diff options
| author | nfenwick <nfenwick@pglaf.org> | 2025-02-06 03:31:03 -0800 |
|---|---|---|
| committer | nfenwick <nfenwick@pglaf.org> | 2025-02-06 03:31:03 -0800 |
| commit | 9d7b8f527f460b21ca06f439df15a1f8ccdd463d (patch) | |
| tree | 1f5ae340474fca920d817194767a0fc1cce1b770 | |
| parent | 7394f847ef2a3f79de0e1a87b0367e449b14a801 (diff) | |
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52689-8.txt | 10247 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52689-8.zip | bin | 162132 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 10247 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..2814af7 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #52689 (https://www.gutenberg.org/ebooks/52689) diff --git a/old/52689-8.txt b/old/52689-8.txt deleted file mode 100644 index 6eef73e..0000000 --- a/old/52689-8.txt +++ /dev/null @@ -1,10247 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Martva II, by Algot Untola - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org/license - - -Title: Martva II - -Author: Algot Untola - -Release Date: August 1, 2016 [EBook #52689] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTVA II *** - - - - -Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - - - - - - -MARTVA II - -Kirj. - -Irmari Rantamala [Algot Untola] - - - - - -Helsingissä, -Suomalainen Kustannus Oy Kansa, -1909. - -A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna. - - - - - - - HARHAMA toinen jakso - - Synti aseena ihmisellä - on myrkyllisin käärme. - - - -SISÄLLYS: - - Pärevalossa hyvän- ja pahantiedonkirjan ääressä. - 1. Ensimäinen ilta. - 2. Toinen ilta. - Uusia matkalle kutsuja. - Jo tuikkivat salaiset elämäntulet - Ja maailman koski yhä kovemmin veti. - Kun mies katseli elämänpuuta. - Erokyynel kun kostutti neitosen posken. - Vaan himmeä olikin totuudenlähde. - Kun epäily uskon sijalle tulvi. - Lemmenpauloja elämän polulla. - Uusia joulun aaton iloja. - Mutta hääkangasta morsian kutoi. - Vaan uusia pauloja elämä punoi. - Kun elämänongelmat alkoivat kupliksi kevetä. - Jo etäältä juoksivat verkkojen paulat. - Kun kiusaaja tuli lempivän luo. - Tienviereltä uusia tuttuja tarttui. - Kun kiusaaja mustia kukkia kylvi. - Kun morsian avuksi lähteä päätti. - Kun enteet alkoivat synketä yöksi. - Kun tyttö tuli ikävöidyn armaansa luo. - - - - -Pärevalossa hyvän- ja pahantiedonkirjan ääressä. - - -1. Ensimäinen ilta. - - 1 Moseksen kirja 2:nen luku 17 v. - -Syksyllä olivat jo talven, tytöllä pojan kihlat käsissä. Metsä -oli keltaisimmillansa, pihlaja marjoista punaisimmillansa. Syksyn -runokulkunen soi mailla ja vesillä. - -Ranniston talon upeassa vierashuoneessa paloi päre pihdissä. Se -huone oli Litvan ruhtinassali. Huoneen lattialankut olivat leveintä, -lumivalkeaksi pestyä honkaa. Jykevät huonekalut olivat kalleinta, -parasta koivun visaa, mitä kuivin kangas on milloinkaan kasvanut. -Eikä tahrannut maali niiden pintaa, ei peittänyt se luonnon -valmistamaa ihmeen kaunista, kutrikasta puunniverää. Jalo visa -hohti puumarmorina. Pyöreiksi höylätyt ja valkeiksi pestyt seinän -honkahirret lisäsivät vierashuoneen ruhtinaallista runollisuutta. - - * * * * * - -Aistikkaaseen pukuun puettu Martva istui pehmeässä, upeassa sohvassa, -leikellen auki Harhaman kirjan lehtiä. Monesti ennen oli hän -aikonut ryhtyä sitä lukemaan, mutta ikäänkuin jonkin salaisen äänen -kehotuksesta oli se jäänyt tekemättä. Hän oli tavallisesti silloin -ajatellut: - --- "Säästän siksi kun Oolavi tulee... Yhdessä sitten alamme." - -Nyt oli Oolavi tullut aivan sitä varten ja istui vastapäätä Martvaa, -keinutuolissa, huolettomana, Martvan hilpeää työtä katsellen kuin -ajan ratoksi. - --- "No, nyt sitä aletaan!" -- naurahti Martva leikkelynsä lomassa. - -Hiili risahti silloin päreessä. Sen liekki leimahti iloisena ja -asettui sitten rauhallisesti palamaan. Perkele kätkeytyi liekkiin -hiilen risahteena. Viereisessä huoneessa, jonne vievä ovi oli -suljettu, keskusteli Rannisto pastori Aamuston kanssa. - -Martva kohentautui, pisti hiusneulan, jolla oli lehtiä auki -leikellyt, takaisin tukkaansa. Hänen ja Oolavin katseet kohtasivat -silloin toisensa avoimina, puhtaina. Martva naurahti viattomasti, -nyökäytti päätään kuin naurahduksen lisäsuloksi ja virkkoi leikillä: - --- "'Paperiveitsi' pannaan takaisin tukkaan..." - -Sitten kohentautui hän mukavampaan asentoon, nojasi hennon vartalonsa -sohvan selkämään ja varustautui alkamaan. - --- "No, onnea työhön!" -- toivotti Oolavi naurahtaen. Päreen liekki -paloi yhtenä rauhallisena vaalean kirkkaana hymynä. - -Martva alkoi lukea heleällä, kauniilla äänellä. Hän luki -ennakkoluuloisena: Lukemansa kirjan kehuva arvostelu oli häneen -jo edeltäpäin juurruttanut sen uskon, että kirjassa on kaunista -ja hyvää. Ja mitä ihminen edeltäpäin uskoo kirjassa olevan, sitä -hän tavallisesti siinä löytää, kun hän on ryhtynyt sitä lukemaan, -nauttiaksensa siitä. Ennakkoluulon voima oli Martvassakin niin suuri, -että hän jo kirjan ensi lauseissa vaistomaisesti huomasi tuulahduksen -siitä, muka kauniista, jota oli arvostelun harhaan viemänä uskonut -kirjassa olevan. Samoin oli Oolavinkin laita. Häntä oli Harhaman -kirja aivan kiihdyttänyt. Nuoren papin ja Aatteelan välinen -keskustelu oli häneen istuttanut sen uskon, että kirjassa on jotain -erinomaista, salaperäistä, jotain siitä suuresta kysymyksestä, josta -pappilassa keskusteltiin juuri sen kirjan johdosta, mikä keskustelu -oli sytyttänyt hänen sielussansa suuren elämänkysymyksen kaskitulen -voimakkaaseen alkupaloonsa. Sen tähden oli hän uteliaana odottanut -tätä iltaa, jolloin oli määrä alottaa lukeminen. - -Kun Martva oli muutaman lauseen lausunut, katsahti hän Oolaviin, -silmät säteilevinä, ja lausui merkitsevän kysymyksen: - --- "No--o?" - --- "Kyllä siinä on omituista", -- myönteli Oolavi, miettien lauseiden -sisältöä. - -Päretuli heilahteli iloisesti. Perkele nautti voitostansa. - -Martva luki edelleen. Joka lause lisäsi hänen ennakkoluuloansa. Hän -innostui. Ääni muuttui heleämmäksi. Ajatusta ei sitonut niin paljon -luetun sisältö, kuin ennakko uskon kuvittelema kauneus ja muu sen -yhteydessä oleva. Hän kulki sen uskon viemänä: näki sen värjäämiä -kuvia, käsitti ajatukset sen uskon hengessä. - -Kun hän oli jonkun aikaa lukenut keskeytti hänet Oolavi pyytäen: - --- "Anteeksi, Martva!... Pysähdy hetkeksi!" - -Päretuli paloi aivan liikkumattomana... odottaen ... epätietoisena... -Oolavi ajatteli itseksensä. - --- "Mitä nyt?" -- kysyi Martva. - --- "Siinä on semmoinen kummallinen ajatus", -- vastasi Oolavi. Ja -vielä hiukan ajateltuansa lisäsi hän: - --- "Siinä on semmoinen äärimäinen ajatus Jumalasta, että Hän loi -_ijankaikkisuudenkin_... Se on niin mahdoton käsittää, kun tietää, -että ijankaikkisuudella ei ole alkua, ei loppua..." - -Päretuli alkoi taas iloisesti lepattaa palaessansa. Martvakin mietti -asiaa. Hänkään ei jaksanut sitä käsittää. Mutta sitten muisti hän -jotain raamatusta ja lausui viattomalla, reippaalla äänellä: - --- "Mutta Hänhän on _kaiken_ luonut... Ilman Häntä _ei siis ole -mitään_!..." - -Hiili risahti. Pieni, vihainen savu suhahti tulesta. Molemmat -lukijat ajattelivat, mutta ajatukset sotkeutuivat ijankaikkisuus- ja -äärettömyyskäsitteen suuruuteen. Ajatuksissaan lausui Oolavi: - -"Onhan kyllä lause: 'Ennen kuin ijankaikkisuus oli ja maa ja maailma -luotiin, oli Jumala'..." - --- "Niin!... Todellakin!" -- huudahti Martva viattomana. - -Sitten hajosivat taas Oolavin ajatukset hetkeksi -ijankaikkisuuskäsitteeseen ja haihtuivat sen suuruuteen. Viimein -käytti hän ainoaa mahdollista pois pääsyä. Hän pyysi: - --- "Ole hyvä ja jatka!..." - -Ja naurahtaen lisäsi hän: - --- "Sitten myöhemmin ajattelemme..." - -Martva jatkoi. Oolavin rohkea, suuri henki oli huumaantunut Jumala- ja -ijankaikkisuuskäsitteen suuruudesta. Ennakko-usko imi siten -itseensä uutta voimaa. Se imi sitä _itsestänsä_. Kirja oli ainoastaan -tuuli, joka puhalsi, palje, joka lietsoi. Se oli välikappale, joka -määräsi ihmiskohtaloa, ollen itse yhtä arvoton kuin tuulenhenki tai -vanha palje. - -Ja sentähden kirkastui Oolavin sielussa kirja edelleenkin muka -joksikin merkilliseksi. Hän löysi siinä omituista tavallisimmissakin -lauseissa... kiintyi... alkoi kietoutua... antoi voiman johtaa -järkeä... - -Päretuli kirkastui. Se punotti ivahymynä. - -Ja Martvaan vaikutti lisäksi huoneen runollinen valaistus... -morsiamen mieliala... uteliaisuus ja kaikki muu... Puhdas mieli kävi -herkäksi... Sen huomasi jo ulkoa päin: ääni muuttui lämpimämmäksi, -poski hehkui, silmä loisti kuin tytön silmä konsanansa, kun se on -saanut mielitekonsa: löytänyt onnen-apilaan tai saanut kirjeen -kaivatulta. - --- "Tämä kohta on kaunis!... Vai mitä, Oolavi?" -- huudahti hän -lukemisen lomassa. - --- "On se!" -- myönteli Oolavi. Ennakkoluulo imi kaiken itseensä ja -kasvoi kuin lumivyöry. - -Martva luki edelleen iloisena kuin tyttö joka kutoa helskyttelee -morsiuskangastansa. Ääni helisi hopeana. Povi lämpeni, hengitys -kiihtyi hieman. Oolavi katseli häntä, ajatuksen juostessa luetun -mukana. - -Luettavaksi sattui joku paikka, jossa Harhama taas ylisti Jumalan -suuruutta, saadaksensa -- kuten oli lausuttukin -- sen kautta -kirkollismieliset houkutelluksi hänen kirjaansa ostamaan ja siten -maksamaan hänelle jonkunlaisia kymmenyksiä. Martva ja Oolavi eivät -huomanneet ansaa. Heidän puhtaille sieluillensa oli niin törkeä -petos kokonaan vieras. Lisäksi olisi nuoren papin ja "Hengellisen -kuukauslehden" arvostelu tukahduttanut semmoisen ajatuksen, jos se -olisikin alkanut orastaa. Heidän onnettomuutensa oli sekin, että he -eivät olleet lukeneet toisia arvosteluja, joissa arvostelijat korkean -järjen kannalta nimenomaan huomauttivat, kuten olivat lausuneet, -rehellisen pahottelunsa sen johdosta että Harhama päivän selvästi -käytti Jumalaa apunansa törkeässä teossa, käytti Häntä, veisaamalla -Hänelle, kaikkeuden Herralle ylistystä. Siten olivat heidän silmänsä -jääneet avaamatta. - -Kun Martva oli kyseessä olevan kohdan lukenut, laski hän kirjan -helmaansa ja huudahti ihastuneena: - --- "Tämä on niin suuresti sanottu Jumalasta!" - --- "Niin on... Ei se pastorin lehden arvostelu tunnu liioittelulta", --- myönsi Oolavi ajatuksissansa. - -Päretulesta suhahti taas pieni iloinen savukieleke huoneeseen. - --- "Eikö jo väsytä?" kysyi Oolavi, kun Martva nosti taas kirjan, -lukemista jatkaaksensa. - --- "Ei ollenkaan... Tämä on niin mieltä kiinnittävää, että..." - -Lauseen katkaisi palvelija, joka toi tarjottimella hedelmiä. Martva -nyökäytti tuojalle päätänsä merkiksi, että tämä tarjoaisi Oolaville -ensiksi. - -Oolavi otti appelsiinin ja katsahtaen Martvaan kysyi: - --- "Sallitko kuoria sinulle?" - --- "En tiedä... No ole hyvä... Mutta minä syön sitten myöhemmin... -kun lopetamme", -- vastaili Martva epätietoisen-makuisella, -vilkkaalla äänellä. - -Ja Oolavin kuoriessa appelsiinia, jatkoi Martva lukuansa. Luettavaksi -joutui nyt kohta, jossa oli jonkunlaista mautonta runoutta. - --- "Nyt tulee runollinen kohta", -- huomautti Martva vilkkaasti, -muuttaen lukemisen lausunnaksi. - -Ja sitä mukaa kun hän luki, yleni hänen soaistu henkensä runouden -todellisiin maailmoihin, yläpuolelle luettavaa... Se kuljeksi siellä, -missä on ikuinen kauneus, lähde lorisee runovettä tulvillansa... peto -hoitelee karitsaa, karitsa hakee turvaa voimakkaan pedon pesästä... -Hänen henkensä kuljeksi mailla, missä ihminen on puhdas, miehen ja -vaimon välinen suhde pyhä, päivä on soittoa, yö runoa ja huoli ja -ruma aivan tuntemattomia... Ihastuksen huudahdus pääsi erehtyneeltä -lukijalta... Poskelle nousi hieno lämpimän nostama puna... Katse -kulki rivejä pitkin, ajatus mukana. Maailma oli unohtuneena. - --- "Kyllä se on todellakin kaunista!" huudahti Oolavikin. - -Päretulesta irtaunut savukieleke leijaili ylhäällä ihastuneiden -lukijoiden päällä, teki kauniita pyörähdyksiä, hajosi ja taas yhtyi -yhdeksi. Viimein muodostui se Harhaman elämän käärmeeksi, joka -leijaili ja kiemurteli näkymättömänä ylhäällä korkeassa huoneessa. -Sen riettaat jalat riippuivat alas ja evämäiset, levällään olevat -siivet kannattivat inhottavaa ruumista. Perkele kätkeytyi siihen -käärmeeseen ja seurasi lukemista. - -Äkkiä pysähtyi Martva, kuin jotakin oudostuen. Oli sattunut joku -huono sana, jota hän ei käsittänyt, tai hän sen käsitti himmeästi, -vaistonsa avulla... Hän ei tietänyt, oliko se sana sopiva vai eikö. -Hän ei tuntenut vielä pahaa. Lukemisessa syntyi ikäänkuin pieni -nyähdys... Joku solmu oli sattunut tielle... Näky muuttui. Näkymätön -käärme lierutteli häntäänsä kuin ankerias. Syntyi pieni hämi. - -Se hämi oli kuin pieni naurahdus, joka meni pian ohi. Martva teki -jonkun kauniin liikkeen, huomasi, ettei sanassa ollut mitään -sopimatonta. Siinä tuntui olevan vain jotain runollista ja hienoa. -Hän jatkoi taas lukuansa innostuneena. - -Ja taas matkusteli hänen henkensä puhtailla runomailla, vieden -muassansa Oolavinkin, jossa myös oli syntynyt pieni nyähdys... Hänkin -nousi korkeuteen, yläpuolelle maata ja luettavaansa kirjaa... Hän -eteni ulapoille, joilla ihmishenki etsii ijäistä kotiansa, edessä, -ympärillä ja takana väljät, puhtaat vedenselät... Ei ollut missään -maista tuulahdustakaan, ei edes kukan hajua... Korkealla leijaili -ikikaipuu pilvenä, joka suli taivaansineen... Ijäisyys avautui -puhtaana taivaansalina... Mainen runous oli poissa... Sijalla oli -puhdas ihmishengen suuri runous... - -Niin suuri oli ennakkoluulon voima. - -Mutta äkkiä pysähdytti Martva lukemisensa, kuin olisi ajatukset -maahan isketty. Hän luuli aivan salaman singonneen taivaasta, -lyöneen maahan ja odotti nyt jyrähdystä. Hänen eteensä oli sattunut -aistillinen vertaus, jonka hän oli huomaamattansa juuri lukenut. -Inhottava käärme kiemurteli ja huokui myrkkyä... Sen silmät -paloivat... Verinen kieli riippui pitkällä... - -Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, joka tuntui hyvin pitkältä. Aluksi -ei Martva käsittänyt mitä hän oudosteli. Hän odotti vain ukkosen -jyrähdystä... Korvissa humisi... Ohimot kuumenivat... Hämmästyneenä -katsahti hän Oolaviin, joka myös oli hämillänsä. Heidän katseensa -kohtasivat silloin toisensa ja molemmat sävähtivät tulipunaisiksi... - -Inhottava käärme lipoi veristä kieltänsä... Se kiemurteli... Siivet -liikkuivat evinä... Riettaat jalat tekivät liikkeitä... - -Molemmat huoneessa olijat olivat huomanneet oudon hedelmän maun. -Ensikertaa punastuivat he toistensa edessä. - - * * * * * - -Salaisen Harhaman elämänkäärme karkeloi... Veri tunki tulvimalla -Martvan poskiin. Kädet herposivat. Hengitys oli hätäinen. Koko ruumis -tuntui raukealta. - -Hämiänsä salataksensa vetäisi hän nenäliinansa ja koetti sillä -vilvoitella kuumia poskiansa, puhallellen sievästi nenäliinan -huiskeen sekaan. Ohimot olivat veripunaiset, palavat. Hän ei -uskaltanut katsahtaa Oolaviin, joka oli hämillänsä noussut ja käveli -huoneessa. - -Kumpikin koetti salata hämiänsä toiseltansa, eikä kumpikaan ollut -vielä tietoinen hämin oikeasta syystä. Outo ajatus oli herännyt -heissä, heidän tietämättänsä tai heidän tajuamattansa, kuten herää -kainous tytössä, kun se on huomannut päässeensä lapsesta tyttöseksi. -Inhottava käärme nautti voitostansa. Se leijaili ympäri huonetta. - -Neuvottomuuttansa salataksensa nousi Martva ylös, poistui -huoneeseensa sanattomana ja joi siellä hiukan kylmää vettä. Hetken -kuluttua hän rauhottui osaksi. Punastus hävisi poskilta, mutta -mielessä oli jotain outoa: hän ujosteli Oolavia, samoin Oolavi häntä. -Oli, kuin olisivat he tavanneet toisensa jostain luvattomasta, he -tahtoivat salata, että olivat toisensa siinä huomanneet, koettivat jo -peittää oman osuutensa siihen. Ja kumminkaan eivät he olleet tajuiset -siitä, oliko se pahaa, josta tapasivat toisensa, ja mitä pahaa se -paha oli. - -Hetken kuluttua palasi Martva huoneeseen, jossa Oolavi istui Harhaman -kirjaa selaillen. Hän istahti avonaisen pianon ääreen ja alkoi -soittaa "Litvan laulua". Hän ei soittanut tarkotuksella, mutta muuten -vaan... kun ei tiennyt mitä muuta tehdä... soitti kuin soitannon -vuoksi, mutta itse asiassa hämiänsä salatakseen. - -Hänen vielä soittaessansa avautui ovi, joka johti siihen huoneeseen, -missä Rannisto itse puheli pastori Aamuston kanssa. Palvelija tuli -sieltä tarjottiminensa ja jätti oven auki. Huoneesta kuului nyt -Ranniston ja pastorin keskustelu kirjallisuudesta. Rannisto oli -uudestansa tiedustanut hurskaan papin ajatusta juuri Harhaman kirjan -suhteen, jossa hän itse oli nyt havainnut moitittavaa. Nuori pappi -selitti nyt hänelle ajatustansa puhuen: - --- "Jokainen kaunokirjallinen tai moraalikirja on epäsiveellinen, jos -sen _tarkotus_ ja _henki_ ei ole _jumalallista_ siveellisyyttä, jos -se, toisin sanoen, jumalallisen siveellisyyden ja Jumalan sijalle -asettaa inhimillisen, määrittelemättömän mielivallan." - -Martva kuuli puheen, keskeytti soittonsa, istahti keinutuoliin ja -alkoi, kuten Oolavikin, tarkkaavasti seurata keskustelua. Äskeinen -kohtaus siihen aivan pakotti. Rannisto huomautti nuorelle papille: - --- "Mutta miten on, jos kirjassa, joka tunnustaa Jumalan -siveellisyyden, on kieli ja sanat sopimattomia?" - -Nuori pappi vastasi nopeasti: - --- "Ei kieli ja sanat tee kirjaa miksikään, vaan sen henki. Ettekö -ole lukenut kirjoja, joissa jokainen sana on huolella valittu, mutta -itse kirja on suorastaan matkaopas niille, jotka tahtovat syöstä -siveettömyyteen?" - -Hän mainitsi muutamia kirjoja ja Rannisto myönsi hänen olevan -oikeassa. - -Pappi jatkoi kyselyänsä: - --- "Mutta eikö raamatussa ole sopimattomia sanoja ja lukuja? -Esimerkiksi Salomonin korkea veisu, Mooseksen ensimäisen kirjan 38:s -luku ja paljon muuta... Mutta onko _yksikään_ pahennut raamattua -lukiessansa ja saanut sielullensa vaaraa?" - -Rannisto luotti hurskaaseen pappiin miltei kuin Jumalaan. Siksi -tuntuivat hänen sanansa rauhoittavilta ja hän huomasi ne oikeiksi. -Innostuneena jatkoi pastori: - --- "Goethen Faustia pidetään siveellisenä kirjana, enkä minä kiellä, -että se sitä on... Se on korkeastikin siveellinen kirja omalla -tavallaan... Tunnustaahan se yliluonnollisen ja siihen perustuvan -siveellisyyden, eikä alenna ihmistä karjasiveellisyyden tasalle. -Siinä ei ole _sanoissa_ aistillisuutta muistuttavaakaan kohtaa -muuta kuin joku lause, kuten: _'Du bist doch nun einmal eine Hur'_ -[Kun nyt jo kerran huora oot] ja joku muu vähäinen: _'Wohl um die -schlanke Hüfte frei'_, ja ehkä joku muu mitätön. Mutta siinä on -jotain -- sen hengessä -- pakanallista. Se on täysin pakanallinen -kirja. Se tunnustaa vain jumaluuden _yleensä_, eikä tarkota elävää, -personallista Jumalaa. Se on ylevä ainoastaan siksi, että se korottaa -ihmiset karjaa ylemmä, johon kuuluvaksi sitä koettavat pikkusielut -polkea, kun oppivat kirjoitustaidon. No hyvä on: Siinä, kuten sanoin, -ei ole aistillisia sanoja, vaikka aistillisuus on senkin kirjan -vaikuttavana voimana. Mutta kun sen henki ei ole Jumalasta, onko -yksikään langennut nainen sen kautta kääntynyt ja pelastunut paheen -likaisista kynsistä, vaikka niin moni langennut on sitä katsellutkin -teattereissa?" - -Rannisto oli sanaton. Hän tunsi maailman kirjallisuutta ja oloja. Hän -luuli tietävänsä, että Faust-näytännöistä ei ole ainoakaan portto -Mariana kotiinsa palannut, ei puhdistunut ja vapautunut likaisesta -aistillisuudesta, kuten syntinen vaimo fariseuksen huoneessa -Jeesuksen luona. Martva ja Oolavi seurasivat joka sanaa tarkkaavina -kuin kärpäsen hiljaista surinaa. - --- "Minä myönnän Teidän olevan oikeassa", -- myönnytteli Rannisto. - -Nuori pappi jatkoi: - --- "Mutta miten moni on löytänyt pelastuksensa ja rauhansa -raamatusta, jossa paha on tuotu peittelemättä julkisuuteen?" -- - -Martva ja Oolavi käsittivät puhelun koskettelevan sitä samaa asiaa, -joka oli heidän poskiinsa veren ajanut. Äskeinen neuvottomuus alkoi -hieman hälvetä. Saastainen käärme leijaili iloisena, silmissä ilkeä -hohde. Kun keskustelu oli vielä hetken jatkunut, selitti pastori -Aamusto: - --- "Minä en yleensä ole semmoisen kaunokirjallisuuden suosija, -joka on kirjoitettu ainoastaan ajankuluksi, käytettäväksi korttien -asemasta. Koko kaunokirjallisuudesta voi ammentaa vähemmän tietoja -ja elämän viisautta, kuin esimerkiksi Jumalan kymmenen käskyn -yhdestä käskystä. Se on enimmäkseen jotain köykäistä hosumista -- -tietysti on poikkeuksia. -- Mutta kun se nyt on monelle välttämätön -ajankuluksi, niin täytyy koettaa ymmärtää niitä, joiden ammattina sen -valmistaminen on. Täytyy ottaa lieventävänä asianhaarana huomioon se, -että heillä -- puhun nimenomaan nyt Harhamasta -- ei ole ollut aikaa -tai varoja, eikä ehkä mitään muutakaan tutkintoihin, opintoihin. -Harhamakaan ei ole saanut tilaisuutta syventyä elämään, tieteeseen ja -vaikeisiin ajatuksen maailmoihin. Mutta jos tarkotus on rehellinen -ja oikea ja kirjan henki on Jumalasta, voi vähilläkin tiedoilla -paljon tehdä ja puutteellisuudet täytyy silloin ymmärtää ja anteeksi -antaa... Muodot myös ovat aivan makuasioita: Petäjää ei voida moittia -siitä, että sen havuneulat eivät ole koivun lehtien laisia." - -Käärme käyristeli selkäänsä iloissansa. Rannisto oli kahden -vaiheella. Hän taisteli suurta taistelua. Tytär oli hänelle elämän -suurin maallinen aarre. Mutta hänestä oli myös synti epäillä -hurskaan papin sanoja. Ajatukset masentuneina huomautti hän siitä -kyvyttömyydestä, mitä Tuukkalakin oli huomauttanut Harhaman kirjassa -ilmenevän. - --- "Minä myönnän sen todeksi," -- tarttui pastori Aamusto jatkaen: -"Kirjan tekijällä ei ole kykyä. Mutta ottakaa huomioon, että pienten -kansojen yleensä täytyy olla neroista uneksimattakin. Nerot ovat -suurtenkin kansojen keskuudessa harvoja, vuosisatais-ilmiöitä; -me niitä tuskin saamme vuosituhansiin nähdä. Suurien kansojen -keskuudessa voi toki ilmestyä _kykyjä_, jotka keskinäisellä -kilpailullaan estävät henkisen rikkaruohon valtaan pääsyn. Meillä -ei luonnollisesti voi niitäkään usein hukata ja siksi pääsee meillä -henkinen rikkaruoho rehottamaan. Sillä minä myönnän, että Harhama on -neron rinnalla rikkaruoho. Mutta meidän on _pakko_ tyytyä siihen. -Meidän on pakko antaa nerona rehottaa melkein jokaisen, joka vain -haluaa, kuten Harhamankin, koska meillä ei ole varoja -- neroja -- -sitä tukahduttamaan ja meidän täytyy koettaa tulla omillamme toimeen -ja kiittää Jumalaa, että meillä edes niinkin paljon on..." - -Rannisto ajatteli, kuten todellinen ruhtinas. Ikäänkuin huoaten -lausui hän sitten: - --- "Neroja!... Kukapa voi sanoa missä alkaa nero ja loppuu -nerottomuus... Meidän aikanamme jokainen pauhaa ainoastaan -nerostansa..." - -Pastori Aamusto ajatteli hetkisen ja lausui: - --- "Mielestäni alkaa nero siinä, missä ihminen alkaa huomata -mitättömyytensä, huomaa puutteellisuutensa ja missä lakkaa maineen- ja -kunnianhimo... Puutteittensa huomaamiseen tarvitaan suurta -neroa... Kunnianhimo taas on nerokkaalle, ylevälle ihmishengelle yhtä -inhottava, kuin porton koristukset siveelliselle naiselle." - -Rannisto epäili, Nuori pappi todisti: - --- "Katsokaa Jeesusta: Hän pakeni kuninkaaksi tekijöitänsä -- siis -kunniaa -- ja rukoili suurimmat rukouksensa salaisuudessa, ja viisaat -apostolit sanovat ymmärtävänsä ainoastaan puolittain... Tarkastakaapa -nerotonta kirjoittajaa, niin huomaatte, että se on kaikessa -erehtymätön. Katsokaa tosiasioita, niin huomaatte, että nero alkaa -itsensä tuntemisesta, eikä suulastelusta." - -Niillä sanoillansa kohosi nuori pappi taas Ranniston silmissä ja -hänen Harhama-puolustelunsa saivat siten voimaa ja tukea. - -Puhelu jatkui. Käärme iloitsi. Martva kuunteli raukeana; Oolavi -jännitettynä. Nuori pappi jatkoi: - --- "Yleensähän meillä kaiken luonnonlainkin mukaan pitäisi voida -ilmestyä ainoastaan yksi Tolstoi samaan aikaan kun viisikymmentä -kertaa suuremman kansan keskuudessa niitä ilmestyy viisikymmentä. -Mutta kilpailevien voimien puute tekee, että meillä on viisikymmentä -'Tolstoita' samaan aikaan kun suuren kansan keskuudessa yksi. Minä -myönnän että Harhama on juuri semmoinen itse-'Tolstoi', tai muu -vastaava. Minä vain pidän hänen kirjansa _henkeä_ oikeana, ja se -henki korvaa suurenkin väärin käytetyn kyvyn..." - -Rannisto mietti, samoin Oolavikin. Nuoren papin maallinenkin -viisaus tuntui kumoamattomalta totuudelta. Se nosti hänen sanojensa -oikeutusta edelleenkin Ranniston silmissä. Nuori pappi jatkoi: - --- "Pienten kansojen kohtalo on kirjallisuudessakin surullinen. -Suurten kansojen nerot vievät leivän omien kirjailijoittemme -suusta. Se on Luojan viisas sääntö meidän hyväksemme, sillä siten -pysymme aikamme tasalla. Mutta kirjailijoittemme osa on juuri siksi -surullinen: Nerokkaimpienkin on pakko haudata -- jopa elävinäkin --- 'kuolemattomia' teoksiansa oman liikatuotantonsa alle. Jos siis -Harhaman kirja ei ole Jumalasta, on Jumala siinä käyttävä sitä tietä, -tehdäkseen hänet vahingottomaksi. Se on vanha, viisas Gamalielin -neuvo, joka on Jumalan viisaudeksi hyväksytty. Me ihmiset kyllä -voimme hänenkin suhteensa erehtyä, kuten itse Jeesus Judaksen suhteen -erehtyi..." - -Hänen sitä puhuessansa oli inhottava käärme puhaltanut hienon -savukielekkeen, joka oli kulkenut vierashuoneesta nuoren papin luo -ja leijaili nyt hänen päänsä ympärillä, kruunaten hänet, kaunistaen -hänen ohimonsa. Oolavi selaili Harhaman kirjaa ja Martva keinui -miettivänä keinutuolissa, uinaillen, ikäänkuin hänen katseensa ja -sielunsa olisivat liidelleet korkeuden salaperäisillä auteremailla. - -Rannisto mietti. Hän tajusi Jumalan tahdosta, vaistomaisesti, -lapsensa onnen olevan kysymyksessä. Nyt olivat hurskaan papin sanat -rauhottaneet häntä; mutta hän etsi vieläkin jotain, joka kaipasi -selitystä. Hän puhui taas: - --- "Minusta tuntuu, että Te olette oikeassa... Mutta on siinä -kirjassa vielä paljon, joka näyttää hassulta ja hullulta. Esimerkiksi -juuri pääasia: Harhaman nouseminen Jumalaa vastaan... Onko hän edes -järjillään?" - -Nuori pappi oli oman Jumalansa asian sokaisema. Hän selitti: - --- "Jokaisen, sanon _jokaikisen_ ihmishengen kohtalo on sama. Se on -kuin luonnonlaki, jota ei ihminen voi muuttaa. Minä kysyn Teiltä, -herra Rannisto: Voiko yksi apilas elää toisenlaista elämää, kuin -kaikki muut apilaat, tai voivatko jotkut apilaat poiketa lajinsa -elämänlaista?" - --- "Ei suinkaan", -- myönsi Rannisto. - --- "Niin on ihmishengenkin laita", -- tarttui pastori Aamusto -jatkaen: "_Jokaikisen_ ihmishengen historia on sama kuin Kaiuin -ja Faustin ja Wilhelm Meisterin ja jokaisen muun. Sen vaikuttaa -perisynti. Jokainen ihmishenki on vapaa ja nousee Jumalaa vastaan, -mikä lankeemuksillansa, rikoksillansa, mikä jumalankieltämisellänsä, -epäilyksillänsä, kirjoituksillansa, tai muulla. Toiset ovat vain -liian suuria raukkoja voidaksensa sen myöntää. Harhama eroaa useista -muista siinä, että nousi Jumalaa vastaan rikoksillansa ja kaikella. -Hänessä oli kokoontunut kaikki ihmishulluus... Siis hän ei ollut -tavallaan järjillään..." - -Puhelu jatkui. Käärme leijaili iloisena... muodosteli kiemuroita... -suhahteli suoraksi... nousi väliin pystyyn... Ilkeät jalat ja siivet -repalehtivat väliin velttoina... Turhaan huomautti Rannisto, että -Harhaman huono elämä ei voi hyvää hedelmää toisissa kantaa. Soaistu -pastori vastasi siihen: - --- "Saulus Tarsolaisen entisyys oli huono, mutta ettekö Te lue -Paavalin lähetyskirjeitä Uudesta Testamentista? Samoin ovat -useimmat Vanhan Testamentin kirjoittajat Moseksesta lähtien -rikollisia: Moses tappoi egyptiläisen. Salomon ja David eivät olleet -nuhteettomia... ja niin edespäin... Raamattu on siinäkin asiassa -rehellisempi esimerkiksi Rousseau'ta, jolle maailma käsiänsä taputtaa -rehellisyydestä... Mutta samat narrit ivailevat Abrahamia, joka on -syntinsä paljastanut tuhannen kertaa rehellisemmin kuin Rousseau." - -Rannisto myönsi taas nuoren papin olevan oikeassa. Käärme riemuitsi. -Martvan ajatukset olivat taas puhdistuneet ja hajonneet unelmien -maille. - -Mutta Oolavi oli kuunnellut puhetta koko ajan jännittyneenä. -Harhama alkoi kohota hänen silmissänsä taruhenkilöksi ja sai sen -kautta suuren vaikutusvallan häneen. Hän ei käsittänyt papin puheen -ajatusta: "Harhama on vain tavallista hullumpi ihminen..." Jo alkanut -epäily, ja nyt järkähtänyt mieli, joka nosti punan poskeen, tekivät -hänet alttiiksi vaikutuksille. Harhaman kirja veti häntä nyt jo -jollain salaperäisyydellä, kuin Tuukkalankoski. - - * * * * * - -Päre oli jo sammutettu. Yön mustat silmät kiiluivat kaikkialta. -Taivas oli tähdistä tyhjä. Ei valaissut kuu maisemia. - -Kun Martva oli jäänyt yksin, tunsi hän oudon tunteen, joka täytti -hänen olemuksensa: Hän oli ikäänkuin jotakin kadottanut. Niin -sanoi hänelle joku salainen ääni. Eikä hän tietänyt, mitä hän oli -kadottanut. Jotain hän vaan kaipasi ja pieni mielipaha täytti sydämen. - -Hän yritti lukea Harhaman kirjaa, mutta luopui aikomuksestansa. Siinä -kirjassa oli nyt hänelle jotakin, jota hän pelkäsi ja samalla halusi -saada nähdä. Hienoin elämän salaperäisyys alkoi hiljaa kietoutua -verkoksi hänen sielunsa ympärille. Hänelle ennen tuntemattoman -tuulahdus oli puhaltanut hänen puhtaaseen sieluunsa, hävittänyt siitä -entistä ja alkanut valmistaa maaperää uudelle. Joku pahan-enne nosti -samalla mustaa päätänsä ja teki hänet rauhattomaksi. - -Hän istui yömyöhään, ajatellen isänsä ja pastori Aamuston välistä -keskustelua kirjallisuudesta. Elämänkysymys alkoi silloin laskeutua -hänen hartioillensa raskaana, syvällisenä, tutkimattomana. Se -himmeni ja laajeni, ja kun hän yritti sitä ajatella, sekottuivat -ajatukset niin, ettei hän lopuksi käsittänyt, mitä asiaa hän -oikeastansa ajatteli. Viimein kiintyivät hänen ajatuksensa siihen -suureen ijankaikkisuuskäsitteeseen, josta Oolavi huomautti. Silloin -hän kokonansa hajosi ja repesi kysymyksen suuruuden edessä. -"Litvan laulu" ja kaikki yliaistillinen sekottui yhdeksi ainoaksi -epäselviöksi. - -Jotain saman tapaista tunsi Oolavikin sinä iltana Hänenkään sielunsa -ei ollut aivan sama kuin ennen. Hän istui aamuyöhön ja mietti -salaisuuden syvimpiä kysymyksiä. Koko elämä muuttui viimein suureksi -hämäräksi, jossa kuohuivat kummat kosket ja salaiset tulet kutsuivat. -Elämänkoski alkoi vetää hänen venettänsä. - - -2. Toinen ilta. - -Oli uusi ilta hyvän- ja pahantiedon kirjan ääressä. Enkeli suri -polvillansa korkeudessa Ranniston talon kohdalla. - -Metsä oli jo riisunut lehtikorunsa, poissa olivat sen kesälinnut. -Pensaan varpu oli paljas, ja siksi oli jänis levoton. Nurmi oli -menettänyt ruohopäisen värinsä. Sen heinä mätäni kellahtavana -luokona. Syyskynnetyn pellon multa paistoi mustana paljasvarpuista -metsää vastaan. Taivas oli harmaa, ilma tihkusateinen. Ei ollut muuta -viheriää kuin havupuut ja tuore sammal. - -Ranniston vierashuoneessa lukivat Martva ja Oolavi taas Harhaman -kirjaa. Lamppu paloi iloisena pöydällä. Valot karkeloivat varjojen -keralla. Tuvasta helähti joskus naurua ja iloa avatun oven täydeltä. -Siellä satoi sukkeluuksia, toisia sommiteltiin. Talvimatkalle lähtevä -elämä iloitsi matkavalmisteistaan. - -Parina väli-iltana oli Martva lukenut Oolaville kappaleen Harhaman -kirjasta, ensin arastellen, varoen, sitten rohkeammin. Heidän -välillänsä oli tapahtunut muutos heti punastumiskohtauksen jälkeen: -He hiukan ujostelivat toisiansa... tiesivät olemassa olevan jonkun -aran kohdan, mutta eivät uskaltaneet siihen kajota... peittelivät -sitä... He aavistivat siinä olevan jotain pahaa. - -Se peitettävä oli se ilkeä aistillinen tuulahdus, joka oli Harhaman -kirjasta heidän sieluihinsa puhaltanut. Se tuulahdus oli tarttunut -heihin kuin tauti. Siksi he peittelivät ja häpeilivät sitä. - -Mutta vähitellen oli se tauti kehittynyt heidän sitä huomaamattansa. -Ujostelu haihtui osaksi ja he kohtelivat toisiansa vapaasti, mutta -ei kumminkaan niin kuin ennen. Välillä oli jotain, joka heitä veti -yhteen ja samalla pani arkailemaan. Samalla olivat he -- varsinkin -Oolavi -- alkaneet yhä enemmän ajatella ihmishengen kysymystä. - -Kun Martvan piti nyt alkaa lukeminen, lausui hän naurahtaen: - --- "Kuule, Oolavi! Minun tekisi mieleni... Arvaapas mitä?" - --- "Nyt minä olen niin epäkohtelias, että en täytä pyyntöäsi: _en_ -arvaa... Mutta minä sen sijaan lupaan, että mitä mielesi tekee, se -pitää sinun saada", -- vastasi Oolavi keinutuolissa. - --- "No kiitos!... Vaihda sitte paikkoja!" -- pisti siihen Martva, -nousi sohvasta ja istuutui keinutuoliin huolettomana. Myöhästynyt -syyskärpänen surahteli silloin tällöin hänen korvansa juuressa. - -Luettavaksi joutui nyt eräs luku, jonka nimi oli "Pirun Eedeni": -Siinä Harhama kertoi Harhasaaresta ja matkasta, jonka hän unissansa -teki sinne. Sen edellä oli ollut juuri eräs pöyristyttävä kertomus, -joka valmisti mielialan, teki sielun herkäksi, järkyttäen hermoston. -Kertomuksesta tuoksusi Harhaman sielun sairaloinen aistillisuus, -mutta sitä ei huomannut erehtyneiden arvostelijoiden sokaisema -Martva. Puhdas sielu näki kaikessa puhdasta, kun sille ei oltu -edeltäpäin aivan huomautettu, että kauniin kuoren alla onkin likaa. -Jonkun matkaa luettuansa huudahti Martva: - --- "Ai, kun tämä on kaunista!" - -Niin oli Harhaman olemuksen perinnöllinen paha taas hiipinyt -puhtaaseen sieluun pettävässä muodossa ja tullut siten Martvan -kohtaloiden määrääjäksi. Syyskärpänen surisi iloisena. Perkele oli -kätkeytynyt siihen. - -Ja Martvan ennakko-uskoinen sielu nousi taas heti ensi riveiltä -runouden maailmoihin. Se ei huomannut sitä huonoa, mikä kuvauksessa -piili kuin kyykäärme kukassa. Hän eli kirjan Harhasaaressa, "Pirun -Eedenissä", jossa pilvet ovat satupunaa... tuulenhenki joutsenen -lemmenlaulua... vedet uimalämpöisiä, kortteikko kukkia täynnä ja -rantametsä morsiamen unelmia. - --- "Vai mitä, Oolavi?... Eikö tämä ole kaunista?" -- kysyi Martva -ihastuksensa lomassa. - --- "Kyllä!... Jos se on kerran _sinun_ mielestäsi kaunista, on se -todella kaunista..." - --- "Sinulla on hieno kauneus-aisti", -- lisäsi hän kohteliaisuudella, -kun Martva katsahti häneen kysyvästi. - -Palkaksi sai hän Martvalta naurahduksen ja kauniin silmäyksen. - -Martva joutui jo lukiessansa Perkeleen aisti-enkeliin, joka -oli kirjassa kuvattu Aistimo-enkelin nimellä hekumalliseksi, -houkuttelevaksi, silmälle armaaksi, kuten on Perkeleen enkeli, jonka -huomaa ainoastansa aistillisin silmä. Martva pysähtyi... oudosteli... -ei tiennyt jatkaako, eikä uskaltanut Oolaviin katsahtaa... -Salataksensa häminsä, otti hän taas nenäliinansa ja sillä itseään -vilvotellen katseli sen takaa kirjaa salavihkaa, salassa lukien -edellensä. Poskelle nousi hieno, lämmin hehku. - --- "Entä eteenpäin?" -- kehotti Oolavi luettavaan kiintyneenä. - -Martva rohkaistui. Hän luki eteenpäin nopeasti, kuin vaan ohi -päästäksensä... peittääksensä näennäisellä tyyneydellä, että on taas -jotakin huomannut. Kärpänen surahteli iloisena ja istahti sitten -Martvan olkapäälle. - -Ja kun Martva oli saanut kuvauksen Aistimo-neidosta luetuksi, -pysähtyi hän kuin pitkästä juoksusta hengähtääksensä, heilautti -keinutuolia taaksepäin, pani kirjan suunsa eteen ja katsahti sen -takaa Oolaviin arasti. Mutta Oolavin katse oli muuanne luotu... -pelosta... vältellen... Molemmat olivat kirjasta taas huomanneet -kielletyn tuulahduksen. - -Martva ilostui, kun uskoi, ettei Oolavi muka ollut luettavassa -mitään pahaa huomannut. Hän salasi omat tunteensa ja kiihtyi -edelleen siitä mielenjännityksestä, joka aiheutui salailemisesta. -Hänen uteliaisuutensa yltyi. Kauhunkuvauksen järkyttämä ja äskeisen -tapauksen värisyttämä sielu oli aivan kuumeessa. Kärpänen surahteli -taas huolettomana. - -Mutta Oolavikin oli jotakin huomannut. Sitä salataksensa kehotti hän, -välinpitämättömäksi tekeytyen ja uteliaisuuden yhä yltyessä: - --- "No, jatka nyt!... Vai joko rupesi väsyttämään?" - -Martva jatkoi. Hän tunkeutui yhä syvemmälle Harhaman kirjan -aistiaarteisiin, uskoen niitä runoudeksi... Ajatus hyppeli rivien -mukana kuvasta kuvaan, maalauksesta maalaukseen... Sielu imi kustakin -kuvauksesta sen hengen itseensä... Ihmis-elämä kietoutui siten -yhä lujemmin yhteen: yhden harha-askel tuli tienviitaksi toisen -kulkemalle elämäntielle. - -Jo tuli kuvaus "Viinilähteen" ilonpidoista. Martva hengitti -kiihtyneenä... Poski hehkui... Hän ei taas tietänyt jatkaako, vai -pysähtyä... Hän yritti ja pysähtyi ja taas yritti... Hän pyrähteli -aran lintusen tavalla lauseesta lauseeseen, kuin varvulta varvulle... -arkaili... pelkäsi... tahtoi samalla lentää aivan päähän asti... -lennähtää kuvittelemansa runon latvaan ja nähdä sieltä koko salaisen -maailman ihanuudet... - -Ja hän rohkaistui ja lensi... Hän luki nuolena Viinilähteen -tarinat... kiiti runoveneessä lähteen ohi... Hän näki rannat lumoa -täynnä... kaislikon lemmenkukista valkeana... Tuolla kuiskaili mies -tytölle... siellä niiaili tyttö kuiskailijalle... niiaili kainona, -siten rohkaisten aivan suotta arkailijaa... Hän näki suudelmien -lentävän punaperhosina... Ne olivat aivan kiinni antautumassa... -pakenivat taas, valmistaen kiinni ottajan makua... herkytellen -sen mieltä... Silmäyksien hän näki toinen toistansa kosivan kuin -perhosparin, joka armastelee kevätkukan ympärillä... Hän näki -tyttöjä, joilla ei ollut pukuna muuta kuin mitä oli tarpeellista -luonnonpaidan koristeeksi... lisälumoksi... verhoksi, joka luo -salaperäisyyttä... Miehet hän näki semmoisina, minä ne polttavat -tytöstä voimat... vaimosta kunniantunnon ja naisesta ihmisen korkeat -avut... - -Kaikki vilisi hänen silmissänsä punaisena... lämpimänä... -herkullisena... Kaikki poltti hänestä jotakin poroksi... Harhaman -elämä alkoi tautina syöpyä häneen. - -Kärpänen katseli häntä rauhallisena. Oolavin sielussa vilahtelivat -punaiset värit... - -Kun Martva oli kuvauksen loppuun lukenut, heittäytyi hän keinumaan -kirja puoleksi silmillä, hengittäen kuumasti, kuin jostakin -ahdistavasta päässeenä ja hengästyneenä. Oli kuin olisi hän juossut -pahan, peljätyn paikan ohi ja huoahti nyt helpotuksesta... Oolavi ei -uskaltanut häneen katsahtaa. - -Mutta hän tunsi Martvan kuuman naisenhengityksen... Hän huomasi sen -nyt vasta ensi kertaa. - -Ja ikäänkuin estääksensä kiusallisen äänettömyyden jatkumasta ja -jonkun ilkeän sen kautta ilmitulemasta, ryhtyi Martva lukemistansa -jatkamaan, posket hehkuvina, punapalona, sielussa outo kuume. Hän -luki edelleen "Pirun Eedenin" näyistä, souteli sen vesiselillä ja -katseli sen rantalehtojen saloja... Hän luki Lemmenlehdosta, eläen -itse luetun mukana... Hän näki lehdot täynnä lemmenkukkien lemua... -Hän näki kuinka neidot lymysivät puiden oksien lomissa, ollen paulana -miehen polvilla... itse samalla punoen miestä paulaksensa... Naisen -hän huomasi ainoastaan osaksi: Hän huomasi naisesta sen, mikä oli -hänelle opiksi lemmen asioissa... Miehen hän huomasi kokonansa: -Hän näki sen, kun se oli huumautuneena... rohkeana... syli avoinna -ja lämpimänä... Hän hermostui... pelkäsi... oli turvaton... -etsi pakopaikkaa ja aina veti häntä mieli painautumaan jonkun -tuntemattoman runosyliin, sillä se syli tuntui turvalliselta Oolavin -syliltä... Kärpäsen iloinen surina soi hänen korvissansa terävänä, -leikkelevänä... Se ärsytti, kiihdytti kaikki hermot hereille, avasi -sielun kaikki sopukat ottamaan vastaan sitä, mitä kirja huokui: -aistirunoa... - -Eikä hän vieläkään tajunnut mikä se oli, joka huumasi häntä... Hän -tunsi vain oudon maun, joka tuli runosta, juovutti ja lumosi ja -huumasi. Samalla hän pelkäsi sitä vaistomaisesti. Puhtaan sielun -itsesuojelemisvaistot taistelivat uhkaavaa vaaraa vastaan... - -Yhä nopeammin kiiti hän kuvausta myöten, lennähteli peljästyneenä -lintuna kuvasta kuvaan, saaden jokaisesta siipeensä uutta väriä... -Yhä herkemmästi kutitteli kärpänen viiltävällä surinallansa hänen -sieluansa, ärsyttäen joka hermon... Hän joutui "Pirun Eedenin" -sisimpiin... Lemmenmaku tuoksui siellä kaikkialla... tuoksui -kuin kypsät mansikat tuohkosessa... Hän koetti ehtiä pikemmin -perille kuin peljäten saavansa pukuunsa outoa hajua, tai päästä -enempää näkemästä... ja samalla tunsi hän taas vetoa nähdä kaikki -vilahdukselta... Mieli värisi, ääni oli heleänkuuma ja posken puna -epäterve... - -Viimein pääsi hän loppuun, viskasi hermostuneena kirjan pöydälle -ja heittäytyi keinumaan. Hän nojasi kokonansa keinutuolin selkämän -varaan, otti nenäliinansa ja löyhytteli polttavia kasvojansa, -puhallellen kuumaa hengitystänsä viipeeksi ilman sekaan. - -Hetken levättyänsä kohottautui hän, korjasi tukkalaitteensa, nousi -ja istahti taas pianon ääreen, ei soittaaksensa, mutta muuten vain, -koska ei löytänyt muuta tehtävätä. Ajatuksissansa näppäili hän -joitakin hajanaisia sointuja, mitä vain mieleen tuli. Oolavi istui -sohvassa ja mitteli katseillansa hänen kaunista vartaloansa. - -Hän teki sitä ensi kertaa ja sitä tehdessänsä muisteli hän Harhaman -kirjan kuvauksia Pirun Eedenin tyttöjen vartalon sulosta. - -Äkkiä alkoi Martva taas soittaa "Litvan laulua". Oolavi unohti -silloin äskeiset kuvat ja hänen eteensä levittäytyi elämänkysymys -hämäränä merenselkänä. Harhaman kirjasta kuullut epäilyn kuvaukset -aukenivat taas hämärinä vedenselkinä, joiden päällä nyt jo leijaili -punertava lemmenpilvi. Kaikki kietoutui hämäryyteen ja väreihin. Kun -nyt epäilys oli kiedottu yhteen aistielämän kanssa, sai se jonkun -salaperäisen sävyn. Hänen sielunsa, jossa jo oli alkanut nousta -epäilyn oras, kysely, sai siitä uutta kasvuvoimaa. Hän mietti "Litvan -laulun" sanojen ajatusta, sekotti sen Harhaman epäilyihin ja liitti -siihen sen, mitä oli pappilassa kuullut puhuttavan Harhaman teoksen -juonesta: jumaluuden kehittymisestä kaikkeudessa ja jumala-uskon -synnystä. Se kaikki kietoutui yhdeksi salaperäiseksi, houkuttelevaksi -taruksi, joka tarttui aistirunouden järkyttämään mieleen ja tempasi -mukaansa kuin voimakas virta. - -Se tuli hänelle vaaralliseksi juuri sen kautta, että hänen sieluansa -alkoi yht'aikaa repiä kaksi voimaa: aistillisuus ja epäily. Sielun -vastustuskyky kävi sen kautta liian heikoksi. Pahan kehkeytyminen -tuli myös yht'äkkiä, ei hitaasti kehittyen. Siksi oli siitä -syttymäisillänsä roihuava palo, hillittyjen voimien suunnaton, hurja -purkautuminen. Harhaman kirja oli niihin kipinän heittänyt ja sulut -niiden tieltä seljälleen avannut. - -Martva oli lakannut soittamasta. Oolavi kumarsi hänelle istualtansa, -kiitokseksi, lausuen: - --- "Soitosta ja lukemisesta!" - -Mutta Martvan mieli oli niin outo, ettei tiennyt mitä tehdä. Kun hän -juuri hapuili puheen-aihetta tai jotain muuta, tuli talon kissa, -vanha Mirri, hänelle avuksi: Se hieroi kuvettansa hänen jalkaansa, -kyyristäytyi, katsoi hänen silmiinsä ja naukasi, pyytäen hyväilyä. - -Martva tunsi olevansa pelastettu. Hän nosti kissan syliinsä, hyväili -sitä ja puheli: - --- "Mirrikö se on?... Niin!... Martvan pikku kissahan se on... -Niin!... Nau... nau... nau!... Voi hyvä mirri, kun se tahtoo -hyväilyä!..." - -Hän istuutui keinutuoliin, puheli yhä kissalle, katsellen sitä, -välttääksensä Oolavin katseen. Hän nosti kissan Oolavia katsomaan ja -itse siihen katsoen jatkoi hemmotteluansa: - --- "Mirrin pitää katsoa Oolavia... Kas niin!... Oolavilla ei olekaan -semmoista Mirriä... niin viisasta ja... nau... nau, mirrikulta!..." - -Niin luettiin Ranniston hurskaassa talossa hyvän- ja -pahantiedonkirjaa: kiellettyä, vaarallista kirjaa, Harhaman lahjaa -ihmiselle ja erehtyneen isän lahjaa tyttärellensä. - -Yö sipsutteli jo villasukissansa. Väki nukkui. Korkeudessa rukoili -enkeli, musta risti kädessä. - -Martva istui myöhään yöhön yksin ja ajatteli jotain hyvin hämärää. -Hän tunsi koko olemuksensa olevan toisen kuin ennen. Hänen suhteensa -vanhempiinsa ei ollut enää täysin lapsensuhde: Hän salasi heiltä -jotain. Hän salasi sen vaikutelman, jonka oli saanut Harhaman -kirjasta. Eikä hän itse tietänyt mitä hän salasi. Hän koetti sitä -miettiä, mutta ei jaksanut. Katse oli raukea, kädet herpautuneet. - -Yösydämen lähestyessä istui hän vielä valveilla. Ajatukset -keriytyivät nyt "Litvan lauluun". Hän katseli pimeälle järvenselälle, -oli huomaavinansa siellä onnettoman, epätoivoisen naisen -hurjistuneena ajelemassa. Henkeä pidätellen seurasi hän sen ajoa... -vapisi aivan... joka hermo jännittyi... hengitys kävi kiihkeäksi, -kuumaksi, katse muuttui hätäytyneeksi. - -Silloin surahti kärpänen. Sen surahdus tuntui aivan jyrinältä. Martva -säikähti ja hänessä leimahti outo ajatus: Hän kuvitteli olevansa se -vedennainen, joka ajelee Litvanselällä epätoivoisena, hurjistuneena, -yö hevosena ja musta käärme ruoskana. - -Kauhuissansa kavahti hän ylös. Hänen silmänsä paloivat, katseessa oli -epätoivon hurjuutta. Hän näytti todellakin siltä veden runonaiselta, -joka ajelee Litvan selällä epätoivoon vajonneena, kun ei kuvaistansa -käsin kiinni saanut. - -Hätäytyneenä joi hän kylmää vettä, vilvotteli palavia ohimoitansa ja -rauhottui osaksi. Silloin alkoivat taas hänen edessänsä leijailla -Harhaman kirjan kuvat Pirun Eedenistä. Ne sekottuivat taas yleiseen -elämän hämärään ja hajottivat hänen ajatuksensa kokonaan. Vasta -aamuyön tultua rauhottui väsymykseen uuvuttama, luki rukouksensa ja -nukahti uusiin unennäköihin. - - - - -Uusia matkalle kutsuja. - - -Syksyinen päivä valkeni harmaana, tuskin eroten yöstä. Koko päivän -sataa tuherti. Ilma ja pilvet sulivat kokonaan samaksi. - -Hallanselän rimpisuon takaisessa korvessa huhuili huuhkaja. -Mykkä korpi humisi sen huudosta. Korppipari häiriytyi, hylkäsi -kuusenlatvansa ja läksi lentää kahnuuttamaan, kiukkuisesti rääkkyen. -Vesi lirisi suonsilmissä. Vaalahtava leväsammal oli siihen -imeytyneeseen veteen haljeta ja painautui raskaana, vesimehevänä -levänä suon pohjamutaa vasten, iskostuen siihen kuin tahdas. Koko -rimpisuo näytti sammaltuneelta järveltä, jossa ei seiväs pystyssä -pysyisi. - -Syystunnelma oli suurimmillansa, sen väri harmaimmillansa. Vettä itki -suo, ilma ja pilvet. - -Oolavi työskenteli Hallanselän laidassa mittasauvoinensa ja -lapioinensa nuorehkon agronoomi Harviston kanssa, joka oli kutsuttu -avuksi tutkimaan suon laatua ja tekemään kustannus-arviota sen -kuivaamista varten. He olivat tarkastaneet lasku-ojan suunnan, -mitanneet sen pituuden ja laskeneet poistettavan maan määrän. Nyt -istuivat he vanhalla, kaatuneella kelolla, miettien suolle lähtöä. -Agronoomi Harvistoa oli usein Tuukkalassa tarvittu ja hän piti -Oolavista, olisi tahtonut olla hänen hyvä ystävänsä. - -Korppi rääkkyi. Hallansuon sammalselkä levisi huikean laajana -leväliejukkona. Harmaan ilman läpi ei erottanut sen vastapäistä -korpirantaa, jossa huuhkaja huuteli. Sitä katsellessaan tuumi -Harvisto: - --- "Kyllä sinä, Oolavi, olet tainnut aika urakan ottaa... Tuo suo -näyttää hyvin epäilyttävältä... Näyttää tuo peijakas!..." - --- "Kyllähän siinä vettä ja sammalta ensi hätään riittää", --- myönteli Oolavi. Hänen mielensä ei ollut yhtä rohkea ja -työnhaluinen kuin silloin, kun oli suon kuivaamisesta isänsä -kanssa päättänyt. Ensin oli mieltä vienyt mukanansa lempi, sitten -oli alkanut elämänkysymys nostaa hämärää päätänsä, oli tullut -kihlaus. Elämänkysymys oli yhä voimallisemmin vaatinut "Litvan -laulun" selitystä. Hän ikävöi päivin Martvaa ja nyt oli Harhaman -kirja kääntänyt hänessä jotain milt'ei nurin. Hän eli jo henkien -maailmassa, taisteli ihmishengen suurta taistelua. - -Hän oli jo nähnyt Harhasaaren. Epäily yltyi. Se imi ravintoa -aistillisuudestakin ja lopulta juuri siitä kaikesta enimmän. - -Hetken mietittyänsä kohosi Oolavi taas koskenlaskijaksi. Hän lisäsi -reipastuneena: - --- "Mutta kun otetaan suota niskasta kiinni, niin mikäpä muu siinä -auttaa, kuin kuiva pois!... Noin!" - -Hän teki kuvaavan liikkeen, muka puristaen pesusienestä vettä ja -lopetti miehekkäänä: - --- "On sitä mies suurempiakin pesusieniä kuivaksi puristanut!" - -Molemmat vaikenivat. Harvisto mittaili suota silmäyksillänsä ja -puheli sitä tehdessänsä: - --- "Älä kehu... älä kehu, Oolavi!... Kyllä siinä on edessäsi -semmoinen sammalsieni, että... no ainakin kolme valtamerellistä saat -siitä vettä puristaa, ennen kuin mutaa näet..." - --- "No... entä sitten? Enempi on kaloille juomista ja uijille -uimavettä", -- intti Oolavi. - -Hetken vielä istuttuansa alkoi Harvisto tehdä lähtöä, puhellen: - --- "Jos nyt sitten niinkuin lähdettäisiin... suolle rämpimään -nimittäin... Koetetaan etsiä onko siinä ollenkaan pohjaa..." - -He alkoivat rassinensa kahlata suolle, etsien vanhoja hakoja jalan -tueksi. Tuon tuostakin mittailivat he suon syvyyttä, tunkien siihen -rassejansa. Sitä tehdessään puheli vilkas Harvisto: - --- "Evästä pitää ottaa mukaan sen, joka lähtee tästä kohti pohjaa -hakemaan... Hyvä päivänmatka on, ennenkuin mutaan pääsee." - --- "Lähellähän se sitten pohja onkin!... Ei koko suo tarvitse muuta -kuin siementä", -- pisti Oolavi. - -Miehet rämpivät edelleen. Harvisto heitti Oolaville pitkän rihman ja -kehotti: - --- "Sido tuo rassisi päähän!" - --- "Mitä varten?" -- kysyi Oolavi. - --- "No, etkö sinä sitä hoksaa? Jos minä tässä satun 'haon päältä -putoamaan, niin pane voileipä rihmaan syötiksi ja ongi minut pois -pohjasta", -- lasketteli Harvisto sukkeluuksiansa. - --- "Miksi sinut nyt onkimalla!... Ui rysään... sinne meidän -kotirantaan, niin minä kalassa käydessäni päästän kuivalle maalle..." - -Niin jatkoivat he leikkisää puheluansa ja mittailemistansa yhä -selemmäksi kaalaten. Harvisto teki Oolaville uuden ehdotuksen: - --- "Kuule, Oolavi!... Sinun pitää ruveta tässä suossa kasvattamaan -kaloja, eikä heinää... Mikä mainio hauen kutemispaikka!... Entäs -jos kasvatat ahvenia tässä, niin oikeita porsaita niistä kasvaa... -jalkoja vaille vaan!" - --- "Älä sinä hulluttele!... Heinämaa tästä tulee ja hyvä", -- väitti -Oolavi, jatkaen mittaustansa. Harvisto jatkoi: - --- "Kyllähän siitä tulee, jos pohjan teettää... Sitä ei näet ole -ollenkaan... Kas! Tuossa jo tuntui olevan, mutta eihän se ollut kuin -hauen selkä..." - --- "Mittaa, mittaa vain, kyllä sieltä pohjaa löytyy", -- kehotteli -Oolavi. - -Kun he olivat jo takaisin kääntymäisillänsä, huudahti Harvisto: - --- "Nyt minä jo tiedän missä tämän suon pohja on: Se on toisella -puolen maapalloa... Austraaliassa... Se on siellä jo heinänkasvulla -ja viljelevät sitä neekerit aivan vuokratta... Austraaliasta sinun -pitää tämän suon pohja etsiä." - -Kun he olivat palanneet kuivalle, teki Harvisto vakavana laskujansa: - --- "Kyllä siitä tekemällä sentään kalun saa... saa siitä... Pohja on -hyvää... Kun kannaksen puhkaisee, jää suo kuivaksi ja sammaleesta -tulee mainiota turvepehkua... Mutta kyllä se maksamaan tulee... tulee -se ryökäle maksamaan... Mutta hyvä siitä sitten tuleekin... Suoraan -sanoen: Siitä tulee maan mainio heinämaa, kun sen vain saa kuriin..." - -Hän heittäytyi jäkälikölle lepäämään. Äänettömyyden synnyttyä -mietti Oolavi omia asioitansa: Martvaa ja kaikkea sekavaa. Hän oli -ajatellut, eikö "Litvan laulun" ajatus ole se, että elämä on se -järvi, josta ihminen etsii ja kaipaa Jumalaa, kuvaistansa muka. Nyt -tuli hänelle se ajatus mieleen, kun oli kuullut suota mainittavan -kalajärveksi ja hänessä alkoi taas kyteä halu tutkia elämän hämäryys, -eikä hän tiennyt missä ja miten se olisi tutkittava. Silloin Harvisto -katkaisi äänettömyyden lausuen: - --- "Jos minulla, Oolavi, olisi niin hyvä virka kuin sinulla, niin en -totta vie minä rupeaisi soita kuivaamaan... Minä _eläisin_..." - --- "Virka!... Mikä virka minulla on", -- naurahti Oolavi oudostuneena. - -Harvisto huudahti pahanpäiväiseksi hämmästyneen äänellä: - --- "Etkö sinä tiedä, mikä virkamies sinä olet!... 