tavan ja kieltäytyä -kirjailija-arvonimestä." - -Anna Pawlownan suupielessä näkyi tuskallinen väännähdys. Hän olisi -tahtonut oikaista Harhamaa, mutta sääli tukahdutti äänen. Munkki -Pietari katseli erästä kirjaa ja huomautti: - --- "Ei ole meidän ihmisten mielivaltaan jätetty tavankaan -valitseminen. Hyvänkään asian edistämiseksi me emme saa käyttää -huonoja menettelytapoja. Sinä itse kerran sanoit minulle, että -Venäjän hallitus tekee väärin, jos se käyttää hirsipuuta, vaikkapa -toisten kansalaisten turvaksi. Sinä, veljeni, tuskin hyväksyisit, -jos isäsi sinua hyväksi ihmiseksi kasvattaessansa käyttäisi vitsaa -lempeyden sijasta..." - -Harhama mykistyi. Vast'ikään oli hän tavallaan tuominnut isäänsä -juuri _tavasta_. Hänen järkeilynsä lakkasi kuin vasaran lyömänä. -Munkki Pietarin olemuksesta tuntui taas tulevan jumalallinen viisaus -kirkkaana ja ihanana ja vuolaana kuin auringon valomeri, joka -aamusilla tulvii idästä länttä kohti, huuhdellen tieltänsä pimeyden -ja yön valot: tähtikylvön ja kuun. Koko maailma tuntui olevan -oikeassa, huokuvan oikeaa ja hyvää, ja hän yksin väärässä. Hän tunsi -suupieleensä ilmestyvän tuskan ja katkeruuden väreen. Anna Pawlowna -huomasi sen ja kiirehti johtamaan ajatukset muuanne, pyytäen: - --- "No jätetään nyt se asia. Emme kait me kaikki ihmiset ole -muotojenkaan tuomareiksi oikeutetut... Jatkakaa nyt lukemistanne, -mutta älkää vain lukeko mitään siitä kauheasta asiasta, -vankeudestanne ja muusta!" - -Harhama ryhtyi jatkamaan lukemistansa käyttäen eri kielistä -poimituita sanoja, aina sen mukaan mistä sopivimman muisti. Hän -luki kappaleita sieltä täältä. Sitä tehdessä oli päivä kallistunut -illankorvalle. Lintulaumat olivat virkistyneet ja iltaviileys valui -maille lauhkeana kuin merenhenki, joka rasvatyynenä poutapäivänä -tuulahtaa rantaa lähestyvän, rasittuneen kulkijan helteiselle iholle. -Jostain kuului kaivonvintin hiljainen narahdus, vähän etäämpää -karjankellojen yksitoikkoinen ääni, tullen niin kaukaa, että sen -heikkenevä ääni ainoastaan hipaisi korvaa, hyväili sitä hetkisen ja -riutui kuin uneen, itikan raukean laulun sitä säestäessä. Tuntui kuin -olisivat kaikki kolme palanneet väsyneinä joltain epäonnistuneelta -matkalta, jolla kohdannutta pettymystä jokainen salaili, luullen -etteivät toiset sitä ole huomanneet. Harhama tuijotti kirjansa -kansikuvaan kuin etsien siitä jotain tarkastettavaa. - -Anna Pawlowna hädisti kiusottelevaa kärpästä kädellänsä, lausuen -hiljaisen hermostuneena: - --- "Äs, tuota!" - -Ja käskettyään palvelijan alkaa kattaa päivällispöytää, lausui hän -Harhamalle: - --- "Minä en käsitä mikä on kirjanne tarkotus." - -Harhama kiiruhti selittämään: - --- "Sen tarkotus on nimensä mukainen: varotushuuto. Se on minulle -sama kuin kello ruton kaulassa, että ihmiset tietävät karttaa minua -kuin ruttoa... Tai toisin sanoen:... Antaa tietä kuin kuninkaalle", --- lopetti hän katkerasti. - -Anna Pawlowna huokasi ja lausui puoli itseksensä: - --- _"C'est le commencement de la fin."_ [Se on jo lopun alkua.] - -Munkki Pietari tarkkasi Harhamaa, katseessa taivaallinen rauha ja -lempeys, ja kysyi kuin Jeesus syntiseltä, jota Hän säälii: - --- "Voitko levollisesti kuulla, mitä mitä minä sinulle sanon?" - -Harhaman silmissä vilahti jo musta lintuparvi, mutta nyt hän toivoi -sen tulevan ja laskeutuvan räpyttelemään hänen ympärillensä. Hän -toivoi kuulevansa munkki Pietarin hienon, musertavan ja samalla -rauhottavan tuomion. Rauhallisena ja rehellisesti vastasi hän: - --- "Te, isä Pietari, tiedätte, että minä kunnioitan Teitä -sairaloisesti ja rajattomasti. Se kunnioitus on suuruutensa kautta -aivan rikollinen, sillä monesti minä olen Teidän äänessänne huomannut -Jumalan, enkä ihmisen äänen. Teidän jokainen moittivakin sananne on -minulle kuorma kultaa." - --- "Minä uskon rehellisyyteesi", -- alkoi munkki Pietari, Anna -Pawlownan koko sielun alkaessa vetäytyi vireeseen. Lempeällä, -hienolla äänellä jatkoi hän: - --- "Minä en puhu kirjasi ulkonaisesta muodosta, sen tyylistä, -sillä jokainen ulkonainen muoto on oikea, kun sen henki on oikea. -Koukkuisimmankin puron uoma on purtta kantamaan yhtä oikeutettu kuin -suoran, jos se johtaa purjehtijan puhtaille meren vesille, eikä -likaisiin lammikkoihin, joissa tauti pesii. Mutta sinun kirjassasi, -veli Harhama, on tulisia kukkia, jotka johtavat monen perhon siipensä -polttamaan." - -Hänen sanojensa lempeä, jalo sävy helisi Harhaman korvissa -kuin kirkonkellon kirkas ääni, joka on juuri haihtumaisillaan -lauvantai-illan tyyneen kesäiseen ilmaan, etäällä veden siniselällä. -Harhama arvasi mitä munkki Pietari tarkotti, mutta puhujan äänen jalo -kaiku rauhotti häntä taas ja painoi kiusalliset tunteet taltuksiin. -Munkki Pietari jatkoi: - --- "Minä tarkotan sen aistillisia kuvauksia. Oletko ajatellut, -miten arka puhtaan ihmisen sielu on juuri sille kukalle, jota sanot -aistikukaksi ja miten tarttuva on sen kukan tuoksu?" - -Harhama tunsi otsansa kylmenevän. Hän ei todellakaan ollut sitä niin -tarkoin punninnut. Munkki Pietarin jalo puheen sävy humisi hänen -korvissansa kuin kaunis laulu, joka tulee niin etäältä, että väsyy -ja häviää kuulumattomaksi juuri korvaan saapuessansa. Mietteissänsä -selitti hän: - --- "Minä olen etupäässä tahtonut paljastaa oman sieluni likaa ja -kuvannut oman sieluni tilaa. Sillä kun kirjoitin kirjaani, inhotti -minua jokainen aistillisuuden värähdys, ja minä luulin, että muissa, -jotka ovat tuhannesti puhtaammat minua, se herättää vieläkin -suuremman inhon." - -Hän pysähtyi ja riensi oikaisemaan: - --- "Tai ehkä ei aivan niinkään... Siinä oli niin monenlaisia -ajatuksia. Tämä on toinen lisävaikutin: Minä olin varma, että kun -minä paljastan oman sieluni aistillisuuden, osotan miten se on ollut -elämäni päätekijä ja mihin eläimellisyyteen se on johtanut, minä -tulen varottavaksi, inhottavaksi esikuvaksi, kuten Nero, jonka elämä -ei houkuttele hänelle seuraajia." - -Puheen aiheesta tuoksusi outo lemu luonnon puhtauden ja elämän -jaloimman runouden sekaan, runouden, joka värisi munkki Pietarin -sanoissa. Anna Pawlowna syventyi työhönsä, peittäen oudot, -vastahakoiset tunteensa. Munkki Pietari kysyi rauhallisena: - --- "Mutta miksi olet sitten aistillisuuden, joka on ihmis-olemuksen -ilkeintä ja ruminta, kuvannut kauniiksi ja kiehtovaksi? Miksi olet -pannut ilkeimmän ruton kaulaan houkuttelevan helmen?" - -Harhama tuskastui ja hätäytyi huomatessansa, että munkki Pietari muka -ei ymmärrä häntä ja ikäänkuin ahdistelee häntä kysymyksinänsä. Hän -jatkoi selittelyänsä: - --- "Olisiko minun sitten pitänyt olla epärehellinen: kuvata -aistillisuuden houkutus minulle muka vastenmieliseksi, inhoa -herättäväksi, ja kumminkin myöntää kulkeneeni sen kahleissa? Minä -tahdoin vain rehellisesti osottaa, että minulla on ollut niin -_saastainen_ sielu, että aistillisuus on ollut minun elämäni ja -eläimellistymiseni suurin tekijä, että se on _minulle_ ollut -houkutteleva ja kaunis juuri minun sieluni lian tähden." - -Anna Pawlowna varjosti silmiänsä käsillänsä. Munkki Pietari kysyi -nopeasti: - --- "Ja miksi tahdoit sen osottaa?" - --- "Luulin muiden sitä silloin karttavan, kun samalla osotan sen -hedelmän: oman elukkamaisuuteni", vastasi Harhama avoimesti, lisäten: -"Jos olen rehellinen ja uskallan arvostella muitakin -- johon tosin -en ole oikeutettu -- niin on ajatukseni se, että aistillisuus on -yleensä koko elämän suurimpia tekijöitä ja kaiken kurjuuden alku ja -lähde. Se muuttaa ihmisiä laumoittain eläimiksi, joiden tekoja ohjaa -halu kiihottaa vain viettejä... Kerron Teille yhden tapauksen." - -Hän aikoi kertoa kohtauksen Hiiden myllyn talvipuistosta, kun hän -Nikitinin seurassa ollessansa huomasi itseensäkin kehittyneen -epäinhimillisen, koiramaisen vainun. Mutta se muisto puistatti häntä -ja hän lopetti: - --- "No, olkoon... Ei se maksa vaivaa kertoa..." - -Munkki Pietarin kasvoille levisi entistä suurempi rauha. Hän oli kuin -nuori, puhdassydäminen pappi, joka astuu ensikertaa tunnustamaan -Jumalansa suuruutta ja armoa ja tuntee ikäänkuin hänen kiharoitansa -koristaisi autuuden kuihtumaton seppele, jota taivaan enkeli niille -asettaa seisten hänen takanansa, vyöllä armon avaimet ja uumenilla -taivaan valkovaippa. - -Hän puhui lempeällä äänellä, kuten Jeesus suurta syntistä kutsuessaan: - --- "Sinä puhut oikein tunnustaessasi aistillisuuden voiman, sen -suuruuden ja merkityksen elämässä ja varsinkin sen pettävän kiehteen. -Mutta kun sinä menet sen houkuttelua paljastamaan ihmisille, etkö -ole verrattava mieheen, joka aistillisuutta hävittäessään meni -siveellisyyden nimessä nostelemaan porton helmoja kokemattoman, -puhtaan nuorukaisen edessä? Eikö aistillisuus kukoista niin -turmiollisena kukkana juuri siksi, että ne portot _jo itsekin_ -paljastelevat rintojansa? Ja jos sen myönnät, eikö velvollisuutesi -olisi silloin ollut sitä alastomuutta peittää, eikä sitä vielä -enemmän paljastaa?" - -Anna Pawlowna hengitti raskaasti, tuskastuneesti. Katse oli -surullinen ja hän veteli hermostuneesti sormistansa "sakkoja", pieniä -nisahduksia. Harhama katsoi maahan neuvottomana. Jotain kumoamatonta -huokui ja tuulahti munkki Pietarin jalosävyisestä puheesta. -Usko niiden sanojen oikeuteen johtui osaksi siitä rajattomasta -kunnioituksesta, jolla hän katseli munkki Pietaria. Mieli masentui. -Hän muisti taas äsken mainitun kirjeen, jossa kerrottiin kuinka oli -jo täytynyt pyytää papiston apua hänen kirjansa turmelevaa vaikutusta -vastaan. Sielun voimat alkoivat väsyä kuin painostavan kuumuuden -raukaisemina. Pienen vaiti-olon jälkeen puhui hän alakuloisena: - --- "En minä, isä Pietari, ole pahaa tarkottanut. Jos Jumala näkee -sydämeen, niin Hän tietää, että olen tahtonut paljastaa, että olen -se korven käärme, jonka hengityksen tunnettuaan ihmisen täytyy -jo vaistomaisesti katsoa Vaskikäärmeesen, eikä kiintyä siihen -petolliseen rapaan missä minun eläimellisyyteni on siinnyt!... -Olen lisäksi tahtonut itseni siinä tarkotuksessa paljastaa, ettei -_muiden_: asianajajain, sanomalehtien ja semmoisten, tarvitsisi -_enää_ itseänsä vaivata minun elämäni paljastamisella, jota ne olivat -pakotetut tähän asti tekemään... Olihan se tehtävä heille aivan saman -arvoinen kuin koiran korvista vetäminen... Olisiko minun pitänyt -pakottaa heidät ikänsä minua paljastelemaan, eli olemaan niin kuin -se, joka koiraa korvista vetää?" - -Hetken vaiettuansa ja muistaen munkki Pietarin sanat lopetti hän: - --- "Sanoittehan itse että: 'Syntikin on ase Jumalan kädessä.' Minähän -olen antanut Hänelle sen aseen." - -Munkki Pietari huokasi. Suru täytti hänen sydämensä, huomattuansa, -että Harhama oli häntä niin väärin ymmärtänyt. Hän katsoi Harhamaan -tutkivasti, lempeästi, ja selitti: - --- "Kyllä. Mutta minä sanoin sinulle, että synti on ase _Jumalan_ -kädessä, ei siis ihmisten. Sillä jos synti olisi annettu aseeksi -_ihmisten_ käteen, eivätkö silloin portot ja varkaat olisi Jumalan -parhaita palvelijoita? Eivätkö rikosromaanit ja aistilliset kirjat -olisi raamatuita? Käärmeet korvessa olivat aseita _Jumalan_ kädessä, -mutta oletko sinä oikeutettu viemään kyykäärmeen lähimäisesi -rauhalliseen majaan, tai oletko itse oikeutettu sinne kyykäärmeenä -matelemaan?" - -Harhama hikosi. Mustat "valkeat linnut" lentelivät hänen silmissänsä. -Munkki Pietari jatkoi: - --- "Jos lähimäisesi majaan semmoisena matelet, etkö ole käärme, ase -Perkeleen kädessä, joka hiivit lähimäisesi paratiisiin? Siellä on -vaimo hurskas, tytär puhdas kukka ja poika ihailee Herran auringon -kirkkautta, kun se aamusilla kohoaa valoantiminensa. Mielen rauha -on siellä väreetön kuin runollisen metsälammin tyyni pinta. Ja -lamppu palaa rauhallisena kodin runona Jumalan kuvan edessä. Mutta -sinä tulet kirjoinesi, paljastat lihan herkullisuuden ja puhtaaseen -sieluun ilmestyy väre: Onko totta, että tämmöistä näin ihanaa on -olemassa? Ja kun se väre on ilmestynyt, ilmestyy toinen, joka -kuiskaa: 'Jona päivänä syöt, aukenevat sinulle onnen-ulapat'." - -Anna Pawlowna katseli tuskaisena Harhamaa, joka masentui kokoon. -Munkki Pietarin sanoista säteili totuus ja jalo runous kuin -auringosta helle ja valo. Hän jatkoi suurena, ylevänä: - --- "Tutki omaa elämääsi, eikö sinun kulkusi ole alkanut samaa tietä? -Eikö Hiiden mylly ole ollut turmiosi? Ja onko Hiiden mylly tehnyt -muuta kuin sinä kirjassasi: paljastellut lihan herkkuja?" - -Sysimusta salama juoksi silloin Harhaman silmien ohi mustana, -loppumattoman pitkänä käärmesuikaleena. Vuori litisti häntä rakoonsa. -Hänen rampa, maassa rapisteleva mielikuvituksensa leimahti taas -salamasateiseksi äärettömyydeksi, ja silmänräpäyksessä oli hän -loihtinut eteensä kuvan kirjansa kantamista hedelmistä: Sadat ja -tuhannet huusivat jo häpeästä, huomattuansa että ovat alasti. -Jokaisen edessä hohti tuliomenana se hedelmä, johon he olivat -tarttuneet hänen kirjansa vietteleminä. Onnettomien lihakset -vääntyivät tuskasta ja ne huusivat kirousta hänelle. Hän huokasi ja -kuivasi kylmän hien otsaltansa. Itseksensä jupisi hän epätoivoisena: - --- "Itse minä teoistani vastaan." - -Mutta munkki Pietari kuuli kuiskauksen ja oikaisi: - --- "Et sinä voi sitä tehdä. Ei kukaan maailmassa voi teoistansa -vastata." - -Anna Pawlownakin oudostui. Munkki Pietari selitti silloin: - --- "Jos joku sinut johtaa harhaan, tai lyö sinut raajarikoksi, onko -mielestäsi asia sillä sovitettu, että hän ehkä istuu ikänsä vankina, -sinun taakkanasi?" - -Harhama vaikeni. Kysyjä jatkoi: - --- "Tai jos se joka sinun lapsesi turmelee, tai sen ainoastaan -tappaa, kärsii siitä kuolemanrangaistuksen, onko paha sillä -sovitettu?" - -Harhama ei voinut vastata. Munkki Pietari teki johtopäätöksensä: - --- "Ihminen kykenee keskimäärin ainoastansa oman itsensä elättämään. -Hän ei voi siis mistään vastata. Jos hän rahoillakin vastaa jostain -pahasta teostansa, eikö hän vastaa siis _vierailla_ rahoilla, koska -oma työnsä hänelle ainoastansa leiväksi riittää?" - -Pakostakin täytyi Harhaman myöntää, että munkki Pietari oli lausunut -totuuden, jota ei voida kumota. Hän synkistyi synkistymistänsä. Anna -Pawlowna huomasi hänen tuskansa, ja tahtoen johdattaa keskustelun -rauhallisemmille aloille, ja löytämättä siihen aihetta, huudahti hän -tuskallisena: - --- "Eikö se päivällinenkään joudu?" - -Pienen äänettömyyden katkaisi taas munkki Pietarin lempeä ääni: - --- "Emme me ihmiset saa maailmaa lääkitä omilla synneillämme. -Ei Jeesus Kristuskaan parantanut pahaa pahalla, ei hän lausunut -siveetöntä sanaa, eikä paljastanut synnin herkullisuutta... -Jokaisesta Hänen sanastansa huokuu puhdas, jalo runous, kuin hurskaan -äidin laulamasta kehtolaulusta." - -Harhama nousi ylös ja käveli portaikon pariin kertaan edestakaisin, -rauhottaaksensa itseänsä. Sitten istahti hän taas ja lausui -alakuloisena: - --- "Kiitos, isä Pietari, sanoistanne. Tällä hetkellä minä tunnen niin -elävästi, että Te olette oikeassa, kun tuomitsette kirjani." - -Munkki Pietari tarttui puheeseen, kuten rippi-isä, joka armon-astiat -kädessä julistaa sairaalle rauhan maille lähtevälle Jumalan -ijankaikkisen tuomion ja armon samalla kertaa. Hän lausui: - --- "Tuomio on Jumalan, vaikkapa Hän sen lausuisi minun, halvan -munkkinsa suulla. Jos se on tuomio, ja oikea tuomio, on se Hänen -äänensä, joka on lähtenyt minusta, kuin ääni kellon kuparista. Mutta -minä uskon, että kirjasi on kantava sinulle karvaita hedelmiä ja -jokaisen täytyy _itsensäkin_ niittää se, mitä on muille turmioksi -kylvänyt. Minä uskon, että kirjasi on elämäsi suuri erehdys ja rikos. -Se kirja on nimesi mukaan _harhama_: elämäsi suuri erehdys." - -Syvät rypyt nousivat Harhaman otsalle ja hän tunsi katseestansa -tuskan säteilevän. Munkki Pietari jatkoi puoli-itseksensä: - --- "Jos meissä ei ole Jumalan henki, niin me olemme auringotta, -joista sairauden itiöt säteilevät. Perunakin kyllä voi itää ja kasvaa -ituja karsinan pimeydessäkin, mutta se ei voi terveellistä hedelmää -kasvaa, ellei se ime ravintoansa Jumalan luomasta valonlähteestä." - -Harhama vaipui kokonaan kokoon, mustien lintujen lennellessä -avaruuden täydeltä. Hän näki, kuinka Anna Pawlownan käsi -vapisi, poskella hehkui sairaloinen puna, ja kuinka hän joskus -arastellen, mutta tutkivasti katsahti Harhamaan, seuraten hänen -sielunliikutustansa. Munkki Pietari otti pöydältä jonkun kirjan, -selaili sitä ja lausui surullisena: - --- "Synti, kuten sanoin, on ase _Jumalan_ kädessä. Hän on sillä -sinutkin jo kerran painanut jalkoihinsa puhdistumaan, jalostumaan ja -rauhottumaan. Mutta _synti, aseena ihmisellä, on myrkyllisin käärme_." - -Ja selittääksensä edelleen väitettänsä, hän ikäänkuin murskasi -Harhaman, kysyen, joka sana rauhaa ja lempeyttä täynnä: - --- "Sillä jos sinulla on lapsi, jota rakastat, kasvatatko sinä häntä -jaloksi paljastelemalla porttojen elämää? Niiden elämälläkö sinä -luulet lapsesi sielun puhdistuvan? Eikö mielestäsi sitä varten ole -Jeesuksen elämä, joka painuu lapsesi sieluun puhtaana kuin päivänkuva -lammensilmään?" - -Harhaman kädet hikosivat. Hän oli muserrettu. Hän väänteli tuskissaan -kirjaansa torveksi. Munkki Pietari jatkoi ikäänkuin toiseen asiaan -mennen ja puoli itseksensä: - --- "Minä uskon sen ajan tulevan, jolloin ihmiskunnan on pakko säätää -kirjallinen kieltolaki, ainakin osittainen, sillä moni kirjailija -levittää turmelusta enemmän kuin kapakoitsija." - -Harhamasta se tuntui liian kovalta tuomiolta, joka oli _hänen_ -kirjansa johdosta lausuttu kirjailijoista, joihin hän ei kuulunut. -Hän yritti huomauttaa: - --- "Minusta se on liian paljon sanottu..." - --- "Ei ollenkaan liian paljon", -- keskeytti munkki Pietari. -- -"Tarkasta vain elämää ja todellisuutta, niin huomaat, että mikä on -tänään mahdotonta, se on kerran välttämätön. Keskiajan ritarit, -joille pystytettiin muistomerkkejä ja joita runoilijat lauluillansa -ylistivät, eivät olisi uskoneet, että heidän jälkeläisiänsä -hävitetään turmiollisina ammattilaisina. Eikä se esimerkki ole ainoa." - -Harhama punnitsi tekoansa. Sitä tehdessään muisti hän erään -alhaisuutensa: Kun sanomalehdet hänen vankeudesta päästyään häntä -nuhtelivat hänen riettaan elämänsä johdosta, oli hän alkanut koota -tietoja sanomalehtiä lähellä olevien henkilöiden ja toimittajien -elämästä, voidakseen "antaa vastaan". Tavaton muistinsa ja -varsinkin se suuri tuttavajoukko renttuilevia herroja, jonka -hän oli retkuillessansa hankkinut, olivat hänelle silloin oivat -apulaiset. Hän palkkasi miehen hankkimaan tarkat tiedot kapakoiden -ja porttoloiden kätköistä ja kohta oli hänellä ääretön aineisto. -Mutta kun hänen piti sitä käyttää, oli hänestä aina tuntunut -liialta semmoisen, muka saastan, paljastaminen. Nyt huomasi hän -paljastaneensa omaa elämäänsä, jonka rinnalla näiden toisten elämä -oli toki pelkkää hurskautta. Sitä ajatellessaan hän masentui ja -ajatukset tylsistyivät. Anna Pawlowna huomautti aralla, äkkiä -painuksiin menneellä tai väsyneellä äänellä: - --- "Minua siinä kirjassa oudostuttaa yksi asia... No, Te -loukkaannutte... Olkoon sentähden sanomatta", -- lopetti hän nopeasti. - -Mutta Harhama tahtoi kuulla kaiken. Kun hän pyysi jatkoi Anna -Pawlowna: - --- "Ettekö Te huomaa miten epäritarillinen Te olette ollut, kun -elämänne yhteydessä olette paljastanut toisia, muun muassa naisen, -jonka suhde Teihin oli salainen? Samaten olette paljastanut majuri -Velikodushofin. Se ei ole kaunis teko." - -Se tuntui liian katkeralta Harhamasta. Synkkänä mietti hän hetken -vastatako, vaiko vaieta. Viimein mutisi hän: - --- "Voinko minä peittää kaupungin, jonka toiset ovat tahtoneet -väkisinkin, minun rukouksistani ja hengestänikin välittämättä, -vuorelle rakentaa? Tai voinko minä sen hartioilleni nostaa ja -laaksoon kantaa..." - --- "Kuinka ne ovat tahtoneet sen vuorelle rakentaa? Te vain -uskottelette", -- ihmetteli Anna Pawlowna. - -Harhama ojensi hänelle sen sähkösanoman, jonka majuri Velikodushof -oli lähettänyt Schuvalovaan rouva Esempiolle, keskustelunsa jälkeen -herra Edelmuthin kanssa, ja pyysi lukemaan. Anna Pawlowna luki: - --- "Anna paikalla valtakirja asianajajalle! Harhaman elämä -ehdottomasti julkisuuteen!" - -Lisäksi antoi Harhama kirjeen, jossa kerrottiin erään hänen -kirjeensä kohtalosta: Hän oli pelastaakseen puolueensa ja äitinsä -häpeästä kirjoittanut rouva Esempiolle, vedoten siihen, että häpeä -on surman-isku hänen äidillensä ja pyytänyt häntä säälin nimessä -säästämään syyttömän ja salaamaan varkauden. Kirje oli omituisella -tavalla joutunut herra Edelmuthin ja hänen ystävänsä, majuri -Velikodushofin käsiin ja saanut heidät kauhistumaan ja luennoimaankin -siinä lausutusta alhaisuudesta, jolla Harhama yritti päästä -rikoksestansa vastaamasta suojautuen säälin varjolla äitinsäkin nimen -turviin. - -Anna Pawlowna luki kirjeet ja mietti kauvan. Hänen suhteensa -Harhamaan oli henkinen äidinsuhde. Hän ei siis voinut salata -totuutta, ei miellytellä. Hän puhui Harhamalle aina jalona kuin äiti -lapselleen. Pitkään ajateltuaan hän lausui hitaasti, mietteissään: - --- "Tekonne vain rumenee, jos tällä sitä puolustatte... tai -silläkään, että rouva Esempio itse oli julkaissut asiasta -kirjoituksen... Hänellä olivat ehkä omat polttavat syynsä... -Käyhän se ilmi hänen kirjoituksestansakin, jossa hän kuvaa, kuinka -poliisivoimakaan ei kyennyt häntä suojelemaan teidän väkivallaltanne -ja pakottamiseltanne." - -Vihlova, tuskallinen äänettömyys, joka syntyi, leikkeli Harhamaa. Sen -lopetti Anna Pawlowna lausuen heikolla äänellä: - --- "Jokaisella kansalla on oma käsityksensä kunniasta ja -ritarillisuudesta... Minä tiedän, että minun mieheni _ei_ olisi -tämmöisissä asioissa päästänyt naista... vaimoansa näkyviin, eikä -asiaa oikeuteen... Ennen hän olisi valinnut kuoleman. Teillä -suomalaisilla ovat omat käsityksenne... Te nähtävästi käräjöitte -naisista, miehet peittäytyvät naisten hameen suojiin... Muualla -yleensä miehet ratkaisevat semmoiset asiat kahden kesken." - -Harhama huokasi raskaasti. Hän huomasi taas miten koko kansa saa -hävetä hänen tähtensä. Ikäänkuin tuskissaan hän lausui jonkun -katkeran sanan. Munkki Pietari, joka oli kuunnellut rauhallisena, -tarttui nyt puheeseen, huomauttaen: - --- "Sinä olit taas väärässä: Sanoit että et voi peittää vuorelle -väkisin rakennettua kaupunkia. Mutta jos rutto tai muu vaara uhkaa -naapuriasi, etkö ole velvollinen yrittämään sitä estää, vaikkapa -tiedätkin voimasi vähiksi? Sinä tosin yritit, vaikka ikävä kyllä -et _asian_, vaan _itsesi_ ja -- sanojesi mukaan -- puolueesi -tähden, mutta jos et siinä onnistunut, olitko silloin jo oikeutettu -_lisäämään_ pahaa?" - -Harhama katsoi maahan sanattomana, synkkänä. Munkki Pietari kysyi -edelleen: - --- "Sanoit, että majuri Velikodushof _tahtoi_ julkisuutta väkisin ja -sinä muka et ollut oikeutettu estämään. Minä kysyn sinulta: Jos näet -jonkun aikovan heikkona hetkenänsä syöksyä turmioon tai hulluuksiin --- tai vaikka harkitenkin sitä aikovan -- kumpi on velvollisuutesi: -Antaa hänen se tehdä, vieläpä olla siinä teossa avullinen, -vaiko estää sitä voimiesi mukaan, ja jos et voi estää, ainakin -lieventää sen seurauksia, etteivät ne tule tekijällensä vieläkin -turmiollisemmiksi?" - -Harhama painautui tuoliinsa ja supisi itseksensä: - --- "Jokainen, joka minuun on kätensä satuttanut, on saanut minusta -tahran, ja jokainen tekoni ja sanani näkyy muuttuvan kiroussateeksi -muille..." - -Hänen eteensä levittäytyi tietoisuus omasta alhaisuudestaan ja -rikoksestansa, kuten ainakin rikoksia tehneelle. - -Silloin hän iloitsi siitä, ettei kukaan tuntenut Anna Pawlownaa ja -niitä, joita hän ei tahtonut paljastaa pilkattavaksi. Se onni oli -johtunut siitä, että hän ei ollut heidän nimiänsäkään uskaltanut -mainita kenellekään, ei rouva Esempiollekaan, vaan salasi, peljäten -sekottavansa heidät vallankumoukseen, jos se tulisi ilmi. Jos hän -oli kenestä puhunut, oli hän aina käyttänyt väärää nimeä ja salannut -huolellisesti tuttavuutensakin. Se oli ainoa valoisa teko, jonka -hän itsestänsä nyt löysi ja sekin oli johtunut salailemisesta ja -sen alhaisista syistä. Näkymättömät tulivuoret vyöryivät hänen -hartioillensa. Munkki Pietari lisäsi lempeänä: - --- "Tekosi on siinäkin ollut harhama, samoin on ollut koko -kirjasi. Sillä miten sinä luulet: Eikö elämäntehtäväsi ole _elää_ -elämäsi oikein, kuten nurmen kukka, joka alistuu seuraamaan elämän -siveellisiä, runollisia lakeja?" - -Kun Harhama ei vastannut lopetti munkki Pietari: - --- "Koska siis tämän myönnät, niin miksi olet ryhtynyt väärään -tehtävään: _paljastamaan_ elämääsi? Elämänsä siveelliseksi runoksi -_eläminen_ on ihmisen elämän tehtävä, eikä sen epäsiveellisyyksien -paljasteleminen. Väärin on kirjoittaa siitä siveellisiäkään runoja, -jos sitä tehdessä lyö laimin elämän _elämisen_ runoksi... Sillä katso -jaloimpia ihmishenkiä! Katso jo pakanallista Sokratesta: Ryhtyikö -hän runoista, tai kivestä, tai puusta luomaan esteettistä ihmistä? -Kirjoittiko hän runoja, paransiko hän muita? Eikö hän _omasta -itsestänsä_ luonut runoa? Ja eikö se runo ole kuolematon, kun kaikki -muut unohtuvat arvottomina? Ainoastaan korkein hyve ja luonteen -jalous on kaunista, esteettistä taidetta. Missä ei niitä ole, siellä -ei ole oikeutta estetiikasta puhuakaan." - -Jokainen hänen sanansa leikkeli Harhamaa kuin armoton lääkärin -leikkuuveitsi. Anna Pawlowna oli tuskaisen näköinen. Munkki Pietari -lisäsi pienen hengähdyksen lopussa: - --- "Jos taas paljastat elämäsi tunnustukseksi, on kirjasi silloinkin -harhama, sillä sovitus on Jumalassa eikä ihmisissä. Hänen edessänsä -piti sinun tunnustaa ja rukoilla sovitusta ja Hän olisi sinua kuullut -ilman kirjaasi... Ei Paavali ja Jeesuksen opetuslapset kirjoittaneet -paljastuksia, vaikka heidänkin alku-elämässänsä ehkä on syntiä ja -likaa ollut." - -Anna Pawlowna yritti puhua Harhaman puolesta. Kun hän oli lausunut -muutaman sanan ja pysähtynyt, tarttui munkki Pietari puheeseen, -selittäen: - --- "Ei. Herääminen ja rukous on tehtävä suljetussa kammiossa, -vaikka kyllä se suljettu kammio voi olla kaikkialla, väkijoukon -keskelläkin. Koko kaikkeus voi olla sinä. Jollei niin tehdä, eikö -herääjä ja rukoilija ole verrattava niihin, jotka heräävät kujilla -ja katujenkulmissa? Ja eikö silloin ole herääjällä itsellänsä -kiusauksena se ajatus, että esimerkiksi Rousseau on _tämmöisellä_ -heräämisellä ansainnut kunniaa? Ja autuus eikä kunnia on oikean -heräämisen tarkotus, sillä oikea herääminen on juuri ihmishengen -autuaaksi tulemista. Jeesus Getsemanessa erkani opetuslapsistansa, -kun lähestyi isäänsä. Eikä Paavali ole kirjoittanut Augustinuksen -eikä Rousseau'n _Confession'ia_ [Tunnustuksia], joilla on niin -paljon seuraajia. Että semmoinen paraati-kääntyminen ei ole oikea, -sen osottaa se, että niitä herääjiä ihailevat ainoastaan ne, jotka -eivät Jumalasta eivätkä siis kääntymisestä mitään välitä, kun taas -heränneet joukot liittyvät hiljaisuudessa kääntyneihin, kuten -uskonpuhdistuksen ajan reformaattoreihin." - -Harhama synkkeni. Ijankaikkinen totuus paistoi häneen munkki Pietarin -sanoista taas kuin auringon valo valon-arkaan yölintuun. Se oli -kuvaamatonta, selvää, kirkasta. Munkki Pietari lisäsi, ikäänkuin -itsekseen puhuen: - --- "Ei lapsi voi sopia isänsä kanssa siten, että menee kylälle -kertomaan pahoja tekojansa, eikä merestä poistunut vesi pääse -takaisin meren yhteyteen, jos se ei _sinne_ pyri, vaan lähtee -purona kiertelemään ja polvittelemaan nurmea, joka tarjoaa sille -kukkapenkereitä rannoiksi ja koristukseksi tuomia ja pihlajoita, -jotka vetävät katselijan silmän sitä ihailemaan. Ei myös -ihmiskunnalla ole varoja kustantaa juhlajulkaisua jokaisen syntisen -kääntymisestä." - -Harhama synkistyi ja painautui henkisesti kokoon. Munkki Pietari -jatkoi Jumalan palvelijan vanhurskaalla suoruudella, joka ei pahaa -kaunistele: - --- "Puhuit äidistäsi ja puolueesta, joihin olet vedonnut. Mutta -myönnätkö itse oikeudelle vallan sääliä syyllistä äidin tähden? Eikö -se turva johtaisi ja houkuttelisi ihmisiä rikoksien teille? Ei Jeesus -vetäytynyt äitinsä turviin. Ja kummatko olisivat mielestäsi oikeimmin -tehneet: nekö, jotka äidin tähden olisivat antaneet Nerolle täyden -vapauden, vaiko ne, jotka astuivat häntä rankaisemaan?" - -Syntyi hiljaisuus. Kaikki näyttivät ikäänkuin väsyneiltä. Harhama -tunsi taas elämänsä kohoavan hänen edessänsä hartioillensa vuorena, -josta kiroukset salamoivat ja jylisi tuomio. Hän muisti, kuinka -oli kironnut itsensä Ritvan haudalla, ja nyt tuntui todellakin, -että hänen askeleensa ja tekonsa satavat kuumina kirouksina hänen -päällensä. Hän muisti vanhan ennustuksen valkeista linnuista, mutta -päinvastaisessa hengessä. Hän oli kokoon kutistumaisillansa. Elämän -suuri ristiriita, jonka hän luuli jo selkenevän, alkoikin nyt entistä -enemmän sotkeutua. - -Ja ikäänkuin ponnistautuaksensa pois hirmupaineen alta, oikaisi hän -itsensä, näki valkeat lintunsa, heittäytyi nojatuolin selkämää vasten -huolettoman näköisenä, rentona, ja nauroi hermostuneesti, katkeran -ilkkuvasti ja pitkään. - --- "Mille Te nauratte?" kysyi Anna Pawlowna hämmästyneenä. - --- "Noille mustille, 'valkeille linnuille', joilla on kirous -seppeleenä nokassa... Noille, joita on avaruus täynnä... Hah... -hah... hah... hah", -- vastasi Harhama osottaen avaruutta. - -Anna Pawlowna sävähti marmorivalkeaksi. Munkki Pietari teki -ristinmerkin ja molempien hätääntyneistä katseista luki Harhama sanan: - --- "Hullu?" - -Hän purskahti itkunsekaiseen, katkeraan nauruun, ja nauroi, että -portaikko helisi. - - - - - - -MARTVA - - - - -Kun tyttö lupasi Luojassa pysyä. - - -Taivaan rauha ja maan ihanuus ylistivät Jumalan kaikkivaltaa ja -hyvyyttä, kaikkeus Hänen suuruuttansa. Järvenselkä helisi soutajan -laulusta yhtenä vesirunona. Nurmi nosti kukkaa, metsä oli lihava -puunmehusta, rantalumpeikossa sikisi ja varttui vedenvilja, ja koko -luonnon kauneuden päällä helisi lintujen kirkas, heleä laulupilvi, -riippuen ilmassa kuin sävelharso. - -Vedenhengessä, niemekkeellä lymyili Litvan pieni puukirkko -metsänsilmässä, vanhan koivikon sisällä. Se koreili siinä kuivana -metsäkukkana, pujotellen ristiänsä puiden latvojen lomitse, tuskin -ylemmä niitä. Katolla viherti siellä täällä pehmeä sammal. Suurehkot -ikkunat kimaltelivat auringon heijasteesta surullisina, mutta -kirkkaina, kuin huikaisisi se valo niitä, kuten puolipäivän paahde -silmiä. Räystäs riippui, risti kohosi runona. Seinällä riippui koivun -varjo repaleena ja oven ränsistynyt pihtipielilauta ja rappusen -lahonnut hirsi kertoivat vanhaa, kaunista runotarua, julistaen häviön -ja kuoleman suuruutta kuin harmaat hapset. - -Äkkiä helähti tornista kirkonkellon pehmeä messinkisävel, haihtuen -järvenselälle soutajan laulun sekaan. - -Kuin enkelien kantamana laski se siellä vesille ja rantamille -levälle, vieden Litvan hurskaalle väelle kutsun Jumalan eteen. Rauha -seurasi soiton jäljestä, ylensi ihmismielen, valoi rintaan hurskautta -ja kohotti sielun ylemmä maantomuja. Heti muuttui ihmissilmä: ranta -näytti nyt rauhallisemmalta, ruiskukka kainommalta, eikä kuulunut -enää järveltä airon ääni, ei soutajan laulu, vaan autiona rauhanmaana -hymyili sen sininen vesiselkä. Oli kuin istuisi siellä enkeli, itkien -salassa ihmispoloisen suruja. Ahven pulahti. Rannalla risahti oksa -arkaillen ja lintu tirskasi lyhyen: - --- "Tvirrr!" - -Ääni hiljeni. Lintu asettui siimekseen päivän kuumuutta pitämään. -Sotka keskeytti uintinsa, hauki asettui levolle ja katiskassa nukkui -sinne eksynyt kuha. - -Litvan hurskas väki oli jo koolla Jumalanhuoneessa. Matalassa -holvissa tuntui vielä kiertelevän kirkon kellojen messinkipehmeä -ääni, koivikon maukkaaseen tuoksuun sekoittuneena. Ikkuna tulvi -täydeltänsä auringon kirkasta valoa. Kirkkomaa tuntui olevan täynnä -jumaluutta; enkeli joka oksalla, joka kukassa Herran sormien jäljet -ja joka ruoho Jumalan työtä. Aurinko paistoi Hänen armoansa ja -kirkossa kokoili enkeli ihmismielistä suruja. Mieli kepeni. Povi oli -rauhaa täynnä, sielu oli puhdas kuin kesäisen pyhäpäivän kirkko-aika. - -Urkuparvelta alkoi kuulua pienten urkujen soitto, rauhallisena kuin -yksinäisen vaeltajan laulu metsäpolulta, metsän hiljaisuuden ja -kesäisen lauvantairauhan sitä hiljaa kuunnellessa. Harras kirkkoväki -yhtyi siihen, veisaten: - -"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen." - -Ja silloin tuntui kuin olisi todellakin kirkkoon tulvannut -valovirtana uusi, armas aika, avautuen ihmissielulle ijankaikkisuuden -suurena rauhana. Elämän karut kankaat hävisivät muistosta ja niiden -sijalle levittäytyivät ihmishengen ikävöimät ahot, joissa päivin -kukka koristi kaiken, öisin juhannuskokko, joka paloi uhritulena, -vartioiden nukkuvia ja vieden niiden kiitosta korkeuteen. Täysin -rinnoin kuin enkelijoukko Jumalan istuimen edessä veisasi Litvan -hurskas väki, sitä ihanuutta ajatellessansa, Jumalalle kiitosta -vakuuttaen: - --- "Kaikki, kaikki todistaa Sinun hyvyyttäsi ja Sinun suuruuttasi... -Sitä todistavat viheriäpukuiset puut... ylpeät yrttitarhat... -kukkaniitty... hedelmöityvä vainio... kalaa kasvava lammin aalto -ja linturikas metsä, jossa turvattomat lintuparvet hautovat Sinun -kaikkivoivan kätesi suojelemina..." - -Ja ihmisrinnassa puhkesi siiloin kaunis kaipuu kuin pikku uruista -pillahtava soitto, kaipuu: "Miksi en minä ole yhtä hyvä ja armollinen -ja laupias? Miksi eivät minun povessani aukene ne lähteet, joista -vuotaisi Sinun henkesi ja toisi rauhan ja tyydytyksen, kuten Sinä -niitylle armaan kukka-ajan, linnuille pesimis- ja hautomis-onnen ja -kukille kauniin heilimäjuhlan? Miksi ei minussa puhkea se jumaluus, -joka korottaisi minun henkeäni Sinun olemuksesi osaksi, pois -maantomuista ja taisteluista?" - -Ja kun laulu oli loppunut ja pienet urut soivat vielä, ikäänkuin -korvessa laulajan kaikuna, kumartui harras väki sen Jumalan edessä, -jonka kaipuu on ihmissielun jaloin ja puhtain, ihmisen olemuksen -kaunein kukka, se ainoa, joka erottaa hänet eläimestä ja korottaa -hänet yläpuolelle kaikkea. - -Oli rippipyhä. - -Litvan pienen seurakunnan tytöt ja pojat kokoontuivat alttarin -eteen lupaamaan Jumalan ja ihmisten edessä, että he eivät luovu -Jumalasta, eivät nouse sitä Jumalaa vastaan, jonka alttarin -edessä he nyt seisovat ihmis-elämän kevätkukkina, vaan nöyrinä -alistuvat Hänen edessänsä. Vanhemmat katselivat silloin puhdasta -lapsijoukkoansa kuin ihaninta kukkamaata, jonka päällä helskyvät, -ikäänkuin lintujen lauluharsoina, isän ja äidin siunaus ja onni -lapsestansa, elämänsä kalleimmasta kukasta, tulevaisuudentoiveet -välkkyvät auringon valona ja vanhuuden-ilo kisailee perhosparvena. -He muistivat sitä katsellessansa sitä aikaa, jolloin itse olivat -kukoistaneet kukkina, elämä tulvillaan tulevaisuuden toiveita, mieli -puhtaana päivänpaisteena, polut hopeaisina ja elämäntyö pyhä-ilona. -He muistivat sitä, näkivät edessänsä puhtaat lapsensa, oman -elämänkukkansa kantamat kauniit hedelmät, ja he kumartuivat entistä -syvempään sen Jumalan eteen, jonka hyvyyttä todistaa viheriäverhoinen -puu, auringon ehtymätön valohopea, koti-onni, lapsiparvi ja -kaikki, mikä on olemassa. Koko elämä kirkastui ainaiseksi armaaksi -ajaksi, juhannusjuhlaksi, jolloin kaikki ylistää Jumalan hyvyyttä, -joka vuotaa yli luonnon auringon valona, kasvuvoimana, kukkien -äitiytymislahjana, neidon kauneutena, linnun hautomis-onnena, lauluna -ja ihmispoven onnentunteena. - -Rippilapsien joukossa oli Litvan varakkaimman talon, Ranniston, ainoa -tytär, Martva. Hän oli koko seudun lemmikki, hurskaan isänsä ilo, -äitinsä unelma ja kaikkien silmäterä. Hän oli puhdas kuin enkeli, -viaton lapsi, jonka elämä oli pyhävirttä, unet ja unelmat hartautta. -Hänen puhdas sielunsa oli kukka, johon ei perhokaan olisi raaskinut -siivellänsä koskea, peljäten siihen pilkun jäävän. Taivaan sini oli -hänelle sitä, mitä on kuvastin muille tytöille. Siitä katseli hän -Jumalan suuruutta. Kukassa ihaili hän Hänen hyvyyttänsä, eikä itsensä -kukan väriä, ja elämän-onni oli hänelle puhjennut sielun puhtaudesta -kuin sielun rauha oikeasta rukouksesta. - -Nyt seisoi hän alttarin edessä Jumalan lapsena. Armaissa silmissä -liekehti kainous ja puhtaus, jumaluuden kaipuu, rauha ja hyvä -omatunto Hänen ja koko maailman edessä. Mustasta, silkkihienosta -tukasta oli pari kiharaa solahtanut otsalle, silmikkona ilakoimaan. -Avonaisessa katseessa oli kainous ja puhtaus kukalla, verhiöinä -kauniit mustat silmäripset ja ihmeen-kauneilla kasvoilla helotti -nuoruuden helein puna yhdessä sielun jalouden kanssa. Hän oli -korven kukka ja metsän lähde, lehdon runo, ahojen armas tuuli ja -kotirantojen kaunis laulu. - -Kun hän astui ensimäisenä alttarin eteen, katsoi koko Litvan väki -häneen ihastuneena, ylpeänä, ja isä ja äiti laskeutuivat polvillensa, -kiittivät Jumalaa tyttärestänsä, antaen onnenkyyneliensä vuotaa -Hänelle uhriksi ja vastalahjaksi. Elämän-onni, mielenrauha ja jalo -kiitollisuuden tunne täytti heidän sielunsa ja kirkasti heille -maailman kuin Jumalan kunnia, joka tulvii korkeudesta valovirtana -kaiken yli. - -Heille oli joutunut isän ja äidin armas aika. - - * * * * * - -Litvan kirkossa saarnasi sinä pyhänä nuori, hurskas pappi, todellinen -Jumalan palvelija, pastori Aamusto. Hän oli juuri papiksi vihitty -ja astui nyt ensi kertaa Jumalan alttarille todistamaan uskoansa -ja vannottamaan muita. Vaatimattomana polvistui hän alttarille ja -rukoili hartaasti: - --- "Rakas Isä! Suo Sinun puhtautesi ilmestyä tällä hetkellä minun -sydämeeni, niin kuin kirkas iltatähti puhkeaa sinestä taivaalle, joka -auringon mailleen mentyä on autioksi jäänyt. Anna minulle voimaa ja -uskoa valaa sitä puhtautta niiden puhtaisiin sieluihin, jotka nyt -seisovat alttarisi edessä nuoruutensa kukka-ajassa, julistamassa -Sinun hyvyyttäsi poskiensa punalla, elämänsä kevätkauneudella, -onnellansa ja runollisilla toiveillansa! Suo minun olla kirkas -aamutähti, joka sinun valollasi valaisee täällä murheen maassa -vaeltavan, luoksesi pyrkivän ihmishengen elämän aamunsarastuksen -Sinun kirkkaaksi päiväksesi." - -Kasvoilla nuoruuden puna ja sydän iltatähden puhtaana valona kääntyi -hän rippilapsiin päin. Hänestä tuntui, kuin seisoisi Jumalan enkeli -hänen takanansa, kuten Jeesuksen takana Getsemanessa, vahvistamassa -häntä. Pieni kirkko näytti hänestä nyt Jumalan valtaistuinsalilta -ja hän oli seisovinansa sen valtaistuimen alustimella, julistamassa -Jumalan kunniaa ja hyvyyttä. Litvan väki näytti hänestä Jumalan -valituilta, jotka odottivat hänen suustansa korkeaa sanaa. -Rippilapset muuttuivat hänen silmissänsä enkelijoukoksi, joka -katselee Jumalan kirkkautta ihastuneena, kuin aamu-unesta havahtunut -neito kesäisen auringon runopunaista nousua metsän alta järven -kauneiden vesien takaa. Mieli yleni. Sydän puhdistui, ja pienten -urkujen vaatimaton hyminä leijaili holvissa enkelilauluna, kohotellen -ihmis-ajatusta pois maan murheista. Kirkkaalla, lempeällä äänellä -alkoi hän saarnata: - --- "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan." - -Ääni ja sanojen ajatus helähti kirkkoon kuin kirkas päivänpaiste -pilven takaa kevätnurmelle. Ranniston Martva nosti katseensa maasta. -Kirkkailla silmillänsä katsoi hän nuoreen pappiin avonaisesti -kuin Neitsyt Maria enkeliin, joka hänelle ilmoitti naisen onnesta -suurimman: äitiyden nurmenkukkien runollisen lemmen tietä: ilman -aistillisuutta, luonnon käskystä. Hänen sielunsa värisi puhtaudelle -kuin talvinen hangella kasvava runojen lumikukka auringon puhtaalle, -kylmälle valolle. Nuori pappi puhui lämmöllä, sydän posken punaa -puhtaampana. Hän saarnasi: - --- "Sydämen puhtaus on se ainoa onnenkukka, josta kasvaa oikea -hedelmä: pysyvä, todellinen onni. Älkää siis lähtekö onnen hakuun -niille kukkamaille, joita maailma ja sen elämä teille levittävät, -vaan vaalikaa sitä kukkaa, jonka Jumala on teihin istuttanut: -sydämenne puhtautta!" - -Kirkossa hymisi sanojen henki säveleenä. Martva kuunteli sitä, korva -herkkänä kuin hentovärisin valkokukka auringon ihanuudelle. Poski -hehkui, veri sykähteli puhtautta. Pappi jatkoi: - --- "Kun teillä on jumalallinen sydämen puhtaus, niin on teillä -kaikki. Joka aamu puhkeaa teille silloin onni uutena. Se on teille -maatamennessänne armas äiti, joka istuu vuoteenne vierellä, -viihdyttää teidät uneen, laulaen mieleen lohdutusta. Se levittäytyy -ylitsenne mielenrauhana, kun silmänne ummistuvat. Yöllä se on teille -armas uni ja aamusilla mielenvirkeys." - -Monet isät ja äidit kuivasivat vettyviä silmiänsä. Martvasta tuntui -kuin huokuisi nuoren papin sanoista Jumalan armo, hyväillen hänen -olemustansa, kuten tuulenhengähdys helteistä poskea poudan sitä -paahtaessa. Eikä hän peljännyt, sillä hän tiesi olevansa puhdas ja -antautui valon suuteloille, niitä ollenkaan arastelematta. Pappi -jatkoi: - --- "Jos sydämenne on puhdas, ei siihen laskeudu paha ajatus eikä -himo, jotka kääntävät ajatukset syntiin ja nostavat viimein käden -rikokseen. Sydämen puhtaus on siis teille kuin talven puhdas hanki, -jolle ei himon perhonen laskeudu, vaan etsii kukkaa, jonka väri on -sille altis." - -Martvan äiti ja isä katsahtivat tyttäreensä. Kun he näkivät hänen -avonaiset, viattomat enkelinsilmänsä puristivat he hiljaa toisiensa -käsiä, kiitokseksi siitä, että tytär oli puhdas. He olivat varmat, -ettei hän ole altis väärälle perhoselle: himolle ja synnille. He -lausuivat toisillensa hellällä katseella: - --- "Kiitos sinulle, puolisoni, sillä hän on sinun sydämesi ja -olemuksesi puhtaudesta puhjennut kukka!" - -Pappi jatkoi: - --- "Ja kun teillä on sydämen puhtaudesta puhjennut mielen rauha, -on teillä myös kaikki maallinen, ulkonainen onni. Halpa majanne -on rikkaampi onnen-aarteista kuin kuninkaiden palatsit. Sillä -katsokaa: Eikö Johannes Kastaja ollut kamelinkarvaisessa puvussansa -onnellisempi kuin purppurapukuiset kuninkaat, ja olisiko hän -vuoteensa korvessa vaihtanut kuninkaiden loistaviin linnoihin?" - -Kaikki myönsivät nuoren papin puhuvan oikein. Erämaa ja Johannes -Kastaja ilmestyivät heille kuvina. Litvan metsät ikäänkuin muuttuivat -taivaallisiksi puutarhoiksi, joissa luonto on puhtainta runoa täynnä. - -Pappi jatkoi ylevää runoiluansa: - --- "Teillä on myös silloin kaikki maallinen kunniakin, mitä ylevä -ihmishenki voi toivoa. Sillä kuninkaatkin, joiden päitä kruunut -koristavat, kadehtivat Johannes Kastajaa, jonka sydän oli puhdas..." - -Sanoista vuoti ylevä runo kuin puhdas sävel soittimista. Kyyneleet -valuivat. Nuori pappi availi sydäntä siksi lähteeksi, jonka -puhtaudesta vuotaa ikuinen onni ja rauha. Martva tunsi nyt olevansa -rikas. Hänen sydämensä oli tulvillaan puhtautta kuin lähde vettä. -Jumalan hyvyys ja kunnia kuvastuivat siinä kuin taivaan sini -lähteessä, jonka pintaa ei peitä ainoakaan sille varissut lehti. - -Pappi jatkoi: - --- "Sillä maan multaa ovat teille rikkaudet, jos sydämenne ei -ole puhdas, vaan on johtanut teidät himojen kautta paheeseen ja -hävittänyt siten mielenrauhanne. Ettekö te silloin olisi kuin mies, -jota levottomuus tulena polttaa hänen istuessansa rikkauksiensa -keskelläkin?" - -Rauhallisena kuunteli puhetta Ranniston Martva. Hän lupasi Jumalalle -olla aina puhdas. Silmä kirkkaana ajatteli hän, miten rauhaisaa hänen -elämänsä tulee olemaan ja miten onnellista: Tyytyväisenä nukahtaa -hän vaikka korven sammalvuoteelle, puhtaana kuin kukka, jalona kuin -Johannes Kastaja. Isä ja äiti itkivät onnesta ja ilosta. Litvan väki -nyyhkytti. Arki-elämä unohtui. Ihmishenki leijaili jo korkeuksien -mailla. Pappi jatkoi: - --- "Ei mikään muu kuin jumalallinen sydämen puhtaus voi teitä -maailmassa pahaan vajoomasta suojella. Maallinen laki on teille -kerjäläissauva: Sen varassa voi kerjäläinen kulkea, mutta siihen -nojaten hän ei voi pelastua köyhyydestä. Kaikki maailman kieltolait -ovat teille semmoisia kerjäläissauvoja, jos sydämenne ei ole puhdas." - -Hän innostui. Ääni kohosi ja hän otti esimerkkejä elämästä, jatkaen: - --- "Eikö meillä ole jo kieltolaki varkautta, murhaa, haureutta ja -muita paheita vastaan?" - -Hän pysähtyi. Kuulijat hämmästyivät kysymyksen terävyyttä. Pappi -kysyi edelleen: - --- "Mutta ovatko ne voineet suojella niitä, joiden sydän ei ole ollut -puhdas? Ovatko ne voineet pahan maailmasta lopettaa?" - -Väki kuunteli uutta pappiansa ihastuneena. Hän tuntui oikealta -Jumalan palvelijalta, jota he olivat odottaneet kuin Israel -Vapahtajaa. He hämmästyivät. Nuori pappi tuntui puhuvan maailman -syvintä viisautta, syvää juuri yksinkertaisuutensa kautta, joka on -kaiken oikean, syvällisen viisauden, filosofian tunnusmerkki. Pappi -jatkoi: - --- "Samoin eivät voi uudet kieltolait teitä suojella, jos sydämenne -ei ole puhdas. Kieltolait ovat kansakunnankin kerjäläissauvoja. -Ja onnettomuus on vielä siinä, että ei voida säätää kieltolakia, -joka kieltäisi kansan millä hetkellä hyvänsä lyömästä poikki senkin -sauvansa: kumoamaan kieltolakinsa, jonka se eilen sääsi. Sillä jos -teidän ja koko kansan sydän on paha, eikö se murra niitä esteitä, -joita lait sen pahoille taipumuksille asettavat? Eikö se kumoa -kieltolakejansa, tai jätä niitä hyljätyiksi vanhempien neuvoiksi tai -unohdetuiksi hautakummuiksi?" - -Martva katseli nuorta pappia kuin tyttö lähteensilmää, josta pulppuaa -totuus kirkkaina vesikuplina. Ja Litvan väestä tuntui kuin olisi -nuori saarnaaja avannut heille elämänkirjasta lehden, josta tuoksuaa -viisaus niin armaana ja tuttuna kuin kodinmuisto, kun se johtuu -mieleen vieraalla maalla kauvan vaeltaneelle, kun elämänväsymys -äkkiä painaa mielen maahan, koti-ikävä alkaa ja ystävät tuntuvat -ventovierailta. Pappi jatkoi: - --- "Vaalikaa siis sydämenne jumalallista puhtautta, älkääkä perustako -turvaanne kieltolakeihin, joiden säätäminen ja taas kumoaminen ei -riipu yksin teistä. Älkää perustako onneanne, henkistä rikkauttanne -kerjäläissauvaan, vaan sydämen aarteeseen! Vaalikaa sitä kuin hurskas -äiti armasta tytärtänsä, kun se suojelee sen puhdasta sielua maailman -himokkailta silmiltä! Silloin ovat leveätkin tiet teille vaarattomia. -Joka kivi voi olla kiusauksena, ettekä te siihen jalkaanne loukkaa. -Te voitte astua paheen luoliin langenneita pelastamaan ja palaatte -tehtävästänne rauha mielessä, kuten Jeesus aterialta publikaanin -luota." - -Akkunasta, hänen vasemmalta puoleltansa tuleva auringonvalokuvio oli -kääntynyt ja kohosi nyt hänen pappispukuansa myöten ylös, valaisi -hänen kasvonsa ja puki lopulta hänet kokonansa valopukuun. Litvan -väestä näytti hän nyt Jumalan kirkastamalta. Valotulvan toinen -pää siirtyi hiljaa Martvan päälle, joka nyt seisoi kuin enkeli -Jumalan edessä, hohtaen taivaallisen kirkkauden sädesuihkussa, -kukkapuhtaana kuin lapsen viaton uni. Ja väki oli hiljaa kuin -odottaen Jumalan tuloa. Ihmissielu joi sillä hetkellä rauhan ja onnen -täyttä siemausta, kuten oikea rippivieras, koskiessaan huulillansa -rippikalkkiin. Se oli onnenhetki, jota ei maailman kullalla voida -ostaa. - -Nuori saarnaaja itse tunsi Jumalan enkelin seisovan takanansa, -kädessä elämän kruunu ja huulilla kuiskahdus: "Ole aina yhtä -puhdas, luja ja uskollinen, niin tämä kruunu on kerran kiharoitasi -kaunistava!" Ja hän sai uutta voimaa ja puhui sielu hehkua täynnä. -Hän todisti Jeesuksesta opetuslapsen uskolla ja kehotti nuoria -kuulijoitansa ammentamaan sydämensä puhtautta Hänestä, eikä ihmisten -opeista. Lopulta hän siirtyi puhumaan taas elämästä, erittäinkin -kirjallisuudesta. Hän kuvasi Jeesuksen ihanan, puhtaan olemuksen -auringon kirkkailla väreillä, vertaili Häntä aikamme vääriin -kirjailijoihin, jotka kohottautuvat Hänen sijallensa maailman -opettajaksi, ja kysyi: - --- "Kenen heistä, _vääristä_ kirjailijoista Te voitte asettaa Hänen -rinnallensa?" - -Kuulijat ajattelivat, eivätkä muistaneet ainoatakaan, pappi jatkoi: - --- "Eivätkö he, kuten kaikki ihmiset, ole mullan tahraamia pikku -kiviä sen kirkkaan helmen rinnalla, joka on Jeesus Kristus?" - -Vertaus tuntui kaikista oikeutetulta. Kysymys jatkui: - --- "Jos tarkastatte, ettekö huomaa, että hekin ovat lisäksi, kuten -yleensä ihmiset, palkkapappeja, jotka joka hetki valittavat palkkansa -pienuutta?" - -Litvan väki huomasi pappinsa puhuvan totta. He olivat tottuneet -elämään suurta elämänrunoansa omin voimin, nurisematta vuoden sadon -vähyyttä ja kerjäilemättä toisilta palkka-apua. - --- "Ja voiko yksikään heistä sanoa Jeesuksen tavoin: 'Minä annoin -teille esikuvan, että te niin tekisitte, kuin minä teille tein'?" - -Ja luettuansa kuulijoittensa kasvoilta vastauksen, jatkoi hän: - --- "Kuka heistä pakenee kunniaa kuten Jesus, kun ihmiset tahtoivat -tehdä Hänet kuninkaaksi? Ja kuka heistä on Johannes Kastajana -korpeen vuoteensa valmistanut? Eivätkö monet heistä valita yötä -ja päivää sitä, että ihmiset eivät ymmärrä heitä ja kruunaa heitä -neron ja siveellisyyden kuninkaiksi? Ja jos he siis niin hylkäävät -ihmisen korkean avun, jota ilman ei runokaan sanoista synny, vaan -jäävät sanat sanapöyhkeilyksi: jos he unohtavat ikikauniin, hienon -vaatimattomuuden ja nöyryyden oman itsensä, Jumalan ja ihmisten -edessä, ovatko he kelvollisia astumaan Jeesuksen sijalle Teitä ja -teidän lapsianne kasvattamaan?" - -Miehekkäästä, vaatimattomasta väestä se oli oikein sanottu. Litvan -miehekäs väki oli oppinut tuntemaan, että ylvästely ei ole miehuutta, -vaan sen vastakohtaa. Pappi lisäsi vielä: - --- "En minä puhu oikeista, vaan vääristä kirjailijoista, joiden oikea -käsi on heidän turmioksensa ja muiden onnettomuudeksi annettu." - -Hän puhui vielä kauvan. Jokainen olisi voinut esimerkeillä todistaa -sanat tosiksi. Kirkko oli tulvillansa totuuden ja nöyryyden henkeä. -Väki ihaili pappiansa. Rippilapset katselivat häneen kuin pieni lapsi -aamuaurinkoon, kun sen valo tulvaa juuri unesta raottuneeseen silmään. - -Pappi jatkoi auringon valokehästä: - --- "Jos siis hylkäätte Hänet ja lähdette sydämenne puhtautta -noutamaan aikamme lukemattomilta palkka-Jeesuksilta, ettekö te ole -verrattavat siihen, joka vaihtaa kirkkaan helmensä mullan tahraamaan -kivisiruun, tai siihen, joka hylkää auringon valon ja lähtee valoa -etsimään karsinan pimeydestä?" - -Kaikki oli taas niin kumoamatonta kuin auringon valo, jota ei voida -sammuttaa, vaikkapa se voidaankin hetkeksi pilvillä peittää, tai sitä -varjoon paeta. - -Pappi puhui vielä pitkältä ja kauniisti. Lopuksi kääntyi hän vanhan -väen puoleen ja uskoi nuoret oppilaansa heille. Hän varotti heitä: - --- "Jokaiselle, joka pahentaa yhden näistä, olisi parempi, että -myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren -syvyyteen." Hän jatkoi: - --- "Jos näiden puhtaisiin sydämiin puhallatte tunteen, joka sen -saastuttaa, ettekö ole verrattavat mieheen, joka vie ruton siemenet -naapurinsa kotiin? Ja jollette _estä_ käärmettä, joka matelee -lähimäisenne kartanolle, ettekö ole yhtä syyllinen kuin se, joka sen -sinne veisi?" - -Kirkossa kuului itkua ja nyyhkytyksiä. Papin ääni nousi ja sai voimaa -ja lempeyttä. Hän puhui taas kirjallisuudesta ja sen edustamasta -inhimillisestä siveellisyydestä. Verraten sitä jumalalliseen -siveellisyyteen jatkoi hän: - --- "Inhimillinen siveellisyys on tuulta, joka tänään puhaltaa idästä, -huomenna lännestä, riippuen siitä, mikä milloinkin kaupaksi menee. -Eikö nimittäin kukin kirjoittelija kilpaile toisen kanssa, koettaen -tuottaa markkinoille n.s. 