Initial commitHEADmain

4 files changed, 10042 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75162-0.txt b/75162-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..fd7e933
--- /dev/null
+++ b/75162-0.txt
@@ -0,0 +1,10025 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75162 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+KOTIKAIHO
+
+Avioliittoromaani
+
+
+Kirj.
+
+GRAZIA DELEDDA
+
+
+Tekijän luvalla suomentanut
+
+Jalmari Hahl
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Kirja,
+1929.
+
+
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN OSA
+
+
+
+
+I
+
+
+Rooma lähestyi. Myöhäissyksyn kuu, iso, helmiäiskiiltoinen, kirkas ja
+surumielinen, valaisi Campagnaa. Raju tuuli rynnisti hurjasti vinhaa
+vauhtia kiitävää pikajunaa vasten.
+
+Regina torkkui ja kuvitteli yhä vielä olevansa synnyinkodissaan. Junan
+ryskinä kuulosti myllyn jyskeeltä siellä Po-joen varrella. Mutta äkkiä
+hän tunsi Antonion käden puristavan hänen omaansa ja kavahti hereille.
+
+— Tuossa tuokiossa olemme perillä, nuori aviomies virkkoi.
+
+Regina nousi, nojautui suljetun vaununikkunan pieleen ja katsoi ulos.
+
+Lasi heijasti vaunun sisustaa, valoa, hänen vartaloaan, jota verhosi
+pitkä, vaalea vaippa, hänen rasittuneita kasvojaan, jotka olivat
+ikäänkuin kutistuneet kokoon väsyttävästä matkasta.
+
+Reginan isot likinäköiset silmät olivat puoliavoimia, ja kuun
+hohteessa hän luuli ikkunanlasiin heijastuvan harmaan vaippansa
+pohjalta erottavansa ohi kiitävän maiseman aallehtivat, sinervät
+ääriviivat: yksinäisen kuutamopolun, tuulen tuivertaman hopealehtisen
+puun ja kauempana vesijohdon, jonka holvikaaret häipyivät hohteleviin
+usviin kuin äärettömän suuret siniset ovet. Ehkä nuo vesijohtokaaret
+oikeastaan olivat harhanäkyjä. Vaikka Regina oli likinäköinen,
+hän itsepäisesti kieltäytyi käyttämästä silmälaseja joutuen silti
+haltioihinsa niistä suurenmoisista näyistä, joita hän luuli erottavansa
+tuulen ryskyttämän ikkunaruudun välkkeestä.
+
+Rooma! Lapsellinen riemu valtasi hänet hänen ajatellessaan, että Rooma
+oli lähellä, että Rooma, tuo ihmeellinen kaupunki, kauan unelmissa
+päilynyt maailman pääkaupunki, kaiken tenhon ja loiston pesäpaikka,
+tulisi hänen asuinpaikakseen.
+
+Matkan aiheuttama väsymys, entisyydestä suuresti eroavan tulevaisuuden
+pelko, viihtyisien kotiolojen menettäminen, uusien, outojen ihmisten
+odottaminen, avioliiton ensi aikojen yllätykset, levottomuus, kaikki
+epäilykset haihtuivat tämän hänen kauan ja palavasti hellimänsä unelman
+ollessa toteutumassa.
+
+Antonio nousi ja tuli ikkunaan, jonka ruutu heijasti hänen kaunista,
+vaaleaa, kookasta, solakkaa, hallitsevaa hahmoaan. Regina näki tuossa
+kuvastimessa hänen soikeat, harmaat silmänsä, jotka loivat häneen
+hyväileviä katseita. Hän näki uljaiden viiksien alla hehkuvan ja niin
+punaisen suun hymyillen lähettävän hänelle lentosuukon ja tunsi itsensä
+ylen onnelliseksi.
+
+— Ajattelehan, Antonio sanoi kumartuen hänen puoleensa kuin uskoakseen
+hänelle salaisuuden, ajattelehan, Regina! Olemme Roomassa!
+
+Regina ei vastannut.
+
+— Ajattelethan sitä? hän tiukkasi.
+
+— Kyllä! totta kai.
+
+— Sykkiikö sydämesi rajusti?
+
+Regina hymyili hiukan ivallisesti. Hän ei tahtonut paljastaa koko
+iloaan ja levottomuuttaan.
+
+Antonio katsoi kelloa.
+
+— Vielä viisitoista minuuttia. Jollei tuulisi niin hurjasti, antaisin
+sinun katsoa ulos ikkunasta.
+
+— Tahdon kuitenkin katsoa ulos. Laske ikkuna alas.
+
+— Tuulee liian rajusti, kuulothan itsekin.
+
+— Tahdon kuitenkin katsoa? Regina toisteli kuin hemmoiteltu lapsi.
+
+Antonio yrittikin laskea alas ikkunaa. Mutta tuulenpuuska oli niin
+ankara, ettei Reginaa haluttanutkaan pistää päätään ulos.
+
+— Pane kiinni, pane kiinni!
+
+Antonio pani ikkunan kiinni.
+
+— Ajattelehan, että todella olet Roomassa! Näin hän yllä toisteli.
+
+Sitten hän kehoitti Reginaa ottamaan hatun päähänsä ja panemaan pukunsa
+kuntoon.
+
+— Nyt sieltä kotoa lähtevät asemalle, hän virkkoi miettien. Järjestä
+tukkasi. Missä ihojauheesi on?
+
+— Olenko sitten niin ruma? Regina kysyi sivellen sillä kasvojaan. Hän
+istuutui, avasi laukun, järjesti hiuksensa ja sirotteli ihojauhetta
+kasvoilleen. Sitten hän pani päähänsä harmaan merimieslakin, jonka
+Antonio ojensi hänelle, ja napitti vaipan, jonka näädännahkaisesta
+kauluksesta hänen pienet kasvonsa pistivät esiin kuin kukan terälehdet
+kalpeina ja väsyneinä, näkyvissä melkein vain silmät ja suu, ja
+muistuttaen sievää kissanpäätä.
+
+— Noin olet soma, Antonio virkkoi katsellen häntä ihaillen.
+
+Regina nousi jälleen ja nojasi vaununikkunaan. Pitkä muuri vilahti ohi.
+Näkyi taloja, pensasaitoja, puutarhoja, tuulen heiluttamia ruokoja,
+yksinäinen lyhty, joka hohti keltaisena syksyn häikäisevän valkoisessa
+kuutamossa.
+
+San Paolo! Tiber! Regina oli tuskin ehtinyt nähdä joen vihreän
+väikkeen, kun hänen sydämensä jo sykki rajusti, vaikka hän ensimmäisen
+voimakkaan ilonpuuskauksen jälkeen oli tuntenut, että epäilyksen varjo
+laskeutui hänen sieluunsa.
+
+— Niin, hän ajatteli itsekseen, Rooma, pääkaupunki, ihmeellinen
+kaupunki, usvista vapaa, täynnä aurinkoa ja kukkia. Mutta mikä minua
+siellä odottaa? Nuorena, onnellisena ja ihailtuna heittäydyn Rooman
+helmaan samoin kuin olen heittäytynyt Antonion syliin. Mutta mitä Rooma
+voi minulle antaa? Me emme ole rikkaita, ja suurkaupunki on samanlainen
+kuin... ihmiset: se on sydämetön ja antaa varsin vähän niille, jotka
+eivät ole rikkaita... Mutta emme me ole köyhiäkään, — hän lopuksi
+ajatteli lohduttaen itseään.
+
+Juna vihelsi. Regina säpsähti. Kuun ja yhä tiheämmin näkyviin
+ilmestyvien lyhtyjen valossa oli tuulen pieksämän pensasaidan takaa
+vilahtanut esiin pieni huvila kadoten taas äkkiä kuin taikaiskusta.
+
+— Se näytti meidän huvilaltamme, hän ajatteli surumielisesti
+muistellessaan Po-joen korkealla rantaäyräällä olevaa synnyinkotiaan.
+
+Juna vihelsi taas hiljentäen samalla huimaa vauhtiaan.
+
+— Nyt olemme perillä, Antonio virkkoi, ja Regina tunsi muistokuvan
+haihtuvan samoin kuin äskeisen näyn. Vaikka hän oli päättänyt harkita
+vaikutelmiaan hämmästymättä ja tyynesti, hän siitä hetkestä alkaen näki
+kaiken sekavasti, kuin harson läpi.
+
+Antonio otti hyllyltä matkalaukut ja hatturasiat. Regina hermostui,
+kun rasia, jossa oli hänen kaunis valkoinen morsiushattunsa, meni
+ylösalaisin. Hän kumartui kääntämään sitä oikein päin punastuen
+harmista, palasi ikkunan ääreen ja kohenteli merimieslakkiaan ja
+vaippaansa.
+
+Suunnattoman suurten kellervien talojen ääriviivat liitivät nopeasti
+ohi taivaan sinisellä sametilla. Tuuli taukosi tuntumasta. Lyhtyjä
+näkyi nyt tiheämmässä välkkyen keltaisina, valkeina ja punasinervinä,
+ja niiden räikeä valo himmensi kuun surumielisen hohteen; valo kasvoi,
+kävi häikäiseväksi ja säteili lopulta avarassa katoksessa, johon juna
+korvia tärisyttävästi jymisten syöksyi.
+
+Rooma.
+
+Sähkölamppujen punasinervän väikkeen valaisemat monet sadat kasvot
+vilahtivat tuijottavina, tutkivina, itsekkäinä Reginan hämmentyneiden
+kasvojen ohi. Hänet valtasi epämääräinen, sekava tunne. Hän erotti
+väkijoukosta punatukkaisen naisen, miehen ruudullinen puku yllä,
+kalpean tytön iso hattu päässä, kaljupään herrasmiehen, pystyssä olevan
+sauvan, liehuvan valkoisen nenäliinan, ja hänestä tuntui kuin tuo suuri
+kaupunki, jonka valtoihin hän antautui, olisi lähettänyt edustajinaan
+ottamaan häntä vastaan kaikki nuo tuntemattomat ja vastenmieliset
+ihmiset. Vaununovet ja -ikkunat tempaistiin rajusti auki. Edestakaisin
+porhaltavien veturien viheltäessä ja puhkuessa kaikui ihmisäänten humu
+ja sorina. Mustilla silloilla tunkeilivat matkustajat tuuppien toisiaan.
+
+— Ro—oo—ma!
+
+— Ka-anta-ja! Kaa-nta-jaaa!
+
+Antonion tarkastaessa, oliko hyllyille unohtunut tavaroita, Regina
+kumartui katselemaan ulos ikkunasta. Pitkän junan vaununovien edessä
+oli vielä ryhminä paljon ihmisiä, jotka näyttivät levottomilta,
+uteliailta ja iloisilta; mutta suuri osa väkijoukosta virtasi jo pois
+häviten aseman ulko-ovista.
+
+— Ei ole ketään meitä vastassa, Regina sanoi hiukan pettyneenä. Mutta
+äkkiä hän näki viiden henkilön lähestyvän junasillalla ja tajusi, että
+he olivat _niitä_.
+
+Hän hypähti junasta maahan ja katseli. Varmaankin nuo olivat hänen
+miehensä omaisia; siinä oli kolme miestä, joista yhdellä oli vaalea
+päällystakki, ja kaksi naista, toinen lyhyt ja lihava, toinen hyvin
+pitkä ja laiha, kasvot ison mustan hatun varjossa. Viimemainitulla
+oli kädessään kukkavihko, ja hänen omituinen vartalonsa, verhottuna
+viittaan, jonka helmiäisnapit kiilsivät kaukaa, tuntui Reginasta
+tutulta. Varmaankin tämä oli hänen kälynsä Arduina, naisasiaa ajavan
+lehden päätoimittaja, joka oli lähettänyt Reginalle pari kolme
+eriskummallista kirjettä.
+
+— Äiti! Antonio huusi työntyessään ulos vaunusta. Regina oli jo
+joutunut lihavan rouvan hyllyvään syleilyyn; sitten hän tunsi
+painautuvansa vasten nappeja, joiden oli nähnyt kiiltävän kaukaa, ja
+lopuksi hän huomasi toisessa kädessään kukkavihon ja toisen kätensä
+olevan pehmeän ja lihavan, miehisen käden puristuksissa.
+
+Antonio esitti hiukan leikillisesti:
+
+— Veljeni Mario, kamarioikeuden sihteeri.
+
+— Veljeni Gaspare, sotaministeriön sihteeri.
+
+— Veljeni Massimo, sotaministeriön alisihteeri.
+
+— Jo pitäisi riittää, luullakseni, viimeksi mainittu virkkoi sirosti
+kumartaen.
+
+Kaikki hymyilivät, mutta Antonio jatkoi:
+
+— Ja tässä on tuo hupakko Arduina.
+
+— Senkin koiranhammas! Arduina räsähti kimakasti.
+
+— Ja tässä on vaimoni Regina, tässä hänet nyt näette. Kuinkas muutoin
+hurisee, Gaspare?
+
+— Mainiosti. Entä itse, miten voit? Onko sinun nälkä?
+
+— Oletko väsynyt, rakkaani? vanha rouva kysyi ääni väristen ja tuoden
+kasvojaan lähemmäksi Reginan kasvoja.
+
+Huolimatta kukkien tuoksusta Regina toistamiseen tunsi, että anopin
+hengitys löyhkäsi, mikä hänessä herätti inhoa. Nämä ihmiset, jotka
+tunkeillen häärivät hänen ympärillään tarkastellen häntä huonosti
+salaten uteliaisuutensa tuossa oudossa paikassa myöhäisenä hetkenä,
+räikeässä, häikäisevässä valossa, kaikki nuo ihmiset, joiden äänensävy
+oli hänelle vieras, tuntuivat hänestä vastenmielisiltä.
+
+Antoniokin, joka sinä hetkenä unohti hänet, yhtyen tuohon outoon
+joukkoon, tuntui mieheltä, joka oli eri rotua kuin hän.
+
+Regina tunsi olevansa yksin, hylättynä ja hänen ajatuksensa
+hämmentyivät. Hän kuvitteli olevansa ihmisvirran viemä.
+
+Hän näki ajoneuvojen rykelmän kiiltävällä kadulla, joka näytti olevan
+laskettu sinisillä tiilillä, ja kostea ilma tuoksahti metsältä.
+
+Etempänä hän todella oli näkevinään metsän ääriviivan, puurivin, joka
+mustana erottautui lasinhohtoisesta taivaasta. Ja noiden mustien puiden
+väliin ripustetut pallonmuotoiset, punasinervät sähkölamput näyttivät
+ihmeellisiltä loistavilta hedelmiltä. Salaperäinen taikatuntu väreili
+tänä yönhetkenä avaralla torilla, jossa väki hajaantui ja hälveni
+äänettömästi kuin kosteaan, valoisaan erämaahan.
+
+— Menemme jalan, koti on aivan lähellä, Antonio sanoi tarttuen Reginan
+käsivarteen. Näetkö, kuinka avara tämä tori on?
+
+— Niin, todellakin, hyvin avara! Regina huudahti äänessä todellisen
+ihmettelyn sävyä. Täällä näyttää sataneen, kaikki on niin kiiltävää ja
+kaunista!
+
+Ollessaan lähellä Antoniota, jota vasten anopin lihava, huohottava
+ruumis työnsi häntä, hän jälleen tunsi itsensä onnelliseksi.
+Niin todella, Rooma oli unelmien kaupunki, täynnä puutarhoja,
+suihkulähteitä, suunnattoman suuria taloja, se oli loistava,
+suurenmoinen yöllä ja päivällä.
+
+Regina tunsi itsensä iloiseksi kuin olisi juonut likööriä. Hän alkoi
+jutella kuumeisen vilkkaasti. Mutta jäljestäpäin hän ei muistanut, mitä
+oli sanonut saapumisensa hetkenä. Hän muisti vain, että kesken hänen
+iloaan hänestä oli tuntunut vastenmieliseltä anopin läähättäminen ja
+huokailu, Arduinan hupsumainen nauru ja lankojen lörpöttely, jotka
+tulivat hitaasti jäljestä ja puhuivat pelkkää pötyä.
+
+Antonio oli pyytänyt, etteivät hänen omaisensa mainitsisi
+tuttaville heidän tulostaan. Hän tahtoi päästä ikävystyttävistä
+onnentoivotuksista. Mutta kun he olivat poikenneet Torinon-kadulle
+ja saapuneet sen talon edustalle, jossa Reginan miehen, Antonion
+omaiset, Venutellit asuivat kahdessa huoneistossa, joista toinen oli
+neljännessä, toinen viidennessä kerroksessa, vanha rouva virkkoi yhä
+huohottaen ja huoaten.
+
+— Siellä ovat Clara ja hänen tyttärensä. He tulivat meille tänä iltana;
+emme voineet ajaa heitä pois, varmaankin he aavistivat...
+
+— Voi kuinka ikävää! Antonio virkahti. Mutta minä kyllä lähetän heidät
+matkoihinsa!
+
+Kaasu paloi vielä sisällä. Muhkea eteinen ja leveät marmoriportaat
+vahvistivat Reginassa sitä suuruuden ja kauneuden vaikutusta, jonka jo
+asematori ja kadut olivat hänessä herättäneet.
+
+— Rohkeutta! Antonio kehoitteli. Nämä ovat Jaakopin tikapuut. Kiivetkää
+te pojat edellä.
+
+Kolme miestä ja Arduina nousivat ravakasti portaita edellä. Reginakin
+tahtoi jouduttaa askeliaan, mutta väsyi ja hengästyi.
+
+— Nämä portaat ovat minun surmani! anoppi valitti. Voi, tyttäreni, en
+minä aina ole asunut neljännessä kerroksessa!
+
+Regina ei enää kuunnellut. Huudahduksia ja naurua kaikui ylempää
+portaista. Sitten syöksyi heitä vastaan pyörteenä ja kahinana hyvä
+hajupilvi, liehureunuksia, pitsejä, kaulahelyjä ja vaaleita kiharoita,
+ja tämä vyöry oli vähällä kaataa kumoon vastanaineet ja anopin.
+
+— Claretta hyvä, varo, ettet taita niskaasi! Antonio huusi.
+
+Tuo kaunis naisolento kietoi Reginan syleilyynsä ja suuteli häntä
+kiihkeästi moneen kertaan:
+
+— Rakas, rakas, terve tuloa, terve tuloa, ja tuhannesti: onneksi
+olkoon! Äiti on ylhäällä.
+
+— Hyvä, hyvä, Antonio virkkoi. Etkö anna suukkoa minullekin?
+
+Claretta suuteli häntä muitta mutkitta poskelle. Sitten hän tarttui
+Reginaa kädestä ja veti hänet mukaansa ylös portaita puhuen
+ja nauraen äänekkäästi, tuo solakkavartaloinen nainen, hameet
+kahisten ja levittäen hajuvesien tuoksua. Regina seurasi häntä
+katsellen hiukan kateellisena ja mustasukkaisena tuota luonnollista
+teeskentelemättömyyttä ja kauneutta. Claretta melkein kantoi hänet
+ylös käsivarsillaan täyttäen porraskäytävän naurullaan ja kimeillä
+huudahduksillaan. Hän vei Reginan sisälle huoneistoon ja työnnettyään
+hänet lihavan Clara tädin pehmeään syleilyyn laahasi hänet läpi muiden
+huoneiden.
+
+Huoneistossa oli kaasuvalaistus, huonekalut kiilsivät ja lemusivat
+paloöljylle. Kaikki huoneet olivat ahtaat ja kasatut täyteen
+huonekaluja, halpoja ovi- ja ikkunaverhoja ja juuttimattoja, isoja
+koruommeltuja pieluksia, paperiviuhkoja. Muutamissa huoneissa oli
+suorastaan mahdoton liikkua. Reginalla oli kurkussa sellainen tunne,
+kuin häntä olisi tukahduttanut. Hänet valtasi samalla hellyys ja
+ahdistus, kun hän muisteli kaunista synnyinkotiaan ja sen lämpimiä,
+yksinkertaisen aistikkaita huoneita. Ja lohduttaakseen mieltään hän
+tunsi tarvetta sanoa Clarettalle:
+
+— Jäämme Antonion kanssa asumaan tänne, kunnes löydämme hyvän asunnon.
+Sellaisia kai on helposti saatavissa?
+
+— Eipä niinkään helposti näinä aikoina.
+
+Parastaikaa on Roomassa ulkomaalaisia, jotka peittävät sen tulvaansa
+kuin heinäsirkkaparvet, serkku vastasi pysähtyen joka kuvastimen eteen
+ihaillakseen itseään eri asennoissa ja puhuen äänekkäästi, jotta
+ruokailuhuoneeseen kokoontuneet mieshenkilöt kuulisivat.
+
+— Tässä on teidän huoneenne; lemmenpesänne, muuttolinnut! Claretta
+virkkoi sitten mennen Reginan kanssa kulmahuoneeseen, jonne seuraavassa
+tuokiossa tulivat Antonio, äiti, Arduina ja matkalaukkuja kantava
+palvelijatar.
+
+Huone oli sangen iso, mutta sitä painoi matala, harmaa katto, johon
+oli piirretty ristiin rastiin mauttomia siniviivaisia kuvioita.
+Raskaat verhot peittivät kolmea ikkunaa, joista yksi oli ison,
+jykevän, pieluksia ja peitteitä täyteen sullotun vuoteen jalkapäässä.
+Tuo harmaa katto, joka riippui tämän arkipäiväisen poroporvarillisen
+huoneen yllä, jonka matkalaukut ja hatturasiat tekivät niin ahtaaksi,
+että tuskin pääsi liikkumaan, lisäsi sitä tukahduttavaa tunnetta,
+joka oli vallannut Reginan. Hän katseli ympärilleen vaieten ja
+surumielisenä. Hän luuli näkevänsä pahaa unta, olevansa oudossa
+vankilantapaisessa, jossa jokin suloinen voima kahlehti ja painoi
+häntä kuin kuolettavan raskas taakka. Voi kaikkia noita ihmisiä,
+noita naisia, jotka piirittivät ja tukahduttivat häntä armottomalla
+uteliaisuudellaan. Tuona myöhäisenä hetkenä, pitkän matkan tärinän
+jälkeen, hänen mielensä melkein sairaalloisesti kammosi kosketusta
+noihin vieraisiin ihmisiin. Sinä hetkenä hän tunsi tarvetta levätä,
+järjestää tukkaansa, muuttaa pukua. Mutta häntä ei jätetty hetkeksikään
+rauhaan. Claretta ei näyttänyt aikovan luopua kuvastimesta. Arduina,
+joka oli kirjailijatar, tuntui tutkivan tulokkaan vaikutelmia. Anoppi
+ei herjennyt tähystelemästä häntä kyynelöivine silmineen.
+
+Regina riisui vaippansa ja hattunsa. Hänen pienet kasvonsa paljastuivat
+säikähtyneinä ja kalpeina sekavina aaltoilevien tiheiden tummien
+hiuksien alla.
+
+Antonio ei enää kiinnittänyt huomiota häneen touhutessaan
+matkalaukkujen järjestämisessä ja tiedustellessaan äidiltään tuttavien
+kuulumisia.
+
+Vanha nainen huohotti ja huokaili ja vastasi poikansa kysymyksiin
+kääntämättä silmiään nuoresta miniästään.
+
+Missä saan peseytyä? Regina kysyi. Hänen isot, ruskeat silmänsä, jotka
+tavallisesti olivat sametinpehmeät ja lempeät, olivat puoleksi ummessa
+väsymyksestä ja näyttivät melkein hurjilta.
+
+— Tässä, Arduina vastasi syöksyen pesukaapin ääreen. Tässä, lemmikkini.
+Tässä on kaikki, mitä tarvitaan: saippuaa, ihojauhetta, kampa.
+Millaisesta saippuasta pidät?
+
+Regina ei vastannut. Hän pesi kätensä ja kasvonsa, otti pyyheliinan,
+jonka käly ojensi hänelle ja kumartui sitten katsomaan pesukaapin
+matalaan kuvastimeen järjestääkseen tukkansa.
+
+— Istuhan, Arduina sanoi ja lykkäsi hänen taakseen tuolin. Muuten et
+näe peilailla.
+
+— Ei, jos istun, näen vielä huonommin, Regina vastasi yhä pahemmin
+hermostuen. Olen likinäköinen.
+
+— Likinäköinen! Vaikka sinulla on niin kauniit silmät!
+
+— Jo noin nuorena! vanha rouva huudahti.
+
+— Mitä sillä on väliä? Regina virkkoi tuikeasti. Meidän perheessämme
+ovat kaikki likinäköisiä.
+
+— Onko sinulla silmälasit? Claretta kysyi.
+
+— On kyllä, mutta en käytä niitä, en pidä niistä.
+
+— Se on päinvastoin hyvin »pikanttia», Arduina huomautti. Mutta
+kuulehan, kultaseni, levitä hiukan hiuksia ohimoilla, ne ovat liiaksi
+pingoitetut. Onpa sinulla ihana tukka! Huomenna minä kampaan sen.
+Saatpa nähdä...
+
+Ja Arduina kohotti kätensä nuoren rouvan pientä päätä kohti, joka
+näytti niin lempeältä ja vaatimattomalta, mutta joka nyt pudistelihe
+suuttuneen ylenkatseellisesti.
+
+— Antakaa sen olla. Näin on hyvä.
+
+Äänenpaino katkaisi vastaväitteet, ja kirjailijatar varmaankin älysi,
+että Regina oli hallitsijaluonne, ylhäisempää rotua. Arduina loikin
+häneen surumielisen hellän ja myötätuntoisen ihailevan katseen. Nyt
+vasta Regina, johon tuo katse oli osunut, suvaitsi kääntää huomion
+kälyynsä, jota Antonio oli kuvannut höpelöksi. Ja nähdessään edessään
+tuon litteäpovisen pitkän olennon, jonka kasvot olivat kuin keltaista
+puuta ja maidonkarvaiset pienet silmät täynnä säikähdystä ja jonka
+pienen suun mustat hampaat ja kolme tuhanväristä kiharaa täydensivät
+ainutlaatuisen rumuuden leimaa — nähdessään kaiken tämän Regina
+vuorostaan aavisti, että tuo nainen oli säälittävä orjaolento. Tämä
+havainto tuotti hänelle ilkeää tyydytystä. Tässä vastenmielisessä
+piirissä, joka äkkiä oli auennut hänen eteensä, oli siis uhreja,
+sellaisia kuin Arduina, johon verrattuna hän oli hallitsijatar. Tämä ei
+herättänyt hänessä sääliä.
+
+Nämä ajatukset pälkähtivät hänen päähänsä niinä lyhyinä hetkinä,
+jolloin hän järjesteli tukkaansa nuo kolme naista katselijoina.
+
+Antonio, joka huomasi Reginan huonon tuulen, lähetti naiset pois
+tutunomaisesti työntäen ulos nuoren serkkunsa.
+
+— Menkää nyt jo tiehenne, pyydän! Toivottavasti ette sentään aio
+katsella minun pukeutumistani. No, lähtekää jo liikkeelle, ja joutuin.
+Mekin tarvitsemme vähän lepoa.
+
+— Huomenna saatte virua vuoteessa koko päivän, sillä tietystikin sataa,
+äiti huomautti.
+
+— Toivottavasti ei sada.
+
+— Toivottavasti sataa.
+
+— Annan palttua noille säänennustajille, Regina ajatteli itsekseen.
+
+Vihdoinkin häiritsevät naiset poistuivat huoneesta, ja yhdellä
+hyppäyksellä Antonio ponnahti Reginan luo, sulki hänet syliinsä,
+kumartui hänen alakuloisten kasvojensa puoleen ja sanoi hyväilevällä
+äänellä:
+
+— Pois nyt happamet ilmeet! Pois suru ja murhe. Haukkaamme ensin
+muutaman suupalan, ja sitten suoraa päätä höyhensaareen. Huomenna
+lähdemme pakosalle. Tarkoitan, lähdemme kaupungille kahden, niin
+pääsemme häiritsevästä kotiväestä. Kas noin, reippaasti vain. Ollaan
+iloisia!
+
+Hän tarttui nuorikkoaan vyötäisistä ja veti hänet mukaansa ruokasaliin
+rallatellen:
+
+    Hiiri hylkii juustopalaa:
+    Prinsessan se naida halaa.
+    Kuningas jos tekee tenää,
+    Ei oo varma päästään enää.
+
+Mutta Regina vain ei tullut iloiseksi. Heti istuttuaan epämukavalle
+wieniläistuolille, joita oli ympäri täyteen ahdetun ruokapöydän,
+hän tunsi matkaväsymyksen painavan selkää ja tekevän silmäluomet
+raskaiksi. Taas hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt tuskallista
+unta; hän näki kuin harson läpi edessään maalauksen, jonka täyttivät
+arkipäiväiset henkilöhahmot. Anopin kasvot olivat karkeat, leveät,
+punakat, pulleat ja niitä kehystävä rasvainen tukka oli liian musta
+ollakseen luonnollinen. Arkipäiväiset olivat Mario langon kasvot,
+jotka muistuttivat äitiä, samanlaiset pienet siniset silmät ja suu
+puoliavoinna hengityksen käydessä vaivalloisesti. Gasparen naama oli
+parraton ja punakka kiiltävän kaljun otsan alla. Massimo, puoleksi
+rappiolla oleva keikari, oli hyvin Antonion näköinen, mutta kalpea;
+hänen pitkä punainen tukkansa oli vahvasti voideltu, ja harmaiden
+silmien ilme oli julkea. Arkipäiväiset olivat niinikään Clarettan
+keinotekoisesti kaunistetut kasvot. Vaistomaisesti muistuivat Reginan
+mieleen ihmiset, jotka olivat vilahtaneet hänen ohitseen asemilla
+matkan varrella ja pääteasemalla Roomassa. Nämä parastaikaa häntä
+ympäröivät kasvot tuntuivat sukeltavan esiin noiden vilahdukselta
+nähtyjen kasvojen sekasorrosta, mutta nekin olivat karkeat ja
+hienostumattomat. Kokonainen maailma erotti hänet niistä.
+
+Huolimatta myöhäisestä hetkestä ja Antonion lupauksesta illallisateria
+venyi pitkäksi. Palvelijatar, joka tarjoili ruokia, vaaleatukkainen
+kookas punapuseroinen tyttö, ei voinut lakata luomasta ihmetteleviä
+katseita nuoreen rouvaan. Hän kompasteli alinomaa ja oli vähällä särkeä
+astioita.
+
+Tämä hahmo, joka liikkui edestakaisin, tuntui olevan touhun keskeinen
+henkilö: kaikki kiinnittivät häneen huomiota, kaikki puhuivat hänelle.
+Vanha Anna rouva värähti joka kerran kun palvelijatar astui sisään.
+
+Antoniokin puhutteli häntä.
+
+— No, milläs kannalla sinun rakkausasiasi ovat, Marina? Miellyttääkö
+hän sinua? — hän sitten kysyi osoittaen Reginaa. Kumpi on kauniimpi,
+hän vai Arduina?
+
+Marina punastui, nauraa kikatti; puikahti tiehensä eikä enää palannut.
+Silloin Gaspare nousi pöydästä vakavana, lautasliina olalla, ja meni
+noutamaan häntä keittiöstä. Sieltä kuului äkkiä kinastelua; Gaspare
+palasi sisälle punaisena ja silmät villaisina.
+
+— Äiti, paisti palaa! hän ilmoitti järkkyneen näköisenä. Menkäähän
+katsomaan!
+
+Vanha rouva huokaili, nousi, meni keittiöön, palasi eikä enää
+hetkeäkään malttanut pysyä asemillaan.
+
+— Äiti, Antonio rukoili, istukaa rauhassa paikallanne.
+
+— Äiti, Gaspare toisti yhä vielä vihaisena, menkää katsomaan.
+
+— Rakas lapsi, anoppi virkkoi kääntyen Reginaan päin, nuo siunatut
+palvelustytöt...! Ei siitä kannata puhua, niin sanotaan, mutta mitä
+tehdä, kun he syöksevät koko perheen turmioon... Kerronpa sinulle...