'Rikkaan isän -poika' sinä olet. Voi velikulta!... Eihän sen mukavampaa virkaa ole -maailmassa, kuin 'rikkaan-isän-poika-virka' on... Ollapa minulla -semmoinen virka, niin, kuten sanoin: minä vain eläisin!... Sillä -elämä on yksi ihana asia..." - -Oolavi nauroi hulluttelulle. Mutta se naurahdus oli teennäinen. Elämä -veti häntäkin. Hän muisti taas Aatteelan sanat: "Pitää syventyä -elämään... mutta mitä elämää täällä korvessa on!"... Korpi muuttui -hänen silmissänsä nyt kolkoksi ja tuntematon elämä ihanaksi. Hetken -kuluttua kysyi Harvisto: - --- "Oletko sinä lukenut Harhaman kirjan?" - -Oolavi säpsähti hieman. Hänhän kulki aivan sen kirjan ansoissa. - --- "Olen alkanut", -- myönsi Oolavi. - --- "Se sinun pitää lukea loppuun!... Sen kirjan kun lukee, niin -totisesti tuntee elämän... tuntee lempo vie... No, minä sanon -sinulle, Oolavi, että sen kirjan luettua aukenevat silmät jo niin, -että tuntee kuin Jumala elämän ja kaiken..." - -Oolavi mietti. Harvisto jatkoi hetkisen kuluttua: - --- "No on se mies osannutkin elämän maalata!... Se on sen maalannut -niin ihanaksi nähdä ja hyväksi syödä että sitä ajatellessa vesi tulee -suuhun... Ei itse pääpiru olisi osannut moista tehdä..." - -Oolavi naurahti. Harvisto innostui jatkamaan: - --- "Se poika kun on maalannut siinä esimerkiksi Pirun Eedenin, niin -sitten on turkanen, jos se ei himaise vanhankin miehen mieltä!... -Ihan pani, ryökäle, minutkin tanssimaan!... No jo se on osannut -maalata... Voi tuota pirun evästä, miten on osannut!..." - -Hän kavahti ylös ja jatkoi kirjassa kuvattujen Pirun Eedenin -tanssijattarien liikkeitä jäljitellen: - --- "Muutamassakin paikassa peto ihan suoraan kirjoittaa, että -tyttö tanssi -- (hän alkoi tanssia) -- näin... noin... katsohan, -Oolavi... näin rimpsuttelee... Ja sitten pyrähtelee tällä lailla... -hameet pyöränä täällä lanteilla... Ja potkaisee vielä: näin... -Kyllä sillä miehellä on ollut uskallusta!... Voi sitä pakanaa, sitä -samaista Harhamaa, mitä on kirjoittanut... No kun sanon suoraan, -niin häränpyllytkin, se juudas lasketuttaa tytöillä... Se kirja -sinun pitää ulkoa lukea!... Minä olin siihen niin ihastunut, että -ihmettelin miten mokomaa on voitu painattaakaan." - -Oolavin sielussa häilähtelivät Harhasaaren lumot. Hän ei ollut -vielä Pirun Eedenistä lukenut. Hän tunsi oudon maun sielussansa. -Uteliaisuus kiihtyi. Uudet voimat rynnistelivät tokeitansa vastaan. -Harvisto oli istuutunut ja jatkoi Oolaville: - --- "Sinähän et ole Pirun Eedenissä ollut, vaikka käyt vähä väliä -kaupungissa raha-asioilla. Lue Harhaman kirja, niin vaikka sulia -olisi mukulakivi sydämenä, niin pehmenee se vain!... Ja sittenhän on -lempo, jos et silloin löydä luitasi Pirun Eedenistä." - -Oolavi kuunteli yhtenä korvana. Hän oli aina karttanut Harhaman -kirjan Pirun Eedeniä, inhoten siellä istuvaa väkeä. Nyt tuntui se -hänestä Harhasaarelta, jossa ovat nähtävinä salaiset ihanuudet. -Harvisto jatkoi hetkisen kuluttua: - --- "Minä en ollut pitkiin herran vuosiin ollut koko Eedenissä, mutta -kun luin Harhaman kirjan, niin heti sanoin muijalle, että: 'muija'... -Kovalla äänellä sanoinkin: 'muija hoi!...' Ja kun muija vastasi, -jatkoin vakavana: 'minulla on asiaa kaupunkiin... pitääkö sinulle -tuoda syyshattu?' -- Sinun Oolavi on hyvä tietää nämä pikkukepposet, -kun olet naimisiin menossa. -- Muijakos siitä riemastui!... Kaikki -muijat riemastuvat hatusta... tytöt riemastuvat suutelosta ja muijat -hatusta... Muija kiirehti joka päivä että: 'etkö sinä jo ukko-kulta -lähde kaupunkiin... Kelirikkokin on jo tulossa!'... Ja muiskunkin -antoi vielä kysyessään..." - -Oolavi hymyili. Harvisto jatkoi: - --- "Minä tenäsin vastaan, kunnes muijapaha meni kokonaan pussiin ja -pani minut tiukalle. Sanoi että: 'huomenna viimeistään sinun pitää -mennä kaupunkiin, tai sitten ei koskaan'... Tietysti minä menin ja -suoraa päätä painoin Pirun Eedeniin." - -Oolavi oli kahden vaiheilla: ihastuako kertomuksesta, vaiko -päinvastoin. Hänen luonteensa jalous vaati jälkimäistä, mutta -joku salainen voima edellistä. Mutta hän oli tottunut Harviston -sukkeluuksiin, kunnioitti häntä kelpo miehenä ja siksi sieti häneltä -paljon semmoista, joka olisi muiden puhumana tympäissyt. Niin oli -nytkin. Hän lausui jonkun sopivan sanan Harvistolle, joka jatkoi: - --- "No en minä ollutkaan ennen Pirun Eedenistä niin nauttinut, kuin -silloin, kun minä sitä katselin Harhaman kirjan valossa... Saamari -soikoon, kun ne tytöt potkivat ja näyttelivät kinttujansa, niin -sydäntä rupesi aivan vellomaan!... Kertakin minä jo ajattelin, että -jokohan tuo viskaa säärensä taivaaseen. Niin korkealle potkaisi -riivattu... Ja se on ainoastaan muijan kauneuden ansio, että minä -enää palasin sieltä tervein nahoin..." - -Oolavi hymyili. Harhasaaren lumot vilahtelivat. Harvisto jatkoi -leikkiänsä: - --- "Mutta komean ostin muijalle hatunkin palkkioksi siitä, että -pelasti. Kun puotityttö toi hatun ja sanoi: 'Tässä olisi hyvin -muodikas... hinta viisikymmentä markkaa', niin minä äyskäsin: 'Tämän -pojan muijan pää on niin sorea ja korea, että sadan markan hattukin -on liian huono'..." - -Oolavi nauroi. Harvisto jatkoi: - --- "Tyttö ällistyi, mutta minä jatkoin: 'Eikö minun ulkomuotonikin --- virka-asemasta puhumattakaan -- osota, että sen tytön, -jonka tämä poika on kelkkaansa ottanut, on täytynyt olla -kauniimpi kuningatarta?'... Tyttö myönsi sen todeksi ja toi -sadankahdenkymmenenviiden markan hatun... oikean variksenpelätin... -No vähemmämpä silloin muut miesvarikset muijaa lähentelevät!... Mutta -kyllä muija riemastui. Sanoi, että minä olin maailman taloudellisin -ja hienomakuisin mies. -- Johon minä vastasin, että ilmankos kaikki -kadehtivat minun avio-onneani..." - -Oolavi nauroi herttaisesti. Harvisto neuvoi häntä: - --- "Tämä viimeinen lause sinä aina säilytä pahan aviopäivän varaksi!" - --- "Hyvä on!" -- myönteli Oolavi hymyillen. Harvisto lopetti: - --- "Vaikka oikeastaan se on niin, että minä ajattelin: Tuukkalan -rikkaassa talossa tarvitaan aina agronoomin apua. Ja minä olen sekä -taitava että myös tunnollinen töissäni... Niin että mikäpä siinä nyt -on jos pistäytyy kerran Pirun Eedenissä ja ostaa muijalle komean -hatun!... Rikas Tuukkalan talohan sen maksaa..." - -Oolavia huvitti viimeinen sukkeluus, sillä hän tiesi että Harvisto -oli parhaita ja kunnollisimpia, mitä voitiin löytää, rehellinen, -avomielinen ja tunnollinen, sekä yleensä kunnioitettu. Harviston -puheet tulivat sen kunnioituksen kautta hänen elämänsä tekijäksi, -jouduttaen jo alkanutta kehittymistä, lisäten pahan voimaa. Hän -asetti ne Harhaman kirjan yhteyteen ja yhä voimallisempina hiipivät -hänen sieluunsa elämän kiehteet ja aistipunavärit. - -Poislähtöä tehdessään vakuutteli vielä Harvisto: - --- "Kyllä sinun, Oolavi, pitää poikamiehenä ollessasi pyörähtää -mikä pyörähtää, sillä muuten se on myöhäistä... Sinun pitää oppia -tuntemaan elämä ja koluta kaikki Eedenit... Eihän tämä paljas suon -tonkiminen mitään maksa..." - -Ja Oolavista tuntui nyt todellakin, että elämä on tutkimisen -arvoinen... Siinä häilähti hänelle jotain salaperäistä ja huumaavaa -ja herkennyt sielu oli kaikelle altis. Hallanselkä tuntui nyt -ilkeältä. Syksyinen harmaa päivä, vihmasade, korpin huuto ja -paljasvarpuiset puut tekivät kaiken karuksi, mieltä painostavaksi ja -rumaksi. Ei tuntunut maksavan vaivaa elää yksin rapasuon takia ja sen -vierellä. Kotimatkalla jatkoi Harvisto puhettansa Harhaman kirjasta. -Hän selitteli: - --- "No en olisi uskonut moisen kirjan saavan kustantajaa!... Niin -on erinomainen kirja... Valehtelematta kehuen on sen kirjoittaja -oikea Pirun ongen syötti... Sattui siellä Pirun Eedenissä tuomari -Ounasto, ja sekin oli niin ihastunut Harhamaan, että sanoi: 'Se mies -on varmaankin Perkeleen velimies, tai ainakin rintaperillinen'... -Minä olen sen miehen kuvitellutkin aivan Perkeleen näköiseksi, -sarvipääksi..." - -He saapuivat jo kotiin. Tuukkala näytti nyt Oolavista elottomalta, -puoli autiolta, harmaaseen sateeseen kääriytyneeltä erämaan talolta. -Kun hän iltasilla teki Harviston kanssa isällensä selkoa suon -tutkimisen tuloksista ja isä huomasi ne suotuisiksi, lausui hän -Oolaville: - --- "On edullisinta kaivaa viemäri talvis-aikaan, niin voi soran vetää -niittyjen hiekoitus-aineeksi... Kun joudut, mene, nosta pankista -talletuksia ja alota niillä työ!" - -Sinä iltana istui Oolavi myöhään yksin, kutoen omaa verkkoansa. Hän -kaipasi Martvaa, mutta näki sitä kaivatessaan jo Martvan kauniin -vartalon, hänen sulavat liikkeensä, ujoutensa, hehkunsa ja kaiken -muun naisellisuuden... Siitä johtuivat hänen ajatuksensa Harhaman -kirjan aistillisiin kuvauksiin, niistä Harviston kertomuksiin Pirun -Eedenistä, tytöistä ja kaikesta, mikä hänelle oli salattua. Outo -koski veti häntä elämän pyörteisiin. - -Lopuksi kietoutuivat ajatukset yleiseen elämänkysymykseen ja hänessä -heräsi yhä voimallisempana halu nähdä ja tutkia ja käsin kokea elämän -koko hämäryys, pistää siihen sormensakin. Niissä mietteissänsä nukkui -hän rauhattomiin uniin, joista ei puuttunut Pirun Eedenin aistivärejä. - - - - -Jo tuikkivat salaiset elämäntulet - - -On keski-yö. - -Sikeintä, rauhatonta untansa nukkui Oolavi. Ne unet johtuivat -eilispäiväin mietinnästä: Hän eli, raatoi, toimi Tuukkalassa... -Yö sekä päivä oli yhtäläistä harmaata, elotonta, ikävätä, vain -yksitoikkoisuutta... Hallanselkä levitti rapaisia liejakoitaan -työmaaksi yhä. Niillä liejukoilla hän tonki maata, kaivoi ojaa, -kuokki, tai kynti, kylvi, niitti, hiki-otsin pui pölyisintä riihtä... -Kaikkialla vain oli sama työ ja sama näky... Hän tuskastui... Hänen -elämänsä on harmaaksi syksyksi jo muuttumassa ja ainoastaan talven -lumihanki tuo vaihtelua väriköyhyyteen. - -Hän katsoi ympärilleen, nähdäkseen pienoisen vilahduksen elämästä, -joka toisi vaihtelua... Mutta silloin hän näki Litvanjärven -muodostuvan harmaaksi, suureksi käärme-elämäksi... Se Litvan maita -matain luikerteli suu auki... Kuulu Tuukkalan koski oli sen suuna... -Se käärme vaani. Hänen elämänsä uhkasi se niellä kokonansa... Sen -suuhun oli suistumaisillansa jo koko hänen harmaa elämänsä... -Ei ollut hän nähnyt, ei nauttinut, ei kuullut mitään niistä -onnen-antimista, joita oli elo täynnä siellä missä se hyrskii, pauhaa -täysi-aallokkona... Hänen osaksensa olivat jääneet suon mudan hajut, -riihipölyt, savet ja osa raataa niinkuin tyhmä orja niiden hyväksi, -jotka hänen työllään imevät elämästä mehut pois. - -Jo oli koko hänen elämänsä menossa harmaan, riettaan käärmeen -suuhun... Hän kauhistui... Hän huusi unissansa... Vaan yhä painui -vene käärmeen suuhun... Hän huusi uudestaan, vaan turhaan... Jo oli -vene menossa käärmeen kitaan... Käärmeen kylmä vatsa jo avautui -hänelle niinkuin hauta... Se huokui Hallanselän kosteutta, sen -kylmää, ilkeätä mudan löyhkää... Hän piti vastaan... Sekin oli -turhaa... Riemuissaan nieli harmaa käärme häntä veneineen... Nyt jo -vene painui sen inhottavaan kurkkuun, kielen alle... Hän taisteli -kuin raivostunut peto, mutta turhaan... Kauhun kylmä väre jo juoksi -hänen lävitsensä... Nyt jo syöksyi vene kurkusta alas käärmeen -suureen vatsaan... Hän silloin huudahti kauhuissaan: - --- "Ah, auttakaa... Minä hukun!" - -Mutta silloin välähti valo. Käärmeen koko vatsaa valaisi kirkas -lieska, josta astui nyt häntä vastaan suuri kiusaajansa... Ihmeissään -silloin huudahti Oolavin henki: - --- "Sinä!... Enpä olisi luullut täällä asukasta tapaavani!..." - -Viisaana siihen lausui suuri paholainen: - --- "Aina olen kotonani... Ja kiinteä on asuinpaikkanikin... Siis -ystävä mun voipi löytää, kun tarvitsee..." - -Hän katsoi Oolaviin lumoavasti. - -Salaiset voimat raatoivat Oolavissa... Kylmänä, viisaana jatkoi -Perkele: - --- "Minun täytyy kaikkialla läsnä olla, missä ystävä vain apuani -tarvitsee. Milloinkaan en hylkää ystävääni pulaan... Nääs, nytkin kun -huusit auttajaa, niin oitis kuulin äänesi sekä riensin apuun." - -Hän katsoi kiehtovasti kiusattavaan... Katse poltti sen voimia -poroksi. Epäröiden lausui Oolavi: - --- "Sinä minun ystäväkseni olet päässyt suuren kavaluuden kautta... -Ei moinen ystävyys ole ystävyyttä, vaan petturuutta..." - -Joku salainen laulun hyminä huumasi jo Oolavia... Se alkoi lumota -hänen epäröimistänsä... Kauneista laulun kiehteistä kuului Perkeleen -huumaava selitys: - --- "Ah, milloinkaan ei meikäläinen saavu taloon niin kuin suuri -kirkkoherra, pieni vallesmanni tai muu: niin että kello roikaa -aisassa, sekä suuri kulkusparvi ja tiu'ut soivat siten ilmoittaen -tuloa... Katso miten hiljaa ahertaa taivaan suuri Jumalakin -- -Se kelpo Herra... Kunnioitan Häntä! -- Hän saapuu ruohoon ruohon -huomaamatta ja sitä kasvattaa sen tietämättä... Niin saapuu Hän -myös ihmissydämeen: salassa... hiljaa hipsuttaen... No sanon -suoraan: pienoista kavaluutta käyttää Hänkin... Vai onko milloinkaan -Hän Tuukkalaan, ajanut julkisesti, kaikkein nähden... niin että -kuuluu?..." - -Selitellessänsä hän loihti katseillansa kiusattavaa lumoihin, -pimittäen järjen. Mietteissänsä nyt jo kiusattu myönnytteli: - --- "Siinä on paljon perää..." - --- "Perätöntä en osaisikaan minä laverrella", -- riemuitsi Perkele ja -selitteli: - -"Jumalien tiet ovat hiljaisia -- niin minun kuin myös muiden -'jumalien'. Me emme pauhaa... Aivan huomaamatta me työtä teemme... -Sano, jos niin tahdot, että olen kavaluutta! Mutta muista, jokainen -viisaus on kavaluutta, ja viisaudella on kaksi suurta lasta: -tyhmempi: oveluus -- viisaampi: kavaluus... Siis kavaluus onkin -jumalaisen viisauden jaloin lapsi..." - -Käärmeen vatsa hohti, kun sitä punaisella valollansa valaisi lieska, -joka vielä paloi... Sen lieskan lumovalo teki tehoansa Perkeleen -silmäyksien apuna... Se kietoi Oolavia yhä huumaavampiin lumoihin... -Se vei voimat, jätti tyhjyyden jälelle... Kavaluuskin kirkastui -Oolavin edessä jo jumalien viisaudeksi... Perkele loihti hänen -eteensä Kreikan muinaisten jumalien kauniiksi kuvatun viekkauden... -Se viekkaus häilähteli jaloissa antiikisissa muodoissa... Oolavi -lausui jo mietteissänsä: - --- "Myöskin sillä lailla voi selittää sen seikan..." - -Hän pysähtyi, ajatteli Perkeleen sanoja ja lisäsi taas epäillen: - --- "Sinä lausuit äsken tässä: 'Minä Häntä kunnioitan': Jumalaa... -Onko se totta, kun itse olet pimeyden henki?" - -Kerkeästi taas lausui hänelle kiusaajansa siihen; - -"Ainoastaan _yhden_ kerran olen ihmiselle puhunut: Se tapahtui, kun -lausuin: 'Sinä päivänä, jona syötte siitä puusta, aukenevat teidän -silmänne ja te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan'..." - -Suurena, voittajana katsoi hän Oolaviin ja lopetti: - --- "Sano, enkö silloin puhunut _totta_?... Eikö raamattu todista: -'Silloin aukenivat heidän silmänsä'?" - -Yhä kirkastui Oolaville Perkeleen jalous... Yhä himmeni hänelle -ihmishengen historian hämärä. - --- "Se totta on", -- myönsi hän ajattelevana. Riemastunut kiusaaja -huudahti silloin: - --- "Milloinkaan en siis ole valehdellut!... Ja kumminkaan et usko -sanojani!" - -Ajatuksissaan, hengen suureen hämärään kietoutuneena selitti Oolavi: - --- "Sa silloin _petit_ Eevan, kun syötit häntä kielletystä puusta... -Se oli väärin..." - -Ikäänkuin loukattuna huudahti suuri henki: - -"Milloinka _käskin_ hänen syömään? En sanallakaan edes kehottanut!... -Ilmotin vain hänelle seuraukset: _totuuden_ lausumaan... Vaan -jos olisin edes aavistanut, että Eeva syö, niin totta totisesti -olisin estänyt sen teon... En soisi pahaa yhdellekään... Minusta on -kaukana sekin teko, että ihmishenkeä pois Jumalasta viettelisin... -_Minun tehtäväni on ilmottaa vain totuus ihmisille_... Niin -tein Eevallekin... Mutta kurja vaimo!... Hän otti, söi ja antoi -miehellensä hedelmän, jonka seuraukset olin just'ikään hänelle -ilmottanut... Konsanaan en moista olisi voinut odottaakaan." - -Hyvän ja pahan välinen suuri taistelu himmeni Oolaville -himmenemistänsä... Alkuaikojen suurkysymys nousi hänen eteensä kuin -haudan vainaja... Yhä syvemmälle Oolaviin tunki Perkele lumoavat -katseensa... Suuri hämärä peitti jo Oolavin sielua... Perkeleen puhe -tuntui hänestä jo oikealta... Elämän suurin kysymys sotkeutui... Hän -lausui miettivänä: - --- "Ei voida väittää sinun sanojasi vääriksi aivan... Mutta sano mitä -varten olet tullut luokseni?" - -Lumoavalla äänellä hämmästyneeksi tekeytyen selitti suuri kiusaaja: - --- "Etkö sitä tiedä, vaikka sanoin jo! _Totuutta_ ilmotan ihmisille -kuten tein Eevallekin. Sanon heille kaiken minkä Luoja jätti heille -sanomatta..." - --- "Ja minkä totuuden sinä minulle nyt avaat?" -- uteli kiusattava -kiihtyneenä, kun kuuli suuren sanan. Se totuus veti häntä niin kuin -Tuukkalan koski... - --- "Ei maailmassa voi olla useita totuuksia. Totuus on _yksi_, niin -kuin kaikkeuskin... Minä ilmotan vain, mistä löydät sen." - -Jo hehkui Oolavi... Hän tahtoi tietää sen ihmeellisen paikan... -Epäröiden, mutta kiihtyneenä kysyi hän: - --- "Ethän minullekin vain näytä samaa puuta, josta söi Eeva?" - -Kavalana vastasi hänelle viekas suuri kiusaajansa: - --- "Neuvomattakin tuntisit _sen_ puun kai kerran... En tehtyä tee -koskaan toiseen kertaan... _Se_ puu on myös jo olemasta laannut, kun -teki tehtävänsä... Se on luonnonlaki... Nyt on uusi aika ja uudet -tiedon lähteet." - --- "Kai nekin kielletyt", -- keskeytti kiusattava hehkuvana haluten -nähdä ne uudet tiedon lähteet. Nuhdellen siihen lausui suuri henki: - --- "Miksi et sinä raamatuita tutki!... Silloin tietäisit että -kielletyltä puita oli ainoastaan _yksi_... Muut kaikki ovat sinulle -luvalliset..." - -Paratiisin suuri salaisuus kohosi Oolavin hengen eteen... Hän uteli -kiihkoisena: - --- "Muut?... Mitkä?... Eihän ollut kuin yksi tiedon puu!..." - -Perkele verhosi kiusattavaansa muinaisuuden hämäryydellä... Hän -selitti viisaana: - --- "Ei ollut kuin yksi _hyvän- ja pahantiedonpuu_... Mutta oli myös -toinen puu: se, joka jäi paratiisiin hyvän- ja pahantiedonpuun sieltä -hävitessä... Se puu on..." - -"Mikä?" -- tarttui vieteltävä kiihkoisasti, kuin onnen-ansaan. -Kuivasti vastasi hänelle kiusaaja: - --- "Se puu on Elämänpuun... Siis: _elämä_..." - --- "Elämäkö? Sekö?... Niinkö?" kuohahti Oolavi, kun kuuli mainittavan -nyt sanan: _elämä_, sen, joka häntä veti... Viisaana jatkoi kiusaaja -siihen: - --- "Niin, juuri niin... Elämänpuu, joka aina viherijöitsee ja -kantaa hedelmää, on tiedon ainut lähde... Ei Luoja milloinkaan ole -_kieltänyt_ sen puunsa hedelmiä syömästä... Ikikaunis, suuri totuus -on elämästä etsittävä. Siinä se piilee hedelmiin kätkettynä... Siis -syö, niin sinulla silmät aukenevat... Saat nähdä totuuden, et huoli -elää janossa elämänlähteen aivan loristessa raikkainta totuuttansa -vierelläsi..." - -Kuumeisena hengitti Oolavi Perkeleen edessä... Hän oli totuuden -janoon nääntymäisillänsä... Kiusaajan katse loihti sen janon -polttavaksi... Samalla huumasi se hänet veden lorinalla... Hän kuuli -kuinka raikas elonlähde lorahti hiljaa, sulosointuisena... Harviston -sekä Aatteelan puheet lensivät nyt hänen ohitsensa hiljaa... Ne -lensivät kuin ihmeen kauniit, houkuttavat linnut, jotka tuovat -iki-kevään mailta tervehdyksen talven kylmään nääntyvälle, ja -laulullansa sanelevat armaimman kutsun kevään kukkaishäihin, missä -suukkosparvi perhosina lentää ja ikiarmaat lemmen soidinlaulut -korvissa alinomaa hymisevät... Janoinen ihmishenki Oolavissa nyt anoi -_vettä_... Silloin kiusaaja hänelle lausui: - -"Jos sinä tahdot, näytän sen puun nyt sinulle?... Jos tahdot, niin -vien sinut elämään... Minä näytän sinulle kokonaan elämän... Saat -sitten valikoida tahdotko siitä ottaa ytimenkin, jossa ikitotuus sekä -onni piilee, vai pysähdytkö kuoreen... taikka ehkä et huoli ollenkaan -sen hedelmistä... En käske ketään... On työni _näyttää_ vain..." - -Vielä epäili ihmishenki... Silloin suuri pimeyden henki antoi -merkin... Oitis ilmestyivät käärmeen vatsaan ihanat näyt: etäällä, -jonne tuskin silmä kantoi, sai Oolavi nyt nähdä ihmeen kauniin, -kukkiinsa uppoavan Eedenin... Siellä hymyilivät immet ihanimmat kuin -enkelien kauniit puhtaat henget... Soi kaunis soitto... Satuhämärässä -jo alkoi kaunis tanssi... Neito häilähti hiljaa, niin kuin kaunis -runokuva... Maukkaana kypsyi punahuulosella armas hedelmä: suukko... -Liinoillansa huiskuttivat neidot Oolaville... Lemmenlaulun -runohyminällä lähettivät ne hänelle kauniin kutsun... Häähuoneen -hämärissä häilyi kaikki... Kaikki uinui hekkumaa ja onnea kauneissa -iltaruskonvärisissä lumoissa... Tanssi, kauneus ja soitto sulivat -hellimmäksi hekkumaksi... Jo paloi ihmishenki Oolavissa... Hän värisi -ja lausui ihmeissänsä kuin itsekseen: - --- "Kas mitä ihmeellistä voi silmä nähdä käärmeen mahassakin!... Mitä -onkaan silloin itse elämässä!..." - --- "Tahdotko?" -- kysyi kiusaaja, voiton-varmana, ylhäisenä. - -Oolavi värisi... Näky kiehtoi... Hän oli jo valmis. - --- "_Tahdon_... Näytä minulle kaikki...ja anna kaikki", -- vastasi -hän huumautuneena. - --- "Siis kättä päälle!" -- lausui Perkele. - --- "Tässä on se!... Ota!... Tämä käsi myös lie _miehen_ käsi", -- -lausui eksytetty. - --- "Niin kai!... Sen uskoin... Oma kätenikin miehen kädestä käynee... -Milloinkaan en ole ystäväni kättä hellittänyt omastani ensi tiukan -tullen... Tämä käsi on jumalainen", -- lopetti suuri henki. - - * * * * * - -Suuri matka alkoi... - -Perkele antoi Oolaville pienen siemenen ja käski sen heittää -maahan... Kun se oli tehty, luki hän loitsun: - - "Maa se kasvaa puuta, viljaa, - puu taas hedelmätä kantaa. - Maa niin tekee työtään hiljaa, - hedelmillänsä kun antaa - aivoaineen tomustansa - ihmiselle. Mullastansa - maa niin luopi lihaa, luuta. - Järkikään ei oo siis muuta - kuin maan multaa, - tyhmälle halpaa kultaa, - viisaalle rahaa, jolla hän ostaa - keltaista kultaa ja nostaa - aarteita maasta. Nyt kasva, maa, - kauneinta, jalointa kukkaa!" - -Hänen vielä sitä lausuessaan nousi siemenestä ihmeen kaunis pensas... -Sen lehdet olivat lumivalkeat... Kauniit ilmitulet heloittivat sen -kukkasina... Aivan punaisena loisti se tulikukissaan... Ihmeissään -lausui kiusattava: - --- "Katsos, mikä lähti siemenestä!..." - --- "Maa on rikasta kaikesta... Sen mullassa on viisautta enemmän kuin -kultaa," -- tarttui siihen kiusaaja, antaen pienen vihjauksen... -Kauniin pensaan sisään ilmestyi silloin hänen ihmeen kaunis enkelinsä -vaippa käsivarrellansa... Se astui siitä ulos, sekä heitti vaipan -Oolavin hartioille... Ihastunut Oolavi lausui lahjaa katsellessaan: - --- "Sinulla on kauniit palvelijat ja oivat lahjat... Et hullumpi sä -ystäväksi ole!..." - -Tyytyväisenä hälle myönnytteli kiusaaja: - --- "Niinkuin hyvä isä lastaan oikealle tielle aina johdan jokaista -ystävääni!... Mutta sano, mitä usein tahdot nähdä elämästä! Se -hedelmistä upporikas on." - -Mietteissään pyysi kiusattava: - --- "Näytä nyt minulle tietä!... Näytä kuinka syntyy se, sekä -kasvaa... Tiedon _salaisuuden_ kun nähdä saan, silloin koko tieto on -vallassani..." - --- "Oikein lausuit siinä... Ken salaisuuden pihteihinsä saapi, hän -takoo siitä oivan tekeleen... Siis tule muassani!" -- lausui siihen -kiusaaja, viisaat eleet kasvoillaan. - -He lähtivät. Korkeinta ilmatietä vei ystäväänsä pimeyden henki nyt -_elämään_, juurelle elonpuun. Tienvarsi oli siellä viitoitettu -tähdillä, jotka täysivaloisina paloivat kaikkeuden pimeimmällä ja -korkealla iki-ulapalla... Maa liiteli kuin pieni tomuhitu jo heidän -allaan... Valtamerinensä se kisaeli ikilentoansa pohjattoman pimeyden -varassa... Etäältä nähden haihtui välimatka mitättömäksi... Sadat -penikulmat jo supistuivat millimetriseksi... Koko maan pauhulento -hidastui silmissä jo madon madannaksi. - --- "Tää matka on toista kuin koskenlasku Litvassa," -- lausui sitä -katsellessaan kiusattu ihastuksissaan. - -Jo saapuivat he ikikorkeuteen ylemmä näkyväistä tähtikehää ja siinä -pysähtyen lausui Oolaville kiusaaja: - --- "Tässä teemme pienen mutkan... Palaamme maahan, sinne, jossa alkaa -viisauden vesisuoni..." - -Lausuttuaan sen hän laskeutui ystävänsä kanssa taas maahan, niinkuin -kirkkain tähdenlento, luotisuoraan, hurjan aatteen nopeudella ja -pauhinalla... Silmänräpäyksessä he saapuivat taas maahan... Alaslento -päättyi vuoren juurella... Heidän edessänsä oli ovi, joka johti -vuoriluolaan, ikivuoreen hakattuun huoneeseen. Pienoinen lamppu paloi -oven päällä... Se valaisi ovenpäällyskirjoitusta: 'Viinasta totuus -aina pulppuaa'. Sitä silmäillen lausui Oolaville kiusaaja: - --- "Täällä on viisaus kukkeimmillaan... Tämän oven sisäpuolella -nuori väki muuttaa Luojan viljaa viisaudeksi yöt päivät, niinkuin -kedon kukka maan multaa muuttaa kukkaväreiksensä, kasvaessaan -kevät-aikaan..." - -Lausuttuaan sen hän koputti oveen. Sisältä kuului ääni: - --- "Ken siellä on?" - --- "Minä, korkein ystävä ja sinun ystäväsi", -- siihen vastasi -pimeyden henki. - --- "Astu sisään vaan!... On ovi sisään astumista varten, ei -koputusta!" -- kuului ääni taas luolasta. Siihen lausui suuri henki: - --- "Minä myös en ole rukoilemaan luotu... Mutta ennen kuin sisään -astun, hiljaa koputan ihmishenkeen... Sivistynyt tapa niin vaatii", --- lausui viisaan vastauksen suuri henki. Sitä lausuessaan hän jo -astui luolaan kiusattavineen. - -Se luola oli matalahko holvi aistikkaasti, salaperäiseksi pylväillä -koristettu. Komeroissa seisoivat vanhat viisauden ja juomingin -vertauskuvat. Niiden väliin oli asetettu pullohyllyt, jotka olivat -täynnä pulloja kuin olisivat ne olleet kirjahyllyjä. Joukossa oli -pari kirjahyllyä täpötäynnään kirjoja... Perällä oli oluttynnyri, -alustalle asetettu ja kukkaisseppeleillä kaunistettu. Sen hanan -päällä riippui vitjoissansa pyhimyslamppu, joka valaisi luolan -puoli-valoisaksi... - -Luolassa oli neljä nuorta miestä: ylioppilaat Harteva ja Horsma, -Ilanne sekä Voima... Viime mainittu oli juuri polvillaan tynnörin -edessä; kun vieraat saapuivat. Hän laski hanasta tynnyrin antimia... -Harteva lausui tulijalle: - - "Kas sitä... Kaksi uutta kirkkomiestä!... - Ja oudot molemmat!..." - -_Perkele_: - - "En aivan outo - oo kellekään!..." - -_Harteva_ (tarkastellen Perkelettä): - - "Et outo kellekään!... - On sulla silloin paljon tuttavia!... - On totta vie!... En minä kumminkaan - oo sua nähnyt..." - -_Perkele_: - - "Jonkun verran toki - oot tuntenut... Ja tunteminenhan - lie tuttavuutta, eikä näkeminen..." - -_Harteva_ (ihmeissään): - - "Sus siunatkoon!... En toden totta muista - ett' olen sua tuntenutkaan!" - -_Perkele_: - - "Sitä - ei ole tarvis muistaakaan, - kun silmä mun tuttavuutein - huomaa ihmisessä - avutta muistin..." - -_Horsma_ (tarkastellen Perkelettä ja Hartevaa); - - "Mitä?... Hartevako - ois' ehkä sinun salavuoteudestas - väärälle isällensä iloks' siinnyt?..." - -_Voima_ (tarkastellen yhtäläisyyksiä): - - "Ei yhtäläisyys ole ilmiselvä... - ei myöskään olematon..." - -_Ilanne_: - - "Hartevako - nyt saisi toisen isän?..." - -_Horsma_: - - "Älä lempo!... - Nyt alkaa hauskuus aivan sikamainen, - jos Harteva saa uuden rikkaan isän!... - Se entinen jo onkin kuiviin juotu..." - -_Harteva_ (astuen Perkeleen eteen): - - "Niin ettäkö mä sinun poikas' oisin?... - Oot silloin isäukolleni tehnyt - sä lemmon kepposen!... Vaan kuinkas äidin - sait vietellyksi?... Hänhän hurskas on..." - -_Perkele_ (istuutuen); - - "Pois moinen ajatuskin!... Toisen naista - en ole vietellyt mä milloinkaan... - Mä vihaan koko salavuoteutta..." - -_Kaikki neljä_ (pettyneinä): - - "Mi pettymys!" - -_Perkele-_. - - "Tok' on se aivan totta... - Sen koko maailma ja kirjoitukset - voi todistaa, mä etten sormellakaan - oo Eevaa koskettanut -- kahden kesken - puistossa kerran oomme keskustelleet... - On puheen-aiheenakin silloin ollut - suurkysymykset, eikä turha lempi..." - -_Horsma_ (ihmeissään): - - "Mi hurskas mies!" - -_Harteva_: - - "Tää ilmotus on mulle - suur' pettymys... Ma oisin äidilleni - sen huvin suonut... Isäukollekin - se oisi ollut pikku korvapuusti, - min ansaitseisi saituruudestaan - poikaansa kohtaan... Sinun poikanasi - ehk' oiskin raharikkaampi mun olla... - Nyt hävisi se onni..." - -_Perkele_ (viisaasti): - - "Isyyteni - ei putoa pois koskaan hedelmästäin... - Siis turha huoli!... Minun lapsekseni - voi päästä ilman äidin välitystä... - en kätilölle koskaan maksa myös..." - -_Harteva_ (tovereilleen): - - "Tää mies ei ole tyhmä!... Kelpo isä - hän oisi... Viinaveli myöskin oiva - hän varmaan on..." - -_Horsma_ (Perkeleelle): - - "Sä puhut isyydestä - noin... ilman kätilöä... Varmaan silloin - sa ottopoikia vain kokoelet. - Vai kuinka?..." - -_Perkele_: - - "Aivan juuri niin mä teen..." - -_Harteva_: - - "Kai olet silloin rikas?... Kuinkas muutoin - sun kannattaisi ottopoikaa pitää..." - -_Perkele_: - - "Oon valmis pojalleni luovuttamaan - niin paljon kunniaa ja rikkautta - kuin korkealta vuorelta voi nähdä..." - -_Kaikki neljä_: - - "Mi kelpo isäpuoli!" - -_Ilanne_ (toverilleen): - - "Vie sun lempo... - Ollapa moisen isän ottopoika!..." - -_Harteva_ (ihastuneena): - - "Vaan kuule! Kun et ole aikanansa - älynnyt pettää isäukkoani - ja äidilleni suoda... miten sanon... - pikkuista lemmenseikkailua... siitä - sun täytyy pieni rangaistus nyt saada... - Sun täytyy minut pojaksesi ottaa. - Kelpaanko?..." - -_Perkele_ (levittäen hänelle sylinsä): - - "Aikoja jo olet ollut - mun poikani, se johon mielistyin..." - -_Ilanne, Horsma ja Voima_ (sekaisin): - - "Hurraa!... Sai isän Harteva!... Sai isän! - Sai otto-isän hän!... Hurraa!... Hurraa!..." - -_Perkele_: - - "Hurraa!" - -_Kaikki viisi_: - - "Hurraa!... Hurraa!" - -_Oolavi_ (itsekseen): - - "Ah, mikä lemmon joukko!..." - -_Harteva_ (rehennellen): - - "Nyt maljat täyteen!... Mandoliini soikoon! - Tuhlaajapoika olinkin jo milt'ei... - Tää oli onnen potku!... Nyt ei pakko - mun lähteäni isäukon luokse - taas rahaa naukumaan... Siis laula, Horsma!" - -_Kaikki toiset_: - - "Laula, Horsma!... Laula juomalaulu!" - -_Horsma_ (laulaa malja kädessä, yhden soittaessa): - - "Olipa kerran hurskas isä, - peijakkaan äveriäs mies. - Mut puuttui pieni onnenlisä, - sen eukkokulta myöskin ties: - ei ollut pikku poikaa heillä. - Sen tähden ukko lausui: -- 'Hoi, - sä eukko! Miks' ei poikaa meillä?' -- - Niin kysyi ukko, sekä joi." - -_Kaikki neljä yhdessä_ (kertaavat juoden maljansa): - - "'Hoi, eukko! Miks' ei poikaa meillä?' - Niin kysyi ukko, sekä joi." - -_Horsma_: - - "Vaan kerran tuotiin hälle sana: - 'Nyt rouva pikku pojan sai!' - 'No luojan kiitos! Auki hana! - On tynnörissä viinaa kai!' - huus' ukko, kiirehtien piikaa... - Ja nytkös riemuissaan hän juo... - Jos et sä jaksa juoda liikaa, - mun sijaissasi juoda suo!" - -_Kaikki neljä_ (kertaavat, juoden): - - "Jos et sä jaksa juoda liikaa, - mun sijaissasi juoda suo!" - -_Horsma_: - - "Vaan ukko pahat päivät saikin: - Näät poika huusi, piehtaroi - yöt päivät, parkui voimin kaikin, - niin että äijän korvat soi... - Huus' ukko: 'Eukko! Miks' on meillä - tuommoista möly-elämää?... - Käy ukko taaskin juoppoteillä, - pois seurastaan en koskaan jää." - -_Kaikki neljä_: - - "Käy ukko taaskin juoppoteillä, - pois seurastaan en koskaan jää." - -_Horsma_: - - "Vaan poika kasvoi, huusi, telmi - ja mitä jaksoi, rikki löi, - ja juonitteli niinkuin kelmi, - namuja varasti ja söi, - Jop' ukko kiljui kurjuuttansa: - 'On tapettava pentu tuo!...' - Ja purkaaksensa harmiansa - kuin laskuviemäri hän juo," - -_Kaikki neljä_: - - "Ja purkaaksensa harmiansa - kuin laskuviemäri hän juo." - -_Horsma_: - - "Pääs poika ylioppilaaksi, - mut hällä luvut unhottui: - kuin ulapalla uljas haaksi - viinassa aika poika ui. - Hän lausui: 'Otsassa on nappi -- - pää silloin tyhjä olla voi!' - Paremp' on olutleilin tappi - kuin kirja... Nytkös poika joi!" - -_Kaikki neljä_: - - "Paremp' on olutleilin tappi - kuin kirja!... Nytkös poika joi!" - -_Horsma_: - - "Ukolle jäi vain paita ylle... - Muun kaiken oiva poika joi. - Sai ukko päälle villitylle, - huus' että eukon korvat soi: - 'Hei eukko! Hiiteen täältä karkaa, - kun taloon siitit ruojan tuon!...' - Mä säälin sentään ukkoparkaa, - sen tähden tässä nyt mä juon." - -_Kaikki neljä_ (riemastuen ja juoden): - - "Mä säälin häntä, ukkoparkaa. - Sen tähden tässä nyt mä juon." - -_Perkele_ (Hartevalle): - - "Sain nähtävästi oivan ottopojan... - Et ole, sen mä huomaan, opetellut - 'sanasta' elämään." - -_Harteva_ (ylvästellen): - - "En sitä ruokaa - oo maistanut... Vaan entä jos mä joisin - sun maasi, mantusi ja paitasikin? - Et varmaan pahastuis?" - -_Perkele_: - - "En ollenkaan. - Juo, poika!... Mull' on kontu, jonka rajaa - ei kukaan mittaa..." - -_Harteva_ (rehennellen): - - "Lyödään veto! Maasi - ja paitasikin vuoden kuluessa - voin juoda..." - -_Perkele_: - - "Hyvä! Jos sa tappaat vedon, - jää mulle kaikki, mik' on sulla omaa..." - -_Harteva_ (kättä lyöden): - - "Saa olla!..." - -_Perkele_: - - "Ja te toiset erottakaa - kätemme!... Siten veto vahvistetaan..." - -_Horsma_ (erottaen kädet): - - "Noin!" - -_Harteva_ (Perkeleelle): - - "Sulta laulu myöskin luistaa kait... - Nääs, hyvä onni tuopi laulutuulen." - -_Perkele_: - - "Oon mestari ma siihen." - -_Kaikki neljä_, (riemastuen): - - "Laula siis - nyt meille oiva laulu." - -_Harteva_ (riemuissaan): - - "Laula, taatto, - nyt kunniaksi rakkaan ottopoikas... - ja vaikka opiksikin pieni laulu." - -_Perkele_ (laulaa): - - "Olipa kerran viisas isä... - Ei ämmälauri ollut mies - Kun hälle syntyi perheen lisä, - pikkuinen poika, josta ties - hän harmin saavan, ellei soita - sen selkää nyt jo aikanaan - ruoskalla... ukko aprikoita - nyt alkoi, miten soittaa vaan..." - -_Kaikki neljä_ (hämmästyneinä): - - "Se oli lemmon huono isä-ukko." - -_Perkele_ (ivallisesti laulaen): - - "Kun poika-pahuus alkoi huutaa - ja sätkytellä koipiaan, - niin viisas isä etsi luutaa, - sai siitä varvut patukkaan... - Sen silkoseksi aivan riipi, - kun poika siinä teutaroi, - luo pikku herran kehdon hiipi - ja antoi selkään että soi..." - -_Harteva_ (kauhuissaan): - - "Kuin petomainen isä olikaan!" - -_Perkele_ (jatkaen laulua): - - "Kun poika vankemmaksi varttui, - ja koitti hiukan mellastaa, - ruoskaansa ukko oitis tarttui - ja mäiski, jotta notkui maa! - Läks poika viisauden hakuun... - sai kultalyyran otsalleen... - Vaan sitten pääsi viinan makuun... - renttuili aikaa kappaleen. - - Kuul' isä pojan käyneen totiin: - hän uuden selkäsaunan sai. - Vei ukko hänet viimein kotiin: - hän siellä piikatytön nai. - Nyt raataa hän kuin kunnon jätkä - pellolla isän ainiaan: - täll' aseena on köydenpätkä, - hän sitä käyttää ruoskanaan." - -_Harteva_ (kauhistuen): - - "Ei kerrata sun lauluas tee mieli." - -_Perkele_: - - "Se poika myös ei taaton paitaa juonut." - -_Harteva_ (epäillen): - - "Kun et vain liene sinä yhtä julma!" - -_Perkele_: - - "En ollenkaan. Ma ottolapsiani - viisaiksi kasvattelen..." - -_Harteva_: - - "Mitä sitten - minusta aijot... jos se onnistuisi?" - -_Perkele_: - - "Sen näytän teille... Kaikki teidät otan - ma lapsikseni..." - -_Kaikki neljä_ (riemastuneina): - - "Ota, sekä näytä - nyt meille koko tulevaisuutemme!" - -Perkele antoi merkin... Kaikki neljä miestä muuttuivat silloin -sioiksi, jotka röhkivät ja tonkivat lattiaa... Perkele vihjasi -uudestaan... Elämän _puhdistavat voimat_ alkoivat silloin raataa... -Luola muuttui silloin kauniiksi kirjastoksi... Oolavi hämmästyi... -Elämän puhdistavat voimat jatkoivat työtänsä... Miehet muuttuivat -arvokkaiksi tohtoreiksi... Hartaina, toisillensa kumarrellen -ryhtyivät he työhönsä. Perkele selitti Oolaville: - --- "Nyt näet, että kaiken täytyy käydä loan ja tulen kautta -elämässä... Tulessa syntyy helmi, kukka kasvaa lannassa. Niin on -myöskin ihmishenki: Se tutkii kaiken loankin... Siinä loassa se -kirkastuu." - -_Oolavi_ (ihmeissään): - - "Tämä todellakin minua ihmetyttää..." - -_Perkele_ (kavalana): - - -- "Siis näet miten kaikki jalostuu elämän loassa... - Niin kasvoi Harhamakin... kai lienet kuullut siitä - puhuttavan?" - -Oolavi hämmästyi. Perkeleen katse lumosi häntä, pimitti hänen -järkensä. Kaikki näyttäytyi hänelle toisessa valossa kuin ennen. Hän -myönteli ajatuksissaan: - --- "Olen kuullut... lukenutkin olen... Nuori pappi myös kertoi samaa -Harhamasta; kuulin myös Paavalista, Davidista sekä useista raamatun -henkilöistä, niin ovat Mooses, Salomon ja muut aikansa rikkoneet ja -pahaa tehneet... Ja Faust... ja Wilhelm Meister... Nyt alan uskoa jo -puhettasi..." - -Hartailla eleillä huudahti siihen Perkele: - --- "Kiitos herran että avautuvat ihmisien silmät!" - -Hän antoi merkin. Silloin kaikki muuttui taas ennallensa. Miehet -hapuilivat päistänsä seppeleitä, ihmetellen... Jokaisen silmät -suurenivat. Hämmästyksestä kummissaan lausui Harteva: - - "Nyt piru merrassansa käynyt on!... - Kas, äsken tuntui että olen sika... - ja sitten tohtori." - -_Horsma_: - - "Niin miekin tunsin." - -_Voima_: - - "Ja minä myös." - -_Ilanne_: - - "Ja samoin minäkin." - -_Horsma_: - - "Ma olin vielä rapaa syövinäni." - -_Ilanne_ (suutaan maiskuttaen): - - "Ja minä kurja nautin pahempaakin! - Oi, suussa tuntuu vielä paha maku - sen syötävän." - -_Horsma_: - - "Hyi että eläimille - semmoista syötetään!" - -_Voima_ (leukaansa tapaillen): - - "Kun ei ois jäänyt - vain kärsä ainiaaksi leuvan sijaan!" - -_Harteva_ (Perkelettä tarkastellen): - - "Kun ei tää oisi sinun juoniasi!" - -_Perkele_ (ylpeänä): - - "Ma koskaan ansioitani en kiellä." - -_Horsma_: - - "Tää ihme on!... en usko silmiäni." - -_Voima_ (tarkastellen Perkelettä): - - "Tuon miehen kujeet mua epäilyttää!" - -_Harteva_ (Perkeleelle): - - "Ken olet sä?" - -_Perkele_: - - "Ma oon se hyvä isä, - jolleka äsken kaikki lupaannuitte..." - -_Harteva_ (tutkien katseillaan Perkelettä): - - "Jos olet se kuin sanot olevasi, - niin anna pojillesi oitis rahaa!... - Tahdomme viinaa, emme seppeleitä... - Jos rahaa sull' ei liene, anna paita... - Panttaamme sen!" - -_Perkele_: - - "No tule, ota paita! - Se tuossa on." - -Hän levitti viitansa. Sen alta leimahti tulinen paita. Kaikki neljä -huudahtivat kauhuissansa: - - "Hän onkin Perkele!... Oi auta, Luoja! - Se petoksella lapsikseen sai meidät!..." - -Valo sävähti ja sen sävähteessä hävisivät vieraat luolasta pois. -Miehet seisoivat kauvan kauhun valtaamina. Viimein huudahti Horsma, -ikäänkuin havahtuen: - - "Sen 'kontu': Kaikkeus... - onkin äärettömyys." - -_Toiset kolme_: - - "No, siunaa ettei sitä hoksattukin!" - -_Voima_ (Hartevalle): - - "Nyt sait sa vasta urakan! Se kontu - ei ole juotu... Taisi mennä veto - nyt sulta..." - -_Harteva_ (harmissaan): - - "Mutta pirukos sen tiesi, - ett' oli hällä moinen määrä höskää! - On siinä kuita, tähtiä ja maita. - Ja entäs lempo: Helvetti on siinä!" - -_Horsma_ (päivitellen): - - "On juotavaa!" - -_Voima_: - - "Jää pohmeloonkin ryyppy." - -_Harteva_ (epätoivoisena): - - "No ota nyt, jo helvettikin ryyppää! - Se ryyppy, luulen, polttaa koko suun... - Nyt mennyttä on ruumis sekä sielu, - kun Pirun kanssa ei voi käräjöidä!... - Sen puolella on kaikki advokaatit." - -_Kaikki_ (kauhuissaan); - - "Niin Piru neljä kunnon miestä vei..." - - - - -Ja maailman koski yhä kovemmin veti. - - -Syysmyrsky pauhasi. Korpi tohisi myrskyn käsissä. Litvanselkä kuohui -valkeana vaahtona. Syksy oli päässyt synkkyytensä huipulle. - -Hallanselän rimpisuon vierellä raatoi Oolavi työmiesten mukana. Oli -alettu puhkaista viemäriä hiekkaharjun läpi. - -Mutta raataminen ei tahtonut häneltä luistaa. Hän oli vaitelias ja -miettivä. Ja kun työväki söi nuotiotulen ääressä päivällistä, istui -hän yksin laholla kelolla, jotain tuntematonta kaivaten ja miettien. -Myrsky ulisi. Paljasvarpuiset koivut taipuivat sen käsissä vitsoina, -oikenivat taas ja taas taipuivat, pieksäen ilmaa latvoillansa. Harmaa -vihmasade yltyi joskus sadekuuroiksi. Joskus löi saderaippa vasten -kasvoja. Yksinäinen varis taisteli tuulta vastaan, hädissään rääkkyen. - -Oolavin mieltä masensi tämä syksyn syksyisin näky, jossa päävärinä -oli harmaa vesi ja märkä sammal ja tuoksuna mätänevien lehtien ja -suomudan maku. Hän halusi pois täältä, kauvas elämään... valoon... -humuun... hyörinään ja lämpimään. - -Ja yhä kiehtovammin kutsui häntä elämä. Se vilautteli hänelle -hämärimpiä merenselkiänsä, missä Harhasaaret nousevat ruusunvärisestä -vedestä kuin päivä aamuruskon puna-ulapasta, ihanat immet odottavat -rannalla ja keskellä saarta hohtaa Elämänpuu punaomenaisena, joka -omenassa täysin selvä elämän ongelman selitys, sen kysymyksen -selitys, jota hän nyt mietti ja jonka verkoissa hänen henkensä jo -kiemurteli. Tai hohti sen hedelminä joku muu salaperäinen houkutus... -Hän muisteli Harviston kertomuksia ja Harhaman kirjaa, joka muuttui -aina vain kiehtovammaksi. - -Äkkiä hän nousi, ojensi voimakkaan vartalonsa suoraksi ja lausui -jyrkästi: - --- "Suo on minulle liian vähä... Minä tahdon tarttua _koko elämään_ -käsiksi... Minä panen ne molemmat tottelemaan: Suon täytyy kasvaa -heinää ja elämän _täytyy_ puhua ja selittää itsensä... Sen täytyy -_itsensä_ näyttää minulle kaikki salaisuutensa... Kirja ei siihen -riitä..." - -Uhma silmissä ja jäntereet voimaa täynnä katseli hän sitä sanoessansa -Hallanselkää ja koko elämää. Katseessa oli jotain hurjaa, -epätoivoista miltei. Hän paiskasi lapion luotaan niin että se upposi -suohon näkymättömiin, antoi ohjeet työväelle ja läksi Martvan luo. -Hän päätti lähteä elämää tutkimaan Martvankin tähden, sillä hän -tahtoi olla hänen edessänsä _viisas_. - - * * * * * - -Yö pimeni hiilimustaksi. Myrskyn pauhu yltyi. Litvanselkä ärjyi -kilpaa myrskyn kanssa. Sen aallot vyöryivät pieninä vaahtovuorina. - -Martva istui keinutuolissa, kaiho silmän, pieni kutri otsan -koristuksena. Hän kaipasi Oolavia ja samalla jotain muutakin. -Katse harhaili vapaana omilla teillänsä. Ajatus oli hajanainen. -Hän ei tiennyt, mitä ajatteli. Hän ajatteli ikäänkuin ilman vain -ajatellaksensa. - -Äkkiä koputettiin ovelle. - --- "Minä tunnen jo koputuksesta... Oolavi!" -- helähti Martvan -iloinen ääni. - -Ja ennen kun hän ehti nousta, seisoi nuori sulhanen hänen -vierellänsä, ja sievästi kumartaen suuteli hänen valkeaa -kämmenselkäänsä. - --- "Minä jo arvasin, että tulet", -- iloitsi Martva, viattoman lapsen -tavoin. - --- "Pitihän sinun se arvata, koska minä _en voi_ tulematta olla... -Martva... minun oma Martvani!" -- riemuitsi Oolavi. - -Heidän katseensa kohtasivat toisensa nyt _rohkeina_... aivan -huumautuneina. Kaiho hävisi tytön mielestä. Ilo loisti posken, onni -silmän koruna. Morsian oli vallaton ilosta, sulhanen onnesta rohkea. - -Tällä välin olivat he usein olleet yhdessä, jatkaen lukemista. -Joka kerralla oli heissä avautunut jotain. He tulivat rohkeammiksi -toisiansa kohtaan. Katse ei enää arkaillut, se miltei kutsui... He -tottuivat lemmenmaihin... Syli avautui... vähitellen... lämpimänä... -avautui kuin kukannuppu kukkaiseksi... Kaikki valmistui, heidän sitä -huomaamattansa. - -Samalla olivat he alkaneet toisiansa joskus kiihkeästi kaivata, -ikävöidä... Se kaipuu ja ikävä oli epätervettä kiihkoa: se oli -tiedotonta himoa, puhdasta vielä tosin, jos luonnon tilaa ja viettiä -pidetään puhtaana... Likaista, jos on kysymys korkeasta ihmishengestä -ja sen puhtaudesta. - --- "Nyt me taas luemme... Eikö niin, Oolavi?" -- jatkoi Martva -iloansa. - --- "Tietysti... Se on: _sinä_ luet... Minulla on parempaa tehtävää", --- vastasi Oolavi reippaasti. - --- "Nohan?" -- kysyi oudostunut Martva. - --- "Minä katselen lukijaa", -- vastasi Oolavi sanojen helyinä -_miehen_ taiat. - -Martva naurahti vallattomasti... kiitollisena... -Sukupuolikohteliaisuudet alkoivat siten jo pulpahdella. _Mielittely_ -karkoitti tieltänsä puhelun korkean sävyn. Ihminen kasvoi hyvän- ja -pahantiedon ääressä alaspäin. - -Lukeminen alkoi. Luettavaksi sattui kuvauksia Harhaman elosteluista -Hiiden myllyn, kirjansa "Pirun Eedenin" porttojen parissa. Alussa -Martva hieman epäröi. Hän katsahti varkain Oolaviin, mutta katse -kohtasi Oolavin rohkean, kehottavan katseen ja hienon naurahduksen. -Hän tuli rohkeaksi. Kirjan aistillisuus oli jo tukahduttanut -kainostelun. Kepein sanoin kiiti hän kuvauksesta kuvaukseen. - -Äkkiä tuli hän lukeneeksi jonkun punavärisen lauseen, lauseen, -jossa oli enemmän punaa, kuin sitä sietää tytön poski. Mutta Martva -ei punastunut. Hän pysähdytti lukemisensa, heittäytyi keinumaan, -ja kasvot puoleksi kirjalla peitettyinä katsahti Oolaviin, katse -vallatonta naurua tulvillansa. Hänestä ei enää kuvauksessa tuntunut -olevan mitään kokonaan rumaa, sopimatonta, mutta ainoastaan jotain -kiellettyä... - -Harhaman kirjan pahuutta verhosivat hurskaan papin sanat. Siksi -näytti se "hyvältä antamaan ymmärrystä". - -Ja Oolavi maksoi Martvan katseen samanlaisella katseella. Toinen -rohkaisi toista, veti toista muassansa. - --- "Jatketaan nyt sitten!" -- naurahti Martva ja alkoi taas lukea. - -Hän hyppeli iloisena, kiihtyneenä kuvauksesta toiseen. Mutta -äkkiä hän taas pysähtyi, heittäytyi keinutuolin nojaan ja nauroi -vallattomana. - --- "No mikäs nyt tuli", -- kysyi Oolavi hymyilynsä seasta. - --- "Ei mikään... Minä vain ilman", -- tapaili Martva naurunsa seasta, -poski punaisena. - --- "Naurat vain kasvojen koristukseksi", -- pisti Oolavi. - -Martva laski kirjan helmaansa ja leikitteli: - --- "Tässä on niin hassu kohta, että en minä tätä lue..." - --- "No sitten luen sen minä", -- innostui Oolavi, nousten. - --- "Ei... ei... ei", -- puolustautui Martva. - -Syntyi pieni leikillinen taistelu kirjasta, jota Martva kätki aina -toiselle puolen keinutuolia, kuin mistä sitä Oolavi käsiinsä tapaili. -Se oli sukupuoli-leikillisyyttä... Sitä tehdessä sattui poski -likelle poskea... tuntui hengähdys... puna nousi poskelle, vaan ei -punastumisen puna. - --- "No minä luen... minä luen", -- lupaili Martva, kehotellen: - --- "Istu nyt vain rauhallisena!" - -Mutta koko kohtauksen ajan leijaili Perkele heidän ympärillään outona -hengähdyksen makuna. - -Kun Martva oli lopettanut lukemisensa, alkoi hän huolettomana -keinua. Iloisesti, vilkkaasti puheli hän samalla Oolavin kanssa, -silmä iloa täynnä ja nauru jokaisen sanan sointuna ja säveleenä. Ei -tuntunut mitään arkailua... Katseessa ja liikkeissä häilähteli jo -pieni kiemailu, viaton ja puhdas vielä, koska se oli tiedoton ja -vaistomainen luonnonteko. Oolavi mitteli häntä silmillänsä, huomasi -jokaikisen sulouden hänessä ja rohkaistui yhä enemmän. - -Ja sitä mukaa oli muuttunut puhekin: Sen sävynä helisivät nyt -sukkeluudet: vaistomainen, itsetiedoton ja puhdas mielistely ja -mielittely. - -Ilta kului. Se hiipoi jo yösydämen alkua. Kun Oolavi lähti pois, -saattoi Martva häntä eteiseen. Jäähyväisiksi ojensi hän kätensä -Oolaville huolettomana, seisten hiukan viistoon Oolavista ja heittäen -häneen iloisen katseen, kuin olan yli. Kun Oolavin silloin tapansa -mukaan piti suudella morsiamensa kättä, epäröi hän... Käsi odotti yhä -kädessä... Silmä puhui paljon... suu ei sanaakaan... Hetki oli lyhyt -ja pitkä samalla... - --- "Martva!" -- kuiskasi Oolavi vihdoin ja oitis poltti palavin huuli -huulta, joka hehkui tulvillansa outoa väriä... Se oli ensimäinen -suutelo, jossa hehkui aistipuna... - -Kello löi. Ovi narahti ja Oolavi hävisi yöpimeään. - -Ensi suudelma poltti vielä huulta. - -Kun Martva palasi, sen poltto vielä huulen hehkuna, huoneeseensa, -tuntui hänestä elämä kepeältä ja oudolta samalla. Hän hyräili -itseksensä jotain laulua ja oli kuin perhonen, mieli iloa tulvillaan. - -Mutta äkkiä alkoi mieli painua maahan. Huone tuntui tyhjältä. -Hän oudostui ja uskoi ikävöivänsä Oolavia. Tarkkaavana alkoi -hän kuunnella jotakin. Myrsky riehui... Järvi soi suunnattomana -vesikanteleena... Pauhu huusi... Aalto pieksi rantakallioita. - -Silloin Martva alkoi hätäytyä, tietämättä hädän syytä. Oli kuin -olisi hän äkkiä huomannut joutuneensa hautausmaalle... Hän kuunteli -tarkkaavammin... Myrsky ulvoi aivan ilman-petona... Nyt hän jo värisi -pelosta... Joku pahan-enne nosti päätänsä... - --- "Mitä tämä on?... Kun ei vain Oolavi joutuisi vaaraan kotitiellä!" --- hätäili hän vapisten. - -Taas kuunteli hän. Mieleen muistui "Litvan laulu" ja sen laulun -vedennainen. Sanomaton hätä valtasi silloin koko hänen olemuksensa: -Hän uskoi laulun olevan ennustus hänen kohtalostansa. Hän nosti -vapisevat kätensä ylös apua rukoillen... Katse oli tuskaa ja -epätoivoa täynnä... Silmissä paloi hätäytynyt hurja ilme ja aivan -kokoon lytistymäisillänsä parkaisi hän vapisemisen ja hädän seasta: - --- "Herra Jumala!... Se laulu ennustaa minun kohtaloani!... Auta -minua, Jumala, sillä minä hukun... minä hukun... minä hukun!..." - - - - -Kun mies katseli elämänpuuta. - - -Silloin vei Perkele Oolavin lumoavaan Harhasaareen ja näytti hänelle -ikikauniin elämänpuun: hän näytti hänelle _elämän_. - -Suuri oli tie, kaunis kulku... He kulkivat maailmoiden lomitse... -Kaihoisat valot punasivat jo kuulua saarta... Sitä lähestyessään -puhui Perkele kiusattavallensa: - --- "Kohta saat nähdä kauniin elämänpuun... Ei ole kukkaa, jota se ei -kantaisi, ei herkkua, joka ei sen hedelmänä kypsyisi... Kun näet sen, -on sinulla vara ja vapaus valita..." - --- "Mutta elämänpuu on kielletty", -- huomautti kiusattava hänelle. - -Suuri katse leimahti Perkeleen silmistä. Hän selitti järkevin, -huumaavin äänin: - --- "Elämänpuu ei ole _kielletty_... Se puun on _kätketty_ ja Cherubim -sitä vartioitsee... Ei kätketty ole toki kiellettyä... Sen tiedon -saat, jos tahdot, raamatusta..." - -Hänen sitä lausuessaan laskeutuivat he kuuluisaan Harhasaareen, -missä aina hohtaa punahedelmissään elämänpuu... Kun saapuivat sinne, -pukeutui koko saari juuri yöpaitaan: iltaruskon armauteen, hymyillen -siinä niin kuin armain tyttö, joka maata mennessänsä kainostellen -yöpaitansa hienouksia ihailee. - -Ja lintu nukkui... Puiden siimeksessä lymyili pieni, onnellinen koti, -portaikot täynnä kukkamaljakolta ja seinät kauneuksien syleilyissä... -Sen väki nukkui... Mutta nuori neito, kuuluisa Harhasaaren Mirja -istui pienoisen ullakkohuoneen parvekkeella haaveissaan, huviksensa -ikävöiden... Hän oli nähdä vielä puhdas lapsi, niin viaton ja -kaino kaunis kukka kuin olla voi vain neito, joka ei tunne vielä -lempeäkään, mutta lapsimielin ihailee sormusta kuin nukkeansa... Hän -istui, sekä lauloi mietteissään: - - "Oi, pieni lintu-rukka, - luo armaan lennä sie! - Vie hälle multa kukka, - tervehdys siinä vie - tää pieni, hellä: - 'Ei sydämellä - oo rauhaa, - jos et, armahain, - mun luokseni sä saavu vain!' - - Jos armas silloin toisi - minulle sormuksen, - niin luonani hän voisi - levätä. Suukkosen tois - ehkä tuuli, - tai armaan huuli. - Nyt yksin ikävöidä saan, - kun armas viipyy ainiaan." - -Oolavi näki kauniin neidon... Perkeleen lumoava katse raukaisi -häntä... Hän huudahti ihastuneena: - --- "Ah, mikä