diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/54770-8.txt | 3370 | ||||
| -rw-r--r-- | old/54770-8.zip | bin | 60447 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 3370 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..88269a0 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #54770 (https://www.gutenberg.org/ebooks/54770) diff --git a/old/54770-8.txt b/old/54770-8.txt deleted file mode 100644 index a2b5018..0000000 --- a/old/54770-8.txt +++ /dev/null @@ -1,3370 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Turmion talo, by Maiju Lassila - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most -other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of -the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have -to check the laws of the country where you are located before using this ebook. - -Title: Turmion talo - Kertomus - -Author: Maiju Lassila - -Release Date: May 23, 2017 [EBook #54770] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TURMION TALO *** - - - - -Produced by Tapio Riikonen - - - - - - - - -TURMAN TALO - -Kertomus - - -Kirj. - -IRMARI RANTAMALA - - - - - -Helsingissä, -Kustannusosakeyhtiö Kirja -1917. - -Oy Kuopion Uusi Kirjapaino. - - - - -I. - - - Yks' ainut polku Turman taloon vie. - Mi kohtalosi, mies, sun siellä lie. - -Oli päivän aamupuoli, ilmassa vielä tuoreutta, kevään rikkainta tuntua. -Turman talon vankka pihapuu syöksi pujoa latvaansa uhmaten taivasta -kohti, ja vaikka sen lehtevillä oksilla ripisi kevään iloinen valo -eloisana kuin iloitsevan pääskysparven visertely ja elo, niin se näytti -olevan siitä kuin irrallaan. Se uhosi vain omaa mykkää, synkkää -voimaansa, siinä asumuksen edessä, keskellä pihaa. Oli aivan äänetöntä. -Kivijalan kolosta kiiluivat talon mustan kissan silmät. - -Ja äkkiä kuului nopea navahdus tuvan seinämästä. Vaaniva kissa syöksi -seinää ylös, siepatakseen salvoimella tirskuttavan lintusen. Lintunen -pakeni kuin ammuntaa. Pettynyt kissa riippui hetkisen kynsistään -seinässä, silmäili laiskasti, laskeutuako alas. Ei. Se ponnisti -voimansa, kiipesi seinää pitkin ylös ullakon aukkoon ja asettui -rauhallisesti siihen istumaan. Ei mitään muuta ääntä, yksinäisen -metsätalon eloa. - -Ja juuri silloin astui talon isäntä, Rouni, tuvan ovesta ulos, kirves -olalla, karkea paita rinnusnapista auki. Hän pysähtyi rapuille -kotvaseksi, silmissä luja, synkkä katse, katsoi johonkin epämääräiseen, -ylimalkaiseen. Voimakkaat jäsenet näyttivät nyt selvemmin kuin ehkä -koskaan ennen uhittelevan jo elettyä lähes kuuttakymmentä ikävuotta -vastaan, ja oli kuin olisivat hänen kasvojensa päättävät piirteet nyt -ennustaneet tuhoa. - -Sillä pitkin kevättä oli talossa hiiviskellyt se huhu, että tämä hänen -talonsa julistetaan Luikin kartanon lahjoitusmaiden omaksi, ja juuri -nyt olivat saapuneet varmemmat viestit. Hän oli kyllä asunut tätä -korpeen raivaamaansa uudistaloa jo lähes neljäkymmentä vuotta, pitänyt -sitä omanansa, mutta hänellä ei ollut muodollisia oikeuksia -- niin -sanottiin. Niin se oli Luikki ennenkin ahmaissut tiluksia rajoiltansa, -ahnaasti pala palalta ja näillä sen etäisilläkin rajaseuduilla -vapistiin alati sen uhan edessä. Nyt sen tiedettiin haukkaavan -tavallista isomman palan, uusina lahjoituksina, tiesi minä. Monet kylät -olivat kuuleman mukaan menossa. - -Mutta ei Rouni, siinä tupansa rapuilla kaskikirves olalla synkkänä -seisoessaan, sitä asiaa erikoisemmin, yksityiskohtaisesti ajatellut. -Hänet oli vain vallannut uhma ja voima. Tuvasta lähtiessä oli hänen -nuori vaimonsa, Viemi, kysynyt, olisiko hänenkin tultava mukaan -kaskimaalle, mutta hän ei ollut siihen vastannut mitään. He olivat -olleet naimisissa vasta vuoden. Nuori vaimo oli tuonut talon kovia -kokeneelle isännälle kevään elämää kuten kesän kottarainen kankaan -yksinäiselle, vanhalle kannolle. - -Niin seisoi hän tovin, muisti yhä vaimonsa kysymyksen. - -"Tule", äänsi hän nyt lyhyen vastauksensa sinne tupaan, päätänsäkään -silti sinne kääntämättä ja laskeutui rapulta pihalle. Samaan aikaan -ilmestyi pihalle tuvan takaa hänen veljensä Mainu, kantamus tuoreita -vihdaksia olalla, laski kantamuksensa pihamaalle ja sanoi tulevansa -metsään kasken kaatoon, ja kun veli ei siihen mitään vastannut, niin -hän vihdaksia hieman lajitellen kysäisi siitä Luikin kartanon asiasta: - -"Vai huhuavatko ne yhä siitä...?" - -"Mitäpä niistä", yritti Rouni sivuuttaa koko asian, mutta pysähtyi -siinä, seisten jo uhoavan pihapuun lähettyvillä, painui hetkiseksi kuin -miettimään ja jatkoi: - -"Siitä on kohtakorvin neljäkymmentä vuotta, kun tähän aikaan kevättä -tälle paikalle kaskikirves olalla tulin. Tuon samaisen pihapuun -juurella nukuin ensimäisen yöni." - -Hän muisti taas niin elävästi sen kohtalokkaan päivän ja yön ja aamun. -Taas sai hänessä vallan synkkä voima ja hän jatkoi: - -"Kun minä silloin aamusella tuossa puun juurella heräsin, niin musta -korppi lähti latvasta halki korven koikkumaan ja silloin minä jo -päätin, että tämä talo on minulle turman talo." - -Ja taas karkkosi kevät hänen kasvojensa luota. Kovettunut käsi puristi -kirvesvarren puuta kuin rutistava pidin ja tuntui kuin ei keväisellä -kartanolla olisi ollut muuta eloa ja elämää kuin se ullakon aukossa -yksinäisenä istuva talon musta kissa. Mainu vaikeni, lajitteli -vihdaksiansa. - -"Mutta olkoon. Mikä tuli, se on", katkaisi Rouni nyt äkkiä kaiken -jyrkästi, päättävästi, kuin terällä leikaten ja lähti voimakkain -askelin painumaan pellon piennar polkua myöten metsää kohti. Pellon -reunassa merkkasi vankka ikimetsä jyrkästi rajansa viljelyksistä. -Voimakas puunrunko seisoi rungon vieressä muodostaen kuin pylväistön -lukemattomine pylväinensä, jotka kannattivat keväisen metsän lihavaa -lehtirikkautta. Piennar polku pujottui sinne kuin toiseen maailmaan. -Vasta sitten kun Rouni oli jo painunut korven reunan pienestä -tieaukosta tuon mahtiansa hiljaa uhkuvan metsän sisälmiin kuin -pienoinen ihmisnäky, tuntui kartanolle ja viljelmille taas heltiävän -yksinäisen metsätalon omituinen kevään elämä. Tuvassa puuhasi nuori -vaimo hiljaisissa toimissansa. Yksinäinen mies lajitteli kartanolla -vihdaksiansa. Sujahti pääskysen lennähdys ja ainainen tuuliviiri -katseli kuin kaihoellen laajan korven taa, sinne etäiseen maailmaan, -josta ei tänne kantanut koirain haukunta ja josta kumotti vain Luikin -kartano, sen voudit ja ruoskittavat alustalaiset. Ja kaikki se, niiden -etäisten kylien koirien öinen, omituinen haukunta ja muu sulautui -täällä yhdeksi ainoaksi kuvaksi maailmasta, kuvaksi niin kaukaiseksi ja -kaihoisaksi kuin kuulosta jo haihtunut etääntyvän, yksinäisen ajajan -hevosen tiu'un sointi talvisella, yksinäisellä salotiellä. - - * * * * * - -Se oli perjantaipäivä. - -Kuultuansa miehensä lyhyen vastauksen sieltä rapulta oli Viemi alkanut -varustautua kaskimaalle lähtöön. Hän oli sota-aikojen orpolapsena -joutunut lopulta näille main, ei tiennyt mitään isästänsä, ei -äidistänsä. Niin oli hän joutunut Rounin taloon emännäksi. Miten se -kaikki oli tapahtunut, sitä hän ei selvästi tajunnut. Maailmalla oli -hänellä ollut ainoastaan mieroa ja teitä. Täältä kumotti toki oma -veräjä ja se veräjä oli hiljaa vetänyt mieltä tänne, ja aina kun hän -nyt avasi sitä veräjää lehmien kotiin tulla, tuntui hänestä kuin avaisi -hän akkunaa siihen maailmaan, jonka tiet risteilivät hänelle niin -hiljaisina, surullisina muistoina siellä etäällä, korpien takaisissa -vieraissa kylissä. Siellä Luikin kartanossa sitä oli hänkin viimeiset -vuotensa palkkapiikana palvellut. Sieltä oli Rouni hänet vaimoksensa -tuonut. Hänen mieleensä oli sieltä jäänyt kuin etäisenä kangastuksena -kuvastuva kuva: työkello, joka soi joka aamu niin varhain ja -meluisesti, aivan kuin hädän keskellä, vanha piilipuu, tornin pieni -aukko, josta hän yöhämyssä oli usein nähnyt yölepakon lentoonsa -suhahtavan ja punainen kukka, joka kukoisti vanhan rouvan akkunalla, -kukka, joka tuntui niin yksinäiseltä kuin se akkunakin ja sen huoneen -outo asukas. - -Nyt kukki hänelläkin punainen kukka tuvan akkunalla tuokkosessa. Hän -ryhtyi ennen kaskimaalle lähtöänsä sitä kastelemaan, mutta miten lie -ollut niin pysähtyi sitä ikäänkuin katsomaan. Miksi, ei sitä tiennyt. -Katse vain kiintyi sen hiljaisiin, punaisiin kukkiin ja taas alkoi -häneen eläytyä se hänelle ainainen vieno mieli, se ainainen veräjän -runous: maailma siellä etäällä suruillensa, joita hän oli siellä -surrut, mieronteinensä, joita oli vaeltanut, ja tämä koti, jossa -hänellä oli läheisimpänä ystävänä se samainen pieni veräjä, ja kaikki -muu -- kuin ainaista omituista mielialaa. - -Ja jotain samaa kaihoa tuntui nyt olevan tässä yksinäisessä kukassakin: -ei kotia, ei sitä, mikä on täällä. Se vain punoitti punoittaaksensa, -mielessä vain pieni akkuna ja tupa. Mieli teki vain olla ja unohtaa. -Hän unohti jo kaskimaalle lähteneen miehensä ja kukan kastelunkin, ja -seisoi vain ja katsoi kasvattinsa kukkiin ilman ajatusta, etäällä jo -siitäkin ainoasta maailmasta, joka häntä ympäröi: kartanolla -vitsaksiansa lajittelevasta miehestä ja kissasta, joka yhä istui -ullakon aukossa. - -"Kukkaako sinä, Viemi, kastelet?" herätti hänet nyt tupaan saapuneen -talon nuoren työläisen, aina vähäpuheisen Vieron kysymys. - -"Niin... arvelin", myönsi Viemi, jotain vastatakseen. Huivi oli -vetäytynyt otsan yli ja varjosti otsaa ja osan kasvoja, joille -kuvastihe ikkunan kukista omituinen punainen hohde. Hän jäi vielä -vastattuaankin niin seisomaan ja heräsi näistä tajuttomista veräjän ja -kukan mietteistänsä vasta sitten kun hänen ajatuksiinsa alkoi vähä -vähältä eläytyä akkunasta näkyvän matalahkon, vanhan kaivonvintin -yksinäinen kuva. - - - - -II. - - - Kovat kodin antimet, - Toki niitä muistelet. - -Viero oli ollut Turman talossa vasta kuukauden, pari. Hän oli -kaksikymmentäkaksivuotias, Viemi, talon nuori emäntä, ei vielä -kahtakymmentä täyttänyt. Hänhän oli, samoin kuin Viemi, muinaisten -sotavuosien orpo, vasta viime talvena näille main joutunut. - -Sillä Turman talossa oli elämä monesti sanonut lujat sanansa. -Silloinkin sinä sotavuotena oli Rounin täytynyt marssia taistelevien -riveissä. Kun hän oli palannut, oli talosta ollut rauniot jälellä. -Kaikki edelliset kuusi lasta oli korjaillut rutto kunkin omana -vuotenansa. Nyt oli sota vienyt raskauden tilassa olevan vaimon. - -Minne? Tiesi Herra. Mies ei häntä löytänyt mistään. Vaimon kohtalo oli -ollut sama kuin monien muiden sotaryöstöjen. Siellä hän oli kuollut -lapsivuoteeseen. Poikanen oli kasvanut mieron hoivissa, ajelehtinut -halki maiden, joutunut lopulta tänne ja kysyi äsken isänsä vaimolta: - -"Kukkaako sinä, Viemi, kastelet?" - -Sillä hän ei tiennyt olevansa Rounin poika, eikä Rouni osannut -aavistaakaan, että hänellä on työläisenä talossansa oma, ainoa -poikansa. Tulisiko se salaisuus joskus ehkä ilmi? Asian tiesi -ainoastaan Taira. Hänkin oli sota-aikana jostain muilta seuduilta viety -vaimo, oli joutunut vankeusmatkalla samaan joukkoon Rounin -vaimovainajan kanssa ja hänelle oli äiti kuollessaan kertoillut -kohtaloitansa. Oli pyytänyt toimittamaan pojan isälle, tai ainakin -sanan ja viestin siitä, ja Taira oli luvannut sen tehdä. - -Oli, mutta kaukaisilla mailla. Hän itse oli vielä sen jälkeen -vapautunut, oli tavannut miehensä, joutunut uudelleen vietäväksi ja -synnyttänyt siellä vanhalla iällään, nelikymmenvuotiaana tytön. -Miehensä oli kaatunut sodassa. Sota riisti häneltä tytönkin, ainoan -elävän lapsen mieheltänsä. Ei hän ollut siitä senkoommin kuullut muuta -kuin kertoman, että se muka oli kuollut. Hänet oli viety vankina -vieraalle maalle. Rounin pojasta Vierosta oli elämä hänet irroittanut -jo sen kolmannella ikävuodella ja vienyt häntä yhä kauvemmaksi, eikä -hän sen jälkeen ollut Vierostakaan sanaakaan kuullut. Hän oli joutunut -vieraan sotamiehen vaimoksi, eli vieraalla maalla. Nyt hän oli leski ja -hänessä oli alkanut kyteä hiljainen halu lähteä etsimään kotimaata ja -Vieron isää viedäksensä hänelle viestin pojasta. Hän oli jo lähtenyt -matkalle, oli joutunut poikasen Vieron jälille ja vaelsi nyt -kerjuusauvan varassa niitä jälkiä seuraten maakunnasta toiseen, halki -idät ja lännet, jotka kaikki olivat hänelle yhtä outoja kuin Rounin -kotiseutukin. Muisti hän sen pikku pojan, sen kummallisen katseen ja -poskessa pienoisen luoman, joka vain kaunisti hänen kasvojansa, ja -tuntisi hän sen siitä luomasta nytkin, jos vain löytää voisi. Hän oli -ikäiseksensä, kuusikymmenvuotiaaksi, jo hyvin vanha. Monet kovat päivät -ja sairaus oli lisännyt vuosia. Kun hän kaiken lisäksi ontui, niin -näytti hän jo kahdeksankymmenen vuoden ikäiseltä. - - * * * * * - -Mutta menemme kaskelle. - -Aurinko paistoi jo puolipäivän rajoilla. He kaatoivat kaskea -päivänpuoleisella mäkirinteellä. Tuntui keväisen lehdon ja kaskimaan -pehmeä tuoksu, kuten tyttöjen luhdissa lämpöisinä juhannusöinä. Tyyntä, -poutaisen sydänpäivän hiljaisuutta, semmoista, jolloin karja laitumella -levähtää, hirvi seisahtuu metsässä kuin kuva ja vain hiljaiset -muurahaiset vaiti ahertavat. Miehet hakkasivat ääneti, hikisinä, Rouni -synkkänä. Hänen karkean paitansa rinta oli nyt auennut aivan auki. -Päivä paahtoi hikisiä ryntäitä ja alempana, kaadettuun, tuoreeseen -kaskeen miltei uponneena, taittoi Viemi kaskipuista vastaksia, -kirjavoittaen tätä metsien keväistä kaskinäytelmää kuin vieno kuva. - -Koko hänen olennossaan oli kaihoisan, yksinäisen päivänlaskun hiljaista -kauneutta ja köyhän, nuoren naisen omituista mielialaa ja mieltä. Huivi -vain varjosti nyt kuten taannoinkin katsetta, joka tuntui olevan -maailmassa yhtä vaatimaton ja samalla yhtä syvä ja selittämätön kuin se -kodin pieni veräjä kaikkine hienoine runollisuuksinensa. Olihan vain -haipuva, hiljainen raja oman itsensä ja muun maailman välillä. Rounin -veli, Mainu, oli saarnamies, asui väliin ja teki työtä veljensä luona, -ja kiersi seutua ja saarnaili muin ajoin. Hän oli kuin tämän -metsäseudun aina levoton virsi, liikkuva runous. Ehkä olivatkin sen -runouden ilot karuja, värit vähiä, oli se sittenkin ainut ja se oli -suuren rauhan runoutta: surullinen virsi, yksinäinen hauta, jonka -köyhää, hyljättyä puuristiä katselee valo koivun oksien lomitse. Siinä -sen runouden kaikki. Taustana vain se kangastava Luikki, sen työkellon -varhainen hälyytys, tornin salaperäiset aukot ja kummallisen vanhan -rouvan akkuna kukkinensa. Kotvasen yksin aherrettuansa loittoni Viemi -kaskesta metsään, taittaakseen sieltä nuorista vesoista vastojansa. Hän -hävisi kaskesta hiljaa, huomaamatta, kuten pilvien ja poudan -vaihdellessa häviää aholta päivän pälvi ja jää vain sen sijalle tyhjä, -kaihoisa muisto, kuten keväisellä kotipihalla kerran kuolleesta -kaukaisesta kaiusta, joka ei enää toistu, ei tule. - - * * * * * - -Oli hiottavaa työn hellettä. Veljekset olivat istahtaneet levähtämään. - -Ja taas johtui Rouni muistelemaan kohtaloitansa. Hän alkoi -mietteissänsä: - -"Niin. Kohta neljäkymmentä vuotta siitä on... Eivätkä ne ihmiset suotta -tätä taloa Turman taloksi ristineet." - -Hänen lujat kasvonsa synkistyivät. Hän jatkoi: - -"Kuusi kertaa on tuli huuhdellut kaiken pohjaporoja myöten. Milloinhan -muutoin, milloin vihollisen sytyttämänä, ja ne kerrat eivät ole luetut, -jolloin halla on pessyt kaiken pellon multia myöten. Kahiseva tähkä -siitä vain vuoden työstä kirposi ja petäjän kaarna narskui hampaiden -välissä, kun pakkanen suten söi ja puri. Ja kymmenin kerroin ovat -ilvekset ja karhut syöneet karjan luutkin." - -Mainu vaikeni, yritti sitten, kehoitti: - -"Luota Herraan. Kyllä Hän vielä tulee ja luoksesi yöpyy, yö-pyy! Yöpyy, -kuule!" vahvisteli hän surullisella vakaumuksella. Lohtua, rauhaa hän -yritti jakaa. Mutta veli kimpautui. - -"Herraan!" synkistyi hän. Hän ponnisti jäsentensä voimaa, nousi ja -ikäänkuin astuen kaikkea vastaan, jatkoi: - -"Kun tulin tähän korpeen, niin tiedätkö mitä, Mainu?" - -Ja aivan raivon ja uhman vallassa hän nosti katseensa sinne korpeen -päin osoittaakseen ja huusi: - -"Helvetti... Huuhkain tuolla vain huusi ja Herran armosta näkyi -ainoastaan halla ja tuho, jotka hiipivät kuin ilves. Mutta minä en -vääjää!" - -Hän oli kuin valloilleen päässyt ukkonen keskellä keväistä kaskimaata. - -"Minä en vääjää!" toisti hän raivossa ja kun ei millään enää ollut -rajoja, polki hän jalkaansa tantereen ja huusi: - -"Perkele, minä polen vain jalkani tantereen enkä horju... Ja minä jo -silloin alussa vannoin, että vaikka elämä astukoon minua vastaan kuin -kurikka kädessä, niin se löytää minusta miehen, joka sittenkin sanoo -itse viimeisen sanansa... olkoon se sana kuin luja hyvänsä." - -Hänen ahavoittuneet, karkeat ryntäänsä kohoilivat voimakkaista, -kiihkoisista hengähdyksistä, ja synkillä kasvoilla ajelehti levoton -uhma. Mainu ei ollut koskaan ennen nähnyt veljeänsä tämmöisen raivon -vallassa. Taas hän koki haastaa rauhaa, puhellen: - -"Hillitse, Rouni, se myrsky, joka itsessäsi nousee. Muut myrskyt eivät -kukista, mutta se kukistaa." - -Ja Rouni näyttikin nyt hieman talttuvan. Eihän veljen sovittelun takia, -vaan muutoin itsestään, kun pahin raivo oli jo purkautunut, kuin -jättäen jälkeensä synkän