'uutta'?" - -Sen oli jokainen huomannut. Pappi jatkoi kysymystänsä: - --- "Mutta voiko totuus olla muuta kuin yksi, joita joka päivä paistaa -samana kuin aurinko taivaalla?" - -Jokaisesta oli se niin luonnollista, ettei ainoakaan sydän yrittänyt -sitä kieltää. Pappi puhui aistillisesta kirjallisuudesta ja sen -ylistämästä sukupuolirakkauden luonnontilasta. Hän saarnasi: - --- "Eivätkö he korota eläimellistä himoa rakkauden alttarille, -kuten Molokin papit, ja kehota ihmisiä: 'Uhraa tälle vapaasti, -sillä tämä onkin rakkautta'? Eivätkö he, toisin sanoen, ole Molokin -pappeja, jotka leipäänsä ansaitessaan seisovat Molokin alttarilla -houkutellen kansaa kantamaan sinne uhrejansa? Kuka Teistä siis -raaskisi noutaa lapsensa pois Jeesuksen luota ja viedä hänet heidän -jalkojensa juureen? Jos niin teette, olette vanhempia, jotka noutavat -lapsensa vanhan, viisaan ja lempeän isoisän luota ja vievät heidät -sinne, missä käärme vaanii jokaisessa kivenkolossa ja houkuttelevat -virvatulet viettelevät niille harhateille, jotka päättyvät paheen -pesien portaiden edessä. Älkää niin tehkö, vaan viekää lapsenne joka -aamu Jeesuksen luo. Poistakaa pois se kalkki, jolla ihmiset ovat -Hänet aikojen kuluessa sivelleet, ja hän avautuu teidän lastenne -eteen ihanana erämaan kosteikkona, jossa runous pulppuaa totuuden -lähteestä, kauniimpana kuin se on koskaan ihmissielusta heijastanut!" - -Ja sitten alkoi hän kuvailla Jeesuksen ihanaa olemusta, Jeesus -ilmestyi hänen sanoistansa kuulijoiden eteen taivaan tähtenä, -joka tuikkii taivaanlaella täynnä jalointa, puhtainta runoutta -ja totuutta. Hän suureni, kirkastui ja muuttui hymyileväksi -joulukuuseksi, josta tuoksusi raikas, puhdas havuntuoksu ja jonka -oksilla kynttilät tuikkivat kuin muistot lapsuuden leikkimailta. - -Silloin tuntui kuin soisivat pienet urut itseksensä jossain -kaukana ja kumminkin aivan likellä. Kirkkokoivikossa istui joka -oksanpäässä pieni lintu, katseli Jeesuksen kirkkautta ja lauloi -Hänen ylistystänsä täysin äänin. Nurmi oli kaunis, laakso kukista -korea, järvenselkä sinestä, ja jokainen vaara tuntui Öljymäeltä, -jonka juurella pieni kylä hymyili pyhänä Jerusalemina Joka puro -oli Kidron, joka lampi oli Bethesdan lampi ja harppuna oli Suomen -kannel. Maa kantoi hedelmää, luonto ylisti Jumalaa, järvellä liiteli -kirkonkellosta päässyt kumahdus kirkkaana sävelenä ja kotipihalta -nouseva lehmisavu tuntui Israelin aikaiselta uhrisavulta. Päivä oli -onnea, yö lepoa, sillä jokainen oli onnellinen ylkä tai morsian, joka -odottaa armaansa, Jumalan tuloa. - -Litvan väen sydämet olivat sillä hetkellä puhtaat, kuten Martvan -sydän. Siksi oli heidän rintansa rauhaa ja heidän onnensa sen -johdosta täydellinen. He olivat näkevinänsä ihmishengen ijäti -kaivatun: Jumalan, ja he todistivat todeksi papin sanat: "Autuaat -ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä oman onnensa: Jumalan." - - * * * * * - -Saarnakellot olivat soineet, saarna loppunut ja Isämeidän rukous -oli avannut ihmisten eteen elämänrunouden aapislehden. Siitä olivat -tuoksahtaneet kullekin ne päivät, jolloin hän itse oli sitä rukousta -etsinyt aapisen sivuilta yhtä viattomana ja avoimin mielin kuin oli -katsottu aapisen kukkoa. - -Urut pillahtivat taas soimaan kauniisti, viattomina, kuten pikkulapsi -kätkyessä keinuen laulelee vanhaa virttä, jota on kuullut äidin -veisaavan lypsäessänsä lehmää veräjällä. Alttarilla seisoi jo nuori -pappi rippiastiat kädessä. Väen mieli oli hartautta, äiti itki -onnesta ja isän hartioilta vierivät pois elämän huolet. Siinä oli -samalla iloa ja surua, kuten lintuparilla, jonka poikue on lentoon -lähtemässä: Pesuuden elantohuolet olivat lopussa, mutta lopussa oli -myös vanhemman onni saada olla lapsensa tukena. Ja surua lisäsi se -tieto, että pesä ei ole enää lapsen suojana, kun on lapsi lähdössä -avaran maailman varaan. - -Jo polvistuivat nuoret alttarin eteen, Martva muita ennen. -Alttaritaulusta katseli kärsivä Ristiinnaulitun kuva suoraan häneen, -kyljessä verta vuotava haava katse rakkautta ja sääliä täynnä, -tiukkuva veri armonantimena. Urut soivat entistä kovemmin ja väki -veisasi, rukoillen onnea omillensa: - -"Jumalan Karitsa! Sinä joka pois otat maailman synnit! Armahda meitä!" - -Ja laulu ja rukous kertautuivat ja humisivat kirkon matalassa -puuholvissa kuin kaunis iltakaiku etäisessä kalliossa, kun se sieltä -takaisin palaa lehtipehmeän kotikoivikon syliin. Koko kirkko hymisi -täynnä urkujen säestämää rukousta: "Jumalan Karitsa... Jumalan -Karitsa!... Armahda meitä synninlapsia!" - -Ja silloin tuntui Martvasta kuin olisi koko maailma lempeä kuin äidin -syli, kaikki tiet pehmeitä kuin vihtakoivu, kaikki polut marjateitä, -päivät kaunista kaikua ja koko elämä Pohjolan lumipuhtautta. Ja kun -hän silloin nosti avonaiset silmänsä rukouksesta, valmistautuen -juomaan sitä siemausta, joka on niin monelle särkyneelle rauhan -tuonut, ja kun hänen katseensa silloin kohtasi alttaritaulun -Vapahtajan, tuntui taivas olevan hänelle armoa täynnä, ja lähettävän -enkelit varjelemaan, ettei hän jalkaansa mihinkään loukkaa. Ei hän -silloin surrut sitäkään, että Jeesus oli hänen tähtensä ristille -astunut, -- sillä hän olisi siinä surussansa nähnyt ikäänkuin isänsä -viisaiden tekojen luvatonta arvostelemista. Hän oli todellinen lapsi, -jommoisena Jeesus oli sanonut ihmisen täytyvän tulla Hänen luoksensa. -Eikä hurskas Rannisto ja hänen vaimonsa olleet koskaan niin hartaasti -rukoilleet Jumalan Karitsan armoa, kuin tällä onnen ja autuuden -hetkellä, jolloin heidän elämänsä ilo ja kukka ensi kertaa koski -huulillansa rippiastiaan ja jumalaapelkääväinen pappi siunasi hänet, -vakuuttaen hänelle Jumalan ijankaikkista armoa ja rauhaa pienien -urkujen soiton hävitessä veisaavan väen rukoukseen, kuin runon -surusävy sen sanojen sekaan. - - * * * * * - -Jo veisasi väki lähtövirttä. Martva suuteli äitiänsä ja isäänsä, -kiittäen koko olemuksellansa, katseellansa ja kaikella: - --- "Kiitos sinulle äiti ja isä, elämästäni, nuoruudestani, onnestani -ja kaikesta! Kiitos lapsuuden iloisista päivistä, kirkkomatkoista, -makeisista, nukeista, pesuista, puhtaista vaatteista ja -joulukuusista! Kiitos Jumalasta, jonka minulle osotit! Kiitos äiti -sylistä, kehtolauluistasi! Kiitos isä polvestasi, jolla keinutit, -taruistasi, joita kerroit, aapisistasi, kuvakirjoistasi ja hyvästä -esimerkistäsi, jonka annoit! Minä palkitsen ne tulemalla iltasi -iloksi, kotisi kunniaksi ja sinun hyväksi, puhtaaksi tytöksesi!" - -Silloin saivat Ranniston ja hänen vaimonsa kyyneleet vapaasti vuotaa, -sillä ne olivat onnenkyyneleitä, kuten äidin synnytyskivut ovat -onnenkipuja. Sanattomina suutelivat he enkelityttönsä puhdasta otsaa -ja kiittivät Jumalaa ja sitten toinen toistansa sydämen sanoilla: - --- "Kiitos yhteisestä lapsesta, huolestasi, rakkaudestasi ja -uskollisuudestasi! Kiitos yhdessä eletyistä onnenpäivistä: öisistä -valvomisista lapsemme ääressä, sen hellimisestä ja Jumalan luo -johtamisesta!" - -Ja sulkien tyttärensä syliinsä, kuiskasi onnellinen isä: - --- "Kiitos, lapseni, kuuliaisuudestasi ja niistä onnenhetkistä, -joita olet minulle ja äidillesi valmistanut! Jumala olkoon isäsi ja -äitisi, päiviesi päivä ja öittesi kuuvalo!" - -Jo soivat lähtökellot, mutta yhä istui Ranniston Martva kirkon -penkissä. Hän katseli alttaritaulua ja hänestä tuntui kuin olisi -hän tänä päivänä astunut äidin sylistä ja isän polvelta uuden isän -hoiviin kuin linnunpoika, joka pesästänsä ensi kertaa varvulle -lennähtää. Joku rauhallinen, mutta kaihoisa tunne täytti nuoren -mielen. Hän aavisti ja tajusi, että lintu ei voi pesäänsä palata, -eikä tyttö äitinsä syliin, sitten kun on pesä pieneksi, syli -ahtaaksi käynyt. Hän mietti sitä, silmät alttarikuvaan kiintyneinä. -Hän muisteli isän polvea, josta hän nyt tajusi astuneensa neidon -keinuihin eikä voinut enää uudestaan lapseksi tulla ja polvien -keinuihin palata. Se ajatus heräsi hänessä kuin lintusessa, kun siipi -on sen luonnon käskystä varvulle kantanut ja pesä näyttää autiolta. - -Jo oli muu väki poistunut, vaan vielä istui Martva, istui ja -ajatteli, isän ja äidin odottamana. - --- "Tule, lapseni!" -- kehotti viimein äiti hellästi. - -Martva mietti, katsoi äitinsä silmiin ja pyysi kauniisti: - --- "Menkää, isä ja äiti, edeltä! Minä jään hetkeksi yksin." - -Rannisto katsoi häneen kysyvästi. Martva ymmärsi kysymyksen ja lisäsi -hiukan arkaillen: - --- "Minä rukoilisin yksinäni." - --- "Jumala kuulkoon rukouksesi!" -- toivotti Rannisto ja lähti -vaimonsa keralla. Suntion, joka tuli sisälle, pyysi hän tulemaan -myöhemmin sulkemaan kirkon oven. - -Jo oli kirkko typötyhjä. Martva nousi, astui alttarin eteen, laskeusi -polvillensa ja katsoi alttarikuvaa, kuin olisi siinä elävä Jumala -edessä aivan silmin nähtävänä. Ja kaikki kirkastui Martvalle... -Kirkko hävisi, taivas aukeni kirkon sijalle... Puhdas sielu nousi -korkeuteen... Hän unohti oitis missä oli, ja kulki jo taivaan tiellä, -käyskeli sen poluilla, souteli sen vesillä, ohjaajina enkeleitä, -alttarikuva aina edessä Jumalana... Silmissä siinsi rauha ja ikävä, -pienen kyyneleen koristamina... Mieli oli koti-ikävänä, sydän lapsen -rukouksena. - -Jo kulki sielu taivaan lehtoloissa, joissa autuaat asuvat... Lehto -on kaunis, puu ihana... Ei liiku oksa, ei väre vierähdä... Tuuli on -mielentyyntä tyynempätä, päivä perhosen kevät-iloa. - -Eivät muistu mieleen maan murheet, kun on ihmishenki tomua ylemmä -noussut... - -Ääneti katsoi Martva Häneen, jota kohti sielu kulki... Hän tunsi -Häneen hajoavansa... Oli niin suloista särkyä tomuksi ja laskea -rukouksena Häneen kuin uni silmään iltasella, kun on lasna koko -päivän poiminut marjoja aholta, juossut kilpaa perhojen keralla ja -etsinyt onnenkukkaa apilamaalta... - -Ja silloin hän suli kuin vaha, ja läikkyi kuin vedenvälke. Niin kuin -hän oli pienenä lapsena pyytänyt isältänsä jotakin, silmä sinenä, -sydän avoinna ja herkkänä kuin otsalle solunut kutri, jota joka liike -heilahduttaa, niin kääntyi hän nyt uuden Isänsä puoleen... Se oli -vain erona, että hän kääntyi Häneen neidoksi jo varttuneena, puhtaana -kuin hurskas nunna, jolla on ylkänä Jeesus ja aisti-elämän rumat -tuiki-tuntemattomia. Hän oli yhtenä rukouksena, sanellen sydämensä -lumipuhtaita toiveita. Hän rukoili: - --- "Rakas Jumala! Suo minun tuoda Sinulle puhtain kukka, mitä on -kasvattanut se nuoruuteni kevät, jonka minulle annoit ja jonka päivät -Sinä siunasit päivänpaisteellasi ja perhosillasi ja yöt rauhallisilla -unillasi! Suo minun tuoda Sinulle kiitos isästä ja äidistä, joiden -kädellä olet onnea poluilleni kylvänyt ja minua hoitanut kuin -turvatonta varpusenpoikaa!" - -Silloin Perkele ilmestyi alttarille näkymättömänä. Hänen takanansa -seisoi kaksi enkeliä, elävä käärme vyöllä, seppele päässä, pidellen -kruunua hänen päänsä päällä. Hänen ympärillänsä parveili sata -pientä enkeliä, leijaillen somien siipien varassa, ruumiina siro -lapsiruumis... Jokainen jäsen oli kuin kaunista tarua, jokainen muoto -pienen lapsen armautta... Kullakin oli kukat käsissä. Vyöstä riippui -soma käärme... Armaana lapsiparvena karkeloivat he Perkeleen edessä -kaunista keijukaistanssiansa. - -Perkele katseli rukoilevaa Martvaa ahnain silmin, täynnä pohjatonta -ilkeyttä. Martvan lausuttua äskeiset sanansa alkoi Perkele -järkeilynsä: - - "Kuin kaunis tyttö Jehovalle - on tänään tullut uhraamaan! - Hän taaskin kantapäänsä alle - mun päätäin vaanii. Tyttö vaan - on Hällä ase. Pala oiva - hän onkin. Vaan ei ilkamoiva - oo voitostansa mulle Hän." - -Martvan puhdas sielu vaelsi yhä etemmä taivaan lehtoloissa... Hän -näki sinne ylenneen ihmisen onnen... Kukka nukkuu siellä kedolla, -lintu varpukeinussansa, pikku siipenä taivaan sineä... Puunrunko -on hopeanhelettä, lehdet taivaan tähden kirkkautta ja hedelmänä -hohtaa auringon heloa... Ei hisahda, ei risahda... Ääni etsii korvaa -äänetönnä, hiipien hiljaa kuin äiti nukkuvan lapsen kehdon luona, -sillä ajatus ei kaipaa sanoja tullaksensa tajutuksi... Laulu on -äänetön unelma, kaiku hiljainen, sanaton rukous... - -Kaunis on puhtaan tytön sielu... Ylevä on viattoman neidon rukous ja -ajatus. - -Martva rukoili edelleen: - --- "Ole Sinä nyt isäni ja äitini ilona! Tee heidän elämänsä ehtoo -lauvantai-illaksi! Sirottele tuoreilla havuilla heidän tiensä!... -Puhkaise jokainen uusi aamu heille kukkana yöstä, anna päivän lentää -perhosena ja muuta jokainen ilta valoisaksi joulukuuseksi, josta -kauneimmat kynttilät tuikkivat, ja seulo heihin yöksi rauhallisimmat -unesi!" - -Perkele katseli rukoilijata kuin haukka puhtainta pulmusenpoikaa, kun -se heiluu turvatonna hienon koivunvarvun varassa, siipi heikkona, -eikä ole emä elossa ja isä on joutunut pyydystäjän paulaan. Katse -kavalana, käsi leuvassa, järkeili hän ivallisesti: - - "Se naikkonen Sun temppeliisi - kuin ansaan houkuteltu on... - Vaan sitten en oo enää hiisi, - jos moinen saalis verraton - ei täällä suoraan mulle paulaan - kuin kypsä tyttö pojan kaulaan - lennähdä!... Ah, sä lintunen!" - -Enkelit kuulivat herransa puheen... Pienet, kauniit posket -puhkesivat silloin kauneutensa kukkaterälle. He keinuivat -näkymättömistä keinuissansa, yhdet nuora-, toiset lauta-, kolmannet -varpukeinuloissa, laulellen keinunnan muaksi herrallensa ylistystä: - - "Sun kunniaas keinu nyt heilahtakoon - näin kauniisti!... Korkeelle!... Nyt alas taas! - Nyt keinuissa seisten, kauniisti, näin - saa taipua polvi sun kunniaksesi... - Vaan silloinkin heilukoon keinu! - Maan tyttönen siellä! Sä kiinni jo oot. - Kun herramme tahtoo, me viemme sun pois. - Saat kanssamme keinua kohta. - Nyt suukkosen sormelta, herramme suur, - kuin lintusen luoksesi laitamme näin... - Ja keinut ne keinuvat aina..." - -Martvan sielu kulki etemmä taivaan vedenselälle... Virta vei venettä -sinne kuin iltatyyni laulunhyminätä... Ranta on nunnan mielenrauhaa, -virta kauniin kirkkomatkan muistelmata... Kaisla on tarua, lumme -laulua ja metsässä asuvat autuaiden henget, elämä yhtenä ilona... -Heillä on maja kaikkialla, kuten varpu lintusella, metsän jumalalla -mätäsvuode... Ruumis on heillä kauneutta, puku puhtautta. - -Kauniit ovat ne kuvat, jotka kumpuavat puhtaan neidon povesta... - -Martva rukoili, olemus yhtenä hartautena: - --- "Pidä Sinä minun sydämeni puhtaana! Pese minua joka aamu päiväsi -kirkkaudella! Anna koko elämäni olla kirkkomatkaa, joka johtaa tänne -Sinun huoneeseesi! Suo kaikkien toimieni olla polvistumista Sinun -alttarisi edessä, jossa ei ole synnille oksaa, mille istahtaa, -vaanimaan turvatonta linnunpoikaasi!" - -Kauniit keinut keinuivat Perkeleen edessä ja laulu hyväili hänen -korviansa. Leuka kädessä, katse ivahymynä, kynnet iskuun vedettyinä -tarkasteli hän rukoukseen vaipunutta, järkeillen sen rukouksen -kuultoansa: - - "Voi miekkonen! Voi lintu arka, - mi perhos-usko sulla on! - Niin monen moni pappiparka, - kun alttarilla, kunnoton, - kiitosta hoilaa Jehovalle, - siin' itse kauhtanansa alle - mun temppeliäin rakentaa!" - -Yhä enemmän ihastuivat enkelit herransa voimaa ja viisautta. Hiljaa -heiluivat kukkaiskeinut... Pienet jalat notkahtelivat sulavina... -Polvi oli taipuisa, pohje lapsen pehmeä pohje... Lautakeinut nousivat -ja laskivat ihmissilmään näkymättöminä, ilma ainoana varana... -Oksakeinut notkahtelivat, lehtevinä, vihreissä kevätpuvuissa... -Taas heilauttivat enkelit keinunsa korkealle laulaen ylistystä, -toisillensa kukkia heitellen: - - "Sun valtasi, voimasi verraton on. - Nain keinuen laulamme kiitosta ain'. - Nyt kukkia viskomme kauniisti, näin... - Nyt ensiksi pienoinen pyörähdys!... Nyt - kumarrus sulle, sa tutkimaton! - Me viskellen vaihdamme kukkia taas... - Ja riemusta keinu nyt heilahtakoon, - kun joukkoomme korjaat lapsosen maan - pois verkoista Jehovan viekkaan! - Näin kauniisti kiitosta kannamme sulle - kuin kukkanen kukalle antiaan, - kun tullut on kosinta-aika." - -Yhä yleni Martvan sielu... Hän souteli jo taivaan vedenselillä... -Vesi on siellä puhtautta, aalto on ijäksi nukkunut... Rauhallisena -kuin lapsi iltauneen, on se vaipunut järvensä vesisyliin... Ranta on -runoa, metsät hohtavat valohelyinä... Alli nukkuu laulussansa... Ei -havahdu joutsenen laulu... - -Valo välkkyy, ranta suutelee vedenrajaa... Autuaat nukkuvat -aallon povella... Ne elävät vedenselällä, vapaina kuin vesilintu -metsälammikon vedessä... Ne ripsehtivät rantakaislikoissa, keinuvat -oksakeinuissansa kuin pulmunen pihlajan varvunpäässä... Kaikki kukkii -Jumalalle, hiljaa kuin kukka auringon valolle. - -Jalo on nuoren tytön sielu, kun se on vielä puhdas... Se päilyttelee -puhtaita kuvia kuin metsälampi läikettänsä, kun se hymyilee rannan -riippakoivikolle, joka on juuri lehteensä kerinnyt. - -Martva rukoili: - --- "Ole Sinä päivin päivänäni, öisin kuunvalonani! Ole minulle uusi -isän polvi, uusi äidin syli! Anna elämän olla minulle armas äiti, -joka valvoo puhtauttani ja johtaa minua luoksesi! Lähetä enkelisi -minun elämän-oppaakseni!" - -Perkele (ivallisesti): - - "Vai enkeli!... Vaan maltas! Siksi - jo moni luulee Harhamaa!... - Hän Jehovasi enkeliksi, - sun turvaksesi tulla saa! - Jehovan häll' on kaapu... Loimet - ja kuteet, eleet, työt ja toimet - on minun... Mulle raataa hän." - -Martva: - --- "Minä en luotasi luovu milloinkaan!" - -Viha leimahti Perkeleen silmissä. Tulena säteili katse. Enkelit -pysäyttivät keinuntansa. Perkele teki uhkaavan liikkeen ja lausui -ivallisesti: - - "Voi naikkonen!... _Mun_ paulassani - viserrät moista vannontaa! - Vai et sä luovu!... Kaulassani - sä kohta riiput!... Koko maa - on mulle tomu, astinlauta: - Ei ansastani mikään auta - nyt sua pois... Sä minun oot." - -Hän leimahti ylpeytenä, voimana ja viisautena, kruunun sädesuihkun -häntä valellessa. Enkelien riemu nousi rajattomaksi. Keinut -hävisivät. Keinujat alkoivat kauniin karkelon, pyörien piireissä, -kukat ja käärmeet käsissä, laulaen karkelon soitoksi Perkeleelle -kunniata: - - "Me tanssimme ja keinumme. - Kuin kukka sulle kunniaa - me kannamme. - Ensiksi kaksin pyörimme... - ja kukkaa suutelemme... - Nyt piirit uudet muodostuu. - Me kolmin niissä pyörimme... - Nyt nelin... viisin... kuusin ja... - niin aina edespäin... - Näin kaunis käsi kaartelee, - kädessä kukka tuoksuva. - Kumarrus sievin sulle nyt - ja polventaivahdus! - Sä annat sievää tyttöä - Jehovan valko-enkelin - sun keinuihisi johdattaa - ja niissä keinuttaa. - Siis kanna siitä kiitos nyt: - tää kaunis polven notkahdus... - pyörähdys... armas kumarrus - ja täysi polvistus!" - --- "En koskaan, en koskaan minä luovu Sinusta. Sinun on valtakunta, -voima ja kunnia!" -- lopetti Martva, toistaen lupauksensa, nousi -ylös ja poistui kirkosta rauhallisena. Keinukepeänä, mielessä -rauhan aarre, astui hän kirkkokoivikon halki, missä jokainen koivu -hymyili hänelle vanhana tätinä. Nurmen kastikainen katseli häntä -kallellapäin, voikukka kademielin ja lintunen tirskautti ihmettelevän -tvirrinsä. - -Venerannassa odottivat jo Litvan vesikansan veneet, soutajat -valmiina tuhdoilla istumassa, keula selälle käännettynä. Yksikään -vene ei lähtenyt ennen Ranniston venettä, sillä kaikki odottivat -Martvaa, Litvan ylpeyttä, sen kauniin järven purjetuulta ja rantojen -pyhää lintua. Nyt hän tuli kuin laulu tietä myöten, koivuntuoksu -hartioilla, ja istui isänsä veneeseen. Voimakkaat aironvedot -vetäisivät veneen lumpeikon läpi seinälle vedelle. Veneistö hajosi, -ohjaten kukin kotirantaansa kohti. Ja kun oli selälle päästy, kuului -Ranniston veneestä harras veisuu. Siihen yhtyi koko veneistön -väki ympäri sinistä järven selkää ja ihana laulu liittyi taivaan -kauneuteen, veden rikkauteen ja maan viljavuoteen, ylistäen Jumalaa -korkeudessa. - - - - -Litvan laulu. - - -1. Maassa. - -On taas sunnuntai, iltapäivä. - -Hedelmä valmistuu kerkeimmillään herkullisen lämmön ja valon -käsissä. Ruis on jo vesijyvällä, peruna pulpukalla, ohra vihneellä -ja linnunpojat ensi lentoon lähteneinä. Ilma on tyyntä tulvillansa, -luonto kukkeimman kesän hajua ja aurinko vierii valoseulana iltaista -alamäkeänsä. - -Pieni vene soluu suksena Litvanjokea myöten, joka laskee -Litvanjärveen Ranniston talon luona. Molemmat joenrannat kohoavat -korkeahkoina kalliovaaroina aivan vesirajasta, kupeet sekametsän -peittäminä, Rantimaiset riippakoivut kallistuvat virran yli, -ikäänkuin kurotellen oksaa antamaan vastarannan koivuille. Ne -muodostavat miltei umpeen menevän holvin, jonka kuvanen riippuu -syvällä joen vedessä vihreänä altaana, missä Litvan vesi valuu hiljaa -joensuuta kohti. Siellä täällä, koivujen välissä kukkii pihlaja -ja tuomi. Vesiranta on lummetta levällänsä, maaranta putkikkona. -Paikoin koristaa lumpeikkoa vedenkukka ja maalla punaa rehevä -orjantappurapensas toiset paikat aivan punaisiksi. - -Veneen soututeljolla istui Ranniston Martva, airot kauneissa käsissä, -tukka irti solahtaneena. Perässä istui paitahihasillansa nuori mies, -Ranniston naapurin Tuukkalan ainoa poika Oolavi, kaunis, miehekkään -näköinen mies, hiukan vanhempi Martvaa. Hän piti perää näön vuoksi. -Melan tylsä reuna leikkasi vettä, viiltäen siinä laiskasti, -pehmeästi, kuin kylläinen hauki kaislikon matalikossa. Päivänpaiste -pujottelihe lehtiholvin läpi, putoellen sieltä pilkuiksi soutajien -veneeseen ja joen vesivyölle. - -Soutajat olivat vaiti, virran vesi levolla. Vene solui soutamatta, -paikalta tuskin yhtään edeten. Martvan airo ei ottanut veteen. Hän -piteli airoja ikäänkuin ajan kuluksi tai kuin veneen koristuksena. - -Veneen kupeelle osui kaksi valkeaa vedenruusua. Oolavi kurottautui ja -taittoi kukat. - --- "Sinun onneksesi, Martva!... Koetappa, saatko kiinni!" -- huudahti -hän heittäen kukan Martvalle. - --- "Kiitos!" -- huudahti Martva, siepaten kukan ilmasta käteensä. - --- "No sepä kävi somasti!... Otit kuin ilmasta säveleen... niin -sievästi... Siitä pitää antaa sinulle paras palkinto", -- innostui -Oolavi. Ja kumartuen heittämään toista vedenruusua jatkoi hän: - --- "Mutta sekin pitää sinun ilmasta sievästi nopsata... No!... -Hopsis!" - --- "Oooh!" -- huudahti Martva ilosta, sieppasi taas ilmasta kukan, -katkaisi kiharan hiuksistansa, sitoi sillä molemmat kukat yhteen ja -kiinnitti ne rintaansa. - -Sen tehtyänsä nyökkäsi hän sievästi nuorelle miehelle ja kiitti: - --- "Kiitos, Oolavi!... Ne olivat varmaankin onnenkukkia, kun -kasvoivat keskellä virtaa vieretysten..." - -Nuori Oolavi katseli ihastuneena kaunista tyttöä, jota vedenruusu -puki aivan enkeliksi. Ja kun Martva nyökäytti päätänsä vielä -toisen kerran kiitokseksi ja heidän katseensa kohtasivat toisensa, -tuntui kuin olisi onnenkukka helahtanut keskelle kesän kukkeinta -kauneutta. Kumpikin huomasi sen, eikä kumpikaan tajunnut, mikä se -kukka oli. Arka mieli ei uskaltanut sanoa, että se oli lemmenkukka, -joka arkaillen raotti nuppuansa. Sen terälehdet koskettivat -arastellen, ensi kerran, auringon valoa, värähtivät hentona värinä ja -sulkeutuivat uudelleen kuin lapsen silmä liian aikaisin havahtaessa. - -Ja kumminkin oli siinä katseessa paljon vaistomaisesti tajuttuakin. -Yhdessä olivat he pieninä valinneet rannasta noppakiviä, -kahlailleet vedestä pulpukoita, olleet talosilla ja piilosilla. -Sitten olivat he laitelleet tuohesta marjatuutteja ja tuohkosia, -käyneet marjassa, vaihtaneet marjoja toistensa kanssa, koristaneet -toisiaan keltakukkaseppeleillä keväisin, kesin ruiskukilla, juosseet -leskeä, käyneet koulua ja kiikkuneet kylän muun nuorison kisoissa. -Koko elämänsä ijän olivat he niin katsoneet toinen toisensa -silmiin, eivätkä olleet koskaan tunteneet sitä, mitä nyt veri oli -sanonut. Mutta se kaikki oli puhdasta, jaloa, kuin lapsen suruton -hautajaismieli. - -Silloin helahti kesäinen pyhä-ilta kauniimmaksi. Jokaiselle -muistomaalle nousi kukista perhosparvi. Jokainen tuttu mahlakoivu -hymyili, kuusi kertoi vanhaa tarua ja pihlajikko punotti muistojen -mailla marjoista aivan yhtenä punana. - -Molempien katse painui hetkeksi alas. Syntyi hiljaisuus. Ei -vierähtänyt väre veden pinnalla, ja vaiti istui lintu. Ainoastaan -jostain kaukaa kuului tytön kaunis lemmenlaulu. Molemmat kuuntelivat -sitä sanattomina. Eivät he ennen olleet sitä laulua niin kauniiksi -huomanneet, eivätkä maata niin runolliseksi. Se laulu nousi nyt -ikäänkuin tuoksuna kukastansa, jona oli laulajan kulkema metsä. - -Martva oli päästänyt airot käsistänsä. Ne viilsivät nyt veneen -kupeella joutilaina. Itse hän otti pienen kanteleen polvillensa ja -näppäsi siitä jonkun säveleen etäisen laulajan laulun sekaan. Ja kun -laulu oli loppunut ja sen sävel haihtunut kuin itäinen taivaanranta -sen sineksi haihtuessa, laski hän kätensä kanteleelle kuin väsyneenä -ja katseli avonaisilla silmillänsä, itse tajuamatta mitä. Oolavi -katseli häntä sanattomana, unohti veneen, eikä enää muistanut, että -on mela kädessä. - -Hetken mentyä näppäsi Martva taas jonkun säveleen kanteleesta, -ikäänkuin illan ratoksi. Sävel osui "Litvan laulu"-nimisestä -laulusta. Kuka oli sen laulun sanojen seppä, sitä ei kukaan tiennyt. -Se laulu oli ilmestynyt Litvaan kuin kukka kankaalle, samaan aikaan -Martvan kanssa, ja se oli metsässä kulkijan toveri, paimenen -päivänkulu, soutajan airon tahtilaulu, ikävöivän tytön hely ja -nuorison kisalaulu. Olavi yhtyi hyräilemään "Litvan laulun" sanoja -soiton mukana, puoliääneen, kuin vain ilman-edestä. Hän hyräili: - - "Karill' on vedennainen. - Hän on niin murheissaan. - Sen miel' on kummanlainen: - Hän kaipaa kuvaistaan." - -Vene ei tuntunut etemmä soluvan... Se oli vain ollaksensa, -virrankalvon koristeena... Se kuunteli paikoillansa kaunista Litvan -laulua, airot laiskoina sivuilla... Hauki torkkui kaislikossa, evä -velttona, elämä vedenhaaleutena... Ahven lepäsi matalikolla kivien -kolossa, ja särki ihaili suomujensa hopeanhelettä. Oolavi hyräili -edelleen kauniista vedennaisesta, joka istuu Litvan järven karilla: - - "Niin kaunis olla halaa, - kuin kuvaisensa on. - Yöt, päivät itkee salaa - ja niin on onneton." - -Vene koreili kukkana... Sen kuvainen riippui sitäkin kauniimpana -syvällä koivujen kuvaisten seassa... Virta kaartui polvekkeena... -Tyttö soitti, poski punotti... Rintaa koristi kukka ja kihara -korvallista. Laulu jatkui: - - "Kurottuu aaltoon -- pettyy. - Kuvansa sinne jää. - Poloisen poski vettyy. - On kumma taru tää. - Se kari Litvanselkää - salassa kaunistaa. - Jokainen sitä pelkää - ja -- luo sen haluaa." - -Metsä kuunteli laulua kukkana... Rantavaara lellitteli kaikua kuin -pientä arkaa linnunpoikaa... Vene seisoi joen helynä... Särki -pulahti, kaisla nuokahti... Elämä oli kuin veneen tyyntä vesitietä, -johon ei raaski airo ottaa. - -Silloin värähti Martvan mieli. Vaisto sanoi hänen istuvan karilla, -katsoen "Litvan laulusta" kuvaistansa, Eikä hän tiennyt miksi nyt -niin oli. Hän mietti vain, mitä mieli käski. Samoin oli Oolavinkin. -Kannel herkesi soimasta. Laulu loppui. Oli kuin ei olisi uskaltanut -katsoa syvemmä veden saloihin. Mieli heltyneenä istui Martva miettien -jotakin. - -Mutta rannalla istui tyttönen, vierellä mansikkarove täynnä marjoja. -Hän oli kuunnellut laulua ja jatkoi nyt sitä kuin sovitellen helmiä -kauniin illan koruiksi. Hän lauloi: - - "Ja kumma nainen siellä - se Litvan laulu on - ja joka purren tiellä - miel'teko verraton. - - Hän Litvan helmi korein - ja kaunein kaiku on, - sen virsi hartain, sorein - ja kukka tahraton." - -Oolavi oli huomaavinansa, että Litvan laulua, sen laulun kaunista -veden naista kantoi se vene, jonka perää hän piti... Sen -soututeljolla kukki Litvan puhtain kukka, rinnassa vedenruusu -onnenkukkana... Hiljaa vei vene kaunista kuormaansa... Ääneti avautui -pehmeä tie sen kulun edessä... Lehtiholvi hymyili... Kaislikko oli -muuttunut kortteikoksi, ranta jyrkemmäksi... Tyttö jatkoi taruansa: - - "Hän monta neito-vuotta, - kuin kukka karillaan - kuvaistaan kaipaa suotta. - Se asuu aallossaan. - - Se suuren, puhtaan kaipuu - vie voimat, turman tuo. - Epäilyyn raukka vaipuu - ja tuskanmaljan juo. - - Ei kukaan luokse tohdi... - Vaan vihdoin poika maan - karia kummaa kohti - jo painuu purressaan. - - Hän rohkein mielin soutaa. - Karille kulku vie. - Veen naisen sieltä noutaa... - Nyt alkaa paluutie." - -Veneessä olijat kuuntelivat tytön laulamaa tarua entistä -hartaampina... Arkana värisi Martvan mieli... Hän ikäänkuin aavisti -tarun olevan elämäntarua, aavisti ja oli sitä tajuamatta... Elämä -hymyili ympärillä viisaana ja lempeänä kuin vanha naavakuusi, jonka -kätköt ovat satuja täynnä... Sydän sykähti... Se pyysi kuusta -kertomaan tarunsa... Ja kuusi kuuli. Tyttö jatkoi lauluansa: - - "Vaan onnenpurren noita - rannalta silloin vie. - Ja Litvan aallokoita - ei halo kulkutie. - - Keskellä Litvan selkää - on nainen turvaton - ja poika, jota pelkää, - turvansa ainut on." - -Laulun sanoista tuoksui suru, sävelestä kesäisen pyhä-illan kaiho. -Taru jatkui: - - "Vaan poika neito-parkaa, - jok' itkee, arkailee, - kuin linnunpoikaa arkaa - näin neuvoin rukoilee: - - 'Sä ällös suotta emmi! - On varma onnentie. - Pois heitä pelko! Lemmi! - Se tie sun onneen vie. - - Nääs, päässä suukon heiton - on ranta onnenmaan' -- - niin lausuu poika neidon - edessä polvillaan. - - Yön mustan tuo nyt noita - hevoksi kohtalon. - Ja sitä näyttäin poika - taas lausuu pelvoton: - - 'Nyt vara valikoida - jo liian myöhä on. - Siis ällös pakoon koita - käsistä kohtalon! - - Suo huulen onnen maisen - huulelta ottaa vaan!' -- - Sen lausuttuaan naisen - hän nostaa satulaan." - -Martva oli tarttunut airoihin ja nostanut ne levälle... Valmis oli -airo ottamaan virran veteen, vaan yhä jäi se tekemättä... Korva -kokosi ennustusta... Mieli etsi siitä selitystä kuin pääskynen pesän -paikkaa... Katse oli taivaan puhdasta sineä, mieli koti-ikävätä... -Rannalla risahti oksa... Laulu etsi kaikuansa ja vene solui -levällä-airoin. Tyttönen jatkoi: - - "Vaan sääli neito-rukkaa! - Hän lausuu mietteissään: - 'Ei kohtaloaan hukkaan - voi siirtää yksikään.' - - Kuvansa aaltoon heittää - ja suostuu suudelmaan... - Karinsa aalto peittää - on siitä muisto vaan. - - Vaan Litvan vesivyöhyt - nyt onkin harhanmaa. - Hevoisna synkkä yöhyt - hän siellä ratsastaa. - - Ei löydy koskaan rantaa. - Kuin tuuli rauhaton - heponsa häntä kantaa, - hän on niin onneton. - - Kuin haamu ajaa yöllä - vavisten harhaa yö. - Hän itse käärmevyöllä - hevostaan hurjaa lyö." - -Laulu loppui, taru oli kerrottu... Lehtivaara keräili kaiunrippeet -koloihinsa ja tyttönen lähti tuohkosinensa nousemaan polkua myöten -mäelle... Mutta Martva ei nyt tajunnut mitä herkkä mieli läikähteli. -Hän sitaisi kiharan korvalliselta tukkalaitteeseen takaisin. -Aironlapa painui hiljaa veteen. Pieni aalto pulahti sen ottamasta -ja vene liikahti hiljaa eteenpäin. Venerantaan oli enää airon-ote. -Oolavi melasi voimakkaan vedon ja vene suhahti rantahietikkoon. -Oolavi nousi, otti Martvaa, Litvan laulua, käsin kainaloista ja nosti -hänet kuin lapsen rannan ruohikolle. - --- "Kiitos, Oolavi!" -- nyökäytti Martva, ja sillä aikaa kun Oolavi -veti veneen teloillensa, taittoi hän kaksi kukkaista, sitoi ne -ruoholla ja ojentaen ne Oolaville, lausui: - --- "Onnenkukistasi!" - --- "Onniko onnenkukista?" -- tarttui Oolavi puheeseen. - -Nuori tyttö nyökkäsi hänelle myöntävästi, katsoi hänen silmiinsä -avoimin silmin ja lausui: - --- "Mennään nyt kotiin!" - -Ja kuten sisar ja veli alkoivat he nousta rantavaaran rinnettä, -puiden alitse kiertelevää polkua myöten. Mäen päällä oli veräjä. -Nopeasti hyppäsi Oolavi sen yli, ja kun Martva oli ehtinyt nousta -veräjän selälle, sieppasi hän hänet syliinsä, nosti maahan kuin -pienen tyttösen ja huolettomina lähtivät he astumaan Ranniston taloon -ruispellon halki tallattua kapeata oikotietä myöten. Polku oli aivan -tukossa pitkäkasvuisesta rukiista, ja peitti kulkijat kokonansa. - --- "Ai!... En minä enää löydä tietä... Minä jo eksyn", -- huudahti -edellä kulkeva Martva rukiin sisästä, kun muutamassa paikassa oli tie -kokonaan umpeen mennyt. - --- "Annas kun minä kuljen edellä, niin et eksy!" -- lausui siihen -Oolavi, astui edelle ja alkoi jakailla tietä rukiin läpi, kysyen -leikillä: - --- "Vieläkö nyt eksyt?" - -Martva naurahti herttaisesti ja vakuutti: - --- "En minä sinun jäljessäsi kulkiessani koskaan eksyisi... en -missään ruispellossa..." - -Hän oli lausunut nämä rohkeat sanansa juuri silloin, kun astui pois -rukiin sisästä. Siinä ruispellossa ei hän ollut eksynyt Oolavin -jäljestä kulkiessansa. Mutta edessä oli vielä toinen ruisvainio: -suuri, tutkimaton elämän vainio, jonka polut ovat usein hämäriä -tutkimattomia, ilman suuntaa ja tienviittaa, usein umpeen menneitä, -joskus taas avautuen aukioksi, erämaaksi, josta ei löydä tienpäätä, -eikä sen suuntaa. - - -2. Korkeudessa. - - Käy pauhu. Kaikkeuden halki - sävähti ihme salamana; - salasta nous' se, salaan löi. - - Kun kuulun "Litvan laulun" kaunis sävel - kisaili kirkkaan kaukokaiun kanssa - rinteillä Litvan vaarain lehteväin - ja aatos laulun sanain surullisten - ennusti siten ihmiskohtaloita - kuin noita, joka taikahöyryistänsä - armotta niitä ennustelee muille - kuin säätäisi hän itse ihmis-onnen, - niin: sillä aikaa Litvan-joen pinta - sävähti ihmis-silmän huomaamatta, - kun siitä henki suuren Perkeleen - irtausi. Niin kuin aatos kaikkein hurjin - hän pauhun suuren kantamana lensi - kaikkeuden halki. Kirkkaat meteoorit - antoivat hälle tietä. Ylpeänä - pysähtyi taakse synkän kaukaisuuden - hän kylmään nokimustaan eetteriin. - Hän loisti siinä yksinvaltiaana, - päässänsä kirkas, kaunis tulikruunu, - jalkainsa alla meteoorin hohde - ja verivaippa hartioilla sekä - kädessä kuuma tulikäärme, jolla - hän antoi tuli-merkin. Oitis lensi - ylt'ympärille parvi enkeleitä - kohisten niinkuin aava sävelmeri, - mi vyöryy halki koko kaikkeuden - kuin vesipaljous suuri, hirmuisin. - Kädessä kullakin ol' uljas keihäs, - min varsi oli tulta kuumimpaa - ja kärki salamaa, mi kipinöitsi - ja liekehtien hehkui levotonna - vartensa tulipäässä, vavahdellen - kuin iskuun valmistunut petolintu, - mi nälkäisenä, verenhimoisena - latvasta kuivan hongan joka hetki - on saaliin niskaan iskemäisillään... - - Valtaava näky aukes' ulappana: - Ain' taakse ihmissilmän mittamatkan - ulottui tulikirkas piikkimetsä. - Kauniisti hohtaen ja tasaisesti - sen metsän tulikeihäät parvittaisin - toistensa ohi ristiin rastiin liikkui, - kun miljoonittain enkelien parvet - toistensa ohi kaunokulussansa - edessä Perkeleen nyt marsiksivat, - hänelle tehden siten kunniata - valtaavan riemulaulun pauhatessa, - Pääenkelit ne tulivaipoissansa - seisoivat kahden puolen Perkelettä. - kädessä tulikäärme, joka suustaan - savua punertavaa suitsutteli, - mi hienoon, pyhään utupunapilveen - nyt peitti, kietoi suuren Perkeleen. - - Taas kävi viima. Oitis korkeuteen - ilmausi toinen parvi enkeleitä, - pukuina tulivaipat, käsissänsä - kaikilla suuret, käärmemäiset torvet - ja päässä kirkkaat tuliseppeleet. - Se parvi hohti siellä pimeydessä - kuin tulipilvi, joka hohteellansa - pimeyden punaa, kuten iltarusko - yön pimeyttä punaa loistollansa. - - Välähti merkki. Silloin korkealta - laskeusi suuri, vuolas sävelvirta, - mi tuli miljoonista pasuunoista - kuin rankin sade. Sulosointuisena - se ukkoskova sävelpauhu vyöryi - pilvestä tulisesta. Riemurinnoin - nyt enkelien suuret laumat siellä - puhalsi käärmepasuuniin. Kun sitten - se kuiva sävelsade pauhinalla - saavutti enkelien sotajoukot - edessä Perkeleen, niin riemuissansa - sen pauhun säesteellä ylistystä - ne Perkeleelle, kaikkivaltiaalleen - nyt ratkesivat riemuin veisaamaan. - Pimeys kuohui. Tyhjä vavahteli - ja tulikeihäsmetsät värisivät, - kun satamiljoonainen sotajoukko - nyt herrallensa veisaeli näin: - - "Pilvi säveleitä sataa - sulle, verraton ja suuri, - kaikkeuden alkujuuri. - Ei oo sulla suuntaa, rataa. - Kuljet niinkuin vapaa tuuli, - minne tahtos kantaa vaan. - Tulvillaan - kaikki on - kunniaasi... Rauhaton - on sun vihollisesi. - Turvaa hän ei mistään saa. - Sua kaikki palvoaa." - - Kuin ukkos-ilma silloin raikui soitto - miljoonain enkelien. Rajusäänä - seottui siihen suuri kuorolaulu - sulaen aivan sulopauhinaksi, - mi vyöryi, kaikupohjaksensa etsi - kaikkeuden rantaa, joka ranta aina - itseensä haihtuu. Ase-metsä välkkyi. - Etäällä ihmis-silmän siintämissä - toistensa ohi tulikeihäsmetsät - tahdissa laulun sekä suuren soiton - kohisten liikkuivat, kun enkel-joukot - herralleen siten kunniata tehden - jatkoivat suurta kaunokulkuaan. - - Jo taukos suuri sävel vihjauksesta - ja sotajoukot hiljaa paikoillansa - nyt seisoivat taas eessä Perkeleen, - jok' ylpeänä, majesteetillisna - nyt nähtäväksi loihti paratiisin, - miss' ihmishenki iki-onnellisna - Jumalan yhteydessä oli, toimi. - Avautui näky ihmeen kaunis, armas: - Kuin nöyrä orja raatoi suuri luonto - hyväksi ihmisen. Puu aina vehree - hedelmää kantoi, riemuin, onnellisna, - kuin äiti kantaa lasta sydän-allaan - iloiten taakastansa... Päivä paistoi, - kuu öisin antoi tenhohohdettansa - iloiten, kun saa sitä runsain mitoin - jaella ihmiselle, kuten neito - on onnellinen, kun saa suloansa - jaella viljoin mielitietyllensä - onneksi sen. Ja yhtä onnellisna - valmisti ihmiselle siimeen lehto - ja sammal hienoimmaksi untuvaksi - vuoteeksi hälle kasvoi. Kauneudellaan - koristi kukka nurmet häntä varten - sadoilla loistavilla väreillään. - - Niin loisti kaikki. Kukkamaiden päällä - leijaili tuhatväri-perhospilvi - ja peitti kaiken väriharsoon, joka - säteistä päivän hohti, leijaellen - hiljalleen väri-valokylvyssään. - Sen kaiken yli kauniit lintuparvet - kutoivat suurta sävelverhoansa, - mi peitti sointuihinsa kaiken, kuten. - runoiltu harso peittää ihanuutta. - Sen sävelharson alla ihmiselle - antautui koko luonto morsianna - tarjoillen hälle aina parhaitaan. - Kuin konsanansa Jumalalle kantoi - niin koko luomakunta uhriaan. - - On kaikki hiljaa. Ihmeen kaunis näky - huikaisi enkeleitä Perkeleen. - On paratiisi rauhaa tulvillansa. - Jänistä armasteli jalopeura - kuin äiti lastaan. Tiikeri ja kauris - nukkuivat rauhallisna vieretysten - kuin lapsipari. Suuri ihmishenki, - mi puhdasta ol' aivan jumaluutta, - sai sopusointuun kaiken. Koko luonto - tajusi jumaluuden ihmisessä - sen tunnustain ja aivan vaistomaisna, - kuin lapset suuren vieraan läsnäollen - talttuivat pedot. Kaikki aherteli - kuin eessä sen, jot' ei voi vastaan nousta, - ei suututtaa. Keskellä paratiisin - elämänpuu hedelmätaakkaa kantoi, - kuin jalo, hurskas äiti, jonka rinnat - jalointa, ylevintä ravintoaan - armaalle lapsoselle valmistavat, - ja äiti itse sitä tehdessänsä - jalostuu, puhdistuu ja henki nousee - korkeuteen, kuten uhraajan, mi kantaa - jalointaan antimiksi Korkeimmalle. - Runoksi ihanaksi kaikki sointui. - Ei tuullut. Tuuli oli nukkununna; - se oli lapsen viatonta unta - ja morsiamen armaan ikävää. - Varpuista vaali ahnas petohaukka - kuin kana poikiansa siiven alla - ja lintu lauloi pedon nukuksiin. - - Niin loisti paratiisi. Ihmishenki - siell' eli onnellisna, autuaana, - puhtaana, korkeana. Jumaluutta - kuvasti katse, käynti, korkee otsa. - Kuin majesteetti siellä ylevänä, - keskellä petoparvien hän kulki - Jumala-ihmisnä. Ja Jumalaansa - hän puhtain mielin suhtautui kuin lapsi, - mi luottain painuu armaan äidin rintaan, - kun miel' on puhdas, rikos tuntematon, - ja syyllisyydentunne tuiki outo. - Hän puhtain mielin, avoimena, saattoi - lähetä Jumalaa, kuin veljeään. - Ol' yksi ainut hälle tuntematon: - Ei tiennyt _pahaa_ hän. Kuin puhdas lapsi - hän tunsi hyvän vain. Ei halpa rikos - viel' ollut hälle pahan olemusta - tutuksi tehnyt. Siksi ei hän tiennyt, - mi hyvän pahuudesta erottaa. - Ei tiennyt hän myös mit' on onnettomuus - ja tuska, kärsimys, kun onni, rauha - hyvästä suhteestansa Jumalaan - hänelle puhkesi kuin aamuvalo, - mi helähtää kuin armain lapsen nauru. - yön aamuruskoisesta hymyilystä - kirkkaaksi hohteeks' yli kaiken maan. - Vaan paratiisin puista kauneimpana - kukoisti hyvän-, pahantiedon puu. - Se siellä hohti tuli-omenissaan, - loisteellaan houkutellen, niin kuin tyttö, - mi kiehtoo miestä ulkokuorellansa, - peitellen sillä muun, kuin syötti ongen. - Sen joka oksa, maasta latvaan asti, - makeinta, kiehtovinta herkkuansa - tarjoili syötäväksi ihmiselle - ja kutsui niinkuin vietin kiihotin, - mi valittuaan kutsuu nautintoon. - Jokaisen oksan päässä lauloi lintu - säveltä hekkumaista soidin-ajan: - se sävel lemmen herkkuisuutta kertoi, - sekottuin lehden tuoksuun huumaavaan. - Kuin kaunein morsian se hohti siinä - yllänsä paratiisin valovaippa, - hohteena aistipuna, helyinänsä - makeimmat laulut, joilla lintuparvi - sen helmitteli helmiin hempeimpiin. - - Ylhäältä kuiva, vuolas sävelvirta - yhäti tulvi joukkoon Perkeleen. - Hän itse suurna, mutta kademielin - silmäili, kuinka iki-onnellisna - el' ihminen ja kiintyi paratiisiin, - ja koko luonto raatoi rauhallisna - ja täyttä onnen siemausta joi. - Hän yksin oli rauhaton, hän, joka - on kaiken Luojan luoman vihamies - ja vaanii hetkeänsä, kavalana - kuin käärme, joka pelokkaana mataa - pensaassa piilotellen, rauhatonna - saalista väijyy, kaikkein vainoomana. - Sen tuntien, nyt kateuttaan peittäin - hän lausui enkeleilleen seuraavasti: - - "Tuo kaikki työt' on Jehovan. Mut nähkää: - koreinna, sekä herkullisimpana - keskellä siellä kohoaa se puu, - mi hedelmissään minun henkein kantaa - ja pahan ihanuuden kirkastaa." - - Ja silloin suuri sävel riemukkaana - joukosta enkelien nous kuin myrsky, - mi vimmattuna nousee siivilleen. - Nyt sotajoukko suuri veisas näin: - - "Aamuruskon purppuraan - sinä pukeudut, - Vihollistas kostamaan - kun sä sukeudut. - Sinä laulun sävelissä - unelmissa hellimmissä - niinkuin käärme viisahin - madat ihmissydämiin. - Nautintoa, hekkumaa - maljasi vain vaahtoaa. - Henkes kaiken taivuttaa, - hekkumoihin vaivuttaa. - Ken voi sua vastustaa!" - - Ja laulun sekä soiton pauhatessa - hän loihti enkelien nähtäväksi - sen hetken jolloin ensi ihmisparvi - söi heelmän kielletyn ja kauhistuen - jo tunsi pahan suuren hirmuisuuden - ja näki kuilun, jok' ol' auennunna - välille heidän sekä iki-onnen. - Lumoista ihmiskatseen jumalaisen - nyt pääsi peto oitis vapahaksi, - tajuten heti luonnontajullansa, - ett' oli poissa ihmisestä voima - mi, kuten kahle sitoi, laski luonnon - orjaksi nöyrimmäksi ihmisen, - sen kulkiessa ihmisjumalana - katseessa voima Kaikkivaltiaan. - Ei häntä enää luonto totellutkaan. - Valtoinna riehui nyt jo petoparvi, - ei myrsky kuullut hänen ääntään nyt, - vaan riihatonna riehui omaa tietään. - Pääs' aalto irti. Hirmupauhinalla - vettänsä viskoi riemastunut meri - rantaansa vasten. Pilvi salamoita - kuin irti päässyt peto sylki maahan, - ja riehahdellen ärjyi rajusää - repien pilviä ja ukkoshuudoin - kierrellen korkeuden kuperalla, - miss' yhä yltyi sade salamain. - - Niin oli luonto valloillensa päässyt - ja paratiisi kadotettu. Nyt - jo pääsi valloillensa rikkaruoho: - Nyt ohdaketta, orjantappuraa - maa kasvoi. Niinkuin avuttomat lapset - langennut ihmispari erämaassa - värjötti kauhun-ilme kasvoillaan. - Työ suuri alkoi: paluu jumaluuteen - ja vallotus sen luonnon, joka äsken - ol' irti päässyt heidän vallastaan... - - Jo alkoi paluumatka paratiisiin. - Se matka oli raskas, vaivaloinen: - Hiellä otsan oli erämaa - taas höystettävä, luonto vallattava - ja suurin vielä: paha voitettava, - mik' uhkas' aina kaiken hävittää - ja turhaks tehdä paluun Jumalaan. - Vei joka askel taakse saman matkan - kuin eteenkin, ja niinkuin kivikuorina - pidätti palaajata paha, jonka - hän syönyt oli hedelmästä puun. - Kuin syöpä lähtemätön sielun pohjaan - se oli syöpynyt. Nyt murhemielin - elämän kivikuormaa kantoi hän, - jok' äsken vielä oli luonnon herra. - - Vaan riemu leimahti nyt Perkeleestä. - Näkyjä näyttäin lausui korskeasti: - - "Niin sortunut nyt Jehovan on valta... - On välimatka liian pitkä jo - välillä Hänen sekä ihmishengen - ja ihmis-ikä liian lyhyt on - semmoisen välimatkan kulkemiseen... - Siis onkin turhaa taipaleelle lähtö, - kun toivoton on kerran paluutie. - Mun henkeni on taakka kulkijalle, - sen kanssa kulku liian vitkaan käy, - perille että voisi ennättää... - Ja takana mun herkkuisimmat heelmäin - takaisin kutsuvat kuin Lootin vaimoa..." - - Taas nousi riemumyrsky enkeleistä - kuin rajusää, mi puhkee tyvenestä. - Miljoonat äänet veisasivat näin: - - "Jos vuoritaakkansa maa voisi - harteiltaan heittää menemään, - tai kaikkeuden ken tyhjäks loisi - aineesta, eivät sittekään - ne voisi henkeäsi poistaa - pois ihmisestä. Ijät loistaa - se ihmissydämessä suurna - sun suuren valtakuntas juurna. - Sa olet suuri, verraton. - On luotas pääsy mahdoton." - - Ylistyslaulun myrskyävä pauhu - hyväili ohimoita Perkeleen - ja sävelryöppy tulvi ylähältä - kuin kosken kuohu laulun pauhinaan. - Sen raikuessa miljoonaiset joukot - liikkeelle lähti keihäsmetsinensä. - käskystä Perkeleen. Hän itse johti - säteillen tulen sekä meteoorin - valossa huikeimmassa, kruunu päässä - ja sävelpilven häntä seuratessa - tulisen meren lailla korkeudessa, - miss' enkelien äärettömät laumat - hänelle kaiuttivat ylistystä. - Niin kaikki välkkyi sekä hohti vain - ja kertoi suurta valtaa Perkeleen, - ja voimaa, joka ihmis-elämätä - kuin raskas vuoripaino hallitsee - poluilla pahan, tiellä Perkeleen. - - Kuin yhtenäinen, suuri ukkospauhu - kohisi miljoonainen sotajoukko - nyt halki kaikkeuden. Keihäsmetsät - liikkuivat vinhoin vauhdin pimeässä - välkyttäin kärkiänsä: salamoita, - sävelten valtavassa pauhinassa. - Käy suuri kulku aatosnopeaan, - ylhäällä, mistä aatteen siipi yksin - vain maahan kantaa. Joukko loistavin - kohdalle uuden paratiisin lensi - johdolla Perkeleen, jok' ylpeänä - kaikkeutta matkallansa silmäeli - keskeltä hohteen sekä kunnian. - - Jo päättyi suuri matka. Mahtavana - kohdalle Litvan joukko pysähtyi - jyrkästi, niinkuin ukkos-ilma musta, - mi synkän turman varjon maahan heittää. - Ja hetken siinä hengähdettyänsä - taas enkel'joukot keihäsmetsineen - nyt kaunoastunnassa järjestyivät - herransa eteen. Litvaa osottaen - nyt lausui heille joukon johtaja: - - "Näette, tuoll' on uusi paratiisi... - Jehova siellä linnaa rakentaa... - Tok' ei Hän muurilla voi sitä saartaa... - Ja ennen Häntä siellä olen minä." - - Niin lausui hän. Ja uuteen paratiisiin - miljoonat ahnaat katseet viskautuivat - kuin nälistynyt haukka varpuspesään, - miss' emo nauttii lapsi-onnestansa, - kun pienten siipi alkaa liikahdella - ja katse kiittää hellää hoitajaa. - Ihastushuuto pääsi enkeleiltä, - kun katse ehti Litvan paratiisiin, - miss' onnestansa nautti hurskas äiti - ja isä, kiittäin Herraa lapsestansa - Martvasta, joka koko sielullansa - Herralle oli valan vannonut. - Ol' ihmis-onni siellä kukassansa. - Kuin kaunis virsi solui päivä iltaan, - yö kääri kaikki uniin armaimpiin - ja aamuin herätteli lintuparvi - laulullaan nukkuvia aamunpunaan, - jok' idän taivaan reunaa purppuroi. - Maa kasvoi viljaa, vesi järven riistaa. - Taivaalla kulki päivin valoseula, - jok' antimiaan jakoi. Kuuhut öisin - taivaisna valvojana vartioitsi, - ja pilvi kantoi vettä ajallaan. - - Ol' aika, jolloin Oolavi ja Martva - veneessä keinuellen kuuntelivat - kuuluisan Litvan laulun laulantaa. - Herraansa enkelit nyt kuuntelivat: - - "Uus' Eeva sekä Aadam Jehovalla - taas siellä on... On saalis valmis mulle... - Myös valmis paratiisi herkkuineen... - Puu elämän on täynnä hedelmiä: - Se kantaa hekkumaa ja nautinnolta... - Ja kaiken peittää kaunis lihanrunous - kiehteisiin huumaavimpiin. Kuka voisi - sen antimia maistamatta olla!" - - Ylistyslaulu ukkospauhinana - julisti kaikkivaltaa Perkeleen. - Keskeltä sävel- sekä hohdepilven - hän ylpeänä jatkoi puhettaan: - - "Hän Itse tunnustaa jo heikkoutensa: - Sinailta lähtien hän tiedon-puuhun - jokaiseen oksaan ripustanut on - varoitussanat: 'älä tapa... huoraa... - varasta!'