armas, ihmeen kaunis lapsi." - -Kiehtovana lausui siihen Perkele: - --- "Ja entäs miten kaino, viatonkin!... Hän armastansa noin vain -ikävöipi kuin lapsi nukkeansa!... Sääli, ettei kukaan kuule hänen -huokaustaan!... Yksi armas sana häntä lohduttaisi..." - -Oolavi huumaantui... Hän huudahti: - --- "On synti todellakin jättää hänet noin yksin ikävöimään." - -Kavalana lausui siihen Perkele: - --- "Nyt oikein puhut... Luoja sääli miestä ja teki hälle 'avun'... -Mutta mies noin jättää apunsa yksin... Onko moinen teko Jumalan -käskyn täyttämistä enää!..." - -Oolavi: - --- "Hän katsoo niin armaasti kuin oisi hän enkeli!" - -Perkele: - --- "Anovalla on aina armas katse... Niin vaatii luonnonlaki... Lähde!" - -Oolavi värisi... Hän lausui puoli-rukoillen: - --- "Malta vielä... Kuule!... Jos olisi hälle pikku sormus viedä... -Hän on niin armas!..." - -Perkele: - --- "Se oiva aatos on... Siis tule! Toki ei tytön oven päälle saa -sormin koputtaa, vaan kultasormus tai pikku lemmenlaulu on tehty sitä -varten... Ne pienet taikakalut aina muista mukanasi pitää, sillä -ethän tiedä, koska tytön luhti eteesi osuu öisin kulkiessasi." - -Hän otti maasta palikan, muutti sen ihmeen ihanaksi taikahuiluksi -ja antoi Oolaville... Oolavi soitti sillä parvekkeen alla... Suuri -kiusaaja lauloi soiton säestyksellä: - - "Kun huilun ääni sulle - tään tervehdyksen tuo, - niin avaa ovi mulle - ja luokses tulla - suo! Sun luonasi, - oi armaani, - on kaikki minun onneni." - -Mirja kuuli kauniin soiton ja laulun ja riensi katsomaan soittajaa... -Sydän värähti... Hän lausui ihastuneena: - --- "Kuinka kaunis laulu sekä soitto kuuluu!... Ja entäs soittaja!... -Hän varmaankin on kuninkaan kaunis poika!..." - -Oolavi kuuli puheen ja huudahti: - --- "Hän on kaino... ja kaunis... viaton!... Vie minut hänen luokseen!" - -Perkele ihastui... Hän lausui Mirjalle, lumonäylle: - --- "Sun lintusesi toi pojalleni sinun kukkasesi ja kutsusi... Hän -tuli nyt luoksesi..." - -Tyttö, elämänpuun kaunis kukka, pukeutui kauneimpaan väriinsä, -viattomuuteen, ja huudahti: - --- "Tämä varmaankin on unta!... Mitä varten hän tuli tänne?" - --- "Sormustansa tuomaan. Siis päästä alas kaunis köynnöskerros", -- -selitti Perkele. - -Kainommin entistänsä lausui Mirja: - --- "Minä pelkään... Nyt on yö... Jos isä herää..." - -Ne sanat saivat Oolavin hätäytymään... Hän lausui Perkeleelle -kiihkoissansa: - --- "Ah, puhu!... Suostuttele!... Hän on ujo, armas lapsi!..." - --- "Toki autan sinua", -- lupasi kiusaaja, Mirjalle selitellen: - --- "Lemmen-asioissa ei isä lastansa saa lähetäkään..." - -Ja sormusta näytellen lisäsi hän: - --- "Nääs tätä, Mirja!" - -Mirja näki sormuksen... Köysiporras oli jo valmis... Oolavi huudahti: - --- "Ai kuin se on kaunis!... En tiedä, kestävätkö nämä portaat!..." - -Jo nousivat tulijat kaunista köysiporrasta myöten... Perkele -selitteli: - --- "Ei lemmenporras katkee milloinkaan... mutta lempi loppuu ennen -aikojansa... Ei makeaa voi kauvan säilyttää..." - -He saapuivat jo neidon kammioon... Lemmetär puhalsi siellä -taikahuiluansa salaisen verhon takana... Se huilun soitto sulautui -hienoisena hyminänä yö-ajan hämäryyteen... Neitsytvuode oli -ihanimpiin uni-unelmoihin kiedottuna kokonansa... Huonetta koristivat -neidon amuletit, pienoiset pyhät kuvat: peili, kukka, solki, -helminauha, pieni uhrilamppu ja taikapeili, josta sulho näkyy... -Pienen lemmen pyhätön täytti puhdas, armas neitsyttuoksu, niinkuin -pyhäsavu kirkon täyttää... Tulena hehkui Oolavin katse... Kumartaen -ojensi hän pikku sormuksensa neitoselle, joka huudahti kainostellen: - --- "Kiitos!... Uskonut en olisi, että lauluani kuullut olisi -kukaan... Ai, miten kaunis!... Varmaankin olet kuninkaan poika!..." - -Sitä lausuessaan hän heitti armaan katseen Oolaviin... Kaunis -elämänpuun kukka tuoksusi nyt Oolavin edessä... Hän huumautui... Hän -luuli kaiken olevan jo suotu hänelle nautittavaksi... Rohkeana hän -kysyi, polvistuen: - --- "Kuule, Mirja, lemmitkö minua?... Isäsi jo nukkuu... Ei kukaan -näe..." - -Kuin viattomin lapsi loi Mirja katseen maahan... Ujostellen lausui -hän: - --- "Lemmin!..." - --- "Mirja!... Jumalainen!... Mirja!" -- huudahti Oolavi. Niin -huudahtaen tavotti hän Mirjaa syliinsä siepata... Vaan silloin -kiusaaja antoi merkin... Silmänräpäyksessä hävisi kammio ja Mirja. -Ympärillä oli kaunis lehto, missä soitto soi ja kuului kaunis -laulu... Vihoissaan lausui silloin kiusattava: - --- "Jo petit minut... Miksi et suonut autuutta, jonka näytit?" - -Kylmänä lausui kiusaaja siihen: - --- "Minä aina katson sinun parastasi... Jokainen tekosi täytyy sinun -tehdä tyyten, ajatellen, ei lemmenkuumeisena... _Elämästä_ täytyy -sinun itsesi ja ajatellen ottaa kaikki se, mitä sinulle näytän -täällä _korkeudessa_... On maassa nautittava eikä täällä... Sillä -elämänpuu ei kasva taivaassa, vaan maassa... Vaan tule! Mennään nyt -jo edelleen!" - - * * * * * - -On Harhansaaren suuri Elämänhuone... - -Marmori sekä kulta huikaisi silmää hohteellansa... Suuri pylväsmetsä -kannatti holvistoja... Puhtain, jaloin taide koristi kaiken, itse -uppoutuen marmoriin sekä kullan värikylpyyn... Niin kauvas kuin -vain ihmissilmään siinsi, ulottui pylväsmetsä sekä holvit ja -väriloisto... Etäämpänä siinsi taas silmään outo valo. Se antoi -salaisen, tarumaisen leiman tälle satujen temppelille... Kauniit -neidot kuhersivat sen pylvästöissä, aina hienoimpien nauttijoiden -kanssa... Silkki kohisi. Minne silmä katsoi sai se nähdä upeimpia -pukimia, tai ihanimman, aivan täydellisen alastomuuden... Kaikki -hohti... välkkyi... loisti... Kauneimman kukan herkullisin tuoksu -sulautui kukan ihanimpaan väriin kuin laulu lempeen... Siellä vuoti -viini... Soi armas soitto... Se sekottautui hymiseviin lemmenlaulun -messuihin... Toisaalta kuului nautinnoiden korkean veisuun hivelevä -sävel... Siellä veisattiin ylistystä elämänpuulle: _elämälle_... Sitä -veisattiin yöt, päivät, pyhät, aret. - -Siellä Elämänkirkon alttarilla oli ihana nautinnoiden valta-istuin... -Perkele istahti nyt sille kiusattavansa kanssa suurena, -jumalallisena... Heidän edessänsä ylisti neitojoukko nautintoa, -_elämää_... Sen kunniaksi lauloi se kaunis joukko, karkeloiden -nautinnon suuren messun hymistessä ja taiteen hohtaessa kukassaan. - -Jo alkoi taikamainen ihmetanssi... Hellimmät kielet ratkesivat -soimaan. Lumouden tarumainen kauneus leimahti hienoon hämyyn -kätkettynä kuin armain, kaunein uni, jota ei nähnyt se, joka -on taikakammiossa hetkeksi nukahtanut lemmenhuilun soittoon... -Kauneimmat neidot karkeloivat hiljaa maireimman satuvalon -hämärissä... Hitaasti, kaartain, ikikaunein kääntein liikkuivat -kauniit kädet sekä jalat... Kaikki oli unelmaa... kaikkityyni -taikaa... lumousta... Etäältä kuului hymisevä messu... Tuhannet -laulajat messusivat elämänpuun, elämän ylistystä, veisaten: - - "Suuri ja kaunis olet sinä, elämänpuu... - Sinä olet tutkimaton ja syvä... - Syvällä ovat sinun juuresi. - Ne ovat sinussa itsessäsi... - Suuri olet sinä, suuri." - -Tuhannet laulajat lauloivat nyt likempänä... Ne lauloivat kauniin -soiton säestyksellä, karkelon tahdiksi... Neidot karkeloivat sen -mukaan... Elämänkirkko muutteli satumaista valoansa laulun mukaan... -Se kirkastui ja hämärtyi vuoroon. Laulajat lauloivat: - - "Elämänpuulle pyörikää!... - Kauniisti sille keinukaa!... - Käsi ylös kaartakaa!... - Uinaillen alas laskekaa - taas kaunis käsi!... Neitonen - nyt armaan silmäyksen saa - Elämänpuulle lahjottaa... - Se puu on itse elämää." - -Messuajien kuoro (hiljaisella hyminällä): - - "Sinä, Elämänpuu, olet elämä... - Sinä, elämä, olet itseoleva... - Sinä olet oman itsesi kautta... - Sinun juuresi ovat sinussa itsessäsi... - Suuri olet sinä, elämä." - -Elämänkirkko hohti... Kauneus ja taide kukki... Kaikki raukesi -hekkumaan ja hämärään... Neidon viehkeys... nuoruus... kauneus... -sulo-uinailu... kainous, kaikki sulautui lumoksi, joka tarjoaa -hekkumaa... - -Oolavi hurmautui. Hän lausui Perkeleelle: - - "Tää näky lumoaa jo kokonaan." - -_Perkele_: - - "Elämänpuu on puista kaikkein kaunein" - -_Laulajat_ (laulaen neitojen karkeloksi): - - "Nyt neidot yksitellen saa - Elämänpuulle pyörähtää, - kauniisti, niin kuin unelma!... - Nyt valot hiljaa vaihtukoot, - sen kauniit värit muuttukoot - kuin morsius-unet neitosen!... - Kauniisti, neidot, tanssikaa... - Elämänpuulle uhratkaa - suloa armahinta!" - -Mahtavana veisasi messuajien kuoro: - - "Kaikki uhratkoot sinulle, elämä. - Ne uhrit ovat sinun hedelmäsi... - Niillä ravitset sinä palvelijasi... - Sinä ravitset toista toisen uhrilla: - naista miehen, miestä naisen uhrilla... - Kaikki sinulle uhratkoot!" - -Armain kaiku soi sulohyminänä... Elämänkirkko oli tulvillansa -hää-ajan kukkasia: impeyttä... neidon hellyyttä... Armas hämyvalo -oli täynnänsä tytön suudelmia... Ihaniksi perhoiksi muuttuneina -lentelivät ne kaikkialla... Nautinto puhkesi jo nupustaan... Perkele -lausui Oolaville: - --- "Ne uhraavat... Mutta sinä saat ne uhrit ottaa puun hedelminä..." - --- "Elämä on suuri", -- todisti hurmattu Oolavi. - -Yhä kauniimmin tanssivat neitojen joukot... Entistä ihanammin lauloi -laulajien kuoro: - - "Parhaansa neito antakoon - Elämänpuulle!... Soitto nyt - vaihdelkoon niin kuin valokin! - Saa neito elämälle nyt - jo viedä armaan sulonsa: - katseensa kauniin, soleuden - ruumiinsa, sielun jalouden - ja kainoutensa kauniin!" - -Yhä lumoavampana hymisi kaunis elämänmessu... Messuavien kuoro -veisasi: - - "Kaikki, kaikki uhrattakoon elämälle! - Kaikki siitä taas otettakoon!... - Suuri on elämä, suuri ja kaunis... - Se kokoaa uhrit... Se antaa onnen... - Se kostaa... Se palkitsee... - Kaikki sitä palvelkoot!" - -Jo värisivät kaikki hellät kielet... Jo lemmen punapaulat -häilähtelivät... Jo neito uinaili... Se väsyi karkeloonsa... se -kiehtoi... häilähteli... pakeni ja kutsui... Lemmen metsissä hymisi -lemmen sävelet... Se loihti lempijät väsyksiin... - -Oolavi huudahti huumaantuneena: - --- "En jaksa enää tätä vastustaa!" - -Riemastuneina lauloivat laulajien joukot: - - "Saa neidot karkeloiden jo - nyt elämälle uhrinaan - lahjoittaa kaikkein parhaat. - Povensa... puhtautensa myös... - nuoruuden... lemmen... siveyden!... - Ja kaikki... kaikki... kaikki!... - Niin elämällä vuorostaan - on kelpo antamista taas... - Siis sille uhratkaa!..." - -Kuin kaunis, kaukainen kaiun pauhina, vastasi siihen suloinen -messu... Messuajien kuoro veisasi: - - "Ylistäköön kaikki elämää!... - Ylistäköön sitä taivas ja maa!... - Nauti ihminen sen hedelmistä: - Nauti sen sulosta ja hekkumasta! - Suuri olet sinä elämä, suuri ja ihana." - -Huumautuneena todisti Oolavi Perkeleelle: - - "On totisesti ihana ja syvä - Elämänpuu... Vie minut nyt sen luo!" - -Perkeleen enkelien kuoro veisasi silloin korkeudessa: - - "Suuri olet sinä, Perkele, - suuri ja voimallinen. - Ijankaikkisuus sua ylistäköön - ja kaikkeus kunniaasi pauhatkoon!" - - - - -Erokyynel kun kostutti neitosen posken. - - -Talven ja kuoleman kylmä henki leijaili Litvan päällä. Järvi oli -synkkä, metsä eloton. - -Kesä oli korjannut viimeisetkin rippeensä. Ensimäiset vitilumet -peittivät joskus maita. Puita hopeoivat ensi kuurat ja rantavettä -kattoi aamuisin jääriite. - -Oli ilta. Oli jo kuun nousuaika, - -Ranniston vierashuoneessa paloi taas lamppu pöydällä. Martva istui -koru-ompelus käsissä. Neula vilahteli harvakseen, vetäen säijettä -perässänsä. Silmä kulki neulan mukana, mutta ajatus harhaili muilla -mailla. - -Ompelemisen tahdissa alkoi Martva laulaa laulua "Armasta odottaessa". -Sävel oli poven, sanat mielen sepittämiä. Hän lauloi: - - "Ma aamuin nousen varhain - sinua kaipaamaan, - sä maailmassa parhain. - Kuin kukka nupustaan - aatteeni ain' - mun rinnastain - puhkeevat sulle, armahain. - - Ennen kun lintu kuuli, - kuink' armaan ääni soi, - tai aamu ruskohuuli - päivälle suukon toi, - niin ikävin - jo miettehin - ma sua, armas, odotin." - -Hän kumartui ompelusta tarkastamaan, eikä tietänyt, mitä -tarkastettavaa siinä oli. Ajatuksissansa veti hän neulankärjellä -pari piirtoa kankaaseen ja jatkoi taas ompeluansa. Säije juoksi -harvaksensa. Ompelija lauloi kuin säikeen kulun huviksi: - - "Kun puolipäivyt kulta - kirkkaana heloittaa, - on poissa rauha multa, - jos et sa luoksein saa. - Vain luonasi, - oi kultani, - ma tunnen enää onneni. - - Kun yöhyt illan peittää, - kun aamu sarastuu -- - niin silmää kyynel vettää; - unohtuu kaikki muu, - pait yksi vain: - mun armahain. - Hän on mun maani, taivahain." - -Hän pysähtyi, laski työnsä ja kätensä helmaansa ja katseli lampun -valoa, silmissä ikävä ja mielessä kaiho. Hän kaipasi Oolavia aivan -sairaloisesti. Ensimäisen intohimoisen, tiedottomasti aistillisen -suudelman jälkeen, kun hänessä heräsi pahan enne, joka sanoi, että -"Litvan laulu" ennustaa hänen kohtaloonsa, oli hän todellakin -vaistomaisesti alkanut aivan painautua Oolavin turviin. Oolavin -sylissä uskoi hän turvan olevan, ja samalla hän hiljaa pelkäsi -sitä syliä. Jumalan varottava ääni: pahan-enne, ja siitä johtuva -levottomuus eivät ajaneet häntä kirkkorantaan, vaan Harhasaareen, -jonne paha ohjasi hänen ajatuksiansa. Aistipunapuku houkutteli häntä -sinne, hänen sitä edes huomaamattansa. - -Siksi ikävöi hän Oolavia. Siksi lauloi hän laulua, joka syntyi -sepittämättä. Päivä valkeni hänelle, paisteessa hieno suru, ja ilta -saapui ikävä koruina. - -Laulu jatkui vielä. Suru kulki säveleen säije neulan jäljissä. Äiti -kulki silloin ohi ja kysyi lempeällä äänellä: - --- "Oletko väsynyt, Martva?" - --- "En, äiti-kulta... Minä vain muuten mietin", -- vastasi Martva -reipastuneena. - -Äiti poistui ja Martva jatkoi työtänsä hyräillen äskeistä laulua. -Selän takaa kuului silloin hiljaisia askeleita. Kohta varjosti hänen -silmiänsä Oolavin käsi, jossa tuoksui valkea ruusu, ja ääni kysyi: - --- "Arvaapas, kuka kuunteli lupaa pyytämättä kaunista lauluasi?" - -Ompelus putosi Martvan käsistä ja mieli iloisimman käen kukuntana -huudahti hän: - --- "Tietysti sinä!... Kukas muu niin tuhma olisi!..." - -Ja ennen kun hän ehti kääntyä Oolaviin, poltti sulhasen huuli hänen -kaunista, korkeahkoa otsaansa. - --- "Rangaistus _sinulle_, kun ensi kysymällä arvasit", -- lausui -Oolavi suudellessansa. - --- "Ja nyt, 'hyvää iltaa'!" -- lisäsi hän painaen toisen suudelman -Martvan otsalle. -- "Ja palkkio minulle", -- hän yritti taas suudella. - --- "Et saa olla tuhma... et saa olla tuhma... Oola-vi... No Oolavi!" --- iloitsi Martva, muka riistäytyen hänen suuteloistansa. Lampun valo -tuntui kirkastuvan. Huoneessa helisi nauru ja ilo ja ruusu tuoksui -suudelmasateen virkistämänä ruohona. - -Kim ensi ilo oli hiukan hälvennyt, alkoi Oolavi selittää -aikomuksiansa: - --- "Minulla on sinulle iloinen uutinen!" - -Martvan silmät säteilivät kysyvinä. - --- "Mutta se olisi itselleni ikävä, jos en tietäisi sen olevan -sinulle iloisen", -- jatkoi Oolavi. - -Martva katsoi Oolavin silmiin anovaisesti, pyytäen: - --- "No-oo!... Älä nyt kiusaa!... Sano pian, mitä se on!" - --- "Mitäkö se on", -- alkoi Oolavi jatkaen: "Se on sitä, että -sinä saat olla muutaman päivän minulta rauhassa... Minä matkustan -kaupunkiin nostamaan rahoja pankista ja viivyn siellä pitemmän -aikaa... Jonkun kuukauden..." - -Martvan silmiin ilmestyi suru. Hän näytti hätäytyneeltä. Oli kuin -olisi Oolavi ollut onnettomuuteen menossa. Hän muisti taas "Litvan -laulun". - --- "Ihanko totta?" -- hätäili hän pahoilla mielin kuin armas lapsi, -jota leikillä narrataan. -- - -Oolavin mieltä liikutti katse ja kysymys. Niissä huomasi hän olevan -säälittävää, avonaista ja lapsen luottamista häneen. Hän hapuili -sopivaa, lohduttavaa vastausta. Luullen sen löytäneensä, kysyi hän -reippaasti: - --- "Mutta tiedätkö, mikä minulle korvaa osan siitä surusta, kun en -saa luonasi olla?" - -Alakuloisena, ääni tulvillaan mielipahaa, vastasi Martva hiljaa -huoaten, hitaasti, ikäänkuin itseksensä: - --- "En minä tiedä..." - --- "Minä saan joka päivä sinulta vastauksen kirjeeseeni... Sitä -varten minä olenkin siellä niin kauvan, että saan hyvää lukemista -koko ijäkseni", -- tarttui Oolavi. - -Ja hetkessä kirkastuivat Martvan sameat silmät. Hänelle oli nyt -luvassa tytön kirjojen kirja, sen raamatuiden raamattu: sulhasen -kirjeet, jota aarretta ei tytölle voi korvata koko maailman kirjastot -ja aarteet. Hän unohti nyt itsensä ja koko maailman ja riemuitsi -yhtenä nauruna ja ilona: - --- "Mutta kirjoitatko minulle pitkiä kirjeitä?" - --- "Tietysti..." - --- "Hyvin... hyvin... hyvin pitkiä?" -- keskeytti uusi kysymys. - --- "Tietysti hyvin... pitkiä." - --- "Noin pitkiä... noin?..." (hän näytti käsillänsä). "Ja joka -päivä?... Eikö niin?... Näinkö pitkiä?" -- satoi yhä uusia kysymyksiä -keskeyttäen Oolavin lupailut. - --- "Vielä pitempiä... ja kahdesti päivässä",-- lupasi Oolavi -Martvan kyselysateen seassa. Äskeinen surunpuuska oli hetkeksi pois -puhallettu. Ilo hohti kilpaa lampunliekin kanssa. - -Mutta pian yritti taas suru pulahtaa sielusta: - --- "Entä mitä sinä teet väli-aikoina?" -- kysyi Martva hetken -kuluttua. - --- "Ajattelen sinua..." - -Martva naurahti. Vastaus painoi äsken pulahtaneen surun alas. Oolavi -jatkoi: - --- "Luen kirjeitäsi... ja..." - --- "Ja?" -- keskeytti Martva, josta se jo oli kylliksi, mitä Oolavi -oli luetellut. - --- "Etten aivan ikävään kuolisi, kuuntelen luennoita... Ehkä sitten -suoritan jonkun tutkinnon... ehkä myös agronoomitutkinnon. Olen siitä -isäni kanssa sopinut", -- selitti Oolavi. - --- "Toivotan onnea!... Mutta muista vain kirjoittaa pitkiä... -pitkiä... hyvin pitkiä kirjeitä!" -- riemuitsi Martva. - -Oolavi uudisti lupauksensa ja lisäsi: - --- "Oikeastaan minä olen velvollinen sinun tähtesi lähtemään: En, -näes, tahtoisi edessäsi olla niin tuhma ja oppimaton kuin olen. Siksi -menen kokoamaan tietoja..." - -Nuori tyttö rauhottui. Oolavi kohosi taas hänen silmissänsä miehenä. - - * * * * * - -Taivas koreili jo täysissä öisissä tähtihelyissänsä. Autio -järvenselkä kaipaili kesäisiä valovöitänsä, ranta runojansa, metsä -laulujansa. Martva luki taas Harhaman kirjaa. - -Luettavaksi osuivat nyt kuvaukset vallankumouksen huumaavista -höyryistä. Veren ja voiman hengähdys tuulahti hänessä. Jo edellisinä -iltoina olivat ne huumanneet Oolavia. Hän oli päihtynyt rakkaudesta, -joka vaahtosi veristen kuvauksien pinnalla. Kotonansa oli hän niitä -miettinyt, sotkenut ne yhteen muiden mietteiden kanssa, yhdeksi -elämän hämäräksi, elämän vaahtoavaksi viinisaoksi, joka kutsui ja -itse tarjoutui janoisille huulille. - -Martva luki kuvauksia miehekkään Nikolain repäisevistä puheista, -joita Harhama oli kuvaillut hiukan siihen tapaan, kuin niistä on -puhuttu tässä kirjassa. Puheen voima ja sen äärimäinen ajatuksen -rohkeus tempasi hänen valmistuneen mielensä mukaansa, kuin myrsky -jossain suojassa lymyytyvän tyynen ilman. Hänen levoton henkensä -laski jo Tuukkalan koskena kuohuvia elämänkoskia, joissa vedellä on -voimaa koetella miehen käsivartta, koskella rohkeutta tarttua sen -veneeseen ja paiskata kuohujen vaahtoon, ottaaksensa siten miehen -mieltä kovin käsin kiinni... - -Oolavi juopui voimasta. Hän halusi panna kovan kovaa vastaan. Hänkin -tahtoi näyttää elämänkoskille kätensä voiman. Suotta ei ollut -Tuukkalan koski häntä kasvattanut. - --- "Tämä on niin kauheaa, Oolavi!" -- huudahti Martva lukunsa välissä -hermostuneena, mieli järkyksissä. - --- "Se on hurmaavaa!... Ah! Semmoinen se pitää olla koski, jota mies -laskee, kun _sinä_ istut veneessä!" -- oikaisi innostunut Oolavi. - -Martva katsahti häneen nopeasti. Kun hän silloin näki Oolavin -rohkean, hehkuvan katseen ja sen voiman ja elämänhalun, joka uhkui -hänen olemuksestansa, painautui hän taas hengessänsä hänen varaansa -kokonansa. Oolavin voima ja irtipääsevä elämänhalu veti häntä kuin -pauhaava koski vesiporetta. Hän. oli kokonansa Oolavin vallassa, -turvattomana, voimattomana, haluten vain vajota siihen suppiloon, -joka avautui sen henkisen vesipyörteen silmänä, jolla Oolavin -voimakas henki häntä veti. Hän halusi siihen vajota, koska siinä -tuntui olevan varma turva ja onni. Hän itsekin innostui ja rohkaistui. - --- "Tämä on niin hurjaa!" -- huudahti hän lukunsa lomassa. - --- "Se on toista, kuin Tuukkalan kotikoski!" -- uhmaili: Oolavi. - -Martvan ääni raikastui. Posket hehkuivat, silmät paloivat. Sulhasen -uhma huumasi hänen sielunsa, jota kirjan kuvaus oli järkyttänyt. - --- "Siinä on voimaa ja miestä!" -- kuului Oolavin yllyttävä ääni. -Lampun liekistä pyörähti pieni savukiemura ja alkoi iloisesti tanssia -ilmassa. - -Luku jatkui helinänä. Martvasta tuntui kuin istuisi hän Oolavin -veneessä. Vene kiiti kuohuvinta koskea alas. Hurjina vyöryävät -vaahtovuoret paiskailivat sitä ryöpystä ryöppyyn, aallolta aallolle. -Hän aivan värisi ja painautui Oolavin turviin, antautui hänen -armoillensa koko sielullansa... pyörtyi... huumautui ja juopui -Oolavin hurjasta voimasta. Nikolai tuntui hänestä Oolavin perikuvalta. - -Oolavi katseli häntä hurmautuneena. Kun Martva kiihkonsa vallassa -hyppeli kuvauksesta kuvaukseen, näytti hän Oolavista, joka oli -kuvauksesta huumautunut, villiltä metsän tytöltä, tai Kaatjalta, -kunnes äkkiä hänen sieluunsa leimahti kuin salamakirkas kuva se -ajatus, että Martva on "Litvan laulun" nainen, joka hurjistuneena -ajelee hänen kanssansa ryöppyävällä elämän merenselällä. Aluksi -hän sitä ajatellessaan tyrmistyi, kuin ukkosen iskusta. Mutta heti -tempasi hänet jyrähdys uuteen yhä hurjempaan lentoon. Hän olisi nyt, -juopuneena, tahtonut ajella Martvan kanssa Litvanselällä juuri niin, -kuin se vedennainen: hurjistuneena, rohkeana, pelottavana, myrskyn -pauhatessa ja aallokon ärjyessä. - -Luku jatkui. Ihastuksen huudahdukset helähtelivät sen sekaan -salamoina. Martvan sielussa suli miehekäs Nikolai kokonansa yhdeksi -Oolavin kanssa, muuttui kokonansa Oolaviksi. Häntä juovutti se -korkea, rohkea hengen lento, joka tuntui leimahtelevan Nikolain -sielusta ja joka huumaa naisen, jonka jaloa henkeä ei ole vielä -aistillisuus painanut maassa matelemaan. Huumauksensa vallassa ei -hän huomannut sitä, että Nikolai nousi kuin peto Jumalaa ja uskoa -vastaan, seisoi näyttämöllä täydellisenä pakanana, kieltämyksen -äärimäisenä henkenä, ruoska kädessä, käärmeen pää kantapään alla ja -Jumalan kimppuun syöksymäisillänsä ollen. Hän ei huomannut sitäkään, -että Nikolai oli vallankumouksellinen. Hän näki hänessä ainoastaan -_Oolavin_, voimakkaan, rohkean miehen ja suuren, jalon hengen, -puhtaan, jalon lemmen huumaaman naisen todellisen sankarin. - -Mutta Oolavi itse huomasi siitä kaikesta paljon ja huomasi ne -kuumeensa vallassa: Hänen edessänsä seisoi Nikolain suuri haamu, -kädessä pikari, josta hän tarjosi kieltämyksen voimakasta, vaahtoavaa -viinaa. Taruperäiseksi loihdittu Harhaman kirja oli epäilyksen -kuvauksillansa sytyttänyt hänen sielussansa ensin pienen palon: -se oli tartuttanut häneen epäilyn, ja nyt joi jo Oolavi sen palon -sammukkeeksi, lääkkeeksi, ensimäisen ryypyn kieltämyksen suurta -henkeä, sen tulisinta vaahtoa. - -Kun Martva oli lopettanut, heitti hän kirjan käsistänsä pöydälle kuin -palavan hiilen, puristi käsiänsä hermostuneesti povensa kohdalla -vastatusten ja huudahti peljästyneen, kiihtyneen ja turvattoman -näköisenä: - --- "Ai!... Siinä on jotain demoonista!... Niin hurjaa ja kamalaa!..." - -Hän oli kuin viaton tyttö, joka on kuullut kerrottavan että huoneessa -on tonttuja ja sen luulon sokaisemana näkeekin niitä siellä hämärissä -hiiviskelevän. Arvostelut ja puheet olivat tehneet Harhaman kirjan -hänelle semmoiseksi tonttuhuoneeksi. - -Mutta Oolavin henki hehkui tulena ja lieskana. Hän janosi -Harhaman kuvaamaa elämää, himoitsi sen kaikkia antimia: epäilyä, -kieltämystä, "Pirun Eedenin", kirjan Hiiden myllyn, salaisuuksia, -hekkumaa ja kieltämystä. Kaikki sekottui hänen silmissänsä yhdeksi -elämänkaaokseksi, jota ei voida juoda pisaroittain, erottelemalla -siitä osa pois, vaan joka on juotava kokonansa. - -Savupilvi iloitsi karkeloiden pieninä savukuplina. - -Hetken kuluttua tuli Rannisto huoneesen. Oolavia tervehtien puheli -hän: - --- "Minä sinua odotinkin... Kun nyt menet kaupunkiin, ota minulta -valtakirja, että voit hoitaa minunkin asioitani pankissa ja muualla, -niin ei tarvitse itseni matkustella..." - -Hän jätti Oolaville valtakirjan, lisäten: - --- "Se on aivan täydellinen, niin että voit kaikki asiat sen nojalla -toimittaa... Osa vanhaa metsää on luettu ja sen kaupasta voit siellä -sopia... Mutta minä kirjoitan siitä tarkemmin talvemmalla..." - -Muutaman sanan vielä puhuttuansa lausui hän kovemmalla äänellä -sivuhuoneeseen: - --- "Pastori on hyvä ja tulee tänne istumaan!" - -Nuori pappi tuli, posket vielä keskeytyneestä puhelusta lämpiminä. -Tervehdittyänsä istahti hän sohvaan ja Rannisto jatkoi toisessa -huoneessa viritettyä keskusteluansa: - --- "Minä vielä jatkan puhettamme... Eikö mielestänne sosialismissa -ole liioteltua väite, että kaikki yksityinen omaisuus on varkautta?" - -Puheen aihe sattui Oolaville ikäänkuin äsken luetun jatkoksi. Hän -alkoi innostuneena ahmia pastori Aamuston selityksiä. Tämä selitti -hehkuvana: - --- "Sen lausemuodon minä pidän liioiteltuna ja vääränä. Oikeampi -olisi mielestäni sanoa: Omaisuus, joka ei ole hankittua _omalla_ -työllä, on vierasta..." - -Rannisto istui ajatuksissansa. Nuori pappi jatkoi: - --- "Sillä riittääkö kunkin oma työ muuhun kuin keskimääräiseen -toimeentuloon?" - --- "Sen täytyy tuottaa enemmän", -- tarttui Rannisto selittäen: "Jos -se ei muuhun riittäisi, niin millä olisi koottu se omaisuus, joka on -nykyisen polven käytettävänä?... Työstä on täytynyt jäädä säästöä." - -Martva, joka ei jaksanut seurata keskustelua, poistui. Hänen -lähdettyänsä alkoi pastori Aamusto selittää ajatustansa: - --- "Minä luen ne välttämättömät säästötkin toimeentuloon kuuluviksi, -koska ne kerran ovat aivan välttämättömät ihmis-elämälle... Mutta -silloin minä kysyn: Kuka suorittaa nykyään suuremman työn: nekö, -joilla on suuret tulot, vaiko se luokka, joka näkee usein nälkää, -suoranaista nälkää?" - -Rannisto oli vaiti. Pastori Aamusto vastasi hänen puolestansa itse: - --- "Te siis myönnätte, että köyhien joukko suorittaa työn -- rikkaat -tekevät sitä joko nimeksi tai ei ollenkaan. Mutta jälkimäiset -kantavat suurta palkkaa, kokoavat suuria rikkauksia. Eivätkö he -silloin kokoa _vierasta_?" - --- "Se on kyllä totta", -- myönteli Rannisto. Oolavi, jonka -silmissä yhä häilähtelivät äskeisen vallankumouskuvan veriviivat, -imi keskustelun hengen itseensä, semmoisessa mielentilassa, joka -kaikkeen, mihin vain voi, panee omat hehkuvat värinsä. Sosialismi ja -vallankumous olivat hänen sielussansa jo ennenkin tavallaan sulaneet -yhteen. Nyt ne lopullisesti sulivat samaksi. Siihen vaikutti se, että -Nikolai oli sosialisti ja samalla vallankumouksellinen. - -Nuori pappi selitti edelleen: - --- "Vääryys, jota nykyisessä yhteiskunnassa harjoitetaan, on -ilmeinen, sitä ei voida kieltää. Laki sen sallii, mutta laki ja -_oikeus_ ovat kaksi eri asiaa." - -Rannisto oudostui. Pastori selitti silloin: - --- "Sillä _jos_ laki olisi sama kuin oikeus, ei se koskaan voisi -muuttua, koska korkein oikeus on aina sama, pysyvä ja muuttumaton. -Mutta voitteko löytää ainoatakaan lakipykälää, joka olisi alusta -meidän päivämme pysynyt? Eikö jokaista lakipykälää vähäväliä kumota -ja muuteta juuri sen tähden, että se on _väärä?"_ - --- "Siis ei meillä mielestänne ole ainoatakaan lakipykälää, joka -olisi samalla oikeus?" -- tarttui Rannisto kysyvästi. - --- "Ei ainotakaan joka olisi olemukseltaan ehdoton oikeus. Sillä -_jos_ niin olisi, olisi se pykälä ikuinen, kuten seitsemäs käsky. -Se ei enää koskaan korjausta tarvitseisi... Mutta onko niin? Ei -tietysti, Ei ainoakaan inhimillinen lakipykälä voi olla ehdoton, -absolutinen oikeus: korkein totuus..." - -Ja yhä vilkastuen ja innostuen käänsi hän puheen takaisin sen -varsinaiseen aiheeseen, jatkaen: - --- "Mutta menemme nyt takaisin kysymykseen. Minä myönnän, että ne, -joilla on rikkauksia, joita he ovat koonneet _oikeilla_, laillisilla -keinoilla, eivät silti ole kaikki varkaita. Moni heistä _itse_ tekee -työtä, sen arvosta, minkä hän jokapäiväiseen leipäänsä tarvitsee, -ja silloin hän on ainoastaan toisten ihmisten säästöjen hoitaja ja -ehkä niiden oikein käyttäjä. Mutta ne säästöt eivät voi olla hänen -_omiansa_, vaan hänen ja niiden joiden on täytynyt lain käskystä -tyytyä vähään ja luovuttaa osa työnsä tuloksista toisille... Mutta -katsokaa, tokko monikaan niistä, joiden hallussa ovat yhteiskunnan -säästöt, ansaitsee leipänsä otsansa hiessä!" - -Rannisto ajatteli yhtä ja toista, ja huomasi nuoren papin olevan -oikeassa. Se miehekäs kunnioitus, jolla hän työtä katseli, ja -mielenjalous vaikuttivat, että hän sisimmässänsä asettui innostuneen, -hurskaan papin puolelle. - -Ja sama oli Oolavin laita. Hän oli kuten Rannisto työn-aatelia, mies, -joka vaistomaisesti halveksi työttömiä ja jonka jalo luonne asettui -sorrettujen puolelle. Hänelle kirkastui vallankumouskin jaloksi, ja -lain arvo aleni hänen silmissänsä, koska se oli vääryyden turva. Niin -alkoi hänessä itää uusi siemen, josta oli määrä nousta kerran laihona -omankäden-oikeus. - --- "Siksi tulee meidän kiittää Jeesusta, joka on meille lähettänyt -sosialistisen liikkeen maailmaa puhdistamaan," -- jatkoi nuori pappi -selittäen: "Se liike on se köysiruoska, jolla Hän ajaa temppelistänsä -pois väärintekijät. Meidän ei siis tule sitä ruoskaa vastustaa, vaan -koettaa toimia, ettei se joutuisi vääriin käsiin. Sillä Jumala usein -panee ruoskansa meidän, ihmisten, omiin käsiin, ja Hän on antanut -meille vapauden käyttää sitä hyödyksemme tai turmioksemme. Ihmishenki -on ainoa, jolle Hän on siinäkin _vapauden_ antanut..." - -Oolavi hehkui. Rannisto mietti, punniten papin sanoja. Nuori pappi -selitti edelleen: - --- "Minä puhun Hänen temppelistänsä. Sillä eikö koko maailma ole -Hänen temppelinsä, Hänen, jonka Poika sanoi: 'Ei yksin Jerusalemissa -ja tällä vuorella'... siis kaikkialla palvellaan Jumalaa... Ja -eivätkö silloin ne, jotka elämässä ja yhteiskunnassa vääryyttä -tekevät, ole niitä samoja, jotka Jerusalemin temppelissä kauppaa -kävivät?" - --- "Niin!... Minä en tahdo sitä ajatusta vääräksi sanoa, enkä minä -ole koskaan rikkaita väärintekijöitä puolustanut... En ole vihannut -sosialismia, mutta minua on vain surettanut sen huonot puolet ja -etenkin sen hyökkäys kirkkoa, uskontoa ja Jumalaa vastaan", -- -selitti Rannisto harvasanaisena. Jokainen hänen sanansa huokui -rehellisyyttä ja harkintaa. Oolavi oli hetkeksi unohtanut Martvan -ja kaiken muun ja imi itseensä keskustelun henkeä. Pastori Aamusto -innostui: - --- "Ei kirkko ole sama kuin Jumala, ja sekin tarvitsee Jumalan -ruoskaa... Osottaahan sen kirkon historia: suurien reformaattorien -ilmestyminen, uskonnollisten liikkeiden puhkeaminen ulkopuolella -kirkkoa ja moni muu, joka on johtunut tyytymättömyydestä kirkkoa -kohtaan... Jeesus Kristus itse tuli puhdistamaan kirkkoa... Ja minä -uskon, että kirkko on kaikesta voittava. Senkin todistaa kirkon -historia: Ahdistelu ja vaino on sitä puhdistanut ja lujittanut. Niin -on nytkin käypä." - -Puhuessansa hän yhä lämpeni ja lämpeni. Se lämpö tempasi mukaansa -ihmissydämet: Oolavi ja Rannisto katselivat häntä ihastuneina. -Innostunut puhuja jatkoi: - --- "Lisäksi: ei _sosialismi_ käänny uskontoa vastaan, eikä se _voi_ -sitä tehdä..." - -Kun Rannisto näytti oudostuneelta, kysyi puhuja. - --- "Sanokaa, voiko _taloudellinen, yhteiskunnallinen oppi_ kääntyä -uskontoa vastaan? Eikö se ole sille yhtä mahdoton tehtävä, kuin se -olisi esimerkiksi maanviljelys-opille tai kieli-opille?" - --- "Se on totta", -- myönnytteli Rannisto ajatuksissansa. Oolavi oli -yhtenä ajatuksena. Nuori pappi selitteli edelleen: - --- "Jos sosialistisen aatteen _kannattajissa_ on niitä, jotka -samalla taistelevat uskontoa vastaan, näin ei se asia ole yhteydessä -sosialismin kanssa, ei siitä johdu, eikä siihen kuulu. Uskon -kieltäjiä on yhtäläisesti kaikkien oppien kannattajien joukossa... -kielitieteilijöissä, filosofeissa ynnä muissa, eikä silti voida -sanoa, että esimerkiksi _kieli-oppi_ on Jumalan-kielteinen." - -Hän innostui innostumistansa. Hän puhui sosialismista, kuvaten -taas sitä ehkä aseeksi, jonka Jumala on antanut kurjien käteen, -ja pahotteli sitä, että sitä asetta käytetään usein väärin. Hän -moitti myös niitä, jotka tukkivat korvansa siltä valtaavalta kurjien -hätähuudolta, jona hän sosialismia piti. - --- "Minusta tuntuu", -- tarttui silloin Rannisto -- "että Te pidätte -sosialistista yhteiskuntaa raamatun hengen mukaisena." - -Nuori pappi vastasi vilkkaasti: - --- "Raamattu ei yleensä ole yhteiskuntaoppi. Se ei puhu siitä asiasta -mitään. Raamatun mukaan on jokainen yhteiskunta oikea, kun se vain -toimii Jumalan hengessä..." - -Hänen henkensä hehkui ja paloi, kun hän jatkoi: - --- "Minusta tuntuu, että sosialistinen yhteiskunta olisi juuri -raamatun hengen mukainen. Sillä ajatelkaapa, herra Rannisto: Jeesus, -joka pesi opetuslastensa jalat, lausui sitä tehdessään: 'Minä annan -teille esikuvan, että te tekisitte niin kuin minä teille tein'..." - -Jeesuksen ihana kuva oli loihdittu huoneeseen. Kaikki muu himmeni -Hänen rinnallansa. Pappi kysyi: - --- "Jos nyt huomenna jokaikinen seuraisi Jeesuksen esimerkkiä, tulisi -Hänen opetuslapseksensa _teoissa_, olisiko silloin enää palvelijoita -ja isäntiä?" - -Ranniston täytyi vastata kieltävästi. Kysyjä teki johtopäätöksensä: - --- "No eikö silloin olisi meillä sosialistinen yhteiskunta valmis?" - -Ja silloin todellakin näytti sosialistinen yhteiskunta avautuvan -Ranniston ja Oolavin edessä Jumalan valtakuntana, jossa jokainen on -palvelija ja mestarina ja herrana on yksi ainoa, Jeesus. - -Pappi innostui edelleen: - --- "Ensimäinen seurakunta oli sosialistinen... Minusta on -sosialistinen yhteiskunta juuri Jumalan valtakunta maan päällä. Se on -uskonnollisen elämän korkein, ihanin kukka... Se on kirkon työn ihana -tulos, jos se milloin tulee..." - -Kauniina, pyhänä seurakuntana kuvastui hänen sanoistansa uusi, -odotettava yhteiskunta, kun hän sitä edelleen kuvaili. Hänen -sanoistansa huokui uskovaisen vakaumus ja nöyrtyminen seuraamaan -Jeesuksen esimerkkiä. Puhelu ei ollut enää keskustelua. Nuori pappi -ikäänkuin julisti Jumalan sanaa, seisten alttarilla seurakunnan -edessä. Hän jatkoi: - --- "Siksi täytyykin, sanon _täytyy_ sosialismin, jos se tahtoo -voittaa, turvautua lopulta juuri uskontoon, raamattuun. Ilman sitä -se _ei_ voi voittaa. Ilman sitä se ei voi voitettuansa pysyä. Sillä -eikö sosialistinen yhteiskuntajärjestys olisi pysyvästi taattu, jos -uskonto milloin voi tehdä jokaisen toistensa jalkojen pesijäksi?" - --- "Luonnollisesti", -- yritti papin hurskaudesta ja jaloudesta -ihastunut Rannisto. - --- "Hyvä!" -- tarttui pappi. -- "Ja eikö se kaatuisi, kuten -ensimäinen seurakunta, heti kun ihmiset pahenisivat ja alkaisivat -vaatia toisia heidän jalkojansa pesemään?" - -Ranniston oli pakko vastata myöntävästi. Hurskas pappi jatkoi: - --- "Mutta kun sosialismin kannattajat sen huomaavat, eivätkö he -_pakostakin_ ole silloin uskonnon hartaimmat kannattajat?" - -Rannistosta se tuntui epäämättömältä. Oolaville leveni sosialismi -jalona, jumalallisena, suurena henkisenä liikkeenä, joka perustaa -apostolien aikaista ihanaa seurakuntaa. Nikolai kirkastui hänen -silmissänsä. Huimaavat aatteet häilähtelivät hänen sielussansa. Pappi -jatkoi: - --- "Me siis näemme, että sosialistinen liike on lopulta aivan -luonnonlain pakolla uskonnon paras tuki ja turva, koska sen ikävöimä -yhteiskunta voi pysyä _ainoastaan_ uskonnon varassa ja turvissa. Eikö -niin?" - --- "Kyllä se minusta nyt siltä tuntuu", -- myönteli Rannisto -sydämensä kaikella rehellisyydellä. Oolavi hehkui kilpaa papin -kanssa, vaikka sillä hehkulla oli ääretön ero. Pappi jatkoi: - --- "Sosialistit ovat juuri tehneet erehdyksen, kun ovat -hyväksyneet taloudellisen oppinsa muka perusvoimaksi Marxin opin -materialistisesta historian johdosta, eivätkä ole siksi ottaneet -uskontoa. Se Marxin oppi, että muka aineellinen taistelu on kaiken -johtavana voimana, on jo vääräkin. Ovathan suurimmat ihmishengen -voitot johtuneet kokonaan toisista vaikuttimista, sillä jos -tarkastamme suurimpia ihmishenkiä, niin huomaamme, että ne ovat -rikkautta pitäneet jonain arvottomana, alhaisena... Lisäksi eivät -suuret liikkeet kuten ristiretket ynnä monet muut ole olleet -aineellisuuden aiheuttamia." - -Hän hengähti ja jatkoi taas: - --- "Marxin materialistinen oppi on karjan oppia. Se opettaa: ihmisten -pitää kulkea, kuten karjan, aina sinne, semmoiseen yhteiskuntaan, -missä on paras karjanlaidun... Se on alhainen oppi ja siksi se ei -saa kannattajiksensa jaloja ihmishenkiä. Lopulta täytyy sosialismin -itsensä tämä huomata ja ottaa jalon taloudellisen oppinsa perusteeksi -raamatun suuri, ylevä oppi... Jaloimmat köyhälistön liikkeeseen -yhtyneet henget ovatkin puhuneet toisessa hengessä kuin Marx. Niinpä -Carlyle huutaa: 'Karkottakaa ahneuden henki sydämestänne!'..." - -Syntyi pieni levähdys. Kaikki ajattelivat. Oolavi kietoutui yhä -syvemmälle suuriin kysymyksiin... Elämän kosken veto koveni sitä -mukaa. Nuori pappi jatkoi: - --- "Teidän talonne, herra Rannisto, on minusta osaksi sosialistinen: -täällä ei ole isäntää ja palvelijaa... Eikö se olisi uskonnon ihanin -hedelmä, ihmishengen kaunein voitto, jos kerran koko maailma olisi -yksi ainoa kristillinen seurakunta: sosialistinen yhteiskunta?" - -Hurskas Rannisto aivan heltyi sitä suurta uskonnon voittoa -ajatellessansa... Hän myönsi tähän asti väärin ymmärtäneensä -sosialismia, tuominneensa itse opin sen kannattajien mukaan. Pappi -jatkoi: - --- "Ja eikö se ole ihmishengen suurin alennus, mihin nykyinen, -itsekkyydelle rakennettu yhteiskunta polkee ihmisen, asettaen sen -toisen palvelijaksi? Ajatelkaa, herra Rannisto: Jumala loi ihmisen -_ainoaksi_ vapaaksi, ja ihmiset itse polkevat sen jalkojensa -pesijäksi, orjaksi!" - -Oolavin jalo sielu nousi entistä voimakkaampaan kapinaan sortajia -vastaan. Hän kuvitteli jo seisovansa Nikolaina, sorrettujen -vapahtajana, Martva Kaatjana rinnallansa. Hän halusi syöstä -taisteluun. Nuori pappi jatkoi: - --- "Katsokaa eläinkuntaa! Sortaako siellä sama laji toistansa? -Eivätkö ne toisiansa pidä vertaisinansa, auta ja kunnioita? Milloin -sama laji _eläinmaailmassa_ panee toisensa palvelijaksensa?" - -Molemmat kuulijat olivat hämmästyneitä. Pappi jatkoi: - --- "Mutta _ihminen_ tekee sen! Eikö hän silloin ole alempana eläintä?" - -Oolavin koko olemus kuohui. Rannisto oli masentunut. Pappi yhä -innostui. Hän jatkoi: - --- "Eikö yhteiskuntajärjestys, joka sen sallii, ole väärä?... Ja -ovatko lait, jotka sen sallivat, silloin samaa kuin _oikeus_?"... - -Rannisto ajatteli, huomasi papin olevan oikeassa ja lausui -ajatuksissansa: - --- "Kiitos, pastori, selityksistänne! Minä en ole asiaa aina jaksanut -ajatella niin kuin Te sen nyt selitätte... _Tällä_ hetkellä minusta -tuntuu, että meidän ehkä olisi edistettävä sosialismia, edistääksemme -sillä Jumalan valtakuntaa..." - --- "Kyllä", -- tarttui pastori Aamusto, jatkaen: "Mutta toista tietä -meidän on kuljettava: Meidän on edistettävä _Jumalan valtakuntaa_, -että sosialistinen yhteiskunta _sen_ kautta syntyisi. Jos toisin -teemme, emmekö ole verrattavat mieheen, joka huonetta rakentaessansa -ensin koettaa asettaa harjahirren ja vasta sitten, kun huone olisi -valmis, aikoo asettaa peruskiven?" - -Vertaus tuntui Rannistosta sattuvalta. Pastori jatkoi: - --- "Ne sosialistit, jotka muuta tietä kulkevat: alkavat sosialismista -sinänsä, tullaksensa uskontoon, ne ovat verrattavat juuri semmoiseen -mieheen, joka harjahirren ensiksi asettaa. Heidän huoneestansa ei -mitään tule. Mutta aika tulee, että he huomaavat erehdyksensä ja -laskevat oikean peruskiven, ja silloin rakennus kohoaa lujalle -kalliolle rakennettuna..." - -Ja kun Rannisto ja Oolavi vielä äänettöminä ihailivat nuorta pappia, -jatkoi tämä: - --- "Mutta monella on aivan väärä käsitys sosialismista. Se ei -ole edes semmoinen oppi, joka oikein käsitettynä koskettelisi -_valtiomuotoakaan_..." - --- "Nyt Te, pastori, liioittelette", -- yritti Rannisto. - --- "En... En ollenkaan", -- keskeytti Aamusto jatkaen: "Eikö -itsevaltias voi säätää sosialistista yhteiskuntajärjestystä?" - -Rannisto hämmästyi. Ajateltuansa myönsi hän: - --- "Kyllä... Kyllä..." - --- "Niin voi säätää joka-ikinen valtiomuoto", -- tarttui pastori -Aamusto. - -Sekä Rannisto että Oolavi olivat hämmästyneet. Nuoren papin puheet -tuntuivat heistä aivan itseselviltä. Hurskas pappi jatkoi: - --- "Siinä on nyt sosialismin 'kauheus'... pappisvalta voi -sosialistisen yhteiskunnan säätää yhtä hyvin, kuin yksinvalta, tai -kansanvaltakin..." - -Oolavin sielu, joka oli ennestänsäkin ratkaisemattomia, hänelle -hämäriä kysymyksiä täyteen ahdettu, sai yhä uutta ja uutta lisää. -Kysymyksien paljous vaikutti, että hän ei jaksanut nytkään kaikkea -täysin punnita, vaan ihastui vaistomaisesti siihen, mitä nuori pappi -kauniisti kuvasi. Tämä jatkoi: - --- "Minä vielä toistan, että ei sosialistinen yhteiskunta voikaan -olla kirkolle vaarallinen, vaan päinvastoin. Minä vielä lisään, että -nykyinen, itsekkyyteen perustuva yhteiskuntajärjestys on kirkolle -vaarallisempi kuin sosialismi..." - -Rannisto näytti ajattelevalta, jopa epäilevältä. Sen huomattuansa -kysyi pastori Aamusto: - --- "Voiko se kirkko pysyä, joka ryhtyy suojelemaan esimerkiksi -pahantekijöiden joukkoja, tai on liitossa niiden kanssa?" - --- "Mahdotonta se olisi", -- myönsi Rannisto. - --- "Voiko", -- tarttui pastori Aamusto nopeasti -- "silloin myös -pysyä kirkko, joka ryhtyisi suojelemaan nykyistä, itsekkyyteen -perustuvaa yhteiskuntajärjestystä?" - -Ranniston ja Oolavin silmistä voi lukea selvän, kieltävän vastauksen. -Puhuja lisäsi: - --- "Se on mahdoton. Jumala itse on hävittävä sen kirkon, joka -astuu vääryyden palvelukseen, kuten Hän hävitti todistuksen majan: -Jerusalemin temppelin. Hän lähettää sille kirkolle korven käärmeet, -pakottaakseen sen katsomaan Jeesukseen ja seuraamaan Häntä. Hän -käyttää aseenansa niitä, jotka näyttävät Hänen vihollisiltansa, kuten -Hän todistuksen majan hävitytti Rooman keisareilla, jotka Hänen -palvelijoitansa vainosivat ja itse astuivat hänen istuimellensa..." - -Rannisto oli itse niitä asioita paljon ajatellut, mutta hehkuvan -papin kuvaamina kirkastuivat ne hänelle nyt suuremmiksi. Jumalan -viisaus ja suuruus ilmestyi hänen eteensä äärettömänä, ijankaikkisena -valomerenä. Avoimella äänellä lausui hän: - --- "Kaikki, mitä Te puhutte, tuntuu huokuvan jumalallista totuutta, -jota minä en voi kumota, vaikka vaistomaisesti ehkä tahtoisin -epäillä... Ehkä se epäily johtuu siitä, että en jaksa käsittää -Jumalan teitä täydellisesti." - --- "Yleensäkin meille ovat Jumalan tiet käsittämättömiä", -- myönsi -innostunut pappi, jatkaen: "Sama Rooma, joka oli kristittyjen vainon -keskus, tuli Jumalan tahdosta uudeksi Jerusalemiksi: Sieltä käsin -levitettiin kristin-usko halki tunnetun maailman. Minä uskon, että -niin on sosialisminkin käypä: Sen on pakko astua kirkon palvelijaksi, -sillä sen henki kätkee jo itseensä kristin-uskon hengen idun: -tasa-arvoisuuden, toistensa jalkojen pesemisen, jota ilman se ei voi -pystyssä pysyä. Sen käy aivan samoin kuin pakanallisen Rooman, joka -kristityitä vainotessansa kantoi itsessänsä sen itua: uuden uskon -tarvetta, kuten Hellaskin, joka rakensi temppelin tuntemattomalle -jumalalle..." - -Hän käveli innostuneena, palavana, kuunnellen Ranniston huomautuksia. -Ja taas ryhtyi hän kuvailemaan kirkon suurta tehtävää sorrettujen -asian-ajajana. Hän vetosi aina vain Jeesukseen, lausui muun muassa: - --- "Jeesuksen sanat: 'Mitä te teette yhdelle näistä vähimmistä, sen -te teette minulle', käskee ennen kaikkia kirkkoa. Kirkon täytyy -ennen kaikkea seurata Jeesuksen oppia: olla kurjien auttaja. Ja -minä suren sitä, että kirkko ei ole uskaltanut astua sosialistista -liikettä _johtamaan_, kuten sen velvollisuus olisi, vaan on ryhtynyt -sitä vastustamaankin. Kirkolla ei ole mitään peljättävää, sillä se -voittaa oman näennäisen häviönsäkin kautta, puhdistuen siinä. Kirkon -ei tarvitse tehdä muuta kuin unohtaa itsensä ja seurata Jeesuksen -esimerkkiä, niin se hallitsee maailmaa. Ja juuri sosialismi, -sosialistinen yhteiskuntajärjestys olisi sen kädessä tehokkain ase, -mitä Jumala sille voi antaa, koska se järjestys on täydellisesti -ainoastaan kirkon varassa pysyvä ja on siis niin kokonansa uskonnon -armosta riippuva, kuin orja isäntänsä armosta..." - -Syntyi pieni hiljaisuus. Sen lopetti Rannisto huomauttaen: - --- "Niin... On kai sitä kirkossakin vikaa, jos sosialistisen liikkeen -kannattajat nousevat sitä vastaan!" - -Nuori pappi leimahti kuin tappuroissa tuli. Hän vakuutti: - --- "Jos siinä _ei_ vikaa olisi, ei kukaan voisi sitä vastaan -nousta, sillä ei hullukaan lähde puhdasta pesemään, eikä tervettä -parantamaan. Se on nykyiselle kirkolle häpeäksi, että sitä vastaan -noustaan, mutta samalla se on sille eduksi. Mutta se, että sitä -vastaan ääniä nousee, on juuri kirkon _ansio_. Se osottaa, että -kirkko ei ole hukkaan työtä tehnyt..." - --- "Nyt minä en Teitä ymmärrä", -- yritti Rannisto. - --- "Te ymmärrätte heti", -- tarttui nuori pappi kysyen: - --- "Jos ihmisessä ei olisi siveellistä tunnetta, nousisiko se -vääryyttä ja pahaa vastustamaan?" - --- "Luonnollisesti ei", -- vastasi Rannisto. - -Kysyjä lämpeni edelleen, jatkaen: - --- "Eikö ihmisen siveellinen tunne ja tahto ole uskonnon luoma? Eikö -se yksinpä pakanoissakin, mikäli ne siveellisyyttä, sen alkeita jo -tajuavat, ole uskonnosta lähtöisin?" - -Kun Rannisto vaikeni, kysyi nuori pappi edelleen: - --- "Voitteko nimittäin mainita yhdenkään ainoan inhimilliseksi -sanotun siveys-opin, joka ei olisi uskonnon, raamatun aivan ilmiselvä -plagiati?" - -Rannisto oli paljon lukenut, mutta ei voinut mainita ainoatakaan. -Pappi selitti edelleen: - --- "Ei ole vielä siveys-oppia laatinut ainoakaan, joka ei itse olisi -saanut siveellistä tahtoansa ja aistiansa uskonnon välityksellä. Jo -antikisen maailman pakanalliset ajattelijat olivat tietämättänsä -jumalallisen siveellisyyskäsitteen inspirationin saaneita, ja mikä -heidän siveellisyydessänsä on oikeaksi tunnustettua, eikö se ole -täydellisesti kristin-uskon jäljittelyä?" - -Molemmat kuulijat olivat oudostuneita. He huomasivat, että nuori -pappi oli paljon lukenut ja että hän oli lukenut omilla aivoillansa, -eikä ajatellut laina-aivoilla. Puhuja teki johtopäätöksiänsä: - --- "Se on siis _kirkon_ ansio, että se on voinut herättää ihmisessä -siveellisen aistin ja tahdon, joka saa sen nousemaan väärää vastaan, -ilmestyköön se väärä vaikkapa itse kirkossa... Kirkko itse niin -puhdistaa itsensä tai oikeastaan: Jumala puhdistaa kirkkonsa sen -omalla kädellä..." - -Kirkkaana, itseselviävänä valkeni molempien kuulijoiden eteen -innostuneen Jumalan palvelijan lausuma ja todistelema ajatus. He -hämmästyivät hänen ajatuksensa rohkeutta ja hänen uskoansa Jumalan -johtoon ja Jumalan kirkon lopulliseen voittoon. Heistä näytti, että -syntikin on ase Jumalan kädessä, pakanatkin, kuten Rooma, palvelevat -Häntä. Ja ne, jotka nousevat Häntä vastaan, ovatkin vain vitsoja -Hänen kädessänsä. - -Oolavin hehkuvassa sielussa avautuivat elämän kysymykset huimaavina -kuvina kuin vesiselät, joissa selkä avautuu selän takana, houkutellen -rohkeaa purjehtijaa yhä kauemmaksi, ikäänkuin siellä jossain olisi -satumaita ja ihmesaaret nousisivat järven vesipovesta, kukittaen -päivänpaisteiset ulapat vesien paratiisiksi, missä onnettaret asuvat, -istuen kallionkärjillä tai kävellen vaaranteilla, kädessä vakka, -josta jakavat ihmisille kaikkea, mitä ihmishenki voi himoita: onnea, -viisautta, tietoa, puhdasta nautintoa. Tai availevat ne ihmishengen -nähtäviksi kaikki maailman salat, levittävät sille salatut asiat -hurmaavimpina kuvina. Sosialistinen asia kirkastui hänen edessänsä -nuoren papin ja Nikolain loistavavärisenä maalauksena, ja koko elämä -kaikkine kysymyksinensä laajeni, suureni ja kutsui häntä. Hän halusi -päästä tuntemaan elämää, kuten kesälintu odottaa vieraalla maalla -keväistä muuttopäiväänsä pesimismaillensa, missä kaunis koivunvarpu -odottaa puhtaana morsiusvuoteena. - - * * * * * - -Yö alkoi jo ummistua sydän-yöksi. Tähdet valaisivat kuuraista metsää -ja vitilumen peittämää maata, kiiluen palavimmillansa. Kylmänhenki -katseli liikkumattomana niitä maita, joilta se oli lämmön tieltänsä -pois ajanut, tullen itse talven-airueena sijalle. - -Pastori Aamusto oli jo lähtenyt, ja Martva puheli taas kahden kesken -Oolavin kanssa. Kun hän nyt ajatteli, että Oolavi ei huomen-iltana -enää tulisikaan, haihtui kirjeiden tuottama ilo vähitellen ja -mieli sumeni ja katse raukesi. Hän koetti olla iloinen, mutta -ilo ei ottanut luistaaksensa. Huoneessa häilähteli surua vuoroin -siellä, vuoroin täällä, eikä nauru enää nauruksi helähtänyt: se jäi -aina puolitiehen, hymyilyyn. Tuntui kuin kuiskaileisi pahan-enne -tietojansa elämän ilojen ja toiveiden sekaan. - -Oolavi oli huomaavinansa Martvan ikäänkuin väsyneeksi ja kysyi: - --- "Miksi näytät niin väsyneeltä?" - --- "Niin... kun sinä lähdet nyt pois", -- venytti Martva hitaalla -äänellä, jossa oli säveleenä lapsen äänensävy ja mielipaha. - -Oolavi masentui. Herkkä mieli värisi Martvan hellistä sanoista. -Hän ei löytänyt sanoja, millä lohduttaa armasta tyttöä. Hänestä -itsestänsä tuntui nyt lähtö vaikealta. Martva huomasi hänen -mielialansa, kokosi kaikki ilonsa yhteen ja riemastuttaaksensa sekä -Oolavin että itsensä, kysyä heläytti: - --- "Mutta eikö totta: sinä tulet pian takaisin?... Niinhän?..." - -Kysymys tuli Oolaville kuin olisi onnenlintu lentänyt hänen syliinsä -siivet ja laulu yhtenä ilona. Hänen mielensä kuohahti ilosta ja -onnesta, kun kuuli Martvan äänen ja tiesi sen helisevän _hänelle_, -yksin hänelle. Riemunsa vallassa vastasi hän: - --- "Miten minä voin olla tulematta, kun _sinä_ olet täällä!... Sinä" --- hän suuteli Martvan kättä palavasti -- "minun onneni!... Minun -ilo... ni!..." - --- "Et saa olla vallaton... et... et... et... et", -- keskeytti -Martva, vetäen kättänsä pois suutelotulvasta. - -Hetkeksi remahti taas ilo. Martva vakuutteli, ääni ja katse täynnä -viehkeyttä: - --- "Mutta et saa tulla, ennen kun olet kirjoittanut hyvin... hyyy-vin -paljon kirjeitä... Ethän tule ennen?" - --- "Tulen... _Sinun_ luoksesi minä tulen ennen kun ehtii tänne -ensimäinen kirje, jonka lähetän heti kun vain saavun kaupunkiin", -- -vastusteli Oolavi leikillä. - --- "Hyi, kun olet tottelematon!", -- naurahti Martva muka -nuhtelevalla äänellä, kiitollisena "tottelemattomuudesta." - -Mutta kun hän sitten sanoi Oolaville jäähyväisiä, saattaen häntä -eteiseen, tunsi hän sanomatonta tuskaa. Koko hänen sielunsa hätäytyi, -eikä hän tiennyt hädän syytä. Oli kuin olisi Oolavi lähdössä varmaan -kuolemaan, josta hän ei voi pelastaa häntä. Kun hän ojensi Oolaville -kätensä jäähyväisiksi, vapisi käsi kuin arka lintu haukan iskun -edellä, ja katse oli hätäytynyt. - -Oolavi huomasi sen ja hänen