väsymyksen. Hän istahti uudelleen, näytti -miettivän ja jatkoi nyt: - -"Nain sitten tuon Viemin." Ensi kertaa hän avautui veljellensä siitä -asiasta puhumaan. Hän jatkoi surullisena: - -"Tuntui kuin olisi silloin kevättä häilähtänyt tuvan katolla... Mutta -mitäpä niistä", aikoi hän keskeyttää, mutta miten liekin, niin avautui -jatkamaan, puhellen kuin itsekseen, surullista, synkeää: - -"Sama se on sittenkin vain painostanut. Kohtalo kuin kohtalo!" - -Ei niin, että hän ei rakastaisi vaimoansa, tai että hän olisi siihen -jossain suhteessa tyytymätön. Päinvastoin. Kevät se Viemi oli ollut -tuvan räystäällä. Hän oli hellinyt sitä kuin lasta, hoivinut sen elämää -ja punakukkaa, joka ujoili tuvan ikkunalla. Mutta häntä olivat vain -painostaneet ainaiset synkät, ylimalkaiset aavistukset. Hän jatkoi: - -"Ei se kevät keloon kiinny... Elämällä on ollut se hyvä puoli, että se -on puhunut minulle aina totta, kovaa totta, eivätkä minun korvani ole -sen sanoja kuullessaan vapisseet." Ja kun veli yritti vieläkin puhua -hänelle omaa rauhaansa, niin hän keskeytti sen jyrkällä ja lujalla: - -"Ei." Ja hän jatkoi: - -"Minä tiedän ne." Ne taivaan armot ja avut ja muut, hän tarkoitti, -lisäten: - -"Ken on saanut taistella ja rinnustaa elämän kanssa, hän tietää, miten -etäisiä ovat jumalat." Hän aivan taas kiehahti ja vannoi lujasti: - -"Susien... ryöväripesien ja susien jumalia ne ovat. Sillä mitä ovat -Luikit ja muut työttöminä rikastujat muuta kuin susia ja susien pesiä -ja eikö jumala juuri niille siunaustansa kasaa? Kun taas muille työllä -eläjille jää ainoastaan luteiset lauteet ja päistärinen paita? Häh? -Sano!" Ja kun Mainu koetti selittääkin ja kuunteli, näytti Rouni jo -taltuvankin ja lopuksi tyynemmin puheli: "En minä sinulta sinun uskoasi -vaadi ja ota, enkä sitä hämmennä, mutta minä vain tiedän oikean -omastani. Ja se on, että jos et omin nyrkin jaksa mistä kiinni pitää, -niin se menee... Se menee." Hänen voimakas äänensä lujeni taas -vannonnaksi. Hän tiukkasi: - -"Ja minä pidän kiinni. Minä olen rehellisesti polkenut jalkaani tämän -maailman kamaraan, ja kirveet ja kurikat kädessä minä astun -puolustamaan omaani." Hän nousi, tarttui lujasti kirveeseensä, oli -valmis työhön. Ei hän enää kuunnellutkaan, kun veli mieli madaltuneena -hänelle surullisesti saneli: - -"Yöpyy... Yöpyy, Rouni, Herra kerran luoksesi... Hillitse sinä vain -myrsky itsessäsi, niin ettei hän tule sen jälkeen, sillä silloin hän -tulee raunioillesi." Alkoi kuulua taas hakkuu. Mehevät lastut -putoilivat puhtaina ja kirkkaina kevään mahlaisista koivuista. Viemi -taitteli metsässä vastojansa. Yksinäinen tikka lentää hiipasi ohi. Se -elää rauhallisessa metsässä. Viemi kurotteli oksia vesakoivusta, kun -luo saapui muista töistä kaskenkaatoon palaava Viero. Hän pysähtyi, -kallisti vesakoivun Viemille valmiiksi ja äänsi: - -"Nyt on mukavampi." - -He eivät olleet ennen paljoakaan keskenänsä puhelleet, mutta nyt alkoi -Viemi, tiesi miten, jutella, kysyen: - -"Onko sinulla, Viero, meillä hyvä olla?" Ja vastausta erin odottamatta -hän siinä varpuja laittaessaan jatkoi: - -"Eihän meillä ole mitään erin somaa... Mutta mistäpä se kaikki hyvä -tänne korpeen." - -Eikä Viero tiennyt mitä vastata. Nuoren emännän kysymys soi vain hänen -korvissansa, kainona, kuin jostain köyhänä. Hän jäi väkisinkin -sanattomaksi, seisoi, katsoi kysyjään milteipä ujona. - -"Miksi ei täällä olisi somaa?" tapaili hän lopulta kuin jotain -vastataksensa ja koki taas taivutella lehtevää kevätkoivua taittajalle -mukavammaksi. - -"Muutoin vain. Niin arvelin, että jos sinulla ei olisi hyvä olla", -vastaili Viemi. Miksi niin ja juuri niin, sitä hän ei tajunnut. -Taivutetun koivun lehtevät oksat varjostivat hienoisesti hänen -kasvojansa. Hän oli siinä kaunis, kauniimpi kuin koskaan ennen. Ei hän -ajatellut mitään, ei toivonut nyt mitään. Miero ja maailma olivat -siellä etäällä, eikä hän niitä nyt kaivannut. Koti ja sen veräjä tuntui -hiljaa jäävän sinne sijoillensa, sinne, jossa ei ollut nyt ketään. -Häntä ympäröi nyt vain kevään rauhallinen lehto ja luona seisoi nuori -mies, joka ujoillen katsoi häneen. - -Ja nyt hänkin katsahti takaisin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. -Nopeasti käänsi kumpikin ne pois toisistansa. Viemi taivutti aivan -vaistomaisesti koivun oksaa kasvojensa varjoksi, miltei piilottaen ne -niitten taa. - -Ja samassa alkoi käki huolettomasti kukkua koivussa. Se kukkui kuin -haastava kevät ja tuntui kuin olisi kaskimaa sille vastaan sykähdellyt. -Nuori mies katsoi taas neuvottomana lehtevien koivunoksien varjostamaan -emäntäänsä, omaan emäntäänsä. Hänestä tuntui silloin kuin olisi koko -kevät sykähtänyt kuin nuoren vastantaittajan mieli siellä oksien alla. - -Niin hakkasivat veljekset kaskensa ja vastaskoivun alla eli nuori -elämä. Tuli ilta, oltiin jo kotona. Päivä oli lähtenyt, sen ohut -iltarusko hymähti kertasen ja sammui. Pihamaan ja metsien ylle levisi -valoisa kesäyö kuin laulu. Ei ääntä. Yksinäinen lehmä märehti -rauhallisena veräjällä. Levon ja unen tuntu haastoi tuloansa keväisellä -pihalla, jossa puun lehdet tummuivat öisiksi ja vartaalla tuoksuivat -uudet tuoreet vastat. Veljekset istuksivat pihalla, kumpikin ääneti, -kumpikin omissa mietteissänsä. - -Ja taas teki Mainun mieli vieläkin todistaa keväistä rauhaansa -veljellensä, siinä kevät-illan kyllyydessä. Hän katkaisi pitkän -vaitiolon puhellen äkkiä: - -"Kohtalosta puhuit?" - -Sehän se oli ollut ainaisena painajaisena. Hän jatkoi: - -"Se on Herralta. Mikä on, niin se on häneltä... Ilman Hänen tahtoaan ei -tipahda räystäästä tippa. Sillä Hänessä se on kaiken vara." - -Rouni ei vastannut, kuuli vain ja istui mietteissänsä. Mainu tunsi -mielensä painuvan omituiseksi, kaihoisaksi kuin lempeä yö. Hän toisteli -kuin itseksensä kertoilisi: - -"Hänestä... Hänestä yksin se on. Niin orsi kuin orren karsta. Jos kuin -karu tai lempeä lie, niin Hänestä se on." - -Ja yö vain hiipui unisemmaksi. Matalan aitan räystästolpat istuivat -sijoillansa yhtä äänettöminä kuin nämä nyt taas vaikenevat mietteiset -veljekset. Puut ja lehdet unelmoivat sanattomina ja päivän laskun -puolella heikkeni heikkenemistään yön lempeä, päistäreinen valo. - - - - -III. - - - Sa vanha laulu, laulu sanaton! - Mi syntysi, ken laulajasi? - -Luikin kartano oli aina ollut peikko näillä metsien ja rauhan mailla. -Sen voutien piiskat olivat usein olleet verestä punaiset. - -Ja nyt olivat taas erikoisemman kovat ajat alustalaisille. Keväisten -käkien kukkuessa vinkuivat piiskat. Lisäksi oli kauhu levinnyt -raja-naapurien majoihin. Monta niistä uhkasi sama kohtalo kuin Turman -talon Rounia. Kaikki tajusivat avuttomuutensa ja sen, että laki on -näillä main kuuro köyhille, herkkä niille, joilla on valta. Kartanossa -oli aavisteltu levottomuuksia. Siitäkin johtui nyt kovuus. Ennusteltiin -ja aavisteltiin ja elämän ylle levisi keskellä kevättä syksyn kulo. Ei -ilahtunut nyt mieli omaa pellon sarkaa katsellessa ja muistellessa, -kuten oli ennen näinä aikoina ilahtunut. Viesti oli kulkenut. Pimeys -alkoi levitä. Oma pellon sarka tuntui kuin hautausmaaksi luovutetulta. -Keväisten toiveitten asemasta kuvastui sieltä nyt se, mikä kuvastuu -saloseutujen yksinäisiltä hautausmailta; pala tuomittua maata ja sen -keskellä pystyyn pistetty haudankaivajan unohdettu lapio, ja jossain -etempänä sen kaiken suojana kirkko, hiljainen kirkko, suojassa -kaikelta, eristetty, kaikkea maailman melua vastaan täysin turvattu -kirkko. Sitä näkyä katsellessa lakkasi omistajan ajatuskin. Ryntäät -vain painuivat pellon aitaa vastaan. Lakkasi mielestä maailma, kaikki. -Tuntui kuin olisi kooltansakin pienentynyt ja elämään alkaneet juurtua -ne ainaiset huolet ja avuttomuuden tunteet, jotka muodostavat torpparin -ainoan ilon. - -Ja erityisemmin oli kartanossa ruvettu pitämään silmällä Rounin toimia. -Hänen luja, rautainen tahtonsa, uhmansa ja rohkeutensa oli tunnettu. -Hänestä voi levitä levottomuuksien henki. Hän varustausikin nyt -lähtemään neuvottelemaan kohtalotoveriensa, etäisten naapuriensa -kanssa. - -Hän oli tuonut nyt pihamaalle kantamuksen tuoreita näreseipäitä, koloi -ja teroitteli niitä. Hän oli mielistynyt Vieroon, puheli sille ja -suostutteli jäämään taloon pitemmäksi aikaa. - -"Ei tässä meillä hääviä ole. Mutta jos ei murru, niin kestää", puheli -hän siinä työssänsä. Viemi oli istahtanut portaalle ja lajitteli siinä -vasussa mustia villoja erikseen valkeista. Rouni jatkoi Vierolle: - -"Tässä kyllä nyt tämä Viemikin apuna ahertaa, mutta ei sitä henno... -erin työssä pitää." Seipäät olivat jo valmiit. Hän nosti ne pystyyn -aitan seinää vasten ja istahti Viemin luo rapulle. Hän aikoi sille -jotain puhua, mutta se synkkä asia tuli taas mieleen. Hän jäi istumaan, -miettikin vain jotain ylimalkaista, huomaamatta edes Viemin puuhaa. -Vasta tovin niin ääneti istuttuaan pääsi hän sen puhelunsa alkuun. - -"Tämä Viero tässä", alkoi hän ja jatkoi: - -"Pitäisit häntä niinkuin omaa. Voi olla tässä sinulla apuna." Hänen -karkeassa rinnassaan sykähti taas jotain hyvin hellää vaimoansa -kohtaan. Hänestä tuntuivat sen kädet niin avuttomilta, yksinpä -villojakin lajitellessa. Hän lausui karun hellyyden, puhellen -koruttomasti: - -"Jos tässä miten kannattaisi, niin että saisivat vielä sinunkin sormesi -kerran levätä." Viemi tajusi sen. Hän vetäisi aivan vaistomaisesti -huivia alemmaksi silmiensä varjoksi ja koki, miehensä hellyydestä -herkkyneenä, syventyä työhönsä. Mies vaikeni. Tuntui kuin olisi puhunut -kaiken parhaansa. Hänellä oli taas hetkisen ajan hyvä olla. Huoletkin, -uhma ja aavistukset unohtuivat. Mieleen kuvastui vain vastapäisen, -pihapuun varjostaman Viemin aitan harmaa räystäs kouruinensa ja siellä -aitassa orrella riippuvat vaimonsa köyhät vaatteet, joiden vähäisiin, -hiljaisiin väreihin oli nyt kätketty koko hänen maailmansa. Hän nousi, -poistui ääneti tupaan, ja kun hän siellä yksinäisyydessä taas näki sen -akkunalla vienosti kukkivan yksinäisen kasvin ja sen kainona -punoittavat kukat, tuntui hänestä kuin olisi hän saanut nuorelta -vaimoltansa kaikessa liikaa, tuhannesti enemmän kuin mitä hän koskaan -palkita voi, ja kun Mainu saapui, niin hän alkoi sille puhella -tavallista omituisemmin. - -"Viemin kukat siinä", puheli hän. Omasta keväästänsä hän siinä nyt -oikeastaan sen sanansa haastoi. Mutta oitis hän, ikäänkuin toisin -äänin, lisäsi: - -"Mutta eiväthän ne mitkään keväät ole täällä iäisiä... Niin että -kukkikoot aikansa sitä ihanammin!" Hän aikoi ryhtyä veistämään -kirvesvartta, mutta ei tuntunut haluttavan. Mieli veti johonkin. Hän -otti kirveensä, poistui ääneti ja painui tuoreen metsän rauhaan, jossa -odotti yksinäinen työ. - - * * * * * - -Mutta menemme etäälle, kauas näiltä maailman perukoilta. - -Siellä etäällä vaelsi vielä Vieroa ja sen isää etsivä vanha Taira. -Jälillä hän kuitenkin vielä pysyi ja toivoi löytävänsä. Vainajalle -annettu lupaus tuli päivä päivältä pyhemmäksi. - -Hän istuksi nyt Uitin talossa ja siinä ohjailivat häntä edelleen Vieron -jälille. Hän kertoili siinä, kuten muuallakin, sen äiti-vainajan -viimeisistä ajoista. - -"Miestänsä muisti... Muisti vaan. Muisti", kertaili hän. "Viime -sanoinansakin muisti. Jo-han. Muisti vain vaimo", toisteli hän aivan -heltyneenä muisteloista. Hän kertoili, mitä vaimo oli viimeisillään -ollessaan miehestänsä puhunut. Hän puheli: - -"Sanoi minulle: Rounilla, sanoi, Rounilla oli vaimoaan kohtaan sydän. -Sy-dän. Justiisa sydän, sanoi", painosteli hän sitä sydän-sanaa ihan -erikoisesti ja jatkoi: - -"Ja jos kerran vaimo todistaa, että miehellä on sydän... vaimoaan -kohtaan sydän... niin silloin tiedät. Että sen miehen povi ei ole -köyhä, tiedät." - -Ja miten liekin, niin se puhe sydämestä koski veriin. Seudulla oli -hallavuoden jälkeinen vuosi. Uitin vaimo, Lieni, oli juurikään palannut -lehtikerppuja taittamasta ja hoivi nyt rintalastansa ja kuunteli Tairan -puhetta miehen sydämestä. Sitä kuullessa tuntui kuin olisi taas, kuten -aina, löydetty petäjän karkean kaarnan alta jotain, josta puhutaan -vähän, mutta jolle sykähtää salatuin ja paras, sykähtää niin hiljaa ja -omituisesti, että vieras ja outo ei sitä huomaakaan, ei tajua. Vakaana -puheli jo Tairalle vastaillakseen Uitti: - -"Niinpä se... Että sydänhän meillä on suurin rikkaus... Nää olot kun -ovat niin karut." Lienistä tuntui kuin olisi näissä hänen miehensä -vähissä sanoissa ollut jotain hänellekin sanottua, ja niin köyhää kuin -se sanottu olikin, tuntui siinä nyt olevan hänelle kylliksi rikkautta. -Hän nosti ääneti petäjäishuhmaren syrjemmäksi ja jatkoi äidin -puuhiansa. Vanha Taira puheli: - -"Sanoi minulle vainaja... miehestään sanoi: Kuori, sanoi, kuori hänessä -oli luja, mutta sydän suli aina ennenkuin sanoiksikaan pääsi." Uitin -vaimo hyssytteli lastansa. Hän aikoi jotain sanoa, mutta hänenkin -sydämensä suli nyt ennenkuin sanoiksikaan pääsi. Hän avasi aivan -tahtomattansa röijynsä, kaivoi rintansa ja antoi sen lapselle. Hän -imetti koko sielullansa, olisi halunnut antaa lapsellensa kaiken -itsestänsä ja hänellä oli hyvä olla. Nuo miehensä äskeiset köyhät -sanat, sekoittuneina Tairan puheluihin oudon miehen sydämestä availivat -imettävän äidin rinnassa aivan loppumattomiin kaikkea sitä, jota ei -maailma näe. Tairakin oli sulanut lopen. - -"Päistäriä... Kaarnaa ja päistäriä me olemme päältä nähden", kaihoili -hän ja taas jatkoi ja vieläkin tenäsi: - -"Sa-noi. Niin sanoi. Rouni, kertoi, sanoi vain: Vaikka hiven menisi, -niin sinulla olkoon hyvä kuin vain... Niin hyvä kuin vain." Lapsi oli -nukahtanut imemiseen. Äiti työnsi ohimolle valahtaneen suortuvansa -takaisin tukkaan ja alkoi soudattaa, rinta avonaiseksi unehtuneena. -Uitinkin mieli teki nyt sanoa joku sydämen sana vaimollensa ja hän -puheli siinä mielessä: - -"Se on tämä meikäläisten elämä meikäläistä... Niin että siinäpähän -tuota on täytynyt meidänkin vaimon muiden rinnalla kitua ja kestää." - -Mutta vaimolle se hellyys oli kylliksi. - -"Mitäpä niistä", puheli hän kiitollisena, vuorostaan hellänä ja lisäsi: - -"Kunhan on päistäriä paidaksi ja... vaikka terveys. Niin mitäpä sitä -muuta elämältä toivoisitkaan." - -Mutta vanha Taira otti sauvansa ja lähti ääneti ja jäähyväisiä -sanomatta edelleen, etsimään outoa isää ja sen ainutta, kadonnutta -poikaa. Yli kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi -näitä oman maan köyhiä tienoita näki. Sinne vieraalle maalle oli täältä -vain kumottanut etäinen, äänetön muisto, yksinäinen aho, jolla mies on -kerran kuorinut petäjää. Nyt on sieltä sekin elo ja elämä poissa. -Erakko tikka vain ahkeroi lähimetsässä yksinänsä, ja kenenkään -näkemättä kulkee pienoinen pilven pälvi harmaana ja ääneti ahon yli. -Taira lynkytteli tietänsä. - -"Kuopataan meidät kerran... Kuolemme ja kuopataan", toisteli hän siinä -lynkyttäessään itseksensä. Hän kuuli kyllä käen kukkuvan ja tajusi sen -kukkuvan keväisimmässä isossa koivussa, mutta ei hän nyt siitä. Kevät -oli hänelle jo liika etäinen ja surullinen sen syke. - - * * * * * - -Oikeastaan se oli Luikin nykyinen vouti, joka ajoi erityisemmin -kiihkeästi tätä asiaa Rounia vastaan. Hän oli tullut Luikkiin aivan -niinä aikoina, jolloin Viemi muutti sieltä palveluksesta Rounin -vaimoksi. Hän oli heti tultuansa mielistynyt Viemiin. Myöhemmin hän oli -sattumalta nähnyt Viemiä kertasen, pari. Nuori vaimo oli näyttänyt -entistäänkin sievemmältä. Hän oli alkanut häntä rakastaa. - -Tai oikeastaan kiihkeästi haluta. Hän tiesi, että jos Rouni kerran -joutuu kartanon alustalaiseksi, Viemi sen päivätyöläiseksi, käy kaikki -kuin itsestään. Nuori vaimo joutuu hänen valtoihinsa, varsinkin kun -siteet vanhaan mieheen eivät voi olla kyllin lujat. - -Nyt oli Rouni tullut neuvottelemaan kaukaisten naapuriensa kanssa. -Heitä oli monia koolla Riekin tuvassa, mutta ei kukaan tiennyt, mikä -nyt auttaisi. Yksi arveli yhtä, toinen toista, mutta kaikki tuntui -turhalta. Riekin vaimo, Kieru, oli, kuten useat muutkin, Rounin veljen -Mainun saarnoista heränneitä ja kun kaikki neuvot nyt tuntuivat -turhiksi raukeavan, niin hän tapansa mukaan alkoi alistua ja puheli -miesten arveluihin: - -"Eikö tuo liene parasta, kun seuraa vain siinäkin Jumalan esikuvaa: -ottaa ristin kantaaksensa ja kantaa." Kaikki vaikenivat vakaina. Kieri -puuhaili hiljaa ja jatkoi kuin itseksensä: - -"Ne ovat kyllä ikänsä kauniita, ne tämän maailman kukkaset, mutta -lyhyttä se niiden kevät on. Ainoastaan ristissä se Hänkin sen -pysyväisen rauhan ja avun löysi." Taas vaiettiin. Lopulta puheli Rouni: - -"Niinhän sitä opetetaan, mutta olkoot jumalat jumalia... Emme me -ihmiset niiden malmilla elä." Hän alkoi taas oitis synkistyä ja -hetkisen kuluttua lisäsi: - -"Kunpa olisivat jumalat tuoneet meille oikeutta. Sen sijaan että vain -ristin selkään. Ja kunpa olisivat sanoneet että: puolusta sitä, -oikeutta, äläkä ristiä ylistä." Hänen äänensä oli varma, katkerakin. -Elämän ylle laskeutui jotain raskasta ja kovaa. Rouni itse tunsi sen -paljon selvemmin kuin muut. - -Mutta ei Kieru hänen puheestansa loukkaantunut. Menossahan se oli kyllä -hänenkin talonsa, mutta mitäpä niistä. Hän tahtoi kuitenkin lausua -Rounille