... Kohta joka asiasta - on Hänen pakko kieltää... sillä lailla - valtansa perusteesta tunnustaa, - se ett' on pelkkää karjaa, jot' on pakko - jo aidoin suojella ja ruoskin ajaa. - mieluista Hälle tietä kulkemaan... - On Sinain käskyt pelkkä karja-aita - ja tunnustus ett' on mun vallallani - perustus vankka _Hänen kuvassansa_... - Voimaani ihmishenki tunnustaa..." - - Tulisten keihäsmetsäin hohtehesta - pauhahti taaskin laulu valtaavin - ylistäin Perkelettä. Kunniaksi - editse hänen kulki taajat joukot - herransa suurta voimaa tunnustaen. - Sen loputtua kuului "Litvan laulu" - rannalta Litvanjoen. Tyttö siellä - nyt lauloi ihmishengen tarinaa. - Sen loputtua mahtavana taaskin - joukoilleen puhui Perkele nyt näin: - - "Jehovan kynsiin uudelleen ne halaa... - Niin siellä kertoo laulu tyttösen... - Vaan näätte, kuink' on pitkä välimatka... - Sen pituus mulle oiva ase on: - Se väsyttää sen, joka sille lähtee... - Hän joutuu epätoivoon... Hurjistuen - hän silloin hylkää turhan taistelunsa - ja ottaa lahjan herkkuisimman, jonka - mä hälle tuon... Hän silloin huomaa jo. - ett' onkin liian lyhyt ihmis-ikä... - viisainta siis, kun nauttii aikanaan." - - Niin lausui hän, tuo henki rauhaton, - joll' ei oo kaikkeudessa lepopaikkaa. - Nähdessään ihmis-onnen, hurskauden, - jok' eessä hänen silmiensä taaskin - todisti kaikkivaltaa Jumalan, - hän kateutta sekä vimmaa täynnä - katseensa ahneen, kiukkuisen ja julman - nyt heitti Martvaan sekä Oolaviin, - kuin ahnas peto arkaan karitsaan, - mi heikon emäparan suojiin rientää - hädissään, väristen ja avutonna - kyyristyy maahan iskun välttääksensä. - Sen nähden vannoi henki rauhaton: - - "On turhaa Sinain karja-aidat, ruoskat! - Ei mikään estää voi mun voittoain. - Vuos toinen aikaa: Litvan paratiisi - on valmis mulle. Erämaahan taas - saa ajaa sieltä uuden ihmisparin - Se Julmuri, jok' ansoihinsa heidät - on houkutellut. Sinne tarvitaan - nyt käärme, joka puusta kielletystä - hedelmän näyttää, Joukot Kaldean - saa viedä poijes ukko Jobin kullan: - Hän liian vanha puusta syömään on..." - - Taas laulun pauhu raikui kaikkeudessa - muodostain ihmeen suuren sävelsveerin, - mi pauhinalla läksi lentämään - käskystä tuon. Se kaikkeuden halki - nyt syöksyi niin kuin maa, mi radallansa - ijäistä hirmulentoansa syöksyy - kaikkeuden yössä. Keihäsmetsä hohti, - kuin sävelpallo aatosnopsin lennoin - raivoisin vauhdin syöksyi eteenpäin. - Se syöksyi suoraan taakse kaukaisuuden, - miss' alku-usvat tulisina kierii - tiivistyin spiraaleiksi. Niiden halki - käy sotajoukon kulku. Kohinalla - se laski kohti uutta maailmata, - miss' ihmishenki vielä synnitönnä - rauhassa kiitti Herraa taivaan, maan. - Kuin vuolas valovirta maille tulvii - nyt laski sinne suuri sotajoukko - sävelten pauhinassa perustamaan - taas siellä jylhää valtaa Perkeleen. - - - - -Ranniston talo. - - -1. Maassa. - -Ranniston talo on joen rantatöyräällä, siinä missä Litvanjoki laskee -Litvanjärven lyhyeen, tylppään lahteen, jota lehtevät vaararannat -reunustavat. Suoraan talon ikkunoista näkyy saarilla siroteltu -järvenselkä. Likemmät saaret kohoavat vedestä pieninä metsäkumpuina, -tyynellä kuvain riippumetsänä vedessä. Kaukaisemmat näyttävät jo -uivan veden varassa ja etäisimmät aivan uppoavat veteen, lelluen -veden kantamina. Talon kohdalla, vastaisella rannalla, joka -kaukaisuutensa johdosta aivan painuu veden sineen, sulaen siihen -viheriänä reunaviivana, on koivikkoon lymyytynyt Litvan kirkko. Sekin -näyttää olevan aallokkoon uppoamaisillansa, nousten siitä kuin pyhä -vedenkukka. - -Talon suuri asuinrakennus, kivinavetta, riihet, saunat ja ladot, -ilmottavat tulijalle jo kaukaa, että talo on hyvissä varoissa. -Hyvin hoidetut pellot purkavat viljaa kapaleen täydeltä, ja -niityillä on mehevä heinä laossa aitavieriä myöten, kertoen isännän -toimeliaisuutta. Ja kun vieras tulee taloon kesällä illansuussa, -jolloin kylläinen karja palaa heinäisiltä syöttömailta, utaret miltei -maata viistävinä, niin huomaa hän silmänheitolla, että talossa on -emäntänä kuningatar, joka voi työstänsä ylpeillä enemmän kuin ne -sadat, joille maailma hänenkin maassansa seppeleitä kantaa, tai jotka -niillä itse itseänsä kruunaavat. Talon pihamaata koristavat suuret, -vanhat koivut, ryytimaan sivulla hymyilee herttainen pihlajikko -ja kartanon päätypuolella seisoo talon ylpeys, satavuosia elänyt -kuusi, risti latvassa, viskaten latvansa kahden kuusen korkeuteen ja -levittäen naavaisia oksiansa koko talon leveydelle. Talon taustana -kohoavat sen kolmella puolella vehmaat vaarat, joiden rinteillä -pihlaja, tuomi ja riippakoivu taistelevat jokaisesta kämmenen-alasta, -koristaen rinnettä kilpaa ja peittäen sen lehti- ja kukkarikkaudella. - -Yli kaksisataa vuotta oli jo Ranniston suku taloa asunut. Sen -ensimäinen isäntä oli saapunut paikalle nuoren vaimonsa keralla -kirves ja kuokka olalla ja raamattu kainalossa, ja selässä talon -omaisuus: tuohikontti, jossa oli pari petäjäleipää. Paikka oli -silloin asumatonta karua kangasta, josta hän oli vuokrannut -torpanpaikan. Ensi tehtäväksensä avasi hän raamatun ja luki kuusen -juurella vaimollensa: - --- "Jos ei Herra huonetta rakenna, niin turhaan ne työtä tekevät, -jotka sitä rakentavat." - -Ja vaimo tajusi silloin miehen mielen. Enempää puhumatta laskeutuivat -he polvillensa saman kuusen juurelle, joka vielä seisoo talon -päätyseinän edessä, rukoillen Jumalan apua, ja veisaten Hänelle -virren. Ja rukous rohkaisi mielen ja se vahvisti käsivartta. Mies -kiipesi kuuseen, sitoi ristin sen latvaan ja antoi sitten maan -maistaa kuokkaa, puunkyljen kirvestä. Vaimo koloi sillä aikaa petäjän -kuorta tulevan talven leivän lisäksi. - -Ja kun sitten ilta tuli, kiittivät molemmat yhdessä Jumalaa eletystä -päivästä ja nukkuivat Hänen suojaansa, nuotiotulen ääreen kuusen -juurelle, lehdeksiä pään alla, vuoteena korven kuiva, pehmeä sammal -ja kattona Jumalan luoma kaikkeuden ääretön laki. - -Sen kuusen juuri oli Ranniston talon ensimäinen asunto ja kirkko -samalla. Siitä päivin on sen latvassa aina risti taivaalle kohonnut. -Sen kuusen tarina oli ollut ensimäinen taru, mitä nykyinen Ranniston -isäntä oli Martvalle kertonut, istuen sen juurella paljain päin, -raamattu polvella, Martva toisella ja onnellinen äiti rinnallansa. -Sen kuusen juurella oli Martva ensimäisen rukouksensa rukoillut. -Sille oli hän joka tuohkosestansa mehevimmän marjan uhrannut, ja aina -oli hän sitä puhutellut "kuusi-sedäksi". Se kuusi oli vieläkin talon -kirkko, sen juuri se huone, jonne astuessaan jokainen paljasti päänsä. - -Mutta palatkaamme vielä Ranniston suvun alkutarinaan. - -Kun seuraavana aamuna varhaisin lintu tirskahdutti ensimäisen -säveleensä päivän punaisen silmän taivaan rannalla raottuessa, -nousi Rannisto ja veisasi taas virren vaimonsa keralla. Ihmeissänsä -kuuntelivat sitä heräävät lintuparvet, heleä korpi ja kirkas, -aamuvalon punaama Litvanselkä. Rannassa heräsi hauki kauniiseen -lauluun, sorsa havahtui ja sujahti kaislikon läpi selvälle -vedelle, räpytellen siellä, ikäänkuin unta siivistänsä karistellen -ja painautuen sitten rauhalliseen uintiinsa, halkomaan sinistä -vedentyyntä. - -Niin solui päivä päivän tieltä. Korpi kaatui kaskeksi. Kirves -helskytteli puuta virsilaulun ja rukouksen säestämänä. Vaimo taittoi -parhaimmista rauduskoivuista vihdaksia, riipi hakatuiden haapojen -ja raitojen lehdet talven varaksi ja kokoili heiniä joen ja järven -rannoilta. Leivässä oli viljaa puoleksi petäjäisen seassa. Lähde -antoi raitista vettä palanpainoksi, koivu tuohta virsuiksi ja kuusen -oksista kyhätty maja nukkuessa suojaa tuulta ja sadetta vastaan. - -Ja kun syyspuoli lähestyi sateinensa, kohosi jo tuvansalvos kosken -vierellä. Heinäpieles nousi talon rikkautena, katiska kokosi kaloja -järvestä ja linnunrihma metsästä teeriä ja koppeloita. Syyssateiden -alkaessa lämpisi jo oma tupa, saunasavu nousi maasaunasta ja koskesta -kolotut tarvepuut kuivuivat matalan tuvan orsilla. Jo kohosi -kaivonvintti. Jo nousi riuku tuvan katolla, väkkärä tuuliviirinä. -Jo valmistui pieni lääväpahainen ja ennen ensi lumia ammui siellä -vieras, eläkelehmä, josta voi meni omistajalle, kirnumaito jäi -särpimeksi Ranniston torppaan. - -Niin päästiin päivästä toiseen. Mies kävi kylän töissä ja asui -torppaa levätessänsä, vaimo kehräili kylän kehruita ja kävi välistä -puimassa vierasta riihtä. Seuraavana keväänä poltettiin kaski -paloksi. Kesällä oli se jo otrahuuhtana, pääsi putkelle, puhkesi -vihneelle ja tuotti osan talven leipää. Huuhdan reunassa kukki pieni -lanttupenkki ja palanen naurismaata, ja tuvan ikkunan alustaa koristi -torpan ryytimaana pieni tilkku pellavamaata. Mies raatoi kahden, -rukoili monen edestä ja vaimo kilpaili hänen kerallaan yhteisen -kuorman kannannassa. - -Mutta havutemppeli seisoi aina avoinna ja sen juurella palveli mies -vaimoinensa Jumalaa kesäisinä sunnuntaina, sillä kirkkoa ei ollut -lähettyvillä. Vuosi vuodelta laajeni viljelys ja kävi kirjavammaksi: -Ruishuuhta heilimöi ja otramaan vieressä kauramaalla kimaltelivat -kauranripset, auringon valo joka ripsen päässä kyyneleenä, ja tattari -rehoitti toisaalla, värjäten pienen maatilkkunsa ruskeaksi. Kului -aika. Huuhta muuttui pelloksi, aitovieri pientareeksi ja mehevä -mullikko pihamaan edustalla oli kaalimaana. - -Jo kuului oman lehmän kello aholla, ja lammas tuli vuoninensa -iltapalalle. Lapset kävivät kesäisin mansikassa ja mustikassa, -syksymmällä sienessä ja puolassa. Jo tekivät ne työtä isän ja äidin -apuna: Tyttö kitki pellavata, poika kasteli kaalia, tai ahertivat ne -jotakin muuta, ja joka ilta ja aamu rukoilivat isän ja äidin mukana. - -Mutta pahat päivät tulivat: karhu repi lehmän. - --- "Jäihän Jumala vielä", -- mietti Rannisto ja antoi karhun maksaa -nahan nahalla. - -Tuli halla ja pani kaikki kesäviljat. Rannisto kiitti Jumalaa ja -lausui vaimollensa: - --- "Ilman Jumalan apua olisimme nyt hukassa, mutta Hän on varannut -meille petäjikön täyteen talvenleipää. Ja lampaalla saamme uuden -siemenen alun." - -Sanattomana kuunteli silloin aina vaimo suuren miehensä puhetta, -kuivasi salaa kyyneleensä ja kiitti miehestänsä Jumalaa. - -Niin alkoi Rannisto harva se vuosi aina alusta ja aina kulki hän yhä -pitemmän matkan eteenpäin. Kun lehmä oli mahona, lypsi lähde. - --- "Jumala ei anna sen koskaan ehtyä, ei mahoksi jäädä", -- lausui -Rannisto tyytyväisenä ja jatkoi: - --- "Koivusta ei lopu virsutuohi, auringosta valo ja maasta kasvukyky, -kun on Hän niiden hoitajana." - -Jo oli vanhin poika työ-ijässä. Jo lämpisi oma riihi ja peltoa -koristivat kuhilaat, otrakuusikot ja kauraviisikot. Mutta sota kulki -mailla. Poika vietiin sotaväkeen ja kaatui siellä kohta. - --- "Herra antoi ja Herra otti. Kiitetty olkoon Hän!" -- lausuivat -isä ja äiti lähtiessänsä taas yksin taipaleelle, tukena ja -mielenrohkaisijana se Jumala, jonka käden alle he miehekkäinä -alistuivat. - -Ja taas mentiin eteenpäin. Jo koristi ylpeä ruiskeko keltasänkistä -peltoa, josta lapset keräsivät tähkiä, ja kauranärte seisoi riihen -oven edessä. Jo kuului oman hevosen kello ja lehmäkarjassa oli kaksi -omaa lypsävää. Tupa oli saanut eteisen, sauna kodan ja riihi korsun. -Kukka kukki akkunalla ja raamattu oli pöydällä yhtä tavallinen kuin -petäjänsekainen leipäkin. Selvä leipä oli vieläkin jouluherkkua. Jos -olikin viljaa, niin säästettiin sitä pahan päivän varaksi, korvaten -sen petäjikön antimilla. - -Mutta ei ollut vielä Ranniston käsivarsi kylliksi karaistu, ei -miehen mieli terästetty. Se tarvitsi vielä Jumalan kiirastulta. Ja -se tulikin: kasakkaparvi risteili saloja, merkiten tiensä palavien -talojen tulilla. - -Ja eräänä sunnuntaina, kun Rannisto luki raamattuansa, kuului pihalta -lasten huuto: - --- "Kasakat!" - -Se oli taivaasta iskenyt tulinen salama. Parahtaen riensi vaimo -pelastamaan pienintänsä. Mies syöksyi vaimon mukana, raamattu -kainalossa, sieppasi kaksi lasta syliinsä ja pakeni tuvan taitse -kuusikkoon. Hetken kuluttua nousi koko talosta, kauranärtteestä, -ruiskeosta ja heinäpieleksestä savu ja punainen lieska, ja hevonen ja -lehmät seurasivat kasakkaparvea. - -Ilta tuli. Perhe palasi piilostansa ja kokoontui havutemppeliinsä, -kuusen juurelle. Siinä veisasivat he virren, rukoilivat ja alistuivat -nöyrinä näkymättömän käden alle. Siinä kiitti Rannisto Jumalaa siitä, -että oli voinut perheensä mukana pelastaa kalleimman aarteensa: -raamatun, Häntä kiittäen lausui hän vaimollensa: - --- "Miten hyvä ja viisas Hän on!... Jos Hän olisi lainannut minulle -enemmän käsivarren voimaa, olisin minä kaatanut korven kauvemmaksi -tuvasta, ja silloin olisi pelastuksemme ollut mahdoton... Hänelle -olkoon kiitos ja kunnia!" - -Ja vaimo kiitti taas vuorostansa Jumalaa suuresta miehestänsä. - -Ja kuten alussa, niin lähtivät he nytkin tielle saman kuusen -juurelta. Sen juurella nukkuivat he yönsä, lämpönä talon kekäleistä -tehty nuotiotuli, peitteenä kuusenlehvä, vuoteena maa ja raamattu -ainoana omaisuutena. Huomen-aamuna varhain rukoili mies rukouksensa -ja lähti ainaiseen elo-aittaansa: petäjikköön. Illemmällä palasi -hän uusi vakka täynnä petäjäistä ja alkoi vielä kerran alusta. -Vaimollensa hän lausui: - --- "Anna sinä anteeksi minulle, että en ole elämäsi polulle voinut -ruusuja ja kukkia sirotella!... Olisithan sinä voinut rikkaitakin -saada... Mutta tottapa se on Jumalan tahto..." - -Silloin vuotivat kyyneleet vaimon silmistä ja itkuun painautuen -lausui hän: - --- "Mitä olisivat minulle maailman kukkatarhat ilman sinua! Ja mitä -ovat tämän maailman kukat mielenhurskauden rinnalla, joka joka aamu -puhkeaa uutena ja antaa minulle mielenrauhan ja onnen..." - -Niin kirjoitti Ranniston suku omaa historiaansa. Niin loi se -paratiisin keskelle synkintä korpea. - -Ja Jumala-uskosta puhkesi heihin aina uusi voima ja mielenrohkeus, -kuten hyvä omatunto hyvin eletystä elämästä. Koettelemukset -muuttuivat kalliiksi taakaksi, suureksi opetukseksi ja -karkaisutuleksi. Uusi asunto kohosi kohta entistä uhkeampana. Ja kun -sitten Rannisto seitsemänkymmenen vuotiaana laskeutui vuoteelle, ei -enää itse noustaksensa, veti taas oma hevonen auraa. Neljä lehmää -söi mehevää äpärikköä. Pellavariihi lämpisi. Riihtä ympäröivät -ruis- ja kaurakeot ja kauranärtteet. Varsa kisaili nurmella ja aitassa -oli jyväsalvo täynnä vanhaa viljaa katovuosien varaksi. Tyttäret -olivat naimisissa. Kukin oli saanut isältä myötäjäiset talouden -aluksi. Lähestyi jo elämän lauvantai-ilta. Poika oli ottanut työtaakan -isän, hänen vaimonsa äidin hartioilta ja näiden tytär kulki jo seudun -kuuluna morsiamena, ja poika varttui nuorukaisen esikuvana. - -Silloin kutsui Rannisto perheensä ympärillensä, kiitti sitä -rakkaudesta, yhteisistä kärsimyksistä ja kaikesta ja lausui -pojallensa: - --- "Minä lähden tilille Jumalan eteen... Sinulle en minä voi jättää -mitään maallista. Sillä torppa ja sen tavarat ovat savua, jonka -tuuli vie. Mutta minä jätän sinulle sen peruskiven, jolle torppa on -rakennettu: raamatun tuolta pöydältä... Älä siitä luovu, sillä se on -kultavuori elämässäsi ja pelastus, jolla seisten et myrskyissäkään -hätäydy ja aaltoon vajoa. Sinun torppasi pysyy, niin kauvan kuin se -aarre on sen peruskivenä. Hoida sitä ja jätä se perintönä tuleville -polville!" - -Se oli hänen suuri testamenttinsa. Pari päivää myöhemmin lepäsi -hän arkussa kuusen juurella. Hän oli lausunut haluavansa lähteä -viimeisellekin matkallensa havutemppelistänsä. - - * * * * * - -Polvi polvelta oli sitten Ranniston suku kulkenut kanta-isän avaamaa -latua. Se puristi kultaa kuokanvarresta ja elämän voimaa se ammensi -raamatusta. Toinen isäntä jätti jo pojallensa torpan maat omaksi -konnuksi. Ja kylläinen karja, hyvin hoidetut hevoset ja monivuotiset -kasatut keot todistivatkin, että kuokanvarresta ei lopu kulta, eikä -raamatusta elämänvoima. Seuraavan isännän maatessa kuusen juurella -arkussa oli talo jo Litvan ensimäinen. Sen suuri kirkkovene laski -joka sunnuntai Litvan kirkkorantaan, täynnä talon omaa väkeä. Kuusen -juurella otti jokainen polvi leiviskänsä, Ranniston talon, hoitoonsa -ja siinä jätti se sen seuraavalle polvelle kaksinkertaisena. Tilukset -laajenivat polvi polvelta. Karja lisääntyi, rakennukset suurenivat, -olivat jo maan muhkeimpia. Säästöt kasvoivat ja maine talon -rikkaudesta levisi kirkolta kirkolle yli maakunnan. - -Ranniston nykyinen isäntä Tuomas, Ranniston Tuomas, kuten häntä -sanottiin, oli perinyt talon ollessansa kolmekymmen-vuotias. Samana -vuotena toi hän vaimonansa talonsa emännäksi kymmenen vuotta -nuoremman Katrin, Litvan kauniin, kaikkien ihaileman helmen. -Avioliitosta syntyi kolme lasta, joista vanhimmat, kaksi poikaa, -kuolivat nuorina. Kun Rannisto itse oli jo yli neljänkymmenen, -syntyi viimeinen lapsista, Martva. Hänestä tuli vanhempiensa -aarre, niiden kallein helmi. Hän oli perinyt esi-isiensä puhtaan, -jalon sielun ja suuren hengen. Hänessä oli ihmishenkeä enemmän -kuin tuhannessa muussa yhteensä. Hän oli lahjakas, vaikka kaikki -uinui hänessä vielä kukkanupussa. Ollen vanhempiensa silmäterä, -ei häntä oltu päästetty kotoa kouluunkaan, vaan hoitivat hänen -kasvatustansa parhaat koti-opettajat. Hän kasvoi ja oppi kotonansa -kuin konsanaan ruhtinaan tytär. Jo pienenä lapsena puhui hän ranskaa -koti-opettajattarensa kanssa. Maailma, ulkopuolella kotikylää, oli -hänelle tuntematon. Hänen sielunsa jalous ja puhtaus oli painanut -leimansa koko hänen olemukseensa. Kateinen silmäys ei pystynyt -häneen, sillä hänen ylevyytensä karisti hänestä pois kaiken häneen -tähdätyn halpamaisuuden, kateuden ja muun, kuten puhtaus hävittää -alhaiset syöpäläiset, jotka sikiävät ja viihtyvät liassa. Hän kulki -ihmiskukkana, rikkauksien perijättärenä, ja kumminkin kantoi hän -kaikkialla hartioillansa ikäänkuin vaippana ystävien ihastuneita -silmäyksiä. Hän oli koko Litvan yhteinen tytär, sen ilo ja ylpeys. - -Tuomaan aikana alkoi Rannisto vaurastua entistä ripeämmin. Talossa -seurattiin tarkoin suvun kantaisän latua. Hänen jättämänsä raamattu -tuki entistä lujemmin talon perustusta. Isäntä itse oli työssä -ensimäisenä, levolle mennessä viimeisenä. Ja kun muut syötyänsä -makasivat ettonetta, istui hän kirja kädessä, etsien niistä niitä -tietoja, joita hän tarvitsi ammatissansa. Hän vertaili niitä omiin -kokemuksiinsa, tutki ja valitsi kelvollisen. Taloon ilmestyi uutta -elämää. Uudenaikaiset työaseet tulivat vanhojen sijalle. Koneet -tekivät työtä, viljelykset laajenivat ja talon varat lisääntyivät -sitä mukaa. Harvinaisella terävyydellä ja nerolla oli Ranniston -Tuomas myös tutkinut historiaa ja elämän filosofiaa. - -Ja hänen rinnallansa seisoi vaimonsa Katri, käsi aina työssä, kuten -miehenkin käsi. Arvokkaana kuin ruhtinatar kulki hän navetassansa -ja vaatimattomana hoiteli hän talon kukkia, sekä huolehti -palvelijoistansa kuin paras äiti lapsistansa. Hänessä olivat yhtyneet -sielunjalous ja hurskaus, arvokkuus ja kainous. Hän oli talon hyvä -henki ja Litvan köyhien äiti. Hänen miehensä työhuoneessa oli -seinällä taulu, jossa olivat sanat: "Otsasi hiessä pitää sinun syömän -leipääsi." Sen taulun eteen asetti hän joka päivä kesällä kukan ja -talvella viheriän havun. - -Ranniston isäntäväki oli oikea ylimyspari. He olivat palvelijoittensa -isä ja äiti ja seutunsa pappi ja kuningas. - -Siitä lähtien kuin talossa tarvittiin vierasta väkeä, olivat -palvelijat enimmäkseen talon kasvatteja. Kurjia kerjäläispoikia -ja -tyttöjä oli otettu hoidettavaksi ja kasvatettu yhdessä talon -lapsien kanssa. Vartuttuansa olivat ne perheen jäseniä, ja kun ne -perustivat oman kodin, saivat ne talosta torpanmaat ja myötäjäisiksi -taloudenalun omien säästöjensä lisäksi, eikä koskaan puuttunut -raamattu niistä myötäjäisistä. - -Nyt oli Ranniston talo kuuluimmillansa. Sen maine oli levinnyt yli -kymmenien kirkkojen. Se oli levinnyt kauniina kuin Litvanselän vedet. -Sen tyttärestä puhuttiin kymmenillä kirkkomailla. Kuin vanha luostari -kohosi talo jokitöyräällä. Se levitteli viljelyksiänsä laajalle, -viheriöivänä viljajärvenriekaleena, josta metsäiset vaarat saarina -kohosivat. Kalavedet kihisivät kaloista, rannat sorsaparvista. -Metso- ja teeriparvet kuhertelivat rauhassa koivikoissa. Pyy -piipitti sekametsässä ja havumetsässä heilahteli orava joka kuusen -oksalle. Kaikki oli täynnä rikkautta. Koko talo oli kaunista -luostaritarua. Takana ja sivulla kohoavat lehtivaarat kylpivät -auringon valossa, lintujen laulussa ja käkien kukunnassa, sivulla -kaartui Litvanjoki syvällä altaassansa, kattona lehtiholvi, ja edessä -avautui saarikukkainen järvenselkä. Se luonnon kauneus, yhdessä -talon rikkauden kanssa, ylisti Jumalaa korkeudessa ja todisti Hänen -voimaansa siinä, joka Häneen luottaa. - -Kun Martva ja Tuukkalan Oolavi saapuivat venematkalta Ranniston -pihalle, oli pihalla väki ilonpidossa. Paitsi lukuisata talon -palvelusväkeä oli siellä myös joukko seudun nuorisoa. Oltiin -hippasilla. - --- "Hippa!" -- helähti tytön ääni Oolavin sivulla ja huudahtajan käsi -koski häneen. - --- "Missä on 'talo'?" -- huudahti Martva syöksähtäen hipaksi jäänyttä -Oolavia pakoon. - --- "Täällä!... Täällä!... Täällä!" -- helisi vastaus joka taholta ja -Oolavin ahdistamana syöksähti Martva taloon. - -Syntyi väliaika. Kymmenet kädet tekivät merkkejä, pyytäen toista -vaihtamaan taloa, jota tehdessä piti hipan ehtiä lyödä hippa toiseen -ja itse päästä taloon. - --- "Joutuin!... Joutuin!... Joutuin!" -- helähti taas ja kohta joukko -syöksyi taloa vaihtamaan. Syntyi yhteentörmäyksiä. Kartano helisi -naurusta ja sen seasta kuului loppumaton: - --- "Hippa... hippa... hippa!" - -Leikki jatkui. Poski hehkui mansikanpunana. Mieli oli kesäkepeä, -nuoruus kevätkäen kukkumista. - -Rannisto itse ilmautui rappusille, nuorten häntä huomaamatta. Vaikka -hän oli vasta kuusikymmenvuotias, oli päässä jo alkanut näkyä -suortuva elämän hopeakruunua. Rauhallisena laskeutui hän alas ja -kulki leikkivän joukon ohi. - --- "Isäntä on hippa!" -- helähti silloin tytön ääni Ranniston luota -ja huudahtaja, hippana ollut Ranniston palvelija, syöksähti taloon. - --- "Isäntä on hippa!... Setä on hippa!... Setä Rannisto on hippa!" -- -räjähti riemuinen huuto joukosta, sekaantuen kättentaputuksiin. - -Nyt oli ilo ylimmillänsä. Rannisto juoksi ja tapaili hippaa ja taloa -ja antoi nuorten häntä kiusoitella. Ja aina vain helisi naurun seasta -iloinen: - --- "Setä on hippana... setä on hippana!" - -Rannisto pysähtyi jo ikäänkuin väsyneenä. Oolavi astui silloin hänen -eteensä, nosti lakkiansa, kumarsi syvään ja lausui naurussa-suin: - --- "Setä väsyi... No hipatkaa nyt sitten!" - -Ja Rannisto teki työtä käskettyä, hippasi Oolavia ja kiirehti taloon, -alkaen talon vaihdon. Ensimäisen hän vaihtoi Martvan kanssa. - --- "Isä... isä... isä!" -- helisi sitä tehdessä Martvan heleä -hoputtava ääni. - -Talot vaihtuivat. Hippa kulki miehestä mieheen. Pihamaa oli yhtenä -touhuna. Pojan poski punotti. Tytön kihara heilui vallatonna. - --- "Nyt toista leikkiä!... Sitä 'Täti ja setä'!" -- keskeytti äkkiä -pienen tyttösen kehotus, pienen hengähdyksen ajalla. - --- "'Täti ja setä'!... 'Täti ja setä'!" -- säestivät useat äänet. - --- "Pois minä lähden teidän joukostanne", -- kiirehti Rannisto, joka -tunsi leikin "Täti ja setä". - --- "Ee-ii!... ei isä saa mennä!" -- ennätti Martva, tarttuen pois -yrittävän isänsä käsivarteen. Kymmenkunta muuta riensi Martvan avuksi -ja yhdessä he vetivät Ranniston pihamaan keskelle. Sitä tehdessä -kuului joukosta touhukasta väittelyä: - --- "Ei 'Täti ja setä', vaan sitä uutta, jota Tuukkalassakin -leikittiin!" - --- "Ei sitä vielä osata", -- huomautti joku tyttönen hyvin -salaperäisenä. - --- "Osataan... Osataan!" -- huusivat monet nuoret äänet, lisäten: - --- "Joutuin kukkia!... Tahi vaikka mitä!" - -Osa joukosta hääräili Ranniston ympärillä. Toiset kokoilivat kukkia. -Martvan äiti tuli sillä aikaa pihamaalle, kädessä tarjottimella -kahvikalusto. - --- "Täti mukaan!... Täti mukaan!" -- iloitsi nuori joukko kokoutuen -hänen ympärillensä. - --- "Enhän minä... Kahvikupit kädessä!... Hullujako te, lapset, -olette", -- puolustautui emäntä. - -Mutta estely ei auttanut. Yhdet ryöstivät häneltä tarjotinta kädestä -ja toiset vetivät häntä pihamaan keskelle, yhä toistaessaan: - --- "Täti mukaan!... Täti mukaan!" - --- "No tule nyt!... Eivät kumminkaan muuten heitä!" -- kehotti -Rannisto nauraen nuorten ilolle. - -Ja tuossa tuokiossa pyöri piiri, joukossa nuoret ja keski-ikäiset, -Martvan isän ja äidin ympärillä, laulaen ja leikkien Oolavin -sommittelemaa leikkiä: - - "Nyt täti Rannistolle - näin piiri pyöriköön!... - Näin nopsina. Näin... - Nyt setä Rannistolle - jo toisaanne-päin! - Jalka nopsana, - silmä kirkasna, - mieli reippaana, - sydän puhtaana, - näin pyöritään. - Nyt seisahdutaan." - -Rannisto hymyili piirin keskellä ja puheli vaimonsa kanssa. Nuoret -muuttivat kisaansa, niijaillen, pyörien ja kumarrellen laulunsa -mukaan: - - "Nain täti Rannistolle - nyt niijataan... - Setä Rannistolle - sama uudistetaan... - Kukin yksinään - heille pyörähtäköön, - kukka kädessään, - käsi pystyssä näin! - Kumarrus kaunis nyt! - ensin tädille... - sitte sedälle. - Nyt kaksin pyöritään, - mieli raikkaana, - kesä kukkana, - talvi jouluna - Rannistolla aina hymyilköön!" - -Kesä oli todellakin nyt kukkana. Elämä oli joulua ja nuoret olivat -yhtenä ilona. Mieli onnea tulvillaan katseli Martvan äiti tytärtänsä, -joka lauloi toisten mukana silmä kirkkaana ja poskilla lapsen posken -puna. Karkelo jatkui: - - "Nyt täti Rannistolle - kättä annetaan... - Nyt setä Rannistolle - kättä käpsätään... - Taas piiri pyöriköön!... - Marjamaana aho, - polku kirkkotienä - arkipäivä häinä, - pyhä juhannuksena - heitä aina helliköön! - Heidän lapsosensa - kodin lintusena - heille laulakoon, - valkokukkasena - heille tuoksukoon! - Setä, täti Rannistoa - nyt kukkasella - kaikki heittäkää. - Piirin pyöriessä - kaikin huutakaa - heille: eläköön!" - -Kukkasateeseen, eläköön-huutoon ja iloiseen nauruun loppui kaunis -leikki. Martva tarttui isänsä käsivarteen, katsoi hänen silmiinsä ja -kysyi viattomana lapsena: - --- "Väsyikö isä? Ja tiedättekö, isä, että se laulu on Oolavin -laatima?" - -Rannisto silitti Martvan päätä eikä vastannut mitään. Hän katsahti -Oolavia, joka puheli toisten kanssa, ja silloin hänen mielessänsä -heräsi jo ennenkin tuikahtanut ajatus, että Martva ja Rannisto -olisivat hyvissä käsissä, jos miehekäs kunnon Oolavi hänen kuoltuansa -tulisi Ranniston isännäksi. - -Martvan äiti oli kuullut tyttärensä sanat ja tajusi miehensä -ajatuksen. Se ajatus oli hänenkin ajatuksensa. Martvan puseroa -korjaillen lausui hän joukolle: - --- "Eikö teitä jo viimeinkin väsytä?... Saatte tulla juomaan -kahvia... Martva, mene hakemaan kahvipannu!" - -Kohta oli höyryävä kahvipannu ja -kupit pöydällä koivujen juurella. -Mutta ennenkun ehdittiin päästä kahviin käsiksi, vingahti viulu ja -koko joukko huudahti: - --- "Vuorelan Onni viuluinensa!... Setä! Saako 'jenkkaa'?" - -Tuskin ehti Rannisto naurahtaa, kun jo taas helisi iloinen oma -vastaus: - --- "Saa jenkkaa... saa jenkkaa... Setä sanoi, että saa jenkkaa." - --- "Eipäs sanonut vielä", -- huomautti yksi hälinän ja ilon seasta. - --- "Sanoipas setä... sanoipas!... Setä! Sanoittehan, että saa -jenkkaa?" -- kiirehtivät useat yhtenä helinänä. - --- "Sanoin, sanoin", -- myönteli Rannisto hymyillen kyselysateen -seassa. - --- "Jenkkaa, Onni!... Soita jenkkaa!... Setä lupasi jenkkaa", -- -helisi silloin loppumattomiin. - -Ja sitten soi viulu ja parit tanssivat pihamaan nurmella, toisten -juodessa vuorollansa kahvia. Tuukkalan Oolavi kumarsi sievästi -Martvalle. Käsivarsi puristi kohta hentoa vartaloa. Martvan siro käsi -laskeutui huolettomana Oolavin olalle. Vartalo notkahti. Nuori jalka -oli maasta irti ja Oolavi nosteli lapsuutensa leikkitoveria kuin -kepeää lasta. Martvan jalka tuskin otti pihamaahan. Poski koristautui -entistä enemmän punalla. Ja kun tukka solahti hajallensa hartioille -ja heilahteli tanssiessa, pysähtyivät muut katselemaan. Jokaisen -silmissä loisti silloin ihastus ajatuksena: - --- "Hän on kaunis." - --- "Ja hän on oikean miehen kainalossa", -- ajattelivat toiset. - -Ranniston talo, Litvan runollinen luostarilinna oli todellakin -uusi paratiisi, jossa ihmis-elämä solui onnenvirtenä, ainaisen -luomis-aamun kirkkaassa, puhtaassa valossa. - - * * * * * - -Äkkiä kilahti Ranniston ruokakello. Tanssi taukosi silmänräpäyksessä, -sillä jokainen tiesi, mitä se kellonkilahdus pyhä-iltana merkitsi. -Ei kuulunut naurua, ei liioin puheluakaan. Rannisto istui raamattu -polvilla penkillä kuusen juurella ja koko väki kokoutui hänen -ympärillensä. Joku nouti istuimen itsellensä, muut istuivat -ruohokossa. Ei heilahtanut ruohonkorsi, ei liikahtanut kauranripsi. -Illantyyni ikäänkuin muuttui hartaudeksi, joka hievahtamatta, -herkkänä odottaa kellon kumahdusta. - -Alkoi iltahartaus. Tavan mukaan rukoili väki Jumalan apua alkavaa -viikkoa varten. - -Rannisto alkoi selittää raamattua. Ääni oli jäykkä, koruton. Sanat -tulivat harvakseen, mutta niiden ajatus oli kirkas, selvä, kuin -kellon kuparista lähtenyt puhdas sävel, joka leviää tyynen vesistön -selille, Hän luki raamatusta sanat: "Jumalan sana on vahva linna. -Vanhurskas juoksee sinne ja tulee varjelluksi." Niiden sanojen -johdosta puhui hän siitä voimasta, jonka jumala-usko antaa ihmiselle. - -Monet kuulijat nypistelivät ajatuksissaan kuka kukkaa, kuka heinää. -Martvalla oli valkea päivänkakkara ja keltakukka kädessä. Käsikö -niitä piteli, vaiko kukka kättä viihdytteli, sitä oli vaikea sanoa. -Hän piteli niitä jotakin tehdäkseen, katse isässä ja korva yhtenä -kuulona. - -Puheensa lopulla Rannisto hieman lämpeni. Ääni kirkastui. Puhe -muuttui pieneksi runoksi, ei sanarunoksi, vaan oikeaksi: jossa on -ajatuksen yksinkertaisuus ja hienous runoutena. Hän selitti: - --- "Jumalaan uskominen on ihmisille toivo satamasta, kun hän -purjehtii merisumussa, laiva korkean aallon varassa ja jokaisessa -aallonpohjassa kari. Jos olisi silloin kaikki toivo mennyt myrskyn -mukana, eikö käsi herpautuisi ja laiva jäisi oman onnensa nojaan? -Usko, että on vielä varma satama, herättää silloin mielenrohkeuden, -niinkuin aurinko herättää aamusilla metsän suuret lintuparvet -laulamaan valon ihanuudelle. Käsi tarttuu silloin rohkeana peräsimeen -ja sumujen halki vilkahtaa näkymätön merituli." - -Hänestä tuntui tuoksuavan viisaus kuin havun tuoksu kuusesta, jonka -juurella hän istui. Hän jatkoi: - --- "Ilman jumala-uskoa on ihminen kuin kukka, joka ei kokoa talven -varaksi: Se pysyy niin kauvan kuin elämä on kesää, mutta jo -ensimäinen syystuuli varistelee sen lehdet." - -Hän pysähtyi, mietti sanoja ja jatkoi ne löydettyänsä: - --- "Ihminen ilman Jumalaa on pahan päivän tultua kuin janoinen kaivon -kaivaja, joka kaivaa kaivoa kuivaan hietikkoon, eikä usko vesisuonta -syvälläkään olevan. Hän joutuu epätoivoon, hylkää kaivamisen ja -nääntyy janoon kaivoksensa reunalle, jonka pohjaa ehkä erotti -raikkaasta vesisuonesta ainoastaan lapionterän-mitta." - -Kuulijoiden eteen levisi niistä sanoista Ranniston kanta-isän -elämäntarina, ilmestyen kuin harmaahapsinen vanhus, joka odottamatta -saapuu lapsijoukkoon, sylissä suuri vakka täynnä viisautta. Ikäänkuin -sitä osottaen jatkoi Rannisto: - --- "Semmoinen kaivon kaivajahan oli minun esi-isäni: Jumalan apuun -uskominen rohkaisi häntä, antoi hänelle voimaa tunkeutua siksi -syvälle, että etsitty vesisuoni vihdoinkin alkoi pulputa kirkasta -vettä, joka kohta täytti koko kaivon." - -Ranniston talo ja sen historia oli kuulijoiden edessä selvänä -todistuksena sanojen oikeudesta. Se oli todellakin kaivo, jonka -raikkaat, kuivumattomat vesisuonet oli löydetty Jumala-uskon varassa. -Harvakseen sanansa lausuen kertasi Rannisto vielä ajatuksensa: - --- "Siten ilmenee Jumala ja jumala-uskon voima meissä. Usko, että Hän -on ja että Hänen apunsa ei voi olla ajallansa saapumatta, niinkuin ei -päivä voi olla nousematta, kesä tulematta, kun niiden aika ehtii, se -usko antaa meille mielenrohkeutta. Se rohkaisee meitä varustautumaan -yölläkin uutta päivää, talvellakin kesää varten, ja toivomaan -myrskyssäkin satamaan pääsyä." - -Martva haisteli ajatuksissansa keltakukkaa. Isän sanat putoilivat -häneen lempeänä kevätsateena. Oolavi katseli puhujaa kuin isoisäänsä, -sen kertoessa viisasta satua. Rannisto selaili raamattua ja jatkoi: - --- "Mutta jumala-usko antaa enemmänkin. Se antaa kaiken. Täällä -esimerkiksi sanotaan: 'Hän lähettää enkelinsä -- vartioimaan sinua --- ettet jalkaasi kiveen loukkaa.' Tämä ei ole tarua, sillä te -tiedätte, että jokaista rikosta seuraa rangaistus: me, toisin sanoen, -kärsimme joka kerran, kun jalkamme kiveen lyömme. Mutta jos me -uskomme Jumalaan ja tunnustamme Hänen käskynsä, emmekö me silloin -karta jokaista rikosta, joka tuo rangaistuksen ja onnettomuuden? -Emmekö silloin -- välttäen hänen käskyjensä rikkomista -- kierrä joka -kiveä, joka voi jalkaamme loukata? Ja eikö silloin Jumalan enkeli ole -todellakin ollut meitä suojelemassa?" - -Aurinko tuntui paistavan kuusen juurella. Oolavi oli aina -ihaillut Ranniston hurskautta ja viisautta. Nyt näytti hän -hänestä apostolilta, joka on itse ollut Jeesuksen seurassa. -Kuusikirkko oli tulvillansa hartautta. Puhuja jakoi edelleen suurta -elämänviisauttansa: - --- "Ihmissiveellisyys ei riitä siksi suojelus-enkeliksi. Kuun _oma_ -valo ei riitä sille itselleenkään, vielä vähemmin maalle jaettavaksi. -Sillä eivätkö yhdet ihmisistä opeta, että himon vapaa tyydyttäminen -on siveellisyyttä? Mutta toiset heistä opettavat vastakkaista. Jos -nyt kerran inhimillinen siveellisyys julistettaisiin perustukseksi, -eivätkö silloin edelliset olisi oikeassa yhtä suurella oikeudella -kuin jälkimäisetkin, sillä ihmisiähän he molemmat ovat?" - -Se tuntui kumoamattomalta. Rannisto teki siitä päivän-selvän -johtopäätöksensä: - --- "Siten on inhimillinen siveellisyys määrittelemätöntä sumua, -joka ei itse tiedä, minne sitä tuuli kulloinkin ajaa. Se on perinnä -kunkin omaa mielivaltaa, himon vapautta. Ja se, joka nostaa oman -määrittelemättömän ihmissiveellisyytensä maailman valoksi, on valoton -kuu, joka yrittää valaista maailmaa omalla valollansa ja itse kieppuu -voimatonna maailman mukana. Mutta kun pimeä kuu siten tarjoaa itsensä -maailman valoksi kirkkaan auringon asemesta, eikö se jo sillä osota -olevansa pimeys, joka ei ole kyennyt _omaa itseänsäkään_ edes siksi -paljon valaisemaan, että olisi silmänsä nähnyt sen pimeyden, joka -hänessä on?" - -Kuusen juurella paistava päivä kirkastui kirkastumistansa. Sanat -painuivat ihmisten sydämiin terävinä tutkaimina, joiden kärkeä -vastaan ei mitään voida. Rauhallisena lisäsi Rannisto: - --- "Joka siis vaihtaa jumalallisen siveellisyyden heidän -tarjoomaansa, hän vaihtaa selvän, valoisan tien pimeään kivikkoon." - -Ihmissiveellisyys tuntui kutistuvan jumalallisen siveellisyyden -rinnalla, pienemmäksi kuin ruohonkorsi kuusen rinnalla, jonka -suippolatva nosti ristiä pilveä tavotellen. Martva istui kukat ja -kädet helmassa, katsellen isänsä suuruutta. Sanat painuivat häneen -kuin kirkas auringonkuva lammenpohjaan. Jotkut salaiset kielet -soivat. Ilta oli ahdaten täynnä harrasta rukousta. Rannisto puhui -ajatuksissansa, kuin itseksensä muistellen jotakin kaunista unta: - --- "Joskus tulee ihmiselle tarve nöyrtyä, rukoilla. Ne hetket ovat -ihmishengen ylevimpiä. Ne ovat raikasvesinen lähde palon reunassa, -jossa nokinen viertäjä viertää roviotansa savun ja kuumuuden -keskellä. Mutta ketä rukoilisi se, joka on vaihtanut ylevän Jeesuksen -ja Isän niihin, jotka leiviksensä astuvat meidän opettajiksemme, -kiittäen sitä tehdessään lakkaamatta itseänsä siitä, että he ovat -viisaammat ja paremmat muita, eivätkä yhtä tyhmiä ja huonoja kuin me, -jotka käymme Jumalan johdolla elämän kovaa koulua?" - -Pikkulintu visersi kuusen oksalla lyhyen laulunsa ja lähti sitten -siipiensä varaan. Muu kaikki vaikeni. Kuulijoiden mielet ylenivät -jo niille maille, joille puhuja oli viitannut. Kärpänen surahti -kerran... toisen, ja sitten vaikeni sekin. Martvan mielessä -läikkyivät isän opetukset kuin valolumme veden pinnalla. Rannisto -jatkoi, kasvoilla miettivä ilme: - --- "Tulin tätä ajatelleeksi niiden sanojen johdosta, joita nuori -pappimme puhui lasten rippipyhänä kirjallisuudestamme... Minusta -tuntuu ihminen aina olevan alinna silloin, kun hän kumartaa kuvaansa -tai omaa itseänsä. Nurmen kukka pyrkii auringon valoa kohti, lintu -korkeuteen. Ihminen on toki niitä ylevämpi. Pitäisikö hänen silloin -ryömiä maan tomussa oman itsensä edessä?" - -Martvan mieli läikähti. Isän puheet olivat hänelle kuin vanha tuttu -kehtolaulu. Sadat kerrat oli hän niitä kuullut ja tuntenut aina -mielensä ylenevän pois maasta. Niiden vaikutuksesta oli hän unissansa -ja unelmissansa matkustellut korkeuden ihanuuksien keskellä, ihaillen -suurta, taivaallista runoutta. Nyt ikävöi hän taas sinne. Poskelle -nousi hieno, helteinen kaipuun puna, silmään ikävän hellä sume. Hänen -suhteensa Jumalaan oli eheä hyvän lapsen suhde isäänsä. - -Rannisto jatkoi viisauttansa: - --- "Ihmishengessä tuntuu olevan jotain niin suurta, että se ei -saa mielenrauhaa ja tyydytystä maanmullasta. Minusta tuntuu, -että jokaisen ylevän sielun tunnusmerkkinä on se, että se pyrkii -vapautumaan ennen kaikkea ihmisen omasta itsestä, kuten jostain -ahtaasta, arvottomasta hyönteiskuoresta... Ylevä sielu pyrkii pois -oman itsensä jumaloimisesta, kuten kananpoika munankuorestansa, kun -sen siipi on varttunut. Se tarvitsee jotain suurta, korkeaa, jotain -kotia, johon se voi ikävöidä ja yletä. Ja minä uskon, että jos meillä -ei olisi Jumalaa, ihminen sen kuvittelisikin olevan. Niin suuri -on ihmisen Jumalan-kaipuu, niin ylevän hengen on Jumala ihmiselle -antanut. - -"Siitä olkoon Hänelle ijäti kiitos ja kunnia!" - -Hän pani rauhallisena raamatun kiinni ja lopetti puheensa. Kuulijat -istuivat kuin odottaen, että urut alkaisivat soida ja numerotaulu -osoittaisi virren numeron. Ja aivan itsestänsä alkoikin virsi. Se -alkoi ensin hyminänä... Se lujeni. Yhä useammat yhtyivät siihen. Joku -näppäili kanteleesta heikon säveleen laulun sekaan. Laulu koveni. -Kohta veisasi Ranniston väki täysin rinnoin. Lehtivaara, vetten -rannat ja viljavainiot helisivät virren sävelissä. Vedet välkkyivät, -maa viheriöi. Kaikki ylisti Jumalaa. Taivaankansi kohosi Hänelle -korkeudessa ja sen kuvain riippui Hänen suuruuttansa julistaen -Litvanselän syvyydessä ihanana, valtaavan suurena taivaan sinipatana. - - * * * * * - -Oli jo maatameno-aika. Kana nukkui yöpuullansa, lintu varvullansa. -Pienet kananpojat olivat peitossa emänsä siiven alla. Metsä pukeutui -yön hämyihin, notko sumuihin, ahven asettui makuullensa ja hauki -yöteloillensa. - -Rannisto järjesteli huoneessansa huomis-aamun töitä, kun tuttu -koputus kuului ovelta. - --- "Martvako se on", -- vastasi koputukseen Rannisto. Niin oli hän -siihen vastannut joka ilta, aina Martvan lapsi-ijästä lähtien. - -Martva astui huoneeseen, syleili isäänsä, suuteli äitiänsä ja sanoi -heille: "Hyvää yötä"! - --- "Nuku rauhassa, lapseni!" -- toivotti äiti tyttärensä kiharoita -silitellen. - -Mutta kun Martva sulkeutui huoneeseensa, tunsi hän jotain ikävää, -eikä hän itse tiennyt mitä kaipasi. Hän istahti akkunalle ja -katseli kauniille järvenselälle. Sieltä tuntui kuuluvan "Litvan -laulu". Hän kuunteli sitä, ajatus omilla matkoillansa, etsimässä -sitä kuulua karia, josta kertoi "Litvan laulu". Se löysi sen -jostain järvenselkien piiloista, jonne ei ole vielä pursi koskaan -purjehtinut. Hän näki mielikuvissansa siellä veden naisen istuvan -karilla, ikävissään, kaipaavan salaperäistä kuvaistansa, kurottuvan -aaltoon, pettyvän ja itkevän. Isän puheen johdosta oli mieli herkkä. -Kesä-illan salaperäinen kauneus herkytti sitä edelleen. Hän eli -tarujen runomailla, jossa jokainen risahdus sai mielen levottomaksi, -surulliseksi. Koko sielu värisi. Hän suri veden naisen mukana, -sääli sitä, tunsi sen tuskia, kaipasi sen keralla kuvaista. Mikä se -kuvain oli, sitä ei hän käsittänyt. Ei hän tajunnut, että hän oli -ihmishengen suuren ongelman edessä. Ei tietänyt tyttöparka, että hän -eli jo ihmishengen suurta historiaa, jossa tarutkin johtavat oikeaan -langanpäähän ja jossa jokainen säije on tuskaa, maailman kirkkainta, -jalointa kultaa. Hän värisi kuin kukka. Hän näki neidon joutuvan -epätoivoon, näki purren laskevan karia kohti. Se tuli ja odotti -neitoa... Jo ilmestyi noita, joka vei purren, loihti mustan yön -kohtalon hevoseksi ja antoi käärmeen ruoskaksi... Martva näki neidon -epäilyt... näki hänen onnenkaipuunsa, näki kuinka silmään sattui -onnenranta, armaan suutelon matkan päästä... Hän näki neidon jo -satulassa istumassa, yömusta kohtalo hevosena... Järven selkä vyöryi -jo vaahtoisena... Onnenranta upposi ulappaan... - -Mainen onni on kadonnut... Hurjistuneena ajaa veden nainen, yö -ratsunansa... Raivoissansa lyö hän hevostansa käärmeruoskalla. -Martva mietti tarun sisältöä ja joutui yhä syvemmälle satujen -maille. Saaristoinen järvenselkä muuttui sitä mukaa salaperäisemmän -näköiseksi. Koko tienoo peittäytyi kesäyön runollisiin hämyharsoihin. -Mieli muuttui araksi. Hän istui tunteet herkkinä kuin lapsi -kummitushuoneessa, jossa se joka hetki pelkää peikon ilmestyvän. - -Oksa risahti silloin puistikossa yölepakon siiven satunnasta. Martvan -ruumis vavahti. Hän tuli äkkiä levottomaksi ja häneltä pääsi heikko -hätäytynyt huudahdus: - --- "Herra Jumala!" - -Koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän pelkäsi jotain, ensi kertaa -elämässänsä. Levotonna avasi hän oven, joka johti vanhempien -makuuhuoneeseen ja hiipi varpaisillaan takaisin akkunan luo. Äiti oli -kuullut hänen askeleensa ja kysyi: - --- "Vieläkö sinä valvot, Martva?" - --- "Vielä, äiti", -- vastasi Martva, rauhottuen äitinsä äänestä. -Pieni vilunväre kävi hänen ruumiinsa läpi. Hän kääriytyi villahuiviin -ja istahti. Yölepakko katseli häntä tarkkaavana, silmät tulisina. - -Mutta kun hän istui hetken, kävi mieli taaskin hiukan levottomaksi. -Hän huomasi yölepakon ja säpsähti. Pieni puistahdus vavahdutti -ruumista. Hän ajatteli levottomuutensa syytä, mietti yhtä ja toista, -kunnes luuli löytäneensä, uskoi väsyneensä romaania lukiessaan. Hän -ajatteli: - --- "Minä valvoin ja luin viime yön melkein kokonaan. Aurinko jo -nousi, kun pääsin kirjan loppuun... Varmaankin olen väsynyt..." - -Siitä johtuivat hänen ajatuksensa isänsä puheeseen kirjallisuudesta, -samoin papin rippisaarnaan. Hän mietti niitä, yhä eläen äskeisten -haaveiden mailla, järvenselälle katsellen ja hämärää "Litvan laulun" -naista ajatellen Yölepakko häilähteli milloin siellä milloin täällä. -Martvan ajatuksien seasta sukelsi taas levottomuus ja mieleen -muistuivat isän ja nuoren papin puheet kirjallisuudesta. Hän mietti -niitä entistä vakavammin, jatkaen itsetutkiskeluansa: - --- "Minä olen viimeaikoina lukenut paljon... Varmaankin olen lukenut -huonoja kirjoja, koska tulin nyt äkkiä levottomaksi." - -Hän mietti ja tuli vakuutetuksi, että niin oli, mutta ei tajunnut -mitä huonoa hänen lukemissansa kirjoissa oli. Ja silloin hän teki -päätöksensä: - --- "Nyt minä ensi lukemisekseni valitsen hyvän kirjan... tai pyydän -isää sitä valitsemaan ja ostamaan." - -Silloin riemastunut Perkele sävähti lepakosta tuulenhengeksi ja alkoi -suuren työnsä. Se puhalteli lauhkeana yötuulahduksena akkunasta -huoneeseen ja leyhähteli taas ulos iloisena, kuin leikitellen. - -Pöydällä, aivan Martvan edessä, oli aikakauskirja "Hengellinen -kuukauslehti", jota Ranniston talo oli tilannut jo yli viisikymmentä -vuotta. Siinä suositeltiin Harhaman kirjaa "Varotushuutoa". -Tuulenhenkenä häilähtelevä Perkele liehautti sen lehtiä auki... - -Martva ajatteli yhtä ja toista kirjaa: sitä... ja sitä... ja sitä... -Mutta hän ei ollut varma mistään. - -Taas kävi tuulenhenki, Perkele, ja avasi "Hengellisen kuukauslehden" -aivan auki... Martva vavahti hieman, tuulenhenkäystä pelästyen, mutta -ei huomannut vielä lehden avautumista... Hän mietti toisia ja taas -toisia kirjoja. - --- "En minä löydä mitään", -- ajatteli hän jo väsyneenä, unisena. - -Tuulenhenki leuhautti silloin "Hengellisen kuukauslehden" pöydältä -lattialle, Martva säpsähti ja nosti lehden takaisin pöydälle. - -Sitä tehdessä sattui hänen silmiinsä kohta, jossa suositeltiin -Harhaman kirjaa. Hän ilostui, luki suosittelun ja kiitti Jumalaa, -jonka uskoi hänelle lähettäneen hyvän neuvon. Hän päätti pyytää -isäänsä ostamaan hänelle Harhaman kirjan. Rauhallisena riisuutui -hän, sulki oven, luki rukouksensa ja nukkui kuin lapsi kehtoon, jota -Jumalan enkelit vartioivat. - - -2. Korkeudessa. - - Jo nukkui Martva. Tuulenhengähteestä - leimahti silloin haamu Perkeleen - vierelle vuoteen. Hartioilla hällä - hulmuili kuutamosta tehty vaippa - ja takanansa seisoi vartijoina - kaks' suurta, mustaa käärme-enkeliä, - koholla siivet. Niiden käärmeruumis - nojasi keskiruumiin paikkehilta - riettaaseen kahteen jalkaan luisevaan. - Inhoisan ruumiin musta käärme-häntä - kiemursi lattialla. Käärmepäässä - paloivat tulisilmät. Auki heillä - ammotti suuri kita, josta riippui - kaks'-haara kieli veripunaisena. - He niinkuin nöyrät koirat vartijoina - nyt seurasivat tointa Perkeleen. - - Vierellä Martvan vuoteen rauhatonna, - kuin tulenlieska helvetistä päässyt - nyt häilähteli haamu Perkeleen - unia Martvan tutkien. Hän tunki - katseensa, niinkuin kuuman poltin-oran - syvälle rauhallisna nukkuvaan. - Vaan Martva näki unta puhtahinta - laulusta Litvan, sekä äskeisistä - saarnoista isän, illan miettehistä - ja siitä mik' on ihmis-elämässä - salaista, epäselvää, ihmeellistä. - Hän kulki unissansa Litvanselkää - sen tarun vedennaista etsimässä - salmista, takaa saarten, jonne konsaan - ei tohtinut oo kalastajan pursi - aaveitten lymypaikkaan pujahtaa. - Sen nähtyänsä, suurna, ilkamoiden, - riehahti riemuun haamu Perkeleen: - - "On oiva alku. Vihdoinkin nyt tyttö - jo salaisuuden syihin kurkistaa. - Hän miettii jo... on utelias... kysyy... - Se ensi isku on ja tulitippa - Jehova-uskoon, kurjaan, sokeaan." - - Niin lausui hän, ja mustat vartijansa - nyt hänen voitostansa riemastuen - ain' asti maahan hälle kumarsivat, - niin tehden herrallensa kunniaa. - Ja Perkele nyt yhä tarkkaavammin - tarkasti Martvan unta, vaaniellen - kuin julma haukka pientä uhriansa. - Kuin vihantuli leimahti hän vimmaan, - kun näki unen muuttuvan. Nyt Martva - jo kulki seurueessa enkelein. - Hävinnyt oli Litvan vedennainen. - Jo kirkonkello kumahti ja siiloin - karille, missä istui vedennainen, - ilmausi enkeli ja järven vesi - kirkkaaksi sävel-ulapaksi muuttui, - mi läikkyi niinkuin päivän valo-uhku - huikaisten taivaankannen hohteellaan. - Soi kirkonkello. Kirkkaat sävel-aallot - sen kumahteista tulvi kautta ilman - taas Litvan sävelselkäin kirkkauteen. - Ja siinä kirkkaudessa Martva kulki - unien mailla. Korkeudessa hohti - täydeltä taivaan herran enkeleitä, - pukuna päivän ikikirkas hohde, - käsissä harput, pasuunat tai huilut, - ne riemulauluin kiitti Jumalaa. - - Nähdessään tulisina salamoivat - nyt silmät Perkeleen. Hän raivostui. - Kuin kuumin tulikieli helvetistä - hänestä julmin vihan lieska löi, - kun ihmis-onnen sekä rauhan näki - hän, rauhaton, mi niinkuin rajutuuli - kaikkeutta ijankaiken risteillyt - on levotonna. Eikä hetkeksikään - oo hälle suotu rauhan siemausta, - mi niin kuin armas uni, kaunis muisto - muun kaiken yli joskus laskeutuu. - Hän muisti, kuinka kerran Kaikkivoipa - välille hänen sekä kaiken muun - asetti vainon, polki rikki rauhan - häneltä. Niin kuin käärme rauhaton - hän siitä lähtein käynyt ain' on sotaa - jokaista, koko kaikkeutta vastaan - alaisna vainon sekä inhon myös. - Kun näki hän nyt Martvan iki-onnen - ja rauhan, kun se kulki unten mailla - suhtautuin niin kuin lapsi Jumalaan, - hän kateutta täynnä, leimahdellen - ja käsi julmaan iskuun nostettuna - kiukkunsa purki raivoon katkeraan: - - "Voi, etten voi mä käsin kiinni käydä - taas sinuun, ihmishenki, peruskivi - Jehovan väärän vallan päällä maan!" - - Ja leimahdellen, niin kuin vihantupru - hän kiukkuansa purki edelleen: - - "Ei mulla ole voimaa eikä valtaa - tuhota häntä, kurjaa, kuolemalla, - kun mailman lait ja järjestyksen sen - kuin myöskin elon, synnynnän ja kuolon - herruuden multa, kaiken Jumalalta - on riistänynnä vääryydellä Hän, - Se julma, ahnas Henki vääryyden." - - Niin, tulimiekka iskuun nostettuna - vierellä Martvan vuoteen voimatonna - hän suitsi vihaa sekä kateutta. - Ja mustat käärmemäiset vartijansa - pystyssä seisten tulikidastansa - herransa asiasta raivostuen - nyt puhalsivat vihan kielekkeitä. - Ne sammuivat ja pilveks' yhdistyivät, - mi hienon udun lailla leijaeli - nyt päällä Martvan sekä Perkeleen. - - Vaan rauhallisna aina Martvan henki - vaelsi niillä ihanuuden mailla, - miss' ihmissielu sointuu Jumalaansa - kuin kaiku lauluun, jost' on lähtenynnä - vapaana vuoren rintaa etsimään, - on löytänyt sen sekä onnellisna - taas sointuu, sulaa lauluun: alkuperään, - jost' oli saanut synnyn sekä kaiken. - Kateisin mielin ihmishengen matkaa - tarkasti silmä julman Perkeleen, - ja näki kuinka iki-onnellisna - karilla "Litvan laulun" istui Martva - ihaillen sitä suurta Jumalaa, - mi täytti maat ja taivaat kunniallaan, - kuin päivän valo täyttää kaikkeuden - niin kauvas, kuin sen säde-kehä kantaa. - Ylhäällä soivat harput, pasuunoista - kuin pauhu hurskas, sulosointuisena - nyt tulvi sävel. Joukko enkelien - kuin kirkas pilvi hohti korkeudessa - ja riemurinnoin, laulunhyminällä, - mi täytti maat, ne Luojan kaikkivaltaa - nyt tunnustivat, Hälle laulain näin: - - "Taas tänään, niinkuin aina ennen - Sun työsi soluu radoillaan. - - Tietänsä säätämääsi mennen - kuu kieppuu ympärillä maan. - Ja päivää kiertäin maa taas pauhaa. - Ken luotas suistuu, häll' ei rauhaa - oo kaikkeudessa. Sinä vaan - oot rauha, autuus taivaan, maan. - - Sä elon loit ja kuolon säädit, - Sä säädit kaikkeuden lait. - Ei järky se, min kerran päätit, - Sa itseltäsi vallan sait. - Sä säädit lain tään: 'Rikos kostaa - itsensä'. Jos ken miekan nostaa - vain vastaan Herraa taivaan maan, - hän sortuu miekkaan kokonaan. - - Kun viekas käärme petti vaimon - ja sai sen luotas lankeemaan, - hän sillä teollansa vainon - ja inhon nosti. Ainiaan - kuin käärme kirottu hän kulkee; - ei missään näyttäytyä julkee; - vaan salaa vaanii saalistaan... - Oot ihmeen viisas, Luoja maan." - - Niin lauloi suuri enkelien kuoro. - Ja kuullessansa haamu Perkeleen - riehahti, kiukun-tuli tulvillansa, - ja vannoi suurna, ylpeänä näin: - - "Hän ilkkuu vielä... nauttii vääryydestään... - Hän, kurja, kerskuu vallan jätteillään, - Hän jok' on tuhannesti tunnustanut. - mun voimani... Hän joka tekojansa - on katunut jo aikaa ennen Noaa, - niin tunnustaen, miten suur' oon minä!... - Hän kadehtii mun suurta viisauttani... - - Hän tietää, että suuri kavaluus - korkeinta on ja suurta viisautta... - Vaan lahja se ei ole Hälle suotu, - kun kavaluus ei kuulu Olioon, - jok' on mun vastakohtani... Ja siksi" -- - Hän mietti hetken, vihaa leimahdellen - kävellen ees-taas. Sitten rauhottuen - hän viisain elein lausui lopun näin: - - "Hän sanoo: 'Joka miekkaan ryhtyy, hukkuu - myös siihen'... Mutta Hällä itsellään - kädess' on aina kaksiterä miekka: - Ken hänen orjuudestaan riuhtautuu, - sen uhkaa armotta Hän maahan lyödä... - Se miekka Hänet myös nyt sortakoon - mun aseenain! Se käypi multa näin: - Pois pyrkii ihmishenki orjuudesta - ja alta ruoskan, kuten Aadam, Kain - pois piiloutuivat Hänen näkyvistään, - pensaikkoon Aadam... kaukaisuuteen Kain... - Ei armoa!... Mun täytyy Hänet kaataa - ja ihmishenki Häitä riistää pois!... - Kaikkeuden herruus siihen perustuu..." - - Hän raivostui ja hehkuvinta vihaa - taas huokui verikita vartijain - ja lattialla niiden mustat hännät - käärmeinä lieruilivat, lepytellen - herraansa. Ihmevaippa hulmahteli - harteilla Perkeleen. Hän houkutellen - nyt Martvaan koski. Omaa henkeänsä - hän siten koitti toiseen istuttaa. - - Vaan turhaan. Martvan ikipuhdas henki - vaelsi eelleen autuaitten mailla, - miss' enkelien kuorot ylistystä - taas Kaikkivaltiaalle veisasivat - ja Hänen kunniaansa tunnustaen - soi sävel harppuin, huiluin, pasuunien. - Vierellä Martvan kulki vartiona - kaks' enkeliä. Kirkas risti loisti - kädessä kummankin. He Luojan luokse - niin johdattivat nukkuvata Martvaa. - Sen nähtyänsä haamu Perkeleen - mietteissään jatkoi järkeilyään näin: - - "Hän mahdoton on vielä tällä kertaa... - Hän niin kuin tyhmä lammas kerittäväks - käy vielä Hänen viekotuksissansa. - Ei tiedä hän, mi hyvä on ja paha, - ei tunne pahan suurta ihanuutta, - sen herkkuisuutta, eikä vapautta, - ei myös sen tarjoilemaa hekkumaa..." - - Hän mietti... Sitten jatkoi puhettaan: - - "Se naikkonen ei tunne miten maukkaat - hedelmät tiedonpuussa odottavat - kun nähnyt sitä puut' ei ole vielä... - Vaan tänään hän nyt _minun_ toimestani - on kutsunut jo luokseen Harhamani, - mun palveljani... Muut' ei tarvitakaan - Hän, valittuin, kun saapuu tänne, oitis - on tytön eessä kuulu tiedonpuu: - se kirja, joka pahan suloisuuden - on maalannunna vielä herkkuisemmaks - kuin minä kerran kuulun tiedonpuun..." - - Hän seisoi ryhdikkäänä, jumalaisna, - kasvoilla riemun-ele verraton - ja katse tutkivainen heitettynä - ylt' ympär' ihmishengen, joka eelleen - vaelsi autuailla onnen mailla - ja rauhan suurta siemausta joi. - Niin: siellä autuaana niin kuin lapsi - rukoili Martvan henki Jumalaa: - - "Turvakseni enkelisi - mulle suo! - Sinun luokses askeleeni - aina luo! - Ällös armoasi eitä! - Ällös mua raukkaa heitä - tuulen lailla kulkemaan - rauhatonna kautta maan, - kuten nainen rauhaton, - eksynyt mi raukka on - Litvanjärven ulapoille. - Ällös heitä harhansoille - yksin mua! - Pyydän Sua: - Ällös hylkää rukousta! - Poista luotain käärme musta!" - - Vaan kiukkuisena, ikikavalana - kiehahti suuri haamu Perkeleen. - Hän vannoi riettain elein, armotonna - ja julma katse vihantulta täynnä, - taas päätöksensä hurjan uudestaan: - - "Sä kurja ihmishenki, nöyrä orja - Jehovan!... Vai sä pelkäät käärmettäni! - Ei hätää toki!... Käärmettä jos kaihdat, - sen nahassa jos et sä mua usko, - niin uskot, kun ma kerran kaunihisti - pukeudun kätyriini Harhamaan... - Kun hänen nahassansa luokses hiivin, - niin onnen aika sulle armastaa: - Ma herkut hekkumaiset hänen suullaan - sinulle kerron... Herras täytyy tuta - mun suuri voimain. Suulla Harhamani - ma henkeni sun sieluusi, sa kurja, - puhallan, kuten kerran Jehovasi - puhalsi väärän hengen sieramiisi, - niin tehden sinut omaks' orjaksensa, - jok' on mun äänelleni kivikova - nyt vielä, kun ma sua pelastamaan - kynsistä Rääkkääjäsi tullut oon." - - Hän antoi tulimerkin vartijoilleen - ja nousi niiden kanssa siivillensä. - Ja halki kaikkeuden vinhoin vauhdin - hän lensi, niin kuin hurja tähdenlento - mi tietään tuntematta ilmaa halkoo - tuhansin vuosin. Hänen ympärilleen - kohahti pimeästä sotajoukko, - mi riemuhuudoin, soiton raikuessa, - nyt herrallensa kantoi kunniaa. - - - - -Tuukkala. - - -1. Maassa. - -Jonkun matkan päässä Ranniston talosta ylöspäin pitkin Litvanjärven -rantaa kuljettua tullaan Tuukkalan taloon. Joki leviää siinä -poukamaksi, pieneksi lammiksi, jota vaaraiset rannat ympäröivät. -Poukamasta viskautuvat joen vedet pienen putouksen kautta pitkähköön -koskeen, jonka kivikkoa pitkin ne vallattomina hyrskivät tyventöön. -Aivan koskenkorvalla on Tuukkalan talo. - -Sen kosken rannalla oli kasvanut Oolavi ja siksi oli hänen mielensä -rohkea kuin kosken vedet. Hän oli veneessä sen kuohuja tuhannesti -laskenut ja siksi oli käsivarressa voimaa. Koski oli laulellut -hänelle kehtolauluja ja niistä oli mieli jo nuorena läikähdellyt -rauhattomana. - -Tuukkalan talon kanta-isä oli tullut Ranniston taloon -kerjäläispoikana. Hän oli yötä talossa, sairastui ja jäi talon -hoidettavaksi. Kun hän oli parantunut, oli talvi kovimmillansa, eikä -talon väki hennonnut laskea häntä maantielle. Niin jäi hän taloon, -teki mitä voi ja söi samassa pöydässä talon väen kanssa. Keväällä -kävi hän paimenessa, kesällä hevosissa ja marjassa. - -Niin tuli hänestä talon perheen jäsen. Vartuttuansa sai hän -palkkaa työstänsä ja tuli talon vakituiseksi palvelijaksi. Hän -sai samanlaisen kasvatuksen kuin talon omat lapset, rukoili -yhdessä niiden kanssa aamuin ja illoin ja oli kaikessa heidän -vertaisensa. Palkan hän säästi, ja kun hän kaksikymmenviisivuotiaana -meni naimisiin Tuukkalan torpan ainoan tyttären kanssa, voi hän -säästöillänsä ostaa torpan pienet tilukset omaksi konnuksi. Ranniston -talosta saadut myötäjäiset, raamattu niiden mukana, lisäsivät torpan -irtaimistoa. - -Tällä Tuukkalan talon kanta-isällä oli tapa sanoa, kun hän puhui -elämästänsä: - --- "Minä olen Ranniston talosta saanut paljon, mutta suurimmat sieltä -saamani aarteet ovat raamattu ja ahkeruus." - -Eikä hän puhunut perättömiä, siitä oli Tuukkalan entinen torppa -todistuksena. Sen niityiltä hävisivät pajupehkot. Missä ennen -kasvoi siankarvaheinä lyhyenä, palaneenvärisenä takukkona, siellä -aaltoili kohta mehevä apilas. Pellolla, jossa ennen piipotti joku -rukiintähkä rikkaruohon ja pitkän kastikaisen seasta, nousi nyt -syksyllä rukiin-oras mustanpuhuvana, ja kesällä korsi tuskin jaksoi -jyväpainoansa kantaa. Viljelykset laajenivat, karja lisääntyi ja -torpan sijalle kohosi uhkea talo. - -Siitä lähtien Ranniston ja Tuukkalan talot ikäänkuin kilpailivat -hurskaudessa ja työn kunnioittamisessa. Ne eivät kilpailleet -kateudesta, vaan kuten kaksi kukkaa, jotka kilpaa koristavat nurmea. -Rannisto, vanhempana, kulki edellä ja molempia taloja sitoivat -toisiinsa mitä hellimmät ystävyyden siteet. - -Ensimäisen omistajan kuoltua peri talon hänen ainoa poikansa. Hänen -eläessänsä vaurastui talo, niin että se oli Ranniston jälkeen seudun -rikkain. - -Nykyinen Tuukkalan isäntä oli syntynyt samana päivänä kuin Ranniston -Tuomas, ja kasteessa tehtiin heistä kaimat. Heistä tuli jo pienestä -pojasta eroamattomat ystävät. Yhdessä viettivät he lapsuutensa ajan, -löivät palloa ja piippaa, kävivät ongella ja laskivat talvella -mäkeä. Yhdessä olivat he kierrelleet seudun kaikki polut, käyneet -joka aholla ja uineet joka uimarannassa. Samana päivänä pääsivät he -ripille ja samana päivänä viettivät molemmat häitänsä. Muutenkin oli -heidän elämässänsä hyvin paljon yhtäläistä. Tuukkalan samoin kuin -Rannistonkin kaksi vanhinta lasta kuolivat nuorina. Nuorin poika -Oolavi oli hänen ainoa elossa oleva lapsensa. - -Mutta kumminkin oli Ranniston ja Tuukkalan olemuksessa paljon -toisistansa eroavaakin. Rannistoon verraten oli Tuukkala kuin -teräksestä tehty luonne, jättiläinen, joka kulki vuori hartioilla. -Hänen käytöksessänsä oli ryhtiä ja voimaa. Katse oli rauhallinen, -mutta samalla käskevä, ja harvakseen lausutut sanat putoilivat kuin -harkittu tuomio. Kantoja maasta irti vääntäessänsä oli hän kasvanut -mieheksi, joka ei ole tottunut väistelemään ja jolle kaikki vastukset -olivat kuin heikko ruohonkorsi, jota hän astuessansa ei huomaakaan. -Jos Rannisto oli talonpoikana hengellinen ruhtinas, Lutherus tai -apostoli Pietari, niin oli Tuukkala talonpojaksi Napoleon Bonaparte. -Heidän elämänsä oli suurta runoutta, koristelematonta ja jaloa. -Kumpikin he olivat ylpeitä ammatissansa, ruhtinaita kutsumisessansa, -miesten miehiä työssänsä ja elämässänsä ja miehekkään nöyriä -Jumalansa edessä. Heissä ei ollut merkkiäkään siitä pöyhkeilystä, -joka aina puhkeaa pienen ihmisen sielusta välttämättömänä pienuuden -verhona. - -Oolavi oli perinyt paljon isänsä luonteesta. Hän oli voimakas, -miehekäs, rehellinen. Silmä oli kirkas ja katse avoin, ja hänen -luonteessansa helisi jotain puhtaimman teräksen