silmiinsä tulvasivat kirkkaat kyyneleet. -Martva painautui silloin hänen rintaansa vasten, etsien siitä turvaa. -Siinä itki hän kuin lapsi, värisi ja kärsi Oolavin kyynelien valuessa -hänen silkkihienolle tukallensa. - --- "Jumala olkoon suojanasi!" -- kuiskasi Martva kyyneliänsä kuivaten. - -Ovi sulkeutui, ja nuori mies lähti laskemaan purttansa -elämänkoskeen... Kun Martva palasi huoneeseensa, tuntui huone -tyhjältä, autiolta, kuin olisi siellä käynyt kuolema, vienyt isän ja -äidin, ja niiden kuoleman johdosta tullut pakollinen majanmuutto. -Kukat ja kaikki olivat jo rakkaasta huoneesta pois kannetut. Hän -heitti viimeisiä jäähyväisiä rakkaille muistoille... suri... itki... -menehtyi epätoivoon... Hänen mieleensä muistui taas "Litvan laulu". -Raukeana, menehtyneenä kutistui hän kokoon ja itki katkerasti. - - - - -Vaan himmeä olikin totuudenlähde. - - -Talvi näytteli jo tuomisiansa: kynttilöinänsä hohtavia joulutähtiä, -hopeanheleitä pakkasiansa, kylmänkulkusiansa ja huikaisevia -lumirikkauksiansa. Pohjolan suuri lumivieras oli tullut. - -Jo avautuivat kaikki taivaan tähtiaarteet. Maailman helmi, Suomi, -hohti talvipukimissansa, valkeissa lumiliinoissansa. Auringonpyörä -näyttäytyi päiväsydännä arastellen, punastuneena, kuin ujosteleva -morsian. Öisin hehkui taivas tähtipalona, joka tähti kirpeänkirkkaana -kuin purisi sitä pakkanen. Ilmassa helisi hopeainen jäähele. Kylmä -punasi poskea, valkea hanki painoi puhtaan värinsä ihmishenkeen ja -pakkasenpaukahdus reipastutti mieltä. - -Oli tullut jo suuri talvi, Pohjolan lumijuhla jouluinensa, -kulkusinensa ja mäenlasku-iloinensa. - -Suuressa kaupungissa pyörivät elämän jauhinkivet. Yhdet pyörivät -päivällä, jauhaen ihmistä suoraan suureksi ja jaloksi. Toiset -myllyt raatoivat öisin... jauhoivat ihmistä akanaksi ja ruumenen ja -akanan kautta takaisin siksi jaloksi eloksi, jona se solui öisen -myllyn kivensilmään. Nyt se näki rapakot kauneiksi vedenseliksi -värjättyinä... ihastui... laski purtensa väriselille, petti itseänsä, -pettäen samalla muita... loittoni aina vain kauvemmaksi onnen hakuun, -kunnes jo häipyi silmistä onnenranta, josta oli matkalle lähtenyt... -hätäytyi silloin ja huomasi olevansa alastomana, purrettomana, -nähden samalla onnen-ulapan olevankin rapamerenä... Jotkut -silloin kääntyivät takaisin ja saavuttivat kotirannan... Toiset -painuivat ravan lisäksi... Hyvä ja paha taisteli suurta, armotonta -taisteluansa... - -Hiiden myllyn sivuhuoneessa, johon näkyi näyttämö viistoon, istui -Oolavi kahden kesken tuomari Ounaston kanssa. Hän oli siellä istunut -jo useat illat. Harhaman kirjan kuvauksien luoma mieliala ja -niistä kuvauksista innostuneen Harviston kertomukset olivat hänet -sinne vetäneet kohta kun hän oli kaupunkiin tullut. Aluksi oli hän -tuntenut pettyneensä, hämmästynyt ja lähtenyt inhoten kotiinsa. Mutta -aina oli joku halu häntä sinne uudestaan vetänyt. Hän oli uskonut -lopultakin saavansa nähdä sitä ihanuutta, jonka kuvan Harhaman kirja -oli hänessä herättänyt, verhoten ruman ja inhottavan akanamaisella -runollisuudella. Aina uudestaan ja uudestaan oli hän pettynyt ja -poistunut. Taas ja taas oli hän muka "vielä kerran" palannut, luullen -silloin jo olevan nähtävänä sen, jota hän janosi. - -Viimein oli hän alkanut tottua siihen rumaan, joka kukki öisissä -valoissa, soiton ja höyryjen seassa, värinä ne haihtuvat värit, -jotka muuttavat silmän muuksi, ollen itse untakin petollisempia... -Hän juopui niistä väreistä, hitaasti tosin, mutta sitä varmemmasti, -näki ne jo muuna kuin mitä ne olivat ja kulki niiden houkuttelemana, -arkaillen ja varovasti vielä. - -Päivin hän taas teki työtä, ahmi tietoja ahmimalla. Hänen entiset -laajat tietonsa ja luonnonlahjansa olivat hänellä apuna. Mikä oli -muille vuoden, se oli hänelle viikon työ. Synnynnäinen hienous ja -aatelisista aatelisimman talonpoikaiskodin luoma varmuus ja itsetunto -olivat hänestä jo alun pitäen tehneet miehen, joka hienostuneessa -seuraelämässä kohosi oman mittansa muita ylemmä ja käänsi ihastuneet -katseet itseensä. - -Tuomari Ounasto oli vanhanpuoleinen herrasmies, jonka kasvoista -voi lukea, että hän oli aikoinansa "elänyt". Katseessa oli -hyväntahtoisuutta, pilaa, jopa nerokkaisuuttakin, ja ketterät -liikkeet ja isällinen ääni tekivät hänestä joskus oivallisen, -herttaisen sedän ja isän perikuvan. Hän kävi aina pitkään -hännystakkiin arvokkaasti puettuna, ja kun se arvokkuus ja ikä -joskus yhtyivät vanhahkon elostelijan hullutuksiin, oli vakavankin -vaikea olla hänelle hymyilemättä. Heti ensi tuttavuudesta oli hän -kiintynyt Oolaviin ja nyt olivat he jo hyviä ystävyksiä. Usein olivat -he sattuneet olemaan yhdessä ylevähenkisten perheiden vieraina -ja joutuneet ottamaan osaa keskusteluihin, joissa pohdittiin -elämänkysymyksiä ja kaikkeuden ongelmoita. Oolavi oli aivan juomalla -juonut niiden keskustelujen henkeä, kun taas tuomari Ounasto -enimmäkseen vaikeni, tai selitteli asioita omalla tavallansa, -höystäen keskustelua sukkeluuksilla. Hän oli Jumalan kieltäjä ja -elämän ivaaja, joka otti elämästä sen, mikä siinä kulloinkin oli -kepeää ja nautittavaksi kelpaavaa. Mutta hänen ikänsä ja asemansa -vaikuttivat sen, että Oolavi kuunteli hänen kepeitä puheitansa -harkiten, eikä aivan välinpitämättömänä. - -Hiiden myllyssä kohisi ilo. Viulut vinkuivat. Viini vaahtosi. Ihminen -solui kivensilmään. Yöelämä kehittyi kukkanuppuunsa. - -Tuomari Ounasto puhui Oolaville, isällisenä, ja veljenä samalla: - --- "Ota, Oolavi, esimerkiksi eilinen keskustelu tohtori Heinolan -luona!... Eihän siinä ollut pontta, ei perää!" - --- "Miten niin?" -- pisti Oolavi, katsellen akkunasta syrjäsilmin -myllyyn. - -Tuomari Ounasto selitti, tehden joskus käsillään kuvaavan liikkeen: - --- "Miten 'miten niin'?... No: puhuvat _totuudesta_, elämän -totuudesta ja oikeudesta... Eihän elämässä ole mitään totuutta: ei -ole mitään erityistä oikeaa ja väärää... Elämässä on vain kaksi -puolta..." - --- "Nimittäin?" -- katkaisi Oolavi naurahtaen, mutta samalla -uteliaana. Mylly ja totuus vetivät häntä kilpaa. Ounasto selitti, -huudahdellen: - --- "Nimittäin... Taas sinä, veli, kysyt 'nimittäin'!... Elämässä -on ainoastaan juutalainen puoli ja kreikkalainen puoli... Mikä on -juutalaiselle pyhä, se on kreikkalaiselle kauhistus. Esimerkiksi sian -liha... mikä kauhistus Mooseksen uskolaiselle! Mutta entä muille -uskovaisille!... mikä herkku on joulukinkku. Siinä se on koko totuus -ja oikea..." - -Hiiden mylly säesti outoa totuuden julistusta. Se säestys huumasi -Oolavin korvia. Se teki aivot herkiksi, kuumeisiksi... Huminan seasta -huomautti hän Ounastolle: - --- "Mutta emmehän me nyt elä juutalaisten ajassa." - -Hiiden myllystä kuului nuoren tytön laulu. Väki nauroi laulun -sukkeluuksille. Kuului joku hyvähuuto. - --- "Millehän ne nyt huutavat!" -- innostui Ounasto ja otettuansa -asiasta selvän, katsahtamalla akkunasta, jatkoi hän: "Iida siellä -laulelee... Kas, miten hyvästi se Iida veisaakin..." - -Hän istahti taas ja jatkoi: - --- "Miksi me emme elä juutalaisten ajassa ja kreikkalaisten?... -Elämme! Ihan täydelleen elämme niiden ajassa... Ota sosialistit ja -porvarit: Sosialistit pitävät porvareita varkaina... pauhaavat aivan -tosissaan... Porvarit taas haukkuvat varkaiksi sosialisteja. -- -Taivas varjelkoon ihmistä molemmista!... Minä tuomitsen oikeudessa -molempia aivan armotta... No eikö siinä ole taas sama asia: -'totuuden' juutalainen ja kreikkalainen puoli?" - --- "Niin... se nyt on siinä asiassa... Eihän yksi asia ole vielä koko -elämä", -- puolusteli Oolavi miettivänä. Hän huomasi tuomari Ounaston -puheessa olevan oikeaakin. Niin alkoi totuus himmetä, peittyä -hämäriin. Mietteissänsä hän väliin vilkaisi myllyyn. Sieltä kuului -taas hyvähuutoja. Tyttö lauloi lavalla, vähän huolien laulusta, mutta -enemmän siitä, että kauniit hampaat näkyisivät. Ounasto innostui: - --- "Entäs muut asiat?... Ovatko ne, veli, toisenlaisia?... Katsohan, -Oolavi, katsohan!..." - -Hän kumartui likemmä Oolavia ja jatkoi tärkeän näköisenä: - --- "Ota, veli, vaikka mikä asia, niin sama laatu siinä on... Kas -miten kovasti Iida kirkaisi!... Pitää taputtaa Iidalle... Hyvä! -Hyvä!... Uudestaan! Uudestaan!... Nyt minä taas jatkan: Ota, -veli Oolavi, vaikka mikä asia, niin siitä et löydä muuta kuin -kaksi puolta: juutalaisen ja kreikkalaisen oikean... Taas se Iida -kirkaisi... Taputa, taputa Iidalle!... Kas niin!... Minä taas jatkan: -Sillä eikö joka asiaa ajamassa ole kaksi kunniallista asian-ajajaa?" - --- "No niin!" -- myönsi Oolavi miettivänä ja huumautuneena samalla, -Ounasto jatkoi myllyn humun säestämänä: - --- "Mutta jos kerran olisi väärä ja oikea kaksi eri asiaa, niin -silloinhan kahdesta asian-ajajasta voisi ainoastaan toinen ajaa -oikeaa asiaa, toinen taas puolustaisi väärää, siis olisi konna... -Voitko sinä niin pahaa ajatella kummastakaan?" - -Oolavi vaikeni. Hän mietti. Totuudenlähteen vedenpinnalle varisi -lisää lehtiä... Mylly humisi sävelhumuna. Ounasto selitti: - --- "Eihän niistä kumpikaan ole kunniaton, joka puolustaisi väärää, -jos sitä olisi... Taivas varjelkoon semmoisesta ajatuksesta!... -Asian-ajajako, jonka käsi ei lyhety syntisiltä, vaikka siltä jo -Jumalan armokin lyhettyisi, sekö, kysyn, ottaisi ajaaksensa väärän -asian!... Mutta kumminkin on joka asiassa kaksi asian-ajajaa -vastatusten. Miten sinä, Oolavi, sen selität, _jos_ olisi oikea ja -väärä erikseen?" - -Oolavi naurahti. Hiukan ajateltuansa virkkoi hän: - --- "Siinä on kyllä pulma... Mutta se taitaa olla niitä sedän -pulmia..." - -Ounasto teki leveän liikkeen ja ilostui: - --- "Ei, veikkonen, siinä mitään pulmaa ole... selvässä asiassa. Asia -on vain niin, että toinen asianajaja ajattelee ja sanoo toisesta: -Tämä minun arvoisa vastustajani ajaa kreikkalaista asiaa, mutta kyllä -hän silti on kunniallinen mies. Toinen taas ajaa juutalaista asiaa... -Sillä, Oolavi: jos nyt, jos olisi... Taas se Iida laulaa... jos olisi -erikseen oikea ja väärä, niin eikö joka asiassa toista asian-ajajaa -pitäisi tuomita väärän asian ajamisesta?" - --- "Se on, merkillistä kyllä, totta", -- yritti Oolavi, mutta Ounasto -keskeytti hänet, huudahtaen voitonilolla: - --- "No siinä se nyt on!" - -Hän nousi ylös ja kävellen ja käsillänsä liikkeitä tehden jatkoi -voitostaan riemuitsemista: - --- "Minähän olen tätä sinulle monesti vakuuttanut, vaikka nyt vasta -sain sinut uskomaan... Minähän, Oolavi, pidän sinua aivan omana -poikanani ja olen ahertanut... ihan ahertanut olen saadakseni sinut -kääntymään pois joutavista ajattelemisista ja totuuden etsimisestä... -Minä ahkeroin kääntääkseni sinut oikealle tielle... Sillä... Nyt -taisi Manda tulla laulamaan, koska taputtavat... Ei, se ei ollut -vielä Manda", -- oikaisi hän kiirehdittyänsä katsomaan. Sitten hän -taas jatkoi: - --- "Eihän Jeesuskaan sanonut, mikä on totuus. Sanoi vain, että hän -_tunnustaa_, että totuus on... Esimerkiksi siinä verorahassa. Hän -tunnusti, että siinä on Jumalan puoli ja keisarin puoli... ja kumpiko -puoli on oikea?... Jos rahasta ottaa pois toisen puolen, niin häviää -toinenkin puoli, eikä jää koko rahasta mitään..." - --- "No ei nyt sotketa", -- yritti Oolavi. Mutta Ounasto keskeytti -hänet, selittäen: - --- "Siinä on nyt pulma: Keisari sanoo, että hän on itsevaltias -valtakunnassaan... Ja sinä uskollisena, lojaalisena alamaisena -myönnät sen oikeaksi... Eikö niin..." - --- "Tietysti..." - --- "Mutta sanassa taas sanotaan, että _kaikki_ on Herran... Koko -maa, siis se itsevaltiaan valtakuntakin -- on Hänen astinlautansa... -No mitäs sinä nyt keisarille antaisit, vaikka sen kuva _oli_ siellä -verorahan toisella puolella?... Sille annettavaksi ei Jeesuksen -käskyn mukaan jäisi mitään." - -Oolavi mietti asiaa. Verorahakysymyskin, joka oli hänelle ollut aivan -selvä ja yksinkertainen, osottautui filosofiseksi pulmaksi. Ounasto -riemuitsi: - --- "No siinä nyt on sulle 'totuus'... Ei siinä ole muuta kuin -juutalainen ja kreikkalainen, Jumalan ja keisarin puoli... Juopas, -Oolavi, sedän terveydeksi!" -- lopetti hän, kilistäen lasiansa -Oolavin kanssa. - -Oolaviin olivat hänen puheensa alkaneet syöpyä. Alussa ne, ennen kun -hän tunsi Ounaston likemmin, olivat olleet hänestä vastenmielisiä. -Sitten oli hän niitä kuunnellut hyväntahtoisena pilana. Mutta -viikkojen kuluessa olivat ne syövyttäneet häneen jonkun kepeän -käsityksen elämästä. Ne tekivät hänessä työtänsä kuin vesi, joka -syövyttää uomaansa kovaan maaperään tai kallionsyyhyn, hitaasti, -mutta varmasti. Viinilasi oli viime päivinä ollut joskus niillä -pienenä apuna. - -Laulu, soitto ja kättentaputukset ryöppysivät myllyssä. Oolavin katse -viskautui tuon tuostakin sinne. Hän näki niitä varjoja, joita hän oli -vilahdukselta nähnyt Harhaman kirjasta. Kepeäpukuinen tyttö tanssi -näyttämöllä. Useat ulvoivat ihastuksesta. Oolavi oli jo osaksi joukon -mukana. Ounasto jatkoi filosofiaansa: - --- "Elämästä, Oolavi, pitää aina osata puraista sitä iloisinta... -sitä _kaikista_ iloisinta kannikansyrjää... Silloin eivät hampaat -poikki paukahda..." - -Oolavi naurahti ja pisti väliin: - --- "Taitaa olla niinkin!" - -Ounastolta pääsi raikas nauru. Hän aivan vannoi: - --- "No kun sinulle _minä_, vanha setä, sen sanon, niin se on totta... -Kas tuota tyttöä kun rimpsuttelee. Se on nyt Manda... Mandapahan -on... Kas, kas sitä Mandaa!... Mandan hame on tasan neljäkymmentä -yhdeksän senttiä pitkä... Eilen mittasimme... Meitä oli tässä -muutamia veljiä koolla", -- selitteli hän Oolaville, kuin jotain -äärettömän tärkeää. - -Tytön hame kohosi lanteille pyöräksi... Myllyväki ulvoi -ihastuksesta... Oolavi taputti käsiänsä innostuneena. Viinurit -juoksivat. Viini kuohui, herkut tuoksuivat. Melun hiljettyä jatkoi -Ounasto: - --- "Kun setä Ounasto sinulle sanoo, niin sinun pitää uskoa. Ota -esimerkiksi Aatu Harmaja!... Sinä et häntä taida tuntea..." - --- "En tunne", -- myönsi Oolavi. - --- "No ei hänestä ole enää väliäkään... Pitkä roikale semmoinen -oli... Hänkin pysyi hyvänä seuramiehenä, niin kauvan kuin tarttui -elämän iloiseen kannikansyrjään käsiksi ja aina sanoi, että hän on -päätänsä lähempänä taivasta kuin muut... niin paljon muita pitempi -näes oli... Ja joi kuin poika... Mutta äkkiä mies rupesi miettimään -ja ajattelemaan ja jo kahden vuoden kuluttua oli mies kuin kuiva -lipeäkala... Ja lopulta kävi vielä hullummin: Joutui kirkkoherraksi -tuonne Sotkamon taa, jossa koko elämä on kivikannikka..." - -Oolavilta pääsi heleä nauru. Ounasto siitä innostui ja jatkoi: - --- "Siinä nyt näet ensinnäkin esimerkin... Tunnethan sinä Forsmanin -Pekan?" - --- "Kyllä!" - --- "Forsmanin Pekka taas, joka ei ajattele mitään, on kaupungin -hienoin... no kaikista hienoin ja sivistynein herra. Kysy täälläkin -vaikka keneltä tanssijattarelta, tunteeko hän Pekkaa, niin kaikki -tuntevat hänet... Kuka... kuka... kuka siellä nyt tanssii, kun -niin... Ah se on numero neljä: Kerttu... Hänellä on numero neljän -jalka... Forsmanin Pekasta johtuu mieleeni. Hänellä on tapa pitää -tarkkaa kirjaa tyttöjen jalan koosta..." - --- "Ottaako hän mitan?" -- kysäisi huvitettu Oolavi, yhä seuraten -tytön tanssia. - --- "Ei. Se käy aina tällä tavalla: Pekka sanoo ihastuneensa tytön -jalankauneuteen ja pyytää saada lahjottaa sille parin sieviä kenkiä -ja sitä varten kysyy numeroa... Pekka on semmoinen hieno mies... -Tyttö sanoo numeron ja huomenna Pekka itse panee lahjottamansa -kengät tytön jalkaan... Tietysti Pekka silloin vähän leikittelee -jalan kanssa... semmoista pikkuista jalkahyväilyä... Kas!... Kas!... -Sievästi se Kerttu nyt rimpsutteleekin... Katso!... Katso!... Katso -tuota, miten heittelee jalkaansa!... Kas!... Kas... Kas!... Onkohan -sillä Pekan tuomat kengät jalassa!... Ovat... Ne ovat... Niissä on -punainen rusetti..." - -Hän aivan paloi ihastuksesta. Oolavin silmät säteilivät. Myllyssä -kohiseva huumaus kiskoi häntä mukaansa. Siellä paloivat silmät -himoa täynnä. Siellä kukki ja tuoksusi ihmis-olemuksen ilkein osa: -aistillisuus. Oolavi imi sitä itseensä, hengitti sitä kuin viinin -huumaavaa höyryä. - --- "Hyvä... hyvä... hyvä!" -- kohisi myllyssä loppumattomiin. Ounasto -hehkui. Mahtavalla bassoäänellä säesti hän: - --- "Hyvä... hyvä... hyvä!" - -Ja ketteränä huoneessa kävellen jatkoi hän ihastustansa: - --- "Kauniisti tanssii Kerttu, kauniisti... Vahinko, ettei Pekka ollut -saapuvilla." - -Yht'äkkiä kysyi hän sitten Oolavilta: - --- "Olethan sinä, Oolavi-veli, lukenut Harhaman kirjan?..." - --- "Kyllä", -- myönsi Oolavi. Ounasto huudahti yhtenä riemun -paljoutena: - --- "No arvasinhan minä!... Siitä arvasin, kun olet täällä... No -se on kirja! Se on kirjojen kirja... Se on oikea Pirun raamattu!" --- riemastui hän edelleen, käsillään kuvaavia liikkeitä tehden. -Juotuansa ryypyn jatkoi hän: - --- "Minä en koskaan lue romaania, mutta Saku Peltola, joka on suuri -roskakirjojen ihailija, tuli kerran ja sanoi: 'Ounasto hoi! Nyt sinun -pitää ruveta opettelemaan romaania lukemaan, sillä nyt on ilmestynyt -kirja, jota lukiessa jo uskoo olevansa kaikista paraimmassa Pirun -Eedenissä!... Aivan näkee Pirun enkeleitä silmissään!... Ja eikä Saku -puhunut turhia... No kyllä se on kirja, on totta vieköön se kirja!... -Minä aivan ihmettelen, mitenkä kukaan kirjakauppias on uskaltanut -myödä niin hyvää kirjaa... Ja Saku itse, joka on entinen sensori, -sanoi että: 'Jos minä olisin ollut sensorina, niin en totta vie -olisi uskaltanut antaa painolupaa, sillä se on niin hyvä kirja, että -linnaan sille luvan antamisesta olisi sensori joutunut'... Vieläkö -täällä pullossa on?... Vielähän siellä hilkkaa." - -Ja laseja täyttäessänsä hän jatkoi isällisellä, neuvovalla äänellä: - --- "Siinä kirjassa, Oolavi, on kaikki, mitä hienon miehen tulee -tietää. Forsmanin Pekkakin sanoi sen luettuansa olevansa täydellinen, -kerrassaan täydellinen... Tai oikeastaan siinä on enemmänkin kuin -tarvitsee: joutavia saarnoja ja ripityksiä, mutta ne Pirun Eedenin -kuvaukset ovat paremmat kun itse Eedeni... Minä puhun sinulle niin -kuin omalle pojalleni... Vieläkö täältä tulla töröttää?" -- käänsi -hän välillä puhettansa, kallistaen likööripulloa. - -Oolavi seurasi silmin myllyn elämää, korvin Ounaston puhelua, -pistäen aina jonkun sanan väliin. Myllyn huumaus heikonsi sielun -vastustuskykyä. Alastomuuden vilinä... soitto... ihastuksen -huudot... palavat, himokkaat silmäykset... päihtymys ja kaikki muu -valmisti hänen sieluansa Ounaston puheille. Ounasto jatkoi laseja -täyttäessänsä: - --- "No se kirja ei ole harhama, vaikka kaikki muut kirjat olisivat... -ja ovatkin harhamia, koko kirjallisuus. Minäkin olin jo unohtanut -koko tämän siunatun myllyn. En ollut moneen herran vuoteen oveakaan -avannut. Mutta kun luin Harhaman 'Varotushuudon', niin heti -ensi työksi tulin katsomaan, onko täällä todellakin niin suuri -edistys-askel tehty kuin kirjassa kerrottiin... Ihan nuolena riensin -tänne... No, terveeks', veli Oolavi!... Ja en totta totisesti, en -totta vieköön ollut tästä Eedenistä koskaan ennen niin nauttinut, -kuin Harhaman kirjan luettuani... Se kirja, kuule, Oolavi, on -erinomainen, se on kaikkein erinomaisin opas täällä... Se panee -huomaamaan kaikki nämä pyörähdykset... tuommoiset... tuommoiset" -- -hän selitteli pikku pyörähdyksiä -- "ja kaikkea semmoista, mitä ei -tavallinen ihminen olisi muuten huomannutkaan..." - -Hän sytytti sikarin ja jatkoi ihmetellen: - --- "No kyllä sillä miehellä on ollut terve silmä... sillä on ollut -itsensä pimeyden ruhtinaan silmä, kun on kaikki täällä huomannut. -Ja kyllä on uskaltanut kirjan kirjoittaa... Niin mainion on kirjan -kirjoittanut, että jos vain tulisi asia esiin oikeudessa, niin minun -täytyisi virkani tähden tuomita sen kirjoittaja linnaan." - -Oolavi nauroi makeasti. Ounasto vakuutti uudelleen: - --- "No totisesti täytyisi tuomita... Kiitokset ansaitsisi se mies..." - -Myllyssä kohisi aistillinen huumaus, ihastuksenhuudot. Ounasto -kiiruhti akkunaan ottaaksensa osaa iloon. Oolavi keinui jo kepeiden -puheiden ja huumauksen aallonharjalla, kuin muinoin Tuukkalan kosken -puhtaissa kuohuissa. Elämänkoski veti hänen venettänsä. Hurja, -voimakas luonne tahtoi aivan syöksähdellä ryöppyihin. Likööri teki -tehtäväänsä kaiken muun apuna. Ounasto jatkoi: - --- "Siitä asti minä olen täällä harva se ilta... Meitä on pieni -seura." -- Hän luetteli sormiansa näyttäen: "Forsmanin Pekka... -sitten Saku Peltola... Ville Seppälä... se on kolme... Laurilan -Osku neljäs... se on jo neljä... ja minä viides... Siis yhden käden -sormet... Meitä sanotaankin yhteisellä nimellä viitoseksi." - -Hän näytti Oolaville kämmentänsä, hajottaen sen sormet, ja jatkoi -ahdistetun ja sorretun äänellä: - --- "Alussa meillä oli suuret, hyvin suuret vaikeudet voitettavina -eukkojemme tähden, ne kun vaativat tiliä poissa olosta... No -jotenkuten aina selviydyttiin, herran kiitos, kun pantiin viisi päätä -yhteen..." - -Ja äkkiä hän käänsi puheen, varottaen naureksivaa Oolavia: - --- "Sinun, Oolavi, poikani, ei pidä mennä koskaan naimisiin, sillä -avioliitto on miehen viimeinen... vihoviimeinen ansa... Se on vielä -pahempi paula kuin itse varsinainen kuolema... Älä sinä, Oolavi, -naura, sillä setä Ounasto puhuu kokemuksesta... Kuolemasta toki -vielä pääsee johonkin: sielu pääsee ijankaikkiseen elämään... Mutta -avioliitto: se on semmoinen pihti, semmoinen jumalaton pihti, josta -ei pääse eukon luvatta ystäviäänkään tervehtimään... Vaikka ystävä -olisi kuolemassa, tai kerrassaan naimisiin menossa, niin et vain -pelastamaan pääse..." - -Oolavilta pääsi raikas nauru. Ounasto selitti vakavana, valittavalla, -heikolla äänellä: - --- "Ja minulle poloiselle kun vielä sattui kaiken muun lisäksi -semmoinen onnettomuus, että sain viisaan eukon!... Siinä saa monesti -vetää päänsä solmuun, ennen kun sen saa petetyksi... Katso: jo ensi -iltana, kun olin täällä myllyssä -- vertailemassa vain, onko Harhaman -kuvaama edistys tapahtunut -- niin jo, näet, haistoi eukko asian ja -nosti semmoisen elämän, semmoisen pahan elämän nosti, että koko talo -oli nurin... Älä taivas anna miehelle viisasta aviovaimoa!... Viisas -aviovaimo on miehellensä elämän suurin taakka..." - -Hän sytytti sikarinsa ja jatkoi selitystänsä: - --- "Mutta kyllä me... pah... pah... kyllä me... pah... pah... -kyllä me lopulta keinon keksimme: Me perustimme 'Turhakosken -osakeyhtiön'..." - -Samassa syöksähti sisään eräs vapaaksi päässyt ja pukeutunut -tanssijatar ja muitta mutkitta ja Ounaston hänen tuloansa huomaamatta -istahti tämän syliin, kuin olisi se ollut tuoli, laulaen siinä -huolettomasti: - - "Tuhannen markan seteliraha - on sydämeni varmin avain." - --- "Kah! Herttako se on... Sedän polvelle istahti tyttäreni", -- -huudahti Ounasto. - -Hertta kumartui pöytään päin, kallisti Ounaston liköörilasia ja kysyi -huolettomana: - --- "Mitä tämä on?... Likööriäkö?" - -Ja ennen kun Ounasto ehti vastata, ryyppäsi hän, kirpisteli suutansa, -ja asetti lasin pöydälle virnistäen: - --- "Huh!... Ei tuo ole hyvää!" - --- "Niin, ryyppää pois, Hertta-tyttöni... Ryyppää sedän lasista, -Herttaseni", -- puheli Ounasto, lisäten: - --- "Etkös sinä, Hertta, Oolavia tunne?... Etpä näy tuntevan... Hän on -hyvä nuori mies... melkein minun poikani..." - -Tyttö katsoi hetken Oolavia silmiin tarkasti ja kysyä heläytti -yht'äkkiä: - --- "Tunnetteko Te, Oolavi, Iidaa?" - --- "Mitä Iidaa? En minä tunne", -- vastasi Oolavi naurahtaen. Tyttö -jatkoi, kuin hiukan jotain muistellen: - --- "Mitens' se Iida sanoi, että hänen sulhasensa on Teidän näköinen: -musta takki päällä ja sievä rusetti rinnassa..." - --- "Nyt sinä Hertta-kulta taas sotket asiat", -- tarttui Ounasto -neuvovalla, isällisellä äänellä, lisäten: "Iidan sulhasen nimihän on -Oskari, eikä Oolavi... Sinä aina turhaa hölötät..." - -Tyttö teki veikeän liikkeen ja selitti niin että ääni meni yhtenä -helinänä. - --- "Eipäs oo... Iidan sulhanen Oskari... Iida ei koskaan kysy -sulhasensa nimeä... Se on Manda, joka kysyy ja kirjoittaa nimen -muistiin... Iida nimittää sulhasiansa aina nutun värin mukaan: Musta, -tai harmaa... tai..." - --- "Ai! Mandahan se on... Minä en muistanut tässä pökerryksissä -ollessani", -- oikaisi Ounasto. - -Tyttö tarttui hänen leukaansa hyppysillänsä, pudisteli siitä, katsoen -hänen silmiinsä hyvin likeltä, huulet supulla, kuin suuteloon -kurkotettuina, ja matki: - --- "Minä en muistanut... minä en muistanut... Yyyyyy!" -- lopetti hän -Ounaston leukaa tärisyttäen. - -Oolavi nauroi ja katseli tytön kaunista vartaloa ja omituisia eleitä. -Mylly kuohui ja kohisi... Koski vei pois ihmishengen perkkeitä. -Oolavi tunsi jo virran häntä vievän... - -Äkkiä kysyi tyttö Ounastolta iloisella äänellä: - --- "Kuule! Ripitettiinkö sinua viime kerralla johtokunnan istunnosta -kotiin tultuasi?" - --- "Ei... ei... Muija on ihan täydessä uskossa, että johtokunta -työskentelee", -- iloitsi Ounasto. Ja Oolaville hän selitteli, tytön -yhä hänen polvellansa istuessa: - --- "Meiltä keskeytyi se Turhakosken asia. Se on yhtiö, jonka -perustaminen oli välttämätön Harhaman kirjan ilmestyttyä. Yhtenä -kauniina päivänä me laadimme säännöt, ne lähetettiin senaattiin -vahvistettaviksi ja sanomalehtiin toimitettiin tietysti uutinen, -että 'Turhakosken osakeyhtiö' on anonut senaatilta säännöillensä -vahvistusta. Väliaikaiseen johtokuntaan kuuluvat ne ja ne: herrat -Pekka Forsman, Saku Peltola, Ville Seppälä, Oskari Laurila ja -tuomari Ounasto viidentenä... Ja muijat uskovat... Ne uskovat, että -jytisee... Se on onni, että tyttökoulussa on jätetty maantieteen -opetuksessa semmoinen aukko, että muijat eivät tiedä, että ei -mitään Turhakoskea ole olemassakaan... Se on suuri onni ja meidän -koululaitos on saava siitä jokaisen aviomiehen vilpittömän kiitoksen." - --- "Jopa oli Pekan rouva kysynyt Pekalta, että missäpäin se -Turhakoski on", -- pisti tyttö Oolavin naurahtaessa puheen väliin. - --- "No mitäs siitä, jos kysyy!... Selvään asiaan voi aina vastata. -Pekka sanoi niinkuin asia on, että se on kahden penikulman päässä -Pilvistön seurakunnan kirkolta, jos kulkee oikotietä Pölläkkälän -kylän kautta, ja maanteitse järven ympäri on kolme peninkulmaa!" -iloitsi Ounasto. - -Ja tytöltä hän kysyi: - --- "Mitä? Oliko se Pekan rouva kotona, kun sinä menit hänen luokseen -asialle?... Minä kuulin, että se on sinua katsellut vähän karsain -silmin..." - -Tyttö keikautti päätään ja ylpeili: - --- "No katselipa tuo nyt vaikka miten, mokomakin kynttänä... Astua -lätystääkin kuin munimaan menevä kana... Näin... näin... näin... -näin..." - -Hän nousi ja matki rouva Forsmanin käyntiä. Oolavi lausui hänelle -jonkun sukkeluuden. Häntä ei enää inhottanut eläimellisyys. Mylly -pakahtui lumoukseen. Orkesteri soitti. Myrskyisät hyvähuudot -kaikuivat. Hetken kuluttua jatkoi Ounasto selitystänsä: - --- "Alussa meillä oli keskusteluja päivällä kotona, vaimojen kuullen. -Sitten tietysti oli pakko vuokrata johtokunnalle kokoushuone... -Sanomalehdissä on aina väliin ilmotus että: 'Turhakosken -osakeyhtiön väliaikainen johtokunta kokoontuu kello 8 illalla -konttorihuoneustossansa!..." - -Oolavi oli huvitettu puheesta. Samalla seurasi hän tytön puuhia, -seurasi niitä kuumeisin silmin. Ounasto jatkoi: - --- "Väliin taas kutsutaan telefoonilla johtokunta kokoon. Mutta on -sovittu merkki: kaksi lyhyttä soittoa jos on perätysten, silloin -me sanomme aina eukolle: 'Menepäs, mamma, kysy kuka siellä taas -soittaa'!... Mamma menee ja tietysti se on taas johtokunnan kokous... - -"Silloin alkaa päivittely, että 'ei tässä jaksa joka päivä... ja -pois minä eroan koko johtokunnasta'... Mutta eukko toki on aina -kehotellut, että: 'mene nyt vain, pappani. Ainahan siitä on tuloja... -Ja kuka tietää mitä rikkauksia tehdas vielä tuottaa, kun käyntiin -pääsee!'... No sillä lailla sitä pysyy aina johtokunnassa... -sillä eihän sitä vaimoaan halua vastustaa... Istunnot ovat -tietysti täällä... Viime kokouksessa meillä oli täällä Hertta -puheenjohtajana..." - -Ja tyttöön kääntyen huudahti hän: - --- "Hert-ta... Viisikymmentä viisi markkaa ottivat niistä laseista, -jotka sinä puheenjohtajan kurikalla rikki nuijit..." - --- "No-oo!... Ei tuo ole paljon", -- keikautti kiemaileva tyttö -kävellessänsä. Oolavia nyhti hurja elämä yhä huumaavammin -pyörteisiinsä. Joskus vielä läikähti sitä vastaan inho mielessä, -mutta se oli ohimenevä. Ounasto siunaili: - --- "No sillä lailla me, herran kiitos, olemme saaneet täällä rauhassa -vertailla Harhaman kuvauksia todellisuuden kanssa..." - --- "Mutta tänä iltana sinä varmaankin saat aika ripin", -- ilvehti -tyttö. - --- "Tänä iltanako!... Eeee-i... Ei sinne päinkään... Nyt minä vasta -olen turvattu... Tulehan, Hertta-tyttäreni, tänne sedän polvelle, -niin minä kerron!... Kas niin!" - -Ja tärkeän näköisenä alkoi hän selittää, Oolavin katsellessa tytön -eleitä, joskus sen silmäyksille naurahtaenkin: - --- "Minä olin jo mennä koukkuun..." - --- "No?" -- keskeytti tyttö kysyvänä, - --- "Eukko", -- jatkoi puhuja -- "kysyi äkkiä; 'Missä se -Turhakosken kansliahuoneusto on?'... Silloin iskivät silmät -tulta... Hätäpäivissäni aivan minä kysyin: 'Oletko sinä, mamma, -ottanut täältä pöydältä Turhakosken kauppakirjan?'... Eihän se -tietysti ollut ottanut olematonta... Ja siitä se alkoi etsiminen, -Kansliahuoneesta ei ollut enää puhettakaan... Minä tietysti -hätäännyin pahanpäiväiseksi ja syyttelin mammaa, mamma piikaa ja -nyt on koko talo ollut kolme päivää nurin: etsitään... etsitään... -kolutaan kaikki paikat eikä vain löydy... Ei löydy, niin ei löydy... -Mamma tuntee syyllisyytensä ja haukkuu piikaa... piika siitä suuttui, -haukkui mamman ja meni matkaansa... Ja etsimistä yhä vain jatketaan. -Mamman oli sääli minua ja sanoi tänäänkin; 'Älä nyt, pappa, sure, -löytyyhän se kauppakirja... Menisit vaikka Forsmanin Pekan luo, että -et joudu aivan epätoivoon... Koeta hänelle selittää, että paperi on -erehdyksessä mennyt jonnekin ja vie Pekka vaikka hotelliin, niin se -ei muista kysyä koko paperia!' -- neuvoi mamma..." - -Tyttö hymyili vuoroon Oolaville, vuoroon Ounastolle. Kun hän taas -nousi, jatkoi Ounasto: - --- "Hertta osaa erinomaisesti pyöräyttää yhden Harhaman kirjassa -kuvatun piruetin... Pyöräytäppäs, Hertta, se... pyöräytä sedälle ja -Oolaville..." - -Tyttö totteli, tehden pari veikistelevää tanssiliikettä. Ounasto -jatkoi: - --- "Iida taas tanssii mainiosti sen 'hih-hein' ja Manda -'heipparillan'." - -Puheen jatkuessa höikälehti tyttö huoneessa, nenä pystyssä, -kiemaillen ja laulaen: - - "Jos minä keisarin rouvana oisin, - niin mull' oisi hellua kaksi, - sillä pyhän paavin ma vietellä - voisin itseni rakastajaksi." - --- "So... so... so, Hertta!... Ei vanhaa keisaria, paavia ja setä -Ounastoa saa pettää ja mennä paaville", -- varotteli Ounasto. - -Tyttö muikisti hänelle suutansa, nipisti korvasta ja ilveili melkein. - --- "Ei saa pettää vanhaa keisaria!... Mitäs huvia siitä miehestä -on, jos sitä ei saa pettää?... Yyyy -- yyy! Vanhaa Ounastoa ei saa -pettää..." - -Ounasto hoki selitystänsä: - --- "Onhan miehestä huvitusta... Pitää rakastaa miestä ja olla -uskollinen." - -Tyttö heilautti lanteitansa ja käsillä liikkeitä tehden ja -häilähdellen lauloi: - - "Enkä minä rahalta ketään lemmi, - kuuletko, kultaseni? - Enkä mä miestäni koskaan hemmi - muuta kuin pettääkseni." - -Sitten istahti hän Oolavin polvelle, niin huolettomana kuin tuolille, -laski toisen kätensä hänen olallensa, puoleksi kaulaan, nojasi -kyynäspäällänsä pöydän reunaan, katsoi Ounastoa silmiin kiemailevasti -ja pyysi: - --- "Tilaa, setä, samppanjaa!" - -Ounasto täytti pyynnön. Tyttö kohentautui Oolavin syliin, ja käsi -hänen kaulassansa lauloi: - - "Mä hyvää yötä toivotan - sinulle, rouva kuu; - luo tyttöseni kiiruhdan. - Muu kaikki unhottuu!" - -Ounasto nousi ylös ja lyöden juhlallisesti tahtia kertasi jyrisevällä -bassoäänellä: - - "Luo tyttöseni kiiruhdan, - Muu kaikki unhottuu..." - -Oolavi oudosteli aluksi. Mutta tyttö alkoi puhella hänen kanssansa -huolettomana ja vapaasti kuin istuisi hän jossain tuttavallisessa, -sievässä seurassa... Ja kun samppanja vaahtosi, kietoutui Oolavin -käsivarsi jo tytön vyötäisen ympärille. Soitto soi. Laulu helskyi. -Puhdas mies hengitti inhoittavinta höyryä. Elämä vaahtosi... Tyttö -tuoksui polvella... Huolettomana nousi se taas, häilähteli huoneessa -ja lauloi äskeisen laulunsa jatkoa hytkytellen ruumistansa laulun -tahdissa, tanssiaskelin ja heilahduksin: - - "On taivaan rouva kirkas kuu - ja tähti tytär sen... - Ei maistu rouvan huuli, suu... - Ma tahdon tyttären..." - -Samppanjalasi kädessä kertasi tuomari Ounasto taas laulun. Tyttö -höikälehti edelleen ja matki, suutansa muikistellen: - -"Ma tahdon tyttären." - -Ja nipistäen Ounastoa korvasta nuhteli hän: - --- "Tahdot tyttären, vaikka et osta tyttärelle kenkiäkään... -Entisistä ovat jo kannat läntällään..." - --- "Onko Hertta-kullan kengän kanta jo läntistynyt!... Näytäpäs!" -- -ihmetteli Ounasto. - -Tyttö istahti. Ounasto kumartui tutkimaan hänen kenkänsä kantaa. - --- "Ei jalka niin ylös ylety", -- huudahti tyttö, läpäten Ounastoa -päähän. - -Alhaalta, pöydän alta kuului tuomarin ääni: - --- "Kyllä tuomari tietää miten pitkä on lain määräämä jalka... -Tietäähän tuomari, jonka pitää tuomita ihmisiä menettämään henkensä -ja oikean raajansa..." - --- "Oikean raajansa!... Yh sinä tuomari!" -- matki tyttö tukistaen -tuomari Ounastoa leikillä. - -Ounasto oli saanut tutkimuksensa suoritetuksi, istuutui ja vakuutti: - --- "Läntistynyt on Hertan kengän kanta... läntistynyt... Sedän pitää -ostaa tyttärellensä uudet kengät..." - -Puhelu jatkui. Äkkiä kääntyi tyttö Oolaviin lausuen: - --- "Kuulehan, Oolavi!" - --- "No?" -- kysyi Oolavi, jolle tytön silmäys helähti kuin -päivänpaiste. - --- "Tuletko huomenna katsomaan, kun minä tanssin?" -- jatkoi tyttö. - --- "No tietysti!" -- lupasi Oolavi aivan onnellisena, tytön -silmäyksien valopilvessä kylpien. - -Tyttö poistui heittäen Oolaviin himokkaan, veikistelevän silmäyksen -ja muikistaen suutansa Ounastolle. Huumautunut Oolavi huomasi -silmäyksen ja näki tytön sielun pohjalle. Hän päätti tulla huomenna. -Hiiden mylly alkoi avautua hänelle toisena kuin ennen. Hän alkoi -löytää sieltä sitä ilkeää, rietasta, jota hän tiedottomana oli tullut -sieltä hakemaan ja sieluunsa kokoamaan. Tytön lähdettyä huokaili -Ounasto väsyneenä: - --- "Hoh--hoi!... Hoh--hoi!... Se on semmoista viatonta leikkiä -vain... Hertta on semmoinen herttainen, hyvä tyttö..." - -Oolavi oli hänen kanssansa samaa mieltä. Hän mietti jo huomista -päivää. Ounasto jatkoi huokailujansa: - --- "Kotiinkin tästä pitäisi jo kömpiä... Mammarukka etsii siellä -vain Turhakosken kauppakirjoja... Varmaankin on taas mullistanut -koko talon nurin... Kun vain ei olisi kihlakunnan oikeuden papereita -sekaisin penkonut!... Mammalle pitää ostaa uusi hattu, kun niin -huolehtii Turhakosken kiinnekirjoista..." - - * * * * * - -Puoli-yö oli jo aikoja ohi kiitänyt. Hiiden myllyn elämä huppelehti -aamuöisissä huuteissansa. Ihminen oli ajaksi laskeutunut -täydellisesti eläinmaailmaan. Joillakuilla oli enää pukimina -ihmisyyden rippeitä: hitunen häveliäisyyttä. Naiset elivät sitä -elämää, joka tekee naisen riettaaksi, luomakunnan inhoittavimmaksi -olennoksi: he tarjoilivat itseänsä. Miehet valikoivat täydellisinä -elukkoina. - -Ounasto ja Oolavi olivat poislähdössä. Viimemainittu ei enää -tuntenut sitä inhoa, mitä ennen. Hän ajatteli huomis-iltaa, jolloin -Hertta tanssisi. Hän ajatteli, laski ja ylpeili siitä, että Hertta -tanssii huomenna ikäänkuin häntä varten... unohtaa muut... ajattelee -yksinomaan häntä... Hän tunsi jo verensä kuumenevan, huonojen -elämänhalujensa paisuvan. - -Silloin kuului käytävästä silkin kahinaa ja keveitä sipsuttavia -askeleita. Nuori, loistavasti puettu, kaunis nainen astui oven -editse. Mutta heitettyänsä silmäyksen huoneeseen, pysähtyi hän äkkiä -ja huudahti: - --- _"C'est monsieur Ounasto!... Bonne nuit, monsieur!"_ [Se on herra -Ounasto! Hyvää yötä, herra!] - -Ounasto kumarsi kohteliaasti, tervehtien: - --- "Hyvää huomenta, neiti Iltamo!... Suvaitkaa poiketa sisään!... -Olemme seurassa ja julkisessa huoneessa, niin että rohkea pyyntöni ei -kai loukkaa _convenance'ia_ [säädyllisyyttä]..." - --- "Ei ollenkaan!" -- huudahti neiti Iltamo, astuen huoneeseen -hienona, keimailevana, tuoden mukanansa kokonaisen pilven hajuvesien -tuoksua ja katseen lumoa. Hän oli kaunis, vilkas, viehättävä, -keskikokoinen, hoikkavartaloinen, jonkunlainen pieni taivaanlintunen. - -Kun hän oli tervehtinyt Ounastoa lausui tämä Oolaviin vihjaten: - --- "Sallikaa, primadonna, minun esitellä Teille paras ystäväni, herra -Tuukkala!" - -Oolavi tervehti hienosti, syvään kumartamalla. - -Hiukan kumartaen vastasi laulajatar Iltamo tervehdykseen, puhellen -vilkkaasti, viehkeästi: - --- "Ah!... Se on herra Tuukkala... Erittäin hauska tutustua!... Minä -olen kuullut Teistä jo paljon puhuttavan..." - -Hänen liikkeensä, sulavuutensa ja suloutensa aivan heilahtelivat, -silkin kahinan säestyksellä. Koko huone oli jo tulvillansa hänen -ääntänsä, vilkkauttansa ja kauneuttansa. Oolavi vastasi hänen -puheeseensa kohteliaalla liikahduksella lausuen: - --- "Minulla on ollut kunnia pari kertaa kuulla maamme kuulua -laulajatarta ja olen onnellinen tullessani nyt esitellyksi..." - -Laulajatar Iltamo näytti koettavan kietoa kaiken kiemailuihinsa ja -hymyilyynsä. Viehkeästi vastasi hän Oolaville: - --- "Ooo!... Kuuluisa! Se on vaan _flatterie_ [imartelua]!" - -Ja Ounoston puoleen kääntyen jatkoi hän nopeasti, antaen sanojen -tulla yhtenä helinänä: - --- "Mutta minä en uskonut Teitä, herra Ounasto, täällä tapaavani... -Teillähän kuuluu olevan nykyään niin kovin kiire, että yöt ja päivät -olette työssä... Suuria afääreja... mitä Teillä kerrotaan olevan... -Rouvannekin kertoi minulle... Suuri Turhakosken tehdas... Oletteko -usein täällä?..." - --- "Aivan sattumalta... ensi kertaa. Tulin ystäväni Tuukkalan kanssa -vilkaisemaan... Olikin onnellinen sattuma, koskapa saimme tavata -täällä Teitä", -- vastasi Ounasto. Ja johtaakseen keskustelun pois -Turhakosken asiasta, kysäisi hän nopeasti: - --- "Te tietysti myös aivan sattumalta olette täällä?" - -Laulajattaren silmät paloivat kilpaa hänen jalokiviensä kanssa. -Molemmista säteili ja tulvi loistoa ja hehkua. Kun hän katsahti -Oolaviin, tunsi huumautunut Oolavi aivan kylpevänsä jalokivivälkkeen -ja hurmaavan katseen polttavassa suihkussa. Yhäti liikkuen ja häilyen -vastasi neiti Iltamo Ounastolle: - --- "Minäkö usein täällä?... Ensi kertaa... aivan ensi kertaa... -Ajatelkaa, herra Ounasto!... Mutta minä en pidä tämmöisistä... no..." - -Hän teki käsillänsä nopeita liikkeitä, kuin etsien niillä sanoja, ja -jatkoi: - --- "_Variétée'itä_ ja _farce'eja_ ja mitä nämä ovat... Mutta tänään -täällä lauloi italialainen mademoiselle Rossini, jonka kerrottiin -olevan erinomainen... no semmoisten _vaudeville'_ien [kylälaulujen] -laulaja... Ja minä pistäännyin kuulemaan... pikimältään vaan... -Tietysti Tekin, tuomari, ja herra Tuukkala tulitte ainoastaan hänen -tähtensä?..." - --- "Tietysti... Tietysti... Ainoastaan hänen tähtensä... Minä en pidä -koko tästä ala-arvoisesta taiteesta", -- vakuutti Ounasto, kysyen: - --- "Ja mitä suvaitsette pitää Signorina Rossinistamme?..." - --- "Nooo -- oo... En minä tiedä", -- venytti laulajatar Iltamo, -lopettaen nopeasti: -- "Pidittekö Te hänestä?" - --- "Jaa... se on... en erityisesti... Mutta kun hän on kotimainen -taiteilijatar, niin tulin ystävä Tuukkalan kanssa kuulemaan, -kannattaaksemme kotimaista taiteilijaa", -- selitteli Ounasto. - --- "Kotimainen!... Italialainen... Signorina Rossini kotimainen!... -_Que ce que vous parlez, monsieur Ounasto_"? [Mitä Te puhutte, herra -Ounasto?] -- oudosteli laulajatar Iltamo, näyttelijättären kaikilla -eleillä ja kiemahduksilla. Oolavikin ihmetteli. Ounasto selitti: - --- "Suvaitkaa ottaa huomioon, että hän on minun vaimoni kotipitäjästä -torpparin tytär Anna Löppönen... Oli ompelijattarena, kunnes meni -Amerikaan, missä oppi hiukan italiankieltä. Minun ystäväni huomasi -hänen lahjansa, toimitti hänet tänne laulamaan ja kehotti olemaan -italialainen, koska on musta tukka, mustat silmät ja... no nenäkin -vähän muistuttaa kaunista Italiaa..." - --- "_Mais c'est comme il faut!_ [Sehän on, kuten olla pitää] Aivan -kuin suuressa maailmassa!" -- huudahteli hämmästynyt laulajatar, -katseessa sekaisin iloa ja hämmästystä. Hänen käytöksessänsä oli -suloutta ja kiemailua, mutta siinä ei ollut sitä perinnäistä, -henkistä tai muuta aateluutta, arvokkaisuutta ja ylevyyttä, joka -aina eroittaa keskinkertaistakin ylemmän ihmisen todellisesta -ihmis-ylimyksestä ja aatelista. Hänen vilkkaat liikkeensä, -puheenhelinä, säteilevät silmäyksensä, sievät kumartelut, sirot -päännyökähdykset ja näyttelijättären kasvojen eleet sulautuivat -yhdeksi ainoaksi perhosmaiseksi, joustavaksi helahteluksi ja -loistoksi... Oolaviin kääntyen jatkoi hän liikkeittensä seasta: - --- "Sanoinko minä jo Teille, herra Tuukkala, että olen kuullut Teistä -paljon... paljon... paljon puhuttavan..." - --- "Kyllä!... Muuten minulle sangen ikävä uutinen", -- vastasi -Oolavi, seuraten kysyjän liikkeitä, jotka aivan kuin huikaisivat -häntä. - --- "Ikävä uutinen... Kuinka niin 'ikävä uutinen'?... Ettekö Te sitten -olisi tahtonut minun kanssani olla tuttu niinkään... no miten minä -sanoisin... niinkään... no... Äs, kun en muista sanoa!... Auttakaa -Te, 'tuomari'!... Miten minun pitää sanoa?... Korvakuulolta... Ettekö -Te olisi tahtonut olla minun kanssa tuttu korvakuuloltakaan?" -- -helisi ja satoi Oolaville laulajattaren kysymys naurun ja säteilyn ja -veikistelyn seasta. - --- "Se on minulle suuri kunnia... Mutta ei ole..." - --- "No mitä sitten, herra Tuukkala?... Mitä ei ole?" -- keskeytti yhä -jatkuva kyselysade, kiemaileva nauru ja loistavat silmäykset. - --- "Minulle itselleni ei voi olla kunniaksi se Teille -'korvinkuultava'", -- sai Oolavi vastatuksi. - --- "Päinvaaastoin!... Aivan päinvastoin!... Tiedättekö, herra -Tuukkala, että kun minä kuulin Teistä puhuttavan, niin minä -- -minä olen aina näin avomielinen -- minä aivan halusin saada Teihin -tutustua... Eikö totta, tuomari, että minä olen avomielinen?" -- -lopetti hän Ounastolle hymyilynsä hetkeksi kääntäen. - --- "Kyllä!... Kuten viattomat lapset ainakin", -- myönsi Ounasto. - --- "No, ja nyt minulla oli kunnia Teidät tavata", -- kiemaili neiti -Iltamo Oolaville. - --- "Kunnia kuuluu tällä kertaa minulle", -- yritti Oolavi. Nuori -nainen ikäänkuin kieppui hänen ympärillänsä huudahdellen: - --- "Ah, kun Te olette vaatimaton ja _gentil_ [hienoa]... Kuinka Te -viihdytte kaupungissa?... Te tietysti olette paljon herra Ounaston -seurassa... Viihdyttekö hyvin täällä?" - --- "Kyllä... kiitos kysymästä!" -- vastaili Oolavi. Hän tunsi -laulajattaren silmäyksien aivan polttavan häntä ja kietovan mitä -huumaavimpaan verkkoonsa. Äskeinen huumaus oli valmistanut hänen -sieluansa, niin että hän huomasi joka-ikisen kiemahduksen ja joku -voima veti häntä aivan niiden kiehteisiin verkkoihin. - -Laulajatar häilähteli, puheluansa jatkaen, niin että Oolavista -tuntui, kuin helisisi hänen naurunsa milloin hänen oikealla, milloin -vasemmalla puolellansa. Oli kuin olisi hänen aivan hallittava hänen -heilahduksiansa, pideltävä häntä kuin helposti pakenevaa kaunista -unta ja onnea. Neiti Iltamo jatkoi hänen edessänsä ja rinnallansa, -ikäänkuin liehakoiden: - --- "Tehän kuulutte tutkivan ja ajattelevan elämänkysymyksiä ja -kaikkea... kaikkea semmoista syvää... Minä pidän juuri semmoisista -ihmisistä... Minä itsekin ajattelen elämää usein... hyvin... -hyvin usein... Varsinkin kun on väsynyt, eikä ole hyvää seuraa, -niin silloin aina kuluu aika paraiten siten, että ajattelee -elämänkysymystä... Ettekö Tekin ole sitä huomannut, että ikävä menee -pois, kun ajattelee elämänkysymyksiä: Tanssiaisia ja... no paljonhan -niitä on: konsertteja ja näyttelyjä ja kaikkea... kaikkea semmoista -_chic'iä_ ja... _fashionable'ia_ [hienoa, loistavaa]... Minä en -ollenkaan pidä semmoisista ihmisistä, jotka ovat jokapäiväisiä, -eivätkä ajattele elämänkysymyksiä... Eivätkö Teistäkin ole semmoiset -ihmiset ikäviä ja... ja miten minä sanoisin... Auttakaa Te, tuomari; -millä sanalla minä sanoisin semmoisia, jotka eivät ajattele elämää, -vaan tekevät vain työtä?..." - --- "Turhia", -- yritti Ounasto puhua. - --- "Turhia! Aivan niin... Kiitos, tuomari!" -- keskeytti onnellinen -nainen jatkaen... "Minä en ollenkaan, en _ollenkaan_ pidä turhista -ihmisistä, jotka eivät ajattele elämänkysymyksiä, vaan tekevät vain -työtä... Eivätkö ne Teistäkin ole ikäviä ja kuolettavia ja semmoisia -väsyttäviä?..." - --- "Kyllä", -- myönteli Oolavi hymyillen, kietoutuen nuoren naisen -hymyilyihin ja perhospuheisiin. Huomaamattansa olivat he ryhtyneet -hiljaa kävelemään huoneessa. Nuori nainen aivan ohjaili Oolavia, -kuin nöyrää orjaa, ohjaili häntä silmäyksillänsä... hymyilyllänsä... -joustavilla liikkeillänsä, jotka tuntuivat somilta lennähdyksiltä ja -näyttivät olevan hänelle aijotut. Kaikki se huumasi Oolavia, jonka -sielu oli valmis. Nuori nainen jatkoi: - --- "Sillä jos ei elämää hyvin tutki ja ajattele, niin miten sitä -oppii tuntemaan, esimerkiksi sen iloja ja semmoisia kaikenlaisia -_intrigue'ejä_ [juonitteluja] ja kaikkea sitä, mikä on elämässä -intressantia, mieltä kiinnittävää... hauskaa... Meillä on taiteessa, -varsinkin operassa, hyvin hyy-vin paljon semmoisia intressantia -juonia, _intrigue'ejä_ ja kaikkia muita sellaisia jännittäviä -elämänkysymyksiä... Esimerkiksi arvosteluista ja protektioneista -[suosinta] ja tuttavuuksista ja kaikista muista kysymyksistä... Onko -Teillä, tuomari", -- hän kääntyi Ounastolle puhumaan -- "paljon -jännittäviä _intrigue'ejä_ Turhakosken tehtaan asiassa?..." - --- "Kyllä!... Erittäin paljon", -- myönsi tuomari Ounasto. - --- "Sepä hauskaa!... Sittenhän Teilläkin, tuomari, on -elämänkysymyksiä ajateltavana, niin että ei aina tarvitse istua ja -tuomita vain ihmisiä... Mitä tavaraa siinä tehtaassa valmistetaan?" - -Oolavi hymyili. Ounasto selitti: - --- "Tullaan valmistamaan kaikenlaista kuranttitavaraa, etupäässä -semmoista, jota voi vesivoimalla valmistaa..." - --- "No, minä en niistä ymmärrä... Tietysti vesivoimalla valmistetaan -courantiatavaraa... hattuja ja hansikkaita ja kaikkea", -- naurahti -nuori nainen, ja ottaen taas Oolavin silmäyksiensä ja liikkeittensä -tenhoon, jatkoi hän hänelle: - --- "Tunnettehan Te, herra Tuukkala, laulajatar Donizettin... Hän -on Markburgin prinssin _protégée_ [suosikki] ja siksi nykyään -kuuluisa... vaikka on vain tavallinen laulajatar... semmoinen -vain keskinkertainen... Prinsessa taas on minun _protectrice'ini_ -[suosijattareni]... Mitä Te, herra Tuukkala, ajattelette hänen -suosiostaan?" - --- "Se on hänelle kunnia, mutta ei Teille tarpeellista", -- huomautti -Oolavi nuoren naisen huumaavien silmäyksien kiehtomana. Neiti Iltamo -nautti huomautuksesta, huudahdellen: - --- "_Quelle flatterie!... Je Vous en remercie_ [Mikä imartelu. -Kiitän Teitä siitä!...] Tehän puhutte sujuvasti ranskaa... Minä olen -kuullut kerrottavan, että puhutte sujuvasti... Viivyttekö koko talven -kaupungissa?" - --- "Kyllä!... Niin olen aikonut", -- vastasi Oolavi. - --- "No se on hauskaa!... Minä tahtoisin Teidän kanssanne puhua -usein... hyvin, hyvin usein elämänkysymyksistä..." - --- "Kiitos suosiostanne", -- lausui Oolavi onnellisena. - --- "Ai, mutta minun seurueeni odottaa", -- huudahti neiti Iltamo -jatkaen: "No, me näemme toisiamme, herra Tuukkala!... _Au revoir!