oikaisun sanan, otti villat kartataksensa ja samalla puheli: - -"Hyvähän sitä on Herralta vaatia ja tahtoa... Sitä mikä on itselle -mieluista, mutta et sitä kuitenkaan tiedä, mitä sitä missäkin sisällä -on." - -Ei Rouni siihen vastannut. Virisi taas vaitiolo. Kuin edelleen sopua -rakentaakseen puheli lopulla Riekki itse: - -"Se on ihmisen kohtalo. Tämän köyhän kohtalo... Niin että olipa siinä -oikeus tai risti, niin samaan se lopulta vie." Rouni kuunteli ääneti -sitä puhetta kohtalosta. Kohta voitti luja tahto taas raskaat ajatukset -ja hän puheli jykevästi: - -"Olkoon sitten se kohtalo, jos niinkin. Mille ei mitä voi, sille ei -voi." Hänen sanoissansa oli taas jotain äärimmäisen varmaa, voimakasta -ja päättävää. Hän lopetti: - -"Jos kerran tupertuakseen niin tupertukoon. Mutta en minä vain silloin -yksinäni enkä ensimäisenä tuperru." - -Ei hän itse sillä mitään erityistä ja selvää tarkoittanut. Mutta monet -käsittivät hänen tarkoittavan sitä, että apu saadaan ainoastaan sillä -väkivallalla, jota jotkut, varsinkin kartanon entiset riehautuneet -alustalaiset olivat jo hiljaa suunnitelleet. Tämä puhe oli vain tulta -tappuraläjään. Kaikki tajusivat, että Rouni olisi niiden äärimmäisten -tekojen hetkellä mies, joka vastaisi monta. Hän kulki jo kotiansa -kohti yksinäistä salotietä myöten. Taivaalla ajelehti muutamia -pilvenhattaroita ja tuon tuostakin vaihtelivat varjot ja kirkkaat -poudan valot, jotka valelevat keväisiä lehtoja ja kultailevat kuusen -pehmeinä punottavia nuoria käpyjä. - -Ja nyt hän taas muisti ne Riekin sanat ihmiskohtalosta. Hän käveli -voimakkain askelin, kuin olisi sitä raskasta ajatusta kantanut. Kaikki -oli taas yhtä ainoaa epäselvyyttä, järjetöntä tuhoa. Mutta viisi -niistä. Tulee mikä tulee. Hänen voimansa alkoivat kokoontua. - -"Hauta se on senkin loppu. Ei viimeinen sana ole elämän", puheli hän jo -itsekseen siitä kohtalosta. Hänen päättävät kasvonpiirteensä -vetäytyivät yhä lujemmiksi. Hän jatkoi: - -"Elät täällä. Samoat kuin hirvi metsässä, jossa tolkuttomuus on ainoana -polkuna ja ilves yhä kintereillä." Juuri semmoiselta hänestä tuntui oma -elämänsä. Perheen, lapset, vaimon, kaiken oli vienyt tuuli kuin pölyn -pimeyteen. Hän synkkeni. - -"Jos luoti on kerran osuakseen, niin se sattuu. Pakene siinä sitten -turhia ja paru", lopetti hän ynseänä. Hän oli istahtanut polunviereen -hirren tyvelle. Pilvikaista veti harmaan varjon hänen kasvoillensa. Hän -mieteksi jotain epäselvää, ympärillä korpi, taustana maailma -ihmiskohtaloinensa: samoileva hirvi ja ilves sen kintereillä ja jossain -siellä etäisillä maailman perukoilla yksinänsä lynkyttävä vanha vaimo, -joka ehätti hänelle viestiä siitä, että hänellä on ilonansa ainoa -poika. - -Mutta ei Tairakaan tiennyt, että Rounin luona ja sen vaimona oli hänen -oma ainoa tyttärensä Viemi, se sama, jonka hän oli jo aikoja kuolleeksi -itkenyt. - - * * * * * - -Niin, se vanha laulu. - -Siellä Rounin kartanolla eestyi kesä ja seestyi kirkkaana taivas, -Lihaviksi villoittuneet lampaat kulkea palleroitsivat veräjältä -karjatietä myöten metsään siimeksen hakuun, ja kottaraispari kutoi -lennollansa iloista verkkoa koko pihan ylle. Viemi oli siinä miehensä -poissa ollessa kerinnyt veräjällä yhden lampaan ja työn ollessa jo -lopussa oli Viero tullut siihen luo, jäänyt, katsonut ääneti työtä. Hän -oli jo vienyt villat tupaan, sitaissut uuden esiliinan yllensä ja aikoi -mennä asioillensa aittaan. - -Mutta nähtyänsä Vieron yhä oleilevan veräjällä yksinänsä, alkoikin -mieli vetää sen luo, puhumaanko sanan, muutoinko vain? Tuntui vain -keväiseltä ja vienolta. Hän istahti veräjän porraspuulle, istuakseen -vain nuoren miehen luona. Hän tajusi kuinka se seisoi veräjään nojaten, -ehkä katsoikin häneen, vaikka ei puhunut. Teki mieli sille puhua. - -"Onko sinulla, Viero, täällä jo ikävä?" kysäisi hän. - -"Ei... Ja ketäs minä täällä ikävöisin?" vastaili toinen. He vaikenivat. - -"Entäs sinulla, Viemi? Onko sinulla täällä ikävä?" - -Nuori nainen ei tiennyt mitä vastata. Hän katsoi maahan ja puheli: - -"Niin... Eihän täällä ole paljon kenelle kertoa..." - -Oikeastaan hän sen asian tajusi vasta nyt, sitä sanoessansa. Hän lisäsi -omituisesti: - -"Oikeastaan minulla on ainoastaan tämä veräjä. Tässä minä aina joskus -yksinäni istuksin." - -Hän puheli siitä kuin lapsi, kevään lapsi. Tuntui niin kesäiseltä ja -helpolta, kun oli nyt toki yksi, jolle kertoa. Hän lisäsi: - -"On hyvä, että sinä nyt olet ja jäät." - -Viero ei tiennyt mitä sanoa, ja vaiti oli nyt Viemikin. Se elämän vanha -laulu oli alkanut kuulua jostakin kaukaa, vaikka he eivät sitä vielä -täysin tajunneet. Se laulu oli ilmestynyt huomaamatta, kuten kaunis -mierolainen, tullut tiesi mistä, kierrettyään kesäisillä veräjillä ja -yöaikojen hiljaisissa luhdeissa. Nuori mies nojasi yhä veräjään, katsoi -vienoon emäntäänsä ja nyt puheli: - -"Minulla on täällä hyvä olla. Parempi kuin missään... En minä täältä -pois pyri." - -"Niin", tapaili Viemi: "Onhan täällä... En minä tiedä mitä täällä -on..." - -Hänestä tuntui nyt kaikki keveältä ja vienolta ja hän loi vain -katseensa esiliinaansa ja halusi istua ja vaieta, olla vain siinä -nuoren miehen luona. Ja kun hän lopulta nousi tupaan palataksensa, -katsoi Viero yhä hänen kulkuansa. Hän tajusi silloin ainoastaan tämän -kesäisen emäntänsä hameen keveät värit ja hellät pienet poimut hänen -kulkiessa siitä veräjältä pihamaan halki tupaan. Hänen puvustansa -tuntui häilyilevän yksinäisenä heilimöivän metsähalmeen vieno ja -kaihoisa tuntu ja Vieron sieluun jäi se kevään outo tuntu sittenkin kun -Viemi oli jo hävinnyt ovesta tupaan -- jäi ainaaksi ehkä. Hän vain -seisoi, nojasi veräjään ja hänellä oli todellakin nyt hyvä olla. - -Niin tuli iltapuoli. Vähän ennen Rounin palaamista oli nopea sadekuuro -lentänyt keveästi talon yli, mutta nyt se oli jo ohi ja aurinko paistoi -entistäkin kirkkaammin sateesta tuoreutuneeseen kesäiseen ilmaan. Viemi -osui tulemaan tuvasta sen rappusille juuri miehensä palatessa. Komea -sateenkaari oli kohonnut talon yli ja hän seisoi nyt sen hohteessa -siinä rapulla, edessä esiliina, jonka värit olivat yhtä vienot kuin -koko hänen olemuksensa, ja aitan rapulla istui Viero lehteviä vitsaksia -veitsellä karsimassa. Rouni tajusi sen metsien hiljaisen näyn: nuoren -vaimonsa siellä rapulla sateenkaaren hohteessa seisomassa ja sen keveän -esiliinan ja lapsekkaan, vienon katseen ja kaiken muun. Hän suli taas -suloisen lempeän laulun edessä, unohti hetkiseksi kaiken muun, ei -raskinut mennä vaimonsa ohi tupaan, vaan jäi jotain pihamaalla -kohentelemaan ja puheli kuin sinne Viemille jotain sanoakseen: - -"Lankesi sadetta vähän." Hän oli altis toivomaan vaimollensa kaikkea -hyvää kuten lapselle, kohensi sen riipimän vasullisen tuoreita lehtiä -portaiden luo, tupaan vietäväksi ja puheli: - -"Antaisit nyt enimmät työt vartoa ja tekisit vain omia pikku -askareitasi... Niin jäisi sinullekin jotain kesästä." - -Mutta yhä seisoi ennallansa Viemi. Hän kuuli miehensä puheet ja tajusi -ilman keveän tuoreuden, raikkaan auringon valon, keväisen vehmaan pihan -ja nuoren miehen, joka siinä kevään hiljaisuudessa aidan rapulla -vitsaksiansa oksi. - - - - -IV. - - - Mit' on liesi, lämpö lieden! - Kulkevat sodissa miehet, - vaan on sielläkin sykähti - sydän lieden laittajalla. - -Rounin lähdettyä oli Riekin vaimo alkanut puuhailla seuroja ja toimitti -miestänsä noutamaan Mainua puhumaan lohtua ja rauhaa tämän uhkaavan -murheen uhatessa. Hän se oli aikoinaan toimittanut ja puuhannut Rounin -ja Viemin avioliittoakin. Hän rakasti Viemiä kuin omaa lastansa, koki -sitä johtaa ja taivuttaa uskoon ja käski miehensä, Mainua Rounin luota -tavatessaan, pyytämään Viemiä tulemaan hartausseuraan. - -Sille asialle se nyt Riekki saapui, Viemi oli yksin kotona. Rouni oli -veljensä Mainun kanssa lähtenyt polttamaan viime kesänä kaadettua -kaskea. Hän puhui Viemille asiansa, kehoitti tulemaan seuroihin. - -Mutta Viemi ikäänkuin esteli. - -"En minä tiedä", puheli hän, ei tosin suoraan kieltääksensä, ja kun -Riekki jatkoi, niin hän kuin ajatellen lisäsi: - -"Niin... Onhan se hyvä asia." Hän sanoi sen kuin lapsi, ahkeroi pikku -puuhaansa ja lisäsi: "Mutta en tiedä... Mitä Rounikin sanonee." - -Tiesi hän, että ei Rouni häntä estele, ei kiellä mistään, eikä hänellä -itselläänkään ollut mitään seuroja vastaan, mutta hänellä oli nyt vain -täällä hyvä ja keveä olla. Hän koki johtaa puhelua muuhun, sanoen: - -"On tässä niin paljon yhtä ja toista... Pellava on kitkemättä ja paljon -muuta askarta." Mutta Riekki vain jatkoi sittenkin, puheli: - -"Pellavat ovat kyllä pellavia." Hän koki sovitella, varsinkin vaimonsa -toivomuksien vuoksi, ja jatkoi: - -"En minä sitä muuten niin kärttäisi... mutta se Kieru kun sitä vaati ja -käski että pyytää." Viemi vaikeni, toimi toimiansa. Riekki heltyi -hänelle kuten lapselle, puheli, kyseli: - -"Sitä on sinullakin eläviä", tapaili hän mieli niin omituisena, ja kuin -muiden sanojen puutteessa kysäisi: - -"Mitenkä sinulla tässä menee? Ne olot ja pellavan kitkut?" - -Ja oli kuin olisi Viemissä silloin sykähtänyt jotain, jota hän ei itse -tajunnut, jotain kaihoisaa, hellää ja selittämätöntä. Teki mieli -vetäistä huivia alemmaksi silmien varjoksi. Hän kohenti vasua penkille, -ja tapaili: - -"Mitäpäs tässä... Ei tässä mitä puutu." Hänelle tuli äkkiä omituinen -olo. Hän lisäsi kuin itsekseen kaipaillen: - -"Milloinhan kitket, milloin itket." - -Se tuli niin hiljaa, kuin omalle itselle puhellen, oikeastaan ensi -kertaa elämässä. Vaiettiin. Lopulta Viemi lupailikin sinne seuroihin -tulla, ei juuri luvataksensa, vaan sanoaksensa jotakin. Riekki lähti -kaskenpolttajia etsimään. Yksin tupaan jäätyänsä yritteli Viemi siinä -alottaa taas työtänsä, mutta ei se tahtonut nyt sujua. Tuvassa oli -hiljaista, tyhjää. Ainoana elona ulkoisesta maailmasta tuntui olevan -hiljaa heloittava päivänpaisteinen akkuna, kaihoisa ja äänetön, kuten -kaikki muukin. Tuli outo olo. Ei tehnyt mieli mitään miettiäkään. -Ajatukset vain hajosivat ja haihtuivat maailmalle. - -Eikä hän tiennyt, miksi hänen teki mielensä nyt itkeä. Ei hän tiennyt -miksi itki, ei surrut mitään, ei toivonut. Hän itki vain itkeäksensä, -kuin jonkun hiljaisen aavistuksen edessä. - - * * * * * - -Se oli tyyni, poutainen päivä. Veljekset polttivat kaskea -mäenrinteellä. Vaikka ei käynyt tuulen veto, niin tuli kuitenkin -kiipeili rinnettä ylös tasaisesti, nielasi tuontuostakin kuivaa -ryteikköä aivan ahmien. Kasken siinä tasaisesti palaessa levähtivät -nokiset polttajat sen reunassa, rinteen alla. Savu levisi tyynessä -ilmassa leijailevaksi pilveksi, jonka lieve painui miesten kohdalle, -heittäen heidän yllensä omituisen, paksun varjon. Taustana kohosi -jyrkkä, alhaalla jo mustaksi palanut rinne, jossa tulireuna kiipeili -yhä ylemmäksi punaisten tulikielien leikitellessä ja leimahdellessa -paksuna tupruavan savun seasta. Vehmas metsä vain katseli näytelmää -äänettömänä ja ohi savujen lentää hipasi yksinäinen palokärki. - -Ja taas olivat veljekset johtuneet puhumaan siitä semmoisesta, näiden -uhkaavien asioiden kanssa yhteydessä olevasta asiasta, josta silloin -kerran kaskimaalla väittelivät. Mainu tunsi veljensä voiman ja luonteen -rautaisen lujuuden ja väkisinkin oli häneenkin hiipinyt joku turman -aavistus näiden koettelemuksien uhatessa, ja hän koki hillitä ja -sovittaa veljeänsä. Rouni olikin kuunnellut hänen rauhoittelujansa -tyynenä ja puheli nyt: - -"En minä siitä muuten ja itseni tähden niin erin, mutta minulla on -vaimo", puheli hän vakaana ja lisäsi päättävästi: - -"Haljetkoot vaikka tanteret altani, niin niiden raossakin minä poljen -hänen puolestansa niin että hänellä on hyvä." Hänen karkeita, nokisia -ryntäitänsä pitkin valui hiki lihavina pisaroina. Kun Mainu puheli -lupauksesta ja toivosta, niin hän taas ynsistyi ja äänsi: - -"Ne ovat karstaa. Kuivaa karstaa." Hänen kaikki voimansa palasivat. Hän -jatkoi: - -"Helvetti", manasi hän synkeästi ja lujeni: "Oikeudesta puhutaan, mutta -minä tiedän elämän raamatusta, että oikeus ei tässä maailmassa asetu -sen puolelle, jolla ei ole lujat nyrkit, millä sitä puolustaa. Mutta -jos on, niin asettuu." - -Hän yltyi, viskasi palokangen syrjään ja jatkoi: - -"Se kyllä, oikeus, on huorain, ovelien, kettujen ja konnien apuna, -mutta jos se myös sattuu mieheen, niin se asettuu sen puolelle, jos -tiukka tulee... Pakosta, ei muuten." - -"Ei, veli," tarttui Mainu. Hänkin kokosi nyt omat voimansa ja todisti: - -"Vaikka se on karua ja korutonta... Herran apu, niin ota siihen vain -ajallasi turva... Ota ajallasi, ota ajallasi turva." Rouni antoi hänen -puhua, jatkaa: - -"Se on, katso, näin: se tulee salassa, se apu, omia teitään... Sinä -sitä varrot tuolta ja tältä suunnalta, ja täältä", viittoi hän -käsillänsä ja ilmoitti: - -"Mutta se onkin jo silloin sinussa itsessäsi. Sinä vain avasit sydämesi -ja se tuli... Tu-li. Tuli vain", vahvisti hän lujalla uskolla ja -selitti: "Se rakentaa sinussa sulut. Juuri sinussa itsessäsi se -rakentaa sulut ja niin on sinulla turva." Rouni oli istahtanut -nokiselle polulle, näytti miettivän, ja kun veli oli lopettanut, niin -puheli: "En minä sano, etten ole sitäkin yrittänyt." Muisti hän ne -etäiset ajat ja jatkoi: - -"Silloin aikoinaan minä uskoin siihen jumalan apuun, mutta elämä oli -liika selvä. Ja se todisti, että jumala on aina siellä, missä veijarit -lihovat, vaan ei niiden suojana, joilla on hätä, ja silloin minä -päätin. Minä päätin, kuule, Mainu", sai hänen äänensä taas uhman voiman -ja hän vannoi: - -"Minä päätin itse seistä viimeiseen asti oman veräjäni vahtina, ja minä -en siitä järky." - -Ja Mainu tajusi taas, että hänen puheensa ovat turhia, aika ei ollut, -niin hän uskoi, vielä niille tullut. Hänen mielensä painui, oli kuin -syksyn kuloa ja hän toisteli surullisena, kuin itsekseen: - -"Tuki vain veräjä itsessäsi. Tuki, tuki aikanaan veräjä itsessäsi ja -seiso vartiana siinä. Muutoin siitä ryöpsähtää myrsky ja silloin se on -myöhä!" - -Kasken tuli ahmasi ryteikköä ryskinällä, purki paksua savua taivaalle -mustaksi pilveksi ja sen alla väänsivät veljet taas kovaa, hikistä -työtänsä. Saapui sitten Riekki asiallensa, puheli ne, sai Mainulta -luvan, kertoili asioista ja poistui. Tuli jo ilta. Kaski oli loppuun -palanut. Nokisella rinteellä törröttivät hiiltyneet kannot. Päivän -äänet lakkasivat. Taivasrantaan syttyi kuulas iltarusko, joka valoi -punaista hohdettansa nokiselle palorinteelle ja siellä kaskitöitänsä -lopettelevan, väsyneen ja nokisen veljesparin yli. Ilta syveni. Valo -haurastui öisemmäksi. Ruskon puna värjäsi nokisia miehiä ja valaisi -rinnettä yhä hartaammalla hohteella. Veljekset olivat lopettaneet -työnsä ja seisoivat rinteellä kumpikin tahollansa, alas rotkon lehtojen -yli katsellen. Rouni seisoi nokinen palokanki kädessänsä pystyssä, -lujana ja voimakkaana kuten aina, ikäänkuin tähyten jotain outoa, joka -uhkasi tulla, ja Mainu näytti ikäänkuin hiljaa, äänettömäksi -syventyneenä siunaavan nyt kuluneen metsämaan työpäivän rauhallista ja -vakaata pois menoa. Ja molempien ja koko punassa hohtavan nokisen -palorinteen yllä tuntui siinä yksinäisen korven keskellä häämöittävän -hiljainen, selittämätön kohtalo, joka yhä vain läheni kuten nyt -lientyvä, metsämaan lempeä ja vaitelias tuoreen kevään yö. - - * * * * * - -Se Luikin asia alkoikin jo kehittyä loppuratkaisuunsa. Miehet -kuljeksivat jo uusia rajoja suunnittelemassa. Vouti oli miehinensä -poikennut Turman taloon. Miehet jäivät pihalle, hän meni yksin tupaan. -Siellä puuhaili Viemi yksin. Vouti alkoi puhella kuten vanha tuttu ja -isäntä, mutta vastaukset olivat vähiä. - -"Vouti on hyvä ja istuu", raivaili Viemi hänelle vastailuksi vain -penkkiä. Vouti istahti, katseli puuhailevaa nuorta vaimoa. - -"Vai täällä sinä nyt sitten olet", puheli hän hänelle. Hän koki johtaa -puhettansa niin että se koskettaisi jotenkin sitä hänen salaista -asiaansa, sitä tyttöjen kesäisen luhdin ja nuoren vaimon tuoretta, -keväistä vetoa, joka hänetkin oli nyt tänne vetänyt. - -"Entäs miehesi? Missä hän on?" jatkoi hän. Ei hän vastausta -odottanutkaan, vaan lisäili: - -"Olisit sinä nuoremmankin saanut." - -Mutta Viemi veti taas huivia katseensa varjoksi ja koki puuhaillessaan -pysytellä selin voutiin. Hän tajusi sen yhä vain katseillaan seuraavan -häntä ja hänen toimiansa, tajusi sen yhä herkkenevillä, miehen kanssa -yksikseen jääneen nuoren vaimon vaistoilla. Hän lakkasi kuulemasta sen -puhelujakin ja kun vouti yhä jatkoi ja johti, niin hän otti vesisangon -ja poistui ääneti, muka vettä hakeakseen, pois tuvasta. Hän käveli -kaivolle, täytti kyllä sangon vedellä, mutta ei lähtenytkään sitä -tupaan viemään, vaan istahti kaivonkannelle vesisankonsa viereen. Hän -istui kauvan ja miten olikaan, niin tuli siinä taas muistaneeksi -kohtauksensa Vieron kanssa siellä tuoreen vastaskoivun alla ja toisen -siinä kodin veräjällä. Se muisto tuli nyt kuin jostain hyvin kaukaa, -jostain unohdetuilta pyykkirannoilta, jossa vaatteet yksinänsä -valkenevat ja ripsehtii vesoissa vain muisto siitä, että täälläkin on -joskus pesijä puuhaillut. Se muisto karkoitti hänestä nyt