diff options
| -rw-r--r-- | 59612-0.txt | 4671 | ||||
| -rw-r--r-- | 59612-8.txt | 5051 |
2 files changed, 4671 insertions, 5051 deletions
diff --git a/59612-0.txt b/59612-0.txt new file mode 100644 index 0000000..12fcefa --- /dev/null +++ b/59612-0.txt @@ -0,0 +1,4671 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59612 *** + + + + + + + + + + + +HEHKUVAN KEVÄÄN MAA + +Kirj. + +Hilja Haahti + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1919. + + + + +SISÄLLYS: + +Hehkuvan kevään maa +Caprin kevät +Siunaus +Pyhän Sebastianin nuolet +Fontana di Trevin vesipisara +Raunioiden tarina + + + + +HEHKUVAN KEVÄÄN MAA + + +Italiaa sillä tarkoitan. + +Täällä pohjolassa kevät on vieno ja kaino, puiden lehdet hennon +vaaleat, kukkaset ujoja ja uneksivaisia. Pohjolan kevät on hiukan köyhä +ja niukka, hillityn hiljainen, mutta suloinen ja valoisa, täynnä kesän +toiveita, uskollista odotusta, rukousta, rauhaa. + +Etelässä on hehkuvan kevään maa. + +Aurinko paahtaa kuumana, puut, pensaat ja nurmikot verhoutuvat +kukkarunsauteen, hohtavaan, väririkkaaseen, riemuntäyteiseen, ja +varhaiset kultahedelmät kimmeltävät oksillansa, yltäkylläisen sadon +ensi tuotteina. Tulee kesä, tulee rikkaus -- tulee myöskin näännyttävä +helle ja kuihtumus ennen aikojansa. + +Siellä harmajat rauniot kuiskaavat tuhansia tarinoita menneiden +keväiden loistosta ja häviöstä. Siellä taiteen kauneus uhkuu ja hehkuu, +-- muistoina ihanimmin, -- siellä sydämet syttyvät äkkiä leimahtaviin +liekkeihin, kenties sammuaksensa nyyhkeinä syyssateissa. + +Yksinpä kirkkokin kertoo siellä keväästä, kirkkaasta, verihehkuisesta. +Se kukki kerran, mutta nyt se on kuollut. + +Hehkuvan kevään maa! Sinne me pohjolan lapset matkailemme, ken +kuunnellaksensa muistojen kieltä, ken nauttiaksensa kauneusaarteista +taiteen tyyssijoilla, ken etsiäksensä terveyttä kuuman päivän säteistä +ja etelän hurmiosta hoivaa sydämelle. + +Lähdemme saamaan -- ehkäpä antamaankin, tieten tai tietämättä. Sillä +onhan meilläkin omat aarteemme. + +Pohjolan vieno kevät, etelän hehkuva kevät -- ihmissydänten +välityksellä ne koskettavat toisiansa. Siinä on tasaamista, +syventämistä, elähyttämistä. + +Mutta yli kaiken puhaltakoon korkeudesta Hengen tuuli, tuoden sydämiin +sen kevään, jossa rauha ja hehku, kainous ja runsaus, toiveet ja +parhain täyttymys ijäiseksi sopusoinnuksi yhtyvät. + + + + +Caprin kevät + + +-- Lemmikki neiti! + +Siro, lapsekas vartalo kohosi äkisti keltaisista kääpiöruusuista, +joihin se melkein oli peittynyt. Niiden oksat kiertelivät hänen yllänsä +katossäleitä pitkin, pudottausivat hänen vaaleille hiuksillensa, +syleilivät joka puolelta ja sulkivat hänet suloiseen, tuoksuvaan +kukkarunsauteensa. + +-- Missä te olettekaan? -- helähti tytön etsivä ääni. Hän puhui somasti +murtaen saksankieltä, vastaten nuorelle miehelle, joka hänen nimensä +oli lausunut. + +-- Korkealla! Kas niin... jopa keksitte. + +Heidän silmänsä sattuivat toisiinsa. Miehen katse oli leikkisä, +hymyilevä, tytön puoleksi hämillinen, mutta samalla peittelemättömän +ilostunut. + +-- Mitä te siellä teette? + +-- Katselen teitä ja ruusuja. + +Taidemaalari Wolf Lichter istui puutarhanmuurilla, panamahattu +kallellaan pienillä kiharoilla, joiden salaisuuden Caprin parturi +parhaiten tunsi. Valkoinen caprilainen hellepuku hohti häikäisevässä +auringonpaisteessa. Miehen voimakkaat piirteet ja ruskettunut iho +erottuivat sitä selvemmin. + +Tyttö taittoi ruusutertun, heittäen sen sulavasti juuri taiteilijan +syliin. + +-- Eikö teidän puolellanne muka kasva tällaisia? + +Ylläpitäen tasapainoa vasemmalla kädellänsä taiteilija kurkottui muurin +taakse. Oikea käsi tapasi punaisia ruusuja, jotka sateena lensivät +tytön päälle. + +-- Tulisempia kasvaa. Vaihdetaan! + +-- Leikimmekö ruususotaa? -- Tyttö pujottausi vilkkaasti esiin +kultakukkasten keskeltä, itsekin kullanhohtavana yksinkertaisessa, +kellervässä pumpulipuvussaan. Hän oli hyvin nuori ja hento, hänellä +oli säteilevät silmät, ja kasvojen väri oli innon helakkaa punerrusta +vienoilla poskilla. + +-- Neiti, neiti, olettepa te rohkea! Mitä Hotel Faraglionin omistaja +sanoisi? Signora Giannina täällä Limone huvilassa vartioi ruusujansa +kuin lohikäärme. + +-- Te olette hirveän ymmärtäväinen. Minusta on hauskaa, niin hauskaa, +että tahtoisin leikkiä ja kieritellä kukkasissa. Lääkäri sanoi aamulla, +että minä olen jo ihan terve. Näytänkö siltä? + +-- Tietysti te näytätte. Tehän olette ihastuttava, niinkuin +ruusunnuppu. Siksihän minä olen katsellut teitä. + +Tyttö punastui ja katsoi maahan. + +-- Hypätkää nyt jo pois sieltä muurilta, herra Lichter. + +-- Kiitoksia paljon, Lemmikki neiti. + +He nauroivat kumpikin. Taiteilija nyökkäsi päätänsä, hyppäsi ja katosi +muurin peittoon. Tyttö otti penkiltä valkoisen olkihattunsa ja käveli +portille. Faraglionin ja Limonen portit aukenivat samalla kertaa, ja +kuin sopimuksesta he seisoivat yhtaikaa Via Tragaralla. + +-- Me menemme siis kävelemään, -- sanoi taiteilija. + +-- Onko jo se aika, jona näyttelynne on suljettu? + +-- Arvattavasti. Olisinko minä muuten tässä? Minne teitä haluttaa? Minä +olen valmis. + +-- Via Kruppille, -- vastasi tyttö. -- Sinne, mistä te maalasitte +suuren taulunne. + +-- Nyt pikku ystävä vaatii suunnattomia. Mehän paahdumme kuin uunissa. +Eikö Arco naturale kelpaisi? + +Lemmikki ei pitänyt sanojen isällisestä sävystä. Totisena hän vastasi: +-- Yhdentekevää. + +-- No, mikä nyt? Ette suinkaan ole pahoillanne? Tauluni te osaatte +ulkoa ja aihepaikan myöskin. Rakastatteko te Via Kruppin kaktuksia ja +kivileijonia? + +-- Minä rakastan aurinkoa niin äärettömästi, -- sanoi tyttö, koettaen +palata iloiseen tunnelmaan. -- Minun ei koskaan voi olla liian kuuma. +Meillä Suomessa on pitkä, kylmä talvi, ja kesäkin on viileä kotona +Suursaarella. + +-- Auringonkukka, -- sanoi taiteilija. Hänkin muutti puhetapaansa. -- +Te kuihdutte siellä pohjoisessa. Täällä puhkeatte kukkimaan. Kyllä minä +vien teidät päivänpaisteeseen; tulkaa, niin kauvan kuin sitä kestää. + +-- Ei, -- sanoi tyttö nopeasti. -- Mennään vaan Arcolle. Sitte ei +tarvitse pitkältä kulkea huvilain ohitse, eikä siellä liiku niin paljon +ihmisiä. Paistaa aurinko ylempänäkin. + +He astelivat rinnakkain pitkin kapeata, huvilain ja puutarhamuurien +reunustamaa tietä. Aurinko paahtoi helteisesti, missä seinät eivät +luoneet varjoa. Viheriät sisiliskot lekottelivat muureilla, pujahtaen +sukkelasti koloihinsa, kun kävelijät lähestyivät. Valkoiset talot +näyttivät uinailevilta säleuutiminensa, jotka ikkunoita peittivät. +Huumaava tuoksu levisi kukkakyllyyttään upeilevista puutarhoista. + +Pienen kaupan ovella vaimo tyrkytti korallinauhoja kaupaksi. + +-- Abbiamo, -- vastasi Lemmikki, mutta pysähtyi kuitenkin, hypistellen +tummanpunaista kaulakoristettansa. + +-- Oliko oikein? -- kysyi hän leikiten toveriltansa. -- Minä tarkoitin, +että minulla on. Ei hän näytä ymmärtävän, hän vaan tarjoaa. + +Vaimo riiputti käsissään kahta samanlaista korallinauhaa kuin Lemmikin +oma, kehuen että ne olivat oikeita koralleja ja maksoivat yhteensä +ainoastaan liran. + +-- Kuinka he voivatkin myödä näin halvalla? -- Lemmikki keikutteli +korallejansa. -- Kun minä kotona käytän näitä, ei kukaan aavista, että +olen ne ostanut viidelläkymmenellä centesimillä. + +-- Ne ovat hylätyistä sirpaleista, -- selitti taiteilija. -- Väärin +te sanoitte, että meillä on, sillä minulla ei ole yhtään. Valitkaapa +minulle joku kaunis, joka on ehjistä helmistä, minä ostan. + +-- Tekö? Mitä te helmillä teette? -- Lemmikin katse osotti vilpitöntä +kummastusta. Mutta samassa hän jo vastausta odottamatta kiihkeällä +innolla alkoi penkoa helmikasaa. + +-- Nämä vaaleanpunaiset ovat ihastuttavia, mutta ne maksavat neljä +kertaa niin paljon kuin tummat. + +Taiteilija hymyili sääliväisesti. Sirpalenauhoja nekin! Tyttö ei +ymmärtänyt ajatellakaan kalliita, hiottuja helmiä. Kyllä hän jo aikoja +sitte oli huomannut, että parikin liraa oli pienelle suomalaiselle +neidille varsin suuri summa. Usein se niin oli hänelle itselleenkin; +mutta täällä Caprilla taulut olivat hyvin menneet kaupaksi, eikä nyt +taas ollut käyttörahasta puutetta. + +Hän antoi vaimon käteen kaksi hopearahaa ja ojensi tytölle hänen +ihailemansa nauhan, kuten lapselle, jonka iloa on hauska katsella. +Hämmästyksissään Lemmikki huudahti riemusta. Kuinka hän olikin useasti +toivonut tuollaisia vaaleita! Hän kiitti "tuhat kertaa", tarkasteli +niitä onnellisena ja koetteli kaulallensa. Sillävälin Wolf Lichter +edelleen teki kauppaa. Taas hän otti kukkarostansa kaksi hopearahaa ja +vielä kaksi seteliäkin lisäksi, vaihtaen ne pyöreihin, valkopunerviin, +ehjiin korallihelmiin. Hän pisti ne taskuunsa, ennenkuin Lemmikki +huomasikaan, mitä hän oli ostanut ja maksanut. + +-- Menemmekö nyt eteenpäin? -- ehdotti Lichter. + +He ennättivät "kadulta" varsinaiseen maaseutuun. Talonpoikien matalat +majat, sitruunapuistot, viini- ja artisokkaviljelykset reunustivat +tietä. Sitte polku muuttui yhä jyrkemmäksi ja kapeammaksi. Pian he +olivat kahdenkesken suuren, hiljaisen luonnon ympäröiminä. + +Lemmikki hyppeli keveästi kiveltä kivelle, entinen ja uusi korallinauha +kaulassansa. + +-- Eivät ne värin puolesta juuri sovi yhteen, -- nauroi hän, -- vai +kuinka, herra taiteilija? Mutta katsokaas, mihin muualle minä tuon +toisen panisin? Sitäpaitsi on niin hirmuisen hauskaa, kun minulla on +kaksi. + +Hän alkoi kertoa tuttavallisesti: + +-- Näettekö, meitä on kahdeksan lasta, ja isä on vaan lukkari ja +samalla lastenopettaja. En minä ole koskaan saanut koristeita. +Yhteiskouluun minut kyllä lähetettiin, kun olen vanhin, mutta tuskin +pikkusiskoille sitäkään riittää. + +Herra Lichter ihmetteli, eikö Italian matka ja oleskelu Caprilla +maksanut koko joukon enemmän kuin muutamat pienet koristeet. + +-- Niin, eihän isä olisi voinut kustantaa minua tänne, ei milloinkaan. +Minä erosin viidenneltä luokalta ja jäin sitte isän avuksi lapsia +opettamaan. Mutta minä sairastuin -- meri-ilma oli niin raakaa ja +väkevää. Lääkäri luuli, että minä voisin saada keuhkotaudin, ellen +pääsisi etelään, ja minä itkin kovin, sillä en olisi mitenkään tahtonut +kuolla. Keuhkotauti -- se oli melkein kuolemantuomio minun mielestäni. +Ymmärrättehän, että on ihanata elää! + +Taiteilija oli samaa mieltä omasta puolestansa. Ei hän kuitenkaan ollut +aivan varma siitä, olisiko ihanata olla vanhin lukkarin kahdeksasta +lapsesta ja istua kolkolla lumisaarella opettamassa aakkosia. Mutta +tyttö oli sievä ja viehättävä. Mikä saturitari sitte lienee hänet +elämälle pelastanut? + +-- Minä tulin tänne hienon valtioneuvoksettaren kanssa, muistatteko? +Hän on Helsingistä kotoisin, mutta hän on monena kesänä asunut meidän +saaressamme. Jo silloinkin hän asui, kun minä synnyin, ja isä ja äiti +pyysivät hänet kummikseni. Hän piti minusta; hänellä ei ole itsellänsä +ensinkään lapsia. Minun täytyi aina kirjoittaa hänelle kirjeitä, +kun tulin suuremmaksi, ja se oli hirveän ikävää. Mutta voitteko +arvata, kuinka hyvä se sentään oli? Kun minä viime talvena kirjoitin +keuhkoistani ja siitä mitä lääkäri oli sanonut, kirjoitti hän vastaan, +että minä pääsen ulkomaille. Hän itse oli juuri aikeissa matkustaa +Saksaan ja Italiaan ja lupasi ottaa minut mukaansa. Tänne Caprille +minut jätettiin kahdeksi kuukaudeksi. Sitte hän hakee minut pois, ja +kohta on jo kesä kotonakin. Aika rientää liian pian. Pari viikkoa on +enää jäljellä. + +-- Olipa teillä hyvä haltijatar kummina, -- sanoi Lichter jotakin +sanoaksensa. + +-- Niin, ja ajatelkaas kuinka ihmeellistä, että hän juuri oli itse +päättänyt matkustaa. Jos hän viime vuonna olisi käynyt etelässä, ei hän +tietenkään nyt olisi mennyt eikä minuakaan vienyt. "Jumala on varmaan +sen johdattanut", niin hän kirjoitti. Hän on jumalinen rouva. + +-- Entäs mitä te olette? -- hymähti taiteilija. -- Viime sunnuntaina +yrititte taivuttaa minua pakanaa kanssanne saksalaiseen kirkkoon. + +-- Minäkö? -- Tyttö joutui hämilleen. -- En minä paljon ajattele niitä +asioita. Tietysti minä usein tulen menneeksi kotona kirkkoon, kun isä +on lukkari. En tiedä mikä johtui mieleeni viime sunnuntaina -- ehkä +vähän ikävä kotiin. + +-- Ikävä kotiinko? Sinne karulle saarellenne? + +-- Niin, joskus se tulee -- mutta joskus tuntuu kuin en koskaan enää +tahtoisi palata. Ettekö te ymmärrä sellaista ristiriitaista tunnetta? + +-- Kenties, -- vastasi taiteilija miettiväisesti. -- Minäkin olen +oikeastaan saarelainen. + +-- Oletteko? -- Lemmikki huudahti ilosta. -- Mistä? Kertokaa! + +-- Pohjoisesta minäkin. Ei sieltä ole kovinkaan pitkä teidän luoksenne. +Rügenillä minä olen syntynyt, liituvuorten ja pyökkimetsien keskellä. + +-- Miten paljon meillä on kertomista toisillemme! Te kerrotte joskus +Rügenistä, ja minä Suursaaresta, vaikkapa heti. Se on ihmeellinen ja +mahtava, ihan kuin satujen tyyssija. Usein minä kiipeän ylängölle, joka +on täynnä pyöreitä harmaita kiviä. Sanotaan, että ne ovat jääkaudelta, +mutta minä kuvittelen, että jättiläiset ovat siellä meurunneet. Ja +ylempänä on vielä kauniimpaa. Vuoret ovat korkeat, vaikka Monte Solaro +kyllä on korkeampi. Mutta meri on aava, aavempi kuin täällä, ja hiekka +rannalla puhdasta, valkeaa... Olen siellä uneksinut, että laiva kerran +kantaisi minut kauvas ihmemaihin, ja nyt se onkin toteutunut. Ehkä +kauniit unet eivät mene hukkaan, ehkä joku enkeli ne näkee... + +-- Te olette pieni ihmeellinen tyttö, -- sanoi Wolf Lichter. -- +Haluakin maalata teidän mielikuvanne ja tunteittenne runoelmat. + +-- Ja minä haluaisin kuvitella ja runoella, kun katselen atelieerissa +teidän taulujanne! Jos vaan osaisin... + +-- Olipa omituista, että me kaksi saarelaista kohtasimme toisemme +täällä kolmannella saarella, -- sanoi Lichter lämpimästi. -- Eikö tämä +sentään ole ihanista ihanin? Ja meidän on ollut hauska yhdessä, eikö +niin? Varmaan joku "enkeli" senkin arvasi ja asetti pikku ystävän +Faraglioniin, kun minä asuin Limonessa. + +Tytön silmät säteilivät riemusta. + +-- Niin, niin, täällä on ollut hauska! Olen äärettömän iloinen siitä, +että sairastuin, ja vielä iloisempi, kun olen parantunut. En ole ennen +aavistanutkaan, kuinka rikas ja suuri maailma on. Ja Capri on maailman +hurmaavin paikka ja Faraglioni paras huvila ja te kiltein ihminen... + +Wolf Lichterin oli omituinen olla. Hän tunsi hupaista viehätystä, +mutta samalla jokin pisti tunnossa. Hän oli täysi välitön lapsi, tuo +tyttönen etäisestä pohjolasta, mutta hänen sisäisessä sielussansa kevät +orasti ja naisen umpuileva tunne-elämä odotti kevättänsä tai hallaa... +Herättikö hän keväimen? Oliko hän halla ja tuho? + +Kun ei taiteilija vastannut, pakinoi tyttö edelleen: -- Kuinkako minä +jouduin Faraglioniin? Niin vain, että valtioneuvoksetar oli ennen +käynyt Caprilla ja asunut siellä. Hän vähän epäili jättää minua yksin +vieraitten joukkoon, mutta ei voinut toisinkaan asettaa. Enhän minä +olisi erityisesti vahvistunut kaupungeissa, joissa hän oleskelee. Hän +ei tahtonut viedä minua sairaiden kylpylöihin ja parantolapaikkoihin, +koska keuhkoissani ei vielä ollut vikaa. + +-- Niin, -- sanoi taiteilija, seuraten omain ajatustensa kulkua. + +-- Faraglioni ei ole tavallinen hotelli, sehän on kuin perhekoti. Hän +toivoi minun tutustuvan muihin asukkaisiin. + +-- _Mutta te tutustuittekin minuun!_ + + * * * * * + +Wolf Lichter muisti hyvin sen keväisen päivän, jona hän ensi kerran +näki pienen suomalaisen ystävänsä. + +Hän oli viettänyt Caprilla muutamia talvikuukausia, maalataksensa +komeita hyrskyjä ja jylhiä kallioita. Tuloksena oli joukko +pikkukyhäyksiä ja harjoitelmia -- sellaisia, joita kevätkauden +matkailijat mielellään ostavat, koska ne ovat halpoja -- sekä yksi iso +taulu, onnistunein, mitä hän milloinkaan oli maalannut. Aihe oli Via +Kruppilta, Piccola Marinan puolelta. Meri vaahtoili rantapaasia vastaan +ja taivaalla ajelehti mustia pilviä, joiden lomasta kelmeä aurinko +heitti kylmän välkkyjuovan harmaille vesille. Se oli erilainen kuin +enimmät Capri-maalaukset. Muut tahtoivat aina kuvata veden heleätä tai +syvää siniväriä, ja olihan hänenkin atelieerissansa sellaisia tauluja. +Mutta Capri osasi muutakin kuin häikäistä ja hymyillä. Tummana, +valtavana ja salaperäisenä talvisaarena se kiinnitti mieltä omalla +tavallaan yhtä paljon kuin kevään uhkuvassa värirunsaudessa. + +Hän oli vuokrannut atelieerinsa vierestä näyttelyhuoneen matkailijoita +varten. Suuri taulu oli kunniasijalla, odottaen rikasta ostajaa. Pienet +hän oli järjestänyt sieviin ryhmiin ympäri seiniä. + +Jo itse huvilakin houkutteli ihmisiä pistäytymään sisälle. Se hohti +lumivalkoisena sitruunapuiden keskellä, joissa keltaiset hedelmät +riippuivat. Puutarha oli täynnä punaisia ruusuja. Marmoriportaille oli +ruukkuihin istutettu kukkivia azaleoja, ja sinipunervat glycine-tertut +kiertelivät pylväitä. Alaovelle hän oli näytteeksi asettanut +uusimman taulunsa, "Pergola" nimisen. Se oli kevätkuva hänen omalta +parvekkeeltansa. Sen yläpuolelle oli kiinnitetty laatta, jossa oli +hänen nimensä ja ilmoitus taulunäyttelystä. "Pääsy vapaa koko päivän." + +Katsojia tuli, ja taulut miellyttivät. Hän myi runsaammin kuin oli +osannut toivoakaan. + +Mutta sitte seurasi ostoseisaus ja samalla kyllästys ja ikävä hänelle +itselleen. Taidetyön ja kaupitsemisen jälkeen hän kaipasi vaihtelua. +Hän olisi suin päin lähtenyt Roomaan, josta hän Caprille oli tullutkin, +ellei suuri taulu vielä olisi ollut ostajaa vailla. Rooma, ikuinen +kaupunki, veti taidekokoelmainsa tenholla. Oli siellä mustat silmätkin, +jotka vetivät. Jos vaan olisi ollut varmat varat kodin alkajaisiksi, +olisi hän noutanut kauniin säihkysilmä-immen morsiamena Caprin +kevätkukkasten keskelle. Mutta yhäti taulu riippui näyttelyhuoneessa, +ja turhaan hän aamusta iltaan ikävystyi ja odotteli, uskaltamatta +poistua huvilasta. Työksensä hän haluttomasti maalasi kalastajaukkoa, +jota jo ainakin kymmenkunta taiteilijaa oli mallinansa käyttänyt. + +Oli hän jonkinlaisia tuttavuuksiakin solminut talven kuluessa. +Leskirouva Giannina Fritti, joka omisti Limone huvilan, tarkasteli +häntä hiukan terävin katsein, mutta kutsui joskus juomaan lasin +punaista maaviiniä. Hän nauroi "lohikäärmeen" saituutta, mutta kiitti +kumminkin ja piti hyvänänsä. Iloisessa toveripiirissä iltasilla +huudettiin pöytään chiantia, vaikka se täällä maksoikin viisi liraa +pullolta. Sitä hän tarjosi tarantellaneitosellekin Bella Carolinassa +Via Tiberian varrella. Muuten kuului hänen täkäläiseen tuttavapiiriinsä +mallityttöjä ja samaan tarkoitukseen valittuja kalastajia ja +talonpoikia, Kater Hiddigeigei ravintolan omistajaperhe, parturi, +räätäli ja pari kauppiasta. Tietysti lähinnä taiteilijat, jotka olivat +asettuneet saarelle maalailemaan. Mutta siinä piirissä välit eivät +päässeet erin sydämellisiksi kilpailun ja kateuden tähden. Chiantiviini +ja kaskut yhdistivät seurassa helpommin kuin keskinäinen taidepyrkimys. +Ainakin Wolf Lichter olisi mielellänsä suonut toisille huonon onnen +aiheissa ja myönnissä, jos sillä itse olisi voittanut enemmän kunniaa +tai paremmin ansainnut rahaa. Kuka sellaista oikein tunnustaisi edes +itsellensä? Ihme vaan, kuinka se ilmassa huokuu ja viilentää välejä. +Pääasia nyt oli, että hän kevään tullen istui jotenkin yksinänsä Limone +huvilassa, innottomana menestyksensäkin keskellä, välinpitämättömänä +luonnon puhkeamisesta ja kyllästyneenä koko saareen. + +Silloin eräänä päivänä keveät askeleet sipsuttivat ylös +marmoriportaita, näyttelyhuoneen oviverho vedettiin syrjään, ja sisään +astui tyttönen, vaalea, nuori ja hento kuin akasian oksa. + +Wolf Lichter ymmärsi kohta, että tämä tuli ainoastaan katsomaan eikä +ostamaan. Hän oli hyvin huvittava välittömässä ihastuksessansa. +"Varmaankin koulutyttö, joka on päässyt lupa-ajalla matkustamaan +vanhempainsa kanssa", ajatteli Lichter. Mutta saksalainen Backfisch +on ujompi, eikä perhetyttöä lasketa noin omin päinsä vieraan miehen +näyttelyhuoneeseen. Tytön saksankieli olikin sotkuista ja virheellistä, +vaikka se kylläkään ei Lichteriä häirinnyt. Hänen mielenkiintonsa +heräsi. Kuka oli tyttönen ja mistä? + +Sen hän piankin sai tietää. Uudenaikaisemmasta maasta, jossa tytöt ja +pojat istuvat vierekkäin koulupenkillä ja seurustelevat luonnollisina +tovereina. Eikä hänellä ollut täällä vanhempia suojanansa. Hän vietti +aikansa ja etsi seuransa niin hyvin kuin ymmärsi. + +Hän katseli muotokuvaharjoitelmia, korallinpyytäjiä, venepoikia ja +olkitöiden myyjättäriä. Lichter saattoi häntä taululta toiselle ja +selitti. Olipa tyttökin jo tehnyt pieniä huomioita, ja pian keskustelu +oli vilkkaassa käynnissä. Venepojat olivat hänestä hupaisimmat, niitä +hän itsekin oli nähnyt. Ne olivat soutaneet lahdelle laivan luo, +ojennelleet haaveja saadaksensa rahaa, liikehtineet ja laulaneet +jotakin "Mein Schatt" -- niin, mitä se merkitsikään? -- "Schatz" -- +aarre, kulta! -- Voi toki, ja hän kun oli luullut niiden tarkoittavan +kattia, kissaa... + +He nauroivat kumpikin sydämensä pohjasta ja tutustuivat siinä tuokiossa. + +Mutta sitte tyttö joutui suuren meritaulun eteen, ja äkkiä hän oli kuin +muuttunut. Hän ikäänkuin kasvoi ja syveni. Silmiin tuli kostea kiilto, +ja puna kohosi kalpeille poskille. Hän seisoi liikkumatta, uneksivana, +haltioituneena. Vihdoin hän kysyi väräjävin äänin, mistä tämä aihe oli. +Kyllä hän käsitti, ettei se voinut olla se -- mutta kuitenkin... + +Taiteilija halusi tietää, mikä "se" asui tytön ajatuksissa. Silloin +hän vastasi, että taulu muistutti Suursaarta Suomenlahdessa, hänen +kaukaista kotipaikkaansa. + +Tyttö oli kaunis siinä kotiansa muistellessaan! Lichterin täytyi häntä +kohdella melkein kunnioittavasti. Hän kertoi asiallisesti, kuten +täysi-ikäiselle neidille, mistä aihe oli valittu ja mistä käsin taulu +maalattu. Hän tarjoutui saattamaan neitiä sinne jonakin päivänä, +milloin soveltui. + +Se oli heidän ensimmäinen yhteinen kävelymatkansa, ja niitä seurasi +yhä useampia. Tästälähin Wolf Lichter piti näyttelynsä suljettuna +osan päivästä. Kukapa kestäisikään ajan pitkään alituista vankeutta +atelieerissa! Hänenkin täytyi saada osansa kevään suloudesta. Hän alkoi +huomata, miten meri oli lämmin ja sininen, miten rinteet peittyivät +kukkasilla ja linnut lauloivat heläjävissä kuoroissa. Tyttönen hänen +vierellänsä kertoeli siitä, elämänilosta ja ihastuksesta säteillen. +Wolf Lichter kuunteli ja katseli häntä. Niin hän oli itsekin kuin +nuori kevät. Tosiaan, hänkin, maailmanmies, nuorentui ja pääsi luontoa +lähemmäksi tämän viehkeän luonnonlapsen seurassa. Hän oli vaihtelu ja +ajanviete, juuri sellainen, jota väsynyt taiteilija oli tarvinnut. + +Silloin tuli tunnon kuiske: -- Eikö tämä herkkä sielu ole +ajanvietteeksi liian hyvä? + +Sitä Wolf Lichter ajatteli Arco naturalen tiellä. + + * * * * * + +_Te tutustuittekin minuun_!... Ne sanat hän oli sanonut, katsoen kuin +lumooja syvälle tytön silmiin. Eikö noista silmistä kuvastunut sykkivä, +sanomaton maailma? Eikö se puhjennut -- puhjennut paraikaa, se mitä hän +kauvan oli herätellyt? Hänet valtasi raju halu sulkea tyttö syliinsä ja +suudella häntä. Silloin olisi kaikki silmänräpäyksessä tapahtunut ja +kevään voimat irtautuneet kuin taikaiskusta. Nuoren ensi lemmen koko +kukkeus olisi ollut hänen. + +Oliko olemassa hienompaa, viehättävämpää nautintoa -- hänelle -- ja +tytölle myös? + +Mikä kuitenkin pidätti häntä, mikä esti lausumasta edes ainoata +sytyttävää kuisketta? Ei suinkaan Gilda Nannini, mustasilmäinen +roomatar, morsian, jota varten valkopunervat ehjät korallihelmet hänen +taskussansa piilivät? Ei, Gilda oli jotakin aivan toista. Olihan +Wolf Lichter hänestä riippumatta talvellakin etsinyt kaikenkarvaisia +huvituksia. Mutta tämä keväinen lapsi liikutti häntä. Lieneekö hänessä +ollut hiukan tiedotonta keimailua? Entäpä! Pohjaltaan hän oli itse +viattomuus. Sellainen kevät on vaarallinen -- liian vaarallinen. + +Se aavistus auttoi ja pelasti. Lichter alkoi taas, kuten tuonaan, +laskea pientä leikkiä tai puhua arvokkaan isällisesti. Tyttö ei +näyttänyt sitä huomaavan. Hän kulki kuin unelmissa. + +Jo saavuttiin Arco naturalelle. Mahtava, kivinen, luonnon muodostama +jättiläiskaari kohosi komeana syvyydestä. Päätä huimasi, kun äärimmältä +jyrkänteeltä loi katseen alas. Aallot loiskivat sen sisitse, ja +rosoiset, kummalliset kalliomuodostukset sitä ympäröivät. Kuinka +äärettömältä se olisikaan näyttänyt tuolta vesiltä katsoen! Meri oli +tummansininen, yhtäänne silmänkantamaton. Valkoiset purjeet vilkuttivat +ja kutsuivat, ja pienet veneet näyttivät lastenleluilta laineilla. +Toisaalla siinsi turvaisa ranta, Sorrenton ihana niemeke. Aurinko valoi +kultiansa yli maiseman. + +Lemmikki ei puhunut mitään, ei mitään. Juhlasävelet soivat hänen +sydämessänsä. Hän suli luonnon suureen hurmaukseen, tuntien aavistavaa +onnea, jota hän ei kyennyt selittämään. + +-- Mitä pikku ystävä haluaisi? -- kysyi Lichter vihdoin. -- Tännekö +jäädä? + +Tyttö alkoi haaveilla: -- Lintu minä olisin, valkoinen lintu, ja te +myös -- ja me lentäisimme sinisessä ilmassa ja uisimme kimaltavaa merta +-- kauvas, kauvas pois... + +-- Maccheroni, -- kuului hänen viereltänsä surkea ääni, joka tykkänään +katkaisi unelmat ja tunnelmat. Vanha vaimo kori pään päällä oli +pysähtynyt heidän taaksensa. Hän ojensi kättänsä pyytäen rahaa. + +Harmistuneena Wolf Lichter torjui pois. -- Kerjäläiskansa! -- sanoi +hän, vastenmielisyyden ilme äänessänsä. + +Mutta tytön kävi sääliksi luisevaa kättä ja kurttuisia kasvoja. +Laihasta kukkarostansa hän antoi soldon. -- Niin, katsokaas, -- hän +selitti, -- he eivät pyydä "juomarahaa", kuten teillä Saksassa ja +meillä Suomessakin. He vain söisivät makaroonia. + +-- Te herkkäuskoinen tyttö! Sitäpaitsi hänellä ei ole oikeutta syömä- +eikä juomarahaan; eihän hän meitä ole palvellut, vaan häirinnyt. + +-- Me _pyydämme_ palvelusta! -- Lemmikin läikehtivä mieli oli taas +joustavasti palannut lähimpään todellisuuteen. -- Tiedättekö, herra +Lichter, te kysyitte äsken, mitä minä haluaisin, ja nyt saatte kuulla. +Tahtoisin nähdä tuon vaimon kodin. Pyytäkää italiaksi, että hän veisi +meidät sinne. + +-- Mikä mielijohde! + +-- Sanonko teille, miksi? Tuli taas mieleeni kotirannat ja kalastajien +tuvat, joissa usein olen käynyt. Sinne me valkoiset linnutkin olisimme +lentäneet. + +Taiteilija hymyili. -- Olkoon menneeksi! + +Mummo ei kovinkaan ällistynyt ehdotuksesta. Keksihän matkustava ja +laiskotteleva herrasväki mitä milloinkin. Enemmän rahan toivossa hän +mielellänsä lähti opastamaan. Hän kertoi kävellessä, että hän asui +poikansa ja miniänsä luona, jotka viljelivät maata. Huoneet olivat +aivan tien varrella, täällä likistössä. + +Mitäpä siellä olikaan erityistä katsottavaa? Tupanen, jossa maa +oli permantona, ja puutarha, jossa sireenit kukkivat. Vähäiset +viljelykset olivat huolellisesti hoidetut, viinimäki muheaksi muokattu +ja rikkaruohoton. Nuori emäntä oli siisti ja hauskan näköinen. Hän +avasi ikkunaluukut, jotta herra ja neiti saisivat nähdä näköalan. +Sireenistänsä hän taittoi kukkatertun ja pani pienen poikansa +ojentamaan sitä neidille. + +-- Kuinka täällä on sievää,--ihasteli Lemmikki. + +Vanha mummo vaan huokaili, että elatus on tiukassa. Koko ikänsä saa +raataa aamusta iltaan vaivaisen makarooninsa tähden. + +-- Jumala auttaa ja lohduttaa, -- sanoi nuori vaimo iloisesti. + +Wolf Lichter lahjoitti muutamia soldoja pikku pojalle, ja Lemmikki +ajatteli mielessään, että onpa elämä sentään ihmeellinen. "Jumala +auttaa ja lohduttaa." Täällä ihanassa etelän paratiisissa hän ei +ollut kertaakaan tuntenut, että sitäkin tarvittiin... Tokko hän sitä +tarvitsisi koskaan enää? + +He kulkivat kotiin samaa kaunista tietä pitkin, jota olivat tulleetkin. +Lichterin oli kiire atelieeriinsa, ja Lemmikki muisti, että täytyi +kirjoittaa kummitädille ja kotiin. + +-- Teemmekö huomenna veneretken? -- kysyi Lemmikki Faraglionin portilla. + +Wolf Lichter pudisti päätänsä. -- En tiedä -- ehkä minun taas pitänee +jäädä koko päiväksi näyttelyä hoitamaan. Kunpa suuri tauluni vihdoinkin +ostettaisiin. + +-- Paljonko se maksaa? -- uteli Lemmikki. + +-- Kaksituhatta. + +-- Tehän tulette aivan rikkaaksi! -- hämmästeli tyttö. -- Mitä te +teette niin paljolla rahalla? + +Siinä hän seisoi niin suloisena ja viattomana kuin koskematon kukkanen. +Kevät ja ilo oli punannut posket, jotka tänne tullessa olivat kapeat ja +kalpeat. Silmät katsoivat hänen silmiinsä luottavasti ja lämpöisesti. + +Wolf Lichter kokosi kaiken miehuutensa ja päättäväisyytensä. Nyt tai ei +koskaan! Heidän suhteensa täytyi muuttua. Hän piti "pikku ystävästä" +liian paljon, voidaksensa tieten tahtoen varastaa ja hyytää hänen +keväänsä ruusut. + +-- Sanonko suoraan? -- vastasi hän tavattoman vakavana. -- Jos saisin +ne rahat, niin perustaisin _kodin_. Hyvästi, Lemmikki neiti, kiitos +ystävyydestänne! + +Faraglionin ja Limonen portit liikahtivat. He katosivat kumpikin omalle +puolellensa puutarhamuuria. Mutta sinä päivänä Lemmikki kulki kuin +unessa, ja yöllä hän valvoi sykkivin sydämin, katsellen suuria tähtiä. + + * * * * * + +Seuraavan viikon kuluessa he eivät paljon nähneet toisiansa. Wolf +Lichter istui atelieerissansa, maalaten kuumeisen kiihkeästi. Eräs +englantilainen veistämönomistaja oli käynyt katsomassa hänen alotettua +ukkotauluansa, mieltynyt itsetietoiseen, komeaan kalastajavanhukseen ja +tilannut kuvan omaksensa. -- Hyvä onni, että sekin menee, -- ajatteli +Lichter tyytyväisenä. -- Nellin ja Federicon atelieerissa on sama kuva +valmiina. Sattuipa mainiosti, ettei hän ole niitä nähnyt. + +Mutta laskelmissaan ja työssään hän ei voinut olla tuon tuostakin +muistamatta Lemmikkiä. Hän kaipasi tytön vilkasta livertelemistä ja +kirkasta hymyä. Itsepä hän oli ilolintusensa karkoittanut. Sillä +"pikku ystävä" ei enää tullut näyttelyhuoneeseen; hän oli häipynyt +näkymättömiin. Lieneekö pahastunut? Lieneekö murhemielellä? + +Oi, hän ei tiennyt, että pieni onnellinen tyttö unelmoi häistä ja +morsiusseppeleestä Faraglionin keltaisten ruusujen keskellä. Hän +asteli Limonen portille, mutta ei voinut avata, huolettomasti ja +empimättä kuten ennen. Hän kulki eteenpäin Via Tragaraa pitkin, +ikävöivänä, jännittyneenä ja kuitenkin riemukkaana, luullen joka hetki +kuulevansa tutut askeleet takanaan. Kun ei niitä tullutkaan, käveli hän +hiljalleen tien päähän asti, laskeusi jyrkkää rinnepolkua myöten alas +Faraglionikallioille ja istuutui aivan meren äärelle. Sukat ja kengät +polttivat, hän riisui ne pois. Loiskutellen jalkojansa vilpoisessa +vedessä hän hyräili "Kultakutrin laulua": + + "-- -- Tui, tui, Ahtolan väki, + Kultakutrinko Ahti näki? -- --" + +Hän kumartui, koettaen nähdä kuvaansa vedenkalvossa. -- Ei, ei minulla +ole kiharoita, mutta _hänellä_ on! + +Hän hyräili edelleen, miten Kultakutri riemuiten juoksi "metsien +tummaan tarhaan" ja huhuili puiden siimeksestä Metsolan tieltä. +Lemmikki naurahti. -- Täällä ei ole metsiä, vaan vuoria. + + "-- -- Tui, tui, vuoritieltä... + Sulhot ei mua löydä sieltä!" + +Innoissaan hän helkähytti heleän sävelen. Olisipa Wolf Lichter saanut +löytääkin! + +Wolf Lichter ei hakenut. Hän oli ansainnut sievän summan rikkaalta +englantilaiselta ja istui nyt paraikaa kirjoittamassa Gilda Nanninille. +"Tule Caprille, minä lähetän matkarahat. Yksinäinen oleskelu täällä käy +sietämättömäksi ajan pitkään." + +Eräänä iltana hän sattui Lemmikin kanssa suoraan vastakkain Via +Tragaralla. Molemmat vähän säpsähtivät, mutta muuten Wolf Lichter +ihmetteli tytön olentoa ja käytöstä. Hän oli kainompi kuin ennen, mutta +yhtä säteilevä. Ei mielipahasta merkkiäkään. + +-- Siis me voisimme vastakin vapaasti olla yhdessä, -- hän ajatteli. +Melkein kadutti, että hän jo oli kirjoittanut Gildalle. Se olisi voinut +tapahtua Lemmikin lähdettyä. + +Tyttö kertoi, että valtioneuvoksetar, "kummitäti", oli tulossa +Faraglioniin. Hän aikoi viipyä saarella muutamia päiviä, ehkäpä viikon. + +-- Ja sittekö palajatte Suomeen? + +-- Palajamme. + +Alakuloisuuden varjo häivähti tytön kasvoille. + +-- Muistatteko, mitä kerran keskustelimme tunteiden ristiriidasta? +Siitä, että kaipaa kotiin ja kuitenkin halajaa jäädä. + +-- Nytkö taas tunnette sellaista ristiriitaa? Tyttö painoi käden +sydämellensä. Se sykki kovasti. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettansa +ja vastasi hiljaa: -- Nyt... nyt minä luulen, että haluaisin jäädä +ainiaaksi! + +Wolf Lichter katsoi häntä oudoksuen, tutkivasti. Mikä ihmeellinen +arvoitus tämä tyttö olikaan! + +Puutarhojen uinahtavat kukkaset tuoksuivat yöhyväisiä, kuu kulki esiin +Monte Solaron takaa, ja illan varjot laskeutuivat. + + * * * * * + +Pari päivää myöhemmin valtioneuvoksetar saapui Caprille. Hän oli +arvokkaan näköinen, hieno keski-ikäinen nainen, jonka silmistä loisti +sydämen hyvyys. Äidillisesti hän syleili suojattiansa, tyytyväisenä +tytön kukoistavaan terveyteen. Eipä siis raha ollut turhaan käytetty. +Mutta pian hänen tottunut, tarkka silmänsä havaitsi muutakin. +Oliko hän ehkä kumminkin menetellyt varomattomasti, jättäessään +kokemattoman kummityttärensä tänne yksinään vieraitten keskelle, +vaikkapa taattuunkin paikkaan? Häntä huolestutti se unelmoiva, +naisellinen piirre, joka tänä lyhyenä aikana oli kehittynyt lapsekkaan +saarelaistyttösen olentoon. Mistä se oli syntyisin ja minne tähtäsi? +Hän ei kysynyt mitään, ainoastaan odotti ja piti varalla. + +Tietysti tyttö ei huomannut eikä aavistanut, kuinka usein hän mainitsi +"herra Lichterin" nimen. Hän luuli välttäneensä sitä erinomaisen +huolellisesti... + +Sitte he eräänä päivänä astuivat taiteilijan näyttelyhuoneeseen. +Omituisessa mielentilassa, kiihkeänä ja hämillisenä, hehkuvin poskin +tyttö saattoi valtioneuvoksettaren suoraan suuren meritaulun eteen. + +-- Tämä se on, josta minä olen kertonut. Täti, eikö se ole ihana? + +Valtioneuvoksetar tutki aluksi yhtä paljon maalaajaa kuin taulua. +He viipyivät pitkän aikaa, katsellen ja keskustellen. Wolf Lichter +käyttäytyi huomaavaisesti ja kohteliaasti, kuten tottunut maailmanmies. +Hänen puhutellessaan Lemmikkiä ei ainoakaan äänen tai kasvojen väre +todistanut tuttavallisesta suhteesta. + +-- Siis niinpäin, -- ajatteli valtioneuvoksetar. Hän tiesi tarpeeksi +ja kääntyi jälleen taiteilijasta tauluun, joka kiinnitti suuresti +hänen huomiotansa ja herätti hänen jakamattoman ihastuksensa. Ne, +jotka halusivat muistoa oleskelustansa Caprilla, etsivät kukkapuita, +sinimerta, kevätkuvia. Valtioneuvoksetar aivan erityisesti kiintyi +tähän karuun maisemaan, sillä se yhdisti hänen kesämuistonsa, eteläiset +ja pohjoiset. Caprin piirteet, Suursaaren tunnelma. Heti häneenkin +vaikutti tuo omituinen yhtäläisyys, joka Lemmikin oli tenhonnut hänen +ensi käynnillänsä. + +-- Sinulla on hieno maku, tyttöseni, -- sanoi valtioneuvoksetar. + +Lemmikin silmät säteilivät. Hän olisi tahtonut sanoa, mitä ei +rohjennut. -- Rakas, rakas täti, ostakaa se taulu! Tehän olette rikas, +te voitte sen tehdä. Silloin hän perustaa kodin. + +Mutta Lemmikin kehoittamattakin valtioneuvoksetar todella oli alkanut +ajatella asiaa. Useita kertoja hän kävi näyttelyhuoneessa, lopuksi pari +etevää taiteentuntijaa mukanansa. He olivat kaikki suuresti mieltyneet +taideteokseen. Ja niin kävi, että päivää ennen valtioneuvoksettaren +lähtöä Wolf Lichter syvään kumartaen otti vastaan hänen kädestänsä +kahdentuhannen saksanmarkan pankkiosotuksen. Taulu oli lähetettävä +suoraan Helsinkiin. Valtioneuvoksetar, joka milloinkaan ei turhaan +tuhlaillut, oli erinomaisen tyytyväinen kotinsa uuteen, arvokkaaseen +kaunistukseen. + +Sinä iltapäivänä Lemmikki ei voinut pidättäytyä. Hän pujahti ulos +Faraglionin portista ja juoksi ylös atelieerin marmoriportaita. Sydän +oli pakahtua sykkivästä riemusta. Viimeaikainen arka kainouskin väistyi +sen tieltä. Voi -- ja nyt, juuri nyt hänen täytyi Caprilta lähteä! + +Wolf Lichter ei ollut kotona. Hän oli aamulla saanut vieraan, ja he +olivat lähteneet kävelemään. Rouva Giannina Fritti katsoi kysyvää +tyttöä vähän omituisesti. Joskus ennen hänen katseensa oli ollut äreä, +nyt se oli melkein sääliväinen. + +Arco naturalen tiellä he tulivat Lemmikkiä vastaan, Wolf Lichter ja +tummasilmäinen, uhkea kaunotar, punaisessa puvussa, valkopunervat, +pyöreät korallihelmet kaulassaan. Sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin +taiteilija astui Lemmikkiä kohti. + +-- Saanko esitellä? -- alkoi hän. -- Neiti Nannini, morsiameni, +ja pieni suomalainen ystäväni, jonka ansioksi voimme lukea taulun +myynnin. Olen teille syvimmästi kiitollinen. Tehän ohjasitte oman hyvän +haltijattarenne minun näyttelyyni... + +Hän ei päässyt pitemmälle. Lemmikki seisoi jäykkänä ja tyrmistyneenä. +Äkkiä, kuin salaman väläyksessä, Wolf Lichter käsitti kaikki. + +Mitä hän olikaan tehnyt? Tällä hetkellä ei ollut mahdollista edes +pyytää anteeksi, ja kumminkin omatunto syytti häntä ankarammin +kuin koko hänen huolettoman, vapaanautintoisen nuoruutensa aikana. +Eihän hän ensi kertaa varomattomasti leikitellyt kukkasen hennoilla +sydänlehdillä... Nytkö, tämän tyttösen edessä, hän vasta joutui häpeään? + +Kalvenneena hän ojensi kätensä, liikutuksen vallassa, jota hän töin +tuskin hillitsi. -- Hyvästi, Lemmikki neiti, tehän lähdette kotiinne. +Toivon... toivon, että Jumala siunaisi teitä... + +Lemmikki ei tullut ajatelleeksi, että Wolf Lichter kerran oli +nimittänyt itseänsä pakanaksi. Hetken hän katseli menevien jälkeen +ja asteli sitte eteenpäin, koneellisesti, tuskin käsittäen, mitä +oli tapahtunut. Tuossa oli se talonpojan tupa, jossa he viime +kävelyretkellä olivat yhdessä käyneet. Mitä se vaimo silloin sanoikaan? +Jotakin... hän ei jaksanut muistaa eikä ajatella. + +Kummitätinsä syliin hän Faraglionissa itki kuumat, kiihkeät +kyyneleensä, jotka vuolaana virtana purkivat ilmi nuoren sydämen +ensimmäisen suuren pettymyksen. Kaikki oli tullut niin äkkiä, +odottamattomana, julmana iskuna, niinkuin halla syksyisin kylmällä +kotisaarella. Hän ei voinut sitä yksin kantaa. Tuntui kuin sydän olisi +särkynyt, kuin ei enää iloa olisi koko maailmassa. + +-- Voi täti, miksi minä ensinkään tutustuin häneen? Miksi minä +milloinkaan näin Caprin ja etelän kauniin kevään? + +Hyvä täti koetti hellästi viihdytellä. Pikku raukka -- eikö hän voinut +uskoa, ettei sellaisen elähtyneen maailmanmiehen rakkaus hänelle olisi +ollut mikään onni? + +Ei, ei, hän ei tahtonut kuullakaan sitä puhetta. Kyyneleet tulvivat yhä +katkerammin. + +-- Minä rakastan, rakastan häntä! + +Silloin täti alkoi toisin puhua. Mitäpä hyödyttikään järjen viisaus +herkän sydämen vuotaessa verta? Hän muistutti, että armias Jumala oli +lahjoittanut Lemmikin terveyden takaisin. Hän tiesi avun tähänkin +suruun. Kyllä hän lohduttaa pientä murheellista sydäntä, joka tulee +hänen luoksensa. + +Siinä ne nyt olivat ne vaimonkin sanat: + +"_Jumala auttaa ja lohduttaa_..." + +Seuraavana päivänä Lemmikki seisoi laivan kannella, katsellen Caprin +valkoisia taloja, korkeita vuoria ja kukkivia rantoja. Uneksien hän +ajatteli lyhyttä keväistä satuansa, ja kyyneleitä pisaroitsi poskille, +haikeita yhä, mutta tyynempiä ja suloisempia. Pitenemistään piteni +sininen tie, joka hänet erotti haaveiden ja muistojen ihmemaasta. +Caprin kevät! Oliko hän sen nähnyt oppiaksensa jotakin, jota hän ei +ollut kuvitellut tarvitsevansa milloinkaan? + + + + +Siunaus + + +Giulia oli saanut palveluspaikan Via Ludovisin varrella, suuren +kivitalon viidennessä kerroksessa. Hän oli vasta täyttänyt kolmetoista, +oli kalpea, hintelä ja söi kovasti. Sentähden hänelle ei kannattanut +suurta palkkaa maksaa. Työtä sen sijaan oli kyllä runsaasti. + +Tytön äiti oli roomalainen leski, joka viiden lapsensa kanssa asui +Tiberin länsipuolisessa kaupunginosassa. Polenta, maissipuuro, oli +hänen nälkäisen joukkonsa pääasiallisena ravintona, ja itse hän usein +jäi ilman sitäkin. Hän itki yhteistä surkeutta, valitteli herrasväille, +joiden työssä hän kävi, ja osti ainoilla penneillänsä vahakynttilän +Neitsyt Marian kuvan eteen; sitte hän taas toisessa tuokiossa +rupatteli, nauroi ja iloisesti lauleli särkyneellä, särähtelevällä +äänellänsä, joka kerran oli ollut kaunis. -- Minä panen Giulian, ison +tytön, palvelemaan, -- päätteli hän. -- Siitä säästyy monta kauhallista +puuroa pataan. Sitte hän saa uudet kengätkin ja kiiltävät korvarenkaat. + +Giulia teki niinkuin äiti: itki ensin katkerasti, kävi rukoilemassa +Pietarin vaskipatsaan luona, josta hän piti enemmän kuin Marian +kuvasta, lohduttautui korvarenkaitten toivolla ja laulaa viserteli kuin +pieni lintunen parsiessaan vaatteitansa kokoon. + +Hänellä oli hyvä onni paikansaannissa. Taidekauppiaalla, jonka huoneita +äiti siivosi, kerrottiin keittiön puolella, että asioitsija Bianchilta +oli samana päivänä ajettu pois aputyttö, koska hän oli varastanut. +Pyhä Neitsyt varjelkoon! Äiti kuunteli kauhuissansa. Semmoista toki +ei Giulia milloinkaan tekisi. Hän pyysi nöyrästi, että taidekauppiaan +rouva puhuisi asioitsijan rouvalle hänen tyttärensä eduksi. Ehkä +luonnistaisi saada Giulia varastytön sijalle. + +Rouva puhui, sillä hänen tuli sääli itkevää ja laulelevaa +siivooja-apulaistaan ja hänen ryysyistä, ilosilmäistä lapsilaumaansa. +Seuraus oli, että Giulia heti toisena aamuna äidin turvissa vaelsi +myttyinensä Via Ludovisille. Tuskin hän yksin olisi osannutkaan. Hän +oli syntynyt ja kasvanut Roomassa, mutta Monte Pincion seuduilla hän +ei vielä koskaan ollut käynyt. Mitäpä sinne olisi ollut asiaa? Jos +kotitoimilta joutui, oli aina lyhin ja hauskin matka Pietarin torille +ja suureen, juhlalliseen kirkkoon, jossa messuttiin ja soitettiin kuin +taivaan kuorissa. Sitäpaitsi hänellä kauvan oli ollut mielessään suuri, +salainen toive, niin rohkea, että aivan punastutti sitä ajatellessa: +Entäpä jos kerran saisi nähdä itse Pyhän Isän, paavin! Joku oli +kertonut, että hän välistä näyttäytyi kansalle Pietarin kirkossa, mutta +muualla ei milloinkaan. Silloin hän siunasi kirkkokansaa, vieläpä +heidän vaatteitansa ja rukousnauhojansa ja kaikkea mitä heillä oli +mukanaan. Sepä jotakin olisi! Giulia oli monet kerrat tunkeutunut +ihan likelle pääalttaria, koko siskosparvi kintereillään, kohonnut +varpailleen ja hartaasti kurkistellut. -- Onko Pyhä Isä siellä? -- oli +hän kysynyt ympärillään seisovilta ihmisiltä. He olivat hymyilleet ja +pudistaneet päätänsä. Giulia oli kerta kerralta pettynyt, mutta aina +toivonut uudestaan. Nyt jo taisi raueta koko rakas unelma, sillä Via +Ludovisilta oli pitkä matka Pietarin kirkolle, eikä näyttänyt juuri +olevan vapaahetkiä liiemmalta. + +Asioitsija Bianchilla oli viiden huoneen ja keittiön asunto. +Kolme kamaria oli vuokrattu vieraille, joille ei riittänyt tilaa +kerrosta alempana sijaitsevassa täysihoitolassa. Siellä ne kumminkin +aterioitsivat, niin että rouva Bianchin huoleksi jäi ainoastaan +huoneitten siistinä pitäminen ja kaikenlaiset pienet palvelukset, joita +tuon tuostakin tarvittiin. + +Perheenisä oli keski-ikäinen mies, siivoksi ja ahkeraksi tunnettu. +Oliko hän muuten hyvä vai paha, siitä Giulia ei saanut paljon +kokemusta. Hän lähti konttoriinsa varhain aamulla ja palasi myöhään +illalla. Puolentoistavuotias Anna-Maria, ainoa lapsi, vierasti häntä +säännöllisesti sunnuntaiaamuina. + +Rouva oli nuori, hilpeä, mustasilmäinen. Hän kulki puolen päivää +kampausnutussa ja liverteli Anna-Marialle. Sitte hän pukeutui +harsopukuun ja töyhtöhattuun ja lähti kävelemään Monte Pinciolle, +työntäen lapsen sieviä istuinrattaita. + +Giuliasta tuntui oudolta ja ihmeelliseltä koko tämä elämä ja ympäristö. +Hän oli tottunut olemaan tavallaan ahtaammalla, tavallaan väljemmällä. +Kun joskus kaikki viisi huonetta, keittiö ja eteinen olivat typö +tyhjinä ihmisistä ja hän yksin kotolaisena, silloin häntä sekä huvitti +että kammotti. Hän juoksenteli kuin varsa ovelta ovelle. Olisivatpa +siskot olleet täällä, niin olisi leikitty ja pidetty hauskaa! Seis -- +mikä rapsahti? Tuuliko vain ikkunoissa? Giulia pelkäsi, kyyristyen +nurkkaan. Liikkuiko täällä henkiä? Olikohan pappi pirskotellut +vihkivettä suojaksi pahoilta silmiltä? + +Hän olisi juossut ulos, mutta ei uskaltanut. Kuinka hän kaipasi +vapauttansa! Kotona hän pujahti pihalle, milloin vaan halutti. Täältä +ei päässyt, sillä rouva käski pysymään sisällä sen varalta, että joku +vieraista olisi unohtanut avaimensa tai muuten tarvitsisi apulaista. +Niin -- ja työtäkin oli. Aivan tahtoi seota, kun sitä määrättiin +niin paljon ja monenlaista. Eikö pitänytkin tehdä tulta ja lämmittää +kylpyvettä, kunnes rouva palaisi Anna-Marian kanssa? + +Giuliaa nauratti. Tätä kun kylvetettiin kahdesti viikossa! He kaikki +kotona menivät kylpylään vain ennen joulua ja pääsiäistä. Niinpä tuota +Anna-Mariaa muutenkin pidettiin hienosti kuin nukkea. Kerran rouva +vallan suuttui hänelle, kun hän vähän kämmenellään läimähytti kirkuvaa +lasta. Eri tupa, eri tupa! Mitenkä hän, vanhin, olisi pitänyt koko +siskoparvensa kurissa, ellei kääntämällä mekot nurin ja läiskimällä, +jos he juonittelivat? + +Rouva palasi kotiin lapsinensa, ja nyt vasta puuhia kertyi. Piti auttaa +kylvettämisessä ja ruoanlaitossa, tehdä vuoteet, sytyttää kaasuvalot ja +keritä jos kuinka moniaalle. Vieraista useimmat saapuivat muuttamaan +pukujansa ennen päivällistä, joka täysihoitolassa tarjottiin kello +seitsemältä. Heidän kenkänsä olivat pelottavan pölyiset, jopa lokaiset +ja savisetkin. Tietysti Giulian omat vanhat tohvelit olivat usein +vielä kurjemmassa kunnossa eivätkä juuri pyyhkimälläkään parantuneet; +mutta tässä oli onnettomuutena se, että nuo kaikki hienot jalkineet +piti taas kauniiksi laittaa, joko harjata mustiksi tai voidella ja +kiillottaa ruskeiksi. Sitte lisäksi vallasnaiset pitivät mokomia +mutkikkaita pukuja, joita eivät edes saaneet itse yllensä. He soittivat +kelloa toiselta ja toiselta puolen käytävää, ja Giulia pyöri kuin +hyrrä, kiinnittäen hakasia ja näpähytellen nipsuttimia. Herroista +oli vähemmän vaivaa kuin naisista, mutta herra ja rouva Bianchi +eivät niitä tahtoneet vuokralaisiksensa, elleivät olleet vanhoja +ukkoja tai pappeja. Jotakin semmoista Giulia kerran kuuli isäntänsä +sanovan rouvalle: "Muista, ainoastaan vanhempia kuin minä!" Sentähden +talossa nytkin asui vain yksi herra, tuomari Lange, joka oli jo +vallan harmaapäinen. Ehkä se oli totta, että vanhat herrat ja papit +olivat kilteimmät, ajatteli Giulia. Tämä ainakin oli kovin hyvä ja +ystävällinen, niin iloinenkin, että täytyi nauraa vastaan jo ovella +astuessansa hänen huoneeseensa. Aina hän laski leikkiä ja usein antoi +makeisia. Sitä ei kukaan muu tehnyt. Yleensä kyllä vuokralaiset pitivät +Giuliasta, sillä hän oli nopsa, altis ja älykäs. Mutta harvat osasivat +puhua hänelle; he vaan ymmärsivät hänen käsiensä liikkeitä ja silmiensä +kieltä, ja hänkin käsitti tuota pikaa, mitä he tahtoivat. Ainoa, joka +puhui vapaasti italiankieltä, oli tuomari Lange. Sitä hauskempi Giulian +oli palvella häntä. + +Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Giulialla, mitättömästä palkastaan +huolimatta, oli kiiltävät kengät, koreat korvarenkaat, nauhasolmu +tukassa, vieläpä uusi pukukin, valkopohjainen ja punakukallinen. +Juomarahat sen tekivät, sillä asukkaita tuli ja meni, ja kukin +pisti lähtiessänsä jotakin tytön käteen. Hän oli onnellinen kuin +päivänpaiste. Laulaen lallatellen hän koko komeudessaan ilmaantui +äitinsä ja siskojensa luo keväisenä palmusunnuntain aamuna. Äiti +löi kätensä yhteen ja lapset ihastelivat. Kymmenvuotias Lola rupesi +kiihkeästi pyytämään, eikö hänkin pääsisi herrasväkiin. Hänellä oli +pelkkiä repaleita ja kova nälkä. Giulia oli lihonnut ja kasvanut ja +tullut kauniiksi. Tuskin häntä tunsikaan. + +-- Kulta sisko, ota minutkin sinne! + +Giulia tiesi, että se oli mahdotonta. Mutta hänen sydämensä heltyi ja +hänet valtasi kova katumus. Hänen olisi pitänyt ostaa ne kengät, jotka +olivat kovemmat ja rumemmat ja maksoivat vaan viisi liraa. Näistä meni +kolme liraa enemmän. + +Hän veti taskustaan kirjavan rääsyn, jonka kulmaan hänen omaisuutensa +oli sidottu: kaksi liraa ja kuusikymmentä centesimoa. -- Tässä, äiti, +-- sanoi hän. -- Nyt pitää ostaa leipää ja sipulia ja makaroonia! + +-- Sinä siunattu tyttö, -- sanoi äiti. -- Lola, juokse pian +ruokakauppaan! -- Eikä sitä tarvinnut kahdesti sanoa. + +Giulia katseli äidin ja siskoparven syömistä, ja hänen tuli yhä +vaikeampi olla. Noin he olisivat aterioineet vielä monta kertaa, jos +kenkärahat olisivat säästyneet. Hänen täytyi käydä tunnustamassa +syntinsä. Kelle? Niin, tietysti Jumalalle tai Neitsyt Marialle, vaikka +Giulia mielestään ei missään osannut rukoilla niin hyvin kuin Pietarin +patsaan ääressä. Hän teki ripeän päätöksen. Nythän Pietarin kirkko ei +ollutkaan kaukana, nyt sopi taas kiiruhtaa sinne. + +-- Hyvästi, -- sanoi hän, -- minä menen messuun. + +-- Hyvästi, -- sanoivat siskot, tuskin nostaen päätänsä ruokakupista. +Äiti vain itki ja pusersi hänet syliinsä. Giulia itki myös, vielä +katuakin juostessansa. + +Tuossa nyt oli tuttu tori, jota hän ei pariin kuukauteen ollut nähnyt. +Kotona hän oli joskus käväissyt, mutta aina niin suurella kiireellä, +ettei tänne ennättänyt. Aamupäivisin varsinkaan ei päässyt paikasta +irti, ei pyhinäkään, mutta tänään rouva laski, sillä iltapuoleksi hän +odotti vieraita. + +Torilla myytiin siunattuja öljypuun oksia ja palmunlehviä. Poikia +juoksi Giuliankin luo, ojennellen kaupittaviansa. Tytön sydäntä +hytkähytti somasti. Tällaista ei hänelle vielä koskaan ollut +tapahtunut, mutta nyt hän kaiketi näytti neidiltä. Hän otti käteensä +palmunlehväisen ristin, jonka keskellä oli läkkipellin palasella paavin +korkokuva. Hänet valtasi suuri halu saada se omakseen. 