Initial commitHEADmain

4 files changed, 7131 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75151-0.txt b/75151-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..d7df0d1
--- /dev/null
+++ b/75151-0.txt
@@ -0,0 +1,7114 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75151 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+MARIANNA
+
+Romaani
+
+
+Kirj.
+
+GRAZIA DELEDDA
+
+
+Tekijåttären luvalla suomentanut
+
+Jalmari Hahl
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Kirja,
+1928.
+
+
+
+
+GRAZIA DELEDDA
+
+
+Grazia Deledda syntyi sardinialaisessa pikkukaupungissa, Nuorossa,
+vuonna 1872. Elämäkerralliset tiedot hänestä ovat viime aikoihin asti
+olleet niukat ja epämääräiset. Vasta Nobel-palkinnon saannin yhteydessä
+hän itse on niitä jonkinverran täydentänyt. Isästään hän mainitsee,
+että hän oli hyväsydäminen ja lahjakas mies, joka joutohetkinään
+kirjoitti runoja. Aluksi isä opiskeli retoriikkaa Cagliarissa, harrasti
+sitten maanviljelystä, mutta siirtyi vähitellen teollisuuden alalle,
+siten hankkien itselleen toimeentulonsa. Vasta ikämiehenä hän meni
+naimisiin.
+
+Kirjailijattaren lapsuus ja nuoruus kului Nuorossa, mutta hän tutustui
+myöskin syntymäsaarensa muihin seutuihin, niiden suurpiirteiseen
+luontoon, eläimistöön, etelämaisen uhkuvaan kasvistoon, kansantarustoon
+ja ennen kaikkea mielenkiintoiseen, osaksi vilkasluontoiseen, osaksi
+jäyhään kansaan, joka, pysyen syrjässä mannermaisesta kulttuurista, on
+säilyttänyt koko joukon ikivanhoja tapoja, katsomuksia ja uskonnollisia
+menoja. Verikosto — _vendetta_ — oli ainakin kirjailijattaren
+nuoruudessa, huolimatta hallituksen ehkäisytoimenpiteistä, yleinen,
+ja rosvous lienee meidän päivinämmekin esiintyvä ilmiö. Saaren
+rahvaan tietoisuudessa se ei ole niin paheksuttava »ammatti» kuin
+kulttuurimaailman silmissä. Sardinian rosvolla saattaa olla eräitä
+ritarillisuuteen vivahtavia ominaisuuksia: kunnioitus turvatonta naista
+kohtaan, köyhien omaisten ja paimenten auttaminen, y.m. Eräs Grazia
+Deleddan romaanihenkilöistä sanoo _bandito’sta_ — rosvosta — seuraavaa:
+»Ennen muinoin miehet läksivät sotaretkille. Nyt ei täällä enää sodita.
+Mutta miehillä on edelleen taistelemistarve, he eivät pane toimeen
+ryöstöretkiään pahanteon halusta, vaan saadakseen tilaisuutta kehittää
+voimiaan».
+
+Nuorella Grazialla oli harvinaisen tarkka havaintokyky, kaikki
+näkemykset ja elämykset painuivat syvälle hänen vastaanottavaan
+mieleensä, ja jo varsin nuorena hän tunsi vastustamatonta halua
+havainnollistaa niitä kirjallisten taideteosten muodossa.
+Neljätoistavuotiaana hän synnyinseutunsa murteella kirjoitti
+ensimmäisen novellinsa, jonka sai julkaistuksi roomalaisessa lehdessä.
+Vanhemmat ja Nuoron väestö eivät katsoneet tytön kirjallista menestystä
+suopein silmin. Tuon pikkukaupungin vanhoillisen katsantokannan
+mukaisesti nainen ei saanut puuttua kirjailemiseen, vaan oli hänen
+tyytyminen askartelemaan kodin hyväksi. Tämä ei säikyttänyt tarmokasta
+ja itsenäistä kirjailijattaren-alkua, joka rohkeasti astui edelleen
+valitsemallaan uralla.
+
+Hänen koulusivistyksensä oli alkeellista laatua. Hän kävi Nuoron
+kansakoulua — muuta kouluopetusta hän ei koskaan ole saanut. Ominpäin
+opiskelijana hän myöhemmin hankki itselleen tietoperäisen ja
+kirjallisen sivistyksensä, mikä on sitä kunnioitettavampaa, kun ottaa
+huomioon, että hän uupumattomalla työllään, ponnistaen vaatimattomalta
+pohjalta, murteella kirjoittavasta kansankirjailijasta on kohonnut
+yleiseurooppalaiseksi kirjailijaksi. Hänen älynsä joustavuutta
+todistaa, että hän on oppinut käyttämään sujuvasti italian kirjakieltä,
+asettaen itselleen taiteelliseen kielenkäyttöön nähden suuret
+vaatimukset.
+
+Kodissa oli italialaisia kaunokirjallisia teoksia ja italiaksi
+käännettyjä romaaneja, joita Grazia Deledda ahkerasti lueskeli.
+Hänen ensimmäinen romaaninsa, »Fior di Sardegna», ilmestyi painosta
+1892, mutta oli jo aikaisemmin kirjoitettu. Se teki hänen nimensä
+tunnetuksi Italiassa, jopa osaksi sen rajojen ulkopuolellakin. Ennen
+vuosisadan vaihdetta hän julkaisi neljä muuta romaania, joista
+mainittavin on »La via del male». Vuoden 1900:n vaiheilla hän siirtyi
+asumaan Roomaan ja meni naimisiin signor Palmerino Madesanin,
+puolustusministeriön ensimmäisen sihteerin, kanssa. Nyt alkaa hänen
+varsinainen kehittynyt tuotantonsa. Kirjallisesti huomattavimmat
+hänen lukuisista romaaneistaan ovat: »Elias Portolu» (1903), »Cenere»
+(1904), »Nostalgie» (1905), »L’edera» (1908), »Sino ai confine» (1910),
+»Colombi e sparvieri» (1912), »Marianna Sirca» (1915), »Il dio dei
+viventi» (1919), »La Madre» (1920), »Il segreto del uomo solitario»
+(1921), »La fuga in Egitto» (1926) ja »Anna Lena Bilsini» (1927), —
+Viimemainittu romaani on trilogian ensimmäinen osa. Kuluneen vuoden
+lopulla sai Grazia Deledda vuoden 1926:n kirjallisen Nobel-palkinnon.
+Hän on itse huomauttanut, ettei suinkaan aio siirtyä eläkkeensaaneen
+toimettomuuteen, vaan että edelleen tuntee taiteellista luomisintoa,
+suunnitellen uusia kirjallisia yrityksiä.
+
+Rooman laidalla, syrjässä maailmankaupungin levottomasta hyörinästä,
+kohoaa Grazia Deleddan kaksikerroksinen talo, ryytimaan ja tuuhean
+puiston ympäröimänä. Siinä on hänen rauhaisa työpajansa, hänen kaunis
+kotinsa, jota hän taitavana perheenemäntänä hoitaa, omistaen hellää
+huolenpitoaan miehelleen ja kahdelle pojalleen, joista vanhempi,
+filosofian tohtori, tutkii kirjallisuutta ja nuorempi harjoittaa kemian
+opintoja Rooman yliopistossa. Kirjailijatar omistaa aamupäivän kodin
+ja — lämpimänä vuodenaikana — ryytimaansa hoitoon, pitäen molempia
+mallikelpoisessa kunnossa. Iltapäivä kuluu kirjallisessa työssä,
+illalla hän lukee kirjallisuutta. Eräiden haastattelijain levittämä
+tieto, että hän muka ei lue mitään, tuntuu olevan tuulesta temmattu.
+Etupäässä hän tutkii kriitillisiä, psykologisia, historiallisia ja
+filosofisia teoksia.
+
+Luonteeltaan on Grazia Deledda syvästi uskonnollinen, hiljainen,
+hillitty. Kuullessaan, että hänelle oli annettu Nobel-palkinto, hän
+oli liikutettu osakseen tulleesta tunnustuksesta ja kunniasta. Mutta
+kotvan kuluttua hän tyynesti huomautti: »Elämä on aina jakanut minulle
+riittävästi antimiaan. Nobel-palkinto ei muuta elämäntapojani. Ehkä
+varallisuus ei ole mikään siunaus taiteilijalle. Luomisiin vähenee ja
+hän rupeaa haluamaan enemmän sensatioita. Minä kaikesta huolimatta
+jatkan työtäni entiseen tapaan».
+
+Viime vuoden lopulla tulvi haastattelijoita yhtenään hänen hiljaiseen
+tyyssijaansa. Herttaisena ja auliina hän vastaanotti nämä rauhansa
+häiritsijät. Mutta hiukan hän hermostui huomattuaan, että hänen talonsa
+oli valokuvaajien ja filmaajien saartama. Tuskin hän oli astunut paria
+askelta ulkopuolelle kotiaan, kun nämä eri tahoilta, väijyksistä,
+karkasivat esiin vangitsemaan kameroihinsa ja filmauskoneisiinsa hänen
+hahmonsa ja liikkeensä. Alistuvana hän kuitenkin lohdutti itseään sillä
+toivolla, että tämä kuuluisuuden aiheuttama epäkohta oli ohimenevää
+laatua.
+
+* * * * *
+
+Vaikka Grazia Deledda on omalaatuinen kirjailija, hän varsinkin
+aikaisempaan tuotantoonsa on saanut vaikutusta toisista, ennenkaikkea
+Vergasta, italialaisen uudenaikaisen _regionalismin ja verismin_
+isästä. Ja kuuluisimpien regionalistien, Vergan, Sisilian kansanelämän
+kuvaajan, ja Abruzzon rahvaanelämän esittäjän, D’Annunzion, rinnalla
+on Grazia Deleddalla kunniasija Sardinian luonnon ja kansansielun
+tulkitsijana. Ulkomaalaisista kirjailijoista tuntuu Dostojevskij
+kaikkein syvimmin vaikuttaneen häneen. Kohtaammehan sardinialaisen
+kirjailijattaren romaaneissa samanlaista ihmissielun uumeniin
+tunkeutuvaa analyysia ja ääretöntä ymmärtämystä kärsiviä ihmisiä ja
+rikollisiakin kohtaan, kuin suuren venäläisen kirjailijan teoksissa.
+Vaikutusta Selma Lagerlöfistä saattaa tosin huomata. Grazia Deledda
+ihailee hänen kirjojaan, varsinkin romaaneja »Gösta Berlings saga» ja
+»Jerusalem». Mutta italialainen ja ruotsalainen kirjailijatar eroavat
+monessa suhteessa toisistaan.
+
+Grazia Deleddan aikaisempien romaanien aiheilla on vahvat juurensa
+Sardinian maaperässä. Hänen nuoruudessaan synnyinsaarellaan saamansa
+vaikutelmat luonnosta, ihmisistä ja kansantarustosta näyttävät
+muodostuneen hänelle tyhjentymättömäksi varastoksi, josta hän täysin
+käsin ammentaa. Olennaisia puolia hänen kirjallisessa tuotannossaan
+on henkilöiden ja tapausten likeinen liittyminen luonnonkuvauksiin.
+Nämä muodostavat preludion, säestyksen tai loppusoiton voimakkaalle
+tunneväreilylle ja toiminnan nousu- ja huippukohdille — juonen
+kehittelyn ja kertojalahjan ohella hänessä näet pulppuilee raikas
+lyyrillinen suoni. Nuo luonnonkuvaukset, jotka lukijalle tarjoavat
+ikäänkuin valaisevan filmisarjan Sardinian maisemista, meren ja taivaan
+vaihtelevista häiveistä, vuorien jylhästä ylevyydestä, ovat piirretyt
+muutamin varmoin viivoin, ja usein ihmeteltävän kauniisti väritetyt.
+Sellaiset luonnonkuvaukset kuin ne, jotka romaanissa »Marianna»
+liittyvät tekijättären hahmoittelemaan Simone Solen vuoristorotkoon,
+ja hänen tulkintansa karjatalon, sen laidunmaiden ja metsien
+salaperäisestä runoudesta, ovat suuren kirjailijan käsialaa.
+
+Hänen henkilögalleriansa on mitä vaihtelevin. Sardinialainen väestö
+on tarjonnut hänelle runsaasti erilaisia tyyppejä, joista useissa on
+alkuperäistä, melkein raamatullisen yksinkertaista suurpiirteisyyttä.
+Ja useimmat hänen kuvaamistaan tyypeistä painuvat todellisten elämysten
+tavoin mieleen.
+
+Kirjailijatar eläytyy täydellisesti kuvaamiensa henkilöiden
+sielunelämään, ajatustapaan ja toimintaan, omistaen hahmoittelussaan
+sivuhenkilöillekin samaa huolellisuutta kuin päähenkilöille.
+Myöhäisemmissä romaaneissaan, varsinkin kaikkein viimeksi
+julkaisemissaan, hän luopuu syntymäsaarensa ja sen kansan
+erikoiskuvauksesta ja kiintyy yleisinhimillisiin sielullisiin
+probleemeihin, astuen nykyisen Italian huomattavimpien psykologisen
+romaanin edustajien piiriin.
+
+Silmäänpistävä puoli Grazia Deleddan aiheissa on henkilöiden
+rikollisuus. Näistä vain muutama esimerkki. Romaanissa »L’edera»
+sankaritar tekee murhan. »Il dio dei viventi» romaanin miehinen
+päähenkilö väärentää jälkisäädöksen; Elias Portolu, samannimisen
+romaanin päähenkilö, joutuu luvattomaan suhteeseen veljensä
+morsiameen, »Marianna» romaanin sankari rupeaa rosvoksi, »La Madre»
+romaanissa on papilla katolilaisen kirkon kieltämä suhde naiseen,
+j.n.e. Tämä rikosaiheiden käsittely ei tavoittele mielenkiihoituksen
+aikaansaamista. Deledda ei kuvaa rikosta rikoksen vuoksi. Hänen
+romaaniensa rikolliset sankarit eivät ole paatuneita pahantekijöitä.
+Paatuneitakin rikollisia esiintyy hänen romaaneissaan, mutta nämä
+eivät saa osakseen hänen myötätuntoaan, ja niiden tehtävänä on
+usein vastakohtaisvaikutuksen aikaansaaminen. Ne rikolliset, joihin
+Grazia Deleddan myötätuntoisuus kohdistuu, ovat tulleet syyllisiksi
+ristiriitaisten olosuhteiden vaikutuksesta. »L’edera» romaanin
+sankaritar tekee murhan melkein kuin unissakävijä, pelastaakseen
+ahdingosta miehen, jota rakastaa. Simone Sole — romaanissa Marianna —
+rupeaa rosvoksi auttaakseen köyhiä vanhempiaan. Elias Portolu päättää
+sovittaa rikoksensa rupeamalla papiksi, ja »La Madre» romaanin pappi
+katkaisee välinsä naiseen, jonka kostoaikeiden seurauksista papin äiti
+kuolee.
+
+Kärsimys, jota Grazia Deledda katsoo elämän järkähtämättömäksi
+laiksi, herättää hänessä mitä syvintä mielenkiintoa ja sääliä. Hän
+valitsee siis kernaasti traagillisia aiheita ja antaa etusijan sille
+traagillisuuden lajille, johon liittyy syyllisyys. Millainen on ihminen
+syyllisyyden raskauttaman kärsimyksen painamana? — siinä ongelma, jota
+hän usein pohtii.
+
+Voisi siis helposti luulla, että Grazia Deledda on synkkä pessimisti.
+Niin ei kuitenkaan ole laita. Tosin elämän usein sovittamattomilta
+näyttävät ristiriidat ja synkeät varjopuolet eivät jää häneltä
+huomaamatta, päinvastoin hän kuvaa niitä järkyttävästi. Eikä ihmisten
+pahuus ja rikollisuus aina ilmene hänelle sovitukseen johtavana. Tämän
+käsityksen hän on pukenut m.m. seuraavaan huudahdukseen: »Elämä olisi
+kaunis, ellei olisi olemassa ihmisten pahuutta!» Mutta sisimmässään hän
+uskoo hyvien voimien lopulliseen voittoon elämän kamppailussa. Kauniina
+ja vakuuttavana hänen valoisa ja sovinnollinen elämänkäsityksensä
+ilmenee »Cenere» romaanin lopulla. Sen sankarin, Ananiaksen, äiti,
+langennut nainen, on itse päättänyt päivänsä, jotta ei olisi poikansa
+onnen tiellä. Äiti on pojalleen, hänen ollessaan lapsi, antanut
+taikaesineen, jonka poika avaa äidin paarien ääressä. Se sisältää
+tuhkaa. »Niin, kaikki oli pelkkää tomua ja tuhkaa. Elämä, kuolema,
+ihminen, itse kohtalo, joka hänet siitti. Mutta kun hän seisoi tämän
+kaikkein poloisimman ihmisolennon maallisten jäännösten edessä, joka
+tehtyään niin paljon pahaa ja niin paljon kärsittyään oli syöksynyt
+kuolemaan tehdäkseen toiselle hyvää, heräsi hänen mielessään se ajatus,
+että tuhassa usein kytee kipinä, loistavan, puhdistavan liekin siemen.
+Ja hän alkoi uudelleen toivoa ja rakastaa elämää».
+
+Grazia Deledda ei yksipuolisesti kiinny elämän vakaviin ja
+traagillisiin ilmiöihin. Hänen uskonnollisuutensa on vapaa
+dogmaattisuudesta, ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Hänen
+vakaumuksensa on, että hilpeydellä ja elämänilolla on oikeutensa.
+Lisäksi hänellä on huumorinaistia, silmää näkemään koomillisuutta.
+Perin huvittavia ovat sellaiset henkilöt kuin esim. suurkerskuri Berte
+Portolu ja pappi Jacu Maria Porcu, joka tulkitsee elämänhaluista
+filosofiaansa seuraavasti: »Palvele Jumalaa ilomielin. — Tanssikaamme,
+laulakaamme, nauttikaamme. Herra on antanut meille elämän, jotta siitä
+vähän nauttisimmekin. En silti kehoita syntiä tekemään. Pois se! Synti
+näet jättää meihin tunnonvaivan... Mutta huvitelkaamme kunniallisella
+tavalla...»
+
+* * * * *
+
+Vuosien kuluessa Grazia Deledda väsymättömällä taiteellisella
+uurastuksella on kehittänyt tyyliänsä yhä suurempaan eheyteen ja
+valmiuteen. Hänen kertojataitonsa on kuulakan selkeä, eepillisen
+asiallinen; tarvittaessa hänen sanontansa käy miehekkään karskeaksi.
+Hänen viime teoksissaan se kantaa maailmankirjallisuuden suurten
+kertojain leimaa. Se saa paikoittain ajattelemaan Etelän vuorien
+taivaantaustasta eroavia selväpiirteisiä ääriviivoja.
+
+Naturalismiin vivahtavat toisinaan liiaksi venytetyt laatukuvat,
+viivähtäminen jokapäiväisten seikkojen yksityiskohdissa. Mutta
+niissäkin huomaa joskus piilevän teknillisen tarkoituksen: motivoimisen
+ja valmistelun. Grazia Deleddalla juonen valmistelu ja eteenpäin
+vieminen on kehittynyt varmaksi ja dramaattisen tehoisaksi, johtaen
+suuriin kohtauksiin, joissa värähtelevät voimakkaat inhimilliset
+tunteet ja intohimot, ja jotka heijastajan tavoin valaisevat
+siihenastista toiminnan taipaletta.
+
+_J. H—l_.
+
+
+
+
+I
+
+
+Marianna Sirca oli rikkaalta sedältään, papilta, perinyt hänen
+omaisuutensa ja läksi hänen kuoltuaan muutamaksi päiväksi pieneen
+karjataloon, joka oli joutunut hänelle muun perinnön mukana ja joka
+piili keskellä korkkitammimetsää Nuoron vuoristossa.
+
+Oli kesäkuu. Marianna oli uupunut pitkäaikaisena sairaanhoitajattarena
+vaaliessaan setäänsä, joka oli kuollut kaksi vuotta kestäneen
+halvaustaan jälkeen, ja näytti vallan vankilasta päässeeltä — niin
+kalpea, heikko ja lamaantunut hän oli. Omasta aloitteestaan hän ei
+olisi lähtenyt liikkeelle, eikä olisi seurannut lääkärin kehoitusta
+lähteä hengittämään hiukan raitista ilmaa. Mutta hänen isänsä, joka
+hoiteli karjaa ja joka aina oli ollut melkein pappi-veljensä palvelija,
+poistui vuoristosta vartavasten tytärtään noutamaan ja kehoitteli häntä
+kunnioittava sävy äänessään:
+
+— Marianna, noudata isäsi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi; tottele.
+
+Palvelijatar, karkeahko barbagialainen nainen, joka ammoisista ajoista
+oli ollut papin talossa ja joka oli nähnyt Mariannan kasvavan isoksi,
+valmisti matkaa varten hänen tavaransa ja pisti ne sikin sokin
+kaksipäiseen pussiin kuin paimenen kampeet ikään, ja toisti:
+
+— Marianna, noudata isäsi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi; tottele.
+
+Ja Marianna oli totellut. Olihan hän aina totellut, siitä alkaen, kuin
+hänet pikkutyttönä suljettiin, kuin lintu häkkiin, pappi-setänsä taloon
+levittämään iloa ja valoa tuon alakuloisen miehen ympärille, saattaen
+palkinnokseen odottaa hänen mahdollisesti jättämäänsä perintöä.
+
+Vaieten Marianna siis nousi istumaan isänsä satulan taakse ja piti
+kädellään kiinni hänen vyöstään, vastaten ainoastaan päännyökkäyksillä
+huolelliselle palvelijattarelle, joka järjesti hänen hameensa säärien
+ympärille ja kehoitti häntä välttämään viileätä yöilmaa.
+
+— Ja älkää antako hänen rasittaa itseään, Berte Sirca!
+
+Vanhus painoi sormeaan huulta vasten ja nykäisi suitsista. Hänkin oli
+harvapuheinen, eikä isällä ja tyttärellä muuten ollut paljoa toisilleen
+sanottavaa.
+
+Heidän ratsastaessaan edelleen vanhus vain osoitti sormellaan eri
+tiluksia, mainiten niiden omistajat. Tunsihan hän nämä seudut, kun
+hän joka vuosi keväällä — lukuunottamatta viime vuosia, jolloin pappi
+oli ollut sairas — tämän veljensä ja sukulaisten kanssa oli lähtenyt
+viettämään useita päiviä karjatalolle, johon kuului runsaasti karjaa ja
+joka uutistalona oli rakennettu alkuperäisen sardinialaisen paimenmökin
+sijalle.
+
+Ensi päivästä alkaen Marianna siellä tunsi voivansa paremmin. Paikka
+oli vuoristoseutua, Nuoron ja Orunen rajalla. Metsä kukki ja ääretön
+kuulakkuus levisi yli tienoon.
+
+Kolmantena päivänä hän jo näytti vallan toiselta. Tuo hento, hiukan
+kumarassa liikkunut olento oli oikaissut vartalonsa suoraksi, paksujen
+kiiltävien mustien palmikkojen reunustamat kalpeat kasvot olivat
+käyneet tummemmiksi, ja levolliset suuret ruskeat silmät heijastivat
+kuin nuoren hirven silmät metsän vihreätä hohdetta.
+
+Kolmannen päivän iltahämyn laskeutuessa Marianna istui karjatalon
+edustalla, joka oli rosoisista kivistä tehty rakennus ja sisälsi
+navetan, keittiön ja makuuhuoneen. Hänen edessään levisi laaja
+ruohokenttä, keskellä tuhatvuotinen tammi, jonka runkoon oli sidottu
+koiria. Ja sen takana aukenivat vihreät niittymaat, kauempana häipyen
+metsään ja puiden ja kallioiden syventyviin varjoihin. Oikealla näkyi
+puuryhmän lomitse vuorijono, joka vielä sinervänä häämötti iltaruskon
+purppuroiman taivaan taustalla.
+
+Hän oli yksin, seuranaan koirat, jotka tämäntästä nousivat
+tähystelemään, seuraavassa tuokiossa jälleen lyyhistyen alas puun
+tyvimultaan. Hän odotti kotia palaaviksi isäänsä ja paimenta, ja
+lisäksi eräs sukulainen oli luvannut käydä häntä tervehtimässä.
+
+Hän oli yksin ja rauhallinen. Eihän häneltä puuttunut mitään; olihan
+hänellä edessään perintötiluksensa, joita vartioi luotettava ja
+mieleltään yhtä vilpitön palvelija kuin hänen isänsäkin. Ja kotona,
+Nuorossa, vartioi hänen taloaan uskollinen palvelijatar, joka ei
+malttanut nukkua öisin suojellakseen taloa varkailta.
+
+Häneltä ei puuttunut mitään. Ja istuen näin ajatuksissaan hän varman
+itsetietoisena katseli ympärilleen ja tuijotti kirkkaaseen iltaruskoon,
+jossa vaihteli puna ja harmaa, ja joka lisäsi yksinäisyyden tunnetta,
+niinkuin karjatalon hämäräkin.
+
+Hän tunsi ikäänkuin vanhentuneensa. Hänen mieleensä muistui, miten hän
+lapsena ensi kerran oli käynyt täällä ja miten joku oli kuiskannut
+hänen korvaansa:
+
+— Jos olet kiltti, saat kaiken tämän. Ja hän oli katsellut
+ympärilleen levollisin silmin, ihmettelemättä ja haluamatta, vastaten
+ainoastaan: Niin. Ja samoillessaan ympäristössä, kuitenkin pysytellen
+lähellä, jotta ei olisi eksynyt, hän oli löytänyt piilopaikan,
+kehtoa muistuttavan koveran kiven. Ja hän oli pujahtanut tuohon
+komeroon, mielissään siitä, että oli yksin, halliten kaikkea, mutta
+ollen piilossa kaikilta. Ja hän oli tuntenut olevansa ikäänkuin
+pähkinänsiemen kuoressaan, kuin linnunpoika munan sisällä. Näin
+kyyristyneenä hän itsekseen iloitsi, että ohikulkevat paimenet eivät
+voineet nykäistä hänen hameensa helmaa. He vain virkahtivat silmää
+vilkuttaen: »Annatko minulle paikkasi, Marianna?» Joskus hän oli siinä
+nukahtanutkin.
+
+Ja nyt hän heräsi niin monen vuoden kuluttua. Hän ei ollut täyttänyt
+kolmeakymmentä, eikä vielä tuntenut rakkautta. Ilmeisesti hänet oli
+kasvatettu kuin ylhäisen perheen lapsi, hänen kun oli määrä kerta saada
+iso perintö. Oikeastaan hänen elämänsä oli vivahtanut palvelijattaren
+asemaan, hän kun oli ollut riippuvainen sekä isännästä että
+ylempiasteisista palvelijoista.
+
+Samassa hänen isänsä palaa kotia, ja hänen ajatuksensa pakenevat
+kaikkein salaisimpaan lymypaikkaansa: ei kukaan maailmassa saa
+niitä tietää, eikä tämä johdu niinkään ylpeydestä, vaan siitä, että
+hän rakastaa omaa sieluaan, samoin kuin taloansakin: kaiken tulee
+olla siinä järjestettyä, puhdasta, kaikkien tavaroiden suljettuina
+kirstuihin, jotka hän yksinään omistaa.
+
+Hänen isänsä, vaikka ääneti ihaili tytärtään ja oli häneen kiintynyt
+kuin uskollinen orja, ei silti kyennyt häntä ymmärtämään. Siinä hän nyt
+lähestyy, lyhyenläntänä, kyyryselkäisenä, ristissä käsin ja iso kalju
+pää vaipuneena rinnalle, ikäänkuin pitkän kiharaisen harmaan parran
+painamana. Hän näytti paimeneksi puetulta munkilta, rauhalliselta
+erakolta, jonka suuret ruskeat silmät vielä kuvastivat viattomuutta.
+
+— No, rukoiletko? hän kysyi tultuaan tyttärensä kohdalle. Nyt sinun
+pitää olla iloinen, tänä yönä valvotaan. Vieraita saapuu pian.
+
+— Keitä? — Marianna kysyi, kavahtaen hereille ajatuksistaan.
+
+— Sebastiano, toisen seurassa. Käynpä sytyttämässä tulen. Jos
+Sebastiano kysyy sinulta, paljonko ovat tarjonneet sinulle korkki
+aineesta, — hän lisäsi kääntyen taaksepäin — niin sano tuhat scudoa.
+Vaiti! Tottele isääsi, joka tarkoittaa parastasi.
+
+Marianna oli altis tottelemaan silloinkin, kun hänen isänsä viattomassa
+kunnianhimossaan tahtoi kahdistaa hänen tulonsa, sitäkin suuremmalla
+syyllä, kun hänen sukulaisensa, Sebastiano, toimi eräiden Ozierin
+liikemiesten asioitsijana, jotka tahtoivat ostaa Mariannan metsien
+korkkiaineen. Ja nousematta hän tähysteli eteensä, ajatellen tuota
+pikkuserkkuaan, leskimiestä ja yksineläjää, joka ei ollut vanha
+eikä nuori. Olihan hän useista papin jättämää perintöä kadehtivista
+varattomista sukulaisista ainoa, joka osoitti Mariannaa kohtaan vähän
+epäitsekästä kiintymystä.
+
+Joskus hän luuli, että Sebastiano tunsi häntä kohtaan todellista
+rakkautta. Mutta hän hylkäsi inhoten ajatuksen joutua vaimoksi
+sukulaiselle, joka oli leskimies, eikä enää ollut nuori. Ja nyt saapui
+Sebastianokin. Hän tuli ratsain, yllään leskimiesten käyttämä lyhyt
+päällystakki, ja hänen mustasta sametti nutustaan pisti jo kaukaa
+silmään laihojen kasvojen kellervä kalpeus, jota lisäksi kohotti
+harvakarvainen, tumma suippoparta. Hänen suuret vilkkaat mustat
+silmänsä, jotka levittivät hohdettaan alakuloisiin kasvoihin, hakivat
+heti Mariannaa. Notkeana keikahdettuaan alas hevosen selästä hän riensi
+Mariannan luo, joka nousi vaieten. Ja tulija kietoi käsivartensa hänen
+hartioidensa ympäri, katsellen häntä tuttavallisesti mutta samalla
+hiukan ivallisesti alempaa — hän oli Mariannaa lyhyempi. Mutta tämä
+työnsi hänet luotaan, kääntäen huomionsa yksinomaan pitkään, kauniiseen
+nuoreen mieheen, joka lähestyi hymyillen hänelle. Mariannasta tuntui
+kuin olisi hän tuntenut tuon miehen, mutta hän ei ollut siitä aivan
+varma. Hän luuli ennenkin nähneensä nuo hampaat, jotka kiilsivät
+valkoisina raikkaiden ohuen haivenen varjostamien huulien välissä,
+ja nuo pitkänsoikeat silmät, joiden sini näytti pohjattoman tummalta
+kuulakan silmänvalkuaisen pohjalla.
+
+Tultuaan nuoren naisen eteen hän pysähtyi, selkä suorana kuin
+sotilaalla kunnia-asennossa.
+
+Marianna punastui, mutta seuraavassa tuokiossa hän hymyili ja ojensi
+hänelle kätensä.
+
+— Simone Sole!
+
+Nuori mies nyökäytti päätään ja tarttui neitosen käteen sitä
+puristamatta. Todella se oli hän, Simone Sole, rosvo.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutama vuosi aikaisemmin Simone oli nuorukaisena palvellut
+Mariannan kodissa. Marianna tunsi hänen perheensäkin, joka oli
+köyhä, mutta arvossa pidetty ja hyvää rotua. Isä ja äiti olivat
+molemmat kivulloisia, sisaret erittäin kauniita ja ylpeitä, käyden
+kirkossa yksin, missä polvistuivat varjoon ehtoollisalttarin eteen,
+mihin Mariannakin tavallisesti asettui. Muuten nämä nuoret naiset
+elivät syrjässä Santu Nofre mäen juurella olevassa talopahaisessaan,
+hiljaisina ja surren, ikäänkuin veli olisi ollut kuollut.
+
+— Simone — toisti Marianna, ääni rauhallisena, luotuaan alas katseensa,
+ja kohdistaen sen häneen uudelleen hillittynä. — No mitä kuuluu?
+
+— Eihän erityisiä, olemme tulleet tervehtimään teitä.
+
+Ja nuori mies hymyili edelleen näyttäen kaikki kauniit vahvat hampaansa
+kuin poikanen, joka koettaa pidättää nauruntirskahdusta. Hän näytti
+olevan mielissään siitä, että oli tuottanut Mariannalle yllätyksen,
+mutta enimmän häntä ilahdutti ystävällinen vastaanotto.
+
+— No, Marianna, oletko sinäkin lähtenyt rosvoretkelle?
+
+Molemmat nauroivat kuin yksituumaisina. Seuraavassa silmänräpäyksessä
+Marianna huomasi nuoren miehen silmien hakevan hänen silmiään katsein,
+jotka saivat hänet levottomaksi. Ja kun Simone tuli niin lähelle, että
+hiipaisi hänen polviaan, hän peräytyi ylpeänä.
+
+Tällävälin isä oli ilmestynyt keittiön ovelle, pyyhkien housuihin
+veren peittämää kättään ja kehoitti päännyökkäyksellä vieraita
+käymään sisälle. He noudattivat kehoitusta ja istuutuivat kuumuudesta
+huolimatta lieden ääreen.
+
+Simone katseli ympärilleen tervehtien hänelle hyvin tuttuja esineitä:
+savusta mustia seiniä, matalaa kattoa, olkimattoja, joilla oli nukkunut
+nuorukaisen sikeää unta, karkeatekoisia penkkejä, korkkitammesta
+tehtyjä astioita, vuotia, kiviä ja muita karjatuvan esineitä, jotka
+kajahtivat juustolta ja vahalta ja loivat yksinkertaiseen tupaan
+raamatun paimenten telttaleiman. Vastapäätä pientä ikkunaa, jonka
+taustana oli vihanta metsä, näkyi avoimesta ovesta viereinen pieni
+huone, josta ovi johti suoraan ruohoaukiolle. Sen siisti sisusta,
+johon kuului Mariannan valkoinen vuode, pöytä, maalaus ja pieni peili
+seinällä, muodosti vastakohdan yksinkertaiselle keittiölle.
+
+Marianna sulki välioven ja asettui Sebastianon taakse, hän kun oli
+huomannut, että tuo sukulaisensa, vaikka ei suorastaan näyttänyt
+epäluuloiselta, silti viekkaana tähysteli hänen liikkeitään. Mutta
+Sebastiano kääntyi sivulle ja piti edelleen häntä silmällä.
+
+— Marianna! — sanoi Simone. — Minusta tuntuu unelmalta, että jälleen
+näen sinut.
+
+— Samoin minusta, Simone!
+
+— Jo aikoja sitten olisin tahtonut käydä sinua tervehtimässä! Mutta en
+tietänyt, olisiko se sinua miellyttänyt...
+
+Marianne teki kädenliikkeen, kehoittaen häntä lopettamaan ja jättämään
+tämän arkaluontoisen aiheen. Ja Simone punastui, ylpeänä hänen
+luottamuksestaan.
+
+— Miksi liikut näillä seuduilla? Eipä sinua kotvan aikaan ole täällä
+näkynyt — sanoi isä. Sillä aikaa Sebastiano tarttui Mariannan
+esiliinaan ja nykäisi siitä, antaen hänelle päännyökkäyksellä merkin
+kumartua, hänellä kun oli jotain salaa sanottavana. Marianna istui
+jäykkänä; hänestä näytti siltä, kuin Simone vuorostaan olisi tarkannut
+häntä, ja sentähden hän tahtoi esiintyä hänen silmissään kaikin puolin
+nykyisen asemansa mukaisena vakavana naisena, joka omisti suuren
+omaisuuden. Todella Simone katseli häntä, samalla vastaten isälle, joka
+ennen oli ollut enemmän hänen orjamaisen palvelusaikansa toveri kuin
+isäntä:
+
+— Niin, siitä on enemmän kuin vuosi, kun viimeksi kävin täällä, setä
+Berte! Enkä viiteen vuoteen ole nähnyt Marianna tytärtänne. Kaniikki
+siis kuoli. Olipa hän omituinen mies! Marianna, muistatko, että hän
+laski ikäänsä useampia vuosia lisää, kuin niitä todellisuudessa oli?
+Ainakin kymmenen vuotta hän laski lisää, ehkä sentähden, että elämä
+tuntui hänestä liian lyhyeltä. Ja kerran hän suuresti raivostui
+palvelijattarelleen Fidelalle — vieläkö sekin Jumalan luoma elää? — joka
+meni kirkkoon ja pyysi kirjoista katsomaan isäntänsä oikean iän.
+
+— Niinpä tosiaankin; kaiketi hän siten luuli elävänsä kauemmin, —
+arveli Sebastiano, — ja olihan hänen mukava elää, niin että syystä
+pidensi ikäänsä.
+
+— Ja toiset taas sanovat ikäänsä vähemmäksi, esimerkiksi naiset.
+Ja muutamat miehetkin. Se meidän Cristoru väittää aina olevansa
+kakskymmentäkaksi-vuotias!
+
+Kaikki nauroivat ja huomasivat samassa ulkona jättiläismäisen,
+tumman palvelijan, joka lähestyi jäykkänä kuin pökkelö. Saavuttuaan
+ulko-ovelle hän pysähtyi, oudoksumatta, että Simone, hänen entinen
+palvelija-toverinsa, oli siellä. Ja kahden vieraan kutsuessa häntä ja
+kysyessä hänen vointiaan ja karjan ja läheisen karjatalon paimenten
+tilaa, hän ei liikkunut askeltakaan kynnykseltä.
+
+Hän halusi puhutella Mariannaa, joka läksi tuvasta kuulemaan, mitä
+hänellä oli sanottavaa.
+
+— Isäsi käski minun teurastaa lampaan; sanopa, millaista ruokaa minun
+tulee valmistaa, ja onko minun tehtävä veripaistostakin. Sen sanon
+sinulle oitis, ettei minulla ole höysteeksi mintturuohoja; tässä on
+ainoastaan muutama laakerinlehti.
+
+Hän näytti ne, pidellen niitä verisillä sormillaan, ja Marianna läksi
+noutamaan suoloja, juustoa ja murennettua ohraleipää. Kaikki tämä
+sekoitettiin vereen ja seos kaadettiin lampaan vatsaan, joka oli
+puhdistettu siistiksi kuin samettikukkaro. Vatsa ommeltiin sitten
+kiinni parsinneulalla ja asetettiin paistumaan hehkuvan hiilloksen alle.
+
+Tällä aikaa miehet puhuivat korkkitammen hinnasta, ja isä sanoi, luoden
+katseensa alas, hänen kun oli vaikea valehdella, että Ozierin kauppiaat
+olivat tarjonneet tuhat scudoa. Mutta Sebastiano nauroi, mustat silmät
+kiiluen kellervistä kasvoista, ja katsoi Mariannaan silmää iskien.
+
+— Setä Berte, osaattepa kehua tavaraanne!
+
+— Eihän se ole minun, vaan tyttäreni tavaraa!
+
+— Se on teidänkin, koska se on minun, — huomautti Marianna, ja isä oli
+siitä kovin mielissään, sillä hänestä tuntui kuin Sebastiano olisi
+ilkkunut häntä.
+
+Tällöin Marianna lieden ääressä avusti palvelijaa iltaruuan
+valmistamisessa. Hän oli nostanut mustan huivinsa nipukat ylös
+päälaelle, niin että valkoinen kaula ja punerva kurkku jäivät
+paljaiksi. Tulenhohteessa hänen paitansa kultanapit, joiden väliin oli
+pujotettu ohut vihreä nauha, loistivat punervina kuin kaksi puolikypsää
+mansikkaa. Ja tämäntästä hän katsahti niihin, ikäänkuin peläten, että
+ne irtaantuisivat nauhasta, mutta oikeastaan hän tarkkasi Simonen
+häneen kohdistamaa katsetta, joka hänessä herätti outoa levottomuutta.
+Melkein kainostellen hän puhutteli tuota nuorta miestä, joka kuitenkin
+oli ollut hänen palvelijansa. Mariannasta tuntui kuin olisi tämä
+palannut matkalta muista maista, missä oli varttunut isoksi ja
+kehittynyt mieheksi, tullen tuntemaan kaikki elämän huonot, mutta myös
+sen hyvät puolet, vallan kuin siirtolaiset, jotka palaavat Amerikasta.
+Ja kuitenkin hän juuri tämän vuoksi oli mielissään siitä, että nuori
+mies katseli häntä. Olihan se miehen katse, joka ihaili hänessä
+ainoastaan naista, muistamatta, että hän oli rikas.
+
+Kun ilta-ateria oli valmis, Marianna istuutui miesten keskelle
+juhlallisesti katetun pöydän ääreen, joka oli asetettu avatun ulko-oven
+eteen. Pöytä oli tehty yhdestä ainoasta korkkitammen kaarnapalasta,
+joka oli hakattu ja höylätty levyksi. Tarjottimet ja vaditkin olivat
+korkkitammea, ja paimenten kaivertamat pikarit tehdyt sarvista. Iso
+järkähtämättömän tyyni palvelija toimi lihanleikkaajana, taittaen
+paistin luut vahvoilla sormillaan. Leikattuaan annokset valmiiksi, hän
+siirsi hakkuulaudan Mariannan eteen, sanoen vakavalla äänellä:
+
+— Suolaa sinä liha-annokset.
+
+Ja Marianna otti suolaa hyppysiinsä, ja yhtä sirosti kuin oli
+sekoittanut laakerinlehdet vereen hän siroitti suolaa tuoksuville
+paistipaloille.
+
+He söivät vaieten. Punerva kuu nousi hiljaisen leimun tavoin aukion
+taustalla kohoavien korkkitammien takaa, luoden niityille hohdettaan.
+Seuran ainoa nainen, yllään helakanpunainen röijy, jonka väri pesän
+liekkivalossa näytti vielä koreammalta, säteili tummien mieshahmojen
+keskellä kuin kuu puunrunkojen lomassa.
+
+Paistin jälkeen palvelija otti veripaistoksen esille tuhasta, puhdisti
+sitä hiukan, leikkeli sitä ja ojensi tarjottimen uudestaan Mariannalle.
+
+— Pane sinä suolaa.
+
+Tuntui kuin olisivat he suorittaneet uskonnollisia menoja, tuo
+jäykkä palvelija, jonka musta parta oli leikattu kulmikkaaksi
+kuin egyptiläisellä papilla, ja nainen kalpeana ja viehättävänä
+granaatinkukka-kuvioisessa puvussaan.
+
+Simonelle tarjottiin ensiksi hänen annoksensa.
+
+— Etpä taida joka ilta aterioida naisen seurassa, — sanoi setä Berte
+hänelle, kaataen viiniä hänen sarvipikariinsa.
+
+— En ainakaan tällaisen naisen seurassa! — vastasi Simone juoden ja
+katsoen Mariannaan, joka kuvitteli näkevänsä viinin kimmeltävän himmeän
+juomamaljan laitojen läpi.
+
+— Ja kuitenkin Simone viime yönäkin söi naisten seurassa, ja kauniiden
+lisäksi — sanoi Sebastiano.
+
+Marianna kohotti katseensa.
+
+— Niin, sisarteni seurassa, — selitti Simone. Kävin kotona sairasta
+äitiäni tervehtimässä.
+
+Seurasi vakava ja alakuloinen vaitiolo. Sitten Marianna kysyi
+rauhallisena:
+
+— Kuinka äitisi nyt voi?
+
+— Se on sitä hänen tavallista sydänkipuaan. Sisareni ovat omasta
+puolestaan pelottomia, mutta käyvät helposti levottomiksi muiden
+tähden. Nytkin he lähettivät minulle sanan, että tulisin äitiä
+katsomaan. Pahinta on, että kun minä lähden häntä tervehtimään, joudun
+vaaralle alttiiksi: ja äiti tietää sen hyvin! Viime yönä en ensin
+rohjennut astua hänen huoneeseensa; mutta hän sanoi:
+
+— Simone poikani on läheisyydessä, tunnen sen, pyytäkää hänet sisälle.
+— Silloin astuin sisään; hän laski kätensä päälaelleni ja sitten käski
+minun nopeasti poistua. Mutta tämä on kaikki joutavaa! — näin hän
+päätti, hiukan pudistaen päätään, minkä liikkeen Marianna tunsi jo
+hänen poika-ajoiltaan.
+
+— Niin, niin! — huokasi setä Berte Siroa; ja Sebastiano herkesi
+hetkeksi ivapuheistaan.
+
+Ainoastaan palvelija pysyi jäykkänä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin ei
+mikään muu kuin hänen palvelijatehtävänsä olisi koskenut häntä. Silti
+hän juuri karkoitti seuran yli laskeutuneen varjon, kysyen Simonelta:
+
+— Sinulla oli toveri: miten on hänen laitansa? Onko hän telkien takana?
+
+— Telkien takana! — huudahti Simone, pannen melkein loukkautuneena
+vastalauseensa. — Niin kauan kuin hän on minun toverini, ei hän koskaan
+joudu telkien taakse.
+
+Sitten hän alkoi itsekseen nauraa, muistellessaan toveriaan.
+
+— Onpa hän vallan kuin pappismies, jumal’avita. Ja kuinka hän
+uskoo Jumalaan, tuo nuorukainen! Alati hän rukoilee ja pitää
+pyhäinjäännöskimppua povellaan. Nähdessään kaukaa kirkon hän polvistuu,
+ja parasta tässä kaikessa, veikkoset, on, että hän rukoilee minun
+puolestani, eikä itsensä puolesta! Huomatkaa, että hän on varakas,
+ainoa poika: äiti on Ottanan rikkaimpia naisia ja antaa pojalleen
+kaiken, mitä tämä ikinä haluaa. Mutta poika elää köyhän tavoin ja
+paastoaa niin, että saa kuumetta.
+
+— Totisesti tuo toverisi, puheestasi päättäen, on jumalinen mies, eikä
+mikään rosvo, — sanoi Sebastiano, yhä katsellen Mariannaa ja tehden
+merkkejä, että tämä yhtyisi hänen pilantekoonsa; — ja mitä, hiisi
+vieköön, hän sitten on tehnyt, vetäytyäkseen metsään? Onko hän tappanut
+kissan?
+
+Mutta Simone ei kärsinyt, että hänen toveristaan tehtiin pilaa. Hän
+mulkoili silmillään, jotka olivat saaneet metallihohteen, ja kertoi
+vakavana:
+
+— Hänen äidillään oli riita-asia; hänen olisi pitänyt voittaa, mutta
+hän hävisikin. Hänen vastustajansa, jotka eivät tyytyneet tähän,
+tulivat joka yö hänen ikkunansa alle laulamaan rivoja lauluja, jotka
+loukkasivat hänen kunniaansa. Tuo nainen oli leski, eikä hänellä ollut
+ketään, joka olisi puolustanut häntä, paitsi toverini Costantino,
+joka silloin vielä oli poikaiässä, lisäksi uskonnollinen ja kiintynyt
+äitiinsä kuin tytär. Ja eräänä yönä hän nousi ja ampui pyssyllä
+äitinsä solvaajia kohti: yksi heistä kaatui kuolleena maahan. Toverini
+Costantino olisi tahtonut mennä ilmoittautumaan oikeudelle, mutta äiti
+neuvoi häntä pakenemaan, jotta hän säilyttäisi vapautensa. Ja hän
+pakeni, ja siinä hän, jumaliste, teki oikein!
+
+Hänen näin puhuessaan hänen rintansa paisui ja hänen kasvoihinsa tuli
+petoon vivahtava ilme, joka teki hänet entistään kauniimmaksi.
+
+Toiset miehet tuijottivat häneen, nyökäyttäen hyväksyen päätään.
+
+Marianna uskalsi olla eri mieltä.
+
+— Jumalalla yksin on oikeus ottaa ihmiseltä henki. Palvelija taas heti
+johti keskustelun toiselle tolalle.
+
+— Tänä aamuna, ehkä noin viiden korvilla, näin _Funtana ’e litun_
+tienoilla ratsun selässä naisen: hänellä oli yllään pitkä miehen
+viitta, hän oli kookas ja kaunis. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hän oli
+aseistettu, ja nähdessään minut hän kannusti hevosta ja piiloittautui.
+Luuletko, Simone, että se oli Paola Devaddis, tuo nainen joka liikkuu
+Orgosolon rosvojoukon mukana? Tunnetko hänet?
+
+Simone ei tuntenut häntä. Hän ei ollut koskaan kuulunut Orgosolon
+Corraine-joukkoon, kernaasti eläen vapaana, yksin nuoren toverinsa
+kanssa, joka oli kiintynyt häneen kuin uskollinen koira. Silti hän
+oli ystävällisissä väleissä Corraine-rosvojoukkoon ja ihaili sen
+jäseniä. Ja nyt syntyi vakava keskustelu tämän vihan raateleman perheen
+traagillisesta kohtalosta: sukulaiset sukulaisia vastaan, vanhukset,
+eläen yksinäisyydessä yksinomaan kostoa hautoen, naiset ja lapset tuon
+kohtalokkaan pyörteen tempaamina, äidit valvomassa tulipesän ääressä,
+odottaen jonkun lapsensa kuoloa ilmoittavaa huutoa; kukonlaulu uutta
+veristä päivää alkavan aamun sarastaessa.
+
+— Ja mitä kaikki tämä hyödyttää? — sanoi Marianna rauhallisella
+äänellään; — muutamien halpojen kolikkojen vuoksi! Tuon suvun
+vihamielisyyden alkusyynä ovat huonosti jaetut niukat varat,
+vääryydellä ositettu perintö. Ja kuitenkaan eivät rahat tee ihmisiä
+onnellisiksi.
+
+Simone huudahti kiivastuneena:
+
+— Sinä puhut noin, kun asut mukavasti kodissasi ja sinulla on yllin
+kyllin tämän maailman hyvää. Jättihän setäsi sinulle ruusuilla
+siroitellun vuoteen! Mutta koetapa ymmärtää, mitä puute merkitsee,
+koeta käsittää, mitä on vääryys. Marianna, ihmisellä on oikeus omistaa
+toimeentulonsa välineet ja sanoa: Mikä on minun, on minun; varokoot
+muut siihen kajoamasta!
+
+— Emme oikeastaan omista mitään täällä matoisessa maailmassa, sillä
+olemmehan täällä vain matkamiehiä.
+
+Silloin Sebastiano taas tarttui hänen esiliinansa helmaan, nyki ja
+pudisti sitä ja huudahti:
+
+— Saarnaatpa vallan kuin kaniikkivainaja eläessään, Marianna serkku!
+No, kun siis olemme täällä vain matkamiehiä, niin anna minulle
+ilmaiseksi metsiesi korkkiaine! Kas vain, tälle puheelle et kallista
+korvaasi, lemmikkini!
+
+— Kaniikkivainaja saarnasi tosin hyvin, mutta avaimia hän piteli
+lujasti kourassaan — huomautti Simone. — — Niin, niin, te rikkaat,
+tiemmä, olette kaikki tyyni kuin juhlatilaisuudessa kauppiaat, jotka
+levittävät maahan tavaransa, muka niitä ylenkatsoen, mutta jotka sitten
+myyvät ne tavallista korkeammasta hinnasta.
+
+Mitä Mariannan olisi pitänyt tähän vastata? Hän antoi miesten puhua,
+mutta katsoi välistä Simoneen ja huomasi että nuoren miehen silmät aina
+ikäänkuin odottivat hänen katsettaan. Nyt Simone alkoi kertoa käyneensä
+äskettäin neuvottelemassa juuri Orgosolon rosvojen kanssa asiasta,
+jota ei maininnut; mutta se olikin sivuseikka. Mielenkiintoisinta oli
+kuvaus käynnistä Santu Jannen vuorella, sen rinteillä, rotkoissa,
+maanalaisissa käytävissä ja salaperäisissä piilopaikoissa:
+
+— Toverini Costantino seurasi minua läähättäen kuin koira. Äkkiä
+jouduimme rotkoon, jonka seinät olivat ihka valkeat kuin marmori.
+Holvi oli täynnä reikiä ja auringonvalo tunki sisälle kuin seulasta.
+Ihmeellisintä oli kuitenkin rotkon perällä oleva alttari, jota koristi
+risti ja kiveen hakattu Kristuskuva, niin hyvin tehty, että näytti
+elävältä. Costantino tietysti polvistui; ja minä, totta puhuakseni,
+tunsin selässäni kylmiä väreitä. Ylempänä kuljimme onkalon poikki,
+missä ryöppypuro äkkiä katosi kuiluun kuin kaadettu vesi lasiin. Siellä
+pohjukassa odotimme Corrainea. Kiireissään hän saapui ja oli janoinen;
+hän kumartui juomaan ja näytti tahtovan juoda kuiviin veden tuosta
+syvästä pikarista.
+
+— Sanotaan kovin kauniiksi mieheksi tuota Corrainea, onko se totta? —
+kysyi Marianna, ja Simone näytti vuorostaan hiukan mustasukkaiselta.
+
+— Kaunis? ... Hän on kookas ja totinen. Sellainen miellyttäisi sinua,
+Marianna.
+
+— Kuinka niin? Eihän kauneus ole miehellä välttämätön ominaisuus.
+
+Sebastiano rupesi laskemaan sormillaan:
+
+— Rikkaus, — joutavia, kauneus, — joutavia, ylpeys, — hui hai! Mitä
+sinä oikeastaan tahdot, serkku? Niin annat päiviesi paeta kuin tuo
+ryöppypuro, tietämättä, mihin ne päätyvät.
+
+— Ja mitä se sinua koskee? — Jatkahan kertomustasi, Simone: Kun
+Corraine joi...
+
+— Kun Corraine joi, hän pyyhkäisi suutaan!
+
+— Ja Costantinon valtasi pelko.
+
+— Kaikkea muuta. Mitä hän olisikaan pelännyt? — sanoi Simone
+vilkastuen, ollen aina valmis ivaamaan toveriaan, mutta vielä
+ketterämpi puolustamaan häntä toisten ivalta.
+
+— Juohan toki. Näyttää siltä, kuin pelkäisit enemmän tätä pientä lasia
+vielä kuin tuota isoa, — sanoi hyvänsävyisesti setä Sirca.
+
+Näyttääkseen, ettei edes viini, joka on rosvon pahin vihollinen,
+Simonea peloittanut, hän joi. Ja yhä edelleen hän lasinsa yli katseli
+Mariannaa.
+
+— Marianna, millainen on elämäsi ollut koko tänä aikana? Etkö ole
+ajatellut ottaa itsellesi aviopuolisoa?
+
+— Hän valikoitsee, vastasi Mariannan puolesta Sebastiano, — hän
+valitsee, kuin etsiessään metsäpäärynöistä kypsää!
+
+Marianna ei virkkanut mitään, vaan alkoi koota koriin leipää, ruoan
+jätteitä, lautaset, hakkuulaudan ja antoi kaiken palvelijalle, jotta
+hän korjaisi ne. Sitten hän nousi järjestämään esineitä paikoilleen.
+Ja kun Sebastiano leikkisästi huomautti, että setä Berte Sircan olisi
+pitänyt naida kaniikin palvelijatar Fidela, tämän antama esimerkki kun
+oli omansa estämään Mariannaa menemästä naimisiin, neitonen läksi ulos
+nurmikolle kävelemään.
+
+Yö oli kuuma ja kirkas; puiden latvojen tasalla, aivan kuin niissä
+kiinni tuikkivat tähdet näyttivät olevan niin likellä, että luuli
+voivansa käsin koskettaa niitä, ja kaikki, ruoho, lehdet, kukat,
+levittivät suloista tuoksua. Marianna tosin ei ollut loukkautunut
+serkkunsa pilasta, mutta paheksui, että hän puhui sillä tavoin Simonen
+kuullen.
+
+Sebastiano poistui ulos hakemaan Mariannaa, ja isä ja palvelija menivät
+navettaan karjaa katsomaan. Sebastiano sanoi Mariannalle lähentäen
+kasvojaan hänen kasvoihinsa:
+
+— Älä näytä hapanta naamaa Simonelle, kohtele häntä ystävänä, Marianna.
+
+— Minä en kaipaa ystäviä, — vastasi Marianna tiukasti. Silti hän palasi
+sisälle ja jäi muutamaksi hetkeksi yksikseen Simonen seuraan; ja hän
+huomasi hänen kasvoissaan ja vartalossaan, joka oli hiukan kumarassa,
+jotakin väsynyttä ja alakuloista.
+
+— Juohan viiniä, Simone!
+
+Hänen ojentaessaan pikaria nuori mies tarttui hänen ranteeseensa.
+
+— Marianna, oletpa jumaliste tullut kauniiksi! — hän mutisi, ja hänen
+silmänsä säkenöivät rajusti, mutta samalla surullisesti, melkein
+rukoilevasti. — Marianna, muistatko, miten ennen tarjosit minulle
+viiniä, kun vilusta värjöttäen palasin navetasta?
+
+— Ajattelin juuri sitä, Simone.
+
+— Mitä olet ajatellut minusta tänä kuluneena aikana? Monesti teki
+mieleni käydä sinua tervehtimässä; mutta sanonpa sinulle suoraan, että
+ujostelin.
+
+— Ujostelit minua?
+
+— Niin, sinua, sillä olet ylpeä. Silloinkin olit ylpeä. Et tosin minua
+kohtaan silloin, niinkuin et nytkään.
+
+— Ei minulla silloin ollut, eikä nytkään ole syytä ylpeillä. Juo siis!
+
+— Marianna, — hän virkkoi, tarttuen pikariin toisella kädellä,
+hellittämättä hänen rannettaan; — niin, kun minulle sanottiin, että
+Marianna on karjamajassa, ajattelin heti: Tahdon lähteä tervehtimään
+häntä. Onkohan sinusta hauskaa, että tulin?
+
+Marianna purskahti nauruun, mutta kävi heti taas vakavaksi, kun nuori
+mies, yhä jatkaen juomistaan, ei päästänyt irti hänen rannettaan. Ja
+hennoilla sormillaan hän yksitellen irroitti hänen vahvat sormensa,
+päästäkseen vapaaksi hänen otteestaan.
+
+— Päästä minut, — hän sanoi käskevästi, rypistäen kulmakarvojaan.
+
+Simone totteli kuten ennen ollessaan talossa palvelijana.
+
+Mutta äkkiä Marianna näki hänen painavan sormiaan kynsien tavoin
+permantoon, ikäänkuin olisi tahtonut kouristaa sitä, sitten tarkkaavan
+ulkoa kuuluvaa melua ja kavahtavan pystyyn, kuin olisi tahtonut
+vapautua jostakin raskaasta taakasta. Nyt hän näytti taas toiselta
+— vapautuneelta palvelijalta, joka vertaisena katseli Mariannaa,
+ravistettuaan itsestään entisen orjuuden.