kaiken muun, -nukahti lopulta itse häneen ja hänessä tuntui silloin lakkaavan kaikki, -kaipuu, mietteet. Hänellä oli vain hyvä olla. - - * * * * * - -Vouti ei ollut vielä poistunut tuvasta, kuu Rouni palasi työmaaltansa. -Hän arvasi voudin asiana olevan talon asian. Mitään siitä välittämättä -otti hän ruuan hyllyltä, odottamatta että Viemi saapuisi sitä pöydälle -tuomaan, ja ryhtyi syömään, voutia tervehtimättä, tupaan nyt tulleista -miehistä välittämättä. Hän söi ääneti, kuin ei tuvassa olisi ketään -muuta ollutkaan. - -Ja vouti ilmoittikin hänelle asiansa, ensin ylimalkaisesti, antamalla -tietää, että kartanoon tullaan yhdistämään sen rajaseudut. Rouni -vaikeni, söi tyynesti. Vouti puhui nyt tarkemmin, selitteli jo -alustalaisten velvollisuuksia ja samalla piti silmällä Rounia. Sen -ynseys nosti hänen luontoansa. Hän tiesi olevansa kartanon itsevaltias -vouti. Hän jo lisäsi: - -"Muutoin riippuu kaikki siitä, hyväksyykö kartano entisen asujan." - -Mutta silloin lopetti Rouni syöntinsä ja lausui päättävästi: - -"Saahan sitä koettaa." - -Siinä oli jo uhmaa. Hän varustautui veistämään tarvepuuta. Ja kun vouti -nyt jatkoi, niin hän ikäänkuin keskeyttääkseen entiseen tapaansa -toisti: - -"Niin. Koettaahan sitä saa. Mutta sitä aikaa ei tule, jolloin voudin -piiska minun selkääni voitaa." - -Eikä hän sen enempää puhunut, ei kuunnellut, jätti veistämisen -sillensä, nykäisi kirveen olallensa, poistui tuvasta ja lähti -työmaallensa metsään. Voutikin poistui. Hän arvasi Rounin uhkailevan -vastarinnalla, kapinalla ja päätti tarttua oitis tiukasti asiaan. - -"Nähdäänhän, kenen näpit pitävät", uhkaili hän itseksensä. - -Mutta hänen mukanansa oli niitä miehiä, jotka olivat hiljaisuudessa -suunnitelleet vastarintaa ja kapinaa, varsinkin sen jälkeen kun olivat -kuulleet Rounin Riekin tuvassa puhuvan uhmaa "tupertumisesta". Nyt he -olivat jo aivan varmoja Rounin avusta ja voudista eroon päästyänsä -lähti Laukon Juha etsimään häntä metsästä työmaalta, puhuakseen, -sopiakseen yhteisestä asiasta. Rouni oli lähtenyt paloaidan panoon. Oli -poikennut pimeään kuusiryteikköön hakkaamaan närevitsaksia. Sankka -ikimetsä kaihtoi siinä kaikki taivaan valot, esti kaikki äänet. Mieli -veti nyt painumaan yhä syvemmälle sen ikuiseen hiljaisuuteen ja -pimeyteen, jossa ei lintu koskaan pesinyt, ei kesinyt kevät. Hän lymysi -yhä syvemmälle. Joku rusahti hiljaa. Hän kyyristyi kurkistamaan, -olisiko se luikkiva ilves, ja tajusi itse kuinka hänen katseensa kiilui -ikiryteikön oudon pimeyden läpi. - -Mutta silloin ilmestyikin hänen eteensä ryteikön läpi oikova Laukon -Juha. He istahtivat. Juha alkoi heti puhua asiastansa, selitteli yhtä -ja toista, sanellen: - -"Lakiin, arvelivat yhdet, että turvata lakiin, mutta otappas auttaako? -Laki auttaako köyhää rikasta vastaan? E-hah! On sitä jo yritetty, mutta -e-hah!" - -Hän puheli siitä pitkältä, hartaasti selitti. - -"Halvattu", kiroili hän harmistuneena ja jatkoi: - -"Se on kiperä... Se on kiperä ja keperä." Lakia hän tarkoitti ja -soimaili, Rouni kuunteli, mieteksi. Juha jatkoi: - -"Niin. Lakiin. Mutta minä sanon niille että: se on turva. Laki." Sehän -se oli monen muunkin katkera ajatus ja sama oli Rouninkin. Juhan mieli -madaltui sitä ajatellessa ja hän kaihoili: - -"E-ei, veikkonen!" Tiesi sen. Hän jatkaa: - -"Laki vain kysyy: Että voutiko vai voudin orja? -- kysyy laki. Ja jos -vouti, niin: lyö. Ja jos rikos, niin: rosvoa -- tuomitsee laki. Sillä -se on kiperä. Se on kiperä, kuule Rouni", tenäili hän jo tiukasti. Hän -tiesi ja aavisteli niistä voudin aikomuksista Viemin suhteen. Niistä -oli kylilläkin kuiskailtu. Oli vainuiltu, ne kun olivat tavallisia -asioita näissä oloissa. Hän jatkoi, mieli yhäkin matalampana: - -"Sinullakin, Rouni, on vielä nuorikko." - -Ja oitis arvasi Rounikin, mitä hän tarkoitti. Hän synkkeni. Juha jatkoi -aivan surullisena: - -"Senkin Haipun nuorikon", puheli hän, "senkin veivät hoviin ja -tärvelivät... Tär-ve-li-vät vain. Niinkuin ei mitään tärvelivät", -tenäsi hän sitä surullista asiaa, yhtä monista. - -Ja silloin tarttui Rouni äkkiä puheeseen, ilmoittaen rutosti: - -"Ei, Juha! Ei se käy niin". Hän oli valmis, jatkoi: - -"Minä olen nainut naisen itseäni, enkä muita varten. Niin että se ei -käy niin." Juha huomasi kuinka hänen jokainen sanansa ikäänkuin karisi -suusta karkeana, sana sanalta, päättävänä ja varmana. Rouni jatkoi: - -"Sano voudille huoleti niin, että jos kuka tuhoansa tahtoo, se astukoon -pedon kipeimmälle varpaalle, niin kyllä saa. Tuhon, jota on halunnut, -saa. Ja sano myös, että Turman talon veräjä on siinäkin asiassa tehty -lujista puista, eikä Turman Rouni päly." - -Eikä Juha häneltä sen enempää lupauksia vaatinutkaan. Hän tiesi nyt, -että kun se hetki tulee, ilmestyy Rouni ensimäisenä paikallensa. Hänkin -johtui nyt niistä Viemin ja Rounin kohtaloista muistelemaan omia -asioitansa, vähäistä kotiansa, sen köyhää liettä. Hän puheli: - -"Minullakin siinä muori." Nuorehko se oli hänenkin vaimonsa. Hän -puheli: - -"Sitä vielä itse vaikka miten, mutta soisit sitä hänelle toista... Se -kuu kuitenkin hänen kanssaan tuntuu toiselta tupa." Molemmat -vaikenivat. Heille oli taas vilkuttanut se vanha kesä: vaimo, nuorikko, -kodin tupa. Ei se tosin ollut kevään, vaan syksyn kesää, muisto -menneestä: kumotti kotituvan ullakko ja sen alta näkyi matala aitta ja -sen harmaa räystäs, jolle vilkutti syyspäivän kaihoisa paiste pihapuun -kellastuneiden lehtien läpi, ja pihamaalla yritteli vihannoida syksyn -köyhä ruoho. Vain siellä ylhäällä, tämän pimeän rytökorven yllä, eli -luja kevät. Yksinäinen orava oli löytänyt vanhan talvipesänsä ja istuu -sen muistoissa eläen keinuvalla havunoksalla kevään valosäteen -pilkottaessa oksien lomitse sen vanhaan asuinsijaan. Ei niin, ettei -Rounia olisi nytkin painostanut oma ainainen kohtalonsa. Nämä asiat ja -puheet ne juuri loihtivat siihen pimeyttä. Hän puheli Juhalle: - -"En minä minäkään omasta osastani pitäisi niin ikäviä, sillä ei se -kohene. Mikä on mennäkseen, se ei kohene. Mutta minä vain olen -päättänyt seistä paikallani silloinkin kun jo on viimeinen tinka." - - * * * * * - -Nyt on kulunut päivä, parinen. Nyt oli kesää jos koskaan. Rouni oli -kyntänyt paloa koko viimeyön, etteivät paarmat kiusaisi hevosta, -raatanut sitten päivän ja nukkui nyt tavallista aikaisemmin, ennen -muita. Päivä oli jo laskenut, kartanolla oli yötä semmoista, jommoista -on kesäyönä talossa, jossa isäntä jo nukkuu muiden vielä valvoessa. - -Mutta miehen nukahdettua tuntui Viemistä tupa entistäkin -yksinäisemmältä. Hän otti paidanompeluksensa, lähti pihalle, istahti -pihapuun alle ja ryhtyi ompelemaan. Hienoinen, lämmin hämy laskihe -hiljaa ruispellon, pihan ja kaiken yli. Hän ompeli ja ompeli, tuli -lopulta aivan huomaamattansa hyräilleeksi lauluakin: - - "Ma kehrään ja kehrään, en liinoja laita. - On rohtimet karkeat, karkea paita, - On kaukana kuninkaan linna." - -Silloin aukeni sen pienen aitan ovi, jossa Viero nukkui. Se tuli nyt -luo, istahti ja puheli: - -"Tulin vain olemaan. Kun kuulin laulusi." - -Nuori emäntä jatkoi ompeluaan. - -"Niin... Ole nyt sitten", äänteli hän lopulta vastaukseksi. Ruispellossa -äänsi ruisrääkkä kertasen pari öistä, vanhaa lauluansa, mutta vaikeni -sitten ja puun oksilla supisi hämyinen, herkkä yö kuin hienoinen -pellavan valkea haiven. - -"Pellavaa kitkin päivällä", yritti Viemi siinä ommellessansa haastella, -mutta keskeytti siihen, lisäten vain: - -"Mutta mitäpä niistä..." - -Ei tiennyt tekikö mieli puhua, vai ei. Hän ompeli ja ompeli ja tajusi -Vieron katsovan hänen työtänsä ja häntä omituisesti, ja silloin hänellä -oli vain hyvä olla. Yön puheeton hämy peitti ohkaisena pihan ja kaiken. -Oli kuin olisi joku viipsinyt viipsinpuulla rihmaa vyyhdelle, mutta ei -näkynyt viipsijää, ei sen rihmoja. Tajusi vain sen jossain työtänsä -tekevän, kaikki avautuu kuin itsestään, kaikki käy herkäksi, on yö, -eikä uneta. Vaiettiin. - -"Muut jo nukkuvat", äänsi Viemi siinä ommellessansa. Porstuan ovi oli -auki. Siitä muisti Viero, että muut nukkuvat siellä tuvassa, porstuan -takana, ja oli kuin olisi vasta siitä selvennyt kuulolle Viemin -äskeinen puhe nukkuvista. Hänestä tuntui, että se oli hänelle sanottu, -ei muille, ja juuri sen vuoksi, että siinä on sanottu niin vähän, -oikeastaan ei mitään, tuntui se nyt, kuten aina öinen nuoren naisen -kuiskaus, hyvin paljolta hänelle. - -"Niin mitä, Viemi?" rupesi hän vasta nyt siihen puheeseen tapailemaan -ja kun Viemi ei ehtinyt vastaamaan, niin hän itse kuin aloitteeksi -jatkoi: - -"Minä vain muutoin... Sitä niin harvoin löytää maailmasta ystäviä, -joiden luona tekisi mieli olla." - -Viemin katse näytti silloin syventyvän ompelukseen entistä hellemmin ja -molemmat vaikenivat loppumattomiin. He tajusivat vain olevansa -toistensa luona. Oli yötä, yhtä hiljaista yötä vain. Vieron katse oli -kiintynyt Viemin työhön. Hän tajusi vain hienosti ja keveästi liikkuvan -neulan, sen että taustana oli pieni aitta, hänen oman aittansa auki -jäänyt öinen ovi ja toisaalla tupa, jossa muut nukkuivat. Oli hetki, -jolloin ilman sanoja sanotaan toisillensa ainaiset sanat: - -Minä rakastan sinua. - - - - -V. - - - Vieri viesti kautta maan. - Vieri, vieri, viesti vaan. - Et sa tuo iloja minulle. - -Kun tähän keväiseen aikaan lähestyi Tierin taloa, näki jo tien viime -polvessa talon kuperan toukopellon kummun kohoavan vihantana kupuna -talon matalan tuvan yli, sen vihertäväksi taustaksi, taustaksi, jonka -tuvan harmaa viirinsalko jakoi milteipä tarkasti kahtia. Tuvan -päätyakkunan peitti miltei kokonaan tuuhea, vanha pihlaja, jonka pehmeä -latvus oli levittäytynyt yli kaikkien määrien. - -Siellä Tieran tuvassa istuksi nyt vanha Taira ja siellä hän sai -ensimäiset vihit siitä, että hänen ainoa tyttärensä Viemi vielä eli. -Eivät ne sitä ihan varmasti tienneet, mutta tiesiväthän toki kertoilla, -että siellä ja siellä oli elänyt semmoinen ja semmoinen tyttönen, joka -oli sota-aikoina kulkenut sieltä ja sieltä ja jonka kadonneesta äidistä -oltiin tietävinään sitä ja sitä -- kaikkea semmoista, joka soveltui -Tairaan ja hänen tyttäreensä Viemiin. Ei hän jaksanut sitä kyllä -todeksi uskoa, vaan vakuutti: - -"Mutta riennän kuitenkin. Jälkiä riennän. En usko, mutta riennän." - -Ja hän riensi. Tänne, näitä hänelle vielä hyvin etäisiä maita kohti ne -jäljet johtivat, samoin kuin Vieronkin jäljet, vaikka ne risteilivät, -kulkivat hajalla toisistansa. - -"Johan en rientäisi! Riennän, riennän", toisteli hän yksin erämaiden -teitä lynkytellessänsä. Hän tunsi aivan nuortuvansa. Hänelle oli -alkanut etäinen kevät, ei läheltä, vaan jostain hyvin kaukaa, sieltä, -jossa kevät ei ole entinen iloisten pääskysten kevät, vaan jossa -kumottavat vieraat tuvat ja vieraat veräjät, eikä kukaan tiedä, että -siellä on se, joka on hänelle maailmassa kaikki ja kylliksi kaikesta. -Hän riensi, häipyi jäljiltä, löysi ne taas uudelleen ja taas häipyi. -Hän tuntui häipyneen niiltä jäljiltä nyt kokonaan. - -Mutta sitä ahkerammin hän nyt etsi, sitä kiihkeämmin toivoi. -Tienvarsien karut jäkälät ja ujot kastikaiset ne vain kuulivat hänen -ainaisen yksinäisen hokemansa: "Rien-nän, rien-nän. Johan en!" - - * * * * * - -Ja nyt alkoivat Luikissa ilmestyä niiden pelätyiden tapahtumien ensi -oireet. Tieto siitä, että Turman voimakas Rouni yhtyy heihin, oli -virittänyt valkeaa. Alustalaiset ja ne, joiden maat aiottiin nielaista, -olivat yhtyneet. Alustalaiset jo niskoittelivat yhä ja yhä rohkeammin. -Sitä mukaa koveni myös kuri. Piiska alkoi vingahdella. - -Mutta se oli vain uusi puhallus liekkeihin, jotka jo salassa -roihahtelivat. Kiihkoisimmat suunnittelivat jo omia tekojansa erilleen -muista, jouduttautuivat muiden edelle. Heidän joukossansa oli Laukon -Juha ensimäisiä ja hän tiesi muille luvata: - -"Kyllä Rouni. Tu-lee!" - -Rouni se oli hänenkin suurin voimansa. Aivan itsestään oli Rounista -tullut koko asian henki. Se aavistettiin kartanossakin. Juha innostui, -uhmaili: - -"Ja luuletteko, että siinä on surku! E-hoh! Vääjätä siinä vain täytyy. -Täy-tyy!" - -Tarvittiin nyt vain pieni puhallus, että kipinä olisi ilmitulessa. - - * * * * * - -Nyt on sunnuntai. Riekin talossa oli ne puuhatut seurat. Viemikin oli -siellä. Mainu oli alkanut kärttää mukaansa ja sitten oli Rouni sanonut: - -"Tee nyt oman mielesi mukaan!" - -Ja hän oli tullut, ei erin halusta, vaan tullakseen vain. Oli jo -sunnuntain iltapäivä. Riekin tuvan turvekatto kohosi pystyssä ison -koivun varjossa, aivan sen oksien alla. Jokunen vihreä ruoho vihannoi -siinä kellahtavaksi kuivaneen vanhan turveheinän seassa, ja heloitti -siinä joku eksynyt kukkanenkin, vaatimaton kuin pieni punainen silmä. -Ei siellä erin paljon väkeä ollut, mutta se mikä oli, oli hartaista -hartainta, Mainu saarnaili raamatun sanoista: "Mutta hillitse sinä -häntä -- veljeäsi." Hän puhui. - -"Mutta se pahin veli on meissä itsessämme. Kussakin meissä. Sitä -haikailet, sitä veljeä, sieltä, tuolta. Mutta se on itsessä. Minussa -minä, sinussa sinä. Hillitse vain sitä." Hänen puheensa oli korutonta -kuin tuvan orressa karsta. Hän selitteli, että kaikki on hillittävä -Herran armolla ja avulla. - -"Oma apu pettää. Pet-tää", vakuutti ja todisti: - -"Mutta Herran armo ei torku." Kuulijat vaikenivat, olivat yhtenä -kuuntelevana sydämenä, jolle hän puheli, puheli omiansa. Hän todisti -Herran armosta: - -"Se on karu, mutta selvä." Hän puheli sen armon tulosta, selitellen: - -"Sinulla ovat orret karstaisina. Närehalkoja on tuvan nurkassa, mutta -anna niiden olla. Älä siivoa, vaan anna olla. Kyllä Herra silti tulee. -Tulee... Tu-lee. Ei kysy, onko paitasi päistäreinen, vaan tulee vain -tupaan. Ja silloin sinulla on rauha." Yhä alttiimpana oli hänen -edessänsä se kuunteleva yksi sydän, nämä keväisen metsäseudun -ahdistetut pikku eläjät. Hän puheli omasta heräämisestänsä, siitä miten -se Herran armo oli hänelle ilmestynyt. Hän kertoili: - -"Minulle vain tuli äkkiä rauha ja hyvä olla. Siinä kaikki." Hän muisti -sen kaiken nyt niin levollisesti ja jatkoi: - -"Oli kuin olisi äkkiä työ lopetettu ja viikate pantu orteen. Ja silloin -minä arvelin itsestäni että: onkohan täällä käynyt asiallaan Herra? Ja -niinpähän oli." Se vähä oli hänelle riittänyt. Hän jakoi nyt siitä -pienestä osastansa näille toisille kuin köyhä karuja muruja lintusille, -jotka niistä ilostuvat, tuntevat saaneensa paljon, kaiken, ovat -kiitollisia. Hän puheli yhä siitä samaisesta armon tulosta, selitellen: - -"Sillä Herran armo ei tule remuten. Se tulee niinkuin köyhä, katsoo, -onko sijaa, ja jos on, niin istahtaa ovensuuhun ääneti ja kyllä -huomataan. Huomataan, veikkoset. Tulee vain halu olla kiitollinen ja -niin se on hillitty, se veli meissä. Anna siis haluta ja vallita sen -armon." - -Ja tuntui kuin olisi maallinen kesä vierähtänyt iäiseksi, taivasten -hiljaiseksi kevääksi. Lintunen nukkui, tuomi kukki sanattomana. Nämä -muutamat ihmislintuset olivat vain kiitollisia siinä kesäisen, -turvekattoisen majan pihalla. Ei sitä tiennyt mikä puhui, mikä oli -tullut, ken outo istui tuvan karkealla rapulla. Pillahti vain kuin -lasten suusta veisuu: - - "Ah sielun', vallita suo Herran - Ja turvaa isääs' rakkaaseen." - -"Aamen!" lopetti Mainu kaiken, istahti rapulle, vaikeni. Oli todellakin -kuin olisi viikate pantu orrelle, levähdetty työn jälkeen ja tunnettu -vain halu olla kiitollisia. - -Mistä? Samapa se. Ihmiskohtaloista ehkä yleensä. - - * * * * * - -Oli jo myöhäinen, yö. Mainu ja Viemi olivat viipyneet ensin talossa, -sitten matkalla. Rouni valvoi kuin heidän tuloansa odotellen ja istuksi -yksinään tupansa rapulla. Vähäinen kaste heräili jo pihan ja pientarien -nurmissa. Viero, miten lie tullut siihen pihalle, luo oleilemaan. Mieli -painoi puheisille sen kanssa. Hän tiesi Vieron kohtaloista vain sen, -että hän oli sota-ajan orpoja, yksi hyvin monesta. - -Niistä kohtaloista hän nyt puheli ja kyseli. Kuultuansa, että Vierolla -ei ole mitään tietoa vanhemmistansa, hän heltyi sille, ja kaikelle -yleensä ja puheli: - -"Ne ovat nämä ihmiskohtalot moisia. Luulet yhtäänne kulkevasi, mutta -suunta onkin muu." - -Hän johtui muistelemaan niitä omia monia kohtaloltansa ja mieli sen -murtamana jatkoi: - -"Minullakin kyllä täällä aikonaan... Oli lapsia useitakin, mutta -tyhjätpä nuo ovat nyt niiden sijat." Kaikki oli vain hajonnut kuin savu -äänettömään yöhön yksinäisestä kodasta. Aamulla oli vain ollut kota -tyhjä, hän yksin, yökin niine savuinensa mennyttä. Hän tuntui -masentuvan. - -"Ja äidin sitten korjasi sota", jatkoi hän. Mieleen palasivat taas -kaikki kadonneet, äiti ja jokainen lapsi. Hän muisti ne jokaisen -eriksensä ja lisäsi: - -"Kun niistä lapsistakin olisi yksikään liiennyt... ja säästynyt tähän -avuksi ja tueksi, niin toistahan tässä olisi talossa homma." Viero -vaikeni. Häneen oli alkanut tarttua jotain tämän kummallisen talon -oudosta salaisuudesta, siitä kohtalon tunnusta, joka tuntui miltei -kaikessa: kissassa, joka kivijalan kolosta syöksähti ylös seinää myöten -navahtaen lintusta sieppaamaan ja kapusi sitten ullakon aukkoon yksin -kököttämään, metsätalon eristetyssä elämässä, sen yksinäisen pihan -oloissa, pihalinnuissa