diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/63197-8.txt | 8308 | ||||
| -rw-r--r-- | old/63197-8.zip | bin | 141577 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 8308 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..7aac11f --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #63197 (https://www.gutenberg.org/ebooks/63197) diff --git a/old/63197-8.txt b/old/63197-8.txt deleted file mode 100644 index d10f159..0000000 --- a/old/63197-8.txt +++ /dev/null @@ -1,8308 +0,0 @@ -The Project Gutenberg eBook, Inga Heine, by J. (Jenny) Blicher-Clausen, -Translated by Samuli Suomalainen - - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most -other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of -the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have -to check the laws of the country where you are located before using this ebook. - - - - -Title: Inga Heine - Jutelma nykyajoilta - - -Author: J. (Jenny) Blicher-Clausen - - - -Release Date: September 13, 2020 [eBook #63197] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - - -***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK INGA HEINE*** - - -E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen - - - -INGA HEINE - -Jutelma nykyajoilta - -Kirj. - -J. BLICHER-CLAUSEN - -Tekijän luvalla suomentanut - -Samuli S. - - - - - -Helsingissä, -Kustannusosakeyhtiö Otava, -1914. - - - - - - - Motto: - - Kärsimyksellä on elämänarvoa - yhtähyvin kuin onnellakin. - - - - -Vajaan puolen peninkulman päässä Pohjanmerestä, hietasärkkäin suojassa -ja parahiksi niin kaukana rannasta, että metsä etelärinteellä pystyi -kasvamaan ja suuren puiston lehtokujat osasivat tulla siimekkäiksi, -- -siellä sijaitsi vanha Klitholman kartano. - -Se oli ollut Heinen suvun hallussa viimeiset sata vuotta. Suku oli -alkuansa siirtynyt tänne Puolanmaalta. Juutalaisverta vuoti sen -suonissa, verta levotonta, taiteilijaverta, enimmäkseen sitä laatua, -joka itse tosin ei luo mitään yli dilettantin työn, mutta sittenkin -niin kohdalleen oivaltaa kaiken sen, mikä todellista taidetta on, -senlaatuista, jossa asuu tuo hieno käsittämisen kyky; ja tämä kyky se -jo sinänsä on taidetta. - -Inga Heinen vaarin-isä oli ensiksi ostanut Klitholman. Häneltä se oli -mennyt perintönä pojalle ja sitten pojanpojalle. - -Isänsä kuollessa oli Inga Heine ollut vain jonkun viikon vanha. Äiti -oli kuollut jo hänen syntyessään. Huonosti olisi käynyt tytön, niinkuin -Klitholmankin, ellei olisi ollut äidin-äitiä. Mutta äidin-äitipä oli -olemassa, ja hän se pani kaikki hyvään kuntoon. Tämä "vanha rouva" -- -näin häntä paikkakunnan rahvas nimitti, vaikkei ollut hänellä ikää kuin -vajaata kuusikymmentä -- kävi merkillisen tarmokkaasti talonhoitoon -käsiksi ja sai kunnollisen pehtorin avulla maat niin hyvään kuntoon, -että tila pääsi kutakuinkin veloistansa. Milloin kone joutui epäkuntoon -tai joku talonväestä sairastui, aina oli vanha valtioneuvoksetar -saapuvilla ohjaamassa ja opastamassa, ja monikin arveli, että tuossa -pienessä, hieveröisessä vanhassa rouvassa oli enemmän rohkeata mieltä -ja tahtoa kuin monessa miehisessä miehessä. - -Inga rakasti mummoansa palavasti, ja joka kerta kun tämä sai noita -yskänkohtauksiansa, joita viime aikoina sattuikin tiheänlaiseen, tunsi -Inga melkein taudinomaista tuskaa: hän pelkäsi mummonsa kuolevan. - -Vähitellen oli näitten kahden naisen välille syntynyt erittäin -läheinen, molemminpuolinen kiintymys, joka omituisesti täydensi heitä -kumpiakin. Heillä saattoi väliin olla erilaiset käsitykset elämästä, -mutta pohjaltaan he olivat sittenkin yhtä mieltä. Välisti syntyi -hieman kinastusta heidän kesken, niinpä siitä, että Inga tahtoi jättää -nimensä edestä pois tuon "von" sanan, vaikka mummo väitti, ettei -se käy ensinkään päinsä: sehän olisi solvausta vanhemmille vielä -haudassakin; kun kerran onneksensa on hyvää syntyperää ja hiukan -hienompaa alkujuurta kuin tavalliset ihmiset, niin on velvollisuus -pitää siitä kiinni ja säilyttää traditsionit. Inga sitä vastoin -arveli, ettei hän vähintäkään välitä tanskalaisista esi-isistään eikä -saksalaisista von'eista. Mutta tällainenkin kinastus päättyi aina -siihen, että Inga kietoi kätensä mummon kaulaan, missä pienet valkoiset -niskasuortuvat niin keikaillen kurkistivat tanun alta, ja selitti, -että koska nyt mummo sitä niin tärkeänä pitää, niin olkoon sitten tuo -"von" paikoillaan. Vanha valtioneuvoksetar taas puolestansa koetti -mennä myöntyväisyydessä niin pitkälle kuin suinkin, käsittääksensä -Ingan uudenaikaisia aatteita. Niille hän usein puisteli päätänsä, mutta -kuunteli niitä kumminkin ilmeisellä harrastuksella ja ikäiseksensä -merkillisellä mielen jäntevyydellä. - -Kun Inga ilmoitti aikovansa suorittaa ylioppilastutkinnon, oli vanha -rouva kyllä pitänyt sitä kaikkein mielettömimpänä, mitä hän ikinä oli -kuullut, jopa semmoisena, mikä jo melkein lähentelee sopimattomuuden -rajaa, mutta annettuaan kerran suostumuksensa hän ei enää yrittänytkään -panemaan esteitä hänen tielleen, vaan miehuullisesti kätki poveensa sen -sanomattoman tyhjyyden, jota hän tunsi kaiken sen aikaa kuin Inga oli -kotoa poissa: neljä vuotta Inga vietti kaupungissa, käyden mummonsa -luona ainoastaan loma-aikoina. Mummo eli sen aikaa kirjeistä, joissa -Inga piti pitkiä keskusteluja hänen kanssaan, vilkkaasti kertoillen -milloin tärkeistä, milloin vähäpätöisistä. - -Myöhään yöhön mummo Heine istui pöytänsä ääressä, vastaillen näihin -kirjeisiin ihan pienimpiä yksityisseikkoja myöten, vastaillen niin -kauan kuin vanhat silmänsä vielä pystyivät. Eikä kukaan ollut niin -ylpeä kuin hän, kun Ingasta tuli ylioppilas korkeimmalla arvosanalla. -Hän oli valmistaunut jo siihenkin, että Inga käy jatkamaan opintoja -yliopistossa, mutta eräänä päivänä hän sai tytöltä kummallisen kirjeen. -Näin siinä luki: - -"Armas Mummo! - -"Minulle on sattunut merkillinen tapaus! -- Istuin auditoriossa -filosofian luennolla. Äkkiä pilkisti auringonsäde sisään ja alkoi pitää -iloansa lavitsalla minun edessäni. Se oli pistänyt sinne korkeasta -akkunasta takanani ja paistoi vinosti katederiin. Minä en saanut rauhaa -tuolta säteeltä. Se pani ylösalaisin kaikki filosofiset käsitteet ja -piti pilkkanaan kaikkea, mikä logiikkaa on. - -"Se hyppi ja keikkui minun silmieni edessä, myötäänsä vain haastellen: -'Kevät on ulkona nyt! Lumiorvokkeja kiviaidalla! Minä olen käynyt -lämmittämässä niitä, olen suudellut jok'ainoaa. Lumiorvokkeja kasvaa -siellä! Kevät on tullut! Kevät on tullut!' - -"En kuullut luennosta sanaakaan enää. Istuin vain, ja minussa heräsi -polttavan kiihkeä halu päästä sotkemaan märkää savea. Muistathan mikä -minun parhaimpia mielitekojani lapsena oli: minä kuljin aina sormet -sotkuisina, laitellen mitä kummallisimpia esineitä savesta. Mutta -tuskin tuo savessa kourimisen halu milloinkaan on ollut minussa niin -suuri kuin aamupäivällä silloin! - -"Heti luennon jälkeen minä lensin alas yliopiston portaita. Kirjat -jäivät minulta eteiseen; en saanut sormikkaista käteeni kuin toisen. -Ensimmäiseltä, joka sattui tulemaan vastaani, minä kysäisin: 'Kuulkaas, -mistä saisi hiukan märkää savea?' Ihmiset nauroivat: hupsuna kaiketi -pitivät minua. Mutta kaikeksi onneksi satuin kulkemaan erään suuren, -tekeillä olevan rakennuksen ohi. Minä uskalsin astua aitauksen -sisäpuolelle, vaikka siellä lukikin joka paikassa: 'Pääsy kielletty'. -Sieltä toin sylissäni koko suuren kimpaleen märkää savea, enkä ikinä -ole mielestäni ollut niin onnellinen kuin silloin. Minä istahdin, minä -katselin sitä, minä taputtelin sitä ja iskin sormeni siihen. Ja minussa -lauleli yhtämittaa: 'Kevät on tullut! Kevät on tullut! Lumiorvokkeja -kiviaidalla!' Mieleeni muistuivat kotikedot keväisenä päivänä, kun lumi -sulaa ja ruoho pilkistää näkyviin. Mieleeni muistui arkihuone kotona, -kun aurinko paistaa keltaisiin krokus-kukkiin akkunalaudalla, mutta -enimmin mun mieleeni muistuit Sinä, oma, rakas Mummo, Sinä, joka olet -paras, mitä minulla maailmassa on! Ja niin siinä mietiskellessäni alkoi -savesta hyppysissäni luontua tuttuja, hienoja piirteitä: kapea otsa -valkoisine kiharoineen ohimoilla, suuret, kirkkaat silmät, kaareva nenä -ja pieni, sisäänpainunut suu, tarkkapiirteinen. Ja se oli todellakin -Sinun näköisesi! Mummo, se oli Sinun näköisesi! -- -- -- - -"Minä kääräisin Sinut varovasti nenäliinaani ja menin suoraa päätä -muovailukouluun. Soitin ja kysyin, otettaisiinko minua oppilaaksi. -Siellä tiedustettiin, onko minulla jotain teosta näytettävänä. Minä -vastasin, ettei minulla ole kuin yksi, jonka tuon tässä mukanani. -Mutta aatteles minun kauhistustani! Kun otin nenäliinan auki, niin oli -palanen Sinun nenästäsi pudonnut pois! - -"Minä mahdoin näyttää epätoivoiselta ihan naurettaviin asti, sillä -rouvasihminen, joka oli päästänyt minut sisään, nauroi ääneensä, ja -siihen yhtyi professorikin, joka parahiksi oli tullut opetussalin -ovelle. - -"-- Pitäähän nenä saada paikoilleen, -- virkkoi hän, sovitellen palasia -yhteen. - -"Mutta kuultuaan tuon olevan esikoistyöni hän kiinnitti äkkiä huomionsa -siihen. - -"-- Teillä on taipumuksia, neiti, -- sanoi hän. -- Minä otan teidät -oppilaaksi. - -"Teki mieleni kavahtaa hänelle kaulaan, nuo sanat kuultuani, mutta en -sentään. - -"Nyt olen heittänyt kaikki kirjat kaivoon ja istun joka päivä -oppilasluokalla muovaamassa. Kotonakin muovailen savesta, ja silloin -vietän elämäni herttaisimpia hetkiä! - -"Silloin kertoo päivänpaiste keväimestä siellä kotona ja lännen-ärjyistä -särkkien takana, lumiorvokeista ja Sinusta, ja minä kaihoten kaipaan -sitä aikaa, jolloin saan palata kotia ja työskennellä omin päin. -- -Älä ole pahoillasi, että minulta on opinnot jääneet sikseen. Tiedän -kyllä Sinun mietiskelleen mielessäsi, että minusta tulee toinen Sonja -Kovalevski, minulla kun on erityisiä taipumuksia matematiikkaan, -mutta kukapa huolisi matemaattisista tehtävistä, kun sielu heräjää ja -ensi kertaa tuntee tehtävänsä, mitä se tahtoo? Ken jaksaa ajatella -loogillisesti, kun taiteenliekki aivoissa palaa... poroksi polttaa -kaiken muun?" - - * * * * * - -Vanha valtioneuvoksetar huokasi syvään, laskien kirjeen käsistään. - --- Tämä on pelkkää ikävää harhaluuloa, -- virkkoi hän. -- Lapsi on -joutunut kaltevalle pinnalle, paljoa pahemmalle kuin entinen olikaan. -Luulotusta kaikki tyynni. Ei nykyään taiteilijoita synny, kaikista -vähimmin naisissa. - -Mutta Ingalle hän kirjoitti: - -"Tee tahtosi, kunhan vain tulet onnelliseksi." - -"Onnellinen minä olen", kirjoitti Inga vastaukseksi, "mutta minulta -puuttuu Sinun myötätuntoisuutesi. Salli minun kertoa Sinulle työstäni, -niin opit ymmärtämään sitä." - -Ja niin he jälleen alkoivat kirjoitella toisilleen joka päivä. Yhä -pitemmiksi venyivät Ingan kirjeet, ja yhä enemmän piti niihin vastata. -Mummo Heine siirteli silmälasejansa ylemmäs ja alemmas ja otti kaapista -vanhan, suuren lampun, saadakseen valoa kahta vertaa enemmän kuin -ennen, mutta silmät ne eivät sittenkään ottaneet totellakseen. Yhä -vinommiksi kävivät rivit, yhä lyhyemmiksi kirjeet. - -Äkkiä valtasi tuskallinen ahdistus Ingan. Hän rupesi pelkäämään -vanhan rouvan sairastuneen arveluttavalla tavalla. Hätäpikaa hän pani -kapineensa kokoon, sanoi koululle jäähyväiset ja ajoi eräänä kauniina -päivänä Klitholmaan. - --- Oma mummo kulta! -- sanoi hän, kietoen kätensä vanhan rouvan -kaulaan. -- Olen ollut liian kauan poissa, mutta nyt en enää -milloinkaan lähde sinun luotasi. - -Ja mummo itki ilosta, niin että silmälasit putosivat ja saattoivat -näkyville sen himmeän harson, joka oli laskeunut noitten ennen niin -kirkkaitten silmäin pinnalle. - --- Sinun näkösi on hiukan heikennyt, -- puheli Inga, -- mutta minulla -on hyvät silmät; minä jaksan nähdä meidän kummankin puolesta. - -Ja niin hän muutti kirjansa arkihuoneeseen ja istui päivät -pääksytysten, lukien ääneen mummollensa, tai teki hänen kanssaan -pitkiä kävelymatkoja puutarhassa. Milloin hänen mielensä teki ruveta -muovailemaan, silloin hän äkkiä hillitsi itsensä. Hänestä tuntui, kuin -hän olisi tehnyt jollekin vääryyttä siinä, että niin kauan oli ollut -kiintyneenä omaan työhönsä. Tuo kaikki oli nyt korvattava, täydellä -todenteolla korvattava, tuntuvasti. - -Puoleen vuoteen hän ei liikuttanutkaan muovailupuikkoansa, vaikka vanha -rouva häntä monasti kehoittikin ryhtymään jälleen entiseen työhön. - --- Ei! Minä olen niin kauan aikaa ollut työn omana; nyt saat sinä pitää -minua omanasi. - -Ja hämähäkit ne kutoivat verkkojansa pienten savi- ja kipsikuvain -väliin tuolla pienessä lukitussa kammiossa, arkihuoneen vieressä. -Ei käynyt kenenkään käsi niistä pölyjä pyyhkimässä tai niitä -viimeistelemässä. - -Viime aikoina olivat Inga Heinen ajatukset sitä paitsi suuntautuneet -kokonaan toisaanne. Hänen mielikuvituksensa, luonnostaankin vilkas ja -ympäristöjen kehittämä, oli äkkiä löytänyt laajan työmaan sellaisella -alalla, missä se sai ehdoltansa heitteleidä, kosk'ei todellisuus vielä -ollut lyönyt rajoja sen ympärille. - -Paikkakunnalle oli saapunut uusi lääkäri perheineen. Se oli pieni, -hiljainen perhe: mies, vaimo ja neljän vuoden vanha poika. Siinä ei sen -merkillisempää. Mutta huhu, tuo kerkeä herhiläinen, joka ei milloinkaan -liikkumasta lakkaa, oli ennättänyt heidän edelleen ja tiennyt kertoa -tohtorin kerran istuneen vankeudessa, mistä syystä, sitä ei tiedetty. -Muutamat arvailivat murhapolttoa, toiset väärennystä ja taas toiset -siveellisyysrikosta. Ne, joilla asianhaarat olivat paremmin selvillä, -luulivat tietävänsä ensimmäisen arvelun osaavan kohdalleen. Mutta mikä -oli antanut aihetta moiseen tapaukseen tämän miehen elämässä? Mikä oli -saattanut hänet ryhtymään sellaiseen, mikä sitten äkkiä oli saanut -hänet tekemisiin lain ja oikeuden kanssa? Näitä kysymyksiä nyt Inga -pohtimistaan pohti. Tohtori mahtaa olla yleväluonteinen mies, niin hän -arveli, siitä päättäen, että hän, mikäli huhu tiesi, oli itse antanut -itsensä ilmi. Yhdestä seikasta oli Inga selvillä: hän kunnioitti -tohtoria siitä, että tämä oli ottanut kantaaksensa häpeän, pyrkimättä -välttämään rangaistusta. - -Nyt oli tohtori ollut paikkakunnalla jo kokonaisen kuukauden, eikä -Ingan ollut vieläkään onnistunut nähdä häntä, ei sattumoisinkaan. - --- Sillä miehellä mahtaa olla taikatulukset taskussa, -- puheli Inga -Heine välisti, lisäten sitten maltittomasti: -- ja sittenkin minä niin -hartaasti halajaisin saada nähdä hänet. - --- Miks'niin? -- kuului yksitoikkoisesti mummon nojatuolista. - --- Hm. Täällä ei ole, ei vainenkaan täälläpäin ole kovin viljalti -sellaista, mikä kohoaisi yli jokapäiväisen, ja täytyyhän sinun myöntää, -ettei hän ole jokapäiväisiä. - --- Vai niin? Mistäs sen päätät? - --- Jokapäiväiset ihmiset eivät tee rikoksia. - --- Sittenpä kiitän Jumalaa, että minä olen niitä jokapäiväisiä. - --- Mummo hyvä! Sinä tiedät kyllä mitä minä tarkoitan. Hän herättää -minussa _mielenkiintoa_; sen vuoksi tahtoisin päästä häntä tuntemaan. - --- Paras on pidellä tuommoista väkeä vähän loitommalla. - -Inga kääntyi niin äkisti toisaanne, että vanha rouva säpsähti. - --- Et sinä nyt täyttä totta tarkoita, mummo; siksi olet liian hyvä, -liian lempeä. Vai tahtoisitko todellakin estellä häntä talostasi siitä -syystä vain, että hänellä on ollut kovempi kohtalo kuin kellään meistä? -Hennoisitko vainenkaan osoittaa hänelle epäluuloa sellaisen synnin -tähden, josta on ollut kyllin rangaistusta jo omassa itsessään? - -Mummo Heine lykkäsi silmälasit otsalle ja yskäisi hieman neuvotonna: - --- En tietysti epäröisi kutsumasta häntä, jos meistä joku sairastuisi --- josta Jumala varjelkoon! -- Mutta muutoin minä en osaa sinun -tavallasi tuntea innostusta rangaistuja ihmisiä kohtaan. Heistä -on ollut yhteiskunnalle vaaraa ja saattaa olla kerran vieläkin. -Nykyaikoina on olemassa niin paljo väärää humaniteettia. - -Ja sukkapuikot ne kilahtelivat vastakkain entistä hiukan kiivaammin, -niinkin kiivaasti, että Inga vaikeni, mutta, arveli hän, mummo ei ole -sittenkään saanut minun mielipiteitäni kumotuiksi. - - * * * * * - -Oli kevät! Iloisesti porisi puroissa lumivesi alas mäkiä, hyppelehtien -kiviaitain kupeille tai pysyen alallaan kuopissa. Kiuru oli viipynyt -tavattoman kauan tänä vuonna, ja lunta oli ollut maassa hamaan -huhtikuun alkuun saakka, mutta nyt olikin kevät tullut yhtenä ainoana -päivänä. Kova oli suoja, päivä paistoi, ja korkeana kaartui taivas. -Tuuli huhuili hiljaa halki ilman, ja aurinko se lämmitti ja lämmitti -niin, että tipahteli puitten lehvät; se sulatti lunta katoilta, se -suuteli näkyviin lumiorvokkeja ojanvarsilla ja lämmitti metsänpohjaa, -niin että esikot ja vuokot tuhansittain teriänsä kohottelivat. - -Varpuset sirkuttivat, leivot livertelivät, ja katon räystäällä ilmoitti -kottarainen saapuneensa. Inga ei malttanut enää istua asemillaan. -Hän pani pehmeän huopahatun päähänsä, heitti haljakan hartioilleen, -vihelsi luokseen koiransa, pienen käyräkoipisen mäyräkoiran, ja astui -kedon poikki metsikköön, joka oli kartanon alueella ja kokonaan -kietoi verhoonsa jotenkin korkean mäenrinteen. Hän kokosi hameensa ja -läksi kissana kiitämään ojien ja aitain yli mäelle, kunnes ennätti -viheriäiselle nurmikolle metsässä. Siellä hän istahti tuulenkaadon -rungolle ja lauloi ja vihelteli niin äänekkäästi kuin osasi, ja -keväinen ilo se loisti hänen raikkailla, nuorilla kasvoillaan. - -Mäyräkoira istui hänen edessänsä ja haukkua luskutteli minkä suinkin -jaksoi. Oli se koko konsertti, joka kuului aina tuonne metsän toiseen -laitaan, missä vanha talonpoika parhaillaan peltoansa kynti. Hän -taukosi työstään ja kuunteli, pää hiukan kallellaan. - --- Ylioppilasmamsseli se siellä kai tuolla lailla. -- Niin hän virkkoi -myhähtäen ja kävi jälleen ripeästi työhön käsin. - -Mutta "ylioppilasmamsseli" oli kavahtanut pystyyn ja seisoi nyt -katsellen alas viettävää rinnettä, silmäillen sen hienoa sammalta, -pehmoista, kähäräistä, kostean kimaltelevaa, niin vaaleanvihreätä ja -keväisen nuorta. Hän ei malttanut olla olematta lapsi jälleen. Hän -laskeusi maahan pitkin pituuttansa ja läksi vierimään nurmikkoa alas, -koira haukkuen perässä. Tuo mieliteko oli tullut häneen niin äkkiä, ja -se oli pantu toimeen niin välittömästi, ettei hän ennättänyt punnita -eikä harkita mitään, kun jo oli tullut mäen alle juuri samassa kuin -muuan mies-olento astui ohitse metsäpolkua. - -Tyttö jäi hetkeksi istumaan nurmelle ja nauroi, nauroi niin, että -kyynelet vierivät pitkin poskia, nauroi niin, että tuon toisenkin -täytyi nauraa. Näytti kuin ei vieras olisi milloinkaan vielä kuullut -moista, ihan sydämen pohjasta tulevaa naurua. Sitten Inga Heine hyppäsi -seisovilleen ja alkoi palavissaan ja hengästyneenä puistella sammalia -vaatteistansa. - --- Oli minua vain koko houkka! -- virkkoi hän nauraen nauramistaan. - -Toinen kysyi kohteliaasti, eikö hän ollut loukannut itseänsä. - --- En maar, -- vastasi Inga, puoliksi suutuksissaan ja hieman -hämillänsä. -- Se oli vallattomuutta. Minä unohdin, etten enää ole -lapsi. Tällainen ilma se panee pään pyörälle. - -Toinen katseli melkein kateisin silmin tytön vereviä kasvoja. Häneltä -pääsi vähäinen huokaus, ja ikäänkuin muuta miettien hän virkkoi: - --- Sievä on ilma tänään. - --- Sieväkö? Se on ihana! Hurmaava se on! Tällainen ilma se saa ihmisen -seisomaan päälaellaan pelkästä riemusta. - --- Siihen suuntaan se näkyy teihin vaikuttaneenkin, -- virkkoi vieras -myhähtäen. - -Tyttö rupesi nauramaan jälleen, ja toinen katseli katselemistaan häntä. -Vihdoin hän tunsi katseensa käyvän tuijottavaksi, mutta ei voinut -kumminkaan kääntää silmiään muuanne. - --- Miksikä te tuolla tavalla katselette minua? -- kysäisi Inga Heine, -maltittomasti heilauttaen päätään. - --- Suokaa anteeksi! -- sanoi vieras. -- Minä katselin teidän silmiänne. - --- Niissäkö sitten mitä merkillistä? - --- Niissä juuri. Tuntuu kuin ne olisivat tutut. Olen varmaankin nähnyt -ne jossakin. - -Inga naurahti; se oli lyhyt, raikas naurahdus. - --- Ette te minua ole milloinkaan nähnyt, -- virkkoi hän, -- luultava -siis, ettette ole minun silmiänikään nähnyt. - -Omituinen ilme elähti vieraan kasvoilla. - --- Kukapa tietää? -- sanoi hän. Samassa hän huomasi tytön äkillisen -katseen ja liitti sitten, merkitsevällä kädenviittauksella osoittaen -päätänsä: -- Ei, kyllä täällä on kaikki kunnossa. - -Inga Heine pysähtyi kiinnittämään pari vuokkoa hattuunsa ja päästi -vieraan astumaan edeltä metsäpolkua. - --- On tämä omituinen tapa tutustua, -- sanoi Inga, mutta kun hänen -silmänsä samassa sattuivat vieraan leveään selkään ja tummatukkaiseen, -vähän kallella olevaan päähän, iski hänenkin mieleensä: Kyllä hänkin on -nähnyt tuon miehen ennen...! Se oli tuttu hänelle, tuo olento, mutta -mistä, sitä Inga ei tiennyt, eikä hän siitä sittemminkään koskaan -päässyt selville. - --- Uskotteko te entis-olemaa? -- kysyi Inga äkisti. Hänen oli aina tapa -puhua kiertelemättä. Toinen myhähti. - --- Minä tiedän miksi te tuota kysytte. - --- Miksikä? - --- Siksi, että tekin luulette nähneenne minut ennen. - --- En, en ole. Teidän niskanne vain... - --- Niin, teidän silmänne vain... - --- Mutta tuohan on kummallisen kamalaa! - -Vieras kääntyi ympärinsä. - --- Tiedättekö kuka minä olen? -- kysyi hän, ja hänen silmässään välähti -jotain terävää, epäluuloista. - --- Te ette saata olla kukaan muu kuin uusi tohtori. - --- Miks'ette sano minua tervetulleeksi? - --- Siks'että pidin niin paljon vanhasta tohtori vainajasta. Tuskin -jaksan sietää sitä ajatusta, että hänen sijassaan on nyt toinen. - --- Mieleni on paha, että juuri minä ilman syytäni olen tullut siihen. - -Inga Heine myhäili hilpeästi. -- Mutta ettekö te joka tapauksessa -käsitä, -- puhui hän, -- että kun vuosikausia on käynyt talossa ja -pitänyt sen asujamista, niin täytyy tottua näkemään sitä toisten -hallussa? Ja minä pidin niin paljon heistä kummastakin, noista -vanhoista, jotka kuolivat pian toistensa jälkeen. Sanon kuin sanonkin -teille, että vanhukset ja koirat -- siinä jotain, johon olen kiintynyt. - --- Kova onni kuitenkin, ettemme me, vaimoni ja minä, ole vanhoja. - --- Onko teidän rouvanne herttainen? Onhan tietysti? - -Tohtori kääntyi pois. - --- Sopiihan tulla ja päättää itse, -- vastasi hän jyrkänlaisesti. - --- Kiitos! Niinpä teenkin. Mutta miks'ette te kysy kuka minä olen? -- -Hän katseli hiukan udellen tohtoriin. - --- Turha kysyä. Te olette tietysti "ylioppilasmamsseli". - --- Miksikä niin tietysti? Saattaisinhan minä olla ken muu toinen -hyvänsä. - --- Ette. - -Tohtori pysähtyi ja katsahti häneen. - -Tuo olento hänen edessään oli pieni ja hento, mutta liikkeet olivat -karakteristisia; hän oli niitä, jotka painuvat mieleen. Silmät -suuret, älykkäät, katse etelämaisesti hehkuva. Musta, lyhyt tukka löi -kiehkuroita niskassa ja ohimoilla; tärkätty taivekaulus osoitti, kuinka -vapaasti pää istui kaulassa, suu suuri ja lauseva; huulet verevät; nenä -oli tehnyt pienen, soman yrityksen käydä kaarevaksi, mutta väsähtynyt -puolitiessä ja päättynyt pieneen keikaukseen ylöspäin. - -Tämä pieni, perää-antamaton nenä voimakkaine, rohkeamielisine -piirteineen, se se loi ilmeen koko kasvoihin. -- Tämä nenä se oli -ollut valtioneuvoksettarelle alituisen huolen aiheena. Ingan kasvaessa -kuusivuotiaaksi asti oli mummo yhä luullut, että sen saa hyvällä ja -huolellisella hoidolla taipumaan hienoon, aristokraattiseen muotoon, -jommoiseksi se alkuaan oli ilmeisesti luotukin, ja hän teki mitä -suinkin voi, saadakseen sen siihen oikeaan kuosiin. Hämärissä, Ingan -istuessa hänen jalkainsa juuressa, mummo aina uupumatta hieroskeli -peukalon ja etusormen hyppysillä nenää alaskäsin ja nenänpäähän -päästyänsä teki tarmokkaan nykäyksen alaspäin. Ja se merkitsi niin -paljon kuin: "Vai et sinä tottele?" Mutta perää-antamaton nenä se -tahtoi kulkea omia teitänsä, ja niin täytyi kuin täytyikin luopua -kaikista pelastamisen yrityksistä. Valtioneuvoksetar huokasi aina -vieläkin, katsellessaan sitä ja muistellessaan tappionsa häpeätä. - --- Se hyvä siitä nyt kumminkin on, -- lohdutteli hän itseänsä, -- ettei -siitä ensinkään huomaa tytön juutalaista alkuperää. - -Tohtori lienee ajatellut samaa, sillä hän virkkoi äkkiä: - --- On se sentään omituista, että te olette Heinejä. - --- Kuinka niin? - --- Teidän ulkomuodostanne päättäen. - --- Vai niin; te tarkoitatte juutalaisverta. Teidän mielestänne minulla -on nenä kaikkea muuta kuin juutalainen? - -Tohtori naurahti: -- Mutta olettehan kumminkin... - --- Sukuja runoilija Heinen kanssa, -- keskeytti Inga äkkiä. -- Niinhän? -Sitähän te aioitte sanoa? Antaa kuulua vaan. Minä olen tottunut siihen. -Samoja kysymyksiä sain kuulla jo silloin kun tuskin vielä osasin -puhuakaan. Niin, niin, meidän esi-esi-esi-vanhemmat olivat juuri niitä. -Sitä paitsi on minulla kotona sukutaulukin. - --- En ole rahtustakaan sukutaulujen harrastaja, eikä ollut lainkaan -aikomukseni tiedustella teiltä Heinejä. - --- Eikö? -- hän katsoi tarkasti tohtoriin. -- Mitäs te tarkoititte? - --- Tarkoitin vain, että teissä on etelämaalaista verta. Sen näkee heti. - -Inga kulki reippaasti hänen rinnallaan. Äkkiä hän virkkoi: - --- Miksikä te oikeastaan muutitte tänne, perimmäiseen pohjaan? - --- Kalastajain ja talonpoikain lääkäriksi. - --- Tiedättekö, että täällä on hyvin yksinäistä, melkein liian -yksinäistä, niitten, jotka eivät ole täältä syntyisin? - --- Tuskin täällä sentään liian yksinäistä minun lienee. - -Inga karttoi katsahtamasta häneen, arvasi kumminkin hänen kasvojensa -ilmeen, mutta ei ollut ymmärtävinään sitä. - --- Mikä teidät ensiksi rohkaisi tulemaan Pohjanmeren rannoille? -- -kysäisi Inga. - --- Se oli jotain pyrähdyksen tapaista, luullakseni. Se oli hyppäys -aukeaan mereen; mutta merta mieleni teki. - -Inga oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten, ikäänkuin johtaakseen -puhetta toisaanne: - --- Pidättekö tänpuolisesta kansasta? - --- Kalastajista ehdottomasti; talonpojista vähemmin. Niillä on liian -paljon jumalisia puheenparsia. - -Inga hiukan hypähti ilosta. - --- Kuinka minun on hauska kuulla näitä sanoja! Minä olen juuri samaa -mieltä. Minun on melkein tuskallista sellaisten seurassa. Mutta -kalastajat, ne ovat minun väkeäni! He eivät jaarittele; he toimivat. -Ei muuta kuin: Pelastusvene vesille! Ja siinä he ovat saapuvilla joka -mies. He ovat siepanneet monta suupalaa lännen-ärjyltä, niin että se on -murissut vielä monta päivää jälkeenkinpäin. - --- Reipasta väkeä. Sen näkee jo kasvoista. - -Inga katsahti häneen. Reippautta näkyi hänen mielestään tohtorinkin -kasvoilla. Jokin intohimon ilme asui niissä tällä haavaa, vaikka -hän näytti seisovan aivan välinpitämättömänä, kepillään katkoen -rikkaruohoja. Inga Heinen mieleen muistui kaikki, mitä oli hänestä -kuullut, mutta hän ei virkkanut mitään. Ääneti he kulkivat edelleen, -kunnes tultiin siihen kohtaan, jossa tie kääntyy tohtorin asunnolle. - --- Enhän rohjenne pyytää teitä astumaan sisään? -- virkkoi tohtori, -ojentaen kättänsä. - -Toinen ei malttanut hillitä mielitekoansa. - --- Miks'ette? -- sanoi hän. -- Pitäähän minun kumminkin saada nähdä nuo -vanhat huoneet uudessa asussaan. - -Tohtori myhähti. - --- Te voitatte siis ennakkoluulonne? - --- Niin kyllä, -- vastasi Inga Heine ja astui reippaasti pienestä -portista, minkä tohtori oli avannut. - --- Sanoitte äsken olevanne kiintynyt vanhuksiin ja koiriin. Vanhuksia -minulla valitettavasti ei ole tarjottavana, mutta koira minulla on, -jota maksaa nähdä. Kenties teistä tulee hyvät ystävät, -- lisäsi hän -hilpeästi. - --- Sepä hauskaa! Mitä rotua se on? - --- Oikea newfoundlandilainen. - --- Ihanko totta? Minä olen monta vuotta koettanut saada sellaista, -mutta en ole löytänyt mistään. Ei suinkaan teidän koirallanne ole -pentuja? - --- Ei. Fenrisillä ei ole kuin yksi pentu ja sekin kaksijalkainen. -Saatte pian nähdä kumpaisenkin. - -Valoisa ilme lehahti hänen kasvoillaan, hänen puhuessaan viimeisiä -sanoja. Hän päästi vieraan edellänsä eteisen kautta arkihuoneeseen, -jonka ovi oli raollaan. - --- Olkaa hyvä ja istukaa. Monsieur Fenris on heti täällä. - -Inga Heine istahti akkunan ääreen, joka oli täynnään krokus-kukkia -ja hyasintteja. Surumielisin tuntein hän katseli ympärilleen -tuossa tutussa huoneessa. Se tuntui hänestä niin vieraalta nyt. -Tuo vanhanaikuinen huone, kankeine, jouhikankaalla päällystettyine -huonekaluineen, joita oli seissut seinuksilla aina suunnilleen -yhtä kaukana toisistaan, tuo omituinen, vanha huone, missä käki -ennen vanhaan oli pistänyt päänsä bornholmilaisen seinäkellon -komerosta ulos kukkumaan tunninlyöntejä, ja missä aina oli lemunnut -suitsutukselta, -- tuosta huoneesta oli äkkiä tullut muodinmukainen -koti, kööpenhaminalaisessa asussa. Siinä pehmoiset huonekalut, pieniä -seinäkoristeita, japanilaisia lautasia ja siroja pikkuesineitä jos -minkälaisia. Täällä oli kaikkea yltäkyllin, ja sittenkin puuttui -jotain, jotain, mikä olisi antanut kaikelle tuolle varsinaisen -luonteen. Kaikki oli ikäänkuin ryhmitetty sattumoisin, sijoitettu sikin -sokin, rakkautta vailla, aistittomasti. - -Inga huomasi tuon vajavaisuuden ja luki sen vaistomaisesti talon -emännän syyksi, mutta palasi sitten ajatuksissaan jälleen tohtoriin. --- Hän mietti, kuinka suuri erotus oli todellisuudella ja hänen -mielikuvituksensa luomalla. Hän oli kuvaillut tohtoria lyhyeksi, -jäntteräksi mieheksi, hieman kaljupääksi, silmäkulmat tuuheat, katse -älykäs, terävä. Sen sijaan hän oli kohdannut kookkaan, tukevaniskaisen -olennon, kasvonjuonteet tarkkapiirteiset, tukka tumma, lainehtiva. -Silmät vain olivat sellaiset kuin hän oli kuvitellut. Niistä kävi -katse, samalla älykäs ja arkaileva; siinä oli jotain ennalta tuttua. -Liian vähän nuo silmät katsahtelivat ylös, mutta kun katsahtivat, -silloin niissä oli jotain puoleensa vetävää, omituisen henkevää. -Ei! Olipa hän tehnyt mitä hyvänsä, ei se ainakaan sellaista ollut, -joka olisi hänen luonteeseensa tahrapilkkua lyönyt. Siitä Inga tunsi -olevansa varmasti vakuutettu! Ja voitonriemuisena hän nyökäytti -päätänsä ajatellessaan mikä valtava todistuskappale hänellä nyt on -oleva, puolustaessaan häntä mummonsa edessä! - -Hänen mietiskelynsä keskeytyi, sillä ovi vastapäässä aukeni, ja sisään -astui suurin, mahtavin askelin ja häntää heiluttaen kookas, harmaa -newfoundlandilainen koira, pieni kiharapäinen poikaviikari selässään. - -Koira ja poikanen olivat kuin yhteen valetut, kumpikin niin kauniit -muodoilleen, että Ingan vilkas taideaisti lehahti heti liekkiin. -Ehdottomastikin hän löi kätensä yhteen, huudahtaen: -- Hyväinen aika, -kuinka somia nuo molemmat! Ja kuinka ne sopivat yhteen! - -Hän ei ollenkaan huomannut tohtoria, joka myöskin oli tullut sisään -ja nyt silminnähtävällä ylpeydellä katseli, millaisen vaikutuksen nuo -tekevät vieraaseen. Ihastus koiria kohtaan pääsi Ingassa heti täyteen -voimaan, eikä aikaakaan, niin jo hän oli polvillaan Fenrisin edessä, -sormet syvällä sen tuuheassa turkissa. - --- Niin, nuuski sinä minua vaan, -- liverteli hän. -- Sinähän olet -reipas poika, kun osaat olla hevosenakin. - --- Reipas on Kai ja! -- kuului pieni ääni, pettymyksen tapaisella -heläyksellä. Poikanen, joka ilmeisestikin oli huomannut jääneensä -syrjään, oikaisi selkänsä sotilasmaiseen tapaan ja uudisti: "Reipas -poika!" - --- Niinpä oletkin, -- sanoi Inga. -- Reipas poika. Näytäs, kuinka hyvin -sinä osaat ratsastaa. -- Ja houkutellen puuhkallansa Fenrisiä, joka -rohkein nappauksin koetti siepata sitä suuhunsa, hän läksi juoksemaan -ympäri huonetta, poikasen riemuitessa ja hänen itsensä heleästi -nauraessa. - -Hän ei huomannut oven jälleen auenneen ja solakan naisen hiljaa -astuneen huoneeseen. Hän vaipui hengästyneenä tuolille, jättäen -puuhkansa Fenrisille, joka riemuissaan rupesi retuuttelemaan sitä. -Vasta sitten kun hiljainen rouvasihminen oli levollisesti ottanut -puuhkan pois ja nuhdellen virkkanut koiralle: -- Ole tuossa! Ihanhan -sinä tärvelet vieraan puuhkan! -- vasta silloin Inga huomasi hänet ja -nousi heti seisomaan. - --- Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Mitä aatellettekaan minusta, joka pidän -tällaista melua teidän talossanne ihan ensi kerralla! Luulette kenties, -että minussa on jotain vinoa. Mutta minä vakuutan: _noitten_ oli syy -yksinomaan, -- hän viittasi poikaan ja koiraan, -- ne ovat todellakin -liian somia! - -Myhäys elähti rouvan kauniilla, liikkumattomilla kasvoilla, mutta -vastannut hän ei. Inga kääntyi tohtorin puoleen virkkaen reippaasti: -"Suokaa anteeksi!" ja samalla hän kiireesti korjasi hattunsa, joka -leikin aikana oli valunut niskaan. - --- Ei mitään anteeksi pyytämistä, -- sanoi tohtori, katsoen häneen -suoraan. -- Tuo puki teitä niin hyvin. - -Tyttö hämmästyi: Kuinka ne ovat kauniit, nuo silmät, ja katse yhtä -kirkas kuin älykäskin! - -Inga Heine ojensi kätensä rouvalle, sanoen puoleksi leikillään: -- -Olipa tämä todellakin omituinen tapa tehdä ensimmäistä tuttavuutta, -mutta mikäpäs meidät, merenrannan ihmiset, muutti? Me puskemme suoraan -kuin lännen-ärjy, muodoista välittämättä. Teidän täytyy ottaa meidät -sellaisina kuin olemme. - -Rouva vastasi vain tavan takaisen: "tervetultua", ja puhelu keskeytyi. - --- Eikö teistä tuntunut hyvinkin oudolta siirtyä tänne kauaksi? -- -kysäisi Inga hetkisen kuluttua, koettaen saada keskustelua jälleen -vireille. - --- Niin. Kaupunkia kaipaa kyllä. - --- Oletteko aina asuneet Kööpenhaminassa? - --- Kyllä, kunnes... -- rouva punastui ja vilkaisi neuvotonna tohtoriin, -joka ei kohdannut hänen katsettansa, -- kunnes päätimme siirtyä tänne, --- liitti hän. - --- Niin, niin tietysti, -- virkkoi Inga, kysäisten itseltään, mitä hän -nyt oikein lienee tarkoittanut tuolla ontelolla: "tietysti". - -Keskustelu taukosi taas, mutta nyt tuli Fenris avuksi. - -Ei ollut olemassa mitään, jota Fenris olisi kyennyt niin vähän -vastustamaan kuin hauskaa kisaa, ja siksipä se tunsi ehdotonta -kiintymystä tuota nuorta vierasta kohtaan, joka, aavistamattakaan mikä -ponneton hiljaisuus tavallisesti vallitsee näissä huoneissa, alun -pitäin oli tarjounut hauskaksi kisakumppaliksi. Se tuli vieraan eteen -ja nosti suuret käpälänsä hänen syliinsä, kallistellen virnailevasti -päätänsä ja ystävällisesti maanitellen leikkiin. - -Inga oli kohta altis moisille kutsuille. - -Hän raaputteli sitä korvan takaa ja silitteli sen kuonoa. - --- Kyllä vainenkin sinä olet tavattoman soma elukka! -- puheli hän. --- Ja tuommoinen rinta sitten! Vai toista käpälää kanssa? Kas niin; -kiitos, pojuseni. - --- Se on Kain poju, -- kuului taas pieni ääni hänen vieressään, ja -päättävästi laskeusi pieni pullea lapsenkäsi hänen syliinsä. - -Inga nauroi niin sydämensä pohjasta, että tohtorinkin täytyi nauraa. -Hiljaisessa rouvassakin elähti jotain naurun yrityksen tapaista. Mutta -silloin kääntyi poikanen ja katseli häntä suurin silmin. - --- Äiti _nauraa_! -- sanoi hän ilon ja säikäyksen sekaisella äänellä. - -Ja äkkiä vaikeni kaikki nauru. Huoneessa oli niin hiljaista, että olisi -kuullut neulan putoavan. Johonkin tuskalliseen kohtaan oli kaiketikin -kajottu, vaikkei ollut siitä mitään puhuttukaan, -- sellainen tunnelma -valtasi nuo kolme henkeä tuossa ja teki sen, että heidän katseensa -itsestäänkin karttivat toisiansa. - -Ingasta tuntui, kuin hän olisi vastoin tahtoansakin nähnyt ja -kuullut enemmän kuin olisi ollut sopivaakaan, mutta seuraten, nyt -kuten ennenkin, hetken tunnettansa hän kumartui ja suuteli poikaa. -Vastaukseksi tämä kietoi kätensä hänen kaulaansa. - --- Kuules nyt, Kai! -- puhui Inga Heine, nousten istumasta. -- Minulla -ei ole noin kaunista koiraa kuin sinulla, mutta minulla on pikkuinen -hevonen, reipas semmoinen, joka juoksee niin vikkelästi. Sen minä -valjastan ponirattaiden eteen ja tulen noutamaan sinua, ja sitten me -körötämme yhdessä pitkät matkat, ja Fenris pääsee mukaan sekin. Hyvää -sen tekee, kun saa jalkojaan liikutella. Mitäs siihen sanot? - --- Heleijaa! -- huudahti poika, ja Fenris sanoi: "vou!" ja sanoi -semmoisella tavalla, että turhaa oli kaikki vastustus. - --- Enkös saa joskus tulla noutamaan noita? -- kysyi Inga, kääntyen -tohtoriin. - --- Niin usein kuin tahdotte, neiti. - --- Kiitos! - --- Kiitos itsellenne! - --- Ja nyt minun on aika lähteä. -- Hän ojensi kätensä tohtorille. -- -Mummo on kaiketikin odottanut minua jo kauan aikaa. -- Jääkää hyvästi, -rouva! Meidän olisi iloista nähdä teitä Klitholmassa. Ja teitä myös, -tohtori, ei lääkärinä, sitä tietysti emme soisi, vaan muutoin, niin -usein kuin suvaitsette. - -Hän avasi oven eteiseen ja kääntyi kynnyksellä jälleen taputtamaan -Fenrisiä. Mutta tämä suosionosoitus herätti varsin paljon epäsuosiota -hänen pienessä mäyräkoirassaan, joka uskollisesti oli odotellut -ulkona. Se päästi hirmuisen ulinan ja läksi suutuksissaan laahustamaan -istuvillaan eteisen sileätä lattiata niin vastustamattoman -koomillisena, että läsnäolijain ei auttanut muu kuin katsella toisiinsa -ja nauraa -- tällä erää paljoa vapaammin kuin äsken. - --- No niin! Nelijalkaiset ne pitävät huolta siitä, ettei meiltä keuhkot -työttä jää, -- sanoi Inga ja pujahti ovesta ulos, äkäinen koira -haukkuen perässä. - -Pihalla hän kääntyi ympärinsä ja huusi: -- Ensi kerralla minä tulen -ponin kanssa; se on lauhkeampaa laatua. - -Ja tohtori vastasi ovelta, seisoen siinä, Kai selässään ja Fenris -vieressään: -- Älkää kovin kauan viipykö! Meidän on jo nytkin ikävä -teitä. - -Monta vuotta vielä jälkeenpäin näki Inga Heine tämän kuvan edessään -niin elävänä. Tuo mies, pää niin omituinen, hiukan kumarassa, elämän -taivuttama, -- poika rimpuilevin jaloin hänen selässään, koira -etukäpälät hänen kyljessään ja halveksien katsellen pientä ärhentelevää -vastustajaansa, joka yhä edelleen haukkua nalkutteli, -- ja hiljainen -rouva, liikkumatonna heidän takanaan, ikäänkuin painostamassa tuota -kaikkea. - -Inga Heine kääntyi pihalta tielle, mutta tohtori seisoi yhä ovella, -silmillään seuraten hänen pientä vartaloansa. - --- Pöytä on katettu, -- virkkoi tohtorinna, äänessä palanen terävyyttä, -ja astui edellä ruokasaliin. - -Inga poikkesi nyt juuri metsän taa ja katosi näkyvistä. - -Tohtori kääntyi verkalleen ja laski poikasen maahan. - --- Hän oli kuin raikas tuulahdus, -- virkkoi hän. -- Tekee hyvää -kohdata jotain niin välitöntä. - -He istuivat pöytään vastatusten ja aterioitsivat ääneti, niinkuin -tavallisestikin. Poikanen vain heidän välissään puhua sopersi -jotain silloin tällöin, enimmäkseen äskeisestä vieraasta ja hänen -ponistaan, mutta kun ei isä tänään vastannut kuin yksin sanoin eikä -äiti senkään vertaa, niin väsähtyi vähitellen hänkin. Kuului vain -suuren seinäkellon lerkkauksia viereisestä odotushuoneesta. Ne yksin -häiritsivät painostavaa äänettömyyttä, joka lepäsi tämän kodin yllä. -Ja tämä äänettömyys se oli kotiutunut seitsemän ajastaikaa kestäneen -yhdessäolon aikana, yhdessäolon, jossa ymmärtämystä puuttui. - - * * * * * - -Kotia tultuansa Inga riensi arkihuoneen läpi suoraa päätä viereiseen -työkamariinsa, virkkaen ohimennen vanhalle rouvalle: -- Se oli hauska -retki, mummo. Tunnin perästä olen luonasi jälleen; minun pitää -pistäytyä tänne pikimmältäni, hiukan sormielemaan kipsiä. - -Hän kiersi oven lukkoon, itsekään olematta selvillä, miltä hän -oikeastaan lukon taakse sulkeutuu, ja alkoi, haljakka yhä yllään, -puristella savipalasia käsissään. - --- Minun pitää tehdä se yhteen menoon, -- puheli hän puoliääneen, -- -sillä nyt tiedän osaavani sen tehdä. Kenties en toiste enää osaisi -milloinkaan. - -Posket hehkuivat kuin kuumeessa, sillä välin kuin pehmoiset sormet -työskentelivät märässä savessa, kunnes se vihdoin hänen käsissänsä -alkoi luontua muodoksi. - --- Siinä se on! -- huudahti hän, taiteilija-intonsa elähyttämänä: -- -lujaniskainen, tarkkapiirteinen pää, leveä otsa, syvässä piilevät, arat -silmät, kaareva nenä, lauseva suu ja lujapiirteinen, suuri leuka! En -ole milloinkaan nähnyt päätä, joka olisi niin omiansa muovattavaksi, en -milloinkaan. - -Ja yhä enemmän ja enemmän tuli muotoa kuvaan. Piirteet kävivät yhä -tarkemmiksi, kasvoihin ilmaantui elämää. Hän hämmästyi itsekin -yhdennäköisyyttä ja löi ihmetellen kätensä yhteen. - --- Mummo! -- huudahti hän ja avasi oven arkihuoneeseen. -- Tulepas -katsomaan mitä minä olen saanut aikaan! Saat nähdä hänet semmoisena -kuin hän on. Ei hän ole likimainkaan valmis vielä, vasta hiukan -valmistumassa. Mutta keskeneräisistä pääpiirteistäkin saat nähdä, -kuinka karakteristinen hän on. Tuollaisena hän luullakseni on -parhaimmillaan. Se on varma, ettei hän tule läheskään niin hyvä, kun -olen viilaillut häntä. - -Ja kokonaan unohtaen, että kädet ovat hänellä ihan saviset, hän riensi -mummon nojatuolin luokse ja tarttui häntä reippaasti käsivarteen, -auttaakseen häntä ylös. - --- Mutta taivaan nimessä, lapsi! Miksikäs sinä minua tahraat! -- -virkkoi vanha rouva, katsahtaen todellakin huolestuneena Ingan -hehkuviin, innostuneisiin kasvoihin, ikäänkuin peljäten äkkinäistä -mielenhäiriötä. - --- Suo anteeksi, armas mummo! Tuolta yhdeltä asialta unohdin kaikki -tyynni. Mutta minä pesen hetikohta tahrat pois. Lupaa vain, ettäs -tahdot nähdä sen, minkä minä sinulle näytän. - --- No mitäs se on sitten? -- sanoi vanha rouva, seisten ovessa ja -sauvaansa nojaten. - -Inga vain viittasi kuvaan. - --- Katsopas tuota päätä, -- virkkoi hän; -- eikö se ole hyvä? - --- Hyväkö? -- Mummo sai silmälasit silmilleen tavattoman nopeasti. -- -Onpa niinkin, erinomaisen hyvä onkin. Mistä sinä sen sait? - --- Tietysti siitä yhdestä ainoasta omituisesta ihmisestä näillä seuduin. - --- Vai niin vainen? Vai on meillä tällaisia päitä täällä? - --- Vähän aikaa sitten ei vielä ollut, mutta nyt on. - --- Kuka se on? - --- Uusi tohtori tietysti. - --- Vai niin! - --- Armollinen rouva käy niin äänettömäksi. Väheneekö tuon pään arvo -siitä syystä, että sitä kantaa mies, jota on rangaistu? - --- Ei juuri niinkään, mutta kumminkin... - --- Katselehan sitä oikein. Tuo ei ole tavallisen pahantekijän pää. Se -on miehen, joka on kärsinyt kovaa. Etkö huomaa sitä katseessa, suun -lauseessa, itse ryhdissäkin? - --- Onhan se varsin hyvin kaikki tuo, mutta minusta vain tuntuu vähän -kamalalta, että tämä henkilö on saanut sinut niin haltioihisi: ensi -kertaa hänet nähtyäsi syöksyt suoraa päätä kotia häntä muovaamaan. - --- Hyväinen aika! Ellei muita esteitä ole, niin täytyy armollisen -rouvan todellakin antaa minulle synninpäästö! Nyt minä panen kostean -sienen savisille hihoillesi, ja sitten antanet minulle hiukan ruokaa, -sillä minun on niin nälkä, että näännyn tähän paikkaan. - -Ja niin olikin. - -Vanha rouva mietiskeli kauan aikaa, mikähän se lienee antanut tytölle -moisen ruokahalun, kävelyretkikö vai kiihkeä työkö. Ruoka vain ei -ollut milloinkaan saanut tytön puolelta niin suurta suosiota osakseen -kuin tänään. Ja aterioidessaan hän sydämellisesti nauraen loi selvän -kuvauksen vierimisestänsä nurmirinnettä alas. - -Mummon nuhteleva muistutus: "Mutta Inga, niinhän sinä käyttäydyt -kuin vallaton poika", ponnahti kokonaan takaisin tapauksen -hullunkurisuudesta; ja kun Inga alkoi kertoa Fenrisistä ja Kaista, -silloin syntyi vanhassa rouvassa sellainen halu saada nähdä heitä -kumpaistakin, että Inga lupasi pian noutaa heidät ponillaan tänne. - --- Pahinta siinä se, -- virkkoi mummo hieman epäröiden, -- että meidän -sitten täytyy tehdä tuttavuutta vanhempainkin kanssa. - -Inga ei vastannut mitään, mutta itsekseen hän ajatteli: - --- Sitäpä minä juuri tahtoisinkin. - - * * * * * - -Omituisen heleissä, tuudittelevissa tunnelmissa hän istui sinä iltana -työkammiossaan vaipuneena teoksensa katselemiseen. Hän sijoitti silmät -hiukan syvemmälle ja teki piirteet hiukan selvemmiksi, mutta muutoin -tuntuivat kaikki korjaukset vastenmielisiltä. - --- Olkoon sellaisena kuin ilmeni sillä hetkellä, jolloin kipinä oli -rinnassani, -- virkkoi hän ja ikäänkuin hyväillen pyyhkäisi kuvaa. - -Merkillistä oli Ingassa se, ettei hän milloinkaan työskennellyt -tuntematta kipinää povessaan. Hänen atelieerinsa olikin täynnään -luonnoksia, joista ei koskaan tullut valmista, sillä harvoin hänet -innostus valtasi muuta kuin yhden ainoan kerran. Häneltä puuttui -kokonaan halua ja malttia siihen, mitä sanotaan velvollisuustehtäväksi -taiteessa. - --- Rohkea suunnitelma on mielestäni parempi kuin siloteltu teos, -- -niin hänen oli tapa sanoa. Hän ei ensinkään tiennyt, mitä vaaroja -tuollainen katsantokanta mukanaan tuo. - -Siinä hän nyt istui mietteissänsä, pyöritellen savenpalasia -hyppysissään, uudestaan ja uudestaan syventyen katselemaan noita -kasvoja, joka olivat olleet hänen mielikuvituksensa aiheena niin pitkät -ajat. Ja siinä hänen istuessaan elähti kummallisen lempeä ilme hänen -kasvoillansa, ja hän alkoi hyräillä hiljalleen, melkein ajatuksissansa -vain: - - "Er ist gekommen im Sturm und Regen, - ihm schlug geklommen mein Herz entgegen" --. - - [Hän tuli, kun myrskyt ne elämöivät, - mun syämmein hyrskyt ne hälle löivät.] - -Hänen sisimmissään loihe äkkiä ilmi nuori viidakko ja siinä pieni puro, -joka porandellen kiehuu esiin maasta ja kevättänsä keveänä juoksee yli -kuivain lehtien, kieputtaen niitä, vieden pois mukanansa, tilaa tehden -uusille silmikoille, hippasilla tuulen kanssa, kimallellen kilpaa -auringon kera ja itse taivaankanttakin kutsuen kanssansa kamppailuun -värien välähtelyssä. - -Ken kykenisi pidättämään puron juoksua? Sillä on keväimen kuohuvat -voimat, se pyrkii eteenpäin, sen täytyy päästä juoksemaan, vaikka olisi -tuhansia kiviä sen tielle kasattuina. - -Sitten iski hänen mieleensä, että olisi hauska tehdä poikasestakin -luonnos ja nähdä heidät yhdessä, nuo kaksi niin räikeätä vastakohtaa, -jotka juuri siksi täydensivät toisiansa. - -Hän ryhtyi heti toimeen, mutta huomasi pian, ettei hän pysty siihen. -Lapsen piirteet olivat vielä liian pehmeät ja epäselvät luontuaksensa -saveen; ainakin puuttui _häneltä_ kykyä saamaan elämää niihin, ja -nopeasti hän rutisti savipalasen muodottomaksi möhkäleeksi. - --- Ei saa luulla olevansa jotain, -- virkkoi hän itsekseen, lykäten -työaseensa päättävästi syrjään. - -Hän astui akkunan luokse ja avasi sen. Tummana levittelihe tuossa -metsä, mutta sen reunassa tuikki tulta tohtorin talosta. Tuuli huhahti -kuusissa, koira kuului haukkuvan kylässä, ja kaukaa kumahtelivat -suurina, syvinä akkordeina lännen-ärjyn pitkät, raskaat mainingit. - --- Herra ties, mitenkä nuo kaksi tuolla lienevät löytäneetkään -toisensa! -- mietiskeli hän. -- Ja mitä lienee tullut heidän -välillensä, sittenkuin olivat menneet naimisiin? -- Sen hän heti oli -huomannut, ettei väli ollut ehjä. -- Yksistään jo tuo pakon-omainen, -vierasteleva tapa, jolla he katsahtelivat toisiinsa... ja sitten pojan -välitön huudahdus: "Äiti nauraa!" - -Vieläkin hän oli kuulevinaan tuon omituisen helyn pojan äänessä ja -tuntevinaan, kuinka hämilleen he kaikki olivat siitä käyneet. - -Valot sammuivat tuolla metsän rinteessä, ja Inga sulki akkunan -käydäkseen levolle. - -Pari runosäettä Heineltä pyrki sinä yönä uudestaan ja yhä uudestaan -hänen mieleensä, ei hän itsekään tiennyt miksi, eikä osannut liittää -siihen mitään ajatusta. -- Heinejähän minäkin olen, -- ajatteli hän. -- -Hänen runonsa ne myötäänsä elähtelevät mielessäni. - -Ja hiljalleen helähdellen niitä alkoi jälleen kuulua. Eriskummallisen -surumielisinä ne hiipivät hänen mieleensä, kuiskaillen lymysivät hänen -rintaansa ja kehtolauluna häntä uneen uuvuttivat. - - "Was vergangen, kehrt nicht wieder; - aber ging es leuchtend nieder, - leuchtet es lange noch zurück..." - - [Mik' on mennyt, pysyy poissa; - mut jos läks' se loistoloissa, - loistaa vieläi heijastain.] - -Seuraavana päivänä ajoi joku Klitholman ohi ja tervehtien kumarsi -syvään vanhaa kartanoa kohti, niin syvään, että hattu hänen kädessään -melkein kajosi pyörää. - -Se oli tohtori, matkalla sairaan luokse. - -Inga ei häntä nähnyt, mutta vanha valtioneuvoksetar seisoi akkunassa, -ja hänelle tuli kiire saada silmälasit silmilleen. Vasta sitten -kun toinen oli ajanut ohi, kääntyi mummo Ingan puoleen, joka oli -parhaillaan panemassa muutamia pyökkihalkoja suureen kaminiin. - --- Se oli kaiketi tohtori, joka ajoi tästä ohi, -- sanoi vanha rouva. --- Hän tervehti varsin sievästi. - --- Miksikäs hän ei olisi tervehtinyt? - --- No niin, hän kuuluu olevan talonpoikaista alkuperää, eikä -sellaisilla juuri hienoja tapoja ole. - --- Oletko varma, että meillä niitä on enemmän? -- kuului koleasti -kaminin puolelta. - --- Mitenkä? Mitäs sinä oikeastaan tarkoitat? - --- Sitä, että sinulla on kyllä hienoja tapoja, mutta minulla, -esimerkiksi, ei ole luullakseni enempää kuin kutakuinkin valistuneella -talonpojalla. - --- Sinulla on aina nuo omat paradoksisi! Eikös sitten syntyperällä ja -kasvatuksella ole mitään merkitystä? Ihanko on yhdentekevä, mitä on -esi-isiltänsä saanut perinnöksi? - -Inga istui kykkysillään, katsellen valkeaan. - --- Ei liene ainakaan minulle ylimystavat perinnöksi jääneet, sillä isän -aateluus ei ole milloinkaan kiinnittänyt mieltäni. Sitä vastoin tunnen -kyllä aika-ajoin juutalaisverta suonissani ja väliin puolalaistenkin -etelämaista luonnetta. Niinpä luulen, esimerkiksi että jos kerran -rakastuisin, niin hullusti minun kävisi, sillä minä en koskaan osaisi -hillitä tunteitani. Ne murtaisivat itsellensä tien kaikkialle! -- -Piilee siinä vaara sittenkin, tuossa etelän veressä. - --- Mitä _siihen_ seikkaan tulee, niin etelän verta on jok'ikisessä, ken -vain rakastaa. - --- Mainiota, mummo! -- Inga hyppäsi lattialta ylös. -- Sinä olet -verraton! Kuinka ne sopivat sinulle niin erinomaisen hyvin, nuo sanat! --- Hän nojasi käsivarsillaan mummon nojatuolin selkämykseen ja kumartui -tuttavallisesti hänen puoleensa. -- Tuskin osaan mielessäni kuvailla -sinun pientä, hentoa olentoasi liekehtivänä ja leimuavana, mutta -olisinpa niin hirmuisen kernaasti tahtonut nähdä sinut silloin. Tuli -mahtoi ihan säihkyellä sinun mustissa silmissäsi! - --- Joutavia! - --- Jos minä olisin ollut mies ja elänyt kuusikymmentä vuotta sitten, -niin jo vainenkin olisin kosinut sinua. - --- Minä en olisi huolinut sinusta, tuommoisesta -- plebeijistä. - --- Ehkei olisi ollut hullummaksi, jos olisit sittenkin ottanut -plebeijin. - -Mummo huokasi kummallisen syvään. Tuntui kuin tuo huokaus olisi tullut -hänen sielunsa sisimmistä. Ingalla oli juuri kysymys huulillaan, mutta -hän ei ennättänyt saada sitä lausutuksi, sillä samassa kuului koputus -oveen. - --- Sisään! -- sanoi hän, liikahtamatta, luullen pehtorin tulevan. - -Ovi aukeni pelokkaasti, ja sisään astui hiljainen tohtorinna, taluttaen -kädestä Kai poikaa. - --- En saanut rauhaa tältä, -- sanoi hän. -- Suokaa anteeksi... - -Hänen kasvoillaan asui tällä hetkellä ilme, joka ikäänkuin pyysi -anteeksi, että hän ensinkään on olemassa. - --- Suokaa anteeksi, että tulin niin kohta, -- jatkoi hän hämillään, -- -mutta poikaa oli aivan mahdoton saada pysymään asemillaan. Hän tahtoi -välttämättömästi nähdä ponia. - --- Kai on kerrassaan älykäs poika, -- sanoi Inga, ottaen poikaa -kädestä. -- Tervetuloa Klitholmaan, rouva! Kas tässä -- hän kääntyi -mummoonsa -- tässä on meidän uuden tohtorin rouva, ja tässä minun pieni -kisakumppalini eilisestä ruveten. Eikö hän ole hauska? - -Vanha rouva, näin äkkiä yllätettynä, ojensi vieraalle kätensä ja, -hieman vitkastellen, pyysi häntä istumaan. - --- Tehkää hyvin ja siirtykää hiukan lähemmäs, minä en kuule oikein -hyvin. Niin, minun poikani tytär on kertonut paljon teidän reippaasta -pojastanne ja suuresta koirasta. - --- Neiti on niin ystävällinen heille, -- vastasi tohtorinna, silmiänsä -nostamatta -- - -Tarttuen silmänräpäyksessä tuohon sanaan katsahti Kai hymyillen Ingaan -ja kuiskasi mairitellen: "Poni!" - --- Mennään heti kohta sen luokse, -- virkkoi Inga. -- Suokaa anteeksi; -minä poistun hetkiseksi. - -Ja vähääkään välittämättä avuttomuuden ilmeestä vanhan rouvan kasvoilla -Inga tuiskahti Kain kanssa ulos ovesta. - --- Inga pitää niin paljon lapsista, -- sanoi valtioneuvoksetar, jotain -edes sanoakseen. - --- Sen huomaa kyllä, -- vastasi tohtorinna, nostamatta silmiään, ja -sitten vaikeni keskustelu jälleen. Tätä väliaikaa käytti vanha rouva -tarkastellakseen vierastansa lähemmälti, ja hyväntahtoinen ilme hänen -tummissa silmissään tiesi ennen pitkää, ettei tulos suinkaan ollut -epätyydyttävä. - -Hän nyökäytti päätään hyvillänsä. - -Kasvot itsessään varsin sievät, mutta niin kummallisesti pelonalaiset. -Herrainen aika, häntä pitää avittaa! - -Ja äkillisen, sisäisen pakon vaikutuksesta ojensi vanha rouva hennot, -ryppyiset kätensä äänetöntä vierastansa kohti, sanoen herttaisen -sydämellisesti: - --- Olkaa vakuutettu, että jos minä jossakin saatan olla teille avuksi, -niin kauan kuin vielä olette paikkakunnalla outo, niin olen sen ilolla -tekevä. - -Tohtorinna tarttui tavattoman kiihkeästi noihin ojennettuihin käsiin ja -katsahti nyt ensi kertaa ylös. - --- Kiitos, -- virkkoi hän, ja ääni se vavahteli hiukan, -- mutta me -olemme oikeastaan tulleet tänne kätköön. - -Vanha rouva taputti lemmekkäästi hänen kättänsä. - --- Niin, niin, siihen tämä tienoo on omiansa... ihan omiansa. Täällä -saattaa elää aivan syrjässä muista. - --- Sitä minäkin luulin, mutta... seutu on pieni; huhu joutuu sittenkin -tulijan edelle. En luullut sen ennättävän tänne saakka, mutta tuskin -olimme olleet täällä kahta viikkoakaan, niin jo kuulimme kuiskaeltavan -meistä. Ette usko, kuinka kovalta tuntuu, kun ihmisellä on jotain -sellaista, josta hän ei milloinkaan pääse, sellaista, mikä myötäänsä -heittää varjoa hänen päällensä. - --- Niin, hyvä rouva, sen ymmärrän varsin hyvin. Mutta meidän pitää -samalla nähdä siinä jotain, joka tapahtuu oikeuden vaatimuksesta. - --- Ei siitä ole apua taakan kantamisessa, -- sanoi tohtorinna, katsoen -syrjään. - --- Olette oikeassa: ei ole apua teille, joka olette syytön, mutta -syylliselle kyllä. Minun on niin sääli teitä, -- lisäsi vanha rouva, -huomatessaan, kuinka vieraan silmäluomet alkoivat värähdellä. -- En -tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin te olisitte siksi liian nuori ja -kaunis. - -Nykäys kävi kädessä, jota hän piteli, mutta hän taputti sitä yhä -hellemmin ja jatkoi siitä häiriytymättä: - --- Niin, niin, minä ymmärrän niin hyvin mitä te tarkoitatte. Te -tiesitte mitä teitte silloin kun sidoitte itsenne, tietysti, -- ja me -muut, me emme saata olla kunnioittamatta teitä siitä. - --- Ei, ei, te erehdytte! -- huudahti tohtorinna, punastuen ohimoitaan -myöten. -- Ei tässä ole mitään, mikä kunnioitusta ansaitsee. Itse minä -sitä tahdoin. Minä tarkoitan... - -Hän pysähtyi neuvotonna. - --- No niinpä niin, -- puheli vanha rouva, myhähtäen rauhoittavasti, --- emme huoli puhua siitä; me tyydymme kunnioittamaan teitä -hiljaisuudessa. Tuollahan jo pikku poikanne tuleekin retkeltään. Hän on -kodin ilo, arvaan ma? - --- On... varsinkin miehelleni. - --- Miks'ei yhtä hyvin teillekin? - --- Enpä tiedä... hän pitää enimmin isästänsä. - --- Sepä varsin nurinkurista, -- sanoi mummo, puistellen moittivasti -päätään. -- Hänen tulisi luonnollisestikin pitää ennen kaikkea teistä. -Mutta sen olen usein huomannut: lapset tekevät itsensä syypäiksi -vääryyteen jaellessaan tunteitansa. - -Selitykseksi näihin sanoihin riensi Kai ovesta sisään, appelsiineja -syli täynnä, ja huusi, ilo ja riemu silmissä: - --- Äiti, äiti! Olisitpa nähnyt ponin! Se on niin herttainen. Tuo vieras -neiti antoi minun ratsastaa sillä, ja hän antoi minulle appelsiineja, -ja hän sanoi, että minä saan vielä enemmän. Minä pidän hänestä niin -paljon, äiti... melkein yhtä paljon kuin isästäkin. - --- Mutta se, josta sinä pidät enemmän kuin kenestäkään muusta, on ihan -varmaan äiti, -- sanoi vanha rouva, vetäen pientä, vilkasta poikaa -luokseen. - --- Ei, -- sanoi Kai, katsoen häntä suoraan kasvoihin rehellisillä -silmillään. -- Kaikkein enimmän minä pidän Fenrisistä. - -Tähän selitykseen oli valtioneuvoksettaren tyytyminen, mutta Inga -nauroi. - --- Ei sitä poikaa niinkään pussiin panna, -- sanoi hän; -- oman päänsä -hän pitää, vaikka onkin pieni. - --- Hän on saanut kotona olla liiankin ketteräkielinen, -- virkkoi -tohtorinna, ikäänkuin anteeksi pyydellen. - --- Sitä en minä ensinkään huomaa, -- väitti Inga. -- Se on niin somaa, -kun lapset ovat luonnollisia. Minä en voi sietää lapsia, jotka seisovat -kuin kynttilät ja jotka on totutettu sanomaan vain sellaista, mikä on -siroa ja kilttiä. - --- Lasten pitää aina olla kilttejä, -- keskeytti tohtorinna jyrkästi. - --- Kylläpä ne sitten olisivat ikävää joukkoa! -- pääsi Ingalta, ja Kai, -jolla oli korvat joka puolella, nyökkäsi myöntävästi päätään: "Sitä -isäkin sanoo." - -Tohtorinna nousi ja otti poikaa tylynlaisesti kädestä. - --- Pienet pojat puhuvat vain kun heiltä kysytään, -- sanoi hän. -- Pane -hattu päähäsi, Kai. Lähdetään Fenrisin luokse. - -Poikanen seisoi neuvotonna. Hän ei mielinyt päästää irti yhtään -appelsiinia, ja molemmat kädet olivat niissä kiinni. Mutta Inga -pyörähti ja pani hatun hänen kiharaiseen päähänsä, ja vallan -tyytyväisenä nyt poikanen juoksi ovelle, myötäänsä toistaen: -- Hyvästi -ja kiitoksia! Kyllä minä pian tulen takaisin! - -Inga saattoi heitä pihalle. - --- Huomenna minä tulen ponilla, Kai! -- huusi hän pojan jälkeen, -tämän jo seitsemättä kertaa kääntyessä ympärinsä nyökytellen päätään. -Mutta hiukan teeskennellyltä Ingasta tuntuivat tohtorinnan sanat: -- -Kiitoksia; sehän on melkein liian paljon. - -Inga ei siitä sentään pahastunut. - --- Vähät minä hänen äreydestään! -- arveli hän, päästen parilla -hyppäyksellä portaitten päähän. -- Saahan toki huvitella. - -Jos hänelle ken tässä tuokiossa olisi sanonut, että syy hänen -kiintymykseensä tuohon poikaseen piilee syvemmällä, hän ei olisi sitä -uskonut. Hän olisi lujasti väittänyt menevänsä sinne ainoastaan Kain -tähden. - -Posket verevinä ja punaisina vinhasta kevätviimasta ja käsiänsä hieroen -hän astui arkihuoneeseen ja kävi kaminin eteen totuttuun asentoonsa: -selkä valkeata kohti ja kädet kaminin-olalla. - --- No, -- sanoi hän, -- mitäs pidit vieraasta, mummo? - --- Tohtorinnaako tarkoitat? - --- Ketäpäs muuta? - --- Minä pidin hänestä erinomaisen paljon. Hän on hieno ja ylevä rouva -ja varsin hienotunteinen. - --- Sitten sinä olet saanut hänestä enemmän selville kuin minä, -- -virkkoi Inga hiukan jyrkästi. - --- Sinä et ole varmaankaan ennättänyt tarkastaa häntä, sinä kun niin -paljo puuhailet pojan kanssa. - --- En. Poika onkin paljoa hauskempi. - --- Ja rouva paljoa säälittävämpi... Minun teki oikein kipeätä, -kuullessani tuon nuoren rouva paran kertovan, kuinka vaikeata on elämä -alinomaisen taakan alla. - -Inga hytkähti. - --- Valittiko hän? Kuinka halpamaista! - --- Malta mielesi. Sinä olet liian pikainen tuomioissasi. - --- Minä tuomitsen itseni mukaan. Jos minä olisin hänen sijassaan, -en ikinä valittaisi. Minä olisin ylpeä miehestäni, vaikka hän olisi -tuhannen kertaa kärsinyt rangaistusta. Minä näyttäisin koko maailmalle -luottavani häneen, nyt, jos koskaan. - --- Et sinä tällä alalla ole oikein täysin pätevä tuomari. Olet saanut -päähäsi mielijohteen, joka ei siitä heltiä, etkä huomaa ensinkään -rangaistuksen oikeudenmukaisuutta siinä. - --- Oikeudenmukaisuuttako? Onko se oikeudenmukaista sinun mielestäsi? -Jos me teemme törkeän rikoksen toisiamme vastaan, niin se unohdetaan; -mutta jos ihmisparka tulee tekemisiin lain kanssa, vaikka kuinka pienen -syyn takia, niin sitä ei unohdeta milloinkaan! Ei, siinä on vain -veristä vääryyttä eikä muuta mitään. Siihen päätökseen sinäkin tulet, -nähtyäsi hänet. Silloin et enää tahdo lisätä vähimmällä murusellakaan -tuota ihmeellisen kärsivää ilmettä hänen silmissään; siksi olet liian -lempeä ja hyvä. Minä... minun tekisi mieli kertoa sinulle... mutta -jääköön toiseksi kertaa... Tuossa tulee pehtori tileinensä. - -Ja pikaisesti tervehdittyänsä sisääntulijaa hän pujahti viereiseen -kammioonsa. - -Pehtori, kookas, solakka mies, kasvot avonaiset, katsoi hämmästyneenä -häneen, ja ohitse kulkiessaan Inga huomasi vilaukselta hänen -murheellisen katseensa. Hän punastui hiukan ja lukitsi oven perässään -hyvin huolellisesti. - --- En minä todellakaan ymmärrä, -- ajatteli hän närkästyen, -- miksikä -kaikki pehtorit pitävät velvollisuutenansa rakastua talon tyttäreen! Se -käy ajan pitkään niin jokapäiväiseksi. - -Mutta sitten ilmestyivät äkkiä hänen eteensä pehtorin miellyttävät -kasvot ja hyvänsävyinen hymy niissä, ja silloin hän nauroi -kiivaudellensa. - -Hän muisteli, kuinka monta hauskaa hetkeä he olivat viettäneet yhdessä, -kohdattuaan toisensa kedolla tai merenrannalla, kuinka he, kuni suuret -lapset, olivat viskelleet "voileipiä" veteen tai kaivelleet syviä -koloja rannan särkkiin. - -Inga oli tottunut erinomaisen taitavaksi väistämään hänen pienimpiäkin -lähenemisiänsä, samalla haastellen vilkkaasti ja luontevasti hänen -kanssaan ja kohdellen häntä vain kuten "hyvää toveria" konsanaankin. - -Henkisiin lahjoihinsa nähden oli pehtori aina allakynsin, mutta hänen -käytännöllinen kykynsä esti Ingaa pitämästä häntä halpa-arvoisena. - --- Hyväinen aika! -- virkkoi hän puoliääneen, tarttuen päättävästi -ovenripaan, -- enhän minä tavallisesti juokse pakoon Frankin tullessa. - -Hän meni arkihuoneeseen ja istahti akkunan ääreen käsitöineen, -odotellen tilien tarkastamisen päättymistä. Myötäänsä pyrki hänen -katseensa ulos akkunasta, pyyhkäisten kyyhkyslakkaa ja pysähtyen -pieneen palaseen sateen liottamaa maantietä, joka näkyi aittain välitse. - -Mitä hän oikeastaan katseli?... - -Siellähän kulki vain meijerin piika pihan poikki, ja vähän perästä -sokea harja-ukko, joka lauvantaisin kävi kerjuulla. - -Hetkiseksi hän katsahti sylissään olevaan työhönsä ja pakotti itsensä -pujottamaan rihmaa neulan silmään, mutta sitten hänen kasvonsa -jälleen kätkeytyivät keltaisten ja valkoisten krokus-kukkain joukkoon -akkunalaudalla. - -Hän henkäisi syvään, hiljaisella mielihyvällä haeskellen silmillään -noitten pienten krokusteräin yli harjaukkoa, joka nyt oli kadonnut -näkyvistä. - -Sitten kuului rattaiden kolinaa... kovasti kumahteli tuolla -epätasaisella tiellä... Inga Heine suuttui omaan itseensä, tuntiessaan -veren samassa hulvahtaneen päähänsä. - -Niinkuin ei siltä puolen muita rattaita saattaisi tullakaan! - -Hän vetäytyi taammas... eihän toki saa näyttää siltä, että hän istuu -ikäänkuin vaanimassa ja vaaria pitämässä, milloin tohtori palajaa -sairasmatkaltaan. - -Tohtori ajoi ohitse, tällä kertaa tervehtimättä. Hän istui rattaillaan -kumarassa, ikäänkuin omaan itseensä vaipuneena, mutta kartanon portin -ohitse ajettuaan hän käänsi päänsä ja katsoi päärakennusta kohti, ja -näin hän yhä katseli, kunnes rattaat katosivat Ingan näkyvistä. - -Hän katselee tietysti nähdäkseen, onko hänen vaimonsa ja poikansa -siellä vai joko ovat lähteneet kotia... Niin arveli Inga ja kätki -päänsä krokus-kukkain väliin, hämillänsä siitä äkkinäisestä -ilontunteesta, joka aivan aiheettomasti oli hänessä elähtänyt. - -Hänestä tuntui -- syytä hän ei osannut itsekään sanoa -- että päivä oli -saanut sisällyksensä. - --- Kevät se on, -- ajatteli hän, -- kevät se on, joka panee pään -pyörälle! -- Ja hän toisti ääneen: Niin, kevät se on. - --- Onpa niinkin, neiti, -- sanoi pehtori, joka seisoi odotellen -muutamia allekirjoituksia. -- Näinä päivinä se pääsee valtaan. - --- Niin, silloin se pääsee valtaan! -- virkkoi Inga, ja omituisesti -helähti hänen äänensä. - -Pehtori vilkaisi häneen. Inga näytti hänen mielestään nyt heloisammalta -kuin koskaan ennen. - --- Kylläpäs te jaksatte mietiskellä noita ikäviä tilejä tällaisena -kevätpäivänä! -- sanoi hän. - --- Ei näitäkään asioita saa unohtaa, mutta sittenpä ulkona tuntuukin -kaksin verroin hauskemmalta. Ajattelin tässä panna ruskean parin hiukan -liikkeelle iltapäivällä. Suvaitsetteko lähteä ajelemaan, neiti? Minä -tulisin ohjaksiin. - --- Kiitos, en tänään, mutta huomenna minä lähden ponilla. Me lähdemme -katselemaan lännen-ärjyjä. - --- Itsekö ajatte, neiti? - --- Niin, huomenna, mutta... -- hän nyökäytti pehtorille ystävällisesti -päätään, -- mutta ylihuomenna kenties lähdemme yhdessä, Frank. - - * * * * * - -Raikkaasti puhalsi navakka lounaistuuli. Aurinko paistoi, ja leivoset -livertelivät, kun Inga seuraavana päivänä istui ponirattaiden -ajopenkillä, ajaen pikku Mustalla tohtorin asunnolle päin. - -Pikku Musta oli yhtä hilpeällä päällä kuin emäntäkin. Se keikkui -juostessaan ja heilautteli häntäänsä pelkästä mielihyvästä. - -Ingan saapuessa perille seisoi Kai portilla, punaista lakkiansa -heilutellen, ja Fenris lausui tervetuliaiset niin huimalla haukunnalla, -että vähällä oli säikäyttää kuoliaaksi pikku Mustan ja tehdä jyrkät -loput koko ilosta. Mutta Inga sai hevosen hillityksi yhdellä -nykäyksellä ja hyppäsi heti rattailta maahan. Hän käänsi hevosen -suoraan koiraa kohti, niin että elukat pääsivät katselemaan toisiansa -silmästä silmään. - --- Ystävykset teistä pitää tulla, -- puheli hän, taputtaen kumpaakin, --- yksi tie teillä kummallakin. - -Fenris ikäänkuin ymmärsi nuo sanat ja nosti kostean kuononsa hevosen -turpaa vasten, hiljalleen heiluttaen suurta, häntäänsä. Pikku Musta -peräytyi ensin pari askelta, mutta rohkaisi sitten mielensä ja työnsi -turpansa tutkistellen Fenrisin toisen korvan juureen. Kun vastaukseksi -tuli uusi hännänheilaus, yltyi se rohkeammaksi ja antoi toisen -nuolaista etujalkaansa. Tuttavuus oli tehty. - --- Teillä on erinomainen tapa kohdella eläimiä, -- sanoi tohtori, joka -oli tullut ulos kiviportaille. - --- Minä pidän niistä niin paljon, -- sanoi Inga, taluttaen hevosta -suitsista. -- Ihana ilma tänään. - --- Ihana on. Arvaatte Kain riemun. - --- Mainio ilma ajella; niin kuiva ja raikas. Sellaista minä juuri -halajan silloin kun lähden pikku Mustalla ajelemaan. - --- Soma eläin, -- sanoi tohtori, taputtaen hevosen kiiltävää karvaa. -- -Ettekö koskaan käytä sitä ratsuna? - --- En enää. Minä kyllästyin ratsastamaan yksin. Ajella yksin on -hauskaa, mutta ratsastaa pitäisi aina jonkun toisen kanssa. - --- Saatattepa olla oikeassa. Minä en puolestani ole koskaan kaivannut -kumppalia ratsun selässä ollessani. - -Inga katsahti häneen vilkkaasti. - --- Ratsastatteko te? - --- Aivan nuorena ratsastin joka päivä. - --- Sittenhän te kaiketi ratsastatte mainiosti. - --- Luulisin uskaltavani lähteä ratsastamaan kilpaa teidän kanssanne. - --- Kuinka hauskaa! Jonakin päivänä lähdemme ratsastamaan, kun joudumme. - --- Minulla on pelkkä satula vain, hevosta ei. - --- Sepä siten! Hevosen hankin minä. Pehtorilla on erinomainen ratsu. Te -saatte lainaksi sen. - -Kirkas hymy välähti tohtorin kasvoilla, hymy, joka loi lämpimän asun -koko hänen olentonsa yli. Hetken kuluttua oli niissä jälleen entinen -kivettynyt ilme. - --- Pelkäänpä, ettette minusta, saa mitään hauskaa seuraa, -- virkkoi -hän. - --- Kuka on sanonut, että minä tahdonkaan _hauskaa_ seuraa? -- vastasi -Inga, katsoen häntä silmiin niin suoraan, että toisen täytyi kohdata -hänen katseensa, vaikka, tapansa mukaan, oli juuri karttamaisillaan -sitä. - --- Ettepä tietenkään, -- sanoi tohtori hajamielisenä, ja nyt, saatuaan -kerran silmänsä ylös maasta, hän katsoi ikäänkuin sähköitettynä ja niin -kiinteästi Ingaan, että tämä kävi hämilleen, mutta tarttui kiireesti -siihen pelastuskeinoon, mikä Kai pojan ilmestymisessä tarjoutui. - --- Kas niin! Eipä pureva pakkanenkaan panisi! -- huudahti Inga, -tohtorinnan tullessa portaille poikansa kanssa, jolla oli yllään niin -monta vaippaa ja shaalia, ettei hupusta näkynyt muuta kuin pojan pieni -nenännyppy. -- Eikö hänellä saisi olla edes toinen käsi vapaana? -- -kysäisi Inga osaaottavasti, kun käärepakka pantiin hänen viereensä -rattaille. - --- Kai tahtoo huiskia käsillään! -- sanoi poikanen, huomattuaan Ingassa -uskollisen liittolaisen, ja alkoi samassa suurilla ponnistuksilla -pyrkiä ulos kääreittensä paljoudesta. - -Mutta tohtorinnan vakava kädenliike pysäytti kerrassaan kaikki -yritykset. - --- Kain pitää istua alallaan; muutoin et pääse mukaan ensinkään. - -Ja poikanen istui hiljaa kuin hiiri, äidin kääriessä hänen ympärilleen -jalkapeitteitä. - --- Liika ja vajaa, yhtä pahoja kumpikin, -- virkkoi Inga. -- Jos hän -olisi minun poikani, niin hän saisi hengittää ehdoltansa. - --- Mutta hänpä onkin minun, ja minä hänet käärin, -- sanoi tohtorinna -äänellä, joka koetti olla leikillinen, mutta kajahti pistävänä. - -Inga ei vastannut mitään. Hän otti ruoskan ja kokosi ohjakset käsiinsä. -Tohtori seisoi nojaten kädellään rattaiden istuimeen, katse yhä -kiinnitettynä häneen. - --- Tekisi mieli tulla mukaan, -- virkkoi hän. - -Inga kääntyi ympäri. - --- Olkaa hyvä! Tässä on tilaa, kenen vain mieli tekee. -- Ingan katse -kajosi tohtorinnaa. - --- Kiitos, en uskalla lähteä ulos tänään; olen vilustunut, -- vastasi -tohtorinna vältellen. - --- Mutta te lähdette, tohtori? - -Toinen laski katseensa verkalleen hänestä rattaiden pyörään. - --- En, kiitos; minä en pääse, -- sanoi hän epävarmasti ja vitkastellen. --- Minä odottelen joka hetki erästä sairasta. - -Inga kuuli äänen helystä, ettei estely ollut täyttä totta. Kauan vielä -senkin jälkeen, kuin rattaat olivat jo lähteneet tohtorin asunnolta ja -lähenivät särkkiä, hän vielä kysäisi itseltään, miksikähän tohtori niin -äkkiä oli vetäytynyt pois. - -Tuo kysymys valtasi hänen ajatuksensa niin kokonaan, ettei hän puhunut -mitään, kunnes Kai peräti tyytymätönnä äänsi: -- Ei ole yhtään lysti. - --- No mutta on minuakin, kun olen kokonaan unohtanut sinut! -- sanoi -Inga, toipuen heti. -- Kuuletkos! Tuolla pauhaa lännen-ärjy. Katsos, -kuinka se heittelee vaahtoja ylös ilmaan! Ne on meren-impien leluja, -ja kun aurinko niihin paistaa, niin ne ovat niin somia, ettet sinä sen -somempia ole nähnytkään. - -Kai rupesi kuuntelemaan, ponnistaen minkä jaksoi pieniä silmiänsä ja -korviansa. - --- Enkös minäkin saisi leikkiä niillä? -- kysäisi hän kiihkeästi. - --- Et. Silloin ei ne enää olisikaan niin kauniita. - --- Miks' niin? - --- Siksi, ettei niillä osaa leikkiä muut kuin pienet meren-immet. Kun -ihmiset niihin käsiksi käyvät, silloin ne heti särkyvät sirpaleiksi. - --- Minun tekisi mieli olla meren-impi, -- sanoi Kai, -- eikö sinunkin? - -Inga nyökäytti päätään. -- Tuo ei ollut hullumpaa tuo, -- puheli hän -itsekseen, katsellen merelle päin ja tyrskyjä ihastellen. - -Hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Hevonen astui käymäjalkaa särkkien -vieritse. - --- Katsos, katsos! -- huudahti Kai äkisti ja lujista kääröistään -huolimatta oikein hypähti ilosta. -- Tuolla tulee isä! - -Inga säpsähti. Pikku Musta tunsi nykäyksen ja pysähtyi. - --- Missä? -- kysäisi Inga, kääntyen ympäri. - --- Tuolla! -- sanoi poikanen, päällään viitaten tarkoittamaansa -suuntaan, saamatta käsiänsä irti. - -Inga seurasi hänen katsettaan ja huomasi tohtorin ponnisteleivan -lentohiekassa, ainoastaan noin puolensadan kyynärän päässä heistä. - -Inga muisti samassa, että särkkäin poikki käy jalkatie, joka oikaisee -tänne, mutta sittenkin lienee tohtori lähtenyt kotoansa suunnilleen -samoihin aikoihin kuin hekin. - -Hän pani hevosensa astumaan jälleen, kunnes rattaat tulivat tohtorin -kohdalle. - --- Joko teidän sairaanne kävi teillä? -- kysyi Inga piloillaan, aikoen -nolata häntä, mutta ei onnistunutkaan. Näytti kuin täällä ulkona olisi -puhaltanut tohtorista pois kaiken arkuuden. - --- Ei, -- vastasi hän suoraan. -- Minä jätin kaikki tyynni. Meri -tenhoaa... - -Näin sanoessaan hän jälleen katsahti impeen, joka ei karttanut hänen -katsettansa. Hän tunsi pikemmin sen kahlehtivan häntä. - --- Saat mennä juoksentelemaan rannalle, -- sanoi tohtori Kaille, -nostaen hänet varovasti rattailta ja päästettyään hänet ensin irti -liiemmista kääreistä. - -Poikanen riensi riemuissaan tiehensä, Fenris perässä. Inga sitoi -hevosensa maihin vedettyyn veneeseen ja seurasi tohtoria verkalleen. - -Silloin tällöin he pysähtyivät katselemaan harvinaista näytelmää -edessänsä. - -Aaltoja kohoili korkealle ilmaan, ja sitten tuli toisia, jotka -hyökkäsivät niitten päälle ja mursivat ne; merenajot löivät huimaa -leikkiä tyrskyjen tuimassa temmellyksessä, ja lentohiekkaa vihmoi -kimaltelevana kultatomuna ilmaan, kunnes se katosi vaahtoisiin -pärskeisiin. Tohtori seisoi ääneti kotvan aikaa. -- Täällä minä tapaan -käväistä joka päivä, -- virkkoi hän viimein. -- Kaikki, mikä minusta -päivän kuluessa on näyttänyt hyvinkin tärkeältä, kutistuu täällä meren -rannalla merkillisen pieneksi, ja kaikki, mikä minua ahdistaa ja -painaa, kaiken sen huuhtovat meren aallot pois. - --- Minä tiedän tuon, -- sanoi Inga. -- Samoin on minustakin tuntunut. - --- Ei samoin, -- lausui tohtori. -- Tuskin teitä mikään ahdistaa ja -painaa. - --- Sitä te ette tiedä. - --- Tiedän kyllä, -- huudahti hän melkein kiivaasti. -- Teitä ei -ainakaan paina häpeän taakka. - --- Kullakin on oma häpeänsä kannettavana, -- vastasi Inga tyynesti. -- -En minä saata käsittää, että toinen olisi parempi toista siitä syystä -vain, että toisen syntiä on seurannut rangaistus, toisen ei. - -Tohtori katsahti häneen kummastuneena. - --- Niin minäkin ajattelin... _silloin_, -- virkkoi hän, -- mutta elämä -on opettanut toista. - --- _Silloin_... Silloinko kun olitte vankeudessa? - -Tohtorin kasvot vavahtivat. Hän ei ollut tottunut siihen, että haavaan -kajottiin... semminkään niin lujalla ja vakavalla kädellä kuin nyt. - -Kotona hänen vaimonsa karttoi vähimpiä viittauksiakin siihen suuntaan, -ja kas tuossa nuori tyttö, joka aivan rehellisesti ja luottavasti -kysyy: Silloinko kun olitte vankeudessa? ja kysyy yhtä vilpittömästi -kuin kysyisi: Silloinko kun suorititte tutkinnon? - -Entinen arkaileva, hiukan epäileväinen ilme välähti hänen silmissään -jälleen, mutta kun Inga Heine tuon huomattuaan samassa ojensi -hänelle molemmat kätensä, sanoen liikutuksesta vapisevalla äänellä: --- Älkää luulko, että tuo seikka hetkeksikään halventaa teitä minun -silmissäni... päinvastoin, -- silloin tohtori tunsi olevansa niin -kerrassaan varma hänestä, ja rajaton luottamus tytön vilpittömään -luonteeseen täytti hänet lämmöllänsä. - --- Mikä estää teitä olemasta yhtä hyvä kuin kuka tahansa meistäkin? -- -jatkoi Inga Heine hennolla äänellään, innokkaasti. -- _Teidän_ syntinne -saattoi teidät tekemisiin maan lakien kanssa ja sai rangaistuksen, -_meidän_ syntimme ovat kenties vielä suuremmat, mutta niitä ei -ole haastettu laillisen oikeuden eteen; yksi vain on ne nähnyt ja -tuominnut. Saattaako niitä silti sanoa pienemmiksi? - -Tohtori seisoi sanaakaan sanomatta, katsellen häntä, eikä ensinkään -voinut kääntää silmiänsä pois noista raikkaista, nuorista kasvoista, -joilla asui niin lämmin, henkevä ilme. Hän ei ollut mielestänsä -milloinkaan nähnyt mitään niin reipasta. - --- Jos kaikki tuomitsisivat teidän tavallanne, -- virkkoi hän, -katkerasti huoaten, -- niin pääsisi kohoamaan; mutta maailma ei -tuomitse teidän tavallanne, ja siksipä ei kohoamaan koskaan pääse. - --- Kyllä, kyllä! -- Hänestä tuntui niin raastavalta tuo toivottomuus -tohtorin äänessä, ja lohdutellen hän lisäsi sitten: -- Jok'ainoa isku -luo tahtoon uutta terästä. - --- Mutta tahto masentuu, -- vastasi tohtori. -- Alituinen epäluulo -musertaa sen. - --- Toisten epäluulo on voimaton. - --- Se voima sillä on, että se saattaa ihmisen epäluuloiseksi omaa -itseänsä kohtaan. Sanonpa teille -- hän astui lähemmäs, ikäänkuin -antaakseen sanoillensa enemmän painoa -- ei pääse kohoamaan, kun ei ole -ketään, jolta saisi _luottamusta_ osakseen. - -Katkeran vakaumuksen voima noissa sanoissa oli liian masentava. Siksipä -Inga epäröiden vastasi: - --- Mutta teillä... teillähän on useampia, jotka luottavat teihin. - --- Minullako! -- Hän naurahti ivallisesti. -- Ei ainoatakaan! Taikka... -on minulla kumminkin... - -Hänen katseensa pysähtyi hyväillen Kain pieneen olentoon, joka -astuskeli muutaman askeleen päässä heistä. -- _Tuo_ tuolla luottaa -minuun, mutta -- ties kuinka kauan? - --- Entä vaimonne? -- kuiskasi Inga. Ei hän olisi tahtonut sanoa sitä, -mutta kysymys pääsi sittenkin kuuluville. - --- Minun vaimoni _seuraa_ minua, -- sanoi tohtori, pannen omituisen -painon tuolle sanalle. Hän olisi seurannut minua mestauslavalle, jos -siksi olisi tullut, mutta hän ei _luota_ minuun. Hän ei ole milloinkaan -uskotellut itseään eikä minuakaan sillä, että entisyys joskus jäisi -unohduksiin. Hän ei puhu milloinkaan siitä, että minä voin jälleen -kohota. _Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa_... - - * * * * * - -"Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa." - -Nämä sanat ne yhä kaikuivat Ingan korvissa kauan aikaa vielä senkin -jälkeen, kuin hän oli tullut kotia ja istui kaminin ääressä lukemassa -ääneen mummollensa. Ne hyppelehtivät rivien välissä ja tekivät monessa -kohdin syyttä suotta hänen äänensä äkkiä niin vienoksi, että vanha -rouva kummastellen katsahti häneen. - -Ne kumahtelivat vasaran-iskuina hänen sydämessään, hänen viruessaan -unetonna vuoteellansa ja katsellessaan ulos pimeyteen. Ne hiipivät -hänen unennäköihinsä, ja ne ne ensiksi jälleen kuuluivat, kun hän -aikaisin aamulla heräsi levottoman yön jälkeen. - -"Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa." - -Veitsenä ne häntä viiltelivät ja täyttivät hänet hellällä osanotolla ja -melkein epätoivoisella oman voimattomuuden tunnolla. - -"Ei pääse kohoamaan, kun ei ole ketään, jolta saisi _luottamusta_ -osakseen." Niin hän oli sanonut. - -Mutta Inga luotti häneen, luotti kokonaan, ehdottomasti. Miksikä ei -sanoa sitä hänelle? Kenties _hänen_ luottamuksensa saisi tohtorin -kohoamaan, hänen luja, lämmin, rohkea luottamuksensa! - -Mutta sanoa se hänelle, -- silloin täytyy Ingan sanoa enemmän kuin -itse tietääkään, enemmän kuin hän tällä hetkellä oli itsellensäkään -tunnustanut. - -Inga kätki kasvot käsiinsä, ikäänkuin kätkeäkseen omalta itseltään -sen hehkuvan punan, joka ohimoilta ruveten valui alas hänen paljaalle -kaulalleen. Ja samalla hän tunsi ikävöivänsä häntä, ja niin kalvavana -se täytti hänet, tuo ikävöimys, että hänen täytyi ääneensä valittaa, -täytti niin valtavana, ettei hän edes yrittänytkään vastustamaan sitä, -vaan painoi päänsä yhä syvempään, vaikeroiden: "Tätä tuskaa... tätä -tuskaa!" - - * * * * * - -Samana aamuna istui tohtori vastaanottohuoneessansa, josta viimeinen -sairas vast'ikään oli lähtenyt pois. - -Hän oli lukevinaan erästä lääketieteellistä aikakauskirjaa, mutta hänen -katseensa kiiti kauas kirjan lehdeltä ulos eikä pysähtynyt se keväimen -viimeisiin lumihiutaleisiin, joita, keveinä kuin untuvat, putoeli -maahan ja suli samassa, -- ei pysähtynyt ensimmäiseen kottaraiseen, -joka kosteita siipiään räpytteli tekopesänsä harjalla, eikä pysähtynyt -Kai poikaankaan, joka suurissa pitkävartisissaan tepasteli akkunan -edessä, astuen jalkansa jok'ikiseen rapakkoon, minkä suinkin näki. - -Kain punainen lakki se yksin erottautui tuosta harmaasta -yksitoikkoisuudesta, mutta tohtorin katse ei siinä viivähtänyt. Se -poikkesi syrjäteille, meni kauemmas tätä harmaata yksitoikkoisuutta -ja pysähtyi kahden lämpöisen, suuren silmän valoon, joka sähkövirtana -elvytti häntä; mutta siitä hänen katseensa äkkiä kääntyi takaisin, -palaten hamaan siihen aikaan, jolloin poikasta ei vielä ollut olemassa. - -Hän näki itsensä köyhänä ylioppilaana pienessä, ahtaassa -ullakkohuoneessa ja näki tytön, josta sittemmin tuli hänen vaimonsa, -seisovan siinä, suonenvetoisesti kierrellen kihlasormusta sormessaan, -sillä välin kuin hän aivan tyynenä veti omansa pois ja laski heidän -väliselleen pöydälle. - -Hän muisti vielä, kuinka käryävän lampun himmeä valo lankesi -jouhikankaiseen sohvaan, jossa hän nukkui yöt, ja hän muisti tuon -epätoivoisen ilmeen tytön kasvoissa. - -Hän ei todellakaan tiennyt, mistä hän, noitten kasvojen edessä, oli -saanut rohkeutta sanomaan, mitä sillä hetkellä niin vilpittömästi tunsi -ja oli jo kauan tuntenut. Mutta hän tiesi sen sanoneensa peittelemättä -mitään... Ja hän, ylioppilas, oli koko ajan enemmän katsonut heidän -välillänsä olevaan sormukseen kuin häneen. - -Hän oli sanonut, ettei hänen tuntemansa rakkaus ole niin suuri kuin -yhteiselämä kysyy. Kun mennään kihloihin seitsentoistavuotiaina -lapsina, silloin ei käsitetä mitä tehdään, ja kun toinen sittemmin -huomaa erehdyksen tapahtuneen, niin on paras erota ajoissa. Mutta -tuskin hän oli sanottavansa sanonut, kun toinen oli äkkiä kietonut -kätensä hänen kaulaansa ja vetäytynyt lähelle häntä, kuumia kyyneleitä -vuodattaen, kerjäten kuin koira hänen jalkainsa juuressa. "Älä hylkää -minua! Anna minulle edes rahtunenkaan rakkauttasi. Minä tyydyn siihen, -voi kuinka tyydynkään!" - -Hän muisti äkkiä tunteneensa sillä hetkellä itsessään halun karistaa -hänet pois päältänsä ja samassa kadottaneensa jonkun verran -kunnioitustansa naista kohtaan hänessä. - -Melkein vaistomaisesti oli toinen tuntenut tuon ja hellittänyt hänestä, -mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen hänen kaulassaan. -"Jos sinä ajat minut pois, niin minä surmaan itseni." Niin hän oli -kuiskannut, ja ylioppilas oli lukenut hänen kasvoistaan, että hän -tarkoittaa täyttä totta noilla sanoilla. - -Sääli oli täyttänyt hänen sydämensä, ja hetkiseksi hän oli erehtynyt -tunteissaan. - -Mutta sitten hän oli äkkiä luonut impeen vakavan katseen ja virkkanut -verkalleen: -- Ja jos kerran kohtaisin sen naisen, jota voisin todella -rakastaa, kuinka silloin? - --- Silloin minä heittäytyisin hänen ja sinun välillesi! -- oli toinen -huudahtanut intohimoisesti, kyyristyen entistä lähemmäs häntä. - -Ylioppilas oli ollut ääneti hetken aikaa ja sitten tuonut esille -viimeisen pelastuskeinonsa. - --- Minulla on jotain sanottavaa sinulle, -- oli hän lausunut. -- Sen -kuultuasi on sinun helpompi luopua minusta. Minä en ansaitse niin -paljoa rakkautta. Minä olen tehnyt lainrikoksen ja odotan rangaistusta. -Tutkinnon suoritettuani menen poliisikamariin ja annan itseni ilmi. -Rangaistuksena on oleva pari vuotta kuritushuonetta. Ja niin olen -mennyttä miestä, ja sinun on vielä mielesi oleva hyvä, ettet ole -sellaiseen sitoutunut. - -Ei väräystäkään tytön kasvoissa. - --- Minä olen kauan ajatellut sitä, -- oli hän sanonut. - -Hän muisti, kuinka tuo tyyneys oli kerrassaan riistänyt aseet hänen -käsistänsä ja kuinka hän melkein nöyrtyneenä oli kysynyt tytöltä, mitä -hän nyt aikoo tehdä. - --- Odottaa, kunnes tulet takaisin. - -Ja silloin hän oli voitettu. - -Tyttö sai pistää sormuksen takaisin hänen sormeensa, ja kaikki -ristiriitaiset tunteet olivat tukehtuneet siihen kiitollisuuden uhkuun, -joka nyt ylioppilaassa hulvahti. - -Immen lähdettyä hän istui siinä jälleen, tuntematta olevansa -entistä iloisempi, entistä rikkaampi; tuntui kumminkin, kuin olisi -kaksinkertainen, kauan painanut taakka kirvonnut hänen harteiltansa. - -Vuosia vieri. Hän tuli vankeuteen ja pääsi jälleen vapaaksi. Hän ryhtyi -lääkärintoimeen eräässä syrjäisessä seudussa Sjellannin saarella ja -meni vihdoin naimisiin neljä vuotta siitä illasta lukien, jolloin -turhaan oli koettanut päästä vapaaksi tuskallisista väleistä. - -Vielä tälläkin hetkellä hän tunsi sen suuren levottomuuden, joka -oli hänet vallannut häitten edellisinä päivinä, ja hän tiesi, ettei -hän suinkaan ollut sitä salannut morsiameltaan. Tuhansin hienoin -viittauksin hän oli yrittänyt panna tytön suuhun ne sanat, joista -olisi aiheutunut molemminpuolinen selitys, mutta morsian ei ollut -tahtonut käsittää häntä, eikä tohtorinkaan sopinut ottaa sitä puheeksi; -hän tunsi, kuinka suureen kunniavelkaan tytön väsymätön, vuosikausia -kestänyt odotus oli hänet saattanut. - -Mutta selvästi hän muisti senkin, kuinka niitten päiväin ahdistus -oli pyörinyt varsinkin yhden kysymyksen ympärillä: "Ja jos minä -sittemmin elämässäni kohtaisin naisen, jota _voisin todella_ rakastaa?" -Ja voivansa rakastaa ehjästi ja kokonansa, sen hän tunsi valtavan -voimakkaasti. Ja lujan, intohimoisen luonteensa perusteella hän tunsi -kykenevänsä vastaanottamaan sellaista rakkautta, joka, kerran selvänä -ilmi puhjettuansa, pystyy murtamaan kaikki esteet tieltään. Mutta -_todellinen_ rakkaus tulee vain harvain osaksi -- miksipä siis juuri -hänen? - -Sittemmin hän oli lakannut tuntemasta tuota ahdistusta. Hän oli -syöksynyt työhönsä, syöksynyt kummallisen kiihkeällä, kuumeenomaisella -innolla, jotta ei hänelle jäänyt ensinkään aikaa perhe-elämää varten. - -Ja osat vaihtuivat. - -Nyt oli jonkun aikaa nuoren rouvan vuoro tuntea kalvavaa ahdistusta. -Hän ei sitä ilmaissut, mutta myötäänsä hän pelkäili jotain, mikä uhkaa -kuin vihollinen. Heidän avioliittonsa ensi vuosina nuori rouva useinkin -tapasi itsensä tarkastelemasta jokaista vierasta naista tuskallisin, -tutkistelevin katsein, luodakseen sitten mieheen silmänsä, arkaillen ja -ikäänkuin tiedustellen: onnistuuko tuon naisen saada sytytetyksi hänen -miehensä silmään se tuli, jonka hän, nuori vaimo, tiesi siinä piilevän, -yhtä varmasti kuin hän tiesi olevansa _itse_ kykenemätön sitä ilmoille -loihtimaan. - -Moiselle epävarmalle pohjalle on työläs rakentaa. Hän tunsi sen ja -kärsi hiljaisuudessa. - -Mutta silloin mies ei antanut hänelle vähintäkään aihetta -luulevaisuuteen. Ja vähitellen sitten nuori rouva vaipui levollisuuteen -hänkin. - -Silloin kumminkin, kun hän tunsi esikoistaan odottelevansa, silloin -heräsi hänessä heikko toivo, että lapsi kenties opettaa isän -rakastamaan vaimoa. - -Hän huomasi käyneensä tyynemmäksi miestänsä kohtaan ja luontevammaksi -muita kohtaan. - -Kai tuli maailmaan eräänä päivänä, jolloin omenapuut olivat kukassa, ja -lapsen keralla tuli päivänpaistetta taloon. - -Tohtori kylvetti joka päivä pikkuista, pulleata poikaansa, joka -pehmoisena ja valkoisena potki vedessä. Ja mitä kimeämmin poika huusi, -sitä raikkaammin tohtori nauroi... Mutta eipä hänen sydämensä silloin -äidille sykkinyt, vaan pojalle. Poikasesta tuli hänen ajatustensa -valtias; kisailla pojan kanssa -- siinä hänen suurin ilonsa. - -Ja niinpä tapahtui mikä tavallisesti on vastoin luontoa: äiti rupesi -mustasukkaiseksi omalle lapsellensa! - -Tuossahan se makasi kätkyessä, raastaen häneltä viimeisetkin muruset -hänen miehensä rakkautta! Eikö mies osoittanut häntä kohtaan entistä -enemmän kylmäkiskoisuutta, nyt, kun oli olemassa olento, jota hän voi -rakastaa? Ja eikö juuri hän, äiti, jää myötäänsä syrjään? - -Vaistomaisesti lapsi kyllä kiintyi äitiinsä. Äitiähän kohti poikanen -ensi kertaa ojensi pulleat käsivartensa, mutta tohtori se oli, joka -otti lapsen syliinsä. Äiti ei yrittänytkään päästä sille sijalle, joka -niin helposti olisi saattanut olla hänen. - -Hän muuttui kylmäksi ja umpinaiseksi. Talon ylle laskeusi se omituinen, -kuollut hiljaisuus, joka oli siinä niin huomattavissa. -- Mies tunsi -usein olevansa syyllinen vaimonsa edessä, mutta ei saattanut sittenkään -lähestyä häntä. Vaimo oli alun pitäin antanut itsestänsä liian paljon. -Nyt ei hänessä enää ollut sitä puolta, jota mies olisi halunnut saada -omaksensa. - -Ja tuo kuollut hiljaisuus se lepäsi edelleen kodin yllä. Silloin -tällöin vain keskeyttivät sitä Kain iloiset söperrykset. - -Mutta poikanenkin huomasi ennen pitkää, missä sopii temmeltää ja missä -olla vähemmällä. Rajusti ja meluten hän hyväili isäänsä; arkaillen ja -varovasti hän käyttäytyi äitiänsä kohtaan. Hän lauloi ja rallatteli -tohtorin kamarissa, mutta arkihuoneessa hän oli kiltti ja hiljainen, -ja päivällispöydässä hän istui pienessä tuolissaan heidän keskellänsä -äänetönnä ja vakavana, ja pienet, älykkäät silmät ne silloin verkalleen -ja ikäänkuin tutkistellen siirtyivät toisesta toiseen. Mutta välisti -hän pisti pienen kätensä tohtorin käteen ja huokasi ihan sydämensä -pohjasta, ikäänkuin hämärästi aavistaen, ettei kaikki ole niinkuin olla -pitää. Ja silloin oli toisten niin kummallisen outo olla. - - * * * * * - -Tohtori kavahti tuoliltansa ja sysäsi akkunan auki pihalle päin. - -Hän kaipasi raitista ilmaa. - -Kain punainen piippalakki pisti näkyviin kahden halkopinon välistä -portin ulkopuolella, ja tällä puolen heilui Fenrisin tuuhea häntä. - -Tohtori vihelsi, ja kumpainenkin tuli juoksujalassa saapuville. - -Fenris nosti suuret etukäpälänsä akkunaa vasten, ja Kai koetti kiivetä -ylös seinää myöten, mutta yritys ei onnistunut; hän menetti tasapainon -ja keikahti vatsalleen maahan. - -Tohtorin huolestuneilla kasvoilla elähti melkein lapsellinen ilme: -hän kurottautui akkunasta ulos niin kauas kuin suinkin ja huudahtaen -"heleijaa" sai kiinni Kai poikaa kädestä, joka oli niin märkä ja -likainen, että Kööpenhaminan katupoikakin olisi mointa kadehtinut. - --- Ei ole tänään oikein kuperkeikkojen ilma, -- virkkoi hän tyynesti ja -nosti pojan sisään akkunalaudalle. - --- Viis siitä, -- lohdutteli hän sitten, kun Kai ikäänkuin pahoitellen -alkoi pyyhkiä käsiään housuihinsa. -- Älä välitä käpälistäsi: ne -saadaan kyllä puhtaiksi. Mutta nyt tästä leikki nousee! - -Ja he kävivät rosvosille. Tohtori sitoi Kain akkunalautaan, ja -Kai kirkui ja taputti pieniä, mustia käsiänsä, ja Fenris haukkua -louskutteli mielihyvillään. - -Iso musta kukkokin, joka seisoi toisella jalallaan keskellä pihaa, -rupesi kiekumaan ja kiekui kuin henkensä edestä. - -Kuului kavioiden kapsetta tieltä, ja rattaat ajoivat pihaan. - -Se oli Inga ponillansa. - -Hän tervehti iloisesti ruoskanvarrella, ajaessaan akkunan ohitse. - --- Ketä haluttaa lähteä ajelemaan? -- kysyi hän. - -Ja Kai rimpuili jaloillaan, päästäkseen alas, ja tuskin oli saanut -pienet jalkansa maahan, niin jo oli tulijan luona rattaiden vieressä. -Fenris teki korkeita, kömpelöitä loikkauksia ilmaan, aavistaen hauskaa -juoksumatkaa. Mutta tohtori sulki akkunan ja päätti pysyä sisällä -huoneessaan. Minuutin kuluttua hän kumminkin seisoi rattaiden vieressä -ja ojensi Ingalle kätensä. - -Mutta siitä silmänräpäyksestä ruveten hän tiesikin, että nyt oli -tapahtunut se, mitä hän yhdeksän ajastajan kuluessa oli peljännyt ja -tietämättänsä sittenkin ikävöinyt: hän oli kohdannut sen naisen, jota -hän voi rakastaa! - -Ja kuni kauan sulkeissa ollut virta vihdoin äkkiä syöksähtää -valloilleen pauhaavana koskena, niin hulvahti hänessäkin liikkeelle -tunteitten uhkuva vuo, hänen seisoessaan tuossa rattaiden astinlaudan -vieressä, sanaakaan sanomatta ja ikäänkuin haukkoen ilmaa. - -Hän ei huomannut Fenrisiä, joka oli noussut etukäpälillään häntä -vasten, tahraten hänen takkinsa; hän ei huomannut poikaansa, joka -maltitonna nyki häntä hihasta, eikä hän huomannut sitäkään, kuinka -Inga, häneen katsahdettuansa, hiukan säpsähti. - -Tohtori seisoi myhäillen itsekseen, niinkuin se, joka vast'ikään on -herännyt ja valmistaa virtailevalle elämälle sijaa sisimpiinsä, ja -sinne hän avasi ovet, avasi selkoselälleen, suuren, päivänpaisteisen -aallon tulvahtaa sisälle. - - Se se saa, kevät armas kun ennättäy, - puu lehtehen kun, maa kukkaan käy! - Se se saa, elon laulu kun raikuilee, - kahilistossa sorsaset suutelee! - Se se saa kera kerttujen kerkeitten, - pesät puihin kun syntyvi sirkkusten, - Se se saa, elo raikas kun riemahtuu, - sinitaivolle maa kun kihlautuu. - _Sydän_ ihmisen yksin ymmärsi sen: - Kevätlemmen tuon iki-ihmeisen! - - * * * * * - -Arkihuoneessa Klitholman kartanossa istui vanha valtioneuvoksetar, -tarkasti katsellen silmälasiensa ylitse Ingaa, joka seisoi pukeissa, -lähdössä ajelemaan, ja tahtoi vain sitä ennen kastella krokus-kukat -akkunalla. - -Ei ollut enää harvinaista, että Inga aamupäivällä kävi "ajeluttamassa -pikku Mustaa". Hän, joka ennen oli saanut omantunnon vaivoja, jos -puolituntiseksikaan oli jättänyt mummonsa yksikseen, hän oli nyt usein -tuntikausia poissa. - -Mummo ei puhunut mitään. Hän lykkäsi vain silmälasit ylemmäs otsalle -ja katsoi tutkistellen tyttöä, tämän kumartuessa suutelemaan häntä -jäähyväisiksi. Mutta ei hän koskaan mitään tiedustellut. Yhden ainoan -kerran vain hän oli kysäissyt: -- Pitäneeköhän tohtorinna siitä, että -sinä niin usein käyt ajelemassa pojan kanssa? - -Mutta Inga oli vastannut vain: -- Mitäpäs hänellä olisi sitä vastaan? --- ja reippaasti nyökäyttänyt päätään hyvästiksi. Sen koommin ei siitä -asiasta enää mitään puhuttukaan. - -Mutta yhä tiheämmiksi ajelut kävivät. Melkein joka päivä pysähtyivät -pienet ponirattaat tohtorin asunnon edustalle, ja Kai hyppäsi istumaan -Ingan viereen. Usein tuli tohtorikin mukaan, ja silloin venyi yksi -tunti kolmeksi. Ja niin he istuivat siellä särkkäin välissä, haastellen -hiljaisella äänellä, ja lännen-ärjy heitteli hyrskyjänsä heidän -edessään, ja Kai keräili kiviä rannan hiekassa. - -Rouvalla oli aina esteitä, kun häntäkin pyydettiin mukaan. - -Hän ei ollut huomaavinansakaan ponin juosta tömistävän pihalle ja -tohtorin kavahtavan akkunaan. Hän seisoi aivan tyynenä ovessa, -katsellen heidän lähtöänsä, mutta vaunujen kadottua näkyvistä elähti -välisti tuskainen ilme hänen kasvoillaan, ja välisti tuntui kuin -salpaisi henkeä. - -Sitten hän veti oven kiinni ja meni sisään. - --- Pitihän sen näin käydä, -- virkkoi hän joskus itsekseen melkein -soinnuttomalla äänellä. -- Tiesinhän minä, että näin oli kerran käyvä. - -Ja koneenomaisesti hän otti ompeluksensa esille; koneenomaisesti siinä -piste pistettä ajeli, ja tuhannetta kertaa hän siinä uudestaan eli -elämänsä raskaimmat hetket. - -Hänhän itse oli työntäynyt avioliittoon, hänhän oli väkisin vaatinut, -ostanut hänet omakseen, seurauksia ajattelematta. Mies oli rehellisesti -varoittanut häntä, mutta siinä kohden hän, tyttö raukka, oli ollut -taipumaton ja _tahtonut_ saada hänet omakseen mistä hinnasta hyvänsä. -"Jos minä kerran kohtaisin sen naisen, jota voisin rakastaa, -- kuinkas -silloin?" Näin oli toinen sanonut, ja saanut uhkamielisen vastauksen: -"Silloin minä heittäytyisin hänen ja sinun välillesi!" - -Tohtorinna myhähti katkerasti. Ei hän hetkeäkään ajatellut heittäytyä -väliin nyt. Hän tunsi vaistomaisesti, että tuo nainen tuolla ulkona -särkillä oli päässyt voitolle... sillä -- miksipä kierrellä? -- se oli -hän, jota hänen miehensä voi rakastaa. - -Ja hän puri huulet yhteen, jottei kalvava yksinäisyydentunne -purkautuisi itkuun. Hän otti tyytyäksensä viimeiseen, pienimpään -muruseen hänen rakkauttansa... hän tuuditti raastettua sydäntänsä -itsepuolustuksella, jota hän ei itsekään enää uskonut, ja kävi -kylmemmäksi, umpimielisemmäksi kuin milloinkaan ennen. - -Mies ei huomannut tuota. Hänen lujassa, kauan arkailleessa luonteessaan -ei nyt ollut sijaa kuin yhdelle ainoalle tunteelle. Se täytti sen -kokonaan; se oli siinä kaikkivoipa. Tuo raskaanlainen, samalla -intohimoinen ja vakava luonne, joka tähän saakka oli nähnyt pelkkiä -varjopuolia elämässä, avautui nyt luottavana kuni lapsi sille sielulle, -joka ymmärsi sitä, eikä hän näinä aikoina yritellytkään sulkea pois -sitä valon ja lämmön valtavaa vuota, jonka nyt rakkaus oli saanut -hänessä virtailemaan. - --- Kummallista, -- sanoi tohtori Ingalle, kävellessään hänen kanssaan -särkillä, -- siitä saakka kuin tulin tuntemaan teidät, on jok'ainoa -hengenveto minussa kuin ylistyslaulua elämälle. - -Ja hetken perästä hän lisäsi: -- Kaikista ihmisistä, jotka tunnen, -olette te ensimmäinen, joka ei ole kohdellut minua kartellen ja -epäillen, joka ei milloinkaan ole antanut minun tuntea, että kunniaani -on tahra lyöty. - -Inga naurahti lyhyeen ja raikkaasti. - --- Lieneekö kansalaiskunnia hienompaa ainetta kuin pelkästään -inhimillinen? -- kysäisi hän. -- Ja viimeksimainittuun on meillä -jokaisella tahra lyöty. - -Tohtori pysähtyi hänen eteensä. - --- Niin, niin, teillä on oma siveysoppinne, -- virkkoi hän, luoden -kiitollisen silmäyksen Ingaan. -- Maailman tuomiota se ei kestä, -sen tiedän, mutta jospa tietäisitte, kuinka hyvää se sittenkin -tekee minuun... yksistään jo sekin, että te itse uskotte sitä niin -järkähtämättömästi. - -Inga katsahti häneen ja sanoi: -- Tahroja on, jotka kajoavat -luonteeseen. Teidän luonteenne on puhdas; sen uskon. - --- Miksikä niin uskotte? - --- Sen näen silmistänne. - --- Silmät pettävät. - --- Ei minun. - -Hän lausui sen niin avomielisesti, että toinen hytkähti. - -Tuokion kuluttua tohtori alkoi jälleen, ikäänkuin pyrkien saamaan uutta -vakuutusta hänen puoleltaan: -- Miks'ette tiedustele minulta mitään? - --- En tarvitse tietoja. - -Tohtori oli ääneti hetken aikaa. Sitten hän äkkiä virkkoi, katsoen -häntä suoraan silmiin: -- Minä kerron teille tarinani. - -Inga nyökäytti päätään, ikäänkuin pitäen sitä aivan itsestäisenä -asiana. Ja nyt alkoi tohtori puhua verkalleen, lyhyin lausein, -kertomuksen aikana monasti painaen pehmeätä huopahattuansa otsalle. - --- Minun luonteeni on aina ollut sellainen, että se vastuksista on vain -yltynyt. Mitä minä tahdoin, sitä minä tahdoin hamasta siitä saakka -kuin pääsin omille jaloilleni. Neljäntoista vuoden ikään minä tahdoin -elää vapaana, aivan kuin lintu kedolla ja metsässä, mutta kerran näin -ihmisen joutuvan vaaraan ja kuolevan pikaisen avun puutteessa, ja siitä -aikain oli tahtoni se, että minusta tulee lääkäri. - -Olin isäni ainoa poika, mutta minulla oli viisi sisarta, ja pienessä -talonpojan talossa ei säästöjä kartu, kun perhe on niinkin suuri. - -Meidän talo oli Sjellannin hedelmällisimmissä seuduissa, mutta puhe -kävi kaikkialla semmoinen, että se on huonossa hoidossa. Isästäni ei -ollut käytännön mieheksi, ja asiat kävivät vuodesta vuoteen yhä enemmän -taaksepäin. Lainan avulla hän sentään sai minut täysihoitoon erään -ruokakauppiaan luokse Kööpenhaminaan, ja koulunkäyntini alkoi. - -Aikaisin tulin ylioppilaaksi parhaimmalla arvolauseella ja suoritin -vuoden perästä valmistavan tutkinnon. - -Tultuani sinä kesänä loma-ajaksi kotia hämmästytti minua talon -rappeutunut tila. Työväkeä oli vähennetty äärimmäisiin; sisaret -suorittivat kaikki palkkapiikain tehtävät. Koko perhe näytti niin -kummallisen masentuneelta ja huolestuneelta. Pian selvisivät minulle -syyt. - -Talo oli velkaantunut siinä määrin, että isän oli vuoden perästä oleva -pakko jättää se saamamiehilleen. - -"Sinun kohtalosi minua tässä varsinkin huolestuttaa", virkkoi hän, -"sillä nyt sinun täytyy jättää lukusi ja hankkia leipäsi muulla tavoin." - -"Minä en voi niitä jättää. Minusta _pitää_ tulla lääkäri." - -"Sitten saat itse hankkia varoja", sanoi hän, kääntyen minuun selin. - -Minä tiedustin, eikö taloa saisi millään ehdoin pelastetuksi, ja -muistan vielä, kuinka hän, katkerasti naurahtaen, vastasi: "Kyllä, jos -se palaisi poroksi. Se on vakuutettu suuresta summasta. Mutta eipähän -vaan Herra ole niin armollinen, että panisi pitkäisen iskemään tähän, -vaikka ukkonen jyriseekin harva se päivä." - -Sen keskustelun perästä minä läksin puutarhaan. - -Minä kaipasin ilmaa. - -Äiti istui seljapensaan juurella ja itki niin, että sydäntäni pakotti, -ja aina hänen puheensa päätteenä oli vaivaistalo; siihen hän aina -palasi. - -"Sinne se vie", sanoi hän. - -Jonkun matkan päässä tapasin kaksi sisartani. - -"Palvelukseen kai tästä lähteä pitää", puhelivat he, nyökäyttäen -murheellisesti päätänsä toisilleen. - -Minun kävi mahdottomaksi nähdä tuota kaikkea. - -Ja sitten omakin epätoivoni! Päästä puoliväliin ja jäädä siihen! -Pysähtyä taipumattoman kohtalon pakosta kesken kaikkea!... Jos minulla -oli ollut tahtoa ennen, niin nyt sitä oli kaksin verroin! - -Sillä hetkellä iski rikoksen ajatus mieleeni... - -Tohtori vaikeni hetkeksi ja huokasi. Sitten hän jatkoi entiseen tapaan: - --- Minä päätin itse panna pitkäisen iskemään. Mutta ensin minun piti -olla varma siitä, ettei ihmisiä eikä elukoita mikään vaara kohtaa. En -ole koskaan saattanut tehdä eläimille pahaa. Jotain rajua minussa oli -poikana, mutta raaka en ollut. Ja niinpä panin aikeeni toimeen eräänä -päivänä rukiinleikkuun aikana, jolloin sekä äiti että sisaret olivat -lähteneet viemään ruokaa leikkuuväelle, ja itse olin sanonut lähteväni -metsälle koirani kanssa. - -Elukat olivat kaikki laitumella; kanat ja ankatkin olivat lähteneet -pihasta ulos. Elävistä olennoista ei ollut kotona kuin kissa ja -kyyhkyset. Kissan minä vein erääseen lautakojuun tuulen päälle, mutta -kyyhkysiä en voinut pelastaa. Useimmilla oli jo munat tai poikaset, -eikä niitä millään muotoa saatu lähtemään pesistään. Yhä vieläkin näen, -kuinka ne helein, valkoisin siivin lensivät suoraa päätä liekkeihin ja -putosivat kärventyneinä maahan. - -Nuo kyyhkyset ne kauan sen jälkeenkin vielä tuottivat minulle tuskaa. -Monastikin, kopin laverilla loikoessani, olin kuulevinani niiden -hätähuutoja ja niiden veristen, kärventyneitten siipien havinaa. Nytkin -minä vielä säpsähdän, jos milloin kyyhkynen sattuu lentämään ohitseni. --- - -Hän vaikeni hetkiseksi ja pyyhki hikeä otsaltaan, mutta maasta -hänen katseensa ei kohonnut, ja siksipä hän ei huomannut kirkkaita -kyyneleitä, joita tihkui hänen kuulijansa silmistä. - -Hän jatkoi kumealla äänellä: -- Pitkäinen oli tehnyt tehtävänsä hyvin. -Talo paloi pohjiaan myöten, ja vakuutussumma pelasti meidät. Epäillyt -ei minua kukaan muu kuin isä. Hän ei minulta milloinkaan tiedustanut, -mutta hänen silmissään minä ensi kertaa näin sen halveksivan epäluulon, -minkä sittemmin olin kohtaava kaikkien muittenkin silmissä. - -Minä muistan, kuinka tuo katse vainosi minua kaikkialla. Milloin näin -sen ohikulkijan silmissä, milloin se tuijotti minuun luentovihkojeni -lehdiltä, ja väliin se välähti, niin minusta tuntui, professorinkin -silmistä kesken luentoa. - -Kerran kohtasin sen sairastalossa eräässä sairaassa, jota minun oli -määrä tutkia, ja silloin huomasin hermostoni olevan nääntymäisillänsä -syyllisyyteni raskaan taakan alle, syyllisyyteni, joka ei vielä -ollut sovitettu. Minulta ei ollut puuttunut rohkeutta rikoksen -tekemiseen, mutta minulta puuttui se, jota Ibsen sanoo "lujatekoiseksi -omaksitunnoksi". - --- Se oli teidän onnenne, sillä muutoin te ette olisi se, mikä olette! --- huudahti Inga, ja niin välitön lämpö helähti tuosta huudahduksesta, -että tohtori ensi kertaa katsahti ylös, hämmästyen. - -Hän näki kaksi eloista, osanottoista silmää, ripset kyynelissä, ja -kestipä kotvasen, ennenkuin hän jälleen kykeni jatkamaan. - --- Siitä päivästä oli minulle selvillä, että minä itse annan itseni -ilmi, en kumminkaan ennen kuin olen päässyt sen päämääräni perille, -josta olin maksanut niin kamalan kalliin hinnan. - -Samana päivänä kuin kurssini oli suoritettu, annoin itseni ilmi -murhapolttajana. - -Minä sain tuomioni ja valitsin koppivankeuden, siten päästäkseni -pikemmin vapaaksi. Vapaaksi, niin... -- hän naurahti katkerasti, -- -vapaaksi en minä ikinä pääse! Harhakuvia tuo vapaus, jota vankeudessa -ollessa uneksitaan. Ken kerran rangaistu on, hänestä ei enää vapaata -miestä tule. Kehen laki on kajonnut, ei hän enää armoa saa. Ei hänen -osalleen enää muuta ole jäänyt kuin palanen sääliväisyyttä, epäluulon -sekaista sekin. Yhteiskunnan tuomio ei koskaan vapaaksi julista; se on -kuin yksi ainoa räikeä vääryydenteko, joka maahan murtaa ihmisen ja -surmaa hänet verkkaan vaikuttavalla myrkyllä -- epäluulon myrkyllä. - -Haa, jospa te tietäisitte, mitä tuommoisen ihmisparan sydämessä -liikkuu, silloin kun hän pääsee vankeudestansa! Jospa tietäisitte, -kuinka hänessä jok'ainoa hermo värähtelee kohti lämmintä, uhkuvaa -elämää tuolla ulkona, -- ja hän kohtaa kylmyyttä! Jospa tietäisitte, -kuinka hänen lähimmäistensä kunnioituksesta riippuu hänen -kunnioituksensa omaa itseänsä kohtaan! Ja ihmiset ne särkevät sen -säpäleiksi, hajoittavat kuin korttitalon! "Rangaistu" mies ei saa -mitään maailmassa aikaan. Hän saattaa mitenkuten tulla toimeen, hän -saattaa saada itsensä unohduksiin, mutta kauas elämän uralla hän ei -milloinkaan pääse, sillä hän on muserrettu mies. Ja se on yhteiskunnan -syy, tuon armottoman yhteiskunnan, joka sietää kaikkia rikoksia, -paitsi niitä, joita tehdään sitä itseä vastaan, joka hemmottelee -siveellisiä murhapolttajia ja hienoja varkaita, mutta jonka edessä lain -loukkaamisen synnit eivät anteeksiantamusta löydä. -- - -Tohtori vaikeni ja hengitti syvään. Inga näki siniset suonet hänen -yhteenpuristetuissa käsissään. Tuntui kuin koko hänen kärsimystensä -historia olisi kirjoitettuna noihin käsiin, joita hän rutisteli niin, -että sormet naksahtelivat, rystyset valkoisinaan. - -Näin avomielisesti ei hän ollut vielä kellekään haastanut, mutta -tiesihän hän nyt kuulijansa käsittävän hänet. Hän tunsi vaistomaisesti, -että hänen omat ajatuksensa ikäänkuin ilmenevät immen ajatuksissa, ja -kun Inga sitten ojensi hänelle molemmat kätensä lämpöisinä, sanaakaan -sanomatta, tapahtui se siitä syystä, ettei tyttö tässä tuokiossa -osannut muulla tavoin tunteitansa ilmaista. - --- Miks'en kohdannut teitä silloin? -- sanoi tohtori, ja hänen äänensä -vapisi pidätetystä liikutuksesta. -- Te ette olisi minua epäillyt. - --- En, -- vastasi Inga, kuuman, etelämaisen veren hulvahtaessa hänen -kasvoihinsa, -- minä olisin kunnioittanut ja pitänyt arvossa teitä, -koska rehellisesti alistuitte rangaistukseen, niinkuin kunnioitan teitä -siitä tälläkin hetkellä ja olen sen tekevä ikäni kaiken. - -Tohtori ei vastannut mitään. Hän tarttui noihin ojennettuihin käsiin -ja suuteli niitä. Se tapahtui ehdottomasti, mutta samassa sellaisella -tulisuudella, joka lausui ilmi hänen tunteensa selvemmin kuin monet -sanat. - -Ja ääneti he olivat kumpainenkin. - -Kai tuli heidän luokseen, suuri, rannalta löytämänsä näkinkenkä -kädessään, ja tohtori laskeusi polvilleen hiekalle, lähemmälti -katsellakseen sitä. - -Tuskainen ilme, joka oli asunut hänen kasvoillaan hetken aikaa, alkoi -vähitellen hälvetä. - -Hän veti poikasen luoksensa ja katseli häntä kauan silmiin. - --- Armaat silmät! -- sanoi hän äkkiä ja suuteli niitä hellästi, -- -rakkaat, siunatut silmät! - -Ja hän kääntyi Ingan puoleen. - --- Merkillistä, -- sanoi, hän, -- kuinka lasten silmissä saattaa löytää -sen, jonka perille ei koko pitkän elämän viisauskaan kykene pääsemään! - -Mutta pojan ei tehnyt mieli pysyä asemillaan. Hän kietoi käsivartensa -isän kaulaan ja riuhtaisihe sitten tarmokkaalla nykäyksellä irti. - --- Kai lähtee hakemaan näkinkenkää äidille, -- huusi hän ja riensi -juoksujalkaa merenrannalle takaisin. - -Toiset kaksi tuossa särkillä eivät katsoneet toisiinsa. Pojan sanoissa -oli jotain, joka masensi heidät. Hän oli muistuttanut eräästä, jonka -he kumpikin olivat unohtaneet, ja tämä eräs se äkkiä heitti varjonsa -heidän väliinsä. - -Inga lienee tuntenut, että nyt oli tapahtunut jotain vääryyttä, joka -oli hyvitettävä jälleen, koskapa hän hetken kuluttua virkkoi: - --- Onhan toki yksi, joka kantaa taakkaa teidän kanssanne. - --- Kuka? -- kysyi tohtori vähän terävästi. - --- Teidän vaimonne. - --- Vaimoni ja minä emme milloinkaan haastele noista ajoista, -- vastasi -hän lyhyesti. -- Me kartamme kaikkea, joka johdattasi niitä mieleen, -ja minä saatan sen hyvin käsittää... hänen kannaltansa. Parasta onkin, -ettei niitä enää puhumalla henkiin herätä. Parasta on kätkeä hautaan -häpeänsä. - -Inga ei vastannut. Hänen oli vastenmielistä kuulla tohtorin puhuvan -niin kylmästi tuosta asiasta, ja häntä suututti, että oli kajonnut -heidän keskinäisiin väleihinsä. Mutta hetken kuluttua tohtori, -ikäänkuin puolusteleiden, virkkoi: - --- Ei ollut tarkoitukseni heittää varjoa vaimoni päälle. Hän on -rehellisesti kärsinyt minua, mutta hän ei ole voinut kätkeä tuntevansa -häpeän taakkaa, ja juuri se, mitä minä kaikkien näitten vuosien -vieriessä olen tavoitellut, on ollut saada osakseni yhdenkään ihmisen -luottamusta ja rohkeamielistä uskoa, kaivannut ihmistä, joka ei -tahrapilkkua päälläni näe ja jonka rakkaus olisi kyllin voimakas -pyyhkäisemään pois sen, mikä mennyt on, ja viskaamaan sen selkänsä -taakse mereen! Mutta... minulla ei ole oikeutta vaatia, ei ole nyt eikä -ollut silloinkaan. - -Suuri, pyöreä pää painui syvälle leveitten hartiain väliin, ja ääni -kävi äkkiä hempeäksi kuin lapsen. - -Hetkisen katseli Inga häntä, joka tuossa istui hänen edessään särkällä, -nävertäen keppiänsä syvälle lentohiekkaan. Sitten hän äkkiä kääntyi -tohtoriin selin. - --- Minnehän se Kai poika sai? -- virkkoi hän ja siirtyi kauemmas, -mutta hän tunsi sen olleen vain pikaisen tekosyyn: hän tiesi, että -jos hän olisi minuutinkaan verran vielä viipynyt siinä, olisi hänen -täytynyt kietoa kätensä tohtorin kaulaan, antaen tahdottomasti hänelle -lämpimästä, yltäkylläisestä sydämestänsä kaiken siinä piilevän runsaan -myötätuntoisuuden ja hellän osanoton tuota paljon koeteltua miestä -kohtaan, jota hän rakasti... rakasti koko nuoren sielunsa hehkuvalla, -hillittömällä voimalla! - -Tohtori seurasi häntä silmillänsä, hänen hiljalleen poistuessansa yhtä -kauemmas, mutta toisin kuin ennen: ei reippaasti ja kevein askelin, -vaan verkalleen ja ikäänkuin lumottuna. - -Inga ei pysähtynyt. Pari kertaa hän vain käänsi päätään siihen -suuntaan, missä tohtori istui, ja äkkiä tohtori käsitti, miksikä Inga -oli lähtenyt. - -Tohtori ei liikahtanut. Hän ei päästänyt Ingaa näkyvistään, vaan istui, -hengitystään pidättäen, hievahtamatta, ikäänkuin peljäten yhdellä -ainoallakaan liikkeellä häiritsevänsä tämän silmänräpäyksen sanomatonta -onnea. - -Ja tuuli huhahteli kanervikossa hänen jalkainsa juuressa: aurinko piti -karkeloansa meren tyrskyissä, väikkyen ja välähdellen vaahdon heleässä -helmisateessa, lämmittäen ja kimallellen suurten, smaragdinvihreitten -aaltojen pinnalla. - -Leivonen kohosi ilmaan hänen viereltänsä ja alkoi liverrellä hänen -päänsä kohdalla. Hän kuuli, kuinka se kohoilemistaan kohoilee, -lakkaamatta laulaen, vaieten hetkeksi ja jälleen päästäen voimakkaana -virtana riemullisen virren, heleän, tenhoavaisen! Ja tohtori myhähti -ylös leivosta kohti, onnellisena tunteissaan, mutta ei hän lintua -katsonut: hänen silmänsä seurasivat hentoa nais-olentoa, joka -kuvastui hienoin ja kevein ja sittenkin niin ehjin piirtein kirkkaana -kimaltelevaa merta vasten. - - * * * * * - -Hienous ja suopeus, melkein ylhäinen itsensähillitsemys kasvoilla, --- vartalo vielä reipas ja liikkuisa, vaikka olikin sitä painamassa -kahdeksankymmentä vuotta, -- kaksi kiiltävää, valkoista kiharaa -ohimoilla, jotka pistivät näkyviin pitsitanun alta, -- ja ruskeihin -kilpiluisiin sankoihin istutettujen silmälasien takana kaksi ruskeata -silmää, niin vilkasta ja älykästä, niin lämmintä ja kirkasta kuin -nuoruuden ensimmäisinä päivinä, -- sellainen oli vanha rouva... Elämä -oli jättänyt jälkiä kasvoihin, murhe oli uurtanut syviä, surumielisiä -vakoja suun ympärille, mutta noitten vanhain, hienojen kasvojen -jok'ainoassa piirteessä asui täydellinen sopusointu. Ja ylt'ylinen -sopusointu koko hänen olennossaankin oli silmäänpistävä puoli hänessä. -Ylhäinen itsensähillitsemys, vilpitön herttaisuus ja levollinen -itsensäkasvatus -- siinä tämän rouvan täydellinen sopusointuisuus. - -Hän istui suuren tammipöytänsä ääressä selaillen papereita. - -Keväinen aurinko paistoi pitkinä, suorina säteinä hänen tanunsa -nauhoihin ja lämmitti ryppyistä kättä, joka verkalleen käytti kynää. - -Pehtori oli vast'ikään tuonut sinne muutamia ehdotuksia, joihin -tarvittiin vanhan rouvan allekirjoitusta, ja tämä piirsi nimensä -vapisevalla kädellä, tuontuostakin yskähtäen kuivasti, käheästi. Vanha -rouva oli viime aikoina paljonkin yskinyt. - -Saatuansa paperit kuntoon hän katsahti silmälasiensa yli ja huokasi -syvään. Miten käynee talon, kun _hänestä_ aika jättää? Heineistä ei -ollut kukaan harrastanut maanviljelystä eikä osannut tilaa hoitaa. -Ne olivat olleet levotonta väkeä, suosien kaikkea muuta kuin sitä, -tuommoisia mustalaisluonteita, jotka eivät kiinny pysyvästi mihinkään. - -Sellaisia ne olivat olleet hänen miehensä ja miniänsä, samanlainen -hänen poikansakin. Näön vuoksi poika tosin oli ryhtynyt maatilaa -hoitamaan, suoritettuaan ensin lainopillisen tutkinnon, mutta enimmän -aikansa hän oli soitellut violoncelloa, jättäen tilan hoitamisen -pääasiallisesti hänen, vanhan rouvan, huoleksi. Ja äkkiä hän oli -lähtenyt Kööpenhaminaan, hakenut ja saanut siellä viran jossain -ministeriössä. Sieltä hän kirjoitti äidillensä, että hänen on mahdoton -asua Klitholmassa, missä ei milloinkaan kuule musiikkia. Tietäähän hän -sitä paitsi, että talo äidin huostassa on hyvissä käsissä. - -Sinä päivänä, kun kirje tuli, suuttui mummo oikein todenteolla, ja -hänen kirjoittamansa vastaus ei ollut vailla sarvia ja hampaita, mutta -poika ei kumminkaan tullut takaisin. - -Hän meni vuoden kuluttua naimisiin erään naispianistin kanssa, joka -kuoli Ingan syntyessä. Silloin hän otti lapsen ja toi sen kanssaan -Klitholmaan. - -Vanha rouva tunsi sydäntänsä ahdistavan, nähdessään poikansa -masentuneen mielen. -- Tahdotko olla äitinä lapselle, niinkuin -minullekin olet ollut? -- oli poika kysynyt. -- Tiedän kyllä, etten -sitä ansaitse, mutta tänne en voi jäädä. Minä en saa rauhaa missään. -Lähden vuodeksi etelään; sitten tulen takaisin lastani noutamaan. - -Mutta takaisin hän ei tullutkaan. Hän kuoli malariaan Roomassa, ja näin -oli mummon huostassa turvaton, piskuinen lapsi ja vanha, velkaantunut -maatila, jonka rapatut seinät olivat kallellaan hietasärkkiä kohti, -ikäänkuin kuunnellen, kuinka niitten takana lännen-ärjy ulvoo pitkinä, -kolkkoina öinä. - -Mutta siihen aikaan hän oli vielä reipas ja ripeä. Hän ei antanut -perää, vaan teki työtä innokkaasti, väsymättä. - -Hän oli aina osannut valita kunnollista väkeä. Selvän huomaamiskyvyn -ohella oli hänellä tarkka silmä kaikkeen käytännöllisyyteen, ja siksipä -hänen onnistui saada kunnollisia työvoimia. Hänen palvelusväkensä oli -mallikelpoista ja talon pehtorit luotettavia miehiä. Talon varallisuus -kasvoi sitä mukaa kuin Ingakin yleni. Hän oli mummonsa ilo ja onni; hän -se varsinaisesti oli mummonsa elämän sisällys. - -Suureksi mielihyväksensä huomasi vanha rouva oman toimintahalunsa ja -tarmonsa menneen perinnöksi Ingalle, enemmän kumminkin teoreettisella -kuin käytännöllisellä alalla. - -Lieneekö siihen ollut syynä se, että hän joka päivä oli istunut -lapsen kätkyen vieressä ja kirkkailla, ruskeilla silmillään ikäänkuin -tenhonnut häneen omaa sisällistä voimaansa, vai oliko tuossa pienessä -naispianistissa, jota hän ei ollut koskaan tuntenut, kukatiesi ollut -rahtunen tahdonlujuutta, jota Heineiltä niin kokonaan puuttui, -- -siitä hän ei milloinkaan oikein selville päässyt. Mutta ei hän ollut -uskomatta sellaistakaan, että sielu saattaa magneettisella tavalla -siirtää henkistä voimaansa toiseen. - -Ingan tultua suuremmaksi hän huomasi kumminkin, että vaikka tuossa -kohdassa oli olemassa paljo yhtäläisyyttä heidän välillään, ei se ihan -samanlaista sittenkään ollut: ensinnäkin tuo etelämainen temperamentti -ja sitten nuo kansanvaltaiset taipumukset. Hän lohdutteli itseänsä -kumminkin sillä, että viimeksimainitut kenties kehittävät luonteen -käytännöllistä puolta. - -Oli aika, jolloin hän täydellä todenteolla aikoi ruveta opastamaan -Ingaa talon asioihin ja siirtää sen hoitamisen hänelle, mutta sittenhän -tuli tuo kovan onnen ylioppilasraivo väliin ja, mikä vielä oli -pahempaa, taiteen-into astui hänessä ilmi. - -Siitä saakka ei mummo enää pitänyt häntä tilanhoitajan-alkuna, eikä -kummakaan, että hän huokasi ajatellessaan, kuinkahan tämän vanhan, -rakkaan talon käy, kun hän ennen pitkää on sulkenut silmänsä. - -Mutta oli olemassa muutakin, mikä häntä painoi: Ingassa oli viime -aikoina tapahtunut muutos. Inga oli nyt myötäänsä levoton. Jouten -hän ei ollut hetkeäkään, mutta työhuoneensa ovea hän ei enää koskaan -aukaissut; ei hän enää milloinkaan kiinnittänyt tarmoansa mihinkään -määrättyyn seikkaan, kuten ennen; väsymättömällä toimintahalulla hän -vain tarttui kaikkeen mitä näki. - -Välisti hän oli kyökissä, innokkaasti käsin kaikessa mitä siellä -tehtiin, hetken perästä hän seisoi tallissa, sukien pikku Mustaa, -niinkuin olisi henkikaupalla pitänyt saada sen leveä, kiiltävä selkä -ihan välkkymään auringonpaisteessa, ja tuokion päästä hän kantoi -kaikki ruukkukasvinsa puutarhaan, raitista ilmaa saamaan. Väliin hän -lauloi korkealla äänellä ja taukosi ihan äkkiä, niinkuin olisi itku -ilon tukahuttanut. Toisin vuoroin hän seisoi akkunassa, niinkuin ketä -odotellen, ja illalla, mummolle lukiessaan, hänen kasvojensa ilme -välisti osoitti selvään hänen ajattelevan aivan muita asioita; äänikin -äkkiä muuttui toisenlaiseksi. - -Mitä oli tapahtunut? - -Mummo oli jo aikaa sitten aavistanut sitä, vaikk'ei ollut tahtonut sitä -itsellensäkään myöntää. - -Hän ryyppäsi edessään olevasta lasista vettä ja sai yskäkohtauksen, -joka heti kutsui Ingan saapuville. - --- Mummo kulta! Taas tuommoinen kohtaus! -- huusi hän hädissään. -- -Sinä istutkin liian lähellä akkunaa; siitä vetää. Annas, kun autan -sinua! - -Hän sai mummonsa pian nojatuoliin ja kietoi huolellisesti vaippoja ja -peitteitä hänen ympärilleen. Sitten hän istahti tuolin siivelle ja pani -poskensa mummon poskea vasten. - --- Älä yski tuolla lailla, -- puheli hän lempeästi; -- minua pelottaa. - -Mummo naurahti surumielisesti: - --- Muista, lapsi, että minä olen vanha. Sinun täytyy tottua siihen -ajatukseen, että saat olla ilman minua. - --- Älä puhu noin! - -Ja Ingan silmiin nousi niin ahdistava huoli, että vanhus vastaukseksi -vain suuteli häntä. Kotvasen kuluttua hän kumminkin virkkoi, melkein -ponnistuksella: - --- Lapsi! Mitä aiot tehdä tilalle, minun kuoltuani? - -Inga säpsähti. - --- En tiedä, -- sanoi hän, -- mutta jatkoi kohta jälleen iloisesti: -- -Minä en tahdo ajatellakaan sellaisia murheellisia asioita. Nyt tahdon -ajatella vain, että meillä on kevät, ja linnut laulaa, ja aurinko -heloittaa, ja mummon pitää tulla ulos puutarhaan, päivänpaisteeseen. - -Ja taas hän painoi lämpöisen poskensa vanhuksen poskea vasten. Mutta -mummo pyöritti päätään: ei ollut Ingan tapana kierrellä. - --- Sinä et muovaile enää, -- virkkoi hän vähän ajan perästä, ikäänkuin -jatkaen jotain ajatusta. -- Miks'et? - --- Kaiketi siksi, että olen niin iloinen... -- Hän puhui katkonaisesti, -luomatta silmiänsä ylös. -- En ymmärrä oikein itsekään, mutta sen olen -ennenkin huomannut, vaikk'en niin selvään kuin nyt, että kun mieleni on -iloinen, silloin ei se taidetta kaipaa... Taide lienee olemassa vain -suruja varten. Ilo sitä ei tarvitse. - -Mummo oli sanomaisillaan jotain, mutta ei voinut. Tuossa äänenhelyssä -oli jotain, joka riisui aseet häneltä. - -Hän vaikeni ja sai uuden yskäkohtauksen. - --- Ellei tohtori tule tänä iltana, niin minä lähetän hakemaan häntä, -- -sanoi Inga päättävästi. - --- Anna minun olla. Minä olen tottunut lääkitsemään itse itseäni ja -ymmärrän sellaiset asiat paremmin kuin mikään lääkäri. - --- Mutta etkö sinä huomaa, kuinka yskä yltyy? - --- Joutavia! - --- Niin, niin, _jotain_ tässä vaan on tehtävä. Mutta kyllä tohtori -tuleekin. Minua aavistuttaa. - --- Olet kukaties kutsunut häntä? - --- Minä sanoin tohtorinnalle eilen, niinkuin sinä pyysit, että olisivat -tervetulleita joskus iltapäivällä. - --- Ja sinä luulet heidän tulevan heti kohta? - --- Eihän heillä ole muutakaan seuraa. - --- Tekee mieli ihmisiin, niinkö? - --- Niin kyllä. - --- Hm. - -Mummo otti sukankutimensa esille, ja Inga keräsi allekirjoitetut -paperit. - --- Nämä kaiketi pehtorille? - --- Niin. - --- Minä lähetän ne hänelle heti. - --- Veisit itse. Sinä et ole luullakseni puhunut hänen kanssansa pariin -viikkoon sanaakaan, ja hän on sentään varsin sievä nuori mies. - --- Niin, hän ei todellakaan tee pahaa kenellekään, -- vastasi toinen -lyhyesti. - --- Ei sinun ensinkään tarvitse puhua hänestä noin olkasi yli, -- äänsi -vanha rouva oudolla kiivaudella. -- Hän on tavattoman kunnollinen mies -ja kelpaisi vaikka hyvinkin hienolle mamsselille. - --- No mutta, mummo! -- huudahti Inga, iloisesti nauraen. -- Ethän toki -aikone meistä paria? - --- En tiedä mitä olen aikonut, -- puhui mummo äreästi. -- Sinä tietysti -et hänestä välitä, mutta... Ääni oli hiljainen ja tyyni kuin ennenkin, --- mutta ehkä olisi ollut sinulle hyvä... nyt... jos olisit niin tehnyt. - -Inga punastui. Ensi kertaa mummo nyt antoi tietää, että hänellä oli -ollut omia ajatuksia siitä asiasta, josta he eivät vielä olleet -sanaakaan vaihtaneet keskenänsä. Hän seisoi hetken aikaa neuvotonna. -Sitten hän kokosi paperit ja astui hiljaa huoneesta. - -Viiden minuutin kuluttua hän palasi ja istahti tavalliselle sijallensa -akkunan ääreen. - --- Luenko sinulle? -- kysyi hän, katsoen toisaanne. - --- Kiitos. Kenties myöhemmin. Paljonko kello on? - --- Pian seitsemän. - -Hetken aikaa vallitsi huoneessa täydellinen hiljaisuus. Sitä häiritsi -vain mummon sukkapuikkojen kilahtelu ja vanhan bornholmilaisen kellon -määränperäiset lerkun raksaukset. - -Äkkiä sysäsi Inga tuolinsa loitommas akkunasta. Veri syöksyi jälleen -hänen kasvoihinsa. - -Vanha rouva loi häneen tarkan katseen. - --- Tulevatko he? -- kysyi hän. - --- Kutka? - --- Ne, joita odotat. - --- Mummo! -- Inga kavahti ylös kuin olisi mehiläinen häntä pistänyt, -mutta jatkoi sitten melkein uhmalla, tahallansa asettuen suoraan -akkunan eteen: -- Niin, tuolla he tulevat... kumpikin. Nyt he astuvat -portaita ylös... nyt he avaavat oven eteiseen... kuulethan! Nyt -he riisuvat päällystakkinsa eteisessä... tohtori asettaa keppinsä -arkihuoneen seinää vasten... Nyt he astuvat nurkkahuoneen läpi. Ja nyt -he ovat ovella! Se tulee, minkä tuleman _pitää_; ymmärrätkö, mummo? - -Hän kääntyi ympärinsä, eikä tulvinutkaan enää veri hänen poskissansa. -Mummon mielestä hän ei ollut vielä ikinä ollut noin kalpeana. - --- Lapsi! -- lausui mummo levotonna ja yritti nousta. -- Lapsi armas! - -Tuossa kuului tuo entinen lempeä, rauhoittava ääni... Inga muisti, -kuinka hän lapsena öisin monasti kavahti makuultansa, nähtyänsä pahaa -unta, ja kuinka silloin pehmeä käsi rakkaasti silitti hänen päätänsä, -kunnes kaikki kamalat kuvat olivat hälvenneet. Lapsi, lapsi armas!... - -Niin selvänä heräsi nyt henkiin tuo lapsuuden muisto, että hän -tuokioisen verran luuli kaiken tämän olevan unta... kaiken, mitä -hän oli nähnyt ja tuntenut viimeisinä kuukausina... ja nyt hänen -pitää herätä. Mutta ovelta kuului koputus, ja silloin hän riemuiten -tiesi, että se, mikä tuolla ulkona on, ei ole unta, vaan elämän -täyttä todellisuutta. Ja kaikki pahat aavistukset hälvenivät, kaikki -painostavat tunteet sulivat tuohon yhteen riemuisaan ajatukseen. Nyt -saan nähdä _hänet_, saan kuulla häntä, saan pitää häntä itseäni varten -koko ihanan illan... - - * * * * * - --- Sisään! -- sanoi vanha valtioneuvoksetar. - -Ja sisään he astuivat, tohtorinna kuulumattomin askelin kuin varjo, -kaunis pää kallellaan ja ikäänkuin nöyrästi painuksissa, tohtori hänen -perässään, liikkeissään reippaana ja kasvoissa vaihtelevat ilmeet. - -Hänen katseensa kulki hänen vaimonsa olkapään yli Ingaan ja tervehti -häntä jo kauan ennen kuin hän oli kättäkään antanut. - -Ja tämä katse, joka salamana välähti tuuheitten kulman alta, ei jäänyt -vanhalta rouvalta huomaamatta, hänen verkalleen kohottautuessaan -tuolissansa. Silloin hän ymmärsi, että hänellä on vaarallinen -vastustaja tuossa tohtorissa, johon hän oli katsonut epäluulolla hänen -entisyytensä tähden, mutta samalla hän myös ymmärsi noitten silmäin -osaavan tenhota. Ja äkkiä hänen alkoi ahdistaa henkeä, niin että hän -tuskin sai sanotuksi "tervetultua", sillä uusi yskäkohtaus keskeytti -hänet. - --- Niin tulitte kuin kutsuttuna, tohtori, -- sanoi Inga, kiiruhtaen -auttamaan mummoa nojatuoliin jälleen. -- Mummo ei tahdo milloinkaan -tehdä mitään yskällensä, ja kuulettehan, kuinka ankara se on. - --- Ei se ole yhtään mitään, -- kuului vastalause nojatuolista. - --- Ei olekaan, -- nyökäytti tohtori rohkaisevasti päätään, -- mutta -sopisihan valtioneuvoksettaren sentään ottaa jotain mikstuuraa, -saadakseen sen pysymään alallaan. - -Ja kohteliaasti hän istahti vanhan rouvan viereen, haastellen minkä -mitäkin, silloin tällöin vain pujauttaen puheeseensa tautia koskevan -tiedustelun. - -Vanha rouva -- jolle kaikki lääkärit aina olivat olleet vastenmielisiä, -ja jonka mielestä neuvon kysyminen heiltä oli melkein pahinta mitä -maailmassa on, samalla kuin hän piti omia kotikeinojansa tuhannen -vertaa parempina kaikkia rohtoja -- hän alkoi nyt katsella suopein -silmin tätä lääkäriä, joka ei ensinkään pidä kyselyjänsä niin hirmuisen -tärkeinä. Hän ei huomannut, kuinka tohtori oli vähitellen saanut -selville kaikki, mitä oli tahtonut tietääkin. - -Vanha rouva kääntyi huomattavan vilkkaana Ingan puoleen, joka istui -haastelemassa tohtorinnan kanssa akkunakomerossa. - --- Tulta tässä todellakin tarvitaan, -- virkkoi hän. -- enhän minä näe -ensinkään tätä ystävällistä herraa, joka vieressäni haastelee minun -kanssani. - -Inga nousi ja laski uutimet alas. Sitten hän sytytti kattolampun pöydän -yläpuolella ja punaisen amppelin ruokasalin puoleisessa nurkassa. - --- Suitsua kanssa! -- virkkoi mummo. -- Älä unohda sitä. - -Tohtori katseli ympärilleen huoneessa suurella mielihyvällä. - --- Kuinka täällä on somaa! -- sanoi hän useamman kerran. - --- Erittäin somaa, -- vahvisti tohtorinna. - --- Hauskaa kuulla, -- virkkoi rouva Heine. -- Sittenhän on minulla -toivo saada teitä useamminkin meille. Siirtäkääs tuolinne, hyvä rouva, -vähän lähemmäs minua, että oikein saan katsella teitä. -- Miltä teistä -tuntuu asua näillä seuduin? Te näytitte reippaammalta viimeksi täällä -käydessänne. Pohjanmeren tuuli kenties on teille liian voimakasta. - -Hetken mietittyänsä tohtorinna vastasi verkalleen, silmiänsä -nostamatta: -- Kyllä kaiketi se on liian voimakasta. - --- Niin se melkein on minunkin mielestäni, -- virkkoi vanha rouva, -nyökäyttäen päätään tohtorille. -- Siinä kaiketi syy, miksi nuori rouva -harvoin menee mukaan merenrannalle. - -Ja hän tarkasteli heitä kumpaakin älykkäillä, ruskeilla silmillään. - -Tohtori nousi istuviltaan. Hänestä tuntui vähän tukalalta. Tohtorinna -vilkaisi ylös. - --- Siinä luullakseni _suurin_ syy, -- virkkoi hän samalla äänellä kuin -ennenkin. - --- Eiköhän sentään olisi viisaampaa totutella kylmään ja sen vuoksi -aina lähteä mukaan? -- äänsi vanha rouva, heittäen syrjästä silmäyksen -tohtoriin. - --- Kuka tottuu, kuka ei, -- pisti Inga väliin terävästi. - --- Sellaiset asiat ymmärtää tohtori parhaiten. Vai mitä sanotte, -tohtori? Pitääkö asettua vasten tuulta, milloin se puhaltaa, vai -pitääkö hyyristyä suojaan, vetoa varoen? - --- Se riippuu siitä, millainen luonto kelläkin on? -- virkkoi tohtori -jotenkin jyrkästi, ja hänen vaimonsa, huomatessaan, mihin suuntaan -keskustelu alkaa kääntyä, nosti arasti silmänsä. Puna lehahti hänen -poskillensa leviten alas kaulaan asti. - -Oliko tuo hyökkäystä vai puolustusta? Hän katsahti tutkistellen vanhaan -rouvaan, jolla oli nuo pehmoiset, valkoiset kiharat ja suun piirteet -niin tarmokkaat. - -Mummo nyökäytti rohkaisevasti päätänsä hänelle, kumartui sitten -eteenpäin tuolissansa ja sanoi, lyöden kämmenensä pöytään: - --- Ei saa milloinkaan hyyristyä suojaan; se on minun periaatteeni. -Kun myrsky tulee, niin sille pitää sanoa: Puhalla vain, minä seison -paikoillani. - -Tohtorinna ei vastannut mitään, mutta siitä hetkestä saakka hän ja nuo -ruskeat silmät ääneti ymmärsivät toisiansa. - --- Täällä on niin kodikasta, -- virkkoi hän, siirtäen tuoliansa -lähemmäksi vanhaa rouvaa. Tämä puolestansa heti ymmärsi tohtorinnan -tahtovan tällä äänettömällä tavalla osoittaa kiitollisuuttansa ja -myhähti ystävällisesti. Yleensä hän näkyi päättäneen tunkeutua tuon -umpinaisuuden kylmän kuoren alle, tuon umpinaisuuden, jota useimmat -tässä nuoressa rouvassa vieroivat. - -Hän istui hetken aikaa tarkastellen naapuriansa, katsahti sitten -uhitellen silmälasiensa ylitse tohtoriin ja virkkoi: - --- Tiedättekö, että teidän rouvallanne on varsin sievä profiili? - -Tohtori, joka seisoi jalka kaminin ristikolla, kääntyi äkkiä ympärinsä. - --- Mitenkä? -- kysäisi hän. - --- Älkää näyttäkö noin tuimalta, -- virkkoi vanha rouva. -- Minähän -sanoin jotain mieluista teille. Istun tässä ja katselen teidän -rouvaanne, ja mieleeni muistuu Hebe, jonka Inga kerran muovasi kipsiin. - --- Niin vainenkin, tehän muovailette! -- sanoi tohtori, saadakseen niin -pian kuin mahdollista keskustelun kääntymään toisaanne. - --- Onko teidän atelieerinne tässä viereisessä huoneessa? -- kysäisi -tohtorinna, iloissaan hänkin tarttuen uuteen puheenaineeseen. - --- Tuollahan minä tavallisesti työskentelen, -- vastasi Inga, -nyökäyttäen päätään oikealla olevaa ovea kohti, -- mutta nyt en ole -enää pitkään aikaan ottanut kipsiä käteenikään. - --- Miks'ette? -- kysäisi tohtori äkisti. -- Minun mielestäni pitää -tehdä työtä, kun on taipumusta. Jos minussa olisi sitä, niin yhtämittaa -minä kulkisin hyppyset savessa. - --- Tuo on tuttua minullekin, -- huudahti Inga vilkkaasti. -- Viimeistä -kuvaani muovaillessani tuskin maltoin odottaa saven kuivumista. Veri -kiehui suonissa, ja sormia kihelmöitsi, -- tuntui kuin olisi tuhat -elämää pyrkinyt ilmoille!... - -Hän pysähtyi äkkiä, muistaessaan mikä se hänen viimeinen kuvansa oli -ollut. - --- Eikö sitä saisi nähdä? -- kysyi tohtori silminnähtävällä -mielenkiinnolla. - --- Se ei käy laatuun, -- virkkoi vanha rouva, oikaisten itseänsä, -- -Inga saattaa kenties näyttää teille pari valmista pikku esinettä, mutta --- luonnos! Sitä ei sovi näyttää. - --- Ja sittenkin on tuo luonnos minun töistäni ainoa, joka pystyy -kestämään arvostelua, -- keskeytti Inga kiivaasti. -- Ainoa mitä -ylipäänsä maksaa vaivan nähdä, -- liitti hän uhkamielisesti. - -Mummo kalpeni. - --- Min'en saata olla millään muotoa samaa mieltä. - -Tohtorin eloisat silmät olivat siirrelleet puhujasta toiseen. - --- Enkö minä saisi olla tuomarina? -- kysyi hän, astuen lähemmäs. - --- Miks'ette? -- vastasi Inga, yltyen mummon itsepintaisesta -vastarinnasta. -- Tervetuloa sekä te että teidän vaimonne minun -atelieeriini. - -Vanha valtioneuvoksetar oli vihoissaan, mutta hän ei sanonut mitään. -Hän oli tottunut hillitsemään itseänsä. Käsi vain nojatuolin kaiteella -vavahti, Ingan lähtiessä atelieeriin sytyttämään valkeita. - --- Hän peittää kuvan varmaankin, -- lohdutteli mummo itseänsä. -- -Eihän hän toki uskaltane näyttää vaimolle hänen miehensä kuvaa. -- -Antakaa käsivartenne, hyvä rouva! -- äänsi hän sitten hiukan kiihkeästi -tohtorinnalle. - -Tämä tuli heti hänen luokseen. - --- Hassua väkeä, nuo taiteilijat, -- liitti mummo puoliääneen; -- -toimivat tunnelmiansa myöten, jotka eivät merkitse mitään, ei yhtään -mitään. - -Hän kolautti keppinsä lattiaan lujemmin kuin oikeastaan olisi -tarvinnutkaan ja astui kynnyksen yli atelieeriin. - -Kuva seisoi kuten ennenkin keskellä lattiata; kirkas valo lampeteista -kohtasi sitä. Näytti melkein kuin mummo olisi uhannut sitä kepillään, -nostaessaan kättään, korjataksensa silmälaseja. - -Inga seisoi kuvan takana, kasvoissa jännitetty, hiukan kiihkeä -ilme. Hänen ja mummon katseet iskivät yhteen kuin kaksi säihkyvää -säilää. Sitten kulkivat Ingan silmät, tutkistellen ja vertaellen, -kuvasta alkuperäiseen ja siitä takaisin kuvaan. Tulos oli hyvä, siitä -myhäilystä päättäen, mikä äkkiä välähti hänen kasvoillaan. - -Tohtori oli pysähtynyt ovelle ja seisoi siinä, sanaakaan sanomatta, -mutta hänen vaimonsa, joka oli likinäköinen, astui aivan pöydän ääreen -ja kääntyi sitten hämmästyen ympärinsä. - --- Mutta sinähän se olet, ilmielävänä! Sepä merkillistä! Kuinka tämä on -ymmärrettävä? - -Hän katsahti aivan hämillänsä Ingaan. - --- Minä muovasin tuon tultuani ensi kertaa teiltä, -- vastasi Inga, -väistäen hänen katseensa. - --- Niin, Ingalla on vimma muovata minkä ensi kertaa näkee, -- virkkoi -vanha rouva kuivakiskoisesti. - --- Viime vuonna hän muovasi suutarin oppipojan, jonka oli sattumoisin -kohdannut tiellä. - --- Oliko oppipojan kuvassa yhdennäköisyys niin repäisevä kuin tässäkin? --- kysyi äkkiä tohtori, hiukan terävyyttä äänessä. - -Vanha rouva säpsähti. Hän ei ollut odottanut siltä puolen mitään, -mutta hän toipui heti ja vastasi, valmiina vastarintaan: -- Oppipojan -kuva oli ainakin siinä suhteessa parempi tätä, että siinä oli enemmän -mielikuvitusta. - --- Kaiketikin siitä syystä, että tuossa minun kuvassani on enemmän -todellisuutta. - --- Aivan niin, -- puuttui Inga puheeseen. -- Se entinen oli -hutilustyötä... minä löin sen jo aikaa sitten rikki. - --- Kuinka hennoittekaan? -- sanoi tohtorinna, ajatukset kaukana -sanoista. Hän ei saanut silmiänsä irti tuosta kuvasta, jossa näytti -olevan henkeä... tuo omituinen pään asento ja kärsivä ilme noissa -selvissä piirteissä, joita hän rakasti, rakasti jok'ikistä koko -sielunsa ainoalla intohimolla. - --- Kuinka hennoittekaan? -- toisti hän. - --- Minä lyön melkein aina kuvani säpäleiksi, -- sanoi Inga, -- sillä -perästäpäin minä huomaan, etteivät ne ole saaneet ilmi sitä, mitä -niiden piti saada. Mutta tämä -- ja hänen katseensa pyyhkäisi ikäänkuin -hyväillen kuvaa -- tämä saa pysyä paikoillaan, sillä se on edes etanan -askel tiellä suurta taidetta kohti. - --- Sanokaa te vain uhallakin: _suuri askel_, -- virkkoi tohtori. -- -Ette tiedä itsekään, kuinka hyvin se on siepattu... ei pienintäkään -epäröimistä tai epävarmuutta käsityksessä... näyttää melkein kuin -olisitte tuntenut minut ja monta vuotta. - -Hän astui likemmäs pöytää ja pysähtyi kuvan eteen. - --- Tekisipä mieleni sanoa, -- liitti hän hiljaisemmalla äänellä, -- -ettei kukaan ole tuntenut minua paremmin. - -Tohtorinna oli kuullut hänen sanansa ja vavahti. Nuo sanat ne puukkoina -viiltelivät häntä. - -Vanha rouva laski kätensä hänen käsivarrelleen ja taputti sitä, -rauhoittaen. - --- Niin, niin, hyvä rouva, -- virkkoi hän, -- nyt saatamme jo kernaasti -palata sisään. - -Hän loi toisiin kahteen musertavan silmäyksen, lähtiessään tohtorinnan -kanssa atelieerista, mutta noilla kahdella oli muuta miettimistä. He -eivät huomanneet silmäystä. - - * * * * * - -Atelieerissa vallitsi äänettömyys kotvan aikaa. Tohtori oli istahtanut, -käsivarret tuolin selkämyksellä, suuri pää kumarassa, kuoppainen leuka -kätten nojassa. Hän näkyi unohtaneen kaikki, katsellessaan tuota -keskeneräistä työtä, jonka välitön, luontainen totuus sekä kummastutti -että veti puoleensa häntä. Eikä hän sittenkään itse kuvaan niin paljoa -ollut kiintynyt kuin siihen tapaan, millä tekijä oli sen käsittänyt. - -Siitä hän oli jo kohta selvillä, ettei tuollainen teos synny, ellei -tekijässä ole ollut tavallista enemmän mielenkiintoa työhönsä. - -Inga oli siis ajatellut häntä... paljonkin ajatellut häntä heti -heidän ensimmäisen kohtauksensa jälkeen. Hän oli silminnähtävästi -herättänyt Ingassa kiintymystä, niinkuin Ingakin hänessä. Ingan sielu -oli loihtinut esiin ja luonut ilmi hänen oman sielunsa sisimmät, -muovaellessaan hänen kuvaansa saveen! - -Tohtori, joka oli tottunut kätkemään omaan itseensä kaikki ajatuksensa -ja tunteensa, huomasi nyt, että hänen sisimpiinsä oli äkkiä katsahdettu -ja vaistomaisesti käsitetty, mitä siellä piilee. Tälläkin hetkellä -hänestä tuntui ilmeisesti, että toinen parhaillaan lukee hänen -ajatuksiansa, seisoessaan tuossa häntä katsellen. Hän oli melkein -tuntevinansa, kuinka nuo silmät lämmittävät häntä, vaikka hän -itsepintaisesti koettaakin karttaa niitten katsetta... saadakseen vain -häiritsemättä istua tuossa lämmittävässä, heleässä valossa. - --- Minun täytyy tunnustaa, -- virkkoi hän viimein, -- että olen tähän -saakka pitänyt naisen taidetta melkein tarpeettomana, mutta tässä -ilmenee tavallista enemmän. - --- Ettekö milloinkaan ennen ole nähnyt naisen työtä, jossa olisi ollut -tavallista enemmän? - --- Kenties, mutta se ei ole kiinnittänyt mieltäni. - --- Teidän oma syynne. - --- Myönnän kyllä. Puolustukseksi vain sanoisin, ettei nainen -taiteilijana koskaan raivaa uusia uria, vaan astuu miehisten -taiteilijain jälkiä. - --- Ei se aina niin ole oleva; siitä saatte olla varma! - -Tohtori katsahti hämmästyen ylös: tuossa huudahduksessa asui niin luja -vakaumus. Inga ei ollut milloinkaan, ei sanalla, ei viittauksellakaan, -puhunut hänelle taiteestansa. Hän ei aavistanut, kuinka lujasti Inga -uskoi siihen. Nyt hän tunsi sen. - --- Tekisipä mieleni kuulla, mitä te ylipäänsä ajattelette naisen -taiteesta, -- sanoi tohtori. -- Luuletteko, että naisen luova kyky -koskaan kohoaa miehen kyvyn rinnalle? Toisin sanoen: luuletteko, että -naisen taiteella on tulevaisuutta? - --- Ehdottomasti! -- vastasi Inga, -- mutta siihen tarvitaan monen -miespolven kehitystä. En ensinkään vaadi naisen taidetta pidettäväksi -saman-arvoisena kuin miehen, minä vaadin vain, että _uskottaisiin -kehittymistä mahdolliseksi._ - -Hän oli ääneti hetken aikaa ja jatkoi sitten: - --- Michel Angelot ja Rubensit, ne olivat vuosisatain kehittymisen -tuloksia, ja kuluu kenties vuosituhansia, ennenkuin ilmestyy -naispuolinen Michel Angelo, naispuolinen Rubens, naispuolinen -Shakespeare, mutta kerran hän ilmestyy, se on varma... Me, jotka -tätä nykyä teemme työtä, me olemme vain edelläkävijöitä. On kuin -olisi portaat ja niissä lukemattomia astimia, kaikki viemässä ylös -temppeliin, jossa naispuolinen Michel Angelo kerran on istuva. Me, -pienet nykyajan taiteilijattaret, me olemme vain kukin kohdastamme -astimena sinne. Ei ole meillä kellään vallassamme tuota suurta -taidetta, mutta kaikki me rakastamme temppeliä, joka ilman meitä ei -papitartansa saa. - -Hänet löi kuumaksi, ja älykkäissä silmissä paloi innostuksen tuli. - --- Omituinen ajatus, -- virkkoi tohtori, -- mutta saattaisittepa -pian saada minutkin uskomaan sitä. Siitä päättäen, mitä tänään olen -nähnyt, uskon ainakin sen, että teidän astimenne kohoaa koko joukon -korkeammalle muita. - --- Kenties, -- sanoi Inga ja katsoi häneen, tohtorin mielestä melkein -surunvoittoisesti, -- siihen on niin monta seikkaa vaikuttamassa. - --- Esimerkiksi? - -Inga ei vastannut mitään, ja toinen asetti kysymyksensä hiukan toisin. - --- Sanoitte äsken, ettette pitkään aikaan ole kipsiin kajonnutkaan. -Miks'ette? - --- En tiedä itsekään... kenties siksi, että olen ollut niin iloinen -viime aikoina. - -Hän vaikeni. Hän olisi kernaasti ollut vastaamatta, mutta noitten -silmien katsoessa häneen hänen _täytyi_ vastata. - --- Ettekö sitten työskentele ollessanne iloinen? - --- Harvoin. Iloisena en kaipaa taidetta, mutta kun murheellinen olen, -silloin se vetää minua puoleensa. - --- Niinhän sitä sanotaan, että kaikki taide syntyy epäsoinnusta. En ota -puhuakseni tästä asiasta teidän kanssanne, koskapa onni ei suonut minun -tulla maailmaan taiteen lahja povessani, mutta kopissa istuessani minä -välisti panin ajatuksiani paperille, ja se tuntui rauhoittavan. Minä -käsitän niinmuodoin mitä te tarkoitatte. - --- Ettekö enää milloinkaan pane ajatuksianne paperille? - --- Kyllä, sellaisia, joita en saata lausua kenenkään kuullen. - --- Miks'ette kokoa niitä kirjaksi? - --- Siks'ettei niillä ole arvoa kuin omalle itselleni. - --- Sitä te ette tiedä. Kaikki, millä on arvoa muitten silmissä, saa -arvonsa ainoastaan sen kautta, että sillä on ollut arvoa tekijänsä -omissakin silmissä. - --- Mutta nyt minä kirjoitan siitä syystä vain, etten saata puhua, -siitä syystä vain, että saisin ilmaa hengittääkseni. Minulla ei ole -mitään sanomista muille; minulla on sanomista vain yhdelle, mutta tämä -yksi ei uskalla kuulla minua. Vai -- tohtori nousi ja astui aivan -hänen luoksensa -- vai... _uskaltaako hän_? -- virkkoi hän vapisevalla -äänellä. -- Ei! Tiesinhän sen, -- liitti hän katkerasti, kun Inga, -kykenemättä mitään vastaamaan, pyöritti päätään. - -Ja äkkiä käänsi tohtori hänelle selkänsä ja astui atelieerista ulos. - -Inga sammutti lampetit seinillä, mutta hänen kätensä vavahteli tuota -tehdessään, ja hänen täytyi odottaa kotvanen, ennenkuin oli jälleen -niin varma itsestänsä, että saattoi mennä muitten luokse. - - * * * * * - -Vieraitten lähdettyä vallitsi tuvassa painostava äänettömyys. Varjo -oli heittäytynyt noitten kahden naisen väliin, heidän, jotka tähän -asti olivat osoittaneet toisillensa täyttä luottamusta. Toinen ei -_saattanut_ puhua, toinen ei _tahtonut_. Ja niinpä toivotti mummo vähän -ajan perästä lyhyesti hyvää yötä, ja Inga meni huoneeseensa. - -Mutta yksikseen jäätyänsä hän taas tunsi samaa polttavaa ikävöimistä, -joka ennenkin oli hänet vallannut, ja mitä useammin se tuli, sitä -voimakkaampaa se oli. - -Kun nyt jo on niin ikävä häntä, vaikka toinen vast'ikään läksi pois, -kuinkas silloin, kun ei saa päiväkausiin, jopa viikkomääriin nähdä -häntä? Kuinka hän yleensä voi elämäänsä elää hänestä erillään? - -Hän avasi akkunan, joka antoi länttä kohti vanhaan puutarhaan, ja -istahti avaraan akkunakomeroon, katsellen ulos valoisaan kevätyöhön. - -Kottarainen, jolla oli pesä aivan hänen akkunansa kohdalla, sirkautti -hiljaa unissaan... nälkäinen huuhkajan poikanen kuului kärähtävän... -sammakko kurahti tuolla alhaalla suossa... ja sitten oli taas kaikki -hiljaa kuin ennenkin. - -Maasta nousi valkoista huurua... sieltä tuoksui uudelta lehdeltä ja -ruoholta, helmeilevältä mahlalta ja kukan-umpuilta. Kevään sanomia...! - -Kalpeana, valoisana raiteena kumotti täysikuu vanhan puutarhan -sammaltuneille nurmikoille ja lymysi sitten suuren mulperipuun taakse, -joka kasvoi puutarhan portilla. Sitten se jälleen hyväillen paistoi -pähkinäkujain välitse kiviojan varrella... noitten kummallisen -leveitten pähkinäkujain, joihin hänen mielikuvituksensa aina oli luonut -keskiajan olentoja kirjavissa tamineissa... Yksi niistä varsinkin -palasi yhä uudestaan ja uudestaan. Inga oli yhä näkevinänsä sen -poikkeavan pimeimmälle kujalle tuolla... hän muisti sen nähneensä jo -pienenä tyttösenä; se oli ilmennyt hänen tajunnassaan siitä pitäin -kuin hänen mielikuvituksensa ensi kertaa henkiin heräsi ja muotoihin -luontui. Ei hän mielestään milloinkaan ollut nähnyt sen kasvoja... itse -olentoa hän vain ajatteli... se oli tummaverinen, pää suuri, luja, -hiukan kallellaan. - -Tuntui niin kummalliselta, kun hän nyt, tuota olentoa muistellessaan, -äkkiä hämmästyi yhdennäköisyyttä sen ja erään toisen olennon välillä, -joka ei hänen ajatuksistansa milloinkaan lähtenyt. - -Oli niin hiljaista tuossa suuressa puutarhassa, mutta silloin tällöin, -pitkäin väliaikain perästä, huhahti iloinen kevättuuli vanhan kartanon -nurkan takaa, ja silloin tuntui, kuin olisivat kiviseinät huokaisseet -tai rasahdus kuulunut raskaassa tammiovessa hänen takanaan. - -Hän tunsi kaikki pienimmätkin äänet täällä sisässä, eikä ollut hänen -tapansa kummituksia peljätä eikä arastellen kuulahdella. Mutta -toisin oli tänä iltana. Hänestä näytti, kuin kivet hänen ympärillään -heräjäisivät henkiin, ja seinät ne ikäänkuin huokasivat hänen omasta -rasitetusta rinnastaan. - -Aivan hänen akkunansa alla kasvoi nuori kirsikkapuu, mummon istuttama. -Muutamat paksuista umpuista olivat juuri tekemäisillään terää. Hän -rupesi lukemaan valkoisia kukan-alkuja puun latvassa, mutta yhä -niitä karttui useampia. Hän oli oikein kuulevinansa, kuinka umput -puhjetessaan napsahtelevat. Heidän yllänsä lauloi kuohuva, uhkuva, -pauhaava elämä... Kevään sanomia! - -"Kevään sanomia!" toistivat kuiskaten kiviseinät. "Ajat muuttuvat, -puvut vaihtelevat, mutta ihmiset pysyvät yhä samanlaisina. Kaikki he -ajattelevat samoja ajatuksia, vaikka tosin eri lailla itsekukin. Yksi -on heillä jokaisella elon aihe, rakkaus, heidän sielunsa kevätsanoma. -Siinä heidän onnensa piilee, ja siitä heidän surunsa syntyy... -Vaarallinen kevään sanoma... Sitä vailla on sielu niin köyhä, vaikka -sen rikkaus on niin usein surua! Vaarallinen kevään sanoma... Se ei -itsekään tiedä, mitä varten se umppuja luo tai kukkaan käy, mutta sitä -vailla ei sielu milloinkaan saavuta kirkastumistaan..." - -Vanha kello portin yläpuolella löi kaksitoista... se löi yksi, se löi -kaksi. - -Yhä vielä istui Inga akkunakomerossa ja painoi tulista poskeansa kylmää -kiviseinää vasten. Yhä uudestaan ja uudestaan tuli hänen mieleensä -se vanha värssy, jota hän niin usein oli hyräillyt. Se kaivautui -hänen sydämeensä, piirtyi hänen aivoihinsa, palasi palajamistaan -vastustamattomalla, melkein pelottavalla voimalla. - -Hänen täytyi vihdoin lausua se hiljaa itseksensä, verkalleen kuiskaista -se kuulahtelevaan keväiseen yöhön: - - Es ist eine alte Geschichte, - doch bleibt sie immer neu, - und wem sie just passiret, - dem bricht das Herz entzwei! - - [Se tarina vanha on vainen, - mut uus yhä sittenkin, - ja kenelle nyt se sattuu, - sydän siltä jo murtuukin.] - -Mutta viimeistä säettä lausuessaan hän hyrähti itkuun. - - * * * * * - -Oli kaunis kesäkuun päivä, kolme viikkoa myöhemmin. Kaikki hedelmäpuut -olivat kukassa. - -Kirkonkello kylässä läppäsi päivänlaskua, mutta vanha kellonsoittaja -oli aina aikainen toimissaan. Aurinko oli vielä taivaanrannassa, -heitellen punaiselta hohtavia säteitänsä valkoisiin hedelmäpuitten -kukkasiin, äskeisestä sateesta kosteihin. - -Inga astui tohtorin kanssa puutarhan poikki. Tohtori oli käynyt -tervehtimässä vanhaa rouvaa, ja Inga oli nyt näyttämässä hänelle -oikotietä ketojen poikki. Hän oli ottanut käteensä suuren olkihattunsa, -aikomattakaan oikeastaan panna sitä päähänsä, ja nyt hän heilutteli -sitä silkkinauhoista, astuessaan vanhain omenapuitten alla, joitten -kyhmyiset oksat yhtyivät käytäväin yläpuolella ja paikoin syleillen -hyväilivät toisiaan. Ja tuhannet omenankukat ne punersivat, auringon -suudellessa niitä, ja levittivät hurmaavaa tuoksua ympärilleen, -tuoksua, jota täydensivät kirsikkapuut, hienona vihmana sirotellen -maahan valkoisia terälehtiänsä. - -Nuo kaksi kulkivat ääneti, ympärillään suven lämpöinen, kuulakka auer, -kesäisen illan lempeä tunnelma kaikkialla. Heidän aatoksensa keinuivat -väreissä ja valossa. - -Yhteisiä muistoja heillä ei ollut, -- olivathan vasta niin vähän aikaa -toisensa tunteneet -- ja sittenkin he tunsivat samaa, niinkuin kaksi -ihmistä, joitten ajatukset luontuvat yhdeksi. - -Tuolla pensaassa lauleli satakieli lauluansa äänekkäästi valoisaan -iltaan. Säveliä tulvi sen pienestä kurkusta, naksahtelevia, -täyteläisiä, sointuvia, niinkuin ei kaikupohjalla sen rinnassa olisi -ääriä ensinkään. Tohtori vihelteli hiljalleen, ja satakieli seurasi -heitä, lentäen oksalta oksalle ja yhä äänekkäämmin laulellen. Sen -tauottua hetkiseksi kuului vain puuhun jääneen sadepisaran tipahdus -maahan ja putoavain kukanlehtien hiljaista hivinää. - -Tohtori seisahtui erään vanhan omenapuun alle ja taittoi siitä lehvän. -Kauan hän katseli kukkasia siinä ja pyyhkäisi tuolla pehmoisella lehti -viuhkalla poskeansa. - --- Mitä tällainen ilta teille muistuttaa? -- kysyi hän, katsahtaen -Ingaan, joka seisoi puistelemassa sadepisaroita oksilta alas. - --- En tiedä, -- vastasi hän. -- Siihen liittyy niin monta muistoa... -Siinä on niinkuin tuttuja lauluja... ja lempeitä sanoja... ja vanhoja -säveliä, joita sielu on joskus ennen kuullut. - -Tohtori nyökäytti päätään. - --- Aivan niin: joita sielu on joskus ennen kuullut... Mutta missä se -niitä kuuli? Mistä tulee, että välisti kohtaa ihmisen, jota ei ole -milloinkaan ennen nähnyt, ja sittenkin tuntuu, kuin olisi yhteisiä -muistoja heillä? - --- Ja mistä, -- jatkoi Inga, -- mistä tulee tuo tunne, että jossain on -ennen oltu yhdessä? - --- Mitäpäs sympatia muuta on kuin entistä yhdessäoloa? -- sanoi tohtori -myhähtäen. -- Kaksi sielua on alinomaa elänyt henkistä yhteiselämää -ja työskennellyt yhdessä, mutta tietämättänsä. Minulla on aina ollut -sama ajatus kuin Platonilla: kaksittain sielut maailmaan luodaan. -Heidän pyrkimyksensä on löytää toisensa täällä maailmassa; se pantiin -heidän määräksensä sillä hetkellä kuin hengen saivat. He saattavat -päästä pitkälle ilmankin, mutta heidän maallinen onnensa riippuu siitä, -löytävätkö toisensa. - -Hänen äänensä oli surumielinen. Inga ei uskaltanut nostaa silmiänsä: -hän tunsi tohtorin katselevan häntä. - --- Ettekö te usko sitä? -- kysäisi tohtori. - --- Uskon kyllä, -- vastasi toinen hiljaa. - -Ääneti he astuivat edelleen, mutta hetken kuluttua tohtori leyhytti -omenapuun oksaa hänen kasvojensa edessä kysyen: -- Mitäs tämä -muistuttaa teille? - --- Se muistuttaa minulle juhannusyön hiljaisuutta, kun kaste laskee -maahan ja satakieli soittaa... se muistuttaa ikävöimistä kesäiltana... - -Hän pysähtyi, mutta tohtori jatkoi: - --- Niin, ikävöimistä kesäiltana... lintuja, jotka pesäänsä tekevät... -kukkasia, jotka hedelmäksi heristyvät. Niin, minä tunnen tuon, minä -tunnen tuon! Kaikissa kukkasissa piilee muistoja, keväimen kukkasissa -semminkin! - --- Niin, kevään kukkasissa semminkin! -- huudahti Inga. -- Ei -mikään vedä vertoja lumiorvokeille, ei ainakaan minusta! Tuntuu -kuin ne sinertäisivät muistoista. Heti kun niitä kimppunenkaan -mulle tuoksahtaa, heti on edessäni päivänpaisteinen niitty ja -vihanta piennar, lumiorvokkeja täynnä. Ja itse minä silloin pienenä -tyttönä juoksen niitten keskessä ja kävelen tuntikausia auringon -valossa, poimien suuria vihkoja kotiin mummolle, joka hänkin pitää -lumiorvokeista. - --- Jatkakaa! -- puhui tohtori. -- Kertokaa vielä pienestä tytöstä -pientarella. Vai kerronko _minä_ mitä hänestä aattelen? - -Inga katsahti häneen kummastellen ja nyökäytti päätään. Toinen jatkoi -hiljaisella äänellä: - --- Monta vuotta myöhemmin... minä näen samaisen pienen tytön istuvan -päivänpaisteisella pientarella, mutta hän on melkein täysikasvanut, -ja kaksi pitkää jalkaa piilee lyhyen hameen alla. Hän on vetänyt -jalat allensa, ja hattunsa hän sysää niskaan, ja niin hän siinä istuu -tuntikausia lumiorvokkien keskellä, ikävöiden ja unelmoiden. Hänellä on -hämärä tieto siitä, että hän tahtoo saada jotain tehdyksi maailmassa, -mutta ei itsekään tiedä mitä. Hänenkin elämällänsä on päämäärä, mutta -hän ei tiedä, millaisten taistelujen kautta hän on sen saavuttava. Ja -lumiorvokit tuoksuvat, ja iltakellot soittaa, ja rauha kätkee syliinsä -tuossa niityn ja aidan ja pientarella pienen tytön. - -Inga kuunteli hengitystään pidättäen. Tuntui kuin nuo sanat -syleilisivät häntä ja jok'ainoa ilmaisisi, kuinka rakas hän on -tohtorille. - -Hän sulki silmänsä puoleksi, heittäytyen onnentunteensa valtaan. Tietää -vain hänen kulkevan tuossa mun rinnallani omenapuitten alla, huomata -vain hänen pitävän minusta -- sekin on onnea!... Ja hedelmäpuista -putoeli alas valkoisia lehtiä... hiljaisena, hienona, vaisuna vihmana. - -Inga tunsi niitten putoilevan hänen taipuneelle niskallensa ja liukuvan -vilpoisina alas kaulalle. Hän näki muutamain tarttuneen tohtorin -tuuheaan tukkaan, hänen pysähdyttyänsä kedon veräjälle ja otettuaan -päästä leveälierisen hattunsa, vilvoittaakseen otsaansa. - -Tohtori laski kätensä veräjän säpille, mutta Inga ei avannut veräjää, -hän päinvastoin painoi sitä kiinni, ikäänkuin ei tahtoisi päästää häntä -ulos... - -Puutarhan päässä johti veräjä aukealle niitylle, joka oli kartanon -aluetta ja josta solatie vei kauemmas niityn toisessa laidassa oleviin -taloihin. - -Niin rehevä oli niitty, ettei olisi aavistanutkaan sen olevan vain -puolen peninkulman päässä Pohjanmerestä ja sen hietaisesta rannasta ja -kahisevista kanervista. - -Lehmät loikoivat tiheässä apilassa, märehtien ja kelloansa kilautellen, -tuontuostakin ilmoittaen hiljaisella yrinällä ja murauksella, kuinka -hyvä heidän on olla. Pieni, ketterä peltohiiri puikahti heidän -ohitsensa ja katosi apilankukkain sekaan. - -Inga oli pannut käsivartensa vanhalle pisteaidalle ja katseli ulos -niitylle. Lämmin hehku paloi mustissa silmissä. Astuminen oli nostanut -punan hänen poskiinsa, ja tulisen, etelämaisen veren kiehuessa hänen -suonissaan hän hengitti syvään lempeätä illan ilmaa. Tohtori katseli -häntä, kunnes veri kuumana hulvahti hänen ohimoilleen. Hänen täytyi -väkisinkin pidättäytyä ottamasta Ingaa syliinsä ja istahtamasta hänen -kanssaan kukkivain oksain alle, jonne satakieli kutsui laulullansa, -koko luonnon hengittäessä rakkauden juhlaa. - -Äkkiä hän tempasi säpin auki, niin kiivaasti, että se teki kipeätä -Ingan käteen. Inga säikähti ja katsahti hämillänsä ylös. - -Toista hävetti heti, ja hän kuiskasi: - --- Älkää olko pahoillanne! Älkää panko viakseni. Tämä on enemmän kuin -ihminen jaksaa kestää: Kulkee tuossa onnensa rinnalla ja on sittenkin -pakotettu heittämään sen tyköänsä... tuntee olevansa niin nuori ja -luja ja on raajarikko sittenkin... ei uskalla milloinkaan kuunnella -elämän laulua luonnossa, kesäisen illan ihanata runoa... aina vain -pakottautumista, tympeytymistä omilta intohimoiltaan! Se on enemmän -kuin Tantaloon tuskat... se on henkistä ruhjoutumista! - --- Sitä se on, -- jatkoi hän, kun ei Inga mitään vastannut. -- Kun -ihminen ei saa rakastaa ehjästi, täysin määrin, kun hän ei saa ottaa -omaan itseensä tuota suurta tunnetta, jonka nimi on rakkaus, -- kun -kaikki tuo oikeus on riistetty ihmisen elämältä, silloin on elämä -puoltaan vailla. Ihminen vetäytyy silloin kovan kuoren sisään tai -leikkelee palasiksi tunteitansa; hän puolentelee onnensa vaatimuksia, -hän tinkii pois ihanteitansa, ja joko hänestä tulee jokapäiväinen -olento, joka tympeänä alistuu oloihin, tai hän puree häkkinsä -ristikoita ja päästää voimattoman vihansa kuohahtamaan niitten yli, -jotka häkin hänen ympärilleen laittoivat. - --- Niinpä teidän sitten täytyy päästää se kuohahtamaan oman itsenne -ylitse, -- sanoi Inga melkein kiivaasti. -- Mieshän te olitte, vapaa -valitsemaan. - --- Siinäpä se, etten ollut vapaa valitsemaan, -- vastasi hän, -säpsähtäen tuskallista ilmettä toisen kasvoissa. Hän ei voinut kestää -sitä, että Inga ajattelee pahaa hänestä. - -Hän otti hänen kätensä molempiin käsiinsä ja ikäänkuin hyväillen -silitteli mustelmaa, jonka veräjän säppi oli siihen tehnyt. - --- Lähdettekö vielä kerran kävelemään kanssani puutarhan kautta? -- -kysyi hän. -- Minä kerron teille sellaista, josta teillä on surullinen -oikeus saada tieto. Inga nyökäytti päätään, ja he palasivat yhdessä -puutarhaan. Tyynesti ja luottavasti tohtori kertoi, mitenkä hän oli -koettanut irtaantua, mutta oli sitoutunut jälleen, mitenkä hän, -vaistomaisesti peljäten rakkauden joskus heräjävän, oli ollut valmis -karkaamaan omista häistänsä, mutta sitten jälleen tuntenut itsellään -olevan velvollisuuksia sellaista rakkautta kohtaan, joka ei ollut -kammonut häpeätä ja syyllisyyttä ja joka juuri siitä syystä oli -kietonut hänet kiinni tuhansilla siteillä. - -Inga ei vastannut, kuunteli vain. Mutta kasvojen ilmeistä tohtori -huomasi tunnustuksensa poistaneen Ingasta yhden epäilyksen ja -saaneen hänet jälleen entiseen lempeään mielialaan, jonka tohtori -äsken niin äkkiä oli häirinnyt. Hän luki sen jok'ainoasta piirteestä -immen kasvoissa, heidän kävellessään edestakaisin omenankukkain -silkkikudelman alla. - -He saapuivat jälleen veräjälle, joka oli jäänyt auki. - --- Lähtekää kanssani käymään solatietä! -- pyysi tohtori, Ingan -ojentaessa hänelle kättänsä jäähyväisiksi. - -Solatie kulki tuossa edessäpäin, vieden metsän kautta maantielle. Se -oli vanhan valtioneuvoksettaren ylpeys. Hän itse oli rakennuttanut sen -pari kuukautta häittensä jälkeen muistoksi rakkaista fyeniläisistä -pensas-aidoista hänen kotikartanonsa tiluksilla, noista "elävistä -aidoista", joissa kasvaa syreenejä ja paimenensauvoja ja metsäruusuja, -keltaisia helokkeja välissä. - -"Elämä on tuiki mahdotonta, ellei milloinkaan näe kukkivaa -pensas-aitaa". -- Niin hän oli sanonut, ensi kertaa ajellessaan -tiluksilla, ja silloin hän päätti rakentaa "fyeniläisen tien". - -Hän pani liikkeelle koko talon väen, kaivatti ojia ja laitatti -aitauksia, istutti niihin paimenensauvoja ja syreenejä, helokkeja ja -ruusuja, pitäen huolta, että nuorilla taimilla olisi tuulensuojaa -viereisestä metsästä. - -Sillä tapaa valmistui solatie, ja niitten kahdenkymmenen vuoden -kuluessa, mitkä mummo Heine oli itsevaltiaana hallinnut Klitholmassa, -oli se kasvanut niin reheväksi, että veti vertoja parhaimmallekin -Fyenin kukkakujalle. - -Maantiellä ei vanhaa rouvaa nähnyt milloinkaan, ei ajelemassa eikä -kävelemässä, paitsi kirkkomatkalla ja moniaan kerran vuodessa silloin -kun hän kävi paikkakunnan yleisön yhteisillä päivällisillä. Mutta -solatiellä, jonka varrella oli tiheässä pensas-aitoja, solatiellä, -vanhan rouvan lempitiellä, jossa ilma lämpöisinä kesinä ikäänkuin -liikahtamatta leijailee ja lumi talvisin paksuina kinoksina kohoilee, -jossa kaikki laululinnut keväällä pesiänsä rakentelevat ja jossa on -niin hauska syksymmällä, jolloin sudenmarja pitkin piennarta luikertaa -ja lehti tuhansissa väreissä koreilee, -- siellä hänet talonpoika -välisti näki hiljaisena kesäiltana, kun kaste on vanginnut pölyn, joka -päiväsaikaan pilvenä kiirii pensas-aitain välissä. Silloin hän läksi -mieluimmin ilman päällysvaatetta, joskus sukankudin mukanaan, ilman -muuta päähinettä kuin valkeanauhainen tanu. - -Vanhat kalastajan-eukot ja pienet talonpojan-tytöt joita hän kohtasi, -niiasivat yhtä syvään hänelle, ja ystävällisesti heitä kutakin vanha -rouva tervehti. Väliin hän sattui olemaan niinkin ajatuksissansa, ettei -huomannutkaan heidän kulkevan ohi. - -Tavallisesti ei rouva Heine koskaan ollut hajamielinen, eikä kukaan -tiennyt, miksikä hän väliin kävi sellaiseksi solatiellä, mutta hänen -sieltä tullessaankin saattoi hänen kasvoillansa lukea omituisen, -muuanne vaipuneen ilmeen. - --- Mummolla on kunniaa solatiestään, -- virkkoi Inga, pysähtyen -metsäruusupensaan ääreen, joka oli pujottautunut kokonaiseen rikeikköön -syreeneitä ja helokkeja. - --- Niin, olen minä jo yhdenkin kerran ihmetellyt tätä hänen taitoansa, --- sanoi tohtori, lisäten kohta sen jälkeen: -- Pidättekö te solatiestä -yhtä paljon kuin hänkin? - --- Minäkö? En. Minua miellyttää enemmän meri. Harvoin minä täällä -kuljen enkä silloinkaan kuin vähän matkaa. Tuntuu kuin ei saisi -kylliksi ilmaa täällä. - -Hän heilutteli jälleen hattuansa nauhoista ja kiinnitti sen sitten -äkkiä vyöhönsä. - --- Enimmin meri minuakin miellyttää, -- virkkoi tohtori, -- sen -pahempi, sillä ne ihmiset ovat onnellisimmat, jotka pitävät solateistä, -se on varma, yhtä varma kuin sekin, että ihmisen luonne on sukua sille, -mikä on hänelle mieluisata. - --- Niin, mummo on sukua solatielle, joka juurtuu pienellä alalla ja -jossa kaikki hyvin menestyy, -- sanoi Inga, mutta tohtori huomasi hänen -äänensä painosta, että hänen ajatuksensa olivat toisaalla. - --- Mitä te ajattelitte? -- kysäisi tohtori, leikaten puukollaan -orjantappurasta oksan ja pistäen sen omenankukkain väliin. - --- Ajattelin tässä, mille _teidän_ luonteenne lienee lähintä sukua. - --- Se ei ole kärsiväisten eikä hempeitten sukuja, muutoin en olisi -milloinkaan puhunut teille, niinkuin äsken puhuin, -- sanoi tohtori, -pistäen ikäänkuin ajatuksissaan ruusunlehvän hänen hattuunsa. -- Jos -olisin jumalinen, niin kärsivällisesti vain mukautuisin oloihin, jotka -eivät ole muutettavissa, ja kainosti keräilisin niitä ilon murusia, -mitä elämällä vielä on minua varten jäljellä. Mutta luonteeni ei ole -rauhallisia luonteita; se on raskas ja luja; se sietää paljon tuskia, -mutta kärsimysten liikamäärälle siinä ei ole sijaa. Saattaisi käydä -niinkin, että se katkaisee kaikki kahleensa, jottei katkeaisi itse. Ja -sen minä sanon teille, -- hän tarttui Ingan ranteeseen ja puristi sitä -niin lujaa, että toinen oli vähällä parahtaa, -- sen minä sanon teille: -jos liikamäärä tulee, silloin salvat särkyy. - -Hän päästi Ingan käden ja astui hilasta maantielle, kääntyi sitten -äkkiä ympäri otti Ingaa kädestä ja suuteli sitä kohtaa, missä kova -puristus oli ranteeseen jättänyt punaisen jäljen. - --- Armas pikku käsi! Siunattu pikku käsi! -- sanoi hän. - -Ja niin hän läksi kiireesti astumaan maantietä. - -Inga jäi seisomaan paikalleen. Hän sulki silmänsä puoleksi, kuten -ennenkin, ja hurmaavan onnen auvoisia aatoksia riemahti hänessä: - -"Hän on minun, hän on minun! -- Ei kellään maailmassa ole oikeutta -häneen; minulla yksin!" - -Ja mitä hän, Inga, tällä hetkellä välittää hänen vaimostansa ja -lapsestansa! Tänä iltana ei heitä ole olemassa hänelle. Eikö hänellä -ole rakkauden ikuinen oikeus rakastaa tuota miestä? Ja eivätkö he ole -toistensa omia tuon samaisen oikeuden nojalla? Eikö hän tiedä, että -tohtori kulkee ja ajattelee häntä, ajattelee, missä liikkuneekaan, -sairasvuoteen ääressä ja kotonaan? Ja eikö hän, Inga, ollut sulkenut -häntä sydämeensä, lämpimästi, uskollisesti... ainiaaksi, elämänsä iäksi? - -Verkalleen hän kulki takaisin solatietä. Apilan ja ruohon tuoksu -lehahti häntä vastaan, ja satakieli lauloi hedelmäpuistossa. - -Hänestä tuntui äkkiä, kuin olisi jotain epäsointuisata tuon linnun -äänessä. Tuntui kuin nuo lempeät sävelet viiltäisivät hänen sydäntänsä. -Puutarhan veräjälle tultuansa oli hänen mahdoton astua jälleen tuonne -kukkivain oksain alle. Hän kiersi polkua myöten puutarhan ja tuli -kartanon pihaan. - -Pehtori oli kastelemassa pihan nurmikkoa; vanha rouva istui tuolissaan -kiviportailla katsellen hänen työtään. - -Inga pysähtyi, jääden silmäilemään vesiletkun mutkia pehmoisella, -mehukkaalla ruoholla. - --- Tuoksuu niin raikkaalta, -- sanoi hän, nostaen silmänsä. - -Pehtori kohotti kunnioittavasti hattuansa, mutta ei osannut vastata -sanaakaan, hän kun niin kovin oudostui omituista, kiihtynyttä ilmettä -neiden kasvoissa. Hän unohti letkun hoitamisen, niin että vihma -hulvahti pihalle. - --- Herran tähden, Frank, sulkekaa suihku! -- huudahti vanha rouva -portailta, ja Frank käänsi kiireimmiten letkun jälleen nurmelle. - --- Neiti on varmaankin käynyt solatiellä, -- sanoi hän. -- Tuotte -ruusuja tullessanne. Ja omenankukkia! - --- Niin, eikö ne ole somia! -- vastasi Inga, nostaen lehvät -kasvoilleen. -- Saattaako ajatella mitään niin hentoa ja nuorta?... -niin pehmeät värit ja niin hieno tuoksu! - -Hän painoi kukkaset kuumille huulilleen ja suuteli niitä -suutelemistaan, ensin hiljaa, sitten yhä kiihkeämmin, ja silloin hänen -silmissään asui niin hehkuisa loisto, että se kokonaan saattoi hämille -sen, johon ne nyt sattumoisin olivat kääntyneet. - -Noilta silmiltä ei pehtori sinä yönä saanut unta. - -Mutta mummolla oli omat ajatukset siitä, kun Inga vähän ajan perästä -läheni häntä, pysähtyen portaitten alapäähän ja nojaten käsivarsillaan -kaidepuuhun. Mummo ymmärsi, että kirkas päivänpaiste noilla kasvoilla -on heijastusta jostain tapahtumasta, mutta hän tiesi myös, että varjoja -tulee jälkeenpäin! Hän oli jo huomannutkin niitä. - -Neljännestunnin ajan hän odotteli, että Inga sanoisi jotain, mutta kun -toinen yhä vaikeni, nousi hän viimein hiljaa ja pani sukankutimensa -kokoon, lähteäksensä sisään. - -Hän ei ollut niitä, joka vaativat luottamusta muilta. Hän tiesi hetken -tulevan, jolloin tuska ei enää jaksa olla ääneti, ja tyynesti hän -odotteli sitä. Hänellä oli tiedossaan yrtti, joka syventää haavan -ja samalla hennosti sitoo sen, ja hän päätti käyttää sitä. Mutta -toistaiseksi hän oli vaiti. - --- Menetkö sisään jo? -- kysyi Inga. - --- Kastetta laskee liian runsaasti tänä iltana. Minun alkaa olla vilu. -Etkö lähde mukaan? - -Inga ei liikahtanut. - --- Oletko milloinkaan nähnyt näin ihanaa iltaa? -- kysäisi hän vain. - -Mummo kääntyi ovessa. - --- Tuletko? -- kysyi hän vielä kerran. - --- Kohta, -- vastasi Inga, mutta nuo sanat tulivat niin kaukaa... Ne -ikäänkuin soluivat ulos ja kuolivat pois valoisain öitten haaveilevaan -hiljaisuuteen. - - * * * * * - -Oli kuuma kesäpäivä. Vinha tuuli puhalsi lounaasta. Pohjanmerellä kävi -kova aallokko, hyrskyten kauas yli rantavallin melkein uimahuoneeseen -saakka, joka oli rakennettu tynnyrien varaan hiekalle. Se tuli -puuskahdellen, hypähdellen, niin poikamaisen vallatonna, ja vetäytyi -sitten verkalleen lähenteleiden takaisin mereen. - -Inga seisoi uimahuoneen ovella, pitäen kädestä kiinni Kai poikaa, -Fenris vieressään. Hänellä oli kolme köyttä kädessä: yksi oli kiedottu -hänen omille vyötäisilleen, toinen pojan ja kolmas Fenrisin ympärille. -Köysien toisen pään hän oli huolellisesti sitonut uimahuoneen -portaisiin. - -Tuuli hulmutti hänen vaaleata uimapukuansa ja pöyhötteli hänen lyhyttä -tukkaansa. - --- Nyt saa Fenris näyttää taitoansa! -- sanoi Inga iloisesti. -- Nyt -minä otan sinut selkääni, Kai, ja niin mennään yhdessä veteen. Kun -aalto tulee, huuda sinä silloin Fenrisiä; jos siitä mihinkään on, -silloin se ui sinun luoksesi ja vie sinut maihin. - -Kai paukautti käsiänsä ja hyppäsi korkealle riemuissaan. - --- Voi kuin on hauskaa! Voi kuin on hauskaa! -- huusi hän, vierien -hiekassa. - -Hän näytti pieneltä tontulta, ruumiinmukaisissa uimahousuissaan. -Ingan mielestä hän oli niin soman näköinen niissä, mutta Fenris oli -ilmeisesti harmissaan moisesta puvusta. Hän sysäsi useampia kertoja -poikaa varsin epäsuosiollisesti märällä kuonollaan, Kain heitellessä -kuperkeikkaa hiekalla. Inga nauroi, ja Kai nauroi, niin että kyyneleitä -vieri pitkin hänen pyöreitä poskiaan, eikä aikaakaan, niin he jo -piehtaroivat lämpöisessä hiekassa kaikki kolme. - -Äkkiä Kai kietoi kätensä Ingan kaulaan. - --- Minä pidän sinusta niin paljon, -- sanoi hän niin varmasti. -- Ja -Fenris pitää ja. Meidän on aina niin hauska, kun sinä tulet. -- Ja isän -ja. - -Inga veti hänen lämpöisen vartalonsa luokseen. - --- Sinä herttainen poika! -- puheli hän, suudellen lasta useamman -kerran. -- Sinä herttainen poika! - -Kai ei ollut tottunut moisiin hyväilyihin. Hänen mielestään tämä nyt -oli erityistä suosionosoitusta. Hän painoi pienen päänsä Ingan rintaa -vasten, nauttien kuin pieni kili, joka lekottelee päivänpaisteessa, -ja sitten hän katsoi Ingaa rakkaasti silmiin vilpittömällä -lapsenkatseella, joka välisti saattoi olla niin kummallisen totinen. - --- Miks'et sinä ole Kain äiti? -- kysyi hän luottavasti. - -Silloin Inga päästi hänet. Oliko kenties sama kysymys herännyt hänessä -itsessään, polttaen nyt hänen rintaansa, vaikk'ei hän olisi tahtonut -suoda sille sijaa siinä? - --- Miks'et sinä ole minun poikani...? - -Hän oli vähällä purskahtaa itkemään tällä hetkellä, mutta hyppäsi ylös -ja sieppasi pojan mukaansa. - --- Katsos, Kai! -- sanoi hän, vetääkseen pojan huomion toisaalle -tuosta kummallisesta kysymyksestä, jonka toinen lasten tavallisella -itsepintaisuudella jo oli uudistamaisillaan. -- Katsos tuota kaunista, -viheriäistä aaltoa, joka tuolla tulee! Siihen me mennään. Nouse -selkääni nyt ja pitele kiinni. Nyt tulee hauska! - -Hän juoksi takaperin veteen, tarttui lujasti köysiin ja veti ne -kireälle, valmiina aaltojen hyökkäyksille. - -Ensimmäinen tuli. Vaahdoten ja hyrskyten, tuoreena ja suolaisena se -tulvahti heidän ylitsensä kuin kokonainen ulapallinen terveyttä ja -koetti palatessaan vetää heidät mukanaan tyrskyihin. Mutta Inga oli -tottunut pitämään puoliaan. Hän ponnisti jalat pohjaa vasten ja seisoi -tanakasti paikoillaan. - --- Kyllä minä sinut tunnen, lännen-ärjy, äijä parka! - -Ja riemuissaan huusi poikanen: "Lännen-ärjy, äijä parka! Lännen-ärjy, -äijä parka!" - -Mutta rannalla seisoi Fenris, haukkuen täyttä kurkkua tyrskyjä kohti. - --- Huuda nyt, Kai! -- sanoi Inga, toisen aallon tullessa. Ja Kai huusi, -minkä pienet keuhkot suinkin kestivät. - -Fenris kuunteli ja juoksenteli ulvoen pitkin rantaa edestakaisin, mutta -kuultuaan pojan toisen huudon, entistä vielä kovemman, se syöksyi suin -päin veteen. Leveä rinta kilpenä tyrskyä vastaan se ponnisteli aaltojen -halki, peittyi hetkeksi kokonaan vaahtoihin, mutta yhä pitäen päätään -sitä suuntaa kohti, missä Kai oli, kunnes vihdoin saapui pojan luokse -ja tarttui häntä lujasti vyöhön. - --- Se oli oikein, Fenris. Vie maihin nyt! -- huusi Inga, nostaen pojan -sen selkään, päästämättä kumminkaan omasta kädestään häntä irti. - -Ja pärskyen ja huohottaen ui Fenris maalle päin taakkoinensa. Mutta -maihin päästyänsä se heitti pojan alas hiekalle ja puisteli ja retuutti -häntä oikein tuntuvasti, siten ilmoittaen paheksuvansa tällaisia -tyhmänrohkeita vehkeitä, ja sitten se loi Ingaan niin musertavan -silmäyksen, että toinen oikein katuvasti virkkoi: -- Mutta, Fenris, -ethän vain liene pahoillasi minuun? - -Fenris se vain murahti vastaukseksi ja retuutteli yhä edelleen poikaa, -jonka mielestä tila alkoi jo käydä vähemmin hauskaksi. Ingan täytyi -viimein astua väliin ja saada koira irti hänestä. - --- No Kai! Saas nähdä, kuka meistä ensiksi pääsee uimahuoneeseen, -sinäkö vai minä, sillä nyt pitää joutuin saada vaatteet ylle! - -Ja Kai juoksi minkä jaksoi, Inga perässä. - -Ovi sulkeutui, ja Fenris, puisteltuaan tuuheata turkkiansa, asettui -vahtimaan ulkopuolelle. Siinä se loikoi, pää syvällä etukäpäläin -välissä, raotellen silmiänsä aurinkoa vasten ja nähtävästikin aikoen -nukahtaa hiukan. - -Hietasärkille kohosi kookas naisen vartalo, varjostaen kädellä -silmiänsä. Se oli tohtorinna. - -Piilossa pursujen takana hän oli nähnyt koko tapauksen. Sitä todisti -hänen kasvojensa kalpeus. - -Hän oli nähnyt noitten kolmen leikkivän ennen uimista hyvinä -kisakumppaleina. Hän oli nähnyt Kain niin äärettömän onnellisena -kavahtavan Ingan kaulaan, oli nähnyt, kuinka neiti oli painanut poikaa -syliinsä, tuo nainen, joka oli ottanut hänen miehensä!... Ottaako hän -häneltä nyt lapsenkin? - -Katkera yksinäisyyden tunne oli kuni kylmällä kädellä kouristanut -häntä, mutta jättänyt heti sijansa vihan ajatukselle. - -Sillä hetkellä kun Inga oli mennyt pojan kanssa aaltoa kohti, oli hän -ajatellut: Ottakoon vain meri heidät! Parasta lieneekin! - -Hän ei tajunnut itsekään, kuinka ahdistava se tuska oli, joka täytti -hänet joka kerta kun aalto löi noitten kahden ylitse, ja hän näki, -kuinka pojan piti tarttua kiinni Ingaan, jottei aalto mukaansa -tempaisi; hän tunsi vain kurkkuansa kuristavan, joka kerta kun pojan -teeskennelty hätähuuto ennätti hänen kuuluviinsa. Mutta kun Fenris oli -päässyt rantaan lapsen kanssa, silloin hän purskahti valtavaan itkuun; -silloin vasta hän huomasi, kuinka suuri tuskansa oli ollut. - -Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli itkenyt. Hänen sydämensä -oli piintynyt, myötäänsä taistellessaan saadakseen puoleensa sitä -rakkautta, jota hän ei koskaan ollut saavuttanut. Nyt hän nyyhkytti -kuin lapsi. - -Mutta itkun tauottua sai toinen tunne hänessä vallan, ankaran -suuttumuksen tunne sitä naista kohtaan, joka tyhmänrohkeassa -vallattomuudessaan oli vähällä saattaa turmioon hänen poikansa, ja tämä -tunne täytti hänet, kun hän kiireisin askelin astui alas uimahuoneen -ovea kohti. - -Inga tuli ulos taluttaen poikaa kädestä. Kai riensi heti häntä vastaan -huutaen: -- Äiti, äiti! Jos tietäisit, kuinka hauska meidän on ollut! -Minä olin vedessä ja olin hukkuvinani, ja Fenris pelasti minut. - -Hän käänsi pienet, innostuneet kasvonsa äitiinsä päin, turhaan -tavoitellen hymyä hänen huuliltaan. Sitä ei tullut. Äiti pyyhkäisi vain -kädellään pojan märkää tukkaa, kylmästi vastaten Ingan tervehdykseen. - --- Eikös se ollut sukkela temppu, minkä Fenris teki, äiti? - --- Oli niinkin. Eläin käsittää velvollisuutensa välisti paremmin kuin -ihminen, -- vastasi tohtorinna, heittäen syrjäisen katseen Ingaan. - --- Fenris retuutti minua niin, kun päästiin rantaan, äiti! Ja yhä hän -sittenkin vielä retuutti, -- jatkoi puhelias piltti. - --- Niin, minä näin sen kyllä, -- sanoi tohtorinna verkalleen, Ingaan -kääntyen. -- Minä näin kaikki noilta särkiltä, ihmetellen koko ajan, -kuinka ventovieras uskaltaa niin tyhmänrohkeasti leikitellä muitten -lapsen kanssa. - -Veri hulvahti Ingan poskiin. Mutta toinen jatkoi: - --- Rajun mieliteon tähden te panitte alttiiksi lapsen hengen, lapsen, -joka oli teidän _huostaanne uskottu_. Ei ollut teidän ansionne, että -huima yritys onnistui. - --- Eikö? Kenenkä sitten, jos saisi tiedustaa? Ettehän toki -- Inga -nauroi hilpeästi -- ettehän toki täyttä totta luule siinä mitään -vaaraa olleen? Minähän olin köysillä sitonut meidät kaikki kolme -uimahuoneeseen kiinni: ennen olisivat köydet katkenneet, ennenkuin -mikään tapaturma olisi ollut mahdollinen. - --- Teille olisi saattanut sattua suonenvetoja vedessä... on semmoista -ennenkin kuultu... ja kuka silloin olisi pelastanut pojan? - --- Sellaisia sattumia en ole ottanut lukuun, -- vastasi Inga lyhyesti. - --- Ette suinkaan. Mutta mennä lapsen kanssa kovaan tyrskyyn, pitämättä -huolta siitä, että apua olisi tarvittaessa saatavana, se on lievimmin -sanoen ajattelematonta, jotten sanoisi tunnotonta. - --- Jo riittää! Hiukan uhkarohkeata, sen saatan myöntää, mutta -tunnotonta... tuo on sentään liian naurettavaa! Mitäpä iloa sitten -elämästä olisikaan, jos aina pitäisi jok'ikistä asiata punnita puoleen -ja toiseen? Äkkinäiset päähänpistot, ne ne juuri virkistävät ja ovat -niin mieluisia. - --- Te saatte tehdä, niinkuin mieleenne milloinkin pistää, kun asia -koskee teitä itseänne, neiti, mutta vastaisen varalta minä pyytäisin -menettelemään toisin, kun asia koskee minun lastani. - -Inga kääntyi kiivaasti ympärinsä. Nuo sanat kuuluivat loukkaukselta, -ja ilmeisesti ne oli siinä tarkoituksessa lausuttukin, sillä jok'ainoa -sana oli terävä kuin naskali, ja huulet, joilta ne läksivät, olivat -melkein verettömät suuttumuksesta. - -Hän oli juuri antamaisillaan tulisen vastauksen, mutta tuo "minun -lapseni" oli lausuttu sillä tavalla, että se suuntasi hänen ajatuksensa -toisaanne ja riisti häneltä kerrassaan aseet. - -Hänelle alkoi selvitä, mikä pohjaton määrä syvälle suljettua -luulevaisuutta piilee tuon suuttumuksen takana, ja äkkiä hän tunsi -olevansa syyllinen. - -Lempeästi, melkein rukoilevasti hän laski kätensä tohtorinnan -käsivarrelle sanoen: -- Mieleni on oikein paha, että säikytin teidät. -Vast'edes olen varovaisempi Kain kanssa enkä milloinkaan ota häntä -mukanani uimaan. - --- Hoo! Kyllä hän jo itse pitää huolen siitä, että pääsee mukaan. Tehän -osaatte vetää lapsia puoleenne, -- virkkoi hän kylmästi ja ynseästi. -- -Katsokaas vain, kuinka hän pelkää, ettei suinkaan jäisi teistä erilleen. - -Inga katsahti alas poikaseen: nuo suuret silmät ne kauhistuneina -tarkastelivat milloin toista, milloin toista, ja kasvoissa alkoi -arveluttavissa määrin värähdellä itkun oireita, kunnes poikanen -neuvotonna sieppasi Ingaa hameesta kiinni. - --- Kuulepas, Kai! -- sanoi Inga, kumartuen hänen puoleensa. -- Pidäpäs -huolta, että Fenrisin turkki kuivaa päivänpaisteessa, muutoin se saa -luuvalon koipiinsa. Juoksenteles nyt kiireesti sen kanssa särkillä, me -tulemme sitten perässä. - -Poikanen päästi hänet samassa ja juoksi vihellellen pois, koira -mukanaan. - -Inga kääntyi tohtorinnaan sanoen: - --- Te puhutte, niinkuin luulisitte minun tahtovan houkutella teiltä -poikaa pois. Se ei ole milloinkaan ollut tarkoitukseni. - --- Ei tässä tarvita mitään puolusteluja. Pian on houkka houkuteltu, -kun omakin mieli tekee, -- virkkoi tohtorinna torjuen ja lisäsi -sitten sanomattoman katkerasti: -- Poika ei sitä paitsi ole koskaan -ollut oikein omanani. Hän otettiin minulta pois, ennenkuin kykeni -ymmärtämäänkään. - --- Olisipa hän ollut minun poikani, ei olisi häntä ikinä otettu minulta -pois. - -Tohtorinna hätkähti. Häntä hämmästytti tuo luja varmuus toisen -ehdottomassa huudahduksessa. - --- Saattaa olla, -- sanoi hän lauhkeammin. -- On olemassa ihmisiä, -joilla on tavallista enemmän tarmoa. Heillä on senvuoksi suurempi -vastustamisenkin kyky. Minä en ole niitä... Niin, minä poikkean tähän, --- hän pysähtyi kalamökin edustalle, -- täällä on emäntä sairaana. Minä -lupasin käydä peräämässä hänen lapsiaan. Tule, Kai! Sinä pääset mukaan. - -Kai tuli heti, hattu kallellaan toisella korvalla, ja pisti pienen -kätensä äidin käteen. - --- Mennäänkö Kala-Lassin mökkiin? -- kysäisi hän kiihkeästi. - --- Mennään. - --- Minä lähden kotia, -- sanoi Inga, ojentaen kätensä jäähyväisiksi. -Käsi, jonka hän vastaanotti, oli kylmä ja kapea. Se tuli hyvin -epäröiden, mutta puristukseen vastattiin puristuksella. Silloin Inga -loi rehellisen katseensa tohtorinnan silmiin ja sanoi vilpittömästi: - --- Voittakaa poikanne takaisin. Teidän on helppo tehdä se. Äidillä on -ensimmäinen oikeus, ja äidillä on suurin voimakin. - -Ja vastausta odottamatta hän kääntyi kiireesti pois ja läksi astumaan -kylän kautta kotiansa kohti. - -Mutta tohtorinna jäi seisomaan, ajatuksiinsa vaipuneena. Toisen -sanat olivat herättäneet valveille hänen uinuvan tarmonsa, ja hänen -veltostunut tahtonsa oli elpynyt. - -Pannessaan sinä iltana poikaansa nukkumaan hän ei tyytynyt siihen, että -huolellisesti kääräisi peitteet hänen ympärilleen, niinkuin ennen, vaan -jäi istumaan vuoteen laidalle ja katseli häntä, kääntämättä silmiänsä -pois. - -Poikasta nukutti kovin, mutta tämä näky oli hänestä niin uutta -ja kummallista, että hänen tuontuostakin täytyi nostaa raskaita -silmäluomiansa, nähdäkseen, istuuko äiti siinä yhä vielä. - -Niin, siinä hän istuu. Ja hän istui istumistaan. Joka kerta kun poika -vilkaisi häneen pienillä, unisilla silmillään, hän nyökäytti päätään, -tyynesti myhähtäen, ikäänkuin olisi puhunut: "Ole rauhassa. Täällä minä -olen sinun luonasi." - -Ja Kai nukkui, tuntien jotain, mitä hän ei milloinkaan ennen -ollut tuntenut... Hänessä oli hämärä haave jostain rauhaisasta ja -mieluisasta... Siinä oli tyyntä ja levollista oloa... onnellista, -lapsellista luottamusta... sanomatonta turvallisuuden tunnelmaa... - - * * * * * - -Tohtorin pienessä puistossa astuskeli Kai muutama päivä sen perästä -monta kertaa nurmikon ympäri, kädet selän takana, syvissä ajatuksissa. -Hattu oli tavallisuuden mukaan niskassa, mutta siniset silmät, joissa -oli niin pitkät, mustat ripset, katselivat mietiskellen maahan. - -Hänelle oli viime päivinä tapahtunut jotain, jonka hänen pienet aivonsa -kyllä olivat vastaanottaneet, mutta eivät osanneet saada selville. - -Sinä päivänä, jolloin hän oli ollut vedessä Fenrisin kanssa ja sitten -käynyt Kala-Lassin mökissä, oli äiti ollut niin hyvä hänelle, että -pieni sydän vieläkin ilosta hyppelehti hänen muistellessaan sitä. -Äiti oli kotimatkalla ollut hevosillakin hänen kanssaan! Ja illalla -sitten ei äiti, häntä levolle pannessaan, tyytynytkään siihen, että -huolellisesti kääri peitteet hänen ympärilleen ja suuteli häntä, hyvää -yötä toivottaen, vaan jäi istumaan vuoteen laidalle, kunnes hän oli -nukkunut. - -Seuraavana aamuna hän oli herännyt niin iloisena, ja silloin oli äiti -taas istunut hänen vuoteensa vieressä, mutta hän oli nähnyt äidin -itkeneen, eikä tiennyt miksi. Hän ei uskaltanut kysyä, sillä äiti -suuttui aina, kun poika näki hänen itkevän. Siksipä hän kätki päänsä -pieluksiin eikä tahtonut nähdä sitä ensinkään. Mutta tänä aamuna ei -äiti suuttunutkaan, päinvastoin suuteli häntä monta kertaa ja leikki -hänen kanssaan, pukiessaan häntä. Pojasta tuntui, ettei hän enää -ensinkään pelkäile äitiä. - -Ihan päivänpaisteisessa mielialassa hän käyskenteli sitten pihalla, -syötti kananpoikia, ajoi ankat lampeen ja juoksenteli kilpaa Fenrisin -kanssa, heittäen senkin seitsemän mukkia ja kuperkeikkaa. - -Mutta kun hän myöhemmin aamiaispöydässä haasteli eilisistä -seikkailuistaan, oli isä ääneti, ei edes katsahtanutkaan häneen, -sanoihan vain, että pöydässä pitää istua siivolla. Isä oli viime -aikoina yleensäkin käynyt niin kummalliseksi; hän oli ihan toisenlainen -kuin ennen: ei isä enää milloinkaan nostanut häntä selkäänsä eikä ollut -hevosilla hänen kanssaan, ja milloin Kai koputti isän oveen, kuului -sieltä aina: "Isällä ei ole aikaa nyt." - -Kai huokasi syvään, sydämensä pohjasta. Hän toivoi niin hartaasti, että -isällä taas olisi aikaa. - -Mutta sitten tapahtui se kaikkein kummallisin asia. Eilen, hänen -istuessaan päivällispöydässä isän ja äidin välissä, kuten ennenkin, -olivat isä ja äiti olleet ihan ääneti, ja kun ei Kai millään tavoin -saanut isäänsä myhähtämäänkään, oli hän ajatellut: "Äiti on varmaankin -ollut hyvin paha isälle, koskapa isä näyttää noin tuikealta." Ja -muistaessaan, kuinka hänelle itselleen aina annettiin anteeksi, kun -vain pyysi, virkkoi hän yht'äkkiä, rohkaisevasti katsellen heitä -kumpaakin vuorotellen: "Kyllä äiti mielellään pyytää anteeksi." Silloin -oli isä luonut häneen ankaran katseen ja sanonut, että mitä lörpötystä -tuo on; aikaihmisten ei tarvitse milloinkaan pyytää anteeksi. Mutta -- -sen oli Kai ihan selvään nähnyt -- isä oli ollut punainen kasvoiltaan -tuota sanoessaan. Ja sitten oli istuttu taas ihan ääneti. - -Kai tiesi, että nyt on ukkosta ilmassa, mutta ei voinut käsittää miksi. -Vaistomaisesti hän tunsi, että jos vain isästä ja äidistä tulee hyvät -ystävät, niin sitten on kaikki hyvin. - -Hän oli niin paljon mietiskellyt tuota asiata, että oli unohtanut -syömisenkin, ja niinpä tapahtui, että hän äkkiä, ikäänkuin ehdottomasta -mielijohteesta, oli ottanut heitä kädestä ja aristellen pannut heidän -kumpaisenkin kädet yhteen. - -Mutta kumpikin oli nykäissyt kätensä niin äkisti takaisin, että Kai oli -ihan säikähtänyt, ja isä oli sanonut vihaisesti: "Istu hiljaa pöydässä, -poika!" Ja pannakseen enemmän painoa sanoilleen hän oli nipistänyt -häntä korvalehdestä. Kai oli ruvennut itkemään, ja sitten oli hänet -jotenkin tylysti pantu toiseen huoneeseen. - -Mutta äiti, joka aina oli ankara eikä koskaan puhutellut häntä, milloin -Kai oli ollut tottelematon, äiti oli mennyt hänen perässään ja ottanut -hänet syliinsä ja lohduttanut häntä, kunnes hän oli lakannut itkemästä. -Ja silloin oli poika kietonut kätensä äidin kaulaan ja nyyhkytellen -sanonut: "Äiti, äiti! Miks'ette te tahdo olla hyviä ystäviä!" Silloin -oli äiti katsonut häneen niin kummallisesti ja sanonut: "Sitä sinä et -ymmärrä, poikaseni; älä kysele sitä minulta milloinkaan." - -Ja sitten he olivat itkeneet yhdessä, äiti ja hän... - -Tämä kaikki oli varsin merkillistä, mutta merkillisintä kaikesta oli -se, ettei hän enää yhtään pelkäillyt äitiänsä. Sitä vastoin tuli hän -joskus katsahtaneeksi hiukan arkaillen isäänsä, milloin tämä palasi -kotia vakavana ja harvapuheisena. Isä kun tähän asti oli ollut hänen -lyhyen elämänsä päivänpaiste, se, johon lapsi koko pienen sydämensä -uskalluksella oli kiintynyt, niin rupesi hän nyt ikävöimään isäänsä, -niinkuin muisti ikävöineensä häntä silloin kun isä oli matkoilla. -Mutta nythän isä ei ole matkoilla, eikä Kai itsekään tiennyt mitä -ikävöitsee... Hän ei tiennyt ikävöivänsä sitä lujaa, lämmintä -rakkautta, joka tähän asti oli häntä vaalinut ja jonka hän nyt -hämärästi tunsi ikäänkuin karttelevan häntä. - -Hän pysähtyi keskelle puutarhan käytävää, pienet kädet selän takana, ja -kummallisen syvämietteinen ilme kasvoilla. - -Fenris, tottumaton kun oli näkemään nuorta herraansa noin ajatuksiin -vaipuneena, asettui hänen eteensä, leveä selkä suoraan päivää kohti, -ja alkoi kiivaasti heilutella häntäänsä. Kun siitä ei lähtenyt -apua, ojensi se käpälänsä. Sitä ei otettu vastaan, ja se hervahti -takaisin maahan. Mutta silloin loppui Fenrisiltä maltti kerrassaan. -Se mörähti äkäisesti, niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Mikähän sinua -oikeastaan vaivaa?" Ja Kai ymmärsi heti, mitä toinen tarkoittaa, -mutta hän oli oppinut varovaisuutta äidiltään ja sanoi verrattomalla -arvokkaisuudella: "Sitä sinä et ymmärrä, Fenris; älä kysele sitä -minulta milloinkaan." - -Tohtori tuli samassa portaille ja, nähtyään pojan seisovan hiljaa, meni -hänen luokseen. - -Hän katsahti tutkistellen pojan kasvoihin, jotka kääntyivät häntä -kohti, ja hämmästyi tuota aikaihmisen ilmettä niissä. Sanaakaan -sanomatta isä otti häntä kädestä ja astui hänen kanssaan nurmikon -ympäri kerran... ja toisen... yhä vain ääneti. - -Pojasta tämä tuntui sangen juhlalliselta, mutta äkkiä hän rohkaisi -mielensä ja virkkoi päättävästi: -- Isä, miksi sinä olet suutuksissa -äitiin? - -Tohtori hätkähti. Ensi kertaa selveni hänelle, että hän seisoo -vaarinottajan silmäin alla, että hänellä on vierasmies omassa -talossaan... alaikäinen, pieni vierasmies, mutta sittenkin todistamassa -jännitettyjä, onnettomia oloja isän kotielämässä. - -Tähän asti ei Kai ollut johtunut hänen mieleensäkään. Hän oli ylipäänsä -vain ajatellut omaa itseänsä, omaa sisällistä, raastettua tilaansa, -omaa valtavaa intohimoansa. - -Hänen sielussaan ei ollut sijaa millekään muulle kuin rakkaudelle -tuohon naiseen, jonka hän ainaiseksi oli sydämeensä sulkenut. Pikemmin -hän oli viime aikoina, poikaansa katsellessaan, nähnyt lapsessa -vieläkin yhden esteen, vieläkin yhden juovan, joka erottaa häntä tuosta -naisesta. Ja tämä ajatus se hänen tietämättänsäkin oli, osaltaan -sekin, vaikuttanut siihen, että hän oli ruvennut poikaansa kohtelemaan -toisella tavalla kuin ennen. - -Nyt hän äkkiä alkoi katsoa asiata toiseltakin kannalta. Hän ymmärsi, -että hänen onnettomat välinsä saattoivat arveluttavalla tavalla -vaikuttaa poikaan ja haitata tunne-elämän terveellistä kehitystä -hänessä. - -Ja hänen entinen hellä huolenpitonsa heräsi jälleen entiseen voimaansa. - -Tuo omituinen kysymys, mutta vielä enemmän nuo silmät, jotka niin -yksinkertaisesti katsoivat isään, osoittivat hänelle, että lapsen -päässä pyörii ajatuksia, mahdottomia hänen hallita. Sanain takaa -kangasteli ilmeisesti mietintää. - -Nelivuotias lapsi, joka mietiskelee! Suunnilta pois... - -Mitä murheita koituukaan siihen kotiin, missä noin pienet aivot -ajatuksiin vaipuvat! - -Ja nyt Kai, hänen ylpeytensä, hänen silmäteränsä, joka vielä muutama -kuukausi sitten oli ollut kaiken raittiin ja lapsellisen elämänilon -heleä sointu, -- nyt Kai tuo esiin noita vakavia lauseita, joita hän -lapsissa vihasi. - -Ja hänen oli siihen syy, hänen kokonaan siitä saakka kuin hän oli -antautunut rakkautensa valtoihin... ja samalla hänen vaimonsakin syy, -sillä tämähän oli pakottanut hänet tähän onnettomaan avioliittoon, -jonka yhä kasvava epäsointu nytkin jo näkyy jättäneen jälkiä lapseen. - -Ja onnettomuus on käyvä yhä suuremmaksi, mitä vanhemmaksi poikanen -kasvaa ja mitä selvemmin hän alkaa asioita ympärillänsä ymmärtää. -Se on kivulloisesti jouduttava hänen kypsymistänsä ja verkalleen -myrkyttävä hänen sielunsa, kunnes hän vihdoin täysikasvuisena miehenä -käy tuomariksi vanhempainsa välille. Avutonna hän kerran on kohtaava -tämän onnettomuuden, jota ei mikään voi olemattomaksi tehdä ja joka ei -milloinkaan lievene. - --- Kai parka! -- sanoi tohtori ja hyväillen silitti pojan päätä. -- -Pikku Kai parka! - -Ja Kain silmiin kiertyi kyyneleitä, hän ei itsekään tiennyt miksi. - -Jälleen astui isä nurmikon ympäri, pitäen poikaa kädestä. Tuntui -niinkuin mikä kuristaisi hänen kurkkuansa. Hän ei voinut puhua. - -Heidän kulkiessaan portaitten ohi aukeni sisästäpäin ovi. Hänen -vaimonsa pysähtyi ensin hetkiseksi kynnykselle ja äänsi sitten: -- Kai! --- ja vähän ajan perästä kovemmalla äänellä: -- Tule, Kai! - -Kai aikoi noudattaa kutsua, mutta ei päässyt. Tohtori piteli -tietämättänsäkin poikaa kädestä lujaa, ikäänkuin ei aikoisi milloinkaan -enää päästää sitä irti. Taasen kutsui ääni, tällä kertaa pyytävämmin, -ikäänkuin houkutellen: "Kai! Kai!" - -Kai nykäisi pientä kättään, mutta siitä ei apua. Silloin hän loi -silmänsä ylös isän värähtämättömiin kasvoihin ja virkkoi äkkiä: -- Kai -pitää äidistä! -- ja painolla hän vielä lisäsi: _Pitää!_ - -Silloin pääsi käsi irti, ja poikanen juoksi portaille. - -Äiti otti pojan syliinsä ja puristi häntä lujasti rintaansa vasten, -ja olipa jotain taisteluun vaativaa siinä katseessa, jonka hän heitti -mieheensä. - -Veri hulvahti silloin tohtorin kasvoihin, ja polttava luulevaisuuden -tunne, vihan sekainen, kiehahti hänessä. - --- Yritteletkö sinä saada poikaa minulta pois? -- kysäisi hän, astuen -lähemmäs. - --- Ethän toki enää tarvinne häntä, -- vastasi toinen terävästi. - -Tohtori kalpeni. - --- Varo itseäsi! -- sanoi hän käheästi. - -Vastaukseksi nosti tohtorinna poikaa korkeammalle ja puristi häntä -entistä lujemmin rintaansa vasten, uhmalla katsellen miestään. - --- Mitä sinä teet? -- sähähti tohtori, kykenemätönnä selittämään tätä -odottamatonta vastusta. - --- Otan omakseni mikä omaani on, -- vastasi toinen. -- Kyllin kauan -olet jo pitänyt häntä riistettynä minulta pois; nyt otan hänet takaisin. - -Tohtori tuijotti häneen hämmästyneenä, sanatonna. - -Koko heidän avioliittonsa aikana hän oli tottunut näkemään vaimossaan -pelkkää nöyrää, pelonalaista väistyväisyyttä. Vastustamista hän ei -ollut kohdannut milloinkaan, missään kohdassa; nuo tyynet silmät -eivät koskaan olleet katselleet häntä muutoin kuin arvatakseen hänen -vähimpiäkin mielitekojansa. Hänen vaimonsa koko olemus oli ollut -yhtä kiitollisuuden ilmettä siitä, että mies ylipäänsä sallii hänen -elää läheisyydessään. Vaimo itse oli käynyt tuohon halpaan asemaan, -jossa mies katselee häntä ylhäältäpäin. Miestä väsytti ja ärsytti tuo -koiranomainen uskollisuus, tuo orjattaren kiintymys, joka pikemmin -antautuu jaloin tallattavaksi kuin hyljättäväksi. Täten oli mies ollut -itsevaltiaan asemassa kodissaan hamaan tähän päivään. Hän muisti nyt -selvään, kuinka Inga Heine kerran heillä ollessaan ja nähdessään, -mitenkä siellä kaikki ääneti taipuu hänen, tohtorin, edessä, oli -kysäissyt vilpittömällä tavallaan, mutta samalla hienosti, ivallisesti -myhähtäen: "Oletteko te aina ollut ylimmäinen pappi, profeetta ja -kuningas omassa talossanne?" - -Tohtori oli silloin puoliksi harmissaan kääntänyt puheen leikiksi, -mutta vähäinen itu siitä sittenkin oli jäänyt hänen mieleensä, ja hän -oli ajatellut, että toisin olisi ollut laita, jos hän, Inga Heine, -olisi ollut hänen vaimonsa! Hänellä kyllä olisi ollut oma kanta. Ja -kuinka mieluista olisi ollut panna ylivalta puolekkain hänen kanssaan! - -Tämä itsevaltiaan asema, pohjanaan heidän avioliittonsa onneton -esihistoria, oli niin vähän hänen ihanteensa kaltaista, että hän usein -oli huomannut toivovansa uhkaa ja vastustusta tuon vahamaisen penseyden -sijaan. Mutta nyt, vastarinnan noustessa ensi kertaa, vieläpä sattuessa -hellimpään kohtaankin, nyt hän tunsi, kuinka vaikea hänen todellakin -on luovuttaa pientä osaakaan vallastansa, ja kuinka hänen monet -vaatimuksensa olivat jo menneet hänelle vereen: hän kuohahti, häntä -loukkasi sydänjuuria myöten tämä kuulumaton rohkeus, joka ilmeisellä -uhmalla uskaltaa vastustaa häntä. - -Eikö juuri hän ollut tähän päivään asti ollut pojan sekä äitinä että -isänä? Oliko hänen vaimonsa koskaan pyrkinytkään saamaan poikaa -omaksensa? - -Ja nyt hän seisoo tuossa ja puhuu oikeuksistansa! - -Tohtori ei voinut salata itseltään, että hänen vaimonsa arvo kohosi -tästä hetkestä hänen silmissään, mutta samassa päätti hän myös olla -antamatta perää. - --- Mikä on oikeastaan tarkoituksesi? -- kysyi hän, katsoen vaimoansa -terävästi silmiin. - --- Pitää se, joka oikeuden mukaan omaani on ja jonka olen jo liiankin -kauan sallinut olla luotani poissa, -- vastasi hän, miehensä katsetta -väistämättä. - -Inga Heine johtui väkisinkin tohtorin mieleen. Hän ei ole tässä ja -on sittenkin... hänen henkensä on saapuvilla... ja se se ikäänkuin -terästää heitä kumpaakin. - -Heidän katseensa sävähtivät vastakkain, niinkuin iskee toisiinsa kaksi -säilää. - --- Tiedätkös, -- virkkoi tohtori, -- jos sinä jatkat tuolla tapaa, niin -tästä syntyy ankara ottelu! - --- Yhtäkaikki minusta, mikä siitä syntyy, -- vastasi toinen. -- Minä -pelastan vielä sen onnenmurusen, mikä minulla on jäljellä. - --- Mutta poika! -- huudahti tohtori, tarttuen portaitten käsipuihin, -niin että ne rysähtivät. -- Hänen onnensa toki ylinnä! Etkö sinä -käsitä, että meidän välinen taistelu murtaa hänen elämänsä? - -Hän katsahti ensi kertaa Kai poikaan, jonka läsnäolon hän oli melkein -kokonaan unohtanut, ja hämmästyi pojan tuijottavaa katsetta, joka -kauhistuneena siirtyeli toisesta toiseen. - --- Pikku Kai parkaa! -- virkkoi hän, lähtemäisillään pois. - -Mutta tuskin hän oli kääntänyt selkänsä, niin ei tohtorinna enää -jaksanut pidättäytyä. Koko hänen kytketty intohimonsa, koko tuo -rakkaus, joka ei milloinkaan ollut saanut osakseen vastarakkautta, koko -tuo sisimpiin suljettu katkeruus ja kalvava tuska, jota hän tunsi, -tietäessään miehensä rakastavan toista, -- kaikki se puhkesi nyt -ilmoille raivoisalla voimalla. Yhä lujemmin kietoen kätensä poikasen -ympärille hän huusi: - --- Minä korvaan hänelle... siitä saat olla varma... kaiken sen, minkä -sinä olet laiminlyönyt! Jokikinen hiukkanenkin mun rakkauttani on oleva -hänen... hänen yksin! Ja tiedätkös, mitä minä saan sijaan? Hänet minä -saan! Kokonaan, kaikkineen! Minkä jalansijan minä maata valloitan, sen -sinä menetät. Haa, sinä et tiedä, mikä voima äidillä on, kun hän tahtoo -voimaansa käyttää!... Ja tiedätkös, ken minulle tämän opetti? _Hän, -jonka olisi pitänyt olla sinun vaimosi!_ - -Viimeiset sanat ne lensivät kuin linkokivi hänen miehensä kasvoihin, ja -tohtorinna näki heiton sattuneen. - -Ensi hetkessä hän melkein luuli miehensä lyövän häntä, mutta sitten -hänen ajatuksensa suuntautuivat toisaanne, sillä Kai kietoi äkkiä -kätensä äidin kaulaan, hennolla, vapisevalla äänellään huutaen -niin liikuttavan hellästi: -- Älkää olko... älkää olko suutuksissa -toisillenne! - -Tohtori ei voinut kestää tuota. Hän kääntyi pois ja meni huoneeseensa. - --- Tätä ei voi puolustaa... ei ikipäivinä! -- mutisi hän, paiskaten -oven lujasti kiinni perässään. - -Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen, sysäten sormet tuuheaan -tukkaansa. Hänen ajatuksissaan pyöri avioero. Eikö tämä yhteiselämä, -joka ei mitään yhteiselämää ole, -- eikö se ole onnetonta heille -kummallekin? Ja eikö olisi parempi saada se heti olemattomaksi? - -Mutta Kai?... Pojastaan hän ei aio luopua. Ja toiselta puolen oli hän -tänä aamupäivänä ilmeisesti huomannut, että Kai yksin on se hinta, joka -hänen pitää vapaudestaan maksaa. - -Ja niin hän siinä istui, kaksinkertainen tuska rinnassaan, neuvotonna, -aseetonna niitä kahta voimaa vastaan, jotka taistelivat hänessä ja -olivat melkein raastaa hänet näännyksiin. - -Melkein tajuttomasti hän veti ulos pöytälaatikon ja otti esille vanhan -kirjan. Se oli päiväkirja hänen vankeutensa ajoilta. Hän selaili sitä. -Paljo oli siinä senaikuista toivottomuutta, paljo raskasmielisyyttä, -mutta ei katkeruutta. Se tuli vasta myöhemmin. - -Moneen vuoteen ei hän ollut kirjoittanut sanaakaan päiväkirjaansa, -mutta viime aikoina hän oli jälleen turvannut siihen kuni vanhaan, -uskolliseen ystävään. Hän oli tarttunut siihen, sillä hänen _täytyi_ -saada ilmaa, jottei tukehtuisi. Kynä oli piirtänyt näkyviin sen, mitä -huulet eivät uskaltaneet lausua julki. Harvoin on rakkauden kuva -pukeunut niin voimallisiin väreihin kuin tämä, jonka oli määrä elää -kätkettynä. - -Mutta eipä hän siitä nyt hakenut riemuitsevia, uhmaavan intohimoisia, -hurmaavan onnen ajatuksia. Hän pysähtyi viimeiseen lehteen, siihen, -mikä oli kirjoitettu kuni hänen oman sydämensä verellä ja missä -jok'ikinen sana syöpyi hänen aivoihinsa kuni naula ristiinnaulitun -lihaan. Ja niinkuin tuskain mies yhä uudestaan ja uudestaan himoitsee -työntää koetinta haavaansa, niin hänkin yhä toistellen luki: - - Mä ristejä, ristejä - näin kaikkialla. - Kun kaatui yks, - nous uus joka kerta, - mut kaikki ne oli - täynnään verta! - Ja risteillä riippui - maan lapsia vain. - Elävältä ne riippui - kaksittain. - - Kumein äänin he haastoivat - päiväin ja öitten kärsimistä, - ja tuskat haavoista verisistä - ne nauloina rintaa raastoivat. - Ja risteillä riippui - rinnatusten - mies ja vaimo - sielutusten. - - Sydän heitä ei liittänyt, - lempi ei sitonut yhdytyksin. - Siin' iän kaiken käsityksin - verta saivat vuotaa nyt. - Ja yhdessä puussa - he riippui niin, - käsistä sekä - jaloista kiinn'. - Ja ken heistä enimmin - kärsei, ken, -- - ties Jumala yksin. - - Uhmaan käsi jos kouristui, - taistoon jos nuo kaks sai milloin, - syvemmin haavahan vain silloin - naula tuskien tunkeutui. - Jos pois sois toinen, - se tuskaa tuo, - ja yhäti raastaa - niin haavat nuo. - Oi mies ja vaimo, - se muistakaatte: - elon iltaan asti - sitä tuntea saatte. - - Koskaan haavat ne parane ei, - koskaan raastat ei ehjy enää, - vaikk' aika se eelleen siirtelei. - Niin, yhteiset tuskat - ja kummankin hurme - ne sitovat vaan - teit' yhteen, asti - kuolemaan! - - Näin yksin kahlein - ainian, - käsistä sekä - jaloista kiinni, - te riippua saatte - päivän loppuun - rinnatusten, - mies ja vaimo, - sielutusten. - -Hän istui kauan aikaa, pää painuneena käsiin ja suunnattoman tuskan -ilme kasvoillaan. Sitten hän kirjoitti jatkoksi: - - Nyt valoa sieluni joi, - kuni kukkanen valoa juo. - Ja kotkan siivin lensi - valojen lieden luo. - Arkaillen, kuni aina. - Se vavisten, hehkuin hurmi - surunmurtavan onnen maljaa! - Sen tuska on raastava riemu: - Nyt juomme me myrkkyä sen. - Sen huutoa kuule ei kenkään. - Uness' yksin sit' ääntelen. - Mut ain' joka kerralta, vaikka - mun viilsikin haavojain, - sinut sylihin, armas, suljen - ja rintaani painan vain. - Päivä jos koittais, jolloin - sinut täytyis mun työntää pois, - niin kuiviin juosseen syämmen - näkis, armas, sun katsantois. - -Mutta tuskin olivat viimeiset rivit kirjoitetut, niin jo tunsi hän -haikeasti ikävöivänsä häntä. Tohtori kavahti ylös, pisti kirjan -takaisin laatikkoon, kiersi sen lukkoon ja astui muutamia kertoja -edestakaisin, kuni häkissänsä peto. Hän läheni sitten akkunaa, tempasi -sen auki ja seisoi siinä hetken aikaa, mitään näkemättä. - -Hänen ajatuksensa kiitelivät kiihkeinä, nopeina kuin salamat. - --- Minun täytyy saada nähdä hänet, täytyy, maksoi mitä maksoi! Ei -lietso lämmintä muu kuin hänen silmäinsä valo... Jos käyn tästä -rannalle, niin hän on siellä, sen tiedän varmaan. Jo kaukaisen matkan -päästä minun ajatukseni vetävät häntä, niinkuin hänenkin minua... -Sen tunnemme kumpikin, sitä ajattelemme kumpikin, mitään siitä -puhumattakaan... Me emme voi välttää yhtymystä... olisi mieletöntä -luulla toisin... ja vielä mielettömämpää olla menemättä. - --- Isä, päästä sisään! -- pyysi hento ääni oven takana, ja pieni nyrkki -paukutti maltittomasti oveen. - --- Mitäs tahdot? - --- Pulikkarattaat meni rikki. Se punainen pyörä, jonka sinä maalasit -viime vuonna, läksi irti. Tule panemaan se paikoilleen. - --- Mene äidin luo. Minulla ei ole aikaa. - --- Äiti ei osaa, ja minä tahdon päästä sinun luoksesi. - --- Ei sovi nyt; minä lähden ulos. - --- Pikkuisen vaan, pikkuruisen vaan! -- kuului jälleen mairitteleva -ääni. - -Kaikkina muina aikoina tuo hento ääni olisi saanut tohtorin oven -selkoselälleen, mutta nyt, kun lapsi seisoi tuossa ilmielävänä esteenä -hänen aikeellensa, nyt se vaikutti kokonaan toisin. - --- Sinun täytyy tottua pois tuosta mankumisesta, -- sanoi hän -nuhdellen, melkein tylysti. -- Kun minä kerran sanon: ei, niin siinä -se. Mene! - -Kai meni pois allapäin. Aina hänelle joku oli suutuksissa, jos ei yksi, -niin toinen, eikä hän ymmärtänyt mistä syystä. Hän koetti vaivata -pientä päätään kysymyksillä kaikenlaisilla, mutta selvää vain ei -tullut. Neljänneksen kuluttua, kun tohtori oli lähtemäisillään ulos, -löysi hän poikansa pihalta, nukkumassa pulikkarattaissaan, posket -itkusta kosteina. - -Tohtori seisoi siinä katsellen lastansa, ja silloin hänen omiinkin -silmiinsä kiertyi kyyneleitä. Hän toisti äskeiset sanansa: "Tätä ei voi -puolustaa, ei ikipäivinä." - -Hänestä näyttivät äkkiä pojan posket kalpeilta ja ilme hänen -kasvoillaan kummallisen vanhanomaiselta. Hän nosti pojan varovasti -syliinsä ja kantoi hänet sisään. - --- Poika rukka! -- puheli hän, suudellen lastaan. -- Tällainen elämä -murtaa sinut. - -Ja äkkiä hän huudahti epätoivoisena: -- Kai, Kai! Neuvo sinä minua! - -Mutta Kai nukkui, nyyhkyttäen silloin tällöin, niinkuin ainakin pitkän -itkun perästä. Ja joka kerta kun pieni ruumis hytkähti, samassa pitkät -silmäkulmatkin kosteitten poskien yläpuolella vavahtivat ja pilvi -peitti hetkiseksi lapsen pyöreät kasvot. - - * * * * * - -Inga istui meren rannalla maihin vedetyn veneen laidalla, kirjoitellen -päivänvarjonsa kärjellä hiekkaan. - -Hän ei kääntynyt ympärinsä, kuullessaan askeleita takanaan. Ei -tulijakaan sanonut hyvää päivää. Hän istahti hiljalleen veneen laidalle -Ingan viereen ja katseli hänen nuorekasta profiiliansa: tuossa tuo -musta tukka lyö suortuvia ohimoille ahavoittuneella iholla, ja hieno -puna ilmaisee äkkiä sitä liikutusta, mitä lausevat piirteet suun -ympärillä taistellen koettavat kätkeä... ja tuo pyöreä merimiehen -hattu, niskan puolella nyt, kuten ainakin, se varjollaan ikäänkuin -hyväilee noita kasvoja... Ja tytön vartalosta siirtyi hänen katseensa -alas hiekkaan. Siinä luki: - - Es ist eine alte Geschichte, - doch bleibt sie immer neu... - immer neu... immer neu... - -Tohtori kumartui ja kirjoitti keppinsä kärjellä: - - und wem sie just passiret, - dem bricht das Herz entzwei...! - -Inga liikautti päätänsä, silmiään kumminkaan nostamatta. - -Tohtori kirjoitti samat sanat uudestaan ja taas uudestaan, mutta ääneti -he yhä olivat. - --- Heinein heimoa näytte olevan sittenkin, -- virkkoi tohtori vihdoin. - --- Veressä se kaiketi lienee. Hänen säkeensä ne myötäänsä palajavat -minun muistiini. - --- Niinkuin ainakin se, minkä elämässänsä on kokenut. - -Ensi hetkessä nuo sanat tuntuivat Ingasta liian rohkeilta, mutta -sitten hän myhähti. Miksipä he tuossa nyt koettavatkaan peitteleidä -toisiltansa, nuo kaksi, jotka niin hyvin tuntevat toistensa salaisuudet! - --- Yksin sillä, minkä elämässään on kokenut, yksin sillä on arvoa, -- -virkkoi tohtori. -- Parempi on kokea elämässään sellaista, mikä tuskaa -tuottaa, kuin olla kokematta mitään. -- Eikö niin? -- tiedusteli hän. --- Vai tahtoisitteko olla vailla sitä, minkä olette kokenut? - --- En millään ehdoin! -- huudahti Inga äkkiä sydämellisesti. - --- Tiesinhän sen. Parempi on kohdata toisensa myrskyssä kuin olla -milloinkaan kohtaamatta. - --- Tuhat kertaa parempi. Sanomattoman tyhjältä tuntuu, kun ajattelee, -ettei olisi koskaan kohdattu. - -Tohtori nyökäytti päätänsä. - --- Niinpä, -- myhähti Inga, -- niinpä saattaa melkein sanoa meitä -onnellisiksi. - --- Emme ole milloinkaan onnellisia erillä ollessamme, -- sanoi tohtori -kiihkeästi. -- Jos mieli meidän olla onnellisia, niin pitää meidän -kulkea yhtenä. Ja yhtenä me vihdoin kuljemmekin, sillä meidän _pitää_ -kulkea yhtenä; ei mitkään esteet maailmassa voi meitä erottaa!... Vai -voivatko? - -Hän kumartui, katsoen häntä jännityksellä kasvoihin. - --- Eivät voi, sen tiedän, -- vastasi Inga hiljaa ja omituisella -luottavalla tavallaan. - -Silloin tohtori kietoi kätensä hänen vyötäisilleen niin lujasti ja -innokkaasti, kuin ei mielisi häntä enää milloinkaan päästää irti... -Inga ei vastustanut. Hänen pieni, kiharainen päänsä painui tohtorin -rintaa vasten... sydämen ikuisella rakkauden oikeudella... ja hänen -lämpimät huulensa kohtasivat tohtorin huulet. Eivät he tällä hetkellä -muistaneet, mitä heidän takanansa on, eivätkä ajatelleet, mitä heillä -edessä on. He tunsivat vain olevansa kaksi onnellista ihmistä, jotka -rakastavat toisiansa. - -Ja illan aurinko alkoi mennä mailleen, vaipuen taitteleivain valojen -äärettömään moninaisuuteen. Varjoja laski merenrannalle, missä -lentohiekka timantteina kimalteli... Aallot vyöryivät pitempinä... -heleämpinä... Kaukaa ulapalta kuului kuin nousisi laulua meren syvästä -sylistä. Kesän helteinen tuuli uinahti hietasärkkäin väliin... -Tuolla välkähti valkoiset siivet: lokki leijailee siellä... leivoset -pyrkivät pesillensä. Mutta nuo kaksi tuolla rannalla istuivat edelleen -kalaveneen laidalla, hiljaa haastellen, haastellen vaimealla, -pidätetyllä äänellä... ja yhä kauemmin ja kauemmin he olisivat siinä -mielineet haastella... - - * * * * * - -Kello oli kahdeksan Ingan palatessa kotia, takanansa yhä ylemmäs -nouseva ukkospilvi. Salama sävähti jo silloin tällöin, valaisten -vanhan kartanon vaaleanharmaita seiniä, ja jyrinän naurunräjähdykset -kajahtelivat ladonseinistä lännen puolella. - -Inga oli tullut loput matkaa juoksujalassa. Ei hän ukkosta peljännyt, -mutta kova sisällinen liikutus pyrki purkautumaan edes johonkin -kiivaaseen ponnistukseen. - -Hehkuvin poskin hän ilmestyi arkihuoneen ovelle. Mummo istui pehmeässä -nojatuolissaan, lukien sanomalehtiä. - --- Kas niin, -- virkkoi vanha rouva, sysäten silmälasit otsalle; --- olipa hyvä, ettäs viimeinkin tulit, lapsi. Olin tässä jo käydä -levottomaksi sinun tähtesi. Illaksi nousee rajuilma. - --- Kovasti iskee tulta, -- sanoi Inga ja laski läähättäen hattunsa ja -sormikkaansa pöydälle. - --- Sinun on kuuma! -- virkkoi mummo. -- Lienet juossut kiivaasti. - -Kohdattuaan Ingan katseen hän äkkiä vaikeni. Hän huomasi heti, että -jotain oli tapahtunut. Tuollaista hehkua hän ei vielä koskaan ollut -nähnyt noissa silmissä, joita oli rakastanut ja suudellut siitä pitäen -kuin ensimmäinen tajun kipinä oli niissä elähtänyt. Vanha rouva -ymmärsi, että nyt pitää puhua. - -Hän pyysi Ingaa sulkemaan ovet verannalle ja kutsui hänet istumaan -viereensä jakkaralle, kuten ennenkin. Hän antoi tytön istua siinä -ääneti, kädet ristissä polvella, ja odotteli kärsivällisesti, milloinka -Inga katkaisee vaitiolon. Mutta sitten hän äkkiä laski kätensä noille -hehkuville poskille ja kohotti tytön kasvot puoleensa. - --- Et ollut tänään yksinäsi rannalla, -- virkkoi mummo verkkaan. - --- En. Toinen oli minun kanssani, hän, joka on luonani joka hetki, hän, -joka täyttää kaikki minun ajatukseni. - -Tämä empimätön tunnustus saattoi vanhan rouvan hämille. Hän oli -odottanut karttelevaa vastausta. Ja vaikka kaikki selitykset nyt -enää olivat tarpeettomia, virkkoi hän kumminkin ujostellen, melkein -kuiskaten: - --- Mutta... rakastatko sinä häntä todellakin? - -Ja vastaus tuli hehkuvan innokas: - --- Niin, mummo armas! Minä rakastan häntä niin kuin ihminen rakastaa -vain kerran elämässään... kerran vain eikä sitten milloinkaan enää! - -Vanha rouva säpsähti. Tuntui kuin samassa tuokiossa sävähtänyt salama -olisi kohdannut säihkyn noista mustista silmistä, jotka kiihkeän -hehkuvina olivat kiintyneet häneen. - --- Syvemmälle on käynyt kuin luulinkaan, -- virkkoi hän kumeasti. - --- Niin syvälle, että minun pitäisi repiä sydämeni palasiksi, jos se -olisi temmattava pois. - --- Mutta _onhan_ se temmattava, lapsi... etkö käsitä sitä? Eihän -sinulla ole oikeutta rakastaa miestä, joka ei enää ole vapaa. - --- Eikö ole oikeutta? -- vastasi Inga melkein pilkallisesti. -- Kiellä -ruoho itämästä, kiellä aurinko valaisemasta ja tule sitten sanomaan, -ettei minulla ole oikeutta rakastaa. - --- Sinä unohdat, että on olemassa toinen, jolla on etuoikeus. - --- Hänellä ei ole mitään oikeutta, sillä häntä ei ole milloinkaan -rakastettu. - --- Mutta hän on kumminkin ollut hänen vaimonsa. - --- Ei enää siitä hetkestä, kun hänen miehensä kohtasi minut. Eikä ole -sen koommin enää oleva. - -Mummo yskäisi. - --- Kuinka sinä uskallat työntäytyä miehen ja vaimon väliin, särkeä koko -perhe-elämän ja tehdä toisen naisen onnettomaksi koko elämänsä iäksi? -Sinä rakastat itse; sinun pitäisi siis tietää, että vaimon on mahdoton -luopua hänestä. - -Inga oli ääneti tuokioisen. Mummo tunsi tuon uhmaisen niskannykäyksen, -joka seurasi heti. - --- Miksikä hän työntäysi väkisin? -- kysäisi hän. - --- Siinä se hänen onnettomuutensa varmaan onkin! Mutta nyt he ovat mies -ja vaimo; ja siinä side, mikä sitoo. - --- Ei ole sitä sidettä, mikä kahlehtisi rakkautta. Rakkaus repii ne -rikki kuin rihmat. - --- Silloin se repii enemmän kuin enää voi ehjäksi saada. - --- Älä sano niin, mummo, älä! - -Ääni oli vaimea, melkein rukoileva. Sen alla elähti värähdellen murheen -sävel, ja se kävi kipeästi mummon sydämeen. Mutta hän päätti pysyä -lujana. - -Kumartuen hän laski vanhan, ryppyisen kätensä Ingan olalle. - --- _Jos on lapsia, niin se repii rikki lasten onnen,_ -- lausui hän -verkkaan, tuntien itsekin, kuinka nämä sanat puukkoina viiltävät haavaa. - -Inga oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän ei vastannut, hengitti vain -raskaasti. Mummo käänsi kasvonsa toisaanne, niinkuin ei jaksaisi nähdä -hänen kärsivän. - --- Parempi on kärsiä _itse_ kuin tuottaa muille kärsimystä, -- virkkoi -hän yhtä paljon toiselle kuin itseäänkin lohduttaakseen. - --- Ei! -- huudahti Inga äkkiä. -- Minä nousen kapinaan sitä -vastaan! Tässä on kysymyksessä minun onneni. Minulla ei ole mitään -velvollisuutta ruveta pitämään muista huolta... pitäköön kukin huolta -itsestään! Jos me kerran tunnemme, ettemme saata olla toisiamme vailla, -että me, erillä ollen, tulisimme äärettömän onnettomiksi, että koko -elämän ilo piilee yhdessäolossamme, miksikä sitten raadella toistansa -ihan kuoliaaksi, sen sijaan että saattaisimme istua, niin lujasti -kietouneina toisiimme, ettei mikään maailmassa voisi meitä erottaa?... -Ja kuka _uskaltaa_ erottaa meitä? -- kajahti hänen intoisa äänensä. --- Kun kätemme pitelevät toisiansa rakkauden ikuisella voimalla, ken -uskaltaa kiertää ne irralleen? - --- Saattaa tulla pieni lapsenkäsi... se koskettaa hiukan noita -suljetuita sormia, ja silloin niitten täytyy laueta, olkoot kuinka -lujasti hyvänsä toisissaan kiinni, koskapa _sillä kädellä on etuoikeus_. - --- Voi, kuinka sinä oletkaan armoton... niin suunnattoman armoton, -kauhean armoton! - --- Niin on jokainen, joka vaatii uhria. - --- Ei tuo onnea noin raskas uhri. - --- Onnea ei, mutta suuremman rauhan. - --- Voi! Ei mun sieluni milloinkaan saa rauhaa. - --- Samoin ajattelin minäkin, ollessani niin nuori kuin sinä, mutta -toisin kävi kuin olin luullut. Ihmiset nykyaikaan eivät tahdo kärsiä. -He tahtovat _kiertää kärsimyksen; he tavoittelevat onnea, maksoi -mitä maksoi_. Toisin oli ennen: silloin otettiin kärsimys vastaan -napisematta. Minäkin otin, vaikka luulinkin murtuvani sen painosta. Kun -olin onnen päästänyt käsistäni, silloin avasin ovet kärsimykselle ja -suljin sen sydämeeni aarteena, joka oli oleva minun elämäni kannattaja. -Ja siitä ajasta asti rupesin pitämään sitä _kallisarvoisena_ asiana. - -Jakkara oli muuttanut asentoa, ja Inga istui nyt kädet mummonsa -sylissä, katsellen häntä suoraan kasvoihin, mutta ulkona sävähteli -salamoita ristikkäin, ja jyräystä seurasi jyräys. - -Mitä lukikaan hän mummon silmistä? Mikä ihmeellisen valtava, melkein -juhlallinen, pitkän elämän kärsimyksistä kertova ilme kohtasikaan häntä -äkkiä tuosta hennosta, vanhasta olennosta, joka varreltansa vähäisenä, -hieveröisenä melkein kätkeytyi tuohon suureen, korkeaselkäiseen -nojatuoliin! - -Tuntui kuin nuo kirkkaat, vanhat silmät -- ne, joista hän oli lukenut -satujansa lapsena, -- katselisivat hänen ohitsensa, syventyen johonkin, -mikä oli aikoja sitten eletty, mutta joka sittenkin on läsnä nyt. Oli -niin paljo mielikuvitusta noissa silmissä. Ei ihmekään, että Inga -rakasti niitä niin paljon. Katsellessaan kilpisankaisten silmälasien -ylitse osasivat nuo silmät yhä vieläkin loistaa tuolla erikoisella, -tenhoisalla kirkkaudella, niinpä nytkin, kääntyessään häneen. - --- Lapsi, -- lausui vanha rouva omituisella, sydämeen käyvällä -tavallansa, -- _ellet onnea saanut, niin kiitä Jumalaa, ettäs olet -saanut kärsimystä osaksesi. Paljo on ihmisiä, jotka eivät koskaan ole -saaneet täyttä iloa eivätkä koskaan täyttä murhetta; ne ovat köyhiä -sieluja, joitten pitää tyytyä henkielämän murusiin._ Sinä luulet, -että murhe yksin voi kuolettaa. Minä katson siihen toisin silmin. -Minä tiedän, että siinä piilee mitä monipuolisimpia kehittymisen -mahdollisuuksia, henkisen edistymisen ituja. _Minä tiedän, että kovissa -kärsimyksissä asuu jokin määrä onnea, niin käsitettynä ainakin, että -kaikkinainen henkinen edistys on onnea._ - -Inga suuteli ryppyistä kättä, joka lepäsi hänen olallaan. - --- Mummo, -- virkkoi hän; -- kerro minulle elämäsi tarina. - -Vanhus nyökäytti päätään. - --- Niin, -- sanoi hän, -- sitä minä tässä juuri ajattelin. Kenties -siitä on apua sinulle silloin kun sinun pitää valita. Sillä sinun -hartioillesi valitseminen lasketaan aivan varmaan; rakkaudessa on -lopullinen ratkaisu sittenkin meidän, naisten, tehtävänä. - -Samassa sävähti mahtava salama ja särki pirstaleiksi vanhan tammen -tuossa puutarhan portilla. Vanha rouva kavahti ylös. - --- Voi tammeani! -- huudahti hän. -- Mun rakas, vanha tammeni! - -Inga istui rauhassa sijallaan. - --- Jos ratkaisu on oleva sellainen kuin sinä tahdot, -- sanoi hän, --- niin on seuraus tuon iskun kaltainen. Se lyö meidät pirstaleiksi: -sydämen se meiltä repii juuria myöten. Se surmaa meidät. - --- Ei ukonnuoli kuoliaaksi lyö, -- virkkoi mummo. - --- Ei tammikaan kuole. Vanha runko kuihtuu kyllä, mutta juuresta nousee -uusia vesoja. Ihmisen käy samoin. Kärsimykset eivät häntä surmaa: ne -kasvattavat häntä. - -Hetken aikaa he olivat ääneti. Sade pieksi puutarhanpuoleisia -akkunoita, ja virtana valui vesi pitkin seiniä. - --- Kuinka vanha sinä olit mennessäsi naimisiin vaarin kanssa? -- kysyi -Inga sitten. - --- Seitsemäntoista vain. - --- Ja kun salama sinuun iski? - --- Kahdenkolmatta. Nuo viisi vuotta olivat olleet tyhjimpiä minun -elämässäni. Ajatellessani silloisia aikoja en todellakaan voi käsittää, -mistä minä silloin elin. Pitäähän ihmisellä olla toki jotain, josta -elää, mutta minulla ei ollut mitään. Älä käsitä minua väärin: sinun -vaarisi oli pohjaltaan hieno luonne, alkujaan, luullakseni, oikea -gentlemanni, mutta hänellä oli sotilasajoiltaan muutamia tapoja, jotka -olivat ristiriidassa minun katsantokantani kanssa ja jotka turmelivat -kerrassaan meidän avioliittomme. Hänessä oli intohimo viiniin ja -naisiin. - -Hän läksi, niinkuin tiedät, vapaaehtoisena sotaan vuonna 48 ja oli -keski-iässä, kun hänet tykistön kapteenina sijoitettiin meille. Talo -oli velkaantunut, ja ahtaat oli meillä olot. Meillä ei ollut muuta kuin -hyvä, vanha nimi. Mutta tanssiessani illalla upseerien kanssa muodosti -mielikuvitukseni heistä uhkeita ritareita, ja itse olin mielestäni -prinsessa, jolla oli puolet valtakuntaa. - -Ja prinsessahan minä tavallani olinkin, sillä tuollainen nuori -tyttö, sydän lämmin ja avoin kaikelle hyvälle, on todellakin pieni -kuningaskunta, jos ken oikea hänet löytää. Mutta liianpa usein -valitettavasti käy niin, että kuningaskunta pannaan kortin varaan ja -menetetään. Siten kävi ainakin sillä kertaa. - -Siihen aikaan oli vielä sellainen tapa, että vanhemmat, huomattuaan -miehen, joka heidän mielestänsä saattoi tarjota turvallisen aseman -heidän lapsilleen, sanoivat tyttärelle: "Olisi suotava, että sinä -ottaisit mieheksesi sen ja sen." Eikä noista pienistä kiharapäistä -monikaan uskaltanut panna vastaan. Minä en ainakaan uskaltanut. Olin -siihen aikaan peräti lapsellinen ja omaa tahtoa vailla. Luonteeni -kehittyi vasta myöhemmin. -- Minä itkeä tihustelin, kuullessani, -että minusta tulee sinun vaarisi rouva; vielä enemmän itkin häitten -edellisenä yönä. Mutta uudet olot tempasivat minut pian mukaansa, ja -sitä paitsi täytyi vaarisi lähteä leiriin jälleen pari päivää häitten -perästä. Vasta sitten kun hän sodan loputtua palasi kotia, vasta sitten -minä sain selville yhtä ja toista, joka heitti synkkiä varjoja minun -elämääni ja samalla ikäänkuin polki tahraisia jälkiä minun ajatusteni -tiehen. - -Sinä iltana, jolloin hän palasi kotia, hän oli juonut paljon eikä ollut -selvä, minunkaan huoneeseeni tullessansa. Hän huomasi minun rupeavan -pelkäilemään häntä, ja hänen kunniakseen minun on sanominen, ettei -hän ollut tungettelevainen, vaan koetti hienolla ja huomaavaisella -käytöksellä saavuttaa luottamukseni. Sen hän saavuttikin, jopa -verrattain piankin, vaikka usein horjahtuikin seuraavina vuosina. -Juotuansa joskus enemmän kuin sieti oli hän niin varovainen, ettei -lainkaan lähestynyt minua. - -Tuossa hänen kehittyneessä kainotuntoisuudessaan oli jotain, joka aina -liikutti minua. Mutta eräänä päivänä tuli luokseni muuan köyhä, nuori -tyttö, kivenkovaan vaatien elatusrahaa lapselle, joka oli yhtä paljon -hänen kuin miehenikin. Silloin kaatui jalkaini alta viimeinenkin tuki. - -Siitä päivin olin tympeä, en välittänyt mistään, en siitäkään, -mitä talossa pian oli tapahtuva. Tunsin hervahtaneeni, eikä ollut -minulla voimaa kohota jaloilleni jälleen. Tunsin olevani solvattu, -vääryyttä kärsinyt, kummastellen vain, ettei suru syvemmin minua -paina... Sittemmin huomasin syyksi siihen sen, etten ollut milloinkaan -rakastanut häntä. - -Elämälläni ei ollut mitään päämäärää; minä elelin vain, kunnes sinun -isäsi syntyi maailmaan. Silloin oli elämällä jälleen arvoa minun -silmissäni. - -Luulenpa, että joku, melkein rakkauden tapainen tunne lapsen isää -kohtaan oli herätä minussa silloin kun tuo pieni, parkuva olento -pantiin minun viereeni. Mutta sinä iltana, minun luokseni tullessaan, -oli Heine juonut runsaasti -- hänen hengityksensä oli viininhöyryistä -hehkuvan kuuma, sen tunsin, hänen kumartuessaan minun vuoteeni yli, --- ja silloin minä sysäsin hänet luotani... minä tiedän sysänneeni -lujaa... ja siitä päivästä oli sydämeni sulkeissa hänelle. - -Kului aikaa puolen vuoden verran. Kerran istuin lastani tuuditellen... -Silloin sattuivat silmäni erääsen ilmoitukseen sanomalehdessä. -Näen sen vielä, niinkuin se olisi ollut vasta eilen edessäni. Se -piirtyi selittämättömällä tavalla mieleeni. Näin siinä luki: "Nuori -soittotaiteilija, liiallisesta työstä ylenmäärin rasittunut, haluaa -täysihoitoa jossakin suuremmassa maakartanossa lähellä Pohjanmerta. -Tarjoaa vain niukan korvauksen. Saada vapaasti soitella, siinä ainoa -vaatimus." - -En osaa sanoa, mikä se minut tuohon kiinnitti; mutta niinkuin välisti, -vanhaa laulua kuullessaan, äkkiä alkaa ikävöidä lapsuutensa päiviä, -samoin rupesin minäkin yht'äkkiä ikävöimään musiikkia... säveliä, -jotka voisivat soittaa pois tyhjyyden mun ympäriltäni ja tuoda sijaan -murusenkaan elämän riemuisaa juhlaa. - -Kumma kyllä -- Heinekin, joka ei suinkaan ollut musikaalinen, otti tuon -ilmoituksen varteen, näytettyäni sen hänelle. Hän lähetti vastauksen, -eikä kulunut kahta viikkoakaan, niin jo saapui vieras taloon. -Matkatamineita ei hänellä sanottavaksi ollut: viululaatikko vain ja -vanhassa käsilaukussa vaatteita ja kirjoja. Kalpea hän oli ja laiha. -"Pulahdus Pohjanmereen tekee häneen hyvää", sanoi Heine, "sen hän on -näköinenkin". En osaa sanoa, lapsi, oliko hän todella kaunis; _minun_ -mielestäni kyllä, mutta muitten tuskin. Oikeastaan en minä hänestä, -hänen tullessaan sisään, nähnyt muuta kuin silmät. Ne loistivat ja -hymyilivät, nuo silmät, ne lämmittivät ja elähyttivät minua! Pelkät -silmät minä näin, silmät, jotka värähtelivät kuin viulunkielet... -Kuullessani hänen viuluansa täytyi minun ajatella hänen silmiään, ja -kun minä nuo silmät näin, täytyi minun ajatella hänen viuluansa. Minun -ei tarvitse selittää tätä sinulle: sinä ymmärrät sen siinä määrin kuin -itsekin rakastat. - -Ensi alussa emme paljoa puhelleet, mutta hän soitteli minulle... Hän -soitti minut uuteen olemukseen, pois siitä tympeästä elämästä, jota -olin elänyt. Hän soitti kaikki henkiset voimani vireille jälleen tai -paremmin sanoen: hän soitti ne ensi kertaa yhteen! Ja silloin minä -ymmärsin, mitä rakkaus kahden ihmisen välillä on. - -Ja sitten istuimme tuntikausia yhdessä, tuttavina haastellen, mutta -silloin hän aina parhaiten haasteli, kun otti viulun käteensä tai istui -vanhan klaverin ääressä, soitellen hienoja variatsioneja vanhoihin -lauluihin. Yhä vieläkin kuulen noita säveliä, kun silmäni suljen. - -Luulen kuin luulenkin, että sinun isäsi ilmeinen musikaalinen aisti -aiheutui siitä, että hän sai ensimmäiset vaikutelmansa viulun -sävelistä. Kätkyessä makasi lapsi, niitä kuunnellen... Ja silloinkin -se niitä aina kuunteli, kun povellani lepäsi... koko sielunihan oli -pelkkää kuuntelemista! - -Niin hän kerran sanoi itsekin, myhäillen: "Tuosta lapsesta tulee vielä -musiikin rakastaja. Jos hän olisi minun poikani, niin hänestä tulisi -taideniekka." - -En tiedä, kuinka se kesä kuluikaan. Tiedän vain, että päivät kiitivät -kuin salama, ja ennenkuin tiesinkään, oli lähtöpäivä käsissä. -Kohdatessaan minut sinä aamuna puutarhassa hän virkkoi: "Sanotaan minun -lähtevän tänä iltana, mutta te tulette mukaan. Te tulette, minä tiedän -sen." - -Kuljin kuin unissa sen päivän ja sanoin jäähyväiset kaikelle, mitä -talossa oli. Sanoin luullakseni jäähyväiset joka puulle ja joka -pensaallekin, tietämättä oikeastaan itsekään mitä tein. - -Seurauksia en ajatellut... ylipäänsä en ajatellut sinä päivänä -mitään... tunsin vain, että hän ja minä olemme yhtä, niin yhtä, että -elämä on mahdotonta, jos täytyy erota. - -Vasta tuntia ennen lähtöä, kun astuin lastenhuoneeseen sanomaan -jäähyväisiä isällesi, vasta silloin minä täydellisesti tajusin mitä -olin tekemäisilläni. - -Lapsi itki, avatessani oven. Se virui kätkyessään ja tuijotti minuun -suurilla silmillään. Lapsentyttö ei saanut sitä viihtymään, mutta minut -nähtyänsä se vaikeni ja hetkisen kuluttua ojensi nauraen kätensä minua -kohti. - -Minä jäin yksikseni lapsen kanssa. Minä nostin sen kätkyestä rintaani. -Ja silloin tuntui, kuin ken kietoisi mua kahleisiin, kummallisiin, -lujiin kuin kokonaisen elämän surut ja pitkäin yöntietämäin itkut. -Silloin tiesin, etten minä saata lähteä. - -En ole milloinkaan itkenyt niin kuin sillä hetkellä, ja Jumala yksin -tietää minun tuskaisen ikäväni senjälkeen. Mutta en ole milloinkaan -katunut, että valitseminen kävi niin eikä toisin, sillä _rauha_ on -onnea kalliimpi. - -Se oli raskain päivä elämässäni, jolloin minun epätoivoisena täytyi -taistella hänen kanssaan, sillä hän ei olisi tahtonut luopua minusta, -mutta siitä olen varma, ettei hänestä milloinkaan olisi tullut sitä -taiteilijaa, mikä hänestä tuli, ellei vastoinkäyminen olisi häntä -kehittänyt. Tämä ajatus on minua tukenut kautta kaikkien noitten -vuosien... Nyt ei häntä enää ole... Jumala siunatkoon hänen muistoansa! -Minä en murtanut hänen elämäänsä, niinkuin hän silloin sanoi minun -tekevän; minä annoin vain hänen elämälleen sisällyksen, niinkuin -hänkin antoi minun poloiselle, typistetylle elämälleni sisällyksen -kärsimyksissäni. - -Kohtasimme toisemme sittemmin. Silloin olimme vanhoja kumpainenkin, -mutta tunsimme kumminkin, että vaikka kaikki muu meissä oli -vanhettunutta, rakkaus oli meissä yhä nuorena pysynyt. Ikävöimys on -meidät säilyttänyt nuorina, sanoi hän. Ja niin hän sanoi myöskin, että -juuri kärsimykset olivat tehneet hänestä sen miehen, mikä hän nyt -oli; onni ei olisi milloinkaan sitä tehnyt. Hän oli niitä luonteita, -joita vastoinkäyminen kasvattaa. Ja tuntuu niin suloiselta, sanoi hän, -kun tietää, että sydämessä on rauhoitettu pyhäkkö, johon aina pääsee -turvaan, pyhäkkö, jossa ei ole syntiä tehnyt... ja kun tietää, että on -olemassa suru, joka on omaa, ja rakkaus, jota ei kukaan voi ottaa pois, -joka ei koskaan vanhene... - -Vanha rouva laski hienopiirteisen, vanhan päänsä jälleen nojatuolin -pielusta vasten, ikäänkuin väsyneenä puhumisesta. - -Ensi kertaa pitkän elämänsä aikana hän nyt avasi sydäntänsä toisen -sydämen lukea, sydämen, joka oli heimoa hänen sydämelleen... Ja -niin hiljaa tulivat hänen sanansa, niin eriskummaisesti luottamusta -herättävinä... Niitten pohjana oli pitkän elämän kokemus, ja niissä -kajahteli voimakkaan sielun omat näkemät ja tuntemat. Ei siinä ollut -mitään hempeämielisyyttä, ei tunteitten puhkuamista... siinä oli vain -verkalleen, taistelemalla saavutettua elämänkatsantoa. - -Inga vilkaisi noihin ryppyisiin kasvoihin, kiiltäväin, valkoisten -suortuvain kehystämiin. Kuinka olikaan mummo näinä viime vuosina -osannut suistaa surujansa!... ei hän ollut milloinkaan tuonut -niitä näkyville haikeamielisten viittausten verhossa... hiljaa -oli istuskellut vain, kasvatellen itseänsä kärsimyksessä, ja tämä -kärsimys oli käynyt hänelle vuodesta vuoteen yhä rakkaammaksi, sillä -kärsimyksestä oli hänelle koitunut ei ainoastaan hänen sielunsa kalliin -omaisuus, vaan hänen tehokkain kehitysvoimansakin, hänen suurin -henkinen kykynsä. - --- Mummo armas! -- virkkoi Inga, hellästi painaen poskensa laihaa kättä -vasten hänen olallansa. -- Sinä olet suurisuuntainen ihminen, mutta -sitä en ole minä. Minä kaipaan onnea, minä janoan onnea! Eikä minulla -ole lasta, joka pidättäisi, niinkuin sinulla. - --- Mutta _hänellä_ on. - -Inga lyyhistyi, niinkuin ruoskan iskusta. - --- Voi Kai, Kai! -- vaikeroi hän. -- Miksikä sinä aina palajat häneen, -mummo? Onko toisen lapsi sälyttävä kärsimyksiä päälleni? - --- Niin, koska lapsi on _hänen_. Ei tule milloinkaan onnelliseksi se, -joka toisten onnea tallaa jalkainsa alle. - --- Sitä onnea, jota sinä tarkoitat, ei ole milloinkaan ollut olemassa. - --- Mutta _lapsen_ onni on ollut olemassa. Sinä murrat sen, erottaessasi -vanhemmat toisistaan: sinä riistät siltä turvallisuuden tunnon, ja -silloin se on parhaintansa vailla. - --- Kuka on sanonut, että lapsella on suurempi oikeus onneen kuin -minulla? Onko hänen elämällänsä muka suurempi arvo kuin minun? Ja -pitääkö kahden ihmisen joutua hukkaan lapsen tähden? - -Mummo oikaisihe tuolissaan. - --- Ei! -- lausui hän; -- ei ole heidän määrä joutua hukkaan; kaukana -siitä. Eikä se ole tarpeellistakaan. Sanonpa sinulle: kärsimyksessä -asuu omituinen salaisuus: Kärsimystä ei saa pitää minään sellaisena, -joka on _kierrettävä_; sitä on pitäminen sellaisena, jonka läpi -on käytävä. Ja silloin tapahtuu se ihmeellinen asia, että se käy -rakkaaksi, _sillä kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin -onnellakin_... - -Hiljaista oli tuvassa kauan aikaa. Inga istui kädet sylissään. Hän -puristi ohkaisia sormiansa niin lujasti yhteen, että ne naksahtelivat, -mutta sanaakaan hän ei puhunut. - -Salamat heikkenivät heikkenemistään. Jyrinät kumahtelivat yhä -kauempana... mutta sade se yhä rapisutti verannan sinkkikattoa, niin -lohduttoman yksitoikkoisesti. - -Mummo yskähti pari kertaa... nälkäinen varpusenpoika äännähti -pesässänsä räystään alla... ja sitten ei kuulunut kuin pisarain -rapinaa... ja avonaisesta akkunasta tuoksahti tuore sammal katoilta ja -umpea kosteus kiviseinistä. - -Kului runsas puoli tuntia. - -Mummo katsoi kilpisankaisten silmälasiensa ylitse Ingaa ja siristeli -silmiänsä, itkua salataksensa. Hän eli oman kärsimyksensä tarua tytön -kärsimyksissä. Hän tunsi tytön sieluntuskat, ja häntä ahdisti se, että -tuo tuska on niin ääretön. - --- Inga! -- sanoi hän äkkiä. -- Muistatko joutsenten satua? - --- Anderseninko? Kyllä. Kuinka niin? - --- Tuo satu on minua aina suuresti miellyttänyt. Muistathan, ettei -prinsessa saanut paitoja valmiiksi kaikille yhdeksälle veljelleen; -yhdestä paidasta puuttui toinen hiha, ja niinpä täytyi nuorimman veljen -tyytyä siihen, että sai toisen hihan sijaan joutsenen siiven. - --- Entä sitten? - --- Minua on miellyttänyt tuo satu juuri sen toisen hihan tähden, josta -ei milloinkaan tullut valmista. Olen jo yhtäkin tullut ajatelleeksi sen -johdosta. Mehän tulemme jokainen maailmaan olentoina, joitten täytyy -alistua muuttumisen lain alaisiksi, määrämme päähän päästäksemme. -Mutta kun muutosta ei tule? Tai kun muutos on vaillinaista? Jos -meissä jotain on laiminlyöty, niin ettei tosi-inhimillinen puoli -meissä pääse oikeuksiinsa, silloin saattaa välisti näyttää siltä, -kuin tehtäisiin meille vääryyttä, saattaa tuntua, että meissä kaiken -työn ja ponnistuksen uhallakin jotain puuttuu. Sinussa ja minussa -puuttuu kaiketi oikeus rakkauden pitämiseen omanamme, mutta luulenpa --- jos meillä muutoin on rohkeutta odottamaan -- muutoksen sittenkin -tulevan... On ihmisiä, joitten yli elämä heittää aivan valmiiksi -ompelemansa puvun, niin että joutsenenverho katoaa ja sielu sekä ruumis -kirvoittuu runsauden ja onnen täydellisyyteen; toisille taas elämä -ei milloinkaan saa pukua valmiiksi. Näin mietin usein: sinä lienet -saanut käsivarren asemesta joutsenensiiven; niitä lienetkin ihmisiä, -joille elämä hät'hätää ennätti tekaista vain pienen hihan. Mutta missä -elämältä kuteet katkesi, siitä iäisyys jatkaa, ja sen kudelmassa on -hamosia jokaiselle onnen lapsipuolelle maailmassa. - --- Sinulla on aina niin kauniita ajatuksia, mummo! - --- Sadun ajatuksia minä ajattelen; niissä on todellisuutta minulle. - -Ja hetken perästä hän lisäsi, tyynesti myhähtäen: - --- Ja niin minä vain luulen, että sitten vihdoin, kun olemme valmiita -jok'ainoa, enkelit eivät ole läheskään niin täydellisiä kuin me. Tämä -kuuluu maallismieliseltä, sen tiedän. Eikä minun kenties olisi pitänyt -sitä sanoakaan, mutta sanon sen sittenkin, sillä, katsos, enkelien -kehitys on tärkeintänsä vailla: _he eivät ole milloinkaan tunteneet -tuskaa_. - -Omituisen ylevällä painolla mummo lausui nämä viimeiset sanat... Inga -myhähti, mutta tuo myhäys oli sairaan myhäystä; se koski vanhukseen -luita ja ytimiä myöten. - --- Inga kulta, -- virkkoi hän lempeästi, ikäänkuin hyväillen, -- oman -Ingani armas. - -Inga ei vastannut mitään. Hän kietoi vain kätensä hänen kaulaansa ja -puhkesi itkemään. - -Ja niin he istuivat kauan... Ulkona satoi vielä, ja varjoja alkoi -laskeutua vanhan kartanon yli... pitkiä varjoja, jotka täyttivät -huoneen yön kolakalla ilmalla... kalpeita varjoja, joita hiipi -sisään leveitä akkunalautoja myöten... Siitä ne siirtyivät nurkkiin, -hiljaisina kuin henkien kulkue, äänettöminä kuni vainajain aatokset. - - * * * * * - -Inga ei nukkunut sinä yönä. Hän vierittelihe rauhatonna vuoteellaan, -taistellen kuin henkensä edestä ison epätoivonsa kanssa. Mummo oli -oikeassa: lapsi oli heidän välillään, irroittamassa heidän käsiänsä. -Lapsosessa on voimaa: lapsella on _oikeus_ puolellaan! Mutta minä en -_voi_ erota hänestä, en millään mahdilla maailmassa! - -Yhä mahdottomammalta ja mahdottomammalta se hänestä alkoi tuntua, mitä -enemmän hän sitä ajatteli. Mutta tuo vaatimus se astui ilmoille taas... -vaatimus järkähtämätön, armoton. - -Äkkiä hän heräsi ajatuksistaan, kuultuaan mummon haastavan ääneensä -viereisessä huoneessa. - -Hän nousi heti ja meni vanhuksen huoneeseen. - --- Kutsuitko minua? -- kysäisi hän. - -Mummo ei vastannut. Inga luuli hänen puhuneen unissaan ja oli -hiipimäisillään takaisin, mutta pysähtyi kuullessaan jälleen mummon -äänen. Se kuului niin kolealta, ikäänkuin tulisi jostain kaukaa. - --- Minä olin ankara, -- puheli vanhus, -- liiankin ankara. Kuka on -sanonut, että hänen hartiansa kestävät, vaikka minun kestivät? On -suruja, jotka surmaavat. -- Melkein kiljaisten hän jatkoi: -- Ja jos se -nyt surmaa hänet! -- ja vähän ajan perästä, rukoillen kuin lapsi: -- -Älä ole pahoillasi! En tarkoittanut sitä. - -Silloin Inga ymmärsi vanhuksen hourailevan. Illan kovat -mielenliikutukset olivat järkäyttäneet hänen jo ennestään heikot -voimansa ja saaneet aikaan äkillisen verentungoksen aivoihin. - -Inga kumartui vuoteen yli ja otti vanhuksen ryppyisen käden omiinsa: - --- Mummo! -- sanoi hän hätäyneellä äänellä. -- Etkö tunne minua? - -Vanhus avasi silmänsä. Ne olivat kirkkaat ja suuret, mutta katse oli -kuumeinen; se kiiti ympäri huonetta, mihinkään kohdistumatta. Sitten -hän kohotti päätänsä, ikäänkuin kuunnellen jotain. - --- Viulun ääniä! -- puheli hän, hymyillen. -- Silmät värähtelee kuin -viulunkielet... - -Inga puki kiireesti vaatteet yllensä ja juoksi alas piikaintupaan. Hän -herätti heistä yhden. - --- Herätä joutuun kuski, -- sanoi hän, -- ja käske hänen heti lähteä -noutamaan tohtoria. Vanha rouva on sairastunut. - -Sieltä hän riensi ylös jälleen, kiersi yölampun korkeammalle, järjesti -huoneen ja asettui vihdoin nojatuoliin vuoteen viereen. - -Ingaa vilusti. Hampaat kalisivat hänen suussansa, vähemmin kylmästä -kuin mielenliikutuksesta. - -Kaikki tämä oli tullut niin äkkiä... Hänen päätänsä huimasi niin -kummallisesti. - -Mitä hän tekee, jos mummo nyt kuolee? Minkä arvoinen tämä vanha -kartano hänelle on silloin enää, kun sen hallitseva henki on poissa? -Kuinka katkeran yksinäiseltä on hänestä tuntuva... kaksin verroin -yksinäiseltä siitä syystä, että aivan hänen vierellänsä on yksi, -joka voisi täyttää tyhjän sijan, mutta siltä yhdeltä ei hänellä ole -oikeutta mennä hakemaan lohdutusta! Hänestä tuntui, että hänen pitää -paeta ja jättää kaikki tyynni, matkustaa satojen peninkulmain päähän, -ottamatta mukaansa ainoatakaan muistoa siitä, mikä tähän asti oli ollut -hänen elämänsä sisällys. Ja sitten ei ole olemassa enää mitään... -ei rahtustakaan, joka voisi vaimentaa tulista tuskaa hänen sielunsa -polttavassa haavassa, ei muuta kuin märkä savi, kylmä, märkä savi, joka -pehmenee hänen hyppysissään. - -Siinä vuoteen vieressä istuessaan hän pitkästä aikaa tunsi kummallisen -kaipauksen työhön, kirpeän pakon saada lausua julki tuskansa ja samalla -taittaa sen kärjen jotain vasten. - -Hänen sydäntänsä kouristi joka kerta kun hän katsahti sairaaseen. -Tämä haasteli yhä edelleen ja kävi hetkestä hetkeen levottomammaksi. -Ingasta tuntui, kuin mikä käsi kuristaisi häntä kurkusta, estäen häntä -hengittämästä... mutta samalla hän kuulahteli rattaiden kolinaa, kesken -tuskaansakin ilosta vavahdellen, ajatellessaan saavansa jälleen nähdä -hänet. - -Ingan ajatukset lensivät kautta yön häntä vastaan... Nyt hän astuu -ulos, nousee rattaille... nyt pikku Musta juoksee tietä myöten... parin -minuutin perästä rattaat ovat täällä... Parin minuutin perästä tohtori -istuu tuossa tuolilla hänen vieressänsä... ja sitten tuntuu tuokioisen -verran niin onnelliselta, niin turvalliselta siinä... - - * * * * * - -Vanha rouva oli kauan aikaa haastellut hiljaa; nyt hänen äänensä äkkiä -koveni, ja hän kohottautui puoleksi istuvilleen. - --- Pannaan piano kiinni, -- puhui hän. -- Minä en siedä soittoa. Toisin -oli isäsi laita: hän oli kuullut hänen soittavan, sinä et. Pannaan -piano kiinni. Ei saa kukaan kajota siihen. - --- Ei, ei, -- sanoi Inga. -- En kajoa siihen milloinkaan. Se saa -seista, niinkuin on seisonut, kansi kiinni ja lukossa. - -Sairas katsoi häneen tutkistellen ja nyökäytti myöntävästi päätään. - --- Onneksi et sinä ole milloinkaan välittänyt musiikista, -- virkkoi -vanhus, laskeutuen jälleen pitkäkseen. - -Samassa ajoivat rattaat kuistin eteen. - -Inga tasoitti lakanat, joita sairas myötäänsä pyrki vetämään käsillänsä -kurttuun. - -Inga kuuli tohtorin riisuvan alhaalla päällystakkinsa, puhuvan pari -sanaa palvelijattaren kanssa ja nousevan sitten kiireesti portaita -ylös. Mutta Inga ei noussut häntä vastaan eikä vastannut: "sisään", kun -toinen kolkutti. Hän istui edelleen vuoteen ääressä, tietämättänsäkin -lukien sydämensä kiivaita tykytyksiä. - -Tohtori tuli hiljaa huoneeseen ja astui suoraan Ingan luokse. Hän otti -häntä molemmista käsistä ja suuteli niitä intoisasti. Sanaakaan hän ei -virkkanut, ja siitä oli Inga hänelle kiitollinen. - -Sitten siirsi tohtori tuolinsa vuoteen viereen ja otti sairasta -kädestä, kysyen rauhoittavalla äänellään: - --- No niin, rakas valtioneuvoksetar, kuinka voitte? - --- Tiesinhän minä teidän tulevan, -- puhui sairas, tuijottaen häneen. --- Tiesinhän teidän tulevan vaatimaan häntä takaisin ja sanomaan, että -minä olin ankara hänelle, kauhean ankara vaatimuksissani... mutta minä -en kadu sitä. Ei ole hyvä kiertää kärsimystä. - -Tohtori vilkaisi kysyvästi Ingaan. Tämä nyökäytti päätään. - --- Minä kerron teille kaikki sittemmin, -- virkkoi hän. - -Tohtori ei kysellyt enempää. Ottaen kellonsa hän alkoi tutkia sairaan -suonta. - -Inga odotti kovassa jännityksessä. - --- Kova kuume, niinkö? -- kuiskasi hän. - --- Valitettavasti. - --- Eikö hän... eikö hän jaksa kestää sitä? - -Tohtori ei uskaltanut katsahtaa häneen. Ingan hätäynyt äänikin jo -viilsi hänen sydäntään. - --- Olkaa vilpitön! -- virkkoi Inga. - -Ja tohtori oli vilpitön. - --- Nuorten laita on toinen, mutta kun on täyttänyt kahdeksankymmentä... --- hän pudisti surumielisesti päätään. -- Kuume saadaan kyllä -laskemaan, -- lisäsi hän lohdutellen. -- Minulla on mukanani mikstuuraa -sitä varten, ja te hankitte minulle vähäsen jäätä, niinhän! - -Inga nousi. Hänestä tuntui, kuin jalat olisivat äkkiä käyneet raskaiksi -kuin lyijy. - -Hän astui kuni unissaan alas portaita, lähetti jonkun talonväestä -meijeriin ja palasi muutaman minuutin perästä, tuoden jäätä tullessaan. - -Tohtori oli juuri antamassa sairaalle rohtoja. - --- Mitähän hyvää tuostakaan lienee? -- puhui vanha rouva, hetkiseksi -hiukan selviten houreistaan. -- En minä tarvitse rohtoja. Ei pitäisi -lasta säikytellä semmoisilla. Minä en tarvitse muuta kuin nukkumista. - --- Sitähän minä tarkoitankin, -- rauhoitteli tohtori. - --- Niin, te olette ymmärtäväinen mies, tohtori hyvä, viisas mies... -ja uljas olette kanssa, jos osaatte kiertää karin, johon vähällä -olitte käydä... -- Sairaan silmissä hehkui kuume. Hän tarttui tohtoria -käsivarteen. -- Muistakaa nyt minun sanoneeni teille! Muistakaa minun -sanoneen: _vähällä_ olitte käydä karille. - -Voimatonna hän vaipui pieluksille, mutta Ingan lähestyessä hän jälleen -kohottautui, virkkaen: - --- Kas tuossa hän on, yksi noita onnen lapsipuolia, niinkuin minä -itsekin. Mutta ei saa kukaan säälitellä meitä. Meidän suku se osaa -kärsiä. Meillä on pää pystyssä, eikö niin, tyttöseni? Me emme murru, me! - -Inga otti tuon laihan käden, joka levottomasti näpelehti peittoa. Hän -silitteli sillä hehkuvaa poskeansa, suudellen sitä monta kertaa, ja -kyynel toisensa perästä vierähti hänen silmistänsä. Eikä hän niitä enää -koettanutkaan pidättää. - -Ja sittenkin tohtori hämmästyi, vertaillessaan toisiinsa noita kahta -naista ja nähdessään, kuinka heissä kummassakin on jotain karaistua, -jotain omituisen tarmokasta ja lujaa, juuri tuota vanhan rouvan -tarkoittamaa "pää pystyssä". - -Hän oli sillä välin laittanut valmiiksi jääpussin ja pani sen varovasti -sairaan otsalle. Se vaikutti kohta rauhoittavasti. Vanhus sulki -silmänsä, hiljaa haastellen itsekseen, mutta vähitellen kävi ääni yhä -vaimeammaksi, ja vihdoin hän vaipui sikeään uneen. - -Toiset kaksi istuivat vastatusten vuoteen ääressä, vaihtamatta -sanaakaan keskenänsä. Vihdoin, vakauneena siitä, että unirohto -todellakin tekee tehtävänsä, siirsi tohtori tuolinsa Ingan viereen ja -virkkoi hiljaa: -- Sanokaa, mistä kaikki tämä! - -Inga ei kääntynyt, mutta tohtori huomasi nojatuolin selkämykselle -lasketun käden vapisevan. - --- Me puhuimme mummon kanssa paljonkin tänä iltana, -- virkkoi hän. - --- Puhuitte minusta. - --- Teistäkin... - -Tohtori katsoi tutkistellen häneen. - --- Ja niin te ratkaisitte minun kohtaloni... te jätitte minut onneni -nojaan jonkun vanhan ennakkoluulon tähden tahi omantunnon syistä tai -jostain vielä korkeammasta ja paremmasta syystä, niinkö? -- sanoi hän -katkerasti. - -Toinen ei vastannut. Hän käänsi vain päätään toisaanne, ikäänkuin -välttääkseen millään ehdoin kohtaamasta hänen katsettansa. - --- Niinkö? -- jatkoi tohtori. -- Onko toinen meidät todellakin -erottanut? Onko vainenkin joku päässyt meidän väliimme? - --- En tiedä, -- vastasi Inga soinnuttomasti. - --- Se ei ole mahdollista! -- huudahti hän. -- Se ei _saata_ olla -mahdollista. Tuonnoin erotessamme te käsititte, ettemme me kaksi voi -elää erotettuina toisistamme ja että sellaisen rakkauden edessä kaikki -välimuurit kukistuvat. - --- Käsitän sen vieläkin. - --- Ja sittenkin te seisotte muurien ulkopuolella ettekä puhalla siihen -pasunaan, joka kukistaisi ne raunioiksi? - --- Tekisin sen niin mielelläni, -- virkkoi Inga, painaen silmänsä -kiinni, ollakseen näkemättä häntä. -- Jospa tietäisitte, kuinka -mielelläni sen tekisinkään! Välisti tuntuu, kuin kuolisinkin -kernaasti, nähtyäni niitten vain kukistuneen. - --- Miks'ette sitten puhalla niitä kumoon? -- sanoi tohtori, kumartuen -niin, että hänen poskensa läheni Ingan poskea. Ja Inga tunsi hänen -silmäinsä palavan ja rukoilevan kaikella hehkuvan sielun miehekkäällä -voimalla. -- Miks'ette? - --- Siks'että muurit murskaisivat allensa enemmän kuin puolustettavissa -on, -- vastasi Inga. -- Pelkään, että niitten alle hautautuisi lapsen -onni. - -Tohtori säpsähti. Inga näki hänen puristavan kätensä yhteen, niin että -rystyset kävivät valkoisiksi. Mutta sanaakaan ei tohtori virkkanut. -Näytti kuin hän tahtoisi puhua, mutta ei voi. - -Vasta monen minuutin perästä hän ponnistellen sanoi: -- Kuinka tämä on -ollut mahdollista? Mikä voima tällä vanhuksella on teidän ylitsenne, -voima suurempi kuin minun? Ja mitä hän on tehnyt, saadakseen mielenne -muuttumaan? - --- Hän on vain kertonut minulle historiansa. Antakaas kätenne ja -istukaa ihan hiljaa, niin kerron sen sellaisena kuin itsekin kuulin. -Olen varma siitä, että te tahdotte säilyttää sen yhtä uskollisesti kuin -minäkin; niin, minä tiedän, että tahdotte sen tehdä. - -Ensi kertaa Inga nyt loi häneen silmänsä täynnä hehkuvaa rakkautta, -jospa täynnä suruakin, ja tohtori oli voitettu. Hän antoi kätensä, ja -kesäisen yön valon verkalleen täyttäessä huonetta, jossa he istuivat, -Inga kertoi hänelle tyynesti ja hiljaisella äänellä mummonsa historian. - --- Onhan siinä, -- virkkoi hän lopetettuansa, -- onhan siinä -miettimisen aihetta, eikö niin? - -Tohtori ei vastannut. Hän nousi ja meni akkunan ääreen. Ikäänkuin -ajatuksissaan hän veti uutimen syrjään. Hän oli hyvin kalpea. -Palatessaan hän näki Ingan istuvan kumarassa, kasvot käsiinsä -kätkettyinä. - -Tohtori astui hänen luokseen ja seisoi kauan aikaa sanaakaan sanomatta. -Sitten hän otti varovasti hänen kätensä pois. - --- Sanokaa minulle, -- virkkoi hän, -- sanokaa minulle vilpittömästi ja -suoraan: luuletteko todella, että me kaksi milloinkaan voimme erota? - -Inga käänsi kasvonsa häneen. Nekin olivat kalpeat, kun katseet -kohtasivat toisensa. - --- En tiedä, voimmeko, -- vastasi hän, -- mutta minä luulen, että -meidän _täytyy_. - -Tohtori päästi hänen kätensä irti. - --- Sen kuolintuomion saatte _te_ julistaa, -- lausui hän. -- Minä en -sitä tee ikipäivinä. - -Inga katsahti häneen niin avutonna. - --- Se on syntiä, -- virkkoi hän, työnnellen kuni tuskissaan sanojansa -kuuluville. -- Miksikä koko edesvastuu sälytetään minun päälleni? Eihän -tässä ole puhe minun lapsestani! - -Tohtori vaikeni ja meni jälleen akkunaan. Aamun ensimmäiset kalpeat -säteet lankesivat hänen hiuksilleen, siitä alas hänen nutullensa ja -valuivat leveänä, kirkkaana juovana lattialle. Pikkulinnut heräsivät, -sirkutellen hiljaa, puoliunissansa vielä. Vanhassa omenapuussa akkunan -alla piti kaksi mustaa kottaraista aamupakinoitaan. Kanatarhasta kuului -kukon kimeä laulu. - -Tohtori avasi akkunan, ja raitis ilma tulvahti huoneeseen. - --- Käykäähän tänne, -- sanoi tohtori, ääntään pidätellen. - -Inga nousi ja meni hänen luoksensa. Hiljaa laski tohtori kätensä hänen -olalleen, ja siinä he seisoivat ääneti... Mutta ulkona heräili henkiin -elämä, hento, nuori, välkkyilevä elämä, tuhatvärinen ja tuhatmuotoinen -elämä, heräsi aamukasteen heleissä helmissä, kesäyön unelmain -kultaisessa kuulteessa. - -Kaksi peipposta juosta piipotti toistensa perässä pensaassa, ja -nurmella, suuren omenapuun alla, mustat kottaraiset nokastelivat -toisiansa. - --- Katsokaas, -- puheli tohtori. -- Miksikä kaikella tuolla ulkona -on oikeus elää, ja meidän vain pitää kuolla? Ihmiset sälyttävät itse -taakkaa hartioilleen ja nääntyvät sen alle, mutta eivätköhän liene -linnut sittenkin oikeassa, sirkutellessaan toisilleen, että elämässä on -vain yksi laki: rakkauden ikuinen laki, se, joka aina sydämiä yhteen -sitoo? Miks'eivät he ole oikeassa? -- sanoi hän ja kääntyi kiivaasti -ympärinsä. -- Sanokaa, miks'eivät? - -Inga pyöritti vain päätään, mitään vastaamatta. - --- Olisinpa suonut, -- jatkoi tohtori, -- ettette milloinkaan olisi -kuullut hänen historiaansa! Olisin suonut, ettei tuota kekälettä kukaan -olisi välillemme viskannut. Luulen... luulen kuin luulenkin suovani, -ettei Kai poikaa ensinkään olisi olemassa. - -Säikähtäen pani Inga kätensä hänen suunsa eteen. - --- Ettehän tarkoita sitä? - --- En tarkoitakaan... Kai on ollut mun päivänpaisteeni hamaan tähän -asti. Ja sittenkin... _ellei_ häntä olisi, niin tulisi teistä minun -vaimoni nyt, sen tiedän... te ette empisi, vaan noudattaisitte -sydämenne ääntä. Älkääkä luulkokaan, -- hän käänsi tytön pienen pään -puoleensa ja loi häneen sellaisen katseen, että Inga sulki siltä -silmänsä, kuni äkkinäiseltä tuliaallolta, -- älkää luulkokaan saavanne -tukahutetuksi sitä ääntä, vaikka erotattekin meidät. Se on huutava -teille yötä ja päivää, se on seuraava teitä kaikkialle, sillä se -parkuu ilmoille teidän omasta rinnastanne, vaatien elämän ikuisella -oikeudella, että sitä kuullaan. - -Hän pysähtyi, huomatessaan Ingan kasvojen ilmeestä, kuinka kovia -tuskia hän kärsi. Silmäluomien vavahtelevista liikkeistä hän näki, -kuinka ankaraa taistelua hän käy omassa itsessään... ja äkkiä tohtori -kumartui ja painoi palavan suudelman noihin silmiin, pitkän suudelman -ja viivähtävän, lujan, jommoisen yksin miehen rakkaus voi painaa, ja -naisellisesti hempeän sittenkin. - --- Luuletteko vieläkin, että me voimme erota? -- kysyi tohtori. - -Silloin Inga avasi silmänsä ja kietoi kätensä kysyjän kaulaan, -hyyristyi sitten lähelle häntä ja painoi huulensa hänen huuliinsa... -koko hänen hento ruumiinsa vapisi liikutuksesta... ja silloin tohtori -ymmärsi, että tämä oli jäähyväissyleilyä. - --- Me emme _voi_ erota, -- virkkoi tohtori jälleen, mutta tällä kertaa -se ei ollut tiedustelua enää, se oli pikemmin hätähuutoa, hurjaa -vastalausetta johonkin, joka ei ole vältettävissä. -- Me emme voi erota! - --- En tiedä, voimmeko, -- toisti Inga, -- mutta minä tiedän, että -meidän _täytyy_, ja silloinhan voimmekin. Mutta ei heti vielä... -siksi lujia emme ole kumpainenkaan. Tarvitaan aikaa, jos tahtoo oppia -tuntemaan Prometeuksen sadun, oppia sen niin, että itsekin sen elää. -Luulin ennen, että tuskat, niin suuret kuin hänen, ottavat hengen heti -kohta; en saattanut käsittää, että niitä milloinkaan voisi kestää. -Mutta nyt... nyt alan luullakseni käsittää tuota. - -Inga myhähti heikosti. Tohtori ei kestänyt tuota hymyä, ei kestänyt -hänen äänensä helyä. Sanaakaan sanomatta hän jätti hänet. - -Inga kuuli hänen juoksevan alas portaita kuni ihmisen, joka -vainoojaansa pakenee; hän kuuli hänen hyppäävän kiviportailta rattaille -ja rattaiden kolisevan, poistuessaan huimaa vauhtia. Inga oli -vakuutettu siitä, että tohtori itse oli ohjaksissa. - -Hänen tarkka korvansa seurasi useampia minuutteja rattaiden jyrinää, -ja kuni uhotellen satakieli nyt helkytti hennoimpia säveliään hänen -jälkeensä. Voi, jospa vaikenisi toki tuo satakieli! Mitä äänekkäämmin -se lauloi ja liverteli hedelmäpuistossa, sitä syvemmältä viilsi tuska -tytön rintaa. - -Vihdoin hän tuskin enää jaksoi kestää sitä. - -Hän pani akkunan kiinni ja veti uutimen eteen, kokonaan sulkeutuen -elämältä ja valolta, mikä ulkona vallitsi. Hän veti luukutkin kiinni, -ajattelematta itsekään miksikä. Ja sitten hän istahti huoneen -pimeimpään nurkkaan ja pysyi siellä, kunnes mummo alkoi raskaasti -valittaa vuoteessaan. Silloin hän nousi ja astui sairaan luokse. - -Kauan hän siinä seisoi, katsellen ryppyisiä kasvoja ja suuria, syviä -vakoja suun ympärillä. - --- Kauhean vaikeata se on, -- kuiskasi Inga, puristaen pieniä käsiänsä -yhteen, mutta sen läpi minun _pitää_ päästä. Ja niinhän sinäkin -ajattelet, että meissä on voimaa siihen. Me olemme merkillistä sukua... -se osaa kärsiä... sitähän sinä tarkoitit?... Ja meillä on _pää -pystyssä_... niinhän sinä sanoit...! - - * * * * * - -Seuraavat päivät olivat yhtämittaisen jännityksen aikaa. Myöhemmin -niitä muistellessaan Inga ei milloinkaan osannut erottaa niitä -toisistansa: niin kummallisesti ne olivat sulauneet yhdeksi hänen -tajunnassaan. - -Oli kuin olisi varjo heittäynyt tuon vanhan talon ylitse. Ihmiset -astuivat hiljaa kivisillan yli; oli niitäkin, jotka riisuivat puukengät -jaloistaan ja kulkivat sukkasillaan, jotteivät vain häiritsisi "vanhaa -rouvaa". - -Niityllä, missä heinää jo oli ruvettu tekemään, niittomiehet -haastelivat hiljaa keskenään, viikatteihinsa nojaten: - --- Tuskin hänestä enää eläjää tulee, sillä onhan sitä jo ikääkin. Eihän -sitä ihminen mitä liikoja... Mutta kelpo eukko se on ollut kerrassaan, -ja niin hyvä köyhille... Nurin olisi tässä talossa asiat, jos ei vanhaa -rouvaa olisi ollut, ja miten sen hoidon käyneekään, kun hänestä aika -jättää, sillä ei se ylioppilasmamsseli semmoisesta mitä ymmärrä... - -Yksi ja toinen virkkoi huoaten: - --- Jospa vielä hyvinkin toipunee vanha rouva. - -Eikä kilkahdelleet nyt viikatteet iloisesti kuten ennen, eikä kukaan -huutanut eläköön, kun viimeinen kuorma oli saatu latoon. Ääneti istui -väki perheentuvassa lämpimän iltaruuan ääressä, vakavina kolautellen -oluttuoppejansa vastakkain. - -Vanha rouva oli osannut voittaa heidät puoleensa, ja he olivat -kiintyneetkin häneen oikein jyllantilaisella uskollisuudella. - -Harvoin hän kävi terveitten luona, mutta se tiedettiin, että missä vain -joku yksinäinen, hyljätty raukka tautivuoteella makasi, sinne vanha -rouvakin askeleensa suuntasi. Ei hän hoidokastaan hyljännyt, vaikka jo -hautakin oli kaivettu. Ja väliin ei ruumisarkun perässä astunut muita -kuin pappi ja haudankaivaja, mutta haudalla seisoi vanha rouva, pitäen -Ingaa kädestä. - --- Hyvä on, että edes joku hautaan saattaa, -- puheli mummo, laskien -kummulle oman sitomansa seppeleen. - -Semmoisiin tilaisuuksiin hän otti joka kerta lapsen mukaansa. - --- Tottukoon lapsi pitämään itseänsä hyljättyjen heimolaisena, -- sanoi -hän. - -Hyväntekeväisyyteen hän ei kumminkaan koskaan tyttöstä pakottanut. Kun -Inga välisti sanoi: "En minä ymmärrä, miksikä sinä noita ihmisiä niin -rakastat!" silloin mummo vastasi vain: "Se tulee vähitellen. Kun kerran -itse on saanut kärsiä, niin oppii rakastamaan muitakin, joitten täytyy -kärsiä." - -Välisti ihmiset eivät nähneet vanhaa rouvaa pitkiin aikoihin, mutta -väliin taas, kun ei kukaan muu uskaltanut tulla, silloin oli hän taattu -vieras. - -Milloin jossain talossa oli tarttuva tauti, eikä naapureista yksikään -rohjennut tulla lähelle, silloin kuului välisti koputus oveen, ja kun -se aukeni, seisoi vanha rouva kynnyksellä, ruokavasu käsivarrellaan. - --- Tulin itse, -- virkkoi hän. -- Väki ei uskalla. - -Ja nyt istui väki, hiljaa haastellen hänestä ja muistellen häntä ja -tiedustellen hänestä joka kerta kun ovi päärakennuksessa aukeni. Mutta -ei vaan mitään varmaa tietoa saatu. Tohtori tuli ja läksi kaikkina -aikoina vuorokaudesta, mutta hän oli aina peräti harvasanainen, ja -hänen kasvojensa ilme oli sellainen, että, niinkuin Lauri kuski sanoi: -"Kukapas siitä selvän otti?" - -Pehtori hiipi monta kertaa päivässä portaita ylös ja tiedusteli sairaan -huoneen ovelta, mitenkä naisten on laita. - -Hän hämmästyi joka kerta, nähdessään, kuinka kalpea Inga oli, ja -monasti hän pyysi neitiä ottamaan jonkun apulaisen öitten valvonnassa, -mutta neiti pudisti vain päätään, sanoen tahtovansa valvoa yksin. - -Vanha rouva oli hourinut monta päivää peräkkäin. Nyt hän oli jälleen -selvillä, mutta kuume näkyi vieneen häneltä kaikki voimat. - -Tuskin hän jaksoi kohottaa päätänsä, ja ääni oli niin heikko, että Inga -yksin ymmärsi hänen puhettansa. - -Ensi kertaa tajuihinsa tultuaan ja nähdessään tohtorin seisovan vuoteen -ääressä hän äkisti virkkoi, tutkivasti katsellen Ingaa: - --- Oletteko puhuneet keskenänne? - -Inga nyökäytti myöntävästi päätään, ja vanha rouva loi katseensa -milloin toisen, milloin toisen noitten nuorien kalpeihin kasvoihin, -jotka puhuivat samaa kärsimyksen kieltä kumpikin. Tuokioksi hän pani -ryppyisen kätensä silmilleen, niinkuin tekisi hänen kipeätä nähdä -näkemäänsä. Sitten hän kääntyi tohtoriin, ojentaen hänelle molemmat -kätensä. - --- Oletteko hyvin pahoillanne minuun? -- kysyi hän. -- Ei kumma, -jos olisittekin. Minä olin ankara... mutta minä en kadu sitä. Ehjät -luonteet eivät kulje kiertoteitä. - - * * * * * - -Nyt oli ilta, juhannus-aatto. Mäellä, talon takana tuolla, leimusi -kokko kokon vieressä, ja hietasärkiltä heijasteli punainen valo ulos -meren ulapalle. - -Mummo oli koko päivän maannut raskasta horrosunta. Nyt hän heräsi ja -näki Ingan seisovan selin akkunaan... Ingan oli näinä aikoina tapana -aina kääntyä selin valoon; uutimet olivat myötäänsä edessä, mutta -lintujen laulusta tiesi akkunan olevan auki. - -Mummo kohotti päätänsä hiukan. - --- Mikäs päivä tänään? - --- Juhannus-aatto. - --- Sitten ne kai polttavat kokkoja tuolla. Vedäs uutimet syrjään; saas -nähdä, enkö osaa erottaa leimua sieltä solatien viereiseltä mäeltä... -Siellä lienee kaunista nyt, siellä solatiellä, vai mitä? - --- Tietenkin. - --- Menisit sinne. Ei sinun ole hyvä yhtämittaa istua sisässä. - --- Täällä minun on paras olla. - --- Niinhän sitä ensi alussa aina luulee. Ihminen varjostelekse valolta, -se kun kipeästi huikaisee silmiä, mutta vähitellen alkaa tuntua -toisenlaiselta, aivan toisenlaiselta. Hän huomaa, että luonto on lähde, -josta saa ammentaa voimia... Kunhan ne vain hoitaisivat solatietä, -silloin kun minua ei enään ole, sillä et suinkaan _sinä_ tänne jää? - --- En tiedä; en uskalla tuota ajatellakaan, mutta luultavasti minä -matkustan kauas pois. - -Mummo nyökäytti päätään. - --- Oikein siinä teetkin... vaikka... solatien tähden ja talon tähden -olisi mieluista ajatella sinun jäävän... Kuinka ne tuoksunevatkaan nyt -siellä, metsäruusut... ja kaprifoliat... ja helokit!... Hän sanoi aina, -että solatie on palanen minun nuoruuttani... Omituista: joka kerta kun -näinä aikoina hiukankaan uneen vaivun, kuulen viulun säveliä ja näen -silmät. - --- Silmät, jotka värähtelee kuin viulunkielet, -- virkkoi Inga -myhähtäen. - --- Niin... kuin viulunkielet. Ei isäsi eikä vaarisikaan ole ollut -oikein läsnä minua näinä aikoina; aina vain hän!... Kuinka vähän ne -saavatkaan, jotka vain ruumiin saavat! Ken meiltä sielun saa, se saa -kaikki. Et käsitä, lapsi, et käsitä, kuinka suloiselta tuntuu, kun -varmaan tietää, että pian kohdataan jälleen! Mitä ovat kaikki nämä -raskaat hetket sen rinnalla!... Sen olet tunteva sinäkin kerran, kun -kuolinhetkesi lähestyy; sinä olet tunteva, että hänen sielunsa on sinun -omasi, niinkuin sinunkin on hänen omansa, ja että yhdessä te vainenkin -alati olette. - -Inga ei vastannut. Hän tunsi olevansa puhkeamaisillaan itkuun, ja -samaa lienee mummokin tuntenut, sillä hän laski äkkiä kätensä Ingan -kädelle, sanoen: -- Raskaalta tuntuu, kun täytyy erota sinusta; mutta -tulevaisuuttasi en pelkää. _Sinua_ ei maailma murra. Sinulla on -taiteesi; siinä sun onnesi. - -Hän vaipui jälleen horroksiin, mutta heräsi taas rattaiden kolinaan, -jota kuului kivisillalta. Se oli tohtori, joka ajoi kuistin eteen. - -Hetkisen kuluttua hän astui sisään, kädessä suuri vihko metsäruusuja ja -kaprifolioita. - --- Terveisiä solatieltä, -- sanoi hän, pannen vihkon vuoteelle, sairaan -eteen. - -Vanhan rouvan silmät loistivat. Hän tarttui molemmin käsin tuoksuvaan -kukkakimppuun. - --- Te olette hyvä mies, tohtori, -- virkkoi hän, -- mies, joita -harvassa! Te tuotte tullessanne palasen nuoruuttani. - -Tohtori hämmästyi tulista hehkua vanhan rouvan silmissä. - --- Te näytätte niin juhla-asuiselta. - --- Juhlaan minä tän'iltana lähdenkin, -- vastasi vanha rouva. Hänen -hienopiirteisillä kasvoillansa elähti onnellinen hymy; ne kätkeytyivät -kukkasten taakse. - -Ääneti aivan hän vietti nyt juhlaa muistojensa kera. Nuoret eivät -hennoneet häiritä häntä. Inga sormieli metsäruusun oksaa, joka -oli irtaantunut vihkosta, ja tohtori tarkasteli häntä tuolla -raskasmielisellä, palavalla katseella, jota Inga satoja kertoja -päivässä oli ikävöinyt ja satoja kertoja päivässä peljännyt, se kun -pyrki polttamaan poroksi hänen vastustusvoimansa. - --- Metsäruusujen aika on pian lopussa, -- virkkoi tohtori. -- Niitten -ihanuutta kestää parahiksi niin kauan kuin onneakin kestää. - -Inga laski oksan liukumaan hiljalleen pitkin poskeansa ja alas -kaulalle, huolimatta sen tekemistä naarmuista. - --- Niin... parahiksi niin kauan, -- toisti hän koneenomaisesti. - --- Onni kukoistaa uudestaan, vuodesta vuoteen, -- kuului kukka vihkon -takaa. -- Onnea kestää lakkaamatta... sille, joka sitä ymmärtää. - -Tuntui kuin tuo ääni olisi tullut jostain kaukaa. Tohtorin huomio -kiintyi sairaaseen. Hän kumartui vanhan rouvan ylitse niin, että -saattoi nähdä häntä kasvoihin. - -Tohtori ei sanonut mitään, nyökäytti vain päätään, niinkuin jo -ennakolta olisi tiennyt näkevänsä sen, minkä nyt näki. - -Inga sai kiinni hänen katseensa ja ymmärsi heti, mitä toinen -tarkoittaa. Hän hätääntyi ja aikoi nousta, mutta tohtori viittasi häntä -olemaan hiljaa. - -Ja niin he istuivat ääneti vastatusten, kuunnellen raskaita askeleita -oudon vieraan, jonka he tiesivät olevan lähenemässä. He odottelivat -suurta, hiljaista kunniavierasta mummon juhlaan. - -Vanha kello tuolla nurkassa naksutteli verkalleen ja -yksitoikkoisesti... ulkoa kuului yksinäisen kyntörastaan laulu. Akkunan -edustalla surisivat sääsket, tuolla hedelmäpuiston takana sammakot -kurisivat, ja mäellä, solatien varrella, leimusi kokko, punaisempana -ja heleämpänä muita, luoden valoansa vanhan kartanon yli ja huoneeseen -vanhan rouvan luokse, joka vuodesta vuoteen oli solatietä kaunistellut. - -Hän makasi vielä kukkaset kasvoillaan, mutta vähitellen herposivat -väsyneet kädet, ja raskaat oksat ne läksivät erilleen, helakkana -sateena hajoten vuoteelle. - -Inga säpsähti, nähtyänsä nuo kasvot jälleen nyt niin vahamaisen -kalpeina... tummissa silmissä vain paloi omituinen valo... nuo silmät, -joista hän ennen oli satujansa lukenut!... Hän yritti sanomaan jotain, -mutta hänestä tuntui, kuin itku kuristaisi häntä kurkusta, tuntui kuin -hetken juhlallinen vakavuus, ahdistava tieto kuoleman lähenemisestä -pakottaisi häntä vaikenemaan. - --- Mummo, armas, rakas mummo! -- huokasi hän vain, ja hänen kyynelensä -lankesivat polttavina ryppyiselle kädelle, joka sormieli peitteen -kuteita. - -Toinen käsi tarttui samassa hänen käteensä, tarttui lujasti, niinkuin -olisi tahtonut siten pidättää hänestä kaukana kaiken sen, mikä raskasta -on, jos vain olisi voimaa, niinkuin on tahtoa. - -Vanha rouva näki tuon eikä sittenkään nähnyt. Hänen katseensa kulki -heidän ohitsensa, pyrkien ulkopuolelle heidän piiriänsä aivan toisiin -maailmoihin. - -Äkkiä hän kohotti päänsä pielukselta. - --- Tiedättekö, -- sanoi hän, -- mitä merkitsee: voittaa maailma? Se -merkitsee: kohota kärsimyksillänsä sen yli. Se on voittaa maailma! Me -saatamme _yritellä_ sitä; mutta yksi oli, joka sen _saavutti. Hän oli -kärsimyksiänsä suurempi_. - -He katselivat häntä kumpainenkin, hämmästyen ja ihaillen juhlivaa -riemua kuolevan kasvoilla, ja kumpikin otti häntä hiljaa kädestä kiinni. - --- Lapset, lapset! -- lausui mummo, ja kuolemassa hänen silmänsä -loistivat tummina ja kirkkaina kuin nuoruudenkin päivinä. -- Te -tahdotte tietää mitä teidän on tekeminen. Älkää kiertäkö sitä, mikä -vaikeinta on. Muistakaa aina... -- Hän kohottautui, luoden heihin -katseen täynnä rakkautta. -- Muistakaa aina: _Kärsimyksellä on -elämänarvoa yhtä hyvin kuin onnellakin!