_" -[Näkemiin.] - -Hän heitti vielä kiehtovimman, armaimman silmäyksen hurmaantuneeseen -Oolaviin, ikäänkuin paulaksi hänen olemuksensa ympärille, ja hävisi -tuulen tavoin ovesta, huulilla ja sielussa se voiton-ilo, jota nainen -tuntee aina, kun luulee tenhojensa vaikuttaneen. - -Hänen lähdettyänsä selitteli Ounasto tärkeän näköisenä: - --- "Aika lintu!... Se on semmoinen lintu, jota ei ole vielä kukaan -ansaansa saanut... Kuka yrittää, niin itse joutuukin sen ansaan ja -tyttö livahtaa sivu suun..." - -Ja taputtaen Oolavia olalle lisäsi hän isällisesti: - --- "Mutta nyt taisi tuntea istuutuneensa semmoiselle varvulle, josta -ei tee mieli pois lentämään... Katsoi sinuun näin... ja näin... ja -näin..." - -Hän jäljitteli neiti Iltamon silmäyksiä ja jatkoi: - --- "Ja mitä lemmon pyöräyksiä teki... Tämmöisiä... Näin pyörähti..." - - * * * * * - -Aamu kelmensi jo tähtiä, kun Oolavi palasi kotiinsa. Neulaterävä -pakkanen puri poskia. Autioilla kaduilla näkyi ainoastaan joku -poliisi ja kuului yksinäisen reen jalaksen kitinä, kun joku palasi -ajurilla Hiiden myllystä kotiinsa. Kuumeisena ei Oolavi alussa -huomannut pakkasta, ei katujen tyhjyyttä. Mutta kun hän oli hiukan -jäähtynyt, veti hän raikasta ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin -ja silloin tunsi hän jonkun ilkeän tunteen: Hiiden myllyn ilma -aivan haisi vielä hänen sieramissansa. Oli kuin tulisi hän ruton -saastuttamasta huoneesta puhtaaseen, raikkaaseen talvi-ilmaan, jossa -pakkasen helinä soi enkelilauluna. - -Kotiin päästyänsä oli hän inhoonsa tukahtua. Hän käveli, joi -kylmää vettä ja avasi akkunan saadaksensa talviraikasta ilmaa -sammuttaaksensa sillä oudon tunteen, joka häntä läkähdytti. Hiukan -raitistuttuansa alkoi hän taas muistella illan tapauksia ja silloin -kiintyivät hänen ajatuksensa ensimäisinä laulajatar Iltamoon. Hän -punnitsi hänen sanojansa, jotka oli hänelle mielittelyksi lausuttu. -Alussa ne häntä tympäisivät, mutta kun hän sitten tutki äänenpainoa, -jolla ne oli lausuttu, silmäyksiä, jotka antoivat niille sanoille -hengen, ja naurua, joka helisi niiden säestyksenä, alkoi hän niihin -mielistyä. Ne huvittivat häntä. Neiti Iltamon nauru, liikkeet, katse, -kiemailu ja kaikki tuntui lapsellisen avomieliseltä, viattomalta ja -luonnolliselta. Hän naurahti, tyytyväisenä itseensä. Turhamaisuus -alkoi nostaa hänessä päätänsä. - -Kun hän varustautui riisuutumaan, huomasi hän postissa tulleet -kirjeet, jotka hänen poissa ollessansa oli tuotu pöydälle. -Päällimäisen hän tunsi oitis käsialasta: Se oli Martvalta. Hän avasi -sen kuumeisena ja luki: - - 'Oolavi-rakkaani! - - Kiitos taas kauniista kirjeestäsi! Se tuli minulle niinkuin - joulu, tai niinkuin kesä, joka saapuu äkkiä kukkinensa, - kiikkuinensa ja juhannus-aattoinensa. Vaikka ulkona on - talvi, uskoin minä, luettuani kirjeesi, siellä olevan kesän, - juhannuskoivujen hymyilevän rappusien edessä ja pihlajan - olevan täysissä kukkakoristuksissansa. Minä ummistin silmäni - ja nautin onnesta. Ja silloin taas tuntui kuin olisi huoneessa - joulukuusi, jonka kynttilöitä Sinä sytyttelet. Ulkona soivat - iloiset joulukulkuset ja joulu-ukko hymyili ovella lahjoinensa, - makeisinensa ja seljässä kontti onnea täynnä. - - Jotain ikävää on elämässä, kun Sinä olet poissa. En tiedä mistä - se johtuu ja mitä se on, mutta minä olen usein levoton. Joskus - pelkään, että Sinulle tapahtuu onnettomuus ja rukoilen hyvää - Jumalaa estämään sen. Silloin kun minä olen levoton, muistan - minä aina 'Litvan laulua' -- ja siitähän se aina levottomuus - alkaakin. -- Varmaankin minä en ole kylliksi hyvä ja siksi en - luota täydellisesti Jumalaan, vaan arastelen, vaikka en itse sitä - arasteluani huomaakaan... Mutta kun minä rukoilen Jumalaa, niin - eihän Sinulle voi mitään pahaa tapahtua? Eihän, Oolavi? Onhan - Jumala hyvä. Hän ei Sinua hoivatta heitä. - - Joka sunnuntai ajan kirkkoon. Mutta nyt tuntuu kirkkotie - tyhjältä, kun Sinä olet poissa. Minä muistan aina silloin, - kuinka me lapsina ajoimme kirkkoon samassa reessä ja vällyihin - peittäytyneinä arvuuttelimme toisillemme: 'joko ollaan sen ja - sen saaren kohdalla?', tai: 'Ollaanko nyt tienviehkan kohdalla?' - ja paljon muuta. Sinä olit silloin aina niin hyvä, että kysyit - minulta silloin kun tiesit, että ollaan 'kohdalla', ja siksi minä - melkein aina arvasin oikein. - - Rakas Oolavi! Minä toivotan onnea työhösi, tutkintoihisi, joista - niin paljon kirjoitit. Älä anna mielesi kiintyä minuun niin, että - unohdat sen takia työsi! Muistele minua ainoastaan joskus... - joskus vain, kun se tuntuu mieltäsi virkistävän. Suljen tähän - kirjeeseen taas Sinulle kaikki ikäväni ja onnentoivotukseni ja - hartaimmat, palavimmat rukoukseni Sinun puolestasi. - - Sinun Martvasi.' - -Oolavin silmistä vuotivat kuumat, kirkkaat kyyneleet. Puhdas Martva -seisoi hänen sielunsa edessä enkelinä. Häntä läkähdytti Hiiden -myllyn ilma. Neiti Iltamo tuntui kevytmieliseltä harakalta ja Hertan -hengitys haisi nyt hänen sieramissansa kuin ilkeä löyhkä. Palavasti -suuteli hän Martvan kirjettä ja päätti taas olla koskaan Hiiden -myllyyn menemättä. - -Hänen sielussansa soivat taas hellimmät ja jaloimmat kielet. -Hän istui synkkänä, masentuneena. Ajatuksien lomasta alkoivat -silloin pulahdella pieninä kuplina muistot Ounaston puheesta. -Alussa nekin tympäisivät. Mutta kun hän niitä punnitsi, alkoi hän -niihin sotkeutua, sotkeutui viimein kokonaan. Oikean ja väärän -rajat sekottuivat. Hän hapuili niitä taas kiinni, yritteli niitä -selvitellä, mutta turhaan. Viimein himmeni kaikki ja hän nukahti -niihin himmeisiin, hämäriin ja sekottuneisiin ajatuksiinsa. - - - - -Kun epäily uskon sijalle tulvi. - - -Oli suuret tuskan häät... Henkimaailma oli täynnä suuria suruja... -Salaisuudet olivat silminnähtävimmillänsä. - -Oolavi istui totuudenlähteen reunalla... Jano poltti häntä, mutta -lähteen vesi oli samea... Sitä juodessa yltyi jano polttavammaksi -entistänsä. - -Hän kurottautui lähteeseen, nähdäksensä totuuden, erottaaksensa hyvän -ja pahan rajat... Mutta sen pintaa peittivät jo Ounaston sirottelemat -lehdet... Hän masentui... Hiljaa siirsi hän lehdet syrjään ja katsoi -uudestaan, mutta näki oman himmeän kuvaisensa... Suruissansa katseli -hän sitä saalistansa lausuen: - --- "Minä lähdin isän luota maailmalle totuuden ja oikeuden hakuun... -Tämänkö sainkin matkan tulokseksi!... Tämän _janon_, sekä oman -kuvaiseni!... Oi miten kuivat ovat janoiselle totuudenlähteet!... Nyt -sen tiedän jo!..." - -Hän katkeroittui sekä jatkoi hiljaa karvasta huokaustaan, valittaen: - --- "Tämän kuvaiseni olisi Litvanjoki minulle voinut kirkkaampana -näyttää, kuin tämä lähde, jonka pintaa peittää varissut ruma -lehtipaljous..." - -Hän katui nyt jo sitä, että oli hyljännyt isän kodin, Martvan, -Litvan, kaiken... Hän mietti nyt kotiin palaamista... Vaan kun hän -sitä mietti sekä koski kepillään lähteen vettä, nousi siitä kupla. -Hän katsoi sitä ja oudosteli... Hän särki kuplan, mutta silloin -siitä leimahti kirkas, kaunis tulenlieska... Ja ennen kun hän ehti -huudahtaakaan, hulmahti lieskasta taas suuri henki... Hämillään -huudahti kiusattava: - --- "Kas!... Sinä!... Kuka olisi moista luullut!... Nyt taas ovat -alkuaineet sekottuneet: _Vedestä_ lähti äsken kirkas tuli!... Ja onko -mahdollista, että _sinä_ totuudenlähteessäkin asustaisit!" - -Rauhallisena selitti hänelle Perkele: - --- "Se on jo vanha, hyljättävä oppi, että olisi jotkut eri -alkuaineet... Nyt usko, että koko kaikkeudessa on yksi ainoa -alkuaine: _aine_... Muu kaikki on sen muodon muuttelua... Ja joka -muoto toiseen verrattuna on yhtä oikea ja oikeutettu: Sinä itse -tiedät että heliumi on yhtä oikea kuin radiumi... Vai kuinka luulet?" - --- "Se vertaus ei ole paikallansa... _Aineella_ sekä _hengellä_ on -ero. Tässä on nyt kysymys _henkisestä_ hyvästä sekä pahasta", -- -huomautti kiusattava närkästyen. Jumalien eleillä lausui Perkele -siihen: - --- "Niin onkin... kernaasti sen sinulle myönnän. Vaan mitenkäs se -muuttaa asiaa?... Selitä!... Kysy!..." - --- "Onhan kerrassansa mahdotonta, että hyvä ja paha olisivat sama!... -Ja kumminkin!..." - --- "Ja kumminkin?" -- tarttui Perkele kysyvästi. - --- _"Sinä_ nouset totuudenlähteestä!... Sinä _väärän henki_!" -- -huudahti Oolavi vastaukseksi. - -Pieni vihan ilme leimahti Perkeleen silmäyksistä. Hän peitti sen ja -selitti kiehtovimmin sanoin: - --- "Äsken olet itsekin jo nähnyt ja kuullut, että oikea ja -väärä ovatkin aivan yksi sekä _sama:_ Kotoasi sanot lähteneesi -totuudenlähteen vettä ammentamaan, vaan lähteen luokse tultuasi siitä -puhuikin sulle kuten äsken kuulit Ounasto, _lain_ ja _oikeuden_ -mies!... Jos oikea ja väärä ovat _näkyvässä_ niin yksi ja sama, -eivätkö ne silloin myös ole sama _näkymättömässä_?" - -Hän lumosi Oolavin katseillansa ja äänellänsä. Mietteissään valitteli -lumottu: - --- "Nyt alkaa minulle näin vähitellen jo kaikki hämärtyä, -sotkeutua... Toivokkaana lähdin elämästä totuudenlähteen vettä -etsimään... Mutta se lähde on aivan tutkimaton... Se on hämärä ja -levä peittää pintaa... Niin kaikki, kaikkityyni himmenee!..." - -Rauhotellen lausui siihen armoton henki: - --- "Pois heitä turha huokailu ja huoli!... Niin kaikki _selvetäkseen_ -himmenee... Nääs: mitä syvemmälle salaisuuteen tunkeudut, sitä -himmeämmäksi käy kaikki siksi, kunnes pohjaan pääset ja näet siellä -ihmeen syyt ja synnyt kuin kirkkaan päivän... Siellä syvyydessä -kirkastuu sinulle kaiken olevaisen _samuus_: näet siellä silmin, että -alkuaineet ovatkin olemukseltansa yksi ja sama..." - -Kiusautuneena, närkästyneenä uudisti Oolavi: - --- "Viis metalleista... alkuaineestasi!... Ne olkoot yksi taikka -vaikka tuhat!... Kysymys on nyt tässä _henkisestä... Hyvän_ ja -_pahan_ tahdon minä _nähdä_..." - -Kavalana, kiehtovana selitti Perkele hänelle: - --- "Minä sitä kunnioitan... Tiedonhalu on aivan miltei itse -tietämystä... Vaan kuule sekä usko sanojani: Jos alkuaineet ovat -yksi aine, niin on myös hyvä sekä paha _sama_... Ne ovat _saman_ -eri ilmiöitä... Näes, tämä on järkkymätön luonnonlaki: on _kaiken_ -olevaisen laki sama..." - -Hän huumasi Oolavia puheellansa. Hänen katseensa oli taikaa ja lumoa. -Kiusaantuneena huudahti Oolavi hänelle: - --- "Voi olla, mutta uskoni jo järkkyy... Vaan _näytä_ minulle silmin -nähtävästi puheesi oikeus, niin oitis uskon... Ah, nyt jo palan tähän -tiedonjanoon..." - --- "Sen oitis teen", -- vakuutti suuri henki. - -Viime sanat lausuttuaan hän otti Oolavin taas retkillensä ja vei -hänet maasta ylös korkeuteen... Hän kuljetti häntä synkkyyksien -kautta vastapäivään, vieden hänet Luvattuunmaahan. Heidän edessänsä -kohisi ilma haljetessaan kuin vesi, kun sitä laivan keula halkaisee. -He saapuivat jo Palestiinaan... He laskeutuivat siellä Jerusalemiin -niin kuin viima, luotisuoraan. Suuret näyt alkoivat siellä: Maahan -päästyään loihti Perkele muinaiset päivät, tapaukset, huoneet, -henkilötkin... Ilmiselvinä valkenivat ne päivät, jolloin Jeesus kärsi -ihmiskunnan puolesta. - -Oli yö... Suuri Kaifaan huone hohti kullasta, jonka välke -sekottautui hohteena pappien ja ylimysten pukujen väririkkauteen... -Loistavapukuiset naiset katselivat suurinta murhenäytelmää... -Jalokivet loistivat... Ihmiset nauttivat tuomittavan tuskasta... -Suuri vihankuohu kohisi... Pappien silmät kiiluivat pedon silminä... -Voitonvarmana lausui Perkele Oolaville: - --- "Näet, kuinka _Hänen_ palvelijansa täällä Herraansa raatelevat, -kuten pedot... Minä en moista ole milloinkaan Hänelle, Vihamiehelleni -tehnyt..." - -Suuri näky ja Perkeleen sanat lumosivat Oolavia. Hän myönteli -hämmästyneenä: - --- "Sitä en ole ennen ajatellut... Se on totta, mitä äsken sanoit..." - -Jumalien kylmällä riemulla lausui siihen Perkele: - --- "Ja kumminkin luulet, että minä olen mukamas pelkkä pimeyden -henki!... Nyt näet, että hyvän ja pahan rajat ovatkin aivan tyyten -sotkeutuneet: Minä, suuren pahan henki, olen parempi noita Hänen -pappejansa..." - -Näyssä raivosivat papit verenhimoisina... Suuri Uhrattava oli heidän -raadeltavanansa... Jalo veri kiehahti Oolavissa. Hän ei sietänyt enää -pappia. Kiihtyneenä huudahti hän: - --- "Jos minulla nyt olisi oiva ruoska, niin papit karkottaisin -temppelistä!" - -Jääkylmänä, riemuansa salaten lausui Perkele itseksensä: - --- "Tämä oli oiva sekä suuri askel... Ei kirkko koskaan papitta voi -olla... Kun hän puhdistaa sen Jehovan papeista, jää tila _minun_ -papeilleni!..." - -Hän lausui lopun ikikavalana: - --- "Hän ei karkota _minua_ papista, vaan papin _kirkosta_..." - - * * * * * - -Oli suuri suru. - -Taivaan korkeudessa leijaili enkelien parvi. Se leijaili siellä -surren Jeesuksen tähden... Väki kohisi... Leviittain, pappien ja -joukon silmät kiiluivat verenhimoisina. Ihmishenki janosi verta. Se -janosi sitä pelastuaksensa onnen polttavasta janosta... Maailmantuska -oli suurimmillansa. Aika oli täytetty. - -Suuri kuohu kohisi kartanolla... Ahmivat katseet leimahtivat... -Ne sattuivat Pietariin... Joukko tunsi hänet ja raivostui... Se -oli päässyt jo verenmakuun... Jo nousi moni käsi iskuun... Kynnet -vetäytyivät jo sormenpäistä... Kohta olisi ollut uhri valmis... -Puuttui enää hetki... Mutta silloin kielsi Pietari Herransa ja -pelastui... Oolavin sielussa leimahti vihantuli... Se viha kohdistui -nyt suureen Pietariin... Hän muuttui ihmispedoksi... Oikeudentunne -loihti hänessä tuleksi vihan: vääräntunteen... - -Mutta silloin lauloi taivaan korkeudessa suuri enkelien kuoro -suruissaan: - - "Ei, Kaikkein-Viisain, polkujasi - voi ainoakaan ymmärtää. - Sun tahdostasi palveljasi - nyt Hänet kielsi. Kielto tää - pelasti hänet kuolemasta... - Niin salaiset Sun tiesi on. - Se kielto on siis taivahasta, - Sun tahtos on se verraton. - - Jos ei hän kieltänyt nyt oisi - Herraansa, varmaan kuolemaan - hän oisi syösty, eikä voisi - Sun seurakuntaas päälle maan - hän perustaa. Nyt tahdostasi - sen kallioksi säästyi mies. - Sa kaikki säädät armossasi. - On ihmeen viisas Sinun ties." - -Oolavi kuuli laulun. Hän ymmärsi sanat ja ihmetteli. Viisaana selitti -hänelle kiusaajansa: - --- "Kai nyt jo uskot, mitä äsken sanoin... Jos epäilet, niin kuule -_enkelien_ selitysvirttä taivaan korkeudesta!... _Hän_ Suuri, joka -ihmisille lausui Sinailla kerran: 'Älä valhettele!' Hän Itse pelasti -nyt _valheen_ kautta varmasta kuolemasta Pietarinsa!... Uskotko -vielä, että paha ja hyvä ovatkin muka eri asioita?..." - -Suuri kohina säesti hänen sanojansa. Huumaava humu kävi. Lumottuna, -sokaistuna huudahti Oolavi: - --- "Nyt kaikki hämärtyy ja himmenee... Totuudenlähde jo peittyy -kokonansa ja sielustani kuolee tyyten totuus..." - -Yhä yltyi huumaava humina... Kiehtovan lumoavana selitti Perkele: - --- "Vanhan kuolemasta, häviöstä, valmistuu uusi, korkeampi totuus... -Se suuri kehityksen laki on... Niin kuoli Kreikan sekä Rooman -totuus... samaten koko antiikisen ajan... Sen kuolemasta nousi uusi -totuus. Se nousi kirkkaampana siementänsä... Vaan aika tulee, jolloin -vuorostansa se kuolee uuden siemeneksi taas..." - - * * * * * - -Suuri tuska vaahtosi maljassaan. Taivaalla surivat enkelien joukot... -Ne rukoilivat Luojaa polvillansa... Luonto suri... Jeesus joi suurta -tuskanmaljaansa yksin... Kaikki olivat jo Hänet hyljänneet... -Jäykkänä, rautaisena kysyi Häneltä suuri roomalainen Pilatus -palatsissaan: - --- "Mikä on totuus?" - -Terävä miekka viilsi Oolavia... Suuri kysymys poltti häntä... -Kaikkeus vavahti... Enkelien parvi lauloi suruissansa taivaan -korkeudessa: - - "Hän, jolle luomisessa annoit - totuuden hengen, jota myös - mainensa kaikkeudessa kannoit - kuin lastas, sekä ihmetyös - osoitit hälle, uudistaen - Sinailla hälle totuutesi, - hän nyt sen jälleen unohtaen - sit' aivan kysyy! Kirkkautesi - suo hänet vielä valistaa... - Totuutta toki janoaa..." - -Suuri suruvirsi hymisi... Jeesus ei vastannut mitään... Suuri -säälin-ilme levisi Hänen kasvoillensa... Hän seisoi ääneti, ylevänä, -suuren pakanuuden ja vihaisen juutalaisuuden edessä... Hän seisoi -siinä ainoana ristittynä, joka nyt lähti maailmata valloittamaan, -aseenansa ainoastaan ristinpuu... _Elämällään_ oli Hän kysymykseen -vastauksen antanut... Kuolemallaan lähti Hän nyt suuren vastauksen -alle sinetin painamaan... Hän lähti Golgatalle valta-istuimellensa, -jonka perustus ei horju milloinkaan... - -Oolavi vapisi. Käärmekavalana selitti kiusaaja hänelle: - --- "Nyt sait jo omin korvin kuulla, mikä on totuus, jota sinä etsit: -Ei vastannut Hän kysyjälle mitään!..." - -Oolavia poltti suuri jano... Tuskan ja vihan kohina huumasi häntä... -Perkeleen lumoava ääni hiveli hänen korviansa... Tuskaisen, suuren -huminan huumaamana lausui hän: - --- "Nyt ei jää enää mitään uskottavaa: ei mitään selvää järjen -tajuttavaa... Minun sieluni on jo kaikesta aivan tyhjä..." - -Kaikki tuskan soittimet soivat... Ihmishenki huusi vapahdustansa... -Suuren pauhinan ja kohun seassa lausui Perkele voiton-ilolla: - --- "On hetki tullut... Tyhjään leiliin kelpaa jo uutta, minun -henkeäni kaataa... Kiitos avustansa Harhamalle!... Hän minulle suuren -voiton valmistaa." - - * * * * * - -Suuri hyvän ja pahan taistelu jatkui... Jumala löi vihollisiansa -sokeudella... - -Jo alkoi suuri kulku Golgatalle... Suurena Jumalana seisoi Jeesus -pilkkaajiensa edessä... Omin käsin kruunasivat ne Hänet... Ne pukivat -Hänet purppuraiseen, kuninkaalliseen viittaan... Taivaan korkeudessa -lauloivat silloin enkelien joukot: - - "Suuri olet Sinä, Jumala! - Sinä puetat Itsesi vihollisillasi... - Sinä panet heidät Sinua kruunaamaan. - Sinä lyöt heidät sokeudella..." - -Pappien ja leviittain kuoro (suurella riemulaululla): - - "Sinua, Jumala, nyt kiitämme! - Sinä tuet näin valtaasi... - Sinä kirkastat tahtosi... - Sinä osotat voimasi suuruuden... - Sinä murskaat vihollisesi... - Suuri olet Sinä, maailman Jumala!..." - -Enkelien kuoro: - - "Suuri olet Sinä taivaan ja maan Jumala! - Sinä panet vihollisesi voittoasi ylistämään... - Ristiinnaulitsijasi ylistävät Sinua... - Ne vievät sinut valta-istuimellesi... - Sinä olet viisaus ja voima... - Vihollisesi ovat Sinun astinlautasi. - Suuri ja voimallinen olet Sinä Jumala!..." - -Enkelilaulu ja soitto vyöryi rajusäänä... Sävelaallot pauhasivat... -Maa ja taivas pakahtui sävelpauhinaansa... Suurena astui -valta-istuimelleen Jeesus... _Vihollisten joukot_ saattoivat -Häntä sinne _pakottaen_... Hänen joukkoinansa kulki pakanuus ja -juutalaisuus... Ristinpuulla löi Hän nyt alleen laajat valtakunnat... -Pappien ja leviittain kuorot veisasivat taas Jumalalle kiitosta... -Ne veisasivat suuren voittokulun kunniaksi... Ne todistivat itse, -että he olivat nyt maahan lyödyt. He todistivat sitä veisaten täysin -rinnoin: - - "Voimallinen on Israelin Jumala!... - Hän kulkee voitosta voittoon... - Hän astuu vihollistensa yli... - Hän ruhjoo vastustajansa... - Meren aallotkin Häntä tottelevat... - Hänen voittonsa valkenee joka päivä..." - -Pyhä kaupunki oli tulvillaan riemulaulun pauhinaa... Ihmishenki -ylisti sokeana Jumalan kaikkivaltaa. Ylhäältä sekottui siihen -riemulauluun suuri voittolaulu. Enkelien kuoro veisasi korkeudessa: - - "Sinä, Jumala, olet tutkimaton ja voimallinen. - Vihollisesi vievät Sinua valta-istuimellesi... - He veisaavat Sinun voittokulussasi... - He tunnustavat taas Sinun voimaasi... - Sinun voimasi on ääretön..." - -Koko taivas ja maa ylisti Jumalaa... Sen pauhatessa nousi Jeesus -valta-istuimellensa, ristille... - -Jo oli Hän ristinpuuhun lyöty. Leviitat sekä papit veisasivat -riemuissansa: - - "Sinä olet noussut valta-istuimellesi... - Meidän käsillämme olet Sinä vihollisesi lyönyt. - Meidän jaloillamme olet Sinä ne polkenut. - Kiitos ja kunnia olkoon Sinulle!" - -Korkeudessa vyöryi suuri sävelpilvi... Pauhaavalla veisuulla vahvisti -enkelien kuoro: - - "Sinun vihollisesi kiittävät noin Sinua... - He kiittävät, kun olet heidät maahan lyönyt. - He kiittävät, että olet heidät itsellänsä lyönyt... - Vihollisillasi olet Sinä itsesi istuimellesi korotuttanut." - - * * * * * - -Suuri työ oli tehty. Katkera malja oli juotu. Jeesus kuoli jo -ristillä... Oolavin henki paloi... kärsi... vapisi... joi tuskaa... -Voimat raukesivat... Suuri kiusaajansa selitteli hänelle silloin: - --- "Nyt näet totuuden, sen etsimäsi: _Hän_, joka lausuu Sinain -käskyissänsä kansalle: 'Älä tapa!' Hän nyt Itse on _pakottanut_ -joukot murhatyöhön! Ja mitä varten? Siksi että sillä -- _murhalla_ -täytyi Hänen kirkastaa käskynsä, joka kuuluu: 'Älä tapa!'... Nyt -täytynee sinun vihdoin jo nähdä, ettei ole oikeata eikä väärää -erikseen maailmassa olemassa. Nyt näet, että Korkein, suurin totuus -on oikean ja väärän yhtyminen yhdeksi ainoaksi olioksi..." - -Suuri soiton ja laulun pauhina säesti hänen sanojansa. Hän lumosi -katseellansa kiusattavan kokonaan. Suuret voimat raatoivat jo -Oolavissa... Oikea ja väärä sulivat hänelle himmeäksi sumuksi... -Raja-aidat sortuivat. Kaikki sekottui... Ajatuksissansa lausui hän: - --- "Nyt kaikki himmenee ja totuus haihtuu... Siis _Hänkin_ käyttää -murhaa aseenansa... _Jumala_, joka kieltää kaiken murhan!... -En selviydy minä enää mistään... Minun sieluni on epäilystä -tulvillaan..." - -Korkeudessa veisasivat silloin Perkeleen enkelit. Ne tunnustivat -herransa suurta voimaa. - - - - -Lemmenpauloja elämän polulla. - - -Oli kaunis ilta. Kesä oli kukassaan, neito lempensä terällä. - -Harhasaaren mailla kukoisti lempi... Viulusta vuoti sävel -virtanansa... Iloiset neidot sekä nuoret miehet karkeloivat kaunista -kisailua. Ne karkeloivat sitä kesäpäivän vetreimmässä valossa, -vihreimmän, suuren tammen siimeksessä. Tuuli nukkui, kukka kuhersi, -lintunen lauloi koivun ja käki kukkui kuusen koruna. - -Se oli lemmenjuhla. Nuoret kauniit neidot ja pojat koreilivat -kukkasissa... Silmäykset hehkuivat hellinä, ääni suli suussa -lemmen säveleeksi... Nuori huuli kypsytti maukkaita hedelmiään: -suudelmia. Se tuulehdutti niitä nuoruuden kevätlämmön paisteessa... -Viulu haasteli säveltänsä... Nuoret miehet nostelivat tyttöjänsä -viulun haastelon mukaan, nostelivat tyttöä kuin pientä, armasta -lasta... Väliin taas väsähtivät... ei tanssista, vaan huviksensa... -huoahtivat... istahtivat... Pojan polvella istui kypsä neito... -tanssista, lemmestäkin lämminneenä... Hilpeänä kuherteli se -nuorukaisinensa... - -Nuorten joukossa karkeloi myös Hertta. Sinne, uuteen Harhasaareen -oli hänet johdattanut Perkele... Juuri sitä iltaa ennen oli hän -Oolaville karkeloinut... Oli saanut pikku lahjan: kukan, jopa -lupaavan silmäyksen... Hän oli katsahtanut nuoreen mieheen... Oitis -oli silloin hetken lempi leimahtanut... - -Viulu soi. Yhdet parit karkeloivat, toiset tarinoivat hiljallensa... -Ne tarinoivat lemmestä... Neito istui valta-istuimellaan: pojan -polvella, vyötäisillä koruna kaunein neidon koruista: mielitietyn -käsivarsi... Jotkut auttoivat viulunkieltä lemmenlaulullansa, laulaen -sen avuksi: - - "On suuri lemmen juhla nyt, - on kevät kukassaan. - Jo lintunen on heltynyt - lemmestä laulamaan. - Armaasti viulunkieli soi - ja perhosparvi ailakoi." - -Poika reipastui... Tyttö kutsui sulollansa ja lämmöllänsä... Elämä -hohti posken punana... Nuoruus kuohui kuin viinien vaahto... -Reippaana lauloi poikien joukko: - - "Nyt, neito, laula, karkeloi - ja lempeäsi jaa! - Huomenna kuolo tulla voi, - siis ällös suudelmaa - sa suotta säästä! Heipä vaan! - Nyt suostu suudelmaan!" - -Poika rohkaistui ja ryösti suudelman... Tyttö suutahti siitä, näön -vuoksi, kasvonsa kaunistukseksi... Se pyörähti ympäri ja naurahti -suutannan suloksi... Hilpeänä lauloi suudelman saanut säteilevä -tyttöjoukko: - - "Hyi! Miksi suukon multa veit - väkisin! Käännys päin! - Kun moisen tuhman teon teit, - saat korvapuustin, näin! - Hei, soi nyt viulunkieli, soi! - Ei kevät kauvan kestää voi..." - -Kaikki nauttivat lemmestä ja suudelmista... He ottivat kaunista -katoavaa käsin kiinni... Kaikki tanssivat yhdessä, laulaen: - - "Ei kevät kauvan kestä, ei... - Siis nauti aikanaan! - Yks hetki vain -- ja tuuli vei - jo lemmen matkassaan... - Siis tanssi, tyttö! Suudelmaa - reippaasti, karkeloiden jaa!" - -Silloin saapui suuri vaeltaja... Se saapui sinne kutsumatta. - -Nuorten, karkeloivain joukkoon ilmestyi Perkele... Hän istahti tammen -alle, lemmenlähteen korvakkeelle ja katsoi nuorten karkeloa... -Joukosta kysyi silloin nuori mies, jonka polvella Hertta-tyttö istui: - - "Ken olet sinä, joka lemmenmaille - nyt vasta tulet, kun jo, ukko-raukka, - sinuss' on lempi aikaa heilimöinyt?" - -_Perkele_ (vakavana): - - "Niin on... Vaan, muista, lemmen-asioissa - on työtä vanhallekin..." - -_Poika_ (ivaillen): - - "Mitä työtä - voi vanha tehdä niissä asioissa?" - -_Perkele_ (huoaten): - - "Näytellä vanhan osaa..." - -_Poika_ (nauraen): - - "Hah... hah... haa! - Se osa ei lie vallan hupaisata!..." - -_Perkele_ (masentuneena): - - "Ei ole, mutta kaikkeen sitä tottuu, - kun lempi pakkaa päälle..." - -_Poika_ (ivaillen): - - "Rukkasia - kokoilet varmaan?... Kaikki vanhat hullut - kokoovat niitä lemmenseikkailuissa..." - -_Perkele_: - - "Kutakin ohjaa oma viisautensa - tavaran haalinnassa. Nuorukainen - kokoilee aittoihinsa suudelmia - ja kaikenlaista lemmentavaraa..." - -_Toinen poika_ (ivaten): - - "Ja sinä rukkasia!" - -_Perkele_ (viisaana): - - "Vanha, viisas... - On lempi, kuule, lemmon kallis viulu... - Pahin on vielä, että lemmen aarteet - vie tuuli... Mutta rukkasia konsaan - ei varas vie..." - -_Ensimäinen poika_ (ivaten): - - "Vaan seinän koristeena - ne eivät myöskään mieltä ilahuta..." - -_Toinen poika_: - - "No eivät, totta vie!..." - - _Perkele_: - - "On lemmentyössä - myös paljon muuta vanhan tehtävää." - -_Hertta_ (selittäen): - - "Hän puhuu totta. Lemmen seikkailuissa - on vanha hupsu yhtä tarpeellinen, - kuin klowni sirkuksessa: sillä vanha - saa aina lemmen viulut maksaa. Sitä - on hyvä pettää, pitää narrinansa..." - -_Pojat_ (Perkeleelle, nauraen): - - "Se oiva virka on!... Kai sulia onkin - tok' aivan ammattina lemmen työt?" - -_Perkele_: - - "Niin on!... En toki rukkasia kerää..." - -_Hertta_ (halveksivasti): - - "Mitäs sä teet?" - -_Perkele_: - - "Ah, lemmenvehkeilyissä - on paljon tuiki tarpeellista työtä!... - Ensiksi lemmentyössä tarvitaan, - nääs, viisas poppamies!" - -_Hertta_ (riemastuen): - - "Ai tosiaan!... - Unohdin aivan!... Sinä nähtävästi - voit lemmen nostaa, taikka ennustaa?" - -_Perkele_: - - "Maan kuulu mestari ma olen niissä..." - -_Hertta_ (hypäten pojan polvelta): - - "Se oli onni, että tulit tänne!... - Nyt täytyy sinun mulle ennustaa... - ja näyttää mulle sulhaseni kuva." - -_Perkele_: - - "En lempivältä apuani kiellä... - Siis tule tänne, kulta-tyttöseni!" - -Hilpeä lemmenleikki jatkui hullutuksinensa... Perkele vei Hertan -lemmenlähteen luo... Siinä piti hän ihmishenkeä ivanansa, ollen -itse muka ivattavana... Hän loihti pari sanaa lähteen kirkkaaseen -veteen... Oitis ilmestyi siihen Oolavin kuva. Sen nähtyänsä -huudahteli Hertta ihastuneena: - -"Ai, Oolavi... Ma tunnen hänet... Saanko mä hänet armaakseni? Sano -saanko?" - -_Perkele_ (katsoen lähteeseen): - - "Saat, jos vain tehdään oiva taikatemppu..." - -_Hertta_ (rukoillen): - - "Oi, tee se temppu!" - -_Perkele_: - -"Aina lempijää ma autan... Mutta onnistu ei taika, jos et sa lupaa -häntä kaikin voimin 'hakkailla'... riippua kuin takkiainen hänessä -kiinni... Lupaatkos niin tehdä?" - -_Hertta_ (kiihkoissaan): - - "Ma tahdon koettaa." - -_Perkele_ (viekkaasti): - - "Hän rikas on..." - -_Hertta_ (ihastuneena): - - "Ai, kiitos taiastasi!..." - -_Perkele_: - - "Lupaa vielä - takertaa häneen. Kaksi lupausta - on tarpeen, että taika tehon tekee..." - -_Hertta_: - - "Ma lupaan sen... Ma vannon... Lupaan että - teen kaikki, mitä voin vain tehdä... Ah!" - -_Perkele_ (kavalasti): - - "Myös toinen tyttö häneen silmän iskee..." - -_Hertta_, (mustasukkaisena): - - "Ah!... Toinen!... Minä näytän sille, että - hän ei voi multa häntä viedä pois..." - -_Perkele_ (itsekseen): - - "Työ edistyy... (Hertalle): Niin tekee reipas tyttö..." - -_Hertta_: - - "Vaan kiitos taioistasi!..." - -_Perkele_: - - "Kiitos toki - on hinkalossa parempi kuin tyhjä... - Ei toki nälkävuoden varaa siitä - lie koskaan... Pienen lahjan kaunis tyttö - on mulle aina suonut..." - -_Hertta_ (puolustautuen): - - "Mutta mulla - ei muuta oo kuin suuteloita. Niitä - taas _lahjaksi_ en anna milloinkaan..." - -_Perkele_ (kavalana): - - "Se oikein on. Ma unohdinkin: Muista, - jos ilmaiseksi suukon Oolaville - vain annat, oitis lempi häviää..." - -_Hertta_ (ylvästellen): - - "Sen neuvon muistan... Ilmaiseksi suukon!... - En milloinkaan!... Se mitä myytävänä - on mulla, se on kaikki huulillani... - Ei siitä silloin räkkää lahjoittaa!..." - -_Perkele_: - - "Ei räkkää, ei... Vaan myytäväksi riittää, - vaikk' oisi tuhansittain ostajia... - En suukkoa ma lahjaks' ottaisikaan... - Ma muuta pyydän..." - -_Hertta_ (uteliaana): - - "Muuta... Mitä muuta?..." - -_Perkele_ (vaatimattomasti): - - "Sydämen... taikka toisin sanoin sielun..." - -_Hertta_ (iloissaan): - - "Et enempää!... Sä olet ihmeellinen! - Ei ykskään mies oo ennen sua vielä - niin vähään tyytynyt!..." - -_Perkele_ (vaatimattomana): - - "Mut minä aina - niin vähään tyydyn..." - -_Hertta_ (päätään keikauttaen): - - "Hyvä on!... Siis ota - se mitä pyysit: sielu!... Min' en siitä - välitä mitään!... Menköön moinen rani!... - Ei siitä kukaan rahaa mulle maksa..." - -Nuorten joukko saapui nyt heidän luoksensa... Nauru helisi... Joukko -solisi hilpeänä... Leikillänsä kysyi eräs pojista Perkeleeltä: - - "Osaatko laulamalla lemmen nostaa?" - -_Perkele_ (rohkeasti): - - "Ma siihen työhön olen niinkuin luotu." - -_Joukko_ (kiihkeästi): - - "Siis nosta meihin lempi laulamalla!... - Oi laula!... Laula meille lemmenlaulu!" - -_Perkele_ (laulaa hartaalla äänellä): - - "Nouse, lempi, sekä kartu - tytön luhdin nurkkiin! - Niinkuin syöpäläinen tartu - pojan takkiin, turkkiin. - Syövy nahkaan syyhyn lailla, - korvenna ja hiillä, - ett'ei kutkaa näillä mailla - mihinkään vois piillä." - -_Yksi tytöistä_ (häpeillen): - - "Ai minkälaista laulua hän laulaa!" - -_Perkele_ (ivallisesti laulaen): - - "Vaan jos neito silloin raapii - kylkiänsä, taikka - kupeitansa poika kaappii, - älä lakkaa, vaikka - ois heillä hiiden moinen hätä, - kun lempi kutkuttaa, - vaan ylly, nahkaa älä jätä - ennen kun kyllän saa." - -_Useat tytöt_ (nyrpistellen): - - "Hän laulaa siivotonta renkutusta." - -_Yksi pojista_: - - "Ja äänikin on hällä hiton rivo." - -_Perkele_ (rivolla äänellä): - - "Silloin kohta lämpiääpi - lemmen syyhysauna: - naimaliitto. Lempi jääpi - kuin vanha vihan-kauna - tok' aina nahkaan. Silloin lyödään - löyly, joka riittää: - Lapsiparvi huutaa myötään... - Lempi toista siittää." - -_Koko joukko_ (hälisten): - - "Hyi, kuinka rivon laulun laulat!... Lakkaa!... - Nyt lakkaa jo!... Hyi, sua siivotonta!..." - -_Poika_ (hiljaa nuhdellen): - - "Hyi!... Tytön kuullen viitsit olla rivo." - -_Perkele_ (viattomana puolustautuen): - - "Kas, lemmenleikki kapistuksinensa - on aina rivo... Minulla ei myös - oo suurta runolahjaa, jolla voisin - sen rivouden peittää runoilulla... - (Huoaten:) Ah, jospa öisin suuri Dichterlein [nurkkarunoilija], - niin ruusuiseksi rivon runoileisin!" - - - - -Uusia joulun aaton iloja. - - -Kylmä kylvi pakkasensilmiänsä hangelle. Taivaalla sytytettiin -joulutähteä. Siellä säädettiin ihmishengen kohtaloita. Siellä -määrättiin radat maailmoiden kuljettaviksi. - -Mutta maan päällä valui elämä hiljaa kuin kivensilmään. Yleinen elämä -yhdessä oman kanssa muodosteli ihmiskohtaloita. Se muodosteli niitä -näkymättömän voiman kätenä. Riemuhuudoin syöksyivät yhdet turmioon, -puhdistumaan sen tulessa tai häviämään siinä, että elämä puhdistuisi. -Toiset huusivat sortuessansa apua. Mutta turta oli elämän -sydän, kuuro sen korva. Jokainen sai itse itsestänsä huolehtia. -Koskenlaskija ei voinut jättäytyä säälittömän kosken armoille. - -Oolavin elämässä seurasi päivä päivää; viikko viikkoa. Uudestaan -ja aina uudestaan päätti _Oolavi_ olla menemättä Hiiden myllyyn -ja yhtä usein hän sinne meni. Joku virta veti häntä. Hänen -elämänsä solui Hiiden myllyn kivien väliin, kuin jyvät laarista -kivensilmään. Myllyväestä tarttui häneen yhä suurempi tuttavapiiri -kuin jauho myllärin takkiin, ja myllynhenki syöpyi häneen hänen sitä -huomaamattansa. Työ unohtui osaksi. Ja kun hänen piti lähteä jouluksi -kotiin, pidätti häntä näkymätön käsi. Hän ei raaskinut lähteä, -tai ujosteli hän kotiin ja Martvan luo menoa. Kaikki oli hänelle -epäselvää. - -Oli suuren lumijuhlan, talven, runollisin päivä, jouluaatto. Oolavi -käveli mietteissänsä kadulla. Äkkiä tarttui käsi hänen käsivarteensa -ja heleä ääni huudahti: - --- "Hyvää päivää, Oolavi!... Ei ole huomaavinaankaan!" - --- "Hertta!" -- huudahti Oolavi. - -Tyttö pisti käsivartensa hänen kainaloonsa tuttavallisesti ja alkoi -kävellä hänen rinnallansa selitellen: - --- "Ne luulevat nyt minua sinun rouvaksesi, kun kuljemme -käsikoukussa... Ai, kiitos joululahjasta!... Tiedätkö mitä?" - --- "En tiedä!" -- naurahti Oolavi. - --- "En tiedä!" -- matki tyttö. -- "No arvaa sitten." - --- "En minä osaa arvata!" -- jatkoi Oolavi leikillänsä. - --- "En osaa arvata", kujeili taas tyttö pudistaen Oolavia -käsivarresta ja jatkaen: - --- "Nyt me olemme korttipakka, minä, Iida, Manda ja Liina: Minulle -sinä lahjoitit pukukankaan, jossa on kuviona hertta-ässä, Mandalle, -jossa on risti-ässä, Iida sanoi saaneensa sinulta ruutu-ässäisen ja -Liina pataässäisen pukukankaan... Kun me pukeudumme niihin, niin -saatte Ounaston ja Pekan kanssa lyödä meillä korttia... Se oli hyvin -fiksi lahja..." - -Hiukan jotain hyräiltyänsä selitteli hän edelleen: - --- "Minä kävin juuri tilaamassa semmoisen hatun kuin on -herttarouvalla ja toisille tulee myös kortti-rouvien hatut... Eikö se -ole mukavaa? Pekka ja Ounasto sanovat sitä hyvin mukavaksi..." - -Oolavi puristi tytön käsivarsia kainalossansa ja myönteli: - --- "On se mukavaa... Ja sinä, Hertta, olet hyvin mukava..." - -Tyttöä se miellytti. Hän käveli käsi Oolavin kainalossa kepeillä -tanssi-askelilla, sievästi ilveillen ja hyräili tahdiksi -kuplettilaulua: - - "Jos herttarouva oisi kuu - ja tähdet ässiä oisi..." - --- "Niin mitä sitten?" -- keskeytti Oolavi laulajaan katsahtaen. -Tyttö vastasi hyräilyllä ja kiemailulla: - - "Niin suukon saisi kuulta suu - ja tähdet onnea toisi." - --- "Kuule, Oolavi! Keinäsen kaupastako sinä ostit ne kankaat?" -- -kysyä heläytti hän nopeasti, välittömästi laulun jatkoksi. - --- "Keinäsen..." - --- "Minä arvasin jo", -- huudahti tyttö. - -He olivat tulleet Hertan asunnolle. Oolavi aikoi jatkaa matkaansa. - --- "Mennään meille kahvia juomaan... Saat samalla nähdä minun -joululahjani", -- kehotti tyttö. - -Oolavi epäröi hetken. - --- "Tätikin on kotona", -- lisäsi tyttö. - --- "No mennään sitten", -- lausui Oolavi päättävästi. - - - - -Mutta hääkangasta morsian kutoi. - - -Jääkylmä hiljaisuus peitti Litvan maita. Mahtava pakkanen pureksi -ihoa. Ilma helisi jäänä. Korkeus oli hartautta, maa rauhaa täynnä. - -Oli jouluaatto. Punainen päivänsappi häämöitti pakkasensavujen läpi. -Metsän puita koristi kepeä härmälumi. Joulukulkusia kiinnitettiin -siloihin. Torttutaikinat nousivat. Tyttö valmisteli salassa -lahjojansa. Lapset odottelivat leluja ja makeisia, ja leipoja alusti -vehnätaikinaansa puseron hihat kyynäspäihin asti kierrettyinä. -Joulukuusi koreili jo kynttilöissänsä. Aattosaunat lämpisivät. Tuvat -olivat tulvillaan joulu-iloa. Ja koko elämä veisasi hartaana: - --- "Hoosianna!" - -Martva kutoi korukangasta, ruudukasta hääkangasta. Silmä ei -seurannut yleistä aatto-iloa. Ajatus ei ollut työnkään mukana. -Sukkula suhahteli käden ohjaamana, mutta ei ollut sukkulan muassa -kutojan mieli. Se kulki siellä, missä tiesi sulhasen olevan. Silmää -koristi hieno kaiho ja suru, ääntä kaipaus ja ikävä. Hän ikävöi -aatto-iloiksensa. "Etkö sinä, Martva-kulta, jo heitä kutomasta?... Jo -on puolipäivä ja nyt on jouluaatto", -- kysyi häneltä äitinsä hellänä. - --- "En vielä, äitikulta... Kudon vielä yhden tiuhtavälin... Juuri -käänsin lukkaripuuta", -- vastasi Martva ajatuksissansa, äitiinsä -katsahtaen ja laskien raukean näköisen kätensä kankaalle. - -Äiti meni. Martva pani uuden käämin sukkulaansa ja polki suksia. -Niidet nousivat ja laskivat, loimet avautuivat sukkulan aukeamiksi, -sukkula suhahteli ja pirta lyödä helskytteli kuteita loimien väliin. -Kudonnan tahdiksi lauloi Martva laulua: - - "Sa lausuit: 'Ma luoksesi palaan, - kun järveä peittävi jää, - sun luonasi lämmetä halaan, - kun kylmä on illan sää'. - - Jo vallaton aalto on vanki: - jo järveä peittää jää. - Jo rannoilla hohtavi hanki, - jo kylmä on illan sää. - - Jo tähdet ne kylminä palaa, - jääkylmä jo kuutamo on. - Sydän-parkani luoksesi halaa. - Ilo sille on tuntematon..." - -Hän huokasi, keskeytti kudonnan, solmisi katkenneen loimen ja poisti -kankaasta nyppylän. Sitten jatkoi hän taas. Äänessä värisi suru. Eikä -tuntunut kangaspuidenkaan helske iloa olevan. Hän lauloi: - - "Vaan ain' olet, armaani, poissa. - Sua syämmeni vain odottaa, - kun aamun- tai illankoissa - ui murheinen taivas ja maa. - - Jos arki on taikka on pyhä, - sua kaihoan päivät ja yöt. - Miks viivyt sä, armaani, yhä? - Tule luokseni, unhota työt!" - -Hän työnsi tiuhdat kauvemmaksi ja tarkasteli kangasta, katse -kankaaseen, mieli maahan luotuna. Huoneessa ei hisahtanut kukaan. -Jokainen tiesi, että kutoja lauloi sitä, mitä sydän käski. -Mierontieltä tullut tyttönen nojasi äänettömänä pankkopatsaaseen, -kuunnellen laulua ja katsellen kaunista laulajaa. Taikinan alustaja -alusti varovammin, ettei tahdas nisahtaisi alustuksesta, häiriten -sillä kihlatun kutojan suruja. Lukkaripuuta käännettyänsä jatkoi -Martva vielä kudontaansa, kuin laulun säestykseksi, ei itse kudonnan -vuoksi. Hän jatkoi lauluansa hiljaa: - - "Jo tullut on aatto-ilta, - ja kulkuset kauniisti soi. - Jo jäisenä valkea silta - koko järveä nyt hopeoi. - - Ei estettä järvisin, maisin. - Siis saavu ja luokseni jää, - niin luonasi lämmetä saisin, - kun kylmä on illan sää!" - -Hän keskeytti kudonnan, keskeytti kun ei ollut enää laulua sen -säestykseksi. Käämi jäi kesken sukkulaiseen, mutta ei huolinut kutoja -siitä: Hän kutoi vain siksi, kunnes riitti huolta sydämessä, lauluksi -kudonnan sekaan. Tupa oli hiljaisuuteen hisahtamaisillansa. Laulu -oli loppunut, mutta laulajan ajatus täytti tuvan ikävällä. Se täytti -sen kuin surullisena kukkiva verenpisarakukka punallansa, tai kuin -pyhä-illan iltahohde kaihollansa. - -Martva katseli vielä kangastansa, katseli sitä, muisteli häitä ja -ajatteli ja ikävöi sulhastansa. Äiti toi hänelle silloin kirjeen, -joka oli juuri postissa tullut. - --- "Oolavilta!" -- huudahti Martva heikosti, äänessä sekaisin surua -ja iloa. Hän avasi kirjeen ja luki, kyynäspää kankaaseen nojattuna: - - 'Rakas Martva! - - Tuhannen tuhatta kiitosta kauniista kirjeistäsi. Ne tulevat - minulle kuin kaunis uni, tai kuin valkea lintu, joka tuo - tervehdyksen Sinulta. - - Minulla on sinulle ilmotettava hyvin suuri suru ja onnettomuus, - joka on minua kohdannut. Se onnettomuus on se, että minä en - voikaan tulla jouluksi luoksesi, kuten olimme sopineet. Työni ja - opintoni ovat myöhästyneet suunnitelmistani. Tietysti siihen on - vaikuttanut -- paitsi kyvyn puutetta -- se, että ajatukset eivät - tahdo pysyä kirjan lehdillä, kun luen, vaan ovat ne aina Sinussa. - Koetan nyt korvata myöhästymiseni sillä, että jään joulun-ajaksi - työhön. - - En tahtoisi olla niin itserakas, että pyytäisin anteeksi - Sinulta sitä, että en luoksesi saavu. Tiedänhän, että Sinä et - voi kaivata minua, niin kuin minä Sinua, koska parempi ei voi - huonompaa ikävöidä. Mutta kumminkin uskallan sen anteeksipyynnön - tehdä, toivoen ettet nyt silti usko minua itserakkaammaksi, kuin - mitä jo olen. Minähän itseasiassa olenkin aina Sinun luonasi - ajatuksissani, ja minä kärsin, kun en saa _Sinua_ luokseni nyt - jouluksikaan, mutta lohdutan itseäni sillä, että sitä pikemmin - pääsen luoksesi keväällä, saatuani työni loppuun suoritetuksi. - - Rakas Martva! Kun nyt jouluna ajat kirkkoon, niin muistele minua - jokaisen tutun saaren kohdalla! Ja kun tulet kirkkoon, rukoile - Jumalaa minunkin puolestani! Rukoile samassa penkissä, jossa me - aina lapsina ollessamme yhdessä istuimme ja rukoilimme! Minä olen - ajatuksillani Sinun vierelläsi ja täällä minä rukoilen puolestasi. - - Lähetän kauttasi terveiseni vanhemmillesi ja toivotan Sinulle - valoisaa joulua. Olkoon kotisi tulvillaan iloa ja onnea! -- - Eikähän toisin voikaan olla koti, missä Sinä olet tyttärenä. - -- Minä täällä muistelen niitä jouluiltoja, joina me yhdessä - iloitsimme joulukuusen ympärillä, leikimme joulupukkia ja - vaihdoimme makeisia. - - Tuokoon joulu Sinulle kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa! - Muuttakoon se kynttilöillä valaistuiksi ne metsän kuuset, joiden - ohi ajat joulukirkkoon! - - Syleilen Sinua ja rukoilen puolestasi. - - Sinun Oolavisi.' - -Martva huokasi. Hänestä ei nyt kirje kirjeeltä tuntunut. Hän olisi -tahtonut enemmän: Hän olisi tahtonut luoksensa Oolavin itsensä, jota -hän oli odottanut ja kaivannut kuin kevät kukkijansa. Hän istui -kauvan, äänettömänä kirjettä katsellen, eikä hän edes jaksanut -sen sisältöä enää ajatella. Ajatus tylsistyi, mieli painui maahan -kuloksi. Joulu ei nyt enää joululta tuntunut. - -Raukeana nousi hän kangaspuiden takaa, meni huoneeseensa ja itki -katkerasti. - - * * * * * - -Joulukello oli jo soinut, työ lakannut. Rauha ja juhlamieli täytti -talon. - -Ranniston vierashuoneessa koreili kuusi onnensa ja kunniansa -huipulla; joulun morsiamena, joulukuusena. Joka oksalla paloi -kynttilä kukkana. Niiden valo valui kuusen oksille, laskeutuen niille -ikäänkuin valovaippana, kuin konsanaan morsiushuntu. Havu viherti -hienosti valoharsojen läpi. - -Nuori pappi oli kutsuttu Rannistoon joulukuuselle. Isäntäväen vielä -lopputoimituksissansa väen kanssa askartaessa istui hän puhellen -Martvan keralla. Martva oli noutanut pienen pehmeän jakkaran, matalan -taburetin huoneestansa ja istui sillä sohvan pääpuolessa, pehmeällä -matolla. Toinen käsi oli laskeutunut rentona, raukeana sohvanpään -yli ja avoimin silmin katseli hän nuorta pappia, joka istui sohvan -toisessa päässä. Sohvan edusta oli avonainen. - -Siinä istuessansa tuntui Martvasta kuin istuisi hän taas rippi-isän -edessä, tai Jumalan puhtaan palvelijan jalkojen juuressa. Sulhasen -ikävä muuttui suruksi. Mieli masentui. Hänessä heräsi vähä-vähältään -halu puhua ja avautua, kysyä ja neuvotella. Se halu heräsi hänessä -kauniina, tulvi häneen kuin ilta-uni väsyneeseen, tai kaunis unennäkö -siihen, joka on nukahtanut rukouksiinsa. - -Hän alkoi puhua ja kysellä yhtä ja toista. Hetken puheltuansa, -ikäänkuin isänsä kanssa, lausui hän: - --- "Minä en tiedä, mistä se johtuu ja mitä se on, mutta minä olen -joskus rauhaton... noin, että en edes tiedä onko se rauhattomuutta, -vaiko ikävää, vai mitä se on..." - -Nuori pappi oli iloinen, kun sai yletä papillisiin tehtäviinsä. -Hänestä tuntui kuin istuisi hän, vaatimattomin ihmisistä, Jeesuksen -sijalla Martvan sisaren, Marian edessä, jossain öljypuun alla, -Palestiinan tummanheleän auringon valon peittäessä vuoren metsäisiä -kupeita ja Jerusalemia ja sen valotippojen putoellessa hänen eteensä -öljypuun lehtevien oksien lomitse, täpliksi tummalle varjolle. Hän -kysyi lempeästi: - --- "Muistatko, Martva, miten Maria sai rauhan ja valitsi hyvän ja -pysyvän osan? Olethan lukenut siitä..." - --- "Kyllä pastori", -- vastasi Martva heikolla äänellä. - -Nuori pappi lisäsi siihen: - --- "Maria istuutui Jeesuksen jalkojen juureen ja kyseli Häneltä ja -unohti kaiken muun..." - -Martva laski molemmat kätensä raukeina helmaansa ja katsoi hurskaan -papin silmiin surullisena. Hänkin oli vaistomaisesti nyt joutunut -Marian sieluntilaan tämän istuessa Jeesuksen edessä puun varjolla -peitetyllä ruohokolla. Nuori pappi kysyi häneltä: - --- "Eikö sinun sieluusi synny ja jää ihmeen ihana kuva Mariasta, kun -olet hänestä lukenut?" - -Ja Martvan sieluun, hänen silmiensä eteen oli oitis loihdittu -runollisesti maailman kaunein nainen, Maria, jonka rinnalla -runokauneudessa kaikki muut kirjallisuuden naishelmet ovat heikkoja -jäljittelyjä. Hänen eteensä oli loihdittu maailman kirjallisuuden -ainoa naishenki, jossa ihana platonisuus kuvastuu ilmiselvänä, -kauniina taivaan kangastuksena, ainoa kirjallisuuden runoarvoon -kohonnut naishenki, joka oli noussut aistillisuudesta puhtaaksi -korkeaksi ihmishengeksi, jolle ei ainoakaan runouden mieshenkikään -vertoja vedä. Nuori, lahjakas ja puhdas tyttö huomasi sen kuvan ja -lausui ihastuneena: - --- "Kyllä, pastori... Minä olen sen aina huomannut..." - --- "Tuntuisiko sinusta mahdolliselta, että Maria voisi olla -rauhaton?" -- kysyi silloin pappi. - -Martva ajatteli. Kaihoisalla äänellä vakuutti hän: - --- "Hän on niin puhdas... Kuinka hän voisi silloin levoton olla!..." - -Pappi katseli Martvaa kuin raamatun Mariaa ja selitti: - --- "Se kaunis, runollinen kuva, joka syntyy lukiessamme Mariasta, ei -ole turha kuva: Se on se mielenrauha, jonka Maria sai, ja jonka saa -jokainen istuutuessansa Jeesuksen jalkojen juureen. Jos siis olet -joskus levoton, seuraa Mariaa ja sinä olet oikean osan valinnut..." - -Martva vajosi ajatuksiinsa ja raamatun runouteen. Mietteissänsä -kyseli hän: - --- "Minä kerran ajattelin, että kenties olen tietämättäni tehnyt -ihmisille pahaa ja levottomuuteni johtuu siitä... Toiset ihmiset -taas sanovatkin, että ihmisiltä on anteeksi pyydettävä, sillä heille -kuuluu anteeksi antamus, koska heitä vastaan rikotaankin..." - -Hurskas pappi oli valmis ohjaamaan kysyjää. Hän kysyi: - --- "Jos sinä rikot naapuriasi vastaan, esimerkiksi vahingoitat hänen -mainettansa, voitko sinä saada sen anteeksi, jos sitä pyydät toiselta -naapuriltasi?" - --- "En tietysti", -- vastaili Martva ajatuksissaan, eläen kokonaan -taivaallisen runouden puhtailla mailla. - --- "Sinä vastasit oikein. Ja miksi et?" -- jatkoi pappi. - --- "Siksi että se maine oli _toisen_, eikä sen jolta anteeksi -pyysin", -- selitti Martva. - --- "Siinäkin vastasit oikein. Mutta kenestä ja kenen on sinun henkesi -ja sielusi?" -- jatkoi innostunut Jumalan palvelija, itse valmiiksi -vastaten: - --- "Se on Jumalasta ja Jumalan. Mutta jos sinun sielusi on Jumalasta, -voivatko ihmiset olla sen herroja? Voivatko he siitä tiliä vaatia, -tai sille anteeksi antaa?" - --- "Minä ymmärrän", -- nyökäytti Martva rauhallisena. Pastori Aamusto -selitti edelleen: - --- "Kaikki se, joka koskee ihmishenkeä, sen syvintä rauhaa ja -korkeinta olemusta, on meidän tehtävä Jumalan edessä, sillä Hän ainoa -on korkein rauha ja anteeksiantamus. Jeesus ei ole siinä hengessä -koskaan käskenyt ihmisiltä anteeksi pyytämään, vaan ainoastaan -sopimaan niiden kanssa. Sillä olisiko kuka ihminen voinut anteeksi -antaa syntiselle vaimolle, joka fariseuksen huoneessa voiteli -Jeesuksen jalat kalliilla voiteella? Olisiko kukaan ihminen voinut -hänelle rauhan antaa ja olisiko ollut ainoatakaan, jolta hän olisi -voinut anteeksi pyytää?" - -Tuokiossa oli loihdittu Martvan eteen portto, joka on -silmänräpäyksessä kohonnut loasta yleväksi, suureksi ihmishengeksi, -loistaen taivaallisen runouden vaippaan puettuna ruhtinattarena, -ylempänä satoja miljoonia, jotka kerskailunsa keskellä matelevat -maassa himoissa ja aistillisuudessa samalla tavalla eläinten -hengen kanssa. Martva käsitti silmänräpäyksessä jumalallisen -anteeksiantamuksen, sovituksen, katumisen ja puhdistumisen suuruuden -ja runollisuuden. Hän käsitti nyt sen ainoan tien, jolla ihmishenki -voi suureksi ja yleväksi yletä. Kaikki maallinen runous kutistui -hänen silmissänsä jumalallisen runouden rinnalla rekilauluiksi ja -renkutuksiksi. Inhimillinen sovitus alentui jumalallisen sovituksen -rinnalla sirkustempuksi. Ajatuksissansa, viattoman tytön äänellä -kuiskasi hän: - --- "Minä luulen nyt käsittäväni jumalallisen anteeksiantamisen -suuruuden ja ihmishengen yhteyden ja suhteen Jumalan kanssa." - --- "Silloin", -- innostui pastori, -- "olet aina löytävä rauhan. -Siinä: Jumalan jalkoihin laskeutumisessa ja yhteydessä Jumalan kanssa -on se osa, jonka Maria oli valinnut, samoin kuin syntinen vaimokin, -jota ei _voida_ ottaa pois. Se on niin suuri 'osa', että sitä ei -mikään maailmassa korvaa." - -Hän nousi ylös, käveli ja kysyi: - --- "Sillä jos sinä olet rauhaton, tunnet erehtyneesi, onko sinulle -mieluista mennä avaamaan itseäsi maailman ja ihmisten raa'an pilkan -edessä?" - --- "Oi! Älkää kysykö sitä!" -- huudahti Martva. - --- "Jos sinulla ei silloin olisi Jumala, jonka edessä voit särkyä, -virkistyä ja sovittaa kaikki, eikö elämäsi olisi toivoton?" -- lisäsi -pappi. - --- "Kyllä minä sen nyt ymmärrän", -- myönsi Martva puoli-itseksensä. -Hänellä oli kaunis ja valoisa käsitys ihmisistä, mutta juuri viime -päivinäkin oli hänellä ollut jotain, jota hän ei olisi hennonnut -heille paljastaa. Ja hänen surunsa eivät kumminkaan olleet muuta kuin -puhtaan neidon suruja, sulhasen runollista ikävää. Niillekin oli -hänestä ihmissilmä liian raaka. - -Nuori pappi istahti ja jatkoi; - --- "Ihmishenki on niin ylevä, että ainoastaan jumaluus, sen -alkulähde, voi sitä tyydyttää. Avaruuskin ja tähdet ovat sille -vähän. Minä sanon sinulle: ei ole ollut eikä ole pakanakansaa, joka -korottaisi esimerkiksi äärettömyyden Jumalaksensa, sillä sekin on -siksi liian pieni, koska ihmishenki janoaa suurta Henkeä. Jos pakanat -palvelevat puuta tai aurinkoa, eivät ne sitä itseänsä palvele, vaan -uskovat siinä asuvan Jumalan hengen. Niin suuri on ihmishengen -jumaluuden kaipuu ja tarve." - -Ja Martva tunsi taas sen tarpeen. Se näkyi hänen kaihoisista -silmistänsäkin. - -Pastori Aamusto lisäsi: - --- "Oikea ihmishenki on myös niin hieno, arkaluonteinen, että -ainoastaan Jumala kelpaa sille siksi, jonka puoleen se voi -suruissansa kääntyä. Ainoastaan jumalallinen runous voi tyydyttää -ihmishenkeä... Kaikki muut runot ovat oikealle ihmishengelle -maantielauluja..." - -Martva istui rauhallisena kuin hurskas nunna. Taivaallinen runous -täytti hänen sielunsa. Hän unohti hetkeksi ikävänsä, jolla hän -Oolavia kaipasi. Hän rauhottui, kuin olisi hän istunut Mariana -Jeesuksen edessä. Melkein lapsen ilolla lausui hän: - --- "Niin... Minä olen nyt taas aivan levollinen..." - --- "Silloin" -- vakuutti pappi -- "olet sinä Mariana hyvän osan -valinnut. Sinä olet asettunut Jumalan yhteyteen ja siitä yhteydestä -helähtää pois-ottamaton osa: mielenrauha, sillä ihmishenki on -siiloin päässyt kotiinsa, jossa se rauhottuu kuin matkalta palaava -lapsi, joka väsyneenä saapuu kotimökille ja laskeutuu levolle äidin -valmistamalle tutulle vuoteelle." - -Elämä alkoi vaaleta Martvalle joulun aatto-illaksi, jolloin väki -on pukeutunut puhtaisiinsa, kuuset ovat kynttilöitä täynnä, kuusen -juuret joulu-ukkoja, tähdet palavat taivaalla ja joka aholla makaavat -Betlehemin paimenet, heräten enkelilauluun, joka hymisee ylhäältä -taivaan tähtiliinalta. Herttainen katse kävi haaveilevaksi, poskelle -levisi rauhanpuna ja lämpö. Ikäänkuin itseänsä moittiakseen lausui -hän: - --- "Se on kummaa, että ihminen ei voi olla erehtymätön... Sillä -tietysti minä olin erehtynyt, koska tarvitsin rauhottumista..." - -Nuori pappi katseli häntä kuin Mariaa Jeesus ja selitti hänelle: - --- "Ei ihminen _voi_ olla erehtymätön. Erehtymättömiä ovat -ainoastaan Jumala, joka on erehtymätön oman olemuksensa pakosta, -ja luonto, eläimet, kasvit, kivikunta ja maailmanjärjestys, jotka -ovat erehtymättömiä, koska ovat orjina sidotut kukin oman lajinsa -ja sukunsa lakeihin. Eläin ei voi tehdä muuta kuin mitä sen laji- ja -sukulaki sille säätää, samoin ei kasvikaan. Ihmishenki on ainoa -vapaa, ainoa jolle Jumala lausui: 'Syö vapaasti!'