+
+— Se on aikamme vakavimpia yhteiskunnallisia ongelmia, Massimo
+huomautti ivallisesti kohdistamatta puhettaan kehenkään erityisesti.
+
+— Ilman piikatyttöjä et vain tulisi toimeen! Gaspare huusi.
+
+— Ja sinut ne ottavat hengiltä.
+
+— Minäpä lyön ne kuoliaiksi, jolleivät korjaa luitaan.
+
+Kaikki nauroivat. Huolimatta vanhan rouvan tiheistä käynneistä
+keittiössä, täytyi kauan odottaa uusia ruokalajeja. Keskustelu
+vilkastui. Massimo puheli serkkunsa kanssa, ja Anna rouva päivitteli
+Clara rouvalle palvelustytön mahdottomuutta.
+
+— No, mitäs teidän virastopomolle kuuluu? Antonio kysyi Gasparelta.
+
+Ja Gaspare alkoi panetella ministeriänsä, samoin kuin oli panetellut
+palvelijattaria.
+
+— Saitko viime kirjeeni? Arduina kysyi Reginalta käyttäen hyväkseen
+yleistä hälinää.
+
+— Minkä kirjeen?
+
+— Sen, jossa pyysin — jossa rohkenin pyytää sinulta tietoja
+yksityisten, ja varsinkin naisten Mantovassa harjoittamasta
+hyväntekeväisyydestä...
+
+— Jätä hänet rauhaan, ole hyvä! Antonio sanoi kälylleen.
+
+Regina ajatteli synnyinkotiaan; hän näki mielikuvituksessaan ison
+ruokahuoneen ikkunan, josta kesällä avautui kaunis, värähtelevä
+metsäkuva; hän näki vihreän rantaäyrään, jonka takana joen pinta
+kimmelteli. Kaikki tuo oli nyt poissa! Sekä soma metsäkuva että
+Barattan maalaus, joka riippui kamiinan yläpuolella — kaikki poissa,
+poissa ikipäiviksi! Istuessaan siinä epämukavalla tuolilla, joka teki
+hänen jäsenensä helliksi, noiden ihmisten keskuudessa, jotka puhuivat
+jokapäiväisistä asioista, hän tunsi jälleen samantapaista kauhua kuin
+tuomittu ajatellessaan pakollista yhdessäoloa onnettomuustoveriensa
+kanssa.
+
+Antoniokin tuntui taas hänestä vieraalta, kun tämä istui siinä tuskin
+kiinnittäen huomiota häneen kuunnellessaan veljiensä latelemia
+pikku-uutisia, joita sateli hänen niskaansa.
+
+Joka kerran kun palvelustyttö tuli ruokailuhuoneeseen ja kiinnitti
+pienet siniset silmänsä nuoreen rouvaan, Antonio toisti:
+
+— Kumpi on kauniimpi, tai rumempi? Nuori rouva vai Arduina rouva?
+
+Tyttö katsoi vuoroin toiseen, vuoroin taas toiseen vertailukohteeseen
+ja nauroi:
+
+— Sano pois! Onko se Arduina rouva?
+
+— Ehei!
+
+— Mitä? eikö hän ole rumempi?
+
+Kaikki nauroivat. Miksi he nauroivat?
+
+Onnellisuus teki Antonion häijyksi.
+
+Antonio tiesi hyvin, että hänen veljensä Mario, jo keski-ikäinen
+mies, joka oli harvapuheinen ja punastui joka kerran, kun joku
+lausui ajatuksen, joka oli pälkähtänyt hänenkin päähänsä, kammoksui
+vaimonsa kynäilyintoa. Silti Antonio kysyi kälyltään, oliko hänen
+toimittamallaan naisasiaa ajavalla lehdellä, »Naisen Tulevaisuudella»,
+hyvä vai huono menekki.
+
+— Sanotaan, että se jo on jaksanut päästä kolmen numeron painokseen,
+Massimo huomautti ivallisesti.
+
+— Kaiken kukkuraksi se näyttää saavan niskoilleen oikeudenkäynnin, se
+kun on luvatta painattanut kalabrialaisessa lehdessä olleen sonetin.
+
+— Oletpa totisesti olevinasi sukkela! Arduina huusi virnistellen. Mutta
+samalla hänen kasvonsa kuvastivat epämääräistä säikähdystä.
+
+Mario röhisi pää painuneena lautasen yli ja syödä lupsutti kuin ärtynyt
+sonni.
+
+Silloin pääsi valloilleen lapsellisen julma kiusoittelu Arduinaa,
+olentoparkaa kohtaan, joka Reginastakin tuntui ihmisen irvikuvalta.
+
+— Seikka, josta en koskaan ole päässyt selville, on se, missä tuon
+lehden toimitus piileskelee, Claretta virkkoi. Voisihan siellä
+käväistä, jollei muun vuoksi niin ainakin puhuttelemassa päätoimittajaa.
+
+— Niitä on lukemattomia kaduilla! Arduina huomautti. Sellaiset kauniit
+tytöt kuin sinä löytävät »toimittajia» kaikkialta.
+
+— On vaikea käsittää, mitä oikeastaan tarkoitat kaikella tuolla
+lorulla... Gaspare tiuskaisi.
+
+— Ainakin sitä, ettet sinä yleensä käsitä mitään.
+
+— Ja sinä itse muka käsität! Massimo huudahti juhlallisesti kohottaen
+haarukkaansa.
+
+— Oletko sinä naisasian kannattaja, Regina?
+
+— En, en ollenkaan, tämä vastasi ikäänkuin heräten unesta. Mutta
+äkkiä hänen teki mieli puolustaa Arduinaa, mikä ei johtunut säälistä
+kirjailijatarta kohtaan, vaan lankojen käyttäytymisen paheksumisesta. —
+Onhan mahdollista, että Arduina käännyttää minut.
+
+— Antonio, ota esille keppisi! Gaspare huusi.
+
+Kaikki purskahtivat nauruun.
+
+Sitten keskustelu sai toisen suunnan: puhuttiin venäläisestä
+ruhtinattaresta, Makulinasta, joka jo useita vuosia oli asunut
+Roomassa. Antonio oli tutustunut häneen Arduinan kautta ja hoitanut
+eräitä hänen asioitaan.
+
+— Hän aikoo antaa Reginalle lahjan, kirjailijatar sanoi Antoniolle.
+Huomisiltana hän tulee luokseni päivälliselle. Tulkaa tekin silloin.
+
+Tämä tiedonanto hiukan kohotti Arduinan arvoa ja antoi Reginalle
+hengenvuoroa. Keskustelu kohdistui nyt kreivittäriin ja
+markiisittariin, ja Claretta huudahti kääntyen Massimoon päin:
+
+— Nyt muistan! Sinut nähtiin tässä eräänä päivänä...
+
+— Minut nähdään kyllä vielä tänäänkin!
+
+— Sinut nähtiin juoksemassa donna Maria Del Carron vaunujen jäljessä.
+Silloin satoi, eikä sinulla ollut sateensuojaa.
+
+— Senpä tähden minä juoksinkin! Massimo sanoi erittäin tyytyväisenä ja
+itsetietoisena.
+
+— Ehei, poikaseni! sinä juoksit tavoittaaksesi vaunut.
+
+— Minkä tähden? Regina kysyi viattomasti.
+
+— Oletpa ihastuttavan yksinkertainen, Claretta vastasi. Tietysti hän
+juoksi kiinnittääkseen huomion itseensä. Sanotaan markiisitar Del
+Carron pitävän kauniista nuorista miehistä... tuntemattomistakin...
+
+— Kiitän! Massimo sanoi kumarrellen. Kiitän nöyrimmästi
+kohteliaisuudesta!
+
+Kaikki vilkastuivat nyt, ja sitten otettiin käsiteltäviksi lukemattomia
+perheen tuttavapiirin naisia ja kerrottiin merkillisiä asioita heidän
+elämästään. Clara rouva, joka ei tahtonut olla toisia huonompi, kuvasi
+pukua, joka eräällä hänen tuntemallaan kreivittärellä oli ollut
+äskeisissä iltakutsuissa.
+
+Regina kuunteli. Vaikkei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleen, hän
+iloitsi siitä, että hänen sukulaisillaan oli ylhäisötuttavia.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vihdoinkin oli ateriassa päästy kahviin, ja rouva kääntyi Reginan
+puoleen tahtoen puhua hänen kanssaan äidillisen hellästi.
+
+— Äitisi on kaiketi parastaikaa vaipuneena alakuloisiin mietteisiin.
+Varmaankaan hän ei vielä voi tottua ajatukseen, että toinen äiti...
+
+— Äiti! Gaspare keskeytti palatessaan keittiöstä toiselta
+tarkastusretkeltään, tule katsomaan! Joudu! hän hoputti heiluttaen
+olkapäälleen heittämänsä lautasliinan nipukkaa. Keittiössä on iso
+vesilammikko. Palvelustyttö on unohtanut vesijohdon hanan auki.
+
+Vanha rouva nousi ja seurasi huoaten ja ähkyen poikaansa keittiöön.
+Heti senjälkeen kuultiin Marinan itkeä nyyhkivän.
+
+— Tuo mies on kerrassaan sietämätön! Arduina huudahti. Eihän tyttöparka
+ole orjatar! Kun ajattelee...
+
+— Yhteiskunnalliselta näkökannalta... Massimo ehätti täydentämään.
+
+— Anteeksi! Kuulittehan, että tyttö oli jättänyt vesihanan auki, Clara
+täti huomautti.
+
+— Jos minä saan miehen, joka pistää nenänsä keittiöön, annan hänelle
+yhteiskunnalliselta näkökannalta sellaisen korvatillikan...! Claretta
+selitti puserrellessaan vyötäisiään kuvastimen edessä.
+
+— Niin minäkin, kirjailijatar vakuutti.
+
+Herra Mario kaiveli hurjasti tikulla hampaitaan ja mutisi jotakin
+itsekseen.
+
+Anna rouva palasi ruokailuhuoneeseen, Marina vanavedessään. Tytön
+silmät punoittivat, ja hänen huulensa värähtelivät.
+
+— Mene matkoihisi! Massimo sanoi. Varo itkemästä, kun tulet noin
+rumaksi. Jos konstaapelisi näkisi sinut tuollaisena...
+
+— Mitä? Onko ihailijanasi tällä haavaa konstaapeli? Antonio kysyi
+leikillisesti.
+
+— On kyllä, tyttö vastasi. Hänen nimensä on Stanislav.
+
+— Mutta kun lähdin matkalle, sinä kuhertelit sanomalehtien myöjän
+kanssa.
+
+— Hänet olen jättänyt. Jo yli kaksi viikkoa on kulunut siitä kun
+viimeksi välitin miehistä, Marina selitti jälleen hymyillen.
+
+— Mainiota! Claretta huudahti. Tuohan on suurenmoista. Onko sinulla
+ollut useitakin ihailijoita?
+
+— Neljä... ei kuin viisi, kun ensimmäinen otetaan mukaan. Hänen nimensä
+oli Peppino, ja hän oli virkamies.
+
+— Kas vain! Ja missä hänellä oli virka?
+
+— Missäkö? Veranon hautausmaalla...
+
+— Oliko hän haudankaivaja?
+
+— Oli, palvelustyttö vastasi avomielisesti.
+
+Taas kaikki purskahtivat nauruun. Reginasta tuntui, kuin hän olisi
+tukehtunut. Olivatko tämän talon ihmiset aina näin typerän ikäviä?
+Antoniokin, hänen oma, aina iloinen Antonionsa, joka hänen seurassaan
+ei koskaan ollut paljastanut epähienoja piirteitä, näyttäytyi nyt
+eri valossa. Mutta äkkiä, Clara rouvan toistamiseen alkaessa kuvata
+kreivitärtuttavansa pukua, Regina pani merkille, että Antonio tähysteli
+häntä katsein, jotka olivat käyneet alakuloisiksi, ja tunsi huultensa
+puristuvan vavahdellen yhteen. Antonio nousi nopeasti, tuli vaimonsa
+luo ja hyväili hänen tukkaansa.
+
+— Nyt menemme levolle. Onkin jo aika. Olethan väsynyt, eikö totta? hän
+sanoi hiljaa, ääni melkein rukoilevana.
+
+Regina nousi. Arduina ja Claretta ryntäsivät hänen luokseen, syleilivät
+ja suutelivat häntä, saattoivat hänet huoneeseensa asti ja suutelivat
+häntä uudelleen.
+
+Jäätyään vihdoin kahden Antonion kanssa Regina tunsi huojennusta; mutta
+ennen pitkää ovi aukeni, ja anoppi astui huoneeseen.
+
+— Mitä haluatte? Regina kysyi kiusaantuneena. Ja hän ummisti silmänsä
+ja istuutui suunnattoman suureen nojatuoliin, joita oli kasattu
+huoneeseen.
+
+Anna rouva meni vuoteen ääreen yhä ähkien ja huokaillen.
+
+— Voi! voi! hän valitti surkeasti, tuo palvelusväki ei osaa tehdä
+mitään. Suo anteeksi, tyttäreni.
+
+— Mitä sitten on tapahtunut? Antonio kysyi puoleksi riisuutuneena.
+
+— Eihän vuode ole kunnossa! vanha rouva huudahti pudistellessaan
+pieluksia ja painellessaan niitä vasten lihavaa, läähättävää poveaan.
+
+Hän hääri siinä, kohenteli peitteitä, tutki yöpöytiä, tarkasti
+vesikarahvin.
+
+Regina odotti anopin poistumista päästäkseen riisuutumaan. Vaipuneena
+nojatuoliin, silmät ummessa, kädet rentoina polvilla hän kuuli vanhan
+naisen laahustelevat askelet ja huohottavan hengityksen ja ajatteli
+kammoten huomista.
+
+— Huomenna jälleen, ylihuomenna taaskin, ja sitten yhä edelleen olen
+tekemisissä näiden ihmisten kanssa! Se on kauheata!
+
+— Missä yöpaita on? Antonio kysyi, ja alushousut?
+
+Regina avasi silmänsä, nousi ja alkoi hakea matkalaukusta. Äkkiä hän
+kuuli takanaan vanhan naisen raskaan ähkivän hengityksen.
+
+— Kyllä minä haen ne, tyttäreni. Mene vain riisuutumaan. Haen sinunkin
+yöpukusi.
+
+— Älkää vaivautuko, Regina pyyteli. Kyllä itse etsin.
+
+— Ei! ei! Anna minun vain hakea, ja rupea sinä riisuutumaan.
+
+— En rupea.
+
+— Sillävälin minä esitän balettia! Antonio virkahti alkaen hypähdellä.
+Hänellä oli hyvin kehittynyt vartalo; hän oli notkea kuin klovni.
+
+— Mitä ajatteletkaan, tyttäreni? Eiväthän nämä ole yöpaitoja, vaan
+yöhousuja. Kas tässä näyttää olevan Antonion yöpaita. Entä omasi?
+Kas, se on flanellia. Eikö se tunnu karkealta ihoa vasten? Sinun
+kotiseudullasi kai on hyvin kylmä? Täälläkin on kylmä, kun tuuli
+puhaltaa pohjoisesta. Kolme päivää se puhaltaa... Onpa siinä kaunis
+pitsi! Oletko itse tehnyt sen? Kuulehan...
+
+Regina ei nähnyt eikä kuunnellut enää. Hänet valtasi raivo vanhan
+naisen kaivellessa matkalaukkuja ja tutkiessa uteliaasti jokaista
+vaatekappaletta. Äkkiä Antonio, joka hypähteli nojatuolien ympärillä,
+tarttui Reginaan ja tempasi hänet mukaansa.
+
+— Voi, nuori vaimo huudahti pannen alakuloisen vastalauseensa, olisi
+vihdoinkin aika jättää minut rauhaan!
+
+Vanha nainen ei ymmärtänyt yskää. Hän järjesti kaiken paikoilleen
+matkalaukuissa, sitten hän lähestyi Reginaa ja suuteli häntä. Ja
+viimeinkin hän poistui, ja lopultakin Regina oli kahden Antonion
+kanssa, mutta se ei enää tuottanut hänelle lohdutusta. Hän riisuutui
+ja laskeutui vuoteeseen; ja tuo iso, jykevä vuode oli kova, kylmä
+ja leveä kuin joen uoma! Hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut
+haaksirikkoon; avatut matkalaukut, hatturasiat, ikkunaverhot ja
+vastenmieliset huonekalut näyttivät kelluvan hänen ympärillään. Hänen
+yläpuolellaan riippui tukahduttava, harmaa katto, joka muistutti
+sadepilvien peittämää taivasta. Yön hiljaisuudessa kuului kaukaa,
+jostakin oudosta salaperäisestä paikasta, sekavia hälyääniä. Arduinan
+typerä nauru ja Clarettan hysteerinen ääni kaikuivat vielä viereisistä
+huoneista. Ja kaikkien noiden läheisten ja kaukaisten äänien ohella
+Regina erotti yöjunan valittavan vihellyksen, joka hänestä kajahti
+kuin ennen usein jossakin kaukana täältä kuultu huuto, joka kutsui,
+houkutteli ja rukoili... mitä? Sitä hän ei tiennyt, eikä muistanut,
+mutta tiesi varmasti kuulleensa tuon huudon, joka nyt korvia viiltäen
+kaikui yksistään häntä varten etsien häntä tuosta suuresta, vieraasta
+kaupungista, toistaen hänelle ihmeellisiä, viehkeitä ja samalla
+sydäntäsärkeviä asioita...
+
+— Siis vihdoinkin! Missä oletkaan? Antonio kysyi. Olethan eksynyt
+loppumattomaan erämaahan. Kuinka kylmät sinun kätesi ovatkaan! Sinähän
+väriset, onko sinun vilu?
+
+— Ei ole.
+
+— Miksi siis väriset? mies kysyi ääni muuttuneena. Oletko tyytymätön,
+Regina?
+
+Hän ei vastannut.
+
+— Etkö ole tyytyväinen?
+
+— Olen väsynyt, Regina vastasi silmät ummessa. Tunnen vielä junan
+tärinän ruumiissani. Kuuletko sinäkin vihellystä?... Ah, hän jatkoi
+kuin unessa, nyt tunnen sen. Se muistuttaa pienen Po-jokilaivan
+vihellystä. Voi jos saisi matkustaa pois täältä...
+
+— Tuskin olet saapunut perille, kun jo tahdot matkustaa pois! Antonio
+huomautti. Hänen äänensä kuulosti leikilliseltä, mutta samalla hiukan
+katkeralta.
+
+Regina ei vastannut. Antonio luuli hänen jo nukkuvan ja pysyi
+liikkumatta peläten herättävänsä hänet. Mutta äkkiä hän kuuli Reginan
+nauravan ja tuli siitä hyvin iloiseksi.
+
+— Mille naurat? hän kysyi puristaen vaimonsa kättä, joka alkoi lämmetä.
+
+— Tuo »virkamies!»... Haudankaivaja... Regina mutisi tuntuen vielä
+näkevän unta. Jos sisareni Toseana olisi kuullut sen, niin kyllä hän
+olisi nauranut!
+
+— Niin, Antonio tuumi, _siellä_ hänen ajatuksensa aina ovat.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Paljoa myöhemmin Antonio uskoi Reginalle, ettei hän ollut voinut nukkua
+sinä yönä. Hän olisi tahtonut kysyä, mitä Regina piti hänen äidistään
+ja muista omaisistaan. Mutta hän ei rohjennut kysyä, sillä hän vaistosi
+epämääräisesti, ettei Reginan vastaus olisi ollut suora.
+
+Nyt hänkin kuuli vihellyksen, joka saapui Reginan korviin hänen
+ollessaan vaipuneena horroksiin ja joka tuuditti häntä muistojen ja
+toiveiden unelmiin.
+
+— Lähteä pois! Hän uneksii jo poislähtemisestä, Antonio ajatteli
+katkerasti.
+
+Ja äkkiä hänessä heräsi kiihkeä tyytymättömyyden tunne, kun hän
+muisteli Reginan käyttäytymistä; se oli ollut kylmää, surumielistä,
+väliin ylenkatseellista ensi hetkinä seurusteltaessa uusien omaisten
+kanssa. Ja vaikka Antonio tajusi, että ylipääsemätön kuilu erotti
+heidät tuosta viisaasta, hienosta ja jalompirotuisesta olennosta, jonka
+hän oli rohjennut ottaa vaimokseen, hän ajatteli:
+
+— Mutta hän tiesi sen hyvin! Kerroinhan hänelle kaikki, sanoin suoraan,
+että olemme virkailijaperhe, joka polveutuu virkailijoista. Äitini
+oli emännöitsijä, kälyni on hupsu, joka ei tee pahaa kenellekään. Ja
+Regina sanoi, että se kaikki oli yhdentekevää; hän rakasti minua, ja se
+riitti. Mitä hän siis tahtoo?
+
+Antonio tunsi mieletöntä halua sysätä hänet luotaan, työntää hänet pois
+vierestään tässä isossa kylmässä vuoteessa, joka tuntui loppumattoman
+avaralta. Mutta nainen oli niin hento, niin heikko, niin kylmä
+levätessään hänen lämpöisellä, sykähtelevällä povellaan!
+
+— Tein väärin, kun toin hänet tähän taloon! Minun olisi pitänyt laittaa
+oma pieni kotimme kuntoon ja viedä hänet sinne suoraa päätä. Nyt hän on
+kuin juurineen irti nyhdetty kukka, joka heti on istutettava suotuisaan
+maaperään.
+
+Hän katseli vaimoaan syvän hellyyden valtaamana ja pysyi liikkumatta,
+jotta ei olisi häirinnyt unta, joka oli laskeutunut tämän väsymyksen ja
+kotikallion ylle.
+
+
+
+
+II
+
+
+Herätessään seuraavana aamuna Regina huomasi olevansa yksin isossa
+kovassa vuoteessa.
+
+Satoi vettä. Harmaa ja kolkko hämärä lisäsi huoneen alakuloisuutta.
+Ulkona ajoneuvot rämisivät, raitiovaunut porhalsivat kirskuen
+ohi kuin pauhaava myrsky, mikä Reginassa herätti vastustamatonta
+synkkämielisyyttä. Hänestä tuntui kuin koko kaupunki, josta kuului
+tuhansia eri ääniä, olisi ollut rajuilman järkyttämä. Kaikki oli kuin
+työn rasittaman tukalan elämän jyskettä, joka kaikui kesken lakkaamatta
+pimeässä virtaavan sateen ropinan.
+
+Hän katseli huoneessa ympärilleen tirkistellen erottaakseen esineet.
+
+Niin, kaikki oli mauttoman yksinkertaista, sekin kangas, josta
+pielukset ja raidit oli tehty; ne oli koristettu karkeilla pitseillä.
+Ja tuo harmaa katto ja kolme pimeää ikkunaa, varsinkin vuoteen
+jalkapäässä oleva, näyttivät kaameilta.
+
+Ja missä Antonio oli? Huonotuulisena Regina paheksui, että tämä oli
+noussut niin hiljaa, ettei hän herännyt, ja jättänyt hänet yksikseen
+tähän äärettömään, outoon vuoteeseen. Mutta seuraavassa tuokiossa ovea
+raoitettiin varovasti ja Antonia kurkisti sisään.
+
+— Kas vain! hän sanoi veitikkamaisen hyväilevästi nähdessään Reginan jo
+olevan valveilla, johan silmäterät ovat näkyvissä.
+
+Antonio tuli huoneeseen, harppasi notkeasti vuoteen ääreen ja painoi
+suoraa päätä suudelman Reginan huulille.
+
+— Oletpa jo hereillä, linnunpoikaseni, oikein hereillä.
+
+— Siltä tuntuu! Regina vastasi ääni hiukan käheänä, kietoen
+käsivartensa miehensä kaulaan. Sataako siellä?
+
+— Sataa, ikävä kyllä! Antonio vastasi huoaten teeskennellyn syvään.
+Mutta pian se lakkaa.
+
+— Toivottavasti! Avaa ikkunaluukut.
+
+— Tänään on sunnuntai, Antonio virkkoi mennessään avaamaan
+ikkunaluukkuja. Roomassa näet sataa joka sunnuntai, se johtuu
+kirouksesta, jonka paavi on singahduttanut italialaiseen
+virkavaltaisuuteen. Mutta jo riittäisi täksi päiväksi; varmaankin sade
+pian lakkaa. Jäähän vuoteeseen vielä hetkeksi: lähden sanomaan, että
+tuovat sinulle kahvia.
+
+— Älä toki! Regina huudahti säikähtäen ajatellessaan, että anoppi
+jälleen ilmestyisi heidän huoneeseensa. Nousen heti paikalla. Aion
+kirjoittaa kotiin.
+
+— Lähdemme kävelylle, heti kun herkeää satamasta, Antonio ilmoitti.
+Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, Gaspare tulee mukaan. Hän on
+perehtynyt arkeologiaan: lähdemme Forumille.
+
+— Forumille! Regina toisti vilkastuen ja kovin iloisena.
+
+— Niin, rakkaani, Forumille! Ajattelehan: Forumille. Tiedäthän, missä
+nyt olemme.
+
+Regina hymyili hänelle sanomatta mitään. Antoniolla oli yllään toinen
+puku, hän oli ottanut puhtaan, kiiltävän kauluksen ja sitonut kaulaansa
+hienon, vihertävän kravattinauhan. Hän oli kähertänyt viiksensä; hän
+oli nuorekkaan raikas, virkeä, kiehtovan kaunis.
+
+Päivänvalo oli tullut hänen mukanaan, ja Regina katseli häntä rakkautta
+uhkuen, riemuiten. Hän veti Antonion povelleen ja suuteli hänen
+hiuksiaan, joista levisi omituinen tuoksu — poltettujen kukkien tuoksua
+— niin Reginan oli tapana sanoa. Sitten hän oli kuiskaavinaan jotakin
+hänen korvaansa, mutta päästikin sensijaan pienen iloisen lapsellisen
+huudahduksen. Ja Antonio oli säpsähtävinään, uhkasi ja pudisti häntä.
+Ja he nauroivat, laskivat leikkiä ja unohtivat kaiken paitsi onneansa.
+
+— Missä oletkaan herännyt, pikku jänöseni? Antonio kysyi käyttäen
+hyväilynimeä, jonka oli kuullut Reginan kotiseudulla, jossa oli
+toiminut kolme kuukautta salaisena komissaarina. Sanopas missä? Eilen
+tähän aikaan olimme Parmassa, tänään olemme täällä. Ajattelehan,
+millainen matka! Ja kolme kuukautta sitten emme edes tunteneet
+toisiamme! Muistatko sen päivän, jona tutustuimme toisiimme joen
+rantaäyräällä? Aurinko oli veripunaisena metsän takana! Opettaja
+katseli meitä ja hymyili: luultavasti hän jo silloin aavisti, että
+meistä tulisi pari.
+
+— Saanko luvan esittää: herra Antonio Venutelli, valtiovarain
+ministeriön alisihteeri; jalosukuinen neiti Regina Tagliamari, Antonio
+jatkoi matkien vanhan opettajan nenä-ääntä, joka oli järjestänyt
+hänen ensi kohtaamisensa Reginan kanssa. Hän on todellinen kuningatar
+— Regina — hyvyydessä ja älykkyydessä, kyllin arvokas hallitsemaan
+ikuisessa kaupungissa. Voi verraton Rooma! Sinne matkustetaan, sinne
+jäädään.
+
+— Vanhus parka! Regina sanoi käyden jälleen vakavaksi. Varmaankin
+saamme kiittää häntä ensi kohtaamisestamme.
+
+— Mitähän nyt sanovat sinun kotonasi? Luultavasti näin: 'Nyt Regina
+on Roomassa, mutta venyy vielä vuoteessa, laiskuri, joka ei edes ole
+käynyt aamumessussa. Olla Roomassa, ja jäädä pois messusta!'
+
+— Niin, sanohan muuta! Regina virkahti läiskäyttäen yhteen kätensä ja
+matkien miehensä hiukan lystikästä äänenpainoa. Mutta hän ei enää ollut
+iloinen. Rakas näky raateli hänen sydäntään; hän näki äitinsä, hyvän ja
+hienon äitinsä, sievän pikkusisarensa ja pienen veljensä, lemmikkinsä,
+lähtemässä aamukirkkoon. Rantaäyräällä kohoava kotihuvila jäi tyhjäksi
+sumuun ja poppelien keskeen kuin satutalo näyttämön taustassa.
+Sisällä hehkui valkea isossa kamiinassa, pieni musta kissanpoikanen
+loikoi katsellen tuleen. Barattan taulussa väikkyi harmahtavia ja
+punahohteisia välkkeitä, jotka loivat siihen haaveellisen tunnelman.
+
+Hopeanheleä kello kalkatti koleassa aamuilmassa, ja usvaisen taivaan
+alla levisi pohjoisseutujen maisema, jonka halki kiemurteli iso joki,
+sinervän jättiläissuonen tavoin keskellä talvisen tasangon valkeaa
+povea. Vallitsi hiljaisuus, ääretön salaperäisyys, unelmausva.
+
+Tästä kotikaihon loihtimasta näystä, joka kuitenkin tuotti
+alakuloisuuden sekaista nautintoa sen miehen hyväilyjen lomassa, jonka
+tähden Regina oli luopunut kaikesta, hänet tempasi todellisuuteen
+Anna rouva, joka varovaisesti hiipi sisään. Vanha nainen lähestyi
+puuskuttaen ja huokaillen, hiukset tavallista mustempina ja öljystä
+kiiltävämpinä, pyöreänä ja pulleana punaisessa aamupuvussaan. Regina
+punastui, otti pois käsivartensa Antonion kaulasta ja tempasi nopeasti
+peitteen päälleen.
+
+— Mitä sinä teet? nuori aviomies ihmetteli kohottaen peitettä. Näytä
+vain kauniita käsivarsiasi! Katsohan, äiti, kuinka valkoinen minun
+Reginani on!
+
+— Ei! Ei! Anna minun olla rauhassa! Regina virkkoi piilottautuen
+peitteen alle.
+
+Mutta vanha rouva tuli lähemmäksi, auttoi Antoniota avaamaan hänen
+yöpaitansa hihansuiden nappeja ja siveli sormellaan nuoren rouvan
+hentoja, valkoisia käsivarsia.
+
+— Ohhoh, hän huokasi. Jumala siunatkoon sinua. Oletpa todella kaunis!
+
+— Mutta Herran nimessä, jättäkää minut rauhaan! Regina huudahti silti
+mielissään.
+
+— Eikö totta, hän on todella kaunis? Antonio toisteli suudellessaan
+hänen siroja käsivarsiaan.
+
+— Kaunis ja siro! Suurenmoinen! anoppi vakuutti tyytyväisenä, ikäänkuin
+Regina olisi ollut hänen itsensä synnyttämä lapsi. Minäkin olin kerran
+valkoinen ja siromuotoinen! Nyt olen vanha, mutta nuorena minäkin olin
+siro.
+
+— Kyllä kai! Regina ajatteli katsellessaan anopin isoja käsiä, jotka
+olivat ruskeat ja pykineet ja haisivat sipulille.
+
+— Tahdotko kahvia? Vai ehkä maitoa? Lähden heti noutamaan kahvia,
+maitoa, leivoksen ja kermaa...
+
+— Kiitos vain, en tahdo mitään.
+
+— Nouse jo! Antonio sanoi. Sade alkaa hellittää. Lähdetään kaupungille.
+
+— Aiotko viedä hänet ulos tällaisella ilmalla? anoppi vastusteli.
+Oletko hullu! Hänen täytyy jäädä vuoteeseen. Kun minä olin nuori —
+hän kääntyi Reginaan päin — minun oli tapana loikoa vuoteessa kaiket
+aamupäivät. Mutta ajat ovat nyt muuttuneet. Silloin piiat olivat
+luotettavia, työteliäitä ja järkeviä, ja perheenemäntä saattoi elää
+kuin hieno rouva ainakin, vaikkei ollutkaan sellainen. Minäkin saatoin,
+Jumalan kiitos, tehdä niin...