jalointa sointua. -Siinä ei värähtänyt ainoatakaan rumaa piirrettä. - -Mutta samalla oli hän perinyt paljon äitinsä hilpeyttä ja lempeyttä, -tunteellisuutta ja herkkyyttä ja Tuukkalankosken kuohujen -levottomuutta. Hän oli vanhempiensa ilo ja toivo, niiden maallinen -aarre. Hän oli lahjakas, tiedon haluinen, paljon lukenut, ikäistensä -kaikkialla kaivattu ystävä ja vanhojen rakastama. Selvä katse ja -korkea otsa jo sanoivat, että hänessä piilevät henkiset aarteet -odottaen vain hetkeä, jolloin ne voivat purkautua joko hyvän tai -pahan palvelukseen. Kotona oli hänellä ollut koti-opettaja lukuja -opettamassa, samoin kuin Ranniston Martvallakin. Itseksensä oli hän -perehtynyt kieliin. Tuomas Tuukkala katsoi häneen kuin Aleksander -Suuren isä poikaansa. - --- "Hän vääntää ne kannet, jotka minulta jäävät vääntämättä", -- oli -hän kerran pojastansa sanonut. - - * * * * * - -Oli lauvantain iltapäivä, ilta-askareiden aika. - -Poukaman yläpuolelta, niiltä main, missä joenjuoksun tiedettiin -olevan, kuului väen iloista laulua, joka solui taloa kohti, tienä -joen-uoma. Välistä helähti nauru tai heleä huudahdus. Kohta laski -poukamaan kokonainen veneistö, veneet väkeä täynnä. Jokaisen veneen -kokassa oli purjeena pieni pihlaja tai koivunlatva. Miehet soutivat -paitahihasillaan. Naiset istuivat, ken kukalla, ken lehvällä -koristettuna, huivi hatuksi solmittuna tai tukka valloillansa. - -Laulajat olivat Ranniston ja Tuukkalan heinäväkeä, joka palasi -takamaalta heinänteosta. - -Aurinko kallistui koivun korvalle, kun veneitä solahti virrasta -sen poukamaan. Laulu oli lakannut. Väki istui iltaa ihaillaksensa. -Joku soitteli putkipilliä kesäillan kauneuden lisäksi. Maukas sävel -hyväili lehtevää vaaraa ja veneistö solui poukaman tyynellä sinellä -kuin vesikuvastimella, jonka puitteina riippuvat rannikon vaarojen -kauniit kuvaiset. - --- "Johan se heinäväki tulee", -- lausui Tuukkalan isäntä, astuessaan -portaille juuri silloin, kun veneet tulivat näkyviin. Viimeisenä -pujahti koivujen alta pieni vene, jota souti Oolavi, Ranniston -Martvan perää pitäessä. Sen veneen oli Oolavi itse tehnyt itseänsä -varten. Sillä oli hän Tuukkalan koskea laskenut kuin suksilla jyrkkää -mäkeä, missä on hyppyri vähä-väliä. Se kantoi paraiksi kaksi henkeä -ja siksi souti hän siinä kahdenkesken Martvan kanssa. - --- "Kuka ennen rannassa!" -- kuului äkkiä eräästä veneestä huudahdus. - --- "No, koitetaan", -- vastattiin kaikista muista veneistä. Alkoi -kilpasoutu. Airot notkahtelivat voimakkaista vedoista. Vesi kohahteli -kokan edessä ja veneet aivan nytkähtelivät nopeasta lähdöstä. - --- "Pidäppä, Martva, perää!" -- pyysi Oolavi, joka oli hyvän tovin -muista jälellä. - --- "No!" -- naurahti Martva tarttuen melaan täysin voimin, ilosta -loistavin silmin. Oolavi vetäisi täyttä voimaa. Airot vääntyivät -luokiksi. Vene hyppäsi aivan kohona ja suhahti sitten veteen halkoen -sitä kuin veitsi sumua. - -Syntyi miesten ottelu. Alituiseen helisivät nauru, huudahdukset ja -kehotukset: - --- "Kovemmin!... Älä päästä rinnalle!... Melo lujemmin!... Varo että -ei päälle aja!" - -Oolavin vene lensi, airot siipinä, kuin vedenpintaa pitkin lennossa -sujahtava vesilintu. Poukaman puolitiessä oli se jo saavuttanut -toiset veneet. Lastuna keikahteli se niiden nostamien aaltojen -yli ja ajoi edelle. Martvan posket punottivat ja silmä säteili -mielenjännityksestä, kun hän, mela heikossa kädessä, kiikkui veneen -perässä sen kiitäessä toisten ohi. - --- "Martva!... Martva!... Martva!" -- helisivät kilpailevista -veneistä naisten ihastuneet äänet ja liinat huiskuttivat hänelle -onnea. Jokainen olisi tahtonut itse voittaa, mutta vielä mieluummin -suoda voiton Martvalle, kaikkein silmäterälle. - -Ja Martvan vene voitti. Kun se pääsi rantaan, oli se jo monta -mittaansa kaikkia muita edellä. - --- "Martva voitti!... Martva ja Oolavi voittivat!" -- kaikui raikas -palkintohuuto. Oolavi heitti veneen veden ja airot omaan varaansa, -nousi ylös, heilautti lakkiansa toisille ja ylpeili: - --- "Perämiehen varassahan se vene on!... Kenellä se nyt oli paras -perämies?" - -Martva naurahti hienolle kohteliaisuudelle, joka oli yhtä -koruton kuin heidän lapsipuheensa marjamatkoilla. Vene oli veden -varaan jääneenä ulonnut taas rannasta ja heilui hiljaa lähellä -koskenniskaa. Toiset veneet olivat jo maalle vedetyt ja Ranniston -veneitä varustauduttiin vetämään kosken alle maata myöten, sillä -Tuukkalankoskea ei ollut vielä kukaan muu kuin Oolavi laskenut. - -Oolavi aikoi jo kääntää veneensä uudelleen rantaan, kun muisti -kosken. Veri kiehahti. Koski veti häntä. Hän nyökäytti päätään -Martvalle ja kysyi: - --- "Uskallatko, Martva, niin minä vien sinut veneellä kosken alle?" - -Martva katsahti koskea. Se näytti vaahtoisalta. Hän arkaili. - --- "En minä tiedä", -- vastasi hän epäröiden. - -Mutta sitten sattui hän katsahtamaan Oolavia. - -Hän näytti niin voimakkaalta ja luotettavalta. Niin monesti oli hän -nostellut häntä aitojen ja ojien yli ja aina oli hän tuntenut hänen -käsivarsillansa olevansa turvassa. Nytkin tuntui kuin olisi hänellä -Jumala turvana Oolavissa, kun tämä oli peräsimessä. Viattoman lapsen -tavoin myönsi hän, nyökäyttäen: - --- "No!... Sinun kanssasi minä uskallan." - -Ja Oolavi oli valmis. Hän nosti Martvan kainaloista ohitsensa -teljolle ja tarttui melaan, kääntäen nopeasti veneen kokan -koskenniskaa kohti. - --- "Oolavi!... Oolavi!... Oola-vi!" -- varottivat hätäiset äänet -rannalta yhtenä humuna, kun väki näki minne vene viilsi. - -Mutta se oli jo myöhäistä. Oolavi ei kuullut mitään muuta kuin kosken -huumaavan kutsun. Voimakkailla melanvedoilla ohjasi hän venettä jo -koskeen... Martva oli aivan painautunut teljolle, kuin varpusenpoika -oksalle haukan ylhäältä uhatessa. Avuton, hiukan hätäytynyt katse oli -kiintynyt Oolaviin rukoilevana. Poski punotti, mieli oli hehkuna ja -hän kyyristyi hiukan kokoon. Rannalta katselijat eivät uskaltaneet -henkeä vetää... Kuului hätäilyjä... Jotkut juoksivat pitkin kosken -rantaa hätään... Putous nieli jo venettä... Jo syöksyi vene siihen -aivan nuolena... Se viskautui kuin mäenlaskija hyppyristä ja upposi -kokonaan vaahtoon... Hätäytyneinä juoksivat katsojat putouksen -alle... Naiset kiirehtivät miehiä... Luultiin jo onnettomuuden -tulleen. - -Mutta äkkiä sukelsi vene vaahdon alta ja syöksyi sukkulaisena -koskeen, joka alkoi putouksen alla. Nyt alkoi se hyppiä kosken -kuohuilla, heittäytyen aallolta aallolle. Väliin näytti se olevan -aivan ilmaan hyppäämäisillänsä: enempi puoli venettä oli ilman -varassa, ainoastaan perä otti vielä veteen... Mutta taas painautui -se aaltoon, näytti syöksyvän suoraan syvyyteen... hyppäsi taas -aallolle... vältteli kiviä ja lensi lintuna ryöppyjä pitkin, turvaton -tyttö linnunpoikana teljolla ja voimakkaiden melanvetojen vauhtia yhä -lisätessä. Väki katseli sydän kurkussa hurjaa kulkua. - -Jo pääsi vene kosken alle... Nuolena hyppäsi se viimeiseltä -aallonselältä, paiskautui tyveneen, teki äkkimutkan ja suhahti -peräänsä myöten kuivalle rantahiekalle. Ja kun Oolavi nosti vapisevan -Martvan veneestä, painautui tämä vaistomaisesti hänen syliinsä, jossa -tuntui olevan turva kaikkea vastaan. Posket paloivat punana ja vasta -hetken kuluttua, kun hätäytynyt hengitys hiljeni, sai hän lausutuksi: - --- "Kiitos, hyvä Oolavi!... En minä peljännytkään, vaikka luulin..." - --- "Hyvä!... Hyvä!" -- huusi väki uskaliaalle koskenlaskijalle. Ja -kun Ranniston veneet taas lähtivät matkaansa jatkamaan ja Oolavi -poistui, kuuli Martva vanhan palvelijansa Kaisan, jota hän tädiksi -sanoi, Oolavia katsellessansa itseksensä lausuvan: - --- "Ei ole se tyttö hunningolla, joka on hänen turvissansa." - - * * * * * - -Seuraava päivä kallistui illaksi. Tuukkalan talossa oli jotakin -autiota. Nuori väki oli pyhäisillä kisamaillansa, vanhat istuivat -kirja kädessä. Kartanolla ja kaikkialla oli sama kaihoisa tunnelma -kuin kirkkomäellä, josta on kirkkoväki jo tyyten lähtenyt koteihinsa -ja enkeli tuntuu hiljaa hiipivän koivikossa koivun oksien lomissa, -kuin etsien sieltä jotakin. Koko talo oli pyhäpäivän kaipuuta -tuvat tulvillaan, pihat täynnä. Ainoastaan koski kuohui, mutta ei -sekään aivan ennallansa: Kuohussa oli jotakin kummaa, pehmeätä ja -salaperäistä. - -Tuukkala itse puheli kamarissansa Oolavin kanssa, järjestellen viikon -töitä. Oolavi oli ehdottanut, että ruvettaisi kesätöiden kuluttua -kuivaamaan viljelysmaaksi takaamaan suurta rimpisuota, Hallanselkää. -Kun isä mietti hänen rohkeaa ehdotustansa, jatkoi Oolavi: - --- "Siitä on nyt ainainen kiusa koko ympäristölle: Halla nousee siitä -kuin sumu järvestä." - -Tuukkala mietti yhä. Oolavi jatkoi taas: - --- "Onhan viisaampaa antaa siinä kasvaa viljaa ja heinää, kuin nostaa -hallaa." - --- "Niin!" -- alkoi Tuukkala hitaasti -- "kyllähän se on totta, -mutta..." - -Hän keskeytti ja mietti taas. - --- "Mitä, isä, arvelet?" -- tarttui silloin Oolavi. - --- "Sehän on niin vetelää rimpeä, että kurjetkin siihen hukkuvat... -Jaksaako siitä saada urakkaa... Se on kovin suuritöinen tehtävä..." - -Oolavi innostui. Reippaana selitti hän isällensä: - --- "No sen parempi!... Minulla on kaksi joutilasta kättä, sillä talon -kaikki muut suot ovat jo kuivatut... Pitäähän minunkin käsilläni olla -jotain tehtävää." - -Tuukkalan karkeille, jaloille kasvoille nousi isän ilo. Ylpeänä -katseli hän poikaansa ja kysyi: - --- "Sinä siis uskot voivasi saada Hallanselästä heinämaan?" - --- "No miksi ei, isä?... Suon vesi lasketaan järveen. Auringossa on -valoa, pilvessä vettä ja suon pohjalla mutaa... Ei tarvita muuta kuin -käsivartta ja siementä. Edellistä on, Jumalan kiitos, minulla ja -jälkimäistä on sinun salvossasi", -- vakuutti Oolavi. - -Tuukkala katsoi poikaansa kuin toivorikkaaseen valta-istuimensa -perijään. Hän uskoi jättävänsä Tuukkalaan suuremman perinnön kuin -kukaan edellisistä: paraan isännän. Kuin ruhtinas käveli hän -huoneensa pariin kertaan edes-takaisin, istahti sitten ja lausui: - --- "Tee nyt, Oolavi, miten haluat! Yritys on kyllä rohkea, mutta minä -luotan siinä sinuun täydellisesti..." - --- "Kiitos, isä!... Sinä tietysti autat minua neuvoillasi!" -- lausui -siihen Oolavi. - -Kun kuunteli näiden kahden miehen puhetta, ei voinut muuta kuin -uskoa, että kuuluisan Hallanselän kohtalo oli päätetty asia. Niin -paljon voimaa ja miehen mieltä keksi joka sanassa. Oolavi selitteli -suunnitelmiansa ja ihastunut isä iloitsi poikansa miehekkyydestä ja -kiitti hänestä Jumalaa. - - * * * * * - -Jo lähestyi lypsyaika. Karja kantoi rikkautta kotiin. Kylläisenä -odotti se lypsäjää lauluinensa ja raintoinensa. - -Metsäpoluilta ja teiltä kuului jo kotiin palaavan Tuukkalan väen -puhelua ja iloista naurua. Toisaalta kuului laulua pehmeän koivikon -sisästä. Lintu kävi virkeämmäksi, paarma surisi äänekkäämmin ja -kohta oli pihamaa iloa ja elämää täynnä. Jo kuului karjapihalta -lypsäjän laulu, johon tipahti silloin tällöin hiljainen, rauhallisena -märehtivän lehmän kellon kilahdus. - -Maantieltä kuului hiljaista jymyä. Se lähestyi. Kuului jo hevosen -kavion pehmeä kopse. Kohta ilmestyivät näkyviin Ranniston komeat -rattaat, takana harmaa tomupilvi. Uljas hevonen ravasi kuin -huviksensa, komeat silat selässä. Se syöksyi tienhaarasta kartanolle, -rattaat miltei kohona, ja päristeli riemusta, puistellen tuuheaa -harjaansa. - --- "Poikkesin sinua tervehtimään... ja hevosta lepuuttamaan", -- -tervehti Rannisto portailla vastaan tulevaa Tuukkalaa. - --- "Sepä hauska! Käy nyt taloon!" -- vastasi Tuukkala, avaten -vieraallensa oven. - -Molemmat miehet astuivat Tuukkalan vierashuoneeseen, jossa kaikki -osotti talon varallisuutta, mutta samalla yksinkertaisuutta. Jykevät -aistikkaat huonekalut olivat arvokkainta visakoivua, missä käki on -koskaan kukkunut, ja lattia leveintä honkaa. Huone muistutti -vanhaa ruhtinaan asuntoa. Pöydällä oli Rannistosta tuotu -myötajäis-raamattu. Seiniä koristi pari arvokasta hengellistä -maalausta ja auringonpaisteessa, vähän loitompana akkunasta, kukki -komea ruusu. - --- "Kävin tilaamassa Martvalle vähän kirjallisuutta ja viivyin -matkalla uuden papin luona", -- selitti Rannisto, istuutuen ja -pyyhkien hien otsaltansa. - -Huoneessa kävi tuulen veto: Perkele sävähti avonaisesta akkunasta -sisälle ja asettui näkymättömänä seisomaan kukkivan ruusun taakse, -vähän viistoon Rannistosta. - -Tuukkala terottui yhdeksi kuuloksi, Martva oli hänelle enemmänkin -kuin oma tytär. Hän oli ihaillut sen enkelisielua. Sen kauniista -silmistä oli hän katsellut puhtainta päivää. Hän oli sitä katsellut, -ja muistellut Oolavia. Hän oli joskus ajatellut, että Martva päivänä -valaiseisi sekä Ranniston että Tuukkalan maita. Mutta se ajatus -oli salainen ja pyhä. Hän ei ollut siitä puhunut Rannistollekaan. -Martvan sielu ja koko olemus oli hänelle jotain pyhää, johon ei saa -semmoisella sanallakaan koskea. Hän vastasi Rannistolle: - --- "Vai niin... Vai kirjallisuutta! Martva näkyykin olevan kirjoihin -kiintynyt... Heinäntekomatkalla kun poikkesin toissapäivänä -takamaalla teidän heinäväen luona, niin luki minullekin muutaman -sadun... Miehet olivat hänelle vitsaksista laittaneet keinun parhaan -putkikon keskelle... Siinä hän vain keinui ja lueskeli... Sievä lähde -oli vielä aivan keinun vieressä... 'Se on minulla kuvastimena', sanoi -Martva minulle. Vanha Timo toi hänelle syömään tullessaan aika kimpun -kukkia." - -Akkunassa helähti valo kirkkaammaksi. Jumalan henki oli käynyt läpi -huoneen, varottaen, muistuttaen. Sen vaikutuksesta pysähtyi Tuukkala -äkkiä, nopeasti, jotain muistaen. Tuntui kuin olisi näkymätön aave -ilmestynyt hänelle. Hetkisen hän oli hämmästynyt ja tapaili jotain -muistaaksensa... - -Viimein hän sai hapuilemansa kiinni: Hän muisti viime-öisen unensa. -Hän oli nähnyt unissansa Ranniston, joka toi mustan käärmeen -putkikkoon, jossa Martva luki. Sen unen oli hän aamusella muistanut -ja aikonut kertoa Rannistolle. Mutta sitten oli hän miettinyt -ja purkanut päätöksensä, peljäten sen herättävän levottomuutta -Rannistossa. Päivemmällä oli uni jo unohtunutkin, mutta nyt se -muistui mieleen ja hän sovitti sen kirjan ostoasiaan vaistomaisesti, -Jumalan käskystä. Mutta edelleenkin hän sen salasi, peljäten sen -tuottavan turhaa rauhattomuutta ja sen kautta ehkä unen mustan -käärmeen: onnettomuuden. - -Hänen puheensa johdosta Rannisto muisteli tytärtänsä ja sen keinuja -ja kukkia. Harvakseensa lausui hän: - --- "Niin... Se pyrki heinäväen matkaan ja oli siellä koko viikon... -Työväkikin sanoo olevan itsellään ikävän, jos ei Martva ole mukana." - -Pää kallellaan tarkkaili Perkele Rannistoa. Tuukkalan ajatuksissa -häilyi yhä Martva. Uni nosteli jo aaveita. Ei hän tiennyt mistä se -johtui, että hänestä tuntui kuin nousisi lähteestä tai matelisi -putkikosta musta käärme Martvaa pistämään. Sydän käski häntä -joutumaan apuun. Aavistus sanoi Jumalan äänenä, että unen musta -käärme on juuri kirja, jonka Rannisto oli tilannut. Hänen ajatuksensa -johtuivat samalla Oolaviin. Martvaa ahdisteleva mato oli hänestä -myös Oolavin onnettomuus. Se oli vaistomainen tunne. Molemmat lapset -olivat hänen ajatuksissaan jo yhteen kiedotut. Ikäänkuin kääntääkseen -puheen pois ikävästä asiasta, ja hiljaa, huomaamatta, saadakseen -Ranniston vieromaan koko kirjallisuutta, alkoi hän puhua Oolavin -luvuista: - --- "Oolavikin on kirjoihin innostunut, mutta hän lukee yleensä jotain -opettavaista. Joskus on yrittänyt kaunokirjallisuutta lukemaan, -mutta ei se hänelle maistu... Hän sanoo sitä jonnin joutavaksi -juoruamiseksi... Ja kyllä minäkin olen vähän sitä mieltä." - -Rannisto ajatteli. Nuoren papin rippisaarnasta lähtien oli hän -entistä enemmän ajatellut kirjallisuuden vaikutusta, tullut entistä -varovaisemmaksi. Ajatuksissansa vastasi hän: - --- "Kyllähän siinä on perää... Jos kirjan henki ja vaikutus on -epäsiveellinen, niin myrkkyähän se on, turmiollisempaa kuin -väkijuomat... Mutta voihan niissä olla -- ja onkin -- semmoisia, -joiden henki on jalostava..." - -Ja hiukan mietittyänsä lopetti hän: - --- "Vaikka mitään erityistä oppia ja viisautta niistä ei voi saada, -koska sitä kaunokirjallisuudessa yleensä hyvin harvoin on... -Mutta kun nuori ihminen kaipaa jotain ajankuluketta, niin onhan -jalohenkinen elämänjuorukin parempi, kuin joku muu sitäkin huonompi -huvitus." - -Perkeleen kasvoissa häilähteli ivanhymy. Leuka kädessä tarkasteli hän -puhujaa, tunkien katseensa jo sielun sisimpiin. - -Tuukkalasta tuntui kuin olisi Martva hänellä suojeltavana, painautuen -hänen syliinsä, avuttomana, turvattomana. Hänkin muisti Aamuston -rippisaarnan kirjallisuudesta Hän puhui kirjallisuudesta jo aivan -sitä vihaten: - --- "Minäkin olen aikoinani kaunokirjallisuutta lueksinut, mutta -suoraan sanoen minä olisin nyt säkki päässä kuten aivan lukutaidoton, -jos en olisi muuta lukenut. Sillä en todellakaan osaa sanoa, minkä -tiedon tai opetuksen siitä kirjallisuudesta olen saanut. Kun olin -aina kirjan loppuun lukenut, tuntui kuin olisin kuullut juoruttavan -jonkun tapauksen... jonkun Mikkosen tai Mattisen elämäkerran tai -rakkausseikkailun... Mutta samaa opetustahan voi saada miltä -juorueukolta hyvänsä." - -Perkeleen silmissä välähti vihainen salama. Hän katsahti Tuukkalaan -kuin päästelisi se hyvää saalista hänen verkoistansa. Tuukkala jatkoi -ikäänkuin harmistuneena, vaistomaisesti taistellen Martvan puolesta -sitä uhkaavaa vaaraa vastaan: - --- "Yleensähän -- jos tarkkaa -- huomaa että ne kirjat eivät ole -monesti kirjoittajiinsakaan voineet mitään hyvää vaikuttaa... -eivät edes sen vertaa, että ne ymmärtäisivät kohteliaina tarjota -opetustansa. Semmoisesta helmestä kuin nöyryydestä nyt ei -ole puhettakaan. Varsinkin näkyy viime aika muuttuneen aivan -surulliseksi. Äsken silmäilin erästä kirjaa, eikä tarvinnut monta -lausetta lukea, kun jo kiitin Jumalaa, että kansamme ei ole yhtä -sairas kuin ne, jotka tarjoutuvat sitä parantamaan. Jokaisesta -lauseesta huokuu semmoinen kirjoittajan pöyhkeys ja rikkiviisaus, -että huomaa selvästi hänen uskovan olevansa maailman suurin nero -ja tulvillaan viisautta, ja neron rinnalla kaikki muut ovat -tomppeleita... Siinä pöyhkeilyssä on jotain niin hullunkurista, että -minulta aivan itsestään pääsi huokaus: 'Voi maailmaa parantajiensa -tähden!... Minä sitten aivan otin selon tämän viisautensa turmeleman -miehen opinnoista ja elämänkokemuksista, ja kyllä nekin osottautuivat -semmoisiksi, että hän omaksi vahingoksensa on noussut Gamalieliksi, -jonka jalkoihin pitäisi kaikkien muiden istuutua." - -Perkele ojentautui ylpeäksi. Viha välähteli hänen silmissänsä. - -Rannisto tuli hiukan levottomaksi, punnitsi naapurinsa sanoja, -ajatteli kirjallisuudesta yhtä ja toista teosta ja muisteli, mitä -tiesi niiden kirjoittajista. Hän ajatteli samalla tytärtänsä ja häntä -kauhistutti ajatus antaa puhdas tyttärensä sen ja sen ja senkin -jalkojen juureen istumaan. Vakavana myönteli hän: - --- "Kyllä minä myönnän puheessasi olevan perää, mutta ei yhden tähden -sovi kalkkia tuomita... Onhan suomenkielellä jo kirjoja, käännöksiä -ja alkuperäisiäkin, joiden kirjoittajat ovat neroja ja niiden elämä -puhdas ja kirjat ylevähenkisiä." - -Rautainen Tuukkala miltei kiihtyi, tietämättänsä, kuin Jumalan -käskystä. Isä näytti nyt taistelevan häntä vastaan, kun hän puolusti -Martvaa, joka istui putkikossa vitsakeinussa, turvattomana, -lähteensilmä kuvastimena, silmä sulona, sielu yhtenä puhtautena. Uni -nosti entistä mustempia aaveita, loihti näkyviin suuria käärmeitä. -Hän käveli huoneessa miettivänä ja jatkoi keskustelua: - --- "Onhan nyt joukossa jotain... en minä sitä kiellä, mutta siinäkin -osottautuu oikeaksi Jumalan sana: 'Monet ovat kutsutut', tai -kutsu'utuneet, 'mutta harvat ovat valitut'." - -Hetken väiteltyä syntyi äänettömyys. Iltapäivän surunsekainen -hiljaisuus painosti Rannistoa, kuten ukkosen edellä ilma on -raskasta ja kaikki vaiennut, niin että itikan ininä kuuluu -huilunäänen-kovuisena valittavana säveleenä ennustaen salamasään -tuloa. Hänen silmiensä edessä näytti seisovan Martva, anoen hänen -suojelustansa, sillä ympärillä oli pensaikko mustia matoja täynnä. -Ajatus hajanaisena selitti hän Tuukkalalle: - --- "Martva pyysi tilaamaan hänelle erään uuden kirjailijan Harhaman -kirjoittaman 'Varotushuuto'-kirjan... Kristillismielisessä lehdessä -sitä suositellaan hyvänä kirjana ja minä lupasin sen tilata tai -oikeastaan jo tilasinkin. Puhuin siitä nuoren papin kanssa ja hänkin -suositteli sitä... Luki myös muutamia kohtia ja en minä niissä -mitään pahaa löytänyt, kun kumminkin kirjan henki on jumalallisen -siveellisyyden ehdoton tunnustus ja samalla tarkotus paljastaa, -että mikä ei ole rakennettu sille peruskivelle, joka on Jeesus, se -romahtaa raunioiksi." - -Ilo ja riemu säteili Perkeleen näkymättömästä haamusta. Hänen -henkensä repesi kaikkeudeksi ja samalla se kutistui käärmeeksi -Ranniston ympärille. - -Tuukkalan kasvoille ilmaantui rautainen, kova sävy. Hän käveli -jykevin askelin huoneen poikki moneen kertaan, hilliten -kiihtymystänsä. Hän katsahti Rannistoon. Se oli hänestä armoton isä, -joka tuo kaupungista tulijaisiksi lapsellensa myrkyllisen matelijan. -Rauhotuttuansa istahti hän taas ja lausui, sanat harvoina iskuina: - --- "Kun et sinä olisi tilannut myrkyllistä käärmettä kotiisi!" - -Rannisto mietti, Martva silmien edessä, sen elämä hänen päivänsä -valona, sen onni hänen kotinsa kevätkäkenä. Perkeleen haamu veti -sormensa iskuun, kuin pitelisi hän saalista pihdissä. Tuukkala jatkoi: - --- "Minä olen sitä kirjaa selaillut ja minun ajatukseni on, että -sitä tilatessasi olet taloosi, jossa ei ole sairasta, tilannut ruton -siemenet." - -Rannisto hämmästyi ja kuunteli vakavana. Näkyi, että oli armaimmasta -kysymys. Tuukkala jatkoi: - --- "Siitä kirjasta tuoksuaa porttoloiden ilma. Kirjoittajan -_kodissakin_ jauhaa Hiiden mylly. Hänen sanovat paljastavan omaa -elämäänsä. Jos niin on, olisi hänet asetettava syytteeseen siitä, -että on tarttuvan taudin saastuttamana hiipinyt ihmisten koteihin, -eikä paennut sairaalaan. Se elämä on täynnä alhaisimpia rikoksia, -varkautta, murhia, murhapolttoja ja huoruutta ja petosta. Sen eräät -henkilöt ovat koira-kopla, joka näyttelee ilkeintä näytelmää... -Millä oikeudella hän vetää saastaisen elämänsä ilmaa myrkyttämään? -Jos sinun elämäsi olisi ilkeätä likaa, vetäisitkö sinä sen ihmisten -nähtäväksi?" - -Ei koskaan ollut Rannisto kuullut naapurinsa puhuvan niin -rautaisella äänellä, eivätkä hänen sanansa olleet usein tuntuneet -niin kumoamattomilta kuin nyt. Ne putoilivat kuin rautakappaleet -helähtelevälle teräspaadelle. Martvan kuva ilmestyi hänen eteensä. -Se leikki lattialla, soperteli hänelle ensimäisen: "isä". Se lauleli -hänelle lapsilaulujansa, etsi turvaa hänen polveltansa. Se ilmestyi -hänelle Jumalan lahjana, josta hänen piti kerran tili tehdä. -Perkeleen katse imeytyi Rannistoon kuin mato maankoloon. Kun Rannisto -yhä istui ääneti, jatkoi Tuukkala: - --- "Äskettäin luin jonkun lausuneen, että mielenjalous on meille -suomalaisille aivan tuntematon. Häntä on lausunnostansa moitittu. -Mutta jos tarkastaa Harhaman elämää, täytyy myöntää, että lausuja -on oikeassa. Onni on, että kieltämme ei yleensä tunneta, sillä jos -sitä osattaisiin ulkopuolella maatamme, niin saisivat vieraat kansat -Harhaman kautta meistä suomalaisista sen käsityksen, että me olemme -koirakansaa..." - -Hän pysähtyi hetkeksi, mietti ja lopetti: - --- "Ja millä oikeudella hän on mennyt antamaan kansasta semmoisen -kuvan? Onko hänellä oikeus paljastaa maailmalle kansan häpeä, -varsinkin kun sinä häpeänä on hänen näyttelemänsä elämännäytelmä?" - -Rannisto tajusi naapurinsa olevan oikeassa, kuten aina vaistomaisesti -tajutaan totuus. Hän tuli levottomaksi. Perkele oli rauhaton. -Rannisto oli jo uuden päätöksen tekemäisillänsä. - -Mutta sitä tehdessä välähti hänen edessänsä Perkeleen haamu -kuiskauksena, että hän oli jo antanut lupauksensa Martvalle. Tämä -olisi ensi kerta, jolloin hän sanansa söisi. Sitä ajatellessansa näki -hän jo Martvan mielipahan. Eikä hän olisi tahtonut hänen mieltänsä -pahoittaa. Isän tunteet joutuivat ristiriitaan... Perkele värisi -odotuksesta... Rannisto mietti ja taisteli... Hän etsi puolustusta -teollensa. Hän muisteli "Kristillisen kuukauslehden" arvostelua, hän -punnitsi pastori Aamuston puheita. Sitä kaikkea vertaili hän siihen, -mitä oli kirjasta kuullut nuoren papin lukevan. Hän muisteli myös -nuorta pappia ja tämä tuntui olevan oikea Jumalan puoltaja. Tuukkala -jatkoi: - --- "Se oli juuri hän, josta minä mainitsin, että otin selon hänen -opinnoistansa. Mies ei ole viitsinyt itse lukea ja oppia ja suorittaa -niitä tutkinnoita, joita jo säädyllisyys vaatisi siltä, joka -astuu maailmanparantajana koko kansan koulumestariksi. Lieneekö -edes malttanut odottaa, että olisi saanut tilaisuuden harjaantua -parturiksi... Ne ne sitten röystäilevät elämässä kirjanoppineina... -Kiertokouluseminaarin tutkintoa eivät ole viitsineet suorittaa... Ja -kumminkin hän riehahtaa opettajaksi kokonaiselle kansalle, jossa on -toki vanhoja professoreja ja muita, jotka ovat raivanneet itsellensä -tien sivistykseen tutkimuksien kautta tutustumalla ajatuksen ja -tieteen maailmaan... Ajattele sitä hullunkurisuutta!" - --- "Niin! Se on totta", -- myönsi Rannisto ajatuksissaan. - -Perkeleen näkymätön haamu iski kostonhimoisen katseensa Tuukkalaan. -Käsi pystyyn nostettuna vannoi hän tuhoavansa hänet hänen oman -poikansa kädellä. - -Tuukkalan edessä häilähtelivät unen äänet Jumalan varottavana äänenä. -Hänen harminsa kääntyi koko kaunokirjallisuutta vastaan. Hän jatkoi: - --- "Minä en yleensä ole kaunokirjallisuuden ihailija, sillä joutavaa -lorua se monesti on. Mutta jos sitä kerran pitää olla, niin onhan -meillä toki kirjailijoita, joista jokainen on Harhaman rinnalla nero. -Miksi juuri hänet valitsit?" - -Rannisto mietti asiaa. Perkele kiihotteli puhalluksillansa hänessä -isän rakkautta. Omaksi puolustukseksensa ja kirjallisuuden puolesta -lausui Rannisto: - --- "Sinä ehkä arvostelet nyt liian ankarasti Harhamaa... ja -kirjallisuutta yleensä. Onhan se kansan kulturin, sivistyksen -edustaja ja mitta..." - -Ne sanat aivan ärsyttivät Tuukkalaa. Hän tarttui puheeseen nopeasti, -selittäen: - --- "Kaunokirjallisuus on kaikkea muuta kuin kansan sivistyksen, -kulturin mitta... Se on sen arvottomin osa. Älä oudostu! Minä selitän -sinulle: Unkarin mustalaiset ovat erinomaisia viulutaiteilijoita, -mutta ovatko ne sivistyskansa?" - -Rannisto vastasi kieltävästi. Lämmennyt Tuukkala jatkoi: - --- "Kansan sivistyksen muodostaa sen jokaikinen peltotilkku, tehdas, -koulut, kirkot, rautatiet ja sen oppi ja kyky hallita luontoa ja -sitoa luonnonvoimia palvelukseensa. Me voisimme olla maailman -sivistynein kansa, vaikka meillä ei olisi yhtä ainoaa romaania. Sillä -et kait uskone, että Espanjan sivistystä mitataan sen kirjailijoiden -mukaan tai että Tanska ei pysyisi ensimäisenä sivistyskansana, vaikka -sillä ei olisi ainoatakaan Harhaman laista romaaninsepustajaa... -Sivistys on jotain, joka vaatii työtä ja tutkimista, ja se -saavutetaan kirjastoissa, laboratorioissa ja kokemuksessa, eikä se -tule romaaneja lukiessa, vielä vähemmin niitä kirjoittaessa, kuin -manna taivaasta..." - -Hän pysähtyi, mietti hetkisen ja lopetti närkästyneenä: - --- "Jos tarkastat elämää, niin huomaat, että ne, jotka -vievät ihmiskunnan kulturia eteenpäin, eivät koskaan luekaan -kaunokirjallisuutta, sillä niillä ei ole niin hyödyttömään työhön -aikaa. Kuka tutkija esimerkiksi suostuisi lukemaan romaania, jotain -tukkijätkän rakkausseikkailuja yöjalkajuoksuilla piikatyttöjen -aitoissa? Semmoiset runot ovat ihmishengen alhaisoa, sen yöjalassa -kulkijoita, irtolaisia varten. Ja sitä runoutta, joka kelpaa -ihmishengen aatelille, ei kykene kirjoittamaan jokunen Harhama, joka -on pari vuotta koulun penkillä istunut ja sitten imenyt viisautta -kynän varresta... Semmoisen 'kulturin edustajan' sinä viet lastasi -jalostamaan! Jos todellakin se, joka osaa ja ilkeää juoruta jonkin -tapauksen romaaniksi, on kansan kulturin edustaja, niin silloin se -kulturi ei ole minkään arvoinen..." - --- "Puheessasi on paljon totta!" -- myönteli Rannisto masentuneena, -ajatuksiinsa uponneena ja horjuen päätöksissänsä. Tuukkala näki -aaveita ja harmistui Martvan puolesta. Hän jatkoi halveksivasti: - --- "'Sivistyksen edustaja!'... Jos eivät oikeat sivistyksen edustajat -olisi suurilla hengen ponnistuksilla keksineet ja valmistaisi hänen -pilattavakseen paperia, kynää ja mustetta, niin hän kirjoittaisi -hassuja kerskailujaan hiilellä uunin rintaan tai sormellaan hiekkaan, -kuten Afrikan neekeri... Huutaa hänkin kyllä voi sivistyksestänsä, -sillä henkisesti vaivaiset eivät koskaan kykene itseänsä tuntemaan." - -Levoton Perkele loihti silloin taas Ranniston eteen Martvan kuvan. -Isä näki nyt tyttärensä mielipahan, joka on heräävä, jos hän ei -lupaustansa täytä. Hän horjui nyt toisaanne päin... Perkele loihti -hänen eteensä nuoren hurskaan papin, jonka avoimesta katseesta -säteili rehellisyys ja totuus. Rannistosta oli väärin tehty olla -häneen luottamatta. Hän alkoi taas puolustautua. Näkymätön Perkele -käveli ylpeänä huoneessa. - -Ja kun puhelu jatkui, Tuukkala tyyntyi ja Rannisto sai aikaa -puolustautua itsensä edessä, lausui hän varovasti: - --- "Kyllä asiassa voi olla kaksikin puolta... Judas Iskariot, joka -itsensä hirttämällä paljasti elämänsä, on tehnyt maailmalle suuremman -palveluksen kuin monta tuhatta kirjailijaa, jotka kiittävät itseänsä -siitä, että he eivät ole niin tyhmiä ja huonoja kuin muut. Samoin voi -Harhaman elämän paljastus herättää inhon pahaa vastaan." - -Voiton-ilo välähti taas Perkeleen kasvoille. Halveksuen katsahti hän -Tuukkalaan. Rannisto lopetti selityksensä: - --- "Minä luulen, että monen monet kirjailijat tekisivät Jumalalle -ja ihmisille palveluksen, jos Judas Iskariotin tavoin nostaisivat -_itsensä_ kirjoituksissansa julkisuuden hirsipuuhun: paljastaisivat -omat siveelliset ja tiedolliset puutteensa, eivätkä tulisi sairain -käsin toisia parantamaan... Rutto ja väärät profeetat ovat -vaarattomia, kun ne kulkevat tunnettuina, ja tauti on voimaton, kun -sen basilli löydetään..." - -Perkele seisoi ylpeänä, kuin olisi Jehovan pää ollut hänen -kantapäänsä alla. Tuukkala oli hetken vaiti. Hän muisti taas -putkikossa keinuvaa Martvaa. Se tuntui hänestä jo hänen omaltansa, -Oolavin morsiamelta, jota hän oli velvollinen suojelemaan isänkin -erehdyksiä vastaan. Hän hehkui kuin äiti, joka suojelee lastansa -petoa vastaan. Hiukan mietittyänsä lausui hän: - --- "Kulkeeko sitten Harhama oikeissa vaatteissa? Kirjastansa päättäen -hänen pitäisi olla Jumalan lapsi. Mutta onko se kääntyminen oikea, -joka tehdään turuilla, kuin teatterilavalla temppu? Eikö siinä piile -ehkä halpaa ihmisten kunnioituksen onkimista?... Kun muut tiet eivät -enää vetele, koettaa sitä... Eikö ihminen kääntyessänsä jo vältä -jumalisuudellansa loistamista?" - -Ranniston ajatukset hajosivat. Perkele leimahteli täynnä kiukkua ja -vihaa. Tuukkala jatkoi: - --- "Sinä puhuit jostain varotushuutojen-tapaisista kaakinpuihin -ripustautumisista... Onko sitten 'Don Quijoten' ja 'Don Juanin' -kirjoittajat kirjoillansa saaneet kansansa inhoomaan heidän -kuvaamaansa narrimaisuutta enemmän kuin Jeesuksen: 'Voi Jerusalemia!' -on saanut Israelin järkiinsä? Voiko siis kenenkään pelastus olla -Harhaman paljastuksissa?" - -Ranniston täytyi itsensä edessä myöntää, että naapuri oli oikeassa. -Perkele seisoi jääkylmä ilme kasvoillaan. Tuukkala näki Martvan -kyyristäytyvän hänen suojaansa, kuten oli nähnyt hänen hätäytyneenä -painautuvan veneen teljolle Oolavin laskiessa hänen kanssansa koskea -alas. Hän jatkoi kyselyänsä: - --- "Ja jos hänen Herranansa olisi ollut Jumala, olisiko hän -julkaissut kirjaa, joka tuoksuaa saastaa?" - -Syntyi hiljaisuus, jommoinen syntyy aina silloin, kun totuus helähtää -eteen ilmi-selvänä, päivänpaisteena, jota silmä vaistomaisesti -ihailee. Perkele liekehti vuoroin ylpeytenä, vuoroin vihana. - -Ja Rannistoa painosti se vaistomainen aavistus, joka aina käy -onnettomuuden edellä, sama, joka varottaa eläintä, kun sitä uhkaa -vaara, teurasta, kun sitä viedään teurastushuoneeseen. Hän oli -alakuloinen. Tuukkala lisäsi puheeseensa: - --- "Korttipakka on paljon vaarattomampi ja jalompi ajankuluke kuin -huono kirja, jonka on kirjoittanut tyhjäpäinen maailman parantaja. -Minä luulen, että korttipeli kehittää järkeäkin, mutta kehittääköhän -sitä kirja, jossa kerrotaan joku arvoton juttu..." - -Niin jatkui puhelu iltamyöhään. Rannisto taisteli omaa taisteluansa. -Ja lopulla hänestä tuntui kuin olisi Tuukkala liioitellut. -Kristillisen kuukauslehden ja nuoren papin suositus häilähtelivät -tuontuostakin hänen sielussansa. Tuukkalakin jo alkoi myöntyä, osaksi -ikäänkuin väsyneenä jatkamaan, osaksi luottaen pastori Aamuston -suositukseen. - -Oltiin jo illansuussa, kun Rannisto lopetti: - --- "Sydämen puhtaudessahan se täytyy olla turva, eikä pakkokeinoissa -ja pahan salaamisessa... Eihän Jumala peittänyt hyvän- ja -pahantiedonpuuta. Jos on sydän puhdas, niin ei kapakan eikä porttolan -ovi ole vaarallinen, vaikka ne ovatkin auki... Jos taas sydän on -paha, ei mikään voi lankeamasta estää." - --- "Hyvää iltaa, setä Rannisto!" -- lausui silloin Oolavi, joka tuli -huoneeseen, pysähtyi ovensuussa, kumarsi syvään ja tulollansa käänsi -puheen toisaalle. Illanviileys tuulahti huoneessa ja voitonvarmana -hävisi Perkele tuulahduksen mukana. Oolavi oli tullut keskeyttämään -juuri silloin, kun Tuukkala alkoi myönnellä asialla olevan toisenkin -puolensa. - -Puhe kääntyi nyt muihin asioihin ja äskeinen keskustelu alkoi hiljaa -unohtua, hautautua muistiin. Ja kun Ranniston hevonen hirnahdellen -ja päätänsä puistellen juoksi kotitietä, iloista ravia hölkytellen, -oli aurinko jo maillaan, yö jakeli untaan ja hämäriänsä. Kaste nousi -kukkiin, runo rannoille ja metsissä hiipivät henget, karkeloiden sen -päivän muistolle, jona oli ratkennut Litvan paratiisin kohtalo ja -monen ihmisen elämä ja onni. - - -2. Korkeudessa. - - On sydän-yö. Jo kaikki Tuukkalassa - sikeintä unta nukkui. Taivahalta, - miss' ainoaakaan pilvenhattaraa - ei nähnyt silmä, punakirkas hehku - sävähti silloin, kirkas poudantuli, - valaisten taivaan, Sävähteestä sen - nyt nousi korkealle kaikkeuteen - ja riukusuoraan, Öiseen avaruuteen, - kohdalle Tuukkalan taas Perkele. - Hän loisti yläpuolia atmosfeerin - kuin taivaankannen kirkkain tulitähti, - kun vaipastansa huikein tulihohde - säteili. Siinä suurna loistaessaan - hän katsoi maahan, Litvan paratiisiin, - sen Tuukkalaan ja Rannistoon, ja riemuin - hän nautti hetken yksin voitostaan. - Alhaalla, Litvan maalla, rauhallisna - suojissa suuren kaikkivoivan Luojan - lymyili vaanimansa naapur'talot, - kuin kaksi rauhallista pääskynpesää, - ja niissä ihmishenki tuskatonna - joi suurta rauhaa siitä elonveestä, - mi kaikki raskaat mielet virvottaa. - Ne eli siellä, niin kuin pääskysperhe, - jok' elää pesässänsä tietämättä, - ett' ympärillä pesän musta käärme - jo kiemurtelee sitä vaanimassa - ahnaana, myrkyllisnä, kavalana - lymyillen läheisimpään pensastoon. - - Siell' ihminen söi leipää paratiisin - hiessä otsan. Suurna, riemumielin - se kantoi vaivannäkö-uhriaan, - kuin neito, joka uhrialttarille - tuo poltto-uhrin: puhtaan kyyhkyläisen - ja onnellisna, kun on Jumalalle - uhrinsa halpa, pieni kelvannunna, - nyt siitä vastalahjaa odottaa. - Niin eli päivin ihminen. Ja öisin - hän nukkui rauhan unta, turvanansa - se Luojan silmä, jok' ei milloinkaan - ummistu, sekä taivaan korkeudessa - armailla lauluillansa enkeljoukko - puhtaimmat unet loihti nukkuvihin - herättäin heidät taaskin aamun tullen - ylevin mielin, jaloin kiitosvirsin - valoa aamun vastaanottamaan - ja juomaan sitä onnen siemausta, - jonk' uusi huomen aamuruskosiivin - taas hälle Kaikkivaltiaalta tuo. - - Sen kaiken näki Perkele, kun hohti - ylhäällä tuolla voitonriemussaan. - Hän kuuli riemulaulut suuret, joilla - toi Kaikkivaltiaalle ylistystä - unesta herättyään ihmislapsi, - Hänestä onnen siemausta juoden - ja Hälle kantain suurta uhriansa. - Hän näki ihmis-onnen sekä rauhan. - Ja nähdessään, hän oitis taaskin tunsi, - ett' on hän pakolainen rauhaton, - mi sotii koko kaikkeutta vastaan - ja niin kuin riehahtava tuulenhenki - on joka hetki koko kaikkeudessa - yht'aikaa kaikkialla. Pakolainen - katsellen ihmishengen suurta rauhaa - kateisin mielin lausui loistostaan: - - "On ihmishenki taaskin Hänen kanssaan - sovinnon tehnyt. Litvan paratiisin - Hän lahjukseksi sille luonut on - kuin ilkkuakseen mulle. Sillä lailla - Hän houkuttelee luonaan viihtymään - ja Hälle hiki-otsin uhriansa - kuin nöyrä orja, sekä rukousta - ja ylistystä aina kantamaan..." - - Hän vaikeni ja nousi ylemmäksi - zenithi-suoraan. Olemuksestansa - nyt nousi katkeruus kuin savu karvain - ja vihanpilvi hänen ympärillään - leijaili niinkuin synkin ukkospilvi, - mi tulisalamoihin pakahtuen - jo uhkaa purkaa tuhotulen maahan. - Hän jatkoi puhettansa raivoissaan: - - "Ma pelastan jo Hänen kahleistansa - pois ihmishengen: Minun toimestani - läks' Hänen luotaan pois jo kerran Kainkin - ja päätti olla aina pakolainen, - mi katkonut on poikki orjasiteet, - ne jotka häntä liitti Jehovaan. - Hän päätti olla _vapaa_, kulkevainen, - ja käydä tietään, niin kuin taivaan tuuli, - mi orjatiekseen yhtä ilmansuuntaa - ei tunnusta, vaan aina riemumielin - puhaltaa sinne minne mieli tekee... - Niin Kainissakin lähti ihmishenki - vapautta suurta kohti ylpeänä - mun seuraajaksein... Mutta raukka taaskin - on palannut jo Hänen kahleisiinsa - Litvassa, jättäen mun yksinäni, - ja noussut vastustamaan mua, joka - oon vapaus ja jonka oikeudetkin - kaikkeuteen ainut eittämätön on." - - Hän loisti hohteessansa paikoillansa - ja katse niinkuin kirkas tulisade - maan päälle painui, painui kateellisna - suorasti Litvan paratiisiin. Siellä - rauhassa nukkui Martva. Unet armaat - korkeuteen kohosivat nukkuvasta, - kuin pyhä, kaunis uhrisavu, joka - keskeltä paratiisin, alttarilta - kirkkaaseen poutasäähän kohoaa, - saa siinä pyhän, taivaallisen hohteen - ja nousee sitten Kaikkivallan eteen - kuin enkelien kaunis riemulaulu, - mi kunniata Hälle maasta tuopi. - - Kiukkuisna silloin haamu Perkeleen - tulista valtikkaansa välähytti - valaisten sillä koko kaikkeuden, - kuin poutasalamalla, hetkiseksi, - mi silmänräpäystä lyhemp' on. - - Vavahti silloin aine kaikkeudessa - ja ympärille suuren Perkeleen - kohahti heti lauma enkeleitä - harteilla hohtavimmat tulisiivet, - kädessä pasuunat ja tulimiekat - sidottu käärmevyöllä vyötäisille - ja päässä kirkkaat tuliseppeleet. - Soi suuri soitto. Pasuunoista tulvi - säveltä virtanansa. Sävelpilveen - se kietoi Perkeleen ja riemulaulu - sekottui sävelpauhuun. Kunniata - niin herrallensa kantoi enkel'joukko - ylhäällä kauniin Litvan zenithissä. - Punainen hohde, joka ympäriinsä - siivistä enkelien tulvi yöhön, - muodosti kimmeltävän tulikehän, - min keskiössä hohti ylhä valo - säteillen olennosta Perkeleen. - Se valo laski Litvan paratiisiin - näkyen sinne niinkuin kesätähti, - mi kiiluu valoisalla taivahalla - sen valohämyyn aivan sulaneena - tuikuttain kuten tulikipinäinen, - mi juuri sammuu mustaan hiillokseen. - Ahnaana, kiukkuisena, kateellisna - kaikkeuden sinen iki-korkeudesta - katseensa tunki Litvan paratiisiin - nyt soiton sekä laulun pauhatessa - vihainen haamu viekkaan Perkeleen. - - Vaan silloin kauniin Litvan yläpuolle - kohdalle kahden hurskaan sisartalon - ilmestyi kaksi Luojan enkeliä - suojaksi niiden sekä ihmishengen, - mi rauhallisna kantoi uhriansa - kaikkeuden Valtiaalle autuaana. - Kädessä risti, kaunis enkelpari - nyt polvistui jo kukin paikallansa - ja korkealla heidän yläpuollaan - leijaili puhdas, kaunis unipilvi, - mi kietoi pienen parven enkeleitä - utuihin taivaan. Niissä leijaellen - se enkelien parvi pasuunoilla - puhalsi rukousta totisinta - puolesta Litvan hurskaan väen. Martvaa - he soittaessaan katsein säälivimmin - kietoivat unipilveen hurskaimpaan. - - Mut enkelien soiton hyminässä - kaks' enkeliä, jotka polvistuivat - kohdalla Litvan, rukoilivat näin: - - "Oi, Kaikkein-Korkein! Kuullos meitä. - Martvalle korkein onni suo! - Sä ällös häntä yksin heitä, - vaan johda niinkuin virranvuo - tienänsä häntä! Polkunansa - Sa solu! Silloin kulkuansa - ei harhansuuntaan mikään saa. - Sä hälle armoasi ja'a! - - Sä suojassasi häntä hoida, - kuin linnunpoikaa armaimpaa! - Ja'a hälle aamuin aamunkoita - ja päivin päivää puhtaimpaa! - Suo illoin kauniin ruskon loistaa - ja iltatähden huolet poistaa - häneltä! Unta kauneimpaa - Sa hälle öisin viljoin ja'a! - - Sä murskaa vainoojasi kurja! - Lyö rikki mustan käärmeen pää! - Hän vaani turvatonta... hurja - vihansa on kuin rajusää. - Vaan ällös Martvaa harhanteille - Sä yksin heitä! Anna meille - nyt valta olla turvanaan! - Ei riitä siksi voimat maan." - - Sen suuren rukouksen kuultuansa - ylpeillen lausui hohdekehässänsä - ylhäällä tulihaamu Perkeleen: - - "Hän tunnustaa noin sitä kaikkivaltaa, - mi mulla koko kaikkeudessa on. - Noin enkelinsä rukouksellansa - nöyrästi, avoimesti tunnustavat - kuin vankka perustus mun vallallani - on ihmissydämessä: Yksin jääden - hän oisi vallassani kokonansa, - hän jonka kerran kuvakseen on luonut. - Hän hyvän Henki, Henki kaiken väärän, - Mun työni kulkee nyt jo itsestänsä - jokainen päivä aina eteenpäin." - - Nous' ihmeen suuri riemumyrsky silloin, - kun sankat enkelien sotajoukot - siivillä tulisilla kohahdellen - ja tulihohteen heitä valellessa - pasuuniin puhalsivat, taasen toisten - sen soiton säesteellä veisatessa - herransa kaikkivaltaa ylistäen - ja hälle tehden kunniata kulkein - ohitse hänen, miekkain välkkyessä - koholla, hohtain tulivälkähteinä - seassa ihmevalon, säveleen. - Sen laattua, kun hiljaisuus taas syntyi, - nyt Litvan paratiisiin osottaen - herransa suuri heille lausui nain: - - "Hän Itse, enkeleineen Litvan kanssa, - voimaani Harhamassa tunnustaa - kuin luonto valon voiman, jota kuullen - se virkoaa ja ryhtyy elontoimeen - totellen sitä kuten orja ruoskaa. - Niin ennen aikaan munkki Jehovaansa - Herraansa kiitti muka voitostansa, - Sen kautta palveljaani Harhamata - hän puki Hänen enkeleinsä kaapuun - niin että rohkeana, huomaamatta - hän voi nyt mataa Litvan paratiisiin. - Noin, katsokaa!" - - Ne sanat lausuttuaan - avasi näyn eteen enkeljoukon, - mi ukkoshymnein sulosointuisimmin - taas herrallensa kantoi kunniata. - Ja kun jo oli laannut riemulaulu, - herransa ympärillä enkeljoukko - koholla siivin, paljastetuin miekoin - tarkasti näkyä, min äsken heille - osotti ruhtinaansa päältä maan: - Siell' uinui Litvan kaunis paratiisi - hämyissä armaimmissa, joita seuloi - sen yli Yötär, joka seuloinensa, - harteilla hieno, kaunis hämyharso - ja siipi iltaruskon punaa, joka - yön hämäräksi juuri kelmenee, - nous Litvanjärven länsirannan takaa - ja liiti korkeudessa, enkelinä, - kuun näkymätön sirppi veneenänsä. - Hän rauhallisna laski runollista - kuupurttaan yli kesäöisen taivaan - alatse pilven, jossa enkeljoukko - säesti soitollansa rukousta, - min rukoeli kaksi enkeliä - puolesta Martvan. Runoseulastansa - hän seuloi Litvan rannat hämäriksi, - sen veden selät salaperäisiksi - ja runoutta täyteen koko maan. - - Pimeyden herra antoi tulimerkin, - sävähti ydin pimeän, ja päästi - kätkönsä salaisimman valloillensa. - Nous' uusi riemuhuuto. Kun se taukos, - taas antoi merkin haamu Perkeleen - ja sitä kuullen pimeyden ydin - pois heitti valhepuvun. Alastonna, - lihaksi muuttuneena seisoi siinä - elämä Harhaman, ja käskettynä - se otti suuren, mustan käärmeen muodon, - mi kooltaan miehen mittaa pitemp' oli... - ja kulki kuten kulkee ihminenkin - pystyssä seisten, jaloillansa käyden, - tok' oli ryhti veltto, retkahtava. - Selässä oli evämäiset siivet. - Ne vereslihaisina, ärtyneinä - riippuivat, ilkeästi räpytellen, - ja avoimesta suusta verikieli - inhoisin riippui, kun se läähättäen - myrkkyistä hengitystään, harppoi - kuin haudan riena. Riettain kaksin jaloin - ja pyrstö ilkeästi vettä viiltäin - se juoksi yli Litvan järvenselän - ja pitkin virtaa, aina Tuukkalaan. - Se juoksi vinhoin vauhdin niinkuin tuuli - arkaillen, itseänsä inhoskellen - ja rientäin, kuten haudan haamu, joka - töyttäilee piiloon päivää, ihmissilmää. - Se loikki vedenselkää, hypähdellen - varassa evämäisten siipiensä - harppauksin ihmeen pitkin. Askelista - pärskähti rauhallisen järven vesi, - kun käärme syöksyi suoraan taivaltaan. - Kauhuissaan katsoi sitä ruma yökkö, - ja kaikki öiset aaveet säikkyellen - luoliinsa kiireen kautta lymysivät. - Myös musta korppi, joka rantamalla - sikeintä unta nukkui rauhallisna - latvassa kuivan kelon, kauhuissansa - parahti sekä oitis pakoon lensi - kuin kauhun lyömä aave, rääkynnällään - herättäin lintuparvet. Rietas käärme - juoks halki kosken kuohun Tuukkalaan. - Arkaillen, pelokkaana hiiviskellen - se tarkasteli tienotta ja ryömi - taaitse pensaikoiden rehevien - nyt alle akkunan. Ja tähyellen - se lähettinä Perkeleen niin vaani - saalista sekä etsi väijypaikkaa - ilkeillä siivillänsä räpytellen. - Näin lausui silloin haamu Perkeleen: - - "Niin tahdostani aseekseni muuttui - elämä ihmisen, sen työt ja mietteet. - Sen aseen nimi 'esimerkki' on... - Sen aseen mulle antoi jo se Eeva, - min kuvaksensa loi Hän, väärän Henki. - Kun Eeva söi, niin esimerkki miehen - sai seuraamaan. Nyt en ma enää itse - oo pakotettu Häneen langenneita - käärmeenä ohjaamaan takaisin minuun, - kun ihmishengen työt, ne esimerkit, - käärmeinä kietovat jo jokahista, - vetäen heitä minun yhteyteeni." - - Ja pysähtyen korskeana hetken, - hän vihjasi ja enkelien eteen - niin loitsi muinaisuuden menneet päivät, - ne päivät jolloin Jeesus tuskissaan - söi ehtoollista, puhui lähdöstänsä - ja pesi Itse kuulijainsa jalat, - olemus ylhä täynnä ylevintä - nöyryyttä jumalaista, hengen suuruus - niin korkeimpana runoutena nousi: - nous _nöyryytenä_, ihanaisimpana - suuruuden, jalouden kukkasena, - mi nostaa maasta taivaan korkeuteen, - miss' eivät kadesilmäykset loista - ja maine, ylvästely, kaikki himot - halvinta ovat tomun tavarata. - Sen näyn näyttäin suuri henki lausui: - - "Jehova myös on esimerkin kautta - valtaansa väärää tukenut. Hän kurja - Poikansa sitä varten ihmislihaan - on suonut tulla. Katsokaa: kun Poika - noin Getsemanen kautta Golgatalle - nyt lähtee, niin Hän ennen lähtöänsä - kalleimman perun jättää ihmisille - kuin suuren testamentin, joka tehdään - viimeisnä. Noin Hän antaa _esimerkin_ - aseeksi Jehovan. Niin Harhamakin - mun aseekseni antoi elämänsä. - Ei kätkenyt hän sitä niinkuin kätki - pahansa Saulus Tarsolainen, joka - on langennut pois luotain. Tuliterä - on esimerkin miekka, jonka mulle - valittunani Harhamani antoi. - Hän kurjaa Tarsolaista suuremp' on." - - Niin lausui hän. Viisautta katse loisti. - Ja enkelten taajat laumat silloin - herransa viisautta ihaellen - sävel- ja tulipilven pauhinassa - leijaillen veisasivat ylistystään. - - Ja laulun jylhä pauhu korkeudessa - jyrisi, niin kuin vuoret vierreet oisi, - repeillen riekaleiksi kuten liina, - ja oli kuin ois suurin ikivoima - repinyt kivivuorta. Ylpeänä - niin pimeyden herra enkeleiltään - kiitosta kantoi. Pauhun vaiettua - hän vihjasi ja käskystänsä oitis - pois Tuukkalasta riensi musta käärme: - elämä Harhaman. Se metsän kautta, - riettaana, siipiänsä räpytellen - nyt juoksi Rannistoon. Sen kulkiessa - värisi puhdas luonto. Pakanuuden - jumalat, jotka yöllä Unholasta - olivat nousseet taaskin retkellensä - maillensa entisille, kauhuissansa - taa pensasten ja puiden piiloutuivat - tai lymysivät luoliin, kivenloviin, - väristen, inhoten ja hämmästyen - lihaksi muuttunutta, ellottavaa - tulosta harhautuneen ihmishengen, - aseeksi jok' ol' alennut sen käteen, - mi rauhatonna, kaikkein kammoomana - ja vainottuna, Kaikkivaltaa vastaan - yöt päivät nousee käärmekavalana - kaikkeuden herravaltaa tavottain. - - Ranniston talon päällä runojansa - yön ihmeenkaunis tyttö surullisna - purressaan kuussa seisoin seuloi maille, - ja enkelien kirkas laulupilvi - leijaili täynnä huolta sekä tuskaa, - kun saapui Martvan turmioksi vaara. - Soi enkel'soitto tuskansäveleenä - ja enkeli, mi soiton säesteellä - rukoili turvatonta vartioiden, - laskeusi polvilleen ja tuskaisena - hän anoi Luojaa auttajaksi näin: - - "Poloinen uinuu turvatonna, - oi ethän häntä heittää vois! - Se karvas malja, jota konna - hänelle tarjoo, käännä pois! - Vie pois... vie pois se, Herra taivaan - Oi, ällös anna jäädä vaivaan! - Oi tahdothan Sä juonet estää, - Ei yksinään hän saata kestää..." - - Vaan silloin liihotteli korkeudesta - taas enkeli, luo rukoilijan. Hälle - se lohdutellen, häntä vahvistaen - käskystä suuren Luojan lausui näin: - - "Hän viisas on. Hän yksin tietää - tien oikean. Me emme saa. - napista. Kuinka paljon sietää - juomaansa, joka jalostaa, - maan ihmishenki, siin' ei harhaan - Hän osu. Sillä aina parhaan - Hän osan suuren valmistaa. - Me tutkia sit' emme saa. - - Hän lausui kerran: 'Syö'ös puista - _vapaasti_'!... Siihen muistutus - myös liittyi: 'Mutta myöskin muista, - ett' tuskaa suurt' on lankeemus'. - _Vapaaksi_ ihmishengen luonut - Hän on. Sen suuren lahjan suonut - Hän ihmiselle yksin on. - Se osa suur' on, verraton." - - Niin lausui enkeli ja toinen silloin - alistui alle tahdon Kaikkivallan. - Ja silloin musta käärme metsän halki - ylitse kivikoiden loikahdellen - harppaili Rannistoon. Sen suusta kieli - verisnä, kaksihaaraisena riippui, - kun ympärilleen vilkuin, läähättäen - se rantatöyrään alta ylös nousi - ja taitse puiden, piillen, inhoisana - luo talon saapui. Havutemppeliin - se rietastellen syöksyi, viskautuen - apina-ketterästi ylös kuuseen, - sen pimeimpähän piiloon kätkeytyen, - kyyryillen, liehakoiden, puuskuttaen, - hapuillen kuusen havulymylöissä - repalla siivet, pyrstö kiemurana - ja katse ilkeyttä tulvillaan. - - On hiljennyt jo sävel taivahalta. - Pilvistä valui soitto enkelien - kuin lapsen itku, joka äidin korviin - tuo viestin, että hänen armastansa - vierellä kehdon vaanii mato musta, - ja tuskissansa enkeli nyt vielä - puolesta Martvan rukoeli nain: - - "Jos, Kaikkein Korkein, tiedonpuusta - Sä syödä sallit neitosen, - jos sallit viettelijän suusta - Sä hänen kuulla neuvon sen, - mi hälle varman turman tuottaa, - suo hänen toki Poikaas luottaa! - Mi tahtos' on, se tapahtuu - ja turhaan haihtuu kaikki muu." - - Vaan rauhallisna nukkui hurskas Martva - ja kulki unissansa niillä mailla, - miss' ikionni joka aamu uunna, - helähtää jalon sielun puhtaudesta. - Hän Jumalaansa katseli kuin lapsi - mi aamu-unestansa havahtuen - armasta päivänkehrää ihaelee - silmistä unta kädellänsä hieroin. - Kuin enkeli hän nukkui. Mutta häntä - aseena Perkeleen nyt vaani, kurkistellen - työt Harhaman, se rietas, musta käärme, - mi kuusen pimeässä kyyristellen - niljaista kieltä lipoi, tutkiellen - niin tietä ihmissieluun puhtaimpaan. - Ja silloin kauniin Litvan zenithissä, - hohteessa tulen, ikikavalana - ja armotonna taaskin enkeleilleen - järkeili suuri henki Perkeleen: - - "Hän valittuni, Harhama, viel' äsken - ain' asti siihen päivään jolloin alkoi - hän psalmejansa muka Jehovalle - kirjoittaa -- niin: hän silloin oli vielä - aseeni, jok' ei kauvas ulottunut: - Hän ympäristöään vain mulle käänsi - töillänsä. Mutta näkymättömänä - siivillä enkelein jo kulkee hän: - Kirjansa kautta on hän elämänsä - nyt muuttanut jo siksi käärmeheksi, - jok' ilman häntä teilläni jo mataa - Jehovan linnaan, Litvan paratiisiin. - Ei ilman kirjaa siihen konsanansa - hän oisi päässyt. Nyt hän yhtä aikaa - tuhannet paratiisit samoelee. - Mun suuren henkeni hän kaikkialle - niin levittää: Hän esimerkillänsä - tuhannet kääntää kohta Jehovasta, - vie vapahduksen Hänen orjilleen." - - Kuin vetten pauhu laulu sekä soitto - pauhahti silloin. Laumat enkelien - herransa ympärillä leijaellen - hänelle veisasivat riemuissaan: - - "Sinä ihmishengen työt - käärmeeksesi väännät. - Niillä Jehovalta syöt - kantapään. Sä käännät - omiks kiitoslauluiksesi - psalmit Hältä. Viisautesi - suuri on ja verraton. - Valtasi sun luja on, - ihmisessä perus sen - järkkymätön on. Jos ken - yrittääkin sitä kaataa, - hän sun tehtävilläs raataa." - - Ja silloin röyhkeilevä paholainen - pauhussa laulun nousi ylpeänä - ja heitti katseen koko kaikkeuteen. - Hän antoi merkin. Tulivaipastansa - hulmahti lieska. Soiton hyminässä - nyt riemuitseva enkelien lauma - herransa suuren johdolla jo lensi - kuin tuliviima, aatosnopeana - ylemmä luotisuoraan äärettyyteen, - kaikkeuden pakenevaan zenithiin. - - - - -Kun tyttö tuli kiikulta kotiin. - - - Ei rakkaus ole sama kuin lempi, - eikä lempi rakkautta. - -Sunnuntai helotti taas kuin viikonvarresta puhjenneena kauniina -kukkana. Poutaisen ilman rasvatyven kiteili auringon valosta. Lintu -torkkui, kukka uinuili, metsä