ja ihmisten mielialassa ja veljeksien välisessä -eroavaisuudessa ja kaikessa. Hän heltyi sille kaikelle, kohtaloille -yleensä ja puheli vastaukseksi: - -"Ka se on niin. Mutta minkäpä sille voi." - -Ja kun Rouni vaikeni, niin hän lisäsi: "Kutakin vie tiensä. Niin että -siinä ei valita vara." - -Vaiettiin. Rouni näytti miettivän. Taas hän yritti puhua. - -"Viemi tässä... Otin sen tähän", alkoi hän, mutta lopettikin siihen -äkkiä, käänsi puheen toisaalle ja lisäili: - -"Mutta eipä se avita. Vaikka puhuisi." Häntä painosti taas se kohtalon -tuntu. Hän palasi vieläkin niihin kadonneihin lapsiinsa ja lisäsi: - -"Onhan toki se hyvä heistä, lapsista, että eivät ole joutuneet tähän -jakamaan isänsä osaa. Kun hävisivät kaikki." - -Mutta veräjä narahti hiljaa. Mainu ja Viemi saapuivat matkaltansa. -Siksi hetkeksi ilmestyi taas elämää öiselle, kohtalokkaalle pihalle, -ilmestyi siksi lyhyeksi ajaksi, jolloin nuori emäntä kulki ääneti pihan -halki miehensä ohi tupaan Mainun mukana. Sitten alkoi taas yö ja sen -äänetön rauha. Yölepakko lähti kolostansa pehmeään lentoonsa. Rappuset -jäivät tyhjiksi ja yksinäisen yösiiven omituinen lento suhautti silloin -tällöin pehmoisen viivan pihamaan hämärän halki. - - * * * * * - -Ja nyt alkoivat huhut ja viestit niistä tulevista kieriä ja kertoilla. -Yksi tiesi yhtä, toinen toista. Mainun seuroissa olleet puuhailivat -lähetystöä ylempien viranomaisten luo. Eivät he olleet selvillä kenen -luo, mutta aiottiin yrittää. Suunniteltiin hallitsijankin puheille -pääsyä, tai ainakin anomuksen tekemistä asiasta. Yhdet siitä toivoivat -apua, toiset eivät, kolmannet epäilivät. Kaikki toki suostuivat. - -"Kun kokee niin tietää", arveltiin. Riekki lupasi yhtenä matkalle -lähteä. Rounia pyydettiin lisäksi. - -Mutta Rouni kieltäytyi. Ensin hän kyllä arveli luvata, mutta sitten -ilmoitti jyrkästi: - -"Olkoon." - -Hän lisäsi vain: - -"En minä vierasta halua. Ja omaani minä en ano." - -Hän tuli siinä asiassa päättäväksi, varsinkin kun muisti Laukon Juhan -puheet siitä, mikä osa odottaisi hänen vaimoansa kartanon voutien -valtaan jouduttuansa. Mutta Riekki ja ne toiset lähtivät matkalle. - -"Onhan koettu", arvelivat yhdet. Mutta ne, jotka olivat muuta -suunnitelleet, pysyivät koko puuhalle kylminä, kuten Rounikin. Laukon -Juha puheli: - -"Ano sudelta, luuletko että lähtee? Älä vaan", kielsi hän jyrkästi ja -lisäsi: - -"Se on yhteistä: susilla suden pesä." Suotta siis anoa, suotta toivoa -siitä apua. Hän toisteli: - -"Hukka on hukan sukua. Älä siis sen luo laputa. Hee, veikkonen! Älä -laputa! Älä laputa anomaan susilta!" - -Mutta ne suunnitellut vastarinnat lykkäytyivät kuitenkin. Päätettiin -odottaa siksi kun matkalle lähteneet palaavat, ei niin paljon toivosta, -vaan muutoin vain. Sillä välin täydennettiin suunnitelmia. Tuli kyti -entistä vihaisempana ja koko seutua painosti sama kohtaloiden tuntu -kuin Rounia ja sen asumaa Turman taloa. Miehet olivat kuin laivurit, -jotka tietävät joutuneensa kohtalokkaalle matkalle. Laivassa -kummittelee, yöllä kajastaa taivaalta pahan enteitä, pilvien -repeämisiä, ja uomat siellä ulapoiden ja vesien takana painautuvat yhä -etäisemmiksi ja vieraiksi, semmoisiksi, jonne ei enää koskaan heidän -huutonsa kanna, eikä heidän laivansa koskaan saavu. He vain purjehtivat -avuttomina, mielessä ainainen levoton huoli ja yllä vuoroin tähdettyvä, -vuoroin pilveytyvä kaikkeuden ja taivasten suuri, äänetön kaikkivalta. - - * * * * * - -Ja sitä mukaa alkoivat kieriä muutkin viestit. Ne viestit kasvoivat -kieriessään. Yksi lisäsi yhtä, toinen toista. Korsi vain kasvoi korren -viereen. - -Varsinkin siitä Viemin ja voudin asiasta tiedettiin nyt jo paljon. -Vouti oli, Rouniin vihastuttuaan, kerskannut asialla kaikkien kuullen -ja siitä oli saanut sana siivet. Hopun leski Saira siitä nyt kertoili -omia kuulemiansa jo Rounillekin. Oli tullut aivan kuin siitä -kertoilemaan ja puheli: - -"Niin. Niin ylpeästi sanoi vouti." - -Hän kertoi jo niin varmasti, kun olisi todellakin ollut itse sitä -voudin sanomista kuulemassa ja kuullut ihan kaiken sen, jota nyt -kertoili. Hän jatkoi: - -"Antaisi vain kartanoon Viemin, sanoi, niin itsellään olisi hyvä." - -Tavallisiahan ne nekin asiat kyllä näissä oloissa olivat. Rouni -vuoleksi kirvesvartta ja kuunteli ääneti. Ei siinä toki Viemi itse -ollut kuulemassa. Ei se liioin näistä asioista tiennytkään, sillä Rouni -oli kieltänyt Mainuakin hänelle mitään puhumasta siitä, joka nyt -uhkasi. - -"Ei se hänen surullaan lienny", oli hän Mainulle sanonut. - -Mutta Saira vain jatkoi, puheli: - -"Niin... Että kartanoon toisi vain Viemin, sanoi..." - -Hän jatkoi: - -"Minä kyllä hänelle että: Mitä sinä nyt hänestä tahtoisit? On niitä -naimattomiakin. Mutta se vain oli ylpeä sen päälle ja äyhkäsi että: Hän -jos kukaan... Vaikka naitu nainen, niin: Hän jos kukaan." - -Ei hän itsekään tiennyt, miksi sitä kertoili. Kertoilihan vain kuin -yhteisestä huolesta puhuaksensa, kuten yksinäisten metsälampien kuikka -kaakottaa kaikki köyhät tietonsa omillensa silloin kun lammin rannoilla -huomaa hiipivän vaaran. Rouni ei virkkanut sanaakaan koko puheeseen. -Saira jatkoi ja tenäsi: - -"Niin sanoin. Sanoin että: tämä ei ole Herralta, mutta hän vain sitä -että: Minä olen vouti. Herra on Herra, mutta minä olen vouti." - -Mutta Rouni oli kuullut jo kyllänsä. Hän lopetti työnsä, otti kirveensä -ja poistui tuvasta sanaakaan sanomatta. Hän oli aikonut lähteä -työmaallensa, mutta pysähtyikin kaivolle, istahti kannelle ja jäi -mieteksimään. Hetken kuluttua kulki Mainu ohi, pysähtyi hänkin ja alkoi -puhella. Ei hän puhellut näistä asioista, vaan yritteli jutella -tavallisia. - -Mutta Rouni ei niitä kuunnellut. Hän käänsi puheen aivan tahtomattansa -juuri näihin roskaisiin asioihinsa, puhellen äkkiä: - -"Ei tässä mieli tee erin jutella." - -Ja sitä menoaan hän raskaasti jatkoi: - -"Se joskus tahtoo nyt tässä pyrkiä latomaan kuormaa ja masentamaan. -Tässä kun nämä olot ja ajatukset kasaantuvat..." - -Hän puhui kuin jokaista sanaa rouhien, raskaasti ja jykevästi, miettien -jotain. Mutta sitten hän taas näytti kokevan voimistua ennallensa ja -lisäsi entiseen tapaansa, vakaana: - -"Mutta eihän se nyt vielä ole kaikki lopussa. Niin kauan kuin elämän -viimeinen sana on sanomatta." - - - - -VI. - - - Sä mitä, naitu nainen, itket, halaat? - Mi on se, jota mieheltäsi salaat? - -Viemin pieni aitta oli samalla puolen pihaa kuin se, jossa Viero -nukkui. Sola vain oli väliä ja solassa kasvoi koivu. Sen koivun oksien -latvat ulottuivat kumpaisenkin pienen aitan kattopäädyn ylle. Ja se oli -kesäinen koivu. Monesti istui Viemi sen pienen aittansa kynnyksellä ja -ompeli paitaa ja monesti muisteli Viero sitä pientä, kesäistä aittaa, -joka oli nuoren naidun naisen aitta. - -Tänään aherteli Viemi yksin tuvassa. Häntä oli, varsinkin sieltä Mainun -saarnoilta tultua, alkanut joskus itkettää. Ei hän tiennyt miksi. Elämä -vain tuntui omituiselta. - -Niin se tuntui nytkin. Hänen kasvattinsa yksi ainoa pieni kukka -tuikutti ihan veripunaisena akkunalaudallansa. Siinä tuntui nyt olevan -kaikki se kevät, kaikki se maailma, mitä hänellä oli. Kun Mainu saapui -tupaan, tapasi hän Viemin itkemässä. Hän heltyi sille kokonansa, -istahti ääneti, tapaili veistostansa. Tovin sitä ääneti veistettyänsä -hän lopulta puheli itkeneelle Viemille: - -"Lapsihan sinä, Viemi, vielä olet." - -Sydän se vain käski nyt niin sanoa. Viemi vaikeni, puuhailihan vain -jotakin omiansa. Hetken kuluttua jatkoi Mainu: - -"Mutta onhan niitä asioita, joita ei näe... Tuntee vain, vaan ei näe." -Hänen mielensä muuttui omituiseksi. Hän koki ahertaa työtänsä ja -toisteli kuin itsekseen kaihoisasti: - -"Lapsi... lapsi vielä. Ei miniä. Köyhän lapsi, ei miniä." - -Ja kun köyhä miniä ei mitään vastaillut, niin hän osanotolla kysäsi: - -"Vai onko sinulla mikä suru?" - -Viemi kohenti kirnun sijoillensa ja tapaili vastaukseksi: - -"En minä tiedä..." Ja kun mieteksien hän lisäsi hiljaa: "Joskus vain -tuntuu niin omituisesti painostavan." - -Eikä Mainu sen enempiä kysellytkään, ei liioin hennonnut kysellä. - -"Ne ovat hentoja. Ne asiat", puheli hän siinä työssänsä ja lisäili: - -"Sydän on sydän... Sydän on sydän", toisteli hän mieli semmoisena ja -lisäili: - -"Et sitä, ihminen, itke ilman syytä... Ei... Et itke, et itke, ihminen -ilman suruja", teki vain mieli yhäkin toistaa ja hän lopetti: - -"Sillä kaikkihan se Jumalasta." - -Ei hän siitä, Jumalan asiasta ja avusta nyt hennonnut enempää puhua. -Kohtalon painostaman talon pikku miniä oli vain itkullansa herkyttänyt -mielen. Ei tehnyt mieli nyt tuvassakaan olla. Hän lähti veljensä luo -sen työmaalle. Kun he siellä taas joutuivat puheisille, niin hän, mieli -yhäkin niistä Viemin itkuista omituisena, puheli veljellensä: - -"Sitä on tässä maailmassa paljon, jota ei näe." - -Ei hän itsekään tiennyt, mitä tarkoitti. Mieli vain veti niin puhumaan. -Hän jatkoi: - -"Yhden näemme. Mutta sisällä voi olla toinen valtakunta, ja se on -salassa. On ja pysyy salassa." - -Veli ei vastannut. He painuivat kumpikin työhönsä. Vasta rupeaman -loputtua johtui Rouni vuorostaan siinä levätessä kuin vastaukseksi -puhelemaan: - -"Salassa", puheli hän, tietämättä miksi se vastaus vasta nyt mieleen -tuli, ja jatkoi: - -"Mutta kerranhan sitä vielä seistään silläkin rannalla, jossa kaikki on -jo selvää." - -Kumpikaan ei tiennyt mistä toinen puhui, mitä tarkoitti. Sanat vain -olivat soveltuneet itsestänsä ja niihin kätkeytyi kaikki se, mikä oli -puhujille itsellensäkin salattua: nuoren naisen kesäinen aitta, jonka -pieni ovi oli auki. Aitassa oli vain pellavapuvut orrella ja vähät -vaatteet sijoillansa, eikä mitään muuta, ja kuitenkin oli siellä koko -se sydämien ja kesän valtakunta, joka oli salaisuudessa ratkaiseva -ihmisten kohtalot. - - * * * * * - -Nyt on sunnuntaipäivä. - -Viero oli asioillansa ja samalla Rounin asioilla kylillä. Kylien -raiteilla oli kesä ja pyhä. Viero oli ennen Rounille tuloansa ollut -kartanon töissä. Häntä oli niinä aikoina rakastellut Tuovin Lienu ja -rakasteli se yhäkin, vaikka ei tiennyt, mieliikö Viero häntä. Siksipä -hän ei tahtonutkaan huolia Avin Mieristä, joka häntä rakasteli. Mieri -oli yksi niistä uskaliaimmista, jotka puuhasivat vastarintaa Laukon -Juhan kanssa. - -Kyllä Lienu hänestä piti, mutta hän olisi mieluummin tahtonut Vieron. - -Nyt oli raiteilla nuorten menoa. Joku lauleskeli, hoilasi: - - "Ja toista minä meinoan, - vaan toista minä lemmin." - -"Hyi!" nuhteli joku tytöistä, noin-noin, kun se kuului asiaan ja toinen -lisäsi: - -"Kuka nyt pettää!... Ensin yhtä... ja sitten kuitenkin toista!" - -Mutta poika heilahti kuin heinä ja kerskasi: - -"Molempia. Ensin yhtä, sitten toista!" - -"Hyi!" - -Ja tyttö hyvitteli: - -"Mutta Viero vain ei niin. Vai mitä Viero? Ethän?" - -Viero ei vastannut. Koko tapaus oli helähtänyt nopeasti kuin kevään -iloinen kuuro. Se jätti jälkeensä raiteille kylien kesäistä lempeä. -Puut kukkivat. Kukin kosi salassa omaansa. Pihojen aidoilla kuivuivat -viikolla taitetut vastat ja vanhat pitivät pirteissä omaa pyhäänsä. - -Mutta Tuovin Lienu rakastui nyt Vieroon yhä enemmän ja kuitenkaan -hänellä ei ollut nytkään mitään Mieriäkään vastaan. Hän olisi suonut -sen edelleenkin häntä meinaavan ja kun eukot asiasta puhuivat, niin he -eivät olleet varmat kumpiko se oikea oli: Vieroko, vai Mieri. - - * * * * * - -Mutta myöhemmin oli Laukon pihalla miehiä koolla muulla asialla. -Kartanosta oli jo niillekin anastettujen talojen isännille lähetetty -määräyksiä, milloin on saavuttava töihin. Lähetystö ei ollut vielä -palannut matkoiltansa. Jotkut sanoivat, että siinä on vielä kipene -toivoa, mutta toiset sen kielsivät ja tahtoivat, että koko Luikki on -ajoissa hävitettävä maan tasalle. - -"Kipenet tässä, helkkari", kiroili Laukon Juha, ja nähtyänsä Vieron -olevan muiden joukossa hän vannotti sitä lujalla: - -"Viero! Seisotko, jos tulee tosi?" - -Ja vastausta odottamatta hän lisäsi: - -"Ota Rounista oppi... Seiso lujana niinkuin sen poika!" - -Ja sanattomiahan ne lupaukset yleensäkin olivat. Se vain erkani, ken ei -halunnut, ja Viero ei eronnut. Jotkut siinä puhuivat sanan, ei vastaan, -ei myötä, vaan kuten kypsässä asiassa. - -"Mikä on tullakseen, se tulee", arveli joku ja toinen lisäsi: - -"Se kohtalo tässä ratkaisee." - -"Kohtalo!" kiehahti Laukon Juha ynseänä ja jatkoi: - -"Saven sotkemista se on, kohtalo." Ei hän siihen nyt, tällä hetkellä, -halunnut uskoa. Hän jatkoi: - -"Helkkari tässä! Kohtalo! Saven vanutusta se on", yltyi hän -toistamiseen ja puheli kiihtyneenä: - -"Toiset, rikkaat, kun polkevat, kuin savea, niin painut siinä toinen. -Ja Jumalaako apuun huudat?" kiihtyi hän ja epäsi: - -"Ei veikkoset! Huhua! Huhua vain sitä! Rikkaan puolella se on ja sanoo: -Vanu! Vanu! Vanu vain, kun sinua sotketaan! Kyll' taivaassa sitten saat -luitasi hieroa! Nyt vanu! Helkkari! Hiiteen ne! Luikkia ne ovat -pappilatkin." - -Ja kaikista tuntui, että niin todellakin on. Jokainen heistä oli -raatanut osansa pappien päivätöissä. - -"Ja minkä voiton antavat? Papit?" jatkoi siitä Juha ja itse vastasi -kiivaalla: - -"Luille taivaan!... Kipenet tässä siis vielä! Helkkari!" - -Ja heidän edessänsä oli riisuuntunut pyhä pukimistansa ja maailma -valheestansa. Se maailma seisoi nyt heidän edessänsä kaikessa arkisessa -karuudessansa, semmoisena, jossa taivas nojasi avuttomien hartioihin -kaikella raskaalla painollansa, ilman sääliä, ilman mitään. Iltapuoli -aneli jo tuloansa. Laukon turvekattoiset, pienet asumukset kääriytyivät -hiljaa sen kesäiseen tunteeseen. Siellä täällä kapisteli joku -yksinäinen vaimo pihalla jo pyhäiltaisia askareitansa ja päivä väsyi -yhä vain rikastuvaa iltaansa kohti. - -Mutta raiteilla ajelehtivat vielä äskeisen iloisen lemmenkuuron -jälkeensä jättämän elämän loput. Tai oikeastaan ei enää raiteilla, -sillä porstuoissa ja aittojen ovilla se nyt tuoksui, ja vaikka pojat -olivat erossa tytöistä ja kaikki kuin erinänsä, niin tuntui sen tuore -tuoksu. Tuovin Lienu ja toisen talon tyttö Aini olivat Lienun aitalla, -kun Viero kulki pihan läpi. Aini ei tiennyt, ketä hän rakasti, mutta -tunsi rakastavansa Vieroa, tai oikeastaan: Vieroakin. Huivit typöttivät -somasti molempien silmillä kun Viero kulki ohi, ja Aini nenitteli -Lienulle siitä poikien päivällisestä laulusta: - -"Monta! Ensin yhtä ja kuitenkin toista." - -Vierolle hän sitä oikeastaan tarkoitti, vaikka Lienulle puheli. Ja -Lienu vastaili samaan tapaan: - -"Olkoon!... Mutta en minä vain kestään." - -He typöttivät. Toivoivat he kyllä, että Viero jäisi, ja oli se tuo -Lienu Vieron mielestä kyllä sievä, mutta ei häntä nyt mieli vetänyt. -Hän jouduttautui kotimatkalle. Sieltä metsien takaa kuvastihe hänelle -nyt se Viemin pieni, hiljainen aitta niin orpona ja sirona, että hän -halusi vain rientää sen luo, sillä siellä tuntui olevan parempi ja -paras olla. Oikotie vei yksinäisen ison metsäkosken kautta. Hän meloi -joen yli koskenniskasta. Siitä oli vain taival jalkapolkua Viemin -veräjälle ja sitä polkua kulkiessa hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut -kesäinen lemmenkävijä, joka rientää sinne, missä oma yksinänsä -iltaisella aittansa kynnyksellä ompelee ja odottaa häntä. - -Eikä hän erehtynyt. Päivä oli jo maillaan. Kun hän tieaukon suusta -pujahti metsän lehtitaivaan alta vainion polulle, istui Viemi aittansa -aukinaisella ovella ja vihreät koivut heloittivat ensi hämyssä. -Veljekset istuivat paitasillaan tuvan rapulla, eivät puhelleet, -oleilivathan vain. Kun Viero saapui, tuntui kaikista, kuin olisi nyt -ollut perhe koolla ja tuvan pöydällä pieni illallinen viime tullutta -poikaa odottamassa ja kaikista tuntui silloin rauhalliselta. - -"Siunaisit nyt jo Viemi, itsesi, ja menisit jo levolle", puheli silloin -Rouni sinne aitalle pihan yli. Ja kun Viemi lopulta poistui tupaan, -niin hän kuin jatkoksi puheli nuoresta vaimostansa veljellensä -Mainulle: - -"On tässä kuin talon sielu... Muuta kun tuota tässä on niin vähän." - -Hän vaikeni. Kuuli vain kuinka oven puusarana narahti siellä takana -Viemin jälellä ja hänen mieleensä jäi se nuoren vaimon kepeä käynti, -jonka hän oli huomannut Viemin siitä heidän välitsensä hiljaa tupaan -poistuessa. - - * * * * * - -Ja sitten alkoivat leimahdella tulevien tapahtumien ensimäiset pilvet -ja vihaiset liekit. Avin Mieri oli Luikin alustalaisia, kuten Tuovin -Lienukin, jota hän rakasteli. He olivat molemmat kartanon päivätöissä. -Siellä tapasi voudin apulainen Mierin tyttönsä parissa. - -"Vai työajalla!" alkoi hän haukkua. Hän määräsi molemmille -rangaistukseksi lisää työpäiviä. Nuori mies kiivastui, mutta Lienu -sovitteli: - -"Älä, Mieri!" - -Se oli aikaista heinänteon alkua. Kuivat heinäru'ot kirjavoivat niittyä -ja tuntui niiden pehmeä tuoksu. Väki aherti rukojen seassa, mutta -herkkeni kaikkea samalla kuulemaan. Mieri talttuikin kun Lienu -sovitteli. Voudin apulainen jatkoi vihaansa ja haukuskeli: - -"Hömöt! Napulit! Sitta vielä sieraimessa... ja jo akka olla pitäisi!" - -Ja sitä menoaan hän Lienulle vihaisesti rähähti: - -"Läävää luutuamaan minä sinut, letukka, talutan." - -Ei kukaan puhunut. Apulainen puhisi