+
+Mutta toiset miehet palasivat sisään, eikä Simone enää virkkanut
+hänelle sanaakaan.
+
+
+
+
+II
+
+
+Koettaessaan vaipua uneen pikkuhuoneensa pimeässä Marianna näki
+mielikuvituksessaan Simonen kouristamassa permantoa ja karkaamassa
+pystyyn, ikäänkuin hallitakseen häntä ja kaikkea muuta, samoin kuin
+hän paljaasta maankamarasta ponnistaen oli kohonnut huomaamattomasta
+palvelijanasemastaan tuoksi vieraaksi, joka herätti pelkoa entisessä
+isäntäväessään. Ja Marianna näki Simonen tuijottavan häneen lempein ja
+samalla hirvittävin silmin; jos he olisivat olleet kahdenkesken, hän
+olisi voinut kouristaa Mariannaakin kuin saalista.
+
+Mutta olipa tuo nuori mies kuinka raju tahansa, ja vaikka Mariannan
+ranne vielä hehkui hänen puristuksestaan, hän tunsi itsensä alati
+valtijattareksi; hän oli varma siitä, että hän yhdellä ainoalla
+katseella aina olisi saanut Simonen lankeamaan jalkojensa juureen.
+
+Hän muisteli Simonea poikana, kun tämä palveli paimenena tässä samassa
+karjatalossa Mariannan sedän isompien palvelijoiden avustajana.
+Silloin hän oli laiha, pitkä, iho oliiviin vivahtava, alati hiljainen,
+pää vähän oikealle kallellaan, ikäänkuin vakavat ajatukset olisivat
+askarruttaneet häntä, silloin tällöin pudistaen päätään ja katsellen
+ympärilleen kirkkain silmin. Joka sunnuntai hänen äitinsä kävi täällä
+isäntäväeltä kysymässä, miten poika menestyi, aivan kuin hän olisi
+ollut koululainen. Ja poika käyttäytyi hyvin, oli luotettava, harras
+ja työteliäs. Pääsiäisjuhlaa hän kävi tavanmukaisesti viettämässä
+kotonaan, ja jouluna hän isännän kanssa oli läsnä yöllisessä
+jumalanpalveluksessa. Hän ei katsellut naisia, ei ryypännyt, oli
+vapaa paheista. Marianna ei muistanut, että Simone koskaan olisi
+kohdellut häntä muutoin kuin kunnioittavasti. Ja sitten hän eräänä
+päivänä katosi karjatalosta eikä enää palannut. Hänen omaisensa
+itkivät useita kuukausia häntä kuin kuollutta. Alussa luultiin
+hänen olleen läsnä jotakin rikosta tehtäessä ja että pahantekijät,
+välttääkseen hänen heille vaarallista todistustaan, olivat tappaneet
+hänet ja piilottaneet ruumiin. Äiti vain väsymättä aika-ajoin palasi
+karjatalolle tiedustelemaan Mariannalta, ikäänkuin poika edelleen
+olisi ollut siellä. Joskus äidillä oli kasvoissaan omituinen ilme,
+hän näytti ikäänkuin pyytävän isäntäväkeä, jonka hoivaan oli uskonut
+poikansa melkein lapsena, antamaan hänet takaisin. Myöhemmin oli Simone
+omaisilleen lähettänyt tietoja itsestään, ja Marianna oli sulkeutunut
+majaansa, päättäen iäkseen jäädä sinne. Hän oli tyytyväinen, ettei
+enää nähnyt edessään noita suuria silmiä, jotka olivat täynnä tuskaa
+ja pyyteitä, hän oli unhoittanut nuoren palvelijan, aivan kuin tämä
+olisi muuttanut manalle. Ja nyt Simone äkkiä ilmestyi hänen eteensä,
+nousi esiin kurjuutensa alhosta ja anasti kaiken, mikä joutui hänen
+lähettyvilleen.
+
+— Mikä on minun, on minun, ja varokoot muut siihen kajoamasta!
+
+Kaikki Simonen sanat olivat painuneet hänen mieleensä; ajatuksissaan
+hän vielä koetti vastustaa niitä, mutta tuo Simonen huomautus painoi
+hänen sydäntään. Hän kääntyi vuoteellaan ja koetti nukkua, hiukan
+hymyillen itselleen. Mutta uni ei tullut. Jokin seikka laskeutui unen
+ja hänen väliin. Se oli yhä vain tuo nuori mies, joka puristi Mariannan
+rannetta, katsoen häneen uhaten ja samalla rukoillen. Ja tässä
+horroksessakin he katselivat toisiaan kuin olisivat tunteneet toisensa
+jo vuosikausia ja kuin toinen olisi tietänyt toisen sielun syvimmät
+sopukat. Marianna sanoi hänelle: — Tiedän miellyttäväni sinua, ja että
+sinä tahdot kostaa sen, että olet ollut minun palvelijani; — ja nuori
+mies vastasi: — Tässä olen, annan sinulle kaiken olemukseni, sekä hyvän
+että pahan, mutta otan myös sinut kaikkinesi, hyvinesi ja pahoinesi.
+
+Marianna kääntyi taas, vaivautuneena, kuumuuden ahdistamana. Hän tunsi
+hyvin, että kaikki tämä oli hänen mielikuvituksensa haaveilua, joka
+oli aiheutunut Simonen tulosta yksinäiseen karjataloon; se oli häipyvä
+laulu, kuin metsän humu, joka syntyy yöllä länsituulen henkäyksestä.
+Ehkä Simone ei enää ilmestyisikään hänen elämäänsä, — ja kuitenkin...
+sisimmässään hän tiesi, ettei kävisi niin. Varmaankin hän vielä
+palaisi. Olihan hän laskenut hänen ranteeseensa renkaan, josta ei
+olisi helppo vapautua. Ja taas hän näki tuon nuoren miehen katsomassa
+häneen intomieltä uhkuvin silmin, mikä vaikutti kuin rakastuneen käden
+hyväily; ja avatessaan silmänsä pimeässä, hänen poskensa punoittivat
+pieluksella, ikäänkuin Simonen kasvot, vain todellisuutta vailla
+olevassa haaveilussa nähtyinä, olisivat painautuneet vasten hänen
+kasvojaan, ja kuin heidän ohimojensa verensykintä olisi sulautunut
+yhdeksi ainoaksi tykytykseksi.
+
+Onkohan hän tuolla ulkona ja survaiseeko hän ovea? — Minussa on
+kuumetta, — hän ajatteli, tunnustellen valtimoaan. — Marianna, miten
+onkaan laitasi?
+
+Metsän humina vastasi hänelle, lievän viihdyttävästi tuuditellen
+häntä. Hän muisteli Nuorossa olevaa kotiaan, lämpöistä, varjoisaa,
+rauhallista, täynnä kallisarvoisia esineitä; hänen mieleensä muistui
+Fidela, vanha palvelijatar, joka valvoi öisin häätääkseen rosvoja, ja
+hän hymyili itselleen. Marianna, miten onkaan laitasi?
+
+— Ja hän luuli kuulevansa oman hitaan ja rauhallisen äänensä, — onko
+tänä yönä mato alkanut kalvaa aivojasi? Oletko saanut kuumetta, kun
+hiukan humaltunut nuori mies on puristanut rannettasi? Vai riivaako
+sinua paholainen? Tämä vielä puuttuu.
+
+Ja ajatus, että pahahenki todella oli tunkeutunut hänen sieluunsa
+ja ruumiiseensa Simonen hahmossa, herätti hänessä ahdistuksen- ja
+häpeäntunteen.
+
+— Marianna, miten on laitasi? Etkö muista, kuka olet? Sinä valtijatar,
+hän palvelija, sinä vanhempi, hän nuorempi, sinä rikas, hän kurja,
+vailla kotia ja vailla vapautta!
+
+— Mutta juuri sen vuoksi elämä on kaunis »vastakohtineen ja
+vaaroineen», niinkuin vanhassa laulussa sanotaan.
+
+— Voi sinua poloista, Marianna? Hän on totisesti syöpynyt olemukseesi.
+Kiusaus on tullut.
+
+— Herra Jumala, vapauta minut, — mutisi hän vetäen huivin kasvoilleen.
+Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut lintu, joka kätkee päänsä
+siipensä alle.
+
+* * * * *
+
+Simone poistui karjatalolta yöllä, eikä häntä enää näkynyt seuraavina
+päivinä. Marianna ei häntä odottanut; hän kuvitteli nähneensä unta,
+eikä edes tahtonut muistella untaan. Tämäntästä hän kuitenkin nosti
+päätään, luullen kuulevansa kaukaisia askelia ja lumoutui tuijottamaan
+metsään.
+
+Vastakkaisella niityn liepeellä kukki rautatammiryhmä; lakastuneet
+lehdet varisivat uusien tieltä ja kukat puhkesivat ja aukenivat
+samanaikuisesti lehtien kera, hohtaen, niin toiset kuin toisetkin,
+kuin vaalea kulta, joka päivänlaskun jälkeenkin loi niihin
+auringonpaisteelta näyttävän kiillon.
+
+Päivän kallistuessa iltaan Marianna unhoittui istumaan keittiön
+pieneni kkunan ääreen, katsellen tuota tummasta metsäntaustasta eroavaa
+valoisaa puuryhmää. Hän ei tietänyt miksi hän tunsi epämääräistä
+iloa nähdessään vanhojen rautatammien äkkiä nuortuvan ja säteilevän
+sisäistä valoa. Siinä hänet näki istumassa kalpeana, mutta silmät
+täynnä loistoa, Sebastiano, joka eräänä päivänä palasi tuomaan hänelle
+käsirahat korkkiaineesta. Sebastiano oli iloinen, niinkuin aina, kun
+hänellä oli tilaisuus lähestyä serkkuaan; mutta mustasukkaisuuden varjo
+laskeutui hänen kasvoilleen, hänen yllättäessään Mariannan sellaisen
+tunnelman vallassa.
+
+— Kas tässä, — hän virkkoi, laskien rahat pienelle ikkunalaudalle, —
+voit säilyttää niitä vaikka tässä; eipä kukaan rohkene lähestyä niitä
+varastamaan, niin kauan kuin sinulla on niin hyvä vartija.
+
+Marianna tunsi sydämensä sykkivän vilkkaammin kuin linnulla, joka herää
+häkissään. Hän oli ymmärtänyt, mutta tahtoi saada tarkempaa selvyyttä.
+
+— Kenestä puhut? Simonestako? Hän voi kyllä vielä näyttäytyä — vai
+olemmeko kohdelleet häntä pahoin?
+
+— Pahoin? Olette kohdelleet häntä kuin kuningasta, serkku rakas! Mutta
+pidä varasi, älä suo hänelle liian suuria vapauksia.
+
+— En ole koskaan suonut vapauksia kenellekään, enkä kaipaa ketään, —
+hän vastasi joutuin, ylenkatseellisesti, — muuten juuri sinä kehoitit
+minua kohtelemaan häntä hyvin.
+
+Sebastiano poistui rauhoittuneena, mutta Marianna oli levoton ja
+loukkautunut hänen salaviittauksistaan, ollen sisimmässään kuitenkin
+onnellinen tietäessään Simonen olevan lähiseuduilla.
+
+Illan suussa Marianna käyskenteli niityllä, avustaen lehmien ajamista
+laitumella kotia. Rauhallisella karja-alueella äsken niitetty heinä soi
+sirkkojen sirinästä, ja pienimmätkin hälyäänet kaikuivat kauas.
+
+Mariannasta tuntui yhä, kuin hän olisi kuullut askelia kaukaa. Hän
+eteni hiukan tuonnemmaksi rautatammilehtoa, nousten polun vieressä
+kohoavalle kummulle; hän ei ollut koskaan iltaisin liikkunut niin
+etäällä yksin. Hän ihmetteli, mistä häneen oli tullut tällainen
+uskallus. Vastaus tuli suoraan sydämen pohjasta. Hän toivoi kohtaavansa
+Simonen. Ja hän häpesi ja kääntyi takaisin.
+
+Ilta-aterian jälkeen hän tapansa mukaan istui pikkuhuoneensa ulko-oven
+edessä. Isä ja palvelija olivat jo menneet levolle, ympärillä vallitsi
+hiljainen rauha, keskeytyen ainoastaan tähtien tulkinnasta ja sirkkojen
+sirinästä. Kuun noustuakin hän jäi paikalleen istumaan.
+
+Ollessaan siinä vallan omissa hoteissaan hän luuli voittaneensa
+haaveilunsa, jopa häpeävänsä vähäistä kävelyään iltahämärässä; ja hän
+kosketteli hiljaa kylmiä sormiaan, laskien päiviä, jotka vielä olivat
+jäljellä hänen paluuseensa Nuoroon. Mutta tämä ajatus jääti häntä, ja
+hän tuli ajatelleeksi vankilaa.
+
+Äkkiä hän jälleen alkoi kuunnella, tuntien outoa levottomuutta. Hän
+kuuli taas askelia, ja vaikka luulikin erehtyvänsä, hän kuitenkin
+kuunteli, sydän kiivaasti sykkien. Eikä hänen sydämensä erehtynyt: mies
+lähestyi taloa ja astui suoraan häntä kohti. Marianna tunsi hänet heti
+ja peitti kädellä kasvonsa, ikäänkuin salatakseen mielensä hämmingin.
+Hän ei noussut eikä liikahtanut.
+
+Hämmästyen tulija pani merkille, että tammeen kahlehditut koirat,
+vaikka hän kulki aivan läheltä niiden ohi, eivät alkaneet haukkua; hän
+poikkesi katsomaan sisään keittiön raollaan olevasta ovesta, huomasi
+miesten nukkuvan ja astui sitten Mariannan luo.
+
+— Hyvää iltaa, Marianna; oletpa vielä valveilla.
+
+— Hyvää iltaa, Simone; olet vielä näillä seuduin.
+
+— Niin olen. Kävin uudelleen katsomassa äitiäni; hän voi paremmin.
+
+— Tahdotko käydä sisälle? -— kysyi Marianna nousten, mutta nuori mies
+tarttui hänen käsivarteensa ja pakoitti hänet jälleen istuutumaan.
+Ja ottamatta pyssyä olaitaan hän istahti samalle portaalle hänen
+viereensä, hiukan huohottaen, kuin olisi juossut.
+
+Hetkisen Marianna odotti mieli hämmentyneenä, että Simone tempaisi
+hänet syliinsä tai ainakin tarttuisi hänen käteensä. Mutta seuraavassa
+tuokiossa hän rauhoittui. He eivät puhuneet. Vähitellen Simonenkin
+hengitys kävi säännölliseksi, rauhalliseksi. Muutaman hetken kuluttua
+hän nousi, käänsi pyssyn selkäänsä ja poistui kuin vaeltaja, joka
+levähdettyään hetken tienvieressä jälleen jatkaa matkaansa.
+
+Hän palasi toiste, mutta päivällä, jutellen paimenten kanssa, jotka
+hoitivat askareitaan, ja tuskin tervehtien Mariannaa, joka istui ääneti
+työskennellen talon siimeksessä.
+
+Mariannasta hän tuntui toiselta, tuntui muistuttavan entistä
+palvelijapoikaa, mutta näytti jäykemmältä, vieraalta. Marianna huomasi,
+että Simone salavihkaa katsoi häneen ikäänkuin vielä ujostellen ja
+muistellen orjuutensa aikaa, mutta kuitenkin vaanien elettä tai
+katsetta, joka olisi kehoittanut häntä olemaan rohkeampi. Sentähden
+hän, Marianna, katsoi häntä suoraan silmiin, päättäväisenä, näyttäen
+pelottomalta, mutta silti tuntien sydämessään tuskallisen odotuksen
+väristystä.
+
+Simone ei viipynyt pitkään talossa, ei koskaan noudattanut paimenten
+kutsua jäädä ruoalle tai yöpyä karjataloon, ja tämä tarjous näytti
+ensimmäisen illan jälkeen pikemmin hermostuttavan häntä. Ainoastaan
+Mariannan Nuoroon paluun aattoiltana Simone vastoin tavallisuutta
+viipyi kauemmin hänen luonaan aukion keskellä kasvavan tammen juurella.
+Tuntui siltä, kuin nuori mies olisi tahtonut lopultakin sanoa hänelle
+jotakin, mutta kuin hän ei olisi löytänyt sopivia sanoja. Istuen
+kivellä, pää käsien varassa, hän tämäntästä kohotti silmänsä, joissa
+varjot ja nopeasti välkkyvät valot vaihtelivat, katsoi kauas, ja
+sulkeutui sitten itseensä, hautoen mielessään jotakin.
+
+Lopuksi hän kysyi:
+
+— Tiedätkö, Marianna, miksi tuona iltana pakenin talostasi?
+
+Marianna pudisti päätään. Hän ei tietänyt sitä; eihän kukaan muukaan,
+ei edes hänen oma äitinsä, tietänyt sitä.
+
+— No niin, tahdonpa sanoa sen sinulle, Marianna.
+
+Ja hän alkoi kertoa elämänsä vaiheita lapsuudesta alkaen. Hän puhui
+puoliääneen, ikäänkuin itsekseen, nojaten päätään käteensä, kasvot
+kääntyneinä Mariannaan. Hän tuntui puhuvan aivan kuin rippi-isälle ja
+välistä hänen sanansa häipyivät melkein kuulumattomiin kuin huokaus.
+Marianna katseli häntä, ja nuo kalpeat kasvot näyttivät varjosta
+huolimatta olevan etäisen valon kirkastamat. Tunsihan Marianna
+nuo hänen kertomansa seikat tapahtumina, joihin hän itse puoleksi
+oli ottanut osaa. Kuitenkin ne tuntuivat hänestä salaperäisiltä,
+seikkailunomaisilta.
+
+Simonen vanhemmat olivat köyhiä — näin kertoi Simone — isä alati
+kivulloinen — hänellä oli parantumaton sisäinen vamma; nuoret sisaret
+eivät tietysti voineet lähteä vieraisiin palvelemaan, he kun olivat
+hyvästä perheestä, ja lisäksi niin kauniita, että he poissa kotoa
+helposti olisivat voineet joutua jonkun irstailijan saaliiksi. Äiti
+kulutti itseään työllä pitääkseen perhettä pystyssä, niin ettei, talon
+sisäinen kurjuus päässyt näkymään ulospäin, ja hänkin oli sairas, mutta
+salasi sairautensa, jotta ei lisäisi miehensä huolia. Simone oli nuorin
+perheen jäsen. Sisaret olivat aina hänen pienenä ollessaan retustelleet
+häntä ympäri taloa ja ilakoineet hänen kanssaan. Ja hän kasvoi, mutta
+sisaret kasvoivat vielä isommiksi, ja isoimmat alkoivat hiukan vanheta,
+eikä kukaan huolinut heistä vaimokseen, he kun olivat liian kauniita ja
+liian köyhiä. Ja vuotuiset sadot olivat huonot; väsähtäneen isän kotia
+tuoma vilja oli niukka; niinikään pieni oliivilehto tuotti niukasti
+oliiveja; kaikkea oli niukanlaisesti tuossa perheessä, joka oli
+sulkeutunut ahtaaseen asuntoonsa ikäänkuin pakoon maailman iloilta.
+
+Isot sisaret eivät enää nauraneet: he ompelivat huivi sidottuna
+otsalle; he ompelivat nahasta päällystakkeja, kovia niinkuin heidän
+kohtalonsakin, tai kirjailtuja paitoja tai liivejä sulhasmiehille,
+eivät kuitenkaan omille sulhasilleen. He ansaitsivat silti varsin vähän
+— olihan kaikki riittämätöntä heidän elämässään.
+
+Eräs sukulainen oli ottanut Simonen poikana karjataloonsa; tuo
+sukulainen kävi rikkaasta miehestä, mutta oli rikas ainoastaan päältä
+nähden; hänellä oli velkoja ja paheita, ja koronkiskurit tärvelivät
+hänen sielunsa. Hän oli lihava ja hyväntahtoisen näköinen, mutta joskus
+hän esiintyi raa’asti, kenenkään tietämättä miksi.
+
+— Olin kymmenvuotias, mutta hän puhui kanssani, kuin olisin ollut
+aikuinen. Hän sanoi minulle: Simone, täytyy olla mies, eikä jänis. —
+Ja hän tuuppasi minut vierimään alas äkkijyrkänteen rinnettä pitkin,
+niin että olin vähällä taittaa niskani; tämän hän teki, jotta olisin
+oppinut hyppimään notkeasti ja pelastumaan takaa-ajajan käsistä.
+Kerran hän vei minut muitta mutkitta syvään kuiluun ja jätti minut
+sen pohjaan. Itse hän oli hevosen selässä ja oli kädenkäänteessä
+kiitänyt ylös kuilusta. Ylhäältä hän huusi minulle: Opi nyt kiipeämään
+ylös ja olemaan peloton. Ja minä ponnistelin kiiveten, ja kun olin
+päässyt ylös kuilusta, en enää nähnyt häntä; minun täytyi omin päin
+löytää tieni. En itkenyt, mutta tunsin sydämeni raskaaksi. Sitten
+hän kuoli, ja velat nielivät kaiken hänen omaisuutensa. Turhaan
+olivat omaiseni odottaneet perintöä. Sitten rupesin paimeneksi, ja
+olin yksin, vuosikausia yksin, palvelijana. Taitavuuteni, notkeuteni
+ei minua ollenkaan hyödyttänyt. Palasin kotia, isäni oli puilla
+paljailla, äitini väsynyt ja sairas, sisareni kirjailivat toisten
+kihlautuneiden vaatteita. Minun sisareni eivät itse koskaan joutuneet
+kihloihin. Ja minä olin kahdeksantoistavuotias; vihasin miehiä,
+he kun eivät huolineet sisaristani, ja vihasin naisia, niillä kun
+enimmäkseen oli rakastajansa, eikä ollut ketään, joka olisi välittänyt
+minun sisaristani. Tuohon aikaan olin täällä sinun karjatalossasi.
+Niin, vihasin sinuakin, kun olit rikas ja saatoit mennä kihloihin,
+mikä ei ollut sisarilleni mahdollista. Olin jo täyskasvuinen, mutta
+tuumani olivat lapsellisia. Aioin sulkea sinut ja setäsi jonakin
+yönä huoneeseen, sitoa jäsenenne ja pakottaa teidät antamaan minulle
+kaikki rahanne. Mutta setäsi silmät, jumal'avita, peloittivat minua.
+Näen ne yhä vielä hengessäni. Ja palvelijattaresi niinikään herätti
+minussa epäröimistä, pelkoa, hän kun heräsi yöllä pienimmästäkin
+melusta. Kerran lähetitte minut jotakin asiaa toimittamaan matkalle.
+Kävin silloin kummini, rikkaan papin, luona, joka asuu naapurikylässä.
+Poikkesin hänen taloonsa esittäen verukkeeksi pyyntöni, että hän
+ottaisi minut palvelijakseen, mutta sisimmässäni toivoen, että
+hän ottaisi minut kasvattipojakseen, ja että hän jättäisi minulle
+omaisuutensa perinnöksi, niinkuin sinun setäsi jätti sinulle. Tuo
+mies vastaanotti minut hyvin, mutta, pahus hänet vieköön, ei huolinut
+minusta edes palvelijakseen. Ja näin kului lapsuuteni. Kerran pisti
+päähäni ajatus lähteä varastamaan, tehdäkseni omaiseni rikkaiksi. Mutta
+olisin tahtonut varastaa paljon, paljon, en tyytyä vain karitsaan tai
+härkään. Tahdoin lähteä oikein aito ryöstöretkelle — lähteä suorastaan
+kummini taloon ja ryöstää hänen aarteensa. Mutta mistä saada toverit
+tätä ryöstöretkeä varten? Sellaiset ajat ovat olleet ja menneet,
+Marianna! Pahinta oli, että kerroin kaikille nämä tuumani; pilasin
+siten maineeni ja minua pidettiin silmällä ja vaanittiin, minua, joka
+en tehnyt pahaa kärpäsellekään. Ja kun palasin kotia, äiti katseli
+minua surullisena ja isäni lasketteli minulle nuhdesaarnoja, jotka
+tuntuivat tulevan maan alta. Sanoin isälleni: Olette valekuollut;
+olette kuin haudattu ilman multaa, teillä ei koskaan ole ollut voimaa
+eikä rohkeutta, sillä olette elänyt kuin jänis pesässään. Sisareni
+hymyilivät huiviensa alta, ikäänkuin olisivat hyväksyneet puheeni.
+Näin ollen, Marianna, päätin eräänä päivänä muuttaa elämäni. Muistan
+sen aina: se oli talvella, eräänä karnevaalisunnuntaina. Olin
+sekaantunut kansanjoukkoon, keskelle naamioituja, mutta sillä aikaa
+kuin kaikki muut pitivät hauskaa, minä ajattelin siskojani, jotka
+istuivat surullisina lieden ääressä, ja isääni, joka nojasi seinään
+ulkona yksinäisellä kylätiellä. Olinhan tuiki kelvoton, ellen kyennyt
+huojentamaan omaisteni kurjaa elämää. Tuona yönä minun oli määrä palata
+tänne karjatalolle, mutta sensijaan läksin Orgosolon vuoristoon. Aluksi
+ei minulla ollut mitään selvää suunnitelmaa; mutta ajattelin, että
+ehkä liittyisin johonkin rosvoon ja koettelisin kohtaloa yhdessä hänen
+kanssaan. Olihan se kuitenkin parempaa, kuin raataa orjana viikon
+alusta loppuun ja sitten kotona käydessä kuulla isän nuhdesaarnoja.
+Tapasin sattumalta Costantino Moron, toverini, joka seisoi katuojassa
+lämmitellen itseään tulen ääressä kuin kerjäläinen. Kun hän kertoi
+minulle vastoinkäymisistään, nauroin, ja samalla kristittynä säälin
+häntä, ja jotta en jäisi yksin elelemään, liityin häneen. Ja näin,
+Marianna, minua syytettiin tuhansista rikoksista, joita en milloinkaan
+ole tehnyt. Ja saisin tuomarin nauramaan, jos sanoisin sen hänelle.
+Kuitenkin nyt... nyt...
+
+Hän vaikeni ja painoi päänsä alas. — Nyt, — hän jatkoi hetken
+vaiettuaan, — tahtoisin uudelleen muuttaa elämäni; mutta kuinka,
+Marianna, kuinka?
+
+— Olisihan yksi keino... — vastasi Marianna, ääni koristen ja kaikuen
+hänen omissa korvissaan epävarmalta ja ahdistuneelta; eikä hänellä
+ollut rohkeutta jatkaa.
+
+Mutta Simone oivalsi heti, mitä toinen aikoi hänelle neuvoa; ja hän
+näytti kuin heräävän, asettuvan vastustamaan. Hän katsoi Mariannaan
+kulmien alta, melkein vihaisesti, sitten hän nousi, suoristausi, sitoi
+patruunalaukun lujasti vyötäisilleen ja tarttui pyssyynsä. Seisoessaan
+siinä hän vielä katseillaan haki Mariannan silmiä, joka ei kuitenkaan
+enää katsonut häneen. Näytti siltä, kuin kumpikin olisi virittänyt
+toiselle ansan ja kuin kumpikin olisi varonut siihen joutumasta.
+
+— Muuten kaikki on hyvin, kunhan vain ei menetä vapauttaan, — sanoi
+Simone äänekkäästi. Mikä muu tahansa, kuin jälleen joutua orjaksi.
+Anteeksi, että olen lasketellut sinulle niin paljon tarinoita. Hyvästi,
+Marianna; annat kai minulle kättä.
+
+Marianna ojensi hänelle kätensä ja kohotti katseensa; mutta nyt
+Simone vuorostaan oli häneen katsomatta; tuskin puristettuaan hänen
+sormiaan mies poistui taaksensa katsomatta. Paikaltaan Marianna katseli
+poistujaa, tuntien vapautusta ja samalla karvasta mielipahaa, ylpeyden
+ja nöyryytyksen tunnetta, ikäänkuin hänen entinen palvelijansa olisi
+loukannut häntä, onnistumatta kuitenkaan riistämään häneltä hänen
+valtijattaren arvokkuuttaan.
+
+— Onnea matkalle, — näin hän toivotti itsekseen, — emmehän enää koskaan
+näe toisiamme.
+
+Mutta sisimmässään hän sentään tunsi, että nuori mies oli palaava.
+
+Illallisen jälkeen hän kokosi tavaroitaan paluuta varten Nuoroon. Hän
+aikoi lähteä matkaan aamun sarastaessa, mutta vielä myöhään yöllä hän
+hääri matkavalmistuksissaan eikä malttanut mennä levolle. Hän loi
+katseen ympärilleen yksinäisessä huoneessa; se oli kuin linnunpesä,
+jonka ympärillä metsän kumea henkäys humisi! Ja hänen mieleensä palasi
+hänen Nuorossa oleva iso talonsa, tuo kostea ja pimeä, rautaporttineen
+ja vahvoine ikkunoineen, ja taas se muistutti vankilaa. Siitä ei
+puuttunut edes armotonta vartijaa, palvelijatar Fidelaa, avaimet
+vyötäisillä, ja silmät valppaina tähystellen. Ovathan ihmiset muuten
+kaikki tavallaan elämässä vankeina, hyvittäen sitä syyllisyyttään, että
+ovat olemassa. Joko täytyy alistua kohtaloonsa tai puhkaista seinät
+niinkuin Simone. Jokaiselle on tuleva vapautuksen ja palkinnon päivä.
+
+Marianna istui itään päin olevalla kynnyksellä, ajatellen kaikkia näitä
+syvällisiä asioita, ja tuntien itsensä levottomaksi. Hän arveli, että
+vielä oli jäänyt tekemättä eräitä matkavalmistuksia, ja että hän oli
+unhoittanut jotakin tärkeätä, ehkä kaikkein tärkeimmän, mutta hän ei
+tietänyt, mikä se oli.
+
+Miehet nukkuivat keittiössä, kaikki oli rauhallista, tähdet tuikkivat,
+sirkat sirisivät niinkuin tuona iltana Simonen toista kertaa käydessä
+talossa. Marianna olisi tahtonut nukahtaa siihen kynnykselle. Hän oli
+mielestään kuin päihtynyt, juopunut kaikesta näinä päivinä imemästään
+ilmasta, kaikesta suven tuoksusta.
+
+Hän näki puun kohoavan hopeanhohtoisena keskellä aukiota ja koirat
+nukkumassa sen varjossa; ja kauempana nuo kaksi metsän sivustaa:
+kirkkaan kukkivan rautatammilehdon, ja tumman korkkitammikorven, ja
+näiden molempien välillä etäisyydessä kuun valaisemat vuoret, joiden
+ääriviivat hahmoittuivat taivaalle värähtelevän valoharson lomitse.
+
+Lähimpänä oli Oliena vuori, valkoinen, valokylläinen; siitä kauempana
+oikealla Dorgali vuoret, ja vasemmalla Nuoron siniset ja mustat
+vuoriharjut. Ja äkkiä näytti koko taivaanranta puhkeavan kultakukkiin:
+kuu kohosi taivaalle.
+
+Ja sitten näytti sille kultaharsolle, joka ylettyi vuorilta
+karjatarhaan, leviävän toinen harso: helmiverkko, joka värähdellen
+peitti esineet, loihtien ne kauniimmiksi, unelmoivinakin vilkkaiksi.
+Metsä hymyili yössä, vaikka rautatammista putoavat lehdet näyttivät
+kyyneliltä. Satakielet lauloivat. Yksi niistä istui aukion keskellä
+olevassa puussa, joka oksien välistä välkkyvien kuunsäteiden
+kirkastamana lumoten veti puoleensa.
+
+Marianna muisti epämääräisesti, että hän lapsena, juhannusyönä, oli
+kokenut samanlaista tunnelmaa; hän oli seisonut pihalla odottaen,
+että taivas keskiyön aikaan aukenisi ja Herra Jumala näkyisi keskellä
+loistavaa puutarhaa.
+
+Äkkiä hän pelästyneenä kavahti pystyyn. Taas hän kuuli kaukaa askelia,
+näki miehen lähestyvän aukiolta päin. Ensin hän näytti pieneltä, mutta
+sitten vähitellen yhä kookkaammalta, kunnes pää kosketti taivaan lakea.
+Nyt Marianna tunsi tulijan Simoneksi. Hän istuutui silloin, jäykkänä
+pelokkaasta odotuksesta.
+
+Olihan hän tietänyt, että Simone palaisi; ja nyt vasta hän huomasi
+jääneensä siihen kynnykselle häntä odottamaan. Hän olisi tahtonut
+vetäytyä sisään, mutta se oli nyt myöhäistä. Marianna näki Simonen
+silmien säihkyvän kuun hohtavassa valossa ja tuijottavan häneen
+katsein, jotka jähmetyttivät hänet; ja hän luuli Simonen käsien
+kurottautuvan häntä kohti, kouristaakseen häntä samoin kuin hän tuona
+ensimmäisenä iltana oli koettanut kouristaa permantoa.
+
+Marianna nousi taas. Hänet valtasi pelko; tosin hän muisti, että kaksi
+miestä oli aivan lähellä, valmiina suojelemaan häntä; silti hänellä
+oli tunne, että hän oli yksin maailmassa, yksin tuon suloisen ja
+hirvittävän olennon edessä, joka lähestyi vaieten kuin unissakävijä. Ja
+sisimmässään hän tunsi, ettei kukaan voinut häntä pelastaa uhkaavasta
+vaarasta, ellei hän itse osannut puolustautua.
+
+Mikäli nuori mies läheni, Marianna menetti itseluottamuksensa viimeisen
+jäännöksen. Hänen polvensa notkuivat. Ja kun Simone tarttui hänen
+käsiinsä ja painoi hänet alas istumaan, itse istuutuen maahan hänen
+eteensä jalat ristissä, hellittämättä hänen ranteitaan, hän tunsi
+itsensä toiseksi, Simonen hallitsemaksi.
+
+— Isäni on tuolla sisällä — mutisi Marianna.
+
+Sanaakaan sanomatta Simone heitti päännyökkäyksellä lakin maahan ja
+laski päänsä väsyneenä ja lapsen tavoin hänen syliinsä. Hänen tiheä,
+lyhyt, mustakutrinen tukkansa tuoksui ruoholle, pölylle ja hielle
+— metsäinen ja samalla miellyttävä tuoksu, joka enemmän kuin hänen
+elkeensä teki Mariannan levottomaksi. Hän tunsi sydämensä heltyvän;
+hän ajatteli, että Simone oli laskenut päänsä hänen syliinsä ikäänkuin
+panttina itsestään, ja rakasti häntä kuin nukkuvaa lasta; hän arveli
+voivansa suojella häntä, pelastaa hänet ja kiintyä häneen likeisesti
+kuin omaan lapseensa.
+
+Marianna vapautti toisen kätensä hänen otteestaan ja hyväili hänen
+otsaansa; huomaamattaan hän itki. Ja kyynelet putoilivat Simonen
+hiuksille ja kimmeltivät kuin kastehelmet ruohikossa.
+
+Mutta Simone näytti äkkiä heräävän tuosta horrokseen vivahtavasta
+tilastaan; ojentaen kaulaansa hän koetti painaa päätään syvemmälle
+hänen syliinsä, ja kun ei onnistunut, nosti päätään, ojentaen
+eteenpäin kasvojaan, silmät suljettuina ja huulet erillään toisistaan,
+himokkaina. Ja kun Marianna yritti vapautua, hän tarttui jälleen hänen
+käsiinsä, puristaen niitä lujasti.
+
+— Marianna, — hän virkkoi melkein kuiskaten, mutta silti uhaten ja
+rukoillen; ja sitten hän lempeästi ja alistuen toisti: — Marianna!
+
+Hän tunsi, miten nainen hetken kuluttua rauhoittui ja luottavaisena
+jätti kätensä hänen käsiinsä. Nyt Simonekin tyyntyi. Hän ei enää
+yrittänyt häntä suudella ja alkoi puhua hänelle hiljaa, kuiskien,
+kasvot ojennettuina lähelle hänen kasvojaan, joka kumartui kuuntelemaan
+häntä.
+
+Kumpi tuo onkaan? Simonen vai karjatarhan ääni, jota satakielien laulu
+säestää ja johon yhtyy hiljainen tuuli, kuun nousuaikana, kun joka
+lehti värähtelee valittaen, epätietoista mistä syystä, ehkä siitä,
+että ei voi irtaantua ja liidellä, ehkä siitä, että sen eräänä päivänä
+täytyy irtaantua ja varista. Ja tuulen ja metsän värähtely ja humu
+muistuttaa valtameren aaltoilua ja pauhua, valtameren, joka huolimatta
+äärettömästä tasostaan on ahdettu rannikkojensa rajoihin, ajettuna ja
+ahdistettuna hyödyttömästi toisesta maan äärestä toiseen.
+
+— Mitä pelkäät, Marianna? Olenhan tässä jalkojesi juuressa kuin kipeä
+koira. Älä pelkää. Jos tahtoisin tehdä sinulle pahaa, en tulisi
+näin, tähän aikaan, yksin, aseettomana. Etkö näe, että olen aseeton?
+Eihän minulla ole edes kääntöpääveistä, joka minulla oli mukana
+lapsena mennessäni metsästämään sisiliskoja. Jätin tuonne lähteen
+partaalle aseeni; ruostukoot vain, en siitä välitä. Mitä pelkäät?
+Isääsikö? Jos hän näkisi meidät tässä, niin hän siunaisi meidät,
+jos hän meitä rakastaa. Palvelijaasiko? Häneltä kuulin tänään, että
+olet matkahankkeissa. Senpä vuoksi palasin tänään ja tulin nyt. Jos
+tarkoitukseni olisi tehdä sinulle pahaa, olisin tullut toverieni
+kanssa, olisin sitonut sinut kuin lampaan, olisin kantanut sinut
+hartioillani ja olisin tuhonnut kaiken ympärilläni, jos minua olisi
+yritetty estää poistumasta. Marianna! Olen tässä, olen yhä vielä
+palvelijasi, painan pääni syliisi, ja sinä voit tarttua siihen käsin
+kuin kastanjan hedelmään, joka ulkoa on rosoinen, mutta sisältä pehmeä
+kuin leipä.
+
+Marianna kuunteli kumartuen yhä syvemmälle; hänestä tuntui kuin hän
+olisi hengittänyt alkuperäistä voimaa hänen lämmöstään ja tukkansa
+tuoksusta. Hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä, että moinen mies rakasti
+häntä ja oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Mutta mitä olikaan
+hyvä, mitä paha? Mikä ero oli hänen ja Simonen välillä. Mikä saattoi
+heitä eroittaa? Molemmat olivat kauan olleet palvelijoina; ja nyt he
+olivat vapaat, itsensä valtijaita, he kohtasivat toisensa ja rakastivat
+toisiaan kostaakseen entistä orjuuttaan.
+
+— Marianna, kuulehan; olen näinä päivinä usein ajatellut sinua.
+Olet ikäänkuin kahlehtinut minut katseellasi. Älä luule, että
+tämä on hyvin vanha tunne; kun olin palvelijasi, en rakastanut
+sinua; päinvastoin vihasin sinua, niinkuin vihasin kaikkia muita.
+Vihasin sinua, mutta samalla ujostelin sinua, pelkäsin setääsi,
+hänen puupyhimyksen-silmiään, jotka seurasivat minua minne tahansa
+käännyinkin, jotka näin aina mielikuvituksessani, ja jotka näen
+vieläkin. Te olitte isäntäväkeä, ja minähän vihasin isäntiä. Joskus
+ajattelin kuitenkin: Tahtoisinpa naida Mariannan, mutta en hänen
+rikkauksiensa tähden, niinkuin muut. Toiste taas sanoin itsekseni: —
+Jos Marianna rakastuisi minuun ja ilmaisisi minulle tunteensa, niin
+enpä huolisi hänestä; hylkäisin hänet saadakseni hänet kärsimään!
+Kaikesta tästä huolimatta sinä ehkä sentään miellytit minua. Muistanpa
+miten me molemmat eräänä päivänä yhdessä katsoimme alas kaivoon,
+johon oli pudonnut jokin esine; tunsin sinun olevan aivan lähellä ja
+näin meidän molempien kasvot kaivon pohjassa. Ja minusta näytti kuin
+olisimme olleet yhdessä kaukaisessa paikassa, ulkopuolella maailmaa; ja
+niin on käynytkin. Jumal'avita, tunsinpa väristystä ruumiissani; nytkin
+on mieleni liikutettu, kun sitä muistelen. Muistatko sinäkin?
+
+— Muistan, — virkkoi Marianna, jonka mieleen tämä tapaus äkkiä palasi;
+hänkin tunsi väristystä.
+
+Simone piteli lujemmin hänen käsistään, hiukan pudistaen häntä,
+palauttaakseen hänet jälleen nykyhetkeen.
+
+— Minä en voi koskaan saada sinua vaimokseni, Marianna; sentähden
+olen täällä; älä siis luule, että minä olen samanlainen kuin muut.
+Tiedän tekeväni väärin siinä, että olen tullut, mutta en ole voinut
+olla tulematta; olen kuin noiduttu, Marianna, Jumala olkoon minulle
+armollinen. Etkö usko, että olen koettanut paeta, ensimmäisenä ja
+toisena iltana, ja kaikkina muinakin päivinä ja tänään, kun sanoin
+sinulle hyvästi? Olen koettanut, mutta turhaan. Ensi öinä kiertelin
+karjatarhasi ympärillä, ikäänkuin se olisi ollut korkean muurin
+ympäröimä, josta en löytänyt aukkoa. Moneen kertaan tulin tähän vallan
+lähelle ja luulin tuntevani sinun henkäyksesi, ja se jo riitti minulle.
+Huomasitko, että koirat eivät tullessani liikahtaneetkaan? Ne tuntevat
+minut ja tietävät, että tahdon parastasi. Sinä vaikenet, Marianna, ja
+siinä teet oikein. Mitä voisitkaan sanoa minulle? Et mitään. Ja minä
+olen täällä, minä, sinun orjasi eikä sinun enää pidä pelätä mitään.
+Jos isäsi sattuisi tulemaan tähän ja yllättäisi minut, antaisin
+hänen surmata itseni, antaisin vereni vuotaa kuiviin sinun syliisi,
+päästämättä valitusta. Mutta mitä teet nyt, Marianna? Sinä itket,
+itket? Naisen, joka on minuun kiintynyt, ei pidä itkeä.
+
+* * * * *
+
+— Ja nyt ehkä ajattelet: Miksi muutuin äkkiä hänelle suopeaksi? —
+Se johtuu siitä, että olet nähnyt minun silmäni ja niiden pohjalla
+sieluni. Samaa olen minä nähnyt sinussa. Emmehän koskaan ennen ole
+katsoneet toisiamme suoraan silmiin, sentähden olemme aina kohdanneet
+toisemme vieraina. Mutta nyt tunnemme toisemme. Ja ajattelet ehkä näin:
+Teen väärin rakastaessani häntä, hän kun on anastanut toisen tavaraa ja
+vuodattanut kristityn verta; on suorastaan synti suoda hänelle hyvää.
+Ehkä voit ajatella näin, mutta et usko, mitä ajattelet. Sillä sielusi
+sanoo sinulle: Ei ole totta tuo, että hän olisi tehnyt niin paljon
+pahaa.
+
+— Se on totta! — sanoi Marianna intohimoisesti.
+
+— Näethän minut? Olenhan polvillani edessäsi kuin Pyhän Neitsyen kuvan
+edessä. Katsohan minuun. En valehtele. En ole arvoton: en ole koskaan
+tehnyt niin paljon pahaa, että sinä et voisi minua rakastaa.
+
+Ja vaikka heidän kasvonsa hipaisivat toisiaan, Simone ei häntä
+suudellut. Hän kumartui vielä syvemmälle, tuli tyttöä vielä lähemmäksi
+ja jäi hetkiseksi huokaillen ihailemaan häntä.
+
+— Ja kuulehan minua vielä, — Simone jatkoi hetken kuluttua. — Toivon
+voivani pistää vihkisormuksen sormeesi. Jos odotat minua, olen kerran
+sinun ylkäsi, Marianna Sirca, paina se mieleesi. Tämän vuoksi olen
+tehnyt sen lupauksen, etten edes suutele sinua, koska kunnioitan sinua
+naisena, jonka pitää tulla omakseni — neitseellisenä ja puhtaana. Lupaa
+edottavasi minua; mutta punnitse ensin tarkoin, mitä lupaat, Marianna!
+
+— Minkä lupaan, sen pidän, Marianna virkkoi, jälleen tyynenä ja
+vakavana. — Et vielä tunne minua, Simone!
+
+— Tunnen sinut, Marianna, — väitti Simone. — Olen tuntenut sinut jo
+kauan, siitä asti kuin laskin jalkani tähän taloon. Siinä luulit minua
+pojaksi! Ja minä olin kuin satavuotias ja luin ihmisten ajatukset
+heidän silmistään. Johan sanoin, että herätit minussa sääliä ja raivoa;
+vihasin sinua, mutta tunsin sinut; sinä olit sama kuin minäkin, orja,
+etkä mikään muu. Ja sinäkin kannoit orjuuden taakkaa omaisiasi säälien,
+jotta et olisi ollut rasituksena vanhemmillesi, eikä ympärilläsi oleva
+tavara ollut sinun enempää kuin minunkaan. Näin on laita, Marianna.
+Kauan aikaa olemme olleet typeriä, olemme olleet lapsia, jotka eivät
+saa kajota mihinkään. Mutta nyt olemme isäntiä ja teemme mitä tahdomme.
+
+Marianna hymyili, hiukan epäilevästi. Peittääkseen hymynsä hän kumartui
+niin syvälle, että hänen huulensa koskettelivat nuoren miehen hiuksia.
+Tämä kosketus synnytti Simonessa uudelleen väristyksen, joka tuntui
+kiireestä kantapäähän, mutta vielä hän hillitsi itsensä.
+
+— Kuule minua, Marianna. En voi tarkalleen sanoa sinulle, miten aion
+tehdä, mutta sinun tulee luottaa minuun. Tulen jonakin yönä luoksesi
+Nuoroon, en vielä voi sanoa täsmälleen milloin, mutta varmasti ennen
+joulua. Odota sinä minua. Jos et silloin näe minua, se merkitsee, että
+olen kuollut. Mutta jos tulen, tuon sinulle hyvän uutisen. Älä väsy
+odottamasta, ja jos ihmiset puhuvat sinulle pahaa minusta, älä usko
+sitä. Ennen kaikkea: Älä pelkää. Ja anna minun nyt mennä.
+
+Hän hellitti Mariannan kädet, mutta jäi kumaraan, kasvot hänen
+polvillaan ja näytti tahtovan vielä hetken levähtää, ennenkuin läksi
+tuolle salaperäiselle taipaleelle etsimään sitä hyvää, jota hän
+tavoitteli.
+
+— Mitä hän aikoo tehdä? — ajatteli Marianna.
+
+Ja vaikka Mariannan sydän oli täynnä luottamusta, ei hän nähnyt muuta
+kuin yhden varman keinon päästä suoraan unelmasta todellisuuteen. Ja
+nyt hänellä oli voimaa sanoa ajatuksensa täydellisesti:
+
+— Kuulehan, Simone, jos et ole tehnyt rikoksia, niinkuin vakuutat
+ja minä uskon, niin. Simone, miksi et mene tuomarin eteen? Sinut
+julistetaan vapaaksi tai tuomitaan vähäiseen rangaistukseen. Sitten
+seuraa onnemme. Niin, ja varmasti odotan sinua.
+
+Tämän rajun voimanponnistuksen jälkeen Marianna tunsi polviensa
+vapisevan. Hän pelkäsi lupaustaan, mutta ei sitä katunut. Suloiset
+ja ahdistuksensekaiset kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Ja niiden
+verhon läpi hän luuli näkevänsä taivaankaaren päänsä päällä, ulottuvan
+hänen tilustensa toisesta äärestä toiseen, ja hän muisti lapsena
+lähteneensä etsimään sormusta, onnen sormusta — joka piili siellä,
+mistä sadekaari alkoi tai mihin se päättyi.
+
+Samoin oli sen sormuksen laita, jonka Simone lupasi tuoda hänelle.
+Mutta nuori mies heräsi haaveistaan, tarttui neidon käteen ja teki
+sillä kasvojensa edessä ristinmerkin.
+
+— Marianna, — hän virkkoi nousten pystyyn ja vastaamatta hänen
+kysymykseensä — älä itke. Olethan luvannut olla itkemättä. Hyvästi, ja
+odota minua.
+
+
+
+
+III
+
+
+Simone astui päivänkoitteeseen asti Gonare vuorta kohti, joka selvästi
+pyramiidin-muotoisena ja sinisenä erosi muista kuutamossa harmailta
+näyttävistä vuorista.
+
+Hän astui notkeasti ja kevyesti, pyssynpiipun suu pistäen esiin
+olkapään takaa ja välkkyen kuin hopearengas.
+
+Nyt hän mielestään oli tarpeeksi ylhäällä, koskettaakseen kuuta,
+— niinkuin hän pikkupoikana haaveili, kuumeisena ja nälissään
+kaitsiessaan toisten karjaa. Olihan kaikki hänen saavutettavissaan,
+hän saattoi käydä käsiksi kaikkeen ja kaataa kaiken tuohon jalkojensa
+juureen yhdellä sormen tempauksella.
+
+Nyt hänestä oli tullut oma isäntänsä, niinkuin hän orjuutensa aikana
+oli kiihkeästi toivonut. Marianna, hänen käskijättärensä tuona aikana,
+hän, joka silloin ei edes katsonut häntä silmiin, Marianna rakasti
+häntä ja oli luvannut odottaa häntä. Miten kaikki tämä oli tapahtunut?
+Tuskin hän oli nähnyt jälleen Mariannan karjatalon edessä samoilla
+paikoilla, missä oli ollut isojen palvelijoiden tylysti kohtelemana
+käskyläisenä, kun häneen olivat palanneet kaikki hänen senaikaiset
+rajut pyyteensä, kaikki ruumiillistuneina Mariannassa. Omistaa hänet
+oli samaa kuin omistaa kaikki se, mitä hän edusti. Sentähden Simone
+oli pysytellyt väijyksissä metsikössä, hänen läheisyydessään, vaanien
+tilaisuutta saadakseen hänet valtoihinsa. Ja väijyksissä ollessaan hän
+oli ajatellut keinoa, miten parhaiten hänet saavuttaisi; elävänä, eikä
+kuolleena Simonen oli saatava hänet, jotta voisi omistaa hänet aina,
+eikä vain yhden hetken.
+
+Senvuoksi Simone oli langennut hänen jalkojensa juureen, sensijaan
+että olisi ahdistanut häntä, ja nyt hän oli tyytyväinen, että niin oli
+tehnyt, että oli saavuttanut hänet niinkuin kuvan kaivon pohjassa.
+Saavuttanut? Äkkiä hän pysähtyi, kääntyi, katsoi kauas mustana täplänä
+näkyvää karjataloa kohti.
+
+Ja ahdistus paisutti hänen sydäntään.
+
+Ensin hänet valtasi pyyde omistaa tuo nainen, sitten hän katui,
+ettei ollut häntä ottanut. Saavuttanut? Mutta jos hän olikin
+saavuttamattomissa kaivon pohjassa? Ja hän tunsi itsessään heräävän
+villipedon, joka oli uinaillut hänen sisimmässään; nyt äkkiä
+havahtuessaan se järkytti hänet kokonaan ja sai hänet vavahtelemaan:
+himon ja tuskan huuto ulvoi hänen sisällään, täyttäen hänen korvansa
+pauhinalla ja hänen silmänsä verellä.
+
+Hän paiskautui alas maahan rajun kouristuksen väänteissä, painaen maata
+vasten sydäntään ja ruumistaan karkoittaakseen pedon, estääkseen sen
+pakoittamasta häntä palaamaan ja anastamaan Mariannan vaikka veren ja
+kuoleman kautta.
+
+Kun kouristus oli ohi, hän nousi pystyyn; hän hikoili ja vapisi vielä,
+mutta seisoi ruohikossa, pyyhkien voimakkaasti kämmenellään hiuksiaan;
+sitten hän tunnusteli käsiään ja oli tuntevinaan Mariannan käden
+kosketuksen. Hän alkoi itsekseen puhua Mariannalle, nöyrällä äänellä,
+sydän värähdellen vielä äskeisestä kamppailusta itsensä kanssa.
+
+— Näethän, etten tee sinulle pahaa, Marianna. Ole huoleti ja
+levollinen. Minä lähden pois, minne kohtaloni minua ajaa, minne Jumala
+käskee, ja löydän omaisuutta mistä tahansa, vaikkapa minun täytyisi
+mennä sinne asti, missä sateenkaari päättyy.
+
+Hän jatkoi vaellustaan. Hän ei kuitenkaan itse tietänyt, mitä hänen
+oli tehtävä, missä piili se omaisuus, jota hän etsi. Ensi työkseen hän
+suuntasi kulkunsa siihen tyyssijaan, minne oli jättänyt toverinsa, ja
+ennen kaikkea hän tahtoi vetäytyä pesäänsä miettimään ja harkitsemaan
+asemaansa.
+
+Hän astuu, astuu. Tunteehan hän paikat, tiet, polut kuin oman
+kämmenensä. Ennen sarastusta hän saapui turvapaikkaansa, joka
+sijaitsi Gonare vuoren keskikaltaalla, Olzai laakson puolella. Se
+oli jylhän kaunis paikka; luolassa oli kaksi aukkoa, joista toinen
+vei porrasmaisesti ryhmittyneille kallionlohkareille, mitä tietä
+oli helppo päästä pakoon jonkun ajaessa taikaa. Saapuakseen rotkoon
+täytyi Simonen kulkea sokkelon läpi, jonka muodostivat kalliot, kivet,
+tiheä metsikkö ja jylhät puut. Mustat tammet olivat tuhansia vuosia
+puhaltaneiden tuulenpyörteiden vääntelemiä, ja niiden lomista pistivät
+siellä täällä esiin kivilohkareet kuin manalan olentojen päät; lopuksi
+kääpiötammilehto ympäröi rotkon. Mutta kun näin oli päässyt sisälle
+tuohon kallioseinään muodostuneeseen syvennykseen, avautui sieltä
+yleisnäköala laaksoon.
+
+Tutkisteltuaan kotkankatseellaan yksinäistä ympäristöä Simone meni
+luolaan. Tuhalla peitetty tuli, komeroon kätketty raaka lihapala ja
+luolan seinänastaan merkiksi kiinnitetty nuoranpätkä ilmoittivat
+hänelle, että poissa oleva toveri oli pian palaava. Luolan edessä
+kasvavista tallatuista pensaista, vielä rasvasta höyryävästä tuhasta
+ja ympärille siroitetuista luista hän päätti, että muitakin miehiä oli
+ollut siellä aterioimassa ja ehkä salajuonia punomassa, ja tämä sai
+hänet levottomaksi. Toveriinsa hän luotti kuin omaan veljeensä, mutta
+pelkäsi hänen yksinkertaisuuttaan.
+
+Hän palasi sentähden kallionhuipulla olevaan syvennykseen, pyssy
+kupeellaan ja tarkkaan tähystellen. Hän näki taivaan kirkastuvan ja
+pensaiden lomitse välkkyvän kallio-altaan, mihin virtasi lähteen vesi,
+joka ryöpyttyään hurjasti alas kalliolta, näytti pysähtyvän kukkivien
+köynnösten keskelle lepäämään, samoin kuin Simone teki, ennenkuin
+riensi eteenpäin polkuansa pitkin.
+
+Kuu kurkisti altaaseen, ikäänkuin sen olisi tehnyt mieli sukeltaa sen
+veteen, omien viehkeiden säteidensä houkuttelemana.
+
+Ja se näytti leikittelevän häipyvässä yössä, vapaana ja yksin taivaan
+autiossa hämärä-erämaassa, halliten ylhäältä vielä nukkuvaa maata. Ja
+se piilottautui, pilkoitti taas esille lehtien lomista ja kuvasteli
+vedessä, herättäen siinä tuhansia hymyilyjä, onnellisena nähdessään
+itsensä alastomana, vapaana ja yksinäisenä.
+
+Mutta jokin vastustamaton seikka veti kuutakin kauas kohti kohtaloansa;
+sen huomatessaan se kalpeni, kävi alakuloiseksi ja kylmäksi, ja sen
+hymykin sammui vesipeilissä. Se yritti viivähtää rautatammen lehdissä
+kuin turvapaikassa ainakin; mutta heti sen täytyi ruveta laskeutumaan
+alemmaksi; se tarrautui kiinni pensaaseen ja pysyi siinä hetken, mutta
+jo lopen heikkona ja kalpeana. Mutta äkkiä se irtaantui siitäkin,
+näytti syöksyvän alas ja lopulta katoavan kuin kukka, jonka terälehdet
+varisevat.
+
+Luonto lepäsi silloin aamunkoitteen hopeaisessa hohteessa. Köynnösten
+reunustaman veden henkäykseen vastasi lehtien huokailu. Päivä heräsi
+erämaassa. Simone tunsi salaisen voiman vetävän häntä alas, niinkuin
+äsken kuu oli tuntenut unelmien suloista voimaa. Ja hänkin taisteli;
+hän uneksi, että Marianna oli hänen luonaan ja suuteli häntä, mutta
+kallioiden välissä olivat viholliset väijyksissä, ja senpä vuoksi oli
+viisainta karkoittaa haaveet ja rakkaus.
+
+Sarastuksen hopeaa seurasi purppuranpuna, sitä kulta ja sini. Tuuli
+heilutti puiden latvoja. Taivaan sinessä souteli valkoisia suvipilviä,
+liiteli haukkoja ja kotkia. Aurinko oli kohonnut yli taivaanrannan, ja
+kallioaltaan vesi heijasti jo täysin sen kuvan.
+
+Tyyntyneenä Simone nyt havahtui haaveistaan ja palasi alas luolaan.
+
+Hän sytytti valkean, ripusti lihan vartaaseen ja nosti sen paistumaan
+liekin eteen. Sitten hän riisui vaatteensa ja astui alastomana
+altaaseen, katsellen rintaansa, joka oli valkoinen kuin naisella.
+
+Herkeämättä hän tähysteli ympärilleen, hieroen heinätukoilla jalkojaan,
+joihin tarttui heinän vihreätä. Kun hän kohotti kasvonsa kuunnellakseen
+etäisiä ääniä, heijastivat hänen kauniit silmänsä ympäristön
+vihannuutta ja kultaa. Ja hänen valkoisessa selässään, jossa näkyi
+virviläntapaisia syntymämerkkejä, liikkui väreitä ja köynnösten varjoja.