+
+— Ja voitte kai edelleenkin! Eihän mikään estä, Regina sanoi
+ystävällisesti.
+
+— Herranen aika! Vielä mitä, kun nämä nykyajan piiat ovat sellaisia!
+Näpisteleviä, kieroja ja kiittämättömiä! He ovat elämämme onnettomuus,
+myrkyttävät onnemme. Ennen olin heihin kiintynyt kuin perheen jäseniin.
+Nyt en enää, sillä he eivät ansaitse sitä. Tämäkin, joka minulla
+parastaikaa on, aiheuttaa minulle todellisia sydämenkouristuksia sillä
+mieliharmilla, jota hänen tähtensä saan kärsiä.
+
+— Nouse jo! Antonio toisti.
+
+Mutta Regina ei tahtonut nousta, ennenkuin he olivat jättäneet hänet
+yksikseen. Silloin hän hypähti vuoteesta ja jäi hetkiseksi seisomaan
+pitkässä yöpaidassaan harmahtavan päivän valuessa sisään kolmesta
+kammottavasta ikkunasta. Hän katseli epätoivoissaan huoneeseen sinne
+tänne koottujen esineiden sekasotkua, ja siinä värjötellessään hän teki
+ikävän havainnon: Roomassa oli kylmempi kuin hänen kotiseudullaan!
+
+Hän pukeutui ja peseytyi kiireesti. Kaikki oli epämukavaa, pesupöydästä
+kaappia myöten, jonka ovikuvastin oli paksun verhon peitossa. Hän
+kohotti verhoa. Ja katsoessaan kuvastimeen hän huomasi kasvonsa
+kalpeiksi, muodottomiksi, rumiksi, ja hänen mielialansa sumeni
+entistään matalammaksi.
+
+Antonio, joka oli huomannut Reginan viipymisen, tuli taas huoneeseen.
+Regina oli omavaltaisesti nostanut kaikki ikkunaverhot ja järjesteli
+matkalaukkujaan.
+
+— Tule jo, mitä teetkään? Antonio kysyi vähän kärsimättömänä. Hän
+tarttui Reginan käteen ja veti hänet ruokasaliin, jossa Anna rouva
+odotti häntä pöydän ääressä; se oli katettu kahdelle, mutta siinä olisi
+ollut riittävästi ruokaa kymmenelle.
+
+— Tahtoisin vain hiukan kahvia ilman kermaa, Regina huomautti.
+
+— Vain mustaa kahvia? Oletko hupsu, rakkaani! Roomassa täytyy syödä.
+Tässä saat mustaa kahvia. Tahdotko siihen sekaan vähän konjakkia?
+
+— En; en pidä siitä.
+
+— Koeta kuitenkin. Saatpa nähdä, että se maistuu hyvältä.
+
+— Kiitos, en huoli.
+
+— No ota nyt kuitenkin, muuten olen pahoillani.
+
+Reginan oli pakko juoda kahvia konjakin kera, senjälkeen kermansekaista
+kahvia, syödä leivos, voileipää, keksiä ja taas leipää. Lopuksi hän sai
+kyyneleet silmiinsä. Anopin tyrkyttely vaivasi häntä. Lohduttaakseen
+häntä Anna rouva kysyi, tahtoiko hän kupin lihalientä ja palasen
+kananpoikaa.
+
+— Tahdotteko ottaa minut hengiltä? Regina huudahti hullunkurisen
+epätoivoisesti.
+
+Antonio söi ja nauroi.
+
+Onneksi keittiöstä kuului räminää, jolloin Anna rouva kiiruhti
+pois ruokailuhuoneesta hengästyen ja vaappuen avarassa punaisessa
+aamupuvussaan. Regina palasi silloin huoneeseensa, otti kauniin
+valkoisen kaulaliinan, pani päähänsä vaaleanpunaisella nauhalla
+koristetun pienen hatun, joka hänen mielestään oli hieno, ja sirotteli
+ihojauhetta kasvoihinsa. Hänestä tuntui, että kaikki varmaan
+katselisivat häntä, niinkuin siellä kotipuolessa.
+
+— Katsokaahan, kuinka kaunis Reginani on! Antonio sanoi puoleksi
+vakavasti, puoleksi leikillisesti, kun Regina näyttäytyi
+ruokailuhuoneen ovessa. Ja katsokaa tuota somaa pientä hattua!
+
+Gaspare odotti ovella, yllään uusi päällystakki, pyylevänä,
+punoittavana ja miettivänä. Hän vilkaisi Reginaan ja virkkoi vakavasti:
+
+— Hattusi on kuin pääskysen pesä!
+
+— Mitä sinä kykenet hattuja arvostelemaan, sinä, joka et koskaan
+katsele naisia!
+
+— En mene koskaan naimisiin, Gaspare selitti, mutta jos sellainen
+onnettomuus minua koittaisi, en ikinä kärsisi naurettavaa esiintymistä.
+
+— Onnettomuudenko esiintymistä naurettavana? Regina kysyi ivallisesti.
+
+Gaspare ei alentunut vastaamaan.
+
+He lähtivät kaupungille. Regina ei voinut koskaan antaa anteeksi
+Antoniolle, että hän salli Gasparen tulla mukaan heidän ensi
+kävelylleen Roomassa.
+
+— Kuljemme Via Cavouria Forumille, ja palaamme Piazza Venezian ja Via
+Nazionalen kautta, Antonio ehdotti katsottuaan kelloaan; päivää on jo
+kulunut pitkältä.
+
+Ilma selkeni. Via Torinon varrella olevien puutarhojen puista tippui
+isoja, kimmeltäviä vesipisaroita. Vielä kosteana, harmaana ja
+punahohteisena, portaat sateesta kiiltäen, Santa Maria Maggiore-kirkko
+erottui sinisestä taivaan taustasta kohoten etäällä kuin vuoren
+huipulla.
+
+— Santa Maria Maggiore, Gaspare huomautti viitaten sateensuojallaan
+kirkkoon päin.
+
+Regina katsahti siihen välinpitämättömästi. Hänen mielestään tuo iso
+kirkko oli ruma.
+
+He kääntyivät Via Cavourille. Katukivitys kuivi kuivamistaan, ja Regina
+huomautti, etteivät kivet olleet kiiltäviä, jommoisilta ne olivat
+näyttäneet ensimmäisenä iltana.
+
+— Se vielä puuttuisi! Gaspare virkkoi karahdutellen kurkkuaan ja
+kääntyen sylkemään. Naisväki näkee aina asiat nurinkurisina, aina
+toisenlaisina kuin ne ovat todellisuudessa.
+
+— Usein miehetkin! Regina puolustautui.
+
+— Useammin miehet kuin naiset! Antonio säesti miellyttääkseen Reginaa.
+
+— Joskus kylläkin, kieltämättä! Gaspare virkkoi ilkeästi hymyillen.
+
+Vaikka Antonio aikaisemmin oli kertonut, että Gaspare oli »erikoinen
+tyyppi», langon äreä puhetapa suututti Reginaa. Mutta ennenpitkää
+hän sai muuta ajattelemista syventyessään katselemaan kaikkea uutta
+ympärillään.
+
+Päivä kirkastui kirkastumistaan. Muutamat hopeiset hattarat piirsivät
+vielä vakojaan taivaan kanteen. Ihmisiä kiiti ohi sateensuoja
+kainalossa. Paistettujen kastanjojen haju levisi kosteaan ilmaan. Niin,
+tuo leveä, valoisa katu oli todella suurenmoinen. Myymälän ikkunassa
+näkyi viisi naistenhattua, jotka kiinnittivät Reginan huomiota enemmän
+kuin Santa Maria Maggiore-kirkko. Mutta äkkiä veljekset poikkesivat Via
+Cavourilta toiselle kadulle. Tämä katu oli kolkko, sen varrella oli
+vanhoja taloja ja riippuvia puutarhoja, jotka oli istutettu raunioiksi
+sortuneiden muurien harjalle. Katu nousi ja laski, siinä ei ollut
+jalkakäytäviä eikä myymälöitä, ja sillä kuhisi repaleinen ja likainen
+joukko kaupustelijoita, vihannesten myyjiä ja katupoikia. Tätä kurjaa
+katua he kulkivat pitkän matkaa, eikä siitä näyttänyt ollenkaan loppua
+tulevankaan. Regina väsyi, nojasi Antonion käsivarteen ja alkoi tuntea
+itsensä synkän surumieliseksi. Oliko tämä Rooma?
+
+Antonio ja Gaspare kuvittelivat, että Regina jaksoi kävellä yhteen
+menoon tämän pitkän matkan niinkuin he, ja laahasivat hänet Forumille
+asti, jossa hän silmät väsymyksestä himmeinä näki edessään vain
+kosteiden raunioiden täyttämän torin, synkän, hautausmaata muistuttavan
+paikan, jota pilvet katselivat sinitaivaalta luoden holvikaarille
+ja pylväille tummia varjoharsojaan. Gaspare selitteli, mutta Regina
+ei kuunnellut. Joukko lornjettien läpi tirkisteleviä englantilaisia
+naisia, joiden hameet oli nostettu korkeammalle hakaneuloilla,
+loi vähän eloisuutta äärettömän hautausmaan tapaisen järkyttävään
+autiuteen. Ja kunniakkaat muinaisjäännökset, jotka olivat vielä märkinä
+sateesta, näyttivät Reginasta jättiläisluilta, jotka oli kaivanut
+esille utelias, lapsellinen kansa, vain huvikseen häpäisten kuolleen
+kulttuurin jättiläishautaa.
+
+Forumilta Venutellin veljekset palasivat Piazza Venezian tietä. Oli jo
+melkein keskipäivä. Väkijoukko ryntäsi raitiovaunuihin. Ihmisvirta,
+enimmäkseen hienoja herroja, solui Via Nazionalea alas, levisi
+aukiolle, piazzalle ja tulvi edelleen Corsolle. Raitiovaunujen,
+autojen, ajopelien ja äänten sekava humu täytti ilman, joka huolimatta
+kosteudesta säteili kirkasta valoa. Regina oli kuin huumautunut;
+hän ei nähnyt kauas, mutta nyt hän erotti epäselvästi lähimmätkin
+esineet, tyrmistyneenä taukoamattomasta, tuhansien äänien muodostamasta
+katumelusta, josta erottuvat autojen törähdykset kuulostivat hänestä
+pakenevien petojen kiljunnalta ja herättivät hänessä melkein
+kauhistusta.
+
+Silmät laajentuneina hän tuijotti torille väkijoukon aallehtimisen
+hypnotisoimana. Sitten hän katsoi ilmaan, ja hänestä tuntui kuin
+puhelinlankaverkko olisi pimentänyt taivaan, jolla liiti hohtelevia
+pilviä. Mutta väsynyt ja alakuloinen kuin oli, hän kuvitteli, ettei
+tämä kaikki ihmetyttänyt häntä. Naisten hieno ulkoasu kiinnitti enimmin
+hänen oudoksuvaa huomiotaan; se herätti hänessä sekä kateutta että
+vastenmielisyyttä. Olihan vallan mahdotonta, että naiset olisivat
+syntymästä saakka olleet näin soreakasvuisia ja kauniita. Heidän
+puvuissaan oli varmaankin täytettä, ja heidän kasvoihinsa sivelty
+ihomaalia. Hän tiesi varsin hyvin, kuinka paljon turmeltuneisuutta,
+vilppiä ja salaista kurjuutta piili tuossa ihmisjoukossa, jonka ensi
+kosketus, tuona usvaisena syysaamuna, metallilankaverkon alla hänessä
+herätti salaperäistä inhoa ja sääliä.
+
+— Ajetaan kotiin! Antonio ehdotti nähdessään vaimonsa kasvoissa
+kuvastuvan yhä suuremman väsymyksen.
+
+— Miksi emme nouse raitiovaunuun? Gaspare ihmetteli.
+
+Antonio vastasi, että ajurilla pääsi pikemmin perille, mutta
+tosiasiassa hän sanoi sen osoittaakseen ainakin tänä ensimmäisenä
+päivänä Reginalle ritarillista kohteliaisuutta. Gaspare pysyi sitkeästi
+mielipiteessään, että he lähtisivät raitiovaunussa.
+
+— Mennään jalan, Regina sanoi.
+
+— Et tiedä, mitä puhut. Etkö huomaa, että menehdyt väsymyksestä! lanko
+huudahti.
+
+— Otetaan sitten ajuri, Regina virkkoi kiusoittaakseen häntä.
+
+— Olettepa aika aristokraatteja! tuo kursailematon naisvihaaja ärähti.
+
+He ottivat ajurin ja palasivat Via Nazionalen kautta, joka alkoi
+tyhjentyä väestä.
+
+Hopeisena hohtavan taivaan vaaleassa valossa Piazza Ferminin
+autereisessa taustassa suihkulähteen pulppuileva vesi näytti
+suunnattoman suurelta kristallikukalta. Sinä hetkenä, alakuloisen
+taivaan alla, etäisyys suurenmoisena taustana, katu, joka vähitellen
+tyhjeni ihmisistä ja näytti uinailevan, oli harvinaisen kaunis näky.
+Antonio katsoi Reginaan, nähdäkseen vihdoinkin hänen silmissään
+ihailun välkkeen. Mutta nuo suuret silmät olivat täynnä väsymystä ja
+varjoa, tarkastivat vain ohikiitäviä myymälöiden nimikilpiä, eivätkä
+kiinnittäneet huomiota muuhun.
+
+Kun he tulivat lähelle Via Napolia, Antonio sanoi:
+
+— Saammepa nähdä, tunnetko, mikä näistä poikkikaduista on meidän, pikku
+Reginani.
+
+— Tältä taholta en vielä ole nähnyt sitä, ja vaikka olisinkin nähnyt,
+en tuntisi sitä ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua. Tiedäthän, kuinka
+likinäköinen olen.
+
+— Etkä muutoin kiinnitä huomiota sellaisiin.
+
+— Ehkä en. Mitäpä siitä muutoin olisi hyötyä.
+
+— Mitä silmistä yleensä on hyötyä? Gaspare sanoi väliin.
+
+— Niin saattaa todella kysyä. Kuinka suuresti ne pettävät! Regina
+huomautti. Mutta Gaspare ei näyttänyt oivaltavan hänen ajatustaan, vaan
+sylkäisi rattailta kadulle, ajatellen, että kaikki naiset ovat joko
+typeriä tai keimailevia.
+
+Siitä päivästä alkaen hän harkitsi Reginan kuuluvan »naisidioottien
+sakkiin» — tämä oli hänen keksimänsä nimitys — Arduinan, piian ja
+muiden tuttavapiirinsä naisten joukkoon. Voimakas elinkautinen
+molemminpuolinen ylenkatse vallitsi siitä hetkestä alkaen langon ja
+kälyn välillä.
+
+Aamiaisen aikana, jonka Anna rouva sanoi olevan valmiin »heti
+paikalla», vaikka sitä täytyi odottaa puoli tuntia, Reginan täytyi
+tarkoin kertoa anopilleen kaikki, mitä oli nähnyt. Sillävälin kaikki
+kolme veljestä pohtivat politiikkaa. Heidän vakaumuksensa erosivat
+suuresti toisistaan.
+
+Gaspare oli piintynyt, tinkimätön, armoton, vanhoillinen, Massimo
+tolstoilainen sosialisti, joka vihasi sotalaitosta yhtä kiihkeästi kuin
+veljensä vapautta ja naisia, Antoni taas oli vapaamielinen, hieman
+opportunisti.
+
+Anna rouva otti innokkaasti osaa kolmen poikansa keskusteluun. Jos he
+esimerkiksi mainitsivat jonkun puoluemiehen nimen, vanha rouva heti
+lateli kyseellisen henkilön avioliittotarinan tai kertoi, kuka hänen
+rakastajattarensa oli. Ja hänellä tuntui olevan kaikesta hyvin tarkat
+tiedot.
+
+Aamiaisen jälkeen Regina sulkeutui huoneeseensa, paneutui pitkäkseen ja
+nukahti. Herätessään hän kuuli, että taaskin satoi rankasti. Jälleen
+hän oli yksin isossa, kovassa vuoteessa harmaan katon alla, kylmän
+huoneen kolkossa hämärässä, ja hänet valtasi surumielisyys, melkeinpä
+epätoivo. Hän nousi kirjoittamaan kirjettä kotiin. Antonio vei hänet
+Anna rouvan huoneessa olevan kirjoituspöydän ääreen, ja Regina alkoi
+kirjoittaa:
+
+»Sataa. Olen hyvin alakuloinen...»
+
+Mutta oliko hän mieletön? Miksi tehdä äiti surulliseksi hyödyttömillä
+valituksilla?
+
+— Olenhan itse halunnut tätä, hän ajatteli repien rikki paperiarkin.
+— Kuka pakotti minua vaihtamaan asemaani, luopumaan omaisistani ja
+kotiseudustani? Nyt olen yksin. Yksin! Vaikka valitankin, ei kukaan
+ymmärrä minua.
+
+Hän nojasi kirjoituspöytään ja alkoi katkerasti järkeillä:
+
+— Onko minulla oikeutta valittaa? Ei ole. Sitäpaitsi on turha valittaa,
+kun syy on itsessämme. Mieleni on sairas: pensas on nyhdetty irti
+paikasta, jossa se on syntynyt, ja pieninkin sysäys raatelee sitä.
+Miksi valittaisin? Kelle valittaisin? Ja mitä se hyödyttäisi? Eihän
+mikään voi parantaa minua tällä haavaa, ei edes Antonion rakkaus. Sade
+taukoaa, tulee kaunis ilma, saan oman kodin, jossa minun ei tarvitse
+alistua seurustelemaan kenenkään kanssa. Mutta olenko silloinkaan
+tyytyväinen? Kuka sen tietää? Mutta mitä se muutoin merkitsee? Täytyy
+ottaa elämä sellaisena kuin se on ja järjestää niin, että saa elää
+_yksin_. En käsitä tuota raivoisaa _seuran_ tarvetta, joka meillä
+kaikilla on. Onko mahdoton elää yksin? Eikö se olisi parempi? Emmekö
+itse ole paras seuramme? Muutoin, niin hän päätteli, kaikki menee ohi;
+meidän kaikkien täytyy kuolla.
+
+Hän aikoi alistua kohtaloonsa ja lähettää omaisilleen kirjeen täynnä
+hurskaita valheita. Mutta avatessaan pöytälaatikon ottaakseen esille
+kirjekuoren, hän näki Antonion omaisilleen niinä kolmena kuukautena
+kirjoittamat kirjeet, jolloin tämä oli ollut kuninkaallisena
+asiamiehenä Reginan kotipuolessa, ja vastustamaton uteliaisuus pakotti
+hänet lukemaan eräitä niistä. Ensimmäisissä kirjeissään Antonio kuvasi
+nopein piirtein seutua ja kehui sen eteenpäin pyrkiviä, hilpeitä ja
+sukkelia asukkaita. Eräässä kirjeessä sanottiin: »Olen täysihoidossa
+hauskassa perheessä. Isä on koulunopettajana lähiseudulla, mutta
+asustaa tätä nykyä täällä voidakseen pitää ylemmässä oppilaitoksessa
+lapsiaan, Gabrielen, joka on pirteä, tarmokas ja kunnianhimoinen
+nuorukainen, ja Gabriellaa, joka on erittäin viisas tyttö ja
+tahtoo ruveta kirjailijattareksi. Itse opettaja, jota sanotaan
+_ikiliikkujaksi_, hän kun ei pysy hetkeäkään paikoillaan, on omituinen
+olio. Hän puhuu alinomaa Rafaelista ja Michelangelosta, käyttäen
+erikoista oppisanastoa. Kun hän puhuu Rafaelista, jota ei koskaan
+mainitse ilman lisänimeä, hän sanoo: 'Hän, joka on maalannut Madonna
+della Seggiolen', j.n.e.».
+
+Tässä kirjeessä oli jälkikirjoitus: »Opettaja on ehdottanut minulle
+edullista avioliittoa. Nainen on jalosukuinen, perhe oli aikoinaan
+upporikas, nykyjään hiukan köyhtynyt. Hän on 23-vuotias, ei kaunis eikä
+ruma, tavattoman älykäs, 30 tuhatta liiraa myötäjäisiä».
+
+Toisessa kirjeessä Antonio, joka huomautti visusti kaihtaneensa
+seudun aatelisneitosia, sanoi, että opettaja itsepintaisesti pysyi
+ehdotuksessaan. »Tagliamarin perhe on seudun kaikkein hienoimpia.
+Heillä on vielä jäljellä kaksisataatuhatta liiraa jaettavana neljään
+osaan. Vanhempi tytär saa 30 tuhatta myötäjäisinä. Rouva Tagliamari on
+todella ylhäinen nainen, sellaisen tuhlailevan aatelismiehen leski,
+joka nuorempana pani menemään puolen miljoonan perinnön. Opettaja
+on kuvannut minulle talon neidin tietojen ja hyvyyden ihmeeksi.
+'Hän on hieno, hienon hieno. Hän on saanut kasvatuksensa Parmassa,
+aateliskoulussa. Hänet täytyy viedä täältä pois Roomaan: siellä on
+hänelle kuuluva olinpaikka'. Opettaja parka», Antonio huomautti, »hän
+kuvittelee, että valtiovarainministeriön alisihteeri on ruhtinas, joka
+on omansa naimaan ja viemään mukanaan ylhäisen hienon neitosen».
+
+»Tietystikään ei kolmeakynnnentätuhatta liiraa sovi halveksia» — näin
+Antonio kirjoitti kirjeessä syyskuun 20 päivänä »mutta tahdonpa ensin
+nähdä neidin».
+
+Seuraava kirje kuvasi Reginan ja Antonion ensi kohtausta Po-joen
+rantatörmällä, Tagliamarin huvilan edustalla:
+
+»Kaunis hän ei ole, hänellä on pienet kissankasvot, mutta hän on hyvin
+sievä, sivistynyt ja erittäin älykäs. Opettaja oli ilmeisesti puhunut
+hänelle minusta, sillä hän punastui ja katsoi minuun omituisella
+tavalla!... Hän kysyi minulta, olinko todella _ruhtinattaren sihteeri_,
+ja luulen, että tämä arvo saattaa minut hänen silmissään paljoa
+mielenkiintoisemmaksi kuin valtiovarainministeriön alisihteerin asema.
+
+»Eilen olin vierailulla huvila Tagliamarissa. Rouva oli naisista
+miellyttävimpiä, todella hieno nainen. Hän kertoi — ehkä tahallaan,
+mutta samalla hyvin hienotunteisesti — koko elämänsä tarinan.
+Hän on hyvin ylhäistä sukua. Hänen miehensä oli sangen rikas,
+mutta epäonnistuneet liikeyritykset, vuoden 1880:n tulva ja muut
+vastoinkäymiset veivät hänet vararikkoon».
+
+— Mitä teet, Regina? Antonio kysyi ilmestyen ovelle.
+
+— Olen löytänyt erittäin mielenkiintoisia inhimillisiä asiakirjoja, hän
+virkkoi kohottaen päätään. Ja hän näytti miehelleen kirjeet.
+
+Antonio punastui hieman, riensi pöydän ääreen ja tahtoi piilottaa
+kirjeet pöytälaatikkoon; mutta sitten hän malttoi mielensä ja alkoi
+lukea niistä eri kohtia.
+
+— Etkö häpeä? Regina torui. »Hienon hieno neiti! Kolmeakymmentätuhatta
+liiraa ei sovi halveksia! Arvonimi 'ruhtinattaren sihteeri' saattaa
+minut mielenkiintoisemmaksi hänen silmissään», j.n.e., j.n.e.
+
+— Mene matkoihisi, olet sietämätön! — Luehan tämä! Luehan tämä! Antonio
+toisteli. — Katsohan, mitä sanon tässä, _myöhemmin_.
+
+Mutta Regina nousi ja meni katsomaan kuvastimeen.
+
+— Olenpa todella kissan näköinen.
+
+— Luehan tämä! Antonio yhä pyysi ja seurasi häntä kirje kädessä.
+
+— Luetaan myöhemmin. Anna minun nyt kirjoittaa rauhassa, Regina sanoi
+palatessaan kirjoituspöydän ääreen.
+
+Antonio otti esille kaikki kirjeensä ja istuutui sohvan kulmaan
+lukemaan niitä uudelleen. Reginan kirjoittaessa hän tämän tästä
+päästi huudahduksen ja hienon naurunhihityksen. Mutta äkkiä hän
+kävi vakavaksi, ehkä selvästi muistaessaan tuolla kaukana viimeisiä
+viettämiään päiviä, häitään ja onneaan.
+
+Vähän myöhemmin molemmat aviopuolisot kiipesivät ylimpään kerrokseen
+Arduinan huoneistoon, jossa heidän oli määrä syödä päivällistä.
+Kirjailijattaren huoneisto oli sisustettu hiukan omituisen maun
+mukaisesti. Siinä vallitsi epäjärjestys, joka Reginasta tuntui
+keinotekoisen tahalliselta.
+
+Arduina riensi vastaanottamaan sukulaisiaan, päästäen äänekkäitä
+ilohuutoja. Hänellä oli väljä, valkoinen puku, jonka hihat hän oli
+käärinyt ylös keltaisille luiseville käsivarsilleen.
+
+— Kas noin, hän sanoi piilottaen kätensä selän taa, anna minulle
+suukko, Regina.
+
+Regina suuteli häntä osoittamatta erityistä innostusta. Antonio virkkoi:
+
+— Kerroin Reginalle, että sinä jo kello viisi aamulla alat valmistaa
+aamiaista ja päivällistä, jotta sinulla sitten olisi aikaa kirjoittaa
+lehteesi. Herra tiesi, mitä sotkua tarjoat meille.
+
+— Tässä sinulla on todistus päinvastaisesta! Arduina sanoi ojentaen
+jauhoisia käsiään. Joskus tosin voi sattua — kun voi niinkuin minä
+kirjoittaa helposti mihin vuorokauden aikaan ja missä paikassa tahansa
+— että käytän, kun henki tulee päälle, keittiön pöytää kirjoituspöytänä
+ja joudun sellaiseen haltioitumistilaan, että paisti pääsee palamaan.
+Mutta vähät siitä, hän jatkoi päästäen typerän naurun, jossa kuitenkin
+oli ivallinen pohjasävy, paisti on paisti, ja taide on taidetta. Mutta
+tulkaa nyt tänne istumaan. Katselkaapa näitä ehtiä. Palaan tuossa
+tuokiossa. Sitten sinun, Regina, pitää antaa minulle tietoja naisten
+Mantovassa harjoittamasta hyväntekeväisyydestä.
+
+— Jätä hänet rauhaan! — Antonio varoitti.
+
+— Jätä sinä itse hänet rauhaan! Ei kukaan pidä vaimostasi enemmän
+kuin minä. Minä häntä suorastaan ihailen. Jumaloin häntä! hän virkkoi
+kääntyen Reginan puoleen; minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut sinut jo
+monta vuotta. Sinä miellytät minua niin suuresti senkin vuoksi, että
+nimesi on Regina — kuningatar. Joko olet nähnyt kuningataremme?
+
+— Olen kyllä, viime yönä unissa!
+
+— Se on totta; vastahan eilisiltana saavuit tänne. Mutta onhan sinulla
+aikaa. Missä olitte aamupäivällä? Colosseumissako? Voi, minä jumaloin
+Colosseumia. Tahtoisin asua siinä. Oletko lukenut _Quo vadis_ romaanin?
+Mitä sanotkaan, et näy tuntevan kaikkein parasta nykyaikaista kirjaa!
+Panenpa sinut lukemaan sen. Saan sinut lukemaan koko joukon kirjoja
+ja tutustutan sinut useihin kirjailijoihin. Vien sinut älymystön
+salonkeihin ja taiteilijajuhliin ja esitelmätilaisuuksiin, kaikkialle,
+missä ei eletä ainoastaan leivästä...
+
+—Tarkoitatko, että me tässä talossa elämme ainoastaan leivästä? Antonio
+kysyi leikillisen uhkaavasti. Toivon ainakin, ettet houkuttele Reginaa
+kirjoittamaan lehteesi.
+
+— Miksikäs en?
+
+— Silloin puhkaisen pääsi tai annan teljetä sinut vankilaan.
+
+Regina nauroi. Arduina meni keittiöön
+
+Kun he olivat kahdenkesken, Antonio vei Reginan kuvastimen eteen.
+
+— Emme ole kauniita, hän sanoi syleillen häntä, mutta muodostamme soman
+ryhmän. Katsohan, ja naura sitten samalla tavalla kuin äsken. Et tiedä,
+miten pahoillani olen, kun näen sinut tyytymättömänä.
+
+— Enhän minä ole tyytymätön, Regina virkkoi painaen käsiään hänen
+poveaan vasten.
+
+— Et ole tyytyväinenkään. Et ole enää sama Regina kuin siellä
+joenäyräällä. Kasvosi venyvät pitkiksi, katseesi harhailee aina
+etäälle. Etkö ajattele, että olet Roomassa, josta niin uneksit?
+
+— Se on tämän ilman syy, hän vastasi yksitoikkoisesti.
+
+— Ruma ilma menee pian ohi, Antonio sanoi mennen ikkunaan. Saat nähdä,
+kuinka kaunis Rooma on kauniilla säällä. Ja täällä on melkein aina hyvä
+ilma, ei juuri koskaan kylmä. Saat nähdä, kuinka paljon puutarhoja
+ja puistoja täällä on. Täälläkin Via Torinon varrella on niin paljon
+vihannuutta. Emmekö kurkista vähän ulos ikkunasta? Ei sada enää.
+
+Hän avasi kosteat ikkunaluukut. Regina asettui ikkunan ääreen
+näivettyneiden kukkien väliin, joiden harvoihin lehtiin kuvastui
+alakuloisena harmaa taivas. Hän katsoi alas märälle ja autiolle kadulle.
+
+Kyyristyneenä katettuun porttikäytävään istui mustapukuinen vanha
+nainen, pieni sitruunakoppa vieressään. Vanhus kopisteli yhtenään
+jalkojaan vastakkain kelmeänä ja vilusta värjöttäen.
+
+Regina oli jo aamulla huomannut hänet, ja sensijaan, että olisi
+katsellut taloja ja puutarhoja, hän alkoi uudelleen tarkata vanhusta
+ja tirkisteli nähdäkseen hänet paremmin viidennestä kerroksesta. Sillä
+välin Antonio osoitti sormellaan Costanzi-teatteria kertoen, että
+karnevaalin ajaksi odotettiin sinne laulajatar Bellincionia.
+
+— Ajattele, pienokaiseni! Saat kuulla Bellincionin laulavan!
+
+Mutta Regina katseli lokaista katukäytävää, jota mustapukuinen vanha
+nainen piti silmällä. Hänen koko omaisuutensa olivat nuo kuusi
+sitruunaa, jotka näyttivät niin surkeilta. Ja hän ajatteli, ettei
+hänellä ollut oikeutta iloita ajatellessaan suurkaupungin huvituksia,
+kun hän näki samassa suurkaupungissa katujen kulmissa pahimmassa
+sateessa mustapukuisten vanhojen eukkojen värisevän viluissaan sydän
+arvatenkin yhtä karvaana kuin sitruunat, heidän ainoa, naurettavan
+pieni omaisuutensa maan päällä, ainoa palkinto ja lopputulos pitkästä
+työn ja surun täyteisestä elämästä.
+
+— Sinä erehdyt, Antonio huomautti. Luuletko tuon eukkopahasen
+kärsivän? Hän on tottunut elämäänsä, ja jos hänet riistettäisiin irti
+elintavoistaan ja tottumuksistaan, hän olisi onneton, vaikka hänelle
+tarjottaisiin paremmat oltavat.