25 centesimoa! +Niin, mutta hänellähän ei enää ollut yhtään. Hän heitti ristin pojalle +takaisin ja juoksi kiireesti ylös kirkon portaita. Ei, ei nyt saanut +olla pahoillaan. Juurihan hän meni katumaan sitä, että liiankin paljon +oli pidättänyt rahaa omiin tarpeisiinsa. + +Kirkko oli hyvin täynnä väkeä. Se oli kuin meri, joka lainehti ja +kohisi. Jos katsoi ylös kupuun tuonne huimaavan korkealle, tuntui +kuin taivas sieltä olisi hohtanut. Kultaukset kimmeltelivät silmiä +huikaisevina. Giulia teki ristinmerkin ja painui hartaana polvillensa. +Sitte hän taas nopeasti nousi ja alkoi pujotteleida Pietarin patsasta +kohti. + +Mikä syvä pettymys! Kuva oli vaateverholla peitetty. Hämmästyneenä +tyttö katsoi ympärillensä. Kaikki alttarikuvat olivat samoin verhotut. + +Kyllä Giulia muisti entisestä, että kirkoissa aina johonkin +vuodenaikaan kauniit taulut ja patsaat pantiin piiloon, mutta miksi ja +milloin oli sellainen tapa, sitä hän ei koskaan ollut ajatellut. Nyt +hänestä tuntui ikäänkuin itse Jumala samalla olisi peittänyt kasvonsa, +niin ettei häntä voinut nähdä eikä rukoilla. Varmaan nyt ei voinut +saada syntiänsäkään anteeksi. Giulia hiipi seinustalle patsaan varjoon +ja alkoi nyyhkyttää. Suru painoi niin suurena ja keveät, sirot kengät +niin raskaina, että hän olisi mielellään heittänyt ne pois ja antanut +vaikkapa vielä korvarenkaansakin, jos siten olisi voinut hyvittää +Jumalan. + +Kirkon ihmismeri kohahti äkkiä entistä kovemmin. Kansaa tulvasi juuri +sinne päin, missä Giulia seisoi. Monet juoksivat, kaikki tunkivat. +Giuliakin havahti huolistansa ja uteliaana rupesi tähyilemään, mitä +oli tekeillä. Hänen paikkansa oli mainio, sillä vahtimestari pyyhkäisi +kädenkäänteellä kaikki ihmiset pois juuri hänen edestänsä, muodostaen +kujan. -- Tilaa, tilaa kulkueelle! -- huudettiin. + +Valo alkoi pilkottaa ja juhlalliset sävelet kaikua. Giulia katseli +ja kuunteli henkeä pidättäen. Etummaisena astui kaksi mustaan +kauhtanahameeseen ja valkeaan lyhyeen pitsimekkoon puettua kuoripoikaa, +jotka kantoivat korkeita palavia kynttilöitä. Sitte seurasi muu saattue +koreissa puvuissa: papit ja laulajat, kaikilla pystyjä palmulaitteita +käsissänsä. Täysi-ikäisten miesten jykeät, syvät bassot ja nuorten +poikien hennot, heleät äänet sointuivat ihanasti yhteen, Giulia suli +sävelten liikutukseen, vaikka hän ei tietänyt eikä arvannut, mitä +ne tarkoittivat. Sanoista hän kuuli lakkaamatta toistuvan "Hosanna, +hosanna!" huudon. Joskus hän oli udellut, mitä kirkossa laulettiin, +mutta äiti ei osannut selittää, sanoi vaan, että se oli pyhää latinaa. +-- Sittehän sitä ei pidäkään ymmärtää, -- ajatteli Giulia, eikä +aprikoinut asiaa sen pitemmältä. + +Yhtäkkiä tytön katse terästyi ja sydän rupesi kovasti sykyttämään. +Viimeisenä kulkueessa astui kahden komeapukuisen hengellisen miehen +välissä kolmas kaikista komein. Hänellä oli punainen alusviitta, sen +päällä valkoinen kauhtana upeine koristeineen ja päässä punainen +neliskulmainen lakki. Hän oli kookas, jäntevän ja mahtavan näköinen. +Ihmiset kuiskailivat ja viittasivat häneen, väistyen kunnioittavasti +syrjemmäksi. + +Olisiko mahdollista? Toteutuisiko Giulian monivuotinen unelma tällä +hetkellä, näin arvaamatta? + +-- Onko se Pyhä Isä? -- uskalsi hän vavisten kuiskata vieressään +seisovalle naiselle. + +-- Se on kardinaali, -- kuului vastaus. Nainen tuskin viitsi katsoa +tyttöön, joka niin tyhmästi kysyi. + +Giulia parka! Aivan lannistuneena hän lysähti kokoon, ja kyyneleet, +jotka kulkuetta katsellessa olivat kuivuneet, yrittivät uudestaan +esiin. Ei, ei täällä näyttänyt olevan siunausta hänen varallensa. Paras +hiipiä pois niinkuin oli tullutkin. + +Silloin laskeutui käsi hänen olallensa. Hän kääntyi ja näki vanhan +tuomari Langen. + +-- Mitä sinä itket, pikku Giulia? -- kysyi hän ystävällisesti. -- Etkö +ulottunut näkemään kulkuetta? Riennä tuonne kuoriin päin, se palaa +takaisin vasemmalta puolelta. + +Katkonaisesti Giulia sai selitetyksi surunsa. Ei se kulkuetta koskenut, +kyllä hän sen näki ja kuuli laulun. Hän vaan oli kauvan, kauvan +toivonut, että Pyhä Isä kerran siunaisi häntä ja hänen rukousnauhaansa +täällä kirkossa, ja nyt hän oli pettynyt, kun tuo punalakkinen korkea +pappi olikin joku muu. Hän olisi juuri tänään niin mielellänsä +pyytänyt syntejään anteeksi. Tiesikö tuomari, että täällä Roomassa +oli jossakin päin Santa Scala, sellaiset portaat, joita Jeesus oli +kulkenut eläessään maan päällä? Jos niitä kiipesi polvillansa ylös, +kuului saavan jokaisesta portaasta synnit anteeksi yhdeksäksi vuodeksi. +Joskus olisi hyvä mennä sinne, mutta ei nyt ollut aikaa. Eikä se hänen +mielestään niin erinomaista ja varmaa ollut kuin itse Pyhän Isän +siunaus. Voi, jos kerran saisi hänet nähdä! + +Tuomaria huvitti pieni harras, tietämätön tyttö. Hän oli vallan +liikuttava siinä puhellessansa. Mitä jos rupeaisi hänen hyväksi +enkeliksensä? Herra Langen päähän pisti leikkisä tuuma. + +-- Kuuleppas, tyttöseni, -- sanoi hän, -- minä menen tänä iltana paavin +hoviin hänen hovimestarinsa kirjurin luo. Ylihuomenna iltapäivällä +matkustan Roomasta pois, ja sitä ennen haluan nähdä paavin, niinkuin +sinäkin haluaisit. Aion hankkia itselleni pääsyn hänen luoksensa. +Hankkisinko sinullekin? + +Giulia luuli tuomari Langen tekevän pilkkaa. Hän ei vastannut mitään, +vaan tuli hyvin pahoillensa. + +-- Niin, niin, minä tarkoitan täyttä totta, -- hymyili tuomari. -- +Onhan sinulla noin sievä uusi pukukin. Mene kotiin muuttamaan se +yltäsi, ettei se tahraannu ylihuomiseksi! + +Giulia katsoi tuomarin silmiin empien ja epäröiden. Pieni vilkas suu +oli yhä vaiti. Hän niiasi ja kiirehti kirkosta pois, ikäänkuin jokin +olisi ajanut takaa. Rouva kummasteli että hän palasi niin pian ja +lisäksi heti riisui pyhävaatteensa. -- Sinun täytyy olla siisti, kun +vieraita tulee, -- vaati hän. Tyttö ei vastannut eikä selittänyt. Rouva +suuttui ja torui, kunnes Giulia itkien lupasi pukeutua uudestaan. + +-- Ei tuomari kumminkaan vie minua paavin luo, -- ajatteli hän kerta +kerralta itseksensä. Mutta toivo asui sydänpohjissa. Hän pelkäsi ja +vapisi ja varoi pukuansa kuin se olisi ollut hienointa silkkiä. + +-- Pesukangastahan se on, -- sanoi rouva vähän kärsimättömästi, Giulian +kaartaessa keittohellaa kuten vauhko hevonen voimavaunua. + +Jospa rouva olisi aavistanut! Mutta mistään hinnasta tyttö ei olisi +ilmaissut salaisuuttansa. Jos se oli totta, oli se liian pyhää ja +suurta ja ihmeellistä. Jos ei ollut, silloin hän syystä joutuisi +pilkanalaiseksi, kun sellaisia mahdottomia rupesi uskomaan. + +Sillävälin tuomari Lange Vatikaanissa esitti erään korkean hengellisen +herran antaman suosituskirjeen. Paavin Major domuksen sihteeri, +Pater Pacomius, kysyi kohteliaasti, miten hän voisi olla avuksi. -- +Toivoisin pääseväni ylihuomiseen audiensiin, -- sanoi tuomari. -- +Pyytäisin pääsykorttia myös nuorelle tyttärelleni Julialle, joka +hartaasti halajaisi Hänen Pyhyytensä siunausta. -- Pater Pacomius +osotti tuomarille istuinta. -- Heti, kortit valmistetaan. Olkaa hyvä +ja odottakaa. Sitte -- niin -- te kai tiedätte puvun. Te tulette +hännystakissa, tyttärenne mustissa tai valkoisissa, huntu päässä, ilman +hansikkaita. Säädökset ovat hyvin tarkat. + +Neljännestuntia myöhemmin tuomari asteli alas portaita, pääsykortit +kädessänsä. Hän oli joutunut pieneen hankalaan umpikujaan. Musta tai +valkoinen hame ja huntu! Tietysti ne täytyi hankkia. Nyt ei enää voinut +peräytyäkään, sillä kuinka sopi sanoa, ettei tuomarin tyttärellä ollut +mustaa eikä valkoista pukua... Joka leikkiin on mennyt, saa leikin +kärsiä. + +Hän ei ollut katolilainen eikä muuten mikään hurskas mies. +Hyvänsävyinen, leikkisä veitikka hän oli ollut kaiken ikänsä. Paavista +hän ei välittänyt vähintäkään hänen asemansa ja arvonsa tähden, sillä +koko katolinen kirkko oli hänen mielestänsä pelkkää naurettavaa +taikuutta. Häntä vaan huvitti matkailijana nähdä Rooman erikoisuuksista +niin paljon kuin suinkin, ja paavihan oli yksi kaikkein tärkeimmistä. + +Entä pikku Giulia? Niin, hän oli hupainen hänkin, kansantyyppi, +havaintoesine. Kotona käräjillä tuomari otsa rypyssä, suu hymyssä +huvittelihe ukoilla ja akoilla, saattoi heidät säikähdyksiin ja +kirvoitti jälleen ja kertoi makupaloina viattomia kaskuja herrain +tuvassa. Samalla hän koko sydämestään harrasti ihmisten parasta, +joskaan ei aina kaikkein tarkimman oikeuden mittakaavan mukaan. Ei +siten ymmärtäen, että kukaan olisi voinut syyttää häntä tuomarinvalansa +rikkomisesta. Hän läksytti tuimasti muuattakin eukkoa, joka tuli +voipyttyä tarjoamaan saadakseen juopon poikansa vapaaksi kanteesta. +Eukko poistui itkien pyttyinensä, huokaillen, että kyllä torppa +nyt menee nurin, jos ainoa miehinen työntekijä linnaan joutuu, +koska tuomari oli noin vihainen! Mutta kuinkas kävikään, niin syyte +kumottiin. Matti Johansson oli juonut ja tapellut, sen tiesi kuka +tahansa. Miksi laki kääntyi niinpäin, ettei häntä sakotettukaan, +sitä ei kukaan ymmärtänyt. Niin ne vaan todistukset sotkeutuivat +ja niin se tuomio oikeasanaiselta kuulosti, ettei siihen enempää +ollut virkkamista. Mutta samana iltana herra tuomari läksytti Matti +Johanssonia, niinkuin entispäivänä hänen äitiänsä. -- Juoppas ja +tappeleppas toisen kerran! Kyllä minä silloin sinulle kurit näytän. +Häpeäisit, vanhan äitisi ainoa tuki! + +Ei nyt niin suurta väliä nuppineuloista ja hiuskarvoista, kun on hyvä +ja hupainen kyseessä, tuumi tuomari Lange. Ei hänen omaatuntoansa +vähääkään raskauttanut, että palvelustyttö Giulia Molinosta tuli +muutamiksi tunneiksi Julia Lange, tuomarin neiti. Hän oli vanhapoika, +ei hänellä ollut perhettä. Sopihan sitte taas kotona käräjätuvissa +tarinoida, kuinka hän vei tyttären paavin luo. Siinä se nyt oli paavin +erehtymättömyys. Saattoi sanoa, niinkuin sadussa entinen mylläri, +joka haastetun papin sijasta papin puvussa meni arvaamaan kuninkaan +ajatuksia. "Mitä väärää minä ajattelen?" kysyi kuningas. "Luulette +minua papiksi ja olenkin mylläri", hän vastasi. + +No niin, mutta pääasia oli kumminkin, että pieni tyttöriepu sai suuren +toiveensa täytetyksi, vieläpä aivan arvaamattomalla tavalla, yli kaiken +unelman ja ajatuksen. Tuomari oli hyvillänsä. Totta kai, ainahan +ihmisen on hyvä olla, kun toiselle tekee mielihyvää. + +Hänen täytyi puhua aikeensa ensin herra ja rouva Bianchille; heistähän +Giulian aika oli riippuvainen. He hämmästyivät suuresti. Pieni +piikatyttö Hänen Pyhyytensä luo! Eiväthän he itsekään siellä koskaan +olleet käyneet. Voiko todellakin saada sellaisen etuisuuden? Kuka sen +voi saada ja kuinka? + +Tuomari ei ryhtynyt lähempiin selityksiin. + +-- Minä olen suosituskirjeen avulla hankkinut pääsykortin itselleni ja +toimittanut luvan, että saan ottaa Giulian myötäni. Olen tyytyväinen +hänen palvelukseensa ja päätin valmistaa hänelle odottamattoman ilon. +Toivon, että teillä ei ole mitään sitä vastaan. + +Eihän toki. Giulia kasvoi rouvan silmissä päätä korkeammaksi +entistänsä. Edellinen palvelustyttö oli tuottanut pelkkää harmia ja +häpeätä; tämä oli koko talolle kunniaksi. Alttiisti hän lupasi käydä +tytön kanssa valmiitten vaatteitten kaupoissa valitsemassa pukua ja +huntua. + +-- Valkoinen kai ostetaan? -- kysyi hän tuomarilta. -- Tyttö on nuori, +mitä hän mustalla? Valkoisessa hänen parhaiten sopii ripillekin mennä. +-- Niin, niin, -- sanoi tuomari nauraen. -- Ostakaa vaan kaunis, että +hän sopii minun seuraani. + +Tuomari itse kutsui Giulian, ilmoittaaksensa suuren uutisen. Siinä +tyttö nyt seisoi hänen edessään, käsittämättä oliko se tosiaankin +totta, voimatta heti omistaa onnensa äärettömyyttä. + +-- Huomenna saat valkoisen puvun lahjaksi minulta, -- jatkoi tuomari. +-- Olen pyytänyt, että rouva valikoi sen sinulle. + +Täytyi vihdoinkin uskoa, vaikka ihmeitä kuuluikin uusia ja uusia. +Siis ei tuomari pilkannutkaan häntä eikä pettänyt puheillansa? Oi, +sittepä hän oli hyvä kuin joku pyhistä parhain! Giulia heittäytyi +hänen jalkoihinsa, suudellen hänen vaatteitansa, kunnes tuomari hiukan +hämillään ehti estämään ja torjumaan. + +-- Tyttö, tyttö, eihän tuommoinen käy laatuun! Nouse ja opettele +käyttäytymään kuin nuori neiti. Muista, ylihuomenna sinun pitää osata +olla hieno paavin hovissa, ihan kuin olisit tyttäreni. + +-- Mitä äiti sanoisi? Ja Lola ja lapset? -- ajatteli Giulia moneen +kertaan. -- Voi jos pääsisin sinne lentämään! + +Puku ostettiin, hento ja pitsitetty, ihastuttavan sievä ja erinomaisen +epäkäytännöllinen pienen palvelustytön tuleviin tarpeisiin. Mutta mitä +niistä tämmöisellä hetkellä! Hunnusta kävi kaikkein suloisin keveä +pitsihuivi, niin kaunis, että Giulia tuskin uskalsi koetella sitä +päähänsä. Lisäksi valkoiset sukat ja vähän valkoisia alusvaatteita. +Kengät kelpasivat sellaisinaan. -- Sievä kulunki, -- tuumi tuomari. -- +Neljäkymmentä liraa tästä hauskuudesta. Olkoon, melkein se kannattaa. +-- Hän hymyili itsekseen. Tuskin hän koskaan oli nähnyt ihmistä niin +onnellisena kuin Giulia. + +Koko päivän Giulia kulki ja toimiskeli yltäisessä ilonhuumeessa. Yksi +katkera pisara siihen kumminkin sekottui. Tuomari Lange oli yhtäkkiä +muuttunut hänen lapsellisen kiihkeän kiintymyksensä ja haltioituneen +ihailunsa esineeksi. Ja nyt hänen piti matkustaa pois kauvas +kotimaahansa jo huomispäivänä, melkein heti pyhän käynnin jälkeen! +Giulia tunsi, että hän kaipaisi kovasti; koko talo oli muuttuva +surulliseksi ja tyhjäksi herra Langen lähdettyä. Se, jonka oli määrä +asettua hänen huoneeseensa, oli tullut jo tänään, päivää liian varhain. +Hän oli pappi, joku kerettiläinen tai lahkolainen, arvattavasti kyllä +hyvä mies, koska tuomari suostui ottamaan hänet toverikseen ensi yöksi. +Taisi hän olla samasta maastakin kuin tuomari. Mutta Giulia luuli, että +heistä, tuosta papista ja hänestä, ei milloinkaan voisi tulla hyviä +ystäviä. Hän piti sellaisista, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä. +Pappi osasi italiaa, sen hän oli huomannut, kun hän puhui jotakin +asiaa rouva Bianchille; mutta Giulialle hän ei ollut sanonut muuta +kuin tervehdyksen tullessansa. Hän oli kovin totisen näköinen. Ehkä se +kuului papin pyhään virkaan, lahkolaisenkin papin. Giulia kunnioitti +ja pelkäsi häntä ensi näkemästä asti. Toista oli tuomari, hänen rakas +tuomarinsa. + +Ehtipä sitte odotettu suuri hetki. Giulia pukeutui valkoisiin +vaatteisiinsa, ja rouva itse kampasi hänen tukkansa uusimuotisille +kiekuroille. Rukousnauhan hän pani taskuunsa. Se oli kulunut ja halpa +ja näytti kovin muukalaiselta uusien hienouksien ohella, mutta mukaan +sen täytyi kumminkin tulla tavalla tai toisella. Rouva kaikessa +hiljaisuudessa pisti hänen myötänsä myöskin silkkirihman, josta riippui +punainen korallipuikko. Sitä pidettiin Anna-Marian kaulassa suojana +vahinkoja vastaan. Senkin piti saada siunaus. + +Vuokralaisten yleiseksi riemuksi tuomari istutti Giulian viereensä +ajoneuvoihin, ja niin sitä mentiin. Ensi kerran eläissänsä Giulia ajoi +vaunuissa. Kaikki oli kuin unta ja satua. + +-- Koeta olla oikein rauhallinen ja käyttäydy niinkuin toisetkin, +-- kehotti tuomari, itse puolestaan koko lailla levottomana. Kunpa +tämä leikki hyvin päättyisi! Ehkä lopultakaan ei olisi pitänyt siihen +ryhtyä. Mutta nyt oli myöhäistä katua. + +Saavuttiin Pietarin torille. Ajuri pysähytettiin oikeanpuolisen +pylväskäytävän ylipäähän avoimen oven luo, jonka äärellä seisoi +vartija. Tuomari näytti pääsykorttia ja astui huolettoman ja +varman näköisenä portaita ylös, Giulia perässä. Kiivettiin toinen +porrasosasto toisensa jälkeen, kuljettiin pitkiä käytäviä ja +sivuutettiin vahtimestareita ja vartijasotamiehiä, jotka osottivat +tietä. -- Katsoppas noita, -- kuiskasi tuomari Giulialle. -- Ne ovat +paavin henkivartijoita, sveitsiläisiä sotureita. Eivätkö ole kauniita +ja kirjavia? -- Giulia ihmetteli heidän pukujansa ja merkillisiä +aseitansa. Mutta vielä enemmän häntä kummastutti, miksi paavia noin +vartioittiin. Niinhän tämä oli kuin sotalinna tai juhlallinen vankila. +Oli aivan hiljaista ja äänetöntä. Hänkään ei uskaltanut puhua. + +Vihdoin heidät ohjattiin huoneeseen, suureen saliin, jossa monet +ihmiset paraikaa riisuivat päällysvaatteitansa. Giulialla ei ollut +mitään, hän vaan pysähtyi katselemaan ympärillensä ja odottamaan +tuomaria, jonka suojusviitan ja hatun eräs ylhäinen herra otti +vastaan. Kummallista, sellaisia herroja oli huoneessa useampia, ja he +hääräsivät kuin mitkäkin palvelijat. Mutta komeita he olivat, puettuja +punasamettisiin, kuviollisiin polvihousuihin ja takkeihin. Tuomari +vastasi Giulian kysymykseen, että ne olivat vahtimestareita, joilla oli +yllänsä vanhanaikainen espanjalainen aatelispuku. + +-- Nyt emme keskustele enää, -- huomautti hän kuiskaten tytölle. -- +Koeta vaan tyystin tarkata, mitä muut tekevät, ja tule perässäni, mihin +minäkin menen. + +Heidät osotettiin avaraan saliin, jonka lattia oli kokonaan vihreän +maton peitossa. Ei askeltakaan kajahtanut. Hiljaa, henkien lailla, +ihmiset astuivat sisälle ja asettuivat istumaan pitkin seiniä. Siellä +oli herroja, hännystakissa kuten tuomarikin tai upeissa univormuissa. +Useimpien muoto osotti virallista totisuutta tai täyttä huolettomuutta, +eikä heitä kaikkiaan kerääntynytkään varsin monta. Läsnäolijain +enemmistö oli mustapukuisia, mustahuntuisia vanhoja vallasnaisia, +vakavan ja hartaan näköisiä. Giulia oli ainoa nuori tyttö, niinkuin +valkoinen kevätkukka lakastuneiden lehtien keskellä. + +Kello löi kaksitoista; se oli vastaanoton määrätty hetki. Jännittyneet +silmät kääntyivät peräovea kohti. Mutta sieltä ei mitään merkillisempää +ilmestynyt. Pappeja ja kaikenlaisia toimihenkilöitä kulki edes ja +takaisin. Joku korkea herra tai muutamia hienoja naisia saatettiin +sisähuoneisiin. Kerran tuli pitkä saattue juhlapukuisia pappeja. +Odottelijat nousivat kunnioitusta osottaen seisomaan ja istuutuivat +jälleen. + +Minuutit kuluivat, jopa puolituntinenkin ja kohta koko tunti. Muutamat +katsoivat kärsimättöminä kellojansa, niiden joukossa tuomari, jonka +reppu ei vielä ollut valmiiksi pakattu matkaa varten. Vihdoin menojen +ohjaaja näyttäytyi ovella. Hän viittasi kädellään, ja koko vierasten +joukko alkoi lappautua osotettua tietä odotushuoneesta eteenpäin. + +Sykkivässä jännityksessäänkin Giulia sentään uteliaana katseli +huoneita, joiden läpi kuljettiin. Kaikki ne olivat punaisia, toinen +toisensa jälkeen: punaiset silkkiverhot seinillä, punaiset matot +lattioilla, punaiset päälliset sohvissa ja nojatuoleissa. Useissa +huoneissa seinät olivat kudotut kuvia täyteen, ja toisiin oli +ripustettu tauluja raskain, levein kultakehyksin. + +Lopuksi pysähdyttiin aivan pieneen, kapeaan huoneeseen. Menojen ohjaaja +asetti vieraat seisomaan soikeaan piiriin ympäri seiniä. He täyttivät +tilan juuri parahiksi. Giulia seisoi tuomarin turvissa huoneen perällä. +Oi, kuinka ihmeellinen tämä odotus! Hän ei ainakaan pitkästynyt, hän +olisi suonut sen kestävän, kestävän yhä, saadaksensa olla täällä, +valkopukuisena näissä kauniissa, hiljaisissa huoneissa, tässä pyhyyden +ja suloisuuden ilmapiirissä, joka hänestä oli kuin taivaan esikartano. +Hän ei aavistanut, että tuomari siinä vieressä ajatteli: -- Tämmöistä +komentoa! Miksi hän ei tule, vaan odotuttaa ihmisiä, ikäänkuin kaikki +olisivat yhtä joutilaita kuin munkit ja papit! + +Samassa kävi humahdus läpi odottavan joukon. Kuin käskystä kaikki +vaipuivat polvilleen, oven auetessa ja valkeaviittaisen vanhuksen +astuessa sisään. Ei hänellä ollut sen komean kardinaalin ryhtiä, +jota Giulia palmusunnuntaina oli kirkossa ihaillut. Ei hän näyttänyt +uljaalta eikä mahtavalta, ei hallitsevalta eikä käskevältä. Hänen +kasvonsa olivat hienot ja kalpeat, silmänsä lempeät ja olentonsa nöyrä. +-- Isä, Pyhä Isä! -- soi Giulian hartaassa, hurmaantuneessa, janoavassa +sydämessä. + +Paavi astui toisen luota toisen luo, ojentaen kätensä suudeltavaksi. +Enimmät suutelivat sormusta, paaviuden valtamerkkiä. Giulia ei sitä +ymmärtänyt. Väristen liikutuksesta hän painoi huulensa Pyhän Isän +kädelle. Lyhyt tuokio vain -- sitte paavi jo kulki ohitse eteenpäin. +Giulia jäi hartaaseen rukoukseen: -- Jumala, korkea Jumala! Saanhan +minä nyt kaikki syntini anteeksi, näitten kenkien synnin ja monta +muuta, kaikki mitä olen tehnyt, vaikka en muistakaan niitä! Minulle on +tapahtunut ääretön armo, minä olen suudellut Pyhän Isän kättä, ja nyt +-- oi, mitä hän sanookaan? Eikö hän juuri nyt siunaa minua? + +Paavi oli asettunut huoneen ikkunapäähän aivan vastapäätä Giuliaa. +Yksinkertaisesti, vakavasti hän lausui yhteisen toivotuksen selvällä +italiankielellä, jotta Giulia ymmärsi joka sanan: + +-- Jumala siunatkoon teitä, omaisianne ja kaikkia joita pidätte +rakkaina, sekä kaikkia esineitä, jotka ovat muassanne! + +Sitte hän poistui. Vastaanotto oli lopussa. + +-- Kaikkia meitä hän on siunannut! Minua ja äitiä ja Lolaa ja +pikkulapsia... ja minun rukousnauhaani ja pukuani ja Anna-Marian +suojapuikkoa... kaikkia, kaikkia! + +Sanomattomassa riemussa Giulia kulki takaisin läpi punaisten huoneitten +pitkän sarjan, läpi vihreämattoisen odotushuoneen, eteissalin, jossa +samettipukuiset vahtimestarit auttoivat ja häärivät, läpi pitkien +käytävien, alas monia portaita, ulos avaralle, auringonpaisteiselle +Pietarin torille, josta tuomari taas otti heille ajurin... Oi, hän +oli onnellisin ihminen maailmassa, Giulia Molino, asioitsija Bianchin +pieni palvelustyttö, joka oli suudellut paavin kättä ja saanut hänen +siunauksensa itselleen, rakkailleen ja kaikelle mitä omisti! + +Kotona rouva kyseli ja vieraat kyselivät. Tyttö hohti, loisti ja +kertoi, kiinnittäen silkkirihman korallipuikkoinensa Anna-Marian +kaulaan ja hypistellen omaa vanhaa rukousnauhaansa ilolla ja +ihastuksella. Pukunsa ja pitsihuivinsa, sukkansa ja valkeat +alusvaatteensa hän sai panna rouvan laatikkoon säilyyn. Kohta hän +taas ulkonaisesti oli entinen pikku Tuhkimus hellan ääressä, mutta +mielessään hän tunsi nyt tulleensa koko talon huomion esineeksi. + +Pieni nöyrä sydän oli tällä kertaa hiukan ylpeäkin, eikä se suinkaan +ollut ihme. Sattui vielä niin erinomaisesti, että äiti ja Lola, +raapostaen jäljessään Carloa, nuorinta, poikkesivat ylös Bianchille. +Äidin piti toimittaa joku taidekauppiaan rouvan asia, aivan lähellä +Giulian palveluspaikkaa, ja lapset seurasivat mukana. He olivat niin +kovin kärttäneet kerran päästäksensä ison siskon luo. + +Mutta mitä kummia he kuulivatkaan! Jos oli Lola suuria odottanut, +suurempia hän nyt sai tietää ja nähdä. Äitikään ei ollut uskoa +korviansa ja silmiänsä. Rouva oli mennyt ulos, mutta siitä huolimatta +Giulia rohkeasti avasi piironginlaatikon, levitellen esiin kaiken +komeutensa. + +-- Näin hieno minä olin. Pyhä Isä siunasi minua ja minun kauttani teitä +kaikkia. + +Hän sanoi sen jo vallan itsetietoisena, hän joka vasta äskettäin oli +värissyt pelkästä ajatuksestakin. + +Äiti unohti taidekauppiaan rouvan ja hänen asiansa, Giulia päiväkeiton, +Anna-Marian ja pikku veljensä, ja Lolalta koko maailma himmeni, kaikki +muu paitsi Giulian kauniit vaatteet ja suuri, ihmeellinen kunnia. + +Silloin kuului aika rämähdys, jota kohta haikea itku säesti. + +Säikähtyneenä Giulia riensi keittiöön. Vähällä hän oli kompastua pikku +Carloon, joka ällisteli kynnyksellä. Anna-Maria oli rämpinyt tuolille, +kurkottuaksensa maitoruukkuun, pudonnut, kaatanut tuolinkin ja saanut +suihkuna kaiken maidon päällensä. Ruukku oli sirpaleina, lapsi huusi ja +hänen otsansa vuoti verta. + +Semmoista vahinkoa Giulialle ei ollut tapahtunut koko +palvelusaikanansa. Hädissään hän pyyhkieli verta likaiseen hihaansa. +Rouva ennätti parahiksi kotiin, ajoi pois Giulian äidin, Lolan ja +Carlon ja rupesi hermostuneessa kiihkossa lastansa hoitelemaan. -- +Kiitos Neitsyt Marialle! -- hän huokasi. Ei kumminkaan näyttänyt +pahempaa tapahtuneen. Mutta Giulian kunniapäivä sai surkean tahran. +Nuhteet rapisivat kuin sadepisarat, ja tyttö lyyhistyi korkeudestansa +maan tasalle. + +-- Kuinka se nyt tapahtui, vaikka hänellä oli siunattu puikko +kaulassansa? -- kyseli Giulia itsekseen. -- Ja eikö se haava ollutkin +ihan kuin puikon terällä pistetty? Seköhän sen pisti? Vai oliko se +ruukunsirpale? Voi, pyhä Pietari auttakoon -- mikä tässä onkaan vikana? + +Hän muisti käyneensä luvatta rouvan laatikosta vaatteitaan ottamassa. +Siellä kai ne vieläkin olivat levällään. Ja kyllä hän oli kovin +kerskaillut äidillensä ja Lolalle. Mutta ei suinkaan se toki niin +suuri kuolemansynti ollut... Pikemminkin asia saattoi olla niin, ettei +siunaus tehonnut Anna-Marian puikkoon, koska se oli vierasta tavaraa. +Anna-Maria ei ollut Giulian omaisia, mahtoiko oikein olla rakkaitakaan, +joita Pyhä Isä puhuessaan mainitsi? Hän kun oli semmoinen juonikas +lapsi... eihän siitä voinut niin paljon pitää. + +Kello helisi. Tuomarin huoneesta soitettiin. Giulia kiirehti +juoksujalkaa. Hyvänen aika, joko hänen lähtönsä oli käsissä? + +Siellä he olivat molemmat, sekä tuomari että pappi. Toinen köytti +matkareppua, toinen selaili jotakin kirjaa pöydän ääressä. + +-- Puolen tunnin perästä tarvitsen ajurin, -- sanoi tuomari. -- Voitko +noutaa sen? + +Giulia niiasi. -- Kyllä minä noudan. + +-- No, mikä sinun nyt on? Hihasi on veressä ja silmät itkettyneet! + +Giulia kertoi. Pappikin kääntyi kuuntelemaan. + +-- Vai semmoista! Älähän huolehdi, -- nauroi tuomari. -- Lapsen olisi +pää haljennut, ellei puikko olisi varjellut, usko pois! Kyllä se on +tehonnut oikein mainiosti. + +Tuomari ei huomannut papin nuhtelevaa silmäystä. Hän jatkoi hilpeästi: + +-- Pikku Giulia, hymyile nyt vähän hyvästiksi! Minä olen kovin +tyytyväinen sinuun, sinä käyttäydyit kauniisti ja hyvin. + +Tyttö hymyili. Se tuli ihan itsestään, ja silmien loiste myös. + +-- Tiedätkö, että olet tänään ollut tyttäreni? -- sanoi tuomari, +hymyillen hänkin. -- Niin paljon minä uskalsin sinun tähtesi, +ajatteleppas! Ei sinua muuten olisi laskettu paavin linnaan. + +Hän hämmästyi sanojensa vaikutusta. Giulian poskilta veri pakeni; hän +tuijotti, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä kuuli. + +-- No, mikä nyt taas? Sinäpä olet merkillinen vaihemieli! Sinun pitäisi +iloita eikä murjottaa. Voit olla varma siitä, että minä olin aika +jännityksessä, mutta kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Kas niin, +laittaudu nyt hevosta noutamaan. + +Mutta Giulia ei lähtenyt. Läpitunkevan hätäisinä hänen silmänsä +kiintyivät tuomariin. + +-- Luuliko Pyhä Isä minua teidän tyttäreksenne? Petittekö te hänet? + +-- Pieni hupakko, entäpäs tätä! Yhdentekevää hänelle on, kuka +sinä olit. Tuskin hän sitä paitsi on katsonutkaan, kenen nimiä +pääsykortteihin kirjoitettiin. Hovimestari ja sihteerit sellaisista +asioista pitävät huolen. + +Turhaan tuomari selvitteli, sillä Giulian kyyneleet jo vuotivat ja hän +nyyhkytti katkerasti: -- Te petitte hänet, voi, te petitte! Eikä hän +olekaan minua siunannut, eikä äitiä eikä Lolaa ja lapsia... Ehkä nyt +tulee vaan kirous ja onnettomuus. Anna-Marian puikkokin on kirottu... +Rakas herra tuomari, älkää lähtekö! Mitä me nyt teemme? + +Tuomari oli jo menossa. Hänen täytyi toimittaa täysihoitolan +palvelustyttö hevosta hakemaan, koska Giuliasta ei ollut menijää. +Kohtaus oli vaikuttanut häneen hyvin kiusallisesti. Tuollainen +puolipakanallinen tyttö, joka uskoi noiduttuihin puikkoihin ja +taikamaisiin siunauksiin, hän nyt muka rupesi niin omantunnontarkaksi, +että tuskitteli vähäisestä viattomasta hätävalheesta! Ikäänkuin siitä +olisi kellekään ollut vahinkoa. Hyvän tuulen tämä asia kumminkin oli +tuomarilta vienyt. Hän harmitteli kulunkejansa ja vaivojansa, joista +sai pelkkää kiittämättömyyttä palkakseen. + +Kun hän palasi alemmasta kerroksesta, tuli Giulia häntä vastaan, +valkoiset vaatteet käsivarsillaan. Hiljaa hän laski ne tuomarin eteen, +silmät suurina, syvän surullisina. + +-- En minä voi näitä pitää, -- sanoi hän. + +Tuomari yritti harmistua uudelleen, mutta hilliytyi, katsoessaan tytön +kasvoihin. Hänen hyvä sydämensä käsitti sillä hetkellä, että köyhä +lapsi ei leikin vuoksi anna pois aarteitansa. Jokin kuva vilahti hänen +mieleensä, jokin muisto kertomuksesta, miten pakana heittää lapsensa +alttarille, saadakseen syntinsä anteeksi. Synti? Synnintunto? Onko +se kumminkin vakava todellisuus? Ja ken tietää -- ehkä tuo tyttö oli +enemmän kristitty kuin hän itse... + +-- Rauhoitutko sinä, jos minä vien nämä mukanani jollekulle +omaisistani? -- kysyi hän ystävällisesti, melkein hellästi. + +-- Ottakaa! Ja Lola saa minun kenkäni. + +-- Rauhoitutko sitte? -- toisti tuomari. + +Silloin pappi, joka vaiti, liikutetuin mielin oli seurannut +keskustelua, kääntyi tuomarin puoleen. + +-- Ottakaa ne vastaan, kun hän pyytää. Ainakin se keventää hänen +sydäntänsä. Rauhaa varten hän kyllä tarvitsee jotakin enempää. + +Ovelle ilmestyi täysihoitolan palvelijatar. -- Hevonen on portin +edessä, -- ilmoitti hän. + +Nopeasti tuomari avasi matkakorinsa, pani Giulian vaatteet +päällimmäiseksi ja lukitsi sen jälleen. Hän pyyhkäisi jotakin +silmäkulmastansa. Kukkarostansa hän otti runsaan juomarahan ja laski +Giulian käteen. + +-- Minä pidän sinusta, -- sanoi hän. Älä ole pahoillasi, lapsi, +muistele vanhaa tuomari herraa ystävällisesti. Minähän vaan tahdoin +hankkia sinulle siunauksen. Kävi säälikseni, kun sinä puhuit synneistä +ja Santa Scalasta ja paavista ja itkit niin katkerasti Pietarin +kirkossa. Ymmärrätkö, etten sinulle pahaa tarkoittanut? + +-- Kiitos, -- sanoi Giulia, -- kyllä minä ymmärrän. -- Mutta ainoakaan +valonhäivähdys ei kirkastanut hänen kasvojansa. -- Minä menen Santa +Scalalle, -- sanoi hän totisena, hiljaa. + +Tuomari ja pappi kättelivät toisiansa, vakavina kumpainenkin. + +-- Hyvästi, tuomari Lange, -- sanoi pastori. -- Sallikaa minun alottaa +siitä, mihin te lopetitte. + +Sitte hän kääntyi tytön puoleen. -- Giulia, -- hän sanoi, -- minulla on +pyhä, kallis kirja, raamattu. Tahtoisitko kuulla, jos kertoisin jotakin +siitä? + +Tyttö katsoi pappia empivänä. + +-- Kuuntele häntä, Giulia, -- kehoitti tuomari hankkiessansa lähtöä. + +-- Älä pelkää, lapsi, -- puhui pastori ystävällisesti. -- Minun +kirjassani on paljo samoja asioita, joita papit sinun kirkossasi +lukevat latinaksi. Siinä kerrotaan Jeesuksesta. Rakastatko sinä häntä? + +Tyttö nyökkäsi. -- Kyllä kai hän on hyvä. Mutta en minä hänestä paljon +tiedä. + +-- Jeesus otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja +siunasi heitä. Ei sinun tarvitse mennä Santa Scalalle eikä Pyhän +Isän puheille. Tämä kirja neuvoo suoraan Jeesuksen luokse, ja hänen +siunauksensa on paras kaikista. Sano, tahdotko hänestä kuulla? + +Tällä hetkellä Giulia iloitsi siitä, ettei tuo vakava mies milloinkaan +leikkiä laskenut. Hänen sydämensä valtasi luottamus ja heräävä uusi +toivo. Ihmeellistä, ettei hän edes osannut pelätä kerettiläisyyttä. + +-- Kyllä minä tahdon, -- hän vastasi. + +Sitte hän juoksi alas portaita tuomaria saattamaan. + + + + +Pyhän Sebastianin nuolet + + +Hiljaisena yönä musta gondoli liukuu Venezian kapeita, mutkittelevia +kanavia pitkin. Soutaja seisoo, taitavasti ohjaten ainoalla airollansa. +On vain yksi matkustaja, nainen, jonka kasvot eivät erotu lyhtyjen +himmeässä valossa. Hän istuu katoksen suojassa penkillä, pieni +matkalaukku vieressänsä. + +Synkät, korkeat rakennukset kuvasteleivat veteen. Sieltä täältä +tuikkaa valo ja kuuluu ääniä suljettujen ovien takaa, joilta vihreät, +niljakkaat portaat johtavat suoraan kanavaan. Sitte taas on kaikki +hiljaa. Pieni silta kaartuu kanavan poikki. Yksinäinen, kiirehtivä, +vaippaan kietoutunut kulkija vilahtaa kuin varjo sen ylitse. +Mutkauksessa gondoli sivuuttaa toisen, ja venemiehet huikkaavat +käsittämättömiä ääniä, joista nainen värähtää -- tyyntyäkseen jälleen +ja säpsähtääksensä pian uudestaan. + +Se on kuin henkien kulkua: liitävää, keinuvaa, salaperäistä... Jokainen +loiskahdus ja äännähdys kammottaa, kasvaen yössä kymmenkertaiseksi +voimaltaan. + +Mitä jos tuo tumma, kiilusilmäinen venemies olisikin italialainen +rosvo, joka kuljettaa yksinäisen, turvattoman tiesi mihin pimeyden +pesään? Nainen on hyvillään siitä, että hänen ainoa pieni +matkalaukkunsa näyttää köyhältä. Suuri arkku on mennyt suoraan +Firenzeen. + +Mikä hupakko hän onkaan! Kolmenkymmenen vuotias ja arka kuin +koulutyttö. Paha omatuntoko häntä ahdistaa? Ei suinkaan -- miksi? + +Hän on Pohjolasta lähtenyt ja viettänyt lääkärin tahdosta muutaman +kuukauden saksalaisessa vuoristoparantolassa. Hoito on tehnyt hyvää, +mutta hänen hermonsa eivät vieläkään liene täysin vahvistuneet. +Tällainen yö panee ne liian kovalle koetteelle. + +Gondoli soljahtaa ahtaan kanavan suusta väljälle Canale grandelle, +joka vyöryttää laineita miltei ulapan lailla. Nainen hengähtää +helpotuksesta. Täällä tuntuu hyvältä. Pienet vilkkaat höyryalukset +kirmaavat ohitse, katsellen leikkisästi punaisilla ja vihreillä +lyhtysilmillänsä. Kuuluu kauvempaa suurtenkin laivojen kumeita +puhalluksia. Ilmassa huokuu suolainen kostea tuuli, vapaan meren +tervetullut viesti. Kirkas valo viittoo vasemman rannan upeista +vanhoista palatseista, jotka nyt ovat sisustetut hotelleiksi. + +Nainen jo näkee, että ollaan oikealla tolalla. Häntä hävettää äskeinen +pelkonsa. Venemies ohjaa gondolin kauniitten marmoriportaitten +eteen, kaksoisovi lennähtää selkiselälleen, vahtimestari rientää +auttamaan matkustajaa veneestä ja toinen kiidättää hänen laukkunsa +sähköhohtoiseen eteissaliin, sillävälin kuin hän maksaa vaativalle +venemiehelle -- arvattavasti kaksinkertainen taksan. Pian hän on +sitte onnellisesti suoriutunut huoneeseensa, tilannut kuumaa teetä ja +ripustanut päällysvaatteensa naulakkoon. + +Joka seinältä hänen omat kasvonsa kertautuvat kuvastimista ja +vaatekaapin peiliovesta, -- kaitaiset, hienot ja kalpeat kasvot, +runsaan vaalean tukan reunustamina. Suuret silmät katsovat syvältä, +väsyneesti, ja suupielissä on herkkä, hermostunut piirre. Hän on +sorja, pitkä, ensi silmäykseltä varsin nuoren näköinen; mutta lähemmin +tarkastaessa hänen ilmeensä kertoo vuosien tai ehkä varhaisten +kärsimysten luomasta sisällysrikkaasta kypsyydestä. + +Vilu värisyttää hänen jäseniänsä. Tee tuodaan ja hän siemaa sen, vaikka +se maistuukin hautuneilta vihanneksilta. Sitte hän kiireesti riisuutuen +pujottaikse untuvapatjojen väliin. + +Äkkiä ajatus karkaa pitkän matkan, monen maan halki, meren yli, +pikkukaupungin puutaloon, huoneeseen, jossa joku lepää -- yhtä +yksinään kuin hän. Mies, keski-ikäistä vanhempi, lyhyt ja lihava, +tummia haivenia ympäri pään. Tietysti hän kuorsaa, kasvoilla ilmeinen +tyytyväisyyden lepo. + +Inhon puistatus käy läpi naisen olennon. Jumalan kiitos, että mies on +_siellä_, hän _täällä_! + +Etpä nukkuisi noin rauhallisesti, Juhani Kivistö, jos kirje jo olisi +tuonut viestin perille... sen, että Mariitta tosin lähti lääkärin +vaatimuksesta, mutta nyt omasta päätöksestänsä viipyy. Ja entä jos +tietäisit enemmänkin -- että kun hän vihdoin palaa, ei tule hän +luoksesi enää! + +Nainen makaa silmät selällään, melkein unohtaen missä onkaan. Ajatukset +nousevat ja laskevat laineina. Ohimot alkavat takoa, ei tule uni. + +Kuinka tämä kaikki tapahtuikaan? Kuinka hänen tiensä kääntyi tänne +etelään, eikä pohjoiseen, kotiin? Tuskin hän sitä vielä itsekään +käsittää. + +Ei koskaan hänellä olisi ollut tarmoa irtautua suoralla, päättävällä +tempauksella niistä kahleista, joiden puristuksen hän on tuskaisesti +tuntenut yksitoista pitkää vuotta, koko parhaan nuoruutensa ajan. +Naimisiin hän aikoinaan meni samasta syystä kuin lukemattomat muut: +tunteesta, jota kokematon kuvittelee rakkaudeksi. Mutta kun nuoren +tytön haave häipyi arkiharmauteen ja kalseaan todellisuuteen, silloin +oli kaikki lopussa. Ja nyt se on loppuva ulkonaisestikin. Siitä hän +voi kiittää sairauttansa. Siunattu lääkärin neuvo, parantolan rauha ja +hyvien ystävien osaaottavat kehotukset! Muulla tavoin hänen lannistettu +tahtonsa ei olisi toimintaan ponnahtanut, se on varma. + +Hän oli kasvanut Helsingissä, varakkaitten vanhempien ainoana, +hemmoteltuna lapsena. Silloin hänkin hymyili ja uneksi ja näki elämän +ruusuhohteessa. Ei hän kuitenkaan edes kukkeimmassa nuoruudessaan ollut +kevyt eikä nautinnonhaluinen. Häntä pidettiin ihanteellisena, jopa +vakavamielisenä, sillä huvitusten sijasta hän harrasti jaloja aatteita, +taidetta ja kauneutta. + +Sitte kuoli rakas äiti, ja ihana maailma musteni nuoren tytön silmissä. +Mieluimmin hän nyt meni rukoushuoneeseen, siellä itkeäksensä. Itse +hän luuli tulleensa herätykseen, ja muut totesivat samaa. Etsihän hän +alituiseen Jumalan huonetta ja uskovien seuroja. + +Niihin aikoihin v.t. lehtori Kivistö pyysi häntä vaimoksensa. Juuri +siksi, että hän oli sellainen vakava tyttö. + +Lehtori myös kävi rukoushuoneessa ja seuroissa, ainakin yhtä usein kuin +Mariitta. Kaikki sanoivat häntä eteväksi ja kunnolliseksi mieheksi. +Hänessä oli omituista hallitsevaa voimaa, -- hän melkein _otti_, niin +ettei osannut vastustaa. Se viehätti surusta herpaantunutta tyttöä, +se lupasi apua ja tukea. Eikä Juhani vielä siihen aikaan ollut liian +lihava eikä kaljupäinen; tummakutrinen hän oli, verevä ja pulska. +Haaveksiva tyttö voi hyvin kietoa hänet sekä sisäisen että ulkonaisen +kauneuden kuvitelmiin. Ja hän teki sen sokein silmin. Hän _tahtoi_ +rakastaa. Äiditön lapsi tunsi niin haikeasti kotinsa tyhjyyden, isän +hyvyydestä huolimatta. + +Ei hän silloin ajatellut, että isä rukka jäi vielä yksinäisemmäksi, +tyttären muuttaessa omaan kotiin. Ensin se koti sijaitsi pääkaupungin +toisella äärellä, mutta siirtyi pian maaseutukaupunkiin, lehtorin +saadessa vakinaisen paikan. Yleensä hän ei ajatellut mitään, -- ei +muuta kuin rakkaudenkaipuutansa. Hän kuvitteli, että Jumala varmaan oli +johtanut Juhanin hänen tiellensä. + +Ah, mitä Mariitta tiesi rakkaudesta? Ja mitä herätyksestä ja Jumalan +johdon seuraamisesta? Sillä eihän voine niin pian hävitä jäljettömiin, +mikä kerran on todellista ollut! + +Se kävi pelottavan nopeasti. Ei siihen tarvittu yhtätoista vuotta, +tuskin yhtä monta kuukauttakaan; sillä kun pieni Iiris tuli maailmaan +ja heti jälleen lähti, silloin nuori äiti ei enää lohdutusta omistanut. +Seuraavien lasten odotus oli hänelle pelkkää tuskaa, niin sielullisesti +kuin ruumiillisesti, -- eivätkä ne päivänvaloa nähneetkään. Yksi +vihdoin syntyi, kituakseen ja kuollakseen puolivuotiaana. Sinä päivänä +kuolema astui Mariitan sydämeen. Lasta hän ei tahtonut enää, miestänsä +hän tuskin jaksoi nähdä. + +Ihmiset sanoivat: "Mariitta raukka, hän on aivan hermostunut ja +nääntynyt. Kyllä onkin kovaa ja katkeraa, kun toivo aina menee hukkaan. +Hän on vain varjo entisestään." + +Lastenko kadottamisen tähden hän siten kuihtui? Eikö hän päinvastoin +ollut heitä kadottanut siksi, että lakastuvan ruusupensaan nuput +luonnostaan putoavat, toiset jo ennen aukeamistansa, toiset ensi viiman +vieminä? + +Sydänhaava oli syntynyt jo varhemmin. Siitä elinvoima vähitellen vuoti +kuiviin. + +Mariitta luuli menneensä rakastavan, kristillisen miehen vaimoksi. +Missä oli Juhani Kivistön kristillisyys, lähemmältä kokien? +Säännöllisessä hartaudenharjoituksessa ja hiuskarvalleen oikeassa +opissa, joka kauhistuen kivahti Mariitan häilyvien käsitteiden +johdosta. Hänen oma uskontonsa oli alunpitäen ollut tunnetta, ennen +kaikkea tunnetta. Nyt se tyrskähteli kuin laineitten vaahto kovaa +kallioseinää vastaan. Hyödytön vaiva! Tyrskyt taittuivat ryöppyäväksi +kyynelvihmaksi, sitte vaimenivat ja nukkuivat. Kadottaessaan tunteensa +Mariitta jäi muustakin epätoivoon. Tuntui kuin Jumala olisi peittänyt +kasvonsa. Jopa hän alkoi vieroa koko uskonnollisuutta. Ainakaan hän ei +halunnut miehensä kaltaiseksi! + +Mutta rauha liiti pois, ja ilo oli jo aikoja mennyt. Eikä rakkauttakaan +ollut korvaukseksi -- sitä rakkautta, jota Mariitta hehkuvin sydämin +oli kuvitellut ja uneksinut. Se oli kauheata. Sillä hän janosi sitä +yhä, sielunsa koko huutavalla kaipauksella, nyt avioliitossa vielä +kiihkeämmin kuin ennen nuorissa unelmissaan. + +Eikö siis Juhani rakastanut häntä? Ehkä tavallaan. Ostihan hän +hermolääkkeitä ja makeisia kuten pienelle tytölle. Olihan hänen +mahdottoman vaikea päästää Mariittaa matkalle, kun lääkäri määräsi. +Eikö hän jo odottaen laske päiviä vaimonsa tuloon asti? Ja tietysti hän +kohta on joutuva raivosta aivan pois suunniltansa, kuullessaan ettei +Mariitta aio palata... + +Niin, sekö olisi oikeata rakkautta? + +"Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, rakkaus ei pöyhkeile, ei +käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa..." + +Mariitta on oppinut ulkoa yhtä ja toista raamatusta, silloin +nuorempana... Turha jatkaa! Tuosta ei mikään soveltunut Juhani +Kivistöön. Sillä hänen lujuutensa oli itsevaltiutta, hänen +kunnollisuutensa yksipuolista kiivailua, hänen etevyytensä rajoitettua, +kovaa arkiaherrusta, joka vaati toiselta samaa. Hän loukkasi vaimonsa +hienoimpia ja herkimpiä tunteita. Aina hän kysyi omia mielipiteitänsä +ja mielitekojansa. Aina hän -- + +Katkeruus kuohahtaa kuin tuhotulva, kiihtyen joka muistelmalta. Nainen, +joka siinä yksin lepää, on sanomattoman uupunut, mutta nukkua hän ei +voi. + + * * * * * + +Mikä kohisee? Hän hypähtää vuoteeseensa istumaan. Ah, niin, Canale +granden laineet, jotka vyöryvät suoraan mereltä. Ulkona tuulee. + +Huomenna hän lähtee Lidoon, laguuneille. Adrianmeri lienee ihana noin +myrskyisenä, vaahtoharjoinensa. Kerrankin, kerrankin hän nauttii täysin +siemauksin! + +Ajatusten uusi käänne virkistää, mutta samalla helpottaa unetarten +tuloa. Hän painuu takaisin patjoille. Tuntuu kuin kohina tuudittaisi. +Päästyänsä uneen hän ei heräjä ennenkuin myöhään aamulla. + + * * * * * + +Sataa. Tuuli lennättää kokonaisia vesisuihkuja vasten ikkunoita. +Hotellin huone tuntuu kostealta ja kylmältä. + +Lidon matkasta tietysti ei nyt tule mitään. Ei kannata Markus +torillekaan mennä eikä voi kaupunkia katsella. Päivän käyttämiseen +nähden on vain kaksi mahdollisuutta: dogien palatsi ja taulugalleria. + +Mariitta valitsee jälkimmäisen, sillä hän arvelee sen vievän enemmän +aikaa. Syödessään aamiaista hotellin alasalissa, hän samalla selailee +Baedekeriänsä. "Paljo keskinkertaisia tauluja, mutta joukossa +mestariteoksiakin." Yhdentekevää. Joka tapauksessa on hauska nähdä +venezialaista taidetta. 700 maalausta! Sen parempi; kestäähän katsella, +kunnes ilma selkiää. Laivalla pääsee perille, ei tarvitse kastua, +vaikka sade pikemmin on kiihtynyt kuin tauonnut. + +Hän liikkuu kuin tottunut matkailija. Nuorena hän kyllä onkin +matkustellut vanhempiensa kanssa, vaikkei milloinkaan täällä asti. +Italiankieltä hän ei osaa, mutta sanaston avulla hän hyvin tulee +toimeen välttämättömimmissä asioissa. Hotellissa ymmärretään ranskaa, +sitäpaitsi. + +Eilisillan herkkyys ja väsymys on ainakin tilapäisesti voitettu. +Hän pakottaa ajatuksensa kiintymään siihen, mikä on lähinnä edessä. +Helpommin se onnistuisi, jos nyt paistaisi päivä ja aurinkoinen +ihmemaailma hymyilisi vastaan. Mutta hän toivoo tahdon tarmolla +häikäisevänsä sumut ja läpäisevänsä sateet. Niin, sillä hän on toinen +nyt kuin kodista lähtiessänsä. Silloin välinpitämätön, elämään +kyllästynyt. Nyt nuori uudestaan, kehityshaluinen ja elinvoimainen. +Tosin ei vielä tasapainossa sisäisesti, -- sehän on selvää. Suuret +ratkaisut kysyvät voimia. + +Laivan lipuessa Canale grandella, sateen peittäessä kaikki näköalat, +hän päättäväisesti tutkii matkaopastansa, jottei ajattelisi muuta. +Siis tauluja: Tiziano, Paolo Veronese, Cima di Conegliano, Giovanni +Bellini... Hän lukee nimiä aivan koneellisesti, sillä hän ei osaa +liittää niihin minkäänlaista käsitettä. Tyttönä hän kävi säännöllisesti +Helsingin taulunäyttelyissä, ja ulkomaiset museot herättivät hänen +suurta ihastustansa; mutta hän ei koskaan ollut johdonmukaisesti +opiskellut taidehistoriaa, ei tietänyt erottaa aikakausien virtauksia +eikä ymmärtänyt tekotapoja. Nuorihan hän olikin -- ja sitte avioliitto +katkaisi kaikki enemmät mahdollisuudet. Pikkukaupungissa tietysti oli +aniharvoin taidetta tarjolla: kuultavana joskus, nähtävänä tuskin +kodeissakaan. Sitäpaitsi Mariitta kyllä sai kokea, että hänen miehensä +periaatteessakin piti sitä elämän ylellisyytenä. Kaiketi hän tahtoi +taloudellinen vaimon, jonka sopi heittää haaveilut sikseen ja ommella +paitoja miehelleen, ellei keittiössä riittänyt tekemistä...! + +Mariitta naurahtaa katkerasti, mutta muuttuu heti vakavaksi jälleen. +Ei hän huomaa, onko ihmisiä lähellä vai ei. Hän on yksin omassa +maailmassansa. + +-- Kuinka kuolettavaa hänen elämänsä onkaan ollut! Alituista heikkoutta +ja sairautta tai terveyden päivinä yksitoikkoista työn raadantaa. +Kyllähän Juhani saattoi tulla hänen luokseen, silittää hänen käsiään +ja sanoa: "Mariitta, pikku Mariitta!" Oliko hän mikään lapsukainen? +Virkistystä, kehitystä, ymmärtämystä hän pyysi, ei tyhjiä puheita, +joista ei mitään lohdutusta lähtenyt. + +Mariitan ajatuksissa kokemus toisensa perästä kertautuu. Pyhäaamuina +säännöllisesti kirkkoon... Juhani ei pitänyt siitä, että Mariitta +tahtoi nukkua. Mutta kun yöllä oli valvonut pahoinvointisena, +tai muuten, omien hermojensa herkkyydestä... Ja pastori saarnasi +äärettömän unettavasti. Ei, hän olisi mieluummin mennyt illalla naisten +kristillisen yhdistyksen kokoukseen, tai konserttiin, jos milloin +poikkeustapauksissa joku taiteilija sattui kaupunkiin. Juhani vastusti +jyrkästi sunnuntaikonsertteja, eikä kokouksiinkaan lähdöstä tullut +mitään. Jos rouva oli ollut kirkossa, täytyi palvelustytön päästä +illalla ulos. Sitäpaitsi Juhani ei halunnut jäädä ilman Mariittaa. +Hän rakasti kahdenkeskistä "sunnuntain iltarauhaa" ja tahtoi hyvän +illallisen. Kokouksista, hengellisistä seuroista ja kylmästä ruoasta +hän oli nuorena miehenä saanut tarpeeksensa. Mariitan olisi pitänyt +olla samalla kannalla, miehensä mukainen tässä kuten muussakin. Mutta +kun hän ei ollut! -- "No, mene sitte", sanoi Juhani joskus, ikäänkuin +olisi armopalan heittänyt. Oliko sellaisesta mitään iloa? + +"Juhani ei tietänyt mitä teki, naidessaan minut. Hän luuli, että +uskonnollinen mielenlaatuni takaisi hänelle kodikkaan ja alistuvaisen +vaimon. Minä tuotin hänelle pettymystä, niinkuin hän minulle. Emme ole +miksikään hyväksi olleet toisillemme. Hän tappoi minun uskoni, enkä +minä kyennyt kukistamaan hänen itsekkäisyyttänsä." + + * * * * * + +Matkakirja putoaa kolahtaen puusohvalle. Mariitta havahtuu, nostaa sen +ja katsoo hätäytyneenä, etteihän vaan laiva ole sivuuttanut Campo della +Caritan maallenousupaikkaa Accademian luona. + +Ei vielä, mutta kohta saavutaan perille. + +Eikö hän pääse erilleen muistoista ja ajatuksista, jotka ajavat takaa +kuin koirat pakenevaa kaurista? Taidesaleista hän toivoo suojaa. +Siellähän odottaa uusi ihmeellinen maailma, johon hänen entisyytensä ei +voine yltää. + +Laiva suuntaa laituriin, Mariitta astuu rannalle, levittää sateenvarjon +ja rientää päämääräänsä. + + * * * * * + +Hän kulkee, katselee, katselee, hämmentyy. + +Tätäkö ja tämän kaltaista hän on tullut hakemaan Italiasta? Niin hän on +kuin lapsi, joka herää kysymään unensa todellista vastinetta, vaan ei +löydä mistään. + +Hän ei käsitä, miksi on ahdettu huoneet täyteen näin kömpelöitä +tauluja. Komeapukuiset madonnat valtaistuimillansa tympäisevät eivätkä +viehätä. Raamatun henkilökuvat ovat kuin elottomia, lapsellisia nukkeja +hänen silmissänsä. Kunpa edes olisi joku selittämässä, mikä tässä +kaikessa on taidetta, etevää ja ihailemisen arvoista! + +Vihdoin eräs suuri taulu edes huvittaa ja hymyilyttää. Se on +kuvaavinaan rikasta miestä ja Latsarusta. Rikkaan miehen yllä on +turkisviitta -- lämpimässä maassa! Hänen kummallakin puolellansa +istuu hienosti puettu nainen, ja pöydällä heidän edessänsä on pieni +astiallinen namusia. Luuttua ja selloa soitetaan heille, -- luuttua ja +selloa parituhatta vuotta takaperin! Latsarus, jonka sidottua jalkaa +koira nuoleksii, on erinomaisen laiha ja hullunkurinen. + +Mariitta on väsynyt ja istuutuu vastapäätä "Rikkaan miehen" taulua. +Hän katsoo luettelosta, kuka sen on maalannut. Bonifazio Pitati. Ei +se liene mikään erin tunnettu nimi, koska hän ei ole kuullut sitä +mainittavan. + +Mutta siinä katseen levätessä kankaalla välähtää hänen mieleensä muuan +ajatus. Tietysti nuo ihmiset ovatkin puetut venezialaisiksi, sen +aikakauden tapaan, jolloin maalaaja eli. Koko tilanne on silloisista +oloista eikä Jeesuksen ajoilta. Kevytmielisiä rikkaita ja surkeita +kurjalaisia on ollut olemassa kaikkina aikoina ja on yhä. Jeesuksen +puheet tähtäsivät läpi vuosituhanten. + +Ihminen on aina sisimmältään sama, -- ja Jeesus Kristus on "sama eilen, +tänään ja ijankaikkisesti". Mariitta on hänestä vieraantunut, mutta ei +se muuta asiaa. + +Hän innostuu löytämäänsä aatteeseen. Ei hän tiedä tai ainakaan ei tule +muistaneeksi, että juuri sen saman totuuden varaan monet nykyajan +maalaajat ovat hengellisen taiteensa rakentaneet. Keksintö tuntuu +hänestä aivan omalta. Hänet valtaa uusi innostus tauluihin, kun hän +tässä valossa alkaa katsella eteenpäin. Ja samalla hän aavistaa, mitä +aarteita tällaiset salit sisältänevätkään sille, joka osaa syventyä +menneisyyden henkeen. Miksi hän itse on niin tietämätön ja taitamaton? +Miksikö? Siihen vastatkoon se joka -- + +Kesken ajatuskulun hänet pysähdyttää muuan omituinen taulu, saman +Bonifazion maalaama. Siinä on pyhä Sebastian, puuhun sidottuna, +nuolten lävistämänä, ihana taivaallinen rauha katseessansa. Vieressä +seisoo pönäkkä prelaatti, jonka liepeiden alta pieni musta paholainen +kurkistaa. + +Mariitta ei ole lukenut Sebastianin tarinaa, mutta hän tietää, että +on kysymys marttyyrista. Ei hän tule ajatelleeksi, että kuva sisältää +purevan arvostelun maallistuneesta kirkosta marttyyrikirkon rinnalla; +hän vain kiintyy sen inhimilliseen puoleen sellaisenansa. Miten hän +sattuisi muistamaan, että pakanallinen keisari surmautti nuoren +Sebastianin? Hän luulee että se tapahtui tuollaisen tekopyhän papin, +tuollaisen paholaiskätyrin toimesta... + +Nuorukainen nuolet rinnassa -- niin rauhaisa ja kirkas... + +Kuinka hän voi! _Kuinka_ hän voi? + +Mariitta huomaa siirtävänsä tämänkin taulun nykyhetkeen. Koko hänen +sielunsa väräjää sen edessä. + +Hän näkee nuoren miehen sijalla nuoren naisen. Hänkin on sidottu, ei +pääse irti, vaikka nuoli iskeytyy rintaan, toinen toisensa jälkeen. +Eikö _sekin_ kidutus ole kotoisin samasta lähteestä kuin tämä? Mies, +joka naisen sitoi, käy yhtä hurskaasta ja on yhtä itsetyytyväinen kuin +tuo prelaatti; ja samanlainen musta olento kurkistaa salakammiossa +hänenkin viittansa poimuista... + +Mutta nainen? Hänellä ei ole Sebastianin katsetta. Ei! + +Pitäisikö sitte olla? + +Mariitassa herää vastustuksen henki. Marttyyri ei voinut irtautua +nuoristansa, mutta hän, Mariitta, voi päästä vapaaksi. Hän on +maistanut vapautensa suloisuutta näinä tervehtymisen kuukausina. Hän +on tavannut parantolassa kehittyneitä ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka +myötätunnolla ovat lähestyneet kalpeata, kärsineen näköistä pohjoismaan +vierasta. Ystävättärenkin hän löysi, ranskalaisen naisen, jolla oli +valistunut, miellyttävä puoliso. Aluksi Mariitta liittyi heihin +saadaksensa harjoittaa tyttöaikaista ranskankielen taitoansa, ja he +osottivat hänelle kaikkea huomiota ja hyväntahtoisuutta. Suhde muuttui +yhä tuttavallisemmaksi, kunnes Mariitta vihdoin uskalsi uskoutua heille. + +Ei avioeron ajatus _heistä_ lähtenyt. He vain näyttivät hänelle, miten +avara ja kaunis on vapaan, onnellisen ihmisen maailma. Ja kun hän +arkana toi esiin oman kaipuunsa, hyväksyivät he sen täydellisesti. +"Eikö niin, Rene", oli nuori rouva Brouillard sanonut, "emme päivääkään +viihtyisi yhdessä, ellemme rakastaisi toisiamme?" "Emme tietenkään, +sinä pikku veitikka", nauroi mies. "Mutta minähän jumaloin sinua ja +sinäkin minua vähän sinnepäin." "On vaan äärettömän sääli, että rouva +Mariitta (sitä toista nimeä en osaa sanoa!) -- niin, että hän jää aivan +yksin", hellitteli madame. Mutta hän rauhoittui kuullessaan, että +Mariitan isä elää, varakas herra, jonka virka-asema on huomattava. +Tietysti hän avosylin ottaa vastaan ainoan tyttärensä yksinäiseen +leskimiehen kotiin. + +Sellaiset keskustelut olivat vähitellen vakiinnuttaneet Mariitan +häilyvän toiveen. Viikkojen vieriessä, nuorten elinvoimien palatessa se +kypsyi tosiaikeeksi. + +Mikä ihana osa se olisikaan... Oman hyvän isän lohtuna, lapsuuskodin +emäntänä, pääkaupungin sivistyselämän keskellä. Miksi hän lähtikään +onnellisista oloistansa? Ja nyt, jos hän palaisi niihin -- ah, +hän tuskin osasi ajatella, miltä se tuntuisi. Ei tarvitsisi +jatkaa tympäisevää, raskasta avioelämää, ei tukehtua syrjäisessä +pikkukaupungissa. Oliko se mukavuuden halua ja maailman ilojen +etsintää? Ei itsessään; sillä mielellänsä hän eläisi vaikka missä +maan kolkassa, ja vaivoja ja rasitustakin hän varmaan jaksaisi kärsiä +_rakkauden tähden_. Mutta ilman rakkautta se oli sietämätöntä. Vapaus +Juhanista, vapaus hänen kovuutensa rautaisesta komennosta ja hänen +hellyytensä vastenmielisistä hyväilyistä oli hänen oikeutensa. Hänen +täytyi päästä siihen. + +Päätös varmistui. Mariitta kirjoitti isällensä, pyytäen, jos +mahdollista, tilaisuutta matkustaa Italiaan. Rahaosotuksen saavuttua +hän ilmoitti miehellensä, ettei hän vielä tulekaan Suomeen. +Toistaiseksi ei muuta -- ei kummallekaan taholle. Tämäkin jo kysyi +tavattoman paljon hänen heikoilta hermoiltansa ja turtuneelta +tahdoltansa. Mutta kun se oli tehty, olikin hän karaistunut enempään. + +Hän oli halunnut Italiaan, saadaksensa sydämensä täyteen elämän +rikkautta ja päivänpaistetta, nähdäksensä, oppiaksensa, korvataksensa +etelän kauneuskylläisyydessä edes muruja siitä, mitä kärsimysvuosinaan +oli turhan vuoksi kadottanut. Luvattu maa oli nyt hänen edessään. +Mutta tämä synkkyys ja sade -- ja sielun jännitys, joka tuntui vaan +kasvamistaan kasvavan -- se ei ennustanut hyvää. + +Eivätkä muistot ole suljetut pois taidesaleistakaan. Ehkä eivät mistään +koko maan päältä. Sehän olisi kauheata, jos ne seuraisivat edelleenkin, +lapsuuskotiin asti... + +Mariitta ei jaksa enää gallerian kiertelemistä. Hän lepää tässä, silmät +naulittuina Sebastianiin, kunnes palajaa sateeseen, laivaan, kylmään +hotellihuoneeseen... + +Miksi sinun silmäsi loistavat, Sebastian? Mariitta tietää. Jumalan valo +säteilee niistä. + +Tukahdutettu nyyhkytys puhkeaa hänen rinnastansa. Oi, kuinka kaikki +olisi toista, kuinka hänkin voisi säteillä -- ainakin nyt, tällä +hetkellä, kaunis maailma ja vapauden toivo edessään -- ellei se valo +koskaan olisi sydämestä sammunut! Sen sammutti Juhani, puoliso, jonka +olisi pitänyt taivaallista tulta hoitaa. Mariitta _saa_ lähteä hänen +luotansa. + +Mutta Sebastianilta ei valo eikä tuli sammunut. Hänen täytyi kuolla +uskonsa ja velvoituksensa tähden, mutta tuskassa ja kuolemassakin +huulet hymyilivät taivaallisen autuaasti ja katse näki näkymättömiä. + +"Jumala itse hoitaa sinun tultasi, Sebastian, eikä koko maailman eikä +syvimmän pimeyden raivo voi sitä tukahuttaa. Minä ymmärrän. Mutta +itse olen köyhä, köyhä ja onneton. Aion kulkea kauniista kaupungista +toiseen, pakenen taisteluita ja vaikeuksia, syöksyn vapaan, kuohuvan +elämän syliin -- jos se vielä ottaa minut... + +"Tätäkö kaipaan? En, vaan _rauhaa_... + +"Takaisin en kuitenkaan käänny. Arpa on heitetty. Täällä saanen edes +huumaavaa lääkettä sydämeni haavoihin, kunnes ne kerran paranevat." + +Mariitta lähtee -- onnettomampana kuin tullessansa. + + * * * * * + +Hän ei toista kertaa palannut taulugalleriaan. Seuraavana aamuna +aurinko paistoi, ja kirkasta ilmaa jatkui sitte yhä edelleenkin. Hän +kulki Markustorin pylväskatoksissa, ihaillen ikkuna ikkunalta kullan, +helmien ja korallien runsautta. Hän leikki kyyhkysten kera syötellen +niitä; hän asteli läpi dogien palatsin, muistutellen mieleensä +historian kertomuksia; hän istui valtavassa Markuskirkossa, soiton ja +laulun humistessa läpi holvien. Vihdoin laiva vei hänet Lidoon, hänen +unelmainsa saarelle. Hän oli lukenut, kuinka Venezian dogit muinoin +kullatussa, kukkasilla koristetussa laivassa korkeine neuvosherroinensa +tätä matkaa kulkivat. Lähellä Lidon rantaa dogi kohosi seisomaan ja +heitti kultaisen sormuksen mereen. "Minä kihlaan sinut, mahtava meri, +totiseksi ja ikuiseksi hallitsijaksi." Sitte Lidossa vietettiin "meren +kihlajaisten" riemuisa juhla... + +Saarella palmujen lehdet heläjävät, moniväriset kukat tuoksuvat kevään +viehkeydessä, valkoisella rantahiekalla simpukankuoret välkähtelevät +päivänsäteissä, ja silmänsiintämättömiin aukeaa meri, sininen, keinuva, +kutsuva, hurmaa täynnä. + +"Minä kihlaan sinut, mahtava meri... sinut, ihana, vapaa elämä!" + +Mariitta hengittää syvään, ja silmäterät laajenevat. Mutta hän ei +näytä iloiselta eikä innostuneelta. Kuin etsien hän tähyää aavaan, +kimaltavaan etäisyyteen. Kauvas, oi kauvas hänen kaihonsa kantaa. + +"Ei koskaan ole maailman kaikki ihanuus tyydyttävä ikävöimistäni. Ei, +kyllä minä olen sen tietänyt. Mitä tämä kaikki merkitsee _yksinäiselle_ +sydämelle? Minä tarvitsen rakkautta. Maallisen minä ijäksi menetin, +enkä uudesta enää uneksi. Menetin taivaallisenkin -- mutta sen jos +saisin takaisin, tyyntyisi sydämeni. + +"Se rakkaus oli ensimmäiseni, se olkoon viimeiseni myös." + + * * * * * + +Illan pimetessä Mariitta on hotellihuoneessa yksinänsä. Hän nojautuu +ikkunapieleen miettien samaa, mitä lakkaamatta matkallansa. Etelän +suuret tähdet katsovat häneen. Itkien hän painuu Jumalan eteen, +koettaen rukoilla. + +"Minä olin uskoton sinulle, Jumalani. Minä unohdin sinut, Vapahtajani. +Hyvin vähän olen sinua koskaan tuntenut, mutta kerran minä kumminkin +sinua etsin ja rakastin, ja sydämessäni oli rauha silloin. + +"Ei minun olisi pitänyt mennä naimisiin. Hyvä Jumala, se oli niin +katkera erehdys. Mieheni vieroitti sydämeni sinusta, sillä hänellä oli +kristityn nimi, mutta ei hän sinun hengestäsi tietänyt mitään. + +"Voin huoletta jättää hänet. Hän hakee toisen, joka sopii hänelle +paremmin ja tekee hänet onnellisemmaksi." + +Tähdet katsovat ikkunasta niin terävän kirkkaina kuin itse vääjäämätön +totuus. Mariitasta tuntuu kuin hän ei uskaltaisi nostaa silmiänsä ylös. + +"Ei, ei hän kuitenkaan sitä tee, hän joka olisi valmis kivittämään +kaikkia eronneita. Mutta mitä iloa hänellä minusta on? Jumalani, sinä +tiedät, että sieluni joutuu hukkaan, jos en pääse irti hänestä." + +Mariitta huomaa omituisen sekavuuden ja ristiriidan ajatuksissansa. + +"Pääsenhän minä, milloin tahdon. Kuka minua pakottaisi? Olenhan +päättänyt, mitä teen." + +Rukous on jäänyt. Eikö hän enää osaakaan rukoilla? Voi, ja nyt hän sitä +tarvitsisi, sillä rauhattomuus ja tuska yltyy yltymistänsä. + +Hän ei pitemmältä jaksa kantaa tätä taakkaa. Suuressa hädässä hän +huokaa: + +"Herra Jumala, minä olen niin onneton. Auta minua!" + +Voisiko hänen elämässään tapahtua käänne -- nyt? + +Mariitta muistaa lohdulliset sanat: "Joka minun tyköni tulee, sitä en +heitä ulos." Hän koettaa turvata niihin. + +"Ota minut, ota minut uudestaan, Jumalani!" + +Mutta rauhasta hän ei saa kiinni. + +Vihdoin hän väsyneenä vetää verhot ikkunan eteen, sytyttää valon ja +hankkiutuu levolle. + +Huomenna matka käy eteenpäin. Ah, jos väistyisi sielun näännyttävä +jännitys, silloin hänelle Italiakin hymyilisi, silloin hän eläisi taas. + + * * * * * + +Bolognan pinacotecassa. Johtuneeko silmän tottumuksesta vai mistä -- +Mariitta osaa jo nauttia paljon paremmin kuin Veneziassa. Guido Renin +"Ecce Homo" liikuttaa hänen mieltänsä, vaikka se on pelkkä kynäluonnos. +Rafaellon "Caecilia" saa hänet syvästi ihastumaan. Hän tulee Francian +saliin. Äkkiä hän pysähtyy. Sebastian! Onko hän täälläkin? Mitä hän +tahtoo Mariitalta? + +Oikeastaan neitsyt Maria ja Jeesuslapsi ovat taulun keskuksena, ja +enkeli soittaa heidän jalkainsa juuressa. Ympärillä on nunna, piispa +ja monenlaisia pyhiä, mutta Mariitta kiintyy vain yhteen ainoaan, +tuohon jalopiirteiseen nuorukaiseen, jonka henkevöitynyt, kärsimyksen +kirkastama katse kääntyy ylöspäin, näkymättömiä kohti. Mariitasta +tuntuu kuin hän tapaisi tuttavan, jota olisi halunnut välttää, ja +joka kuitenkin tenhoten vetää puoleensa. Hän on sama Sebastian kuin +Veneziassa, ainoastaan elävämpi ja ikäänkuin läheisempi inhimillisessä +ihanuudessaan. + +"Joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen", on Jeesus +sanonut. Se lause soi Mariitan sydämessä. + +"Sebastian, etkö ole tyytyväinen minuun? Sen jälkeen kuin tapasimme, +olen luvannut Jumalalle, etten tahdo enää jatkaa kulkuani ilman häntä. +Minä luulen voivani tunnustaa, että sinä pistit sydämeeni. Yksi +noista nuolista kirposi minuun. Se oli pyhä nuoli, sinun sydänveresi +pyhittämä. Kiitän sinua siitä." + +Mariitta riemastuu tästä ajatuksesta. Niin, sentähden tietysti +Sebastian vielä kerran osuikin hänen tiellensä. Hänen piti saada +kiittää. + +Ja nyt -- nyt eteenpäin, etelää ja kesää kohti! Firenzen kunnailla +varmaan jo hedelmätarhat kukoistavat. Sidottu Sebastian raukka! Mutta +hän, Mariitta, hän rientää onneensa ja vapauteensa -- ei yksin, vaan +Jumala mukanaan. + +Hän on niin tottunut pois rauhasta menneinä vaikeina vuosinansa, ettei +se äkkiä ota palatakseen. Tottahan se kumminkin tulee, kun hän vaan +odottaa ja halajaa. + + * * * * * + +Tosiaankin -- Firenze kukkii. Bobolin puistossa oksat nuokkuvat +valkoisten ja punaisten kukkaterttujen runsaudesta, ja Via dei Colli +voisi Mariitan mielestä yhtä hyvin olla paratiisin tie. + +Mariitta asuu pienessä täysihoitolassa lähellä Ponte Vecchiota. +Vanha, mustunut talo on aivan Arnon rannalla; ikkunastansa hän näkee +sen veden virtailevan. Hän liikkuu ulkona kaduilla ja toreilla kuin +taikamaailmassa. Ei hän enää välitä kulta-, hopea-, jalokivi- ja +korukaupoista, kuten Veneziassa. Muinaiset palatsit ja kauniit kirkot +yltäkylläisine taideaarteineen täyttävät ihmetyksellä hänen mielensä. +Hän tuntee ikäänkuin hengittävänsä taidetta, kaikkialla, minne +kääntyykin. Päivä päivältä hän huomaa paremmin, ettei hän ole tyhmä +eikä mahdoton. Hän _osaa_ nauttia, ja arvostelemaan ja ymmärtämäänkin +hän kyllä oppii, kunhan silmä tarkistuu. Nyt hänellä on aikaa +taidehistoriankin lukemiseen, ja täysihoitolasta hän saa ystävällisiä +oppaita museomatkoillensa. + +Kaikki voisi olla hyvin -- niin erinomaisen hyvin... Ei hän itsekään +käsitä, mitä puuttuu. + +Hän on ruvennut joka aamu lukemaan raamattua, kuten nuorena tyttönä +herätysaikoinansa. Mutta niinä hetkinä sydämen levoton tuska kovimmin +tuntuu, kunnes hän sen hautaa päivän hyörinään ja moninaisiin +vaikutelmiin. + +Mariitta on käynyt aluksi Pitti-galleriassa, jo useaan kertaan. Nyt +vasta hän aikoo siirtyä Uffizin jättiläiskokoelmiin. Tänään hän menee +yksin, ei oppimaan, vaan ihastelemaan häiritsemättä. + +Hän on juuri eteisessä kiinnittämässä hattua päähänsä, kun +postilaatikkoon putoaa kirje. Mariitta ottaa sen esiin ja vavahtaa, +nähdessään miehensä käsialan. + +Siis vastaus hänen tiedonantoonsa! Ja suuttumuksen purkaus -- tietysti. + +Hän palaa huoneeseensa kirjettä avaamaan. Nyt hän luulee ymmärtävänsä +oman alituisen jännityksensä. Tätä hetkeä hän on pelännyt. Hän riistää +auki kuoren, ja sydän sykkii kuin haljetakseen. + +Mitä tämä merkitsee? Juhanin rivit ovat aivan rauhalliset. Tai ei -- +miten sanoisi -- kuultaahan niistä jyrkkien lauseiden takaa suuri +levottomuus. Jonkinlainen hellä levottomuus. + +"Pikku Mariitta", hän kirjoittaa. "Mikä sinun oikein onkaan, kun et +parane? Appiukko teki hyvin, lähettäessään rahaa, sillä minulta on +mennyt jo liikojakin. En minä luota ulkomaanmatkoihin. Parempi kun +olisit jäänyt minun hoitooni. Mutta kun nyt kerran teit, mitä lääkäri +alituiseen yllytti ja yllytti, niin hoida sitte itseäsi perinpohjin. +Kyllä minä jo kovin odotin, ja tämä viivytys suorastaan pelästytti +minua. Kirjoita peittelemättä, Mariitta, oletko hyvin sairas? Jumala +varjelkoon sinua." + +Mariitta tuijottaa kirjeeseen. Niin -- se on totta -- eihän Juhani +vielä oikeastaan tiedä koko asiasta... siitä suuresta, lopullisesta. +Ehkei hän edes ymmärrä aavistaa! + +Miksi Mariitta on _tätä_ kirjettä pelännyt? Siksikö, että -- että -- +Niin, oikeastaan kiivas vihanpurkaus olisi ollut tervetulleempi kuin +tuollaiset sanat -- tosin omahyväiset ja osalta epähienotkin, mutta +kumminkin huoltapitäväiset, tuhosta tietämättömät... Häijyyden kanssa +olisi helpommin tullut toimeen. Heti paikalla hän olisi tarttunut +kynään ja vastannut näin kauvan kuin kiihkon viini olisi kuohunut hänen +päässänsä. Se olisi ollut muutaman hetken työ -- ja silloin ratkaiseva +askel olisi ollut astuttuna. + +Kuinka hän onkaan heikko ja horjuvainen! + +Tähän asti hänen kiihtynyt mielikuvituksensa on maalannut ainoastaan +yhdenlaatuisia kuvia. Nyt herää toisia, peittoon painuneita. Ne tulevat +väkipakolla, ne työntävät ja ajavat toisiansa takaa. + +Nuo sunnuntai-illat -- eivätkö ne olisi _voineet_ tyydyttää kotonakin? +Tosiaankin heillä muuten oli harvoja tilaisuuksia päästä toisiansa +lähemmäksi. Arkinahan Juhani aina kyykötti nenä kirjoissa ja vihkoissa, +kiireissään ja harmistuneena tyhmien poikien virheistä. Illallisen +jälkeen he olisivat yhdessä lukeneet kattolampun loistaessa; sitte +Mariitta olisi istuutunut harmoonin ääreen ja soittanut virren. Juhani +ei tahtonut pitää vapaita rukouksia, mutta hän olisi lukenut Isä meidän +tai Herran siunauksen, -- ja Herra ehkä olisikin siunannut heitä, ellei +ilolla, niin rauhalla. + +Ja Iiris ja pikku-Jussi -- eikö Juhani heitä kaivannut kenties yhtä +paljon kuin kyyneletönnä tuijottava nuori äiti? Entä niitä toisia +toiveita, jo ennen syntymistä tyhjiin menneitä? Mariitta oli yksinomaan +_syyttänyt_ Juhania. Oliko hän koskaan ajatellut, että lasten isäkin +oli säälin tarpeessa? Kuinka hän oli istunut pöytänsä ääressä -- +synkkänä, vaativaisenakin ja pahatuulisena -- mutta ehkä kovan kuoren +alta olisi löytänyt hiukan sydäntä -- ehkä veristävän sydämen, jos +olisi koettanut etsiä... + + * * * * * + +Täysihoitolan palvelustyttö vetäisee oven auki. "Anteeksi, minä luulin +rouvan lähteneen ulos --" Hänellä on käsissään harja ja pölyrätti, hän +on aikonut tulla siivoamaan. + +Mariitta tunkee kirjeen laatikkoon, vääntää lukon kiinni ja jättää +kiireesti huoneen. "Siivotkaa vaan, minä jo menenkin." + +Hän rientää pitkin katuja, ikäänkuin joku tahtoisi tavoittaa ja estää. +Vasta Galleria degli Uffizin vestibolossa hän pysähtyy hengähtämään. + +Hän ei voi, hän ei voi ruveta tauluja tarkastelemaan -- ei vielä. +Hän kävelee pitkässä käytävässä, corridore orientalessa. Maalauksia +ja piirustuksia on täälläkin, ja hän pysähtyy jonkun eteen silloin +tällöin, mutta mieli on kaukana. + +Miten hän kirjoittaa Juhanille? Kuinka hän selittää kaiken? + +"Luulin, että hän ei minusta mitään välitä, ei ainakaan nyt enää. Mutta +hän pelkää puolestani melkein... melkein kuin hän kumminkin rakastaisi +minua!" + +Käytävän keskivaiheilta Mariitta vihdoin astuu erääseen saliin. +Erillään seisova kaksipuolinen teline herättää hänen huomiotansa. Oh, +eikö muuta? Jotenkin välinpitämättömästi hän katselee siihen asetettua +neitsyt Mariaa, joka leijailee pilvien päällä. Vastakkaisella puolella +tietysti on toinen taulu. Hän siirtyy näkemään, mikä sekin lienee. + +Bazzi-Sodoman "pyhä Sebastian". + +Mariitta ei enää ihmettele, sillä hän jo tietää, että näissä vanhoissa +gallerioissa samat aiheet alituiseen toistuvat. + +Hän ei ihmettele, ja kuitenkin hän on kuin salaman lyömä tai nuolen +satuttama. + +Tämä kuva on vaikuttavin kaikista, jotka hän on ennen nähnyt. +Se tuottaa melkein ruumiillista järkytystä. Yksi nuoli lävistää +nuorukaisen kaulan, ja veri tippuu haavasta. Ilme kertoo määrättömästä +kärsimyksestä. Ei mitään kirkastusta, -- ei, vaikka enkeli jo ylhäällä +liitelee, pitäen kruunua valmiina. Katse vain tuskantäyteisenä kohoaa +ylöspäin. Se tuntuu sanovan: "Jumalani, minä näännyn, armahda minua!" + +Kauvan Mariitta katsoo, ja kuva syöpyy hänen sydämeensä. Vihdoin +hän lähtee sen äärestä hiljaa. Hän kulkee takaisin pois läpi pitkän +käytävän, katsomatta enää yhtäkään taulua. Hän astuu alas portaita ja +kääntyy kadulta toiselle, kunnes päätyy Bobolin kukkivaan kevätpuistoon. + +Suihkukaivon vesi kohoaa viillyttävinä helmikaarina, kastanjaterttu +pyyhkäisee hänen ohimoansa, lintu visertää pyökkipuun oksalla. +Ainoakaan ihminen ei häiritse hänen yksinäisyyttänsä arkisena +aamupäivänä. + +Tuolla alempana lepää Palazzo Pitti. Olihan sielläkin pyhä Sebastian -- +hän on kaikkialla. Mariitta näki hänet siellä vain vilahdukselta, sillä +taiteilijaoppaat säännöllisesti sivuuttivat sen pimeän nurkan, sanoen +maalausta vähäpätöiseksi. Mutta hän tietää kumminkin, mitä taulussa +oli, ja tällä hetkellä kuva leimahtaa elävöityneenä hänen sisäisen +silmänsä eteen: Vuorelle polvistunut nuorukainen, joka omin käsin +ojentaa nuolikimppua vainoojallensa. _Vapaa_, ei sidottu Sebastian. +Varmaankin hänen eteensä juuri silloin oli asetettu valinta: Kristus ja +kuolema -- tai elämä rikkaine riemuinensa. Hän valitsi kuoleman. + +Jospa hän kumminkin katui, kun tuskat alkoivat? Aavistiko hän +ennakolta, kuinka nuolet koskevat kipeästi? + +Hän _ei_ katunut, -- Mariitta tietää sen, -- ei silloinkaan, kun +hän vaikersi Jumalalta armahdusta. Jumala näki sen ja vastasi +ylimaailmallisen kirkkauden lohdutuksella... + +Veneziasta Firenzen Palazzo Pittiin -- Mariitta huomaa kulkeneensa +tarinan lopusta sen lähteelle. Nyt ajatukset palaavat takaisin samaa +tietä: "Henkensä hukuttaminen" Kristuksen tähden -- vapaaehtoisesti --, +sitte tuskan määrättömyys, sitte taivaallinen voitto ja riemu -- ja +kaiken keskellä rauha, syvä, suuri, ihana rauha, siitä hetkestä, jona +hän itse ratkaisi raskaan kohtalonsa, siihen asti, jolloin kruunu ja +palmut jo siinsivät silmiin. + +Rauha, rauha... se joka puuttuu Mariitan sydämestä... + +Ei hän enää ole epätiedossa siitä, millä tiellä rauha on löydettävissä. +Jeesuksen tiellä. "Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, ei se voi +olla oppilaani", sanoo Jeesus. + +Tahtooko Mariitta? Oi, tahtooko? + +Hän kätkee kasvonsa käsiinsä, ja nyyhkytykset puistattavat hänen koko +ruumistansa. + +"Minä lupasin alttarin ääressä, että tahdon olla Juhanin vaimo. Lupasin +rakastaa häntä aina -- ja olenkin kylmennyt -- inhoon ja vihaan asti. +Anna anteeksi, Jumalani, minä olen rikkonut lupaukseni, minä olen +syntiä tehnyt! + +"Ei hän ollut se joksi häntä kerran luulin. Kaukana hän oli nuorten +unelmaini sankarikuvista. Mutta hän ei ole koskaan tietensä rikkonut +rakkautensa liittoa. Hän varmaan yhä rakastaa minua -- omalla +itsekkäällä tavallaan, joka haavoittaa... Ei hän osaa parempaa, +ennenkuin Jeesus todella tulee. + +"Voi Jumalani, ehkä ei _hän yksin_ olekaan haavoittanut... Ehkä +minäkin... Sillä Jeesus ei asunut minunkaan sydämessäni. + +"Ja kulkeeko hän nyt kaivaten minua? Kuitenkin, kaikesta huolimatta +kaivaten? Ehkä olisi kalvaita valonsäteitä, ehkä vaatimattomia +kukkiakin elämäni polulla, jos osaisin _nähdä_ -- kun sinä Jumala minun +silmäni avaat... + +"Mitä jos _hänenkin_ silmänsä aukenisivat Juhanin, minun mieheni! +Jumala, etkö voi koskettaa hänen omaatuntoansa? Eikö missään ole pyhän +Sebastianin nuolta -- _pyhää nuolta_ hänellekin? + +"_Ehkä se kerran voisi tulla minun kauttani, jos itse ensin kärsisin ne +toiset pahat nuolet -- Kristuksen tähden_..." + +Keväinen puisto, kukkien tuoksu, veden solina ja lintujen liverrys -- +kaikki katoaa Mariitan ympäriltä. Hänen nyyhkytyksensä ovat tauonneet. +Hän vain näkee edessänsä Sebastianin tien. + +"Jumalani, Vapahtajani, tahdotko nyt ottaa minut vastaan? Rauhaasi en +enää pyydä nautinnokseni; anna se minulle voimaksi, jotta kantaisin +ristini!" + +Hän tuntee Jumalan vastauksen sydämessänsä -- ja nousee, lähteäksensä +kulkemaan pyhien nuolten osottamaa tietä. + + + + +Fontana di Trevin vesipisara + + +Nuori pappi, mustaan kauhtanaan ja mustaan silkkikuituiseen +lierilakkiin puettu, käveli keväisenä päivänä Rooman Piazza di +Spagnaa pitkin. Koko ilma väreili kuumaa auringonkultaa, ja Trinità +dei Montille johtavien korkeiden portaiden juurelta lämmin tuuli +toi kukkasten väkevää tuoksua. Hän pysähtyi hetkeksi kukkameren +ääreen. Ruusuja, neilikoita, heliotrooppeja, monivärisiä orvokkeja, +chrysantemum- ja myosotislajeja -- miten ihastuttavan heleätä ja +kaunista! Hän osti neilikoita ja lähti kohoamaan portaita ylös, kukkien +tuoksua tunnustellen, ajatuksiin vaipuneena. Trinità dei Montin +luostarikirkosta kuului urkujen soittoa. -- Nunna raukat! -- johtui +välittömästi hänen mieleensä. Hän hengitti syvään, suunnaten askeleensa +vasemmalle, Monte Pincion tielle. Tänään hän olisi suonut kaikille osaa +kevään suloudesta, valosta, vapaudesta, jota hän itse nautti syvin +siemauksin. + +Vasta muutamia viikkoja hän oli ollut papinvirassa. Seitsenvuotisen +ankaran opistotyön toivottu tulos oli saavutettu. Paolo Conti oli +nyt isä Valerius. Miksi hän juuri sen nimen oli ottanut? Ei minkään +pyhimyksen eikä entisen kunnioitetun virkaveljen muistoksi. Seitsemän +vuotta takaperin hän oli kahdeksantoista ikäinen, juuri koulupenkiltä +päässyt, kun ainoa, rakas sisko, kaksoissisar, äkkiä kutsuttiin pois +maallisesta elämästä. Se tapaus vaikutti syvästi Paolon tuntehikkaaseen +sydämeen ja määräsi hänen uransa. Sisaren nimi oli Valeria. + +Nuori "Isä" tunsi mielensä kumman herkäksi, kun kevät ja menneisyyden +muistot puhuivat. Hän istahti penkille tuoksuvien kastanjain alle, +katseen lipuessa unelmoivana yli "ikuisen kaupungin" kattojen, +vuorille, jotka sinersivät näköpiirin rajalla. + +Hiljainen, suloinen oli se koti, jonka hän silloin jätti, Valerian +enkelihaamun viitatessa tietä. Aurinkoinen, kukkiva Lago di Gardan +ranta. Siellä sievä valkoinen talo aidattuine pienine puutarhoineen. +Isännän ylpeys oli puutarhan palmupari, Paolon ja Valerian nimikot. +Äiti rakasti kukkia ja tuuheata lehtivihantaa. Hän ympäröi +porraspylväät ja ikkunat villiviinillä, eikä kellään ollut niin +komeita, monivärisiä ruusuja ja neilikoita kuin hänellä. Neilikoita +varsinkaan. Niitä kasvoi penkeissä, ruukuissa ja kapeassa ikkunalautaan +kiinnitetyssä laatikossa. Neilikkain tuoksu ja kirjava värihohto kuului +erottamattomana Paolo Contin lapsuusmuistoihin. + +"Isä" hypisteli äsken ostamiansa neilikoita. Nekö ohjasivat hänen +aatoksensa lapsuuden kotiin? Yhä lämpimämmin sydän sykähteli. + +Siellä varmaan vanhukset nytkin istuivat kevätpäivää paistatellen. +Äiti kutoo sukkaa -- ehkä hänelle, joka nyt heitä ajattelee. "Paolo +poikani", -- äiti kaipailee, -- "milloin hän ehtinee tervehtimään +vanhoja vanhempiansa? Jumalan kiitos pyhästä virasta! Se vain sitoo +melkein liiaksi. Pitäisihän hänen saada hiukan lomaa ja lepoa. Äidin +käsi silittäisi hänen otsaansa, äiti tekisi hänelle pehmeän vuoteen ja +leipoisi parhaan hunajakaakun... Poika parka, hän kun ei koskaan saa +tuntea minkään pienen pehmeän käden hellyyttä ja hyväilyä..." + +Ne viimeiset hän puhuu ääneen ukko vanhukselle, joka polttelee +piippua ja lukee lehteänsä. Tämä nostaa päätänsä, mutisee jotakin +epäselvää, rykäisee ja syventyy taas sanomalehteen. Mutta kurkku on +käynyt merkillisen karheaksi, ja silmiä hämärtää. Hän nousee, astelee +palmujen luo ja mittaa niitä silmillään. Komeita ovat, komeita! Tuokin +Valerian palmu. Ei kuihtunut, kun tyttö Campo santoon kätkettiin. Eikä +kutistunut toinenkaan, vaikka reipas, punaposkinen poika sulkeutui +umpinaiseen opistokammioon... + +-- Ah! -- Isä Valerius nousi, alkaen kiivaasti kävellä pitkää käytävää +sisäpuistoon päin. Vapaus ja kevät ovat vaarallisia! Niin -- tai eihän +hän oikeastaan ollut vapaa nytkään, koskapa ei voinut lähteä suin päin +sinne pohjoiseen, Lago di Gardan rannoille, saamaan noita odottavia +hyväilyjä ja näkemään vanhoja rakkaita kasvoja. Mutta hän käveli yksin, +ypö yksin, kenenkään seuraamatta ja tarkastelematta, vihannoivassa, +kukoistavassa puistossa. Niinpä ajatukset ja mielikuvatkin kiitelivät +kuin valjaista karanneet varsat. Hän nautti niiden luvattomasta +lennosta. Ottaisiko kiinni? Suistaisiko? Miksi? Eihän kukaan nähnyt, +ei kukaan aavistanut. Elleivät ne ilmojen teitä kielineet esimiehelle, +joka muutenkin epäili hänen herkkämielisyyttänsä, kieltäen matkan +omaisten luo... + +Seitsemän vuotta hän oli hillinnyt ja taivuttanut tahtoansa, lujasti, +järjestelmällisesti -- ja vilpittömästi myös. Sillä välin punaiset +posket olivat kalvenneet ja uneksiva katse saanut terästä. -- "Tylsää +terästä", -- sanoi muuan entinen koulutoveri, irvihammas. Paolo Conti, +papinkokelas, ei suuttunut pistopuheesta, sillä hän oli laakeaksi +ja tyyneksi tasoittunut. Isä Valerius, pappi, kuohahti pelkästä +muistamisesta. Asiat olivat oudolla tolalla. Hän ei enää tuntenut +itseänsä. + +Hän säpsähti. Mikä? -- kuvapatsashan se vain olikin. Virgilius. Ja +tuossa nenätön Macchiavelli. Kokonainen rivi valkeita rintakuvia tien +kummallakin puolella. Ei -- askeleita kuului kumminkin, vieläpä aivan +hänen takaansa. Sointuva naisen ääni puhutteli häntä ranskankielellä. +Hän seisattui, joutuen suoraan vastatusten nuoren, hoikan, +sinisilmäisen neidon kanssa, jonka heti voi huomata matkailijaksi. +Vieras oli vaaleaverinen, kiikarilaukkua kannattava nahkanauha kulki +olan yli, ja kädessään hän piteli avattua punakantista Baedekeriä. + +-- Herra pastori, voisitteko osottaa minulle lyhimmän tien Villa +Borgheseen? Olen harhaillut näitä kauniita käytäviä pitkin, ne ovat +kuin labyrintti. + +-- Täältä asti on tosiaankin vaikea selvästi neuvoa. Sallitteko, että +saatan teitä, kunnes suuri lehtokuja näkyy? + +-- Kiitos, te olette hyvin ystävällinen. + +He kulkivat vaieten rinnakkain. Isä Valerius ei rohjennut katsoa +sivulleen. Tuntui merkilliseltä, oikein hämilliseltä kävellä täällä +kevätpuistossa tuntemattoman nuoren naisen kanssa. Ehkä hänen ei +olisi pitänyt ehdottaa sellaista. Mutta kuinka hän toisinkaan saattoi +menetellä? + +Neiti keskeytti äänettömyyden, kysyen vähän arasti: -- Ehkä häiritsen +teitä? Valmistitteko saarnaa vai aioitteko mennä jonkun sairaan luo? + +-- En kumpaakaan. -- Isä Valerius nosti jo katseensa. -- Ette häiritse. +Kävelin ihan joutilaana. + +-- Onko täkäläisillä papeilla paljon aikaa? Olen kuullut niin +sanottavan. + +Samassa tyttö huomasi, että kysymys voi kuulua häijyltä. -- Anteeksi, +-- sopersi hän punastuen, -- en tarkoittanut... + +-- Muutamilla on aikaa, toisilla ei, -- vastasi Isä Valerius, ilman +pahastumisen häivettä äänessänsä. -- Minä olen apulainen, ja tuntuu +siltä, että saan ankarasti tehdä työtä. Sehän on tarkoituksenikin. Tämä +aamupäivä on poikkeus, sattuma. + +-- On turvallista kävellä papin seurassa, -- selitti tyttö, ikäänkuin +äskeistä laastaroiden. -- Kun lähdin yksin liikkeelle asunnostamme, +sain kuulla monta varoitusta. "Ei pidä kovin levitellä karttaa", "ei +pidä vastata, jos joku vieras puhuttelee", "ei pidä" loppumattomiin! +Koetin olla tottelevainen. Siksi mieluummin harhailin, kuin kysyin +tietä keltään. Teitä tietysti en pelännyt. -- Hän naurahti, ja nauru +soi kuin pienten kellojen helinä. + +Isä Valerius punastui nyt vuorostaan, vasten tahtoaan; valitettavasti +hän tiesi, että kaikki eivät yhtä ehdottomasti luottaneet -- syystäkään +-- mustakauhtanaisiin miehiin täällä etelän kuuman auringon alla. Hän +alkoi lähemmin tarkastella tyttöä. Ivailiko hän kenties? Ei, muoto oli +puhdas ja hymy herttainen. + +-- Mutta minähän en ole mikään naisten tuntija, -- tuli hänen +viimeiseksi johtopäätökseksensä. + +-- Te olette vieras Roomassa? -- alkoi hän varovasti tiedustellen. + +-- Olen, pääsin isäni mukana matkalle. Isä tekee tutkimustöitä +Vatikaanin kirjastossa. + +-- Ja te tutkitte taidetta? + +-- Minäkö? En ainakaan viran puolesta. Miksi niin arvelette? + +-- Koska etsitte Borgheseä. + +-- Tietysti tahdon _nähdä_ taidetta. Sehän kuuluu jo yleissivistykseen. +Mutta kuuluipa tahi ei, se viehättää minua. Ihmeellinen Rooma, täällä +kaikki viehättää. Haluaisin katsella ja tutkia aamusta iltaan, päivästä +päivään. Nyt kahden viikon kuluessa olen vasta lajitellut tutkittavani. + +-- Kuinka moneen ryhmään? -- Isä Valeriusta keskustelu huvitti yhä +enemmän. + +-- Toistaiseksi viiteen tai kuuteen. Ensiksi historiallinen Rooma; +edustajat: Forum, Palatinum, Capitoliumin susi ja niin edespäin. +Niitä kaikkia isä selittää minulle yltäkyllin. Historia ei ole vahvin +puoleni. -- Sitte taiteen Rooma. Se on ihana, verraton! Eikö ole, +sanokaa? + +-- Tunnen sitä liian vähän. Voin aavistaa sen ihanuutta. + +Tyttö kääntyi häneen äkkiä kummastuneena. -- Kuinka niin? Oletteko siis +tekin muukalainen? + +-- Olen muukalainen Lago di Gardan rannoilta. Seitsemän vuotta olen +vieraana asunut Roomassa. + +-- Vieraana -- seitsemän vuotta? + +-- Teillä, neiti, ei ole aavistusta papiksi valmistautuvan miehen +elämästä. + +-- Pidättekö taidetta syntinä? Tiedän monien hurskasten ihmisten +hylkivän sitä, mutta minun mielestäni se on väärin tehty. + +-- En pidä syntinä, en enempää kuin tekään. Mutta olen valinnut osani. +Nuoruuteni on tarvittu muuhun, jotta nyt voisin olla kirkon palvelija. + +-- Tuohan on hirveätä! Te herätätte uteliaisuuteni ja innostutatte +kolmanteen tutkimuspiiriini: se on katolinen Rooma, paavikirkon Rooma. +Tai oikeastaan tämä piiri on neljäs. Alkukirkon Rooma on kolmas: +Colosseum, katakombit, Mamertinilainen vankila ja muut sellaiset. + +-- Entä viides? + +-- Rooman uudenaikainen elämä ja Italian kansanelämä. Ja vielä +kuudes: luonto. Tämä Monte Pincio on hurmaava. Luontoa kai tekin +sentään rakastatte. Nuo kukkaset kielivät. -- Hän hymyili, nyökäten +neilikoille, joita pappi yhä piti kädessänsä. -- Vieläkö on pitkältä +isolle lehtokujalle? Keskustelumme on ollut oikein hauska, aika on +kulunut nopeasti. + +-- Niin, te olette avannut eteeni rikkaita näköaloja. + +-- Minä? Voi, tosiaan -- + +Taas neitonen punastui. Mutta hän voitti pian tasapainonsa ja käänsi +koko asian leikiksi. + +-- Minä kai olenkin puhunut melkein yksinäni, ja itse kehuin sitä +hauskaksi. Näyttää siltä, että tänäpäivänä sanon tyhmyyksiä yhtenään. +Nyt minun vuoroni on kuulla teidän opistotyöstänne ja katolisen papin +elämästä. + +-- Iso lehtokuja on heti lopussa. Tuossa on Villa Borghese. + +-- Ja te saatoitte tänne asti! Kiitos... Olen pahoillani, nyt en +saakaan kuulla mitään. Sääli teitäkin, käännytte pois taidepyhäkön +ovelta. Eikö teillä _nyt_ olisi aikaa ihailla sitä kiellettyä, joka ei +ole synti? + +"Sitä kiellettyä, joka ei ole synti"... Isä Valerius värähti, luoden +pitkän silmäyksen nuoreen naiseen. Oliko hän kuitenkin viettelijätär? +Oliko hän pimeä henki viattomuuden verhossa? + +Ei mitään kaksimielistä eikä kiemailevaa näkynyt tytön katseessa. +Hiukan luonnollista veitikkaa, joka vakavien silmien vaikutuksesta +häveten hävisi. + +-- Anteeksi, anteeksi vielä kerran... Hyvästi, ja kiitos, herra pastori! + +Neitonen kiirehti ylös portaita ja hävisi huvilan taidesaleihin. Isä +Valerius kääntyi pois, rientäen kaupunkiin suorinta tietä, Porta +Pincianan kautta. Hän oli kummallisessa, kiihkeässä mielentilassa. +Vastikään hän oli ikävöinyt lapsuuskotiansa, nyt hän ikävöi Villa +Borgheseen. Mielikuvituksessaan hän näki rivittäin, ryhmittäin +tauluja ja veistokuvia, voimatta luoda niille yksityispiirteitä. Ne +kimaltelivat, kutsuivat, vetivät kuin sähkövoimalla. Ja siellä kuvien +keskellä kulki elävä olento, viehkeä nuori tyttö. Mitä hän olisikaan +puhunut noiden kaikkien taideteosten johdosta -- mitä älykästä ja +sielukasta... "Se kielletty, joka ei ole synti"... Tyttö, tyttö -- +aavistiko hän itse olevansa sellainen -- tai sellaisen olennoitunut +edustaja -- nuoren papin tiellä, kun kevätkaihot täyttävät ilman ja +väräjävinä aaltoina tulvivat läpi sydämen sisimpäin? + +Isä Valerius saapui kapealle, tukahuttavalle kadulle, jonka varrella +hän asui, astui ylös portaita ja avasi kolean, pohjanpuoleisen +huoneensa oven. Sisustus oli köyhä ja iloton. Ainoastaan kaunis +Neitsyt Marian kuva hymyili vuoteen yläpuolelta, ja vastapäätä riippui +krusifiksi, jonka kultaukset hohtivat. Pienellä kulmapöydällä oli +muutamia esineitä, jotka näyttivät vierailta nuorenmiehen huoneessa: +valkea helminauha, perlemovartinen sulkaviuhka ja siro, opaalipohjainen +sormustin. Kolmena syntymäpäivänä hän oli lahjoittanut ne sisarellensa, +ja Valeria oli rakastanut niitä rakkaan veljensä tähden. Paolo oli +kotoa lähtiessään pyytänyt ne omikseen. Pyhänjäännöksinä hän säilytti +niitä. + +Mutta nyt nuori pappi ei kääntänyt niihin katsettansa. Hän laski pois +hattunsa ja haki vesimaljan neilikoille. Kukat jo hiukan nuokkuivat +lämmöstä, mutta niiden tuoksu oli suloinen. Miksi ne olivat tässä, +miksei hän ojentanut niitä tytölle? Kuinka? Vento vieraalle -- ja mistä +syystä? Hänhän oli kuin järjiltänsä poissa! + +Isä Valerius heittäytyi polvillensa, silmät luotuina Neitsyen kuvaan, +taivaalliseen ihanteeseen. Mahdotonta! Ajatus ja tunne ei jaksanut +kohota ylimaailmallisiin. Ennenkin hän oli nähnyt tutun ihmisen kasvot +noissa pyhissä, suloisissa piirteissä. Noin oli aaltoillut Valerian +kaunis, tumma tukka, noin syvin, säteilevin silmin hän oli veljeänsä +katsellut. Mutta tämä muisto ei häirinnyt hengen hartautta. Nythän +hänkin, Valeria sisko, oli pyhien joukossa ylhäällä. Jo maan päällä hän +oli Jumalan enkelinä liikkunut omaistensa keskellä. Kiirastuli ei ollut +sellaisia varten. Neitsyt Mariaa rukoillessaan Isä Valerius oli monasti +puhjennut kaihoisaan huokaukseen: -- Ave Maria, ora pro nobis! Valeria, +cara, ora pro tuo fratre misero! + +Vaan nyt! Hän ei nähnyt Jumalan äitiä, hän ei päässyt kiinni kalliin +vainajan muistoon. Kuvan tummat kutrit välkkyivät vaaleilta, +ruskeat silmät sinersivät... Heijastuiko joku eksynyt auringonsäde +vastapäisistä ikkunoista? Mitä puhuivat nuo huulet? "Kielletystä, joka +ei ole synti"... + +Tuskan kiihkossa nuorukainen hypähti pystyyn. Eikö ollut ruoskaa, jolla +pakottaisi hourivat haaveet järjen uomiin? Hänet valtasi voimakas +halu kurittaa itseänsä. Tietysti hän oli paljon lukenut entisaikojen +hengenmiehistä, jotka pyhityksekseen ruoskivat ruumistansa näännyksiin +asti. Hän tiesi hyvin, että vieläkin löytyi munkkikuntia, jotka sitä +vaativat jäseniltänsä. Mutta hänen kollegiossansa tämä tapa kuului +menneisyyteen. Muutamat toverit -- hän oli sen kuullut heiltä itseltään +-- olivat myöhemmin omasta vapaasta tahdostansa etsineet siitä apua +synnin himoja vastaan, kiusausten ahdistaessa. Intoilijoita! Niin hän +oli luullut -- tähän hetkeen asti. + +Hänellä tuskin oli nuoranpätkääkään huoneessansa. Hän katseli etsien +ympärillensä, ja silmät sattuivat ristiinnaulitun kärsiviin kasvoihin. +Sydän värähti. Itkien hän lyyhistyi kokoon, vaipui kuvan eteen, +rukoillen, huutaen apua. Siinä hän vietti pitkän hetken. Kun hän nousi, +oli katse varma ja sydän rauhoittunut. + +Hän lähti esimiehensä luo työohjeita saamaan. Tulisella innolla hän +toimi koko iltapuolen: hoivasi sairaita, luki iltamessun, valmisti +sunnuntain saarnaa myöhään yöhön, vaikka vasta oli torstai... Seuraava +päivä alkoi ukkosen jyrinällä ja rankkasateella. Isä Valerius tunsi +noustessansa jotakin hiukaisevaa sydänalassa. Hän ei ollut palaakaan +nauttinut sitte eilisaamun. Yön lepo oli ollut syvä ja virkistävä. +Kaikki eilinen kuvasti etäiseltä, niinkuin käsittämätön, kummallinen +unelma. Reippaasti hän pukeutui, toimitti hiljaisen aamuhartautensa +ja riensi sitte suoraan ruokapaikkaan, sateesta välittämättä. Ravinto +maistui hyvältä, sitä seuraava työ samoin. + +Ukkosilma kulki ohi. Virtaava vesi oli lakaissut pölyn kaduilta, +puistojen lehdet ja nuori nurmi kimalsivat pisarahelmissä, ilman täytti +raikas tuoksu ja miellyttävä virkeys. + +Isä Valerius oli suuttunut itseensä. -- Houkka minä olin! Mikä minuun +tulikaan? Miksi en mennyt suoraan Borgheseen, koska minulla todellakin +kerran oli aikaa? Miksi en katsellut rauhallisesti tauluja ja +veistoksia ja palannut yhtä tyynenä kotiin? Heikkous on miehen häpeä. +Mitä minä turhia välitin tuosta vieraasta naisesta, oli hän mukana tahi +ei. + +Nuori pappi tuli siihen päätökseen, että ukkosen edellä käyvä kuumuus +oli kohonnut hänen päähänsä. Niin herkäksi hän ei tosiaankaan olisi +luullut itseänsä. + +Melkein uhalla hän lähti ulos uudelleen, suuntasi askeleensa +päättävästi Porta Pincianalle, siitä puistoon ja suoraan isolle +lehtokujalle, joka johti Villa Borgheseen. Sydämensä tykytyksen +hän tunsi vasta marmoriportaiden edessä. Oliko tämä kiusaukseen +antautumista? Eikö hänen eilinen tuskansa ja hätänsä kumminkin ollut +täyttä totta? Miksi hän nyt oli täällä? + +Siksi... siksi, että hänellä oli oikeus siihen. Sisintä minuuttansa +kunnioittaakseen hänen täytyi kokea, että hän niin ulkonaisesti kuin +henkisesti oli oma herransa. + +Eikö tyttökin sanonut hänelle, että taiteen tunteminen kuuluu jo +yleissivistykseen? Kuka oli väittänyt, että papin muka pitäisi siitä +sulkeutua pois? Eikö itse paavilla Vatikaanissa ollut taideteoksia +miljoonien arvosta? Eikö jokainen kirkko samalla ollut taiteen pyhäkkö? + +Hän oli vakuutettu siitä, että mitkään syrjävaikuttimet eivät hänen +askeleitansa ohjanneet. Vieras neiti -- mitä -- olihan hän jo eilen +jättänyt tämän paikan. Näitä portaita hän tosin oli keveästi astellut +ylös, tuon oven hän oli avannut, tänne korkeaan, hiljaiseen saliin hän +oli saapunut, nuo veistokset ensiksi kohtasivat hänen katsettansa... +mutta sehän tapahtui eilen. Hän oli kulkenut läpi salien, viipynyt, +ihaillut -- niin, mitä noista taideteoksista hän lienee eniten +ihaillut? -- mutta sitte hän lähti pois, häipyi avaraan Roomaan, oli +matkustava ehkä kuukauden tai parin kuluttua kauvas vieraaseen maahan +eikä palaava milloinkaan... + +Isä Valerius siirtyi salista toiseen. Mikään yksityinen veistokuva +ei erityisessä määrässä kiinnittänyt hänen huomiotansa; ainoastaan +yleistunnelma vaikutti omituisen tenhoavasti, sulkien hänet kuin +juhlakehään, jonka ulkopuolelle kauvas kaikki arkinen oli jäänyt. + +-- Lienen liiaksi vieroittunut taiteesta, -- hän ajatteli. -- En kykene +sen tuotteita ymmärtämään, mutta olen onnellinen täällä. Kauneus +puhukoon nyt selittämättömiä sanoja sielulleni! Ensi kerralla ymmärrän +paremmin. + +Hän kiipesi portaita myöten yläkertaan ja alkoi taas uutta +kiertokulkua, yhtä summittaisesti ihaillen täällä maalauksia +kuin alasalissa veistoksia. Hän ei hidastanut, pikemmin kiirehti +askeleitansa, vaikka useimmat taulut, Neitsyen ja Jeesuslapsen tutut +piirteet, kärsimyskuvaukset, hautaanpanot ja muut pyhän historian +aiheet olivat hyvin omiansa häntä pysähdyttämään. Tuossakin suloinen +ryhmä: Jeesus pienokainen äitinsä sylissä, vieressä vanha Elisabet ja +Johannes poikanen, valkeassa lampaanvillapuvussa. Lapset kurkottuvat +sanomattoman herttaisesti toisiansa kohti... -- Niin, -- hän ajatteli, +-- palajan tähän huoneeseen uudestansa. Ensin kuljen ympäri, jotta +saan yleissilmäyksen kaikesta. -- Seuraavan suuren salin hän katseli +kolmessa minuutissa. + +Nyt viimeinen sali, yläkerran yhdestoista, seinät täynnä venezialaisen +koulukunnan maalauksia... Isä Valeriuksen katse kiersi sen hätäisen +nopeasti. Suuri, ihana taulu: Tizianon "Taivaallinen ja maallinen +rakkaus." Sen edessä nuori, vaaleaverinen neito, Baedeker ja +taidekokoelmain opas käsissänsä, kiikarilaukku olkanauhasta riippuvana. + +Nuori pappi seisattui rajusti sykkivin sydämin. Hän oli vähällä +huudahtaa: -- Siinä hän on... Vihdoin! -- Ja samassa silmänräpäyksessä +Isä Valerius tiesi, että _tätä_ ainoata hän koko ajan oli odottaen +etsinyt. + +-- Tekö täällä? Hauska, että vielä tapasimme toisemme. Mutta teidänhän +ei ollut määrä nauttia taiteesta ensinkään? -- Hiukan veitikkamainen +hymy väikkyi tytön huulilla. -- Hyvä, että kaduitte! Oletteko +tosiaankin Borghesessä ensi kerran? + +-- Olen. + +-- Minulle tietystikään ei yksi aamupäivä riittänyt. Sitäpaitsi +myöhästyin eilen. En ehtinyt nähdä puoliakaan, ennenkuin ovet +suljettiin. + +Pappi oli sanomaisillansa: -- Sen minä arvasin. -- Mutta hän hätkähti +omaa ajatustansa, ennenkuin se huulille ennätti. He vaikenivat +kumpikin, ikäänkuin syventyneinä Tizianon tauluun. Sitte äkkiä Isä +Valeriuksesta tuntui hämilliseltä, että hän katseli sitä nuoren +neitosen kanssa yhtaikaa. "Maallinen rakkaus" -- alaston Venus... -- +Minä en ymmärrä, miksi muka toinen noista naisista olisi maallisen, +toinen taivaallisen rakkauden vertauskuva, -- rupesi tyttö puhumaan, +vapaasti ja luonnollisesti, keskeyttäen papin levottoman tunnelman. -- +Ei se ole Tizianon valitsema nimitys, eikä muiden olisi pitänyt ruveta +selityksillänsä repostelemaan hänen taideluomansa salaisuutta. Toinen +puettu, toinen pukematon, puhtaita ja kauniita kumpikin. Maallinen +rakkaus kai tunnetaan siitä mikä kuuluu tähän maailmaan -- vaatteista! + +Isä Valerius katsoi tyttöä pitkään. -- Teillä on merkillisiä ajatuksia, +-- sanoi hän. + +-- Jos minä olisin maalaaja, -- jatkoi tyttö, -- yhdistäisin maallisen +ja taivaallisen rakkauden. Kuvaisin ihaninta maallista -- ihanaa +sentähden, että taivaallinen säteilee siitä. Ehkä Tiziano onkin +sitä tarkoittanut tuolla pukemattomalla suloisella neidollansa. +Näettekö, hän katsoo Amoriin päin, mutta käsi kohottaa lamppua, jossa +taivaallinen tuli palaa. + +Tytön puhuessa noin levollisesti, oli toinenkin tyyntynyt. Hänestä +ei enää tuntunut pahalta katsella taulua. Puhdas tyttö loi siihen +puhtauden hohteen. Hänen tunteensa ja mielentilansa vaihtuivat -- +kiihkeästä jännityksestä syvään kaihomielisyyteen. + +-- Te olette onnellinen, kun voitte yhdistää, -- hän sanoi hiljaa. + +Tyttö katsahti vieritoverinsa kasvoihin. Nopealla vaistolla hän +käsitti, mihin nuorukainen tähtäsi. + +-- Pahoittaako teitä oma kohtalonne? -- kysyi hän osaaottavasti. -- +Eilen jäitte minulle kertomuksen velkaa. Haluaisin kuulla elämästänne. + +-- Mehän olemme kaksi vento vierasta, -- vastasi nuori pappi, yhä saman +alakuloisuuden lumeissa. + +-- Minusta tuntuu, että kuitenkin olemme tuttavat, -- sanoi tyttö. + +-- Te tulitte tauluja katselemaan... + +-- Te myös. Mutta tämä on viimeinen huone. Vai kuinka? + +He kävelivät jo poispäin. Isä Valerius pysähtyi ohimennen avoimen +oven eteen, joka johti salista parvekkeelle. -- Katsokaa, kuinka +kaunista, -- hän sanoi. -- Jumalan taulu on kumminkin paras. Siinä on +toteutettuna teidän ihanteenne: maallinen kuva, josta taivaallinen +hohde säteilee. -- Hänen uneksiva katseensa kulki yli tummien piiniain +ja kevätvihantien lehtipuiden kauvas etäisyyteen, lumivuorille asti. + +-- Sininen taivas ja maa täynnä kukkia! + +-- Ja joka oksalla viserrystä. -- Liian iloista, -- lisäsi nuorukainen +sanoitta sydämessänsä. He vaikenivat. + +-- Nyt tulee keväästä kesä ukkosen ja sateen jälkeen, -- virkahti sitte +tyttö vilkkaasti, pudistaen pois tuntehikkaan mielialan. -- Niin, te +siis ette tahdo kertoa. Varmaan olin liian rohkea, kun pyysinkään. +Jäättekö vielä tänne? Minä lähden nyt. + +-- Ei, ei, en minäkään jää. -- He astelivat yhdessä portaita alas, läpi +alikerran salien ja ulos hymyilevään, kukkivaan kevätpuistoon. + +Isä Valerius alkoi kertoa. Ei pappiskollegiosta, ei virastansa. +Runoutta uhkuvin kuvin, yhä kasvavalla liikutuksella hän viersi esiin +lapsuutensa muistoja. Hän kertoi kodistansa ja vanhuksista, Valeriasta, +palmuista ja neilikoista, sinivihreistä vaahtolaineista tai tyynestä +päilypinnasta, johon korkeat vuoret kuvastuivat. He kävelivät syvälle +puistoon, hiljaisuuteen, jossa ainoastaan lintujen liverrys ja +piiniamäntyjen suhina sanoja säesti. Kauvan he istuivat penkillä puiden +alla. Kumpainenkin unohti paikan ja ajan. + +-- Ja sitte -- + +-- Niin, sitte tulin Roomaan ja hautauduin tänne. Nuoruuteni, onneni, +kaiken uhrasin. Tahdoin elää Jumalalle. + +-- Minulle on opetettu, että ijäisen nuoruuden ja pysyvän onnen +löytää vasta se, ken elää Jumalalle. Minkä kadottaa, sen saa takaisin +satakertaisesti. + +Tyttö oli vakava, niin syvän vakava. + +-- En ole sitä itse paljon kokenut, mutta uskon sen. + +-- Siinä tapauksessa elämä Jumalalle merkitsee muuta kuin papinkokelaan +kasvatusta. Joka aamu ylös vuoteelta kello viisi. Ennen puolta kuutta +jo hetkinen kirkossa. Sitte puolen tunnin yksinäinen aamuhartaus, sitte +messu ja ehtoolliskäynti -- kaikki vaieten hiljaa. Niin, ne aamut +olivat suloisimmat, sillä rakastanhan minä Jumalaa. Sain voimaa päivän +varalle, muuten en varmaankaan olisi kestänyt. + +-- Työtäkö toi päivä? Rakastattehan työtä myös? + +-- Pitkät vuodet filosofiaa, pitkät vuodet jumaluusoppia. Jokaisen +hetken työ ja lepo tarkoin määrätty. Ajatus niinkuin auran eteen +valjastettu hevonen. Kuinka kaipasinkaan aluksi vapauttani! Mutta +kaikkeen voi tottua. + +-- Tulitteko joskus vapaahetkinänne tänne puistoon -- kodistanne +uneksimaan? -- Tytön ääneen häivähti pehmeä, hellä sävy. Hän tunsi niin +syvää sääliä. + +-- Yksinkö? En, en milloinkaan. Voiko uneksia satunnaisten, ehkä +epämieluisten, sisäisesti aivan vieraiksi jääneiden toverien +parissa? Asioille pääsimme ulos, mutta aina meille määrättiin kaksi +toveria mukaan. Tietysti sellaiset, jotka vähimmin soveltuivat -- +minulle ainakin. Miksi olinkaan hehkusydäminen uneksija viisasten ja +käytännöllisten joukossa? Minut täytyi taivuttaa ja mukaannuttaa, +työkurilla, tunnekahleilla... Niin, kiittäisinkö kovimmastakin? Eikö +meidän pidäkin kuolla itsestämme pois? Papin ennen muita. Minä ihailin +papin virkaa, olen aina ihaillut enkä vieläkään lakannut siitä. Mutta +hinta -- se on kallis... + +-- Nythän se on maksettu, -- sanoi tyttö hiljaa. + +-- Nytkö? -- Veret kohosivat nuoren papin poskiin, yllättävän, +kiihkoisan tunneaallon tulviessa. -- Ei, nyt ehkä alkaa ankarin maksu. +Mutta miksi minä puhun teille? Olenhan mieletön. -- Hän nousi penkiltä +kuin unesta herännyt. + +Tyttökin nousi. -- Niin, on aika lähteä, -- sanoi hän. -- Kiitän teitä. +Ihmeellistä, mikä vaikuttaa, että kaksi "vento vierasta", niinkuin te +sanoitte, näin voi päästä lähelle toisiansa. Tämä kohtaamisemme on kuin +tarina. + +-- Tänään kuulitte tarinan ja huomenna unhotatte sen, -- sanoi +isä Valerius, katkera väre äänessänsä. -- Se kyllä onkin parasta. +Rientäkäämme nyt. + +-- En unhota, -- tyttö loi totiset silmänsä seuralaiseensa. -- Minä +olen nuori, elämänhaluinen ja usein ajattelematon, mutta syvimmältä +minäkin kaipaan täydempää elämää Jumalassa. Tiedän -- olen sen nähnyt +kotona nuorten ystäväini keskuudessa -- että siitä johtuu oikea ilo +ja vapaus. Kun etsin sitä itselleni, muistan teitä, joka kokonaan +elätte Jumalalle -- mutta tuskaksenne! En tiedä loukkaanko teitä -- +älkää käsittäkö minua, ikäänkuin pitäisin sisimpiä kokemuksianne vain +tutkimushuvinani -- minusta näet tuntuu, että paavikirkon Rooma on nyt +elävämpi käsitykselleni, kuin jos koko vuoden sunnuntait olisin istunut +Pietarinkirkossa... + +-- Älkää, älkää puhuko noin, -- huudahti nuorukainen kuin hädässä. -- +Ettehän tahdo heittää epäilyksen ja kapinan tulikekäleitä sieluuni. +Kaikesta huolimatta minä rakastan kirkkoani. Olen valinnut kaidan +tien ja sitä olen kulkeva. Hengästyttekö? Anteeksi, kävelen kai liian +nopeasti. Kohta tiemme eriävät. + +Melkein vaieten, kiireisin askelin he sitte kulkivat puiston porttia +kohti. Villa Borghese vilahti vielä kerran ohitse, heidän poiketessaan +suurelle lehtokujalle. + +Portilla pappi pysähtyi. -- Nyt sen sanon teille, -- hän lausui. -- Sen +jälkeen kuin sisareni kuoli, olette te ensimmäinen ja ainoa nainen, +jonka kanssa olen _puhunut_, todella puhunut, tarkoitan. Ehkä yleensä +ensimmäinen ja ainoa _ihminen_. En tiedä edes nimeänne! + +-- Kuinka se on mahdollista? Tosiaan, olen unohtanut mainita sen. Ester +Ling. + +-- Ja osotteenne? + +-- Täällä Roomassa Via Gregoriana, -- hän mainitsi numeron. -- Isäni +on mielellänsä tutustuva teihin, jos haluatte tulla. -- Tytön ääni oli +vähän epävarma. Hän koetti laskea leikkiä. -- Aioin juuri huomauttaa, +että nuo tärkeät kaksi saattajatoverianne myös ovat tervetulleet... +Mutta sehän on tosi, nyt teillä jo on vapaus kulkea yksinänne. Niin -- +iltasilla me varmimmin olemme kotona. + +-- Kiitos. + +He kättelivät jäähyväisiksi, kääntyen kumpikin tahollensa. + + * * * * * + +Ester Ling puuhaeli pienessä, jotenkin ikävännäköisessä +täysihoitolahuoneessa Via Gregorianan varrella. Hän järjesti kirjat, +jotka olivat hajallaan pöydällä ja piirongilla, pani kenkänsä kaappiin +ja pyyhki ikkunalaudalta pölyn, jota tuuli oli ryöpyttänyt kadulta. +Hiukan arvelevaisena hän katseli sänkyä ja pesutelinettä. Tuossa ne +ovat, ei niitä saa mihinkään. Pitäisi olla siro, kevyt varjostin. Mutta +kun ei ole, niin -- Päättävän huolettomasti hän käännähti korollaan. -- +Kas näin! Istumme selin sinne päin. + +Viereisen huoneen ovi oli suljettu. Tyttö lähestyi sitä, pysähtyi, +odotti -- sitte avasi sen yhdellä vedolla, koputtamatta. + +Tohtori Ling, vanhanpuoleinen mies, istui selin oveen, suuren työpöydän +ääressä, papereittensa ja kirjojensa ongelmiin vajonneena. Hän ei +edes katsahtanut taaksensa. -- Jaha, jaha, -- kuului hän mumisevan +itseksensä, -- täällä sivu 229 ja tuolla folio 4... -- Sitte vähän +äänekkäämmin: -- Onko siellä Ester? + +-- Sivulla 299 tai neljännellä foliolla! Ei, isä, en tosiaankaan tiedä, +mitä niissä lienee, mutta minä olen tässä! + +Hän nauroi heleän iloisesti, saaden vastineeksi: Jaha, jaha... + +-- Isä kulta, noin ahkerassa työssä vielä illalla ja heti ruoan +jälkeen! Ei se tee vatsalle hyvää. + +-- Eikö? Niin, he panevat liiaksi öljyä ruokaan. Voithan sanoa neiti +Peppille, että me emme ole tottuneet öljyyn. + +-- Isä, -- tyttö laski kätensä tohtorin olalle. -- Mitä, jos me +saisimme vieraita? + +-- Vieraita? + +-- Eräs roomalaiskatolinen pappi tahtoisi tutustua isään. + +-- Roomalaiskatolinen pappi? Keneltä sinä sen kuulit? Ehkä +Pater Hilarius. He ovat hyviä tiedemiehiä monessa luostarissa. +Luulenpa, Ester, että me siirrymme Firenzeen. Siellä Certosassa on +miniatyyritutkimus munkkien erikoisalana. + +-- Kuinka? Poisko Roomasta? + +-- Ei vielä, ei vielä. Muutaman viikon kuluttua. Niin, missä hän on -- +se pappi? Mitä hän tahtoo? + +Ester joutui hämillensä. Kuinka saisi aseman selitetyksi isälle? Hän +päätti mutkailematta käydä asiaan käsiksi. + +-- Olen tutustunut pappiin, jonka nimi ei ole Hilarius, vaan Valerius. +Hän kysyi osotettamme, ja minä sanoin, että isää voi parhaiten tavata +iltasilla. Ei hän nyt vielä ole täällä, mutta ehkä hän tulee. + +-- Jaha, jaha, minä ymmärrän. Kuules, Ester, minä kirjoittaisin +paikalla muistiin nämä tärkeät asiat... Löysin juuri erään +yhtymäkohdan. Sivu 299 -- olihan se oikein? Kas tuossa. Jos hän tulee, +sano, että hän odottaisi neiti Peppin salissa. + +Viimeisen lauseen tohtori jo mumisi papereittensa seasta. + +Ester hiipi huoneeseensa. Isä oli tänä iltana auttamattomassa +professorikuumeessa; ei maksanut vaivaa yrittääkään. + +Hän odotti, valoa sytyttämättä, katsellen ikkunasta ulos pimenevälle +kadulle. Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta ääntä kuin kynän +yksitoikkoinen rapina ja lehtien kääntyminen. Isä Valerius ei tullut. + +Hänestä ei enempää ollut puhetta isän ja tyttären kesken. Tohtori +näytti kokonaan unohtaneen, että sellaista miestä oli maailmassakaan. + +Ester vietti aamupäivänsä Vatikaanin kokoelmissa, kirjoitti +iltapäivillä kirjeitä, luki italiankielen alkeita, ranskalaisia +runoja, tai myöskin pientä, mustakantista kirjaa, josta kultainen +risti kimmelsi -- rakasta, kotoa mukaan otettua. Toisinaan hän +soitteli täysihoitolan salissa tai käveli kaupungilla isänsä kanssa +muistomerkiltä muistomerkille. Mutta illoin hän mieluimmin istui jouten +yksinänsä. + +Hänen pieni huoneensa oli päivä päivältä muuttunut sievemmäksi +ja miellyttävämmäksi. Signorina Peppi oli hankkinut varjostimen, +halvasta maksusta. Ester oli aistikkaasti asettanut kaikki ostamansa +taidejäljennökset ja pienet koruesineet sopiville, näkyville +paikoille, poistaen signorinan paperikukat, porsliinipyhimykset ja +kärpästenlikaamat taulut. Joka iltapuoli hän muutti pari tuoretta +kukkasta maljakkoon. Hän teki tarkastuskierroksen nurkasta nurkkaan ja +sitte vetäytyi ikkunapieleen, vaipuen mietteisiinsä. + +Silloin hän tilitti omia tunteitansa. Ei ollut epäilemistäkään, hän +toivoi Isä Valeriuksen tulevan. Hänelle hän koristi huonettansa. Häntä +hän muisti ilta illalta. + +Miksi? Niin hän kysyi itseltänsä, vaatien vastausta. + +Siksi... että oli mielenkiintoista keskustella lahjakkaan ja +rikastunteisen nuoren miehen kanssa, joka eli traagillista elämää, +ristiriidassa oman sisimpänsä ja kutsumuksensa välillä. Oli romanttista +muistella tuota omituista tutustumista, kävelyä Monte Pinciolla, +kohtaamista Villa Borghesessa ja pitkää, tunnelmallista keskustelua +keväisessä puistossa. Vieläpä velvoituskin liitti ajatukset tähän +vieraaseen. -- Lupasin, etten unohda, -- mietti tyttö. -- Sanoin +itse etsiväni täyttä elämää Jumalassa. Olenko sen tehnyt? Pelkään, +että Rooma on ollut upottamaisillansa minut vanhoihin muistoihinsa +ja taiteensa ihanuuteen. Mutta miten lieneekin oman itseni laita -- +_hänen_ puolestaan olen rukoillut. + +Huoneessa oli pimeätä ja hiljaista. Sydän hiljeni. Hän pyyhkäisi +silmäkulmaansa. Tuli niin outo ikävä. -- Hyvä Jumala, -- hän huokasi. +-- Anna minulle niin paljon taivaallista iloa ja voimaa, että voin +tehdä hänet hiukan iloisemmaksi! + +-- Mutta miten? -- heräsi samassa kysymys. -- Kenties emme enää koskaan +tapaa toisiamme. -- Ester tunnusti itsellensä vilpittömästi, että se +olisi pettymys. Joka päivä se kasvoi voimassa, niin, varmasti hän ei +vielä eilen odottanut yhtä hartaasti kuin tänään. -- Miksi? -- kysyi +hän taas. + +-- Olenhan jo selvittänyt sen. Hän on mieltäkiinnittävä henkilö, ja me +molemmat kaipaamme syvintä iloa. Siitä riittää keskustelemista. Hän +kaipaa sitä kieltäymystensä keskellä, minä hymyillessäni, laskiessani +leikkiä, ammentaessani täysin kourin tämän maailman rikkautta. + +-- Eikö muuta syytä? -- Lahjomaton omatunto ei tyytynyt. + +-- Siksi... että _voisin rakastaa häntä_... Tyttö kätki polttavat +kasvonsa käsiinsä. -- Ja luulen, että hän voisi rakastaa minua... +_Voisimme_ -- ellei se olisi mahdottomuus! + +Sen tunnustuksen jälkeen hän yöllä nukkui vastustamatta kumpuaviin +kyyneliin, suloisiin ja haikeisiin. + +Yhtäkkiä eräänä iltana hänelle tuotiin kukkia. Suuri kimppu tuoksuvia +neilikoita! Mitään nimikorttia ei ollut mukana. + +Koko viikon tyttö kulki taidekokoelmissa, ikäänkuin hän ei olisi +tietänyt, missä kulki. Sydän säpsähti joka kerran kuin mustapukuisia +pappeja tuli vastaan kadulla. Sunnuntaina hän osui kirkkoon, jossa +ei ennen ollut käynyt. Aran kiihkeästi hän katsahti alttarille, -- +nähdäkseen pelkkiä vieraita kasvoja. + +Sitte hän sai kimpun valkoisia ruusuja. + +Signorina Peppi ja täysihoitolan vieraat alkoivat pilailla: -- Kuka +neidille kukkia lähettelee? + +Tohtori Ling levitti silmänsä selälleen. -- Ester, kuka sinulle kukkia +lähettää? + +-- Näettehän, ettei ole nimikorttia, -- vastasi Ester, hyvin halliten +ilmeitänsä. + +-- Jaa, jaha, ei ole nimikorttia, -- ihmetteli tohtori. Neidit +purskahtivat nauramaan. Ester nauroi mukana. Mutta illalla omassa +huoneessaan hän kauvan istui pää käden varassa, kysyen valkoisilta +ruusuilta niiden sanatonta salaisuutta. + +Pari päivää myöhemmin Ester meni kuulemaan nunnien laulua pieneen +kirkkoon lähellä Fontana di Treviä, suurta suihkulähdettä. Nykyään +hän aina mieluimmin kulki yksinänsä. Kirkossa hän vaipui haaveilevaan, +hartaaseen tunnelmaan. Nunnien kauniit, vaaleansinivalkeat puvut +hivelivät silmää, ja laulu soi vienon taivaalliselta kuin etäinen +enkelikuoro. + +Palatessaan hän äkkiä odottamatta kohtasi Isä Valeriuksen. Tietämättä +kuinka se tapahtui, he seisoivat yhtaikaa Fontana di Trevin kivikaiteen +äärellä. + +Molempien väri vaihtui. Ester punastui hiusmartoa myöten, nuori pappi +kalpeni. + +He tervehtivät toisiansa. + +-- Tulen kirkosta, -- sanoi Ester. + +-- Minä _menen_ kirkkoon, -- vastasi pappi. + +-- Täälläkö päin te asutte? + +-- Niin. + +He eivät katsoneet toisiansa silmiin. Vedenhaltijat, näkinkengät ja +vihertävät vesiryöpyt näyttivät nielevän puolet heidän huomiostansa. + +-- Minun lienee jatkettava matkaani, -- sanoi pappi. + +Nyt ei Ester enää voinut pidättäytyä. Pudistaen pois häiritsevän, oudon +painostuksen hän kääntyi suoraan isä Valeriuksen puoleen. + +-- Sanokaa... tekö lähetitte minulle neilikoita ja ruusuja? + +-- Mistä se ajatus johtui mieleenne? -- Pappi oli aivan ankaran totinen. + +-- Suokaa anteeksi... + +Polttava häpeän tunne valahti Esterin sydämeen. Oliko hän siis +täydellisesti erehtynyt? + +-- En tiedä ketään tuttavaa täällä Roomassa, -- sopersi hän. -- Ei +ollut mitään nimeä kukkien mukana... + +-- Ellei ollut nimeä, niin älkää koettako tiedustella. + +Ester katsoi häneen. Ei, varmaan hän ei kuitenkaan ollut erehtynyt. +Mutta miksi tämä vakava muoto? Mikä tarkoitus oli kukkasilla, jos +antaja ainiaaksi tahtoi jäädä salaan? + +-- Ei minulla voi olla iloa punaisimmista neilikoista eikä vaikeimmista +ruusuista, ellen tiedä, kuka minua ystävällisesti ajattelee, -- hän +sanoi hiljaa. + +-- Kukkasilla on kieli, lähettäjästä riippumaton. Punaisia neilikoita, +valkoisia ruusuja, sanoitte. Eivätkö ne puhu kyllin selvästi? + +-- Niinpä tulkaa selittämään. Te kysyitte osotettani, mutta ette ole +milloinkaan käynyt luonamme. Isänikin odotti teitä. + +-- Anteeksi, että olette odottaneet turhaan. Minä en voi tulla. + +-- Hyvästi siis, -- sanoi Ester, keveästi kumartaen ja kääntyen +menemään. Hän ei tahtonut tunkeilla, ei tosiaankaan. Jos pappi +oikutteli, sai hän olla olojaan. Harmi väreili tytön sydämessä. +Viimeisten viikkojen jännittynyt, tuntehikas mielentila tuntui hänestä +nyt äkkiä sulalta tyhmyydeltä. Ehkä Isä Valerius ei välittänyt hänestä +mitään! + +Hän kuuli hätäisiä askelia takaansa ja asteli sitä kiivaammin. +Tuokiossa kumminkin oli Isä Valerius hänen rinnallansa. + +-- Neiti Lang, antakaa anteeksi, minä loukkasin teitä. Tietäkää sitte: +minä lähetin kukat. Punaisten neilikkain piti toivottaa teidän elämänne +tielle hehkuvinta iloa ja onnea -- ikäänkuin tervehdyksenä minun +ihanasta lapsuusmaailmastani. Valkoiset ruusut viittasivat ylöspäin, +siihen puhtauteen ja kirkkauteen, jota kohti me kuljemme. En aikonut +lähettää enempää kukkia, ja toivoin etten näkisi teitä enää milloinkaan. + +-- Mutta minä... minä joka päivä toivoin näkeväni teidät! + +Kaikki kankeus, kaikki harmi oli hävinnyt kuin pyyhkäisemällä. Sydämet +sykkivät herkkinä, äänet soivat pehmeinä, kuin taian muuttamina. + +He huomasivat kulkeneensa katukorttelin ympäri ja seisoivat jälleen +Fontana di Trevin luona. + +-- Tunnetteko tuon lähteen tarinan? -- kysyi pappi. + +-- En. + +-- Joka siitä juo vesipisaraisen, hän kaihoaa alati Roomaan, vaikkapa +hänen tiensä veisi maailman ääriin. + +-- Isäni lähtee pian Firenzeen ja minä hänen mukanansa. + +-- Milloin? + +-- En tiedä, mutta jos saan osotteenne, ilmoitan teille. Eihän voi olla +vahingoksi, että jätämme jäähyväiset. Minä saan kiittää teitä Rooman +kauneimmista ja ihmeellisimmistä muistoista -- unohtumattomista. + +-- Neiti Ling, älkää puhuko noin. Minä en mitään merkitse teidän +tiellänne. Te olette nuori, vapaa ja onnellinen, koko elämä on teidän. +Toista on minun. Te toitte tuulahduksen kevään tarhoista, jotka ovat +minulta suljetut koko ijäkseni. + +Ester Lingin nuori sydän sykähti äkkiä yllättävästä voimakkaasta +tunteesta ja rohkeasta ajatuksesta. Se välähti kuin salama, ennenkuin +hän ennätti harkita mitään. + +-- Jättäkää kirkko, joka kahlehtii teitä! Se on ihmisten keksintöjä, +se ei ole Jumalan tahto. Te ette saa haudata ja hävittää onnea ja +rikkautta, jonka itse Jumala antoi! + +Pappi pysähtyi kuin tyrmistyneenä, jääden tyttöä tuijottamaan. + +-- Mitä te sanotte? -- pääsi hänen huuliltansa. + +-- Minä sanon, mitä ajattelen. -- Ester hengitti nopeasti, uskaltamatta +enää nostaa katsettansa. + +-- Kiusaaja! + +Seuraavassa tuokiossa hämmästynyt tyttö seisoi yksin kadulla. Isä +Valerius oli hävinnyt, antamatta osotettansa, lausumatta hyvästiksi +muuta kuin tuon kovan sanan, joka askel askeleelta kaikui kotiin +kiirehtivän tytön korvissa. + +-- Mitä olenkaan tehnyt? -- hän valitti mielessänsä. -- Unelma on +unelma, siihen ei saa koskea todellisuuden karkeilla kourilla. Nyt olen +itse särkenyt muistonkin. + +Hän itki huoneessansa kiihkeästi ja katkerasti. + +Mutta Isä Valerius kulki tietänsä, sydän kauhun valtaamana. Miksi, +miksi hän oli jättäytynyt kiusaukseen? Nyt hän näki sen koko syvyyden. +Valansa, virkansa, kaiken kalleimman ja korkeimman hän oli saattanut +vaaraan. Ja enemmänkin oli tapahtunut. Säälimättömällä selvyydellä +kello ilmoitti hänelle, että iltamessun aika oli solunut ohitse. +Rikkomus hänen pyhää tehtäväänsä vastaan oli kiusauksen asteelta jo +siirtynyt alkaneeksi teoksi. + +Ei hänen mieleensäkään juolahtanut palata kotiin, paneutua +maata ja satunnaisen pahoinvoinnin tekosyyllä suoriutua ankaran +esimiehen tutkinnosta. Hän meni suorinta tietä juuri esimiehensä +luo -- tunnustamaan laiminlyöntiänsä, ottamaan vastaan nuhteita ja +rangaistusta. + +Kirkkoherra suositteli huonon muistin lääkkeeksi vakavia +parannusharjoituksia, rukousta, paastoa ja yksinäisyyttä. Isä Valerius +kohotti häneen tuskaiset silmänsä, pyytäen kuritusta ruoskalla. Hän +tunsi syynsä suuremmaksi, hän ei vähemmällä voinut tasapainoa saavuttaa. + +Omituinen hymy karehti kirkkoherran suupielissä. Hän tarkasteli nuorta +pappia, eikä hänen muotonsa enää näyttänyt yhtä kireältä kuin äsken. + +-- Mene, poikani, -- hän sanoi lauhkeammin, kuin Valerius koskaan oli +kuullut hänen puhuvan, -- mene ja tee mitä tuntosi käskee. Hengen +synnit on kaduttava hengellisesti, lihan synneistä liha kärsiköön! + +Hän teki ristinmerkin nuorukaisen ylitse, osottaen, että keskustelu oli +loppunut. + +Kirkkoherra oli tyytyväinen. Hän oli epäillyt tuota nuorta miestä, +jonka silmät vuoroin uneksivat, vuoroin hehkuivat tulta. Uudenaikainen +kapinanhenki ei ollut harvinainen. Mies oli pantava tiukkoihin +aisoihin. Nähtävästi isällinen kasvatus oli onnistunut hyvin, ja kirkko +oli saapa kuuliaisen palvelijan. Vain nuoren veren kuohua -- ellei +muuta, niin eipä kannattanut huolehtia. No niin, ei haitannut sekään, +että nuorukainen katsoi asiaa vakavalta kannalta ja koetti olla ankara +itseänsä kohtaan, näin alussa. + +Ei hän arvannut sanojensa vaikutusta katuvaan nuoreen pappiin. + +Isä Valerius meni kotiinsa kasvot kuumina häpeästä. Mihin alhaiseen +luuloon hän olikaan saattanut esimiehensä! Oliko mahdollista, että +ankara kirkkoherra niin väärin käsitti hänet -- ja oli niin laupias? + +Kauheita, raastavia epäluuloja kohosi hänen mieleensä. Kyllä hän tiesi, +että papistoonkin turmelus oli hiipinyt -- mutta kuitenkin! Omasta +puolestaan hän tunsi, että jos hän todella "lihan syntiin" olisi +langennut, hän ei koskaan enää rohkenisi pyhälle alttarille astua. + +Kotona hän vaipui ristiinnaulitun kuvan eteen, vuodattaen koko +palavan, tuskaisen sydämensä kiihkeään rukoukseen. Tässä oli hänen +turvapaikkansa ennenkin ollut, tästä hän oli kerta kerran jälkeen +avunsaaneena noussut. + +Käyntinsä jälkeen Villa Borghesessa hän oli tuonut kotiin ruoskan. +Tänään, niinkuin silloinkin, se jäi koskematta paikalleen. -- + +Vasta seuraavana päivänä Isä Valerius uskalsi kohdistaa ajatuksensa +Ester Lingiin. + +Miltä olikaan tytöstä tuntunut hänen eilinen menettelynsä? + +Miltä oli tuntunut Pietarista, kun Kristus sanoi hänelle: "Mene pois +minun tyköäni, saatana!" + +Mutta sen sanan jälkeen Kristus oli kohdellut Pietaria yhtä rakkaasti +kuin ennenkin. Ja hän, Valerius, -- eikö hän ollut inhimillistä +ystävällisyyttä velkaa tytölle, jota hän varmaan oli syvästi +pahoittanut? + +Hän etsi laatikostansa osotteella varustetun nimikortin, kirjoittaen +siihen: + +"Älkää katkeroituko minulle, en voinut toisin tehdä. Olen kiitollinen, +jos saan ottaa vastaan jäähyväisenne Fontana di Trevin luona." + + * * * * * + +Silloin oli varhainen aamu. Ester Ling, matkapukuisena, kulki kiireisin +askelin lyhyttä matkaa Via Gregorianalta Fontana di Treville. -- +Miksi tänne? -- hän toisti mielessänsä. -- Monte Pinciolla me ensi +kerran kohtasimme toisemme. Borghesesta palatessamme hän kertoi +elämäntarinansa. Porta Pincianan luona hän sanoi, että minä olin ainoa +ihminen, jolle hän oli avannut sydämensä. Siellä Pinciolla olisin +tahtonut tavata hänet myös viimeisen kerran, hiljaisten, korkeiden +puiden alla. Minua vaivaa ihmisten liike kaduilla. Minua melkein +kammottaa Fontana di Trevin muisto. -- + +Eilen Esterin isä oli äkkiarvaamatta virkkanut, ikäänkuin unesta +havahtuen: -- Ei se katolinen pappi olekaan tullut minun luokseni. Kuka +se taas oli, Ester? Missä sinä hänet tapasit? + +Ester oli toistanut hänen nimensä. -- Tapasin hänet tielläni, -- oli +hän vakavasti vastannut. -- Minä luulin hänen aikovan tulla, mutta +ymmärsin väärin. Ei hänellä ollutkaan asiaa. -- + +Niin -- hänellä ei ollut mitään asiaa Esterille eikä Esterillä hänelle. +Ja kuitenkin heidän täytyi kohdata toisensa vielä kerran. + +Isä Valerius odotti Fontana di Trevin kaiteen äärellä. Huomatessaan +Esterin hän astui pari askelta vastaan. Ester säikähti hänen +kuolonkalpeuttansa. + +-- Minä tulin siis. Mutta sanokaa, voitteko pahoin? Isä Valerius, te +melkein horjutte. + +-- Olen valvonut viime yön. + +-- Mikä teidän on? -- Suuri levottomuus valtasi Esterin. -- Katsokaa, +viittanne alta kihoaa verta kaulalle tuosta olkapään kohdalta. Oletteko +te haavoittunut? + +-- Ei se mitään. -- Isä Valerius joutui hämilleen. -- Teidän ei olisi +pitänyt sitä nähdä. -- Hän pyyhkäisi punaiset pisarat nenäliinaansa. + +Ester katsoi häntä pitkään. Sitte hän huudahti: -- Te olette ruoskinut +itseänne! + +Pappi ei vastannut. + +Kiihko ajoi veret tytön poskiin. -- Isä Valerius, te ette saa, te ette +saa! Nimittäkää minua