+
+Hän nousi seisoalleen ja tunnusteli jalallaan altaan pohjaa. Sitten
+hän hiljalleen meni etemmäksi ja sukelsi viimein kokonaan veteen,
+painaen päänsäkin pinnan alle, mutta nosti sen oitis ylös, pirskottaen
+hiuksista pisaroita ympärilleen.
+
+Ja äkkiä hän muuttui iloiseksi, toiveikkaaksi. Olihan kaikki kaunista
+hänen ympärillään; köynnösten välissä vilkkuivat liekkien tavoin
+kultaliljat, kukasta kukkaan aallehtivat hämähäkkien kirjavat langat.
+Satakieli lasketteli liverryksiään, ja sen laulusta tuntui pulppuilevan
+lähteen vesi.
+
+Kumartuneena veteen Simone hieroi huolellisesti ihoaan, mutta
+tämäntästä hän oikaisi vartalonsa, katsellen rintaansa ja käsivarsiaan,
+joiden hipiäkarvoissa kimalteli vesihelmiä. Sitten hän taas kyyristyi,
+koettaen turhaan tavoitella käsiinsä pientä ruskeaa taimenta, joka
+kiiti altaan poikki virtaavan veden mukana.
+
+— Mutta otanpa sinut, Marianna! — hän huusi äkkiä. Ja kaiku toisti: —
+Marianna, Marianna!
+
+Ja kaiku tuntui hänestä todelliselta ääneltä, etäiseltä, rauhalliselta
+ja verhotulta; se oli vallan kuin Mariannan ääni.
+
+Silloin hän huusi oman nimensäkin.
+
+— Simone! Simone! — ja kuvitteli lapsellisesti, että Marianna vastasi.
+
+Näin kuluivat tunnit, ja ilta saapui. Taas ilmestyivät kuu ja ilman
+syvät huokaukset, jotka saivat kaikki oliot salaperäisen levottomiksi.
+Kallioiden ääriviivat vuoren huipulla näyttivät ihmiskasvoilta, jotka
+katselivat kuuta. Tähdet olivat niitä lähellä, mutta eivät silti
+koskettaneet niitä. Kaikki näytti pysähtyneeltä; liikkumattomuudessaan
+luonto odotti, kaihosi jotakin, joka oli ilmestymäisillään, mutta joka
+ei kuitenkaan näyttäytynyt.
+
+Simone oli kauan levännyt kylvyn ja aterian jälkeen ja sitten
+kiivennyt jälleen kalliosyvennykseen odottamaan toveriaan. Hän oli nyt
+rauhallisempi, mutta samalla levottomampi, ajatellessaan Mariannaa.
+
+— Viime yönä tähän aikaan olimme yhdessä... — ja hänestä tuntui kuin
+hän vielä olisi painanut päätään hänen polvilleen ja tunsi halua purra
+niitä. — Mikä houkkio olinkaan! Mutta Costantinolle tietysti sanon,
+että suutelin häntä. Tuossa se pahuksen kuhnustelija viimeinkin saapuu.
+
+Hän tunsi tulijan hänen askelistaan, jotka olivat varovaiset, eivät
+niin notkeat ja varmat kuin hänen; ne harmittivat häntä joka kerta kun
+hän näki toverinsa astuvan. Muuten kaikki Costantinossa herätti hänen
+paheksumistaan, milloin oli kysymys liikkumisesta ja toimimisesta
+yhdessä. He olivat kuin kaksi veljestä poikaiässä, jotka pitävät
+toisistaan, mutta riitelevät lakkaamatta, ja suurempi on tyranni,
+mutta samalla suojelija. Siinähän nyt lähestyy, Costantino, tuo
+pieni rauhallinen mies, kuin jäniksen metsästäjä, pyssy poikittain
+vihreäsamettisella takillaan. Mustavillainen lakki ympäröi hänen
+punervia kasvojaan, joiden poskipäät pistävät esiin. Puoleksi avoin
+suu, joka paljastaa isot hampaat, näyttää alinomaa hymyilevän, mutta
+vinot silmät ovat surulliset ja synkät otsalle vedetyn lakin mustien
+kiharoiden varjossa.
+
+Costantino istuutui luolaan tultuaan ja alkoi irroittaa kengännauhojaan
+kuun valossa, vastaamatta niihin ivallisiin kysymyksiin, joita Simone
+keikahdettuaan alas hänen luokseen lasketteli.
+
+— Costanti! Terve tuloa! Olitko juomingeissa? Kävitkö pikku ystävätärtä
+tapaamassa?
+
+Costantino heittäytyi pitkäkseen maahan, vastaamatta. Hän huokaili
+syvään. Simone tunnusteli hänen kättään ja tunsi, että se oli kuuma.
+Silloin hän vaihtoi äänilajia.
+
+— Mikä sinun on? Onko sinussa kuumetta? Missä olet ollut, ja keitä on
+käynyt täällä?
+
+Costantino koppasi kiinni hänen kädestään, eikä hellittänyt, ja rupesi
+valittelemaan:
+
+— Miksi jätit minut yksikseni, miksi?
+
+— Olenko minä äitisi, ja pitääkö minun sinua imettää?
+
+— Täällä kävi kolme miestä hakemassa sinua, kaksi vanhempaa ja yksi
+nuori. He tahtoivat kaikin mokomin tavata sinua. Hakekaa häntä — sanoin
+minä — enhän voi polkea häntä esille, maan alta. Hän on ollut poissa
+viime perjantaista alkaen, enkä tiedä, missä hän oleskelee. He menivät
+tiehensä, mutta palasivat tuoden mukanaan lampaan ja viiniä. Yhä he
+vain odottivat sinua. Heidän puheistaan ja varsinkin nuorimman jutuista
+ymmärsin, että he tahtoivat sinua mukaansa lähteäkseen ryöstämään
+lammastarhan omistajaa, rikasta pappia, jolla on suunnattomasti
+hopea- ja kultaesineitä. Tuo pappi on erään kylän sielunpaimen, mutta
+kalleutensa hän säilyttää piilotettuina lammastarhaan, missä hänen
+äitinsä elää, vanha nainen, jota pappi tuontuostakin käy tervehtimässä,
+viipyen siellä jonkin aikaa. — No niin, Simone, kun nuo kolme miestä
+eivät nähneet sinun palaavan, he rupesivat ahdistelemaan minua.
+Mitä sinä teet täällä, jumalinen mies? he sanoivat minulle. — Se on
+minun asiani — vastasin minä. Silloin he rupesivat minua ilkkumaan
+ja virkkoivat: — Emme käsitä, kuinka Simone Sole voi sietää sinun
+seuraasi. Mene, ota säkki selkääsi ja rupea mierolaisten kanssa
+kerjäämään almua maalaisjuhlissa. Lopulta he saivat minut raivoihini.
+Tiedät, Simone, että en helposti raivostu, mutta kun kerran raivostun,
+niin siitä on leikki kaukana. He säikähtivät ja poistuivat; mutta
+päähäni pälkähti, että he vielä palaisivat ja tappaisivat minut.
+Silloin minäkin poistuin täältä.
+
+Liikkumattomana, kumarassa kuunnellen, Simone oli vaiti, tuijottaen
+toveriinsa, jonka kertomus tuntui hänestä omituiselta ja
+epätäydelliseltä.
+
+— Ei toki, — hän lopulta virkkoi, — nyt petät minua, Costanti. Avaa
+silmäsi ja katso minuun: missä olet ollut?
+
+Costantino kohosi kyynärpäidensä varaan ja katsoi häntä suoraan silmiin.
+
+— Mitä se sinuun kuuluu? Entä sinä, missä sinä olet ollut?
+
+— Costantino paneutui taas pitkäkseen, pää leväten käsivarrella ja
+silmät suljettuina.
+
+Silloin Simone, joka tiesi, että Costantino oli kateellinen ja
+herkkätunteinen, minkä vuoksi hänet oli taltutettava joko väkipakolla
+tai lempeydellä, lähestyi häntä ja survaisi jalallaan lievästi hänen
+säärtään.
+
+— Kuulehan, kerronpa sinulle totisesti, missä olen käynyt. Miksi en
+sitä sinulle kertoisi? Mutta puhu sinä ensiksi. Millaisia olivat nuo
+kolme miestä?
+
+Ja kun Costantino oli tarkoin kuvannut heidät, hän hymyili tyytyväisenä.
+
+— Nyt tiedän, keitä he ovat: nuorin heistä on Bantine Fera. Tiesin,
+että hän lopulta tulisi hakemaan minua.
+
+Costantino aukaisi silmänsä kateellisena. Hän tiesi kuka tuo Bantine
+Fera oli, nimittäin aivan nuori rosvo, Simonea nuorempi ja uskaliaampi,
+häikäilemätön, riippumaton. Olihan Simone puhunut hänestä niin paljon,
+ja nytkin hän alkoi ylistää häntä, ei vallan vapaana kateudesta.
+
+— Kas siinä mies, joka on löytävä onnensa. Olen kuullut, että
+Corraine-joukkue on pyytänyt häntä liittymään heihin, hän kun on
+taitava ampuja, taitava kaikessa: hän osuu lentävään lintuun. Hän ei
+pelkää mitään; eihän hän pane alttiiksi muuta kuin oman nahkansa,
+hänellä kun ei ole äitiä eikä sisaria, niinkuin meillä; hän on äpärä.
+Kaikki häntä suosii. Jumal’avita, olenpa kovin tyytyväinen, että hän on
+tullut minua hakemaan.
+
+— Mutta sanoithan, että hän puhui pahaa sinusta, ilkkui sinua.
+
+— Minua? Minua ei kukaan vielä ole ilkkunut, Costanti. Hillitse
+kieltäsi. Ei riitä, että joku on hyvä ampumaan ja tappamaan ihmisiä
+rohjetakseen ilkkua Simone Solea! Vai ilkkuiko hän minua sinun
+läsnäollessasi?
+
+— Ei, — sanoi Costantino, joka oli rehellinen eikä koskaan valehdellut.
+Ei hän ilkkunut sinua. Mutta ehkäpä minä ilkuin häntä. No niin, kun
+nuo kolme olivat poistuneet, läksin minä vaeltamaan omille teilleni,
+ja menin sinne lammastarhaan asti, varoittamaan tuota pappia, — sillä
+varastettakoon muilta, mutta papilta ei saa varastaa. No niin, — hän
+jatkoi silmät ummessa, väsyneenä, mutta lopulta tyyntyneenä, — astuin
+juoksujalkaa kaksi päivää ja kaksi yötä: lammastarhassa oli ainoastaan
+tuo vanha nainen, valkoinen kuin kyyhky. Antakaa minun juoda, — sanoin
+hänelle, — olen janoinen matkamies. Ja kun hän oli antanut minun juoda,
+ilmoitin hänelle vaaran, joka uhkasi hänen lammastarhaansa, ja läksin
+tieheni. Tulkoon hän vain nyt ahdistamaan minua, tuo sinun Bantinesi,
+tai ampukoon minut kaukaa, kunhan omatuntoni on puhdas, ei muulla ole
+väliä. Sillä papilta ei saa varastaa.
+
+— Costantino Moro, kuulehan, mitä sinulle sanon. Nimittäin, että sinä
+ja minä emme kumpikaan sovellu rosvoiksi. Olemme syntyneet uskovaisina,
+ja sellaisina kuolemme.
+
+— Mene helvettiin, mene hirteen, — tiuskaisi puoliääneen Costantino;
+mutta tämä ankara puhe tuntui enemmän kohdistuvan poissaolijoihin, kuin
+toveriin, ehkä noihin kolmeen pahantekijään, jotka olivat ahdistaneet
+häntä.
+
+Simone puolestaan ei tietänyt, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön
+siihen, mitä oli tapahtunut. Häntä harmitti, että näytti Bantine Feraa
+huonommalta, ja samalla hän hyväksyi Costantinon menettelyn, joka
+huolimatta heikkoudestaan oli osoittanut, ettei välittänyt nuoren
+rosvon ylimielisyydestä.
+
+Toiselta puolen kolmen pahantekijän suunnittelema ryöstöyritys oli
+hänen mielestään hyvä, eikä ainoastaan hyvä, vaan myös helppo, ja
+hän ymmärsi hyvin Bantine Feran tarkoituksen, kun tämä ehdotti
+yhteistoimintaa Simonen kanssa. Tarjosihan nuori rosvo hänelle liittoa,
+joka hetki hetkeltä viekoitti häntä yhä enemmän.
+
+Äkkiä turhamaisuus täytti hänen sydämensä ilolla ja ylpeydellä.
+
+— Enpä totisesti lähde häntä etsimään, jollei hän itse palaa, — Simone
+sanoi kuin itsekseen, — mutta täytyy... täytyy...
+
+— Mitä täytyy?
+
+— Costantino, sano minulle, missä tuon papin lammastarha on.
+
+Costantino ei enää sanonut mitään: hän oivalsi hyvin toverinsa
+ajatukset. Eikä hän katunut, mitä oli kertonut. Mutta hän oli hyvin
+surullinen. Ja suurempi kuin suru siitä tuumasta, jota arvasi Simonen
+hautovan mielessään, oli Bantine Feran vaikutusvallan nostama kateus,
+ja ennen kaikkea täytti hänet yksinäisyyden tunne; hän tiesi, miten
+kaukana hän oli kaikista, sekä etäällä että lähempänä olevista.
+
+Simone puolestaan tunsi toverinsa täysin oivaltaneen hänen sisimmät
+aikeensa. Tämä hermostutti häntä ja hän koetti peittää ajatuksiaan
+puhumalla. Ja puhuessaan hän innostui niin, että lopulta kuunteli omia
+sanojaan ja luuli niitä tosiksi.
+
+— Costanti! Niin, tahdon yksin lähteä tuohon lammastarhaan, senkin
+tähden, että haluan näyttää, etten minä ole sinua lähettänyt. Tarvitsen
+rahoja, kuuletko? Miksi päästäisin käsistäni tämän tilaisuuden?
+Tarvitsen rahoja, Costanti. Minulle on tapahtunut jotakin. Kohtasin
+naisen ja tarvitsen rahoja... Etkö usko? hän kysyi hetken miettiväisenä
+vaiettuaan. — Yhtä kaikki, jos et uskokaan. Asia on tosi, ja sillä
+hyvä. Tuo nainen on rikas ja kaunis, — niin kaunis kuin nainen ikinä
+voi olla, — ja hän on kaiken omaisuutensa haltija. Hän on yhtä
+rikas kuin kaikki sinun sukulaisesi yhteensä, — hän vakuutti yhä
+enemmän kiivastuen Costantinon välinpitämättömyydestä: — yksistään
+metsänsä korkkiaineesta hän ansaitsee vuosittain tuhat scudoa. Hänen
+karjatalonsa on saanut palkinnon. Niin, hän on Marianna Sirca,
+entinen emäntäni. Hän on ollut minulle ystävällinen siitä asti kun
+palvelin hänen talossaan. Mutta siihen aikaan hänellä ei vielä
+ollut määräämisvaltaa, ja minä olin ylpeä häntä kohtaan. Nyt olemme
+ymmärtäneet toisemme. Jumala on niin tahtonut. Toissapäivänä olimme
+yhdessä hänen karjatalossaan, olimme yhdessä, vaikka hänen isänsäkin
+oli siellä. Olimme yhdessä, — hän toisti, ummistaen silmänsä vuorostaan
+ja käyden levottomaksi, — ja minä suutelin häntä.
+
+Costantino ei heti vastannut; hän tunsi sydämensä tykkivän kovaa
+maankamaraa vasten. Lopuksi, kun Simone vaikeni, ikäänkuin vaipuen
+muistoonsa, hän kysyi ilkkuen:
+
+— Ja sitäkö varten tarvitset rahoja? Aiotko naida hänet?
+
+— Voin naida hänet, jos tahdon! Ja sitä hänkin tahtoo, sillä hän ei ole
+toisten naisten kaltainen.
+
+— Millainen hän sitten on? Jos hän olisi säädyllinen nainen, ei hän
+välittäisi sinusta.
+
+Silloin Simone kohosi ryntäilleen, rajuna vihasta.
+
+— Jos julkeat puhua hänestä halveksivasti, murskaan pääsi. Ymmärrätkö?
+
+Costantino ei pelännyt: hänkin kohottautui, istuutui kyynärpää polviin
+nojaten, kasvot käden varassa ja tuijotti tuleen. Nähdessään Simonen
+taas painautuvan maahan hän sanoi tälle miettiväisenä:
+
+— Simone, et puhu enää kuin mies. Kuinka voisit ottaa vaimoksesi
+sellaisen naisen, sinä?
+
+— Kuinka! Papin avulla, Jumalan nimessä, salaa. Eikä ole sanottu, että
+minun aina pitää harhailla metsissä kuin villipeto. Voin tästä minäkin
+palata vapaan ihmisen elintapoihin.
+
+— Oh, oletpa jälleen tullut lapselliseksi. Tuo nainen on jo tehnyt
+sinut samanlaiseksi kuin hän itse on. Ja lisäksi hän on lumonnut sinut.
+Hyvä, pidä varasi, ettet joudu hunningolle!
+
+— Sinä puhut vain kateudesta ja mustasukkaisuudesta: pelkäät jääväsi
+yksin!
+
+— Minä? — sanoi Costantino kohottaen surullisen katseensa. Mutta
+seuraavassa tuokiossa hän ravisti päätään Simonelta opittuun tapaan. —
+Saattaapa niin olla. Mutta voisinhan ehkä tulla sinun kanssasi istumaan
+syytettyjen penkille.
+
+— Hitto vieköön; sinä kaikkine synteinesi. Ei tässä ole kysymys
+lähtemisestä istumaan syytettyjen penkille.
+
+— Entä kuinka luulet palaavasi vapaisiin oloihin ilman oikeudenkäyntiä
+ja kuulustelua? Jos menet ilmoittautumaan tuomarille, sinut
+kahlehditaan, etkä enää saa jalkojasi irti ansasta. Tunnusta. Eikö tuo
+nainen jo ole kehoittanut sinua näin menettelemään?
+
+— Se on totta, — sanoi Simone tuntien epämääräistä kauhua.
+
+Se oli totta, kaikki oli totta. Ja oli hetkiä, jolloin hän tunsi
+olevansa lumottu. Marianna hallitsi häntä, painoi hänen hartioitaan. Ja
+hän häpesi huomattuaan, että Costantinokin oivalsi sen. Hän ponnahti
+ylös kuin tahtoen vapautua tuon naisen lumoista, ja heilutti lakkiaan
+nuotion yli, koska sen räiskyvä valkeakin tuntui vastustavan häntä.
+Ja liekki lyyhistyi ja näytti tahtovan peloissaan paeta, mutta kohosi
+sitten taas, räiskyen entistään kovemmin.
+
+— Emme vältä kohtaloamme, — sanoi Costantino. — Sinä olet toinen mies
+kuin kolme päivää sitten. Kohtalosi on määrätty.
+
+— Ei, Costantino. Ennemmin Jumala katkaiskoon jalkani. Vannon sinulle
+kautta tämän liekin, kautta äitini sydämen, etten koskaan ilmesty
+tuomarin eteen. En aio edes solmia aviota, en julkisesti enkä salaa.
+Sanoin sen äsken vain piloillani. Jos tuo nainen tahtoo minut, ottakoon
+minut tällaisena!
+
+— Tällaisena hän ei sinua ota!
+
+— Siinä tapauksessa minä otan hänet! — sanoi Simone mahtipontisesti.
+
+Mutta sitten hänkin laski kyynärpään polvelleen ja päänsä käden
+varaan. Ja näin he pitkäksi aikaa jäivät siihen istumaan, pysähtyen
+kuuntelemaan heidän kallioluolansa ympärillä leviävän yön hiljaisia
+kuiskeita, suurina ja julmina kuin väijyksissä olevat pedot, pieninä ja
+värähtelevinä kuin linnunpoikaset pesässä.
+
+
+
+
+IV
+
+
+Marianna oli jälleen talossaan Nuorossa.
+
+Leväten isossa puhtaassa vuoteessaan, miellyttävän väsymyksen
+valtaamana, hän puoleksi uinaillessaan luuli yhä vielä istuvansa
+karjatalon kynnyksellä, Simonen pää polvillaan. Ja hän puhutteli
+nuorta miestä hiljaa, levollisena ja vakavana, sanoen hänelle kaikki
+ne seikat, joita tuona ensi yönä ei ollut voinut hänelle sanoa. Ja
+hän rohkaistui hyväilemään noita pehmeitä ja kuumia hiuksia, ja tuo
+kosketus sai koko hänen ruumiinsa värisemään. Hänen luomensakin
+vapisivat, mutta hän sulki ne lujasti, jotta ei itkisi, jotta ei
+täydelleen heräisi.
+
+— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä...
+Niin, niin, Simone, en tahdo itkeä.
+
+Ja hän jäi siihen lepäämään liikkumattomana, ja hänestä tuntui, kuin
+hänellä olisi ollut siteet ranteilla, kahle jaloissa. Eikä hän luullut
+vuosikausienkaan kuluttua pääsevänsä liikkumaan, sillä side oli _hän_,
+kahle oli _hän_. Tällainen oli siis rakkaus: suloinen ahdistus sydämen
+sisimmässä, ja tämän ahdistuksen alainen orjuus. Mutta silti oli ihanaa
+uinailla näin, kahlehdittuna, oma salaisuus sydämessä.
+
+Kun hän sitten aamulla täydelleen heräsi kavahtaen äkkiä ylös, hän
+tunsi epämääräistä vangin iloa, joka laskee kärsimysaikansa päiviä,
+tietäen, että ne kerran päättyvät. Toinen tosin alkaa, mutta edellinen
+on päättynyt, ja joka hetki vie lähemmäksi vapautusta.
+
+— Ainakin jouluna, jos ei aikaisemmin...
+
+Joulu on tuleva. Onhan hän tottunut pitkiin yksinäisiin ja hiljaisiin
+kuukausiin. Yhteen aikaan hän ei odottanut mitään, kuvitellen, ettei
+hänelle enää koskaan tapahtuisi mitään uutta. Mutta nyt sitävastoin
+päivät tuntuivat hänestä olevan täynnä odotusta, täynnä toivoa. Ja
+kuukaudet ja päivät liitelivät hänen sormiensa päissä keveinä kuin
+kukan terälehdet. Jouluna Simone tulee! Entä jos ei tulekaan? Entä jos
+tuo synkkä kohtalo, jonka hän oli valinnut, loitonsi hänet ainaiseksi,
+eroitti hänet uudelleen?
+
+Tätä ajatellessaan hän kavahti vuoteesta ja riensi avaamaan ikkunaa,
+ilma kun tuntui tukehduttavan häntä.
+
+Matalasta ikkunasta, jossa oli neljä pientä ruutua, avautui näköala
+talon taakse pieniin puutarhoihin ja mustiin mökkipahaisiin, joiden
+takana kohosivat taivaanrannalle Orthobene vuoren rosoiset huiput.
+
+Aamuruskon punahohde valaisi avaran matalan huoneen, jossa oli
+keltaiseksi maalattu puukatto. Uuden kaapin peili pisti silmään
+vanhanaikuisen arkun vieressä, joka oli koristettu lintu- ja
+kukkakuvioilla. Ja Marianna kääntyi isoa puusänkyään kohti, kääntäen
+selkänsä taustaseinään päin, jotta ei näkisi itseään puolialastomana
+peilistä.
+
+Mutta hänen pukeutuessaan peilistä heijastuvan kuvan liikehtiminen
+veti hänen katseensa vaistomaisesti puoleensa. Ja ohimennen hän
+kääntyi, katsoen peiliin aran uteliaasti. Niin, nyt asusti toisenlainen
+nainen tässä huoneessa; vilkas ja kaunis nainen. Entinen Marianna oli
+haudattu rautatammien lakastuneiden lehtien alle karjatalon maille.
+Miksi hän ei katsoisi peiliin? Hän kääntyi ja katseli itseään siveän
+uteliaana, ikäänkuin olisi katsellut kuvapatsasta. Pitkien ja sileiden
+säärien yläpuolella hän näki hennot, kiiltävän vaaleat polvensa, jotka
+näyttivät marmorista veistellyiltä hedelmiltä. Hän tunnusteli niitä
+kämmenellään, sitten hän kumartui vetämään kenkiä jalkaan. Irroitetut
+palmikot valuivat kiemurrellen olkapäille ja valkoiselle povelle, jossa
+näkyi punasinerviä suonia. Hän siirsi palmikot taaksepäin toisella
+kädellä, ja toisella hän silitti kaarevan jalkansa punervaa kantapäätä.
+Mutta äkkiä hän punastui, riensi jälleen ikkunan ääreen ja alkoi sukia
+hiuksiaan ja silittää niitä huolellisesti päälaelle, niin että ne
+muodostivat mustan samettisiteen, josta tuskin eroittautui jakauksen
+valkoinen juova. Puutarhojen tuoksu, aamuhetken hiljaisuus palauttivat
+hänen mieleensä karjatalon; ja taas hän kuin ilmestyksenä näki
+jalkojensa juuressa Simonen, joka kahlehti hänen polvensa ja esti häntä
+liikkumasta. Ja kuitenkin hänen täytyi liikkua ja jälleen solmia yhteen
+entisen elämänsä katkaistu lanka. Hän tuntui kumartuvan ja sanovan
+nuorelle miehelle: — Nouse, Simone, sinun täytyy päästää minut.
+
+Mutta nuori mies ei päästänyt häntä; hän seurasi ja puristi hänen
+kättään. Silloin hän kuvitteli kantavansa häntä käsivarsillaan kuin
+pienokaista ja menevänsä näyttämään hänelle jälleen taloa, missä hän
+oli ollut palvelijana, ja johon hän oli tuleva isännäksi.
+
+Tuossa liuskakivisten jyrkkien portaiden yläpäässä oli pimeähkö
+askelma, valkoiset seinät olivat paljaat ja permanto vanhojen siloisten
+tiilien peittämä. Tältä askelmalta avautuivat ovet huoneisiin, joiden
+seinät olivat kellastuneet kosteudesta. Kaikki huoneet olivat kosteita
+ison lehtikujan takia, joka oksakatoksellaan peitti pihan ja ulottui
+rakennuksesta maantiehen asti. Kalkitut seinät olivat täynnä vihreitä
+hometäpliä, ja siellä täällä puukatot halkeilivat usein tapahtuvista
+korjauksista huolimatta. Ainoastaan maakerroksessa oleva keittiö, jonka
+ikkuna oli puutarhan puolella ja jonka ovesta päästiin pihalle, oli
+lämmin ja valoisa, liedessä kun paloi alati valkea.
+
+Kun Marianna laskeutui alikertaan, palvelijatar oli jo lähtenyt
+ulkoaskareihin. Kahvi kiehui hellan hiilloksella ja nousevan auringon
+valossa hohtivat tummille seinille ripustetut kupariastiat.
+
+Ikkunan rautaristikon aukoissa värähtelivät puutarhan pensaiden
+lehvät, ja kasteessa kimmeltävien valkoisten ruusupensasten ja
+korallinpunaisia marjoja uhkuvien pienten kirsikkapuiden välillä
+lenteli kultarintakerttu kaiuttaen houkutusääniään. Marianna avasi
+ikkunan ja ravisti hiukan ruostunutta rautaristikkoa, ikäänkuin olisi
+pyrkinyt vapauteen. Niin, Simone oli oikeassa, kun ei tahtonut menettää
+vapauttaan: kaikki muu paitsi ei vapautta!
+
+Pikkupuutarhan takaa, polulta, joka kulki sen aidan viertä ja päätyi
+talon ohi kulkevaan maantiehen, kuului kavioiden kapsetta. Pyssynpiippu
+ja huopahatun huippu pistivät esiin aidan takaa. Marianna tunsi tulijan
+Sebastianoksi, ja todellisuuden tuntu sai hänet jälleen punastumaan.
+Hän toivoi sukulaisensa jatkavan matkaansa. Mutta tämä sensijaan
+pysähtyi ja kolhaisi jalallaan porttia. Marianna kulki kiirehtimättä
+pihan poikki, joka vielä oli kokonaan lehtikujan varjon peitossa,
+ja avasi portin. Ja heti hän huomasi, että Sebastiano katseli häntä
+ylhäältä hevosen selästä, niinkuin tavallisesti, ivahymy huulilla,
+silmät epäluuloisina, mutta pohjaltaan surullisina.
+
+— Poikkesin kysymään, onko setä Berte jo matkustanut.
+
+— On kyllä, hän läksi eilen.
+
+— Ja nukuitko sinä, Marianna, hyvin viime yönä?
+
+— Minä nukun aina hyvin.
+
+— Sen tiedän. Eikö sinulla ole levottomia ajatuksia? Mutta enhän
+oikeastaan aikonut puhua siitä. — Onpa maaseutuilma tehnyt sinulle
+hyvää.
+
+Marianna tuijotti häneen, odottaen purevaa huomautusta. Mutta
+Sebastiano loi katseensa autiolle tielle. Sitten hän äkkiä nykäisi
+suitsista, hyvästellen häntä hiukan alakuloisena.
+
+— Jumalan haltuun, Marianna, hyvästi!
+
+Marianna jäi seisomaan portille, kunnes ratsu katosi tien mutkaan.
+Hänestä tuntui, että Sebastiano jo arvasi hänen salaisuutensa ja piti
+häntä silmällä, niinkuin se tekee, joka olettaa toisen olevan vaaran
+uhkaamana tai taudin ahdistamana. Kotvan aikaa hän pelkäsi sukulaistaan
+ja itseään. Mutta tuossa tuokiossa hän ylenkatseellisesti ravisti
+itsestään pelon, ajatellen taas, että hän oli itsensä ja kohtalonsa
+herra, että oli tarpeeksi kauan ollut toisten palvelijana, ja ettei
+hänen tarvinnut tehdä tiliä mistään kenellekään.
+
+Ja todistaakseen itselleen olevansa vapaa ja yksin hän viipyi
+avatun portin ääressä, mitä ei koskaan muulloin ollut tapahtunut,
+katsellen eri suunnille tietä. Lievästi kohoten tie poikkesi mökkien
+ja vanhanaikuisten talojen taakse, joiden pylväskuistikot olivat
+puusta ja parvekkeet ruostuneesta raudasta. Ja leikattuaan kylätien
+se päätyi ylempänä aukeaan paikkaan, jota koristi muutama vihreä
+puu, ja josta tuomiokirkon tornit kohosivat kirkkaaseen aamuilmaan.
+Ei kukaan kulkenut ohi. Kaukaa kuului rattaiden räminää ja kukon
+kiekunaa. Lopulta näkyi tien huipulla nainen, kantaen kädessään
+maitoastiaa, ja Marianna huomasi nyt jääneensä portin pieleen juuri
+osoittaakseen palvelijattarelleen, että nyt oli tullut vapauden aika.
+Hän näkikin iäkkään naisen jo kaukaa rypistävän pyöreiden kotkansilmien
+yläpuolella kaareutuvia tiheitä harmaita kulmakarvojaan, mutta ei
+silti palannut sisälle. Palvelijatar joudutti askeliaan. Hänen isot
+jalkineensa kopisivat tien kivityksellä kuin hevosenkengät, ja koko
+hänen kookkaassa ja ankarassa vartalossaan, joka oli verhottu hänen
+synnyinseutunsa pukineisiin, oli jotain raudanlujaa ja uskaliasta;
+vaikka hän oli vanha, hän oli silti karski ja masentumaton.
+
+— Mitä katselet? — hän kysyi emännältään, hiukan tuupaten häntä
+ohikulkiessaan.
+
+— Sebastiano kävi täällä, — vastasi Marianna pannen merkille
+palvelijattarensa epäluuloisen katseen.
+
+— Mitä hän täällä teki näin varhain?
+
+— Hän tahtoi ryöstää omaisuuteni! — virkkoi Marianna nauraen,
+palvelijattaren vääntäessä porttia lukkoon.
+
+* * * * *
+
+Kunhan portti oli hyvin lukittu ja Marianna sisällä talossa, ääneti
+työskentelemässä, vanha palvelijatar oli perin mielissään. Hänkin teki
+työtä ja oli ääneti. Hänen askelensa vain kumisivat koko talossa,
+tärisyttäen permantoa.
+
+Siivottuaan huoneet hän istui nyt permannolla keittiön viereisessä
+huoneessa seuloen ohrajauhoja leipoakseen karjatalon miehille leipää.
+
+Seulan yksitoikkoinen sohina vaivuttaa jonkinlaiseen haaveiluun
+Mariannan, joka askartelee hänkin, ommellen ikkunan ääressä. Hänen
+ajatuksensa harhailevat kaukana. Puutarhan pensasten ja pienten
+kirsikkapuiden asemesta vuoriston metsät ja siintävät vuoret leviävät
+hänen eteensä. Ja elämä tuntuu hänestä unelmalta. Karkoittaakseen
+haaveilunsa hän joskus menee pihalle, lähestyy kaivoa ja katsoo
+vaistomaisesti siihen. Mutta hänen kuvansa heijastuu yksin vedestä,
+joka on kuin pyöreä tumma peili. Hän ei näytä edes olevan siellä kaivon
+pohjassa, vaan vielä syvemmässä ja salaperäisemmässä paikassa.
+
+Marianna palaa sisälle ja katsahtaa palvelijattareen. Tämä puolestaan
+on kohottanut katseensa pitääkseen talon nuorta emäntää silmällä. Ja
+kun hänelle on selvinnyt, ettei porttia ole avattu ja ettei Marianna
+ole poistunut talosta, hän jatkaa askarettaan. Jolleivät hänen pitkät
+käsivartensa liikkuisi heiluttaessaan seulaa isossa keltajuuri-korissa,
+hän, jauhoisena myssyyn asti, näyttäisi kiviseltä kuvapatsaalta, jonka
+lumisade on verhonnut valkoiseksi.
+
+Ja Marianna palaa ikkunan ääressä olevalle jakkaralleen. Mutta tunnit
+kuluvat hitaasti, ne eivät koskaan ole tuntuneet hänestä niin pitkiltä.
+Hän nousee taas yläkerrassa olevaan huoneeseensa, avaa kirstun ja
+huomaa kaikkien tavaroidensa olevan järjestyksessä. Mutta avarahihainen
+hopeanappinen röijy, huolellisesti kokoonkääritty, ja punanauhaisella
+rintakaistaleella koristettu pusero herättävät hänessä mielikuvan, että
+hän lepää arkussaan valmiina haudattavaksi.
+
+Koko hänen aikaisempi elämänsä näytti hänestä sellaiselta, kuolleelta,
+irtihakatulta hänen olemassaolostaan kuin joutava oksa puusta. Hän
+sulki kirstun ja meni toisiin huoneisiin. Niistä kaikista tunki
+sieraimiin ummehtunut, kostea kellari-ilma, eikä suinkaan vähimmin
+hänen setä-vainajansa, kaniikin, huoneesta, johon hän kaikkein ensiksi
+astui. Sen vuode oli vielä vihreän ruumisverhon peittämä, papin
+muotokuva riippui pesukaapin yläpuolella, ja hänen kirjansa säilyivät
+kaapissa, jonka ovet olivat himmeäksi hiottua lasia.
+
+Sitten hän nousi ullakkohuoneeseen. Se oli avara murtokaton peittämä
+suoja, jotenkin korkea, ja sen kahdesta pienestä pihalle päin olevasta
+ikkunasta avautui näköala puutarhoihin, laaksoon ja vuoristoon. Orsista
+riippui rypäleterttuja ja päärynäkimppuja, permannolle oli levitetty
+kullankellerviä manteleja ja keltaisia omeniin vivahtavia perunoita.
+Korissa oli leipää: harmaata ohraleipää karjatalon paimenille, mustaa
+leipää palvelijattarelle ja nisuleipää talonemännälle. Siellä oli
+jauhoja, taikinaa ja vihanneksia ja kaikkia ruokatavaroita, joita
+tarvitaan varakkaassa talossa. Ei puuttunut mitään. Ja eräässä nurkassa
+oli palvelijattaren leposija, matala madonsyömä puuvuode, peitteenä
+karkea mustaraitainen harmaa villapeite, joka muistutti tiikerin taljaa.
+
+Marianna istuutui tälle vuoteelle ja alkoi muistella entisiä asioita.
+Tuoksuva ilma leyhki toisesta ikkunasta toiseen, ja hän näki niistä
+Orthobene vuoren yläpuolella taivaan sinen, jossa punainen pilvi päilyi
+kuin kukkanen. Aamuhiljaisuudessa kantautui kaukaa ääniä, ja Marianna
+luuli yhä vielä kuulevansa karjatalon hälyä. Ja sitten hän taas siirtyi
+menneisyyteen, muistellen sitä päivää, jolloin hänen äitinsä ja isänsä
+kädestä taluttaen olivat tuoneet hänet hänen setänsä taloon, näyttäen
+hänelle huoneet, porraskäytävän ja tuon ullakkohuoneen, joka oli täynnä
+kaikkia Luojan hyviä antimia. Silloinkin hän oli istuutunut tälle
+vuoteelle, kosketellen pienellä ruskettuneella kädellään karkeata
+peitettä ja ajatellen, ettei enää voisi leikitellä paljain jaloin
+tiellä, ettei pääsisi juoksentelemaan iltaisin poikasten seurassa
+kaivolle, eikä voisi sanoa rumia sanoja muuten kuin itsekseen. Hyvästi
+vapaus! Nyt täytyi aina kulkea kengät jalassa — uudet raskaat kengät,
+jotka tuntuivat vetävän alas sääriä, venyttävän niitä ja pysäyttävän
+niitä, pakoittaen hänet ajattelemaan askeliaan.
+
+Ensi aikoina palvelijatar Fidela oli huvittanut häntä kertomuksillaan
+ja omituisilla elkeillään. Hän muisti nukkuneensa tämän vuodepahaisen
+seinäpuolella, äkkiä tuntien palvelijattaren isot jalat selässään.
+Vaikka talossa oli niin paljon sekä leveitä että pieniä vuoteita ja
+vapaita huoneita, Fidela tahtoi nukkua ullakkohuoneessa, mainiten syyn
+siihen.
+
+— Tiedä, että kun kuuluu ulkoa hälinää, voi täältä tähystellä ja nähdä
+joka taholle.
+
+Todella hän öisin nousi vuoteesta ja kurkisti ulos milloin toisesta,
+milloin toisesta ikkunasta. Levottomana Marianna silloin kohosi
+puoleksi istuvaan asentoon ja seurasi Fidelan liikkeitä hehkuvin
+silmin, jos oli kuutamo. Ja hän näki edessään haamoittavan vanhan
+naisen paitasillaan, päässä yömyssy, kookkaana ja luisevana kuin
+puuveistos, joka noitatemppujen avulla liikkui. Ja Marianna pelkäsi,
+pelkäsi kaikkea, ikkunan ääressä tähystelevää palvelijatarta ja
+ulkoa kuuluvia ääniä; ja jos ei niitä kuulunut, hän odotti henkeänsä
+pidättäen, että niitä alkaisi kuulua; hän pelkäsi esineitä, jotka
+törröttivät ullakkohuoneen perällä, tummia rypäleterttuja, jotka
+riippuivat pörröisten päiden näköisinä orsista. Mutta vaikka hän
+pelkäsi kaikkea, hänen pelkonsa miellytti häntä. Ja kun hänen päivin
+täytyi seisoa silmät alas luotuina hiljaa setänsä edessä, hän
+iloiten ajatteli yön hetkiä, ullakkohuoneen salaperäistä elämää,
+palvelijattaren tarinoita.
+
+— Kerro, kerro! Kun olit siellä, sen entisen isäntäväkesi talossa...
+niin mitä silloin? Kerro, tai hyppään pois vuoteesta — hän sanoi,
+heiluttaen peitettä.
+
+— Silloin... odotahan... mitä viimeksi sanoinkaan? Mutta pysy alallasi,
+heinäsirkka!
+
+— Ala alusta, pidä kiinni jaloistani, Fidela!
+
+Fidela puristi hänen jalkansa luisevien polviensa väliin ja jatkoi
+tarinaansa.
+
+— Kuulehan siis, tuohon aikaan viisitoista-, kuusitoista- tai
+kahdeksantoistavuotiaana — en nyt enää tarkalleen muista, olin piikana
+Cristina Zandan talossa. Tuo isäntäväkeni oli rikasta, ja rikas on
+tämäkin isäntä täällä, Jumala häntä avittakoon, mutta rikkaita olivat
+nuokin ihmiset. Heillä oli talossa raitis lähdekin, ja rahoja ja
+hopeaa ja pyhäinjäännöksiä kuin kirkossa ikään. Jopa eteisessäkin
+oli arkussa rahaa. Ja korissa oli kuparikolikoita runsaasti kuin
+papuja. Nyt en voi sanoa sinulle tarkalleen, miten se tapahtui. Mutta
+eräänä iltana, juhlapäivän iltana, isäntäni palasi kotia, keppi
+kädessä ja meni levolle illallista syömättä. Ehkä hän oli ryypännyt,
+en ota omalletunnolleni sitä varmaa väitettä, että hän todella oli
+ryypännyt, mutta mahdollista se on. Me naiset olimme keittiössä. Renki
+oli tallissa hevosia syöttämässä, kun ykskaks näemme hänen ryntäävän
+sisään silmät pyörien ja huutaen: Hyvät ihmiset, mikä kauhistus, mikä
+kauhistus! Ja joutuin hän pakeni kiiveten kapeita tikapuita pitkin
+keittiön yläpuolella olevalle ullakolle. Ja minä perässä, hiukset
+pystyssä kauhistuksesta, vaikka en tietänyt, mistä oli kysymys. Ja
+hän veti nopsasti ylös tikapuut, nojasi ne ylhäällä seinään, nousi
+siitä ylös, hyppäsi katolle ja katosi. Minä kaaduin ullakon lattialle,
+ja sen raosta näin, mitä kauheaa tapahtui alhaalla keittiössä. Sinne
+hyökkäsi joukko naamioituja miehiä, jotka näyttivät ihmissyöjiltä,
+ja kolme heistä kävi käsiksi emäntääni, ja yhdellä heistä oli kirves
+kädessä. Toiset työntyivät käytävään ja sieltä nousivat yläkerran
+huoneisiin. Heidän askeleensa paukkuivat, kuin he olisivat olleet
+hurjia helvetistä lähteneitä piruja. Kai ymmärrät, että tämä oli
+rosvoliuta? Katolle kiivennyt renki huusi apua, mutta kukaan ei
+rohjennut näyttäytyä, peläten saavansa luotisateen roistojen pyssyistä.
+Muutamassa silmänräpäyksessä he olivat tappaneet isännän ja anastaneet
+kaikki arvoesineet. Mutta roistot eivät tyytyneet tähän. Se, jolla oli
+kirves, ja kaksi muuta, retustelivat huoneesta huoneeseen emäntää, joka
+oli puolikuollut, vaatien häntä ilmaisemaan rahojen kätköpaikan. Ulkoa
+kuului kahteen otteeseen kiväärinlaukauksia: talon naapurit koettivat
+peloittaa rosvoja. Mutta osa näistä oli jäänyt vartijoiksi pihalle ja
+ne huusivat sisälläolijoille: — Rohkeutta vain, jatkakaa! —ja koko talo
+oli ylösalaisin kuin maanjäristyksen jälkeen. Näin, miten nuo kolme
+rosvoa työnsivät emännän takaisin keittiöön. Hän laahasi jalkojaan
+permannolla kuin kahta rättiä, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset ja
+kauhusta vääntyneet. He mukiloivat hänen selkäänsä nyrkeillä, uhkasivat
+häntä kirveellä, kun hän ei ollut voinut näyttää rahojen kätköä. Sitten
+he riisuivat häneltä vaatteet ja löysivät röijyn vuoriin ommeltuna
+kaksi tuhannen liiran seteliä ja näyttivät tyyntyvän. Emäntä sopersi:
+Olkaa armolliset, ajatelkaa äitiänne. Mutta he toistivat: — Vielä
+vähän lisää. Sano pois, missä rahat ovat, tai panemme sinut istumaan
+alastomana kuumennettuun isoon kolmijalkakattilaan... Ja yksi heistä
+todella pisti tulen tuon kattilan alle. Mutta ulkoa kuului uusia
+pyssynlaukauksia, ja äkkiä kaikki rosvot pakenivat. Myöskin emäntäni
+huomatessaan olevansa yksin pakeni. Minä jäin ullakolle koko yöksi;
+piilottauduin ruokokasan taakse, ja vielä nytkin joskus tuntuu kuin
+lymyilisin siellä ja kuulisin roistojen askelet, peläten kuolevani
+tukehtumalla. Tuon yön jälkeen lakkasin, pelkästä pelosta, olemasta
+nainen.
+
+Tämä loppuhuomautus huvitti suuresti Mariannaa, joka purskahti nauruun,
+vaikka kauhu vielä kuristi hänen kurkkuansa. Hän kuvitteli näkevänsä
+Fidelan piilopaikastaan ruokojen välistä puikahtavan esiin ja muuttuvan
+äkkiä tytöstä pojaksi. Ja joka kerta, kuullessaan tarinan uudelleen,
+hän jännittyneenä odotti sen loppua, sydän värähdellen pelosta ja
+säälistä, ja kuitenkin purren huuliaan, jotta ei nauraisi ennen aikaa.
+
+— Sitten rupesin palvelijattareksi kaniikille, — jatkoi Fidela, — hän
+oli tullut sille seudulle papiksi. Siitä on nyt parikymmentä tai
+viisikolmatta vuotta, ja kun hän siirtyi Nuoroon, tulin tänne hänen
+kanssaan. Totta puhuakseni, meillä on aina ollut onni matkassa. Vain
+kerran ne varastivat meiltä kanan, mutta se ehkä olikin Maria Conzu,
+naapurimme. Totta puhuen, Nuoro ei ole seutua, jossa voidaan harjoittaa
+rosvoamista, sillä täällä on sentään niin paljon väkeä. Ja ajatkin ovat
+muuttuneet. Mutta pahantekijöitä on silti aina olemassa, ja parasta on,
+ettei liiaksi luota turvallisuuteensa.
+
+Marianna ei erityisesti välittänyt tästä huomautuksesta, vaan nosti
+päätään pielukselta ja kysyi:
+
+— Miten teistä tuli poika? Miksi teistä tuli poika? Miksi pilkotte
+puita taittamalla ne polvea vasten? Miksi nyhdätte irti nauloja
+hampailla? No, vastatkaa! Olette siis renki, ettekä piika! Vastatkaa
+toki. Sanokaa totuus.
+
+— Niin, totta pulmakseni, olisinpa kernaammin tahtonut olla renki kuin
+piika.
+
+Silloin Mariannan kauan tukahduttama nauru remahti ullakkohuoneen
+salaperäiseen varjoon.
+
+Sitten tarinat taas jatkuivat.
+
+* * * * *
+
+Kuluneiden vuosien aikana Fidelan olemus ei ollut muuttunut. Mariannan
+istuessa pihalla illan suussa tumman lehtikujan suojassa, jonka
+yläpuolella taivas punoitti iltaruskosta, Fidela naulasi kiinni portin
+lautaa, joka oli haljennut auringonpaahteesta.
+
+Marianna oli antanut hänelle naulat, sitten hän istuutui varjoon
+ja katseli silloin tällöin uutta kuuta, joka nousi kaihomielisenä
+kuin hekumasta puoleksi sulkeutunut silmä. Ja kun hän ajatteli
+salaisuuttaan, näkyi hänen silmissään kuun viehkeään lempeyteen
+vivahtava välke. Mutta palvelijattaren läsnäolo häiritsi häntä. Päivä
+päivältä, hetki hetkeltä, ongelma hänen ajatuksissaan yhä pakottavammin
+vaati ratkaisua.
+
+Entä jos Simone saapuisi?
+
+Miten hän ottaisi hänet vastaan? Miten hän välttäisi vankilansa
+vartijattaren valppauden?
+
+Siihen oli vielä aikaa. Marianna odotti odottamistaan, ja hiljaisuuden
+vallitessa hän luuli kuulevansa nuoren miehen askelet, jotka yhä
+lähestyivät.
+
+Hänen päivänsä olivat muuttuneet yhdeksi ainoaksi odotuksen unelmaksi.
+Ahdistuneena hän odotti myös isänsä tuloa, Sebastianon käyntiä,
+juhlapäiviä, voidakseen mennä kirkkoon ja hengittää ilmaa Simonen
+sisarten läheisyydessä. Kaikki oli odottamista ansaitsevaa, kun se vain
+toi Mariannalle jotakin, mikä oli yhteydessä Simonen kanssa.
+
+Kun Fidela oli naulannut valmiiksi porttilaudan, Marianna nousi ja meni
+varovasti avaamaan portin, katsellen tietä molemmille puolille. Oli
+sunnuntai-ilta; ehkäpä edes palvelija olisi tullut asialle vuoristosta.
+Mutta iltahämy pimeni pimenemistään. Pääskytkin poistuivat ääneti,
+viimeisen kerran sujahdettuaan punervan taivaan hohteessa mustien
+talojen yli, eikä ketään tullut. Toisella puolen autiota katua,
+yläpuolella ruskeita kirkontorneja, liiteli punainen pilvi tulikaarena.
+Kaikki muu oli vuoroin tummaa ja veripunaista, yläilmoissa vielä hehkui
+salaperäinen hohde, joka vähitellen sammui varjoihin. Ja rakastuneiden
+nuorten maalaispoikien kuorolaulut täyttivät ilman kaihoa uhkuvalla
+intohimolla. Marianna painoi ohimonsa portin pieleen, ajatellen, ettei
+hänen ihailijansa voinut tulla laulamaan hänen ikkunansa alle. Kuinka
+kaukana he olivat toisistaan! Niin etäällä, kuin olisivat olleet maan
+vastakkaisilla äärillä. Niin kaukana, että kun sitä oikein ajatteli,
+tuntui siltä kuin ei toista olisi ollut olemassakaan. Mutta kun hän
+siinä tarkemmin punnitsi tilaansa, hänen sydämensä paisui epätoivosta.
+Ja Simonen askelet kaikuivat aivan selvinä hänen sisällään, ja
+hänen sydämensä syvyydessä Simonen ääni lauloi täyttäen illan
+lemmenvakuutuksilla.
+
+Hän palasi lehtikujaan. Jokaisen ohikulkijan askelten tömistessä hän
+nosti päätään kuunnellakseen, ja näin hän jatkoi, kunnes palvelijatar
+palasi jälleen sulkemaan portin.
+
+— Jättäkää se vielä vähäksi aikaa auki! sanoi Marianna ankara sävy
+äänessä.
+
+— Joku voisi tulla sisälle.
+
+— Jos tulee, niin tulkoon!
+
+Fidela sulki portin tästä huolimatta, mitään sanomatta. Hänen kenkiensä
+kolina pihan kivityksellä muistutti todella vanginvartijan askelia.
+
+Hän sytytti öljylampun, kuroittaen sen sydäntä tulipesän liekkiin
+ja kattoi pöydän. Ateria oli yksinkertainen, ruoka muistutti köyhän
+väen ravintoa: paahdettua leipää, johon oli sekoitettu juustoa ja
+vihanneksia. Mutta kokonainen juusto oli tuotu pöytään, ja palvelijatar
+leikkasi siitä tiheään leveitä viipaleita, syöden runsaasti leipää,
+niinkuin paimenilla on tapana. Sitten hän nosti vesikipposen ja joi
+pitkin siemauksin. Marianna sitävastoin melkein hermostuneena näistä
+talonpoikaisista elkeistä söi ainoastaan kuivan leipäpalan ja palasi
+ulos.
+
+Sirkat lauloivat viiniköynnöksen lehdillä ja etäältä kuului sarvipöllön
+vaikeroiva valitus. Missä oli Simone, keskellä yön salaperäisyyttä,
+sarvipöllön valittaessa? Mutta nythän kuului selviä lähestyviä askelia.
+Ne päätyivät portin eteen. Marianna kavahti pystyyn, sydän sykkien
+niin rajusti, että koski. Hän meni avaamaan ja tunsi heti Sebastianon
+tupakan ja metsäläishajun.
+
+— Kas, kas, — sanoi tulija astuessaan pihaan, yhä jotain ivallista
+äänessä ja katseessa, — kas vain, taisit odottaa minua?
+
+He istuutuivat ulko-oven eteen, ja Sebastiano kääntyi kutsumaan
+palvelijatarta.
+
+— Tulkaahan tänne: näinpä tuossa tienmutkassa seisovan viisi miestä,
+vaippapäähineet yllään. Ne ovat, jumal’avita, varmaankin rosvoja. Täti
+Fidela, olkaa valppaana tänä yönä!
+
+— Jäätkö sinä puolustamaan meitä? — sanoi palvelijatar ivansekaisella
+äänellä, — onko sinulla linkkuveitsi mukana?
+
+— Täti Fide! — ilkkui Sebastiano uhaten häntä leikkisästi: — Totta
+totisesti pakenette tänä yönä ullakolle!
+
+Marianna nauroi. Mutta Sebastiano jatkoi:
+
+— Mariannaan ne eivät käy käsiksi, sillä ne tietävät varsin hyvin, että
+vaikka riisuisivat paidan hänen päältään, hän ei siitä välittäisi tuon
+taivaallista.
+
+Silloin Marianna huomautti vilkastuen:
+
+— Kuinka niin? Enkö sitten pidä huolta itsestäni?
+
+Sebastiano kääntyi sivulle ja siirsi jakkaransa Mariannan viereen.
+Hän oli sinä iltana leikkisällä tuulella, mutta sanoi pisteliäitäkin
+seikkoja.
+
+— Totta kai, Marianna, huolehdit itsestäsi. Mutta laiminlyöt kaikkein
+parhaan. Annat ajan mennä menojaan. Mitä teetkään täällä yksin kuin
+lumikko pesässään?
+
+— Mitä se sinua koskee? Vai onko sinulla jokin ehdotus?
+
+— Saattaapa ollakin! Mutta antakaa minulle ensin jotakin juotavaa,
+naiset. Ja antakaakin hyvää viiniä, jumaliste.
+
+Palvelijatar läksi noutamaan viiniä.
+
+— Oletko käynyt karjatalossa? — kysyi Marianna, hiljentäen ääntään.
+Ja hän luuli huomaavansa, miten miehen silmät säihkyivät, ja melkein
+pelkäsi vastausta.
+
+Niin, hän oli todella käynyt karjatalossa. Hän oli nähnyt Mariannan
+isän, hänen palvelijansa, karjan ja miehet, jotka irroittivat
+puista Ozieren liikemiesten tilaamaa korkkiainetta. Siinä kaikki.
+Mutta pelkästään niiden paikkojen mainitseminen, jonne Marianna oli
+jättänyt sydämensä, aiheutti hänessä sisäisen väristyksen ja herätti
+valonaistimuksen pimeässä. Ja hän odotti, että Sebastiano kertoisi
+lisää. Mutta tämä lasketteli leikkiä palvelijattarelle, ojentaen
+hänelle lasin täytettäväksi ja nykäisten häntä esiliinasta.
+
+— Istuutukaa tähän viereeni ja kaatakaa minulle viiniä. Ei tässä
+tarvitse kitsastella, eihän se ole vertanne. Ja sanokaapa, minne
+piilottaudutte tällä kertaa, jos nuo ystävänne tulevat?... Yksi heistä
+oli nuori ja kaunis kuin nainen. Eikö niin? Ja kirves oli teroitettu?
+
+Hänen intonsa palauttamaan mieleen tuota hirvittävää tapausta alkoi
+herättää Mariannassa epäluuloa. Hän vetäytyi taapäin, ja palvelijatar,
+joka ei pitänyt siitä, että tästä aiheesta laskettiin leikkiä, kaatoi
+viiniä vastaamatta. Sebastiano asetti lasin maahan ja jatkoi:
+
+— Nähkääs, täti Fide, jos tämä Marianna ei tule järkeväksi niin nuo
+rosvoystävänne eräänä kauniina iltana ovat täällä. Valvokaa, täti Fide,
+pitäkää silmät auki. Toistaiseksi torkutte, ette näe ettekä kuule
+mitään. Aion lahjoittaa teille koiran, koska teidän koiranne, niinkuin
+kaikki pappien koirat, ei enää hauku. Se on liian lihava ja nukkuu
+alati.
+
+Todellakaan vanha koira, jota nuo molemmat naiset pitivät
+pikkupuutarhassaan, ei koskaan haukkunut. Marianna älysi tai luuli
+älyävänsä liian paljon ilkeitä salaviittauksia Sebastianon puheessa.
+Hän alkoi ärtyä ja sanoi, ääni kuulostaen jäiseltä, osaavansa kyllä
+pitää loitolla tungettelevat miehet:
+
+— Sebastiano, on sopimatonta solvata ihmisiä.
+
+Sebastiano tarttui lasiinsa ja ryyppäsi ääneti. Sitten hän vuorostaan
+vastasi välinpitämättömänä muutamiin Mariannan kysymyksiin, hereten
+leikkiä laskemasta.
+
+He puhuivat laitumista ja elonkorjuusta, ohrasta ja lampaista ja
+siitä, miten Marianna aikoi käyttää korkkiaineesta saamiaan rahoja:
+hän tahtoi ostaa lähellä olevan karjatarhan, mutta siihen tarvittiin
+lisää rahoja. Täytyi odottaa toiseen vuoteen ja myydä elukoita. Mutta
+se oli vaikeata, kun isä Berte ei tahtonut suostua, ollen perin
+kiintynyt lehmiinsä ja hiehoihinsa. Ei siis muu neuvona kuin odottaa,
+tai saada naapuri-karjatarhan omistaja suostumaan lyhennysmaksuihin.
+Mutta tämä oli vaikeata, melkeinpä mahdotonta, sillä tuo omistaja
+tuskin suostuisi vähittäismaksuihin tai odottamaan seuraavaan vuoteen.
+Ehkä hän jo hieroi kauppaa jonkun toisen ostajan kanssa. Mariannan
+tuli ottaa lukuun se mahdollisuus, ettei saanut lunastetuksi tuota
+karjatarhaa, ja että päällepäätteeksi hänen naapurikseen saattoi tulla
+joku vastenmielinen henkilö. Hän puhui tästä tyynesti, ikäänkuin
+asia ei olisi häntä koskenut. Eiväthän mitkään maalliset asiat häntä
+syvemmin liikuttaneet, hän kun oli kokonaan tuon yhden ainoan ajatuksen
+valtaama. Mutta äkkiä Sebastiano vilkastui, käänsi kasvonsa Mariannaan
+päin, katsoi häneen terävästi hämärässä ja sanoi puoliääneen, ikäänkuin
+he molemmat olisivat oivaltaneet hänen sanojensa oikean tarkoituksen:
+
+— Lähettäkäämme Simone tuon karjatarhan omistajan luo _taivuttamaan_
+häntä...