+
+Regina ajatteli omaa tilaansa ja arveli, että eiköhän Antonio ollut
+oikeassa. Hänen tarvitsi vain muistella kotiaan, miten siellä juuri nyt
+liesivalkea alkoi kullata ison ruokailuhuoneen hämärää, tunteakseen
+itsensä kahta alakuloisemmaksi täällä ylimmän kerroksen kylmässä ja
+huolimattoman näköisessä pienessä vierashuoneessa.
+
+Hän heräsi säpsähtäen koti-ikävästään, kun Arduina työntyi sisään ja
+kuulutti:
+
+— Ruhtinatar tulee; hän oli kyllä luvannut tulla, mutta luulin, ettei
+hän näin rumalla ilmalla uskaltaisi lähteä ulkosalle. Mutta hän on
+niin hyvä ja viisas... Ihailen häntä suuresti. Mutta nyt minun täytyy
+pukeutua. Mario, hän huusi miehelleen, joka juuri saapui kotiin, tule!
+tule! Ota pitkätakki yllesi!
+
+Herra Mario astui sisään vakavana, pulleana ja puhkuen. Hän
+puristi Reginan kättä, päristeli sieraimiaan ja lähti vaimonsa
+hellittämättömistä kehoituksista muuttamaan pukua. Regina ei päässyt
+selville siitä, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön sen johdosta, että
+ruhtinatar aikoi kunnioittaa läsnäolollaan heidän päivälliskutsujaan.
+Itse hän oli utelias ja vähän levotonkin ajatellessaan, että saisi
+tehdä tuttavuutta todella ylhäisen tai ainakin miljoonia omistavan
+naisen kanssa, jota Antonio muutoin jo oli ehtinyt kuvailla kaikkea
+muuta kuin imartelevin värein. Hän tuli ajatelleeksi, ettei kyseessä
+oleva ruhtinatar voinut olla, niin upporikas kuin hän olikin,
+erikoisen hieno nainen, koska hän kerran alentui tulemaan Arduinan luo
+päivälliselle.
+
+— Hän on vanha ja huonokuuloinen, niin Antonio oli sanonut. Hän tahtoo
+saada ihmiset uskomaan, että hänellä on henkisiä harrastuksia, ja
+suosii ja ottaa kodissaan vastaan Rooman kehnoimpia musteentöhertäjiä.
+Somaa väkeä nuo mokomatkin »kirjailijat». Kaikkialle he tunkeutuvat,
+aivan kuin kärpäset. Henkinen etevyys on kylläkin hyvä asia, melkein
+parempi kuin raha...
+
+— Epäilemättä, Regina oli vastannut, koska sen avulla saa rahaa. Ja
+jollei sen onnistu hankkia sitä, se halveksii sitä!
+
+— Ehkä meidänkin pitäisi mennä vaihtamaan pukua, Antonio huomautti
+ajatuksiinsa vaipuneena.
+
+— Ei kylläkään tuon naisen tähden, hän lisäsi kiireesti, vaan itsemme
+vuoksi.
+
+He laskeutuivat kerrosta alemmaksi, ja Regina otti ylleen
+havannasilkkisen pukunsa ja koristuksiksi kaulaliinan, rintasoljen ja
+sormuksia. Hän siroitti ihojauhoa kasvoihinsa ja Antonion neuvosta
+pörrötti hiukan tukkaansa ohimoilta.
+
+— Noin on hyvä! Antonio sanoi mielissään. Näytät aivan toiselta
+ihmiseltä.
+
+Itse hän muutti pukua ja kähersi huolellisesti viiksensä.
+
+— Yritätkö näytellä keikaria tänä iltana! Regina sanoi leikillisesti.
+Aiotko hurmata ruhtinattaren viiksilläsi?
+
+— Ole vaiti, sinä suuri veitikka! Kukapa minuun rakastuisi? Ei edes
+linnunpelätti.
+
+— Olenhan minä rakastunut.
+
+— Oletkohan todella rakastunut? hän kysyi ja syöksyi syleilemään häntä.
+Näetkös, en oikein voi uskoa sitä.
+
+— Sinäpä et ole rakastunut minuun! »Hienon hieno neiti». Ja sitten
+»Kolmeakymmentätuhatta liiraa ei sovi halveksia». »Pikku kissankuono».
+
+— Niin juuri, »pikku kuono». Kuono, kuono, kuono! hän huusi kuin lapsi,
+joka toistaa keksimäänsä haukkumanimeä.
+
+Kun he lähtivät huoneestaan, Anna rouva kiiruhti katsomaan nähdäkseen
+Reginan hienossa puvussa. Hän hypisteli kangasta ja tutki, oliko se
+silkillä vuorattu. Hänen valtava povensa paisui raskaista huokauksista.
+Keittiössä kuului Gasparen ääni toruvan palvelustyttöä, Marinaa.
+
+Ilokseen Regina muisti, etteivät Gaspare eikä anoppi olisi mukana
+Arduinan päivälliskutsuissa. Mutta tultuaan takaisin kälynsä saliin
+ja kun siellä istuttiin odottamassa _ruhtinatarta_, hän tunsi jälleen
+entisen alakuloisuuden saavan hänet valtaansa.
+
+Ilta pimeni nopeasti. Varjot sakenivat kuin läpikuultamaton, sysimusta
+usva.
+
+Arduina touhusi ruokailuhuoneessa. Mario oli istuutunut syvään
+nojatuoliin, housunlahkeet kohotettuina lähelle polvia, ja puhisi
+tyytyväisenä. Antonio oli vaiti, vaipuneena jälleen mietteisiin. Ei
+kukaan ajatellut, että tulet olisi ollut sytytettävä.
+
+Reginaa vaivasi sellainen tunne, että jotakin surullista ja synkkää
+oli tulossa. Mitähän se mahtoi olla? Ehkä iltahämärän aiheuttamaa
+painostavaa ahdistusta tässä oudossa, etäisessä paikassa, jonne
+kohtalo oli siirtänyt hänet. Ehkä Antonion tavattoman vakavuuden
+vaikutusta. Regina meni ikkunaan ja koetti vielä nähdä vilahdukselta
+pienen mustapukuisen eukon. Lyhdyt paloivat valkeina ja keltaisina
+sumuisessa hämärässä, katukäytävä kiilteli kosteana, ja ääretön synkeys
+ja peloittavien varjojen salaperäisyys tuntui laskeutuvan maahan
+tummenemistaan tummenevalta taivaalta.
+
+— Regina, Antonio virkkoi muuttuneella äänellä, — Mario kysyi, tunsitko
+Casalomaggioressa erään Vincini nimisen henkilön.
+
+— Vincini? Regina toisti kääntyen heihin päin. En, en tunne ketään
+sennimistä henkilöä.
+
+— Mies on vuokraaja, lihava toissilmäinen mies. Hänellä on tyhjässä
+silmäkuopassa lasisilmä...
+
+Ovikello soi. Palvelijatar syöksyi saliin ja ehti tuskin sytyttää
+kaasun, ennenkuin ruhtinatar tuli sisään.
+
+Salin äkkiä muuttuessa valoisaksi Regina näki ruhtinattaren, mikä näky
+herätti hänessä pettymystä ja inhoa. Tuossa kookkaassa, lihavassa
+vartalossa, jopa puvussakin, joka ei ollut ruumiinmukainen, sekä
+pienessä hatussa, joka kuminauhalla oli kiinnitetty niskaan mustan
+hiusnutturan taakse, oli jotakin miesmäistä. Paksut, harmahtavat
+huulet, pieni pystynenä ja metallinkiiltoiset, vihreänkeltaiset silmät
+erottuivat raukeista, kelmeistä ja liikkumattomista kasvoista. Kun
+kerrankaan oli nähnyt nämä kasvot, ei enää unhottanut niitä.
+
+— _Bon soir_, — ruhtinatar lausui, astuessaan saliin. Hänen sointuva
+äänensä oli omituisena vastakohtana turpealle muodottomalle ruumiille.
+Hän puhui edelleen ranskaa Arduinan nöyrästi riisuessa häneltä hatun ja
+ottaessa hänen käsilaukkunsa.
+
+Ruhtinatar virkkoi:
+
+— Erittäin hauska nähdä jälleen teitä, herra Venutelli. Sain kirjeenne.
+Tässäkö on vaimonne? Todellakin hyvin sievä.
+
+Antonio kumarsi. Regina katseli ruhtinatarta suurin, hiukan
+ihmettelevin silmin.
+
+— Olette kovin ystävällinen, arvoisa rouva... Regina mutisi.
+
+— Anteeksi?... ja ruhtinatar käänsi kysyvänä oikean silmänsä Reginaan
+päin.
+
+Silloin tämän mieleen muistui, miten Antonio oli matkinut ruhtinatarta,
+ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun. Mutta ruhtinatar Makulina oli
+tarttunut hänen käteensä ja sanoi antaessaan hyvin kauniin, sinisellä
+jalokivellä koristetun sormuksen solua Reginan pikkusormeen:
+
+— Sallitte kai? Tuhannet onnittelut!
+
+— Kiitoksia! Olette liian hyvä, Regina virkahti heltyen todella tästä
+ystävällisyydestä. Antoniokin katseli sormusta ja lausui kiitoksensa.
+Sitten käytiin istumaan, ja ruhtinatar riisui valkoiset, likaiset
+käsineensä paljastaen hämmästyvän Reginan nähtäviksi kaksi pientä
+lapsenkättä, jotka olivat aivan säihkyvien sormusten peitossa.
+
+— Kuinka kamala ilma siellä onkaan! ruhtinatar sitten aloitti
+kohdistamatta kissansilmiensä katseita kehenkään erityisesti. Näinä
+monena vuotena, jotka olen asunut Roomassa, en vielä ole nähnyt
+tällaista syksyä. Sanotaanhan, ettei pidä puhua ilmasta, ei ainakaan
+hienossa keskustelussa, mutta minkä sille voi, kun ilmat ja vointimme
+ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään. Omasta puolestani luulen,
+että sää vaikuttaa meihin tuntuvammin kuin elämämme tärkeät tapahtumat.
+
+— _Monsieur_ Antonio, tämä kamala ilma varmaankin tärvelee
+kuherruskuukautenne, Arduina virkkoi kuvitellen olevansa sukkela. Mutta
+Regina mutisi kuin torjuen epäselvästi jotakin.
+
+— Anteeksi...?
+
+— Arduina on oikeassa, Antonio myönsi, vaimoni on perin huonolla
+tuulella.
+
+— Huonolla tuulella?
+
+— Se ei ole totta, Regina väitti vastaan. Olen päinvastoin hyvin
+iloinen.
+
+Mutta päivällisen aikana ei ruhtinatar malttanut olla huomauttamatta,
+että Regina oli kovin harvapuheinen.
+
+— Minä olen yleensä mielelläni ääneti, selitti nuori rouva, jota
+huomautus loukkasi. Kuuntelen kernaammin kun muut puhuvat.
+
+— Siinä on oma viehätyksensä, ruhtinatar arveli. Vaiteliaassa nuoressa
+naisessa on aina jotakin miellyttävän salaperäistä. George Sand
+esimerkiksi puhui varsin vähän, ja eräs setäni, joka oli hänen läheinen
+ystävänsä, väitti, että rouva Sand tahallisesti pidättäytyi puhumasta.
+
+— Tunsitteko rouva Sandin? Massimo kysyi jotenkin kömpelösti.
+
+— En tuntenut, ruhtinatar vastasi näyttämättä loukkautuneelta.
+
+— Arvatenkin ruhtinattaren äiti tunsi Sandin, Antonio kuiskasi.
+
+— Anteeksi...?
+
+— Joitakin aikoja sitten, Antonio sanoi ääneensä — luin sangen
+mielenkiintoisen kirjoituksen rouva Sandin äidistä. Hän oli nainen,
+jolla oli ylitä terävä äly kuin lämmin sydän, ja hänen elämänsä vaiheet
+varmaankin vaikuttivat Georgen mielikuvitukseen...
+
+— Missä se kirjoitus on julkaistu? Arduina kysyi. Se olisi otettava
+minun lehteeni.
+
+Herra Mario pudisti lautasensa yli kallistamaa päätään ja murahti
+hiljaa.
+
+Virisi ikävän pitkäpiimäinen keskustelu George Sandin
+rakkausseikkailuista ja romaaneista. Arduina selitti, etteivät ne
+romaanit olleet hänen makunsa mukaisia. Hän piti ennen kaikkea
+uudenaikaisista kirjoista, mutta etenkin Quo vadiksesta?
+
+— Voi herrainen aika! Antonio huudahti, voisit jo jättää meidät rauhaan
+tuolta Quo vadikseltasi, joka muutoin ei ole suinkaan uudenaikainen.
+
+Regina kuunteli ääneti. Ei puhuttu muusta kuin kirjoista, teattereista
+ja kirjailijoista. Ruhtinatar kertoi jutun Tolstoista — jonka itse
+oli tuntenut — ja aterian lopulla syntyi kiivas väittely Massimon
+ja Arduinan välillä eräästä italialaisesta romaanikirjailijasta ja
+runoilijasta.
+
+— Rauhoittukaa! Antonio sanoi nauraen.
+
+Nyt tapahtui jotakin merkillistä: herra Mario puhui. Hän ei koskaan
+ollut lukenut ainoatakaan tuon runoilijan säettä, mutta moitti silti
+häntä.
+
+— Näin hänet kerran Anziossa, hän kertoi; hän ratsasti pitkin
+rannikkoa, kokovalkea puku yllään, valkoinen hattu, valkoiset käsineet,
+valkoisen hevosen selässä.
+
+— Vai niin! Vai istuivat valkoinen hattu ja valkoiset käsineet
+valkoisen hevosen selässä? Massimo kysyi naurahtaen hermostuneesti ja
+pudistaen päätään, jolloin hänen tukkansa pörrötti kuin kiukustuneella
+lapsella.
+
+— Hiljaa, hiljaa, hyvät ihmiset! Antonio rauhoitteli.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kello yhdeksän aikaan, Arduinan tarjotessa kahvia, saapui ruhtinattaren
+seuraneiti. Hän oli harmaisiin pukeutunut, pieni ja kuivettunut; silmät
+olivat pienet, mustat ja kiiluvat, suu huonontapainen, pitkän suippoa,
+kasvot ilkeät ja kavalat. Tämä eriskummainen olento teki Reginaan
+omituisen vaikutuksen. Hän näytti epäinhimilliseltä, muistutti hiirtä.
+
+Tuskin tuo pikku neiti oli astunut sisään, kun sali jo vilkastui
+aivan kuin hiiren vikinästä ja juoksentelusta. Kimeitä huudahduksia,
+suudelmia, kättenpuristuksia, jotka olivat teräviä kuin puremat,
+kysymyksiä ja vastauksia, naurua ja huutoa ja ennenkaikkea katseita,
+jotka Reginasta näyttivät uteliailta, levottomilta, ivallisilta ja
+urkkivilta.
+
+— Marianna, Arduina sanoi neidin molemmin käsin hieroessa ruhtinattaren
+otsaa, jos haluatte kahvia, niin olkaa hyvä ja kaatakaa kuppiinne.
+
+— Ohimonne ovat hehkuvan kuumat, Marianna sanoi ruhtinattarelle.
+Oletteko syönyt paljon? Ja mitä olette syönyt? Mitä olettekaan
+syöttänyt hänelle? hän sitten kysyi Arduinalta. No niin, juonpa kupin
+kahvianne, vaikka se onkin kovin huonoa. Kuinka pienet kupit teillä on?
+Aivankuin minun mitallani tehdyt.
+
+Regina tarkasti sillävälin neitiä. Hän muisti Antonion sanoneen, että
+monet luulivat Mariannaa ruhtinattaren aviottomaksi tyttäreksi.
+
+— Tämä muistuttaa tarua vuoresta, joka synnytti hiiren, hän ajatteli.
+
+Ja hänestä näytti kuin Marianna olisi aavistanut hänen ajatuksensa,
+sillä tämä käänsi pientä päätään kuin hiiri, kun se äkkiä kuulee melua,
+lähestyi kuppi kädessä ja virkkoi pahanilkisesti:
+
+— Teidän miehenne on aika veitikka. Pitäkää häntä tarkoin silmällä,
+muuten hän voi tehdä teille pahoja kepposia.
+
+— Minusta tuntuu, Antonio huomautti, että te itse olette tällä hetkellä
+aika veitikka. Miksi tahdotte herättää vaimossani epäluuloa?
+
+— Sentähden, että minun tulee häntä surku.
+
+— Minkävuoksi? Regina kysyi.
+
+— Senvuoksi, aivan yksinkertaisesti, että olette mennyt naimisiin.
+Tuossa on toinen velikulta, Marianna virkkoi osoittaen kädellään
+Massimoa, joka oli tullut lähemmä. Muutoin kaikki todelliset miehet
+ovat sellaisia! Mutta pidän enemmän sellaisista kuin hyveellisistä.
+Hyveelliset ovat niin typeriä. Minua miellyttävät häijyt, jopa
+hirvittävät miehet, jos heillä vain on terävä järki ja luja tahto.
+
+— Jospa minä täyttäisinkin ne kaksi vaatimusta! Massimo sanoi
+tuijottaen häneen julkeasti.
+
+— Siihen ette kykene. Viisas mies ei koskaan käytä hiusvoidetta,
+niinkuin te! Enkö ole oikeassa, hänen tukkansa on rasvattu, hyvä rouva?
+
+— En tiedä... Regina virkkoi. Minusta ei näytä siltä.
+
+— Voi pikku rouva parkaa! Te ette voi huomata sitä: te ette koskaan
+huomaa mitään.
+
+— Onpa tuo otus aika hullunkurinen, Regina ajatteli itsekseen.
+
+— Te ajattelette varmaankin, että olen yksinkertainen tai typerä,
+Marianna sanoi, mutta kuulkaahan: olen unhottanut sanoa teille erään
+seikan, jonka aina mainitsen jokaiselle, jonka näen ensi kerran.
+
+— Sen olemme jo kuulleet! Massimo ja Antonio huomauttivat, mutta
+Marianna alkoi silti kertoa:
+
+— Kerran, kuusi vuotta sitten, Odessassa syttyi tulipalo talossa, jossa
+asuin. Olin liekkien keskellä talon ylimmissä huoneissa. Mahdotonta
+pelastua! Savu alkoi jo sokaista ja tukahduttaa, ja kuulin liekkien
+rätisevän yhä lähempänä. En silloin uskonut Jumalaan sen paremmin kuin
+nytkään. Siitä huolimatta tunsin tarvetta kääntyä yliluonnollisen,
+salaisen ja kaikkivaltiaan olennon puoleen. Ja tein silloin lupauksen:
+jos pelastun, lupaan aina puhua totta. Samassa silmänräpäyksessä
+permanto luhistui, ja pyörryin. Kun jälleen tulin tajuihini, huomasin
+olevani terveenä ja vahingoittumattomana hirvittävän ruman palosotilaan
+sylissä. 'Miten tämä on tapahtunut?' kysyin mieheltä. 'Niin ja niin; ja
+hän kertoi, miten hän oli pelastanut minut pannen henkensä alttiiksi.
+— 'Hyvä, hyvä', minä sanoin, — 'minusta tuntuu siltä, että mielellänne
+pidätte hauskaa, mutta olen teille joka tapauksessa kiitollinen
+ja muistan teitä aina sitäkin suuremmalla syyllä, kun olette
+unohtumattoman ruma mies'.
+
+Regina purskahti nauruun.
+
+— Tämä tuntuu siltä kuin lukisi venäläistä kertomusta.
+
+— Onko tuo juttu totta? Massimo kysyi, ja Antonio, lisäsi:
+
+— Jollei muistini petä, olette kertonut tuon jutun minulle ennen hiukan
+eri lailla.
+
+— Tuolla tavalla arvioidaan toisen ihmisen henkevyyttä! Turha vaiva,
+Marianna kähisi. Henkevyydelle annetaan arvoa vain silloin, kun se
+ilmenee sellaisissa naisissa, joita miehet tahtovat miellyttää, ja —
+minua te ette suinkaan halua miellyttää.
+
+— Minä päinvastoin haluan miellyttää teitä, Massimo sanoi. Se on
+elämäni ainoa päämäärä.
+
+— Teidän ivastanne en välitä tuon taivaallista! On olemassa minua
+henkisesti paljoa alempiarvoisia naisia, joita teidän ei koskaan
+onnistu miellyttää.
+
+— Mutta ehkä teitä etevämpiä sensijaan!
+
+— Luulenpa melkein, että harvat naiset ovat minua etevämpiä, eivätkä ne
+harvat koskaan tule teidän näköpiiriinne.
+
+— Minä lienen siis teitä henkisesti alemmalla tasolla? Regina kysyi
+sanoakseen jotakin.
+
+— Niin olettekin, sentähden, että olette mennyt naimisiin. Henkisesti
+etevä nainen ei koskaan mene naimisiin, ja jos hän tekee niin,
+ennenkuin on kehittynyt täysin itsetietoiseksi, hän heti katuu sitä.
+Jos tahtoisin sanoa teille kohteliaisuuden, huomauttaisin, että luulen
+teidän jo katuneen.
+
+— Hiisi vieköön! Antonio huudahti. Tuon naisen kanssa ei ole
+leikkimistä.
+
+— Sanotteko aina totuuden ruhtinattarellekin? Regina kysyi.
+
+— Hän on ottanut minut asumaan luokseen yksinomaan sitä varten,
+Marianna vastasi katsoen hellästi ruhtinattareen, joka paraikaa selosti
+Arduinalle erään tätinsä elämäkertaa:
+
+— Hän oli Parisin hienoin ja kaunein nainen. Olenhan jo kertonut teille
+hänen avioliittotarinansa: Viisitoistavuotiaana hänet naitettiin
+naisen rakastajalle, joka oli viidentoista vuoden ajan hänen uskottu
+ystävättärensä ja neuvonantajansa. Kymmenenä ensimmäisenä vuotena
+tätini ei huomannut mitään.
+
+Herra Mario istui kuunnellen, vaipuneena syvälle nojatuoliinsa,
+taistellen uneliaisuutta vastaan ja vain vaivoin pidättyen halusta
+kaivella hampaitaan.
+
+Marianna ahdisteli Nietzscheä ja hänen mielipiteitään naisesta, mutta
+Regina kuunteli kernaammin ruhtinattaren kertomusta, ja hänen onnistui
+erottaa katkonaisia lauseita kesken Mariannan kimeiden huudahdusten ja
+kyynillisten sanankäänteiden.
+
+— Hänen toinen miehensä, ruhtinatar jatkoi, oli espanjalainen, hyvin
+kaunis mies ja kaikkien aikalaistensa kirjailijoiden läheinen ystävä.
+Mutta hän oli irstailija! Kaikki tätini kamarineidit ja emännöitsijät
+joutuivat hänen uhreikseen. Kerran yöllä, kun tätini...
+
+— Naisen kasvatus ei ole vielä päässyt alkuunkaan, Marianna toimitti
+kääntyen Reginaan päin. Vasta silloin, kun mies sanoo naiselle
+totuuden, tämä voi alkaa kehittyä itsetietoiseksi.
+
+— Mutta mikä on totuus? Massimo kysyi. Totuus miehen ja naisen välillä
+ilmenee ainoastaan silloin, kun he riitelevät.
+
+— Se on totta, jossakin määrin. Se on totta ainakin minun mielestäni,
+koska totuus ei aina ole vastenmielinen kaikille. Minulle miehet
+sanovat, että olen hullu, kun en koskaan valehtele, mutta ei yksikään
+heistä suutu minulle, mikä johtuu siitä, etteivät sananloppujen
+lopuksikaan pysty herättämään sanottavaa mielenkiintoa niissä, joiden
+kanssa puhun. Mutta jos esim. teidän päähänne, rouvaseni, pälkähtäisi
+kertoa miehellenne kaikki, mitä ajattelette, todellinen käsityksenne
+hänestä, hänen sukulaisistaan ja ystävistään, olen varma siitä, että
+herra Antonio nostaisi aikamoisen melun...
+
+— Regina! Antonio huudahti, teeskennellen säikähdystä, onko se totta?
+
+Regina hymyili; mutta sisimmässään hän ajatteli, että Marianna oli
+oikeassa.
+
+Ruhtinatar kertoi edelleen:
+
+— 'Jeanne', tätini sanoi, kolkuttaen sen huoneen ovelle, johon hänen
+miehensä ja kamarineiti olivat sulkeutuneet, — 'antakaa minulle _Le
+Figaro_'. Sen enempää hän ei sanonut.
+
+— Ja mitä sieltä sisältä vastattiin? herra Mario kysyi kavahtaen
+pystyyn nojatuolistaan hammastikku kädessä.
+
+— Ole vaiti! Arduina tiuskaisi närkästyneenä. Kuinka voit tehdä noin
+typeriä kysymyksiä!
+
+Ennen lähtöään ruhtinatar pyysi Reginaa käymään hänen
+perjantaivastaanotoissaan. Regina kiitti ja lupasi tulla.
+
+Levätessään vuoteessaan lämmön ja suloisen torkkumistilan tuudittamana
+Regina sanoi:
+
+— Antonio... Nukutko?
+
+— En. Mitä tahdot?
+
+— Tuo ruhtinatar herättää minussa outoa vastenmielisyyttä.
+
+— Kuinka niin? Onhan hän sangen miellyttävä ihminen.
+
+— On kyllä... mutta... näetkös...
+
+— Mitä sitten?
+
+Regina vaikeni, mutta jatkoi hetken kuluttua ääni unisena:
+
+— Muistatko sen leijonankesyttäjättären, jonka näimme Parmassa? Hän
+katseli naisia niin omituisesti. En heti päässyt selville siitä, ketä
+ruhtinatar muistuttaa... tuumin ja tuumin... Hänellä on samanlaiset
+silmät kuin kesyttäjättärellä. Huomasitko, miten hän tuijotti minuun?
+
+— Entä sitten? Epäilemättä miellytit häntä. Ehkä hän määrää sinulle
+jälkisäädöksessään muutamia satojatuhansia liiroja ennen kuolemaansa!
+
+— Onko hän todella niin rikas?
+
+— Totta kai. Monta miljoonaa.
+
+— Hänen käsineensä olivat likaiset.
+
+— Mutta näitkö, millaisia sormuksia hänellä oli?
+
+— Mitäpä sormuksista, kun käsineet ovat likaiset.
+
+Regina vaikeni. Hetken kuluttua hän nauroi hiljaa itsekseen, sitten
+hän nukahti. Hän oli unissaan olevinansa metsässä Po-joen rannalla,
+Viadonan seuduilla. Myllynratas pyöri jyskien kirkkaassa vedessä. Itse
+mylly oli linna, jonka salit olivat punaväreillä koristetut, ja linna
+oli ruhtinatar Makulinan oma. Ruhtinatar oli kuollut, mutta hänen
+sielunsa oli kiivennyt poppelin latvaan, jonka hopeanhohteisten lehvien
+lomitse joen pinta välkkyi punasinervän lasin värisenä. Mylly jyrisi
+kuin ukonilma, ja Regina istui linnan portailla ja huuhteli jalkojaan
+vihertävässä vedessä, joka oli noussut astimille saakka. Ja valkoinen
+sorsa tuli nokkimaan hänen oikean jalkansa pikkuvarvasta ja nauroi.
+Reginakin nauroi. Hän tunsi epämääräisesti, että tämä oli unta, sillä
+unissakin hän eritteli ajatuksiaan ja tunteitaan ja tiesi, että mylly
+on mylly, ettei sorsa voi nauraa, ja ettei sielu ollut voinut kiivetä
+poppelin latvaan. Mutta samalla ahdisti häntä salaperäinen pelko, inho
+ja alakuloisuus.
+
+Antonio kuuli hänen nauravan outoa naurua, joka kohosi unen syvyyksistä
+kuin ääni kaivon pohjasta.
+
+— Hän näkee kaunista unta. Lemmikkini on nyt tyytyväinen, hän ajatteli
+melkein heltyneenä.
+
+
+
+
+III
+
+
+Sinä talvena oli Roomassa sangen koleaa. Satoi yhtenään. Sellaisinakin
+päivinä, jolloin aamulla oli mitä kirkkain ilma, taivas äkkiä pimeni,
+alkoi tuulla ja sataa rankasti. Tosin sitä ei kestänyt kauan,
+katukäytävät kuivuivat pian, pilvet hajaantuivat, taivas kirkastui
+ja hymyili ikäänkuin lasketeltuaan onnistuneen pilan. Mutta ihmiset
+palasivat kotiin vaatteet märkinä, jalat kosteina, povi vavahdellen
+yskästä ja huonosta tuulesta.
+
+— Teidän kuuluisa Rooman-taivaanne tuntuu minusta mielisairaalalta,
+jossa ei ole hoitajia, Regina sanoi Antoniolle, hoitolalta, jossa
+mielipuolet mellastavat mielensä mukaan.
+
+Tämä talvi oli nuoren rouvan elämän surullisimpia. Hän rakasti
+Antoniota, ja ensimmäisenä päivänä, jona tämän täytyi jättää hänet
+yksikseen kotiin mennäkseen toimeensa ministeriöön, Regina tunsi syvää
+tyhjyyttä ja tiesi olevansa kiintynyt mieheensä kuin kaarna puuhun.
+Mutta elämä Venutellien kodissa, oleskelu anopin parissa, herra
+Gasparen läheisyys, makuuhuone nojatuoleineen, jotka olivat raskaat
+kuin kaikkein arkipäiväisimmän kohtalon taakka — kaikki se oli hänestä
+sietämätöntä.
+
+Lisäksi Rooma oli kammottava tuon ainaisen sateen valuessa pilvistä,
+mikä jo tuntui julmalta ja pilkalliselta. Ihmiset kulkivat kaduilla
+kelmeinä ja värjötellen. Naiset näyttelivät alushameittensa lokaisia
+helmoja, taivaskin tuntui tahrautuneelta, ja Reginan mielen tasapaino
+järkkyi kaikessa tässä usvaisessa, liukkaassa kosteudessa ja loassa.
+Hän palasi kaupungilta kotiin läpimärkänä, mutta koti oli kylmä,
+ei ollut tulta takassa, ja siellä asusti ikävä. Ruokapöydässä oli
+epämukava istua karkeilla, pyöreillä tuoleilla, vastapäätä Massimon
+ivalliset piirteet, Gasparen punoittavat kasvot ja Anna rouvan
+huohottava, suunnaton povi. Ja vuoteessa oli vielä epämukavampaa
+kivikovilla patjoilla kylminä öinä, jotka olivat täynnä jyrisevien
+raitiovaunujen kitinää ja ajoneuvojen yksitoikkoista räminää.
+
+Tällaistako elämä oli Roomassa? Tämäkö nyt oli Rooma? Tuoko kuuluisa
+Corso? Tuo kapea, lokainen katu, josta levisi paha löyhkä, jossa
+ihmiset tallustelivat ja tungeksivat yhtämittaisina jonoina kahden
+puolen vaunuja, jotka olivat täynnä vanhoja ja rumia naisia?
+
+Ja tuollainenko oli Pyhän Pietarin kirkko? Regina oli kuvitellut
+sen suuremmaksi. Tuollainenko Monte Pincio? Hän oli luullut sitä
+paljoa kauniimmaksi. Entä Colosseum! Senkin hän oli kuvitellut
+suurenmoisemmaksi. Missä oikeastaan piili Rooman kehuttu suuruus ja
+kauneus? Hän ei nähnyt sellaista, tai ainakin kaikki tuntui hänestä
+tyhjältä ja kolkolta. Hän vain ihmetteli omia vaikutelmiaan ja tunsi
+omituista tyydytystä ajatellessaan, että kaikki maaseutulaiset tulivat
+Roomaan hämmästymään sen ihanuudesta, jotavastoin hän näki kaiken
+oikeassa valossa. Joskus hän ylpeillen liioitteli ylenkatseellista
+ylemmyyttään. Mutta tarkoin tutkistellessaan itseään hän huomasi,
+että hänen vaikutelmansa perustuivat henkilökohtaiseen kaunaan, mikä
+lamautti häntä. Mitä hän oikeastaan tahtoi? Mitä hän vaati? Hän tunsi,
+että hänen sisimmässään oli haava, joka teki hänet kuin sairaaksi.