kiusaajaksi vaikka kymmenesti, minä sanon sen +kuitenkin. Sanon sen -- _rakkaudesta_... + +Miksi he eivät seisoneet Pinciolla keväisessä lehdossa? Miksi kova katu +ei puhjennut kukkivaksi nurmeksi ja kaupungin heräävä häly vaihtunut +syvään, pyhään hiljaisuuteen, -- jotta Paolo Conti olisi unohtanut Isä +Valeriuksen ja puristanut nuoren tytön rintaansa vasten yhden ainoan, +ainoan kerran, sanomattomalla tuskalla ja riemulla? + +Hänen täytyi tarttua kivipylvääseen, sillä hetken aikaa kaikki tuntui +aaltoilevan hänen ympärillänsä ja kohisevan hänen korvissansa, kuten +lähteen läikkyvä, kuohuva vesi. Kohinan keskeltä hän kuuli oman äänensä +vastaavan: + +-- Ja minä _tein_ sen -- rakkauden tähden! + +-- Luvatkaa, että se oli viimeinen kerta, -- pyysi tyttö värisevin +sydämin. + +-- Luulen voivani luvata. -- Isä Valerius oli ponnistuksella voittanut +ankaran tunnejärkytyksensä ja puhui tyynemmin. + +-- En voi _yhdistää_ maallista ja taivaallista rakkautta; mutta teidän +muistonne on varjeleva minua, kun olette kaukana, ja Jumala auttaa +rakkauttani kohoamaan ylös, vaikka kaihoni jää maan päälle. + +Hän kumartui lähteen puoleen, upotti pienen välkähtävän esineen veden +kuohuun ja nosti sen takaisin, ojentaen tytölle. + +-- Jäähyväisiksi... pisara Fontana di Trevin vettä. + +Syvästi liikutettuna Ester kohotti huulillensa opaalipohjaisen +hopeasormustimen. + +-- Pitäkää se muistona. Se oli Valerian oma. Ja kun Firenzestä jatkatte +matkaa Lago di Gardan rannoille, viekää terveiset kotiini. Te löydätte +sen, olenhan kertonut teille. + +-- Kiitos, -- sanoi tyttö hiljaa. -- Olkaa varma siitä, että täytän +pyyntönne. + +He ojensivat kätensä toisilleen. + +-- Te muistatte vesipisaran tarinan. Nyt, jos mihin vie tienne, asuu +kaihonne täällä. + +Ester loi häneen silmänsä, kyynelkiiltoisina: -- Meidän kaihomme +yhtyvät -- ei täällä, vaan Jumalan istuimen luona. + +Ja he erkanivat kumpikin tahollensa. + + + + +Raunioiden tarina + + +Matkailija on kiertänyt "kuollutta kaupunkia". Hän on nähnyt katottomat +talot ja poikkinaiset pylväät, alastomat huoneet, tyhjät temppelit, +autiot kylpylät, äänettömät näyttämöt paljaan, sinisenä kaartuvan +taivaan alla. Kaduilla ei kukaan ajele syvään uurtuneita raiteita +myöten, toreilla ei kenenkään astunta kiviltä kajahtele. Nurmi ja +kukkaset kasvavat pihoilla ja entisillä lattioilla, ja vihreät +sisiliskot ainoina asukkaina puikkelehtivat muurien lomiin. + +Hän istuu Jupiterin temppelin portailla, ja avara Forum civile leviää +hänen eteensä. Tuolla rahanvaihtajat ovat istuneet, tuolla myymälöissä +on kansa tungeskellut. Tuonne vastapäätä ovat kaupungin arvokkaat +virkamiehet, decurionit, aedilit ja duumvirit, juhlallisina, tärkeinä +kulkeneet curioihin, pylväiden lomitse, ohi valkeiden kuvapatsaiden, +hiljaisesti toivoen että he itsekin kerran ikuistettuina saisivat +jalustoilla seisoa. Temppelin alttareille on uhreja kannettu, ja katuja +pitkin on kuljetettu härkiä, koiria ja vangittuja petoja amfiteatterin +arenaa varten, toistensa tai tuomittujen onnettomien surmaksi. +Ihmisten vilinää kaduilla, uutteraa työtä vaatimattomissa kammioissa, +orjien raadantaa, rikollisten riemuja, ylellisten juhlia juomineen, +herkkuineen taiteellisen hienoissa, loistavissa saleissa, kukkien +tuoksussa, soiton helkkeessä, aistihurmassa kaiken maailman ihanuuden +keskellä... + +Matkailija uneksii ja näkee menneisyyden näkyjä. + + * * * * * + +Pompeijissa, elokuun kolmantenakolmatta, vuonna 79 jälkeen Kristuksen. + +Aamu on jo aikoja valjennut. Ylimystalon orjat ovat siistineet huoneet, +ja puutarhuri on palannut puistotöistään, kastanut viridariumin +kukkaset ja suihkuttanut vettä nurmikolle. + +Marmoriseen, korkokuvilla koristettuun vesijohtoon nojautuu +tulisilmäinen, mustakutrinen nuorukainen. Hän on puettu kirjailtuun +tunicaan ja valkeaan togaan, jota kallis kultakudos reunustaa; olalta, +käsivarsilta ja sandaaleista tuikahtaa sieltä täältä jalokivi, vaikka +nyt ei suinkaan ole juhlapitojen aika. + +Hän kuuntelee. Heleä viserrys täyttää ilman. Taas -- taas, +moninkertaisena. Mikä lintu se onkaan? + +-- Sopater! -- hän huutaa kreikkalaiselle puutarhurillensa, joka +peristyliumin nurkkauksessa leikkelee pois oleanderin kuihtuneita +kukkasia tuoreiden tieltä. -- Tunnetko linnut niiden laulusta? + +Mies kohottautuu kyyryksistä, heristäen korviansa. Sitte hän lähenee ja +kumartaa syvään, kohotetuin käsivarsin. + +-- Arvoisa Aelius, halpa palvelijasi on tottunut erottamaan leivon ja +pääskyn satakielestä. Mutta tämä ei ole mikään niistä, tai se on kaikki +kolme yhtaikaa. + +-- Mitä lorua! -- tiuskaisee nuorukainen suuttuneena. -- Onko tuo +olevinaan vastaus? Puutarhurin täytyy tuntea puittensa asukkaat, +ymmärrätkö? Minä tahdon juuri sen linnun, joka nyt lauloi. Mene +kauppaan ja käske että se tuodaan tänne! Odota! Lintukauppiaan tytär +seuratkoon mukana ja neuvokoon, kuinka laulajaa on hoidettava. + +Nuori mies kävelee edestakaisin kärsimättömänä, mutta silmä on riemuisa +ja hehku poskilla helakampi. + +Hän jo polkee jalkaansa. Missä se orja kuhnus viipyykään? No tuossa +vihdoin. + +-- Toitko linnun? Onko tyttö ostiumissa? + +-- Kas se oli niin, korkea-arvoisa Aelius, että minä en voinut tietää, +mitä lintua sinä tarkoitit, eikä kauppiaskaan osannut arvata, sillä +ne lauloivat kilpaa, ja niitä on monta kymmentä lajia. Hän pyytää +nöyrimmästi, että jalosukuinen Aelius itse suvaitsisi vaivautua +valitsemaan sen linnun, joka häntä parhaiten miellyttää. + +Nuorukainen ei ehdi vastata; kahtaalta hänet keskeytetään. Tricliniumin +ovella orja vetää purppurauutimen syrjään ilmoittaen aamuaterian +olevan valmiina. Mutta samalla kertaa kimakat kirahdukset tunkevat +vastapäisestä cubiculumista, talon nuoren neidin makuusuojasta. +Paljashartiainen sievä orjatyttö juoksee peristyliumiin; veri punaa +hänen käsivartensa ja vuotaa vaalealle viitalle. Valtijattaren pää +pistää ovesta: harmaa iho, veltot silmäluomet, harva tukka puoliksi +hajallaan. + +-- Orjat, Aelius, ottakaa hänet kiinni! -- hän huutaa kiihkeästi. +Unohtaen itsensä hän astuu kokonaan esiin, aamupukimissaan, +intohimoisena kuin metsästäjä, joka pelkää saaliin karkaavan käsistä. +Mutta puutarhurin ja pöytäpalvelijan vankat kädet ovat jo pidättäneet +pakolaisen ja saattaneet takaisin emännän eteen. + +-- Sinä -- sinä -- + +Julmat salamat iskevät noiden raukeiden luomien alta tyttöön, joka +käpristyy kokoon kuin mimoosan lehti. + +Aelius astuu lähemmäksi. + +-- Suloinen Laetitia sisareni, -- hän lausuu, ivanhymy huulillansa, -- +mitä pahaa sinun kurja orjattaresi on tehnyt? + +-- Hän on tyhmin vetelys maailmassa! Koko tunnin hän on repinyt ja +kierrellyt kiharoitani, saamatta tämän enempää aikaan. Ja kun minä +vähän kuritan, niin hän kirkuu ja karkaa. + +Samassa hän hämillään huomaa asemansa. -- Anteeksi, veljeni, minä en +ole sellaisessa asussa, että voin näyttäytyä... + +Toinen orjatar, tummaihoinen, viekassilmäinen, pujahtaa pukuhuoneesta, +polvistuen valtijattaren eteen. + +-- Salli minulle se onni, että hänen sijastansa käteni saavat +kosketella jumalaisia kutrejasi! Olen odottanut kuin aamutähden nousua +sen hetken koittamista, mutta tähän asti kohtalo ei ole ollut minulle +suosiollinen. + +-- Hyvä on, Horone. Mutta sinä, Phebe, kärsi niskoittelusi seuraukset! +Aelius veljeni, toimita, että hänet ruoskitaan. Minä en siedä häntä +enää. + +Kääntymättä taaksensa hän vetäytyy cubiculumiin ja istuutuu pehmeään +tuoliinsa kiiltävän hopeakuvastimen eteen, pöydän ääreen, joka on +täynnänsä irtokiharoita, hiusneuloja, ihomaaleja ja hyvänhajuisia +voiteita. + +-- Sabina, -- hän virkkaa seuranaisellensa, -- ala lukea Saturnalioita! +Ne ovat niin sukkelan rivoja ja huvittavia. -- Hän vetää nenäänsä +hajuvettä, nauttien ja vetelehtien, sillä välin kuin Horone panee +parastansa kampaamisen jalossa taiteessa, kuiskaten valittuja +imarteluja lukemisen höysteeksi. + +Phebe orjatar on heittäytynyt Aeliuksen jalkoihin. -- Armoa, armoa, +-- hän nyyhkyttää. -- Herra, älä anna heidän viedä minua! Katso, nämä +pitkien terävien neulojen haavat tuottavat minulle jo kyllin tuskaa! + +Aelius katsoo tytön rukoileviin silmiin ja havaitsee ne varsin +kauniiksi. Eikä tuo runsas ruskea tukka tarvitse tekokiharoita +eikä kummallisia kampauslaitteita, ollaksensa täysin ihastuttava. +Sääli hänen pehmeätä ihoansakin. Kiukkuisen kaunottaren jakelemat +neulanpistokset eivät sitä vielä ole pilanneet; se voidaan parantaa. + +-- Käyköön pyyntösi mukaan, -- hän vastaa huolettomasti. -- Minuun sinä +turvasit, niinpä ole minun, koska valtijattaresi on sinut hylännyt. +Kas niin, Phebe, lakkaa itkemästä, se on rumaa. Hoi, orja, Rufus! +Vie tämä tyttö naisten puolelle voideltavaksi ja puettavaksi. Ei +ruoskita, koristettakoon hänet! Rufus, sinä voit tuoda hänet illalla +minun cubiculumiini. Ei, odotas -- tänään toivoakseni saan parempaakin +huvitusta... ja huomenna suuret näytelmät sirkuksessa... ja sen jälkeen +-- niin, kyllä käsken, jahka soveltuu. Tyttö pitäköön itsensä valmiina. + +-- Kautta Jupiterin, kananpojat kai jo jäähtyvät ja kovettuvat, -- +huoahtaa jalo Aelius. -- Kuumakin on ja janottaa. Totisesti, ensin +minä syön pari palaa ja juon yhden amphoran falernolaista. Sitte haen +lintuni ja sitte -- + +Pienen tricliniumin seinät ovat maalauksilla peitetyt, katto +hohtaa heleävärisistä korko-ornamenteista, ja lattia on kiiltävää +kuvamosaikkia. Pronssit ja hopeat upeilevat pöydällä, joka on +ylellisesti katettu yhdelle ainoalle. Aelius aterioitsee, loikoen +pehmeällä, kirjaillulla leposohvalla. + +-- Suvaitseeko minun herrani, että harpputytöt soittavat? -- kysyy +kumartava orja. + +-- En välitä, -- Aelius viittaa torjuvasti. -- Ota pois kananpojat. +Nouda seuraava ruokalaji. Minun on kiire. + +Tosiaankin hän suoriutuu aamiaisestansa tavattoman nopsasti. Tuskin hän +puree palasiansa, huuhtoo ne vain viinillä alas. + +Puolta tuntia myöhemmin hän jo on menossa lintukauppaan, joka sijaitsee +viereisessä pikku talossa. + +Puoti on kaitainen ja vaatimaton, mutta erinomaisen puhdas ja +miellyttävä. Myymäpöydällä ja seinähyllyillä on häkki häkin vieressä, +ja ilma soi moniäänisistä iloviserryksistä, ikäänkuin metsien vapaat +asukkaat eivät vankeuttaan tuntisikaan raskaaksi tänä päivänpaisteisena +aamuna. Ystävällinen käsi on täyttänyt vedellä jokaisen linnun +juoma-astian, tuonut toukkia ja muurahaisten munia, sirotellut +marjoja, hampunsiemeniä tai hirssijyviä ja asettanut häkkien lomiin +terracottamaljoja vihreine oksineen, tuoreine kukkineen sinne tänne +silmän ihastukseksi. + +Kaunoaistinen Aelius näkee sen kaiken yhdellä silmäyksellä, nyt +niinkuin useasti ennen ohikulkiessansa. Mutta turhaan hänen katseensa +etsii sitä hyvää haltijatarta, jonka työn jäljet hän havaitsee. + +Kauppias, keski-ikäinen kunnon porvari, tervehtii häntä kohteliaalla +oman arvon tunnolla, joka suuresti eroaa hänen orjiensa matelevasta tai +pelokkaasta nöyryydestä. + +-- Jalosukuinen Aelius, minun oli pakko pyytää sinua itseäsi saapumaan +tänne. Kuuntele lintujeni viserryksiä ja valitse parahin! Tässä +suloinen Luscinia, harmaa, mitätön näöltään, mutta ääneltä ihanin. +Tuolla kullanhohtavat, kauniit laulajani. Katso tätä Emberizaa! Alauda, +Fringilla, Parus... tässä kaikki tavalliset linnut -- + +-- Mutta minä tahdon harvinaisen ja tavattoman. Missä on tyttäresi, +Illina neito? Hän, joka lintuja hoitaa, valitkoon minulle! + +Kauppias katsoo nuoreen ylimykseen tutkivasti. Hidastellen hän vastaa: +-- Tyttäreni on yläkerrassa. Hän vaalii vanhaa, sairasta äidinäitiänsä. + +Aeliuksen kuuma veri on kuohahtamaisillaan, sillä hän ei ole tottunut +vastuksiin eikä estelyihin. Hän huomaa kumminkin tarpeelliseksi +hilliytyä; sentähden hän ponnistaa tarmonsa sanoakseen rauhallisesti: +-- Niinpä kutsu hänet tänne! + +Vielä kauppias näyttää empivän, mutta huutaa sitte ylös kattoaukkoon, +johon nappulaportaat johtavat: -- Illina! + +Aeliuksesta tuntuu kuin hänen silmänsä häikäistyisivät, kuin +itse Olympo aukeaisi ja jumalatar astuisi alas ihmisten matalaan +majaan. Hän on nähnyt satoja kauniita vallasnaisia ylenmääräisessä +jalokivien väikkeessä, hän on tuntijan silmällä valinnut orjattarista +viehättävimmät, hän on alentunut hetaleisten ilotyttöjenkin ihailijaksi +-- mutta nuoren Illinan kaltaista neitoa ei hän ole missään tavannut +toista. + +Tyttö on yksinkertaisessa puvussa, joka punertaa kuin aamupilvi. +Hänellä tuskin on koristeita ensinkään. Verrattoman kauniit, +kullanrusottavat kiharat ja tummat, säteilevät silmät vangitsevat +katseen omituisella vastakohtaisuudellaan. Puhtaus ja sulo henkii hänen +joka ilmeestänsä, ja sorjana ryhdiltään, keijusen keveänä hän astuu +isänsä eteen, ohikäydessään kainosti tervehtien vierasta. + +-- Isäni, sinä kutsuit minua. + +-- Jalo Aaelius pyytää neuvoasi lintujen valinnassa, -- vastaa kauppias +lyhyeen. + +Aelius on kuin taikakehässä. Hänen täytyy näytellä vierasta osaa, sillä +kauppias ei käännä hänestä silmiään, ja tyttö on arvokas ja vakaa. + +-- Ihana Illina, osota lintu, joka on sinulle mieluisin! Sen laulu on +heleimmältä soiva minunkin korvissani, -- saa hän vihdoin sanotuksi. -- +Arvelen, että hoitaja parhaiten ymmärtää holhokkejansa. + +-- Jos lemmikkilintuani kysyt, on valinta helppo, -- vastaa tyttö +luonnollisesti ja ujoilematta. -- Tuo pieni väritön ja nimetön laulaja, +jonka silmät ovat sokeat. Luulen, että se on vangittu matkalla +kotimaahansa, kauvas, minne lieneekään aikonut lentää. Minä rakastan +sitä ja säälin niin että sydämeni on pakahtua. Osta se isältäni ja suo +sen kuolla! + +-- Illina, sinä olet haaveksija, -- nuhtelee kauppias. Aelius ei +ymmärrä tytön ajatuskulusta mitään, mutta heti hän kysyy ruman +laululinnun hintaa ja lukee rahat pöytään. + +-- Ylevä Illina itse tuokoon iltapuolella lintunsa kotiini ja ohjatkoon +parasta orjatartani sitä hoitamaan. Ja sinä, kauppias, varaa minun +kyökkimestariani varten kaikki satakielesi, olkoon niitä vähän tai +paljon! Niiden lauluun olen väsynyt, se on liian tavallista; mutta +niiden kielet ovat hyviä syödä. + +Hän ei huomaa kauhun värähdystä tytön kasvoilla. Kohteliaasti hän +hyvästelee. + +-- Iltapuolella siis, Illina neito! Silloin meillä on aikaa. + +Kotiin palatessaan hän tapaa Laetitia sisarensa aterioimassa. Hän +on nyt vihdoin valmiiksi puettu. Posket eivät enää ole harmaat, +vaan punaiset, muu hipiä on maidon valkoinen, ja mustat kulmakarvat +kaartuvat silmäluomien yllä. Tukka on rakennettu ihmeelliseksi +torniksi, jossa timantit säihkyvät, ja puku on koruista kirjava. + +-- Marakatti, -- pääsee Aeliuksen hampaitten välistä. Hän on juuri +nähnyt toisenlaista kauneutta, jonka rinnalla valekulta kalpenee, +käyden inhoksi. + +Mutta ei hän osaa kaihomielisenä haaveilla, ja odottavan aika on +sietämättömän pitkä. Hän huutaa Rufus orjaansa. -- Mene, vie kutsu +ystävälleni Urbanukselle. Hän voi tulla pelaamaan noppaa tai panemaan +vetoja huomisista arenataisteluista. Lintukin maksoi turhan vähän. +Mihin minä rahani panisin? -- + +Hän heittäytyy leposohvallensa punnitsemaan mielessään gladiaattorien +ominaisuuksia ja muistelemaan Illina immen kullanpunervaa tukkaa. + + * * * * * + +-- Tyttäreni, sinä olet viaton kuin kyyhkynen, -- sanoo kauppias +Illinalle. -- Varo Aelius herraa! Hänen silmissään on palo, joka tietää +pahaa. + +-- Enkelit varjelevat minua, -- vastaa tyttö kirkkaasti hymyillen. -- +Mitäpä hän minulle tekisi? + +-- Mitä tahansa. Ja enkö ole sanonut, että jättäisit loruamatta +enkeleistäsi ja muista tyhmyyksistä. Isoäiti on vanhuudenhöperö ja +panee pääsi pyörälle. Varo, sanon minä, kun astut sen elostelijan +taloon. Menisin itse, ellen pelkäisi hänen liiaksi suuttuvan. +Laululintuja ostetaan vähän näihin aikoihin, me saamme paraat tulot +rikasten keittiöistä. Jos hän tahtoo, voi hän yhtä hyvin tilata +varastonsa vaikkapa kaupungin toiselta ääreltä asti. Ei, Illina parka, +ei auta -- sinun täytyy mennä. Mutta muista: varo itseäsi! + +-- Kiitos neuvosta, isäni, -- hän vastaa vakavana. + +-- Puh, ilma on kuuma, -- huokaa kauppias oikoen käsivarsiansa ja +haukotellen. -- Tämmöistä oli kuusitoista vuotta takaperin suuren +maanjäristyksen edellä. Ei vesipisaraakaan ylhäältä, paitsi ukkosen ja +salamain mukana. Viimeinen rajuilma oli kauhea, luulin sen kaatavan +katot ja seinät. Mutta nyt on taivas kirkas, ei näy pilvenhattaraakaan. +Lähde liikkumaan, tyttö, hae ystävättäriä seuraksesi ja kävele +vilpoiselle rannalle! Vielä on aikaa iltapuoleen asti. Sinä istut +liiaksi isoäidin ahtaassa huoneessa. + +-- Juuri olenkin aikeissa lähteä. Noudan vain huntuni ja pyydän +Syntycheä pitämään tänään isoäidistä huolta. Syntyche raukka, hänkin +tarvitsisi ulkoilmaa, hän on niin hento ja nuori. Sallitko, isä, että +sopivaan aikaan annan hänelle vähän vapautta? + +-- Orjalle? Meidän ainoalle orjallemme? Mitä mielettömyyksiä se on? +Illina, sinä et tule maailmassa toimeen. Jos olisit rikas, köyhtyisit +heti ja kaikki orjasi tekisivät kapinan. Pitää osata etuansa valvoa ja +olla kova, oikein kova, jos tarvitaan. + +-- Mutta eihän tarvita, isä! Kas näin, nyt minä sinua syleilen, ja sinä +olet kumminkin hyvä minulle ja valvot etuja minunkin puolestani. Niin +tekee Syntyche myös. Hän rakastaa minua. + +-- Kukapa ei sinua rakastaisi, sinä kummallinen tyttö, -- mutisee +isä itsekseen. -- No niin, -- hän lisää ääneensä, hellänä ja +hyväntahtoisena, -- tietysti minä en voi sinulta mitään kieltää. Tee +mitä tahdot Syntychen suhteen, kunhan ensin onnellisesti suoritat +asiasi Aeliuksen talossa. Mene nyt vaan rauhassa kävelemään ja +huvittele vähän, kun saat! Köyhyys ei ole mikään ilo, se pakottaa +työhön, ahkeraan työhön... + +-- Ei ainakaan minulta mitään puutu, -- hymyilee Illina. Iloisesti hän +rientää yläkertaan ja palaa pian jälleen, nyökäten isällensä "vale" +näkemiin asti. -- + +Hän kulkee katuja pitkin, läpi vilkkaan, liikkuvan ihmisvirran. Isänsä +tahdon mukaan hän pitää kauniit kasvonsa keveän hunnun verhossa. Ei hän +kiinnitä katseitansa kirjaviin myymälöihin, ei rikasten vaunuihin eikä +uteliaiden joutilasten hälinään. Kuumuus ei häntä erikoisesti rasita; +hän astuu joustavasti, jopa kiireisesti, vastoin huvikävelijöitten +tapaa. Matka on pitkä kaupungin läntiseen, merenpuoliseen osaan. + +Hän kääntyy syrjäiselle kujalle ja kolkuttaa vähäisen, vaatimattoman +talon ovea. Nuori, Illinan ikäinen tyttö avaa sen. + +-- Terve sinulle! -- soi iloinen huudahdus vastaan. + +-- Voitko tulla kanssani, Clymene? En päässyt kokoukseen eilen; odotan +että kertoisit minulle. + +-- Tulen heti. + +Hän pyörähtää Illinan mukaan, ilman mitään enempiä varustuksia, ja he +kävelevät Porta marinasta rantaan päin. + +-- Illina, tiedätkö -- aivan kuin eilen olisi selvinnyt minulle, mitä +se merkitsee, että meillä on Isä taivaassa. Johtaja puhui sanoista +"Isä meidän". Minusta tuntuu, että se Isä riittää äitiäkin korvaamaan. +Meidän molempain äitimme ovat kuolleet, sekä sinun että minun, mutta +hän on meille kaikkena, hän rakastaa, hän hoitaa ja pitää huolta. Nyt +ymmärrän, että saan puhua hänen kanssansa pitkin päivää, milloin vain +haluan, ja hän kuulee minua. + +-- Etkö ole sitä ennen ymmärtänyt? -- kysyy Illina ihmetellen. + +-- Minun kotonani ei ole ketään muuta, joka etsii kristittyjen +Jumalaa, -- vastaa nuori Clymene huoahtaen. -- Sinulla onnellisella on +äidinäitisi. + +-- Niin, ja hän on minulle äärettömän rakas; ehkä eniten juuri siitä +syystä. Mutta isäni kieltää minua Jeesuksen nimeäkin mainitsemasta. Hän +pelkää vahinkoa kaupallensa. + +-- Kuule, toisesta toiseen, eilen kerrottiin eräs hyvin surullinen +asia. Tunnethan sinäkin Nerean, hajuvesikauppiaan tyttären -- sen +sievän, vilkkaan tytön, joka välistä on käynyt vieraana kokouksissa? +Hänen isänsä on rikkaalle Sallustiukselle velkaa neljätuhatta +sestertiaa. Sanottiin, että Sallustius on ollut kovin viekas ja +ystävällinen, oikein tarjonnut korotonta lainaa, kun kauppias oli +hädässä pelivelkojensa tähden. Nyt hän äkkiä vaatii sen takaisin, eikä +sellainen rappeutunut mies tietysti voi maksaa. Huomenna Sallustius +ottaa velasta Nerean. + +-- Kuinka? Eihän se ole mahdollista! + +-- Hän on nähnyt Nerean myymälässä, ja he luulevat, että koko laina on +ollut vaan ansa. + +Kestää kotvan aikaa, ennenkuin Illina jaksaa käsittää niitä hirvittäviä +syvyyksiä, joita toinen hänen eteensä avaa. Rikas Sallustius on nähnyt +köyhän, kauniin Nerean ja tahtoo hänet haltuunsa tavalla millä tahansa! +Ja äkkiä, kuin salaman valossa, selviää toinenkin asia: ylhäinen Aelius +on samoin nähnyt Illinan ja himoitsee häntä... Siis _sitä_ hänen oma +isänsä tarkoitti... + +-- Mutta, Clymene, -- hän sammaltaa säikähtyneenä, -- eihän kukaan isä +toki voi _antaa_ tytärtänsä! Eikö hän mieluummin anna koko kauppaansa? + +-- Voi, Illina, ei hän ole hyvä isä, hän on kurja peluri ja tuhlaaja. +Eikä Sallustius suinkaan huolisikaan kaupasta, vaikka hänelle hajuvesi +hyvin kelpaa -- tietenkin. Hän vaatii huomenna Nerean, jos rahoja +ei sitä ennen makseta. Nerea kuuluu itkevän ihan nääntyäksensä. +Kokouksessa tuumittiin, eikö rakkauden lahjoilla saataisi kokoon noita +neljäätuhatta. Mutta he ovat köyhää väkeä, ei heiltä kerry millään +uhrauksillakaan enempää kuin puolet summasta. Silloinhan se ei auta +asiaa, sillä mistä toinen puoli saataisiin? + +Tytöt ovat saapuneet rantajyrkänteelle. Vakavat mietteet täyttävät +heidän mielensä, mutta kumminkin heidät pysähdyttää luonnon +suurenmoinen ihanuus, joka silmien eteen aukenee. IIlina on heittänyt +huntunsa syrjään ja seisoo ystävänsä rinnalla, vapaana ihaillen +suloista ja valtavaa näkyä. Merenlahti hohtaa heleän sinisenä, +kuvastaen yhtä sinistä taivaan avaruutta. Viljavat rannat valkeine +huviloineen hymyilevät auringonpaisteessa. Sivulla mahtava Vesuvius +kohottaa jättihaahmoansa pilviä kohti. Sen huippu on totinen, miltei +uhkaava, mutta kupeillaan se kantaa vihreitä viinitarhoja ja rauhaisia +kyliä, joissa ihmiset tyytyväisinä ja onnellisina odottavat syksyn +runsaita satoja. + +On niin tyyntä, ettei lehtikään liiku. Mutta siitä huolimatta +kalastajaveneet rannassa hiljalleen keinuvat ja meren povi kohoilee +kuin raskaista huokauksista. + +-- Clymene, -- lausuu Illina hiljaa, kuin uneksien, -- miksi maailma on +niin kaunis, kun se kumminkin on syntiä ja kauhistusta täynnä? + +Clymene ei osaa vastata siihen, ja Illina jatkaa: -- Oi, et arvaa, +miten kaihoisasti sydämeni joskus kaipaa niitä paratiisin tarhoja, +joihin Jeesus Vapahtaja on mennyt! Me puhumme niistä yhdessä, isoäitini +ja minä. Hän on kohta perillä. Kuinka yksinäiseksi elämäni silloin +tuleekaan, kun ei isä tunne kalleinta aarrettani. + +-- Niinkuin minun on nyt. Mutta en minä sen takia kaipaa maailmasta +pois. Mehän olemme nuoria. Omaisemme voivat kääntyä, ja sitäpaitsi -- + +Nuori tyttö punastuu. + +-- Kuiskaanko sinulle salaisuuden, Illina? Tiedän erään, joka on +minulle hyvin, hyvin rakas, isää ja siskojakin rakkaampi. Hän on +kristitty -- mutta aivan köyhä niinkuin minäkin, ja köyhyys on aina +paha asia vanhempien ihmisten mielestä. _Minä_ en siitä välitä, kun hän +vaan on hyvä ja rakastaa minua. Nyt en vielä sano hänen nimeänsä... en, +en! Oletko utelias? Et saa kysyä... + +Illina ei ole utelias. Hän puhuu ystävällensä helliä, sydämellisiä +sanoja, toivossa iloiten hänen onnestansa. Kuitenkin kaiken aikaa +vieno surun sävy lepää hänen kasvoillansa, ja pian hän palaa äskeiseen +puheenaineeseen. + +-- Rakkaan isäni tähden minäkin kyllä tahdon mielelläni elää. Etkö +käsitä, Clymene, että minä en muutenkaan _kuolemaa_ kaipaa, vaan +Jeesusta, Jumalan Poikaa, jota me taivaasta odotamme. Jos hän tulisi +nyt, silloin Sallustius ei saisi ottaa Nereaa, eikä minun tarvitsisi +viedä lintua Aeliukselle, eikä satakieliä surmattaisi kielten tähden, +ei laululinnuilta puhkaistaisi silmiä, orjat pääsisivät vapaiksi, eikä +huomenna olisi kauheita gladiaattoritaisteluita ja eläinnäytelmiä. +-- Oi, minusta tuntuu kuin koko maa huokaisi suuressa ahdistuksessa: +"Tule, tule, Herra Jeesus!" + +Clymene vaikenee jälleen. Nämä ovat liian syviä asioita hänelle. Mutta +samassa hän muistaa jotakin ja tarttuu iloisesti ystävänsä käteen. + +-- "Isä meidän" -- siinähän on lohdutus, Illina. Me saamme puhua tämän +kaiken hänelle. + +-- Kiitos, -- kuiskaa Illina. -- Niin, se on tosi. + +Ja he rukoilevat yhdessä hiljaisen luonnon temppelissä, yksinäisyyden +rauhassa. Nereankin raskaan kohtalon he hartain anomisin laskevat hyvän +taivaallisen Isän voimakkaisiin käsiin. Sitte he kääntyvät palaamaan +takaisin kaupunkiin. + + * * * * * + +Varjot ovat pitenneet ja aurinko kallistunut länttä kohti, kun ylin +orja saattaa lintuhäkkiä kantavan Illinan herransa kauniiseen, avaraan +cavaediumiin, vastaanottosaliin. + +-- Odota tässä, -- hän sanoo epäkohteliaasti, itsekseen ihmetellen, +miksi Aelius on käskenyt osottaa moista turhaa huomaavaisuutta köyhälle +myyjätytölle. Olisihan hän voinut ostiumin ovellakin seisoa, kunnes +herra suvaitsi tulla. + +-- Pyytäisin toimittaa heti asiani, -- vastaa Illina varmalla, +sointuvalla äänellä. + +Vanha Atriensis katsoo tytön käytöksen liian vaateliaaksi ja tokaisee +närkästyneenä: -- Herralla on hieno vieras, paras ystävänsä luonaan +noppaa pelaamassa. He jäivät aterian jälkeen tuonne peristyliumin +puolelle. Kun herrat pelaavat, ei heitä koskaan sovi mitättömillä +asioilla häiritä. + +-- Poistunko siis? -- kysyy Illina, joutumatta hämilleen. -- Vai +tahdotko kutsua luokseni orjattaren, jonka haltuun saan uskoa lintuni? + +-- Enkö käskenyt sinun odottaa? -- kivahtaa vanhus yhä äkäisempänä. +-- Ellei herraa rupea kuulumaan, toimitan hänelle sanan. Ymmärrätkö, +_minä_ tiedän, milloin se käy päinsä. Minä olen herrani ensimmäinen +mies. + +Mahtavuudestansa tietoisena hän paiskaa oven kiinni, jättäen Illinan +yksinänsä cavaediumiin. + +Illinan sydän värähtää. -- Oi Jumalani, Isäni, -- hän äänettä rukoilee, +-- suojele lastasi! Lähetä enkelit ympärilleni, että olisin turvattuna! + +Huone, johon hänet on jätetty, on loistavan upea. Solakat +pylväät korintholaisine kapiteeleineen kannattavat kattoa, jonka +keskiaukosta lempeä, punertava valo leveänä vinona juovana virtaa +lattian mosaikille. Vesi altaassa loiskuu ja kimaltelee, lähettäen +keveitä suihkuja ilmaan. Harvinaiset kivet ja lehtevät vesikasvit +reunustavat compluviumia. Niiden lomista kohoaa Tritonien vartaloita +kalanpyrstöineen, jotka vedestä kuultavat. Olentojen selässä kiikkuu +iloisia, alastomia Nereidejä vallattomissa asennoissa. + +Illina kääntää päänsä pois. Hänen silmänsä kiintyvät hetkeksi +seinämaalauksiin, mutta jo toisessa tuokiossa hän häveten painaa +alas katseensa. Yhä tuskallisemmaksi hän tuntee olonsa. Lintu hänen +vierellään helähyttää viserryksen; se on kuin toivon ja lohdun sävel. + +-- Lemmikki raukkani, -- kuiskaa Illina, voimatta estää kyyneleitä +vierimästä poskillensa, -- minne me olemmekaan joutuneet? Mikä neuvoksi +meille? + +Silloin ovi hälinällä aukeaa, ja ostiumista astuu sisään Laetitia +neiti päällysvaatteissaan, Sabinan ja Horonen seuraamana. Hän +puhelee äänekkäästi seuranaisensa kanssa eikä ensinkään näe syrjään +vetäytynyttä Illinaa, ennenkuin linnunlaulu herättää hänen huomionsa. + +-- Mikä se on? + +-- Tyttö ja lintu, -- huomaa Sabina. + +-- Minä voin antaa selityksen tähän asiaan, jos korkea-arvoisa Laetitia +sitä haluaa, -- puuttuu Horone mielistelevästi puheeseen. -- Aelius +herra on kuullut ihmeellisen kaunista viserrystä naapurikauppiaan +myymälästä ja on tuottanut sieltä linnun. Hän kuuluu jättävän sen +hoidettavaksi Phebelle, jonka sinä, oikeamielinen valtijatar, olet +hylännyt. Millä hän lieneekin luikerrellut korkean herramme suosioon... + +-- Mitä? Kykeneekö hän vielä lintuja hoitamaan ruoskimisen jälkeen? En +tahdo nähdä häntä silmäini edessä! + +Kateellinen Horone selittäisi mielellään, mikä laupias vääryys on +tapahtunut Phebelle, mutta Laetitian tarkkaavaisuus on jo toisaalle +kiintynyt. + +-- Katso, Sabina, tuon tytön tukkaa! Siinä nyt on oikea laji, juuri se +väri, jota niin kauvan olemme etsineet. Mene heti kysymään, onko sekin +värjätty tuhalla ja rasvalla! + +Sabina tuo vastauksen, että tukka ei ole värjätty ensinkään. + +-- Kautta Venuksen ja kaikkien Gratiain! Luonnollinen tukka! Noin komea +ja tuota väriä! Sehän on kuin lainehtiva virta punaista kultaa! + +Laetitia neiti itse astuu Illinan luo. + +-- Oletko sinä lintukauppiaan orja? -- hän kysyy. + +-- Olen hänen tyttärensä. + +-- Sepä paha. Varmaan isäsi ei tahdo myydä sinua. Mutta -- + +Valoisa ajatus lentää Laetitian aivoihin. + +-- Tyttö, myy sinä minulle tukkasi! Annan tuhat sestertiaa. Se on +ruhtinaallinen hinta hiuksista. + +Illinan herkkä, puhdas sydän on tyrmistyksissään kaikesta, mitä hän +näinä lyhyinä hetkinä on nähnyt ja kuullut. Laetitian puhuessa hän on +itsensä unohtanut ja kaiken aikaa ajatellut Nereaa. Voi hyvä laupias +Jumala -- täytyykö tyttö raukan huomenna isänsä pelivelkojen takia +joutua tunnottomien ihmisten käsiin, jotka ehkä rääkkäävät ja ruoskivat +häntä, niinkuin tuo julma nainen on tehnyt? Tai ehkä hänelle tapahtuu +vieläkin pahempaa, sitä kauheata, josta -- + +Laetitian odottamaton kysymys katkaisee Illinan huolehtivat mietteet. +Se tulee yllättävänä kuin salama. Yhtä nopeina ja välähtelevinä alkavat +samassa hänen omat ajatuksensa risteillä. + +Myydä tukkansa -- tämä tukka, jota isä ja isoäiti niin usein hellästi +silittelevät! Illina tietää, että se on hänen huomattavin koristeensa; +kuvastin on näyttänyt sen, ja monet ihailevat huulet ovat samaa +kuiskanneet. Ei hän koskaan ole turhamaisena kiinnittänyt sydäntänsä +siihen, ei ole luullut edes välittävänsä kauneudestaan. Mutta tällä +hetkellä hän voimakkaasti tuntee sisimpänsä järkkyvän. Hän rakastaa +tätä lahjaa, jonka itse Luoja on hänelle antanut -- rakastaa niin, +ettei hän mistään hinnasta luopuisi siitä. + +Eikö mistään hinnasta? Kuinka tuo ylhäinen, itsekäs neiti sanoikaan? +"Tuhat sestertiaa." Entä jos tässä olisikin Nerean pelastus -- +rukousten kuuleminen? Mutta se ei riitä, tarvitaan kaksituhatta... Jos +hän antaisi niin paljon? + +-- Vapahtajani kuoli minun tähteni... Ja minäkö voisin empiä näin +vähäpätöisen uhrin suhteen? Ei, ilolla olen valmis. Kunpa hän vaan +suostuisi! + +Illina vastaa päättäväisesti: -- Kahdesta tuhannesta sestertiasta saat +mitä pyydät, valtijatar! + +-- Kas, kas, hän osaa käyttää tilaisuutta, tuo pikkuinen kettu. Etkö +häpeä? Mitä sinä niin paljolla rahalla tekisit? + +-- Ostaisin vapaaksi ystävän, joka muuten viedään orjaksi, -- hän +vastaa yksinkertaisesti. + +Laetitia katsoo häntä pitkään. Hän on niin tottunut omanvoitonpyyntöön, +viekkauteen ja ahneuteen, että hän tuskin käsittää todeksi moista +puhetta. Se vaan hänelle selviää, että tyttö ei ole määrännyt hintaa +umpimähkään: siis se lienee maksettava. + +-- Horone, hae sakset, -- hän käskee. + +Tuokiota myöhemmin Horone kantaa pois Illinan pitkiä, ihania kiharoita, +ja Sabina tuo valtijattarensa huoneesta pussillisen kultarahoja +tytölle, joka istuu lintuhäkkinsä vieressä paljaaksi riistettynä kuin +lehdetön puu syksyllä. Hän ei enää tunne pelkoa eikä alakuloisuutta, +hänen sydämensä on onnesta tulvillaan. -- Isäni, taivaallinen Isäni, +kuinka hyväksi sinä kaiken käännät! Tämän avun takia minun siis piti +tulla Aeliuksen taloon. Minä kiitän ja ylistän sinua! + +Mutta nyt hänen onkin kiire lähteä. Hän jättää lintunsa Sabinan +huostaan, selittäen mitä siemeniä se syö ja kuinka usein sen juomaa +ja kylpyvettä on vaihdettava. Atriensis tahtoo ovelta käännyttää +hänet takaisin, mutta hän vakuuttaa jo toimittaneensa asiansa. +Vanhus tuijottaa tytön lyhythiuksiseen päähän. -- Hyi, -- hän sanoo +sylkäisten. -- Vai sellaista asiaa! -- Eikä hän enää estele Illinaa +poistumasta. + +Ilo siivittää tytön askeleet. -- Enkelit olivat kanssani! -- hän +riemuitsee. -- Nyt on Nerea pelastettu, eikä minun tarvinnut edes nähdä +Aeliuksen kasvoja! -- + +Mutta Aelius herra ei olekaan yhtä hyvillänsä siitä, että hän ei +ole saanut ihanan Illinan kasvoja nähdä. Hän raivoaa, kohdistaen +vihastuksensa kaikkeen, mikä eteen sattuu. + +Hän on pelannut ystävänsä Urbanuksen kanssa, ensin välinpitämättömästi, +sitte yhä kiihtyen. Vihdoin Aelius kyllästyy ja heittää nopat menemään. + +-- Pidä rahasi, sinä jumalien suosikki! Minä lopetan. + +Levottomana hän huomaa huoneen hämärtyvän. Joko nyt lähenee ilta? + +-- Juo! -- hän kehottaa Urbanusta. -- Juo pohjaan asti, minä teen +samoin. Olen pahoillani, etten voi nauttia seurastasi kauvempaa. Muut +asiat vaativat aikani. + +Urbanus noudattaa viittausta ja lähtee. Aelius voi tuskin hillitä +jännitystänsä. Hän kiirehtii puhuttelemaan Atriensista -- ja saa kuulla +Illinan käyneen ja menneen! + +-- Sinä kelvoton, sinä tomppeli, sinä kaikkien aasien aasi, Cerberus +sinut syököön! Mikä sinut esti ilmoittamasta minulle? + +Hän ravistaa ukkoa käsivarresta niin tuimasti, että tämä älähtää ja +voivottelee, vaipuen polvillensa vihastuneen nuorukaisen eteen. + +-- Armollinen, jalo herra, luulin, että sinua ei pitänyt häiritä kesken +kaiken. Sitäpaitsi tyttö tapasi Laetitia neidin ja -- + +-- Enkö minä sanonut sinulle? Enkö antanut käskyä? + +Uusi, entistä ankarampi ravistus. Sitte Aelius ryntää Laetitiaa +hakemaan, mutta kohtaakin Sabinan, joka ruokkii lintua. + +Surullinen, vieno viserrys soi häkistä. + +-- Tuoko se kurja nyt on? Mitä mokomaa piipitystä? Onko minut tässäkin +petetty? Toisin se aamulla lauloi. + +Sabina rohkenee hymyillä. + +-- Jalo Aelius kuulee viridariumiinsa ja puistoonsa kaikkien lintujen +yhtaikaa laulavan. Siitä ne ihmeelliset sävelet syntyvät. + +Aeliuksen suuttumus kuohahtaa yli ääriensä. Hän pelkää joutuneensa +naurunalaiseksi. + +-- Minä tapan sen! + +Se on jo tehty, ennenkuin Aelius muistaa, että juuri tätä Illina +käsittämättömässä oikussaan oli toivonutkin. + +Mutta mitä merkitsee viheliäisen sokean linnun elämä tai kuolema, kun +hän itse ei ole saanut pyydystetyksi sitä oikeata lintua, jota hän koko +sielullaan ja ruumiillaan halajaa? + +Vihdoin hän talttuu niin paljon, että malttaa järjellisesti ajatella. + +Hän kutsuttaa luoksensa Pheben, joka saapuu vielä hiukan kalpeana, +mutta viehättävän sirona valkeassa puvussaan ja uusissa koristeissaan. +Kun hän astuu Aeliuksen eteen, leviää purppuranpuna hänen vaaleille +poskilleen. + +Hetken Aelius katsoo häntä mielihyvällä, mutta kysyy sitte kiireisesti +ja vakavasti: + +-- Phebe, voinko luottaa sinuun? + +-- Herrani, pyydä minulta mitä tahdot! Kaikkineni olen sinun +vallassasi, palvelukseesi valmis. + +-- Tunnetko lintukauppiaan orjattaria? + +-- Hänellä on vain yksi orjatar, Syntyche. Olen nähnyt hänen kantavan +kaivolta vettä. + +-- Eikö hän siis ole tuttavasi tai ystäväsi? + +Phebe tulee pahoillensa, kun jumaloitu Aelius sellaista kysyy. + +-- Herrani, hän on tavallinen halpa tyttö, sitäpaitsi tuskin +täysi-ikäinenkään. Sinä tiedät, että valtijatar täällä korotti _minut_ +omaan huonepalvelukseensa. + +Aelius ei voi olla hymähtämättä tytön huvittavalle turhamielisyydelle. + +-- Niin, niin, minä ymmärrän, tuommoinen Syntyche ei ole sinun seurasi +arvoinen. Mutta etkö ole sattunut kuulemaan hänestä mitään? Voiko +häneltä urkkia tietoja ja saako hänet helposti lahjotuksi? + +-- Koetan tehdä kaiken, mitä käsket, herrani. Näihin aikoihin, ennen +pimeän tuloa, hän varmaan on kaivolla, niinkuin muutkin tytöt. + +-- Siis mene, ota selko, ketkä lintukauppiaan talosta aikovat huomisiin +sirkusnäytäntöihin ja ketkä jäävät kotiin. Kuule, -- Aelius tarttuu +lähentelevästi hänen käteensä ja vetää hänet äkkiä puoleensa, -- jos +hyvin onnistut, saat palattuasi jäädä luokseni. + +Kuten aamullakin, tyttö kiihkeästi suutelee hänen viittansa lievettä ja +rientää matkaansa innosta ja onnesta säteilevänä. + +Varsin pian hän tuo vastauksen: kauppias menee, mutta hänen tyttärensä +ei harrasta verisiä taisteluita ja jää yksin pitämään huolta +myymälästä. Syntyche ei pääse sirkukseen, hänen täytyy hoitaa sairasta +isoäitiä. Hän sanoo tekevänsä sen mielellään, sillä emäntänsä takia hän +uhraisi vaikka henkensä. + +-- Niinpä uhratkoon, jos on tarvis, -- mutisee Aelius. -- Hyvä näinkin. +Huomenna siis, ja Venus itse olkoon minun apunani! Tule, pikku Phebe, +nyt en jaksa ajatella mitään näitten ponnistusten jälkeen. Sinä voit +huvittaa minua. + + * * * * * + +Pimeys laskee, yön siivet suhajavat. Ilma on raskas ja rajusäätä +ennustava. Pompeiji valvoo synnissä. Pompeiji nukkuu huolettomuuden +rauhassa. + +Mutta likellä rikkaan Sallustiuksen taloa, rappeutuneen hajuvesikaupan +ylishuoneessa, nuori, äsken vielä epätoivoinen tyttö itkee +ilokyyneleitä. -- Kristittyjen Jumala! -- hän kuiskaa sydämensä +syvimmästä pohjasta. -- Sinun palvelijasi ovat minut pelastaneet. Minä +tahdon myös tulla kristityksi. Sinä olet totisesti oikea Jumala, sillä +sellaista rakkautta kuin heillä ei ole kellään koko maan päällä. -- + +Ja ylhäällä lintukauppiaan talossa vanha vapiseva käsi hellästi +laskeutuu toisen nuoren tytön päälaelle. + +-- Illina lapseni, -- sanoo isoäiti. -- Älä murehdi isäsi +tyytymättömyyden tähden. Hänen silmänsä eivät ole vielä auenneet +näkemään ijankaikkisia aarteita, joita kukaan ei voi ryöstää meiltä +pois. Jeesus Kristus on antava sinulle kruunun, jonka rinnalla +kultakiharat eivät ole minkään arvoiset. Näin sinä olet kaunis hänen +edessänsä. + +-- Kiitos, isoäiti. Enhän minä murehdi, olen onnellinen ja kiitollinen. + +-- Siunatkoon sinua kaikkivaltias taivaallinen Isä! Lepää rauhassa, +rakas lapsi. + +Illina menee makuuhuoneeseensa, joka on isoäidin huoneen vieressä. Pian +hän on riisuutunut ja ristissä käsin vaipunut suloisen unen helmoihin. +Mutta vanhus kohottautuu vuoteessansa istumaan. + +-- On niin ihmeellinen ollakseni, -- hän puhelee itsekseen. -- Tuntuu +kuin Herra olisi lähellä, hyvin lähellä. Ei yksin minua, vaan Illinaa +myöskin. Koko tätä kaupunkia. + +Uni ei tule hänen silmiinsä. Hänen täytyy lakkaamatta rukoilla: -- +Armahda, Herra, armahda meitä! Älä syökse syntisiä tuomioon! + +Sitte autuas rauha leviää hänen kasvoillensa: -- Niin tule, Jeesus, me +odotamme sinua. + + * * * * * + +Uusi päivä, elokuun neljäskolmatta, on valjennut kuumana ja +painostavana. Aurinko ei ole pilvien peitossa, mutta ilma on kuin +sumusta tai savusta sakea. On liikkumattoman tyyntä, niinkuin +edellisenäkin päivänä; kuitenkin meri kuohuu ja kohajaa, eilistä paljon +voimakkaammin. + +Harvat ihmiset tarkkaavat luonnon merkkejä. Suuret sirkusjuhlat +täyttävät pompeijilaisten mielen. Kaduilla on vilkasta liikettä, ja +torit kajahtelevat iloisten äänien hälystä. Kukkain myyjillä on hyvät +markkinat. Ruokakojujen ympärillä pitkämatkaiset maalaiset haukkaavat +murkinaansa, ja toiset ostavat leipää ja hedelmiä näytäntöeväiksi. +Joku myöhästynyt vielä valikoitsee nauhoja, helyjä ja löyhyttimiä. +Pian ihmisvirta alkaa liikehtiä amfiteatteria kohden. Se on oikea +kansanvaellus. Nuoret ja vanhat, äidit sylilapsinensa, isät kesken +tärkeiden toimiensa, heikotkin sauvojensa nojassa kiirehtivät +nauttimaan taistelujen jännityksestä ja verenvuodatuksen hekumasta. + +Monet taitavat kädet ovat koko yön työskennelleet, valmistaaksensa +Illinan kiharoista uutta tukkalaitetta Laetitialle. Hän on ylpeä +ja tyytyväinen, saatuaan sen päähänsä kaikkine helminauhoineen ja +säihkykivineen. Muutenkin hän on mättänyt pukuunsa kultaa ja kalleuksia +ylenmäärin. Sitä vähemmän on kangasta käytetty. Paljas povi ja paljaat +käsivarret kuultavat valkeina, verhottomina. + +-- Kuinka kaunis minä olen, -- hän ihailee itseänsä. -- Minä olen kuin +jumalatar! + +Hänen kantotuolinsa odottaa oven ulkopuolella; orjat hankkiutuvat sitä +kuljettamaan ja orjattaret seuraamaan saattueena. Mutta Aeliuksen +kantotuolia ei näy missään. + +-- Mene kysymään, missä herra viivyttelee, -- käskee Laetitia +lähimmälle orjalle. + +Orja tuo vastauksen, että korkea-arvoisa Aelius pyytää sisartansa +lähtemään, sillä hän itse ei ole vielä valmis. Hän on tuntenut +pahoinvointia ilman tukaluuden takia, mutta toivoo suihkun ja viinin +avulla piankin reipastuvansa. + +-- Liikkeelle siis! -- komentaa Laetitia. + +Tuntia myöhemmin koko kaupunki on kuin kuollut. Siellä täällä joku +satunnainen kulkija astuu yli kadun tai joku toimeton kauppias +haukottelee myymälässänsä. Toisiin taloihin on jätetty muutamia +orjia vartijoiksi, mutta monet ovet ovat kokonaan teljetyt. Illina, +joka yksin askaroi lintujen kera, tuumii itsekseen, että kenties +oli aivan turha pidättää Syntycheä kotona. Yhtä hyvin voisi sulkea +myymälän, sillä ei nyt kuitenkaan ostajia tule. Mutta toisaalta hän +on tyytyväinen siitä, että tyttö täten säilyy raakoja verinäytelmiä +näkemästä. + +-- Koetan korvata hänelle tämän uhrauksen kaikella mihin kykenen, +-- hän ajattelee. -- Jumala on siunaava hänen altista, uskollista +sydäntänsä. + +Hän solmii hunnun, joka hänen päätänsä verhoaa, ja istuu lukemaan +pientä kirjoitustaulua. Clymene on hankkinut sen hänelle lainaksi +edellisenä iltana. Siinä on ihmeellisiä lauseita. Kristittyjen +kokouksessa on kerrottu, että ne on Herralta saanut vanha apostoli +Johannes, joka vielä elää. + +-- Hän on onnellinen, joka silmillään on nähnyt Herran ja vielä nytkin +korvillaan kuullut hänen äänensä puhuvan! + +Illina lukee: "Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. Ole uskollinen +kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän voittoseppeleen. Sitä, +joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään vahingoita." + +Hänet keskeyttää Syntyche orjatar, keskenkasvuinen lapsekas tyttö, joka +hätäisenä laskeutuu alas yläkerran irtoportaita. + +-- Illina, tule katsomaan! Ikkunasta näkyy kummallisia salamoita. Minä +kovasti säikähdin, ja isoäitisi puhuu asioita, jotka menevät ihan +sekaisin. En ymmärrä mitään. Tule pian, Illina. + +He rientävät yhdessä ylös isoäidin huoneeseen. Seinään avatun pienen +ikkunan verho on vedetty syrjään. Siitä kajastaa kuin tulipalon hohde. +Toisessa tuokiossa taas kaikki tummenee. + +Illina ei ensimmäiseksi kiirehdi ikkunaan, vaan sairaan vanhuksen +vuoteen luo. + +-- Kuinka sinun on laitasi, rakas isoäiti? + +-- Hyvin, hyvin. Olen valvonut yöllä ja nukahdin äsken. Näin ihanaa +unta, Illina, ja nyt kun olen hereillä, se yhä tuntuu jatkuvan. Taivaan +portit aukenevat... Jeesus on kohta täällä. + +-- Isoäiti, ethän tahdo vielä jättää minua? -- Tyttö syleilee ja +suutelee häntä kyyneltyvin silmin, väräjävin sydämin. + +Silloin kuuluu kumea jyrähdys. Syntyche parkaisee kauhusta. Huone +tärisee, pronssinen lampunjalus kierii pöydältä lattialle ja vesimalja +helähtää rikki. + +-- Rajuilma puhkeaa, -- sanoo Illina hilliten levottomuuttansa. -- +Syntyche, peitä ikkuna-aukko! Voimmehan sytyttää tulta. + +Nyt isoäitikin näyttää havahtuvan likemmäksi ympäröivää todellisuutta. +Kirkas hymy kuolee hänen kasvoiltansa, ja silmiin tulee huolestunut +ilme. + +-- Jumala armahtakoon Pompeijin kaupunkia! -- hän sanoo tuskallisesti. +-- Lapset, rukoilkaa! + +-- Isoäiti, palajan heti, minun täytyy käydä sulkemassa puoti ensin. + +-- Jupiter ja Mars ja Vulcanus ja kaikki jumalat auttakoot! -- nyyhkii +Syntyche. -- Niin, ja se suuri Jumala, joka on hyvä. Matrona, minä +pelkään! + +-- Tule tänne lähelle. Vielä on vähän aikaa. Joudu, lapsi parka! +Aurinko pimenee, kuu ei anna valoaan, taivasten voimat järkkyvät... + +Hänen äänessään on jotakin juhlallista ja salaperäistä. Mutta sitte se +muuttuu luonnolliseksi ja lempeäksi, ikäänkuin hän vasta nyt täysin +kotiutuisi näkyjensä mailta. + +-- Syntyche, minä rukoilen kanssasi ja neuvon sinua. + +Tyttö kyyristyy vuoteen nurkkaan tuskasta ja kammosta vapisten, huoneen +tärähdellessä yhä uudestaan ja leimausten valaistessa pimeyttä, läpi +peitetyn ikkunankin. Vanhus puhuu. Hän puhuu orjatytölle ja hän puhuu +Jumalalle Jeesuksen Kristuksen nimeen. + +Sillävälin Illina rientää alakertaan. Tuskin hän on päässyt +keskilattialle, ennenkuin hän kirkkaassa kuumotuksessa, joka nyt +valaisee koko kaupankin, seisoo Aeliuksen kanssa silmäkkäin. + +-- Ihana, jumalainen Illina neito, -- saa nuori ylimys sanotuksi +kalpeana ja kiirehtien, -- vuori palaa, suuri Vesuvius vuori! Minä +rakastan sinua, ja nyt on hetkeni tarjona; nyt itse Vulcanus Venusta +palvelee. Sinun tähtesi olen jäänyt näytännöistä pois, sinua olen +etsinyt ja ikävöinnyt. Jo sataa tuhkaa ja kiviä. Tule, riennä, minä +pelastan sinut! + +Hän tempaa tyttöä vyötäreistä, mutta lujalla voimalla Illina irtautuu. + +-- Aelius, älä koske minuun! + +Vastaukseksi Aelius viheltää. -- Hoi, orjat! + +Illina näkee joukon rotevia miehiä ryntäävän avoimesta ovesta ja huomaa +kadulla kantotuolit. + +-- Jumalani! -- hän huudahtaa hädässänsä. Ei ole kuin yksi pakotie +ja sekin lyhyt. Siipioravan notkeudella ja nopeudella Illina kiitää +porrasaskelia yläkertaan. Mutta miehet törmäävät perään, Aelius +eellimmäisenä. + +Ryske ja rysähdys! Heitä on liian monta yhtaikaa. Hauraat +nappula-astimet sortuvat kuorminensa. Ainoastaan Aelius ja yksi orja +ovat ehtineet ylös asti. + +-- He tahtovat ryöstää minut mukaansa! -- muuta ei Illina ennätä +selittää isoäidin huoneessa. -- Laskeudu ikkunasta, jos voit, pelasta +itsesi, Syntyche, ja koeta viedä sana isälleni! Aelius ja monta miestä +on tulossa. Isoäiti, rakas isoäiti, sinä et saa säikähtyä... Rukoile, +auta! + +Kauhistunut Syntyche luulee syöksyvänsä kuoleman syliin, kun hän +muistaa rajuilman raivon. Mutta jo kuuluu hälinää, kolinaa ja +askeleita, ja tyttö ymmärtää, mistä on kysymys. Mitäpä hän ei tekisi +rakastetun Illinan tähden? Omasta puolestansa hän pelkää luonnonvoimia +enemmän kuin keitä tahansa vieraita sisääntunkijoita. + +Ikkunasta on pääsy hyvin kyllä mahdollinen sille, joka talon tuntee, +sillä matala muuri on rakoinen ja rosoinen ja yläkerta kapeampi +alakertaa. Tyttö ei voi empiä silmänräpäystäkään. Koe onnistuu +odottamattoman helposti, ja pian hän henkensä edestä juoksee katua +pitkin, ilman hämärtyessä, tuhkasateen yltyessä, pylväiden kukistuessa +hänen ympärillänsä. -- Kaiken loppu on tullut! -- liikkuu ajatus hänen +mielessänsä. -- Ehkä jumalatkin kuolevat, ja kristittyjen Jumala on +ainoa, joka elää. -- Jotain sellaista hän hämärästi on tajunnut vanhan +emäntänsä puheista. Ja hän huutaa ääneensä: -- Jos maailma vielä +on pystyssä ja minä pääsen tämän hävityksen läpi, niin minä uhraan +sinulle, suuri Jumala! + +Isoäiti ja Illina ovat huoneessa kahden, kun kiihtynyt Aelius orjinensa +ovella näyttäytyy. Hän ei enää kysy mitään, hän vaan suoraan hyökkää +sieppaamaan tyttöä vanhuksen vuoteen vierestä. + +-- Herra Jumala, anna puhtaan kyyhkyn puhtaana tulla luoksesi! -- +rukoilee isoäiti. + +Eräs ajatus välähtää äkkiä Illinan mieleen. Hän tempaa päästänsä hunnun +ja seisoo niin paljastettuna miesten edessä. + +-- Aelius, mitä minusta tahdot? En ole enää kauniskaan. Näitkö tukkani +oman sisaresi päässä? + +Aelius tuijottaa tyttöön. -- Kurja Laetitia! -- tunkee hänen +kiristettyjen hampaittensa välistä. + +Hän ei ennätä enempää. + +Ikkuna on jäänyt auki Syntychen paetessa. Tuulenviima sammuttaa +pienen lepattavan lampun, ja keltaisenpunainen valo täyttää äkkiä +huoneen viimeistä soppea myöten. Seuraa kamala jyrähdys. Talo järisee +liitoksissaan. Kuuluu kivien kumahduksia, murtuvien muurien rominaa, +vihlovia huutoja ja vaikerrusta. Yksi ääni soi kuin pelastetun: -- +Minun Jeesukseni, jo tulit! -- Sitte kaikki hetkeksi hiljenee. + +Illina ja Aelius seisovat yhä vastakkain, kuin ihmeen kautta +varjeltuina. Osa kattoa ja väliseinää on suistunut, haudaten allensa +orjan ja kaikki hänen alas jääneet kumppaninsa, jotka paraikaa ovat +yrittäneet uudestaan pystyttää portaita. Irtonainen kivi on sattunut +myös vanhan isoäidin otsaan, ja hän lepää liikkumattomana. + +Hurja tuska vääristää Aeliuksen kasvoja. Hän pälyilee joka puolelle, +mutta kivet tukkivat tien, ja alakerta ammottaa kuin kuilu. Nyt hän +kiroaa hullunyritystänsä. Kaikki on turhaa, kulta, himo ja kauneus... +Henki vain on kallis. Hän luulee järkensä sekaantuvan, ja kuolon kauhu +nostaa kylmän hien hänen otsallensa. + +-- Sinun on syy! -- hän huutaa tytölle, joka on heittäytynyt isoäidin +vuoteen ylitse ja painanut päänsä kuolleen rinnoille. -- Minä joko +surmaan sinut tai suljen syliini vielä tässä tulen ja kuoleman +keskellä. Pelastusta ei kumminkaan tule. + +Hän pysähtyy. + +-- Mitä tämä on? Pimenee. Joko se on ikuinen yö? No hyvä, sittepä en +näe raastettua päätäsi, kuvittelen sen kultakiharaiseksi niinkuin +ennen. Illina! -- Ääni soi jo hellemmin. -- Morsiusvuoteesta Letheen... +Missä olet? En tee sinulle pahaa, minä rakastan sinua! + +Hän hapuilee käsillään, vaan ei uskalla liikkua, peläten +sysisynkkyydessä astuvansa aukkoihin. Kirkas ääni helkähtää pimeästä +vastaan: + +-- Aelius, minä olen kristitty. Isoäitini jo lähti, ja minä olen valmis +seuraamaan häntä Jeesuksen Kristuksen luo. Älä puhu jumalattomasti. +Minä tahdon rukoilla puolestasi, ja rukoile sinäkin. Viimeiset hetkemme +ovat käsissä. + +-- Etkö pelkää? -- saa tyrmistynyt Aelius suustansa. + +-- En sinua enkä kuolemaa -- en nyt enää. Tunnen enkelit ympärilläni. + +Aelius on kuin huumaannuksissa eikä käsitä kuulemaansa. Jotakin +korkeampaa hän aavistaa, jotakin hänelle itsellensä tuntematonta. Mutta +taas kumisee ja tärähtelee. Epätoivoisen raivolla hän ryntää Illinan +ääntä kohti. + +-- Otan sinut kuitenkin, otan -- sillä mikään rukous ei auta, ei mikään +-- + +Hirmuinen jyske ja pauhina, kuin koko maailma kukistuisi... Ratisee, +suhisee, paukahtelee. Seinät kaatuvat, katto sortuu, rikkikaasut, +kiehuva laava ja kuuma tuhka tunkevat sisälle. Uljas Aelius parkaisee +kerran -- mutta tytön huulilta ei ääntäkään kuulu. Silmänräpäys on +tuskatta siirtänyt hänen henkensä valon ja puhtauden ijankaikkiseen +rauhaan. + + * * * * * + +Kun ilta-aurinko kalvasna katsoo ihanuudesta ja rikkaudesta ylistetyn +Campania felixin puoleen, silloin se heti taas verhoaa silmänsä haikean +surun harsoon. Sinimerikin on tuskasta käpristynyt kokoon, vetäytyen +kauvemmaksi hävityksen rannoilta. Vihannat viinitarhat, kukkaisat +puistot, vauraat kylät ja kauniit kaupungit lepäävät syvässä haudassa +kivikerroksen, laavan ja soran peittäminä. Pakolaisten hätääntynyt +joukko harhailee ympäristöllä, koditonna, turvatonna, vanhemmat huutaen +lapsiansa, puoliso puolisoa etsien. Vain harvat ovat pelastaneet +kalleuksiansa; köyhä ja rikas, orja ja vapaa ovat muutamissa tuokioissa +muuttuneet samanarvoisiksi. Kylmäveriset rosvot ovat kaapanneet osansa +tavarasta, mutta enimmät heistä kultasäkkejä raahaten hukkuneet +raunioiden alle. + +Nuori Syntyche itkee isäntänsä jalkojen juuressa. Hän on kokenut +kauhuja enemmän kuin hän vielä jaksaa kantaa. Amfiteatterin täyttänyt +ihmispaljous on hänen silmäinsä edessä purkautunut kuin patonsa särkevä +tulvavirta. Petojen ulvonta ja ihmisten parkuna on sekaantunut maan +uumenien järinään ja ilmojen riehuun. Hän on nähnyt kaamean mahtavat +tulisuihkut palavassa värivälkkeessä työntyvän jättivuoren kidasta ylös +pilvien korkeuteen. Mutta enimmän hän on säikähtänyt irtonaista naisen +päätä, joka kaatuneen kivikaaren alta on vierinyt hänen tiellensä. Sula +maali on kirjavina juovina vuotanut poskia pitkin, ja kullanpunervat +kutrit ovat tuhassa laahanneet. Syntyche on paennut kuin kamalaa +aavetta, käsittämättä, miten hän itse on ehjänä selvinnyt tulen ja +häviön keskeltä ulos avoimille kedoille. Ja kuinka on etsitty isäntä +osunut hänen tiellensä? Sen tietää yksin Illinan Jumala, se suuri +Jumala, jota Syntyche tästälähin tahtoo kumartaa. + +Lintukauppias, toimen mies, tähyää synkkänä ja neuvotonna tyhjään +ilmaan. Hänen talonsa on hävinnyt, hänen lintunsa kuolleet, hänen +säästönsä hautautuneet. Vanhuksen hengestä hän ei paljoa perusta. Ja +kaiken muunkin hän vielä voisi kestää -- mutta ainoa tytär, armahin +aarre, rakas suloinen Illina! Yksi katkera lohdutus jää kumminkin +isän osaksi: kuolema on häpeätä parempi! Syntychen sanoista hän on +ymmärtänyt, mikä vaara oli tytärtä jo liiankin lähellä ennen viimeisen +tuhon tuloa. + +Illinaa muistelee myöskin Clymene neito, seisoessaan nuoren, vakavan +miehen kanssa kukkulalla, jonka juurta meri vielä aamulla huuhteli. + +-- Kuinka raskas on monen kohtalo, -- sanoo mies huoahtaen. -- Meillä +onnellisilla on toinen toisemme. Köyhyys ei enää ole välillämme esteenä +-- nyt kun rikastenkin rikkaus on tuhaksi mennyt. + +-- Sallustiuksen sanotaan ruhjoutuneen raajarikoksi, -- kertoo Clymene. +-- Hänen orjansa ovat karanneet, eikä hänellä ole kattoa päänsä päällä. + +-- Nemesis divina, -- mumisee mies. -- Missä hänen uhrinsa Nerea lienee? + +-- Niin, sinähän et ole kuullutkaan. Meidän rakas Illinamme esti hänet +uhriksi joutumasta. Oi, hän oli enkeli! Nyt hän on enkelien luona. + +Kyyneleet vierivät tytön silmistä. Hän kertaa mielessänsä eilistä +keskustelua ja yhteistä rukousta juuri tällä samalla paikalla. Hänen +sydämensä läpi väräjää aavistus luomakunnan huokauksesta, jonka Illinan +herkkä sielu oli tuntenut, ja hän ymmärtää, että taivaan laupias Isä +myös on vanhurskauden ja tuomion Jumala. + +-- Mutta miksi piti hänen kuolla, joka Herraansa rakasti ja odotti? +Siksikö, että hän oli valmiimpi meitä? + +Clymene muistaa lohdun sanat kirjoitustaululta, jonka hän on ystävänsä +käteen antanut: "Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään +vahingoita." + + * * * * * + +Taas yö laskeutuu yli Pompeijin. Yö laskeutuu, päivä koittaa, yhä +toiset yöt, yhä uudet päivät. Pompeiji nukkuu. Pian nukkuu sen +muistokin. + +Niin kuluvat vuosikymmenet ja vuosisadat. Valkenee sekin päivä, joka +haudalta ensimmäiset kivet vierittää ja sorat nostaa pois. + +Jo on hauta puolittain auennut. Pompeiji on kutsuttu esiin. Mutta elämä +ei herää. Kuolleena kaupunkina, menneisyyden ja muistojen kaupunkina se +ontoin silmin katsojaansa tuijottaa. Se kertoo, että "kaikki liha on +niinkuin ruoho ja sen ihanuus niinkuin ruohon kukkanen". + +Ja ehkä on sydämiä, jotka tajuavat enemmänkin: "Ruoho kuivettuu ja +kukkanen lakastuu, mutta Herran sana pysyy ijankaikkisesti." + + * * * * * + +Matkailija, joka Jupiterin temppelin portailla istuu, on havahtunut +entisyyden unelmista. Mutta nyt hänen katseensa liitää eteenpäin, yli +nykyhetken, kohti suurta päivää, jonka enteet hänen edessänsä lepäävät. + +Kerran maa vapisee mahtavasti ja taivaan voimat järkkyvät. Kerran +kuollutkin kaupunki heräjää. Mikä merkki leimahtaa idästä länteen +asti? Ken tulee, ken tulee pilvissä, voimalla ja kunnialla, pasuunain +kajahtaessa maan äärestä toiseen? + +Ihmiset havahtuvat askareiltansa, mikä pelloltaan, mikä kaupastaan, +mikä tieteen ja taiteen kukkuloilta. + +Kaikki sukukunnat parkuvat: "Vuoret, langetkaa päällemme ja peittäkää +meitä!" + +Mutta ne jotka tuntevat ylhäisen tulijan, Kuninkaansa, rakkaansa, ne +riemuitsevat häntä vastaan: "Hosianna Daavidin Poika! Siunattu hän, +joka tulee Herran nimeen!" + +Milloin on koittava se päivä? Ei vastausta. Rauniokaupunki vaikenee. + +Ehkä lyhyiden haihtuvien hetkien perästä -- ehkä tuntemattomien aikojen +takaa. Tuhat vuotta kiitää ohitse kuin vartio yöllä, ja hän, odotettu, +ilmoittaa: "Katso, minä tulen pian." + +Matkailija painaa kätensä hiljaa ristiin. Kuollut kaupunki uinuu +hänen ympärillänsä, raunioiden tarina väräjää hänen sydämessänsä. Hän +tahtoisi oppia tavailemaan rukousta: -- "Niin tule, Herra Jeesus!" + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Hehkuvan kevään maa, by Hilja Haahti + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59612 *** diff --git a/59612-8.txt b/59612-8.txt deleted file mode 100644 index a9000e1..0000000 --- a/59612-8.txt +++ /dev/null @@ -1,5051 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Hehkuvan kevään maa, by Hilja Haahti - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most -other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of -the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have -to check the laws of the country where you are located before using this ebook. - -Title: Hehkuvan kevään maa - -Author: Hilja Haahti - -Release Date: May 26, 2019 [EBook #59612] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HEHKUVAN KEVÄÄN MAA *** - - - - -Produced by Anna Siren and Hilja Haahti - - - - - - - - -HEHKUVAN KEVÄÄN MAA - -Kirj. - -Hilja Haahti - - - - - -Helsingissä, -Kustannusosakeyhtiö Otava, -1919. - - - - -SISÄLLYS: - -Hehkuvan kevään maa -Caprin kevät -Siunaus -Pyhän Sebastianin nuolet -Fontana di Trevin vesipisara -Raunioiden tarina - - - - -HEHKUVAN KEVÄÄN MAA - - -Italiaa sillä tarkoitan. - -Täällä pohjolassa kevät on vieno ja kaino, puiden lehdet hennon -vaaleat, kukkaset ujoja ja uneksivaisia. Pohjolan kevät on hiukan köyhä -ja niukka, hillityn hiljainen, mutta suloinen ja valoisa, täynnä kesän -toiveita, uskollista odotusta, rukousta, rauhaa. - -Etelässä on hehkuvan kevään maa. - -Aurinko paahtaa kuumana, puut, pensaat ja nurmikot verhoutuvat -kukkarunsauteen, hohtavaan, väririkkaaseen, riemuntäyteiseen, ja -varhaiset kultahedelmät kimmeltävät oksillansa, yltäkylläisen sadon -ensi tuotteina. Tulee kesä, tulee rikkaus -- tulee myöskin näännyttävä -helle ja kuihtumus ennen aikojansa. - -Siellä harmajat rauniot kuiskaavat tuhansia tarinoita menneiden -keväiden loistosta ja häviöstä. Siellä taiteen kauneus uhkuu ja hehkuu, --- muistoina ihanimmin, -- siellä sydämet syttyvät äkkiä leimahtaviin -liekkeihin, kenties sammuaksensa nyyhkeinä syyssateissa. - -Yksinpä kirkkokin kertoo siellä keväästä, kirkkaasta, verihehkuisesta. -Se kukki kerran, mutta nyt se on kuollut. - -Hehkuvan kevään maa! Sinne me pohjolan lapset matkailemme, ken -kuunnellaksensa muistojen kieltä, ken nauttiaksensa kauneusaarteista -taiteen tyyssijoilla, ken etsiäksensä terveyttä kuuman päivän säteistä -ja etelän hurmiosta hoivaa sydämelle. - -Lähdemme saamaan -- ehkäpä antamaankin, tieten tai tietämättä. Sillä -onhan meilläkin omat aarteemme. - -Pohjolan vieno kevät, etelän hehkuva kevät -- ihmissydänten -välityksellä ne koskettavat toisiansa. Siinä on tasaamista, -syventämistä, elähyttämistä. - -Mutta yli kaiken puhaltakoon korkeudesta Hengen tuuli, tuoden sydämiin -sen kevään, jossa rauha ja hehku, kainous ja runsaus, toiveet ja -parhain täyttymys ijäiseksi sopusoinnuksi yhtyvät. - - - - -Caprin kevät - - --- Lemmikki neiti! - -Siro, lapsekas vartalo kohosi äkisti keltaisista kääpiöruusuista, -joihin se melkein oli peittynyt. Niiden oksat kiertelivät hänen yllänsä -katossäleitä pitkin, pudottausivat hänen vaaleille hiuksillensa, -syleilivät joka puolelta ja sulkivat hänet suloiseen, tuoksuvaan -kukkarunsauteensa. - --- Missä te olettekaan? -- helähti tytön etsivä ääni. Hän puhui somasti -murtaen saksankieltä, vastaten nuorelle miehelle, joka hänen nimensä -oli lausunut. - --- Korkealla! Kas niin... jopa keksitte. - -Heidän silmänsä sattuivat toisiinsa. Miehen katse oli leikkisä, -hymyilevä, tytön puoleksi hämillinen, mutta samalla peittelemättömän -ilostunut. - --- Mitä te siellä teette? - --- Katselen teitä ja ruusuja. - -Taidemaalari Wolf Lichter istui puutarhanmuurilla, panamahattu -kallellaan pienillä kiharoilla, joiden salaisuuden Caprin parturi -parhaiten tunsi. Valkoinen caprilainen hellepuku hohti häikäisevässä -auringonpaisteessa. Miehen voimakkaat piirteet ja ruskettunut iho -erottuivat sitä selvemmin. - -Tyttö taittoi ruusutertun, heittäen sen sulavasti juuri taiteilijan -syliin. - --- Eikö teidän puolellanne muka kasva tällaisia? - -Ylläpitäen tasapainoa vasemmalla kädellänsä taiteilija kurkottui muurin -taakse. Oikea käsi tapasi punaisia ruusuja, jotka sateena lensivät -tytön päälle. - --- Tulisempia kasvaa. Vaihdetaan! - --- Leikimmekö ruususotaa? -- Tyttö pujottausi vilkkaasti esiin -kultakukkasten keskeltä, itsekin kullanhohtavana yksinkertaisessa, -kellervässä pumpulipuvussaan. Hän oli hyvin nuori ja hento, hänellä -oli säteilevät silmät, ja kasvojen väri oli innon helakkaa punerrusta -vienoilla poskilla. - --- Neiti, neiti, olettepa te rohkea! Mitä Hotel Faraglionin omistaja -sanoisi? Signora Giannina täällä Limone huvilassa vartioi ruusujansa -kuin lohikäärme. - --- Te olette hirveän ymmärtäväinen. Minusta on hauskaa, niin hauskaa, -että tahtoisin leikkiä ja kieritellä kukkasissa. Lääkäri sanoi aamulla, -että minä olen jo ihan terve. Näytänkö siltä? - --- Tietysti te näytätte. Tehän olette ihastuttava, niinkuin -ruusunnuppu. Siksihän minä olen katsellut teitä. - -Tyttö punastui ja katsoi maahan. - --- Hypätkää nyt jo pois sieltä muurilta, herra Lichter. - --- Kiitoksia paljon, Lemmikki neiti. - -He nauroivat kumpikin. Taiteilija nyökkäsi päätänsä, hyppäsi ja katosi -muurin peittoon. Tyttö otti penkiltä valkoisen olkihattunsa ja käveli -portille. Faraglionin ja Limonen portit aukenivat samalla kertaa, ja -kuin sopimuksesta he seisoivat yhtaikaa Via Tragaralla. - --- Me menemme siis kävelemään, -- sanoi taiteilija. - --- Onko jo se aika, jona näyttelynne on suljettu? - --- Arvattavasti. Olisinko minä muuten tässä? Minne teitä haluttaa? Minä -olen valmis. - --- Via Kruppille, -- vastasi tyttö. -- Sinne, mistä te maalasitte -suuren taulunne. - --- Nyt pikku ystävä vaatii suunnattomia. Mehän paahdumme kuin uunissa. -Eikö Arco naturale kelpaisi? - -Lemmikki ei pitänyt sanojen isällisestä sävystä. Totisena hän vastasi: --- Yhdentekevää. - --- No, mikä nyt? Ette suinkaan ole pahoillanne? Tauluni te osaatte -ulkoa ja aihepaikan myöskin. Rakastatteko te Via Kruppin kaktuksia ja -kivileijonia? - --- Minä rakastan aurinkoa niin äärettömästi, -- sanoi tyttö, koettaen -palata iloiseen tunnelmaan. -- Minun ei koskaan voi olla liian kuuma. -Meillä Suomessa on pitkä, kylmä talvi, ja kesäkin on viileä kotona -Suursaarella. - --- Auringonkukka, -- sanoi taiteilija. Hänkin muutti puhetapaansa. -- -Te kuihdutte siellä pohjoisessa. Täällä puhkeatte kukkimaan. Kyllä minä -vien teidät päivänpaisteeseen; tulkaa, niin kauvan kuin sitä kestää. - --- Ei, -- sanoi tyttö nopeasti. -- Mennään vaan Arcolle. Sitte ei -tarvitse pitkältä kulkea huvilain ohitse, eikä siellä liiku niin paljon -ihmisiä. Paistaa aurinko ylempänäkin. - -He astelivat rinnakkain pitkin kapeata, huvilain ja puutarhamuurien -reunustamaa tietä. Aurinko paahtoi helteisesti, missä seinät eivät -luoneet varjoa. Viheriät sisiliskot lekottelivat muureilla, pujahtaen -sukkelasti koloihinsa, kun kävelijät lähestyivät. Valkoiset talot -näyttivät uinailevilta säleuutiminensa, jotka ikkunoita peittivät. -Huumaava tuoksu levisi kukkakyllyyttään upeilevista puutarhoista. - -Pienen kaupan ovella vaimo tyrkytti korallinauhoja kaupaksi. - --- Abbiamo, -- vastasi Lemmikki, mutta pysähtyi kuitenkin, hypistellen -tummanpunaista kaulakoristettansa. - --- Oliko oikein? -- kysyi hän leikiten toveriltansa. -- Minä tarkoitin, -että minulla on. Ei hän näytä ymmärtävän, hän vaan tarjoaa. - -Vaimo riiputti käsissään kahta samanlaista korallinauhaa kuin Lemmikin -oma, kehuen että ne olivat oikeita koralleja ja maksoivat yhteensä -ainoastaan liran. - --- Kuinka he voivatkin myödä näin halvalla? -- Lemmikki keikutteli -korallejansa. -- Kun minä kotona käytän näitä, ei kukaan aavista, että -olen ne ostanut viidelläkymmenellä centesimillä. - --- Ne ovat hylätyistä sirpaleista, -- selitti taiteilija. -- Väärin -te sanoitte, että meillä on, sillä minulla ei ole yhtään. Valitkaapa -minulle joku kaunis, joka on ehjistä helmistä, minä ostan. - --- Tekö? Mitä te helmillä teette? -- Lemmikin katse osotti vilpitöntä -kummastusta. Mutta samassa hän jo vastausta odottamatta kiihkeällä -innolla alkoi penkoa helmikasaa. - --- Nämä vaaleanpunaiset ovat ihastuttavia, mutta ne maksavat neljä -kertaa niin paljon kuin tummat. - -Taiteilija hymyili sääliväisesti. Sirpalenauhoja nekin! Tyttö ei -ymmärtänyt ajatellakaan kalliita, hiottuja helmiä. Kyllä hän jo aikoja -sitte oli huomannut, että parikin liraa oli pienelle suomalaiselle -neidille varsin suuri summa. Usein se niin oli hänelle itselleenkin; -mutta täällä Caprilla taulut olivat hyvin menneet kaupaksi, eikä nyt -taas ollut käyttörahasta puutetta. - -Hän antoi vaimon käteen kaksi hopearahaa ja ojensi tytölle hänen -ihailemansa nauhan, kuten lapselle, jonka iloa on hauska katsella. -Hämmästyksissään Lemmikki huudahti riemusta. Kuinka hän olikin useasti -toivonut tuollaisia vaaleita! Hän kiitti "tuhat kertaa", tarkasteli -niitä onnellisena ja koetteli kaulallensa. Sillävälin Wolf Lichter -edelleen teki kauppaa. Taas hän otti kukkarostansa kaksi hopearahaa ja -vielä kaksi seteliäkin lisäksi, vaihtaen ne pyöreihin, valkopunerviin, -ehjiin korallihelmiin. Hän pisti ne taskuunsa, ennenkuin Lemmikki -huomasikaan, mitä hän oli ostanut ja maksanut. - --- Menemmekö nyt eteenpäin? -- ehdotti Lichter. - -He ennättivät "kadulta" varsinaiseen maaseutuun. Talonpoikien matalat -majat, sitruunapuistot, viini- ja artisokkaviljelykset reunustivat -tietä. Sitte polku muuttui yhä jyrkemmäksi ja kapeammaksi. Pian he -olivat kahdenkesken suuren, hiljaisen luonnon ympäröiminä. - -Lemmikki hyppeli keveästi kiveltä kivelle, entinen ja uusi korallinauha -kaulassansa. - --- Eivät ne värin puolesta juuri sovi yhteen, -- nauroi hän, -- vai -kuinka, herra taiteilija? Mutta katsokaas, mihin muualle minä tuon -toisen panisin? Sitäpaitsi on niin hirmuisen hauskaa, kun minulla on -kaksi. - -Hän alkoi kertoa tuttavallisesti: - --- Näettekö, meitä on kahdeksan lasta, ja isä on vaan lukkari ja -samalla lastenopettaja. En minä ole koskaan saanut koristeita. -Yhteiskouluun minut kyllä lähetettiin, kun olen vanhin, mutta tuskin -pikkusiskoille sitäkään riittää. - -Herra Lichter ihmetteli, eikö Italian matka ja oleskelu Caprilla -maksanut koko joukon enemmän kuin muutamat pienet koristeet. - --- Niin, eihän isä olisi voinut kustantaa minua tänne, ei milloinkaan. -Minä erosin viidenneltä luokalta ja jäin sitte isän avuksi lapsia -opettamaan. Mutta minä sairastuin -- meri-ilma oli niin raakaa ja -väkevää. Lääkäri luuli, että minä voisin saada keuhkotaudin, ellen -pääsisi etelään, ja minä itkin kovin, sillä en olisi mitenkään tahtonut -kuolla. Keuhkotauti -- se oli melkein kuolemantuomio minun mielestäni. -Ymmärrättehän, että on ihanata elää! - -Taiteilija oli samaa mieltä omasta puolestansa. Ei hän kuitenkaan ollut -aivan varma siitä, olisiko ihanata olla vanhin lukkarin kahdeksasta -lapsesta ja istua kolkolla lumisaarella opettamassa aakkosia. Mutta -tyttö oli sievä ja viehättävä. Mikä saturitari sitte lienee hänet -elämälle pelastanut? - --- Minä tulin tänne hienon valtioneuvoksettaren kanssa, muistatteko? -Hän on Helsingistä kotoisin, mutta hän on monena kesänä asunut meidän -saaressamme. Jo silloinkin hän asui, kun minä synnyin, ja isä ja äiti -pyysivät hänet kummikseni. Hän piti minusta; hänellä ei ole itsellänsä -ensinkään lapsia. Minun täytyi aina kirjoittaa hänelle kirjeitä, -kun tulin suuremmaksi, ja se oli hirveän ikävää. Mutta voitteko -arvata, kuinka hyvä se sentään oli? Kun minä viime talvena kirjoitin -keuhkoistani ja siitä mitä lääkäri oli sanonut, kirjoitti hän vastaan, -että minä pääsen ulkomaille. Hän itse oli juuri aikeissa matkustaa -Saksaan ja Italiaan ja lupasi ottaa minut mukaansa. Tänne Caprille -minut jätettiin kahdeksi kuukaudeksi. Sitte hän hakee minut pois, ja -kohta on jo kesä kotonakin. Aika rientää liian pian. Pari viikkoa on -enää jäljellä. - --- Olipa teillä hyvä haltijatar kummina, -- sanoi Lichter jotakin -sanoaksensa. - --- Niin, ja ajatelkaas kuinka ihmeellistä, että hän juuri oli itse -päättänyt matkustaa. Jos hän viime vuonna olisi käynyt etelässä, ei hän -tietenkään nyt olisi mennyt eikä minuakaan vienyt. "Jumala on varmaan -sen johdattanut", niin hän kirjoitti. Hän on jumalinen rouva. - --- Entäs mitä te olette? -- hymähti taiteilija. -- Viime sunnuntaina -yrititte taivuttaa minua pakanaa kanssanne saksalaiseen kirkkoon. - --- Minäkö? -- Tyttö joutui hämilleen. -- En minä paljon ajattele niitä -asioita. Tietysti minä usein tulen menneeksi kotona kirkkoon, kun isä -on lukkari. En tiedä mikä johtui mieleeni viime sunnuntaina -- ehkä -vähän ikävä kotiin. - --- Ikävä kotiinko? Sinne karulle saarellenne? - --- Niin, joskus se tulee -- mutta joskus tuntuu kuin en koskaan enää -tahtoisi palata. Ettekö te ymmärrä sellaista ristiriitaista tunnetta? - --- Kenties, -- vastasi taiteilija miettiväisesti. -- Minäkin olen -oikeastaan saarelainen. - --- Oletteko? -- Lemmikki huudahti ilosta. -- Mistä? Kertokaa! - --- Pohjoisesta minäkin. Ei sieltä ole kovinkaan pitkä teidän luoksenne. -Rügenillä minä olen syntynyt, liituvuorten ja pyökkimetsien keskellä. - --- Miten paljon meillä on kertomista toisillemme! Te kerrotte joskus -Rügenistä, ja minä Suursaaresta, vaikkapa heti. Se on ihmeellinen ja -mahtava, ihan kuin satujen tyyssija. Usein minä kiipeän ylängölle, joka -on täynnä pyöreitä harmaita kiviä. Sanotaan, että ne ovat jääkaudelta, -mutta minä kuvittelen, että jättiläiset ovat siellä meurunneet. Ja -ylempänä on vielä kauniimpaa. Vuoret ovat korkeat, vaikka Monte Solaro -kyllä on korkeampi. Mutta meri on aava, aavempi kuin täällä, ja hiekka -rannalla puhdasta, valkeaa... Olen siellä uneksinut, että laiva kerran -kantaisi minut kauvas ihmemaihin, ja nyt se onkin toteutunut. Ehkä -kauniit unet eivät mene hukkaan, ehkä joku enkeli ne näkee... - --- Te olette pieni ihmeellinen tyttö, -- sanoi Wolf Lichter. -- -Haluakin maalata teidän mielikuvanne ja tunteittenne runoelmat. - --- Ja minä haluaisin kuvitella ja runoella, kun katselen atelieerissa -teidän taulujanne! Jos vaan osaisin... - --- Olipa omituista, että me kaksi saarelaista kohtasimme toisemme -täällä kolmannella saarella, -- sanoi Lichter lämpimästi. -- Eikö tämä -sentään ole ihanista ihanin? Ja meidän on ollut hauska yhdessä, eikö -niin? Varmaan joku "enkeli" senkin arvasi ja asetti pikku ystävän -Faraglioniin, kun minä asuin Limonessa. - -Tytön silmät säteilivät riemusta. - --- Niin, niin, täällä on ollut hauska! Olen äärettömän iloinen siitä, -että sairastuin, ja vielä iloisempi, kun olen parantunut. En ole ennen -aavistanutkaan, kuinka rikas ja suuri maailma on. Ja Capri on maailman -hurmaavin paikka ja Faraglioni paras huvila ja te kiltein ihminen... - -Wolf Lichterin oli omituinen olla. Hän tunsi hupaista viehätystä, -mutta samalla jokin pisti tunnossa. Hän oli täysi välitön lapsi, tuo -tyttönen etäisestä pohjolasta, mutta hänen sisäisessä sielussansa kevät -orasti ja naisen umpuileva tunne-elämä odotti kevättänsä tai hallaa... -Herättikö hän keväimen? Oliko hän halla ja tuho? - -Kun ei taiteilija vastannut, pakinoi tyttö edelleen: -- Kuinkako minä -jouduin Faraglioniin? Niin vain, että valtioneuvoksetar oli ennen -käynyt Caprilla ja asunut siellä. Hän vähän epäili jättää minua yksin -vieraitten joukkoon, mutta ei voinut toisinkaan asettaa. Enhän minä -olisi erityisesti vahvistunut kaupungeissa, joissa hän oleskelee. Hän -ei tahtonut viedä minua sairaiden kylpylöihin ja parantolapaikkoihin, -koska keuhkoissani ei vielä ollut vikaa. - --- Niin, -- sanoi taiteilija, seuraten omain ajatustensa kulkua. - --- Faraglioni ei ole tavallinen hotelli, sehän on kuin perhekoti. Hän -toivoi minun tutustuvan muihin asukkaisiin. - --- _Mutta te tutustuittekin minuun!_ - - * * * * * - -Wolf Lichter muisti hyvin sen keväisen päivän, jona hän ensi kerran -näki pienen suomalaisen ystävänsä. - -Hän oli viettänyt Caprilla muutamia talvikuukausia, maalataksensa -komeita hyrskyjä ja jylhiä kallioita. Tuloksena oli joukko -pikkukyhäyksiä ja harjoitelmia -- sellaisia, joita kevätkauden -matkailijat mielellään ostavat, koska ne ovat halpoja -- sekä yksi iso -taulu, onnistunein, mitä hän milloinkaan oli maalannut. Aihe oli Via -Kruppilta, Piccola Marinan puolelta. Meri vaahtoili rantapaasia vastaan -ja taivaalla ajelehti mustia pilviä, joiden lomasta kelmeä aurinko -heitti kylmän välkkyjuovan harmaille vesille. Se oli erilainen kuin -enimmät Capri-maalaukset. Muut tahtoivat aina kuvata veden heleätä tai -syvää siniväriä, ja olihan hänenkin atelieerissansa sellaisia tauluja. -Mutta Capri osasi muutakin kuin häikäistä ja hymyillä. Tummana, -valtavana ja salaperäisenä talvisaarena se kiinnitti mieltä omalla -tavallaan yhtä paljon kuin kevään uhkuvassa värirunsaudessa. - -Hän oli vuokrannut atelieerinsa vierestä näyttelyhuoneen matkailijoita -varten. Suuri taulu oli kunniasijalla, odottaen rikasta ostajaa. Pienet -hän oli järjestänyt sieviin ryhmiin ympäri seiniä. - -Jo itse huvilakin houkutteli ihmisiä pistäytymään sisälle. Se hohti -lumivalkoisena sitruunapuiden keskellä, joissa keltaiset hedelmät -riippuivat. Puutarha oli täynnä punaisia ruusuja. Marmoriportaille oli -ruukkuihin istutettu kukkivia azaleoja, ja sinipunervat glycine-tertut -kiertelivät pylväitä. Alaovelle hän oli näytteeksi asettanut -uusimman taulunsa, "Pergola" nimisen. Se oli kevätkuva hänen omalta -parvekkeeltansa. Sen yläpuolelle oli kiinnitetty laatta, jossa oli -hänen nimensä ja ilmoitus taulunäyttelystä. "Pääsy vapaa koko päivän." - -Katsojia tuli, ja taulut miellyttivät. Hän myi runsaammin kuin oli -osannut toivoakaan. - -Mutta sitte seurasi ostoseisaus ja samalla kyllästys ja ikävä hänelle -itselleen. Taidetyön ja kaupitsemisen jälkeen hän kaipasi vaihtelua. -Hän olisi suin päin lähtenyt Roomaan, josta hän Caprille oli tullutkin, -ellei suuri taulu vielä olisi ollut ostajaa vailla. Rooma, ikuinen -kaupunki, veti taidekokoelmainsa tenholla. Oli siellä mustat silmätkin, -jotka vetivät. Jos vaan olisi ollut varmat varat kodin alkajaisiksi, -olisi hän noutanut kauniin säihkysilmä-immen morsiamena Caprin -kevätkukkasten keskelle. Mutta yhäti taulu riippui näyttelyhuoneessa, -ja turhaan hän aamusta iltaan ikävystyi ja odotteli, uskaltamatta -poistua huvilasta. Työksensä hän haluttomasti maalasi kalastajaukkoa, -jota jo ainakin kymmenkunta taiteilijaa oli mallinansa käyttänyt. - -Oli hän jonkinlaisia tuttavuuksiakin solminut talven kuluessa. -Leskirouva Giannina Fritti, joka omisti Limone huvilan, tarkasteli -häntä hiukan terävin katsein, mutta kutsui joskus juomaan lasin -punaista maaviiniä. Hän nauroi "lohikäärmeen" saituutta, mutta kiitti -kumminkin ja piti hyvänänsä. Iloisessa toveripiirissä iltasilla -huudettiin pöytään chiantia, vaikka se täällä maksoikin viisi liraa -pullolta. Sitä hän tarjosi tarantellaneitosellekin Bella Carolinassa -Via Tiberian varrella. Muuten kuului hänen täkäläiseen tuttavapiiriinsä -mallityttöjä ja samaan tarkoitukseen valittuja kalastajia ja -talonpoikia, Kater Hiddigeigei ravintolan omistajaperhe, parturi, -räätäli ja pari kauppiasta. Tietysti lähinnä taiteilijat, jotka olivat -asettuneet saarelle maalailemaan. Mutta siinä piirissä välit eivät -päässeet erin sydämellisiksi kilpailun ja kateuden tähden. Chiantiviini -ja kaskut yhdistivät seurassa helpommin kuin keskinäinen taidepyrkimys. -Ainakin Wolf Lichter olisi mielellänsä suonut toisille huonon onnen -aiheissa ja myönnissä, jos sillä itse olisi voittanut enemmän kunniaa -tai paremmin ansainnut rahaa. Kuka sellaista oikein tunnustaisi edes -itsellensä? Ihme vaan, kuinka se ilmassa huokuu ja viilentää välejä. -Pääasia nyt oli, että hän kevään tullen istui jotenkin yksinänsä Limone -huvilassa, innottomana menestyksensäkin keskellä, välinpitämättömänä -luonnon puhkeamisesta ja kyllästyneenä koko saareen. - -Silloin eräänä päivänä keveät askeleet sipsuttivat ylös -marmoriportaita, näyttelyhuoneen oviverho vedettiin syrjään, ja sisään -astui tyttönen, vaalea, nuori ja hento kuin akasian oksa. - -Wolf Lichter ymmärsi kohta, että tämä tuli ainoastaan katsomaan eikä -ostamaan. Hän oli hyvin huvittava välittömässä ihastuksessansa. -"Varmaankin koulutyttö, joka on päässyt lupa-ajalla matkustamaan -vanhempainsa kanssa", ajatteli Lichter. Mutta saksalainen Backfisch -on ujompi, eikä perhetyttöä lasketa noin omin päinsä vieraan miehen -näyttelyhuoneeseen. Tytön saksankieli olikin sotkuista ja virheellistä, -vaikka se kylläkään ei Lichteriä häirinnyt. Hänen mielenkiintonsa -heräsi. Kuka oli tyttönen ja mistä? - -Sen hän piankin sai tietää. Uudenaikaisemmasta maasta, jossa tytöt ja -pojat istuvat vierekkäin koulupenkillä ja seurustelevat luonnollisina -tovereina. Eikä hänellä ollut täällä vanhempia suojanansa. Hän vietti -aikansa ja etsi seuransa niin hyvin kuin ymmärsi. - -Hän katseli muotokuvaharjoitelmia, korallinpyytäjiä, venepoikia ja -olkitöiden myyjättäriä. Lichter saattoi häntä taululta toiselle ja -selitti. Olipa tyttökin jo tehnyt pieniä huomioita, ja pian keskustelu -oli vilkkaassa käynnissä. Venepojat olivat hänestä hupaisimmat, niitä -hän itsekin oli nähnyt. Ne olivat soutaneet lahdelle laivan luo, -ojennelleet haaveja saadaksensa rahaa, liikehtineet ja laulaneet -jotakin "Mein Schatt" -- niin, mitä se merkitsikään? -- "Schatz" -- -aarre, kulta! -- Voi toki, ja hän kun oli luullut niiden tarkoittavan -kattia, kissaa... - -He nauroivat kumpikin sydämensä pohjasta ja tutustuivat siinä tuokiossa. - -Mutta sitte tyttö joutui suuren meritaulun eteen, ja äkkiä hän oli kuin -muuttunut. Hän ikäänkuin kasvoi ja syveni. Silmiin tuli kostea kiilto, -ja puna kohosi kalpeille poskille. Hän seisoi liikkumatta, uneksivana, -haltioituneena. Vihdoin hän kysyi väräjävin äänin, mistä tämä aihe oli. -Kyllä hän käsitti, ettei se voinut olla se -- mutta kuitenkin... - -Taiteilija halusi tietää, mikä "se" asui tytön ajatuksissa. Silloin -hän vastasi, että taulu muistutti Suursaarta Suomenlahdessa, hänen -kaukaista kotipaikkaansa. - -Tyttö oli kaunis siinä kotiansa muistellessaan! Lichterin täytyi häntä -kohdella melkein kunnioittavasti. Hän kertoi asiallisesti, kuten -täysi-ikäiselle neidille, mistä aihe oli valittu ja mistä käsin taulu -maalattu. Hän tarjoutui saattamaan neitiä sinne jonakin päivänä, -milloin soveltui. - -Se oli heidän ensimmäinen yhteinen kävelymatkansa, ja niitä seurasi -yhä useampia. Tästälähin Wolf Lichter piti näyttelynsä suljettuna -osan päivästä. Kukapa kestäisikään ajan pitkään alituista vankeutta -atelieerissa! Hänenkin täytyi saada osansa kevään suloudesta. Hän alkoi -huomata, miten meri oli lämmin ja sininen, miten rinteet peittyivät -kukkasilla ja linnut lauloivat heläjävissä kuoroissa. Tyttönen hänen -vierellänsä kertoeli siitä, elämänilosta ja ihastuksesta säteillen. -Wolf Lichter kuunteli ja katseli häntä. Niin hän oli itsekin kuin -nuori kevät. Tosiaan, hänkin, maailmanmies, nuorentui ja pääsi luontoa -lähemmäksi tämän viehkeän luonnonlapsen seurassa. Hän oli vaihtelu ja -ajanviete, juuri sellainen, jota väsynyt taiteilija oli tarvinnut. - -Silloin tuli tunnon kuiske: -- Eikö tämä herkkä sielu ole -ajanvietteeksi liian hyvä? - -Sitä Wolf Lichter ajatteli Arco naturalen tiellä. - - * * * * * - -_Te tutustuittekin minuun_!... Ne sanat hän oli sanonut, katsoen kuin -lumooja syvälle tytön silmiin. Eikö noista silmistä kuvastunut sykkivä, -sanomaton maailma? Eikö se puhjennut -- puhjennut paraikaa, se mitä hän -kauvan oli herätellyt? Hänet valtasi raju halu sulkea tyttö syliinsä ja -suudella häntä. Silloin olisi kaikki silmänräpäyksessä tapahtunut ja -kevään voimat irtautuneet kuin taikaiskusta. Nuoren ensi lemmen koko -kukkeus olisi ollut hänen. - -Oliko olemassa hienompaa, viehättävämpää nautintoa -- hänelle -- ja -tytölle myös? - -Mikä kuitenkin pidätti häntä, mikä esti lausumasta edes ainoata -sytyttävää kuisketta? Ei suinkaan Gilda Nannini, mustasilmäinen -roomatar, morsian, jota varten valkopunervat ehjät korallihelmet hänen -taskussansa piilivät? Ei, Gilda oli jotakin aivan toista. Olihan -Wolf Lichter hänestä riippumatta talvellakin etsinyt kaikenkarvaisia -huvituksia. Mutta tämä keväinen lapsi liikutti häntä. Lieneekö hänessä -ollut hiukan tiedotonta keimailua? Entäpä! Pohjaltaan hän oli itse -viattomuus. Sellainen kevät on vaarallinen -- liian vaarallinen. - -Se aavistus auttoi ja pelasti. Lichter alkoi taas, kuten tuonaan, -laskea pientä leikkiä tai puhua arvokkaan isällisesti. Tyttö ei -näyttänyt sitä huomaavan. Hän kulki kuin unelmissa. - -Jo saavuttiin Arco naturalelle. Mahtava, kivinen, luonnon muodostama -jättiläiskaari kohosi komeana syvyydestä. Päätä huimasi, kun äärimmältä -jyrkänteeltä loi katseen alas. Aallot loiskivat sen sisitse, ja -rosoiset, kummalliset kalliomuodostukset sitä ympäröivät. Kuinka -äärettömältä se olisikaan näyttänyt tuolta vesiltä katsoen! Meri oli -tummansininen, yhtäänne silmänkantamaton. Valkoiset purjeet vilkuttivat -ja kutsuivat, ja pienet veneet näyttivät lastenleluilta laineilla. -Toisaalla siinsi turvaisa ranta, Sorrenton ihana niemeke. Aurinko valoi -kultiansa yli maiseman. - -Lemmikki ei puhunut mitään, ei mitään. Juhlasävelet soivat hänen -sydämessänsä. Hän suli luonnon suureen hurmaukseen, tuntien aavistavaa -onnea, jota hän ei kyennyt selittämään. - --- Mitä pikku ystävä haluaisi? -- kysyi Lichter vihdoin. -- Tännekö -jäädä? - -Tyttö alkoi haaveilla: -- Lintu minä olisin, valkoinen lintu, ja te -myös -- ja me lentäisimme sinisessä ilmassa ja uisimme kimaltavaa merta --- kauvas, kauvas pois... - --- Maccheroni, -- kuului hänen viereltänsä surkea ääni, joka tykkänään -katkaisi unelmat ja tunnelmat. Vanha vaimo kori pään päällä oli -pysähtynyt heidän taaksensa. Hän ojensi kättänsä pyytäen rahaa. - -Harmistuneena Wolf Lichter torjui pois. -- Kerjäläiskansa! -- sanoi -hän, vastenmielisyyden ilme äänessänsä. - -Mutta tytön kävi sääliksi luisevaa kättä ja kurttuisia kasvoja. -Laihasta kukkarostansa hän antoi soldon. -- Niin, katsokaas, -- hän -selitti, -- he eivät pyydä "juomarahaa", kuten teillä Saksassa ja -meillä Suomessakin. He vain söisivät makaroonia. - --- Te herkkäuskoinen tyttö! Sitäpaitsi hänellä ei ole oikeutta syömä- -eikä juomarahaan; eihän hän meitä ole palvellut, vaan häirinnyt. - --- Me _pyydämme_ palvelusta! -- Lemmikin läikehtivä mieli oli taas -joustavasti palannut lähimpään todellisuuteen. -- Tiedättekö, herra -Lichter, te kysyitte äsken, mitä minä haluaisin, ja nyt saatte kuulla. -Tahtoisin nähdä tuon vaimon kodin. Pyytäkää italiaksi, että hän veisi -meidät sinne. - --- Mikä mielijohde! - --- Sanonko teille, miksi? Tuli taas mieleeni kotirannat ja kalastajien -tuvat, joissa usein olen käynyt. Sinne me valkoiset linnutkin olisimme -lentäneet. - -Taiteilija hymyili. -- Olkoon menneeksi! - -Mummo ei kovinkaan ällistynyt ehdotuksesta. Keksihän matkustava ja -laiskotteleva herrasväki mitä milloinkin. Enemmän rahan toivossa hän -mielellänsä lähti opastamaan. Hän kertoi kävellessä, että hän asui -poikansa ja miniänsä luona, jotka viljelivät maata. Huoneet olivat -aivan tien varrella, täällä likistössä. - -Mitäpä siellä olikaan erityistä katsottavaa? Tupanen, jossa maa -oli permantona, ja puutarha, jossa sireenit kukkivat. Vähäiset -viljelykset olivat huolellisesti hoidetut, viinimäki muheaksi muokattu -ja rikkaruohoton. Nuori emäntä oli siisti ja hauskan näköinen. Hän -avasi ikkunaluukut, jotta herra ja neiti saisivat nähdä näköalan. -Sireenistänsä hän taittoi kukkatertun ja pani pienen poikansa -ojentamaan sitä neidille. - --- Kuinka täällä on sievää,--ihasteli Lemmikki. - -Vanha mummo vaan huokaili, että elatus on tiukassa. Koko ikänsä saa -raataa aamusta iltaan vaivaisen makarooninsa tähden. - --- Jumala auttaa ja lohduttaa, -- sanoi nuori vaimo iloisesti. - -Wolf Lichter lahjoitti muutamia soldoja pikku pojalle, ja Lemmikki -ajatteli mielessään, että onpa elämä sentään ihmeellinen. "Jumala -auttaa ja lohduttaa." Täällä ihanassa etelän paratiisissa hän ei -ollut kertaakaan tuntenut, että sitäkin tarvittiin... Tokko hän sitä -tarvitsisi koskaan enää? - -He kulkivat kotiin samaa kaunista tietä pitkin, jota olivat tulleetkin. -Lichterin oli kiire atelieeriinsa, ja Lemmikki muisti, että täytyi -kirjoittaa kummitädille ja kotiin. - --- Teemmekö huomenna veneretken? -- kysyi Lemmikki Faraglionin portilla. - -Wolf Lichter pudisti päätänsä. -- En tiedä -- ehkä minun taas pitänee -jäädä koko päiväksi näyttelyä hoitamaan. Kunpa suuri tauluni vihdoinkin -ostettaisiin. - --- Paljonko se maksaa? -- uteli Lemmikki. - --- Kaksituhatta. - --- Tehän tulette aivan rikkaaksi! -- hämmästeli tyttö. -- Mitä te -teette niin paljolla rahalla? - -Siinä hän seisoi niin suloisena ja viattomana kuin koskematon kukkanen. -Kevät ja ilo oli punannut posket, jotka tänne tullessa olivat kapeat ja -kalpeat. Silmät katsoivat hänen silmiinsä luottavasti ja lämpöisesti. - -Wolf Lichter kokosi kaiken miehuutensa ja päättäväisyytensä. Nyt tai ei -koskaan! Heidän suhteensa täytyi muuttua. Hän piti "pikku ystävästä" -liian paljon, voidaksensa tieten tahtoen varastaa ja hyytää hänen -keväänsä ruusut. - --- Sanonko suoraan? -- vastasi hän tavattoman vakavana. -- Jos saisin -ne rahat, niin perustaisin _kodin_. Hyvästi, Lemmikki neiti, kiitos -ystävyydestänne! - -Faraglionin ja Limonen portit liikahtivat. He katosivat kumpikin omalle -puolellensa puutarhamuuria. Mutta sinä päivänä Lemmikki kulki kuin -unessa, ja yöllä hän valvoi sykkivin sydämin, katsellen suuria tähtiä. - - * * * * * - -Seuraavan viikon kuluessa he eivät paljon nähneet toisiansa. Wolf -Lichter istui atelieerissansa, maalaten kuumeisen kiihkeästi. Eräs -englantilainen veistämönomistaja oli käynyt katsomassa hänen alotettua -ukkotauluansa, mieltynyt itsetietoiseen, komeaan kalastajavanhukseen ja -tilannut kuvan omaksensa. -- Hyvä onni, että sekin menee, -- ajatteli -Lichter tyytyväisenä. -- Nellin ja Federicon atelieerissa on sama kuva -valmiina. Sattuipa mainiosti, ettei hän ole niitä nähnyt. - -Mutta laskelmissaan ja työssään hän ei voinut olla tuon tuostakin -muistamatta Lemmikkiä. Hän kaipasi tytön vilkasta livertelemistä ja -kirkasta hymyä. Itsepä hän oli ilolintusensa karkoittanut. Sillä -"pikku ystävä" ei enää tullut näyttelyhuoneeseen; hän oli häipynyt -näkymättömiin. Lieneekö pahastunut? Lieneekö murhemielellä? - -Oi, hän ei tiennyt, että pieni onnellinen tyttö unelmoi häistä ja -morsiusseppeleestä Faraglionin keltaisten ruusujen keskellä. Hän -asteli Limonen portille, mutta ei voinut avata, huolettomasti ja -empimättä kuten ennen. Hän kulki eteenpäin Via Tragaraa pitkin, -ikävöivänä, jännittyneenä ja kuitenkin riemukkaana, luullen joka hetki -kuulevansa tutut askeleet takanaan. Kun ei niitä tullutkaan, käveli hän -hiljalleen tien päähän asti, laskeusi jyrkkää rinnepolkua myöten alas -Faraglionikallioille ja istuutui aivan meren äärelle. Sukat ja kengät -polttivat, hän riisui ne pois. Loiskutellen jalkojansa vilpoisessa -vedessä hän hyräili "Kultakutrin laulua": - - "-- -- Tui, tui, Ahtolan väki, - Kultakutrinko Ahti näki? -- --" - -Hän kumartui, koettaen nähdä kuvaansa vedenkalvossa. -- Ei, ei minulla -ole kiharoita, mutta _hänellä_ on! - -Hän hyräili edelleen, miten Kultakutri riemuiten juoksi "metsien -tummaan tarhaan" ja huhuili puiden siimeksestä Metsolan tieltä. -Lemmikki naurahti. -- Täällä ei ole metsiä, vaan vuoria. - - "-- -- Tui, tui, vuoritieltä... - Sulhot ei mua löydä sieltä!" - -Innoissaan hän helkähytti heleän sävelen. Olisipa Wolf Lichter saanut -löytääkin! - -Wolf Lichter ei hakenut. Hän oli ansainnut sievän summan rikkaalta -englantilaiselta ja istui nyt paraikaa kirjoittamassa Gilda Nanninille. -"Tule Caprille, minä lähetän matkarahat. Yksinäinen oleskelu täällä käy -sietämättömäksi ajan pitkään." - -Eräänä iltana hän sattui Lemmikin kanssa suoraan vastakkain Via -Tragaralla. Molemmat vähän säpsähtivät, mutta muuten Wolf Lichter -ihmetteli tytön olentoa ja käytöstä. Hän oli kainompi kuin ennen, mutta -yhtä säteilevä. Ei mielipahasta merkkiäkään. - --- Siis me voisimme vastakin vapaasti olla yhdessä, -- hän ajatteli. -Melkein kadutti, että hän jo oli kirjoittanut Gildalle. Se olisi voinut -tapahtua Lemmikin lähdettyä. - -Tyttö kertoi, että valtioneuvoksetar, "kummitäti", oli tulossa -Faraglioniin. Hän aikoi viipyä saarella muutamia päiviä, ehkäpä viikon. - --- Ja sittekö palajatte Suomeen? - --- Palajamme. - -Alakuloisuuden varjo häivähti tytön kasvoille. - --- Muistatteko, mitä kerran keskustelimme tunteiden ristiriidasta? -Siitä, että kaipaa kotiin ja kuitenkin halajaa jäädä. - --- Nytkö taas tunnette sellaista ristiriitaa? Tyttö painoi käden -sydämellensä. Se sykki kovasti. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettansa -ja vastasi hiljaa: -- Nyt... nyt minä luulen, että haluaisin jäädä -ainiaaksi! - -Wolf Lichter katsoi häntä oudoksuen, tutkivasti. Mikä ihmeellinen -arvoitus tämä tyttö olikaan! - -Puutarhojen uinahtavat kukkaset tuoksuivat yöhyväisiä, kuu kulki esiin -Monte Solaron takaa, ja illan varjot laskeutuivat. - - * * * * * - -Pari päivää myöhemmin valtioneuvoksetar saapui Caprille. Hän oli -arvokkaan näköinen, hieno keski-ikäinen nainen, jonka silmistä loisti -sydämen hyvyys. Äidillisesti hän syleili suojattiansa, tyytyväisenä -tytön kukoistavaan terveyteen. Eipä siis raha ollut turhaan käytetty. -Mutta pian hänen tottunut, tarkka silmänsä havaitsi muutakin. -Oliko hän ehkä kumminkin menetellyt varomattomasti, jättäessään -kokemattoman kummityttärensä tänne yksinään vieraitten keskelle, -vaikkapa taattuunkin paikkaan? Häntä huolestutti se unelmoiva, -naisellinen piirre, joka tänä lyhyenä aikana oli kehittynyt lapsekkaan -saarelaistyttösen olentoon. Mistä se oli syntyisin ja minne tähtäsi? -Hän ei kysynyt mitään, ainoastaan odotti ja piti varalla. - -Tietysti tyttö ei huomannut eikä aavistanut, kuinka usein hän mainitsi -"herra Lichterin" nimen. Hän luuli välttäneensä sitä erinomaisen -huolellisesti... - -Sitte he eräänä päivänä astuivat taiteilijan näyttelyhuoneeseen. -Omituisessa mielentilassa, kiihkeänä ja hämillisenä, hehkuvin poskin -tyttö saattoi valtioneuvoksettaren suoraan suuren meritaulun eteen. - --- Tämä se on, josta minä olen kertonut. Täti, eikö se ole ihana? - -Valtioneuvoksetar tutki aluksi yhtä paljon maalaajaa kuin taulua. -He viipyivät pitkän aikaa, katsellen ja keskustellen. Wolf Lichter -käyttäytyi huomaavaisesti ja kohteliaasti, kuten tottunut maailmanmies. -Hänen puhutellessaan Lemmikkiä ei ainoakaan äänen tai kasvojen väre -todistanut tuttavallisesta suhteesta. - --- Siis niinpäin, -- ajatteli valtioneuvoksetar. Hän tiesi tarpeeksi -ja kääntyi jälleen taiteilijasta tauluun, joka kiinnitti suuresti -hänen huomiotansa ja herätti hänen jakamattoman ihastuksensa. Ne, -jotka halusivat muistoa oleskelustansa Caprilla, etsivät kukkapuita, -sinimerta, kevätkuvia. Valtioneuvoksetar aivan erityisesti kiintyi -tähän karuun maisemaan, sillä se yhdisti hänen kesämuistonsa, eteläiset -ja pohjoiset. Caprin piirteet, Suursaaren tunnelma. Heti häneenkin -vaikutti tuo omituinen yhtäläisyys, joka Lemmikin oli tenhonnut hänen -ensi käynnillänsä. - --- Sinulla on hieno maku, tyttöseni, -- sanoi valtioneuvoksetar. - -Lemmikin silmät säteilivät. Hän olisi tahtonut sanoa, mitä ei -rohjennut. -- Rakas, rakas täti, ostakaa se taulu! Tehän olette rikas, -te voitte sen tehdä. Silloin hän perustaa kodin. - -Mutta Lemmikin kehoittamattakin valtioneuvoksetar todella oli alkanut -ajatella asiaa. Useita kertoja hän kävi näyttelyhuoneessa, lopuksi pari -etevää taiteentuntijaa mukanansa. He olivat kaikki suuresti mieltyneet -taideteokseen. Ja niin kävi, että päivää ennen valtioneuvoksettaren -lähtöä Wolf Lichter syvään kumartaen otti vastaan hänen kädestänsä -kahdentuhannen saksanmarkan pankkiosotuksen. Taulu oli lähetettävä -suoraan Helsinkiin. Valtioneuvoksetar, joka milloinkaan ei turhaan -tuhlaillut, oli erinomaisen tyytyväinen kotinsa uuteen, arvokkaaseen -kaunistukseen. - -Sinä iltapäivänä Lemmikki ei voinut pidättäytyä. Hän pujahti ulos -Faraglionin portista ja juoksi ylös atelieerin marmoriportaita. Sydän -oli pakahtua sykkivästä riemusta. Viimeaikainen arka kainouskin väistyi -sen tieltä. Voi -- ja nyt, juuri nyt hänen täytyi Caprilta lähteä! - -Wolf Lichter ei ollut kotona. Hän oli aamulla saanut vieraan, ja he -olivat lähteneet kävelemään. Rouva Giannina Fritti katsoi kysyvää -tyttöä vähän omituisesti. Joskus ennen hänen katseensa oli ollut äreä, -nyt se oli melkein sääliväinen. - -Arco naturalen tiellä he tulivat Lemmikkiä vastaan, Wolf Lichter ja -tummasilmäinen, uhkea kaunotar, punaisessa puvussa, valkopunervat, -pyöreät korallihelmet kaulassaan. Sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin -taiteilija astui Lemmikkiä kohti. - --- Saanko esitellä? -- alkoi hän. -- Neiti Nannini, morsiameni, -ja pieni suomalainen ystäväni, jonka ansioksi voimme lukea taulun -myynnin. Olen teille syvimmästi kiitollinen. Tehän ohjasitte oman hyvän -haltijattarenne minun näyttelyyni... - -Hän ei päässyt pitemmälle. Lemmikki seisoi jäykkänä ja tyrmistyneenä. -Äkkiä, kuin salaman väläyksessä, Wolf Lichter käsitti kaikki. - -Mitä hän olikaan tehnyt? Tällä hetkellä ei ollut mahdollista edes -pyytää anteeksi, ja kumminkin omatunto syytti häntä ankarammin -kuin koko hänen huolettoman, vapaanautintoisen nuoruutensa aikana. -Eihän hän ensi kertaa varomattomasti leikitellyt kukkasen hennoilla -sydänlehdillä... Nytkö, tämän tyttösen edessä, hän vasta joutui häpeään? - -Kalvenneena hän ojensi kätensä, liikutuksen vallassa, jota hän töin -tuskin hillitsi. -- Hyvästi, Lemmikki neiti, tehän lähdette kotiinne. -Toivon... toivon, että Jumala siunaisi teitä... - -Lemmikki ei tullut ajatelleeksi, että Wolf Lichter kerran oli -nimittänyt itseänsä pakanaksi. Hetken hän katseli menevien jälkeen -ja asteli sitte eteenpäin, koneellisesti, tuskin käsittäen, mitä -oli tapahtunut. Tuossa oli se talonpojan tupa, jossa he viime -kävelyretkellä olivat yhdessä käyneet. Mitä se vaimo silloin sanoikaan? -Jotakin... hän ei jaksanut muistaa eikä ajatella. - -Kummitätinsä syliin hän Faraglionissa itki kuumat, kiihkeät -kyyneleensä, jotka vuolaana virtana purkivat ilmi nuoren sydämen -ensimmäisen suuren pettymyksen. Kaikki oli tullut niin äkkiä, -odottamattomana, julmana iskuna, niinkuin halla syksyisin kylmällä -kotisaarella. Hän ei voinut sitä yksin kantaa. Tuntui kuin sydän olisi -särkynyt, kuin ei enää iloa olisi koko maailmassa. - --- Voi täti, miksi minä ensinkään tutustuin häneen? Miksi minä -milloinkaan näin Caprin ja etelän kauniin kevään? - -Hyvä täti koetti hellästi viihdytellä. Pikku raukka -- eikö hän voinut -uskoa, ettei sellaisen elähtyneen maailmanmiehen rakkaus hänelle olisi -ollut mikään onni? - -Ei, ei, hän ei tahtonut kuullakaan sitä puhetta. Kyyneleet tulvivat yhä -katkerammin. - --- Minä rakastan, rakastan häntä! - -Silloin täti alkoi toisin puhua. Mitäpä hyödyttikään järjen viisaus -herkän sydämen vuotaessa verta? Hän muistutti, että armias Jumala oli -lahjoittanut Lemmikin terveyden takaisin. Hän tiesi avun tähänkin -suruun. Kyllä hän lohduttaa pientä murheellista sydäntä, joka tulee -hänen luoksensa. - -Siinä ne nyt olivat ne vaimonkin sanat: - -"_Jumala auttaa ja lohduttaa_..." - -Seuraavana päivänä Lemmikki seisoi laivan kannella, katsellen Caprin -valkoisia taloja, korkeita vuoria ja kukkivia rantoja. Uneksien hän -ajatteli lyhyttä keväistä satuansa, ja kyyneleitä pisaroitsi poskille, -haikeita yhä, mutta tyynempiä ja suloisempia. Pitenemistään piteni -sininen tie, joka hänet erotti haaveiden ja muistojen ihmemaasta. -Caprin kevät! Oliko hän sen nähnyt oppiaksensa jotakin, jota hän ei -ollut kuvitellut tarvitsevansa milloinkaan? - - - - -Siunaus - - -Giulia oli saanut palveluspaikan Via Ludovisin varrella, suuren -kivitalon viidennessä kerroksessa. Hän oli vasta täyttänyt kolmetoista, -oli kalpea, hintelä ja söi kovasti. Sentähden hänelle ei kannattanut -suurta palkkaa maksaa. Työtä sen sijaan oli kyllä runsaasti. - -Tytön äiti oli roomalainen leski, joka viiden lapsensa kanssa asui -Tiberin länsipuolisessa kaupunginosassa. Polenta, maissipuuro, oli -hänen nälkäisen joukkonsa pääasiallisena ravintona, ja itse hän usein -jäi ilman sitäkin. Hän itki yhteistä surkeutta, valitteli herrasväille, -joiden työssä hän kävi, ja osti ainoilla penneillänsä vahakynttilän -Neitsyt Marian kuvan eteen; sitte hän taas toisessa tuokiossa -rupatteli, nauroi ja iloisesti lauleli särkyneellä, särähtelevällä -äänellänsä, joka kerran oli ollut kaunis. -- Minä panen Giulian, ison -tytön, palvelemaan, -- päätteli hän. -- Siitä säästyy monta kauhallista -puuroa pataan. Sitte hän saa uudet kengätkin ja kiiltävät korvarenkaat. - -Giulia teki niinkuin äiti: itki ensin katkerasti, kävi rukoilemassa -Pietarin vaskipatsaan luona, josta hän piti enemmän kuin Marian -kuvasta, lohduttautui korvarenkaitten toivolla ja laulaa viserteli kuin -pieni lintunen parsiessaan vaatteitansa kokoon. - -Hänellä oli hyvä onni paikansaannissa. Taidekauppiaalla, jonka huoneita -äiti siivosi, kerrottiin keittiön puolella, että asioitsija Bianchilta -oli samana päivänä ajettu pois aputyttö, koska hän oli varastanut. -Pyhä Neitsyt varjelkoon! Äiti kuunteli kauhuissansa. Semmoista toki -ei Giulia milloinkaan tekisi. Hän pyysi nöyrästi, että taidekauppiaan -rouva puhuisi asioitsijan rouvalle hänen tyttärensä eduksi. Ehkä -luonnistaisi saada Giulia varastytön sijalle. - -Rouva puhui, sillä hänen tuli sääli itkevää ja laulelevaa -siivooja-apulaistaan ja hänen ryysyistä, ilosilmäistä lapsilaumaansa. -Seuraus oli, että Giulia heti toisena aamuna äidin turvissa vaelsi -myttyinensä Via Ludovisille. Tuskin hän yksin olisi osannutkaan. Hän -oli syntynyt ja kasvanut Roomassa, mutta Monte Pincion seuduilla hän -ei vielä koskaan ollut käynyt. Mitäpä sinne olisi ollut asiaa? Jos -kotitoimilta joutui, oli aina lyhin ja hauskin matka Pietarin torille -ja suureen, juhlalliseen kirkkoon, jossa messuttiin ja soitettiin kuin -taivaan kuorissa. Sitäpaitsi hänellä kauvan oli ollut mielessään suuri, -salainen toive, niin rohkea, että aivan punastutti sitä ajatellessa: -Entäpä jos kerran saisi nähdä itse Pyhän Isän, paavin! Joku oli -kertonut, että hän välistä näyttäytyi kansalle Pietarin kirkossa, mutta -muualla ei milloinkaan. Silloin hän siunasi kirkkokansaa, vieläpä -heidän vaatteitansa ja rukousnauhojansa ja kaikkea mitä heillä oli -mukanaan. Sepä jotakin olisi! Giulia oli monet kerrat tunkeutunut -ihan likelle pääalttaria, koko siskosparvi kintereillään, kohonnut -varpailleen ja hartaasti kurkistellut. -- Onko Pyhä Isä siellä? -- oli -hän kysynyt ympärillään seisovilta ihmisiltä. He olivat hymyilleet ja -pudistaneet päätänsä. Giulia oli kerta kerralta pettynyt, mutta aina -toivonut uudestaan. Nyt jo taisi raueta koko rakas unelma, sillä Via -Ludovisilta oli pitkä matka Pietarin kirkolle, eikä näyttänyt juuri -olevan vapaahetkiä liiemmalta. - -Asioitsija Bianchilla oli viiden huoneen ja keittiön asunto. -Kolme kamaria oli vuokrattu vieraille, joille ei riittänyt tilaa -kerrosta alempana sijaitsevassa täysihoitolassa. Siellä ne kumminkin -aterioitsivat, niin että rouva Bianchin huoleksi jäi ainoastaan -huoneitten siistinä pitäminen ja kaikenlaiset pienet palvelukset, joita -tuon tuostakin tarvittiin. - -Perheenisä oli keski-ikäinen mies, siivoksi ja ahkeraksi tunnettu. -Oliko hän muuten hyvä vai paha, siitä Giulia ei saanut paljon -kokemusta. Hän lähti konttoriinsa varhain aamulla ja palasi myöhään -illalla. Puolentoistavuotias Anna-Maria, ainoa lapsi, vierasti häntä -säännöllisesti sunnuntaiaamuina. - -Rouva oli nuori, hilpeä, mustasilmäinen. Hän kulki puolen päivää -kampausnutussa ja liverteli Anna-Marialle. Sitte hän pukeutui -harsopukuun ja töyhtöhattuun ja lähti kävelemään Monte Pinciolle, -työntäen lapsen sieviä istuinrattaita. - -Giuliasta tuntui oudolta ja ihmeelliseltä koko tämä elämä ja ympäristö. -Hän oli tottunut olemaan tavallaan ahtaammalla, tavallaan väljemmällä. -Kun joskus kaikki viisi huonetta, keittiö ja eteinen olivat typö -tyhjinä ihmisistä ja hän yksin kotolaisena, silloin häntä sekä huvitti -että kammotti. Hän juoksenteli kuin varsa ovelta ovelle. Olisivatpa -siskot olleet täällä, niin olisi leikitty ja pidetty hauskaa! Seis -- -mikä rapsahti? Tuuliko vain ikkunoissa? Giulia pelkäsi, kyyristyen -nurkkaan. Liikkuiko täällä henkiä? Olikohan pappi pirskotellut -vihkivettä suojaksi pahoilta silmiltä? - -Hän olisi juossut ulos, mutta ei uskaltanut. Kuinka hän kaipasi -vapauttansa! Kotona hän pujahti pihalle, milloin vaan halutti. Täältä -ei päässyt, sillä rouva käski pysymään sisällä sen varalta, että joku -vieraista olisi unohtanut avaimensa tai muuten tarvitsisi apulaista. -Niin -- ja työtäkin oli. Aivan tahtoi seota, kun sitä määrättiin -niin paljon ja monenlaista. Eikö pitänytkin tehdä tulta ja lämmittää -kylpyvettä, kunnes rouva palaisi Anna-Marian kanssa? - -Giuliaa nauratti. Tätä kun kylvetettiin kahdesti viikossa! He kaikki -kotona menivät kylpylään vain ennen joulua ja pääsiäistä. Niinpä tuota -Anna-Mariaa muutenkin pidettiin hienosti kuin nukkea. Kerran rouva -vallan suuttui hänelle, kun hän vähän kämmenellään läimähytti kirkuvaa -lasta. Eri tupa, eri tupa! Mitenkä hän, vanhin, olisi pitänyt koko -siskoparvensa kurissa, ellei kääntämällä mekot nurin ja läiskimällä, -jos he juonittelivat? - -Rouva palasi kotiin lapsinensa, ja nyt vasta puuhia kertyi. Piti auttaa -kylvettämisessä ja ruoanlaitossa, tehdä vuoteet, sytyttää kaasuvalot ja -keritä jos kuinka moniaalle. Vieraista useimmat saapuivat muuttamaan -pukujansa ennen päivällistä, joka täysihoitolassa tarjottiin kello -seitsemältä. Heidän kenkänsä olivat pelottavan pölyiset, jopa lokaiset -ja savisetkin. Tietysti Giulian omat vanhat tohvelit olivat usein -vielä kurjemmassa kunnossa eivätkä juuri pyyhkimälläkään parantuneet; -mutta tässä oli onnettomuutena se, että nuo kaikki hienot jalkineet -piti taas kauniiksi laittaa, joko harjata mustiksi tai voidella ja -kiillottaa ruskeiksi. Sitte lisäksi vallasnaiset pitivät mokomia -mutkikkaita pukuja, joita eivät edes saaneet itse yllensä. He soittivat -kelloa toiselta ja toiselta puolen käytävää, ja Giulia pyöri kuin -hyrrä, kiinnittäen hakasia ja näpähytellen nipsuttimia. Herroista -oli vähemmän vaivaa kuin naisista, mutta herra ja rouva Bianchi -eivät niitä tahtoneet vuokralaisiksensa, elleivät olleet vanhoja -ukkoja tai pappeja. Jotakin semmoista Giulia kerran kuuli isäntänsä -sanovan rouvalle: "Muista, ainoastaan vanhempia kuin minä!" Sentähden -talossa nytkin asui vain yksi herra, tuomari Lange, joka oli jo -vallan harmaapäinen. Ehkä se oli totta, että vanhat herrat ja papit -olivat kilteimmät, ajatteli Giulia. Tämä ainakin oli kovin hyvä ja -ystävällinen, niin iloinenkin, että täytyi nauraa vastaan jo ovella -astuessansa hänen huoneeseensa. Aina hän laski leikkiä ja usein antoi -makeisia. Sitä ei kukaan muu tehnyt. Yleensä kyllä vuokralaiset pitivät -Giuliasta, sillä hän oli nopsa, altis ja älykäs. Mutta harvat osasivat -puhua hänelle; he vaan ymmärsivät hänen käsiensä liikkeitä ja silmiensä -kieltä, ja hänkin käsitti tuota pikaa, mitä he tahtoivat. Ainoa, joka -puhui vapaasti italiankieltä, oli tuomari Lange. Sitä hauskempi Giulian -oli palvella häntä. - -Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Giulialla, mitättömästä palkastaan -huolimatta, oli kiiltävät kengät, koreat korvarenkaat, nauhasolmu -tukassa, vieläpä uusi pukukin, valkopohjainen ja punakukallinen. -Juomarahat sen tekivät, sillä asukkaita tuli ja meni, ja kukin -pisti lähtiessänsä jotakin tytön käteen. Hän oli onnellinen kuin -päivänpaiste. Laulaen lallatellen hän koko komeudessaan ilmaantui -äitinsä ja siskojensa luo keväisenä palmusunnuntain aamuna. Äiti -löi kätensä yhteen ja lapset ihastelivat. Kymmenvuotias Lola rupesi -kiihkeästi pyytämään, eikö hänkin pääsisi herrasväkiin. Hänellä oli -pelkkiä repaleita ja kova nälkä. Giulia oli lihonnut ja kasvanut ja -tullut kauniiksi. Tuskin häntä tunsikaan. - --- Kulta sisko, ota minutkin sinne! - -Giulia tiesi, että se oli mahdotonta. Mutta hänen sydämensä heltyi ja -hänet valtasi kova katumus. Hänen olisi pitänyt ostaa ne kengät, jotka -olivat kovemmat ja rumemmat ja maksoivat vaan viisi liraa. Näistä meni -kolme liraa enemmän. - -Hän veti taskustaan kirjavan rääsyn, jonka kulmaan hänen omaisuutensa -oli sidottu: kaksi liraa ja kuusikymmentä centesimoa. -- Tässä, äiti, --- sanoi hän. -- Nyt pitää ostaa leipää ja sipulia ja makaroonia! - --- Sinä siunattu tyttö, -- sanoi äiti. -- Lola, juokse pian -ruokakauppaan! -- Eikä sitä tarvinnut kahdesti sanoa. - -Giulia katseli äidin ja siskoparven syömistä, ja hänen tuli yhä -vaikeampi olla. Noin he olisivat aterioineet vielä monta kertaa, jos -kenkärahat olisivat säästyneet. Hänen täytyi käydä tunnustamassa -syntinsä. Kelle? Niin, tietysti Jumalalle tai Neitsyt Marialle, vaikka -Giulia mielestään ei missään osannut rukoilla niin hyvin kuin Pietarin -patsaan ääressä. Hän teki ripeän päätöksen. Nythän Pietarin kirkko ei -ollutkaan kaukana, nyt sopi taas kiiruhtaa sinne. - --- Hyvästi, -- sanoi hän, -- minä menen messuun. - --- Hyvästi, -- sanoivat siskot, tuskin nostaen päätänsä ruokakupista. -Äiti vain itki ja pusersi hänet syliinsä. Giulia itki myös, vielä -katuakin juostessansa. - -Tuossa nyt oli tuttu tori, jota hän ei pariin kuukauteen ollut nähnyt. -Kotona hän oli joskus käväissyt, mutta aina niin suurella kiireellä, -ettei tänne ennättänyt. Aamupäivisin varsinkaan ei päässyt paikasta -irti, ei pyhinäkään, mutta tänään rouva laski, sillä iltapuoleksi hän -odotti vieraita. - -Torilla myytiin siunattuja öljypuun oksia ja palmunlehviä. Poikia -juoksi Giuliankin luo, ojennellen kaupittaviansa. Tytön sydäntä -hytkähytti somasti. Tällaista ei hänelle vielä koskaan ollut -tapahtunut, mutta nyt hän kaiketi näytti neidiltä. Hän otti käteensä -palmunlehväisen ristin, jonka keskellä oli läkkipellin palasella paavin -korkokuva. Hänet valtasi suuri halu saada se omakseen. 