... Siksi on ihminen -ainoa erehtyvä, ainoa, joka tarvitsee sovitusta Jumalan kanssa..." - -Rannisto tuli vaimoinensa huoneesen ja kohta muukin väki. Joulukuusi -loisti kirkkaana, palavat kynttilät kukkina oksilla. Joulu-ilo -oli taas ennallansa. Mieli kepeänä kesäautereena puuhaili Martva -tehtävissänsä kuin pienenä tyttönä. Hän tunsi olevansa Sen sylissä, -joka oli Oolavinkin turva ja siksi oli hän taas rauhallinen ja unohti -ikävänsä ja pahan-enteet. - -Kun hän huomen-aamulla ajoi kirkkoon, avautui hänelle maailma -loistavana, tähtikiteisenä taivaan ulappana. Mieli oli reipas. -Kulkuset soivat iloisesti ja tutut saaret kertoivat hauskoja -lapsuuden muistoja. Kuuset tuntuivat todellakin olevan täynnä -joulukynttilöitä ja hän kiitti siitä Oolavin toivotuksia ja luvatuita -rukouksia. - -Hevonen juoksi nopeasti, saari vilahti ohi saaren perästä. Kohta -solui reki kirkkokoivikon läpi ja hänen eteensä avautui talven ja -koko vuoden runollisin kukka, runojen runo ja kukkien kukka: metsän -keskellä tulissansa hohtava joulukirkko, jonka tornista kirkas -kellonsävel irtausi ja levisi jäiseen ilmaan väristen, samalla kun -ylhäällä pimeydessä tuntuivat enkelit veisaavan kunniaa Jumalalle. - -Martva meni vanhaan penkkiinsä. Siinä lupasi hän vielä kerran, -ettei luovu Jumalasta milloinkaan. Siinä rukoili hän ja uudisti -lupauksensa, urkujen soidessa ja ihmisten veisatessa runoista -puhtainta ja ylevintä: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa -rauha, ihmisille hyvä tahto!" - - - - -Vaan uusia pauloja elämä punoi. - - -Lempi laitteli paulojansa. Mies etsi niitä pauloja. Hän etsi -niitä, itse niihin mennäksensä. Metsissä puhkesivat lemmenkukat, -kuihtuvimmat kukkasista. Lehto laitteli runoa, näkymätön käsi punoi -siitä elämänrihmaa ja neito kuunteli jo lemmen käen kukkumista. - -Neiti Iltamolla oli ollut onnen ilta. Hän oli laulanut lumoihin -huoneen täyden kuulijoita... Nyt istui hän huoneessansa yksin, istui -ja ajatteli... Hänen korvissansa humisi vielä hyvähuutomyrsky: -soittojen soitto, korvan kaikkein suurin nautinto... Hän -kuunteli sitä haaveissaan, nautti siitä, juopui ja vaipui hiljaa -onnenmaailmaan. - -Hän istui kauvan, oli onnellinen, nautti suuruudestansa, ihaili -kauneuttansa... Viimein siirtyi silmä kauniiseen kukkalaitteeseen, -jonka hän oli äsken Oolavilta saanut... Outo tuli leimahti silloin -hänen povessansa... Hän näki nuoren miehen kauniit kasvot, näki -ryhdin, miehekkyyden, jalouden. - -Ja silloin alkoi pieni lemmentunne leimahdella neidon povessa... -Sydän värähti... silmä sumeni... Hän näki nuoren miehen avut nyt -jo paljon kauniimpina kuin koskaan ennen: lemmenliekki värjäili -ne jo hohteellansa. Hän näki ne kauneina, koska silmissä oli jo -lemmenkaihi... - -Hän mietti. Lempi syttyi sekä sammui... Lemmen kaunis perhosparvi -istahti jo häneen hetkiseksi... istahti kuten aina kauniiseen -kukkaan... Kepein mielin karkotteli hän sitä luotaan... karkotteli -ja kutsui takaisin taaskin... Hän leikki lemmen kanssa kuin olisi se -ollut arka kaunis perho... Hän nautti leikistänsä... toivoi, että se -jatkuisi vielä ja huvittaisi häntä aamuun asti... Miettiessään, onnen -huumaamana, nukahti hän vihdoin onnen-uniin. - -Silloin joutui hän unelmiensa viemänä niille maille, mistä olivat -unelmat kotoisin. Hän joutui Harhasaaren lemmenmaille. - - * * * * * - -Harhasaaressa pukeutui jo päivä purppuraansa, metsä -lemmenrunouteensa. Vuoria punasi hohde, laaksoissa lymyili hetken -kestävä kaunis onni ja vesillä välkkyivät oudot, ihanat valot. - -Jo eli neiti Iltamo niillä lumojen mailla, illan mietteet mukanansa, -oppaana mieliteot, tienviittoina omat salaiset intohimot... Hän näki -siellä maineen ja hyvähuudot, imartelut ja kaiken kauniin kovaksi -kallioksi muuttuneina... Se kallio kohosi iltaruskon värisenä, -runokauniina... Se tarjoutui hänelle onnen perusteeksi, peruskiveksi, -joka kestää kaikki myrskyt... Se vuori nousi puiden vehreydestä kuin -päivänpuna, joka hohteellansa huikaisee ihmissilmän kokonaan... - -Harhasaari oli lumoa täynnä... Nuori nainen huumautui onnestansa... -Utukuvavuori kohosi lujana, loistaen punakirkkaudessaan... Silloin -lausui Perkele hänen takanansa: - --- "Hän antoi minulle unelmansa ohjaksiksi... Se näkymätön ohjas -onkin luja... _Minä_ olen hänet tänne Harhasaareen ohjannut taaskin -hänen unelmillaan... Hän saa nyt hiukan auttaa Harhamaa..." - -Hän vihjasi. Kauneus koristautui silloin kukkasiinsa, seutu -runoliinoihinsa... Käki kukkui suunsa parasta... Lintu säesti sitä -kielensä kaikkein kauneimmalla... Ilma oli punahämyä, saari satua -täynnä. Iltaruskoisen vuoren kukkulalle ilmestyi silloin hänen kaunis -enkelinsä... Se loisti siellä valkopuvussansa punavuoren kauniina -koruna... Sievillä vuorenkielekkeillä istui joukko pikku enkeleitä, -sinne tänne siroteltuina, vuorien kauneiksi kukkasiksi... Ne -soittivat harpuillansa... Soitto hymisi suloisesti... Vuoren huipulla -lauloi enkeli sen säestyksellä: - - "Oi miksi, lemmen kukkanen, - et puhkea jo... miksi? - On lempi vaan, - mi ainiaan - voi tuoda onnen maailmaan." - -Neiti Iltamon mieli värähti... Kaunis lempi syttyi laulun sanoista... -Laulu jatkui ihanana: - - "Siis nuppulehdet auki jää - ja puhkee kukkasiksi, - kuin iltarusko puhkeaa - sinestä taivaisiksi - runoiksi maan! - Jo murheissaan - nyt neito oottaa kukkaistaan. - - Kun lemmenkukka puhkeaa, - se kaiken hopeoipi: - taivaaksi muuttuu koko maa - ja onnenkannel soipi, - ja hellimpiin - suudelmiin - nukahtaa neito, unelmiin." - -Lempi ja runous tekivät tehoa... Se kaunis laulun hyminä sekottautui -Harhasaaren lumouksiin... Vuoren hohde, laulu ja saaren lumot -sulautuivat yhdeksi loistavaksi unelmaksi... Se unelma levittäytyi -taikamaisemana... Kaikki oli lemmen runoutta tulvillaan... Kaikkein -hellin lemmensoitto säesti armainta soidinlaulua... Kaikki uinui -armaudessa... Kaikki väsyi, kaikki kaipasi... Kaunis, hymyilevä -lemmenmessu lumosi mielen... Herkät lemmenkielet alkoivat silloin -värähdellä neidon povessa... Hän tunsi jo oudon tulen... - -Jo vierähti mieli surulliseksi... Se suru oli kaunista lemmensurua... -Hyräillen lemmenmessun säveleitä istahti hän lemmenlähteen luo... -Lähteen silmäkkeestä kurkisteli hän nyt sulhasen kuvaa... _sen_ -sulhon, jota oli toivonut... ikävöinyt... uneksinut... Hän katsoi -kauvan... pettyi... Sulhasen kuva ei ilmestynyt... Murhe täytti -mielen, suru silmän... Alkoi kaunis kaipaaminen... - -Silloin lähestyi häntä Perkele kulkijana... Se istahti lähteen luoksi -ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Iltamoa... Mietteissään sekä muka -väsyneenä hän istui siinä, kunnes Iltamo kysyi häneltä ihmeissänsä: - - "Kah, vieras!... Vanha, murheellinen mies!" - -_Perkele_ (muka havahtuen): - - "Anteeksi, neito!... Häiritsenkö ehkä?... - En ennen huomannut..." - -_Iltamo_ (herttaisena): - - "Et ollenkaan - sä häiritse!... Vaan miten ihmeen lailla - sa tulit, kun en huomannutkaan sitä?..." - -_Perkele_ (vaatimattomana): - - "Ken huomaisikaan minun tuloani! - Ma aina kuljen vaatimattomana..." - -_Iltamo_ (osanotolla): - - "On oikein se!... Mä myös oon vaatimaton. - Vai enkö ole?" - -_Perkele_ (tarkastellen): - - "Minun mielestäni - et ollenkaan: Nääs, sulla kauneutta - on enemmän kuin kellään muulla..." - - _Iltamo_ (ihastuneena): - - "Kuinka - sanoitkaan?" - -_Perkele:_ - - "Anteeks', - että ehkä siinä ma - lausuin loukkauksen. Mutta aina - oon suorasuinen, loukkasi tai ei." - -_Iltamo_ (lohdutellen): - - "Ma siitä pidän... Moinen suorasuisuus - minua miellyttää... Ma puolestani - oon myöskin hyvin... hyvin suorasuinen - ja vihaan turhuuksia... Huomasitko, - ett'en oo turhamainen?" - -_Perkele_ (väsyneen näköisenä): - - "Sitä hyvää -- - turhuutta tarkotan -- ma luulen, sulla - sen verran on, kuin sitä tarvitsee - jokainen nainen koristukseksensa... - ei enempää, ei myöskään vähempää... - Halk' asian mä aina sanon näin..." - -_Iltamo_ (hyvillään): - - "Ai, kuinka suora!... Mutta sano vielä, - pukeeko mua pieni turhamaisuus?" - -_Perkele_: - - "Niin mainiosti!" - -_Iltamo_ (ihastuneena): - - "Se on hauska kuulla!... - Sinulla varmaankin on hyvä maku... - Vaan entäs muille: pieni turhamaisuus - sopiiko mielestäsi?" - -_Perkele_: - - "Mainiosti! - Kauneuden jälkeen turhamielisyys - on naisen suurin kaunistus. Ei naista - kaunista hyve... vaan se rumentaa..." - -_Iltamo_ (oudostellen): - - "Ai, miten sanot!... Ensi kertaa kuulen - sun ikäisesi suusta tätä!... Eikö - siis hyve sovi mulle ollenkaan? - Se ois niin ikävää!" - -_Perkele_ (tarkastaen Iltamoa): - - "Ei miehen hyve - naiselle sovi, Mutta naisen hyve - sinua kaunistaa." - -_Iltamo_ (keskeyttäen): - - "Niin, eikö totta!... - Miesmäiset naiset ovat aina... miten - sanoisin... Miten sinä sanot?" - -_Perkele_ (vastaten): - - "Rumat." - -_Iltamo_ (myöntäen): - - "Niin minustakin... Mitä mielestäsi - on naisen hyve?" - -_Perkele_: - - "Siihen kuuluu kaikki, - mi tarpeellist' on lemmen asioissa, - kuten on: kaunis arastelu, sekä - iloinen nauru, taikka pieni suru, - ja mielipaha, sekä teeskentely, - ett'ei hän muka vielä mitään tiedä... - ei muka tiedä, eikä ole kuullut, - mitenkä lempi loppuun lauletaan..." - -_Iltamo_ (hämmästyen): - - "Sä tiedät kaikki naisten salaisuudet!... - Tarkoitan: tunnet naisten siveys-opin..." - -_Perkele_: - - "On pakko minun tuntea ne, koska - ma kuljen aina naisten asioilla." - -_Iltamo_: - - "Mitenkä?... Sinä naisten asioilla! - Urkitko sinä pikku _intrigue'ejä_ [juonia]... - käyt muotikaupoissa... ja tiedustelet - semmoista... kaikenlaista... tiedäthän sä?" - -_Perkele_ (salaperäisenä): - - "Ne asiat saa nainen itse hoitaa! - Ma autan häntä lemmen-asioissa... - ensiksi niihin, sitten niistä pois..." - -_Iltamo_ (ihastuneena): - - "No sepä hauskaa!... Mutta millä lailla - sä siinä autat?" - -_Perkele_: - - "Minä ennustelen. - Ja kenen kelle ennustan, niin varmaan - se ansaan lentää, sekä siihen jää. - Myös jokaiselle haluttunsa annan." - - _Iltamo_ (haltioissaan): - - "En moista noitaa ennen ole nähnyt!... - Vaan etkö myöskin mulle ennustaisi?" - -_Perkele_: - - "Kernaasti teen sen... Koskaan apuani - en kiellä siltä, joka pyytää vain." - -Nuori nainen riemastui... Hän muisti Oolavia... Nyt oli hänelle -tullut noita lemmen paulan punojaksi... Hän rukoili Perkelettä -ennustamaan hänelle hänen haluamansa... Perkele otti harpun, soitti -sillä ja lauloi lemmenlähteen luona: - - "Kuohahda, vesi lemmenlähteen, - sekä salat ilmi tuo; - ja nouse kupla, onnen tähteen - nyt meidän katsahtaa sa suo! - Vaan älä pettää koita! - Nyt, harppu, hiljaa soita, - kun kupla kohoaa! - Onnea runsaasti jaa, - nyt lähde kuuluisa! Näytä - sulhoista _paras_ ja täytä - lemmellä neitosen povi! - Vanhaksi piiaks' ei sovi - kaunista neitosta heittää... - Nyt täytyy sun, lähde, jo keittää - lemmenjuoma!... Nyt nousta saa - mies, jota tuhannet rakastaa!" - -Soitto soi somasti... Laulu suli saaren lumoihin... Lähteestä -nousi silloin kaunis höyry... Se kulki pilvekkeenä kauvemmaksi... -satusaaren koristeeksi... Siellä hajottautui se, ja sen hävitessä -ilmestyi sinne Oolavi, se toivottu sulhanen... Se kulki siellä kuin -kuninkaanpoika, punainen kaunis vaippa hartioilla... Nuori nainen oli -nähnyt odottamansa ja huudahti hämmästyneenä: - --- "Oolavi!... Oi, Oolavi... Minä juuri häntä ajattelen..." - -Kaikki kaunistui... Saari somistui... Perkele loihti pienen -lemmenkuumeen neidon silmään... Kaikki näytti silloin ihanalta, -niinkuin kuulu tiedonpuu: Mies oli kaunis, miehekäs ja hieno... Sen -jokainen liike oli arvokkuutta, ääni hellyyttä, katse viisautta... -Jokainen sormen liikahduskin oli sankaruutta... Ihmeissään huudahteli -nuori nainen: - - "Ai, miten kaunis hän on!... Katso, - kuin astuu arvokkaasti!... Entäs viitta - miten on hartioille heitettynä!..." - -_Perkele_ (kavalasti): - - "Hän myös on vielä _puhdas_ nuorukainen!" - -_Iltamo_ (riemastuneena): - - "Voi, kun sa olet hyvä!... Kaikki salat - sa sanot mulle!... Hän on ihmeen puhdas!" - -_Perkele_ (yhä kavalampana): - - "Ja sitä paitsi miesten rikkaimpia!..." - -_Iltamo_ (ihastuneena): - - "Se onko totta?" - -_Perkele_ (vakavana): - - "Vanha mies ei osaa - valhetta eikä turhaa puhuakaan..." - -Hän loihti nuoren naisen nähtäviksi Tuukkalan rikkaudet: -sen viljelykset, karjat, kartanot, sen rahakaapit ja suuret -torpparikylät, jotka ympäröivät loistavaa taloa. Niitä osottaen -lausui suuri kiusaaja kavalana: - --- "Hän kauniin Litvan maita hallitsee, kun isä kuolee..." - -Ihastuksen vallassa huudahti Iltamo siihen: - --- "Niinkö... Sitä en ennen tiennyt... Hän yhä kaunistuu ja -hienonee!..." - -Lemmen runo jatkui... Kauneimmat lemmen kanteleet jo soivat... -Harhasaaren taustalle ilmestyi kaunis näky: rikas, ihmeen kaunis -Litva... Sen kuninkaana hallitsi nuori, upporikas mies: uneksittu -Oolavi... Se näky herkytteli neidon mieltä... Jo unehtuivat maineen -punavuoret... Ei soinut enää korvissa maineen hivelevä pauhu... -Mietteissänsä lausui hän puoliääneen: - - "Ma olen onneton, jos Oolavia - en saa... Jos mua joku auttaa voisi!" - -_Perkele_ (lumoavalla äänellä): - - "Ei kaunis nainen toisten apuun koskaan - saa turvautua. Kaikki lemmen aseet - on sulla itselläsi, käytä niitä! - On sulla kauneus, nuoruus sekä vielä - kultaiset renkaat... jalokivet... rimpsut, - lisäksi vielä koru, jot' ei aina - oo neidon myötäisissä: _maine_ on." - -_Iltamo_ (ihastuneena): - - "Ai tosiaan!... Mä itsekin jo usein - oon sitä ajatellut..." - -_Perkele_ (lumoavasti katsoen): - - "Maineen vuori... - tuo, joka tuolla hohtaa punaisena... - on oiva jalokivi neitosella..." - -_Iltamo_ (kiitollisena): - - "Sa olet viisas." - -_Perkele_: - - "Käytä aseitasi - siis niin kuin pitää. Mainetta jo sulla - on yksi jalokivi-kaulanauha... - Se riittää myös!" - -_Iltamo_ (kiihkoisena): - - "Ma olen samaa mieltä. - En siinäkään ma ole turhamainen: - en kokoo liian paljon koristeita... - Kunhan on pari, kolme muuttokertaa... - se riittää jo... Vai eikö riitä?" - -_Perkele_ (vakuuttavasti): - - "Riittää. - Jos mitä puuttuu, sulhasesi lisää... - Ma naisena en korujani laulais - äänellä kokoon... Pikku silmän-isku - on niitä saada ihmeen hyvä haavi... - Se miehen markat irti hellittää... - Nyt heitä siis jo taide vähemmälle - ja leiki lempeä... Ei maineenvuori - oo elämässä nautittavaa mannaa... - Ken _täällä_ tahtoo syödä, tarttukoon - ajoissa lemmen herkkuun." - -_Iltamo_ (lumottuna): - - "Sitä samaa - ma juuri ajattelin... Neuvoistasi - nyt sua kiitän... Palkitakin sua - ma tahtoisin... Vaan mitä antaisinkaan..." - -_Perkele_: - - "Ma olen aina vähään tyytyväinen... - Jos jotain vanhaa... olematontakin - saan -- tyydyn siihen. Moni mulle lupaa - sielunsa vain..." - -_Iltamo_ (ihmeissään): - - "Ai, kuinka vähään tyydyt." - -_Perkele_: - - "No mitä tehdä!... Sitä koruansa - ei nainen näyttää voi. Siis minullehan - se joutaa... Muita koristuksiansa - en raaskisikaan ottaa..." - -_Iltamo_ (hilpeänä): - - "Mutta sielu - on nykyään jo muodista pois jäänyt... - Sanotaan, ettei sitä olekaan... - Mihin sä käytät vanhamuotisia - koruja... sieluja?..." - -_Perkele_: - - "Mä kerään niitä - kuin ihmishullutusten jäännöksiä..." - -_Iltamo_ (iloisena, ivaillen): - - "Ai! Sull' on ehkä antikvariati... - Myös minun mielestäin on hullutusta - se 'sielu'... sielunhoito on jo vanha... - muodista mennyt... Muotiasioita - nyt ovat _liaison'it_ [suhteet]... _sport_ [urheilu]... ja _high life_ - [ylhäinen elämä], - _hygienia_ [terveydenhoito]... spiritismi, sekä - ihailu runoniekan, maalailijan - ja ennustajan. Vai on sulla moinen - siis antikvariati!" - -_Perkele_ (viisaana): - - "Suuri onkin." - -_Iltamo_ (huolettoman hilpeästi): - - "No, minun sieluni saat ottaa sinne..." - -_Perkele_: - - "Nöyrästi kiitän!" - -_Iltamo_ (iloisena ilveillen): - - "Mutta muista panna - se kultakehykseen." - -_Perkele_: - - "Sen ympärille - ma sovittelen voitonseppeleeni!" - -_Iltamo_: - - "Ai miten hieno maku sulla on!" - -Elämänpuu puhkesi silloin täyteen kukkaansa... Suuri henki loihti -Harhasaaren häälumot nuoren Iltamon nähtäviksi... Litvan maat -hymyilivät yhtenä runona kesä-illan hämyihin peittyneinä... Keskellä -niitä nousi uljas linna... Sen kuninkaana istui jo Oolavi... -Orjajoukko kiskoi hänelle rikkautta maasta, soista, vesistä, jopa -vuoristakin... Linnaa ympäröivät ihanat puistot, joissa lahorastas -kilpaili satakielen kera laulannassa... Käkipari kukkui vaaran -koivikossa säestäen kilpailua kukunnallaan... Se'es päivä paistoi... -Maa kantoi kukkakuormaa... Herkullinen tuoksu täytti Ilman ja puiston -siimeksestä kuului kaunis lemmenlaulun hyminä... Siellä odotti häntä -onni... Häälaulu soi somasti... Sulhasen syli odotti... Häärunous -peitti kaiken... Hänen edessänsä hohti kaunis elämänpuu, jonka -oksalla riippui lempi kauniina hedelmänä... Se lempi oli ihana nähdä -ja suloinen antamaan iki-onnen... - -Silloin himmeni maineen punavuori kokonaan... Nuori nainen janosi -_lempeä_... Hän kääriytyi kauniisiin hää-yön unelmiin... Lemmen -käet kukkuivat, sen paulat punoutuivat... Kaikki muu unehtui... -Kiihtyneenä, lamautuneena huudahti jo nuori nainen: - --- "Minä annan kaikkityyni Oolavista!... Minä tahdon _hänet_... hänet -enkä muita..." - - - - -Kun elämänongelmat alkoivat kupliksi kevetä. - - -Varpunen värisi, pieni siipi kylmänsuojana. Aurinko hohti kylmänä -pakkasen pyöränä. - -Talven hanget olivat paksuimmillansa, pakkasen hampaat -purevimmillansa. Kylmänsilmät kiiluivat hangella kirpeänterävinä, -pistelevinä. Jääkylmät tuulet ajelivat luminietosten selkiä pitkin, -nostaen hienoja lumiryöppyjä, jotka suihkusivat nietosten harjoina, -ikäänkuin valkea, kylmä lumisavu. Kaikki tunnusti kylmän valtaa. - -Neiti Iltamon sirossa vastaanottohuoneessa istui Oolavi, odotellen -itseänsä neiti Iltamoa. Huone aivan upposi omaan pehmeyteensä. -Jalka painui astuessa syvälle pehmeään mattoon ja istuessa tuntui -huonekalujen pehmeys aivan pohjattomalta syvyydeltä. Koko itämainen -upeus ja salaperäisyys oli ahdettu pieneen, himmeästi valaistuun -huoneeseen. Pöydällä tuoksui joukko kukkia sievinä kimppuina tai -kukkalaitteina. Ne olivat nimipäivälahjoja. - -Ovi-uutimien raskaat laskokset hulmahtivat äkkiä auki ja -niistä lennähti huoneeseen neiti Iltamo puettuna aistikkaaseen -_empire_-pukuun, jonka helma laahasi pehmeällä matolla. Hän oli taas -kepeä kuin lintu. Hän oli ihmissirkkunen, jonka oksana on miehen -polvi, ja jonka oksalla olo on miehen polven houkuttelevin onni. - -Tervehdittyänsä viskautui hän sohvaan, upoten siihen hoikkia -vyötäisiänsä myöten. Ja osottaen Oolaville tuolia viereltänsä, sohvan -pääpuolelta, puhui hän iloisena: - --- "Istuutukaa tänne!... Se on niin kodikasta, kun Te istutte täällä -likellä... Minä pidän kaikesta kodikkaasta ja aistikkaasta..." - -Oolavi istahti onnellisena, neiti Iltamon loistava silmäyksien tulva -ikäänkuin vaippana hartioilla. Sievästi, kohteliaasti alkoi hän -selitellä: - --- "Ette suinkaan pahastu, kun rohkenen taas käyttää hyväkseni -ystävällistä lupaanne saada tulla Teitä tervehtimään, milloin minulle -sopii?... Tulin toivottamaan Teille onnea nimipäivänne johdosta." - --- "Te olette aina tervetullut luokseni... Minähän olen Teille -monesti puhunut, että on niin virkistävää saada keskustella -kanssanne elämänkysymyksistä, joita Te tutkitte... Suuri kiitos -onnentoivotuksistanne ja kukistanne!" -- helisi iloinen vastaus. - -Hän teki jonkun huolettoman liikkeen, lisäsi viehkeyttänsä ja jatkoi: - --- "Kuinka nyt voitte?... Siitähän onkin jo pitkä... piiiitkä aika, -kun juttelimme... kaksi päivää, vai kolmeko jo on?... Minä aivan jo -unohdin ajankin... Niin, kuinka Te nyt voitte?... Minä aivan kaipasin -Teitä..." - -Viime sanat olivat Oolaville onnensäde, jonka vaikutusta lisäsi -palava, jalokivien hohteen kirkastama silmäys. Hän kiitti kaunista -puhujaa muutamalla kohteliaisuudella, lämpeni ja rohkaistui. - --- "Olitte kait eilen neiti Boileaun konsertissa?" -- kyseli neiti -Iltamo nopeasti. - --- "Kyllä... Ikävä kyllä, en huomannut Teitä", vastasi Oolavi. - --- "Ooo!... Minä en voinut... Se oli pieni pahoinvointi... semmoinen -nyt vain... ymmärrättehän Te: migrääni, päänkipu... Se menee aina -tunnissa ohi... Mutta minä aavistin, että Te olitte siellä. Kuinka -hän mielestänne laulaa?... Pidättekö hänen äänestänsä?" -- satoi -selityksiä ja kysymyksiä. - -Oolavi kohautti olkapäitänsä merkitsevästi. Neiti Iltamo ymmärsi sen, -oli huvitettu ja alkoi teeskennellä: - --- "Ette Te saa aivan niin sanoa, että huonosti laulaa! On hänellä -taipumuksia, vaikka ääni ei ole täysin koulutettu..." - --- "Mahdollista, mutta" -- yritti Oolavi. - --- "No mitä 'mutta'?" -- tarttui nuori nainen nopeasti, jatkaen -merkitsevästi, Oolavia tarkoitellen: -- "Onhan hän kauniskin... -Vaikka en minä pidä hänen teeskentelyistänsä... Mitä Te tahdoitte -sanoa sillä 'mutta'?" - --- "Minä olin äskettäin kuullut suurempaa taidetta, ja silloin aina -huonompi joutuu tavallista epäedullisempaan valoon... tai oikeammin: -näyttäytyy oikeassa valossansa", -- selitti Oolavi vakavana. - -Neiti Iltamo naurahti tyytyväisenä. Hän tiesi, että Oolavi tarkotti -suuremmalla taiteella hänen taidettansa. - -Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa ja molemmat lukivat niiden -sisällön. Molemmat huomasivat, että kumpikin tietää, että heillä on -tekeillä yhteinen juoni, punottava paula toinen toisellensa, mutta -vaikka he sen tietävät, ovat he olevinansa siitä tiedottomia, kuin -kuuluisi se asiaan ja tapaan. Siinä oli jotain samaa kuin lapsissa, -jotka arvuuttelevat kummassa kädessä on raha ja tietävät toistensa -pikku vilpin, mutta pitävät sen asiaan kuuluvana. Se oli pikku -kiemailua, mielistelyä, _flirt'iä_, joka heitä rohkaisi ja huvitti. - -Neiti Iltamo venyttäytyi kauniiseen, laiskottelevaan asentoon ja oli -hetken vaiti, miettien muka. Sitten helautti hän taas katseensa ja -hymyilynsä Oolaviin ja kysyi nopeasti: - --- "Tiedättekö, miten neiti Boileau pääsi äkkiä yleisön suosikiksi -operassa?" - --- "Jos tietäisin, niin minä sen nyt salaisin, saadakseni kuulla -sen musikaalisella äänellä kerrottuna. Onneksi ei minun tarvitse -tehdä itseäni syypääksi epärehellisyyteen, vaan voin suoraan -vakuuttaa, että en ole kuullut siitä mitään", -- vastasi Oolavi. -Sukupuolikohteliaisuudet, jotka lähentelivät naurettavuuden rajoja, -alkoivat häneltä sujua aivan itsestänsä. Neiti Iltamo oli yhtenä -onnena, kuten mielisteltävä lintunen. Hän alkoi selittää näyttelijän -teennäisellä viattomalla äänellä ja eleillä: - --- "Se on vain semmoinen kulissisalaisuus... tiedättehän Te ne... Hän -tutustui ruhtinas... mikä hänen nimensä nyt olikaan... No, se nyt ei -kuulu asiaan... Minä en yleensä välitä nimistä... Hän tutustui siihen -ja... se nyt oli vain semmoista... _courtoisie_ [mielistely], vaikka -ihmiset sanoivat sen olevan _liaison'in_ [suhteen]. No niin. Tämä -ruhtinas oli suhteissa arvostelijoihin ja sitten siinä oli kaikkea -semmoista, jota nyt on taidemaailmassa: ruhtinas oli tuttu useissa -seuroissa ja hän aina pani alulle seppeleiden antamiset... ja itse -annatutti niitä monta kerrallaan... Kaikkea vain semmoista... Ettehän -Tekään usko, että siinä oli mikään _liaison_ kysymyksessä?" - --- "En... kun Te kerran niin vakuutatte", -- myönteli Oolavi. Heidän -katseensa kohtasivat taas toisensa ja molemmat naurahtivat hieman. -Puhe oli jo kääntynyt suhteisiin ja teatterielämän salaisuuksiin. -Neiti Iltamo jatkoi, ääni pahottelevana, säälittelevänä: - --- "En minäkään usko semmoista neiti Boileausta... Ja ruhtinaskin oli -jo naimisissa oleva mies... vaikka ei hän vaimoansa rakastanut... -Toista olisi, jos puhuttaisiin neiti Löwensteinistä, että hänellä on -suhteita... Tunnetteko neiti Löwensteinin?" - --- "Olen kuullut nimen, mutta en tunne itseänsä", -- vastasi Oolavi, -tarkastellen nuoren naisen liikkeitä ja sulaen ja lämmiten hänen -puheittensa hengestä. Iltamo leikitteli sormuksensa kanssa ja -vakuutti: - --- "Neiti Löwensteinistä se olisi toista... Ai, jos Te tuntisitte, -mitä hänestä tiedetään!" - -Hän luetteli sievästi sormillansa: - --- "Hänellä oli suhde ensin ruhtinas Steinheilin kanssa... sitten -kreivi Sternburgin kanssa... Se suhde kesti puoli vuotta... Sitten -venäläisen Orlofin kanssa... Siitä hän erosi kolmen kuukauden -kuluttua... Eikö se ole kauheaa, ajatelkaa!... Sitten hän oli -italialaisen Guinicellin _aimanté_ [rakastajatar]... Wienissä oli -hänen rakastajanansa eräs unkarilainen... ja ajatelkaa: kuukauden -kuluttua kun tuli Berliniin, niin siellä hän meni suhteisiin -englantilaisen lordin kanssa... minä en hänen nimeänsä muista... Ja -jos Te tietäisitte vielä kaikki muut!... Hänellä on joka viikko uusia -jalokiviä... lahjoja... ymmärrättehän Te..." - -Oolavin posket hehkuivat. Kertomus rohkaisi häntä. Hän luuli sen -olevan aivan varta vasten kerrotun _hänelle_... rohkaisuksi... -vihjaukseksi... Se tuntui aivan lähentelyltä... Hän muisteli Ounaston -vakuutuksia ja uskoi nyt ne tosiksi. - -Samassa soi ovikello ja palvelija toi sisään komean kukkalaitteen. -Neiti Iltamo luki siihen liitetyn nimikortin ja lausui -välinpitämättömällä äänellä: - --- "Se on herra Mendelssonilta..." - -Oolavin sielussa välähti kateus, mustasukkaisuus. Neiti Iltamo pisti -nimikortin takaisin kukkalaitteeseen ja työnnälsi sitä kauvemmaksi. -Sitä tehdessänsä huomasi hän siihen sidotun nauhan kauniin solmun, -johon oli kiinnitetty solmua kiinni pitämään kallisarvoinen, -jalokivillä koristettu rintaneula. Hän päästi sen nopeasti ja -huudahti ihastuneena, riemastuen kuin lintu, joka on kevätlemmittynsä -tavannut: - --- "Ai, miten kaunis!... Eikö totta, herra Tuukkala?" - -Oolavi ei vastannut. Hän muisti, että hänen kukkalaitteessansa olivat -kukat kimpuksi sidotut ainoastaan kultaisella rannerenkaalla. Hän -harmistui ja päätti korjata erehdyksensä. - -Mitään tarkottamatta jatkoi neiti Iltamo: - --- "Onko Teistä neiti Boileau kaunis?" - -Oolavi kohotti taas olkapäitänsä, harmitellen lahjansa mitättömyyttä. -Neiti Iltamo tarttui riemastuneena: - --- "Ei minustakaan hän ole mikään kaunotar... Niin että se on aivan -ihme, miten se ruhtinas oli häneen niin ihastunut... Minä kerron -Teille yhdenkin hyvin... hyvin... intressantin tapauksen: Monsieur -Charron, pankkiiri Charronin poika, oli neiti Boileaulle lähettänyt -kerran kukkia suuressa hopeavaasissa. Kun ruhtinas sen huomasi... -minä en muista oliko hän itse neiti Boileaun luona, kun se tuotiin, -vai kertoiko neiti Boileau sen hänelle... mutta kun hän sai sen -tietää, niin lähetti aivan samanlaisen kukkavaasin, mutta jokaiseen -kukkaan oli asetettu kastehelmeksi jalokivi... Eikö se ole Teistäkin -hyvin aistikasta ja nerokasta?" - --- "Kyllä!" -- myönsi Oolavi, jonka mieli oli harmista haljeta. -Hän käsitti neiti Iltamon puheen pieneksi nuhteeksi hänelle. Pieni -sukupuolikeinottelu oli täydessä käynnissä. Sitä säesti nuoren naisen -kepeä puheen helinä ja nauru, Oolavi aivan kylpi hänen katseittensa -hehkuvassa palossa. - -Äkkiä käänsi neiti Iltamo puheen toisaalle, kysyen ikäänkuin -havahtuneena: - --- "Tuletteko Te Pietariin, kun minä laulan italialaisessa operassa -konservatoriumin salissa?" - -Oolavi ei ehtinyt vielä vastausta ajatella, kun jo neiti Iltamo -jatkoi: - --- "Olisi niin hauska puhua taas kanssanne kaikista -elämänkysymyksistä... Minä pidän elämänkysymyksistä..." - -Suloinen silmäys seurasi sanoja. Oolavi hehkui. Hänen vastauksensa -oli valmis. Se tuli ajattelemattomana, kuumeen sokaisemasta sielusta: - --- "Tulen. Aivan varta-vasten tulen Teitä kuulemaan", -- vakuutti hän. - --- "No se on hauskaa", -- iloitsi neiti Iltamo ja jatkoi, kiemailun -hienoimpia keinoja käyttäen: - --- "Minä esiinnyn kolmessa kappaleessa... pääosissa. Yhtenä -iltana tulee minun... no, miten minä sanon: _remplacer_... minun -sijaisenani esiintymään joku muu, sillä näytäntö sattuu minun -syntymäpäiväkseni..." - -Oolavi ilostui. Nyt oli hän saanut sopivan tilaisuudenkin korjata -erehdyksensä ja lyödä kilpailevan Mendelssonin. Ja hän päätti lyödä -loistavasti. - -Neiti Iltamo leikitteli tukastansa irti solahtaneella kutrilla, sitoi -sen taas tukkaan ja jatkoi puheluansa. Koko huone tulvi ja helisi -hänen äänestänsä, hymyilystänsä, katseistansa ja kiemahduksistansa. -Silloin tällöin kohtasivat katseet toisensa ja aina seurasi sitä -pieni hymähdys, joka puhui paljon ja salasi vielä enemmän, Oolavi -tarkasteli nuoren naisen jokaista liikettä, näki suloa ja viehätystä -kaikessa: Käsi oli pieni ja valkea... ranne siro... vartalo hento -ja silmä lumetta täynnä... Jokainen liikahdus näytti olevan tenhoa, -jokainen äänenväre armautta täynnä. Se kaikki poltti ja huumasi häntä. - -Ja sitä mukaa kun keskustelu jatkui, tuli väli tuttavammalliseksi, -katse arastelemattomammaksi. Kohteliaisuus seurasi kohteliaisuutta ja -sai palkkioksi aina armaamman hymyn. Näkymättömät siteet lujittuivat, -uusia pauloja punoutui, kuten ennenkin heidän monien tämmöisten -keskustelujensa aikana. - -Keskustelu kääntyi neiti Iltamon käsissä asiasta toiseen kuin kepeä -tuulenpuuska. Hän lenteli perhosena kysymyksestä kysymykseen, aina -vain kiehtoen Oolavia. Tietäen elämänkysymyksien olevan Oolavin -mieliaineita, lennähti hän taas niihin uudestaan, puhuen: - --- "Minä olen niin iloinen, kun tulette Pietariin... Minä olen Teidän -seurassanne aivan syventynyt elämänkysymyksiin... Minä tuskin enää -jaksan kärsiäkään semmoisia jokapäiväisiä ihmisiä, jotka puhuvat -ainoastaan joutavista asioista... vanhanaikaisesta... semmoisesta -tyhmästä... sielusta ja kaikesta semmoisesta, josta sivistymättömät -puhuvat... Eivätkö Teistäkin semmoiset vanhanaikaiset, hurskaat -ihmiset ole ikäviä ja kuivia?" - -Oolavi istui hetken kuin kuumilla kivillä. Kodin hurskaus muistui -mieleen. Hän horjui. Mutta nuori nainen valeli hänet hehkuvilla -katseillansa... huumasi ja juovutti hänet sillä. Hän ei _raaskinut_ -vastustaa. Hän myönnytteli: - --- "Kyllä... Kyllä..." - -Nuori nainen riemastui ja huudahteli: - --- "Tiesinhän minä sen... Te, joka olette oppinut ja ajattelette -syviä asioita, miten Te nyt pitäisitte vanhanaikaisista ja -yksinkertaisista ihmisistä!..." - -Elämänkysymykset alkoivat siten muuttua kepeiksi vesirakkuloiksi... -lopulta saippuakupliksi... Puhelun lopussa Oolavi miltei häpeili -kotinsa hurskautta. Palava, huumautunut sielu ei enää erottanut -kuonaa arvokkaasta. - -Kun hän teki lähtöä ja neiti Iltamo ojensi hänelle hennon, -huolettoman kätensä tuttavallisesti jäähyväisiksi, kumartui hän -syvään, kysyen: - --- "Sallitteko?" - -Ja lupaa odottamatta tai sitä tarvitsematta odottaa painoi hän neiti -Iltamon käsiselkämään palavan suutelon. Hehkuva, ilosta loistava -silmäys oli siitä ainoa nuhde. - -Huumautuneena astui Oolavi kadulle, jolla talven jäisin pakkanen -pureksi hänen palavia ohimoitansa, hänen sitä ollenkaan -huomaamattansa. - -Mutta kun hän oli talvipakkasessa jonkun aikaa kävellyt ja ohimoiden -poltto alkoi jäähtyä, tunsi hän taas jonkun katkeran, soimaavan -tunteen, joka nousi hänen povestansa kuin kylmä huude. Hän katui -kaikkea: katui lupaustansa mennä Pietariin ja päätöstänsä lyödä -kilpailijansa lahjalla. Se oli sama katumuksentunne, joka häntä oli -läkähdyttänyt joka kerta, kun hän tuli Hiiden myllystä ja selvisi sen -huumauksesta. Sama tunne oli häntä vaivannut joka kerta, kun hän tuli -neiti Iltamonkin luota. Nytkin häntä inhotti kaikki äskeinen. - -Ja samaten kuin hän oli ennen uudestaan ja aina uudestaan päättänyt -olla menemättä Hiiden myllyyn tai neiti Iltamon luo, niin päätti -hän nyt taas katkaista tuttavuutensa neiti Iltamoon. Hän alkoi sitä -päätöstä miettiä, innostui siihen alussa, päätti kerrankin olla -jyrkkä. - -Mutta taas tarkisti hän päätöksensä. Hän huomasi, ettei se ollut -oikea, ei ollut _hieno_. Hän järkeili: - --- "Hän on ollut minulle ystävällinen, miten minä voisin nyt erota -aivan jäähyväisiä sanomatta..." - -Hän ajatteli ja huomasi sen teon olevan ruman. Hän jatkoi: - --- "Semmoinen pahottaisi hänen mielensä... Hän on aivan kuin lapsi..." - -Hän näki jo neiti Iltamon mielipahan... näki hänen silmänsä -kyyneleisinä... Hän katui jo päätöstänsä ja päätti hyvittää sillä -loukkaamansa hennon naisen. - -Hän ajatteli edelleen. Ajatukset johtuivat neiti Iltamon hentoudesta -hänen kauneuteensa. Silloin hän jo huumautui uudelleen. Hän -alkoi laskea hänen silmäyksiänsä, miettiä, miten niiden sulo oli -häneen käännetty. Hän suli. Hän muisteli kilpailijaansa, tuli -mustasukkaiseksi, raivostui aivan ja päätti voittaa. - -Saman taistelun oli hän ennenkin taistellut. Hän ei enää päässyt -neiti Iltamosta, enempää kuin Hiiden myllystäkään. Hän oli jo -ikäänkuin niiden molempien juopposairas. - -Neiti Iltamo istui hänen lähdettyänsä kauvan, ajatuksiinsa -vaipuneena, käden hipiällä palavan suutelon poltto. - --- "Hän on kai varmasti se 'oikea'?" -- mietti hän itseksensä. - - - - -Jo etäältä juoksivat verkkojen paulat. - - -Elämä punoutui ivarunoksi... Suuri henki ilkkui ihmis-elämälle. - -Oli ilta. - -Lyhyt, kylmä talvipäivä laski valon-antajaansa, punertavaa auringon -kehää, hiljaa taivaan länsirantaa kohti. Tulena hulmuava iltaruskon -liina oli sille siellä vuoteeksi levitetty. Hohteisena laskeutui -viluinen aurinko nyt sille vuoteelle. Se painautui aina syvemmälle -sen punan pehmeyteen. Se upottautui sen hehkuun, niin kuin väsynyt -taivaan matkalainen. Jäinen taivaan kupera hohotti autiona. Ei -orastanut siinä vielä tähtisato ja idästä alkoi kohota hämärtyvä -taivaan reuna. - -Makuulta nousi neljä miestä: Ilanne, Voima, Harteva ja Horsma. -Huoneessa oli kaikki mullin-mallin: tuolit kaadettuina ja kaikki -sikin-sokin pöydälle taikka lattialle viskattuina. Miehet nousivat -vuoteesta kuin pahnoiltansa, pohmeloista päätään puristellen. -Pidellen sitä kuin polttavinta paisetta, istuivat he äänettöminä -vuoteittensa reunalla. Pohmeloansa valitellen huokaili vihdoin Horsma: - - "Ah mikä kipu!... Tuskaa sekä vaivaa - tää tauti on!" - -_Voima_ (päätään pidellen): - - "On totta vie!... Se päässä - niin jyskyttää, kuin seppä moukarillaan..." - -_Ilanne_ (tuskissaan): - - "Oi! Hullumpaa on vielä!... Tää on samaa, - kuin pakottaisi yhtäaikaa sataa - hammasta..." - -_Harteva_: - - "Oikein sanoit sinä, veli... - Mun pääni kohta halki pamahtaa..." - -_Horsma_: - - "Varmaankin riettaat sekottivat viinaan - jotakin katalaa..." - -_Ilanne_ (lisäten): - - "Tai liiaks voimaa - panivat juomaan... Oi-joi, tätä tuskaa!... - Takoo kuin oisi päässä pirun paja..." - -_Harteva_ (katsoen laskeutuvaa aurinkoa ja hämmästyen): - - "Nyt maailmakin, nähkääs, hyvät veljet, - on nurin käännetty: nääs tuota, päivä - nyt nousee lännestä!" - -_Ilanne ja Horsma_ (hämmästyen): - - "Vie sua lempo!... - Tää ennustaa jo viime tuomiota..." - -_Voima_ (oikaisten): - - "Se kumma ei oo tämän päivän ihme... - Se lännestä on noussut koko talven," - -_Harteva_ (yhä enemmän hämmästyen): - - "Nyt valehtelet..." - -_Voima_: - - "Enkä valehtele... - Vai etkö ole huomannut myös itse, - kun heräät, että päivä silloin aina - huoneeseen paistaa länsi-ikkunasta." - -_Kaikki kolme_ (ällistyen): - - "Niin onkin!..." - -_Ilanne_: - - "Lempo, ettei ennen ole - jo sitä katsottuna!" - -_Harteva_ (ajatellen): - - "Nyt on tässä - pelissä pirun sormi..." - -_Horsma_ (peljästyen): - - "Niinkö luulet?" - -_Harteva_: - - "No, kuka muu ois voinut päivän kantaa - lännestä nousemaan!... Se vanha Lempo, - kun meidät jutkahutti omiksensa, - nyt meidän kerallamme mielin määrin - jo ilveilee..." - -_Ilanne_ (harmistuneena): - - "Voi tuota vietävää!... - Ja kaiketi tää pohmelokin hänen - on kujeitansa..." - -_Harteva_ (vakuuttavasti): - - "Kenenkäs se oisi... - Se meitä piinaa nyt kuin kissa hiirtä... - Oi, armias!... Nyt repii taas, kuin kiskois - tuhatta hammasta pois leukaluusta!... - Ja pahin pula täss' on vielä, että - on tasku typö-tyhjä... Millä tässä - nyt saadaan seltteriä!..." - -_Voima_ (harmissaan): - - "Pullon pohjaan - ois' aina jätettävä ryyppy mieheen. - Nyt juotiin kaikki..." - -_Horsma_ (närkästyneenä): - - "Sekin teko oli - sen Lemmon kiusausta..." - -_Harteva_ (huokaillen): - - "Sen se oli!..." - -_Ilanne_ (päivitellen): - - "No, kyllä puijaa meitä... Ilkeääkin - niin viekas olla!" - -_Harteva_ (masentuneena): - - "Nyt jo alkaa tulla - viimeinen päivä: Rahat ovat menneet, - ei kukaan anna velkaa... Isä-ukko - on kuivaks' aivan lypsetty... Ei myöskään - sedästä lähde, vaikka heruttaisi... - Ilmankos päivä lännestä jo nousee!..." - -_Horsma_ (huokaillen): - - "Ei peri meitä hyvä... Takaperin - jo kulkee kaikki, aina siitä asti - kuin Piru meidät puijatuksi sai..." - -_Harteva_ (närkästyneenä): - - "Se pahennus vei sielun, mutta jätti - hoidotta ruumiin... Moinen ruma peli - ei kelpaa mihinkään... Jos olisi - hän kunnon henki, varmaan omistansa - nyt huolehtisi... Osottaisi edes, - mist' oisi rahan saanti mahdollinen... - Lopusta mies jo itse huolen pitäis..." - -_Voima_ (halveksien): - - "Ja kerskui sitten vielä olevansa - mukamas hyvä isä..." - -_Harteva_ (epätoivoisena): - - "Totisesti, - jos nyt se, Piru, pelastuksen toisi, - niin nahkanikin saisi viedä sitten, - kun en mä sitä enää ihokseni - tarvitse..." - -_Toiset kolme_ (vannoen): - - "Saisi vaikka elävältään - jo viedä muassansa, kunhan toisi - nyt avun!" - -_Harteva_ (epätoivoisena): - - "Ah, jos auttaisit sa, Piru!... - Kas... kas, kun mua alkaa röyhtäyttää!" - -Harteva röyhtäisi... Mutta röyhtäyksestä pääsi pieni hengähdys -hänen suustansa... Ilmaan päästyänsä se hengähdys oitis syttyi... -Tulikielekkeenä leijaili se nyt huoneessa hiljaa, kauniisti... Kaikki -neljä kauhistuivat... Tulikieleke leijaili yhä elävämmin... Harteva -oli kauhun lyömä... Viimein huudahti Horsma hämmästyksissään: - - "Voi, Harteva!... Sun hengähdykses palaa! - Nyt oot sä, mies, jo liian paljon juonut!..." - -_Harteva_ (kauhuissaan): - - "Ei suinkaan oo se toki viinatulta!" - -_Ilanne_ (peljästyneenä, liekkiä tarkastellen): - - "On... varmaan on!..." - -_Voima_ (peljästyneenä): - - "Oi... Puhdas viinan liekki! - Viinalta 'haiseekin!" - -_Harteva_ (vapisten): - - "Oi, pelottelet!" - -_Horsma_ (paeten liekkiä): - - "Se lentelee kuin piruntuli... Auta!" - -_Harteva_ (kauhuissaan huutaen): - - "Ah, auta armias!... Auta, vaikka Piru!" - -_Toiset kolme_ (tulen kielekettä vältellen, huutaen): - - "Oi, auta, vaikka itse Paholainen!" - -Silloin pieni liekki sävähti ja hulmahti lieskaksi. Miehet -säikähtivät... Kului hetki... Liekistä leimahti silloin suuri -Perkeleen haamu. Ihmeissään huudahtivat silloin kaikki: - - "Se olit sinä!... Kuka oisi luullut!" - -_Perkele_ (rehennellen): - - "Ma aina olen siellä, missä mua - avuksi huudetaan... En vielä koskaan - oo myöhästynyt, enkä kuuro ollut..." - -_Horsma_ (ikäänkuin anteeksi pyytäen): - - "Ja me kun sua tässä soimailimme!... - Vaan mitä tehdä, kun on tiukka paikka!" - -_Perkele_ (ylpeänä lohdutellen): - - "Ei mitään tee!... Ma olen soimauksiin - jo tottunut... Ken tuhmuuden vain tekee, - hän mua soimaa: Jalan kiven loukkaa -- - nimeni lausuu hän, ja edellensä: - mies eukon nai -- kun akka häntä haukkuu - hän minun nimeäni suustaan päästää - kuin paputulvaa, vaikk' en ikänäni - vihille ole ketään viekotellut..." - -_Harteva_ (selviytyen): - - "Ah, nyt mä ymmärrän jo minkä vuoksi - niin ankarasti sydän-alaa velloi! - Se oli siksi, että siellä asuit sa, - rakas, armas, suuri otto-isä..." - -_Perkele_: - - "Sen oikein sanoit..." - -_Harteva_ (kummissaan): - - "Ja kun minä luulin - sun tuli-helvetissä majailevan!" - -_Perkele_ (viisaan eleillä): - - "Et väärin siinä luullutkaan... Vaan kuule: - Mä helvettiä muassani kannan - ja asetan sen aina ihmispoveen, - johonka majottaudun!" - -_Horsma_ (huudahtaen): - - "Hartevassa - on siis sun suuri tuli-helvettisi!" - -_Voima_ (lyöden ihmeissään käsiään yhteen): - - "Ilmankos tulta röyhtäyksestä lähti!" - -_Harteva_ (Perkeleelle): - - "Jo teit sä minuun lemmon-moisen pesäni - Kun et vain perätöntä laskettelisi" - -_Perkele_ (vakuuttavasti): - - "Sun koko elämäsi todistaa - todeksi kaiken, mitä äsken sanoin. - Ma aina sinun sydämessäs' asun... - ma olen sydämesi himo... halu... - Sen voimana ma elämääsi ohjaan - kuin hyvä isä..." - -_Harteva_ (varovasti): - - "Silloin varmaan kuulit - sen, mitä tässä äsken juttelimme?" - -_Perkele_: - - "Jokaisen sanan..." - -_Harteva_ (rohkaistuen): - - "Nyt on täysi tosi - edessä meillä: Isä-ukko ehtyi... - siis näytä mistä rahaa saada voi!" - -_Perkele_: - - "Ah! nuori mies ei koskaan pulaan joudu". - -_Harteva_: - - "Sä tarkottanet, että rikkaan vaimon - voi raha-arkuks' ottaa, kun on nuori... - Se tie on pitkä... Paljo pikemmin - nyt tarvitaan jo..." - -_Perkele_: - - "Oikein lausuit siinä... - Jos mieli saada naimisella rahaa, - pitäisi isän olla tirehtöri, - tai pikku parooni..." - -_Harteva_ (harmistuneena): - - "Ja isäseni - ei ole sitä huomannut!... Ei kelpaa - se ukko lemmollekaan... Hankkii pojan, - mut eipä hanki sille titteliä: - 'paroonin poika'!... Liikemiestä siitä - ukosta, näät, ei tule milloinkaan." - -_Toiset kolme_ (masentuneina): - - "Se tie ei siis nyt meitä auta enää, - niin tuhma isä meill' on jokaisella..." - -_Perkele_ (lohdutellen): - - "Ei hätää!... Kuule mitä sydämessäs - vain minä puhun, silloin löydät polun - rikkauden luo!" - -_Harteva_ (innostuneena): - - "No puhu oitis sitten!" - -_Perkele_: - - "Maa tulvillaan on rikkautta... _Ota_ - ja syö ja juo!... Miks' aivan turhaa siinä - arkailet!" - -_Harteva_ (hölmistyneenä): - - "Pitäiskö jo varastaa?" - -_Perkele_: - - "Ei ollenkaan! Nääs onhan muita teitä: - Lyö korttia!... valitse tyhmä uhri!... - Yleensä _ota_ aina ovelasti... - ei _paljain_ käsin, mutta rukkasina - jotakin: kortit... pörssipeli, taikka - pikkuinen kauppaliike!..." - -_Harteva_ (ajatuksissaan): - - "Korttipeliin - vois' ehkä vielä lainatuksi saada - pääoman, mutta kaikki toiset liikkeet - jo ovat mahdottomat..." - -_Toiset kolme_ (vahvistaen): - - "Mahdottomat." - -_Perkele_ (kavalana): - - "Ei vielä hätää!... Viime tiukan tullen - jo ota _paljain käsin_!... Varkautta - vain karta!" - -_Harteva_ (ymmärtämättömänä): - - "Nyt sä puhut himmeästi..." - -_Perkele_: - - "On viisaus aina hieman sekavata... - Siis sanon suoraan: Käännä _oppi_ nurin: - opeta: rikkaus on varkautta, - ken sitä _ottaa_ -- omaa ottaa pois!" - -_Harteva_ (ihastuen): - - "Tää neuvosi ei ole hullu oppi..." - -_Toiset kolme_: - - "Ei ole, ei! Tää oppi sopii meille, - kuin meillä ei oo enää rikkautta..." - -_Harteva_ (Perkeleelle): - - "Suur'-kiitos sulle! Mutta ensi hätään - ois toinen apu tarpeen." - -_Perkele_ (auliina): - - "Neuvon annan: - Mun matkassani näit sä viime kerran - varakkaan miehen..." - -_Harteva_ (keskeyttää iloissaan): - - "Muistan... muistan miehen!..." - -_Perkele_ (lumoavasti): - - "Hän on mun lapsiani... Oolaviksi - nimitän häntä!... Etsi hänet, sekä - takerru mieheen! Hyväsydäminen - on mies... Hän sulle ensi avun antaa... - Saat siten kapitalin... Hiljaksensa - viet sitten häntä aina edellensä... - pelailet... ryyppäät hänen kerallansa - ja näytät hälle hiukan maailmata... - Etenkin lemmenseikkailuissa hältä - kokemus puuttuu..." - -_Harteva_ (riemuissaan): - - "Oivan opettajan - hän saa, kun joutuu mulle oppilaaksi..." - -_Toiset kolme_: - - "Ja meit' on tässä kolme apulaista." - -_Perkele_ (Hartevalle): - - "Ma olen hänet sitoutunut viemään - elämän syvyyksiin... Nyt sulle tässä - sen tehtävän ma toistaiseksi uskon... - Sä näytä hälle ihanimmat immet - ja jollain lailla häitä keplottele - taas palkka itsellesi!... Lapsiani - näin kasvattelen toinen toisellensa - ja annan heidän toisiansa auttaa... - Mä, nähkääs, olen tasajaon mies: - en suosi toista enempää kuin toista, - vaan kaikki heidän kesken tasan jaan..." - -_Kaikki neljä_ (ihastuneina): - - "Sa olet miesten mies!... Sa olet hyvä, - vanhurskas isä!" - -_Harteva_ (kiitollisena): - - "Kiitos neuvostasi!... - En totta totisesti kynsistäni - ma miestä päästä, ennen kun on kaikki - jaettu tasan: Multa kokemusta - hän saa ja minä hältä raha-roskaa... - Nyt, pojat, alkaa herraspäivät taas!" - -_Kaikki kolme_ (iloisesti hälisten): - - "Suur' kiitos sulle, suuri Paholainen, - kun neuvoit!... Kyllä miestä opetamme... - Hänestä sulle viisaan pojan teemme." - -_Perkele_: - - "Mä kiitän teitä, hänen puolestansa, - ja oppaaksenne työssä suosittelen - teosta Harhaman: 'Varotushuuto'..." - -_Kaikki neljä_ (keskeyttäen huudahduksella): - - "Oh! Tuttu kirja!..." - -_Harteva_: - - "Kaikki viisautemme - on sillä saatu... Se on meilt aikaa - avannut silmät... Varmaankin se kirja - on sinun pyhä pirun-aapisesi." - -_Perkele_ (viisaana): - - "Ei aapinen, vaan pyhä raamattuni." - -_Horsma_ (huudahtaen): - - "Siis oomme pyhän kirjas tutkijoita!" - -_Perkele_: - - "Niin ootte." - -_Kaikki neljä_ (riemastuen): - - "Neljä pyhää miestä siis!..." - - - - -Kun kiusaaja tuli lempivän luo. - - -Kesä kukki talven keskellä... Lemmetär kylvi suruja ilojen sekaan... -Surullisena kehräili tyttö lemmenrihmojansa... Rastas lauloi -ikäviänsä, häälintu somisteli surulla itseänsä ja lemmenlehdossa -kehräsivät neidot häärihmaa kihlatun morsiamen murheesta. - -Oli puoli-yö. - -Kuuvalon kelmeässä hopea-ulapassa ui kylmänkirkas, kaunis runovene... -Veneessä seisoi ihana Vilutar kirkkaassa kuutamopuvussa, kylmän -kylvövakka kannattimessa. Se kylvi Litvan hangille talven kylmiä -runoja: kauneita kylmänkipunoita... Ne kipunat kimmeltivät kirpeinä, -säkenöivät tuliteräisinä, hohtaen kylmällä hopeahangella... Yö oli -runoa, Viluttaren vene vilua täynnä... Kaksi muuta Vilutarta kehräsi -jäärihmaa kylmän kirkkaudesta. Ne kehräsivät sitä kultarukilla ja -heittelivät kehräämiänsä maahan kylmänrunoudeksi, kauniin Litvan -puiden oksien koruiksi... Se rihma riippui runokirkkaana puiden -pukuna, hopeoiden koko metsän... Harson lailla viskautuivat ne -runorihmat hunnuksi kuusen yli, koristaen sen talven kauniiksi -morsiameksi. Se oli talven-maan kaunista yön runoa. - -Rauhaista unta nukkui kaunis, puhdas Martva... Kasvoilla hohti suuri -hengen rauha... Kauniin, puhtaan sielun syvyydestä nousi armain, -hienoin runopilvi... Se leijaili kauniisti... Se häilyi hänen -päällänsä ihanana kuin kaunis nuoruuden unelma, joka nuoruus-ajan -kukkamailta kohoaa unelmiinsa vaipuneen ylitse... Yö himmeni, runo -hienoni... Neidon mielen puhtautta kuvasti ihana unten pilvi... -Martva ihastui... Mieli vierähti lemmen runoksi, uni kihlatun -kaipaukseksi... Unipilveen ilmestyi silloin pieni Lemmetär, lemmen -Jumala... Uni armastui... Pilvestä puhkesi entistä ihanampi lempivän -neitosen runo-unelma... Lemmetär leijaili siinä pikku enkelinä, -kädessä pieni, kaunis soitin... Sillä soitteli hän unien säesteeksi -ihaninta säveltä... Puhdas, jumalainen soitto herätti nukkuvassa -kihlatussa puhtaimmat lemmen ikävät... - -Soitto hiljeni, uni hienoni... Se vei nyt hänet lemmen runoisille -maille rauhassa armastansa kaipaamaan... - -Kevät puhkesi silloin talven lumista... Se puhkesi kukaksi keskelle -talvea... Martva kulki jo Lemmen satusaaren mailla... Saari oli soma, -metsä ihana... Ihmeen kaunis Kevätär käveli siellä tyttösenä... -Se kylvi helmastansa kevään kukkia nurmikoille... Unetar ripsehti -saaren metsiköissä... Se sirotteli kauniit lintuparvet lehtipuihin... -Se ripusteli puut ja pensaat täyteen nuoruuden toiveita, lemmen -unelmia... Runona loisti saari, lauluina sen vedet... Lehdon reunaa -koristi loriseva Lemmenlähde... Sen luona seisoi armain lemmen -jumalatar, neidon ikävöidyin, kaunis Kihlatar... Se seisoi kauniilla, -valkoisella alttarilla kauniissa runopuvussa, vyöllä kirkas -kihlasormus kauniissa runonauhassa riippumassa, kädessä myrtti, -huntuna valkoinen morsiushuntu ja päässä pienoinen seppele... - -Käki kukkui, lintu lauloi... Kaksi viuluniekkaa viritteli -viulujansa... Ympärillä kuiskailivat kauniit hääneidot poikinensa... -He ihailivat hurmaavan kaunista Kihlatarta... Kukka tuoksui, päivä -paistoi... Lehdossa kehräsivät Lemmettäret lemmenrihmaa kauneilla -runorukeilla... - -Jo saapui kaunis, unelmoiva Martva Lemmenlähteen luo... Mieli oli -herkkä, katse kaihoa täynnä... Hän istahti kivelle lähteenkorvan luo -ja vaipui siinä haaveisiinsa... Mieli sai kaunista surua entisen -lisäksi, katse kaihon, mietteet ikävän lisää... Hän ikävöi armasta -sulhoansa... Viulu alkoi jo soida hiljaa, tuskin kuultavasti... Sen -säesteeksi hyräili Martva ikävissänsä kertoen sydänsurujansa. Hän -hyräili näin: - - "Sydänhuoleni, Kihlatar, sulle - minun raukan nyt kertoa suo! - Jo on Oolavi laulanut mulle... - Sinä tietänet laulelot nuo. - - Minun luonani istuen illoin - kevät-onnesta kertoessaan, - sydämeeni hän lempeä silloin - sydämestänsä kaas' palamaan." - -Lemmettäret keskeyttivät lemmenrihman kehräämisen... Kaunis runorukki -sai levätä... Kehrääjät katselivat kaunista sulhonsa surijaa -kuunnellen sen lauleloa... Martva nautti lemmen ikävästä... Kädet -kauniisti helmaan laskettuina jatkoi hän nyt lauluansa: - - "Sydänparkani siksi nyt palaa, - ikävöipi, ei rauhaa saa. - Sinun luoksesi lähdin nyt salaa. - Sinä lohtua mulle nyt jaa! - - Minä sulholta saada jos voisin - sinun lahjasi, Kihlatar, vaan, - paraneisin, ja uhriksi toisin - pari parhainta yrttiä maan." - -Lemmettäret polkivat rukkinsa pyörimään... Rihma juoksi, rukki -hyrisi... Hääneidot lauloivat hiljaisella hyminällä, rukin hyrinän -säestäminä, kaunoinen, hieno kaiho kasvoillansa... He lauloivat -Martvan puolesta rukousta: - - "Sinä, Kihlatar, Martvaasi auta, - ikävöivälle lahjasi suo! - tahi korjaapi neitosen hauta. - Toki tahtosi ei ole tuo?" - -Martva kuuli laulun... Lempi helähti kauniimmaksi, mieli liikahti -hellemmäksi... Laulu tuntui surulliselta... Yhtenä huolena helisi -kalliosta tuleva kaiku... - -Martva mietti... Hän muisteli sulhastansa... Kaunis lemmensuru painoi -jo mieltä maahan, painoi sitä hellästi, kuin kaunis uni uupunutta... -Metsä hymähti silloin... Tie värähti, kaiku lakkasi kuulumasta... -Kaikki odotti, sillä suuri kulkija oli tulossa. - -Martvan luo saapui Perkele väsyneenä kulkijana, ja kysyi häneltä -kavalana: - --- "Miksi ikävöitset, kaunein neitosista?... Painaako joku huoli -sydäntäsi?" - -Martva heräsi unelmistansa. Outoon vieraaseen katsahtaen huudahti hän -ihmeissänsä: - --- "Ai, tuntematon, vieras vaeltaja!... En huomannutkaan sinun -tuloasi!... Ei huolistani maksa mainitakaan!" - -Lemmettäret istuivat äänettöminä... Viattoman eleillä selitti suuri -henki: - --- "Sinä olet vaatimaton ja ujo... Minä aina pidän sinun -laisistasi..." - -Oudon ääni soi kuin lumoava soitto... Ihmeissään, ujostellen katsahti -häneen nuori neito. Viattomana kiitteli hän kiusaajaa, lausuen -hänelle: - --- "Ah, suuri kiitos osan-otostasi!... Vaan kuka sulle huolistani -kertoi?" - -Hartaat eleet kasvoillansa vastasi hänelle viettelijä: - --- "Ne neidon huolet kertoo laulu, poski ja surullinen, ikävöivä -katse... Äskeinen kaunis laulusi toi viestin minulle ihanista -suruistasi..." - -Kiusaajan ääni ja katse lumosi Martvan mieltä. Puhtaana, heltyneenä, -kiitollisena huudahti hän puhujalle: - --- "Ai niinkö!... Lauluniko kertoi kaikki!... Vaan sinä olet varmaan -liian hyvä, kun, outo matkalainen, kuultuasi vain lauluni, nyt -poikkesit jo tänne noin väsyneenä, miltei uupuneena!... Varmaankin -olet kärsinyt, kun osaat suruista sääliä ja lohduttaa!... Niin: onko -sinulla ollut suruun syytä?" - -Kihlatar suri Martvan tähden... Sormi suulla istuivat pienet -Lemmettäret rukkinsa takana... Hekin surivat kaunista Martvaa. -Surulliseksi tekeytyen myönteli Perkele kysyjälle: - --- "Jos tietäisitkin kaikki surun syyni!... Maat sekä taivaat minulta -on viety... Siis arvaat mitä olen surra saanut!..." - -Martvan mieli värähti. Hän huudahti säälitellen: - --- "Voi sua onnetonta vaeltajaa!... Kuka on sinulle niin paha ollut?" - -Suuret, salaiset voimat alkoivat ivata ihmishenkeä. Huokaillen -vastasi Perkele: - --- "Myöhemmin sanon sinulle sen ehkä... Ei tapani ole vihamiehestäni -puhua, jos ei hetki siihen sovi." - -Herkkyneenä läikkyi Martvan mieli. Perkeleen ääni lumosi hänet. Hän -huudahti heltyneenä: - --- "Ai, miten hieno sekä jalo olet!... Vaan miksi poikkesitkaan minun -luokseni, kun itselläsikin on suremista!... Ei maksa vaivaa minusta -huolehtia... Tulenhan toimeen omine suruineni..." - -Lemmenkukat nuokuttivat surullisina... Kyynel koristi lemmenjumalien -silmää... Kaikki suri ihmiskohtaloa... - -Perkele selitti hartaana: - --- "Jos matkallani kohtaan onnettoman, en ohi koskaan mene, -lausumatta hänelle pientä lohdutuksen sanaa ja antamatta myöskin -apuani..." - -Martvan mieli läikähti yhä hellemmäksi... Jalous lumosi häntä... Hän -huudahti ihastuneena: - --- "Sinä olet ihmeen jalosydäminen!" - -Ei mikään hisahtanut... Kaikki kuunteli hartaana ihmishengen -kiusausta... - -Perkele jatkoi kavalana: - --- "En ota sanojasi imarteluksi, kun näen, että sydämesi vielä on -täynnä lapsen yksinkertaisuutta... Niin: pienen avun antaa haluaisin -huoliisi..." - -Ohdakkeen kukkaa koristi kaunis hymy... Se tiesi olevansa kirottu -kasvi, joka valmistaa pahan siementä, jota suuri kylväjä kylvi... -Saari hymyili... Kauneus oli kukassansa... Perkeleen katse lumosi -Martvaa, joka lausui hänelle kiitollisena: - --- "Kiitos!... Suuri kiitos hyvyydestäsi!... En ansaitse niin suurta -ystävyyttä... Ah, huoleni ei ole mitään tuskaa..." - -Perkeleen katse oli lumoa täynnä, kun hän selitti kiusattavalle: - --- "On huoli toki suuren tuskan siemen... Jos et vain aikanansa -tukahduta sen kasvantaa, niin koko elämäsi se kerran peittää -tuskan-ohdakkeilla..." - -Suuren hengen katse herkytti hellää mieltä... Sanat lumosivat... -Martva huudahti jo avuttomana: - --- "Oi älä puhu noin!... Se pelottaa!... Niin: miksi odottaisi suuri -tuska, kun kellekään en ole pahaa tehnyt?..." - -Suuri kiusaus jatkui. Sääliväksi tekeytyen selitti Perkele: - --- "Ei tuska kierrä koskaan syyttömiä... Se niitä juuri etsii -uhriksensa... Nyt