+Turhaan hän ajatteli, että talvi kerran päättyisi ja että hän pian
+pääsisi tästä vastenmielisestä talosta, jossa hän tunsi jäätyvänsä ja
+tukehtuvansa. Armasta synnyinkotiaan hän ei enää koskaan saisi nähdä
+samoilla silmillä kuin ennen.
+
+Päivänä muutamana Regina ja Antonio olivat kiireen vilkkaa käyneet
+katsomassa muistomerkkejä ja museoita, päättäen palata toiste, samoin
+kuin kaikki, jotka asettuvat Roomaan asumaan, antaen kuitenkin
+vuosien mennä menoaan panematta päätöstään täytäntöön. Ja nyt
+alkoivat heidän paljoa mielenkiintoisemmat käyntinsä vuokra-asuntoja
+katselemassa. Heidän molempien vuositulot eivät yhteensä nousseet
+kolmeatuhatta liiraa suuremmiksi. Ruhtinattarelta, joka oli
+kiinnittänyt palvelukseensa muitakin luottamushenkilöitä ja joka antoi
+Antoniolle tehtäviä ainoastaan silloin, kun hänen oli käännyttävä
+valtiovarainministeriön puoleen tai kun oli nostettava rahasumma,
+Antonio sai vain vaatimattoman rahallisen korvauksen. Nuori aviopari
+ei siis voinut ajatella huoneistoa, joka oli viittä-, kuuttakymmentä
+liiraa kalliimpi kuussa.
+
+Aluksi he kävivät katsomassa Massimo d'Azeglio kadun varrelta asuntoa,
+jonka oli määrä tulla vapaaksi tammikuussa. Regina astui epäluuloisena
+hienoon porraskäytävään, katseli pettyneenä isoja marmoriportaita ja
+alkoi toisesta kerroksesta laskea porrasaskelmia, jotka alempana olivat
+aivan pimeät, mutta saivat enemmän valoa, kuta korkeammalle tultiin.
+
+— Yksitoista, kaksikymmentäkaksi, kolmekymmentäkolme,
+neljäkymmentäkaksi, viisikymmentäviisi, kuusikymmentäkolme... Ei
+vieläkään perillä.
+
+Regina pysähtyi. Hänen sydämensä sykki rajusti.
+
+Antonio hymyili suvaitsevasti. Hän otti pikku vaimonsa käsikoukkuun ja
+auttoi häntä portaita ylös. Kuta ylemmäksi tultiin, sitä jyrkemmiksi
+portaat kävivät.
+
+— Kahdeksankymmentäkahdeksan, yhdeksänkymmentäyhdeksän. Vieläkö niitä
+riittää?
+
+— Rohkeutta!...
+
+— Satakymmenen.
+
+Nyt he olivat perillä, Jumalan kiitos! Mutta ennenkuin ovi avautui,
+Regina ajatteli hengästyneenä ja katkerana.
+
+— Tännekö minä asumaan! En ikinä!
+
+Huoneisto oli soma ja siisti, todellinen linnunpesä keskellä kivistä
+korpea, jota sanotaan kaupungiksi. Kaksi ikkunaa oli puutarhan
+puolelle, muut likaiseen pihaan päin. Regina sanoi, että oli liian
+vähän valoa ja ilmaa ja ettei koko asunto yleensä miellyttänyt häntä
+ollenkaan.
+
+— Liian vähän valoa, liian vähän ilmaa! — Antonio toisti ihmetellen.
+Päinvastoin, niitä täällä on liiaksikin! Katsohan, tuolla alhaalla
+on puutarha. Sitäpaitsi tästä on lyhyt matka ministeriöön, ja olemme
+keskikaupungilla...
+
+— Ei! Minä tahdon, että ikkunat ovat kadun puolella.
+
+— Lähdetään siis etsimään kadunpuoleisia ikkunoita. Mutta saat nähdä,
+että sillä summalla, jonka kykenemme maksamaan, emme voi saada parempaa
+asuntoa kuin tämä.
+
+— Ihankohan! Regina vain tuumi epäillen.
+
+Mutta varsin pian hänen mielipiteensä muuttui.
+
+Heille alkoi nyt parin viikon surkea vaellus. Aluksi he kiertelivät
+Esquilinolla, Kvirinaalilla, Villa Ludovisin kaupunginkortteleissa, ja
+Regina rallatteli, kasvoilla epämääräinen, puoleksi katkera, puoleksi
+leikkisä hymy.
+
+— Suojatonna, koditonna kuljeskelen vainen...
+
+Mutta sitten hän kävi synkäksi, väsyi ja astua laahusti eteenpäin
+masentuneen näköisenä.
+
+Ja hän ja hänen onnettomuustoverinsa, kumpikin, kävivät
+vuokratoimistossa, joka näytti rosvoluolalta, saivat parikymmentä
+osoitetta, kulkivat Corson päästä päähän tutkien kaikki lähikadut,
+samoin kuin purjehditaan pitkin joen vartta etsimässä tuntematonta
+maata tai salaista lähteen suonta. Antonio olisi tyytynyt asumaan
+kaukanakin ministeriöstä, kunhan Regina vain olisi ollut tyytyväinen.
+Mutta Regina ei ollut tyytyväinen mihinkään.
+
+Kaikki huoneistot, joita he kävivät katsomassa, olivat joko liian
+isoja ja kalliita, tai pimeitä ja melkein ullakolla ja niin ahtaita
+ja kylmiä, että sydän kutistui kokoon ja jäätyi jo niiden pelkästä
+näkemisestä. Muiden muassa Regina näki keskikerroksessa neljän huoneen
+asunnon, joka oli aivan pimeä ja jossa asusti joukko hienoasuisia
+naisia. Se näytti elävien haudalta. Ja Regina pakeni oitis pelästyneenä
+ajatellessaan, että hänen täytyisi asua siinä. Tämä oli kauheaa! Ja
+tämä nyt oli Rooma! Olivatko nämä niitä taloja, joita Rooma tarjosi
+niille, jotka kauan olivat siitä uneksineet? Eläville valmistettuja
+hautaholveja, pimeitä eläinten luolia, orjien asuinkomeroita ne
+olivat! Tuhat kertaa parempi oli kurjinkin mökki Po-joen rannalla,
+sillä niissä oli sentään valoa ja vapautta! Ja lisäksi satoi, satoi
+lakkaamatta. Regina, joka ei ollut tottunut pitkiin kävelyretkiin,
+väsyi pahanpäiväisesti harhaillessaan etsimässä pesää, jossa olisi
+lepuuttanut haavoittuneita siipiään. Muutamassa päivässä hän laihtui
+ja kalpeni, kävi ärtyisäksi ja rumaksi. Joskus hän katseli Antoniota
+ivallisen säälivästi. Hänestä tuntui, ettei ollut sen surkuteltavampaa
+ja naurettavampaa olentoa kuin hieno nuori herra, joka »hinasi»
+jäljessään rumaksi käynyttä pientä puolisoaan, etsien huoneistoa, joka
+maksoi viisikymmentä liiraa kuussa.
+
+Kuinka surkeaa tämä kaupunkilaiselämä olikaan! Mutta silti Regina
+kadehtien katseli ohikulkijoita ajatellen kuumeisesti:
+
+— Heillä on koti, vaikkapa vain pieni komero, he tietävät minne palata,
+eivätkä harhaile kaduilla etsien tyyssijaa, niinkuin me. Me olemme
+kulkukoiria, jotka emme koskaan löydä loukkoa, mihin kuolla.
+
+Hän katseli hurjan kateellisesti saavuttamattomia pieniä huviloita, ja
+hänet valtasi ajatus:
+
+— Minullakin oli koti, täynnä valoa ja runoutta. Ja omilla käsilläni
+telkesin itseltäni sen ovet, enkä enää koskaan pääse sinne takaisin!
+
+Hänen näin ajatellessaan kihosivat kuumat kyyneleet hänen silmiinsä.
+Antonio, joka laahasi häntä rinnallaan, huomasi, miten väsynyt ja
+vaitelias hän oli ja katseli häntä säälien. Hän vaistosi osaksi hänen
+tyytymättömyytensä, mutta toisinaan hän itsekin hermostui.
+
+Miksi Regina ei huolinut d'Azeglio kadun varrella olevasta asunnosta?
+Mitä parempaa hän saattoi toivoa!
+
+Molemmat palasivat kotiin väsyneinä ja ärtyisinä. Isossa, kylmässä
+vuoteessa Regina vetäytyi kauas miehestään. Tämä kuuli joskus
+tukahtunutta itkua, joka ei enää hellyttänyt, vaan lopulta ärsytti.
+Mikä hänen vaimoaan oikeastaan vaivasi? Eihän ollut mahdollista, että
+tuo älykäs nainen itki vain sen vuoksi, ettei ollut löytänyt sopivaa
+asuntoa. Joskus hän sanoi Reginalle:
+
+— Sinä et enää rakasta minua. Kadut, että menit kanssani naimisiin;
+sentähden sinä itket. Kuinka teetkään minut onnettomaksi, Regina!
+
+Yhä pysytellen loitolla miehestään tuossa isossa, kylmässä vuoteessaan
+Regina tunsi itsensä epätoivoisen yksinäiseksi. Hän kuvitteli
+eksyneensä aavalle jääkentälle. Raitiovaunun kitinä kuulosti sateen
+ropistessa kostean tuulen ulvonnalta. Hänen ympärillään oli kaikki
+pimeää ja sumuista; vain jossakin hyvin kaukana hohti punaisena hehkuva
+liesivalkea, ja usvaisessa taustassa vilkkui vedenpinta ja lehdettömän
+metsän laita.
+
+— Miksi lähdinkään kotoani? hän ihmetteli itsekseen tyrmistyneenä. Olen
+antanut raahata itseni tänne kuin juurineen irtiraastetun puunrungon,
+jonka on määrä muodostaa osa siitä kammottavasta rakennuksesta, jota
+sanotaan suurkaupungiksi.
+
+Sitten hän ajatteli, eikö hän enää rakastanut Antoniota. Toisinaan
+hänestä tuntui, että niin oli asian laita, toisinaan hän taas heltyi
+ajatellessaan miestään.
+
+— Teen hänet onnettomaksi. Sanoihan hän, että Roomassa odotti
+pikkuporvarillinen perhe ja vaatimattomat, porvarilliset olot. Mitä
+siis vaadin? Eihän tämä elämä muutoin kestä iäti. Täytyyhän kerran
+kuolla.
+
+Täytyy alistua kohtaloonsa. Mikä tapahtuu, ei ole vältettävissä, ja
+kaikkein varminta ja mahdottominta välttää on kuolinhetki. Kuolla!
+Päästä tuntemasta koti-ikävää, päästä näkemästä anoppia, Arduinaa,
+Ciasparea, palvelustyttöä, harhailemasta sateessa asunnon etsinnässä!
+
+— Ei! hän sitten päätti, en enää tahdo pahoittaa Antoniota. Eihän
+ole hänen syynsä, että kaikki kaupunkilaiselämän kurjuus tunkeutuu
+väliimme. Ei hän aavistanut tällaista, enkä minäkään! Mutta kuolema
+tulee pian. Täytyy alistua ja asettua asumaan d'Azegliokadun
+huoneistoon. Aika kuluu kai siellä niinkuin muuallakin.
+
+Hän nukahti tyytyväisenä filosofisiin päätelmiinsä. Ja hän näki
+herkeämättä unessa kaukaisen kodin, metsän, takkavalkean, harmahtavan
+hämyn, joka tulvi sisään ikkunalaseista, joiden ääressä kissanpoika
+istui järkähtämättä katsellen poppelin runkoa.
+
+Seuraavana aamuna hän heräsi Venutellin perheen kammotussa huoneessa,
+näki yläpuolellaan tukahduttavan synkän katon, hänen täytyi nousta,
+lähteä ulkosalle, kastua, kärsiä vilua ja Anna rouvan seuraa...
+
+Alistua kohtaloonsa? Se oli mahdollista teoriassa, käytännössä hermot
+nousivat rajusti kapinaan todellisuutta vastaan.
+
+Kuukauden kestäneen turhan haeskelun jälkeen Regina lopultakin,
+pikemminkin väsymyksen pakosta kuin vapaaehtoisesti, suostui siihen,
+että vuoden ajaksi vuokrattiin d'Azegliokadun huoneisto, joka yhä
+oli vapaana. Mutta jo samana päivänä, jolloin he allekirjoittivat
+vuokrasopimuksen, hän katui ja kävi sietämättömäksi.
+
+— Hullu olin, kun jätin kotiseutuni ja lähdin asumaan Roomaan, mokomaan
+loukkoon. Täällä minä tukehdun ja kuolen! hän huudahti Antoniolle.
+
+Lopultakin Antonio kiivastui:
+
+— Mitä siis oikeastaan tahdot? hän kysyi raivoissaan. Luulitko meneväsi
+naimisiin ruhtinaan kanssa? Tiesithän, mitä minä saatoin tarjota
+sinulle, ja satoja kertoja toistit minulle, ettei turha kunnianhimo
+ollut pilannut sinua, että olit voimakas, ettet ollut itsekäs etkä
+vaatinut elämältä mahdottomia. Miksi et luo katsetta taaksesi,
+sensijaan että aina tuijotat eteesi? Sanoithan olevasi hiukan kuin
+sosialisti. Miksi et vertaa asemaasi monien miljoonien naisten asemaan?
+
+Regina itki painaen otsaansa ikkunaruutuun, jota vasten sade yhä
+rapisi. Hänestä tuntui, että taivas itki hänen kanssaan. Hän myönsi,
+että Antonio oli oikeassa, vaikka hän katseli asiaa yksistään
+aineelliselta kannalta, vaistoamatta vaimonsa tyytymättömyyden syvintä
+syytä. Kuitenkin hän hymyili kyynelten lomasta ivallisena ja ylpeänä.
+
+— Lopeta jo! hän sanoi. Puhut taitamattomasti.
+
+— Ehkä puhun taitamattomasti, mutta tarkoitan parastasi, Antonio
+vastasi leppyen. Olen väsynyt näkemään sinut noin tyytymättömänä.
+Mitä vaadit minua tekemään? Mitä voinkaan antaa sinulle muuta kuin
+mitä minulla on ja mihin kykenen, nimittäin kaiken työni, rakkauteni,
+kunniallisen aseman ja huolettoman huomispäivän?
+
+— Hän ei voi ymmärtää minua, Regina ajatteli suvaitsevasti. Koetan
+kärsiä, mutta ei kukaan saa huomata sitä, ei edes hän. Minun on siis
+oltava yksin. En tarvitse ketään. Tahdon olla luja! Ei sovi paljastaa
+tunteitaan kaikille näille arkipäiväisille ihmisille.
+
+Hänellä oli samanlainen tunne kuin linnunpojalla, joka on hetkeksi
+pudonnut veteen ja senjälkeen ravistaa veden siivistään.
+
+Antonio tuli hänen luokseen, ja seuraavassa tuokiossa he tekivät
+sovinnon.
+
+— Sitäpaitsi, vuokrasopimus on vain vuodeksi, Antonio sanoi
+hyväillen hänen hiuksiaan. Vuodessa voi tapahtua paljon. Aion hakea
+sihteerinpaikkaa ja saadakin sen. Silloin saamme vuokrarahaa, ja sitten
+koetan hankkia muutaman tunnin ylimääräistä työtä. Ehkä ruhtinatar
+uskoo raha-asiainsa hoidon kokonaan minulle. Silloin asemamme paranee.
+Vuokraamme asunnon, jonne on vähemmän portaita kiivettävänä. Pian
+kotiudut tänne... Kerran vielä naurat, kun olet voinut itkeä näin
+vähästä. Mene nyt huuhtomaan kasvosi. Kuinka punoittavat silmät
+rumentavatkaan sinua!
+
+— Rumana tai sievänä olen aina oma itseni! hän sanoi upottaen kasvonsa
+kylmään veteen. Senjälkeen hän kuivasi kasvonsa huolellisesti
+pyyheliinalla, sirotti niihin ihojauhetta, sitoi kaulaansa kaulaliinan
+ja suostui lähtemään ylös Arduinan huoneistoon.
+
+Ovi oli auki, ja eteisestä he kuulivat Arduinan äänen salista.
+
+— Kukahan siellä on hänen luonaan? Regina kysyi.
+
+Ei siellä ollut ketään.
+
+— Mitä teetkään! Puhutko itseksesi? Antonio kysyi.
+
+Kirjailijatar punastui, naurahti, päästi pienen parahduksen ja tunnusti
+sitten valmistaneensa puhetta, jonka aikoi pitää Hänen Ylhäisyydelleen
+opetusministerille, jolta hän aikoi käydä pyytämässä raha-avustusta
+lehdelleen.
+
+— Tietääkö miehesi tästä? Eikö? Silloin kysyn häneltä, mitä hän siitä
+arvelee, Antonio uhkasi.
+
+— Älä Herran nimessä! Arduina huusi.
+
+— Mutta eikö sinusta ole kiusallista käydä kerjäämässä rahaa? Regina
+kysyi ihmetellen.
+
+— Mitä vielä! Niin kaikki tekevät. Enkä kerjää sitä itselleni, vaan
+lehdelleni, jonka talous on perin huonossa kunnossa. Olen anonut
+puheillepääsyä ja avustusta kuningattareltakin. Huomenna aion lähteä
+setäni senaattorin luo tiedustelemaan erästä asiaa.
+
+— Ennemmin kuolisin, kuin pyytäisin mitään keneltäkään, Regina tuumi.
+
+— Miksi niin? Arduina kysyi ihmetellen. Mitä pahaa siinä on? Jos
+sinäkin olisit kirjailijatar, jos sinulla olisi lehti ja lisäksi aate
+ajettavana ja voittoon vietävänä...
+
+— Lopeta jo, senkin hupakko! Antonio huudahti.
+
+— Ole sinä vaiti! Etkö sinä itse muka kerjäile avustusta? Ja jos
+tarjoutuu tilaisuus, niin etköhän käytä sitä hyväksesi, kunhan vain
+siitä on sinulle hyötyä? Miksi tuijotat minuun noin silmät pyöreinä,
+Regina? Pian sinäkin totut tällaiseen.
+
+— »Pian sinäkin totut» — sen Regina jo kuuli toistamiseen. Hän tunsi
+katkerien ja ylenkatseellisten sanojen tulvan nousevan huulilleen.
+Mutta hän vaikeni ajatellen, ettei hänen sopinut alentua edes
+vastaamaan. Hän lähestyi ikkunaa ja näki mustapukuisen vanhan
+naisen sitruunoineen porttikäytävässä, mutta ei enää tuntenut samaa
+alakuloisuutta nähdessään hänet kuin Roomaan tulonsa jälkeisenä
+päivänä. Hän oli _tottunut_ näkemään hänet.
+
+— Ruhtinatar kyselee aina sinusta, Arduina kertoi. Tuletko ensi
+perjantaina hänen kutsuihinsa? Nyt kun olette saaneet vuokratuksi
+asunnon ja asianne vähän järjestykseen, voit ruveta käymään
+vastavierailuilla ja solmiamaan uusia tuttavuuksia.
+
+— Mitä minä tuttavuuksilla...?
+
+— Mitäkö? Antonio kysyi hiukan kiivaasti. Älä nyt teeskentele.
+
+— Onko minulla kenties salonki, jossa voin ottaa vastaan vieraita?
+Regina vastasi, äänessä kylmä kaiku, joka jääti hänen miehensä sydäntä.
+
+Antonio vaikeni loukkautuneena. Arduina ei käsittänyt, vaan virkkoi:
+
+— Sinun salonkisi on pieni; se merkitsee, että tuttaviesi piiri on
+niinikään pieni. Mutta ruhtinattaren tuttavuus sinun ainakin on
+pidettävä voimassa — jo miehesi edun kannalta.
+
+— Eikö mitä! Minä välitän viisi sinun ruhtinattaristasi! Regina sanoi
+vastaan. Mutta heti hän katui sanojaan muistaen muutamia hetkiä
+aikaisemmin tekemänsä päätöksen, alkoi nauraa ja laskea pilaa, pani
+salin mullin mallin ja lupasi seuraavana päivänä lähteä Arduinan mukaan
+hänen setänsä senaattorin luo.
+
+— Sanon hänelle, että olen runoilijatar, ja pyydän häntä hankkimaan
+minulle pääsyn kuningattaren puheille.
+
+— Lapsikulta, Arduina huudahti haltioissaan. Niin, niin, lähdetään
+yhdessä.
+
+Mutta Regina teki veitikkamaisen eleen ja heilutti kättään kuin viuhkaa
+peukalo nenännipukalla. Arduina nauroi, mutta arveli, että hänen
+kälynsä oli puolihassu.
+
+Seuraavana päivänä he lähtivät kuuluisan senaattorisedän puheille, joka
+olikin vain Arduinan äidin pikkuserkku. Kirjailijatar oli pukeutunut
+huolellisesti: hänen pukunsa oli mustaa silkkiä, edessä ja takana
+runsaasti laskoksia; päässä hänellä oli unikoilla koristettu keltainen
+olkihattu, ja kaulassa kauluri, jonka höyhenet olivat niin pehmeät ja
+tuuheat, että ihmiset kääntyivät sitä katselemaan. Hänen rinnallaan
+näytti Regina, joka niinikään oli mustissaan, kaulassa välttämätön
+kaulaliina, melkein kaunottarelta.
+
+Senaattori »setä» asui Sistino-kadun varrella neljännessä kerroksessa.
+Tämä ilahdutti suuresti Reginaa. Jos kerran senaattori asui neljännessä
+kerroksessa, hän itse saattoi tottua asumaan viidennessä.
+
+Vielä tyytyväisemmäksi hän kävi nähdessään senaattorin melkein
+pimeän asunnon, joka oli sisustettu niin yksinkertaisesti, että se
+pikemminkin hipoi köyhyyttä kuin vaatimattomuutta. Ainoastaan muutamat
+tummanvihreälehtiset kasvit, joiden isot lehdet näyttivät heikosti
+loistavan omalla valollaan, koristivat etuhuonetta ja niitä kahta
+synkkää salia, joiden kautta vanha palvelijatar opasti vieraita.
+
+Kellervä seinä taustana öljyvärimaalaus: sinisilmäisen, valkeatukkaisen
+punakan vanhuksen muotokuva hymyili hiukan ivallisesti. Iso, haljennut
+kuvastin heijasti muotokuvaa, ja pimeä, kolkko sali näytti saavan eloa
+noista kahdesta hahmosta, jotka liikkumattomina seinän ja kuvastimen
+keltaisella taustalla katselivat ja hymyilivät toisilleen kuin pohtien
+samaa puoleksi ivallista, puoleksi alakuloista ajatusta.
+
+Regina katsahti kuvastimeen, ja hänestä näytti, kuin nuo kaksi kuvaa
+olisivat katsellessaan toisiaan ilkkuneet häntä. Sitten hän kääntyi
+nähdessään kuvastimen keltaisesta taustasta lähestyvän kolmannen
+hahmon, joka oli noiden kahden näköinen. Tulija oli senaattori.
+
+— Terve tuloa! hän sanoi raikkaalla äänellä Arduinalle katsellen
+samalla Reginaa.
+
+— Saanko esittää kälyni, Arduina sanoi; hän on ollut naimisissa
+kuukauden päivät.
+
+— Kuinka hän on kömpelö! Regina ajatteli, mutta ei itsekään keksinyt
+mitään sanottavaa, kun vanhus puhutteli häntä.
+
+Arduina otti heti puheeksi käyntinsä aiheen. — Tietysti, tietysti;
+mutta setä oli tyystin unohtanut koko asian. Hän ei tosin sanonut sitä
+suoraan, mutta Regina oivalsi sen kyllä.
+
+— Niin, niin! Toimitatte siis sanomalehteä, naisasialehteä, eikö niin?
+
+— En toki — tuota noin... kylläkin naisasiaa ajavaa, mutta hyvässä
+merkityksessä...
+
+— Tietysti, tietysti, _hyvässä_ merkityksessä. Opetatte naisia
+tekemään työtä, totutatte heitä ajattelemaan työtä, ansiota,
+riippumattomuutta... Kun liikun ulkomailla, varsinkin Englannissa,
+naisten »siveellinen olemus» tekee minuun aina voimakkaan vaikutuksen,
+he kun ovat niin erilaisia kuin meidän naisemme... kuin te
+esimerkiksi...
+
+— Mutta minähän teen työtä! Arduina yritti väittää vastaan.
+
+— Mutta sinun työsi ei ole tarpeeksi tuottavaa, kun kerran tarvitset
+valtiolta avustusta, Regina ehätti huomauttamaan.
+
+— Kas vain! Entä te, kirjoitatteko tekin?
+
+— En, en ole koskaan tehnyt mitään.
+
+Senaattori katsoi häneen ivallisilla ja alakuloisilla silmillään.
+Regina punastui ajatellessaan, ettei hän todella ollut koskaan tehnyt
+työtä.
+
+— Tarvitsen vielä avustusta, kun työtä toistaiseksi ei Italiassa
+korvata ansion mukaisesti. Mutta tulevaisuudessa... Ne polvet, jotka me
+kasvatamme, ne... J.n.e.
+
+Arduina piti pitkän puheen tulevista sukupolvista ja palasi
+lähtökohtaansa: raha-avustukseen.
+
+— Hyvä lapsi, kyllä kai avustus saadaan, senaattori sanoi yhä katsellen
+Reginaa.
+
+— Entä puheillepääsy?
+
+— Totta kai se hankitaan! näin senaattori lupaili. Sinä hetkenä hän
+hymyili samoin kuin maalauksessa ja sen peilikuvassa, ja Regina
+huomasi, että hän surkutteli italialaista kirjailijatarparkaa ja
+ajatteli työtä tekevien englantilaisten naisten »siveellistä olemusta».
+
+— Mutta mitä hyötyä puheillepääsystä on? Regina kysyi rohkeasti matkien
+senaattorin hymyilyä. Raha-avustuksen tarpeellisuus on käsitettävissä,
+mutta puheillepääsy...
+
+— Se on siveellinen tuki. Tosin minun periaatteeni...
+
+— Niin, niin; siveellinen tuki! senaattori toisti yhä hymyillen.
+
+Regina tunsi äkkiä rinnassaan heräävän kapinan hengen. Miksi ei tuo
+mies, joka ulkomailla huomasi naisten »siveellisen olemuksen» niin
+suuresti eroavan kykenemättömien ja orjuutettujen italialaisten
+naisten siveellisestä olemuksesta, selittänyt Arduina paralle, kuinka
+nurinkurinen hänen menetelmänsä oli?
+
+— Mutta, Regina aloitti, jos aina on päästäkseen eteenpäin pakko
+turvautua siveelliseen tai aineelliseen tukeen... eikö ole parempi
+kokonaan pysyä alallaan! Me naiset olemme sentään aina loisia. Ja on
+yhdentekevää, elämmekö nojaamalla isän, aviomiehen, rakastajan tai
+hallituksen tai kuninkaallisen perheen avustukseen.
+
+— Sinä et käsitä näitä asioita, Arduina huomautti, hän kun ei ollut
+oivaltanut Reginan ajatusta. Sinä puhut vain, kun et itse tarvitse
+mitään.
+
+— Oletteko kotoisin Lombardiasta, arvoisa rouva? senaattori kysyi kädet
+ristissä rinnalla ja huvikseen pyöritellen peukalojaan.
+
+— Olen kyvytön ja hyödytön italialainen nainen, Regina vastasi itseään
+halveksien.
+
+— Olette vielä nuori. Miksi ette kirjoita?
+
+— Mitä hyödyttäisi kirjoittaa? Regina vastasi katsoen vanhukseen
+ivallisesti. Saadakseni avustusta ja puheillepääsyjä ehkä?
+
+Vanhus nousi, painaen poveaan käsillään, ja lähestyi nuorta rouvaa.
+
+— Millainen Rooma on mielestänne?
+
+— Ruma. Minun on ikävä. Porvarillinen elämä on niin mitätöntä ja
+kuivaa. Ja lisäksi täällä aina sataa! Regina virkkoi nauraen.
+
+»Miksi tuo mies katsoo minuun noin?» hän ajatteli. »Onko minulla
+kenties hänen mielestään samanlainen siveellinen olemus kuin
+englantilaisilla naisilla»?
+
+Vanha herra pysähtyi Reginan eteen kääntäen selkänsä Arduinalle, jonka
+läsnäolon hän näytti aivan unohtaneen.
+
+— Porvarillinen elämä on mitätöntä sentähden, että se on tyhjää,
+sisällyksetöntä, senaattori lausui. Meidän naistemme mieli on täynnä
+turhia pyyteitä, ja he ovat miehen loisia, joka kuihtuu ahertaessaan
+liiaksi perheen hyväksi. Yhteiskunnissa, joissa nainen tekee työtä,
+miehelle aina jää vapaata aikaa viljellä omia erikoisia lahjojaan.
+Englannissa...
+
+— Mutta mitä voimme tehdä? Regina kysyi. Eihän meitä ole totutettu
+työhön!
+
+Senaattori ei näyttänyt ottaneen huomioon hänen sanojaan. Hän antoi
+kuvauksen englantilaisesta yhteiskunnasta, jossa porvarit, virkailijat,
+jopa työläisetkin seuraavat kirjallisuutta, taidetta ja politiikkaa,
+ja pohtivat kaikkea. Eikä naisilla ole ikävä, he kun tekevät työtä ja
+ansaitsevat. Monet sadat kirjailijattaret, kääntäjät, sanomalehtien
+kirjeenvaihtajat ansaitsevat enemmän kuin kymmenentuhatta liiraa
+vuodessa. Mrs Humphrey Ward... niin, tiedättekö paljonko hän ansaitsee
+jokaisella kirjallaan?
+
+Regina ei tiennyt, paljonko mrs Humphrey Ward ansaitsi.
+
+— Seitsemän, kahdeksantuhatta puntaa.
+
+Arduina laski äkkiä päässään:
+
+— Yli kahdensadantuhannen liiran? — hän sanoi pelästyneen näköisenä.
+Hyvä Jumala, minä en tahtoisi ansaita niin paljon.
+
+— Miksi?
+
+— Siksi, että tulisin hulluksi.
+
+— Italiassa... — Regina alkoi.
+
+— Italiassakin naisella on hyvä tilaisuus ansaitsemiseen. Tehdä työtä,
+tehdä työtä — siinä koko salaisuus.
+
+Regina poistui vanhan senaattorin pimeästä ja kolkosta asunnosta
+sielussaan uusi valonsäde.
+
+Tehdä työtä, tehdä työtä! Niin, hänkin tahtoi tehdä työtä; hän aikoi
+ruveta kirjoittamaan, kun ei kyennyt muuhun. Ennenkaikkea hän tahtoi
+elää.
+
+— Tahdon etääntyä siitä piiristä, joka pitää minua vangittuna.
+Tahdon katsoa elämää suoraan silmiin. Aion harhailla Rooman suurilla
+kaduilla, tutustua joukkosieluun, kuvata köyhien elämää, niitä, jotka
+ovat elämään kyllästyneitä, ja niitä, jotka näyttävät onnellisilta,
+vaikkeivät ole onnellisia, sanalla sanoen elämää sellaisenaan.
+
+Palatessaan kotiin hänestä tuntui, kuin hän olisi katsellut ympärilleen
+myötätuntoisin silmin. Todellakin anoppi, Arduina ja langot, ympäristö
+ja ihmiset herättivät hänessä sääliä. Ja se oli hänestä erittäin
+miellyttävää.