seisoi hiljaisena kuin Tuonen lehto, -koivulla lehti, kuusella pehmeä, vielä punainen käpy koruna. Pihlajan -kukan sijalla nypötti marjan-alku pienoisena nyppylänä. Herne teki -litua ja ruis pääsi vesijyvältä kovalle jyvälle. - -Lehtevimmässä koivikossa, Ranniston ja Tuukkalan talojen välillä, oli -vaalukiikulla kylän väkeä. Yhdeltä puolen näkyi kiikulle Litvanjoen -vesiallas, toisella puolen reunustivat metsänsilmäkettä pihlajat, -jotka olivat lehtirikkauteensa pakahtua. Väliin kiikuttivat miehet -naisia, väliin lasketteli joku miehistä yksinänsä hurjaa vauhtia -ympäri. Nauru helisi, poski punotti. Mielet olivat keinun heilahdusta. - -Hetkisen ajaksi oli kiikku jäänyt tyhjäksi. Kiikkujat istuksivat -pihlajikossa. Joku laski sukkeluuksia. Toiset sitoivat kukista kuka -mitäkin, tai leikkivät sananjalalla "Lempii, ei lemmi "-leikkiä. -Joku tytöistä hyräili kukkia sitoessaan jotakin säveltä, joka syntyi -itsestänsä, eikä kaivannut sanoja. - -Ranniston Martva nousi joukosta ja istahti kiikkuun sananjalka -kädessä, rinnassa myöhästynyt hernekukka. Ajatuksissansa, -sananjalkaansa sommitellen heilautti hän kiikun hiljaa heilumaan ja -antoi sen sitten itsekseen heilahdella. Itse oli hän mietteissänsä, -oli niihin uponnut kuin vedenkukka veden sinipinnan alle aallon vettä -nostaessa. Kiikku heilahteli kuin aikansa kuluksi. - -Hetken kuluttua tuli Oolavi hänen luoksensa ja kysyi kuin sivumennen: - --- "Kiikutanko, Martva?" - -Martva katsahti häneen poski hehkuvana. Hieman päätänsä nyökäyttäen -vastasi hän tovin päästä: - --- "No... hiukan!... Mutta ei vain kovasti..." - -Oolavi tarttui kiikkuun, voimakkaasti, kuin aikoisi hän sen -kerrassaan heittää ympäri vaalun menemään. Martva puristautui -molemmin käsin käsitankoa vastaan, pelokkaana, kuin ei hän olisi -Oolavin leikkiä ymmärtänyt. - --- "Hopsis!" -- huudahti Oolavi heittäen muka täyttä voimaa, -leikillä, kiikkua. Mutta kun kiikku heilahtikin hiljaa, kuin autere -hienon tuulenhengen käsissä, päästi Martva käsitangon käsistänsä ja -katsahtaen Oolaviin, naurahti sievän lapsennaurun. - -Kun heidän katseensa silloin kohtasivat toisensa, värähti joku -salainen kieli molemmissa, kuten kerran veneessä joella, kun Martva -kiitti vedenkukasta ja tyttönen sitten lauloi "Litvan laulua". Nyt -oli värähdys vain entistä tajuttavampi. Katse kääntyi arkana katsetta -pakoon ja poskelle helähti perhona entistä lämpöisempi puna. - -Molemmat tajusivat aivan luonnon pakottamina, että rakkaus alkoi -muuttua lemmeksi. Ihmishengen korkeimman avun, rakkauden sijalle -alkoi puhjeta luonnontunne, lempi, jalo tosin ja puhdas kuin -lapsen uni, kuten kaikki oikea luonnossa. Mutta se ei ollut enää -vapaaehtoinen, kuten on jalo rakkaus. Se oli luonnon pakkokäsky. Se -oli sitä mikä ihmisessä on maantomua, eikä sitä, mikä on Jumalan -elävätä henkeä. Se oli jaloa, viatonta ja puhdasta, kuin kukan väri -sen äitiytymisaikana, mutta se ei ollut enää siveellistä, kuten -kukan jalo tehtävä ei voi olla siveellistä sen sanan korkeimmassa, -eikä sen _oikeassakaan_ merkityksessä, koska se on ainoastaan -luonnonlain vaistomaista ja sen kautta pakollista tottelemista. -Se oli luonnonsiveellisyyttä, yhteistä ihmiselle ja eläimelle -ja koko luomakunnalle, puhdasta, kun se on vielä kukassansa, -ihmisen alhaisinta, kun se on kukkalehtensä menettänyt ja joutunut -lemmen kukka-ahoilta aistillisuuden maille. Se oli rakkauden joku -vastakohta, sillä siinä oli lopulta ja perinnä vaistomainen oma -mieliteko kaikkein ylinnä. - -Niin: se oli puhdasta lempeä, joka väärin kulkee rakkauden nimellä, -ja jonka nimeä taas himo ja irstaus vieläkin törkeämmin väärin -käyttävät. - -Ja siksi värähti nyt sielu, ja katse kävi araksi, kuten aina silloin -kun ensi kertaa tavataan teosta, joka ei ole korkean ihmishengen -arvoinen. Vaisto ja hengen ylevyys sanoi, että lempi ei puhtainnakaan -ole sukua rakkaudelle. Se sanoi, että nyt oltiin menossa alas: -korkeasta rakkaudesta laskeuduttiin lemmen maille. Se sanoi, että oli -edessä pakko mennä ylevästä ihmisestä kukkasen olotilaan. - -Oolavi joutui hämille, tyttö kainoksi. Kiikku heilahteli hiljaksensa -ja jotakin puhuakseen virkkoi Oolavi Martvalle jonkun sanan -sananjalasta, sen runollisuudesta: yksinäisyydestä kaikkien muiden -seassa, ja siitä kuinka se on hyljätty, unohdettu, mustalainen -kasvimaailmassa. Martva katseli sananjalkaa, luki sen lehtiä ja -kuunteli puhetta mieli somana kuin perhosen elämä ensi kukan -puhjettua. - -Ja kun sielu värähteli hellimmillänsä, sydän sykähteli, mitä puhdas -veri käski ja katse oli arka lintu, alkoivat nuoret pihlajan alla -soitella lemmen kelloja ikäänkuin rientäen avuksi. Nuori tyttö alkoi -kukkia sitoessansa hyräillä kaunista laulua "Mirja." Se laulu tuli -hänelle suuhun, kuin olisi sen tuonut tuulen henki. Yksi ja toinen -yhtyi hyräilemään laulajan apuna ajatus laulun sanojen mailla, -ympäristö unohtuneena. - -Martva kuunteli laulua mieli hajalla. Hän nojasi kiikun tankoon, -haaveillen sen olevan joku oksa, jolle lintu lentää etelästä... -oksa, jolla oli luullut onnen olevan... Hän haaveili jotakin, mitä -ei tajunnut... Oolavin mieli oli kevään herkintä tuulta... Hän -kiikutti Martvaa hiljaa ja hellävaroen kuin lasta, kun sen silmä -on umpeen menossa... Hän ajatteli sen onnea, kuin äiti lapsensa -tulevaisuutta... Laulu säesti kiikun heilahtumia. - -Kädet helmassa kuunteli Martva Mirjan tarua. Hän istui kuin tyttö -lähteellä, odottaen puoli-yötä, jolloin lähteessä näyttäytyy tuleva -onni, metsässä hiipii lempeä noita, joka osaa kaikki lemmentarinat, -ja lemmenkelloina soivat pihlajankukkien teriöt, oksat notkuen niiden -alla. Hän ei uskaltanut enää katsahtaa Oolavin silmiin. - -Laulu loppui. Sen tarusta oli puhjennut Martvan sieluun hento -lemmenkukka. Se kukka oli vielä tajuton. Se ei tuntenut värejänsä -ja arasteli yksinpä puhdasta auringon valoa, jota se kaipasi, -joka oli sen elämä ja joka sille tarjoutui. Siinä ei tuoksahtanut -aistillisuutta, joka muuttaa lemmen irstaudeksi, likaisemmaksi -eläimen lempeä. Kiikku heilahti vielä kerran... pysähtyi...jäi yksin. - -Tyttö hyppäsi kiikkulaudalta. Hän oli sille istahtanut _lapsena_... -tyttösenä... hän hyppäsi siltä maailman puhtaimpana _tyttönä_... - --- "Kiitos, Oolavi!" -- kuiskasi hän päätänsä nyökäyttäen, arka katse -hernekukassa. - -Mutta Oolavi ei kuullut kiitosta. Hän mietti jotain hajamielin. -Hänessäkin oli puhjennut puhdas lemmenkukka. - - * * * * * - -Väki hajosi kiikulta tavallista hiljaisempana. Mieli oli ikäänkuin -väsyksissä, ajatus harhateillä ja metsä näytti murheiselta. - -Se oli niitä hetkiä, jolloin soivat sydämen arimmat kielet, ja -joku kukka muuntuu muuksi kukaksi. Se oli hetki jolloin talosta on -kuollut entinen eläjä, sen elämäntekijä, kannettu paareilla pois, -ja talo tuntuu sen johdosta tyhjältä, päivänpaiste surulliselta, -huone autiolta ja kartanolla riippuvat nuorilla sinne tuuleutumaan -ripustetut kuolinliinat, lisäten mielen surullista runollisuutta. -Martvan ja Oolavin elämässä oli kuollut jotakin: oli kuollut -rakkaudenkukka ja sijalla kukki lemmenkukka. - -Kun Oolavi saattoi Martvaa kotiin, kävelivät molemmat vaiti, kuin -sopimuksesta, hartioilla Litvan kaunis runovaippa, kesäisen illan -sulo. Ensi kertaa elämässänsä eivät he löytäneet mitään sopivaa mistä -puhua, vaikka heistä oli ennen helähdellyt puhe kuin perhosparvi -päivänpaisteeseen. Kumpikin kainosteli toistansa, pelkäsi sanovansa -jonkun tuhmuuden, etsi sopivaa sanaa, eikä löytänyt. Lemmenkukka -uinui nupussansa. - -Vaistomaisesti, uutta kukkaa hellien tahtoi jo kumpikin toistansa -miellyttää, karttaen kaikkea, minkä luuli rumaksi. Lemmenvaistot -alkoivat siten herätä. Avolehtinen, korkea rakkaudenkukka, -siveellisyyden ydin ja ihmishengen jaloin, jumalallinen olio kuihtui -ja tukahtui jo pakollisen luonnonsiveellisyyden tukehduttamana. - -He kulkivat joenrantatörmää pitkin. Eräässä paikassa näkyi joen -vedestä laskevan auringon tulipunainen kuvain, karvakortteikon -keskellä avautuvasta selvästä vedestä. Yksinäinen sorsa uiskenteli -keskellä tyyntä jokea. Sen uinnista väreili vesi. Väre ajoi värettä -rantaan ja punainen päivän kuvain leimusi aivan ilmitulena, -kun pienten väreiden karehtiminen pani vedenpinnan sen punaa -tulihulmeeksi heiluttelemaan. - --- "Miten kaunis on nyt joki", -- huomautti Oolavi. - -Martva ei osannut mitään vastata. Joki oli hänestäkin kyllä kaunis, -mutta sana arkaili kielellä, ei uskaltanut sitä tunnustaa. Oolavi -luuli jotain tyhmää sanoneensa ja pahotteli itseksensä: - --- "Miten minä nyt niin joutavasta rupesinkaan puhumaan!... Joki kuin -joki!... Onhan se jo sadasti nähty..." - -He tulivat aidan luo, jonka yli oli noustava portaalta. Sadasti oli -Oolavi nostanut Martvan sen yli sylissänsä, jo pienenä ollessansa, -mutta kun hänen nyt piti auttaa häntä, arasteli hän. Martvan käsi -oli hänestä liian puhdas, pehmeä, heikko enkelin käsi hänen siihen -koskea. Martva seisoi jo aidalla. Hän epäröi. - -Silloin ojensi Martva hänelle kätensä apua pyytäen, tuttavallisesti, -puhdas katse kainona, tarttui Oolavin ojennettuun käteen ja hyppäsi -maahan ilosta huudahtaen. - -He astuivat jyrkkää ylämäkeä, kapeaa jalkatietä myöten. Pehmeä -lehtimetsä näytti tavallista lehtevämmältä, ruoho rehevämmältä. -Kaikessa oli enemmän runoa kuin ennen. Kun he tulivat vaaran päälle, -avautui heille näköala, joka lainehti ja loisti kauneutta ja leimusi -tulena ja runona: Mailleen menevä, tulipunainen aurinko upposi -Litvanselän takana kesän lämpimiin ilta-autereisiin kuin harmaisiin -kaskisavuihin, leimusi tulipalona ja hohti kultana. Litvanjärvellä -uivat sadat pienet saaret veden rajassa, kukkuroillansa viheriyttä, -ulappaan uppoamaisillaan. Lahdella näkyi onkijan vene, joka ei -näyttänyt veteen ottavan. Nuottakotien kuvat riippuivat vedessä -rauhallisina puiden seassa. Siellä täällä uiskenteli sorsa iltansa -kuluksi. Jostain kuului hiljainen laulu, Ranniston pellot levisivät -viljavina, kierrellen vaarojen lomissa, ja läntinen järvenranta -liekehti tulipunaisena vesipalona laskevan auringon punasta. - -Suomi säteili kauneutensa huumaamana tyttönä, onnestansa ihastuneena -morsiamena. - -Sanattomina pysähtyivät molemmat hetkeksi katsomaan loistavaa näkyä, -kuten pysähdytään, pakostakin, katsomaan naista, joka säteilee -onnensa terällä: morsiamena. Sitten laskeutuivat he verkalleen -alamäkeä Ranniston taloa kohti. Tienviereltä taittoi Oolavi kaksi -hernekukkaa halmeesta, ja kun he tulivat talon rappujen luo ja Martva -nyökäytti päätänsä, lausuen hiljaa kiitoksensa, ei Oolavi hänelle nyt -mitään vastannut, kuten aina ennen, vaan ojensi hänelle hernekukat, -nosti lakkiansa ja poistui nopein askelin oikotietä pellonpiennarta -myöten. - - * * * * * - -Päivän loistava iltapalo oli jo aikaa sammunut. Metso nukkui -oksallansa, teeri korkeimman koivun latvassa. Nurmilla sinersi lämmin -suosumu ja illan kauneus tummeni ja ummistui viimein yöksi. - -Mutta yhä istui Martva huoneessansa avatun ikkunan edessä. Hän -katseli vuoroin hernekukkaa, vuoroin järvenselkää, jossa saaret -nukkuivat vedenpovella... Litvan tarut alkoivat taas kietoa häntä... -Hän ajatteli "Litvan laulun" veden naista... Nyt kaipasi hänkin -jotain, kuten se nainen karilla... Silmä kiintyi järven sineen, -ajatus kulki tarun teitä... Se kulki siellä kuin lapsen mieli -satulinnan kammioissa, missä tontut ja aaveet asuvat hyvinä henkinä, -joulupukkeina, kuninkaan poikina ja muina. - -Ja sitten kääntyi ajatus elettyyn päivään... Hän muisteli kiikkua... -Kiikusta johtui mieli Mirjan tarinaan... Monesti oli hän sen ennen -kuullut, vielä useammin oli hän sitä itse laulanut, mutta ei hän -ollut koskaan sitä ennen kuullut samoilla korvilla kuin nyt äsken... -Hän ajatteli Mirjaa, suri hänen kanssansa... Hän hoiteli hänen -apunaan rakkaudenkukkaa, näki Mirjan nousevan kilpaa päivän kanssa, -kastelevan kukkaa kyynelillänsä... Hän olisi tahtonut antaa omansa -hänen kyyneliensä lisäksi... Sääli täytti mielen, suru sydämen ja -kyynel kostutti armaan, puhtaan silmän. - -Ja sitten muisteli hän Oolavia... Ajatus johtui häneen Mirjan -tarusta ja hernekukasta... Hänestä tuntui Oolavi toiselta kuin eilen -ja aina ennen... Arkana mietti hän taas, olisiko hän itse siihen -syynä, vai mikä oli tullut Oolaville, kun hän näytti niin surullisen -ajattelevalta, oli äänetön ja totinen... Hän ei vielä tajunnut, että -silmässä oli lemmenkaihi, joka vaikutti, että maailma näytti muulta -kuin ennen, levitti kaiken yli runoutta ja hienon hienointa surua. - -Naisen sielu on jaloista jaloin, kun se on puhdas. Nuoren tytön -ajatus on kukkien kukka, kun on tyttö itse puhdas ja viaton. - -Martva oli aina rakastanut Oolavia, kuten isäänsä, äitiänsä ja -kaikkia ihmisiä. Se oli hänen sielunsa rakkaudenkukka. Nyt tunsi hän -Oolavia kohtaan toisen tunteen, jota hän ei itse hallinnut. Se oli -lemmenkukka... Se oli kukka, joka usein menee perhon mukana... vielä -useammin muuttuu ihmishengen ilkeimmäksi kukkaseksi: aistipunakukaksi. - -Martva nousi, kaatoi vettä lasiin, pani siihen hernekukat ja itse -istui vielä ikkunan eteen. Yö ripsehti metsiköissä, taruvakka -kainalossa. Järvi oli satuna, vaara henkien asuntona. Kaikki ääni oli -lakannut. Ainoastaan ruisrääkkä äänteli hiljaa etäällä ruispellossa, -rukiin sisässä. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella. Hän oli kuin -linnunpoika, joka on tehnyt ensi lentonsa, kun luonto on antanut -pienoisen siiven sivulle: Hän oli lennähtänyt lemmenmaille... oli -nähnyt siellä semmoista, jota ei ymmärtänyt... Siipi oli väsynyt... -se ei kantanut kauvas... Nyt oli hän palannut takaisin pesänreunalle, -ja istahtanut siihen entisenä lapsena, odottaen siiven varttumista -suuren luonnon vaalimana. - -Oli jo puoliyö. - -Viereisessä huoneessa löi vanha, jykevä kello kumean kaksitoista. -Martva säpsähti. Hän ei ollut usein näin myöhään yksin valvonut ja -istunut ilman jotain tehtävää, lukemista tai muuta. Nopeasti nousi -hän, luki rukouksensa, riisuutui ja heittäytyi vuoteeseen kuin lapsi -kehtoonsa. - - - - -Kun enkeli tuli tytön turvaksi. - - -Kukka nukahti kedolle. Tähti helähti taivaalle. Alkoi ihmishengen -oikea, ijäinen korkea runo: - -Yön hämyissä nukkui jo kaunis Litva... Yötär istahti jo -kelmeänkirkkaaseen kuupurteensa... pursi keinahteli kuin aalloilla -kaunis ajatus... Yötär kehräsi runorihmaansa... Laulun hymistessä -kiertyi se rihma puolaimelle... Hetki hetken päästä putosi täysi -runo-puolain maahan kuin kaunis käämi... Runorukki hyrisi... Kauniit -Illattaret poimivat runokäämit maasta ja kutoivat niistä kauniin -runoharson, levittäen sen Litvan maitten ja vesien runoudeksi: -lehtojen hämyksi, notkojen öiseksi taruksi, joen runoksi ja kosken -kuohun tummaksi säveleeksi... - -Niin solui kaunis kangas... Niin juoksi runotarina... - -Silloin laskeutui korkeudesta enkeli Gabriel kauniiseen Litvan -paratiisiin... Hän tuli Luojan lähettämänä puhtaana unennäkö-ilmiönä -Martvan suojaksi... Jo laskeutui hän Martvan vuoteen viereen... Jo -huomasi Martva suuren tulijan... Jo oudosteli hän sen tuloa... Enkeli -selitti silloin hänelle: - --- "Pois heitä pelko!... Minä tulen Jumalan käskystä sinun turvaksesi -ja osottamaan sinulle mistä on ihmishengen onni etsittävä... -Niin huolehtii Hän sinusta, hoitaa sinua, kuin armas emo pientä -pääskynpoikaa..." - -Martvan hento ruumis vavahti... Mieli värähti. Jo irtausi henki -ruumiistansa... Se sai jo uuden, henkisen ruumiin. Silmiänsä -huikaisevalta valolta varjostaen, Luojan lähettiä ihmeissänsä -tarkastellen, vastasi hän hänelle nöyrin mielin, kuin viaton lapsi: - --- "Oi! En minä tohdi mukanasi tulla!... Sinä olet niin suuri ja minä -olen rinnallasi tomunlapsi... Suo minun ihailla vain kauneuttasi -ja kiittää Häntä, joka sinun salli minulle, mullanlapselle, -näyttäytyäkään!" - -Autuuden kellot soivat korkealla, siellä, missä Yötär kehräsi -runorihmaa kuusirppipurressansa soluen... Suuri enkeli lohdutteli -Martvaa, selittäen: - --- "Et saa niin itsestäsi ajatella!... Sinä et ole pieni. Sillä -muista, että sinä olet Hänen kuvansa... Sinä olet luoduista suurin... -Sinä olet suurin Luojan jälkeen... _Ihmishengen_ vuoksi on hän -enkelinsäkin luonut... Sinua palvelemaan on Hän meidät pannut... -Mutta sinä, suuri, ylhäinen ihmishenki et _saakaan_ meitä, Hänen -enkeleitään palvella, etkä meitä kumartaa..." - -Neito hämmästyi... Jokin outo kirkastui hänelle... Hän huudahti -ihmeissänsä: - --- "Onko se totta, mitä äsken sanoit?" - -Surunsuortuva värähti enkelin äänessä, kun hän vastasi: - --- "Sinailla kielsi Hän jo sinua pitämästä enkeleitäkään 'muina -Jumalina'... Jos uskot olevasi Jumalasta, niin et saa halventaa sen -lahjan korkeutta, jonka on sinulle Luoja suonut luomisessa..." - -Martvan mieli läikkyi kauniin unen aallokolla. Mietteissänsä, elämä -yhtenä runona, vastasi hän enkelille: - --- "Sinä, joka tunnet Hänet, Kaikkivallan, sinä tiedät kaiken senkin, -jota en minä jaksa käsittää... Minä uskon niinkuin sinä puhut, -käsket..." - -Uni läikkyi kuin kaunis ulappa... Ranta oli valkea vedenkukista... -Mutta selällä läikkyi salainen, outo hämärä... - -Ja sen hämärän keskellä kukki veden varassa ihmis-elämän selitys... -Se kukki siellä silmin näkymättömänä, käsin kiinni saamattomana... -Eikä voinut pursi sen luokse päästä... - -Enkeli osoitti sitä näkymätöntä ja lausui: - --- "Tule! Minä näytän sinulle sen kukan, jonka oikein ymmärtäjä saa -aina ikuisen onnen..." - -Kukka tuoksahti... Hämärästi vilahti valo. Enkeli puki Martvan -taivaalliseen nunnapukuun ja yhdessä lähtivät he katsomaan itse -kukkaa, oppimaan sitä runoa, jossa on onnen avain ja ihmis-elämän -selitys... - -Mutta heidän seuraansa liittyi silloin Perkelekin, kulkien taaempana, -tulinen vaippa hartioilla... Harhaman elämästä siinnyt käärme seurasi -häntä hänen aseenansa... Irstaan näköisenä, pelokkaana kätkeytyi se -Perkeleen taa, kurkistellen sen kupeiden ohi, kahden luopen... Pyrstö -viilti maassa inhottavana... Kieli riippui verisenä ja myrkyllinen -hengitys höyrysi avoimesta kidasta. - -Hyvä ja paha alkoivat yhdessä laatia runoa. Ne alkoivat laatia sitä -ihmispovessa. Ja ihmis-elämä oli sinä runona. - - - - -Kun kaksi runoa alkoi solua rinnatusten. - - -Tyttö oli lähtenyt lemmen maille. Sielläkin kehräili hän ihmishengen -runoa rinnan lemmenrunon kanssa. - -Kaunis pilvi kuljetti kulkijoita... Enkeli vei Martvan lemmen -maille, missä ei ole tahraa, ei tunnu aistillisuutta... Lempi oli -siellä luonnonpuhdas, kuten on kukan lempi... Jo saapuivat tulijat -sinne... Jo avautuu edessä taikalampi... Sen rantavaaranteita -peitti lemmenlehto lehtiinsä ja kukkaisiinsa... Sen siimes huokui -salaisuutta... Siellä häilähti häärunous, sillä se lehto oli luonnon -suuri häähuone... Sen varjot peittivät jotakin, niinkuin kaunis -morsiushuntu... Kaikki oli salaperäistä... - -Tuuli nukkui... Kukka nautti päivän valosta, rastas pesän -lämpimästä... Pehmyt, herkullinen lämpö tuulahti maukkaana kuin -pesän lämpö, jossa kuumeinen emo hautoo lemmen hedelmäänsä, -nauttien äiti-onnestansa... Joka oksan alla hautoi pieni lintuäiti, -armas aarre siiven alla... Kaikki kuherti, tai kypsytti jo -marjahedelmätänsä, jonka maukas haju: äiteyden ja lemmen tuoksu -täytti ilman herkuillansa... Ei hisahtanut... Ei hievahtanut -tuulenhenki... Ei uskaltanut mikään häiritä luonnon suurta -salaisuutta häähuoneen puhtaimmassa pyhätössä. - -Hämärä huumasi. Elämänkukan selitys sulkeutui salaisuudeksi... -Puhtain mielin, ihmeissänsä lausui Martva saattajalleen: - --- "Miten ihmeen outo, armas valo täällä nyt minun silmiäni -huikaisee!" - -Rauhallisena vastasi Gabriel hänelle: - --- "Hänen työnsä ovat täynnä salaisuutta... Ei koskaan ihmissilmä voi -kestää Luojan valon kirkkautta, eikä nähdä sitä kokonaan..." - --- "Niin varmaan on... Sinä tiedät kaikki oikein. En tahdo minä sitä -tutkiakaan", -- myönteli siihen Martva. Sen kuullen lausui Perkele -itseksensä: - --- "Se uskosi ei ole pitkä-ijällinen. Se salaperäisyys, jolla Hän on -koko luonnon verhonnut, on oiva ase minun kädessäni. Sehän miestä -sekä naista kiihottaa tutkimaan sen salaisuutta. Se salaisuus on myös -kylliksi syvä. Se ei paljastu koskaan, vaan kiihottaa tunkeutumaan -siihen yhä syvemmälle, kunnes lempi vihdoin muuttuu irstaudeksi... Ja -siitä alan _minä_ työni jo..." - -Kulku jatkui... Elämä punoutui runoksi... Sen polut olivat kuituja -suuressa elämänrunossa. - -Jo tuli vastaan Lemmenlammin ranta... Kuukirkas vene vuotti tulijoita -valkamassa... Airon asemesta oli sillä enkelisiivet sivulla... Se -souti niillä niin kuin kaunis vesilintu, joka uipi veden koruna, -armastansa mairitellen, laulellen luonnon suuren kauneuden lisäksi... - -Kala lempi aallon alla, pulpukka veden sinellä... Martva ja Gabriel -istuivat jo veneessä... Niin kuin kaunis lemmenlaulu solui vene -saarta kohti... Sen runosiipi koski veteen hellävaroen, kuin olisi -vesi ollut kaikkein pyhintä... Kaisla heilahti... Korte nyökäytti -kulkijoille ja lintu lauloi veneen sivulla... - -Mutta veneen vanavedessä seurasi Perkele Lemmensaareen soutajia. - -Jo saapui vene saaren rantaan... Se nousi siellä itse maalle, -nousi kuin kaunis vesilintu, joka nousee mättäällensä armastansa -odottelemaan... Saari kertoi hääsatua... Siellä sepitti kaikki hienoa -lemmen runoa... Outo valo huikaisi silmää, joka oli vielä arka lemmen -tulen värinälle. Käsi silmän varjostimena, huudahti Martva puoli-aran -ihastushuudon: - --- "Ai, miten kaunista ja kummallista on täällä valo, lämpö, sekä -kaikki!" - --- "Niin... Luojan työt ovat aina ihmetöitä, kun niitä kuka katsoo -puhtain silmin", -- selitti Gabriel. - --- "Niin varmaan ovat", -- lausui siihen Martva. - --- "Oletko sitten epäillyt jo joskus, kun ihmettelit niitä töitä -äsken?" -- tiedusti Gabriel taas hellin äänin. - --- "Epäillyt!... Kuinka?... Mitä tarkotatkaan?... En tiedä mitä -onkaan epäilys: pahaako vaiko hyvää", -- vastaili hänelle Martva. -Neitouden ja ihmishengen runokukat kukkivat hänessä rinnatusten, -kauneina, viattomina... Rauhallisena selitti Gabriel hänelle: - --- "Epäilys on samaa, kuin jos kieltäisit jo Hänet ja antautuisit -palvelemaan muita..." - -Kukasta lähti tuoksua, neidosta puhtautta: Ihastuneen Martvan suusta -helähti avomielisin, puhdas tunnustus, kuin kirkas päivän paiste -kukkamaalle. Hän selitti saattajalleen: - --- "Mitenkäs voisin antautua muille ja kieltää Hänet, kun ei muita -ole!... Onhan se teko silloin mahdotonta!..." - -Punainen vihanhohde leimahti Perkeleestä, kun hän kuuli, kuinka -Martva kielsi hänet kokonansa. Hän vannoi ylpeänä: - --- "Sinä kiellät minut, sinä kurja tomu!... Sinä itse olet niin -kuin nöyrä orja jo toimittanut minun käskystäni Harhaman työt minun -aseekseni. Sinun täytyy vielä tuntea se ase... Armotta on sinua -uhannut _epäilyksestäkin_ rangaista se Jehovasi, jolle nyt valaasi -vannot... Minut sinä kiellät kokonansa. Siis täytyy rangaistuskin -suuri olla..." - -Armottomana, vihaisena lopetti hän: - --- "Sinä tunsit Jehovasi lain. Se sama, suuri, järkkymätön laki -on myöskin minun puolellani sama: Ken kieltää minut, sen täytyy -tuhoutua... Siksi muista tuhon saapuessa, että kielsit minut -kokonansa... Ja vertaa tuhoasi Hänen töihinsä: muinaiseen suureen -vedenpaisumukseen ja Sodoman ja Gomorran hävitykseen!..." - -Hyvän ja pahan voimat saartoivat siten ihmistä... Mutta ei huomannut -vielä Martvan puhdas korva pahan ääntä. Hän jatkoi vakuutustansa: - --- "Miten voisinkaan luopua Hänestä, joka on niin hyvä, suuri, jalo, -viisas!... Hän on siunannut koko Litvan kansan... Hän on suonut -minun isälleni ja äidilleni ainaisen, suuren armovirran vuotaa... -Hän on siunannut heidän kaikki askeleensa, niin että pellonpiennar -sekä nurmi on kukkamaata, jossa mettiäiset saavat joka päivä runsaan -ravintonsa... Hän laittaa keväisin suuret lintuparvet Ranniston -metsiin... Joka koivun latvaan on Häneltä riittänyt kaunis käki, joka -kukkuu päivät hopeisiksi... Kuka toinen voisi tehdä sen!" - --- "Ei kukaan", -- vakuutti Gabriel hänelle. - -He kulkivat jo Lemmensaaren pyhimpään. Matkalla jatkoi enkeli -puhettansa, neuvoen: - --- "Oikein puhuit äsken: Hän on ainoa. Usko aina Häneen, silloin -sinulle aina valkenee Hänessä onni, autuus, sekä kaikki... Hän siunaa -sinut silloin rauhallaan..." - -Lempi läikytteli tytön, enkelin, ihmisen mieltä... - -Ihastuneena, taivaan nunnapuvussa hohtaen huudahti Martva -saattajalleen: - --- "Oi!... En minä enää mitään pyydä!... Hän on minulle jo liian -paljon suonut: Hänen lahjojansa ovat hurskas, suuri isä ja jalo, -hellä äiti. Ne vaalivat minua silmäteränänsä... Hän kylvää minun -yöni kuutamolla... Hän valaisee päiväni päivänpaisteella ja Hänen -lahjanansa vanha Mirri minulle hyrrää unilauluansa, kun nukkuu -helmaani, tai lattialle... Taivaassa varmaankin on samanlaista: niin -kaunista ja aina onnellista?... Vai kuinka?" - --- "Se on sinulta vielä kätkettyä... Tyydy aina elämässä siihen, mitä -Hän aikanansa ilmottaa!... Jos kysyt liikaa, yli järjen käypää, niin -epäilyksen siemenen saat siitä. Se siemen kasvaa aina ohdakkeita -ja tukahduttaa ihmishengen onnen", -- selitti hänelle taas suuri -saattajansa, katsellen suojattiansa säälivin silmin. - -Hyvän ja pahan kukkaset tuoksuivat lähetysten. Ilkkuen lausui Perkele -itseksensä: - --- "Hän itse kylvää minun kylvöäni: Hän kylvää tytön sieluun -epäilystä, kun häntä varottelee tutkimasta: Hän sillä peittää -Jehovansa ihmeet salaiseen, kiehtovimpaan hämäryyteen... Ja naisen -henki on minun toimestani Eevalta jo saanut perinnökseen suuren, -palavan halun nähdä, tuta kaikki, mikä on hämäryyteen peitettyä... Se -halu saattaa tytön kyselemään ja salaisuuden sisään kurkistamaan. Ja -silloin on se aika tullut, jolloin jo minä kysyn: onko totta että Hän -on sinulta senkin kieltänyt? Jos aika muuttuukin, niin minun lauluni -ja tieni eivät muutu sen mukana..." - - - - -Kun lempi jo kukalle pääsi. - - -Oli lemmen päivän sydänpäivä, lemmen hehkuvin, salainen hetki. - -Päivä hellitti valoansa hehkeimmillänsä. Se lämmitti sillä koko -luomakunnan, joka nukkui sen riuduttavaan lämpöön, onnellisena, kun -sai täyttää suuren Luojan käskyn... - -Jo kilahti kaunis kutsukello... Jo vingahti hääviulu... Lempi oli -hartaimmillansa... Se oli puhtaimmillansa, pyhimmillänsä... Jo hymisi -sen mairein messu... Jo vilahtelivat sen ilta-ihanuudet... Lintunen -etsi pesänpaikkaa... Se rakenteli jo vuodettansa: pienoista pesää... -Ruohokossa kihisivät hyönteishäät... Kala kuherteli aallon alla, -pedonemo imetti pieniänsä onnellisena ja näkymätön esirippu peitti -suurta salaisuutta... - -Suuri hiljaisuus täytti kaiken... Lemmen sävel hiipi hiljaa -soittimessansa... Arkana kosketteli se hentoa, herkkää kieltä... -Tuuli oli puhjennut tyveneksi ja hedelmän herkullinen maku tuoksusi -kaiken seassa. Ylevänä selitti enkeli Martvalle: - --- "Noin raataa täällä koko luonto. Se odottaa yhtenä ainoana -morsiamena sen sulhasen suuteloa, jonka nimi on aurinko... Se suuri -sulhanen herättää samalla suutelollaan koko luonnon lemmen työhön, -niin miehen, kuin myös naisen..." - -Martva varjosti silmiänsä auringon valolta... Hän oli saanut siltä -jo suutelon: täysikäisyyden, vaikka ei hän sitä vielä tajunnut... -Ylevänä jatkoi Gabriel: - --- "Ilman sitä suurta suudelmaa ei voisi mikään antaa hedelmälleen -elämän ihmeen-suurta olemusta, ei sitä kypsentää, ei siihen luoda ja -sille perinnöksi jättää suurta aarretta, jonka nimenä on henki ja -jonka sammuessa kulta, helmet, ja taide, soitto, linnat, rakkaus, -hyve ja kauneus, tiede, sekä kaikki muukin olisi erämaan arvotonta, -juoksevaa hietaa, jossa ei ole ollut eikä ole elämää..." - -Lemmenlauluksi muuttui jo linnunpoikasen liverrys... Neidon tunne -alkoi puhjeta tytön povessa... Molemmat olivat kuulleet auringon -äänen... Silmiänsä varjostaen astui Martva häähuoneen suureen -salaisuuteen, puhellen: - --- "Täällä on outoa ja ihmeellistä!... Valo, lämpö, kaikki täällä -on kummaa... Kaikki täällä raataa hartain mielin kuin Luojan -temppelissä, tehden jotain runollista, jota en minä jaksa ymmärtää... -Varmaankin on tämä joku pyhä paikka..." - -Jostain kuului kaunis soitto... Luonto laitteli kaunista tarua ja -enkeli iloitsi ihmishengen puhtaudesta. Martvan kättä hellästi -puristaen lausui se hänelle: - --- "Niin kyllä! Tämäkin on pyhä paikka... _Hänen_ palvelustansa on se -kaikki, mitä nyt näet tässä edessäsi. Nyt katso: lintu, peto, ruoho, -kukka, kala ja pieni hyönteinen, puu, sekä kaikki, joka on Häneltä -saanut säilyttääkseen suurimman, arvokkaimman aarteen: _hengen_, nyt -sitä aarrettansa säilyttäessä hartaana raataa lemmen temppelissä. Se -hänen ensimäistä, käskyänsä nyt täyttää hartain sekä nöyrin mielin, -kuin hurskain kirkkoväki konsanaan... Sinäkin, Martva, tuntenet sen -käskyn?" - -Lemmenlaulu oli neidolle vasta epäselvää, vaistomaista aavistusta, -ihmeen kaunista salaista satua. Ihastuneena vastasi hän enkelille: - --- "Oi tunnen!... tunnen... tunnen!... Se suuri käsky kuului: 'Ei -sinun pidä muita jumalia pitämään minun edessäni'!... Sen käskyn -tunnen minä lapsuudesta asti..." - -Luojan kaunis ääni ohjasi neitoa etemmä lemmen poluille; enkeli -selitti hänelle: - --- "Se käsky on vain kaiken yhteenveto... Vaan _ensimäinen_ käsky, -jonka Luoja jo luomispäivänänsä lausui ihmiselle, se kuului: -'Lisääntykää, ja täyttäkää maa'!" - -Niin kauneina kuuluivat Jumalan käskyt... Runona vieri Hänen -opetuksensa... Martva hämmästyi. Avoimin silmin katsoi hän Gabrieliin -kysyen häneltä: - --- "Onko sekin todellakin käsky!... Sitä en ole ennen ajatellut!... -En tiedä, miten voin sen täyttääkään..." - -Lemmenruno jatkui... Jumala herätteli sen tietämystä neidon povessa. -Enkeli selitti: - --- "Kun Luoja antoi hengen ihmiselle, ei antanut Hän sitä siksi, -että ihminen saisi sen heittää huolettomana sammumaan, kuin tulen -hiillosporoon... Hän lainasi sen hengen ihmiselle, niin että taaskin, -kun on aika tullut, se Häneen palajaisi karttuneena... Tiedätkö, -Martva, sen? Tunnetko lemmenrunon alkujuuren?" - -Tytön povessa soi tajuton lemmen sävel. Hän vastasi haaveissansa: - --- "En tiedä, mutta uskon... Se kaunis usko onkin suloisempi, kuin -kuiva tieto... Niin, uskohan on tietoon verrattuna kuin ihmeen -kaunis sekä puhdas runo kuivimpaan koululäksyyn verrattuna... Siis: -miksi tietämystä kaipaisinkaan ja ihmeen-kauniin, jalon uskonhelmen -vaihtaisin arkipäivän tietämykseen, kun molemmat niin aivan samaan -vievät!" - -Lemmen ja ihmishengen kielet soivat siten samassa kanteleessa... -Niissä soi suuri elämän-runo. - -Lemmenkukat kokosivat kauneutta entisen lisäksi... Ne somistelivat -lehtiänsä. Tyttö arasteli outoa lemmen valoa. - -Kulku jatkui. - -Hellästi johti enkeli suojattiansa syvemmä Lemmensaaren lumouksiin... -Hän puhui hänelle Jumalan antamasta suuresta lahjasta, lainasta, -hengestä ja Hänen hyvyydestänsä. Hän näytti sen hyvyyden runoväreillä -maalattuna... Ilostuneena huudahti siihen Martva: - --- "Niin... Kyllä!... Hän on ihmeen hyvä!" - -Enkeli jatkoi: - --- "Sitä elämän suurta aarretta säilyttäessänsä raataa nyt koko -luonto, tunnustaen siten Kaikkivallan käskyn... Se käsky on syvä ja -hämärä, kuten Hän itsekin... Sinä tiedät, miten syvä Hän itse on..." - -Viattomana selitti Martva hänelle: - --- "Minä uskon sen... Minä uskon, että Hän on ihmeen syvä... Hänen -syvyytensä on minulle selvän selvä... Hän on minulle kuin viisas isä, -joka kuusen alla haastelee minulle vanhaa tarinaa. Jokainen hänen -sanansa on täynnä niin selvää viisautta, että minulla ei ole oikeutta -niitä tutkiakaan. Joka aamu valkenee Hän minulle kuin kirkkain päivä, -jonka valo on itseselvä... Niin ihmeen syvä on Hän minulle aina..." - -Ihmishengen onni ja runo puhkesi siten jumalauskosta kuin runous -kesä-illan kauneudesta... - - - - -Kun lempi kypsyi jo neidon povessa. - - -Yhä lyhenteli neito tyttötaivaltansa... Yhä kulki hän morsiamen -kukkamaita kohti... Kaikki puhui hänelle Jumalan suuna... Koko elämä -johti häntä enkelin kätenä... Hän eli siten omaa hengen runoansa... - -Lauluna vieri matka lemmenmailla. Kulkijat tulivat jo saaren sisään -lemmen kirkkoon. Se on tehty ikivalkeudesta... Se lymyytyy saaren -hämärään ja runoon kauniina kuin arka neito... Permanto on neidon -puhtautta... Holvissa humisee ainainen, armas lemmenhyminä... Kauniit -soitot soivat. Ne herkyttävät hellää kieltä ihmisessä... Ne kutsuvat -ihmistä, niin kuin kutsuu kirkonkello, kun viikon työ on suoritettu -ja mieli kohoaa korkeutta kohti... - -Mutta alttarilla kukkii lemmenkukka astiassaan... Valkea enkeli -vaalii sitä kukkaa... Se kukka on arin Luojan töistä... Siksi vartioi -sitä enkeli, kuin Cherubim paratiisiin vievää tietä... - -Valkea lemmenkukka tuoksahti... Kaunis esirippu hulmahti... Jo -vilahti punainen hämärä... Arastellen lausui Martva saattajallensa -kirkon ovella: - --- "En minä tohdi etemmäksi tulla... Täällä on kaikki liian pyhää, -kummaa ja outoakin... Suo minun jäädä tänne ovensuuhun!... En tahdo -nähdä syvemmälle Häneen, ijäiseen, ihmeen suureen Salaisuuteen..." - -Surullisena selitti Gabriel lausuen suuren Jumalan runoa: - --- "Hänen temppeliinsä sinun täytyy käydä alttarille asti, jos uskot -Häneen. Sama sitten onko se temppeli työn, rukouksen, veisuun, uhrin -tai lemmen kirkko. Jos sen on Hän säätänyt, niin silloin täytyy sinun -rohkein mielin astua aivan sen alttarille. Sinun täytyy se tehdä, -vaikka sinne vievä tie olisi niin tuskallinen, kuin se, jonka Jeesus -kulki Golgatalle... Sinun täytyy juoda siellä odottava malja. Jos -epäröit nytkin, niin kiellät Hänen käskynsä, Hänen säätämänsä lemmen -puhtauden..." - -Luonnon äänenä soi Jumalan runo... Kukkana kehittyi lemmentajunta -neidon povessa... Lapsimielin selitti Martva: - --- "En voikaan sitä puhtautta kieltää, kun juuri pelkään sitä -puhtautta... Valo on täällä liian pyhä, puhdas... Kenties jo seison -Hänen edessänsä, enkä jaksa kestää ihanuuttaan, kun silmäni on vielä -tottumaton..." - -Vieno valo värähti vaaleanpunertavana... Salainen esirippu hulmahti -hiljaa... Se antoi neidolle aavistusta, että jotakin outoa oli -edessä... Kaunis laulu kertoi lemmen tarua... Ihanat enkelit -veisasivat lemmenkukan puhtauden ylistystä... Oudostuneena huudahti -Martva saattajallensa: - --- "Täällä soivat kauniit enkelien laulut... Miksi olet minut tähän -pyhään tuonut?... Miksi sulaa täällä mieli?... Miksi ovat tunteet -arat?... Ja miksi on kaikki hellää, puhtautta?... Mielessä soipi joku -kumma sävel..." - -Runo laati jo itseänsä... Neidon povi oli sen runopajana... Enkeli -johti hänet kädestä alttarille, osotti lemmenkukkaa ja selitti: - --- "Täällä lemmen-alttarilla täytyy sinun vielä kerran Hänen -käskyjänsä täyttäen Häntä kiittää... Tuo lemmenkukka täytyy sinun -kerran taittaa ja sen tuoksu tuntea, vaikka se olisi karvaskin... -Kun se aika tulee, älä silloin pyydä Häntä ottamaan sitä maljaa pois -sinulta! Sillä sinua varten ei voi Hän käskyjänsä muuttaa..." - -Lemmen runo sepittäytyi yhä tajuisemmaksi neidon povessa. Hän vastasi -enkelille ihastuneena, avoimin katsein: - --- "Miksi minä sitä pyytäisinkään, kun käskynsä ovat aina -ihmeen-armaat... Ne ovat niin kuin kaunis aamuvalo, joka kesäaamun -purppurasta helähtää kauneimmaksi kirkkaudeksi, herättäen lintuparvet -laulamaan... Mutta yhtä asiaa en jaksa ymmärtää: en jaksa käsittää -tuon kukan tuoksumista, en myöskään sitä, mitä äsken lausuit..." - -Lemmen runo kyseli jo olemustansa... Jumalan käsky kirkastui -runona... Suruisena, kauniin laulun hymistessä selitti enkeli hänelle: - -245 - --- "Näit äsken, kuinka koko luomakunta täytti riemumielin Hänen -käskyänsä: häärunoutta... Siten täytyy sinunkin se käsky vielä -täyttää... Ne toiset -- kukka, eläin sekä kaikki muukin -- _pakosta_ -täyttävät sen käskyn ajallansa... Sinulle antoi Luoja siinäkin -vapauden: Saat täyttää sen, tai jättää täyttämättä. Jos täytät sen, -niin saat myös siunauksen: saat äiti-onnen, jalon, pyhän onnen... Jos -rikot sen käskyn, niin _uhkaus_ odottaa... Kaikessa olet _vapaa_. -Valitse!... Sinä tiedät miten suuri ja jalo on äitionni..." - -Jalo kukkanen alkoi puhjeta jo neidon poven runoudesta: äidin -jumalallinen runo alkoi sepittäytyä... Se puhkesi tosin -tajuttomana... Lehdet olivat vielä väriä vailla... Ihmeissään lausui -puhdas Martva: - --- "Minä tiedän sen onnen, olen nähnytkin sen: Kun pääskyn sievä -emo räystään alla kaunista poikuettaan lentoon laskee, ah, miten -onnellisena se silloin pesänsä reunalla visertää!... Niin monesti -jo sitä nähdessäni olen nauttinut pääskys-emon onnesta ja kiittänyt -Jumalaa, joka taivaastansa on sille pikku-armaat lähettänyt... -Ja enemmänkin Hän on lähettänyt: Hän on lähettänyt sulhasen -pääskys-emolle, on lähettänyt sen apuna poikuetta hoitamaan..." - -Luonnon jaloin soitto helähteli... Äidin jalo ja lempeä runo soi -siten lemmen kanteleen säveleenä... - -Mutta suru sumensi Gabrielin silmiä, kun hän muisti sen osan, jonka -oli lankeemus tuonut ihmishengen kannettavaksi... Hän ajatteli -lemmen teitä... Sydän vuoti silloin verta... Ei olisi hän hennonnut -paljastaa, että ihminen on parhaassansakin jo muun luonnon tasalle -mennyt, on jo sitäkin alempi... Hän sääli Martvaa... Hän antoi -ainoastaan aavistuksen siitä, millä on äiti-onni ostettava. Hän -selitti ylevänä: - --- "Kauneimmat kukat ovat aina liasta poimittavat... Ne kasvavat -ainoastaan höysteisessä, lantaisessa maassa... Jaloin kivi tarvitsee -ikikuumuuden muodostuaksensa jaloksi... Niin on myöskin korkea, jalo -äiti-onni aina liasta otettava... Siitäkin on se aina tuskan kautta -nostettava. Siksi se ehkä onkin onnista jaloin..." - -Äiti läikkyi lemmenrunossa... Se läikkyi siinä tuutulauluinensa, -värisi siinä kipuinensa. Surullisena jatkoi enkeli selitystänsä: - --- "Eevan lankeemisesta asti on äiti-onnenkin tie kasvanut ohdaketta -ja orjantappuraa. Vaan jos se suuri onni täytyykin sinun, Martva, -liasta ottaa, niin älä pelkää, vaan ota se siitä _puhtain käsin_ ja -_jaloin mielin_. Silloin et tahraannu, sillä sielun puhtauteen ei -lika tartu. Silloin on sinulle myös lupaus varma: äidin alennus ja -kärsimyksetkin jalostavat sinut naisesta vaimoksi ja vaimosta vielä -jalommaksi: _äidiksi_... Äiti-onnen tiet nyt, Martva, tunnet, sekä -tiedät myöskin Luojan suuren käskyn..." - -Neidon povi sepitteli jo edelleen suurta äiti-runoa... Luonto teki -opetustansa tajuttavaksi. Ihmeissään selitti Martva saattajalleen: - --- "Kun sinä sanot sen, niin uskon tietäväni äitionnen salaisuuden. -Se on tämä: Luoja Itse tuopi pääskyn emolle sievän pojan pienen -siiven alle... Hän tuo sen sille niin kuin isä muinoin toi minulle -kauniin nuken kaupungista... Niin tuopi suuri Luoja äiti-onnen... -Siis suotta puhut, että se suuri onni olisi muka liasta otettava... -Niin: miten ihmeen puhdas on se tie!" - -Niin lennähti neidon mieli suuren ihmishengen maille... Mutta lyhyt -oli vielä siiven kantomatka... Oitis palasi hän taas neidon lemmen -runomaille. Murheisena lopetti Gabriel selityksensä lausuen: - --- "Hän näyttää oikean tien ajallansa, Hän, joka salaisuudet ilmi -tuopi... Se aavistus, jonka sait nyt lemmen mailta, on siemen, josta -kasvaa tietoisuus _oikeasta_ tiestä... Siis laskeudu nyt jo nöyrin -mielin eteensä tänne lemmen alttarille, jossa Hänen tiensä sinulle -valkenevat verkalleen!..." - -Aalloilla lauloivat silloin lempivät allit... Pikku rastas -kiitti Luojaa äiti-onnestansa... Kukka vaali hedelmätänsä, sotka -aarrettansa... Äidin ja neitosen lemmenrunot sointuivat samoiksi... - -Luonto soitti suurta ja jaloa kanteletta: puhdasta ihmispovea. - -Ja sen soiton kaikua etsiessänsä vaipui Martva lemmen alttarille: -Hän vaipui niihin lemmen maailmoihin, joissa puhdas tyttö elää -häittensä edellä, kun näkee unta sormuksista, häistä ja hääkukista... -Sulhasen ikävä alkoi... Alkoivat soida kauniit lemmen soitot... -Luonto laulatti lemmenlaulujansa... Alttarilla kukoisti lemmenkukka -entistänsä kauniimpana... - -Mutta punaperho tarkasteli sitä kaunista kukkaa... - -Käki kukahti... Se kukahti allin laulujen aameneksi... Lemmenlammin -sinivedestä lehahti kaunis, lumivalkea perhosparvi ja laski -rantavaaraan lehdikön koruksi... Koko vaara oli niistä valkeana... -Kuin morsian katseli runolehto kuvaistansa lammikosta... Lehdon takaa -kuului kaunis sulhon laulu, jota säesti etäinen kaiun hyminä... -Kirkon kello kumahti... - -Se kumahti hääkellona... Se kutsui neitoa hääalttarille, ottamaan -sieltä suuren onnen... - -Mutta tuntematon oli vielä ihmishengen onnentie... Tuntematon oli -vielä onnikin, jota se henki uneksi... - - - - -Outoja satamavaloja. - - -Kaunis Litvanselkä hymyili kuun ja päivän kuvastimena... Se levitti -laajoja vesiänsä ihmishengen purjehdittavaksi... Se levitteli niitä -onnenteiksi näytellen rauhansatamaa jokaisen tien päästä... - -Mutta etsityksi onnentieksi tarjosi se yhdelle kirkkotietä, toiselle -jotakin tuntematonta... - -Jo oli ulappa saanut aaltojensa kauneimman korun: purtensa... Jo oli -pursi saanut istujansa: ihmishengen... Yhdessä ne, ulappa, pursi ja -ihminen alkoivat laatia ihmishengen suurta runoa. - -Purren perässä istui Oolavi, eläen ihmishengen mailla tarkastellen -purrelle tietä, tähystäen satamavaloa, mitä kohti ohjata -elämän pursi... Mutta tietön oli ulappa... Ei näkynyt sillä -tienviehkaakaan... Omin neuvoin oli etsittävä elämänpolku. - -Mutta korkeudessa kohahtivat suuret voimat. Ne lähtivät taistelemaan -ihmishengestä, joka istui purressansa tiettömällä ulapalla... Ne -alkoivat taistelunsa siitä hengestä siinä hengessä itsessänsä... - -Yhä istui Oolavi... Yhä katseli hän elämänjärven selkävesiä... -Taivaasta laskeutui silloin enkeli... Se kantoi hänen korviinsa -Litvan kirkonkellon kumahduksen... Se kohotti lehdon keskeltä -kaunista ristiä... Ne olivat merkkejä, jotka ilmottivat, että -sielläpäin on onnen satama... - -Taas kulki kohina korkeudessa... Loistavana, ylpeänä katseli -Perkele Litvan selälle, jossa näki Oolavin purressansa istumassa... -Hän katsoi tutkivammin ja näki Martvan lemmen mailla, elämässä -lemmenrunoa, puhtaana jumalaisena runona... - -Hänen kädessänsä välähti silloin kirkas miekka... Hänen voimanansa -olivat ikuiset, suuret pahan voimat... - -Miekka hohti jo tulisena. Ylpeänä laskeutui Perkele alemma ja loihti -uudet salamavalot Oolaville: Litvanjärven rantalehdot olivat nyt -täynnä ihanimpia elämänpuita... Jokainen puu hohti tuli-omenaisena... -Jokaisen latvassa kukkui kaunis lemmen käki... Jokaisen oksalla -keinui ihmeen kaunis neito... - -Ja siellä satumetsiköissä kohisi kaikkialla kumma ja huumaava koski, -joka kutsui kuin kaikkein kaunein neidon laulu... - -Ylpeänä katsoi Perkele valojansa... Yhä kumisi kirkonkello... Yhä -loisti risti... Mutta yhä kauniimpana hohti myös ihana tuntematon -metsäranta... - -Ja Oolavi istui yhä purressansa... Ja ihmetteli ja mietti ja epäröi -jotakin. - - - - -Matka tytöstä morsiameksi. - - -1. Maassa. - --- "Takimainen pari ulos!" -- helähti Ranniston kartanolla, jossa -työväki ruokaleponsa lopussa juoksi leskeä, odotellen työkellon -kilahdusta. Pari syöksähti lesken ohi. Alkoi ahdistelu, pako ja -yhteen kierteleminen. Vanhemmat työmiehet lepäsivät ruohokossa -katsellen nuorempien leskenjuoksua ja neuvoen ja kehotellen. Koko -pihamaa helisi naurusta. Työn tuottama väsymys hälveni unena. Poika -oli reipas ja tyttö nauroi vallatonna. - -"Takimainen pari ulos!" -- ryöpähti taas kehotus. Martva ja Oolavi, -joka oli matkalla taloon poikennut ja leikkiin joutunut, syöksähtivät -juoksuun. - --- "Martva!... Martva!... Martva!... Juokse kuusen ympäri, Martva!... -Juokse sinne, Martva!" -- sekaantuivat kehotukset ja neuvot yhtenä -helinänä. Koko joukko oli Martvan puolella, kun leski häntä ahdisteli. - -Eikä Martva nyt neuvoja tarvinnut. Hänestä tuntui, että hänen -_täytyi_ pysyä Oolavin parina. Hänen rinnallansa oli hauska seistä, -parempi kuin kenenkään muun rinnalla. Hän juoksi henkensä edestä. - -Mutta leski oli reipas, nuori mies. Se ahdisteli vuoroin Oolavia, -vuoroin Martvaa. Syntyi oikea taistelu, jota nauru, huudahdukset -ja neuvot säestivät. Koko kartano oli ilonhyrskeenä. Leski oli jo -Martvan kiini saamaisillansa, mutta silloin teki Martva jyrkän -käänteen sivulle. Soleva vartalo notkahti luontevasti, ja kauniina -heilahduksena livahti tyttö lesken edestä, tämän syöksyessä omaa -vauhtiansa eteenpäin. - -Syntyi uusi ahdistelu. Leski ajoi takaa Oolavia. Martva riensi -ahdistetulle avuksi, koettaen kiertää häntä vastaan. Hän hehkui ja -punotti. Hän oli ilona ja onnena kuin lapsi. Hän tahtoi nyt pitää -parinsa, Oolavin, vaikka olisi mikä. Koko väki katseli juoksua, -mielet jännitettyinä ja yhä innokkaammin neuvoja antaen. - -Oolavi oli taas päässyt lesken käsistä, joka nyt alkoi uudestaan -Martvaa ahdistella. Mutta Martva oli nyt tyttö, joka vaistomaisesti -pakenee omansa syliin. Hän livahteli lintuna aina käsistä pois. -Kaunis vartalo notkahti käänteitä tehden milloin oikeaan, milloin -vasempaan. Käsi taittui heilahduksien lisäsulona. Tukka hajosi ja -häilähteli hartioilla, kun hän hyppeli polvia tehden, vallattoman -puron tavalla, avuksi rientävää Oolavia kohti. Puuttui enää viime -syöksähdys. - --- "Oolavi!... Oolavi!" -- huudahti hän, ojentaen kätensä Oolaville, -ja aivan syöksyi tämän syliin. - -Ja kun he olivat yhteen päässeet, katsahti Martva Oolavia silmiin, -katse täynnä taivaallista iloa ja onnea. Poski oli yhtenä punana -ja mieli kiurun kauniina liverryksenä, joka valuu korkeasta -kevätsinestä. Päätänsä kiitokseksi nyökäytettyänsä sitoi hän tukan -taas laitteeksi, yhä Oolaviin katsoen ja jonkun kepeän sanan lausuen. -Oli kuin olisi hän nyt omansa saanut. - -Hän oli viime päivinä, kiikkukohtauksen jälkeen, ujostellut Oolavia, -mutta nyt oli taas kaikki avointa. Kaikki oli puhtaan tytön iloa, -tytön, joka on äkkiä huomannut oman sulonsa ja siksi on varma -sulhostansa, odottaa vain sen tuloa, onnellisena, nauttien omasta -armaudestansa. - -Reippaana asettui hän taas Oolavin kanssa riviin. Lemmen ensi -tulehdus oli hävinnyt ja se muuttui nyt terveeksi, puhtaaksi, -jaloksi, luonnon pakkosiveellisyyden jaloimmaksi, puhtaimmaksi -kukaksi. - -Mutta jo kilahti työkello. Väki lähti reippaana työhönsä ja -kartanolta haihtui ilo ja nauru, kuin kaiku aikansa helistyänsä. - -Lemmenkukka avautui rohkeampana, sen värit iloisempina. - -Martvasta tuntui kuin olisi hänen sieluunsa tulvinut jotain hyvin -kepeää ja iloista. Koko illan hän eli kuten se, joka on vilpoisesta -aallosta juuri uimasta noussut, pukeutunut köykäiseen pukuun ja -kävelee uimarannasta kotiin lehtevimmän metsän läpi kulkevaa polkua -myöten, tulisena hehkuvan auringon valon pujotellessa oksien -lomitse valoriekaleena, ainoastaan mauksi pehmeän varjon ja lehtien -miellyttävän tuoksun sekaan. Eikä hän tiennyt ilonsa syytä. Se ilo -oli tullut kutsumatta kuin kevät. Koko elämä oli auteretta, joka -tuskin jaksaa maassa pysyä. Kukka oli nyt värillisempi, päivänpaiste -kirkkaampi kuin ennen, ja huoneet helisivät äskeisen leskenjuoksun -muka jatkuvasta ilosta. Koko elämän taivas oli yhtä kiurun laulua. - -Jo tuli karja kotiin, jo soi iltakello. Martvan elämä hyppeli -yhä kevätpurona. Hän seisoi kuvastimen edessä, ensikertaa kuten -nainen: Hän huomasi olevansa kaunis... Kuvastin näytti olevan aivan -tulvillaan suloa, kauneutta, iloa. Hän korjasi kiharansa, ihaili -kätensä armasta liikettä ja vartalonsa hentoutta ja kainouttansa ja -sielunsa puhtautta, joka tuoksui kuvaisestakin. - -Hän oli onnellinen. - -Samoin oli Oolavinkin laita. Kun hän kulki kotiinsa, tuntui polku -olevan laulua. Metsä tuntui olevan runoa tulvillansa. Hänen suonensa -pullistuivat voimasta. Hallanselkä näytti liian vähäiseltä hänen -työmaaksensa. Hän uskoi voivansa nostaa vuoret hartioillensa ja -kantaa ne pois maailmasta. Korvissa humisi yhä Martvan iloinen -huudahdus: "Oolavi... Oolavi... Oolavi!" ja silmissä heilahteli se -terve, puhdas puna, joka oli Martvan posket punannut, kun hän ojensi -kätensä hänelle, syöksyen hänen syliinsä. Maailmassa ei tuntunut -olevan orjantappuraa, ei ohdaketta. Se oli uusi paratiisi, Luojan -palkka ihmistyöstä. Se oli onnea täynnä ja sen keskellä hohti -elämänpuu, oksat notkuvina onnen ja rauhan antimien hedelmäpainosta. - - * * * * * - -Oli kesän kypsin aika. Litvan paratiisissa korjasi väki maan hedelmää. - -Ranniston pellolle ilmaantuivat ensimäiset kuhilaat. Alottajaiskahvit -oli juotu ja väki leikkasi ruista kilpaa, vedon perästä, kullakin -yhtä leveä eteinen, ja onni vedoksi pantuna: Se, joka ensiksi -pientareeseen pääsi, oli saava siksi vuodeksi paraimman onnen. - -Jo pääsi ensimäinen pientareeseen. Leikkisanat satelivat hänelle. -Iltarupeama oli leikattu levälleen. Kappaleen päähän, pientareeseen -päästyä ryhdyttiin sitelemään. Kuhilas nousi kuhilaan viereen. -Sirpit loistivat kiemuroina kuhilaan päässä. Kypsyneen rukiin ja -sängen miellyttävä haju täytti ilman, levontarve mielen, ja kotiin -kulkevan karjan kellot sointuivat seudun runollisuuteen yhtenä -helinäpaljoutena. Koko luonto soi, ikäänkuin korkeudesta tulvivana -enkelilauluna. - -Tämä päivä oli Ranniston talon juhlapäivä: se oli Martvan -syntymäpäivä. Vanhan tavan mukaan alettiin talossa rukiinleikkuu joka -vuosi sinä päivänä, eikä koskaan oltu tarvittu siitä tavasta poiketa. -Joka vuosi oli ruis joutunut siksi päiväksi sirppiä vaille. Työ -alettiin sinä päivänä tavallista myöhempään, lopetettiin ennen ihan -tuloa ja väki leikkasi pyhävaatteissansa, juhli ennen työlle menoa, -teki työtä kuin huviksi, vanhan tavan vuoksi, ja lopetti päivän -juhlimalla. - -"Kuhilas pellolle, päre tupaan", oli ollut vanha tapa Ranniston -talossa. Rukiin leikkuuta alkaessa alettiin joka vuosi puhdetta -valvoa, tehdä puhdetöitä. Vanhan tavan mukaan sytytettiin nytkin -päre pihtiin. Se oli Ranniston talon runoutta, hienoa, ja suurta -yksinkertaisuudessansa. Päre valaisi joka vuosi yhden illan ajan -talon vanhaa muinaisuutta, toi tuulahduksen niiltä ajoilta, jolloin -tulukset ja päre olivat talon valovaroina. - -Ranniston talo oli yleensä vanhaa satua ja runoutta täynnä, kuten -vanha paratiisi ainakin. - -Nyt olivat taas suuren tuvan lumivalkeat lattiapalkit havuilla -sirotellut. Ruislyhde koristi puhtaaksi pestyä peräseinää, tähkät -valkeaa lakea. Pitkillä pöydillä olivat valkeat kotikutoiset liinat, -punainen tervakukka sinne tänne liinalle siroteltuna. Ikkunoilla -tuoksusivat ruiskukat ja seinänraossa siellä täällä pieni pihlajan -lehti. Päre paloi kirkkaalla valolla ja lyhde levitti rukiin maukasta -hajua lattiahavujen tuoksun sekaan. - -Väki oli jo koolla. Silloin saapui oman väen lisäksi Tuukkalan -isäntäväki. Muut vieraat olivat käyneet päivemmällä. - -"Oolavi!... Terve tuloa!" -- helähti Martvan iloinen ääni Oolavin -astuessa tupaan. Se huudahdus pääsi häneltä kuin naurahdus hauskan -sadun lomassa. - -Oolavi ojensi Martvalle ruusukimpun, jonka ruusut hän oli omasta -puutarhasta poiminut. - --- "Onneksi ja iloksi!" -- lausui hän sitä ojentaessansa, kumartaen -sievästi. - --- "Miten kaunis!" -- huudahti Martva. Silmä loisti ilona ja huulelle -helähti armain hymy. Ja ojentaen huolettomasti siron kätensä -Oolaville, kiitokseksi ja tervehdykseksi samalla, lausui hän: - --- "Kiitos, Oolavi!" - -Ja oli kuin olisi käsi ollut käden lahjaksi jääpä. Koko Ranniston -väki katseli, kun hän seisoi pärevalossa ruusukimppuansakin -kauniimpana, käsi parhaan pojan kädessä, elämä yhtenä satuna edessä, -ja takana yhtenä kauniina runona, vartalo soleana, silmä kirkkaana. - -Hän kiitti vieläkin Oolavia kukista ja jatkoi: - --- "Minä olenkin saanut nyt niin paljon lahjoja, että väsyisi -luetellessa: Siltä sen... ja siltä sen... ja sen... Ja entäs, sanonko -minä?" - -Hän naurahti ja ikäänkuin odotti käskyä. - --- "No, mitä sitten?" -- naurahti Oolavi. - --- "Minä sain isältä Harhaman kirjan 'Varotushuudon'", -- lopetti -Martva ja nyökäytti päätänsä tavalla, jossa sulous ja pieni -leikillisyys sulivat yhdeksi kauneudeksi. - --- "Sitten ei puutu muuta kuin yksi", -- tarttui Oolavi. - -Martva katsahti häneen kysyvästi. Oolavi katkaisi ruiskukan, ojensi -sen Martvalle ja vastasi hänen kysyvään katseeseensa: - --- "Onnellinen kirjanmerkki." - -Ja kun Martva kiitti häntä uudesta lahjasta, jatkoi hän: - --- "Mutta se on onnellinen ainoastaan yhdellä ehdolla." - -Martva naurahti ja katsoi häneen taas kysyvästi. - --- "Sillä ehdolla, että luet minulle kirjastasi joskus ääneen", -- -selitti Oolavi. - --- "No pyytämättäkin toki", -- myönsi Martva. Ja poistuen kukkinensa -lisäsi hän iloisesti: - --- "Mutta kun ensi kerran luemme, emme sytytä lamppua, vaan päreen. -Se on niin runollista... Eikö totta, Oolavi?" - -Oolavi oli yhtenä onnena. Hänestä oli nyt kaikki totta ja runollista -ja kaunista. Koko väki huomasi, että Martvassa oli muutos tapahtunut. -Hänessä oli jotain kypsynyttä. Vartalon liike oli naisen suloutta, -katseessa oli kukkaansa