25 centesimoa! -Niin, mutta hänellähän ei enää ollut yhtään. Hän heitti ristin pojalle -takaisin ja juoksi kiireesti ylös kirkon portaita. Ei, ei nyt saanut -olla pahoillaan. Juurihan hän meni katumaan sitä, että liiankin paljon -oli pidättänyt rahaa omiin tarpeisiinsa. - -Kirkko oli hyvin täynnä väkeä. Se oli kuin meri, joka lainehti ja -kohisi. Jos katsoi ylös kupuun tuonne huimaavan korkealle, tuntui -kuin taivas sieltä olisi hohtanut. Kultaukset kimmeltelivät silmiä -huikaisevina. Giulia teki ristinmerkin ja painui hartaana polvillensa. -Sitte hän taas nopeasti nousi ja alkoi pujotteleida Pietarin patsasta -kohti. - -Mikä syvä pettymys! Kuva oli vaateverholla peitetty. Hämmästyneenä -tyttö katsoi ympärillensä. Kaikki alttarikuvat olivat samoin verhotut. - -Kyllä Giulia muisti entisestä, että kirkoissa aina johonkin -vuodenaikaan kauniit taulut ja patsaat pantiin piiloon, mutta miksi ja -milloin oli sellainen tapa, sitä hän ei koskaan ollut ajatellut. Nyt -hänestä tuntui ikäänkuin itse Jumala samalla olisi peittänyt kasvonsa, -niin ettei häntä voinut nähdä eikä rukoilla. Varmaan nyt ei voinut -saada syntiänsäkään anteeksi. Giulia hiipi seinustalle patsaan varjoon -ja alkoi nyyhkyttää. Suru painoi niin suurena ja keveät, sirot kengät -niin raskaina, että hän olisi mielellään heittänyt ne pois ja antanut -vaikkapa vielä korvarenkaansakin, jos siten olisi voinut hyvittää -Jumalan. - -Kirkon ihmismeri kohahti äkkiä entistä kovemmin. Kansaa tulvasi juuri -sinne päin, missä Giulia seisoi. Monet juoksivat, kaikki tunkivat. -Giuliakin havahti huolistansa ja uteliaana rupesi tähyilemään, mitä -oli tekeillä. Hänen paikkansa oli mainio, sillä vahtimestari pyyhkäisi -kädenkäänteellä kaikki ihmiset pois juuri hänen edestänsä, muodostaen -kujan. -- Tilaa, tilaa kulkueelle! -- huudettiin. - -Valo alkoi pilkottaa ja juhlalliset sävelet kaikua. Giulia katseli -ja kuunteli henkeä pidättäen. Etummaisena astui kaksi mustaan -kauhtanahameeseen ja valkeaan lyhyeen pitsimekkoon puettua kuoripoikaa, -jotka kantoivat korkeita palavia kynttilöitä. Sitte seurasi muu saattue -koreissa puvuissa: papit ja laulajat, kaikilla pystyjä palmulaitteita -käsissänsä. Täysi-ikäisten miesten jykeät, syvät bassot ja nuorten -poikien hennot, heleät äänet sointuivat ihanasti yhteen, Giulia suli -sävelten liikutukseen, vaikka hän ei tietänyt eikä arvannut, mitä -ne tarkoittivat. Sanoista hän kuuli lakkaamatta toistuvan "Hosanna, -hosanna!" huudon. Joskus hän oli udellut, mitä kirkossa laulettiin, -mutta äiti ei osannut selittää, sanoi vaan, että se oli pyhää latinaa. --- Sittehän sitä ei pidäkään ymmärtää, -- ajatteli Giulia, eikä -aprikoinut asiaa sen pitemmältä. - -Yhtäkkiä tytön katse terästyi ja sydän rupesi kovasti sykyttämään. -Viimeisenä kulkueessa astui kahden komeapukuisen hengellisen miehen -välissä kolmas kaikista komein. Hänellä oli punainen alusviitta, sen -päällä valkoinen kauhtana upeine koristeineen ja päässä punainen -neliskulmainen lakki. Hän oli kookas, jäntevän ja mahtavan näköinen. -Ihmiset kuiskailivat ja viittasivat häneen, väistyen kunnioittavasti -syrjemmäksi. - -Olisiko mahdollista? Toteutuisiko Giulian monivuotinen unelma tällä -hetkellä, näin arvaamatta? - --- Onko se Pyhä Isä? -- uskalsi hän vavisten kuiskata vieressään -seisovalle naiselle. - --- Se on kardinaali, -- kuului vastaus. Nainen tuskin viitsi katsoa -tyttöön, joka niin tyhmästi kysyi. - -Giulia parka! Aivan lannistuneena hän lysähti kokoon, ja kyyneleet, -jotka kulkuetta katsellessa olivat kuivuneet, yrittivät uudestaan -esiin. Ei, ei täällä näyttänyt olevan siunausta hänen varallensa. Paras -hiipiä pois niinkuin oli tullutkin. - -Silloin laskeutui käsi hänen olallensa. Hän kääntyi ja näki vanhan -tuomari Langen. - --- Mitä sinä itket, pikku Giulia? -- kysyi hän ystävällisesti. -- Etkö -ulottunut näkemään kulkuetta? Riennä tuonne kuoriin päin, se palaa -takaisin vasemmalta puolelta. - -Katkonaisesti Giulia sai selitetyksi surunsa. Ei se kulkuetta koskenut, -kyllä hän sen näki ja kuuli laulun. Hän vaan oli kauvan, kauvan -toivonut, että Pyhä Isä kerran siunaisi häntä ja hänen rukousnauhaansa -täällä kirkossa, ja nyt hän oli pettynyt, kun tuo punalakkinen korkea -pappi olikin joku muu. Hän olisi juuri tänään niin mielellänsä -pyytänyt syntejään anteeksi. Tiesikö tuomari, että täällä Roomassa -oli jossakin päin Santa Scala, sellaiset portaat, joita Jeesus oli -kulkenut eläessään maan päällä? Jos niitä kiipesi polvillansa ylös, -kuului saavan jokaisesta portaasta synnit anteeksi yhdeksäksi vuodeksi. -Joskus olisi hyvä mennä sinne, mutta ei nyt ollut aikaa. Eikä se hänen -mielestään niin erinomaista ja varmaa ollut kuin itse Pyhän Isän -siunaus. Voi, jos kerran saisi hänet nähdä! - -Tuomaria huvitti pieni harras, tietämätön tyttö. Hän oli vallan -liikuttava siinä puhellessansa. Mitä jos rupeaisi hänen hyväksi -enkeliksensä? Herra Langen päähän pisti leikkisä tuuma. - --- Kuuleppas, tyttöseni, -- sanoi hän, -- minä menen tänä iltana paavin -hoviin hänen hovimestarinsa kirjurin luo. Ylihuomenna iltapäivällä -matkustan Roomasta pois, ja sitä ennen haluan nähdä paavin, niinkuin -sinäkin haluaisit. Aion hankkia itselleni pääsyn hänen luoksensa. -Hankkisinko sinullekin? - -Giulia luuli tuomari Langen tekevän pilkkaa. Hän ei vastannut mitään, -vaan tuli hyvin pahoillensa. - --- Niin, niin, minä tarkoitan täyttä totta, -- hymyili tuomari. -- -Onhan sinulla noin sievä uusi pukukin. Mene kotiin muuttamaan se -yltäsi, ettei se tahraannu ylihuomiseksi! - -Giulia katsoi tuomarin silmiin empien ja epäröiden. Pieni vilkas suu -oli yhä vaiti. Hän niiasi ja kiirehti kirkosta pois, ikäänkuin jokin -olisi ajanut takaa. Rouva kummasteli että hän palasi niin pian ja -lisäksi heti riisui pyhävaatteensa. -- Sinun täytyy olla siisti, kun -vieraita tulee, -- vaati hän. Tyttö ei vastannut eikä selittänyt. Rouva -suuttui ja torui, kunnes Giulia itkien lupasi pukeutua uudestaan. - --- Ei tuomari kumminkaan vie minua paavin luo, -- ajatteli hän kerta -kerralta itseksensä. Mutta toivo asui sydänpohjissa. Hän pelkäsi ja -vapisi ja varoi pukuansa kuin se olisi ollut hienointa silkkiä. - --- Pesukangastahan se on, -- sanoi rouva vähän kärsimättömästi, Giulian -kaartaessa keittohellaa kuten vauhko hevonen voimavaunua. - -Jospa rouva olisi aavistanut! Mutta mistään hinnasta tyttö ei olisi -ilmaissut salaisuuttansa. Jos se oli totta, oli se liian pyhää ja -suurta ja ihmeellistä. Jos ei ollut, silloin hän syystä joutuisi -pilkanalaiseksi, kun sellaisia mahdottomia rupesi uskomaan. - -Sillävälin tuomari Lange Vatikaanissa esitti erään korkean hengellisen -herran antaman suosituskirjeen. Paavin Major domuksen sihteeri, -Pater Pacomius, kysyi kohteliaasti, miten hän voisi olla avuksi. -- -Toivoisin pääseväni ylihuomiseen audiensiin, -- sanoi tuomari. -- -Pyytäisin pääsykorttia myös nuorelle tyttärelleni Julialle, joka -hartaasti halajaisi Hänen Pyhyytensä siunausta. -- Pater Pacomius -osotti tuomarille istuinta. -- Heti, kortit valmistetaan. Olkaa hyvä -ja odottakaa. Sitte -- niin -- te kai tiedätte puvun. Te tulette -hännystakissa, tyttärenne mustissa tai valkoisissa, huntu päässä, ilman -hansikkaita. Säädökset ovat hyvin tarkat. - -Neljännestuntia myöhemmin tuomari asteli alas portaita, pääsykortit -kädessänsä. Hän oli joutunut pieneen hankalaan umpikujaan. Musta tai -valkoinen hame ja huntu! Tietysti ne täytyi hankkia. Nyt ei enää voinut -peräytyäkään, sillä kuinka sopi sanoa, ettei tuomarin tyttärellä ollut -mustaa eikä valkoista pukua... Joka leikkiin on mennyt, saa leikin -kärsiä. - -Hän ei ollut katolilainen eikä muuten mikään hurskas mies. -Hyvänsävyinen, leikkisä veitikka hän oli ollut kaiken ikänsä. Paavista -hän ei välittänyt vähintäkään hänen asemansa ja arvonsa tähden, sillä -koko katolinen kirkko oli hänen mielestänsä pelkkää naurettavaa -taikuutta. Häntä vaan huvitti matkailijana nähdä Rooman erikoisuuksista -niin paljon kuin suinkin, ja paavihan oli yksi kaikkein tärkeimmistä. - -Entä pikku Giulia? Niin, hän oli hupainen hänkin, kansantyyppi, -havaintoesine. Kotona käräjillä tuomari otsa rypyssä, suu hymyssä -huvittelihe ukoilla ja akoilla, saattoi heidät säikähdyksiin ja -kirvoitti jälleen ja kertoi makupaloina viattomia kaskuja herrain -tuvassa. Samalla hän koko sydämestään harrasti ihmisten parasta, -joskaan ei aina kaikkein tarkimman oikeuden mittakaavan mukaan. Ei -siten ymmärtäen, että kukaan olisi voinut syyttää häntä tuomarinvalansa -rikkomisesta. Hän läksytti tuimasti muuattakin eukkoa, joka tuli -voipyttyä tarjoamaan saadakseen juopon poikansa vapaaksi kanteesta. -Eukko poistui itkien pyttyinensä, huokaillen, että kyllä torppa -nyt menee nurin, jos ainoa miehinen työntekijä linnaan joutuu, -koska tuomari oli noin vihainen! Mutta kuinkas kävikään, niin syyte -kumottiin. Matti Johansson oli juonut ja tapellut, sen tiesi kuka -tahansa. Miksi laki kääntyi niinpäin, ettei häntä sakotettukaan, -sitä ei kukaan ymmärtänyt. Niin ne vaan todistukset sotkeutuivat -ja niin se tuomio oikeasanaiselta kuulosti, ettei siihen enempää -ollut virkkamista. Mutta samana iltana herra tuomari läksytti Matti -Johanssonia, niinkuin entispäivänä hänen äitiänsä. -- Juoppas ja -tappeleppas toisen kerran! Kyllä minä silloin sinulle kurit näytän. -Häpeäisit, vanhan äitisi ainoa tuki! - -Ei nyt niin suurta väliä nuppineuloista ja hiuskarvoista, kun on hyvä -ja hupainen kyseessä, tuumi tuomari Lange. Ei hänen omaatuntoansa -vähääkään raskauttanut, että palvelustyttö Giulia Molinosta tuli -muutamiksi tunneiksi Julia Lange, tuomarin neiti. Hän oli vanhapoika, -ei hänellä ollut perhettä. Sopihan sitte taas kotona käräjätuvissa -tarinoida, kuinka hän vei tyttären paavin luo. Siinä se nyt oli paavin -erehtymättömyys. Saattoi sanoa, niinkuin sadussa entinen mylläri, -joka haastetun papin sijasta papin puvussa meni arvaamaan kuninkaan -ajatuksia. "Mitä väärää minä ajattelen?" kysyi kuningas. "Luulette -minua papiksi ja olenkin mylläri", hän vastasi. - -No niin, mutta pääasia oli kumminkin, että pieni tyttöriepu sai suuren -toiveensa täytetyksi, vieläpä aivan arvaamattomalla tavalla, yli kaiken -unelman ja ajatuksen. Tuomari oli hyvillänsä. Totta kai, ainahan -ihmisen on hyvä olla, kun toiselle tekee mielihyvää. - -Hänen täytyi puhua aikeensa ensin herra ja rouva Bianchille; heistähän -Giulian aika oli riippuvainen. He hämmästyivät suuresti. Pieni -piikatyttö Hänen Pyhyytensä luo! Eiväthän he itsekään siellä koskaan -olleet käyneet. Voiko todellakin saada sellaisen etuisuuden? Kuka sen -voi saada ja kuinka? - -Tuomari ei ryhtynyt lähempiin selityksiin. - --- Minä olen suosituskirjeen avulla hankkinut pääsykortin itselleni ja -toimittanut luvan, että saan ottaa Giulian myötäni. Olen tyytyväinen -hänen palvelukseensa ja päätin valmistaa hänelle odottamattoman ilon. -Toivon, että teillä ei ole mitään sitä vastaan. - -Eihän toki. Giulia kasvoi rouvan silmissä päätä korkeammaksi -entistänsä. Edellinen palvelustyttö oli tuottanut pelkkää harmia ja -häpeätä; tämä oli koko talolle kunniaksi. Alttiisti hän lupasi käydä -tytön kanssa valmiitten vaatteitten kaupoissa valitsemassa pukua ja -huntua. - --- Valkoinen kai ostetaan? -- kysyi hän tuomarilta. -- Tyttö on nuori, -mitä hän mustalla? Valkoisessa hänen parhaiten sopii ripillekin mennä. --- Niin, niin, -- sanoi tuomari nauraen. -- Ostakaa vaan kaunis, että -hän sopii minun seuraani. - -Tuomari itse kutsui Giulian, ilmoittaaksensa suuren uutisen. Siinä -tyttö nyt seisoi hänen edessään, käsittämättä oliko se tosiaankin -totta, voimatta heti omistaa onnensa äärettömyyttä. - --- Huomenna saat valkoisen puvun lahjaksi minulta, -- jatkoi tuomari. --- Olen pyytänyt, että rouva valikoi sen sinulle. - -Täytyi vihdoinkin uskoa, vaikka ihmeitä kuuluikin uusia ja uusia. -Siis ei tuomari pilkannutkaan häntä eikä pettänyt puheillansa? Oi, -sittepä hän oli hyvä kuin joku pyhistä parhain! Giulia heittäytyi -hänen jalkoihinsa, suudellen hänen vaatteitansa, kunnes tuomari hiukan -hämillään ehti estämään ja torjumaan. - --- Tyttö, tyttö, eihän tuommoinen käy laatuun! Nouse ja opettele -käyttäytymään kuin nuori neiti. Muista, ylihuomenna sinun pitää osata -olla hieno paavin hovissa, ihan kuin olisit tyttäreni. - --- Mitä äiti sanoisi? Ja Lola ja lapset? -- ajatteli Giulia moneen -kertaan. -- Voi jos pääsisin sinne lentämään! - -Puku ostettiin, hento ja pitsitetty, ihastuttavan sievä ja erinomaisen -epäkäytännöllinen pienen palvelustytön tuleviin tarpeisiin. Mutta mitä -niistä tämmöisellä hetkellä! Hunnusta kävi kaikkein suloisin keveä -pitsihuivi, niin kaunis, että Giulia tuskin uskalsi koetella sitä -päähänsä. Lisäksi valkoiset sukat ja vähän valkoisia alusvaatteita. -Kengät kelpasivat sellaisinaan. -- Sievä kulunki, -- tuumi tuomari. -- -Neljäkymmentä liraa tästä hauskuudesta. Olkoon, melkein se kannattaa. --- Hän hymyili itsekseen. Tuskin hän koskaan oli nähnyt ihmistä niin -onnellisena kuin Giulia. - -Koko päivän Giulia kulki ja toimiskeli yltäisessä ilonhuumeessa. Yksi -katkera pisara siihen kumminkin sekottui. Tuomari Lange oli yhtäkkiä -muuttunut hänen lapsellisen kiihkeän kiintymyksensä ja haltioituneen -ihailunsa esineeksi. Ja nyt hänen piti matkustaa pois kauvas -kotimaahansa jo huomispäivänä, melkein heti pyhän käynnin jälkeen! -Giulia tunsi, että hän kaipaisi kovasti; koko talo oli muuttuva -surulliseksi ja tyhjäksi herra Langen lähdettyä. Se, jonka oli määrä -asettua hänen huoneeseensa, oli tullut jo tänään, päivää liian varhain. -Hän oli pappi, joku kerettiläinen tai lahkolainen, arvattavasti kyllä -hyvä mies, koska tuomari suostui ottamaan hänet toverikseen ensi yöksi. -Taisi hän olla samasta maastakin kuin tuomari. Mutta Giulia luuli, että -heistä, tuosta papista ja hänestä, ei milloinkaan voisi tulla hyviä -ystäviä. Hän piti sellaisista, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä. -Pappi osasi italiaa, sen hän oli huomannut, kun hän puhui jotakin -asiaa rouva Bianchille; mutta Giulialle hän ei ollut sanonut muuta -kuin tervehdyksen tullessansa. Hän oli kovin totisen näköinen. Ehkä se -kuului papin pyhään virkaan, lahkolaisenkin papin. Giulia kunnioitti -ja pelkäsi häntä ensi näkemästä asti. Toista oli tuomari, hänen rakas -tuomarinsa. - -Ehtipä sitte odotettu suuri hetki. Giulia pukeutui valkoisiin -vaatteisiinsa, ja rouva itse kampasi hänen tukkansa uusimuotisille -kiekuroille. Rukousnauhan hän pani taskuunsa. Se oli kulunut ja halpa -ja näytti kovin muukalaiselta uusien hienouksien ohella, mutta mukaan -sen täytyi kumminkin tulla tavalla tai toisella. Rouva kaikessa -hiljaisuudessa pisti hänen myötänsä myöskin silkkirihman, josta riippui -punainen korallipuikko. Sitä pidettiin Anna-Marian kaulassa suojana -vahinkoja vastaan. Senkin piti saada siunaus. - -Vuokralaisten yleiseksi riemuksi tuomari istutti Giulian viereensä -ajoneuvoihin, ja niin sitä mentiin. Ensi kerran eläissänsä Giulia ajoi -vaunuissa. Kaikki oli kuin unta ja satua. - --- Koeta olla oikein rauhallinen ja käyttäydy niinkuin toisetkin, --- kehotti tuomari, itse puolestaan koko lailla levottomana. Kunpa -tämä leikki hyvin päättyisi! Ehkä lopultakaan ei olisi pitänyt siihen -ryhtyä. Mutta nyt oli myöhäistä katua. - -Saavuttiin Pietarin torille. Ajuri pysähytettiin oikeanpuolisen -pylväskäytävän ylipäähän avoimen oven luo, jonka äärellä seisoi -vartija. Tuomari näytti pääsykorttia ja astui huolettoman ja -varman näköisenä portaita ylös, Giulia perässä. Kiivettiin toinen -porrasosasto toisensa jälkeen, kuljettiin pitkiä käytäviä ja -sivuutettiin vahtimestareita ja vartijasotamiehiä, jotka osottivat -tietä. -- Katsoppas noita, -- kuiskasi tuomari Giulialle. -- Ne ovat -paavin henkivartijoita, sveitsiläisiä sotureita. Eivätkö ole kauniita -ja kirjavia? -- Giulia ihmetteli heidän pukujansa ja merkillisiä -aseitansa. Mutta vielä enemmän häntä kummastutti, miksi paavia noin -vartioittiin. Niinhän tämä oli kuin sotalinna tai juhlallinen vankila. -Oli aivan hiljaista ja äänetöntä. Hänkään ei uskaltanut puhua. - -Vihdoin heidät ohjattiin huoneeseen, suureen saliin, jossa monet -ihmiset paraikaa riisuivat päällysvaatteitansa. Giulialla ei ollut -mitään, hän vaan pysähtyi katselemaan ympärillensä ja odottamaan -tuomaria, jonka suojusviitan ja hatun eräs ylhäinen herra otti -vastaan. Kummallista, sellaisia herroja oli huoneessa useampia, ja he -hääräsivät kuin mitkäkin palvelijat. Mutta komeita he olivat, puettuja -punasamettisiin, kuviollisiin polvihousuihin ja takkeihin. Tuomari -vastasi Giulian kysymykseen, että ne olivat vahtimestareita, joilla oli -yllänsä vanhanaikainen espanjalainen aatelispuku. - --- Nyt emme keskustele enää, -- huomautti hän kuiskaten tytölle. -- -Koeta vaan tyystin tarkata, mitä muut tekevät, ja tule perässäni, mihin -minäkin menen. - -Heidät osotettiin avaraan saliin, jonka lattia oli kokonaan vihreän -maton peitossa. Ei askeltakaan kajahtanut. Hiljaa, henkien lailla, -ihmiset astuivat sisälle ja asettuivat istumaan pitkin seiniä. Siellä -oli herroja, hännystakissa kuten tuomarikin tai upeissa univormuissa. -Useimpien muoto osotti virallista totisuutta tai täyttä huolettomuutta, -eikä heitä kaikkiaan kerääntynytkään varsin monta. Läsnäolijain -enemmistö oli mustapukuisia, mustahuntuisia vanhoja vallasnaisia, -vakavan ja hartaan näköisiä. Giulia oli ainoa nuori tyttö, niinkuin -valkoinen kevätkukka lakastuneiden lehtien keskellä. - -Kello löi kaksitoista; se oli vastaanoton määrätty hetki. Jännittyneet -silmät kääntyivät peräovea kohti. Mutta sieltä ei mitään merkillisempää -ilmestynyt. Pappeja ja kaikenlaisia toimihenkilöitä kulki edes ja -takaisin. Joku korkea herra tai muutamia hienoja naisia saatettiin -sisähuoneisiin. Kerran tuli pitkä saattue juhlapukuisia pappeja. -Odottelijat nousivat kunnioitusta osottaen seisomaan ja istuutuivat -jälleen. - -Minuutit kuluivat, jopa puolituntinenkin ja kohta koko tunti. Muutamat -katsoivat kärsimättöminä kellojansa, niiden joukossa tuomari, jonka -reppu ei vielä ollut valmiiksi pakattu matkaa varten. Vihdoin menojen -ohjaaja näyttäytyi ovella. Hän viittasi kädellään, ja koko vierasten -joukko alkoi lappautua osotettua tietä odotushuoneesta eteenpäin. - -Sykkivässä jännityksessäänkin Giulia sentään uteliaana katseli -huoneita, joiden läpi kuljettiin. Kaikki ne olivat punaisia, toinen -toisensa jälkeen: punaiset silkkiverhot seinillä, punaiset matot -lattioilla, punaiset päälliset sohvissa ja nojatuoleissa. Useissa -huoneissa seinät olivat kudotut kuvia täyteen, ja toisiin oli -ripustettu tauluja raskain, levein kultakehyksin. - -Lopuksi pysähdyttiin aivan pieneen, kapeaan huoneeseen. Menojen ohjaaja -asetti vieraat seisomaan soikeaan piiriin ympäri seiniä. He täyttivät -tilan juuri parahiksi. Giulia seisoi tuomarin turvissa huoneen perällä. -Oi, kuinka ihmeellinen tämä odotus! Hän ei ainakaan pitkästynyt, hän -olisi suonut sen kestävän, kestävän yhä, saadaksensa olla täällä, -valkopukuisena näissä kauniissa, hiljaisissa huoneissa, tässä pyhyyden -ja suloisuuden ilmapiirissä, joka hänestä oli kuin taivaan esikartano. -Hän ei aavistanut, että tuomari siinä vieressä ajatteli: -- Tämmöistä -komentoa! Miksi hän ei tule, vaan odotuttaa ihmisiä, ikäänkuin kaikki -olisivat yhtä joutilaita kuin munkit ja papit! - -Samassa kävi humahdus läpi odottavan joukon. Kuin käskystä kaikki -vaipuivat polvilleen, oven auetessa ja valkeaviittaisen vanhuksen -astuessa sisään. Ei hänellä ollut sen komean kardinaalin ryhtiä, -jota Giulia palmusunnuntaina oli kirkossa ihaillut. Ei hän näyttänyt -uljaalta eikä mahtavalta, ei hallitsevalta eikä käskevältä. Hänen -kasvonsa olivat hienot ja kalpeat, silmänsä lempeät ja olentonsa nöyrä. --- Isä, Pyhä Isä! -- soi Giulian hartaassa, hurmaantuneessa, janoavassa -sydämessä. - -Paavi astui toisen luota toisen luo, ojentaen kätensä suudeltavaksi. -Enimmät suutelivat sormusta, paaviuden valtamerkkiä. Giulia ei sitä -ymmärtänyt. Väristen liikutuksesta hän painoi huulensa Pyhän Isän -kädelle. Lyhyt tuokio vain -- sitte paavi jo kulki ohitse eteenpäin. -Giulia jäi hartaaseen rukoukseen: -- Jumala, korkea Jumala! Saanhan -minä nyt kaikki syntini anteeksi, näitten kenkien synnin ja monta -muuta, kaikki mitä olen tehnyt, vaikka en muistakaan niitä! Minulle on -tapahtunut ääretön armo, minä olen suudellut Pyhän Isän kättä, ja nyt --- oi, mitä hän sanookaan? Eikö hän juuri nyt siunaa minua? - -Paavi oli asettunut huoneen ikkunapäähän aivan vastapäätä Giuliaa. -Yksinkertaisesti, vakavasti hän lausui yhteisen toivotuksen selvällä -italiankielellä, jotta Giulia ymmärsi joka sanan: - --- Jumala siunatkoon teitä, omaisianne ja kaikkia joita pidätte -rakkaina, sekä kaikkia esineitä, jotka ovat muassanne! - -Sitte hän poistui. Vastaanotto oli lopussa. - --- Kaikkia meitä hän on siunannut! Minua ja äitiä ja Lolaa ja -pikkulapsia... ja minun rukousnauhaani ja pukuani ja Anna-Marian -suojapuikkoa... kaikkia, kaikkia! - -Sanomattomassa riemussa Giulia kulki takaisin läpi punaisten huoneitten -pitkän sarjan, läpi vihreämattoisen odotushuoneen, eteissalin, jossa -samettipukuiset vahtimestarit auttoivat ja häärivät, läpi pitkien -käytävien, alas monia portaita, ulos avaralle, auringonpaisteiselle -Pietarin torille, josta tuomari taas otti heille ajurin... Oi, hän -oli onnellisin ihminen maailmassa, Giulia Molino, asioitsija Bianchin -pieni palvelustyttö, joka oli suudellut paavin kättä ja saanut hänen -siunauksensa itselleen, rakkailleen ja kaikelle mitä omisti! - -Kotona rouva kyseli ja vieraat kyselivät. Tyttö hohti, loisti ja -kertoi, kiinnittäen silkkirihman korallipuikkoinensa Anna-Marian -kaulaan ja hypistellen omaa vanhaa rukousnauhaansa ilolla ja -ihastuksella. Pukunsa ja pitsihuivinsa, sukkansa ja valkeat -alusvaatteensa hän sai panna rouvan laatikkoon säilyyn. Kohta hän -taas ulkonaisesti oli entinen pikku Tuhkimus hellan ääressä, mutta -mielessään hän tunsi nyt tulleensa koko talon huomion esineeksi. - -Pieni nöyrä sydän oli tällä kertaa hiukan ylpeäkin, eikä se suinkaan -ollut ihme. Sattui vielä niin erinomaisesti, että äiti ja Lola, -raapostaen jäljessään Carloa, nuorinta, poikkesivat ylös Bianchille. -Äidin piti toimittaa joku taidekauppiaan rouvan asia, aivan lähellä -Giulian palveluspaikkaa, ja lapset seurasivat mukana. He olivat niin -kovin kärttäneet kerran päästäksensä ison siskon luo. - -Mutta mitä kummia he kuulivatkaan! Jos oli Lola suuria odottanut, -suurempia hän nyt sai tietää ja nähdä. Äitikään ei ollut uskoa -korviansa ja silmiänsä. Rouva oli mennyt ulos, mutta siitä huolimatta -Giulia rohkeasti avasi piironginlaatikon, levitellen esiin kaiken -komeutensa. - --- Näin hieno minä olin. Pyhä Isä siunasi minua ja minun kauttani teitä -kaikkia. - -Hän sanoi sen jo vallan itsetietoisena, hän joka vasta äskettäin oli -värissyt pelkästä ajatuksestakin. - -Äiti unohti taidekauppiaan rouvan ja hänen asiansa, Giulia päiväkeiton, -Anna-Marian ja pikku veljensä, ja Lolalta koko maailma himmeni, kaikki -muu paitsi Giulian kauniit vaatteet ja suuri, ihmeellinen kunnia. - -Silloin kuului aika rämähdys, jota kohta haikea itku säesti. - -Säikähtyneenä Giulia riensi keittiöön. Vähällä hän oli kompastua pikku -Carloon, joka ällisteli kynnyksellä. Anna-Maria oli rämpinyt tuolille, -kurkottuaksensa maitoruukkuun, pudonnut, kaatanut tuolinkin ja saanut -suihkuna kaiken maidon päällensä. Ruukku oli sirpaleina, lapsi huusi ja -hänen otsansa vuoti verta. - -Semmoista vahinkoa Giulialle ei ollut tapahtunut koko -palvelusaikanansa. Hädissään hän pyyhkieli verta likaiseen hihaansa. -Rouva ennätti parahiksi kotiin, ajoi pois Giulian äidin, Lolan ja -Carlon ja rupesi hermostuneessa kiihkossa lastansa hoitelemaan. -- -Kiitos Neitsyt Marialle! -- hän huokasi. Ei kumminkaan näyttänyt -pahempaa tapahtuneen. Mutta Giulian kunniapäivä sai surkean tahran. -Nuhteet rapisivat kuin sadepisarat, ja tyttö lyyhistyi korkeudestansa -maan tasalle. - --- Kuinka se nyt tapahtui, vaikka hänellä oli siunattu puikko -kaulassansa? -- kyseli Giulia itsekseen. -- Ja eikö se haava ollutkin -ihan kuin puikon terällä pistetty? Seköhän sen pisti? Vai oliko se -ruukunsirpale? Voi, pyhä Pietari auttakoon -- mikä tässä onkaan vikana? - -Hän muisti käyneensä luvatta rouvan laatikosta vaatteitaan ottamassa. -Siellä kai ne vieläkin olivat levällään. Ja kyllä hän oli kovin -kerskaillut äidillensä ja Lolalle. Mutta ei suinkaan se toki niin -suuri kuolemansynti ollut... Pikemminkin asia saattoi olla niin, ettei -siunaus tehonnut Anna-Marian puikkoon, koska se oli vierasta tavaraa. -Anna-Maria ei ollut Giulian omaisia, mahtoiko oikein olla rakkaitakaan, -joita Pyhä Isä puhuessaan mainitsi? Hän kun oli semmoinen juonikas -lapsi... eihän siitä voinut niin paljon pitää. - -Kello helisi. Tuomarin huoneesta soitettiin. Giulia kiirehti -juoksujalkaa. Hyvänen aika, joko hänen lähtönsä oli käsissä? - -Siellä he olivat molemmat, sekä tuomari että pappi. Toinen köytti -matkareppua, toinen selaili jotakin kirjaa pöydän ääressä. - --- Puolen tunnin perästä tarvitsen ajurin, -- sanoi tuomari. -- Voitko -noutaa sen? - -Giulia niiasi. -- Kyllä minä noudan. - --- No, mikä sinun nyt on? Hihasi on veressä ja silmät itkettyneet! - -Giulia kertoi. Pappikin kääntyi kuuntelemaan. - --- Vai semmoista! Älähän huolehdi, -- nauroi tuomari. -- Lapsen olisi -pää haljennut, ellei puikko olisi varjellut, usko pois! Kyllä se on -tehonnut oikein mainiosti. - -Tuomari ei huomannut papin nuhtelevaa silmäystä. Hän jatkoi hilpeästi: - --- Pikku Giulia, hymyile nyt vähän hyvästiksi! Minä olen kovin -tyytyväinen sinuun, sinä käyttäydyit kauniisti ja hyvin. - -Tyttö hymyili. Se tuli ihan itsestään, ja silmien loiste myös. - --- Tiedätkö, että olet tänään ollut tyttäreni? -- sanoi tuomari, -hymyillen hänkin. -- Niin paljon minä uskalsin sinun tähtesi, -ajatteleppas! Ei sinua muuten olisi laskettu paavin linnaan. - -Hän hämmästyi sanojensa vaikutusta. Giulian poskilta veri pakeni; hän -tuijotti, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä kuuli. - --- No, mikä nyt taas? Sinäpä olet merkillinen vaihemieli! Sinun pitäisi -iloita eikä murjottaa. Voit olla varma siitä, että minä olin aika -jännityksessä, mutta kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Kas niin, -laittaudu nyt hevosta noutamaan. - -Mutta Giulia ei lähtenyt. Läpitunkevan hätäisinä hänen silmänsä -kiintyivät tuomariin. - --- Luuliko Pyhä Isä minua teidän tyttäreksenne? Petittekö te hänet? - --- Pieni hupakko, entäpäs tätä! Yhdentekevää hänelle on, kuka -sinä olit. Tuskin hän sitä paitsi on katsonutkaan, kenen nimiä -pääsykortteihin kirjoitettiin. Hovimestari ja sihteerit sellaisista -asioista pitävät huolen. - -Turhaan tuomari selvitteli, sillä Giulian kyyneleet jo vuotivat ja hän -nyyhkytti katkerasti: -- Te petitte hänet, voi, te petitte! Eikä hän -olekaan minua siunannut, eikä äitiä eikä Lolaa ja lapsia... Ehkä nyt -tulee vaan kirous ja onnettomuus. Anna-Marian puikkokin on kirottu... -Rakas herra tuomari, älkää lähtekö! Mitä me nyt teemme? - -Tuomari oli jo menossa. Hänen täytyi toimittaa täysihoitolan -palvelustyttö hevosta hakemaan, koska Giuliasta ei ollut menijää. -Kohtaus oli vaikuttanut häneen hyvin kiusallisesti. Tuollainen -puolipakanallinen tyttö, joka uskoi noiduttuihin puikkoihin ja -taikamaisiin siunauksiin, hän nyt muka rupesi niin omantunnontarkaksi, -että tuskitteli vähäisestä viattomasta hätävalheesta! Ikäänkuin siitä -olisi kellekään ollut vahinkoa. Hyvän tuulen tämä asia kumminkin oli -tuomarilta vienyt. Hän harmitteli kulunkejansa ja vaivojansa, joista -sai pelkkää kiittämättömyyttä palkakseen. - -Kun hän palasi alemmasta kerroksesta, tuli Giulia häntä vastaan, -valkoiset vaatteet käsivarsillaan. Hiljaa hän laski ne tuomarin eteen, -silmät suurina, syvän surullisina. - --- En minä voi näitä pitää, -- sanoi hän. - -Tuomari yritti harmistua uudelleen, mutta hilliytyi, katsoessaan tytön -kasvoihin. Hänen hyvä sydämensä käsitti sillä hetkellä, että köyhä -lapsi ei leikin vuoksi anna pois aarteitansa. Jokin kuva vilahti hänen -mieleensä, jokin muisto kertomuksesta, miten pakana heittää lapsensa -alttarille, saadakseen syntinsä anteeksi. Synti? Synnintunto? Onko -se kumminkin vakava todellisuus? Ja ken tietää -- ehkä tuo tyttö oli -enemmän kristitty kuin hän itse... - --- Rauhoitutko sinä, jos minä vien nämä mukanani jollekulle -omaisistani? -- kysyi hän ystävällisesti, melkein hellästi. - --- Ottakaa! Ja Lola saa minun kenkäni. - --- Rauhoitutko sitte? -- toisti tuomari. - -Silloin pappi, joka vaiti, liikutetuin mielin oli seurannut -keskustelua, kääntyi tuomarin puoleen. - --- Ottakaa ne vastaan, kun hän pyytää. Ainakin se keventää hänen -sydäntänsä. Rauhaa varten hän kyllä tarvitsee jotakin enempää. - -Ovelle ilmestyi täysihoitolan palvelijatar. -- Hevonen on portin -edessä, -- ilmoitti hän. - -Nopeasti tuomari avasi matkakorinsa, pani Giulian vaatteet -päällimmäiseksi ja lukitsi sen jälleen. Hän pyyhkäisi jotakin -silmäkulmastansa. Kukkarostansa hän otti runsaan juomarahan ja laski -Giulian käteen. - --- Minä pidän sinusta, -- sanoi hän. Älä ole pahoillasi, lapsi, -muistele vanhaa tuomari herraa ystävällisesti. Minähän vaan tahdoin -hankkia sinulle siunauksen. Kävi säälikseni, kun sinä puhuit synneistä -ja Santa Scalasta ja paavista ja itkit niin katkerasti Pietarin -kirkossa. Ymmärrätkö, etten sinulle pahaa tarkoittanut? - --- Kiitos, -- sanoi Giulia, -- kyllä minä ymmärrän. -- Mutta ainoakaan -valonhäivähdys ei kirkastanut hänen kasvojansa. -- Minä menen Santa -Scalalle, -- sanoi hän totisena, hiljaa. - -Tuomari ja pappi kättelivät toisiansa, vakavina kumpainenkin. - --- Hyvästi, tuomari Lange, -- sanoi pastori. -- Sallikaa minun alottaa -siitä, mihin te lopetitte. - -Sitte hän kääntyi tytön puoleen. -- Giulia, -- hän sanoi, -- minulla on -pyhä, kallis kirja, raamattu. Tahtoisitko kuulla, jos kertoisin jotakin -siitä? - -Tyttö katsoi pappia empivänä. - --- Kuuntele häntä, Giulia, -- kehoitti tuomari hankkiessansa lähtöä. - --- Älä pelkää, lapsi, -- puhui pastori ystävällisesti. -- Minun -kirjassani on paljo samoja asioita, joita papit sinun kirkossasi -lukevat latinaksi. Siinä kerrotaan Jeesuksesta. Rakastatko sinä häntä? - -Tyttö nyökkäsi. -- Kyllä kai hän on hyvä. Mutta en minä hänestä paljon -tiedä. - --- Jeesus otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja -siunasi heitä. Ei sinun tarvitse mennä Santa Scalalle eikä Pyhän -Isän puheille. Tämä kirja neuvoo suoraan Jeesuksen luokse, ja hänen -siunauksensa on paras kaikista. Sano, tahdotko hänestä kuulla? - -Tällä hetkellä Giulia iloitsi siitä, ettei tuo vakava mies milloinkaan -leikkiä laskenut. Hänen sydämensä valtasi luottamus ja heräävä uusi -toivo. Ihmeellistä, ettei hän edes osannut pelätä kerettiläisyyttä. - --- Kyllä minä tahdon, -- hän vastasi. - -Sitte hän juoksi alas portaita tuomaria saattamaan. - - - - -Pyhän Sebastianin nuolet - - -Hiljaisena yönä musta gondoli liukuu Venezian kapeita, mutkittelevia -kanavia pitkin. Soutaja seisoo, taitavasti ohjaten ainoalla airollansa. -On vain yksi matkustaja, nainen, jonka kasvot eivät erotu lyhtyjen -himmeässä valossa. Hän istuu katoksen suojassa penkillä, pieni -matkalaukku vieressänsä. - -Synkät, korkeat rakennukset kuvasteleivat veteen. Sieltä täältä -tuikkaa valo ja kuuluu ääniä suljettujen ovien takaa, joilta vihreät, -niljakkaat portaat johtavat suoraan kanavaan. Sitte taas on kaikki -hiljaa. Pieni silta kaartuu kanavan poikki. Yksinäinen, kiirehtivä, -vaippaan kietoutunut kulkija vilahtaa kuin varjo sen ylitse. -Mutkauksessa gondoli sivuuttaa toisen, ja venemiehet huikkaavat -käsittämättömiä ääniä, joista nainen värähtää -- tyyntyäkseen jälleen -ja säpsähtääksensä pian uudestaan. - -Se on kuin henkien kulkua: liitävää, keinuvaa, salaperäistä... Jokainen -loiskahdus ja äännähdys kammottaa, kasvaen yössä kymmenkertaiseksi -voimaltaan. - -Mitä jos tuo tumma, kiilusilmäinen venemies olisikin italialainen -rosvo, joka kuljettaa yksinäisen, turvattoman tiesi mihin pimeyden -pesään? Nainen on hyvillään siitä, että hänen ainoa pieni -matkalaukkunsa näyttää köyhältä. Suuri arkku on mennyt suoraan -Firenzeen. - -Mikä hupakko hän onkaan! Kolmenkymmenen vuotias ja arka kuin -koulutyttö. Paha omatuntoko häntä ahdistaa? Ei suinkaan -- miksi? - -Hän on Pohjolasta lähtenyt ja viettänyt lääkärin tahdosta muutaman -kuukauden saksalaisessa vuoristoparantolassa. Hoito on tehnyt hyvää, -mutta hänen hermonsa eivät vieläkään liene täysin vahvistuneet. -Tällainen yö panee ne liian kovalle koetteelle. - -Gondoli soljahtaa ahtaan kanavan suusta väljälle Canale grandelle, -joka vyöryttää laineita miltei ulapan lailla. Nainen hengähtää -helpotuksesta. Täällä tuntuu hyvältä. Pienet vilkkaat höyryalukset -kirmaavat ohitse, katsellen leikkisästi punaisilla ja vihreillä -lyhtysilmillänsä. Kuuluu kauvempaa suurtenkin laivojen kumeita -puhalluksia. Ilmassa huokuu suolainen kostea tuuli, vapaan meren -tervetullut viesti. Kirkas valo viittoo vasemman rannan upeista -vanhoista palatseista, jotka nyt ovat sisustetut hotelleiksi. - -Nainen jo näkee, että ollaan oikealla tolalla. Häntä hävettää äskeinen -pelkonsa. Venemies ohjaa gondolin kauniitten marmoriportaitten -eteen, kaksoisovi lennähtää selkiselälleen, vahtimestari rientää -auttamaan matkustajaa veneestä ja toinen kiidättää hänen laukkunsa -sähköhohtoiseen eteissaliin, sillävälin kuin hän maksaa vaativalle -venemiehelle -- arvattavasti kaksinkertainen taksan. Pian hän on -sitte onnellisesti suoriutunut huoneeseensa, tilannut kuumaa teetä ja -ripustanut päällysvaatteensa naulakkoon. - -Joka seinältä hänen omat kasvonsa kertautuvat kuvastimista ja -vaatekaapin peiliovesta, -- kaitaiset, hienot ja kalpeat kasvot, -runsaan vaalean tukan reunustamina. Suuret silmät katsovat syvältä, -väsyneesti, ja suupielissä on herkkä, hermostunut piirre. Hän on -sorja, pitkä, ensi silmäykseltä varsin nuoren näköinen; mutta lähemmin -tarkastaessa hänen ilmeensä kertoo vuosien tai ehkä varhaisten -kärsimysten luomasta sisällysrikkaasta kypsyydestä. - -Vilu värisyttää hänen jäseniänsä. Tee tuodaan ja hän siemaa sen, vaikka -se maistuukin hautuneilta vihanneksilta. Sitte hän kiireesti riisuutuen -pujottaikse untuvapatjojen väliin. - -Äkkiä ajatus karkaa pitkän matkan, monen maan halki, meren yli, -pikkukaupungin puutaloon, huoneeseen, jossa joku lepää -- yhtä -yksinään kuin hän. Mies, keski-ikäistä vanhempi, lyhyt ja lihava, -tummia haivenia ympäri pään. Tietysti hän kuorsaa, kasvoilla ilmeinen -tyytyväisyyden lepo. - -Inhon puistatus käy läpi naisen olennon. Jumalan kiitos, että mies on -_siellä_, hän _täällä_! - -Etpä nukkuisi noin rauhallisesti, Juhani Kivistö, jos kirje jo olisi -tuonut viestin perille... sen, että Mariitta tosin lähti lääkärin -vaatimuksesta, mutta nyt omasta päätöksestänsä viipyy. Ja entä jos -tietäisit enemmänkin -- että kun hän vihdoin palaa, ei tule hän -luoksesi enää! - -Nainen makaa silmät selällään, melkein unohtaen missä onkaan. Ajatukset -nousevat ja laskevat laineina. Ohimot alkavat takoa, ei tule uni. - -Kuinka tämä kaikki tapahtuikaan? Kuinka hänen tiensä kääntyi tänne -etelään, eikä pohjoiseen, kotiin? Tuskin hän sitä vielä itsekään -käsittää. - -Ei koskaan hänellä olisi ollut tarmoa irtautua suoralla, päättävällä -tempauksella niistä kahleista, joiden puristuksen hän on tuskaisesti -tuntenut yksitoista pitkää vuotta, koko parhaan nuoruutensa ajan. -Naimisiin hän aikoinaan meni samasta syystä kuin lukemattomat muut: -tunteesta, jota kokematon kuvittelee rakkaudeksi. Mutta kun nuoren -tytön haave häipyi arkiharmauteen ja kalseaan todellisuuteen, silloin -oli kaikki lopussa. Ja nyt se on loppuva ulkonaisestikin. Siitä hän -voi kiittää sairauttansa. Siunattu lääkärin neuvo, parantolan rauha ja -hyvien ystävien osaaottavat kehotukset! Muulla tavoin hänen lannistettu -tahtonsa ei olisi toimintaan ponnahtanut, se on varma. - -Hän oli kasvanut Helsingissä, varakkaitten vanhempien ainoana, -hemmoteltuna lapsena. Silloin hänkin hymyili ja uneksi ja näki elämän -ruusuhohteessa. Ei hän kuitenkaan edes kukkeimmassa nuoruudessaan ollut -kevyt eikä nautinnonhaluinen. Häntä pidettiin ihanteellisena, jopa -vakavamielisenä, sillä huvitusten sijasta hän harrasti jaloja aatteita, -taidetta ja kauneutta. - -Sitte kuoli rakas äiti, ja ihana maailma musteni nuoren tytön silmissä. -Mieluimmin hän nyt meni rukoushuoneeseen, siellä itkeäksensä. Itse -hän luuli tulleensa herätykseen, ja muut totesivat samaa. Etsihän hän -alituiseen Jumalan huonetta ja uskovien seuroja. - -Niihin aikoihin v.t. lehtori Kivistö pyysi häntä vaimoksensa. Juuri -siksi, että hän oli sellainen vakava tyttö. - -Lehtori myös kävi rukoushuoneessa ja seuroissa, ainakin yhtä usein kuin -Mariitta. Kaikki sanoivat häntä eteväksi ja kunnolliseksi mieheksi. -Hänessä oli omituista hallitsevaa voimaa, -- hän melkein _otti_, niin -ettei osannut vastustaa. Se viehätti surusta herpaantunutta tyttöä, -se lupasi apua ja tukea. Eikä Juhani vielä siihen aikaan ollut liian -lihava eikä kaljupäinen; tummakutrinen hän oli, verevä ja pulska. -Haaveksiva tyttö voi hyvin kietoa hänet sekä sisäisen että ulkonaisen -kauneuden kuvitelmiin. Ja hän teki sen sokein silmin. Hän _tahtoi_ -rakastaa. Äiditön lapsi tunsi niin haikeasti kotinsa tyhjyyden, isän -hyvyydestä huolimatta. - -Ei hän silloin ajatellut, että isä rukka jäi vielä yksinäisemmäksi, -tyttären muuttaessa omaan kotiin. Ensin se koti sijaitsi pääkaupungin -toisella äärellä, mutta siirtyi pian maaseutukaupunkiin, lehtorin -saadessa vakinaisen paikan. Yleensä hän ei ajatellut mitään, -- ei -muuta kuin rakkaudenkaipuutansa. Hän kuvitteli, että Jumala varmaan oli -johtanut Juhanin hänen tiellensä. - -Ah, mitä Mariitta tiesi rakkaudesta? Ja mitä herätyksestä ja Jumalan -johdon seuraamisesta? Sillä eihän voine niin pian hävitä jäljettömiin, -mikä kerran on todellista ollut! - -Se kävi pelottavan nopeasti. Ei siihen tarvittu yhtätoista vuotta, -tuskin yhtä monta kuukauttakaan; sillä kun pieni Iiris tuli maailmaan -ja heti jälleen lähti, silloin nuori äiti ei enää lohdutusta omistanut. -Seuraavien lasten odotus oli hänelle pelkkää tuskaa, niin sielullisesti -kuin ruumiillisesti, -- eivätkä ne päivänvaloa nähneetkään. Yksi -vihdoin syntyi, kituakseen ja kuollakseen puolivuotiaana. Sinä päivänä -kuolema astui Mariitan sydämeen. Lasta hän ei tahtonut enää, miestänsä -hän tuskin jaksoi nähdä. - -Ihmiset sanoivat: "Mariitta raukka, hän on aivan hermostunut ja -nääntynyt. Kyllä onkin kovaa ja katkeraa, kun toivo aina menee hukkaan. -Hän on vain varjo entisestään." - -Lastenko kadottamisen tähden hän siten kuihtui? Eikö hän päinvastoin -ollut heitä kadottanut siksi, että lakastuvan ruusupensaan nuput -luonnostaan putoavat, toiset jo ennen aukeamistansa, toiset ensi viiman -vieminä? - -Sydänhaava oli syntynyt jo varhemmin. Siitä elinvoima vähitellen vuoti -kuiviin. - -Mariitta luuli menneensä rakastavan, kristillisen miehen vaimoksi. -Missä oli Juhani Kivistön kristillisyys, lähemmältä kokien? -Säännöllisessä hartaudenharjoituksessa ja hiuskarvalleen oikeassa -opissa, joka kauhistuen kivahti Mariitan häilyvien käsitteiden -johdosta. Hänen oma uskontonsa oli alunpitäen ollut tunnetta, ennen -kaikkea tunnetta. Nyt se tyrskähteli kuin laineitten vaahto kovaa -kallioseinää vastaan. Hyödytön vaiva! Tyrskyt taittuivat ryöppyäväksi -kyynelvihmaksi, sitte vaimenivat ja nukkuivat. Kadottaessaan tunteensa -Mariitta jäi muustakin epätoivoon. Tuntui kuin Jumala olisi peittänyt -kasvonsa. Jopa hän alkoi vieroa koko uskonnollisuutta. Ainakaan hän ei -halunnut miehensä kaltaiseksi! - -Mutta rauha liiti pois, ja ilo oli jo aikoja mennyt. Eikä rakkauttakaan -ollut korvaukseksi -- sitä rakkautta, jota Mariitta hehkuvin sydämin -oli kuvitellut ja uneksinut. Se oli kauheata. Sillä hän janosi sitä -yhä, sielunsa koko huutavalla kaipauksella, nyt avioliitossa vielä -kiihkeämmin kuin ennen nuorissa unelmissaan. - -Eikö siis Juhani rakastanut häntä? Ehkä tavallaan. Ostihan hän -hermolääkkeitä ja makeisia kuten pienelle tytölle. Olihan hänen -mahdottoman vaikea päästää Mariittaa matkalle, kun lääkäri määräsi. -Eikö hän jo odottaen laske päiviä vaimonsa tuloon asti? Ja tietysti hän -kohta on joutuva raivosta aivan pois suunniltansa, kuullessaan ettei -Mariitta aio palata... - -Niin, sekö olisi oikeata rakkautta? - -"Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, rakkaus ei pöyhkeile, ei -käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa..." - -Mariitta on oppinut ulkoa yhtä ja toista raamatusta, silloin -nuorempana... Turha jatkaa! Tuosta ei mikään soveltunut Juhani -Kivistöön. Sillä hänen lujuutensa oli itsevaltiutta, hänen -kunnollisuutensa yksipuolista kiivailua, hänen etevyytensä rajoitettua, -kovaa arkiaherrusta, joka vaati toiselta samaa. Hän loukkasi vaimonsa -hienoimpia ja herkimpiä tunteita. Aina hän kysyi omia mielipiteitänsä -ja mielitekojansa. Aina hän -- - -Katkeruus kuohahtaa kuin tuhotulva, kiihtyen joka muistelmalta. Nainen, -joka siinä yksin lepää, on sanomattoman uupunut, mutta nukkua hän ei -voi. - - * * * * * - -Mikä kohisee? Hän hypähtää vuoteeseensa istumaan. Ah, niin, Canale -granden laineet, jotka vyöryvät suoraan mereltä. Ulkona tuulee. - -Huomenna hän lähtee Lidoon, laguuneille. Adrianmeri lienee ihana noin -myrskyisenä, vaahtoharjoinensa. Kerrankin, kerrankin hän nauttii täysin -siemauksin! - -Ajatusten uusi käänne virkistää, mutta samalla helpottaa unetarten -tuloa. Hän painuu takaisin patjoille. Tuntuu kuin kohina tuudittaisi. -Päästyänsä uneen hän ei heräjä ennenkuin myöhään aamulla. - - * * * * * - -Sataa. Tuuli lennättää kokonaisia vesisuihkuja vasten ikkunoita. -Hotellin huone tuntuu kostealta ja kylmältä. - -Lidon matkasta tietysti ei nyt tule mitään. Ei kannata Markus -torillekaan mennä eikä voi kaupunkia katsella. Päivän käyttämiseen -nähden on vain kaksi mahdollisuutta: dogien palatsi ja taulugalleria. - -Mariitta valitsee jälkimmäisen, sillä hän arvelee sen vievän enemmän -aikaa. Syödessään aamiaista hotellin alasalissa, hän samalla selailee -Baedekeriänsä. "Paljo keskinkertaisia tauluja, mutta joukossa -mestariteoksiakin." Yhdentekevää. Joka tapauksessa on hauska nähdä -venezialaista taidetta. 700 maalausta! Sen parempi; kestäähän katsella, -kunnes ilma selkiää. Laivalla pääsee perille, ei tarvitse kastua, -vaikka sade pikemmin on kiihtynyt kuin tauonnut. - -Hän liikkuu kuin tottunut matkailija. Nuorena hän kyllä onkin -matkustellut vanhempiensa kanssa, vaikkei milloinkaan täällä asti. -Italiankieltä hän ei osaa, mutta sanaston avulla hän hyvin tulee -toimeen välttämättömimmissä asioissa. Hotellissa ymmärretään ranskaa, -sitäpaitsi. - -Eilisillan herkkyys ja väsymys on ainakin tilapäisesti voitettu. -Hän pakottaa ajatuksensa kiintymään siihen, mikä on lähinnä edessä. -Helpommin se onnistuisi, jos nyt paistaisi päivä ja aurinkoinen -ihmemaailma hymyilisi vastaan. Mutta hän toivoo tahdon tarmolla -häikäisevänsä sumut ja läpäisevänsä sateet. Niin, sillä hän on toinen -nyt kuin kodista lähtiessänsä. Silloin välinpitämätön, elämään -kyllästynyt. Nyt nuori uudestaan, kehityshaluinen ja elinvoimainen. -Tosin ei vielä tasapainossa sisäisesti, -- sehän on selvää. Suuret -ratkaisut kysyvät voimia. - -Laivan lipuessa Canale grandella, sateen peittäessä kaikki näköalat, -hän päättäväisesti tutkii matkaopastansa, jottei ajattelisi muuta. -Siis tauluja: Tiziano, Paolo Veronese, Cima di Conegliano, Giovanni -Bellini... Hän lukee nimiä aivan koneellisesti, sillä hän ei osaa -liittää niihin minkäänlaista käsitettä. Tyttönä hän kävi säännöllisesti -Helsingin taulunäyttelyissä, ja ulkomaiset museot herättivät hänen -suurta ihastustansa; mutta hän ei koskaan ollut johdonmukaisesti -opiskellut taidehistoriaa, ei tietänyt erottaa aikakausien virtauksia -eikä ymmärtänyt tekotapoja. Nuorihan hän olikin -- ja sitte avioliitto -katkaisi kaikki enemmät mahdollisuudet. Pikkukaupungissa tietysti oli -aniharvoin taidetta tarjolla: kuultavana joskus, nähtävänä tuskin -kodeissakaan. Sitäpaitsi Mariitta kyllä sai kokea, että hänen miehensä -periaatteessakin piti sitä elämän ylellisyytenä. Kaiketi hän tahtoi -taloudellinen vaimon, jonka sopi heittää haaveilut sikseen ja ommella -paitoja miehelleen, ellei keittiössä riittänyt tekemistä...! - -Mariitta naurahtaa katkerasti, mutta muuttuu heti vakavaksi jälleen. -Ei hän huomaa, onko ihmisiä lähellä vai ei. Hän on yksin omassa -maailmassansa. - --- Kuinka kuolettavaa hänen elämänsä onkaan ollut! Alituista heikkoutta -ja sairautta tai terveyden päivinä yksitoikkoista työn raadantaa. -Kyllähän Juhani saattoi tulla hänen luokseen, silittää hänen käsiään -ja sanoa: "Mariitta, pikku Mariitta!" Oliko hän mikään lapsukainen? -Virkistystä, kehitystä, ymmärtämystä hän pyysi, ei tyhjiä puheita, -joista ei mitään lohdutusta lähtenyt. - -Mariitan ajatuksissa kokemus toisensa perästä kertautuu. Pyhäaamuina -säännöllisesti kirkkoon... Juhani ei pitänyt siitä, että Mariitta -tahtoi nukkua. Mutta kun yöllä oli valvonut pahoinvointisena, -tai muuten, omien hermojensa herkkyydestä... Ja pastori saarnasi -äärettömän unettavasti. Ei, hän olisi mieluummin mennyt illalla naisten -kristillisen yhdistyksen kokoukseen, tai konserttiin, jos milloin -poikkeustapauksissa joku taiteilija sattui kaupunkiin. Juhani vastusti -jyrkästi sunnuntaikonsertteja, eikä kokouksiinkaan lähdöstä tullut -mitään. Jos rouva oli ollut kirkossa, täytyi palvelustytön päästä -illalla ulos. Sitäpaitsi Juhani ei halunnut jäädä ilman Mariittaa. -Hän rakasti kahdenkeskistä "sunnuntain iltarauhaa" ja tahtoi hyvän -illallisen. Kokouksista, hengellisistä seuroista ja kylmästä ruoasta -hän oli nuorena miehenä saanut tarpeeksensa. Mariitan olisi pitänyt -olla samalla kannalla, miehensä mukainen tässä kuten muussakin. Mutta -kun hän ei ollut! -- "No, mene sitte", sanoi Juhani joskus, ikäänkuin -olisi armopalan heittänyt. Oliko sellaisesta mitään iloa? - -"Juhani ei tietänyt mitä teki, naidessaan minut. Hän luuli, että -uskonnollinen mielenlaatuni takaisi hänelle kodikkaan ja alistuvaisen -vaimon. Minä tuotin hänelle pettymystä, niinkuin hän minulle. Emme ole -miksikään hyväksi olleet toisillemme. Hän tappoi minun uskoni, enkä -minä kyennyt kukistamaan hänen itsekkäisyyttänsä." - - * * * * * - -Matkakirja putoaa kolahtaen puusohvalle. Mariitta havahtuu, nostaa sen -ja katsoo hätäytyneenä, etteihän vaan laiva ole sivuuttanut Campo della -Caritan maallenousupaikkaa Accademian luona. - -Ei vielä, mutta kohta saavutaan perille. - -Eikö hän pääse erilleen muistoista ja ajatuksista, jotka ajavat takaa -kuin koirat pakenevaa kaurista? Taidesaleista hän toivoo suojaa. -Siellähän odottaa uusi ihmeellinen maailma, johon hänen entisyytensä ei -voine yltää. - -Laiva suuntaa laituriin, Mariitta astuu rannalle, levittää sateenvarjon -ja rientää päämääräänsä. - - * * * * * - -Hän kulkee, katselee, katselee, hämmentyy. - -Tätäkö ja tämän kaltaista hän on tullut hakemaan Italiasta? Niin hän on -kuin lapsi, joka herää kysymään unensa todellista vastinetta, vaan ei -löydä mistään. - -Hän ei käsitä, miksi on ahdettu huoneet täyteen näin kömpelöitä -tauluja. Komeapukuiset madonnat valtaistuimillansa tympäisevät eivätkä -viehätä. Raamatun henkilökuvat ovat kuin elottomia, lapsellisia nukkeja -hänen silmissänsä. Kunpa edes olisi joku selittämässä, mikä tässä -kaikessa on taidetta, etevää ja ihailemisen arvoista! - -Vihdoin eräs suuri taulu edes huvittaa ja hymyilyttää. Se on -kuvaavinaan rikasta miestä ja Latsarusta. Rikkaan miehen yllä on -turkisviitta -- lämpimässä maassa! Hänen kummallakin puolellansa -istuu hienosti puettu nainen, ja pöydällä heidän edessänsä on pieni -astiallinen namusia. Luuttua ja selloa soitetaan heille, -- luuttua ja -selloa parituhatta vuotta takaperin! Latsarus, jonka sidottua jalkaa -koira nuoleksii, on erinomaisen laiha ja hullunkurinen. - -Mariitta on väsynyt ja istuutuu vastapäätä "Rikkaan miehen" taulua. -Hän katsoo luettelosta, kuka sen on maalannut. Bonifazio Pitati. Ei -se liene mikään erin tunnettu nimi, koska hän ei ole kuullut sitä -mainittavan. - -Mutta siinä katseen levätessä kankaalla välähtää hänen mieleensä muuan -ajatus. Tietysti nuo ihmiset ovatkin puetut venezialaisiksi, sen -aikakauden tapaan, jolloin maalaaja eli. Koko tilanne on silloisista -oloista eikä Jeesuksen ajoilta. Kevytmielisiä rikkaita ja surkeita -kurjalaisia on ollut olemassa kaikkina aikoina ja on yhä. Jeesuksen -puheet tähtäsivät läpi vuosituhanten. - -Ihminen on aina sisimmältään sama, -- ja Jeesus Kristus on "sama eilen, -tänään ja ijankaikkisesti". Mariitta on hänestä vieraantunut, mutta ei -se muuta asiaa. - -Hän innostuu löytämäänsä aatteeseen. Ei hän tiedä tai ainakaan ei tule -muistaneeksi, että juuri sen saman totuuden varaan monet nykyajan -maalaajat ovat hengellisen taiteensa rakentaneet. Keksintö tuntuu -hänestä aivan omalta. Hänet valtaa uusi innostus tauluihin, kun hän -tässä valossa alkaa katsella eteenpäin. Ja samalla hän aavistaa, mitä -aarteita tällaiset salit sisältänevätkään sille, joka osaa syventyä -menneisyyden henkeen. Miksi hän itse on niin tietämätön ja taitamaton? -Miksikö? Siihen vastatkoon se joka -- - -Kesken ajatuskulun hänet pysähdyttää muuan omituinen taulu, saman -Bonifazion maalaama. Siinä on pyhä Sebastian, puuhun sidottuna, -nuolten lävistämänä, ihana taivaallinen rauha katseessansa. Vieressä -seisoo pönäkkä prelaatti, jonka liepeiden alta pieni musta paholainen -kurkistaa. - -Mariitta ei ole lukenut Sebastianin tarinaa, mutta hän tietää, että -on kysymys marttyyrista. Ei hän tule ajatelleeksi, että kuva sisältää -purevan arvostelun maallistuneesta kirkosta marttyyrikirkon rinnalla; -hän vain kiintyy sen inhimilliseen puoleen sellaisenansa. Miten hän -sattuisi muistamaan, että pakanallinen keisari surmautti nuoren -Sebastianin? Hän luulee että se tapahtui tuollaisen tekopyhän papin, -tuollaisen paholaiskätyrin toimesta... - -Nuorukainen nuolet rinnassa -- niin rauhaisa ja kirkas... - -Kuinka hän voi! _Kuinka_ hän voi? - -Mariitta huomaa siirtävänsä tämänkin taulun nykyhetkeen. Koko hänen -sielunsa väräjää sen edessä. - -Hän näkee nuoren miehen sijalla nuoren naisen. Hänkin on sidottu, ei -pääse irti, vaikka nuoli iskeytyy rintaan, toinen toisensa jälkeen. -Eikö _sekin_ kidutus ole kotoisin samasta lähteestä kuin tämä? Mies, -joka naisen sitoi, käy yhtä hurskaasta ja on yhtä itsetyytyväinen kuin -tuo prelaatti; ja samanlainen musta olento kurkistaa salakammiossa -hänenkin viittansa poimuista... - -Mutta nainen? Hänellä ei ole Sebastianin katsetta. Ei! - -Pitäisikö sitte olla? - -Mariitassa herää vastustuksen henki. Marttyyri ei voinut irtautua -nuoristansa, mutta hän, Mariitta, voi päästä vapaaksi. Hän on -maistanut vapautensa suloisuutta näinä tervehtymisen kuukausina. Hän -on tavannut parantolassa kehittyneitä ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka -myötätunnolla ovat lähestyneet kalpeata, kärsineen näköistä pohjoismaan -vierasta. Ystävättärenkin hän löysi, ranskalaisen naisen, jolla oli -valistunut, miellyttävä puoliso. Aluksi Mariitta liittyi heihin -saadaksensa harjoittaa tyttöaikaista ranskankielen taitoansa, ja he -osottivat hänelle kaikkea huomiota ja hyväntahtoisuutta. Suhde muuttui -yhä tuttavallisemmaksi, kunnes Mariitta vihdoin uskalsi uskoutua heille. - -Ei avioeron ajatus _heistä_ lähtenyt. He vain näyttivät hänelle, miten -avara ja kaunis on vapaan, onnellisen ihmisen maailma. Ja kun hän -arkana toi esiin oman kaipuunsa, hyväksyivät he sen täydellisesti. -"Eikö niin, Rene", oli nuori rouva Brouillard sanonut, "emme päivääkään -viihtyisi yhdessä, ellemme rakastaisi toisiamme?" "Emme tietenkään, -sinä pikku veitikka", nauroi mies. "Mutta minähän jumaloin sinua ja -sinäkin minua vähän sinnepäin." "On vaan äärettömän sääli, että rouva -Mariitta (sitä toista nimeä en osaa sanoa!) -- niin, että hän jää aivan -yksin", hellitteli madame. Mutta hän rauhoittui kuullessaan, että -Mariitan isä elää, varakas herra, jonka virka-asema on huomattava. -Tietysti hän avosylin ottaa vastaan ainoan tyttärensä yksinäiseen -leskimiehen kotiin. - -Sellaiset keskustelut olivat vähitellen vakiinnuttaneet Mariitan -häilyvän toiveen. Viikkojen vieriessä, nuorten elinvoimien palatessa se -kypsyi tosiaikeeksi. - -Mikä ihana osa se olisikaan... Oman hyvän isän lohtuna, lapsuuskodin -emäntänä, pääkaupungin sivistyselämän keskellä. Miksi hän lähtikään -onnellisista oloistansa? Ja nyt, jos hän palaisi niihin -- ah, -hän tuskin osasi ajatella, miltä se tuntuisi. Ei tarvitsisi -jatkaa tympäisevää, raskasta avioelämää, ei tukehtua syrjäisessä -pikkukaupungissa. Oliko se mukavuuden halua ja maailman ilojen -etsintää? Ei itsessään; sillä mielellänsä hän eläisi vaikka missä -maan kolkassa, ja vaivoja ja rasitustakin hän varmaan jaksaisi kärsiä -_rakkauden tähden_. Mutta ilman rakkautta se oli sietämätöntä. Vapaus -Juhanista, vapaus hänen kovuutensa rautaisesta komennosta ja hänen -hellyytensä vastenmielisistä hyväilyistä oli hänen oikeutensa. Hänen -täytyi päästä siihen. - -Päätös varmistui. Mariitta kirjoitti isällensä, pyytäen, jos -mahdollista, tilaisuutta matkustaa Italiaan. Rahaosotuksen saavuttua -hän ilmoitti miehellensä, ettei hän vielä tulekaan Suomeen. -Toistaiseksi ei muuta -- ei kummallekaan taholle. Tämäkin jo kysyi -tavattoman paljon hänen heikoilta hermoiltansa ja turtuneelta -tahdoltansa. Mutta kun se oli tehty, olikin hän karaistunut enempään. - -Hän oli halunnut Italiaan, saadaksensa sydämensä täyteen elämän -rikkautta ja päivänpaistetta, nähdäksensä, oppiaksensa, korvataksensa -etelän kauneuskylläisyydessä edes muruja siitä, mitä kärsimysvuosinaan -oli turhan vuoksi kadottanut. Luvattu maa oli nyt hänen edessään. -Mutta tämä synkkyys ja sade -- ja sielun jännitys, joka tuntui vaan -kasvamistaan kasvavan -- se ei ennustanut hyvää. - -Eivätkä muistot ole suljetut pois taidesaleistakaan. Ehkä eivät mistään -koko maan päältä. Sehän olisi kauheata, jos ne seuraisivat edelleenkin, -lapsuuskotiin asti... - -Mariitta ei jaksa enää gallerian kiertelemistä. Hän lepää tässä, silmät -naulittuina Sebastianiin, kunnes palajaa sateeseen, laivaan, kylmään -hotellihuoneeseen... - -Miksi sinun silmäsi loistavat, Sebastian? Mariitta tietää. Jumalan valo -säteilee niistä. - -Tukahdutettu nyyhkytys puhkeaa hänen rinnastansa. Oi, kuinka kaikki -olisi toista, kuinka hänkin voisi säteillä -- ainakin nyt, tällä -hetkellä, kaunis maailma ja vapauden toivo edessään -- ellei se valo -koskaan olisi sydämestä sammunut! Sen sammutti Juhani, puoliso, jonka -olisi pitänyt taivaallista tulta hoitaa. Mariitta _saa_ lähteä hänen -luotansa. - -Mutta Sebastianilta ei valo eikä tuli sammunut. Hänen täytyi kuolla -uskonsa ja velvoituksensa tähden, mutta tuskassa ja kuolemassakin -huulet hymyilivät taivaallisen autuaasti ja katse näki näkymättömiä. - -"Jumala itse hoitaa sinun tultasi, Sebastian, eikä koko maailman eikä -syvimmän pimeyden raivo voi sitä tukahuttaa. Minä ymmärrän. Mutta -itse olen köyhä, köyhä ja onneton. Aion kulkea kauniista kaupungista -toiseen, pakenen taisteluita ja vaikeuksia, syöksyn vapaan, kuohuvan -elämän syliin -- jos se vielä ottaa minut... - -"Tätäkö kaipaan? En, vaan _rauhaa_... - -"Takaisin en kuitenkaan käänny. Arpa on heitetty. Täällä saanen edes -huumaavaa lääkettä sydämeni haavoihin, kunnes ne kerran paranevat." - -Mariitta lähtee -- onnettomampana kuin tullessansa. - - * * * * * - -Hän ei toista kertaa palannut taulugalleriaan. Seuraavana aamuna -aurinko paistoi, ja kirkasta ilmaa jatkui sitte yhä edelleenkin. Hän -kulki Markustorin pylväskatoksissa, ihaillen ikkuna ikkunalta kullan, -helmien ja korallien runsautta. Hän leikki kyyhkysten kera syötellen -niitä; hän asteli läpi dogien palatsin, muistutellen mieleensä -historian kertomuksia; hän istui valtavassa Markuskirkossa, soiton ja -laulun humistessa läpi holvien. Vihdoin laiva vei hänet Lidoon, hänen -unelmainsa saarelle. Hän oli lukenut, kuinka Venezian dogit muinoin -kullatussa, kukkasilla koristetussa laivassa korkeine neuvosherroinensa -tätä matkaa kulkivat. Lähellä Lidon rantaa dogi kohosi seisomaan ja -heitti kultaisen sormuksen mereen. "Minä kihlaan sinut, mahtava meri, -totiseksi ja ikuiseksi hallitsijaksi." Sitte Lidossa vietettiin "meren -kihlajaisten" riemuisa juhla... - -Saarella palmujen lehdet heläjävät, moniväriset kukat tuoksuvat kevään -viehkeydessä, valkoisella rantahiekalla simpukankuoret välkähtelevät -päivänsäteissä, ja silmänsiintämättömiin aukeaa meri, sininen, keinuva, -kutsuva, hurmaa täynnä. - -"Minä kihlaan sinut, mahtava meri... sinut, ihana, vapaa elämä!" - -Mariitta hengittää syvään, ja silmäterät laajenevat. Mutta hän ei -näytä iloiselta eikä innostuneelta. Kuin etsien hän tähyää aavaan, -kimaltavaan etäisyyteen. Kauvas, oi kauvas hänen kaihonsa kantaa. - -"Ei koskaan ole maailman kaikki ihanuus tyydyttävä ikävöimistäni. Ei, -kyllä minä olen sen tietänyt. Mitä tämä kaikki merkitsee _yksinäiselle_ -sydämelle? Minä tarvitsen rakkautta. Maallisen minä ijäksi menetin, -enkä uudesta enää uneksi. Menetin taivaallisenkin -- mutta sen jos -saisin takaisin, tyyntyisi sydämeni. - -"Se rakkaus oli ensimmäiseni, se olkoon viimeiseni myös." - - * * * * * - -Illan pimetessä Mariitta on hotellihuoneessa yksinänsä. Hän nojautuu -ikkunapieleen miettien samaa, mitä lakkaamatta matkallansa. Etelän -suuret tähdet katsovat häneen. Itkien hän painuu Jumalan eteen, -koettaen rukoilla. - -"Minä olin uskoton sinulle, Jumalani. Minä unohdin sinut, Vapahtajani. -Hyvin vähän olen sinua koskaan tuntenut, mutta kerran minä kumminkin -sinua etsin ja rakastin, ja sydämessäni oli rauha silloin. - -"Ei minun olisi pitänyt mennä naimisiin. Hyvä Jumala, se oli niin -katkera erehdys. Mieheni vieroitti sydämeni sinusta, sillä hänellä oli -kristityn nimi, mutta ei hän sinun hengestäsi tietänyt mitään. - -"Voin huoletta jättää hänet. Hän hakee toisen, joka sopii hänelle -paremmin ja tekee hänet onnellisemmaksi." - -Tähdet katsovat ikkunasta niin terävän kirkkaina kuin itse vääjäämätön -totuus. Mariitasta tuntuu kuin hän ei uskaltaisi nostaa silmiänsä ylös. - -"Ei, ei hän kuitenkaan sitä tee, hän joka olisi valmis kivittämään -kaikkia eronneita. Mutta mitä iloa hänellä minusta on? Jumalani, sinä -tiedät, että sieluni joutuu hukkaan, jos en pääse irti hänestä." - -Mariitta huomaa omituisen sekavuuden ja ristiriidan ajatuksissansa. - -"Pääsenhän minä, milloin tahdon. Kuka minua pakottaisi? Olenhan -päättänyt, mitä teen." - -Rukous on jäänyt. Eikö hän enää osaakaan rukoilla? Voi, ja nyt hän sitä -tarvitsisi, sillä rauhattomuus ja tuska yltyy yltymistänsä. - -Hän ei pitemmältä jaksa kantaa tätä taakkaa. Suuressa hädässä hän -huokaa: - -"Herra Jumala, minä olen niin onneton. Auta minua!" - -Voisiko hänen elämässään tapahtua käänne -- nyt? - -Mariitta muistaa lohdulliset sanat: "Joka minun tyköni tulee, sitä en -heitä ulos." Hän koettaa turvata niihin. - -"Ota minut, ota minut uudestaan, Jumalani!" - -Mutta rauhasta hän ei saa kiinni. - -Vihdoin hän väsyneenä vetää verhot ikkunan eteen, sytyttää valon ja -hankkiutuu levolle. - -Huomenna matka käy eteenpäin. Ah, jos väistyisi sielun näännyttävä -jännitys, silloin hänelle Italiakin hymyilisi, silloin hän eläisi taas. - - * * * * * - -Bolognan pinacotecassa. Johtuneeko silmän tottumuksesta vai mistä -- -Mariitta osaa jo nauttia paljon paremmin kuin Veneziassa. Guido Renin -"Ecce Homo" liikuttaa hänen mieltänsä, vaikka se on pelkkä kynäluonnos. -Rafaellon "Caecilia" saa hänet syvästi ihastumaan. Hän tulee Francian -saliin. Äkkiä hän pysähtyy. Sebastian! Onko hän täälläkin? Mitä hän -tahtoo Mariitalta? - -Oikeastaan neitsyt Maria ja Jeesuslapsi ovat taulun keskuksena, ja -enkeli soittaa heidän jalkainsa juuressa. Ympärillä on nunna, piispa -ja monenlaisia pyhiä, mutta Mariitta kiintyy vain yhteen ainoaan, -tuohon jalopiirteiseen nuorukaiseen, jonka henkevöitynyt, kärsimyksen -kirkastama katse kääntyy ylöspäin, näkymättömiä kohti. Mariitasta -tuntuu kuin hän tapaisi tuttavan, jota olisi halunnut välttää, ja -joka kuitenkin tenhoten vetää puoleensa. Hän on sama Sebastian kuin -Veneziassa, ainoastaan elävämpi ja ikäänkuin läheisempi inhimillisessä -ihanuudessaan. - -"Joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen", on Jeesus -sanonut. Se lause soi Mariitan sydämessä. - -"Sebastian, etkö ole tyytyväinen minuun? Sen jälkeen kuin tapasimme, -olen luvannut Jumalalle, etten tahdo enää jatkaa kulkuani ilman häntä. -Minä luulen voivani tunnustaa, että sinä pistit sydämeeni. Yksi -noista nuolista kirposi minuun. Se oli pyhä nuoli, sinun sydänveresi -pyhittämä. Kiitän sinua siitä." - -Mariitta riemastuu tästä ajatuksesta. Niin, sentähden tietysti -Sebastian vielä kerran osuikin hänen tiellensä. Hänen piti saada -kiittää. - -Ja nyt -- nyt eteenpäin, etelää ja kesää kohti! Firenzen kunnailla -varmaan jo hedelmätarhat kukoistavat. Sidottu Sebastian raukka! Mutta -hän, Mariitta, hän rientää onneensa ja vapauteensa -- ei yksin, vaan -Jumala mukanaan. - -Hän on niin tottunut pois rauhasta menneinä vaikeina vuosinansa, ettei -se äkkiä ota palatakseen. Tottahan se kumminkin tulee, kun hän vaan -odottaa ja halajaa. - - * * * * * - -Tosiaankin -- Firenze kukkii. Bobolin puistossa oksat nuokkuvat -valkoisten ja punaisten kukkaterttujen runsaudesta, ja Via dei Colli -voisi Mariitan mielestä yhtä hyvin olla paratiisin tie. - -Mariitta asuu pienessä täysihoitolassa lähellä Ponte Vecchiota. -Vanha, mustunut talo on aivan Arnon rannalla; ikkunastansa hän näkee -sen veden virtailevan. Hän liikkuu ulkona kaduilla ja toreilla kuin -taikamaailmassa. Ei hän enää välitä kulta-, hopea-, jalokivi- ja -korukaupoista, kuten Veneziassa. Muinaiset palatsit ja kauniit kirkot -yltäkylläisine taideaarteineen täyttävät ihmetyksellä hänen mielensä. -Hän tuntee ikäänkuin hengittävänsä taidetta, kaikkialla, minne -kääntyykin. Päivä päivältä hän huomaa paremmin, ettei hän ole tyhmä -eikä mahdoton. Hän _osaa_ nauttia, ja arvostelemaan ja ymmärtämäänkin -hän kyllä oppii, kunhan silmä tarkistuu. Nyt hänellä on aikaa -taidehistoriankin lukemiseen, ja täysihoitolasta hän saa ystävällisiä -oppaita museomatkoillensa. - -Kaikki voisi olla hyvin -- niin erinomaisen hyvin... Ei hän itsekään -käsitä, mitä puuttuu. - -Hän on ruvennut joka aamu lukemaan raamattua, kuten nuorena tyttönä -herätysaikoinansa. Mutta niinä hetkinä sydämen levoton tuska kovimmin -tuntuu, kunnes hän sen hautaa päivän hyörinään ja moninaisiin -vaikutelmiin. - -Mariitta on käynyt aluksi Pitti-galleriassa, jo useaan kertaan. Nyt -vasta hän aikoo siirtyä Uffizin jättiläiskokoelmiin. Tänään hän menee -yksin, ei oppimaan, vaan ihastelemaan häiritsemättä. - -Hän on juuri eteisessä kiinnittämässä hattua päähänsä, kun -postilaatikkoon putoaa kirje. Mariitta ottaa sen esiin ja vavahtaa, -nähdessään miehensä käsialan. - -Siis vastaus hänen tiedonantoonsa! Ja suuttumuksen purkaus -- tietysti. - -Hän palaa huoneeseensa kirjettä avaamaan. Nyt hän luulee ymmärtävänsä -oman alituisen jännityksensä. Tätä hetkeä hän on pelännyt. Hän riistää -auki kuoren, ja sydän sykkii kuin haljetakseen. - -Mitä tämä merkitsee? Juhanin rivit ovat aivan rauhalliset. Tai ei -- -miten sanoisi -- kuultaahan niistä jyrkkien lauseiden takaa suuri -levottomuus. Jonkinlainen hellä levottomuus. - -"Pikku Mariitta", hän kirjoittaa. "Mikä sinun oikein onkaan, kun et -parane? Appiukko teki hyvin, lähettäessään rahaa, sillä minulta on -mennyt jo liikojakin. En minä luota ulkomaanmatkoihin. Parempi kun -olisit jäänyt minun hoitooni. Mutta kun nyt kerran teit, mitä lääkäri -alituiseen yllytti ja yllytti, niin hoida sitte itseäsi perinpohjin. -Kyllä minä jo kovin odotin, ja tämä viivytys suorastaan pelästytti -minua. Kirjoita peittelemättä, Mariitta, oletko hyvin sairas? Jumala -varjelkoon sinua." - -Mariitta tuijottaa kirjeeseen. Niin -- se on totta -- eihän Juhani -vielä oikeastaan tiedä koko asiasta... siitä suuresta, lopullisesta. -Ehkei hän edes ymmärrä aavistaa! - -Miksi Mariitta on _tätä_ kirjettä pelännyt? Siksikö, että -- että -- -Niin, oikeastaan kiivas vihanpurkaus olisi ollut tervetulleempi kuin -tuollaiset sanat -- tosin omahyväiset ja osalta epähienotkin, mutta -kumminkin huoltapitäväiset, tuhosta tietämättömät... Häijyyden kanssa -olisi helpommin tullut toimeen. Heti paikalla hän olisi tarttunut -kynään ja vastannut näin kauvan kuin kiihkon viini olisi kuohunut hänen -päässänsä. Se olisi ollut muutaman hetken työ -- ja silloin ratkaiseva -askel olisi ollut astuttuna. - -Kuinka hän onkaan heikko ja horjuvainen! - -Tähän asti hänen kiihtynyt mielikuvituksensa on maalannut ainoastaan -yhdenlaatuisia kuvia. Nyt herää toisia, peittoon painuneita. Ne tulevat -väkipakolla, ne työntävät ja ajavat toisiansa takaa. - -Nuo sunnuntai-illat -- eivätkö ne olisi _voineet_ tyydyttää kotonakin? -Tosiaankin heillä muuten oli harvoja tilaisuuksia päästä toisiansa -lähemmäksi. Arkinahan Juhani aina kyykötti nenä kirjoissa ja vihkoissa, -kiireissään ja harmistuneena tyhmien poikien virheistä. Illallisen -jälkeen he olisivat yhdessä lukeneet kattolampun loistaessa; sitte -Mariitta olisi istuutunut harmoonin ääreen ja soittanut virren. Juhani -ei tahtonut pitää vapaita rukouksia, mutta hän olisi lukenut Isä meidän -tai Herran siunauksen, -- ja Herra ehkä olisikin siunannut heitä, ellei -ilolla, niin rauhalla. - -Ja Iiris ja pikku-Jussi -- eikö Juhani heitä kaivannut kenties yhtä -paljon kuin kyyneletönnä tuijottava nuori äiti? Entä niitä toisia -toiveita, jo ennen syntymistä tyhjiin menneitä? Mariitta oli yksinomaan -_syyttänyt_ Juhania. Oliko hän koskaan ajatellut, että lasten isäkin -oli säälin tarpeessa? Kuinka hän oli istunut pöytänsä ääressä -- -synkkänä, vaativaisenakin ja pahatuulisena -- mutta ehkä kovan kuoren -alta olisi löytänyt hiukan sydäntä -- ehkä veristävän sydämen, jos -olisi koettanut etsiä... - - * * * * * - -Täysihoitolan palvelustyttö vetäisee oven auki. "Anteeksi, minä luulin -rouvan lähteneen ulos --" Hänellä on käsissään harja ja pölyrätti, hän -on aikonut tulla siivoamaan. - -Mariitta tunkee kirjeen laatikkoon, vääntää lukon kiinni ja jättää -kiireesti huoneen. "Siivotkaa vaan, minä jo menenkin." - -Hän rientää pitkin katuja, ikäänkuin joku tahtoisi tavoittaa ja estää. -Vasta Galleria degli Uffizin vestibolossa hän pysähtyy hengähtämään. - -Hän ei voi, hän ei voi ruveta tauluja tarkastelemaan -- ei vielä. -Hän kävelee pitkässä käytävässä, corridore orientalessa. Maalauksia -ja piirustuksia on täälläkin, ja hän pysähtyy jonkun eteen silloin -tällöin, mutta mieli on kaukana. - -Miten hän kirjoittaa Juhanille? Kuinka hän selittää kaiken? - -"Luulin, että hän ei minusta mitään välitä, ei ainakaan nyt enää. Mutta -hän pelkää puolestani melkein... melkein kuin hän kumminkin rakastaisi -minua!" - -Käytävän keskivaiheilta Mariitta vihdoin astuu erääseen saliin. -Erillään seisova kaksipuolinen teline herättää hänen huomiotansa. Oh, -eikö muuta? Jotenkin välinpitämättömästi hän katselee siihen asetettua -neitsyt Mariaa, joka leijailee pilvien päällä. Vastakkaisella puolella -tietysti on toinen taulu. Hän siirtyy näkemään, mikä sekin lienee. - -Bazzi-Sodoman "pyhä Sebastian". - -Mariitta ei enää ihmettele, sillä hän jo tietää, että näissä vanhoissa -gallerioissa samat aiheet alituiseen toistuvat. - -Hän ei ihmettele, ja kuitenkin hän on kuin salaman lyömä tai nuolen -satuttama. - -Tämä kuva on vaikuttavin kaikista, jotka hän on ennen nähnyt. -Se tuottaa melkein ruumiillista järkytystä. Yksi nuoli lävistää -nuorukaisen kaulan, ja veri tippuu haavasta. Ilme kertoo määrättömästä -kärsimyksestä. Ei mitään kirkastusta, -- ei, vaikka enkeli jo ylhäällä -liitelee, pitäen kruunua valmiina. Katse vain tuskantäyteisenä kohoaa -ylöspäin. Se tuntuu sanovan: "Jumalani, minä näännyn, armahda minua!" - -Kauvan Mariitta katsoo, ja kuva syöpyy hänen sydämeensä. Vihdoin -hän lähtee sen äärestä hiljaa. Hän kulkee takaisin pois läpi pitkän -käytävän, katsomatta enää yhtäkään taulua. Hän astuu alas portaita ja -kääntyy kadulta toiselle, kunnes päätyy Bobolin kukkivaan kevätpuistoon. - -Suihkukaivon vesi kohoaa viillyttävinä helmikaarina, kastanjaterttu -pyyhkäisee hänen ohimoansa, lintu visertää pyökkipuun oksalla. -Ainoakaan ihminen ei häiritse hänen yksinäisyyttänsä arkisena -aamupäivänä. - -Tuolla alempana lepää Palazzo Pitti. Olihan sielläkin pyhä Sebastian -- -hän on kaikkialla. Mariitta näki hänet siellä vain vilahdukselta, sillä -taiteilijaoppaat säännöllisesti sivuuttivat sen pimeän nurkan, sanoen -maalausta vähäpätöiseksi. Mutta hän tietää kumminkin, mitä taulussa -oli, ja tällä hetkellä kuva leimahtaa elävöityneenä hänen sisäisen -silmänsä eteen: Vuorelle polvistunut nuorukainen, joka omin käsin -ojentaa nuolikimppua vainoojallensa. _Vapaa_, ei sidottu Sebastian. -Varmaankin hänen eteensä juuri silloin oli asetettu valinta: Kristus ja -kuolema -- tai elämä rikkaine riemuinensa. Hän valitsi kuoleman. - -Jospa hän kumminkin katui, kun tuskat alkoivat? Aavistiko hän -ennakolta, kuinka nuolet koskevat kipeästi? - -Hän _ei_ katunut, -- Mariitta tietää sen, -- ei silloinkaan, kun -hän vaikersi Jumalalta armahdusta. Jumala näki sen ja vastasi -ylimaailmallisen kirkkauden lohdutuksella... - -Veneziasta Firenzen Palazzo Pittiin -- Mariitta huomaa kulkeneensa -tarinan lopusta sen lähteelle. Nyt ajatukset palaavat takaisin samaa -tietä: "Henkensä hukuttaminen" Kristuksen tähden -- vapaaehtoisesti --, -sitte tuskan määrättömyys, sitte taivaallinen voitto ja riemu -- ja -kaiken keskellä rauha, syvä, suuri, ihana rauha, siitä hetkestä, jona -hän itse ratkaisi raskaan kohtalonsa, siihen asti, jolloin kruunu ja -palmut jo siinsivät silmiin. - -Rauha, rauha... se joka puuttuu Mariitan sydämestä... - -Ei hän enää ole epätiedossa siitä, millä tiellä rauha on löydettävissä. -Jeesuksen tiellä. "Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, ei se voi -olla oppilaani", sanoo Jeesus. - -Tahtooko Mariitta? Oi, tahtooko? - -Hän kätkee kasvonsa käsiinsä, ja nyyhkytykset puistattavat hänen koko -ruumistansa. - -"Minä lupasin alttarin ääressä, että tahdon olla Juhanin vaimo. Lupasin -rakastaa häntä aina -- ja olenkin kylmennyt -- inhoon ja vihaan asti. -Anna anteeksi, Jumalani, minä olen rikkonut lupaukseni, minä olen -syntiä tehnyt! - -"Ei hän ollut se joksi häntä kerran luulin. Kaukana hän oli nuorten -unelmaini sankarikuvista. Mutta hän ei ole koskaan tietensä rikkonut -rakkautensa liittoa. Hän varmaan yhä rakastaa minua -- omalla -itsekkäällä tavallaan, joka haavoittaa... Ei hän osaa parempaa, -ennenkuin Jeesus todella tulee. - -"Voi Jumalani, ehkä ei _hän yksin_ olekaan haavoittanut... Ehkä -minäkin... Sillä Jeesus ei asunut minunkaan sydämessäni. - -"Ja kulkeeko hän nyt kaivaten minua? Kuitenkin, kaikesta huolimatta -kaivaten? Ehkä olisi kalvaita valonsäteitä, ehkä vaatimattomia -kukkiakin elämäni polulla, jos osaisin _nähdä_ -- kun sinä Jumala minun -silmäni avaat... - -"Mitä jos _hänenkin_ silmänsä aukenisivat Juhanin, minun mieheni! -Jumala, etkö voi koskettaa hänen omaatuntoansa? Eikö missään ole pyhän -Sebastianin nuolta -- _pyhää nuolta_ hänellekin? - -"_Ehkä se kerran voisi tulla minun kauttani, jos itse ensin kärsisin ne -toiset pahat nuolet -- Kristuksen tähden_..." - -Keväinen puisto, kukkien tuoksu, veden solina ja lintujen liverrys -- -kaikki katoaa Mariitan ympäriltä. Hänen nyyhkytyksensä ovat tauonneet. -Hän vain näkee edessänsä Sebastianin tien. - -"Jumalani, Vapahtajani, tahdotko nyt ottaa minut vastaan? Rauhaasi en -enää pyydä nautinnokseni; anna se minulle voimaksi, jotta kantaisin -ristini!" - -Hän tuntee Jumalan vastauksen sydämessänsä -- ja nousee, lähteäksensä -kulkemaan pyhien nuolten osottamaa tietä. - - - - -Fontana di Trevin vesipisara - - -Nuori pappi, mustaan kauhtanaan ja mustaan silkkikuituiseen -lierilakkiin puettu, käveli keväisenä päivänä Rooman Piazza di -Spagnaa pitkin. Koko ilma väreili kuumaa auringonkultaa, ja Trinità -dei Montille johtavien korkeiden portaiden juurelta lämmin tuuli -toi kukkasten väkevää tuoksua. Hän pysähtyi hetkeksi kukkameren -ääreen. Ruusuja, neilikoita, heliotrooppeja, monivärisiä orvokkeja, -chrysantemum- ja myosotislajeja -- miten ihastuttavan heleätä ja -kaunista! Hän osti neilikoita ja lähti kohoamaan portaita ylös, kukkien -tuoksua tunnustellen, ajatuksiin vaipuneena. Trinità dei Montin -luostarikirkosta kuului urkujen soittoa. -- Nunna raukat! -- johtui -välittömästi hänen mieleensä. Hän hengitti syvään, suunnaten askeleensa -vasemmalle, Monte Pincion tielle. Tänään hän olisi suonut kaikille osaa -kevään suloudesta, valosta, vapaudesta, jota hän itse nautti syvin -siemauksin. - -Vasta muutamia viikkoja hän oli ollut papinvirassa. Seitsenvuotisen -ankaran opistotyön toivottu tulos oli saavutettu. Paolo Conti oli -nyt isä Valerius. Miksi hän juuri sen nimen oli ottanut? Ei minkään -pyhimyksen eikä entisen kunnioitetun virkaveljen muistoksi. Seitsemän -vuotta takaperin hän oli kahdeksantoista ikäinen, juuri koulupenkiltä -päässyt, kun ainoa, rakas sisko, kaksoissisar, äkkiä kutsuttiin pois -maallisesta elämästä. Se tapaus vaikutti syvästi Paolon tuntehikkaaseen -sydämeen ja määräsi hänen uransa. Sisaren nimi oli Valeria. - -Nuori "Isä" tunsi mielensä kumman herkäksi, kun kevät ja menneisyyden -muistot puhuivat. Hän istahti penkille tuoksuvien kastanjain alle, -katseen lipuessa unelmoivana yli "ikuisen kaupungin" kattojen, -vuorille, jotka sinersivät näköpiirin rajalla. - -Hiljainen, suloinen oli se koti, jonka hän silloin jätti, Valerian -enkelihaamun viitatessa tietä. Aurinkoinen, kukkiva Lago di Gardan -ranta. Siellä sievä valkoinen talo aidattuine pienine puutarhoineen. -Isännän ylpeys oli puutarhan palmupari, Paolon ja Valerian nimikot. -Äiti rakasti kukkia ja tuuheata lehtivihantaa. Hän ympäröi -porraspylväät ja ikkunat villiviinillä, eikä kellään ollut niin -komeita, monivärisiä ruusuja ja neilikoita kuin hänellä. Neilikoita -varsinkaan. Niitä kasvoi penkeissä, ruukuissa ja kapeassa ikkunalautaan -kiinnitetyssä laatikossa. Neilikkain tuoksu ja kirjava värihohto kuului -erottamattomana Paolo Contin lapsuusmuistoihin. - -"Isä" hypisteli äsken ostamiansa neilikoita. Nekö ohjasivat hänen -aatoksensa lapsuuden kotiin? Yhä lämpimämmin sydän sykähteli. - -Siellä varmaan vanhukset nytkin istuivat kevätpäivää paistatellen. -Äiti kutoo sukkaa -- ehkä hänelle, joka nyt heitä ajattelee. "Paolo -poikani", -- äiti kaipailee, -- "milloin hän ehtinee tervehtimään -vanhoja vanhempiansa? Jumalan kiitos pyhästä virasta! Se vain sitoo -melkein liiaksi. Pitäisihän hänen saada hiukan lomaa ja lepoa. Äidin -käsi silittäisi hänen otsaansa, äiti tekisi hänelle pehmeän vuoteen ja -leipoisi parhaan hunajakaakun... Poika parka, hän kun ei koskaan saa -tuntea minkään pienen pehmeän käden hellyyttä ja hyväilyä..." - -Ne viimeiset hän puhuu ääneen ukko vanhukselle, joka polttelee -piippua ja lukee lehteänsä. Tämä nostaa päätänsä, mutisee jotakin -epäselvää, rykäisee ja syventyy taas sanomalehteen. Mutta kurkku on -käynyt merkillisen karheaksi, ja silmiä hämärtää. Hän nousee, astelee -palmujen luo ja mittaa niitä silmillään. Komeita ovat, komeita! Tuokin -Valerian palmu. Ei kuihtunut, kun tyttö Campo santoon kätkettiin. Eikä -kutistunut toinenkaan, vaikka reipas, punaposkinen poika sulkeutui -umpinaiseen opistokammioon... - --- Ah! -- Isä Valerius nousi, alkaen kiivaasti kävellä pitkää käytävää -sisäpuistoon päin. Vapaus ja kevät ovat vaarallisia! Niin -- tai eihän -hän oikeastaan ollut vapaa nytkään, koskapa ei voinut lähteä suin päin -sinne pohjoiseen, Lago di Gardan rannoille, saamaan noita odottavia -hyväilyjä ja näkemään vanhoja rakkaita kasvoja. Mutta hän käveli yksin, -ypö yksin, kenenkään seuraamatta ja tarkastelematta, vihannoivassa, -kukoistavassa puistossa. Niinpä ajatukset ja mielikuvatkin kiitelivät -kuin valjaista karanneet varsat. Hän nautti niiden luvattomasta -lennosta. Ottaisiko kiinni? Suistaisiko? Miksi? Eihän kukaan nähnyt, -ei kukaan aavistanut. Elleivät ne ilmojen teitä kielineet esimiehelle, -joka muutenkin epäili hänen herkkämielisyyttänsä, kieltäen matkan -omaisten luo... - -Seitsemän vuotta hän oli hillinnyt ja taivuttanut tahtoansa, lujasti, -järjestelmällisesti -- ja vilpittömästi myös. Sillä välin punaiset -posket olivat kalvenneet ja uneksiva katse saanut terästä. -- "Tylsää -terästä", -- sanoi muuan entinen koulutoveri, irvihammas. Paolo Conti, -papinkokelas, ei suuttunut pistopuheesta, sillä hän oli laakeaksi -ja tyyneksi tasoittunut. Isä Valerius, pappi, kuohahti pelkästä -muistamisesta. Asiat olivat oudolla tolalla. Hän ei enää tuntenut -itseänsä. - -Hän säpsähti. Mikä? -- kuvapatsashan se vain olikin. Virgilius. Ja -tuossa nenätön Macchiavelli. Kokonainen rivi valkeita rintakuvia tien -kummallakin puolella. Ei -- askeleita kuului kumminkin, vieläpä aivan -hänen takaansa. Sointuva naisen ääni puhutteli häntä ranskankielellä. -Hän seisattui, joutuen suoraan vastatusten nuoren, hoikan, -sinisilmäisen neidon kanssa, jonka heti voi huomata matkailijaksi. -Vieras oli vaaleaverinen, kiikarilaukkua kannattava nahkanauha kulki -olan yli, ja kädessään hän piteli avattua punakantista Baedekeriä. - --- Herra pastori, voisitteko osottaa minulle lyhimmän tien Villa -Borgheseen? Olen harhaillut näitä kauniita käytäviä pitkin, ne ovat -kuin labyrintti. - --- Täältä asti on tosiaankin vaikea selvästi neuvoa. Sallitteko, että -saatan teitä, kunnes suuri lehtokuja näkyy? - --- Kiitos, te olette hyvin ystävällinen. - -He kulkivat vaieten rinnakkain. Isä Valerius ei rohjennut katsoa -sivulleen. Tuntui merkilliseltä, oikein hämilliseltä kävellä täällä -kevätpuistossa tuntemattoman nuoren naisen kanssa. Ehkä hänen ei -olisi pitänyt ehdottaa sellaista. Mutta kuinka hän toisinkaan saattoi -menetellä? - -Neiti keskeytti äänettömyyden, kysyen vähän arasti: -- Ehkä häiritsen -teitä? Valmistitteko saarnaa vai aioitteko mennä jonkun sairaan luo? - --- En kumpaakaan. -- Isä Valerius nosti jo katseensa. -- Ette häiritse. -Kävelin ihan joutilaana. - --- Onko täkäläisillä papeilla paljon aikaa? Olen kuullut niin -sanottavan. - -Samassa tyttö huomasi, että kysymys voi kuulua häijyltä. -- Anteeksi, --- sopersi hän punastuen, -- en tarkoittanut... - --- Muutamilla on aikaa, toisilla ei, -- vastasi Isä Valerius, ilman -pahastumisen häivettä äänessänsä. -- Minä olen apulainen, ja tuntuu -siltä, että saan ankarasti tehdä työtä. Sehän on tarkoituksenikin. Tämä -aamupäivä on poikkeus, sattuma. - --- On turvallista kävellä papin seurassa, -- selitti tyttö, ikäänkuin -äskeistä laastaroiden. -- Kun lähdin yksin liikkeelle asunnostamme, -sain kuulla monta varoitusta. "Ei pidä kovin levitellä karttaa", "ei -pidä vastata, jos joku vieras puhuttelee", "ei pidä" loppumattomiin! -Koetin olla tottelevainen. Siksi mieluummin harhailin, kuin kysyin -tietä keltään. Teitä tietysti en pelännyt. -- Hän naurahti, ja nauru -soi kuin pienten kellojen helinä. - -Isä Valerius punastui nyt vuorostaan, vasten tahtoaan; valitettavasti -hän tiesi, että kaikki eivät yhtä ehdottomasti luottaneet -- syystäkään --- mustakauhtanaisiin miehiin täällä etelän kuuman auringon alla. Hän -alkoi lähemmin tarkastella tyttöä. Ivailiko hän kenties? Ei, muoto oli -puhdas ja hymy herttainen. - --- Mutta minähän en ole mikään naisten tuntija, -- tuli hänen -viimeiseksi johtopäätökseksensä. - --- Te olette vieras Roomassa? -- alkoi hän varovasti tiedustellen. - --- Olen, pääsin isäni mukana matkalle. Isä tekee tutkimustöitä -Vatikaanin kirjastossa. - --- Ja te tutkitte taidetta? - --- Minäkö? En ainakaan viran puolesta. Miksi niin arvelette? - --- Koska etsitte Borgheseä. - --- Tietysti tahdon _nähdä_ taidetta. Sehän kuuluu jo yleissivistykseen. -Mutta kuuluipa tahi ei, se viehättää minua. Ihmeellinen Rooma, täällä -kaikki viehättää. Haluaisin katsella ja tutkia aamusta iltaan, päivästä -päivään. Nyt kahden viikon kuluessa olen vasta lajitellut tutkittavani. - --- Kuinka moneen ryhmään? -- Isä Valeriusta keskustelu huvitti yhä -enemmän. - --- Toistaiseksi viiteen tai kuuteen. Ensiksi historiallinen Rooma; -edustajat: Forum, Palatinum, Capitoliumin susi ja niin edespäin. -Niitä kaikkia isä selittää minulle yltäkyllin. Historia ei ole vahvin -puoleni. -- Sitte taiteen Rooma. Se on ihana, verraton! Eikö ole, -sanokaa? - --- Tunnen sitä liian vähän. Voin aavistaa sen ihanuutta. - -Tyttö kääntyi häneen äkkiä kummastuneena. -- Kuinka niin? Oletteko siis -tekin muukalainen? - --- Olen muukalainen Lago di Gardan rannoilta. Seitsemän vuotta olen -vieraana asunut Roomassa. - --- Vieraana -- seitsemän vuotta? - --- Teillä, neiti, ei ole aavistusta papiksi valmistautuvan miehen -elämästä. - --- Pidättekö taidetta syntinä? Tiedän monien hurskasten ihmisten -hylkivän sitä, mutta minun mielestäni se on väärin tehty. - --- En pidä syntinä, en enempää kuin tekään. Mutta olen valinnut osani. -Nuoruuteni on tarvittu muuhun, jotta nyt voisin olla kirkon palvelija. - --- Tuohan on hirveätä! Te herätätte uteliaisuuteni ja innostutatte -kolmanteen tutkimuspiiriini: se on katolinen Rooma, paavikirkon Rooma. -Tai oikeastaan tämä piiri on neljäs. Alkukirkon Rooma on kolmas: -Colosseum, katakombit, Mamertinilainen vankila ja muut sellaiset. - --- Entä viides? - --- Rooman uudenaikainen elämä ja Italian kansanelämä. Ja vielä -kuudes: luonto. Tämä Monte Pincio on hurmaava. Luontoa kai tekin -sentään rakastatte. Nuo kukkaset kielivät. -- Hän hymyili, nyökäten -neilikoille, joita pappi yhä piti kädessänsä. -- Vieläkö on pitkältä -isolle lehtokujalle? Keskustelumme on ollut oikein hauska, aika on -kulunut nopeasti. - --- Niin, te olette avannut eteeni rikkaita näköaloja. - --- Minä? Voi, tosiaan -- - -Taas neitonen punastui. Mutta hän voitti pian tasapainonsa ja käänsi -koko asian leikiksi. - --- Minä kai olenkin puhunut melkein yksinäni, ja itse kehuin sitä -hauskaksi. Näyttää siltä, että tänäpäivänä sanon tyhmyyksiä yhtenään. -Nyt minun vuoroni on kuulla teidän opistotyöstänne ja katolisen papin -elämästä. - --- Iso lehtokuja on heti lopussa. Tuossa on Villa Borghese. - --- Ja te saatoitte tänne asti! Kiitos... Olen pahoillani, nyt en -saakaan kuulla mitään. Sääli teitäkin, käännytte pois taidepyhäkön -ovelta. Eikö teillä _nyt_ olisi aikaa ihailla sitä kiellettyä, joka ei -ole synti? - -"Sitä kiellettyä, joka ei ole synti"... Isä Valerius värähti, luoden -pitkän silmäyksen nuoreen naiseen. Oliko hän kuitenkin viettelijätär? -Oliko hän pimeä henki viattomuuden verhossa? - -Ei mitään kaksimielistä eikä kiemailevaa näkynyt tytön katseessa. -Hiukan luonnollista veitikkaa, joka vakavien silmien vaikutuksesta -häveten hävisi. - --- Anteeksi, anteeksi vielä kerran... Hyvästi, ja kiitos, herra pastori! - -Neitonen kiirehti ylös portaita ja hävisi huvilan taidesaleihin. Isä -Valerius kääntyi pois, rientäen kaupunkiin suorinta tietä, Porta -Pincianan kautta. Hän oli kummallisessa, kiihkeässä mielentilassa. -Vastikään hän oli ikävöinyt lapsuuskotiansa, nyt hän ikävöi Villa -Borgheseen. Mielikuvituksessaan hän näki rivittäin, ryhmittäin -tauluja ja veistokuvia, voimatta luoda niille yksityispiirteitä. Ne -kimaltelivat, kutsuivat, vetivät kuin sähkövoimalla. Ja siellä kuvien -keskellä kulki elävä olento, viehkeä nuori tyttö. Mitä hän olisikaan -puhunut noiden kaikkien taideteosten johdosta -- mitä älykästä ja -sielukasta... "Se kielletty, joka ei ole synti"... Tyttö, tyttö -- -aavistiko hän itse olevansa sellainen -- tai sellaisen olennoitunut -edustaja -- nuoren papin tiellä, kun kevätkaihot täyttävät ilman ja -väräjävinä aaltoina tulvivat läpi sydämen sisimpäin? - -Isä Valerius saapui kapealle, tukahuttavalle kadulle, jonka varrella -hän asui, astui ylös portaita ja avasi kolean, pohjanpuoleisen -huoneensa oven. Sisustus oli köyhä ja iloton. Ainoastaan kaunis -Neitsyt Marian kuva hymyili vuoteen yläpuolelta, ja vastapäätä riippui -krusifiksi, jonka kultaukset hohtivat. Pienellä kulmapöydällä oli -muutamia esineitä, jotka näyttivät vierailta nuorenmiehen huoneessa: -valkea helminauha, perlemovartinen sulkaviuhka ja siro, opaalipohjainen -sormustin. Kolmena syntymäpäivänä hän oli lahjoittanut ne sisarellensa, -ja Valeria oli rakastanut niitä rakkaan veljensä tähden. Paolo oli -kotoa lähtiessään pyytänyt ne omikseen. Pyhänjäännöksinä hän säilytti -niitä. - -Mutta nyt nuori pappi ei kääntänyt niihin katsettansa. Hän laski pois -hattunsa ja haki vesimaljan neilikoille. Kukat jo hiukan nuokkuivat -lämmöstä, mutta niiden tuoksu oli suloinen. Miksi ne olivat tässä, -miksei hän ojentanut niitä tytölle? Kuinka? Vento vieraalle -- ja mistä -syystä? Hänhän oli kuin järjiltänsä poissa! - -Isä Valerius heittäytyi polvillensa, silmät luotuina Neitsyen kuvaan, -taivaalliseen ihanteeseen. Mahdotonta! Ajatus ja tunne ei jaksanut -kohota ylimaailmallisiin. Ennenkin hän oli nähnyt tutun ihmisen kasvot -noissa pyhissä, suloisissa piirteissä. Noin oli aaltoillut Valerian -kaunis, tumma tukka, noin syvin, säteilevin silmin hän oli veljeänsä -katsellut. Mutta tämä muisto ei häirinnyt hengen hartautta. Nythän -hänkin, Valeria sisko, oli pyhien joukossa ylhäällä. Jo maan päällä hän -oli Jumalan enkelinä liikkunut omaistensa keskellä. Kiirastuli ei ollut -sellaisia varten. Neitsyt Mariaa rukoillessaan Isä Valerius oli monasti -puhjennut kaihoisaan huokaukseen: -- Ave Maria, ora pro nobis! Valeria, -cara, ora pro tuo fratre misero! - -Vaan nyt! Hän ei nähnyt Jumalan äitiä, hän ei päässyt kiinni kalliin -vainajan muistoon. Kuvan tummat kutrit välkkyivät vaaleilta, -ruskeat silmät sinersivät... Heijastuiko joku eksynyt auringonsäde -vastapäisistä ikkunoista? Mitä puhuivat nuo huulet? "Kielletystä, joka -ei ole synti"... - -Tuskan kiihkossa nuorukainen hypähti pystyyn. Eikö ollut ruoskaa, jolla -pakottaisi hourivat haaveet järjen uomiin? Hänet valtasi voimakas -halu kurittaa itseänsä. Tietysti hän oli paljon lukenut entisaikojen -hengenmiehistä, jotka pyhityksekseen ruoskivat ruumistansa näännyksiin -asti. Hän tiesi hyvin, että vieläkin löytyi munkkikuntia, jotka sitä -vaativat jäseniltänsä. Mutta hänen kollegiossansa tämä tapa kuului -menneisyyteen. Muutamat toverit -- hän oli sen kuullut heiltä itseltään --- olivat myöhemmin omasta vapaasta tahdostansa etsineet siitä apua -synnin himoja vastaan, kiusausten ahdistaessa. Intoilijoita! Niin hän -oli luullut -- tähän hetkeen asti. - -Hänellä tuskin oli nuoranpätkääkään huoneessansa. Hän katseli etsien -ympärillensä, ja silmät sattuivat ristiinnaulitun kärsiviin kasvoihin. -Sydän värähti. Itkien hän lyyhistyi kokoon, vaipui kuvan eteen, -rukoillen, huutaen apua. Siinä hän vietti pitkän hetken. Kun hän nousi, -oli katse varma ja sydän rauhoittunut. - -Hän lähti esimiehensä luo työohjeita saamaan. Tulisella innolla hän -toimi koko iltapuolen: hoivasi sairaita, luki iltamessun, valmisti -sunnuntain saarnaa myöhään yöhön, vaikka vasta oli torstai... Seuraava -päivä alkoi ukkosen jyrinällä ja rankkasateella. Isä Valerius tunsi -noustessansa jotakin hiukaisevaa sydänalassa. Hän ei ollut palaakaan -nauttinut sitte eilisaamun. Yön lepo oli ollut syvä ja virkistävä. -Kaikki eilinen kuvasti etäiseltä, niinkuin käsittämätön, kummallinen -unelma. Reippaasti hän pukeutui, toimitti hiljaisen aamuhartautensa -ja riensi sitte suoraan ruokapaikkaan, sateesta välittämättä. Ravinto -maistui hyvältä, sitä seuraava työ samoin. - -Ukkosilma kulki ohi. Virtaava vesi oli lakaissut pölyn kaduilta, -puistojen lehdet ja nuori nurmi kimalsivat pisarahelmissä, ilman täytti -raikas tuoksu ja miellyttävä virkeys. - -Isä Valerius oli suuttunut itseensä. -- Houkka minä olin! Mikä minuun -tulikaan? Miksi en mennyt suoraan Borgheseen, koska minulla todellakin -kerran oli aikaa? Miksi en katsellut rauhallisesti tauluja ja -veistoksia ja palannut yhtä tyynenä kotiin? Heikkous on miehen häpeä. -Mitä minä turhia välitin tuosta vieraasta naisesta, oli hän mukana tahi -ei. - -Nuori pappi tuli siihen päätökseen, että ukkosen edellä käyvä kuumuus -oli kohonnut hänen päähänsä. Niin herkäksi hän ei tosiaankaan olisi -luullut itseänsä. - -Melkein uhalla hän lähti ulos uudelleen, suuntasi askeleensa -päättävästi Porta Pincianalle, siitä puistoon ja suoraan isolle -lehtokujalle, joka johti Villa Borgheseen. Sydämensä tykytyksen -hän tunsi vasta marmoriportaiden edessä. Oliko tämä kiusaukseen -antautumista? Eikö hänen eilinen tuskansa ja hätänsä kumminkin ollut -täyttä totta? Miksi hän nyt oli täällä? - -Siksi... siksi, että hänellä oli oikeus siihen. Sisintä minuuttansa -kunnioittaakseen hänen täytyi kokea, että hän niin ulkonaisesti kuin -henkisesti oli oma herransa. - -Eikö tyttökin sanonut hänelle, että taiteen tunteminen kuuluu jo -yleissivistykseen? Kuka oli väittänyt, että papin muka pitäisi siitä -sulkeutua pois? Eikö itse paavilla Vatikaanissa ollut taideteoksia -miljoonien arvosta? Eikö jokainen kirkko samalla ollut taiteen pyhäkkö? - -Hän oli vakuutettu siitä, että mitkään syrjävaikuttimet eivät hänen -askeleitansa ohjanneet. Vieras neiti -- mitä -- olihan hän jo eilen -jättänyt tämän paikan. Näitä portaita hän tosin oli keveästi astellut -ylös, tuon oven hän oli avannut, tänne korkeaan, hiljaiseen saliin hän -oli saapunut, nuo veistokset ensiksi kohtasivat hänen katsettansa... -mutta sehän tapahtui eilen. Hän oli kulkenut läpi salien, viipynyt, -ihaillut -- niin, mitä noista taideteoksista hän lienee eniten -ihaillut? -- mutta sitte hän lähti pois, häipyi avaraan Roomaan, oli -matkustava ehkä kuukauden tai parin kuluttua kauvas vieraaseen maahan -eikä palaava milloinkaan... - -Isä Valerius siirtyi salista toiseen. Mikään yksityinen veistokuva -ei erityisessä määrässä kiinnittänyt hänen huomiotansa; ainoastaan -yleistunnelma vaikutti omituisen tenhoavasti, sulkien hänet kuin -juhlakehään, jonka ulkopuolelle kauvas kaikki arkinen oli jäänyt. - --- Lienen liiaksi vieroittunut taiteesta, -- hän ajatteli. -- En kykene -sen tuotteita ymmärtämään, mutta olen onnellinen täällä. Kauneus -puhukoon nyt selittämättömiä sanoja sielulleni! Ensi kerralla ymmärrän -paremmin. - -Hän kiipesi portaita myöten yläkertaan ja alkoi taas uutta -kiertokulkua, yhtä summittaisesti ihaillen täällä maalauksia -kuin alasalissa veistoksia. Hän ei hidastanut, pikemmin kiirehti -askeleitansa, vaikka useimmat taulut, Neitsyen ja Jeesuslapsen tutut -piirteet, kärsimyskuvaukset, hautaanpanot ja muut pyhän historian -aiheet olivat hyvin omiansa häntä pysähdyttämään. Tuossakin suloinen -ryhmä: Jeesus pienokainen äitinsä sylissä, vieressä vanha Elisabet ja -Johannes poikanen, valkeassa lampaanvillapuvussa. Lapset kurkottuvat -sanomattoman herttaisesti toisiansa kohti... -- Niin, -- hän ajatteli, --- palajan tähän huoneeseen uudestansa. Ensin kuljen ympäri, jotta -saan yleissilmäyksen kaikesta. -- Seuraavan suuren salin hän katseli -kolmessa minuutissa. - -Nyt viimeinen sali, yläkerran yhdestoista, seinät täynnä venezialaisen -koulukunnan maalauksia... Isä Valeriuksen katse kiersi sen hätäisen -nopeasti. Suuri, ihana taulu: Tizianon "Taivaallinen ja maallinen -rakkaus." Sen edessä nuori, vaaleaverinen neito, Baedeker ja -taidekokoelmain opas käsissänsä, kiikarilaukku olkanauhasta riippuvana. - -Nuori pappi seisattui rajusti sykkivin sydämin. Hän oli vähällä -huudahtaa: -- Siinä hän on... Vihdoin! -- Ja samassa silmänräpäyksessä -Isä Valerius tiesi, että _tätä_ ainoata hän koko ajan oli odottaen -etsinyt. - --- Tekö täällä? Hauska, että vielä tapasimme toisemme. Mutta teidänhän -ei ollut määrä nauttia taiteesta ensinkään? -- Hiukan veitikkamainen -hymy väikkyi tytön huulilla. -- Hyvä, että kaduitte! Oletteko -tosiaankin Borghesessä ensi kerran? - --- Olen. - --- Minulle tietystikään ei yksi aamupäivä riittänyt. Sitäpaitsi -myöhästyin eilen. En ehtinyt nähdä puoliakaan, ennenkuin ovet -suljettiin. - -Pappi oli sanomaisillansa: -- Sen minä arvasin. -- Mutta hän hätkähti -omaa ajatustansa, ennenkuin se huulille ennätti. He vaikenivat -kumpikin, ikäänkuin syventyneinä Tizianon tauluun. Sitte äkkiä Isä -Valeriuksesta tuntui hämilliseltä, että hän katseli sitä nuoren -neitosen kanssa yhtaikaa. "Maallinen rakkaus" -- alaston Venus... -- -Minä en ymmärrä, miksi muka toinen noista naisista olisi maallisen, -toinen taivaallisen rakkauden vertauskuva, -- rupesi tyttö puhumaan, -vapaasti ja luonnollisesti, keskeyttäen papin levottoman tunnelman. -- -Ei se ole Tizianon valitsema nimitys, eikä muiden olisi pitänyt ruveta -selityksillänsä repostelemaan hänen taideluomansa salaisuutta. Toinen -puettu, toinen pukematon, puhtaita ja kauniita kumpikin. Maallinen -rakkaus kai tunnetaan siitä mikä kuuluu tähän maailmaan -- vaatteista! - -Isä Valerius katsoi tyttöä pitkään. -- Teillä on merkillisiä ajatuksia, --- sanoi hän. - --- Jos minä olisin maalaaja, -- jatkoi tyttö, -- yhdistäisin maallisen -ja taivaallisen rakkauden. Kuvaisin ihaninta maallista -- ihanaa -sentähden, että taivaallinen säteilee siitä. Ehkä Tiziano onkin -sitä tarkoittanut tuolla pukemattomalla suloisella neidollansa. -Näettekö, hän katsoo Amoriin päin, mutta käsi kohottaa lamppua, jossa -taivaallinen tuli palaa. - -Tytön puhuessa noin levollisesti, oli toinenkin tyyntynyt. Hänestä -ei enää tuntunut pahalta katsella taulua. Puhdas tyttö loi siihen -puhtauden hohteen. Hänen tunteensa ja mielentilansa vaihtuivat -- -kiihkeästä jännityksestä syvään kaihomielisyyteen. - --- Te olette onnellinen, kun voitte yhdistää, -- hän sanoi hiljaa. - -Tyttö katsahti vieritoverinsa kasvoihin. Nopealla vaistolla hän -käsitti, mihin nuorukainen tähtäsi. - --- Pahoittaako teitä oma kohtalonne? -- kysyi hän osaaottavasti. -- -Eilen jäitte minulle kertomuksen velkaa. Haluaisin kuulla elämästänne. - --- Mehän olemme kaksi vento vierasta, -- vastasi nuori pappi, yhä saman -alakuloisuuden lumeissa. - --- Minusta tuntuu, että kuitenkin olemme tuttavat, -- sanoi tyttö. - --- Te tulitte tauluja katselemaan... - --- Te myös. Mutta tämä on viimeinen huone. Vai kuinka? - -He kävelivät jo poispäin. Isä Valerius pysähtyi ohimennen avoimen -oven eteen, joka johti salista parvekkeelle. -- Katsokaa, kuinka -kaunista, -- hän sanoi. -- Jumalan taulu on kumminkin paras. Siinä on -toteutettuna teidän ihanteenne: maallinen kuva, josta taivaallinen -hohde säteilee. -- Hänen uneksiva katseensa kulki yli tummien piiniain -ja kevätvihantien lehtipuiden kauvas etäisyyteen, lumivuorille asti. - --- Sininen taivas ja maa täynnä kukkia! - --- Ja joka oksalla viserrystä. -- Liian iloista, -- lisäsi nuorukainen -sanoitta sydämessänsä. He vaikenivat. - --- Nyt tulee keväästä kesä ukkosen ja sateen jälkeen, -- virkahti sitte -tyttö vilkkaasti, pudistaen pois tuntehikkaan mielialan. -- Niin, te -siis ette tahdo kertoa. Varmaan olin liian rohkea, kun pyysinkään. -Jäättekö vielä tänne? Minä lähden nyt. - --- Ei, ei, en minäkään jää. -- He astelivat yhdessä portaita alas, läpi -alikerran salien ja ulos hymyilevään, kukkivaan kevätpuistoon. - -Isä Valerius alkoi kertoa. Ei pappiskollegiosta, ei virastansa. -Runoutta uhkuvin kuvin, yhä kasvavalla liikutuksella hän viersi esiin -lapsuutensa muistoja. Hän kertoi kodistansa ja vanhuksista, Valeriasta, -palmuista ja neilikoista, sinivihreistä vaahtolaineista tai tyynestä -päilypinnasta, johon korkeat vuoret kuvastuivat. He kävelivät syvälle -puistoon, hiljaisuuteen, jossa ainoastaan lintujen liverrys ja -piiniamäntyjen suhina sanoja säesti. Kauvan he istuivat penkillä puiden -alla. Kumpainenkin unohti paikan ja ajan. - --- Ja sitte -- - --- Niin, sitte tulin Roomaan ja hautauduin tänne. Nuoruuteni, onneni, -kaiken uhrasin. Tahdoin elää Jumalalle. - --- Minulle on opetettu, että ijäisen nuoruuden ja pysyvän onnen -löytää vasta se, ken elää Jumalalle. Minkä kadottaa, sen saa takaisin -satakertaisesti. - -Tyttö oli vakava, niin syvän vakava. - --- En ole sitä itse paljon kokenut, mutta uskon sen. - --- Siinä tapauksessa elämä Jumalalle merkitsee muuta kuin papinkokelaan -kasvatusta. Joka aamu ylös vuoteelta kello viisi. Ennen puolta kuutta -jo hetkinen kirkossa. Sitte puolen tunnin yksinäinen aamuhartaus, sitte -messu ja ehtoolliskäynti -- kaikki vaieten hiljaa. Niin, ne aamut -olivat suloisimmat, sillä rakastanhan minä Jumalaa. Sain voimaa päivän -varalle, muuten en varmaankaan olisi kestänyt. - --- Työtäkö toi päivä? Rakastattehan työtä myös? - --- Pitkät vuodet filosofiaa, pitkät vuodet jumaluusoppia. Jokaisen -hetken työ ja lepo tarkoin määrätty. Ajatus niinkuin auran eteen -valjastettu hevonen. Kuinka kaipasinkaan aluksi vapauttani! Mutta -kaikkeen voi tottua. - --- Tulitteko joskus vapaahetkinänne tänne puistoon -- kodistanne -uneksimaan? -- Tytön ääneen häivähti pehmeä, hellä sävy. Hän tunsi niin -syvää sääliä. - --- Yksinkö? En, en milloinkaan. Voiko uneksia satunnaisten, ehkä -epämieluisten, sisäisesti aivan vieraiksi jääneiden toverien -parissa? Asioille pääsimme ulos, mutta aina meille määrättiin kaksi -toveria mukaan. Tietysti sellaiset, jotka vähimmin soveltuivat -- -minulle ainakin. Miksi olinkaan hehkusydäminen uneksija viisasten ja -käytännöllisten joukossa? Minut täytyi taivuttaa ja mukaannuttaa, -työkurilla, tunnekahleilla... Niin, kiittäisinkö kovimmastakin? Eikö -meidän pidäkin kuolla itsestämme pois? Papin ennen muita. Minä ihailin -papin virkaa, olen aina ihaillut enkä vieläkään lakannut siitä. Mutta -hinta -- se on kallis... - --- Nythän se on maksettu, -- sanoi tyttö hiljaa. - --- Nytkö? -- Veret kohosivat nuoren papin poskiin, yllättävän, -kiihkoisan tunneaallon tulviessa. -- Ei, nyt ehkä alkaa ankarin maksu. -Mutta miksi minä puhun teille? Olenhan mieletön. -- Hän nousi penkiltä -kuin unesta herännyt. - -Tyttökin nousi. -- Niin, on aika lähteä, -- sanoi hän. -- Kiitän teitä. -Ihmeellistä, mikä vaikuttaa, että kaksi "vento vierasta", niinkuin te -sanoitte, näin voi päästä lähelle toisiansa. Tämä kohtaamisemme on kuin -tarina. - --- Tänään kuulitte tarinan ja huomenna unhotatte sen, -- sanoi -isä Valerius, katkera väre äänessänsä. -- Se kyllä onkin parasta. -Rientäkäämme nyt. - --- En unhota, -- tyttö loi totiset silmänsä seuralaiseensa. -- Minä -olen nuori, elämänhaluinen ja usein ajattelematon, mutta syvimmältä -minäkin kaipaan täydempää elämää Jumalassa. Tiedän -- olen sen nähnyt -kotona nuorten ystäväini keskuudessa -- että siitä johtuu oikea ilo -ja vapaus. Kun etsin sitä itselleni, muistan teitä, joka kokonaan -elätte Jumalalle -- mutta tuskaksenne! En tiedä loukkaanko teitä -- -älkää käsittäkö minua, ikäänkuin pitäisin sisimpiä kokemuksianne vain -tutkimushuvinani -- minusta näet tuntuu, että paavikirkon Rooma on nyt -elävämpi käsitykselleni, kuin jos koko vuoden sunnuntait olisin istunut -Pietarinkirkossa... - --- Älkää, älkää puhuko noin, -- huudahti nuorukainen kuin hädässä. -- -Ettehän tahdo heittää epäilyksen ja kapinan tulikekäleitä sieluuni. -Kaikesta huolimatta minä rakastan kirkkoani. Olen valinnut kaidan -tien ja sitä olen kulkeva. Hengästyttekö? Anteeksi, kävelen kai liian -nopeasti. Kohta tiemme eriävät. - -Melkein vaieten, kiireisin askelin he sitte kulkivat puiston porttia -kohti. Villa Borghese vilahti vielä kerran ohitse, heidän poiketessaan -suurelle lehtokujalle. - -Portilla pappi pysähtyi. -- Nyt sen sanon teille, -- hän lausui. -- Sen -jälkeen kuin sisareni kuoli, olette te ensimmäinen ja ainoa nainen, -jonka kanssa olen _puhunut_, todella puhunut, tarkoitan. Ehkä yleensä -ensimmäinen ja ainoa _ihminen_. En tiedä edes nimeänne! - --- Kuinka se on mahdollista? Tosiaan, olen unohtanut mainita sen. Ester -Ling. - --- Ja osotteenne? - --- Täällä Roomassa Via Gregoriana, -- hän mainitsi numeron. -- Isäni -on mielellänsä tutustuva teihin, jos haluatte tulla. -- Tytön ääni oli -vähän epävarma. Hän koetti laskea leikkiä. -- Aioin juuri huomauttaa, -että nuo tärkeät kaksi saattajatoverianne myös ovat tervetulleet... -Mutta sehän on tosi, nyt teillä jo on vapaus kulkea yksinänne. Niin -- -iltasilla me varmimmin olemme kotona. - --- Kiitos. - -He kättelivät jäähyväisiksi, kääntyen kumpikin tahollensa. - - * * * * * - -Ester Ling puuhaeli pienessä, jotenkin ikävännäköisessä -täysihoitolahuoneessa Via Gregorianan varrella. Hän järjesti kirjat, -jotka olivat hajallaan pöydällä ja piirongilla, pani kenkänsä kaappiin -ja pyyhki ikkunalaudalta pölyn, jota tuuli oli ryöpyttänyt kadulta. -Hiukan arvelevaisena hän katseli sänkyä ja pesutelinettä. Tuossa ne -ovat, ei niitä saa mihinkään. Pitäisi olla siro, kevyt varjostin. Mutta -kun ei ole, niin -- Päättävän huolettomasti hän käännähti korollaan. -- -Kas näin! Istumme selin sinne päin. - -Viereisen huoneen ovi oli suljettu. Tyttö lähestyi sitä, pysähtyi, -odotti -- sitte avasi sen yhdellä vedolla, koputtamatta. - -Tohtori Ling, vanhanpuoleinen mies, istui selin oveen, suuren työpöydän -ääressä, papereittensa ja kirjojensa ongelmiin vajonneena. Hän ei -edes katsahtanut taaksensa. -- Jaha, jaha, -- kuului hän mumisevan -itseksensä, -- täällä sivu 229 ja tuolla folio 4... -- Sitte vähän -äänekkäämmin: -- Onko siellä Ester? - --- Sivulla 299 tai neljännellä foliolla! Ei, isä, en tosiaankaan tiedä, -mitä niissä lienee, mutta minä olen tässä! - -Hän nauroi heleän iloisesti, saaden vastineeksi: Jaha, jaha... - --- Isä kulta, noin ahkerassa työssä vielä illalla ja heti ruoan -jälkeen! Ei se tee vatsalle hyvää. - --- Eikö? Niin, he panevat liiaksi öljyä ruokaan. Voithan sanoa neiti -Peppille, että me emme ole tottuneet öljyyn. - --- Isä, -- tyttö laski kätensä tohtorin olalle. -- Mitä, jos me -saisimme vieraita? - --- Vieraita? - --- Eräs roomalaiskatolinen pappi tahtoisi tutustua isään. - --- Roomalaiskatolinen pappi? Keneltä sinä sen kuulit? Ehkä -Pater Hilarius. He ovat hyviä tiedemiehiä monessa luostarissa. -Luulenpa, Ester, että me siirrymme Firenzeen. Siellä Certosassa on -miniatyyritutkimus munkkien erikoisalana. - --- Kuinka? Poisko Roomasta? - --- Ei vielä, ei vielä. Muutaman viikon kuluttua. Niin, missä hän on -- -se pappi? Mitä hän tahtoo? - -Ester joutui hämillensä. Kuinka saisi aseman selitetyksi isälle? Hän -päätti mutkailematta käydä asiaan käsiksi. - --- Olen tutustunut pappiin, jonka nimi ei ole Hilarius, vaan Valerius. -Hän kysyi osotettamme, ja minä sanoin, että isää voi parhaiten tavata -iltasilla. Ei hän nyt vielä ole täällä, mutta ehkä hän tulee. - --- Jaha, jaha, minä ymmärrän. Kuules, Ester, minä kirjoittaisin -paikalla muistiin nämä tärkeät asiat... Löysin juuri erään -yhtymäkohdan. Sivu 299 -- olihan se oikein? Kas tuossa. Jos hän tulee, -sano, että hän odottaisi neiti Peppin salissa. - -Viimeisen lauseen tohtori jo mumisi papereittensa seasta. - -Ester hiipi huoneeseensa. Isä oli tänä iltana auttamattomassa -professorikuumeessa; ei maksanut vaivaa yrittääkään. - -Hän odotti, valoa sytyttämättä, katsellen ikkunasta ulos pimenevälle -kadulle. Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta ääntä kuin kynän -yksitoikkoinen rapina ja lehtien kääntyminen. Isä Valerius ei tullut. - -Hänestä ei enempää ollut puhetta isän ja tyttären kesken. Tohtori -näytti kokonaan unohtaneen, että sellaista miestä oli maailmassakaan. - -Ester vietti aamupäivänsä Vatikaanin kokoelmissa, kirjoitti -iltapäivillä kirjeitä, luki italiankielen alkeita, ranskalaisia -runoja, tai myöskin pientä, mustakantista kirjaa, josta kultainen -risti kimmelsi -- rakasta, kotoa mukaan otettua. Toisinaan hän -soitteli täysihoitolan salissa tai käveli kaupungilla isänsä kanssa -muistomerkiltä muistomerkille. Mutta illoin hän mieluimmin istui jouten -yksinänsä. - -Hänen pieni huoneensa oli päivä päivältä muuttunut sievemmäksi -ja miellyttävämmäksi. Signorina Peppi oli hankkinut varjostimen, -halvasta maksusta. Ester oli aistikkaasti asettanut kaikki ostamansa -taidejäljennökset ja pienet koruesineet sopiville, näkyville -paikoille, poistaen signorinan paperikukat, porsliinipyhimykset ja -kärpästenlikaamat taulut. Joka iltapuoli hän muutti pari tuoretta -kukkasta maljakkoon. Hän teki tarkastuskierroksen nurkasta nurkkaan ja -sitte vetäytyi ikkunapieleen, vaipuen mietteisiinsä. - -Silloin hän tilitti omia tunteitansa. Ei ollut epäilemistäkään, hän -toivoi Isä Valeriuksen tulevan. Hänelle hän koristi huonettansa. Häntä -hän muisti ilta illalta. - -Miksi? Niin hän kysyi itseltänsä, vaatien vastausta. - -Siksi... että oli mielenkiintoista keskustella lahjakkaan ja -rikastunteisen nuoren miehen kanssa, joka eli traagillista elämää, -ristiriidassa oman sisimpänsä ja kutsumuksensa välillä. Oli romanttista -muistella tuota omituista tutustumista, kävelyä Monte Pinciolla, -kohtaamista Villa Borghesessa ja pitkää, tunnelmallista keskustelua -keväisessä puistossa. Vieläpä velvoituskin liitti ajatukset tähän -vieraaseen. -- Lupasin, etten unohda, -- mietti tyttö. -- Sanoin -itse etsiväni täyttä elämää Jumalassa. Olenko sen tehnyt? Pelkään, -että Rooma on ollut upottamaisillansa minut vanhoihin muistoihinsa -ja taiteensa ihanuuteen. Mutta miten lieneekin oman itseni laita -- -_hänen_ puolestaan olen rukoillut. - -Huoneessa oli pimeätä ja hiljaista. Sydän hiljeni. Hän pyyhkäisi -silmäkulmaansa. Tuli niin outo ikävä. -- Hyvä Jumala, -- hän huokasi. --- Anna minulle niin paljon taivaallista iloa ja voimaa, että voin -tehdä hänet hiukan iloisemmaksi! - --- Mutta miten? -- heräsi samassa kysymys. -- Kenties emme enää koskaan -tapaa toisiamme. -- Ester tunnusti itsellensä vilpittömästi, että se -olisi pettymys. Joka päivä se kasvoi voimassa, niin, varmasti hän ei -vielä eilen odottanut yhtä hartaasti kuin tänään. -- Miksi? -- kysyi -hän taas. - --- Olenhan jo selvittänyt sen. Hän on mieltäkiinnittävä henkilö, ja me -molemmat kaipaamme syvintä iloa. Siitä riittää keskustelemista. Hän -kaipaa sitä kieltäymystensä keskellä, minä hymyillessäni, laskiessani -leikkiä, ammentaessani täysin kourin tämän maailman rikkautta. - --- Eikö muuta syytä? -- Lahjomaton omatunto ei tyytynyt. - --- Siksi... että _voisin rakastaa häntä_... Tyttö kätki polttavat -kasvonsa käsiinsä. -- Ja luulen, että hän voisi rakastaa minua... -_Voisimme_ -- ellei se olisi mahdottomuus! - -Sen tunnustuksen jälkeen hän yöllä nukkui vastustamatta kumpuaviin -kyyneliin, suloisiin ja haikeisiin. - -Yhtäkkiä eräänä iltana hänelle tuotiin kukkia. Suuri kimppu tuoksuvia -neilikoita! Mitään nimikorttia ei ollut mukana. - -Koko viikon tyttö kulki taidekokoelmissa, ikäänkuin hän ei olisi -tietänyt, missä kulki. Sydän säpsähti joka kerran kuin mustapukuisia -pappeja tuli vastaan kadulla. Sunnuntaina hän osui kirkkoon, jossa -ei ennen ollut käynyt. Aran kiihkeästi hän katsahti alttarille, -- -nähdäkseen pelkkiä vieraita kasvoja. - -Sitte hän sai kimpun valkoisia ruusuja. - -Signorina Peppi ja täysihoitolan vieraat alkoivat pilailla: -- Kuka -neidille kukkia lähettelee? - -Tohtori Ling levitti silmänsä selälleen. -- Ester, kuka sinulle kukkia -lähettää? - --- Näettehän, ettei ole nimikorttia, -- vastasi Ester, hyvin halliten -ilmeitänsä. - --- Jaa, jaha, ei ole nimikorttia, -- ihmetteli tohtori. Neidit -purskahtivat nauramaan. Ester nauroi mukana. Mutta illalla omassa -huoneessaan hän kauvan istui pää käden varassa, kysyen valkoisilta -ruusuilta niiden sanatonta salaisuutta. - -Pari päivää myöhemmin Ester meni kuulemaan nunnien laulua pieneen -kirkkoon lähellä Fontana di Treviä, suurta suihkulähdettä. Nykyään -hän aina mieluimmin kulki yksinänsä. Kirkossa hän vaipui haaveilevaan, -hartaaseen tunnelmaan. Nunnien kauniit, vaaleansinivalkeat puvut -hivelivät silmää, ja laulu soi vienon taivaalliselta kuin etäinen -enkelikuoro. - -Palatessaan hän äkkiä odottamatta kohtasi Isä Valeriuksen. Tietämättä -kuinka se tapahtui, he seisoivat yhtaikaa Fontana di Trevin kivikaiteen -äärellä. - -Molempien väri vaihtui. Ester punastui hiusmartoa myöten, nuori pappi -kalpeni. - -He tervehtivät toisiansa. - --- Tulen kirkosta, -- sanoi Ester. - --- Minä _menen_ kirkkoon, -- vastasi pappi. - --- Täälläkö päin te asutte? - --- Niin. - -He eivät katsoneet toisiansa silmiin. Vedenhaltijat, näkinkengät ja -vihertävät vesiryöpyt näyttivät nielevän puolet heidän huomiostansa. - --- Minun lienee jatkettava matkaani, -- sanoi pappi. - -Nyt ei Ester enää voinut pidättäytyä. Pudistaen pois häiritsevän, oudon -painostuksen hän kääntyi suoraan isä Valeriuksen puoleen. - --- Sanokaa... tekö lähetitte minulle neilikoita ja ruusuja? - --- Mistä se ajatus johtui mieleenne? -- Pappi oli aivan ankaran totinen. - --- Suokaa anteeksi... - -Polttava häpeän tunne valahti Esterin sydämeen. Oliko hän siis -täydellisesti erehtynyt? - --- En tiedä ketään tuttavaa täällä Roomassa, -- sopersi hän. -- Ei -ollut mitään nimeä kukkien mukana... - --- Ellei ollut nimeä, niin älkää koettako tiedustella. - -Ester katsoi häneen. Ei, varmaan hän ei kuitenkaan ollut erehtynyt. -Mutta miksi tämä vakava muoto? Mikä tarkoitus oli kukkasilla, jos -antaja ainiaaksi tahtoi jäädä salaan? - --- Ei minulla voi olla iloa punaisimmista neilikoista eikä vaikeimmista -ruusuista, ellen tiedä, kuka minua ystävällisesti ajattelee, -- hän -sanoi hiljaa. - --- Kukkasilla on kieli, lähettäjästä riippumaton. Punaisia neilikoita, -valkoisia ruusuja, sanoitte. Eivätkö ne puhu kyllin selvästi? - --- Niinpä tulkaa selittämään. Te kysyitte osotettani, mutta ette ole -milloinkaan käynyt luonamme. Isänikin odotti teitä. - --- Anteeksi, että olette odottaneet turhaan. Minä en voi tulla. - --- Hyvästi siis, -- sanoi Ester, keveästi kumartaen ja kääntyen -menemään. Hän ei tahtonut tunkeilla, ei tosiaankaan. Jos pappi -oikutteli, sai hän olla olojaan. Harmi väreili tytön sydämessä. -Viimeisten viikkojen jännittynyt, tuntehikas mielentila tuntui hänestä -nyt äkkiä sulalta tyhmyydeltä. Ehkä Isä Valerius ei välittänyt hänestä -mitään! - -Hän kuuli hätäisiä askelia takaansa ja asteli sitä kiivaammin. -Tuokiossa kumminkin oli Isä Valerius hänen rinnallansa. - --- Neiti Lang, antakaa anteeksi, minä loukkasin teitä. Tietäkää sitte: -minä lähetin kukat. Punaisten neilikkain piti toivottaa teidän elämänne -tielle hehkuvinta iloa ja onnea -- ikäänkuin tervehdyksenä minun -ihanasta lapsuusmaailmastani. Valkoiset ruusut viittasivat ylöspäin, -siihen puhtauteen ja kirkkauteen, jota kohti me kuljemme. En aikonut -lähettää enempää kukkia, ja toivoin etten näkisi teitä enää milloinkaan. - --- Mutta minä... minä joka päivä toivoin näkeväni teidät! - -Kaikki kankeus, kaikki harmi oli hävinnyt kuin pyyhkäisemällä. Sydämet -sykkivät herkkinä, äänet soivat pehmeinä, kuin taian muuttamina. - -He huomasivat kulkeneensa katukorttelin ympäri ja seisoivat jälleen -Fontana di Trevin luona. - --- Tunnetteko tuon lähteen tarinan? -- kysyi pappi. - --- En. - --- Joka siitä juo vesipisaraisen, hän kaihoaa alati Roomaan, vaikkapa -hänen tiensä veisi maailman ääriin. - --- Isäni lähtee pian Firenzeen ja minä hänen mukanansa. - --- Milloin? - --- En tiedä, mutta jos saan osotteenne, ilmoitan teille. Eihän voi olla -vahingoksi, että jätämme jäähyväiset. Minä saan kiittää teitä Rooman -kauneimmista ja ihmeellisimmistä muistoista -- unohtumattomista. - --- Neiti Ling, älkää puhuko noin. Minä en mitään merkitse teidän -tiellänne. Te olette nuori, vapaa ja onnellinen, koko elämä on teidän. -Toista on minun. Te toitte tuulahduksen kevään tarhoista, jotka ovat -minulta suljetut koko ijäkseni. - -Ester Lingin nuori sydän sykähti äkkiä yllättävästä voimakkaasta -tunteesta ja rohkeasta ajatuksesta. Se välähti kuin salama, ennenkuin -hän ennätti harkita mitään. - --- Jättäkää kirkko, joka kahlehtii teitä! Se on ihmisten keksintöjä, -se ei ole Jumalan tahto. Te ette saa haudata ja hävittää onnea ja -rikkautta, jonka itse Jumala antoi! - -Pappi pysähtyi kuin tyrmistyneenä, jääden tyttöä tuijottamaan. - --- Mitä te sanotte? -- pääsi hänen huuliltansa. - --- Minä sanon, mitä ajattelen. -- Ester hengitti nopeasti, uskaltamatta -enää nostaa katsettansa. - --- Kiusaaja! - -Seuraavassa tuokiossa hämmästynyt tyttö seisoi yksin kadulla. Isä -Valerius oli hävinnyt, antamatta osotettansa, lausumatta hyvästiksi -muuta kuin tuon kovan sanan, joka askel askeleelta kaikui kotiin -kiirehtivän tytön korvissa. - --- Mitä olenkaan tehnyt? -- hän valitti mielessänsä. -- Unelma on -unelma, siihen ei saa koskea todellisuuden karkeilla kourilla. Nyt olen -itse särkenyt muistonkin. - -Hän itki huoneessansa kiihkeästi ja katkerasti. - -Mutta Isä Valerius kulki tietänsä, sydän kauhun valtaamana. Miksi, -miksi hän oli jättäytynyt kiusaukseen? Nyt hän näki sen koko syvyyden. -Valansa, virkansa, kaiken kalleimman ja korkeimman hän oli saattanut -vaaraan. Ja enemmänkin oli tapahtunut. Säälimättömällä selvyydellä -kello ilmoitti hänelle, että iltamessun aika oli solunut ohitse. -Rikkomus hänen pyhää tehtäväänsä vastaan oli kiusauksen asteelta jo -siirtynyt alkaneeksi teoksi. - -Ei hänen mieleensäkään juolahtanut palata kotiin, paneutua -maata ja satunnaisen pahoinvoinnin tekosyyllä suoriutua ankaran -esimiehen tutkinnosta. Hän meni suorinta tietä juuri esimiehensä -luo -- tunnustamaan laiminlyöntiänsä, ottamaan vastaan nuhteita ja -rangaistusta. - -Kirkkoherra suositteli huonon muistin lääkkeeksi vakavia -parannusharjoituksia, rukousta, paastoa ja yksinäisyyttä. Isä Valerius -kohotti häneen tuskaiset silmänsä, pyytäen kuritusta ruoskalla. Hän -tunsi syynsä suuremmaksi, hän ei vähemmällä voinut tasapainoa saavuttaa. - -Omituinen hymy karehti kirkkoherran suupielissä. Hän tarkasteli nuorta -pappia, eikä hänen muotonsa enää näyttänyt yhtä kireältä kuin äsken. - --- Mene, poikani, -- hän sanoi lauhkeammin, kuin Valerius koskaan oli -kuullut hänen puhuvan, -- mene ja tee mitä tuntosi käskee. Hengen -synnit on kaduttava hengellisesti, lihan synneistä liha kärsiköön! - -Hän teki ristinmerkin nuorukaisen ylitse, osottaen, että keskustelu oli -loppunut. - -Kirkkoherra oli tyytyväinen. Hän oli epäillyt tuota nuorta miestä, -jonka silmät vuoroin uneksivat, vuoroin hehkuivat tulta. Uudenaikainen -kapinanhenki ei ollut harvinainen. Mies oli pantava tiukkoihin -aisoihin. Nähtävästi isällinen kasvatus oli onnistunut hyvin, ja kirkko -oli saapa kuuliaisen palvelijan. Vain nuoren veren kuohua -- ellei -muuta, niin eipä kannattanut huolehtia. No niin, ei haitannut sekään, -että nuorukainen katsoi asiaa vakavalta kannalta ja koetti olla ankara -itseänsä kohtaan, näin alussa. - -Ei hän arvannut sanojensa vaikutusta katuvaan nuoreen pappiin. - -Isä Valerius meni kotiinsa kasvot kuumina häpeästä. Mihin alhaiseen -luuloon hän olikaan saattanut esimiehensä! Oliko mahdollista, että -ankara kirkkoherra niin väärin käsitti hänet -- ja oli niin laupias? - -Kauheita, raastavia epäluuloja kohosi hänen mieleensä. Kyllä hän tiesi, -että papistoonkin turmelus oli hiipinyt -- mutta kuitenkin! Omasta -puolestaan hän tunsi, että jos hän todella "lihan syntiin" olisi -langennut, hän ei koskaan enää rohkenisi pyhälle alttarille astua. - -Kotona hän vaipui ristiinnaulitun kuvan eteen, vuodattaen koko -palavan, tuskaisen sydämensä kiihkeään rukoukseen. Tässä oli hänen -turvapaikkansa ennenkin ollut, tästä hän oli kerta kerran jälkeen -avunsaaneena noussut. - -Käyntinsä jälkeen Villa Borghesessa hän oli tuonut kotiin ruoskan. -Tänään, niinkuin silloinkin, se jäi koskematta paikalleen. -- - -Vasta seuraavana päivänä Isä Valerius uskalsi kohdistaa ajatuksensa -Ester Lingiin. - -Miltä olikaan tytöstä tuntunut hänen eilinen menettelynsä? - -Miltä oli tuntunut Pietarista, kun Kristus sanoi hänelle: "Mene pois -minun tyköäni, saatana!" - -Mutta sen sanan jälkeen Kristus oli kohdellut Pietaria yhtä rakkaasti -kuin ennenkin. Ja hän, Valerius, -- eikö hän ollut inhimillistä -ystävällisyyttä velkaa tytölle, jota hän varmaan oli syvästi -pahoittanut? - -Hän etsi laatikostansa osotteella varustetun nimikortin, kirjoittaen -siihen: - -"Älkää katkeroituko minulle, en voinut toisin tehdä. Olen kiitollinen, -jos saan ottaa vastaan jäähyväisenne Fontana di Trevin luona." - - * * * * * - -Silloin oli varhainen aamu. Ester Ling, matkapukuisena, kulki kiireisin -askelin lyhyttä matkaa Via Gregorianalta Fontana di Treville. -- -Miksi tänne? -- hän toisti mielessänsä. -- Monte Pinciolla me ensi -kerran kohtasimme toisemme. Borghesesta palatessamme hän kertoi -elämäntarinansa. Porta Pincianan luona hän sanoi, että minä olin ainoa -ihminen, jolle hän oli avannut sydämensä. Siellä Pinciolla olisin -tahtonut tavata hänet myös viimeisen kerran, hiljaisten, korkeiden -puiden alla. Minua vaivaa ihmisten liike kaduilla. Minua melkein -kammottaa Fontana di Trevin muisto. -- - -Eilen Esterin isä oli äkkiarvaamatta virkkanut, ikäänkuin unesta -havahtuen: -- Ei se katolinen pappi olekaan tullut minun luokseni. Kuka -se taas oli, Ester? Missä sinä hänet tapasit? - -Ester oli toistanut hänen nimensä. -- Tapasin hänet tielläni, -- oli -hän vakavasti vastannut. -- Minä luulin hänen aikovan tulla, mutta -ymmärsin väärin. Ei hänellä ollutkaan asiaa. -- - -Niin -- hänellä ei ollut mitään asiaa Esterille eikä Esterillä hänelle. -Ja kuitenkin heidän täytyi kohdata toisensa vielä kerran. - -Isä Valerius odotti Fontana di Trevin kaiteen äärellä. Huomatessaan -Esterin hän astui pari askelta vastaan. Ester säikähti hänen -kuolonkalpeuttansa. - --- Minä tulin siis. Mutta sanokaa, voitteko pahoin? Isä Valerius, te -melkein horjutte. - --- Olen valvonut viime yön. - --- Mikä teidän on? -- Suuri levottomuus valtasi Esterin. -- Katsokaa, -viittanne alta kihoaa verta kaulalle tuosta olkapään kohdalta. Oletteko -te haavoittunut? - --- Ei se mitään. -- Isä Valerius joutui hämilleen. -- Teidän ei olisi -pitänyt sitä nähdä. -- Hän pyyhkäisi punaiset pisarat nenäliinaansa. - -Ester katsoi häntä pitkään. Sitte hän huudahti: -- Te olette ruoskinut -itseänne! - -Pappi ei vastannut. - -Kiihko ajoi veret tytön poskiin. -- Isä Valerius, te ette saa, te