+
+Marianna kauhistui. Hänestä tuntui kuin kamala musta siipi olisi
+kosketellut häntä, ja ensi kerran hän vaistosi koko sen kauhean seikan,
+koko sen etäisyyden, joka eroitti hänet, rehellisen, tunnollisen ja
+puhtaan naisen, rosvosta, jommoinen Simone oli.
+
+Seuraavassa tuokiossa hornamaiset aaveet vilahtivat esiin hänen
+mielikuvituksestaan: portti ponnahti auki ja Simone tuli, lupauksensa
+mukaisesti, mutta auttamaan häntä pahanteossa, tai tekemään pahaa
+hänelle itselleen, ryöstämään hänen tavaroitaan, tekemään hänelle
+väkivaltaa, kiristämään...
+
+Mutta hetken kuluttua, kun Sebastiano ei vielä ollut noussut, vaan
+yhä istui ivahymy huulilla, mielissään siitä, että oli voinut ilkkua
+ja nöyryyttää häntä, Marianna sydämessään pani vastalauseen enemmän
+itseään kuin häntä vastaan. Tuntui kuin hän olisi kammoksunut sitä
+mahdollisuutta, että kykenisi puuttumaan paheksuttaviin tekoihin.
+
+— Sebastiano, — hän virkkoi vakavana, ja samalla viha väristen
+kurkussa, — sinä alat puhua yhä mielettömämmin.
+
+* * * * *
+
+Kauan senjälkeen kuin Sebastiano oli lähtenyt ja palvelijatar oli
+käynyt tarkasti sulkemassa portin säppiin ja poikkipönkällä, istuutuen
+ikkunan viereiseen kulmaukseen odottamaan emännän sisällepaluuta,
+Marianna istui paikoilleen vaieten, liikkumattomana.
+
+Hän ajatteli vielä Sebastianon puheita; ei enää voinut epäilläkään,
+ettei hän arvannut Mariannan salaisuutta. Mutta hän tunsi itsensä
+voimakkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi Sebastianoon nähden; eihän
+tarvinnut muuta kuin puhua tuimasti hillitäkseen häntä. Marianna
+ajattelikin nyt etupäässä, miten vapautuisi palvelijattarensa
+valvonnasta, jos Simone tulisi.
+
+Se oli ylen vaikeata, mutta välttämätöntä.
+
+Jäätyään yksin hän kuuli kiusakseen nukahtaneen Fidelan hiljaista
+kuorsausta, joka muistutti viilan nirhaamista. Mutta siitä huolimatta
+hänen ajatuksensa palasivat hänen ja Simonen väliseen kohtaamiseen,
+hän kuvitteli yhä vielä puhuvansa Simonen kanssa, jonka pää lepäsi
+hänen polvillaan, ja jolle hän uskoi kaiken tuskansa, kaiken
+ahdistuksensa. Ja hän muodosti mielessään kuvan kahdesta jyrkästi
+erilaisesta Mariannasta, joista toinen puhui Simonen kanssa, kumartuen
+hänen ylitseen kuin lähteen veden yli, johon turhaan koetti kastella
+huuliaan, ja toinen oli valpas, välinpitämättömänä kuunteleva, valmis
+puolustautumaan ja puolustamaan varomatonta kaksoissisartaan. Mutta kun
+miehen askelet kaikuivat tiellä, selvinä ja yhä lähestyvinä, pysähtyen
+portille, hän tunsi uudelleen sydämessään haikeata tuskaa. Hän kavahti
+ylös henkeään pidättäen ja avasi. Tuo mies oli ohikulkija, joka
+sattumalta oli pysähtynyt ja nyt nopeasti poistui.
+
+Marianna palasi sisälle, vielä värähdellen mielenliikutuksesta. Hän
+näki palvelijattaren heräävän ja nousevan jäykkänä. Mutta hän oli
+tietoinen siitä, että kaikki valvonta oli turhaa, että hän hetken
+tultua osaisi murtaa kaikki esteet. Ja hän meni huoneeseensa,
+laskeutuen vuoteeseensa väsyneenä, mutta yhä odotellen.
+
+
+
+
+V
+
+
+Muutamaan päivään Simone ja Costantino eivät liikkuneet
+turvapaikastaan, edellinen, koska odotti kolmea rosvoa palaaviksi,
+siitä mitään puhumatta, jälkimmäinen, koska ei tietänyt minne mennä
+ilman toveria. Mutta Costantino vaistosi, että Simone luisui häneltä
+pois. Ja vaikka hän nukkui hänen vieressään, hän tunsi olevansa yksin
+ja hylätty, ja kateus kalvoi häntä. Hän ei tajunnut mitä hyötyä olisi
+ollut liittymisestä toisiin rosvoihin. Olihan heidän kahden niin
+hyvä olla. Kerran Simone oli hankkinut itselleen koiran, yhden noita
+kuuluisia Barbagian koiria, jotka ovat valppaita ja julmia; sitä hän
+aina piti lähellään ja makuutti öisin itsensä ja toverinsa välissä.
+Costantinoa tämä suuresti vaivasi ja hän vihasi tuota koiraa kuin
+häiritsevää ihmistä. Ja kun koira sai taudin ja kuoli, Simone syytti
+toveriaan, että hän muka oli sen tappanut.
+
+Senjälkeen he olivat eläneet täydelleen yksin, senkin vuoksi, että
+muut rosvot eivät pitäneet heitä suuresti arvossa. He tulivat vähällä
+toimeen, ollen vailla suuria vaatimuksia, tarkoin huolehtien siitä,
+että välttivät carabinierien väijytykset. Muuten ei heitä edes
+haeskeltu, kun heidän päästään ei oltu määrätty mitään hintaa. Tämä
+pahoitti Simonea, ikäänkuin se olisi ollut vääryyttä, ja joskus
+tahtoessaan häntä kiusoittaa, Costantino, joka tunsi hänet perinpohjin,
+laski muiden rosvojen vangitsemisesta määrättyjä rahapalkintoja.
+
+— Corrainesta kaksituhatta scudoa, Pittanusta ainoastaan tuhat scudoa,
+mikä on suorastaan siivotonta; Battista Mossasta, — ohoh! tuhat liiraa;
+Bantine Ferasta sata scudoa. Mutta tuo nuori rosvo kehuu saavuttavansa
+kaksituhatta, niinkuin Corraine, jahka tekee jonkin mielettömän
+uhkarohkean tempun.
+
+Simone sylkäisi ylenkatseellisesti, mutta tunsi itsensä nöyryytetyksi.
+
+He elivät aivan pienistä ryöstöistä, ja vain kerran yhdessäolonsa
+aikana he olivat karanneet erään vuohikauppiaan kimppuun ja vieneet
+häneltä rahat. Jäljestäpäin he häpesivät tätä maantierosvon-tekoaan,
+puhuen siitä kuin paheksuttavasta konnamaisuudesta ainakin.
+
+He matkivat suuria rosvoja ainoastaan siinä, että tavoittelivat
+paimenten ja karjanomistajien suosiota ja apua, joille
+vastapalveluksena tarjosivat suorasti tai epäsuorasti suojelustaan
+tavallisilta varkailta ja pahantekijöiltä. Kun Simone tarvitsi jonkun
+satasen rahaa, hän meni karjanomistajan luo ja pyysi niitä velaksi.
+Ja omistaja antoi ne hänelle, odottamatta takaisinmaksamista. Tai hän
+pyysi ostaa hevosen, hiehon tai lampaan, sillä ehdolla, että myöhemmin
+maksaisi, milloin saisi rahaa; mutta rahaa hänellä ei ollut milloinkaan.
+
+Paimenet eivät muuten heitä pelänneet. Ovathan paimenet voimakkaampia
+kuin rosvot, ja ikäänkuin heidän isäntiään, tuntien heidän tiensä ja
+yrityksensä ja ollen usein heidän vierainaan ja suojelijoinaan. He
+saattavat turvallisesta asemastaan pitää heitä silmällä, ottaa heidät
+kiinni ja helposti kostaa heille, jos ovat heidän puoleltaan kokeneet
+jotakin vääryyttä.
+
+Costantino lisäksi sai rahoja äidiltään, ja hänen laitumensa tuottivat
+kolminkertaisesti siitä perin kun hän vietti tätä elämää, sillä
+paimenet pyrkivät kilvan hänen arentilaisikseen. Hän ja Simone eivät
+kumpikaan tahtoneet vuodattaa kristityn verta, mutta olivat silti
+valmiit puolustamaan vapauttaan mistä hinnasta tahansa.
+
+Näinä päivinä he elivät erakkojen tavoin, elättäen itseään
+metsästyksellä ja metsän kasveilla. He puhuivat vähänlaisesti,
+kantaen toisilleen salaista kaunaa. Costantinossa herätti kateutta
+se ajatus, että toveri alati muisteli Mariannaa, ja hänen ivahymynsä
+muuttui melkein irvistykseksi, kun keskustelu kohdistui Mariannaan.
+Sisimmässään hän piti mahdottomana, että sellainen nainen, joksi Simone
+häntä kuvaili, voisi olla kyllin mieletön rakastamaan ja odottamaan
+rosvoa. Jos hän olisi ollut viisitoistavuotias tytönletukka, niin
+siinä iässä kaikki naiset ovat lapsellisen ajattelemattomia. Mutta
+kolmikymmenvuotias nainen, sellaisen kasvatuksen saanut, ja niin monen
+kosijan ympäröimä. Ja hän lohdutti itseään ajattelemalla, että kaikki
+oli hänen toverinsa itserakkauden aiheuttamaa harhaluuloa.
+
+Nuo kolme rosvoa eivät vain palanneet. Simone alkoi tästä ärtyä, ja
+usein hän oli synkkä, silmät täynnä varjoja. Hänen sisällään liikkui
+peto. Eräänä päivänä hän palasi luolaan rauhallisena, kasvot ankaran
+jäykistyneinä tekemästään järkähtämättömästä päätöksestä.
+
+Kun he istuivat rotkon edessä ja Costantino selaili »Sardinialaisten
+laulujen» käsikirjoitusta, Simone paikkasi nahkatakkinsa reikää ja
+kysyi toveriltaan tarkoin papin lammastarhaan johtavaa tietä. Eikä hän
+enää kiroillut niinkuin edellisinä päivinä, eikä ollut vihainen tai
+ylenkatseellinen toverinsa mielettömästä käynnistä siellä. Tämä loi
+vuoroin ylös ja maahan katseensa runokokoelman ääressä, arvaten Simonen
+salaisen ajatuksen. Lopulta hän sanoi, purren huultaan:
+
+— Simone, pahahenki viettelee sinua. Minä varastaisin ennemmin omasta
+kodistani kuin papin talosta.
+
+Simone painoi neulaa lujasti nahkaan, kumartuen syvään, ja punoi
+itsekseen juontansa, enempää välittämättä toveristaan.
+
+— Ja tämän aiot tehdä tuon naisen tähden, Simone!
+
+Marianna oli heidän välillään, hän ei hetkeksikään siitä väistynyt.
+Simone punastui. Hän kohotti kasvojaan ja aikoi vastata kiivaasti.
+Mutta hän sai itsensä sentään hillityksi ja alkoi neulalla piirrellä
+nahkaan viivoja, ikäänkuin karttaan teitä ja polkuja.
+
+Seuraavana yönä hän oli levoton. Costantino kuuli hänen kääntyvän
+leposijalla, poistuvan luolasta ja jälleen palaavan. Ei hän itsekään
+saanut unta, mutta ei rohjennut puhua, nähdessään toverinsa olevan
+tässä mielentilassa ja tuntiessaan, että hän oli erilainen kuin
+muulloin, ei enää tuo hyvä Simone kuin ennen, vaan kuin sisällään
+riehuvan pahanhengen valtaama ja riivaama. Silloin oli parasta jättää
+hänet rauhaan, jättää hänet oman onnensa ja kärsimyksensä nojaan:
+Jumala ei varmaankaan hylkäisi häntä.
+
+Ja Costantino rukoili, painaen kämmentään pyhäinjäännöksiä vasten,
+jotka raapivat hänen sydänalaansa kuin katumuksentekijän karkea paita.
+Aamun koittaessa hän huomasi toverinsa tyyntyvän, ja hänkin vaipui
+uneen. Mutta ennen pitkää hänet herätti ukkosen kaukainen, kumea ja yhä
+kiihtyvä jyrinä, joka äkkiä puhkesi esiin synkän päivän sarastaessa.
+Ei vielä satanut, mutta rotkon aukosta näki, että pilvet riippuivat
+matalalla lyijynharmaina, ikäänkuin kuuman ilman painamina, joka lemusi
+rikille. Ukkonen jyrisi heidän tyyssijansa yläpuolella, lakkaamatta
+pamahdellen. Tuntui siltä kuin jättiläiset olisivat louhineet vuorta,
+vierittäen kallionlohkareita alas laaksoon.
+
+Simone nousi leposijaltaan ja katseli hetken ulos. Hänen silmistään
+kuvastui rajuilma, ja viettelys työskenteli edelleen hänen sisällään
+kuin pyörremyrsky.
+
+Costantino istui jo laulukirja kädessä luolan kynnyksellä, katsellen
+mustaa taivasta, jonka taustaan länsituulen rajusti heiluttamat
+puunlatvat kuvastuivat. Mutta silloin tällöin hän vilkaisi Simoneen,
+joka huolellisesti puhdisti pyssyään, sitoi lujasti kengännauhansa ja
+lopuksi haki jotain salakomerosta, kohottaen ja venyttäen ruumistaan
+kuin kissa ylettyäkseen siihen. Se oli vara-ammuksien säilytyspaikka.
+
+— Simone, — sanoi Costantino sulkien polvillaan olevan kirjan ja
+nojaten siihen kyynärpäitään, — aiotko lähteä ulos tällä säällä?
+
+Simone kääntyi, poistumatta kallioseinän komeron äärestä. Hänen
+kasvonsa olivat ärtyneen vihaiset. Hän katsoi ulos kiiluvin silmin ja
+irvisteli rumasti. Hän tuntui luovan ukonilmaan uhmakatseen. Sitten hän
+jatkoi etsimistään ja veti esiin komerosta patruunavyön, jonka sitoi
+lujasti vyötäisilleen. Ja saatuaan sen hyvin paikoilleen hän pyyhkäisi
+siitä pölyn nahkatakkina liepeellä ja hymyili kolminkertaiselle
+kukkarolle, joka oli siihen kiinnitetty, ja johon oli kirjailtu
+silkillä vanhankuosisia punaisia ja keltaisia ruusuja. Lopulta hän
+ripusti pyssyn selkäänsä, sovitti sen hihnan huolellisesti olalleen ja
+jäi hetkeksi kynnykselle katselemaan taivaanrantaa ja välkkyvää vettä
+alhaalla tuulen pieksämien kivien ja kallioiden lomissa. Hän näytti
+lähtöön valmiilta sotilaalta.
+
+Costantinon kasvot olivat käyneet kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottivat
+lakkaamatta toveriin ja niihin syttyi synkkä ja surumielinen kiilto.
+
+— Milloin palaat? — hän kysyi hiljaa. Hitto vieköön, milloin palaat? —
+hän toisti kiivastuen.
+
+Vastauksen asemesta Simone antoi hänelle muutamia ohjeita kuin
+palvelijalle, joka jää vartioimaan taloa. Sitten hän työntyi ulos
+luolasta, mutta jäi seisomaan hetkeksi vähän matkan päähän, sillä
+isot sadepisarat, raskaat ja loistavat kuin helmet, valuivat alas
+rajusti, ja salamanleimaukset, peloittavien jyrähdysten säestäminä,
+hipaisivat pensaita ja näyttivät iskevän kalliolähteeseen, valaisten
+sen häikäisevän kirkkaaksi. Tuokion kuluttua hän pudisti itseään, kuin
+olisi itse rajuilman raivo tarttunut häneen, sydämessään mieletön
+taistelukiihko. Hän tahtoi voittaa kaiken, tahtoi puhkaista sen
+vankilan muurin, joka jo liian kauan oli pidättänyt häntä. Kuinka
+olisivatkaan pari kolme sadepisaraa ja ukkosen jymy voineet pysähdyttää
+hänet kuin pelokkaan naikkosen talon kynnykselle?
+
+Ja hän alkoi pitkin askelin laskeutua kallion rinnettä. Sade ropisi
+lopulta alas tuulen pieksämän verhon tavoin, johon on kudottu
+terässäikeitä; se vääntelihe ja roiskui raivokkaasti puihin ja
+pensaisiin, jotka vuorostaan kiemurtelivat tuskissaan. Aukiolla
+satavuotistammet, takertuneina tähän vesiverkkoon, liikkuivat pyörien
+kuin jättiläishämähäkit langoissaan. Taivasta viilsivät tulikäärmeet,
+tuulen takaa-ajamat hirviöt kiitivät pilvissä, ja sadekin näytti
+rientävän, pakenevan kauas, oman raivonsa peloittamana. Kaikki riensi
+pakoon kauhunpuuskan säikyttämänä. Ja kaikki, mikä ei päässyt maasta
+irti, kaamean hohteen valaisemat kivet, kalliot, rajusti aallehtiva
+ruoho, kaikki, mikä ei voinut liittyä pakoon, näytti vääntyvän
+epätoivoisessa kouristuksessa.
+
+Simone joudutti yhä askeliaan. Saavuttuaan aukealla olevalle
+vuoritasolle hän alkoi juosta kuin olisi hurjistunut sekaantumaan
+luonnonvoimien riehuntaan. Hänen pyssynsä ja nahkatakkinsa kiilsivät
+märkinä sateesta. Ennen pitkää hän tunsi lakkinsa raskaaksi ja
+hiuksista valuvan vettä kuin niityn heinästä. Silti hän hengitti
+vapautuneena ahdistuksentunteesta. Hänellä oli sama aistimus kuin tuona
+aamuna kallioaltaassa kylpiessään, ja Mariannan nimi sukelsi esiin
+hänen sydämestään, jylisten yhdessä ukkosen kanssa ja täyttäen maailman
+jymyllään.
+
+Kun jyrähdyksien raivo oli rauhoittunut, hän kuuli takanaan askelia.
+Hän kääntyi ja pysähtyi silmänräpäykseksi, heti taas jatkaen matkaansa.
+Se oli Costantino, joka seurasi häntä koiran tavoin ja saavutti hänet
+pian, kävellen hänen vieressään ja katsoen järkähtämättä eteensä
+ikäänkuin tuijottaen yhteen ainoaan kaukana olevaan pilkkuun. He eivät
+virkkaneet toisilleen sanaakaan, yhä astuen eteenpäin.
+
+Näin he kulkivat kauan alttiina sateelle, joka kävi tasaiseksi,
+silti herkeämättä. Simone pudisti päätään ravistaakseen pois veden
+lakistaan. Costantinon seura vaivasi häntä ja tuntui hänestä tavallista
+painostavammalta.
+
+Auringonlaskun aikaan sade taukosi ja aurinko pilkisti pilvien lomista,
+jotka olivat ryhmittyneet taivaanrannalle. Ohrasänkipellot loistivat
+kuin hopeanhohteiset lammikot kanervikon vihannuuden keskellä.
+Kullankiiltoinen naarashirvi, karva kosteudesta välkkyen ja tummissa
+kristallinkirkkaissa silmissä säikähtynyt ilme, kiiti salamana tien
+poikki. Avaran vaipan verhoama nainen lähestyi ratsain, äkkiarvaamatta
+hahmoittuen aavemaisesta usvamaisemasta. Tultuaan miesten kohdalle hän
+katsahti heihin ratsun selästä, nyökäyttäen päätään vastaukseksi heidän
+tervehdykseensä. Tämä nainen oli nuori ja kaunis, kannukset kantapäissä
+kuin miehellä. Hänen suuret ruskeat silmänsä vaippahilkan varjostamina,
+jolla hän oli peittänyt päänsä, vivahtivat äskeisen naarashirven
+silmiin, mutta olivat kirkkaat ja levolliset. Simonen mieleen muistui
+Mariannan karjatarhan palvelijan näkemä nainen, ja hän virkahti
+pyörittäen päätään:
+
+— Jos tuo toinen olisi yhtä rohkea kuin tämä.
+
+— Kun naiset kohtaavat meidät, ei heidän tarvitse olla rohkeita! —
+huomautti Costantino äreänä.
+
+Silti hän seurasi hehkuvin katsein ratsastajatarta. Simone nauroi,
+mutta hänen naurussaankin kuului väristys. Ja kaikki heidän ympärillään
+vapisi, ikäänkuin tuon naisen ohikulku olisi järkyttänyt itse
+luontoakin.
+
+He ajattelivat, että jos he olisivat olleet kaksi tavallista kulkuria,
+olisivat he luultavasti ahdistaneet tuota naista. Mutta he olivatkin
+rosvoja, ja sentähden heidän tuli kunnioittaa itseään enemmän kuin
+tuota naista. Ja lisäksi Costantino tunsi sydämellään pyhäinjäännökset
+ja ajatteli, että Jumala lähettää kiusaukset, jotta ihminen voittaisi
+ne.
+
+Tämä kohtaus näytti lähentävän heitä toisiinsa kuin odottamaton sysäys.
+Simone katsoi toveriinsa ikäänkuin vasta nyt olisi huomannut hänet.
+
+— No minne sinä tallustelet, veikkoseni? Tiedätkö edes, millä matkalla
+tässä ollaan?
+
+Costantino ei vastannut. Hän kumartui noukkimaan kiven ja viskasi sen
+kauas. Se pulahti alas vesilätäkköön, joka näytti pirstoutuvan kuin
+lasi.
+
+— Ajattelehan, — jatkoi Simone, — olen matkalla papin lammastarhaan.
+Siellä asuva vanha nainen ehkä tuntee sinut... —
+
+—Tuntekoon vain. Jumalakin tuntee meidät.
+
+Simone ei vastannut, häntä kun toverin huomautus kiukutti, mutta
+itseluottamus, jota hän oli tuntenut retkelle lähtiessään, oli
+kadonnut hänen sydämestään. Ilta laskeutui ja hämärä loi häneenkin
+varjonsa. Todella hän tunsi, että Costantino häiritsi häntä kuin
+vaarallinen todistaja ainakin. Sen lisäksi hän muisti luvanneensa
+Mariannalle, ettei enää tekisi pahaa, ja ajatteli, että hän, vetämällä
+yritykseensä vastahakoisen toverinsa ja ehkä pannen hänet alttiiksi
+kiinnijoutumisen vaaralle, raskautti rikollisuuttaan. Tämäntästä hän
+pudisti pois vaatteistaan kosteutta, joka tuntui tunkevan luihin
+asti, ja koetti samalla tukahduttaa häiritseviä tunnontuskia. Ja
+näin toverukset astuivat eteenpäin, molemmat rauhattomina, kiiveten
+ylös laaksopolkua; heistä tuntui kuin he olisivat vaeltaneet vailla
+päämäärää taivaanrannalle ryhmittyneitä pilviä kohti.
+
+Tienmutkasta he näkivät keilakattoisen majan kohoavan laakson
+vastakkaisella laidalla. Sen oviaukosta näkyi pesän valkea ja sen
+ääressä paimenen tumma vartalo. Ja he suuntasivat askelensa sinne,
+kuivaamaan vaatteitaan ja lämmittelemään. Mutta ennenkuin he saapuivat
+perille, Simone sanoi toverilleen:
+
+— Varo visusti ilmaisemasta, minne olemme menossa. Jos et malta pitää
+suutasi kiinni, on parempi, ettet tule mukaani.
+
+Costantino seisahtui ja kohotti paheksuvasti kasvonsa.
+
+— Simone, puhut mahdottomia. En minä ole mikään Kain. Jos vielä
+kolmannen kerran sanot minulle, että voin mennä matkoihini, teen sen
+todella, mutta kuulehan, sitten et enää koskaan näe minua. Muista, että
+vannoimme toisillemme uskollisuutta juhannusyönä, ja tällainen vala
+merkitsee, että minä olen sinulle ja sinä minulle enemmän kuin morsian,
+rakastajatar, enemmän kuin veli, vieläpä enemmän kuin oma poika. Ei ole
+muita ylempänä tätä suhdetta kuin isä ja äiti. Sentähden olen tänään
+tullut kanssasi, vastoin omantuntoni ääntä ja uhmaten hengenvaaraa. Ja
+sinä kohtelet minua kuin koiraa! Tuon naisen muisteleminen tärvelee
+aivosi ja sentähden minun tulee sinua surku.
+
+Simone ei vastannut. Pää kumarassa hän astui edelleen lähestyen
+paimenta, joka tervehti heitä.
+
+He vaelsivat koko seuraavan päivänkin. Auringon laskettua he saapuivat
+lähelle meren rantaa, aution vuoren kaltaalle, joka punaisen
+iltataivaan alla näytti sammuneelta hiilikasalta. Pikkukylä, harmaat
+mökit pistäen esiin pimeistä kuopista, jotka näyttivät hylätyiltä
+kalliokomeroilta, ja keltaisen pölyn peittämät tiet, lisäsivät maiseman
+toivotonta kolkkoutta. Kauempana koko seutu alkoi kiiltää hämyssä:
+rannikon aution aron laidassa, keltaisten hiekkasärkkien ja sinisen
+meren välissä, värähteli pitkiä rämeikkö-lätäköitä kuvastaen taivaan
+hopea- ja punahohdetta, muistuttaen hietikolla ailahtavia suunnattoman
+suuria kuloja.
+
+Isoilla mustilla kallioilla — ehkä luotoja, jotka pakovesi oli jättänyt
+paljaina törröttämään, kirkuivat merikotkat. Simonen mielestä oli
+viisainta yöpyä johonkin näistä autioista linnakkeista, joista näki
+laajalti sekä maalle että merelle. Nojaten miettiväisenä kallion
+kielekkeeseen hän tähysteli eteensä kuin perämies. Hiljaisuus vallitsi.
+Vuoren juurella kyhjöttävässä kylässä tuikkivat harvat valot, sammuen
+ja jälleen syttyen kuin kipinät kylmenneessä pesässä. Aika ajoin lievä
+tuulahdus hipaisi kallioita ja toi mukanaan meren tuoksua. Ja tähtien
+kultaverkko laskeutui yhä alemmaksi äänettömyyteen vaipuneen maan yli.
+
+Costantino, joka oli väsynyt, mutta jälleen alistunut tottelemaan
+Simonen käskyjä, toivoi voivansa viettää täällä yönsä. Hän oli jo
+kyyristynyt alas, käsivarret polvien ympäri, joihin nojasi kuin
+pielukseen, kun toveri kääntyi ankarana, taipumattomana, niinkuin
+kapteeni sotilaihinsa päin:
+
+— Costantino, nouse! Sinun tulee lähteä hankkimaan kaksi pitkää
+vaippaa, toinen sinulle ja toinen minulle.
+
+Ja Costantino nousi ja poistui virkkamatta sanaakaan.
+
+Silloin Simone, nähdessään hänen katoavan pimeään, heltyi, kuin olisi
+hän ollut hänen nuori veljensä, joka läksi vaeltamaan kaukaiseen ja
+tuntemattomaan paikkaan. Ja hän oli tietoinen siitä, että menetteli
+halpamaisesti, väärinkäytti hänen nöyryyttään ja kohteli häntä
+väkivaltaisesti.
+
+Nämä olivat hänen omantuntonsa heikkoja valonvälkähdyksiä, niiden
+heijastusten kaltaisia, jotka leimahtelivat taivaalla yläpuolella
+rannikkovuorten harjuja, mutta jotka eivät olleet salamoita. Tunnit
+kuluivat, taivas alkoi eroittautua merestä ja kotkat kirkuivat
+herätessään. Mitähän lienee tapahtunut Costantino paralle? Tähän aikaan
+ketterä mies jo olisi monta kertaa palannut. On päivänselvää, ettei
+hänen ole onnistunut varastaa vaippoja. Hän ei kykene edes siihen.
+
+Ja taivas hulmahti punaiseksi ja meri näytti olevan täyteen siroitettu
+kullalle kiiltäviä veritäpliä.
+
+Costantinoa vain ei näkynyt. Simone ensin kiukustui, mutta kävi
+sitten levottomaksi. Nähdessään auringon nousevan merestä hän päätti
+yksin jatkaa matkaansa. Ehkä lopulta oli parasta, että kohtalo oli
+vapauttanut hänet tuosta toverista. Mutta tuossa hän sentään tulee,
+tumma mytty kainalossa, levollisena kuin palvelija, joka on ollut
+ostoksilla.
+
+Simone kääri auki vaipat, ravisti niitä, tutki niitä joka taholta ja
+koetti ylleen toista. Se sopi hänelle hyvin, oli avara, peitti hänen
+takkinsa, ja vaippaan kiinnitetty suippo päähine valui alas nenään asti.
+
+— Tämän alle sopii kokonainen kirkko pyhimyksineen päivineen, — hän
+virkkoi, ja Costantino katsoi häneen surullisena, vaikka huulet
+näyttivät heikosti hymyilevän. — Koeta sinä omaa vaippaasi.
+
+— Olen jo koettanut.
+
+Simone riisui päähineen ja kääri sen kokoon. Ja linnut lehahtivat
+lentoon läheisiltä kallioilta, höyhenet kiiltäen seesteisessä ilmassa.
+
+* * * * *
+
+He astuivat edelleen kulkien kanervakankaan polkua pitkin, joka
+laskeusi alas merenrantaan.
+
+— Kerro nyt minulle, miten sait vaipat, Costanti. Kyllähän sinä
+viivyit, mutta olit silti aika taitava.
+
+Costantino katseli merta, ja hänen esiinpistävät poski päänsä
+korottivat hänen kasvojensa surumielisen ivallista ilmettä.
+
+— Mitenkä ne sain? Yksinkertaisesti siten, että ostin ne.
+
+— Kuulehan nyt, Costantino. Vaara on suuri ja voitto ehkä vähäpätöinen.
+Kuka sen tietää? Katso, edessämme on tuo lammastarha. Siellä näyttää
+kaikki rauhalliselta, mutta voimmeko olla siitä varmat? Jos vanha
+nainen luotti puheeseesi, eikä pitänyt sinua typeränä kulkurina,
+hän on varmaankin ryhtynyt varokeinoihin ja on epäilemättä kutsunut
+talopahaiseensa väkeä valvomaan ja odottamaan pahantekijöitä. Meidän
+on ensin saatava varmuus siitä, onko lammastarha vailla puolustajia,
+ja meidän on tehtävä hyökkäys keskellä kirkasta päivää. Luota minuun.
+Sidon huivin vanhuksen silmille, niin ettei hän tunne sinua. Ja vannon
+sinulle kautta äitini nimen, etten tee tuolle naiselle pahaa. Ja kuule
+nyt; jää sinä tähän. Minä lähden tiedusteluretkelle.
+
+He olivat tulleet omituiseen, kolkkoon paikkaan. Meri oli kadonnut
+näköpiiristä, ja toisella puolen kanervikkoa kohosi jono tummia vuoria,
+joiden harjat olivat sahalaitaisia, mutta hampaiden lomista haamoitti
+etäisiä sinerviä vuoria, jotka saivat aavistamaan, että tuon synkän
+muurin takana oli kauniimpi ja iloisempi seutu.
+
+Mutta täällä oli kaikki toivottoman kolkkoa autiossa kanervikossa,
+joka kiipesi ylös ruskeiden kumpujen rinteille asti. Kaltailla
+kohosi muutama lammastarha: harmaita tai valkeiksi kalkittuja
+majoja, mastiksi- ja intialaisviikuna-puuryhmien keskellä. Yksi
+niistä, sijaiten kahden pienen kivikkolaakson välissä, tienaukeaman
+yläpuolella, jota rappaamattomat muurit suojaten ympäröivät, kohosi
+valkeana ja suorapiirteisenä kuin pieni linnake. Se oli papin
+lammastarhan talo.
+
+Simone läksi siis matkaan jättäen Costantinon odottamaan laakson
+pohjukassa vasemmalla olevaan pensastoon. Kapea polku vei kivikaltaiden
+heleän ruohiston läpi. Ja yltympäri vallitsi täydellinen yksinäisyys,
+joka sai mielen vakavaksi keskipäivän surunomaisessa valaistuksessa.
+
+Lammastalon muurin luo Simone pysähtyi. Hänessä liikkui pelonsekainen
+tunne. Hän ajatteli, että suljetun talon sisällä varmaankin piili joku
+väijymässä ja valmiina puolustautumaan. Mutta hänen mieleensä muistui
+Bantine Fera, ja hän ponnisti eteenpäin.
+
+Talon pikkupihan edessä kasvoi korkeata ruohoa, ja punervalehtisiin
+viikunapuihin puhkesi jo kullankeltaisia kukkia. Talon takana
+oleva lammasnavetta, kuivista oksista kyhätyt ulkohuoneet,
+kuistikko kiviseimineen, jotka vivahtivat paalurakennukseen, ja
+hevosenkengityspaja — kaikki tämä synnytti mielikuvan jostakin
+ikivanhasta rakennustavasta, joka aikoja sitten oli joutunut
+unhoituksiin. Oliko mahdollista, että siellä sisällä piili aarteita?
+Kaikki on mahdollista tässä maailmassa, ja sen Simone nyt tiesi
+paremmin kuin muut. Hän kiersi pari kertaa lammastarhan ympäri,
+yhä ahtaammaksi käyvässä piirissä, ketun tavoin peittäen jälkensä.
+Maakerroksessa olevat ikkunat, jotka olivat korkealla ja suojatut
+rautaristikoilla, — hyvä enne aarteen olemassaolosta, — pienet
+puukuistit, melkein kiinni katossa, ovi ja portti, olivat suljetut.
+Silloin hän palasi laaksoon tyytymättömänä.
+
+Yritys tuntui hänestä liian helpolta.
+
+— Lähde liikkeelle, — hän sanoi Costantinolle, joka odotti istuen
+lehdikön takana, katsellen vaippamyttyä kuin aarretta. — Mokomakin
+köhnöjen yritys! Siellä ei ole sisällä kärpästäkään.
+
+Siitä huolimatta Costantino aukaisi mytyn, puki ylleen vaipan ja
+veti sen päähineen silmille asti. Simone nauroi, mutta puoleksi
+pilalla, puoleksi tosissaan hänkin naamioi itsensä. Ja he lähestyivät
+lammastarhaa hyvin hiljaa, hikoillen auringonpaahteessa. Heidän
+omituiset varjonsa herättivät heissä hilpeyttä.
+
+— Totisesti tuntuu siltä kuin olisin naamioitu ja kuin menisin
+tanssiaisiin, — sanoi Simone. Mutta hänen hyväntuulisuutensa kuulosti
+ontolta.
+
+Saavuttuaan lammastarhan majalle he kolkuttivat ovelle. Kukaan ei
+vastannut, kukaan ei avannut. Vain laakson toisessa päässä koira alkoi
+haukkua, ja toiset koirat vastasivat. Ja toverukset katsoivat toisiinsa
+ajatellen, että koirat ilkkuivat heitä.
+
+Simone tuuppasi voimakkaasti ovea, joka avautui. Näkyviin tuli eteinen,
+sen oikealla puolella keittiö, vasemmalla pieni huone, ja perällä
+kapeat kiviportaat, joita valaisi rautaristikkoinen ikkuna.
+
+Ei näkynyt ketään. He kävivät sisälle ja Simone huusi:
+
+— Hoi, isäntäväki!
+
+Tähän vastasi ainoastaan hiljaisuus.
+
+Talo oli autio, tyhjä ihmisistä. Huonekalutkin oli viety pois, ja
+ainoastaan keittiössä kivisen tulipesän ääressä, jolla tuhkakasa
+oli vaalennut, pari mustaa jakkaraa näytti surullisina, mutta
+järkähtämättöminä odottavan sitä hirvittävää tapahtumaa, jonka pelko
+oli pakoittanut isäntäväen lähtemään karkuun.
+
+
+
+
+VI
+
+
+Kesä oli pitkä ja kuuma. Sitten äkkiä lokakuun lopulla alkoi kylmä
+aika. Usvat verhosivat jo pitkiksi käyneet yöt, ja Orthobenen
+vuori sauhusi lakkaamatta Mariannan pihaa vastapäätä olevalla
+taivaanrannalla. Itse kalliotkin näyttivät sulavan harmaiksi höyryiksi.
+Ja Mariannan sydänkin menehtyi alakuloisuudessa. Aika kului — kului
+turhaan.
+
+Joulun lähestyessä satoi lunta. Jouluaattona Marianna istuutui
+hetkeksi ikkunan ääreen. Laaksot ja vuoret, muuttuneina valkoisiksi
+kuin marmori, ja vaalean taivaan alla hohtaen vieläkin valkoisempina,
+näyttivät hänestä suurelta hautausmaalta. Hän tunsi hiljaisuuden
+ja tuon kolkon kirkkauden erikoisesti keskittyneen hänen talonsa
+ympärille; hänet valtasi ajatus, ettei talvi koskaan loppuisi.
+Tuontuostakin kuului lyhyt kumea tömähdys. Se oli lumi, joka möhkäleinä
+putosi lehtikujan puulastoilta.
+
+Eivät karjatalon miehet edes tänä iltana tulleet tervehtimään.
+Iltapäivällä Sebastiano oli tapansa mukaan käynyt epämääräisellä
+tervehdyksellään, oli laskenut leikkiä palvelijattarelle, kehoittaen
+häntä huolellisesti sulkemaan portin tuona yönä, koska »kolme Itämaan
+viisasta» jo oli tulossa ja joukoittain varkaita samoili seudulla
+haeskellen heitä, käyttäen hyväkseen kaikkea, minkä suinkin saivat
+käsiinsä. Ja viimein hän huolellisesti pukien vaipan ylleen sanoi
+lähtiessään serkulleen katsoen häntä silmiin:
+
+— Tänä iltana ihailijasi aivan varmaankin tuo sinulle lihavan porsaan,
+josta kai säästät minulle palan.
+
+Näin hän kiusasi häntä salaviittauksillaan. Ehkä tuollaiset puheet
+olivat pelkkää pilaa, mutta niillä oli se vaikutus, että Marianna tunsi
+sydämensä rajusti sykkivän joka kerta kuin hänet näki. Kuitenkaan ei
+Simonen nimeä koskaan oltu mainittu heidän keskusteluissaan.
+
+Sebastianon mentyä Fidela sulki portin. Ilta näytti muodostuvan
+surulliseksi molemmille yksinäisille naisille. Mutta olihan jouluaatto
+aina ollut samanlainen, aina kaniikin ajoilta asti, joka meni kirkkoon
+puoliyön aikaan palvelijan saattamana, sallimatta naisten liittyä
+seuraansa tai kutsua jouluvieraita, ja kirkosta palattuaan hän
+illallista syömättä vetäytyi huoneeseensa. Ei, Marianna ei koskaan
+ollut huvitellut, ei edes kuusitoistavuotiaana.
+
+Ilta-aterian jälkeen hän istui lieden ääressä; ja vaikka pesän punainen
+hohde ympäröi häntä, hänestä tuntui kylmältä ja että hän yhä vielä oli
+tyttö, joka yksin, salaa laskeutui yläkerrasta alas setänsä paluuta
+odottamaan ja toivoi, että tämä toisi jonkun mukanaan, ja että hiukan
+vietettäisiin joulua niinkuin muissa kristillisissä kodeissa.
+
+Eräänä vuonna Simone oli saattanut kaniikin jouluyöjumalanpalvelukseen.
+Mutta heidän palattuaan sieltä hän oli pyytänyt lupaa lähteä
+illalliselle vanhempiensa luo, eikä Marianna siitä illasta muistanut
+enempää.
+
+Muuten hän ei mielellään muistellut sitä lyhyttä aikaa, jolloin
+Simone oli ollut hänen palveluksessaan. Silloinen Simone oli ollut
+toisenlainen, nöyrä kuin orja, muuan niitä monia surullisia kuvia,
+jotka olivat kadonneet menneisyyden kehyksistä, kasvot, jotka olivat
+uponneet kaivon pohjaan.
+
+Lopetettuaan askareensa Fidela lukitsi oven ja istuutui hänkin valkean
+eteen permannolle. Marianna katseli seinälle kuvastuvaa palvelijattaren
+kotkamaista varjokuvaa ja sanoi katkerana:
+
+— Mitä hauskaa saamme tänä juhlailtana, täti Fide!
+
+— Se on sinun oma vikasi, Marianna; sinä et ole syntynyt huvittelemaan!
+
+— Mitä minun sitten pitää tehdä? — hän kysyi, painaen alas päänsä,
+vakavampana kuin mitä toinen luulikaan. — Entä te, oletteko koskaan
+huvitellut?
+
+— Minun kohtaloni ei ole ollut samanlainen kuin sinun, Marianna. Mutta
+jos olisin ollut sinun asemassasi, en olisi suinkaan elänyt niinkuin
+sinä.
+
+— No sanokaa, mitä olisitte tehnyt!
+
+Ja kun palvelijatar pidättyi vastaamasta, hän hermostui.
+
+— Olisitte ottanut miehen, siinä kaikki, sen tahdoitte sanoa. Sekö
+muka sitten on huvittelemista? Niin, ja jouluyönä hän olisi kutsunut
+luokseen ystävänsä laulamaan, ja he olisivat päihdyttäneet itsensä. Ja
+meidän tehtäväksemme, jotka olisimme tehneet työtä koko pyhän, olisi
+jäänyt viinin laskeminen laseihin; siinä kaikki.
+
+— Marianna, erehdyt! Järkevä mies, hyvä aviomies on jotain vallan muuta
+vaimolleen.
+
+— Ja mistä löydän tuon hyvän aviomiehen? Ei kukaan huoli minusta.
+
+Silloin palvelijatar katsoi häneen soimaten.
+
+— Älä pilkkaa Jumalaa. Sinä itse et huoli, Marianna. Olenhan minä
+palvelijattaresi, eikä minun pitäisi puhua näin. Mutta tänä yönä
+syntyi Kristus, ja hän sanoi, että kaikki olemme samanarvoisia hänen
+edessään. Annahan siis minun sanoa sinulle yksi seikka, Marianna. Sinä
+olet sulkenut sydämesi kuin lippaan. Ja mitä on sen sisässä? Sinä yksin
+tiedät sen. Mutta siellä on jotain, mikä painaa mieltäsi.
+
+Ensin Marianna oli kohottanut kasvojaan ylenkatseellisesti, ja hänen
+silmäripsensä liikkuivat kuin linnunpoikasen hennot siivet. Mutta
+äkkiä hän todella tunsi sydämellään painon, joka häntä ruhjoi, hänen
+salaisuutensa nousi ylös kurkkuun ja tuntui tukehduttavan häntä.
+Hän painoi päänsä vielä alemmaksi ja kuuma kyynelharso poltti hänen
+silmiään: ne olivat rakkauden, nöyryytyksen ja epätoivon kyyneliä.
+Sillä tuskin hän enää odottikaan. Ja hänen salaisuutensa ahdisti
+raskaana hänen sieluaan kuin kuoleva, joka lepää sen henkilön sylissä,
+joka häntä rakastaa ja toivoo hänen parantuvan, mutta tuntee hänen
+kanssaan kuolonkamppauksen tuskia. Ja palvelijatar oli lukenut hänen
+silmistään hänen salaisuutensa ja tiesi, että tuo nöyryytys oli sitäkin
+suurempi, kun se oli hyödytön.
+
+Joskus Marianna luuli vihaavansa Simonea. Miksi hän olikaan ilmestynyt
+hänen elämäänsä? Simone oli vienyt hänen rauhansa, ylpeytensä, niinkuin
+ryöstetään karitsat lammasnavetasta, ja sitten vetäytynyt piiloon
+metsän tiheikköön.
+
+Joka sunnuntai-aamu Marianna näki Simonen sisaret ryhmänä, ensin kaksi,
+sitten taas kaksi, ja viimeksi vanhimman, ikäänkuin vartioimassa
+toisia, liikkumattomina polvillaan paljaalla lattialla kirkossa, joka
+aluksi oli tyhjä. Heillä oli yllään punaiset ja mustat vaatteet. Pään
+ympäri oli kierretty leveä musta nauha, jonka lomitse pilkistivät
+heidän läpikuultavan kalpeat kasvonsa. He rukoilivat kädet ristissä
+sylissä, käsissä rukousnauha, joka liikkui hitaasti jäykkien sormien
+välissä, ikäänkuin koneellisesti. Kaksi ensimmäistä ja kaksi
+seuraavaa heistä oli siihen määrin toistensa näköisiä, että olisi
+luullut heitä kaksoisiksi. Marianna polvistui takimmaisen viereen
+ja kuvitteli olevansa heidän sisarensa. Hänen sydämensä sykkäili ja
+koko hänen ruumiinsa värähteli kuin soittimen kieli halusta puhutella
+noita nuoria naisia ja pyytää tietoja Simonesta. Kun he käänsivät
+silmänsä tervehtiäkseen häntä, hän luuli näkevänsä Simonen silmät
+kaukaa — unelmien ja kärsimyksen kaivon pohjasta. Mutta hän ei
+rohjennut tiedustella heidän veljensä asioita ja poistui näennäisesti
+tyynenä, sulkeutuneena rakkauteensa, joka päivä päivältä muuttui yhä
+kirpeämmäksi suruksi.
+
+Ei, jos Simone olisi tahtonut, ei häneltä olisi puuttunut tilaisuutta
+eikä rohkeutta lähettää hänelle tietoja. Mies, joka todella rakastaa,
+ei voi elää noin, kaukana ja vaiti kuin kuollut.
+
+Monenmoiset levottomat ajatukset kalvoivat hänen sieluaan. Synkät näyt,
+hirviömäiset kuin pilvet, jotka lakkaamatta nousivat vuorten takaa,
+sukelsivat esiin mielen kätköistä. Sitten äkkiä kaikki seestyi. Simonen
+sanojen muisto kosketteli hänen sydäntään kuin iloisen sään tuuli,
+kuin aamutähden tuike, joka toi mukanaan toivon kirkkaan sarastuksen.
+Se varmuus, että Simone oli palaava, sai hänet taas nostamaan pään
+pystyyn, kuuntelemaan. Ja hän luuli kuulevansa hänen askelensa kaukaa,
+maailman teiltä, ainoastaan häntä lähestyen.
+
+Siinä hän varmaankin jo oli! Sillä nuo askelet lähestyivät todella,
+palvelijattaren mutistessa jotakin, jota hän ei enää kuullut. Ne
+askelet olivat lumen hiljentämiä. Mutta Marianna tunsi ne, ne olivat
+nopeat, joustavat kuin villilampaan askelet vuorilla.
+
+Jos se oli kuvittelua, se oli joka tapauksessa niin voimakas, että hän
+ponnahti pystyyn ja tuki itseään kädellä seinään, jotta ei kaatuisi.
+Sitten hän astui muutaman askelen ovea kohti, ja kun palvelijatar
+kiiruhti avaamaan ja astumaan ulos edellä, Marianna tarttui häneen ja
+pakoitti hänet pysähtymään.
+
+— Täti Fidela, minä tahdon avata... tuli sieltä sitten kuka tahansa.
+Täti Fidela, tehkää minulle mieliksi.
+
+Hänen kelmeät kasvonsa, hengästyksensä ja rukoileva äänensä ilmaisivat
+paremmin kuin selvät sanat, kuka oli se henkilö, joka seisoi portin
+takana.
+
+Fidela yritti vielä vastustaa, hän kun vaistosi, että emäntänsä
+odottama henkilö oli vihollinen.
+
+— Marianna, pidä varasi! Olemme kaksi yksinäistä naista.
+
+Ensi kerran niin monen orjuusvuoden aikana Marianna nousi vastarintaan.
+Intohimo antoi hänelle melkein raa’an voiman, hän veti palvelijattaren
+yläkerran portaille asti, ja hiljaisuudessa ja pimeässä hänen äänensä
+kaikui outona, käheänä, käskevänä:
+
+— Menkää tiehenne. Minulla on määräämisvalta tässä talossa.
+
+Hän ei koskaan jäljestäpäin voinut unhoittaa palvelijattaren askelten
+kolinaa, kun tämä nousi ylös portaita ja kulki huoneiden läpi. Hänestä
+tuntui kuin koko talo olisi järkkynyt hänen yläpuolellaan uhaten häntä
+kuin raskas paino, jota hän turhaan koetti väistää.
+
+Hän palasi ulos, mutta ei avannut porttia heti. Hän miltei pelkäsi
+avata. Hiljaiset, melkein epäröivät kolkutukset kaikuivat portin takaa.
+Nöyrä ääni kutsui kahteen kertaan: »Marianna, Marianna?» ja tuntui
+soimaavan epäröimisestä, viipymisestä.
+
+Silmänräpäyksen kuluttua pitkäaikainen suru ja talvi lakkasivat. Niiden
+sijaan tuli tuo yö vuoristossa, kuutamossa ja satakielien laulaessa.
+Silloin tuntui portti aukenevan itsestään, salaperäisen voiman
+sysäyksestä, joka poisti kaikki esteet rakastavien tieltä. Simone
+ilmestyi hänen eteensä kookkaana, tummana, vaippa lumen verhoamana kuin
+vuoren huippu. Hän astui pihaan varmana, niinkuin entisaikaan, kun
+oli palannut lammasnavetasta tai keskiyön-messusta, ja astui suoraa
+päätä keittiöön. Hän katsoi ympärilleen, nähdäkseen olivatko he yksin;
+sitten hän riisui vaipan hartioiltaan ripustaen sen seinälle lähelle
+pesää, niinkuin oli tehnyt ollessaan talossa palvelijana, irroitti
+käsivarreltaan kostean ja täyteläisen repun, kyyristyi asettamaan sen
+permannolle ja kohosi jälleen pystyyn silmät säteillen ilosta.
+
+— Marianna! Olen siis täällä.
+
+Ja pudistaen päätään ikäänkuin ravistaen siitä kosteuden, mutta myös
+kuin sanoakseen hänelle: Minä se todella olen — hän tarttui Mariannan
+käsiin kylmästä kohmettunein käsin.
+
+He katselivat toisiaan vaieten. Marianna vapisi, hänen säärensä
+notkuivat. Hänestä tuntui kuin Simone olisi kietonut hänet katseillaan
+ja kuin heidän kätensä eivät enää koskaan hellittäisi toisiaan. Ja
+hänen tahtonsa suli täydelleen nuoren miehen edessä, niinkuin hänen
+mukanaan ulkoa tullut lumi oli sulanut tulipesän liekin hehkusta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hellittämättä hänen käsiään Simone astui askelen taaksepäin paremmin
+nähdäkseen hänet, sitten hän katsahti käytävän oveen päin ja nauroi
+hiljaa, taas tehden tuon lapsellisen, pyörivän päänliikkeen. — Täti
+Fidela puhuu totta, taloon on tänä yönä tullut rosvoja!
+
+Tämä riitti herättämään Mariannan jälleen todellisuuteen.
+
+— Minähän olen talossa emäntä, eikä hän, — sanoi Marianna ääni
+vakavana, koettaen irroittaa käsiään. — Hellitä, Simone, ja sano mitä
+olet tuonut minulle. Päästä käteni, — hän pyysi kovemmalla äänellä,
+tempautuen irti, tuntiessaan nuoren miehen olevan niin lähellä, että
+hänen henkäyksensä tunki hänen suuhunsa.
+
+— Mitäkö olen tuonut sinulle? Kas tässä, — hän sanoi äkkiä vapautuen
+ujoudestaan; ja laskeuduttuaan polvilleen hän veti esiin repusta
+verestä kostean mytyn. — Älä luule, että se on varastettu porsas! Se on
+kaatamani nuori metsäsika.
+
+Marianna katseli seisoaltaan kiitollisena ja liikutettuna. Lisäksi
+hän tunsi sääliä ja hellyyttä kuin lapsen antamasta lahjasta:
+vaatimattomasta, mutta vilpittömin mielin annetusta lahjasta.
+
+Simone avasi hellan kivillä verisen kääreliinan. Metsäsian punaihoinen
+porsas, jonka vatsa oli tyhjennetty ja täytetty myrtinlehdillä, oli
+siinä nähtävänä. Sen suu oli auki, siitä törröttivät esiin pitkät
+torahampaat, ja se näytti vielä tahtovan puraista kuolontuskansa
+kouristamana. Marianna tarttui kääreliinaan sen kulmasta ja laski
+lahjan pöydälle, sitten hän pyyhki veriset sormenpäänsä ja istuutui
+valkean ääreen, pyytäen päännyökkäyksellä Simonea istuutumaan hänen
+viereensä.
+
+— Suuri kiitos, — hän sanoi ääni tyyntyneenä ja pannen kädet ristiin
+syliinsä. — Istuhan, Simone. Oletko käynyt äitisi luona?
+
+— Kyllä kävin. Hän voi yhä vielä pahoin; sisareni eivät edes tahtoneet
+päästää minua sisälle. Kävin siellä, — hän jatkoi, ujona ja epävarmana,
+tarttui jälleen hänen käteensä, Mariannan hiukan vastustellessa, ja
+puhdisti etusormen ja peukalon välissä hänen sormensa, johon vielä oli
+jäänyt veritahra.
+
+He vaikenivat, katsomatta toisiinsa: he ajattelivat samaa asiaa, ja
+tiesivät sen. Ja Marianna alkoi ensiksi puhua siitä. Hän hellitti
+kätensä ja kysyi puoliääneen:
+
+— Sanoitko äidillesi, että aioit käydä täällä?
+
+— Sanoin sen hänelle, Marianna.
+
+— Siinä teit oikein, Simone. Ja mitä hän sanoi?
+
+— Hän sanoi, että en tekisi sinulle pahaa. Pane merkille tämä,
+Marianna: Tarkkaan omantuntoni ääntä. Sentähden en ole tullut
+aikaisemmin. Marianna, kuulehan minua, kautta uskoni! Pelkään tekeväni
+sinulle pahaa, ja toverinikin puhuu minulle siitä. Ja kuitenkaan en ole
+voinut vastustaa kaihoa nähdä jälleen sinut... Ja sinä? Odotitko minua?
+
+Marianna vaikeni. Hän tunsi sydämensä paisuvan ja kurkkuansa
+kuristavan. Todellisuus ei ollut koskaan ilmennyt hänelle niin selvänä
+kuin tänä unelmanomaisena hetkenä. Hän tiesi, että hänen ja Simonen
+kohtalo riippui yhdestä ainoasta sanasta, ja hän koetti olla sitä
+lausumatta. Estihän häntä kaikki sitä sanomasta. Mutta silti hän ei
+voinut valehdella.
+
+— Myönnän sen, odotin sinua.
+
+Ja hän veti pois kätensä hänen kädestään ja kumartui kuin edesvastuunsa
+painamana. Mutta Simone näytti muuttuneelta. Hän oli noussut ja katseli
+ympärilleen silmät säihkyen.
+
+— Sinä odotit minua! Tein siis hyvin, kun tulin. Ja nyt?
+
+Marianna vastasi epämääräisellä kädenliikkeellä.
+
+— Nyt olemme täällä yhdessä.
+
+— Yhdessä, — hän toisti. Mutta kolmannen kerran he vaikenivat,
+ikäänkuin olisivat olleet kaukana toisistaan ja kuin ei heillä enää
+olisi ollut toisilleen mitään sanottavaa.
+
+— Yhdessä! — ajatteli Simone, allapäin, voimattomuutensa nöyryyttämänä.
+— Mitä hyödyttää, että olemme yhdessä, jos en pääse häntä likelle? Mitä
+teen täällä?
+
+— Yhdessä, — ajatteli Marianna, jäykistyen ylpeyteensä. — Onhan turhaa,
+että olen häntä niin kauan odottanut. On turhaa, että hän on tullut,
+jollei hän rakasta minua samanlaisella rakkaudella kuin minä häntä.
+
+Mutta ei hän itsekään tietänyt, millainen tuo rakkaus oli. Saattoiko
+hänen ja Simonen välillä olla muu kuin yhdenlainen rakkaus, joka oli
+täynnä surua ja vailla kaikkea toivoa. Marianna oli odottanut kuukausia
+ja Simone oli vaeltanut kauan, ennenkuin saapui. Ja kuitenkin hänen
+odotuksensa ja toisen vaellus olivat olleet turhaa, jos ylpeys vielä
+eroitti heidät.
+
+— Mitä olet tehnyt koko tänä aikana, jolloin emme ole toisiamme
+nähneet? — kysyi Marianna lopulta.
+
+Simone näytti epäröivän, epäilevän, sitten hän hymyili.
+
+— Mitäkö olen tehnyt? No niin, kerron sinulle kaiken, jos tahdot
+kuunnella.
+
+Hän kertoi seikkailun papin lammastarhassa ja miten he muun ajan olivat
+eläneet toverin kanssa melkein aina piileskellen luolassaan, tehden
+mitättömiä ryöstöretkiä, puhuen joutavia, laulaen ja nauraen yhdessä.
+Syksyllä oli Costantino sairastunut. Hän oli ollut matkalla vuoren
+rinteellä olevaan pieneen kirkkoon rukoilemaan; ja hän oli luullut,
+että häntä ajettiin takaa kuin hirveä. Kun hän ei ollut tahtonut panna
+toveriaan vaaralle alttiiksi, hän ei palannut heidän tyyssijaansa, vaan
+vietti yön ja seuraavan päivän Olzain tienoilla olevan laakson pohjukan
+rotkossa. — Ja kolmen päivän kuluttua näin hänen palaavan kuolemanleima
+kasvoissa. Hänessä oli ankara kuume ja keuhkotulehdus, ja hän puhui
+lakkaamatta paosta. Panin hänet makaamaan lämpimille vuodille, sytytin
+valkean useaan paikkaan lähelle häntä, tartuin lujasti hänen käsiinsä
+ja istuin hänen leposijansa ääressä viikonpäivät. Hikoilin hänen
+kanssaan, jumal'avita, ja hourin hänen kanssaan. Hänestä tuntui yhä
+vain, että hän pakeni, ja että minä pakenin hänen kanssaan. Kun hänen
+tilansa sitten vähän parani, läksin hänen äitinsä luo, joka tuli
+mukaani ja jäi luoksemme kolmeksi päiväksi. Tämä teki sairaalle hyvää
+ja paransi hänet.
+
+Sitten kävi meillä, eräänä kuluneen marraskuun päivänä, niin, siitä on
+ehkä viisi viikkoa,... Bantine Fera...