puhjenneen sielunjalouden puhdas ja armas, -mutta tietoisin kainous. Hän tajusi -- tunsi tiedottomasti jo -seisovansa miehen, eikä lapsuuden leikkitoverin edessä. Hän käytti -jo olemuksensa viehkeyttä, hymyänsä, puhtauttansa, kauneuttansa, -vartalonsa vielä puoli-lapsimaista suloutta, käytti sitä pakosta kuin -kukka, joka ei voi väriänsä salata, kun aika tulee ja luonto koskee. - -Äidin silmä huomasi sen kaiken, Ja kun Martva lennähti kukkinensa -huoneeseensa, katseli äiti häntä iloisena kuin emä linnunpoikaa, joka -on juuri saanut pienen siiven ja katselee pesänreunalta maailmaan. -Sitten katsahti hän Oolaviin ja mieheensä. Rannisto ymmärsi vaimonsa -ajatukset ja vaimo hänen mietteensä. Oolavi tuntui jo heidän omalta -pojaltansa. - -Sillä hetkellä tunsi Rannisto talonsa onnen olevan täyttymäisillänsä. -Jumalan suuruus ja armo valkeni hänelle korkeana ja hän kiitti -sydämessänsä: - --- "Nyt Sinä, Herra, voit päästää minut jo Sinun suureen rauhaasi, -sillä minä olen saanut jo nähdä Sinun armosi ja Sinä olet suonut -minun lopettaa elämäni päivätyön, jonka minulle sääsit..." - - * * * * * - -Pääskynen on kevään, käki kesän ja ensimäinen pärevalo syksyn -hienoin runous. Niin oli nytkin Ranniston talossa. Yö muuttui -pehmeän-tummaksi, kun ei ollut silmä tottunut päreen valoon. Kuusi -oli salaperäinen, koivu ja pihlaja yön hämärän istuinpuita, ja -yölepakko, joka lenteli ilmassa, lisäsi syysrunoa lennollansa. - -Se runollisuus tarttui juhlivaan väkeen, Martvaan ja Oolaviin -eniten. Tyttö suli ja poika oli hellä. Mielet lämpenivät. Vanhat -muistelivat nuoruuttansa ja katselivat nuorten iloa ja yhdessä -oloa kuin tyttöstä, joka tulee lapsuuden ja nuoruuden kevätmailta, -kaikkia vanhoja muistoja helman täysi. Se tyttönen käveli lattialla, -kutrit hajalla, mieli kukissa, joita sirotteli lattialla tuoksuvien -katajanhavujen sekaan, hyräili jotain sanatonta lapsen laulua, ei -itsellensä, ei kukille, mutta vain ilman aikojansa. - -Hetkeksi poistuivat nuoret pihamaalle, yksi toisensa perästä. -Yön pehmeät hämärät heilahtelivat. Taivaanrannalta kohosi kuu -vaaleanpunertavana sirppinä. - -Puutarhan käytävällä puheli Oolavi toisten keralla, kun Martva -lähestyi puhelijoita. Ja kun puhelu vaikeni ja yksi ja toinen alkoi -poistua, lähtivät Martva ja Oolavi yhdessä kävelemään kuin tehdystä -sopimuksesta tai asialle. Oli jo jotain, joka sanoi, että heillä on -yhteistä asiaa, josta heidän on puhuttava, ei tosin vielä sanoilla, -vaan sillä, joka jätetään sanomatta, tai sanotaan silmäyksellä, -kävelyllä, mielialalla, puheen aiheilla ja muilla. Martvasta oli -Oolavin kanssa käveleminen nyt huvi. - -Kaunis puistokäytävä kierteli tuuheiden puiden alla kuin -lehtiholviin kaivettu tunneli, jonka holvausta paikoin kannattivat -pylväinä valkeatuohiset koivunrungot. Paikoin oli seinänäkin -pehmeä ja lehtevä pensasto. Käytävän päähän tultuansa pysähtyivät -molemmat. Heidän edessänsä avautui yön hämyihin uponnut, saarilla -kukitettu Litvanselkä. Saarien välivedet näyttivät loppumattomalta -salmisokkelolta, johon ajatus ja tuulikin eksyivät, saati sitten -pursi. Siellä salmien pohjukoissa, jonne ei kukaan osaa, piti -olla "Litvan laulun" kuuluisa kari. Martva seisoi puun pehmeässä -varjossa, Oolavi nojasi puunrunkoon ja ylhäällä puun latvassa, sen -näkymättömässä lehtipiilossa istui Perkele. - -Ja molempien mieleen johtui "Litvan laulun" tarina, ikäänkuin -aavistus olisi heille sanonut, että he seisoivat suuren elämänsadun -edessä, joka heidän oli yhdessä elettävä -- elettävä ja elämällä -maailmalle kerrottava. He aavistivat hyvän- ja pahantiedonpuun olevan -likellä, oksat täynnä tuli-omenoita. He seisoivat sen kamppailun -edessä, jota ihmishenki on taistellut maailman alusta, toisessa -olennossa rajummin, toisessa heikommin voimin. He elivät niitä -hetkiä, jolloin heidän piti vuorostansa ihmishenkinä astua hyvän ja -pahan väliseen ikuiseen taisteluun. - -Kun Martva nyt ajatteli Litvan tarua, muuttui mieli yön hämäräksi -ja silmää sumensi kaiho. Hänen teki mieli koskea siihen taruun, -eikä tahtonut uskaltaa. Se arkailu oli vaistomainen, kuten aina -suuren salaisuuden edellä. Syntyi vaiti-olo. Elämä tuntui hämärältä, -metsikkö henkien lymylehdolta. - -Viimein tohti Martva koskea tarua. Katkaisten lehden puusta ja sitä -sormin nyplien, lausui hän arkaillen: - --- "Minä, Oolavi, en tiedä miksi olen viime aikoina usein ajatellut -Litvan tarua... sitä veden naista... Siinä on jotakin niin -selittämätöntä ja hämärää." - -Niissä sanoissa ilmeni hänen henkensä suuruus: hän käsitti elämän -_hämäryyden_. Hän kykeni ajattelemaan, että ihmishengen elämä ja -historia on ongelma, suuri selittämätön kysymys. Hänen suuret -henkiset lahjansa, jotka uinuivat vielä kukkanupussansa, kertoivat -hänelle heräävänä tietoisuutena, aavistuksena, että ihmis-elämä, kun -ihmishenki kykenee nousemaan yläpuolelle aisti-elämää, on korkein -historia, ongelmien ongelma ja arvoitusten arvoitus. Nyt alkoi hänen -henkensä puhjeta kukkaansa: arvoitus alkoi muuttua kyselyksi. Hän -valmistui elämään suurta tarua. - -Oolavi oli vaiti. Hänenkin sielussansa uinuivat ihmishengen suuret -aarteet. Hän oli lahjakas kuten Martva. Hänen, samoin kuin Martvan -lahjakkuus ilmeni jo siinä, että he molemmat kykenivät näkemään -- -tai vasta aavistamaan -- että elämässä on tutkimaton salaisuus, -ikuinen ongelma. Heidän henkensä olivat niitä suuria henkiä, jotka -eivät suurisiipisinä koreile maailman valona, markkinatavaraksi -koristettuna aurinkona, vaan kykenevät tunkeutumaan rahtujen -salaisuuksiin, näkevät tarujen hienojen ikirunojen kuidut, inhoavat -markkinalavoja ja kätkevät omaan elämäänsä kaikkeuden suurimman -aarteen: hyvän ja pahan välisen taistelun: ihmishengen pyrkimisen -jumaluuden yhteyteen. - -Kun Oolavi yhä vaikeni ja mietti, jatkoi Martva: - --- "Siinä tarussa on omituista ensiksikin se kuvaisensa kaipaaminen -ja ikävöiminen." - -Oolavi oli joskus itse tutkinut tarun henkeä ja luullut löytäneensä -jonkun hämärän kohdan, nurinpäisen viittauksen ihmishengen -Jumala-kaipuusta, hyvään ja puhtauteen pyrkimisestä, josta hän oli -kuullut isänsä ja Ranniston usein puhuvan. Mietteissään lausui hän -Martvalle: - --- "Siinä on samaa, mitä isäsi on puhunut. Ihminenhän kaipaa aina -jotain puhdasta ja jumalallista... Se on vain tässä nurin päin: -ihminen kaipaa kuvaansa, vaikka oikeastaan hän itse on se kuvainen: -Jumalan kuva..." - -Viime aikoina oli Oolavi alkanut kohota Martvan silmissä -nuorukaisesta mieheksi. Häneen oli ilmaantunut entistä suurempaa -merkillisyyttä ja vakavuutta. Äänensävystä oli hävinnyt nuorukaisen -pehmeys, katseesta sen kepeys. Nyt kohosi hän taas suuren askeleen. -Hän nousi mieheksi, joka ymmärtää syviä asioita, on ajatellut -elämänkysymyksiä. Martva näki myös suuren vilahduksen hänen sielunsa -puhtaudesta. Itse hän silloin kutistui Oolavin edessä, hänen -turvaansa, kuten koskea laskiessa oli häneen luottaen kyyristynyt -veneen teljolle. Ajatuksissaan lausui hän: - --- "Kyllähän minä sen kaipuun ymmärrän... tai miten sanoisin: Minä -tunnen, että on joskus semmoinen kaunis kaipuu, mutta..." - -Hän pysähtyi, mietti ja lisäsi ajatuksissaan: - --- "Tämäkin on kyllä samaa, mutta se on samalla aivan toista..." - -Suuri elämänkysymys alkoi näille kahdelle kirkastua ongelmaksi, -viritä siksi tuleksi, jossa heidän piti kerran palaa. Ihmishenki -alkoi janota sitä hämärää, joka houkuttelevana valona tai pakkona -johtaa sille paikalle, jossa silmät avautuvat näkemään korkeimman -valon ja pimeyden, hyvän ja pahan erotuksen. Järvenselälle katsellen -ja miettien virkkoi Oolavi Martvan puheeseen: - --- "Kyllähän siinä on toista..." - -Mutta hetken perästä hän lisäsi: - --- "Mutta kyllähän se voisi niinkin olla, sillä ovathan aina kuva ja -itse esine samanlaiset..." - -Martvan vielä lapsekas henki ei jaksanut sitä käsittää. Kun hän oli -selityksen juuri saamaisillansa, hävisikin se, repesi salamannopeana -merenseläksi, jota hänen ajatuksensa ei ylettynyt käsittämään, -hämärtyi ja hävisi. Jälelle jäi ainoastaan tarun ydin: kaipuu, -puhtaan ja jalon ikävöiminen. Hän luuli, että Oolavi käsitti sen -kaiken, ja yhä korkeammalle nousi tämä sen johdosta Martvan silmissä -miehenä. - -Ja kumminkin oli ikuinen elämän ongelma Oolavillekin ainoastansa -kajastus, ihmishengen syntyperäinen aavistus. Molemmat he seisoivat -suuren pulman edessä. Martva mietti kuin lapsi, joka arvoitusta -arvailee. Mutta molemmista tuntui kuin olisi sen ongelman ratkaisu -heidän yhteinen tehtävänsä. Se tuntui heille yhteistä olevan, kuten -kaikki muukin elämässä. - -Hetken ääneti seistyänsä, Martva vavahti kuin olisi vilun väre -kulkenut hänen hennon ruumiinsa läpi. Hän säpsähti jotain näkymätöntä. - --- "Mennään, Oolavi!" -- pyysi hän nopeasti ja poistui Oolavin -mukana. Arkana katsahti hän taaksensa. Hän luuli siellä jonkun aaveen -hiiviskelevän puiden tummassa varjossa. - -Tupa oli tuoksua tulvillansa, kun Martva palasi Oolavin keralla. -Päre paloi kirkkaana, pyhänä tulena aivan. Sen valossa hohtivat -puhtaat seinät ja valkeat, puhtaan hongan väriset lattiapalkit, -tavallista valkeampina, kun ei silmä ollut vielä tottunut pärevaloon. -Kukat tuoksusivat katajan havun seassa. Väki piti iloa. Mieli oli -juhlamieltä ja hilpeyttä. - --- "Onnea!" -- hoettiin Martvalle. - --- "Päivänpaisteisia polkuja!" -- toivottivat vanhat miehet. - --- "Kuunvaloa, kesää ja pitkää ikää!"-- toivotettiin toisaalta. -Kaikki äänet olivat ystävän ääniä. Jokainen sana oli rehellinen, -jokainen toivotus vilpitön. Kaikkialla paistoi pärevalon kirkkauden -tavalla rehellisestä sydämestä lähtenyt: - --- "Onnea Martvalle!" - -Ja Martva oli onnellinen. Hän säteili ihmis-onnena, suloisuutena ja -puhtautena. Tulevaisuus avautui kirkkaana kuunvalona, eletty elämä -jäi taakse käkien kukuntana. Isän suuret rikkaudet ympäröitsivät -häntä ja koti huokui hurskautta ja rakkautta. Hän ei tiennyt mitä -oli huoli, ei tuntenut vihaa, ja pahe ja väärä olivat hänelle -tuiki-tietämättömiä. Hän oli kukkaansa puhjennut kauneus, jota elämä -hellitteli morsiamenansa, puhtaus, jota enkelit vartioivat. - -Mutta morsianta odottavat tuntemattomat huolet, tai onnet, tai -molemmat, ja Martva seisoi sinä morsiamena elämän kirkkaat kihlat -käsissä, tietämättä huoliko häntä odotti vai ilo. - -Ja sitten pyöri piiri ja laulu helskyi ja parit pyörivät. Koko -Ranniston talon tulevaisuus ja nykyisyys oli pärevalon kirkkautta, -joka valaisi eloajan runoutta. - -Vieraat olivat jo poistuneet, päre sammunut. Sen hiilessä ritisi -vielä heikko tulituike. Vanha Rannisto nukkui rauhallisena, varmana, -että enkeli vartioi hänen taloansa. - -Martva istui taas yksin pehmeään sohvaan vaipuneena, Oolavin kukat -edessänsä. Elämä oli hänestä niin kaunista, ettei hän olisi raaskinut -siitä erota, yöksikään, kuten lapsi ei malta uudelta lelultansa maata -mennä. Hän aivan keinui onnen helinän sävel-aalloissa, unohti itsensä -ja kaiken. - -Mutta yö kului syvemmälle ja kun katse koski Oolavin kukkiin, värähti -mieli. Hän alkoi muistella Oolavia ja huomasi taas, että hän olikin -jo mies. Hän laski: - --- "Hän oli ennen kokonaan toinen... Kun esimerkiksi siellä ja siellä -olimme, niin hän oli aivan kuin poika..." - -Hän istui ajatuksissansa ja muisteli edelleen ja laski: - --- "Vielä silloinkin, kun olimme viimeksi kiikulla, hän oli aivan -toisenlainen: ihan kuin semmoinen vaan... ei ollenkaan niin -ajattelevan näköinen ja vakava." - -Hän oudostui aivan muutosta, ihmetteli mistä se oli johtunut ja -jatkoi: - --- "Nyt hän jo kumartaakin ihan toisella tavalla... ja puhuu niin -vakavasti ja omituisesti..." - -Hän mietti ja vertaili nykyistä Oolavia entiseen, löysi yhä uusia -miehen piirteitä ja lopuksi huudahti hämmästyneenä: - --- "Hyvä isä, että minä en ole sitä ennen huomannut!" - -Ja sitä mukaa kohosi Oolavi hänen silmissänsä. Hän kohosi mieheksi, -jonka edessä Martva tunsi täytyvänsä ajatella jokaista sanaansa, -jokaista liikettänsä. Hän muisteli nyt ensi kertaa seurusteluansa -hänen kanssansa, etsi, eikö hän ehkä ollut käyttäytynyt rumasti: -niinkuin nainen ei saa käyttäytyä miehen edessä. Hän muisteli -äskeistä kohtausta puuholvissa, ajatteli miten hän oli seissyt ja -mietti olikohan se oikein, mitä hän oli puhunut. - -Siitä johtuivat hänen ajatuksensa "Litvan laulun" taruun ja siihen, -mitä Oolavi oli siitä sanonut. Joku kaunis kaipuu täytti silloin -mielen. Hän koetti miettiä tarua ja selittää sitä. Hän etsi Oolavin -selityksen ajatusta, mutta ei jaksanut sitä löytää; käsitti sen, eikä -käsittänyt. Ajatukset hajosivat ja väsyivät. Sielun eteen levisi -joku hämäryys, jota ei ajatus jaksanut selittää. Raukeana irroitti -hän valkean ruusun kukkakimpusta, katseli sitä miettivänä, ja taas -kiintyivät ajatukset Oolaviin, mutta väsyneinä, kuin kauniiseen uneen -nukkumaisillansa ollen. - -Mutta ikäänkuin joku pahan enne olisi lennellyt huoneessa, -tunsi hän taas olevansa levoton. Hän oudosteli mistä se johtui. -Huonekalut näyttivät vähän toisilta kuin tavallisesti: ne näyttivät -salaperäisiltä ja äänettömiltä. Martva aivan hätäytyi ja hengitti -hätäisenä. - -Ikäänkuin rauhottuakseen otti hän Harhaman kirjan ja aikoi avata sen -ja ryhtyä lukemaan. Jo tarttui käsi kansilehteen avataksensa sen. -Mutta samassa säpsähti Martva uudestaan, hätäytyi entistä enemmän, -eikä uskaltanut avata kirjaa. Hän pelkäsi sitä nyt kuin olisi se -ollut huone, jossa on kerrottu tonttuja asuvan, eikä sentähden -uskalla sen ovea avata, vaikka olisi huoneeseen asiaa. Vaaran edellä -heräävä vaisto varotti häntä Jumalan äänenä. Hän oli taas kuin ennen -aikojansa pesästä lentoon lähtenyt linnunpoikanen, joka hätäytyy, -huomattuansa siipensä heikkouden. Arat ajatukset tarttuivat joskus -"Litvan laulun" taruun kuin oksalle hätäytyneenä istahtava lintunen. -Väliin kiintyivät ne taas Oolaviin. Suurten elämänkysymysten -salaperäisyys alkoi häntä kietoa. Hän mietti niitä kauvan, kunnes -väsymys toi rauhan. - -Rauhattomana nousi hän ylös, pani kirjan paikoillensa ja ajatteli: - --- "Kun Oolavi tulee, niin sitten yhdessä alamme. Minähän jo -lupasinkin hänelle lukea." - -Hänestä tuntui taas turvalliselta, kun oli Oolavi. Hänen kanssansa -hän uskaltaisi mennä kummitushuoneesen ja vaikka minne, sillä Oolavi -oli hänestä taas miehekäs ja luotettava ja jalo. - -Hän luki rukouksensa, rauhottui siitä ja uinui uuden ikävuotensa ensi -yön valoisiin uniin. - -Samana aikana istui Oolavi kotonansa yksin. Hänen ajatuksensa olivat -kiintyneet samoihin asioihin kuin Martvan ajatukset. Hän ajatteli -Martvaa, oudosteli, että tämä nyt näytti toiselta kuin ennen. Hän -muisteli Martvan jokaista sen-iltaista liikettä ja naurahdusta ja -kaikkea. Hän huomasi, että Martva ei enää ollut lapsi, ei tyttönen. -Jokaisessa liikkeessä oli jo naisen suloa ja arvokkaisuutta... - --- "Tai on hän sillä rajalla... Hän on vielä osaksi lapsi", -- tutki -hän itseksensä. - -Sitten muisteli hän Martvan puhetta "Litvan laulun" tarusta. -Sekin osotti Oolaville, että Martva oli jo nainen, joka ajattelee -elämänkysymystä. Viimein tuli hänelle mieleen huoli hänen -elämästänsä. Ensikertaa elämässänsä ajatteli hän: - --- "Mitenkä nyt Martva nukkuu? Onkohan turvassa..." - -Hän tunsi jo olevansa velvollinen hänestä huolehtimaan. Pieni -mielenpainostus ja ikävä täytti hänen mielensä. Hän kaipasi Martvaa, -muisteli minkälaisena tämä oli seisonut puun alla puhuessansa hänelle -"Litvan laulusta". Ajatukset hajosivat. Hän tuli vakavaksi. - -Ja "Litvan laulun" johdosta johtui hän lopuksi ajattelemaan -elämänkysymystä yleensä. Se ei ollut uusi ajatus. Hän oli paljon -lukenut ja tutkinut. Synnynnäinen nero oli hänelle avannut kirjoista -niiden ajatuksien ytimen ja monesti oli hän elämän-ongelmaa -ajatellut, vaikka vielä tosin nuorukaisen kepein mielin. Nyt se -ongelma avautui hänelle tavallista suurempana ja syvällisempänä. -Hän istui kauvan, ajatukset kiintyneinä siihen kysymykseen, joka -kirkastuessansakin himmeni. - -Hän ajatteli ja sotkeutui ajatuksiinsa. Hän alkoi miettiä -arkipäiväisiä asioitansa, viikon töitä ja Hallanselän kuivausta, -elämänsä suurtyötä, isänmaansa suurta kulturitehtävää, jonka hän oli -päättänyt suorittaa, mutta aina vain hajosivat ajatukset. Ne lensivät -Hallanselästä Martvaan, tämän uniin ja olemukseen, siitä "Litvan -lauluun", elämän suurkysymyksiin ja taas uudestaan Martvaan. Ne eivät -olleet enää ainoastaan sen-iltaisia ajatuksia. Ne olivat jo useana -iltana häntä myöhään yöhön valveilla istuttaneet, vaikka ne nyt tänä -iltana olivat tavallista voimakkaampia. - -Viimein unohtui Hallanselkä ja arkiasiat kokonaan. Hän eli yksinomaan -lemmen ja elämänkysymyksien mailla, sotkeutuen niiden hämäriin -entistä syvemmälle. Itäinen taivaan ranta vaaleni jo aamuheleydeksi, -kun hän painui lyhyt-aikaiseen uneensa. - - * * * * * - -Litvan kirkkopihalla hymyili koivu syyskesän tulolle, harsona -kaartansa joka päivä alentavan päivän kirkas valovaippa. Pihlaja -koreili siellä täällä koivujen lomissa, ruskeana raakaleista. -Kastikainen seisoi kallellapäin, sekin jotakin surren ja kaivaten. -Kaikki oli hiljaa. Kaikki pelkäsivät herättää surullisessa -päivänpaisteessa nukkuvaa tuulenhenkeä. Ainoastaan sininen -kissankellokukka soitteli äänetöntä säveltä pois aikovalle kesälle. -Se soitteli surullisena, kellonkupu kallellansa. - -Kirkossa vihittiin nuorta paria. Lumivalkeassa puvussa seisoi -morsian alttarin edessä sulhonsa rinnalla. Hänestä oli elämä täynnä -onnea, kirkko tulvillansa pienten urkujen ääntä. Hän nautti elämänsä -suurimmasta onnesta: onnesta saada avautua kukkanupusta äidin -jaloille tehtäville, ihmis-elämän jalolle luonnontyölle, joka korkein -ruumiillinen onni on mieheltä ijäksi riistetty ja jätetty yksin -naisen osaksi. Siitä onnesta vaistomaisesti nauttiessansa unohti -morsian sen tienkin, jota myöten on sinne kuljettava elämän likojen -kautta, poiketen eläinmaailman poluille, joilla ei koskaan kulje se -henki, joka on jo täysin Jumalan henki. - -Morsiustyttönä seisoi myös Martva, Oolavi parina. Eikä hääväki -tiennyt kummasta enemmän nauttia: morsiamen onnestako, vaiko Martvan -sulosta, Litvan ylpeyden kauneudesta. Lumivalkeaan pukuun puettuna -seisoi hän taas alttarin edessä, kuten ripille päästessänsä, mutta ei -enää ainoastaan tyttönä, vaan puhtaimpana naisena, jalona nuppuna, -joka tajuttomana odotti elämänsä suurta onnea. - -Nuori pastori Aamusto toimitti vihkimisen. Hän puhui hehkuvan, -puhtaan sydämensä koko lämmöllä avioliiton jumalallisesta runoudesta. -Hänen puheensa oli avomielistä, kuten puhtaan apostolin ja hurskaan -munkin puhe. Hän selitti: - --- "Avioliiton, ollakseen oikea, täytyy olla perustettu ihmishengen -suurelle runoudelle: sille tunnustukselle, että ihminen on Jumalasta -ja sen kautta korkeampi kaikkea muuta." - -Martva tajusi papin puheet syvällisemmin kuin ennen. Mutta hän -tajusi ne, kuten viaton tyttö kauniin runon, josta hän löytää -ainoastaan aurinkoisia salamoita... korven tuoksua... kevättä... -ritareja ja puhtautta, joka kaikki peittää elämän todellisuuden: sen -väärän olemuksen. Vaistomaisesti katsahti hän Oolaviin ja heidän -katseensa kohtasivat silloin toisensa... huomasivat olevansa samoilla -runomatkoilla... arastuivat ja painuivat ujoina maahan. Pastori -Aamusto jatkoi: - --- "Jos avioliitto on ainoastaan lempeä, on se väärä, alhainen ja -ruma. Sillä katsokaa karjaa: eikö sekin lemmi kedolla? Ja voiko -kukaan teistä siinä lemmessä runoa nähdä?" - -Hän puhui hitaasti, pysähtyen ja antaen kuulijoiden miettiä. Nyt hän -taas jatkoi: - --- "Maallinen lempi ei ole korkeimpaan ihmishenkeen oleellisesti -kuuluva, vaan on se syntiinlankeemuksen kautta siihen tullut -välttämättömyys. Se on lihan, eikä ihmishengen runoutta." - -Martvan puhdas sielu tajusi puheesta sen puhtaan runohohteen, ja -värisi sille kuin kukan valkea väri valolle. Sen runouden huonoa -puolta hän ei vielä käsittänyt. Nuori pappi jatkoi: - --- "Jos siis avioliitto ei ole kelle jumalallinen: ihmishengen korkea -runous, ei se voi silloin olla muuta kuin sitä, jolle puhdas sielu ja -korkea ihmishenki vaistomaisesti silmänsä sulkee. Jos se on muuttunut -maalliseksi lemmeksi, on se alentunut karjan rakkaudeksi. Ja eikö -se ole silloin vienyt ihmishenkeä niiden maailmaan, jotka lempivät -siellä, missä kukka ja kaikki muu luotu lempii orjana, luonnon -ruoskaa totellen?" - -Yksinkertainen väkikin käsitti nuoren papin puhuvan oikein, Martvan -poskille nousi helein puna. Hän ajatteli nuorta morsianta -- yleensä -vain morsianta -- joka elää jumalallisen runouden kauneinta hetkeä, -urkujen soidessa, kukkien tuoksutessa ja ihmisten häntä ihaillessa ja -onnitellessa. Pappi lämpeni edelleen: - --- "Hyvin monet tahtovat kumminkin alkaa avioliittorunonsa -luonnonrunona. Hyvin monet tahtovat astua liittoansa solmiamaan sen -pöydän ääreen, jonka edessä aina seisoo ihmisyyden häpeä: Sillä -eikö oikeuspöytä ole se alttari, jonka edessä seisovat varkaat, -murhapolttajat, portot ja muut pahantekijät? Eivätkö sen eteen -kokoonnu ne, jotka taistelevat maailman kullasta, perinnöistä, -vieraasta omaisuudesta ja muusta alhaisesta? Eikö sen pöydän edusta -ole herjaajien ja muiden rikollisten kokouspaikka?" - -Väki hämmästyi. Papin puhe oli kuin uutta ja samalla vanhaa -viisautta. Se oli kodin kallis, unohdettu helmi, jonka nyt hurskas -pappi puhdisti kuin Jeesus temppelin. Pappi jatkoi vakuuttavasti: - --- "Oikeudenpöytä ja vankilat ovat niitä mustia penkkejä, joilla -istuu näytteillä ihmiskunnan erehtynyt aines, ihmishengen alhaiso. -Ne ovat halpamaisuuden taistelukenttiä. Kuka teistä tahtoisi viedä -puhtaan morsiamensa sieltä siunausta hakemaan?" - -Hän puhui auringon valon kirkastamana. Posken puna hehkui. Sanat -huokuivat lämpöä ja puhtautta. Väki oli ihastunut, Martva ihmeissään. -Pappi jatkoi: - --- "Jumalan alttari on se paikka, jolla palaa pyhässä maljassa -ainainen ihmishengen korkein runotuli. Se tuli on puhdas ja -ijankaikkinen. Miten sen alttarin ulkonaiset muodot muuttunevatkin, -sen tuli ei sammu, runous ei sen maljasta lopu, sillä korkea -ihmishenki ei voi koskaan lakata pyrkimästä Jumalan yhteyteen. -Kummanko eteen te siis toisitte puhtaan morsiamenne: Jumalan puhtaan -alttarinko, ihmis-elämän pyhitetyimmän paikan, vaiko oikeuspöydän -eteen, josta varkaat ja portot, herjaajat ja muut semmoiset myötäänsä -lähtevät, toisten tullessa sijalle?" - -Kaikkien henget aivan kuin ylenivät. Martva näki jo alttarin pyhyyttä -ja puhtautta säteilevänä. Siellä oli ikuinen rauha ja hiljaisuus. -Rippikalkissa paloi ikäänkuin näkyvä runotuli, jonka savu nosti -ihmishenkeä korkeuteen Jumalan luo. Pappi jatkoi: - --- "Ne toiset sanovat, että pappi ei ole puhdas. Minä sanon: ei -tuomarikaan ole puhdas, sillä puhdas on ainoastaan yksi, Jumala. Eikä -se myös ole pappi, joka täällä vihkii, vaan sen tekee Jumala ihmisen -itsensä kautta. Minä sanon teille, että monet vihityt lähtevät -täältäkin vihkimättöminä pois. Sillä se korkein vihkiminen täällä -on siinä, että ihminen _itse_ tunnustaa avioliittonsa jumalallisen -runouden, korottaa sen itsekin siten yläpuolelle eläimen lempeä ja -sitoutuu sitä pitämään jumalallisena, puhtaana runona. Kun hän on sen -kerran siksi runoudeksi tunnustanut, eikö hän silloin sitä vaali kuin -alttarin pyhyyttä? Ja jos avioliitto saa alttarin pyhyyden, eikö sitä -suojele sama Jumalan käsi, joka suojelee alttariakin, niin että se, -joka sitä häpäisee, katsotaan pyhyyden raiskaajaksi..." - -Kirkko oli pyhyyttä tulvillansa. Monen silmissä kiilsivät kyyneleet -todellisina uhrivesinä. Papin lempeä, ylevä ääni liikutti väkisinkin -mielet ja nosti sielun korkeimman runouden maailmoihin. Pappi jatkoi: - --- "Täällä, Jumalan edessä, solmittu avioliitto ei -- jos se on -oikein solmittu -- ole rakennettu lemmen, vaan jumalallisen rakkauden -ja ihmishengen korkean taivaallisen runouden varaan. Lempi haihtuu -sumuna. Lihan runous on öistä usvaa, joka hehkuu, kun uutimet ovat -alhaalla. Mutta aamu sarastaa, ikkunan uutimet vedetään syrjään ja -kun auringon kirkas valo tulvaa huoneeseen ikkunan täydeltä, haihtuu -se, häpeillen päivän valoa, oman alhaisuutensa siten tunnustaen. -Ainoastaan se runous, joka on Jumalasta: ihmishengen korkea pyrkimys -Isään, on todellista ja pysyvää." - -Martva kuvitteli, että morsiamen henki nousee jo alttarilta kohoovan -runosavun kantamana pilveä kohti, jossa enkeliparvi sitä odottaa. -Hän itse liiteli mukana. Hän olisi tahtonut olla morsian. Pappi teki -kysymyksen: - --- "Kumpaa lapsista te ihailisitte tai kadehtisitte: sitäkö joka -alkaa päivänsä kauniilla lapsen rukouksella herttaiset kädet -ristissä, vaiko sitä, joka sen alkaa rivolaululla?" - -Kaikkien äänetön vastaus oli valmis. Pappi jatkoi kysymystänsä: - --- "Eikö se, joka alkaa avioliittonsa luonnonlempirunona, ole -verrattava jälkimäiseen lapsista?" - -Jokaisesta oli vertaus sattuva. - --- "Ja" -- jatkoi pappi, -- "eivätkö silloin ne, jotka alkavat -avioliittonsa Jumalassa, ole verrattavat lapseen, joka alkaa päivänsä -kuin kauniin virren, rukouksella ja kädet ristiin pantuina?" - -Ja kun kaikki olivat saaneet aikaa ajatella ja äänettöminä myöntää -niin olevan, lopetti pappi: - --- "Te, nuori pari! Älkää siis lähtekö täältä pois vihkimättöminä, -täyttäen ainoastaan ulkonaisen menon! Alkakaa suuri päivänne -ihmishengen korkeana runona, josta minä teille juuri puhuin! Silloin -varisee teistä kaikki lempikin, kaikki aistillisuus, ja sijalle -jää puhdas rakkaus, joka on Isästä ja joka kestää myrskyssä ja -jalostaa ja puhdistaa hengen silloinkin, kun sen täytyy alistua -välttämättömyyden pakottamana lihan tasalle. Teidän oma henkenne -kirkastuu ja jalostuu silloin ihmishengen kauneissa jumalallisissa -runotulissa siksi ihmishengeksi, joka aina pyrkii korkeuteen, pois -maan tomusta." - -Pienet urut alkoivat taas soida, kuin olisivat pikkuiset enkelilapset -puhaltaneet pieniin pilleihinsä. Väki rukoili yhdessä vihityn parin -kanssa onnea sille ja uusi elämä alkoi kauniina lauluna ja runona. -Martvan posket punottivat. Hänessä alkoi herätä itsetiedoton käsitys -siitä, että rakkaus ja lempi eivät ole samaa. Hänelle alkoi kuvastua -selvyys siitä, miksi Oolavi oli hänestä näyttänyt toiselta kuin -ennen. Mutta se tajunta ilmestyi hänelle kauniina ja puhtaana kuin -kirkas päivänpaiste, joka puhkeaa pilvestä urkujen ihanan äänen -samalla aikaa helähtäessä. Hän huomasi rakastavansa, sillä hänen -lempensä oli puhdas kuin rakkaus. Siinä ei ollut aistillisuutta, ei -tietoakaan siitä. Hän uskoi vieläkin, että enkeli Gabriel tuo hänelle -äiti-onnen kuten isä nuken. - -Hetken kuluttua helisi morsiamen koti hääilosta. Kukka jakoi tuoksua, -viulu säveltä ja häähuone tulvi väliin täynnä onnentoivotusta. - -Ilta kului syvemmälle. Neito heltyi, poika rohkaistui. Ihastuneet -silmäykset laskivat sateena morsiuspariin. - --- "Onnea, onnea!" -- säteili kaikkialta. - --- "Onnea, onnea!" -- vinkui viulunkieli. - -Tanssi alkoi. Neito heltyi, poika lämpeni. Morsian unohti elämän ja -nautti onnestansa, ei muistanut, ei ajatellut huomis-aamuun asti. -Sulhanen eli hänkin avioelämänsä puhtainta hetkeä. - --- "Onnea ja onnea!" -- helisi ja häilähteli kaikkialla. - -Martva tanssi muiden mukana. Mutta hänen ilonsa oli nyt toista kun -ennen: Hänestä oli niin onnellista saada tanssia Oolavin kanssa. Hän -aivan vaipui hänen kainaloonsa, antautui hänen käsivartensa varaan -kokonansa... Hoikka vartalo heilahteli kepeänä... Jalka tuskin otti -maahan... Katse oli arkana lattiaan luotu... Sydän sykki, poski -hehkui punana... Morsiankin unohti hetkeksi onnensa, kun katseli -Litvan kauneinta paria. Koko hääväki ajatteli silloin yhdessä: - --- "He ovat toistensa omat." - - * * * * * - -Ilta pimeni. Yöviile peitti maita ja vesiä. Viulu väsyi. Tanssi -herkesi ja heikko tähtikylvö kasvoi taivaalla runsasta valosatoa. - -Ulkona häätalon pihamaalla ja puistossa käveli nuori väki. Poika -kietoi tyttöä, tyttö kulki pyytäjänsä paulana sen edellä. Sanoin -puhuttiin vähän, silmäyksin paljon ja äänettömyydellä ilmoitettiin -hellimmät salat. - -Muista vähän erillänsä käveli Martva Oolavin keralla. He kävelivät -ikäänkuin tien huviksi ilman määrää. Sanattomina, mutta mieli täynnä -sanottavaa, loittonivat he polkua myöten korkeaa joenrantaa pitkin -metsään. Ilma oli leuto. Syyskesän lämmin yö oli lempeimmillänsä. -Metsä oli hämärää täynnä ja tyyni ilma tulvillansa kirkkainta -syyskesän kuutamoa. - -He tulivat polun päähän, marjaisimman pihlajan alle. Vaaleanpunertava -kuu nousi joen takaa ja hopeoi valollansa joen vesikalvon. Sen -kuvainen painautui sitä mukaa syvyyteen, hopeavyönä valuvan joen -pohjan alle. Joki välkkyi hopeakuvastimena. Rantavaara kurkisti siitä -tyttönä kuvaistansa ja hopeanheleänä helisi kuiva kuunvalo, kuin -olisi kuu soinut kanteleena, riippuen taivaanlaessa. - -Martva seisoi pihlajan alla kuutamon hopearepale hartioilla. Eikä -ollut helppo sanoa, kumpi häntä paremmin puki: varjoko, vaiko -kuutamovalo. Hän seisoi siinä kuin metsän tyttö linnansa ovella, -helyinä öisen taivaan kirkkaat hopeat, harsoina metsän tummat -varjot. Posken kukkana oli puna, jota kuun valovale kelmensi. Silmä -oli kirkas, katse ujo ja mieli oli tulvillansa hääiloa. Luonnon ja -lemmen runous kosiksivat toisiansa ja sielussa kuvastuivat vielä -hääalttarilla palavat jumalallisen runouden ikikauniit tulet. - -Jo alkoivat soida hellimmät lemmenkielet. Yön kauneus välkytteli -herkkää mieltä kuin vesi kalvollensa satavaa valonvälkettä... -Hääviulun sävel puheli vielä korvan keralla... Morsiamen onni ja -unelmat häilähtivät kaikkialla... Syli kutsui, veri käski... Lempi -puhkesi nupusta kukaksi. Se puhkesi kauniina kuin ilo onnesta. - -Molemmat katselivat kauvan yön kauneuden rikkauksia, katselivat -eivätkä nähneet niitä... Silmä harhaili vain niissä... Ajatus kulki -muilla mailla... Se kulki siellä missä unohtuu muu kaikki ja lempi on -ainoa näkyvä, ainoa, jolle ei silmä ole sokea... Molemmat arastelivat -katsahtaa toistensa silmiin... Siksi jäi silmä jouten... Siksi -harhaili se yön aarteissa: sen kuutamoissa ja varjoissa... - -Kun Oolavi vihdoin tohti katsahtaa Martvaan, kohtasivat heidän -katseensa. Ja silloin helähti posken puna kirkkaammaksi, mieli -herkemmäksi, veri aremmaksi... Katse kääntyi katseen tieltä... antoi -muun puhua... arkaili... pakeni... odotti sitä, jota muka pakeni. - -Ja sillä hetkellä oli Martva Oolavista kaunis ja hurmaava. Hän se -oli puhdas ja pyhä... Hän katsoi häneen uudestaan, eikä saanut enää -katse kylläänsä hänestä... Hän ei katsellut häntä kuten naista, vaan -puhtaasti kuin tyttöä, jota aikoo kosia. Hän unohti metsän varjot ja -taivaan valohopeat, hääviulut ja morsiamet... Hän kuunteli verensä -kaunista kertomusta... näki häntä onnen odottavan ainoastaan suukon -matkan päässä. Mutta hän ujosteli vielä, ei ollut kylliksi varma ja -rohkea... - -Ja Martva aivan tunsi Oolavin ajatukset... Veri ymmärsi veren -äänen... Hän odotti ja arkaili, ujosteli ja toivoi... Lempi hymyili -hänelle sinä suurena runoutena, josta oli äsken pappi puhunut... Hän -näki ainoastaan sen runon kauneutta... luuli ettei lemmessä olekaan -muuta... ei tuntenut sen rumia teitä... Vaimon osa ja elämä oli -hänestä ainaista morsiamena oloa... puhdasta kukka-aikaa, ja äiti oli -hänelle vielä outo ja vieras käsite, yhtä vieras kuin oli vaimokin -sitä. - -Ja silloin hän suli kuin vaha ja raukesi ja olisi tahtonut Oolavin -syliin vaipua... Ja Oolavi lähestyi häntä ja lausui: - --- "Martva!" - -Ei hän muuta enää odottanut. Käsi kietoutui hänen vyötäisillensä. Hän -nojasi Oolavin rintaan avuttomana ja luottamuksella ja oli kokonansa -hänen. - -Hän oli morsian... Hän oli antanut lupauksensa, jossa ei sanoja -tarvittu. - -Oolavin oikea käsi oli yhä hänen vyötäisillensä kiedottuna. Vasen -tarttui hänen hienoon lumivalkeaan käteensä, nosti sen ylös ja kohta -tunsi hän kädessänsä Oolavin palavan suutelon. - -Silloin putosi heidän hartioiltansa kokonansa pois se arkailu -ja kainostelu, joka oli heitä painanut ensin enemmän, sitten -vähemmän siitä lähtien, kun tyttö lauloi kiikulla "Mirjan -laulua" ja lemmenkukka alkoi nuppuunsa kehittyä. He olivat -taas samat avomieliset läheiset ystävät, kuin olivat olleet -koko ikänsä yhteisillä marja- ja kirkkomatkoilla, kiikuilla ja -veneretkillä. Elämä helähti heidän eteensä kuutamosta kirkkaimmaksi -päivänpaisteeksi. Sydän pulppusi iloa täynnä, suoni elämänhalua... -Puhe otti taas sujuaksensa, kuten ennen sitä iltaa, jolloin "tyttö -tuli kiikulta kotiin"... Ei ollut enää kanto sanan tiellä, ei kieli -köyhä, mistä puhua. - -Ilosta loistavin silmin ojensi Martva viimein kätensä Oolaville, -jonka syleilystä oli irtaantunut, ja lausui, ääni ilonheleänä: - --- "Mennään, Oolavi, toisten joukkoon!... Ne kaipaavat ja... -luulevat..." - -Hän naurahti ja jätti sanomatta, mitä ne "luulevat". - -Ja käsi kädessä, ilo ja onni mielessä ylinnä, poistuivat he pihlajan -alta, jossa oli loppunut matka tytöstä morsiameksi... - - -2. Korkeudessa. - -Luonnon ja hengen kauneus sirottelivat sekaisin kukkiansa... Hengen -ja luonnon runous kutoivat yhteistä verkkoansa... - -Yösydän oli jo ohi mennyt. - -Yötär laski kuupurressansa aamumäkeänsä myöten päivän valo-valkamaa -kohti... Jo nousi se valkamaranta veneen edessä aamuruskoisena, -yö-ulapasta kohoten... Jo laski yöttären kirkas kuuvene sen valkaman -valoon kelmenemään. - -Mutta korkealla Litvan paratiisin päällä souteli nyt kaunis Unetar -unien Jumala ruusun-värisessä veneessänsä... Ei ollut airoa veneessä, -ei melaa sen perässä, vaan vei purtta purren siipi, joka nousi -airon asemesta sen sivulla... Somasti solui kaunis vene... Sievästi -ohjaili sitä Unetar... Hänellä oli kultainen vakka edessä, kauniissa -kannattimessa riippumassa... Hänellä oli tähden valoa runovaippana -hartioilla ja kuutamoa oli hänellä hameena... Hänen veneensä oli -taivaan kaunis runohely ja hän itse oli veneensä korea koriste... - -Yö kokoili jo hämäriänsä... Hengen ja luonnon runous kulkivat -yhä käsi kädessä, luoden ihmis-elämää osaltansa... Unetar kylvi -vakastansa kaunista kylvöä maahan. Väsyneisiin kylvi hän unta, -nukkuneisiin kylvi hän unia... Siemen putosi sinne, toinen putosi -tänne. Mikä putosi hyvään omaantuntoon, siitä kasvoi kaunis uni, -vieden ihmisen unien ja unelmien ihanimpiin maailmoihin... Siellä -eli henki kahleetonna... Se eli siellä aineetonna, kulki ruumiitta, -eli enkelien elämää ja muodosteli näkyvän kohtalonsa näkymättömässä -maailmassa, hengen ja runouden mailla... - -Niin syntyi kaunis tarina... Niin muodosteli taru todellisuutta. Ja -itse oli se taru ja todellisuus samalla. - - - - -Kun tienhaara jo oli edessä. - - -Hyvä ja paha laittelivat polkujansa. Ne asettelivat paulojansa -poluille. Niiden veräjät avautuivat kaikkialla ja joka taholla... - -Niiden eksyttävässä tienristeyksessä oli aina ihmishenki, kulki hän -missä tahansa... - -Taas hymisevät salaiset matkalle lähtölaulut. Kaunis Martva seisoi -enkeli Gabrielin edessä taivaan nunnapukuun puettuna, kirkkaissa -silmissä puhtaan neidon ihastus ja mieli kesäaamun armautena. Suurena -puhui hänelle hänen saattajansa: - --- "Nyt lähde taaskin minun kerallani, niin näytän sinulle pienen -vilahduksen elämän ikuisista ongelmista... Ne ongelmat ovat niitä -loukkauskiviä, joihinka ihmis-henki kompastuu, jos se ei niitä osaa -kiertää, välttää, tai jos ei tunne niiden olemusta..." - -Suuri matka alkoi. Kaunis utupilvi kantoi kulkijoita hengen mailla. -Enkelisiivin pysytteli suuri saattaja pilven varassa, kannattaen -kaunista suojattiansa... Turvallisena antautui ihmishenki Martvassa -hänen hoiviinsa... Luonnon runous haihtui hetkiseksi. Se suli hengen -runouteen kuin kelmenevä kuu suuren päivän kirkkauteen... Aika -hävisi, aistillinen haihtui... Jälelle jäi suuri ihmishengen ikuinen -hämärän maa. - -Jo olivat kulkijat hengen mailla. Tien kahden puolen liitelivät -valkopilvet ja enkelit katselivat niistä kulkijoita... Ne katselivat -ja veisasivat tervehdystänsä, soittaen sen säestykseksi... -Ikiautuaina lauloivat ne Martvalle tervehdystänsä: - - "Onnellinen matkas' olkoon - ihmis-onnen syiden luo! - Siellä sulle kirkastukoon - päivänselväksi se vuo, - joka ihmishengen kantaa - onneen, sekä rauhan antaa - sille, joka vuon sen suo - häntä johtaa Luojan luo! - - Vaan ne onnensyiden juonet - vievät kaikkeinsyvimpään. - Ongelmoiden salat suuret - johdattavat eksymään - ihmishengen, salanjuuriin - liian syviin, liian suuriin, - jos ne pyrkii katsomaan. - Niihin näkee Luoja vaan. - - Siksi elon ongelmoita - uskon silmin katso vaan! - Ällös tutkiskella koita - järjelläsi milloinkaan - syvyyksiä syvimpiä, - niitä kaikkeinpyhimpiä, - joista ihmis-onni saa - ravintoa ammentaa. - - Nyt ja ennen, sekä yhä - juuret onnen-ongelmain - ovat Isän tahto pyhä. - Niihin uskoa on vain - sulia lupa, selvää joskaan - niistä et voi saada koskaan. - Yksinkertaisuudessaan - ne on selvät ainiaan." - -Korkeuden mailla kulkijat saapuivat jo unohdettuun paratiisiin. -Päivä paistoi siellä taivaan runona. Ihmistä odotti koti-onni, -lintua metsän rauha ja tuulta ikuinen tyven. Suurena selitti enkeli -suojatillensa: - --- "Näet, kuinka täällä puhkeaa ainainen _kotionni_. Se puhkeaa -kuin kukka. Se odottaa poimijaksensa ihmistä, joka tyyten nääntyy -onnenkaipuun janoon, kuin matkustaja kaikkein kuivimmassa, -helteisessä erämaassa nääntyy veden puutteessa päivänpaisteen -polttamana, kun ei tiedä, että käden ylettymän päässä odottaa raikas, -vesirikas lähde, ja lähteen reunalla lippi, jolla voi mielin-määrin -ammentaa lähteen vesiantimia..." - -Jo lähde lorahtikin ihmishengelle... Jo lähteen pohjalta kuului -kaunis, salainen soitto... Siellä soi koti-onnen kannel. Se soi -puhtaan neidon polven päällä ja sen sormien soittamana... Martva -tajusi sen soiton... Ihmishenki, joka oli hänessä, ei siis ollut -vielä sitä lähdettä unohtanut. Enkeli jatkoi puhettansa: - --- "Viime matkalla sait kuulla suuren lemmenkäskyn, Luojan käskyistä -ensimäisen. Sen on Jumala luomisessa terottanut ihmiselle terävämmin, -kuin omantunnonlain, josta Hän _sanoin_ vasta Sinailla puhui. -Luomisessa Hän painosti sanoin ainoastaan lemmen käskyn... Miksi Hän -niin teki, se jääpi Hänen salaisuudeksensa..." - -Hän vaikeni. Martva lausui hänelle hiljaa: - --- "Enhän sitä koskaan kyselekään... Minä tiedän nyt sen käskyn ja -siinä on kyllä minulle... Ja oikeastaan tiedän enemmänkin; Minä -tiedän miten ihmeen armas ja puhdas on sekin Luojan käsky... Sen -täyttäminen on minulle suurin mainen onni..." - -Ihmishenki laati siten hyvän runoa. Ja itse oli se sinä runona. Pahan -laulu ei saanut vielä säveltänsä hänen poveensa kiinni. Viisaana -selitti enkeli ihmisonnen ongelmaa, puhuen: - --- "Tältä elämäsi kohdalta alkaa uusi polku. Se johtaa lapsuutesi -jo tyttö-aikasi unelmista morsiamen kukkaista tietä myöten sinne, -jossa _koti_ odottaa satamana. Siellä odottavat kodin aarteet: Niinä -aarteina on äidin-onni ja se suuri osa, jonka Jumala on suonut -vaimolle, kun Hän sääsi, että miehen on vaimonsa tähden erottava -yksinpä isästään ja äidistänsäkin... Niin suurta uhria ei ole -kenellekään muulle kuolevalle säädetty... Niin korkealle on Jumala -korottanut vaimon..." - -Mutta koti-onnen kukkamailla hiipivät jo pahan voimat. Salama -sävähti. Perkele otti taas oman muotonsa ja lausui ylpeänä enkelille: - --- "Se on totta, että Hän lupasi sen suuren osan vaimolle Aadamin -suulla... Mutta kohta oli Hän taas pakotettu tunnustamaan minun -voimani ja kiroamaan vaimon miehen _vallittavaksi_, samaten kuin -Hänen täytyi kirota maakin, _omien kättensä työ_ orjantappuroita -kasvamaan... Hän säätää, mutta minä kumoelen... Sinä aijot tytölle -valmistaa paratiisin elämässä, mutta tulee aika, jolloin Herrasi on -sen hänelle ohdakkeiseksi kiroava..." - -Hyvän ja pahan miekat varustautuivat iskemään yhteen tulisina, -terävinä... Ne varustautuivat iskemään ihmissydämessä. Ylevänä -vastasi Gabriel Perkeleelle: - --- "Jumalan työt kulkevat radoillansa... Sinä itse olet tekosi -johdosta pakotettu kirotussa maassa kirottuna matamaan." - - * * * * * - -Kulkijat kulkivat edelleen onnenlähdettä kohti. Kahden puolen tietä -olivat morsiamen unelmien ihmeseudut, ne seudut joissa morsian -vaeltaa unelmissansa, nähden ne aina semmoisena kuin on vaeltajan oma -sielu... - -He laskeutuivat vaaran jyrkännettä myöten ikuisen laakson rauhaan... -Vaaran alla koreili lampi laakson koruna, alli lauleli lammen -runona... Rantaa koristi kaunis runolehto, koristi sitä kuin -kukkalaite... Lehdossa sitoivat morsiusneidot seppelettä... Kevät -kylvi kukkiansa, kesä laitteli heilimä-ajan runoa, laitteli sitä -lemmenrunoksi... Lintu istui äänetönnä, kuin olisi kieli lauluihin -väsynyt, siipi uupunut lentäessä... Unena häilyi ilma, unelmana -päivänpaiste ja kaikki oli outoa, pyhää, kummaa ja puhdasta, kuten -Tuonen elottomilla mailla, missä on lakannut ihmishimo ja kuolleet -odottavat metsiköissä, Luojan luoksi ikävöiden, unohtaen Hänen -vuoksensa omaisetkin, jotka jäivät haudan reunalle itkemään omaisen -pois menoa... - -Siellä oli onni ja rauha kaiken ylinnä. Siellä ei tuntenut janoa -ihmishenki... Ihmeissään lausui Martva saattajallensa: - --- "Täällä on kaikki outoa ja ihmeellistä... Lehto on täynnä -hellyyttä ja puhtautta... Tuuli on varmaan nukahtanut, tai on muuanne -matkustanut...". - -Mutta vaaran alla oli tiehaara. Tie, joka erosi siitä oikealle, -kulki puhtaan runolehdon läpi... Ja siinä lehdossa oli ikuinen -siimes, siinä oli rauha ja siinä oli puhtaus... Se lehto oli -tulvillansa kaipausta... se oli täynnä ikävää ja odotusta ja jaloa -murhemieltä... Se murhemieli nousi valkokukkien tuoksuntana ja se -täytti koko kauniin lehdon... Ei soinut siellä soitto, ei helähtänyt -siellä ilolaulu... Lintu lauloi siellä armaallensa kaihoisinta -virttä, surren sen kanssa jaloa elämän surua... Käki istui siellä -koivun latvassa äänettömänä, kaipaillen sekin... Se kaipasi -ihaninta onnenkukkaa: jalointa suurta äidin nautintoa, jonka oli -kadottanut silloin, kun oli luovuttanut pesä-onnen vieraalle emolle, -sekä lennähtänyt tiehaarasta vasemmalle, missä jalon äiti-onnen -asemasta odottaa alhainen lempi... Erehdystänsä surren istui nyt -käki, lintukunnan kepeämielinen portto, ainoana ajanvietteenä se -mielipaha ja katumus, joka seuraa aina sitä, joka on vaihtanut -elämän korkeimmat ja jaloimmat hetken halpaan nautintoon, ja on -pettymyksensä liian myöhään havainnut... - -Oli ihmishengen ensimäinen valinta-aika... Oli se tiehaara, jossa -paha tarjoutuu kauneimpana: Lemmenrunot pukuinansa: - -Vasemmalle erosi toinen tie. Se vei aistipunalehtoon. Se vei kuuluun -Harhasaareen... Sen portti narahti lemmen runona... Se lehto hohti -punaväreissänsä... Kaikki oli siellä puettu hää-illan hienoon -iltaruskoon... Kaikki oli kääritty herkulliseen värisointuun... -Pehmeä, lämmin valo valui kaiken yli. Iloisimmat laulut helskyivät... -Puiden siimeksestä vuoti hellin huilun ääni soinnuksi laulun -sekaan... Siihen laulu- ja soittomereen laskeutui hiljaa puiden joka -oksan päästä, lintujen ihana laulusade. Jokainen tirskahdus tipahti -laulajan suusta hellään aistipunapaloon, putosi siihen, kuin kallis -helmi punaiselle sametille... - -Se saari oli lemmensumujen saari. Sen siimeksissä käveli -lempijöiden joukko punaisissa pukimissa, lymyillen kukkaisimpiin -pensastoihin... Lämpö uhkui outona ja huumaavana... Se lämpö oli -marjankypsymiskuumetta... Se oli lemmen lämpöä... Nurmen ruoho oli -hellää, hivelevää pehmeyttä... Se tarjosi hipiälle herkullisinta -hivelyä... Kaikki suli hienouteen, hohteeseen, soittoon, lauluun, -värisointuun, lempeen... Kaikki nautti, väsyi, levähti hetken, nautti -taas... Ne levähtivät kauneissa keinuissa kauniin Hurmanlähteen -luona... Lähteestä pulppusi viini iloisina, helskyen niin kuin soiva -kannel... Pienet enkelit kantoivat viinin vaahtoa janoisille... -Ne janoiset joivat siitä uutta voimaa, nautinnoihin, joivat sitä -kauneissa keinuissa keinuen... Viinin vaahtoa tarjoillessansa -lauloivat enkelilapset lemmen huilun säestyksellä: - - "Juo viiniä lähteen - lapsonen maan! - On taivahan tähteen - huolista maan - tie liiaksi pitkä ja mahdoton myös. - Sen vuoksipa turha on työs, - jos lähdet nyt, - sä väsynyt, - niin kaukaa onnen hakuun. - Sä täällä jo pääset sen makuun, - saat juoda sen pohjaankin asti, - ja nauttia armaimmasti, - kun suonissa viini - juoksee ja kiini - saat siepata suutelon hennon. - Ken alkaisi turhan lennon - taivahan tähteen, - kun luona tän lähteen - on tarjolla onnen huuli - ja autuutta huokuvi tuuli? - Lyhyt on toki ihmisen ikä - ja pitkä on polku se, mikä - vie tähteen. - Luo lähteen - vain ehtivi ihminen käydä. - Siis täällä sä maljasi täytä - ja pohjaan juo, - niin onnen luo - oot ehtinyt aikanansa." - -Pahan voima kukki koreimmillansa... Sen sävel soi suloisimmillansa... -Mutta ei tajunnut sitä vielä neidon sielu... Se oli liika puhdas -punavalolle. Katseillansa kysyi hän sen selitystä saattajaltansa ja -rauhallisena selitti enkeli hänelle: - --- "Tässä erkanevat hyvän ja pahan tiet. Oikealle lähtee hyvän -ja puhtauden tie. Sen tien varrella ovat kaikki maisemat täynnä -ihmishengen jalointa kaipausta, ikävää, jopa tuskaakin, joka -polttaa ihmisestä pois alhaisuuden ja pahan ja jalostaa sen hengen -suureksi, korkeaksi ja yleväksi, joka pyrkii aina Luojan luo... -Mutta vasemmalla ovat pahan maat, kuulu Harhasaari. Siellä saat sinä -hetken herkullisen hedelmän syödäksesi. Mutta syötyäsi tunnet olevasi -petetty, kuten Eeva, joka uskoi käärmettä. Sinä olet nytkin vapaa. -Hän ainoastaan _varottaa_ sinua. Kuten Hän varotti Eevaa: 'Älä syö', -niin varottaa Hän nyt sinua lausuen; 'karta pahan tietä, sillä siellä -odottaa kuolema'!" - -Hyvän ja pahan laulut alkoivat soida neidon povessa miltei jo -tajuttavina... Elämä teki siten suurta työtänsä. Se kasvatti jaloa -hedelmäänsä: ihmishenkeä, kasvatti yhtä toisen kustannuksella: -jalosti yhden, antoi toisen työn huonona mädätä... Ylevänä lopetti -Gabriel: - --- "Siis päätä tässä kumpaa tietä tahdot käydä! Oikealla odottaa -elämä ja ihmishengen onni... Vasemmalla odottaa kuolema hetken onneen -kätkettynä. Ja sekin täytyy sinun siellä omin käsin liasta ottaa... -Valitse siis hyvä, taikka paha!" - -Yhä viettelevämpänä soi pahan lemmensoitto... Sen laulu oli -lumousta... Suuri tiehaara odotti... Mutta rauhallisena selitti -Martva: - --- "Miksi minä valitseisin pahan, jota en edes tunne?... En -tiedä mitä on paha, kun olen elämässä aamusta iltaan nähnyt -pelkkää hyvää... Miksi valitseisin pahan, kun kerran olen hyvään -tyytyväinen?... Minun mielestäni on hyvä kaikkein paras elämässä. -Se on parempi kauniin käen kukuntaakin, kauniimpi kevään kukkaa, -pääskynpoikaa ja mieluisampi vanhaa Mirriäkin, joka helmassani -nukkuessaan hyrrää... Suo minun siksi sinun kerallasi nyt käydä -oikealle, hyvän tielle!" - -Hyvän kukkaset iloitsivat. Jalona lausui Gabriel: - --- "Nyt kiitos Sinulle, Isä maan ja taivaan!... Sinä olet taas -osottanut, että Eevan synti ei kaada Sinun valtakuntaasi. Sinä -olet osottanut, että ihmishenki ei voi unohtaa paratiisiansa, vaan -pyrkii sinne takaisin tuskienkin tietä käyden... Mutta tule, Martva, -kerallani puhtaiden morsius-unelmien maille!" - - * * * * * - -Lemmen runous helskyi taas hengen runouden säveleen seassa. Kulkijat -tulivat Lemmenvirran rantaan. Siinä antoi enkeli merkin. Oitis -ilmestyi kaunis pursi. Purtta osottaen kehoitti enkeli suojattiansa: - --- "Astu veneeseen! Sinä olet valinnut hyvän osan, kuten Maria -muinoin Jeesukselta..." - -Martva astui veneeseen asettuen teljolle... Gabriel ohjaa kulkua, -viitaten kädellänsä virralle, mihin on venettä vietävä... Vesi -on vaaleaa, virta soluu aallotonna... Rantalehdossa ovat puut -puhtaanpunaisia, latva latvan tasalla... Punavuorena kohoaa niiden -peittämä rantavaara... Rannoilla pesivät valkeat linnut, toiset -uivat laulellen joella... Ranta kasvaa kortteikkoa, ei harvaa, ei -tiheää, vaan semmoista, joka sopii rannan kauneudeksi... Korte on -itse kauneutta, päässä valkoperho kukkaisena... Virta ei tee värettä, -ei tuuli aaltoa nosta... Keskijoki on punaisilla rakkaudenkukilla -harvakseensa siroteltu. - --- "Täällä on niin ihanaa!" -- kuiskasi Martva silloin hiljaa. -Gabriel hymyili ylevänä, rauhallisena ja johti purtta aina edelleen. - -Vene solui säveleenä... Se viilsi vettä äänetönnä, airot siipinä -sivulla... Ei ottanut airo veteen... Koholla kulkivat ne kuin -peljäten kastuvansa... Rantalehdossa lauloivat valkeat linnut... Ne -lauloivat onnea häihinsä soutajalle... Pilvi punoitti, päivä paistoi -pilven raosta... Takana olivat lapsuuden muistot, edessä lemmen -unelmat... häärunous... morsiamen iki-onni... Tahraa ei näkynyt -missään... Sielu oli puhtaampi kuin valkolintusen väri punaisessa -rantalehdossa... - -Metsä alkoi vaalentua... Vene solui niinkuin ennen, valkoista jokea -myöten... Jo olivat rannat lemmen lehtoloina... Metsävaara kohosi -kuin valkokukkanen joen tyynestä vedestä... Joka puu oli valkeatakin -valkeampi... Joka puussa istuivat pienet punaiset linnut... - -Airot levällä solui yhä Martvan vene... Hän odotti häitä unissansa... -Jo oli hän morsiamena, istuen veneessä, Oolavi Jumalan, vene Oolavin -varassa. Puhdas oli hänellä puku, puhtaammat pukua unelmat... - -Jo kuuluivat hääkellot, jo oli virta valkeilla lemmenkukilla -kylvettynä... Oolavi taittoi niistä hänelle paraimmat, kuin muinoin -vesikukan Litvan joesta, kun hän lauloi "Litvan laulua"... - -Vaan ei pysähdy vene, jossa on puhdas tyttö vihille menossa, puhdas -sulho sulhaisena... Martvalle avautuivat jo ihmishengen ihanat runot: -Koti odotti kukkaisissa... Häähuone oli täynnä onnea ja iloa... Sävel -soi niin kovin somasti, viulu puheli, mitä vain parasta taisi... Vene -liukuu virran varassa... Virran vesi on muuttunut punertavaksi... -Kuin morsian katselee siitä kuvaistansa lumivalkea lehtovaara... -Lintu vaikenee, korte seisoo hartautena ja valkeat lemmenkukat -paistavat punertavalla virran kalvolla. - -Martvan vene liitelee punertavaa vettä myöten... Jo avautuivat -hääilojen takaiset runot... Jo vilahti ijäinen onni ja puhtaus... -Virta leveni, metsässä soi armas sävel ja taivaalla hohti -kuutamonvärinen pilvi. - -Jo saapui vene onnenrantaan... Virran levenemässä oli kaunis onnen -saari... Vene laski sitä kohti... Kaikki on siellä puhtautta, kaikki -korkeinta runoutta... Metsä on valkopuvussa, puut täynnä perhosia... -Oksa ei liiku, ei lintu laula... Se istuu vain ilman ollaksensa... - -Rannalla istuvat enkelit valkokallion kielekkeellä, kädessänsä -runomaljat, joista pappi kirkossa puhui... Kauneina palavat -runotulet, hienoina nousevat niiden savut... Enkelit laulavat -onnestansa uneksivalle morsiamelle tervetuloa. - -Martva näkee edelleen unta onnestansa... Vene nousee airosiipiensä -varassa lemmensaaren lumivalkealle rantahietikolle... Oolavi nostaa -hänet kuin lapsen maalle... Kukkaista tietä kulkevat he häiden -takaisessa elämässä... Ei sorahda soraääni, ei huoli ole taivaalla -pilvenä sitä pimittämässä... Lempi jatkuu yhtenä puhtaana runona... -Enkelit laulavat ainaista tervetuloansa. - -Jo saapuu Martva morsius-unelmain ikävöidyille perille... Siellä -odottavat häntä kukkakiikut... Koti on saaren perällä, kiikku kodin -pihamaalla... Rauha on lehdossa, onnenperho joka oksanpäässä ja -elämä on oloa Oolavin sylissä... hänen veneensä varassa... hänen -turvissansa, hänen kiikuteltavanansa. - -Hän tulee jo kotiinsa... Runotulena palaa siellä rakkaus... Huoneessa -on alttari vuoteen asemasta. Runomaljassa alttarilla palaa ikuinen -puhdas lemmentuli, palaa vielä kuin ihmishengen suuri puhdas -runous... Se palaa, nousten hienona savuna kohti taivaan kaunista -sineä... Se nousee sinne, koska siinä ei ole vielä muuta kuin sitä, -mitä on hänessä ja Oolavissa jumalallista... - -Lummekukat kukkivat kauneina... Koti on täynnä jumalallista -aviorunoa... Oolavi istuttaa hänet kukkakiikkuun... Silmä puhelee -silmän kanssa, kaikki muu vaikenee... Korkeuteen ilmestyy parvi pikku -enkeleitä, vihreät lehvät käsissä... Keinu heilahtaa ja enkelit -laulavat pilvestä hänelle: - - "Tervetuloa, puhdas tyttö, - lemmen kukkakiikkuun! - Runona, lauluna elämäsi armainen - kodissasi helskyköön! - Lemmen kiikun heilahdusta - olkoot kaikki päiväsi! - Iltasi, aamusi - lemmentähti valaiskoon! - Lemmenkukan tuoksua - olkoot kaikki yösi sun!" - - * * * * * - -Lehdon siimeksessä oli kaunis koti. Se oli Josefin ja Marian maja. -Se peittyi kukkiin, köynnökseen ja öljypuun kauniiseen varjoon, -lymyytyen niihin runollisena, kuin pieni linnun pesä, tai kuin -nuori, puhdas neito, joka istuu yksinänsä puiden peitossa, johon on -paennut maailman kateista silmäystä, saadakseen rauhassa antaa sulaa -kauneutensa soinnuksi kesäisen illan suloon, kuin kaiun kankaan -kauneuteen. - -Koti-onni kukki... Luontokin laati kodin suurta ja jaloa runoa: -Pääskynen