vihasta. Joku vaimoista vain -nureksi itseksensä katkerana: - -"Luikki on Luikki." He puuhasivat kuin pienet mettiäiset siellä -rakojensa seassa. Tätähän sitä oli saatu sadasti kokea ja pahempaakin -vieläkin useammin. He tunsivat taas olevansa vähäisiä tässä maailmassa. -Luikki oli heille todellakin Luikki. Tarvitsi vain sitä muistella ja -siitä käydä ohi, niin mieli painui pieneksi ja elämä kaiuksi, kuin -kuiva ruoho pienten tupien turvekatoilla. - -Mutta Mieri ei ollut nyt masentunut, vaikka ulkonaisesti talttuikin. -Hän uhitteli salassa: - -"En vaikerra!" - -Toiset eivät olleet kuulevinansa. Hän jatkoi, uhkaili: - -"Sinimarjan annan." - -Ja kun hän iltasella kulki tietä ja siinä voudin apulainen tuli -vastaan, eikä ollut ketään muita paikalla, niin hän iski nyrkillä sille -"sinimarjan" silmän alle. - -"He!" äänsi hän sitä iskiessään, kuten aina antaja, ja ennenkuin lyöty -ehti tointua puheeksi, jatkoi: - -"Se oli ensimäinen." - -Koko silmän alus sinertyi ja kohosi iso kuhmu. Lyödyn huudosta -välittämättä käveli Mieri tyynenä pois paikalta. Hän tiesi mitä nyt oli -tuleva ja pakeni, piiloittelihe toisten turvissa ja vältti etsijänsä. -Hän kävi Laukon Juhan kanssa Rouninkin luona neuvottelemassa siitä, -mitä nyt oli tehtävä. - -Mutta Rouni ei osannut antaa päättävää neuvoa. Päätettiin vain vielä -odottaa asioiden kehittymistä, sitä, mitä kartanon puolelta yritetään, -ja sitten sen mukaan toimia. He vain tajusivat sen, että apua ei nyt -tule muualta kuin omasta kädestä ja käsi oli nyt aulis sitä apua -antamaan. - -Mutta Luikissa aavisteltiin ja oltiin selvillä nyt siitä, että ilmi -kapina oli tulossa. Ryhdyttiin sitä ajoissa tukehduttamaan omiin -savuihinsa. Paras siinä oli tietysti tehdä kapinaan otaksutut johtajat -vaarattomiksi ja varsinaisina levottomuuksien henkinä ja voimana -pidettiin Laukon Juhaa ja erittäinkin lannistumatonta ja uhmaavaa -Turman Rounia. - - * * * * * - -Ohra pääsi jo vihneelle. Ruis tähki. - -Rounin talon pieni sauna oli ison koivun alla ja siinä oli pieni akkuna -ja akkunan alla ruispellon piennar. - -Nyt itki Viemi yksinänsä saunassa. Viero sattui tulemaan, näki hänen -itkevän ja kysyi: - -"Itketkö sinä Viemi?... Mitä sinä itket?" - -"En minä mitä... En minä itke", kielteli Viemi. Mutta kun Viero vaikeni -ja tuntui taas häneen katsovan, niin hän, huivia silmilleen korjaillen, -jatkoksi puheli: - -"Ei sitä aina tiedä... mitä sitä tahtoo." - -Viero oli istahtanut lauteen partaalle. Hänessä sykähti sydän niistä -nuoren naisen itkuista. Hän tapaili: - -"Niin... Enhän minä mitään kysynytkään..." - -Hän vaikeni ja niin vaikeni Viemikin. Nyt hän tiedusteli: - -"Suutuitko sinä?" - -Viemi ei vastannut. Ei se ollut häneen suuttunut, tiesi sen Viero, -mutta oli vain tullut kysyneeksi. - -"Mitäpä minä suuttuisin", vastailikin Viemi lopulta, Vierosta se -vastailu tuntui niin lämpimältä, lohdulliselta ja kaihoavalta, että -hänessä sykähteli entistäkin hellemmin. Hetken kuluttua hän puheli: - -"Minä sanoisin sinulle yhden... Mutta jos sinä suutut." - -"Mitä sitten?" - -"Muutoin vain minä meinasin... Mutta en minä sitä nyt sano." - -Viemi luuli arvaavansa, mitä Viero oli aikonut hänelle sanoa. Ei hän -ollut pahoillansa siitä, ei mistään. Hänestä tuntui hyvältä kun Viero -hänelle puheli, juuri näin, tai sama nyt, miten. Hän vastaili kuin -itsekseen kaihoillen: - -"Mitäpä niistä... Itket aikasi ja... Meneehän se kaikki kerran ohi." - -Ja miten ollakaan, niin hän tuli nyt muistaneeksi ne Mainun silloiset, -hänen itkunsa johdosta toistelemat sanat sydämestä, kävi kaihoiseksi ja -jatkoi kuin itsekseen surullisesti: - -"Sydänhän se on, sydän jokaisella." - -Ja kun hän nyt nousi ja lähti, niin tuntui kuin olisi käydessä jäseniä -hiljaa raukaissut ja hän tajusi itsekin nyt olevansa hyvin hento ja -herkkä. Hän ryhtyi tuvassa suorimaan pellavapivoa, kehrätäksensä -ompelurihmaa. Ajatukset tuntuivat hajoavan ja sotkeutuvan pivon -valkeisiin, hajanaisiin pellavankierteihin. Mainu vuoleksi puukuppia, -huomasi taas hänen surunsa, luuli niitä talon tavallisiksi oudoiksi -mielialoiksi ja alkoi taas haastella sitä omaa, kaihoisaa rauhaansa. - -"Näyt taas", aikoi hän sanoa, että on huomannut hänen olevan -surullisen, mutta lopetti siihen ja jatkoi: - -"Mutta ei sitä pidä liikoja." - -Ei surra liikoja, hän tarkoitti siinä vuollessansa. Paras tyytyä vain -omaan matalaan orteen. Hän lisäsi: - -"Ne ovat kuitenkin kuninkaan linnat täältä etäisiä." - -Mutta niistä sanoista alkoikin Viemille vain kumottaa se joku etäinen -kuninkaan linna. Mikä se linna oli, sitä hän ei tajunnut, ei pyytänyt -tajuta. Se vain kumotti yhä ja yhä etäämpää ja aina ja aina vain -surullisemmin. Hän näki vain sen kumotuksen, istui itse täällä matalan, -karstaisen orren alla, ikävöi ja harjaili pellaviansa, joihin -haihtuivat ajatukset ja kaikki. Sieltä kuninkaan linnasta näkyivät vain -asumattomat akkunat, ranta ja tyhjä lehto. Poissa olivat asujat. Linnut -olivat iäksi lentoon lähteneet. Valkea liina vain oli oksalle heitetty -ja vilkutti kuin kutsua hänelle tänne, jossa hänen luonansa oli -ainoastaan puukuppia vuoleva Mainu. - - - - -VII. - - - Miks' on eukot suruiset? - Kysyt. Saatko vastuun? Et. - Vait' on, vaiti vaimon mieli. - -Luikin herrat asuivat nykyään vuodet läpeensä kaupungissa. Tänäkään -kesänä ei ollut kukaan heistä käynytkään hovissa. Ne ankarimmat -toimenpiteet täytyi siis lykätä siksi, kunnes ovat ehtineet neuvotella -isäntiensä kanssa ja saada niiden tarkat määräykset. Nieriä kyllä -etsittiin vangittavaksi voudin apulaisen pahoinpitelystä, mutta toiset -suojelivat ja piiloittivat häntä visusti. - -Eikä ryhdytty vielä vangitsemaan Rounia, kun sitä vastaan ei ollut -mitään sitovia todistuksia. Vouti sitä vaati, mutta muut selittelivät -hänelle lakiansa; ei sanonut nimismies uskaltavansa vielä vangita, -sillä voisi joutua siitä itse ehkä syytteeseen. Hän pelkäsi sitä sen -vuoksi, kun tiesi sen lähetystön olevan matkoilla, vaikka se olikin -pitänyt asiansa salassa. Mutta hän neuvoi: - -"On parempikin näin", neuvoi hän voutia, ja selitteli: - -"Antaa niiden aluksi rohkaistua ja pitää vain sitä tarkemmin silmällä." -Hän puhdisteli silmälasejansa, näytti samalla syventyneen siihen -tehtävään ja jatkoi kuin sen työn sivussa: - -"Silmällä pitää ja... Vapautta saatuaan ne rohkaistuvat ja silloin, kun -on jo todistuksia, niin voidaan tarttua." - -Mutta kun aika kului ja vouti yhä vaati, niin suostui asettamaan Rounin -julkisen silmälläpidon alaiseksi, kieltämään hänen poistumaan talostaan -ilman viranomaisten lupaa. Hän oli tullut nyt sitä määräystänsä -Rounille ilmoittamaan ja vouti oli hänen mukanansa. He tapasivat Rounin -sen työmaalla, ruununmies ilmoitti asiansa, antoi määräyksensä. Rouni -kuunteli tyynenä ja vastaukseksi puheli: - -"Taisi olla turha puuha." - -Ja selventääksensä, mitä oli tarkoittanut, hän entistäkin jykevämmin -jatkoi: - -"Minä en ole ennenkään talostani pakoillut, vaikka on tässä sattunut -toinenkin asia. Niin että on turhaa luulla että nytkään. Tuli mikä -tuli, tässä minä seison, enkä rävähdä." - -Ja kun ruununmies ja vouti poistuivat ja hän oli taas kahdenkesken -veljensä kanssa, niin hän sille puheli: - -"Ne luulevat, mutta turhia luulevat." - -Turhaan luulevat, että hän talostansa pakenee, hän tarkoitti. Mutta -taas hän painui raskaaksi ja miettiväksi ja lisäsi: - -"Olkoot ne nyt niin ja vaikka mikä miten, niin tässä kynnän viimeisen -vakoni." Veli tajusi hänen mielialansa ja alkoi taas puhella niitä -omiansa. Hän puheli: - -"Vaot on vakoja." Hän koki taas lauhduttaa ja kohottaa veljensä synkkää -mieltä. - -"Se", puheli hän, "se tietysti tahtoo olla aina mielellekin kova. Mutta -ei sille pidä antaa valtaa." - -Epätoivolle, mielenmasennukselle ei pidä antaa valtaa, hän tarkoitti ja -lisäsi: - -"Köyhyydessäkin voi olla rikkaus ja surussa lohtu." - -Se tuli sydämestä, itsestään, ilman miettimisiä. Mutta Rouni voimistui -taas nuoreksi. Hän puheli raskaasti: - -"Ei se, Mainu, ole ihan niin." - -Ei hän kieltänyt sitä, että köyhyydessä on rikkaus. Päinvastoin. Hän -jatkoi: - -"Minä en ole koskaan köyhyyttäni nurkunut, enkä piikkoista paitaani -vieronut ja vähäksynyt, ja pahin, mitä minulle voisi sattua, olisi -sittenkin se, että minä olisin rikas, sillä rikkaus on varastettua. -Toisen työtä ja ryövättyä se on. Ja se olisi paha merkki minun -otsassani." Mainu vaikeni. Veljen sanat olivat taas tulleet jykevinä -kuin hirsi. Rouni varustautui tarttumaan työhönsä ja lopetti: - -"Minä olen maailmalta toivonut ainoastaan sitä, että se antaa minun -rauhassa omaa kohtaloani kantaa. Kun minäkään en kerran kenenkään -varpaille astu." - -Hän painui työhönsä. Tuli ilta. Hän oli jo kylpenyt ja istui yksinänsä -saunansa oviseinän vieressä. Myöhäisen illan päistäreinen valo käärieli -huntuunsa pihaa, sen puita ja matalia asunnoita. Hän vaipui taas omiin -ajatuksiinsa. Hän näki Viemin käyvän noutamassa viimeistä sangollista -iltavettä, näki matalan kaivonvintin liikkuvan ja Viemin poistuvan -sankoinensa. Mieleen muistuivat entiset ajat. Tässä samassa saunassa, -tai sen samalla sijalla sen edellisessä, oli hänen vaimo-vainajansa -synnyttänyt ne monet lapsensa, joista oli vain muisto jälellä. Mieleen -palasivat niiden synnytysten monet raskaat, puutteiset päivät ja hän -muisti niinä päivinä täällä matalassa saunassa eläneensä elämänsä monet -hellimmät hetket. Vaimon alistuminen yhteisen kohtalon alle oli hänet -silloin aina saanut sanattomaksi. Hän oli vain tuntenut aivan vihlovan -hellyyden povessansa piikkopaidan alla. Nyt oli se vaimo poissa, sen -viime kohtalot häneltä salassa, kuolo tuntematon. Hän istui ja istui, -yllä lempeä yö ja sen palttinainen hiljainen hämärä valo ja edessä kova -maailma ja sen loittoisimmilla sijoilla vaimon unohdettu hauta, jolla -kasvaa ruoho ja josta ei miehelle vihi koskaan saavu. - - * * * * * - -On jo keskikesä. - -Kun lähestyi Vaitin taloa, sen vähiä viljelyksiä, pisti ensimäisenä -silmiin matalan tuvan ylettömän pitkä viirinsalko. Se tuntui aivan -suhdattoman pitkältä verrattuna talon pienoisiin asumuksiin, tuvan -pikku akkunaan ja kaikkeen. Kun nyt, hiljaisen päivänlaskun edellä, -lähestyi samaista taloa, pilkotti sen pieni akkuna kartanopuun alta -iltahohteen häikäisemänä. Varjoon tuntuivat silloin jäävän pystyn -turvekaton jykevä harjahirsi, aidan seipäissä kuivuvat lehtikerput, -matalat aittaset ja kaikki muu. Ainoastaan vähän loitommalla oleva -riihi kuvastihe selvempänä tässä omituisessa iltanäyssä. - -Nyt tiesivät siellä kertoa yhä ja yhä uutta niistä voudin aikomuksista -Viemin suhteen. Vouti oli siitä juovuspäissään aivan kerskunut, -halventanut eukkoja ja eukot olivat heltyneet omaa sisartansa -uhkaavasta tuhosta ja oman, yhteisen kohtalonkin vuoksi. - -Siitä nyt juttuiltiin. Viero oli siinä muiden kuulijoiden lisänä. -Vaitin emäntä oli juurikään juottanut vasikat, puhdisteli nyt -kiulujansa ja puheli siihen puheen sekaan surullista: - -"Sehän se on naisen osa. Kestä vain ja kärsi. Olipa vouti tai jos -mikä." - -Miehet vaikenivat. Emäntä jatkoi, sureili: "Hivu vain ja hivise. Mutta -siitä elä hiisku, että onko se minullakin oma onni ja osa." - -Ja toiset eukot kiukuttelivat samaa, kuten kaakkurit kuikuttavat -yhteisessä hädässä. - -"Niin justiinsa! Hivu vain ja sano että: mitäpä tässä minusta. Ihan se -on", kaihoili Lamun Mai, ja monet toiset säestivät samaa. - -"Se on onni yksillä ja toisilla kipu", puheli taas emäntä. Tuoreita -humaloita siinä oli pöydällä punainen koppa kaljaa varten, vaikka eivät -nuo näkyneet vielä olevan muuta kuin alkuja. Hän puuhasi sitä asiaansa -ja lopetteli kaipaavalla: - -"Koska tuo sitten tullee kaikille se kirkas!" - -Se oli kuin hautajaismenoa ja mielialaa. Kukin näki vain pimeän osansa -ja harmaan maailman, jossa vain yhdet valitut loistivat harmauden -seassa onnellisina kuten tämän tupasen pieni ikkuna siinä iltahohteensa -valossa, loistaessaan harmaan talopahan ainoana ihanana valona, samalla -kun tuvassa hiipi mielissä huoli siellä matalien, nokisten orsien alla. - -Vaiettiin, Äkkiä lausui silloin Viero lyhyen: - -"Mutta älkööt vielä luulko." - -Se Viemin kohtalo oli häntä nyt liikuttanut, koskenut hellästi. Hän -lisäsi: - -"Mutta mitäpä niistä sanoista! On sitä vielä muuta." - -Ja jos hän aina oli ollut vähäpuheinen, niin kävi hän nyt entistäkin -vaiteliaammaksi. Hän päätti vain toimia. Hänessä heräsi isänsä peru, -niin toisenlainen kuin hän ulkonaisesti jo monessa suhteessa olikin. -Hän poistui, haki Mierin ja Laukon Juhan, ja sopi heidän kanssansa -asioista, tulevista tapauksista vähin sanoin. He päättivät panna kaiken -alkuun kolmenkesken ja kutsua muut valmiille. Laukon Juha ihastui -häneen. - -"Se on toista", puheli hän ja todisti: - -"Sinä olet kuin Rounin poika." Hän innostui puhumaan omia -katkeruuksiansa, ynseillen: - -"Hiivatti! Turise. Kumarra omaasi. Me työssä, herrat jouten. Kolkuta ja -kolista kirkon oville ja ano. Tuleeko? Huut hiiteen! Ne ovat yhtä." - -Hän kiehahti ja vannoi: - -"Mutta nosta vain oma pääsi pystyyn ja sano että: tässä seistään, niin -hellittää osa. Hellit-tää vaan. Kun vaan oma pää pystyyn"; tipan hän -vielä lisäsi: - -"Muuten vie vaoltasi joka jyvän vieras." - -Mutta kun Viero sinä iltana vaelsi yksinänsä kotimatkalla, oli hän -tavallista vakavampi. Hän johtui nyt ensi kertaa elämässänsä -muistelemaan niitä monia mieronteitä, joita hän oli kierrellyt, ensin -ihmisten armoilla, sitten pikku kerjäläisenä, myöhemmin talojen ja -hovien työläisenä. Paljon hän muisti sieltä selvästikin, enemmän -kaukaisena hämäränä. Siellä oli vieras riihi, jossa hän oli puinut, -siellä luhti, jossa oli nukkunut, kaikkialla miero, jota oli -vaellellut. Hän muisti talon, jossa oli jättänyt kerjuupussinsa ja -lähtenyt kerjäämään työtä. Se kaikki oli nyt siellä takana kuin öinen, -määrätön taival, jossa ympäröi korpi ja jota vaeltaessa alati kaipaa -siltä taipaleelta pois, johonkin talon tupaan pääsyä. - -Kunnes sitten vasta nyt, Rounin kohtalokkaaseen taloon päästyä, oli -hänellekin avautunut se kaivattu tupa -- ei talo itse semmoisenansa, -vaan sen nuori emäntä Viemi. Koko hänen vähä maailmansa oli nyt -samaisessa Viemissä ja hän tunsi olevansa rikas. - -Oli jo sydänyö. Korven puut seisoivat aaveisina epäselvässä yövalossa. -Kuului jo sen ison kosken kohina, jonka niskasta oli yli melottava. Ei -yhtään ääntä. Kun hän silloin, sydänyön hetkellä, meloi joen poikki ja -mela kolahti kiveen, pelästyi siitä havahtanut lintu ja läksi vaakkuen -lentoon. Hän huomasi, että se on korppi, ja sen öinen koikunta -sekoittui omituisesti yksinäisen kosken jymisevään kohinaan ja kuohuun. - - * * * * * - -Ja yhä se vanha Tairakin niillä teillänsä vaelteli. Hän oli taaskin -löytänyt ne jo kerran kokonaan kadonneet jälet ja lähestyi näitä Luikin -maita, vaikka olikin vielä kaukana, tuntemattomilla tienoilla. Hän -istuksi nyt sauvoinensa Hiekin talossa. Siinä ohjailtiin edelleen ja -hän kertoili siinä kohtaloitansa ja tyttärensä tähän astisia kohtaloita -samalla. - -"Kärsiä, kärsiä on saanut lapsi. Kokea on saanut monia!" kaihoili hän -surullisena. - -"Johan ei! Jo-han ei olisi kokenut!" madaltui siinä äidin onneton -mieli. Kuulijat heltyivät. Hiekki puheli: - -"Se on osa kova." - -"Johan ei olisi! Näyttää vain, vaan ei anna!" sureksi äiti vastaan ja -puheli: - -"Itket. Luulet että lauhtuu. Mutta ei lauhdu. Ei lauhdu. Kellä on osa -kova, niin ei lauhdu. Jo-han!" Hiekin vaimo puuhaili hänelle syömisiä, -mieli hänelläkin monena ja puheli: - -"Se on tämä maailma." - -Oli sitä hänkin monia kokenut. Hän lisäsi: - -"Mutta kun se on kerran niin sallittu, niin minkäs sille voit." - -Paras siis alistua. Taira toistelikin: - -"Paras! Paras että vain niin... Että jos et kestä, niin sorrut. Sorrut -vain. Sor-rut. Ei se avutonta avita", kaihoili hän yhäkin -surullisempana, ja lopetti: - -"Jos kerran sortuakseen niin sorrut. Sorrut vain, sor-rut!" - -Ja kun hän sitten taas edelleen lynkytteli, kuvastui hänen mielessään -aina ja yhä vain lähempää se hänen ainoa tyttärensä, joka, jos on -kerran sortuakseen niin sortuu. - - - - -VIII. - - - Lensi lintu lapsen luo. - Min se tullessansa tuo? - Syömmihin sadat suruja. - -Lopultakin oli se lähetystö palannut pitkiltä matkoiltansa. Oli -palannut tyhjin toimin. Luikin isännät olivat mahtavaa sukua. Kukaan ei -rohjennut heidän asioihinsa sekaantua. Oli vain kehoiteltu alistumaan, -tottelemaan lakia ja vakuuteltu, että Luikki kyllä tietää oikeutensa, -eikä vaadi muuta kuin omaansa, sitä, joka on lain mukaan sen -omaisuutta. - -Ja nyt olivat ne Mainun heränneet Riekin talossa koolla. Olivat jo -kuulleet palanneiden köyhät kertoilut, istuivat ääneti, emännän yksin -ollessa eleillä, ja kaihoilivat uutta apua. Se Herran apu se heille -nytkin kyllä hiljaa vielä sarasti, mutta se sarasti nyt etäältä ja -surullisena kuten talvinen iltarusko kuoleman käväistyä yksinäisessä -salotuvassa. - -"Eikö tuo lie etäistä sekin", puheli jo emäntä hiljaa siitä avusta. - -"Vasta tuo kuolemassa luona lienee", kaipaili hän sitä yhä hiljemmin. -Lampaat olisi ollut tänään kerittävä. Hän kaihoili kuin nyt sitä