+
+Hän lausui tämän nimen matalalla äänellä, ikäänkuin kunnioittavasti,
+mutta myös arkaillen ja ylpeillen. Ja hän katsahti heti Mariannaan,
+nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät häneen. Marianna
+kuunteli tyynenä, kasvot käsien peitossa. Bantine Feran nimi ei
+näyttänyt hänestä olevan merkillisempi eikä hirvittävämpi kuin
+Costantino Moron nimi. Molemmat loivat vain vähän enemmän varjoa hänen
+sydämensä pohjaan. Ja tämä loukkasi Simonea.
+
+— Tiedätkö, kuka Bantine on? Hän on uskalias, jopa julmakin, jos
+niikseen tulee. Mutta hän on minuun kiintynyt; niin, hän tahtoo
+parastani kuin veli. Hän siis tuli ylös luolaamme... Toisen kerran hän
+silloin kävi hakemassa minua.
+
+Äkkiä hän vaikeni. Kun Marianna ei oivaltanut Bantine Feran luolassa
+käynnin tärkeyttä, oli tarpeetonta kertoa jatkoa. Mutta myös
+epämääräinen epäluulon tunne katkaisi hänen puheensa. Hän puhui
+sentähden toisista pikkuseikkailuista, mutta tämäntästä uuden toverin
+nimi palasi hänen huulilleen.
+
+Marianna kuunteli, yhä pysyen kumarassa. Kun Simonen selostus oli
+lopussa, hän nosti silmänsä; ne olivat niin surulliset ja vakavat, että
+Simonen kasvot synkistyivät.
+
+— Sinä näytät kovin paheksuvalta.
+
+Vastaamatta Marianna kysyi:
+
+— Entä, jos tuo vanha nainen olisi ollut siellä?
+
+— Mikä vanha nainen?
+
+— Lammastarhan vanha nainen.
+
+Simone tunsi tarvetta purskahtaa nauruun joka kerta, kun tuo
+lammastarhan seikkailu johtui hänen mieleensä. Hän naurahti nytkin ja
+tarttui Mariannan käteen, painaen sitä sydämelleen.
+
+— Oletko ehkä mustasukkainen lammastarhan vanhalle naiselle? Jos hän
+olisi ollut siellä, olisimme tanssittaneet häntä, sen vannon, siinä
+kaikki. Marianna, minä kammoan verta. Etkö nähnyt, kuinka pyyhin
+veren sormestasi? Mutta sinä et luota minuun, sinä paheksut minua. No
+niin, katso minua, — hän sanoi kääntyen kokonaan hänen puoleensa ja
+pahoittaen hänet nousemaan; — katso minua kasvoihin! Näytänkö minä
+sinusta pahantekijältä? Ja jos luulisit minun olevan pahantekijän,
+voisitko pitää minusta?
+
+— En voisi, — vastasi Marianna joutuin.
+
+— Katso siis minua. Mutta älä katso oudoksuen. Minä olen voittava
+kaiken kuin sodassa. Menisinpä vankilaankin, jos se on välttämätöntä.
+Otetaanhan sodassakin vankeja. Ja sitten olisin vapaa ja rupeaisin
+taas sinun palvelijaksesi, pehmittäisin maan jalkojesi alla, ettei se
+olisi jaloillesi kova. Mitä muuta tahdot minulta? Sano, mitä vaadit
+minulta. Ennenkuin olin jälleen nähnyt sinut, vankila, kuolema ja
+helvetti olivat minulle yhdentekevää. Tai tahdoin aina elää keskellä
+kiviä ja kallioita kuin metsäsika. Mitä välitin minä muusta. Niin.
+Ja odotin aikaa ja tilaisuutta tullakseni rikkaaksi ja voidakseni
+auttaa omaisiani. Kaikki muu oli minusta arvotonta. Mutta nyt kaikki
+on muuttunut. Kun Costantinon äiti kävi luonamme, äiti ja poika
+rukoilivat, ikäänkuin rotko olisi ollut kirkko. He lukivat rukouksiaan
+tuulen humistessa. Marianna, vakuutan sinulle, että minä olin
+lyyhistynyt rotkon perälle, enkä liikuttanut huuliani, mutta rukoilin
+heidän kanssaan. Tällaiseksi sinä olet tehnyt minut, olet puhaltanut
+minuun jälleen lapsen mielen! Tällainen olen nyt, Marianna! Katso minua!
+
+Ja Marianna katseli häntä silmät niin kosteina kaihosta, että Simonen
+mieleen muistui luolan läheisessä pensastossa oleva lähde. Ja hän
+tuntui sukeltavan ja vaipuvan tuohon veteen ja kuolevan siihen. Hän
+nojasi päänsä Mariannan poveen ja vaivutti sen sitten hänen syliinsä,
+ikäänkuin olisi äkkiä nukahtanut. Ja Marianna muisteli heidän ensi
+kohtaamistaan, satakielen laulua, joka puhdisti yötä ja tuntui
+karkoittavan heidän läheltään kaikki pahat henget. Ja hän painoi
+käden silmilleen riisuakseen sen ylpeydenverhon, joka eroitti heidät
+toisistaan.
+
+Niin tuo verho raukesi, eroittava seinä luhistui. Nyt hän näki selvästi
+sen Simonen, jota hän hartaasti oli odottanut, Simonen, joka oli
+vaeltanut pitkän vaivalloisen taipaleen saapuakseen hänen luokseen.
+Lepuuttaessaan päätään Mariannan sylissä hän todella oli saanut jälleen
+lapsen mielen — viattoman lapsen, jolle äiti neuvoo oikeata tietä.
+
+Silloin ei Mariannassa enää ollut häpeää, ei pelkoa, ei ylpeyttä.
+Hän tunsi vain vastuunalaisuutta, joka häntä melkein peloitti. Mies
+oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Hän saattoi katkoa hänet
+kuin kukkasen, käyttää häntä aseenaan. Vain muutama sana, ja hänen
+kohtalonsa oli muuttuva.
+
+Hän siis epäröi, eikä puhunut. Hän hyväili sormillaan hänen kosteita
+hiuksiaan ja heikko väristys järkytti hänen polviaan hänen päänsä
+painon alla.
+
+— Nouse, — hän sanoi lopulta. — Tiedät mitä sinulta odotan, Simone. Älä
+luule, että tahdon sitä pelosta. Tahdon, että sinä todella vapaudut
+kaikesta syyllisyydestä, että peset sielusi puhtaaksi kuin kasvosi
+lähteessä. Niinkuin olen odottanut sinua kuusi kuukautta, odotan
+sinua kuusi vuotta, mutta sinun tulee palata luokseni kuin uudesti
+kastettuna. Niin kauan kuin harhailet kuin Lucifer karkoitettuna
+taivaasta, pahahenki on seuranasi. Se on pukeutuva ihmishahmoon
+imeäkseen vertasi, oli se sitten Costantino Moro tai Bantine Fera tai
+joku muu, mutta se on sittenkin pahahenki, ja väliin se on oleva sinua
+niin lähellä, että se tuntuu olevan sisälläsi.
+
+— Se on totta! — sanoi Simone syvästi huoaten.
+
+— No niin, Simone, täytyy paeta pahaahenkeä. Sinun tulee sulkeutua kuin
+luostariin, rangaistusta ja katumusta varten. Mutta ensin sinun tulee
+tarkoin tutkia omaatuntoasi ja noudattaa neuvoani, jos oma tahtosi sen
+täydellisesti hyväksyy.
+
+— No niin, olkoon niin, jos sinä niin tahdot, — näin hän alkoi, mutta
+pelkkä todellisuuden henkäys jääti häntä uudelleen, ankarammin kuin
+lumimyrsky, joka oli seurannut häntä vuorilta. Hän näki edessään
+Bantinen eläimellisen suun ivahymyn ja epäröi, tokko antaisi lupaustaan.
+
+Ne olivat tuskallisia hetkiä, joiden kuluessa molemmat sielunsa
+himmeimmässä sopukassa toivoivat, että taas olisivat kaukana
+toisistaan, ja ajattelivat, että parasta olisi ollut, jos eivät koskaan
+olisi toisiaan nähneet.
+
+Marianna sanoi ääni hiukan painuksissa:
+
+— Simone, sinun ei pidä luvata mitään, jos ei omatuntosi sano sinulle,
+että voit pitää sitä.
+
+Simone huokasi taas syvään, ikäänkuin olisi ollut hengästynyt. —
+Tunnustele sydäntäni, Marianna. Se tuntuu pakahtuvan. Niin, lähdenpä
+vankilaan. Sitähän sinä tahdot. Mutta minäkin tahtoisin olla varma
+sinusta. En pelkää edes kuolemaa. Kertahan täytyy kuitenkin kuolla.
+Mutta tahtoisin olla varma sinusta.
+
+— Mitä minun siis tulee tehdä, jos et usko sanaani?
+
+He kumartuivat yhdessä valkeaa kohti, vaieten, ikäänkuin tutkien
+hiilloksen kuvioista kohtaloansa. Molemmat ajattelivat taas samaa,
+mutta eivät rohjenneet sitä lausua.
+
+— Minäkään en tahdo tehdä sinulle vääryyttä, sanoi Marianna lopulta
+hiljaa. — Minullakin on omatunto, enkä tällä hetkellä tiedä, teenkö
+sinulle hyvää vai pahaa, neuvomalla sinua menemään vankilaan. Ja jos
+sitten kadut? Oletko todella varma siitä, ettet ole tehnyt niin paljon
+pahaa, ettei sinua tuomita useiden vuosien rangaistukseen?
+
+— Pitkän vankilarangaistuksen vaaraa ei ole olemassa, jos oikeutta
+noudatetaan. Mutta minulla on vihamiehiä, ja minua syytetään
+rikoksista, joita en ole tehnyt. Kuitenkin vannon sinulle, Marianna,
+vannon sinulle äitini kautta, etten häntä enää näe, jos valhettelen. En
+ole koskaan vuodattanut ihmisen verta.
+
+— Älä luule, etten tiedä, miten vakavaa se on, jota sinulta vaadin,
+Simone. Sen tiedän, ja tiedän myös, mitä sinä minulta vaadit
+korvaukseksi. Olemme siis yhdenarvoiset, niin Simone, olemme
+yhdenarvoiset.
+
+Marianna hulmahti punaiseksi sormenpäitä myöten ja alkoi väristä.
+
+— Ei siis ole muu neuvona: antakaamme vihkiä itsemme avioon.
+
+Simone kavahti pystyyn jäykkänä, säikähtyneenä riemusta. Hän tarttui
+Mariannan käsivarteen ja käänsi hänet kokonaan puoleensa. Hän koetti
+puhua, mutta ei voinut. Ja hän alkoi hiljaa nauraa, kuin olisi joutunut
+järjiltään.
+
+Marianna pelästyi; hän katsoi Simoneen ja sai takaisin mielenmalttinsa.
+
+— Älä naura, älä naura noin!
+
+— Tiedän, tiedän... sehän on vakava asia. Suo anteeksi, — hän virkkoi
+nöyränä.
+
+Sitten Simone ajatteli, mitä muuta voisi sanoa hänelle, tuottaakseen
+hänelle iloa, palkitakseen häntä. Mutta hän ei keksinyt mitään. Hän
+luuli jo luvanneensa hänelle kaiken ja antaneensa kaiken. Hänen
+päähänsä juolahti ajatus avata valtasuonensa ja antaa verensä valua
+Mariannan jalkoihin, sillä kiitollisuuskin tuntui selittämättömän
+raskaana painavan häntä.
+
+Lopulta hän huudahti:
+
+— Marianna, tahdon tulla kunnon ihmiseksi. Saat nähdä, että tästälähin
+olen toinen.
+
+Sitten hän hajoitetuin sormin painoi hänen kylkiään, ikäänkuin paremmin
+lähestyäkseen häntä, kohotti häntä hieman maasta kuin viinimaljaa,
+josta tahtoi juoda, ja painoi suudelman hänen huulilleen.
+
+
+
+
+VII
+
+
+Leväten vuoteessaan Mariannalla oli taas, samoin kuin ensi kohtaamisen
+jälkeen karjatalossa, se tunne, että hän oli uneksinut. Ja kuitenkin
+hänen sydämensä sykki vilkkaasti, ja hän tunsi itsensä kevyeksi kuin
+olisi saanut siivet lähteäkseen lentoon.
+
+Kuu ja lumi valaisivat huonetta. Kirkonkello kaikui ulkona ennen
+auringonnousua kiihtyvässä pakkasessa; se kalkahti tiheään ja kirkkaana
+kuin jään peittämälle katolle putoilevat lasipuikot. Kello kutsui
+aamumessuun, ja hän kuuli Fidelan liikkuvan portaiden yläaskelmalla
+ja sitten astuvan niitä alas, valmistuen lähtemään kirkkoon. Marianna
+kuunteli hänen askeliaan tuntien epämääräistä pelkoa — pelkoa siitä,
+että äkkiä näkisi hänen astuvan huoneeseen, leuka pistäen esiin
+mustan myssyn nauhojen alta, pyöreät silmät ankaroina, vaieten ja
+vihamielisenä. Olihan hänen salaisuutensa, samoin kuin kaikki muukin
+nyt palvelijattaren vallassa.
+
+Parasta oli siis sanoa tuo salaisuus hänelle täydelleen, uskoa hänelle
+sielunsa avain. Lisäksi hän ajatteli, että mairittelemalla häntä
+luottamuksellaan, hän voisi saada häneltä apua vaikeana hetkenä.
+
+Hän nousi vuoteesta, avasi oven ja kutsui hiljaa. Kun Fidela sitten
+astui sisään kynttilä kädessä, valmiina lähtemään aamumessuun, puettuna
+tummaan pukuunsa, rauta-anturakengät jalassa ja rukousnauha ranteella,
+Marianna pakeni takaisin vuoteeseen ja peitti lapsellisesti kasvonsa
+raidin liepeellä.
+
+— Fidela, minulla on jotakin sanottavaa sinulle. Luonani kävi mies
+viime yönä.
+
+Ja tämän sanottuaan hän paljasti punoittavat kasvonsa, johon säkenöivät
+silmät loivat oudon rohkeudenilmeen.
+
+— Älä häikäise silmiäni tuolla kynttilällä, — hän sanoi kääntäen
+päätään pieluksella. En ole vielä sanonut sinulle kaikkea. Se mies,
+joka kävi täällä viime yönä, on minun sulhaseni.
+
+Palvelijatar asetti kynttilän pesukaapille ja kääntyi vuoteeseen päin,
+odottaen, että emäntänsä jatkaisi.
+
+Ja hän jatkoi:
+
+— Hän on sulhaseni.
+
+Ja hän kohosi istumaan vuoteessa, säikähtyneenä siitä, mitä sanoi,
+mutta päättäneenä sanoa kaiken.
+
+— Hän on köyhä, minua nuorempi, sanalla sanoen mies, jonka kanssa en
+voi mennä naimisiin julkisesti. Ei hänellä tosin ole mitään pidättäviä
+siteitä. Mutta silti emme voi solmia aviota samoin kuin muut ihmiset.
+On kuitenkin välttämätöntä, että, menemme naimisiin, sielujemme
+pelastuksen vuoksi, ja myös hänen elämänsä pelastamiseksi. Jos niin ei
+tapahdu, Fidela, saatamme kuolla kuolinsynti omallatunnollamme. Kuule
+siis, luotan sinuun kuin mieheen, Fidela. Sinä et saa puhua tästä.
+Olemmehan päättäneet solmia salaisen avioliiton. Tämän tahdoin sanoa
+sinulle.
+
+Palvelijatar katseli häntä näyttämättä hämmästyneeltä. Hän vain hiukan
+hermostuneesti kohenteli rukousnauhaansa ranteen ympärille.
+
+— Kuka tuo mies on?
+
+— Hän on palvelija, nimittäin hän oli palvelija muutama vuosi sitten.
+Minäkin olin palvelijatar, ja niin me tutustuimme toisiimme.
+
+— Sinäkö muka olit palvelijatar, Marianna?
+
+— Niin, mikä muu kuin palvelijatar minä olin tässä talossa? Ja tuon
+miehen sinä tunnet; se on Simone Sole.
+
+— Marianna, oletko sairas?
+
+Marianna oikaisi selkänsä suoraksi, olkapäät paljaina, ja painaen
+raitia rintaansa vasten. Hän hengitti raskaasti, ja ojensi uhmaten
+kasvojaan eteenpäin.
+
+— Niin, niin, minä Marianna olen tehnyt kaiken tämän. Te olette
+sulkeneet Mariannan kuin rahan lippaaseen, mutta hän on paennut siitä.
+Niin, menen vaimoksi palvelijalle, rosvolle, mitä se sinua liikuttaa.
+Hän ei ainakaan ole kiintynyt minuun omaisuuteni vuoksi. Niin, niin,
+menen naimisiin hänen kanssaan, sillä saan vapaasti määrätä omat tekoni.
+
+Fidela lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen ja näytti
+suojelevan häntä varjollaan.
+
+— Marianna, — hän sanoi oudon hellästi, ikäänkuin todella olisi
+puhutellut sairasta — sinä olet emäntä talossa, ei kukaan sitä kiellä.
+Sinä voit avata ja sulkea. Minulla ei ole oikeutta sinua tuomita. Kysyn
+sinulta vain: Etkö ajattele isääsi?
+
+— Isälläni ei enää ole määräysvaltaa minuun. Hän oli käskijäni
+lapsuudesta alkaen. Hän menetteli minun suhteeni niinkuin parhaaksi
+näki. Nyt se riittää.
+
+— Ja kuitenkin on velvollisuutesi mainita se hänelle. Miksi sanot sen
+minulle, palvelijallesi?
+
+— En, en sano sitä kellekään muulle, Fidela! Sanoin sen sinulle, koska
+olet täällä ja näet, mitä minä teen, enkä tahdo, että arvostelet minua
+väärin.
+
+— En minä sinua arvostele. Voithan ajaa minut talosta ja menetellä
+mielesi mukaan.
+
+Marianna laski päänsä pielukselle. Väristys tuntui hänen selässään. Hän
+näki palvelijattaren varjon pimentävän vuoteen ja luisevan ja vahvan
+käden painavan olkaansa. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut puun tai
+kallion varjossa, siihen paenneena myrskysäällä. Hän tunsi Fidelan
+kookkaan ruumiin lämmön ja muisti lapsena vietetyt yöt, ullakkohuoneen
+vuoteen, ahdistuksen ja ilon siitä, että oli palvelijattaren
+läheisyydessä.
+
+Eihän mikään ollut muuttunut siitä ajasta. Hän kuvitteli vielä
+olevansa lapsi. Sama ullakon salaperäisyys vallitsi hänen nykyisessä
+makuuhuoneessaan, jossa hän varttuneena naisena asusti. Tarujen
+henkilöt olivat ruumiillistuneet, selittämättömät seikat olivat
+pukeutuneet havainnollisiin muotoihin, ja silti kaikki oli yhä vielä
+salaperäistä.
+
+Molemmin käsin hän tarttui Fidelan hänen olkapäällään lepäävään
+Käsivarteen, kuin oksaan nojaten, ja painoi siihen huuliaan,
+tukahduttaakseen nyyhkytyksensä.
+
+— En oikein tiedä, miten tämä on tapahtunut, — hän sitten sanoi
+hilliten itseään; — olen tyytyväinen siihen, mitä olen tehnyt, mutta
+pelkään. Tuntuu siltä, kuin alati näkisin unta ja kuin joku käsi
+johtaisi minua. Se johtaa minua, mutta seuraan sitä, sillä se on minun
+tahtoni mukainen. Olen ajatellut kaikkea, enkä peräydy askeltakaan,
+vaikka isäni pelastaminen olisi kyseessä. Se on minun kohtaloni,
+Fidela! Turhaan vastustat minua, turhaan puhut. Se on minun kohtaloni.
+
+Hän oikaisi itsensä taas vuoteelle ja huokasi kuin vapautuneena
+taakasta.
+
+— En ole ummistanut silmiäni viime yönä. Nyt olen väsynyt ja tahdon
+nukkua, — hän mutisi, jälleen peittäen kasvonsa.
+
+Fidela kumartui hänen ylitseen.
+
+— Marianna, sinä olet tämän talon valtijatar ja voit menetellä niinkuin
+tahdot, mutta kun uskoit salaisuutesi minulle, voit kuunnella neuvoani.
+Pyydä isääsi tulemaan tänne ja avaa hänelle sydämesi. Me olemme kaikki
+sokeita, Marianna, ja tarvitsemme toinen toisemme tukea. Olethan sinä
+harras kristitty ja tunnet Herran käskyt. Ja isä on aina isä.
+
+Marianna tunsi miten Fidelan karkea käsi kosketteli hänen raidin
+peittämiä kasvojaan, tehden siinä ristinmerkin, niinkuin hänen tyttönä
+ollessaan, karkoittaakseen pahat ajatukset. Hän muisti sen kauhun
+tunteen, joka oli vallannut hänet tuona yönä vuoriston karjatalossa
+Simonen ensi katseesta, mutta hän ei muuttanut päätöstään.
+
+— Anna minun nukkua. Olen väsynyt, ja päätäni särkee. Sitten annan
+sinulle vastauksen.
+
+Palvelijatar oli itsepäinen:
+
+— Salli minun lähettää kutsumaan isääsi. Sitten olen rauhallinen.
+
+— No lähetä hänelle sana, — sanoi Marianna viimein väsyneenä.
+
+Jäätyään yksikseen hän tunsi sisällistä rauhaa. Nyt, kun hänen
+salaisuutensa oli puhjennut esiin hänen sisimmästään, hän tunsi itsensä
+vapaammaksi ja vahvemmaksi. Hänestä tuntui kuin hänen salaisuutensa
+olisi levännyt hänen povellaan kuin vastasyntynyt lapsi; ja hän nukahti
+sen viereen.
+
+Tällävälin palvelijatar meni aamukirkkoon.
+
+Hän oli sulkenut portin kahteen kierrokseen ohut katkeruuden hymy
+ankaroilla huulillaan. Hän ei mistään hinnasta olisi pettänyt
+emäntäänsä, mutta mietti keinoa pelastaakseen hänet. Hänen käsityksensä
+oli, että Marianna oli sairas, päähänpiston riivaama. Se oli
+karkoitettava. Jos kaniikki vielä olisi ollut elossa, hän olisi voinut
+raamattu kädessä manata pois sen hirvittävän kirouksen, joka uhkasi
+taloa. Mutta heitä oli siellä vain kaksi yksinäistä naista, eikä hän
+toivonut suuria Berte Sircan avusta. Jos hänen antoi hääriä keskellä
+hiehojaan, paimenen työkaluineen, hoidellen maitoa ja juustoja, niin
+hän täytti velvollisuutensa tunnollisesti. Mutta jos hän joutui
+vastapäätä toista miestä, jos hänen eteensä osui jokin elämän vaikeus,
+niin hän varisi maahan kuin lehti tuulessa.
+
+Ja silti oli välttämätöntä kutsua hänet. Ja jotta hän malttaisi
+jättää navettansa tänä lumisena kylmänä vuodenaikana ja tempautua
+irti elukoiden vaalimisesta ja niiden suojelemisesta kylmältä,
+täytyi lähettää hänelle sana, että asia oli kiireellisen tärkeä.
+Tehtyään tämän Fidela seurasi rauhoittuneempana jumalanpalvelusta.
+Hän ei koskaan kääntynyt Jumalan puoleen pyytämään apua erityisissä
+tapauksissa. Jumala voi auttaa meitä sairaudessa ja jokapäiväisten
+tarpeiden tyydyttämisessä. Mutta kun tulee sellainen onnettomuus, kuin
+tämä Mariannan, se on johtunut omasta viasta. Sellaisessa tapauksessa
+Jumala voi suorastaan kieltää apunsa. Fidela muisti, miten oli
+kauhuissaan avuksihuutanut Jumalaa tuona yönä poloisen isäntäväkensä
+ullakolla. Jumala ei ollut häntä kuullut, ei ollut auttanut.
+Korvaukseksi Herra myöhemmin oli suonut hänelle voimia palvella toisia
+koko ikänsä, pahasti kärsimättä heidän suruistaan ja itse ollen
+vapaa suruista, sanalla sanoen, hän oli voinut ansaita leipänsä ja
+leposijansa ja auttaa isäntäväkeään. Oikeastaan hän harrasti Mariannan
+asiaa sentähden, että katsoi sen palvelijan velvollisuudekseen. Hänen
+emäntänsä suru ja intohimo eivät häntä hellyttäneet; mutta täytyi
+auttaa emäntää. Jos hän olisi sairastunut, Fidela olisi lähettänyt
+noutamaan lääkäriä. Samalla tavoin hän nyt lähetti noutamaan Berte
+Sircaa.
+
+Kun hän palasi, Marianna vielä nukkui. Hän nousi myöhään sinä päivänä
+ja läksi hänkin kirkkoon. Sieltä hän kotiutui kalpeana ja alakuloisena,
+eikä koko päivään puhunut mitään. Hän vältti Fidelan seuraa, ikäänkuin
+olisi hävennyt, ja illan tultua hän istuutui lieden ääreen, odottaen
+yötä.
+
+Tultuaan takaisin sisälle porttia sulkemasta Fidela luuli näkevänsä
+hänen hymyilevän. Ja hänkin hymyili tuota hymyään, joka loi
+hänen ankariin kasvoihinsa hohteen, mikä muistutti kuun valoa
+harmaakivikalliolla.
+
+— On turhaa, että lukitset portin, — sanoi emäntä, hiukan
+kiusoittuneena ja ivallisena, — täytyy kuitenkin jälleen avata, sillä
+hän palaa. Hän lupasi ja tulee varmasti.
+
+Palvelijatar istuutui sanaakaan virkkamatta. Muutamaan hetkeen
+ei lämpöisessä ja suljetussa keittiössä kuulunut muuta kuin
+lumimöhkäleiden tömähdys, joita jatkuvasti putoili lehtikujan säleiltä.
+Ja samalla valkean liekit, luoden valoa ja varjoja seinille, tuntuivat
+kuvastavan niihin molempien naisten epämääräistä levottomuutta.
+
+Myöhemmin kuului kaukaa askelia ja ääniä, mutta ne tulivat etäisestä
+maailmasta, joka oli eristetty Mariannan olinpaikasta.
+
+— Näet, — hän virkkoi pitkään vaiettuaan, — ettei isäni tule. Huomaat,
+että vaikka olisin sairas, hän ei silti rientäisi tänne. Hän rakastaa
+enemmän elukoita.
+
+— Huolehtiminen toimeentulosta on elämässä tärkeä asia. Ja hoitaahan
+hän sinun omaisuuttasi.
+
+— Niin, yhä vain omaisuus ja omaisuus, ei mitään muuta! Enkö ole aina
+sanonut sitä?
+
+— Ja minäkin sanon sinulle jotakin, Marianna, älä vain pane pahaksesi.
+Luuletko, että Simone, jos sinä et olisi rikas...?
+
+Mutta Marianna kääntyi häntä kohti ylenkatseellisen ylpeänä; viha
+valtasi hänet siinä määrin, että hän näytti aikovan puraista häntä.
+
+— Vaiti, Fidela. Mitä sinä tiedät rakkaudesta?
+
+Mutta Fidela ei menettänyt rohkeuttaan. Hän oli pitkin päivää
+märehtinyt asioita kuin katkeria ruohoja, joiden karvas maku vielä
+kirveli kieltä.
+
+— Annahan minun puhua, — hän virkkoi, tuijottaen liekkiin, jonka
+heijastus väritti hänen silmänsä keltaisiksi kuin kotkalla. — On totta,
+että minä en ymmärrä rakkautta. Juuri sentähden, että olen köyhä ja
+että olen palvelija. Jos olisin ollut rikas, olisivat miehet häärineet
+ympärilläni ja opettaneet minulle rakkauden. Sillä mies sen naiselle
+neuvoo. Nainen on kuin puu, jonka mies sytyttää. No, mitä sinä sitten
+tiesit siitä viime talvena?
+
+— Aivan oikein! Mutta et kai väitä, ettei minulla ollut miehiä
+ympärilläni?
+
+— Väitänpä kyllä. Keitä sitten olisi ollut? Tuo jääpuikko,
+pikkuserkkusi Sebastiano.
+
+— Ja miksi sinä, muiden vartijoiden kanssa, et päästänyt miehiä
+lähelleni?
+
+— Koska hetki ei ollut tullut.
+
+— Vai ei hetki ollut tullut. Milloin sen sitten on määrä tulla?
+Kuolemassako? Minäpä sanon: Nyt se hetki on tullut. Ja jätä minut
+rauhaan.
+
+— Marianna! — huomautti palvelijatar kääntymättä, — näyttää siltä,
+kuin et rohkenisi keskustella asiasta ja kuin tahtoisit kostaa jotain.
+Siinä teet väärin, lemmikkini. Sinä syöksyt silmittömästi onnettomuuden
+kuilua kohti ja tiedät sen hyvin.
+
+— Aivan niin! — vastasi Marianna yhä kiihtyen. — Syöksyn onnettomuuden
+kuilua kohti! Ja juuri se miellyttää minua!
+
+— Marianna, Marianna! Puhut kuin lapsi.
+
+— Päinvastoin olen vanha, sitä kai tarkoitat. Sen kyllä tiedän, ja se
+on onnettomuuteni.
+
+— Sinun onnettomuutesi on täällä, — sanoi palvelijatar, osoittaen
+sormella otsaansa. Ja lisäksi elät liian hyvissä oloissa. Jos on köyhä
+ja pakko tehdä työtä, osaa antaa enemmän arvoa elämälle.
+
+— Ja oletko sinä antanut sille enemmän arvoa? Millä tavoin? Niinkuin
+vetojuhta kuormansa edessä toisten orjana. Anna siis minun käyttää
+elämääni itseäni varten. Kas se minua miellyttää, — hän toisti
+oikaisten selkänsä ja iskien kädet polvia vasten. — Tahdon kokea
+kärsimystä. Tajuan kaiken, silmäni eivät ole sidotut. Olen valmis
+kantamaan sukulaisteni vihan, koko väestön paheksumisen murinan. Se ei
+ole vielä mitään. Simone ehkä tuomitaan: se on suuri suru. Mutta en
+säiky tätä karvasta leipää. Kunhan vain hänen sielunsa ja minun sieluni
+pelastuvat ikuisuutta varten.
+
+— Mutta sano minulle yksi seikka, Marianna. Miksi menet hänelle
+vaimoksi? Etkö yhtä hyvin voi taivuttaa häntä astumaan vankilaan? Jos
+hän rakastaa sinua, hän tekee sen.
+
+— Miksi? No niin, sanon sen sinulle, vaikka sinä et kykene sitä
+ymmärtämään: Sentähden, että tahdon liittyä häneen enemmän kuolemaa
+kuin elämää varten.
+
+Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät loistivat. Mutta äkkiä Fidela kuuli
+hänen vaikeroivan oudosti, näki hänen taas kumartuvan, kasvot käsien
+peitossa ja sormet kyynelten kostuttamina.
+
+— Turhaa on kiistellä, hän ajatteli.
+
+Peloittava ja vastustamaton voima näytti tempaavan Mariannan
+pyörteeseensä, samanlainen kuin se rajumyrsky, joka eräänä yönä oli
+hävittänyt hänen entisen isäntäväkensä talon: itse kohtalon voima.
+
+Mutta Marianna tointui taas. Hän pyyhki silmänsä ja sormensa hihoillaan
+ja pudisti päätään karkoittaakseen tiehensä kyynelet.
+
+— Muutoin Simone ei ole koskaan tehnyt pahaa. Häntä ei voida
+tuomita. Ja minä menen hänen kanssaan naimisiin, koska tahdon auttaa
+häntä. Minkä minä omistan, sen hänkin on omistava, ja raha hankkii
+oikeutta. Ja talven jälkeen tulee aina kaunis vuodenaika. Muutaman
+kuukauden kuluttua, keväällä, kärsimys on päättynyt, ja olemme kaikki
+onnellisia ja rauhallisia. Lähdemme vuoriston karjataloon viettämään
+toukokuuta, ja hän on oleva kuin tuo iso tammi, joka varjollaan
+levittää virkistystä koko ympäristöön. Miksi kiusaamme itseämme näin?
+Enkö seuraa Jumalan lakia? Jumala ei ole luonut rikkaita eikä köyhiä,
+ei hyviä eikä pahoja. Hän on vain sanonut: »Rakastakaa toisianne ja
+liittykää toisiinne». Ja niin me teemme. Mutta nouse nyt ja valmista
+ilta-ateria meille kaikille.
+
+Palvelijatar nousi ja siroitti suoloja metsäsianporsaalle, joka jo oli
+pujoitettu paistinvartaaseen.
+
+Mutta Simone viipyi ja Marianna kävi taas levottomaksi. Hän meni
+pihalle ja kuunteli portilla. Hiljaisuus tuntui lisääntyvän pimeän
+mukana. Olihan Simone luvannut palata. Mutta Marianna tiesi hyvin,
+ettei hän aina voinut pitää sanaansa, vaikka kuvittelikin olevansa
+vapaa. Ei kukaan ole vapaa. Hänkin tunsi itsensä entistä tuhat kertaa
+vahvemmin sidotuksi, näkymättömän kahleen kytkemäksi. Miksi murehtia?
+Parempi lyyhistyä kuin orja soppeen odottamaan kohtaloansa.
+
+Hän palasi keittiöön ja istuutui entiselle paikalleen. Fidela käänteli
+tämäntästä paistinvarrasta, jossa metsäsika paistui. Sen kamara
+oli mustunut, sisästä se oli punerva suolakerroksesta, sisälmykset
+näyttivät tummilta ja kylkiluut hohtivat vaaleilta. Pienet hampaat ja
+torahampaat kiilsivät lieden valossa.
+
+Aika kului.
+
+Viini ja leipä olivat valmiina pöydällä. Haihduttaakseen hieman
+levottomuuttaan ja saadakseen varmuutta siitä, ettei kaikki ollut
+kuvittelua ja unelmaa, Marianna nousi ullakolle noutamaan rypäleitä.
+Ruoko kädessä hän katsoi orsille valikoiden terttuja. Ne olivat
+kaikki kauniita. Ne riippuivat keskiorresta, kuin paljaan lehtikujan
+säleestä, kaikki marjat hyvin säilyneinä, tuoreina ja keltaisina
+kuin ambranjyvät. Hän kohotti ruokoa, pisti sen rypäleterttuun,
+pudotti tämän taitavasti ja punnitsi sitä käsissään. Se ei näyttänyt
+hänestä tarpeeksi kauniilta, hän otti alas toisen, mutta varsi
+taittui, rypäleterttu putosi hänen päälleen, rypäleet kierivät hänen
+vaatteilleen ja alas lattialle kuin katkenneen rukousnauhan helmet. Hän
+kokosi niitä mikäli voi, alituisesti kohottaen päätään kuunnellakseen
+ääniä.
+
+Ennenkuin laskeutui alakertaan hän silmäili ulos pienestä suljetusta
+ikkunasta. Ruudun läpi hän näki osan pikkukaupunkia, jonon mustia ja
+valkoisia kattoja ja tumman näköpiirin rajalla, matalapilvisen taivaan
+alla, lumipeitteisen vuoren, joka lepäsi yössä kuin suunnattoman suuri
+nukkuva valkoinen karhu. Sää muuttui: usvakaistaleita nousi laaksosta
+ja ilma kävi kosteaksi.
+
+Hiljaisuus oli painostava. Hän avasi pienen ikkunan, kumartui siitä
+ulos ja tunsi kuin jäätävän naamarin kasvoillaan. Ympäröivä luonto
+näytti jäihin haaksirikkoutuneelta jättiläislaivalta. Sankkojen pilvien
+peittämä taivas tuntui laskeutuvan syvemmälle, vaipuvan alas kuin
+kaamea ruumispeite.
+
+Äkkiä hänen aavistava mielikuvituksensa loi taivaanrannalle tuikkivan
+valon. Oli kuin aurinko olisi alkanut paistaa ja satakieli kaiuttaa
+laulujaan. Hän veti ikkunan kiinni ja astui alakertaan, toisessa
+kädessä kynttilä, toisessa rypälekori. Ja molemmat, kynttilä ja kori,
+heiluivat hänen värisevien sormiensa puristuksesta, silti ikäänkuin
+pitäen häntä tasapainossa.
+
+Simone oli palannut.
+
+Palvelijattaren viipyessä porttia sulkemassa Simone riensi Mariannaa
+vastaan yläkertaan vievien portaiden juurelle ja kumartui lapsellisesti
+noukkimaan rypäleen Mariannan korista.
+
+— Marianna, — hän sanoi hiukan nyrpeänä, painaen sitä hänen kättään,
+jossa oli kynttilä, — mistä johtuu, että Fidela avasi minulle portin ja
+päästi minut sisälle?
+
+— Hän tietää kaiken. Häntä ei tarvitse pelätä.
+
+— En tarkoittanut sitä, — huudahti Simone nauraen. Minusta täti Fidela
+pikemmin näytti pelästyneeltä. Tuossa hän jo tuleekin. Sillä tavoinko
+te vartioitte emäntänne taloa, avaamalla portin rosvoille?
+
+Palvelijatar katsoi häneen kirkkailla ja kylmillä silmillään, koko
+olemuksessaan jotakin ankaraa ja vihamielistä, mikä herätti nuoressa
+miehessä epäluuloa, melkein pelkoa. Se ei ollut henkilökohtaista
+vihamielisyyttä, se kohdistui kaikkiin hirvittäviin miehiin ja
+peloittaviin seikkoihin, joita Simone edusti. Se oli järkähtämätön viha
+ja aikomus taistella häntä vastaan kuin itse ruumiillistunutta pahaa
+vastaan.
+
+Katsoessaan uudelleen Mariannaan, jonka kasvot palvelijattaren
+sisään astuessa olivat käyneet kalpeiksi, Simone älysi aseman vallan
+erilaiseksi kuin edellisenä yönä. Nyt kohosi heidän molempien välille
+todellisuus. Unelma oli päättynyt, tilannetta täytyi punnita.
+
+Hän riisui yltään päällystakin, mutta ei uskaltanut ripustaa sitä
+seinälle lieden ääreen, talon palvelijan tai isännän tavoin, vaan
+heitti sen jakkaralle kuin vieras ainakin, jonka pian taas täytyy
+lähteä, ja äkkiä alakuloisuus ja ujous valtasivat hänet. Ja vaikka
+Marianna, pyydettyään häntä istumaan vastapäätä, jännittyneenä odotti,
+että hän puhuisi, hän oli vaiti, pää kumarassa, polvet koukussa
+katsellen tulipesän kiviä. Tämä muutaman hetken kestävä hiljaisuus oli
+ulkona vallitsevaa pakkasta jäätävämpi.
+
+Käännettyhän paistinvartaan palvelijatar pyörähti katsomaan ensin
+Simoneen, sitten Mariannaan.
+
+— No mitä sanot, Simone? — kysyi Marianna.
+
+— Olen tullut levähtämään kuin matkamies lähteen partaalle, — hän
+vastasi, äänessä lievä ivansävy.
+
+Sitten hän katsahti Mariannaan ikäänkuin anteeksi pyytäen.
+
+Marianna hymyili hänelle ja kysyi:
+
+— No, entä mitä sanot minulle? Voit puhua vapaasti, — hän lisäsi, —
+Fidela tietää kaiken.
+
+— Marianna, — sanoi nuori mies, — asia on vaikeampi kuin luulimmekaan.
+Olen puhunut äitini kanssa, ja hän meni erään papin luo, pyytäen häntä
+salaa vihkimään meidät. Äiti ei suoraan maininnut sinun nimeäsi, hän
+sanoi ainoastaan, että minä tahdon solmia avioliiton erään naisen
+kanssa, ennenkuin menen vankilaan. Tuo pappi kieltäytyi ja huomautti,
+että kaikki Nuoron papit tekisivät samoin kuin hän. He pelkäävät kuin
+jänikset pakkasella. Äitini ei silti ole menettänyt toivoa. Mutta
+yritys vaatii aikaa...
+
+Marianna katsoi maahan ja vaikeni hiukan epäluuloisena. Näytti siltä,
+kuin hän ei olisi täysin luottanut Simonen sanoihin, jonka kasvot
+hulmahtivat punaisiksi.
+
+— Marianna!
+
+— No mitä?
+
+— Mitä sanot tähän?
+
+— Simone, uskonhan mitä sanot, — hän virkkoi nousten. — Mutta pyydän
+sinulta yhtä. Että äitisi puhuu kanssani.
+
+— Hyvä. Äitini tekee, mitä haluat.
+
+Fidela käänteli paistinvarrasta, ja he molemmat tunsivat hänen olevan
+heidän välillään; se oli taipumaton todellisuus. Ja palvelijatar
+huomautti:
+
+— Jos sallitte minun puhua, sanon teille yhden seikan: Sellainen
+avioliitto, jonka te aiotte solmia, ei ole pätevä muussa kuin
+kuolemantapauksessa. Avion täytyy olla laillinen. Miksi ette noudata
+lain määräyksiä?
+
+Simone iski Mariannalle silmää, tahtoen sanoa: Nyt aion minä vastata;
+ja hän pudisti päätään liioitellun vakavasti:
+
+— Mutta täti Fidela, enhän minä voi mennä pormestarin puheille!
+
+— Totta kai voit, Simone, kun olet päässyt pois vankilasta. Katsot
+minuun hämmästyneenä. Ja kuitenkin se, mitä sanon, on päivänselvää.
+Tutkistele omaatuntoasi. Oletko varma siitä, ettei sinua tuomita? Hyvä.
+Jos et ole siitä aivan varma, miksi tahdot sitoa Mariannan itseesi?
+Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt? Jos sinulla on syytä valituksiin,
+eivät ne varmaankaan kohdistu häneen. Hän kohtelee sinua vertaisenaan.
+Ja sinun tulee myös osoittautua hänen vertaisekseen. Älä sido häntä
+itseesi. Hän on yksinäinen nainen, eikä kukaan suojele häntä. Jätä
+hänelle ainakin hänen vapautensa, sen varalta, että hänen on pakko
+surra tuomiotasi.
+
+— Riittää jo, Fidela, — tiuskaisi Marianna.
+
+Mutta Simonen kasvot olivat käyneet perin vakaviksi.
+
+— Ei vielä riitä, Marianna. Jos hän todella on kiintynyt sinuun, ja
+sinä olet kiintynyt häneen, ei mikään side ole sen vahvempi kuin teidän
+rakkautenne. Ja sinä, Simone, oletko ymmärtänyt, mitä sanoin? — virkkoi
+Fidela, laskien kätensä hänen olkapäälleen.
+
+Simone tuijotti häneen, istuen jakkaralla; varjot ja valonvälkkeet
+vuorottelivat hänen silmissään. Kun Marianna yritti karkoittaa
+palvelijatarta, Simone ojensi käsivartensa ja tarttui Mariannan käteen.
+
+— Marianna, — hän virkkoi surullisella äänellä, — kenties... kenties
+palvelijattaresi on oikeassa. Mutta, — näin hän lisäsi joutuin
+nähdessään Mariannan kasvojen synkistyvän, — sinullahan on tässä
+asiassa ratkaisemisvalta.
+
+Painostava hiljaisuus seurasi. Marianna veti pois kätensä eikä
+vastannut. Hänkin näytti saaneen sen vakaumuksen, että Fidelan
+kanta oli oikea. Fidela puolestaan ei ollut varma huomautuksensa
+tehokkuudesta. Hän valmisteli ilta-ateriaa, mutta ei enää puhunut,
+hänellä kun ei ollut mitään lisättävää. Mutta emännän liikkumattomuus
+ja vaikeneminen saivat hänet luulemaan, että Mariannassa piili jotakin
+tutkimatonta ja lujaa, jota oli turha vastustaa.
+
+Simone taas oli surullinen kuin sulhanen ainakin, joka huomaa, että
+häiden määräaika siirtyy kaukaiseen tulevaisuuteen. Hän tunsi olevansa
+väsynyt ja mielensä häiriytyneen ja tuumi, millä keinoin voisi olla
+edes muutaman hetken kahdenkesken Mariannan kanssa, karkoittaakseen
+hänestä sen äänettömän ja syvän masennuksen, johon hän oli vaipunut.
+
+Kun ateria oli järjestetty valmiiksi pöytään, Marianna pyysi vierastaan
+siirtymään sen ääreen. Hän nousi ja loi tutkivan katseen pöytään
+todetakseen, ettei mitään puuttunut, ja tarttui viinipulloon.
+
+— Fidela, tänä yönä juodaan Marreri-viiniä. Mene noutamaan sitä.
+
+Ja kun palvelijatar epäröi, Marianna katsoi häneen käskevästi.
+
+Fidelan mentyä hän tarttui Simonen käsiin, yhdisti ne, kumartui ja
+sanoi, kuin painaakseen niiden säilytettäväksi sanansa:
+
+— Sinä et ole mies, jonka tulee välittää palvelijattaren sanoista.
+Meidän on joko mentävä naimisiin tai erottava. Sinä, minä ja äitisi
+haemme pappia ja löydämmekin sellaisen, joka on taipuvainen liittämään
+meidät toisiimme. Minä odotan sinua. Vanno, että teet, niinkuin tahdon.
+
+Simone huokasi syvään, vapautuneena painajaisesta. Hän mutisi:
+
+— Vannon, — ja sulki käsiinsä hänen molemmat kätensä, ikäänkuin kätkien
+niihin valansa.
+
+
+
+
+VIII
+
+
+Joulunjälkeisenä päivänä Berte Sirca, nähdessään sään selkenevän,
+arveli voivansa lähteä liikkeelle karjatalosta Nuoroon ottamaan selvää,
+mitä naiset hänestä tahtoivat. Hänelle oli sanottu, että Marianna oli
+terve ja ettei ollut kysymys taloudellisista asioista. Miksi häntä siis
+kutsuttiin, kun Marianna oli terve ja asiat olivat hyvällä kannalla?
+
+Silti hän läksi matkaan. Saavuttuaan ratsastaen puolitiehen hänen teki
+mielensä palata, kun taivas taas peittyi sakeihin pilviin ja lunta
+alkoi sataa. Marianna oli terve ja turvassa lämpöisessä, rauhallisessa
+kodissaan, uskollinen palvelijatar seuranaan. Hänen tyttärensä oli kuin
+kuningatar valtaistuimellaan, kun sitävastoin vilusta kankeat hieho- ja
+vasikkaparat olivat hoidon ja ravinnon puutteessa.
+
+Yksi ainoa ajatus sai hänet jatkamaan matkaansa. Hän toivoi,
+että oli kysymys Mariannan avioliitto-aikeesta. Jopa hän rupesi
+arvailemaan, kuka kosija saattoi olla. Toivottavasti se ei ollut mikään
+talonpoikaishenkilö. Eivät edes kauniit, nuoret ja rikkaat talonpojat
+olleet Mariannalle sopivia sulhasia. Berten mielestä oli sopivampi joku
+varakas porvari tai järkiään asianajaja, vaikka ei varsin rikaskaan.
+Olihan Marianna säätyhenkilöiden tapoihin tottunut, hieno, ja hänellä
+oli liian paljon huolta omaisuutensa hoitamisesta. Jos hän meni
+vaimoksi rikkaalle karjanomistajalle tai äveriäälle talonpojalle,
+hänen täytyi tehdä vielä enemmän työtä, ja se vahingoittaisi hänen
+terveyttään. Asianajaja sensijaan ansaitsee helposti rahansa ja voi
+käyttää niitä perheensä tarpeeksi, itseään liiaksi vaivaamatta. Ja
+lisäksi hän, isä, oli tottunut isännän asemaan. Toinen, karjanomistaja
+tai talonpoika, häiritsisi häntä.
+
+Mutta jos Marianna tahtoi, menköön vain naimisiin vaikka
+karjanomistajan tai talonpojankin kanssa. Onhan hän emäntä talossa ja
+tarpeeksi älykäs tietämään, mikä on hänen etunsa mukaista. Ja lisäksi
+aika kiitää, sadon pitäisi olla tuleentunut sille, joka sitä jo kauan
+oli vaalinut. Näiden ajatusten askarrellessa hänen päässään hän saapui
+perille. Ilta laskeutui jo; täydellinen rauha vallitsi hänen tyttärensä
+asunnon ympärillä. Ja hän tunsi itsensä ylpeäksi tyttärensä varmasta
+asemasta, joka kerta kuin astui sisälle tuohon taloon, joka oli ollut
+kaniikin asunto, ja johon vielä oli painuneena hiljainen luostarileima.
+Siellä sisällä eleli hänen Mariannansa, ainoa lapsensa, kuin pyhimys
+kullatussa komerossaan. Ja hän, isänä, saattoi todella olla tästä ylpeä
+ja liikutettu, sillä olihan juuri hän, uhraamalla isänvaatimuksensa
+ja luopumalla ainoan lapsensa seurasta, hankkinut hänelle hänen
+varallisuutensa. Ja hän koetti välttää kaikkea melua taloon tullessaan,
+jotta ei häiritsisi tätä täydellistä rauhaa. Hän laskeutui siis
+tietä pitkin portille ja kolkutti sitä hiljaa kämmenellään, hevosen
+ravistaessa lunta korvistaan.
+
+Marianna tuli itse avaamaan, hiukan kalpeana ja kasvonpiirteet
+vääntyneinä. Kun hän näki isänsä, hänen ilmeensä muuttui, ja hän
+väistyi sivulle päästääkseen hänet sisälle.
+
+— Huolitteko vieraista? — kysyi hyvänsävyinen ja leikkisä vanhus perin
+kunnioittavasti, — annatteko suojaa matkamiehelle?
+
+Pitkä sadetakki yllään, parta lumisena, vartalo kumarassa, hän säkeillä
+sälytettyine ratsuineen muistutti suuresti noita satuhenkilöitä, jotka
+ilmestyvät metsistä anomaan vieraanvaraisuutta, koetellakseen ihmisten
+hyväsydämisyyttä, jota sitten palkitsevat onnen antimilla.
+
+Kuullessaan melua palvelijatar oli rientänyt ulos keittiön portaille
+kynttilä kädessä. Berte Sirca ehätti häntä tervehtimään, odottaen
+kuulevansa pikemmin häneltä kuin Mariannalta noita hyviä uutisia. Mutta
+Fidelan kasvot olivat jäykät, tummien varjojen verhoamat, ja tulija
+vaistosi heti, että jotakin surullista oli tapahtunut.
+
+— Fidela! — hän virkkoi, äänessä silti iloinen kaiku, laskien käsistään
+säkit, — miksi olet antanut lumen sataa päähäsi?
+
+Ja hän naurahti, kun vanha nainen vaistomaisesti tarttui valkoisiin
+hapsiinsa, jotka olivat hiipineet esiin hänen mustan myssynsä alta.
+Fidelakin naurahti, vetäen suunsa tavalliseen jäykkään hymyyn. Kaikesta
+huolimatta tuon teeskentelemättömän ja tasaisen miehen tulo loi hiukan
+valoa taloon. Eihän hänestä ollut suojelijaksi, eikä voinut toivoa,
+että hän paheksuen vastustaisi Mariannan mielettömyyttä. Mutta hän oli
+hyvä, ja hyvyys levittää ympärilleen varmaa valoa kuin suljettu lyhty,
+jota tuuli ei sammuta.
+
+Tällävälin Marianna istui paikalleen lieden ääreen. Hän ei pelännyt,
+sillä olihan hän tehnyt järkähtämättömän päätöksensä, mutta isän
+tulosta hän ei odottanut suuriakaan.
+
+Ei, pelkoa hänessä ei ollut. Tuossa valkean ääressä istui nyt hänen
+isänsä kuin korvesta tullut metsänpeikko. Hänen vaatteensa höyrysivät,
+ja tämän ohuen höyryn läpi hän mielihyvin katseli tulipesän yläpuolelle
+ripustettua puuristikkoa, jolle oli ladottu juustoja savustumaan.
+Niinikään hän silmäili seiniltä riippuvia isoja kuparipannuja, jotka
+olivat kallisarvoisia, mutta hyödyttömiä, niinkuin se asemakin, jonka
+hän oli hankkinut tyttärelleen. Ja hän katsoi hymyillen Fidelaan,
+vilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Jos Mariannalla
+on joku oikku, hän voi sen myös toteuttaa». Mutta Fidela ei vastannut
+hymyyn. Ja Berte tunsi hetki hetkeltä selvemmin, että onnettomuus oli
+tullut taloon tai että se oli tulossa.
+
+— No, miten asiat ovat täällä? — hän kysyi katsahtaen Mariannaan. —
+Sitten hän jatkoi haihduttaakseen epäluuloaan: Eilen Sebastiano kävi
+luonani, ja minä kysyin, oliko hän kuullut mitään täältäkäsin, kun
+minulle oli lähetetty sana tulla tänne. Ja hän vastasi nauraen: Ehkäpä
+on kysymys jostakin naimistuumasta!
+
+Marianna säpsähti. Mitä Sebastiano tiesi asiasta? Hän loi kiireisen,
+epäluuloisen katseen palvelijattareen, ja hänen teki mielensä sanoa
+heille molemmille jotakin katkeraa.
+
+— Fidela kaiketi tahtoo teiltä neuvoja, hän kun aikoo mennä kihloihin...
+
+— Marianna! — huudahti palvelijatar. — Tekeekö tässä mielesi laskea
+leikkiä?
+
+— No eipä minulla ole syytä itkeäkään.
+
+Hänen hymyssään oli jotakin julmaa. Mutta hänen isänsä pysyi
+harhaluulossaan, ja nähdessään tyttärensä näin äkkiä iloisena,
+hän arveli, ettei ollut syytä siihen levottomuuteen, että hänen
+Mariannansa, tuo rikas ja järkevä nainen, joka omisti niin paljon tämän
+maailman hyvää, ja joka oli ylen hyveellinen, ei olisi onnellinen.
+Olihan hän saavuttanut varman aseman elämässä. Olihan hän, isä, eronnut
+hänestä, kalleimmastaan, jotta hän tuon aseman saavuttaisi.
+
+— Anna hänen vain laskea leikkiä, Fidela. Eihän hän ole nähnyt rosvoja
+talossa, niinkuin sinä.
+
+Berte Sirca tunsi oitis, miten jäätävä siipi kosketteli hänen
+selkäänsä, ikäänkuin tuulenpuuska olisi rajusti paiskannut oven
+auki: hänen edessään Marianna istui kuolonkalpeana, pää taaksepäin
+painuneena. Hän näytti olevan pyörtymäisillään. Mutta seuraavassa
+silmänräpäyksessä hän nosti päänsä pystyyn, kasvot kovina kuin marmori.
+
+— Isä, hän virkkoi käheästi, häneen katsomatta. Juuri rosvon olen
+päästänyt talooni, ja tahdon mennä hänelle vaimoksi. Ja sanoakseni
+teille asian täydellisesti, mainitsen hänen nimensäkin: Simone Sole.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ensin vanha isä näytti nöyränä kumartuvan, kädet ristissä polvilla,
+alistuen peruuttamattomaan tapaukseen. Mutta tämä johtuikin siitä, että
+isku oli liian ankara, se esti häntä melkein hengittämästä. Lopulta hän
+kohotti rukoilevan katseensa, mutta ei kohdannut tyttärensä silmiä.
+
+— Marianna! — hän sopersi — palvelija — palvelija, hän toisti
+rohkaistuen. — Rosvo! Ja jos hän edes olisi kuuluisa rosvo, jos edes
+olisi Giovanni Corraine!
+
+— Minun silmissäni hän on suurin kaikista maailman miehistä, — sanoi
+Marianna.
+
+Ja hän kumartui, peittäen käsillä kasvonsa, päättäen olla väittelemättä.
+
+Isä nousi — pudistaen olkapäitään vapautuakseen taakasta, jonka alle
+luuli luhistuvansa. Hän katseli ympärilleen; kaikki näytti hänestä
+muuttuneelta, ikäänkuin todella rosvojoukko olisi tunkeutunut taloon,
+levittäen siihen kuolon epätoivoa. Sitten hän haki palvelijattaren
+uskollista katsetta, rukoillen häneltä, silmät tuskan täyttäminä,
+neuvoa ja apua. Mariannaa hän ei enää ottanut lukuun. Olihan tytär
+siinä hänen edessään kuin kuollut, roistojen surmaama.
+
+Fidela vastasi hänelle ainoastaan katsein ja nyökkäyksin: Tämä on
+tuo tosiseikka, tämä on taloa kohdannut onnettomuus. Mutta heidän
+seisoessaan Mariannan edessä, joka todella oli kalpea ja liikkumaton
+kuin kuollut, molemmat vaistosivat, että kaikki suru ja vastustus
+oli turha. Ja tämä juuri oli kaikkein kauheinta, että oli mahdotonta
+muuttaa tosiseikkaa.
+
+Vanha mies alkoi saamattomuudessaan vapista. Hänestä tuntui, kuin hänet
+olisi masennettu, sidottu. Mutta olihan maailmassa vielä voimakasta
+väkeä, joka kykeni auttamaan.
+
+Ja hän veti syvään henkeä, melkein varmana, että oli löytänyt
+parannuskeinon.
+
+— Entä hyväksyykö pikkuserkkusi Sebastiano tuumasi?
+
+— Pikkuserkkuni Sebastiano! Hän on isäntä omassa talossaan, ja minä
+emäntä omassani.
+
+Vanhus rupesi molemmin käsin nykimään partaansa milloin toiselta,
+milloin toiselta puolelta, kääntäen päätään näiden liikkeiden mukaan.
+Ei, Marianna ei välittänyt kenenkään mielipiteestä. Oli turhaa hakea
+apua häntä vastaan.
+
+— Mutta miksi teit tämän, tyttäreni? Miksi teit tämän?
+
+Marianna ei vastannut. Eihän hän itsekään sitä tietänyt, vaikka
+moneen kertaan oli sitä itseltään kysynyt pitkinä odotuksen öinä,
+hämäränhetkinä, jolloin mieli uppoaa tajunnan syvyyksiin kuin sukeltaja
+meren pohjaan.
+
+— Mikä onkaan pälkähtänyt päähäsi, Marianna rakas? Simone Sole! Paimen,
+palvelija, mies, joka ei ole kyennyt luomaan itselleen vapaata asemaa,
+joka ei edes kelpaa rosvoksi. Onko sellainen sinulle sopiva aviomies?
+Mikä hänessä on voinut lumota sinut? Mitä hän voi antaa sinulle? Ei
+yhtään mitään. Kerjäläinen voisi antaa sinulle enemmän.
+
+— Ja juuri sentähden hän miellyttää minua.