+
+Antonio, joka tiesi, että hänen vaimonsa oli kaupungilla, ei vielä
+ollut palannut kotiin. Regina oli yksin huoneessaan, istuutui
+ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan kirjaa. Vähitellen se lämpö, joka
+oli syntynyt kävelystä, haihtui, ja päivänvalokin hälveni. Hänen
+ylitseen laskeutuivat ikäänkuin suuret näkymättömät verhot hitaasti,
+toinen toisensa perästä. Hän sulki kädessään olevan ikävystyttävän
+kirjan ja katseli taivasta. Mutta se taivaan kaistale, joka näkyi
+vastapäätä olevan synkän talon julkisivun yläpuolella, oli niin harmaa
+ja painostava, että se muistutti suolampareen liikkumatonta, tummaa
+vettä. Vain yksi ainoa pieni punainen pilvenhattara hohteli heikosti,
+valaisten hehkuvan hiilen tavoin sammunutta tuhkaa.
+
+Äkkiä Regina tunsi sisimmässään suurta tyhjyyttä, jäätävää kylmyyttä.
+Tuo pieni pilvi muistutti hänelle menetetyn kaukaisen kotilieden
+valkeaa ja sen ohella kaikkea muuta menetettyä, joka oli jäänyt sinne
+kauas. Kaikkea sitä yksinkertaista ja hiljaista, mikä kuitenkin oli
+suurempaa ja säteilevämpää kuin kaiken maailman kunnia ja rikkaus.
+Hän ajatteli: »Tehdä työtä, ansaita». Vaikka pystyisinkin siihen, se
+ei voisi antaa minulle takaisin kotiani, entistä elämääni, eikä sitä
+ympäristöä, johon kuulun. Pienikin _todellinen hyvä_ merkitsee enemmän
+kuin korkein kuviteltu ihanne.
+
+— Mikä on ihanne? hän sitten ajatteli seuraten katseillaan rusopilven
+hidasta matkaa.
+
+Ja hän matki vanhan senaattorin hymyä muistaen, että hänkin, Regina,
+oli kuvitellut, että hänellä oli monta ihannetta.
+
+
+
+
+IV
+
+
+Jouluaattona Regina tahtoi mennä aikaisin levolle, valittaen
+pahoinvointia, mikä antoi Anna rouvalle ajattelemisen aihetta, mutta ei
+ollenkaan saanut vakuutetuksi Antoniota. Hän tunsi tai luuli tuntevansa
+sen salaisen taudin, joka kalvoi hänen vaimonsa sydäntä. Hän tiesi sen
+nimenkin: kotikaiho. Ja hän luotti siihen, että aika parantaisi sen.
+
+Tuskin Regina oli paneutunut vuoteeseen, kun hän jo alkoi ajatella ja
+muistella. Joulu Roomassa! Hän näki mielikuvituksessaan rattaiden,
+joissa oli eläviä kananpoikia, vierivän ympäri kaupunkia, naisten
+rientävän ohi kääröjä ja myttyjä käsissä. Lihavat ruokatavarakauppiaat
+pistivät esiin päänsä roomalaisen imperatorin ilmein inhoittavista
+myymäläkomeroistaan. Hänen ylhäisyytensä, alivaltiosihteeri, oli
+pysähtynyt Dagninon näyteikkunan eteen kasvoillaan neuvoton, epäröivä
+ilme.
+
+Palvelustytön, Anna rouvan ja Gasparen välillä oli syntynyt kova
+kahakka eräänlaisten makaronileivosten johdosta. Marina oli kiivennyt
+portaat edestakaisin ainakin pariinkymmeneen kertaan. Aina hänellä
+oli mukanaan kääryjä ja myttyjä, mutta joka kerta hän oli unohtanut
+jotakin. Koko aamiaisen ja päivällisen ajan kolme veljestä, äiti ja
+palvelijatar olivat keskustelleet ruoasta.
+
+Tämä oli lopulta saanut Reginan melkein pahoinvoivaksi. Ollessaan
+yksin isossa, kovassa ja kylmässä vuoteessa kokoon käpertyneenä häntä
+kouristi raskas tunnelma, kosteus ja alakuloisuus. Hänestä tuntui
+siltä, kuin hän olisi ollut pieni etana, joka kuulee sateen tippuvan
+kuorelleen. Ja yhä hän ajatteli kotoista liettä ja lumen valaisemia
+öitä. Ruokailuhuoneesta kuului puheensorinaa ja naurua, ulkoa
+raitiovaunujen surkeaa kitinää ja juhlivan ja mässäävän suurkaupungin
+humua. Mutta kaikkien näiden äänien läpi tunkivat junan vihellykset
+asemalta. Jokin niistä nauroi; toinen, ohut ja kimeä, kuulosti lapsen
+ääneltä, joka pyytää jotakin; mikä taas ratisi kuin monivärinen
+mutkitteleva salama pimeällä taivaalla. Viimeinen tuntui ilkkuvan
+Reginaa: Matkustaa kotiin! Matkustaa kotiin! Hui hai! Tänne olet tullut
+ja tänne jäät; hyvästi!
+
+Regina suuttui. Häntä ärsytti hänen ylhäisyytensä, tuo herrasmies, joka
+katseli Dagninon näyteikkunaa kohennellen kultasankaisia silmälasejaan.
+Ja sitten hän ihmetteli, keitä olivat ne tuntemattomat henkilöt, jotka
+nauroivat ja leikkivät ruokailuhuoneessa.
+
+Vaikka Antonio oli suuttunut, hän meni aikaisin levolle. Regina oli
+nukkuvinaan. Antonio kosketti häntä erittäin varovasti, ja tuntiessaan,
+että hän oli kylmä, painautui lähelle häntä antaakseen hänelle
+ruumiinlämpöään. Regina tunsi sen omituisen, kuvaamattoman tuoksun,
+joka aina levisi hänen miehensä tukasta ja hänen mielensä heltyi, mutta
+hän ei avannut silmiään. Hetket kuluivat. Kaupunki vaipui uneen kuin
+ahne lapsi, jolle on luvattu antaa seuraavana päivänä paljon makeisia.
+Regina ei saanut unta, mutta tunsi miellyttävää lämpöä. Kirkkaat kellot
+helisivät hiljaisessa yössä. Yksi tuntui kaikuvan kaukaa joen toiselta
+puolelta, vakavana, sointuisana, ikävöivänä.
+
+Reginan mieleen muistuivat muutamat Pratin säkeet, joita hän ei tiennyt
+ennen osanneensa ulkoa. Mistä ne nousivatkaan hänen tajuntaansa?
+Ehkä kellojen kaihoisa kalkatus tuona ensimmäisenä maanpaon jouluna
+houkutteli ne esille alitajunnan syvyyksistä:
+
+    Haaveilla vihreistä keväistäni.
+    Haaveilla juhlista kodin armaan...
+
+Hän toisti nuo säkeet muutamia kertoja itsekseen, yksitoikkoisesti
+hyräillen, ja nukahti lopulta siihen. Hän oli unessa olevinansa kotona.
+Pikkusisko soitteli »Stefaniaa» mandoliinilla, jonka pintaan kuvastuvan
+trubaduurin kitaroineen Regina hyvin muisti. Musta kissanpoika istui
+kuuntelemassa, hiukan ikävystyneenä, haukotellen syvään. Punasinervän
+vivahteinen harmaa hämärä laskeutui maille, pehmeänä kuin sametti.
+Mutta äkkiä ilmestyivät ikkunan taakse hämmästyneen epäröivät kasvot,
+silmälasit nenällä. Regina naurahti niin äänekkäästi, että Antonio
+heräsi.
+
+— Mikä sinun on!
+
+— Hänen ylhäisyytensä... — hän mutisi unissaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+— Viime yönä nauroit, nyt itket? Saanko tietää, mikä sinua vaivaa?
+Antonio kysyi seuraavana aamuna herätessään ja huomatessaan Reginan
+itkevän.
+
+— Ei mikään.
+
+— Vai ei mikään! mies sanoi suutuksissaan. Itkethän sinä, ja miksi? En
+kestä tätä kauempaa! Miksi kiusaat minua näin?
+
+Regina tarttui hänen käteensä ja painoi sen silmilleen. Antonio heltyi.
+
+— Mikä sinun on, Regina? Sano, mikä sinua vaivaa? hän rukoili
+hyväilevästi ja ahdistuneena.
+
+— Ei se ole sinun syysi! Regina sanoi painaen kasvonsa vasten hänen
+poveaan. Se johtuu minusta itsestäni... en oikein tiedä, miksi. En voi
+irtaantua menneisyydestä... koti-ikävä... ja pelkään tulevaisuutta.
+
+Antoniokin tunsi rinnassaan salaista pelkoa.
+
+— Miksi pelkäät tulevaisuutta?
+
+— Sentähden, että olemme köyhiä... ja Rooma on hirvittävä köyhille...
+
+— Emmehän me ole köyhiä, Regina! hän huudahti käyden yhä
+levottomammaksi. Emmekö sitten rakasta toisiamme?
+
+— Rakkaus, eläminen päivästä päivään... se ei riitä.
+
+— Tiesithän sen.
+
+— Tiesin. Ja soimaan itseäni, etten voi karkoittaa vastenmielisyyttä,
+jota pikkuporvarillinen elämämme minussa herättää.
+
+— Mutta millaista sitten elämäsi oli _siellä?_
+
+— Voi, Antonio, silloin haaveilin.
+
+Antonio vaistosi koko sen sydäntä särkevän tuskan, joka sisältyi tähän
+huudahdukseen. Ja lieventääkseen hetkeksi vaimonsa kärsimystä hän
+päätti antaa tälle, samoin kuin eräänlaisille potilaille annetaan,
+vaaratonta rauhoittavaa lääkettä.
+
+— Kuulehan, hän virkkoi, sinua vaivaa koti-ikävä. Mutta saat
+nähdä, että aikaa myöten totut kaikkeen. Meidän elämämme on tosin
+vaatimatonta; mutta luuletko, että rikkaat ovat onnellisia?
+
+— Enhän minä pyydä rikkautta!
+
+— Mitä siis tahdot? Olenko minä sitten mitätön? Olenko typerä? _Minun
+kanssani_ sinun kuitenkin on tosiasiassa eläminen. Ole nyt järkevä.
+Saathan vastedes luoda itsellesi sellaisen ympäristön kuin itse
+tahdot. Ja toistaiseksi voit parantuaksesi kotikalliostasi pistäytyä
+kotiseudullasi, milloin vain haluat.
+
+Rauhoittava lääke tuotti toivotun vaikutuksen.
+
+Regina kohotti säteilevät kasvonsa.
+
+— Jo ensi keväänä? hän kysyi innostuen.
+
+— Milloin tahansa. Aikaa myöten kuitenkin...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Reginan henkinen pahoinvointi vain kiihtyi ajan mukana.
+
+Toisena joulupäivänä Antonio vei hänet Costanzi-teatteriin. Regina
+puki ylleen kaikkein hienoimman pukunsa, koristi itsensä kauneimmilla
+koruillaan ja lähti teatteriin lujasti päättäen, ettei antaisi minkään
+komeuden hämmästyttää itseään. Costanzi-teatteri oli suurenmoinen näky:
+se sai ajattelemaan mahdottoman suurta jalokivilipasta. Siinä välkkyi
+häikäisevän valkoisilla naisenhartioilla säkenöiviä, ihmeellisiä
+helmiä. Permanto oli loistava, kuin keto, täynnä isoja kukkia, joiden
+terissä ja lehdillä kimmelsi jalokivien ja kultakoristeiden komea kaste.
+
+Vaikka Regina aikaisemmin jo oli nähnyt Pannan teatterin, tämä näky
+aluksi valtasi hänet kuin lievä pyörrytys. Hänen likinäköiset silmänsä
+ummistuivat liian kirkkaan valon häikäiseminä, ja samankaltaista
+tapahtui hänen sisässäänkin. Hän nosti silmien eteen tähystimen ja näki
+eräässä aitiossa ruman, mutta erittäin hienosti pukeutuneen naisen,
+jonka kasvot hänestä näyttivät maalatuilta; naisella oli valetukka,
+ja hänen silmiään oli autettu siveltimellä. Silti Regina kadehti
+häntä. Hän katseli ympärilleen. Vähitellen hänen kateutensa kasvoi,
+tulvi yli äyräittensä, muuttui vihaksi. Hän toivoi, että tuli pääsisi
+irti. Samassa hän huomasi, että lähellä häntä istuva, vaatimattomasti
+pukeutunut nainen katseli aitioita samalla tavoin, ehkä samanlainen
+rikollinen kateus sydämessä kuin hänellä itsellään. Ja hän häpesi. Hän
+laski tähystimen alas eikä sen jälkeen enää katsonut ylös aitioihin.
+Mutta edessään ensimmäisissä nojatuoliriveissä hän näki jonon hienoja
+naisia ja herroja, jotka tuijottivat lakkaamatta ja hellittämättä
+ylös aitioihin. Näytti siltä kuin nojatuoleissa istuvasta yleisöstä
+tavallisilla permantotuoleilla istujat olisivat olleet huonompaa rotua,
+tai kuin ei heitä olisi ollut ollenkaan olemassakaan.
+
+— Me emme ole yhtään mitään. Olemme pienoiseliöitä, jotka täyttävät
+tyhjyyden! Regina ajatteli. Mutta äkkiä hän teki merkillisen havainnon.
+Hän itsekin tunsi tavallisten tuolien ja ylimmän parven yleisöä
+kohtaan samanlaista välinpitämätöntä ylenkatsetta kuin nojatuoli- ja
+aitioyleisö.
+
+Antonio luuli, että Regina nautti soitosta ja näytännöstä yhtä suuresti
+kuin hän itse. Yhtenään hän puristi vaimonsa kättä ja lausui hänelle
+pieniä kohteliaisuuksia.
+
+— Näytätpä kuningattarelta tänä iltana koruinesi ja jalokivinesi! hän
+muun muassa sanoi.
+
+— Maanpaossa olevalta kuningattarelta!
+
+
+
+
+V
+
+
+Muistellessaan myöhemmin avioliittonsa ensimmäisen vuoden tarinaa
+Regina jakoi sen useihin pieniin lukuihin, joista hän antoi erityisen
+merkityksen sille, joka käsitteli hänen ensi käyntiään ruhtinatar
+Makulinan luona.
+
+Se tapahtui tammikuun ensi päivinä, usvaisena ja leutona iltapäivänä.
+Indipendenza-aukiolla Regina ja Arduina odottivat Massimoa, jonka oli
+määrä siellä yhtyä heihin.
+
+Antonio ei tullut mukaan, hän kun noina iltoina viipyi ministeriössä
+lähes yhdeksään asti tehden ylimääräistä työtä.
+
+Tori oli autio, ainoastaan himmeän kellervän kuutamon valaisema.
+Paljaat puut häipyivät usvaan, ja lyhtyjen liikkumattomat jalat
+näyttivät olevan etäällä. Regina seisoi keskellä toria; hiljaisuus,
+yksinäisyys ja avaruus tuntuivat hänestä miellyttävältä. Ensi kerran
+Roomassa olonsa aikana hän huomasi jotakin ihailtavaa.
+
+— Joudutaan nyt! Massimo kehoitti rientäessään kohtaamispaikalle ja
+heiluttaen uusia käsineitään. Kello on jo kymmentä vailla neljä. Jollei
+ruhtinatar tänä iltana anna minulle toiveita, niin varokoon itseään!
+
+— Sinä kai olisit valmis naimaan hänet! Regina sanoi tehden
+vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen.
+
+— Sitä hän juuri haluaa! Arduina huudahti.
+
+— Ole vaiti! Kaikkia vielä! Minä en ole ostettavissa!
+
+He pysähtyivät ruhtinattaren puutarhan aitauksen eteen, ja Massimo
+sanoi:
+
+— Tästä kulkevat ruhtinattaren rakastajat!
+
+Sitten he soittivat huvilan ovikelloa — tai oikeammin huviloiden, koska
+niitä oli kaksi. Ne eivät olleet isoja, mutta hienoja; niitä yhdisti
+toisiinsa ylhäällä avoin kuisti, joka näytti jonkinlaiselta riippuvalta
+puutarhalta.
+
+— Ne ovat kuin kaksi pientä veljeä, jotka pitelevät toisiaan kädestä,
+Regina sanoi huoaten.
+
+Hännystakkinen palvelija avasi loistavat lasiovet, ja Reginan silmiin
+pisti eteisessä kaksi isoa sutta, jotka loikoivat punaisella matolla ja
+näyttivät ilmi eläviltä.
+
+Saleissa oli tavattoman kuuma. Paksuista seinäverhoista ja leveiden
+mataloiden leposohvien eteen levitetyistä karhuntaljoista uhosi
+jotakin, mikä sai ajattelemaan auringonpaisteeseen nukahtaneiden
+petojen kuumaa hengitystä, jotakin raakaa ja himokasta, mikä teki
+vastenmielisen vaikutuksen.
+
+Pitkistä maljakoista kohosi metsäkasvien oksia täynnä punaisia marjoja.
+
+Ruhtinattaren kallisarvoinen puku oli mustaa samettia ja kömpelösti
+koristettu valkoisilla pitseillä. Hän keskusteli kahden vanhan herran
+kanssa kertoen ranskaksi tätinsä rakkaustarinaa, joka oli naimisissa
+George Sandin läheisen ystävän kanssa:
+
+— Niihin aikoihin tätini oli Parisin hienoin nainen. George Sand kuvaa
+erästä hänen pukuaan romaanissaan _Marquis de Villemer_...
+
+Paitsi näitä kahta vanhaa herraa, oli kuuntelijoina kolmas, parraton
+ja kaljupäinen vanhus, jonka kallo kiilsi kuin vaaleanpunainen
+posliinimalja, rauhallisesti vaipuneena nojatuoliin.
+
+Neiti Marianna, yllään helakanpunainen avokaulainen puku, kiiruhti
+tulijoita vastaan nopein hiirenaskelin ja katseli Reginaa silmät
+kiiluen.
+
+— Olette kovin virkeän näköinen tänään, hyvä rouva. Mitä uutta kuuluu?
+
+— Mitäpä uutta _meille_ kuuluisi!
+
+Marianna tuuppasi häntä sormellaan kylkeen ja remahti nauruun.
+Reginasta tuntui, että »hiiri» oli sinä iltana maistellut väkeviä, ja
+hän tunsi jälleen samaa outoa inhoa, jota ruhtinatar ja tuo letukka
+jo aikaisemmin olivat herättäneet hänessä. Aluksi ruhtinatar välitti
+varsin vähän Venutellin perheen jäsenistä. Saapui uusia vieraita. Nämä
+olivat melkein kaikki vanhoja ulkomaalaisia naisia, joiden pukujen
+uutuuden ja hienouden laita oli niin ja näin. Arduina tapasi heti
+herrasmiehen, jolla oli pyöreät silmät, pystynenä ja leveä suu, ja
+alkoi keskustella hänen kanssaan. Massimo ei ollut näkyvissä. Marianna
+ilmestyi ja katosi, hyöri ja pyöri kimeästi huudahdellen. Regina joutui
+lihavan rouvan viereen, joka lausui hänelle muutaman sanan katsomatta
+häneen. Hänen toisella puolellaan oli tuo vanha kaljupää herra, joka ei
+avannut suutaan.
+
+Ennen pitkää Reginan tuli ikävä. Hän huomasi olevansa unohdettuna
+kaikkien noiden kaljupäiden lihavien ukkojen ja vanhojen silkkihameiden
+joukossa, jotka eivät enää kahisseet. Kuinka ikävää kaikki olikaan!
+Tällaistako oli rikkaiden maailma, se lumottu maailma, joka oli saanut
+hänet haltioitumaan hänen vain ajatellessaankin sitä?
+
+— Tänne en tule toista kertaa, hän päätteli.
+
+Äkkiä hän näki Arduinan, joka kaukaa hymyili hänelle ja nyökkäili häntä
+luokseen. Mutta samassa ruhtinatar lähestyi Reginaa ja ojensi hänelle
+ystävällisesti ja tuttavallisesti pienen jalokiviä säteilevän kätensä.
+
+— Suvaitsetteko tulla juomaan kupin teetä?
+
+Regina kavahti pystyyn liikutettuna kohteliaisuudesta.
+
+— Kuinka miehenne voi? ruhtinatar kysyi saattaessaan Reginaa
+ruokailuhuoneeseen.
+
+— Kiitos, hyvin, Regina vastasi hiljaa, punastuen. Hän ei päässyt
+tulemaan, kun...
+
+— Anteeksi?
+
+Ruhtinattaren vanavedessä tulivat kaikki vanhat herrat ja rouvat, jotka
+asettuivat istumaan pienten pöytien ääreen. Keskellä huonetta oleva
+tarjoilupöytä oli täynnä hienoja herkkuja.
+
+Marianna alkoi juoksennella edestakaisin tarjoillen teetä.
+
+— Tahtoisitteko auttaa? hän kysyi kulkiessaan Reginan ohi. Olette kuin
+nuori neitonen. Tulkaa vain mukaan.
+
+Regina lähestyi tarjoilupöytää, mutta ei tiennyt, miten menetellä. Hän
+sysäsi kumoon pullon ja punastui, niin että kyyneleet kihosivat hänen
+silmiinsä.
+
+— Kas tässä, Marianna sanoi, ojentaen hänelle lautasen, viekää tämä
+kakku tuolle koiran näköiselle herralle!
+
+— Kenelle? Puhukaa toki hiljaa.
+
+— Tuolle, joka seisoo kälynne vieressä. Hän on kirjailija...
+
+Regina kulki levottomana ruokasalin läpi lautanen kädessä kuvitellen,
+että kaikki katselivat häntä, mutta tyytyväisenä, kun hänelle oli suotu
+tilaisuus tarjota palanen kakkua kirjailijalle.
+
+— Kiitoksia, neiti! kirjailija virkkoi kumartaen Reginan ojentaessa
+hänelle lautasen.
+
+— Anteeksi, rouva! Arduina korjasi. Saanko esittää kälyni?
+
+— Onnittelen ja valitan! kirjailija sanoi julkeasti. Kaikkien näiden
+satavuotiasten joukossa — hän mulkoili ympärilleen pyöreillä silmillään
+— hän näyttää lapselta.
+
+— Miksi valitatte? Arduina kysyi.
+
+— Sentähden, että te olette hänen kälynsä!
+
+Regina huomasi heti, että kirjailija oli hyvin epäkohtelias, ja katsoi
+parhaaksi palata pöydän ääreen. Marianna oli jo huoneen toisessa
+päässä. Regina otti arasti toisen kakkulautasen ja vei sen Massimolle,
+joka seisoi ovensuussa, hänkin hylättynä ja unohdettuna.
+
+— Kas, sinähän näyttelet emäntää! hän virkkoi Reginalle. Tuo minulle
+myös lasi tuota viiniä, näethän, tuosta pitkästä pullosta, jonka kaula
+on kullattu. Tuosta, joka on pöydän kulmalla. No mene jo. Ja juo
+itsekin sitä.
+
+Regina lähti, mutta huomasi, että ruhtinatar parastaikaa kaasi lasiin
+viiniä juuri siitä pitkästä pullosta, jossa oli kullattu kaula.
+
+— Massimo tahtoisi lasin tätä viiniä, Regina mutisi ujosti.
+
+— Anteeksi?
+
+Ruhtinatar ei kuullut, mikä ehkä oli hyväkin.
+
+Regina kaasi viiniä lasin täyteen ja vei sen langolleen. Lasista nousi
+harvinaisen hieno tuoksu kuin kukasta.
+
+— Tämä on portviiniä! Massimo virkkoi äänensä kuulostaessa
+kiitolliselta. Kiitos, pikku käly! Tämä teki hyvää. Se on
+uudenaikaisten jumalien juomaa.
+
+— Olet iloinen tänä iltana!
+
+— Kaikkea muuta. Minun on hirveän ikävä. Lähdetään pois! Arduina
+jääköön tänne. Kuka tuo koirankuonolainen on, joka pitää hänelle seuraa?
+
+— Kuuluu olevan kirjailija.
+
+— Ei ole kunnia tuntea, Massimo sanoi syöden ja juoden. Millaista
+roskaväkeä! Kyllä on sekalainen seurakunta!
+
+— Se on totta! Regina myönsi. Mutta olemmehan mekin täällä!
+
+— Me annamme heille palttua! Me olemme nuoria ja voimme tulla
+rikkaiksi. He ovat rikkaita, mutta eivät koskaan enää voi tulla
+nuoriksi jälleen.
+
+— Kas vain! Mutta ehkä olet oikeassa.
+
+— Tuohan minulle vielä pieni lasillinen portviiniä! Massimo sanoi
+rukoillen.
+
+— Eikö se jo ole liikaa?
+
+Vanhat naiset ja herrat, joita tee ja viinit hieman kiihoittivat,
+alkoivat puhua äänekkäämmin, muodostivat ryhmiä ja hajaantuivat eri
+tahoille.
+
+Yleisessä sekasorrossa Regina joutui taas lähelle ruhtinatarta.
+
+— Ette ole vielä tainnut nauttia mitään? ruhtinatar kyseli. Tulkaa
+mukaan. Lasi portviiniä? Kuinka miehenne voi?
+
+— Jo toisen kerran! Regina ajatteli; sitten hän vastasi kovalla äänellä:
+
+— Kiitos, erittäin hyvin.
+
+— Joko olette muuttaneet uuteen asuntoonne? Miten viihdytte? Mutta
+juokaa! Ja vähän kakkua? Tänään se on hyvää. Kas, _monsieur_ Massimo,
+haluatteko lasin teetä? Ettekö? Entä lasin portviiniä? Sanokaahan,
+palveletteko tekin valtiovarainministeriössä?
+
+— En. Puolustusministeriössä, rouva ruhtinatar.
+
+Tuskin Marianna oli huomannut ruhtinattaren puhelevan Massimon ja
+Reginan kanssa, ennenkuin hän kurotti kasvojaan Reginan takaa. Tästä
+tuntui, että seuraneiti piti ylen tarkasti silmällä ruhtinatarta.
+
+— Minulla on taas ikävä asia, ruhtinatar lausui hitaasti. On kyseessä
+korot, jotka ovat perittävissä Milanossa, mutta tahtoisin nostaa ne
+täällä Roomassa. Olen kuullut, että sitä varten on tarpeen pyytää lupa
+valtiovarainministeriöstä. Olisi siis tärkeää, että _monsieur_ Antonio
+huomenna kävisi puheillani.
+
+— Sanon sen heti hänelle, Regina virkkoi.
+
+Marianna sanoi jotakin venäjäksi kääntyen ruhtinattaren puoleen melkein
+käskevästi. Ruhtinatar vastasi tavalliseen tapaansa kylmän tyynesti,
+mutta poistui äkkiä.
+
+— Nyt minun täytyy antaa teille palkka avustanne, Marianna sanoi
+Reginalle kaataen hänelle lasiin valkoista juomaa. Juokaa!
+
+— Kiitos, en halua.
+
+— Se on _votkaa_... Venäläiset naiset päihdyttävät itsensä tällä
+juomalla. Katsokaa nyt, kuinka minä juon, hän jatkoi kohottaen pientä
+lasia ja kurkistaen siihen. Minä ryyppään mielelläni. Ja kun olen
+vähän maistanut, minulle käy päinvastoin kuin kaikille muille: herkeän
+puhumasta totta.
+
+— Minusta ei tunnu siltä, Massimo huomautti. Tämäkö nyt on _votkaa?_ Se
+maistuu pahalla.
+
+— Tänään en ole maistanut! Marianna sanoi.
+
+Hän ryyppäsi kulauksen ja naurahti. Sitten hän vei lasin Reginan
+huulille ja pakotti hänet tyhjentämään sen.
+
+— Lähdetään nyt häiritsemään »koiran» ja »kissan» idylliä, Marianna
+jatkoi puheinaan mennen viereiseen saliin, jossa Arduina ja kirjailija
+lörpöttelivät loppumattomasti syrjäisessä sopessa punamarjaisen
+kasvin alla. Regina ja Marianna istuutuivat heitä vastapäätä taljalla
+peitetylle sohvalle, ja Massimo jäi seisomaan heidän viereensä.
+
+Viereisessä huoneessa soitti vanha rouva pianolla kappaletta _Se o te_,
+_o cara_ (Jos olet minun, rakkahin).
+
+Reginan valtasi sanomattoman miellyttävä tunne. Vieno ja samalla
+intohimoinen soitto, sohvan lämpö, jonka turkispeitettä teki mieli
+silittää kuin pehmeää kissaa, tuoksuva, raskas ilma ja ennenkaikkea
+votka, joka tuntui kurkussa ja polvissa, kaikki tuotti hänelle alkavan
+päihtymyksen hekumaa.
+
+Arduinakin oli kiihoittunut. Hän puhui äänekkäästi ja samanlaisella
+äänenpainolla, jonka Regina oli pannut merkille Claretta serkulla tämän
+puhuessa miesten seurassa. Näytti siltä kuin Arduina ei olisi ollut
+tuntevinaan sukulaisiaan.
+
+— Mitähän tuolla höperöllä onkaan mielessä? Regina ihmetteli itsekseen.
+
+Marianna näytti aavistavan hänen ajatuksensa, sillä hän kuiskasi hiljaa:
+
+— Siinä hakkaillaan!
+
+Regina hymyili epämääräistä, itsetiedotonta hymyä. Mutta samassa häntä
+kauhistutti.
+
+— Olisiko se mahdollista? hän mutisi.
+
+— Kaikki on mahdollista, hiiri vastasi. Te olette vielä niin kokematon
+ja viaton! Mutta jonkin ajan kuluttua kyllä saatte nähdä, että kaikki
+on mahdollista.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä Antonio kertoi Reginalle, että ruhtinatar, jonka
+luona hän oli käynyt järjestämässä koronnostoasiaa, oli pyytänyt heidät
+päivällisille seuraavaksi sunnuntaiksi.
+
+Regina suostui vastenmielisesti, niin kuin joka kerran, kun _madame_
+Makulina suvaitsi pyytää heitä luokseen.
+
+Hänen päivällisensä olivat aina suurenmoiset ja tarjoilijoina
+komeapukuiset palvelijat. Mutta Reginalla oli näissä tilaisuuksissa
+ikävä, ja hän oli jäljestäpäin hirveän huonolla tuulella. Antoniokin
+sanoi, että palvelijat olivat hänen mielestään niin vastenmielisiä,
+että hänen ruoansulatuksensa joutui epäkuntoon.
+
+Ruhtinattaren vieraina oli aina ulkomaalaisia, vanhoja herroja,
+keskinkertaisia runoilijoita ja tuntemattomia taiteilijoita.
+Keskustelu oli näennäisesti mielenkiintoista: puhuttiinhan uutuuksista
+kirjallisuuden, taiteen, teatterin alalla. Mutta Regina pani merkille,
+että kaikki lausuivat samanlaisia mielipiteitä, kuluneita, vanhoja
+ajatuksia, jotka eivät ollenkaan vastanneet hänen käsitystään. Ja
+hänellä oli ikävä. Mutta palattuaan Venutellien piiriin hän sentään
+ajatteli katkerasti kaihoten ruhtinattaren saleja, joissa tarjoilevat
+palvelijat liikkuivat ääneti ja täsmällisesti kuin koneet ja joissa
+kaikki oli kaunista, mukavaa ja loisteliasta; valokin syttyi siellä
+kuin taikaiskusta.
+
+Antonio vei Reginan huonekaluliikkeeseen, josta he valitsivat
+huonekalut ja taloustarpeet Massimo d'Azegliokadun asuntoon.
+
+— Ensi sunnuntaina käymme uudessa huoneistossamme katsomassa, miten
+järjestämme sen sisustuksen, Antonio sanoi, ja Regina alkoi jo ajatella
+kaikkea vaivaa ja ikävyyksiä, mitä tästä aiheutuisi.
+
+— Nyt saan ruveta riitelemään palvelijattaren kanssa! hän kauhistuen
+ajatteli itsekseen.
+
+Sunnuntaiaamuna he lähtivät huoneistoonsa. Oli tammikuun loppupäiviä,
+aamuilma oli puhdas ja leuto, siinä väreili jo kevään tuntua. Regina
+melkein juosten kiipesi portaiden yli sata astinta ja päästessään
+perille huohottaen ja hikisenä hän pilan päiten soitti ovikelloa.