sanon: tuska nousee elämästä kuin rikkaruoho, jos -et aikanansa pois kitke sitä taikka tukahduta..." - -Martva hätäytyi... Hän muisti Oolavia... Lemmen suru leimahti -tuleksi... Sitä tulta sytytti Perkeleen palava katse... Hän aavisti -Oolavin tuottavan hänelle tuskaa, eikä tajunnut miten tuo tuotti, ei -mitä on se tuska... Sydän vavahti... Hän huudahti avuttomana: - --- "Oi miksi minua noin pelottelet?..." - -Lemmettäret surivat... Ei pyörähtänyt rukin runokiiju... Lumoavana, -kavalana selitti Perkele kiusattavalle: - --- "Paras on kuulla totuus aikanansa... Huomenna on se ehkä liian -myöhä... Jos aikanansa tuskan idut poltat pois elämästä itse -elämällä, niin silloin aina kuolemaasi asti hymyilee onni aina -kukissaan... Ja silloin koko sinun elämäsi kylvää sinulle armaimpia -antimiaan: iloa, kukkia ja säveleitä, rakkautta, tanssia ja muuta... -Siis pidä huoli, ettei neitsyt-aika hyödyttä pääse käsistäsi pois!..." - -Hän soitteli Martvan mieltä katseillansa ja äänellänsä... Hän loihti -hänen sieluunsa tuskan ja murheen kangastukset... Hätäytyneenä, katse -rukoilevana, huudahti jo Martva hänelle: - --- "En minä kaipaa koskaan maailmassa iloa, tanssia ja säveleitä... -Vaan tuskaa, josta puhut, kyllä pelkään ja tahtoisin sen kauvas -karkottaa... En itsestäni mitään välittäisi, vaan tuskahan on raskas -_muiden_ tähden: Suurimman osan saavat siitä _toiset_... Sen vuoksi -pelkään tuskaa päivät, yöt..." - -Ohdakkeen kukka iloitsi ja kasvoi siementänsä... Suuri kiusaus -jatkui... Yhä lumoavampana puhui Perkele. Hän vakuutti hartaana, -kiehtovana: - --- "Se ajatuksesi on suuri, jalo... On oikein että muista pidät -huolta... Vaan muista: kerran tulee tuskan hetki ja silloin saavat -sinun _rakkaimpasi_ osansa kantaa sinun tuskistasi... On totta: tuska -painaa ystävää raskaammin kuin sen tuskan tuntijaa." - -Kuin arka lintunen katseli Martva suurta henkeä... Hän hätäytyi ja -huudahteli suurten lumojen alaisena: - --- "Voi miksi toisten, _viatonten_, täytyy minun tuskistani aina -osa saada!... Ah, jos ne tuskat heidän tähtensä voisin nyt kiertää, -salata tai karkottaa!..." - -Luonto suri... Kukka koreili kastekyynelissänsä. Tuskankukkaset -hymyilivät kauneina... Ne olivat muuntuneet lemmenkukkasista... -Kylmänä kysyi Perkele: - --- "Ja miksi et voi kiertää tuskiasi?..." - -Kaikki suri, kaikki itki... Perkele loihti tuskantulet kiusattavan -nähtäviksi... Neidon voimat raukesivat... Hän vastasi avuttomana: - --- "Miksi en voi kiertää tuskiani!... Mitenkä vastaan siihen... ah, -en osaa!... En, raukka, tiedä mitään pakopaikkaa, mihinkä silloin -voisin piiloutua, kun tuska ehkä saapuu minun luokseni... On kaikki -outoa ja hämärää!..." - -Suuret lumot leijailivat Martvan päällä... Mieli värisi -tuskantulelle. Perkele puhui hänelle osan-otolla: - --- "Sinua säälin sekä avun annan: Saat tästä tämän kulta-avaimeni... -Kun uhkaa tuska taikka epätoivo, niin avaa silloin tällä avaimella se -portti, joka Harhasaareen vie!" - -Lemmettäret pidättivät henkeänsä... Luonto värisi odotuksesta... Ei -tiennyt mikään, kestäisikö ihmishenki kiusauksensa... Mutta se kesti: -Peljästyneenä, hätäytyneenä huudahti Martva: - --- "En milloinkaan!... En koskaan elämässä... en tuskantulessakaan -mene Harhasaareen!... On Gabriel jo siitä varottanut... Hän kielsi -Harhasaareen menemästä!..." - -Luonto huokasi... Kukka karisti kyyneleensä... Lemmettäret -pyöräyttivät runorukkinsa hyrisemään ilosta, kun oli voittanut -ihmishenki... Kiukkunsa salaten lausui Perkele, hämmästyneeksi -tekeytyen: - --- "Onko totta mitä äsken sanoit!... Nyt, Martva, olet varmaan -erehtynyt? En usko, että Harhasaarta olisi hän kielletyksi voinut -valehdella... Näät, eihän Luoja ole raamatussaan moisesta sanallakaan -maininnut... _Hyvän- ja pahantiedon puun_ Hän kielsi!... Ja -Harhasaarihan on aivan toista!... Kun sinne menet, niin saat silmin -nähdä taivaiset ihanuudet sekä onnen... Kas, siellä sulhasesi -odottaa..." - -Hän katsoi kiusattavaan kavalana... Hän loihti hänen sieluunsa outoja -kuvia... Lumous ja tenho lähtivät hänestä... Martva tunsi sen tenhon -voiman. Hän hätäytyi ja selvisi vuoroon... Avuttomana seisoi hän -suurten voimien edessä. Kuin apua anoen vakuutti hän Perkeleelle: - --- "Ei Oolavini mene Harhasaareen... Hän lähti kotoansa tiedon -hakuun. Kun aika joutuu, palaa hän taas Litvaan. Hän silloin minulle -suuren ilon tuo..." - -Kiehtovana, kavalana ja lumoavana tarttui Perkele siihen: - --- "Kenties!... Kenties!... En tahdo sitä kieltää... Toki olisi syytä -pieni silmäys heittää myös Harhasaaren onnen kukkamaille... Kenties -jos siellä Oolavikin on..." - -Hajanaisena, surullisena, mutta lumouksesta vapautuneena huudahti -siihen Martva: - --- "Ei... ei... En usko moista, vaikka minulle sitä kuka -vakuuttaisi... Kun Harhasaari on kielletty, silloin ei mene sinne -Oolavi, ei koskaan..." - -Luonto iloitsi... Perho leperteli kukkasessa... Lemmenrihmat -juoksivat taas _puhtaina_, runollisina... Harmistuneena yritti -Perkele uudestaan, vakuuttaen: - --- "Tee ja usko mitä itse tahdot!... Toki uudistan nyt vielä -vakuutuksen: ei _Harhasaarta_ ole kielletty koskaan... Jos astut -Harhasaareen, niin saat maistaa ikuisen, suuren, jumalaisen onnen... -Se saari on aivan täynnä hedelmiä: iloa, nautintoa, joka tukahduttaa -surusi: tuskan idun, sekä antaa onnen..." - -Hänen äänensä huumasi kuin suloinen soitto. Hänen katseensa kiehtoi -kuin kaunis taika. Mutta Martva oli jo lumoista päässyt. Hän vastasi -voimistuneena: - --- "Ei onni ole koskaan nautinnoissa, iloissa, eikä omien -toivonnassa... Korkein, jaloin mainen ihmisonni on hento, pieni, -kaunis korven kukka, joka ei koskaan menesty ja viihdy ilossa, eikä -elon hyörinässä... Se etsii rauhaisimman korvensilmän puhtaaksi -onnen paratiisiksensa... Ah hurskas nunnakin on onnellisin, kun -saapi olla yksin kammiossaan... Minulle ovat Litvan maat ja metsät -se korvensilmä, josta joka aamu ihanin onnenkukka puhkeaa... Miksi -silloin lähden suotta Harhasaareen!" - -Hän oli voittanut kiusauksensa... Murheelliseksi tekeytyen lausui -Perkele hänelle: - --- "Niin: avuksesi tulin ystävänä, vaan huomaan että minun -sanojani ja neuvojani nyt et uskokaan... Niin: ehkä vielä luulet -pettäjäksi!..." - -Se koski Martvan mieleen. Anteeksi pyytäen, pahoilla mielin keskeytti -hän, huudahtaen: - --- "Oi kuule!... Älä puhu sillä lailla!... Olen pahoillani nyt, -kun luulet että sinua epäilisin petturiksi... Ah, uskon sinun -rehellisyyteesi. Vaan miksi pahottaisin teoillani Jumalan mielen, -Jumalan, joka minulle pelkkää hyvää tehnyt on!... Hän hoivannut on -koko elämäni... Nyt puuttuu enää yksi: Oolavini... Hän senkin aivan -pian kotiin tuopi... Siis älä suutu, kun en tarjoomaasi avainta -sinulta nyt ottaa voi!... En tahdo mielipahaa milloinkaan Hänelle, -Kaikkein-Parhaimmalle tuottaa... Ei kukkakaan pahoita päivän mieltä, -kun siltä kauniin valolahjan saa... Ja minä olen enempi kuin kukka -ja Luoja suurempi kuin päiväpaiste... Vaan anteeksi... sinulla kait -on pitkä matka. Oi, älä huoli minun suruistani, vaan lähde kulkuasi -jatkamaan." - -Taivaalla hymisi silloin ihanin enkelilaulu... Siellä iloittiin -ihmishengen voitosta. Ilkeytensä ja vihansa salaten jätti Perkele -Martvan. Lähtiessään hän lausui itseksensä kiukkuisena: - --- "Hän lausui kuten Jeesus kerran: 'Mene pois, Saatana'... No -hyvä!... Minä menen pois hänen luotaan, mutta hänen _elämäänsä_ en -silti toki käsistäni päästä... ja _luoksensakin_ pian palaan taas." - -Mutta Lemmensaareen laskeutui Herran rauha, kuin sunnuntainen -kirkko-ajan hartaus, joka kesäpäivän tyynenä laskeutuu rauhallisten -maiden yli ja peittää vedet, joilta on arkipäivän äänet lakanneet -kuulumasta, jättäen ne hengen rauhaisiksi asuinmaiksi, missä -äänettömyys hohtaa kukassansa, kuten tuonen rauha haudantakaisessa -kauniissa paratiisin hämärässä... Ja siihen suureen rauhaan laskeutui -taivaan korkeudesta kaunis parvi enkeleitä siellä puhdasta Martvaa -hyvän tielle ohjaamaan... - - - - -Tienviereltä uusia tuttuja tarttui. - - -Elämäntie vieri. Kulkija eteni sen mukana. Tienvarsi vilisi jo -uusista tutuista. - -Kylmä, sakea pakkasen usva pimensi öistä ilmaa, peittäen taivaan -tulina palavat tähdet. Ainoastaan joku kirkkain niistä tuikutti -sumun läpi heikkona, sammuvana kipinänä. Eloton pakkanen pureksi -korvanlehtiä kirpeästi kuin tulikipinä. - -Eräässä hotellin yksityishuoneessa oli koolla viisi nuorta miestä, -Oolavi niiden mukana. Toiset neljä olivat jonkunlaista alinta -muunnosta siitä joukosta, joka kulkee itse ottamallansa nimellä -_jeunesse d'orée_. Joukon johtavana henkenä oli roteva Yrjö Harteva. -Toisena merkkimiehenä pidettiin Veikko Horsmaa. Aatu Voima ja Väinö -Ilanne olivat vielä heidän johdettavinansa. Yrjö Hartevasta oli tapa -sanoa, että hän on ammatiltansa herrasmies. - -Korttipeli oli käynnissä. Huone oli sakeanaan tupakansavua täynnä. -Sähkövalokin valaisi himmeähkösti sen läpi. Keskellä huonetta oli -pöytä, jonka ympärillä seurue istui korttia lyömässä. Ryyppylasit -ja pari puolilleen juotua pulloa, sekä poroastiat, jotka olivat -kukkuroillansa tuhkaa, paperossin tyviä ja sikarin pätkiä, -täydensivät pöydän ja koko huoneen ylen runotonta kuvaa. - --- "Kuka sekaa kortit?" -- kysyi Harteva, viskaten korttipakan -pöydälle ja rehentelevänä heittäytyen tuolin selkämää vastaan. - --- "Tuo tänne! Se on minun vuoroni", -- lausui siihen Oolavi ja alkoi -sekottaa kortteja. Hänen sitä tehdessänsä selitteli Harteva, jatkaen -keskustelua: - --- "Sinä, Oolavi, olet kerrassaan erehdyksissä, aivan peukaloasi -myöten. Anarkia, täysi anarkia, on ainoata oikeaa vapaamielisyyttä. -Sillä katso nyt, mitä on vapaamielisyys josta puhut: Jos se sanoo, -että anarkia ei ole oikea ja rupeaa sitä ahdistamaan, eikö se silloin -ole ahdasmielinen ja vanhoillinen?" - --- "Se nyt on taas toinen asia", -- väitti Oolavi. - --- "Sotke kortteja äläkä minun selvää meininkiäni!" -- kiivastui -Harteva jatkaen: "Entä jos vapaamielisyys on oikeaa, eikö sen pidä -vapaamielisesti myöntää, että vanhoillisetkin saavat olla ja hallita -miten haluavat?" - -Oolavi mietti asiaa ja myönteli: - --- "Kyllähän se on niinkin... jos sinun ajatustasi käyttää..." - -Harteva sytytti sikarin, puhalsi paksun savupilven suustansa ja -järkeili edelleen: - --- "Jos vapaamielisyys ei vapaamielisesti myönnä kaikkien olevan -oikeassa, vaan ahdasmielisesti karkaa muita vastaan ja väittää -ainoastaan itsensä oikeassa olevan, senkö juuttaan vapaamielisyyttä -se sitten on!... Ahdasmielisyyttähän se on, joka on vielä niin -raukkamaista, että ei uskalla tunnustaa olevansa ahdasmielisyyttä!... -Mikä se on valttia?... Ruutu!... Nyt tuli tupen rapina!... Yksi -valtti vain ja sekin huono... Pieti tulee, vaan tulkoon... Hei, -pojat!" - --- "Hei!" hihkaisi Horsma. - --- "Lyö päälle!" -- kehotti Voima uljaana. - --- "Lyön kyllä!... Hei!" -- ylpeili tanakka Ilanne lyöden kortin -pöytään. - --- "Minä kaadan." - --- "Niinpäs tuli pieti, kuin ennustin," -- rehenteli Harteva jatkaen: - --- "Voiko siis mitään vapaamielisyyttä olla... muuta kuin anarkia?" - --- "Kyllä se, juukeli, siltä tuntuu, kun oikein ajattelee", -- -myönnytteli Oolavi. Harteva sai siitä pontta puheeseensa ja vannoi: - --- "No johan sinä lopultakin saat järjen päästä kiinni!... Olenhan -minä sinulle vakuuttanut, että ei _voi_ olla muuta kuin anarkia -ja sitten sen vastakohta vanhoillisuus eli ahdasmielisyys... -piru hänet vieköön! Se sinun vapaamielisyytesi, jota Ounasto on -sinulle syöttänyt, ei ole muuta kuin anarkismin häntä, tai sitten -ahdasmielisyyden saparo..." - --- "Sekaa kortit, äläkä filosofoitse!" -- käski Horsma. - --- "Anna Yrjön filosofoida", -- tarttui Oolavi. Kortteja sakatessansa -jatkoi Harteva: - --- "Heitä sinä, Oolavi, siis hiiteen se Ounaston oppi!... -Eihän vapaamielisyys ole muuta kuin olematonta lirun-lorua... -mahdottomuutta, koska sen, ollakseen vapaamielinen, pitäisi antaa -kaikkien tehdä mitä tahtovat... Tyrannienkin ja anarkistien -sen pitäisi antaa tehdä mitä tahtovat, sillä muutenhan se -olisi ahdasmielisyyttä... Risti on valttia..." - -Kortit läiskivät taas. Hei-huudot säestivät läiskettä, ja rahat -vaihtoivat omistajia. Kun rahat oli jaettu, kysyi Ilanne paperossi -hampaissa: - --- "Etkö sinä, Yrjö, ole enää puoluekarvaltasi 'ei-mikään'... kun -kehut anarkismia?..." - --- "Eee-i!... En minä viitsi sitäkään olla... Minä olen kääntynyt -anarkistiksi", -- ylvästeli Harteva, lyöden kortteja pöytään. - --- "No sitten litkat sen päälle... Yrjön laskuun pullo pöytään... -Hei, viinuri... Hei!" -- huusi Ilanne riemuissansa. - --- "Viinuri, hei! Pullo pöytään, viinuri!" -- tarttui Voima tanakkana. - --- "Viinuri! Pullo pöytään... Hoi, viinuri!" -- kaikuivat sekavat, -riemuisat huudot. - --- "Mikä hätä on herroilla?" -- hätäili huoneeseen kiirehtinyt -viinuri. - --- "Yrjöstä on tullut anarkisti... Tiedätkö että Yrjöstä on tullut -anarkisti... Yrjöstä tulee rosvo", -- kaikuivat sekavat ilohuudot -vastaukseksi viinurille. - --- "Tuo miehen kokoinen pullo pöytään!... Yrjö on kääntynyt ja nyt -juodaan maljat", -- jatkui rähisevän joukon huuto. - --- "Konjakkiako vai punssia?" -- yritti viinuri. - --- "Tuo molempia!" -- komensi Harteva sikari hampaissa, selkä kenossa -istuen. - --- "Kuule!... Ja tuo sitruunaa ja kuumaa vettä!" -- kehoitti Ilanne -pois kiirehti pääviinuria. - --- "Vai anarkisti sinusta tuli!" -- ihmetteli Horsma. - --- "Anarkisti... Ja se oli vähä rutto kääntyminen. Ei siinä siekailtu -monta minuuttia", -- mahtaili Harteva. Ja korttejansa tarkastaen hän -selitti: - --- "Minä luin sitä Harhama-ryökäleen kirjaa ja siellä oli niin -syötävän voimallinen kuvaus anarkismista, että minä sanoin jotta -antaapa Hartevankin panna pommit soimaan..." - -Yleinen naurun hohotus kuului tupakan savun seasta. Kortit läiskivät -taas. Rahat vaihtoivat kukkaroita. Oolavi retusi jo muiden mukana, -vaikka siivommin, ikäänkuin epäröiden. Harteva kehotteli häntä: - --- "Tule sinä, Oolavi, minun kanssani samaan pyöveli-joukkoon, sillä -kyllä se anarkismi on oikea usko... Miehen pitää olla toista tai -toista päätä, mutta ei välillä heiluvaa... Ja anarkismi on kerrassaan -repäisevä meininki... Minä sanon sinulle, Oolavi: Minä olen joko -selvä tai sitten täyshumalassa, mutta en koskaan hutikassa, sillä se -on sitä keskiväliä eli vapaamielisyyttä..." - -Oolavin levoton luonne huumautui aina repäisevästä. Harhaman -kuvaukset Nikolain voimasta olivat häntä juovuttaneet. Siten oli -hänen sielussansa valmistunut maaperä kylvölle. Oras ei tosin vielä -tahtonut nousta, ei edes itukaan maahan ottaa, mutta siemen ei enää -myös pudonnut kalliolle: Hän _sieti_ jo Hartevan rehentelyjä. - -Viinuri toi juomat pöytään. Kortit olivat jaetut, mutta Horsma -ehdotti: - --- "Levätään nyt ja juodaan... Konjakkiako sinä, Oolavi, otat vai -likööriä?" - --- "Vaikka konjakkia!" -- vastasi Oolavi huolettomana. - --- "Minä juon molempia sekaisin", -- ylvästeli Harteva, ja Oolavilta -hän kysyi: - --- "Oletko sinä milloinkaan koettanut, miten paljon sinä 'vedät'?" - --- "En ole koettanut", -- vastaili Oolavi, kuin sivumennen. - --- "Sinun pitää koettaa", -- tarttui Harteva jatkaen: "Toisin -sanoen: sinun pitää mitata miten paljon sinuun mahtuu... että tiedät -kokosi... Kerran me luimme, että oikea saksalainen ylioppilas vetää -korin olutta ja mittasimme onko suomalainen ylioppilas yhtä suuri..." - --- "Oliko yhtä suuri?" -- tokaisi Oolavi, joka ei tahtonut näyttää -aralta, kokemattomalta. - --- "Suurempi oli häijy", -- ylpeili Harteva, -- "Yksi kori ja viisi -pulloa mahtui... Mutta kyllä olikin silloin täysi... Könönen, joka -on semmoinen lyhyt pallukka, niin, Könönen, kuule, paisui niin -pyöreäksi, että vieriteltiin miestä kuin oluttynnöriä lattialla... -Jos olisi vielä pullo lisätty, niin halki olisi pahuus paukahtanut..." - -Yleinen naurun rähäkkä palkitsi puhujaa. Harteva innostui: - --- "Jos ottaa kovalle viinaksetkin, niin kyllä niiltä mies voimat -pois nitistää. Yhden vuoden ahkeralla harjoituksella jo pääsee niin -pitkälle, että saa juoda kuin vettä, eikä mene päähän tippaakaan..." - --- "Siis viina on muuttunut vedeksi", -- pisti Voima naurun ja -rähinän seasta. Horsma oli istuutunut pianon ääreen, säesti sillä ja -lauloi täyttä kurkkua: - - "Jos oisi täynnä viinaa kaivot - ja lähteissä juoksisi viini, - niin saisivat rauhassa levätä aivot, - ei riippua kirjassa kiini, - kun ei olis tarvis tutkinnolta, - joitta nyt ei virkaa voida -- - ei tuomarin virkaa, ei lääkärinkään -- - saada viinaa lypsämään." - -Riemastunut seurue kertasi käheällä äänellä: - - "Kun ei olis tarvis tutkinnoita, - joitta nyt ei virkaa voida -- - ei tuomarin virkaa, ei lääkärinkään -- - saada viinaa lypsämään." - -Hoilotus ja nauru sekottuivat epäselväksi rähinäksi. Viini oli -tehnyt Oolavissa tehtävänsä ja yhteinen humu ja ilo alkoivat häntä -huumata, temmata mukaansa. Vähä kerrassaan valmistuneena alkoi hän -huomata, että elämässä on sitä mukaansa tempaavaa, jota hän etsi -Harhaman kirjan luettuansa: Hänelle alkoi jo, kuten tuhlaajapojalle, -kelvata ja maistua elämän rapa. Hänen veitsiterävä järkensä ja -luonteensa perinnäinen rehellisyys vaikuttivat, että hän punnitsi -asioita ja puheita ja voi siten vastakkaisissa asioissa huomata -kumoamatonta oikeaa, kuten nyt Hartevan todisteluissa anarkismista, -vapaamielisyydestä ja vanhoillisuudesta. Perinnäinen, ehdoton totuus -kietoutui siten hämäriin, sotkuisiin verkkoihin, himmeni ja hukkui -kokonaan ja epäilys alkoi orastaa yhä kasvuvoimaisempana. Kepeistä -asioista ja keskusteluista, samoin kuin syvällisistäkin, jäi aina -joku siemen, joka iti ja nousi elämän suurkysymyksen oraalle. Kaikki -kulki luonnollista tietä, kuten luonnon valtakunnassa. Paha kehkeytyi -hitaasti, mutta varmasti. - --- "Kuka tekee työn?" -- tiedusteli taas Harteva heittäen korttipakan -sekotettavaksi. - --- "Väinön vuoro!" -- kuului jonkun vastaus. - --- "Älä valehtele, Aatun on nyt", -- väitti Väinö Ilanne. - -Syntyi pieni kinastelu. Aatu tenäsi vastaan, väittäen: - --- "Minä tein viimeisen työn," - --- "Horsmapas sekasi viimeksi", -- intti pari vastaan. - --- "No, tuokaa sitten tänne, kun minä sekaan, ja rentonaan!" -- -komensi Harteva. - -Ja taas läiskivät kortit hei-huutojen säestyksellä. Rahoja -tasailtaessa tiedusteli Harteva Oolavilta: - --- "Tunnetko sinä, Oolavi, jo korttitytöt?" - --- "Oolaviko?... Oolavihan se teki niistä korttipakan", -- vastasivat -toiset yhdestä suusta, ennen kun Oolavi ehti myöntää. - --- "Älä nyt!" -- ihmetteli Harteva silmät pyöreinä päässä. Oolavi -hymyili. Hän nautti sankaruudestansa. - --- "Niiden korttipuvut ovat Oolavin ostamat", -- selitti vielä -Horsma, rähinän seasta. - -Harteva riemastui ja huudahteli: - --- "No vie sua!... Joko sinä olet ehtinyt niin syvältä saada elämää -kiinni!... Mutta se oli mainio keksintö!... Sinusta, Oolavi, tulee -kohta mies." - --- "Oooo! Sinä et, Yrjö-veikkonen, tiedäkään, mitä Oolavi jo tietää!" --- vakuutti innostunut Ilanne. - --- "No, Oolavin malja sitten!... Juo, Oolavi", -- räyhäsi Harteva. - -Lasit tyhjennettiin. Eläköön-huudot kaikuivat savun seasta. Oolavi -oli ylpeä, kun oli suorittanut tehtävän, joka ihastutti toisia, -etenkin Hartevaa. Harteva selitteli: - --- "Nyt niillä tytöillä onkin omat nimensä: Hertta -- no se on vanha -nimi -- se suurin tytön votkale on Ruutu ja ne toiset sitten Risti ja -Pata... Eilen tanssi Pata heipparillaa ja pormestari istui silinteri -päässä, kun yleisö oikein innostui: huudettiin niin turkasesti -'hyvä', että seinät soivat... Ja kukkia kun viskottiin, niin niitä -tuli kuin heinävihkoja... Forsmanin Pekka silloin innostui niin, että -kiireessään sieppasi pormestarin päästä silkkipytyn ja nakkasi sen -näyttämölle, että hei vaan!..." - --- "Eikö naurettu pytylle?" -- tiedusteltiin Hartevalta naurun seassa. - --- "Naurettiin... Niin nauroin minäkin, että tuppi heilui", -- -vakuutti Harteva. - --- "Entäs miten pormestarin älypytylle kävi?..." - --- "Miten sille kävi!... Hyvästihän sille kävi: Pata potkaisi sen -takaisin, että komahti vain tyhjä pytty, ja pormestari sieppasi -omansa lennosta kiinni!" -- selitti Harteva, välinpitämättömänä -rehennellen ja ihmetellen. - --- "Pahuus kun minä en sattunut siinä ötäkässä olemaan", -- -päivitteli Horsma päätään raapien. Kulauttaen lasinsa tyhjäksi, -ilmotti Harteva: - --- "Tiedätkö, Oolavi, että pormestarin Bertta on sinuun pikiintynyt -korvalehtiään myöten?" - --- "Älä nyt lorise!" -- yritti Oolavi mielihyvillään. - --- "Ja entäs Kauniston Esteri!... Se on kanssa!" -- lisäsivät toiset -meluten ja räyhäten, Harteva jatkoi vakuutustansa. Lyöden nyrkkinsä -pöytään vannoi hän: - --- "No kun minä sanon, niin se pitää paikkansa kuin taivaan -valtakunnan perustus, pyhä Pietari... Ja arvaa miten varmasta -paikasta minun tietoni ovat!" - --- "Omasta päästäsi... Kellä on pata-ässä?" -- vastasi Oolavi pelin -lomassa, tekeytyen välinpitämättömäksi, mutta itse asiassa, nauttien -ilmotuksesta. - --- "Huonommasta lähteestä sentään", -- ylpeili Harteva, selittäen: -"Renlund on Berttaa hakkaillut jo toista vuotta ja oli jo päässyt -salakihloihin asti, kun Bertta pyöräyttikin pojalle rukkaset ja -komeat pyöräyttikin..." - --- "Onko Renlund saanut rukkaset!... Renlundin Kustiko on saanut -rukkaset... Älä nyt vain perättömiä valehtele!... No sitten saadaan -yksi mies lisää joukkoon!" -- iloitsi koko joukko niin että ääntä -tuli yhtenä humuna ja rähäkkänä. - --- "On saanut",-- vakuutti Harteva, jatkaen: "Eilen jo tuli itse -luokseni ja pyysi ryypyille... Ja kun oli vähän aikaa kallistettu, -niin että Renlundilta kieli pääsi kahleistansa, niin sanoi että... -niin surkealla äänellä vielä sanoi, että: 'Minä juon nyt harmista, -sillä Bertta on nyt mennyt minulta ijäksi'... Kun minä syvemmältä -häntä tutkin, niin hän sanoi suoraan, että sinuun hän, Oolavi, katsoo -kierolla silmällä... Mutta älä sinä huoli Bertasta! Sen kanssa saat -pahankurisen anopin ja vähä rahaa!" - --- "En minä huoli kenestäkään", -- kerskui Oolavi. - --- "Se on oikein!" -- huusi riemastunut seurue, korttien läiskiessä. - --- "Jää vainenkin pyhäksi vanhaksi pojaksi... Minäkin aijon siksi -munkiksi ruveta", -- mahtaili Harteva, puhallellen pitkiä savuja ja -jatkaen: - --- "Mutta naimisiin minä en silti mene... Ennen panttaan nahkani -pirulle, kuin rupean avioliitolla elämään..." - --- "Älä nyt ylpeile!... Kun tulee viimeinen tiukka, niin menet vain -naimisiin kuin poika," -- puuttui juopunut Horsma. - -Harteva vannoi mahtipontisena: - --- "En vaikka naukuisi... Ja tiukka ei tule, sillä minä rupean -virkamieheksi!" - -Joukko hämmästyi. Joku huomautti: - --- "Entäs tutkinto?..." - -Harteva reuhasi edelleen: - --- "Tämä poika ei huoli tutkintoviroista... Minä rupean -arvostelijaksi... herra arvostelijaksi..." - -Yleinen naurun hohotus palkitsi puhujaa. Sen seasta kuului huuto: - --- "Yrjö on herra arvostelija..." - --- "Mitä sinä arvostelet?" -- tiedusti Oolavi. Harteva teki mahtavan -liikkeen ja ylpeili: - --- "Minä rupean arvostelijoiden arvostelijaksi... Arvostelijakeisari -minä olen... Ja kun minä arvostelen, niin siinä pitää jymyn -kuulua!... Minä arvostelen koko maailman, että rytisee... Hei vaan!" - --- "He-hei!" -- hihkaisi seura, kädet ojoina. - -Korttipeli, juominen ja reuhaaminen jatkui aamuyöhön. Seurue kävi -aina vain äänekkäämmäksi. Rahapanokset suurenivat, savu sakeni. -Miehet raatoivat savun seassa, kuin riihiväki pölyisessä riihessä. -Huudot, laulut ja pöyhkeilyt vuorottelivat. Pois lähtiessä selitteli -Harteva Oolaville: - --- "Kadulla... minä... sanon kaa... ka... kadulla... kadulla pitää -olla herrasryhti: Astunta topakka... katse ylpeä... näin... vä... -väh... vähä yläviistoon... ja keppi kee-eppi tällä lailla... -Edelleen... sikari aina tässä asemassa soo... soor... sormien -välissä... ja mahtia... maa... ahtia sitä pitää olla... Se kaikki -kuuluu korkeampaan sivistykseen... ja varsinkin se koo... ko... -korottaa miehen neron kurssia..." - -Itäinen taivaanranta raottui jo aamuruskoksi, kun Oolavi saapui -asuntoonsa. Joku sanomattoman ilkeä, vastenmielinen tunne täytti -silloin taas koko hänen olemuksensa. Hän inhosi kaikkea. Kun hän -laski nyt rahojansa, huomasi hän menettäneensä yli kolmetuhatta -markkaa. Epätoivo valtasi hänet silloin, kuten jo usein ennen. Hän -oli jo menettänyt suuria summia, oli aina toivonut voittavansa -ne takaisin ja sitten lakkaavansa, saatuansa siten peitetyksi -pankkitalletuksiin tekemänsä vajauksen. Sielun ja ruumiin voimat -raukesivat hetkeksi kokonansa. Päihtymys meni ohi ja käsittämätön -tuska ja inho raateli häntä armottomin kynsin. - -Tuskaisena tarkasti hän taas saapuneen postin ja luki Martvalta -tulleen kirjeen. Vaistomaisesti, kuten aina hätäytynyt, tarttui hän -nyt Martvaan, joka tuntui enkeliltä, ainoalta, joka hänet pelastaa. -Ja kumminkaan hänellä ei ollut enää voimaa eikä rohkeutta paljastaa -mitään, ei palata hänen luoksensa. Hän oli jo mennyt liian kauvas. -Siksi oli paluu vaikea. Hän yritti jo tunnustaa kaiken: kirjoitti -kirjeen, mutta kirje tulikin taas toisenlainen kuin hän olisi -tahtonut. Hän salasi kaiken. Hän sirotteli koko kirjeen lemmenkukilla -ja puhtailla ajatuksilla. Ainoa mikä siinä ilmaisi jotakin, olivat -loppuun liitetyt kaksimieliset sanat: "Kuten tiedät matkustan -lukujeni vuoksi Pietariin. Et tiedä miten sinua kaipaan ja miten -tarvitsisin sinua nähdä luonani ja puhua kanssasi." - -Kokoon menehtyneenä, ikäänkuin mäsäksi lyötynä vajosi hän istumaan, -kutistui aivan lyyhyyn, kärsi ja kauhistui nykyistä tilaansa. Se -kauhu ja epätoivo masensi hänen voimiaan edelleen. Ruumiinkin -voimat loppuivat niin tyyten, ettei hän jaksanut enää liikahtaa, -hengitys muuttui kuumeiseksi, katse epätoivoiseksi. Hän alkoi hiota -ja vapista. Voimattomat kädet riippuivat polvilla rentoina ja alas -nuokahtanut pää painoi hartioitakin kumaraan. - - - - -Kun kiusaaja mustia kukkia kylvi. - - -Elämä ja kuolema kulkivat käsi kädessä. Kalman mailla ajatteli neito -surullista elämänlauluansa. - -Oli tyynen kesäisen päivän kaunis sävy... Hautausmaalla heilahtelivat -tuonen liinat... Kuoleman kukat nyökyttivät siellä surullisina... -Päivä paistoi suruja maille ja kuoleman kaunis runous puki kaiken -rauhaisimpiin liinoihinsa... Ei risahtanut, ei hisahtanut... Kuoleman -hiiri kurkisti kivenkolosta ja Tuonen kissat hiipivät hiljaa -ruohokossa... - -Kuoleman kauniina enkelinä seisoi Martva hautausmaalla... Hän seisoi -kauniin puun alla, sen runkoon hieman nojaten... Tuoni tuoksui, kalma -kylvi rauhojansa ja kuolema kehräsi elämänvirttä, kehräsi sitä, -kunnes katkesi säije. - -Martva tajusi kuoleman suuren tarinan... Hän huomasi sen rukin -rullaavan, näki miten on heikko elämänrihma: Se juoksi miltei -näkymättömänä, solui kuoleman hyppysten lävitse... Kaikki kertoi -kuoleman suurta satua, lauloi sen rukin hyrinätä... Hauta -ruohottui, risti lahosi... Jotkut mätänivät jo maassa, toiset -seisoivat kallellansa... Kuoleman voittopatsaina odottivat ne omaa -kuolemaansa... - -Jo alkoi vavahdella Martvan mieli... Kuoleman rukit hyrisivät niin -surullisesti... Elämänrihma hienoni hienonemistansa ja solui kuoleman -rukin rullalle. Martva mietti elämän ja kuoleman suurta tarua, -kuunteli kalman kertomusta... Likimäisnä, hänestä hieman oikealla, -kohosi pieni, kaunis, vaatimaton Ranniston kanta-isän hautaristi... -Sen koristeena oli kukkasia... Ne kukat oli sinne Martva eilen -tuonut... - -Päivä paistoi, kuoleman sirkka sirisi... Hienona hyminänä vieri -kuoleman suuri virsi... Martva mietti elämän surullista runoutta: -Elämä kaikkinensa avautui hänelle niin kuin kaunis kukannuppu... -Se tuoksui runollista ikävää... Hän käsitti paljon... Hän ymmärsi -elämän... Hän huomasi, että siitä puhkeaa ihana, armas kukka: -kuolonrauha... Se rauha hohti jo surukukkana hänen edessänsä... Se -koristi Litvan kaunista hautausmaata... - -Tuuli nukkui... Tuoni ripsehti askareillansa... Kaunis enkeli suri -koivikossa, itkien Martvan kohtaloa. Koivu huokui hartautta... Tuonen -tytöt hiipivät kylmät sukat jalassa... Ne katselivat kaunista Martvaa -ja itkevää enkeliä... Enkeli laskeutui ristin juureen polvillensa ja -rukoili Martvan puolesta: - - "Oi, Isä! Sääli Martva rukkaa! - Et hälle kova olla saa! - Sa hoida häntä, ihmiskukkaa! - Jo suru silmää sumentaa - häneltä. Toki kyyneleitään - Sä ällös päästä vuotamaan, - vaan anna kuivin poskin teitään - rakkaasi käydä ainiaan!" - -Kirkonkello kumahti kauniiksi aameneksi... Se kumahti hiljaa sekä -kirkkaanheleänä... Sen ääni sointui rukoukseen, niinkuin nuoren -tytön kauneus sulautuu hänen ilta-ikäviinsä... Rauha värähti... -Tuonen lintunen nukahti... Kesä-illan kauneus vierähti korkeimmaksi -runoudeksi... Surullaan ja ihanuudellansa herkytteli se Martvan -mielen. - -Jo oli hän miettinyt elämäntarunsa... Kuoleman maalla oli hän -katsellut elämänkukkaa... Hän oli nähnyt elämän runouden: onnen, -joka puhkeaa ikävästä... Hän oli tuntenut ikävän, joka puhkeaa -jalon sielun ylevyydestä... Elämänruno suureni... Se tuli -surullisemmaksi... Sitä miettiessänsä lausui hän ajatuksissansa: - --- "Oi suuri Luoja, hyvä, jalo Isä!... Sinä olet minulle suonut -armossasi enemmän kuin olin toivonutkaan!... Sinä annoit minulle -kaiken mitä voidaan maan päällä edes uneksiakaan: Sinulta olen -saanut vanhempani... Lisäksi annoit lapsuuteni onnen, sen onnen, -jonka armaat, kauniit muistot nyt sielustani hiljaa kumpuavat kuin -armaat ihanimmat unennäöt... Niin: koko minun kaunis nuoruuteni on -ollut täynnä onnen antimia, jokainen aamuni on ollut runoutta... Ne -valkenivat ihmeen ihanina öisistä armaimmista unistani kuin päivä -aamuruskon punervasta... Sinulta sain myös suuren sielunrauhan; sen -päällä lahjanasi leijaelee armaisin surullinen ikävöinti... Niin: -kaiken, kaiken, annoit Sinä, Isä... Siis kiitos niistä lahjoistasi -olkoon Sinulle, Suuri henki, ainiaan!" - -Kuolema istui kylmä kantele polvillansa... Mutta ei koskenut sormi -soiton kieleen... Kuolokin katseli kaunista neitoa... Siksi jouti -soitto jouten olla... Silmät maahan taas luotuina jatkoi Martva -surullista puhettansa: - --- "Nyt tässä, rauhaisella kalman maalla taas kerron Sinulle, Isä, -huolistani... Et saa vain siitä, Isä, vihastua... En tiedä miten -alkaa puheluni... Jotakin hämärää on edessäni ja näen nyt jo jotain -surullista ja himmeätä... suurta... kaihoisata, jota en jaksa vielä -ymmärtää... Vaan kuinka liekin: Jos Sinä, Isä, tahdot Martvaasi -kerran myöskin koetella, kuin muinoin palvelijaasi Jobiakin, niin -kuule, hyvä, rakas Isä, ällös tee sitä toki liian ankarasti!..." - -Enkeli kumartui itkemään... Kuoleman silmässä kiilsi kyynel... Tuska -vieri virtenä, suru säveleenä. Martva jatkoi surullisena: - --- "Minä ehkä napisin nyt tässä äsken, vaan muutakaan en, raukka, -tehdä voi... Oi, Isä, näethän miten heikko olen. Siis rankaisekin -minua lempeästi!... En tahtoisi minä vitsaasikaan välttää, -jos luulisin vain kestäväni, mutta minä, kurja, pelkään omaa -heikkouttani... Sen vuoksi suo minun nurkua nyt näin." - -Elämänkukkanuppu avasi lehtiänsä hänelle... Niiden alta näkyi -elämänturhuus ja kuoleman värit... Hän mietti... mietti kauvan. -Sitten lopetti hän surullisena rukoilunsa: - --- "Muun kaiken saat, jos tahdot pois taas ottaa minulta niin kuin -lainan konsanaan -- vain kaksi lahjaasi suo minulle jäädä: Ensiksi -Oolavi ja vanhempani, ja toiseksi järkkymätön usko Sinuun ja Sinun -johdantoosi elämässä... Niin: niitä et saa koskaan ottaa pois. Ja jos -tahdot minua milloin lyödä, niin kuivaa silloin myöskin kyyneleeni ja -älä salli niiden liian karvaiksi minulle, Isä, tulla milloinkaan!... -Jos olen heikko, toki omin voimin voin ehkä itkeä ne kyyneleeni, -vaan Sinulle kuuluu niiden kuivaaminen... Oi, kuule, Isä, kuule -Martva-rukkaa, äläkä salli kenenkään minun tähteni vitsaasi tuta, -eikä suruun jäädä!..." - -Kuolema kumartui surullisena... Mykäksi kävi Tuonen kannel... Kukka -suri, päivä itki... Tuonelan pieni tyttö käveli koivikossa ja kylvi -sinne surukukkia helmastansa... Martvan mielessä värisi miete. Hän -hellitteli sitä hetken ja antoi sen sitten vierähtää surullisiksi -sanoiksi: - --- "Suo minun yhtä tässä hautausmaalla Sinulta, Isä, vielä pyytää -nyt: Suo elämästäni minun kerran jättää niin kaunis muisto, ett'ei -haudallani kiroa kukaan, vaan tuo siihen kukan tai lausuu siinä -pienen siunauksen... Niin, Isä... kuule... ole armollinen!... -Martvaasi älä hylkää milloinkaan!" - - * * * * * - -Suuri elämän sururuno oli loppuun lausuttu... Sirkka sirahti -kerran... Tuoni ripusti puuhun kanteleensa... Kuolo seisoi terävä -viikate kädessä... - -Martva istahti pienelle hautakummulle... Siinä mietti hän sitä -himmeää, josta oli äsken puhunut... Ei liikahtanut taaskaan -tuulenhenki... Koivun oksilla riippui päivänpaisteen kirkas -suruharso... Se riippui repaleisena pukien koivun surun -autereeseen... Oksalla istui lintu äänetönnä, pää kallellaan... -Kuolema runoili suruja, elämä mielen apeaa ja koko luonnonsävy oli -niin suruista ja kaihoisata kuin olisi se itkuun pillahtamaisillaan... - -Äkkiä värähti valo... Tuonelan neidot hiipivät hiljaa piiloihinsa... -Kaikki hiljeni, kaikki odotti... Tietä myöten lähestyi Perkele, -rauhallisena kulkijana, vyöllä Harhasaaren avain... Väsyneenä istahti -hän hautakummulle, matkasauvaansa nojaten... Oudostuneena huudahti -Martva hänelle: - --- "Sinäkö yksinäinen taaskin täällä!... Missä olet nämä päivät -vaeltanut, kun näytät matkastasi väsyneeltä?" - -Murheellisena, sauvaansa nojaten selitti Perkele hänelle: - --- "Ah, minun kulkuni ja minun tieni!... Ne ovat niin kuin taivaan -tuulen polut... Ei niitä sido matkasuunnitelmat... Vapaasti kuljen... -Yhtä vapaasti myös surullisen luokse tieltä poikkeen." - -Hänen äänensä lumosi kuin taikasoitto... Katse poltti neidon povea... -Ihastuneena huudahti Martva: - --- "Oi, onnellinen, kun saat kaikkialla suruista lohduttaa!... -Tuskainen, jonka löytää elämästä, on kaunein sekä kiitollisin -kukka... Ei kuihdu se, ei lakkaa tuoksumasta jaloa, suurta -kiitollisuuttansa... Ah, jospa minä kerran kastaa voisin sen -iki-kauniin kukan kyynelilläni!... Vaan luultavasti näillä -matkoillasi on myöskin jotain muuta tehtävää..." - -Yhä lumoavampana kuului Perkeleen ääni, kun hän selitti: - --- "On suurin tehtäväni ilmotella, mistä on se onni, tieto saatavana, -se onni, jota suuri ihmishenki alati ikävöi... Ah, miten harva tässä -elämässä sen onnen löytää!... Epätoivoissansa niin moni siksi suistuu -turmioon..." - -Hänen äänensä väreili sääliä täynnä... Hänen suruinen katseensa -soitteli sydämen hellintä kieltä... Säälistä sulaen lausui Martva -hänelle: - --- "Ai, miten suuren toimen Jumalalta oletkin saanut -suoritettavaksi!... Vaan tokko löydät ketään matkoillasi, joka ei -tiedä, että kaikki onni on saatavana aina Jumalassa?..." - -Perkeleen silmäykset kiemahtelivat kuin kavalat käärmeet... Ne -kietoivat viattoman neidon. Kavalana vastasi Perkele: - --- "On totta: Suurin osa ihmisistä sen kyllä tietää, mutta harva -muistaa nämä Jumalan sanat Aadamille: '_Otsasi hiessä_ täytyy sinun -syödä'... Niin moni luulee, että tämä käsky mukamas tarkottaisi -ainoastaan leipää!... Vaan minä sanon: Muista aina, Martva, että ne -sanat tarkottavat iloakin ja onnea ja juomaa... vaatteitakin..." - -Suuri lumous sokaisi jo Martvaa... Ajatus raukesi... Hän epäröi... -Lumous lisääntyi... Ajatuksissansa lausui hän: - --- "Sanasi ovat aivan uutta kuulla." - -Suuret epäilyn voimat alkoivat raataa: ne hämärtivät sielun... -Martvan mieli hajosi, tuli herkäksi... Surulliseksi tekeytyen -huokaili Perkele: - --- "Ah, moni uskoo, että ihmiselle on _Luoja_ velvollinen -valmistamaan ilon ja onnen tässä elämässä: On moinen usko Luojan -kiusaamista... Se laiskuria kyllä lohduttaa..." - -Elämän-ongelma himmeni... Outo ääni kutitteli korvaa... Mietteissänsä -lausui Martva: - --- "En ole sitä ajatellut!" - -Hän sotkeutui kiusaajan lumosanoihin. Yhä murheellisempana huokaili -Perkele: - --- "Ah, miten moni Häntä kiusaakaan!... Valmiiksi Häneltä monet -odottavat elämän onnea kuin kerran kansa mannaa... Ja kumminkin on -Luoja ihmiselle _elämän_ valmistanut siksi maaksi, josta on se onni, -rauha etsittävä!... Niin: ohdakkeiden, orjantappuroiden seasta on se -onni _otettava_... Uskotko sitä, Martva?... vastaa nyt!..." - -Kauneimmat soitot lumosivat Martvan mieltä... Hän näki itsensä jo -syyllisenä... Masentuneena lausui hän: - --- "Nyt uskon, että sinä puhut totta... Oi, miten rohkeana, useasti -minäkin olen kiusannut jo Häntä rukoillen Häneltä valmista vain -aina!... Hän varmaankin on suuttunut jo minuun..." - -Kyynel kierähti kauniiseen silmään... Povessa oli jo sydämen täysi -suruja... Kavalana lohdutteli Perkele: - --- "Hän myös on hyvä sekä armollinen... Jos käännyt aikanansa, sekä -lähdet vihdoinkin _oman_ käden varaan, niin... Hän silloin vielä -kaikki unohtaa..." - -Kyynel kierähti... Mieli värähti... Hieman rauhottuen myönteli Martva: - -"Niin... Sen uskon. Hän on ihmeen hyvä... Vaan mitä pitää minun tehdä -nyt?" - -Suuri henki tekeytyi miettiväksi. - --- "En tiedä... Luulen toki, että sinun on lähdettävä nyt jo -kotoasi... Siis lähde nyt ja ota ilman Luojaa elämän ohdakkeista -onnen-rauha!... Niin tottelet myös Häntä: Jumalaa..." - -Yhä masentui Martvan mieli... Kiusaajan ääni soi hänelle -soimaavana... Käsi herposi helmaan... Hän lausui miettivänä, -selitellen: - --- "Ah, nyt en enää tiedä mitä tehdä... Ei linnunpoika tohdi -siivetönnä pesästä lentää... Täytyykö minun sitten turvatonna pois -isän luota maailmalle mennä?... Se kotoani lähtö olisi samaa kuin -Hänen, Luojan luota poistuminen..." - -Pahastuneeksi tekeytyen lausui Perkele kuivasti: - --- "Tee mitä tahdot!... Minun tehtävääni ei kuulu koskaan -_kehotteleminen_... On siinä kyllä, että näytän tien." - -Kaukaa kuului suruinen soiton hyminä... Se toi mieleen uusia -suruja... Ihmishenki oli jo suurissa lumoissa... Mielipahoillaan -lausui Martva: - --- "Ah, kiitos neuvostasi, tuntematon!... Vaan älä pahastu, jos -epäilenkin niin suurta asiata miettiessä... Näethän, miten avuton -taas olen... Siis älä suutu, mutta sääli minua!..." - -Huoaten lausui siihen Perkele: - --- "En pahastu suorasta puheestasi... Jo olen näillä matkoillani -saanut semmoisiin loukkauksiin tottuakin... Niin on se jo ollut, -niin on vielä nytkin: Jokainen puolustautuu verukkeilla, kun tahtoo -jättäytyä Isän varaan, peljäten että Sinain korpikulku on vaivaloinen -_omin_ jaloin käydä... Jokaista miellyttävät Isän lihapadat..." - -Hätäytyneenä puolustautui vielä lumottu ihmishenki... Anteeksi -pyytäen vaikersi Martva: - --- "Älä soimaa, mutta ymmärrä minua!... Enhän minä tahdo napista, -enkä olla paha... Vaan isän luota lähtö oudostuttaa... Tai pelkään, -että se on ehkä väärä... Niin lähti Isän luota myöskin kerran -tuhlaajapoika kauvas maailmalle..." - -Kerkeästi tarttui siihen suuri henki. Kavalana selitti hän: - --- "Tuhlaajapoika lähti _tuhlaamaan_... Vaan annan sinulle toisen -esimerkin: Näes, _Jeesus_ myöskin lähti Isän luota. Hän tuli lihaksi -ja kärsi, kuoli... Ei nurissut Hän sitä tehdessänsä!... Tekikö Hänkin -väärin mielestäsi?..." - -Suuri lumous täytti Martvan sielun. Hämmästyksen lyömänä huudahti hän: - --- "Sitä en ole koskaan ajatellut!... Nyt kiitän tästä -huomautuksestasi!..." - -Hän alkoi äsken kuulemaansa ajatella... Murhe täytti mielen -kokonaan... Hän mietti kotoa maailmalle lähtöä... Hän istui -hautakummulla kuin turvaton linnunpoika pesän reunalla... Siipi -tuntui vielä heikolta, maailma kylmältä... Ristin takaa kurkistelivat -häntä kuoleman neidot... Kaikki tuntui turvattomalta... Epäröiden -lausui hän silloin: - --- "En tiedä mitä tehdä... Minä pelkään... Enhän minä, raukka, ole -suuri Jeesus... Oi! eivät Hänen työnsä minulle sovi." - -Kerkeänä huomautti kiusaaja siihen: - --- "Se huomautuksesi on aivan totta... Vaan tiedä myös: Hän antoi -_esikuvan_..." - -Koko Martvan sielu tulvi täyteen elämän epäselvyyttä. Hämmästyneenä -huudahti hän kiusaajallensa: - --- "Nyt muistan sen!... Ah, miten ihmeen hyvin tunnetkin sinä koko -pyhän kirjan!... Vaan sano mitä ihmeen tehtävätä minulla olisi siellä -_elämässä_?" - -Kavalana vastasi hänelle Perkele: - --- "Siellä odottaa sinua sulhasesi... Ethän tiedä, vaikka hän -tarvitsisi sinun apuasi!..." - -Nopeasti huudahti siihen kiusattava: - --- "Ei... ei!... Nyt erehdyt... Ei Oolavini milloinkaan kaipaa minun -apuani!... Se, joka laskee kuohuvimmat kosket, ei joudu koskaan -maailmalla hätään!" - -Silloin Perkele alkoi loihtia hänen eteensä mustia kukkia... Hänen -enkelinsä sirotteli niitä neidon suurimmiksi suruiksi... Hän puhui -kavalana: - --- "On nuori, _kaunis_ mies maailmalla alati suuren vaaran -alaisena... Hän kulkee neidon paula kaulassansa... On neidon paula -pahin hirttonuora..." - -Hautausmaan kukkaset alkoivat jo mustiksi muuttua... Järkkynyt -Martvan mieli ei kestänyt sitä suruista näkyä... Perkeleen silmäykset -sirottelivat häneen yhä uusia mustia kukkia... Hän huudahti jo -hätäytyneenä: - --- "En usko sitä... Miksi Oolavista semmoista puhut?... Hän on -puhtain, jaloin kaikista ihmisistä maailmassa..." - -Perkele loihti hänen eteensä hienot lemmen hämärät: Kauniissa -lehdossa, kaukana näkemän rajalla, käveli kaksi varjoa vieretysten... -Ei tuntenut vielä neito omaansa... Metsä oli hämärä, varjo himmeä... -Mutta hän aavisti sen Oolavin olevan... Pieni tyttönen sirotteli -siellä helmastansa mustan kukan siemeniä... - -Kylmänä, kiehtovana selitti Perkele: - --- "Niin, sulhasesi kyllä kosken laskee... Vaan nainen onkin -_rikkaan_ miehen tiellä pahempi kivi kuin on kosken kari..." - -Mustan kukan siemenistä nousivat jo kukan taimet... Hämärä hälveni, -varjot selkenivät... Martvan mieli otti suuria suruja... Kiusaaja -lisäsi kavalana: - --- "Mies kyllä aina kiertää kosken kiven, vaan _naista_ hän ei -konsanansa kierrä..." - -Mustan kukan taimet kasvoivat... Jo pääsivät ne kukkanupulle... Lehto -oli niitä aivan mustanansa... Hämärä haihtui... Martva tunsi jo -Oolavinsa... Musta kukka vei häneltä mielen maahan... - --- "Ah, nainen pettää kaikkein viisaimmankin", -- huokasi silloin -suuri henki. - -Mustan kukan umput alkoivat jo kukiksi puhjeta... Musta väri koristi -kaunista metsää, kyynel neidon silmää... Hätäytyneenä huudahti Martva: - --- "Oi, toteutuukohan pahan enne!... Tuottaako Oolavini minulle -tuskaa?... Ei Jumalaa hän toki unohtane!..." - -Mustan kukan tuoksu täytti ilman... Tyttö kärsi... Kukka puhkesi -puhkeamistaan... Hämärä selkeni... Varjo häilähteli jo naisen -muodossa... Yhä sokaisten, yhä lumoten lausui Perkele: - --- "Ah, suokoon Korkein hänelle viisautta jokaisen naisen kavaluutta -kiertää!... Ei hänelle muista turvaa lienekään!" - -Musta kukka heloitti jo kauneimmillansa... Martva näki varjon -muuttuvan kauniiksi tytöksi... Silmä kertoi jo kyynelillänsä mitä oli -hänellä povessa... Avuttomana, rukoilevana lausui hän kiusaajallensa: - --- "Sääli minua, jätä soimaaminen!... Näethän kuinka raukka nyt jo -itken... Olen valmis uhraamaan nyt elämäni, jos sillä voin vain hänet -pelastaa... Olen valmis kosken kuohuun viskautumaan..." - -Yhä kauniimpana kukki musta kukka... Sen värit koskivat kipeästi -neidon mieleen... Kyynel vuoti karvaimmillansa... Hämärä selkeni... -Kiusaaja loitsi Martvan eteen lemmen näyn: Oolavi käveli neiti -Iltamon keralla... Silmä puheli silmän, käsi käden kanssa... - --- "Oi!" -- huudahti heikosti Martva. - -Mustat kukat kukkivat kauneina... Näky jatkui... Oolavi lauleli jo -neidollensa... Martva vapisi... Hän oli maan alle vajoamaisillansa... -Hädän-ilme kasvoillansa kavahti hän ylös... Hän oli valmis lähtemään -_elämään_... lähtemään sinne Oolavin avuksi... Lemmenkateisena -huudahti hän tuskaisen huudon: - --- "Oolavi!... Oi, Oolavi! Nyt viepi jo minua koski!" - - - - -Kun morsian avuksi lähteä päätti. - - -Entisyyden iloja haudattiin. Lattialla tuoksuivat hautajaishavut. - -Ranniston tuvan seinänsaumat katselivat surullisina, ollen kuin -murhetta täynnä. Kissa hyräili lattialla. Päivä paistoi ikkunasta. -Se paistoi surullisena, paistoi kuin mielipahoillansa. Elämän kellot -soivat, vaan ei ollut iloa niissä. Tuntui kuin olisi tuvassa äsken -ollut hautajaiset. - -Martva oli juuri vatvonut villat sekaantumaan ja istui nyt, kartaten -niistä lepeitä. Kartta liikkui kepeästi. Pii otti piihin hellävaroen, -tuskin hennoten siihen kosketella. Karttaajan mieli oli suruja täynnä -ja siitä oli tupakin surunsa saanut. - -Kartatessansa hyräili Martva laulua: "Ja kuoleman nunnaksi morsian -lähti". Hän lauloi: - - "Etäällä kauniissa linnassansa - kuningas istuvi loistossaan. - On nuori morsian rinnallansa - ja häitä suuria laitetaan. - - On vihkisormus ja huntu tuotu, - häälahjat häitä jo odottaa. - On onnenmaljat niin monet juotu... - Hääkukat kolmannet puhkeaa. - - On neidot hilpeät useasti - hääseppelettä jo solmineet... - Vaan este tuli... Ja silmän kasti - morsiamelta taas kyyneleet. - - Ja syksy kukkia mailta kitkee... - Ja talvi peittää ne lumillaan... - Ja nuori morsian häitä itkee. - Vaan häät ne viipyvät ainiaan." - -Kartta liikkui kepeästi... Äänessä oli pettyneen morsiamen hääitkujen -makua... Kepeästi pyöräytti hän pehmeän lepeen kartan selkämältä -leveläjään, levitti uutta villaa piipuolelle, karttasi ja jatkoi -lauluansa, tietämättä, lauloiko työn ratoksi, vaiko vain laulannan -vuoksi. Hän lauloi: - - "Taas uudet kukkaset nurmi tuottaa - ja neidot seppeltä solmikoi. - Vaan suotta morsian häitä vuottaa... - Ei kuulu häitä, ei viulu soi." - -Hän lopetti karttaamisen... Hiljainen huokaus kohosi laulun surujen -lisäksi... Kissa hyrräsi hiljaa lattialla, kehräten päivänpaisteessa -univirttänsä... Vanha mummo ompeli jotakin lieden luona, eikä -tohtinut häiritä kihlatun karttaajan suruja... ei siirtänyt silmää -ompeluksesta, ettei sillä katkaisisi Martvan mielipahojen värettä... -Martva otti rukkinsa, asetti nyörit kiijun uurnaan, pujotti hangon -reikään rihman, asetti sen rukin hampaaseen ja alkoi kehrätä... -Kiiju pyöri tasaisesti, rulla vilinänä... Valkea käsi veteli levettä -korkealle... Kehruun muaksi jatkui laulu surullisena: - - "On taaskin kukkia täynnä lehto, - vaan sulho lähti pois etelään... - Niin onnen päiville joutui ehtoo. - Hääkukat kuihtuvat alla jään. - - Niin jäivät kihlat ja kuihtui kukat, - niin haihtui häät, sekä onni maan. - Vaan kohta joutuvat kuolon sukat. - Ei muuta morsian kaipaakaan. - - Ja kuolon nunnaksi neito lähti: - Sen sukat häll' on jo jaloissaan. - On hällä kihloina kirkas tähti - ja kuolinliina on huntunaan. - - Ja kammioksensa rauhaisimman - hän kirkkomaasta nyt haudan saa; - häävuoteeks' arkkusen puhtahimman, - ja kello viuluna kumahtaa." - -Rukki hurisi hiljallensa... Kissan rauhallinen univirsi säesti sen -hurmata... Poljin liikkui... Leve suoltui langaksi rullalle... Kun -laulu loppui, pysähdytti Martva rukin, aikoen muuttaa langan toiselle -hampaalle, mutta silloin tarttui mieli johonkin... Työ pysähtyi... -Kehrääjä istui rukkinsa takana, kädet helmaan laskettuina. - -Äiti tuli silloin sisälle, huomasi tyttärensä huolen, ja tietäen sen -syyt, lohdutteli: - --- "Älä ole, Martva, surullinen... Eihän sinulla ole syytä huolehtia, -vaan päin vastoin: Oolavi tekee työtä sinun hyväksesi ja ikävöi -sinua..." - -Martva ujosteli hiukan. Puoli-hämillänsä selitti hän: - --- "Ei, äiti... Eihän se ole sitä..." - --- "No, mitä sitten, Martva?... Näytät olevan joskus ikävissäsi, -lapseni", -- tiedusteli äiti huolissansa tyttären ikävistä. - -Martva huokasi ja yritti selittää: - --- "Se on vain muuta ikävää... Kun kissa kehrää niin surullisesti -ja on hiljaista ja päivä alkaa paistaa keväisesti... Tai onhan se -sitäkin", -- lopetti hän hiljaisella äänellä. - -Äiti ei löytänyt sanoja, mitä sanoa. Hetken kuluttua kysyi Martva -vilkastuneena: - --- "Eikö totta, äiti, että päivä paistaa surullisesti silloin, kun se -juuri alkaa kallistua kevääseen, tai syksyyn?" - -Murheellinen äiti koetti lohdutella, puhellen: - --- "Mutta eihän, rakas lapsi, pidä ruveta sitä ajattelemaan, eikä -päiväpaisteen kanssa suremaan... Siitä tulee mieli raskaaksi." - -Martva huokasi ja aikoi ryhtyä työtänsä jatkamaan, kun äiti huomautti: - --- "Posti näkyy tulevan." - -Ilosta loistavin silmin nousi Martva rukkinsa takaa ja kiiruhti -eteiseen postin tuojaa vastaan. Hän oli taas saanut aarteen: kaivatun -ja ikävöidyn sulhasen kirjeen. Taivas ja maa, huolet ja surut -unohtuivat hetkeksi. Hän oli taas morsian, joka nautti morsiamena -olostansa ja eli sulhasen sanoissa kuin kevätperhonen kukassa. - -Mutta kun hän oli kirjeen moneen kertaan lukenut, ei hän palannut -rukkinsa taa, vaan ajatteli, teki päätöksiänsä ja purki niitä, -epäröi ja arkaili. Hän oli saanut sen kirjeen, jossa Oolavi valitti, -kuinka hän kaipaa Martvaa ja tarvitsee hänen kanssansa puhua. Hän ei -tietänyt mitä tehdä. Hän pelkäsi ja olisi tahtonut. - -Ilta joutui. Lamppu valaisi jo huonetta. Työmies nautti jo iltalevon -sulosta. Kun Rannisto oli sulkeutunut huoneeseensa ja Martva tuli -sanomaan hänelle hyvää yötä, kietaisi hän kätensä isänsä kaulaan, -katsoi hänen silmiinsä lapsen avomielisyydellä ja lausui: - --- "Isä-kulta! Minulla olisi sinulle suuri pyyntö, mutta en -uskalla..." - -Rannisto silitteli hänen kutrejansa ja vastasi: - --- "Martva-rukka! Keltäs sinä uskaltaisit pyytää, joll'et isältäsi... -Ja miksi et minulta uskaltaisi?" - --- "Se on niin suuri asia, että sinä pahastut", -- selitti Martva -surullisena. - -Rannisto huomasi tyttärensä surut ja tajusi niiden syyt. Lempeällä -äänellä kehotteli hän: - --- "Puhu nyt, rakas Martva!... Enhän minä sinulta mitään voi kieltää, -koska sinä et voi mitään pahaa pyytää ja mikään hyvä ei ole _liian_ -suurta." - --- "Niin", -- rohkaistui Martva. -- "Sinähän tiedät, että Oolavi -matkustaa Pietariin. Minä tahtoisin käydä häntä tervehtimässä... Jos -ei äiti tule mukaan, niin tulisi vaikka täti... Isä-hyvä", -- lopetti -hän rukoilevasti. - -Rannisto suuteli tyttärensä otsaa ja lausui: - --- "Sinä saat tehdä mitä haluat. Äiti ei voi tulla, eivätkä -täditkään, mutta minä kirjoitan aamulla kotiopettajattarellesi, neiti -Chamfortille, ja pyydän hänen tulemaan mukaasi..." - --- "Isä-kulta!... Kiitos, rakas isä!... Hyvä kultaisä!" -- riemuitsi -Martva suudellen ja syleillen isäänsä. Hänen onnensa oli nyt -täydellinen. Hohtava aurinko tuntui nousevan yön pimeydestä ja elämä -oli täynnä iloa ja onnea. - - - - -Kun enteet alkoivat synketä yöksi. - - -Jo odotettiin hankiaisia. Päivä alkoi viedä voittoa yöltä, kevät -talvelta. Päiväsydännä paistatti jo pikkulintu päivää räystäskourun -reunalla ja taivaanlaki kadotti öisistä valohelyistänsä tähden -toisensa perästä. Harakka etsi jo pesän paikkaa. Aivinakankaat -valkenivat hangella. Kissa kehräsi makuullansa uneliaampana, -kevätpäivän raukaisemana, ja paju pääsi urvusta kissalle. - -Pietarin eräässä hotellissa istui neiti Iltamo asunnossansa, upeasti -sisustetussa huoneessa. Hän oli hieman väsähtäneen, hajanaisen -ja ikävöivän näköinen. Tukka oli höllästi niskan kohdalta kiinni -solmittu. Väljässä puvussa, haaveilevana ja väsyneenä näytti hän -kauniilta nukelta. - --- "Se on herra Tuukkala... Pyytäkää astumaan sisään", -- huudahti -hän eloisana, kun palvelija ilmoitti vieraan tulon. Mieli läikähti -heti iloiseksi, kuin kevätlaine, kun on päässyt painostansa vapauteen -ja pulahtaa suuteloksi rantakivelle. - --- "Anteeksi, että käytän väärin luottamustanne: Uskoitte minulle -salaisuutena, että nyt on syntymäpäivänne ja..." - --- "Ja Te tulitte minua onnittelemaan!" -- keskeytti lltamon -huudahdus. - --- "Niin, ja näin omalla tavallani vielä... Olen niin itsekäs, että -käytän hyväkseni jokaisen tilaisuuden saadakseni Teitä tavata... -Seurannehan vetovoima on vastustamaton... Suvaitkaa!" -- lopetti -Oolavi kumartaen ja ojentaen neiti Iltamolle siron kukkakimpun. - --- "Ai, kuinka originellia... miten kaunista!" -- huudahteli neiti -Iltamo, antaen silmäyksiensä sataa onnelliseen Oolaviin ikäänkuin -loistavana jalokivihohteena. - -Kukkalaite kallistui hänen kädessänsä ja siitä rapisi pöydälle -joukko jalokiviä, jotka olivat kylvetyt kukkiin kastehelmiksi. Neiti -lltamon silmistä tulvi riemu ja ihastus. Hänen sylinsä ja koko -sielunsa näytti avautuvan Oolaville. Hän huudahteli milloin minkin -kielisiä ihastuksenhuudahtuksia, poimien jalokiviä ja asetellen niitä -takaisin kukkien kastepisaroina palamaan. Oolavi aivan kylpi hänen -ihastuneiden silmäyksiensä sulossa. - --- "No, kas niin!" -- huudahti nuori nainen työnsä lopussa, istahti -ja ojentaen huolimattomasti kätensä Oolaville, joka istui sivulla, -lausui: - --- "Kiitoksia, herra Tuukkala!... Ai miten kaunista, originellia!..." - -Syrjäsilmäys ja loistava hymyily seurasi sanoja. Ja kun Oolavi -kumartui ja suuteli hänen kättänsä, huudahti hän hämmästyneeksi -tekeytyen: - --- "Ai, niin, herra Tuukkala!... Mehän emme ole tervehtineetkään... -Emme varmaankaan muistaneet... Vai muistitteko Te tervehdyksen, kun -tulitte?" - --- "Minä en muista mitään, kun tulen luoksenne", -- yritti Oolavi. -Riemuitseva nainen keskeytti selitellen: - --- "No, mehän olemme jo niin tuttuja, että... miten minä sanoisin: -mehän voimme jo _sans cérémonie_ [ilman muodollisuuksia]... ja _sans -nous gêner_ [ilman ujosteluja]... Eikö niin, herra Tuukkala?" -- -helisivät neiti Iltamon kyselyt ja hänen hurmaava katseensa kietoutui -ikäänkuin verkkona Oolavin ympärille. - --- "Kiitos suosiostanne! Minä tosin olen omalla luvallani aina ollut -kanssanne niin tuttu, että en ole mitään seuraelämän säännöistä -välittänyt", -- tarttui Oolavi. - --- "Se onkin oikein! En minä pidäkään niistä kaikista turhista -kursailemisista ja säännöistä... Se on niin pikkumaista... Minä itse -olen hyvin vapaa ja minä pidän, kun Tekin olette vapaa... Oletteko Te -nyt paljon lukenut ja tutkinut?" - --- "Jaa... no", -- tapaili Oolavi. - --- "Ei aivan paljon", -- keskeytti neiti Iltamo jatkaen: "Se onkin -parempi, että on kohtalainen... Ne jotka eivät muuta tee kuin lukevat -ja tutkivat, tulevat kuiviksi ja ikäviksi... En minä semmoisista -kirjatoukista pidä... Minä tunnen erään kirjailijan, joka sanoi, -ettei hän lue koskaan, ei yhtä kirjaa ole lukenut... Ja oi kuin -hän on intelligentti ja intressantti ihminen... Hän on _niin_ -intelligentti ihminen, että se on aivan ihme, miten intelligentti ja -intressantti hän on!..." - --- "Mutta mitenkäs hän on oppinut?" -- kysäisi Oolavi leikillä. - --- "Hän kirjoittaa... Minähän sanoin, että hän on kirjailija. -Hän kirjoittaa romaaneja ja näytelmiä ja novelleja ja kaikkea... -kaikkea... semmoisia hyvin henkeviä, hyvin spirituelleja -kirjoja... Teidän pitäisi tutustua hänen kanssansa, sillä hän -osaa puhua kaikista elämänkysymyksistä... Eikä se kumma olekaan, -kun on kirjoittanut niin paljon kirjoja. Oletteko lukenut hänen -kirjojansa..." - --- "Anteeksi, en..." -- yritti Oolavi, mutta innostunut laulajatar -keskeytti hänet, selitellen: - --- "No Teidän pitää lukea joku. Niissä on niin paljon -elämänkysymyksiä et-tä!... Varsinkin on yksi hyvin jännittävä: -Siinä kerrotaan hyvin jännittävä rakkausjuttu ja hyvin syvällisesti -ja opettavasti... Hän sanoi minulle, että kirjoittaessaan ihminen -oppii enemmän kuin lukiessaan... Eikö se ollut hyvin nerokkaasti ja -spirituellisti sanottu?" - --- "Tietysti, sillä ei kai se muutoin olisi Teitä viehättänyt", --- naurahti Oolavi, joka nautti siitä että sai palvella ja -miellytellä puhujaa lakeijana. Kaikki heidän välillänsä oli pelkkää -sukupuolikiemailua ja mielittelyä. Onnellisena myönteli Oolavi -todeksi jokaisen hulluttelun, joita neiti Iltamo muutoin puheli -tosissansa, kuten nukke. Neiti Iltamo innostui: - --- "Siksihän kaikki kirjailijat ovatkin nerokkaita ja syvällisiä ja -semmoisia... semmoisia...no: tietävät paljon, kun taas ne, jotka vain -lukevat, tulevat kuiviksi, eivätkä osaa puhua elämänkysymyksistä... -Minusta on kirjoittamalla saatu tieto ja sivistys paljo... paljo... -paljo syvällisempää, kuin kuiva lukusivistys... Se on hyvä, että -Te ette uppoa kokonaan kirjoihin, vaan tutkitte elämää. Minä aivan -nautin Teidän puheistanne ja seurastanne..." - -Oolavia se tunnustus hiveli. Puhuja heitti häneen salavihkaisen -tutkivan silmäyksen, löyhytteli kasvojansa ja lisäsi yht'äkkiä, -ikäänkuin tehdäkseen puheeseen pienen, mutta sopivan poikkeuksen: - --- "Ai... _à propos_ [kesken puheen]. Suomessahan on myös ilmestynyt -kirjailija, joka on kirjoittanut suuren... suuren kirjan... Harhama, -vai mikä hänen nimensä on?... Hän mahtaa olla hyvin viisas, kun on -kirjoittanut suuren kirjan... Ettekö Tekin usko, että hän on hyvin -viisas, kun on suuren kirjan kirjoittanut?" - --- "Kyllä... kyllä minä uskon", -- tapaili Oolavi hymyillen. Hän ei -pitänyt väliä siitä, _mitä_ neiti Iltamo puhui. Hän oli huvitettu -kaikesta mitä nuori nainen teki tai puhui. Neiti Iltamo huudahti -myönnytykseen: - --- "Se on hyvä, että Te pidätte intressanteista ihmisistä... Minua -miellyttää, kun Te niistä pidätte..." - -Hän heittäytyi sohvan selkämää vastaan huolettomana, rentona, ja -viskasi taas hurmaavan silmäyksen Oolaviin, ja onnellinen mies aivan -upposi sen loistoon ja viehkeyteen. Heidän silmäyksensä kohtasivat -toisensa ja molemmat naurahtivat avoimesti, tuttavallisesti, kuten -kaksi, jotka kietovat toisiansa, ovat valmiit toisillensa, mutta -haluavat vielä jatkaa viehättävää leikittelyänsä, jonka tarkotus -ja tulos on heille ollut selvä jo alusta pitäen. Elämän ilkeä -ivanäytelmä oli täydessä menossa. - -Kun Oolavi oli jo poislähdössä, tuli ruhtinas Karavajefin -loistavapukuinen lakeija ilmottamaan, että hevoset odottivat. - --- "Aa!... _Mon Dieu!