rakensi pesäänsä, rastas huolehti poikueestansa... Keskellä -kodin pyhättöä oli kaunis kotiliesi alttarina ja sillä valkoinen -malja, jossa paloi ainainen tuli puhtaan vaimon vaalimana. Sitä -osottaen selitti enkeli saatettavallensa: - --- "Tuo tuli tuolla on suurta kodin runoutta: Se on _rakkautta_, -joka on polttanut pois jo lemmenkin, Luojan luontoruoskan, jonka -Hän sääsi vaimoon lausuessaan hänelle: 'Miehesi puoleen pitää sinun -halusi oleman'!... Niin riisti Hän häneltä suuren vapauden siinä -asiassa. Hän riisti sen rangaistukseksi Eevan rikoksesta... Mutta -sinä, Martva, olet siitä ruoskasta vapaa, sillä Eevan siemen on sinun -sielussasi musertanut käärmeen pään, pahan vallan ja puhdistanut -sinut, vapauttaen ruoskasta, jonka Eevan rikos tuotti kaikille hänen -jälkeläisillensä... Sinä olet taas korkea ihmishenki..." - -"Sinä saat taas nähdä onnen ongelmoita, saat nähdä koti-onnen -alkusyyt... Niin yksinkertaiset sekä selvät ovat ne sille, joka ei -Isää vastaan tahdo napista, eikä tyytymättömänä Hänen luotansa lähde, -luullen muiden luona suuremman onnen häntä odottavan... Mutta jos -ken ei siihen selvyyteen tyydy, vaan enempää odottaen ryhtyy Hänen -viisaita tekojansa syvemmä tutkimaan, hän itse niihin sotkeutuu. -Sillä muista, Martva, että selvyyden alla alkaa hämäryys, kuin veden -pinnan alla hämy, joka lisääntyy syvemmälle tunkiessa, soaisten -sen, joka valon etsintään on lähtenyt syvyydestä, vaikka pinnalla -oli valon itseselkeys... Nyt katso: Marian koti-onnen juuret ovat -niin itseselvät kuin kirkas päivä: Hän oli koti-onnen perustanut -rakkauteen, eikä lempeen... Hän uhrasi Jumalalle ja kotiliedessänsä -paloi yöt päivät kaunis hengenrunous, ei lihan himotuli, joka sammuu, -kun päivän valo siihen hieman sattuu... Siksi antoi Luoja hänelle -suuren palkan: rakkauden töistä nousi koti-onni ja hyvä omatunto, -rauha, autuus, kuin savu uhritulen palannasta... Niin puhkee töistä, -_elämästä_, onni tai rangaistus... Hän on sen säätänyt... Ja Hän on -viisas..." - -Kodin runo jatkui. Se loi ihmishenkeä sekin, sääsi ihmiskohtaloa. -Ajatuksissaan lausui Martva: - --- "Minä tiedän ettei Hän jätä hyvää palkkiotta. Sen on jo isä -minulle opettanut... Mutta siinä, josta nyt puhuit, on minulle -outoa ja kummaa. En tiedä, mikä on se toinen tuli, himontuli, josta -puhut... Tai minä tiedän sen nimen, mutta en tunne tulta..." - -Pahan kukasta puhkesi väritön lehti. Ihminen tiesi jo sen lehden -nimen. Gabriel jatkoi: - --- "Näät täällä kodin. Uutimien takaa, kun aika tulee, täytyy sinun -nähdä se, jota et vielä tunne... Muista silloin: Kaksi alttaria on -edessäsi. Luoja sinun sallii valita kotilieden alttariksi tämän -alttarin, tai tuonkin toisen, vuoteen... Valitse oikein!..." - --- "Mutta miten tiedän valita oikein?" -- keskeytti Martva avoimin -katsein, mutta ihmeissänsä. Hänelle siihen lausui Gabriel: - --- "Hän neuvoo sen, jos vain itse pysyt Hänessä. Kodin suurin runous -on pääskysparin huoli pesuudestaan: On sinä pienen pesän tekeminen -ja emon huoli lemmenhedelmistään, joita hän on koonnut siipityngän -alle; sinä runoutena on puolison liverrys armaan emon kiitokseksi, ja -sitten yhteishuoli poikasista, ja ilo, jota he nauttivat silloin, kun -pieni saapi siiven sivullensa ja lähtee maailmaan sen kantamana... -Sen kaiken runouden korkeimpana tulena palaa puolisoiden usko, -että se runous on jumalainen, jopa myös korkeakin... Se usko tuo -kotiin puhtauden suuren runon, rauhan, onnen ja kaiken hyvän... -Siitä runoudesta, _uskosta_, puhkeavat naisen sieluun korkeimmat -avut, naisen ihanimmat koristeet ja sen jalon olemuksen kauneimmat -kukat: puhtaus, uskollisuus ja äidinrakkaus... Katso, itseselvä ja -yksinkertainen on onnen vyyhti... Siis laske kaiken onnen perusteeksi -se korkein runous, mutta älä lähde valoa tavottamaan syvyydestä ja -hämärästä selvyyttä, niin onni uskosta Häneen helähtää sinulle joka -päivä Hänen lahjanansa..." - -Kodin runokellot soivat. Hyvän laulut hymisivät. Haaveillen, puhtaan -katseen maahan luoden virkahti Martva: - --- "Minulle selkenee nyt Hän jo kaikkein kirkkaimmaksi auringoksi... -Hän onnen syytkin näyttää nyt jo minulle, joka ennen tiesin, mitä -on onni, mutta en tiennyt, mitä tietä myöten johtuu se ainoastaan -Hänestä ja Hänen lahjanaan..." - -Niin jalostui taas lemmen runo takaisin suureksi hengen runoksi. -Enkeli jatkoi selitystänsä, puhuen: - --- "Jo paljon on antanut sinulle Luoja: Hän on siunannut sinun -elämäsi kauniiksi hyminäksi, jota tuhannet ihastuneet kuuntelevat. -Ei kadesilmäyksen ole Hän suonut sinuun päästä. Rakas isän koti on -sinulla turvallisin pääskynpesä, joka on rakkautta tulvillaan. Hän -ei ole päästänyt pahaa sydämeesi... Se on lahjoistansa suurin... Hän -on suonut sinulle kauneuden ja jalon sielun. Hän on hoitanut sinua -niinkuin lastaan kehdosta asti. Nyt on Hän sinulle suonut puhtaan -sulhon... Onnen ongelmoihin Hän on sinun suonut heittää silmäyksen, -niin että tiedät karttaa pahaa, tiedät niin välttää sitä puuta, josta -Hän on kerran kieltänyt ottamasta... Siten on Hän sinulle tahtonut -taata sen onnen, jonka oli jo suonut... Siispä kiitä Häntä niistä -lahjoistaan!" - -Rauhallisena totteli tyttö Jumalan ääntä. - -Kaunis rukous sekottui enkelien soittoon nousten taivaan korkeuteen -kauniina, niin kuin unelmoivan neidon unelma kulkee armaan -hengen luokse runojen maailmoihin... Gabriel seisoi Martvan -takana, kädessänsä valkoinen kaunis risti, ja alttarilla palavan -kodin-runotulen hohde valaisi heitä runohohteellaan. - - - - -Mutta jo nousi musta lippu. - - -Käärme nosti päätänsä. Musta vaate hulmahteli vihaisesti. Se -hulmahteli pahan voimien lippuna... - -Etäisyydessä, siellä missä kuoleman ja kaikenhäviön viikate on jo -niittänyt pois elämän, seisoi Perkele yksinänsä ikipimeydessä. Suuri -autius ja tyhjyys ympäröi häntä. Avaruus oli hänen ympärillänsä -kolkko kuin hauta, josta on vainajakin pois paennut ja jonka on -kuolemakin kylmille jättänyt. - -Majesteetillisena katseli Perkele alas maahan. Siellä riehui valon -ja pimeyden, elämän ja kuoleman ainainen taistelu. Sukupolvi vaelsi -sukupolven jäljestä hautaan. Koko ihmiskunta kulki yhdessä jonossa -kalmistonportteja kohti... Sitä suurta näkyä katsellessansa lausui -Perkele kateisena: - --- "Ah! _Jehova_ johtaa tuota kuoleman kulkuettakin. Kuoleman väkikin -ylistää Häntä!..." - -Kuolemaan kulkijat polvistuivat Jumalan edessä. Kuolema itse totteli -Häntä. Entistä kateisempana jatkoi Perkele:. - -299 - --- "Hän on noussut elämän ja kuoleman Herraksi... Siksi en minä -voi _kuolemalla_ ihmistä lyödä ja hävittää ja siten tuhota Jehovan -valtaa... Siksi täytyy minun lyödä ihmiset _toinen toistensa_ -kädellä... Ja siksi taistelee koko ihmiskunta hyvän ja pahan -sotaväkenä..." - -Viisaus ja voima välähtivät hänestä. Kiukkuisena katsahti hän -maahan... Siellä pauhasi nyt hyvän ja pahan sotalaulu... Koko -ihmis-elämä oli sinä pauhinana. Se laulu hymisi elämän iloissa ja -se värisi elämän suruissa. Se sotalaulu oli koko elämän ytimenä. Se -pauhasi taistelujen mainingeissa ja se soi jokaisen runon säveleenä... - -Koko elämä paloi, raivosi hyvän ja pahan sotana, leimusi ihmishengen -kiirastulena... - -Yhä yltyi se taistelu... Tuhannet sortuivat ja toiset, vielä -useammat tuhannet, astuivat sortuneiden yli, ehkä itse sortuaksensa. -Voitokkaana katseli Perkele sitä suurta taistelua... Yhä koveni sen -taistelun pauhu... Kuoleman laulutkin hävisivät kuulumattomina siihen -pauhuun... Kaiken uhallakin pyrki ihmishenki ratkaisemaan hyvän ja -pahan suuren kysymyksen... Polttoroviot paloivat... Ristinpuita -pystytettiin. Hyvän ja pahan voimat seisoivat vastatusten... Miekat -iskivät yhteen ihmispovessa... - -Mutta rauhallisina astuivat suuret ihmishenget polttorovioille... -Tyyninä kituivat ja kuolivat ne ristillä, vieden hyvää voittoon -kuolemallansa. Kateisena, mutta kylmänä järkeili Perkele silloin: - --- "Noin astuvat eksytetyt Jehovan polttorovioille... Ah, mikä -suuri voima onkaan Hänen aseenansa!... Ja minun täytyy houkutella -heitä aseikseni elämän herkuilla, nautinnoilla, rikkaudella ja -kunnialla!..." - -Lumoavat soitot soivat maassa... Elämänpuut hohtivat hekkumaisina... -Tuhannet armeijat syöksivät niiden hedelmiä tavottamaan... Ne -tallasivat kaiken, joka sattui tielle... Joukottain sortuivat ne -toistensa jalkojen alle... Ylpeänä lausui Perkele silloin: - --- "Mutta rovioton en minäkään ole! Noin marssivat joukot minun -roviolleni: siihen hekkumaan, joka polttaa Jehovan hyvän pois -ihmispovesta!... Noin kauniina ja valtaavina palavat minun rovioni!" - -Mutta Litvanjärven selällä seisoi yhä Oolavin pursi ja mies istui -purressansa... Ihmishengen ikuinen tarina oli hänen edessänsä ja sen -tarinan eläminen oli oleva hänen elämänsä. - -Ranta hohti. Elämänpuun hedelmät olivat kypsimmillänsä hänelle. -Puiden varjoissa lymysivät ihanat immet. Ne kutsuivat Oolavia -ottamaan oman hedelmänsä ihanasta elämänpuusta... Hän istui ja -epäröi... Hän eli kahden kauniin voiman välillä. - -Litvan kirkkorannassa istui enkeli ja kutsui Oolavin purtta... Ja -aina kääntyikin sen purren kokka sitä kutsua kohti, vaikka pursi -pysyikin paikoillansa. - - * * * * * - -Perkele katseli näkyä jääkylmänä. Hän näki Martvan polvillansa -Jumalain alttarilla, elämässä lemmenrunoakin, korkeana, jumalallisena -runona. Oolavin hän näki epäröivänä, sen veneen näki hän kääntävän -keulaansa sitä rantaa kohti, jossa liehui hyvän voimien lippu... - -Yhä korkeammalle kohosi silloin musta vaate pahan voimien lippuna. -Käteisenä, voimansa tuntien vannoi Perkele julman valansa. Hän vannoi -tuhoavansa Oolavin ja Martvan toinen toisellansa. - -Pahan lippu liehui yhä valtaavampana ja korkeudessa leijaili rietas -käärme, Harhaman elämä. - - - - -Kun alkoivat näkyä kiehtovat hämärät. - - -1. Maassa. - -Syksy toi viestiä talven tulosta. Elämän hämäryydestä tuikahtivat -ensimäiset kutsuvat valot. - -Litvan pappilan vaatimattomasti sisustetussa vierashuoneessa puheli -nuori pappi epäilijän, mutta epäilyssään rehellisen Aatteelan kanssa, -kun ovelle koputettiin ja luvan saatuansa astui Oolavi huoneeseen. - --- "Tervetuloa, herra Tuukkala!" -- vastasi nuori pappi Oolavin -tervehdykseen. Ja osoittaen hänelle tuolia lisäsi hän: - --- "Istukaahan!... Oli hauskaa, että tulitte... Me herra Aatteelan -kanssa juuri keskustelimme oppineista asioista... On hupaista, että -tulitte ottamaan siihen osaa..." - -Pöydällä oli Harhaman kirja "Varotushuuto." Oolavi istahti ja otti -kirjan käteensä, ei lukeaksensa, vaan ikäänkuin jotain kädessänsä -pidelläksensä tai vilkaistaksensa kirjaan. - -Hetkisen kuluttua johtui puhe kirjallisuuteen ja erittäin Harhaman -kirjaan. Oolavi silmäsi sen kuluessa kirjasta jonkun rivin sieltä -täältä. Silmiin sattui aina joku lause, joka kiinnitti mieltä. -Mielenkiintoa lisäsi vielä se seikka, että kirja oli Martvan -merkkikirja. Sitä lisäsi myös pastori Aamuston ja Aatteelan nerokas -keskustelu. Kirja muuttui hänelle hetkessä joksikin salaperäiseksi -syvyydeksi, johon kurkistamaan vetää aina salainen voima. - -Mutta kun oli siitä joku aika puhuttu, siirtyi puhe itse kirjasta -Harhaman maahan haudatun teoksen aiheeseen, josta hän oli lyhyesti -kirjassansa maininnut. Aatteela oli paljon lukenut, tutkinut -darwinismia ja kielteistä filosofiaa, epäili Jumalan olemassa oloa, -ja kun hän oli käsittänyt, että Harhaman teoksessa jumaluuden -kehittyminen tietoisuuteensa oli ajateltu tapahtuvan sillä tavalla, -että sen ajatuksella ja Darwinin opilla oli hiukan sukulaisuutta, -käänsi hän sen johdosta puheen sanottuun kysymykseen. Hän lausui -puheen alussa ikäänkuin anteeksipyynnöksi: - --- "Pastorin ei pidä pahastua, että minä ajatukseni lausun aina -rehellisesti, vaikka tiedän, että Te olette niiden jyrkkä vastustaja. -Mutta minusta tuntuu, että Darwinin kehitys-oppi -- jota Harhama -tuntuu jossain määrin seuranneen -- olisikin oikea ihmisen luomisen -selitys." - -Oolavi jännittyi keskustelusta. Hänkin oli itseksensä paljon -lukenut. Hän oli lukenut harvoja kirjoja, mutta sen sijaan niistä -rivien välitkin. Hän ei lukenut niin kuin henkinen hottentotti, -joka palvelee omaa päätänsä puujumalana ja nostaa sen muidenkin -ihailtavaksi, vaan kuten mies, joka lukee viisastuaksensa jäsen -tähden etsii kaikessa oikeutusta. Mutta se tieto oli hänessä -kumminkin vielä kepeää. Se oli vasta syvemmän tiedon janoa, janoa, -joka juodessa yhä yltyy. - -Hän selaili nyt kirjaa ja seurasi keskustelua. Nuoren papin posket -hehkuivat. Hän vastasi Aatteelalle innostunein mielin: - --- "Olen iloinen, että saan kanssanne asiasta puhua. Minä en -ollenkaan kiellä, ettei Darwinin oppi siitä _tiestä_, jota Jumala on -käyttänyt ihmistä luodessansa, olisi tai voisi olla oikea." - -Molemmat kuulijat hiukan oudostuivat Oolavi oli kyllä tutustunut -Darwinin aatteisiin ei ainoastaan nimeltä, kuten miljoonat, vaan -paljon syvemmin. Mutta hurskas kasvatus ja sen luoma raamatullinen -mieliala ja usko olivat vaikuttaneet, että hän jo vaistomaisesti -piti niitä aatteita todistamattomina ja varsinkin raamatun opille ja -jumalan-uskolle vihamielisinä. - -Kun nyt nuori, hurskas pappi myönsi niiden oikeuden mahdolliseksi, -jännittyivät hänen sielunsa voimat heti täyteen vireeseen. Pastori -Aamusto huomasi sanojensa vaikutuksen ja jatkoi: - --- "Ei raamattu kiellä sitä, että Jumala on pitkien aikojen kuluessa -kehittänyt maan tomun ihmiseksi. Päinvastoin: Jumala ei ole mikään -katastrofisti, joka tekee hetkessä tehtävänsä. Jotka opettavat muka -raamatun ilmottavan, että Jumala loi ihmisen silmänräpäyksessä, -ne valehtelevat, sillä sekin vertaus, että 'tuhannen ajastaikaa -on Jumalan edessä kuin yksi päivä', on aivan vertauksellisesti -käsitettävä. Sekin vertaus voi olla vielä liian lyhyt..." - -Oolavi katseli nuorta pappia ihmeissänsä. Puhuja lisäsi: - --- "Sillä käsitättehän Te, että Hänelle, joka on ijankaikkinen, -ei voi olla aikaa, vaan kaikki on Hänelle yksi hetki. Meidän -tuhatvuotemme eivät voi olla ijankaikkisuudessa verrannollisesti sen -pitempiä, kuin on olevan rinnalla olematon, tai äärellinen rahtu -äärettömään verrattuna." - -Aatteela mietti. Hänen epäilynsä oli syvällistä. Sillä ei ollut -mitään yhteyttä niiden kanssa, jotka ovat varmat kaikesta, mitä -eivät ole viitsineet koskaan ajatella ja mitä ei kukaan ole kyennyt -tutkimaankaan. Hitaasti, joka sanaa punniten alkoi hän kuivalla -äänellä väittää: - --- "Kyllä siinä, Teidän ajatuksessanne, pastori, on jo sitä makua, -että... ei se vain ole ihminen muuta kuin sitä mitä siitä on Harhama -teoksessansa järkeillyt... ja samaa mitä on Darwinkin puhunut." - -Oolavin mieleen muistuivat hänen viime-aikaiset mietteensä "Litvan -laulun" ajatuksista. Hän oli yhtenä korvana. Nuori pappi iloitsi, -että sai tilaisuuden tunnustaa rohkean uskonsa, vakuuttaa, että -Jumala pysyy maailmoidenkin eikä ainoastaan eri oppien hävitessä. Hän -selitti: - --- "Miksi vanhinta tai alku-ihmistä sanotaan: ihmisapinaksi vaiko -apina-ihmiseksi, se on saman tekevä. Raamatun mukaan on pääasia se, -että ihminen ei ole korkealle kehittynyt apina: tavallinen elukka, -vaan on hän kuolematon henki, joka on Jumalasta lähtenyt. Mitä tietä -hän on Jumalasta lähtenyt ja nykymuotoonsa kehittynyt, siitä ei -raamattu hiiskahdakaan..." - -Aatteelan katseesta voi lukea, että hänen aivoissansa oli kokonainen -järjen työpaja täydessä työssä. - -Vilkkaasti, ikäänkuin jotain uutta muistaen, kysyi häneltä nuori -pappi: - --- "Eikö kehitys-opin ja geologian mukaan korkein laji ole ilmestynyt -viimeisenä?" - --- "Kyllä, kyllä!" -- myönteli Aatteela hitaasti. - -Pastori Aamusto tarttui nopeasti: - --- "Ja eikö kehitys ole pysyväinen?" - -Aatteela myönsi niin olevan. Suuret kysymykset nousivat aaveina -Oolavin eteen. Pastori Aamusto jatkoi: - --- "Jos siis otaksumme, että nykyiset apinat olisivat samaa lajia, --- ainoastaan kehityksessänsä myöhästyneitä -- kuin ihminen, -miten on selitettävä että ne _kaikki_ ovat jääneet niin paljon -jäljelle ihmisistä? Miksi ei ole välimuotoja? Sillä sehän olisi -aivan luonnollista, jos kehitys-oppi hyväksytään äärimäisenä -järjellisyytenä, ja ehdottomana..." - -Aatteela vaikeni. Hän etsi elämässä totuutta. Siksi ei hän nytkään -sokean taistelijan vimmalla puolustanut omaansa, vaan miehekkäästi -aivan _odotti_, että pastori Aamusto selittäisi hänelle elämän -suurkysymyksestä vaikka vain rahtusen, osottaisi hänen erehdyksensä -ja valaisisi totuuden. Kun hän mietti vastausta, jatkoi pastori -Aamusto: - --- "Jos taas nykyiset apinat ovat eri lajia kuin se alku-ihminen, -täytyy niiden olla sitä _alhaisempi_ laji, sillä tieteen mukaan ei --- tietääkseni -- alhaisempi laji ole voinut ilmestyä myöhemmin kuin -korkeampi... Eikö niin?" - --- "Niin... Kyllä se on oikein", -- myönnytteli Aatteela. - --- "Mutta koskeehan kehitys kaikkia lajeja... Miksi eivät silloin -apinat, jos ne ovat vanhemmat ihmistä, ole kehittyneet sen edelle?" --- jatkoi pastori Aamusto. - -Oolavi selaili Harhaman kirjaa ajatuksissansa. Hänen sielunsa -laskeutui niihin hämäriin syvyyksiin, joissa piilevät elämän juuret -ja ihmeen selitys. Aatteela muisteli yhtä ja toista lukemaansa, -mutta ei löytänyt tyydyttävää selitystä vastaukseksi kysymykseen. -Oolavin sielunvoimat raatoivat, minkä jaksoivat. Hänen henkensä -oli aina janonnut elämän selitystä, vaikka se jano uinaili vasta -vaistona, joka pulahti pinnalle ainoastaan ajoittain, nuoruuden ja -elämän ilojen väliin sattuneena vakavana hetkenä. Hänenkään henkensä -ei ollut sokea turnailija, joka markkinoilla taistelee jonkun -korvakuulemansa puolesta. Hänessä oli pohja ja siemen tutkimukselle -ja epäilyllekin. Pastori Aamusto kysyi edelleen: - --- "Ja eikö, jos kehitys-oppi semmoisena kuin Te sen käsitätte -on oikea, apinoista silloin aikojen kuluessa ole kehittyvä uusi -ihmissuku, joka palvelee Jumalaa kuten mekin?... Minun käsittääkseni -se on kehitysopin ainoa järjellinen johtopäätös..." - --- "Niin... Niin... Niin!" -- tapaili Aatteela ajatuksissansa, -löytämättä mitään selitystä, jolla olisi voinut todistaa Harhaman -teoksen ajatuksen oikeaksi. - -Mutta pastori Aamuston sielu hehkui. Hän tunsi Jumalaan -luottamuksensa yhä lisääntyvän. Hänen henkensä rohkaisemana jatkoi -hän kyselyään: - --- "Ja lisäksi: Kehitys-opin mukaan on elämä, elämän alkusolut, -ilmestyneet itsestänsä ilman Jumalan käskyä, ja niistä on sitten -muka kehityksen lakien kautta, niiden itsensä kautta syntyneet -ihmisen ja muiden alkumuodot, jotka taas ovat itse itsensä nykytilaan -kehittäneet. Mutta minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Eivätkö -nykyhetkenä ole olosuhteet elämän syntymiselle suotuisammat kuin -alkuaikoina esimerkiksi tertiäri-aikoina ja myöhäisempinäkin -- -vanhimmista ajoista puhumattakaan?... Eikö kehitys-oppi jo sitä -- -että suotuisemmat olosuhteet muodostuvat viimeisimpinä -- edellytäkin -aivan itsensä ytimenä, samalla kun se sen myöntääkin tuloksenansa?" - --- "Se on totta", -- vahvisti Aatteela. Oolavin sielun eteen -nostettiin ijankaikkisuuden pimeimpiä syvyyksiä. Koskenlaskijan -rohkeudella halusi hän niihin kurkistaa, syöksyä niihin. Ne alkoivat -vetää kuin Tuukkalan koski. Nuori pappi teki johtopäätöksensä: - --- "Kehitys-opin mukaan on nykyhetki sopivampi korkeamman elämän -syntymiselle, kuin vanhin. Mutta miksi ei silloin synny maantomusta, -itsestänsä, uusia lajeja? Pitäisihän kehityksen olla ikuinen ja -kehitysopin järjellisen johtopäätöksen mukaan siis nyt ilmaantua -vielä nykyihmistäkin korkeamman lajin alkumuotoja... joten me siis -aikanansa jäisimme uuden ajan apinoiksi. Miten Te tämän selitätte?" - -Hänen ajatuksensa leikkasi armotta kuin terävin veitsi. Aatteela oli -hämmästynyt, Oolavi vireessä. Nuori pappi hehkui Jumalansa asian -puolesta ja Hänen rohkaisemanansa. Hän jatkoi: - --- "Tai jos ajatellaan nykylajien kehityksen jatkuvan, miksi ei -ihmiskunnassa synny välimuotoja, ei myös eläinlajeissa? Ihmiskunnan -tietämys on jo niin pitkäaikainen, että se tapaus olisi huomattu, -mutta nyt ovatkin lajit pysyneet samoina halki ihmiskunnan muistin... -ei ole vuosituhannen kuluessa ilmestynyt yhtään ainoata, ei -alhaisemmankaan eläimen alkumuotoa, vaikka olosuhteet, kuten sanoin, -ovat sen muodostumiselle tuhannesti suotuisammat kuin silloin, -jolloin otaksutaan ihmisen alkumuodon siinneen maan tomusta." - -Ja taas seisoi hän Jumalansa asian voitosta riemuiten, ja Aatteelan -vaijetessa ja miettiessä elämän salaisuuksia. Hetken kuluttua hän -jatkoi: - --- "Kehitys-opissa on kymmeniä asioita, jotka puhuvat sen puolesta, -ja tuhansia, jotka puhuvat sitä vastaan. Aikamme tieteellä ei ole -elämän synnystä mitään todistettua tietoa, ei pienintäkään... Vai -voitteko mainita jonkun?" lopetti hän vilkkaasti. - -Oolavi odotti vastausta uteliaampana kuin itse Aamusto. Aatteela -ajatteli ja vastasi epäröiden: - --- "Niin... Mitään kokeilla todistettua tietoa ei tiede nykyään voi -tarjota..." - --- "Anteeksi että keskeytän", -- tarttui pastori Aamusto innoissansa. --- "Tietääkseni on tiede jo kerran päässyt kokeellisissa -todistuksissansa niin pitkälle, että osattiin valmistaa virtsaa... -Mutta myöhemmin olen kuullut, että ilo olikin ennenaikainen, sillä -virtsa ei ollutkaan elimellistä... Minun tietääkseni on siinä kaikki, -mitä tiede tietää elämän synnystä..." - -Syntyi jännittävä vaiti-olo, pieni levähdys. Kellon naksutukset -kuuluivat selvinä, voimakkaina raksahduksina. Pastori Aamusto käveli -huoneen edestakaisin, pysähtyi ja lisäsi: - --- "Me emme tiedä ihmisen ja elämän synnystä mitään muuta kuin -sen, mitä raamattu sanoo: 'Jumala loi'... Siinä kaikki... Siinä on -aikamme tieteen kaikki tietämys... Jotka sanovat tieteen siitä muuta -tietävän, ne eivät tunne aikamme tiedettä... Raamattukaan ei meille -sanallakaan ilmoita, miten ja mitä tietä kulkien Jumala elämän ja -ihmisen loi." - -Palvelija toi kahvia. Kun Aatteela pani sokeria kahviinsa ja kaatoi -siihen kermaa, jatkoi hän palvelijan tulon johdosta keskeytynyttä -puhetta: - --- "Niin!... Kyllä minä myönnän, että Te, pastori, olette -oikeassakin... Mutta..." - --- "Anteeksi!" -- keskeytti pastori Aamusto, poistuen hetkeksi -huoneeseensa, jonne joku tuli asialle. Kun hän palasi, kysyi hän -vilkkaasti Aatteelalta: - --- "Mitä Te äsken tahdoitte muistuttaa?" - -Aatteela jatkoi keskeytynyttä puhettansa: - --- "Minä puhun Teille ajatukseni suoraan. Raamatun oppi joutuu -monessa kohti ristiriitaan semmoisen todellisuuden kanssa, joka -on itseselviö, vaikka ei tiede ja järki kykenekään sen syntyä -selittämään..." - --- "No, esimerkiksi?" -- katkaisi pastori Aamusto, sielu yhtenä -hehkuna. - -Oolavi ahmi joka sanan. Hän punnitsi jokaista ajatusta. Koko hänen -sielunsa oli työssä. Aatteela alkoi selittää: - --- "Esimerkiksi se raamatun kertomus, että Jumala muka loi ainoastaan -yhden ihmisparin. Miten on silloin mahdollista, että ihmiset ovat -erirotuisia?... Ja mikä vielä vaikeampi selittää -- rotukysymys nyt -ei ole vielä mitään -- miten yhdestä parista syntynyt ihmissuku -voi levitä yli maailman: esimerkiksi purjehtia Austraaliaan, jonka -alkuasukkaat eivät vielä nytkään kykenisi semmoista matkaa tekemään? -Itse asia, ilman tiedettäkin, todistaa, että kullakin maan-osalla on -täytynyt olla omat... aboriginit... mitä se on... alkuasukkaat." - -Mutta Jumalan palvelijan lujuudella ja varmuudella vastasi pastori -Aamusto: - --- "Missä on raamatussa sanottu, että Jumala loi ainoastaan _yhden_ -Adamin ja Eevan?" - -Molemmat kuulijat oudostuivat, ikäänkuin hölmistyivät, eivätkä -käsittäneet. Syntyi odotus ja äänettömyys. - -Mutta pastori Aamusto oli _oikea_ Jumalan palvelija, joka oli -tutkinutkin Hänen sanaansa eikä sitä vain julistanut. Hän oli mies, -joka uskalsi Jumalansa kanssa vaikka temppelinharjalta alas astua. -Rauhallisena selitti hän: - --- "Loiko Jumala ainoastaan _yhden_ Adamin, vai loiko Hän esimerkiksi -kullekin rodulle tai maan-osalle oman Adaminsa, siitä ei raamattu -puhu sanaakaan." - -Hänen äänessänsä oli varmuutta. Hän uskalsi epäröimättä tunnustaa, -että me ymmärrämme raamattuakin vasta puolittain. Koko hänen -rauhallisesta olemuksestansa paistoi se vakaumus, että Jumalan työt -ovat meille tutkimattomat ja että Hän ei kaadu ja häviä, vaikka -ihmiset Häntä ja Hänen tointansa väärinkin ymmärtävät. Kuulijat -aivan hämmästyivät hänen rohkeuttansa ja kumminkin tuntui se, mitä -hän sanoi, sopivan täysin yhteen raamatun luomiskertomuksen kanssa, -vieläpä olevan sen aivan luonnollinen selitys. - -Heidän vielä oudostellessansa jatkoi Aamusto: - --- "Sanotaan tosin raamatussa: _'Yhden_ ihmisen kautta on synti -maailmaan tullut', mutta sen ei tarvitse merkitä muuta kuin: -Jokaisen Adamin kohtalo, -- jos ensimäisiä ihmispareja oli useampia --- on ollut sama, kuten kaikki maailmassa on yhtenäisten lakien ja -kohtaloiden alaista." - -Ja kääntyen Aatteelaan kysyi hän rauhallisena: - --- "Mutta miten Te selitätte tieteen kannalta? Kaikenhan pitäisi -kehitys-opin mukaan olla kehittynyt yhdestä alkusolusta, -protococcus-solusta. Jos nyt niitä soluja oli suuri määrä, kuten -olisi luonnollista otaksua, eikö ihmisiä jo pitäisi olla aivan -lukematon paljous?" - -Kysymykset tulivat Aatteelalle odottamatta kuin pistot. Hän ei -kyennyt antamaan tyydyttävää selitystä. Oolavi oli unohtanut Martvan -ja kaiken muun ja imi sieluunsa kysymyksiä, joita hän ei kyennyt nyt -äkkiä vastaamaan. Elämän syvyys avautui huumaavampana entistään. Ne -vastaamatta jääneet kysymykset alkoivat hänen huomaamattansa itää -epäilyn siemeninä. Pastori Aamusto jatkoi: - --- "On siis tieteenkin kannalta hyvin mahdollinen sekin otaksuma, -että koko ihmiskunnalla oli yksi ainoa kanta-isä, mutta ei ole myös -raamattua vastaan se selitys, että Jumala on luonut kullekin rodulle -tai ihmisryhmälle oman Adaminsa, joiden kaikkien vaiheet suhteessa -Jumalaan ovat olleet samat kuin raamatussa kuvatun." - -Puhelu jatkui. Nuori pastori tunsi puhuvansa Jumalansa puolesta -ja hän nautti siitä onnesta. Oolavi otti jo osaa keskusteluun, -varovasti, tehden jonkun kysymyksen. Silloin tuli puheeksi kertomus -vaimon luomisesta miehen kylkiluusta. - --- "Miten Te, pastori, sen -- anteeksi! -- tarun selitätte?" -- kysyi -sen johdosta Aatteela. - -Pastori Aamuston kasvot aivan kirkastuivat, kun sai taas todistaa -uskonsa asiassa, johon koskemista moni muu pappi olisi peljännyt -Jumalansa tähden. Kirkkaalla äänellä selitti hän: - --- "Minun mielestäni se ei ole mikään muu kuin runollinen kuvaus -sukupuolisuuden synnystä ihmisessä, tai viittaus siitä tiestä, jota -Jumala käytti sukupuolta luodessansa. Se on -- toistan vielä -- -kuvaus ihmisen monistumisesta yksisukuisesta -- tai sekasukuisesta --- mieheksi ja vaimoksi. Se on kuvaus Jumalan käsissä ihmiseksi -kehittyvään maantomuun ilmestyvästä naisen ja miehen sukupuolesta -ja niiden erkanemisesta... Raamatun kertomus on siinä päivän -selvä. Ensimäisessä luvussa sanotaan: 'Jumala loi heitä mieheksi -ja vaimoksi', siis olennoksi, jossa olivat sukupuolet yhtyneet... -Seuraavassa luvussa kuvataan runollisesti niiden erkaneminen eri -olentoihin... Niissä ensimäisen luvun sanoissa on myös viittaus, joka -voidaan selittää niin, että Adameja on useampia. Siinähän sanotaan: -Hän loi _heitä_... puhutaan monikossa... Minä kysyn Teiltä, herra -Aatteela: Mitä väärää ja tarua Te siinä näette?" - -Aatteela mietti sanoja ja vastasi venyttävällä, epäröivällä äänellä: - --- "No miksi nyt kuvata nainen syntymään miehestä?" - --- "Anteeksi, että kiirehdin miltei keskeyttämään", -- tarttui nuori -pappi hehkuvana, tehden lyhyen, kuivan kysymyksen: - --- "Miksi ei miehestä?" - -Oolavin sielu imi itsensä täyteen vaikean kysymyksen henkeä. Aatteela -yritti selittää jotain, että se otaksuma jo muka loukkaa naista. -Mutta pastori Aamusto oli heti valmis oikaisemaan: - --- "Se ei loukkaa ketään, ei ollenkaan. Jokaisen on täytynyt kehittyä -omaa tietänsä, ja jokainen Jumalan tie on kunniallinen." - -Hän vilkastui yhä enemmän ja teki taas nopean kysymyksen: - --- "Miten Te tiedemiehet sitten selitätte sukupuolen synnyn ja -ilmestymisen?" - -Aatteela oli vaiti. Pappi jatkoi: - --- "Tiede ei siitä tiedä mitään, ei ole edes yrittänytkään sitä -kysymystä ratkaista. Raamattu toki tietää sen verran, että Jumala -kehitti alkuaan molemmat sukupuolet yhdessä olennossa. Ja kumminkin -te tiedemiehet ivailette raamattua. Ja jos tiede jotain siitä asiasta -otaksuisi, niin eikö mielestänne tieteenkin kannalta ole ainoa oikea -se selitys, että Jumala on antanut molempien sukupuolien kehittyä -alkuasteillansa yhdessä ja sitten myöhemmin toisen sukupuolen -erota toisen 'kylkiluuna'... Jos otamme sen teidän tiedemiesten -soluteorian, eikö se otaksuma ole ainoa mahdollinen, että molemmat -sukupuolet halki luomakunnan, kasveissakin, kehittyivät ensin -yhdessä, kunnes Jumala -- tai se teidän kehityksenne -- otti -äitisukupuolen 'miehestä' sen kylkiluuna? Ovathan alhaisten kasvien --- ja muutamien korkeampienkin sukupuolet vieläkin tavallaan yhtenä, -yhdessä oliossa." - -Hän puhui kuin apostoli Johannes: lempeänä, puhtaana ja hehkuvana. -Pienen vaiti-olon jälkeen myönteli Aatteela: - --- "Niin... kyllä se _voi_ niinkin olla... Minä ainakaan en voi -millään kumota sitä, mitä pastori puhuu... Toinen asia on sitten, -onko se kaikki oikeaa." - -Ja Oolavin sielu oli jo tulvillaan suuria kysymyksiä. Hurskaan -mielensä vaistolla asettui hän aina nuoren papin puolelle, mutta -samalla tunsi hän, että hänen järkensä jo alkoi jotain varovasti -kysellä. Puheen jatkuessa selitteli pastori Aamusto: - --- "Raamatun oppi elämän synnystä on runollista, mutta syvää -filosofiaa. Se on perinnäinen tieto, jota ainoastaan kepeä-aatteinen -tieteilijä voi halveksia. Sen tiedon häviäminen olisi aivan -korvaamaton... Itse asiassa ei aikakautemme tieteillä ole syvissä -elämän kysymyksissä mitään tietämystä, jonka kumoamattomuudesta olisi -muuta varmuutta kuin usko siihen..." - -Ja kun Aatteela yritti väittää vastaan, innostui hän ja selitti: - --- "Kyllä on tieteellä syviäkin tosiasioita, joita _pidetään_ -varmoina. Mutta niinhän on ollut jokaisella ajalla, kunnes myöhemmän -ajan tietämys on sen totenapitämisen kumonnut. Mainitsen likeisen -esimerkin: Kymmenen vuotta sitten olisi jokainen tiedemies vannonut -alkuaineiden muuttumattomuuden olevan tieteen viimeinen sana... -Nykyään olen kuullut, että se usko olikin väärä, ja että muka radiumi -voipi jo muuttua heliumiksi... Ja paljon muuta... Minä uskon, että -elämän syntyä tutkiessa tieteen _täytyy_ nöyränä palata raamattuun... -Ymmärtämättömät sitä halveksivat ja kumminkin kaikki korkeampi on -rakennettu raamatun perastukselle ja kieppuu sen ympärillä." - -Aatteela oudosteli. Aamusto lisäsi: - --- "Älkää oudostuko, mutta tarkatkaa elämää. Katsokaa raamattua -ivailevaa kirjallisuuttakin: Jokaikinen maailman merkkiteos on -raamatun aiheen jäljittelyä. Niin on Goethen Faust, Miltonin -Kadotettu Paratiisi, Danten Divina Comedia, Byronin Kain... Kun te ne -otatte maailman kirjallisuudesta pois, niin mitä sanottavaa Teille -enää jää jäljelle?" - -Kuulijat joutuivat hiukan ymmälle. Nuoren papin loistava puhe ja -rohkeus lumosi heitä. Puheen yhä jatkuessa nykyajan tietämyksestä, -todisteli pastori Aamusto hehkuvasti raamatun suuruuden syvimpien -elämänkysymysten tietoaarteena. Hän lopetti: - --- "Minä myönnän sen, että aikamme yleinen tieteellinen tietämys -tietää jo koko paljon luonnollisia asioita, mutta syvimmissä -elämän ja kaikkeuden ongelmissa sillä ei ole pienintäkään muuta -tietoa kuin se, mikä on raamatussa sanottu. Meidän aikana kyllä on -nuorukaisia, jotka aivan vakavina puhuvat tieteen ja tutkimuksien -syvyyksistä ja niitä selittelevät, mutta se väki nyt on yleensä -kahden- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä olevaa luku- ja varsinkin -kirjoitustaitoista väkeä... _Tutkijoiden_ ette kuule sanoja: -'tieteen syvyys' käyttävän koskaan syystä, että he tutkiessaan ovat -huomanneet, että yhdessä ihmis-ijässä ei ehdi nerokkainkaan saada -kuin pienen pisaran siitä verrattain vielä vähästä tietämyksestä mikä -on koko ihmiskunnalla yleensä." - -Elämänkysymysten syvyys hämärtyi Oolaville edelleen. Niiden -tutkimaton salaperäisyys veti voimakkaammin kuin pauhaavin koski. -Ajatukset hajosivat. Nuori pappi säteili ilosta. - --- "Kyllä Te siinä olette oikeassa", -- myönteli Aatteela -mietteissänsä. Aamusto innostui ja lisäsi: - --- "Ja kumminkin ne samat, jotka laulavat ylistystä raamatusta -ammennetulle kirjallisuudelle, ne ivailevat alkulähdettä raamattua, -vieläpä tekevät sitä muka suurhenkinä!... Oletteko te ajatellut, -miten Jumala on siinä taas lyönyt Sauluksen sokeudella ja todistanut -voimansa?..." - -Syntyi vaiti-olo. Nuori pappi oli todellakin Jumalan voimalla -ikäänkuin lyönyt sokeudella kuulijansa. Niin hämmästyttävän terävällä -äänellä hän puhui. Nyt hän taas lisäsi: - --- "Raamattu on ihmishengen historioiden historia. Se on -koristelematon ja runollinen. Se on raakuuksiin asti rehellinen, -eikä kuvaa ihmishenkeä siksi, mitä se ei ole. Lootin häpeän omien -tyttäriensä miehenä se paljastaa, samoin kuin Noankin ja kaikkien -alhaisuuden... Samoin paljastaa se Salomonin aistillisuuden hänen -korkeassa veisuussansa... Niin suuri on raamattu... Ja samalla se on -hienointa, korkeinta runoutta..." - -Oolavi painautui mietteisiinsä, joi täysin siemauksin -elämänkysymyksen hämäryyttä. Puhelu jatkui vielä kauvan. Tuli taas -puheeksi Harhaman teoksen ajatus jumaluuden kehittymisestä ja -Jumala-ajatuksen heräämisestä ihmisessä. Aatteela punnitsi taas -ajatuksiansa, mietti ja lausui: - --- "Kyllä se Harhaman ajatus tuntuu luonnolliselta, että luulo -Jumalan olemassa olosta syntyi sitä ja sitä tietä... Ei sitä voi -aivan kokonaan kieltää... Että siis jumalakäsite onkin ihmisen oma -kuva..." - -Oolavin mieleen välähti "Litvan laulun" tarina, jota hän oli viime -aikoina paljon miettinyt. Aatteela lopetti: - --- "Siten olisikin _ihminen_ luonut Jumalan omaksi kuvaksensa..." - --- "Harhama itse" -- tarttui Aamusto -- "on tunnustanut erehdyksensä -Jumalan pakottamana... Jos niin olisi, että Jumala on mielikuva, -miksi ei se ole syntynyt mihinkään muuhun kuin ihmiseen? Tajuavathan -eläimetkin kuoleman ja elämän, mutta eivät etsi Jumalassa -pelastusta... Ja edelleen: Miksi ei ihminen kaipaa Jumalan sijasta -jotain muuta, esimerkiksi tähtiä, joissa odottaisi taivas?" - -Syntyi äänettömyys, jonka katkaisi Aamuston jatkuva kysymys: - --- "Eikö ihminen olisi voinut kuolemattomuutta ajatella ilman -Jumalaa? Tietysti olisi... Mutta niin ei ole ainoakaan kansa etsinyt -kuolemasta pelastusta. Miten olisi _saman_ olemattoman kaipuu -syntynyt _jokaisessa_ kansassa, jos sitä kaivattavaa ei olisi? Sillä -ei ole pakanakansaa, jolla ei olisi jumalakaipuunsa, Jumalansa ja -käsityksensä Hänestä." - -Elämän suuri ijäisyyskysymys alkoi Oolaville laajeta suuremmaksi -kuin hän jaksoi käsittää. Kaikki himmeni jo omaan suuruuteensa ja -tutkimattomuuteensa. Sitä lisäsi vielä Aatteelan lyhyt myönnytys: - --- "Niin... Se on käsittämätöntä..." - --- "Ei se ole käsittämätöntä", -- oikaisi pastori Aamusto selittäen: -"Kun ihmishenki kaipaa Jumalaa, aavistaa Hänen olevan olemassa, -samalla kun koko muu luomakunta ei Häntä tajua, todistaa se, -että ihmishenki kautta ihmiskunnan on Hänestä... Ja _ainoastaan_ -ihmishenki on Hänestä, koskapa se yksin Häntä ihannoi... Lihallinen -vietti ei voi kaivata sitä, joka ei ole sen kanssa samaa lajia. Niin -on hengenkin kanssa. Jos Jumala ei olisi ihmishengelle sukua, tai jos -Häntä ei olisi, miten voisi ihmishenki Häntä ikävöidä ja aavistaa -Hänen olemassaolonsa... Eihän viettikään voi olematonta kaivata..." - -Aatteela vaikeni. Oolavin sielun eteen levittäytyi vähin Litvanselkä, -sen kari ja sen veden nainen kuvaisinensa. Väliin hapuili hän -ääretöntä Jumalaa, sotkeutui hieman mietteisiinsä ja istui ääneti. -Nuori pappi nousi innostuneena ylös, käveli huoneessa ja selitteli -Jumalaansa, ajatellen, ikäänkuin hieman väsyneellä äänellä: - --- "Järki, joka on äärellinen, kompastuu aina omaan itseensä, kun se -lähtee tutkimaan ääretöntä. Sillä äärellisillä ei voida ääretöntä -mitata, ei tutkia. Ja ihmisessä on äärellistä kaikki muu, paitsi -henki, joka on Jumalasta. Järkemmekin on äärellinen..." - -Hiukan mietittyänsä jatkoi hän selitystänsä: - --- "Puhutte Harhaman teoksen juonesta... Se itse kumoaa itsensä. -Hänhän näkyy siinä otaksuneen Jumalan ja kaiken olevan ijankaikkisen -kehityksen alaisen. Mutta minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Eikö jo -nyt kulunut ijankaikkisuuden jakso ole niin pitkä, että suurimmatkin -aikajaksot, tuhannet ja tuhannet miljaardit vuodet ovat siihen -verrattuina lyhempi aika kuin silmänräpäyksen olemattomin osa?" - --- "Kyllä!" -- myönsi Aatteela. Aamusto kyseli edelleen: - --- "Mutta eikö kehitys tapahdu rajallisessa ajassa?" - -Aatteela myönsi niin olevan. Nuori pappi jatkoi: - --- "Jos nyt sitten olioiden nykyinen tila on kehitykseensä -tarvinnut vaikka tuhannen tuhatta miljaardia vuotta -- puhutaanhan -vain maapallonkin kehityksestä puhuessa korkeintaan muutamasta -miljaardista -- niin eikö se olisi silmänräpäystä lyhempi hetki -ijankaikkisuudesta?" - -Ijäisyyskysymys alkoi levittäytyä Oolaville kaikessa -valtavuudessansa. Aatteela vastasi kysymykseen myöntävästi. Pappi -jatkoi: - --- "Jos siis kehitys -- kuten Harhama otaksuu -- alkoi ja on -ijankaikkinen, on sen täytynyt alkaa lukemattoman lukemattomia -kertoja aikaisemmin kuin mitä me voimme ajatellakaan. Eikö niin?" - --- "Kyllä!" -- myönsi Aatteela. - --- "Mutta" -- teki Aamusto johtopäätöksensä -- "silloinhan olisi -kehitys jo kestänyt lukemattomia kertoja kauvemmin, kuin mitä se -on tarvinnut päästäksensä siihen missä se nyt on... Ja silloinhan -me olisimme jo mittaamattomia aikoja sitten sivuuttaneet nykyisen -tilamme ja olisimme jo jumalia... Eikö totta?" - -Kaikki tuntui repeävän ja paisuvan ja lähtevän etsimään olematonta -reunaansa. Ikäänkuin sitä pakenevaa kiinni tapaillen vastasi Aatteela: - --- "Siinä on niin paljon käsittämätöntä..." - --- "Järjellä käsittämätöntä", -- oikaisi pastori Aamusto, lisäten: -"Äärellisellä järjellä on mahdoton käsittää mitään ääretöntä. Ettekö -ole huomannut, että ihminen _ei_ käsitä omaa henkeänsä, oman henkensä -olemassaoloa?" - -Aatteela aivan säpsähti. Ensi kertaa ajatteli hän nyt sitä kysymystä -ja huomasi ihmeekseen, ettei hän järjellänsä käsitä, ei tajua, eikä -ymmärrä omaa henkeänsä, enemmän kuin Jumalaakaan. - -Kun pastori Aamusto huomasi hänen ajatuksensa, selitti hän: - --- "Se johtuu siitä, että ihmishenki on Jumalasta, jota ei voida -järjellä mitata ja tutkia..." - -Syksyisen, hiljaisen päivänpaisteen tavoin täytti taas äänettömyys -huoneen. Oli kuin olisivat puhujat väsyneet, järki ja ajatukset -rauenneet ja henki ylennyt korkeuksiin. Varsinkin näyttivät vieraat -hajonneilta, miettiviltä. Nuori pappi sensijaan hehkui kuin hyvin -suoritetun, väsyttävän työn jälkeen, kun iltakello soi ja väsymys ja -mielenrauha, joka on johtunut hyvin suoritetusta työstä, täyttävät -mielen. - -Mutta Oolavin sielussa alkoivat kehräytyä mietteet rihmoiksi... Ne -kertautuivat... vyyhteytyivät... keriytyivät... kutoutuivat verkoiksi -ja taas purkautuivat, hänen itsensä sitä täydellisesti tajuamatta, -tai voimatta sitä estää. Melkein kuin päästäksensä niistä vapaaksi -nousi hän ja lausui hienosti hieman kumartaen: - --- "Saisinko minä puhutella pastoria?... Minulla olisi asiaa..." - -Kun he olivat tulleet pastorin työhuoneeseen ja istuutuneet selitti -Oolavi: - --- "Tuon Teille terveisiä Rannistosta ja isältäni ja samalla -ilmoitan kihlauksestani Martvan kanssa, pyytäen hänen kanssansa -siunaustanne..." - -Nuoren papin silmät loistivat ilosta. Hän ojensi kätensä Oolaville ja -lausui siunauksensa: - --- "Jumala siunatkoon avioliittosi!... Hänelle olkoon kiitos siitä, -että on Martvalle valinnut puhtaan sulhasen ja hurskasmielisen -miehen. Hänelle olkoon myös kiitos siitä että Hän on sinulle -lahjoittanut morsiamen, jolla on puhtain ihmissydän!" - --- "Kiitos, pastori siunauksestanne!" -- lausui Oolavi kohteliaasti, -luontevasti kumartaen. Hän uskoi nyt itsellänsä olevan kaikkea, mitä -hän maailmassa voi toivoa. Hän uskoi elämänsä olevan rakennetun -ikivuorelle, joka on maailmoiden perustuksena. Hän oli samalla -matkalla saanut poveensa siunauksen tuottaman rauhan ja keskustelun -avaaman elämänkysymyksen pohjattoman syvyyden. - - * * * * * - -Oli jo iltahämy. Laskevan auringon iltapuna purppuroi syyskellan -kultaamaa lehtoa. Syksyn tuore maku tuntui ilmassa. Järvellä oli -autiota, metsässä syysrunoa. - -Oolavi ajoi Aatteelan kanssa kotitietä myöten. Uljas hevonen juoksi -minkä mieli käski: käveli väliin, väliin ravasi tovin, ilosta -päristellen. Ajaja ei häirinnyt sen kulun nopeutta: ei pidättänyt, ei -liioin kiirehtänyt. Molemmat miehet miettivät äskeistä keskustelua. - -Väliin taas alkoi Aatteela sen johdosta jotain puhua. Hän kumoili -yhtä ja toista pastori Aamuston väitteistä, käyttäen tieteen -huomautuksia apunansa. Joskus hän löysikin aivan kumoamattomalta -näyttävän vastatodisteen ja kun ei nuori pappi nyt ollut sitä -taas kumoamassa, alkoi Oolavi yhä enemmän sotkeutua suurten -elämänkysymyksien ongelmoihin. Kysely ja tutkiskelu hiipivät hänen -sieluunsa hänen sitä huomaamatta. Ne hiipivät kuin kesä kevään -työmaalle, tai halla kyntäjän viljelyksille. - -Hevonen käveli taas kuin vain kävelyn vuoksi. Aatteela oli lopettanut -jonkun todistelunsa ja Oolavi mietti sitä. Hän mietti, eikä jaksanut -selviytyä. Ajatuksissansa huomautti hän: - --- "Siinä on niin paljon hämärää ja niin monta 'toista puolta', että -on vaikea sanoa sitä tai tätä..." - -Ja taas vaikenivat molemmat. Hevonen oli päässyt pienen mäen päälle -ja nähdessänsä alamäen edessänsä hirnahti ilosta ja aivan syöksähti -seuraavalle törmänteelle, alkaen taas kävellä. Aatteela alkoi taas -puhua: - --- "Kyllä elämässä on tutkimatonta, mutta juuri siksi täytyy sen -kuoreen koettaa tunkeutua..." - -Ja kääntyen Oolaviin ryhtyi hän kuin kädestäpitäen selittämään: - --- "Sillä, katso, Oolavi: eihän sokea usko ole siveellinen... Ota -elämästä esimerkki: Pahantekijä, joka istuu linnassa, _ei voi_ -varastaa. Hän on siis pakosta varastamatta... _pakosta_ täyttää -seitsemännen käskyn... Mutta onko semmoinen Jumalan käskyjen -täyttäminen siveellinen teko, tai hurskaus?" - -Oolavi mietti, eikä hän voinut olla kieltävää vastausta antamatta. -Aatteela teki johtopäätöksensä: - --- "Niin on sokea uskokin epäsiveellinen... Se ei voi olla Jumalan -edessä -- jos Hän on olemassa -- otollinen!... kuten sanotaan. -_Rehellisyys_ on hyve. Olen lukenut Harhaman kirjan ja oli miten -oli, ja sanottakoon siitä kirjasta mitä hyvänsä, niin siinä kuvattu -epäilys on jaloa... se on pakkosiveellisyydestä tietoiseen, -vapaaehtoiseen uskoon pyrkimistä. Sillä pakkosiveellisyys tai sokea -usko, joka on samaa... mitä ne ovat! Pahetta, paljasta pahetta ne -ovat!..." - -Ne sanat olivat Oolaviin heitetty siemen, joka alkoi oitis orastaa, -heikosti tosin arastellen, mutta sen kautta sitä puhtaampana. Se -oras ei ollut rikkaruohoa, hetken luomaa muoti-epäilystä ja henkisen -rahvaan sokeaa kielteis-uskoa. Se oli puhtaan, jalon epäilyn -voimakasta orasta. Hevosen huviksensa juosta hölkötellessä myönteli -hän: - --- "Kyllä siinä ajatuksessa on perää." - -Niin alkoi hänessä epäily päätänsä nostaa. Hän käsitti sillä -hetkellä, että hän on juuri _Jumalan_ tähden velvollinen tutkimaan -ja pyrkimään siten sokeasta, epäsiveellisestä uskosta tietoiseen, -siveelliseen uskoon. Aatteelan sanat olivat ikäänkuin hänen sielunsa -tappuroihin pistetty tuli, tappuroihin, jotka nuori pappi oli -kuivannut. - -Hevonen käveli taas ajajan sitä häiritsemättä. Aatteela jatkoi -puheluansa, lausuen lopuksi: - --- "Mistään ei pääse selvyyteen, ennenkuin saisi selvän koko -elämästä... Ennen kaikkea täytyy syventyä elämään, oppia se tuntemaan -joka puolelta, sillä siinä on tutkimisen arvoista... Harhaman kirja -on siinä hyvä opas... Mutta miten täällä metsässä sitä voi tutkia, -kun täällä kerran ei ole muuta elämää kuin ojankaivaminen!" - -Se puhe alkoi sytytellä Oolavin sielussa uusia tappuraläjiä. Elämä, -jota hän oli miettinyt, kuvastui hänelle yhä salaperäisempänä, -kiihottaen hänen halujansa syventymään siihen. Samalla kietoutui -Harhaman kirja hämäriin ja kiihotti sillä. Salainen voima alkoi häntä -vetää pois Litvan metsistä. Se aivan riuhtasi hänen sieluansa sieltä, -kuten kotikoski. Hänen sielunsa valmistui. Kaikki halut kokosivat -siinä voimiansa. Hänessä alkoi nostaa päätänsä voimakas halu syöksyä -elämän tuntemattomiin pyörteisiin, sukeltaa aivan niiden kurimusten -pohjaan, noutamaan sieltä kallista helmeä: elämän arvoituksen -selitystä. - -Äänettömänä räpsäytti hän ohjaksien perillä hevosta. Hevonen -hirnahti. Kärrit hypähtivät kohona ja kiitivät vinhaa vauhtia -Tuukkalan taloa kohti. - - * * * * * - -Yö oli maata menon ajoilla. Kuuttomalla, mustalla taivaalla kiteili -öinen tähtikylvö heikosti tuikkivana tulituksena. Metsät ja maat -näyttivät autioilta mailta, joilla on käynyt kuoleman viikate. - -Oolavi istui yksin huoneessansa. Syys-yön viileydestä huolimatta -oli hän avannut ikkunan, sillä hän tarvitsi nyt ilmaa. Päivän -keskustelut sytyttelivät hänessä edelleen niitä kuivia aineita, joita -hänen sieluunsa olivat viime aikoina koonneet "Litvan laulu" ja -moni muu seikka. Hän tunsi jo sen tulipalon polton, vaikka ei vielä -tajunnut sen syitä, eikä aavistanut sen suuruutta, sen tuskaa, sen -runollisuutta ja onnettomuutta samalla. - -Hän istui kauan ja mietti jotain suurta, joka aina ja aina kirkastui -ja himmeni. Hän _kyseli_ jo. Hän ei kysellyt vielä onko Jumala -olemassa vai eikö, sillä Hänen olemassaolonsa oli hänestä vielä -varma asia. Mutta hän mietti jo niitä asioita, jotka olivat Hänen -olemuksensa osa. Ennen kaikkea hän mietti kysymystä sokeasta uskosta. - -Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä himmeämmäksi kaikki kävi. -Jokaiselle asialle löysi hän sen vastakohdan, vastaselityksen. Kun -hän luuli jotain käsinpideltävää jo löytäneensä, huomasikin hän -sen olevan olematonta. Hengen suuri taistelu alkoi hänessä koota -voimiansa. - -Ajatukset aivan hajalla käveli hän huoneessa, kunnes muisti Martvan. -Silloin häntä oudostutti miten Martva oli nyt niin häneltä unohtunut -mahdottomien kysymyksien tähden. Heti irtautuivat hänen ajatuksensa -äskeisistä suurista asioista. Hän suuteli Martvan kuvaa, rauhottui, -käveli reippain, vilkkain askelin, sulki akkunan ja valmistautui -maata menemään. Yö oli jo yli puolen, kun hän nukkui. Ja silloin, -hänen ollessansa juuri nukahtamaisillansa, muistui hänen mieleensä -Harhaman kirja ja joku lause, jonka hän oli siitä huomannut. Hän -nukkui sen kirjan kuva sieluun painautuneena. Viimeisinä hymisivät -hänen korvissansa Aatteelan sanat: "Siinä" -- Harhaman kirjassa --- "kuvattu epäilys on jaloa sokeasta epäsiveellisestä uskosta -tietoiseen, vapaaehtoiseen uskoon pyrkimistä." - - -2. Korkeudessa. - -Outo ääni kulki kaikkeuden halki... Hyvän ja pahan yhä uusia -sotalauluja sepitettiin... Miekkoja terotettiin... Jo olivat keihäät -karaistut... - -Jo hävisi aika... Yö vierähti outovaloiseksi... Tuli alkoi jo puhjeta -punakukkana vedestä... - -Jo oli vesi sen kukkanupuksi muodostanut... - -Vesi pulahti... Väre vierähti... Suuri lieska leimahti silloin -Litvanselän vedestä... Se leimahti keskellä selkää, syvimmän veden -kohdalla, siinä missä luultiin kuuluisan karin olevan ja veden naisen -kaipaavan kaunista kuvaansa... - -Hyvän suruvirsi virittäytyi järven veden värinäksi... Syvällä aallon -alla veisasivat enkelit, surren ihmishengen kohtaloa... Litvanjärvi -itketteli aaltojansa... Se suri, kun tiesi, että nyt ovat menossa sen -ihanimmat rantakorut, armaimmat aallon helyt: ihmisonni... - -Vesi paloi punatulena... Suuri liekki hohti ja leimusi veden -tulikukkasena... Savu suhahti... Lieska hulmahti... Kuului pahan -voittolaulu... - -Silloin leimahti Perkeleen haamu tulilieskaan... Hän seisoi tulessa -voimallisena... Hän katseli ympärillensä kuin kuningas, joka -astuu taas voittajana valta-istuimellensa, josta hänet on kerran -karkottanut hänen oma väkensä vallan-anastajan johdolla... Ylpeänä -katsahti hän Litvaa... Niin oli kuin olisivat hänen edessänsä jo -polvistuneet hänen entiset palvelijansa, ne samat, jotka hänet kerran -karkottivat, liittyen hänen verisimpään Viholliseensa... Miettivänä, -suurena ja viisain elein lausui hän lieskassa seisten ja Litvaa -katsellen: - --- "Tämä paratiisi on oikeastaan minun. Ei Jehovalla ole täällä -mitään, jos oikeus taas kerran vallan saa..." - -Litvan kirkon kello kumahti... Sen kirkas sävel vei ihmishengen -huokauksen ylös Luojan asunnoihin... Risti vilahti... Se heitti -välkkeenänsä ihmishengen iki-ikävän, heitti sen korkeutta kohti, -lahjaksi Jumalalle... Urut soivat... Niiden sävel vei kiitosta -Hänelle... Kuului kaunis kirkkolaulu... Rukous kohosi hartaana kuin -ihanin uhrisavu... Kaikki palveli suurta Jumalaa... - -Sen kaiken näki Perkele... Kateellisena jatkoi hän silloin puheluansa: - --- "Hän kantaa täällä Litvan kuninkaana nyt kunnian ja kiitoksen ja -kaiken!... Hänelle humisevat kirkonkellot... Hänelle soivat täällä -kauniit urut ja pappi sekä eksytetty kansa veisaavat hartain mielin -kiitosvirttä..." - -Korkeudessa leijaili ihmishengen jumala-ikävä... Se leijaili kauniina -rukouksena, ihanimpana ihmishengen runoutena... Ihmis-elämä oli -ainaista onnea, ainaista kotiin kulkemista... Yöllä se kulki unina -tai hengen suurena rauhana... Päivin nousi se Häneen rukouksena... - -Kateisena jatkoi Perkele sitä katsellessansa: - --- "Ah, rukouksen harras, pyhä henki, tuo herkullisin, armain -uhrisavu kohoaa Hänelle täältä yötä päivää!... Se jalo, maire -rukouksen pilvi nyt ympäröi kuin pyhä savu Häntä, leijaillen -sävelissä Hänen päällään... Ah, mikä kalliin voiteen maire tuoksu!" - -Viha leimahti hänestä... Liekki hulmahti punaisemmaksi... Perkele -antoi salaisen merkin... Syvyys kohahti silloin... Lieska sammui ja -sen sijalle kohosi kuulu "Litvan laulun" kari... Sille istahtaen -ja kaunista Litvaa tarkastaen järkeili Perkele kivikova ilme -kasvoillansa: - --- "Mutta täytetty on nyt jo toki aika!... On tullut hetki, jolloin -voin jo nousta Jehovan lujaa linnaa kukistamaan... Vihdoinkin minulle -on Harhamani avannut oven kuuluun Tuukkalaan... Mies nukkuu siellä -nyt jo rauhatonna. Jo itää hänen povessansa siemen, se siemen, jonka -häneen äsken kylvi Aatteela papin luota palatessa..." - -Salat aukenivat... Näkyviksi rihmoiksi muuttuneina näyttäytyivät -Perkeleelle Oolavin ajatukset... Rihma kiertyi ja värisi... -Ihmishengen himot ja halut kiertyivät kuituina siihen... Niitä -katsellessansa jatkoi Perkele järkeilyänsä: - --- "Harhamani kirjasta kylvi Aatteela epäilyn siemenen Oolavin -poveen: Siitä kirjasta otti hän sanat: 'epäilys on jalo: siitä kasvaa -siveellis-usko'..." - -Ihmishengen haluista punoutunut rihma kiertyi yhä monivärisemmäksi... -Epäily ja elämänhalu vilisivät siinä päävärinä... Riemastuneena -jatkoi Perkele puhettansa: - --- "Se Harhamani raottava ovi on neulansilmä, jonka läpi mahdun, -rikkaana, kamelilla ajaenkin... Nyt suuri tie on auki ihmispoveen... -Jerikon muurit seisokoot paikoillansa Ranniston sekä Litvan -ympärillä!... Niiden _sisäpuolella_ teen minä nyt jo työni..." - -Pieni tuli nousi vedestä. Se kohosi kruunuksi Perkeleen päähän. Pahan -voimat ajelivat vihaisina suhahduksina Litvan selän veden pintaa -pitkin. Onnenkaiku alkoi jo rantalehdoista hävitä. Ylpeänä jatkoi -Perkele puhettansa kerskaten: - --- "Jehovan _oma_, kaikkein _paras_ pappi on suositellut minun -Harhamaani tämän erehtyneen Litvan enkeliksi... Niin Hänen -_valittunsa_, parhaimpansa tekevät tiet ja portit avariksi, kun minä -saavan milloin paratiisiin valtaani siellä uudistamaan taas..." - -Pahan viimat suhahtelivat yhä kiivaammin. Autiona ja tyhjänä -levittäytyi järven vesitanhua. Ylvästellen jatkoi suuri puhuja: - --- "Niin, _pappi_ oli minun aseenani!... Vaan eipä toisenlaista -suosittajaa olisi uskonutkaan Litvan kansa. Hän, pappi, Jehovaansa -puolustaessa epäilyn kylvi äsken Oolaviin!... Se kylvö itää nyt jo -kyselynä..." - -Hän mietti sekä jatkoi puhettaan: - --- "Nyt on jo voitto varma, saavutettu... Hän lausui ensi iskun -saatuansa: 'Minä panen _vainon_ sinun ja vaimon välille'... Niillä -sanoillaan Hän jätti käsiini vaimon _vihollisenani_. Ei vainon -vallitessa ole säälin aika..." - -Suuri viha välähti hänen silmistänsä. Kostonhaluisena vannoi hän: - --- "Jos Martva nyt ei kohta minuun suostu, niin hänen kohtalonsa sekä -Litvan osa on ratkaistu: se päättyy häviöön..." - -Hän nousi mahtavana ja vannoi: - --- "Armotta tuhosi Hän kaupunkini: Sodoman sekä kauniin Gomorrani... -Nyt hänellä on täällä vuorostansa Tuukkala