+
+— Senkö tähden hän miellyttää sinua? Mutta oletko päästä vialla,
+tyttäreni? Ethän toki enää ole lapsi.
+
+— Juuri sentähden.
+
+— Mutta ehkä olitte jo yksissä tuumin hänen palvellessaan talossa?
+Silloin sinä olit nuorempi, voitte vapaasti lähennellä toisianne, eihän
+kukaan pitänyt teitä silmällä.
+
+— Se ei ole totta, — vastusti Fidela. — Heillä ei ollut silloin mitään
+yhteistä.
+
+— Se on tosi, — vahvisti Marianna. — Mutta kaikki tämä ei kuulu asiaan.
+Ja turhaa on tehdä kysymyksiä, isä. Olen ilmoittanut teille asian, se
+oli velvollisuuteni. Älkää koettako enempää kiusata minua.
+
+— Kiusata sinua! Voiko isä kiusata tytärtään? Minäkö, Marianna? Sinä
+itse kiusaat itseäsi. Minä taas olen aina valvonut parastasi, olen
+luullut kieltäneeni itseltäni kaiken sinun hyväksesi. Olen erehtynyt,
+tunnustan sen taivaan Herran edessä, olen erehtynyt.
+
+— Niin, — sanoi tytär, heltyneenä hänen nöyrästä surustaan, — olette
+erehtynyt.
+
+Ja isä harhaili lieden ympärillä ja kyyristyi istumaan hänen viereensä
+kuin orja, kuin koira, joka olisi tahtonut nuolla hänen kättään.
+
+— Marianna, Marianna! kuulehan minua, sano, että ainakin mietit vielä
+asiaa.
+
+Tytär näytti jo miettivän, kasvot käsien varassa, selkä kumarassa
+ahdistuksen painosta.
+
+Ja niin he istuivat muutaman hetken ääneti, ollen melkein suunniltaan,
+mutta silti odottaen ääntä, etäistä valoa, joka olisi neuvonut heille
+oikean tien.
+
+— Sinun tulee todella ajatella asiaa, Marianna, ennenkuin teet niin
+mielettömän teon. Naimisiin... naimisiin, miten voit mennä naimisiin
+hänen kanssaan? Mitä hän senjälkeen aikoo tehdä?
+
+— Hän menee vapaaehtoisesti vankilaan kärsimään rangaistuksensa.
+
+— Jumala minua auttakoon, näenkö unta, tyttäreni? Nukunko, hourinko?
+Otan tästä käteeni kuuman hiilen tunteakseni, näenkö unta, vai olenko
+hereillä. Sinä olet sairas, Marianna, on välttämätöntä kutsua lääkäri.
+
+Tytär vaikeni taas. Hän ei enää vastannut isänsä sanoihin. Mutta
+kun palvelijatar katsoi tarpeelliseksi tulla väliin, toistaen isän
+kehoituksen sanomalla: — Mietihän ainakin vielä asiaa, ennenkuin teet
+lopullisen päätöksen, — Marianna nosti päänsä pystyyn ja virkkoi heihin
+katsomatta:
+
+— Olen jo miettinyt ja tehnyt lopullisen päätökseni! Jättäkää minut
+rauhaan.
+
+Hän peitti taas kasvonsa eikä enää näyttänyt tahtovan kuulla edes
+isänsä puhetta. Ainoastaan vanhuksen mainitsema Sebastianon nimi
+herätti hänessä epäröimistä, levottomuutta, outoa aavistusta, jota
+hän ei kyennyt määrittelemään. Mutta hän ei pelännyt mitään. Jos
+Sebastianokin tunsi hänen salaisuutensa, mitä se häntä liikutti?
+Mitä voi Sebastiano tehdä vastoin hänen ja Simonen tahtoa? Ei kukaan
+voinut tehdä mitään vastoin heidän tahtoaan, jos he pysyivät lujina
+rakkaudessaan ja oikeassa päätöksessään.
+
+Hänestä tuntui siis kuin isän rukoukset, neuvot, uhkaukset olisivat
+kajahtaneet kuuroille korville ja putoilleet maahan kuin kivet,
+joita pojat huvikseen viskelevät puihin. Ja isä tunsi selvästi
+voimattomuutensa ja herkesi puhumasta, tyttärensä itsepäisen
+vaikenemisen pakoittamana.
+
+Sitten seurasi jälleen odotuksen ja levottomuuden päiviä.
+
+Simone ei palannut, ja Marianna luuli eksyneensä oudoille maille,
+taivaanrantaa peittäviin usviin.
+
+Talvi oli tavattoman ankara. Toisinaan itätuuli pyyhkäisi pois
+lumihunnut Orthobene vuoren huipuilta, ja aurinko vilkutti
+leikillisesti silmää pilvien lomitse kuin vieras, joka tuo lahjoja ja
+iloa taloon. Mutta ankara talvi painoi ennen pitkää uudelleen hunnun
+vuorten huipuille, verhosi esineet varjoihin ja pakoitti maan jälleen
+vaipumaan kolkkoon uneensa.
+
+Mariannalla oli se tunne, että hänkin oli hautautunut lumeen ja että
+hänen täytyi olla vaiti ja asemillaan kuin siemenen, joka ei vielä idä.
+Näin hän vietti päivänsä lyyhistyneenä lieden eteen, kädet ristissä
+otsalla. Näytti siltä, kuin hän olisi palvonut tulta. Väliin hänen
+korviinsa saapuivat kaukaiset äänet ja huudot. Hän muisti silloin, että
+oli karnevaali, mutta nuo äänet ja huudot, tuntumatta ilon merkeiltä,
+kaikuivat hänestä päinvastoin kärsivien ihmisten synkiltä hätähuudoilta.
+
+Hänkin olisi tahtonut huutaa sillä tavoin, mutta ei voinut. Ja joka
+aamu herätessään kylmässä huoneessaan, jota lumen ja taivaan heijastus
+valaisi, hän ajatteli:
+
+— Ehkä _hän_ tänään tulee, — ja äkkiä synkeä päivä aukeni hänen eteensä
+kuin rosoinen simpukka, jonka sisällä hohti toivon helmi.
+
+Mutta hetket kuluivat turhaan ja yön laskeuduttua surukin laskeutui
+hänen ylitseen kuin talven kolkko vaippa maille.
+
+Eräänä helmikuun päivänä hänen pikkuserkkunsa Sebastiano tuli
+tavalliselle hiukan juhlalliselle tervehdykselleen.
+
+Pitkään aikaan ei häntäkään ollut näkynyt, hänellä kun oli täysi työ
+karjansa suojelemisessa pakkaselta ja nälältä.
+
+Hän astui sisään, käynti hiukan huojuvana — mikä kerran oli antanut
+Fidelalle aiheen verrata häntä myrskyssä merellä keinuvaan veneeseen,
+— ja istuutui Mariannan eteen. Ikkunanpuoliskot, jotka olivat kosteat,
+oli avattu ja ruostuneista rautaristikoista tippui vesipisaroita,
+punaisia kuin veri. Keväinen ilma tunki sisään, ja kattojen
+yläpuolella, joista viimeiset jääpiikit olivat kadonneet, liiteli
+pieniä kirkkaita pilvenhattaroita taivaan sinessä, joka näytti uhkuvan
+lapsellista ihmettelyä. Ja vuoripuron etäinen solina tuona hiljaisena
+aamuhetkenä kertoi suloisista, kaukaisista seikoista, ruohosta,
+kostealehtisistä tammista, jotka huojuivat kuin myrskystä pelastuneet
+haaksirikkoiset, karjatalon nuorimmista karitsoista, jotka himokkain
+katsein imevät emänsä maitoa, koirista, jotka iloissaan haukkuvat
+nähdessään illalla tulien tuikkivan kaukana siintävässä hämyssä,
+ja kuusta, joka laskee Olienan laakson jo täydessä kukassa olevien
+mantelipuiden taakse.
+
+— Kaunis sää tuo sinut näille maille. Ole tervetullut, — sanoi Marianna.
+
+Sebastiano katseli häntä hymyillen, paljastaen kauniit hampaansa.
+Hän oli tavallista laihempi ja kalpeampi, jakun nuo terveet hampaat
+välkkyivät kärsimyksen runtelemista kasvoista, saattoi luulla hänen
+vastikään parantuneen taudista. Hänen hymyillessäänkin oli vihertävien
+silmien pohja varjojen verhoama.
+
+Mariannalle riitti yksi ainoa katse ilmaisemaan, että hänessä oli
+jotakin outoa, ikäänkuin heidän kylmähkö ja hyödytön sukulaisuutensa
+olisi katkennut, ja kuin hän, sukulaisuuden verhosta huolimatta, olisi
+lähestynyt Mariannaa samanlaisena kuin muut, vihamielisenä kuin kaikki
+muut.
+
+— Mikä hornan talvi, — sanoi Sebastiano, sivellen kädellään
+säärystimiään, — eipä vuosikausiin ole nähty moista. On täytynyt
+taistella kuin sodassa, ja nyt kevätpuoleen ollaan märkiä kuin
+tulvavedestä noustua. — Oh, — hän huokasi noustessaan — täytyypä olla
+rikas kuin sinä, tai olla vailla kaikkea, voidakseen elää vapaana
+huolista.
+
+— Onpa täälläkin ollut huolia.
+
+— Sinulla! — hän virkkoi hiukan ylenkatseellisesti. Mutta heti hän
+näytti katuvan ja loi alas varjojen peittämän katseensa.
+
+— Minulla!? Miksi ei minullakin voisi olla huolia?
+
+— Sinulla!? No niin, voihan niin olla. Mutta on mukava, vaikka jotkut
+huoletkin painavat, istua lämpöisen lieden ääressä, kaikkien onnen
+lahjojen ympäröimänä.
+
+Entä ulkoa tulevat vastoinkäymiset?
+
+— Se on totta. Kirottu olkoon kuolemansynti! Niin, ulkoa tulevat
+vastoinkäymiset. Tarkoitat sydäntä, joka värähtelee, — värähtelee
+myrskyssä merellä!
+
+— Sebastiano! Sydämeni on sisällä; se on suljettu lippaaseen.
+
+— Anna siis minulle lippaan avain!
+
+— Avainta ei ole. Tuo lipas on tärveltynyt, aukeamaton. Mutta mitä se
+sinuun koskee?
+
+— Koskeepa kyllä.
+
+Hän kovensi ääntään ja pudisti äkkiä päätään, katsoen Mariannaan
+uhkaavasti.
+
+Ja Marianna tunsi sydämensä sykkivän lippaan sisällä. Ja tuon salaisen
+uhkauksen johdosta hänessä heräsi uusi tunne: pelko.
+
+Mutta heti puolustautumisvaisto sai hänet jäykäksi.
+
+— Mitä sinä oikeastaan tahdot? — kysyi hänen suora katseensa, joka
+tuijotti sukulaiseen.
+
+Ja hän ajatteli:
+
+— Et koskaan ole antanut minulle apuasi, et myötätuntoa, et suorastaan
+mitään omasta itsestäsi. Ja nyt yrität riistää minulta sen, mikä on
+minun omaani.
+
+— Marianna! — virkkoi Sebastiano, povi ahdistuksen paisuttamana, jota
+hän vaivoin koetti tukahduttaa, — Marianna, — hän jatkoi hiljaa, jotta
+pihalle poistunut palvelijatar ei kuulisi. — Olen tullut puhumaan
+kanssasi vakavista asioista. Niin, talvi on ollut pitkä ja kylmä, minä
+en ole käynyt täällä, koska olen saanut lakkaamatta taistella omaa
+raivoani ja samalla kylmää viimaa vastaan. Ja sitten luulin, että sinun
+asiasi ovat olleet pelkkää pilaa, ohimeneviä.
+
+Marianna katsoi häneen luomiaan räpäyttämättä, ikäänkuin kooten hänen
+sanansa silmiinsä.
+
+— Sinä näyt ottavan asiat pilan kannalta. Minä puolestani en ole
+tottunut pilaan.
+
+Odotettuaan, että hän jatkaisi, Sebastiano kysyi kotvan kuluttua:
+
+— Onko siinä kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, serkku? No niin,
+olethan älykäs. Toisinaan lasketaan pilaa, mutta ykskaks leikki muuttuu
+vakavaksi. Ja niinpä sanon sinulle: Mitä aiot tehdä? Etkö tahdo
+neuvotella sukulaistesi kanssa? Mitä aiot tehdä?
+
+Hän nousi ja sulki ikkunan. Nojaten sen pieleen hän katsoi pitkään
+Mariannaan, silmät milloin kirkkaina toivosta, milloin taas sameina
+raivosta.
+
+— Marianna, monesti isäsi näinä viime aikoina on käynyt luonani. Hän
+on murheesta sairas. Hän näytti aikovan uskoa minulle huolensa, mutta
+sitten hän läksi pois vastaamatta kysymyksiini. Silloin oivalsin, että
+tässä piili jotain perin vakavaa. Nyt olen täällä, Marianna. Kohota
+pääsi, tahdon, että katsot minua silmiin, tahdon, että ilmaiset minulle
+tarkoituksesi.
+
+Marianna näytti aikovan noudattaa hänen kehoitustaan. Hänen katseensa
+oli muuttunut, silmät olivat kirkkaat kuin selkeä vesi, jonka läpi
+pohja kuultaa. Hän ei enää pelännyt. Hän oli laskeutunut tajuntansa
+syvyyteen ja oli jälleen saanut takaisin koko henkisen tarmonsa.
+
+— Sebastiano, — hän sanoi rauhallisella äänellään, — tiedät, että
+minulla on oikeus täydellisesti ratkaista omat asiani. Olen syvästi
+kiintynyt Simoneen ja tahdon solmia avion hänen kanssaan.
+
+Sebastiano riuhtaisi lakin päästään ja paiskasi sen permannolle. Hän
+otti sen taas ylös ja alkoi sillä piestä sääriään. Hän kähisi raivosta
+eikä voinut puhua. Marianna ei koskaan ollut nähnyt niin kiihoittunutta
+miestä. Tämä herätti hänessä sääliä, mutta samalla ivailunhalua. Mutta
+hän loi alas katseensa, jotta ei olisi häntä sen enempää kiihoittanut,
+ollessaan itse täysin tyyni. Silti hän vastoin tahtoaan hymyili.
+
+Sebastiano yhä vain pieksi lakilla sääriään.
+
+— Naura, naura vain, nainen! Sanon sinulle ainoastaan yhden seikan.
+Ei kukaan sukulaisistasi koskaan ole pyytänyt sinulta mitään, ei
+yhtään mitään. Eivät edes enimmin tarvitsevaiset. On ollut kuin
+sopimus meidän kesken, että antaisimme sinun olla vapaana, rauhassa,
+kuin kukan keskellä pensasta. Sellainen sinä todella olet ollut
+meidän silmissämme, kuin kukka. Sinua pidettiin sukumme ylpeimpänä ja
+puhtaimpana naisena. Mutta nyt saastutat itsesi loalla, peität itsesi
+häpeällä. Kuule siis: Koska isäsi on kykenemätön, koska hän ei osaa
+sinua puolustaa ja vartioida, niin puolustan minä sinua, niin, juuri
+minä, kristillisen omantuntoni pakoittamana. Puolustan sinua vastoin
+tahtoasi, mistä hinnasta tahansa, vapauden ja kuolemankin uhalla. Paina
+se mieleesi!
+
+Hän pani lakin jälleen päähänsä ja teki lähtöä. Marianna syöksyi hänen
+eteensä ja tarttui hänen päällystakkinsa hihoihin, kasvot kelmeinä,
+kuin olisi sukulaisensa iskenyt haavan hänen sydämeensä.
+
+— Sebastiano, et saa lähteä! Sebastiano, mikä on tarkoituksesi?
+
+— Tiedät sen hyvin, minun tarvitsematta sitä tarkemmin selittää, —
+hän vastasi koettaen irtaantua Mariannan otteesta, joka tuntui kynsin
+tarrautuneen kiinni hänen päällystakkiinsa.
+
+— Siinä tapauksessa kysyn ainakin, mitä se sinua liikuttaa. Jos
+kärkytte omaisuuttani, ottakaa se. Ottakaa kaikki tyynni, viekää
+tuhkakin pesästä. Minä en tahdo omistaa mitään muuta kuin vapauteni.
+Miksi en saa esteettömästi tehdä, mitä tahdon? Sukulaiset! Rakkaat
+sukulaiset! Kuka teistä on koskaan välittänyt minusta? Ettehän
+milloinkaan ole hakeneet seuraani. Te ette pidä minusta. Ainoa tunne,
+mikä teillä on ollut minua kohtaan, on hiukkanen kateutta. Ja nyt äkkiä
+muistatte minut, nyt vasta. Riistääksenne minulta sen, mikä teistä on
+liikaa: onneni. Isäni on saamaton mies, siinä olet oikeassa; hän poisti
+minut kotoa ollessani lapsi, hän kun ei luullut jaksavansa elättää
+tytärtään. Mutta hän ainakin tunnustaa erehdyksensä.
+
+— Erehdyksensä?
+
+— Niin, hän tunnustaa sen. Fidelakin voi todistaa, että isä tunnusti
+minun olevan oikeassa, eikö niin?
+
+Fidela oli lähestynyt ovea. Hän oli valmis puolustamaan emäntäänsä, jos
+tätä ahdistettiin. Toistaiseksi hän tyytyi vastaamaan:
+
+— Marianna, noudata sukulaisesi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi. —
+Ja hän tarttui emäntänsä käteen, koettaen viedä hänet pois Sebastianon
+läheisyydestä.
+
+— Jätä minut rauhaan, — huudahti Marianna, — suonenvedontapaisen
+kiihtymyksen kouristamana. — Ei kukaan tarkoita parastani. Kukapa
+minulle soisi hyvää. Jos olisi tarkoitettu parastani, ei minua olisi
+ajettu palvelijan syliin. Epätoivo on ajanut minut siihen, minä
+kun olin yksin kuin metsän eläin. Olin yksin, yksin, hän toisti
+tuskanhuudoin, sysäsi luotaan palvelijattaren, poistui Sebastianon
+läheisyydestä ja palasi kyyristymään paikalleen valkean ääreen, missä
+alkoi nyyhkyttää.
+
+Sebastiano näytti rauhoittuvan. Hänkin työnsi edemmäksi palvelijatarta,
+silmäniskulla kehoittaen häntä poistumaan ja vaikenemaan, ja kumartui
+Mariannan puoleen, paremmin kuullakseen hänen vaikeroimisensa. Sitten
+hän sanoi puoliääneen:
+
+— Marianna, kuule minua. Olet todella ollut yksin, mutta ainoastaan
+sentähden, että palvelijattaresi on teljennyt sinut sisälle, niinkuin
+kaikki muut ihmiset olisivat rosvoja. Kukapa ei olisi suonut sinulle
+hyvää? Enkö esimerkiksi minä? Enkö ole sinuun syvästi kiintynyt? Minä
+yksin tiedän, mitkä tunteet ovat riehuneet sisälläni näinä aikoina.
+
+Ja kun Marianna yhä itki katkerasti, hän kalpeni, jatkaen: — Mutta kuka
+saattoi puhua kanssasi? Olethan ollut kuin jääseinä, Marianna! Olet
+ollut kuin kuningatar, jonka edessä omat veljetkin olisivat tunteneet
+itsensä ujoiksi. Näin on laita, rakas serkku!
+
+Marianna ei kuullut mitään, niin rajusti hän itki. Hiljaa hänen
+sukulaisensa kyyristyi lattialle hänen viereensä ja jäi kuuntelemaan
+hänen itkuansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuullut kaikua omasta
+tuskastaan. Mutta hän ei tietänyt mitä tehdä, mitä sanoa häntä
+lohduttaakseen. Samalla hän sisimmässään tunsi julmaa mielihyvää
+nähdessään Mariannan noin masennettuna ja nöyryytettynä. Hänestä
+tuntui, että he olivat nyt samanarvoisia, viimeinkin oikean
+sukulaisuuden, kärsimyksen, yhdistämiä.
+
+Vaistomaisesti, mutta arasti hän tarttui tytön käteen ja kosketteli
+yksitellen hänen sormiaan. Marianna säpsähti ja herkesi itkemästä,
+katsellen ympärilleen ikäänkuin heränneenä pahasta unesta. Hän ei
+vetänyt pois kättään. Ja Sebastiano puhui nyt hänelle samoin kuin
+Simone eräänä yönä oli puhunut hänelle, samalla nöyrällä orjanäänellä,
+melkein samoin sanoin.
+
+— Marianna, kuule minua, olen aina ollut sinuun syvästi kiintynyt,
+mutta olen samalla ujostellut sinua. Minähän olen köyhä, ja sinä olet
+rikas. Isäsi on todella erehtynyt. Jos sinua olisi pidetty kotona,
+köyhänä, mutta ei silti orpona, olisit kasvanut tyytyväisempänä,
+enkä minä olisi seisonut edessäsi kuin houkkio. Olisimme rakastaneet
+toisiamme, olisimme omistaneet toisemme. Ja nyt olisimme molemmat
+tyytyväisiä. Mutta näin ollen olet voinut luulla, että minä tavoittelin
+sinua rikkautesi vuoksi. Ja lisäksi luulin sinua ylpeäksi, ja että
+tahdoit mennä naimisiin herrasmiehen kanssa. Tämän vuoksi olen ollut
+kuin houkkio sinun silmissäsi... Ja nyt... nyt...
+
+Marianna veti pois kätensä.
+
+— Nyt, nyt. Sebastiano toisti.
+
+Hän katsoi Mariannaan alhaalta permannolta, rukoilevasti, ikäänkuin
+kuilusta, odottaen apua. Mariannan silmät hehkuivat punervina, kuin
+olisivat hänen vuodattamansa kyynelet olleet verta. Tuijottaen
+Sebastianoon hän pudisti päätään ja tuntui tahtovan sanoa:
+
+— Nyt se on liian myöhäistä.
+
+Näin he muutaman hetken katsoivat toisiinsa, ollen taas loitolla
+toisistaan, ja tuntien olevansa vieläkin loitommalla, kun heissä heräsi
+häpeäntunne siitä, että olivat paljastaneet toisilleen alastoman
+kurjuutensa.
+
+
+
+
+IX
+
+
+Mariannalle alkoi uusi kärsimyksen aika. Simone ei palannut, ja
+hän pelkäsi lukemattomia seikkoja nyt, kun hänen salaisuutensa oli
+toistenkin tiedossa.
+
+Sebastiano oli tuona aamuna poistunut talosta silmät täynnä epätoivoa.
+Isältä ei tullut tietoja, kaikki näyttivät taas unhoittaneen hänet,
+joka eli sulkeutuneena taloonsa kuin vankilaan. Jumala tiesi mitä
+salahankkeita hänen sukulaisensa hautoivat, verukkeena hänen
+puolustamisensa ja pelastamisensa hänen muka mielettömiltä pyyteiltään.
+
+Näitä ajatellen hän kavahti ylös ja riensi pihalle avaamaan portin,
+tähystellen, mitä ulkona maailmassa tapahtui. Hän muisti Sebastianon
+uhkaukset ja tämän poissaolo lisäsi hänen pelkoaan.
+
+Ei mikään tuntunut hänestä kauheammalta kuin tämä yksinäisyys,
+hänen kykenemättömyytensä liikkua ulkopuolella kotia vastustaakseen
+kohtaloaan. Hän tunsi todenteolla olevansa sidottu, pahoitettu
+luopumaan taistelemasta. Ja pitkät hetket hän painoi poskeaan
+ranteeseen, ikäänkuin kuluttaen kahletta, joka kytki hänet paikoilleen,
+ja vilkuen samalla ympärilleen kuin vangittu naarashirvi, joka etsii
+aukkoa paetakseen.
+
+Suloinen ja vielä harsojen peittämä kevät tunki hänen vereensä
+ja enensi hänen kiihkoaan. Mutta ennenkaikkea häntä kalvoi suru,
+sydäntäpaisuttava suru. Se oli sama suru, joka oli saanut hänet
+itkemään Sebastianon edessä.
+
+Eräänä päivänä paaston aikana hän pukeutui kaikkein kauneimpiin
+vaatteisiinsa. Röijyn alta, rinta-aukosta, pilkistivät esiin helmillä
+koristetut kureliivit aivan kuin granaattiomenan marjat halaistun
+kuoren raosta. Silmään pistivät hihojen hienosti taotut hopeanapit,
+jokainen somistettu päästään taivaansinisellä helmellä, joka oli kuin
+kastettu maaliskuun taivaan sineen.
+
+Hän sanoi Fidelalle lähtevänsä kirkkoon. Astuessaan tietä pitkin, joka
+nousi tuomiokirkolle, hän vielä kohenteli povelleen paidan laskoksia
+ja huivin kolkkia kaulaansa. Sitten hän risti kätensä vyölle. Hän
+ajatteli, että Simonen sisaret kenties jo olivat kirkossa, ja hän
+tahtoi olla kuin heidän siskonaan, siistinä ja somistettuna.
+
+Hänen astuessaan sisälle kirkkoon se oli vielä melkein tyhjä,
+täynnä sinerviä varjoja idän puolella ja auringonsäteitä, jotka
+leveinä kultanauhoina soluivat sisään kirkon perältä. Hän polvistui
+siihen paikkaan, missä Simonen sisaret tavallisesti istuivat, ja
+ehtoollisalttarin yläpuolella säteilevä kultakehä palautti hänen
+mieleensä tuon yön vuoristossa, jolloin satakielen laulu näytti
+loihtivan isoon tammeen säkenöivän valon.
+
+Vähitellen uskovaiset täyttivät pyhätön; nuoret naiset, vaimot,
+painaen pienokaisia povelleen, notkea-askeleiset lesket, raskain
+askelin käydä laahustelevat vanhukset. Joka kerta, kun ovi aukeni,
+punainen valovirta tunki kirkon hämyyn. Vähitellen tuo hohde näytti
+tulvana leviävän kivilattialle, ja melkein kuin kotilieden valo se
+elähdytti koko temppelin. Kaikki naiset helakanpunaisissa puvuissaan
+istuutuivat kivipermannolle, jääden siihen liikkumattomina, hartaina.
+Pään ympärille käärityt leveät keltaiset nauhat koristivat heitä kuin
+kultakehä.
+
+Mutta nuo kauneista kauneimmat, Simone Solen viisi sisarta, eivät
+tulleet, ja Marianna, istuen sopessaan, joka oli varattu sureville,
+tunsi entistä voimakkaammin yksinäisyyden painoa, eristyneisyyttä
+muista naisista.
+
+Hänen sydäntään kirveli. Miksi eivät Simonen sisaret tulleet? Olihan
+hän tänä päivänä lähtenyt kodistaan kokeakseen heidän keskellään, ettei
+hänen rakkautensa ja surunsa ollut harhaluuloa. Miksi he eivät tulleet?
+
+Saarnankin alettua hän yhä vielä hartaasti odotti heitä. Jonkun
+myöhästyneen kirkonkävijän astuessa sisään hän kääntyi katsomaan
+ovelle, mutta loi silmänsä taas surullisina maahan. Siten hän saarnasta
+kuuli ainoastaan katkelmia, ja papin lempeä ja soinnukas ääni kaikui
+hänen korvissaan kuin soiton humina ylhäältä.
+
+Mutta kun saarnaaja alkoi selittää vertausta tuhlaajapojasta, hän
+kuunteli tarkkaavaisena. Pappi oli kaunis nuori mies, punahuulinen
+ja sinisilmäinen. Hänen valkoiset kätensä lepäsivät saarnatuolin
+ulkoreunalla, hän kumartui milloin tälle, milloin tuolle taholle,
+seisoen kuin marmorikaivon laidalla, ja hänen vaaleat hiuksensa
+kiilsivät, kuin niihin olisi heijastunut kultaa Pyhästä Hengestä, joka
+kyyhkyn hahmoisena riippui saarnatuolin yläpuolella.
+
+Naiset kuuntelivat tavallista tarkkaavaisemmin. Heidän ylitsensä tuntui
+liitelevän salaperäinen henkäys, suhisevan suloisten kyyhkynsiipien
+havina. Vanhat äidit, joilla oli kunnottomat pojat, itkivät, toivoen
+näiden parantavan tapansa. Nuoret äidit, pienokaiset helmassaan,
+kumartuivat katselemaan niitä, nostaen väristen vaatetta, joka peitti
+niitä, ikäänkuin se olisi ollut tulevaisuuden verho. Ja Marianna
+ajatteli, että Simonekin oli tuhlaajapoika, joka oli lähtenyt
+maailmalle hävittämään nuoruutensa rikkauksia. Ja hän toivoi, että
+Simonekin palaisi parempana. Sisälsiväthän papin sanat lupauksen.
+Mutta kun hänen äänensä vaikeni, lumous haihtui. Kirkkoväki alkoi
+poistua. Marianna muisti, missä tarkoituksessa oli lähtenyt kotoa, ja
+päätti, ettei palaisi saamatta joitakin tietoja. Hän odotti, kunnes
+kirkko tyhjentyi ihmisistä. Väsynyt hän oli, surun painama, niinkuin
+istuessaan kotilietensä ääressä, ja kaikki hänen ympärillään tuntui
+häipyvän usviin. Ilmakin kävi harmaaksi ja kirkko koleaksi. Vain
+joku harva rahvaanmies viipyi penkissä. Marianna ojentausi katsomaan
+tarkemmin. Kas, siinä oli Simonen isä, puettuna siististi, mutta
+kuin mies, jonka perheessä on suru. Pitkät, harmaat hiukset valuivat
+sieltä täältä kasvoille, jotka olivat luisevat ja murheen ja taudin
+murtamat. Lyhyt valkoinen parta pisti silmään ruskeasta ihosta. Hän sai
+ajattelemaan tuhlaajapojan isää, jota pappi oli saarnassaan kuvaillut.
+
+Marianna polvistui alttarin astuimelle ja odotti, kunnes vanhus nousi.
+Sitten hän kevein askelin seurasi häntä hitaasti, peläten, että
+hänkin katoaisi näkyvistä. Mutta vanhus astui hitaasti, alakuloisena,
+tuijottaen etäisyyteen, syvällä kuopissaan piilevin verestävin silmin.
+Väliin hänen valkeiden viiksien varjostamilla huulillaan liikkui inhoon
+vivahtava väre, ikäänkuin hän olisi pureskellut jotain karvasta, ja kun
+Marianna lähestyi häntä ja kysyi melkein kuiskaten: — Setä Franziscu,
+kuinka voitte? — hän ei näyttänyt tuntevan häntä.
+
+Vanhus ei vastannut, mutta katsoi häntä tutkivasti; äkkiä hänen
+silmiinsä tuli älyävä kiilto. Marianna punastui. Olivathan ne Simonen
+silmät, mutta kaukana, kaivon pohjassa!
+
+— Marianna, sinäkö se olet? — sanoi vanhus, pysähtyen sauvansa nojaan.
+— Vaimoni voi pahoin.
+
+Hän katseli Mariannaa edelleen, ja hänen kasvonsa muuttuivat,
+selkenivät... Ja Marianna kuvitteli ehkä ilmestyneensä vanhuksen eteen
+epätoivon hetkenä. Samalla toinen ajatus aiheutti hänen povessaan
+suloista iloa: Jos äiti on sairas, tulee Simone tervehtimään häntä.
+
+— Mikä vaimoanne vaivaa? Toivottavasti se ei ole mitään vaarallista.
+
+— Toivottavasti.
+
+Vanhus astui edelleen, hiljaa kolhaisten sauvaansa maahan. Marianna
+seurasi häntä.
+
+He kulkivat hitaasti piispan puutarhan kiviaidan viertä, poiketen
+kivillä lasketulle kadulle ja sitten ruohottuneelle kapealle tielle.
+Lopuksi pienen torin perällä, josta aukeni näköala yli laakson, minkä
+jo täyttivät varjot ja ryöppypuron kaukainen kohina, näkyi vanhuksen
+talo — Simonen koti. Marianna katseli rosoisesta kivestä tehtyä kapeaa
+julkisivua, jossa mustien pielien ympäröimät ikkunat kiilsivät ja
+jonka suljetulle ovelle veivät kapeat portaat, ruohoa ja nokkosia
+ympärillään. Kyynelet nousivat Mariannan silmiin; tuon pienen talon
+etusivu synnytti hänessä murehtivien ihmiskasvojen mielikuvan.
+
+Naisia tuli ulos pikkutalojen portaille tähystelemään häntä, tervehtien
+häntä päännyökkäyksellä. Ja Mariannasta tuntui, kuin hekin »olisivat
+tietäneet», kuin hänen salaisuutensa olisi ollut rikkirevitty kukka,
+josta jokaisella oli terälehtensä. Mutta hän ammensi voimaa omasta
+rakkaudestaan, ja sinä hetkenä hän ainoastaan häpesi iloaan, jota
+turhaan koetti tukahduttaa, iloaan siitä, että jos äiti oli hyvin
+sairas, Simone tulisi tervehtimään häntä.
+
+Hän vastasi naisten tervehdykseen ja astui lähemmäksi vanhusta,
+ikäänkuin tukeakseen häntä, sillä olihan hän löytänyt hänet kirkon
+lattialta ankaran kärsimyksen masentamana ja tahtoi kristillisesti
+saattaa hänet kotiin. Mutta mikäli he lähestyivät pientä taloa, vanhus
+joudutti askeliaan kasvot taas kelmeinä ja suljettuina. Hän työnsi
+halkeilevaa ovipuoliskoa, eikä pyytänyt Mariannaa sisälle. Mutta
+Marianna ajatteli:
+
+— Minun täytyy käydä sisään. Ehkä tuon vähän valoa tähän taloon,
+joka niin kauan on ollut pimeän synkistämä. Ja hän seurasi vanhusta
+pienelle pihalle, nousten ylös kapeita ulkopuolisia portaita, jotka
+veivät yläkertaan. Yläkuistikolla, köynnöksellä sidotussa haljenneessa
+tammimaljakossa, värähteli sininen kukka, joka näytti tervehtivän
+häntä. Äkkiä vanhus, joka kiipesi portaita vaieten, nojaten kepillään
+jokaiseen astuimeen, kutsui yhtä tyttäristään. Hänen römeä äänensä
+ilmaisi niin selvästi sisäistä ärtyneisyyttä, että Marianna säikähti ja
+katui tulleensa sisälle. Hän tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut sopiva
+eikä tervetullut. Ja seuraavassa tuokiossa hän näki nuorimman tyttären
+hohtavat silmät, hänen ilmestyttyään yläkuistikolle, josta hän katseli
+Mariannaa ensin ihmetellen ja uteliaana, sitten surullisena ja lopulta
+vihamielisenä.
+
+Ja kun isä astui sisään eräästä yläkuistikon ovesta, ei tyttö näyttänyt
+tahtovan päästää Mariannaa sisälle pieneen huoneeseen, missä äiti
+vaikeroi kuumeen kourissa. Mutta tulijan kasvot olivat niin lempeät
+ja niin pelokkaat, vaikka suupielissä silti säilyi ylpeydenilme,
+että tyttö taipui. Silti hän kuitenkin tytön mielestä oli rikas
+ja mahtava nainen, joka oli hurmannut Simonen, väärinkäyttääkseen
+häntä hirvittävänä palvelijana kunnianhimoisiin tarkoituksiinsa,
+talonomistajan tuumiinsa ja rakastajattaren himoihin, tuo nainen, joka
+nousi köyhän talon portaita. Tyttö siis kuitenkin salli hänen vapaasti
+käydä sisälle. Mutta nähdessään Mariannan toisetkin sisaret nousivat
+vihamielisinä ja ympäröivät äidin vuoteen, ikäänkuin estääkseen
+Mariannaa lähestymästä.
+
+Mutta hän meni suoraan vuoteen ääreen, kumartui sairaan puoleen ja
+kysyi hiljaa:
+
+— Miten voitte?
+
+Hän tiesi, että ainoastaan hän ja Simonen äiti saattoivat ymmärtää
+toisiaan. Sairas kohotti kuumeesta punoittavia kasvojaan, joita
+ympäröivät kosteat, vielä tiheät mustat hiukset. Hänen paisuneet,
+synkkähohteiset silmänsä tähystelivät Mariannan silmäteriä ja näyttivät
+tuntevan edessään olijan.
+
+— Oletko palannut, Simone? — hän kysyi hiljaa, ääni kaikuen heikkona ja
+etäisenä. — Jos tahdot, on reppu tuossa...
+
+Marianna nousi väristen kiireestä kantapäähän. Äiti oli kaiketi nähnyt
+Simonen kuvan painuneena Mariannan silmien pohjaan ja luullut häntä
+pojakseen.
+
+Silloin Marianna istuutui oven pieleen. Hän olisi tahtonut antaa jonkin
+selityksen sisarille, jotka hekin istuivat alakuloisina, kädet sylissä,
+tuijottaen häneen kylminä kuin tuomarit. Hän melkein pelkäsi heitä eikä
+rohjennut tehdä kysymystä, jota varten oli tullut. Mutta hän katseli
+kukkaa, joka yhä huojui kuistikon ikkunalla; se yksin tuntui kuiskien
+ilmoittavan hänelle jotakin.
+
+— Simone on palaava.
+
+Ja huolimatta murheesta ja nöyryytyksestä tämä tunne jatkuvasti
+värähteli hänen rinnassaan vakavasti ja ihanasti kuin urut kirkossa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Palatessaan kotia hän näki Fidelan odottavan portilla.
+
+— Tässä olen! Kai jo luulitte, että minut oli ryöstetty.
+
+Hän oli laskevinaan leikkiä, mutta todellisuudessa hänen äänensä
+kuulosti äkäiseltä, niinkuin hänen ollessaan pahalla päällä. Ja kun
+Fidela vuorostaan vaieten ja ärtyneenä sulkeutui kuoreensa, hän nousi
+huoneeseensa, riisui juhlavaatteensa, eikä mennyt alakertaan, vaikka
+tiesi, että ilta-ateria oli valmis. Hän istuutui ikkunan ääreen ja
+koetti koota ajatuksiaan.
+
+Ilta saapui viileänä, miellyttävänä, täynnä tähtiä ja tuoksuja. Tänne
+asti kantautui vuoripuron kohina, muuten kaikki oli hiljaista. Tämä
+ei kuitenkaan rauhoittanut Mariannan tunteiden temmellystä. Eihän
+Simonen nimeä kukaan muu ollut maininnut kuin äiti kuumehoureissaan.
+Ja silti Marianna tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut turha. Sisarten
+vaikeneminen ja jäykkyys sanoivat hänelle paljon. Hän ei tarkoin
+tietänyt, mitä se oikeastaan oli, mutta vaistosi, että se oli jotakin
+ikävää ja hänelle epäedullista.
+
+— Hän ei palaa, — näin Marianna ajatteli, — kun sisaret eivät sitä
+tahdo. He ovat samaa rotua, samaa lihaa ja verta kuin hän. Heistä on
+parempi, että Simone pysyy nykyisessä asemassaan, he näkisivät hänen
+kernaammin kuolevan kuin luovuttaisivat hänet oikeudelle ja minulle.
+
+Mutta sisimmässään hän tunsi erehtyvänsä. Ei, siihen, että hän ei
+palannut — siihen täytyi olla vakavammat syynsä. Yksin Simone saattoi
+selittää ne, mutta hän ei tullut.
+
+Ja kuitenkin Marianna itsepäisesti odotti häntä. Ehkä hän jo tänä
+yönä tulisi... Ja hän koetti ylläpitää harhaluulojaan, kallistuneena
+pielukselleen, kuunnellen yön huokauksia, etäisiä ääniä. Nuohan jo
+kuulostivat hänen askeleiltaan, nehän kaikuivat hänen sydämeensä. Hänen
+sydämensä sanoo kuitenkin oitis, etteivät ne olekaan hänen askeliaan.
+
+Sitten taas seuraa hiljaisuus. Puutarhojen kosteat mintut ja kukkivat
+rosmariinit levittivät tuoksuaan. Köyhien majoista nousi savupatsaita
+ja kuului rintalasten heikkoja ääniä. Jokapäiväinen väritön elämä
+tyyntyi kaikkialla, oikoi itsensä lepoon kuin väsynyt orjatar, jolla
+ei ole unelmia eikä suruja. Jossakin sielunsa sopukassa Marianna tunsi
+piilevän kateutta ympäröivää vaatimatonta elämää kohtaan, kyllästymistä
+turhaan unelmaansa.
+
+Jos hän edes olisi voinut puolustaa tuota unelmaansa, pelastaa sen
+niiltä vaaroilta, jotka sitä uhkasivat. Mutta eihän hän tietänyt,
+millaisia nuo vaarat olivat. Ja hän kuvitteli olevansa korkean muurin
+edessä ja repivänsä kyntensä, yrittäessään kiivetä sen harjalle
+katsomaan, mitä oli toisella puolella.
+
+Äkkiä hän tunsi pistoksen sydämessään. Oli kuin joku olisi kolkuttanut
+portille, ilmoittaen, että vaara oli olemassa, että se uhkasi läheltä.
+Nyt todella kuului askelia, tasaisia, raskaita askelia jotka hän tunsi
+ja joita hän ennen oli kuunnellut masentavan ahdistuksen vallassa.
+
+Hän nousi vuoteesta ja sulki puoleksi ikkunan, tähystellen ulos raosta.
+Kaksi siviilipukuista miestä astui alas viettävää tietä pitkin tullen
+kirkolta päin. He kiersivät tienmutkan ja pysähtyivät.
+
+Mariannan aavistava vaisto ei häntä hetkeäkään pettänyt. Nuo olivat
+valepukuisia santarmeja, jotka urkkivat hänen puutarhaansa. Hekin
+odottivat Simonen tuloa.
+
+Hän jäi pitkäksi aikaa ikkunan ääreen. Hän näki tähden taivaan laessa
+ja kuuli vuoripuron etäisen pauhinan. Ja hän tuntui jälleen heräävän
+elämään, näkevän sen liikehtivän ympärillään, sillä nyt hän ymmärsi
+vaaran, joka häntä uhkasi, nyt hän saattoi vastustaa sitä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Fidela raoitti ovea ja kutsui. Kun hän ei saanut vastausta, hän kulki
+raskain askelin huoneen poikki ja pysähtyi ikkunan kohdalle.
+
+Marianna istui yhä vielä liikkumattomana, kasvot vaaleina puolipimeässä
+kuin silmien valaisemina, jotka hehkuivat rohkeudesta, vihasta ja
+pelostakin. Lopulta hän veti kiinni ikkunaluukut ja tarttui pimeässä
+Fidelan käsivarsiin.
+
+— Nyt ovat asiat oikealla tolalla, — hän sanoi raivokkaana. — Te olette
+vielä kerran pettäneet minut, isästä alkaen palvelijattareen. Mutta nyt
+on petos loppuva. Nyt riittää, ymmärrätkö?
+
+Palvelijatar irrottautui hänen otteestaan. — Marianna, surkuttelen
+sinua, sillä kärsit. Mutta ei ole minun syytäni, että taloasi pidetään
+valvonnan alaisena kuin rosvojen pesää.
+
+Marianna kirkaisi, kiristäen hampaitaan, tarttui jälleen hänen
+käsivarteensa ja asettui pimeässä vallan lähelle häntä, niinkuin oli
+tehnyt Sebastianolle.
+
+— Sinä olet siis tietänyt, että taloani pidetään silmällä?
+
+— Olen tietänyt sen. Eikä se ole alkanut vasta tänä yönä...
+
+— Mene siis tiehesi! Kokoa tavarasi ja mene matkoihisi. Ja sulje
+tarkasti portti, sillä en enää avaa sitä kellekään, en edes isälleni...
+
+Fidela ei vastannut, hän ei enää riuhtaissut itseään irti. Päinvastoin
+hän tuntui tarjoutuvan emäntänsä tueksi pimeässä, tuona sekavana
+tuskallisena hetkenä. Mutta Marianna työnsi hänet luotaan, toistaen
+hiljenevällä, mutta yhä uhkaavammalla äänellä:
+
+— Mene matkoihisi!
+
+Kun hänen oli onnistunut karkoittaa Fidela huoneesta, hän lukitsi oven
+ja palasi ikkunan ääreen. Hän nojasi seinään ja puristi käsillään
+päätään. Sitten hän muisti Simonelle antamansa lupauksen, ettei koskaan
+itkisi, ei vaaran eikä surun hetkenä. Ja hän seisoi pimeässä suorana,
+voimatta kuitenkaan hillitä suonenvedontapaista väristystä, joka
+järkytti koko hänen ruumistaan. Vähitellen hän tyyntyi, mutta se oli
+surkeata, pakollista tyyntymistä. Kaikki oli hänestä nyt päivänselvää,
+ja todellisuus valaisi kaikki seikat. Hänet oli ilmiannettu. Olihan
+hän itse pannut alkuun tämän ilmiannon, paljastaessaan salaisuutensa.
+Kuinka siis muut eivät olisi häntä ilmiantaneet? Ja Simone ei
+palannut hänen luokseen, sillä kohosihan heidän molempien välillä nyt
+inhimillisen ilkeyden muuri.
+
+
+
+
+X
+
+
+Huhtikuulla Marianna päätti lähteä vierailemaan muutamaksi päiväksi
+vuoristossa olevaan karjataloonsa.
+
+Uudelleen hän tunsi itsensä masentuneeksi ja heikoksi kuin pitkän
+sairauden jälkeen. Ajatellessaan seikkailuansa hän toisinaan kuvitteli,
+että kaikki oli pelkkää unelmaa. Mutta sitten ylpeys, rakkaus, katumus
+ja nöyryytys, häntä kun oli petetty kuin viisitoistavuotiasta tyttöä,
+saivat hänet kapinoimaan ja paheksumisesta punastumaan.
+
+Hän oli pyytänyt anteeksi palvelijattarelta, pyytäen, ettei hän
+sentään lähtisi talosta. Sitten hän katuen ajatteli tätä tekoaan. Ja
+voimakas tarve pakoitti hänet päiväkausiksi sulkeutumaan huoneeseensa
+tai piiloittautumaan talon rauhallisimpiin soppiin. Välillä hän
+astui edestakaisin, tahtoen paeta omaa itseään, kuitenkaan siinä
+onnistumatta. Hän nousi ullakolle ja otettuaan orrelta rypäletertun
+istuutui palvelijattaren vuoteelle. Hänen oli jano, eikä voinut
+juoda, häntä väsytti, mutta ei voinut nukkua. Kevättuuli, joka toi
+sisälle käen kukunnan ja kasvavan viljan tuoksun, leyhyi ikkunasta
+toiseen, heiluttaen kulmissa olevia hämähäkinverkkoja ja tyhjiä
+viinirypälevarsia, jotka riippuivat orsista. Hän tunsi ruumiissaan
+väristystä. Hänen jalkansa olivat raskaat niinkuin pikkutyttönä, kun
+hänet oli pahoitettu vetämään jalkoihinsa korkeat uudet kengät, ja
+hänet valtasi halu riisua kenkänsä ja kävellä paljain jaloin, jälleen
+muuttua lapseksi. Sitten hän hymyili itselleen katkerana, ivallisena.
+Lopulta hän kumartui katselemaan rypäleitä, joita hän vieritti kuin
+helmiä laihtuneiden käsiensä toisesta pivosta toiseen.
+
+Ja hänen mieleensä juolahti jouluyö ja Simone, joka saapui päähine
+lumisena. Mutta tuo kaikki tuntui niin kaukaiselta, tuntui sadulta,
+jonka Fidela oli kertonut hänen lapsuutensa öinä. Kaikki oli kaukaista,
+vaikka kaikki piili hänen sisimmässään selvänä, järkähtämättömänä.
+Vaikka hän luuli unhoittavansa, ei hän kuitenkaan unhoittanut
+ainoatakaan tapausta. Hän koetti olla enempää odottamatta, ja kuitenkin
+jokainen ulkoa kuuluva askel sai hänen sydämensä rajummin sykkimään.
+Hän koetti luulotella itselleen, että Simone oli samanlainen kuin
+kaikki muut miehet, jotka lupaavat, rikkoakseen lupauksensa, ja ettei
+maksanut vaivaa kärsiä hänen tähtensä. Ja sitten hän taas näitä
+ajatuksiaan paheksuen harhaili sinne tänne talossa, muistellen Simonen
+sankarillisia päätöksiä, tarjousta avata rintansa antaakseen hänelle
+sydämensä.
+
+Mutta sensijaan Simone pelosta oli tulematta.
+
+Marianna tahtoi nyt olla rohkea nainen, elää parantuakseen
+kärsimyksestään, elää voittaakseen itsensä. Hän läksi siis
+karjataloonsa hengittääkseen raitista ilmaa ja vahvistaakseen
+terveyttään. Siellä hän taas istui tammen juurella keskellä aukiota.
+Ei mikään hänen ympärillään ole muuttunut, ja hänkin on, niinkuin
+kuluneena vuonna, hiukan kumarainen ja kalpea, hiukan vanhentunut.
+
+Vihreä kevät, vielä vailla kukkia, levisi puhtaana ja vakavana, melkein
+pyhänä, karjatarhan mailla. Tasainen, kiiltävä ruoho peitti avarat
+niityt, jotka näyttivät järviltä kallioryhmien ja tiheiden metsikköjen
+välissä. Ne aallehtivat kuin vesi ja niihin heijastui taivaan sini ja
+pilvien varjot.
+
+Ja vihreiden vuorten huippujen takaa kevätpilviä pisti alinomaan
+esiin kuin kukannuppuja. Ne kehittyivät, aukenivat ja lakastuivat. Ne
+liitelivät pois kuin isot ruusun terälehdet, tuulen ajamina ja repiminä.
+
+Ääretön hiljaisuus lisäsi maiseman suloa. Ja jos joskus sonni mylvähti
+tai koira haukkui, se tuntui hirviöiden kaukaiselta ääneltä, jota kaiku
+ihmetellen toisti. Ja kaikki oliot ympärillä kuuntelivat hämmästellen,
+että puiden hiljaisen huminan ohella muitakin ääniä oli olemassa.
+
+Marianna tunsi vaipuvansa hiljaisuuteen ja muistoihin. Hän ajatteli,
+että parasta olisi, jos hän ei enää palaisi vankilaansa Nuoroon. Ja
+tämä ajatus sinä hetkenä riitti hänelle.
+
+Isä katsoi häneen ohimennen, kaukaa. Hän tiesi, että Simonea ei enää
+ollut näkynyt, ja että kaikki näytti olevan lopussa. Mutta hän ei siitä
+iloinnut. Mariannan kasvot eivät häntä miellyttäneet. Olihan hän tuossa
+levollisena tuulen liikuttamassa varjossa, kelmeänä ja surullisena maan
+uudelleen verhoutuessa kevätpukuunsa, keskellä hyödytöntä maallista
+hyvää. Kevät ei palaa hänelle. Päinvastoin näyttävät kaikki elämän
+taimet palaneen hänessä poroksi. Berte Sirca pudistaa päätään, katsoo
+sinne ja tänne, mittaillen silmillään tyttärensä omaisuuden laajuutta;
+sitten hän palaa katselemaan häntä, joka on veretön ja taittunut kuin
+ruoko tammen juurella. Elämä on lyhyt, ja kun ihminen kuolee, hän ei
+voi pivossaan viedä mukanaan heinänkortta, ei hietajyvää.
+
+Nähdessään Mariannan silmien hitaasti kääntyvän häneen, ikäänkuin
+hän olisi tahtonut sanoa, että isän sääli oli turha, vanhus poistui
+keittiöön ja alkoi kuumentaa kiviä jamakkajuuston valmistamista varten.
+Osaksi karaistuin käsin, osaksi isolla rautatangolla hän käänteli kiviä
+hiilloksessa, kuin olisivat ne olleet kuparileipiä, ja puhui itsekseen
+vilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi kiville uskonut salaisuutensa:
+
+— Jumala on painanut poveemme kovan ja kylmän sydämen niinkuin te.
+Mutta sitten tulee hetki, jolloin se lämpenee kuin te. Entä jos
+Marianna ei huoli kenestäkään toisesta miehestä? No niin, kun mies ja
+nainen ovat alastomat, jommoisiksi Herra on heidät luonut, niin kaikki
+muu on yhdentekevää. Olemmehan kaikki samanarvoisia Jumalan edessä. Ja
+hän kääntelee meitä, niinkuin minä nyt kääntelen teitä, kiveni.
+
+Hän otti hiilloksesta yhden ja upotti sen sankoon, missä valkeaan
+maitoon oli laskettu kellervä rakko. Ja maito näytti kavahtavan
+unestaan ja pärskyi ylös vaahtoavana aaltona. Näin tapahtui jokaisen
+uuden kiven upotessa sankoon, kunnes maito kauttaaltaan kiehui, juosten
+kokoon keltaisiksi kokkareiksi. Maitoa roiskahti kissaankin, joka
+torkkui lähellä liettä. Tuntiessaan karvoissaan kuumaa nestettä se
+vain ravisti toista korvaansa. Mutta yksi pisara tunki sisälle sen
+korvaankin. Silloin se nousi, nosti kaareksi selkänsä ja katsoi, mitä
+oikeastaan oli tekeillä. Ja jotain erikoista varmaankin oli tekeillä,
+kun isäntä oli keskeyttänyt askaroimisensa ja sangot kädessä juoksi
+ovelle katselemaan. Kissa käytti hyväkseen tilaisuutta hypäten sangon
+laidalle, ojentaen kuononsa kiehuvaa maitoa kohti. Mutta kun se luuli
+näkevänsä koiran astian pohjassa se alkoi pärskyä ja sivellä kuonoaan
+käpälällä. Se oli kärventänyt turpansa, ponnahti maahan ja riensi
+isännän luo, joka lykkäsi sen jalalla luotaan, huolimatta hyvistä
+väleistä.
+
+Niityllä näkyi mies, joka astui Mariannaa kohti, lyhyenläntä
+metsästäjän tapaan puettu mies, syvään kasvoille vedetty karvalakki
+päässä. Mies oli outo, eikä Berte muistanut koskaan nähneensä
+häntä. Mutta hänessä oli sentään jotain tuttua, ja tämä sai Berten
+levottomaksi.
+
+Mariannakin katseli tulijaa, joka astuessaan jätti hopeajuovan
+jälkeensä niityn heinään. Ja hänen silmänsä, jotka ensin olivat olleet
+täynnä yllätystä, loistivat ilosta. Sitten ne valaisivat hänen kalpeat
+kasvonsa, joita hän hiukan peitti huivillaan.
+
+Hänen sydämensä sykki rajusti, hän kun luuli tuntevansa Simonen
+askelet. Kuinka hän ei enää ollut niitä kuullut? Hän tuntui äkkiä
+heräävän, nukuttuaan kuukausia kylmässä ja pimeässä paikassa, jossakin
+luolassa, pahojen unien vaivaamana. Mutta hänen nukkuessaan Simone
+ei ollut herjennyt etsimästä häntä, ja noiden askelten töminä riitti
+haihduttamaan horrostilan.
+
+Tulija oli tällävälin saapunut lähelle; hän kulki talon edessä olevan
+aukion poikki, ja aiottuaan ensin mennä sisälle hän muutti suuntansa
+ja meni suoraa päätä Mariannan luo, tervehtien häntä. Hän näytti
+hymyilevän, mutta kun hän oli tullut vallan lähelle, Marianna huomasi,
+että hän oli vakava ja alakuloinen.
+
+— Jumalan rauha, — näin hän tervehti, ja puuhun kytketyt koirat
+alkoivat rajusti haukkua. — Oletko Marianna Sirca?
+
+— Olen. — Marianna nousi. Hän oli tulijaa pitempi ja hallitsi häntä
+levottomalla katseellaan.
+
+Myös nuori mies katsoi häntä silmiin. Ja ennenkuin olivat sanoneet
+sanaakaan, he ymmärsivät toisiaan, kuin olisivat olleet tuttavia jo
+monena vuotena.
+
+— Marianna, tiedätkö, kuka minut lähetti?
+
+— Tiedän.
+
+— Tunnetko siis minut?
+
+— Tiedän kyllä, kuka olet. Ja tunsitko sinäkin minut?
+
+— Todella tunsin. Voinko siis sanoa sinulle asiani?
+
+— Onko sinulla hyviä uutisia?
+
+— Ellet ole muuttanut mieltäsi, ovat uutiset hyvät.
+
+— Jumalan kiitos, — sanoi Marianna ja katsoi ympärilleen huoaten.
+Hänestä tuntui kuin hän olisi astunut ulos ahtaasta rotkosta, ja kuin
+hänen ympäristönsä äkkiarvaamatta olisi laajentunut.
+
+Isä oli lähtenyt liikkeelle ovelta ja lähestyi arkana.
+
+Marianna meni häntä vastaan esittäen vieraan: — Tämä on Simonen
+kumppani, Costantino Moro.
+
+— Terve tuloa, — virkkoi isä. Ja Marianna ihmetteli hänen ystävällistä
+äänenpainoaan.
+
+He kävivät sisälle keittiöön. Costantino istui lieden ääreen,
+asetettuaan pyssynsä seinän nojaan. Mutta kun kissa rupesi raapimaan
+sen perää, hän ripusti sen ikkunan pielessä olevaan naulaan. Hän
+tunsi paikat kuin olisi ollut täällä ennen, niin tarkoin Simone oli
+ne hänelle kuvannut. Se oli kuin kaupunkitalo, eikä köyhien paimenten
+pieni karjamaja, jotka koko vuoden taistelivat ihmisiä ja luonnonvoimia
+vastaan. Se oli todellakin talo, jossa kaikki ilmaisi varallisuutta,
+rauhaa, turvallisuutta. Ovi oli kaksinkertainen, ikkunassa oli
+lasiruudut, liesi samanlainen kuin rikkaiden tilanomistajien
+keittiöissä, ja sen yläpuolella riippui miehen korkeudella puuhalstari
+juustojen savustamista varten.
+
+Varmaankin oli suloista talvi-iltoina paneutua pitkäkseen olkimatolle
+lieden eteen, jossa räiskyi halkovalkea, ja kuunnella metsän ääntä,
+joka oli salaisessa keskustelussa tuulen kanssa.
+
+Vieras otti lakin päästään, painoi sen takaisin ja huokasi. Hän
+muisteli omaa varakasta kotiaan, jossa hänen äitinsä yksinään eleli,
+epätoivoisena, kaiken hyvän ympäröimänä. Ja hänen mielestään Berte
+Sircan silmät olivat hänen äitinsä silmien näköiset. Marianna oli
+istuutunut vastapäätä häntä eteenpäin ojennetuin kasvoin, jotka olivat
+jäykät ja kalpeat tukahdutetusta ahdistuksesta.