_ [Jumalani!]... Minä aivan unohdin... Hyvä -on... puolen tunnin päästä", -- huudahteli neiti Iltamo. Ja Oolaville -hän selitteli: - --- "Ruhtinas Karavajef pyysi saada lähettää minulle hevosensa ajelua -varten..." - -Oolavi oli vaiti. Mustasukkaisuus nosti hänessä päätänsä yhtenä -leimahduksena. Mitään huomaamatta jatkoi neiti Iltamo: - --- "Hänet esiteltiin minulle teatterilämpiössä Faust-näytännön -jälkeen... Hän on semmoinen... en minä hänestä pidä..." - -Oolaville se ilmotus oli pieni lohdutus. Hän paloi -mustasukkaisuudesta. Neiti Iltamo selitti edelleen: - --- "Toissapäivänä... vai koska se oli... hän esitteli minut -äidillensä ja äiti kutsui minut vastaanotolle... tai ilmoitti, että -heidän vastaanottopäivänsä on torstaina... Tiedättehän, että sillä -lailla aina kutsutaan... No, niini... Ja sitten pyysi ruhtinas -- -semmoinen nuori poika vielä -- saada lähettää hevosensa ja lakeijan -minun käytettäväkseni... Kuten sanoin, en minä hänestä pidä..." - -Oolavi oli kateutta täynnä. Neiti Iltamo kysyi äkkiä: - --- "Onhan Teillä, herra Tuukkala, omat hevoset?" - -Oolavi huomasi, että neiti Iltamo piti sen luonnollisena, tapaan -kuuluvana. Hän ei tahtonut jäädä nolatuksi ruhtinas Karavajefin -rinnalla. Hän tiesi olevansa rikas. Ja jos hänellä nyt ei vielä -ollutkaan omia hevosia, tiesi hän rahalla saavansa ne muutamassa -hetkessä. Hän teki päätöksensä ja vastasi päättävästi: - --- "Kyllä... On omat hevoset... Saanko lähettää ne -käytettäväksenne?..." - --- "Oi kuinka Te olette kohtelias... Kiitoksia, herra Tuukkala!... -Millä minä voin palkita?" -- riemuitsi neiti Iltamo vastaukseksi. - --- "Palkitseminen on minun puolellani", -- yritti Oolavi. - --- "Oi... Ei... ei... ei... ei!" -- katkaisi neiti Iltamo jatkaen: -"Minä olen Teille niin kiitollinen... niin kovin kiitollinen... -Sanokaa millä minä voin osoittaa..." - --- "Suosiotanne", -- keskeytti Oolavi. - -Molemmat naurahtivat merkitsevästi. - --- "No, suosiotani sitten", -- myönsi neiti Iltamo päätänsä -nyökäyttäen ja vallattomasti hymyillen. Oolavi vastasi: - --- "Sillä, että sallitte minun tulla mukananne ajelulle huomenna..." - --- "Minä pyydän Teitä", -- vakuutti Iltamo näyttelijättären eleillä. -Kun hän sanoi jäähyväisiä, olivat jo kaikki kursailut pois jääneet. -Käsi puristi kättä tuttavallisesti ja viipyi kauvan kädessä, ja -mitä ei vielä suu ottanut sanoaksensa, sen puhuivat silmäykset. He -erosivat. Nuori nainen lähti ajelulle ja mustasukkainen ihailija -loistavaa hevosparia ostamaan. - - * * * * * - -Huomispäivänä leijailivat tyynellä taivaalla valkeat pilvet. -Hiljallensa putoilivat lumihituset, yksi siellä, toinen täällä. -Tuskin huomasi lunta satavankaan. Leijailihan vain lumihituja kuin -ilman koristuksena. - -Hotellin oven edessä odotti Oolavin komea parivaljakko. Uljaat -hevoset päristelivät ja puistelivat päätänsä ylpeästi. Komea kuski -viihdytteli niitä viheltelyillä ja ohjaksilla, ja loistavapukuinen -lakeija seisoi odotellen isännän tuloa. - -Ovi avautui. Kumartelevat hotellin palvelijat saattoivat silkissä -kahisevaa neiti Iltamoa ja Oolavia kadulle asti. Lakeija hyöri ja -kiirehti, autellen milloin neiti Iltamoa, milloin Oolavia itseänsä. -Hotellin ovenvartija puuhaili hänellä apuna. - -Jo oli lakeija paikoillansa. Kuski vihelsi ja ylpeä hevospari alkoi -ravata pitkin Morskaja-katua, kääntyi sieltä takaisin, juoksi -vinhaa vauhtia Newskiä pitkin ja kiersi Hovirantakatua myöten -Kameno-Ostrowskin prospektille. Hurjina syöksyivät ne siellä kaikkien -muiden ohi. Kuski komenteli ylpeällä äänellä edellä ajavia oikealle, -hilliten nuolena kiitävän hevosparin lentoa. Koko matkan katselivat -ajelulla olevat uutta tulokasta, jonka hevoset olivat ylpeämmät kuin -kenenkään muun, ja lakeija ja ajopelit muistuttivat rikkaan ruhtinaan -ajopelejä. Nuori laulajatar nautti onnestansa, ylpeili Oolavista ja -sen hevosista yhtä paljon kuin hatustansa ja omasta puvustansa. - -Vastaan ajoi nuori mies, komealla parilla hänkin, ja tervehti -nopeasti ohi kiitävää neiti Iltamoa. - --- "Ruhtinas Karavajef... Minä en hänestä pidä", -- lausui neiti -Iltamo. Oolavin koko olemuksen täytti riemu. Hän oli varma, että -ruhtinas Karavajef oli kääntynyt taaksensa katselemaan ja kadehti -hänen onneansa. - -Mutta kun hän iltasilla istui kotonansa, täytti taas joku ilkeä tunne -hänen olemuksensa. Hän laski menojansa ja huomasi, että Tuukkalan -pankkitalletukset olivat jo huvenneet yli seitsemänkymmentä tuhatta -markkaa. Kylmä hiki nousi hänen otsallensa ja hän oli kykenemätön -mitään päättämään tai mitään ajattelemaan. Hän tunsi olevansa kuiluun -vajoamaisillansa. - -Silloin sai hän iltapostin ja sen mukana Martvalta kirjeen, jossa -Martva ilmotti tulevansa Pietariin. Vaistomaisesti tunsi hän silloin, -että Martvassa oli enää pelastus ja hän huudahti epätoivoisena: - --- "Rakas Martva! Tule pian!" - - * * * * * - -Oli taas kulunut muutamia päiviä. Vierevä tie vei kulkijaa yhä etemmä. - -Oolavi saattoi hevosillansa neiti Iltamoa hänen asuntoonsa. Kepeästi, -aivan höyhenenä, hyppäsi saatettava nainen maahan, nyökkäsi -jäähyväisensä, heitti huumaavan silmäyksensä ja lausui: - --- "Te tiedätte minun vastaanottoaikani: Teitä varten aina..." - -Hän katosi aivan livahtamalla. Oolavi käski ajaa kotiin. - -Kun hän oli jonkun matkaa ajanut pitkin Newskiä, pysähdytti hän -hevoset, nousi kävelemään ja käski kuskin ja lakeijan ajaa yksin -kotiin. Hän itse käveli jalkaisin. - -Siinä kävellessä alkoi mieli painua taas maahan. Mieleen tulvi -muisto vajauksesta. Erilaiset tunteet alkoivat häntä repiä: Hevoset -inhottivat häntä hetken, samoin neiti Iltamo. Hän odotti Martvan -tuloa ja pelkäsi sitä. Isän tuhannet olivat yhä vähenneet ja epätoivo -valtasi mielen jo liiankin monesti. Hän mietti miten saada menetetyt -varat takaisin, ajatteli yhtä, mietti toista, mutta ei tuntunut -mistään apua olevan. - -Niissä mietteissänsä kulki hän kirkon ohi, josta kuului veisuu. -Lapsuuden kirkkomatkat, iltarukoukset ja kodin hurskaus -levittäytyivät silloin hänen eteensä ihanana, armaana unennäkönä, tai -kangasmaisemana, jossa koivikkokummut kohoavat saaristoina, purot -kiertelevät vesivöinä, lähteet lorisevat lemmenlaulua, lammikot -hymyilevät syvällä notkojen pohjalla tai koivikon silmäkkeissä, ja -kaikki uppoaa käen kukuntaan ja kirjavien lintuparvien riemulauluun, -samalla kun kaukaa kuuluu kirkonkellon hiljainen, runollinen kumina, -joka säestää kaikkea. - -Elämäntuska täytti silloin hänen sielunsa kokonansa. Se leimahti -hänessä nyt kuin tulilieska. Ensi kertaa elämässänsä tunsi hän sen -nyt semmoisena: Hän tunsi nyt _oikean_ elämäntuskan, jota ainoastaan -harvat valitut kykenevät tuntemaan. Hän näki tai paremmin _aavisti_ -vasta elämän suuruuden ja samalla kaiken turhuuden ja kaikenhäviön -suuren, ikipysyvän vallan. Hän aavisti jo, että kaikki se, mitä hän -oli tähän saakka hapuillut, olikin vasta ainoastaan elämän usvaa, -joka peitti sen pohjattoman syvällisyyden ja sen tutkimattoman, -jalostavan tuskan: elämäntuskan, ihmishengen kiirastulen. Koko -hänen sielunsa värisi ja vapisi sen aavistuksen edessä. Luonnonlain -pakottamana aavisti hän, että hänen oli vielä kerran astuttava -Jumalan pihteihin puhdistumaan siinä ahjotulessa, jonka muodostaa -tulista jaloin: maailmantuska. - -Arastellen meni hän kirkkoon, jossa ei ollut käynyt Litvasta -lähdettyänsä. Äänettömänä seisoi hän ja katseli, kuinka sadat -lankesivat polvillensa Näkymättömän edessä, särkyivät, avautuivat, -rauhottuivat. Hän tunsi mahtavan voiman painavan häntä itseänsäkin, -mutta hänellä ei ollut miehuutta alistua sen alle ja tunnustaa -näkymättömän Voiman kaikkivoipaa, kiertämätöntä valtaa ihmishenkeen. - -Synkkänä lähti hän kirkosta ja saapui kotiinsa. Sanattomana käveli -hän huoneessansa miettien pelastusta, isän rahojen takaisin saamista. -Mutta kaikki haihtui sumuna ja usvana. - -Hän ajatteli Martvan tuloa, toivoi sitä taas ja pelkäsi. Hän ujosteli -Martvaa, kuten Aadam Jumalaa lankeemuksensa jälkeen: Hän tunsi -olevansa alasti ja lymyili puhdasta tyttöä. - -Niissä mietteissä istui hän yömyöhään. Epätoivo ja mielen katkeruus -yhä lisääntyivät. Kun hän taas ajatteli rahojen surullista kohtaloa, -puhalsi outo tuulenhenki ja avasi Harhaman kirjan, joka oli pöydällä. -Oolavi aikoi sulkea kirjan, kun uusi tuulenhenki käänsi siitä -taas sivun ja silloin sattui Oolavin silmiin kuvaus peliluolasta, -jossa Harhama oli pelannut, voittanut ja menettänyt. Oudot salamat -sävähtelivät silloin hänen sielussansa: Hän piti kirjan avautumista -hyvän enteenä, riemastui ja ajatteli: - --- "Jonkun siellä _täytyy_ voittaa... Ja miksi en minä voisi olla se -'joku'?..." - -Hän alkoi vähä kerrassaan rauhottua ja miettiä asiaa: Mieli milt'ei -tyynenä, reipastuneena riisuutui hän ja meni maata. - - * * * * * - -Silloin Perkele muuttui tuulenhengestä omaan hahmoonsa ja pani -äskeisestä ajatuksesta johtuvan unen hermostuneeseen Oolaviin. -Oolavi eli unensa mukana: Rajuimmat tuulet vinkuivat. Elämän merestä -nousivat nokimustat pauhuaallot... Ulappa oli pimeyttä, ranta -kivikallioita, joilla vain kuolema asuu... Ei toivoa... Hyrske -pieksi vuoren kuvetta, pauhu huusi vimmatusti... Lastuna viskautui -elämänpursi pauhun ja kohinan seassa... - -Tuuli yltyi. Pauhu nosti siipiänsä... Jo vei myrsky purjeet veneestä, -sieppasi ne siekaleina kuin olisivat ne sumua olleet... Aallokko -ärjyi, ranta ryski... Heikko elämänvene oli enää varana... - -Jo nousi uusi ärjyaalto, harjana sysimusta vaahto... Pärske roiskui -pilvien tasalle... Aalto vyöryi vuoren korkuisena... Se vei jo -veneestä viimeisetkin... Jäljellä on enää vene ja ulappa... - -Vaan jo nousee uusi aalto. Se nousee aivan syvyydestä, jossa asuvat -Manalan henget... Ryöppy riehuu, myllertäen koko ulapan... Lastuna -paiskaa se veneen rantakallioita vasten... Kaikki on mennyttä... -Mennyt on koko elämä... Hän jäi yksin kalliolle... Kallion luolat -ovat ahdaten täynnä pimeyttä... Kuolema kyyköttää joka kolossa... -Epätoivo täytti Oolavin sielun, eikä näkynyt mistään apua... - -Hän tarkastaa joka taholle... Tuukkalan koski huutaa vesipetona... -Se viskaa pauhaavia aaltojansa kohti taivaan pimeyttä... Siellä, -korkeudessa, kohisee synkkä ukkospilvi... Salama halkaisee pimeyttä, -tuskin näkyen sen sakeudesta... Pauhu kulkee salaman jäljessä... -Oolavi on jo likomärkä unennäöstä... - -Tuukkalan talon alta syöpi jo vesi maata... Se syövyttää sen -alle ammottavan kuilun... Jo alkaa talo vajota... Jo on vajonnut -navetta... Nyt luhistuvat jo riihen seinät... korsu on jo -maanraossa... Tuukkala itse huutaa kirousta pojallensa... Äiti kuolee -epätoivoissansa. - -Perkele katseli Oolavin hätää, huulilla jumalien armoton väre. - --- "Muuttukoon uni!" -- käski hän. - -Onnetar ilmestyi silloin Oolavin avuksi: Se avasi käytävän kallion -kiveen... Itse astui se käytävän sisään... Hymy huulilla, kädessä -kultaiset onnen avaimet, kehotti hän Oolavia seuraamaan häntä -vuoren aarrekammioihin, joissa pyörivät onnenpyörät ja seulovat -onnenseulat... Epäröiden, varovasti seuraa Oolavi Onnetarta vuoren -sisään... Alussa on käytävä pimeä, vuori kolea, mieli pelokas... -Mutta ei ole enää vara valita. Tuukkala on maan alle menemässä... - -Onnetar kulkee yhä edellä. Jalan alla on tulipallo, joka kierii -verkallensa, käytävää hiukan valaisten... Kahden puolen ovat -aarreaitat, täynnä kultaa, rikkautta... Ei puutu muuta kuin avain, -joka on Onnettaren kädessä... Ja se kutsuu hymyilyllä, ojentaen -jo avaimia... Ei ole enää kuin askel häneen... Jo ylettyy käsi -avainkimppuun... - -Vaan silloin pyörähtää tulinen pallo ja Onnetar on taaskin etäällä... -Yhä syventyy Oolavi hänen jäljestänsä... Kauhu Tuukkalan vajoamisesta -ajaa häntä aina vain etemmä... Siellä syvemmällä avautuvatkin uudet -aarreaitat, jotka ovat kultaa sulloen täynnä... Onnetar hymyilee ja -houkuttelee häntä aina etemmä vuoren sisälle... - -Jo avautuu salainen ovi... Edessä on ihana luola: Seinät ovat -kirkkainta kultaa, permanto hopealevyistä, katossa palavat jalokivet, -valaisten luolan valollansa... - -Luolassa on pöytä, jolla kierii onnenpyörä... Pöydän ympärillä -istuvat Onnettaren sinne tuomat, ottaen osansa onnenpyörän -rikkauksista... Syvällä permannon alla kohisevat kultapurot, vaahtona -kirkas kultakuohu, rannan hiekkajyvinä helmet... Kaikki välkkyy, -kaikki hohtaa, kaikki on rikkautta täpösen täynnä... - -Oolavi istahtaa jo Onnettaren suosikkien sekaan... Hän saa jo -avaimet Onnettarelta... Onnenpyörä pyörii hiljaa, hohtavana... -Hänellä on nyt sen avaimet... Tuukkala on pelastettu... Koski -laskee ärjyvät aaltonsa ennallensa... Hän laskee kotirantaan, vene -täynnä onnenluolan rikkauksia... Tuukkala on nyt maan kuuluin -rikkauksistaan... - -Uni loppui Perkeleen kylmäksi, armottomaksi häviämiseksi kaikkeuden -joka osaan. - - * * * * * - -Elämä kulki kulkuansa. Sen sakset leikkelivät poikki ennen tehtyjä -päätöksiä. Sen värttinät punoivat uusia elämänsäikeitä ja kohtaloita. -Se kulki voimakkaana virtana ihmishyörinän läpi, kukistellen kaikki -esteet ja painaen kaikki kuuliaisiksi. Ihmisten luomana kohosi se -itsevaltiaana niiden yli. Koko ihmiskunnan muodostamana elämän -virtana oli sen voima ylivoimainen yksityisille. - -Pienessä, salaisessa, holvimaisessa peliluolassa oli koolla joukko -uhkapelaajia, Oolavi niiden mukana. Paksu persialainen matto -peitti luolan lattian kokonansa. Astuja kaaloi siinä nilkkaansa -myöten. Seiniä verhosivat raskaat, veripunaiset samettiverhot ja -hienosti maalattu laki oli täynnä pienen pieniä sähkölamppuja, jotka -tuikuttivat tuskin huomattavasti, pieninä tulikipinöinä. Koko holvaus -kipinöi niistä punaisena kipinästönä, valaisten luolaa salaperäisellä -valolla. - -Keskellä luolaa oli pelipöytä, jonka ympärillä pelaajat istuivat, -silmät kuumeisina, saaliinhimoisina. Joukossa oli muutamia nuoria -naisiakin, kaikki ulkonaisesti hienoa, varakasta maailman-kaupungin -väkeä, sen öistä vaahtoa. Jokaisen edessä oli rahaläjä, suurempi tai -pienempi, riippuen sokeasta sattumasta. - -Oolavi istui kahden nuoren naisen väleissä, edessä kosolta rahoja. -Onni oli ollut hänelle nyt suotuisa. Hän uskoi jo että onni ja uni -olivat oikein ennustaneet. Onnetar hymyili hänelle piilostansa. Hän -näki sielussansa sen tulipallon, sen kulta-avaimet, sen kutsuvan -hymyn ja suloutena palavat silmät. Huolimattomana seurasi hän sen -kutsua. Hän olisi uskaltanut kulkea sen jäljessä vaikka vuoren -ytimeen asti. - -Peli jatkui... Onnenpyörä pyöri tasaisesti... Yksille virtasi -siitä kultaa tulvanansa. Toisilta imi se kaikki käsistä, ilkkuen, -armottomasti narahdellen... Pelaajien mielet virisivät... Vuoroon -leimahtelivat harmintulet, vuoroon taas voiton-ilo. Kun rahaläjä -kasvoi, kun kulta virtasi siihen onnenpyörästä purona, hehkui -voittajan sielu tulisena hiilloksena. Kun se imi kullan pois kasasta, -sammui hiillos ja katkeruus alkoi kierrellä sielussa läkähdyttävänä -häkäsavuna. - -Taas kasvoi Oolavin kultakasa. Hänen sielunsa leimusi tulena, -voiton-ilona... Hän hymyili Onnettarelle, kiitokseksi, palkkioksi... -Hänen rinnallansa pelaavat naiset olivat menettäneet... Oolavi -tunsi kuinka he hengittivät hätäisesti, kuumeisesti... Poskista -säteili aivan ihopalo... Kaikki olivat vakavia, juhlallisia, kuin -kirkkoväki... Kaikki palvelivat kultaa, virisivät viuluiksi, -jotka soivat ainoastaan kullalle, soittaen ylistystä kultaiselle, -kuolleelle kuninkaalle, joka elottomana hallitsee elävää elämää. - -Peli jatkui... Onnetar hymyili yhä Oolaville... Kultakasa hänen -edessänsä suureni... Hän tunsi olevansa onnen suosikki, pelin -herra. Se tietoisuus rohkaisi häntä... Hänen vierellänsä istuvien -naisten iho hehkui entistänsä kuumeisempana. Niiden hengitys oli -tukehduttavaa. Mutta hän ei säälinyt heitä. Hän nautti siitä, nautti -kuin kissa hiiren kivuista... Ihminen kaikkosi hänestä ja hän muuttui -peliluolan hyenaksi. - -Mutta äkkiä muuttui onni... Kultakasa alkoi hänen edestänsä -pienetä, ensin vähin erin, sitten yhä tuntuvammin... Tuli sammui -hänen sielustansa, vetäytyi tuhan alle ja kierteli siellä jo -häkäsavusuikaleina... Onnetar ajoi pallollansa yhä ja yhä etemmä... -Se loittoni jo silmänsiintorajoille, syvälle vuoren onkaloihin... -Ihopolte ilmestyi jo Oolavin poskiin... Naisten poskista tuulahti jo -viileä maku... Osat alkoivat vaihtua. - -Hän hätäytyi jo. Kultaläjä oli menemässä onnen suuhun... Onnetar -näytti ilkkuvan hänelle... Mutta taas kääntyi onni... Kasa imi -itseensä kultaa toisten kasoista, lisääntyi, oli jo päästä -entiselleen... Posket vaihtoivat taas osia, samaten sielut: naisten -sieluista siirtyi voiton-ilo Oolaviin, jolle oli kultaakin kierinyt. - -Eloton kulta kuljetteli siten muassansa ihmissieluja... Se sääteli -niiden tunteita... Se oli ihmishengen herrana... - -Uhkapeli jatkui, polttaen ihmistä pelipedoksi... Oolavin sormet -olivat jo kuin pedon kynnet, jotka repivät vain revinnän vuoksi, -ilman pakkoakaan siihen... Hän ei ajatellut enää asioitansa, ei -Tuukkalan maahan vajoamista... Hän himoitsi vain voittaa, imeä kullan -uhriltansa, kuin tiikeri veren saaliistansa... Pelikuume yltyi -hänessä peliraivoksi, kullanjano juopposairaudeksi... Hän nautti, -kun tunsi taas naisten poskien hehkuvan tulisina, hengityksen olevan -tukahduttavaa pelikuumetta ja hätäistä katsetta täynnä... Pelipeto -ajoi hänestä ihmistä pois ja pukeutui itse tyhjäksi jääneeseen -ihmisnahkaan... Onnetar vilkutteli hänelle kultatulia, rohkaisi -häntä, ärsytti hänessä hereille eläimistä alhaisinta: juopunutta -pelipetoa... - -Ja yhä kasvoi kultakasa. Pelaajien hermot jännittyivät... Ei -häirinnyt hisahduskaan pelirauhaa... Joukko näytti nälistyneeltä -petoparvelta, jossa jokainen on tasaväkinen toisen kanssa, nälkäkuume -palaa silmissä, vetää kynnet varpaista ulos ja jokainen vaanii -toistansa, hiiviskellen, kavalana, mutta ei uskalla viime askelta -ottaa... Näkymätön lanka on esteenä välillä... - -Kello löi kaksi. Jokainen värähti... Kellon isku tuntui moukarin -lyönniltä. Luola kumisi siitä... Kaikessa oli jotain hautamaista, -maanalaista... Ihmiset istuivat vainajina ja pelihirviö oli niiden -sijalla... Oolavin sielussa paloi kaskitulena voiton-ilo. - -Äkkiä huokasi nuori nainen hänen vierellänsä: - --- "Minä onneton olen menettänyt kaikki... viimeiseni..." - -Kukaan ei ollut hänen sanojansa kuulevinansa. Oolavi ei ottanut niitä -korviinsakaan... Hän oli jo hyena... Nainen nousi äänettömänä ja -poistui ijäksi luolasta... Kaikki tiesivät, että hän poistui pois -elävien mailtakin, eikä kukaan sanonut hänelle: "Jää hyvästi!"... Ei -kukaan joutanut heittämään häneen säälivää silmäystä... - -Mutta taas alkoi Oolavin kultakasa aleta... Pelikuume yltyi... -Hän oli kuin lammaslaumassa verenmausta juopunut ilves... Kasa -aleni alenemistansa... Onnetar loittoni taas, ilkamoiden jossain -näkymättömissä... Hän värisi ja vapisi... Sormenpäät polttelivat -kämmeniä... Jo tuntui onni haihtuvan savuna... Katkeruus kiemurteli -hänen sielussansa kuin kylmä ilkeä käärme... Aivoissa jyskytti... -Veri ahtautui poskiin... - -Mutta vielä kirkastui onni. Onnettaren tulipallo pyöri taas lähemmä -verkallensa... Pelikuume yltyi peliraivoksi, pelihulluudeksi... -Sormet kouristuivat hermostuneesti, kuin suojellen kultakasaa... -Onnen kuplat häilähtelivät... Hän yritti siepata ne käsin kiinni... -Järki ja harkinta sammuivat... Hän pani peliin uhkasumman... Se -voitti... Hän lisäsi summan kaksinkertaiseksi, odotti, vapisi, paloi, -hapuili onnea kourin kiinni... - -Mutta onni olikin haihtuva unelma, joka ei siedä sormen kosketusta: -Kulta vieri toisen kasaan... Hän yritti uudestaan... Uhmapanos toi -osan entisistä takaisin... Hän päätti koettaa vielä kerran... sitten -taas kerran... ja vielä viimeisen kerran. Kultaläjä lisääntyi ja -hupeni... Se kasvoi ja taas kutistui pikkuiseksi... Kultakappaleet -muuttuivat keltaisiksi perhosiksi, jotka arkoina lennähtelevät sinne -tänne... - -Viimein olivat loput enää edessä: jäljellä oli enää yksi ainoa panos. -Oolavi ei jaksanut hengittää... Luola ikäänkuin muuttui Tuukkalaksi, -joka vajoaa maahan, veden syövyttämään syvänteeseen... Hän muisteli -untansa, uskoi enteeseen, ja päätti tehdä viimeisen panoksen, -tajuamatta enää, mitä teki... - -Onnenpyörä pyöri taas hiljaa ratisten... Oolavin hermot olivat -tulikuumat. Hän odotti sokeana sokeaa onneaan... Pyörä pysähtyi... -Kulta kieri sivu Oolavin kasan, joka penni oli mennyt... - -Mykkänä istui hän hetken... Sitten toisti hän äskeisen naisen sanat -ja poistui kenenkään sitä katsomatta. - -Hän oli luolassa laskenut elämänsä umpimähkän varaan ja tuli nyt -yöpimeään pettyneenä. - - * * * * * - -Seuraava päivä valkeni kylmähkönä. Taivas oli sees. Kevätkirkas päivä -paistoi hopeanheleänä valopyöränä. - -Kuvaamaton tuska täytti Oolavin mielen. Kuilu avautui hänen allansa -ja hän näki isänsä ja äitinsä ja Martvan seisovan epätoivon ja surun -lyöminä häntä katselemassa. Yli sataviisikymmentä tuhatta oli jo -mennyt. Hän koetti ajatella, miten hän oli siihen kaikkeen johtunut, -mutta kaikki sotkeutui hämäräksi. Joskus hän vaistomaisesti tajusi -syyllisyytensä, tuntematta vain sen aiheuttajaa, johtokipinää; väliin -hän taas uskoi olevansa syytön ja sysäsi vastuun kaiken tuntemattoman -päälle: ihmisten ja elämän ja kaiken olevan. - -Ja taas muisti hän Martvaa, näki hänessä pelastus-enkelin, toivoi -hänen tulevan ja pelkäsi ja häpesi häntä samalla. Kaikki oli hänessä -nurin viskattua, sekavaa sumua ja vaahtoa. - -Synkissä ajatuksissaan istuessa osui hänen käteensä Harhaman kirja. -Hän selaili sitä konemaisesti, silmäili rivin sieltä, toisen täältä, -ei lukeaksensa, vaan muutoin vain, silmän työksi. - -Silloin pisti hänen silmiinsä kertomus pörssikeinottelusta, -kuvaus siellä kierivistä kultaläjistä, miljoonista, kokonaisista -ihmiskunnan omaisuuksista. Kirkkaat salamat leimahtelivat silloin -hänen silmissänsä. Hän oli kuin mies, joka on kuullut kerrottavan -ihmeitä Ameriikan kultamaista, ihastuu niistä, myö talonsa ja jättää -perheensä ja lähtee lohkomaan kultavuorista puhdasta kultaa, laskien -jo kuinka paljon hän sitä tarvitsee ja surren, ettei jaksa enempää -kantaa tiettömissä erämaissa. - -Hänen päätöksensä oli valmis. Se syntyi nopeasti, sokeasti, kuten -aina hengenhädässä, jossa ei ole enää aika laskea, kannattaako se -korsi, johon on pakko tarttua, koska ei ole muuta varana. - -Hän kirjoitti tilauksen, jolla nosti Suomesta Tuukkalan viimeiset -pankkitalletukset, kolmesataa tuhatta markkaa, ja lähetti tilauksen -postiin. Mutta kun mieli ei tahtonut rauhottua, mietti hän jotain -ajankuluketta. Ensimäisenä muisti hän neiti Iltamon, käski valjastaa -hevoset ja lähti hänen luoksensa. - - - - -Kun tyttö tuli ikävöidyn armaansa luo. - - -Kauniiden muistojen kellot soivat. Tuuli toi viestin lapsuus-ajan -marjamailta. - -Oli sumuinen iltamyöhä. Sähkölamppujen valot häämöittivät sumun läpi -hämärinä valopalloina. Ne ikäänkuin ponnistelivat sumun puristamina, -koettaen saada valopaljoudellensa sumulta tilaa vallatuksi. - -Rautatienasemalla hälisi ihmisvirta, sekaisin tulevia ja lähteviä, -odottavia ja ilman edestä olevia. Oolavi käveli joukon seassa. Hän -odotti Martvan tuloa. Ajatukset olivat sekavat. Hänestä tuntui kuin -olisi hänellä äskettäin eletty elämä ainoana pukuna, jonka läpi näkyy -paljas iho. Mitä likemmäksi tuli junantulo-aika, sitä kireämmälle -jännittyivät hermot. Joka hermonpää oli kuuma, kuin olisi siinä -kipinä palanut. Syyllisyydentunne kohotti päätänsä. - -Jo vihelsi juna. Väki kohahti. Jo suistui juna asemasillan viereen. -Oolavi arkaili ja odotti. Väen seasta syöksähti silloin Martva hänen -eteensä. Ojentaen hänelle molemmat kätensä, huudahti hän ilosta: - --- "Oolavi!" - -Se oli kaunis käen kukahdus, joka tuli tutusta koivikosta. Se oli -ihana univälähdys, joka leimahti entisistä onnen ja puhtauden -päivistä. - -Ja silloin oli kuin olisi tuhannen aurinkoa helahtanut taivaalle ja -valaissut maisemat valotulvalla. Hetkessä haihtuivat sumut Oolavin -sielusta, kun helähti puhdas ääni ja hurmaavan kaunis tyttö katsoi -häneen, katse yhtenä ilopalona. Kaikki arkailu hävisi pölynä ja hän -tarttui ojennettuihin käsiin sormenpäistä, nosti ne huulillensa -ja suuteli niiden kauneita, siroiksi nystyröiksi taipuneita -sormitaitteita. - --- "Martva!... rakas Martva!... Kiitos, että tulit!" -- huudahteli -hän suudelmiensa lomassa. - --- "Neiti Chamfort", -- huomautti Martva, kun Oolavi ei ilonsa -sokaisemana ollut huomannut tervehtiä hänen saattajaansa. - --- "Anteeksi, neiti Chamfort... Ja kiitos samalla Martvan puolesta", --- pyyteli Oolavi hymyilevältä morsiamen saattajalta. - -Korskuvat hevoset kiitivät pitkin Pietarin katuja. Kävelijöiden -parvet ja vielä auki-olevien myymälöiden loistavat valaistukset -soluivat ohi ihmis- ja valovilinänä. Martva, joka oli ensi kertaa -maailman-kaupungin humussa, ei siitä huomannut muuta kuin yleisen -kuvan ja kohun. Hän katseli sitä, painautuen Oolavin turviin, kuin -pesän rauhasta outoihin oloihin äkkiä joutunut lintusen poika. Hän -tunsi Oolavin käsivarren pitelevän häntä vyötäisiltä ja likistyi -hänen hoiviinsa, kuin muinoin Tuukkalan koskea laskiessa. Hän oli nyt -onnellinen. Hänen elämänsä taivaalla paistoivat sadat auringot. - -Ja Oolavista haihtui kaikki se pelko ja tuska, jolla hän oli Martvan -tuloa odottanut. Hän eli ilohuumeessa, unohti huonot asiat, neiti -Iltamon ja kaiken. Martva tuli hänen luoksensa enkelinä, joka -puhaltaa sumut pois elämän teiltä. - -Kun Martvan ja hänen saattajansa matkatavarat oli viety heille -edeltäpäin valmistettuun asuntoon, läksivät kaikki kolme syömään -illallista loistavaan Mjedvjedj-ravintolaan, jossa Pietarin -rahaylimystö kokoontuu. Ennen Martvan tuloa oli Oolavi joskus -ajatellut, että Martva varmasti näyttää aralta, tottumattomalta, -jouduttuansa suuren maailman rutineerattuun joukkoon. Mutta kun he -tulivat ravintolaan, hämmästyi hän ja ihastui sitä luontevuutta ja -syntyperäistä henkevyyttä, mikä ilmeni Martvan jokaisessa liikkeessä. -Niissä oli ujostelua, arkuuttakin, mutta se kaikki ikäänkuin puki -häntä, antoi hänen liikkeillensä runollisen, hienon leiman, joka aina -erottaa todellisen ylimyksen rehentelevästä ja kapakka-aatelista, -joka ulkokuorellansa koettaa peitellä henkisiä puutteellisuuksiansa. -Kainous, joka säteili hänen ihmeen-kauneista silmistänsä, oli -hänellä kuin kädessä kannettava ihmekukkanen, jonka värit pukivat -hänet armaimpiin runoharsoihin. Syntyperäinen ylevyys, lahjakkuus, -henkevyys ja hienon neiti Chamfortin kasvatus avautuivat hänessä nyt -arastelevana runokukkana. - -Ja kun hän orkesterin juuri soittaessa astui Oolavin rinnalla -loistavan salin halki, ylhäisen joukon läpi, ei ollut silmää, joka ei -olisi ihastuneena häneen katsonut. Hän oli korven kukka, sen laulu, -tenho ja taika, joka ilmestyi ravintolan valo- ja sävelmereen. Tai -oli hän taivaan enkeli, joka rauhallisena katselee elämänturhuutta, -kauneus ja puhtaus vaippana uumenilla. - -Viulut vinkuivat, sävelryöppy sekaantui hiljaiseen huminaan. Hienot, -kohteliaat tarjoojat juoksivat kuulumattomin askelin pehmoisella -matolla, joka ääriään myöten täytti avaran, lasikattoisen salongin -lattian. Valo ryöppysi ja suihkusi lähteinä ja virtoina, ja -tottuneiden ihmisten arvokas, hienostunut käytös ja ylellisyys -sekaantuivat kaikki yhdeksi loistoksi. Kun Martva oli istunut ja -tarkasteli hieman ympäristöänsä, heräsi hänessä ihastus ja oudostelu -sekaisin. Hän oli kuin tyttö, joka on aina rukoillut pienen pienessä, -vanhassa maalaiskirkossa, ihmetellyt sen korkeutta ja ihanuutta, -ja sitten äkkiä joutuu ihanaan temppeliin, jossa kynttilät palavat -ja kuoron ihana laulu kaikuu korkeissa kiviholveissa armaana -enkelilauluna, taide kohoaa kaikkialta ja pylväät näyttävät niin -korkeilta kuin kannattaisivat ne taivaan holveja. Hän ei jaksanut -erottaa ravintolaa kirkosta, sen tunnelmaa hän ei erottanut suuresta -ja jalosta. Hänelle oli vielä kaikki puhdasta kuin kirkko. Koko elämä -oli hänelle vielä iki puhdas Herran huone. - -Aluksi hänestä silloin tuntui taas turvattomalta. Hän oli joutunut -pikku sirkunpoikana avaraan maailmaan. Mutta se tunne meni oitis -ohi, kun hän näki Oolavin rinnallansa. Ja kun ilta solui ja -sävelvirta hyrski virran perässä, alkoi hän tottua ja kotiutua. -Ihmeeksensä huomasi hän, kuinka Oolavi liikkui loistavan joukon -seassa kuin muinoin kotonansa. Häntä tervehtivät monet semmoiset, -joiden rinta oli tähtiä täynnä. Hänellä näytti olevan tuttuja joka -taholla. Martvan silmissä kohosi Oolavi silloin joksikin satujen -prinssiksi, joka on lähtenyt kotoansa paimenena, kulkenut kauvas -avaraan maailmaan, koonnut siellä oppia ja rikkautta. Ylhäiset ovat -alkaneet häntä kumarrella, kaikki ihailla ja ihmetellä, ja hänelle -ovat avautuneet palatsien ovet kuin taian käskeminä. Itseksensä hän -silloin hiljaa katui, että oli tullut häiritsemään Oolavin työtä, -joka oli hänelle jo maailmat avannut. - -Ja sitä mukaa nousi hän itse omissa silmissänsä muiden rinnalla. Hän -tiesi olevansa sen satujen prinssin morsian, kaikkien kadehtima. -Hän oli ylpeä Oolavista, joka pitkin iltaa kohosi hänen silmissänsä -kaikkia muita ylemmä. Hän huomasi, miten vapaasti ja miten kauniisti -hän käyttäytyi, miten luontevia ja arvokkaita olivat hänen liikkeensä -ja kumarruksensa, ja miten hienoa hänen ranskalainen puheensa neiti -Chamfortin ja niiden kanssa, joille hän jonkun sanan puhui. - -Uuden elämän kajastus alkoi hiljalleen punata Oolavin sielua. -Mieli kirkastui, sumut hälvenivät. Hän oli ryhtynyt keinottelemaan -pörssissä ja alku näytti lupaavalta. Muutamia tuhansia oli hän jo -voittanut, ja valoisin toivein odotti hän uusia voittoja, joilla -voisi täyttää vaillingin ja salata tapahtuneen ijäksi. - -Toisinaan taas painosti ja kirveli hänen mieltänsä. Sisällinen ääni -sanoi, että kaikki ei ollut hyvin. Mutta ne katkeruudet haihtuivat -sumuina, kun hän taas meni Martvaa hänen asunnossaan tervehtämään, -tai noutamaan häntä johonkin. - -Niin kului uusi onnen aika. Keskipäivin hän tavallisesti hoiteli -asioitansa, järjesteli keinottelujansa. Hän salasi Martvalta kaikki -huolellisesti, selittäen olevansa kirjastossa tai muualla. Neiti -Iltamoa hän kävi kerran pikimältänsä tervehtimässä, samalla mainiten, -että hänelle oli kotoa tullut vieraita, joten hän oli nyt kaksin -kerroin sidottu: ensiksi töihinsä ja toiseksi vierailunsa. Eletty -elämä ja siitä johtunut sieluntila alkoi syövyttää hänen rehelliseen -sieluunsa epärehellisyyttä: salailua. Siinäkin kävi kehitys -luonnollista tietä: uusi paha puhkesi kukkana entisestä pahasta. - -Ja kun hän oli pörssistä vapautunut, näytteli hän Martvalle suuren -kaupungin merkillisyyksiä. Hän nautti nyt hänen seurastansa, -unohti neiti Iltamon joskus kokonansa ja riippui Martvassa kuin -pelastus-enkelissä. Ja kumminkin oli siinä välillä ainaisena -raskaana painona salaisuus, jota hän ei uskaltanut avata. Hän eli -paino hartioilla, olisi joskus tahtonutkin sen tunnustaa, mutta ei -raaskinut nostaa sitä Martvan kannettavaksi, tai ei uskaltanut, oli -raukka. Kaikki se oli hänelle itsellensä epäselvää, vaistomaista. -Taistelut raukaisivat sielun voimia ja vaikeuttivat siten pahasta -selviytymistä. Taudin yleiset lait olivat astuneet voimaansa. - -Mutta Martvan ihastus lisääntyi päivä päivältä. Kun hän Oolavin -kanssa ajeli uljaalla hevosparilla ja hevoset syöksyivät toisista -edelle korskuen ja riemusta hirnahdellen, ei hän kysellyt edes -olivatko hevoset Oolavin omia, vaiko suurkaupungin loisto-ajurien. -Semmoiset asiat olivat hänelle aivan vieraita, sillä hänen ei ollut -tarvinnut ajatella taloudellisia asioita. Komeat ajopelit olivat -hänestä Oolavin uusia kirkkorekiä, joissa he nyt ajelivat, kuten -lapsina kodin kirkkoreessä. Ne olivat loistavia, komeita, hevoset -olivat niiden mukaisia ja siitä kaikesta hän kiitti Oolavia, joka -siten yhä vain yleni hänen silmissänsä. - -Niin kuluivat päivät, vuotivat aivan vetenä, Martvan sitä -huomaamatta. Ja kun he kävivät museoissa ja Oolavi selitteli hänelle -maalauksia, ihaili hän enemmän Oolavin selityksiä kuin maalauksien -ihanuutta. Oolavi tuntui tietävän kaikki, ymmärtävän kaikki. -Martva uskoi, että hän oli paljon tutkinut. Hän sääli aivan häntä, -ajatellessansa että hän oli ehkä yöt päivät istunut ahkerassa työssä. - -Ainoastaan pari taulua herätti Martvan sulhasensa ihailusta: Kun -hän katseli Semiradskin ihmeen kaunista ja ihanaa taulua, jossa -Maria istuu Jeesuksen jalkain juuressa, muistuivat hänen mieleensä -nuoren papin puheet ja hän huomasi itse istuneensa hänen edessänsä -aivan niin kun Maria on maalattu lempeän Jeesuksen eteen. Elämän -suuri, puhdas jumalallinen runous avautui hänen eteensä niin -hienona ja ylevänä, että sen jokainen säe väreili hentona ja arkana -kuin kukkalehden ensi väri, kun päivän puhdas säde siihen koskee -valosuutelollansa. Hän pysähtyi ja katseli kauvan elämän hienointa -runoutta. - -Kun he myöhemmin katselivat saman mestarin ihmeen loistavaa -mestariteosta, jättiläismaalausta Poseidonin pidoista, jossa -etelän kuuma veri kiehuu miesten suonissa tulisena, sytyttäen -silmiin aistillisen palon; kun he katselivat alastomaksi riisuttua -kaunotarta, muistivat molemmat Harhaman kirjaa. Heidän katseensa -kohtasivat toisensa ja hieno naurahdus ilmaisi, että molemmat -olivat ymmärtäneet toistensa ajatukset. Martvan sielussa värähti -jumalallisen runon seassa lemmenrunouden kuuma hehkuva sävel. -Salataksensa sen tarttui hän nopeasti Oolavin käsivarteen, lausuen: - --- "Mennään, Oolavi!" - -Hänen sielunsa oli nyt herkkä kaikelle. - -Päivät kuluivat. Martvan ihastus painoi häntä yhä enemmän antautumaan -Oolavin turviin. Vähä vähältä lähenivät he toisiansa, huumautuivat ja -valmistuivat ottamaan sokkoina onnea kiinni. - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Martva II, by Algot Untola - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTVA II *** - -***** This file should be named 52689-8.txt or 52689-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/5/2/6/8/52689/ - -Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions -will be renamed. - -Creating the works from public domain print editions means that no -one owns a United States copyright in these works, so the Foundation -(and you!) can copy and distribute it in the United States without -permission and without paying copyright royalties. Special rules, -set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to -copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to -protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project -Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you -charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you -do not charge anything for copies of this eBook, complying with the -rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose -such as creation of derivative works, reports, performances and -research. They may be modified and printed and given away--you may do -practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is -subject to the trademark license, especially commercial -redistribution. - - - -*** START: FULL LICENSE *** - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project -Gutenberg-tm License (available with this file or online at -http://gutenberg.org/license). - - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm -electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy -all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. -If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project -Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the -terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or -entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement -and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic -works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" -or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project -Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the -collection are in the public domain in the United States. If an -individual work is in the public domain in the United States and you are -located in the United States, we do not claim a right to prevent you from -copying, distributing, performing, displaying or creating derivative -works based on the work as long as all references to Project Gutenberg -are removed. Of course, we hope that you will support the Project -Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by -freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of -this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with -the work. You can easily comply with the terms of this agreement by -keeping this work in the same format with its attached full Project -Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in -a constant state of change. If you are outside the United States, check -the laws of your country in addition to the terms of this agreement -before downloading, copying, displaying, performing, distributing or -creating derivative works based on this work or any other Project -Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning -the copyright status of any work in any country outside the United -States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate -access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently -whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the -phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project -Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, -copied or distributed: - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org/license - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived -from the public domain (does not contain a notice indicating that it is -posted with permission of the copyright holder), the work can be copied -and distributed to anyone in the United States without paying any fees -or charges. If you are redistributing or providing access to a work -with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the -work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 -through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the -Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or -1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional -terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked -to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the -permission of the copyright holder found at the beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any -word processing or hypertext form. However, if you provide access to or -distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than -"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version -posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), -you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a -copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon -request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other -form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm -License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided -that - -- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is - owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he - has agreed to donate royalties under this paragraph to the - Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments - must be paid within 60 days following each date on which you - prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax - returns. Royalty payments should be clearly marked as such and - sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the - address specified in Section 4, "Information about donations to - the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - -- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or - destroy all copies of the works possessed in a physical medium - and discontinue all use of and all access to other copies of - Project Gutenberg-tm works. - -- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any - money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days - of receipt of the work. - -- You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm -electronic work or group of works on different terms than are set -forth in this agreement, you must obtain permission in writing from -both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael -Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the -Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -public domain works in creating the Project Gutenberg-tm -collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic -works, and the medium on which they may be stored, may contain -"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or -corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual -property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a -computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by -your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium with -your written explanation. The person or entity that provided you with -the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a -refund. If you received the work electronically, the person or entity -providing it to you may choose to give you a second opportunity to -receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy -is also defective, you may demand a refund in writing without further -opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER -WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO -WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. -If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the -law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be -interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by -the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any -provision of this agreement shall not void the remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance -with this agreement, and any volunteers associated with the production, -promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, -harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, -that arise directly or indirectly from any of the following which you do -or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm -work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any -Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. - - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of computers -including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists -because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from -people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. -To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation -and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 -and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. - - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive -Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at -http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent -permitted by U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. -Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered -throughout numerous locations. Its business office is located at -809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email -business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact -information can be found at the Foundation's web site and official -page at http://pglaf.org - -For additional contact information: - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To -SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any -particular state visit http://pglaf.org - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. -To donate, please visit: http://pglaf.org/donate - - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic -works. - -Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm -concept of a library of electronic works that could be freely shared -with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project -Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. - - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. -unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily -keep eBooks in compliance with any particular paper edition. - - -Most people start at our Web site which has the main PG search facility: - - http://www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/52689-8.zip b/old/52689-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index e3e1db9..0000000 --- a/old/52689-8.zip +++ /dev/null |