asiaa -muistellen: - -"Kunhan on ja ahertaa. Tottapahan sitten kuolema loput korjaa." - -Mutta Mainu luotti yhä siihen apuun ja koki sillä uskollansa puhua -muillekin rauhaa. - -"Kyllä Hän on jo näillä main, Herra nimittäin", puheli hän ja vakuutti: - -"Ei Hän unohda." - -Hän koki selittää, että Herra tekee työtänsä huomaamatta, vaiti, kuten -hiljainen ja yksinäinen metsämaan kaurahalme ripsii ja kypsyy ääneti ja -vaiti ja on vaatimaton ja vähäinen siinä ripsiensä hiljaisuudessa -heloittaessa. - -"Hän on niinkuin metsässä kaino kaura. Niin Hän on näillä main", -todisteli hän siitä Herransa ihanasta läsnäolosta. Hän selitteli taas, -että kaikki mitä tulee, se on Hänen tahdostansa tapahtunutta, sillä Hän -on kaiken Jumala, Hän. - -"Hänen hiljaista viisauttansa se on kaikki. Sillä Hän on Hän." Hän -itsekin oli taas kuin vähäinen kaura, joka tyytyy omaan yksinäiseen -elämäänsä siellä metsähalmeen hylätyssä rauhassa, maailmalta mitään -pyytämättä. - -"Turva on Hänessä, sillä hän on ja yöpyy meidän luona... Yöpyy, yöpyy -Hän ja on turva ja tuki", toisteli hän yhä vain kuin itseksensä. Yhä -vain hän uskoi ja vakuutti Herran armon ja viisauden kasvavan näillä -mailla kuin sen hiljaisen kauran. Sen suojissa tuntui kaikki -turvalliselta. Hän vakuutti: - -"Siitä kasvaa elo." - -Eivätkä ne muut jaksaneet nytkään olla alistumatta. He vain tunsivat -ikäänkuin pienenevänsä ja hupenevansa sen salaisen, suuren viisauden -edessä. Se viisaus, apu ja armo kyllä tuntui yhäkin etäisemmäksi -loittonevan, mutta jälelle jäi toki kaihoisa rauha, kuten kuolintaloon, -sitten kun jo iltaruskokin on lakannut ja tuvan kurkihirren yllä on -äänetöntä ja sirkka on vaiennut kiukaassa, eikä kukaan puhu. Vaietaan -vain, tajutaan yhden lähteneen vainajana talon tuvasta ja kuolinpäivän -iltoinensa etääntyneen sinne tuntemattomuuksien taakse. - - * * * * * - -Nyt oli jo leikkuuajan alku. Siellä täällä ilmestyi ensimäinen kuhilas -pienelle pellolle ja riihen edessä kapsehti mies paitahihasillaan jo -valmistuksiansa. - -Ja nyt oli Rounillekin lähetetty kova määräys saapua vaimoinensa -Luikkiin päivätöihin, kuten ainakin alustalainen. Hän kuunteli -määräyksen ääneti, jatkoi vain työtänsä ja lopuksi lausui määräyksen -tuojalle lyhyen: - -"Mitäpä siitä." - -Mutta kun tuoja yhä siinä viivytteli, niin hän kuin sanontaansa -selventääksensä lisäsi: - -"Minä vain tarkoitin sitä, että sinä täytit oman tekosi... kun toit -sanan, ja minä teen mitä minulle kuuluu." - -Hän ei ollut tätä ennen puhunut Viemille näistä asioista -vihjailuillakaan, ei rauhoittaaksensakaan vaimoansa. Mutta kun hän nyt -söi ääneti ateriaansa ja Viemi tapansa mukaan hiljaa omiansa puuhasi, -niin hänen tuli Viemiä sääli. Mieli teki nyt sanoa sana rauhoitukseksi. -Ei vain tahtonut löytää sanoja. Vasta aterian lopetettuansa hän pääsi -sanoiksi ja puheli: - -"Ne tässä hätyyttävät", alkoi hän silmäillä askareitansa ja jatkoi: - -"Mutta ei sinun pidä tässä hätäillä, eikä surra sitä, mitä sattuu. Kun -aika tulee, niin minä kyllä teen omani." Hän ei nyt huomannut sitäkään, -kuinka Viemi silloin taas vetäisi huivia alemmaksi silmillensä ja koki -pysytellä selin. Hän vain heltyi ja puheli: - -"Karuahan tämä kyllä tässä sinullakin on. Mutta kun tyydyt niin... ei -tuo kaikki vielä lie lopussa." - -Ja hänestä tuntui kuin olisi hän nyt sanonut hellyyttä liiaksikin. -Hänelle tuli sen takia aivan vaikea olla, ei hennonnut katsahtaa -vaimoonsa, ei voinut jäädä sen luo tupaan. Vasta työmaalle, -yksinäisyyteen päästyänsä alkoi hän tuntea itseään taas alkavan -painostaa. Ja kun Mainu saapui myöhemmin luo, niin hän alkoi aivan -itsestään sille nyt levähtäessään puhella, toisin kuin ennen. - -"Tässä", alkoi hän. Ei tiennyt mitä ja miten sanoa. - -"Mutta mitäpäs niistä", aikoi hän jo keskeyttää, vaan kun nyt mieli yhä -synkkeni ja painui, niin hän taas lisäsi: - -"Kun olisi vaikka lapsista jokukaan jäänyt, niin olisi siitä nyt apu ja -toivo... Tässä kun nämä muutkin avut jo hupenevat." Ja kun veli -kuunteli nyt ääneti, niin hän, kuin unohtaen oman osansa, heltyi -sillekin sanomaan veljen sanan, kuten kyllä usein ennenkin. Hän puheli: - -"Mutta samaa kovaahan se on kaikilla... Ja onhan tuo hyvä, että sinä -olet tässä yksissä pysynyt. Vaikka ei tuo sinunkaan elosi lie häävi." - -Ja yksissä he olivatkin elelleet ikänsä. Vaikka Mainu elikin omaa -talouttansa, kierteli töissä ja saarnailuilla maailmalla, niin aina hän -oli palannut veljensä luo kuten kotiinsa ja aina tuntenut veljen -kohtalokkaan talon omaksensa, sen huolet ja oudot aavistukset -yhteisiksi. Hän tajusi veljensä karusta puheesta sen mikä siinä oli -sydäntä. - -"Ne nyt ovat niitä", tapaili hän vastaukseksi. Teki mieli jotain -kuitenkin vielä sanoa, mutta ei siinä ollut sanoja. - -"Se on jo takana. Mikä on eletty", löysi hän toki jotakin ja lisäsi: - -"Kerran vain tulee meillekin ilta. Ja silloin tehdään kaikesta tili. -Ilman meitä." Hänen oli määrä lähteä huomenna saarnamatkoillensa -lähiseurakuntiin. Hän toisteli, mieli omituisena: - -"Ilta, ilta joutuu. Kun se tulee, niin silloin on majan harjalla yö." - -Ja kun Rouni sitten iltasella päivän jo laskettua oli korjaillut -pihaveräjän kiinni, niin hän jäi siihen veräjälle pitkäksi aikaa yksin -istuksimaan. Lammas makasi vuonillensa rauhallisena siellä veräjän -toisella puolella. Ensimäinen kuhilas pellolla antoi yölle elokuun -tunnun. Metsien ja pihan yllä oli ohut hämärä, jossa kaikki näkyi kuin -hauras varjo. Hän tajusi Vieron kulkevan paitahihasillaan pihan halki -aittaansa ja vähän myöhemmin Viemin kokoilevan pihamaan hämyssä vähiä -pesujansa, jotka olivat kuivuneet oksilla ja nuoralla. Sitten hävisi -kaikki. Oli vain tyhjä piha öisine puinensa ja matalien asumuksien -harmaat harjat äänettömine kurkihirsitolppinensa ja räystäät -kouruinensa, jotka kaikki peittyivät yön hentoon ja herkkään -äänettömyyteen. - - * * * * * - -On seuraava päivä. - -Mainu oli jo lähtenyt saarnailuillensa sinne etäisille seuduille. Hänen -oli määrä viipyä siellä useita päiviä. Hän oli lähtiessänsä hyvästellyt -Viemiä tavallistansa erikoisemmin, tietämättä miksi. Ero siitä oli nyt -vain tuntunut toiselta kuin ennen. Oli kuin olisi hän aavistanut poissa -ollessaan jotain erikoista tapahtuvan. - -"Yhdessähän tässä on aina eletty ja koettu", oli hän puhellut ja -lisäillyt: - -"Mutta sitä on elämässä paljon. Kullekin meistä kolkuttaa oma kohtalo -ja osa." - -Mutta nyt oli jo puolipäivä. Viemi leikkasi ruista kahdenkesken Vieron -kanssa ja Rouni itse oli halmeella töissä. He olivat leikanneet tovin -ääneti, kun työ pysähtyi kuin itsestänsä ja Viero alkoi hänelle -puhella. Hän oli nyt tavallista vakavampi sen salaisen suunnitelmansa -vuoksi. Siitä tuonnoisesta saunakohtauksesta hän aikoi jotakin selittää -ja puheli äkkiä: - -"En minä, Viemi, silloin aikonut sinulle mitään pahaa... Aioin vain -sanoa, että minulla on sinun luonasi hyvä olla." - -Tuli kuin vaitiolo. Viemi seisoi leikkuun rajassa sirppi kädessä. Hän -taivutti sirpillä rukiin korsia niin että niiden tähkät kallistuivat -hieman hänen silmiensä suojaksi. Hän ujosteli kuten kosittava neitonen. - -"Sitä on aina sydämellä yhtä ja toista", jatkoi nyt Viero Viemin siinä -yhä vaietessa ja pelätessä katsetta häneen kääntää. - -Ja silloin heissä sykähti toisiansa kohtaan jotakin hyvin hellää. Ei -siitä olisi kumpikaan hennonnut enää tämän enempää puhua, ei nyt, ei -koskaan. Viemi vain seisoi ennallansa ja ikäänkuin koki yhäkin salassa -taivuttaa rukiinkorsia kallistamaan tähkiänsä hänen katsettansa -peittämään. Edessä oli vain hieno, pieni köyhän talon ruispelto ja sen -piennar, ja ruispellon sivulla matala, yksinäinen sauna ja tuntui vain -aavistuksissa hento ja tuskin huomattava näiden olojen sykähdys, niin -hiljainen ja vaatimaton kuin se, kun köyhän tuvan akkunalaudalla -sykähtää yksinäisen, hellän punakukan hiljainen ja kaino sykähdys. - -Samassa alkoi metsän takaa kuulua yksinään vaeltavan miehen harras -veisuu. Joku niitä Mainun uskolaisia vaelsi polkujansa ja miten lie -mieli tehnyt siinä yksinäisyydessä veisailemaan. Veisuun rauhallinen -kuulu kohosi rikkaana ylös ja ikäänkuin levittäytyi katoksi metsien, -pellon, siinä pellolla leikkauksensa rajassa seisovan ihmisparin ja -kaiken ylle. - - * * * * * - -On kulunut päivä välillä. - -Nyt alkoivat oudot sanomat nopean kulkunsa. Viero oli poistunut -aitastansa yöllä kenenkään huomaamatta ja palannut aamuyön aikana ilman -että sitäkään kukaan tiesi. - -Mutta aamusella oli Luikki kaikkinensa porona. Juopunut vouti oli -palanut liekeissä, apulainen löydettiin metsästä murhattuna. Ruununmies -oli yrittänyt rientää palopaikalle keskellä yötä, mutta hänkin oli -matkalla hävinnyt jäljettömiin. Minne? Kukaan ei sitä tiennyt. Vasta -vuosien kuluttua löydettiin joesta, sillan alapuolelta, hänen rattaansa -ja hevosen luut, mutta hän itse oli ainiaaksi kadonnut. Kartanon väki -oli hajautunut kyliin ja taloihin. Kaikki oli päässyt irti ja oli nyt -valloillansa. - -Ja nyt kulkivat puheet ja arvailut. Kukaan ei tiennyt mitään ja ne -jotka tiesivät, vaikenivat kuin hauta. Kaiken entisen lauetessa oli -samalla aivan itsestään ilmestynyt ankara yhteisen kurin henki. -Jokainen tajusi, että siinä asiassa leikitään nyt elämällä ja -kuolemalla ja yhteinen asia yhä vain sitä kurin henkeä tiukensi. - -"Herrasiunaa! Mitä tästä nyt koituu!" siunailivat eukot. Mutta miehet -tajusivat, että nyt oli vain kestettävä. - -"Koituu mikä koituu!" puhelivat he vakaina. Itse asiassa tuntui yksinpä -siinä odotuksen ja epätietoisuuden painaessa helpolta ja keveältä kun -Luikki oli nyt poissa, sen rauniot savuavina. Puheltiin kostonilolla: - -"Riisuuntuipas, ruoja!" - -Hävisipäs, kytee raunioina. Toinen lisäsi varmalla: - -"Kumossa on!" - -Tuntui vain vapauden ensimäinen hengähdys, eikä silloin tehnyt mieli -laskea, kuinka pitkäaikainen se tulee olemaan. Nuorten, niiden -hillittömimpien kesken, pääsi ensi aluksi valtaan uhman riemuakin, ja -raiteilla sen mukaista remua, sodan ja metelin remua. Avin Mieri siellä -oli ylinnä muita. Heitä kulki joukko poikia kylän tiellä. Oikeastaan -Mieri koki painaa mieleensä asian vakavuutta sillä remullansa. Hän -kulki kaulatusten toisten kanssa ja hoilasi: - - "Ja vaikka mä kahta rakastan, - niin yks' on niistä oma." - -"Hip vaan", remusi hän. Mutta kun he tulivat Tuovin talon pihalle, niin -hän talttui kokonansa, vaikka toiset yhä remusivat. Hän istahti Lienun -aitan porraslaudalle, vaipui tahtomattansa miettimään ja kun Lienu -kulki ohi, niin hän tälle puheli: - -"Älä, Lienu, sure, vaikka nyt näin." - -Hän puhui nyt omituisesti, sillä mieli painui. Lienu pysähtyi, näytti -arvaavan hänen mielialansa, heltyi hänelle ja vastaili: - -"Mitä sinä nyt minun suruistani! On sitä nyt pahempiakin eletty!" -Remukin lakkasi. Mieri tapaili: - -"En minä sillä mitä erikoista." Hän tuntui jo aivan surulliselta ja -lisäili: - -"Minä vain muutoin toivoisin sitä, että sinulla ei olisi surua. Sillä -mikä tullakseen, niin se tulee. Mutta ei se sinulle tule." - -Ja Lienusta näytti Mieri nyt yht'äkkiä muuttuneen nuorukaisesta -mieheksi ja hänestä tuntui kuin olisi hän itsekin sen huomattuansa -muuttunut toiseksi ja heidän entiset keskinäiset keveät rakastelunsa -saaneet uuden tunnun, alkaneet muuttua rakkaudeksi. Hänelle kajastivat -kyllä Luikin savuavat rauniot, mutta samalla hänestäkin tuntui nyt olo -muulta, ei entiseltä. Kylän kesäisiin kuherteluihin ja kuhilaiden ja -heinärukojen takaisiin rakasteluihin oli kauhuntapauksesta tuulahtanut -uusi tuntu. - - "Ja tytöt ne itki aitassansa, - vaan en minä itse sure." - -Hoilasi näin joku, mutta siinä hoiluussa värisi nyt sittenkin tämän -kesäisen kyläelämän outo, vakava sävy. - -"Mitäpä niistä!" lopetteli Mieri omiansa. Tulee mikä tulee. Oli alkanut -yleinen alistuminen tulevien kohtaloiden alle. - -Ja vanhaa Tairaakin veti nyt jo tie Luikkia kohti. Kaukana hän vielä -vaelsi, mutta siellä tunnettiin Luikin laajalti kuulu nimi ja sitä -kohti häntä nyt ohjailtiin. Elossa tuntui olevan tytär, elossa Rounin -kadonnut poika. - -"Elossa, niin elossa. E-los-sa!" ilostui hän toistelemaan ja ihaili: - -"Ken kerran kestääkseen niin kestää. Kestää! Kestää vain!" - -Niin istui hän kerran sauvoinensa ja nyyttinensä tienvarrella. Lähes -kaksikymmentä vuotta oli takana sotapakolaisen karkailuja, vankeutta, -elämää vieraalla maalla, suruja viljalti, iloja vähän, tuskin -ainuttakaan. Nyt tuntui pilkoittavan päivää sieltä Luikin puolelta ja -hän kaihosi vain sinne. Luikissa oli hänellä nyt koko maailma. -Yksinäiset kankaat siinä vain levisivät äänettöminä ympärillä ja niitä -valaisi paisteellansa salomaiden ujo päivä. - -Mutta palon jälkeisenä aamuna ei ollut sana vielä kantanut Luikin -raunioilta Rounin metsätalolle, eikä Viero siitä kenellekään sanaakaan -puhunut. Aurinko paistoi vielä matalahkolta. Varhaisessa aamussa tuntui -päivännousujen jälkeinen rikas tuoreus ja pihalla se kesäaamun -nuoskeus, joka on tavallista unesta heränneen väen ensi askareitansa -alotellessa. Lehmä märehti veräjällä rauhallisena, lypsyaikaansa -odotellen, ja juuri äsken pukeutunut Viemi ilmestyi tuvasta rapulle. -Hänen kasvoillansa tuntui vielä unen jälkeinen aamun tuoreus. Korento -oli pystyssä seinää vasten. Hän varusteli siinä seinävierellä korvoa -kaivolle veden noutoon lähteäksensä ja tuskin huomasi kuinka hänen -miehensä sillä aikaa kulki taitse suitset kädessä tuvasta pihan halki -ja hävisi aitan taa, lähtien hevosta metsästä hakemaan. Viero huomasi -Viemin puuhat, tuli avuksi, vei korvon kaivolle, Viemin tullessa -korentoinensa jälestä. - -Ja kun Viero nyt kaivolla nosti matalalla vintillä vettä korvoon kaivon -kannella seisten ja Viemi seisoi siinä kaivonkannen vieressä korento -pystyssä, tuntui heistä molemmista, että heidän välillänsä on jo -lopullisesti jotakin sitä hyvin läheistä, joka yhdistää heidät -ainiaaksi. Kaikki muu maailma oli jäänyt heille vieraaksi ja he olivat -huomaamattansa muodostaneet omansa ja sulkeutuneet siihen. Korvo oli jo -täysi ja nyt Viero puheli jo kuten aina semmoiselle ystävälle ja -naiselle: - -"Älä sinä, Viemi, sure, jos mitä sattuu ja on", puheli hän ja lisäili: - -"Niitä on aina maailmassa kohtaloita, mutta kyllä se kaikki menee -aikoinaan ohi." - -Ei Viemi tiennyt mitä hän tarkoitti, ei halunnutkaan sitä erin tietää. -Hänestä tuntui nyt vain olo helpolta ja hyvältä. Hän seisoi yhä siinä -korento pystyssä, tajusi vain kaivonvintin nousseen ja laskeneen ja -ystävänsä nuoren miehen nostaneen sillä vettä ja puhelleen hänelle. Hän -olisi tahtonut jäädä siihen iäksi, seistä vain niin, levollisena, -onnellisena, korento pystyssä, ympärillä aamun tuoreus, mielessä vielä -varhaisen aamun vieno unen tuntu ja nuori mies siinä kaivonkannella -hänelle puhelemassa ja nostamassa hänen korvoonsa kaivosta vettä. - - - - -IX. - - - Miss' ennen inehmo asui, - vaimo kulki kaivotiellä, - ei nyt nouse saunan savu. - -Luikin kartanoon ja sen tienoille johti kaksi valtatietä samoilta -tahoilta. Toisen tien varrella oli mitä sakein kylä alustalaisten -pieniä, turve- ja olkikattoisia asumuksia, pihapuinensa ja vähäisine -pihoinensa ja peltotilkkuinensa. Seassa siellä täällä joku lautakatto -omituisine räystäinensä, kippakaivot ja yksi vinttikaivo; kapeiden -kujasien vanhat aidat ja pienet lautakattoiset saunat lisäsivät vain -kyläkuvan pintarikkautta. - -Ja siellä kylässä pohti väki nyt mitä olisi tehtävä. Rouni oli jo -mukana. Hän ei ollut suunnitellut asian alkua tämmöiseksi ja puheli: - -"Eihän tämä tainnut nyt alkaa ihan niinkuin piti." Ei hän sillä ketään -soimannut ja kohta hän lisäsi: - -"En minä sillä mitään erikoista tarkoita, enkä moiti. Mutta olisihan se -vain voinut alkaa ja olla toisin." - -Ja oitis hän yhtyi yhteiseen asiaan, alkoi sitä järjestellä. - -"Ei se astuttu askel enää palaja", puheli hän. Mutta hän näki etemmäksi -kuin muut. Hän tajusi, että omien kylien vähät, aseettomat voimat eivät -nyt riitä, ja hän alkoi puuhata laajemmalta. Miehiä lähetettiin -takakyliin nostamaan sieltä väkeä liikkeelle, avuksi, ja hänelle -kangasti sillä hetkellä yleinen kapina, ensin oman seudun, sitten yhä -laajemmalle leviävä. Hän oli ollut sodissa, tunsi partioretket. Ei hän -halunnut miksikään johtajaksi asettua, eikä sitä valittukaan, mutta -itse asiassa hän siksi jäi: toiset, mikäli johdosta voi puhua, -alistuivat itsestänsä siihen, mitä hän neuvoi. - -Ja tärkeintä nyt oli voittaa aikaa, että ehdittäisiin järjestäytyä ja -saada sitä ajateltua apua. Molemmille valtateille asetettiin -vartiojoukot estämään lähiseutujen ruununmiesten tuloa ja sanomien -leviämistä muualle siitä, mitä täällä nyt tapahtuisi. Viero joutui -toiseen vartiojoukkoon, Rouni etäisimpään ja niin seisoivat nyt isä ja -poika omien maittensa vartioina, kumpikin omalla tahollansa. - - * * * * * - -Mutta emme rupea pitemmältä kuvailemaan näiden veristen melskeiden -vaiheita ja yksityiskohtia, melskeiden, jotka olojen pakosta -kutistuivat tilapäisiksi kyläkapinoiksi, semmoisiksi, joista ei -ole säilynyt tietoakaan muualla kuin ihmisten muistossa ja -mielikuvituksessa ja joilla ei kirjoiteta