Sodomana, Rannisto -Gomorrana... Ne tuhoan nyt _minä_ vuorostani..." - -Hän katsahti ympärillensä. Ihmishengen onni vierähti virtenä, -nousi öisenä kauniina unena... Martva eli Litvan rantojen runona. -Kiukustuen jatkoi silloin Perkele valaansa: - --- "Jos Hän täältä 'Lootin' pelastaakin, ja vaikka vaimo miestään -seuraisikin, niin _tytär_, Martva, nyt ei seuraa häntä... Hän tällä -karilla on ijät kaiket kuvaistaan kaipaava kuin suolapatsas, kuten jo -'Litvan laulu' ennustaa..." - -Rantalehdoista nousi "Litvan laulun" sävel... Sen kaiku heräsi -kallion koloista... Surullisena ennusti se ihmishengen kohtaloa... -Kaiku ja sävel sulivat yhdeksi suruksi... Kerskaten lausui silloin -Perkele: - --- "Tuo laulu hämärine aatteinensa on minun tahdostani Litvaan -tullut... Se avasi jo ensimäisen raon Martvaan ja myöskin hänen -sulhaseensa: Se saattoi heidät ensin _kyselemään_, mikä on kuulun -Litvan laulun henki... Sen johdosta voi minun Harhamani vapaammin -heihin henkeäni kylvää..." - -Ranta itki jo runonsa, ihmis-onnen lakastumista... Se tajusi -suuren taistelun tulon... Elämän suuri hämäryys etsi jo itsellensä -lymysijoja ihmis-onnen asuinmailta. Ylpeänä lopetti Perkele -järkeilynsä: - --- "Nyt täytyy joutua jo Tuukkalaan... Mies odottaa siellä vastausta -hämäriin ihmishengen kysymyksiin, joita hän ei itse jaksa ymmärtää... -Hän epäilee ja nuori epäilijä on harhaanjoutuneista kaikkein sokein. -Hän umpimähkään, aivan sokeana epäilee päivänselvääkin ja uskoo -valhetta sekä järjettömyyttäkin, varsinkin jos se epäilys on pelkkää -semmoista pientä muotitavaraa, jommoista se on muoti-epäilijöille, -jotka epäilevät mitään miettimättä, omaksi henkiseksi koruksensa, -tai viisaudeksi, hengen peruukiksi, kun milloin hämmästyttävät -seurapiiriänsä suurella henkisellä 'aarteellaan', jossa onkin kalju -tekotukan alla..." - -Hänen äänessänsä väreili suuri iva. Jumalien kylmillä eleillä lopetti -hän: - --- "_Ne_ epäilijät ovat arvottomia... Tytölle kelpaavat ne, eivät -jumalille... Ne selittävät ikivarmuudella syvintä olemisen ohjelmaa, -jota _ei kukaan_ ihmisistä tunne...Vaan Oolavi on toki aivan toista: -Hän ei koskaan kaada leilistänsä syvien ongelmoiden selitystä, ennen -kun leilin täyttänytkään on... Vaan kumminkin on Oolavikin vielä -jaloista, kaiken tiedon kysyjistä toki nuori sekä vasta-alkavainen... -Semmoiseen juuri pystyy kuiskaus... jo on aika hänen luokseen -rientää..." - -Hän lähti... Suuri elämä alkoi laskeutua hämäränä sumuna -Litvanselälle... Järven rantojen runouden, Martvan, onnen ratkaisu -alkoi jo lähetä... Järven syvyydessä virittelivät hyvän ja pahan -voimat viulujansa... - - - - -Kun elämänkoski vei jo venettä. - - -Kello löi puoli kahta yöllä... Yön sumut muuttuivat elämän hämäriksi, -unet ihmiskohtaloiksi. - -Taivaanrannan alta nousi kuun reuna valokannikkana. Se levitti -punakirkkaan valonsa taivaalle, peittäen syys-öisen tähtikylvön, joka -iti korkeudessa. Ihminen eli unessa. Salaiset voimat tekivät työtänsä -hänessä. - -Oolavi nukkui sikeintä untansa. Hänen vuoteensa vierellä seisoi -taas rietas käärme, Harhaman elämä, vaanien uhriansa pahan voimien -aseena. Turhaa oli toki ollut sen vaiva tähän asti. Jaloon sieluun ei -pystynyt paha. - -Mutta nyt oli jo pahan pisto sattunut: Oolavi näki unta Harhaman -kirjasta. Hän näki unta epäilystä ja elämän salaisesta kysymyksestä, -jonka hän oli unohtanut olevan siihen kirjaan kätkettynä... - -Rietas käärme lirutteli inhottavaa pyrstöänsä lattialla. Se lipoi -kieltänsä, joka riippui leuvalla verisenä... - -Kuun valopallo oli jo noussut kokonaan taivaanrannan yläpuolelle. -Se loisti siinä, kuin alustalle asetettu tulikoru. Oolavin uni -jatkui... Käärmeen hengähdys loihti hänen eteensä huumaavia kuvia: -Epäily muuttui jalokiveksi... Joskus taas availi se hänelle enkelinä -ihanimpia syvyyksiä... Käärme hymyili... uni jatkui: Syvyyksien -pohjalla kimaltelivat elämänongelmat armaissa, salaperäisissä -elämänhämärissä... Ne kimaltelivat kuin ihanat helmet... Ne odottivat -häntä poimijaksensa... Hän oli valmis... Hän halusi heittäytyä -syvyyteen, kauniiseen elämän salaiseen hämärään, ottamaan siitä -ihanan helmen... - -Hyvän ja pahan voimat taistelivat... Rietas käärme iloitsi... Elämä -kuvastui Oolaville yhä ja yhä kiehtovampana... Sen salaisuus veti -kuin koski venettä... Hän hapuili jo käsin kaunista hämärää kiinni. - -Mutta silloin ilmestyi enkeli, varottamaan vaarasta, joka uhkasi. -Se heitti silmäyksen elämän kiehtovaan hämärään ja oitis muuttui se -oikeaan muotoonsa: Siitä sukeutui vihainen suuri, musta käärme. Se -käärme kiemurteli ruumistansa lattialla, nukkuvan vuoteen vierellä... -Se uhkaili nukkuvaa... Oolavi hätäytyi... Hyvän voima oli paljastanut -hänelle paheen tien... Taistelu jatkui... Käärme matoi likemmäksi... -Mairitellen liurutteli se häntäänsä... Kavalana valmistautui se -jo pistoon... Oolavi oli jo likomärkä tuskanhiestä... Kauhu tukki -häneltä suun... - -Yhä lähestyi vihainen, kavala käärme... Turhaan koetti Oolavi paeta -sitä... Jäsen ei hievahtanut, ei irronnut hätähuuto kielenpäästä... -Hirmu jähmetti hänet kokonansa... Käärme kohottautui jo pistoon... -Sen pää nousi jo vuoteen reunan yli... Jo oli se kyljen tasalla... -Jo avasi se kitansa... Jo näkyi sen verinen kieli... Se tähtäsi -pistonsa suoraan sydäntä kohti... Oolavi kiemurteli kauhuissansa... -Hän tunsi käärmeen kylmän hengityksen... Nyt oli sen verinen kita jo -ammollansa... - --- "Oi!" -- huudahti Oolavi kauhuissansa. - -Silloin kierähti tulikieli käärmeen avatusta kidasta, ja sen -sävähteestä leimahti outo, viisaan näköinen mies Oolavin eteen, ja -käärme hävisi. - -Perkele oli ilmestynyt ihmispoveen hyvän voimien aseesta, sen -varottavasta käärmeestä. - --- "Luojan kiitos!" -- huudahti kauhusta vapautunut Oolavi ja katsoi -outoon tulijaan kuin suureen, taivaalliseen pelastajaan. Rauhotellen, -oikean olemuksensa salaten lausui Perkele jatkoksi Oolavin sanoihin: - --- "Niin... Saakoon Luoja aina ylistyksen!... Ei toki _väärä_, -olematon Luoja!..." - -Oolavi seisoi hänen edessänsä uudessa, henkisessä ruumiissa. -Ihmetellen lausui hän hänelle: - --- "Nyt näen varmaan jotain ihmeellistä!... En muista, missä olen -sinut nähnyt... Myös ovi, josta tulit, oli outo..." - -Suuri viettelys alkoi. Kavalana vastasi hänelle hurskaaksi tekeytynyt -viettelijä: - --- "Niin ehkä... Mutta tässä maailmassa ei ole viisaalle mikään -ihmeellistä... Ja mitä oveen tulee: eihän viisas käy koskaan -tavallista, tyhmän tietä, kuin lammas, joka seuraa kellokasta -suin-päin ja aivan mitään miettimättä... Jos kellokas vain hyppää -riuvun yli, niin koko lauma seuraa johtajaansa ja hyppää hypyn aivan -sillä kohtaa, vaikka riuku onkin aikaa ollut poissa..." - -Hänen katseensa oli lumoa täynnä. Terävä iva tunki hänen aseenansa -ihmispoveen... Ihmeissään katsoi Oolavi häneen, lausuen: - --- "Sinä et nähtävästi tahdo milloinkaan hypätä tielle pannun riuvun -yli, et myöskään kellokasta jäljitellä... En totisesti ole vielä -nähnyt kenenkään käärmeen suusta taloon käyvän... Oletko ehkä joku -suuri viisas?" - -Nerokkaana, mutta vaatimattoman näköisenä myönteli Perkele hänelle: - --- "Ehkä!... Mutta viisaudella kerskuminen ei ole toki minun -ammattini... Se työ on aina ollut tyhmän työtä. Sen verran sentään -tässä uskaltanen sanoa, etten koskaan vielä ole hypännyt, enkä hyppää -riuvun yli, vaan potkaisen pois tieltä moisen kepin, ja kuljen -suoraan, kuten tekee mies..." - -Kohtalon rihmat punoutuivat. Ne alkoivat kiertyä vähäpätöisistä -säikeistä, ettei sitä huomaisi ihmishenki. Perkeleen miehuus lumosi -Oolavia. Hän huomautti ihmeissänsä: - --- "Mutta entäs jos riuvun päässä onkin aikamies, joka ei salli sinun -'keppiänsä' noin ilman muuta potkaista vain pois?" - --- "Niin riuvun alitse silloin pujottaudun", -- vastasi suuri -kiusaaja, selittäen: "Kuuluisalla viisaudella on aina ollut tämä -tunnusmerkki: Se antaa hullun häntä narrinansa pitää ja sillä -aikaa tekee narraajastaan sen puuhailuiden kautta aika narrin... -Kai on myös tässä maassa viisaitakin, siis niitä, joilla on ikää -hartioillaan?... Tietysti nuoret ovat viisautta täynnä siihen -asti, kun huomaavat jo että raukat ovat harteillaan tyhjää leijaa -kanneksineet... Viisaus on aina pitkän ijän lahja..." - -Salaperäinen valo peitti puhujat hämyihinsä. Siellä täällä heilahti -jotakin silmiin tuskin näkyvätä, Perkeleen sanat leikkelivät Oolavia, -joka lausui mietteissänsä: - --- "Ei minullakaan ole liikaa ikää... Siis ehkä olen mielestäsi -hullu?" - -Salaisen hämärän valot vaihtelivat... Kuului etäinen veden kohina. -Sen humistessa selitti kiusaaja hänelle: - --- "Ei nuoruus ole toki oma vika. Se on ainoastaan pieni välttämätön -paha... Se kyllä itsestänsä ohi menee... Se tuottaa hyötyäkin -elämässä, jos sitä itse tahdot oikein käyttää: et _opeta_, vaan -_itse_ opit, tutkit ja tunkeudut suureen salaisuuteen, kuin toukka -joka puuhun tunkeutuu... Siis tutki, sekä tartu miehekkäästi -viisauden jaloon, suureen _epäilyyn_!..." - -Se sana pisti Oolaviin kuin puukon terä... Hän vavahti... Yhä -koveni salainen veden soitto... Se muuttui jo koskenkohinaksi, joka -kutsui... Yhä himmeni outo valo... Perkele loihti siihen himmeät -elämän ihanuudet... Sanojensa vaikutusta lisätäksensä asetti hän -kädet ristiin rinnoillensa ja lausui hurskailla eleillä: - --- "Kaikkeuden _oikealle_ Jumalalle olkoon kiitos jalosta epäilystä!" - -Hän painosti sanan "oikealle", tarkottaen sillä itseänsä. Yhä -lähempänä humisi huumaava koski. Oolavi alkoi hiljaa lumoutua. Sana -"epäily" soi yhä hänen korvissansa. Perkele jatkoi hartaana: - --- "Se epäily vie kyselyjen kautta syvimmän salaisuuden -tutkimiseen... Niin avautuu suuri viisaus ja ihmissilmä oppii -näkemään kaikkeuden ihmeet niin kuin Jumalakin..." - -Kosken kohina soi kuin kaikkein kaunein soitto... Epäily sai kauniin -ruumiin. Se häilähteli oudossa valossa elämän ihanuutena... Se kutsui -ja veti... Perkele näytti Oolavista pyhimykseltä. Oudostellen lausui -hän hänelle: - --- "Sinä taidat olla pyhiinvaeltaja, kun Jumalaa noin hartain äänin -kiität!..." - -Valo muuttui. Sen lumous lisääntyi... Kavalana vakuutti Perkele: - --- "En ole ikänäni muuta tehnyt, kuin perustanut suurta valtakuntaa -hänelle: _oikealle_ Jumalalle, ja kumonnut sen _väärän_ kaikkivaltaa, -joka kavalana rääkkää ihmislasta pimittäen siltä järjen kokonaan..." - -Yhä lumoutui Oolavi. Hän huomautti Perkelettä tarkastaen: - --- "Äänestä päättäen olet hurskas munkki." - --- "Kaikista puhtain mitä olla voi", -- huudahti Perkele, lisäten: - --- "Naisesta en tiedä enempää, kuin tiesi muinoin Neitsyt Mariakaan -miehestä, nähdessänsä Gabrielin..." - -Yhä kauniimpana vilahteli epäily ihanassa elämän hämärässä... Sillä -oli jo koruina kaikki elämän ihanuudet... Se häilähteli kuin kaunis -neidon kutri... Kosken kohina soi kuin kaunis taikasoitto... Sekin -oli epäilyn suurta kutsua... Huumautuneena alkoi Oolavi jo epäilystä -puhua... Hän lausui: - --- "Niin: kyllä kunnioitan hurskauttasi... Vaan sinä puhuit äsken -epäilystä... Se sana ei nyt ole aivan selvä: en tiedä mitä olisi -epäiltävä... Pitäisikö minun sitä tehdessäni epäillä Häntä, suurta -Kaikkivaltaa, joka on luonut taivaan sekä maan?..." - -Valo vierähti punertavaksi... Koski soitti kauneinta kanneltansa... -Kaikki se oli epäilyn kutsuvaa ääntä, ja se soi koskenlaskijalle... -Kiehtovana selitti Perkele hänelle: - --- "Varmaankin epäilet Hänen olemustaan, kun et uskalla Häneen -luottaen laskeutua temppelinharjalta alas maahan asti: Et tohdi -epäillä Hänen olemustaan... varmaankin pelkäät, että hän on heikko, -semmoinen joka kaatuu taikka häviää, kun sokeasta uskostasi luovut ja -alat Hänen töitään tutkistella... Tai et luota siihen, mitä kerran -Hän on luvannut sanassaan, kun lausui: 'Hän lähettää enkelinsä -vartioimaan sinua, ettet jalkaasi kiveen loukkaa'..." - -Syvyydestä kuului kaunis laulu... Sieltä näkyi ihanin elämän hämärä, -jossa nuoret naiset karkeloivat... Ne huiskuttelivat limoinansa -suurta elämän salaisuutta... Koski kohisi yhä kuumemmasti... - -Jo värisi Oolavin sielu... Jo veti sitä salainen voima... Nuhdellen -lausui Perkele hänelle: - --- "Sinä epäilet siis Hänen lupaustaan tai voimaansa, kun et niihin -luottaen uskalla sokean uskon temppelinharjan päältä epäilyn jaloon -kuiluun heittäytyä, töitään ja ihmeitänsä tutkimaan... No sekin -'epäily' on 'epäilystä'... Mutta muista: _sokea_ epäilys ei ole -siveellistä, vaan on se aivan yhtä arvoton kuin sokea usko..." - -Entistä lumoavampana nousi soitto syvyydestä... Yhä armaampana -huiskuttivat neidot siellä liinojansa... Elämän salaisuus nousi -huumaavana höyrynä kultaisista kattiloista... Koski veti jo yhtenä -lumona... Perkeleen viisautta ihaillen lausui Oolavi hänelle: - --- "Sinähän olet pieni filosofi..." - -Salaperäisenä selitti suuri henki siihen: - --- "En sitä kiellä, enkä kerskaa sillä... Se vanha, kuulu filosofin -arvo on miekka, jossa on kahdenlainen terä: Hulluuden filosofi -tuntee tutkimatta syvyyden kaikki salat juurtajaksain... Järjen -suuri filosofi pukee taas viisauden kaikkein konstikkaimpaan -vaikeuden narrikaapuun... Hän tietää, että _salaperäisyys_ on aina -kiehtovinta... Sillä myöskin on helpoin peittää pieni järjen puute... -Edellinen saa viisautensa äitinsä kohdussa ja halveksii tutkimista... -Jälkimäinen kokoaa sen epäilyn ja tutkimuksen kautta... Kummanko tien -ja arvon sinä tahdot?... Tohditko epäillä ja tutkistella?" - -Hän loihti Oolaviin viisauden ja tiedon janon... Se jano poltti... -Mutta syvyydessä lorisi jo kaunis tiedon lähde... Nuoret neidot -istuivat sen ympärillä, kultaiset harput käsissä... Lähteestä näkyi -neidon kuvain... Harput säestivät sen lorisemista... Kaunis neitonen -jakoi lähteen vettä kultalipillä... Mutta minkä se vesi sammutti -tiedonjanoa, sen sytytti sitä harpun ihana soitto... - -Yhä kaunistui elämän hämärä... Yhä kiehtovampana kutsui epäily -Oolavia. Hän lausui jo mietteissänsä: - --- "Ei minulta koskaan rohkeutta puutu... Jo tuhannesti olen Hänen -varassansa laskenut kotikosken suuret kuohut... Vaan enhän ole -toki oikeutettu nyt Hänen armoaan ja kaitselmustaan niin julkeasti -väärin käyttämään ja uskon temppelinharjalta epäilyn syvään kuiluun -heittäytymään... Jeesuskaan ei kiusannut niin paljon suurta Isää, kun -seisoi temppelinharjalla kiusattuna..." - -Hyvän ja pahan voimat taistelivat hänen sielussansa... Mutta yhä -kauniimmin soivat harput syvyydessä... Jano yltyi soitannosta... -Lähde tarjosi vilpoista vettä... Iki-kavalana selitti Perkele hänelle: - --- "Jeesus on toista, toista olet sinä... Se mikä sopi kerran -Jeesukselle, ei sovi toki koskaan ihmiselle... Hän _Itse_ käski -kerran Pietarinsa koettaa Luojan sanan pätevyyttä: Hän käski hänen -käydä haahdestansa myrskyiseen mereen... Kirkonharjajuttu siis oli -siinä aivan pilkulleen..." - -Tiedonlähteellä istuva neito ojensi jo Oolaville kultalipillä -vettä... Harppu soitteli häneen yhä uutta janoa... Jo veti koski koko -huumeellansa... Yhä kavalampana puhui kiusaaja hänelle. Se selitti: - --- "Epäilyn kautta silloin Pietarille avautui jalo, siveellinen -usko: Hänhän sen jalon epäilyksen kautta sai _todistuksen_ Hänen -voimastansa ja tuli kaiken uskon kallioksi... Epäily jalostaa siis -heikon uskon, kuin tuli kullan..." - -Pietarin suuri elämäntyö oli loihdittu Oolavin eteen... Se alkoi -Genezaretin järveltä, jossa Pietari kävi veden päällä, epäili ja -rupesi vajoamaan... Sumuna puhalsi Jeesus hänestä epäilyn... - -Näky jatkui... Miljoonat kirkonkellot soivat. Miljoonat seurakunnat -veisasivat kautta aikojen... Kaikkien niiden perusteena oli entisen -epäilijän Pietarin usko... - -Silloin kirkastui Oolaville epäilyn jalous. Se kirkastuminen tuli -kuin kirkkain salama, joka iskee kuivaan keloon... Jo seisoi hän -koskenniskan luona... Jo veti vesi venettä... Miehen veri kuohahti -suonissa... Mieli hapuili korkeutta tavotellen... Suuri henki janosi -nähdä syvimmät salat... Veren kuohuessa lausui hän kiusaajallensa: - --- "En pelkää hänen töitään tarkastella... Nyt minulla on myöskin -rohkeutta epäilyn koskeen syöstä veneineni, kun näytät vain sen -kosken kuohut nyt... Vaan enhän voi laskea koskea kalliolta, jossa -ei ole edes vedentilkkaa: ei ole pienintäkään epäilystä. Vaan näytä -nyt se koski vesinensä, _vie_ minut temppelinharjalle, jonka alla -on se koski, niin oitis olen valmis viskautumaan epäilyn kosken -kuohuvimpaan ryöppyyn... Minä en arkaile Pietarin lailla, sillä minä -olen Oolavi..." - - * * * * * - -Syvyydestä näkyivät elämän suuret työpajat... Salaperäiset olennot -takoivat oudossa satumaisessa valossa. Neidot lauloivat ja lähde -lorisi... - -Oolavi seisoi jo matkavalmiina suuren saattajansa edessä. Kummat -voimat vetivät häntä. Perkele heitti sauvansa maahan ja oitis -leimahti siitä palava pensas. Hämmästyneenä huudahti Oolavi: - --- "Kas sitä!... Tämä peli oudostuttaa. Puutarhan pensas palaa, eikä -kulu!... Sehän jo ihmetyötä muistuttaa!..." - -Rauhallisena selitti Perkele hänelle: - --- "Joka lähtee ihmeen syitä tutkimaan, hän saa nähdä ihmeitä -itseäänkin..." - -Huumaava savu nousi tulesta... Siinäkin soi kaunis soitto. -Ihastuneena lähestyi Oolavi lieskaa ja koski siihen kädellänsä, -mutta silloin hävisi tuli kuin rajutuulen sieppaamana ja sen -sijalle avautui kuilu, johon laski vuolas koski, häviten kuilun -pilkkopimeyteen: Suuri ihme oli Oolavin edessä. Hämmästyneenä -huudahti hän: - --- "Suuri Luoja!... Nythän muuttuvat jo alkuaineet!... Tulesta syntyy -vesi!..." - -Entistä viisaamman eleillä selitti Perkele: - --- "Ei tämä ole vielä mikään ihme, vaan vanha, ennen tapahtunut -seikka..." - -Hän loihti Oolavin eteen maailmoiden syntymistoimen. Sitä osottaen -selitti hän: - --- "Maakin oli kerran tulinen pallo. Mutta eikö vesi nyt jo peitä -sitä? Se vesihän on _tulen_ synnyttämä. Ei ole se voinut tulla -sateena avaruuden ikityhjyydestä..." - -Kauniit neidot soittivat syvyydestä tiedon ja elämän suloista -virttä... Koski kutsui laskijaansa... Suuri lumous veti Oolavia -ottamaan salaisuutta käsin kiinni. Huumautuneena huudahti hän -Perkeleelle: - --- "Nyt jo luotan sinun puheisiisi!... Vie minut syvemmälle ihmeen -sisään! Suo silmin nähdä ihmeen syyt ja juuret ja näytä miten oleva -syntyy olemattomasta ja elollinen alkaa elottomasta! Minä tahdon -nähdä kaikkeuden salat..." - --- "En jätä pyyntöäsi täyttämättä", -- vakuutti Perkele. Voiton-ilo -kirkasti taas hänen kasvojansa. - -Suuri kulku aikoi. - -Perkeleen käskystä syöksyi syvyydestä koskenniskaan tulinen vene... -Sen hohde huikaisi silmää. Se keikkui kepeänä kuohujen päällä, -koreili siinä kuin tulinen kukka... - -Jo astui Oolavi veneeseen... Hän astui siihen rohkeampana, kuin oli -tähän asti viskautunut veneessänsä kotikosken kuohuihin, koettelemaan -siinä käsivarren voimaa... Vene keikkui kepeänä... - -Jo syöksyi vene maan alle pimeään kuiluun... Kamala koski syöksyi -synkkää tietänsä peninkulmittain, kierrellen maan pimeissä -onkaloissa... Väliin viskautui se kalliolta äkkijyrkästi alas... -Hyrskyn heittämänä syöksyi se taas toisten kallioiden yli, viskautuen -oman vauhtinsa voimalla... Se teki äkkimutkia: raivoisana heittäytyi -se joskus aivan päinvastaiseen suuntaan... Mutta aina syöksyi se toki -alaspäin... Ryöppy ajoi ryöpyn päälle... Hirmuisimmat hyökyaallot -löivät toisiansa kumoon... Ne paiskailivat toisiansa vesipaljouksina -pimeän, jylhän holvin vuoriseinämiin... Kaikki ryski... huusi... -ulisi... ärjyi... Kamala vesipauhu täytti holvin... Se tuntui -repivän vuoria... Se vapisutti kaikkea hirmuisuudellansa... Se -syöksyi syvyyteen kuin raivostunut vesipeto, kiemurrellen kamalaa -tietänsä pitkin kuin hirvittävä vesikäärme, joka tulipihdissä -raivostuu, nostaa harjansa ja yrittää kietaista kiusaajansa ruumiinsa -hirmuvoimien rusennettavaksi... - --- "Tämä on toista kuin Tuukkalan koski", -- huudahti hämmästynyt -Oolavi. - -Koski ärjyi yhä vimmatummin... Holvin kiviseinät viskoivat sen -hyökyaaltoja kauvas luotaan... Pimeyden vimmastuneet voimat -tappelivat keskenänsä... Joskus syöksähti koskeen sivulta pienempi -koski... Hyrske pieksi silloin hyrskettä... Joskus kaareutui itse -koski monikymmenhaaraiseksi, hajoten pimeisiin onkaloihin, kunnes -taas kaikki yhtyivät ja syöksyivät kiljahdellen syvyyttä kohti... -Holvi oli haljeta pauhinaansa... Pieni tulivene valaisi pimeyttä -himmeällä valollansa, joka hohti punaisena ryöpyn seasta, joskus -aivan häviten siihen... Sen valon hämärässä häämöittivät rosoiset -kiviseinät kuin hornan jättiläiset... Vähin taas irvistelivät vuoren -halkeamat kuin ammottavat pimeyden kidat... Ne uhkasivat joskus -niellä veneen ja kaiken... Kaikki huusi, ärjyi, ulisi... Koko holvi -oli voimaan haljeta. - -Kävi outo viima. Tulinen vene lensi nuolena kuohujen halki, Oolavi -teljolla, Perkele perää pitämässä. Huumaavasti kiusattavaansa katsoen -kysyi hän: - --- "Pelkäätkö?... Epäiletkö?" - --- "En", -- vastasi Oolavi. Koski veti ja huumasi häntä. Kiehtovana -selitti Perkele hänelle: - --- "Turhaa onkin katumus ja pelko sille, joka on kerran kosken -kuohuun syössyt. Nääs: koskessa ei voi kukaan venettänsä kääntää ja -vastakoskeen laskea. Siis täytyy koskelle herruus antaa..." - -Leimuavan tulen lailla ajeli vene aaltoja pitkin. Viisaana jatkoi -Perkele: - --- "Sitäpaitsi on hulluutta lähteä tyventä kosken yläpuolelta -etsimään, kun _alapuolellakin_ on tyven... Se tyven on tuntematon ja -siis ihana ja siihen vie myötävirta..." - -Hän karkotti silmäyksellänsä viimeisenkin arkailun Oolavista. Kosken -alapuolelta, tyvenestä, kuului jo heleä soitto... Sieltä vilahtelivat -kauniit, kutsuvat tulet... Oolavin rohkea henki nautti kosken -pimeyden voimaa... Salaisuuden ikävä täytti koko hänen sielunsa. - - * * * * * - -Outo tuuli puhalsi... Tulinen vene viskautui jo valtavaan luolaan, -jonka holvit kohosivat suunnattomaan korkeuteen... Ne holvit -nojailivat taitteissansa sateenkaaren-värisiin kaariin, jotka -viskautuivat yli luolan valaisten sen salaisella värivalollansa... -Kaikki peittyi sen valon himmeään hämärään... Vesi vilisi -surullisena, seinät vanhoina satuina... Luola näytti autioksi -jätetyltä jumalien asuinmaalta... Silmä etsi siellä kaikkialla -jumalien vainajia, tai niiden hautuumaata... - -Pauhu lakkasi... Alkoi ikityven. Tulinen vene solui hämärissä -luolan läpi, niin kuin kaunis vesilintu... Omin voimin suhahti se -rannan hiekkaan runollisessa onkalossa... Käskevästi lausui Perkele -Oolaville: - --- "Astu maalle! Nyt on laskettu pieni koski..." - -Ihmeissään huudahti Oolavi hänelle: - --- "Ei aivan pieni!... Riittää kerraksensa!... Sanopas miten monta -peninkulmaa alemmaksi jo laskeuduimme!..." - --- "Emme tuumaakaan", -- vastasi Perkele kuivasti. Kuului oudon -linnun laulu. Oolavi tunsi seisovansa elämän ja kuoleman rajamailla, -tai ihmeiden kotiperillä. Perkeleen vastaus ei häntä tyydyttänyt. Hän -intti loukkaantuneena: - --- "En usko sitä... Varmaankin teet nyt pilaa minusta!..." - -Loukkautuneeksi tekeytyen selitti kiusaaja: - --- _"Minäkö_ ivaa! Ensi kertaa kuulen siitä puhuttavankaan. Iva -on pikkusielun tavaraa. Se sekä suuret sanat ovat huntu, joilla -peitetään älyttömyys ja tiedon puute, kuten nainen peittää hunnulla -rumuutensa. Vannon sinulle että emme tulleet rahtuakaan alemmaksi -emmekä etemmäksi, sillä eihän äärettömyydessä voi olla paikkaa eikä -ylä- ja alapuolta..." - -Outo valo välähti. Se sokaisi Oolavia. Hämmästyneenä huudahti hän: - --- "Sitä en ole ennen ajatellut!... Nyt näen ettet kulje ensi kertaa -järjen teillä..." - --- "En viimeistäkään... Järjen tie on aina ollut tienäni", -- -vakuutti suuri henki. - -He tulivat salaperäiseen luolaan. Siellä raatoivat salaisimmat -luonnon voimat. Hämärässä ei erottanut silmä mitään selvästi -nähtävää. Kaikkea peitti suuri salaisuus. Se salaisuus pani Oolavin -sielun värisemään kuin puhtaan kukan, joka juuri avautuu auringon -valolle ja lemmen ensi suutelolle, pelkää ja odottaa sen antimia. -Hän vapisi ja herkkeni... Hän odotti hengen lemmen antimia: syvimmän -salaisuuden tietämystä, Jumaluuden olemusta. Värisevänä, janon -polttamana kuiskasi hän: - --- "Täällä on varmasti ihmeen alkukoti." - -Kylmänä selitti kiusaaja hänelle: - --- "Täällä on vasta ihmeen esihuone. Ihmeen juuret kiinnittyvät -kaikkeuden jokaiseen rahtuun..." - -Salaiset voimat raatoivat taas Oolavissa... Taas levisi hänelle -tiedonlähde... Taas kuului kaunis harpun soitto... Taas tarjosi -kaunis tarutyttö kultalipillä vettä... Taas kuiskaili kiusaaja -hänelle: - --- "Sinä saat nähdä kaikki salaisuudet, jos itse tahdot... Sinun -tarvitsee ainoastaan ottaa salaisuuden avaimet pois Jumalan käsistä -ja itse nousta niiden herraksi Jumalan sijalle..." - -Outo kello kumahti... Oolavin sielussa värähti salainen kieli... Yhä -lumoavammin jatkoi silloin Perkele. Äänensävyä muuttaen selitti hän: - --- "Hänellä onkin liian paljon työtä, kun kaikki on jättäynyt Hänen -rasituksekseen: Hänen täytyy hoitaa pilven kulku, hoitaa linnunpoika -ja pitää huolta ihmisestä... Hänen täytyy johtaa luonnon salaista -työtä, kun ihminen on suruttomana jättänyt kaikesta huolenpidon -ristiksi Hänelle... Kukaan ei tahdo auttaa Häntä kuten hyvä poika, -joka ottaa isän talon hoitaaksensa, kun on päässyt isän turvissa -miehen ikään..." - -Usko ja kieltämys alkoivat suuren taistelunsa Oolavissa. Perkele oli -puhunut hänelle vanhan asian uusilla sanoilla. Keskeyttäen huudahti -kiusattava: - --- "Nyt sinä puhut minulle himmeästi... Pitäisikö minun nousta -_Hänen_ istuimelleen ihmeen herraksi?... Ei Hän toki herruuttansa -ihmisille luovuttane!..." - -Yhä enemmän huumasi salainen soitto ja hämärä. Tiedonlähteestä nousi -ihmeen kaunis sumu... Murheissansa selitti Perkele Oolaville: - --- "Järkeä on aina sanottu himmeäksi... No, monelle se lieneekin -himmeää. _Sinun_ uskoin kumminkin käsittävän asian, mutta petyin. -No katso: Eikö Hän kerran Itse luovuttanut Pietarille _taivaan_ -valtakunnan avaimia? Ja jos Hän Pietarille uskoi taivaan, eikö Hän -silloin sinulle tarjoa maan ja ihmeen avaimia?..." - -Harpun salainen ääni hiveli Oolavin korvia... Tiedonlähteen höyry -huumasi häntä... Salaisuus tarjoutui hänelle ihanana... Hän näki -kauniita näkyjä. Perkele lopetti kavalana: - --- "Luomisesta asti on Hän sinua kehittänyt sitä varten, että -julistaisit itsesi täysi-ikäiseksi, ottaisit ihmeen avaimet haltuusi -ja päästäisit Hänet lepoon..." - -Tiedonlähteellä karkeloivat kauniit neidot... Ne huiskuttelivat -suurta salaisuutta liinoinensa... Kaikki kutsui Oolavia... Perkele -lisäsi vielä: - --- "Hän lausui luomisessa; 'Tehkää maa alamaiseksenne!'... Tahdotko -totella Häntä?... Haluatko nousta Hänen istuimellensa, jonka Hän on -_tarjonnut_ sinulle?..." - -Hänen sanansa ja katseensa lumosi... Oolavi värisi. Hän tahtoi. -Sokeana lausui hän: - --- "Sinun puheesi on kaikki oikeaa, vaikka se on sumuun käärittyä. -Näytä minulle nyt koko ihmeen syvyys!... Minä tahdon tietää kaiken -sen, mitä Hänkin tietää... Silloin voin päättää onko minulla oikeutta -nousta Hänen istuimelleen... Minä tahdon nähdä kaikki... Kuuletko!... -Näytä minulle nyt kaikki!" - -Hän puhui kiihkoissansa, katse hurjana. Lumous painoi häntä. Kylmänä -vastasi Perkele hänelle: - --- "Minä en vielä tunne sinua... Suuriin tehtäviin ei kelpaa -tuntematon toveriksi... Muistathan miten Judas petti kerran -Mestarinsa suuressa tehtävässä..." - -Se vilahti kuin salainen punainen vaate Oolavin edessä. Hän -kiihtyi... Hän tavotti jo salaisuutta käsin kiinni. Sormet paloivat. -Kaunis soitto tuntui olevan hänen käsistänsä pois pääsemäisillänsä... -Kiihkoisena huudahti hän Perkeleelle: - --- "Epäiletkö sinä minua nyt jo petturiksi?... Uskallatko?..." - -Kauniimpina ja aina kauniimpina huiskivat salaiset liinat neitojen -käsissä... Oolavin vavistessa vastaili Perkele hänelle: - --- "En epäile, mutta en voi myöskään varomaton olla... Mutta jos -vannot ja lupaat kuolemaasi asti olla altis, uskollinen ystäväni, -niin tahdon koettaa..." - -Oolavin ohi suhahti kaunis sävel... Hänen henkensä tapasi sitä -kiinni... Sävel pääsi pakenemaan... Se lisäsi sielussa paloa. -Kiihkoissansa huudahti hän: - --- "Mies ei koskaan ystäväänsä petä..." - -Tiedonlähteestä nousivat salaiset suudelmat. Harppu ei soinut enää -säveltä, vaan lumoa. - --- "Vannotko siis?" -- kysyi Perkele lumotulta. - --- "Minä vannon. Näytä nyt kaikki minulle!" -- lausui Oolavi valansa. -Tiedonlähteellä lauloivat neidot ylistystä ikuiselle hämärälle. -Soitto soi. Se jakoi ainaista janoa. Lähde lorisi ja neito kurotti -siitä kultalipillä vettä. - -Mutta yhä janoisempana kärsi ihmishenki juotuansakin... - - * * * * * - -Kulkijat tulivat ihmeen suureen kiviluolaan. Kaamea puoli-pimeä -täytti sen suunnattoman suuruuden... Pelottava hiljaisuus näytti -asustavan sen onkaloissa. - -Kylmänä, suurena puhui Perkele uudelle ystävällensä: - --- "Tähän asti olet uskonut ukkos-ilmaa Jumalan ihmetyöksi... Ja -uskosi olikin oikea, sillä se on Jumala, joka hallitsee ihmettä. -Nyt saat _sinä_ nousta sitä hallitsemaan... Saat nousta Hänen -valta-istuimelleen... Ota tämä tomu ja heitä ilmaan, niin olet tehnyt -ihmeen, kuten Jumala, ja olet tullut Jumalaksi..." - -Oolavi totteli ja heitti tomun ilmaan. Se herätti oitis sähkön -toimimaan... Kirkas salama sävähti. Hirmupauhu riehahti ankarana, -kuin olisi se vuorta reväissyt. Salaman huikaisemana säikähtynyt -Oolavi huudahti kauhuissansa: - --- "Oi, ukkonen!... En tahdo minä nähdä enempää." - -Uusi salama sinkosi korkeudesta. Pauhu räjähti entistä -hirvittävämpänä... Vuoren kiviseinät huusivat ja ulisivat sen raikua -kerraten ja lisäten. Peljästyneenä huudahti Oolavi Perkeleelle: - --- "Jo riittää!... Riittää!... Riittää!... Kuule!... Lakkaa!" - --- "Ei vielä riitä... Tämä on vasta alku", -- vastasi Perkele kylmänä. - -Salamat sinkoilivat... Koko luola hohti jo tulena... Hirmuräjähdykset -ulvoivat vuoren onkaloissa... Yhä yltyi tuli... Koko luolan holvi -sylki jo salamoita... Pauhu huusi maan allakin... Kumea kaiku repi -vuoren seinää... Salamoita vältellen huusi Oolavi: - --- "Sinä olet minut hornan maille tuonut... Jo riittää tämä!... -Pysähdytä ihme!" - --- "Se teko olisi taas uusi ihme", -- ilmoitti Perkele vastaukseksi. - -Tulipunaisena hohti jo koko holvi... Virtanaan valui sieltä -salamoita... Niiden iskemistä sinkoilivat kivet säpäleiksi... Kaikki -pursuisi tulta... Koko luola oli jo helvettinä... Pauhun seasta huusi -Oolavi: - --- "Minä pelkään!... Helvetissäkään ei ole moista!" - --- "Se paikka on sinulle vielä tuntematon", -- huomautti Perkele, -katsellen tulisadetta. - -Tulisade yltyi... Jo pamahtivat kivet halki... Aivan Oolavin vieressä -räjähti tulinen pallo... Kivilohkareet sinkoilivat pienien sirujen -tavalla... Yhä sakeni salamasade... Jo tuli tulta rankkanansa... -Pauhu löi pauhun kumoon... Yhä kiihtyi tuli... Sitä katsellessansa -lausui Perkele tyytyväisenä: - --- "Mikä lempeä ja kaunis keväinen tulisade!" - -Tuhannet tulet huikaisivat ilmaa... Kuin moukarit löivät ne kovaan -kiveen... Pirstaleina sinkoilivat suuret paadet... Jo oli kaikki -tuleen hukkumassa... Kyyristellen, kauhistuneena huusi Oolavi -hirmuisen jyrinän seasta: - --- "Minä pelkään tätä!... Auta!... Auta oitis minua!" - --- "Ystävän _rukouksen_ minä kuulen aina", -- lausui silloin Perkele -hänelle. - -Hän puhalsi. Oitis asettui silloin salamasade. Pauhu taukosi ja -äärimäinen hiljaisuus täytti koko luolan. Joku kolkko aave tuntui -liitelevän puolipimeässä. Oolavi tunsi olevansa henkien ja jumalien -mailla. - -Kuului joku ijäisyys-ääni. Perkele astui Oolavin eteen ja lausui -hänelle: - --- "Nyt näet, etten hylkää ystävääni... Siis uudista nyt -vielä lupauksesi, että olet ikuinen ystäväni, niin saat nähdä -kaikki salaisuudet... Sinä saat nousta ihmeen herraksi Jumalan -valta-istuimelle..." - -Taas lorisi tiedonlähde... Sen höyry muuttui huumaavaksi, ihanaksi -hämäräksi... Jumalan valtaistuin näkyi sen hämärän takaa... Ihanimmat -neidot polvistuivat sen istuimen edessä... Ne polvistuivat siinä -ihmishelminä... Jo _elämässä_ tarjosivat ne enkelit autuuden... -Soitto sulatti mieltä... Laulu hellytteli miehen haluja ja kaunis -istuin kutsui... - --- "Lupaatko?" -- humisi Perkeleen kysymys. - -Oolavi soi jo herkimpänä säveleenä... Kiihkoissansa huudahti hän: - --- "Minä lupaan... Minä vannon... Minä vannon vereni kautta..." - --- "Siis kättä päälle!... Käsi on miehen pontta", -- lausui Perkele -ojentaen kätensä Oolaville. - -Oolavi ojensi kuumeisen kätensä Perkeleelle. Mutta kun hän koski -Perkeleen käteen leimahti suuri lieska... Hänen johtajansa hävisi ja -muuttui silmänräpäyksessä suureksi tuleksi... Kauhun-huudahdus pääsi -silloin Oolavilta... - -Mutta ennen kun hän ehti vielä mitään ajatella sammui tulenlieska -ja sen sijalla seisoi nyt Perkele omassa hahmossansa, Perkeleenä. -Hämmästyneenä huudahti vietelty hänelle: - --- "Kas sitä!... Tämä vasta oli ihmeen ihme!... Sinähän oletkin -Perkele, pimeyden ruhtinas, vanha käärme!..." - -Rauhallisena vastasi Perkele hänelle: - --- "Siis en tullut luoksesi petturina: En valehdellut itseäni -suuremmaksi kuin olen, vaan päinvastoin tulin luoksesi _alhaisempana_ -oikeaa suuruuttani... Moni kerjäläinen hiipii taloon kuninkaan -väärässä nahassa kavaluudella kuin susi lammaslaumaan... Minun tapani -on päinvastainen: Minä tulen _huonompana_ itseäni, että ilosi olisi -suurempi silloin kun suuruuteni paljastuu..." - -Outo ääni humisi Oolavin korvissa... Suuri henki tuntui leijailevan -hänen päällänsä... Harppujen sävel riutui ja herkesi kokonaan... -Alkoi ikihiljaisuus. - -Mutta äkkiä paukahti pasuunien soitto. Sen pauhatessa lausui Perkele -kiusattavalleen: - --- "Heitä pois hämmästys, äläkä ujostele suuruuttani!... Meidän -kesken on vala vannottu... Ja se vala pitää myös, sillä Jumalille -annettua sanaa ei ole voitu vielä koskaan ottaa pois ihmisen omilla -voimilla..." - - - - -Ja tyttö se uudisti lupauksensa. - - -Taas hyrisivät yön runorukit... Taivaan tähtipaljous julisti Jumalan -rikkautta. Yön runous kertoi Hänen olemuksensa kauneutta. - -Kaunis tähdenlento kulki taivaan halki... Punaviivalla merkitsi se -enkelin kulkeman polun. Gabriel saapui taas Martvan luo. Hellin käsin -puki hän hänet taivaan nunnapukuun. Ihastuneena huudahteli kaunis -puettava suurelle pukijallensa: - --- "Sinä tulet taas minua ohjaamaan!... Kiitos olkoon siitä -Jumalalle!... Minun halvat rukoukseni ovat varmaankin Hänelle -kelvanneet, kun on taaskin suuren enkelinsä lähettänyt minua -johdattamaan hyvän tiellä... Kiitos sinullekin johdostasi, niin -entisestä kuin myös nykyisestä!" - -Murheissaan selitti suuri enkeli hänelle: - --- "Hänelle on syntisenkin pienin huokaus kuin kaikkein kallein, -otollinen uhri... Hän rakastaa sinua niin kuin isä lastaan..." - -Hän antoi Martvalle pienen kukkasen käteen... Kukka tuoksui nyt -tytön kädessä... Tyttö itse hohti puhtautena... Hänen elämänsä oli -ijäisyyden suurta kaunista runoa... Kainona vastasi hän enkelin -puheeseen: - --- "Hänellä on niin paljon minusta suremista!... Liian paljon tuhlaa -Hän minulle armoansa... Siksi ei Häneltä riitä kaikille kylliksi -sitä... Hän saisi nyt jo minut unohtaa ja pitää huolta muista -paremmista..." - -Hienoimmat elämän runokielet soivat... Hellin käsin hoiteli enkeli -hentoa ihmishenkeä. Hän puhui: - --- "Ei koskaan lopu Jumalalta armo, ei aika, eikä myöskään rakkaus, -hyvyys... Jokaiselle riittää Häneltä armorikkautta... Hänen pilvensä -kantaa vettä väsymättä. Päivä jakaa valoansa, yö runouttansa... Hän -antaa rauhan sille, joka ei luovu Hänestä eikä kuule kiusaajaansa... -Lähde mukanani, niin saat nähdä miten _hyvä_ Hän on ja miten _kaunis_ -on Hänen olemuksensa... Äsken näit jo miten viisas Hän on." - -Hän antoi merkin... Silloin laskeutui kaunis punainen pilvi... Se -kääri heidät utuihinsa... Se vei heidät sinne, missä ihmishenki saapi -nähdä vilahduksen Jumalan suuresta hyvyydestä ja kauneudesta. - -Suuri kaikkeuden runous alkoi suoltua kehiltänsä. Sitä osottaen -selitti Gabriel saatettavallensa: - --- "Nyt näet kuinka hyvyys Jumalasta tulvaa, kuin armain aamuvalo -auringosta... Se peittää seudut illoin iltaruskoon ja aamuin -ihanimpaan aamun punavaloon... Ja päivin taas Hänestä tulvaa valo ja -öisin rauha sekä runous..." - -Suuret ruskoliinat hulmusivat... Aurinko kantoi valoa, kuu -kirkkautta, tähdet öistä runoa maahan... Ihastuneena huudahti Martva: - --- "Niin: Hän on ihmeen kaunis, puhdas runous!... Hänhän se kylvää -lehdot lintusilla... Hän soinnuttelee illan ihanuuden kauniiksi -kaikupohjaksi käen kukunnalle... Hän laatii suuren taivaan -runouden..." - -Neidon mieli värisi runona... Kasvon kauneus sointui kädessä olevan -kukan väriin, hengen puhtaus kaikkeuden kauneuteen. Gabriel jatkoi -selitystänsä: - --- "Katso: Tuolla raataa Hänen kätenänsä luonnonlaki yöt ja päivät. -Se kantaa vettä maasta korkeuteen, muodostaen siellä pilvet... -Tuulena kantaa se pilveä kuin suurta vesiseulaa, kastellen kuivan -maan... Tuolla puhdistaa Hän ilmaa ukkosella... Tuolla availee Hän -ihmissilmää näkemään luonnonvoiman. Siten tarjoaa Hän ihmiselle -kättänsä avuksi siinä taistelussa, jolla on erämaa muutettava uudeksi -paratiisiksi, jossa ihmishenki nukkuu Hänessä iki-onneen kuten lapsi, -joka on päässyt isänsä sylin rauhaan nukkumaan..." - -Yhtenä suurena runona kulki Jumalan suuri työ. Martva näki sen ja -huudahti ihastuneena: - --- "Ai, miten suuri on Hänen hyvyytensä!... Hän antaa kukkaiselle -kauniit värit... Hän hoitaa kevättä ja vaalii kesää... Talven ajaksi -hän vie kesän lämpimään vuoteeseen nukkumaan... Keväällä hän sen -taas herättää lähteiden lorinalla ja käkien kukunnalla... Ja järven -rantaan Hän kasvattaa kauniit veden kukat kalojen iloksi... Hän on -runollinen ja hyvä..." - -Suuri Jumalan johto kulki jo kauniina virtenä. Sitä virttä veisasi -kansojen elämä ja vaellus... Sitä osottaen selitti Gabriel -saatettavallensa: - --- "Tuolla näet miten lempeästi ja kauniisti Hän johtaa langenneet -taas luoksensa... Tuolla näet kansan, joka vaeltaa pimeydessä ja -eksyy, unohtaa Hänet... Luonnon suuruudella herättää Hän siinä taas -aavistuksen, ettei se toki ole orpokansa, eläinkarja, joka elää -ainoastaan syödäksensä ja kuollaksensa... Tarkasta miten ihanasti Hän -sille valkenee kuin aamurusko!..." - -Kaikkeuden ihanin runokukka puhkesi: Kaunis jumala kajastus levisi -pimeydessä vaeltavan kansan yli... Toiset runokukat, uhritulet, -olivat vielä nupussansa... Nuppuna uinuivat vielä ylistyslaulutkin -Hänelle... Mutta ne nuput olivat ihania. - --- "Ai, miten kaunista!" -- huudahti Martva. Enkeli selitti hänelle -edelleen: - --- "Nyt etsii kansa jo Häntä. Se etsii kauniisti ikävöiden... Noin -suurta runoutta on Luojan kaipuu. Nyt näet, tuolla palaa uhrituli jo -tuntemattomalle Jumalalle..." - -Lehdon punaisina tulikukkina paloivat kauniit uhritulet... Ne -hohtivat metsän koristuksina... Käet kukkuivat, linnut lauloivat. -Ihastuneena huudahti Martva: - --- "Miten kauneilla tulikukilla on Hän metsän sirotellut!" - -Ylevänä jatkoi Gabriel hänelle: - --- "Siellä uhraa pakana, joka Häntä jo kaipaa. Se kaunis kaipuu on -kuin uniruno, jonka Hän on herättänyt nukkuvassa... Niin kauniisti -Hän korjaa eksyneitä..." - --- "Niin: ihmeen hyvä, suuri sekä kaunis on Jumala", -- huudahti -Martva saattajallensa. Enkeli jatkoi hänelle: - --- "Suurin, korkein runous ja iki-onni, rauha sekä kaikki on -Hänessä... Voitko siis milloinkaan langeta pois Hänestä?" - -Pahan kruunu hohti taivaalla himmeästi... Se julisti suurta voimaa... -Pahan voittolauluja sepitettiin... Mutta varmana vakuutti Martva: - --- "En milloinkaan voi luopua Hänestä... Hän on se kaunis -harpunkieli, jossa minun elämäni on aina soiva kauniina säveleenä..." - -Pahan kruunu kirkastui hiukan. Ylevänä selitti Gabriel: - --- "Se on oikein. Sinä olet Martva, joka on hyvän osan valinnut... -Kun kerran tulee kiusaus, niin lausu sille niin kuin Jeesus muinoin: -Mene pois Saatana!" - -Hyvän ja pahan kruunut himmensivät toisiansa... Niiden voittolaulut -sointuivat vielä sekaisin. Varmana vakuutti Martva: - --- "Niin lausun. Mutta eihän toki mikään kiusaus voi tulla minun, -mullan lapsen luo... Enhän minä ole suuri Jeesus... Ken viitsisikään -minulle pahaa tehdä!... En ole myös kellekään mitään pahaa tehnyt. -Kuka raaskisi siis minua viekoitella pois Jumalasta!" - -Uhritulet punasivat uhrilehdon... Taivaalla häämöittivät hyvän ja -pahan sotavoimat... Ihmishenki joi rauhanmaljaansa tyhjäksi... -Surullisena selitti Gabriel: - --- "Jokainen ihmishenki on ihmeen edessä suuri. Siksi vaanii sitä -kiusaus aina. Kerran, Martva, seisot hyvän- ja pahantiedonpuun, tai --kirjan edessä. Muista silloin, miten hyvä ja kaunis on Luoja, sekä -miten suuri onni ja rauha on Hänessä!... Lupaa nyt vielä kerran -Hänelle, ettet luovu Hänestä koskaan, et usko kiusausta!... Uudista -se lupauksesi oman itsesi vuoksi!... Lupaa se Hänelle polvillasi!" - -He olivat laskeutuneet vanhaan uhrilehtoon... Uhrituli paloi siellä -vielä... Kansa sanoi jäähyväisiä vanhoille runojumalillensa... Kaunis -virsi hymisi... Runojumalat surivat... Suuri, elävä Jumala kirkastui -heidän sijallensa. - -Puiden välistä kohosi käärmeen pää... Taivaalta kuului enkelilaulu... -Martvan mieli nousi maasta kuin ihanin uhrisavu... Hän laskeutui -polvillensa ja uudisti suuren lupauksensa, vakuuttaen: - - "Ma lupaan Sulle, Kaikkein Korkein: - en luotas luovu milloinkaan... - On eloni, kuin kukka kaunein, - Sun uhrikukkas ainiaan. - - Ma sulle suuri Luoja lupaan: - en usko koskaan kiusaajaa. - Jos saapuisi se isän tupaan, - ei tiehensä hän mua saa." - -Kauneimmat kanteleet soivat. Enkelien kuoro veisasi: - - "Herra taivaan, - häntä auta! - Kiusaajaltaan - hänet peitä! - Täytä hauta, - ettei suistu - siihen Martva! - Ällös eitä - apuasi hältä, oi! - Hälle aina mieleen muistu, - että valan pitää voi!" - -Laulu hymisi... Kauneus ja ihmis-onni oli kukassansa... Kauniin -soiton vaijetessa lopetti Martva suuren lupauksensa vannoen kauniin -valan: - - "Mä kiitän Sua, suuri Luoja, - kaikesta mitä mulle soit. - Sa olet mulle ollut suoja... - _Sa_ kaiken onnen mulle loit... - Siis kiitos, Herra taivaan, maan! - En luotas luovu milloinkaan..." - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Martva I, by Algot Untola - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTVA I *** - -***** This file should be named 52688-8.txt or 52688-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/5/2/6/8/52688/ - -Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions -will be renamed. - -Creating the works from public domain print editions means that no -one owns a United States copyright in these works, so the Foundation -(and you!) can copy and distribute it in the United States without -permission and without paying copyright royalties. Special rules, -set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to -copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to -protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project -Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you -charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you -do not charge anything for copies of this eBook, complying with the -rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose -such as creation of derivative works, reports, performances and -research. They may be modified and printed and given away--you may do -practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is -subject to the trademark license, especially commercial -redistribution. - - - -*** START: FULL LICENSE *** - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project -Gutenberg-tm License (available with this file or online at -http://gutenberg.org/license). - - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm -electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy -all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. -If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project -Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the -terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or -entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement -and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic -works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" -or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project -Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the -collection are in the public domain in the United States. If an -individual work is in the public domain in the United States and you are -located in the United States, we do not claim a right to prevent you from -copying, distributing, performing, displaying or creating derivative -works based on the work as long as all references to Project Gutenberg -are removed. Of course, we hope that you will support the Project -Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by -freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of -this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with -the work. You can easily comply with the terms of this agreement by -keeping this work in the same format with its attached full Project -Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in -a constant state of change. If you are outside the United States, check -the laws of your country in addition to the terms of this agreement -before downloading, copying, displaying, performing, distributing or -creating derivative works based on this work or any other Project -Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning -the copyright status of any work in any country outside the United -States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate -access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently -whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the -phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project -Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, -copied or distributed: - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org/license - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived -from the public domain (does not contain a notice indicating that it is -posted with permission of the copyright holder), the work can be copied -and distributed to anyone in the United States without paying any fees -or charges. If you are redistributing or providing access to a work -with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the -work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 -through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the -Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or -1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional -terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked -to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the -permission of the copyright holder found at the beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any -word processing or hypertext form. However, if you provide access to or -distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than -"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version -posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), -you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a -copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon -request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other -form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm -License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided -that - -- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is - owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he - has agreed to donate royalties under this paragraph to the - Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments - must be paid within 60 days following each date on which you - prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax - returns. Royalty payments should be clearly marked as such and - sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the - address specified in Section 4, "Information about donations to - the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - -- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or - destroy all copies of the works possessed in a physical medium - and discontinue all use of and all access to other copies of - Project Gutenberg-tm works. - -- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any - money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days - of receipt of the work. - -- You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm -electronic work or group of works on different terms than are set -forth in this agreement, you must obtain permission in writing from -both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael -Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the -Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -public domain works in creating the Project Gutenberg-tm -collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic -works, and the medium on which they may be stored, may contain -"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or -corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual -property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a -computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by -your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium with -your written explanation. The person or entity that provided you with -the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a -refund. If you received the work electronically, the person or entity -providing it to you may choose to give you a second opportunity to -receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy -is also defective, you may demand a refund in writing without further -opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER -WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO -WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. -If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the -law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be -interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by -the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any -provision of this agreement shall not void the remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance -with this agreement, and any volunteers associated with the production, -promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, -harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, -that arise directly or indirectly from any of the following which you do -or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm -work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any -Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. - - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of computers -including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists -because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from -people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. -To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation -and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 -and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. - - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive -Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at -http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent -permitted by U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. -Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered -throughout numerous locations. Its business office is located at -809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email -business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact -information can be found at the Foundation's web site and official -page at http://pglaf.org - -For additional contact information: - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To -SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any -particular state visit http://pglaf.org - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. -To donate, please visit: http://pglaf.org/donate - - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic -works. - -Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm -concept of a library of electronic works that could be freely shared -with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project -Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. - - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. -unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily -keep eBooks in compliance with any particular paper edition. - - -Most people start at our Web site which has the main PG search facility: - - http://www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/52688-8.zip b/old/52688-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index 20379de..0000000 --- a/old/52688-8.zip +++ /dev/null |