+
+— Pim, pim, pim! Kuka siellä? Herra Eikukaan. Kuinka hauskaa, että
+herra Eikukaan tulee asuintoveriksemme!
+
+Antonio avasi oven salaperäisen näköisenä ja meni edeltä. Tuskin hän
+oli oven sisäpuolella, kun hän jo alkoi syvään kumarrella Reginalle.
+
+Regina katseli ällistyneenä ympärilleen ja sanoi sitten hieman
+ivallisesti:
+
+— Luulin, että tällaista tapahtuu vain romaaneissa!
+
+Asunto oli täydessä kunnossa: puoleksi suljetuissa ikkunoissa
+oli verhot, avioparin leveä vuode hohteli vitivalkeana, taustana
+seinäpaperit, joissa juoksi keltaisia koiria peltopyy suussa.
+Keittiöstäkään ei puuttunut mitään.
+
+Antonio asettui ikkunan ääreen antaen Reginalle aikaa tointua
+yllättävästä hämmästyksestä. Regina oli vihainen itselleen, kun ei
+voinut olla aivan niin ihastunut kuin hänen miehensä syystä saattoi
+odottaa, mutta hän tajusi hyvin, mitä hänen oli tehtävä:
+
+— Minun täytyy syleillä häntä ja sanoa: — kuinka hyvä sinä olet! Ja hän
+syleili miestään sanoen:
+
+— Kuinka hyvä sinä olet!
+
+Hän huomasi, miten Antonion kauniit silmät loistivat lapsellista iloa,
+ja silloin hän todella lämpeni ja heltyi.
+
+— Antonio, hän sanoi miehelleen, sinä olet todella hyvä, mutta minä
+olen häijy! Mutta tästälähtien minäkin muutun hyväksi, oikein kiltiksi.
+
+Ja parin viikon ajan hän todella olikin hyvä, nöyrä, jopa iloinenkin.
+Hänellä oli suuri työ järjestäessään liinavaatteita laatikkoihin ja
+pukuja kaappeihin, siirrellessään huonekaluja ja muuttaessaan tauluja
+toiseen paikkaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt näin paljon
+työtä. Ensimmäisenä yönä, jonka hän nukkui uudessa pehmeässä vuoteessa
+hienojen vuodevaatteiden välissä, jotka kuuluivat hänen myötäjäisiinsä,
+hänestä tuntui kuin hän olisi päässyt painajaisesta ja aloittanut uutta
+elämää. Hänellä oli toipuvan potilaan mielihyväntunne.
+
+Kaunis vuodenaika alkoi. Taivas kaareutui korkeana ja puhtaana Rooman
+yllä, keväiset tuoksut leijuivat ilmassa, kaupungin melu kantautui
+uuteen asuntoon kuin kaukaisen kosken kohina, joka tuuditti suloisiin
+haaveisiin. Alhaalla pienessä puutarhassa, jossa auringonpaiste ja
+varjot vuorottelivat, puhalsi pieni suihkulähde ohuen vesiryöpyn
+pienoiseen altaaseen, jossa uiskenteli pieniä punertavia kultakaloja.
+Kuukausruusut kukkivat herkeämättä, kaksi valkoista kissanpoikaa
+leikitteli ja kisaili käytävillä; näytti aivan siltä kuin puutarha
+olisi järjestetty vasiten noiden pikkueläinten temmellyspaikaksi.
+
+Regina vietti monta onnellista päivää. Mutta kun kaikki vaatteet ja
+tavarat oli järjestetty paikoilleen laatikkoihin ja kaappeihin, hänellä
+ei enää ollut mitään tehtävää. Palvelijatar, jota hän oli ajatellut
+pelolla ja vavistuksella, hoiti koko talouden. Tämä oli harvapuheinen
+ja sävyisä, hyvätapainen, siisti, jopa hienokin ihminen. Palvelijatar
+lisäsi kuluja mutta ansaitsi kyllä sen uhrauksen.
+
+Reginasta oli hiukan ikävä tehtävä kirjoittaa joka ilta luettelo
+seuraavan päivän ostoksista. Mutta pian hän tottui siihenkin ja alkoi
+taas ikävystyä.
+
+Neljännestunnin ajan hän saattoi seisoa kuvastimen edessä pesten
+itseään, sukien tukkaansa eri tavoin, kiilloittaen kynsiään. Hän katsoi
+kuvastimeen sivulta, sirotti kasvoihinsa ihojauhetta, alkoi käyttää
+»Venus»-ihovoidetta ja sitoi kureliivinsä kireälle. Mutta samalla hän
+jo, tai ainakin jäljestäpäin, ajatteli:
+
+— Oletpa hupakko, Regina! Miksi teet kaiken tämän? Mitä se hyödyttää?
+Ja hän oikein inhosi itseään.
+
+Ainoastaan muutamia henkilöitä kävi tervehtimässä häntä, heidän
+joukossaan Clara täti ja hänen tyttärensä Claretta. Edellinen, joka
+kovin kadehti Arduinaa, kun tällä oli niin ylhäisiä tuttavuuksia,
+kertoili mielenkiintoisista päivällisistä ja lukemattomista kutsuista,
+joihin häntä oli pyydetty.
+
+— Enhän kerro tätä kehuakseni. Claretta esimerkiksi...
+
+Claretta ihaili itseään joka kuvastimesta, penkoi Reginan
+peililaatikoita ja touhusi tuuliaispäänä koko huoneistossa pannen
+kaiken mullin mallin. Regina kammoksui sekä äitiä että tytärtä ja
+yleensä kaikkia miehensä omaisia, myöskin Arduinaa, joka alati laahasi
+hänet jos jonnekin kreivittärien ja markiisittarien luo, missä hän
+tapasi toisia kreivittäriä ja markiisittaria.
+
+— Täällä Roomassa keskenään seurustelevien kreivittärien luku on
+peloittava! Regina tuumi Antoniolle.
+
+Vieraissa käynti tuntui Reginasta osaksi hauskalta, osaksi
+ikävystyttävältä. Hän ei loukkautunut siitä, etteivät _nuo naiset_
+tulleet vastavierailulle. Eikä hän enää ihmetellyt kaikkea kauheaa,
+mitä melkein kaikissa salongeissa puhuttiin tunnetuimmista kirjallisen
+ja valtiollisen maailman ihmisistä, jopa yksityishenkilöistäkin!
+
+— Kaikki on mahdollista, niin Marianna oli sanonut. Ja varsinkin on
+mahdollista, että ihmisten puheet ovat panettelua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Alkukeväästä Regina sai uuden ankaran koti-ikävän ja huonon tuulen
+puuskan. Asunto alkoi käydä kuumaksi. Hän seisoi kauan ikkunan ääressä
+hermostuneen levottomana kuin lintu, joka ei vielä ole tottunut
+häkkiinsä. »Kissanpoikien puutarhasta» nousi kostean ruohon tuoksu,
+joka sai hänessä kotikaihon tuntumaan aivan kouristavana. Toisinaan hän
+katseli puutarhaan tähystimellään ja näki siellä lyhyen, kaljupään,
+lihavan ja kelmeän nuoren miehen, joka oli erikoisen hienosti
+pukeutunut, jaloittelemassa vihreän altaan ympärillä, johon suihkulähde
+valoi ikävän kyyneliään. Regina muisti nähneensä saman herrasmiehen,
+jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja kellervät kuin puolikypsä aprikoosi,
+tuona iltana Costanzi-teatterin aitiossa, ja murhapolttajan puuskansa
+kohdistuneen häneenkin. Tuolla nuorella miehelläkin tuntui olevan
+ikävä. Laskeutuiko hän puutarhaan sentähden, että hänellä oli ikävä,
+vai oliko hänen ikävä siksi että hän oli puutarhassa? Toisinaan hän
+pysähtyi altaan ääreen ja härnäsi pieniä kultakaloja, jotka näyttivät
+mielettömästi pelkäävän hänen pientä kävelykeppiään; sitten hän
+haukotteli, ja yhtä julmasti ja hajamielisesti kuin hän hätyytti
+kaloja hän pieksi kepillään kukkia, muurilla vaalenevia soijakasveja,
+pikkuruusuja ja viattomia päivänkakkaroita.
+
+— Hänen täytyy saada lyödä jotakin, Regina ajatteli, ja totesi, että
+hänkin kernaasti olisi kiusannut jotakin.
+
+Tiheään sattuvina ja perin ikävinä sadepäivinä hän taas kävi
+synkkämielisen surulliseksi. Yksi ainoa ajatus oli hänellä
+lohdutuksena: käynti kotiseudulla. Hän laski päiviä ja tunteja.
+Omituiset muistot, lapsuuden muistelmat, unhoon häipyneet kuvat
+liukuivat hänen sielunsa läpi kuin pilvet synkällä taivaalla.
+Hänen entisen elämänsä pienet yksityiskohdat herättivät hänessä
+hellyydensekaista levottomuutta; hän muisti selvästi kotiseutunsa
+kaikkein huomaamattomimmatkin henkilöt, kaikki metsän ja kotitalon
+pienimmät sopukat, ja itsepintaisesti sellaiset mitättömät seikat,
+jotka ennen eivät olleet erityisesti kiinnittäneet hänen huomiotaan.
+Hän esimerkiksi näki mielikuvituksessaan vanhan rappeutuneen myllyn
+jauhinkiven, joka loikoi hylättynä rantaäyräällä. Tuon harmaan
+myllynkiven muisteleminen, joka näytti lepäävän pitkäaikaisesta
+työstään taisteltuaan vuosi vuodelta joen kanssa, hellytti Reginan
+kyyneliin.
+
+Monesti hän koetti eritellä kotikaihontunteitaan ihmetellen, miksi hän
+muisti myllynkiven, vanhan sokean kerjäläisen ja lähes satavuotiaan
+lautturin, jolla oli isot, karvaiset kourat, lapset, jotka seisoivat
+vihreänmutaisen ojan reunalla laskien oljista palmikoituja pikku
+veneitä vesille, ja etanat, jotka ryömivät plataanin lehdillä.
+
+— Olenpa minä tyhmä! hän ajatteli, mutta tunsi samalla hurjaa iloa,
+kun hänen mieleensä juolahti, että ennen pitkää saisi nähdä jälleen
+myllynkiven, lautturin, lapset, ojan ja etanat.
+
+Ulkona vain satoi lakkaamatta. Rooma vaipui lokaan ja kurjuuteen, ja
+Reginan päähän pälkähti lapsellisen julma toivomus, että Rooma hukkuisi
+loppumattomaan liejusateeseen, niin että asukasten olisi pakko paeta
+toisille tienoille. Hän, Regina, palaisi ihailemaan kotiseudun avaroita
+näköaloja ja joen puhdasta vettä. Siellä hän syntyisi uudestaan ja
+olisi jälleen sama Regina, sama vapaa ja vilkas lintu, jollainen hän
+oli ennen ollut.
+
+Antonio huomasi sekä kotoa lähtiessään että kotiin tullessaan Reginan
+olevan vaipuneena koti-ikävänsä horrokseen, välinpitämättömänä
+kaikesta, koko ympäristöstään.
+
+— Lähdetään kävelylle, Regina!
+
+— Ei minua haluta.
+
+— Tule nyt vain, se virkistää sinua.
+
+— Ei minua vaivaa mikään.
+
+— Se ei ole totta. Olet alati synkkämielinen. Etkä enää pidä minusta,
+siinä kaikki!
+
+— Onko se minun syyni?
+
+Toisinaan hän tuntui katsovan Antonionkin kuuluvan siihen, mikä edusti
+kaupunkia ja kaikkea, mihin hänen joukkovihansa kohdistui. Sellaisina
+hetkinä hänen miehensä tuntui hänestä verettömältä, eloisuutta
+vailla olevalta sivuhenkilöltä, tuollaiselta merkityksettömältä
+henkilöhahmolta, jotka häipyivät näkymättömiin sadeusvan verhoamassa
+maisemassa, josta hän itse kohosi etualalla suunnattoman suurena
+ylpeydessään ja itsekkyydessään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta lopulta lämmin ja valoisa kevät sentään tuli todenteolla. Joukko
+kukkia myyskenteleviä miehiä, naisia ja lapsia hääri kaduilla, joiden
+pohjukoissa Reginan likinäköiset silmät erottivat sulavaan metalliin
+vivahtavaa kiiltoa.
+
+Via Nazionalella, Corsolla ja Via del Tritonella liikkui ryhmittäin
+naisia, joiden kasvoihin säteilevä ilma ja vaaleat puvut loivat
+keväistä raikkautta, ja ilmassa kiiri kullanhohteista tomua. Ruusuja
+täyteen sälytettyjä ajoneuvoja kiiti ohi. Punaiset autotkin surisivat
+ja porhalsivat ulvoen kuin valosta huumautuneet, kukilla seppelöidyt
+hirviöt.
+
+Regina kulki ehtimiseen käsi Antonion kainalossa, harvemmin yksin,
+väkijoukossa, yksin keskellä kaikkia noita iloisia naisia, joiden
+huolettomuutta hän kadehti ja halveksi, keskellä noita tyttöheilakoita:
+nauravia ystävättäriä, sisaria, koulutovereja, joiden seuraan hän
+ei mistään hinnasta olisi tahtonut liittyä huolimatta katkerasta
+kiduttavasta yksinäisyydentunteestaan.
+
+Eräänä päivänä kulkiessaan Termini-aukion poikki Regina näki Arduinan,
+yllä vanhastaan tuttu musta silkkipuku, jonka selkäpuolella oli
+vanhannäköiseksi tekeviä poimuja. Regina koetti väistää kälyään, mutta
+se oli jo myöhäistä.
+
+— Kävin juuri luonasi, mutta ethän sinä ole koskaan kotona, eikä
+sinua enää näe missään! Arduina sanoi ja toimitti. Mikä sinua vaivaa?
+Mitä puuhaat? Mistä tulet? Äitikin valittaa... miksi ei sinulla ole
+perillistä?
+
+— Miksi ei itselläsi ole perillistä? Minne olet menossa? Kuinka hieno
+sinä oletkaan. Regina huomautti ivallisesti.
+
+— Olen matkalla Grand Hotelliin tervehtimään erästä upporikasta
+»missiä». Tuletko mukaan? Se varmaankin maksaa vaivan.
+
+Regina lähti kälynsä mukaan, kun ei tiennyt, mitä tekisi muutakaan.
+
+Auringonlasku valoi Termeihin ja katujen reunoilla kasvaviin puihin
+oranssinväristä hohdettaan. Puutarhassa melusivat lapset, ja
+lukemattomien lintujen visertely kuulosti puron solinalta. Ja kaiken
+yläpuolella, avaran, valoisan piazzan ja loiskivan suihkulähteen
+yläpuolella, jonka vesi pulppuili esiin läpikuultavana kuin lasi ja
+sateli helminä altaaseen, joka näytti jättiläiskokoiselta Muranon
+maljakolta — kaiken tämän yläpuolella säteili kultakirjaimin nimi
+_Grand Hotel_ kuin kaiverrettu kirjoitus temppelin korkeassa otsikossa.
+
+Käytävän pylväiden edessä ja itse pihahallissa vilisi vaunuja,
+palvelijoita erivärisissä livreoissa, herrasmiehiä silkkihatut päässä
+ja hienoja naisia. Hovivaljakko, jonka eteen oli valjastettu kaksi
+kiiltävän mustaa hevosta, pisti silmiin muiden ajoneuvojen joukosta.
+
+— Kuningatar näyttää olevan tuolla sisällä — odotetaan vähän, Arduina
+sanoi.
+
+— Hyvästi siis, Regina virkkoi hankkiutuen poistumaan. Missä on jo yksi
+»Regina», siellä ei enää tarvita toista.
+
+— Hyvänen aika, kuinka olet itserakas! — Arduina huudahti teeskennellyn
+epätoivoisesti. Mennään sitten sisään!
+
+Arduina veti Reginan mukaansa ajoneuvojen ja hallissa kuhisevan hienon
+yleisön lomitse ja kysyi nöyrästi tarjoilijalta, oliko miss Harris
+kotona.
+
+Tarjoilija kumarsi hieman katsomatta kumpaankaan:
+
+— Neiti Harris? Luulen, että hän on kotona. Olkaa hyvä ja istuutukaa,
+hän vastasi hajamielisenä katse jossakin etäällä.
+
+Reginan mieleen muistui se kunnioitus, jota ruhtinatar Makulinan
+palvelijat herättivät hänessä; tämä ei ainoastaan herättänyt
+kunnioitusta, vaan myös jonkinverran pelkoa.
+
+Arduina vei Reginan mukaansa talvipuutarhaan. Tämä alkoi katsella
+ympärilleen ihmetellen, eteensä avautuvan haaveenomaisen näyn
+valtaamana. Outoa, punertavaa, kullanhohtoista valoa virtaili
+kattoholvista. Matoilla palmujen välissä aaltoili satumaisia
+naisolentoja atlassilkissä ja pitkissä kahisevissa laahuksissaan,
+kädet, korvat ja kaula koristettuina kimmeltävillä jalokivillä ja
+helmillä. Kuului vieraiden kielten sorinaa ja naurunremahduksia, jotka
+sekaantuivat porsliinikuppien ja hopealusikoiden kilinään. Tämä oli
+kristallipalatsi, ilon valtakunta, jossa lumotut olennot unohtivat
+elämän todellisuuden palmupuiden ja haaveellisen valon satumaailmassa.
+
+— Elämän todellisuudenko? — Regina ajatteli. Mutta eikö juuri tämä ole
+todellista elämää? Meidän, pikkuolijoiden elämä — se vasta on pahan
+unen houretta.
+
+Loistava naisolento pitkässä keltaisessa silkkipuvussa kulki
+talvipuutarhan poikki. »Hän näyttää pyrstötähdeltä», — Regina ajatteli.
+
+— Se on miss Harris, Arduina huomautti. Nyt saat nähdä.
+
+Regina ei koskaan ollut voinut kuvitella, että olisi olemassa näin
+säteilevän kauniita ihmisolentoja. Hän katseli miss Harrista, joka oli
+pysähtynyt talvipuutarhan taustalle kahden mustapukuisen naisen luo, ja
+hänen silmiinsä syttyi hurja kiilto.
+
+Sinä hetkenä alkoi talvipuutarhan perältä kuulua hidasta hekumallista
+soittoa, joka sai hälvenemään huudahdukset, naurun ja kuppien kilinän.
+Miss Harris lähestyi. Regina tunsi sisimmässään melkein ruumiillista
+kipua, kalvavaa alakuloisuutta. Tuo ruusuinen auringonlaskun valaistus,
+palmut, jotka saivat mielikuvituksesta sukeltamaan esiin itämaisen
+maiseman, lämpö, tuoksut, soitto, rikkaan ulkomaalaisen naisen
+häikäisevä ilmestys herättivät hänessä kaihoa, etäisperinnöllisen
+hämärän muiston ihmemaailmasta, jossa kaikki oli nautintoa, ja josta
+ihminen on karkoitettu maanpakoon.
+
+Sinä hetkenä hän vaistosi sen taudin laadun, jollaiseksi hän sanoi
+sisintään kaivavaa kärsimystä. Tämä tauti ei aiheutunut kyynelin
+ikävöidyn synnyinkodin menettämisestä, vaan kaikkien niiden unelmien
+haihtumisesta, jotka olivat täyttäneet menneisyyden ja sulostuttaneet
+hänen hengittämänsä ilman, paikat, joilla hän oli liikkunut, polut,
+joilla oli kulkenut. Niistä unelmistaan hän ei ollut vastuunalainen, ne
+olivat syntyneet hänen mukanaan, ne olivat siirtyneet hänen vereensä
+hänen hallitsemaan tottuneen ylimysrotunsa verestä.
+
+Miss Harris lähestyi soppea, jossa nuo kaksi pikkuporvarillista rouvaa
+istuivat, laahaten perässään pitkää vaaleankeltaista laahustaan kulkien
+kissamaisen pehmein kiemurtelevin liikkein. Molemmat vierasmaalaiset
+naiset seurasivat häntä puhuen hänen kanssaan ranskansotkua, jota oli
+mahdoton ymmärtää.
+
+Arduina sai nousta seisoalleen ja hymyillä erittäin nöyrästi, ennenkuin
+miss Harris suvaitsi tuntea hänet; hän puristi tämän kättä ja puhutteli
+häntä musertavan alentuvasti. Senjälkeen kaunis ulkomaalainen nainen
+istuutui laahus kierettynä jalkojen ympärille ja alkoi puhua. Hän
+oli väsynyt, ikävystynyt: hän oli ollut ajelemassa autolla ja
+yksityisvastaanotossa paavin luona, ja puolen tunnin kuluttua hänen oli
+määrä lähteä hyvin ylhäisen naisen viimeiseen vastaanottoon. Reginalle
+hän ei suonut katsettakaan, ja hetken kuluttua hän näytti unohtavan
+Arduinankin ja kahden muun vieraan naisen läsnäolon. Hän puhui melkein
+kuin itsekseen, kokonaan oman kauneutensa ja loistonsa lumoissa, kuin
+tähti, joka tuikki yksinomaan itseään varten. Koko talvipuutarhan
+yleisö katseli häntä, sekä läheltä että kaukaa.
+
+Regina koki sisimmässään värähtelevää nöyryytyksen tunnetta. Hän luuli
+kutistuneensa kokoon yksinkertaisessa puvussaan, häpesi kaulaliinaansa,
+ja kun Miss Harris pyysi tarjota heille teetä, Regina kieltäytyi
+vihamielisen jäykästi.
+
+Heidän poistuessaan Grand Hotellista Regina tunsi jälleen rinnassaan
+tuota lapsellista vihaa, joka oli vallannut hänet Costanzi-teatterissa.
+
+— En käsitä, mitä sinulla oli täällä tekemistä, hän sanoi kälylleen.
+Miksi kuuntelit niin orjamaisen nöyrästi _tuota naista_, joka tuntui
+tuskin huomaavan läsnäoloasi?
+
+— Mutta sinä näytit kuuntelevan yhtä nöyrästi!
+
+— Minäkö! Olisin tahtonut kiristää teitä kaikkia kurkusta. Hyvä Jumala,
+kuinka olette typeriä, te naiset!
+
+— Mutta Regina hyvä! käly sanoi tyrmistyneenä. En ymmärrä sinua!
+
+— Sen hyvin tiedän. Mitä sinä yleensä ymmärrät! Mitä sinä teet
+tällaisissa paikoissa? Mitä sinulla on tekemistä noiden ihmisten
+kanssa? Etkö ymmärrä, että he ovat maailman valtiaita ja että me olemme
+orjia?
+
+— Mutta onhan meillä älykkyytemme. Me olemme tulevaisuuden valtioita.
+Etkö kuule meidän puukenkiemme kolketta ponnistellessamme kohti
+korkeuksia ja heidän silkkikenkiensä kahinaa, jotka liukuvat kaltevaa
+pintaa alas?
+
+— Me? Sinä? Regina sanoi osoittaen kälyään sormella, äänessä
+ylenkatsetta.
+
+— Pidä varasi, jäät vaunujen alle! Arduina huudahti tempaisten hänet
+taaksepäin.
+
+— Siinä näet, miten he polkevat meitä. Mitä on älykkyys? Onko sitä
+yleensä olemassa? Mitä se merkitsee silkkilaahuksen rinnalla?
+
+— Vai kadehdit sinä heidän silkkilaahuksiaan? Arduina sanoi naurahtaen
+hyvänsävyisesti.
+
+— Sinä olet hassu! Regina huudahti raivostuneena.
+
+— Suuri kiitos! Arduina virkkoi silti loukkaantumatta.
+
+Palattuaan kotiin Regina heittäytyi etuhuoneen leposohvalle ja loikoi
+siinä lähes tunnin potkien jalallaan pöytäkellon tahdissa, joka
+säännöllisesti naksuttaessaan tuntui tuon pienen asunnon sydämeltä.
+
+Hän tunsi tuskallisen nöyryytyksen ryöpyn virtaavan sydämeensä. Olihan
+tuo vähälahjainen Arduinakin arvannut, mikä häntä vaivasi.
+
+Päivänvalo alkoi sammua viereisessä huoneessa, ja pieni ruokailuhuone,
+joka oli pihan puolella, oli jo harmaiden varjojen peitossa. Avoimista
+ovista himmeä valonvälke hiipi matolle eteiseen, jonka sopissa hämärä
+yhä sakeni. Regina ajatteli:
+
+— Hämärä! Kuinka kammottavaa se on! Minkätähden? Ei, ei se ole
+kammottavaa, se on vielä pahempaa; se on ikävystyttävää, painostavaa.
+Tuhat kertaa parempi on pimeä, täydellinen yö. Pimeässä vallitsevat
+tuska, epätoivo ja kapinanhenki. Se kaikki on vielä elämää, jotavastoin
+hämärässä kaikki on ikävää, kurjaa ja kituvaa. Parempi olla kerjäläinen
+kuin pikkuporvari. Kerjäläinen voi huutaa ja sylkeä maailman mahtavia
+vasten kasvoja. Pikkuporvari vaikenee. Hän on kuollut sielu, hän
+ei voi, ei saa puhua. Mitä hän sitten tahtoo? Eikö hänellä jo ole
+riittävästi sitä, mitä tulevaisuudessa on kaikilla? Hänen osuutensa
+on jo määrätty. Jos hän haluaa enemmän, hän saa kuulla olevansa
+kunnianhimoinen, itsekäs ja kateellinen. Vähäjärkisetkin kohtelevat
+häntä sellaisena.
+
+— Silkkilaahukset. Eteishallit, vihreillä kasveilla koristetut
+häikäisevän valon täyttämät kuin hehkuvassa päivänpaisteessa kylpevät
+puutarhat, autot, jotka kiitävät kuin lentävät lohikäärmeet.
+Puutarhojen ja puistojen ympäröimät huvilat kolmen pinjapuun alla kuin
+jättiläispäivänvarjojen suojaamina, niin että niiden olemassaolon vain
+aavistaa ristikkoportilta. Tämän kaiken pitäisi toteutua sen uuden
+huomenen koittaessa, joka on meille luvattu, mutta jota toistaiseksi
+ei ole tullut. Maailma on pieni, eikä se voi olla jaettuna useampaan
+kuin kahteen osaan: päivään ja yöhön, valoon ja pimeään. Mutta kerran
+kaikki on hämärää. Kaikki ovat samassa asemassa kuin _me_, kaikki
+elävät silloin pienissä, pimeissä asunnoissa, joihin on kiivettävä
+lukemattomia portaita. Ja kadut ovat silloin kaikki tulvillaan pölyä ja
+löyhkääviä raitiovaunuja ja pikkuporvarien vaimoja, jotka tallustelevat
+jalan, väärennetyissä koruissaan, tinahelyissään ja paperiviuhkoissaan,
+koettaen surkeudestaan huolimatta olla iloisia. Kaikki on silloin
+ikävää ja kurjaa. Kerjäläiset eivät ole saavuttaneet uneksimaansa
+onnea. Ne, jotka ennen olivat rikkaita, elävät ikävissään muistellen
+unelmaansa, joka oli todellisuutta. Mitä siis hyödyttää elää? Miksi
+minä nyt elän?
+
+Äkkiä hänen mieleensä muistui kolme samanlaista hahmoa, kolmet vanhan
+miehen kasvot, jotka hymyilivät katsellen toisiaan ivallisen säälivästi
+kuin kolme ystävystä, jotka tajuavat toistensa ajatukset puhumattakin.
+— Tehdä työtä! Tehdä työtä! Siinä elämän salaisuus. Regina kuuli
+vielä vanhan senaattorin äänen kaikuvan korvissaan. Hän oli kuullut
+tarinan; senaattorin vaimo, kaunis, nuori, loistava nainen, oli tehnyt
+itsemurhan, eikä koskaan oltu saatu sen aihetta selville.
+
+— Tehdä työtä! Siinä salaisuus. Kuka tietää, eikö vanha senaattori
+ollut puhuessaan työtä tekevistä naisista ajatellut vaimoaan, joka ei
+ollut koskaan tehnyt työtä? Tehdä työtä? Siinä tulevaisuuden salaisuus.
+Kaikki tulevat onnellisiksi, sillä kaikki tekevät työtä. Minä kylläkään
+en edusta tulevaisuutta, olisi typerää ajatellakin sitä! Minä edustan
+vain nykyisyyttä, kaikkein nykyisintä nykyisyyttä. Olen loisolento,
+aito loisolio. Elän mieheni työstä, imen kuiviin hänen sielunsakin,
+sillä hän rakastaa minua — liiaksikin — enkä minä tee häntä
+onnelliseksi. Minkä vuoksi minä oikeastaan elän? Mikä on tehtäväni,
+ketä hyödytän? En edes kykene synnyttämään lapsia, enkä tahdokaan.
+Enhän osaisi kasvattaa heitä. Eihän muuten maksa vaivaa antaa niiden
+syntyä. Eikö olisi ollut parempi, etten minäkään olisi syntynyt? Mitä
+elämä hyödyttää?
+
+Hänestä tuntui kuin hänen ympärillään sakeneva pimeys olisi peittänyt
+hänen sielunsakin.
+
+Mutta sitten ajatukset taas siirtyivät hänen ison jokensa valoisille
+rannoille, ja hän näki edessään avoimen taivaanrannan, värikkään,
+avaran taivaan, etäisyyteen häipyvän vedenpinnan, metsän, tasangon.
+
+Hän kulki rantaäyräällä, ja hänen silmiinsä kuvastuivat vedenpinnan
+vaaleat, punasinervät häiveet, taivaan hehku metsän yläpuolelta ja
+pehmeän rantaruohon vihreys. Pienet pajunvesat kumartuivat kirkkaaseen
+veteen ja näyttivät juovan juomistaan sammuttamattoman janon pakosta.
+Hän kulki ohi ja joi kuin pajunvesat unelmien kultaavasta joesta.
+
+Millaisia loppumattomia näköpiirejä, millaisia pohjattomia vesiä,
+heikkoja aaltojen tuomia, illan hämyyn hälveneviä ääniä! Olivatko
+ne metsän lintujen viserrystä, ääniä toisesta maailmasta, oliko tuo
+tikan nokan koputusta poppelin runkoon? Ei! Ei! Hänen jalkansa vain
+koputti lattiaan, pöytäkello raksutteli välinpitämättömänä pienessä
+pimeässä salissa, häkkiin vangittu kanarialintu valitti ikävissään
+ikkunalaudalla likaisen pihan syvän kuilun partaalla.
+
+Regina kavahti pystyyn tehden kapinoivan, epätoivoisen liikkeen
+raivontunteen tukahduttaessa. Hän ajatteli:
+
+— Heti kun _hän_ palaa kotiin, sanon sen hänelle, huudan sen hänelle:
+Miksi tempasit minut irti sieltä? Miksi toit minut tänne? Mitä teen
+täällä? Lähden pois, tahdon ilmaa, tahdon valoa. Ethän sinä ole voinut
+antaa minulle ilmaa etkä valoa; mutta sitä et sanonut minulle. Enhän
+minä tiennyt, että maailma olisi tällainen. Vie pois kaikki tämä
+rihkama, nuo rievut. En tarvitse niitä. Minä tarvitsen ilmaa, ilmaa,
+ilmaa! Tukehdun täällä, vihaan teitä, vihaan teitä kaikkia, kiroan koko
+kaupungin ja sen rakennusmestarit ja kohtalon, joka riistää meiltä
+taivaankin näkyvistä...
+
+Regina meni makuuhuoneeseen ja astui konemaisesti kuvastimen eteen.
+Päivän viimeisen välkkeen hohteessa hän näki kauniin kiiltävän
+tukkansa, valkoiset hampaansa ja kirkkaiksi kiilloitetut kyntensä.
+Hänen hieno hipiänsä, jota oli sivelty »Venus» voiteella, oli melkein
+yhtä läpikuultava kuin miss Harriksen iho. Hänen raivonsa kiihtyi.