historiaa, vaan yksityisten -elämäntarina, ei ratkaistu kansan kohtaloa, vaan yksityisten kova -kohtalo ja osa. - -Sillä sanoma tapahtumista on sittenkin kerinnyt Luikin herrojen tietoon -aikoinansa. Sotaväkeä saapui sitä tietä myöten, jota Vieron pieni -joukko vartioi. Sen tulo yllätti aseettoman joukon. Useat -haavoittuivat, pari sai surmansa, loput pääsivät pakenemaan. Sotaväki -ratsasti kylään, hajaantui, vangitsi jokaisen, kenen tapasi. Väki -pakeni metsään mikäli ehti, sotaväen yhä takaa ajaessa. Osa sotaväkeä -ajoi takaa metsään pakosalle hajaantuneen vartioväen miehiä. Viero oli -erkaantunut muista. Yksinäinen sotilas ratsasti metsän läpi hänen -jäljessänsä. - -"Seis!" kuului sen komennus ja samassa pamahti pyssy. - -Ja silloin kääntyi Viero, syöksyi nopeasti kuin salama sotilasta kohti -ja iski hänet kangella kuoliaaksi. Hän oli saanut pienen luodinhaavan -pohkeeseensa, sitoi sen ja kun se ei haitannut, niin poistui paikalta. -Hän tiesi, mikä kohtalo nyt odottaisi Viemiä, jos sotaväki tapaisi -hänet sieltä yksinäisestä talosta, ja riensi nyt mistään muusta enää -välittämättä pelastamaan häntä turvaan. - -Mihin? Sama se. Pois vain koko onnettomasta Turman talosta, kauvas, -suojaan kaikelta ja vaikka ainiaaksi. Hän tapasi Viemin yksinäisellä -pihamaalla vaatevähiä kuivamaan ripustamasta, jäi luo, ei tiennyt miten -alkaa, mitä sanoa. Lopulta hän puheli: - -"Minulla oikeastaan olisi sydämellä paljonkin, josta sinulle, Viemi, -puhua." Hän tapaili sitä kuin hellävaroen. Hieno aavistus ilmoitti taas -nuorelle vaimolle, mitä hän puheillansa tarkoitti ja hän vaikeni yhtä -hellävaroen kuin hänelle puhui. Toinen vaan ei olisi hennonnut puhua, -toinen ei olla siihen puheeseen vaikenematta. Viemi koki ahertaa ja -olla katsahtamatta. Häntä tuntui hiljaa itkettävän, mutta hän pidätti -sen. - -"En minä sillä mitään... Mutta kun sinä olet aina ollut minulle niin -hyvä", tapaili taas Viero. - -Ja siihen tuntui kaikki puhe loppuvan. Tovin kuluttua lähti Viemi -kävelemään aittaansa, häneen katsahtamatta. Hän käveli sinne aitan -ovelle kuin monesti välillä pysähtyen. Teki mieli mennä sinne itkemään. -Viero näki sen kaiken, arvasi siitä kaipuusta ja epäröimisestä, että ei -Viemi ollut häneen pahastunut, arvasi hänen päinvastoin heltyneen -hänelle kokonaan. Hän näki vain Viemin jättäneen jälkeensä aitan pienen -oven auki, kuin kutsumaan häntä luoksensa. Hän arvasi Viemin aitassa -nyt hiljaa yksinänsä itkevän. Tuntui kuin Viemi kaipaisi häntä -luoksensa ja hän vain sittenkin epäröi, hentoisiko hän nyt sinne mennä. - - * * * * * - -Se oli vielä varhaista aamua. Sotaväki oli yllättänyt Vieron joukon jo -aamun sarasteessa. - -Mutta nyt oli ehditty tuoda kylästä tieto asioista Rouninkin joukolle -ja samalla huomasi joukko olevansa saarrokseen joutumaisillansa. -Vastarinta oli turhaa. Alkoi lyhyt, hajanainen taistelu, jonka aikana -hajaantuva joukko pakeni metsiin. Siellä tuolla kuului pyssyn pamahdus. - -Kun Rouni nyt kierti kylän ohi sen lähimetsien halki, näki hän kuinka -sotamiehet raahasivat naisia mukanansa. Kuului niiden epätoivoinen -avunhuuto. Hän tajusi olevansa voimaton siinä mitään tekemään. Luo -riensi eräs pakoon päässyt ja kertoi sotaväen vaatineen piiskauksen -uhalla neuvomaan tietä hänen talollensa. Mutta kukaan ei ollut taipunut -sitä tekemään. - -Ja silloin muisti hänkin nuoren vaimonsa ja riensi sitä turvaan -pelastamaan, kuten jo hetkeä aikaisemmin Viero. Hän oli jo päässyt -metsästä talollensa johtavalle tielle, kun tienpolvessa äkkiä ilmestyi -ratsastava sotilas eteen. Se huusi pysähtymään, ajaa karautti kohti ja -alkoi lyödä sotilaspiiskalla. Ensimäinen lyönti osui hartioihin. - -Mutta useampaa ei sotilas ehtinytkään. Kun hän kumartui uutta iskua -yltääksensä, iski Rouni nyrkillä häntä kasvoihin. Sotilas suistui -ratsunsa selästä tielle, jäi siihen suullensa, pitkäksensä virumaan. -Rouni ehti nähdä, kuinka sen suusta valui vuolas verivirta. - -Mutta samassa ilmestyi toisia sotilaita. Hän painautui tiheään metsään, -kuuli pyssyjen pamahtelevan ja luotien vinkuvan ja sattuvan puihin -hänen ympärillänsä. Hän pelastui joelle. Sen yli vei jotenkuten kyhätty -silta, jota myöten pääsi varovasti ajaen joen yli. Silloin yli -päästyänsä hän väänsi sen kangella jokeen, kuuli kuinka se rusahtaen -sinne vajosi ja näki sen hajoavan palasina virran mukana. Hän tiesi nyt -kotinsa, vaimonsa ja itsensä olevan hetkeksi turvassa. - -Mutta nyt hän oli kiihtyneempi ja synkempi kuin koskaan ennen -elämässänsä. Hän istahti puuntyvelle, korkeat ryntäät kohoilivat -kiihkoisista hengähdyksistä voimakkaina. Luo tuli pakomatkallansa -kiertelevä Haarla. Se kierteli omille asunnoillensa, pysähtyi, koki -puhella. - -Mutta Rouni istui vaiti, kuin ei olisi puhelua kuunnellutkaan. Haarla -puhui näistä oloista, uhkaavasta kohtalosta, köyhien ja avuttomien -osasta. - -"Kun tuo tulisi vielä se aika, jolloin laki on laki köyhällekin! Niin -että silläkin olisi oikeus", kaipaili hän. - -Ja silloin Rouni taas kuohahti ja hänessä pääsi valloillensa synkkä -myrsky. - -"Kun tulisi", ynseili hän. Hän lausui sen "tulisi"-sanan halveksivasti -ja jatkoi: - -"Tässä maailmassa ei mikään kunnollinen _tule_. Se on otettava." Hän -puhui nyt katkeran sydämen kyllyydestä, synkistyi yhä ja jatkoi: - -"Sortuu tässä maailmassa vain kaikki kunnollinen ja oikea... niin -oikeus kuin muukin, jos sen puolesta ei itse seistä." - -Hän näytti hetkiseksi kiihkostansa väsähtäneen. Ääni painui -matalammaksi kun hän jatkoi: - -"Minä tiedän sen itsestäni." Hänen mielensä aivan madaltui. Hän puheli: - -"Minä olen aikoinani uskonut sitäkin. Uskonut maailmaan ja toivonut, -että se on oikeuden puolella, mutta se on vienyt minulta monesti -kaiken. Ja avusta se on aina köyhälle sanonut ja ilkkunut, että: ota -itse!" - -Ja silloin hän taas uudelleen raivostui ja synkkänä huusi: - -"Helvetti, Haarla! Katso tuonne rytökorpeen, helvetti! Ketut ja -ilvekset siellä vain luikkivat ja valtaa pitävät ja niin on tämä -maailmakin... Konnat täällä vain lain turvissa kukkaroasi paikkaavat ja -papit lihovat, mutta rehellinen työ on kirottu." - -Haarla kuunteli häntä ääneti kuten pauhua, jota kuullessa tuntee oman -mielensä vähenevän ja kaiken alistuvan tuon pauhun alle. Jo synkistyi -Rouni kiihkostansa. Hän oli nyt pilvinen sää rajuilmalla, jolloin -pilvet nopeasti repeilevät, taivas riehahtaa raivoon ja taas jo yhtä -nopeasti vetää synkkä, äänetön pilvi varjonsa kaiken ylle. - -"Minä olen jo kaikki mustat kokenut. Uskot ovat menneet, mutta itse -minä päätin pysyä", puheli hän nyt sitä synkkää mielialaansa. Oli alkaa -vaitiolo. Rouni teki siitä kuitenkin pikaisen lopun poistumalla äkkiä, -ilman jäähyväisiä, kuin ei Haarlaa olisi siinä ollutkaan. - -Mutta taloansa lähestyessä, kun hän taas muisti sinne yksin jääneen -nuoren, avuttoman vaimonsa, alkoi hänen mielensä ikäänkuin lauhtua. -Taas koki karussa rinnassa sykähdellä sen koruileva hellyyden tunne. -Näin hän oli ennenkin pahojen päivien aikana aina tullut sen kadonneen -vaimovainajansa luo ja sen luona hän oli aina tyyntynyt ja lauhtunut. -Ei se ollut niinä hetkinä hänelle mitään puhunut, mutta sen -äänettömistä puuhista ja alistuvasta elämästä ja olosta oli vain -tarttunut tarttumalla häneen jotakin rauhoittavaa. Hänestä tuntui kuin -odottaisi häntä nyt Vieminkin luona lyhyt hetki ja hän tunsi olevansa -siitä jo kiitollinen. Hän korjaili siinä ohi mennessään pihaveräjää -paremmaksi. Piha oli tyhjä kaikesta. Ainoastaan vaatevähät riippuivat -kuivumassa ja yksinäinen varpunen tirskutti puun oksalla, ja taas näkyi -kivijalan kolossa sitä vaanivan mustan kissan pää. Hän huomasi sen, -mutta ei siitä nyt välittänyt, vaan käveli ääneti tupaan. - - * * * * * - -Mutta tupa oli nyt tyhjä, Viemi poissa. Hän luuli sen olevan -askareillansa, lähti ulos ja tuli aikoneeksi pistäytyä vaimonsa aitassa -asiallansa. - -Mutta kun hän nyt avasi aitan oven, tapasi hän vaimonsa Vieron -syleilyssä. Hän tajusi nopeasti kaiken ja poistui sanaakaan sanomatta -ovelta, jättäen sen auki. Hän ei nyt ajatellut mitään, oli tahtovinaan -työtänsäkin tapailla. Siinä seinää vasten olivat ne keväälliset -teroitetut seipäät yhä pystyssä ja hän ikäänkuin nyt tarkasteli ja -lajitteli niitä paremmin. Hän ei huomannut sitäkään, kuinka Viemi -poistui siellä hänen takanansa aitasta ja hävisi hiljaa seinän taakse. - -Hetkisen kuluttua näki hän sitten Vieron kävelevän pihan halki ja -poistuvan veräjälle. Hän raivostui, paiskasi seipään Vieron jälkeen ja -huusi samalla: - -"Siinä on eväs matkaasi!" - -Terävä seiväs osui keskiselkään, lävisti ruumiin aivan läpi. Viero -kaatui ääntä päästämättä ja jäi hengetönnä veräjälle virumaan. Rouni -otti kirveensä ja mitään sen enempiä ajattelematta, mistään mitään -välittämättä, lähti taloltansa metsään. - - * * * * * - -On päivän iltapuoli. - -Vanha Taira oli matkallansa sairastunut ja jäänyt taloon Luikin -lähipitäjässä. Siellä hänet oli tavannut saarnamatkoillansa vaelteleva -Mainu. Hän oli saanut Tairalta tietää kaiken. - -Ja nyt hän riensi saattamaan veljellensä sitä suurta ilosanomaa, että -hänellä on luonansa oma ainoa poikansa. Hän oli luvannut noutaa Tairan -tyttärensä luo heille, kun on veljensä tavannut. Hän ei nyt välittänyt -Luikin kauhuistakaan, joista oli tullessaan tiedon saanut, vaan riensi -vain veljen luo. - -Mutta Rouni kierteli yhä ja yksin metsässä. Hän tuskin tajusi mitä oli -tapahtunut. Teki vain mieli painua metsään, yhä syvemmäksi metsään. - -Ja silloin kohtasi hänet luo rientävä, kotimatkalla oleva Mainu. Hän ei -vielä tiennyt mitä kotona oli tapahtunut, ja kertoi nyt veljelle sen -suuren ilosanomansa. - -Rouni vaikeni. Hänessä ei värähtänyt ainoakaan kasvonpiirre koko sinä -pitkänä aikana, jolloin Mainu hänelle kertoili asiaa. Vielä Mainun -vaiettuakin hän istui kauvan ääneti ja synkkänä. - -Lopulta hän sitten lausui mustan, lyhyen: - -"Niin... Tämä minun piti vielä elää." - -Mainu ei häntä nyt tajunnut. Hän yritti puhua omaansa, mutta Rouni -keskeytti lyhyellä: - -"Tule, niin näet." - -Hän nousi, lähti kävelemään onnetonta taloansa kohti, käveli ääneti ja -Mainu kulki yhtä äänettömänä jälessä. - -He saapuivat jo pihalle. Mutta Vieron ruumis ei ollut enää veräjällä. -Kiertelevät pakolaiset olivat sillä välin käyneet talossa, tehneet -tehtävänsä, korjanneet ruumiin ja poistuneet matkoihinsa. - -Mutta kun veljekset astuivat tupaan, tapasivat he siellä kaksi -ruumista, kummankin erinänsä laudalle pantuna; vaimonsa penkille -asetetuista märistä vaatteista arvasi Rouni hänen hukuttautuneen -jokeen, muiden siitä korjanneen ja kantaneen ruumiin kotiin. Hän -istahti, istui kauvan sanattomana ja synkkänä. Hän näytti istuvan ilman -loppua, ei vastannut hämmästyneen veljensä kyselyihinkään sanaakaan. - -Vasta sitten pitkän ajan kuluttua, kun veli jo lakkasi kyselemästä ja -puhumasta, hän äkkiä ilmoitti synkeästi: - -"Minähän se tapoin poikani." - -Ja nyt tajusi veli ilman selittelyjä kaiken, muisti ne Viemin salaiset -itkut ja arvasi nyt mitä oli tapahtunut. Nyt vaikeni vuorostaan Mainu, -ja alkoi uusi äänettömyys. - -Kunnes sitten Rouni nousi. Hän otti poikansa ruumiin lautoinensa -syliinsä hellästi, kuten isä pienen poikansa, kantoi sen ääneti Viemin -ruumislaudan luo ja asetti molemmat vieretysten. Sen tehtyänsä hän taas -vaikeni, istui ja synkistyi. - -Ja kun veli yritti nyt hänelle puhua lohdutusta ja rauhaa, niin hän -keskeytti sen, puhellen: - -"Se on jo myöhä minulle." - -Hän koki taas voimistua ja nyt jatkoi: - -"En minä nytkään sinun uskoasi sinulta epää, mutta se on minulle -myöhä." Hän oli noussut istualtaan, ikäänkuin kaipaili jotain ja nyt -jatkoi: - -"Mutta kun sinä olet aina minulle sanonut, että Jumala ja Hänen -viisautensa se kaiken täällä maailmassa johtaa ja laittaa ja että -kaikki on vain Hänen armoansa... niin minä noin arvelin sinulta kysyä, -että... kun nyt siis tämäkin kaikki on silloin Hänen viisasta johtoaan, -kuten koko tämän maailman vääryys ja väärä meno... Niin arvelin sinulta -kysyä, että kannattaako maailman semmoisen viisauden ja armon takia -pitää niin kallista Jumalaa?" - -Ja kun veljen vastaus viipyi, niin hän vieläkin ja entistä synkempänä -lisäsi: - -"Minä luen raamattua elämästä, enkä kirjasta, ja olen huomannut, että -taivas tarvitsee tässä sorron maailmassa kantajaksensa köyhien -hartioita, että toisilla, konnilla ja sortajilla, olisi rikkautta ja -hyvä olla. Muu armo ja viisaus sieltä ei pihise." - -Mainu vaikeni. Hän tapaili toki: - -"Älä masennu. Ei kaikki ole vielä lopussa... Vielä on sanomatta elämän -viimeinen sana." - -"Niin on", tarttui siihen Rouni rutosti, mutta lisäsi varmalla äänellä: - -"Mutta se, mikä on jälellä, on arvotonta. Sillä tiedätkö, mikä on -elämän viimeinen sana?" - -Ja ennenkuin veli ehti mitään sanoa, niin hän itse vastasi jyrkän, -lyhyen: - -"Kuolema... Se on elämän viimeinen sana." - -Hänen katseensa näytti kiintyvän vieretysten lepäävään ruumispariin. -Mainu arvasi hänen silloisen mielensä. Hänen oma mielensä painui ja oli -kuin kulo haudalla, jolta on kesä aikoja paennut ja johon alakuloinen -syyspäivän aurinko tuskin pääsi paistamaan kellastuneina varisevien -lehtien lomitse. Hän koki toki vieläkin puhua rauhaansa. - -"Ei... ei se ole niin", kaihoili hän ja jatkoi: - -"Herran armo ei sittenkään koskaan sammaloidu. Se vihertää kuin ruoho -iäisesti sammalienkin alla... Vihertää, vihertää se... Viher-tää", -kaihoili hän ja lisäsi: - -"Maailmassa tarvitsee vain poistaa sammaleet sen päältä, sillä ne eivät -ole sitä. Ja siinä vihreydessä on sinullekin vielä elämä", puheli hän -ja lisäsi alakuloisena: - -"Jos liekin se armo karu, niin siinä on rauha... Petäjäleipää -syödessäkin siinä on rauha." - -Mutta Rouni ei halunnut nyt kuulla veljen lohtuakaan, vaan keskeytti -sen rutolla lähtötoimella. Hän otti kirveensä, varustautui lähtemään ja -aivan kuten hän silloin keväiselle kaskelle lähtiessään lausui siinä -tuvan rapulla luvan tulla -- aivan yhtä lyhyesti hän nyt lähtiessään -lausui veljellensä käskyn: - -"Tule!" - -Ja Mainu lähti jälestä. He kulkivat ääneti metsätietä myöten. Mainu -luuli veljensä aikovan valmistaa kirstulautoja ja kulki vain mukana. Ei -nyt hennonnut sille edes rauhoittelujakaan puhua. - -Niin saapuivat veljekset koskenniskalle, jossa oli vene oikotien -kulkijoille ylimenoa varten. Rouni pysähtyi veneen luo rannalle. Hän -näytti hetkisen jotakin miettivän ja lopuksi puheli entistä -rauhallisemmin: - -"Olisi tässä yhtä ja toista sanottavaa", alkoi hän, näytti kuin -miettivän ja jatkoi: - -"Kun puhuit siitä Herran armon sammaloitumisesta, niin tulin -arvelleeksi." Sanat tulivat nyt vaikeasti. Mainu kuunteli ääneti ja -odotti. Rouni jatkoi: - -"Mutta en minä nyt siitä... Tiedän vain, että olen ikäni yrittänyt -seistä oikeuden puolesta ja ei se sekään sammaloidu. Sillä vaikka siitä -ei ole minulle itselleni mitään hyväksi koitunut, niin minä uskon, että -siitä on jäänyt muille itämään joku jyvä." - -Hänen sanansa tulivat taas jykevinä, raskaina ja voimakkaina. Kasvoilla -vain kuvastui synkkä mieli ja kohtalon tuntu. Hän näytti taas miettivän -ja sitten jatkoi: - -"Minulla", puheli hän kuin joka sanaa miettien, "minulla on tällä -rannalla seistessä se hyvä omatunto, että en tiedä koskaan tahtoneeni -vahingoittaa toisen oikeuksia, enkä elää toisen työllä. Olen aina -yrittänyt suoraan ja rehellisesti ja se on minulle nyt rikkaus, joka -riittää. Ja vaikka elämä onkin minua kolhinut, niin en minä nyt nuru, -vaan sanon itse elämässä sen viimeisen sanan." - -Hän sysäsi veneen rajusti veteen, astui siihen, tarttui melaan ja -käänsi veneen suoraan koskea kohti. Vain yksi voimakas tempaus melalla -ja koskenniskan kuohu alkoi venettä vetää. Siinä kosken vihaisessa -kuohussa jo kiitäessään hän huusi mela kädessä veljellensä: - -"Myö kaikki, osta kaksi arkkua ja hautaa molemmat lapset vieretysten -samaan hautaan." - -Kosken putous imaisi veneen aivan tempaamalla. Hetken kuluttua ilmestyi -sama vene kosken alle tyhjänä, vesiajona, mutta Rounin ruumista ei -virta koskaan luovuttanut ihmisille. - - * * * * * - -Ja nyt on siitä kulunut pitkä aika. Turman talon entisellä pihamaalla -kasvaa jo metsä, jonka keskellä lahovat entisten asumuksien jätteet. Se -entinen pihapuu vain seisoo siinä muita vankempana. Kukaan ei -uskaltanut ruveta enää taloon asumaan, sillä pelättiin sen kohtaloa ja -uskottiin siinä kummittelevankin. Liedessä kasvaa ruoho, saunan -kiukaassa pesivät hiiret ja yösydännä uskoivat kulkijat usein -kuulevansa korpin koikkuvan. - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Turmion talo, by Maiju Lassila - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TURMION TALO *** - -***** This file should be named 54770-8.txt or 54770-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/5/4/7/7/54770/ - -Produced by Tapio Riikonen -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org - - - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - diff --git a/old/54770-8.zip b/old/54770-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index ee11fd8..0000000 --- a/old/54770-8.zip +++ /dev/null |