ette -saa! Nimittäkää minua kiusaajaksi vaikka kymmenesti, minä sanon sen -kuitenkin. Sanon sen -- _rakkaudesta_... - -Miksi he eivät seisoneet Pinciolla keväisessä lehdossa? Miksi kova katu -ei puhjennut kukkivaksi nurmeksi ja kaupungin heräävä häly vaihtunut -syvään, pyhään hiljaisuuteen, -- jotta Paolo Conti olisi unohtanut Isä -Valeriuksen ja puristanut nuoren tytön rintaansa vasten yhden ainoan, -ainoan kerran, sanomattomalla tuskalla ja riemulla? - -Hänen täytyi tarttua kivipylvääseen, sillä hetken aikaa kaikki tuntui -aaltoilevan hänen ympärillänsä ja kohisevan hänen korvissansa, kuten -lähteen läikkyvä, kuohuva vesi. Kohinan keskeltä hän kuuli oman äänensä -vastaavan: - --- Ja minä _tein_ sen -- rakkauden tähden! - --- Luvatkaa, että se oli viimeinen kerta, -- pyysi tyttö värisevin -sydämin. - --- Luulen voivani luvata. -- Isä Valerius oli ponnistuksella voittanut -ankaran tunnejärkytyksensä ja puhui tyynemmin. - --- En voi _yhdistää_ maallista ja taivaallista rakkautta; mutta teidän -muistonne on varjeleva minua, kun olette kaukana, ja Jumala auttaa -rakkauttani kohoamaan ylös, vaikka kaihoni jää maan päälle. - -Hän kumartui lähteen puoleen, upotti pienen välkähtävän esineen veden -kuohuun ja nosti sen takaisin, ojentaen tytölle. - --- Jäähyväisiksi... pisara Fontana di Trevin vettä. - -Syvästi liikutettuna Ester kohotti huulillensa opaalipohjaisen -hopeasormustimen. - --- Pitäkää se muistona. Se oli Valerian oma. Ja kun Firenzestä jatkatte -matkaa Lago di Gardan rannoille, viekää terveiset kotiini. Te löydätte -sen, olenhan kertonut teille. - --- Kiitos, -- sanoi tyttö hiljaa. -- Olkaa varma siitä, että täytän -pyyntönne. - -He ojensivat kätensä toisilleen. - --- Te muistatte vesipisaran tarinan. Nyt, jos mihin vie tienne, asuu -kaihonne täällä. - -Ester loi häneen silmänsä, kyynelkiiltoisina: -- Meidän kaihomme -yhtyvät -- ei täällä, vaan Jumalan istuimen luona. - -Ja he erkanivat kumpikin tahollensa. - - - - -Raunioiden tarina - - -Matkailija on kiertänyt "kuollutta kaupunkia". Hän on nähnyt katottomat -talot ja poikkinaiset pylväät, alastomat huoneet, tyhjät temppelit, -autiot kylpylät, äänettömät näyttämöt paljaan, sinisenä kaartuvan -taivaan alla. Kaduilla ei kukaan ajele syvään uurtuneita raiteita -myöten, toreilla ei kenenkään astunta kiviltä kajahtele. Nurmi ja -kukkaset kasvavat pihoilla ja entisillä lattioilla, ja vihreät -sisiliskot ainoina asukkaina puikkelehtivat muurien lomiin. - -Hän istuu Jupiterin temppelin portailla, ja avara Forum civile leviää -hänen eteensä. Tuolla rahanvaihtajat ovat istuneet, tuolla myymälöissä -on kansa tungeskellut. Tuonne vastapäätä ovat kaupungin arvokkaat -virkamiehet, decurionit, aedilit ja duumvirit, juhlallisina, tärkeinä -kulkeneet curioihin, pylväiden lomitse, ohi valkeiden kuvapatsaiden, -hiljaisesti toivoen että he itsekin kerran ikuistettuina saisivat -jalustoilla seisoa. Temppelin alttareille on uhreja kannettu, ja katuja -pitkin on kuljetettu härkiä, koiria ja vangittuja petoja amfiteatterin -arenaa varten, toistensa tai tuomittujen onnettomien surmaksi. -Ihmisten vilinää kaduilla, uutteraa työtä vaatimattomissa kammioissa, -orjien raadantaa, rikollisten riemuja, ylellisten juhlia juomineen, -herkkuineen taiteellisen hienoissa, loistavissa saleissa, kukkien -tuoksussa, soiton helkkeessä, aistihurmassa kaiken maailman ihanuuden -keskellä... - -Matkailija uneksii ja näkee menneisyyden näkyjä. - - * * * * * - -Pompeijissa, elokuun kolmantenakolmatta, vuonna 79 jälkeen Kristuksen. - -Aamu on jo aikoja valjennut. Ylimystalon orjat ovat siistineet huoneet, -ja puutarhuri on palannut puistotöistään, kastanut viridariumin -kukkaset ja suihkuttanut vettä nurmikolle. - -Marmoriseen, korkokuvilla koristettuun vesijohtoon nojautuu -tulisilmäinen, mustakutrinen nuorukainen. Hän on puettu kirjailtuun -tunicaan ja valkeaan togaan, jota kallis kultakudos reunustaa; olalta, -käsivarsilta ja sandaaleista tuikahtaa sieltä täältä jalokivi, vaikka -nyt ei suinkaan ole juhlapitojen aika. - -Hän kuuntelee. Heleä viserrys täyttää ilman. Taas -- taas, -moninkertaisena. Mikä lintu se onkaan? - --- Sopater! -- hän huutaa kreikkalaiselle puutarhurillensa, joka -peristyliumin nurkkauksessa leikkelee pois oleanderin kuihtuneita -kukkasia tuoreiden tieltä. -- Tunnetko linnut niiden laulusta? - -Mies kohottautuu kyyryksistä, heristäen korviansa. Sitte hän lähenee ja -kumartaa syvään, kohotetuin käsivarsin. - --- Arvoisa Aelius, halpa palvelijasi on tottunut erottamaan leivon ja -pääskyn satakielestä. Mutta tämä ei ole mikään niistä, tai se on kaikki -kolme yhtaikaa. - --- Mitä lorua! -- tiuskaisee nuorukainen suuttuneena. -- Onko tuo -olevinaan vastaus? Puutarhurin täytyy tuntea puittensa asukkaat, -ymmärrätkö? Minä tahdon juuri sen linnun, joka nyt lauloi. Mene -kauppaan ja käske että se tuodaan tänne! Odota! Lintukauppiaan tytär -seuratkoon mukana ja neuvokoon, kuinka laulajaa on hoidettava. - -Nuori mies kävelee edestakaisin kärsimättömänä, mutta silmä on riemuisa -ja hehku poskilla helakampi. - -Hän jo polkee jalkaansa. Missä se orja kuhnus viipyykään? No tuossa -vihdoin. - --- Toitko linnun? Onko tyttö ostiumissa? - --- Kas se oli niin, korkea-arvoisa Aelius, että minä en voinut tietää, -mitä lintua sinä tarkoitit, eikä kauppiaskaan osannut arvata, sillä -ne lauloivat kilpaa, ja niitä on monta kymmentä lajia. Hän pyytää -nöyrimmästi, että jalosukuinen Aelius itse suvaitsisi vaivautua -valitsemaan sen linnun, joka häntä parhaiten miellyttää. - -Nuorukainen ei ehdi vastata; kahtaalta hänet keskeytetään. Tricliniumin -ovella orja vetää purppurauutimen syrjään ilmoittaen aamuaterian -olevan valmiina. Mutta samalla kertaa kimakat kirahdukset tunkevat -vastapäisestä cubiculumista, talon nuoren neidin makuusuojasta. -Paljashartiainen sievä orjatyttö juoksee peristyliumiin; veri punaa -hänen käsivartensa ja vuotaa vaalealle viitalle. Valtijattaren pää -pistää ovesta: harmaa iho, veltot silmäluomet, harva tukka puoliksi -hajallaan. - --- Orjat, Aelius, ottakaa hänet kiinni! -- hän huutaa kiihkeästi. -Unohtaen itsensä hän astuu kokonaan esiin, aamupukimissaan, -intohimoisena kuin metsästäjä, joka pelkää saaliin karkaavan käsistä. -Mutta puutarhurin ja pöytäpalvelijan vankat kädet ovat jo pidättäneet -pakolaisen ja saattaneet takaisin emännän eteen. - --- Sinä -- sinä -- - -Julmat salamat iskevät noiden raukeiden luomien alta tyttöön, joka -käpristyy kokoon kuin mimoosan lehti. - -Aelius astuu lähemmäksi. - --- Suloinen Laetitia sisareni, -- hän lausuu, ivanhymy huulillansa, -- -mitä pahaa sinun kurja orjattaresi on tehnyt? - --- Hän on tyhmin vetelys maailmassa! Koko tunnin hän on repinyt ja -kierrellyt kiharoitani, saamatta tämän enempää aikaan. Ja kun minä -vähän kuritan, niin hän kirkuu ja karkaa. - -Samassa hän hämillään huomaa asemansa. -- Anteeksi, veljeni, minä en -ole sellaisessa asussa, että voin näyttäytyä... - -Toinen orjatar, tummaihoinen, viekassilmäinen, pujahtaa pukuhuoneesta, -polvistuen valtijattaren eteen. - --- Salli minulle se onni, että hänen sijastansa käteni saavat -kosketella jumalaisia kutrejasi! Olen odottanut kuin aamutähden nousua -sen hetken koittamista, mutta tähän asti kohtalo ei ole ollut minulle -suosiollinen. - --- Hyvä on, Horone. Mutta sinä, Phebe, kärsi niskoittelusi seuraukset! -Aelius veljeni, toimita, että hänet ruoskitaan. Minä en siedä häntä -enää. - -Kääntymättä taaksensa hän vetäytyy cubiculumiin ja istuutuu pehmeään -tuoliinsa kiiltävän hopeakuvastimen eteen, pöydän ääreen, joka on -täynnänsä irtokiharoita, hiusneuloja, ihomaaleja ja hyvänhajuisia -voiteita. - --- Sabina, -- hän virkkaa seuranaisellensa, -- ala lukea Saturnalioita! -Ne ovat niin sukkelan rivoja ja huvittavia. -- Hän vetää nenäänsä -hajuvettä, nauttien ja vetelehtien, sillä välin kuin Horone panee -parastansa kampaamisen jalossa taiteessa, kuiskaten valittuja -imarteluja lukemisen höysteeksi. - -Phebe orjatar on heittäytynyt Aeliuksen jalkoihin. -- Armoa, armoa, --- hän nyyhkyttää. -- Herra, älä anna heidän viedä minua! Katso, nämä -pitkien terävien neulojen haavat tuottavat minulle jo kyllin tuskaa! - -Aelius katsoo tytön rukoileviin silmiin ja havaitsee ne varsin -kauniiksi. Eikä tuo runsas ruskea tukka tarvitse tekokiharoita -eikä kummallisia kampauslaitteita, ollaksensa täysin ihastuttava. -Sääli hänen pehmeätä ihoansakin. Kiukkuisen kaunottaren jakelemat -neulanpistokset eivät sitä vielä ole pilanneet; se voidaan parantaa. - --- Käyköön pyyntösi mukaan, -- hän vastaa huolettomasti. -- Minuun sinä -turvasit, niinpä ole minun, koska valtijattaresi on sinut hylännyt. -Kas niin, Phebe, lakkaa itkemästä, se on rumaa. Hoi, orja, Rufus! -Vie tämä tyttö naisten puolelle voideltavaksi ja puettavaksi. Ei -ruoskita, koristettakoon hänet! Rufus, sinä voit tuoda hänet illalla -minun cubiculumiini. Ei, odotas -- tänään toivoakseni saan parempaakin -huvitusta... ja huomenna suuret näytelmät sirkuksessa... ja sen jälkeen --- niin, kyllä käsken, jahka soveltuu. Tyttö pitäköön itsensä valmiina. - --- Kautta Jupiterin, kananpojat kai jo jäähtyvät ja kovettuvat, -- -huoahtaa jalo Aelius. -- Kuumakin on ja janottaa. Totisesti, ensin -minä syön pari palaa ja juon yhden amphoran falernolaista. Sitte haen -lintuni ja sitte -- - -Pienen tricliniumin seinät ovat maalauksilla peitetyt, katto -hohtaa heleävärisistä korko-ornamenteista, ja lattia on kiiltävää -kuvamosaikkia. Pronssit ja hopeat upeilevat pöydällä, joka on -ylellisesti katettu yhdelle ainoalle. Aelius aterioitsee, loikoen -pehmeällä, kirjaillulla leposohvalla. - --- Suvaitseeko minun herrani, että harpputytöt soittavat? -- kysyy -kumartava orja. - --- En välitä, -- Aelius viittaa torjuvasti. -- Ota pois kananpojat. -Nouda seuraava ruokalaji. Minun on kiire. - -Tosiaankin hän suoriutuu aamiaisestansa tavattoman nopsasti. Tuskin hän -puree palasiansa, huuhtoo ne vain viinillä alas. - -Puolta tuntia myöhemmin hän jo on menossa lintukauppaan, joka sijaitsee -viereisessä pikku talossa. - -Puoti on kaitainen ja vaatimaton, mutta erinomaisen puhdas ja -miellyttävä. Myymäpöydällä ja seinähyllyillä on häkki häkin vieressä, -ja ilma soi moniäänisistä iloviserryksistä, ikäänkuin metsien vapaat -asukkaat eivät vankeuttaan tuntisikaan raskaaksi tänä päivänpaisteisena -aamuna. Ystävällinen käsi on täyttänyt vedellä jokaisen linnun -juoma-astian, tuonut toukkia ja muurahaisten munia, sirotellut -marjoja, hampunsiemeniä tai hirssijyviä ja asettanut häkkien lomiin -terracottamaljoja vihreine oksineen, tuoreine kukkineen sinne tänne -silmän ihastukseksi. - -Kaunoaistinen Aelius näkee sen kaiken yhdellä silmäyksellä, nyt -niinkuin useasti ennen ohikulkiessansa. Mutta turhaan hänen katseensa -etsii sitä hyvää haltijatarta, jonka työn jäljet hän havaitsee. - -Kauppias, keski-ikäinen kunnon porvari, tervehtii häntä kohteliaalla -oman arvon tunnolla, joka suuresti eroaa hänen orjiensa matelevasta tai -pelokkaasta nöyryydestä. - --- Jalosukuinen Aelius, minun oli pakko pyytää sinua itseäsi saapumaan -tänne. Kuuntele lintujeni viserryksiä ja valitse parahin! Tässä -suloinen Luscinia, harmaa, mitätön näöltään, mutta ääneltä ihanin. -Tuolla kullanhohtavat, kauniit laulajani. Katso tätä Emberizaa! Alauda, -Fringilla, Parus... tässä kaikki tavalliset linnut -- - --- Mutta minä tahdon harvinaisen ja tavattoman. Missä on tyttäresi, -Illina neito? Hän, joka lintuja hoitaa, valitkoon minulle! - -Kauppias katsoo nuoreen ylimykseen tutkivasti. Hidastellen hän vastaa: --- Tyttäreni on yläkerrassa. Hän vaalii vanhaa, sairasta äidinäitiänsä. - -Aeliuksen kuuma veri on kuohahtamaisillaan, sillä hän ei ole tottunut -vastuksiin eikä estelyihin. Hän huomaa kumminkin tarpeelliseksi -hilliytyä; sentähden hän ponnistaa tarmonsa sanoakseen rauhallisesti: --- Niinpä kutsu hänet tänne! - -Vielä kauppias näyttää empivän, mutta huutaa sitte ylös kattoaukkoon, -johon nappulaportaat johtavat: -- Illina! - -Aeliuksesta tuntuu kuin hänen silmänsä häikäistyisivät, kuin -itse Olympo aukeaisi ja jumalatar astuisi alas ihmisten matalaan -majaan. Hän on nähnyt satoja kauniita vallasnaisia ylenmääräisessä -jalokivien väikkeessä, hän on tuntijan silmällä valinnut orjattarista -viehättävimmät, hän on alentunut hetaleisten ilotyttöjenkin ihailijaksi --- mutta nuoren Illinan kaltaista neitoa ei hän ole missään tavannut -toista. - -Tyttö on yksinkertaisessa puvussa, joka punertaa kuin aamupilvi. -Hänellä tuskin on koristeita ensinkään. Verrattoman kauniit, -kullanrusottavat kiharat ja tummat, säteilevät silmät vangitsevat -katseen omituisella vastakohtaisuudellaan. Puhtaus ja sulo henkii hänen -joka ilmeestänsä, ja sorjana ryhdiltään, keijusen keveänä hän astuu -isänsä eteen, ohikäydessään kainosti tervehtien vierasta. - --- Isäni, sinä kutsuit minua. - --- Jalo Aaelius pyytää neuvoasi lintujen valinnassa, -- vastaa kauppias -lyhyeen. - -Aelius on kuin taikakehässä. Hänen täytyy näytellä vierasta osaa, sillä -kauppias ei käännä hänestä silmiään, ja tyttö on arvokas ja vakaa. - --- Ihana Illina, osota lintu, joka on sinulle mieluisin! Sen laulu on -heleimmältä soiva minunkin korvissani, -- saa hän vihdoin sanotuksi. -- -Arvelen, että hoitaja parhaiten ymmärtää holhokkejansa. - --- Jos lemmikkilintuani kysyt, on valinta helppo, -- vastaa tyttö -luonnollisesti ja ujoilematta. -- Tuo pieni väritön ja nimetön laulaja, -jonka silmät ovat sokeat. Luulen, että se on vangittu matkalla -kotimaahansa, kauvas, minne lieneekään aikonut lentää. Minä rakastan -sitä ja säälin niin että sydämeni on pakahtua. Osta se isältäni ja suo -sen kuolla! - --- Illina, sinä olet haaveksija, -- nuhtelee kauppias. Aelius ei -ymmärrä tytön ajatuskulusta mitään, mutta heti hän kysyy ruman -laululinnun hintaa ja lukee rahat pöytään. - --- Ylevä Illina itse tuokoon iltapuolella lintunsa kotiini ja ohjatkoon -parasta orjatartani sitä hoitamaan. Ja sinä, kauppias, varaa minun -kyökkimestariani varten kaikki satakielesi, olkoon niitä vähän tai -paljon! Niiden lauluun olen väsynyt, se on liian tavallista; mutta -niiden kielet ovat hyviä syödä. - -Hän ei huomaa kauhun värähdystä tytön kasvoilla. Kohteliaasti hän -hyvästelee. - --- Iltapuolella siis, Illina neito! Silloin meillä on aikaa. - -Kotiin palatessaan hän tapaa Laetitia sisarensa aterioimassa. Hän -on nyt vihdoin valmiiksi puettu. Posket eivät enää ole harmaat, -vaan punaiset, muu hipiä on maidon valkoinen, ja mustat kulmakarvat -kaartuvat silmäluomien yllä. Tukka on rakennettu ihmeelliseksi -torniksi, jossa timantit säihkyvät, ja puku on koruista kirjava. - --- Marakatti, -- pääsee Aeliuksen hampaitten välistä. Hän on juuri -nähnyt toisenlaista kauneutta, jonka rinnalla valekulta kalpenee, -käyden inhoksi. - -Mutta ei hän osaa kaihomielisenä haaveilla, ja odottavan aika on -sietämättömän pitkä. Hän huutaa Rufus orjaansa. -- Mene, vie kutsu -ystävälleni Urbanukselle. Hän voi tulla pelaamaan noppaa tai panemaan -vetoja huomisista arenataisteluista. Lintukin maksoi turhan vähän. -Mihin minä rahani panisin? -- - -Hän heittäytyy leposohvallensa punnitsemaan mielessään gladiaattorien -ominaisuuksia ja muistelemaan Illina immen kullanpunervaa tukkaa. - - * * * * * - --- Tyttäreni, sinä olet viaton kuin kyyhkynen, -- sanoo kauppias -Illinalle. -- Varo Aelius herraa! Hänen silmissään on palo, joka tietää -pahaa. - --- Enkelit varjelevat minua, -- vastaa tyttö kirkkaasti hymyillen. -- -Mitäpä hän minulle tekisi? - --- Mitä tahansa. Ja enkö ole sanonut, että jättäisit loruamatta -enkeleistäsi ja muista tyhmyyksistä. Isoäiti on vanhuudenhöperö ja -panee pääsi pyörälle. Varo, sanon minä, kun astut sen elostelijan -taloon. Menisin itse, ellen pelkäisi hänen liiaksi suuttuvan. -Laululintuja ostetaan vähän näihin aikoihin, me saamme paraat tulot -rikasten keittiöistä. Jos hän tahtoo, voi hän yhtä hyvin tilata -varastonsa vaikkapa kaupungin toiselta ääreltä asti. Ei, Illina parka, -ei auta -- sinun täytyy mennä. Mutta muista: varo itseäsi! - --- Kiitos neuvosta, isäni, -- hän vastaa vakavana. - --- Puh, ilma on kuuma, -- huokaa kauppias oikoen käsivarsiansa ja -haukotellen. -- Tämmöistä oli kuusitoista vuotta takaperin suuren -maanjäristyksen edellä. Ei vesipisaraakaan ylhäältä, paitsi ukkosen ja -salamain mukana. Viimeinen rajuilma oli kauhea, luulin sen kaatavan -katot ja seinät. Mutta nyt on taivas kirkas, ei näy pilvenhattaraakaan. -Lähde liikkumaan, tyttö, hae ystävättäriä seuraksesi ja kävele -vilpoiselle rannalle! Vielä on aikaa iltapuoleen asti. Sinä istut -liiaksi isoäidin ahtaassa huoneessa. - --- Juuri olenkin aikeissa lähteä. Noudan vain huntuni ja pyydän -Syntycheä pitämään tänään isoäidistä huolta. Syntyche raukka, hänkin -tarvitsisi ulkoilmaa, hän on niin hento ja nuori. Sallitko, isä, että -sopivaan aikaan annan hänelle vähän vapautta? - --- Orjalle? Meidän ainoalle orjallemme? Mitä mielettömyyksiä se on? -Illina, sinä et tule maailmassa toimeen. Jos olisit rikas, köyhtyisit -heti ja kaikki orjasi tekisivät kapinan. Pitää osata etuansa valvoa ja -olla kova, oikein kova, jos tarvitaan. - --- Mutta eihän tarvita, isä! Kas näin, nyt minä sinua syleilen, ja sinä -olet kumminkin hyvä minulle ja valvot etuja minunkin puolestani. Niin -tekee Syntyche myös. Hän rakastaa minua. - --- Kukapa ei sinua rakastaisi, sinä kummallinen tyttö, -- mutisee -isä itsekseen. -- No niin, -- hän lisää ääneensä, hellänä ja -hyväntahtoisena, -- tietysti minä en voi sinulta mitään kieltää. Tee -mitä tahdot Syntychen suhteen, kunhan ensin onnellisesti suoritat -asiasi Aeliuksen talossa. Mene nyt vaan rauhassa kävelemään ja -huvittele vähän, kun saat! Köyhyys ei ole mikään ilo, se pakottaa -työhön, ahkeraan työhön... - --- Ei ainakaan minulta mitään puutu, -- hymyilee Illina. Iloisesti hän -rientää yläkertaan ja palaa pian jälleen, nyökäten isällensä "vale" -näkemiin asti. -- - -Hän kulkee katuja pitkin, läpi vilkkaan, liikkuvan ihmisvirran. Isänsä -tahdon mukaan hän pitää kauniit kasvonsa keveän hunnun verhossa. Ei hän -kiinnitä katseitansa kirjaviin myymälöihin, ei rikasten vaunuihin eikä -uteliaiden joutilasten hälinään. Kuumuus ei häntä erikoisesti rasita; -hän astuu joustavasti, jopa kiireisesti, vastoin huvikävelijöitten -tapaa. Matka on pitkä kaupungin läntiseen, merenpuoliseen osaan. - -Hän kääntyy syrjäiselle kujalle ja kolkuttaa vähäisen, vaatimattoman -talon ovea. Nuori, Illinan ikäinen tyttö avaa sen. - --- Terve sinulle! -- soi iloinen huudahdus vastaan. - --- Voitko tulla kanssani, Clymene? En päässyt kokoukseen eilen; odotan -että kertoisit minulle. - --- Tulen heti. - -Hän pyörähtää Illinan mukaan, ilman mitään enempiä varustuksia, ja he -kävelevät Porta marinasta rantaan päin. - --- Illina, tiedätkö -- aivan kuin eilen olisi selvinnyt minulle, mitä -se merkitsee, että meillä on Isä taivaassa. Johtaja puhui sanoista -"Isä meidän". Minusta tuntuu, että se Isä riittää äitiäkin korvaamaan. -Meidän molempain äitimme ovat kuolleet, sekä sinun että minun, mutta -hän on meille kaikkena, hän rakastaa, hän hoitaa ja pitää huolta. Nyt -ymmärrän, että saan puhua hänen kanssansa pitkin päivää, milloin vain -haluan, ja hän kuulee minua. - --- Etkö ole sitä ennen ymmärtänyt? -- kysyy Illina ihmetellen. - --- Minun kotonani ei ole ketään muuta, joka etsii kristittyjen -Jumalaa, -- vastaa nuori Clymene huoahtaen. -- Sinulla onnellisella on -äidinäitisi. - --- Niin, ja hän on minulle äärettömän rakas; ehkä eniten juuri siitä -syystä. Mutta isäni kieltää minua Jeesuksen nimeäkin mainitsemasta. Hän -pelkää vahinkoa kaupallensa. - --- Kuule, toisesta toiseen, eilen kerrottiin eräs hyvin surullinen -asia. Tunnethan sinäkin Nerean, hajuvesikauppiaan tyttären -- sen -sievän, vilkkaan tytön, joka välistä on käynyt vieraana kokouksissa? -Hänen isänsä on rikkaalle Sallustiukselle velkaa neljätuhatta -sestertiaa. Sanottiin, että Sallustius on ollut kovin viekas ja -ystävällinen, oikein tarjonnut korotonta lainaa, kun kauppias oli -hädässä pelivelkojensa tähden. Nyt hän äkkiä vaatii sen takaisin, eikä -sellainen rappeutunut mies tietysti voi maksaa. Huomenna Sallustius -ottaa velasta Nerean. - --- Kuinka? Eihän se ole mahdollista! - --- Hän on nähnyt Nerean myymälässä, ja he luulevat, että koko laina on -ollut vaan ansa. - -Kestää kotvan aikaa, ennenkuin Illina jaksaa käsittää niitä hirvittäviä -syvyyksiä, joita toinen hänen eteensä avaa. Rikas Sallustius on nähnyt -köyhän, kauniin Nerean ja tahtoo hänet haltuunsa tavalla millä tahansa! -Ja äkkiä, kuin salaman valossa, selviää toinenkin asia: ylhäinen Aelius -on samoin nähnyt Illinan ja himoitsee häntä... Siis _sitä_ hänen oma -isänsä tarkoitti... - --- Mutta, Clymene, -- hän sammaltaa säikähtyneenä, -- eihän kukaan isä -toki voi _antaa_ tytärtänsä! Eikö hän mieluummin anna koko kauppaansa? - --- Voi, Illina, ei hän ole hyvä isä, hän on kurja peluri ja tuhlaaja. -Eikä Sallustius suinkaan huolisikaan kaupasta, vaikka hänelle hajuvesi -hyvin kelpaa -- tietenkin. Hän vaatii huomenna Nerean, jos rahoja -ei sitä ennen makseta. Nerea kuuluu itkevän ihan nääntyäksensä. -Kokouksessa tuumittiin, eikö rakkauden lahjoilla saataisi kokoon noita -neljäätuhatta. Mutta he ovat köyhää väkeä, ei heiltä kerry millään -uhrauksillakaan enempää kuin puolet summasta. Silloinhan se ei auta -asiaa, sillä mistä toinen puoli saataisiin? - -Tytöt ovat saapuneet rantajyrkänteelle. Vakavat mietteet täyttävät -heidän mielensä, mutta kumminkin heidät pysähdyttää luonnon -suurenmoinen ihanuus, joka silmien eteen aukenee. IIlina on heittänyt -huntunsa syrjään ja seisoo ystävänsä rinnalla, vapaana ihaillen -suloista ja valtavaa näkyä. Merenlahti hohtaa heleän sinisenä, -kuvastaen yhtä sinistä taivaan avaruutta. Viljavat rannat valkeine -huviloineen hymyilevät auringonpaisteessa. Sivulla mahtava Vesuvius -kohottaa jättihaahmoansa pilviä kohti. Sen huippu on totinen, miltei -uhkaava, mutta kupeillaan se kantaa vihreitä viinitarhoja ja rauhaisia -kyliä, joissa ihmiset tyytyväisinä ja onnellisina odottavat syksyn -runsaita satoja. - -On niin tyyntä, ettei lehtikään liiku. Mutta siitä huolimatta -kalastajaveneet rannassa hiljalleen keinuvat ja meren povi kohoilee -kuin raskaista huokauksista. - --- Clymene, -- lausuu Illina hiljaa, kuin uneksien, -- miksi maailma on -niin kaunis, kun se kumminkin on syntiä ja kauhistusta täynnä? - -Clymene ei osaa vastata siihen, ja Illina jatkaa: -- Oi, et arvaa, -miten kaihoisasti sydämeni joskus kaipaa niitä paratiisin tarhoja, -joihin Jeesus Vapahtaja on mennyt! Me puhumme niistä yhdessä, isoäitini -ja minä. Hän on kohta perillä. Kuinka yksinäiseksi elämäni silloin -tuleekaan, kun ei isä tunne kalleinta aarrettani. - --- Niinkuin minun on nyt. Mutta en minä sen takia kaipaa maailmasta -pois. Mehän olemme nuoria. Omaisemme voivat kääntyä, ja sitäpaitsi -- - -Nuori tyttö punastuu. - --- Kuiskaanko sinulle salaisuuden, Illina? Tiedän erään, joka on -minulle hyvin, hyvin rakas, isää ja siskojakin rakkaampi. Hän on -kristitty -- mutta aivan köyhä niinkuin minäkin, ja köyhyys on aina -paha asia vanhempien ihmisten mielestä. _Minä_ en siitä välitä, kun hän -vaan on hyvä ja rakastaa minua. Nyt en vielä sano hänen nimeänsä... en, -en! Oletko utelias? Et saa kysyä... - -Illina ei ole utelias. Hän puhuu ystävällensä helliä, sydämellisiä -sanoja, toivossa iloiten hänen onnestansa. Kuitenkin kaiken aikaa -vieno surun sävy lepää hänen kasvoillansa, ja pian hän palaa äskeiseen -puheenaineeseen. - --- Rakkaan isäni tähden minäkin kyllä tahdon mielelläni elää. Etkö -käsitä, Clymene, että minä en muutenkaan _kuolemaa_ kaipaa, vaan -Jeesusta, Jumalan Poikaa, jota me taivaasta odotamme. Jos hän tulisi -nyt, silloin Sallustius ei saisi ottaa Nereaa, eikä minun tarvitsisi -viedä lintua Aeliukselle, eikä satakieliä surmattaisi kielten tähden, -ei laululinnuilta puhkaistaisi silmiä, orjat pääsisivät vapaiksi, eikä -huomenna olisi kauheita gladiaattoritaisteluita ja eläinnäytelmiä. --- Oi, minusta tuntuu kuin koko maa huokaisi suuressa ahdistuksessa: -"Tule, tule, Herra Jeesus!" - -Clymene vaikenee jälleen. Nämä ovat liian syviä asioita hänelle. Mutta -samassa hän muistaa jotakin ja tarttuu iloisesti ystävänsä käteen. - --- "Isä meidän" -- siinähän on lohdutus, Illina. Me saamme puhua tämän -kaiken hänelle. - --- Kiitos, -- kuiskaa Illina. -- Niin, se on tosi. - -Ja he rukoilevat yhdessä hiljaisen luonnon temppelissä, yksinäisyyden -rauhassa. Nereankin raskaan kohtalon he hartain anomisin laskevat hyvän -taivaallisen Isän voimakkaisiin käsiin. Sitte he kääntyvät palaamaan -takaisin kaupunkiin. - - * * * * * - -Varjot ovat pitenneet ja aurinko kallistunut länttä kohti, kun ylin -orja saattaa lintuhäkkiä kantavan Illinan herransa kauniiseen, avaraan -cavaediumiin, vastaanottosaliin. - --- Odota tässä, -- hän sanoo epäkohteliaasti, itsekseen ihmetellen, -miksi Aelius on käskenyt osottaa moista turhaa huomaavaisuutta köyhälle -myyjätytölle. Olisihan hän voinut ostiumin ovellakin seisoa, kunnes -herra suvaitsi tulla. - --- Pyytäisin toimittaa heti asiani, -- vastaa Illina varmalla, -sointuvalla äänellä. - -Vanha Atriensis katsoo tytön käytöksen liian vaateliaaksi ja tokaisee -närkästyneenä: -- Herralla on hieno vieras, paras ystävänsä luonaan -noppaa pelaamassa. He jäivät aterian jälkeen tuonne peristyliumin -puolelle. Kun herrat pelaavat, ei heitä koskaan sovi mitättömillä -asioilla häiritä. - --- Poistunko siis? -- kysyy Illina, joutumatta hämilleen. -- Vai -tahdotko kutsua luokseni orjattaren, jonka haltuun saan uskoa lintuni? - --- Enkö käskenyt sinun odottaa? -- kivahtaa vanhus yhä äkäisempänä. --- Ellei herraa rupea kuulumaan, toimitan hänelle sanan. Ymmärrätkö, -_minä_ tiedän, milloin se käy päinsä. Minä olen herrani ensimmäinen -mies. - -Mahtavuudestansa tietoisena hän paiskaa oven kiinni, jättäen Illinan -yksinänsä cavaediumiin. - -Illinan sydän värähtää. -- Oi Jumalani, Isäni, -- hän äänettä rukoilee, --- suojele lastasi! Lähetä enkelit ympärilleni, että olisin turvattuna! - -Huone, johon hänet on jätetty, on loistavan upea. Solakat -pylväät korintholaisine kapiteeleineen kannattavat kattoa, jonka -keskiaukosta lempeä, punertava valo leveänä vinona juovana virtaa -lattian mosaikille. Vesi altaassa loiskuu ja kimaltelee, lähettäen -keveitä suihkuja ilmaan. Harvinaiset kivet ja lehtevät vesikasvit -reunustavat compluviumia. Niiden lomista kohoaa Tritonien vartaloita -kalanpyrstöineen, jotka vedestä kuultavat. Olentojen selässä kiikkuu -iloisia, alastomia Nereidejä vallattomissa asennoissa. - -Illina kääntää päänsä pois. Hänen silmänsä kiintyvät hetkeksi -seinämaalauksiin, mutta jo toisessa tuokiossa hän häveten painaa -alas katseensa. Yhä tuskallisemmaksi hän tuntee olonsa. Lintu hänen -vierellään helähyttää viserryksen; se on kuin toivon ja lohdun sävel. - --- Lemmikki raukkani, -- kuiskaa Illina, voimatta estää kyyneleitä -vierimästä poskillensa, -- minne me olemmekaan joutuneet? Mikä neuvoksi -meille? - -Silloin ovi hälinällä aukeaa, ja ostiumista astuu sisään Laetitia -neiti päällysvaatteissaan, Sabinan ja Horonen seuraamana. Hän -puhelee äänekkäästi seuranaisensa kanssa eikä ensinkään näe syrjään -vetäytynyttä Illinaa, ennenkuin linnunlaulu herättää hänen huomionsa. - --- Mikä se on? - --- Tyttö ja lintu, -- huomaa Sabina. - --- Minä voin antaa selityksen tähän asiaan, jos korkea-arvoisa Laetitia -sitä haluaa, -- puuttuu Horone mielistelevästi puheeseen. -- Aelius -herra on kuullut ihmeellisen kaunista viserrystä naapurikauppiaan -myymälästä ja on tuottanut sieltä linnun. Hän kuuluu jättävän sen -hoidettavaksi Phebelle, jonka sinä, oikeamielinen valtijatar, olet -hylännyt. Millä hän lieneekin luikerrellut korkean herramme suosioon... - --- Mitä? Kykeneekö hän vielä lintuja hoitamaan ruoskimisen jälkeen? En -tahdo nähdä häntä silmäini edessä! - -Kateellinen Horone selittäisi mielellään, mikä laupias vääryys on -tapahtunut Phebelle, mutta Laetitian tarkkaavaisuus on jo toisaalle -kiintynyt. - --- Katso, Sabina, tuon tytön tukkaa! Siinä nyt on oikea laji, juuri se -väri, jota niin kauvan olemme etsineet. Mene heti kysymään, onko sekin -värjätty tuhalla ja rasvalla! - -Sabina tuo vastauksen, että tukka ei ole värjätty ensinkään. - --- Kautta Venuksen ja kaikkien Gratiain! Luonnollinen tukka! Noin komea -ja tuota väriä! Sehän on kuin lainehtiva virta punaista kultaa! - -Laetitia neiti itse astuu Illinan luo. - --- Oletko sinä lintukauppiaan orja? -- hän kysyy. - --- Olen hänen tyttärensä. - --- Sepä paha. Varmaan isäsi ei tahdo myydä sinua. Mutta -- - -Valoisa ajatus lentää Laetitian aivoihin. - --- Tyttö, myy sinä minulle tukkasi! Annan tuhat sestertiaa. Se on -ruhtinaallinen hinta hiuksista. - -Illinan herkkä, puhdas sydän on tyrmistyksissään kaikesta, mitä hän -näinä lyhyinä hetkinä on nähnyt ja kuullut. Laetitian puhuessa hän on -itsensä unohtanut ja kaiken aikaa ajatellut Nereaa. Voi hyvä laupias -Jumala -- täytyykö tyttö raukan huomenna isänsä pelivelkojen takia -joutua tunnottomien ihmisten käsiin, jotka ehkä rääkkäävät ja ruoskivat -häntä, niinkuin tuo julma nainen on tehnyt? Tai ehkä hänelle tapahtuu -vieläkin pahempaa, sitä kauheata, josta -- - -Laetitian odottamaton kysymys katkaisee Illinan huolehtivat mietteet. -Se tulee yllättävänä kuin salama. Yhtä nopeina ja välähtelevinä alkavat -samassa hänen omat ajatuksensa risteillä. - -Myydä tukkansa -- tämä tukka, jota isä ja isoäiti niin usein hellästi -silittelevät! Illina tietää, että se on hänen huomattavin koristeensa; -kuvastin on näyttänyt sen, ja monet ihailevat huulet ovat samaa -kuiskanneet. Ei hän koskaan ole turhamaisena kiinnittänyt sydäntänsä -siihen, ei ole luullut edes välittävänsä kauneudestaan. Mutta tällä -hetkellä hän voimakkaasti tuntee sisimpänsä järkkyvän. Hän rakastaa -tätä lahjaa, jonka itse Luoja on hänelle antanut -- rakastaa niin, -ettei hän mistään hinnasta luopuisi siitä. - -Eikö mistään hinnasta? Kuinka tuo ylhäinen, itsekäs neiti sanoikaan? -"Tuhat sestertiaa." Entä jos tässä olisikin Nerean pelastus -- -rukousten kuuleminen? Mutta se ei riitä, tarvitaan kaksituhatta... Jos -hän antaisi niin paljon? - --- Vapahtajani kuoli minun tähteni... Ja minäkö voisin empiä näin -vähäpätöisen uhrin suhteen? Ei, ilolla olen valmis. Kunpa hän vaan -suostuisi! - -Illina vastaa päättäväisesti: -- Kahdesta tuhannesta sestertiasta saat -mitä pyydät, valtijatar! - --- Kas, kas, hän osaa käyttää tilaisuutta, tuo pikkuinen kettu. Etkö -häpeä? Mitä sinä niin paljolla rahalla tekisit? - --- Ostaisin vapaaksi ystävän, joka muuten viedään orjaksi, -- hän -vastaa yksinkertaisesti. - -Laetitia katsoo häntä pitkään. Hän on niin tottunut omanvoitonpyyntöön, -viekkauteen ja ahneuteen, että hän tuskin käsittää todeksi moista -puhetta. Se vaan hänelle selviää, että tyttö ei ole määrännyt hintaa -umpimähkään: siis se lienee maksettava. - --- Horone, hae sakset, -- hän käskee. - -Tuokiota myöhemmin Horone kantaa pois Illinan pitkiä, ihania kiharoita, -ja Sabina tuo valtijattarensa huoneesta pussillisen kultarahoja -tytölle, joka istuu lintuhäkkinsä vieressä paljaaksi riistettynä kuin -lehdetön puu syksyllä. Hän ei enää tunne pelkoa eikä alakuloisuutta, -hänen sydämensä on onnesta tulvillaan. -- Isäni, taivaallinen Isäni, -kuinka hyväksi sinä kaiken käännät! Tämän avun takia minun siis piti -tulla Aeliuksen taloon. Minä kiitän ja ylistän sinua! - -Mutta nyt hänen onkin kiire lähteä. Hän jättää lintunsa Sabinan -huostaan, selittäen mitä siemeniä se syö ja kuinka usein sen juomaa -ja kylpyvettä on vaihdettava. Atriensis tahtoo ovelta käännyttää -hänet takaisin, mutta hän vakuuttaa jo toimittaneensa asiansa. -Vanhus tuijottaa tytön lyhythiuksiseen päähän. -- Hyi, -- hän sanoo -sylkäisten. -- Vai sellaista asiaa! -- Eikä hän enää estele Illinaa -poistumasta. - -Ilo siivittää tytön askeleet. -- Enkelit olivat kanssani! -- hän -riemuitsee. -- Nyt on Nerea pelastettu, eikä minun tarvinnut edes nähdä -Aeliuksen kasvoja! -- - -Mutta Aelius herra ei olekaan yhtä hyvillänsä siitä, että hän ei -ole saanut ihanan Illinan kasvoja nähdä. Hän raivoaa, kohdistaen -vihastuksensa kaikkeen, mikä eteen sattuu. - -Hän on pelannut ystävänsä Urbanuksen kanssa, ensin välinpitämättömästi, -sitte yhä kiihtyen. Vihdoin Aelius kyllästyy ja heittää nopat menemään. - --- Pidä rahasi, sinä jumalien suosikki! Minä lopetan. - -Levottomana hän huomaa huoneen hämärtyvän. Joko nyt lähenee ilta? - --- Juo! -- hän kehottaa Urbanusta. -- Juo pohjaan asti, minä teen -samoin. Olen pahoillani, etten voi nauttia seurastasi kauvempaa. Muut -asiat vaativat aikani. - -Urbanus noudattaa viittausta ja lähtee. Aelius voi tuskin hillitä -jännitystänsä. Hän kiirehtii puhuttelemaan Atriensista -- ja saa kuulla -Illinan käyneen ja menneen! - --- Sinä kelvoton, sinä tomppeli, sinä kaikkien aasien aasi, Cerberus -sinut syököön! Mikä sinut esti ilmoittamasta minulle? - -Hän ravistaa ukkoa käsivarresta niin tuimasti, että tämä älähtää ja -voivottelee, vaipuen polvillensa vihastuneen nuorukaisen eteen. - --- Armollinen, jalo herra, luulin, että sinua ei pitänyt häiritä kesken -kaiken. Sitäpaitsi tyttö tapasi Laetitia neidin ja -- - --- Enkö minä sanonut sinulle? Enkö antanut käskyä? - -Uusi, entistä ankarampi ravistus. Sitte Aelius ryntää Laetitiaa -hakemaan, mutta kohtaakin Sabinan, joka ruokkii lintua. - -Surullinen, vieno viserrys soi häkistä. - --- Tuoko se kurja nyt on? Mitä mokomaa piipitystä? Onko minut tässäkin -petetty? Toisin se aamulla lauloi. - -Sabina rohkenee hymyillä. - --- Jalo Aelius kuulee viridariumiinsa ja puistoonsa kaikkien lintujen -yhtaikaa laulavan. Siitä ne ihmeelliset sävelet syntyvät. - -Aeliuksen suuttumus kuohahtaa yli ääriensä. Hän pelkää joutuneensa -naurunalaiseksi. - --- Minä tapan sen! - -Se on jo tehty, ennenkuin Aelius muistaa, että juuri tätä Illina -käsittämättömässä oikussaan oli toivonutkin. - -Mutta mitä merkitsee viheliäisen sokean linnun elämä tai kuolema, kun -hän itse ei ole saanut pyydystetyksi sitä oikeata lintua, jota hän koko -sielullaan ja ruumiillaan halajaa? - -Vihdoin hän talttuu niin paljon, että malttaa järjellisesti ajatella. - -Hän kutsuttaa luoksensa Pheben, joka saapuu vielä hiukan kalpeana, -mutta viehättävän sirona valkeassa puvussaan ja uusissa koristeissaan. -Kun hän astuu Aeliuksen eteen, leviää purppuranpuna hänen vaaleille -poskilleen. - -Hetken Aelius katsoo häntä mielihyvällä, mutta kysyy sitte kiireisesti -ja vakavasti: - --- Phebe, voinko luottaa sinuun? - --- Herrani, pyydä minulta mitä tahdot! Kaikkineni olen sinun -vallassasi, palvelukseesi valmis. - --- Tunnetko lintukauppiaan orjattaria? - --- Hänellä on vain yksi orjatar, Syntyche. Olen nähnyt hänen kantavan -kaivolta vettä. - --- Eikö hän siis ole tuttavasi tai ystäväsi? - -Phebe tulee pahoillensa, kun jumaloitu Aelius sellaista kysyy. - --- Herrani, hän on tavallinen halpa tyttö, sitäpaitsi tuskin -täysi-ikäinenkään. Sinä tiedät, että valtijatar täällä korotti _minut_ -omaan huonepalvelukseensa. - -Aelius ei voi olla hymähtämättä tytön huvittavalle turhamielisyydelle. - --- Niin, niin, minä ymmärrän, tuommoinen Syntyche ei ole sinun seurasi -arvoinen. Mutta etkö ole sattunut kuulemaan hänestä mitään? Voiko -häneltä urkkia tietoja ja saako hänet helposti lahjotuksi? - --- Koetan tehdä kaiken, mitä käsket, herrani. Näihin aikoihin, ennen -pimeän tuloa, hän varmaan on kaivolla, niinkuin muutkin tytöt. - --- Siis mene, ota selko, ketkä lintukauppiaan talosta aikovat huomisiin -sirkusnäytäntöihin ja ketkä jäävät kotiin. Kuule, -- Aelius tarttuu -lähentelevästi hänen käteensä ja vetää hänet äkkiä puoleensa, -- jos -hyvin onnistut, saat palattuasi jäädä luokseni. - -Kuten aamullakin, tyttö kiihkeästi suutelee hänen viittansa lievettä ja -rientää matkaansa innosta ja onnesta säteilevänä. - -Varsin pian hän tuo vastauksen: kauppias menee, mutta hänen tyttärensä -ei harrasta verisiä taisteluita ja jää yksin pitämään huolta -myymälästä. Syntyche ei pääse sirkukseen, hänen täytyy hoitaa sairasta -isoäitiä. Hän sanoo tekevänsä sen mielellään, sillä emäntänsä takia hän -uhraisi vaikka henkensä. - --- Niinpä uhratkoon, jos on tarvis, -- mutisee Aelius. -- Hyvä näinkin. -Huomenna siis, ja Venus itse olkoon minun apunani! Tule, pikku Phebe, -nyt en jaksa ajatella mitään näitten ponnistusten jälkeen. Sinä voit -huvittaa minua. - - * * * * * - -Pimeys laskee, yön siivet suhajavat. Ilma on raskas ja rajusäätä -ennustava. Pompeiji valvoo synnissä. Pompeiji nukkuu huolettomuuden -rauhassa. - -Mutta likellä rikkaan Sallustiuksen taloa, rappeutuneen hajuvesikaupan -ylishuoneessa, nuori, äsken vielä epätoivoinen tyttö itkee -ilokyyneleitä. -- Kristittyjen Jumala! -- hän kuiskaa sydämensä -syvimmästä pohjasta. -- Sinun palvelijasi ovat minut pelastaneet. Minä -tahdon myös tulla kristityksi. Sinä olet totisesti oikea Jumala, sillä -sellaista rakkautta kuin heillä ei ole kellään koko maan päällä. -- - -Ja ylhäällä lintukauppiaan talossa vanha vapiseva käsi hellästi -laskeutuu toisen nuoren tytön päälaelle. - --- Illina lapseni, -- sanoo isoäiti. -- Älä murehdi isäsi -tyytymättömyyden tähden. Hänen silmänsä eivät ole vielä auenneet -näkemään ijankaikkisia aarteita, joita kukaan ei voi ryöstää meiltä -pois. Jeesus Kristus on antava sinulle kruunun, jonka rinnalla -kultakiharat eivät ole minkään arvoiset. Näin sinä olet kaunis hänen -edessänsä. - --- Kiitos, isoäiti. Enhän minä murehdi, olen onnellinen ja kiitollinen. - --- Siunatkoon sinua kaikkivaltias taivaallinen Isä! Lepää rauhassa, -rakas lapsi. - -Illina menee makuuhuoneeseensa, joka on isoäidin huoneen vieressä. Pian -hän on riisuutunut ja ristissä käsin vaipunut suloisen unen helmoihin. -Mutta vanhus kohottautuu vuoteessansa istumaan. - --- On niin ihmeellinen ollakseni, -- hän puhelee itsekseen. -- Tuntuu -kuin Herra olisi lähellä, hyvin lähellä. Ei yksin minua, vaan Illinaa -myöskin. Koko tätä kaupunkia. - -Uni ei tule hänen silmiinsä. Hänen täytyy lakkaamatta rukoilla: -- -Armahda, Herra, armahda meitä! Älä syökse syntisiä tuomioon! - -Sitte autuas rauha leviää hänen kasvoillensa: -- Niin tule, Jeesus, me -odotamme sinua. - - * * * * * - -Uusi päivä, elokuun neljäskolmatta, on valjennut kuumana ja -painostavana. Aurinko ei ole pilvien peitossa, mutta ilma on kuin -sumusta tai savusta sakea. On liikkumattoman tyyntä, niinkuin -edellisenäkin päivänä; kuitenkin meri kuohuu ja kohajaa, eilistä paljon -voimakkaammin. - -Harvat ihmiset tarkkaavat luonnon merkkejä. Suuret sirkusjuhlat -täyttävät pompeijilaisten mielen. Kaduilla on vilkasta liikettä, ja -torit kajahtelevat iloisten äänien hälystä. Kukkain myyjillä on hyvät -markkinat. Ruokakojujen ympärillä pitkämatkaiset maalaiset haukkaavat -murkinaansa, ja toiset ostavat leipää ja hedelmiä näytäntöeväiksi. -Joku myöhästynyt vielä valikoitsee nauhoja, helyjä ja löyhyttimiä. -Pian ihmisvirta alkaa liikehtiä amfiteatteria kohden. Se on oikea -kansanvaellus. Nuoret ja vanhat, äidit sylilapsinensa, isät kesken -tärkeiden toimiensa, heikotkin sauvojensa nojassa kiirehtivät -nauttimaan taistelujen jännityksestä ja verenvuodatuksen hekumasta. - -Monet taitavat kädet ovat koko yön työskennelleet, valmistaaksensa -Illinan kiharoista uutta tukkalaitetta Laetitialle. Hän on ylpeä -ja tyytyväinen, saatuaan sen päähänsä kaikkine helminauhoineen ja -säihkykivineen. Muutenkin hän on mättänyt pukuunsa kultaa ja kalleuksia -ylenmäärin. Sitä vähemmän on kangasta käytetty. Paljas povi ja paljaat -käsivarret kuultavat valkeina, verhottomina. - --- Kuinka kaunis minä olen, -- hän ihailee itseänsä. -- Minä olen kuin -jumalatar! - -Hänen kantotuolinsa odottaa oven ulkopuolella; orjat hankkiutuvat sitä -kuljettamaan ja orjattaret seuraamaan saattueena. Mutta Aeliuksen -kantotuolia ei näy missään. - --- Mene kysymään, missä herra viivyttelee, -- käskee Laetitia -lähimmälle orjalle. - -Orja tuo vastauksen, että korkea-arvoisa Aelius pyytää sisartansa -lähtemään, sillä hän itse ei ole vielä valmis. Hän on tuntenut -pahoinvointia ilman tukaluuden takia, mutta toivoo suihkun ja viinin -avulla piankin reipastuvansa. - --- Liikkeelle siis! -- komentaa Laetitia. - -Tuntia myöhemmin koko kaupunki on kuin kuollut. Siellä täällä joku -satunnainen kulkija astuu yli kadun tai joku toimeton kauppias -haukottelee myymälässänsä. Toisiin taloihin on jätetty muutamia -orjia vartijoiksi, mutta monet ovet ovat kokonaan teljetyt. Illina, -joka yksin askaroi lintujen kera, tuumii itsekseen, että kenties -oli aivan turha pidättää Syntycheä kotona. Yhtä hyvin voisi sulkea -myymälän, sillä ei nyt kuitenkaan ostajia tule. Mutta toisaalta hän -on tyytyväinen siitä, että tyttö täten säilyy raakoja verinäytelmiä -näkemästä. - --- Koetan korvata hänelle tämän uhrauksen kaikella mihin kykenen, --- hän ajattelee. -- Jumala on siunaava hänen altista, uskollista -sydäntänsä. - -Hän solmii hunnun, joka hänen päätänsä verhoaa, ja istuu lukemaan -pientä kirjoitustaulua. Clymene on hankkinut sen hänelle lainaksi -edellisenä iltana. Siinä on ihmeellisiä lauseita. Kristittyjen -kokouksessa on kerrottu, että ne on Herralta saanut vanha apostoli -Johannes, joka vielä elää. - --- Hän on onnellinen, joka silmillään on nähnyt Herran ja vielä nytkin -korvillaan kuullut hänen äänensä puhuvan! - -Illina lukee: "Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. Ole uskollinen -kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän voittoseppeleen. Sitä, -joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään vahingoita." - -Hänet keskeyttää Syntyche orjatar, keskenkasvuinen lapsekas tyttö, joka -hätäisenä laskeutuu alas yläkerran irtoportaita. - --- Illina, tule katsomaan! Ikkunasta näkyy kummallisia salamoita. Minä -kovasti säikähdin, ja isoäitisi puhuu asioita, jotka menevät ihan -sekaisin. En ymmärrä mitään. Tule pian, Illina. - -He rientävät yhdessä ylös isoäidin huoneeseen. Seinään avatun pienen -ikkunan verho on vedetty syrjään. Siitä kajastaa kuin tulipalon hohde. -Toisessa tuokiossa taas kaikki tummenee. - -Illina ei ensimmäiseksi kiirehdi ikkunaan, vaan sairaan vanhuksen -vuoteen luo. - --- Kuinka sinun on laitasi, rakas isoäiti? - --- Hyvin, hyvin. Olen valvonut yöllä ja nukahdin äsken. Näin ihanaa -unta, Illina, ja nyt kun olen hereillä, se yhä tuntuu jatkuvan. Taivaan -portit aukenevat... Jeesus on kohta täällä. - --- Isoäiti, ethän tahdo vielä jättää minua? -- Tyttö syleilee ja -suutelee häntä kyyneltyvin silmin, väräjävin sydämin. - -Silloin kuuluu kumea jyrähdys. Syntyche parkaisee kauhusta. Huone -tärisee, pronssinen lampunjalus kierii pöydältä lattialle ja vesimalja -helähtää rikki. - --- Rajuilma puhkeaa, -- sanoo Illina hilliten levottomuuttansa. -- -Syntyche, peitä ikkuna-aukko! Voimmehan sytyttää tulta. - -Nyt isoäitikin näyttää havahtuvan likemmäksi ympäröivää todellisuutta. -Kirkas hymy kuolee hänen kasvoiltansa, ja silmiin tulee huolestunut -ilme. - --- Jumala armahtakoon Pompeijin kaupunkia! -- hän sanoo tuskallisesti. --- Lapset, rukoilkaa! - --- Isoäiti, palajan heti, minun täytyy käydä sulkemassa puoti ensin. - --- Jupiter ja Mars ja Vulcanus ja kaikki jumalat auttakoot! -- nyyhkii -Syntyche. -- Niin, ja se suuri Jumala, joka on hyvä. Matrona, minä -pelkään! - --- Tule tänne lähelle. Vielä on vähän aikaa. Joudu, lapsi parka! -Aurinko pimenee, kuu ei anna valoaan, taivasten voimat järkkyvät... - -Hänen äänessään on jotakin juhlallista ja salaperäistä. Mutta sitte se -muuttuu luonnolliseksi ja lempeäksi, ikäänkuin hän vasta nyt täysin -kotiutuisi näkyjensä mailta. - --- Syntyche, minä rukoilen kanssasi ja neuvon sinua. - -Tyttö kyyristyy vuoteen nurkkaan tuskasta ja kammosta vapisten, huoneen -tärähdellessä yhä uudestaan ja leimausten valaistessa pimeyttä, läpi -peitetyn ikkunankin. Vanhus puhuu. Hän puhuu orjatytölle ja hän puhuu -Jumalalle Jeesuksen Kristuksen nimeen. - -Sillävälin Illina rientää alakertaan. Tuskin hän on päässyt -keskilattialle, ennenkuin hän kirkkaassa kuumotuksessa, joka nyt -valaisee koko kaupankin, seisoo Aeliuksen kanssa silmäkkäin. - --- Ihana, jumalainen Illina neito, -- saa nuori ylimys sanotuksi -kalpeana ja kiirehtien, -- vuori palaa, suuri Vesuvius vuori! Minä -rakastan sinua, ja nyt on hetkeni tarjona; nyt itse Vulcanus Venusta -palvelee. Sinun tähtesi olen jäänyt näytännöistä pois, sinua olen -etsinyt ja ikävöinnyt. Jo sataa tuhkaa ja kiviä. Tule, riennä, minä -pelastan sinut! - -Hän tempaa tyttöä vyötäreistä, mutta lujalla voimalla Illina irtautuu. - --- Aelius, älä koske minuun! - -Vastaukseksi Aelius viheltää. -- Hoi, orjat! - -Illina näkee joukon rotevia miehiä ryntäävän avoimesta ovesta ja huomaa -kadulla kantotuolit. - --- Jumalani! -- hän huudahtaa hädässänsä. Ei ole kuin yksi pakotie -ja sekin lyhyt. Siipioravan notkeudella ja nopeudella Illina kiitää -porrasaskelia yläkertaan. Mutta miehet törmäävät perään, Aelius -eellimmäisenä. - -Ryske ja rysähdys! Heitä on liian monta yhtaikaa. Hauraat -nappula-astimet sortuvat kuorminensa. Ainoastaan Aelius ja yksi orja -ovat ehtineet ylös asti. - --- He tahtovat ryöstää minut mukaansa! -- muuta ei Illina ennätä -selittää isoäidin huoneessa. -- Laskeudu ikkunasta, jos voit, pelasta -itsesi, Syntyche, ja koeta viedä sana isälleni! Aelius ja monta miestä -on tulossa. Isoäiti, rakas isoäiti, sinä et saa säikähtyä... Rukoile, -auta! - -Kauhistunut Syntyche luulee syöksyvänsä kuoleman syliin, kun hän -muistaa rajuilman raivon. Mutta jo kuuluu hälinää, kolinaa ja -askeleita, ja tyttö ymmärtää, mistä on kysymys. Mitäpä hän ei tekisi -rakastetun Illinan tähden? Omasta puolestansa hän pelkää luonnonvoimia -enemmän kuin keitä tahansa vieraita sisääntunkijoita. - -Ikkunasta on pääsy hyvin kyllä mahdollinen sille, joka talon tuntee, -sillä matala muuri on rakoinen ja rosoinen ja yläkerta kapeampi -alakertaa. Tyttö ei voi empiä silmänräpäystäkään. Koe onnistuu -odottamattoman helposti, ja pian hän henkensä edestä juoksee katua -pitkin, ilman hämärtyessä, tuhkasateen yltyessä, pylväiden kukistuessa -hänen ympärillänsä. -- Kaiken loppu on tullut! -- liikkuu ajatus hänen -mielessänsä. -- Ehkä jumalatkin kuolevat, ja kristittyjen Jumala on -ainoa, joka elää. -- Jotain sellaista hän hämärästi on tajunnut vanhan -emäntänsä puheista. Ja hän huutaa ääneensä: -- Jos maailma vielä -on pystyssä ja minä pääsen tämän hävityksen läpi, niin minä uhraan -sinulle, suuri Jumala! - -Isoäiti ja Illina ovat huoneessa kahden, kun kiihtynyt Aelius orjinensa -ovella näyttäytyy. Hän ei enää kysy mitään, hän vaan suoraan hyökkää -sieppaamaan tyttöä vanhuksen vuoteen vierestä. - --- Herra Jumala, anna puhtaan kyyhkyn puhtaana tulla luoksesi! -- -rukoilee isoäiti. - -Eräs ajatus välähtää äkkiä Illinan mieleen. Hän tempaa päästänsä hunnun -ja seisoo niin paljastettuna miesten edessä. - --- Aelius, mitä minusta tahdot? En ole enää kauniskaan. Näitkö tukkani -oman sisaresi päässä? - -Aelius tuijottaa tyttöön. -- Kurja Laetitia! -- tunkee hänen -kiristettyjen hampaittensa välistä. - -Hän ei ennätä enempää. - -Ikkuna on jäänyt auki Syntychen paetessa. Tuulenviima sammuttaa -pienen lepattavan lampun, ja keltaisenpunainen valo täyttää äkkiä -huoneen viimeistä soppea myöten. Seuraa kamala jyrähdys. Talo järisee -liitoksissaan. Kuuluu kivien kumahduksia, murtuvien muurien rominaa, -vihlovia huutoja ja vaikerrusta. Yksi ääni soi kuin pelastetun: -- -Minun Jeesukseni, jo tulit! -- Sitte kaikki hetkeksi hiljenee. - -Illina ja Aelius seisovat yhä vastakkain, kuin ihmeen kautta -varjeltuina. Osa kattoa ja väliseinää on suistunut, haudaten allensa -orjan ja kaikki hänen alas jääneet kumppaninsa, jotka paraikaa ovat -yrittäneet uudestaan pystyttää portaita. Irtonainen kivi on sattunut -myös vanhan isoäidin otsaan, ja hän lepää liikkumattomana. - -Hurja tuska vääristää Aeliuksen kasvoja. Hän pälyilee joka puolelle, -mutta kivet tukkivat tien, ja alakerta ammottaa kuin kuilu. Nyt hän -kiroaa hullunyritystänsä. Kaikki on turhaa, kulta, himo ja kauneus... -Henki vain on kallis. Hän luulee järkensä sekaantuvan, ja kuolon kauhu -nostaa kylmän hien hänen otsallensa. - --- Sinun on syy! -- hän huutaa tytölle, joka on heittäytynyt isoäidin -vuoteen ylitse ja painanut päänsä kuolleen rinnoille. -- Minä joko -surmaan sinut tai suljen syliini vielä tässä tulen ja kuoleman -keskellä. Pelastusta ei kumminkaan tule. - -Hän pysähtyy. - --- Mitä tämä on? Pimenee. Joko se on ikuinen yö? No hyvä, sittepä en -näe raastettua päätäsi, kuvittelen sen kultakiharaiseksi niinkuin -ennen. Illina! -- Ääni soi jo hellemmin. -- Morsiusvuoteesta Letheen... -Missä olet? En tee sinulle pahaa, minä rakastan sinua! - -Hän hapuilee käsillään, vaan ei uskalla liikkua, peläten -sysisynkkyydessä astuvansa aukkoihin. Kirkas ääni helkähtää pimeästä -vastaan: - --- Aelius, minä olen kristitty. Isoäitini jo lähti, ja minä olen valmis -seuraamaan häntä Jeesuksen Kristuksen luo. Älä puhu jumalattomasti. -Minä tahdon rukoilla puolestasi, ja rukoile sinäkin. Viimeiset hetkemme -ovat käsissä. - --- Etkö pelkää? -- saa tyrmistynyt Aelius suustansa. - --- En sinua enkä kuolemaa -- en nyt enää. Tunnen enkelit ympärilläni. - -Aelius on kuin huumaannuksissa eikä käsitä kuulemaansa. Jotakin -korkeampaa hän aavistaa, jotakin hänelle itsellensä tuntematonta. Mutta -taas kumisee ja tärähtelee. Epätoivoisen raivolla hän ryntää Illinan -ääntä kohti. - --- Otan sinut kuitenkin, otan -- sillä mikään rukous ei auta, ei mikään --- - -Hirmuinen jyske ja pauhina, kuin koko maailma kukistuisi... Ratisee, -suhisee, paukahtelee. Seinät kaatuvat, katto sortuu, rikkikaasut, -kiehuva laava ja kuuma tuhka tunkevat sisälle. Uljas Aelius parkaisee -kerran -- mutta tytön huulilta ei ääntäkään kuulu. Silmänräpäys on -tuskatta siirtänyt hänen henkensä valon ja puhtauden ijankaikkiseen -rauhaan. - - * * * * * - -Kun ilta-aurinko kalvasna katsoo ihanuudesta ja rikkaudesta ylistetyn -Campania felixin puoleen, silloin se heti taas verhoaa silmänsä haikean -surun harsoon. Sinimerikin on tuskasta käpristynyt kokoon, vetäytyen -kauvemmaksi hävityksen rannoilta. Vihannat viinitarhat, kukkaisat -puistot, vauraat kylät ja kauniit kaupungit lepäävät syvässä haudassa -kivikerroksen, laavan ja soran peittäminä. Pakolaisten hätääntynyt -joukko harhailee ympäristöllä, koditonna, turvatonna, vanhemmat huutaen -lapsiansa, puoliso puolisoa etsien. Vain harvat ovat pelastaneet -kalleuksiansa; köyhä ja rikas, orja ja vapaa ovat muutamissa tuokioissa -muuttuneet samanarvoisiksi. Kylmäveriset rosvot ovat kaapanneet osansa -tavarasta, mutta enimmät heistä kultasäkkejä raahaten hukkuneet -raunioiden alle. - -Nuori Syntyche itkee isäntänsä jalkojen juuressa. Hän on kokenut -kauhuja enemmän kuin hän vielä jaksaa kantaa. Amfiteatterin täyttänyt -ihmispaljous on hänen silmäinsä edessä purkautunut kuin patonsa särkevä -tulvavirta. Petojen ulvonta ja ihmisten parkuna on sekaantunut maan -uumenien järinään ja ilmojen riehuun. Hän on nähnyt kaamean mahtavat -tulisuihkut palavassa värivälkkeessä työntyvän jättivuoren kidasta ylös -pilvien korkeuteen. Mutta enimmän hän on säikähtänyt irtonaista naisen -päätä, joka kaatuneen kivikaaren alta on vierinyt hänen tiellensä. Sula -maali on kirjavina juovina vuotanut poskia pitkin, ja kullanpunervat -kutrit ovat tuhassa laahanneet. Syntyche on paennut kuin kamalaa -aavetta, käsittämättä, miten hän itse on ehjänä selvinnyt tulen ja -häviön keskeltä ulos avoimille kedoille. Ja kuinka on etsitty isäntä -osunut hänen tiellensä? Sen tietää yksin Illinan Jumala, se suuri -Jumala, jota Syntyche tästälähin tahtoo kumartaa. - -Lintukauppias, toimen mies, tähyää synkkänä ja neuvotonna tyhjään -ilmaan. Hänen talonsa on hävinnyt, hänen lintunsa kuolleet, hänen -säästönsä hautautuneet. Vanhuksen hengestä hän ei paljoa perusta. Ja -kaiken muunkin hän vielä voisi kestää -- mutta ainoa tytär, armahin -aarre, rakas suloinen Illina! Yksi katkera lohdutus jää kumminkin -isän osaksi: kuolema on häpeätä parempi! Syntychen sanoista hän on -ymmärtänyt, mikä vaara oli tytärtä jo liiankin lähellä ennen viimeisen -tuhon tuloa. - -Illinaa muistelee myöskin Clymene neito, seisoessaan nuoren, vakavan -miehen kanssa kukkulalla, jonka juurta meri vielä aamulla huuhteli. - --- Kuinka raskas on monen kohtalo, -- sanoo mies huoahtaen. -- Meillä -onnellisilla on toinen toisemme. Köyhyys ei enää ole välillämme esteenä --- nyt kun rikastenkin rikkaus on tuhaksi mennyt. - --- Sallustiuksen sanotaan ruhjoutuneen raajarikoksi, -- kertoo Clymene. --- Hänen orjansa ovat karanneet, eikä hänellä ole kattoa päänsä päällä. - --- Nemesis divina, -- mumisee mies. -- Missä hänen uhrinsa Nerea lienee? - --- Niin, sinähän et ole kuullutkaan. Meidän rakas Illinamme esti hänet -uhriksi joutumasta. Oi, hän oli enkeli! Nyt hän on enkelien luona. - -Kyyneleet vierivät tytön silmistä. Hän kertaa mielessänsä eilistä -keskustelua ja yhteistä rukousta juuri tällä samalla paikalla. Hänen -sydämensä läpi väräjää aavistus luomakunnan huokauksesta, jonka Illinan -herkkä sielu oli tuntenut, ja hän ymmärtää, että taivaan laupias Isä -myös on vanhurskauden ja tuomion Jumala. - --- Mutta miksi piti hänen kuolla, joka Herraansa rakasti ja odotti? -Siksikö, että hän oli valmiimpi meitä? - -Clymene muistaa lohdun sanat kirjoitustaululta, jonka hän on ystävänsä -käteen antanut: "Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään -vahingoita." - - * * * * * - -Taas yö laskeutuu yli Pompeijin. Yö laskeutuu, päivä koittaa, yhä -toiset yöt, yhä uudet päivät. Pompeiji nukkuu. Pian nukkuu sen -muistokin. - -Niin kuluvat vuosikymmenet ja vuosisadat. Valkenee sekin päivä, joka -haudalta ensimmäiset kivet vierittää ja sorat nostaa pois. - -Jo on hauta puolittain auennut. Pompeiji on kutsuttu esiin. Mutta elämä -ei herää. Kuolleena kaupunkina, menneisyyden ja muistojen kaupunkina se -ontoin silmin katsojaansa tuijottaa. Se kertoo, että "kaikki liha on -niinkuin ruoho ja sen ihanuus niinkuin ruohon kukkanen". - -Ja ehkä on sydämiä, jotka tajuavat enemmänkin: "Ruoho kuivettuu ja -kukkanen lakastuu, mutta Herran sana pysyy ijankaikkisesti." - - * * * * * - -Matkailija, joka Jupiterin temppelin portailla istuu, on havahtunut -entisyyden unelmista. Mutta nyt hänen katseensa liitää eteenpäin, yli -nykyhetken, kohti suurta päivää, jonka enteet hänen edessänsä lepäävät. - -Kerran maa vapisee mahtavasti ja taivaan voimat järkkyvät. Kerran -kuollutkin kaupunki heräjää. Mikä merkki leimahtaa idästä länteen -asti? Ken tulee, ken tulee pilvissä, voimalla ja kunnialla, pasuunain -kajahtaessa maan äärestä toiseen? - -Ihmiset havahtuvat askareiltansa, mikä pelloltaan, mikä kaupastaan, -mikä tieteen ja taiteen kukkuloilta. - -Kaikki sukukunnat parkuvat: "Vuoret, langetkaa päällemme ja peittäkää -meitä!" - -Mutta ne jotka tuntevat ylhäisen tulijan, Kuninkaansa, rakkaansa, ne -riemuitsevat häntä vastaan: "Hosianna Daavidin Poika! Siunattu hän, -joka tulee Herran nimeen!" - -Milloin on koittava se päivä? Ei vastausta. Rauniokaupunki vaikenee. - -Ehkä lyhyiden haihtuvien hetkien perästä -- ehkä tuntemattomien aikojen -takaa. Tuhat vuotta kiitää ohitse kuin vartio yöllä, ja hän, odotettu, -ilmoittaa: "Katso, minä tulen pian." - -Matkailija painaa kätensä hiljaa ristiin. Kuollut kaupunki uinuu -hänen ympärillänsä, raunioiden tarina väräjää hänen sydämessänsä. Hän -tahtoisi oppia tavailemaan rukousta: -- "Niin tule, Herra Jeesus!" - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Hehkuvan kevään maa, by Hilja Haahti - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HEHKUVAN KEVÄÄN MAA *** - -***** This file should be named 59612-8.txt or 59612-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/5/9/6/1/59612/ - -Produced by Anna Siren and Hilja Haahti -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org - - - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - |