Initial commitHEADmain

4 files changed, 7569 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75140-0.txt b/75140-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..8f07597
--- /dev/null
+++ b/75140-0.txt
@@ -0,0 +1,7552 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75140 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+PAKO EGYPTIIN
+
+Romaani
+
+
+Kirj.
+
+GRAZIA DELEDDA
+
+
+Tekijättären luvalla suomentanut
+
+Jalmari Hahl
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Kirja,
+1928.
+
+
+
+
+Oltuaan neljäkymmentä vuotta alkeiskoulun opettajana Giuseppe de Nicola
+erosi toimestaan ja valmistautui lähtemään matkalle. Esihistoria on
+seuraava:
+
+Nuorempana hän oli ottanut kasvatikseen orpopojan toivoen hänestä
+saavansa seuraajan synnyinseutunsa kouluun. Mutta pojasta
+seikkailurikas elämä oli hauskempaa. Eräänä päivänä hän karkasi kotoa
+ja kokeili erilaisten elinkeinojen alalla, milloin laivapoikana, tai
+rantajätkänä, ja lopuksi tullivartijana. Viimein hän kohtasi veneiden
+omistajan lesken, joka oli perinyt isältään huvilan viinitarhoineen ja
+maatilan Adrian meren rannalla.
+
+Saavutettuaan vihdoin viimeinkin aseman, joka häntä miellytti,
+nuori mies lähetti kasvatusisälleen tukun sikareita — jäännöksiä
+myrskyisestä nuoruudestaan, antoi ensimmäiselle tyttärelleen hänen
+mukaansa nimeksi Giuseppina Nicola ja kutsui kasvatusisänsä kaiken
+päälliseksi vaimonsakin puolesta heitä tervehtimään, jopa asettumaan
+heille asumaan.
+
+Ja opettaja ajatteli syrjäisellä kostealla seudullaan laaksojen ja
+vuorien välissä tuota toista satumaisella merenrannikolla asuvaa
+perhettä, ja hänessä kypsyi päätös lähteä matkaan, kuin hän olisi
+ollut yksi Itämaan viisaista, joka vaelsi Betlehemiin. Mutta sitten
+häntä alkoi peloittaa tuo pitkä matka, siihen aikaan tiheään sattuvat
+rautatieläislakot, viisi junanmuuttoa, joihin oli pakko alistua,
+ennenkuin pääsi perille tuohon unelmien maahan. Sillä kertaa siis
+matka-aie raukesi.
+
+Kului muutamia vuosia, ennenkuin hän lopullisesti otti eron virastaan
+ja joutui eläkkeelle. Ollessaan nyt vallan yksin, ilman oppilaidensa
+meluavaa ja kiittämätöntä joukkoa, hän siis päätti lähteä tuolle
+matkalle tuntien jonkinlaista uskonnollista mielihyvää, silti
+pääsemättä vapaaksi epämääräisestä levottomuudesta.
+
+Tämä oli hänen ensimmäinen matkansa, hänen häämatkansa elämän kanssa.
+Ei edes hänen ottopoikansa ollut paetessaan kotoa avarammille
+liikunta-aloille ja onnenhakuun niin joutuin kiitänyt todellisuuden
+ja unelman välistä taipaletta. Maa liukui hänen jalkojensa alta
+kuin tanssisalin liukas permanto. Luonto karkeloi hänen ympärillään
+nostellen verhoja ja jälleen laskien ne vaihtelevien maisemien eteen.
+Se kiidätti häntä mukanaan vuorten harjanteille, lähelle pilviä ja
+tunneleihin, jotka olivat mustia ja nokisia kuin uunin piiput. Sieltä
+se taas työnsi hänet ryöppypurojen sinikuohujen partaalle ja vihreille
+kaltaille, joiden viileässä ruohikossa vuoripurot näyttivät alastomina
+temmeltävän.
+
+Hän seisoi nojaten vaununikkunaan muutamien matkustavien lasten
+vieressä. Ja kun tunnelin seinien nokea alkoi sataa hänen päälleen, hän
+veti päänsä vaunuun peläten, että jokin tuossa salaperäisessä pimeässä
+liikkuva hirviö volsi murskata sen. Kun valo taas pilkoitti esiin, hän
+jälleen pisti päänsä ulos ikkunasta välittämättä siitä, että junan
+vauhdin synnyttämä viima sai hänen harmaat hiuksensa hurjasti liehumaan
+ja täytti hänen nenänsä noella.
+
+Nuori mies ja hänen vaimonsa seisoivat toisiinsa nojaten katsellen
+toistensa silmistä kuvastuvaa taaksepäin väistyvää maisemaa. Opettaja
+ei kadehtinut heitä; kulkivathan he yhdessä samaa päämäärää kohti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ensimmäinen pettymys kohtasi häntä pienellä pääteasemalla, jossa
+korkeat hymyilevät poppelit tervehtivät tulijaa huojuvilla latvoillaan,
+mutta jossa ei ollut ketään häntä vastassa.
+
+Hän pelkäsi joutuneensa väärään paikkaan; ei ketään muuta ollut
+poistunut junasta, joka taas kiiti eteenpäin puhkuen ja viheltäen
+kuin ilkkuen. Ja viinitarhojen hiljaisuus, maakamaran odottamaton
+liikkumattomuus, pensaat, joiden lehdet näyttivät nukkuvien perhosten
+peittämiltä, ruohonkorretkin, jotka kumartuivat pitkien ja liikkuvien
+varjojensa puoleen — kaikki tämä sai hänet melkein kuumeiseen
+huumaustilaan. Kaiken vihannuuden lomitse ei nähnyt muuta kuin
+asematalon punaisen katon. Poistuttuaan rakennuksesta hän pysähtyi
+odottamaan seisoen matkalaukkujensa välissä suorana kuin vaa'an kieli.
+Mutta edessään hän näki ainoastaan leveän ruohottuneen tien, jonka
+taustassa aukeni soikio: puoleksi siintävää merta, puoleksi taivasta.
+
+Molemmin puolin tietä kohoaa jono poppeleita ja akaasioita, jotka
+muistuttavat pariskuntia — poppelit kookkaita ja solakoita, akaasiat
+mataloita ja pyöreähköjä, välkkyvien ripsujen koristamia, ja niiden
+yli kaareutuu taivas korkeana ja kirkkaana, mutta täynnä sanomatonta
+surumielisyyttä, joka saa mielen kahta alakuloisemmaksi, kun ei tiedä
+sen syytä. Se on suuren yksinäisyyden surumielisyyttä, joka ei piile
+ilmassa, vaan katselevan ihmisen sydämessä.
+
+Ja miehestä, joka siinä kantaa matkalaukkujaan, tuntuu pahemmalta kuin
+jos hän olisi tullut kaikkein syrjäisimpään outoon kaupunkiin, jossa
+ei kukaan puhu hånen kieltään. Ja hän arveli, että hänen täytyi astua
+hyvin kauas ja että hän lopulta saapuisi autiolle rannikolle.
+
+Akkiä hänet valtasi kaukana olevan pienen talonsa ikävä. Miksi hän
+hylkäsikään tuon vanhan kotitalonsa ja seudun, jossa hänen vanhempansa
+lepäsivät haudattuina, missä hänellä vielä oli joku ystävä?
+
+Samoin kuin nuoret ihmiset ja vanhukset, jotka eivät tunne
+yksinäisyyden tuottamaa iloa, hän oli antanut siintävän etäisyyden
+pettää itsensä. Hän oli sullonut ainoastaan sen, minkä katsoi
+välttämättömäksi, näihin kahteen matkalaukkuun, joiden tuore vahan haju
+heti ilmaisi hänet matkailijana ensikertalaiseksi. Mutta elämä kostaa,
+ja nuo matkalaukut olivat nyt niin raskaat, kuin olisi niitä painanut
+koko hänen menneisyytensä.
+
+Ja enemmän kuin koskaan ennen hän tuntee, mikä voittamaton etäisyys
+erottaa hänet tuosta perheestä, joka ei ole hänen perheensä.
+
+Siittäähän mies perheen omasta olemuksestaan, siemenestään, verestään
+ja hiestään. Ja opettajaa ja tuota perhettä yhdistää ainoastaan
+tunneside, joka oli hämähäkin verkkoa ohuempi.
+
+Oli miten tahansa; ei ketään ollut tullut häntä vastaanottamaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Silti hän ei ajatellut palaamista. Päinvastoin hän alkoi astua
+tyynesti pitkää tietä lohduttaen itseään ajatuksella, että tästälähin
+hänen oma yksinäisyytensä saisi kumppanikseen tämän rauhallisen tien
+yksinäisyyden.
+
+— Meistä tulee ystävät, kaunis tie. Sinähän tulit avosylin minua
+vastaan ja pidät minulle seuraa.
+
+Tie kohteli häntä nyt entistään paremmin, sen ruohopeite kävi hienoksi
+ja tuoksuvaksi. Puiden välissä avautuvista holvikaarista se näytti
+hänelle hymyileviä niittyjä, joilla valkoisia lehmiä ja mustia hevosia
+kävi laitumella, keltaisia ja punaisia maalaistaloja, kukkivia
+pensasaitoja ja iloisia lehtimajoja — mikä kaikki muistutti värillistä
+maisemapostikorttia.
+
+Puiden runkojen takana jokunen värihernekukka näytti piileskelevän
+odottaen ja värähdellen hänen ohikulkiessaan. Ja nyt häntä vastaan tuli
+myös meren hiljainen ääni kuin ystävän kuiske, vaikka hänen ja meren
+välillä, jota hän ei vielä tuntenut, olikin olemassa väärinymmärrys,
+joka aiheutui levottomuudesta ja vastenmielisyydestä.
+
+Tuosta sinisestä muurista, joka yhä korkeampana kohosi hänen eteensä,
+erosi nyt kaksi ensimmäistä ihmishahmoa, jotka saivat hänet toivomaan,
+ettei hän ollut sittenkään joutunut väärälle tolalle, tai jotka ainakin
+saattoivat opastaa hänet oikealle tielle, varsinkin kun ne tulivat
+häntä vastaan katsellen hänen matkalaukkujaan, kuin ne olisivat olleet
+joitakin eriskummallisia esineitä.
+
+Silloin hän jöudutti askeliaan, ja hänen sydämensä täyttyi valoisin
+tuntein.
+
+Ehkä oli hänen ottopoikansa tytär tuo ruskeaihoinen tyttönen, jolla oli
+punainen hame ja jota nuori nainen talutti kädestä.
+
+Niin olikin laita.
+
+— Oletteko te herra opettaja De Nicola? nainen kysyi römeällä äänellä,
+pysähtyen miesmäisesti hanen eteensä.
+
+— Poikanne täytyi kiireellisten asioiden tähden äkkiä lähteä
+matkalle, ja hänen vaimonsa makaa kuumeessa, joka kouristaa häntä joka
+kolmas päivä. Tervehdi toki iso-isääsi, Ola! Antakaa minun kantaa
+matkalaukkujanne.
+
+Ola nosti katseensa tarkastellen isoisän kasvoja, sittenkuin hänen
+kultaisia säteitä heijastavat vinot tummat silmansä olivat tutkineet
+hänen vartaloaan kiireestä kantapäähän, niin ettei pieninkään
+yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta, Tyttö ei näyttänyt olevan
+ollenkaan halukas sanomaan hyvää päivää, vaan vetäytyi syrjään tarttuen
+pikkuhameensa helmaan. Mutta tuosta rypytetystä hameesta, joka levisi
+hänen käsissään kuin avattu unikko, koko hänen pienestä notkeasta
+olemuksestaan ja ennen kaikkea puoleksi poiskääntyneistä, säteilevistä,
+mustien kiharoiden kehystämistä kasvoista huomasi, että pienokainen
+hartaasti halusi tuttavuutta.
+
+Ja laskettuaan maahan matkalaukut kuin joutavan painon ainakin, isoisä
+otti tytön käsivarrelleen ja tunsi povellaan hänen ruumiinsa suloista
+lämpöä. Ja kun lapsen merivedestä suolaiset hiukset ja samettia
+pehmeämpi poski hipaisivat hänen huuliaan, hän värähti kuin rakkauden
+kosketuksesta.
+
+Nainen oli sillävälin ruvennut kantamaan hänen matkalaukkujaan kulkien
+heidän edellään heiluttaen niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet
+kukkaroita, niin roteva ja kookas hän oli: nuorekas Juno, päässä
+kellervä palmikkoseppele.
+
+Opettaja kulki jäljessä kantaen uutta taakkaansa.
+
+— Nimesi on siis Ola: kuulin sen äsken... Ola...
+
+Tuo soma nimi suli hänen suussaan kuin hunajamakeinen.
+
+Ola oli vastustelevinaan, ollen kuitenkin mielissään siitä, että häntä
+kannettiin. Mutta levottomia silmiään, joissa vaihtelivat päivänpaiste
+ja varjot, hän ei malttanut kääntää pois kantajastaan, vaan tutki
+tarkasti hänen ryppyisiä kasvojaan, jotka olivat niin lähellä ja silti
+niin oudot, nenän mustia pilkkuja ja mustia ja valkoisia hiuksia, jotka
+olivat niin likekkäin kuin yö ja päivä. Jopa tyttö vilkaisi hänen
+suuhunsakin koettaen ratkaista noiden kultahampaiden arvoituksen, jotka
+piilivät suun perällä aivan kuin äidin sormukset laatikossa. Mutta
+lapsi ei virkkanut sanaakaan, ja kantajansa moniin kysymyksiin hän
+lopulta vältellen vastasi:
+
+— Isä tuo minulle tänään pyssyn.
+
+— Pyssynkö? Mutta pyssyjä annetaan vain pojille. Arvaapas, minkä minä
+olen sinulle tuonut? Kauniin nuken.
+
+— Nukkeja minulla jo on, tyttö sanoi välinpitämättömästi. Sitten hän
+sormellaan osoitti isoisän kravattineulaa, jota hän oli aikaisemmin
+perinpohjin tutkinut, ja hänen silmänsä kiilsivät omistamisenhalusta.
+
+— Isälläkin on tuollainen, ja siinä on punainen helmi. Mutta hän ei
+tahdo antaa sitä minulle.
+
+— Ymmärrän. Tahtoisit siis saada tämän. No, jos annan sen sinulle,
+niin mitä minä sitten saan?
+
+Ola kallisti päänsä, kohotti sitä hetken kuluttua hitaasti ja suuteli
+häntä poskelle.
+
+— Sinä veitikka! Näyt jo ymmärtävän yskän. Voithan saada tämän neulan,
+mutta annan sen sinulle vasta siellä kotona.
+
+Silloin tyttö punaisena ilosta painautui vanhuksen povea vasten. Ja
+heistä tuli kädenkäänteessä ystävät.
+
+Heidän saavuttuaan paikkaan, jossa tie teki mutkan ja josta huonompi
+pyörien uurtama peltotie alkoi, nainen neuvoi opettajaa laskemaan tytön
+maahan sylistään.
+
+— Tuo ihmislapsi osaa aina hoitaa mukavuuttaan. Alas, Ola, isoisä
+on väsynyt! — Minäkin olen väsynyt, tyttönen vastasi, äänen todella
+kuulostaessa väsyneeltä. Eikä hän hennonnut herjetä hypistelemästä
+kravattineulan helmeä, joka valtasi koko hänen mielenkiintonsa.
+
+— Vielä vähän aikaa,— isoisä sanoi ja painoi tyttöä kiinteämmin
+povelleen, kuin olisi pelännyt, että menettäisi hänet, ja järjesti
+niin, että häiritsevä roteva nainen joutui kävelemään edellä.
+
+— Kuka tuo on? hän kysyi tytöltä, kun nainen jo oli ehtinyt niin
+paljon edelle, ettei voinut kuulla heidän puhettaan. Onko se
+palvelijattarenne?
+
+— Se on Ornella, — Ola vastasi.
+
+— Ornella on kaunis nimi. Asuuko hän teillä?
+
+— Asuu kyllä. Hän on sukua ensimmäiselle isälleni, joka on kuollut;
+hän tekee meillä kaikki työt.
+
+— Ymmärrän. Hän on köyhä sukulainen.
+
+Sitten he puhuivat tärkeämmistä asioista. Pensasaidan yläpuolella
+harmaiden tamariskien lomitse pisti oikealla tiestä silmiin meren
+eloisa sini, ja Ola käänsi ihastuneen katseensa sinnepäin.
+
+— Kuka tekee kaiken tuon veden? hän kysyi hiljaa valtavan
+salaperäisyyden kiehtomana.
+
+— Myöhemmin on yllin kyllin aikaa vastata tähän kysymykseen, —
+opettaja huudahti lujalla äänellä. Ja äkkiä hän ajatteli, miten
+toimettomien päivien tyhjyys jälleen oli täyttyvä kuin meren takainen
+aava ranta.
+
+— Käytkö jo koulua?
+
+— En, olen vielä liian pieni.
+
+— Hyvä; minäpä rupean pitämään sinulle koulua. Menemme meren rannalle,
+ja minä sanon sinulle, kuka on tehnyt kaiken tuon veden.
+
+Mutta odottäva koulunkäynti ei näyttänyt huvittavan tyttöä. Hän huomasi
+rannalla näkinkenkiä. Ja hänestä tuntui paljoa hauskemmalta koota niitä
+kuin käydä koulua. Kukkiakin hän halusta poimi, ja nähdessään niitä
+kosolta huojumassa tienvieressä, hän pyysi isoisää laskemaan hänet
+maahan. Mutta ensin hän taas kosketti sormellaan kravattineulaa ja
+kuiskasi salaa vanhuksen korvaan:
+
+— Älä sano kenellekään, että olet antanut sen minulle!
+
+Opettaja ei ollut mielestään koskaan kuullut viehättävämpää
+salaisuutta, ja tuon pikku suun tuoksuva henkäys virkisti hänen
+korvaansa kuin raikas kylpy.
+
+Kuinka monta salaisuutta seuraisikaan tätä ensimmäistä?
+
+Toinen tulikin heti perästä, kun opettaja oli vakuuttanut korostaakseen
+lahjansa arvoa, että se oli kultaa.
+
+Ola katsahti palvelijattareen ja rypisti ylenkatseellisesti nenäänsä,
+ja ilkkuen isoisän vakuutusta ja epäillen sen todenperäisyyttä hän
+kuiskasi tämän korvaan:
+
+— Katinkultaa!
+
+Molemmat nauroivat makeasti sukkeluudelle, katsoen edellä astuvaan
+palvelijattareen ja ollen nyt jo kanssarikollisia ja tovereita.
+
+Ja opettaja tunsi, että tämä nauru sai häipymään kaikki hänen
+lapsuudestaan kuluneet vuodet, ja nyt, kun hän jälleen oli palannut
+siihen lähtökohtaan, viattomaan lapsentilaan, josta ihmisen ainoa oikea
+onni alkaa, hymyilivät hänelle niityt, meren ranta, tamariskien välillä
+pujottelevat tiet, iloisen maiseman kaikki sopet kuin pojalle, joka
+vihdoin on löytänyt mieleisensä leikkitoverin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ornella pysähtyi räikeän punaisen ristikkoportin kohdalle, laski
+matkalaukut maahan ja avasi portin.
+
+Opettaja ja Ola tulivat jutellen hitaasti jäljessä, tyttö nenä
+pystyssä, vanhus pää kumarassa paremmin kuullakseen. He eivät
+kiinnittäneet huomiotaan mihinkään ympärillään, niin että ukko
+kohottaessaan katseensa hiukan hajamielisesti näki edessään nuoren
+naisen ja portin, joka näytti olevan hehkuvaksi kuumennettu. Tämän
+räikeän punan ja puukujan päässä pilkoittavan kullanhohteisen
+granaatinpunaisen talon vastakohtana levisi katseiden eteen puutarha,
+johon he nyt astuivat ja joka näytti istutetun kuivuneen joen uomaan.
+Maaperä oli valkoisen hiekan peittämä, ja vaaleat, hopeanharmaat puut
+tuntuivat heijastavan veden kalvoa.
+
+Tältä valoisalta pohjalta pistivät räikeästi silmiin punasinervät
+kurjenmiekat ja punaiset ruusut.
+
+Kaksi mataloiden pylväiden kannattamaa avaraa kuistikkoa kohosi
+huvilan julkisivulla, ja alakerran keskeltä johti pienelle pääovelle
+marmoriseolla laskettu, tiheiden köynnösruusujen koristama
+pylväskäytävä. Kaikki oli siistiä ja somaa, ja puoleksi mielihyvin,
+puoleksi ujostellen opettaja ajatteli, että tämä herrasmainen talo oli
+hänen miniänsä, siis myös hänen ottopoikansa oma. Hän huomasi samassa,
+että kaikki meren puoleiset ikkunat olivat suljetut sen ihanuudelta, ja
+tämä vaikutti siltä kuin talo sisältä olisi ollut pimeä ja autio.
+
+Ornella ei suunnannut askeleitaan pääkäytävälle, vaan kiersi vasemman
+päädyn, ja päästyään talon vastakkaiselle puolelle hän survaisi auki
+pienen oven, jonka aukosta näkyi keittiö. Tuuhea viikunapuiden ja
+viiniköynnösten muodostama lehtikuja, joka varjosti talon ulkoseinää,
+pimitti pohjakerroksen. Pimeä siis oli keittiökin, johon palvelijatar
+kursailematta vei vieraan, pimeä viereinen huonekin. Opettaja tunsi
+itsensä uudelleen pettyneeksi tästä vaatimattomasta ja kylmästä
+vastaanotosta tuossa huvilassa, joka ulkoa näytti ihomaalilla
+sivellyltä ja hymyilevältä naiselta, mutta joka kuitenkin sisäiseltä
+olemukseltaan oli kylmä ja sydämetön.
+
+Mutta pikku tyttö lohdutti häntä oitis näpäyttäen sormenpäillään
+sinistä pataa, joka porisi höyryävällä hellalla ja levitti suloista
+tuoksua.
+
+— Siinä on kana paistumassa. Tahdotko nähdä?
+
+— Nyt olet jo tehnyt tarpeeksi tyhmyyksiä, — palvelijatar tiuskaisi
+survaisten tyttöä polvellaan ja työntäen hänet raa'asti molempien
+matkalaukkujen väliin.
+
+Tätä opettaja paheksui ja oudolta hänestä tuntui ruokasalin hämärä,
+jonka läpi he kulkivat saapuen pieneen huoneeseen, joka niinikään oli
+kolkko. Sen täytti melkein kokonaan iso vuode, jonka vihreä peite
+lisäsi siinä lepäävän naisen kalpeutta. Sairas kohotti runsaiden
+mustien kiharoiden peittämää päätään tuijottaen kuumeesta loistavin
+pelästynein silmin mieheen, joka kumartui häntä tervehtimään. Näytti
+siltä, kuin vuoteessa lepäävä nainen olisi unohtanut vieraan tulon tai
+luullut joutuneensa outojen ihmisten pariin.
+
+Tyttö, jonka kasvot olivat käyneet jäykiksi ja vakaviksi, huusi
+heittäytyessään vuoteen toiselle laidalle:
+
+— Äiti, tämä on isoisä. Isoisä on tullut.
+
+— Niin niin, kyllä tiedän, äiti sanoi tyytymättömänä. Ja hän sulki ja
+avasi jälleen silmänsä ikäänkuin pysähdyttääkseen sekavan katseensa,
+korvatakseen sen selvemmällä. Hän näytti hyvin uniselta henkilöltä,
+joka turhaan ponnistelee pysyäkseen hereillä.
+
+Sairas sulki uudelleen silmänsä ja työnsi esiin lakanoiden välistä
+paljaat, valkoiset käsivartensa, ojentaen käsiään opettajalle. Tämä
+tarttui noihin käsiin, jotka ohuiden käsivarsien päässä näyttivät
+tavattoman isoilta, ja tunsi niiden rajusti vapisevan. Mutta toinen
+noista käsistä oli nyrkissä, ja siinä tuntui olevan jotakin. Opettaja
+hellitti sen äkkiä. Käsivarsi retkahti alas, ja kädestä, joka hiukan
+avautui, näkyi rukousnauhan helmiä.
+
+Tämä miellytti opettajaa.
+
+— Kuinka voitte? kysyi hän, saaden ääneensä äkkiä tuttavallisen sävyn.
+Eikö noita kuumekohtauksia voi mitenkään saada pois?
+
+— Olen kärsinyt niistä jo kymmenen vuotta. Se on malariaa, joka ei
+ole parannettavissa. Adelmo on koettanut kaikkensa saadakseen minut
+paranemaan. Intiasta asti hän tilasi lääkejauhetta. Poppamiehenkin
+luona Adelmo kävi.
+
+Adelmo oli hänen ensimmäinen miehensä, ja opettaja pani merkille, että
+sairaan äänessä oli unelmoiva kaiku hänen tavu tavulta ääntäessään tätä
+nimeä, niinkuin lasten on tapana tehdä lausuessaan uusia sanoja, joista
+he pitävät, ne kun heidän mielestään sisältävät kokonaisen uusien
+aistimusten maailman. Hän vaistosi, että sairas nainen kuumetilassaan
+eli jälleen menneisyydessä. Ja vanhus varoi tunkeutumasta tuon toisen
+suljettuun maailmaan.
+
+Mutta sairaskin arvasi opettajan ajatukset siitä tavasta jolla tämä
+laski hänen kätensä takaisin raidille, ja koetti paremmin herätä
+todellisuuden tajuntaan. Hänen silmänsä aukenivat täydellisesti luoden
+melkein veitikkamaisia katseita, ja ääni muuttui kirkkaammaksi.
+
+— Suokaä anteeksi, ett'en tullut asemalle. Huomenna saatte nähdä, että
+olen vallan toinen ihminen. Antoniokin sanoi, että pyytäisin hänen
+puolestaan anteeksi. Hänkin on niin hyvä. Ja menkää nyt peseytymään ja
+syömään, menkää!
+
+Opettaja totteli. Kun he olivat pienessä ruokahuoneessa, johon Ornella
+oli jättänyt matkalaukut, tyttö avasi astiakaapin ottaakseen siitä
+esille pöytäliinan. Lapsukainen olisi tahtonut levittää sen pöydälle
+isoisän aterian ajaksi, mutta taas palvelijatar tuuppasi hänet syrjään
+polvellaan.
+
+Silloin opettaja sanoi hiukan karskisti:
+
+— Antakaa hänen olla! Täytyyhän lapsenkin jotakin oppia.
+
+Ornella ei virkkanut mitään. Mutta hän tähysteli vanhusta kiireestä
+kantapäähän levollisilla vihertävillä silmillään. Se oli tosin tyyni
+katse, mutta ilmaisi kuitenkin, että hän oli emäntä ja valtiatar
+talossa.
+
+— Olkaa hyvä ja käykää huoneeseenne, Ornella sanoi hetken kuluttua
+kantaen opettajan matkalaukut viereiseen huoneeseen, ja opettaja
+huomasi, että tämä hänen asuttavakseen määrätty suoja oli kaikista
+synkin. Kosteat täplät koristivat eriskummaisina kuvioina seiniä, ja
+hän luuli näkevänsä sontiaisen juoksentelevan halkeilevalla lattialla.
+Mutta ovella seisoi Ola katsellen pelokkaasti ja uteliaasti, ja hänen
+punainen hameensa hohti kuin takkavalkea talvella.
+
+— Käykää vain sisään, pikku neiti, opettaja sanoi kumartaen. Ja
+toisella kädellään hän ojensi tytölle pientä rasiaa ja toisella
+etusormen ja peukalon välissä kultaisen neulan, jonka oli irroittanut
+kaulaliinastaan.
+
+Ola lähestyi hitaasti ja varovasti, otti lahjat vastaan vaieten
+ja välinpitämattömästi tahtoen mieluummin katsella avattujen
+matkalaukkujen sekasorrosta pilkoittavaa hänelle vielä tuntematonta
+maailmaa. Ja noudattaen päähänpistoaan hän lupasi kuiskaten isoisälle
+jotakin, joka ei ollut kiellettyä:
+
+— Vien sinut katsomaan kanoja ja pikku hevosta.
+
+Opettajasta olisi
+ollut hauskempaa ensin katsella huvilaa. Ja kun he olivat lopettaneet
+aterian ja Ornella oli lähtenyt pesemään vaatteita viereisen renkituvan
+lähellä kumpuavalle lähteelle, hän kysyikin, kuuluivatko ruokasalin
+oven pielessä riippuvat avaimet yläkertaan.
+
+— Kuuluvat kyllä, mutta isä ei anna kajota niihin, tyttö sanoi
+tyytymättömästi nähdessään hänen ottavan avaimet naulasta. Ja
+silmänräpäykseksi omistusvaisto sytytti hänen silmiinsä vihamielisen
+välkkeen. Mutta sitten hän itse sanoi sovittaen:
+
+— Mutta voithan tehdä, minkä isä kieltää, sillä hänhän on poikasi,
+eikö niin? Eihän hän voi torua sinua.
+
+Opettaja painoi etusormen huulilleen, ja he alkoivat nousta.
+yläkertaan. Tyttö kulki varpaisillaan, nukke, jolla oli tiilenpunainen
+tukka ja jonka hän oli isoisältä saanut, olkapäältä roikkuen; lapsi
+kulki hänen edellään, näytti hänelle, mikä oli pääoven avain ja mitkä
+avaimet kuuluivat kunkin huoneen oveen.
+
+Ja äkkiä he olivat siirtyneet kuin lumottuun taloon. Permannon kelta-
+ja siniruutuiset kiviliuskat kiilsivät. Portaat olivat marmoria,
+seinät kukka- ja hedelmäkiehkuroiden muotoisilla kuvilla koristettua
+marmorisekoa. Kaikki tämä todisti koristajan huonoa makua, mutta oli
+ihmeen kaunista Olan ja ehkä isöisänkin silmissä. Tyttö katseli
+kaikkea, katsoi sitten isoisään ja nähdessään hänen päännyökkäyksin
+ilmaisevan mieltymystään tai kättä huiskuttaen tahtovan sanoa: "tuo
+on _töherrystä_", hän puri yhteen pienet hampaansa pidättyäkseen
+ilosta nauramasta.
+
+— Sytytä sähkövalo, opettaja sanoi hiljaa, ja tyttö sytytti.
+Sähkövalossa kaikki näytti kimmeltävän ja loistavan; Ola kulki ympäri
+hipoen seiniä kuin kissa ja nuken linnunsilmät tirkistelivät salaa ja
+ihmetellen pörröisen tukan alta.
+
+— Tänne tulee joka vuosi asumaan kreivi, Ola sanoi heidän seisoessaan
+ylimmän kerroksen vastamaalatun oven edessä. Ja tyttö painautui arkana
+isoisäänsä, ikäänkuin ylhäinen vuokralainen jo olisi ollut siellä
+sisällä. Sisälle astuttuaan he sytyttivät sähkön, jolloin lattioihin,
+kultaukseen ja seiniin maalattuihin naisenkuviin tuli eloisuutta ja
+väriä; sähkön sammuttua ne taas himmenivät ja häipyivät piiloon.
+
+Tytöstä tämä leikki oli hauskaa ja hän pyysi isoisää yhä uudestaan
+sytyttämään sähkön ja taas sammuttamaan sen. Ja vaikka hän oli käynyt
+yläkerrassa vain muutaman kerran, hän tuntui osaavan ulkoa kaikki
+siellä olevat esineet ja osoitti niitä vanhukselle. Mutta hän ei
+kajonnut mihinkään ja varoi hipaisemasta hameellaankaan huonekaluja.
+Tämä kerros oli koko vuoden vuokrattuna kreiville, joka perheineen
+muutti siihen kesäksi, tullen joskus jo keväällä. Sen alla oleva kerros
+oli vaatimattomampi, huonekalut tosin uusia, mutta yksinkertaisia
+ja esille otetut patjat hajahtivat naftaliinille. Tämä huoneisto
+vuokrattiin ainoastaan kesäksi.
+
+Silti Ola piti siitä enemmän, se kun hänestä oli kodikkaampi, ja hänen
+oli lupa käydä tervehtimässä niitä lapsirikkaita perheitä, jotka siinä
+tavallisesti asuivat ja joiden luo tyttö oli tervetullut.
+
+— Tuolla sisällä on jotakin muuta! tyttö sanoi työntäen isoisää salin
+ovelle.
+
+Mutta salissa oli sähköjohto epäkunnossa. Tyttö meni silti sisälle
+käytävän valon opastamana ja veti isoisän mukaansa kuistikolle johtavan
+ikkunan luukun ääreen.
+
+— Katso tätä, mutta älä koske siihen! hän sanoi yhä puoliääneen.
+
+Opettaja kumartui paremmin nähdäkseen. Nojatuolissa oli istuvassa
+asennossa vaatenukke, sininen hame yllä. Silmät, vaaleat hiukset,
+nenä ja suu oli maalattu kankaalle, mutta ne näyttivät todellisilta.
+Isoisästä tuntui siltä, kuin toiselta puolen hiukan koholla oleva huuli
+olisi ivallisesti liikkunut ja kuin koko nukessa olisi ollut jotakin
+elävää ja veitikkamaista.
+
+— Pelästyitkö? Ola kysyi pilkallisesti. Sitten hän ehätti
+rauhoittamaan: ..
+
+— Se on nukke niinkuin tämäkin.
+
+Äidillisen huolellisesti lapsi laski oman nukkensa tuon toisen viereen
+ja pakotti nuo molemmat salaperäiset olennot suutelemaan toisiaan.
+Ja kaikki tämä huvitti häntä niin suuresti, että nauru, joka kauan
+aikaa oli ollut suuhun sulkeutuneena, remahti esiin hampaiden lomista
+kuin lähteensuoni, joka murtaa kallionkin. Silloin isoisä heräsi
+tästä puoleksi pakollisesta lumouksesta, joka sai heidät harhailemaan
+varkaiden tavoin talossa, joka kuitenkin oli Olan koti. Ja hänestä
+melkein tuntui, kuin tyttö ja molemmat nuket olisivat ilkkuneet häntä.
+
+— Tämä talo on sinun, hän virkkoi lujasti; ja toivokaamme, että se
+tuottaa sinulle iloa, kun kasvat isoksi.
+
+Sitteh hän äkkiä avasi kuistikon puoleisen ikkunaluukun, ja meri
+täytti huoneen sinellään, ja punaiset purjeet hehkuivat kuin tuli
+taivaanrannalla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illan suussa malariaa poteva nainen tunsi kuumeensa katoavan. Oli
+kuin kesäyön virkistäva viileys olisi laskeutunut hänen ylleen ja hiki,
+joka kostutti hänen polttavaa ihoansa, tuntui kasteelta. Hiuksetkin,
+jotka kuumeen kestäessä olivat painaneet häntä kuin musta, palava
+taakka, tuntuivat kevyemmiltä ja haihtuivat pilvien tavoin, jotka tuuli
+karkoittaa ja hajoittaa.
+
+Todellisuustuntu toi mukanaan elämänilon tunteen. Ne kaksi päivää,
+jotka nyt seuraisivat, ennenkuin uusi kuumeenkouristus alkoi, tuntuivat
+hänestä kahdelta vuodelta, ja hän kuvitteli niitä tavattoman pitkäksi
+toipumisajaksi. Kaikki oli uutta ja helppoa. Hänen pikku tyttönsäkin,
+joka vaistosi hetken onnellisuuden ja käyttäen sitä hyväkseen tanssi
+ympäri huonetta, näytti hänestä kauniimmalta ja terveemmältä.
+
+Hänen mieleensä muistui, että appi oli tullut heille asumaan, ja
+tämäkin ilahdutti häntä. Vihdoinkin hän oli löytänyt ihmisen, jolle
+saattoi avata sydämensä.
+
+— Missä isoisä on? hän kysyi tytöltä.
+
+— Hän istuu tuolla polttamassa piippua.
+
+— Hänkin! Äiti huokasi tietäen kokemuksesta, että piippu, sekä
+vanhoilla, että nuorillakin miehillä, on naisten vaarallinen kilpailija.
+
+— Mutta hän ei koputa tuhkaa sinne tänne ja lautasille kuin isä.
+Hän ravistaa sen paperitötteröön ja sanoo, että sillä on hyvä tappaa
+muurahaisia.
+
+— Pyydä häntä olemaan hyvä ja tulemaan tänne. Ja sinä voit mennä
+keittiöön katsomaan, ettei ketään käy siellä sillä aikaa kuin Ornella
+on poissa.
+
+Tämä oli tytöstä ylen hauskaa. Ollessaan yksin keittiössä hän leipoi
+pienen kakun tai paistoi perunan kuumassa tuhassa välittämättä muusta
+maailmasta.
+
+Vielä vahvasti haisten tupakalle isoisä astui yksin talon emännän
+huoneeseen, ja kun potilas kysyi häneltä, oliko hänen ollut ikävä ja
+oliko tyttö häirinnyt häntä, vanhus vastasi vakuuttavasti:
+
+— Tämä on ollut elämäni kauneimpia päiviä.
+
+— Jos ensimmäinen päivä on ollut hyvä, niin seuraavat ovat vielä
+parempia, nainen huomautti sydämellisesti.
+
+— Istukaahan tuohon hetkeksi, jollei se teistä ole ikävää. Nyt voin jo
+koko hyvin. Huomenna ei minussa enää ole yhtään kuumetta, ja silloin
+huolehdin itse kaikesta. Ornella on kykenevä ja huolellinen, mutta
+talon emäntä on sentään emäntä.
+
+Opettaja istuutui ison vuoteen ääreen, joka vihreine peitteineen
+lehtipuiden himmentämän pienen ikkunan levittämässä valaistuksessa oli
+kuin niitty hämärän laskeutuessa.
+
+Monta seikkaa hän olisi tahtonut kysyä ottopoikansa vaimolta ja oli
+mielissään siitä, että miniä omasta aloitteestaan tahtoi puhua hänen
+kanssaan. Mutta naisen matala ja silti räikeä ääni, joka kajahti
+ontolta, herätti hänessä oudon tunteen.
+
+Hänen vartalonsakin näytti omituiselta sen levätessä peitteen alla
+jonka hän oli vetänyt kaulaan asti ja jonka alta tuskin erotti ruumiin
+muotoja; ja hänen kalpeat mustien hiuksien reunustamat kasvonsa olivat
+niin syvällä pielukseen hautautuneina, että ne näyttivät siihen
+maalatuilta.
+
+— Olen niin iloinen, että viihdytte täällä, sairas virkkoi katsomatta
+puhuteltavaansa. Jo kauan olemme tahtoneet saada teidät tänne
+luoksemme. Tuskin kuluu päivääkään mieheni puhumatta teistä hellästi ja
+kiitollisena. Ja yhä hän katuu teille tuottamiaan ikävyyksiä.
+
+— Mitä ikävyyksiä?
+
+— Eikö se mielestänne merkitse mitään, ettei hän noudattanut tahtoanne
+eikä opiskellut ja suorittanut tutkintoa? Hän sensijaan yritti
+kaikenlaisia ammatteja, vaikka lahjoillaan kenties olisi voinut päästä
+jos kuinka pitkälle. On totta, että siinä tapauksessa ehkä emme olisi
+kohdanneet toisiamme, nainen virkkoi hiljentäen vieläkin ääntään, eikä
+tyttöämme olisi maailmassa. Enkä enää käsitä, miten voisin elää ilman
+tuota kaunista lastamme. Ja kun mieheni valittaa ja katuu, ettei ole
+noudattanut teidän neuvojanne, sanon sen hänelle. Silloin hän katselee
+lasta eikä puhu mitään. Mutta hänen silmänsä alkavat loistaa, ikäänkuin
+häntä alkaisi itkettää.
+
+— Muutoin olemme onnellisia näin, hän jatkoi kovemmalla äänellä, ehkä
+liiankin onnellisia. Tämä minua melkein peloittaa: Antonio on hyvä,
+iloinen ja hellä. Hänellä on vain yksi vika: hän tupakoi liiaksi.
+Hänellä on piippu hampaissa koko päivän, ja missä hän on liikkunut,
+ei saa muuta tehdä kuin koota tuhkaa ja sammuneita tulitikkuja.
+Mutta hyvällä perheenemännällä on useita velvollisuuksia. Jospa ei
+olisi sen raskaampia! Ja saahan hän kärsiä tästä taudistani, josta
+johtuu, että olen päivän pystyssä ja kolme päivää vuoteessa; myönnän
+saaneeni tämän taudin siitä, että olin liiaksi rakastunut ensimmäiseen
+mieheeni. Tiedätte kai, että Adelmo parkani oli kauppalaivan kapteeni
+ja omisti useita kalastusveneitä? Heti, kun olimme menneet naimisiin,
+tahdoin seurata häntä kaikkialle, siitäkin syystä, että olin kovin
+mustasukkainen. Matkustin sentähden hänen kanssaan Porto Corvoon asti,
+jonka koko ympäristö on malarian saastuttama. Mutta mustasukkaisuuteni
+ei välittänyt mistään muusta vaarasta kuin siitä,että siihen olisi
+ollut aihetta. Adelmo sanoi minulle: "Tuo on syntiä, ja Jumala
+rankaisee sinua siitä". Ja Jumala onkin rangaissut minua. Niinä
+päivinä, jolloin makaan kuumeessa, minusta tuntuu kuin hän vielä eläisi
+ja sanoisi: "Näetkö, jos nyt tahtoisin pettää sinua jonkun toisen
+naisen kanssa, et enää voisi juosta jäljessäni!" Ja silloin kärsin
+siitä suuresti, sillä kuvittelen, että hän todella pettää minua.
+
+— Oliko hän nuori kuollessaan? — opettaja kysyi vuorostaan,
+ottopoikansa puolesta hiukan mustasukkaisena tuolle omituiselle
+kilpailijalle.
+
+— Ei hän ollut erittäin nuori, mutta näytti nuoremmalta kuin todella
+oli. Mutta älkäämme enää puhuko siitä — onhan siitä jo kulunut niin
+pitkä aika! nainen mutisi sulkien silmänsä ikäänkuin päästäkseen
+näkemästä menneisyyttä, tai ehkä pikemminkin peittääkseen intohimoisen
+rakkautensa, joka vielä kyti hänen povessaan.
+
+— Muutaman vuoden aikana kuumekohtaukset näyttivät kadonneen, mutta
+viime kesänä ne taas alkoivat vaivata. Niin, tahdon saada sanotuksi,
+että poikanne on kiltti ja kärsivällinen ja koettaa kaikkialta hommata
+lääkkeitä saadakseen paranemaan minut, ja lukuunottamatta ylenmääräistä
+tupakoimistaan hänellä ei ole paheita. Silloin tällöin hän mielellään
+juo lasillisen tai pari viiniä, — mutta kukapa tässä ei joskus pitäisi
+lasista hyvää viiniä.
+
+— Minä esimerkiksi en; olen ehdottomasti raitis.
+
+Puoleksi avoimin silmin nainen katsoi häneen osaa ottaen ja
+veitikkamaisesti.
+
+— Minä en ole koskaan nähnyt miestä, joka ei olisi juonut viiniä,
+enkä monta naistakaan. Täällä meidän kaikkien täytyy tehdä työtä, eikä
+meillä ole teattereita eikä muita huvituksia. Elämä on ankaraa, ja
+ainoa lohdutus on lasi hyvää viiniä.
+
+— Mutta onhan teillä hyvät tulot.
+
+— Aivan niin, kun raadamme otsamme hiessä. Maakamara on kitsas, meri
+epäluotettava, ja maatyöläiset ja kalastajat ovat keskenään yhdessä
+juonessa kiskoakseen itselleen niin suuren voiton kuin suinkin. Adelmo
+parka tunsi tämän väen tyystin, ja sentähden hänen onnistui pitää
+se aisoissa; varsinkin "meren roistot", niin kuin hänen oli tapana
+sanoa. Hän oli pienestä pitäen matkustellut, käynyt Intiassa ja
+Austraaliassa asti, ja hän sanoi, että merisatamat ovat kuin maito-
+ja viiniastiat, jotka vetävät puoleensa enimmin tartuttavia kärpäsiä.
+Antonio sitävastoin, hän jatkoi sen lyhyen vaitiolon jälkeen, joka
+aina erotti vainajan muiston elossa olevasta, ikäänkuin aukko olisi
+syntynyt hänen ajatuksiinsa niiden irtautuessa menneisyydestä —
+Antonio on suvaitsevampi, Hänkin on harhaillut ympäri maailmaa, mutta
+ihmisiä hän ei ole oppinut tuntemaan rahtuakaan. Hän on kuljeksinut
+kuin poika, joka karkaa kotoaan vieden rahoja mukanansa ja joka vain
+huvittelee. Aviomme ensi aikoina kaikki petkuttivat häntä tai oikeammin
+meitä, sillä silloin minäkin olin hyvin kokematon. Myöhemmin olemme
+viisastuneet maksettuamme runsaat oppirahat. Antonio lisäksi kernaasti
+huvitteli, tanssi kaiket yöt, joskus päivisinkin. Enhän ole hänelle
+mustasukkainen; mutta totta puhuakseni minulla on ollut katkeria hetkiä
+naisten tähden.
+
+Opettaja nauraa hihitti hiljaa. Antoniolla muka ei ollut pahoja tapoja:
+viini, tupakka ja rakastelu olivat seikkoja, joista maailmanmiehen ei
+tarvitse pidättäytyä!
+
+— Huomattuaan, että asiat kääntyivät huonolle tolalle, hän tuli
+järkiinsä ja kiristi ohjia. Mutta se minun täytyy tunnustaa, että hän
+vaikeimpinakin hetkinä aina kohteli minua kunnioittaen ja nöyrästi. Kun
+mies tunnustaa harha-askeleensa ja lupaa parantaa tapansa, mitä voikaan
+tehdä? Niin, ehkä ummistaa toisen silmänsä, jollei hän pidä sanaansa,
+varsinkin jos on olemassa joku, jolta tulee salata inhimilliset
+heikkoudet.
+
+— Puhut kuin pyhimys, opettaja huudahti. Entä nyt...?
+
+— Nyt, nainen keskeytti katuen, että oli tullut sanoneeksi liikaa, nyt
+kaikki käy hyvin. Antonio valvoo maatöitä ja pitää kalastajia tiukalla.
+Tänäänkin hän lähti Porto Corvoon kuultuaan, että meidän veneidemme
+kalastajat siellä piilottavat varastettuja kaloja.
+
+— Montako venettä teillä on?
+
+— Nyt niitä on neljä. Adelmo paralla oli kuusi, kuin hevoslauma. Onhan
+meillä hyvät tulot, mutta kulut ja verot ovat myös suuret. Tämä koskee
+huvilaammekin. Merellä on suden hampaat.
+
+— Ja asutte täällä! opettaja huomautti katsellen ympärilleen pienessä
+synkässä pohjakerroksen huoneessa. Mutta nainen ei näyttänyt edes
+käsittävän, että perhe voisi osankaan vuodesta asua talon kauniissa
+huoneissa. Onhan täälläkin hyvä. Ei tarvitse kiiveskellä portaita.
+
+— Ennenkuin tämä huvila rakennettiin, asuimme Adelmo paran kanssa
+pienessä huoneessa maalla.
+
+— Ja silloin olitte onnellisempia?
+
+— No... eipä niinkään. Olimme nuoria ja vastustuskykyisempiä.
+
+— Mutta olethan yhä vielä nuori, opettaja sanoi katsellen sivulta
+naisen puhtaita piirteitä, jotka hopeanhohteisina pistivät esiin
+tuuheasta mustasta tukasta. Ja tämä hymyili ikäänkuin korostaakseen
+hänen sanojaan ja paljasti virheettömät hampaansa. Mutta siihen hymyyn
+sekaantui katkeruutta.
+
+— Olen Antoniota viittätoista vuotta vanhempi... enkä siis enää nuori.
+
+Hän herkesi hymyilemästä ja peitti hampaansa, niinkuin piilotetaan
+koriste, jota hätäiseltä on näytetty. Silloin opettaja kumartui hänen
+puoleensa kädet ristissä ja sanoi hiljaa:
+
+— Eikä pikku tyttö ollut vielä siihen aikaan tullut maailmaan.
+
+Molemmat olivat ääneti kuin vaipuneina rukoukseen.
+
+Ja tytön henki liiteli huoneessa ja levitti uskonnollista
+salaperäisyyttä tähän synkkään suojaan, jossa esineet hukkuivat hämyyn
+ja ikkuna tummeni.
+
+Epämääräisesti opettaja vaistosi, että nainen kätki sen onnen pinnan
+alle, jota hän tavoitteli ja johon ehkä uskoikin, kärsimystä, joka ei
+kadonnut kuumeen mukana. Ja nainenkin tajusi tuon hänen aavistuksensa
+ja molemmat tahtoivat avata sydämensä toisilleen, mutta eivät voineet.
+
+Pikku tytön henki kutoi heidän ympärilleen kimmeltävämmän ja hauraamman
+verkon kuin hämähäkki pensaaseen. Se yhdisti heitä, mutta samalla se
+esti heitä lausumasta sanaakaan, joka olisi turmellut pienokaisen
+työn. Hänen tähtensä täytyi vaieta. Hänen tähtensä ei ilmakehää saanut
+häiritä pieninkään henkäys.
+
+— Tämä on kenties pelkkä harhaluulo, opettaja ajatteli, mutta tiesi
+myös, että harhaluulo on ihmishengen veri.
+
+Ja kun äänettömyys alko i tuntua ahdistavalta ja sanat olivat
+purkautumaisillaan esille vastustamattoman luonnonvoiman tavoin,
+kuuluivat ulkoa pikku tytön sormet rummuttavan ikkunaa, ikäänkuin hän
+olisi tahtonut tulla apuun rikkomaan äänettömyyden. Hänen punainen
+hameensa loi hohdettaan harmaisiin varjoihin, ja hänen hymynsä pudisti
+taas hereille elämän nukahtaneet voimat.
+
+Oli jo pimeä, eikä isäntä ollut vielä palannut kotiin. Isoisä ja Ola
+istuivat keittiön oven suussa häntä odottamassa, ja Ornella, joka oli
+vienyt sairaalle ruokaa, hääri hellan ääressä paistinpannun kimpussa.
+
+Opettaja kääntyi tämäntästä katsomaan Ornellaa melkein vastoin
+tahtoaan, katse tutkivana kuin pikku tytöllä tämän tähystellessä
+esineitä ja henkilöitä, joita ei vielä tunne. Tuon nuoren naisen,
+jonka muodot jo olivat täyteläiset kuin kolmikymmenvuotiaalla, vaaleat
+palmikot, hiukan karheat kuin tähkäpäät, ja käärityt sekä tiukkaan
+kiedotut ison pään ympäri, jonka valkeassa ihossa näkyi jokunen pisama,
+ja jonka pulleat käsivarret päättyivät isoja kukkia muistuttaviin
+käsiin — tuon naisen luuli opettaja jo ennen nähneensä, mutta
+missä, milloin? Sitä hän ei muistanut. Eikä tuo nainen miellyttänyt
+häntä, vaikka hän pani merkille, että tämä oli tavattoman hiljainen
+ja tyoteliäs ja kokonaan antautunut talousaskareisiin. Tuo hänen
+vaiteliaisuutensakin, johon ruumiillista hyvinvointia ilmaiseva lievä
+huohotus loi hiukkasen eloisuutta, hänen vartalonsa luja täyteläisyys
+ja hänestä uhoava kuin metsän eläimen haju vaikutti, että hän
+opettajasta tuntui kesytetyltä pedolta.
+
+Ornella hääri ruoanlaittopuuhissaan koskaan kumartumatta lähemmäksi
+matalaa hellaa ja näytti ylhäältä katselevan halveksien kaikkea, mitä
+käsin kosketteli. Joka kerran kun Ola yritti lähestyä häntä, hän
+tuuppasi lapsen raa'asti luotaan oikean käden pivolla. Ola turvautui
+siis isoisäänsä. Ja siinä he molemmat istuivat oven pielessä vaieten,
+kuin olisivat jo vuosikausia tunteneet toisensa ja kuin olisivat
+sanoneet toisilleen kaiken sanottavansa.
+
+Ulkona oli leuto ilta, lehtikujan suojassa oli pimeää ja kauempana
+harmaata, jonne pilkoitti työväen rakennuksesta valojuova. Sieltäpäin
+lemusi lannanhajua, joka sekoittui puutarhan sulotuoksuihin.
+
+Ornellan herjettyä paistamasta alkoi kuulua meren kaukainen kumea ja
+yksitoikkoinen kohina, jonka lomiin sirkka jo kutoi kevyttä sirinäänsä.
+Äkkiä pihan hiljaisuutta häiritsi tuulenpuuskan kaltainen ääni. Kuuli
+selvästi piiskan läimäysten keskeltä tiukujen kilinää. Sitten kuului
+nuorelle kajahtava ääni, joka huusi:
+
+— Hoi! Hoi!
+
+Tytön silmät täyttyivät valoisalla ilolla.
+
+— Se on isä! hän huudahti nousten varpailleen kuin nähdäkseen hänet jo
+kaukaa. Sitten hän kovin toimessaan asettui isoisän viereen ja kuiskasi
+hänen korvaansa:
+
+— Tehdään hänelle pieni kepponen! Mennään oven taakse piiloon ja
+pelästytetään häntä, kun hän tulee sisään. Isoisä suostui, ja siinä he
+nyt molemmat hymyilivät oven takana Olan painaessa kättään huulilleen
+pidättääkseen nauruaan.
+
+Mutta koira, joka tuli sisään ennen isäntäänsä, oli vähällä turmella
+koko pilan. Läähättäen ja häntä pystyssä se hyppeli keittiössä
+iloisena, mutta samalla epäluuloisena, ja laukattuaan ympäri huonetta
+kuin pieni valkoinen mustasatulainen hevonen se alkoi haukkua nalkuttaa
+tuntematonta miestä. Mutta huomatessaan Olan viittaavan vaikenemaan
+se jäi seisomaan epävarmana, pää ja häntä koholla katsellen kohtausta
+silmillään, jotka olivat ilmehikkäät kuin ihmisellä.
+
+Ornellakin suvaitsi ottaa osaa pilaan.
+
+— Ola ei ole kotona, hän lähti kävelylle isoisänsä kanssa, joka
+saapui tänä aamuna, hän sanoi päätään kääntämättä Antonion astuessa
+huoneeseen. Ja tottuneena tällaiseen leikkisään petkutukseen Antonio
+oli uskovinaan.
+
+— Kas vain niitä veitikoita, kun vielä lähtivät kävelylle. Ja minä kun
+toin pienen linnun sille tyttöheilakalle! Nyt päästän sen taas lentoon.
+
+Silloin tyttö ei voinut hillitä malttamattomuuttaan, vaan tuuppasi ovea
+ja huusi:
+
+— Olemme tässä! Olemme tässä!
+
+Ja molemmat miehet syleilivät toisiaan hiljaa painaen tyttöä väliinä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vasta jäljestäpäin tulivat sanat, Antonio meni ensin tervehtimään
+vaimoaan. Sitten hän käski Ornellan kattaa pöydän ja nouti kellarista
+kaksi isoa viinipulloa, jotka olivat niin pölyisiä, etta näyttivät
+jostakin muinaisajan kaupungin raunioista esiin kaivetuilta. Sitten hän
+kehoitti isää istuutumaan pöydän ääreen ja taputti häntä olalle, aivan
+kuin olisi tahtonut sanoa:
+
+— Vihdoinkin! Vihdoinkin minulla on tilaisuus antaa teille jotakin.
+
+Nyt tuli keittiöön Tigrino, kulkukissa, jolla oli sinisenharmaat silmät
+ja joka kävellessään näytti venyvän ja kutistuvan kokoon turkkinsa
+harmaankeltaisten ja ruskeiden juovien liikkuessa. Ja ihmeteltävän
+sopuisina kissa ja koira asettuivat vierekkäin istumaan pöydän alle.
+Pöytä oli katettu aivan kuin juhlaan. Ornella oli arvaten Antonion
+tarkoituksen levittänyt pöydälle vastasilitetyn hienon liinan, kantanut
+siihen eheät lautaset ja lasiasettimet veitselle, haarukalle ja
+lusikalle.
+
+Hän hinasi sitten lampun ylemmäksi, jotta se ylhäältä loisi kaikkeen
+pehmeämmän valon.
+
+Ja hän sijoitti Olan niin, ettei hän häiritsisi miehiä, ja kuiskasi
+tälle, että hänelle tarjottaisiin kaikkea ja että hän olisi paikallaan
+ääneti.
+
+Ola oli vaiti, mutta pani merkille tämän tavattoman komeuden eikä
+herjennyt katselemasta isäänsä, jossa niinikään näytti olevan jotakin
+erikoista. Olihan hän paremmalla tuulella kuin muina päivinä, kauniimpi
+ja ystävällisempi, mutta myös kerskailevampi. Ja ympärillä oli
+juhlantuntua, aivan kuin vieraiden käydessä, ja vaikka tytön täytyi
+istua hiljaa ja ääneti, hänellä oli hauskempi kuin muilla, kun sai
+kuulla niin paljon uutta ja nähdä uusia kasvoja. Tyttö säpsähti, kun
+isä sanoi, täytettyään isoisän lautasen punaisilla ja valkoisilla
+liikkiönpaloilla:
+
+— No, kerrohan nyt!
+
+Nyt isoisänkin kasvoihin tuli toinen ilme: olihan hän mies, joka saapui
+kaukaisilta mailta ja joka puhui poikansa kanssa toisella tavalla kuin
+Olan kanssa.
+
+Ornellakin oli vallan toisenlainen kuin niinä iltoina, joina äiti
+makasi vuoteessa. Hänellä oli nyt yllään valkoinen esiliina, ja
+tarjoillessaan aterian aikana hän kumartui samoin kuin kylpylaitoksen
+ravintolan tarjoilijat. Haaveellinen sädekehä ympäröi pöytää, ja
+Ola oli mielestään kuin katselija teatterissa, jossa todellisuus
+näyttämöllä käännetään ylösalaisin ja silti liikuttaa sydäntä enemmän
+kuin todellisuus.
+
+Isoisä puhui, aika ajoin pysähdyttäen hitaan pureskelunsa, ääni kumeana
+ja melkein karheana. Eihän siinä kosketeltu tärkeitä tapahtumia, mutta
+mainittiin asioita, joita ei vielä koskaan aikäisemmin oltu kuultu. Ja
+isän huudahdukset ja keskeytykset, jotka osoittivat, että jutut yhtä
+paljon huvittivat häntä kuin Olaa, loivat niihin vilkkaampaa väritystä.
+
+Sitten isäkin alkoi kertoa. Olivathan hänenkin tarinansa pelkkiä
+tuttuja seikkoja, mutta hänen kertominaan ne tuntuivat uusilta
+sentähden, että niissä esiintyi yksityiskohtia ja lisähavaintoja jotka
+eivät olleet ennestään tunnettuja. Pari kolme kertaa Olan teki mieli
+korjata, mutta hän ei uskaltanut.
+
+Opettaja sitten taas kuunteli ja katseli poikaansa, kuin olisi
+nähnyt hänet ensi kerran. Ja sama erottavan etäisyyden tunne, joka
+oli täyttänyt hänen mielensä hänen seisoessaan yksin pääteasemalla,
+palasi jälleen. Mutta uudelleen tytön läsnäolo täytti tämän masentavan
+tyhjyyden.
+
+— Sinusta on tullut iso ja roteva, isoisä sanoi, katsellessaan nuoren
+miehen ranteita ja voimakasta päätä. — Sinusta on tullut aika mies.
+
+Ja hän tuntui viivähtävän tätä viime sanaa lausuessaan äänessä surun
+vivahdus siitä, että hän ei itse ollut, niinkuin oli toivonut, saanut
+tehdä nuorukaisesta miestä, vaan että sen oli tehnyt itse elämä
+kohtalokkaine voimineen.
+
+Poika oivalsi hänen ajatuksensa ja alkoi lausuilla osaksi vilpittömän
+tunteen, osaksi vereensä sekaantuvan hyvän viinin vaikutuksesta, luoden
+hyvän näyttelijän tavoin katseen vastakkaisella seinällä riippuvaan
+peiliin:
+
+— Kaikesta saan kiittää teitä. En unhota yhtään mitään. Se
+varallisuus, josta nyt nautin, johtuu kokonaan teidän hyvistä
+neuvoistanne ja antamastanne esimerkistä. Seisoessani joskus syvän
+kuilun partaalla olen oitis ajatellut teitä, ja minusta on tuntunut,
+kuin joku salainen voima olisi vetänyt minut takaisin. Ja tuo hurskas
+nainen, jokä paraikaa lepää tuskanvuoteellaan, kuinka monta kertaa hän
+onkaan kuullut minun unissa mainitsevan teidän nimeänne! Ja tämä
+suloinen lapsi voisi kertoa, että olen puhunut hänelle ennemmin teistä
+kuin Jumalasta. Eikö se ole totta, Ola?
+
+Ola purskahti nauruun. Se oli tyytyväisyyden naurua, kun isä niin
+juhlallisesti vetosi häneen, mutta se saattoi myös olla ilkkumista.
+Tämä näytti olevan Ornellan käsitys, hän kun näpsäytti tyttöä päähän
+korjatessaan lautasia pöydästä, osoittamatta muutoin vähintäkään
+mielenkiintoa miesten keskusteluun.
+
+— Älkäämme liioitelko, opettaja virkkoi, äänessään lievä ivansävy,
+joka joskus kuulosti hänen puheestaan hänen tietämättään. Olisinhan
+voinut tehdä enemmän sinun hyväksesi, mutta ikavä kyllä olin heikko,
+ikäänkuin olisin ollut todellinen isä. Mutta kun kohtalo on ollut
+sinulle suopea, niin kiittäkäämme Herraa, Onni suosii meitä.
+
+Hänkin kääntyi tyttöön päin ja nyökäytti päätään, Tyttö kuunteli
+silmät säteillen, mutta ei nauranut tällä kertaa, sillä hän ei ollut
+oikein ymmärtänyt, mutta vastasi päätään sirosti kallistaen isoisän
+päännyökkäykseen.
+
+Ja vanhus joi uudelleen, kohottaen lasia häntä kohti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jäätyään kahdenkesken miehet puhelivat vapaammin polttaen piippua.
+Heidän piippunsakin ilmaisivat heidän erilaisia luonteitaan. Opettajan
+piippu oli lyhyt, yhdestä ainoasta kappaleesta, varsi oli mustunut
+aikojen kuluessa ja pesä vanhanaikainen, Antonion piippu taas oli pitkä
+ja imuke koristettu hopeaheloin. Heidän tapansa polttaa piippua oli
+niinikään erilainen; edellinen imi sitä hellittämättä ja hekumallisesti
+kuin lapsi äitinsä rintoja, jälkimmäinen poltteli rajusti joka hetki
+ottaen piipun hampaista ja syljeksien siekailematta ympärilleen.
+
+— Olenko todella tyytyväinen? Totta kai olen tyytyväinen! hän huudahti
+innokkaasti, ja hänen äänenpainonsa kuulosti vilpittömältä. Tietysti
+olisin vieläkin tyytyväisempi, jollei vaimollani, Margalla, olisi tuota
+tautia. Meidän kesken sanoen, luulen samoin kuin lääkärikin, että tuo
+tauti johtuu etupäässä hermoista ja että se aikaa myöten paranee, jos
+hän suostuu vaihtamaan ilmanalaa. Mutta siinä kohden hän on kovin
+itsepäinen. Hän ei koskaan liiku ulkoisalla eikä pidä vieraista.
+
+Entä miten hän siis suhtautuu minuun?
+
+— No mutta te — sehän on vallan toista. Hän on odottanut teitä kuin
+Messiasta. Hän on jo pitkät ajat odottanut teitä. Ja luulen, että juuri
+teidän täälläolonne tekee hänelle hyvää.
+
+— Niin, olen pannut merkille jotakin omituista vaimosi silmissä ja
+äänessä. Hän puhuu esimerkiksi hyvin omituisella tavalla vainajasta,
+ensimmäisestä miehestäan.
+
+Antonio laski rajusti piipun pöydälle ja nauroi, Mutta hänen naurussaan
+öli ontto ja teennäinen kaiku.
+
+— Siinä nyt ollaan! Hänen päähänpiintymänänsä on ajatella tuota
+erinomaista Adelmoaan kuin sankaria ja pyhimystä. Luulenpa, että
+hän tekee tuon saattaakseen minut mustasukkaiseksi. Tuota Adelmoa
+en tuntenut, mutta olen kuullut hänestä yhtä ja toista! Hän oli
+vaimoaan vanhempi, ja hänen valokuvassaan, jota vaimoni säilyttää kuin
+pyhäinjäännöstä, näkee rumat, tavattoman pitkät kasvot ja ahneet silmät
+syvällä kuopissaan. Huhuillaan lisäksi, että hän sodan loppuvuosina
+osoitti suurta myötätuntoa vihollisia kohtaan ja oli laivoineen
+yhteydessä heidän kanssaan.
+
+— Puhutpa sangen rumasti, poikaseni, vanhus sanoi hyväntahtoisesti. Ja
+näyttää siltä, kuin vaimosi olisi todenteolla onnistunut tehdä sinut
+mustasukkaiseksi.
+
+— Ei! Ei! Antonio vastusteli ottaen jälleen käteensä piipun, jota
+katseli tarkoin, aivan kuin ei olisi sitä ennen nähnyt.
+
+— Sehän olisi luonnotonta. Olenhan, hitto vieköön, nuori ja terve,
+vapaa huolista ja epäluulosta. Ja näette tämän piipun. Se oli kelpo
+Adelmon piippu, jonka hän oli ostanut Hollannista. Poltanhan sillä
+mielikseni.
+
+Ja kerskaillen hän pisti sen suuhunsa. Silloin opettaja ajatteli, että
+piippu ei ollut ainoa Adelmon jättämä peru, josta Antonio hyötyi. Ja
+hänestä tuntui, kuin hänen suussaan olisi ollut karvas maku. Margan
+hänelle puoleksi uskomat salaisuudet palasivat jälleen hänen mieleensä.
+
+— Vaimosi odotti minua, hän virkkoi, kuin itsekseen. Hän on hyvä, eikö
+niin?
+
+— Hyvä ja kunnollinen. Hän on hyvin työteliäs ja elää yksinomaan
+kotia, minua ja tyttöämme varten. Huomenna saatte nähdä hänet. Me
+muutoin olemme täydelleen yhtä mieltä. Koko omaisuus on tosin hänen,
+mutta minä puolestani uhraan kaiken työni ja voimani tehdäkseni sen
+korkoa tuottavaksi. Tänään minun olisi pitänyt tulla teitä vastaan.
+Muttä siitä ei tullut mitään, minun kun täytyi lähteä matkaan pitämään
+perheen puolta. Ja ajattelin, että hän, isäni, sen hyvin ymmärtää ja on
+siitä mielissäänkin.
+
+— Teit todella siinä oikein.
+
+— Ja omaisuus tuottaa hyvin sentähden, etta minä olen tällainen.
+Toisen käsissä kaikki olisi mennyt hukkaan. Teen tilin Margalle joka
+kolikosta, ja itse elän kuin poika talossa, sen Margakin myöntää. Oh,
+hän jatkoi koroittaen ääntään ja pullistaen rintaansa, ei kukaan voi
+väittää, ettei minusta ole tullut kunnon miestä, vaikka karkasinkin
+kotoa ja palkitsin hyväntekijäni kiittämättömyydellä.
+
+Tämä kosketteli opettajan salaisimpia ajatuksia. Mutta hän ilmaisi
+epäröimättä mielipiteensä. Hän esiintyi mielellään oikaisijana, tapa,
+joka kenties oli jäänyt häneen kouluajoilta. Olihan hän aina, kun joku
+poika oli salaa tehnyt pahaa, koettanut houkutella hänestä esille
+totuutta ja valaista hänen sieluaan selvittämällä hänelle tuota pahaa.
+Hän sanoi siis aivan tyynesti Antoniolle:
+
+— Jos Marga koettaa saada sinut mustasukkaiseksi, niinkuin mainitsit,
+ja joutuu tuohon hermostuneeseen tilaan, niin hänellä kai on siihen
+aihetta. Nainen, joka on täysin onnellinen, ei ajattele sellaisia
+seikköja.
+
+— Mitä me oikeastaan tiedäme naisista! Kaikki he ovat, varsinkin
+rakkausasioissa, vähän hassuja. Marga oli mustasukkainen ensimmäiselle
+miehelleenkin, joka ei totisesti ollut mikään kauneuden perikuva.
+Hän juoksi tämän jäljessä öisinkin ja kertoo itse seuranneensa
+häntä kalaretkillekin. Kerran myrsky yllätti heidät, niin että
+hengenlähtö ei ollut kaukana. Minulle hän ei koskaan ole näyttänyt
+mustasukkaisuuttaan, mutta luulen silti, että hänessä sitä on tai
+ainakin oli aviomme ensi vuosina.
+
+— Avio on pyhä, opettaja sanoi vakavasti, eivätkä sellaiset pilvet saa
+sitä pimittää, varsinkaan kun on lapsia. Mies, joka solmii avioliiton,
+ottaa hartioilleen vastuun Jumalan edessä. Hän on viljelijän kaltainen,
+joka on ottanut tehtäväkseen kasvattaa uusia, terveitä ja voimakkaita
+taimia huostaansa uskotussa maassa. Lapset ovat elämän kukkia.
+
+Antonio tuprutteli sauhuja piipustaan hiukan suutuksissaan,
+kun saatettiinkin epäillä hänen oivallisia aviomiehen ja isän
+ominaisuuksiaan.
+
+— Aviossa on todella suuri edesvastuu, hän viimein virkkoi käyttäen
+jälleen tuota mahtipontista äänensävyä, joka teki epäiltäväksi hänen
+sanojensa vilpittömyyden. Mutta jos tekin olisitte ollut naimisissa,
+tietäisitte, kuinka taitava ja kärsivällinen täytyy olla voidakseen
+ylläpitää sopua, ettekä soimaisi miestä, joka joskus lähtee kotoa
+viattomalla tavalla huvittelemaan.
+
+— Siinä nyt ollaan! Myönnät siis, että joskus menettelet väärin vaimoasi
+kohtaan.
+
+— Väärinkö? Väärin menettelee mies, joka riistää rakkautensa vaimoltaan
+ja ennenkaikkea hänen omaisuutensa. Minä puolestani voin vannoa, että
+en koskaan ole tuhlannut ropoakaan naisiin jo siitäkin syystä, etteivät
+he sitä ansaitse. He ovat kaikki enemmän tai vähemmän lutkia — hän
+vakuutti sylkäisten kauas — ja nepä juuri juoksevat miesten perässä,
+varsinkin kun mies — sanottakoon se aivan vaatimattomasti — on nuori
+ja vahva niinkuin allekirjoittanut. Toiselta puolen juuri sentähden,
+että aivan uhkuu terveyttä, tarvitsee huvitusta. Eikä hyvä puoliso,
+jollainen Marga on, oikeastaan ole siitä pahoillaan. Emme enää elä
+vanhaan aikaan, ja Salomokin oli useamman kuin yhden naisen tarpeessa.
+
+Opettaja lakkasi polttamasta. Hän tunnusti, että kaikki, minkä Antonio
+oli sanonut, oli järkevää; mutta silti tämän sanat herättivät hänessä
+tyytymättömyyttä ja vastenmielisyyttä.
+
+— Sillä tavoin joutuu paheen liejuun, hän huomautti, kuitenkin mielessaan
+se surullinen vakaumus, että toinen ei häntä käsittäisi. Ymmärrän
+harha-askelen, joka aiheutuu rakkaudesta, mutta en sellaista, joka
+johtuu riettaudesta. Miehen pitää tyytyä yhteen naiseen ja naisen
+yhteen mieheen, se on Jumalan käsky, sitä vaativat elämän laitkin.
+Tiedän, että jos olisin mennyt naimisiin, en koskaan olisi pettänyt
+vaimoani.
+
+— Juuri siitä syystä olette visusti varonut ottamasta itsellenne
+vaimoa.
+
+Opettaja ei heti vastannut, mutta hänen kasvonsa, jotka olivat
+olleet kelmeät kuin hänen lasinsa, hulmahtivat äkkiä punaisiksi.
+Oliko se halveksimista, tunnonvaivaa, mielipahaa vai häpeää? Ehkä
+kaikki nämä intohimon veriset kukat yhdessä olivat järkyttäneet hänen
+mielenrauhaansa.
+
+— Rakas poikani, hän sanoi ensi kertaa mainiten häntä tällä nimellä,
+olet ehkä oikeassa. En voi arvostella sellaista, mitä en tunne. Ja minä
+ja sinä, me edustamme ikäänkuin todellisuutta ja unelmaa. Mitä sinä
+tiedät minusta? Et ainakaan tiedä, puhunko ehkä kokemuksesta sentähden,
+että olen elänyt ja hairahtunut, ja annanko sinulle neuvojani
+suojellakseni sinua suruilta.
+
+Mutta nuori mies oivalsi ainoastaan hänen sanojensa ulkonaisen puolen.
+
+— Tiedän aina tarkoin, kenen kanssa olen tekemisissä, hän virkkoi
+melkein töykeästi. Olen oppinut tuntemaan maailman ja ihmiset liian
+hyvin antaakseni enää petkuttaa itseäni. Ei kukaan voi tehdä minulle
+pahaa.
+
+— Suru ei tule toisista, se tulee omasta itsestämme ja luonnosta.
+Tänään olet vahva — entä huomenna?
+
+— Huominen on Jumalan kädessä, toinen virkkoi hilpeästi kaataen
+itselleen viimeisen lasillisen viiniä ja ravistaen ylösalaisin
+käännettyä pulloa, ikäänkuin siinä vielä olisi piillyt viinitilkka.
+Mutta hän ei juonut. Hänen mieltään pahoitti, että kasvatusisä oli niin
+alakuloinen. Mutta hän ajatteli samalla, että mies, joka ei juo, aina
+hieman saarnailee ja on ikävä. Nuori mies tahtoi saada hänet paremmalle
+tuulelle, niin että hän viettäisi edes jonkin hauskan hetken. Aluksi
+hän siis kosketteli hauskempia asioita.
+
+— Kun tässä puhumme Margasta, tahdon kertoa teille, miten tulin hänet
+tuntemaan.
+
+Ensin hän meni katsomaan, oliko Ornella todella vetäytynyt keittiön
+vieressä olevaan pieneen huonepahaiseensa. Hän palasi ja istuutui
+entiselle paikalleen juoden huomaamattaan viimeisen lasillisensa viiniä.
+
+Tuo tyttö on niin hirveän utelias. Näyttää siltä, kuin hän ei
+välittäisi mistään, mutta aina hän silti heristää korviaan. Ohimennen
+sanoen, Marga kaikin mokomin tahtoo pitää häntä talossa, sillä
+tietäkää, että vaimoni olisi mustasukkainen palvelijattarille, mutta
+Ornella taas on sukua hänen hellästi rakastamalleen Adelmolle.
+
+— No niin, hän jatkoi hiljaisella äänellä ja hilpeänä, kuten ehkä
+muistatte, minulla oli täällä toimi tullilaitoksessa, ja valmistauduin
+karabinieerialiupseeriksi. Minulla oli vakavat, korkealle tähtäävät
+tuumat. Toivoin ennen pitkää pääseväni vääpeliksi ja aikaa myöten
+kenraaliksi! Miksikäs ei? Lujasti ponnistellen ehkä olisin tämän
+korkean arvon saavuttanutkin. Siihen aikaan en ajatellut naisia.
+Olin pyytänyt siirtoa kaupunkiin, jossa saattaisi paremmin
+opiskella, mutta myös päästäkseni täällä asuvan aliupseerin rouvan
+komennon alaisuudesta. Tuo nainen pakotti meitä solttuja raatamaan
+puutarhassaan, joka on Margan viinitarhan rajoilla.
+
+"Marga oli vähää aikaisemmin jäänyt leskeksi, eikä häntä koskaan
+näkynyt. Tunsin hänet vain nimeltä, tai oikeammin kuulopuheista.
+Juoruttiin paljonkin hänen miesvainajastaan, kerrottiin, että tämä
+oli ollut itävaltalaisten urkkijana, että hän oli löytänyt aarteen
+ja varastanut sievoisen rahasumman vanhalta tädiltään, joka oli
+kasvattanut hänet ja joka sittemmin kuoli surusta. Työskennellessäni
+aliupseerin vaimon puutarhassa katselin Margan tiluksia ja huvilaa
+tavallani ivallisen uteliaana ja ajattelin leskeä, joka ei kokonaiseen
+vuoteen ollut liikkunut ulkoisalla, vaan istui kotona itkien mokomaakin
+miestä, joka — niin huhuiltiin — oli rikastunut vaimonsa kautta ja
+jättänyt hänelle kaiken omaisuutensa.
+
+"Tosiasiassa ajattelin, että Adelmo varmaankin oli ansainnut
+kalastuksella suunnattomasti rahoja sodan aikana, sillä hänen veneensä
+kävivät kalassa silloinkin, kun se oli kiellettyä. Mutta ihmisillä on
+aina puhumista miehestä, joka on rikastunut, ja siihen aikaan puhuttiin
+pahaa Adelmosta, niinkuin nyt puhutaan pahaa minusta, joka olen nainut
+hänen leskensä. Ja monet sanovat, että nain hänet rahojen tähden,
+vaikka menin naimisiin rakkaudesta.
+
+"Rakastin häntä jo ennenkuin hänet tunsin, ja hän oli totisesti
+ensimmäinen rakkauteni.
+
+"Olin silloin melkein vain poika, ja vaikka olin kuljeksinut maailmalla
+enkä ujostellut naisia, en ollut vielä koskaan ollut todella rakastunut.
+
+"Kun aliupseerin vaimo tuli puutarhaan valvomaan työtäni, hän aina
+puhui minulle salaperäisestä naapurinaisesta ja sanoi, että tämä oli
+hyvin kaunis ja oli herättänyt suurta intohimoa monessa miehessä,
+muiden muassa Adelmon veljessäkin, joka oli toivottoman rakkautensa
+tähden lähtenyt Jaavaan, missä onneksi yhä vielä oleskelee. Ja hän
+kertoi, ettei edes ollut mahdollista nähdä tuota naista, hän kun ei
+ottanut vastaan muita kuin lähimpiä sukulaisiaan eikä enää koskaan
+tahtonut liikkua kodistaan mihinkään, uskollisena miehensä muistolle.
+
+"'Lyödäänkö vetoa, että minun sittenkin onnistuu nähdä hänet?' sanoin
+aliupseerin vaimolle eräänä lokakuun päivänä. — 'Ei kai tuossa
+ovettomassa ja ikkunattomassa talossa sentään asu ihmissyöjiä! Vannon,
+että minun onnistuu tavata tuo Marga rouva hänen omassa huoneessaan.'
+
+"Aliupseerin vaimokin oli kaunis, veikeä nainen, joka kernaasti
+seurusteli kanssani, ja luulenpa, että hän juuri sen vuoksi piti minua
+työssä puutarhassa, huvitellen alinomaa ja kiihoittaen minua puhumalla
+rakkaudesta, naisista ja varsinkin Margasta.
+
+"'Mies voi tehdä kaiken, mitä tahtoo', hän sanoi merkitsevästi.
+
+"'Mutta käyköön miten tahansa, te olette todistajanani, että
+tarkoitukseni on ainoastaan saada läheltä nähdä tuo kuuluisa kaunotar.'
+
+"Tunnustan suoraan, että aliupseerin vaimo avusti minua yrityksessäni
+ja salli minun tehdä aukon pensasaitaan, jotta voisin päästä puutarhan
+viereiselle pihalle. Kuten jo mainitsin, oli lokakuu ja vielä lämmintä
+kuin kesällä. Kasarmissa nukuimme ikkunat auki ja omasta kämpästäni
+saatoin lehtimajan lomitse nähdä Margan ikkunan valon.
+
+"Ja eräänä yönä tunkeuduin tuolle pihalle huopakengät jalassa vallan
+kuin salakuljettajia vaaniessamme, ja hiivin hiljaa eteenpäin.
+Unhotinpp, mainita, että olin hieronut ystävyyttä väenrakennuksen
+koiran kanssa, joka usein tuli pensasaidan ääreen haukkumaan kanojamme.
+Viskasin sille joskus makupalan, ja kuten tunnetaan, koirasta tulee
+suun välityksellä ihmisen ystävä. Se alkoi haukkua minun päästyäni
+pihaan, mutta tultuaan lähemmäksi ja huomattuaan minut tuttavaksi se
+rauhoittui. Sitten se iloisena juoksi edelläni, kuin olisi tuntenut
+hyvät aikeeni ja näyttänyt minulle tietä.
+
+"Näin saavuin lehtimajaan. Olette kai huomannut, että Margan ikkuna
+on matalalla? Laskeuduin polvilleni ja konttasin lähemmäksi paremmin
+nähdäkseni. Ja onni suosi minua, jopa liiaksikin.
+
+"Marga, jonka luulin paraikaa rukoilevan miesvainajansa sielun
+puolesta, huuhteli käsivarsiaan ja kaulaansa, niinkuin hän vieläkin
+tekee, ennenkuin menee levolle. Näin hänet siinä hartiat ja rinta
+paljaina, hiukset käärittyinä solmuun päalaelle. Hän oli kaunis kuin
+marmoripatsas. Hänen pyyhkiessään ja hieroessaan vahvasti pyyheliinalla
+ihoaan, se kävi ruusunpunaiseksi. Hän nosti nuorekkaita käsivarsiaan,
+käänteli ja väänteli niitä ja tarkasteli niitä kauan. Sitten hän
+tarkkaavaisesti katseli sydämenmuotoista syntymämerkkiä, joka hänellä
+on keskellä povea. Minä heittäydyin melkein pelästyneenä maahan ja
+jäin siihen makaamaan, kunnes hän sulki ikkunaluukut, ja kaikki oli
+hiljaista.
+
+"Mutta en puhunut mitään aliupseerin vaimolle päättäen jatkaa peliäni
+senkin uhalla, että menettäisin vedon. Eräänä yönä Margan renki
+huomasi minut ja oli vähällä ampua minuun luodin pyssystään. Sanoin,
+että virkani perusteella muka olin oikeutettu käymään, missä halusin,
+ja koska olin kuolettavasti rakastunut Margaan ja kiihkeästi halusin
+puhua hänen kanssaan, lisäsin, että minun tehtävänäni oli suorittaa
+kotitarkastus hanen huvilassaan. Koko talo joutui mullin mallin. Marga,
+joka asui kahden palvelijattarensa kanssa, pelästyi niin kovin, että
+minä sain tunnonvaivoja, kun olin häntä häirinnyt; Rengin äiti ja
+vaimo riensivät paikalle tukka pörrössä kuin raivottarilla, koira ei
+enää ollut hillittävissä, vaan alkoi haukkua, kuin pannen vastalauseen
+kaikkea tätä joutavaa hälihää vastaan.
+
+"'Hyvä', sanoin Margalle,'"minun on käsketty tarkastaa huvilanne
+kuistikkoa, sillä näyttää siltä, kuin joku teidän tietämättänne olisi
+piiloittanut sinne sotakieltotavaraa.'
+
+"Hän ei vastustellut. Hän antoi minulle kuistikon avaimen ja käski
+rengin saattaa minut sinne. Sanoin, että hänenkin läsnäolonsa oli
+tarkastusta toimeenpantaessa välttämätön, ja hän tuli mukaan. Tietysti
+ei sieltä löytynyt mitään, mutta panin merkille, että kuistikosta johti
+ullakolle pieni ovi, jonka pyysin Margaa avaamaan. Hän lähetti rengin
+noutamaan avainta. Kun olimme kahdenkesken, heittäydyin hänen eteensä
+ja pyysin anteeksi. Te itse olette se sotakieltotavara, jota etsin.
+Olen keksinyt tämän juonen saadakseni tavata teidät, kun se ei muuten
+käynyt päinsä.
+
+"Ensin Marga väistyi säikähtyneenä, mutta purskahti sitten äänekkääseen
+nauruun ja sänoi hieman murtaen: 'Olettepa te perin hassu!'
+
+"Mutta kun sitten keskellä päivää tulin häntä tervehtimään, hän ei
+ainoastaan ottanut minua vastaan, vaan lähetti päällepäätteeksi
+palvelijattaren asialle, niin että saatoimme olla kahden ja puhella
+häiritsemättä."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Marga nousi seuraavana päivänä aamun sarastaessa. Ja tuntui, kuin
+auringon nousu olisi kirkastanut talon, joka ilman häntä piili pilvissä.
+
+Kun opettaja siistinä ja tukka huolellisesti kammattuna astui
+keittiöön, Marga oli jo siivonnut huoneet, käynyt renkituvassa,
+puhutellut lehmiä, varsaa ja tammaa, kanoja ja ankkoja, koiraa, puita
+ja kukkia.
+
+Nyt hän jo puhutteli keittiön astioita. Ei ollut mitään niin
+vähäpätöistä, johon ei hänen elämis- ja liikkumisilonsa olisi
+kohdistunut.
+
+Opettajalta ei jäänyt huomaamatta, että emäntä lakkaamatta lausui
+Ornellalle moitteen sanoja. Ja tämä vastaanotti ne ääneti ja
+liikkumatonna kuin kuvapatsas.
+
+Marga muutoin rauhoittui pian ja alkoi nauraa ja puhua pikkutytön
+kanssa, ikäänkuin hän olisi ollut aikuinen, ja hänenkin, apen kanssa,
+kuin olisi tahtonut häntä kaikkien elämänsä tarjoamien arvojen
+todistajaksi.
+
+— Näettehän, Antonio on jo lähtenyt kotoa edes nauttimatta kulausta
+vettä. Hän on jo mennyt hoitamaan asioitamme, kun toinen vielä venyisi
+vuoteessaan herrasmiehen tavoin. Kaikki käy hyvin perheessä, jossa
+noustaan varhain ja jossa jokainen täyttää velvollisuutensa.
+
+Tarjotessaan kahvia ja maitoa ja leikellessään tarjottimella
+edellisestä illasta säästyneitä leipäpalasia hän kysyi pienokaiselta:
+
+— Oletko rukoillut aamurukouksesi? Oletko rukoillut isoisänkin
+puolesta?
+
+— Saattepa nähdä, isoisä, että tuosta tytöstä tulee oikea nainen, että
+hän itse saa nauttia onnesta ja — jakaa sitä muillekin. Hän saa
+opiskella latinaakin, jos Jumala niin suo, mutta hän ei silti laiminlyö
+talon askareita. Vanhempien ja teidänkin antama hyvä esimerkki on
+varmasti häntä hyödyttävä. Ja kuinka kaunis tuo tyttö on, ja kuinka
+kiltti. Hänen vertaistaan ei ole maailmassa. Mutta mitä teetkään, Ola,
+sinä häijy lapsi? Sinä katkeroitat koko elämäni tässä maailmassa.
+
+Ja ellei opettajan läsnäolo olisi suojellut tyttöä, äiti olisi
+antanut Olalle aika korvapuustin. Sillä käyttäen hyväkseen äidin
+innostusta uhkuvaa ylistelyä tämä veitikka oli kumartunut ja kaatanut
+osan maidonsekaisesta kahvistaan koiran selkään. Eläin oli jäänyt
+kotiin, kun isännän ei tarvinnut mennä satamaa kauemmaksi, jossa
+purettiin kalalastia veneistä. Mutta näytti siltä kuin se olisi jäänyt
+kotiin vasiten tutustuakseen lähemmin vieraaseen ja häärinyt hänen
+ympärillään nuuskien ja tutkien häntä tarkoin ja tehden itsensäkin
+tuttavaksi. Opettaja taas öli liikutettu huomatessaan tämän melkein
+inhimillisen kiintymyksen tarpeen ja heitteli sille leipäpaloja, jotka
+eläin punaisella kielellään sieppasi ilmasta. Silloin sen selässä
+oleva musta täplä kiilsi kuin sametti, ja koko eläin värisi ilosta ja
+kiitollisuudesta.
+
+Kissa sitävastoin ei suvainnut lähestyä. Se halusi voimakasta
+herrasväen ruokaa ja loikoi mukavassa asennossa tuolilla, häntä ja
+käpälät kokoon vedettyinä odöttaen kuin pieni tiikerinjuovainen
+marmorisfinksi Ornellan paluuta ostoksilta.
+
+Opettaja piti paljon tällaisista pienistä kotoisista tuokiokuvista, ja
+hän tunsi olevansa raamatullisen ilmakehän ympäröimänä, jossa hengitti
+helpommin.
+
+Margan levoton hahmo, yllään haalistunut ja huolimaton puku, joka ei
+silti rumentanut kauniin joustavan vartalon hienoutta, hopeanvalkeita
+vilkkaita kasvoja ympäröivät järjestämättömät hiukset, pistivät
+vastakohtana silmään tuosta ympäristösta. Ja opettaja tunsi, että
+naisen ilmaisema ilo oli hieman samanlaista kuin hänen sanansakin:
+välkkyvä harso, jota hän liehutti toisten edessä pettääkseen heitä ja
+pettääkseen itseäänkin.
+
+Kun Ornella palasi ostoksiltaan ja pöytä peittyi paperipusseihin ja
+vihanneksiin, jotka vielä olivat kosteita, kun kahvikuppi kaatui
+ja kissa kavahti pystyyn, itsepäisesti hakien lihaa, Marga vähän
+hermostui. Hän tuuppasi syrjään Olan, joka niinikään kaiveli pusseja,
+saaden riisiryynejä ja jauhoja valumaan esiin, ja alkoi torua Ornellaa.
+
+Silloin opettaja ehdotti, että hän, tyttö ja koira lähtisivät
+kävelylle, ja tämä ehdotus otettiin kiitollisesti vastaan.
+
+Ja niin he kävelivät kaikki kolme pieninä ja yksinäisinä aava rannikko
+ja meren sinitaso edessään.
+
+Alastoman rannikon edessä, joka vielä on vapaana ihmisjalan
+jäljistä, leviää niittyjä, joita peittää heinä ja pienet keltaiset
+ja punasinervät kukat, jotka näyttävät lasista tehdyiltä. Kaikki on
+hohtavan kirkasta kuin lasi ja kimmeltää kuin jalokivet: taivas, vesi,
+näkinkengät, hietakin, joita aalto väistyy ja josta aurinko heijastuu
+kuin kuvastimesta. Ennen kaikkea vetää opettajan ja Olan katseita
+puoleensa iso hohtava kolmio, joka on levitetty niityn ruohikkoon.
+Purjekangas, jonka vanha merimaalari on sivellyt safranivärillä ja jota
+hän nyt maalailee tunnontarkasti puristaen värejä ympärillä nojallaan
+olevista putkista ja silloin tällöin poistuen matkan päähän paremmin
+arvostellakseen taulun vaikutusta.
+
+Sen yläpäässä näkyy aurinko punaisena lähetellen pitkiä harvoja
+säteitään, jommoiselta se näyttää noustessaan merestä. Alempana
+keltainen juova erottaa kankaan yläpuolen alaosasta, ja vaikka
+taulun värit kauttaaltaan ovat kirkkaita, saa sen vaikutuksen, että
+epämääräinen kaista, joka muistuttaa hiekkarantaa, erottaa tämän
+yksinkertaisilta viivoiltaan suurpiirteisen maiseman kahteen osaan.
+Ylhäällä säteilee auringon ääretön loisto, alhaalla, missä safrani
+vaihtuu savenväriksi, vallitsee maankamara, joka ottaa elämänsä tuolta
+valolta.
+
+Kankaan heleään yläliepeeseen maalari lopuksi kuvaa kukon, Jolle hän
+antaa granaattiomenan värin. Ja tämäkin vertauskuva saa ajattelemaan
+toivoa ja rakkautta uhkuvaa uutta päivää.
+
+Ja opettaja tuntee sydämessään taikauskoista iloa; onhan kaikella hänen
+mielestään nyttemmin vertauskuvallinen ja satumainen merkitys.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän ja hänen kaksi kävelytoveriansa jäivät siihen hetkeksi
+katselemaan. Birba, koirakin, jonka näytti olevan vaikea käsittää
+maalauksen merkitystä, juoksenteli sen ympärillä älyttömyydessään
+haukkuen kukkoa, ikäänkuin olisi pelännyt, että se ilmielävänä
+kopsahtaisi alas tuuliviirin huipusta, jopa se haukkua nalkutteli
+itse viiriäkin. Lopulta sen huomio kääntyi paikalle saapuvaan pieneen
+koiraan. Molemmat juoksivat toisiaan vastaan, pyörivät nuuskien toinen
+toisensa ympärillä, hyppivät vuoroteilen ylös ja alkoivat toisiaan
+puraisten kieriskellä pehmeässä ruohikossa pelmuten ja leikitellen kuin
+lapset, jotka jo kauan ovat tunteneet toisensa:
+
+— Ihmiset päinvastoin, opettaja sanoi, yrittäen päästä puheisiin
+maalaajan kanssa, kohdatessaan toisensa ensi kertaa, pitävät toisiaan
+vihollisina.
+
+Maalaaja kohotti välinpitämättömästi sinisiä silmiään häiriytyneenä
+muukalaisen tungettelevasta uteliaisuudesta ja työnsi syrjään tytön,
+joka tuli liian lähelle kangasta. Silloin tyttö koetti yhtyä koirien
+leikkiin, mutta isoisä vei hänet lempeästi pakottaen pois. Birba ei
+toistuneista kehoituksista huolimatta tahtonut jättää uutta ystäväänsä,
+ennenkuin tämä kyllästyi sen seuraan.
+
+Merenranta oli aivan tyhjänä ihmisistä. Ola koetti vetää isoisää
+vasemmalle aallonmurtajaan päin, joka näytti maata ja merta
+yhdistävältä sillalta ja josta erosi mustia ihmiskuvioita, sinimeri
+taustana. Mutta isoisä tunsi vetovoimaa oikealle, suureen hiljaisuuteen
+ja aavaan yksinäisyyteen, sinne, missä hiekkarannan viivat hukkuvat
+siniautereisiin, jotka häipyvät etäisiin taivaanrannan vuoriin.
+
+— Onko sinun kotisi tuolla kaukana? Ola kysyi ja opettaja säpsähti ja
+puristi tytön pientä lämmintä kättä, sillä lapsi oli hiipaissut hänen
+omaa ajatustaan.
+
+— Ei se ole minun kotini — se on hyvin kaukana, ja ajattelin juuri
+sitä.
+
+— Onko sinun kotiseudullasi merta?
+
+— Ei ole. Siellä on vuoria, katsohan, jotka ovat kuin nuo sotamiesten
+hiekasta rakentamat vallit, mutta paljoa isompia ja korkeampia ja
+niillä kasvaa puita ja pensaita.
+
+— Onko siellä ihmissusiakin? tyttö kysyi hiukan säikkyneenä kaikesta
+tuosta oudosta suuruudesta.
+
+— Ei toki, lemmikkini! Ihmissusia ei ole ollenkaan olemassa.
+
+Tyttö väittää vastaan, ei tahdo, että voimakkaat perinnäisuskomukset
+häneltä riistetään, ja pysähtyy äkisti.
+
+— Ehei, ihmissusia _on_ olemassa! Kuulin niiden ulvovan yölla, kun
+kaikki on hiljaista: huu, huu!
+
+Ola puraisee hiukan isoisän kättä korostaakseen väitettään.
+
+— Hyi, kuinka kamalaa! vanhus sanoo ollen säikähtyvinään ja hellittää
+tytön käden puhaltaen omaansa. Pois, pois, ihmissusi!
+
+Tällakin kertaa tytön nauru tuntui hänestä säteilevämmältä kuin meri ja
+kukkivat niityt. Ja hän melkein pelkäsi tätä onnenhetkeä, vaikka käänsi
+päänsä sivulle salatakseen, että hänkin nauroi.
+
+— Nyt taas leikimme, tyttö sanoi jälleen tarttuen hänen käteensä.
+
+Ja he leikittelivät kuin äskeiset koirat rannalla, kuin kalaparvi
+matalikolla, kuin pienet punasinervät perhot, jotka siivillään hipoivat
+aaltoja.
+
+Kun Ola lopulta kävi vallattomaksi ja todella puri isoisää käteen,
+vanhus nousi ja sanoi ankarasti:
+
+— Hauska leikki ei saa jatkua liian pitkään. Jos sitä kestää kauan, se
+käy ikäväksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sitten he lahtivät katsomaan pursien paluuta kalasta, ne tulivat
+rantaan kaksittain, kuin aviopuolisot hauskalta kävelyltä. Ne soluivat
+arvokkaasti kanavaan, ja niiden tultua satamaan yksi kalastajista
+kiipesi notkeana kuin apina sillan kaiteelle ja tarrautui kiinni sillan
+laitaan, josta käden käänteessa keikahti sillalle. Toveri heitti
+hänelle touvin, jonka hän köytti hyökysillan kiveen kiinnitettyyn
+rautarenkaaseen. Ja pursi kellui siinä kuin vangittu nöyrä siivekäs
+eläin, huojuen hiljaa, kunnes pysähtyi tyynellä vedenkalvolla, joka
+selvästi heijasti sen kuvan.
+
+Toinen toisensa perästä ne järjestyivät pitkin aallonmurtajan
+laitaa purjeet välkkyen ilmassa ja vedessä. Eräät niistä olivat
+ihan kuin tatuoituja, niin täynnä paikkoja, jotka pistivät silmiin
+purjekankaasta. Ja ympärille levisi juhlatunnelma, kuin kulkue olisi
+liikkunut ohi kultakangas-lippuineen ja hopeasauvoineen.
+
+Ola osoitti isoisälleen muutamien uusien pursien metalliheloja ja
+veistokoristuksia: sinisiä vanteita, hopealevyjä, jopa kukkamaljakkoja
+erotti aluksen mustasta tervasta. Mutta enimmin tyttöä miellytti
+punasilmäinen lohikäärme, joka oli kauttaaltaan kullattu, ja joka
+törrötti veneen kokassa välkkyen päivänpaisteessa kuin epäjumalankuva.
+Ola näytti isoisälle myös isänsä alukset, mutta ei ollut erityisen
+ylpeä niistä. Niitä oli neljä jotenkin pientä ja vanhaa, vaikkakin
+korjattua ja valkoiseksi maalattua venettä. Jos niillä olisi ollut
+valkoiset purjeet, ne olisivat näyttäneet kahdelta kyyhkysparilta, niin
+likekkäin ne olivat suudellen toisiaan vuorotellen. Niiden nimet _San
+Giorgio ja Nicoletta, Gabbiano ja Maria Margherita_, oli maalattu
+koukeroiden koristamilla isoilla sinisillä kirjaimilla.
+
+Niiden purjeet olivat yksinkertaiset, heleän safraninväriset,
+uutuuttaan hohtavat ja sopusoinnussa uuden omistajan kuumaverisen ja
+uskaliaan luonteen kanssa.
+
+Veneissä kalastajat liikkuivat ääneti paljaat jalat märkinä merivedestä
+ja iho suolan kyllästämästä ilmasta ruskettuneena, noukkien kaloja
+hämmästyttävän nopeasti. Muutaman hetken kuluttua korit olivat
+täynnä isoja vihreitä, limaisia kampeloita, hopeankiiltoisia
+piikkieväkaloja ja lihavia karppeja. Punaruskeat merikravut viskattiin
+ylenkatseellisesti syrjään samoin kuin kelpaamattomat pikkukalat, jotka
+olivat suomuttomia ja liukkaita kuin madot.
+
+Sitten kalakorit asetettiin käsirattaille, ja kalastajat, jotka
+näyttivät suoraa päätä meren aalloista nousseilta, alkoivat vetää
+niitä, korjattuaan kalasaaliinsa niinkuin maamies kokoaa viljasatonsa.
+
+Ola, isoisä ja koira seurasivat heitä. Siellä täällä hyökysillan
+kivillä loikoi kuollut pieni kala, joka oli tipahtanut koreista.
+Opettaja varoi niitä tallaamasta tuntien sääliä, jota isot kalat eivät
+olleet hänessä herättäneet. Ja Ola, joka taas melkein arvasi hänen
+ajatuksensa, noukki niitä pienillä sormillaan ja heitti ne mereen, ja
+vesi aukeni ja sulkeutui taas kuin pieni nielaiseva suu.
+
+— Rupeavatko ne jälleen elämään, isoisä? Tuskinpa vain? Kun kerran
+kuolee, ei enää rupea elämään.
+
+Opettajan sydän vavahti taas, sillä synkkä muisto sukelsi esiin
+keskeltä tätä meren rannan loihtimaa suurta valoisaa onnea.
+
+Vaistomaisesti hän seurasi Olaa, joka veti häntä perässsään kulkien
+varmana samannepäin kuin kalastajat. Hän tunsi heidät kaikki, ja kaikki
+he tunsivat hänet. Ola tiesi veneiden pienten koirien ja kissojen
+nimetkin ja tervehti niitä somasti hymyillen ja päätään nyökäyttäen.
+
+Tietäen olevansa isoisälle hauska näky hän pakotti tämän pysähtymään
+ja katselemaan miestä, joka istui onkimassa. Mies, tavallinen porvari,
+istui sillan laidalla ja piteli kädessään vapaa, jonka siima upposi
+veteen. Hän istui liikkumatta pää kallellaan ja näytti siltä kuin olisi
+rukoillut: "Herra Jumala, lähetä minulle kaunis iso kala, niin että
+voin viedä sen kotiin, paistattaa sen ja syödä sen perheeni kanssa,
+amen!"
+
+Lapsin seisoi vaieten katselemassa, ja kaikkien kasvoissa kuvastui kuin
+suuren tapauksen odotus.
+
+Isöisäänkin tarttui noiden toisten uteliaisuus, melkeinpä jännitys, ja
+hän ajatteli, että moinen työ ehkä sopisi hänellekin.
+
+Vesi värähteli siiman ympärillä, joka vaipui syvemmälle veteen. Mies
+nosti äkkiä vapaa, ja lasten suut aukenivat ikäänkuin nielläkseen jo
+valmiiksi paistetun oivallisen kalan. Mutta pettymyksen pilvi peitti
+katsojien ja samalla ilkkuva hymy onkijan kasvot, sillä siiman päässä
+kieppui vain koukkuun kiinnitetty surkea kuollut syöttikala, joka
+kiilsi kuin korvakelluke.
+
+Mutta onkija ei masennu eikä välitä katsojien levottomuudesta. Samoin
+kuin hänen ei ole tapana kertoa kenellekään pyydystämisensä tuloksista,
+hän ei liioin ilmaise omaa pettymystään ja aina uusiutuvaa toivoaan.
+
+Hän upottaa uudelleen hitaasti siimansa veden pehmeään syliin, taas hän
+kumartuu odottamaan.
+
+— Ola, lähdetään jo, isoisä sanoo, puristaen ja pudistaen tytön kättä.
+Mutta tyttö ei suostu lähtemään, vaan pyytää häntä vielä odottamaan.
+
+Onkimies nykäisee vavan ylös hämmästyttävän nopeasti, ja ennenkuin
+läsnäolijat vielä huomaavat, mistä on kysymys, kaunis, melkein sininen
+kala pyristelee rajusti korissa, johon siima on sen paiskannut.
+
+Ja nyt onkija karkoittaa pojat, jotka huutavat ilosta, ikäänkuin kala
+olisi heidän, ja hymyilee puoleksi ivallisesti, puoleksi ystävällisesti.
+
+— Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!
+
+Hän herkeää hymyilemästä, kun isoisä, kumarruttuaan kuuntelemaan Olan
+kuiskaamaa neuvoa, kysyy, onko kala myytävänä.
+
+Se on kaupan, sillä onkimies toivoo saavansa toisia kotiin vietäväksi.
+Hierotaan siis kauppoja, kimmeltävän uhrin jatkaessa korin pohjalla
+epätoivoista tanssiaan, sen korallikehäisten silmien himmenemistään
+himmetessä kuin hukkuvalla.
+
+Sitten sen hypyt vähitellen käyvät lyhyemmiksi; kiemurteleva ruumis
+suorenee, kellahtaa pohjaan kupeelleen, maaten siinä viimeisen
+värähdyksen jälkeen hengettömänä, vatsa vaaleana ja evät laskeutuen
+kökoon kuin pienet viuhkat.
+
+— Se on kuollut, poikaset kuuluttavat. Onkimies kätkee sen
+sanomalehteen kuin käärinliinaan ja ojentaa ostajalle. Ja sitten isoisä
+ja tyttö poistuvat pitkin auringonpaisteista hyökysiltaa. Heitä seuraa
+koira, joka on ollut läsnä tapauksessa silminnäkijänä tuntematta siitä
+erikoista mielenkiintoa, se kun ei välitä kalasta, olipa se raakaa tai
+paistettua.
+
+Aallonmurtajan paalusto päättyi kanavan laitaa kulkevaan tiehen, joka
+äkkiä laajeni puiden reunustamaksi aukioksi, mihin oli kasattu hirsiä.
+Se oli kalastajien telakka ja samalla myyntipaikka.
+
+Ola veti isoisän mukaansa sinne ja karkasi äkkiä hänen luotaan juosten
+miesten ja naisten ryhmään, jotka seisoivat kalakorien ympärillä. Tytön
+isä seisoi keskellä, lakki työnnettynä takaraivolle ja kaulahuivi
+kirjavana kuin kesäperho, joka koreili hänen sinisellä paidallaan.
+Tyttö syleili nauraen hänen sääriään.
+
+Antonio kääntyi, huomasi opettajan ja tervehti häntä kättä
+heiluttamalla, mutta näytti tyytymättömältä hänen tulostaan. Ehkä hän
+ajatteli, ettei ollut oikea hetki esittää isoisäänsä tovereilleen. Nämä
+eivät muutoin näyttäneet ollenkaan haluavan tutustua muukalaiseen, eikä
+hänkään halunnut tulla heidän tuttavakseen.
+
+Olihan hänellä jo mieluisaa seuraa, ja kun Ola, jonka isä lempeästi
+työnsi luotaan, palasi isoisän luo, tämä taas tarttui hänen pieneen
+käteensä kuin johonkin, mikä kuului yksinomaan hänelle, ja päätti olla
+enää päästämättä häntä pakenemaan.
+
+Näin he katselivat kalahuutokauppaa matkan päästä ja melkein
+piiloittautuen, jotteivät olisi häirineet Antoniota. Huutokauppa
+tapahtui omituisella tavalla, eräänlaisen mystiikan värittämänä,
+mikä selitti osallisten vakavan mielenkiinnon, ankaran ihmeen ja
+silmistäkuvastuvan itsekkyyden.
+
+Ensin huudettiin kori täynnä oivallisia karppeja, jotka loistivat
+kuin kosteat punaiset ruusut. Kookas, lihava mies, yllään avara
+musta takki, joka aallehti joka taholle, oli ryhmän päähenkilö ja
+huusi murteella muutaman sanan, jotka näyttiyät kehoittavan ostajia
+tekemään tarjouksensa. Silloin nämä yksitellen, sekä miehet että
+naiset, lähestyivät häntä, nousivat varpailleen, mies kun ei vähääkään
+kumartunut, ja kuiskasivat hänen korvaansa summan, jonka olivat
+halukkaat maksamaan.
+
+Järkähtämättömän tyynenä mies siinä seisoi kuunnellen, kasvoillaan
+auringon kirkas heijastus, mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä, koska
+huusi toistämiseen ja jälleen kuunteli salaisia tarjouksia. Tuntui
+siltä, kuin hän olisi ripittänyt kaikkia noita vakavia ihmisiä,
+jotka eivät keskenään vaihtaneet sanaakaan, vaan kiinnittivät kaiken
+huomionsa kilpailuun, josta heidän kohtalonsa näytti riippuvan. Lopulta
+tuo kalakori luovutettiin rotevalle naiselle, jolla oli mädälle
+kalalle lemahtava pörröinen tukka. Hän oli ainoa, joka nousematta
+varpailleen saattoi kuiskata kuuluttajan korvaan, hän kun pituudessa
+veti vertoja kookkaalle miehelle. Ja käsillään, jotka olivat yhtä
+limaiset kuin kalat, tuo nainen raivasi itselleen tietä, nosti korin
+maasta tyytyvaisena hymyillen kaloille, laski sen käsirattaille ja meni
+matkoihinsa välittämättä mistään muusta.
+
+Ola puristi isoisänsä kättä, ja hekin poistuivat kulkien sen
+merituoksun vanavedessä, jota roteva kalanmyyjätär levitti jälkeensä.
+He astuivat kanavan laitaa pitkin kiemurtelevan tietä, joka imi
+väriä ja eloisuutta veneiden purjeista ja niiden vihreään veteen
+heijastuvasta kuvaimesta. Kanavan toisella puolella kohosi harmaana
+pilvenä tamariskijono, ja etäisyydessä hohti taivas kirkkaana
+piinioiden takana. Sitten tie teki mutkan, minkäjälkeen se suorana ja
+kiiltävänä kuin miekka upposi maiseman sydameen.
+
+Tämä sydän oli pieni rantakivillä laskettu tori, oikealla oli kirkko
+ja vasemmalla vanha tumma kunnallistalo, keskellä vedetön suihkulähde.
+Kaiken yläpuolella levisi kaistale sinitaivasta katoksen tavoin.
+Tulijoita vastaan värähteli kirkonkellojen kalkatus ja kauppatorilta
+väen sorina.
+
+Vaate- ja elintarvemyymälöiden hyvin varustetut näyteikkunat saivat
+luulemaan, että oltiin kaupungissa, ja isoisä olisi ehkä kulkenut
+hiukan eksyksiin ilman Olan varmaa opastusta.
+
+Kaikkein ensiksi tyttö veti hänet torin lähimpaän kulmaan sen
+myymäläikkunan eteen, josta hän enimmin piti ja jonka täyttivät kuin
+museon kaikenlaiset kallisarvoiset ja mielenkiintoiset esineet: puetut
+nuket, onnea tuottavat alastomat, siivekkäät lemmenhaltiat, kiiltävät
+rannerenkaat ja lelut. Mutta isoisä ei ottanut kuullakseen tytön
+toivomuksia, sillä hänen, tuon entisen kasvattajan opetusmenetelmän
+ydinkohtia oli vakaumus, ettei saa tukea lasten kiintymystä
+hyödyttömiin asioihin ja esineisiin.
+
+— Se nukke, jonka toin sinulle, hän sanoi lohduttaakseen lasta, on
+tuhatta kertaa kauniimpi kuin nuo, ja samalla se on onnea tuottava. Ja
+vielä vahvistaakseen lohdutustaan hän itse seisahtui toisen ikkunan
+eteen:
+
+— Tässä on ainakin sellaista, mikä on hyödyllistä; katso, katso,
+kuinka kauniita leivoksia, rubiininpunainen kirsikka keskellä. Katso
+kuinka hyviä sokerileipiä, vielä tuoreita ja lämpöisiä kuin sinun
+pienet sormesi. Ja katso miten oivallisia kermaleivoksia, jotka
+näyttävät avaavan huulensa, niin että kerma tulee näkyviin, ja sanovan:
+syökää meidät, syökää, syökää! Emmekö osta niistä muutamia äidille?
+
+He menivät leipomoon, joka kauttaaltaan tuoksui sokerille, ja
+hyllylle rakennetun leivospyramidin ylin leivos irroitettiin kuin
+kaunis teeruusu pensaasta ja tarjottiin Olalle. Tyttö sieppasi sen
+käteensä, kuitenkaan osoittamatta himokkuutta, ja tarkasteli sitä
+joka puolelta. Hän tunnusteli sitä ympäriinsä ensin sormella ja
+sitten kielellä, paremmin huomatakseen sopivan hyökkäyskohdan. Tämän
+löydettyään hän iski siihen kuin ahmatti pienet hampaansa. Vähitellen
+hänen haukkauksensa kävivät harvemmiksi, ja kun enää viimeinen pala
+oli jäljellä, hän otti sen pois suustaan, katseli sitä moneen kertaan,
+pienensi sitä pienentämistään ja söi sen muruttain. Viimeinen muru
+putosi lattialle ja hän otti senkin maasta.
+
+Sellaista elämä on, opettaja ajatteli katsellessaan lasta. Sillä aikaa
+leipuri, jota tytön ahneus äitelytti, latoi pahvirasiaan ne leivokset,
+jotka opettaja oli ostanut kotiin viedäkseen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ola seurasi ylen tarkkaavaisena sokerileipurin hommaa, miten hän
+huolellisesti sitoi kolmivärisellä nauhalla tuon sievän valkoisen
+pahvirasian; ja kun nauhasta lopuksi oli muodostettu silmukka, josta
+oli mukava kantaa, tyttö nykäisi isoisän takinlievettä, pakottaen hänet
+kumartumaan ja kuuntelemaan salaisuutta:
+
+— Anna minulle vielä yksi — —
+
+Mutta isoisä tahtoi kasvattaa lasta ja
+epäsi pyynnön, tosin vastenmielisesti.
+
+— Kunhan tulemme kotiin.
+
+Mutta vähän lohduttaakseen tyttöä opettaja antoi hänen kantaa
+pientä pakettia, ja jälleen he menivät väkijoukkoon torille, jossa
+seurusteltiin kuin yhteisellä pihalla. Siellä kaikki tunsivat
+toisensa, ja Ola vastaanotti ja jakeli hymyjä oikealle ja vasemmalle
+vihännesmyyjättärien luodessa uteliaita katseita mieheen, joka oli
+hänen seurassaan.
+
+— Onko tuo isoisäsi?
+
+— On, se on isoisäni, tyttö vastasi ravistaen opettajan kättä ja
+ylpeillen hänestä, eikä hienotunteisuudessaan ottanut omenaa eikä
+herneenpalkoa, jota joku naisista hänelle tarjosi.
+
+Mutta yhdelle heistä hän vastasi töykeästi ja väistyi syrjään. Tämä
+ei kaupannut vihanneksia, vaan oli tavallinen vanha kansannainen. Hän
+nojasi paksuun sauvaan; hänellä oli isot leveät jalat, jotka näyttivät
+halvautuneilta, ja musta huivi pienten kasvojensa ympärillä, jotka
+muodoltaan ja väriltään muistuttivat kurtistunutta päärynää.
+
+— Jumala teitä siunatkoon! hän sanoi huolimatta Olan ynseydestä.
+Opettaja, joka luuli häntä kerjäläiseksi, tahtoi antaa hänelle kolikon,
+jota vanhus, näyttämättä kuitenkaan loukkautuneelta, ei ottanut. Hän
+pudisti vapiseväa päätaän, kuin olisi tahtonut sanoa: Rahat ovat hyviä
+olemassa, mutta sopuisaan yhteisoloon tarvitaan muuta.
+
+Ja muitta mutkitta hän poistui hitaasti ja ääneti kuin kilpikonna.
+
+— Kuka hän on? opettaja kysyi.
+
+— Se on Leppä-huvilan eukko; hän varastelee lapsia.
+
+— Sitä en usko. Missä tuo huvila on?
+
+— Näytän sen sinulle. Äiti on kieltänyt minua menemästä sinne asti.
+Mutta sinun kanssasi kai voin mennä?
+
+Ja tyttö veti vanhusta rajusti mukaansa kovin innostuneena odottavaan
+kiellettyyn huviin. He kulkivat nyt vanhan kirkon ohi, joka taytti
+kokonaan yhden torin sivuista, ja opettajan päähän pälkähti mennä
+sisälle tuohon kirkkoon, missä Ola oli kastettu ja mihin hän ehkä
+kerran oli astuva morsiamena. Omasta puolestaan opettaja ei noudattanut
+mitään kirkon ulkonaisia menoja, hänellä kun oli sydämessään oma
+uskontonsa, varmuus, että Jumala on meissä ja että me olemme jumalassa,
+ja että kuulemme hänen läsnäolonsa _omassa äänessämme_. Mutta hänen
+vakaumuksensa oli, että kristinusko on yksinkertaisten sielujen ainoa
+lähtökohta, josta he voivat päästä täydelliseen Jumalantietoisuuteen.
+
+Opettaja nousi siis kirkonportaiden ensimmäiselle astimelle mennäkseen
+sisälle, mutta Ola veti hänet takaisin ja oli vähällä sanoa: — Mitä
+teet siellä, oletko hassu? Mutta tyttö oli jo oppinut erottamaan hänen
+kasvojensa varjo- ja valoilmeet ja sanoi mielistelevän viekkaasti:
+Menemme sinne huomenna; huomenna on sunnuntai. Nyt äiti odottaa meitä.
+
+Mutta siitä huolimatta hän vielä kääntyi pitkälle kävelylle. Hän vei
+isoisän takaisin asemalle johtavaan lehtikujaan, ja kun he olivat
+saapuneet kotihuvilaan johtavan tien päähän, Ola ei poikennut sille,
+vaan veti isoisänsä päinvastaiseen suuntaan.
+
+Kauempana polku laajeni leveäksi tieksi pujoitellen hiekkasärkkien ja
+puutarhain välitse, jotka kuuluivat pensasaitojen ja tamariskien
+kätkemiin pikkuhuviloihin. Rannan puolella kohosi vielä jokunen
+ruohon peittämä pieni kunnas, ja siellä näki sodan aikana
+kaivettuja juoksuhautoja. Muutamat multavallit olivat niin korkeita,
+että ne kaihtivat näköalan merelle. Sitten tie kiipesi ylämäkeä,
+kaikki asutuksen jäljet katosivat, ja tuuheiden leppien jono peitti
+oikeanpuoleisen taivaanrannan.
+
+Ola jätti pienen paketin isoisän huostaan ja puristi lujasti hänen
+kättänsä, ja tämäntästä hän kääntyi katsomaan taakseen pelon
+vallassa, joka jo oli helpottanut mutta vielä hiukan häntä vaivasi.
+Lopulta he saapuivat rautaportille, jossa oli metallilankaverkko ja
+joka sulki puiden ympäröimälle vanhalle harmaalle kaksikerroksiselle
+talolle johtavan tien. Talo näytti asumattomalta.
+
+— Tässä asuu tuo vanha mummo, Ola sanoi, heiluttaen isoisän kättä,
+johon tämän paikan salaperäisyys ei näyttänyt tekevän erikoista
+vaikutustä.
+
+Eikä tuossä huvilassä ollut mitään huomiota herättävää: se oli
+muiden maalaistalojen kaltainen, joita näkee syrjässä valtateistä,
+viljelysmailla lähellä rannikkoa. Sen vieressä oli viinitarha, jota
+väentupa vartioi. Hiukan kauempana taustassa oli punajuurikaspelto.
+
+Enimmin kiinnitti Olan ja lopulta isoisänkin huomiota talon oikealla
+puolella leviävä aukio, jota ympäröivät sankan vihreän veden tavoin
+korkeiden puiden vavahtelevat varjot. Näistä varjoista pilkoitti
+muutamia yksinäisiä valkoisia marmoripenkkejä ja kaksi isoa pyöreätä
+märmoripöytää. Viileän alastomina, varisseiden lehtien kirjailemina ne
+herättivät opettajassa yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunteen, joka
+varmaankin asusti tuossakin autiossa talossa. Ja Ola selitti hiukan
+epäröiden salaisuuden:
+
+— Se on kirottu talo, tiedätkös! Pojat tappoivat isän ja pakenivat,
+mutta toinen heistä joutui kiinni ja vankilaan, ja nyt talo on sotaväen
+oma. Mutta soltut eivät asu siinä; siinä asuu toiselta seudulta tullut
+mies, ja tuo vanha mummo, joka varastaa lapsia.
+
+— Entä äiti?
+
+— Mikä äiti? Mummon äitikö?
+
+— Ei, vaan häijyjen poikien äiti.
+
+— Hän on kuollut. Tietysti hän on kuollut! tyttö huudahti lujasti,
+ikäänkin olisi tahtonut sanoa: Jös äiti olisi ollut elossa, ei tätä
+olisi tapahtunut.
+
+— Onko siitä pitkä aika?
+
+— Äidin kuolemastako? sanoi tyttö, joka noudatti täsmällisyyttä
+puheessaan.
+
+Ei, vaan siitä tapauksesta?
+
+Ola nosti pientä kättään ja pani suunsa suppuun.
+
+— No niin! Sitä en tiedä. Siitä on ehkä sata vuotta; ehkä kaksi
+vuotta, hän lisäsi umpimähkään. Aikaan nähden hän ei noudattanut
+täsmällisyyttä.
+
+— Olet oikeassa. Sellaisissa tapauksissa ei aika merkitse mitään.
+Tule, tule! vanhus sanoi vetäen tyttöä pois portilta. Ja he menivät
+istumaan tienviereen ruohoon ja kukkien keskelle, näköalanaan
+meri. Ola olisi tahtonut hieman leikitellä, juosta tavoittelemaan
+keltaisia perhosia, jotka halukkaasti lähentelivät häntä ikäänkuin
+houkutellakseen häntä seuraansa. Mutta hän pelkäsi vanhaa eukkoa ja
+kääntyi alinomaa katsomaan, tuliko vanhus jäljestä. Ja tämäntästä tyttö
+palasi isänmurhaan; siinä oli aivan kuin jonkinlaista sairaalloisuutta.
+Lopulta isoisä vaihtoi puheenaihetta.
+
+— Sanohan Ola, onko Ornella jo kauan ollut teidän talossanne?
+
+— Siitä päivästä alkaen
+
+— Onko hän sinulle kiltti?
+
+— Kyllä hän on minulle kiltti, mutta välistä hän lyö minua.
+Mutta minäkin olen joskus häijy. Panen perunoita jä neuloja hänen
+vuoteeseensa.
+
+— Miksi?
+
+— Siksi, että — — tyttö sanoi virnistellen, mikä kai merkitsi, etta
+häntä huvitti joskus tehdä pahaa.
+
+— Ei pidä tehdä kenellekäan pahaa, opettaja aloitti saarnanuotilla,
+mutta oman äänensä kaiku herätti hänen mielessään samaa ahdistusta kuin
+äsken hyökysillalla.
+
+Sitten he vähitellen palasivat kotia.
+
+Äkkia Ola hellitti vahuksen käden jä kiiveskeli hänen kiellostaan
+huolimatta tienviereisille multavalleille uhaten jäädä sinne, ellei
+isoisä tullut auttamaan häntä alas. Ja kun tyttö ei saanut tätä
+oikkuansa tyydytetyksi, hän syöksyi ja ryntäsi isoisää vastaan niin
+rajusti, kuin olisi tahtonut lävistää hänet.
+
+— Sinä alat ottaa itsellesi liian suuria vapauksia, isoisä nuhteli.
+Sinä olet huonosti kasvatettu. Mutta kyllä vielä totisesti saan sinut
+pysymään aisoissasi!
+
+Isoisä oli täynnä siveellistä paheksumista, ja tyttö taivutti päänsä
+alas ja kulki nolostuneena matkan päässä edellä. Pienokaisen paljaat
+suorat sääret, jotka olivat sileät kuin vaaleanpunainen marmori,
+liikuttivat opettajan mieltä. Tuossa siis ne pylväät, joihin nyttemmin
+nojasi koko hänen maailmansa. Äskeisen varjon karkoitti kirkas valo
+ja opettajan mieleen muistui hengellinen laulu, jonka hän oli kuullut
+kaukaisina lapsuuden aikoina ja josta muisti vain kaksi ensimmäistä
+säettä:
+
+    Meripoika lainehilla
+    Avuks' sua huutaa. Herra...
+
+Siinä kaikki. Mutta samoin kuin raunioista aavistaa ajan hävittämän
+suuren kaupungin entisen olemassaolon, samoin toivon ja rakkauden
+sinfonia kajahti tuon vanhan laulun katkelmasta.
+
+— Kiitän Sinua, Herra! Ja anna minulle anteeksi, jos vielä epäilen
+saavuttaneeni varman valkaman. Tässä olen auringonpaisteessa tuon
+pienen olennon kanssa, Sinun kanssasi. Olen tehnyt syntiä, jota ehkä
+en ole vielä sovittanut. Mutta sydämeni on oleva puhdas, ja puhdas on
+oleva ruumiini hamaan kuolemaani asti. Tarjoan Sinulle kaikkeni, ja
+vieritä Sinä päälleni kaikki suruntaakat, kunhan ei paha kosketa tuota
+nuorta elämää, joka liikkuu vieressäni.
+
+Hän tarttui jälleen Olan käteen, ja he astelivat edelleen vaieten.
+
+Heidän lähestyessään kotia heidän onneansa jälleen häiritsi äidin ääni,
+joka torui Ornellaa. Tuo ääni vaikeni kuitenkin edellä kulkevan koiran
+ilmoittaessa heidän tuloaan. Kissakin oli tällä kertaa huomaavaisempi
+koukistaen selkänsä kaareksi oven pielessä, ja opettaja, joka piti
+kissoista, tuli taas iloiseksi ja tyyneksi. Tuolla kissalla oli
+uhmaavat, mutta somat pienet kasvot, melkein taivaansiniset silmät
+pistivät kirkkaina esiin nahan vaalean ruskeasta sametista.
+
+Kumartuessaan sitä hyväilemään opettaja tunsi sen liukuvan käsistä kuin
+elävä ankerias, mutta hän aavisti, että heistä pian oli tuleva ystävät.
+
+Toinenkin miellyttävä yllätys odotti heitä. Valkoiselle leivinlaudalle
+oli asetettu kuivamaan joukoittain pieniä, vaaleita lihapiiraita, ja
+hellasta leyhähteli suloinen paistinkäry, joka voitti puutarhan lemut.
+
+Marga kierteli keittiössä ja kumartui lakkaamatta, jokin esine
+kädessään. Hänen tukkansa oli vielä sukimatta ja vaatteensa
+korjaamatta, mikä sai ajattelemaan, että hän oli ollut käsikähmässä
+jonkun kanssa. Huomatessaan pahvirasian ja sanomalehteen käärityn
+kalan, jotka opettaja laski pöydälle, hän vähän hermostui, tosin
+ei opettajan näkemästä vaivasta, vaan siitä, että uudet ostokset
+häiritsivät keittiössä vallitsevaa järjestystä.
+
+Silti hän kiitti sydämellisesti ja alkoi ahdistella Olaa:
+
+— Sinun ei pitäisi sallia isoisän noin vaivautua. Loppujen lopuksi kai
+sinä juuri veit hänet kalasatamaan ja torille. Tunnen sinut, veitikka,
+tunnen sinut hyvin. Ja nyt minun tehtäväkseni jää keittää tuo kala.
+Pois tuo paperi ja tuo pahvirasia. Olet kai ainakin kiittänyt. Etpä
+ole, tiesinhän sen. No kiitä nyt jo!
+
+Tyttö oli ehkä matkimishalusta omaksunut Ornellan pettämättömän
+menettelytavan: hän ei koskaan vastannut mitään äidin nuhteisiin.
+Sensijaan hän johti keskustelun toiselle tolalle lepyttääkseen
+äitiään.
+
+— Niin, äiti, kävimme kalasatamassa ja näimme siellä isän, ja siellä
+oli Gina Bluvin yllään keltaraitainen hame kuin Tigrinolla...
+
+Yksityisseikkoja, jotka isoisältä olivat täydelleen jääneet
+huomaamatta, sukelsi esiin tytön kertomuksesta. Kaiken sen tämä oli
+noukkinut ja tuonut mukanaan kuten ne pienet näkinkengät, jotka hän
+otti esille taskustaan ja järjesti pöydän reunalle. Isoisä ei ollut
+ollenkaan huomannut hänen kokoilleen niitä.
+
+Äiti kuunteli melkein lapsellinen ilme kasvoillaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaksi viikkoa kului sitten iloisesti ja vaihtelevasti äidin
+onnellisina terveyden päivinä. Ateriat kestivät pitkään, ja perheen
+jäsenet erosivat pöydästä vatsa täpösen täynnä, varsinkin iltaisin,
+jolloin pullot ilmestyivät pöytään toinen toisensa perästä, pölyisinä
+ja kylminä kellarin kosteudesta ja pimeästä, Marga ja Antonio joivat
+kilvan viiniä aina vuoroonsa kehoitellen toisiaan. Joku perheenystävä
+kävi tervehtimässä ja auttoi isäntäväen hyvää tahtoa.
+
+Juotuaan Marga kävi omituisen hiljaiseksi ja istui liikkumatta ja
+ääneti pöydän ääressä, silloin tällöin vain puoleksi vaistomaisesti
+järjestellen tukkaansa. Hänen unelmoivaa kaihomielisyyttä uhkuvat
+silmänsä ja hienot kasvonsa, joita auringonlaskun rusko näytti
+hohteellaan valaisevan, olivat silloin ihmeen kauniit; Antonio taas,
+joka päivän kuluessa ollessaan työssä ja toimessa tavallisesti oli
+vaitelias ja melkein töykeä, muuttui puheliaaksi ja kerskailevaksi.
+Kaikki muka onnistui hänelle mainiosti maailmassa hänen puheistaan
+päättäen, ja tulevaisuudessa kaikki oli onnistuva vielä paremmin.
+
+— Kun on niin hyvä pää kuin minulla, ja tällainen sydän, ja kun tekee
+työtä tuon lapsen hyväksi, niin jumaliste, kaiken täytyy käydä kuin
+itsestään.
+
+Kädenlyönti otsalle, toinen povelle, Olaan päin teatterimaisesti
+ojennettu käsi, milloin luja, milloin hellä tai uhkaava äänenpaino,
+alleviivasi hänen sanojaan ja Olan nauru, hänen iloa ja
+veitikkamaisuutta loistavat silmänsä loivat erityisen hohteen pöydälle.
+Mutta huolimatta tästä iloisesta ulkokuoresta opettaja luuli kaikessa
+erottavansa tumman varjon.
+
+Rauhallisemmat, joskin alakuloisuuden verhoamat, olivat ne päivät,
+joina Margassa oli kuumetta. Tuntui siltä kuin terveiden päivien
+herkeämätön työ ja mielenliikutus olisi masentanut hänet niinkuin
+henkilön, joka pitkään valvottuaan vaipuu syvään uneen. Opettaja
+katsoi velvollisuudekseen olla niinä päivinä jättämättä taloa ja
+lasta yksin. Hän opetti tyttöä lukemaan ja kirjoittamaan ja totesi
+itsekseen, ettei opettajantehtävät koskaan ollut tuntunut hänestä
+vaivalloisemmalta.
+
+Ola turvautui kaikenlaisiin verukkeisiin laiminlyödäkseen
+velvollisuutensa. Kun opetustunti lähestyi, hän tekeytyi kuuroksi ja
+mykäksi ja antoi etsiä itseään kauan, ennenkuin suvaitsi tulla esille
+piilopaikastaan. Sitä- paitsi hänellä muka aina oli jotakin kipua kun
+tunnin piti alkaa, milloin vatsakipua, milloin särkyä toisessa jalassa
+tai kädessä, jonka oli määrä pidellä kynää.
+
+Ja kun tyttö oli niukuin naukuin oppinut kirjoittamaan O kirjaimen,
+hän piirusti siihen kaksi pientä silmää leveän suun ja pari pientä
+käpälää ja näytti sen Ornellalle muka isoisän muotokuvana.
+
+Ja kun isoisä sanoi:
+
+— Hyi! Kun on kysymys opiskelusta, sinulla on vetelä pää kuin
+kurpitsa, aivan samoin kuin isälläsikin; tyttö otti pienen
+kurpitsapalan ja asetti sen isoisän pieluksen alle, ja kun vanhus
+nuhteli häntä siitä, hän virkkoi:
+
+— Se on palanen minun päästäni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Niinä päivinä, jotka Antonio oli poissa kotoa, vallitsi syvä
+hiljaisuus, jota vain hieman keskeyttivät Olan liverrykset tuossa
+edistyneen kevään kirkastamassa ja lämmittämässä huvilassa. Mereltä
+jä rantaniityiltä, jotka kokonaan olivat kaislojen ja krookuskukkien
+peittämät, tuulahti raikas tuoksu, joka tuotti opettajalle ruumiillisen
+hyvinvoinnin tunteen. Hän luuli tulevansa jälleen nuoreksi.
+
+Hänen pieni huoneensakin näytti hänestä toisenlaiselta. Hän oli
+itse verhonnut sen vaalealla paperilla, jota koristivat kultakuvat,
+niin että luuli päivänpaisteen heijastuvan seinille, jotka hän oli
+somistanut muutamilla tauluilla; pari halpaa, mutta värikästä mattoa
+loi huoneeseen jotakin herrasmaista.
+
+Siitä ei koskaan puuttunut tavallisesti kedolta noukittuja kukkia,
+jotka oli asetettu maljakon virkaa toimittavaan savikuppiin.
+
+Opettajan kirjoittaessa Ola oikaisi itsensä milloin toiselle milloin
+toiselle matolle, koettaen perehtyä niiden koristelukuvioihin, seuraten
+sormellaan niiden viivoja ja puhuen itsekseen. Kissa piti hänelle
+seuraa ja pisti vuorostaan esiin käpälänsä leikkisästi koettaen
+raapaista. Koirankin oli lupa käydä sisälle, vaikka se ei tuntenut
+itseään kotiutuneeksi siellä. Kanatkin ojentelivat kaulaansa ovella ja
+kurkistivat sisään vain toisella silmällä.
+
+Toinen vieras, joka vastaanotettiin osaksi myötätuntoisesti, osaksi
+vihamielisesti, oli Lenin, pieni vaaleanpunainen porsas, jonka saparo
+oli kippurassa ja jonka pienet pirteät silmät päivä päivältä vaipuivat
+syvemmälle ihraan. Kursailematta se tunkeutui sisään nuuskien lattiaa
+ja piilottautuen vuoteen alle, jossa se suvaitsi päästää eräänlaisia
+vähemmän hyvälle tuoksuvia ääniä, kunnes koira tarkastettuaan opettajan
+kasvoja arvatakseen hänen ajatuksensa karkoitti röhkijän pois, vieläpä
+päälle päätteeksi ajoi sitä takaa kappaleen matkaa ulkona näin
+rangaisten sitä sen säädyttömästä julkeudesta.
+
+Kaikkein vähimmin tervetullut vieras oli Ornella. Opettaja kaihti tämän
+seuraa silloinkin, kun hän tuli siivoamaan huonetta. Tämä ei johtunut
+siitä, ettei tuo nuori nainen olisi osoittanut hänelle riittävää
+kunnioitusta, vaan siitä, että tuon naisen läsnäolo häiritsi häntä
+herättäen hänessä puhtaasti ruumiillista levottomuutta, joka ei ollut
+himoa, vaan oikeammin vastenmielisyyttä. Ornella oli opettajan mielestä
+typerä ja tylsä, jopa tämä viime päivinä oli huomannut hänessä vilppiä
+ja valheellisuutta. Marga oli esim. käskenyt hänen tehdä ostoksia
+tietyissä myymälöissä. Sensijaan hän meni toisiin, josta sai huonompaa,
+mutta silti kalliimpaa tavaraa.
+
+Eräänä päivänä opettaja sai miniältään toimeksi mennä erään tuollaisen
+myymälän omistajan luo esittämään vastaväitteitä, mutta kauppias
+kohteli häntä töykeästi ja oli lopulta suorastaan hävytön.
+
+— Marga, opettaja sanoi senjälkeen ystävällisesti, mutta pontevasti,
+älä enää lähetä minua sellaisille asioille; kernaammin teen itse nuo
+ostokset. Äläkä nyt toru Ornellaa minun tähteni, niin olet kiltti.
+
+Marga ei torunut, mutta pyysi miestään kieltämään Ornellaa enää
+jalallaan astumasta tuon hävyttömän kauppiaan myymälään. Antonio teki
+sen liioitellun vakavasti, mikä näytti tekevän Ornellaan tavattoman
+syvän vaikutuksen.
+
+Mutta jo samana päivänä opettaja sattumalta näki Ornellan menevän
+ostoksille juuri tuohon myymälään. Vähää myöhemmin hän ja Ola kuulivat,
+seisoessaan puutarha-aidan takana, Ornellan palaavan kotiin toisen
+naisen seurassa. Ornella ei enää tuntunut samalta, hänen suunsa kävi
+yhtenään ja hän nauroi säädyttömästi uhkuen elämänhalua kuin eläin
+keväällä.
+
+— Tuollainen hän aina on, kun äiti ja isä eivät ole näkemässä, tyttö
+sanoi huomatessaan isoisän ällistystä ja vihamielisyyttä kuvastavan
+ilmeen.
+
+Silloin syntyi näiden molempien välillä salaliitto. Opettajan
+kehoittamatta Ola kertoi hänelle kaikki yllättämänsä Ornellan pahat
+teot liioitellen niitä ja kuvaten niitä synkin värein ja aina pyytäen,
+ettei isoisä puhuisi niistä kenellekään.
+
+Tämä huomasi kuitenkin, että Ornella osoitti ollessaan kahden tytön
+kanssa ja kun luuli, ettei kukaan pitänyt heitä silmällä, häntä kohtaan
+omituista hellyyttä. Eräänä päivänä opettaja näki heidän leikkivän kuin
+kaksi kissaa, vuoroin purren ja mukiloiden toisiaan.
+
+Vanhus puhui siitä Margalle kerran, kun Ornella oli lähtenyt ulos.
+
+Kasvot leimuten äkillisessä vihanpuuskassa äiti kutsui Olan luokseen
+ja alkoi ankarasti nuhdella häntä, ikäänkuin tyttö olisi yksin ollut
+syyllinen, ja olisi häntä lyönytkin, ellei isoisä olisi tullut valiin.
+
+— Ei niin! ei niin! hän sanoi hätääntyneenä painaen tytön puoleensa
+ja näytti itse turvautuvan tyttöön; Marga kalpeni ja hänen silmänsä
+himmenivät surusta. Kaikki kolme vaikenivat kuin pyörremyrskyn
+yllättäminä, joka oli temmata heidät mukaansa ja joka säikytti heitä
+luonnottomalla, salaperäisellä rajuudellaan.
+
+Samanlaisella uneliaalla äänellä kuin kuumepäivinään Marga alkoi
+puolustautua:
+
+— Mitä minun pitää tehdä? Sivistymättömät ihmiset ovat kaikki
+tuollaisia kuin tuo tyttöletukka, vähän eläimellisiä. He eivät ymmärrä
+käyttäytyä paremmin, ja heitä täytyy surkutella, sillä hekin ovat
+onnettomia. Ornella ei ole suinkaan kaikkein pahimpia ja on kiintynyt
+pienokaiseen. Hän tarkoittaa tytön parasta, vaikka tekeekin sen omalla
+tavallaan. Eikö niin, Ola? Kun olit pieni, äiti lisäsi puolustellen
+itseään tytönkin silmissä, niin muistatko tuota ikävää Toninan juttua?
+Hän löi sinua, kun kuuli sinun itkevän, ja joi isällesi varatun maidon.
+Ornella taas on valmis kulkemaan metsän läpi yöllä, jos sinä olet
+sairas ja tarvitset lääkäriä.
+
+— Ja sitten hän antaa minulle namusia, kun ei kukaan näe, Ola lisäsi.
+
+— Mutta sinä Ola et saa liian tuttavallisesti seurustella hänen
+kanssaan, ymmärrätkö? Et saa liiaksi hullutella hänen kanssaan. Jospa
+tietäisitte, hän jatkoi jälleen kääntyen opettajan puoleen, kuinka
+monta palvelijatarta olen koetellut, joista toinen on ollut toistaan
+mahdottomampi. Ornella on ainakin uskollinen. Yöllä hän heti nousee,
+kun luulee kuulevansa jotakin epäilyttävää ääntä ja olisi valmis yksin
+uhmailemaan kokonaista rosvojoukkiota.
+
+Sanoja, pelkkiä sanoja! Ne rapisivat kuin tyhjään tynnyriin voimatta
+poistaa pimeyttä sen sisästä. Marga itsekin oli siitä tietoinen.
+
+— Tiedän kyllä, hän jatkoi vilkkaammin, että minun pitäisi puhua
+Ornellan kanssa ja vaatia häntä pysymään aloillaan. Mutta se olisi
+sama kuin puhuisi seinille; hän ei ymmärtäisi mitään. Ummärtävätkö
+elukat? hän kysyi katsoen opettajaan, ikäänkuin he olisivat keskenään
+sopineet sellaisen puhetavan käyttämisestä, jota tyttö ei käsittäisi.
+En muutoin voi enkä tahdo nöyrtyä Ornellan edessä. Nuhtelen tosin häntä
+usein pikkuseikoista, eikä hän pane sitä pahakseen, kun tietää, että
+se tapahtuu puoleksi pilan vuoksi. Mutta jos koettaisin sanoa hänelle
+yhdenkään sanan, joka osuisi kipeään kohtaan, hän saattaisi karata
+kimppuuni ja kuristaa minut kuoliaaksi.
+
+Opettaja tunsi sisimmässään väristystä, sillä hän tiesi että Ornellassa
+piili tuollaista salaista raivoa. Eihän tarvinnut muuta kuin nähdä
+hänen kissansilmänsä.
+
+— No, lähetä hänet siis pois talosta, hän sanoi hiljaa, ja samalla
+tavoin Marga vastasi:
+
+— Jos Ornella olisi tavallinen palvelijatar, voisin tehdä niin,
+mutta meillä on siveellisiä velvollisuuksia häntä kohtaan. Se olisi
+samaa kuin heittää hänet kadulle, sillä hänellä ei ole ketään, jonka
+luo menisi asumaan, paitsi jos hän ottaisi palvelijattaren paikan
+jossakin toisessa perheessä, mutta sitä emme tahdo. Muutoin, hän lisäsi
+surullisella äänellä, hän tai joka muu — se on yhdentekevää.
+
+Opettaja intti itsepintaisesti:
+
+— Eikö vanhempi palvelijatar sopisi sinulle paremmin?
+
+Mutta Margan epätoivoisella välinpitämättömyydellä ei ollut rajoja.
+
+— Kaikki on aivan yhdentekevää, kotona tai kodin ulkopuolella, kaikki
+on yhdentekevää.
+
+Nämä sanat hän lausui kuin kuumehoureessa, ne ikäänkuin heittivät
+paulan opettajan kaulaan, ja tästä tuntui, kuin hän olisi ollut
+tukehtumaisillaan.
+
+— Ola, opettaja sanoi tytölle, joka rapsi hänen selkäänsä eikä enää
+kiinnittänyt huomiota äidin ja isoisän vakavaan keskusteluun, häiritset
+minua, en minä ole mikään kissa. Mene leikkimään. Mene! hän käski
+ankarasti, kun tyttö epäröi.
+
+— Marga, hän virkkoi heidän jäätyään kahden, käsitäthän, että voit
+pitää minua isänä. Luuletko, että miehesi ja Ornella...?
+
+Marga avasi ja sulki jälleen silmänsä, aivan kuin ovea, joka avataan ja
+heti paiskataan kiinni vaaran uhatessa, ja tämä sai opettajan melkein
+häpeämään olettamustaan.
+
+Mutta sitten hän näki Margan hymyn, tuon nopean hymyn, joka paljasti
+ja taas peitti hänen harvinaisen terveet ja himokkaat hampaansa. Ja
+tämä teki isoisän mielen raskaaksi, sillä hän vaistosi, että Olan pahin
+vihollinen tässä salaperäisessä ympäristössä oli äiti itse. Hän kysyi
+melkein ankarasti:
+
+— Etkö luule, että Antoniolla ja Ornellalla on luvaton suhde?
+
+— Antonio on nuori, mutta jos hän tähtoo huvitella, hän huvittelee
+muualla eikä kotona, Marga vastasi rypistäen kulmakarvojaan.
+
+— Tyttäresi vuoksi ei sinun pitäisi kärsiä sitä kotona eikä kodin
+ulkopuolella, opettaja lopuksi virkkoi karskisti.
+
+Ja kun Marga nauroi melkein ilkkuen vanhuksen suorasukaisuutta, tämä
+lähti, tarttui Olan käteen ja vei hänet merenrannalle hengittämään
+raikkäita tuulahduksia, jotka parantavat kaiken pahan.
+
+— Meri, hän ajatteli Olan kaivellessa hiekkaa uutterilla pienillä
+sormillaan, tunnen, että sinä olet maan oikea sielu ja että opetat
+meille, mikä on meidän sielumme olemus. Maa uudistuu hitaasti eri
+vuodenaikojen kuluessa samoin kuin ruumiimme; sinä, uudistut joka hetki
+pohjattomissa syvyyksissä, jotka ovat täynnä hirviöitä ja jumalaisia
+ihmeitä, samoin kuin meidän sielumme.
+
+Hän luuli lopultakin löytäneensä oikean ystävän, vertaisensa, jota
+saattoi ymmärtää ja jolle saattoi uskoa salaisuutensa paremmin kuin
+ihmisille.
+
+Sinä hetkenä meri oli tyyni, kauempana välkkyi smaragdikehä ja
+auringon kilo, jonka sisällä kuin vedenpinnassa olevalla tiellä
+näki nuorten kampeloiden iloisesti karkeloivan. Ulapalla heijastui
+veneiden purjeisiin meren ja taivaan vihreys ja sini, ja ne kiiltivät
+kuin punasinervä silkki ja näyttivät kukkasilta, jotka on istutettu
+puutarhaan vartavasten kohottamaan taulun kauneutta.
+
+Ja mies, jonka vieressä tyttö kaiveli hiekkaa, samoin kuin tämä penkoi
+ajatuksiaan, tunsi itsensä rauhalliseksi ja valmiiksi ammentamaan tästä
+lepohetkestä voimia lopputaivalta varten.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Toukokuussa yläkerran vuokralainen ilmoitti saapuvansa muutaman
+päivän kuluttua.
+
+Ikkunat avattiin, patjoja piestiin ja tomutettiin, lattiat pestiin.
+Opettaja tarjoutui liimaamaan, samoin kuin hän oli tehnyt omassa
+huoneessaan, yläkerran salin uudet seinäpaperit, mikä jo olikin tarpeen.
+
+Marga esteli kuten tavallisesti; mutta suostui lopulta. Opettaja
+lähti siis paikkakunnan verhoilijan luo ostamaan tarveaineita.
+Ola avusti seinäpaperien valinnassa ja neuvoi isoisää ottamaan
+kultakukkaiset tiilenväriset paperit, ja verhoilija itse totesi,
+että oli osattu oikeaan, sillä tuo punerva väri parhaiten vastusti
+meren vaalentavaa vaikutusta. Salin huonekalut, jotka olivat kasassa
+keskellä huonetta, peitettiin purjekankaalla. Sitten opettaja tekaisi
+itselleen paperilakin, jommoista maalarit tavallisesti käyttävät
+seiniä maalatessaan, ja pani sen päähänsä toiselle korvalle, mikä sai
+Olan makeasti nauramaan. Tyttökin tahtoi saada samanlaisen, ja hänen
+kiharansa, jotka pistivät esiin valkean paperin alta, näyttivät sen
+rinnalla entistään mustemmilta, ja näin varustettuna tytöstä tuli
+isoisälle melko hyödyllinen apulainen.
+
+Hän toi alhaalta keitiöstä tölkin sitkun valmistusta varten, ja kun
+opettajalla ei ollut tulitikkuja, tyttö kaivoi yhden esiin taskustaan.
+
+Opettaja asetti ruokapöydälle kaksi pitkää lautaa ja levitti niille
+seinäpaperikäärön, nurean puolen ylöspäin, ja alkoi sivellä sille
+sitkua. Ja äkkiä laulu, joka tosin ei kuulunut voimakkaasti, mutta
+jossa oli lämmin, hillitty kaiku, keskeytti hiljaisuuden huoneessa,
+johon heijastui meren metallihohde. Niin laulavat nuoret käsityöläiset
+työtä tehdessään.
+
+Olalta putosi sivellin kädestä, ja hän nauroi katketakseen. Sitten
+hän herkesi nauramasta ja katseli isoisää kuin outoa henkilöä.
+Isoisäkö todella lauloi? Hän se todella oli, ja olisi luullut hänen
+nuoruudestaan alkaen toimineen verhoilijana ja koko hänen työteliään
+ja tyydytystä tuottaneen aikaisemman elämänsä palanneen tuon äänen ja
+laulun kaikuessa.
+
+Kaikki huonekalutkin tuntuivat siitä elostuvan ja kuuntelevan,
+purjekankaalla peitetytkin. Ola meni katsomaan sohvalla loikovaa
+nukkeaan ja kuvitteli, että sekin avasi suunsa laulaakseen. Sitten hän
+otti nuken käsivarrelleen, palasi isoisän luo ja alkoi laulaa mukana
+kurkkuäänellään, toistaen loppusäkeen.
+
+Mutta ikäänkuin heräten unesta vanhus herkesi laulamasta ja sanoi:
+
+— Mene kutsumaan Ornella tänne.
+
+Ornella oli paraikaa pesemässä sisähuoneen lattiaa. Hän tuli heti,
+jalassa kuluneet tallukat, ilman sukkia, käsivarret paljaina ja
+yllä lyhyt hame kuin balettitanssijattarella. Hänen säärensä, joita
+peittivät vaaleat hipiäkarvat ja jotka olivat paljaat vaaleanpunaisiin
+kiiltäviin polviin asti, herättivät opettajassa ihailua. Hän ei koskaan
+ollut nähnyt niin voimakkaita ja kauniita sääriä, ja taas hänen
+mieleensä johtui jonkinlainen tarueläin, joka oli ihmisnaaraan näköinen.
+
+Hän pyysi Ornellaa tarttumaan sitkusta kostean seinäpaperin kaistaleen
+toiseen päähän, toisen pään hän itse otti käteensä ja kiipesi seinän
+varaan asetetuille tikapuille. Sitten hän alkoi kiinnittää paperia
+sangen taitavan Ornellan avulla. Kun ensimmäinen kaistale oli
+kiinnitetty paikoilleen, opettaja laskeutui tikapuilta maahan mennen
+takaperin vastakkaiselle seinälle nähdäkseen, miltä paperi näytti.
+Tyttö ja palvelijatar tekivät samoin. Mutta äkkiä Ornella hulmahti
+hehkuvan punaiseksi, ikäänkuin punaväri olisi seinästä tarttunut
+niihin, mulkoili silmillään, kalpeni seuraavassa tuokiossa ja horjahti
+sivulle, ja viime hetkessä opettaja ehatti tukemaan häntä ponnistaen
+kaikki voimansa pitääkseen häntä pystyssä ja nojaten seinään, jotta ei
+itse olisi kaatunut.
+
+— Tuoli tänne, sina tyhmä tyttö! hän huusi Olalle, joka nauroi täyttä
+kurkkua, nähdössään heidät noin kietoutuneina toisiinsa.
+
+Ola asetti heidän eteensä tuolin, ja opettaja laski sille istumaan
+Ornellan, joka lysähti kokoon kuin riepu. Sitten hän käski tytön tuoda
+vähän vettä. Sillä välin hän tuki Ornellaa, joka tuntui hänen käsiinsä
+lämpöiseltä kuin tuore hedelmä. Nuoren naisen valkoisista käsivarsista,
+jotka olivat silkinsileät ja tummasuoniset ja päältä kultaisten
+hipiäkarvojen peittämät, lumivalkeasta povesta, joka pilkotti esiin
+kuin täynnä maitoa, ja hänen vaatteistaan levisi samanlainen omituinen
+haju kuin läjässä olevasta heinästä, joka alkaa hapata, "palaa". Hetken
+ajan opettaja tunsi outoa huumausta, kuin joukko muistoja nuoruuden
+ajoilta olisi tunkeutunut hänen aivoihinsa, ja hän kuvitteli elävänsä
+luolassa jossakin kaukana vuoristossa, kamppaillen salaperäisen
+olennon kanssa, joka pakeni häntä samalla houkutellen häntä rientämään
+jälkeensä. Eikä tuolla olennolla tuntunut olevan muotoa eikä ydintä,
+mutta silti se uhkui voimakasta elämää kuin meren meduusa.
+
+— Tässä on vettä, Ola sanoi hiljaa, nyt jo hänkin levottomana Ornellan
+äkillisestä pyörtymisestä.
+
+— Onko Ornella kuollut? Herää toki, Ornella! tyttö hätäili ja nipisti
+häntä polvesta.
+
+Ornella näytti heräävän pikemmin tästä nipistyksestä kuin vedestä,
+jolla hänen kasvojaan ja poveaan valeltiin. Hän kosketteli kädellä
+polveaan, nousi hitaasti ja avasi jälleen silmänsä eikä näyttänyt
+halukkaalta selittämään pahoinvointinsa syytä, ja opettaja tuli lopulta
+hänelle avuksi.
+
+— Kas noin! Sellaista tapahtuu keväällä.
+
+— Niin keväällä... Ornella toisti.
+
+Kaikki näytti olevan ohi, mutta äkkiä Ornella kavahti pystyyn tuolilta
+ja lysähti sille takaisin, sillä sääret eivät kannattaneet. Sitten
+hän peitti kasvonsa käsillään ja herahti itkuun purren hamettaan. Ola
+heittäytyi kalpeana ja pelästyneenä hänen syliinsä ja itki ääneen
+hänkin.
+
+Kaikki tämä aivan masensi opettajan. Tuon naisen ja lapsen järkevää
+selitystä kaipaavaa surunpuuskausta katsellessaan hän tunsi olevansa
+selittämättömän ilmiön edessä, jolla kuitenkin olisi pitänyt olla
+luonnolliset syynsä.
+
+Hiljaa opettaja veti tytön pois Ornellan luota, painoi hänet rintaansa
+vasten ja huomasi, että tyttö häveten kätki kasvonsa hänen povelleen.
+Vähitellen Ornellan nyyhkytykset ja vaikeroiminen taukosivat ja hän
+kohotti hitaasti päätään, kuin kuunnellen kaukaista melua. Sitten hän
+rajusti niisti nenäänsä hameeseensa ja livahti äkkiä tiehensä kulkien
+puolikumarassa seinäviertä.
+
+Opettaja ei virkkanut sanaakaan pidättääkseen häntä. Hän vain ravisteli
+lasta ja työnsi tämän luotaan.
+
+— Etkö huomaa, että vallan töhrit minut siveltimelläsi! hän torui.
+
+Tämä asetti myrskyn. Molemmat palasivat työhönsä.
+
+Seuraava päivä oli kuuma päivä, ja Ornella pysytteli alakerrassa
+valvoen Margan huoneessa, opettajan päättäessä seinien koristelun
+yläkerrassa. Seinäpaperien yläreunus oli jo kiinnitetty, se oli
+punainen ja kultaviiruinen ja muistutti brokadia. Jäljellä oli vain
+seinien alipienan siveleminen, ja sitä varten opettaja oli hankkinut
+tölkillisen vernissaa, joka näytti keitetyltä suklaalta. Ola sekoitti
+sitä ihastuneena, töhrien sormensa ja pienen hameensa.
+
+Vielä kello kahdentoista aikaan he olivat työssä, kun Antonio tuli
+pyytämään heitä aamiaiselle. Ola juoksi isäänsä vastaan ja sai, kuten
+tavallista, isoisän lievästi mustasukkaiseksi. Mutta isä ojensi käsiään
+eteenpäin suojellakseen vaatteitaan tahroilta, hänellä kun oli yllään
+uusi tumma villapuku, joka hyvin päästi oikeuksiinsa hänen solakan
+vartalonsa ja kasvojensa heleät värit.
+
+Antonio oli ollut erään vanhan merimiehen hautajaisissa, joka oli
+ollut hänen palveluksessaan, mutta surujuhla tuntui tehneen häneen
+pikemminkin iloisen vaikutuksen. Hänen kauniit kosteat silmänsä
+loistivat ilosta ja hänen puhtaat piirteensä ja punaiset huulensa
+palauttivat hänet opettajan mieleen entisenä huolettomana
+nuorukaisena niiltä ajoilta, jolloin hän toveriensa kanssa palasi
+vuoriston metsiin tekemältään retkeltä tuoden kotia ampumansa linnun
+täi kokoamansa sienet. Olan juostessa isänsä perässä koettaen saada
+hänet kiinni, tämä alkoi hyppiä pakoon ja piiloittautui sinne tänne
+huonekaulujen taakse. Ja sitten hän juoksi viereiseen huoneeseen
+ja lukitsi oven. Mutta tyttö juoksi toista tietä muiden huoneiden
+kautta ja yllätti hänet, ja siitä syntyi naurua ja huutoa, joka täytti
+hiljaiset huoneet äänillä, niin että luuli pääskysparven lehahtaneen
+sisään.
+
+Hän on vielä kuin poika ikään, opettaja ajatteli ja siveli lopuksi
+vielä muutaman kerran seinää. Ja hän kuvitteli niin kuin ennen, että
+Antonio voisi vielä talttua ja tulla helläksi pojaksi ja uskolliseksi
+aviomieheksi.
+
+Pöydän ääressäkin nuo molemmat jatkoivat naureskeluaan, vaikka
+opettaja tämäntästä huomautti, etteivät häiritsisi sairasta.
+Selittääkseen vallatonta hilpeyttään Antonio sanoi:
+
+— Jos liikeyritys, jota tänään olen alkanut suunnitella, onnistuu
+hyvin, niin todella matkustamme Jerusalemiin ja vast'edes itse asumme
+yläkerrassa, kun meidän ei enää tarvitse ottäa mokomia vuokralaisia,
+jotka tulevat tänne tekemään säästöjä ja esiintyvät mahtavina kuin
+ruhtinaat.
+
+Hän hykersi käsiään, mutta näytti samalla muistavan jotakin ikävää:
+
+— Ja silloin tuotan tänne Italian kuuluisimmat lääkärit parantamaan
+pikku eukkoni.
+
+Hänellä oli aina tapana sanoa "pikku eukkoni", kun Marga ei ollut
+läsnä, ja hän lausui nuo sanat lapsellisella äänenpainolla.
+
+— Luulenpa melkein, opettaja huomautti, että riittää, kun toimitat
+hänelle ilmanvaihdosta ja annat hänen oleskella jonkin aikaa
+vuoristossa kuuman vuodenajan alkaessa.
+
+— Niin, vuoristoonkin matkustamme, Engadiniin, jonka varsin hyvin
+tunnen ja jossa eräällä tuttavallani on hotelli. Hänkin on päässyt
+hyviin oloihin melkein samalla tavalla kuin minäkin. Molemmat olemme
+samanlaisia hulivilejä. Hän palveli tullilaitoksessa samaan aikaan kuin
+minä ja rakasteli erään hotellinomistajan tytärtä, salaa vanhemmilta.
+Eräänä päivänä hänet potkittiin pois paikastaan muutamien ikävien
+kepposten takia. Hyvä; hän katoaa joksikin aikaa ja pukeutuu sitten
+talonpoikaistytöksi, menee hotellin isännän luo ja pyytää saada paikan
+apulaispiikana, ja siihen toimeen hänet otettiinkin! Ja kolme kuukautta
+hän vietti iloista elämää tyttönsä kanssa, kunnes tämän täytyi
+tunnustaa isälleen olevansa siunatussa tilassa. Molemmat karkoitettiin
+hotellista, mutta lopulta vanhempien sydän heltyi, ja he antoivat
+anteeksi. Ja vaimonsa isän kuoltua ystäväni on ollut tuon hotellin
+isäntä. Lähetänpä hänelle kirjeen näinä päivinä.
+
+— Niin, näytte olevan yritteliäitä poikia molemmat, opettaja sanoi
+kehuen, vaikka tämänluontoiset Olan läsnäollessa kerrotut seikkailut
+eivät häntä erityisesti miellyttäneet.
+
+Ornellakin, joka tarjoili pöydässä, näytti tyytymättömältä, mutta
+syystä, joka näytti koskevan yksistään häntä. Muutoin ei kukaan
+kiinnittänyt huomiota häneen paitsi opettaja, joka aina hänen
+tullessaan sisään pälyili häneen uteliaan vaiston pakosta, jota hän ei
+itsekään oikein ymmärtänyt.
+
+Aamiaisen lopulla Antonio käski Ornellan noutaa kellaristä pullon
+vaahtoavaa viiniä, jotta he voisivat juoda liikeyrityksen onnellisen
+päätöksen maljan. Ja pullon ilmestyttyä pöytään isäntä nousi ja alkoi
+nauraa, kuin jo olisi ollut juovuksissa, sillä pullon onton pohjan alla
+oli valkoinen hämähäkki, joka hohti kuin hopea.
+
+— Se tietää onnea!
+
+Hän antoi hämähäkin juosta esiin piilopaikastaan, ja nähdessään sen
+hätääntyneenä häärivän pullon kupeella hän kumartui auttamaan sitä
+lattialle.
+
+Ornella katseli tätä, ja hänen kasvoistaan katosi nyreä ilme, jonka
+sijalle tuli ovela, ivallinen, melkein julma hymy. Ja Antonion jälleen
+istuutuessa Ornella ojensi jalkansa ja tallasi hämähäkin kuoliaaksi.
+Ainoastaan opettaja huomasi tuon häijyn teon, mutta ei sanonut mitään.
+Antonio täytti jälleen lasin.
+
+— Tämä viedään pikku eukolleni, niin että hänkin voi juoda
+liikeyrityksemme onneksi.
+
+Silloin Ornella säpsähti.
+
+— Tiedäthän, ettei hän siitä huoli.
+
+Nuoren naisen silmät kiiluivat ilkeästi.
+
+— Ornella, vie se hänelle joka tapauksessa.
+
+Palvelijatar totteli ja meni sairaan huoneeseen, mutta palasi oitis
+lasi koskemattomana, jossa vaahto vielä helmeili.
+
+— Juo sinä se sitten!
+
+Ornella ei koskaan maistanut, ei ainakaan toisten läsnäollessa, mutta
+nyt hän tyhjensi viinilasin kolmena kulauksena. Ja viini näytti
+muuttuvan tuleksi hänen ihonsa alla, joka muuttui hehkuvan punaiseksi.
+
+Kaikki tämäkin oli opettajasta vastenmielistä.
+
+— Koulumestari Giuseppe on nyrpeä, Antonio ajatteli käytyään
+tervehtimässä Margaa ja saatettuaan Olan vuoteeseen, johon tyttö heti
+nukahti. Sitten Antonio vetäytyi huoneeseensa hiukan levähtämään,
+ennenkuin palasi työhönsä.
+
+— Miksi hän aina onkin noin tyytymätön? Kaikesta hän löytää
+arvostelemisen aihetta, eikä muista, että hänkin on ollut nuori ja että
+on vahvistanut tuon vanhan puhetavan totuutta: Nuoruus ja hulluus. Itse
+hän hyvin tietää, mitä on tehnyt. Ja nyt hän vaatii toisilta sellaista,
+mihin itse ei ole kyennyt.
+
+Mutta huolimatta sävyisistä ajatuksistaan opettaja ei ollut tyyni.
+Häntä ei haluttanut nukkua eikä lukea. Ehkä hänkin tunsi kevään
+vaikutusta, tuon meren läheisen kevään, joka purkautui esille rajun
+voimakkaana kuin myrsky.
+
+Meren henkäyksen vahvistamana maa tuntui kohoavan, uhkuvan ruoho- ja
+kukkaverhonsa peittämänä. Joka lehti, joka kukka värähteli melkein kuin
+mielettömänä riemusta. Olan puutarhassa hehkuvista ruusuista varisivat
+terälehdet tai ne itse putosivat kokonaan maahan, ja etelätuuli
+siroitti noita terälehtiä opettajan huoneeseenkin kuin elävästä
+olennosta irti temmattuja iholaikkoja.
+
+Sulkeutuneena tähän huoneeseensa, hetken ja vuodenajan ihanuudesta
+huolimatta kahta alakuloisempana, opettaja tunsi olevansa kuin munkki
+kammiossaan. Tulee hetki, jona munkkikin paastoamisen, kieltäymysten,
+pidättyvaisyyden ja haltioitumisen jälkeen tuntee lihansa heräävän ja
+kapinoivan ja sielunsa vaipuvan mitä syvimpään epätoivoon, joka pyrkii
+todistamaan kärsimyksenkin tarpeettomuutta.
+
+— Lähdenpä ulos häipymään hiedanjyväsien joukkoon, joita tuuli
+puhaltaa ilmaan.
+
+Näin hän ajatteli ja kuvitteli ottavansa sieluansa kädestä kuin lasta,
+joka itkee syyttä, ja taluttavansa sen ulos.
+
+Hän poistui hiljaa. Keittiö oli vielä siivoamatta. Ornella luultavasti
+lörpötteli renkituvan väen kanssa käyttäen hyväkseen toisten
+lepohetkeä. Tuo Ornellan poissaolo harmitti häntä, ja vielä enemmän
+hän suuttui huomatessaan pieneen pylväskäytävään johtavan oven
+olevan raollaan. Ja hän muisti varmasti sulkeneensa ja lukinneensa
+sen laskeutuessaan Antonion ja Olan kanssa yläkerrasta. Vaistomainen
+tunne, joka ei ollut uteliaisuutta eikä epäluuloa, vaan pikemmin
+levottomuutta, sai hänet varovasti hiipimään portaita yläkertaan.
+Ja mieli ahdistuksen vallassä hän muisti päivän, jona Olan kanssa
+oli noussut noita portaita, tytön hiipimisen pitkin seinävieriä ja
+sen salaperäisen tunnelman, joka oli vallannut heidät, ikäänkuin he
+olisivat aikoneet tutkia outoa pyhäkköä.
+
+— Tämä talo on oleva sinun, Ola. Koko meren loistava komeus on oleva
+sinun, kun olet kasvanut isoksi ja tullut tuntemaan rakkauden!
+
+Kaikki tuo sukelsi esille hänen kiihtyneestä sydämestään hänen
+noustessaan porras portaalta ylemmäksi, ja hänestä tuntui kuin joskus
+levottomissa unissa, kuin olisi kiivennyt huojuvia tikapuitä. Hän
+pysähtyi portaiden askelmalle. Yläkerrankin ovi oli raollaan ja tuntui
+hänestä suulta, joka puoleksi aukeaa puhumaan.
+
+Sisältä kuuluikin ääni. Ja nyt hän tajusi, mikä levotomuus ja
+alitajunnassa piilevä pelko oli häntä ahdistanut ja ajanut siihen.
+
+Sisältä kuuluva ääni oli Ornellan.
+
+— Näin on asia! Tuo Bulvin. Kaikki sen jo tietävät, että tuo
+lutka panee parastaan ja liehakoi päästäkseen sinun suosioosi!
+
+— Lopeta jo, Ornella, Antonio kuului sanovan. Ja hänen äänensä oli
+rauhallinen, jopa iloinenkin, vielä lämmennyt kuohuvasta viinistä.
+Mutta niinkuin aina, siinä nytkin oli teeskentelevä pohjasävel.
+
+Tämä ärsytti vielä enemmän Ornellaa, jonka ääni kaikui rajumpana,
+käheänä ja yllyttävänä niin kuin sinä päivänä, jona opettaja oli
+kuullut hänen käyttävän rumia sanoja toveriensa kanssa.
+
+— Pahempi elukka ei sinusta enää voi tulla, kuin mikä jo olet,
+sinä inhoittava petturi! Mutta tällä kertaa et niin helpolla pääse
+pälkähästä! Tiedät, että olen taas raskaana; tällä kertaa en tahdo
+tehdä, mitä eläimetkään eivät tee, enkä antautua vaaraan joutua linnaan.
+
+— Lopeta jo, se on parasta sinulle. Sinun pitää tehdä, niinkuin minä
+käsken, äläkä enää kiusaa minua. Tiedät, etta olen kunnon mies.
+
+Ornella päästi pilkkanaurun. Mutta Antonio oli varuillaan tottuneena
+kaikkeen ja sulki arvatenkin hänen suunsa suudelmalla, sillä Ornella
+vaikeni äkkiä, ja kaamea rikoksen ja alennustilan painostava hiljaisuus
+tukahdutti heidän kiistansa.
+
+Silloin opettaja solui portaita alas kuin kuolettavasti haavoittunut
+varas. Kaiken elämänsä parhaan veren hän jätti sinne.
+
+Hän meni portille, mutta kääntyi takaisin. Yksistaän sen talon väri,
+jossa Ola nukkui ja jonka yläkerrassa nuo kaksi synnintekijää olivat,
+koski hänen silmiinsä. Hän poistui taas talon lähettyviltä ja kulki yhä
+kauemmaksi hiekkavallien reunustamille juoksuhaudoille asti ja vaipuen
+uupuneena maahan kuin sodan aikana sotilas, joka oli ollut vihollisen
+maalitauluna.
+
+Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut tunnepuuskiensa vaikutuksille
+alttiina, eikä hän tahtonut vanhoilla päivilläänkään joutua niiden
+ohjattavaksi. Hän alkoi siis pohtia asemaa. Se murhenäytelmä, jonka
+keskeiseksi henkilöksi hän katsoi itsensä, paljastui hänen katseilleen
+täydessä raa'assa alastomuudessaan, eikä hän enää voinut epäillä,
+etteikö Marga tietänyt miehensä uskottomuudesta, vaikkei kotirauhan
+vuoksi ollut sitä tietavinään. Ei ehkä ole ainoatakaan miestä, joka
+ei tekisi aviorikosta, ja lukemattomissa perheissä teko tapahtuu itse
+talossa ja vivahtaa joskus sukurutsaukseen, kuten tässä tapauksessa.
+Miksi hän siis antoi niin järkyttävän värityksen tälle suhteelle, jota
+oli aavistanut jo tulopäivästään alkaen?
+
+Nyt hänellä oli siitä varmuus, ja kaikki ne varjot, jotka olivat
+sekaantuneet siihen iloon, jonka rakkaus Olaan oli uuden elämän
+muodossa lahjoittanut hänelle, sakenivat nyt verhoksi, joka
+moninkertaisiksi kääriytyneenä ei enää päästä valoa läpi. Se
+hietakuoppa, jossa hän nyt loikoi, oli sama, jossa hän eräänä päivänä
+oli istunut Olan kanssa, joka leikitteli näkinkengillä ja perhosilla.
+Silloin se tunne, että hänen oli aloitettava elämä uudelleen, oli
+tuntunut hänestä melkein sietämättömältä. Ja hänen mieleensä muistui
+hänen rukouksensa.
+
+— Herra, vieritä sinä päälleni kaikki suruntaakat,. kunhan paha ei
+kosketa tuota nuorta elämää, joka liikkuu vieressäni!
+
+Sitten hän nousi. Hän tunsi sisimmässään Jumalan tahdon. Ja suruntaakat
+vierivät hänen hartioilleen, mutta eivät musertaneet häntä. Niinkuin
+puiduista tähkäpäistä oli jyvät erotettava akanoista, tullakseen
+puhtaiksi ja terveellisiksi.
+
+— Tässä olen, hän ajatteli, valmiina kaikkeen, jopa riistämään
+sydämestäni viimeisen maallisen iloni, rakkauden tuohon tyttölapseen,
+jos hän vain pelastuu.
+
+Hän oli noita miehiä, jotka kerran tehtyään omantunnon säätämän
+päätöksen eivät salli edes kuoleman estää sitä toteuttamasta. Mutta
+samoinkuin hänen oli tapana tien mutkassa kääntyä katsomaan taakseen
+mitatakseen katseillaan taivaltamaansa matkaa ja voimia, jotka olivat
+jäljellä vaelluksen jatkamiseen, hän rupesi, ennenkuin poistui tästä
+paikasta, muistelemaan menneisyyttään ja miten oli tullut silloiseen
+ajankohtaan.
+
+Kaikkein ensiksi hän muisti pikkupoikana eläneensä öljypuiden
+ympäröimässä tuvassa vuorten yksitotisessa varjossa. Isä oli
+koulunopettaja ja aikoinaan intohimoinen metsänkävijä. Hän ei itse
+koskaan syönyt ampumaansa riistaa, mutta tappoi eläimiä ja lintuja
+synnynnäisen julman vaiston pakosta. Äiti leipoi leivän ja raatoi
+pellolla kuin maamies, hoiteli viinitarhaa ja oliiveja ja oli
+taitava viinin ja öljyn valmistaja. Hänelläkin oli joutohetkinään
+intohimoinen askare, hän valmisti kirjaustöitä, jotka väreiltään,
+vivahduksiltaan, varjostuksiltaan ja kuvioiden selväpiirteisyydeltä
+olivat ihmeen aistikkaita. Yhtä näistä kirjausteoksista, johon äiti oli
+uhrannut vuosikausien työn, hän vielä säilytti matkalaukussaan eikä
+rohjennut ottaa sitä esille taikauskoisesti peläten, että se häneltä
+varastettaisiin ja että tämä tuottaisi onnettomuutta.
+
+Äidin samoin kuin isänkin luonteessa oli tylyyden ja sydämellisyyden
+sekoitusta. Hän muisti, ettei äiti koskaan suudellut häntä, mutta
+vei hänet joka ilta pieneen vuoteeseen ja rukoili hänen puolestaan
+ääneensä. Ja hän oli tuntenut rukouksen sanojen varisevan päänsä ylle
+kuin tähtien ja kukkien, mutta hänestä suudelmat olisivat olleet
+paremmat.
+
+Vartuttuaan nuoreksi mieheksi ja jouduttuaan naisen hellyyden ja
+hyväilyjen esineeksi hän vaipui tämän syliin kuin ajattelematon lapsi.
+Tuo nainen oli vanhahko sukulainen. Ja huomatessaan, että oli tulemassa
+äidiksi — vaikk'ei tämä ollutkaan hänen ensi harha-askeleensa — hän
+hirttäytyi epätoivöissaan, kun ei heitä voinut yhdistää mikään muu side.
+
+Hän vapisee vielä, tätä muistellessaan, mutta ei karkoita sitä
+muistoa, vaan sulkee silmänsä tehdäkseen paremmin havainnolliseksi
+sen sisäisen silmänsä edessä. Hän näkee tuon naisen riippuvan orresta
+kuin ison nuken. Hän on peittänyt kasvonsa ja on pukeutunut punaiseen
+kultaviiruiseen hameeseen — noihin väreihin, joista opettaja niin
+piti; hän on ottanut ylleen näin upean puvun viettääkseen häitä
+kuoleman kanssa. Ja hänen allaan permannolla on tuoli, joka näyttää
+kaatuneen kumoon kauhusta.
+
+Kolmivuotias poikanen — hänen ensi hairahduksensa tulos — nukkuu
+rauhallisesti. Nainen on käärinyt huolellisesti peitteen hänen
+ympärilleen ja verhonnut hänen kasvonsa nenäliinalla, jotta hän _ei
+näkisi_ unessakaan. Ja pielukselle, jossa vielä on kuoppa tuon poloisen
+naisen kiusautuneen pään jälkenä, hän on laskenut oliivioksan.
+
+— Rauha hänelle, opettaja sanoo avaten jälleen silmänsä, jotka olivat
+laajentuneet tuskasta ja tunnonvaivoista.
+
+Hän oli ottanut kasvatikseen tuon naisen pojan, ja vuodet olivat
+vierineet. Ei kukaan tuntenut opettajan syntiä, jopa häntä pidettiin
+ankarasti siveellisenä, hyväätekevänä miehenä, puoleksi pappina, joksi
+häntä sanoivat oppilaansa, jotka kunnioittivat häntä, mutta eivät
+rakastaneet.
+
+Opettajan äiti kasvatti poikaa, kuin tämä olisi ollut hänen oikea
+pojanpoikansa. Äiti yksin aavisti todellisen asianlaidan ja tunsi
+kiitollisuutta sukulaisvainajaa kohtaan, joka oli pelastanut perheen
+joutumasta julkiseen häpeään. Poika kasvoi isoksi, varttui kauniiksi ja
+vahvaksi. Tietäen, ettei ollut opettajan poika, hän sanoi tätä sedäksi
+eikä totellut häntä rahtuakaan.
+
+Päästyään kansakoulusta hän selitti, ettei tahtonut jatkaa opintojaan.
+Ja opettaja, joka oli toivonut voivansa siirtää tietonsa poikaan
+ja saavansa hänestä seuraajan, alkoi kärsiä oikean isän tavoin
+ajatellessaan pojan epävarmaa tulevaisuutta.
+
+Mutta olihan hän alistunut tähän isänasemaan syntinsä sovituksena ja
+suhtautui rohkeasti siihen soimaukseen, joka hänellä oli edessään pojan
+kasvojen muodossa.
+
+Koko hänen elämänsä oli sovitusta, puhdasta ja suoraa. Hän tunsi pahan
+houkutukset, lihan pyyteet ja sielun kapinoimisen, jotka ovat yhteisiä
+kaikille miehille, ja hän kuvitteli ratsastavansa raisun hevosen
+selässä sitä päivä päivältä yhä enemmän hilliten ja kesyttäen.
+
+Välistä hän keskusteli Jumalan kanssa, ja aina hän suoriutui siitä
+voitokkaasti. Mutta yhdessä kohden Jumala ei ollut myöntyväinen eikä
+opettajakaan vaativainen, nimittäin kun oli kysymys siitä, ettei poika
+palkinnut häntä edes antamalla rakastaa itseään, ja tämä häntä suretti.
+
+Vanha äiti, joka oli surrut katkerasti pojan karkaamista ja joka
+alinomaa oli odottanut hänen paluutaan, säilytti pojan lapsuusajoilta
+leluja, pieniä vaatekappaleita, pyhäinkuvia, pojan ensi hampaat ja
+kiharat, jotka kaikki oli sidottu yhteen silkkilangoilla. Ja nähdessään
+ne siinä ensi kerran opettaja herahti itkuun nojatessaan kaapinoveen,
+ikäänkuin se olisi ollut äärettömän surun maailmaan johtava
+selkoselälleen avattu portti. Syrjäisestä sopestaan hän kuitenkin
+toivotti pojalle kaikkea onnea ja siunasi itseään siitä, että oli
+kasvattanut häntä rakkaudettomasti, ainoastaan velvollisuudentunteen
+pakottamana, siis etupäässä itsekkyydestä.
+
+Kun keskustelut Jumalan kanssa sitten taas alkoivat, hän eräänä päivänä
+rohkaisi mielensä ja sanoi itselleen, että tuo kaikki oli pelkkää
+taikauskoa. Ihminen rakastaa, silloin kun rakkaus syntyy itsestään ja
+kohdistuu rakkautta ansaitsevaan henkilöön, ja rakkaus on jo itsessään
+niin suuri ja jumalainen mysterio, että jo pelkkä sen selittämisyritys
+on sen pyhyyden loukkaamista.
+
+Opettaja lähti kulkemaan sitä hiekkasärkkien ja pikkuhuviloiden
+välistä tietä, jolla oli tulonsa jälkeisenä päivänä kävellyt Olan
+kanssa ja jonka molemmin puolin kasvoi tamariskeja, joihin joka
+taholta osuivat ja joista taas ponnahtelivat pois yhä kiihtyvät tuulen
+puuskat vallattomana leikinpyörteenä. Kauempana lepätkin värähtelivät
+heijastaen rannikon aaltojen liikkeitä ja kimmellystä.
+
+Tie alkoi häipyä tuntemattomiin. Minnehän se lopulta johti? Hänen ei
+ollut koskaan onnistunut kulkea sen päähän asti, ja hänestä tuntui
+yhä, kuin hän olisi kulkenut pitkin koko Adrian meren rannikkoa. Tämän
+kuvittelun ja hiekkavallien tarjoaman tuulensuojan vuoksi tämä tie
+miellytti häntä enemmän kuin muut. Siellä aurinko paistoi lempeän
+suloisesti, ja ruohoisella maakamaralla, johon Romagnan ajomiesten
+rattaat olivat painaneet tuskin näkyvät uurteet, missä hevosten
+lantakin oli vihertävää, hienoa ja kiiltävää, astui kuin samettimaton
+peittämää käytävää.
+
+Tällä tiellä kävellessään vanhus tunsi surujensa haihtuvan, tarttuvan
+kiinni tamariskien oikullisiin oksiin, jotka leikittelivät niillä ja
+sitten kiskoivat ne tuulen tuiverrettavaksi. Ja krookuksen kukat,
+jotka siellä täällä pistivät esiin terälehtiään, kussakin valopilkku
+kuin kyynel omasta silmästä, ja jokunen yksinäinen perhonen, joka
+innokkaasti lepatteli häntä vastaan ja sitten äkkiä pakeni huomattuaan,
+ettei hänestä löytänyt, mitä oli hakenut, sanalla sanoen kaikki tällä
+tiellä herätti hänessä uuden nuoruuden tuntua.
+
+Ja nyt pienet talot loppuvat. Meri, joka välistä on pilkoittanut
+esiin hiekkasärkkien lomitse, aukenee nyt valtoimenaan katseille
+kuin pellavankukkien peittämä aava tasanko. Tie kohoaa hitaasti, ja
+tamariskipensaiden takana olevien leppien yläpuolella liitelevät ohuet
+pilvet tuntuvat toistavan aaltojen kohinaa. Mutta puista tuo suhina
+lähteekin, ja opettajan mieleen palaavat jälleen synnyinseutunsa
+hengelliset laulut, ja hän hyräilee:
+
+    Meripoika lainehilla
+    Avuks' Sua huutaa, Herra...
+
+Äkkiä hän vaikeni kuullessaan oman äänensä, joka tuntui kohoavan
+maan povesta ja jonka tuuli lakaisi pois. Mutta tuo kuva: meripoika:
+joka meren rajusti liikehtivillä aaloilla huutaa avukseen Herraa, ei
+lähtenyt hänen mielestään hänen vaivalloisesti kulkiessa ylämäkeen
+ponnistellen tuulta vastaan kuin laiva merihädässä. Mutta lopulta hän
+pysähtyi tuntien helpotusta, kuin olisi palannut omaan kotiinsa.
+
+Rautaristikkoportin takana kohosi hänen eteensä talo, harmaana
+vanhuuttaan ja huonosta hoidostä.
+
+Se oli Leppä-huvila, tuo kironalainen talo.
+
+Hän ei pysähtynyt sitä katselemaan ensimmäistä kertaa. Ja ajatellessaan
+kaikkia niitä huoneita, jotka jo useita vuosia olivat olleet tyhjinä,
+samalla aikaa kuin hänen oli pakko asua pienessä huoneessa, joka
+oli pimeä ja kostea kuin kellari, hän kääntyi rautaporttiin yhtä
+lumoutuneena kuin lapset roikkuessaan kaivonaukolla, josta näkyy
+maanalainen taivas, joka on todellista taivasta tuhatta kertaa
+kiehtovampi.
+
+Mustiin pukeutunut pieni vanha nainen, joka kumartui eteenpäin
+ikäänkuin etsien jotakin maasta, näkyi ruohikon toisella laidalla ja
+alkoi lähestyä porttia. Opettaja tunsi hänet tuoksi pikku muijaksi,
+joka "varastaa lapsia", ja eukko näytti niinikään nähneen hänet ja
+tulevan kysymään häneltä jotakin. Mutta opettaja poistui silti portilta
+ja kääntyi astelemaan takaisin.
+
+Tuuli pieksi nyt hänen selkäänsä. Hän tunsi sen pujahtavan sisälle
+takin joka aukosta, ja vaikka hän näki vihannuutta uhkuvat puut ja
+kuparivihtrillinsinervät viiniköynnökset, hänestä tuntui kolealta kuin
+talvella.
+
+Kuinka kauan hän jo oli ollut poissa Olan vanhempien huvilasta!
+Väsyneenä hän vaipui jälleen istumaan tienviereen, ja aurinko tuntui
+levittävän lämpöisen peitteen hänen polvilleen; olihan sentään
+vielä vähän jäljellä hyvän Jumalan lämpöä tuossa kuolettavassa
+alakuloisuudessa.
+
+Siinä vanha nainen lähestyi häntä. Hän oli poistunut kirotun talon
+pihamaalta ja siirtyi eteenpäin omituisella tavalla. Toisella
+jalkapohjalla hän tallasi maata, laahaten perästään toista, ainoastaan
+iso varvas kuluneessa tallukassa, joka yhtenään luiskahti pois ja
+näytti tahtovan piilottautua nurmeen.
+
+Tuossa jalassa kai oli kipua, sillä kärsivä ilme näkyi naisen
+kasvoissa. Mutta kun hän oli saapunut opettajan luo, hänen silmänsä
+kirkastuivat ja koko hänen vartalonsa ojentautui suoraksi. Näytti
+siltä, kuin hän olisi hakenut juuri opettajaa saadakseen häneltä
+tarvitsemansa lääkkeen. Vanha nainen katsoi häntä suoraan silmiin,
+tervehti ja sanoi:
+
+— Päivää! Missä pikku tyttönne on?
+
+Pelkkä pienokaisen mainitseminen haihdutti pimeän ja vilun opettajan
+ympäriltä.
+
+— Hän hukkuu paraikaa, hän vastasi hiljaa, ikäänkuin ei olisi tahtonut
+herättää lasta. Tunnetteko hänet?
+
+— Kuka ei häntä tuntisi? Ettekö muista, että tapasin teidät molemmat
+torilla? Tunnen hänen isänsäkin, Antonio De Nicolan.
+
+Opettajan teki mieli kysyä, mitä seudulla Antoniosta puhuttiin ja
+tunnettiinko hänen hairahduksensa. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt?
+Tunsihan hän ne paremmin kuin kukaan muu.
+
+— Tuo tyttö on kaunis ja sirokasvuinen, muori sanoi ikäänkuin
+lohduttaakseen isoisää, ja hän on kaiketi hyvin kiltti. Minä pidän
+paljon lapsista, ja sen tähden ehkä sanotaan, että minä muka varastan
+lapsia. Tahtoisin todella varastaa yhden, jos voisin ja jos minulla
+olisi varoja elättää se. Mutta ihmiset puhuvat siitä toisessa, pahassa
+merkityksessä.
+
+— Äidit sanovat niin estääkseen pienokaisia menemästä tänne asti,
+missä on kovin yksinäistä.
+
+Vanha nainen hymyili ivallisesti toisen hyvälle tahdolle.
+
+— Niinkö luulette? Onpa muutoin totta, että ensi aikoina täällä
+ollessamme koetin varastaa lapsen, kun poikani ei tahtonut mennä
+naimisiin ja minä niin pitäisin lastenlasten seurasta. Nuo viattomat
+olennot, hän jatkoi opettajan osaksi miettiväisenä, osaksi levottomana
+tuijottaessa häneen, suojelevat pahasta ja tuottavat siunausta taloon,
+jossa asuvat. Ja minua pelottaa asua tässä kirotussa rikosten talossa;
+poikanikin on ruvennut ajattelemaan, että tässä piilee jotakin
+noituutta. Aina siitä asti kun tulimme tänne, on suru meitä painanut.
+Öisin kuulee talossa omituisia ääniä, ja tuntuu siltä kuin pojat vielä
+surmaisivat isänsä. Koirakin sai jonkin oudon taudin; yöllä se ulvoi
+ja mulkoili silmillään, niinkuin sekin olisi _nähnyt ja kuullut_. Se
+tarrasi kiinni poikani housunlahkeesta ja laahasi hänet portille asti.
+Epäilemättä se tahtoi karkoittaa meidät tiehemme täältä. Eilen koira
+kuoli, ja poikani itki ja hautasi sen nurmikkoon. Tänään hän matkusti
+tuttavan luo kysymään, eikö tämä ottaisi hänen sijastaan vartioidakseen
+taloa.
+
+Opettaja kohotti äkkiä päätään.
+
+— Miksi ette hae uutta vartiaa tälta seudulta?
+
+— Voisitteko te ehkä hankkia minulle sellaisen? Ei edes koiraa voi saada
+entisen tilalle tästä juutalaispesästä.
+
+Opettaja painoi taas päänsä kumaraan. Tosin hän ei lähemin tuntenut
+paikkakuntaa, mutta tiesi, että kaikkien täytyi uutterasti tehdä työtä,
+merellä ja pelloilla, sekä kalaveneiden että isojen ja pienten tilojen
+omistajien. Kaikkien täytyi ansaita leipänsä, mistä syystä he olivat
+kenties liian suuresti kiintyneet rahaan, samoin kuin juutalaiset
+kauppiaat. Ja köyhinkin seudun asukas olisi hävennyt, jollei hänellä
+olisi ollut muuta tointa kuin takavarikoidun talon vartioiminen.
+
+— Eikä tuollakaan ole helppoa asua, vanha nainen jatkoi nyökäyttäen
+päätään kaukana olevaan paikkaan päin. Kukapa nyt mielellään vieraalla
+seudulla asuu vieraassa talossa!
+
+— Olette oikeassa, opettaja sanoi kohottamatta päätään. Eikä hän enää
+näyttänyt kuuntelevan muorin puhetta vaivuttuaan omiin ajatuksiinsa,
+jotka olivat yhtä sekavia ja omituisia kuin tuon toisen puheet. Mutta
+vähitellen ne saivat kiinteän muodon, yhtyivät ja selkenivät.
+
+— Mitä sitten on tuon talon vartian tehtävänä? hän lopulta kysyi.
+
+— Varsin vähän, tuskin mitään. Pitää vain valvoa, ettei kukaan,
+etteivät rosvot tai isänmurhaajien sukulaiset voi murtaa sinettejä tai
+jollakin tavoin päästä taloon.
+
+— Missa vartian asunto on?
+
+— Se on rakennettu huvilaan kiinni. Tulkaahan katsomaan.
+
+Opettaja yrittää nousta, mutta pudistaa sitten päätään ja sanoo:
+
+— Olen aivan liian vanha, muuten ottaisin toimen.
+
+— Vanhapa olen minäkin, muori huudahtaa tyytyväisenä, että vihdoinkin
+on löytänyt mitä etsi. Ja poikani on yhtenään sairaana, mutta silti ei
+hänen koskaan ole ollut vaikeaa valvoa taloa.
+
+— Mutta kuka viljelee maata?
+
+— Se on vuokrattu talonpojille, meillä itsellämme ei ole muuta kuin
+pieni maatilkku rakennuksen takana. Eihän palkka ole suuri; kuusi
+liiraa päivässä, mutta onhan sekin jotakin. Heti kun poikani palaa,
+käsken hanen tulla luoksenne, niin että...
+
+— Ei, ei, muoriseni, opettaja sanoi pää pyörällä, minähän vain laskin
+leikkiä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta pila, vaikka väkinäinenkin, saattaa hetkeksi haihduttaa
+surun. Ja opettaja tunsi mielensä hieman keventyneeksi. Hän jatkoi
+kävelyään.
+
+Hän tunsi entistään selvemmin Jumalan läsnäolon. Olihan se varmaankin
+Jumala, joka oli lähettänyt hänen luokseen tuon vanhan naisen
+tarjoamaan hänelle tyyssijaa katumuksen harjoitusten paikaksi. Mutta
+sitä ennen hänen piti viipymättä täyttää velvollisuutensa puhumalla
+peittelemättä Antonion kanssa. Ja se talo, josta hän epätoivoissaan ja
+inhoten oli paennut, veti nyt taas häntä puoleensa kuin pyhäkkö, jossa
+kadutaan, rukoillaan ja uhraudutaan.
+
+Hän tapasi Antonion hankkiutumassa lähtemään talosta hetkenä, jona
+tämä kohenteli kaulusnauhaansa jä lakkiaan ruokailuhuoneen peilin
+edessä. Opettaja katseli häntä takaa, ja tuo joustava vahva selkä ja
+voimakas niska saivat hänet, samoin kuin aikaisemmin Ornellan ruumiin
+muodot, ajattelemaan olentoja, jotka ovat lähemmin sukua eläimelle kuin
+ihmiselle. Ihmisellä, joka henkisesti kohoaa ylemmäksi muita, on usein
+heikko ja epätäydellinen ruumis: liha painaa tavalla tai toisella hänen
+henkeään, minkävuoksi tämä koettaa masentaa ja voittaa sen.
+
+— Antonio, missä Ornella on?
+
+Vaikka kysymys oli tehty hiljaisella, varovaisella äänellä, se sai
+levottomaksi Antonion, joka äkkiä käännähti. Mutta toinen näytti niin
+väsyneeltä ja masentuneelta, että Antonio rauhoittuneena kysyi auliisti:
+
+— Tarvitsetteko jotakin?
+
+— Minun täytyy puhua känssasi. Tulehan tuonne huoneeseeni.
+
+Slellä saattoi puhua kaikessa rauhassa. Kaikki näytti tuossa vihreässä
+hämärässä olevan nukkuvinaan häiritsemättä keskustelua. Ja muutoin
+opettajasta kaikki nyt tuntui yksinkertaiselta ja selvältä, eikä hän
+aikonut tuhlata turhia sanoja.
+
+— Istu, hän virkkoi ja sysäsi tuolin pöydän eteen, jolla Olan jättämä
+helminauha oli kiemurassa hänen paperiensa välissä. Ja Antonion
+siirtäessä tuolia vielä lähemmäksi tottelevaisena kuin pieni poika
+opettaja piilotti helmet kirjeen alle, ei kiusaantuneena niiden
+näkemisestä, vaan sentähden, että tunsi ainoaksi vaikuttimekseen
+pyrkimyksen pelastaa tytön ympäristön mädänneisyydestä ja tarvetta
+tehdä kaikille hyvää.
+
+— Kuulehan, hän sanoi itsekin kuunnellen sanojaan ja puhuen nöyrällä
+äänellä kuin henkilö, joka ei tahdo toista loukata, vaan jonka
+tarkoitus on puolustautua. Vastoin tahtoani tulin tänään kuulleeksi
+keskustelusi Ornellan kanssa.
+
+Antonio ei näyttänyt tyrmistyneeltä. Itserakas ja ilkkuva naisten
+hurmaajan hymy karehti hänen ylähuulellaan, ja hän odotti, että
+opettaja jatkaisi. Mutta tämä ei enää virkkanut mitään. Hän oli
+huomannut tuon hymyn ja oivalsi taistelunsa tehottomuuden.
+
+— Tuo kirottu tyttöletukka! Antonio lopulta huudahti suuttuneena; hän
+jätti ehkä tahallaan oven auki. Sentähden, sentähden, hän toisteli
+raivokkaasti, siepaten lakin päästään ja painaen sen takaisin.
+
+— Ja miksi sinä et sulkenut sitä? Niin olisi ehkä ollut parempi.
+Parempi on olla tietämättä pahaa, kuin turhaan taistella sitä vastaan.
+
+— Luuletteko, Antonio sanoi julkeasti, että tämä oli tytön ensimmäinen
+koe? Missä on se mies, joka ei käyttäisi hyväkseen tilaisuutta? Ken on
+puhdas synnistä, heittäköön ensimmäisen kiven!
+
+Ja opettajasta tuntui, kuin olisi häneen itseensä osunut sama kivi,
+jonka hän aikoi heittää. Mutta hän ei voinut vaieta.
+
+— Sinun ei pitäisi tehdä syntiä omassa kodissasi, tyttösi kodissa,
+ei täällä — eikä muutoin muuallakaan. Synti on aina sama, missä
+tahansa sitä tehtäneenkin. Eikä sinun pitäisi tuottaa kärsimystä
+vaimollesi, joka ehkä tietää kaiken, mutta sietää kaiken tytön tähden.
+On mahdollista, etten mina ole oikeutettu heittämään ensimmäistä kiveä,
+mutta juuri sentähden sanon sinulle, että eräistä teoista kerran saa
+maksaa kalliisti.
+
+Antonion mieli näytti järkkyvän. Pää kumarassa hän silitti tukkaansa
+eikä väittänyt vastaan. Hän vain kysyi:
+
+— Onko Marga pyytänyt teitä puhumaan noin?
+
+— Antonio! Vaimosi kuolisi pikemmin kuin avaisi sydäntään kenellekään
+kuolevaiselle. Mutta hänen surunsa pilkottaa esiin hänen hymystäänkin.
+
+— Marga ei rakasta minua, Antonio sanoi synkästi. Hän rakastaa
+ainoastaan miesvainajaansa.
+
+— Se ei ole totta. Hän turvautuu muistoihinsa kuin haavoittunut hirvi
+luolaansa. Mutta sekään ei ole pääasia. Tärkeintä on, etta ilma täällä
+puhdistetaan, sillä Margan suvaitsevaisuus vain lisää tartuntaa. Ilma
+on puhdistettava! opettaja toisti huitoen käsillään kuin viuhkalla,
+ainakin tytön, ellei teidän itsenne tähden. Ymmärrätkö?
+
+— Mitä tyttö sellaisista ymmärtää?
+
+— Jos lapsi edelleen hengittää tätä ilmaa, hän turmeltuu samoin
+kuin te, ja kun hän kerran sinun silmistäsi havaitsee turmeluksensa
+aiheuttaman surun, hän saattaa syystä vastata sinulle: "Sinä olet
+opettanut minua tekemään pahaa".
+
+Antonio kavahti ylös tuolilta kuin nuori vesa, joka rajusti on
+taivutettu, mutta joka sitten ponnahtaa suoraksi.
+
+— Ei! Ei! Hän ei turmellu. Mina olen tällainen sentähden, että
+olen tällaiseksi syntynyt... Ihminen syntyy... syntyy... Äitini oli
+samanlainen kuin Ornella.
+
+Silloin tuntuivat rautakahleet salakavalasti puristuvan molempien
+miesten ympärille, niin että he syöksyivät samaan häpeän ja kauhun
+kuiluun.
+
+Opettaja sanoi kumealla äänellä:
+
+— Myönnät siis menetteleväsi pahoin?
+
+— Sen myönnän. Mutta minä en ole ainoa. Monet ovat minua vielä
+kehnompia.
+
+— Kaikissa meissä on hyvää ja pahaa, mutta jälkimmäinen on voitettava,
+Antonio! Kelvollinen teräs karaistaan, ja sen muuttaa miekaksi mies,
+joka tahtoo voittaa vihollisen.
+
+Antonio jäi siihen seisomaan, kuin käskyjä odottava palvelija ja
+piteli, kovakätisesti huopahattuaan, melkein kuin olisi se ollut elävä
+elukka. Lopuksi hän sanoi:
+
+— Sanokaa siis minulle, mitä minun tulee tehdä.
+
+— Sinun tulee heti lähettää pois talosta tuo nuori nainen ja sitten
+huolehtia hänestä ja hänen lapsestaan.
+
+— Entä sitten? Antonio kysyi surullisesti.
+
+— Sitten Jumala sinua auttaa, jos tarkoituksesi ovat hyvät, opettaja
+sanoi. Mutta ahdistus valtasi hänetkin hänen ajatellessaan tuota: Entä
+sitten?
+
+Ja tämä synkkä ajatus ei enää tahtonut päästää häntä rauhaan. Ja hän
+tunsi, että vaikka Antonio näyttikin nöyrän alistuvalta, tämä luiskahti
+hänen käsistään kuin kissa, joka, vaikka onkin näennäisesti taipuisa
+ja myöntyväinen, ei kuitenkaan voi olla noudattamatta eläimellisiä
+vaistojaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Myöhään illalla opettaja lähti kävelylle Olan kanssa. Mutta tytön seura
+ei lieventänyt hänen tuskaansa, vaan pikemmin kovensi sitä! Hänen
+ajatuksensa riensivät aina kotiin, jonne hän mielestään oli jättänyt
+Antonion ankarasti sairastuneena.
+
+Ola tahtoi viedä hänet sellaisille paikoille, jossa oli ihmisiä ja
+vilkkautta, hän taas poikkesi yksinäisille poluille, missä askelet
+häipyivät syvälle heinään ja taivas jälleen heijasti hänen silmiinsä
+kuolettavaa tyhjyyttä, joka täytti hänen sydämensä.
+
+Olalla oli ikävä. Hän kumartui pari kertaa noukkimaan kukkia tai
+tarkastamaan hyönteistä, mutta ei kutsunut isoisää ihmettelyä
+ilmaisevilla huudoillaan; hänkin näytti salaisiin ajatuksiin
+vaipuneelta. Kerran tyttö jäi niin kauas jäljelle, että opettaja
+kääntyi ja huusi häntä luokseen. Tyttö ei vastaa, ei liiku, seisoen
+siinä ääneti ja tottelematta, kunnes isoisä palaa hänen luokseen ja
+uhkaa rangaista häntä.
+
+Nyt he ovat käyneet toisilleen vihamielisiksi. Parempi niin, vanhus
+ajattelee ankarasti, sillä kerran meidän kuitenkin täytyy erota
+toisistamme.
+
+Hän tarttuu tytön käteen ja vetää hänet mukaansa, ja tyttö katsoo ylös
+häneen tutkien tarkoin hänen piirteitään, aivan kuin heidän tavatessa
+toisensa ensi kerran. Miksi hänestä tuntuu, kuin hän kävelisi vallan
+toisen henkilön kanssa, isoisän vieressä, joka on ihan erilainen kuin
+tuo aikaisempi? Ja äkkiä tyttö kysyy häneltä väsyneenä ja ikävystyneenä:
+
+— Millaisia lauluja sinä osasit lapsena?
+
+— Osasin niitä useita, hän vastaa ärtyisästi, nyt olen vanha enkä enää
+muista niitä.
+
+— Etkö edes tuota laulua meripojasta lainehilla?
+
+— En edes sitä, hän sanoo yhä Vain äreästi. Mutta äkkiä hän kuulee
+urkujen ääniä, jotka tulevat kaukaa — mistä? Hyvin kaukaa, tasangolta,
+mereltä päin. Virsi seuraa niitä. Vaikutelma on niin voimakas, että hän
+pysähtyy kuuntelemaan.
+
+— Etkö kuule mitään? hän kysyy tytöltä. Etkö kuule kaukaa soittoa?
+
+— Kyllä kuulen, tyttö vastaa herkkänä vaikutelmille.
+
+Ja siinä he molemmat seisovat yksinäisellä polulla, keskellä ruohistoa
+ja auringon ja varjojen leikkiä kuin unen ja mielettömyyden taikakehän
+ympäröiminä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Päivät kuluivat, ja Ornella oli yhä vain talossa, entistään
+vaiteliaampana ja kärsivällisempänä kuunnellessaan Margan ärtyisiä ja
+epäoikeutettuja syytöksiä.
+
+Antoniokin kävi alakuloiseksi, eikä vanhojen pullojen tuoksuva viini
+kyennyt saamaan häntä iloisemmaksi. Hän oli enimmäkseen poissa kotoa ja
+palasi synkän näköisenä, kuin liikeasiansa olisivat häneltä sujuneet
+huonosti, ja tuskin hän oli syönyt ja juonut, kun jo taas poistui kotoa.
+
+Eräänä päivänä hän toi mukanaan kuuluisan lääkärin, jolla oli
+tuuhea parta ja salaperäiset kasvot, niin että häntä saattoi luulla
+poppamieheksi. Se oli kuumepäivä, ja Marga suostui lääkärin käyntiin,
+mutta ei antanut selviä vastauksia tuon oppineen miehen kysymyksiin;
+ja kun tämä selitti, että hänen täytyi päästä toiseen ilmanalaan ja
+ympäristöön, lähteä ylemmäksi, kernaimmin vuoristoon, hän käänsi kasvot
+pielukselle, ja sulki väsyneet ja vihaa uhkuvat silmänsä.
+
+Miesten poistuttua sairaan luota ja ollessa ruokahuoneessa kuuluisa
+lääkäri sanoi, että näennäisesti outo tauti tosiasiassa oli hyvin
+yksinkertainen. Se oli vanhaa malaria-kuumetta, jota pahensi
+sairaalloinen hysteerinen kuvittelu.
+
+— Tekeekö hän työtä terveenä ollessaan?
+
+— Tekee liiaksikin. Hän ei malta levätä hetkeäkään.
+
+— Se ei ole hyvä. Onko hänellä huolia?
+
+— Ei, tietääkseni, Antonio vastasi, mutta hänen silmänsä kaihtivat
+opettajan katseita.
+
+Lääkäri ei kirjoittanut mitään lääkkeitä, mutta silti Antonio
+välinpitämättömästi korvasi hänen vaivansa kuoreen suljetulla runsaalla
+rahasummalla. Lääkäri vain moneen kertaan korosti, että Margan oli
+välttämättömästi lähdettävä pois kotoa ja vuoristoon, niin ylös kuin
+suinkin.
+
+Opettaja ajatteli synnyinseutuaan ja entistä taloaan, jonka ehkä vielä
+voisi saada takaisin, mutta kun Antonio mainitsi jo tietävänsä, minne
+lähettäisi Margan ja pikku tyttönsä, nimittäin kaukaisten sukulaisten
+luo, opettaja painoi päänsä alas ja poistui ulos.
+
+Toistamiseen hän suuntasi askeleensa leppien keskellä olevaan taloon.
+Vieraan lääkärin käynti herätti hänen epäluuloaan ja tuntui melkein
+juonelta, jonka Antonio oli keksinyt saadakseen Margan ja tytön
+pois talosta. Miksi? Mitä sekavimmat ja tolkuttomimmat ajatukset
+temmelsivät hänen aivoissaan. Mutta kun paha on syössyt ihmisen
+hänen tasapainostaan, kaikki tuntuu mahdolliselta. Hän tuskin tunsi
+mielessään rohkeutta katsoa uudestaan silmästä silmään sitä miestä,
+josta kerran oli toivonut saavansa itselleen pojan. Hän tunsi, että
+salainen voima loi hänen eteensä tämän ristiriitaisen näytelmän, joka
+tosin ei suoranaisesti koskenut häntä, mutta joka silti tavallaan
+johtui hänestä, ja että ainoastaan toinen voima, hänen oma sisäinen
+voimansa, saattoi johtaa sen onnelliseen ratkaisuun. Sanalla sanoen,
+hänen vakaumuksensa oli, että kaikki oli rangaistusta hänen vielä
+sovittamattomasta synnistään, ja että ainoastaan hänen kärsimyksensä ja
+nöyryytyksensä voisivat kääntää asiat oikealle tolalle.
+
+Ja samoin kuin yöperho liitelee valoa kohti, hän toistamiseen
+tunsi vetovoimaa kirouksenalaisen talon rautaporttia kohtaan. Tuo
+talo vaikutti hänen mielikuvitukseensa yhtä houkuttelevasti kuin
+vilkkaasti kuvitteleviin lapsiin, mutta hän etsi myös taustaa omalle
+salaiselle surulleen — synkkää, läpikuultamatonta taustaa, josta hanen
+uhrautumisensa ääriviivat paremmin eroaisivat. Siten katumuksentekijä
+hakee luolaa, jossa voi sovittaa syntinsä.
+
+Ja kevät levitti tuohon yksinäiseen puutarhaankin ilonsa harson.
+Verevää vihreyttä uhkuvat puut kaikuivat linnunlaulustä, ja penkit ja
+pöydät, jotka viime sade oli huuhtonut puhtaiksi, loistivat kuin uusina.
+
+Ja kuin vuorostaan salaisen voiman vetämänä näyttäytyy vanha nainen
+lehtikujan päässä. Hän kulki kumarassa tuijottaen maahan, mutta
+huomatessaan opettajan hän koetti ojentautua suoraksi, ja kompastellen
+hän riensi portille ja avasi sen muitta mutkitta.
+
+Opettaja muisti luvanneensa palata, ja suljettuaan portin muori lähti
+näyttämään hänelle vartian asuntoa.
+
+Se oli pitkä huone, joka oli rakennettu huvilan jatkoksi, ja jota
+aikoinaan oli kaiketi käytetty vajana tai jonakin sen tapaisena. Toinen
+puoli huonetta ulottui ylöspäin kattoon asti, jonka punaiset tiilet
+loistivat orsien lomitse; huoneen toinen puoli oli matalampi, siinä
+oli parvekkeentapainen välikatto, jolle pääsi tikapuita myöten.
+
+— Tuolla ylhäällä poikani nukkuu öisin, Vanhus selitti. Siellä
+säilytämme lakanoita, jotka uskottiin huostaamme huonekalujen mukana.
+
+— Mokomatkin huonekalut! opettaja ajatteli katsellessaan ympärilleen.
+
+Sopessa sisäkaton alla oli vanhan naisen kurja vuode, peitteenä
+säkintapainen. Itäviä perunoita ja kuivia maissinlehtiä oli hajallaan
+likaisilla huonekaluilla, jotka muka kuuluivat kristillisten
+ihmisten asuntoon. Paljaat savuttuneet seinät olisivat johtaneet
+mieleen varakkaan talonpojan alkuperäisen keittiön, jolleivät lika,
+epäjärjestys ja ummehtunut tallinhaju olisi tehneet koko huonetta
+perin kolkoksi. Ainoana valokohtana tässä kurjuudessa oli iso kamiina
+ja hella, joilla oli yhteinen savuhormi, ja valkea, joka tarjosi
+mahdollisuuden toivon asua tässä hökkelissä.
+
+Hellalla oli musta pata, joka kiehua porisi tanssittaen kanttaan,
+jonka alta levisi ympärille sipulin sekaisten papujen haju —
+vaatimaton haju, joka silti palautti opettajan mieleen Margan keittiön
+miellyttävät tuoksut ja Olan pienen sormen, joka kynnellä napsutti tuon
+padan silausta, mikä ennusti oivallista ateriaa, eikä hän karkoittanut
+tuota muistoa, vaikka se tuotti hänelle mielipahaa, sillä katumus
+ei ole katumusta, ellei se ole muodostunut suurista ja pienistä
+kieltäymyksistä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illan suussa opettaja meni Margaa tervehtimään. Tässä ei ollut
+kuumetta, mutta hän oli tavallista heikompi, ja hänen kasvoissaan
+oli harmaankelmeä, ruumista muistuttava väri, joka punervassa
+iltavalaistuksessa näytti kahta kaameammalta.
+
+— Mitä tuo tohtori sanoi? hän kysyi uneliaalla äänellä.
+
+— Hän sanoi, että tautisi johtuu hermoistakin, ja että sinun täytyy
+saada lepoa ja mielenrauhaa.
+
+Näin opettaja sanoi, joka luuli tietävänsä asiasta enemmän kuin
+lääkäri, mutta Margan aavemainen hymy, jonka lomitse hampaat välkkyivät
+esiin kuin nuoren naisen pääkallosta, masensi heti hänen rohkeutensa.
+
+Tälläkään taholla ei sanoilla voinut aikaansaada mitään. Mutta hän
+rohkaistui uudelleen, kun Marga sanoi:
+
+— Ei minun mieltäni paina mikään, ja kernaasti noudatan lääkärin
+neuvoa. Emmekö voisi lähteä teidän kotiseudullenne, isä? Olen jo kauan
+toivonut sitä.
+
+— Miksi et ole sanonut sitä aikaisemmin? Nyt se on liian myöhäistä.
+Olen myynyt taloni, enkä tiedä, minne menisimme asumaan.
+
+— Se ei tee mitään, isä, Marga äkkiä virkkoi uudelleen alistuvana.
+Lähden, minne Antonio vie minut. Ettekö te, isä, tule mukaan? Voisihan
+Antonio siinä tapauksessa jäädä tänne Ornellan kanssa valvomaan taloa,
+kunnes palaamme.
+
+Opettaja katseli Margaa. Tämä oli painanut luomensa umpeen kaihtaen
+hänen katsettaan, ja opettajan teki mieli kohottaa niitä sormillaan,
+noita luomia, jotka olivat raskaat kuin hautakivet, ja huutaa, niin
+että kaikki sen kuulisivat:
+
+— Nouse, nainen, ota vuoteesi ja kävele!
+
+— Marga, hän sanoi ankarasti, minä en lähde matkalle teidän kanssanne.
+Muutan pian pois täältä.
+
+— Miksi? Miksi?
+
+Näiden hänen molempien vilpittömien ja hätääntyneiden huudahdustensa
+välillä oli lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä hänen pielustaan peittävä
+valonvälke näytti siirtyvän seinälle. Ja hänen kasvonsa peittyivät
+mustaan varjoon.
+
+— Hän on kuollut, hän on kuollut sielultaan, opettaja ajatteli.
+
+Silti hän tunsi kovaa tarvetta avata Margalle sydämensä, kuin vainajan
+edessä, jota tämän eläessä oli loukannut. Hän sulki vuorostaan
+silmänsä. Hänen oma äänensä kajahti kumeana hänen korvaansa muistuttaen
+pahasta, ja se värähteli itkusta.
+
+— Marga, tulin tänne toivoen voivoni viettää täällä loppuikäni yhdessä
+teidän kanssanne ja ehkä saada uutta elämää, kuin vanha, pilalla
+oleva pursi, joka monien vastusten jälkeen kaipaa varmaa valkamaa ja
+korjausta. Mutta oivallan, ettei se ole mahdollista. Se on ehkä oma
+syyni. Huomaan päivä päivältä selvemmin, että minun ja teidän välillä,
+minun ja teidän katsantokannan ja elintapojen välillä on voittamaton
+ristiriita. Sentähden ei teillä voi minusta olla muuta kuin vastusta,
+enkä itsekään voi olla tuntematta tyytymättömyyttä ja hyödytöntä surua.
+
+— Älä vastusta sanojani, hän lisäsi nähdessään Margan levottomasti
+liikehtivän vuoteessaan. Olen jo aikaisemmin sanonut sinulle, että
+olet älykäs ja ymmärrät kaiken, minkä sinulle sanon. Minä taas tiedän
+kaiken, mikä painaa mieltäsi, vaikka et siitä puhu. Muistatko, Marga,
+tuon ensimmäisen illan, jona tulin tänne? Siitä alkaen olen oivaltanut
+kaikki ne ikävät ja selvittämättömät seikat, jotka synkistävät sinun ja
+Antonion elämää. Nyt asiat ovat joutuneet vielä huonommalle tolalle.
+Itse rakkaudesta ja uskonnon puutteesta olette kaikki tekemäisillänne
+kaikkein pahimman rikoksen, olette näet tappamaisillanne olennon,
+ennenkuin se on syntynyt maailmaan. Mutta minä en enää aio asettua
+teidän väliinne, en edes tytön vuoksi, joka hengittää tätä myrkyllistä
+ilmaa ja joka hänkin lopulta turmeltuu.
+
+Marga painoi taas kasvojaan pielukseen ja nyyhkytti. Äkkiä hän jälleen
+kohotti niitä, ravisti päätään vapauttaakseen kasvonsa hiuksien
+harsosta ja koetti puhua, mutta sai huuliltaan vain vaikeroivan
+huokauksen.
+
+— Ei hyödytä ollenkaan, että puhut, Marga; olisi parempi, jos
+toimisit. Älä muutoin luule, että olen tässä pitääkseni teille
+joutavan nuhdesaarnan. Minäkin olen tehnyt syntiä, minäkin olen tehnyt
+senkaltaisen rikoksen, jonka nyt tahtoisin saada estetyksi. Nainen,
+miehesi äiti, surmasi itsensä minun tähteni. Hän oli raskaana, ja
+tiesi, etten minä aikonut ottaa häntä aviovaimokseni. Otin hoitooni
+hänen ensimmäisen lapsensa, jonka isä en ollut, mutta jonka tahdoin
+ottaa pojakseni. Siten luulin voivani sovittaa syntini, mutta tuo teko
+oli vain oikean sovitusuhrini siemen. Oikea katumus alkaa nyt vasta, ja
+antaudun siihen täydelleen pelastaakseni teidät. Älä itke, Marga, älä
+itke! Sensijaan nouse, niinkuin Kristus sanoi Latsarukselle, nouse ja
+kävele.
+
+Marga itki nyt hiljaa kätkien kasvonsa hiustensa mustaan käärinliinaan.
+
+— Sinun itkusi miellyttää minua, opettaja sanoi nousten, mutta
+avaamatta silmiään. Se on kuin ensi sade pitkällisen kuivuuden jälkeen.
+Ja sinä olet nouseva vuoteeltasi ja olet opettava lapsellesi sen, minkä
+minä olin toivonut voivani hänelle opettaa, nimittäin, että sen, joka
+tahtoo elää todella onnellisena, on seurattava Kristuksen lakeja. Sen
+sinä teet, ellet tänään, niin huomenna.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä Marga ja Ola Antonion seurassa matkustivat
+Apenniinien vuoristoon, jossa heidän sukulaisillaan oli talo keskellä
+kastanjalehtoa. Opettaja saattoi heitä asemalle, ja koko matkan hän
+kantoi käsivarrellaan Olaa, joka ajatellessaan matkaa ja kaikkea uutta
+mitä saisi nähdä, ei ollut kovinkaan pahoillaan eron johdosta.
+
+— Kirjoitan sinulle, tyttö sanoi vakavasti lohduttaakseen isoisää.
+Ja sitten tuon sinulle kotiin paljon kastanjoita, näin isoja kuin
+nyrkkini, kuorineen päivineen. Näetkös, näin kuorien piikit pistelevät.
+
+Hän näpäytti vanhusta kasvoihin, ja vielä viimeisen kerran he nauroivat
+yhdessä.
+
+Opettajakin puolestaan oli melkein tyytyväinen. Olihan hän ratkaissut
+sisäisen ongelmansa ja uskoi mielensä yksinkertaisuudessa, että elämän
+vaa'alla kärsimyksen vastapainona oli oleva se hyvä, joka siitä saattoi
+johtua.
+
+Hän palasi kotiin ja asui talossa kolme päivää Ornellan kanssa kahden
+koskaan hiiskumatta halaistua sanaa siitä asiasta, joka koski heitä
+kaikkia. Hän tunsi tuota naista kohtaan vaistomaista kammoa kuin
+kaksoisolentoa kohtaan, joka vähimmästäkin sysäyksestä saattoi muuttua
+villipedoksi. Iltaisin hän sulketui huoneeseensa lukiten oven, ja
+päivisin hän meni kylään aterioimaan peläten, että tuo nainen antaisi
+hänelle ruoassa myrkkyä.
+
+Kolmannen päivän iltana hän sulloi matkalaukkunsa, ja muutamaa hetkeä
+ennen Antonion paluuta hän jätti pöydalle Antoniolle kirjoittamansa
+kirjeen, jossa mainitsi, että hänen oli pakko matkustaa pois. Hän
+hyvästeli Olan leluja ja koiraa, joka levottomana hääri hänen
+ympärillään ehkä aavistaen hänen aikomuksensa. Lopuksi hän haki
+kissaa ja löysi sen kokoonkyyristyneenä makaamasta Margan huoneen
+sohvankulmassa ja seisoi hetken sitä katsellen.
+
+Kaikki takavarikoidun talon vartian vaihtoa koskevat toimenpiteet
+oli jo suoritettu, ja opettaja lähti siis sinne suoraa päätä
+vastaanottamaan tuon toimen.
+
+Vanha nainen myi hänelle koronkiskurin hinnasta jäljellä olevat
+ruokavarastonsa, neljä munivaa kanaa ja elämännautinnoille alttiin
+kukon. Korvauksena kalliista hinnasta vanhus antoi hänelle vähän hiiliä
+ja neuvoi, miten hän voisi estää tulta sammumasta; tarvitsi vain kätkeä
+syvälle tuhkaan siemen, s.o. hehkuva hiili.
+
+Kun vanha nainen ja hänen poikansa olivat poistuneet horjuen
+taakkojensa alla, nuo molemmat, pienet ja huonokasvuiset olennot,
+jotka hämärässä näyttivät peikoilta, opettaja sulki portin ja katseli
+rautaristikon läpi tien toisella puolella kohoavaa taivaanrantaa, joka
+jo oli hämystä harmaa ja joka hänestä näytti isoa vankilaa ympäröivältä
+muurilta.
+
+Nyt hän siis oli yksin ja hänen sisimmässään liikkui sellainen
+yksinäisyyden tunne kuin henkilöllä, joka ajattelee kuolemaa
+kauhistuen, että kaikki silloin loppuu. Hänen teki mieli itkeä, nojata
+porttiin ja suudella rautakankea, jonka ympärille Ola oli kietonut
+pienet sormensa. Sitten hän ajatteli, että tuo vanha velho tavallaan
+oli todellakin varastanut häneltä Olan, ja katui pakoaan, joka hänestä
+tuntui turhalta ja paheksuttavalta.
+
+— Miehen tosi voima on siinä, että hän avoimesti taistelee pahaa
+vastaan, väkipakollakin, jos se on välttämätöntä, ja minun olisi
+pitänyt puhua pontevammin Margan ja Antonian kanssa ja saada heidät
+täyttämään velvollisuutensa.
+
+Hän tunsi ruumiissaan väristystä ja palasi siihen synkkään luolaan,
+johon oli vetäytynyt kuin haavoittunut eläin. Hän kulki huvilan ympäri,
+joka mustana kohosi kohti tähtiä täynnä tuikkivaa taivasta. Hänen
+huoneessaan paloi tuli ja sen hohde väritti elämäntuntua. Hän arveli
+velvollisuudekseen olla koskaan päästämättä tulta sammumaan, kuin hän
+olisi tehnyt jollekin tämän lupauksen. Ja hän lisäsi puita pesään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+ Samana iltana opettajan luullessa olevansa aivan yksin maailmassa,
+hänen luokseen tuli vieras. Se oli vanhempi niistä miehistä, jotka
+olivat vuokranneet huvilaa ympäröivän viljelysmaan. Hän sanoi
+kunnioittavasti nimensä olkihattu kädessään, ja kysyttyään arasti,
+voisiko tarjota apuaan, hankin alkoi valittaa kirousta, joka näytti
+painavan tätä paikkaa.
+
+— Meitä tuli tänne neljä henkeä, minä, veljeni, vaimoni ja hänen
+miesserkkunsa. Elimme kaikki sovussa, ja alussa kaikki kävi hyvin.
+Mutta sitten vaimoni kuoli, ja hänen serkkunsa meni matkoihinsa, kun ei
+enää viihtynyt täällä. Minä ja veljeni Gesuino jäimme tänne ja olemme
+saaneet raataa kuin orjat kuitenkaan ansaitsematta enempää, kuin mikä
+menee maavuokraan. Kaikki menee päin hemmettiä, jopa niin, etteivät
+kanat enää muni. Sitäpaitsi minä ja veljeni alinomaa riitelemme. Ja
+tekin, joka näytätte kunnon ihmiseltä, säälisitte meitä, jos joskus
+näkisitte meidän menevän niinkin pitkälle, että pieksämme toisemme
+pahanpäiväisiksi.
+
+— Se on kaunista! Ja miksi teette niin?
+
+— Noin pilanpäiten. Ensin en voinut käsittää sitä, Gesuino on hyvä
+mies, liiankin hyvä, jumalinen ja hiljainen. Hänellä on rinta täynnä
+pyhäinkuvia, hän rukoilee lakkaamatta, uskoo aaveisiin, peikkoihin ja
+muihin piruihin. Mutta kun on kysymys pahojen sanojen käyttämisestä,
+hänen kielensä on terävä kuin keihään kärki. Enkä minäkään ole häijy,
+ja pidämme toisistamme, mutta silti riitelemme yhä. Veljeni sanoo, että
+se johtuu jostakin noituudesta.
+
+— Eikö teillä ole naisväkeä talossa?
+
+Mies teki käsillään häätävän liikkeen.
+
+— Vaimoni kuoltua otimme taloon erään naissukulaisen. Tuo
+rakas sukulainen riisti talomme puti puhtaaksi, ja hän se ensin
+rakensi epäsopua meidän veljesten välille; ja lopulta minä nuija
+kädessä passitin hänet portista ulos. Sitten otimme eräänlaisen
+palvelijattaren. Hän ei varastanut eikä sekaantunut meidän asioihimme,
+mutta juoksenteli koko päivän miesten perässä. Hän oli sanalla sanoen
+lutka, ja lisäksi hänellä oli saastainen tauti, jota säädyllisyys estää
+nimeltä mainitsemasta. Kaikesta tästä masentuneina päätimme, Gesuino ja
+minä, elää ilman naisväkeä. Eihän tämä ole niin mukavaa, mutta parempi
+näinkin, kuin että on vieraita naisia. Ja muutoin hän, Gesuino, on
+oppinut tekemään yhtä ja toista. Osaapa hän ommellakin, mutta se vie
+paljon aikaa.
+
+— Miksi ette mene uusiin naimisiin?
+
+Mies mitteli toista kiireestä kantapäähän puoleksi ryppyihin
+piiloutuneilla pienillä vihreillä silmillään, jotka olivat alakuloiset,
+mutta silti veitikkamaiset.
+
+— Tahtoisinpa kyllä ottaa eukon, mutta sen pitää olla nuori, ja sillä
+täytyy olla kolikoita. Mutta totta puhuen pelkään sellaisia.
+
+Hän nosti pari sormea kuin kuvaillen kahta sarvea, ja nauroi; ja
+toisesta näytti, kuin hän olisi pitänyt häntä vähän pilanaan.
+
+— Entä veljenne?
+
+— Niin, hän on tehnyt puhtauden lupauksen. Hän kaihtaa naisia ja
+pakenee heti niitä nähdessään. Muutoin hän ei välitä miesseurastakaan.
+Tänä iltana hän ei tahtonut tulla kanssani teitä tervehtimään, ja
+saattepa nähdä, ettei teidän onnistu puhua hänen kanssa kahta kertaa
+vuodessa.
+
+— Hyvä, sitä paremmat ystävät meistä tulee.
+
+— Ei teidän silti pidä luulla, että minäkään olen suupaltti, mies
+äkkiä vakuutti, mutta joskus on tarve keventää sydäntään. Ja jollei
+avaa sydäntään miehille, niin kenelle sitten? Sanotaan, että olette
+ollut koulunopettaja, ja siis tiedätte paljon asioita. Paljon asioita
+— hän toisti miettivän näköisenä. Tuo vanha muija, joka asui tässä,
+sanoi minulle: "Kun tarvitset neuvoa, niin mene hänen luokseen, se on
+oppinut mies".
+
+— Mitä se mummo minusta tietää? Jos olisin oppinut mies, niin en kai
+olisi täällä. Mutta yhtäkaikki, jos tarvitsette neuvoa, koetan antaa
+sen teille, samoin kuin ehkä minä tarvitsen teidän neuvoanne.
+
+— Ja jos tarvitsette jotakin, toinen sanoi, rohkaistuneena ja
+tyytyväisenä, niin käskekää vain. Tuo vanha akka ehkä puhui pahaa
+meistä, sillä veljeni Gesuinon kanssa hän ei juuri elänyt sovussa, ja
+hänen poikansa vaati, että me vartioisimme taloa sill'aikaa kun hän
+juoksenteli kylällä, ja se mies oli oikea kylänluuta. Viime aikoina
+nuo molemmat, äiti ja poika, olivat käyneet tuiki kummallisiksi. He
+_näkivät_, se tahtoo sanoa luulivat nähneensä tuon isän aaveen, jonka
+pojat olivat tappaneet, ja me nauroimme heille, vaikka veljessänikin on
+vähän tuollaista taikauskoa. Mutta te varmaankaan ette sellaisiin usko?
+
+— Kuolleet ovat kuolleita, opettaja sanoi, ja ne aaveet, joita on
+pelkääminen, ovat eläviä.
+
+— Hyvin sanottu! Mutta nyt en häiritse teitä kauempaa, ja pyydän
+anteeksi viipymistäni. Varhain huomisaamuna lähden kylälle, ja jos
+tarvitsette jotakin, niin sanokaa pois vain. Sitä varten tulinkin tänne.
+
+— No niin, ostakaa sitten minulle leipää. Ja pyydän teiltä muutakin.
+Älkää puhuko kenellekään minusta, älkääkä sanoko, että asun täällä!
+
+Mies painoi pari sormea huulilleen, ja hänen silmänsä muistuttivat
+Olan koiran silmiä, kun sitä hyväili. Tämä lohdutti opettajaa, ja hän
+ajatteli, että Kaitselmus lähetti hänelle sen aineellisen avun ohella,
+jota tämä suorasukainen mies hänelle tarjosi, senkin lohduttavan
+tietoisuuden, jonka toisen sielun läheisyys tuottaa ihmiselle.
+
+Jo ensimmäisestä illasta alkaen hän ryhtyi täyttämään
+vartianvelvollisuuksiaan. Hän luuli kuulevansa jotakin melua ja
+kiersi huvilan nähdäkseen, oliko mitään epäilyttävää. Mutta kaikki
+oli hiljaista, ja kirkas kuu valoi melkein aavemaista hohdettaan
+tähän äänettömään ja autioon taloon. Erään pensaan kohdalla opettaja
+kuitenkin luuli näkevänsä varjon. Eihän se ollut muu kuin tuon pensaan
+luoma varjo, mutta silti hän tunsi salaperäistä väristystä ruumiissaan.
+Hän palasi vuoteeseensa, mutta ei saanut unta. Hän kuuli kaukaa koirien
+haukuntaa ja rottien juoksentelua katolta. Kanatkin, jotka olivat
+kokoontuneet huoneen vastakkaisessa sopessa olevalle yöpuulleen,
+päästivät unissaan tämäntästä vaikeroivan kotkotuksen. Opettaja sytytti
+kynttilän, mutta sen valo oli heikko, hänen silmänsä väsyivät, eikä
+lukemansa tunkenut hänen sieluunsa, niinkuin muulloin.
+
+Uudelleen hän silloin puhalsi kynttilän sammuksiin ja vaipui
+muistoihinsa, varsinkin niihin, joita tahtoi paeta. Näin äiti yöllä
+tarjoaa rintaansa levottomalle lapselle, vaikka tietääkin, että se voi
+vahingoittaa lasta.
+
+Mutta unettomuutta kesti kauan, ja vasta aamun sarastaessa, kun hän jo
+aikoi nousta, syvä ja rauhaton uni pahoine unennäköineen valtasi hänet
+painajaisen tavoin.
+
+Herätessään opettaja huomasi miehen jo asettäneen ikkunalaudalle
+ostamansa leivän ja sen viereen kiulun, jossa oli raikasta vettä. Tämä
+huomaavaisuus liikutti häntä.
+
+— Mitähän he ajattelevatkaan minusta? Kai, että olen tullut tänne vain
+nukkumaan.
+
+Hän alkoi työnsä, ruokki kanat, ja rupesi puhdistamaan lattiaa, mikä
+oli vaivalloinen tehtävä, kun vanha nainen oli jättänyt taloon vain
+luudan pätkän, mutta ei pienintäkään pesuriepua, mutta hän muisti
+miehen tarjouksen ja lähti lainaamaan luutaa. Veljekset jotka olivat
+suuresti toistensa näköisiä, molemmat lyhyitä ja jäntteriä, molemmilla
+punertava tukka, raatoivat tuvan edessä pellollaan. Vanhempi kaivoi
+esiin maasta, joka jo oli käynyt hieman kuivaksi ja kovaksi ensi
+lämmöstä, perunoita, jotka olivat pyöreitä ja sileitä kuin keltainen
+marmori. Opettaja seisahtui katselemaan ja tämä ihmisravinnon
+kohoaminen mullasta tuntui hänestä ihmeeltä. Mies valitti:
+
+— Ne ovat pieniä, eikä niitä ole paljon. Ei tahdo saada edes
+senvertaa, minkä on maahan pannut.
+
+Silti hän tarjosi niistä muutaman opettajalle, ja tämä otti ne katsoen
+Gesuinoon, joka nipin napin oli vastannut hänen tervehdykseensä.
+Gesuino ei muutoin näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota,
+mutta poistuessaan luutineen ja perunoineen opettaja kuuli veljesten
+riitelevän.
+
+Työ sai aamun kulumaan nopeasti ja melkein iloisesti. Hän kantoi
+naapuriensa tunkiolle maissinlehdet, mädät perunat ja kaikki
+tarpeettomat esineet, jotka olivat tiellä huoneessa. Hän kantoi ulos
+huonekalutkin pesten ja desinfioiden niitä auringonpaisteessa, samoin
+hän vei ulos patjat ja vuoteen peitteen. Ihmetellen hän näki, että
+lakanat, jotka muija edellisenä päivänä oli vaihtanut, olivat puhtaat,
+mutta ullakolla, johon hän kiipesi ikäisekseen tavattoman notkeasti,
+hän sitävastoin näki kasan likaisia lakanoita.
+
+Tämä ullakko muodosti pienen huoneen, jossa oli vuode ja puulaatikko,
+jota saattoi käyttää pöytänä tai istuimena. Valo tunki sisälle pienestä
+seinäaukosta, josta näkyi huvila-alueen pelto. Puhdistettuaan tämän
+ullakkohuoneen opettaja laskeutui jälleen tikapuita alas ja lakaisi
+huoneensa. Lattian pöly tanssi melkein ilkkuen hänen ympärillään. Kuta
+kovemmin hän lakaisi, sitä enemmän tomua pöllysi esiin, ja tämäntästä
+hän meni ovelle sylkemään ja niistämään nenäänsä. Hän ajatteli Olaa:
+olisipa tyttö ollut siinä nauramassa ja auttamassa häntä! Pois, pois!
+Pölyä lakaisemalla hän hiukan taltutti levottomuuttaan ja palasi
+työhönsä kuin vanki, joka hetkeksi on asettunut koppinsa ovelle
+katselemaan kaukaista taivasta. Päätettyään lattian puhdistamisen ja
+ripsuttuaan seiniä, joista sateli alas hämähäkinverkkoja vielä täynnä
+menneenvuotisia kuolleita kärpäsiä, hän ajatteli, että täytyi saada
+jotakin syötävää. Hän meni tarkastamaan kanahäkkiä, joka oli puoleksi
+olkien täyttämä ja johon muorin selitysten mukaan kanat munivat
+neljä munaa päivässä. Mutta hän löysi vain kaksi, joista toinen,
+mustatäpläinen oli munitusmuna, ja toinen, valkoinen, oli vielä lämmin
+kuin jo keitetty.
+
+Hän siis tyytyi siihen ja kastoi munaan leivän, niinkuin Olan oli
+tapana herkutellen kastaa korppunsa kermaan.
+
+Sitten hän jatkoi työtään, ja kun hän oli saanut pestyksi ja asetetuksi
+paikoilleen huonekalut, hänestä tuntui, kuin hän olisi myrskyisen
+matkan jälkeen laskenut turvalliseen satamaan. Ja kuten kaikilla
+matkustajilla on tapana perille saavuttuaan tehdä, hänkin avasi
+matkalaukkunsa.
+
+Ensimmäinen esine, jonka hän otti esille, oli herätyskello, joka oli
+seurannut häntä kotiseudulta asti. Se kävi vielä välinpitämättömänä
+kaikesta muusta kuin velvollisuudestaan, ajan osoittamisesta. Hän
+asetti sen keskelle vielä kosteata pöytää, ja se raksutteli edelleen
+rohkeasti tultuaan äkkiä ympäristönsä ajan ja paikallisuuden valtiaaksi.
+
+Opettaja tunsi itsensä virkistyneeksi, ikäänkuin olisi jälleen tavannut
+toverin yksinäisyydessään. Mutta vielä suuremman ilon hänelle tuotti
+reunoistaan kellastunut kanavakankaalle tehty koruompelus, jota hän
+ei ollut Margan talossa oleskellessaan kertaakaan ottanut esille
+matkalaukusta.
+
+Tuo koruompelus muodosti taulun, joka kuvasi autiota rantaa.
+Alareuna, joka oli kirjailtu harmaalla silkillä, merkitsi hiekkaa,
+sen yläpuolella oli vihertävä juova: meri; ja vielä ylempänä taivaan
+siniharmaa tausta. Tässä maisemassa, joka ainoastaan kolmella juovalla
+kuvasi ilmavia, äärettömiä etäisyyksiä, taivalsi kaksi ihmishahmoa. Ne
+näyttivät todella liikkuvan eteenpäin nostellen vuorotellen jalkojaan
+ja painaen jälkensä hiekkaan. Toinen niistä oli kaljupäinen mies,
+yllään uuman kohdalta vyöllä kiinnitetty pitkä kaapu ja nauhasandaalit
+jalassa. Hänellä oli kädessä mytty, ja hänen perässään kulki häntä
+pitempi nainen, sylissään mustaan vaippaan kääritty lapsi (se oli
+epäilemättä lapsi, päättäen siitä tavasta, jolla nainen piteli
+kantamustaan). Nainen oli pukeutunut punaisiin, hänellä oli niinikään
+nauhasandaalit jalassa, ja pään ympärille oli kierretty palmikot, jotka
+keltaisella silkillä oli saatu ihmeteltävän luonnollisiksi.
+
+Tämän koruompelun alareunassa näkyi silkkikirjaimin kirjoitus:
+
+_Pako Egyptiin_.
+
+Muutamalla naulalla tämä pieni gobeliinintapainen kiinnitettiin seinään
+vuoteen yläpuolelle, ja se tuntui kirkastavan koko huoneen.
+
+Peite, joka oli kuin säkki ainakin, levitettiin matoksi permannolle, ja
+lakanat katettiin vain valkoisella ripsureunaisella peitteellä, joka
+oli jotakuinkun puhdas ja jota vanhus oli pitänyt kokoonkäärittynä
+pieluksen alla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun kaikki oli järjestyksessä, opettaja meni uudelleen miesten
+asunnolle viemään takaisin luudan. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että
+he taas riitelivät, kuin eivät olisi sinä päivänä muuta tehneetkään, ja
+hänen täytyi itsekseen nauraa heille. Nähdessään hänet he vaikenivat,
+ja vanhempi nousi kunnioittavasti häntä tervehtimään.
+
+— Tässä tuon luudan takaisin, opettaja sanoi nojaten sen varteen, ja
+suuri kiitos! Ja kiitos perunoistakin, jotka olivat niin hyviä, etta
+sulivat suussa.
+
+— Me emme vielä ole koetelleet niiden makua. Kokki, näet, vanhempi
+veljistä selitti vilkaisten nuorempaan, on huonolla tuulella.
+
+— Tiedän sen. Oletteko suutuksissanne minulle, Gesuino? Olette
+oikeassa, käyn täällä liian usein vaivaamassa teitä. Mutta korvaukseksi
+voin ehkä vuorostani tehdä teille palveluksen. Tulkaa tänään luokseni
+iltaruoalle. Minulla ei ole paljoa kotona, mutta sen vähän, mikä
+minulla on, tahdon tehdä moninkertaiseksi, niin kuin Jesus ennen. Mutta
+teidän pitää käydä ostamassa minulle viiniä.
+
+— Meillä on kotona viiniä, joka on mietoa, mutta hyvää, vanhempi veli
+sanoi nuoremman sillävälin vaietessa ja nyrpeän näköisenä jatkaessa
+kaivamistaan.
+
+— Kiitos vain. Mutta minä tahdon saada jaloa viiniä, joka vahvistaa
+verta. Luulenpa, että tuossa tienristeyksessä on ravintola. Jollei
+siitä ole liian suurta vaivaa, pyydän teitä käymään sieltä ostamassa
+minulle pari pulloa viiniä.
+
+— Jeesus Maria! Tahdotteko saada meidät hengiltä?
+
+— Siinä tapauksessa saamme toisistamme seuraa, opettaja sanoi antaen
+miehelle rahoja viiniin. Mitäs te sanotte, Gesuino? Vastatkaa toki,
+olkaa niin hyvä. Tuletteko, vai ettekö tule?
+
+— Totta kai, Gesuino mutisi kääntämättä päätään.
+
+— No, viimeinkin olemme kuulleet äänenne kaiun. Ja nyt täytyy lähteä
+valmistamaan juhla-ateriaa.
+
+Tuotapikaa hommatut kutsut eivät tuottaneet koulunopettajalle
+vaikeuksia. Vanha vaimo oli muun muassa myynyt hänelle vuoristosta
+tuodun liikkiön, jauhoja, säilykkeitä ja juustoa. Jotta ei vieraiden
+vastaanotto tulisi noloksi, hänellä tarvitsi vain olla hyvää tahtoa ja
+taitavuutta, ja jos jälkimmäinen olikin puutteellinen, edellistä oli
+sensijaan sitä enemmän.
+
+Hän pani siis vettä tulelle ja otti sillä aikaa alas liikkiön, joka
+ollakseen turvassa rotilta riippui nuorasta keskeltä kattoa kuin lamppu.
+Hän laski sen pöydälle, katsoi ja käänteli sitä löytääkseen sopivan
+hyökkäyskohdan. Oikea puoli näytti hänestä paremmalta; mutta sitten hän
+huomasi, että se oli liian laiha, ja useastakin syystä hän tarvitsi
+silavaa. Sentähden hän kävi käsiksi toiseen puoleen, ja leikattuaan
+pois suolaisen, rösöisen kuoren, hän saikin näkyviin valkoisen silavan
+ja punaisen lihan.
+
+Mutta veitsi on tylsä. Sillä ei voi leikata ohuita viipaleita,
+minkävuoksi hän hioo sitä toisella pienemmällä veitsellä. Molemmat
+terät säihkyvät ja kitisevät tuossa hurjassa painissa väliin päästäen
+iloääniä. Ja nyt veitsi voitostaan hehkuen uudelleen, julmana ja
+äänettömänä leikkaa liikkiöpotilasta, ja nyt viipaleet putoilevat
+ohuina ja leveinä. Opettaja pitelee niitä päivää kohti kuin
+kallisarvoisen kankaan tilkkuja. Silava näyttää hänestä valkoiselta
+sametilta, liha mahonginväriseltä kirjosilkiltä.
+
+Sitten hän järjesti nämä viipaleet siron ruusun muotoon pyöreälle
+tarjottimelle ja leikkeli edelleen liikkiön silavaa. Ja näiden
+poloisten silavapalasten parissa, jotka sikin sokin heitettiin
+leikkuulaudalle, hänen veitsensä raivosi hurjasti muuttaen ne
+hakkelukseksi. Ja kun kattila vedettiin hellan laidalle antamaan tilaa
+mustalle paistinpannulle, johon silavahakkelus oli kaadettu ja joka sai
+onnettomuustovereikseen muutamia voinokareita ja paloiksi leikeltyä
+kynsilaukkaa ja sipulia. Kaikki tämä alkoi sähistä ja vaikeroida, ensin
+hiljaa, sitten yhä kovemmin, kunnes säilykerasian tomaatit sekoittivat
+siihen tahmean verensä, joka tuntui muuttavan tuskan iloksi.
+
+Pantuaan uutta vettä kiehumaan opettaja otti esille ison
+leivinlaudan, joka oli puhdas ja melkein neitseellinen valkoisen puun
+alastomuudessaan. Ja muistaen, miten naisilla on tapana menetellä
+tällaisissa tilaisuuksissa, hän kaatoi laudalle pienen jauhovuoren ja
+painoi sormella keskelle aukon kuin tulivuoren kraaterin. Tulivuorelta
+todella tuo jauhokasa näytti, kun hän sen keskelle painamaansa aukkoon
+kaatoi kiehuvaa vettä. Siitä nousi höyryä, läjä luhistui kokoon ja
+hän pisti siihen kätensä, ikäänkuin pitääkseen sitä koossa ja jälleen
+rakentaakseen sen pystyyn.
+
+Mutta jauhot hajaantuivat joka taholle, ja ne jauhot, jotka jo
+olivat kastuneet, tarttuivat kiinni hänen sormiinsa ärtyisinä ja
+kuin kostaakseen. Ennen pitkää hänen kätensä olivat kuin valkoisten
+villakintaiden peittämät, ja jauhot, jotka raivokkaasti karkasivat pois
+laudalta, pyrysivät alas tahraten hänen pukunsa etupuolen.
+
+Tämä oli pulmallinen hetki. Hän katseli epätoivoissaan takkiaan
+rohkenematta kajota siihen kauheilla käsillään. Mutta sitten hän tuli
+ajätelleeksi, ettei hän enää pelännyt mitään elämässä, ja vähitellen
+hän toisella kädellä vapautti toisen käden taikinapäällyksestä.
+Molemmin käsin hän sitten kokosi hajaantuneet jauhot keskelle lautaa,
+rohkein sormin hän alusti ja pakotti niskoittelevan aineen yhtymään
+yhdeksi kappaleeksi.
+
+Hän huokaili, ja oikea käsi oli hellänä, mutta hanen onnistui
+väkisinkin saada jäykkä taikina pehmeäksi. Venyttämällä ja kokoon
+käärimällä ja jälleen litteäksi kaulimalla hän sai sen lopulta
+nöyräksi. Se oli lämmin, pyöreä ja sileä kuin naisen povi.
+
+Sitten hän jälleen otti pienen veitsen ja kaapi laudan puhtaaksi siihen
+tarttuneesta taikinasta. Hän leikkasi siitä irti palan, pyöritti ja
+sotki sitä ja muodosti sen pitkäksi käärmeeksi, jonka veitsi joutuin
+leikkeli pieniksi paloiksi aivan kuin olisi tuhonnut vaarallisen
+eläimen. Sitten hän etusormella muovaili nämä pienet taikinapalaset
+pitkulaisiksi näkinkengänmuotoisiksi kokkareiksi. Ja ne marssivat hyvin
+järjestettynä sotajoukkona laudalle odottaen lautasliinan peitossa
+padan sisällyksen kiehumista.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Määrähetkenä molemmat kutsuvieraat saapuivat. Vanhempi veljeksistä
+tuli sisälle opettajan asuntoon ja tarjosi hänelle apuaan, nuorempi
+taas kierteli uteliaana ja epäluuloisena pöydän ympärillä, joka oli
+katettu ulos puiden suojaan, ja nuuski kaikkea ikäänkuin ollakseen
+varma siitä, ettei ruokia oltu myrkytetty.
+
+Punaiset liikkiöviipaleet, leipä ja keltainen viini, mutta ennen
+kaikkea talosta virtaava suloinen tuoksu rauhoitti häntä. Hän istuutui
+penkille pöydän ääreen ja sai vaivoin vedetyksi esille takkinsa isosta
+povitaskusta pienen juuston, joka oli vaaleankeltainen ja kiilsi kuin
+norsunluu. Hän laski sen varovasti pöydälle molempien viinipullojen
+väliin ja jäi katselemaan kokonaisuutta taiteenharrastajan tavoin, joka
+tarkastaa "asetelmaa".
+
+Mutta kun talon ovella tulivat näkyviin veli, joka hartaana kantoi
+kokkareita sisältävää liemimaljaa, ikäänkuin se olisi ollut pyhä astia,
+jä hänen takanaan opettaja, kaula sojossa, silloin Gesuino kavahti
+pystyyn ja asettui kunnia-asentoon, joka muistui hänen mieleensä niiltä
+ajoilta, jolloin hän oli sotamiehenä ja jota vaadittiin kenraalin
+kulkiessa ohi.
+
+Alussa vallitsi noiden kolmen miehen aterian aikana painostava
+hiljaisuus, mikä on niin tavallista tämänkaltaisissa tilaisuuksissa.
+Heidän ympärilleen oli kerääntynyt joukko kuokkavieraita, nimittäin
+kissa poikasineen, miesten koira ja talon kanat. Tämä seura palautti
+opettajan mieleen toisen talon, toisen perheen, ja näkinkenkäkokkareet
+tuntuivät hänestä kovilta ja sitkeiltä.
+
+Hiukan kovia ne olivatkin, mutta runsaasti juuston sekainen kastike oli
+kuin korea puku, joka somistaa vanhanpuoleistakin naista. Gesuino nieli
+niitä hekumallisesti, enemmän kuin toiset, toisen toisensa perästä,
+ensin imettyään niitä kuin makeisia. Ja pistettyään haarukkansa
+toiseen, hän jo halukkaasti katseli toista, ja näin hän teki, kunnes
+vati oli tyhjä. Silloin hän otti palan leipää tehdäkseen puhdasta
+jälkeä, mutta opettaja riensi noutamaan uusia varastoja.
+
+Gesuino huokaili ylen onnellisena. Hän tarttui jälleen haarukkaan
+nöyrän näköisenä ja jatkoi työtään. Mutta nyt hän jo malttoi kiinnittää
+huomiota ympäristöönkin, ja kun koira tuijotti häneen heiluttaen
+häntäänsä, joka törrötti pystyssä kuin rukoileva sormi, hän heitti
+sille kokkareen, mutta kissanpoika oli ketterämpi ja sieppasi sen.
+
+Toinen veli ei syönyt niin himokkaasti, vaan osasi viekkaasti
+salata ahneutensa. Ja kun opettaja oli täyttänyt kaksi ensimmäistä
+lasia viinillä ja kaatanut omaan lasiinsa vettä, tuli vanhemman veljen
+silmiin puoleksi surkua, puoleksi iloa kuvastava kiilto. Surku, kun
+näki opettajan lasissa vettä, ilo taas toivosta, että molemmat pullot
+olivat varatut yksinomaan vieraille. Mutta viinin oivallisuus sentään
+voitti itsekkyyden. — Entä te, ettekö juo viiniä?
+
+— En juo. Lääkäri on kieltänyt.
+
+Nämä sanat tekivät peloittavan vaikutuksen. Tuo hiljainen Gesuinokin
+nosti haarukkaansa kuin uhkaavaa kolmihaaraa.
+
+— Hiiteen kaikki lääkärit ja lääkkeet!
+
+Ja nyt alkoi keskustelu.
+
+— Kerran lääkäri kielsi minuakin juomasta viiniä, syömästä lihaa,
+makarooneja ja papuja. Vaimoni, jonka vertaista on harvassa, ei
+väittänyt lääkäriä vastaan. Mutta tämän mentyä tiehensä hän sanoo
+minulle: "Proto, nyt ei sinulla ole muuta neuvoa kun uskoa sielusi
+Jumalan haltuun!"
+
+— Minäkin sen muistan, Gesuino huusi. Ja vaimosi ryhtyi heti
+keittämään papuja ja meni ostamaan viiniä.
+
+— Ja juokaamme nyt lääkärin terveydeksi.
+
+— Toisella kertaa...
+
+Mutta kävisi liian pitkäksi kertoa kaikki ne hengenvaarat, jotka
+varsinkin Proto muisti ja jotka oli välttänyt siten, ettei totellut
+lääkäriä. Lopuksi Gesuino kertoi vielä tämän jutun:
+
+— Kerran nyrjäytin toisen jalkani. Proton vaimo vatkasi munan sekaista
+öljyä, voiteli sillä nilkkaani ja sitoi sen lujasti. Kolmen päivän
+kuluttua olin taas terve kuin 'pukki'. Lyönpä vetoa, että jos olisin
+kutsunut lääkärin, hän olisi katsonut välttämättömäksi leikata poikki
+koko jalan.
+
+Opettaja hymyili suopeasti, ja sitten puhuttiin hauskemmista asioista.
+
+Keskusteltiin myös eri tavoista, miten päästä rauhaan muurahaisista,
+sekä siitä, miten pitää jättää siemenpavut ja -herneet varsiin, kunnes
+ne ovat ihan kuivat. Vasta aterian lopulla, kun oivallinen pyöreä
+juusto leikattiin viipaleiksi ja se näytti hikoilevan kipuansa, mutta
+sitten ilomielin tarjoutui puikahtamaan vierasten suuhun, puheet
+kääntyivät vakavammalle tolalle.
+
+Gesuino itse otti puheeksi kysymyksen, miksi kaikkein rauhallisinkin
+mies yhä luo itselleen uusia huolia.
+
+Hänen punertavien kiharoiden ympäröimät kasvonsa olivat
+oranssinväriset, ja hänen pienet sinertävät silmänsä loistivat
+kyynelten kostuttamina. Kun nuo kaksi muuta katselivat häntä hieman
+epätietoisina, hän löi kämmenensä pöytään ja nyökäytti päätään huvilaan
+päin.
+
+— Hitto vieköön, tarkoitan, että miksi noiden ihmisten, jotka asuivat
+tuolla ja joilla oli kaikkea, mitä tarvitsivat, pitikään noin syöksyä
+turmioon.
+
+Proto katsoi opettajaan vilkuttaen silmää, pyytäen anteeksi veljensä
+yksinkertaisuutta ja selitti viipymättä tuon murhenäytelmän aiheen:
+
+— Sentähden, etta he olivat pähkähullujä.
+
+Ja omasta puolestaan hän kävi käsiksi toiseen viinipulloon.
+
+— No niin, opettaja sanoi, miten se sitten oikein tapahtui?
+
+— Asia oli, nähkääs, sillä tavalla, että heillä oli ihan liian hyvät
+olot, isällä ja pojilla. Isä piti rahat takanaan, mutta pojat tahtoivat
+huvitella. Siitä syntyi riitaa ja alituista kiistaa, ja viimein pojat
+löivät isän kuoliaaksi.
+
+— Hulluja? Gesuino sanoi mietteissään ja ärtyneenä veljen
+selityksestä. Häijyjä he olivat, ja Jumala on heitä rangaissut.
+
+— Jumala! Mikä Jumala? Jumala ei sekaannu sellaisiin asioihin, silloin
+hänkin olisi häijy.
+
+Gesuinon kasvot kävivät mustanpuhuviksi.
+
+— Sinä puhut vain, kun sinulla ei ole uskoa.
+
+— Päinvastoin minulla ehkä on enemmän uskoa kuin sinulla, veikkoseni.
+
+Ja näytti siltä, kuin heidän tavallinen kinastelunsa taas olisi
+alkanut, kun opettaja tuli väliin:
+
+— Asianlaita on niin, että ihminen tarvitsee liikuntoa. Tämä tarve
+alkaa jo, kun hän tuskin on syntynyt. Elämä on liikuntoa, eivätkä
+tähdet ja merikään koskaan ole paikoillaan. Mutta Jumala on antanut
+ihmiselle arvostelukyvyn, ja ihmisen velvollisuus on kohdistaa
+toimintakykynsä hyvään, tehdä työtä ja elää sovussa itsensä ja muiden
+kanssa. Tämän voi jokainen tehdä, jos vain tahtoo.
+
+— Ihminen tahtoo, tahtoo, mutta se ei aina hänelle onnistu, Gesuino
+huomautti. — Ja lisäksi on aina toisia, jotka ärsyttävät.
+
+— Kuka? Minäkö muka? Proto virkkaa kiivastuen. Olenhan minä maailman
+rauhallisin ihminen.
+
+— Ei nyt ole kysymys teistä kahdesta, opettaja sanoo kaataen viiniä
+heidän laseihinsa. Tai miksikä ei teistäkin? Te pidätte toisistanne ja
+kuitenkin riitelette lakkaamatta. Miksi, sanokaapa!
+
+— Se on hän, se on hän! Gesuino huudahtaa ja osoittaa sormellaan
+veljeään. Hän näkee vikoja kaikessa, mitä minä teen, arvostelee
+kaikkea, ja mikä pahinta, pitää pilanaan kaikkea, mitä teen. Sanalla
+sanoen, hän kohtelee minua kuin poikanulikkaa tai kuin hölmöä, sillä
+hän luulee itseään minua etevämmäksi. Sensijaan...
+
+— Sensijaan te luulette itseänne häntä etevämmäksi. Sellaisia olemme
+kaikki. Syy on siinä, että olemme unhottaneet jumalalliset lait.
+Nöyrtykää, niin teidät ylennetään! Ja lisäksi olemme unhottaneet
+kymmenet käskyt. Lyönpä vetoa, että te, Gesuino, ette muista niitä,
+ettekä tekään Proto.
+
+— Enpä minä, totisesti, muistakaan, Proto vastaa lievä ivahymy
+huulilla, mutta tämä ei kohdistu häneen itseensä eikä opettajaan, vaan
+veljeen. Ja Gesuino älyää sen ja tuntee sappensa kiehahtavan, mutta
+koettaa hillitä itseään ja tunnustaa nöyrästi, ettei hänkään oikein
+muista Jumalan kymmeniä käskyjä.
+
+Silloin opettaja otti piipun taskustaan, ja kun Proto seurasi hänen
+esimerkkiään, hän tarjosi tälle tupakkaa.
+
+Gesuino ei tupakoinut.
+
+— Minulla ei ole paheita, hän sanoi hiukan ylenkatseellisesti. Silti
+hän hiljaa ja muiden huomaamatta veti pullon lähemmäksi ja jatkoi
+juomistaan käyttäen hyväkseen toisten innostumista tupakoimiseensa.
+Mutta opettaja pani tämän merkille ja muisti Margan vakuutuksen, että
+Antoniolla muka ei ollut paheita. Ja sillä aikaa kun Proto jatkoi
+filosofoimistaan ahkerasti syljeskellen, opettaja veteli syviä sauhuja
+piipustaan ja loi katseensa korkeuteen kohti sinitaivasta, jota hämärän
+ensiverho hopeoi, ja vaipui osaksi surumielisenä, osaksi iloiten tähän
+havaitsemiseensa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tämä toinen yö oli levollisempi. Opettaja tunsi, ettei ollut
+yksin tässä kirouksenalaisessa talossa ja ettei hänen päivänsä ollut
+kulunut hyödyttömästi. Molemmat veljet olivat, vanhemman avustettua
+opettajaa keittiön järjestämisessä, lähteneet hyvällä tuulella ja
+hyvinä ystävinä. Koirakin oli tyytyväinen, heilutti häntäänsä katsellen
+opettajaan, ja kissa oli poikastensa leikkiessä pöydän alla kaikessa
+hiljaisuudessa kulkenut taloa tarkastamassa. Opettajasta tuntui, kuin
+hän olisi luonut itselleen uuden perheen, ja hän toivoi ajan tuottamaan
+apuun.
+
+Herätessään varhain seuraavana aamuna hän tunsi jonkinlaisen
+uudistuksen tapahtuneen sekä ruumiissaan että sielussaan. Hän
+keikahti nopsasti vuoteesta täynnä luottamusta. Hän ei enää kaihtanut
+kanssaihmistensä kohtaamista. Hän päätti siis itse lähteä ostoksilleen
+ja siisti itsensä samoin kuin mennessään kävelylle Olan kanssa. Hän
+kulki _heidän_ tietänsä ja kuvitteli kuulevansa tytön kevyet pienet
+askelet ruohikossa, jota meren tuulahdus oli virkistänyt.
+
+Kauppatorilla naiset katselivat häntä samalla tavalla kuin ensi aamuna
+hänen tulonsa jälkeen. Noin yksin, ilman Olaa, hän tuntui heistä vallan
+toiselta mieheltä.
+
+Yksi heistä, jolta opettaja joskus oli ostanut lapselle hedelmiä,
+kyseli, missä tyttö oli.
+
+— Hän lähti matkalle äitinsä kanssa.
+
+— Eikä Ornellaakaan ole näkynyt pariin päivään. Minnehän sekin
+onnenheitto on joutunut?
+
+Opettaja ei vastannut, vaan kohdisti kaiken huomionsa hedelmien ostoon.
+Tuolla naisella oli myytävänä samanlaisia pieniä juustoja, jommoisen
+Gesuino oli tuonut, ja hän osti niistä muutaman. Sitten hän meni
+leipurin myymälään.
+
+Tämä oli Antonion tuttava.
+
+— No, hän palaa siis kotiin tänään, tuo velikulta! leipuri sanoi
+opettajalle punnitessaan leipää, joka vielä tuoksui uunille. Hän
+lähetti minulle postikortin, jossa on kauniin naisen kuva, mies lisäsi
+iskien silmää.
+
+Opettaja otti paperiin käärityn leivän, joka vielä oli lämmin kuin
+elävä olento.
+
+Antonio ei siis vielä ollut palannut. Tämä selitti sen, että nuo
+kaksi päivää olivat olleet niin rauhalliset. Ja nyt opettaja tunsi
+tunnonvaivoja, kun oli jättänyt talon yksin Ornellan huostaan! Mutta
+mikä oli tehty, oli tehty, Palattuaan asuntoonsa hän jatkoi tavallista
+elämäänsä, mutta tosiasiassa hän odotti jotakin uutta, ja tämä
+odotus sai hänet levottomaksi. Illan suussa tämä levottomuus muuttui
+ahdistukseksi. Ehkä syynä siihen oli sää, taivas kun oli pimennyt ja
+myrskyävältä mereltä kuului jyrähdyksiä. Salamat sinkoilivat tiheään
+kuin tuulen työntämät liekit nuoleskellen ikkunaruutuja, jotka
+tuntuivat vapisevan pelosta.
+
+Opettajakin tunsi sulkeutuneena huoneeseensa outoa kauhua. Veri syöksyi
+polviin ja sulloutui kuin väkijoukko liian ahtaan tien mutkaan, ja
+aavistus, että näinä hetkinä tapahtuisi jotakin hirvittävää, valtasi
+hänet täydelleen.
+
+Ohut sadeharso himmensi äkkiä ilman tuhoa ennustavan valaistuksen;
+tuuli ja salamat taukosivat. Liikkumattomat puut näyttivät tarjoutuvan
+hekumoiden sateen huuhdeltaviksi, ja vesipisarat pysähtyivät lehdille
+ja ikäänkuin imeytyivät niihin.
+
+Jälleen salamat purkautuivat esiin yhä voimakkaampina. Sade taukosi
+kuin säikähtyneenä, ja tuulella näytti olevan julma nautinto siitä,
+että se sai erottaa toisistaan veden ja lehdet, kunnes lopulta taivaan
+silmä aukeni puiden välillä tähystellen, mitä maan päällä tapahtui.
+Sitten aurinko poisti ympäriltään pilvien harmaan harson, ja salamat,
+jyrähdykset ja tuuli alkoivat vuorostaan peräytyä.
+
+Kaikki tyyntyi taas, mutta opettaja ei tuntenut itseään tyyntyneeksi,
+ikäänkuin myrsky olisi siirtynyt hänen poveensa.
+
+Ja kun hän illalla teki tavanmukaisen kierroksensa huvilan ympäri
+saadakseen varmuuden siitä, että kaikki oli järjestyksessä, hän näki
+naisolennon nojaavan portin rautatankoihin käsivarret levällään, kuin
+hän olisi ollut ristiinnaulittu. Siitä tien kohdasta, missä opettaja
+seisoi, hän ei voinut nähdä, kuka tämä oli, mutta mentyään lähemmäksi
+hän tunsi Ornellan. Hän ajatteli piilottautua, mutta näytti siitä, kuin
+tuo nainen olisi seisonut siinä hyvin kauan ja olisi päättänyt odottaa
+häntä vaikka iankaikkisesti. Hänen vartalonsa, joka punapukuisena
+erottautui tyhjästä värittömästä taustasta, palautti hänen mieleensä
+_tuon toisen_. Hän tunsi sisällään pelkoa, mutta lähestyi silti.
+
+— Mitä tahdot? — hän kysyi karskisti.
+
+Nainen vastasi tyynesti.
+
+— Avatkaa.
+
+— Mitä tahdot?
+
+Opettaja oli päättänyt olla avaamatta, sillä taas hän tunsi tuon
+eläimellisen hajun ja lämmön, joka virtasi tuosta naisesta. Tuntui
+aivan siltä, kuin vaarallinen eläin, äkäinen iso kissa, joka tekeytyi
+kesyksi vain päästäkseen sisälle, olisi tarrautunut kiinni portin
+rautaristikkoon. Ja hänen mieleensä muistuivat Olan sanat: —
+Ihmissusia on todella olemassa, olen kuullut niiden ulvovan.
+
+— Minun täytyy saada puhua kanssanne, Ornella sanoi tuijottaen
+opettajaan häijyillä vihreillä silmillään.
+
+— Voithan sanoa sen tässä, minä kuuntelen.
+
+— No niin, hän huudahti töykeästi, sen pahempi teille, jos joku toinen
+sen kuulee. Poikanne tuli kotiin tänään, ja luettuaan kirjeenne hän
+karkoitti minut iskuin ja lyönnein pois ja uhkasi ottaa minut hengiltä.
+Minulla on siitä jäljet käsivarsissa ja selässä, enkä tiedä, mihin
+voisin asettua. Nyt teidän täytyy mennä sanomaan hänelle, että hänen on
+pidettävä huoli minusta. Muuten...
+
+— Muuten?
+
+— Muuten tapahtuu jotakin kauheata. Olen kuin raivoisa eläin,
+kuuletteko? Olen valmis mihin tahansa. Mihin tahansa! hän huusi
+ravistaen portin rautatankoja. Ja hänen silmänsä säihkyivät kuin
+häkkiin suljetulla tiikerillä.
+
+Opettaja ajatteli Olaa. Saattoihan Ornella kostaa tytölle. Silloin
+hänestä tuntui, kuin hänen kuolinhetkensä olisi tullut, kuin hän olisi
+seisonut elämän hirvittävän salaisuuden kynnyksellä, johon liittyivät
+hairahdukset, suru ja rangaistus, ja kuin eteen olisi kohonnut toisen
+elämän vielä hirvittävämpi salaisuus, se kun on selittämatön.
+
+Hän avasi portin ja päästi naisen sisälle.
+
+Tämä näytti rauhoittavan, joskaan ei lepyttävän häntä. Vaieten hän
+seurasi opettajaa hänen asuntoonsa ja lysähti tuolille, jonka mies
+nosti hänelle.
+
+Pöydälle asetetun pienen kynttilän valossa opettaja huomasi, että
+Ornellan kasvot olivat vääntyneet ja äkkiä vanhentuneet. Näytti
+siltä, kuin liekki olisi kärventänyt hänen tukkaansa, ja valkoisella
+kaulalla näkyi tumman punainen veritäplä merkkinä hänen saamistaan
+iskuista. Opettaja tiesi, että vaikuttavin keino tuottaa naishenkilölle
+helpoitusta on antaa hänen mielin määrin puhua, ja hän sanoi:
+
+— Kerrohan minulle, miten tuo tapahtui.
+
+Mutta Ornella oli toisenlainen kuin muut naiset, hän ei voinut ilmaista
+suruaan muuten kuin huutamalla, niin kuin alempiasteiset olennot.
+Hän painoi päänsä kumaraan, puraisi käsivarttaan, alkoi huokailla
+ja päästää hurjia valitushuutoja, ja opettaja oivalsi, että hänellä
+todella oli edessään haavoittunut eläin. Sanat olivat tehottomia, hänen
+täytyi keksiä jokin muu keino häntä auttaakseen.
+
+— Älä huuda, Ornella! Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Antonio löi
+sinua raivonpuuskassaan, mutta varmasti hän katuu ja pitää sinusta
+huolta. Minä kyllä pidän huolen siitä, että hän tulee järkiinsä.
+Tahdotko syödä jotakin? Tahdotko juoda tilkan viiniä? On mieletöntä
+noin parkua, Ornella. Saatpa nähdä, että kaikki vielä kääntyy hyvälle
+tolalle. Sanohan minulle, hän virkkoi hiljaisella ja mairittelevalla
+äänellä, etkö tunne ketään, jonka luo voisit mennä asumaan?
+
+Olihan Ornellalla muutamia sukulaisia seudulla, mutta hän tahtoi palata
+siihen lämpöiseen pesään, josta hänet oli karkoitettu kuin varis
+kyyhkyslakasta. Se tietoisuus, että oli mahdotonta palata sinne, teki
+hänen epätoivonsa kahta katkerammaksi.
+
+Opettaja tarjosi hänelle vieraanvaraisuutta siksi yöksi sanoen, että
+ullakkohuoneessa oli puhdas vuode, mutta tämäkään tarjous ei näyttänyt
+häntä rauhoittavan. Hän huokaili kauan ja hieroi päätään käsivarteensa,
+ja vasta väsyttyään hän kohotti itkusta punoittavat kasvonsa ja sanoi
+käheästi:
+
+— Ettekö voisi heti mennä puhumaan poikanne kanssa?
+
+— Se on liian aikaista. Etkö käsitä, että hänkin vielä on raivoissaan?
+
+Ornella peitti jälleen kasvonsa, kohotti ne taas ja tuijotti uudelleen
+opettajaan hurjilla vihaa ja mielettömyyttä uhkuvilla silmillään.
+
+— Ettekö voisi palata asumaan heidän luokseen, se yksistään lepyttäisi
+heidät? Se yksistään...
+
+— Senkin teen, jos se on välttämätöntä, opettaja sanoi säikähtyneenä
+ja lähti sitten ulos, sillä hän oli tukehtumaisillaan. Kulkiessaan
+ikkunan ohi hän näki Ornellan juovan viinin, jonka hän oli tälle
+tarjonnut. Ehkä se rauhoittaisi häntä. Mutta itse hän ei voinut
+rauhoittua.
+
+Hän kiersi taas huvilan. Hän ei ollut koskaan ollut taikauskoinen ja
+tahtoi edelleen pysyä vapaana taikauskosta, mutta silti hän oli kuin
+tasapainostaan suistunut siitä turmiollisesta vaikutuksesta, jota henki
+tämä talo, kuollut kuin raato.
+
+Vaistomaisesti hän tahtoi paeta kauas, sinne, missä ei toisten pahuus
+enää tavoittaisi häntä. Hän kapinoi Jumalaa ja omaatuntoansakin
+vastaan. Mitä häneltä siis vaadittiin? Olihan hän jo antanut kaiken.
+
+Hän meni istumaan marmoripöydän ääreen, jossa oli aterioinut työmiesten
+kanssa, ja luuli kuulevansa heidän puheensa kaiun. Sikäli kuin hanen
+sisäinen levottomuutensa asettui, selkeni jälleen itsestään hänen
+ajatus- ja arvostelukykynsä, ja puhdas kirkas valo levisi hänen
+ympärilleen, ja esineiden luomat varjot näyttivät todellisemmilta kuin
+itse esineet. Kaikki oli nyt rauhallista ja hiljaista kuin kuoleman
+iaisessa levossa.
+
+— Minun täytyy täydellisesti kieltää itsenikin, hän ajatteli. Ja hän
+päätti ottaa Ornellan luokseen ja huolehtia hänestä. Tästä aiheutuisi
+taistelua, varsinkin itse naisen raa'an voiman ja muiden vastuksien
+kanssa, mutta juuri ajatellessaan tätä taistelua hän rohkaistui.
+
+— Rohkeutta vain, hän sanoi hiljaa, puhuen varjolleen. Jumala on meitä
+auttava.
+
+Nyt hän nousee ja menee pensasaidan luo, mistä luulee kuulleensa melua,
+mutta kaikki on hiljaista kuutamossa, jolla on haaveellinen väri, mikä
+ei enää oikeastaan ole väriä, mutta ei liioin mustaa.
+
+Muutamat kuun valaisemat lehdet näyttävät kullanhohteiselta lasilta,
+toiset alabasterilta.
+
+Maanvuokraajien koira alkaa haukkua, Gesuino kutsuu sitä ja opettaja
+huutaa:
+
+— Hei, Gesui!
+
+Gesuino ei vastaa, mutta menee pensasaidalle päin, jossa on ainoastaan
+oksan sulkema aukko, minkä kautta miehet pääsevät huvilan vartian
+yhteyteen. Opettajakin menee sinne, ja tuntuu siltä kuin he molemmat
+olisivat tutkimusmatkailijoita tuntemattomassa maassa, jotka kuulevat
+toistensa äänen kahden puolen tiheää metsää ja pyrkivät puhumaan
+toistensa kanssa.
+
+He tapaavatkin toisensa aukon kohdalla; musta harva oksa erottaa heidät
+vielä, mutta he voivat jo nähdä toisensa ja puhua toisilleen.
+
+Gesuino on paljain päin; hänen punertavat kiharansa näyttävät
+kuivuneilta heiniltä, ja silmänvalkuaiset kiiltävät kuin posliini.
+
+Hänen takanaan on koira, joka luo pitkän varjon, Se on levoton ja puree
+älisten reittään kuin vaivaisivat sitä kirput, sitten se nostaa päänsä
+kuullessaan isäntänsä puhuvan.
+
+— Onko joku luonanne? Gesuino kysyi. Koira haukkuu asuntoonne
+päin.
+
+Seuraa vaitiolo. Ja opettajasta tuntuu kuin hän kuulisi ison siiven
+kahinan taivaanlaen yksinäisyydestä ja kuin se elähyttäisi olioita. Se
+tiesi kai Jumalalta odotettua apua.
+
+— Luonani on nainen, hän sanoi ääni tyynenä. Onneton olento, joka ei
+tiedä, minne mennä, ja joka on paennut tänne kuin haavoitettu lintu.
+
+Mutta vertaus ei tehonnut Gesuinoon.
+
+— Tunnetteko hänet?
+
+— Tunnen kyllä. Hän on palvelijatar, joka oli poikani Antonion talossa.
+
+Gesuino, joka harvoin liikkui kotipihaa ulompana ja joka ei
+sekaantunut toisten ihmisten asioihin, ei tuntenut Antoniota eikä
+hänen palvelijatartaan. Mutta hänen synnynnäinen oveluutensa sai hänet
+aavistamaan sitä murhenäytelmää, joka oli tapahtunut tuossa talossa.
+
+— Onko pojallanne vaimo?
+
+— Vaimo ja tytär.
+
+Opettaja tunsi olevansa kuulustelun alaisena, mutta sehän oli vain,
+niinkuin olla pitikin. Ihminen on ihmisen tuomari.
+
+— Totta puhuakseni, poikani on ajanut hänet pois sen tähden, että
+vaimo ja tytär ovat matkustaneet pois. Ja hän on karkoittanut tuon
+naisen senkintähden, että hän on raskaana.
+
+— Se on kaunista! Ja te sallitte hänen olla talossanne?
+
+— Gesuino! opettaja silloin sanoi, ja tarttui kiinni pensasaitaan,
+minä pyydän, ettette ymmärrä minua väärin. Te olette mies, joka uskoo
+Jumalaan ja jolla on omatunto, ja teidän pitää sentähden auttaa ja
+neuvoa minua. Mitä minun on tehtävä? Tyttö on epätoivoissaan, hän voi
+tehdä itselleen ja toisille väkivaltaa. Enpä suinkaan mielelläni pidä
+häntä luonani, päinvastoin pelkään viettää yötä yhdessä hänen kanssaan.
+Mitä minun on tehtävä?
+
+Gesuinokin koppasi kädellään kiinni pensasaidasta. Hän tunsi mielensä
+hämmentyneeksi.
+
+— Kysykäämme Protolta. Hän on maailmanlapsi ja kykenee neuvomaan.
+
+— Ei! Ei! Teidän pitää neuvoa minua omantuntonne mukaisesti.
+
+— Mutta sanokaapa, kuka on saanut tuon tytön siunattuun tilaan?
+
+— Sitä en tiedä, eikä se kuulu asiaan. Pääasia on estää tyttöä
+tekemästä tyhmyyksiä ja sitten auttaa häntä ja järjestää lapsen asiat.
+
+— Veljeni Proto sanoisi, että pitää antaa tytön mennä hirteen.
+Tuollaiset naiset tyydyttävät ensin himonsa ja tuottavat sitten
+toisille ikävyyksiä.
+
+— Se on totta, mutta Jeesuskin ojensi kätensä Maria Magdalenalle.
+Antakaamme Proton olla rauhassa, Gesuino, ja neuvokaa te minua!
+
+Gesuino ei ollut varsin halukas neuvomaan, vaan kuulusteli edelleen:
+
+— Ehkä se oli poikanne?
+
+— Sitä en tiedä. Mutta jos niin olisikin, hän on joka tapauksessa
+ajanut tytön talostaan, ja olen siis kaksinverroin velvollinen
+pelastamaan hänet ja lapsen.
+
+— Sellainen sika!... Gesuino mutisi, eikä opettaja puolustanut
+Antoniota, vaan sanoi:
+
+— Ihmiset tekevät pahaa tietämättään ja tahtomattaan. Ihmisten
+velvollisuus, jotka kuuntelevat omantuntonsa ääntä, on korjata heidän
+aikaansaamansa paha. Kun joki paisuu yli äyräittensä, minkä se sille
+voi? Mutta ihmiset rakentavat patoja, ja vaurio on korjattu. Niin
+meidänkin pitää tehdä.
+
+Gesuino painoi alas päänsä, ja kuutamo valaisi hänen hiuksiaan
+kuin sänkipeltoa. Hän katseli ympärilleen ja näytti kysyvän neuvoa
+varjoltaan, joka piili pensasaidassa. Seurasi hetken vaitiolo, kunnes
+koira nosti päänsä ja haukahti ilmoittaakseen naapureille ja etäallä
+asujille, että rauha oli häiriintymätön, että täällä oltiin varuillaan
+ja valmiina torjumaan väijytystä. Silloin Gesuinokin nosti kasvonsa ja
+sanoi:
+
+— Te olette kunnon mies. Olen varma, että veljeni Protokin auttaa
+teitä. Mitä meidän on tehtävä?
+
+— Toistaiseksi emme saa kertoa kenellekään, että tuo nainen on
+täällä. Parasta on välttää juoruja. Lisäksi, jos näette hänet, ette
+saa olla tietävinänne hanen tilastansa ettekä millään tavoin näyttää
+hämmastyneiltä. Saanhan minäkin kai pitää palvelijatarta, niinkuin aina
+ennenkin. — Se on totta, hän lisäsi ivallisesti, ettei hän nukkunut
+samassa huoneessa, mutta se on yhdentekevää. Ja lopuksi, kun minun
+täytyy poistua kotoa, esimerkiksi järjestelemään hänen asioitaän,
+teidän pitää valvoa häntä ja pitää silmällä ympäristöä. Pyydänkö teiltä
+ehkä liikoja?
+
+— Ettehän toki! toinen huudahti kohauttaen olkapäitään. Sitten hän
+jälleen tunsi käyvänsä yhtä äreäksi kuin ennenkin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Lyhyt, tyyni kesäkuun yökin oli opettajalle apuna. Käytyään
+neuvottelemassa Gesuinon veljenkin kanssa, joka heti oivalsi kaiken
+eikä ruvennut kyselemään, opettaja palasi kotipihaansa ja teki
+uudelleen kierroksen huvilan ympäri. Kaikki oli hiljaista, ja puiden
+alla marmoripöydätkin ja viileät penkit näyttivät kuun valaisemina
+kehoittavan häntä lepäämään ja jättämään siihen osan surustaan. Mutta
+tämän surunsa hän tunsi täydesti, se oli hänen sisällään kuin seiväs,
+joka piti häntä suorana kiireestä kantapäähän, eikä hän tahtonutkaan
+luovuttaa sitä kenellekään.
+
+Kynttilä paloi vielä huoneessa, mutta Ornella oli mennyt nukkumaan
+ullakkohuoneen vuoteeseen ja oli lattialle tikapuiden juurelle jättänyt
+pölyiset, punaiset tallukkansa, jotka hänellä oli ollut jalassa
+paetessaan Antonion lyöntejä.
+
+Opettaja tuijotti tallukkoihin, ikäänkuin olisi odottanut, että ne
+rupeaisivat liikkumaan ja puhumaan. Ja todella ne tulkitsivatkin
+hänelle sen kohtauksen raivokkuutta, joka oli riehunut noiden kahden
+ihmisen väliliä. Miehen viha oli varmaankin ollut eläimellisen raakaa,
+kun Ornella oli paennut noin kevyesti puettuna. Silti nämä merkit eivät
+olleet hänestä vastenmielisiä. Ehkä ne tiesivät, että Antonio oli
+ruvennut kapinoimaan omia raakoja vaistojansa vastaan, ja lyödessään
+naista hän ehkä samalla oli kurittanut omaatuntoaan.
+
+Vai oliko kaikki tämä pelkkää harhaluuloa? Joka tapauksessa hän tunsi
+itsensä verraten rauhalliseksi. Hän meni levolle, sammutti tulen ja
+sulki silmänsä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi sinä päivänä tehnyt
+pitkän vaelluksen ja nyt vihdoinkin ansaitsi lepoa.
+
+Ja taas kuului kaukaista urkujensoittoa meren kristallitemppelistä ja
+laulu, joka kirkasti yön:
+
+    Meripoika lainehilla
+    Avuks' Sua huutaa, Herra...
+
+Ola leikittelee niityllä, kukkana kukkien parissa, rannerenkaana
+kaislankorsia, ja kätkee pieneen nyrkkiinsä jotakin, minkä tahtoisi
+antaa isoisälleen.
+
+— Ukki, pane silmät kiinni ja avaa käsi. Hän ojensi kätensä ja avasi
+sitten silmänsä ikäänkuin nähdäkseen, oliko siinä todella jotakin. Kuun
+juova tunki sisälle ikkunasta ja lankesi hänen pivoonsa painaen siihen
+hopeaisen merkin. Ehkä sekin oli harhaluuloa. Miten olikaan, hän sulki
+äkkiä silmänsä ja puristi kokoon kätensä sulkien siihen tuon jalon
+helmen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aamun sarastaessa Ornella nousi ennen häntä. Opettaja, joka jo oli
+valveilla, kuuli hänen liikkuvan varovasti, jotta ei herättäisi häntä,
+ja sitten laskeutuvan alas tikapuita, vetävän tallukat jalkaansa ja
+menevän ulos hiljaa sulkien oven jälkeensä.
+
+Tämä Ornellan esiintyminen rauhoitti häntä. Hänkin nousi ja näki
+avatessaan ikkunan Ornellan pestyään kasvonsa ja kätensä kaivolla,
+pyyhkivän ne alushameensa helmaan. Hän oli selin opettajaan, hänen
+vartalollaan oli samat voimakkaat viivat kuin ennenkin, ja käsivarret
+pistivät siitä esiin kuin vahvat oksat, mutta tuon ihmisruumiin melkein
+rajun uhkuva voima ei enää häntä pelottanut. Seisoihan tuo nainen siinä
+hänen edessään ja hänen valtansa alaisena kuin metsästä siirretty puu
+karsivan puutarhurin edessä.
+
+Huomatessaan opettajan Ornella oikaisi heti ryhtinsä tavalliseksi. Hän
+ei silti ollut vanhusta näkevinään, vaan kiersi pari kertaa kaivon ja
+poistui sitten katsomaan kanoja, ikäänkuin he molemmat vielä olisivat
+olleet siellä, rikoksen ja teeskentelyn pesässä. Mutta kun opettaja
+kutsui häntä ovelta, hän riensi tämän luo pää kumarassa, surullisena ja
+nöyränä.
+
+— Ornella, vanhus sanoi isällinen sävy äänessään, sina osaat tehdä
+talousaskareita paremmin kuin minä. Keitä kahvia ja siivoa sitten vähän
+täällä. Sillävälin käyn tuolla tuvassa miesten luona ja lähden sitten
+asioille kylään. Tässä on kahvia ja tuolla on kahvipannu.
+
+Ornella totteli häntä nöyrästi. Se luulo, että opettaja ehkä meni
+tapaamaän Antoniota ja kenties yrittäisi aikaansaada sovintoa, herätti
+naisessa vähän toivoa jopa ystävällisyyttäkin. Hän loi huoneeseen
+yleiskatseen ikäänkuin ottaen sen huostaansa ja älysi heti, mitä siinä
+oli tehtävää. Hän kumartui ottamaan käsillään hiiliä ja latoi niitä
+pesään, ja niiden alle hän sytytti paperiliuskan. Silmänräpäyksessä
+hän sai tulen leimahtamaan liekkiin, jotavastoin opettajalla tuhkan
+sammuttua tavallisesti oli suuri työ, ennenkuin tuo ihme hänelle
+onnistui.
+
+Kahvikin näytti vallan itsestään kiehuvan Ornellan valvonnan alaisena,
+ja kun se oli valmista, se maistui opettajasta mainiolta. Tuo hyvälle
+tuoksuva maku suussaan hän läksi miesten luo sanomaan, että hän lähti
+pois kotoa. Gesuino peseytyi parhaillaan kaivolla ilman paitaa, ja
+hänen karvainen rintansa kimmelteli täynnä pieniä vesipisaroita. Proto
+taas oli jo työssä ja korjasi lapion vartta.
+
+Veljekset jo pohtivat Ornellan asiaa. Gesuino mutisi karkeita sanoja
+hänestä ja naisista yleensä. Proto taas — etupäässä tehdäkseen hänelle
+kiusaa — panetteli miehenretkuja, jotka viettelevät naisia. Mutta
+aamuilma ja auringon pitkät säteet, joka vielä oli matalalla, saivat
+molempien miesten joutavat sanat vaikenemaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Opettaja kulki jälleen sitä tietä pitkin, joka nyttemmin tuntui
+hänestä itse elämän tieltä. Ihminen menee ja tulee, luulee, ettei
+enää koskaan palaa samaa tietä, luulee jättävänsä taakseen kaiken
+menneisyyden. Ja sensijaan kaikki alkaa uudelleen, ja vaellamme alati
+seuraten omia jälkiämme takanamme tai edellämme oma varjomme, — Mutta
+on aika toimia ja jättää filosofoiminen, opettaja ajattelee itsekseen.
+Sitten hän hymyilee kuvitellen, että hänen kasvonsa kuvastavat meren
+pinnan värejä. Minnehän oikeastaan menen? Antonion luo? Mitäpä Antonio
+voisi tehdä? Minkä parannuskeinon hän voisikaan keksiä? Nyt on tauti
+rajoitettu, se on teljetty sairaalaan, ja minun velvollisuuteni on
+huolehtia siitä, ettei se pääse levittämään tartuntaansa.
+
+Hän astui siis edelleen, ja Olan valoisa kuva seurasi häntä yhä kuten
+enkeli sokeaa Tobiasta. Moneen kertaan hän kumartui vaistomaisesti
+noukkimaan tien kullanhohteisesta laidasta lehden tai kukan. Niin
+Olakin teki, ja hänen mieleensä muistui, miten hän pikkupoikana
+kotiseudullaan samoili pellonpientareilla kokoamassa lääkekasveja.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän kulki milloin toista, milloin toista tuttua tietään. Antonio
+ei ollut kotona. Rengin vaimo, joka tilapäisesti oli ylennetty talon
+palvelijattaren arvoon, tähysteli opettajaa ilkeästi ja kysäsi, oliko
+matka onnistunut hyvin. Hän ei vastannut ja viipyi etupäässä vain
+seurustellakseen koiran kanssa, joka häntä huvitti ja joka saattoi
+hänet portille asti aikoen lähteä kävelylle hänen kanssaan.
+
+— Ei, ystäväni, nyt se ei käy päinsä, opettaja sanoo osoittaen enemmän
+luottamusta eläimelle kuin äskeiselle naiselle. Sinun pitää jäädä
+kotiin, kun siellä ei ole ketään. Kun Ola palaa, noudan teidät molemmat
+kävelylle.
+
+Koiran korvat menevät lerpalleen, mikä tietää, että se alistuu, ja
+opettajan mentyä ulos portista ja suljettua sen, se haukkuu ylös ilmaan
+ilmaisten olevansa paikallaan ja täyttävänsä velvollisuutensa. Opettaja
+menee niinikään täyttämään velvollisuuttaan, mutta hänestä tuntuu, kuin
+se olisi yhtä hyödytöntä kuin koiran haukkuminen ilmaan, ja hän astuu
+tietä, joka johtaa hyökysillalle ja siitä kalatorille. Antoniota ei
+näy, ja vanhus on melkein tyytyväinen, kun ei kohtaa häntä. Silti hän
+jatkaa hakemistaan, kulkee kanavan varrella olevan tien päästä päähän,
+kääntyy vasemmalle ja saapuu keskelle kylää. Antoniota vain ei näy,
+mutta torin kulmassa, leipomon ja viiniravintolan välillä, johon on
+asetettu pikku pöytia ja tuoleja katukäytävälle, joka on koristettu
+kukkaruukuilla ja vihreillä kasveilla, ryhmä Antonion tuttavia istuu
+juttelemassa ja katselemassa ohikulkijoita. Huomio kiintyy oitis
+opettajaan, jonka tekee mieli kääntyä ja piiloittautua tien mutkaan,
+mutta nyt hän jo voi täydelleen hillitä itseänsä ja vaistojaan. Hän
+menee siis suoraa päätä heitä kohti, vastaa niiden tervehdykseen, jotka
+häntä tervehtivät, ja jatkaa matkaansa.
+
+Vihannesten ja hedelmien myyjättäret kutsuivat häntä; hän pysähtyy
+erään eteen, jolta hän tavallisesti on ostanut, ja ostaa vähän
+kirsikoita ajatellen täten voivansa tuottaa Ornellalle iloa. Äkkiä
+jotakin värähtelee hänen sielunsa uumenissa ja hän vaistoaa, että se
+on uusi tunne, joka ei ole pelkoa, ei ihmisystävyyttä eikä sääliä,
+vaan epäitsekästä rakkautta, melkein isäntunnetta, joka yhdistää
+hänet tuohon naiseen tai oikeammin siihen olentoon, jota tämä kantaa
+sydämensä alla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tultuaan kotiin opettaja huomasi heti, että asunnossa oli jotakin
+uutta, joka tuntui sitä elähyttävän. Naisen käsi oli, vaikkakin
+koneellisesti, kosketellut esineitä, seiniä, permantoa; vesi oli
+virkistänyt ja puhdistanut kaiken, mikä oli ollut likaista, jopa
+tehnyt sen niin perinpohjin, että muutamat esineet näyttivät uusilta.
+Kodin sielu, tuli, paloi kirkkaasti, ja lopuksi hän huomasi, että
+ullakkohuoneessakin kaikki oli puhdistettua — mikä tiesi, ettei
+Ornella aikonut lähteä siitä pois. Ja kumarassa kaivon altaan edessä
+Ornella pesi opettajan paitaa. Nähdessäan tämän palaavan hän säpsähti
+silmät samanvärisinä kuin ympärillä olevat lehdet ja kumartui entistään
+syvemmälle, kuin olisi tahtonut piiloittautua. Laskiessaan pöydälle
+ostoksensa opettaja kuuli hänen hurjasti paiskailevan pesuvaatteita
+altaan pesurahiin.
+
+— Paiskele sinä vain, kai lopulta siitä saat tarpeeksesi. Opettaja
+ajatteli ja huusi hänelle sitten ikkunasta:
+
+— Ornella, toin sinulle kirsikoita, tahdotko tulla niitä syömään?
+
+Ornella nousi vaivoin hilliten itseään. Hänen huulensa vavahtelivat
+tuskasta, mutta myös ivasta.
+
+— Toittehan minulle ainakin kenkäni? hän kysyi uhmaillen.
+
+Opettaja ei enää pelännyt häntä.
+
+— Mitä teet kengillä? Eihän sinun ainakaan tänään tarvitse lähteä
+ulos. En saanut käsiini Antoniota hänen kotoaan enkä muualtakaan.
+
+Ornella alkoi rajusti väännellä käsissään olevaa paitaparkaa.
+
+— Tiesinhän, että hän pysyttelisi piilossa, tuo lurjus, tuo raukka,
+tuo roisto...
+
+Rumien sanojen tulva virtasi hänen suustaan valuen kaivoaltaan tummaan
+veteen. Opettaja antoi hänen purkaa kaiken sappensa; parempi että se
+tuli ulos, kuin että se jäi hänen sisäänsä.
+
+Kirsikat näyttivät tekevän jonkinlaisen vaikutuksen. Kun Ornella
+oli palannut huoneeseen käsivarret vielä märkinä, tuo isoilta
+veripisaroilta näyttävä kirsikkakasa tuntui houkuttelevan häntä.
+Hitaasti hän otti yhden, katseli sitä ja pisti sen suuhunsa, irroitti
+kannan, sylki kiven käteensä ja piteli sitä siinä, ikäänkuin ei olisi
+aikonut koskaan heittää sitä pois.
+
+Ja äkkiä hänkin tuli ajatelleeksi Olaa hurjasti haluten jälleen
+saada lapsen luokseen, tuntea hänen virkeiden kasvojensa, jotka
+olivat raikkaat kuin hedelmä, koskettelevan omia surusta ja raivosta
+surkastuneita kasvojaan, ja saada syödä yhdessä hänen kanssaan
+kirsikoita ja leikitellä niiden kivillä ja varsilla. Mutta tätä ei
+hänelle enää koskaan suotaisi, ei koskaan ja hänen silmänsä kostuivat
+kyynelistä.
+
+Hän kaatoi kirsikat lautaselle ja meni ikkunan ääreen huuhtelemaan
+niitä. Silloin hän huomasi kaksi silmää, jotka omituisesti olivat hänen
+omien silmiensä näköiset näyttäen kissan silmiltä, joka odottaa, että
+sille heitettäisiin joku pala syötäväksi.
+
+Hetken nuo neljä kissansilmää tuijottivat toisiinsa eläimellisen
+uteliaasti, sitten nainen naurahti ja tuntui muuttuvan entiseksi
+Ornellaksi.
+
+Ulkona seisova Gesuino näytti häikäistyneeltä. Hän oli tullut
+nähdäkseen Ornellan, ja tuo näky, hänen kasvojensa korea väri, vaaleat
+hiukset, punaiset kirsikat ja punainen hame, yhä kiihdytti hänen
+uteliaisuuttaan. Ornellan nauru oli kuin ansa, joka heitettiin hänen
+kaulaansa ja joka oli vähällä tukahduttaa hänet. Silti hänen kasvonsa
+säilyttivät ankaran ilmeensä.
+
+— Onko koulunopettaja kotona? hän kysyi salatakseen, että oli tullut
+siihen naisen vuoksi.
+
+— Eikö teillä ole silmiä päässä? Onhan hän tuolla kaivon takana.
+
+— Onko tarkoituksesi kaataa vesi päälleni? mies huusi ja peräytyi.
+Onko se tarkoituksesi?
+
+— Mene siis tiehesi, Ornella huusi röyhkeästi ja heitti hänen päälleen
+viimeiset pisarat lautaselta. Mies peräytyi kuitenkin yhä tuijottaen
+tytön silmiin, joka valloittajattarena ihastuneena kesti tuon lumotun
+katseen. Näin kissat katselevat toisiaan ennen raakamaista kiimaansa.
+
+Opettaja pani merkille tämän, ja toivonvälke tunki hänen sieluunsa.
+Jospa Gesuino rakastuisi Ornellaan ja naisi hänet!
+
+Mutta tuo välke sammui pian. Entä lapsi? Eihän voinut jättää Antonion
+lasta kuin koiranpenikkaa noiden miesten elätettäväksi, eikä voinut
+riistää lasta äidiltä. Ennen kaikkea ei saanut päästää mielikuvitusta
+valloilleen eikä sallia tuollaisten ihmisten käydä vaaralliseen
+leikkiin.
+
+Hän löi olalle Gesuinoa, joka rikoksellisen tavoin painoi päänsä alas.
+Opettaja sanoi lyhyesti:
+
+— Luulenpa, että palvelijattareni miellyttää teitä. Mutta muistakaa,
+että hän on pakana, te sitävastoin uskotte Jumalaan. Ja muistakaa
+sitäpaitsi eilinen keskustelumme.
+
+Ornella oli vetäytynyt pois ikkunan äärestä ja siirtyi äkkiä jälleen
+keskelle ankaraa todellisuutta. Kuullessaan opettajan sanat hän
+ajatteli, että miehet jo tiesivat kaiken hänestä ja äkkiä hänet valtasi
+häpeäntunne, joka pakotti hänet piiloittautumaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Protokin tahtoi tutustua Ornellaan. Gesuinon valtasi melkein kuin
+nuorukaisen aistillinen pyyde, joka veti häntä tuon naisen puoleen;
+Proto taas oli käytännön mies, joka jo hyvin tuntee naisen, ja hakee
+hänestä paitsi aistillisen pyyteen tyydyttäjää myös avustajatarta
+työssä, ehkäpä suorastaan orjatarta.
+
+Toistaiseksi epämääräiset tuumat ja laskelmat risteilivät hänen
+aivoissaan. Ornellan ruumiillinen tila ei häntä peloittanut, pikemmin
+se antoi hänelle hyviä toiveita. Mutta hän pidättäytyi ankarasti
+menemästä opettajan asuntoon ja kielsi Gesuinoakin menemästä sinne.
+
+Mutta tultuansa kotiin hän huomasi Gesuinon jo käyneen siellä. Tämä
+tosin ei puhunut siitä, vaan oli tavallistaan vaiteliaampi ja raatoi,
+punaisia kulmakarvojaan rypistellen niin uutterasti, että hiki tippui
+otsalta maahan noiden tiheiden kulmakarvojen lomitse. Mutta hänen hurja
+työintonsa hänen nyhtäessään rikkaruohoja ja pehmentäessään multaa
+punajuurikkaiden ympäriltä ilmaisi sitä uutta elinvoimaa, joka häntä
+elähytti.
+
+Proto ei kuitenkaan puhunut mitään, ja tämä oli pitkistä ajoista
+ensimmäinen päivä, jona veljekset eivät riidelleet keskenään. Oli kuin
+hiljainen sopimus heidän välillään, etteivät he päästäisi ääntään
+kuuluviin, ja kun koira heristi korviaan opettajan asuntoon päin,
+he kielsivät sitä haukkumasta. Sen sijaan nuo molemmat kuuntelivat
+uteliaasti odottaen, ja tätä uteliaisuutta kiihdytti ympärillä
+vallitseva hiljaisuus ja kesäkuun tyyneys, joka sai merenkin
+vaikenemaan ja veti viiniköynnösten lehdet lerpalleen, niin että
+aurinko helpommin joudutti rypäleterttujen tuleentumista.
+
+Nähdessään veljekset raatamassa opettaja oli varma siitä, että he
+pitäisivät toisiaan silmällä ja yhdessä valvoisivat Ornellaa ja taloa,
+ja lähti jälleen kotoa tapaamaan Antoniota.
+
+Nyt häntä elähytti melkein ilon tunne: hän aikoi tiedustella Margan ja
+Olan vointia ja noutaa Ornellan vaatteet.
+
+Olan puutarhassa tunsi ruusujen tuoksun, joiden terälehdet varisivat,
+ja siellä vallitsi sama lumous kuin ennenkin. Puhdistava tuulahdus oli
+kulkenut siitäkin. Vai oliko kaikki pelkkää unennäköä, sen sisäisen
+valon heijastusta, joka säteili opettajan sydämestä?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kuullessaan askelia Antonio juoksi ulos keittiöstä ja punastui
+kuin nainen, joka yllätetään pahanteosta.
+
+— Vihdoinkin tavoitan sinut, opettaja sanoi, nykäisten lakkiaan
+tervehdykseksi. Olen hakenut sinua koko päivän. Kuinka vaimosi ja Ola
+voivat?
+
+Opettajan levollisuus sai Antonion tuntemaan itsensä turvalliseksi.
+
+— He voivat hyvin. Ola on tutustunut toisiin lapsiin ja saanut niistä
+leikkitovereita. Ajatelkaa, että hän heti alkoi leikkiä koulua heidän
+kanssaan!
+
+— Entä Marga!?
+
+— Margakin voi paremmin. Viimeksi toissapäivänä hänellä taas oli
+kuumekohtaus, mutta se oli entistään lievempi, niin että hän illalla
+saattoi nousta vuoteesta. Mutta hän on hyvin hermostunut; Tulkaa toki
+istumaan, hän virkkoi palaten vanhuksen seurassa keittiöön.
+
+Keittiö oli hieman epäjärjestyksessä, siellä näkyi vielä Ornellan
+vaatteita, hänen sininen esiliinansa riippumassa pölyriepujen vieressä
+ja hänen kenkänsä pöydän alla. Kissa tunsi opettajan ja hankasi
+selkäänsä hänen sääriinsä. Koirakin riensi kaukaa saapuville ja asettui
+opettajan eteen tuijottaen hänen silmiinsä korvat pystyssä, ja joka
+kerta kun Olan nimeä mainittiin, se laski korvansa lerpalleen pehmeinä
+kuin taikina sitten taas nostaen ne pystyyn. Molemmat eläimet olivat
+laihtuneet, tai ainakin nälissään.
+
+Ainoa, joka keskellä tätä sekavuutta ei näyttänyt muuttuneen, oli
+Antonio itse. Hän oli huolellisesti pukeutunut, paita oli puhdas ja
+pehmeä silkkinen kaulusnauha hyvin solmittu. Mutta ei siinä kyllin,
+hänellä oli lisäksi jalassa kiiltävät uudet kengat, jotka olivat samaa
+väriä kuin kaulusnauha, ja hän selitti, että hänen poissaolonsa sinä
+aamuna johtui juuri näiden kenkien ostosta, hänen kun oli täytynyt
+käydä lähimmässä kaupungissa saadakseen makunsa mukaiset kengät.
+
+Hänen lempeät kirkkaat silmänsä, joita pitkät ripset kainosti
+verhosivat, näyttivät perin viattomilta, niin että ne taas liikuttivat
+opettajaa, vaikka tämä samalla paheksui omaa heltymystään.
+
+Tästä pahoittelustaan huolimatta hän kysyi viattomasti:
+
+— Oletko täällä yksin?
+
+— Olenpa kyllä. Potkin ulos tuon lutkan.
+
+— Sen tiedän, opettaja sanoi havahtuen todellisuuteen, ja tulin tänne
+kysymään sinulta syytä.
+
+— Sen tiedätte te paremmin kuin minä. Karkoitin hänet sentähden,
+että te läksitte pois talostamme.
+
+— Ja jollen minä olisi lähtenyt luotanne, olisitko siinä tapauksessa
+pitänyt häntä edelleen palveluksessasi?
+
+— En tiedä. Sen vain tiedän, että hän ilkkuen antoi minulle kirjeenne,
+ja silloin menetin malttini ja kohtelin häntä ansionsa mukaan.
+
+— Mutta tiedät toki, missä tilassa hän on?
+
+— Pyh! Te otatte asiat vallan liian vakavalta kannalta. Tuo
+tyttöletukka on lapsesta alkaen ollut turmeltunut. Hän se juoksentelee
+miesten perässä, eikä ole syytä kohdella häntä hellävaroen.
+
+— Mutta sinä, Antonio, et kohdellut häntä pahoin, niinkauan kuin hän
+miellytti sinua, ja tahdotpa tai et, se lapsi, jota hän kohdussaan
+kantaa, on sinun. Mutta älkäämme enää puhuko siitä. Puhua sinulle on
+samaa, aioin sanoa, kuin puhuisi tuolle koiralle; mutta ei, se vertaus
+ei ole sattuva, sillä koiralla on enemmän sydäntä kuin sinulla — se
+olisi samaa kuin puhua seinille. Olenkin tullut tänne vain pyytämään
+sinua ainakin jättämään minulle Ornellan vaatteet.
+
+— Vai niin, hän on siis tullut teidän luoksenne? Onko hän valloittanut
+teidänkin sydämenne? Pitäkää varanne.
+
+Mustasukkaisuutta, ivaa, hämmästystä, uteliaisuutta, mutta myös
+ilkeyttä kuulosti Antonion äänestä. Opettaja odotti mitä loukkauksia
+tahansa, mutta ei arkaillut, vaan nautti ja oli huvitettu siitä.
+
+— Tietysti pidän varani. Mutta kuka tietää, enkö juuri minä lopuksi
+nai häntä? Missään tapauksessa minulla ei ole riittävästi varoja
+kustantaa hänen kapioitaan, ja luovuta siis minulle, sen sanon
+toistamiseen, hänen vaatteensa ja kenkänsä.
+
+Antonio rypisti kulmakarvojaan ja katseli kenkiään.
+
+— Missä tyttö on?
+
+— Mitä se sinuun koskee?
+
+— Koskeepa juuri minua. Puhutaan toisin, kuin mitä ajatellaan.
+
+— Hän on minun luonani, opettaja silloin sanoi lujalla, mutta
+surullisella äänellä.
+
+Toinen nosti päätään suuttuneena ja nöyryytettynä kuin mies, jota on
+ivattu ja petkutettu.
+
+— Ja missä asutte?
+
+— Sekään ei koske sinuun. Jos olisit siitä välittänyt, olisit tullut
+asuntoani hakemaan. Sensijaan menit ostamaan itsellesi uudet kengät.
+
+Antonio kavahti pystyyn puiden nyrkkiään, ja näytti siltä kuin hän
+olisi aikonut lyödä opettajaa. Sitten hän meni ovelle hengittämään
+syvään ja palasi sen jälkeen istumaan jäykkänä ja vakavana.
+
+— Olette oikeassa. Olen eläimiä kehnompi, uskon luopio. Olen aina
+noudattanut omia oikkujani, aina langennut paholaisen viettelyksiin.
+Mutta nyt tahdon turvautua teidän johtoonne, kuten minun olisi pitänyt
+tehdä pienestä pitäen. Sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä?
+
+— Sinun täytyy tehdä se päätös, ettet enää koskaan lähesty tuota
+naista. Kun lapsi on syntynyt, huolehdimme siitä.
+
+— _Minä_ huolehdin siitä, Antonio sanoi väkavasti. Panen sen kouluun.
+
+— Heti sen synnyttyä? Ehkä sitä ei oteta kouluun. Laskiko opettaja
+leikkiä, vai ilkkuiko hän vuorostaan? Antonio katsoi häneen ensin
+suuttuneena, mutta alkoi sitten nauraa. Ja hänen naurunsa oli siinä
+määrin Olan naurun kaltaista, että keskustelua verhonnut varjo vaihtui
+valoksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sitten sovittiin, millaista menettelytapaa oli noudatettava, jotta
+kaikkien edut vaarinotettaisiin. Rengin vaimolle annettiin tehtäväksi
+hankkia Antonion taloon ennen Margan paluuta rehellinen ja luotettava
+palvelijatar.
+
+Opettaja neuvoi Antoniota varomaan mainitsemasta vaimolleen mitään
+ennen ratkaisevaa tapausta ja vaatimaan rengin perhettä pitämään asiaa
+salassa.
+
+Opettaja päätti pitää Ornellaa luonaan asumassa. Milloin ja miten tämä
+hänen uhrauksensa oli päättyvä, sitä hän ei tietänyt, mutta hän luotti
+lujasti Jumalaan. Silti hän epäröimättä vastaanotti sen kuukautisen
+rahallisen avustuksen, jonka Antonio tarjosi naisen ylläpidoksi, sillä
+olihan hän, opettaja, köyhä mies, ja hänen opettajan eläkkeensä pieni;
+myymästään talosta saamansa rahamäärän korot riittivät töintuskin hänen
+omaan toimeentuloonsa.
+
+Antonio sitävastoin oli rikas, niin rikas, ettei hän pitänyt lompakkoa
+povitaskussa, niinkuin sellaisten henkilöiden on tapana tehdä, joiden
+on tarpeellista tietää, paljonko rahaa he omistavat, vaan veti esiin
+housujen taskusta kourallisen rypistyneitä isoja ja pieniä seteleitä.
+
+Ja kun hän ei vaivautunut ottamaan niitä ylös, opettaja kumartui
+nostamaan ne lattialta. Opettaja tyytyi näihin seteleihin, taittoi
+ne kokoon toisen toisensa perästä ja pisti ne vakavana vanhaan ja
+kuluneeseen, mutta vielä eheään lompakkoonsa, siihen osastoon,
+jossa hän säilytti Antonion lapsuudenaikaista valokuvaa ja punaista
+sydämenmuotoista kiveä, jonka Ola oli löytänyt merenrannalta ja
+lahjoittanut hänelle.
+
+Hän itse kantoi kotiin Ornellan mytyn, johon kengätkin oli
+pistetty. Ja vaikk'ei se ollut raskas, hän silti eräiden mielessään
+liikkuvien ajatusten painamana astui vaivalloisemmin kuin lähtiessään
+kotoaan.
+
+— Nyt, kun Ornella näkee, että hänet peruuttamattomasti on karkoitettu
+paikastaan, Jumala tietää, minkä metelin hän nostaa, vanhus ajatteli.
+
+Varovasti hän avasi portin, johon hänellä yksin oli avain, ja lähestyi
+taloa melkein pelokkaana, laskien mytyn maahan nurkan taakse. Hän
+tahtoi ensin nähdä, millä tuulella Ornella oli. Mutta miten tarkoin
+etsikään, hän ei löytänyt tätä talosta eikä sen ympäriltä. Avoimesta
+ovesta näkyivät kanat tepastelevan valloillaan huoneessa. Keltainen ja
+ruskea kukkopoikanen tappelivat höyhenet pörröllään hurjasti pöydän
+alla, ja komea kukko ja kana, valkoinen kuin kyyhky, olivat siellä kuin
+kotonaan.
+
+— Aika lurjuksia, soh! opettaja huusi ja löi yhteen kätensä ikäänkuin
+paukuttaen niille suosiota.
+
+Ja kun hänen oli onnistunut karkoittaa nämä rauhanhäiritsijät, myöskin
+kukkopoikaset, jotka kaksintaistelunsa vimmassa olivat sokeat ja kuurot
+kaikelle muulle kuin vihalleen, opettaja meni veljesten asunnolle
+katsomaan, olisiko Ornella siellä. Ja siellä hän todella olikin,
+kirkkaassa päivänpaisteessa kuvastuen vihreään ja siniseen taustaan
+kookkaana, niin että pään ympäri kierretyt palmikot melkein näyttivät
+koskettelevan taivasta. Molemmat miehet tuijottivat naiseen. He olivat
+pieniä hanen rinnallaan seisoessaan siinä, puoleksi kumartuneina työnsä
+puoleen. Ja kaikki kolme naureskelivat ja käyttivät rivoja sanoja,
+ollen samojen eläimellisten pyyteiden vallassa. Opettaja ei uskaltanut
+enää toivoa Jumalalta armeliaisuutta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tätä tilaa kesti muutaman viikon, ja se paheni kuuman sään
+aljettua.
+
+Opettaja tunsi päivä päivältä kärsimyksensä kasvavan. Turhaan hän
+ponnisteli vapautuakseen siitä, mutta kuka voi karkoittaa kuumunden
+painajaisen? Olisi pitänyt paeta vuorten huipuille tai kaukaisimmalle
+mereen pistävälle niemelle, missä ilma on puhdasta, mutta hän ei
+päässyt liikkumaan paikaltaan. Hän ei voinut eikä tahtonutkaan,
+tietäen, että vaikka hän pakenisi viileämpään olinpaikkaan, sekään ei
+tuottaisi hänelle lievennystä. Hän alistui siis nöyrästi suruunsa,
+samoin kuin taipui kärsimään tämän alavan maan ummehtunutta
+liikkumatonta kuumuutta, joka kuivetutti kaiken, niinkuin suru poltti
+hänen sieluansakin, sillä ei edes meren raikkaan henkäyksen onnistunut
+puhaltaa pois riisipeltojen ja soodatehtaiden pahaa löyhkää.
+
+Ornellakin näytti alistuneen kohtaloonsa. Hän kävi ostoksilla ja
+työskenteli puutarhassa ja käytti hyväkseen lähellä asuvien veljesten
+seuraa naureskellakseen ja kinastellakseen heidän kanssaan. Ja
+veljeksetkin olivat jälleen alkaneet riidellä keskenään näennäisesti
+toisista syistä, mutta tosiasiassa Ornellan tähden. Gesuino kävi
+nyt joka aamu kirkossa saadakseen tavata hänet hänen liikkuessaan
+ostoksilla, mutta myös siksi, että tunnontuskat vaivasivat häntä, ja
+hän koetti tukahduttaa rajua intohimoaan rukouksilla ja uskonnollisilla
+menoilla.
+
+Eräänä iltana ollesssan yksin kotona opettaja kuuli Proton intoilevalla
+äänellä kysyvän, saiko tulla sisään.
+
+— Tulkaa vain, opettaja sanoi ja vaistosi heti, että tässä oli kysymys
+jostakin erikoisesta. Hän taittoi huolellisesti kokoon sanomalehden,
+jota paraikaa luki, otti silmälasit nenältään ja pisti ne mustaan
+koteloon.
+
+— Mitä?, Proto kysyi teeskentelevällä äänellä, eikö palvelijattarenne
+ole vielä palannut kotiin?
+
+— Ei ole, niinkuin näette. Hän meni ostamaan maitoa.
+
+— Ja te sallitte hanen olla poissa näin myöhään.
+
+— Minkä sille mahdan? Asiat ovat niinkuin ovat.
+
+Proto kävi vakavaksi, melkein synkäksi.
+
+— Niin näyttää todella olevan, hän huokasi. Kaikki naiset ovat
+samanlaisia. Gesuino vannoo, ettei ole olemassa ainoatakaan
+kunniallista naista. Mutta minun vaimoni oli todella kunniallinen,
+sen voin vannoa. Nuorena hänkin hyvin mielellään huvitteli, mutta
+minun mielipiteeni on, että hyvä aviomies tekee vaimonsa kunnolliseksi
+etupäässä kepin avulla. Kerran eräs tuttavani...
+
+Opettaja ei tuntunut halukkaalta kuuntelemaan niitä valaisevia
+tosiseikkoja, joiden muodossa Protolla aina oli tapana havainnollistaa
+vakaumuksiaan. Hän katsoi siis miestä tiukasti silmiin ja sanoi: —
+Proto, teillä on varmaankin minulle jotakin puhuttavaa.
+
+Proto älyää, etteivät valmistavat puheet tehoa tuohon mieheen,
+vaan että täytyy käydä suoraa päätä asiaan.
+
+— Asia on tämä, hän sanoi jäykästi, — ehkä jo olette arvannutkin sen?
+Tuo tyttö on mieleeni. Hän on roteva ja terve, ja minun vaimonani ja
+Gesuinon valvonnan alaisena hänestä kyllä tulee kunnollinen.
+
+— Entä jos Gesuino on vielä kovemmin pikiintynyt kuin te?
+
+— Se ei merkitse, mitään. Häneltä se kyllä menee ohi, jollei muuten,
+niin minä kyllä huolehdin siitä, että se menee ohi. Lähetän veljeni
+matkoihinsa. Muuta ei tarvita. Eläköön sitten itsekseen. Mutta se ei
+kylläkään tule kysymykseen, sillä pidämme siksi paljon toisistämme.
+
+— Tytöllä on nyt viides kuukautensa kuten tiedätte, näkeehän sen jo
+päältäkin.
+
+— Se ei haittaa. Täytyy odottaa, kunnes lapsi syntyy, kunnes äiti on
+sitä imettänyt ja kunnes kaikki on selvää. Kakaran minä tietysti otan
+ottolapsekseni.
+
+Tämä järkähtämätön varmuus saa opettajan horjumaan. Tämä tuntuu nyt
+hänestä luonnolliselta ilmiöltä, ja hän kysyy itseltään, eikö hän
+yksin eroa normalisten ihmisten elintavoista. Mutta tosiasiassa hän
+tunsi, ettei niin ollut laita, ja sensijaan että hän olisi iloinnut
+tästä Jumalan osoittamasta uudesta armosta, joka saa levottomat aallot
+hänen ympärillään asettumaan ja ajaa hänen alustaan rantaan, hän käy
+surulliseksi sydänjuuriaan myöten.
+
+— Tietääkö tyttö siitä mitään?
+
+— Totta puhuakseni olen tehnyt hänelle muutamia viittauksia. Eikä hän
+vastannut mitään, mutta näin hänen tarkasti katselevan tupaa, eläimiä
+ja peltoa arvioidakseen kaikkea ja tietääkseen, mitä kannattaa antaa,
+ja mitä voi ottaa. Hän on käytännöllinen nainen, ja se on mieleeni. Hän
+on ketterä askareissaan; en tunne useita niin ketteriä.
+
+— Se on totta, opettaja virkkaa vahvistaen ja katselee ympärilleen,
+ja miehen katse seuraa häntä. Huone näyttää todella muuttuneelta,
+vuode puhtaana, seinällä säteilevän kaunis gobeliini "Pako", piironki
+lamppuöljyllä puhdistettuna kiiltäväksi ja kaikki sillä olevat pienet
+esineet järjestyksessä.
+
+Hellan hormista riippuu vihreitä paperiliuskoja, permanto on lakaistu,
+ja takaseinällä riippuvat keittiöastiat somina metallikoristeina.
+
+Piirongille asetettu herätyskello osoittaa jo neljännestä vailla
+yhdeksää, eikä Ornellaa vielä näy.
+
+— Asia on nähkääs niin, Proto virkkaa hieman hermostuneesti, että
+tuo tyttö kernaasti juoksentelee kylällä ja lörpöttelee miesten kanssa.
+Mutta se on kaikille naisille yhteinen tauti ja se menee ohi, kunhan
+vain...
+
+Tässä syntyy synkkä vaitiolo, jonka aikana kellon raksutus kuuluu käen
+kukunnalta korvessa. Proto ei jatka, eikä opettaja kysy. Molemmat
+aavistavat uhkaavan vaaran.
+
+Lopulta Proto, joka tavallisesti katsoo puhetoveriansa suoraan silmiin,
+luo katseensa maahan ja sanoo:
+
+— Tyttö on edelleen suhteissa tuohon mieheen — tiedätte ketä tarkoitan
+— ja teidän on välttämättä puututtava asiaan ja tehtävä siitä loppu.
+
+Opettaja ei räpäytä silmäänsäkään. Hän tulee ajatelleeksi erästä Olan
+leikkiä tytön kavahtaessa isoisänsä kaulaan sanoen: "Saammepa nähdä,
+kumpi kauemmin voi pitää silmiään auki, luomia vilkuttamatta" — ja
+puhaltaessa henkeä nauravasta suustaan hänen kasvoilleen. Ja tämä
+muisto tukee häntä vielä koettelemuksen hetkenä.
+
+— Kuka on sanonut, että Ornellan välit Antonioon vielä jatkuvat?
+opettaja kysyi ääni lujana.
+
+Proto katsoi ylös, melkein ällistyneenä, kun opettaja tiesikin, että
+"tuo mies", jonka nimeä he eivät koskaan olleet puheissaan maininneet,
+oli Antonio.
+
+— Olen nähnyt sen omin silmin. Ensin näin heidän puhelevan keskenään
+tiellä, ja sitten seurasin tyttöä matkan päästä ja näin hänen menevän
+sisälle tuohon taloon. Gesuino muutoin todistaa sen.
+
+Opettaja pisti silmälasinsa nenälleen koneellisesti kuten hänen oli
+tapana tehdä tahtoessaan tarkastaa jotakin läheltä, otti ne taas pois,
+ja pidellen niitä sormien välissä hän ojensi toisen kätensä kovin
+paheksuen.
+
+— Ja sellaisen naisen kanssa tahdotte mennä naimisiin? Te, Gesuino ja
+hän... siitä tulisi kaunis sotku!
+
+Hän hillitsi itsensä. Proto oli loukkautunut. Arvokkaammin kuin
+opettaja hän virkkoi:
+
+— Minun taloni on aina ollut puhdas, köyhä, mutta puhdas. Ja vakuutan,
+että niin on oleva aina, tulkoon siihen mikä nainen tahansa.
+
+— Mutta tuo nainen voisi pettää itse Herraa Jumalaakin.
+
+— Jumala ja minä, se on eri asia, Proto vakuutti osoittamatta
+vähintäkään ivaa. Ja opettaja, jolla joskus oli se suurenmoinen
+käsitys, että han oli osa itse Jumalasta, tunsi itsensä suuresti
+erilaiseksi kuin tuo kansanmies.
+
+Hän pyysi joka tapauksessa miettimisaikaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Syyskuun ensi päivinä Marga palasi kotiin. Hänen terveytensä oli
+suuresti parantunut. Aika ajoin kuume oli kokonaan poissa tai vaivasi
+se häntä ainoastaan iltapäivisin, taas haihtuen auringon laskiessa ja
+käyden joka kerta lievemmäksi ja lyhytaikaisemmaksi. Ja kun opettaja
+ei enää näyttäytynyt eikä tullut nostamaan kuukautista raha-avustusta,
+jota Antonio sopimuksen mukaan oli suorittanut, Marga ja Ola eräänä
+päivänä lähtivät tervehtimään häntä hänen tyyssijaansa. Nyttemmin
+kaikki tiesivät, että hän asui siellä yhdessä Ornellan kanssa, jonka
+raskaudentilaa katsottiin hänen syykseen. Rahvas juoruili siitä, mutta
+osoittamatta hämmästystä tai ylenkatsetta: tapahtuuhan sellaista
+maailmassa. Eikä opettajakaan enää ollut siitä pahoillaan. Aikaisempi
+suru oli jälleen tullut hänen pettämättömäksi toverikseen, mutta silti
+hän salaa toivoi parempia päiviä. Täytyihän tapahtua jotakin, jollei
+muuta, niin kuolema tulisi ja lopettaisi hänen kohtalonsa surulliset
+vaiheet ja vapauttaisi hänen sielunsa ristiriidoista. Ja hän odotti
+kuin lehti puussa, jonka eräänä päivänä pitää saada rauha tuulelta ja
+auringolta jä varista maahan.
+
+Hän eli puutarhan puiden ja pensaiden keskellä kuvitellen viljelevänsä
+maata; tosiasiassa hän etsi itselleen lohdutusta pyrkimällä yhtymään
+luonnon elämään.
+
+Ja hän luuli olevansa onnellinen joutuessaan kosketuksiin tämän luonnon
+kanssa, kun persikkapuu pudotteli kypsiä hedelmiään hänen jalkojensa
+juureen, kun hyönteiset vapaasti mellastelivat hänere hiuksissaan
+ja vaatteissaan, kun vihreä hämähäkki kiiti hänen kätensä poikki ja
+leppäterttu, punaisena kuin veripisara, laskeutui hänen multaiselle
+sormelleen.
+
+Kaikki vain harhaluuloja; hänen sydämensä oli yksinäinen, hänen lyhyt
+ilonsa liiti pois kuin leppäterttu saavuttuaan hänen sormensa päähän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ainoastaan sielu, joka vaieten kärsii, saattaa lohduttaa toista
+hiljaisuudessa kärsivää sielua. Margan tulo nosti häntä tuosta hänen
+haudanomaisesta pyrkimyksestään maan povea kohti paljoa enemmän kuin
+Olan. Marga ei ollut tietävinään mitään. Hän tervehti Ornellaa kuin
+entistä palvelijatartaan, joka oli siirtynyt palvelukseen toiseen
+taloon, ja salli Olan hellästi syleillä häntä.
+
+— Kas vain, kuinka olet vahva! Ja kuinka paljon painat. Ja kuinka olet
+kasvanut!
+
+Tyttö olikin kasvanut, ja muutamat tuoreet naarmut sametinpehmeillä
+käsivarsilla kertoivat viimeisistä kahakoista vuoristolaislapsien
+kanssa.
+
+Isoisän ja tytön kohtaaminen muistutti hiukan kahden rakastavan
+pitkän eron jälkeen tapahtuvaa jälleennäkemistä. Jotakin vierasta
+oli kuitenkin tullut heidän valilleen, ja varsinkin tyttö oli hieman
+unhoittanut hänet ja käynyt uskottomaksi. Hän antoi isoisän suudella ja
+hyväillä itseään, mutta liukui hänen käsistään samoin kuin heidän ensi
+kerran kohdatessaan toisensa, eikä tyttö enää katsellut häntä niinkuin
+ennen. Johan hän tunsi vanhuksen eikä löytänyt hänestä mitään uutta,
+varsinkin kun hänellä oli yllään sama puku ja sama kaulanauha kuin
+ennen.
+
+Enemmän häntä huvitti itse paikka, tuo salaperäinen talo, johon hän
+viimeinkin oli päässyt tunkeutumaan. Ja yhdellä ainoalla katseella hän
+havaitsi kaiken, puut, pöydät ja kaivon ja menetteli niin ovelasti,
+että viimein sai mennä sisälle rakennukseen. Hän huomasi heti ullakolle
+johtavat tikapuut, ja hänen silmänsä loistivat hurjasta ilosta.
+Siellä ylhäällä piili salaisuus, sen vanhan muijan ilmakehä, joka
+varasti lapsia. Ehkä siellä vielä oli piiloitettuna joku lapsikin...
+Ja hänen kiivetessään ylös tikapuita Ornellan valvonnan alaisena,
+joka ei näyttänyt välittävän mistään muusta kuin tytöstä, opettaja ja
+Marga istuutuivat ulkona marmoripöydän ääreen. Opettajakin oli tyyni,
+melkein kylmä, katseli tarkoin Margan kasvoja ja arveli hänen tulleen
+nuoremman näköiseksi. Sitten hän tiedusteli Antonion vointia ja miten
+talousaskareet sujuivat.
+
+— Sangen hyvin, Marga huudahti. Antonio valmisti minulle sen
+yllätyksen, että taloon oli hankittu uusi palvelijatar, ja sitten hän
+mainitsi erottaneensa tämän, en tiedä mistä syystä. Mutta nykyinen
+palvelijättaremme on kykenevä, ja olenhan minäkin nyt terveempi
+ja tulen paremmin toimeen. Jos tulen ihan terveeksi, en tarvitse
+palvelijatarta ollenkaan.
+
+Opettaja ei herjennyt katselemasta Margaa, ja tämän hienot,
+puhdaspiirteiset kasvot, kirkkaat silmät, viaton lapsensuu ja
+ennenkaikkea hento unelmoiva ääni herätti jälleen opettajassa syvää
+ihailua. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut puhuvan kuvapatsaan
+edessä, ja hän ihmetteli, miksi tämä puhui noin. Senkö tähden, ettei
+Ornella kuulisi hänen puhettaan, vai että tuon vekkulin, Antonion, oli
+onnistunut salata häneltä totuus?
+
+Mutta muistaessaan heidän keskustelunsa heti tulonsa jälkeen hän
+vaistosi, että sama ilmakehä ympäröi heitä kuin ennenkin, ja ettei
+ollut hänen asiansa yrittää haihduttaa sitä.
+
+— Tahdonpa näyttää sinulle puutarhan, tulehan! opettaja sanoi nousten.
+Marga seurasi häntä alttiisti. Hän ihaili kanoja, hautovaa kanaa ja sen
+kukoistavaa keltaista pienokaisjoukkoa, jolle Ornella oli omistanut
+paljon huolta, ihaili lehtikujan runsaita rypäleterttuja ja teki useita
+työmiesveljeksiä ja huvilan onnettomia omistajia koskevia kysymyksiä,
+
+— Pian oikeudenkäynti alkaa, ja karannut rikollinen tuomitaan _in
+contumaciam_, julistetaan yksipuolinen tuomio. Joku päivä sitten eräs
+viranomainen kävi täällä katsomassa, oliko kaikki järjestyksessä.
+Kaikki on järjestyksessä paikassa, jossa kaikki on suljettua ja missä
+kuolo vallitsee, opettaja jatkoi kovemmalla äänellä katsellen taloa ja
+sitten Margaa. Tällä kannalla asiat ovat.
+
+Marga ei sanonut mitään, mutta heidän tultuaan lähemmäksi pensasaitaa
+hän virkkoi kuin tarkkaan harkittuaan:
+
+— Ja kun teidän on luovuttava huvilan vartioimisesta, toivomme teidän
+palaavan meille. Milloin se tapahtuu? Ehkä lokakuussa?
+
+— En tiedä, tulevaisuus on Jumalan kädessä, opettaja vastasi,
+vaistomaisesti matkien Margan puhetapaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutaman päivän kuluttua Ornella kysyi opettajalta, miksi hän
+ei ollut mennyt vastakäynnille Margan luo. Ensin opettaja hämmästyi
+tätä kysymystä, sitten hän koetti saada selville, mitä sen alla
+piili. Ornella oli tavallisesti ääneti kulkien hiljaa huohottaen
+ikäänkuin hänen hengityksensä olisi kaksinkertaistunut hänen kohdussaan
+kantamansa lapsen vuoksi. Hän vaikeni, teki työtä ja keksi aina
+jotakin tehtävää. Opettaja katseli häntä takaa, kuten kerran ennen, ja
+kuvitteli näkevänsä hänen kasvavan, ja tosiasiassa hän olikin paisunut
+luonnollisista syistä. Ja vaikka Ornella edelleen herätti hänessä
+vastenmielisyyden ja pelon tunteita, hän katseli naista nyt kokien
+sielussaan uskonnollista mielenliikutusta, johon usein oli pyrkinyt.
+Oikeastaan tuossa naisessa kypsyi elämän salaisuus, ja kun puu kukkii,
+emme luo katseitamme maahan, vaan taivaaseen, joka kaareutuu sen yllä.
+
+Ornellan kysymyksessä varmaankin piili jokin juoni, mutta opettaja
+tunsi itsensä väsyneeksi eikä halunnut syvemmin tutkia mitään.
+
+Margan käynnin jälkeen yksinäisyys alkoi jälleen painaa häntä kuin
+kilpikonnaa, joka ryömii maankamaraan painautuneena. Yksinäisyys tosin
+puhdisti ja poisti hänen verestään sairaalloiset ainekset, mutta
+hän tunsi, että hänen sydämensä lopulta tuon yksinäisyyden painosta
+murtuisi. Sillä ei ole totta, että korkealla tasolla oleva ihminen
+voi elää yksin luonto seuranaan ja yhdessä olentojen kanssa, jotka
+ovat häntä paljoa alempana. Tuollaisen etevän henkilön sydän tarvitsee
+vertaisensa sydäntä, samoin kuin toinen pylväs tarvitsee toista
+voidakseen kannattaa pyhäkköä.
+
+Eräänä päivänä hän palasi Olan luo. Tyttö istui lehtimajassa paljain
+jaloin, yllään pieni lyhyt hame, mikä sai hänet muistuttamaan noita
+lintuja, jotka saavat sen troopillisen metsän värin, jossa elävät. Hän
+leikki kissan kanssa potkien sitä jalallaan, ja kun eläin oli hyppinyt
+hänen ympärillään vuoroin työntäen ulos ja vetäen sisään kyntensä,
+hän jätti paljaan pienen jalkansa lepäämään kissan käpälien väliin ja
+painoi jalkaansa kissan vatsaan. Ei kumpikaan tehnyt toiselleen pahaa,
+molemmat iloitsivat tuosta näennäisesti julmasta leikistä.
+
+Punainen perhonen liiteli heidän ympärillään, väliin se lähestyi
+tytön jalkaa ja kissaa ikäänkuin olisi mielellään ottanut osaa heidän
+leikkisään taisteluunsa, mutta äkkiä se sai päähänsä muuta ja lensi
+kauas pois. Ja lehdet suhisivat keinuen pehmeästi kuin laineissa, mikä
+liike näytti syntyvän niiden omasta suhinasta.
+
+Opettaja lähestyi hiljaa, koska ei tahtonut häiritä kohtausta, mutta
+tuskin hänen varjonsa näkyi lehtimajan aukossa, kun jo kissa lähti
+pakoon, ja Ola jäi siihen tarkastamaan jalkaansa. Hän nosti sen, nojasi
+sen polveen ja käänsi jalkapohjan ylöspäin tarkoin tutkiakseen sitä.
+
+— Raapiko kissa sinua? isoisä kysyi. Se on oikein sinulle. Ei sovi
+leikkiä tuollaisia leikkejä.
+
+Ola kohotti silmänsä epäjärjestykseen joutuneen tukan alta, ja opettaja
+näki niiden syttyvän kuin kaksi tulta yöllä metsässä, alkavan punoittaa
+ja kiiltää. Sitten tyttö käänsi kasvonsa seinään päin ja alkoi
+pelästyksissään katkerasti itkeä. Opettaja veti lapsen puoleensa ja
+koetti lohduttaa häntä enemmän pahoillaan ja katuvaisempana kuin tyttö
+itse, ja kun nyyhkytysten myrsky alkoi asettua, hän päälle päätteeksi
+pyysi pienokaiselta anteeksi.
+
+— En tarkoittanut pahaa, kun sinua vähän nuhtelin.
+
+— En minä sitä itke, tyttö sanoi käyden taas iloiseksi, vaan kun
+luulin, että kissa todella oli raapinut minua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä aamuna Ola ja opettaja lähtivät kävelemään pitkin
+merenrantaa uskollinen koira seuranaan. Siellä ei enää ollut
+kylpijöitä, mutta rannalla oli vielä heidän jälkiään, ja parasta oli
+pysytellä loitolla pienistä hiekkasärkistä, ne kun olivat loan likaamia
+ja täynnä tahraisia papereita.
+
+— On tarpeellista, että tälvi tulee tänne myrskyluutineen ja
+pitkäkaulaisine ruiskukannuineen suursiivoukseen, opettaja sanoi
+Olalle, jota tämä vertauskuva talvesta hyvän Jumalan kadunlakaisijana
+suuresti huvitti niin että hän pyysi opettajaa toistamaan sen.
+
+Niin opettaja tekikin ja hautoi mielessään kohtaloansa, ikäänkuin
+kaikki muu porvarit ja maalaiset, jotka olivat saastuttaneet meren
+hiekan hiellään ja liallaan olisivat tallanneet häntä painaen häntä
+kuin ne suruntaakat, joita hän oli jumalalta rukoillut.
+
+— Sitten tulee luntakin, Ola huomautti miettiväisenä. Minä en pidä
+lumesta, silloin ei saa lähteä ulos.
+
+— Entä jos saisit läteä ulos?
+
+— Lumi on tervetullutta, se puhdistaa paremmin ja tappaa kirputkin, ja
+siitä koira pitää.
+
+Ja taas Ola nauraa, ja korostaakseen isoisän sanoja koira nostaa
+käpälänsä ja puree reittään, älähtäen äissään.
+
+— Näetkös, nyt sen täytyy itse purra itseään, ja se söisi kernaasti
+kirputkin.
+
+Tyttö nauraa. Kaikki häntä naurattaa, kun sitä vastoin opettaja hakee
+jokaisesta lausumasta sanasta kamalaa viittausta omaan elämäänsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun sitten ruohonkorret jälleen pistävät esiin ja kaisla nostaa
+särkistä teränsä, kun hirvittävä luodetuuli pyyhkäistessään lunta
+hietikkoon toimeenpannut ensi puhdistuken, silloin toivon kukka versoo
+uudelleeen opettajankin povessa.
+
+Orssella paisui päivä päivältä käyden vaiteliaaksi. Ja opettaja
+pani merkille hänesää aivan jotain uutta, ajatusheijastuksen hänen
+silmissään, jotka muuttuneina kirkkaiksi kuin puhdas vesi sallivat
+katsoa pohjaan asi; ja tässä pohjassa välkkyi heräävä valo. Ornellaa ei
+enää haluttanut poistua kotoa, hän ei edes mennyt miesten luo, eivätkä
+nämäkään lähestyneet taloa muuten kuin opettajan kutsusta. Proton
+kosinta, joka vielä oli ratkaisemattä, piti kaikkia jännityksessä,
+mutta kaikki odottivat, että aika ratkaisisi asian, ikäänkuin Ornellan
+synnytys tietäisi uuden elämän alkua. Mutta enimmin toivoa herätti
+opettajassa tuo omantunnon herääminen, jota hän luuli havaitsevansä.
+Oliko se äitiyden vaikutusta? Mutta eläimilläkin on tämä tunne, eikä
+hän rohjennut toivoa liikoja.
+
+Että Ornellassa tapahtui jonkinlainen mielenmuutos, ilmeni
+myös hänen päätöksessään ruveta säästäväiseksi. Ennen hän oli
+tuhlaillut minkä oli rehellisesti ja epärehellisesti ansainnut;
+nyt hän sitävastoin ei tuhlannut ropoakaan, vaan piiloitti rahansa
+ullakkohuoneeseen.
+
+Joka kuukauden lopulla Antonio, joka kaihti tapaamasta opettajaa,
+lähetti myöntämänsä kuukausiavustuksen vakuutetussa kirjeessä. Sadan
+liiran seteli, jossa vielä oli reiät niiden rihmojen jäljeltä, joilla
+se oli ollut ommeltuna kuoreen kiinni, jätettiin suoraan Ornellan
+käteen, joka pisti sen taskuunsa; sen jälkeen sitä ei enää näkynyt. Hän
+vastaanotti sen kuin palkkana palveluksestaan opettajan luona, mutta
+tiesi kyllä, mistä se tuli, ja tosiasiassa hän olikin sen oikeutettu
+omistaja. Nyt opettaja vuorostaan kävi ostoksilla, ja Ornella napisi,
+jollei hän tehnyt sitä hyvin. Kauppatorilla naiset kysyivät häneltä
+Ornellan vointia, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen vaimonsa, ja
+Antonion tuttavat, jotka tapansa mukaan istuivat tähystelemässä
+torin kulmassa, nauraa virnistelivät nähdessään hänen kulkevan ohi.
+Tämä ei enää harmittanut opettajaa, mutta hän tunsi olevansa kuin
+nuorallatanssija, joka voi minä hetkenä tahansa pudota maahan, olipa
+hän kuinka taitava tahansa.
+
+Hän oli iloinen, kun talvi raivokkaasti syöksyi maille manterille.
+Sillä sumu- ja myrskysäällä, jolla ei ollenkaan tuntunut olevan loppua,
+hänen ei niin usein tarvinnut tavata lähimmäisiään ja joutua heidän
+maalitaulukseen.
+
+Eräänä päivänä hän tuli kotiin läpimärkänä sateesta. Tuuli oli
+temmannut hänen lakkinsa, ja hänestä tuntui melkein siltä kuin hän
+olisi tullut kaljuksi. Ornella hoiteli häntä tunnollisesti, pakotti
+hänet vaihtamaan takkia, veti kengät hänen jalastaan ja juotti hänelle
+kupillisen kuumaa maitoa.
+
+Opettaja istuutui tulen ääreen ja kuvitteli tulleensa jälleen
+pikkupojaksi ja siirtyneensä niihin aikoihin, jolldin äiti hoivaili
+häntä ja huonolla säällä pakotti hänet pysymään kotosalla. Miellyttävä,
+kuin humaltumisesta aiheutunut väsymyksen tunne valtasi hänen mielensä,
+Loppujen lopuksikin on hyvä, että talossa on naishenkilö, joka
+huolehtii elämän aineellisesta puolesta ja antaa toisen elää sisäistä
+elämäänsä mielensä mukaan. Ja tuo Ornella...
+
+— Ornella, opettaja sanoi kääntyen katsömaan, mitä tämä teki. Hän
+hääri tavallisissa askareissaan, ripusti hänen vaatteensa kuivamaan ja
+asettui sitten pöydän ääreen sateen pieksämästä ikkunasta lankeavaan
+himmeään valoon kuorimaan perunoita. Ja hän teki sen huolellisesti,
+niin että ohut kuori valui alas yhtenä ainoana kappaleena kuin
+keltaisenruskea nauha.
+
+— Ornella, näin viime yönä niin omituista unta. Näin unta, että
+oikeudenpalvelija tuli ilmoittamaan, että talon vartian toimi
+lakkautetaan. Isänmurhaajien kuulustelu oli päättynyt, ja viranomaiset
+takavarikoivat heidän omaisuutensa. Mutta merkillisintä on, että
+kirje, jossa tuo asia ilmoitettiin, tuli minun kotiseudultani ja siltä
+henkilöltä, jolle möin taloni. Ja minut velvoitettiin ostamaan jälleen
+tuo talo sen takavarikoimisen uhalla.
+
+Ornella ei ollut tottunut kuulemaan opettajalta tällaista
+luottamuksellista puhetta, eikä hän käsittänyt, että monet kertovat
+keksimiään unia siten ilmaistakseen omia toivomuksiaan. Silti tuo uni
+oli hänestä mielenkiintoinen, ja hän huomautti vakavasti, kuin olisi
+ollut kysymys todellisesta asiasta:
+
+— Ja mitäpä se teihin koskisi, vaikka se takavarikoitaisiinkin?
+
+— Eihän sen pitäisi koskea minuun, ja kuitenkin tuo asia tuntui
+minusta kovin ahdistavalta. Ja oikeudenpalvelija istui tässä huoneessa
+eikä tahtonut lähteä, ennenkuin oli kuullut minun päätökseni.
+Hän oli pitkä parrakas mies, ja samalla kuin hän oli olevinaan
+oikeudenpalvelija, hän oli, niinkuin unissa usein tapahtuu, toinenkin
+henkilö, nimittäin toinen isänmurhaajista, se, joka oli paennut.
+Hän istui tuolla ovensuussa eikä hievahtanut paikaltaan, ja minä
+tarkastelin asiapaperia tuumien, miten asian ratkaisisin, ja ajattelin:
+Marga voi kyllä ratkaista pulman...
+
+Kuullessaan Margan nimeä mainittavan Ornella painoi päänsä kumaraan,
+katseli tarkoin kädessään olevaa perunaa ja kysyi hiljaa:
+
+— Mutta mitä olette tehnyt talonne myynnistä saamillannc rahoilla?
+
+Opettaja ei vastannut; eihän tällä asialla ollut mitään tekemistä
+unen kanssa. Sitäpaitsi myrskyn ja sateen pauhu oli sinä hetkenä niin
+voimakas, että hän mahdollisesti ei ollut kuullut, mitä Ornella sanoi.
+
+— Marga voi kyllä auttaa minua, vanhus jatkoi kääntyen jälleen tuleen,
+ja sitten kaikki taas on oikealla tolallaan. Ostan takaisin talon ja
+palaan kotiseudulleni, Silloin voin vielä ansaita vähäsen, voin antaa
+tunteja ja perustaa yksityiskoulun. Kaikki siellä antavat minulle
+arvoa, ja tein ehkä tyhmästi, kun yleensä läksin sieltä pois. Talo
+on sama ja päivänpaisteisella paikalla; siinä ei ole vihannestarhaa
+eikä puutarhaa, mutta se on hieman syrjässä, ison maantien puolella
+vihreällä kukkulalla, jolla kasvaa isoja öljypuita ja jonka rinne
+viettää laaksoon. Ja talon ja koko seudun taustalla kohoavat vuoret
+tammilehtoineen ja synkkine metsineen, jonne ainoastaan metsästäjät
+uskaltavat tunkeutua.
+
+Ornella oli nostanut päätään. Harmaassa huoneessa värähteli kuin
+pimeinä talvi-iltoina takkavalkean punertava harso. Ulkona säesti
+myrskyn meluava soitto opettajan koti-ikävää uhkuvaa kuvausta, ja
+Ornellasta tuntui, kuin hän olisi kuunnellut satua.
+
+Tämä oli opettajan puolelta jonkinlaisen houkuttelun alkua. Kuin
+käärmettä pyydystelevän villi-ihmisen huilunäänistä lumoutuneena
+Ornella lähestyi opettajaa kuullessaan hänen kertovan tuosta
+kaukaisesta seudusta.
+
+Ennen kaikkea huvittivat häntä metsänkävijät, jotka kesin ja talvin
+tunkeutuvat korpeen ajamaan sellaisia eläimiä kuin villisikaa ja sutta,
+ollen vaarassa itse joutua niiden saaliiksi.
+
+— Siellä varmaankin myös on ihmissusi, joka voi muuttua ihmiseksi, hän
+kerran virkkoi, ja opettaja muisti Olankin uskovan, että tuollaisia
+salaperäisiä eläimiä on olemassa, jonka perusteella yksinkertaiset
+sielut selittävät ihmisten julmuuden.
+
+— Päinvastoin; ihminen muuttuu usein villipedoksi, opettaja sanoi
+hieman ivallisesti. Mutta eräitä seikkoja Ornella läheskään voinut
+ymmärtää pitäen aina vertauskuvaa todellisuutena.
+
+— Mutta miten ihminen oikein muuttuu noin? Minä en paljoakaan usko
+tuollaisia.
+
+Silti hän pelkäsi vainajia ja kuvitteli itsekin kuulevansa omituisia
+ääniä kirouksenalaisesta talosta. Eräänä iltana, kun joku naputti
+ovelle, Ornella ei tahtonut avata, vaan kuiskasi säikähtyneenä hiipien
+opettajan luo, että se varmaankin oli murhatun isän aave.
+
+— Se on kai Proto tai Gesuino, kukapa muu tänne voisi tulla, opettaja
+sanoi hermostuneesti.
+
+Hän itse ei voinut mennä avaamaan, kun jo oli mennyt vuoteeseen, jossa
+nyt hikoili, sillä sadepäivästä alkaen hänessä oli ollut kuumetta ja
+reumaattista särkyä.
+
+Koputettuaan oveen tuo ulkonaolija nyt hiljaa, mutta itsepäisesti
+naputti ikkunaruutuun.
+
+Ornella rohkaisi itsensä ja kysyi karkealla äänellä;
+
+— Kuka siellä?
+
+Ja opettajan mielestä hän teki väärin, kun ei avannut ovea
+tuntemattoman äänen vastatessa:
+
+— Ystävä.
+
+— Mikä ystävä? opettaja silloin huusi nostaen päänsä peitteiden alta.
+
+Ulkona oleva henkilö epäröi ensin, mutta vastasi sitten niinikään
+kovalla äänellä:
+
+— Adelmo Bianchi.
+
+— Avaa! opettaja käski Ornellaa.
+
+Hetken oli kaikki hiljaista, puutkin olivat lakanneet suhisemasta.
+Oli tuollainen synkkä hetki, joka muistuttaa näytelmän eri näytöksiä
+erottavaa kiinteää kohtaa.
+
+Adelmo Bianchi oli isänmurhaaja.
+
+— Avaa, opettaja sanoi Ornellalle, ja kun tämä kasvot kalpeina ja
+kauhistuneina ei näyttänyt voivan hievahtaa paikaltaan, opettaja
+hankkiutui nousemaan vuoteesta.
+
+Ääni jatkoi ulkona:
+
+— Jos häiritsen, niin älkää huoliko avata. Tulin vain katsomaan taloa,
+ja tunnin kuluttua lähden pois, enka koskaan enää palaa.
+
+Tuo ääni oli intohimoinen ja pehmeä, jommoista kuulee ainoastaan
+teatterissa, ja Ornellan kauhistus muuttui voimakkaaksi
+mielenliikutuksen väreilyksi, ikäänkuin tuo ääni olisi hyväillen
+hivellyt hänen koko ruumistaan.
+
+Opettajakin tunsi, vaikka koetti hillitä itseään, kylmän hien valuvan
+otsaltaan, tosin ei isänmurhaajan pelosta, vaan ajatellessaan, mitä
+ikävyyksiä tämä käynti voisi tuottaa. Silti hän toisti:
+
+— Avaa ovi!
+
+Ja Ornella avasi piiloittautuen oven taa, kunnes tuo kauhea vieras oli
+tullut keskelle huonetta. Silloin hän hiljaa sulki oven ja katseli
+tulijaa takaa, pettyneenä ja melkein närkästyen.
+
+Tulija oli hyvin lyhyt, laiha, huonoissa pukimissa oleva nuori mies,
+joka näytti kulkurilta. Eikä selästä puuttunut kerjuupussikaan,
+joka tosin oli vanha sotilaan selkäreppu. Hänellä oli niinikään
+sotilaslakki, jonka hän otti päästään tervehtien opettajaa.
+
+Nyt Ornella meni tulijan taakse. Ollen päätä pitempi tätä hän ajatteli,
+etta jos mies nostaisi sormeaankaan tehdäkseen pahaa, hän, Ornella
+ruhjoisi hänet käsivarsiensa välissä.
+
+Opettaja luuli ensin, että kyseessä oli jokin salakähmäinen juoni ja
+Antonion ystävien ilkeä pila, mutta vaikka olikin kovin huonovointinen,
+hän hillitsi levottomuutensa ja vihanpurkauksensa,
+
+Mutta kun nuori mies seisoi hänen edessään kunnioittavana ja nöyränä,
+niin että saattoi nähdä hänen kasvonsa, opettajan epäluulo kökonaan
+haihtui. Nuo kasvot olivat kuin puuhun veistetyt ja madonsyömät.
+Ohuiden haiventen reunustamassa suussa, isojen silmien ympärillä
+ja kasvoilla oli syvät tummat rypyt. Ne olivat kasvot, joihin itse
+rangaistus oli kirjoitettu.
+
+— Olen jo levolla, kun en voi oikein hyvin, opettaja sanoi
+selittäen. Ornella, anna vieraalle tuoli.
+
+Nuori mies kääntyi kätsomaan tuota Ornellaa ja punastui, huomatessaan
+hänen seisovan melkein kiinni selässään kauniina ja kookkaana.
+
+— Onko tämä vaimonne? hän kysyi typerästi ja avasi silmänsä
+selälleen, kun Ornella alkoi nauraa tuota säädytöntä ja kiehtovaa
+nauruaan, jolla hän ennen tavallisesti vastasi miesten mairitteluun ja
+tungettelevaisuuteen.
+
+— Hän on minun seuraneitini, opettaja vastasi, niinikään tavattoman
+ivallisen hilpeyden valtaamana. Istukaa.
+
+Nuorukainen istuutui ja laski lakin ja repun lattialle tuijottaen
+yhä Ornellaan, joka nojasi vuoteen laitaan, ikäänkuin puolustaakseen
+isäntäänsä kaikilta mahdollisilta vaaroilta.
+
+Mutta hänen läheisyytensä vaivasi opettajaa.
+
+— Kuumenna kupillinen viiniä, hän virkkoi Ornellalle kääntyen nuoreen
+mieheen päin. Vai onko teidän nälkä? Älkää kursailko.
+
+— Kiitos vain, en tarvitse mitään. Tulin ainoastaan katsomaan taloa.
+Minun on viimein onnistunut saada passi, ja aion lähteä täältä maailman
+tuntemattomimpiin maihin. Sillä tavoin tunnen herääväni kuin uuteen
+elämään. Ja onhan mahdollista, että onni potkaisee minua ja että voin
+tulla rikkaaksi,
+
+— Se on mahdollista, opettaja myönsi, mutta eikö olisi parempi
+veljennekin tähden, että ilmoittautuisitte viranomaisille?
+
+— Minäkö ilmoittautumaan viranomaisille? Mitä se hyödyttäisi? Ettäkö
+minut tuomittaisiin kuritushuoneeseen? Ja mitä etua siitä olisi
+veljelleni? Voin auttaa häntä paremmin toisella tavoin, kun pysyn
+vapaana. Ja hän lisäsi katkerasti: Jos nyt voi sanoa sitä vapaudeksi,
+kun elää kaukaisessa maassa tuntemattomien ihmisten parissa, ilman
+ystäviä, tuttavia ja sukulaisia. Ruumis tosin on vapaa, mutta sielu
+on vankina tässä, samoin kuin toisessa maailmassä.
+
+— Miksi siis matkustaa pois?
+
+— Ja miksi elää? Ihminen harhailee, harhailee yhä kohtalon ajamana
+kuin hiekka, jota tuuli lennättää. Asuessani täällä — siitä tuntuu
+olevan jo sata vuotta aikaa — oli tapanani puhaltaa okariinalla m.m.
+pientä laulua, jonka sanat kuuluivat:
+
+    Niin tuuli hietaa lennättää
+    Kuin kohtalo poloista mua...
+
+Ja antaakseen sanoilleen enemmän pontta hän alkoi viheltää tuota
+sävelmää.
+
+Ornella, joka kuumensi viiniä, kääntyi katselemaan miesta. Hänen teki
+mieli jälleen purskahtaa nauruun, mutta uudelleen tuon merkillisen
+ihmisen ääni lumosi hänet. Kaikki, mitä tämä sanoi, soi hänestä kuin
+laulu. Opettajankin uteliaisuus ja mielenkiinto heräsivät, vaikka
+nuoren miehen suuret silmäterät sekä se, että kehäkalvon ympärillä oli
+liian paljon valkeata, viittasivat mielenvikaisuuteen. Ja hän muisti
+Proton sanat, että mielenvikaisuus oli syynä moneen rikokseen.
+
+— Missä olette ollut koko tämän ajan?
+
+— Tuskin itsekään tiedän, mieleni on niin sekaisin. Ensin olin Isole
+Rossen seudulla ja elelin eräänlaisessa meriluolassa, jonka harvat
+tuntevat. Kolmeen päivään en saanut ruokaa. Lepakot lentää sujahtelivat
+ympärilläni pimeässä kuin kärpäset, ja pelkäsin niitä kauheasti,
+kunnes eräänä päivänä sieppasin kiinni yhden, ja se tuntui käteeni
+lämpöiseltä ja pehmeältä kuin säikähtynyt pieni hiirenpoika. Silloin
+minusta ja lepakoista tuli ystävät. Minusta ne tuntuivat ilmieläviltä
+ajatuksiltani, yhtä synkiltä, levottomilta ja unettomilta.
+
+— Oletteko harjoittanut opintoja? opettaja keskeytti hämmästyneenä
+nuoren miehen kuvakielestä.
+
+— Totta kai! Ja siitä juuri johtui minun ja veljeni onnettomuus.
+Olimme jo päässeet lukion viidennelle luokalle. Olimme samalla
+luokalla, vaikka veljeni oli minua kahta vuotta vanhempi; sitten meidän
+täytyi erota koulusta. Äiti, joka oli kustantanut koulunkäyntimme,
+kuoli, ja tämän jälkeen isäni muuttui omituiseksi, saidaksi ja
+kärtyiseksi. Hän pakotti meidät raatamaan pellolla. Veljeni karkasi
+kotoa, mutta palasi takaisin, ja silloin alkoi isäni torua häntä ja
+rääkätä nyrkiniskuilla. Eräänä aamuna hän pieksi veljeäni kepillä,
+hänen vielä nukkuessaan vuoteessa, ja herätessään veljeni alkoi
+huutaa ja itkeä, ja tuo itku ja nuo huudot kaikuvat vielä päässäni ja
+suonissani. Miksi, miksi, Herra, siedät tällaista kauheutta?
+
+Hän painoi päänsä käsiensä varaan ja sulki silmänsä, kuin vielä olisi
+kuullut veljensä hurjat valitushuudot, sitten hänen kätensä retkahtivat
+alas ja pää vajosi rinnalle.
+
+— Monasti, niin han jatkoi kuin puhuen itsekseen, olen puhellut
+Jumalan kanssa ja kysynyt häneltä rikoksemme syytä. Olin hyväsydäminen
+enkä kyennyt tekemään pahaa madollekaan, annoin kernaammin muurahaisten
+tärvellä kylvetyn pellon, kuin olisin hävittänyt ne, koska minulla oli
+se varma vakaumus, että eläimilläkin on sieiu ja oikeus elää. Miten
+muuten voisi selittää Jumalan ja maailman olemassaolon? Mutta onko tuo
+Jumala siis luonut meidät yksinomaan kärsimään? Yhä joutumaan pahan
+valtaan?
+
+— Jumala on meissä, ja meistä itsestämme riippuu pahan voittaminen,
+opettaja virkkoi.
+
+Nuori mies kohotti katseensa, vaikka hänen päänsä yhä oli kumarassa, ja
+silmänvalkuaiset loistivat kuin posliini.
+
+— Pelkkiä sanoja! hän huudahti. On helppoa puhua noin, mutta
+vaikeaa muuttaa puhe toiminnaksi. Minäkin ajattelin niin poikana ja
+koulua käydessäni ja lukiessani kauniita runokokoelmia. Mutta sitten
+päinvastoin...
+
+— Ei koskaan ole myöhäistä voittaa pahaahenkeä. Ja Jumala ehkä suosii
+henkilöitä, jotka kerran ovat kokonaan antautuneet pahan valtaan,
+sitten antaen heidän kohota muita korkeammalle ja elää yksistään
+pyrkiäkseen hyvään. Ettekö tekin tunne sitä sielussanne?
+
+— Se on totta. Ja juuri sentähden en tahdo joutua vankilaan, Tahdon
+elää, tehdä työtä ja tehdä hyvää. Mutta liian usein epätoivo nujertaa
+minut; olen yksin ja kironalainen. En enää säa rakastaa ketään, en
+seurustella kenenkään kanssa. Jos kohtaisin naisenkin, joka pitäisi
+minusta, en voisi ottaa häntä omakseni, sillä isäni aave kohoaisi aina
+hänen ja minun välilleni, ja lapsi saisi kärsiä minun rikokseni tähden.
+
+— Tuo on harhaluuloa, poikaseni, opettaja sanoi, ääni huokuen syvää
+myötätuntoa. Niin kauan kuin antaudutte sellaisten ajatusten valtaan,
+olette pahan vaikutuksen alaisena, ja tämä pimittää sielunne, eikä
+isänne henki anna teille rauhaa. Siellä kaukana, jonne aiotte lähteä
+ja jonne toivon teidän pian pääsevän vahingoittumattomana, siellä ei
+kukaan tunne menneisyyttänne. Karkoittakaa vain se sydämestänne, ja
+kaikki sisällänne on uudesti syntyvä!
+
+— Ei! Ei! Päinvastoin, tahdon ajatella suruani ja ravita itseäni
+sillä. Ja jos kohtaisin naisen, joka tahtoisi jakaa kohtaloni,
+ilmaisisin hänelle, kuka olen, samoin kuin ottaisin hänet, vaikka hän
+olisi minua onnettomampi. Mutta älkäämme enää puhuko tulevaisuudesta.
+Minun täytyy nyt tehdä työtä veljenikin puolesta. Jospa hänkin olisi
+vapaana! Yhdessä voisimme ehkä vielä tuntea olevamme onnellisia.
+Välistä luulen, että kaikki on vain unta, ja koetan herätä, mutta en
+voi. Vielä nytkin tuntuu minusta, kuin näkisin unta. Tässä on kotimme
+seinä, tuolla sisällä on kaikki vielä entisellään. Äiti tekee vielä
+työtä meidän hyväksemme, veljeni suorittaa latinankäännöstään ja minä
+soitan okariinaa. Kuuletteko? Kuuletteko?
+
+Kuului ainoastaan tuulen rapinaa katolta, mutta tuntui todella siltä,
+kuin perheaaveet olisivat tävanneet toisensa yöllä talon ympärillä,
+joka oli ollut heidän rakkautensa esineenä.
+
+Kuppi kuumennettua viiniä kädessään Ornella kuunteli kauhistuneena.
+Hänen suunnattoman isö varjonsa täytti koko seinän ja näytti päällään
+tahtovan puhkaista katon, nähdäkseen siellä ylhäällä rapisevat aaveet.
+
+Juotuaan viinin nuori mies näytti ensin lysähtävän kokoon
+vastustamattomaan horrostilaan vaipuneena. Mutta sitten hänen
+kasvoihinsa nousi väriä, ja hänen kätensä, jotka olivat kapeat
+kuin naisella, näyttivät puristavan kuppia lämmitäkseen. Ne
+kävivät vaaleanpunaisiksi, äänikin muuttui lämpöisemmäksi ja
+vivahdusrikkaammaksi.
+
+— Kaikkein enimmin pelkään vilua. Sitä en voi kestää, ja tahtoisin
+viettää talveni maan alla kuin myyrä. Lämpö sitävastoin on minun
+elementtini, ja sentähden lähden aurinkoisiin maihin, Austraaliaan tai
+Etelä-Amerikkaan. Tahdon elää kuin käärme päivänpaisteessa tai metsissä,
+joissa lehdet ovat niin isoja, että voi paneutua nukkumaan niihin
+kuin kehtoon, ja joissa puiden ontot rungot kelpaavat asunnoiksi.
+Elää kalastuksella ja metsästyksellä, se on unelmani, mutta minunhan
+täytyy tehdä työtä veljenikin puolesta, ja tämän vuoksi minun ehkä on
+pakko lähteä suuriin tehdaskaupunkeihin, painua helvetinkuiluihin,
+joissa työn hiestä tehdään kultaa. Yhtä kaikki. Jumala auttaa minua.
+Jos sallitte, kirjoitan teille, ja te, joka olette niin hyvä, kaiketi
+lähetätte minulle tietoja täältä, hän sitten virkkoi katsellen
+ympärilleen. Hänen avoimina tuijottavat silmänsä pysähtyivät jälleen
+Ornellaan, ja kun tämäkin lumoutuneena tähysteli häntä, heidän
+katseensa tavoittivat toisensa sulautuen intohimoisesti yhteen kuin
+kahdella rakastavalla.
+
+Opettaja, joka pani merkille kaiken tämän, oli siitä pahoillaan.
+Sellainen letukka, joka hioi aseitaan miehen vuoksi, joka poikkesi
+taloon vain tunniksi, kurjimman rikoksellisen tähden, jonka kohtalon
+puuska oli lakaiseva pois ainaiseksi! Mutta opettajastakin tuntui,
+että hän uneksi. Hänen valtimonsa tykytti nopeasti, ja hänen
+ruumiinsa kuumuus ja korviensa suhina ilmaisivat, että hänessä oli
+kuumetta. Nuoren miehen puhe tuntui hänestä yhä sekavammalta ja alkoi
+ikävystyttää häntä, hän sulki silmänsä osoittaakseen, että oli väsynyt,
+mutta nuori mies kääntyi tuolillaan ja alkoi puhua Ornellalle.
+
+— Luulen tanssineeni kanssasi naamiaisissa pari kolme vuotta sitten.
+Muistan sen sentähden, että jo silloin olit noin pitkä, vaikka et noin
+paksu, kun minä sitävastoin silloin olin vielä pienempi kuin nyt.
+Vanhanko luulet minun olevan? En ole vielä täyttänyt yhdeksäätoista,
+mutta tuntuu kuin olisin melkein satavuotias. Ensi vuonna minut
+julistetaan karkuriksi, ja kuitenkin mielihaluni poikana oli saada
+opiskella antautuakseni juuri sotilasuralle ja kunnialla palvellakseni
+maatani. Jumala ei sallinut sitä, mutta se on yhdentekevää. Siellä
+kaukana, minne matkustan, ehkä sentään voin astua sotapalvelukseen,
+siirtomaanjoukkoihin, ja kun minulta ei puutu rohkeutta, voin kenties
+yletä upseeriksi. Oletko koskaan nähnyt siirtomaanjoukkojen upseeria?
+
+Sellaista Ornella ei ollut koskaan nähnyt, mutta äkkiä hän näki
+mielikuvituksessäan miehen puettuna valkoisiin ja kultaan, lakissa
+vihreät höyhentöyhdöt kuin bersagliereillä ja varustettuna aseillä,
+jotka säihkyivät kuuman vyöhykkeen auringonpaahteessa. Ornella ei
+kuitenkaan vastannut mitään, kun ei tahtonut opettajan kuulevan,
+mutta hiljaa ja vähitellen hän liikehti niin, että tuli nuorukaista
+yhä lähemmäksi, aivan kuin tämä olisi vetänyt häntä puoleensa
+näkymättömällä langalla. Ja sitä mukaa kuin tyttö tuli nuorukaista
+lähemmäksi, tämä näytti paremmin tuntevan hänet.
+
+— Juuri sinun kanssasi tanssin naamiohuveissa pari vuotta sitten.
+Sinulla oli vihreä puku, ja olit kahden ystävättären ja yhden
+naamioidun miehen seurassa. Eikö ollut niin? Kuka tuo mies oli?
+
+Ornella kohautti olkapäitään. Hän tiesi varmasti, ettei hän ollut
+käynyt naamiaisissa kaksi vuotta sitten, ja muisti nimenomaan, että
+Antonio oli kieltänyt häntä menemästä niihin. Mutta Ornellasta oli
+hauskaa, että nuori mies luuli tanssineensa hänen kanssaan.
+
+— Silloin tanssin viimeisen kerran. Ja mieleeni muistuu tämä yö juuri
+senvuoksi, että palatessani kotiin tanssiaisista sain keuhkopussin
+tulehduksen, joka sitten meni korviin, ja lopulta sain aivotulehduksen.
+Kolme kuukautta makasin henkitoreissani, enkä koskaan parantunut
+täydelleen. Kaikki koski hermoihini, ja isäni ja veljeni välinen
+alituinen kinastelu sai minut hourimaan, että olin kuollut ja tuomittu
+helvettiin. Jos voisin panna paperille kaikki ne houreet, jotka minulla
+oli siihen aikaan, siitä tulisi kamala kirja, kamalampi kuin Divina
+Commedia. Ja vieläkin näen unta, että alinomaa vaellan erämaassa
+lentohiekkapilvien keskellä, jotka liikkuvat ja ovat eläviä olentoja,
+tuulen kiusaamina, joka lakkaamatta muuttelee niiden muotoa. Nämä ovat
+kiihtyneen veren aiheuttamia unia, mutta ne saavat minut hirvittävästi
+kärsimään. Enkä kuitenkaan tahdo väistää niitä, päinvastoin rakastan
+niitä, silla kärsiminen on sovitusta, ja tahdon sovittaa rikokseni.
+Tahdon kärsiä, kunnes suru puhdistaa vereni ja lihani ja muuttaa minut
+niin, että tulen viattomaksi kuin pieni poika.
+
+— Sentähden en tahdo joutua vankilaan, hän jatkoi kääntyen opettajaan
+päin, välttääkseen naisen viettelyä. Vankilassa tylsistyisin ja
+muuttuisin toisten kaltaiseksi, jotka tyyninä kärsivät rangaistuksensa
+ja jo ovat kuolleita sieluja. Minä tulen myrskystä ja palaan myrskyyn.
+Kun pilvi pudottaa rakeita, tuhoaa viljan ja tappaa linnut, niin onko
+se sen syy? Minä tapoin isäni, kun kohtalo pakotti minut siihen. Jos
+tahtoisin antaa ilmi itseni, löytäisin kyllä asianajajan, joka voisi
+saada julistetuksi minut syyttömäksi todistamalla, että tehdessäni
+rikokseni olin mielenhäiriössä. Mutta sitä en tahdo; haluan tyhjentää
+kärsimysteni maljan ja täyttää kohtaloni. Jos ottavat minut kiinni,
+ottakoot, siinä tapauksessa käy niin, kuin käymän pitää. Mutta he
+eivät ota. Kaikki nämä viime kuukaudet olen elänyt kuin metsän peto
+maanalaisissa komeroissa, kivikoissa ja pensastoissa ja syönyt
+kasveja ja hedelmiä. En enää muista, miltä leipä maistuu, ja viini,
+jonka tuo nainen antoi minun juoda, sai pääni kuumaksi, ja tunnen jo
+lörpötelleeni tarpeeksi. Vannon, etten enää juo pisaraakaan viiniä.
+
+Sitten hän katsoi herätyskelloa. Tämän vaitiolon aikana opettaja avasi
+jälleen silmänsä ja näki, että Ornella taas oli tullut vuoteen ääreen
+seisoen siinä alakuloisena ja pää painuksissa.
+
+— Vielä viisi minuuttia, nuori mies virkkoi taas katsoen kelloa. Totta
+puhuakseni tulin tänne pahoissa aikeissa. Tiesin, että talon vartia
+on vanha, heikko mies, ilman aseita, ja ettei täällä edes ole koiraa.
+Tulin tänne aikoen mistä hinnasta tahansa tunkeutua taloon. Mistä
+hinnasta tahansa, ymmärrättekö? Tahdoin nähdä jälleen kotimme ja ottaa
+sieltä mukaani jotakin, ainakin okariinan ja äitini vihkisormuksen.
+Sanotaan, että äidin vihkisormus tuottaa onnea, ja kaikin mokomin
+tahdoin saada juuri sen, mutta Jumala varjelkoon minua kajoamasta
+mihinkään tuossa talossa; siitähän syntyivät kaikki meidän hirvittävät
+riitamme. Saan olla vailla sormusta vastedeskin, ja otan mukaani vain
+vähän multaa anturoihini.
+
+Vihdoin hän hymyili, ja tuo hymy kaivoi pienet kuopat hänen poskiinsa,
+ja ympäröi hänen silmänsä rypyillä, jotka kuitenkin tekivät hänet
+nuoremman näköiseksi ja kaunistivat hänen kasvojaan. Mutta äkkiä hymy
+sammui, aivan kuin hän olisi hetkeksi kohottanut kammottavaa naamiota
+näyttääkseen todellisia nuorukaisenkasvojaan.
+
+— Jos tahdotte ottaa täältä jonkun esineen, niin ottakaa vain,
+opettaja sanoi.
+
+Nuori mies katsoi ympärilleen kuin todella valitakseen itselleen
+muistoesineen. Hänen katseensa pysähtyi uudelleen Ornellaan, ja
+uudelleen hymy ilmestyi ja katosi.
+
+— Otan mukaani tuon tytön kimssuineen kamssuineen.
+
+Mutta Ornella painoi päänsä vielä alemmaksi syvästi loukkautuneena
+noista viime sanoista, eikä opettajakaan vastannut hänen pilaansa, vaan
+toisti:
+
+— Jos tarvitsette jotakin, niin sanokaa peittelemättä; ainakin vähän
+leipää ja liikkiötä ruokareppuunne. Ornella...
+
+Tämä ojentautui heti suoraksi ja nuori mieskin nousi tuolilta, avasi
+reppunsa, seisoi hetken hiljaa ja sanoi sitten:
+
+— Kiitos, en tarvitse mitään. Mutta jos sallitte, suutelen teitä.
+
+Ja kun opettajä nosti päätään vuoteesta, nuori mies kumartui ja suuteli
+hänen hiessä kylpevää otsaansa. Sitten Ornella avasi oven, ja vieras
+poistui.
+
+Varhain seuraavana aamuna Ornella meni veljesten luo pyytämään heitä
+noutamaan lääkäriä. Yöllä opettajan kuume oli kiihtynyt, ja hänen oli
+vaikea hengittää.
+
+— Kuka oli teillä eilen illalla? Koira oli levoton, vaikka ei
+haukkunut.
+
+— Ei meillä ollut ketään, Ornella valehteli häikäilemättä.
+
+Lääkäri tuli vasta päivällisaikaan polkupyörällä yllään sadetakki, joka
+kiilsi kosteana ja josta valui sadepisaroita.
+
+Lääkärin tummat suippopäähineen kehystämät kasvot tuntuvat sairaasta
+pahalta enteeltä, jolle tuollainen kuoleman esimaku ei kuitenkaan
+ole vastenmielistä. Hän on väsynyt. Ehkä Jumala tahtoisi ottaa hänet
+luokseen ja siten ratkaista hänen köyhän elämänsä ongelmat.
+
+Mutta lääkäri rohkaisi hänen mieltään. Hänkin oli jo ikämies, väsynyt
+ja ujo, joka ei uskonut tieteeseensä. Hän kiinnitti aina koko huomionsa
+sairaan sydämeen. Kaikkein ensiksi hän aina kuuntelikin sydäntä, ja jos
+huomasi sen vahvaksi, hän selitti, että kuolevakin oli vapaa kaikesta
+vaarasta.
+
+— Kaikki riippuu kokonaan sydämestä, hän selitti asettaen paikoilleen
+peitteen, tarkoin tutkittuaan potilaansa. — Ihminen kärsii enemmän
+tai vähemmän ja tuottaa toisille enemmän tai vähemmän kärsimystä
+riippuen hänen sydämensä laadusta. On turhaa hakea pahan syyta, olipa se
+ruumiillista tai henkistä, muista elimistä. Jos sydän on, niinkuin sen
+olla pitää, keskellä ruumista ja antaa verelle selvät määräyksensä,
+kaikki käy hyvin, se on kuin sotajoukon päällikkö. Teidän sydämenne on
+vahva; älkää siis olko huolissanne, vaikka lievä rintakatarri tuottaa
+teille vähän hengenahdistusta. Koettakaa päästä hikoilemaan. Keitetty
+maito ja villahuovat — siinä paras lääke.
+
+Iltapäivällä kuume ja hengenahdistus kiihtyivät. Kun Ornella lähestyi
+vuodetta, hänestä tuntui melkein kuin hän olisi seisonut lieden edessä
+padan kiehuessa. Sairas ei sanonut mitään eikä edes vaikeroinut, kun
+yskänkohtaukset ahdistivat häntä pakottaen hänet hiukan kohottautumaan
+vuoteessaan. Ja Ornella katseli häntä säikähtyneenä, ollen
+kahdenvaiheilla, pitikö lähettää noutamaan hänen sukulaisiaan vai ei.
+
+Sairaus sai molemmat unohtamaan edellisen illan omituisen vieraan.
+Niinä hetkinä, jolloin opettajalla oli rauhallinen olo eivätkä tuskat
+painaneet lamaan hänen ajatuksiaan, hän sekoitti isänmurhaajan kuvan
+toisiin, jotka kuumeen painajainen loi hänen mieleensä. Kaikki oli
+ollut unta, ja hänen elämänsäkin, joka häipyi kuin tämä kolkko
+sadepäivä, oli sekin pelkkää unta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Veljekset olivat tavallistakin valmiimmat auttamaan ja hoivaamaan
+sairasta. He kävivät alinomaa kysymässä, miten sairas voi, ja Gesuino
+sytytti pieluksen yläpuolella riippuvan pyhänkuvan edessä olevan pienen
+lampun. Proto muisti, että hänen vaimonsa oli parantanut kaikenlaiset
+taudit lehmuksen kukista keitetyllä lääkejuomalla. Hänen itsensä oli
+tapana käyttää sitä lääkkeenä, ja hän valmisti sitä opettajalle. Hän
+vei sitä kiehuvan kuumana kupissa sairaalle, antoi hänen juoda ja
+tarjoutui valvomaan yön hänen vuoteensa ääressä.
+
+— Ei millään muotoa, sairas kielteli; huomenna voin jo paremmin.
+
+Mutta seuraavana päivänä hänen tilansa oli vieläkin huonompi.
+
+Näin päivät kuluvat; opettaja tuntee voimiensa heikkenemistään
+heikkenevän, ja patjaan muodostuu syvä kuoppa. Ulkonakin on ruma ilma.
+Vettä valuu pilvistä alati, ja sateen rapinaa säestää meren ja tuulen
+kohina. Ornellakin on käynyt kalpeaksi, ja hänen kosteat hiuksensa
+näyttävät tummenneilta. Onneksi veljekset avustavat kaikessa. Proto
+lähtee isolla sinisellä perhesateensuojalla varustautuneena tekemään
+ostokset, ja kun hän palaa, hänen kenkänsä näyttävät kahdelta veneeltä,
+jotka juuri ovat pelastuneet rantaan myrskyävältä mereltä.
+
+Eräänä iltana hän tuli kotiin mukanaan pieni pullo, joka oli
+huolellisesti kääritty paperiin ja haisi apteekilta, ja selitti
+käyneensä kysymässä neuvoa toiselta seudun lääkäriltä.
+
+— Veljeni Gesuino on saanut keuhkokatarrin. Määrätkää jotakin lääkettä
+hänelle! Niin sanoin, ja hän kirjoitti tätä lääkettä. Se on hyvää
+yskään; lusikallinen joka tunti. Tässä se on.
+
+Hän laski pullon piirongille ja pyysi Ornellalta lusikkaa.
+
+— Hyvä, opettaja virkkoi. Ja te sanoitte, ettette luota lääkäreihin
+ettekä lääkkeisiin!
+
+— Se tohtori, joka tavallisesti käy täällä, antaa ihmisten kuolla,
+sillä hän ei anna heille mitään lääkettä, Proto selitti, jottei tulisi
+puhuneeksi ristiin.
+
+Ja hän pakotti potilaan ottamaan lusikallisen tuota lääkettä, joka oli
+vain viatonta mehua lasten yskään.
+
+Siitä illasta sairas alkoi parantua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Silloin opettaja antoi luvan ilmoittaa Antonion perheelle, että
+hän oli sairaana, jo senkin vuoksi, että ilma oli seljennyt; niin että
+Marga kenties voisi tulla tervehtimään häntä.
+
+Gesuino lähti viemään sanaa perille ja palasi hiukan nolona mainiten
+vastaukseksi:
+
+— Miniänne tulee heti ja ottaa tytön mukaan. Mutta...
+
+— Mutta?
+
+Gesuino virnisteli huulillaan, nyökäten päätään Ornellaan päin. Niin,
+olihan parempi, ettei lapsi saanut nähdä Ornellaa tuossa tilassa.
+Mutta miksi? opettaja ajatteli. Olihan Ola liian viaton ymmärtääkseen,
+miten Ornellan laita oli. Aikaihmiset olettavat lapsissa olevan samaa
+pahuutta kuin heissä itsessään ja herättävät heissä pahoja ajatuksia.
+Mutta Ornella oivalsi itsestään asian eikä tahtonut näyttäytyä
+Margalle. Hän tahtoi myös kostaa Gesuinolle.
+
+— Jos sallit, Gesuino, menen sillä aikaa kuin sinä olet täällä,
+pesemään vaatteita kaivolle, siellä kun vielä on vähän aurinkoa.
+
+Ja Ornella poistui odottamatta Gesuinon suostumusta, ja tämä loi hänen
+jälkeensä kiukkuisen kätseen ajatellen, että hän meni juttelemaan
+Proton kanssa,
+
+— Mitä Marga sanoi teille? opettaja kysyi äänellä, joka oli käynyt
+heikoksi ja värähteli; mutta ei edes tämän äänen onnistunut hillitä
+Gesuinon suuttumusta. Kellervä nahalla päärmätty takki yllään ja päässä
+karvalakki painettuna myssyn tavoin pyöreiden, vihasta leimuavien
+kasvojen ympärille hän näytti villiltä eskimolaiselta.
+
+Kiihoittuneena hän käveli edestakaisin huoneessa ja asettui sitten
+hajasäärin vuoteen eteen.
+
+— Mitäkö miniänne minulle sanoi? Ei yhtään mitään. Hän oli kuin puusta
+pudonnut. Näyttää siltä kuin hän ei tietäisi asiasta hölynpölyä, ei
+edes missä tilassa tuo letukka on.
+
+Ja kun opettaja lempeästi ja vaieten katsoi häneen, hän huudahti:
+
+— Onpa se aika hävytön, tuo tyttöletukka! Mitä hänellä nyt oli
+tekemistä kaivolla? Eihän enää ole auringonpaistetta. Tuo tyttö tahtoo
+vain puhua Proton kanssa.
+
+— Antakaa heidän puhella. Mitä pahaa siinä on?
+
+— No eipä kylläkään mitään. Mutta ihmiset huhuilevat ja juoruilevat.
+Ja parasta olisi, että tuo tyttö pysyisi kotoisalla.
+
+— Mutta tehän juuri annoitte hänelle sen neuvon, että hänen pitäisi
+lähteä ulos.
+
+— Olisihan hän voinut mennä ullakkohuoneeseensa, Gesuino sanoi katsoen
+synkästi sinne ylös. Ja opettaja hymyili, mutta vain hetken, sillä
+toinen kysyi teeskentelemättömän raa'asti:
+
+— Missä aiotte antaa hänen synnyttää kakaransa?
+
+— Jeesus syntyi tallissa. Jumala kyllä pitää siitä huolen.
+
+Gesuinon käsvot muuttuivat aivan sinertäviksi kaulaa myöten, ja hän
+mutisi:
+
+— Jumala!... Jumala...! Sitten hän näytti tahtovan vaihtaä
+puheenaihetta. — Miniänne sanoi minulle, että hänen miehensä on ollut
+poissa asioilla viime viikosta alkaen; sentähden hän ei ole käynyt
+täällä.
+
+— Se on yhdentekevää. Sanokaa minulle, miniänikö käski pitämään
+piilossa Ornellaa?
+
+— Mutta johan sanoin, ettei hän tiedä tai ei ole tietävinään mitään
+koko asiasta.
+
+— Ja kuitenkin kaikki sen tietävät, hän lisäsi kärsimättömästi. Ja
+vielä peläten, että Proto ja Ornella mahdollisesti keskustelivat
+toistensa kanssa, hän meni ovelle ja katsahti ulos.
+
+— Antaa heidän olla rauhassa, opettaja rauhoitteli, Sitäkin
+suuremmalla syyllä, kun he kai näinä päivinä menevät naimisiin.
+
+— Jumala tehköön niin kuin tahtoo, mies sanoi, palaten rauhoittuneena
+takaisin.
+
+Silloin opettaja lausui sen ajatuksen, jota Gesuino jo oli kosketellut.
+
+— Jumala, Jumala, saattaahan olla niinkin, mutta me sälytämme Jumalan
+hartioille kaiken vastuun, joka voisi tuottaa meille itsellemme vaivaa.
+
+— Niin, se on vallan oikein, vallan oikein.
+
+— Ja sanalla sanoen, toisen teistä tulee naida Ornella. Kumpi sen
+tekee, Proto vai te?
+
+— Hirven liha ei ole koskaan minulle maistunut, Gesuino sanoi
+virnistellen vastenmielisesti ikäänkuin katuen, että oli sanonut
+liikaa, ja päätti olla jatkamatta. Mutta istuuduttuaan valkean ääreen
+hän kumartui kohentamaan tulta ja tunsi voimakkaasti tarvetta ilmaista
+tekemänsä päätöksen.
+
+— Mutta jos veljeni tekee sellaisen tyhmyyden, vakuutan teille, että
+tuo tyttö pian saa pötkiä tiehensä. Siitä jumaliste minä pidän huolen.
+
+Margan ja Olan tulo esti opettajaa lausumasta julki mielipidettään.
+Sitäpaitsi kaiken maailman surut unhottuivat, kun Olan läsnäolo
+kirkasti koko ilman. Ja hänen pienestä punaisesta villahameestaan
+todella säteili valoa ja lämpöä.
+
+Sitävastoin tytön pienet kädet, jotka isoisä otti omiinsa, olivat
+kylmät kuin jää, ja pieni nenännipukkakin, joka hiipaisi hänen
+kasvojaan, oli kuin jäätynyt hedelmä. Mutta ruusuisesta suusta virtasi
+haaleaa lämpöä kuin maasta kevätaamun sarastaessa, ja hänen silmänsä
+loistivat kuin nouseva aurinko.
+
+— En suutele sinua, jotta en tartuttaisi sinuun tautiani, isoisä sanoi
+ja työnsi, vaikka vastahäkoisesti, lapsen luotaan. Mene lieden ääreen
+lämmittelemään.
+
+Mutta Ola katseli epäluuloisesti epämiellyttävää keltatakkista miestä,
+joka vielä oli kumartuneena tulen yli puhaltaen siihen.
+
+— No, no, Ola, ei se ole mikään ihmissusi.
+
+— Kuka se sitten on? tyttö kysyi, lapsellisen ja kursailemattoman
+uteliaasti. Ja tämä riitti pitkistä ajoista taas naurattamaän isoisää.
+Rypyt, jotka kärsimys ja tauti oli uurtanut hänen kasvoihinsa,
+loistivat kuin vaot pellossa auringon pilkistäessä esiin sateen jälkeen.
+
+Marga katseli kylmästi vuoroin heitä kumpaakin osoittamatta
+uteliaisuutta. Hänen mauttomalla kultakudekankaalla päärmätty musta
+samettiviittansa loi häneen vanhankuosisen leiman, ja hänen sileät
+kylmästä vahvasti punoittavat kasvonsa, joita verhonneen villahuivin
+hän avasi, näyttivät maalatuilta, kuin öljytyiltä.
+
+— Miksi ette heti lähettänyt meille sanaa? hän nuhteli lempeästi.
+Antonio lähti kotoä jo viime viikolla; hän aikoo hankkia kaloja suoraan
+maaseudun tukkukauppiaille, enkä minäkään ole ollut aivan terve; ei
+kukaan ole minulle kertonut, miten teidän terveytenne laita oli.
+
+— Älä välitä siitä, opettaja sanoi hiukan kohottautuen paremmin
+nähdäkseen Olan. Nyt pursi on satamassa jälleen, ja kaikki paranee
+paranemistaan joka päivä. Mitä tuossa paketissa on? Muista, Marga,
+etten minä tarvitse mitään.
+
+— Se oli Olan ajatus, Eikö totta, Ola, sinähän tahdoit tuoda tuomisia
+isoisälle? Tulehan tänne ja koeta pysyä paikoillasi silmänräpäys, sinä
+ainainen kiusankappaleeni...
+
+Ola koetti kiivetä ullakolle, ja kun se häneltä kiellettiin, hän kysyi,
+missä Ornella oli, ja kuultuaan, että tämä oli pesemässä vaatteita, hän
+pyysi saada mennä sinne. Silloin Gesuino nousi ja tarjoutui saattamaan
+tytön sinne.
+
+— Kas vain Gesuinoa! opettaja huudahti uhaten häntä kädellään. Näetkös,
+Marga, ystävämme Gesuino on pikiintynyt Ornellaan.
+
+Marga ei nauranut eikä sanonut mitään, mutta siitä tavasta, millä hän
+kääntyi katselemaan Gesuinoa, kuin olisi nähnyt hänet ensi kerran ja
+erikoisten olosuhteiden vallitessa, opettaja älysi, että hänen pilansa
+oli Margassa herättänyt iloisen toivon.
+
+Gesuino ei sanonut vastaan, vaan seisoi suorana ja vaieten lieden
+edessä ja päätti olla sen enempää paljastamatta intohimoaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Samana iltana kirjeenkantaja, joka harvoin ilmestyi tähän
+loukkoon, toi Ornellalle osoitetun kirjatun kirjeen, jonka hän jätti
+veljesten tupaan, ja nämä vuorostaan toivat sen opettajan asuntoon.
+Ornella otti kirjeen ja tarkasti sitä joka puolelta. Melkein
+saaliinhimoisin elkein hän repi auki kuoren, veti esiin itse kirjeen
+nähdäkseen allekirjoituksen ja luki hätäisesti muutaman sanan sieltä
+täältä. Sitten hän luki sen uudelleen alusta alkaen hitaasti, hyvin
+hitaasti, ikäänkuin ei olisi oikein kyennyt saamaan selvää käsialasta,
+ja pysähtyi välistä kuin miettien, miten hänen oli meneteltävä. Lopulta
+hän sanoi:
+
+— ... serkkutomppelini, joka palvelee väessä ja joka nyt kirjoittaa
+minulle sentähden, niin hän sanoo, että ei ole saanut kotoaan kirjettä
+kahteen kuukauteen.
+
+Hän jätti kirjeen pöydälle, aivan kuin ei olisi siitä välittänyt.
+Opettaja ei pyytänyt saada lukea sitä eikä tehnyt huomautuksia, mutta
+ei uskonut ainoata sanaa Ornellan puheesta.
+
+Ornellakaan ei sanonut mitään, mutta jokainen hänen liikkeensä ilmaisi
+salaista mielenkiihkoa. Ensin hän katsoi pieneen kuvastimeen, jota
+opettaja käytti ajaessaan partaansa, ja silitti hiuksiaan molemmilla
+käsillään. Sitten hän käveli ympäri huonetta, siirteli esineitä, joihin
+ei koskaan muulloin kajonnut, ja pysähtyi tämäntästä ikkunan eteen,
+kuin typertynyt kärpänen, joka on kuvitellut voivansa lentää lasiruudun
+läpi ulos. Lopuksi hän kiipesi ullakkohuoneeseen, mutta palasi heti
+alas, ja hänen ensi katseensa kohdistui kirjeeseen.
+
+— Minun täytyy huomisaamuna mennä hänen kotiinsa viemään heille sanaa,
+hän virkkoi ja taittoi jälleen kokoon kirjeen, jonka pisti avaraan
+taskuunsa. Ja samalla hän rypisti kulmakarvojaan ja oli olevinaan
+äkeissään.
+
+Myöhemmin käytyään sulkemassa porttia hän palasi hymyillen ivallisesti
+ja silmät kiiluen häijyä vahingoniloa.
+
+— Nuo kaksi hölmöä taas paraillaan riitelevät ja oikein aika tavalla.
+En ole koskaan nähnyt heitä niin kiukkuisina. Gesuino on vihainen kuin
+sonni.
+
+— Miksi he riitelevät?
+
+— Sitä en tiedä. Kuuletteko? Heidän äänensä kuuluvat tänne asti. Tänä
+iltana he tappavat toinen toisensa.
+
+Ja tietäen, että he juuri hänen tähtensä riitelivät, Ornella kumartui
+hiukan sivulle kuin olisi ollut pakahtumaisillaan luonnottomaan
+nauruunsa.
+
+Vuoteesta, jonka yli lieden hohteen lieventämä hämärä jo levitti
+harsonsa, opettaja piti häntä silmällä ja arvasi kaiken. Molemmat
+veljet kiistelivät siitä, kumpi heistä vastedes omistaisi Ornellan, ja
+tämä nauroi sentähden, ettei koskaan aikonut mennä kummallekaan heistä.
+Kirje, jota hän piteli lujasti nyrkkiinsä puristettuna taskussaan,
+varmaankin takasi hänelle aivan toisenlaisen ja paremman tulevaisuuden.
+Mutta kuka sitä tarjosi hänelle? Tämä salaisuus kiusasi opettajaa,
+mutta hän oli ääneti ja salasi ajatuksensa päästäkseen tuon salaisuuden
+perille.
+
+Ornellä valvoi myöhään sinä iltana. Hän näytti tyyneltä istuessaan
+siinä pöydän aäressä työskennellen. Hän kutoi villasukkia opettajalle.
+Hän oli itse saanut tämän tuuman, sillä välistä hän osoitti todellista
+huolenpitoa vanhusta kohtaan, ja näitä sukkia hän tavallisesti kutoi
+huolellisen uutterasti mittaillen niitä vastatusten, jotta niistä
+tulisi sopivat ja yhtä isot. Sinä iltana han sitävastoin työskenteli
+koneellisesti, välittämättä muusta kuin että saisi ne valmiiksi.
+
+— Ornella! opettaja sanoi äkkiä seuraten ajatuksenjuoksuaan. Sinun
+pitäisi ennen kaikkea ajatella vaatteiden valmistamista lapselle.
+
+— Ajattelin sitä juuri, tämä vastasi nostamatta päätään; huomenna kun
+lähden viemään serkkuni kirjettä, ostan torilta vähän kangasta.
+
+Hän siis aikoi lähteä ulkosalle, mutta mihin? Hän ei koskaän ennen
+ollut puhunut tuosta serkusta eikä sukulaisistaan.
+
+Ja tultuaan ullakkohuoneeseen hän ei heti sammuttanut kynttilää, niin
+kuin tavallisesti. Silloin opettaja, jonka Ornella luuli vaipuneen
+uneen, taas sytytti kynttilänsä ja huomasi, ettei kynä eikä mustepullo
+ollut paikoillaan pöydällä.
+
+Kun Proto seuraavana aamuna tuli tiedustelemaan opettajan vointia, tämä
+lähetti Ornellan torille ja pyysi miestä viipymään hetkisen. Protolle
+tämä oli erittäin tervetullutta, hän oli synkän näköinen, ja hänen
+silmänsä olivät turvoksissa kuin yönsä valvoneella; hänen oli tarve
+keventää sydäntään.
+
+— Kuulitteko eilen illalla tuota melua? Alan uskoa, että veljeni
+Gesuino on pahanhengen riivaama — sanon tämän aivan tosissani. En ole
+taikauskoinen, mutta muistan ne jutut, joita vaimovainajani kertoi. Hän
+väitti, että kadotettujen sielut harhailevat maan päällä ja asettuvat
+typerien ihmisten ruumiiseen. Ja nyt alan luulla, että Gesuinoon on
+siirtynyt tuon isän sielu, jonka hänen omat poikansa murhasivat.
+
+— No niin, mutta miten on teidän laitanne, Proto? Oletteko tekin
+kenties kadotetun hengen riivaama?
+
+— Olettepa oikeassa, puhutte vallan järkevästi.
+
+— Yksi hyvä puoli teissä molemmissa kuitenkin on: myönnätte aina, että
+minä olen oikeassa, vaikka silti yhä edelleen kohtelette toisianne
+pahoin. Miksi te taas eilisiltana riitelitte?
+
+— Kuka sitä voisi selittää? Gesuino oli täältä tullessaan hirveän
+pahalla tuulella. Aluksi hän rääkkäsi koiraa, ja minä tietysti panin
+vastalauseeni. Ja siitä sukeutui riita.
+
+— Kuulkaahan, Proto, opettaja sanoi hetken vaiti oltuaan, minun
+täytyy vielä pyytää teitä auttamaan minua eräässä asiassa. Ornella sai
+eilen illalla kirjatun kirjeen, ja viime yönä hän kirjoitti siihen
+vastauksen. Tahtoisin tietää, keneltä tuo kirje on.
+
+— Näin kirjeen. Se tuli Genovasta ja oli käsialasta päättäen
+sivistyneen ihmisen kirjoittama. Mutta miksi ette kysynyt häneltä
+itseltään?
+
+— En tahdo tunkeutua hänen salaisuuksiinsa. Se vain pahentaisi asiaa.
+
+— Antakaa hänen siis mennä helvettiin, mista on tullutkin.
+
+— On otettava huomioon lapsikin, joka on pelastettava.
+
+— Menköön hiiteen lapsikin, Proto ärjäisi iskien nyrkkinsä pöytään. Te
+olette ihan liian vanhanaikainen. Saattepa nähdä, että vielä jonakin
+päivänä itse joudutte kiikkiin.
+
+Opettaja ei pelännyt mitään, ei edes kirouksia ja karkeita sanoja,
+joita mies lasketteli Ornellasta, Gesuinosta, Jumalasta ja kaikista
+ihmisistä; Hän vaihtoi puheenaihetta. Kirje tuli Genovasta ja oli
+sivistyneen henkilön kirjoittama. Olikohan se Adelmo Bianchin
+lähettämä? Mitä tahansa saattoi odottaa tuolta tuulihatulta.
+
+Opettaja kertasi ajatuksissaan, mitä oli tapahtunut sinä iltana,
+jolloin hän sairastui. Hän näki jälleen edessään isänmurhaajan, joka
+katseli Ornellaa ihastunein silmin, eikä hän enää epäillyt.
+
+— Proto, hän virkkoi hiljaa, on välttämätöntä pitää silmällä tuota
+tyttöä. Tahdon tietää, minne hän menee ja mitä tekee tänä aamuna.
+
+Proton valtaa uteliaisuus, ja hänen mielessään piilevä kauna ajaa hänet
+urkkimaan Ornellan askelia ja mahdollisesti kostamaan hänelle.
+
+— Luottakaa minuun. Päivällisaikaan teen teille selkoa kaikesta.
+Lähden nyt heti.
+
+Ja jo päivällisaikaan opettaja tiesi, että Orriella todella oli
+käynyt eräiden sukulaistensa luona, sitten hän oli ostanut kangasta
+torikauppiaalta ja oli lopuksi käynyt postitoimistossa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä huono sää alkoi uudelleen. Samoin kuin
+sotajoukko lyhyen levon jälkeen uudistetuin voimin hyökkää vihollista
+vastaan, niin myrsky, pakkanen ja lumi raivosivat kirouksenalaisen
+talon ympärillä.
+
+Silti opettaja nousi vuoteestaan. Ornellan kutomat sukat, Margan
+Olan nimessä lahjoittama shaali ja lakki, joka hänellä vanhastaan
+oli, olivat hyvänä apuna talvitamineiden järjestelyssä. Näihin
+pukeutuneena hän katsoi kuvastimeen ja näytti mielestään itse talven
+ruumiillistumalta. Mutta sisimmässään hän tunsi kaiken uudistuneeksi ja
+mielensä olevan täynnä lujia päätöksiä tulevaisuuden varalie.
+
+Hän istuutui takkavalkean ääreen ja alkoi lukea viime päivien lehtiä,
+mutta ei hetkeksikään herjennyt pitämästä silmällä Ornellaa odottaen
+sopivaa tilaisuutta pelastaakseen tämän siitä uudesta vaarasta, jota
+kohti hän sokeasti syöksyi.
+
+Ornella ei tullut lieden lähettyville. Lopetettuaan askareensa
+hän istuutui pöydän ääreen ompelemaan lapsen vaatteita. Opettaja kuuli
+hänen raskaan hengityksensä eikä ollut varma siitä, etteikö hän
+mielessään hautonut synkkiä tuumia.
+
+Joskus hän ajatteli, eikö olisi parempi noudattaa Proton neuvoa ja
+jättää tyttö omiin hoteisiinsa ja oman vaistonsa ohjattavaksi, joka
+oikeastaan parhaiten voi hyödyttää sellaista eläimellisen itsekästä
+olentoa, jollainen hän oli. Tosiasiassa ei mikään verenside yhdistänyt
+häntä Ornellaan; jos hän aikaisemmin olikin pitänyt tuota naista
+luonaan sovittaakseen nuoruutensa murhenäytelmän ja estääkseen sitä
+toistumasta, ei hänellä nyt enää ollut mitään syytä pidättää häntä, jos
+hänellä oli jokin keino tulla toimeen ja saada paremmat olot toisaalla.
+
+Mutta ei, ei sittenkään! Sisimmässään hän tuntee, että syy on toinen,
+että on olemassa side, joka on verensidettä vahvempi; hän tahtoo saada
+tuon naisen lapsen sentähden, että se polveutuu siitä olennosta, jonka
+hän on saattanut hedelmälliseksi ja syössyt kuolemaan, ja että tuo
+lapsi on hänen oman elämänsä jatkoa. Ja hän tahtoo saada tuon lapsen
+valaakseen siihen tosi elämää, joka on elämää hyvässä, jotavastoin
+Ornella, jos hän ottaa sen huostaansa, opettaa sille pelkkää pahaa.
+
+Todettuaan tämän hän teki järkähtämättömän päätöksen taistella, jotta
+hänen elämällään olisi oikeutuksensa ja voimaa omassa itsessään
+ylläpitää hyvän liekkiä... Hän alkoi uudelleen koetella siveellisiä
+taivutuskeinojaan Ornellaan nähden kuvaamalla hänelle kotiseutunsa
+yksinkertaista ja kiehtovaa elämää: se oli vanhanaikainen haalistunut
+maalaus, jota hän paranteli mielikuvituksensa väreillä ja vernissalla.
+
+— Tähän vuodenaikaan meilläkin on pakkasta ja lunta, mutta se on
+vallan toisenlaista. Pakkanen oli kuivaa, lumi kovenee ja säkenöi
+kuin alabasteri, kaikki on puhdasta ja virkeää. Ja sisällä, pienessä
+talossani, jonka toivon voivani pian ostaa takaisin, on mukava asua,
+siinä on keittiö, jonka hella on niin iso, että kymmenen henkeä voisi
+piilottautua siihen. Ruokahuoneesta avautuu näköala laaksoon, kun taas
+yläkerran huoneet ovat vuorten puolella. Kun on kaunis ilma, näkee
+uskaliaiden metsästäjien kiipeilevän poluilla kallioiden halkeamissa.
+Heidän pukunsa on nahasta, ja he näyttävät metsän valtiailta. He
+ovat seudun rikkaimpien perheiden jäseniä ja koettavat kilvan
+osoittautua muita notkeammiksi ja rohkeammiksi. Eräs entinen oppilaani
+ei välitä kaatamastaan riistasta. Hän antaa palvelijansa tuoda sen
+kotiin metsästä, ja jos sen liha on hyvää, niinkuin esimerkiksi
+metsäsialla tai kuusipeuralla, hän lähettää sen lahjaksi ystävilleen,
+kuten kuninkaiden on tapana tehdä. Iltaisin hän usein kävi minua
+tervehtimässä, ja silloin sain kuulla kummia taruja eläimistä, joiden
+hän oli kuullut puhuvan, linnuista, jotka varastavat koristeita ja
+kultarahoja, susista, jotka ennen muinoin olivat ihmisiä. Kerran...
+
+Hän koetti toistaa nuoren metsänkävijän juttuja saaden innoitusta omien
+sanojensa kaiusta, ja hän sekoitti omiin niukkoihin kokemuksiinsa
+metsästystarinoita, jotka oli lukenut seikkailukirjoista. Tämä oli
+ainoa keino kiinnittää tuon naisen sivistymätön sielu, ja hän viivähti
+tahallisesti kertomuksensa jännittävimmässä kohdassa pitääkseen
+vireillä hänen uteliaisuuttaan ja voidakseen sitten varmemmin jatkaa.
+Näin kilpikonna menettelee varovasti pyydystellessään myrkyllistä
+hämähäkkiä.
+
+Illalla tulivat veljekset, ja Gesuinolla oli mukanaan äsken paistettuja
+kastanjoita polttavan kuumassa huivissa.
+
+— Tunnustelepa, nainen, hän sanoi tuoden sen lähelle Ornellan kaulaa.
+Mutta tämä väisti ja poistui ylenkatseellisesti. Senjälkeen kuin hän
+oli saanut kirjatun kirjeen, hän ei sallinut veljesten laskea pilaa
+kanssaan. Vaieten hän pani kastanjat kulhoon ja kaatoi opettajan
+kehoituksesta viiniä laseihin. Sitten hän asettui paikalleen pöydän
+ääreen ja ompeli, ompeli, keskeyttäen työnsä ainoastaan kääntyessään
+valoon päin pujottamaan lankaa neulansilmään tai irroittamaan
+hampaillaan solmuja, joita kiusoittavaan lankaan punoutui itsestään.
+
+Molempien veljesten ollessa huoneessa opettaja ei jatkanut
+kertomistaan. Hän tunsi, että se oli turhaa vaivaa, Ornella kun ei
+kuunnellut, ollen uudelleen sen ristiriitaisen voiman vaikutuksen
+alaisena, jonka ääni kaikui hänen sisimmässään. Hänen välinpitämätön ja
+ylenkatseellinen tapansakin osoitti, kuinka loitolla hänen ajatuksensa
+olivat heistä. Ja hekin näyttivät syventyneen omiin puheisiinsa,
+mutta opettaja huomasi, että Gesuino silloin tällöin salaa vilkaisi
+Ornellaan, kuin olisi ollut valmis heittämään silmukan hänen kaulaansa,
+jos hän koettaisi paeta. — Asia päättyy siten, että Gesuino nai
+Ornellan, opettaja ajatteli. Tämä ajatus huvitti häntä, mutta sielunsa
+syvyydessä hän silti oli surullinen, sillä asia oli surullinen, päättyi
+se miten tahansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Erääna iltana, kun Gesuino kumartui heittämään mustia
+kastanjankuoria tuleen ja Proto hitain hekumallisin siemauksin joi
+toista lasiaan viiniä, kuului joku kolkuttavän ovelle.
+
+Ornella kavahti kuin unesta ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän,
+mutta ei noussut avaamaan ovea. Gesuino sitävastoin nousi ja meni
+ovelle karskean näköisenä kuin susi olisi ollut ulkona, ja avasi,
+kysymättä, kuka siellä oli.
+
+Kuin tuulen ajamana astui sisään kookas mies, yllaän musta sadetakki,
+joka kimmelsi sadepisaroista. Ensin opettaja luuli, että tulija oli
+lääkäri, mutta huomasi sitten, että se olikin Antonio.
+
+— Te ette kai oddttanut minun tuloani, hän sanoi aäni puoleksi
+hilpeänä, puoleksi vakavana, mutta niinkuin aina teeskennellen. Ja te,
+hyvät herrat, suokaa anteeksi, että tulin sisään portistanne, joka oli
+selkoselällään.
+
+— Se on totta, Proto myönsi, mutta meidän porttimme ei koskaan ole
+kiinni.
+
+Gesuino avasi suunsa puhuakseen, mutta ei sanonut halaistua sanaa, ja
+toinnuttuaan ensi hämmästyksestään hän katseli takaa Antoniota, joka
+kursailematta riisui päällystakkinsa ja palasi entiselle paikalleen.
+
+Seurasi hetken äänettömyys.
+
+Ulkona tuuli riehui ja katkoi sadeverkkoja, paiskaten niitä rymisten
+västen talon seiniä, ja opettajasta melkein tuntui, kuin sade olisi
+tulvinut sisälle huoneeseen.
+
+Antonio katseli ympärilleen löytääkseen jotakin, mihin olisi voinut
+ripustaa takkinsa, ja kun hän ei nähnyt muuta sopivampaa, hän heitti
+sen ullakolle johtaville tikapuille; puolihämärässä takki näytti kokoon
+lyhistyneeltä aaveelta.
+
+Sillävälin Proto oli tyhjentänyt viinilasinsa, nousi, laski lasin
+pöydälle ja loi hänkin kiireisen katseen Ornellaan. Hän huomasi tämän
+siinä määrin vaipuneen omiin ajatuksiinsä ja olevan välittämättä
+ympäristöstään, että hän ajatteli:
+
+— Kas, ystäväni, täällä sinä ja veljesi Gesuino olette liikaa.
+Pötkikää tiehenne!
+
+Hän lähestyi liettä laskien kätensä veljensä olkapäälle:
+
+— Tule, Gesuino, on jo myöhä!
+
+Ja kun ei kukaan pyytänyt veljeksiä jäämään, molemmat nolon näköisinä
+sanoivat hyvästi ja poistuivat.
+
+Samoin kuin isänmurhaajan käydessä talossa opettaja nytkin kuvitteli
+näkevänsä unta, ja silti hän tunsi, että Antonio oli tuonut mukaansa
+julman todellisuuden tuulahduksen. Tästälähin oli parasta, että unelmat
+haihtuivat ja romahtivat kasaan kuin vaate-aave ullakon tikapuille.
+
+— Marga ja Ola lähettivät paljon terveisiä, Antonio virkkoi, istuutuen
+Gesuinon äskeiselle paikalle ja oikoen jalkojansa, joihin hän oli
+vetänyt ahtaat saappaat.
+
+Nämä nimet ja terveiset saivat opettajan sydämen heltymään; hänen
+katseensa kohosi ja hän tunsi vielä hallitsevansa tapahtumia.
+
+Opettaja pani merkille, että Antonio oli ruumiillisesti muuttunut kuin
+mies, joka on ollut sairaana tai kauan oleskellut vieraassa maassa.
+Hänen kasvonsa olivat käyneet ankaroiksi, ja niissä oli toinen ilme,
+vaikka ne olivat säilyttäneet puhtaat klassilliset piirteensä kuin
+kuvapatsas, jonka alkuperäiseen muotoon taiteilija ei ole tyytynyt, ja
+siksi sitä muunnellut. Hiukset, joissa ennen oli ollut keikarimainen
+jakaus, olivat nyt tuuheat ja pystyssä ja leikatut lyhyeksi
+voimakkaasta niskasta. Eikä silmissäkään, vaikka ne olivat kääntyneinä
+tuleen päin, ollut samaa kiiltoa kuin ennen. Ne piilivät jäykkinä
+kulmakarvojen alla, jotka milloin vetäytyivät ryppyyn, milloin taas
+oikenivat, seuraten liekkejä, jotka vuoroin leimusivat ja vaipuivat.
+
+Veljesten mentyä ja Antonion lausuttua Margan ja Olan terveiset
+hänen äänensäkin oli vapautunut tavallisesta teatterimaisesta
+korostuksestaan, ja asetuttuaan tulen eteen mukavaan asentoon
+käsivarret ristissä hän virkahti karskisti:
+
+— Tulin tänne lopullisesti järjestämään tätä Ornellan asiaa.
+
+Jokainen hänen sanansa tuntui putoilevan kohtisuoraan maahan ja
+halkeavan kuin kovat hedelmät, kun niiden kuori on kypsä.
+
+Ei kumpikaan toisista sanonut sanaakaan vastaukseksi. Ornella painoi
+päänsä vielä alemmaksi, eikä enää mielestään ollut ihminen, vaan
+kuollut esine hänen käsissään.
+
+Antonio jatkoi:
+
+— Me olemme kaikkien hampaissa tällä paikkakunnalla. Kaikki,
+vaimostani alkaen, ovat selvillä siitä, miten asian laita oikeastaan
+on, mutta he eivät ole sitä tietävinään, eivät hienotunteisuudesta,
+vaan tietenkin peläten minua ja kouriani. Mutta kaikki nauravat meille,
+he nauravat, koska ovat kateellisia, sekin on päivänselvää; jos olisin
+köyhä raukka ja vaimoni nuhtelisi minua, he eivät välittäisi minusta
+eivätkä asioistani. Onneksi ei laita ole niin, minä olen, mikä olen, ja
+vaimoni on ymmärtäväinen nainen. Mutta tiedän, että hänkin kärsii tästä
+ja että hänkin ansaitsee kunnioitusta eikä teeskenneltyä osanottoa
+ja salaista pilkkaa kanssaihmistensä puolelta: Ja tästä julkisesta
+häpeästä minä tahdon tehdä lopun.
+
+— Nyt vastako olet huomannut kaiken tämän? opettaja kysyi.
+
+— Nyt vasta, hyvä herra. Jos olisin älynnyt sen aikaisemmin, olisin
+myös aikaisemmin järjestänyt asian.
+
+— Olisi ollut parempi karttaa sitä, kuin selvitellä sitä jäljestäpäin.
+
+— Emme synny hampaat suussa, ja sanotaan, että tulee viisaaksi vasta
+kun on menettänyt hampaansa, kaikki hampaansa tietenkin.
+
+— No saako siis tietää, mitä aiot tehdä?
+
+— Se on hyvin yksinkertaista: viedä Ornellan synnytyslaitokseen, kauas
+täältä — olenkin jo tilannut paikan — ja odottaa, kunnes lapsi syntyy.
+
+— Entä sitten?
+
+— Sitten aion huolehtia heidän toimeentulostaan. Joka leikkiin ryhtyy,
+se leikin kestäköön!
+
+— Ja sillä tavoin saat kaksi perhettä.
+
+— No niin, olkoon menneeksi, saan kaksi perhettä ja aion tehdä työtä
+kummankin puolesta. En suinkaan ole ensimmäinen, enkä viimeinenkään.
+
+— Tietääkö vaimosi tämän päätöksesi?
+
+— Hän ehkä tuntee sen, sillä hän arvaa kirotun hyvin salaisimmatkin
+tuumani, mutta hän on vaiti niinkuin tavallisesti ja antaa minun
+toimia, hän kun tosiasiassa on varma siitä, etten minä ole niin suuri
+lurjus, jollaiseksi minua luullaan. Hän on vain puhunut kanssani teistä
+ja on pyytänyt minua tekemään kaiken, mitä ikinä voin, taivuttaakseni
+teidät palaamaan meidän perheeseemme, ja sen olen luvannut ja toivon
+voivani pitää lupaukseni.
+
+Opettaja ei vastannut heti. Hän tuntui taas punnitsevan asian parasta
+ratkaisua, mutta ei nytkään voinut löytää muuta kuin yhden ainoan.
+
+— Minä palaan kotiseudulleni; olen jo ryhtynyt neuvotteluihin taloni
+ostamisesta takaisin. Ornella lähtee mukaani, ja jos niin tarvitaan,
+annan hänelle ja lapselle nimeni.
+
+Antonio purskahti nauruun, mutta seuraavassa tuokiossa hän hykersi
+käsiään ikäänkuin tukahuttaakseen sopimattoman hilpeytensä ja kävi
+äkkiä taas vakavaksi.
+
+— Nuo ovat vain kauniita romanttisia haaveita, joihin näillä seuduilla
+ei ole totuttu.
+
+— Mutta minun kotiseudullani ne vielä ovat voimassa, opettaja väitti
+vastaan, jälleen rohkaistuen.
+
+— Sielläkään ne eivät enää ole paikallaan. Ihmiset ovat tähän maailman
+aikaan käytännöllistä väkeä jotka nauravat noille yksinkertaisille
+kristityille, jotka hukkaavat aikaansa kaivamalla kuoppia veteen.
+
+— Naurakoot, vain, mutta selitä minulle, mitä tarkoitat noilla veteen
+kaivetuilla kuopilla.
+
+— Tarkoitan, ettei kestä kauan, ennenkuin Ornella joko pötkii tiehensä
+tai tuottaa teille ikävyyksiä jonkun perheystävänne kanssa.
+
+Tällä kertaa Ornellan täytyi hillitä ivahymyään. Noiden kahden miehen
+kiista virkisti häntä, ja hän alkoi uudelleen ommella tuumien, miten
+auttaisi opettajaa vapautumaan Antonion vallanalaisuudesta. Kun
+Ornellan aika tuli, hän kyllä osaisi hoitaa asiansa, mutta hänen
+tuumansa olivat vielä niin sekavat ja kätkeytyneinä sielun salaisiin
+uumeniin, että hänellä oli sämanlainen tunne kuin kiinnisaadulla
+rikoksellisella, nähdessään, että hanen entinen rakastajansa oli
+oivaltanut ne.
+
+Opettaja sanoi:
+
+— Jättäkäämme sikseen tulevaisuus ja puhukaamme nykyhetkestä. Sanohan
+meille ensin, miten olet näin suuresti muuttunut. Mistä johtuu, etta
+karkoitettuasi ensin Ornellan talostasi iskuin ja potkuin nyt tahdot
+tehdä hänestä melkein toisen vaimosi?
+
+— Ettekö te sitten koskaan ole muuttanut mieltänne? Ettekö ole
+koskaan katunut, mitä olette tehnyt? Minäkin olen kärsinyt näiden
+kuukausien aikana. Ja te kieltäisitte minulie poikana ollessani
+antamanne opetukset, jos todenteolla pitäisitte minua sydämettömänä
+pahantekijänä. Eilen täytin kolmekymmentä vuotta, hän sanoi nousten
+äkkiä. On jo aika tulla järkeväksi. On myös aika ottaa varteen, mitä
+oma arvo vaatii. Joskus itserakkaus ja ylpeys voi muuttaa rosvonkin
+hyväksi ja tunnolliseksi ihmiseksi. Ja puhuessani rosvoista tahdon
+sanoa, että tällä jutulla on ruma puolensa. Eräähä yönä päästitte
+asuntoonne isänmurhaajan Adelmo Bianchin.
+
+Kääntyen pois liedestä opettaja vastasi kovalla lujalla äänellä:
+
+— Se on totta, Bianchi kävi täällä eräänä iltana ennen
+sairastumistani. Miksi otat sen asian puheeksi?
+
+— Sanokaa minulie ensin, mitä hänellä oli täällä tekemistä.
+
+— Mistä sen tiedän? Kävi tervehtimässä entistä kotiaan — niin hän
+itse selitti — ennenkuin lähti ulkomaille.
+
+— Ja tuon te uskotte! Tuo mies on röyhkeä lurjus, joka avaa suunsa
+vain valehdellakseen. Muuten hän on kurja raukka, tarvitsee vain
+muistaa, mitä hän on tehnyt. No niin, hän poistui täältä todella samana
+yönä lähtien Genovaan, eikä hänellä ollut ropoakaan taskussa; hänenhän
+aina onnistuu piilottautua ja livistää tiehensä kuin ketun. Genovässa
+hän sai työtä ja oppi valmistamaan ruokaa; hän aikoo pestautua kokiksi
+Etelä-Amerikan ja Euroopan väliä kulkevaan laivaan. Hän on hankkinut
+itselleen väärän passin ja siirtää matkapäivänsä tuonnemmaksi, jotta
+neiti Ornella tulisi hänen luokseen myttyineen.
+
+Samoin kuin keskustelun alussa ei kumpikaan toisista sanonut mitään.
+Opettaja katseli lakkaamatta Ornellaa. Hän näki naisen kohottavan
+päätään joltisenkin ylpeästi, mutta taas painavan sen alas hänen
+katseensa vaikutuksesta.
+
+Häiriintymättä Antonio jatkoi:
+
+— Tuo mies on lähettänyt Ornellalle kirjatun kirjeen, jonka ehkä
+olette nähnyt. Hän ehdotti siinä, että tyttö tulisi hänen luokseen
+niin pian kuin suinkin, tietysti ensin hankittuaan itselleen passin,
+ja Herra ties mitä kaikkea hän on sanonut. Ornella vastasi suostuen
+ehdotukseen ja odottaa nyt vain, että saa paperinsa järjestykseen
+lähteäkseen matkaan, niin juuri, tuo tuossa myttyineen!
+
+Tuo tuossa myttyineen! Nämä sanat osuivat opettajaan kuin nyrkinisku ja
+saivat hänet tuntemaan häpeällistä ja nöyryyttävää kipua. Ja sisäinen
+kostontunne, jota hän ei voinut eritellä, pakotti hänet vuorostaan
+loukkaamaan Antoniota.
+
+— Nyt oivallan menettelysi syyn. Ei siis säädyllisyydentunne saanut
+sinua toimimaan, vaan mustasukkaisuus!
+
+Ja ehkä tämä väite osui oikeaan, sillä Antonio ei kiivastunut, vaan
+huomautti ainoastaan:
+
+— Vai ei säädyllisyydentunne! Jos jonakin päivänä isänmurhaaja joutuu
+kiinni ja todennäköisesti hänen kanssaan hänen ystävättärensä, ja jos
+kuulustelun aikana, joka toistamiseen on siirretty juuri sentähden,
+että Bianchia yhä haeskellaan ja etta toivotaan lopulta saatavan hänet
+kiinni — jos sanon silloin teidän nimenne ja koko tämä naurettava
+juttu joutuu huomion esineeksi — onko se mielestänne hauskaa?
+
+— Anteeksi, opettaja sanoi, mutta miten olet päässyt kaiken tämän
+perille?
+
+— Se ei kuulu asiaan; tiedän, minkä tiedän.
+
+— Mutta oletko varma, että kaikki tuo on totta?
+
+Silloin Antonio pyörähti ympäri kuin olisi istunut kiertotuolilla ja
+osoitti sormellaan Ornellaa tehden ylenkatseellisen eleen.
+
+— Kysykää häneltä, onko tämä totta..
+
+Näin Ornellan jutun käsittely näytti alkavan.
+
+— Ornella, opettaja virkkoi, saithan kirjatun kirjeen ja sanoit, että
+se oli serkultasi; Mitä nyt vastaat Antonion väitteisiin?
+
+— Kirje, jonka sain, oli serkkuni kirjoittama, tämä vastasi jatkaen
+ompelemistaan välinpitämättömän näköisenä. Voittehan mennä sukulaisteni
+luo ja pyytää saada lukea sen.
+
+— Mikä serkku? mikä serkku? Antonio huusi menettäen malttinsa. Voit
+vetää nenästä tuota pyhimystä, mutta et minua. Sinulla ei ole serkkuja,
+ja ne sukulaiset, joista puhut, ovat apurejasi tässä siistissä jutussa.
+Ja juuri tuo parittajatätisi on ottanut järjestääkseen paperisi kuntoon.
+
+— Tarvitsenhan paperit lähteäkseni täältä opettajan kanssa.
+
+Antonio kirosi puoleksi kiukuissaan, puoleksi piloillaan ja sanoi:
+
+— Että sinä Ornella olet röyhkeä, sen olen tiennyt, mutta että
+röyhkeydessäsi voit mennä noin pitkälle, se on uutta minullekin. Sanopa
+minulle: viime lauantaiaamuna kävit postissa ja sait uuden kirjeen,
+johon vastasit maanantaina kirjatulla pikakirjeellä. Oliko tämäkin
+kirjeenvaihtoa serkkusi känssa?
+
+Ornella ei vastannut. Opettaja puuttui jälleen asiaan.
+
+— Ornella, emme tahdo sinulle mitään pahaa. Sinun pitäisi sanoa
+totuus, ainakin kiitollisuudesta. Muutoin... jos aiot lähteä täältä, ei
+kukaan...
+
+— Älkää puhuko noin! Antonio huudahti hiukan ärtyneenä. Olen jo
+sanonut, mitä aion tehdä, enkä muuta päätöstäni. Tahdon vain sanoa ja
+toistaä: Jos lapsen syntymän jälkeen tahdot mennä hiiteen, tai, mikä
+olisi vielä pahempaa, matkustat tuon houkkion luo, niin ole hyvä. Mutta
+lapsen aion ottaa huostaani.
+
+— Ornella, ajattele tarkoin asiaa! opettaja kehoitti.
+
+— Missä Bianchin kirjeet ovat?
+
+— Kylläpä te osaatte nalkutella, Ornella huudahti äkkiä rohkaistuen.
+Hän pudotti permannolle kapalokääreet, joita paraikaa päärmäsi, veti
+avarasta taskustaan kaksi rypistynyttä kirjettä jä näytti aikovan
+heittää nekin lattialle, mutta hillitsi itsensä ja laski ne pöydälle.
+
+— Anna nuo kirjeet minulle, Antonio käski mahtipontisesti kuin isäntä
+ainakin, ja otettuaan ne käteensä hän tarkasti kuoria. Ensimmäinen oli
+osoitettu Bianchin huvilaan ja toinen merkitty postiin jääväksi. Tuo
+mies oli ollut hyvin selvillä asioista.
+
+— Lue ne ääneen! opettaja käski vuorostaan.
+
+Synkän huoneen läpi, joka oli tämän näennäisesti jokapäiväisen ja
+värittömän näytelmän tapahtumapaikkana, puhalsi isänmurhaajan, tuon
+"ihmisistä kurjimman" vaikutuksesta runouden tuulahdus niistä ilmavista
+avaruuksista, joihin ainoastaan mielikuvitus kohoaa:
+
+"Ornella, suo anteeksi että rohkenen mainita sinua ristimänimelläsi
+ja sinutella sinua, mutta siitä illasta alkaen, jolloin näin sinut
+synkässä kirotussa entisessä kodissani, olen lakkaamatta keskustellut
+kanssasi; sinä olet toverini myrskyisellä matkallani, ja päivin puhumme
+toistemme kanssa ja öin lepäämme yhdessä kääriytyneinä samaan unelmien
+peitteeseen.
+
+"Ornella, minun kohtaloni on samanlainen kuin Vaeltavan juutalaisen,
+Jerusalemin suutarin, jonka aina uudelleen täytyy alkaa matkansa
+maailman ympäri, ja maailma on hänelle vain pieni puutarha, jossa
+hän ainaisesta vaeltamisestaan huolimatta tuntee olevansa vanki
+ja jossa hänellä ei ole muuta lohdutusta eikä muuta surua kuin
+katsella tähtiä tai rukoilla aurinkoa, että tämä säteillään saisi
+hänet raukeamaan tyhjiin. Mutta tätäkään ei hänelle ole suotu, vaan
+hänen täytyy elää ikuisesti, kärsiä ikuisesti. Hän tahtoi vastustaa
+Jumalan rakkautta, ihmisenä hän nousi vastustamaan niitä lakeja, jotka
+hallitsevat ihmiselämää, ja hänen rangaistuksensa on vuorostaan joutua
+inhimillisten lakien ulkopuolelle. Kuolemaa ei ole hänelle suotu,
+elämääkään ei enää ole hänelle suotu — sellainen minäkin olen".
+
+Tässä kohden Antonio, joka innostui oman äänensä kaiusta, kysyi osaksi
+ivallisesti, osaksi uteliaasti:
+
+— Mutta mitä hiidessä tuo mies, se Jerusalemin suutari, olikaan tehnyt?
+
+— Kun Kristus Golgatalle kulkiessaan uupui ristinsä painosta, muuan
+katsojista sanoi: "Nouse ja kulje edelleen, kulje edelleen!" Silloin
+Kristus kohottautui sanoen: "Ja sinun pitää kulkeman ikuisesti." Tuo
+mies oli Ahasverus, vaeltava juutalainen, näin opettaja vakavasti
+selitti.
+
+Antonio jatkoi lukemistaan:
+
+"Sellainen minäkin olen, jos sinä, Ornella, kiellät minulta apusi. Jos
+sinä olet kanssani äitinä, puolisona ja sisarena, olen sitävastoin
+uudestisyntyvä elämään, tulen samanlaiseksi kuin se viaton olento,
+jota kannat sydämesi alla, ja me kaksi, minä ja lapsesi, joka on oleva
+minunkin lapseni, elämme sinusta ja sinun rakkaudestasi.
+
+"Vannon sinulle, Ornella, etten suutele edes sormenpäitäsi, ennenkuin
+olet täyttänyt pyhän äidinvelvollisuutesi. Ja tahdon omistaa sinulle
+kaiken huolenpitoni. Lepään jalkojesi juuressa kuin uskollinen koira,
+ja sinä voit nukkua rauhassa, vaikka myrsky raivoaa ympärilläsi tai
+vaikka jalopeurat saartavat kotimme".
+
+— Loruja! Antonio huudahti, mutta ei kuitenkaan nauranut, eivätkä
+hänen silmänsä hellittäneet kirjettä.
+
+"Oli Jumalan lähettämä mielijohde, että sinä iltana palasin synkkään
+kotiini. Kuvittelin, että tuli vielä paloi takassa, ja että vanhempieni
+leppyneet henget odottivat minua siellä antaakseen minulle anteeksi
+ja siunatakseen minua. Ja olin aikonut ottaa sieltä jonkin muiston,
+okariinan, jonka sulavat sävelet olivat säestäneet ensilempeni unelmia,
+ja lisäksi äitini vihkisormuksen. Ja tulen löysin tuikkimassa sinun
+silmistäsi, Ornella, ja soiton ja vihkisormuksen, ne vein mukanani
+lapsensydämessäni, rakkaudessani sinuun, Ornella.