+
+Nuori mies ei tietänyt, miten saisi sanotuksi asiansa. Hänen mielestään
+Berte Sircan läsnäolo loi jotain vierasta ja vihamielistä heidän
+välilleen.
+
+Marianna sanoi:
+
+— Isä, istuutukaa.
+
+Berte noudatti kehoitusta. Hän istuutui maahan ja kysyi Costantinolta,
+vilkuttaen silmää, osoittaakseen, että hän saattoi puhua vapaasti:
+
+— Miten olet joutunut näille tienoille?
+
+— Tulen Nuorosta. Minulla on viikon päiviksi passi, joka takaa minulle
+liikkumisvapauden, minä kun olen ollut todistajana kotiseutuni
+henkilöiden oikeusjutussa. Kävin siis hakemassa teitä Nuorosta, mutta
+palvelijattarenne sanoi, että olette täällä.
+
+— Kävit hakemassa minua Nuorosta? kysyi Berte.
+
+— Niin, tuota noin... — sanoi Costantino hämillään, — kävin hakemassa
+Mariannaa.
+
+Marianna kääntyi hiukan kärsimättömänä isänsä puoleen ja virkkoi:
+
+— Simone on lähettänyt hänet.
+
+Varjo laskeutui silloin Costantinon kasvoille. Kun Marianna puhui näin
+avoimesti, hän oli siis yksissä tuumin isänsä kanssa. Ja Costantino oli
+siihen asti toivonut, että hänen toverinsa pyyteissä oli ollut paljon
+harhaluuloa ja mielikuvitusta.
+
+— No niin, siis — hän alkoi, mutta keskeytti puheensa ja loi katseensa
+maahan, miettien sanamuotoa. Lopulta hän katsahti Mariannaan,
+silmillään kysyen, voiko puhua vapaasti. Hän huomasi heti, että
+Mariannankin kasvot olivat synkistyneet. — Siis, — näin hän jatkoi
+rohkeammin, tarkoin punniten sanojaan ennenkuin lausui ne, — tiedätte
+kuka olen. Huomaan, että hän on puhunut teille minusta! Niin, olemme
+jo kolme vuotta olleet kuin veljiä, sillä ihminen, olkoon kuinka villi
+tahansa, on aina seuran tarpeessa. Jollei hänellä ole muuta seuraa,
+niin tyytyy koiraan... Minä tässä viime syksynä olin sairas; ellei
+hän, Simone, olisi minua auttanut, ei minusta olisi löydetty edes
+luita haudattavaksi. Mutta eihän tämä kuulu asiaan, — hän jatkoi, yhä
+epäröivämpänä ja vakavampana ja peläten, että hänen johdantonsa voisi
+viedä harhaan kuuntelijain ajatukset. — No niin, ihmisen tulee auttaa
+lähimmäistään. Niinpä minäkin vuorostani, vähäpätöisyydessäni, Simonen
+mainitessa minulle eräitä seikkoja, puhun hänelle peittelemättä, ja jos
+hän on väärässä, sanon sen hänelle suoraan. Ja joskus hän laskettelee
+asioita, jota saavat luulemaan, että hän tekee pilaa toisesta...
+
+Tuskallinen vaitiolon hetki seurasi. Costantino loi yhä vain
+katseensa alas, ja Marianna, joka oli kuolonkalpea, sai vaivoin
+mielenliikutuksensa hillityksi.
+
+— Costantino, — hän viimein sanoi, — voit vapaasti mainita minkä hän on
+käskenyt sinun kertoa minulle. Isäni tietää kaiken.
+
+— No, näin ovat siis asiat. Simone sanoi minulle: — Olen kihloissa;
+minun on mentävä naimisiin! — Minä luulin, että hän lasketteli minulle
+pilaa. Mutta näin hänen senjälkeen käyvän yhä miettiväisemmäksi. Ja
+aloin uskoa hänen puhettaan. Jouluna hän kaatoi nuoren metsäsian
+ja sanoi minulle: — Tämän vien hänelle, tuolle naiselle, lahjana
+juhlaksi. — Sitten hän todella läksi Nuoroon; ja palatessaan hän sanoi
+minulle: — Costantino, menemme todenteolla naimisiin, senjälkeen minä
+vapaaehtoisesti astun vankilaan ja hyvitän sen, mikä on hyvitettävä.
+— Tähänasti tunnette asiat; nyt kerron teille lopun. Simone sanoi:
+— Täytyy hakea pappi, joka vihkii meidät avioon, sillä Nuoron papit
+eivät suostu sitä tekemään. Ja niin menimme erään papin puheille —
+tarpeetonta mainita kenen. Lähtö tuntui ensin leikinteolta, mutta
+tämäntästä Simonen kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Se tapahtui
+kuluneella helmikuulla. Satoi sankasti lunta, olimme kuin merellä. Emme
+tietäneet minnepäin kulkea. Mutta Jumalan avulla saavuimme perille.
+Pappi otti meidät hyvin vastaan. Herra häntä siitä palkitkoon. Vielä
+kuullessaan, keitä olimme, hän kohteli meitä suopeasti, mutta kun
+kuuli asiamme, hän purskahti nauruun. — Pääsiäisenä, pääsiäisenä, —
+hän virkkoi leikillisenä, — jos morsian silloin tahtoo, lähden hänen
+karjataloonsa ja teen minkä haluatte. Mutta älkää enää vaivautuko
+tulemaan luokseni. Se oli lystikäs pappi, niinkuin huomaatte. Kun
+Simone koetti häntä taivutella, hän vastasi:
+
+— Jos sinun on kiire sitoa itsesi, niin voit kytkeä itsesi tuohon
+naiseen kaislalla.
+
+— Mutta kun siinä oli sanottu syyt ja vastasyyt, hän lopulta lupasi
+tulla keväällä vihkimään teitä. Näin saimme toimeen sopimuksen. Ja
+Simone läksi matkaan sinun luoksesi, Marianna, ilmoittamaan kaiken.
+Mutta ennenkuin hän saapui näille seuduille, hän kohtasi yhden
+sisaristaan pukeutuneena miehenvaatteisiin; sisar ilmoitti hänelle,
+että sinun talosi oli urkkijoiden ympäröimä. Huomaa, Marianna, että
+Simonen sisaret vuoroonsa, miehenpuku yllään, odottivat paikassa,
+jonka kautta tiesivät hänen kulkevan tullessaan näille tienoille. He
+ovat rohkeita tyttöjä. Ja Simone palasi rotkoonsa odottamaan parempia
+aikoja. Hän ei edes ole käynyt katsomassa sairasta äitiään eikä ole
+antanut sinulle tietoja, jotta et pelkäisi...
+
+Marianna hymyili. Hänen silmänsä säihkyivät rajusta ylpeydestä.
+
+— Hänellä ei ole oikeutta olettaa, että minä pelkään.
+
+— Annahan minun puhua loppuun. Päivä päivältä hän toivoi pääsevänsä
+luoksesi, eikä edes luottanut sisariinsa lähettääkseen sinulle
+terveisiä. Kun sitten ilmaantui tämä hyvä tilaisuus, käydessäni
+todistajana oikeudessa, päätettiin, että minä veisin perille hänen
+terveisensä.
+
+— Kiitos. Oletko vaivautunut yksinomaan tätä varten? Mutta täällä...
+täällä... hän virkkoi. Costantino keskeytti ja sanoi hiljentäen äänensä:
+
+— Sinun karjatalosikin on urkkijoiden saartama.
+
+Marianna säpsähti ja katsoi isäänsä. Sitten hän taas hymyili ivallisena.
+
+— Isä, meidän tulee osoittaa, että olemme rohkeata väkeä. Menkää siis
+heti tutkimaan, mihin urkkijat ovat piiloittautuneet. Ja sanokaa
+heille, että hukkaavat aikaansa turhaan.
+
+Isä silmäili häntä ja luuli näkevänsä mielettömyyden oireen
+tyttäressään. Hän ei oikein oivaltanut tilannetta, mutta aavisti, että
+tytär lähetti hänet pois voidakseen paremmin puhua Costantinon kanssa.
+Ja suutaan avaamatta hän nousi ja poistui, vieraan seuratessa häntä
+katsein ja rypistäen kulmakarvojaan loukkautuneena.
+
+— Miksi lähetit hänet pois, Marianna? Hän olisi voinut kuulla, mitä
+minulla vielä on lisättävää; se olisi ollut parempi.
+
+— Odota. Hän palaa pian. Tällä aikaa tahdon minä sanoa sinulle yhden
+seikan, jota isäni ei tarvitse kuulla. Hänen ei pidä olla vastuussa
+siitä, mitä nyt sanon. On turhaa, että jatkat. Olen täysin ymmärtänyt
+kaiken. Simone ei enää tahdo olla tekemisissä minun kanssani. Hän on
+katunut ja hävennyt. Minkätähden? Kuka on eroittanut hänet minusta ja
+muuttanut hänen mielensä? En välitä sen tietämisestä. Mutta minäkin
+annan tehtäväksesi sanoa hänelle minun puolestani pari sanaa. Pyydän
+sinua sanomaan, että hän on minun silmissäni kehno mies.
+
+Costantino siveli kädellä päätään, ikäänkuin häntä olisi siihen
+kolhaistu. Ja hän punastui, taas äkkiä kalveten, ja painoi päänsä alas,
+tehden alistuvan liikkeen, joka oli hänelle ominainen. Mutta hänen
+sydämensä oli täynnä paheksumista. Jos Marianna olisi ollut mies ja
+olisi häntä haavoittanut, ei hän olisi loukannut häntä niin ankarasti
+kuin tällä tavoin, parilla sanalla, tuo heikko ja epätoivoinen
+nainen. Mutta sisimmässään hän myönsi, että Marianna oli oikeassa, ja
+yrittäessään häntä lepyttää, hän tiesi samalla yrittävänsä rauhoittaa
+omaatuntoaan.
+
+— Marianna, — hän alkoi; sitten hän epäröi hetken. Miten hän voisi
+kertoa sopivasti kaikki? Miten asettaa sanansa, että kiihtynyt
+Marianna uskoisi, miten Simone ensi aikoina oli raivonnut, miten hänen
+vihanpuuskauksiaan oli seurannut hellyydenhetkiä, jolloin molemmat
+toverukset piilossa tyyssijassaan, tuulen rajusti ulvoessa tai lumen
+tunnottomana tupruillessa rotkon ympärillä, viettivät aikaansa
+laulamalla vapaata kilpalaulua, jonka yksinkertaisissa säkeissä
+Mariannan hahmo liikkui valoisana ja etäisenä kuin kuu talvipilvien
+lomissa? Ja miten kertoa kaikki muu? Simonen mielenmuutos, se ahdistus,
+jonka alaisena hän eli?
+
+— Tuhat kertaa hän läksi matkaan tullakseen luoksesi. Mutta hän palasi,
+jotta ei syöksisi sinua vaaroihin. Ja raivoissaan hän viilsi puiden
+runkoja veitsellään, mutisten kirouksia kaikkea ja kaikkia vastaan.
+Sitten hän rauhoittui, sanoen: Onhan hän niin varma minusta ja odottaa
+minua kymmeniä vuosia. Marianna, millaiseksi olet tehnyt miehen? Olet
+tehnyt hänestä lapsen jälleen. Hän lausui nimesi nukkuessaankin. Ja yhä
+vielä hän mainitsee sen, yhä vielä hän on kuin lapsi. Mutta kuuntele
+omantuntosi ääntä, Marianna, ja myönnä että olen oikeassa. Sinun tulee
+astua omaa tietäsi, ja hänen omaa tietänsä. Käsitäthän, että hänet
+tuomittaisiin. Ja hän ei tahdo sitoa kohtaloansa sinun kohtaloosi.
+Mutta hän toivoo, että annat hänelle anteeksi.
+
+Hän puhui hiljaisella äänellä, ja vaikka hän tunsi, että lopultakin
+oli rauennut se lumous, joka oli yhdistänyt Simonen Mariannaan, kateus
+sekaantui vielä hänen rauhoittaviin sanoihinsa kuin katkera suoni.
+
+Sanoessaan »Hän toivoo, että annat hänelle anteeksi» hän kumartui
+Mariannaa kohti ikäänkuin rukoillen anteeksiantoa itselleenkin. Mutta
+Marianna vaistosi, että Costantino salasi häneltä osan totuutta. Ja hän
+oli käynyt jäykäksi ja leppymättömäksi.
+
+— Marianna! Minun täytyy lähteä pois. Älä anna minun palata näin, kuin
+vihamiehen. Mitä minun pitää sanoa hänelle?
+
+— Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin nuo lausumani pari sanaa. Ne
+olen lausunut häntä varten, ja ne lausun sinullekin.
+
+— Mutta minä en vie niitä perille. Tahdon ensin puhua isäsi kanssa.
+Tuossa hän palaakin.
+
+— Sinun ei ole lupa sanoa isälleni mitään, jos olet mies! Olet tullut
+puhumaan minun kanssani, et hänen kanssaan.
+
+Silloin Costantino nousi ja aikoi ottaa pyssyn seinältä.
+
+Berte Sirca palasi käytyään matkan päässä lähteellä, joka oli tiheässä
+lehdossa niityn pohjukassa. Hän oli huomannut tarpeelliseksi tutkia,
+millä kannalla asiat olivat ympäristössä, oli tarkastanut lähteen,
+kasvit, pensaat, kaikki hänen yksinkertaiselle sielulleen rakkaat
+sopukat. Ja hän oli tunnustellut korkkitammien kantoja, ikäänkuin
+kysyen niiltä neuvoa. Ja tapansa mukaan hän ajatteli ääneensä:
+
+— Saattaapa täällä olla urkkijoita. Kaikki on mahdollista. Enpä vain
+ymmärrä Mariannan huonoa tuulta. Tai oikeastaan ymmärränkin sen.
+Mitenkä hän ei olisi pahalla tuulella? Onhan tuo hänen lumouksensa
+hyvin ikävää laatua. Hän epäilee kaikkea, epäilee minuakin. Sentähden
+hän lähetti minut pois... Voi sentään, — hän huokasi. Jumalan nimi oli
+hänen huulillaan, mutta hän ei sitä lausunut.
+
+Hän ei ollut koskaan ollut erityisen jumalinen mies. Oli kulunut
+vuosia, jolloin hän ei ollut jalallaan astunut kirkkoon. Eikä hän
+liioin ollut taikauskoinen, vaikka olikin yksinkertainen sydämeltään.
+Ja vaikka hän eli loitolla ihmisistä ja muun maailman asioista, hän
+silti tunsi olevansa liittynyt näihin ihmisiin ja asioihin, niinkuin
+puunlatvan lehti itse puun salaisimpaan juureen. Sentähden hänen
+omantuntonsa ääni sanoi, että hän oli lähettänyt kotoaan tyttärensä,
+ainokaisen tyttärensä, tehden sen turhamaisuudesta, joskin epäsuorasti
+niin silti rakkaudesta tämän maailman tavaroihin, ja hän oli tietoinen,
+että tämä erehdys oli hyvitettävä pohjia myöten.
+
+Ja hän kumartui juomaan lähteestä, vaikka hänen ei ollut jano. Hän
+polvistui, näki kasvojensa heijastuvan tummaan, kuulakkaan veteen kuin
+silmään, jonka teränä oli kuun ensi hohde.
+
+— Berte Sirca, Berte Sirca, — hän sanoi kuvalleen, — tee, mitä
+omatuntosi sinulta vaatii. Auta tytärtäsi.
+
+Hän palasi hitain askelin, ajatuksiin vaipuneena taloon. Hän näki
+Costantinon hankkivan lähtöä. Hän oli jo ottanut pyssyn naulasta ja
+painoi lakkia otsalleen.
+
+— Älä toki lähde, — sanoi hän tälle. — Ethän voi tuottaa meille tätä
+mielipahaa. Marianna sytyttää valkean ja valmistaa ilta-aterian.
+Tulehan katsomaan, mitä kaikkea hän omistaa.
+
+Costantino epäröi hetken, sitten hän ripusti uudestaan pyssyn seinälle
+ja seurasi isäntää aukealle ruohokentälle. He näkivät ison, tyynen
+palvelijan ajavan takaisin tarhaan lehmiä, jotka hitaina ja kylläisinä
+kulkivat niityn poikki, karva kuun hopeoimana.
+
+Niin, Marianna oli kaunis, ylpeä ja rikas. Simonen kannatti totisesti
+uhrata vapautensakin ja viettää vuosikausia vankilassa hänen tähtensä.
+Costantino katseli ja näytti nyt vuorostaan olevan lumouksen valloissa.
+Hän ei ainoastaan myöntänyt toverinsa olevan oikeassa, vaan halusi
+salaa, että kaikki vielä kääntyisi parhain päin. Ja hän suostui Berte
+Sircan kutsuun, toivoen, että hänen huuliltaan lähtisi sovittava rauhan
+sana.
+
+Berte jäi siihen miettiväisenä kädet ristissä ihailemaan lehmiä ja
+hiehoja, jotka juhlallisena jonona astuivat hänen ohitsensa. Kun kaikki
+olivat sisällä navetassa, hän kääntyi ja sanoi:
+
+— Voit rauhoittaa toveriasi; omantuntoni kautta vannon sinulle, ettei
+täällä karjatarhan ympärillä ole urkkijoita.
+
+
+
+
+XI
+
+
+He söivät illallista keittiössä, jota valaisi iso valkea. Ulkona
+kaikki oli rauhallista kuutamossa, jonka välke hiipi kynnykselle,
+koettaen valaa tyyntä hellyyttään tuohon sisällä vallitsevaan hehkuvaan
+intohimoisuuteen.
+
+Marianna tarjosi viiniä ja leipää ja ripoitti lihaan suoloja, niinkuin
+tuona ensimmäisenä iltana Simonen käydessä karjatarhassa. Hän oli
+tyyni, melkein jäykkä. Hänen isänsä oli tarjonnut Costantinolle
+vieraanvaraisuutta, eikä hänen siis sopinut rikkoa vieraanvaraisuuden
+lakeja.
+
+Hän huomasi vieraan epäröivän olemuksen ja isänsä epätietoisuuden.
+Mutta hän odotti, että edellinen poistuisi, jotta hän voisi selittää
+isälleen kaiken. Hän ei tahtonut puhua senkään tähden, että palvelija
+tultuaan sisälle oli huomaavalla kannalla, vaikka hän koetti sitä
+peittää. Ja hän ensiksi ojensi päätään kuullessaan kaukaa hevosen
+kavioiden kapsetta.
+
+— Se on varmaankin Sebastiano.
+
+Marianna säikähti ja hänen silmänsä välähtivät apoauki. Mutta parin
+silmänräpäyksen kuluttuahan taas jäykistyi.
+
+Hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt Sebastianoa. Ja nyt tämä
+taas ilmestyi hetkenä, jolloin kohtalo näytti ratkaisseen kaiken.
+Hänen hevosensa kavioiden kopina kuulosti rajuilman ensimmäisiltä
+sadepisaroilta.
+
+Ennen pitkää hän oli oven edessä. Ja hän ja hänen ratsunsa varjo
+pimittivät kynnyksen, karkoittaen kuun lempeän hohteen. Koirien
+haukunta katkaisi yön rauhan.
+
+Marianna ei liikkunut paikaltaan. Mutta hän oli ojentanut ryhtinsä
+suoraksi, ja hänen silmänsä kohdatessaan Costantinon kysyvän katseen
+heijastivat niin metallinkiiltoista valoa, että nuori mies kuvitteli
+näkevänsä edessään kiiltävän aseen.
+
+Sebastiano astui sisään ja istuutui kutsusta pöydän ääreen. Hän oli
+tavallistaan kalpeampi, aivan kuin kuun valo olisi vaalentanut hänen
+kasvonsa.
+
+Hän ei tahtonut syödä, vaan katseli kuinka toiset lopettivat ateriansa;
+hän ei välittänyt edes viinistä.
+
+— Voitko pahoin? kysyi Berte Sirca.
+
+— Voin todella pahoin, — hän vastasi, tähystellen vuoroonsa
+läsnäolijoita, ollakseen varma siitä, että kaikki ymmärsivät, millainen
+hänen pahoinvointinsa oli. Mutta ainoastaan Marianna vastasi hänen
+katseeseensa tuikealla, kirkkaalla silmäyksellä.
+
+Sebastiano nyökäytti päätään merkiksi, että Marianna oli oivaltanut
+hänen tarkoituksensa. Hän oli tullut tänne taistelemaan. Jos Marianna
+oli muuttunut, jos hän oli riisunut sairaalloisen, lempeän ja sävyisän
+naisen pukunsa ja ikäänkuin mielettömän uhmailevana aseistautui ja
+tahtoi tehdä tuhoja, niin hänkin, Sebastiano, oli aseistettu. Ja hänen
+pahoinvointinsa lisäsi kuumeen kouristuksen tavoin hänen voimiaan.
+Jospa he olisivat olleet kahdenkesken! Hän olisi ollut valmis uhkaamaan
+Mariannan henkeä ja paiskaamaan hänet polvelleen kuin ruo’on.
+
+Se huoleton tapa, jolla miehet aterioivat puhuen joutavista seikoista,
+laitumista ja karjasta, alkoi ärsyttää häntä. Hän ei ollut kysynyt,
+kuka vieras oli, ja silmäili häntä välinpitämättömänä, melkein
+ylenkatseellisesti, kuin olisi hän ollut jonkun naapuripaimenen
+palvelija. Marianna korjasi pois ruoan, leipäkorin ja leikkuulaudan.
+Silloin Sebastiano iski rajusti nyrkkinsä polveensa, muistuttaakseen
+itselleen käyntinsä tarkoitusta. Ja moneen kertaan hän pudisti rinnalle
+vaipunutta päätään odottaen seurauksia. Sitten hän sanoi palvelijalle:
+
+— Mene katsomaan, syökö hevoseni, — ja palvelija tajusi, että hänen
+tuli poistua, vaikka hän olikin tottunut ottamaan osaa kaikkiin
+isäntäväkensä asioita koskeviin keskusteluihin.
+
+Mariannakin valmistautui poistumaan. Mutta Sebastiano kääntyi äkkiä
+häneen päin rypistäen otsaansa.
+
+— Marianna! Vaadin, että jäät tänne, sillä meillä on puhuttavaa
+keskenämme.
+
+Marianna pysähtyi, mutta ei istuutunut. Costantino nojasi toista
+kyynärpäätä polveensa, kasvot käden varassa ja näytti ajatuksiinsa
+vaipuneelta, ollen vieraana sivullinen, joka ei puuttunut toisten
+asioihin. Mutta Berte Sirca vainusi myrskyn tuloa, ja hänen sydämensä
+tykytti kuin naisen povessa. Hän ei oikein tietänyt, johtuiko se
+ilosta, että hänen tyttärensä kohtalo muuttui, vai niiden seikkojen
+pelosta, joiden välttämättömyyden hän sisimmässään tunsi.
+
+Hän ei odottanut paljoa Mariannalta, vielä vähemmin hän toivoi apua
+Costantinon tyyneydeltä ja hyvyydeltä. Istuihan hän siinä kuin
+kylläinen, torkkuva vanhus. Mutta jos häntä kosketti, niin saattoipa
+hän karata pystyyn kuin luolassaan herätetty peto.
+
+— Marianna, — virkkoi vanhus, koettaen manata pois rajuilmaa, —
+kaadahan viiniä serkullesi.
+
+— En huoli siitä! Jättäkää sellaiset sikseen!
+
+— Istu sitten siinä paikoillasi. Juokaamme me, Costantino Moro. Kas
+niin, onhan sinulla aikaa nukkua. Ota ja juo, mies!
+
+Costantino katsahti ylös, avaten hiukan luomiaan.
+
+— Niin, totisesti, olinpa nukahtamaisillani... Olen, jumal'avita,
+väsynyt.
+
+Silloin kävi Sebastiano hyökkääväksi.
+
+— Se on totta, olet ahkeraan tallustellut tänään. Puhemiehen toimi
+näyttää olevan väsyttävämpi kuin rosvon ammatti.
+
+Costantino asetti täytetyn viinipikarin permannolle lieden eteen. Ja
+viini kimmelsi kuin verinen silmä.
+
+— Mikä on tarkoituksesi, mitä tahdot sanoa?
+
+— Tiedät hyvin, mitä tahdon sanoa.
+
+— En tiedä mitään... En tunne sinua. Kuka olet?
+
+Hän oli noussut seisomaan, ja näytti kookkaammalta. Sydämessään hän
+tunsi halua nauraa, ajatellessaan, että Sebastiano saapui hiukan
+myöhään tanterelle ja taisteli kuolleita vastaan. Mutta hän ei
+hetkeäkään epäröinyt puolustamasta Simonen kunniaa eikä häätämästä
+itsestään loukkausta.
+
+Marianna katseli häntä seisoaltaan epäilevästi, mutta samalla
+ihaillen, melkein yllyttäen häntä puolustukseen, sillä aikaa kuin isä,
+tyhjennettyään yhdellä siemauksella viinipikarinsa, ojensi hänelle
+selän takaa lasia, johon hän ei tarttunut.
+
+Silloin Berte Sircakin asetti lasinsa maahan, mutta syrjään. Hän
+siirsi tieltä Costantinonkin lasin, ikäänkuin raivaten vapaaksi
+taistelukentän. Hänen kätensä vapisi lievästi. Hän yritti sanoa
+soimaten: — Sebastiano, Sebastiano! — mutta hänen äänensä häipyi
+kuulumattomiin kahakan tuoksinassa.
+
+— Kukako minä olen? — kirkui Sebastiano, pannen käsivarret ristiin
+rinnalleen. — Olen mies.
+
+Ja Costantino nauroi äänekkäästi.
+
+— Näenpä, jumaliste, että olet mies!
+
+— Jätä ivasi. Se ei sovi sinulle, joka joka päivä käyt vuoriston
+kirkoissa rukoilemassa. Kuule sensijaan. Mitä teet täällä?
+
+— Mitä se sinua liikuttaa? Entä mitä sinä sitten teet täällä?
+
+— Olen tullut tänne, koska täällä on nainen, jota täytyy puolustaa.
+
+— Ja kuka tätä naista loukkaa?
+
+— Sinä loukkaat häntä. Mitä kävit etsimässä hänen talostaan Nuorossa
+tänä aamuna? Ja mitä on sinulla täällä tekemistä? Miksi ei toverisi
+tule, sensijaan että valitsee sinut lähetikseen? Hän pelkää nyt, tuo
+uljas mies, hän pelkää. Nainen ei enää ole yksin, jotta hän rohkenisi
+lähestyä.
+
+Costantino, joka tällävälin oli istuutunut, liikahti noustakseen
+pystyyn. Mutta hän näki edessään Mariannan kalpeana, huulet väristen,
+ja jäi istumaan, äkkiä hilliten itsensä ja luoden vastustajaansa
+ivallisia katseita.
+
+— Ja sinä, joka olet niin uskalias, miksi et mene sanomaan näitä
+asioita hänelle, sensijaan että laskettelet niitä minulle?
+
+— Olethan hänen lähettinsä. Sanon sen nyt sinulle. Mutta ole varma
+siitä, että vielä sanon sen hänellekin. Ja tilaisuus on kyllä
+tarjoutuva. Ja tämä sinun vielä täytyy sanoa hänelle: Muistakoon mikä
+hän on ollut, älköönkä kuvitelko, että hänen arvonsa on kohonnut.
+Marianna Sirca on liian hyvä joutuakseen hänelle. Simone Sole on yhä
+vain hänen palvelijansa. Ja jos Marianna on menettänyt järkensä, niin,
+jumaliste, onpa toisia, jotka ovat säilyttäneet järkensä...
+
+Silloin Marianna horjahti eteenpäin, ja näytti kaatuvan kumoon, nyrkit
+ojennettuina, polvet notkuen.
+
+— Isä, — hän huusi, — sanokaa toki hänelle, että hän on vaiti ja menee
+tiehensä!
+
+Berte Sirca heilutti käsiään rauhoittaakseen heitä kaikkia.
+
+— Hiljaa, hiljaa, lopettakaa jo! Nämä ovat perheasioita, jotka
+järjestämme keskenämme.
+
+— Te! — virkahti Sebastiano kääntyen halveksivasti vanhuksen puoleen. —
+Teiltä, totisesti, tyttärenne ei voi toivoa asioidensa järjestämistä.
+Ja sinä, serkku, aja vain minut pois, ja jos näet hyväksi, huuda
+sisälle palvelijasi ja usuta koirasi kimppuuni. Siitä huolimatta
+puolustan sinua itseltäsi, niinkuin puolustetaan mielipuolta. Ja
+kuuntele nyt minua, kuunnelkaa te kaikki. Huutaminen on turhaa. Lähetän
+sen sanan Simone Solelle, että varokoon koskaan enää lähestymästä
+sinua, Marianna Sirca. Muuten, tämän pyhän ristinmerkin kautta, tapan
+hänet kuin metsäsian, kuin ketun, joka hiipii navettaan.
+
+Hän sieppasi hatun päästään ja teki ison ristinmerkin valkean yli,
+halkoen kädellään liekkiä. Marianna Sirca oli uudelleen ylpeänä
+oikaissut vartalonsa.
+
+— Ja minä sanon sinulle, Sebastiano Sirca, että sinun sanasi ovat kuin
+tuuli, joka puhaltaa ohi.
+
+— Hyvä. Mutta pidä varasi, nainen. Ja käännyn sinun puoleesi,
+Costantino Moro, jonka sanotaan uskovan Jumalaan. Koeta olla
+välittäjänä. Jollet sitä tee, niin ehkä saat Jumalasi edessä vastata
+siitä, mikä tapahtuu.
+
+Costantino katseli häntä yhä ivahymyin.
+
+— Jumalan edessä vastaan omista rikoksistani enkä sinun rikoksistasi!
+Eikä Simone Sole voi pelätä miestä sellaista kuin sinä. Mikä oikeuttaa
+sinua esiintymään kohtalon kaitsijana?
+
+— Tämäkö on vastauksesi?
+
+— Tällä kertaa kylläkin. Myöhemmin vastaan sanoihin, jotka olet
+kohdistanut minuun. Nyt olen toisen talossa. Mutta voimmehan poistua
+täältä alueelle, joka ei ole Marianna Sircan omistama, ja siellä voin
+oitis paremmin vastata kysymyksiisi.
+
+Marianna sanoi:
+
+— Ei kellään minun talossani eikä sen ulkopuolella ole oikeutta
+kiistellä minua koskevista asioista. Minä määrään itse itsestäni, sen
+toistan. Eikä edes isälläni, joka on täällä läsnä, ole määräämisvaltaa
+minuun.
+
+Berte nyökäytti myöntäen päätään ja kävi vakavaksi ja surulliseksi.
+
+Sebastiano oli noussut, hyväksyen Costantinon haasteen. He katsoivat
+toisiinsa pesän liekkien lomitse kuin kaksi verivihollista, he,
+jotka eivät koskaan ennen olleet toisiaan kohdanneet, ja joilla ei
+mieskohtaisesti ollut mitään vihan aihetta. Mutta äkkiä Costantino
+taivutti päänsä taapäin ja tuntui kuuntelevan kolkon hiljaisuuden
+vallitessa vieressään räiskähteleviä liekkejä.
+
+— Ei, tällä kertaa minulla ei ole enää mitään sinulle sanottavaa. Jos
+Jumala tahtoo, kohtaamme toisemme toiste, hän sanoi tyynesti.
+
+Sebastiano ei liioin lausunut vaatimusta. Hän palasi ratsunsa luo,
+keikahti sen selkään ja ratsasti talon editse pois. Ja taas hänen
+varjonsa pimitti kuun valon. Hänen hevosensa kavioiden töminä kuului
+vielä kauan yön hiljaisuudessa.
+
+Marianna oli istuutunut. Vastoin hänen tahtoaan ahdistuksen ja
+pelonkyynelet vuotivat hänen silmistään. Costantino puhalsi liekkeihin
+ja hänen kumartuessaan hänen rukousnauhansa — pieni punahelminen
+rukousnauha, joka näytti pistiäistammen marjoista tehdyltä —putosi
+hänen vyöltään kilahtaen lieden kiville.
+
+Tämä vähäinen melu näytti herättävän heidät kaikki. Berte Sirca risti
+kädet polvelleen ja mutisi Costantinon ottaessa ylös rukousnauhaansa:
+
+— Kaikki paha johtuu siitä, että unhoitamme Jumalan ja että meidän
+täytyy kuolla. Marianna, tyttäreni, kuule mitä sanon: Minulla on se
+tunne, että kuolinhetkeni lähestyy ja että puhun sinulle vapaana
+maailman asioista. Kuule siis, Marianna, älä syökse turmioon kahta
+kristittyä ihmistä. Sillä, katso, Simone voi vielä pelastua, ja
+Sebastiano niinikään, jos sinä tahdot. Mutta sinä tahdot heidän
+tuhoaan. Marianna, meidän täytyy kaikkien kuolla. Elämä on lyhyt kuin
+tie tästä talosta tuohon puuhun, kun sitävastoin iankaikkinen elämä on
+ääretön.
+
+— Minä en voi tehdä mitään, — sanoi Marianna. — Tiedän kyllä, että
+elämä on lyhyt, mutta juuri sentähden, että sen tie on lyhyt, on se
+astuttava päähän asti, kääntymättä. Sen tuomarina, mikä sitten seuraa,
+on yksinomaan Jumala.
+
+Silloin isä kääntyi Costantinon puoleen.
+
+— Mitä sinä tähän sanot? Uskotko Jumalaan?
+
+— Minäkin uskon, että hän yksin on tuomari, niin olen aina ajatellut.
+Marianna, miksi et sano isällesi koko totuutta?
+
+Silloin Marianna nousi ja sanoi varmalla äänellä:
+
+— Isä, kaikki on lopussa minun ja Simonen välillä.
+
+Ja hän meni huoneeseensa, sulkeutui sinne ja istuutui pienen ikkunan
+ääreen. Kuu säteili keskellä taivasta, joka oli kirkkaan sininen kuin
+kesäaamun koittaessa, ja jokainen ruohonkorsi levitti suloisinta
+tuoksuaan. Mutta väliin kaikui sarvipöllön huuto, tuntuen maan sydämen
+voihkinalta, sen vaikeroidessa salaisen ja parantumattoman kärsimyksen
+ahdistamana. Ja Marianna ajatteli, että hänenkin oli suljettava
+sisimpäänsä tuskansa, kätkettävä se näennäisen ilon ja suopean
+kohtalon verhoon, jonka elämä hänelle tarjosi. Hänen oli eläminen ja
+kuoleminen täten, nostamatta sen hunnun lievettäkään, joka peitti onnen
+salaperäisiä kasvoja.
+
+Ja hän kuvitteli olevansa voimakas, tukenaan niskasta kantapäihin
+ylpeyden vankka pylväs. Mutta silti hänen edessään tiheään salamoi
+lehtien lomista kumoittavassa kuun valossa Simonen kauniiden silmien
+välke, ja hänen rinnassaan soi hänen tyhjien lupaustensa kaiku. Silloin
+hänen sydämensä kapinoi, suru taisteli ylpeyden kanssa, niinkuin
+myrskyävä meri haurasta paalua vastaan. Ja hänen kyyneleensä putoilivat
+ikkunalaidalle ja vyöryivät siitä ruohikkoon, yhtyen kastekyyneliin,
+joita yö vuodatti maan helmaan.
+
+
+
+
+XII
+
+
+Costantino kulki samaa tietä kuin Simone vuotta aikaisemmin palatessaan
+turvapaikkaansa. Ja ympärillä levisi sama kuutamo ja sama keväinen
+sulo. Mutta hän ei ollut varma eikä vahva niinkuin toverinsa. Hän
+astui hiljaa lyhyin askelin kuin poika, vaikka hänellä oli passi,
+sillä täytyi silti pitää varansa, ettei häntä seurattu ja urkittu
+hänen olinpaikkaansa. Ja veihän hän mukanaan raskaan muiston Mariannan
+surusta ja hänen nöyryyttävät sanansa Simonelle.
+
+Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut palvelija parka, joka isäntänsä
+pakoittamana oli vienyt jollekulle loukkaavan lahjan, ja joka
+isännälleen toi vielä loukkaavamman vastalahjan.
+
+Mutta lisäksi Sebastianon solvausten muisto lakkaamatta kiihdytti häntä
+ytimiin asti. Silloin hän pysähtyi, ja hänkin, samoin kuin toverinsa,
+tunsi heräävän sisässään villipedon, joka pakoitti hänet kääntymään ja
+ajattelemaan palaamista Sebastianon luo, painaakseen takaisin hänen
+kurkkuunsa hänen oman verensä valelemina hänen lausumansa ylpeät sanat,
+aiheettomat solvaukset.
+
+— Minulle? Puhua minulle noin, sinä konna, sinä raukka! Odota, lurjus,
+odota, — hän huudahti äänekkäästi, uhaten pensasten varjoja.
+
+Sitten hän rauhoittui. Hän luuli kuulevansa kaukaista rukouksien
+muminaa. Ja yön hiljaisuus kantoi häntä edelleen kuin aalto, saattaen
+hänet unhoittamaan tuskansa. Ja hän astui kuin unissakävijä pitkin
+kapeita polkuja hopeanhohteisessa ruohikossa, läpi pensaiden ja
+varjojen. Ja Marianna ja Simone ja heidän intohimoinen kiintymyksensä,
+joka oli pikemmin vihaa kuin rakkautta, tuntuivat olevan hyvin kaukana,
+vastakkaisilla maan äärillä. Ja myöskin Sebastianon ylpeä uhma, hänen
+oma nöyryytyksensä ja kaunansa — kaikki tuntui hänestä varjolta.
+
+Mutta kaukainen askel, vierivä kivi, oksalta pyrähtävä lintu riitti
+säikyttämään häntä.
+
+Hän saapui perille ennen päivänkoittoa. Simone ei ollut luolassa.
+Hänkin oli kiinnittänyt nuoranpätkän kallioseinän nastaan ja rasvasta
+höyryävästä tuhasta, ympäri viskatuista luista ja paistetun lihan
+jätteistä Costantino päätteli tovereita olleen siellä aterioimassa tai
+salahankkeita punomassa hänen poissaollessaan. Hän istuutui väsyneenä
+sammuneen tulisijan ääreen. Hän joutui uuden vihanpurkauksen valtaan,
+jota seurasi suuri alakuloisuus. Ja hän alkoi mielikuvituksessaan
+puhua Mariannan kanssa, ikäänkuin tuo nainen olisi seurannut häntä,
+kuunnellen häntä istualtaan pimeässä rotkossa.
+
+— Näetkö? Olen pettänyt sinut. Kuka tietää, olisitko lausunut nuo
+sanat, jos olisit tuntenut koko totuuden. Kuka oikeastaan tietää
+mitään? Luulet, että Simone hylkää sinut rakkaudesta tai heikkoudesta,
+vaikka hän ehkä hylkääkin sinut turhamaisuudesta tai rohkeudesta...
+Kuka oikeastaan tietää mitään? Enhän minä ole sinulle poloiselle
+sanonut kaikkea. En ole kertonut sinulle, että nuo kolme rosvoa ovat
+vuoden kuluessa käyneet kolme kertaa Simonen luona, kehuneet ja
+imarrelleet häntä, ja että nuorin, Bantine Fera, nauroi kuullessaan,
+että Simone oli rakastunut ja sylkäisi ylenkatseellisesti saadessaan
+tietää, että Simone aikoi salaa solmia avioliiton ja ilmoittautua
+tuomarille. Tämä on oikea syy siihen, että Simone hylkää sinut, että
+hän häpeää rakkauttaan sinuun. Turhaan pidin hänelle nuhdesaarnoja
+ja sanoin: Simone, älä saata onnettomaksi naista, joka rakastaa
+sinua. Niin kauan kuin hän seisoi edessäni, ollessamme kahden, hän
+nauroi minulle ja saarnoilleni. Hän on tai luulee olevansa vahvempi,
+ja kuuntelee ainoastaan mielipyyteitään. Mutta kun tuli tuo toinen,
+Bantine Fera, joka on häntä vahvempi, hän alistui. Ja luulotellakseen
+itselleenkin olevansa vahva hän esitti tavallisen verukkeensa, ettei
+muka ollut tietänyt, mitä teki, että oli ollut lumottu, että sinä
+olit hänet lumonnut, mutta että hän nyt tahtoo olla vahva ja vapaa.
+Koska Bantine Fera hylkäsi naisen — joka ei ollut edes pikkuvarpaasi
+leikatun kynnen arvoinen — Simonekin sinut hylkää, Marianna. Ja silti
+hän rakastaa sinua, Marianna! Kuka voisi olla rakastamatta sinua? Jos
+jättiläiset vuorilta astuisivat alas, hekin polvistuisivat eteesi.
+Mutta Simone tahtoo matkia Bantine Feraa ja liioittelee. Häntä
+jäljitelläkseen hän juoksee hänen edessään kuin koira hevosen edessä.
+
+Ja Marianna näytti olevan tuossa tyynenä ja kelmeänä, kasvot käsien
+varassa, hiljaa toistaen sanojaan:
+
+— Sano hänelle minun puolestani, että hän on kehno mies!
+
+— Sen sanon hänelle.
+
+Hän tajusi, että hänen rohkeutensa puhua suoraan toverilleen ei
+johtunut hänen vapaasta vakaumuksestaan, vaan siitä, että hän oli
+raivoissaan, kun ei ollut tavannut häntä odottamassa, että tiesi
+hänen olevan tuon toisen seurassa, josta oli tullut isäntä, kaikista
+mahtavin. Ja hän lyyhistyi luolan nurkkaan kärsimään omasta puolestaan.
+Sitten uni valtasi hänet.
+
+Simone ei ollut kaukana. Ensimmäisen kerran tapahtui, ettei hän,
+kohdattuaan Bantine Feran, ollut seurannut tätä. Bantine Fera oli
+todellinen rosvo, johdonmukainen, vailla sydäntä, raaka. Hän kävi
+suoraan päämääräänsä. Minkä hän päätti, sen hän vei perille, tapahtui
+mitä tapahtui. Hän oli tehnyt murhan kostaakseen kärsimänsä solvauksen.
+Hän varasteli ja teki uusia murhia, ei sentähden, että olisi
+katsonut sitä oikeudekseen, vaan vaistonsa pakosta. Hän oli nuorin
+rosvokumppaneista, mutta hän ohjasi, hallitsi heitä.
+
+Välttääkseen häntä, odottaessaan Costantinon paluuta, Simone oli
+esittänyt verukkeeksi olevansa sairas. Ja todella hän oli sairas
+epävarmuudesta, rakkaudesta, tunnonvaivoista. Hän oli heittäytynyt
+pitkälleen vuorenhuipulle tähystelemään Costantinon tuloa, ja muisteli
+omaa paluutaan karjatarhasta aamun sarastaessa. Ja hän koetti olla
+ajattelematta Mariannaa, koska naisen ajatteleminen, jonka tähden
+täytyi menettää oma vapautensa, Bantine Feran väitteen mukaan oli
+heikkoutta. Jopa hän luuli kantavansa Mariannaa kohtaan kaunaa,
+melkeinpä vihaavansa häntä, ikäänkuin Marianna olisi aavistanut hänen
+tekemänsä rikoksen, ikäänkuin hän kaukaa, ja vaikka yhä vielä rakasti
+häntä, olisi hallinnut Simonea, ylläpitäen hänen heikkouttaan ja
+halveksittavan pulmallista tilaansa.
+
+Sitten hän alkoi taas ajatella ja kaihota Mariannaa.
+
+Mutta samalla hänen sisäinen ristiriitansa kasvoi. Hän oli tyytymätön
+itseensä. Hän tunsi ikäänkuin jakautuneensa kahteen osaan. Toinen
+seurasi Bantine Feraa hänen väkivaltaisille retkilleen, hänen
+lähtiessään anastamaan toisen rahoja ja tavaraa, hänen eläimelliseen
+pakoonsa väijyviltä urkkijoilta. Ja toinen puoli tunsi yhä rakkautta ja
+surua, oli Mariannan jalkojen juuressa; ja tämä suru ja tämä nöyryys
+sulivat epämääräiseksi iloksi.
+
+Ja ne taistelivat toisiansa vastaan, nuo hänen olemuksensa eri puolet,
+ne kohosivat ja luhistuivat alas taistellessaan, väsyneinä, mutta
+jälleen valmiina nousemaan ja kaatumaan.
+
+Nähdessään Costantinon palaavan Simone ei ollut laskeutunut luolaan.
+Hän ei tahtonut näyttäytyä heikkona, ei tahtonut myöntää odottaneensa.
+Silti hän odotti, sydän sykkien toivosta, että toveri tulisi etsimään
+häntä. Ja kun Costantino ei lähtenyt liikkeelle, hän alkoi itsekseen
+kiroilla hänen välinpitämättömyyttään. Hän päätti astua alas, vasta kun
+aamunkoite valaisisi puunlatvat ja kuu, niinkuin tuonnoin, pudottelisi
+terälehtiään kuin narsissi lähteen veteen.
+
+Costantino nukkui rauhallisesti. Hänen rukousnauhansa riippui
+ranteesta, ja herättääkseen hänet Simone veti sen rististä. Rento käsi
+nousi, kuin se olisi ollut ensimmäinen heräämään.
+
+Simone muisti selvästi aikaisemman, kerran ja tunsi vaistomaisesti
+sydämensä pohjassa mielihyvää, odottaessaan, että toveri kuvailisi
+hänelle Mariannan surua ja kenties hänen ihailuansakin. Hän asettui
+hänen mittaiselleen vahvalle miehelle soveltuvaan asentoon,
+pyssy kupeella, vartalo jäykkänä, kädet polvilla. Hän näytti
+epäjumalankuvalta, kasvot jäykistyneinä teennäisen levollisiksi, tiheät
+hiukset kiiltäen kuun hopeahohteessa, mustan lakin kehystäneinä, silmät
+puoleksi suljettuina, tuijottaen toveriin, joka vähitellen heräsi
+väristen ja oikoen jäseniään.
+
+Simone tunsi raivostuvansa nähdessään, miten vitkalleen Costantino
+heräsi. Hän luuli, että toveri teki niin tahallaan, kiusatakseen häntä.
+Kuta enemmän hän vitkasteli, sitä kärsivällisemmäksi Simone tekeytyi.
+
+Äkkiä Costantino aukaisi silmänsä ja kavahti istumaan, ikäänkuin olisi
+tahtonut pelästyttää häntä. Simone koetti hymyillä. Mutta toverin
+vakavasta ilmeestä hän huomasi, ettei pila ollut tässä paikallaan.
+Ahdistus ja uhma kuulsivat hänen silmistään. Hän kiristi hampaitaan
+voimatta enää hillitä itseään.
+
+— Antoivatko ne sinulle siellä unijuomaa? Puhu toki, miehenretku!
+
+Costantino katsoi häneen ihmetellen. Simone näytti hänestä
+muuttuneelta, näytti vähäpätöiseltä. Hän ei enää herättänyt hänessä
+pelkoa eikä kunnioitusta. — Tuntui siltä kuin Marianna olisi
+paljastanut hänet parilla sanalla.
+
+— Missä olet ollut? — kysyi Costantino ankarana.
+
+— Mitä se sinuun kuuluu. Nyt olen tässä. — Puhu siis. Näitkö hänet?
+
+— Näinpä kyllä.
+
+— Missä? Hänen kotonaanko?
+
+— Hänen karjamajassaan.
+
+— Vai karjamajassa.
+
+Valo ja lintujen liverrykset, jotka värähtelivät ulkona, tunkivat hänen
+sydämeensä. Hänen jäykkyytensä alkoi sulaa. Hän veti kädet polvilta,
+painoi lakkia syvemmälle otsalleen ja taivutti päänsä.
+
+— Miksi karjamajassa? — hän kysyi puoliääneen, ikäänkuin itsekseen.
+
+— Sentähden, että hän on ollut sairas ja on lähtenyt toipumaan maalle.
+
+— Vai onko hän ollut sairas! — hän sitten sanoi miettiväisenä. Mutta
+tuossa tuokiossa hän jo häpesi heikkouttaan. — No niin! — hän huudahti,
+laskien jälleen kädet polvilleen. Naisilla on aina joku tauti, tai he
+teeskentelevät olevansa sairaita.
+
+— Simone! Marianna ei ole kuin muut naiset, hänen ei tarvitse
+teeskennellä.
+
+— Kas vain, mies, näytätpä olevan rakastunut häneen.
+
+— Marianna ei ole minua varten.
+
+— Miten tuon sanot! Pelkäätkö, että minä voisin tulla mustasukkaiseksi?
+
+— Ethän voi tulla mustasukkaiseksi, koska Marianna ei ole sinua varten.
+
+Simone teki päänliikkeen ja eleen, jotka oli tarkoitettu uhkaukseksi,
+mutta jotka sensijaan ilmaisivat yllätystä ja loukkautumista.
+
+— Jumal'avita, tahdotpa saada minut raivoihini tänä aamuhetkenä,
+Costantino Moro. Mutta tämä jo riittää. Minulla on vakavammat ajatukset
+mielessä. Nyt ei ole enää aikaa loruihin. Kerro, miten suoriuduit
+tehtävästäsi.
+
+— Siitä on varsin vähän kerrottavaa. Kävin siis hakemassa häntä
+vuoriston karjamajasta. Tapasin hänet istumassa tammen juurella
+keskellä ruohoaukiota. Ensin hän suuresti ilostui. Sitten hän ymmärsi
+ja vaipui jälleen levollisuuteen... kuolon levollisuuteen.
+
+— Ja mitä hän lopulta sanoi? Sen tahdon tietää.
+
+Costantino epäröi. Hän vaistosi, mitä tapahtuisi, ja hänestä tuntui
+kuin hän olisi ollut olkikasan edessä, tulukset kädessä. Tarvittiin
+vain kipinä, niin tuli olisi syttynyt. Ja samalla hän ajatteli, että
+oli välttämätöntä sanoa totuus; se oli välttämätöntä ja oikein. Usein
+tulipalokin on hyödyllinen.
+
+Simone kävi yhä kiihkeämmäksi. Hän tunsi, että toveri salasi häneltä
+totuuden, ja tahtoi jälleen hänen silmissään näyttää mahtavalta
+isännältä.
+
+— Puhu siis, lurjus. Näethän että odotan!
+
+— Mitä raivoat! Olisithan voinut tulla alas rotkoon heti kun näit minun
+palaavan. Olithan tuolla ylhäällä.
+
+— Olinpa kyllä. Mitä se sinuun koskee? Tarvitseeko minun tehdä sinulle
+tiliä teoistani?
+
+— Bantine Feralle näyt olevan velvollinen tiliä tekemään!
+
+— Niin juuri Bantine Feralle. Hän on mies, eikä sellainen vetelys kuin
+sinä.
+
+— No hyvä. Lähetä sitten Bantine Fera Marianna Sircan luo kuulemaan
+hänen vastauksensa!
+
+— Kas vain, ärsytät minua, riittää jo! — huusi Simone, tarttuen
+kekäleeseen, ikäänkuin sillä lyödäkseen häntä. — Jos olet kateellinen
+Bantine Feralle, puhumme siitä myöhemmin. Se on eri asia. Nyt...
+
+— Eipä niinkään. Se ei ole eri asia, — sanoi Costantino, jonka
+sisimpään toveri oli osunut. — Bantine Fera ja Marianna Sirca ovat
+sinun ristisi poikkipuut, ja kuuluvat siis yhteen. Bantine viekoittelee
+sinua kuin paholainen eroamaan hänestä...
+
+— Mutta olethan sinä ensiksi neuvonut minua, etten häntä tavoittelisi,
+etten syöksyisi turmioon hänen tähtensä.
+
+— Ja miksi et silloin noudattanut neuvoani? Ei, hitto vieköön, minulle,
+jolla oli hyvät tarkoitukset, sinä nauroit; palasit tuon naisen luo,
+lupasit hänelle tekeväsi kaiken mitä hän tahtoi, jopa naidakin hänet,
+ja olet saanut hänet ilmaisemaan salaisuutensa kaikille, olet pannut
+hänet alttiiksi vainolle, pilkalle, kaikkien moitteille. Olet tukkinut
+kaikki tiet hänen ympäriltään, jotta hän jäisi yksin sinun kanssasi, ja
+kun hän näin oli eristetty, hylkäsit hänet, sanomatta hänelle mitään,
+ainoastaan sentähden, että mahtipontinen pahantekijä sanoi sinulle
+olevan häpeäksi rakastaa naista ja pysyä hänelle uskollisena. Niin,
+niin, hylkäsit hänet sanomatta hänelle mitään, ja jo aikaa sitten
+hylkäsit hänet ajatuksissasi. Hän luuli vielä olevansa mielitiettysi,
+mutta hänet olikin hylätty, ja sinä samoilit tekemässä pahaa kumppanisi
+kanssa. Eikä sinulla edes ole ollut rohkeutta mennä sanomaan hänelle
+totuutta. Lähetit minut, niinkuin orjan, niinkuin sanansaattajan, joka
+ei ole syyllinen. Ja nyt sanon sinulle...
+
+Hän kertoi hänelle sanasta sanaan Sebastianon terveiset, mutta epäröi
+mainita Mariannan terveisiä.
+
+Simone kuunteli, kekäle kädessä, tyrmistyneenä. Hänen silmänsä
+säikkyivät vihasta, vihasta kaikkia kohtaan. Hänen vihansa kohdistui
+Sebastianoon, joka aina hänen mielestään oli ollut välinpitämätön,
+Mariannaan, joka oli hänessä herättänyt rakkaudentunteen, Bantine
+Feraan, joka oli vieroittanut hänet Mariannasta, ja Costantinoon, joka
+sanoi hänelle totuuden. Salainen raivo sai hänet kähisemään. Villipeto
+alkoi herätä hänessä.
+
+— Vaiti, heittiö! Etkö häpeä, ettet pessyt hänen suutaan hänen
+verellään? Älä puhu enää. Et tiedä, mikä olet miehiäsi!
+
+— Sinäpä et tiedä, mitä teet ja mikä olet, — intti Costantino, lujana,
+liikkumattomana, ikäänkuin valmiina odottamaan hyökkäystä. — Olet
+raukkamainen mies. Minun tulee sinua surku.
+
+Simone hypähti kädessään kekäle kuin palava nuija ikään.
+
+— Joko pidät suusi, tai suljen suusi tällä.
+
+— Koeta vain kajota minuun, niin toistan sinulle nekin terveiset, jotka
+Marianna käski minun viedä perille sinulle.
+
+Silloin Simone karkasi hänen kimppuunsa ja iski häntä takaa päähän
+kekäleellä. Kipinät näyttivät satelevan Costantinon hiuksista. Mutta
+hän vain hiukan taivutti päätään taaksepäin, mikä liike oli hänelle
+ominainen, vaistomaisesti tunnustellen karvalakkiaan, josta hajahti
+palaneen käry. Ja hän virkkoi, huutamatta, nousematta, silmiäänkään
+kohottamatta, jotka olivat täynnä kyyneliä:
+
+— Hän sanoi, että olet kehno mies!
+
+Simone parkaisi ja syöksyi ulos rotkosta, palava kekäle kädessä,
+ikäänkuin olisi lähtenyt sytyttämään maailman paloon.
+
+
+
+
+XIII
+
+
+Puolipäivän aikaan sää oli käynyt harmaaksi, melkein koleaksi.
+
+Marianna istui lieden ääressä niinkuin oli istunut Nuorossa olevassa
+talossaan pitkinä talvipäivinä odottaessaan, ja jälleen tuntui hänestä
+kaikki, Costantinon käynti, Simonen terveiset, Sebastianon raa’at
+uhkaukset, unelta.
+
+Mutta kun hän katsoi ulos ikkunasta ja näki tuulen huojuttavan puiden
+latvoja, hän ajatteli, että Costantinon käynti oli järkyttänyt kevään
+rauhan, jättäen karjatarhaan ahdistavan levottomuuden.
+
+Mutta parempi oli näin elää surullisessa varmuudessa kuin turhan
+odotuksen nöyryyttävässä epävarmuudessa.
+
+Hän oli sinä päivänä päättänyt palata Nuoroon. Mutta heti puolipäivän
+jälkeen, kun satuloitu hevonen jo odotti keskellä ruohokenttää olevan
+tammen juurella, sää kävi vielä uhkaavammaksi. Alkoi sataa. Tuuli
+pieksi metsää, joka lakkaamatta suhisi.
+
+Vietyään hevosen takaisin isä loi tyttäreensä salaisen katseen.
+Hänen rohkea Mariannansa oli rauhallinen, ja vanhus tajusi, että
+jännittävä näytelmä nyt oli loppunut ja vaara vältetty. Silti hän
+ei tuntenut olevansa oikein tyytyväinen. Entistä enemmän hän ihaili
+vaiteliasta tytärtään, mutta tyytyväinen hän ei ollut. Hän olisi
+tahtonut nähdä hänen itkevän. Hän asettui ikkunan ääreen ja seisoi
+siinä hetken katsellen ulkona riehuvaa rumaa ilmaa, kädet ristissä,
+voimattomana hillitsemään myrskyn raivoa. Sitten hän alkoi ommella
+nahkaista tupakkakukkaroa, ja senjälkeen raapia hiehonsorkkaa, jonka
+sarviaineesta hän aikoi tehdä lusikan hapanta maitoa varten. Tämäntästä
+hän kohotti katseensa, nähdäkseen millainen ilma oli. Koko taivaanranta
+oli nyt yhtenä aallehtivana pilvenä. Tuuli raastoi sinne tänne veden
+peittämää niityn heinää. Itse maa näytti järkkyvän.
+
+Marianna havahtui viimein horrostilastaan. Hän luuli kuulevansa
+keskeltä myrskyn pauhinan askelia, joita hänen sydämensä säesti
+tykinnällään. Ja hän hulmahti kasvoiltaan punaiseksi, ensin
+mielenliikutuksesta, sitten häpeästä. Hän olisi tahtonut ottaa
+sydämensä pivoonsa ja puristaa siitä veren kuin rypäletertusta mehun.
+Mutta askelet kuuluivat jatkuvasti, ja Marianna kohosi varpailleen
+paremmin nähdäkseen.
+
+Isä huomasi oitis hänen levottomuutensa.
+
+— Älä ole huolissasi tämän pahan ilman takia, — hän sanoi arasti. — Ei
+sitä kestä kauan. Äläkä ajattele lähtöä tällä säällä. Tottele isääsi,
+joka tarkoittaa parastasi.
+
+Marianna ei kuunnellut häntä. Hän tarkkasi yhä askelia, ja hänestä
+tuntui, että joku astui hänen päänsä yli, itsepintaisesti tallaten sitä
+kantapäillään.