_ - -Kirkkaus välähti hänen kasvoillansa, niinkuin olisi hän saanut -selityksen siihen, mitä hän todella oli elämänarvoisena pitänyt. Hän -hymyili, niinkuin hymyilee se, joka on taistelut jo taaksensa jättänyt; -hänen hymyssään asui lapsellinen turvallisuudentunto. Ja näin hymyillen -hän astui kynnyksen yli sinne suureen hiljaisuuteen. - -Toiset kaksi olivat jääneet jäljelle. He seisoivat vainajan -kuolinvuoteen ääressä ja puristivat toistensa kättä kärsimyksen -tuskaisella voimalla ja vastaanottivat mummon säädöksen. - - * * * * * - -Valkoisia uutimia oli ripustettu kaikkiin akkunoihin suuressa, vanhassa -salissa, missä Inga oli istunut mummon kanssa sinä iltana kuin vanha -rouva oli sairastunut. Vihreitä köynnöksiä oli lyöty seinille ja -kukkasia riputettu lattialle, kaprifolioita ja metsäruusuja. - -Vanhan rouvan ruumis oli siinä. - -Inga kulki hääräillen hänen ympärillään. Ei saanut kukaan muu kajota -mihinkään tässä huoneessa. Oli niin paljon, mikä aiheutti ajatuksia -ihan viimeisiin hetkiin saakka, niin paljo muistoja näitten kahden -välillä, jotka suuresta ikäerotuksesta huolimatta olivat eläneet niin -sydämellisesti toisiinsa kiintyneinä. - -Perätysten niitä nyt heräsi henkiin, noita muistoja: ensimmäisestä -koulupäivästä kävelyretkiin saakka solatiellä, hämyisistä -puhdehetkistä, tuhansine tarinoineen ja täynnä lapsen mielikuvituksen -elämää, viimeisiin tunnustuksiin asti tässä huoneessa. Ja kaiken -tämän keskuspisteenä oli tuo samainen vakavamielinen henkilö, tuo -pieni ehjä nais-olento, joka kaikesta oli osannut omakseen ottaa sen, -mikä parhainta on, joka urhein mielin oli ryhtynyt mitä erilaisimpiin -elämäntehtäviin, milloinkaan suunnittamatta polkuansa kiertoteitse. - -Kaikkea tätä Inga mietiskeli, hiljaa astuessaan huoneessa, pysähtyen -milloin minkin vanhan huonekalun eteen, jotka olivat seuranneet mummoa -tähän asti ja joilla oli oma historiansa kullakin. - -Tuossa vanha klaveri, jonka mukaan _hän_ oli soittimensa kielet -virittänyt, ja jota Ingan isä oli soitellut. Inga ei ollut milloinkaan -nähnyt sitä avattuna; yhä vain oli ruosteinen avain ollut kiinni lukon -suulla, ja jo lapsena oli hänessä ollut jokin hämärä tieto siitä, -että mummo pelkää vanhan klaverin tulevan jälleen käytäntöön, ja että -siinä varsinainen syy, miks'ei mummo koskaan ole hankkinut hänelle -pianonsoiton opetusta. - -Ei hän ollut milloinkaan edes nähnytkään klaverin kellastuneita -koskettimia -- keltaiset ne ovat, siitä hän oli vakuutettu. Ja -sittenkin oli tuo klaveri hänen aikaisimpia lapsuutensa muistoja. Sen -ääressä oli mummo kertonut kaikki, mitä tiesi, isä vainajastansa. -Kesäiltoina, hiivittyään tähän huoneeseen, oli Inga nähnyt vanhan -rouvan istuvan kumartuneena klaverin yli, mutta hänen päänsä -asennossa oli joka kerta ollut jotain, mikä saattoi tytön vetäymään -takaisin jälleen. Hän oli varma, että kyyneleitä tipahtelee klaverin -suljetulle kannelle. Kerran, kun lapsen uteliaisuus oli saanut hänet -jäämään huoneeseen, oli hän, mummon noustua, pyyhkäissyt pienillä -sormillaan kantta ja huomannut silloin itkun jälkiä, itkun, jota hän -oli aavistellut, mutta ei nähnyt. Siitä pitäin oli hänessä asunut -melkein juhlallinen kunnioitus vanhaa soitinta kohtaan, ja nyt, kun -mummon elämänhistoria oli hänellä tuoreessa muistossa, oli kunnioitus -muuttunut rakkaudeksi. - -Hiljaa hän otti avaimen ulos ruostuneesta lukosta ja laski sen -taskuunsa. Tapahtukoon mitä hyvänsä tästä lähtien, -- vanhaa klaveria -ei kukaan enää ole aukaiseva. Se on seisova alati suljettuna aarteena. - -Hän pyyhkäisi hyväillen sitä kädellään ja astui edemmäs. - -Nurkassa hän jälleen pysähtyi vanhan seinäkellon eteen. - -Kuinka usein hän oli riemuinnut, kun käki pistihe esille pienestä -komerostaan, kurotti pitkälle kaulansa ja kukkui kellonlyömät ja sitten -taas niin lystikkään vakavana paiskasi oven perässään kiinni. - -Hänestä oli käki ollut rakkaampi kaikkia leluja. Ei hän nytkään -huomannut, kuinka haalistunut tuo käki on ja kuinka räikeän kirjavaksi -sen maalattu höyhenpuku jo on käynyt. - -Mutta tänään hän ehdottomastikin säpsähti, kun käki pistihe esille ja -kukahti neljästi. - -Hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin peljäten tuon äänen häiritsevän -vainajata. Hän nousi tuolille ja pani kellon seisomaan. - -Miksipä se enää kävisikään? Kaikki elämä vanhassa kartanossa oli -pysähtynyt vanhan rouvan lähdettyä, ja hänen itsensä on vain -kiireimmiten riennettävä pois. - -Varsinaista päätöstä hän ei ollut vielä tehnyt, mutta hän tunsi sen -olevan taipumattoman välttämättömyyden ehdotonta vaatimusta. - -Hän pysähtyi arkun ääreen ja katsahti vainajaan. - -Hienona ja ylevänä hän lepäsi tuossa, vanha valtioneuvoksetar, -pitsitanu hopeanharmailla hiuksilla ja vähäisen hymyn jälkiä -kangistuneilla huulilla. Poissa oli tuskainen piirre, minkä hänen -elämänsä tarinan kertominen oli vetänyt suun ympärille, poissa oli se -vakavuuden leima, minkä elämä oli painanut noihin kasvoihin. - -Häntä katsellessa tuntui, kuin astuisi hänen nuoruutensa jälleen -ilmi. Ei se ole vanha rouva, joka tuossa makaa, se on nuori tyttö... -iloisessa tanssissa hän käy sisälle siihen elämään, joka on särkevä -hänen haaveilunsa... Oli kuin olisi kuolema silittänyt tasaisiksi -elämän jättämät jäljet. - -Näissä mietteissä Inga seisoi, vainajata katsellen. Hiljaa hän siinä -seisoi, kyynelittä, hiljalleen silitellen valkoisen peitteen pitsejä, -jotka ulottuivat arkusta alas aina lattialle asti. - -Hän ei kuullut oven auenneen ja jonkun astuneen sisään, ennenkuin -tohtori seisoi hänen vieressään. - --- Eikö hän ole kaunis? -- kysäisi Inga, asentoansa muuttamatta. - --- Hyvin kaunis. - -Tohtori seisoi kauan häntä katsellen. - --- Kummallista tuo syvä hiljaisuus vainajain jälkeen... -- virkkoi -tohtori, lisäten hetken kuluttua: -- Millaisena te oikeastaan -ajattelette sielua kuoleman perästä? Ajatteletteko sitä ruumiitonna vai -jonkun muodon saaneena? - -Inga kumartui arkun yli. - --- Näin minä ajattelen, -- puhui hän. -- Kun ihminen kuolee ja hävitys -omansa ottaa, silloin Jumalan sormi jälleen luomaansa koskettaa. -Suuri kuvanveistäjä tekee teoksensa valmiiksi: savesta muovaellun -kuvan sijaan hän luo kuvan nyt valosta, ja silloin vasta hänen -aatteensa toteutuu, -- aivan kuin kuvanveistäjäkään ei pidä teostansa -täydellisenä, niin kauan kuin se on saven muodossa, vaan silloin vasta, -kun on sen marmoriin veistänyt. - -Tohtori ei vastannut kotvaan aikaan. - --- Tuo on kaunis ajatus, -- virkkoi hän viimein. - -Inga tunsi tohtorin tahtovan mielellään ottaa sen omaksensa. - -Tohtori kumartui arkun yli ja katsoi vainajata kasvoihin. Sitten hän -äkkiä sanoi: - --- Teidän pitää lähteä ulos. Ilma ei ole hyvä täällä. - -Inga pudisti päätänsä. - --- Kukkaset ne vain... -- sanoi hän. - --- Tässä on enemmän kuin kukkaset. Tässä on huumaava sekotus -kaikenlaista. Te saatatte tulla kipeäksi, jos kauemman aikaa viivytte -täällä. Palvelijoilta kuulin teidän olleen täällä aamusta asti. - --- Niin olenkin, -- vastasi hän soinnuttomalla äänellä, jolla oli -tähänkin asti puhunut. -- Mutta minä en usko, että se on vaarallista. - --- Miks'ette? - --- Siks' että _jos_ se todellakin vaarallista olisi, niin ette te -pyytäisi minua lähtemään... pikemmin pyytäisitte minua jäämään tänne -ja... jäisitte itsekin. - --- Te olette oikeassa; minä jäisin. Mutta eipä liene laita niin, että -ruumiinhaju kuolettaa. - --- Kuinka omituista, -- sanoi Inga, kääntäen kasvonsa häneen. -- Jos -nyt niin olisi, että se voisi kuolettaa! Niinpä istuisimme täällä -koko päivän. Tuolla istuisimme klaverin luona, hiljaa haastellen, -hyvin hiljaa, ettemme häntä häiritsisi. Uskoisimme kaikki ajatuksemme -toisillemme... emmekä huomaisi yön tuloa... valoisa yö kuultaisi -tuolla ulkona... ja mummo makaisi hiljaa tuossa, meitä odotellen... ja -kaprifoliat tuoksuisivat, ja unikukka leyhyttäisi myrkyllistä lemuansa -meihin, kunnes sitten aamu koittaisi ja kohtaisi meidät kuolleina -kumpaisenkin. - -Vastauksen asemesta tohtori otti vain hänen molemmat kätensä ja likisti -ne rintaansa vasten. - --- Pelkään, että olemme ottaneet liian raskaan kantamuksen, -- puhui -hän hiljaa. -- Kunhan emme nääntyisi sen alle kumpainenkin. - -Inga nojasi väsyneenä arkkuun. Sitten hän loi katseensa vainajaan ja -sanoi: - --- _Me kannamme sen... ja me jaksamme sen kantaa... mummo jaksoi -hänkin_. - - * * * * * - -Kului pari päivää, noita omituisen pitkiä päiviä, jolloin ruumis on -talossa, jolloin kaikki astuvat kuulumattomin askelin ja haastelevat -hiljaa, tietämättänsä miksi, jolloin ilma on raskasta ja painostavaa, -ja jolloin tietää, että talossa on vieras, kolkko, vakava vieras, josta -ei tiedä kukaan mistä hän tuli ja minne hänellä matka. - -Niinä päivinä satoi paljon. Ei ollut rankkasateita eikä rajuilmaa, -mutta kesäistä sadetta tulla tihutteli tiheänä ja hienona aamusta -iltaan, tuli yhtämittaa, niinkuin itkee suru, joka ei koskaan lopu. - -Ja Inga -- puuhaillessaan ja järjestelyssään yhtämittaa, tuskallisesti -peljäten jäävänsä kahdenkesken ajatuksiensa kanssa -- Inga kuuli -sateen hiljaista haastelua, hetkiseksi pysähdyttyänsä. Lopulta hän ei -ensinkään pysähtynyt, vaan oli myötäänsä liikkeessä, kulkien paikasta -toiseen, kunnes yö tuli. Silloin hän valvoi vuoteellansa, sadetta -kuunnellen. Hän laski pisaroita, joita lohduttoman yksitoikkoisesti -tipahteli räystäiltä ja puitten lehdistä. Ja silloin hän oli -kuulevinansa, kuinka hän itsekin itkee, vaikka silmä yhä pysyi kuivana. - --- Minun sieluni itkee, -- sanoi hän itseksensä. -- Sade lankeaa -lakkaamatta, ja niin se kuumin kyynelin itkee rakkautta, joka ei -koskaan saata kuolla, mutta ei uskalla elääkään...! - - * * * * * - -Hautajaispäivä tuli. Aurinko paistoi ensi kertaa pitkästä aikaa, -valaisten vanhaa kartanoa. Se paistoi mummon arkulle, palvelijain -kantaessa sitä ulos ja asettaessa mustalla veralla verhottuihin -ruumisvaunuihin. - --- Kuka ajaa vaunuja? -- kysäisi pehtori, seisoen hattu kädessä -portaitten edessä. - --- Minä ajan itse, -- kuului lyhyt vastaus. - --- Mutta, neiti... -- pehtori rutisteli hämillään hattuansa, katsoen -rukoilevasti häneen. -- Neiti... - -Inga laski ystävällisesti kätensä hänen käsivarrelleen. Toinen -hämmästyi tuota sanomattoman surumielistä ilmettä hänen kasvoissaan. - --- Älkää huoliko siitä, mitä ihmiset sanovat, -- virkkoi Inga. -- Tuo -lyhyt aika, mikä kuluu matkalla hautausmaalle, olkoon se yksistään -mummon ja minun käytettävissäni. Meillä on vielä niin paljo puhuttavaa -toisillemme. - -Tyynesti hän nousi vaunuihin ja otti ohjakset pehtorin käsistä. Ja -verkalleen, varsin verkalleen läksi surusaatto liikkeelle... hän -edellimmäisenä ruumisvaunuilla ja koko suuri saattoväki jalkaisin -perässä. - -Ihmiset kuiskailivat keskenään, hänen ajaessaan heidän ohitsensa: -"Kylläpä ylioppilasmamsseli näyttää huonolta!" Ja he tervehtivät häntä -kaikki, mutta hän ei heitä nähnyt. Hän istui, katsoa tuijottaen kauaksi -eteensä tietä pitkin, istui siinä kera syvän surunsa, jota ei enää -kukaan maailmassa saata hänen kanssansa kahtia panna, kera surunsa, ei -sen, jota kuolema tuo, vaan elämä, armottomasti erottaessaan ihmisiä -toisistansa. - -Hän ei huomannut, kuinka yhä useampia liittyy saattojoukkoon, kuinka -muutamat pienet lapset ripottelevat kukkasia vanhan rouvan ruumisarkun -tielle, tahikka hän näkikin sen, mutta ei kiinnittänyt ajatuksiansa -siihen. Hän istui, hiljaa haastellen mummonsa kanssa. - --- Koskas minulta niin paljon vaadit, -- puheli hän, -- niin pidä -huolta, että minusta tulee yhtä luja kuin sinäkin olit. Ei ole -mielestäni minulla pää pystyssä vielä; tuntuu pikemmin kuin lyyhistäisi -minua kokoon. Mutta jotain sellaistahan sinä itsekin olet tuntenut, -luullakseni, ja sittenkin sinä niin uljaana kestit, työhösi kävit -käsiksi ja loit iloa ympärillesi... et milloinkaan myönnytyksiä omalle -itsellesi tehnyt. Etköhän sentään kertaakaan pitkän elämäsi aikana -liene tahtonut, että saisit uudestaan valita? Eikö milloinkaan tuntunut -sanomattoman köyhältä siinä puvussa, joka ei valmiiksi joutunut?... -Niin, se on totta... Sinullahan oli toinen puku odotettavissa... se, -joka on määrätty kaikille onnen lapsipuolille maailmassa. - -Keskellä solatietä hän pysäytti hevosen, päästäen kukkivain lehtojen -tuoksun lehahtelemaan ruumisarkun yli. Pitkät, raskaat oksat -leyhyttelivät hiljalleen kesän tuulessa, kultaisena harsona laskeutuen -piennarten yli. Kaprifoliat välkähtelivät päivänpaisteessa, ja -metsäruusut nuokahtelivat miltei maahan asti. - -Tuulenpuuska tempasi äkkiä kukkasia irti, ja sateena nyt putoili -valkoisia ja keltaisia lehtiä arkun kannelle. - --- Nyt sai solatiekin sanoa jäähyväiset, -- mietti Inga, lähtien -ajamaan edelleen, juuri kun pehtori tuli tiedustamaan, oliko jotain -estettä sattunut. Inga katsahti häneen kummastellen eikä voinut -käsittää omituista ilmettä hänen kasvoissansa. - --- Minä pelkään teidän voivan pahoin, neiti, -- sanoi hän kuiskaten. -- -Enköhän nouse istumaan viereenne? - -Inga puisteli vain päätänsä ja ajoi edelleen. - -Nyt oli tultu ulos sotatieltä, ja siinä kohtasi surusaattoa kellojen -tärähtelevä ääni pienestä maakirkosta. Verkalleen ja yksitoikkoisesti -kumahtelivat kellot... kummallisesti valittaen vieri niitten ääni -ilmassa. - -Ingan valtasi äkkiä suunnaton yksinäisyyden tunne. - -Eikö hän ole tuossa ajamassa hevosta, vieden isäänsä ja äitiänsä, -lapsuuttansa ja nuoruuttansa hautaan? Onko ainoatakaan ihmistä, johon -hän voi luottaa, paitsi sitä yhtä, jota hän sielunsa sisimmissä -ikävöitsee, mutta joka hänen on sysääminen luotansa? - -Kaikki nuo ihmiset, jotka mustissaan astuvat hänen takanansa -- mitä -hänen oikeastaan heihin tulee? He unohtavat hänet, hänen lähdettyänsä, -ja hän unohtaa heidät. Ja vaikka hänellä olisi ystäviäkin heidän -joukossaan, niin ei hän kumminkaan saata antaa ajatuksiansa heille. - -Hänen oli yht'äkkiä aivan mahdoton ajatella, että mummo on lähtenyt -ainaiseksi pois, ja kun he sitten nostivat arkun alas vaunuista ja -läksivät kantamaan kirkkoon, niin oli tuo kaikki hänestä jotain -sellaista, joka ei lainkaan koske häntä. - -Tohtori seisoi hautausmaan portilla. Inga tunsi hänet jo kauan ennen -kuin oli tultu perillekään. Tohtoria oli kutsuttu sairaan luokse, -jotenka hän ei päässyt saattamaan ruumista kartanosta asti. Nyt hän oli -tullut hautausmaalle, johon oli niin lyhyt matka hänen asunnostansa -kuin tavallisesti vain pappiloista tapaa olla. Toinen akkuna hänen -työhuoneessansa antoi kartanoa kohti, toiseen näkyi risti ristin -vieressä kaikilla noilla vihannilla kummuilla. Omituista kyllä, melkein -kuin kummallista sattumaa tuo, että hänen lapsuutensakin koti oli ollut -lähellä hautausmaata... - -Useasti hän oli tuntikausia kävellyt vainajain vaisussa tarhassa, -pysähtyen milloin minkin kummun ääreen, mielessään myötäänsä raskaita -ajatuksia. - -Eilen hän oli kävellyt siellä kauan aikaa ja vihreällä verhonnut -vanhan rouvan haudan, jotta se näyttäisi tänään Ingasta vähän -ystävällisemmältä. - -Nyt hän seisoi siinä, odotellen Ingaa. - -Silmiänsä kääntämättä hän tuijotti tuohon kummalliseen jonoon, joka -läheni tuolta: edellimmäisenä Inga ajamassa ruumisvaunuja ja niitten -perässä suuri saattojoukko jalkaisin. - -Hän seisoi paljain päin paahtavassa helteessä, ja vasta sitten kun Inga -oli häntä tervehtinyt, hän pani hatun päähänsä ja seurasi verkalleen -arkkua. - --- Saanko astua teidän rinnallanne? -- kysäisi hän. -- Täällä toki -saamme kulkea yhdessä. - -Inga nyökäytti päätään. - -Hetken perästä tohtori lisäsi, katkerasti hymyillen: - --- Eikö teidän mielestänne meidän kahden sovi astua rinnan ruumiin -perässä? - -Inga ei vastannut: nyökäytti vain päätään, katsahtamatta kysyjään. - -Kirkossa puhuttiin ja veisattiin, mutta Ingasta se kaikki oli jotain, -joka ei kuulu häneen. Hän näki useankin saattoväestä itkevän, ja häneen -nousi lämmin tunto siitä, että vainaja oli todellakin ollut heille -rakas, että hänen kuolemansa oli herättänyt surua paikkakunnalla, mutta -itse hän ei saanut kyyneltäkään vierähtämään silmästänsä. Tuntui kuin -itku olisi tyrehtynyt hänelle kurkkuun. - -Kaksi henkilöä haudalla veti hänen huomionsa puoleensa: Kai, joka, -pidellen äitiään kädestä, tuijotti arkkuun suurilla, säikähtäneillä -silmillään, ja tohtorinna, joka näytti tavattoman kalpealta, niin -kalpealta, että Inga pelkäsi hänen menevän tainnoksiin ja kuiskasi -hänelle: "Älkää seisoko niin lähellä hautaa!" - -Toinen katsahti häneen liikahtamattakaan. Ei väräyskään elähtänyt -noissa kalpeissa kasvoissa, mutta niissä kuvastihe niin ankara tuska, -että Inga äkkiä astui aivan hänen lähellensä ja sanoi päättävästi: - --- Minä matkustan pois. - -Ja kun toinen säpsähtäen loi häneen kummastelevan katseen, virkkoi Inga -melkein kärsimättömästi: - --- Kuulittehan! Minä matkustan pois. - -Tohtorinna lensi ensin tulipunaiseksi, mutta kalpeni sitten jälleen. -Hänestä tuntui, kuin olisi ilon virta hulvahtanut hänen lävitsensä, ja -hänet täytti vaistomainen, melkein masentavan valtava kiitollisuuden -tunne vainajata kohtaan. - --- Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman! -- -niin siellä kuuluivat lukevan, mutta korkealla haudan yllä leivoset -riemuitsivat, ikäänkuin kertoen ilosta, niin suuresta, ettei sitä -milloinkaan saa loppuun lauletuksi. - -Inga seisoi, silmät kuivina katsellen, kuinka he luovat umpeen hautaa. -Ja yhä useampia ja useampia saattojoukosta keräytyi hänen ympärilleen, -lausumaan osanottoansa. - -Moni uljas Pohjanmeren kalastaja puristi hänen pientä kättänsä karkeaan -kouraansa, silmiänsä siristellen, itkuaan salatakseen, ja vilpittömästi -toistellen: "On se vaan kovaa, kun niin yksin jäitte, on maar." - -Hän nyökäytti päätään heille jokaiselle ja puristi heidän kättänsä, -mutta ei hän puhellut kenenkään kanssa. Näytti kuin hän pelkäisi, ettei -sitten enää jaksa hillitä itseänsä. Tohtori seisoi hänen vieressään, -katse yhä häneen kiinnitettynä. - -Kipeästi hänen rintaansa viilsi, nähdessään tuon pienen, hennon, -mustapukuisen olennon seisovan niin ypö yksinään vasta umpeen luodun -haudan ääressä. Ja hänen, tohtorin, täytyy seistä hänen rinnallaan -ventovieraana, vaikka heidän sydämensä parhaillaan sykkivät toisilleen, -eikä hän sittenkään mitään niin hartaasti halainnut kuin sulkea -syliinsä tuon immen ja painaa hänet rintaansa vasten, hänen itkeä -itkunsa siinä. - -Se ilme, mikä tällä hetkellä tohtorin katseessa asui, oli kuin -haavoitetun otuksen. Hänen vaimonsa tapasi tuon katseen ja ymmärsi, -että vaikka tuhat peninkulmaa pantaisiin noitten kahden väliin, aina he -sittenkin olisivat toistensa omia. - -Palatessaan miehensä kanssa kotia puutarhan kautta tohtorinna ei -puhunut mitään. Jos hänen miehellään on jotain hänelle puhumista, niin -puhukoon; hän puolestaan ei tahdo mitään tiedustella, ei pienimmällä -viittauksellakaan. Ja kenties ei toinen mitään tiedäkään. Inga kenties -itsestään vain oli äkkiä päättänyt lähteä pois...? Vai aikooko hänen -miehensä lähteä hänen kanssaan? - -Niin, lähteköön, jos tahtoo... Hän ei aio suinkaan pidätellä häntä nyt, -vaikkapa sydän huutaisikin hänelle, uhmalla vaatien kuulemista, kuten -ennen vanhaan. Hän oli murtunut nyt, -- hän saattaa antaa nyt perää. - -Ääneti he kulkivat, Kai poika heidän keskellänsä, kumpikin salaten -ajatuksensa toisiltansa. Tohtorinna huomasi miehensä monta kertaa -luovan silmänsä poikaseen ja myötäänsä pitävän häntä kädestä kiinni. -Tohtori ei puhunut mitään, mutta tohtorinnasta tuntui sittenkin, ettei -hänessä pitkään aikaan ollut ilmennyt niin suurta hellyyttä poikaa -kohtaan, ja uudelleen heräsi hänessä toivo, kadotakseen taas yhtä pian -jälleen. Äkkiä virkkoi Kai: - --- Isä! Missä se vanha rouva nyt on? - --- Tuolla hän on ylhäällä, missä leivoset laulaa... korkealla tuolla, -aina valkoisten hattarain toisella puolella, Kai. - --- Haasteleeko hän siellä kenen kanssa? - --- Haastelee erään kanssa, josta hän on paljon pitänyt. - --- Vielä enemmän kuin minä sinusta? - --- Niin. - --- Ja äidistä? - --- Niin, ja äidistä kanssa. - -Pieni, innokas kysyjä pysähtyi, katsoen isäänsä silmiin. - --- Leivosetko ne vain siellä laulaa? Eikö siellä kukaan muu laula, vai -mitä? - -Omituisesti myhähtäen katsahti isä poikaansa, sanoen: -- Kyllä; -luulenpa, että siellä on joku, joka soittaakin. - --- Kuuleeko vanha rouva sitä? - --- Kuulee niinkin. En tiedä, kuulleeko hän leivosten laulua, mutta -olenpa melkein varma siitä, että hän kuulee viulunsoittoa... olen ihan -varma siitä, Kai. - -Kai ei kysellyt enää. Eikä puhunut heistä kukaan, ennenkuin tultiin -kotia. - - * * * * * - -Muutama päivä oli kulunut hautajaisista. Inga kulki levottomana -autioissa huoneissa. Hän istahti mummo vainajan tuoliin; hän kosketti -mummo vainajan sukankutimeen, joka vielä oli pajutuolilla akkunan -lähellä. Yksinäisyys tuntui niin tukahduttavalta. - -Hän meni alas puutarhasaliin. Siellä leyhähti häntä vastaan raskas, -ruumiinhajun ja kukkasten tuoksun sekainen ilma. Hän otti hurstit -akkunain edestä alas ja siirtyi äskeiseen huoneeseen kirjoituspöydän -ääreen. - -Siinä oli vielä vanha kynänvarsi, jota mummo aina oli käyttänyt. -Koneenomaisesti Inga tuijotti siihen kotvasen. Sitten hän äkkiä nousi -ja meni atelieeriin. - -Hän ei ollut käynyt siellä siitä pitäin kuin silloin tohtorin kanssa. -Nyt hän ikävöitsi häntä, ja se se saattoi hänet sinne, hänen kuvansa -luokse. - -Hän tempasi peitteen pois ja jäi seisomaan kuvan eteen. - -Kuinka paljon vaillinaista olikaan tuossa ensimmäisessä suunnitelmassa! -Pieni ryppy silmäin kohdalta oli jäänyt pois, samoin omituinen tukan -taive niskakuopassa. Suun piirteet eivät nekään olleet tarpeeksi -lujat, ja tuo tarkkapiirteinen leuka oli täyteläisempi muodolleen -todellisuudessa kuin jäljennöksessä. - -Sen enempää harkitsematta hän nouti vettä ja ryhtyi työhön. - -Hän työskenteli monta tuntia yhtämittaa, ja sitä myöten kuin hänen -ajatuksensa pyörivät tohtorin ympärillä ja hänen rakkautensa syleili -jok'ainoata piirrettä noissa kasvoissa, ja sitä myöten kuin teos -luontui hänen käsissään yhä täydellisemmäksi ja täydellisemmäksi, sitä -myöten kävi hänen päätöksensä yhä lujemmaksi: hän lähtee, hän asettaa -tuhannen peninkulmaa heidän välillensä, vaikkapa sen hintana olisikin -koko hänen elämänsä onni. - -Hänen uinuva tarmonsa kasvoi työkyvyn keralla. Hän ymmärsi nyt, mikä se -koko tänä aikana oli häntä ahdistanut ja painanut, vaikk'ei hän ollut -osannut saada ajatuksiansa selvään muotoon. - -Hän oli kyllä ajatellut lähteä, mutta perimmäisenä oli hänen sielussaan -sittenkin asunut ajatus: eikö mitään muuta keinoa ole olemassa...? Jos -hänen täytyykin lakata toivomasta, että milloinkaan hänen omaksensa -tulisi... pitääkö hänen riistää itseltään sekin ajatus, ettei edes saa -elää hänen läheisyydessänsä ja nähdä häntä, milloin ei ikävöimiseltään -enää saa rauhaa? - -Nyt, hänen kuvaansa tarkastellessaan, hän äkkiä ymmärsi, että hän voi -riistäytyä pois, vaikkapa tuntuisikin, kuin hänen oman olemuksensa -pohja ja perustus siten kukistuisi. _Yhtä_ hän vain ei voi: hän ei voi -elää hänen läheisyydessään omistamatta häntä, hän ei voi uudestaan ja -uudestaan kohdata häntä päästämättä intohimojansa valloilleen. Ihminen -hän on hänkin vain ja tietää voimainsa äärimmäisen rajan. - -Onneksi osasi Inga Heine elämänsä ratkaisevimpinakin hetkinä nähdä -selvästi ja ikäänkuin mitata voimainsa kannattavaisuuden; onneksi -hän osasi aina torjua luotaan hempeät mielikuvat sellaisesta, mikä -teoriassa on saavutettavissa, mutta käytännössä mahdotonta. - -Ja hänen rehellinen, älykäs silmänsä elämän todellisuuteen se tässäkin -esti hänet pysähtymästä puolitiehen ja katsahtamasta sivuille. - -Tunnin kuluttua hän koputti pehtorin oveen ja avasi sen nopeasti, -kuultuaan: "sisään!" - --- Kartano on myytävä, -- lausui hän ilman mitään esipuheita, mutta -hänen äänensä vapisi. - -Pehtori säpsähti. - --- Mitä ajattelettekaan, neiti! Se olisi suurin synti, minkä -saattaisitte tehdä! Kartano on ollut teidän suvullanne monta -miespolvea, ja vanha valtioneuvoksetar teki työtä sen eduksi koko -elämänsä iän! Ja _senkö_ te saattaisitte nähdä vieraan käsissä? - -Jotain suonenvetoista ahdistusta tunsi Inga kurkussansa. Se esti häntä -heti vastaamasta, mutta pian hän toipui ja sanoi hänelle, katsoen häntä -suoraan silmiin: - --- Se on luja päätökseni; turha on koettaa järkäyttää sitä. - --- Ja oletteko ajatellut mitä merkitsee kartanosta luopuminen? Mistä te -saatte kodin tästäpuolin? - --- Lähden ulkomaille tekemään työtä? - --- Ja kun olette väsynyt työhön ja kaipaatte lepoa? - --- Niin tämä on viimeinen paikka, jossa levätä tahtoisin, -- vastasi -Inga melkein kiivaasti. - -Toinen katsahti häneen kummastellen, astui pari kertaa lattian poikki -ja pysähtyi hänen eteensä. - --- Mieleni on paha, -- puheli hän, -- ylen on mieleni paha. Minäkin -pidän tästä vanhasta kartanosta. - --- Sitä juuri minäkin ajattelin, -- vastasi Inga hilpeästi myhähtäen. - --- Mitä ajattelitte? - --- Eikö teidän sovi ottaa kartanoa? - --- Vuokralle, niinkö? - --- Ei, ei; ei vuokria ensinkään. Silloinhan minun pitäisi sittenkin -tulla joku kerta tänne, ja se on mahdotonta. Ei! Ostakaa se helpoilla -ehdoilla. - --- Minulla ei ole pääomaa, ja vaikkapa olisikin... - --- Mitä se tekee? Siitä me kyllä sovimme. Saatattehan maksaa pienin -erin joka vuosi. En minä mikään ankara velkoja aio olla. Ja minusta -tuntuisi niin hauskalta ja turvalliselta, tietäessäni kartanon olevan -teidän käsissänne. Olenpa varma, että vanha rouvakin olisi sen suonut. - -Pehtori oli jälleen lähtenyt kävelemään edestakaisin lattiata, -mutta Inga astui hänen jälkeensä ja laski kehoitellen kätensä hänen -käsivarrelleen. - --- Ajatelkaas, kuinka mieluista, jos se jäisi teille! -- puhui hän. - --- Älkää vaatiko sitä, -- virkkoi toinen jyrkästi, kääntyen pois. -- Te -ette _saa_ vaatia sitä minulta. - --- Miks'en? -- tiedusteli Inga. -- Sanokaa, miks'en! - --- Siks'että se on mahdotonta, asiain ollessa nykyisellä kannalla. -Siks'että... minun on mahdoton olla täällä teidän lähdettyänne. - -Inga katsahti häneen ja punastui. Missä olivatkaan hänen ajatuksensa -olleet, koska asia hänelle nyt vasta selvisi? Oliko hänen oma -rakkautensa vallannut hänet niin, ettei hän ollut huomannut, mitä tuon -toisen sydämessä liikkuu...? - -Inga ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi: - --- Kiitos, sydämellinen kiitos kaikesta, mitä olette ollut meille -ja tälle vanhalle kartanolle kaiken sen aikaa, kun olemme toisemme -tunteneet. Älkää olko pahoillanne minuun, jos olen teitä loukannut. En -ole tahallani sitä tehnyt. Loukkauksiahan me saamme kokea jokainen. -Elämä ei siitänsä muutu. Jokainen meistä kohtaa kiven, johon verisenä -kompastuu. - -Pehtorin mielestä ei sen koommin koskaan mennyt se suru, jonka hän nyt -luki neiden silmissä, kuullessaan noita viimeisiä sanoja. Inga päästi -hänen kätensä irti. Pehtori jäi seisomaan neuvotonna. Hän yritti sanoa -jotain, mutta ei kyennyt. - --- Saanhan edelleenkin, niinkuin tähänkin asti, kysyä teiltä neuvoa -kaikessa, mikä kartanoa koskee? -- kysyi Inga. - --- Kyllä, kiitos! Sydämellinen kiitos! Ette usko, kuinka mielelläni -minä tahdon auttaa teitä! -- sanoi pehtori hämillänsä ja kankeasti, -mutta niin äärettömän vilpittömästi. - --- Sen kyllä tiedän, -- vastasi Inga. -- Ja täydellä luottamuksella -minä jätän talon myynnin teidän huostaanne. - --- Mutta onko nyt ihan välttämätöntä myydä se? -- alkoi toinen jälleen. --- Jospa vielä katuisitte joskus? Olen melkein varma siitä, että vielä -kerran kadutte. - --- Ykskaikki, -- keskeytti Inga pikaisesti ja ikäänkuin sysäillen -sanojansa. -- Se on myytävä... kuulettehan, se _on_ myytävä... millä -ehdoilla hyvänsä! Minä en _tahdo_ pitää sitä. - -Hänen äänensä, muutoin lempeä, kajahti niin kovalta, että olisi luullut -kartanon käyneen hänelle vihanpidoksi, ja sittenkin hänen katseensa -hyväili niin hellästi vanhaa nurkkahuonetta, hänen kätensä hiljaa -silitellessä toukansyömää laudoitusta, johon hän parhaillaan nojasi... -Pehtori ymmärsi hänen kärsivän tuskaa eikä puhunut enää mitään. - -Inga läksi verkalleen pois, sulkien oven perässään. - -Palattuansa arkihuoneeseen hän istahti mummon kirjoituspöydän ääreen ja -kirjoitti kirjekuorelle tohtorin osoitteen. Päättäväisyyden tuli hehkui -hänessä, ja häntä melkein pelotti vaipua mietiskelyyn. - -Hän kirjoitti nopeasti pienelle kortille: - - "Kohdatkaa minua huomis-iltana kello 7 hietasärkillä. Sanoisin - kernaasti jäähyväiset Teille." - -Hän pisti kortin kuoreen, mutta otti sen jälleen ulos ja liitti siihen: - - "Ottakaa päiväkirja mukaan, se, josta olette puhunut. Se kirja on - minun. Vaikka kuinka köyhäksi tulisin, muistoissani olen rikas - sittenkin. - - Was vergangen, kehrt nicht wieder, - aber ging es leuchtend nieder, - leuchtet es lange noch zurück... - - Inga Heine." - -Hän kutsui naispalvelijan ja lähetti hänet viemään kirjeen perille. - -Ja sitten hän päätti ruveta panemaan tavaroitaan kokoon. - -Hän kirjoitti pitkän luettelon kaikesta, mikä on myytävä huutokaupalla, -mitä on annettava pois ja mitä on lähetettävä hänen jälkeensä -ulkomaille. Minne? tiedusti hän äkkiä itseltään, ja ajatukset ne siihen -kohta vastasivat: Roomaan tietysti, taiteilijain kotikaupunkiin! - -Taiteilijaveri kuohahti hänessä, kun hän tuli ajatelleeksi etelää, -mutta synkkänä varjona laskeutui hänen sielunsa yli se rakkaus, jota -hän nyt lähtee pakoon, tuo kasvava kaipaus, joka yhä on pyrkivä -pohjoista kohti, etsiskellen siellä yksinäistä olentoa hietasärkkäin -välissä. - -Melkein koneenomaisesti hän meni atelieeriinsa ja pysähtyi siellä hänen -kuvansa eteen, mutta hänen täytyi heti lähteä pois, sillä hän oli -vähällä purskahtaa itkuun. - -Illalla hän kutsui talonväen luokseen ja antoi kullekin rahalahjan sekä -jonkun pienen esineen vanhan rouvan muistoksi. - --- Te olette talossa Köyriin asti, -- sanoi hän, -- ja niin kauan -on pehtorikin täällä. Siksi saadaan kartano kaiketi myydyksi, mutta -useimmat teistä arvatenkin tahtovat jäädä taloon, uuden isännän -palvelukseen. - -Ääneti ja juhlallisina he seisoivat hänen ympärillään; kädenselkä se -vain silloin tällöin pyyhkäisi kyynelen pois. Mutta alas väentupaan -tultuaan virkkoi pieni tallirenki oikealla jyllantilaisella -vilpittömyydellä: -- On se vaan nurinkurista, että niinkuin nyt -kartanokin myydä mäiskätään. Oishan se hyvinkin passannut, että -ylioppilasmamsseli ois sen pitänyt. - -Ei kukaan vastannut. - --- Kovin suree, -- virkkoi yksi. - --- Ja niin laihaksi kuin on mennyt! -- liitti toinen säälien. - --- Suittaahan, -- puhui kolmas, -- suittaahan se uusikin isäntä olla -kunnon mies ja meille laatuun käypä kanssa, mutta sellaista kuin vanha -rouva, sellaista ei saa mistään. - - * * * * * - -Yöllä alkoi navakka tuuli puhaltaa mereltä päin, ja koko seuraavan -päivän möyrysi Pohjanmeri hietasärkkäin takana. - -Illalla, Ingan ponnistellessa myrskyä vasten, pärskytti tuuli -merenvaahtoja hänelle kasvoihin ja lennätti pieniä pivollisia hienoa -lentohiekkaa hänen silmiinsä. Kova aallokko löi rantaa vasten. Tyrskyt -ulvoivat ja pauhasivat ulkona, viskellen lakkapäitten vaahtoisia -harjoja korkealle ilmaan ja heitellen raskaita laivanlankkuja keveinä -lastuina rannalle. - -Oli kuin parkuisi meri synnytystuskissaan, kuin koko tuo suunnaton -syvyys tuolla ulkona möyryten päästäisi valloilleen intohimojansa. - -Pauhina teki hänelle hyvää ja tyynnytti hänen mieltänsä: se oli kuin -kuvastusta hänenkin kiihkoisesta tilastaan, se ikäänkuin puki ääneen -hänen oman rintansa parkua. - -Tohtori oli jo odottamassa häntä ulommaisen särkän juurella. - -Polviaan myöten hän seisoi lentohiekassa, vaahdon pärskyessä hänen -ympärillään. - -Ingan puoleen kääntyessään hän oli aivan märkä kasvoiltansa. - -Yhdellä hyppäyksellä hän oli Ingan rinnalla, otti hänen kätensä ja pani -sen lujasti käsivartensa alle. - --- Te ette saa lähteä, -- sanoi hän, likistäen kättä lujasti rintaansa -vasten. -- Ette saa lähteä, ette millään ehdolla. - -Avutonna vilkaisi toinen häneen, sanaakaan sanomatta. Tohtori hengitti -raskaasti, hehkuvin silmin katsoen häntä. - --- Ettehän te täyttä totta tarkoittanut, ettehän? -- puhui tohtori -innokkaasti. -- Sanokaa, että muutoin vain kirjoititte noista -jäähyväisistä! Tunnettehan te itsekin, että vaikka meillä olisi mitä -hyvänsä toisillemme sanomista, jäähyväisiä emme saata sanoa. Se on -mahdotonta. Se olisi samaa kuin pidättää oma hengityksensä. Vai eikö -lienekään rakkaus sielun hengitystä? - -Inga nyökäytti päätänsä, mitään vastaamatta. Hänestä tuntui, kuin -notkahtelisi hänellä polvet, nyt, kun ratkaiseva hetki on tulossa. - -Tohtori jatkoi kiivaasti ja kiihkeästi: - --- Saatte sanoa minulle mitä tahansa, jäähyväisiä ette. Kuulettehan! -Minä kiellän sen. Teidän täytyy olla alati minun läheisyydessäni... -sittenhän edes tiedän teidän olevan tuossa vanhassa kartanossa, -tiedän, että niitten seinäin sisällä, joita joka hetki saatan nähdä, -te asutte yötä ja päivää, ja että siellä aurinko valaisee minun -rakkainta olentoani maailmassa! Ettehän tahtonekaan riistää kaikkea -päivänpaistetta minun elämältäni, ettehän? Onnen lapsipuolellekin -suodaan edes vähäinen väläys, minkä valossa lämmitellä. Asettaa -peninkulmia teidän ja minun välilleni on samaa kuin tylyllä -kädellä repiä kaksi sielua palasiksi, sydänjuuria myöten. Se on -epäinhimillistä, se on _yli-inhimillistä_. - --- Tiedän mikä olisi vieläkin pahempaa, -- virkkoi Inga. - --- Mikä niin? - --- Kohdata toisiansa vieraina muitten ihmisten nähden, puhella -vähäpätöisistä asioista, kun kaikki sydämen ajatukset uhkuvat -rakkautta, elää lähetysten, saamatta kumminkaan nähdä toistansa, -ikävöiden valvoa yöt umpeen ja sitten päivällä kylmäverisesti harkita, -milloinkahan ensi kertaa kohdattaneen, niin etteivät ihmiset siihen -pahenisi! Tuntea voivansa olla ylpeä rakkaudestansa ja olla sittenkin -pakotettu piilottelemaan sitä kuin häpeätä, taistella nääntymiin -asti, jottei vain katse tai ääni tai pelkkä läsnäolokin ilmaisisi, -mistä rinta on niin ääriään myöten täynnään...! Haa! Se on Tantaloon -tuskia... pahempaa kuin jäähyväiset pitkän elämän ajaksi. - -Tohtori tuijotti häneen, kokonaan huumauneena hänen kiihkeästä -puheestaan. Ensi kertaa Inga nyt hänen kuultensa päästi intohimonsa -kokonaan ilmoille. Ei aristellen, ei epäröiden, vaan hehkuvalla -voimalla laulahti tunnustus äänekkäästi hänen huuliltansa. Tohtori -tunsi omat voimalliset tunteensa niissä, ja onnesta säihkyi hänen -silmänsä. - --- Minä siunaan niitä Tantaloon tuskia! -- sanoi hän. -- Minä tiedän -teidän kestävän ne _minun_ tähteni. - -Inga laski ikäänkuin torjuen kätensä hänen rintaansa ja vastasi: - --- En _voi_. On kukaties olemassa naisia, jotka voisivat, hiljaisia, -järkeviä naisia, kyllin voimakkaita panemaan kammitsaan tunteensa; minä -_en_ voi... Minä saattaisin sanoa itselleni, että tästä puolin minun -ei enää pitäisi nähdä teitä, ja illalla minä sittenkin saapuisin tänne -kohtaamaan teitä. Ja aina minä tapaisin teidät täällä meren rannalla, -ja yhdessä me astuisimme särkkien välissä, ja yksi olisi meillä puhelun -aine ja yksi ajatusten aihe... ja viimein kasvaisi meissä rakkaus -niin voimakkaaksi, ettei se enää milloinkaan kuulisi muuta kuin -omaa ääntänsä, ja polkisi muut tunteet jalkainsa alle kuin kuolleen -kovakuoriaisen. Ja niin me eräänä päivänä unohtaisimme kaikki lupaukset -ja kiertäisimme kärsimyksen, tarttuaksemme onneemme kiinni, huolimatta, -onko meillä oikeutta siihen vai eikö! Ja siitä me rupeaisimme -halveksimaan omaa itseämme... ja kylmät katseet meitä kohtaisi... ja -terävät kielet meitä suomitsisi... ja Kai, Kai!... - -Tohtori keskeytti äkkiä hänen puheensa suudelmalla, kietoen -käsivartensa hänen ympärilleen. - --- Jos valinta on teidän ja Kain välillä, niin on valinta tapahtunut -siitä hetkestä kuin teidät ensi kertaa näin! -- huudahti hän. -- Kain -minä saatan menettää, niin kovalta kuin tuntuukin, mutta teitä... -teitä... en ikipäivinä! - -Inga sulki silmänsä hänen hurjilta suuteloiltaan, ja tuokion ajan oli -hän antamaisillaan perää... Oli silmänräpäys, jolloin hänestä tuntui -enää mahdottomalta jatkaa taistelua, mahdottomalta riuhtaista itseänsä -irti noista käsivarsista, jotka häntä pitelevät niin lujasti... mutta -tunto siitä, että hänen _pitää_ kestää ja että hän _on_ kestävä, -saattoi hänet jälleen jatkamaan taistelua. - -Hiljaa hän kirvoittihe hänen sylistään. - --- Kai on vielä pieni, -- puhui Inga, -- mutta hänessä on voimaa. -Vai uskallatteko sanoa, ettei sekin aika tule, jolloin te rupeatte -kiihkeästi kaipaamaan häntä, jolloin te haikeasti ikävöiden huomaatte -olevanne ventovieras omalle lapsellenne, ja jolloin omantunnon -tuskat alkavat kalvaa teitä siitä, että olette syrjään sysänneet -velvollisuutenne häntä kohtaan? - -Toinen ei vastannut. Hän oli liian rehellinen kieltääkseen sellaisenkin -ajan mahdollisuutta. Ja Inga näki, kuinka hän kärsii tuosta ajatuksesta. - -Verkalleen ja kamalan varmana selvisi tohtorille nyt, että miten hänen -omantuntonsa laita vastedes lieneekään, Ingan ei missään tapauksessa -ole oleva kyllin "lujatekoinen". - --- Kain tähden olen valmis jatkamaan näennäistä avioelämää, -- sanoi -hän, -- vaikka ainaiseksi jääkin ratkaisematta kysymys, kenellä on -suurin elämisen oikeus, niilläkö, jotka ovat keskellä taistelua, vai -niilläkö, jotka eivät vielä ole sitä alottaneetkaan. _Minä_ en ole -siihen vastausta saanut. Miks'emme saisi kohdata toisiamme kerran -viikossa... tuon mitättömän ainoan kerran vain?... ja vaikk'ei sitä -kestäisi kuin moniaan minuutin verran, niin se tekisi mahdolliseksi -kestää nuo muut päivät. - -Vastaukseksi Inga pyyhkäisi sormillansa hänen tukkansa läpi, tuon -armaan, tuuhean tukan, joka oli hänelle niin rakas. - --- Minä tiedän, miks'emme, -- virkkoi hän. - -Ja tuskin hän oli tämän sanonut, silloin toinen jälleen sulki hänet -syliinsä, puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli hänen suutansa ja -otsaansa ja käsiänsä, pysähtyi hetkiseksi, huomatessaan kyyneleitä -Ingan silmissä, mutta kietoi jälleen kätensä hänen ympärilleen, -lähellensä puristaen. - --- Ymmärrättekö nyt, miks'emme? -- virkkoi Inga hiljaa, kun tohtori -vihdoin oli päästänyt hänet. - -Tohtori vaikeni... Niin, _nyt_ hän ymmärsi. - -Hän vaikeroi kuin haavoitettu otus. Hän vapisi, kapinoiden omaa -epätoivoista kohtaloansa vastaan. Hän ei pidellyt Ingaa enää sylissään, -mutta hän ei hellittänyt hänen käsiänsä. Hän puristi niitä niin lujasti -omissaan, että toisen olisi täytynyt huutaa, jos hän tällä hetkellä -olisi kyennyt tuntemaan ruumiillista kipua. Ja tohtori tuijotti häneen, -kalpeana huuliansa myöten. - --- Nyt me kaksi olemme pian kokeneet kaiken sen, mikä ihmisen -kärsittäväksi saattaa tulla, -- virkkoi tohtori, -- aivan siihen asti, -mihin vain epätoivo saattaa viedä. Eikö teidän mielestänne riitä jo? -Vai vieläkö olisi jotain muuta jälellä? - -Inga ei kyennyt vastaamaan. Kyyneleitä valui hänen silmistään -lakkaamatta tohtorin koville käsille, ja koko hänen hento vartalonsa -vavahteli itkusta, jota hän ei enää jaksanut pidättää. Hän ei -uskaltanut katsoa tohtoriin, ja sittenkin hänen täytyi uudestaan ja -uudestaan luoda silmänsä hänen kasvoihinsa, noihin kasvoihin, jotka -olivat hänelle rakkaimmat maailmassa ja joitten ilme tällä hetkellä oli -yhtä ainoata suurta, raastavaa tuskaa! - -Ingan valtasi äkkiä raju, vastustamaton halu juosta yhdessä hänen -kanssansa tyrskyihin. Yhdessä! yhdessä! ettei vaan tarvitsisi erota! -niin huusi hänen sisimmissään... Ja niin äkillisesti tuli kiusaus hänen -ylitsensä, niin hurjalla voimalla se valtasi hänen etelämaisen verensä, -että hän ehdottomasti alkoi vetää tohtoria mukanansa merta kohti. - -Tohtori kohtasi hänen katseensa ja myhähti. Inga huomasi ajatuksensa -sävähtäneen salaman lailla yhteen hänen ajatuksensa kanssa, ja samalla -läksi tohtorikin juoksemaan hänen kanssansa. - -Oli kuin tenhovoima olisi heidät saanut valtoihinsa, oli kuin kiitävä -tuulispää tai kuolemaantuomitun ajatukset tai vimmainen meri heissä -epätoivoisena raivoaisi. - -He juoksivat juoksemistaan tyrskyjä kohti, ja juostessansa he katsoivat -toisiansa silmiin. He eivät nähneet taivasta, eivätkä he nähneet -maata, eivätkä he huomanneet lentohiekkaa, johon vaipuivat nilkkojaan -myöten; he näkivät vain toisensa... ja tuolla temmeltää tyrsky, ja -meren aallot vyöryvät, harjoillansa kiehuva vaahto... tuolla tuo taaja, -torninkorkuinen muuri, joka heidät musertaa kumpaisenkin. - -Jo pärskyi vaahtoa heidän kasvoillensa, jo hulvahti ensimmäinen -aalto heidän polviinsa asti. Silloin Inga pysähtyi äkkinäisellä -ponnistuksella. - --- Ei, ei! -- huusi hän läähättäen. -- Me emme saa, me emme saa! - -Tohtori ei kuullut, hän veti vain perässään Ingaa, ja tyrskyyn -kuoleutui immen ääni. - -Inga huusi silloin hätäyneenä: - --- Kai! Kai! Muistakaa Kai poikaa! - -Tohtori pysähtyi heti, kädet hervahtaneina. Pojan punainen lakki oli -äkkiä pistävillään esille lentohiekasta ja aalloista, ja pieni tuttu -olento oli asettuvinansa näitten kahden ihmisen väliin merenrannalla -siinä. - -Tuskaisesti äännähtäen vaipui tohtori hiekalle. Inga seisoi hänen -ääressään, vavisten koko ruumiissansa. Verkalleen hän sitten -ponnistautui hiekan läpi ja istahti lähimmän särkän juureen. - -Aurinko laski tyrskyjen taa... loistaen tummanpunaisena, tulipunaisena, -vaaleanpunaisena... kuultaen sinerväin aaltojen läpi... kimallellen -ruusunvärisissä, sinervissä, vihreänkeltaisissa välkkeissä, kiihkeinä -kuin kiihkeä tykytys ihmisen valtasuonessa ja punaisina kuin punainen -hurme ihmisen rinnassa. - -Ja aurinko meni mailleen, ja värit kalpenivat... mutta yhä siinä Inga -istui, häntä odotellen. - -Vihdoin hän näki tohtorin nousevan ja astuvan häntä kohti. - -Hän astui raskaasti laahustaen, kuni kuolemaantuomittu mies. Ingasta -hän näytti käyneen kymmenen vuotta vanhemmaksi. - --- Tuletteko nyt sanomaan jäähyväisiä? -- kuiskasi Inga. - --- Niin, nyt tulen sanomaan jäähyväisiä, -- vastasi toinen, ottaen -häntä kädestä. - --- Missä se on, jota teiltä kirjeessäni pyysin? -- kysyi Inga, -mielenliikutukselta tuskin kyeten puhumaan. - --- Tässä. - -Hän otti povitaskustansa pienen pinkan irtonaisia lehtiä, kellastuneita -toiset, toiset valkoisia. - -Kiihkeästi tarttui Inga niihin. - --- Saanenhan kirjoittaa? -- virkkoi tohtori. Ääni oli levollinen, mutta -kummallisesti murtunut. - -Inga vain nyökäytti päätään: puhumaan hän ei kyennyt. - -Verkalleen hän nousi, ja verkalleen he kulkivat rinnatusten särkkäin -välitse. - -Ei puhunut kumpikaan mitään. Mitäpä he olisivat puhuneetkaan, joka -ei olisi pyrkinyt tukahuttamaan heitä tai tuntunut heistä vaimealta -ja mitättömältä sen tuskan rinnalla, jota he kumpikin tällä haavaa -tunsivat? Mitäpä heillä olikaan toisillensa sanomista, mikä vielä olisi -sanomatta? - -Ensimmäisessä tienhaarassa he pysähtyivät. Inga vilkaisi ympärilleen, -näkyisikö ketä lähellä, mutta ei ollut ketään. - -Lähimmästä kalamökistä tuulen alla tuossa nousi savu hiljalleen -ilmaan, niinkuin ei pauhaavaa merta tuolla ulkona olisikaan, ja heidän -jalkainsa juuressa nuokkuivat kanervanvarret. Silloin Inga otti häntä -molemmin käsin päästä ja loi hänen silmiinsä pitkän, pitkän katseen. - --- Viekää terveisiä Kai pojalle! -- sanoi Inga. -- Kerran hän kysyi -minulta: "Miks'et sinä ole minun äitini?"