+
+"Ornella! Lausuessani tämän nimen kuulen vielä leppien suhinan
+auringonpaisteiselta kedolta suvituulten puhaltaessa, kun rypäleet
+alkavat punoittaa ja satakieli nokkii kypsää viikunaa tehdäkseen
+laulunsa vielä suloisemmaksi. Matkustamme kauas pois, Ornella, mutta
+jos sinä minua rakastat, niin kaikkialta, erämaista ja kaupunkien
+likaisilta kujilta, löydämme kesän viinitarhoja, ja satakieli laulaa
+meille sydämessämme".
+
+Opettaja kuunteli tarkkaavasti, jännittyneenä kuin kieli, joka on
+valmis väräjämään. Sillä paikalla, jossa Antonio nyt istui punoittavana
+ja pöyheänä osaksi teeskennellen, osaksi todella hilpeänä, opettaja
+kuvitteli vielä näkevänsä synkän, kokoonkyyristyneen isänmurhaajan
+ja koetti arvailla mielessään, minkä vaikutuksen tuon poloisen sanat
+toisen suussa tekivät Ornellaan. Mutta vilkaistuaan tähän hän näki
+hänen uudelleen kumartuneen ompeluksensa yli, vain ylenkatseellisen
+suun ympärillä kevyt vastenmielisyyden ilme. Ja kun Ornella huomasi,
+että häntä pidettiin silmällä, hän peitti tämänkin tunteittensa
+ulkonaisen ilmauksen vetäytyen täydellisen välinpitämättömyyden kuoreen.
+
+Toisessa kirjeessä puhuttiin ainoastaan käytännöllisistä seikoista,
+jotka vahvistivat Antonion mainitsemia asioita, Isänmurhaajalla
+oli vielä työtä Genovan satamassa ja hän hieroi sopimusta ison
+valtamerihöyryn kokin paikasta: Han odotti Ornellaa, joka huolimatta
+tilastaan näytti luvanneen matkustaa hänen luokseen mitä pikimmin.
+
+— Oivallista! Antonio huudahti taittaen kokoon molemmat kirjeet
+ja pistäen ne housuntaskuunsa. Senjälkeen hän seisoi hetken miettien
+otsa rypyssä. Ulkona ilma oli tyyntynyt, ja huoneen äkillisessä
+hiljaisuudessa pimeä tuntui painavan kasvojaan ikkunaruutuun ottaakseen
+osaa tähän vakavaan näytelmään.
+
+Sillä kaikki kävi todella jännittäväksi, kun Antonio äkkiä sanoi
+mahtipontisesti aivan kuin sotamies, joka on hetkeksi nukahtanut ja
+vaistomaisesti herää juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin pitää
+marssia eteenpäin:
+
+— Ja nyt, Ornella, kokoa kamssusi, ja lähtekäämme. Varhain
+huomisaamuna, hän lisäsi kääntyen opettajan puoleen, Marga lähettää
+luoksenne palvelijattarensa huolehtimaan siivouksesta ja kaikesta, mitä
+tarvitsette.
+
+Ornella ei kohottanut päätään, mutta herkesi ompelemasta, neula
+vielä pistettynä kankaaseen, ja hänen asentonsa muistutti opettajan
+mielestä kilpikonnaa, joka, kun sitä hätyytetään, pysähtyy paikalleen
+vetäytyäkseen panssarinsa sisään.
+
+Opettajakin oli ääneti. Hän tunsi, että tuona pimeänä yönä oltiin tultu
+tienristeykseen, jossa ainoastaan vaisto saattoi pelastaa ihmisen, ja
+hän odotti, että Ornella sanoisi jotakin, tämä kun oli heistä kolmesta
+enimmin vaisto-olento. Hän otti neulan kapalositeestä, pisti sen
+raivokkaasti takaisin kankaaseen ja nosti sitten uhmaten päänsä:
+
+— Minä en tule mukaan.
+
+Mutta Antonio ei menettänyt malttiaan, vaan kääntyi opettajan puoleen:
+
+— Koettakaa te taivuttaa häntä. Luulen, että se on velvollisuutenne.
+
+— Ei kukaan tiedä paremmin, mikä on velvollisuuteni, kuin minä
+itse. Ornellan pitää jäädä tänne, ja minä kehoitan häntä vuorostaan
+täyttämään velvollisuutensa.
+
+— Te olette haaveilija ja pysytte aina haaveilijana, anteeksi, että
+sanon sen kursailematta. Ennenkuin kolme päivää on kulunut, Ornella on
+tipotiessään, enkä minä, jumaliste, salli lapseni syntyvän kadulla ja
+että sitä retuutetaan ympäri maailmaa veijarien ja jätkien seurassa.
+
+— Jos hänen on välttämätöntä paeta, hän pakenee siitäkin paikasta,
+jonne aiot viedä hänet. Sitä hän totisesti ei tee. Tiedän, kenen kanssa
+olen tekemisissä, ja sanon toistamiseen, että hän heti lapsen synnyttyä
+saa tehdä, mitä tahtoo. Oletko ymmärtänyt? hän huusi Ornellaan päin
+kääntyen. Lähde heti paikalla liikkeelle.
+
+Ornella ei hievahtanut paikaltaan, ja hänen silmänsä tuijottivat
+nyt opettajaan, kuin hänen kohtalonsa olisi riippunut vanhuksesta
+eikä tuosta toisesta. Mutta opettaja tunsi itsensä jälleen usvien
+ympäröimäksi ja huomasi Antonion äänenpainossa niin taipumattoman
+päättäväisyyden, ettei tietänyt, mitä tehdä. Hän turvalitui
+toistamiseen Ornellan vaistoon, ja vastaten hänen rukoilevaan
+katseeseensa hän virkkoi tyynesti:
+
+— Ornella, sinun itsesi pitää vapaasti tehdä päätöksesi. En voi enää
+kauempaa tunkeutua sinun ja Antonion väliin. Lapsi kuuluu teille
+molemmille, ja kaikki on tehtävä sen pelastumiseksi.
+
+— Tahdon jäädä tänne ainakin muutamaksi päiväksi. En tahdo, että minua
+noin pakotetaan, Ornella sanoi, mutta Antonio ei antanut hänen jatkaa.
+
+— Mutta minäpä aion pakottaa sinut heti lähtemään kanssani. Tunnen
+sinut, sen hyvin tiedät, ja asia on heti ratkaistava.
+
+— Entä jollen tahdo lähteä? Jos huudan apua.
+
+— Älä pakota minua menettämään kärsivällisyyttäni! Tiedät, miltä
+nyrkkini maistuvat.
+
+Näin sanottuaan Antonio lähestyi naista, ikäänkuin paremmin
+näyttääkseen, kuinka pitkä hän oli, ja muistuttaakseen hänelle
+valtaansa ja myös koetellakseen häneen jälleen mieskohtaista
+lumousvoimaansa, mikä yksin saattoi taivuttaa tuon naisen seuraamaan
+häntä.
+
+Ornella ei hievahtanut eikä muuttanut ilmettään, vaan seisoi tyynenä ja
+kylmänä, neula ainoana aseena.
+
+Silloin Antonio todellä menetti malttinsa. Hän tarttui näisen olkaan
+kuin kiveen, jonka aikoi viskata kauas, ja ravisti häntä. Kapalokääre
+liukui Ornellan sylistä, ja tuossa kaameassa hiljaisuudessa saattoi
+kuulla hänen tukastaan putoavan hiusneulan rapsahtavan lattiaan.
+
+Opettaja nousi nojaten kättään tuoliin, aivan kuin ennen koulussa
+palauttaakseen vallattomat oppilaat järjestykseen. Mutta tyyneys ja
+vakavuus, jota hän koetti säilyttää, katosi hänestä kokonaan, sillä
+hermostunut vavistus alkoi puistattaa häntä hänen nähdessään Ornellan
+tekevän vastarintaa Antonion raivokkaalle hyökkäykselle ja tämän
+kolhivan nyrkillään naisen selkää.
+
+Silloin opettaja meni väliin ja tarttui miehen käsivarteen. Antonio
+kääntyi äkkiä hämmästyneenä, kuin olisi kokonaan unohtanut opettajan
+läsnäolon, ja hulmahti punaiseksi raivosta.
+
+— Älkää sekaantuko tähän! hän huudahti ja tuuppasi opettajan
+kovakouraisesti syrjään. Olette jo vallan liiaksi sekaantunut meidän
+asioihimme. Nouse! hän sanoi ja kääntyi uudelleen Ornellaan päin,
+muuten en vastaa teoistani.
+
+Ja kun nainen ei totellut, hän veti taskustaan pienen revolverin ja
+puristi sitä kädessään kuin avainta.
+
+— Äkkiä Ornella kavahti pystyyn ja arkana kuin peto, jota kesyttäjä
+uhkaa, hän lähestyi ullakon tikapuita.
+
+Opettaja palasi istumaan lieden ääreen kääntäen kasvonsa tulta kohti.
+Hän ei enää tahtonut nähdä Antoniota, hän tunsi, että heidän välillään
+oli kaikki nyt lopussa. Hänen omantuntonsa ongelma oli ratkaistu ja oli
+rauennut tuhaksi, samoin kuin halot olivat palaneet poroksi pesässä.
+Ja hänen teki melkein mielensä hymyillä itselleen ajatellessaan
+pitkällistä kärsimystään. Mutta siitä olisi tullut katkera hymy, sillä
+sielunsa pohjassa hän tunsi surun painavan entistään raskaampana.
+
+Ylhäällä ullakkohuoneessa Ornella kuului liikkuvan muuttaessaan
+vaatteita ja kootessaan tavaroitaan, ja sillä aikaa Antonio puki ylleen
+päällystakkinsa ja lähestyi liettä. Hän sanoi nolona:
+
+— Anteeksi, jos olen ollut ankara. Mutta se oli välttämätöntä.
+Tahdonpa mainita teille, hän lisäsi hiljaa ja kumartuen opettajan
+puoleen, että Marga kehoitti minua tähän vapautuakseen naurettavasta ja
+tuskallisesta asemasta.
+
+— Minun tähteni ei teidän enää tarvitse olla huolissanne, ei "sinun,
+ei Margan" eikä kenenkään muunkaan! opettaja sanoi tuijottaen
+järkähtämättä tuleen. En enää tunne ketään teistä.
+
+— Lepytte kyllä ja saatte nähdä, että kaikki vielä kääntyy hyväksi.
+Minähän vain täytän velvollisuuteni ja kuljen sitä tietä, jonka itse
+kerran minulle neuvoitte. Muistatteko? Tahdoittehan, etta toimittaisin
+Ornellan pois talostani ja koko tältä seudulta, jossa perheeni asuu,
+ja järjestäisin lapsen toimeentulon. Sitä kai tarkoititte, vai kuinka?
+Enhän siis aiokaan tehdä mitään muuta.
+
+Mutta kun tämä puhe ei tyydyttänyt opettajaa, hän kun ei voinut
+hyväksyä sitä, Antonio nousi kärsimättömänä ja sanoi:
+
+— Ettekö ymmärrä, että olen poikanne suuremmassa määrin kuin
+itsekään uskotte? Tiedän kaiken teistä, menneisyydestänne ja siitä
+siteestä, joka yhdistää meitä. Marga on puhunut minulle siitä, ja nyt
+meitä on kolme taistelemassa pahaa vastaan, niin että Ola pelastuu
+rangaistuksesta, joka vielä saattaa olla odottamassa.
+
+Opettaja nosti päätään, ja kun tulen hohde heijastui veripunaisena
+Antonion vaalealle puvulle, hänen eteensä ilmestyi jälleen näky:
+kuollut nainen lapsi kohdussaan.
+
+— Ola on nyt pelastettu, hän virkkoi, mutta Ornellan lapsi sitävastoin
+luultavasti joutuu perikatoon.
+
+Sitten hän ei enää sanonut ainoatakaan sanaa, ei edes Ornellan
+tullessa ullakolta kädessä mytty, jonka laski pöydälle ottaakseen
+siihen lisää tavaroita. Ensin hän pisti siihen vanhat jalkineensa,
+sitten kapalokääreet, joita oli ommellut ja jotka hän noukki
+permannolta, pudistellen niistä pois pölyn. Sitten hän levollisesti
+ja välinpitämättömästi katseli ympärilleen nähdäkseen, oliko hän
+unhottanut jotakin. Hetkeksi hänen silmänsä kohdistuivat kirjokuvaan
+"Pako Egyptiin", mutta sitten hän painoi alas päänsä, sillä hautoessaan
+mielessään pakoa isänmurhaajan luo hän oli aikonut viedä tuon
+seinäkoristeen mukaansa, miksi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ehkä
+sentähden, että se oli ainoa arvoesine koko talossa.
+
+Hän luuli huomaavansa, että opettaja arvasi hänen ajatuksensa, ja
+paremmin peittääkseen ne hän kumartui etsimään tukastaan lattialle
+pudonnutta hiusneulaansa. Tätä kesti vain silmänräpäyksen ajan,
+mutta kun hän jälleen ojentautui suoraksi, hän näytti aivan toiselta
+olennolta, kasvot kellertävinä kuin hänen palmikkonsa ja suuret silmät
+kauhusta laajenneina. Hän kohotti käsivarsiaan asettaakseen paikoilleen
+neulan, mutta ikäänkuin hän olisi vahingossa pistänyt neulan niskansa
+läpi hän päästi huudon, joka muistutti sonnin mylvintää sen saadessa
+nuijasta kuoliniskun.
+
+Miehet luulivat hänen teeskentelevän, mutta samassa hän retkahti
+tuolille, painoi pään myttyä vasten ja puri tiukasti yhteen hampaansa,
+jotta ei uudelleen olisi huutanut.
+
+Hetken kuluttua uusi huuto täytti huoneen kauhulla. Se oli omituista
+ulvontaa, joka kohosi hänen sisimmästään kuin maanalaisesta paikasta,
+jossa tapahtui jotakin kauheaa. Se huusi apua, mutta oli samalla kirous.
+
+— Ornella! Antonio sanoi pelästyneenä.
+
+Mutta nainen huitoi käsillään kuin ahdistettu lintu torjuen ja uhaten.
+
+— Mene tiehesi, hän huusi ääni käheänä, mene,tiehesi, pahantekijä ja
+raukka!
+
+Syvää vihaa värähteli hänen äänessään, valitusta, joka oli hänen
+ensimmäistä huutoaan vihlovampi. Siinä purkautui ilmoille naisen vanha
+viha miestä kohtaan, joka oli pakottanut hänet synnyttämään ja joka
+oman hekumansa vuoksi oli runnellut hänen lihaansa ja tehnyt hänen
+kohdustaan tuskien pesän.
+
+Opettaja oivalsi, mistä tämä johtui ja nousi.
+
+— Nuo ovat synnytystuskia, hän sanoi yksinkertaisesti. Meidän on
+noudettava kätilö. Nouse, Ornella, ja paneudu pitkäksesi vuoteeseeni!
+
+Hän tarttui naisen käsivarteen ja pakotti tämän nousemaan, ja nojaten
+opettajaan Ornella sai uutta rohkeutta ja astui muutaman askelen
+vuodetta kohti.
+
+Mutta sitten hän muutti päätöksensä, tempautui irti opettajan käsistä
+ja konttasi nelinryömin ylös ullakkoportaita kuin eläin, jöka menee
+piiloon synnyttämään poikasiaan.
+
+Huolimatta sankarillisista aikeistaan Antoniota ei haluttanut
+lähteä noutamaan kätilöä; hän ehkä ajatteli, että oman arvokkaisuutensa
+vuoksi hänen oli parasta varovasti peräytyä.
+
+Proto siis lahetettiin noutamaan kätilöä. Proto oli näppärä
+kaikessa, ja tämä tehtävä tuntui häntä jonkinverran huvittavankin.
+Hän aikoi härnäillä kätilöä sanomalla, että oli kysymys hyvin
+salaperäisestä seikkailusta: ulkomaalainen nainen muka oli salatakseen
+harha-askeleensa, tullut seudulle synnyttämään. Ja hän myhäili
+itsekseen kulkiessaan tuulen pieksämän vänhan sateenvarjon turvissa
+pimeätä lokaista tietä.
+
+Mutta hän palasi hiukan nolona. Kätilö oli avustamassa toisessa
+synnytyksessä rikkaassa perheessä, ja kun hän oli varsin hyvin
+ymmärtänyt, kenestä oli kysymys, hän oli kohdellut Protoa kylmästi ja
+vihamielisesti:
+
+— Saamme nähdä, kun olen päässyt vapaaksi sieltä toisesta paikasta.
+
+— Näyttää siltä, kuin minun täytyisi toimia kätilön sijaisena,
+opettaja huomautti hilpeästi avattuaan Ornellan mytyn ja otettuaan
+esille tämän valmiiksi ompelemat kapalot ja pienet paidat. Ja hän
+koetti muistella, mitä oli lukenut jostakin tieteellisestä kirjasta
+siitä, kuinka synnytyksessä on meneteltävä.
+
+Proto seurasi kaikkea tarkkaavaisesti. Ornellan harvat vaatekappaleet,
+hänen kenkänsä ja sukkansa, jotka olivat hajallaan pöydällä,
+herättivät hänessä melkein loukatun säädyllisyyden tunnetta, mutta myös
+ahdistusta, ikäänkuin ne olisivat olleet jonkun hukuttautumaan menneen
+henkilön merenrannalle heittämiä pukineita.
+
+— Täytyy kuitenkin auttaa tuota ihmisparkaa, hän virkkoi. Täytyy antaa
+hänelle jotakin juotavaa.
+
+— Niin, se lääke on jo valmiina, opettaja huudahti ilkkuen miehen
+yksinkertaisuutta.
+
+Äkkiä joku kuului naputtavan ovelle. Molemmat riensivät avaamaan
+toivoen, että tulija olisi kätilö, mutta he eivät voineet olla
+hymyilemättä nähdessään Gesuinon nolot kasvot. Hän oli ottanut
+ylleen sadetakin ja painanut päähänsä lakin, ja tuli sietämättömän
+uteliaisuuden ajamana, mutta myöskin osanottavana tiedustelemaan, millä
+kannalla asiat olivat. Lyhyellä matkallaan veljesten tuvasta opettajan
+asunnolle hän oli jo kastunut sateessa läpimäräksi, ja nyt hän vapisi
+kuin vilusta kohmettunut koira.
+
+— Mitä sinulla on täällä tekemistä? veli sanoi ja koetti estää häntä
+tulemasta sisään. Mene takaisin kotiin!
+
+Mutta opettaja tahtoi koetella Gesuinonkin hyvää tahtoa, ojensi hänelle
+perhesateensuojansa ja sanoi:
+
+— Proto lähti noutamaan tuota vietävän kätilöä, mutta tämä ei tahtonut
+heti tulla; teemme kyllä siitä valituksen, mutta menepä sinä, Gesuino,
+sillävälin lääkäriin ja pyydä häntä minun puolestani tulemaan tänne. On
+kyseessä kahden ihmisolennon pelastaminen.
+
+Gesuino otti sateensuojan, avasi sen yhdellä nykäyksellä kynnyksellä,
+piti sitä edessään kilven tavoin rankkasadetta vastaan ja riensi pois.
+
+— Hän on kuitenkin kiltti, tuo veli parkani, Proto sanoi enemmän
+itsekseen kuin opettajalle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siitä tuli käikille muistorikas yö. Ulkona sade valui virtanaan ja
+tuntui raivoissaan tahtovan erottaa opettajan asunnon muusta maailmasta
+ja estää hairahtunutta naista saamasta apua.
+
+Mutta kuta järjettömämmin luonnonvoimat raivosivat, sitä uutterammin
+miehet ponnistelivat voittaakseen hetken vaikeudet.
+
+Gesuino palasi mukanaan lääkäri, sama, joka aikaisemmin oli
+hoitanut opettajaa. Ja sittenkuin tuo ystävällinen mies oli käynyt
+ylhäällä Ornellan luona, hän sanoi, että oli tulossa ennenaikainen
+synnytys, joka epäilemättä aiheutui rajusta ponnistuksesta tai
+mielenliikutuksesta. Opettaja ei maininnut mitään Antonion käynnistä.
+
+Vähän päästä opettaja nousi ullakolle. Ornellalla oli vielä vaatteet
+yllään, ja hän vuoroin loikoi, vuoroin istui matalalla vuoteellaan,
+joka oli aivan epäjärjestyksessä. Kynttilän valossa, jonka liekki
+lepatti ja ikäänkuin ojentihe leikittelemään ilman kanssa, hänen tumman
+hahmonsa ääriviivat kuvastuivat valkoista seinää vastaan; ja istuessaan
+pää ristissä olevien käsivarsien varassa han näytti vangilta, joka
+pureskelee kahleitaan.
+
+Ja tuo pieni huone, jonka ikkuna oli kuin luukku, ja jonka pöytänä ja
+samalla tuolina oli kumollaan oleva laatikko, muistutti todellakin
+vankikoppia.
+
+Opettaja ei muistanut koskaan nähneensä niin synkkää näkyä. Kattoa
+pieksävä sade sai hänet ajattelemaan tulivuoren purkausta, joka
+syöksi laavaa ja tuhkaa pyörteen tulvan yli, ja itse kuolema oli
+läsnä Ornellan varjon muodossa. Jumalan läsnäolo ja voima ei koskaan
+ollut ilmennyt hänelle niin vahvana kuin tänä yönä, Jumalan, joka
+valtikallaan osoittaa rajan, joka erottaa toisistaan ihmisen tahdon ja
+kyvyn muodostaa kohtaloaan; Jumalan, joka oli hänen käsiinsä jättänyt
+tämän naisen ja hänen kohdussaan olevan elon hedelmän ja joka pyyhkäisi
+pois ajan ja paikan rajat, jopa itse kuolemankin ja sai opettajan
+ajattelemaan, että tämä tässä oli sama nainen, jonka kuolemaan hän oli
+syypää.
+
+Lääkäri oli poistunut selitettyään, että synnytys tapahtuisi
+päivän koittaessa ja että hän itse ottaisi toimekseen pakottaa kätilön
+täyttämään velvollisuutensa.
+
+Tunnit kuluivat. Molemmat veljet olivat vuoroin opettajan luona. Ei
+kukaan puhunut sanaakaan, kaikki oli hiljaista, kuin olisi valvottu
+vainajan, eikä lapsensynnyttäjän vuoteen ääressä.
+
+Veljekset olivat toisilleen kateellisia, ei niinkään naisen vuoksi
+kuin siksi, että he kilpailivat siitä, kumpi saisi auttaa opettajaa.
+Kun Gesuino, joka huolimatta murinastaan ja raivonpuuskistaan oli
+veljeksistä heikompi, astui sisään, syntyi kynnyksellä äänetön riita.
+Proto katseli häntä uhaten ja tuuppi häntä ulos, ja ainoastaan siksi,
+että huomasi opettajan pitävän heitä silmällä, hän ei ajanut veljeään
+pois.
+
+Gesuino astui voitonriemuissaan huoneeseen, ja Proto lähti
+raivostuneena tiehensä päättäen olla tulematta takaisin.
+
+Päivän koitteessa sade taukosi. Ja äkkiä seuraavan hiljaisuuden aikana
+ensimmäinen kukonlaulu tuntui julistavan, että salaperäinen olento pian
+saapuisi kaukaa tuomaan rauhaa tuohon koettelemusten ahdistamaan taloon.
+
+Ornella oli vaipunut uneen. Opettaja peitti hänet päällystakillaan
+ja asetti uuden kynttilän jalkaan, josta edellinen oli palanut
+loppuun, jättäen jälkeensä kimpun valkoisia kyyneliä. Uusi kynttilä
+paloi rauhallisella lempeällä liekillä ja alkoi lepattaa vasta
+toisen kukonlaulun auringonsäteen tavoin tunkiessa sisään pienestä
+ullakkoikkunasta.
+
+Opettaja laskeutui jälleen huoneeseensa keittämään kahvia ja näki
+Gesuinon torkkuvan lieden ääressä kuin koira, joka nukkuessaankin
+kuuntelee.
+
+Opettajakin kuunteli. Hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisi ollut
+uninen ja kuin hän vastoin tahtoaan olisi nukkunut kauan. Ja syvän
+hiljaisuuden vallitessa hän kuuli ulkoa heikkoa kahinaa, kuin yö
+ja pimeys olisi rakoillut päästääkseen valon esille ja kuin kaikki
+myrskyn maahan painamat esineet olisivat taas värähdellen kohonneet
+ylös ja maata peittävän harson alta pensaat, rannan kaislikko ja
+sienten sateenvarjot olisivat pistäneet esiin kuin vuorten huiput
+vedenpaisumuksen jälkeen.
+
+Se tunne, että hän itse oli pelastunut vedenpaisumuksesta ja että
+hän oli lisäksi kuin Noak pelastanut arkkiinsa uuden ihmiskunnan
+siemenen, ei enää haihtunut opettajan mielestä. Ja hän kuvitteli yhä
+ajelehtivansa merellä, joka oli todellista merta kauheampi. Mutta
+toivo päästä valkamaan oli niin elavä, ettei hän enää tuntenut edes
+tarvetta toistaa tuota vanhaa laulua meripojasta, joka huutaa avuksi
+Herraa. Sillä Herra oli läsnä, oli hänen omassatunnossaan ja hänen
+vahvuudessaan ja ennenkaikkea hänen voitontahdossaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kukon kolmannesti laulaessa pieni kätilö saapui ajaen hiljaa
+polkupyörällä.
+
+Hän oli pienikokoinen ja hyvin nuori, ja häntä olisi voinut
+luulla tytöksi, ellei uurteinen otsa ja sinisten kehien ympäröimät
+väsyneet tummat silmät olisi puhuneet selvää kieltään valvottujen öiden
+rasituksista.
+
+Asettaessaan pyöränsä oven pieleen hän loi epäluuloisen katseen oveen
+ja luuli ensin joutuneensa pilan esineeksi. Mutta sitten hän huomasi
+ullakolle johtavat tikapuut, riisui vaippansa, jonka alta tuli näkyviin
+hänen synnytyksissä käyttämänsä valkoinen mekko, ja kiipesi ullakolle
+ketterästi kuin orava.
+
+Opettajan teki mieli seurata häntä sinne. Tuo pieni vaitelias nainen,
+joka oli saapunut kuin valkoinen mustasiipinen lintu, tuntui hänestä
+arvoitukselliselta, mutta herätti hänet samalla todellisuuteen.
+
+Hän kuuli, miten nainen herätti Ornellan hänen vaarallisesta
+horroksestaan ja kovalla rämeällä äänellä käski hänen riisuutua ja
+paneutua vuoteeseen. Sitten hän pisti päänsä esiin ullakon aukosta ja
+komensi:
+
+— Kuumaa vettä, mutta joutuin!
+
+Opettaja aikoi panna padan hellalle, mutta Gesuino oli ketterämpi. Hän
+puhalsi tulen leimuamaan, ja vitjoista riippuvaan koukkuun hän ripusti
+kuparikattilan, joka oli täynnä vettä.
+
+— Teemme tästä oivan puuron, hän sanoi kovin ylpeänä ja mielissään
+sukkelasta päähänpistostaan.
+
+Opettajakin hymyili rohkaistuneena. Ja saadakseen tekosyyn mennä
+ullakkohuoneeseen hän päätti viedä kätilölle kupin kuumaa kahvia ja
+runsaasti sokeria.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Lapsi syntyi päivännousun aikana. Aurinko loi juuri ensi säteitään
+ullakonikkunasta, joka kimmelsi kuin kristalli.
+
+— Se on poika, kätilö ilmoitti. Ja kun pienokainen, joka oli ollut
+vähällä tukehtua syntyessään, se kun oli kuin iso, ja loikoi siinä
+parkumatta iho verettömänä ja sinertävänä, näyttäen murhatun läpsen
+ruumiilta, kätilö tarttui sen jalkoihin, niin että pää oli alaspäin, ja
+antoi sille ylenkatseellisesti läimäyksen, ikäänkuin se jo olisi tehnyt
+pahan teon.
+
+Silloin parahdus kaikui hiljaisessa talossa. Lapsi heräsi eloon.
+
+Nopealla käsien liikkeellä, kuin olisi leikitellyt nukella, kätilö
+käänsi pienokaisen pään taas ylöspäin, kääri sen lämpimiin kapaloihin
+ja laski sen opettajan käsivarsille.
+
+— Tämä on valmis. Nyt käymme käsiksi äitiin.
+
+Hoidettuaan äitiä ja asetettuaan hänelle siteen kätilö kääntyi
+katsomaan, missä lapsi oli, ja näki silloin, ettei opettaja ollut
+hievahtanut tuumaakaan siitä paikasta, jossa oli seisonut saadessaan
+pojan käsivarsilleen. Ehkä hän ei edes ollut rohjennut hengittää
+seisoessaan siinä hämmästyksen ja levottomuuden kuvastuessa
+kasvoillaan ja lujasti pidellen tuota myttyä, josta inhimillisen
+olennon huudot ja valitukset kohosivat ilmoille.
+
+Gesuino oli asettanut vielä toisen padallisen vettä kiehumaan,
+vaikka sitä ei enää olisi tarvittu. Proto palasi mukanaan mytty, jota
+hän koetti piilottaa.
+
+— Mene sinä kotiin ja tee mitä tarvitaan, hän komensi veljeään
+vihaisella äänellä. Hämmästyksekseen hän näki, että Gesuino viittasi
+peukalollaan ullakolle päin osoittaen, että veljen tuli vaieta. Sitten
+hän lähti.
+
+Proto jäi huoneeseen levottomana ja uteliaana kuvitellen mielessään,
+että kaikki oli samalla kannalla kuin edellisenä iltana.
+
+Eihän mitään tosiasiassa ollut muuttunut. Kätilö oli mennyt, ja syvä
+hiljaisuus vallitsi huoneessa ja ullakolla. Ainoa, mikä oudoksutti,
+oli, että opettaja ja Ornella tuntuivat lähteneen pois, ja ainoa, mikä
+talossa eli, oli tuli ja sen yläpuolella pata, jossa vesi hurjasti
+kiehui ja porehti.
+
+Mutta Proto ei ollut mies, joka vähästä hämmästyi. Hän laski myttynsä
+pöydälle, ja kun vesi padassa kiehui, hänen mielestään oli sopivaa
+käyttää sitä. Hän veti siis esiin mytystä kynityn kanan, jonka pää
+oli käännetty jalkojen väliin, ja tutkittuaan, että vesi padassa oli
+puhdasta, hän pisti kanan siihen.
+
+Ja hän istuutui odottamaan. Ylhäällä oli kaikki edelleen hiljaista.
+Proto rohkaisi mielensä, kiipesi ullakolle ja näki siellä Ornellan
+nukkuvan liikkumattomana kuin kuva ja opettajan istuvan laatikolla
+päällystakki levällään polvilla ja sen alla jotakin, jonka hän näytti
+pelkäävän pudottavansa tai särkevänsä. Ja pyöreä taivaansininen
+ikkuna-aukko näytti isolta silmältä, jonka keskellä loisti auringon
+terä.
+
+Huomatessaan Proton opettaja kehoitti häntä päännyökkäyksellä
+poistumaan, jotta ei olisi häirinnyt Ornellan unta, ja nosti
+päällystakin lievettä. Hän pelkäsi koko ajan, että lapsi tukehtuisi,
+eikä voinut laskea pienokaista äidin jo muutoinkin liian ahtaaseen
+vuoteeseen. Ja alas hän ei tahtonut sitä viedä.
+
+Odottaessaan kätilön paluuta varmana siitä, että Proto valvoisi taloa,
+hän vaipui ajatuksiinsa.
+
+Kätilö oli ottanut tehtäväkseen ilmoittaa pormestarille lapsen
+syntymän, ja tässäkin suhteessa opettaja siis saattoi olla huoleti.
+Ornellan mytystä hän oli löytänyt tarpeeksi rahaa suorittaakseen
+tärkeimmät kulut. Hänen ainoa toivomuksensa oli, ettei Antonio palaisi,
+mutta silti hänen poissaolonsa harmitti häntä kaiken eilisiltaisen
+kerskailun ja loruilemisen perästä. Mutta mitä se haittasi? Tapahtukoon
+Jumalan tahto! Ja hän tunsi nyt sisimmässään tavatonta voimaa, joka
+antoi hänelle rohkeutta puolustaa hinnasta mistä tahansa lasta, jonka
+kohtalo oli uskonut hänen haltuunsa.
+
+Hän tunsi syvää sääliä Ornellaakin kohtaan, joka nukkui suu puoleksi
+avoimena kuin uinaileva lapsi, kalpeana ja ilman muuta pielusta
+kuin kokoonkäärityt palmikkonsa. Hänen mielestään tuo nainen oli
+vuodattamansa veren ja kärsimiensä tuskien kautta vapautunut ja
+puhdistunut pahasta, ja hän lepäsi siinä kuin vahakuva, jota
+mielin määrin saattoi muovailla. Ornella oli päässyt raskaasta
+hengityksestäänkin. Ja otsassa ja nenässä oli jotakin lapsesta
+muistuttavaa.
+
+Ja äkkiä, tietämättä miten, hän mielikuvituksessaan siirtyy takaisin
+pieneen kyläkouluunsa. Viisi köyhää tenavaa, kaikki rumia ja röyhkeitä,
+istuu penkillä ja tuijottaa häneen pilkallisesti.
+
+— Nyt, kun koulumestari, herra Giuseppe, ei voi nähdä meitä, — pienin
+ja häijyin heistä virkkoi, voimme leikkiä lapsenlikkaa tuon kaljun
+kakaran kanssa.
+
+Toiset nauraa hohottavat; muuan varakkaan kodin hyvin kasvatettu poika
+nousee ja alkaa virnistellä kauheasti:
+
+— Enkö minäkin saa maitoa, herra opettaja?
+
+Koko luokka alkaa hillittömästi nauraa ja virnistellä. Yksi nulikoista
+viskaa opettajän selkään tammen terhoja ja mädänneitä oliiveja tähdäten
+enemmän lapseen kuin opettajaan. Tämä koettaa nousta, mutta ei voi eikä
+tahdokaan, ja koettaa eteenpäin ojennetuin kasivarsin suojella pientä
+ahdistettua olentoa.
+
+— Tämäkin on rangaistus, kun en rakastanut lapsia, hän ajattelee.
+
+Äkkiä joku kiipeää tikapuita; ullakkoaukossa näkyy Olan kaunis pää
+mustine kutreineen ja tummine kullanhohteisine silmineen. Opettaja
+tuntee punastuvansa ja koettaa piilottaa lapsen paremmin, mutta Ola
+tietää kaiken, hypähtää keskelle ullakkohuonetta ja sanoo:
+
+— Anna minulle keppi, että voin puolustaa pikkuveljeä noilta
+marakateilta.
+
+Nyt pojat ovat kadonneet, ja koulun asemesta näkyy edessä meri
+levottomine aaltoineen. Pojat ovat kadonneet mutta minne? Hänestä
+tuntuu, kuin he kaikki olisivat hypänneet hänen päällystakkinsa
+poimuihin. Ja tämä painaa häntä ja on solumaisillaan alas hänen
+polviltaan, ja lapsi pyörähtää siitä permannolle murskautuneena
+pieniksi kelmeiksi ja verisiksi palasiksi.
+
+Opettaja herää pelästyneenä unen horroksestaan ja kohottaa päällystakin
+lievettä nähdäkseen, onko lapsi vielä siinä vahingoittumattomana. Siinä
+se yhä vielä oli, iso pää punertavan myssyn ympäröimänä. Silmät olivat
+auki ilmeettöminä, ja ne ja pienet kiiltävät kasvot, joiden iho näytti
+kuoritulta ja korvatulta toisella iholla, muistuttivat omituisesti Olan
+nukkea.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Antonio palasi. Housunlahkeet korkeiden saapasvarsien sisässä ja
+ruoska kädessä hän oli kuin ratsutaituri, joka hankkiutuu lähtemään
+vaarallisiin kilpailuihin. Hän ilmoitti, että hänen oli pakko matkustaa
+asioitaan hoitamaan, mutta toisestakin syystä, jonka hän uskoi
+ainoastaan opettajalle.
+
+— Koetan löytää jonkin paikan, minne voin sijoittaa Ornellan ja
+lapsen, niinpiankuin heidät voi siirtää. Tässä on siihen asti...
+
+Hän tarjosi rahoja, ja opettaja epäröi, ottaisiko niitä vastaan. Hän
+otti ne kuitenkin ja asetti ne syrjään tahtoen osoittaa, ettei aikonut
+käyttää toisen rahoja omiin tarpeisiinsa.
+
+Antonio tahtoi nähdä Ornellan ja lapsen. Kätilö, joka oli uudelleen
+käynyt talossa, oli järjestänyt siten, että molemmat voivat nukkua
+vieretysten vuoteessa, niin että äiti saattoi imettää lasta.
+
+Kun Antonio tuli ylös ullakkohuoneeseen, Ornella lepäsi puoleksi
+kyljellään ja antoi lapselle rintaa, ja näytti siltä kuin äiti ja lapsi
+olisivat ruumiillisesti olleet yksi ainoa olento. Ornellasta tuntui,
+kuin tuo pieni pehmeä suu, joka imi niin uutterasti, että oikein teki
+kipeää, mutta silti samalla tuotti hänelle hekumaa, ei koskaan enää
+voisi erota hänestä. Ja hän tunsi, että jos joku koettaisi riistää
+lasta hänen rinnoiltaan, hän silloin silmänräpäyksessä muuttuisi
+raivoisaksi pedoksi.
+
+Kun Antonio kumartui vuoteen yli ja Ornella muisti miehen pahat aikeet,
+hänen silmänsä hehkuivat vihasta.
+
+Mutta Antonion tarkoituksena ei ollut panna toimeen tuntehikkaita
+kohtauksia, hänen välinpitämättömyytensä äidin ja läpsen suhteen pisti
+selvästi esiin hänen äkäisistä kasvoistaan. Ainoa, mista hän sinä
+hetkenä välitti, oli se, ettei opettaja vain pitäisi häntä kitsaana
+ja velvollisuutensa unhottaneena miehenä, ja heidän laskeuduttuaan
+takaisin huoneeseen, josta Proto oli hienotunteisesti poistunut,
+Antonio tahtoi antaa opettajalle lisää rahoja.
+
+— Ei, ei, opettaja sanoi torjuen ja työnsi paheksuen pois rahoja
+ojentavan kädenkin. Riittää jo!
+
+Tämä _riittää_ merkitsi muutakin.
+
+Antonio ymmärsi sen hyvin, mutta sanoi kuitenkin:
+
+— Palaan muutoin parin kolmen päivän kuluttua; silloin varmaankin olen
+löytänyt heille sopivan paikan, ja jos Ornella silloin jo on päässyt
+jalkeille, niin kaikki on selvää.
+
+Opettaja ei vastannut, ja Antonion mentyä tiehensä hänen mieleensä
+muistui, miten hän oli viimeisen kerran nähnyt tämän, ennenkuin hän
+poikasena karkasi kotoaan.
+
+— Hetkeä aikaisemmin hän oli syönyt leipääni ja juonut viiniäni ja
+meni sitten matkoihinsa luomatta minuun edes säälin katsetta. Mutta
+onhan aivan oikein, että asiat ovat näin. Niin hän ajatteli ja meni
+ylös Ornellan luo.
+
+Opettaja huomasi, että Ornellan kasvot punoittivat, että hän oli
+kiihoittunut ja että hänen silmänsä näyttivät säikkyneiltä.
+
+— Mitä Antonio sanoi teille? hän kysyi lujalla ja epäluuloisella
+äänellä.
+
+— Ei hän sanonut mitään.
+
+— Kyllä hän varmaankin sanoi. Tunnen hänen tuumansa: hän tahtoo tappaa
+lapsen.
+
+Olet mieletön, Ornella, kuinka tuollainen voi pälkähtää päähäsikään?
+
+— Niin se on, saattepa nähdä. Tahtoihan hän tappaa minut eilisiltana
+ja minun kanssani lapsen! Ja ensi kerralla...
+
+— Vaiti! Vaiti! Älä kiihoitu, älä haudo mielessäsi joutavia. Se voi
+ehdyttää maitosi.
+
+Mutta Ornella ei tyyntynyt, pelästynyt kun oli kuin lintu, joka on
+nähnyt haukan lentävän ohi.
+
+— Saattepa nähdä, saattepa nähdä! Hän tahtoi viedä minut pois
+saadakseen sitten lapsen katoamaan. Ja sen hän tekeekin, jos...
+
+— Jos?
+
+— Jollen minä pakene. Senkin tähden tahdoin matkustaa Bianchin kanssa.
+Hän on tuhat kertaa parempi kuin tämä murhamies.
+
+— Ornella! opettaja sanoi masentuneena ja surullisena. Älä lausu niin
+rumia sanoja — poikasi kuulee nyt puheesi.
+
+Ornella katseli poikaa, ikäänkuin se olisi todella kuunnellut ja
+ymmärtänyt, ja hänen huulensa menivät lerpalleen. Naytti siltä kuin hän
+herahtaisi itkuun.
+
+Rauhoittaakseen häntä opettaja laski toisen kätensä hänen otsalleen ja
+lausui, melkein huomaamattaan, omituisia sanoja.
+
+Ne olivat ne Raamatun säkeet, joissa puhutaan Herodeksen vainoista:
+
+"...katso, Herran enkeli ilmestyi Joosefille unessa ja sanoi: 'Nouse,
+ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja pakene Egyptiin ja ole siellä
+siihen asti, kunnes sanon sinulle; sillä Herodes aikoo etsiä lasta
+surmatakseen sen'.
+
+"Niin hän nousi, otti yöllä lapsen ja hänen äitinsä ja lähti Egyptiin".
+
+Ornella ymmärsi täysin, mitä opettaja tarkoitti, ja niinkuin pelästynyt
+lintu, joka löytää tyyssijan, mihin kätkeytyä, hän rauhoittui ja antoi
+lapselle rintaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tänä aikana Gesuino osoittautui kaikkein hyödyllisimmäksi.
+
+Hän pesi vastasyntyneen vaatteet, suoritti kaikki askareet talossa
+ja, jottei näyttäisi veljeään huonommalta, hänkin toi lahjan: kelpo
+silavankimpaleen. — Tämän paistan omalla tavallani, niin että Ornella
+nuoleskelee huuliaan vielä jäljestäpäinkin!
+
+— Luulen, että on liian aikaista antaa hänen syödä silavaa, opettaja
+huomautti hyväntahtoisesti, mutta jotta Gesuino ei tuntisi itseään
+loukatuksi, hän lisäsi: Syökäämme sen sijaan me kolme tänä iltana
+yhdessä pieni juhla-ateria.
+
+Niin kävikin. Illan suussa Proto kävi ostamassa viiniä, juuri sitä
+lajia, josta hän niin piti. Ja useita vuosia pidättäytynyt isäntäkin
+joi viiniä huuhdellakseen alas silavan, joka todella oli herkullista
+rosmariinilla ja laakerinlehdillä höystettynä. Ja tietysti viini
+kihahti hänelle päähän. Mutta se oli tahallista päihtymystä, ja hanestä
+tuntui kuin hän olisi mennyt kävelemään yhdessä sielunsa kanssa
+kauniina kesäaamuna, sallien sen liihoitella sinne tänne kuin perhosten
+merenrantaniityillä, silti pitäen sitä silmällä, ettei sille tapahtunut
+vahinkoa.
+
+Hän hillitsi halunsa kertoa veljeksille tulevaisuudentuumistaan.
+Muutoin eivät nämäkään sinä iltana puhuneet paljoa, jotta eivät olisi
+häirinneet Ornellaa. Pieni hälinä syntyi kätilön saapuessa, ja kun tämä
+oli hoidellut äidin ja lapsen yökuntoon, opettaja virkkoi:
+
+— Juokaa kanssamme lasi viiniä!
+
+Eikä pikku naista tarvinnut kauan pyytää.
+
+— Minulla on työtä tänä yönä, enkä tahdo, eikä minun sovikaan huumata
+itseäni, hän virkkoi karkealla äänellään, mutta kaatoi silti viinin
+kurkkuunsa yhdellä siemauksella, ikäänkuin olisi heittänyt sen ulos
+ikkunasta.
+
+— Lasi minunkin puolestani, Proto sanoi kohteliaasti, nousi ja ojensi
+hänelle täyden lasin.
+
+— No, olkoon menneeksi, nainen vastasi ja otti lasin pieniin käsiinsä,
+kuin olisi tahtonut lämmittää niitä tai viiniä:
+
+— Se voi vakavasti vahingoittaa minua.
+
+Silloin Gesuino kohotti kiharaista päätään, jonka varjo liikkui
+seinällä kuin okaisen pensaan varjo ja lausui mielipiteensä:
+
+— Jotta viini ei tuottaisi vahinkoa, täytyy juoda sitä kolme lasia.
+
+— Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.
+
+— Amen, Gesuino virkkoi ja täytti niinikään lasin. Jollette juo,
+loukkaatte minua.
+
+— Tiedättekö, opettaja ehätti sanomaan väliin, levottomana kätilön
+varmasta esiintymisestä; jottei viinistä olisi haittaa, pitää hiukan
+haukata ruokaa. Istukaahan pöytään.
+
+— Minulla on työtä, johan sen sanoin! nainen huudahti.
+
+Mutta Proto nousi, painoi häntä olkapäistä ja pakotti hänet
+istuutumaan. Opettaja asetti hänen eteensä silavaviipaleen, leipää ja
+suolaa. Ja tyttö viipyi talossa myöhäiseen yöhön.
+
+He puhuivat hiljaisella äänellä, ja kätilö kertoi juttuja seudun
+perheistä, mainiten karkeita yksityisseikkoja, jotka eivät jääneet
+ollenkaan huonommiksi Ornellan puheita hänen pahimmilta ajoiltaan. Jos
+olisi istuttu pimeässä, olisi voinut luulla kätilöä mitä pahimmaksi
+miehenretkaleeksi. Ja kuitenkaan ei opettaja, eipä itse Gesuinokaan,
+joka munkki Zappatan tavoin vaati toisilta, mitä ei itse tehnyt,
+ainoastaan suvainnut tytön puheita, vaan he kuuntelivat niitä tuntien
+jonkinlaista säädytöntä mielihyvääkin.
+
+Proto sitävastoin hermostui, ja tehdäkseen lopun näistä rumista
+jutuista hän itse alkoi kertoä erästä omaa tarinaansa:
+
+— Syrjäisellä seudulla.oli kerran rovasti, joka oli kyllästynyt
+yksinäisyyteensä. Eräänä iltana hän senvuoksi lähetti palvelijansa
+vaunuillä pyytämään lääkäriä luokseen, hän kun muka oli sairas.
+Tohtori, jonka kanssa he muutoin olivat ystävykset ja juomaveikot,
+tulee ja kysyy: "No, kuinkas hurisee? Mikä veljeä vaivaa?"
+
+"Voi, voi", rovasti valittaa, "olenpa kuoleman kielissä. Minulla on
+kauhea särky tässä päälaessa, kamala kolotus tässä kyynärpäässä, jopa
+varpaissakin. Ja kun yöllä sammutan tulen, en näe yhtään mitään."
+"Sinä veijari!" lääkäri huutaa. Mutta silti hän jää rovastin luo
+päivälliselle, ja puoliyöhön saakka he istuivat pelaten korttia ja
+ryypiskellen.
+
+Kaikki nauroivat, vaikka opettaja muisteli kuulleensa tuon jutun jo
+muutaman kerran aikaisemminkin.
+
+Kätilön mentyä opettaja nousi ullakolle katsomaan, olivatko heidän
+lorunsa häirinneet Ornellaa. Tämä lepäsi vuoteessa silmät auki,
+sillä yöllä hän koetti olla nukkumatta, peläten voivansa tukahduttaa
+pienokaisen.
+
+— Olemme juhlineet sen syntymää, opettaja mutisi kumartuen vuoteen
+yli, joka tuoksahti oljille ja maidolle kuin seimi. Nuo kiltit
+veljekset olivat tuoneet lahjoja.
+
+— Miksi ette anna heidän nähdä lasta? Ornella kysyi väsyneellä ja
+uneliaalla äänellä, joka muistutti Margan ääntä. Se on niin kaunis ja
+osaa jo hymyillä. Se on niin iso ja kaunis, hän toisti itsetietoisesti.
+
+— Huomenna.
+
+— Miksi ei nyt heti? Yöllä se on vielä kauniimpi, äiti intti hyväillen
+kädellään lapsen ruumista, joka oli lämmin ja kostea maidosta.
+
+Opettaja on vielä lievässä huumaustilassa, joka saa hänet pitämään
+kaikkea helppona ja kauniina. Hän menee sentähden ullakon aukolle ja
+huutaa veljeksille:
+
+— Ornella tahtoo näyttää teille lapsen.
+
+Ja Gesuino kiipeää sukkelaan tikapuita, Proto seuraa varovammin, ja
+veljekset tulevat vuoteen ääreen katselemaan palleroista.
+
+— Se on kaunis, totisesti kaunis.
+
+— Se painaa ainakin viisi kiloa, Proto huomautti; on kuin lihava
+porsas.
+
+Vertäus ei loukkaa, se päinvastoin mairittelee Ornellaa. Ja heidän
+seisoessaan siinä vuoteen ääressä, joka hajahtaa oljille ja maidolle,
+opettaja kuvittelee, että hän itse ja veljekset ovat Itämaan tietäjät
+pyhän lapsen ympärillä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kolmantena päivänä lapsen syntymästä Ornella selitti tahtovansa nousta
+jalkeille. Hän tunsi jälleen voivansa hyvin ja olevansa vahvempi, kun
+nyt saattoi liikkua entistään vapaammin.
+
+— Minun täytyy poistua pariksi tunniksi, ja on parempi, että olet
+vuoteessa, jos Antonio sattuisi tulemaan, opettaja sanoi.
+
+Ornella ymmärsi heti, eikä niskoitellut. Tuntui siltä, kuin hänen
+älynsä ihmeellisesti olisi kehittynyt lapsen syntymisen jälkeen.
+
+Opettaja pyysi Gesuinoa pitämään taloa silmällä hänen poissaollessaan.
+Gesuino asettui opettajan huoneeseen; hän oli tuonut mukanaan
+pienen rikkonaisen saviastian, jonka hän aikoi korjata neulalla,
+metallilangalla ja kitillä.
+
+Opettaja ei ollut koskaan ollut taikauskoinen, mutta nähdessään tuon
+astian haljenneen kahtia ja huomatessaan sen olevan sisästä vihreä ja
+ulkoa punainen ja kuultuaan Gesuinon aikovan korjata sen, hän ajatteli:
+
+— Jos hänen on minun tullessani takaisin onnistunut korjata se,
+silloin minunkin asiani menestyvät.
+
+Ja hän lähti lähikylään, jossa tuomari asui, ilmoittamaan luopuvansa
+takavarikoidun talon vartian toimesta. Hän kulki jalan pitkin rannikkoa.
+
+Ilma oli taas muuttunut kauniiksi. Oli pakkanen mutta se oli kuivaa,
+ja kirkkaan sinitaivaan alla meri tuntui vavahtelevan ilosta, kun se
+oli saanut takaisin kuulakkuutensa ja hohteensa menneiltä selkeiltä
+päiviltä. Hiekka oli koskemattomana, ja hänestä tuntui melkein
+rikolliselta tallata sitä jalkineillaan. Ola palasi välistä rajusti
+hänen mieleensä, aivan kuin tyttösen pieni raikas vilkas olemus olisi
+kavahtanut hänen kaulaansa. Mutta hän karkoitti tämän muiston, kuin
+sekin olisi ollut rikollinen.
+
+Tie oli nyt toisenlainen, tarkoin viitoitettu ja vailla pieniä
+virkistäviä lepopaikkoja. Se oli pitkä, pitkä kuin hänen jäljellä oleva
+elämänsä; hänen täytyi siis kiiruhtaa. Ja hän riensikin eteenpäin.
+Kauempana hymyilevä kirkas maisema näytti tulevan vastaan auttamaan
+häntä, Hänen jalkojensa alla kävi hieta kovemmaksi, ja koko harmaa,
+kullanhohteinen ranta tuntui leveältä meren sinikenttää kiertävältä
+tieltä.
+
+Opettaja palasi junassa ja toi Ornellalle pussillisen keksejä.
+Gesuino oli vielä talossa ja lakaisi rakennuksen edustaa.
+
+— Saviastia? opettaja kysyi.
+
+— Se särkyi uudelleen, Gesuino vastasi, mutta hänen silmänsä kiilsivät
+veitikkamaisesti.
+
+Saviastia oli sisällä pöydällä, eheänä ja puhtaana kuin olisi vastikään
+tullut myymälästä. Ja opettaja hääri sen ympärillä uteliaana luullen
+kaikkea pilaksi. Sitten hän nauroi kuin lapsi.
+
+— Se on taitavasti korjattu! hän huudahti riisuen nuorekkaan
+reippaasti päällystakkinsa. Eikö täällä oie käynyt ketään?
+
+— Ei ketään muita kuin tuo vietävän kätilö. Hän oli vähällä antaa
+minulle korvatillikan, kun ei minulla heti ollut kuumaa vettä. Mutta
+hän on ketterä ja taitava ihminen; kädenkäänteessä hän oli suorittanut
+työnsä.
+
+— Oletko vienyt Ornellalle ruokaa?
+
+Gesuino hiukan epäröi, ennenkuin vastasi. Mutta hän oli rehellinen
+mies, eikä mielellään valehdellut.
+
+— Tahdoin antaa tytölle kupin lihalientä, niinkuin määräsitte, mutta
+hän alkoi haukotella ja virnistellä. Hän sanoi: "Minun on nälkä,
+varsinkin kun tuo iilimato imee vertani". Ja hän rehki niin kauan,
+ettei minun lopulta auttanut muu kuin antaa hänelle leipää ja viipale
+silavaa.
+
+— Toivottavasti se ei tee hänelle pahaa, opettaja sanoi huolestuneena
+ja meni Ornellan luo odottaen, että tämä heti osoittaisi
+kiitollisuuttaan. Ornella istui jo vuoteessa haukotellen niin, että
+hänen täytyi hieroa poskiaan. Nähdessään keksit hän virkkoi.
+
+— Tuo on sopivaa ruokaa pojalle; minä tahdon makarooneja ja papuja.
+
+Ruokahalusta, jota opettaja tyydytti kevyemmällä ruoalla kuin
+mitä Ornella halusi, oli hyvät seuraukset. Neljäntenä päivänä Ornella
+nousi vuoteesta, suki tukkansa ja huusi kivusta, kun hänen hiuksensa
+olivat niin sotkeutuneet. Sitten hän meni alakertaan ja otti jälleen
+talon ohjat käsiinsä. Mutta tämäntästä hän pysähtyi kuuntelemaan, ja
+luullessaan kuulevansa tuttuja askelia ulkoa hän pakeni ullakolle
+piiloon ja puolustamaan lasta.
+
+Hänen vihansa Antoniota kohtaan sai hänet liioittelemaan vaaraa. Mutta
+hänellä oli se tunne, että Antonio todella oli laukaissut revolverin
+häntä ja silloin vielä syntymätönta lasta kohti; säikähdys piili
+vielä hänen veressään, eikä hän kyennyt harkitsemaan asiaa järkevästi
+voittaakseen sen.
+
+Viidennen päivän iltana, kun Antoniota ei vieläkään näkynyt, Proto tuli
+kertomaan uutisen, että isänmurhaaja Adelmo Bianchi oli otettu kiinni
+Genovassa juuri kun hänen piti nousta Amerikkaan lähtevään laivaan.
+
+Ornella oli kuulevinaan uutisen välinpitämättömänä, mutta Proton mentyä
+hän sanoi kiivaasti:
+
+— Tietysti Antonio, joka on urkkinut, ja...
+
+Opettaja keskeytti hänet niin äkäisenä, ettei Ornella ollut koskaan
+nähnyt häntä sellaisena:
+
+— Kiellän sinua noin pahasti parjaamasta Antoniota, ymmärrätkö?
+
+Ja seuraavana päivänä saatiinkin kuulla, että asia oli aivan toisin:
+Adelmo Bianchi oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut poliisille.
+
+— Ehkä hän oli kuullut, että minulle oli syntynyt lapsi ja etten
+voisikaan matkustaa hänen luokseen, Ornella virkkoi teeskentelemättä.
+
+Ja tyytyen hänen alistumiseensa opettaja katsoi parhaaksi jättää hänet
+harhaluuloonsa. Mutta Proto oli jo kertonut Ornellalle, että Bianchi
+oli antautunut sentähden, että hänen veljensä oli vankilassa uhannut
+hirttäytyä, jos kuulustelua vielä siirrettäisiin tuonnemmaksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tämä kamalan näytelmän jälkinäytös ja samana päivänä sattunut
+yksinkertainen tapaus vahvistivat opettajassa sitä vakaumusta, että
+kaikki oli Jumalan sallimusta.
+
+Se henkilö, jolle opettaja oli myönyt talonsa asettaen ehdoksi, että
+saisi ostaa sen takaisin, oli äskettäin kuollut, ja vainajan poika
+kirjoitti, ettei perheellä ollut mitään sopimusta vastaan. Mutta talon
+entisen omistajan oli välttämättömästi tultava paikalle, jotta luovutus
+saattoi tapahtua laillista tietä.
+
+Vanhus näytti kirjeen Ornellalle.
+
+— Luovutuksen olisi voinut suorittaa valtakirjan avulla, opettaja
+sanoi, ottaen takaisin kirjeen ja katsellen sitä, jottei hänen olisi
+tarvinnut katsoa naiseen. Mutta se tulee liian kalliiksi. Aion itse
+matkustaa sinne, ja olen jo järjestänyt niin, että tuomari niin pian
+kuin suinkin lähettää tänne toisen vartian. Heti kun tämä on saapunut,
+luovutan huvilan hänen huostaansa ja lähden matkaan.
+
+— Entä minä ja lapsi?
+
+Opettaja katsahti häneen vielä hiukan epäröiden.
+
+— Jos tahdot lapsesi kanssa tulla mukaan, matkustamme yhdessä.
+
+— Eikö se aina ole ollut tarkoituksenne? Ornella kysyi tyytymättömänä.
+
+— Totta kai! Kuulehan, Ornella. Sinä matkustat kanssani ja saat
+olla, mikä tahdot. Mutta muista, että pidän lasta omana poikanani.
+Saavuttuamme perille järjestän kaiken. Annamme kastaa lapsen ja
+tunnustamme sen omaksi pojaksemme. Ja hänen täytyy saada kasvaa siinä
+vakaumuksessa, että hän todella on minun poikani. Teen edelleen työtä
+teidän hyväksenne; tunnen, että minulla on siihen voimia. Vielä yksi
+seikka: meidän täytyy lähteä taältä salaa välttääksemme ihmisten
+uteliaisuutta. Nousemme junaan ensi asemalta. Onko sinusta hyvin näin?
+
+— Kaikki on hyvin, Ornella vastasi.
+
+Sen enempaä he eivät puhuneet asiasta.
+
+Opettaja päätti olla mainitsematta mitään veljeksille hänen ja Ornellan
+matkasta. He ehkä pitäisivät häntä kiittämättömänä, mutta ken tahtoo
+pitää jotakin salassa, sen tulee kaikkein ensiksi kätkeä salaisuus
+omaan sydämeensä.
+
+Asianhaarat näyttivät erikoisesti suosivan matkalle aikovia. Uusi
+vartia ja hänen seurassaan tuomioistuimen lähetti, jonka opettaja tunsi
+ennestään, saapuivat eräänä iltana, jolloin veljekset Proto ja Gesuino
+olivat poissa kotoa.
+
+Kaikki oli valmiina matkaa varten; ja kun huvila ja vartian asunto oli
+luovutettu uuden miehen huostaan, ei opettajalla ollut muuta tehtävää
+kuin lähteä.
+
+Hän oli sullonut omat ja Ornellan tavarat niihin kahteen matkalaukkuun,
+jotka hän oli tuonut mukanaan. Hän otti seinältä gobeliinin Pako
+Egyptiin ja kääri sen silkkipaperiin. Kun hän ja Ornella, joka kantoi
+lasta villahuiviin verhottuna, kulkivat veljesten asunnon ohi, opettaja
+heitti käärön sisälle särkyneestä ikkunaruudusta.
+
+Miehet tunsivat lahjan arvon, ja varmaankin he ymmärsivät sen
+merkityksen.
+
+Sitten opettaja ja Ornella astuivat merenrantaa pitkin himmeässa yössä,
+johon talven isot tähdet loivat hohdettaan, kantaen lasta, joka yksin
+ei jättänyt jälkiä.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75140 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..6156888
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75140 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75140)