+
+Isä luovutti hänelle lopulta paikkansa ikkunan ääressä. Kookas
+palvelija astui samassa sisään ajettuaan elukat navettaan ja istuutui
+valkean ääreen. Hänen sormistaankin valui vettä, ja ennen pitkää hänen
+ympärilleen muodostui kostea kehä, ja kuivavista vaatteista nousi
+kauttaaltaan höyryä. Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin tuulen ja
+sateen kohinaa. Ei kukaan puhunut. Mutta tämäntästä molemmat miehet,
+ikäänkuin odottaen jotakin epämääräistä, katsoivat toisiinsa ja sitten
+Mariannaan.
+
+Marianna istui liikkumattomana ikkunan ääressä. Navetan pieni kissa oli
+hypähtänyt ikkunalaudalle, tuijottaen ulos suurin ja levottomin vihrein
+silmin. Se tuntui näkevän jotakin niityn laidassa, metsässä. Sitten
+se alkoi Mariannan tavoin odottaa. Yhtäkkiä se hyppäsi permannolle ja
+katosi.
+
+Koirat haukkuivat. Sade lakkasi ja pilvet alkoivat haihtua. Ja metsän
+yläpuolelle sinivihreälle taivaalle ilmestyi kuu.
+
+Silloin Marianna näki Simonen tulevan esiin metsästä ja lähestyvän
+nopeasti ruohoaukiota pitkin, melkein kahlaten tuulen vielä
+heiluttamassa ruohossa. Hänen silmänsä kiilsivät kalpeissa
+kasvoissa, pyssynpiippu säihkyi kuin silmä, joka valvoi omistajansa
+turvallisuutta, tähystellen mahdollisesti takaa ajavia vihollisia.
+
+Marianna meni lieden ääreen ja sanoi molemmille miehille:
+
+— Älkää liikkuko paikoiltanne! —
+
+Sitten hän läksi keittiöstä sulkien oven jälkeensä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän sulki ulkoa huoneensa ovenkin ja asettui sen eteen, ikäänkuin
+estääkseen Simonea astumasta sisään taloon. Ei, hän ei enää koskaan
+saanut käydä sisälle. Ja talo näytti vuodattavan kyyneliä hänen
+ylitseen räystäästä yhä tippuvin sadepisaroin. Ja itkihän koko luonto
+vielä, vaikka rajuilman raivo jo oli asettunut ja taivas aukeni kuin
+iso kostea silmä.
+
+Simone astui suoraan hänen luokseen. Hänen vaatteistaan valui vesi
+virtanaan. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet väsymyksestä ja kiireisen
+matkan ponnistuksesta. Mutta silmät paloivat melkein julmina.
+Mariannassa ne herättivät surkua ja pelkoa. He katsoivat, niinkuin
+kerran aikaisemmin, toisiaan suoraan silmän pohjaan. Ja he tunsivat
+toistamiseen olevansa yhdenvertaisia ylpeydessään ja surussaan,
+niinkuin olivat olleet orjuudessa ja rakkaudessa.
+
+— Marianna, — hän sanoi pysähtyen hänen eteensä, niin lähelle, että
+kasteli hänen vaatteitaan märillä vaatteillaan. Olet lausunut minulle
+sanan, joka sinun täytyy peruuttaa.
+
+Marianna katseli häntä vastaamatta, painautuen ovea vasten ja
+järkähtämättömästi päättäen olla avaamatta, vaikka mies koettaisi
+käyttää pakkoa.
+
+— Vastaa, Marianna. Miksi et vastaa? Näethän, että olen tässä ja etten
+ole kehno mies.
+
+Mariannan huulille nousi lievä ivan hymy, ja hän loi katseen kauas ja
+lähelle, ikäänkuin tutkien, millaisten vaarojen keskeltä Simone oli
+tullut. Silloin nuori mies tarttui hänen ranteisiinsa, piti häntä kuin
+naulittuna oveen, puhuen läheltä hänen kasvojaan:
+
+— Vastaa! Miksi sanoit, että olen kehno mies? Olenko tehnyt sinulle
+väkivaltaa? Olisin voinut tehdä tuona iltana täällä ja sitten
+talossasi, ja myöhemmin missä tahansa, ja nytkin voisin tehdä, mutta en
+tee, näethän. Vastaa!
+
+Marianna katsoi häneen uudelleen silmien raosta, huulet jäykkinä,
+kasvot kelmeinä, mutta päättäväisinä.
+
+— Et tahdo vastata minulle! Toiste olet kyllä minulle vastannut. Minäkö
+olen kehno mies? Mitä olen sinulta vaatinut, ollakseni kehno? Olenko
+ehkä pyytänyt sinulta rahojasi, omaisuuttasi? Vai olenko vaatinut sinun
+ruumistasi? Olen pyytänyt sinulta ainoastaan rakkautta, ja rakkautta
+olet minulle suonut. Mutta minäkin olen antanut sinulle rakkautta;
+olemme samanarvoiset; olemme vaihtaneet sydämemme Mutta sinä tahdoit
+minulta enemmän, tahdoit vapauteni, ja sitä, jumaliste, en sinulle
+anna, sillä olen velkapää antamaan sen toisille ennen sinua, äidilleni,
+isälleni ja sisarilleni... Minäkö olen kehno mies? — hän yhä kysyi
+käheänä, suunniltaan raivosta Mariannan vaikenemisen vuoksi. — Sinä
+tahdoit minua kehnoksi, sinä tahdoit lähettää minut vankilaan, sinä
+tahdoit kytkeä minut itseesi kuin koiran ketjuihin... Sinä...
+
+Äkkiä hän vaikeni ja hellitti otteensa, kasvot valkoisina, kylminä
+kauhusta. Marianna oli sulkenut silmänsä, jotta ei näkisi häntä,
+ja horjahti hiljaa ovea vasten. Sitten hän luhistui alas portaiden
+astuimelle, ja Simone luuli ottaneensa hänet hengiltä. Hän laskeutui
+hänen jalkojensa juureen, niinkuin aikaisemmin, istuen kostealla
+nurmella, tarttui uudestaan hänen käsiinsä ja katsoi häneen
+rukoilevasti.
+
+— Marianna, Marianna? Vastaa minulle!
+
+Taas kaikui Simonen ääni, hyvän Simonen, niinkuin tuona iltana. Mutta
+Marianna oli vaiti, katse maassa, epävarmana, suljettuna Simonen
+tuskalta, niinkuin oli ollut hänen vihaltaankin.
+
+— Marianna, vastaa minulle; minä se olen, sinun Simonesi. Näethän, että
+olen tullut. Olen täällä, ota minut jälleen, tee minulle mitä tahdot,
+Marianna, anna minulle anteeksi. Sano minulle ainakin, että annat
+minulle anteeksi.
+
+Hän ei vastannut. Hän oli kuollut Simonelta. Ja Simonekin tunsi
+selvästi, että Marianna oli häneltä kuollut. Ja hän sieppasi lakin
+päästään ja heitti sen pois, samoin hän tempaisi pyssyn olaitaan ja
+viskasi sen maahan, väännellen käsiään epätoivoissaan. Hän soperteli
+katkonaisia sanoja, mielettömiä uhkauksia, kirouksia itseään ja muita
+kohtaan. Marianna pysyi tunnottomana, sokeana ja kuurona, kuolleena
+kaikelle.
+
+— Mitä oikeastaan olen tehnyt? — kysyi Simone hiukan toinnuttuaan.
+Ja hän ojensi kätensä ja otti jälleen lakkinsa, jonka painoi syvään
+otsalleen. — On totta, että talosi oli urkkijoiden saartama. Ehkä
+syy oli minun, kun minun lujan miehen tavoin olisi pitänyt säilyttää
+salaisuutemme. Ja minun olisi pitänyt lähteä etsimään pappia. Sensijaan
+lähetin äitini. Ja näin joutuivat sisareni tuntemaan salaisuutemme,
+jopa naapurinaisetkin... Menettelin todella kuin typerä nainen. Mutta
+jos syy olikin minun, niin oli talosi joka tapauksessa urkkijoiden
+ympäröimä, ja velvollisuuteni oli välttää vangituksi joutumista sinun
+talossasi, jotta en olisi tuottanut sinulle sitä surua ja häpeää.
+Ymmärrätkö minua, Marianna? Sano minulle ainakin, että ymmärrät minua.
+Näethän, että puhun kuin olisin sinun omatuntosi. Mutta sinä vaikenet,
+et vastaa.
+
+Marianna avasi silmänsä ja katsoi häneen. Ja hänen silmänsä olivat
+käyneet rauhallisiksi, niinkuin muinoin. Mutta ne olivat liian
+rauhalliset, ikäänkuin olisivat katsoneet kaukaa paikasta, missä ollaan
+varmoja, mistä käsin arvostellaan asioita intohimottomasti, kuin
+toisesta maailmasta.
+
+Simone otti pyssynsä ja laski sen polvilleen. Sitten hän taas tarttui
+Mariannan käteen, joka oli kylmä ja rento.
+
+— Käsität syyn, Marianna. Marianna parkani! Käsitäthän. Täälläkin,
+karjamajassasi, on väijymässä joku, joka tahtoo tehdä minulle pahaa.
+Niin ainakin on minulle kerrottu. Sentähden en ole tullut. Anna siis
+minun joutua kiinni, anna tappaa minut edessäsi. Puhu, sano minulle
+yksi ainoa sana. Ja, hän lisäsi hiljaa, mutta kallistaen päänsä melkein
+häveten sanojaan: — Kun oikein ajattelemme tuota aikomustamme, niin se
+oli mieletön... Marianna, lasten tuumia. Nyt emme enää ole lapsia. Ja
+lisäksi sinä olet rikas ja minä köyhä.
+
+Silloin Marianna näytti jälleen elpyvän. Hän punastui, eikä vetänyt
+pois kättään toisen otteesta, vaan sanoi hiljaa, tyynesti.
+
+— Tämänhän sinä tiesit hyvin. Ja jos minä olin rikas sinun edessäsi,
+joka olit köyhä, sinä olit köyhä minun edessäni, joka olin rikas...
+
+Simonekin punastui. Hän ei enää käsittänyt mitään, niin hän ainakin
+luuli. Hän oli väsynyt kaikesta, minkä oli sanonut, samoin kuin
+pitkästä jalkamatkastaan. Kaikki vaiva oli turhaa. Hän olisi vain
+kerran vielä tahtonut laskea päänsä Mariannan polville ja nukahtaa
+siihen.
+
+Äkkiä kuitenkin uhma valtasi hänet. Eihän Marianna ollut peruuttanut
+solvaustaan. Ei hän sitä vielä nytkään peruuttanut, vaikka näki hänet
+niin väsyneenä ja masentuneena jalkojensa juuressa. Päinvastoin hän
+lausui uusia solvauksia. Mutta jos Marianna ei tahtonut avata hänelle
+oveaan, ei hän silti aikonut lähteä tiehensä kuin kerjäläinen, jolta
+kielletään almu. Hän ajatteli, miten Bantine Fera ilkkuisi häntä, jos
+tämän tietäisi. Ja villipeto taas liikkui hänen sisässään. Hän alkoi
+läähättää, nosti pyssyn olalleen ja muisti, että oli lähtenyt rotkosta
+kekäle kädessä aikoen sytyttää palamaan Mariannan karjatarhan ja hänen
+talonsa, tappaa karjan ja palvelijat, hänen sukulaisensa ja hänetkin,
+ellei hän peruuttanut sanaansa. Hän näki edessään kaiken punaisena
+kuin veri. Vesi, joka oli imeytynyt hänen vaatteisiinsa, sekoittui
+hänen hikeensä ja lämpeni. Ja hänestä tuntui, että hän oli kokonaan
+siitä hirvittävästä haavasta vuotavan veren tahraama, jonka Marianna
+loukkaavalla sanallaan oli iskenyt hänen sydämeensä.
+
+Mutta Mariannan katse hillitsi hänet. Eikä hän herjennyt katsomasta
+Simoneen vaieten, pää hiukan kallellaan. Tämä asento palautti Simonen
+mieleen Costantinon, ja hän ajatteli, että Mariannakin ehkä tiesi
+kaiken, että hän oli seurannut häntä kuluneina harhailun kuukausina,
+hänen vaivuttuaan orjuuteen, joka oli tuhat kertaa pahempi kuin
+aikaisempi orjuus, ja että Marianna nyt katseli häntä omantuntonsa
+pohjasta. Hän painoi alas päänsä, hänen korvansa suhisivat ja hän oli
+kuulevinaan äänen, Costantinon tai Bantine Feran äänen, ja ehkä oman
+äänensäkin, joka toisti Mariannan solvaavan sanan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Silloin hän kavahti pystyyn raivostuneena itselleen ja pakeni juosten
+niityn poikki.
+
+Nyt vasta Marianna alkoi vapista pelosta. Hän luuli, että Simone
+lähti tekemään itselleen väkivaltaa, ja kaikkein ensiksi hänen
+vaistonsa veti seuraamaan pakenijaa ja huutamaan häntä pysähtymään.
+Mutta ylpeys naulitsi hänet liikkumattomaksi, mykkänä oveen. Ja
+seuraavassa silmänräpäyksessä sisäinen ääni alkoi huutaa, että hän
+oli ollut kohtuuton, että oli sanonut Simonelle verisen solvauksen
+korostaessaan hänen köyhyyttään ja omaa rikkauttaan. Hänkin oli ollut
+kehno vastatessaan hänen selityksiinsä ja puolustukseensa pelkällä
+solvauksella. Taaskin he olivat samanarvoisia. He saattoivat rientää
+kuinka kauas tahansa. Heidän täytyi kuitenkin seurata samaa tietä ja
+aina kohdata toisensa lepohetkinä.
+
+Sillä aikaa Simone oli kadonnut metsään. Iltahämärän varjot peittivät
+hänen jälkensä.
+
+Marianna katsoi ylös. Taivas oli aivan selkeä, vihreänsininen; kuu
+kumotti yläpuolella metsää, joka vielä oli läpeensä sateen kastelema.
+Sen valo heijastui edessä leviävästä niitystä, joka näytti kirkkaalta
+lammelta. Hiljaisuudessa hän luuli yhä kuulevansa Simonen askelet. Ja
+hän seurasi niiden kaikua täynnä ahdistusta ja murhetta, ajatellen
+sydämessään, että Simone poistui ainaiseksi. Mutta sisimmässään,
+sydäntäkin syvemmällä, hän tunsi, ettei niin sittenkään kävisi.
+
+Hän huokasi syvään ja riensi avaamaan keittiön oven. Palvelija oli
+totellut, hän ei ollut liikkunut paikaltaan. Isä taas oli tyttärensä
+lähdettyä juossut ikkunan ääreen, oli nähnyt Simonen tulevan ja sitten
+taas rientävän pois, ja nyt hän jännityksissään odotti hänen paluutaan.
+
+Nähdessään tyttärensä kasvot kalpeina, piirteet vääntyneinä ja silmät
+kosteina, vaikka niistä ei vuotanutkaan kyyneliä, hän meni tytärtään
+vastaan, rohkenematta kysyä mitä oli tapahtunut. Hän vain katseli häntä
+ja tunsi, että jotain kamalaa jo oli tapahtunut, pahempaa kuin jos
+Simone olisi ahdistanut Mariannaa tai surmannut hänet.
+
+Sanaakaan sanomatta tytär asettui ikkunan ääreen, ja pimeä keittiö
+vaipui taas hiljaisuuteen. Molemmat miehet loivat vähän väliä toisiinsa
+katseen, odottaen mieli raskaana. Äkkiä koirat ulkona alkoivat haukkua
+pitkään, valittaen, ja Marianna harhaili levottomana oven ja ikkunan
+välillä. Hän näytti aavistavan, että ulkona metsän salaperäisessä
+kätkössä tapahtui jotain kaameata, ja viittasi kädellään koiria
+vaikenemaan, jotta hän kuulisi paremmin.
+
+Pyssynlaukaus pamahti selvästi lähellä. Kaiku toisti sen, ja vielä
+toinenkin kaukaisempi kaiku.
+
+Marianna päästi huudon, ikäänkuin vastaten kutsuun.
+
+Ja hän juoksi ulos, tällä kertaa miesten seuraamana.
+
+He löysivät Simonen lähteen luota, kallioiden juurelta, juuri samasta
+paikasta, missä palvelija oli nähnyt hänet eräänä kesäkuun päivänä
+hänen ensi käyntinsä jälkeen karjatalossa.
+
+Marianna, joka riensi isänsä edellä hätääntyneenä etsien ja juosten
+ennen heitä metsään kuin haavoittunut hirvi, näki hänet ensiksi.
+Simone oli polvillaan lähteen edessä, kädet kouristaen kalliota. Hän
+näytti yrittävän nousta pystyyn. Hänen selässään oli pyssy, jonka
+piippu välkkyi kuutamossa, turhaan nyt valvoen haavoitetun omistajansa
+turvallisuutta.
+
+Marianna ei valittanut. Hän tarttui Simonen olkapäihin auttaakseen
+häntä nousemaan. Haavoittunut nojasi hänen käsivarsiinsa, mutta
+Marianna horjahti taaksepäin ja vaipui istumaan kivelle hänen ruumiinsa
+painamana.
+
+Taas he olivat yhdessä. Hänen verensä valui Mariannan syliin. Marianna
+haki kädellään haavan kohtaa, tunsi veren siitä vuotavan kuumana
+sormilleen ja luuli, että Simone oli kauttaaltaan runneltu ja että veri
+virtasi hänestä joka taholta.
+
+— Simone, Simone!
+
+Mariannasta tuntui, kuin Simone olisi tahallaan näin antautunut hänen
+tuettavakseen, tarjoten hänelle verensä, niinkuin oli tuona iltana
+luvannut.
+
+— Ei niin, ei niin. Nouse, nouse.
+
+Nyt Marianna alkoi huutaa kauhu kurkussaan.
+
+Hetkeä myöhemmin miehet saapuivat juosten... He ottivat Simonen hänen
+sylistään ja läksivät kantamaan häntä taloa kohti. Veri pirskui
+heinikkoon. Marianna, joka seurasi askel askeleelta, tunsi olevansa
+kokonaan sen tahraama hiusten juurista jalkoihin asti.
+
+Ja nyt aukeni hänen ovensa jälleen Simonelle.
+
+Miehet laskivat hänet Mariannan vuoteeseen ja alkoivat riisua hänen
+vaatteitaan. Hän näytti nukkuvan, hiukset vielä kosteina sateesta,
+pää rentona leväten pieluksella. He saivat menetellä niinkuin
+parhaaksi näkivät. He ottivat pyssyn, josta hän ei koskaan luopunut,
+patruunalaukun, irroittivat vyön, riisuivat päällystakin ja nutun.
+Mikäli miehet ojensivat esineitä ja vaatteita, Marianna otti ne ja
+laski kaikki penkille.
+
+Nyt olivat tulleet heidän häänsä: kuolonhäät. Ja sisimmässään Marianna
+tunsi, että nämä olivatkin heidän oikeat häänsä. He kuuluivat
+toisilleen kuolemassa, iäisyydessä.
+
+Simonen povi, valkoinen kuin naisella, ja kupeensa virvilänkaltaisine
+syntymämerkkeineen, paljastuivat. Haava oli siinä, kahden kylkiluun
+välissä, pieni punainen reikä. Veri virtasi lakkaamatta tasaisesti kuin
+lähteen vesi.
+
+Palvelija kumartui tarkastamaan, silmä kokeneena kuin lääkärillä. Hän
+painoi haavan reunoja lujasti yhteen kahden sormen välissä, ja vapaalla
+kädellään auttoi isäntää kääntämään Simonen terveelle kyljelleen.
+
+— Haava ei olisi kuolettava, ellei luoti olisi jäänyt sisälle. Anna
+minulle etikkaa, Marianna.
+
+Marianna kaatoi etikkaa kuppiin, ja hänen kyyneleensä sekoittuivat
+siihen. Hän ojensi sitä toisella kädellään, pitäen toisessa kynttilää
+ja mutisi katsellessaan Simonen kasvoja:
+
+— Olemme surmanneet sinut ja annamme sinulle etikkaa kuin Kristukselle.
+
+Silloin Berte Sirca, joka siihen hetkeen asti oli toiminut kuin vallan
+toinen mies, päättäväisenä ja lujana, huokasi syvään ja risti kätensä:
+
+— Voi Sebastiano, mitä oletkaan tehnyt?
+
+Senjälkeen he eivät enää puhuneet. Hiljaisuudessa kuului vain, miten
+Marianna repi raidista kaistaleita, käyttääkseen niitä haavasiteinä, ja
+ulkona kaikui — satakielen laulu.
+
+Molempien miesten yhä liikkuessa edestakaisin vaieten, koettaen
+poistaa veren jälkiä, Marianna istuutui vuoteen ääreen. Simone
+näytti yhä nukkuvan. Marianna puhui hänelle hiljaa, koskettaen hänen
+hervotonta kättään. Hän ei enää nähnyt mitään kyynelistä himmentyneillä
+silmillään. Mutta sisässään hän näki kaiken päivänselvänä, aina
+sydänkuopan pohjaan, siihen piilopaikkaan asti, missä omatunto säteilee
+kuin aarre maanalaisessa komerossa.
+
+— Minä olen surmannut sinut, — hän sanoi Simonelle, kosketellen
+hänen sormiaan ja hänen vielä hiukan lämmintä kämmentään. — Sinut on
+surmannut minun ylpeyteni. Anna minulle anteeksi. Älä poistu noin,
+älä tee niinkuin minä, joka vaikenin ja sanoin sinulle vain häijyjä
+sanoja. Anna minulle anteeksi, äläkä puhu, jos et jaksa. Ymmärrän
+kaiken kuitenkin, rakas Simone. Sinä olit antanut minulle niin paljon,
+olit antanut minulle rakkauden; et omaa rakkauttasi minuun, vaan
+minun rakkauteni sinuun. Se oli suuri aarre, mutta minä en osannut
+sitä säilyttää. Sillä se, joka aina on ollut köyhä, niinkuin minä, ei
+tajua olioiden arvoa. Ja niin menetin tuhlaten sen aarteen, jonka olit
+minulle antanut. Olen hajoittanut sen, olen heittänyt sen ulos taloni
+ikkunoista! On oikein, että nyt näen sinun menevän pois, koska sinulla
+ei enää ole mitään, meillä kummallakaan ei enää ole mitään, rakas
+Simone. Ja minä tahdoin sinulta vielä enempää. Teit oikein kun sanoit
+sen minulle. Tahdoin vapautesikin, ja tahdoin tulla aviovaimoksesi,
+minä poloinen, tahdoin saada sinulta sormuksen.., joka on saatavissa
+ainoastaan sieltä, mihin taivaankaari päättyy. Minä kurja himoitsin
+vertasi, henkeäsi. Ja nyt olet antanut ne minulle, niinkuin olit
+luvannut, veresi ja henkesi, rakas Simone. Sisarillasi oli syytä
+kohdella minua epäluuloisesti.
+
+Muistellessaan Simonen lujatahtoisia sisaria Marianna tunsi kyynelten
+vihdoinkin vuotavan silmistään. Mutta itse tuskansa alhosta hän
+löysi lievennystä, ja hänestä tuntui, että hänen kyyneleensä,
+jotka kostuttivat Simonen kasvoja ja käsiä, näyttivät elvyttävän
+haavoittunutta. Hän todella hiljaa liikutti sormiensa päitä. Marianna
+nousi vuoteen äärestä, katseli ympärilleen pienessä yksinäisessä
+huoneessaan, jota kynttilä heikosti valaisi, silmäili hänen vaatteitaan
+penkillä, pyssyä nurkassa, hänen kuolonkalpeita kasvojaan, jotka
+lepäsivät pieluksella, silmissä tyrmistynyt ilme. Simone näytti
+heräävän syvästä unesta ja ponnistelevan muistaakseen.
+
+— Marianna? — hän kuiskasi.
+
+
+
+
+XIV
+
+
+Tällävälin Sebastiano kulki metsän läpi, palaten karjamajaansa. Hän
+läähätti ja hänen sydämensä sykki vielä rajusti. Hän kuvitteli olevansa
+tyydytetty ja joka tapauksessa valmis vastaanottamaan kaiken. Hän oli
+pitänyt lupauksensa. Lähetettyään Simonelle sanan, ettei tämä saisi
+lähestyä Mariannaa, jos ei tahtonut verellään maksaa uhkarohkeuttaan,
+hän ei ollut poistunut karjatarhan lähettyviltä. Hän odotti ja
+tiesi jo, mitä oli tapahtuva. Ja siinä tulikin Simone, juosten, ja
+keskusteltuaan Mariannan kanssa hän taas juoksujalkaa poistui, niinkuin
+henkilö, jolle ei riitä aikaa kaikkiin suoritettaviin tehtäviin.
+Laukaus vain, ja siinä hän makasi maassa, raivattuna tieltä.
+
+Sebastiano ei silti ollut aivan varma, oliko laukaus tappanut Simonen.
+Se oli kuitenkin sivuasia. Pääseikka oli, että hän, Sebastiano, oli
+täyttänyt lupauksensa. Ja astuen metsän hiljaisuudessa, jonne kaukaisen
+ryöppypuron kohina tuskin kuului, hän ajatteli, itsekseen puhutellen
+uhriaan:
+
+— Siinä näit, mies. Luulit juoksevasi ja hallitsevasi kaikkea povesi
+kiihkolla, mutta sensijaan sinut on syösty maahan. Näinkö pidit varasi?
+Näinkö sinä, nuori mies, otit onkeen varoituksen? Olinhan lähettänyt
+sinulle ne terveiset, että Mariannalla paitsi tuota isä höperöä oli
+joku muukin sukulainen. Nyt olet nähnyt hänet, jumal'avita, nyt olet
+nähnyt hänet.
+
+Mikäli hänen matkansa joutui, ahdistus katosi hänen sydämestään. —
+Miksi pakenen? — hän kysyi itseltään. En tahdo lymytä. Tahdon maksaa
+osani, minäkin. En tahdo piiloittautua, en ole halpamainen mies.
+
+Äkkiä hän pysähtyi, ikäänkuin hänen uhrinsa, joka tuolla metsässä
+makasi kasvoillaan maassa, olisi pidättänyt hänen askeliaan.
+
+Hän nosti pyssyn olalleen ja tuijotti kauan eteensä.
+
+Yksinäinen kuu kulki taivaalla ja loi surullista valoaan metsään.
+Vuoripuron kohina etääntyi, ja harmaista korkkitammista, jotka
+näyttivät olevan kiveä, putoili vesipisaroita, jotka hipaisivat hänen
+kasvojaan ja käsiään.
+
+Hän jatkoi matkaansa. Mutta hän ei enää ollut yhtä tyytyväinen.
+Hän ajatteli Mariannaa, miten kauhistunut ja epätoivoinen hän oli
+nähdessään Simonen kuolettavasti haavoittuneena. Ja hän kuvitteli
+kuulevansa Mariannan huudon, joka raateli hänen selkäänsä ja ajoi
+häntä eteenpäin pakoretkellään ja samalla kuristi hänen kaulaansa kuin
+etäältä heitetty nuoransilmukka, joka veti häntä takaisin.
+
+Marianna tuntui huutavan hänelle:
+
+— Halpa, halpa mies.
+
+— Minäkö halpa, joka panen alttiiksi vapauteni ja henkeni sinut
+pelastaakseni?
+
+Hän astui edelleen. Mutta selittämätön ristiriitainen mielentila sai
+hänen polvensa notkumaan. Ja hän taivutti päätään taaksepäin, ikäänkuin
+todella kuristava nuoransilmukka olisi vetänyt häntä, tukahduttanut
+häntä. Näin hän taisteli hyvän aikaa, ja kuta kauemmaksi hän astui,
+sitä enemmän hän häpesi pakoaan. Hän palasi takasinpäin muutaman
+askelen ja pysähtyi jälleen. Hän ei tietänyt enää astuisiko eteenpäin,
+vai kääntyisikö takaisin. Kumpikin hävetti häntä. Lopulta hän laskeutui
+istumaan maahan, nojaten selkänsä kantoon, ja huokasi. Hän se
+oikeastaan oli tappiolle joutunut, haavoitettu, sen hän hyvin tunsi.
+Mutta hän tunsi helpotusta levätessään siinä.
+
+Sappi, joka kuluneena aikana oli kokoontunut hänen sydämeensä vihan
+nostamana, liukeni ja virtasi pois haavan kautta. Hän ei oikein
+tietänyt, mistä se johtui, mutta hän ei enää vihannut. Mariannan
+suru ja Simonen veri tuottivat hyvitystä hänen pitkäaikaisesta
+kärsimyksestään ja nöyryytyksestään. Hän oli nyt tyytyväinen kuin
+rahansa saanut velkoja.
+
+Mutta hetken kuluttua intohimo jälleen valtasi hänet. Sisimmässään hän
+ei ollut luopunut Mariannan omistamisajatuksesta. Hän luuli olevansa
+vilpitön aikeissaan puolustaa häntä häneltä itseltään. Ja nyt Marianna
+sensijaan kumartui Simonen yli koettaen pelastaa hänet elämään. Hän
+säpsähti ja kääntyi astumaan takaisin.
+
+Rauha vallitsi kirkkaassa kuutamossa. Vuoripuron kohina kuului
+heikosti, ikäänkuin vesi olisi nukahtanut ja sohissut unissaan, ja
+Mariannan karjatarhassa satakieli lauloi herkeämättä.
+
+Hän kiersi lähteen, kuvitellen, että Simone yhä makasi samassa
+paikassa, johon oli kaatunut. Ja hän ihmetteli, että kaikki täällä
+hänen ympärillään oli niin hiljaista. Hänestä tuntui kuin maa olisi
+niellyt hänen uhrinsa, jotta yön rauha ei häiriytyisi.
+
+Mutta metsän rinteestä hän näki kauempana karjatalon ikkunoista
+tuikkivan tulia ja varjojen liikkuvan. — Simone oli siellä elävänä.
+
+Ja hän tunsi, että hänen vihansa ja kostonsa olivat olleet turhaa
+ponnistelua kohtalon tahtoa vastaan.
+
+Hän riensi nopeasti taloon. Sisällä keittiössä miehet odottivat
+Mariannan käskyjä. Ulkona satuloitu hevonen oli valmiina lähtöön, ja
+palvelijalla oli kannukset saappaissaan. Berte Sirca taas väänteli
+käsiään epätietoisena, oliko hänen lähdettävä noutamaan Simonen
+sukulaisia vai jäätävä tyttärensä luo.
+
+Kun Sebastiano astui sisään, hän meni tulijaa vastaan, tarttuen
+raivonsa ensi puuskauksessa hänen päällystakkinsa laskoksiin. Mutta nuo
+kasvot, jotka näyttivät vahalta, ja epätoivoa heijastavat silmät saivat
+hänet vaikenemaan.
+
+— Onko hän tuolla? — kysyi Sebastiano, — onko hänen tilansa hyvin
+vakava?
+
+Hän näytti katuvan, käsivarret roikkuen rentoina kupeilla, ja pää
+kumarassa.
+
+— Haava ei olisi vaarallinen, mutta luoti on sisässä, hyvin syvällä...
+Sebastiano, minkätähden teit tämän?
+
+— Sentähden, että velvollisuuteni oli tehdä se.
+
+— Kuule minua. Sinä olet tehnyt mielettömän teon. Mariannan ja Simonen
+välit olivat täydelleen katkenneet.
+
+Sebastiano tuijotti eteensä. Sitten hän sulki silmänsä. Hän tahtoi
+luulotella itselleen, ettei niin ollut laita.
+
+— Se ei ole totta! Miksi sanotte näin?
+
+— Sen sanon, koska se on totta. Marianna ja Simone olivat jättäneet
+toisensa.
+
+Sebastiano meni istumaan lieden ääreen ottamatta pyssyä olaltaan. Hän
+nojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvonsa nyrkkeihin, ikäänkuin olisi
+tahtonut ruhjoa leukansa. Ja nyrkit ja poskipäät vapisivat raivosta.
+
+— Se ei ole totta, se ei ole totta, hän yhä mutisi itsekseen.
+
+Rauhallinen palvelija sanoi isännälle:
+
+— Koska Sebastiano on täällä, niin toinen meistä voi lähteä.
+
+Berte meni silloin tyttärensä huoneeseen. Simone oli juuri hiukan
+tointunut ja koetti nostaa päätään. Marianna oli tarttunut hänen
+käteensä ja puristi sitä käsiensä välissä, odottaen levottomana, että
+hän vielä puhuisi. Mutta Simonen silmät verhoutuivat, pää vaipui
+jälleen raskaana pielukselle, ja alkava kuolonuni, josta hän juuri
+hiukan oli herännyt, valtasi hänet uudelleen.
+
+— Marianna, — sanoi isä, koskettaen sormella hänen olkapäätään. Täytyy
+päättää, mitä on tehtävä.
+
+Marianna säpsähti.
+
+— Tehkää, mikä on välttämätöntä.
+
+Ja Berte palasi keittiöön.
+
+— Hän on tullut tajuihinsa, mutta kuume polttaa häntä. Täytyy lähettää
+sana hänen kotiansa.
+
+— Mitä sanoi emäntä? — kysyi palvelija, kumartuen kiinnittämään
+kannusta kireämmälle.
+
+— Hän ei sanonut mitään. Mutta ei tässä tarvita sen selvempiä
+määräyksiä. Ratsasta suoraa päätä Simonen kotiin ja kerro, millä
+kannalla asiat ovat.
+
+Palvelija epäröi.
+
+— Tahtoisin kuulla, mitä emäntä sanoo.
+
+Ensi kerran palvelusaikanaan hän näki Berte Sircan ärtyvän.
+
+— Minä olen täällä isäntä. Lähde matkaan, typerikkö!
+
+Silloin palvelija totteli, ja seuraavassa tuokiossa kuului hevosen
+kavioiden nopea kopina, joka häipyi etäisyyteen. Sebastiano katsoi
+ylös ja oikaisi selkänsä. Hän näytti tahtovan kysyä jotakin. Mutta hän
+lyyhistyi uudelleen eikä enää puhunut mitään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aamun sarastaessa Simonen äiti saapui, istuen hevosen selässä
+palvelijan satulan takana. Kyyristyneenä, pää mustan huivin peitossa,
+kasvot kalpeina ja kuin kivettyneinä pitkällisestä surusta, hän solui
+alas hevosen selästä, ennenkuin palvelija ehti laskeutua satulasta,
+ja riensi suoraa päätä huoneeseen, missä hänen poikansa oli. Marianna
+nousi, luovuttaen hänelle paikkansa. He eivät sanoneet toisilleen
+sanaakaan. Mutta siitä hetkestä äiti jäi istumaan Simonen viereen,
+hänen kätensä kädessään, kallistuen hänkin puhumaan hänelle hiljaa,
+sanoen hänelle kaiken sen, mitä ei pitkään aikaan ollut tullut
+sanottua. Sillävälin Marianna kulki varpaisillaan edestakaisin
+huoneessa, pysähtyen usein vuoteen luo odottamaan määräyksiä.
+
+Kun äiti huomasi, että kuume kiihtyi ja että haavoittunut ei enää
+jaksanut houria, hän nousi ja sanoi:
+
+— Tarvittaisiin pappia jakamaan hänelle armonvälikappaleita.
+
+Pappi! Marianna meni antamaan määräyksiä. Silloin hän näki Sebastianon.
+Hänen silmänsä jäivät tuijoittamaan, ja kun sanat takertuivat hänen
+suuhunsa, hän viittasi kädellään häntä poistumaan. Mutta Sebastiano ei
+katsonut häneen, ollen liikkumaton, kasvot vahana ja silmät tähystellen
+johonkin kaukaiseen epämääräiseen paikkaan. Marianna painoi alas
+päänsä, ja kaksi isoa kyyneltä kirposi hänen silmistään.
+
+Hän malttoi mielensä. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut liukkaan,
+ylipääsemättömän vuoren juurella. Oli turhaa itkeä, turhaa huutaa,
+turhaa kostaa. Kaikki oli turhaa.
+
+Olihan Sebastiano tuossa hänen edessään, povessaan syvempi haava ja
+lähempänä kuolemaa kuin Simone. Olisihan Marianna voinut heikoilla
+käsillään sitoa hänet kahleisiin ja jättää hänet maallisen oikeuden
+käsiin. Hän olisi voinut surmatakin hänet jalkojensa juureen kuin
+koiran. Hänen raskas surunsa ei olisi siitä keventynyt hituistakaan.
+
+Silloin hän lähestyi häntä ja kosketti hänen olkapäätään, samoin kuin
+isä oli tehnyt hänelle. Sebastiano kääntyi ja katsoi häneen puhumatta.
+Hänen silmäteränsä laajenivat hänen tuijoittaessaan Mariannaan. Hän
+näytti oitis tajuavan, minkä raskaan rikoksen oli tehnyt, ja tuntevan
+siitä kauhua.
+
+— Sebastiano, — sanoi Marianna itkien, — jo toistamiseen käsken sinua
+poistumaan. Mene pois, ymmärrätkö? Äläkä enää laske jalkaasi minun
+talooni...
+
+Sebastiano nousi ja poistui. Mutta saavuttuaan lähteelle siihen
+kohtaan, mihin Simone oli kaatunut, hän ei jaksanut kulkea pitemmälle.
+Hän istuutui ja alkoi odottaa.
+
+Siitä hän näki, miten Berte Sirca nousi hevosen selkään ja ratsasti
+Nuoroon päin. Kaikki karjatarhassa oli levollista. Eläimet kävivät
+laitumella. Harmaat lehmät, liikkumattomina ruohikossa, korkkitammien
+välissä, sinitaivas taustana, näyttivät isoilta kiviltä. Harakoiden
+nauru kajahti metsässä, ja savu nousi suoraan ylös karjatalon katolta
+kuin iso kaurakukka.
+
+Kaikki tuntui unelmalta. Tätä tunnelmaa vain välistä häiritsivät
+koirat, jotka nousivat väristen takajaloilleen, köysiänsä pingoittaen,
+haukkuen äkäisesti kissanpoikaa, joka tuli kastelemaan kuonoaan
+vesialtaassa.
+
+Äiti istui yhä Simonen vuoteen ääressä ja oli jo kertonut kaiken
+Simonelle. Hän oli kertonut, ettei sanoma onnettomuudesta ollut
+yllättänyt häntä, ei isää, eikä sisaria.
+
+Jo kauan he olivat sydämessään odottaneet salaisen onnettomuuden tuloa,
+tämänkaltaista uutista. Ja Mariannan palvelijan saapuessa he olivat
+katsoneet toisiinsa, sanoen silmillään: — Hetki on tullut.
+
+— Katsoimme toisiimme, Simone, ja viipymättä sidoin huivin päähäni.
+Isääsi ja sisariasi pidetään silmällä. Ja kaikki oikeudenvirkailijat
+ja -palvelijat tuntevat heidät. Jos joku heistä olisi lähtenyt sinua
+tervehtimään, häntä olisi seurattu, ja näin olisi turvapaikkasi tullut
+ilmi. Minun kasvoni ovat kaikki unhoittaneet, kun en, niinkuin tiedät,
+enää moneen vuoteen ole astunut ulos talosta... en moneen vuoteen...
+aina siitä lähtien, kun poistuit kotoa... Ja sentähden läksin minä,
+sillä tahdoin nähdä sinut. Ja nyt olet edessäni... verissäsi ja
+vaikeroiden kuin syntyessäsi.
+
+Marianna liikkui hiljaa, epätoivoisena. Hän oli vain kateellinen
+äidille, joka viimeisen kerran oli tullut eroittamaan heitä. Ja hän
+odotti hetkeä, jolloin saisi taas istuutua Simonen luo.
+
+Kun hän ei nähnyt Nuoroon pappia noutamaan lähteneen isänsä palaavan,
+hän illan tullen katsoi kauan ovelta ja läksi sitten astumaan metsään
+pientä heleähietaista polkua pitkin, joka kiemurteli jo tummenevassa
+ruohikossa.
+
+Ei näkynyt ketään. Ilta oli viileä ja kirkas. Koko karjatarha,
+edellisen päivän rajuilman pesemänä ja virkistämättä, tuoksui kuin
+lavendelikukkavihko. Ja tähti alkoi syttyä toisensa jälkeen, toinen
+toistaan suurempana ja hohtavampana, ikäänkuin kilpaillen kauneudessa.
+
+Marianna, joka taas oli käynyt väsyneen näköiseksi ja
+kumarahartiaiseksi ja hiukan vanhettuneeksi, niinkuin tuonnoin ensi
+kerran tultuaan karjatarhaan toipumaan sairaudesta setänsä kuoleman
+jälkeen, astui kappaleen matkaa, kunnes saapui kummulle, jolta saattoi
+nähdä tien.
+
+Hänen takanaan olevat metsät aallehtivat runsaassa vihannuudessaan
+kuin meri. Hänen edessään avartui tasanko, vielä vihreänä ja sinervänä
+hämärässä, muurinkatkelmineen, kivineen ja kukkien peittämine
+kallioineen. Vuoret haamoittivat kuin höyry taivaanrannalla, vielä
+punervina, mutta tuhkanharmaan harson peitossa. Kuu pilkisti Orthobene
+vuoren harjan takaa, ja ääretön rauha levisi ympäristöön.
+
+Marianna seisoi kauan kummulla, nojaten kiveen. Hän tunsi itsensä
+levolliseksi, etääntyneeksi kauas niistä seikoista, jotka olivat
+tuottaneet hänelle niin paljon kärsimystä. Ja silmänräpäykseksi hänestä
+katosi tietoisuus siitäkin, että Simone ja hänen äitinsä olivat yksin
+talossa. Hän oli etäällä, oli jättänyt kaiken, oli sanonut itsensä irti
+kaikesta, yksinäisenä kuin kuu avaruudessa.
+
+Mutta hevosten kavioiden kapse polulta herätti hänet jälleen
+todellisuuteen. Hän laskeutui kummulta kompastellen kivikossa ja saapui
+talon edessä olevalle aukealle nurmikolle samaan aikaan kuin isänsä ja
+pappi.
+
+
+
+
+XV
+
+
+Pappi oli nuori, voimakas, kasvot tummat, huulet paksut ja hampaat
+valkoiset, yllään avara vaippa ja leveälierisen papinpäähineen asemesta
+pieni lakki päässä.
+
+Hänelläkin oli kaksi kodista maailmalle kadonnutta veljeä; eikä hän
+tahtonut kieltää apuaan kuolevalta.
+
+Marianna tervehti häntä päännyökkäyksellä ja vei hänet pikkuhuoneeseen.
+Äiti oli sytyttänyt vaskilampun, joka riippui naulasta yläpuolella
+vuodetta. Sen pyöreä värähtelevä varjo peitti kuin hikiliina kuolevan
+kasvot, ja se levitti heikkoa valoansa illan hämärään.
+
+Simone oli horroksissa ja näytti tuon varjon verhoamana jo vaipuneen
+alkavaan kuolonuneen.
+
+Pappi lähestyi varpaisillaan, pysähtyen katselemaan häntä ääneti,
+seisoen äidin vieressä, joka oli noussut ja joka äärettömän hellästi
+katseli poikaansa, peläten hänen heräävän virkistävästä unesta, mutta
+samalla peläten, ettei hän enää ollenkaan heräisi.
+
+Sitten hän poistui huoneesta, ja pappi istahti rukoilemaan.
+
+Naiset seisoivat ulkopuolella ovea, odottaen. Ja Marianna, jonka
+väsymys yhä enemmän valtasi, ajatteli Jeesusta Öljymäellä ja pelkäsi
+nukahtavansa.
+
+— Mitä minun nyt tulee tehdä? — hän mietti.
+
+Eihän hän enää rakastaisi, ei enää odottaisi. Mutta hänen tilansa ei
+ollut epätoivoa, vaan pikemmin toivon ja vapautumisen tunnetta. Olihan
+Simone tästälähin turvassa kaikilta vaaroilta.
+
+Marianna ei enää kuulisi Simonen askelia maan päällä. Mutta Simone oli
+nyt kuuleva Mariannan askelet maailmasta ja oli odottava häntä sillä
+kynnyksellä, jonka tuolla puolen alkaa oikea vapaus.
+
+Keittiössä palvelija ja isäntä valmistivat illallista. Niissäkin
+taloissa, missä kuolema käy vieraissa, elävien täytyy ajatella
+ravintoaan. Lisäksi pappi oli tullut tänne tuon pitkän matkan; oltiin
+velvollisia osoittamaan hänelle kunnioitusta harvinaisena vieraana.
+Berte Sirca kumartui lieden yli puhaltamaan hiillosta, tavantakaa
+pyyhkäisten harvoja hiuksiaan, ja palvelija, niinkuin tuona Simonen
+ensi käynnin iltana, valmisti paistia verisin käsin. Hänen kasvonsa
+pysyivät järkähtämättöminä, välinpitämättöminä. Isännänkin kasvot
+pian selkenivät: lopulta Jumala tietää, mitä tekee, ja hänen tiensä
+ovat tutkimattomat. Ja se ihminen, joka on keksinyt sananparren »Ei
+niin pahaa, ettei olisi jotakin hyvää», on varmaankin ollut niitä,
+jotka kaikkien sananparsien tekijäin tavoin ovat koonneet paljon
+elämänkokemusta.
+
+Sormellaan hän viittasi palvelijan luokseen ja sanoi hiljaa nyökäyttäen
+päätään ikkunaan päin:
+
+— Tuo houkkio on vielä lähteellä. Vie hänelle ainakin juotavaa.
+
+— Tässä täytyy ensi sijassa ajatella naisia — murisi palvelija, — he
+ovat paastonneet tänään kuin pitkänäperjantaina.
+
+— Ajattelemme kaikkia. Malta mielesi, mies!
+
+Hän huokasi syvään. Siitä alkaen kuin pappi oli talossa, hän tunsi
+helpotusta mielessään. Hänestä tuntui, että kaikki kääntyi hyvälle
+tolalle, ja että kaikki järjestyisi entistään paremmaksi.
+
+Hän lähetti siis palvelijan Sebastianon luo ja kattoi pöydän. Tuossa
+oli piimäastia ja tuossa hunajakakut tammisessa sokeriastiassa.
+Poiketessaan tyttärensä taloon hän oli muistanut ottaa Fidelalta
+mukaansa nisuleipää. Tuossa oli tuore juustokin, pehmeä kuin vaha,
+ja tuossa viinipullo. Kaikkea oli. Se olisi kelvannut hääateriaksi.
+Kissanpoika seurasi häntä ja pyyhkäisi selkäänsä hänen sääreensä; äkkiä
+se parkaisi ja loikki tiehensä. Isäntä oli huomaamattaan astunut sen
+käpälälle. Kuullessaan kissan äänen Marianna, joka istui sisähuoneen
+oven ulkopuolella, heräsi horrostilastaan. Kuu kumotti täydeltä
+terältään metsän yläpuolella, taivas oli sininen kuin päivällä ja
+kaikki esineet näkyivät selvinä ruohoaukiolla. Mies lähestyi taloa
+nurmikon poikki. Marianna tunsi hänet heti.
+
+— Se on Costantino, Simonen toveri, — sanoi Marianna puoliääneen
+äidille. — Varmaankin hän tiesi, että Simone tuli tänne, ja kun hän ei
+nähnyt hänen palaavan, hän on tullut hakemaan häntä.
+
+Costantino pysähtyi heidän eteensä ja Marianna nousi tervehtimään
+häntä. He katsoivat toisiinsa, niinkuin aikaisemmin kuutamossa, ja
+tajusivat toistensa ajatukset.
+
+— Hän on tuolla sisällä, — hän sanoi nyökäyttäen kärsiviä kasvojaan
+perähuoneeseen päin. Hän on kuolettavasti haavoittunut ja menettänyt
+tajuntansa. Pappi on hänen luonaan.
+
+Costantino tuntui rauhoittuvan kuultuaan, että pappi oli siellä.
+Hän laski kätensä Simonen äidin päähän ja tunsi sen hehkuvan hänen
+sormiensa alla. Ja tästä kosketuksesta vanhan naisen suru vihdoinkin
+pääsi purkautumaan. Nyyhkyttäen hän tarttui Costantinon käteen ja
+kostutti sitä kyynelillään.
+
+Sitten kaikki kokoontuivat keittiöön.
+
+Berte Sirca ja palvelija olivat puoleksi kantaen laahanneet Simonen
+äidin pöydän ääreen. Ja pakoittaen itseään Marianna tarjosi ruokaa.
+
+Pappi istui heidän keskellään. Hän oli ainoa, joka väliin katsoi
+tarpeelliseksi sanoa jonkun sanan. Mutta ennen pitkää hänkin vaikeni
+muiden mukana. Tämä illallinen teki kirkollisten menojen vaikutuksen,
+tapahtuen henkilöiden piirissä, joista kukin oli oman ahdistuksensa
+painama, mutta joita kaikkia yhdisti yhteinen side: vaikeneminen. Ja
+he vaikenivat edelleen ja näyttivät ikäänkuin nauttivan ehtoollista,
+ennenkuin valmistautuivat olemaan läsnä ihmisen kuoleman mysterion
+täyttyessä.
+
+Heissä piili sitäpaitsi kaikissa se pelko, että oikeudenpalvelija
+Nuorosta saapuisi häiritsemään tuota mysteriota. Vähimmästäkin melusta
+he kohottivat päätään kuunnellen.
+
+Moneen kertaan Marianna nousi katsomaan, oliko Simone yhä horroksissa.
+Lopulta Marianna näki hänen silmänsä aukenevan ja katsovan häneen;
+niissä oli valonsäde, joka pian taas sammui.
+
+— Simone? Simone?
+
+Simone ponnisti noustakseen istualleen, mutta vaipui takaisin
+vuoteeseen, kasvoissa äärettömän kärsivä ilme. Hänestä tuntui kuin hän
+olisi ollut kupeestaan keihäällä naulittu vuoteeseen. Ja sitten hänestä
+tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi alkanut pyöriä, tuo keihäs akselina.
+Hän tarttui Mariannan käteen, mutta Mariannakin näytti pyörivän hänen
+kanssaan.
+
+— Simone? Simone! Täällä on pappi. Tahdotko, että hän tulee luoksesi?
+
+Sairas alkoi tuijottaa häneen silmäterät laajentuneina, kauhuun
+uponneina. Pappi? Hän ei käsittänyt.
+
+— Eikö hän saa tulla? Se on pastori Fenu, Giacomo ja Giovanni Fenun
+veli.
+
+Simone nyökäytti heikosti päätään myöntymykseksi, mutta käänsi
+hiukan häiriytyneen näköisenä poskensa pielukselle. Ja Marianna näki
+valkoiselle päälliselle, hänen suupielensä kohdalle, ilmestyvän
+punaisen ruusuun vivahtavan täplän; se oli verta. Hän nousi
+pelästyneenä. Mutta Simone ei hellittänyt hänen kättään. Hän näytti
+tahtovan viedä sen mukaansa matkalleen. Hän alkoi taas houria:
+
+— Pappi... sormus... sateenkaari. Äiti, antakaa minulle reppu...
+
+Marianna käänsi kasvonsa seinään päin ja tunsi ruumiinsa värisevän.
+Mutta hän ajatteli, että Simone puristaessaan hänen kättänsä muistutti
+hänelle hänen lupauksestaan:
+
+— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pappi asettui jälleen istumaan vuoteen ääreen ja kallisti
+karkeatekoista vapahtajankuvaa sairaan kasvojen yli. Hän ajatteli
+veljiänsä, Giacomoa ja Giovannia, eksyneinä metsiin ja kivilouhoksiin,
+ollen metsästäjiä ja riistaa samanaikuisesti. Ja sydämensä pohjasta hän
+oli valmis antamaan synninpäästön Simonelle kuin nuorukaiselle hänen
+ensi kertaa käydessään ripillä.
+
+Horrostilassaan Simone ponnisteli muistaakseen ja kootakseen syntinsä.
+Mutta ne pakenivat ja pyörivät hänen ympärillään, kuin olisivat jo
+irtaantuneet hänestä, häälyneet matkan päässä hänestä, häntä ilkkuen.
+Sitten hän sopersi katkonaisia sanoja, vaikeni ja näytti vaipuvan
+uneen. Mutta kun hän kuuli papin alkavan lausua sanojaan synninpäästöä
+varten, hän kokosi kaikki voimansa viimeiseen ponnistukseen, tavoitteli
+raitia, näytti lujasti nojaavan vuoteeseen ja pääsi puoleksi istuvaan
+asentoon, suu jälleen täynnä verta ja huulet tuskasta vääntyneinä.
+
+Pappi laski toisen kätensä hänen povelleen, painoi hänet lempeästi
+takaisin pitkälleen ja pyyhki veren hänen huuliltaan.
+
+— Pride Fenu... Pride Fenu... — sopersi Simone huohottaen, tunnustan...
+
+Pappi kuunteli tarkkaan.
+
+— Varastin... kirkosta... Varastin timanttisormuksen... Ihmeitä tekevän
+Neitsyen kirkosta... Se on tuolla... patruunalaukussa.
+
+Pappi veti otsansa ryppyihin, ihmetellen ja melkein loukkautuneena.
+Eiväthän rosvot koskaan varasta kirkoista.
+
+— Miksi teit tämän, Simone?
+
+— Tahdoin antaa sen naiselle, uskollisuuden merkiksi.
+
+— No niin, sinä luovutat minulle tuon sormuksen ja minä vien sen
+takaisin Ihmeitä tekevälle Neitsyelle.
+
+— Ei. Tahdon uskoa sen... uskoa... sen Mariannalle... että... hän veisi
+sen... takaisin.
+
+— Hyvä. Uskomme sen Mariannalle, joka vie sen takaisin. Entä vielä...
+
+— Ei mitään muuta.
+
+Silloin pappi teki ristinmerkin ja lausui lopullisesti synninpäästön.
+
+Nyt naiset palasivat takaisin huoneeseen. Marianna riensi asettumaan
+Simonen vuoteen ääreen, mutta hänen mieleensä johtui, että siinä oli
+äidin paikka.
+
+Muuten täytyi tehdä valmistuksia Herran ehtoollista varten. Marianna
+otti esille liinan ja levitti sen kaksinkertaisena pienelle pöydälle ja
+nouti sitten kynttilän keittiöstä lisätäkseen valaistusta. Palatessaan
+hän näki, että äiti oli tuonut mukanaan pienen vahakynttilän, jota
+sytytettynä piti kädessään kuin vaaleata vartta, jonka kultakukasta
+putoili siemenhelmiä.
+
+Miehetkin tulivat sisään ja polvistuivat huoneen perälle, pää paljaana,
+lakki kädessä. Ovi oli jäänyt auki, ja kuu loi sisään hopeajuovan.
+Ulkona lauloi satakieli.
+
+Autettuaan pappia kohottamaan Simonen istuvaan asentoon Marianna
+polvistui vuoteen ja seinän väliseen ahtaaseen paikkaan, lujasti tukien
+toisella kädellä pieluksen takaa ja otsa painettuna peitteelle. Hän
+kuuli papin sanat, joka kumartui kuolevan kasvojen yli, rippileipä
+kädessään, ja näki hengessä edessään kuun yläpuolella vuoria ja tammen,
+joka säteili kuin tulikehä. Sitten kaikki vaipui hiljaisuuteen. Käsi
+laskeutui hänen päänsä päälle; Simone kutsui häntä vielä kerran:
+
+— Marianna!
+
+Marianna kohotti päätään ja näki edessään papin, vielä messukasukka
+yllään. Ja hän loi Mariannaan katseen voimakkaista tummista silmistään.
+
+— Marianna, hän sanoi, — Simone tahtoo luovuttaa sinulle sormuksen,
+joka on vietävä Ihmeitä tekevälle Neitsyelle. Hae se esille tuosta
+patruunalaukusta.
+
+Marianna meni huoneen poikki ja nosti raskaan patruunalaukun penkiltä,
+jolle oli laskenut sen Simonen takin ja vyön viereen. Hän avasi sen
+ja löysi sisätaskusta sormuksen. Rengas oli mustunut, mutta timantti
+säikkyi varjossa, ja kaikki näkivät sen.
+
+Marianna piti sitä avatussa pivossaan ja ojensi sen papille, joka otti
+sen kahden sormen väliin, näyttäen sitä Simonelle:
+
+— Onko se tämä?
+
+Mariannan silmät säteilivät kuin timantti. Hänen sydämensä ilmaisi
+hänelle kaiken.
+
+— Simone, — hän sanoi, ojentaen hänelle kättään, — paina sinä sormus
+sormeeni.
+
+Silloin Simonen käsi, joka oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, ollen jo
+kuolon polttama ja huuhtelema, kurottui papin kättä kohden. Hän tarttui
+sormukseen ja painoi sen vapisevin käsin Mariannan käteen.
+
+Nämä olivat heidän häänsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Syyskuulla Marianna läksi Ihmeitä tekevän Neitsyen juhlille viemään
+sormusta. Hän ja hänen isänsä olivat erään Bittissä asuvan rikkaan
+tilanomistajan vieraina. Tämän vanhin poika, joka vielä oli naimaton,
+kun sitävastoin kaikilla hänen muilla veljillään jo oli vaimo ja
+lapset, katseli koko ajan Mariannaa juhla-aterian aikana ja miesten ja
+naisten laulaessa. Kun hän näki, että Marianna oli kalpea, itseensä
+sulkeutunut ja kaikesta välinpitämätön, hän tiedusteli, oliko hän
+kivulloinen... Hänelle vastattiin, ettei niin ollut laita, vaan että se
+oli hänen luonnolleen ominaista, että hän oli uskovainen ja että oli
+antanut Ihmeitä tekevälle Neitsyelle kaikki omistamansa helyt. Silloin
+tuo mies päätti pyytää häntä vaimokseen.
+
+Hän teki sen vasta pitkän aikaa myöhemmin, sillä hänen vakaumuksensa
+oli, että tulee tarkoin punnita, ennenkuin tekee ratkaisevan päätöksen.
+Mariannakin puolestaan vaati miettimisaikaa.
+
+Lopulta tuo mies läksi Mariannan puheille Vapahtajan juhlana. Hän
+oli vuorostaan Mariannan vieraana, jonka hän vastaanotti tyynenä ja
+vakavana. Kun täytyi antaa kosijalle lopullinen vastaus, Marianna
+katsoi häntä syvälle silmiin ja tunsi värähdyksen, joka näytti
+pudistavan hänet hereille sisäisestä kuolemasta.
+
+Ja hän antoi myönteisen vastauksen, sillä kosijan silmät vivahtivat
+Simonen silmiin.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75151 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..4aac1f5
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75151 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75151)