... Tuo kysymys on siitä -pitäin mieltäni polttanut. Sanokaa hänelle, kun hän on kasvanut -suureksi ja ymmärtää sen, sanokaa hänelle, _ettei hänen oma äitinsä -olisi voinut uhrata hänen tähtensä enempää kuin minä olen uhrannut_. - -Sen sanottuansa hän teki jotain melkein ajatuksissaan. Hän pani toisen -kätensä tohtorin niskaan ja toisella pörrötti hänen tuuheata, tummaa -tukkaansa, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten hän päästi hänet ja läksi -astumaan kotia päin, taaksensa katsahtamatta. - -Tohtori ei puhunut sanaakaan hänen lähdettyänsä. Jos hän olisi avannut -lujasti puristetut huulensa ja päästänyt tunteensa kuuluville, silloin -olisi kajahtanut parahdus, sellainen, joka nousee meren pohjimmista, -kun myrskyisenä yönä ulappa vimmatusti ulvoo. Mutta hän ei parahtanut. -Hän seisoi vain, tuijottavin katsein seuraten häntä, kunnes hän oli -kadonnut tienkäänteeseen. - -Tohtori palasi särkille takaisin ja astuskeli siellä tuntikausia -edestakaisin, edestakaisin niitten ja meren väliä. - - * * * * * - -Kotia tultuansa Inga meni suoraa päätä talliin, jossa hänen poninsa -tavallisesti seisoi. - --- Pikku Musta on kaiketi tallissa? -- kysyi hän pehtorilta, joka oli -puhelemassa rengin kanssa. - --- Kyllä. Toin sen juuri kotia laitumelta, -- vastasi pehtori, avaten -tallinovea. - -Inga nyökäytti hänelle ohimennessään ystävällisesti päätä. - --- Tohtori on ostanut pikku Mustan. Saatte ratsastaa sen sinne, minun -lähdettyäni, -- virkkoi Inga niin suoraan ja luontevasti, ettei -pehtorin mieleen johtunut pienintäkään epäluuloa. - -Inga meni talliin ja veti oven perässään kiinni. Hevonen käänsi heti -päätään, kuultuaan hänen äänensä. Inga astui pilttuuseen sen luo ja -seisoi siinä kauan aikaa, hyväillen hepoansa. - --- Hyvän saat isännän nyt, poni, paljoa paremmankin kuin minä olen, -- -puheli hän sille. -- Vaihtaisin mielelläni sinun kanssasi, tahtoisin -olla hänen hevosensa, joka juoksisi hänen edessään tietä pitkin, oli -ilma millainen hyvänsä, ja jota hänen kätensä silittelisi. Ei hänellä -olisi syytä olla minuun tyytymätön; kulkisin niin uskollisesti ja -reippaasti hänen rattaittensa edessä, ja silloin tällöin tervehtisin -häntä silmälappujen takaa. - -Hevonen niuhisti korviaan taaksepäin, kuunnellen, niinkuin ymmärtäisi -häntä, ja pyyhkäisi monta kertaa pehmoisella turvallaan emäntäänsä -poskea. Inga täytti seimen vereksillä kauroilla, suki sileäksi sen -harjan ja välkkyväksi sen mustan karvan ja pysähtyi jälleen taputtamaan -sitä. - -Hänen vihdoinkin lähtiessään käänsi hevonen päänsä hänen puoleensa, -katsellen kauan aikaa hänen jälkeensä. Oven suljettuaan kuuli Inga sen -hirnahtavan. - - * * * * * - -Tohtori tuli sinä iltana myöhään kotia. Kello löi yksitoista hänen -astuessaan sisään. Tohtorinna oli juuri sammuttamaisillaan lampun, -käydäkseen levolle. - -Hän vilkaisi mieheensä, mutta ei virkkanut mitään. - -Tohtori oli niin tottunut hänen vaitioloonsa, ettei tuota ensinkään -oudoksunut. - --- Onko täällä käynyt ketä? -- kysyi tohtori lyhyesti. - --- Maalarista käytiin sanomassa, että tulisit huomenna katsomaan hänen -vaimoansa. - --- Huomenna... niin, niin... tietysti. -- Hän mietti: silloinhan Inga -Heine lähtee, mutta ääneensä hän sanoi nähtävästi varsin aiheettomasti: - --- Niin, tietysti... Huominen päivä se kuluu niinkuin kaikki muutkin. - --- Kaiketi. - -Tohtori naurahti. Hän ei ollut kuulevinaankaan pilkallista värettä -vaimonsa äänessä. Hän meni hänen perässään makuuhuoneeseen. Ääneti veti -tohtorinna uutimet akkunain eteen ja sytytti kynttilät. - -Tohtorinnalla ja Kailla olivat vuoteet sisäpuolisessa, tohtorilla -ulkopuolisessa suojassa, mutta tänä iltana tohtori meni perimmäiseen -huoneeseen, missä Kai nukkui, ja pysähtyi hänen pienen pienasänkynsä -jalkopäähän. - -Tohtorinna säpsähti, nähdessään, kuinka kalpea hänen miehensä oli, -mutta ei puhunut mitään. Hän odotteli vain, milloin toinen jälleen -lähtee pois. - -Äkkiä tohtori kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi lyhyesti: - --- Hän lähtee huomenna. - --- Ken? - --- Inga Heine. - --- Luulin sinun lähtevän mukaan, -- virkkoi tohtorinna kylmästi ja -pistävästi. - -Tohtori kiivastui ja oli vastaamaisillansa, mutta muisti, kuinka oli -tahtomattansakin kidutellut häntä, ja vaikeni. - --- Ikävähän sinun tulee tästäpuolin, -- huomautti tohtorinna -ivallisesti. - -Tohtori tulistui. - --- Et saa puhua siitä tuolla tavalla, -- tiuskaisi hän. -- Siihen -ei ole sinulla oikeutta. Ennustinhan minä, että näin kerran käy. En -tekeynyt paremmaksi kuin olin, mutta sinä et ottanut uskoaksesi minua. -Itsepintaisesti pysyit ajatuksessasi. Minä sanoin sinulle, että jos -joskus kohtaan sen naisen, jota voin rakastaa, niin on kohtaloni -ratkaistu. Sinä et uskonut sitä. - --- Luulin avioliiton olevan sitovan. Se vanhanaikuinen mielipide -minulla nytkin on. - -Tohtori purskahti nauramaan. - --- Ha-ha-ha! Sinä luulit niin, se on totta. Sinä luulit, että _sieluja_ -voi sitoa! Sinä käsitit avioliiton yhtä järeästi kuin rakkaudenkin. -Sinä et ole milloinkaan sen olemusta ymmärtänyt. - -Tohtorinna oli käynyt tulipunaiseksi. - --- Aivan oikein, polje minua vain! -- puhui hän. -- Minähän itse -heittäysin kuin koira jalkaisi juureen! En siis liene paremman -veroinenkaan. Mutta jos olen sinua kohtaan väärin tehnyt, niin -onhan sinulla se lohdutus, ettäs olet kaikesta kostanut... Kuinka -taistelinkaan ensi alussa, ollakseni sinulle mieliksi! Koko elämäni -oli vain pelkkää pyrkimystä saada lukea sinun silmistäsi, mitä toivot -ja halajat, enkä milloinkaan saanut muuta kuin kylmäkiskoisuutta -palkakseni! Sitten tuli poika, ja hän erotti meidät vielä kauemmas -toisistamme. Hänestä tuli sinun kaikkesi kaikissa. Haa, oli aikoja, -jolloin minä melkein vihasin häntä siitä syystä. Mutta silloin kun -rupesit rakastamaan tuota "toista", silloin jäi minullekin sijaa: -vihdoinkin sain osan omasta lapsestani, ja siltä sijalta sinä et enää -milloinkaan saa sysätyksi minua pois. - -Tohtori katsahti surumielisesti vaimoonsa. - --- Ei ole aikomuksenikaan, -- sanoi hän. -- Suuri on iloni oleva, jos -tästäpuolin voimme yhtyä rakkaudessamme lasta kohtaan. Se on ainoa -perustus, joka murtumatta kestää meidät molemmat. - --- Ei ole olemassa sitä pohjaa, joka meidät kestäisi, -- vastasi toinen -katkerasti. - -Tohtori veti hänet äkkiä lapsen vuoteen ääreen, pidellen hänen -vastustelevaa kättänsä omassaan. - --- _Hän_ uhrasi itsensä Kain tähden, -- lausui hän. -- Emmekö me -saattaisi elämäämme elää hänen tähtensä, kahtena hyvänä, rehellisenä -ystävänä vain! - -Tohtorinna katsoi häneen vakavasti ja nyökäytti sitten myöntävästi -päätään. - --- Miehenä ja vaimona emme milloinkaaan, virkkoi hän, -- mutta saman -lapsen isänä ja äitinä. - -Silloin hän suuteli vaimonsa kättä, yht'aikaa kunnioituksesta ja -sanomattoman kiitollisena. Ensi kertaa elämässään hän huomasi, että -vaimo oli hänet käsittänyt, ja ensi kertaa he seisoivat vastatusten -kahtena olentona, jotka ovat saman verran toisillensa velkaa. - -Nyt heidän välinsä oli äkkiä käynyt tasapainoon. Ennen ei sitä ollut -olemassa. Hän, tohtori, oli aina pitänyt itseänsä sinä puolena, joka -on vääryyttä kärsinyt. Nyt hän ymmärsi, että jos vaimo oli murtanut -hänen elämänsä, niin oli hän yhtä suuressa määrin vaimonsakin elämän -murtanut; erotus oli vain se, että vaimo itse oli sitä tahtonut. - -Kai liikahti unissaan. Tohtori kumartui ja sovitti peitteen -tiiviimmästi hänen ympärilleen. Siinä hänen seisoessaan ja nukkuvaa -lastansa katsellessaan heräsi äkkiä eloon muistoja, heille kummallekin -yhteisiä. - -Hän muisti, kuinka he kumpikin olivat seisoneet lapsen kätkyen ääressä -ja nähneet ensimmäisen tajunnaisen hymyn elähtävän hänen kasvoillaan, -kuinka heidän kummastelevat katseensa olivat ihastuksissaan kohdanneet -toisensa, ja kuinka kumpikin oli kääntynyt poispäin, salatakseen -silmiinsä pyrkiviä kyyneleitä. Hän muisti, kuinka ylpeitä he olivat -olleet, kun Kai rupesi ryömimään ja sitten, monta kertaa kompastellen -ja jälleen pystyyn nousten, vihdoin astui ensimmäiset pienet askeleensa -heidän taluttamanaan. -- Ja olihan kaikki tämä sentään jotain, jonka he -olivat jakaneet keskenänsä. Jos olikin heiltä puuttunut yhteiselämää, -niin olihan heillä joskus ollut yhteistuntoa. Se selvisi hänelle nyt. - -Ja hän sanoi sen, istuessaan toisella puolen pientä sänkyä, -vaimollensa, joka istui toisella puolen. - -Ja he tunsivat kumpikin, että heillä on toisillensa paljo -anteeksiannettavaa. - -Siinä he istuivat vielä, kun Kai heräsi ja luuli näkevänsä unta. - -Hän katsahti syrjästä vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, ikäänkuin -ei tohtisi vielä uskoa näkemäänsä todeksi. Mutta äkkiä hän kavahti -istuvilleen, otti poikamaisen vallattomasti heitä kumpaakin niskasta ja -painoi heidän kasvonsa vastatusten. - --- Suudelkaa! -- sanoi hän. -- Suudelkaa vielä kerta! - -Ja koneenomaisesti he tottelivat. - -Poikanen nauroi ääneen mielissänsä. Mitä hän ymmärsi siitä, ettei nämä -suudelmat olleet miehen ja vaimon, vaan veljen ja sisaren suudelmia! -Hän tiesi vain, että isä ja äiti, jotka tavallisesti eivät keskenänsä -haastele, istuvat nyt hänen pienen vuoteensa ääressä, ystävällisesti -katsellen toisiansa. - -Ja hän pisti pienet, pulleat kouransa heidän käsiinsä, yhden -kummallekin puolelle, niin tyynesti ja turvallisesti, huokasi sitten -onnellisena koko lapsellisen rintansa täydeltä, niin täydeltä, -ikäänkuin hänen tuntemansa ilo ei oikein ottaisi mahtuakseen siihen. -Muutama minuutti vielä, niin he jo kuulivat hänen hengittävän syvään ja -nukkuvan rauhallista, turvallista unta, onnellista lapsen-unta. - - * * * * * - -Oli myöhäinen yö. Inga istui vielä huoneessansa, kumartuneena sen -aarteen yli, jonka hän oli tuonut mukanansa heidän viimeisestä -kohtauksestaan. - -Hetki oli vierinyt hetken jälkeen, eikä hän vieläkään voinut -irroittautua näistä lehdistä, joita oli hajallaan pöydällä ja joista -jokainen näkyi elävän, puhuvan _hänen_ äänellänsä ja hengittävän -_hänen_ ilmaansa. - -Punaisen varjostimen läpi lankesi himmeä valo hänen kaareutuneelle -niskallensa, missä lyhyt, musta tukka kiehkuroina kiemurteli. Tuossa -lämpöisessä valossa ei olisi huomannut, kuinka kalpea hän oli. - -Hehkuvana, kuni kuumeessa, hänen katseensa kiiti sivuja ylhäältä alas, -ja tuskin oli yhden päässyt päähän, niin jo kiihkeän janoisena siirtyi -seuraavalle... - -"Tässä se kirja, johon olen ajatuksiani kirjoittanut, en muita varten, -omaa itseäni vain ja sitä naista varten, jota voisin rakastaa... Ei -ole siinä suuria ajatuksia, ei ole syviä ajatuksia... haaksirikkoisen -miehen haaksirikkoisia ajatuksia vain. - -"Tätä kirjoittaessani tuntuu alinomaa, kuin jonkun naisen silmät minua -katseleisi... hänen, jota en ole milloinkaan nähnyt! Ja nuo silmät ne -ovat niin kummallisen elävät... ne ovat niin lämpimät ja älykkäät ja -kirkkaat! - -"En soisi näkeväni niitä milloinkaan. Soisin voivani karttaa niitä: -minä olen mies vapautta vailla, mies, joka laahaa kaksinkertaista -kahletta perässään... toista pitelee ruostunut rautakoukku -koppityrmässä... toista tarmottoman ihmisen liiankin tarmottomat kädet. - -"En saa kohdata muita naisia, paitsi sitä ainoaa, jolle olen itseni -luvannut -- säälistä, kenties pelkuruudestakin: hän sanoi muutoin -menevänsä surman suuhun, eikä ollut minussa rohkeutta nähdä hänen -kuolevan. - -"Tämä 'surman suuhun' oli kuin yllätystä. - -"Sittemmin olen ajatellut, että kenties ei uhka ollutkaan niin täyttä -totta. Ken todella tahtoo kuolla, hän ei siitä muille puhu... Olisi -kenties ollut parempi panna koetukselle...!" - - * * * * * - -"Sain häneltä kirjeen tänään, pitkän, tunteita uhkuvan kirjeen. - -"Hän kirjoittaa, että päästyäni vankeudesta me haemme yksinäisen -seudun, missä häpeä ei meitä saavuta, missä elämme aivan yksin -toisillemme vain... hän ja minä...! - -"Mutta sen pitää olla sellainen paikka, missä ei kukaan meitä tunne. - -"Hän ei ole kovin rohkea mieleltään. Hän ei voi siirtyä kyllin kauaksi. - -"Minusta tuntui, kuin se toinen olisi seisonut takanani ja lukenut -kirjettä hänkin; tuntui kuin hänen silmästään olisi iskenyt vihan tuli, -tultuamme siihen paikkaan, jossa puhutaan häpeästä, jota meidän pitäisi -paeta. - -"Muuta ei tähän ole lisäämistä. Hän pysyy yhä edelleen minussa -kiinni... se on kaikkea kunnioitusta ansaitsevaa. Ei monikaan nainen -ota rangaistusvankia mieheksensä. - -"Hän on kestänyt minun kanssani häpeän. Onhan oikeus ja kohtuus, että -minä kestän elämän hänen kanssaan... - -"Häpeän saattaa sitä paitsi jakaa toisensa kanssa useammalla tavalla. - -"On olemassa uljasmielinen tapa, jota en ole milloinkaan tuntenut, -ikävöinyt vain -- se, joka ottaa kerrassaan koko taakan hartioilleen ja -kantaa sitä laulellen. - -"On olemassa säälivä tapa, alituisesti valitteleva ja ärsyttävästi -osaaottavainen, joka on viedä hengen toiselta. - -"On vihdoin olemassa kärsiväinen tapa, äänetön ja tuskaa tunteva, -mutta jossa silti on jotain marttyyrimaista ja joka siten juuri -hiljaisuudessa kiduttaa uhriansa. - -"Hän, tuo toinen, olisi luullakseni käyttänyt tuota uljasmielistä -tapaa, ja siitä syystä juuri hän olisi käynyt minulle niin sanomattoman -rakkaaksi." - - * * * * * - -"Aika on jo, huomaan, minun päästä vankeudesta pois. Vankihuoneen ilma -on minulle turmiollista: minulla alkaa olla harhanäkyjä. - -"Illoin tässä istuissani ja tuijotellessani koppini seinään näen -aina himmeäpiirteisen naisen kuvan... Hänen kasvojaan en tunne... -hän kääntyy aina selin minuun... mutta silmät minä tunnen, vaikka en -ole nähnytkään niitä... ne ovat lämpimät ja suuret, ja voimallinen -sielu loistaa niistä. Mielessäni häämöttää hämärästi, että joskus ne -kohtaavat minun silmäni. - -"Kummallisia nuo aavistukset: minua ahdistaa alati levoton tunne; se -sanoo olevan ennakolta määrätyn, että minä olen kohtaava sen sielun, -josta eroaminen on raastava rikki minun sieluni...!" - - * * * * * - -Inga pysähtyi ja katsoi ylös, tympeä toivottomuus kasvoillaan. - --- "...josta eroaminen on raastava rikki minun sieluni..." -- toisti -hän kuiskaten. - -Sitten hän luki edelleen: - -"Millaiseksi muodostuneekaan elämäni, päästyäni täältä pois? Onko -yhteiskunta oleva minulle armollinen? Vai aikooko se myötäänsä antaa -minun tuta, että kannan häpeän pilkkua?... - -"Hän kirjoittaa, että lääkärillä olisi paljo toiminta-alaa vähän matkan -päässä Skjelskjörin toisella puolella, avaralla alangolla, tarpeeksi -kaukana pääkaupungista. - -"Vastasin aikovani asettua sinne. - -"Hän tiedustaa, milloinka meidän sopii viettää häitä... Minusta nähden -ykskaikki... Jätän sen kokonaan hänen määrättäväksensä." - - * * * * * - -"Huomenna on kirvoitukseni päivä! Huomenna saan nähdä puitten tekevän -lehteä... kuulla lintujen laulua... tuntea, kuinka aurinko lämmittää! -Kummallisinta kaikesta on tämä: aurinko on paistava minuun, ei lankeava -vaisuna valojuovana kädelleni, vaan vuotava leveänä, kirkkaana virtana -ihan ylitseni, lämmittävä koko minun olentoni!..." - - * * * * * - -"Kaksi kuukautta olen ollut vapaana!... Kolme viikkoa sitten tulin -tänne. Eilen vietimme häät. - -"Kaiketikin hän huomasi, kuinka masentunein mielin minä olin. -Kaiketikin hän tunsi, kuinka mielelläni minä, alttarin edessä -seisoessamme, olisin ollut poissa kaikesta tästä. Kaiketikin hän näki -sen silmistäni. - -"Mutta hän ei _tahtonut_ nähdä... Minä en saattanut purkaa: minua -velvoitti hänen kestäväisyytensä; minulta oli hänen kärsivällisyytensä -riistänyt aseet. - -"Sillä tapaa me luisuimme avioliittoon keskenämme." - --- -- -- - -"Väliin olen ajatellut, eikö minun sentään olisi mahdollista oppia -häntä rakastamaan. - -"Mutta rakkaus on kummallinen kasvi: ei se vieraassa maaperässä idä. -Enkä minä voi loihtia sitä itseeni häntä kohtaan. - -"Siitä tulee sittenkin vain hyvyyttä, lempeyttä, sietämystä, mutta -rakkautta ei koskaan. Sanotaan, että todellinen rakkaus on kuin agaven -kukka: se kukoistaa vain kerran kaikessa ihanuudessaan eikä sitten enää -milloinkaan! - -"Minun rakkauteni ei ole vielä alkanutkaan kukoistaa..." - - * * * * * - -"Olemme tehneet joitakuita vierailuja paikkakunnalla. Useimmissa -paikoin on meidät otettu ystävällisesti vastaan, mutta harvat vain -ovat käyneet vastatervehdyksillä. Enkä minä oikein hyvin heidän -seurassaan viihdykään. Tuntuu aina, kuin minua uskottaisiin vain -puolittain. Suoraan tosin ei, mutta tuhansin peitellyin tavoin mieleeni -johdatetaan, että minullakin on ollut menneisyys. - -"Eilen eräässä seurassa, ainoassa, missä olemme olleet mukana, muuan -henkilö toi esiin epähienon viittauksen. - -"Minä katsahdin vaimooni. Hän istui lyyhistyneenä kuin hiiri ja -tulipunaisena kasvoiltaan. - -"Oli niin tuskallista nähdä hänen pulaansa, samalla kuin se kiusoitti -minua. Hänen hämillä-olonsa on suurempi kuin hän itse luuleekaan. Ei -hän ennen ole sitä tuntenut; se on vallannut hänet siitä pitäin kuin -hänestä tuli minun vaimoni. - -"Hän on aina niin hermostuttavan nöyrä esiintymisessään, niin -ylenmäärin kiitollinen jok'ainoasta ystävällisyydestä, jota hänelle -osoitetaan. - -"Kerran tuosta huomautettuani hän vastasi, ettei meillä, asiain -nykyisellä kannalla ollessa, ole oikeutta mitään vaatia; meidän pitää -olla kiitollisia joka kerta, kun joku koti meille ovensa avaa. - -"Kenties hän on oikeassa. Joka tapauksessa minä tunnen sydämessäni, -että ne muutamat perheet, jotka eivät pidä itseänsä liian -hyvinä seurustelemaan meidän kanssamme, tahtovat tällä ylevällä -menettelyllänsä osoittaa, kuinka kerrassaan vailla kaikkia -ennakkoluuloja he ovat -- muka! - -"Niin, minä tunnen kyllä nuo 'laupiaat ihmiset'! Korskeamieliset, -jotka aina päivittelevät, ja jotka kohoavat niin korkealle jaloissa -päivittelyissään. Epäluuloiset, jotka eivät puhu, mutta silmillään -alati väijyvät! Rehelliset ja hurskaat: perheenisät, jotka vain oveansa -raottavat, myötäänsä vartioiden viattomia tyttäriänsä. - -"Kerran minä loin hänen eteensä heistä kokonaisen sarjallisen -muotokuvia, toivoen saavani herätetyksi hänessä uhmaa, kenties ivaakin, -mutta sen sijaan hän vain sanoi jo kauan aikaa ajatelleensa, että -meidän olisi paras elää aivan syrjään vetäytyneinä... sitä pikemmin -meidät unohdettaisiin. - -"Saattaa olla... vaikka minusta tuntuu vielä liian aikaiselta luopua -taistelusta, mutta koska se hänen mielestään on parasta, niin -- olkoon -menneeksi." - - * * * * * - -"Päivät vierivät niin toivottoman yksitoikkoisina. Syksy on niin -leuto, etteivät ihmiset edes sairastukaan. Ja kotona me yhä istumme -vastatusten, toisiamme vahvistamatta, elähdyttämättä, yleensä -kykenemättä ymmärtämään toisiamme...! - -"Äskettäin kävin kaupungissa, ja siellä sattui silmääni erään -ruotsalaisen kuvanveistäjän teos... aiheeltaan omituinen, kammottavan -todenmukainen, suurenmoinen käsittelynsä häikäilemättömässä rohkeudessa: - -"Kaksi ihmistä, mies ja vaimo, naulittuina yhteen ristinpuuhun. - -"Alimmaisena oli marmoriin hakattuna: 'Elämän marttyyriutta'. - -"Luulisin osaavani kirjoittaa tekstin tuohon veistokseen...!" - - * * * * * - -Inga pysähtyi jälleen. Ensi kertaa selvisi hänelle, kuinka tuskallista -tohtorin mahtoi ollakaan avioliittonsa ensimmäisinä vuosina. -Näytti siltä, kuin tuo tieto olisi joksikin aikaa saattanut hänet -jonkinlaiseen tympeään, toimettomaan epätoivoon. - -Erääseen kohtaan oli kirjoitettu vain nämä rivit: - - "Tuossa ne vainajat nukkuu, - akkunan' alla aivan, - unta pitkää ja rauhaisaa, - ylhäällä kupu iäinen taivaan. - Itähän kasvot he nukkuu. - Jo kukkaset nuokahti kumpuhun. - Voi jos vaihtaa voisin! - Heidän on parempi olla kuin mun!" - -Seuraavan säkeistön yli oli vedetty viiva, mutta alempana oli taas -runo, otsakkeena: "Lempeni". - - "Mun lempeni on niin intoisaa, - niin rajun rohkeata. - Ei tulta konsana kuumempaa - voi yljän rinnassa leimahtaa... - Ma lemmin kuolemata. - - Joka päivä ma huudan tuskissan': - Tää päivä jos viimeinen ois nyt! - Kun raaste ei raukene rinnassan', - yhä haavat kun vuotavi hurmettan', - niin helppo ois kuolla jo pois nyt. - - Ma kihnata koittelen kahlettain: - jos tuo menis kerran katki! - Mut kahle se huutavi: Turhaa vain! - Kuin synti sun kiinni mä kytken ain', - ytimiin minä syövyn ratki! - - Oma ompi tuo kahle, sen tunnen nyt, - tunnen tuskani ilmeisemmin! - Olen elämää ennen lempinyt - mut toivon ovi on telkeynyt -- - ja nyt kuoloa yksin lemmin." - -Muutamia sivuja tuonnempana luki seuraavat sanat: - -"Kevät on tullut! Kummallinen levottomuus, selittämätön ahdistus valtaa -minut. Minä näen jälleen ne silmät, jotka näin vankihuoneessani; minä -tähystelen niitä, mutta en löydä. - -"Joka kerta kun naisen kohtaan, tiedustan, onko hänellä ne silmät... ja -kun ei niitä hänellä ole, silloin pääsee minulta helpotuksen huokaus: -vältin vieläkin kohtaloni!" - - * * * * * - -Nyt seurasi useampia tyhjiä lehtiä. Sitten alkoivat muistiinpanot -jälleen: - -"Vuosi on kulunut siitä, kun tähän mitään kirjoitin. En enää ajattele -ajatuksiani loppuun. Eikä niitä minulla olekaan! En tähystele silmiä -enää: olen lakannut etsimästä niitä. - -"Minusta on tullut tyyni ja flegmaattinen. Joku päivä sitten minä -jälleen haeskelin noita silmiä; se oli vain vanhaa, totuttua tapaa... - - "Tyynny vain - sä sykkivä suon', veren kuuma vuo -- - vuoda hiljaa kuin kuivunut virta tuo -- -- --" - - * * * * * - -"Seitsemän kuukautta! Ei enempää! - -"Minusta nähden olisi hyvinkin saattanut olla vuosi; niin paljo on -tällä välin tapahtunut. En olisi milloinkaan luullut voivani olla niin -leppynyt olemukseeni kuin nyt. Tunnen olevani tyytyväinen, välisti -onnellinenkin. Ja tähän on syynä yksinomaa kymmenen viikon vanha -piltti, mun oma pilttini, mun soma poika ressuni, siunattu olento. Kun -katselen häntä, kuinka hän kylpyammeessansa loikoo ja räpistelee kuin -pikku kala, niin henkeänikin kalliimpi hän on minulle! Ja siksi, että -minulla on jotain, joka on minulle kalliimpi henkeäni, siksi juuri on -olemuksellanikin jotain merkitystä." - - * * * * * - -"Hän kastettiin eilen ja sai nimeksensä Kai. - -"Kai ja minä olemme aina yhdessä. Yöllä minä heijailen häntä ja -päivillä olen kissasilla hänen kanssaan. Ei ole sitä sopukkaa -ajatuksissani, johon en häntä sulkisi! - -"Vaimoni ei siedä tuota... välisti näyttää siltä, kuin hän olisi -suutuksissaan meihin... - -"Kai pojalla on omituinen, tiedusteleva katse, ja hänen hymynsä se on -niin tenhoisan soma. Välisti hän näyttää niin hassun veitikkamaiselta, -oikein repäisevän onnelliselta." - - * * * * * - -"Me osaamme kävellä! Kai ja minä osaamme kävellä! Tänään käydä -harpattiin kolme huojuvaa askelta puutarhassa! - -"Hän nauroi mielihyvästä, me nauroimme molemmat. Vaimoni katseli meitä -portilta. Hän oli luullakseni yhtä ylpeä kuin minäkin, vaikk'ei hän -mitään sanonut. - -"Kai on mun onneni! Hän on mun elämäni ja mun ylistysvirteni! Hän -on mun hymyni ja työni! Tietämättänsäkin hän on mukanani kaikissa -taisteluissani, kaikissa pettymyksissäni, kaikissa toiveissani. - -"Kun hän pistää kiharaisen päänsä ovesta huoneeseeni, silloin pakenevat -kaikki synkät ajatukset, ja valoisia tulee sisään. - -"En ymmärrä, kuinka minä milloinkaan saattaisin sulkea oveni -häneltä -- -- -- - -"Olen ostanut newfoundlandilaisen pennun Kai pojalle. Sille pantiin -nimeksi Fenris. - -"Siellä ne piehtaroivat pihalla kumpikin niin, että heitä riemukseen -katselee. -- En tiedä, kummanko liikkeet ovat hauskempia: pennunko -pehmeät, kömpelöt loikkaukset ja lystikkäät käpälän tössäykset, vai -pojanko uljaat hyppäykset ja pienten kourain leikkisät pelmutukset -tuuheassa turkissa, jossa on vielä niin merkillisen paljo kasvun varaa! --- Itse minä olen mukana kolmantena miehenä, ja jok'ainoa leikki on -kuin henkistä ryöppykylpyä. - -"Minun ei enää tarvitse kirjoittaessani ryhmitellä ajatuksiani, -- -kaikki ne nyt Kai pojan kautta saavat muotonsa. - -"Ja sittenkin minut välisti valtaa joku kaipauksen tunne. En tiedä, -mistä se tulee, mutta olemassa se vain on. Tuntuu yksinäiseltä, -tuntuu kuin olisi olemassa suuri, tyhjä tila, jota ei saa milloinkaan -täytetyksi." - - * * * * * - -"Minä olen nähnyt -- nuo _silmät_! Tänään ne näin. Missä ikinä nuo -silmät olisin kohdannut, olisin ne tuntenut... nuo tummat ja lämpöiset, -syvät ja kirkkaat! Ja nyt minä löysin ne _täällä_, parin sadan askeleen -päässä tästä... melkein ovellani!... - -"Ennenkuin kohtasin hänet, minä pelkäsin tuota kohtausta... tunsin -tuskallista, raastavaa ahdistusta, niinkuin konsanaankin se, joka -pyrkii varjoansa pakoon, mutta ei pääse, -- mutta nyt en ahdistusta -tuntenut. Sieluni riensi hänen sieluansa vastaan, niinkuin hänenkin -minun, ja niinhän aina käy niitten sielujen, jotka ikuisista ajoista on -määrätty toisilleen. - -"Se oli haikeata ja samalla niin sanomattoman riemullista...! - -"En tiedä, kyennenkö salaamaan sitä, mutta sen tiedän, että vaikka -nostaisin taisteluun sitä vastaan jok'ikisen, utuisimmankin säikeen -sielussani, jokikisen hermon rinnassani, niin en _voisi_ sittenkään -olla rakastamatta häntä!... - - "Yhtä tuskaa ol' elonpäiväni mun, - sydän kaihoten huuteli oikeuttaan, - tuo sydän hengetön vain... - Nyt se henkiin sai, heräs huudahtain, - vavahdellen se lyö nyt, sykkäillen, - mutta tulla ei uskalla ilmoillen. - Ei hengittää sois muitten nähtää, - mut sittenkin joka henkäys tähtää - yksin häntä. - - Mut jos valtavan vuon siltä sulkis ken, - niin se uusia etsis aulangoita; - luontuis lauluja, sielun melodioita, -- - ei ne liikuttais, ei kammoa kantais; - suru yksin arvoa niille antais. - Oman syämmeni kieltä ne laulut haastaa. - Oman haavani tuskaa jokainen raastaa; - niiss' on lempeni voima. Ne itsestäin - mä piirsin, en muita jäljentäin." - - * * * * * - -"Olen tähän saakka ollut siinä luulossa, että kun minä illalla silloin, -monta, monta vuotta sitten, otin sormukseni takaisin, koska hän sitä -pyytämällä pyysi, niin se tapahtui ylevämielisyydestä. - -"Nyt huomaan sen olleen pelkuruutta. Minun kävi, niinkuin laulussa -sanotaan: - - "Tuli tanssien tiellä vastahan' vaimo, - kävi lempeäns' suurta tarjoamaan. - Ei aikaakaan, minut kahlein kietoi, - lupausten ja pyyntöjen kahlein vaan. - Miks'en noussutkaan minä Simsonin lailla - jo silloin kahleitten katkontaan? - - Hän juoman kyynelistänsä keitti. - Minä juopuen join hänen maljastaan. - Ja hän nähdäni templin rakensi sitten, - jota valvovi vihitty puoliso vaan. - Miks'en noussutkaan minä Simsonin lailla - jo silloin temppelin kaadantaan? - - Sä tunnetko lintuja, niitä, jotka - käy kumpikin ain' eri oksallen? - Eri tahto niin meilläkin ain' on ollut, - yhä aattehet soi eri suunnillen. - Minut kiedottiin, kuni Simson muinoin... - Kovin myöhään raukka mä huomasin sen!" - - * * * * * - -"Minä näen hänet joka päivä, ja milloin en näe, silloin minä ajattelen -häntä. Ei poistu hän mielestäni milloinkaan. - -"Hän on hento ja hieno, mutta hän on rohkeamielinen, ja hänessä asuu -tuo heleä reippaus, jota minun sieluni janoo, sellainen, että, jos sen -ennen olisin kohdannut, se olisi muuttanut toisenlaiseksi koko minun -elämänkatsantoni. - -"Vaihtaa ajatuksia hänen kanssansa on yhtä kuin hypätä hetkeksi -valtameren helmaan: kun sieltä nousee, tuopi aina palasen meren voimaa -mukanansa. - -"Hän täyttää jok'ainoan sopen minun sisimmissäni, niin että välisti -tuntuu, kuin ei siellä olisi sijaa kellenkään muulle, ei edes Kaille. -Ei, Kaille pitää siellä aina löytyä sija. - -"Tunnen jotain kivistystä joka kerta kun Kai poikaa ajattelen. Minä -tiedän, etten ole hänelle enää se, mikä ennen olin. - -"Hänen katseensa se kyselee nyt entistä enemmän. En kestä tuota -katsetta enää. Minä lähetän hänet pois, kun hän tulee luokseni, mutta -tuskin hän on mennyt, niin jo ikävöitsen häntä jälleen. Ja sittenkin on -minun luullakseni hauskinta silloin kun en häntä näe." - - * * * * * - -Tähän kohtaan tultuansa Inga pysähtyi ja puristi pienet kätensä yhteen -lehden yli. - --- Hyvä on, että valintani kävi niinkuin kävi, -- puheli hän. -- Tuo -sisällinen raaste, johon Kai oli syynä, se palajaisi myötäänsä... hän -ei pääsisi siitä milloinkaan. - -Hän lausui tämän ääneen, ikäänkuin todistaakseen ajatuksensa oikeaksi, -ja luki edelleen: - - "Kuin hirvi, nuoli jo rinnassaan, - pakohon pois kiitäen vainoajaan, - heti kutsuvi kumppaliansa vain, - lehdon helmaan kaiholla katsahtain. - - Puna raukan rintoa purppuroi, - kivi jalkaan nopsahan naarmut loi. - Tulikuumana katse se tuijottaa... - Polo näin käy kohti jo kuolemaa. - - Niinpä sielun' kolkkoa tietään käy, - sua huutain puolehes ennättäy. - Syvä haava rinnassa rientelen, - sinun luonas, kultani, kuollaksen'. - - * * * - - Mun hirven' nopsa, nuorteva, - kuni silkkijänne joustava, - kuni lehmuksen lehti hentoinen, - mun hirven' herttainen! - - Ja salon syvään syliin ain' - sä riennät, hirven' armahain... - Tuon tunnen taajan viidakon: - se sielun' syvimmissä on. - - Siell' laajat petolaumat käy, - yl' onkaloitten temmeltäy. - Sa tunnet rajun riehun tuon: - mun aatosteni hurjan vuon. - - Ol' salo synkkä, usmainen, - vei kaita polku poikki sen, - kun kalman unta nukkui puut, - vait' oli lintuin sulosuut. - - Ja salohon sä yksin vain - ties löysit, hirven' armahain. - Ja silloin petolaumat nuo - ne hiljaa hiipii jalkais luo. - - Ja siks' on salo rotkoineen - ja nurmineen ja notkoineen - ja kera kaikkein kivistöin - sun omas, armas, päivin, öin. - - On tallell' yhä salo viel', - sun tähtes seisten armas, siell', - siell' ei saa tuulet tuivertaa, - ei sinne myrskyn möyryt saa. - - Ja kerran hirven tähden jo - salolla paistaa aurinko, - ja lempi salon sulostaa - ja lämmittää ja rauhan saa." - - * * * * * - -Ja edempänä luki: - -"Me kuljimme yhdessä hedelmäpuiston läpi, hän ja minä. Omenapuut -olivat kukassa kaikki. Ilma oli täynnään voimakasta kukkain tuoksua, -ja kaikkialla leijaili kukkaspölyä; täynnään se oli meidän nuoria, -lämpimiä, rakkautta uhkuvia ajatuksiamme. Elämä kiehui jok'ainoassa -korressa, ja kevättä huokui kaikki, laulaen ikuista lauluansa monen -kukinnasta ja kahden lemminnästä. - -"En unohda milloinkaan tuota hedelmäpuistoa ja toisiinsa kietouneita -puitten oksia, joista sateli punertavia, hentoja, pehmoisia omenankukan -lehtiä hänen kaarevalle kaulallensa! Minusta tuntui, kuin ei olisi -maailmassa olemassa ketään muita kuin hän ja minä ja hentoiset lehdet, -joita vallattomasti satelee meidän päällemme. - -"Satakieli seurasi meitä pensaasta pensaaseen, vastaillen minun -vihellyksiini. Tunnelma oli hempeä ja autereinen, kirkas, eikä -haikeamielisyyttään vailla sittenkään... - - "Metsä se huokaa niin, - nurmi käy kyyneliin, - uinui jo kukkanen, - lymyten pensaasen. - -"Joka kerta kun vast'edes hedelmäpuisto tielleni sattuu, minä kierrän -sen ympäri..." - - * * * * * - -Tässä kävivät muistot Ingalle liian valtaviksi. Hän painoi päänsä -kirjan lehdille ja purki itkuun koko kaihoisan sydämensä. Hän itki -itkemistään, kunnes lampun valo yhä himmeämmäksi vaimeni ja päivän -säde solahti huoneeseen ensimmäisestä luukunraosta. Sitten hän keräsi -irtonaiset lehdet yhteen, kätkeäksensä ne, mutta sattui katsahtamaan -siihen, jota parhaillaan piti kädessänsä: - -"Olemme sanoneet toisillemme kaikki, kaiken sen, mistä kumpaisenkin -riemuitseva sydän on niin ääriään myöten täynnään, ja mikä kaikesta -huolimatta on meidän ainoa onnemme! - -"Sen tiesimme jo kauan sitten, emme sitä, että olemme osa toisestamme, -vaan että pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten täydennämme toisiamme, -että meissä on toteutunut satu puolipallosta, josta me kaikki -uneksimme, mutta jonka niin harvat löytävät. - -"Emme tiedustelleet toisiltamme, kumpiko meistä sen ensiksi tunsi... -emme käyneet vertailemaan, kummanko rakkaus on voimakkaampi. Iloisin -mielin me heittäysimme sen valtaan. Yhden ainoan kerran tähden sai -elämä sen, mikä elämän omaa on." - - * * * * * - -"Ja siitä pitäin oli eläminen oleva minulle kärsimistä! - -"Olen _elänyt_, s.o. olen _kärsinyt_, kärsinyt katkerimpia kipuja, -samalla kuin olen elänyt rikkainta henkistä elämää, -- olen kärsinyt, -koskapa itse elämä on ollut räikeimmässä ristiriidassa sen kanssa, mitä -olen tahtonut. - -"Olen _tahtonut_, s.o. olen _taistellut_, taistellut omaa onneani -vastaan, olen antanut sen mureta päivästä päivään, viikosta viikkoon, -en senvuoksi, että minun tuli ja piti, mutta siksi, että _tahdoin_ -niin, tai paremmin, sentähden että hän tahtoi. - -"Tulevassa elämässä täytyy meillä olla jotain suoritettavana... Niin -paljon hukkaan mennyttä elämän onnea! Niin paljon käyttämätöntä voimaa! -Ja niin paljon, paljon tyhjyyttä!..." - - * * * * * - -"Olen nähnyt kaikki hänen teoksensa. - -"Hän on tehnyt koko joukon suunnitelmia, mutta viimeistelemättä ovat -jääneet kaikki, paitsi minun pääni... Olisin mielelläni suudellut -hänen jalkaansa tuon pään tähden! Kuinka mahtoivatkaan hänen -ajatuksensa kieriskellä minussa yötä ja päivää, saadakseen henkeä -noihin piirteisiin!... Kuinka paljon katkeraa, katkeraa surua tuo pää -mahtoikaan tuottaa hänelle! Ja onnellinen hän, joka on saanut voimaa -sen ilmilausumiseen! - -"Hän tuntee sen, mikä surussa on kirvoittavaa. Minä en sitä tunne, ja -siksi on hänen hiukkasen helpompi kantaa taakkaansa kuin minun. - -"Jokainen taideniekka osaa ottaa surun palvelukseensa ja osaa käyttää -sitä hyödykseen. Se vaikuttaa taiteilijaan hetkeksi valtavammin kuin -muihin, mutta samalla kuin hän tekee sen työssään hedelmälliseksi, -samalla hän ikäänkuin irtaantuu siitä, tuokion ajaksi ainakin. - -"Ja _hänenkin_ on täytynyt elämässään tuta tätä; siksi on hän liiaksi -taideniekka. - -"Taiteen tehtävänä on päästää kahleitten renkaita auki. - -"Kaikkinaisen taiteen henkiin-herättäjänä on vapauden ikävöitseminen: -toivo sitä ruokkii, suru kasvattaa. - -"Kärsimyksellä on se luova voima, jota onni on vailla. Siksi ovat taide -ja kärsimys saman hengen lapsia. - -"Vai saattaisiko ajatella _suurta_ taidetta, onnessa syntynyttä? Ei, -ei! Raskaana hetkenä kerran, jolloin surut eivät kyenneet pelastamaan, -itkukaan ei, -- silloin se syntyi... - -"Mitä enemmän minä tuota päätä ajattelen, sitä rakkaammaksi se minulle -käy! - -"Siinä on minulla todistus, että hänen tunteensa ovat yhtä voimalliset -kuin minunkin. Ja omalla itsellään se palkitsee hänet. - -"Harvoin on syvin sielun tuska ja mitä kovinta kipua kituva, miehekäs -kestävyys ilmennyt selvempänä kuin tässä. - -"Se on verraton Tantaloon pää! Se tekee hänet kerran kuuluisaksi. - -"Aion kehottaa häntä lähettämään sen näyttelyyn..." - - * * * * * - -"Taidanpa kerran kirjoittaa elämäni historian -- Kai poikani tähden. -Sitä lukiessaan hän on käsittävä paljon sellaista, johon hänen -tiedusteleva silmänsä nyt ei saa vastausta. - -"Mutta hän on lukeva sen vasta sitten, kun riehunnan aika on ohi ja -vanhuuden rauhallisuus laskeunut hänen ylitsensä. - -"Ja silloin hän on rakastava sitä sen itsensä tähden ja _hänen_ -tähtensä, jota hän ei tuntenut. Ja sitten hän polttaa sen, lehden -kerrallaan... tahi kerää lehdet huolellisesti yhteen ja panee sinne, -mistä löysikin, samaan laatikkoon, saman vanhan lukon taakse... Ja -hänen jälkeensä ne kerran löytää hänen vanhin poikansa, ja sitten taas -vanhin poika, ja niin kautta koko suvun." - - * * * * * - -Inga luki nämä rivit, ja suunnaton surumielisyys valtasi hänet; tuntui -äkkiä, kuin tohtori olisi vanha mies, jonka heikko ääni kutsuu häntä -kaukaa, hyvin kaukaa. Ja hänen teki niin sanomattomasti mieli noudattaa -tuon äänen kutsuja. - -Hänen silmänsä etsivät edelleen. Yhä vain hänen ajatuksensa syleilivät -tohtorin ajatuksia... hänen oli mahdoton irtaantua hänestä. Ja äkkiä -tohtori ilmeni hänen eteensä jälleen täydessä voimassaan, intohimoisena. - -Näin luki lehdillä jälleen: - -"Hän sanoo, että meidän täytyy erota! Niinkuin olisi konsanaan -mahdollista erottaa sieluja toisistaan. Hän tietää hänkin, ettei se ole -mahdollista, mutta hänen pitää vaatia sitä sittenkin -- omantuntonsa -tähden. Katkeraa, veriin asti purevaa kohtalon ivaa kaikki tyynni! - - "Mulle maa se naurahtaa - ja ivaa rehoitellen: - Katsos, kukat päivään päin - kaikk' kääntyy ihastellen; - valoa kohti kaikki käy - ja välttää pimentota. -- - Sinä yksin onnes näät, - mut onneas et ota. - - Mulle taivas naurahtaa - ja ivaa hiljallensa: - Katsos, tähtöset kuin nuo - ne välkkää toisillensa; - yhdess' ovat täällä ne, - jotk' yhdess' oli siellä. -- - Te, te kaks', vain astutte - ain' yhä eri tiellä. - - Mulle meri naurahtaa - ja ivaa ylvästellen: - Katsos, aalto aaltoilen - suo suuta armastellen; - lemmen lämpöön liittyy kaikk', - jos katselisit kunne. -- - Teill' on kaihoa syleily - ja muistoa suutelunne. - - Mulle ilma naurahtaa, - mua ivaa tuskain alla: - Katsos, kaksin lintuset - kuin liitää taivahalla; - pääskyll' on jo poikaset! -- - Ois pesä valmihiksi - teillä saanut myöskin, mut... - te särjitte sen -- miksi?" - - * * * * * - -Inga säpsähti. Hän oli melkein kuulevinaan ivanaurua takanansa. - -Hän nousi... Hänen oli vaikea luopua, mutta hän tunsi vaistomaisesti, -että hänen täytyy, ja hän kokosi lehdet yksitellen ja pani ne -matkalaukkuunsa. - -Mutta noustuansa hän huomasi muutamia lehtiä pudonneen maahan. - -Hän poimi ne kiireesti ylös, vilkaisi niihin, ja mitä enemmän hänen -katseensa niihin kiintyi, sitä tuijottavammaksi se kävi. Ei ollut kuin -moniahta rivi vain joka sivulla, mutta ne oli alleviivattu kukin. - -Niissä luki: - -"Kesken toivottomuuttanikin iski minuun äkkiä pelastava ajatus, ja -siitä olen sittemmin pidellyt kiinni: - -"_Kuolema saattaisi armahtaa meitä!_ Elämä ei ole osoittanut meille -milloinkaan muuta kuin tylyyttä. Jospa nyt kuolema armahtaisi meitä ja -pakottaisi elämänkin tekemään samoin! - -"Jospa kuolemalla olisi voimaa liittää meidät yhteen elon viimeisiksi -päiviksi! _Laupias kuolema_!" - - * * * * * - -Tämä ajatus oli ytimenä seuraavillakin lehdillä, luoden niihin valoisan -odotuksen tunnelman. Se oli kuin laudanpala, johon hukkuvan käsi käy. -Salamana sävähti Ingan mielessä, että tästä saattaisi tulla kalteva -pinta heille! Hänen oli tuskallista ajatella, kuinka tohtori nyt -myötäänsä toivoo toisen kuolemata, saadakseen itse elää... kuinka hän -tietämättään tai tajuttomasti soisi sen tulevan. Se melkein halvensi -häntä Ingan silmissä. - -Mutta oli jotain viehättävääkin tuossa ajatuksessa, sen Inga tunsi. -Hän ei salannut itseltään, että tuo ajatus panee hänenkin sydämensä -sykkimään kiivaammin... Hän astui lattiata edestakaisin lyhyin, -kiireisin, hermostunein askelin. Hän pysähtyi hänen kuvansa eteen, ja -veri hulvahti hänen poskiinsa. - -Jospa sittenkin se hetki löisi, joka saattaa heidät yhteen! Jospa -hänestä sittenkin tulisi hänen vaimonsa... kokonaan hänen, kenenkään -oikeuksia loukkaamatta... hänen raikkaasti riemuitseva, nuori vaimonsa, -joka jakaa kaikki hänen kanssaan! - -Tuo ajatus melkein pyörrytti häntä, mutta tuokioksi vain. Hän huomasi, -kuinka vaarallista on sulkea tuo ajatus mieleensä, ja ymmärsi, -että hänen täytyy koota kaikki voimansa saadakseen yhdellä iskulla -karkoitetuksi sen sekä itsestään että hänestä. Älköön -- puheli Inga -itsekseen -- älköön se saako milloinkaan johtaa häntä semmoiseen, mikä -hänen arvoansa halventaa tahi heittää varjon hänen sielunsa yli, tuon -sielun, jota minä rakastan palavammin kuin omaani. - --- Älköön hän milloinkaan saako syytä halveksimaan omaa itseänsä siitä, -että on sydämessänsä säilyttänyt toivoa, johon hänellä ei ole oikeutta. -Se on muserrettava, se ajatus, yhdellä ainoalla iskulla, yhdellä -ainoalla, lujalla, armottomalla iskulla, niin ettei milloinkaan enää -henkiin heräjä. - -Ja silloin Inga Heine istahti ja kirjoitti kirjeen, ratkaisten -kohtalonsa, ratkaisten uljaalla päätöksellä, joka tuotti kunniata hänen -sydämelleen. - -Hän kirjoitti: - -"Teidän päiväkirjanne viimeisillä lehdillä on jotain, joka minua -pelottaa... pyrkimystä johonkin, mikä ei ole saavutettavissa, -tarttumista kaukaiseen toivoon epämääräisessä tulevaisuudessa. - -"Tahdon olla vilpitön. - -"Se toivo ei täyty milloinkaan. - -"Tapahtukoon tästäpuolin mitä hyvänsä, poistakoon kuolema väliltämme -mitä juopia tahansa, -- miestä ja vaimoa ei meistä milloinkaan tule, -ei _milloinkaan_, kuulettehan! Teidän ja minun täytyy kulkea kautta -maailman toista hihaa vailla... toinen hiha, joka oli tehtävä meidän -molemminpuolisesta ikävöimisestämme, meidän nuoresta, voittavasta, -omistavasta rakkaudestamme, -- se ei valmistu milloinkaan, ennenkuin -kangaspuissa tuolla ylhäällä..." - -Hän sulki kirjeen, lukematta sitä, mutta hänen kätensä vapisi. - -Sitten hän astui mummon kuvan eteen. - --- Vieläkö vaadit enempää? - - * * * * * - -Ennen muinoin oli naisia, suurenmoisia luonteita, jotka pienelläkin -sijalla seisten oman solakan kasvunsa kautta saivat ympäristönsäkin -kohoamaan. - -Sellaisia naisia on vieläkin. Ei he ole sukupuuttoon kuolleet, vaikka -onkin heitä harvemmassa nyt... suurten intohimojen ja lujan tahdon -naisia, yleväin ajatusten ja lämpimäin, voimakasten tunteitten naisia. -Vanha aika ja keskiaika loi niitä kyllä useampia, mutta yhä niitä -on olemassa vieläkin, yhtä alkuperäisiä, yhtä persoonallisia kuin -silloinkin. - -Inga Heine oli yksi niitä. - -Elämä on opettanut hänelle, kuinka elämää on eläminen alistumisen -taidolla, ja suru, joka niin syväksi elävien kasvonpiirteet veistää, -oli opettanut häntä veistämään marmoriin. Vaikk'ei hän onnea -saavuttanutkaan, ja vaikka hän -- kuten mummo sanoi -- sai vain -joutsenensiiven toisen hihan sijaan, niin joutsenensiipi se sittenkin -vaikutti sen, että hänestä tuli yksi noita harvoja, hyvin harvoja -naisia, jotka temppelin portaita korottavat useammalla kuin yhdellä -astimella. - - * * * * * - -Hän kokosi lehdet yksitellen ja pani ne matkalaukkuunsa. - -Mutta ikäänkuin kohtalon oikusta, ikäänkuin viimeisenä yrityksenä saada -hänet horjahtamaan, pisti viimeinen sivu hänen silmiinsä juuri kun hän -oli kiertämäisillään lukon kiinni: - - "Heitä lentos, haukkasein, sa nuori, nopsa haukka! - Istu olallein ja nää, kuin kärsin tässä, raukka! - Silmässäin jos katkeran lukisit kaihon mulla, - lentää pois ei milloinkaan ois sydänt' enää sulia. - - Olallein kun istut sä, mun haukkan' silkkisiipi, - aatokseni synkät nää sun luokses kohta hiipii. - Syvät haavat rinnassain jos nähdä voisit, kallis, - koskaan täällä enää et mun tuskaa tuta sallis. - - Lepää siinä, lintusein, sä hellä, armas mulle! - Laske sydänsykkehen', ne sykkii yksin sulle. - Laske sykkeet yksittäin, ne kunnes lakkaa aivan. -- - _Silloin_ lohdun sain, ja sä -- lennä maille taivaan!" - - * * * * * - -Hän oli polvillaan matkalaukkunsa edessä, hivellen tuolla ohuella -lehdellä poskeansa. Sitten hän painoi sen kuivia, kuumeisia silmiänsä -vasten, suuteli sitä kiihkeästi useampia kertoja perättäin ja puri -sitten hampaansa yhteen, estääkseen tuskan parahdusta. - - Heitä lentos, haukkasein, sa nuori, nopsa haukka! - -Tuo säe se myötäänsä kutsui häntä, _hänen_ ääntänsä haastaen, myötäänsä -soi hänen korvissaan, tuskallisesti valitellen, syytellen, ja hänen -piti panna liikkeelle koko tahtonsa lujuus, saadakseen matkalaukkunsa -vihdoinkin lukkoon. - -Verkalleen hän astui sitten pöydän luo, sammutti lampun ja työnsi -luukut auki. - -Myrsky oli tauonnut, mutta syvissä mainingeissa huokaili meri, ja -vanhassa puutarhassa näki kaikkialla rajuilman jälkiä. Nurmikot olivat -täynnään taittuneita oksia, ja rankat sadekuurot olivat murtaneet syviä -vakoja käytäviin. Ilma oli lauhkea, mutta lintujen laulua ei kuulunut. -Juhannus oli mennyt ohi. - -Hiljaisena seisoi vanha kartano hiljaisessa, vanhassa puutarhassa, --- tuo vanha, rakas kartano, jonka seinät huokailivat myrskyöinä ja -niin kummallista laulua lauloivat, kun kestäessä ikävän syyspäivän -sade niitä myöten valui, -- tuo vanha kartano satuineen, muistoineen, -haljenneine tapetteineen, toukansyömine laudoituksineen ja kotoisine -kummitusjuttuineen, joita hän ei uskonut, mutta rakasti sittenkin, ja -joita kohtaan hänellä oli jonkunlainen synnynnäinen kunnioitus. - -Hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen kiskaista jotain juurineen omasta -olemuksestansa, nyt, kun hänen on jättäminen kaikki tämä. - -Mutta muuta pääsyä ei ole, ei väliteitse, ei kiertoteitse. Hänen -_täytyy_ lähteä. Kenties hän ei ole milloinkaan tuntenut sitä niin -selvään kuin tällä hetkellä. Talo myydään ja joutuu ventovieraitten -huostaan. Se ei saa jäädä miksikään pakopaikaksi, joka hänellä olisi -varalta, ja johon hän, sen hän kyllä tietää, palajaisi vielä, kun ikävä -saa hänessä vallan. Jos hän kerran luulee kestävänsä elämäntaistelussa, -niin hävitettäköön sitten kaikki sillat hänen ja vanhan kartanon -välillä. Jos tämä on hänellä selkänojana, silloin hän murtuu heti. Sen -hän tunsi nyt. - -Ja hän istui akkunakomerossa, katsellen hedelmäpuistoa: siellä hän -oli lapsena leikkinyt, -- siellä hän oli kasvavana tyttönä istunut -tuntikausia kyhmyisellä omenapuun oksalla, polvet koukussa ja kirja -sylissään, -- siellä hän oli saanut aatteita teoksiin, jotka vieläkin -tekijäänsä kaipasivat, -- ja siellä he olivat kulkeneet kahdenkesken -illalla silloin, kun kukassa olivat kaikki hedelmäpuut eikä hän -tuntenut muuta kuin rakkautta, joka lauloihe hänen sydämeensä ja -onnentunteilla täytti koko hänen olemuksensa... - -Hän istui akkunakomerossa, jäähyväisiä sanoen hiljaiselle, vanhalle -kartanolle ja vanhalle, hiljaiselle puutarhalle. - -Ja hän keräsi kaikki muistot ympärilleen. Ja ne välähtelivät häntä -vastaan, niinkuin säteet punaisen päivänpyörän, joka kultaisille -mailleen mentyään vielä kauan heleänä heijastelee... - - "Was vergangen, kehrt nicht wieder, - aber ging es leuchtend nieder, - leuchtet es lange noch zurück..." - - * * * * * - -Huomenissa hän läksi. - -Talonväki seisoi vaunujen ympärillä. Muutamat itkivät, toiset olivat -allapäin; kaikki kummastelivat. Ei tiennyt oikein kukaan, mitä ajatella -tästä. Ei ollut selvillä hänestä yksikään. Varovaiset jyllantilaiset -pitivät tällaista äkkinäistä lähtöä jonkinlaisena surun panemana -vähämielisyytenä. - -Hevospoika seisoi perimmäisenä ja kiipesi puutarhan muurille, raapien -korvallistaan, ylen huolestuneena. - --- Ja ties kans, miks se oikein reissanneekaan, -- puheli poika; -- -mutta longallaan ne kaironlaidat sillä ylioppilasmamsselilla aina on -ollukkin. - -Ja siten hän suunnilleen tuli lausuneeksi ilmi yleisen mielipiteen. - -Pehtori tuli juoksujalkaa puutarhasta, suuri kukkavihko kädessä. -Viimeisellä hetkellä hän pisti sen neidelle vaunuihin. - -Ingan ajaessa tallirakennuksen ohi pikku Musta hirnahti, ja pehtorin -asuntoon teljetty mäyräkoira ulvoi surkeasti. - -Tohtorin asunnon edustalla hyökkäsi Fenris haukkuen vaunuja vastaan, -mutta pysähtyi äkkiä, häntäänsä heiluttaen. Heti senjälkeen juoksi Kai -poika ulos katsomaan, mikä sillä hätänä. - -Koiran heiluva häntä ja Kai pojan punainen lakki, ne olivat hänen -viimeiset näkemänsä, kun hän tientaipeessa vielä kerran kääntyi ja loi -taaksensa kauan kestävän silmäyksen. - -Hetkisen hän oli peljännyt kohtaavansa tiellä tohtorin. Ollakseen -mitään näkemättä hän oli pannut silmänsä kiinni, ahdistuksella -ajatellen uusien jäähyväisten tuskaa, mutta heti sitten hän oli -tuntenut, ettei hän tule. - -Suljettujen silmänluontensakin läpi hän näki selvään, kuinka tohtori -astuu edestakaisin, edestakaisin työhuoneessansa, pakottaen itsensä -väkistenkin pysymään sisässä. - -Ja Inga Heine ymmärsi, ettei heidän välisiään jäähyväisiä saata -kahdesti sanoa, eikä ole sanoja niihin jäähyväisiin, ja jos ne -kerrankaan uudistuisivat, silloin heiltä sydän pakahtuisi... - - - -***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK INGA HEINE*** - - -******* This file should be named 63197-8.txt or 63197-8.zip ******* - - -This and all associated files of various formats will be found in: -http://www.gutenberg.org/dirs/6/3/1/9/63197 - - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - diff --git a/old/63197-8.zip b/old/63197-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index 73900b7..0000000 --- a/old/63197-8.zip +++ /dev/null |