+Hän otti kuvastinpöydältä ihovoidetölkin ja paiskasi sen seinään. Se
+ponnahti vuoteeseen särkymättä. Hän otti tölkin vuoteesta ja asetti sen
+paikoilleen.
+
+— Ei! Ei! Ei! hän nyyhkytti ja heittäytyi oikoiseksi vuoteeseen. —
+Minä sanon hänelle: 'Näetkö, millaiseksi tulen? Näetkö, millaiseksi te
+teette minut? Tänään likaa kasvoilla, huomenna sielussa! Minä lähden
+pois. Tahdon palata kotiin. Sinä et ole minulle mitään!' Sen sanon
+hänelle, heti kun hän palaa kotiin!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tullessaan kotiin Antonio tapasi vaimonsa istumassa pienen pöydän
+ääressä. Regina kirjoitti luetteloa seuraavan päivän ostoksista. Oli
+jo myöhä; valot oli sytytetty, pöytä katettu. Palvelijatar valmisti
+illallista. Pienen asunnon täytti paistinpannun räiskyvä pihinä ja
+paistuvien artisokkien tuoksu. Samalla tulvi huoneeseen laakerin ja
+ruohon lemua puutarhasta avoimesta ikkunasta.
+
+  Maitoa.......... —:20
+  Leipää.......... —:20
+  Viiniä.......... 1:10
+  Lihaa........... 1:—
+  Jauhoja......... —:50
+  Munia........... —:50
+  Salaattia....... —:05
+  Voita........... —:60
+  Parsaa.......... —:50
+          Yhteensä 4:65
+
+Antonio tuli pöydän ääreen ja katseli paperiliuskaa, jolle Regina oli
+kirjoittanut.
+
+— Regina, kävin täällä 6 aikaan, mutta sinä et ollut silloin kotona.
+
+— Pistäysin kaupungilla.
+
+— Kuulehan! Ruhtinatar lähetti minulle ministeriöön kirjelipun, pyysi
+minua käymään hänen luonaan puoli seitsemän aikaan, ja minä kävinkin
+siellä.
+
+— Mitä hän tahtoi?
+
+— Ei enempää eikä vähempää kuin... nyt hän jo alkaa kyllästyttää
+minua... kuin että valvoisin erästä herrasmiestä, joka keinottelee
+pörssissä hänen laskuunsa.
+
+Regina kohotti katseensa ja huomasi, että Antonion otsalta valui hiki
+ja että hän oli hiukan kalpea.
+
+— Pörssissä? Kuinka sellainen käy päinsä?
+
+— Kuinkako se käy päinsä? Selitän myöhemmin. Mutta... totisesti tuo
+nainen alkaa hermostuttaa minua.
+
+— Mutta jos hän palkitsee hyvin vaivasi? Osaatko sinä sitten pelata
+pörssissä?
+
+— Totta kai! Antonio huudahti paiskaten lakkinsa vuoteeseen.
+Saisinhan käytettäväkseni ruhtinattaren joutavat rahat! Mutta ei
+ole kysymys pörssikeinottelusta. Minun tehtävänäni olisi tarkastaa
+pörssi-ilmoitukset ja ne pörssikaupat, jotka herra R. on tehnyt
+ruhtinattaren nimiin. Minun pitäisi silmäillä läpi kaikki päivänlaskut,
+hankkia tietoja vekselinkaupitsijoilta, sanalla sanoen erittäin
+huolellisesti tarkastaa ja pitää silmällä herra R:n koko toimintaa
+pörssissä.
+
+— No niin? Regina intti. Ruhtinatar kaiketi korvaisi hyvin vaivasi?
+
+— Anteeksi! Antonio vastasi matkien ruhtinattaren ääntä ja eleitä.
+
+— Mitä hän maksaisi? Regina huusi.
+
+— Parisataa liiraa, hän on kitsas, tiedäthän.
+
+— Illallinen on valmis, armollinen rouva! palvelijatar ilmoitti
+kohteliaasti tapansa mukaan.
+
+Aterian aikana Antonio selitteli Reginalle pörssiasioita ja muita
+rahakeinottelun salaisuuksia ilmeisesti mielellään käsitellen tätä
+ainetta. Ja Reginassa tämä puhe näytti herättävän mielenkiintoa. Mutta
+hänen kuunnellessaan hänen silmänsä välkähtivät ajatuksesta, joka oli
+kaukana kaikesta, mitä Antonio puhui. Äkkiä hän kävi vilkkaammaksi, ja
+hänen katseensa palasi nykyhetkeen.
+
+— Jospa sinusta voisi tulla hänen oikea luottamusmiehensä,
+ruhtinattaren »sihteeri»! hän huudahti. Mieleeni muistuu uni, jonka
+näin senjälkeen kuin ensi kerran olin tavannut hänet Arduinan luona.
+Ruhtinatar oli kuollut, ja hänen jälkisäädöksensä oli meille edullinen.
+
+— Se olisi helppo asia! Antonio huomautti.
+
+— Helppo asia saada hänet muistamaan meitä jälkisäädöksessään, niinkö
+tarkoitat? Regina kysyi nauraen.
+
+— En toki, senkin veitikka! Tarkoitan, että olisi helppo saada hänen
+raha-asiainsa hoito käsiinsä. Mutta siihen vaadittaisiin paljon
+imartelua, matelemista — aluksi, ja lisäksi paljon juonia, sitäkin
+enemmän, kun ruhtinattarella on toisiakin luottamusmiehiä. Ne kaikki
+täytyisi saada juonitteluilla syrjäytetyiksi. Mutta sellainen on
+minusta vastenmielistä.
+
+— Niin minustakin! Regina sanoi jäykistyen.
+
+Hän nousi ja meni nojaamaan puutarhanpuoleisen ikkunan pieleen. Yö oli
+lämmin, hekumallinen. Laakerin tuoksu kohosi entistään voimakkaampana
+tunkien sieraimiin. Regina katsoi alas ja kohotti sitten katseensa
+tummansinistä, melkein mustaa taivasta kohti, huokasi ja tukahdutti
+samalla pienen haukotuksen.
+
+— Olemmehan nyt lopultakin onnellisia? Antonio virkkoi täydentäen
+ääneen ajatustaan. Mitä meiltä puuttuu?
+
+— Ei mitään, ja kaikki.
+
+— Mitä meiltä siis puuttuu? Antonio toisti kohdistaen kysymyksensä
+pikemminkin itseensä kuin vaimoonsa.
+
+— Näkyykö tänne Otava? Regina kysyi katsoen ylös ikäänkuin ei olisi
+kuullut hänen kysymystään.
+
+Antoniokin loi katseensa taivaalle.
+
+— Ei näy.
+
+— Huomaat siis, että meiltä puuttuu jotakin! Emme näe edes tähtiä.
+
+— Mitä sinä tähdillä? Olkoot, missä ovat, ei meillä ole niistä hyötyä.
+Jos sinulta todella puuttuisi jotakin, et ajattelisi tähtiä.
+
+— Tarkoitat kai, että puuttuu jotakin _täällä!_ hän sanoi osoittaen
+otsaansa.
+
+— Juuri niin!
+
+— Nimittäin sinulta! Regina sanoi, valmiina vastaamaan niin kuin aina.
+
+— Nyt heitän sinut alas ikkunasta, kun olet näin loukannut minua!
+Antonio virkkoi leikkisästi tarttuen häneen vyötäisistä. Jos järki on
+vähentynyt päästäni, niin on syynä siihen sinun oikullisuutesi.
+
+
+
+
+VI
+
+
+Oikullinen ei Regina suorastaan ollut, mutta hänen puheensa kävivät
+yhä omituisemmiksi. Ja vaikka ne toisinaan huvittivat Antoniota, ne
+kuitenkin useimmiten vaivasivat häntä.
+
+Näennäisestä levollisuudestaan huolimatta ei Regina voinut täysin
+salata päähänpiintymäänsä. Mitä hän ajattelikaan? Silloinkin, kun
+Antonio sulki hänet mitä hellimmin syleilyynsä, hän tunsi, että Regina
+oli kaukana, äärettömän kaukana hänestä.
+
+Päivänpaisteisina ja nukuttavina keväisinä keskipäivänhetkinä, jolloin
+nuoret aviopuolisot lepäsivät lyhyen hetken, Antonio toisti itsekseen
+tavallista kysymystään:
+
+— Mitä hän oikeastaan kaipaa?
+
+Eivätkö he olleet onnellisia? Verhojen puoleksi peittämästä ikkunasta
+virtasi sisään miellyttävän himmeää valoa, joka kultasi seinät. Ääretön
+onnellisuuden tuntu näytti asustavan huoneessa, jossa vallitsi hohtava
+heijastus, joka tuoksui vaniljalle, ja jota tuuditti hyvin kaukainen
+maailman humu. Hetken aikaa Regina tunsi tämän onnensekaisen uinailun,
+tämän aviohuoneen syvän suloisuuden koko tenhon. Antonion sanoin
+lausumaton kysymys tuntui kuin kajahtavan hänen sisimpäänsä.
+
+Mitä hän kaipasi? He olivat molemmat nuoria ja terveitä. Antonio
+rakasti häntä hehkuvasti, sokeasti. Regina oli hänen elämänsä. Antonio
+oli kaunis, ja hänessä, hänen täytelään pehmeissä käsissään, hänen
+intohimoisissa silmissään, hänen luonnostaan tuoksuvassa tukassaan oli
+outo tenho, joka usein vastustamattomasti hurmasi Reginan.
+
+Ja kuitenkin noiden suloisten päivällislepojen aikana, juuri niinä
+hetkinä, joina hän näytti kaikkein onnellisimmalta, kun Antonio hyväili
+hänen tukkaansa tarttuen kiinni suortuvaan ja katsellen sitä kuin
+kalleutta, Reginan kasvot saattoivat äkkiä synkistyä, ja hän palasi
+kummallisiin mietteisiinsä: — Mitä me teemme elämässä?
+
+Antonio ei siitä säikähtänyt.
+
+— Mitäkö teemme? Elämme! Rakastamme toisiamme, teemme työtä, syömme,
+nukumme, lähdemme kävelylle, ja kun varat myöntävät, käymme teatterissa.
+
+— Tämä ei ole elämää! Tai ainakin se on hyödytöntä elämää, johon minä
+olen kyllästynyt.
+
+— Mitä siis tahtoisit tehdä?
+
+— En oikein tiedä. Tahtoisin lentää. En tuossa kuluneessa
+kuvaannollisessa merkityksessä, vaan oikein todellisessa merkityksessä
+tahtoisin lentää, ulos ikkunasta, ja takaisin ikkunasta sisään.
+Tahtoisin keksiä keinon, miten se voisi tapahtua.
+
+— Minäkin olon joskus ajatellut sitä.
+
+— Sinä et ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitan, Regina huudahti hiukan
+äkeissään.
+
+— Vai niin!
+
+— Näetkös, minä tarkoitan sellaista, että on kuin jano ja tekee mieli
+jotakin tuntematonta juomaa, jano, jota ei mikään pysty sammuttamaan.
+Oletko sinä kokenut sellaista?
+
+— Olen kyllä.
+
+— Et ikinä. Sinä et ole voinut kokea sellaista. Sinä et ymmärrä mitään.
+
+— Anteeksi! Ole hyvä ja anna minun tarttua ajatuksesi langan päähän.
+
+— Sitä en tahdo. Ethän sinä kuitenkaan ymmärtäisi. Jätä hiukseni
+rauhaan.
+
+— Katsohan, niin moni hius on pörröllään esillä muista. Miksi et anna
+tasoittaa niitä? Sanoinhan...
+
+— En välitä hiuksistani. Mitä hyödyttäisi tasoittaa niitä?
+
+— Kuulehan, Antonio sanoi ollen hakevinaan nerokasta ajatusta,
+etkö rupeaisi raitiovaununkuljettajaksi? Ja hän matki kuljettajan
+kädenliikkeitä ja raitiovaunun jyskettä.
+
+— Tuollaiseen ei kannata vastata, Regina sanoi kääntyen muka
+nukkuakseen. Mutta hetken kuluttua hän painautui lähelle miestään,
+katsoi häneen ja sanoi lapsellisesti.
+
+— Näytä, miten linnunpoika tekee!
+
+Ja hän nauroi, ja Antoniokin nauroi mielissään, kun näki vaimonsa
+nauravan, ja sanoi:
+
+— Kuinka lapsellisia olemmekaan! Ajattelehan, kuinka tällaiselle
+kohtaukselle naurettaisiin ivallisesti ja vihellettäisiin teatterissa!
+Ja kuitenkin se on otettu todellisuudesta.
+
+— Niin, teatterissa. Pelkkää teennäisyyttä ja teeskentelyä! Ja
+romaaneissa! Yritä kirjoittaa romaani, jossa elämä kehittyy sellaisena
+kuin se todella on, niin kaikki sanovat: 'Se ei ole todenmukaista!
+Jospa minä osaisin kirjoittaa! Silloin kuvaisin elämää sellaiseksi,
+jollaiseksi minä sen käsitän, jollaista se todellisuudessa on suurine
+pikkumaisuuksineen ja mitättömine suuruuksineen. Kirjoittaisin kirjan
+tai näytelmän, joka hämmästyttäisi Eurooppaa!'
+
+Antonio katseli vaimoaan ja oli olevinaan hämmästyksestä sanatonna.
+Tämä harmitti Reginaa vielä enemmän.
+
+— Sinä et ymmärrä mitään! Pidät minua pilkkanasi. Mutta ajattele: jos
+voisin...
+
+Vastoin tahtoaan Antonio kävi vakavaksi.
+
+— Miksi et voisi?
+
+— Minun täytyisi ennen kaikkea... Ei! Ei! en sano sitä sinulle; et
+voisi ymmärtää minua. Enhän muutoin osaa kirjoittaa, en ilmaista
+ajatuksiani. Ajatukseni ovat suuret, mutta minulta puuttuu sanoja.
+Monien laita on samoin. Millaisia luulet suurten miesten olevan? Niin
+sanottujen ajattelijoiden? Onnen helmalapsia, jotka ovat saaneet kyvyn
+pukea havainnolliseen muotoon tunteensa ja ajatuksensa. Esimerkiksi
+Nietzsehe. Etkö luule, että minulla ja lukemattomilla muilla saattaa
+olla samanlaisia ajatuksia kuin Nietzsehellä, vaikkemme koskaan ole
+lukeneet hänen teoksiaan? Hän vain on osannut esittää ajatuksensa,
+kun taas me emme osaa. Nietzsehen asemesta olisin voinut mainita »De
+Imitatione Christi» teoksen kirjoittajan.
+
+— Sinun olisi pitänyt mennä naimisiin kirjailijan kanssa, Antonio
+huomautti tuntien salaista mustasukkaisuutta miestä kohtaan, josta
+Regina kenties oli uneksinut, mutta jota ei ollut kohdannut. Mutta tämä
+sai Reginan vielä ärtyisämmäksi.
+
+— On turha puhua. Sinä et voi ymmärtää minua. Minä välitän viisi
+kirjailijoista. Sanoinhan, ettet saa nykiä hiuksiani!
+
+— Maltahan, ja jää tähän viereeni, niin puhumme hiukan suurista
+ajatuksistasi. Näyt luulevan, että minä olen typerä. Kuule kuitenkin,
+mitä sanon. Älä vain naura! Sinulla pitäisi olla lapsi, koska tahdot
+tehdä jotakin ihmeellistä. Ehkä olet kuullut, mitä amerikkalainen
+kirjailija — muistaakseni Emerson — sanoi vaimolleen, nimittäin että
+suurin ihme, minkä nainen voi saada aikaan, on...
+
+— ... lapsi! Tiedän sen, Regina vastasi ivallisesti hymyillen. Se asia
+ei muutoin riippune yksistään minusta! Sitäpaitsi ajattelen aina, että
+elämä on hyödytöntä, ihmiskunta hyödytön. Mutta se tosiseikka, etten
+tee itsemurhaa, todistaa, että suhtaudun myönteisesti elämään. Ja kun
+siis suhtautumiseni elämään on myönteinen, niin kieltämättä todella
+suurinta, minkä voisin saada aikaan, olisi lapsi. Ja se olisikin suurin
+iloni ja ylpeyteni, jos vain olisin varma siitä, ettei lapsestani
+tulisi pikkuporvaria niin kuin me.
+
+— Lapsemme voisi tulla rikkaaksi, hyödyttää yhteiskuntaa.
+
+— Tyhjää puhetta! Pikkuporvarin unelmia! Regina sanoi katkerasti.
+Lapsemme tulisi onnettomaksi, niinkuin mekin.
+
+— Mutta ainakin _minä_ olen onnellinen, Antonio intti vastaan.
+
+— Jos olet onnellinen, merkitsee se, ettet ymmärrä mitään, missä
+tapauksessa olet kaksinverroin onneton, Regina sanoi synketen, ja hänen
+silmänsä saivat kolkon ilmeen, joka säikähdytti hänen miestään.
+
+— Rakkaani, sinä tulet vielä hulluksi, niinkuin suuret kirjailijasi.
+
+— Tuo on pikkuporvarin puhetta, joka ei käsitä, mitä itse sanoo.
+
+Tähän tapaan he jatkoivat, kunnes Antonio katsoi kelloa ja kavahti
+pystyyn virnistellen hullunkurisesti.
+
+— Tunti on jo kulunut. Jos sinun olisi pakko palvella virastossa,
+vakuutan, että eräänlaiset ajatukset eivät pälkähtäisi päähäsi.
+
+Hän keikahti ylös vuoteesta, juoksi pesupöydän ääreen, ja riensi kädet
+märkinä ja kasvot kosteina ja viileinä suutelemaan Reginaa.
+
+— Sinä maistut kypsältä mansikalta, Regina sanoi antautuen. Ja he
+tekivät sovinnon.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ilmojen äkkiä käytyä helteisen kuumiksi Reginan alakuloisuus, kotikaiho
+ja hermostuneisuus kasvoivat. Öisin Antonio kuuli hänen kääntelehtivän
+vuoteessa kyljeltä toiselle ja toisinaan hiljaa vaikeroivan. Kerrankin
+hän uskoi Antoniolle, että hänellä oli sydämen kouristuksia.
+
+— Sydämeni jyskyttää lakkaamatta ja salpaa hengitykseni. Tuntuu siltä,
+kuin se tahtoisi aivan murtaa poveni päästäkseen ulos. Se johtuu
+varmaankin portaiden kiipeämisestä. Sydämentykytys ei koskaan ennen ole
+vaivannut minua.
+
+Antonio kävi levottomaksi ja tahtoi viedä hänet erikoislääkärin
+tutkittavaksi. Mutta Regina ei suostunut siihen.
+
+— Se menee ohi... heti kun olen lähtenyt matkalle.
+
+He sopivat niin, että hän matkustaisi kesäkuun loppupäivinä. Elokuussa
+Antonio aikoi tulla hänen luokseen maalle ja viipyä siellä pari viikkoa.
+
+— Jos rahoja säästyy sen verran, olemme paluumatkalla muutaman päivän
+Viareggiossa.
+
+Regina ei myöntänyt eikä kieltänyt. Avioliittonsa ensimmäisinä
+kuutena kuukautena puolisot olivat saaneet säästöön ainoastaan
+kaksisataa liiraa, jotka hät'hätää riittivät matkakustannuksiin, mutta
+Antonio toivoi voivansa säästää vähän lisää vaimonsa poissaollessa.
+Päivät kuluivat. Kaupungista muutti paljon väkeä, vaikkakin lyhyttä
+pouta-aikaa oli seurannut ikävä, keskeytymätön sadekausi. Antonio laski
+päiviä.
+
+— Vielä kymmenen päivää, vielä kahdeksan... sitten lähdet matkalle.
+Miten tulenkaan toimeen yksin, yksin kokonaisen kuukauden?
+
+Regina kävi ärtyiseksi, kun Antonio puhui näin.
+
+— Yksin! Miten niin? Onhan sinulla äitisi ja veljesi.
+
+— Vaimo on enemmän kuin äiti, kuin veljet.
+
+— Entä jos kuolen! Jos sairastun ja lääkärit määräävät minun
+tervehtyäkseni oleskelemaan pitkän aikaa kotiseudullani?
+
+— Sehän on mahdotonta.
+
+— Sinä puhut kuin lapsi. Miksi se olisi mahdotonta? Se on päinvastoin
+hyvinkin mahdollista, Regina väitti yhä kiihtyen. Kaikki, mitä minä
+sanon, on päätöntä, mahdotonta. Mutta miksi se on mahdotonta? Senvuoksi
+kaiketi, että minä olen sen sanonut...
+
+— Mutta Regina hyvä! Antonio huudahti ihmeissään. Miksi kiivastut noin?
+
+— Oliko se niin merkillistä? Miksi minä en voisi sairastua? Olenko minä
+ehkä raudasta? Onhan mahdollista, että lääkäri kieltää minua joksikin
+aikaa kiipeämästä portaita, ja määrää, että minun on oleskeltava paljon
+maaseudun raittiissa ulkoilmassa. Minne muualle silloin lähtisinkään
+kuin kotiin? Aiotko sinä ehkä kieltää sen minulta?
+
+— Minä päinvastoin olisin ensimmäisenä kehoittamassa sinua siihen.
+Mutta asiat eivät vielä ole sillä kannalla. Sydämesi levottomuus
+menee kyllä ohi. Koetetaan hakea asunto, joka ei ole näin korkealla.
+Kuitenkin olen, totta puhuakseni, kovin kiintynyt tähän pieneen
+pesäämme. Meidän on täällä niin hyvä olla! hän virkkoi katsellen
+ympärilleen hellä ilme silmissä.
+
+Regina ei sanonut siihen mitään, vaan meni istumaan ikkunan ääreen
+silmät synkän pilven peitossa. Mistä se johtui? Vihasiko hän tätä
+pientä huoneistoa, joka hänestä kävi yhä ahtaammaksi ja jossa luuli
+tukehtuvansa, vai hänen miehensä tuntehikkaisuusko siihen oli syynä?
+
+— Tänään on perjantai, hän sitten virkkoi. Minun kai täytyy käydä
+jäähyväisillä ruhtinattaresi luona? Milloin hän matkustaa?
+
+— Heinäkuun puolivälissä luullakseni. Hän lähtee Karlsbadiin.
+
+— Menköön niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, ja vieköön kaikki
+ihailijansa mennessään!
+
+— Miksi olet noin häijy? Aiothan itse matkustaa maalle virkistymään.
+Ajattele kaikkia, joiden täytyy jäädä tänne kuumaan kaupunkiin,
+työläisiä työhuoneissaan, leipureita uunin edessä...
+
+— Juuri sitä ajattelin, ja sentähden raivostuin.
+
+Vähän myöhemmin Regina vaihtoi pukua lähteäkseen ruhtinattaren luo.
+Hänen ei tosin tehnyt mieli käydä jäähyväisillä, mutta hänen täytyi
+jollakin tavoin saada pitkä kesäinen iltapäivä kulumaan.
+
+Hän veti kureliivinsä kireälle ja otti ylleen uuden sinisen puvun,
+jossa oli pitkä laahus ja paljon liehureunuksia helmassa. Hän oli
+mielestään kaunis ja epäilemättä monta vertaa hienompi kuin tullessaan
+Roomaan. Mutta tämä tietoisuus ei tuottanut hänelle tyydytystä.
+
+Kulkiessaan Costanzi-teatterin ohi hän näki »kissanpoikapuutarhan»
+aprikoosikasvoisen herrasmiehen puhelemassa lihavan herran kanssa,
+jolla oli tylsännäköiset siniset silmät ja kainalossa levoton
+punaruskea koirarakki. Regina tunsi tämänkin herran. Hän oli suuri
+näyttelijä, joka esiintyi Costanzi-teatterissa.
+
+Reginasta näytti siltä, kuin molemmat herrat olisivat katselleet häntä
+ihaillen, ja hän punastui mielihyvästä. Mutta äkkiä hän ajatteli, että
+hänen vaistomaisessa mielenliikutuksessaan oli jotakin moitittavaa,
+raivostuen itselleen, samoin kuin muutamia tunteja aikaisemmin oli
+suuttunut Antoniolle, joka »puhui kuin lapsi»!
+
+Hän saapui ruhtinattaren luo hyökkäävässä mielentilassa ja astui
+sisälle tervehtimättä ja kunnioittamatta katseellakaan palvelijaa, joka
+aina oli vastaanottanut hänet ja Antonion tosin kunnioittavan, mutta
+silti hiukan nöyryyttävän tutunomaisesti.
+
+Ruhtinattaren salissa oli hyvin kuuma, vaikka matot ja taljat oli
+otettu pois. Metallimaljakoissa sireenikimput levittivät voimakasta,
+kirpeää, melkein myrkyllistä tuoksua.
+
+Vieraina oli kaksi rouvaa, joista toinen lörpötteli Mariannan kanssa,
+moittien Roomaa. Marianna, jolla oli punainen avokaulainen suuresti
+rumentava puku, väitti ankarasti vastaan ja näytti niin vihaiselta kuin
+olisi tahtonut purra tuota naista, joka ei antanut Roomalle arvoa.
+Ruhtinatar kuunteli kalpeana, välinpitämättömänä, lihavat kasvot
+liikkumattomina. Heti kun Regina oli astunut sisään Marianna riensi
+hänen luokseen ja huusi:
+
+— Jos tekin yhdytte tämän rouvan puheeseen, suutun todenteolla.
+
+Regina istuutui käärien laahuksensa jalkojensa ympäri samoin kuin oli
+nähnyt miss Harriksen tekevän, ja kuultuaan, mistä oli kysymys, sanoi
+ilkeästi hymyillen:
+
+— Totta kai. Rooma on sietämätön!
+
+— Revin teiltä silmät päästä, Marianna huusi. Ja se olisi vahinko,
+sillä tänään olette hurmaavan kaunis! Punastuessanne olette vielä
+kauniimpi. Teidän hattunne muistuttaa erään arkkiherttuattaren hattua,
+jonka kerran näin Buda-Pestissä.
+
+— Onko Rooma sietämätön? ruhtinatar sanoi kääntyen Reginan puoleen,
+joka hymyili ivallisesti Mariannan hulluttelulle. — Joitakin päiviä
+sitten mielipiteenne oli toinen.
+
+— Mielipide muuttuu helposti.
+
+— Anteeksi?...
+
+— Mielipide muuttuu helposti, Regina toisti korottaen ääntään melkein
+ärtyneesti. Ja sinä päivänä sanoin, että Rooma on miellyttävä
+ainoastaan rikkaille, jotavastoin se köyhille on inhoittava. Köyhä on
+Roomassa kuin kerjäläinen palatsin suljetun oven edessä — kerjäläinen,
+joka odottaa luuta.
+
+— Ja joskus rikkaan koira kulkee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä
+tuon luun... Marianna sanoi.
+
+Regina nauroi hermostuneesti.
+
+— Se on aivan totta.
+
+Ruhtinatar katsoi Reginaan pienillä kellertävillä silmillään, ja
+kääntyi sitten vieressään istuvan rouvan puoleen, jolle sanoi jotakin
+saksaksi.
+
+Reginasta ruhtinattaren kylmä, pikainen katse tuntui kuvastavan jotakin
+kolkkoa, katkeraa ja samalla ivallista. Ja hän herkesi nauramasta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+
+                                                      »28.VI.1900.
+
+ Antonio!
+
+ Luet tätä kirjettä minun lähdettyäni matkaan. Lukiessasi olet vielä
+ vähän alakuloinen eromme johdosta ja luulet kenties, että ohimenevä
+ oikku on aiheuttanut tämän kirjeen. Mutta jospa tietäisit, kuinka
+ monena päivänä, jopa kuukautena olen ajatellut sitä, pohtinut ja
+ sen vuoksi kiusannut itseäni! Ja jospa tietäisit, kuinka monta
+ kertaa olen tahtonut suullisesti kertoa sinulle, mitä nyt ilmaisen
+ kirjeessä. Mutta se tuntui minusta mahdottomalta. Pakottava voima
+ esti minua aina avaamasta sinulle sydäntäni; minusta tuntui kuin emme
+ olisi keskustellen voineet ymmärtää toisiamme. Onhan epätietoista,
+ tahdotko ja voitko näinkään ymmärtää minua. Luulin helpoksi ilmaista
+ ajatukseni kirjeen muodossa, mutta nyt tunnenkin, kuinka tuskallista
+ ja vaikeaa se on. Aioin myös odottaa, kunnes olisin palannut _sinne_,
+ kotiin, ja silloin vasta kirjoittanut tämän kirjeen. Mutta silloin
+ ehkä olisit voinut luulla, että ulkonaiset syyt tai toisten neuvot
+ olisivat aiheuttaneet tämän askeleeni. Ei, Antonio, hyvä, rakas
+ Antonioni! Meidät kaksi on jätetty yksiksemme maailmassa: olemme
+ kahden, loitolla jokaisesta ulkoapäin vaikuttavasta häiritsevästä
+ äänestä. Me kaksi ratkaisemme kohtalomme. Kuule minua! Koetan parhaan
+ kykyni mukaan ilmaista sinulle, mitä ajattelen. Muistatko, että
+ kerran sanoin sinulle: 'Jos sairastuisin, ja lääkärit vaatisivat,
+ että lähden hengittämään maaseudun raitista ilmaa ja oleskelemaan
+ jonkin aikaa synnyinseudullani, kieltäisitkö sinä?' Ja sinä vastasit:
+ 'Päinvastoin, minä kehoittaisin sinua siihen.' Nyt minä todella olen
+ sairas, ja sairauteni on henkistä laatua, mikä on paljoa pahempaa kuin
+ ruumiillinen tauti, ja minun on pakko palata kotiseudulleni ja jäädä
+ sinne joksikin aikaa. Antonio, rakastettuni, ystäväni ja veljeni,
+ ponnista kaikki voimasi ymmärtääksesi minua ja lue tarkkaavasti
+ tämä kirjeeni, aivan kuin sieluni olisi avoinna edessäsi. Rakastan
+ sinua, tulin vaimoksesi rakkaudesta, sellaisesta kuvaamattomasta
+ rakkaudesta, joka on kudottu unelmista ja lumouksesta ja jota tunnemme
+ vain kerran elämässämme. Enkä ole koskaan tiennyt syvemmin kuin
+ tänä hetkenä rakastavani sinua ja olevani sidottu sinuun ainiaaksi.
+ Kun sinä ilmestyit eteeni siellä vihreällä rantaäyräällä, jonka
+ ääriviiva miekanterän tavoin leikkasi unelmieni taivaanrantaa, näin
+ juuri sinussa ruumistuneina kaikkein kauneimmat unelmani... Kuinka
+ monet vuodet olinkaan uneksinut sinusta, odottanut sinua! Kun tulit,
+ suloinen odotukseni jo alkoi verhoutua surumielisyyteen ja pelkoon.
+ Sinä olit minulle se tuntematon ja ihmeellinen maailma, jonka kirjat,
+ unelmat, ehkä perinnöllisyyskin oli luonut sisimpääni; sinä olit
+ elämän hehkuva pyörre, kaupunki loistoineen, sinä olit se kaikkein
+ mielettömin ja viehkein, mitä nuoruuteni halasi. Vaikka olisit ollut
+ ruma, lihava ja köyhempi, olisin sittenkin rakastanut sinua. Tulit
+ Roomasta — se riitti minulle. Et sinä, eikä kukaan niistä, jotka
+ eivät ole syntyneet eivätkä ole pitkää aikaa eläneet maaseudun
+ sydämessä, voisi kuvitella, mitä pääkaupungin vähäpätöisinkin
+ virkailija sattumalta maaseudulle tullessaan edustaa sen nuoren naisen
+ mielikuvituksessa, joka haaveissaan näkee maailman aivan erikoisessa
+ valossa, hän kun ei ole koskaan nähnyt sitä läheltä.
+
+ Monesti olen tungoksessa Via Nazionalella katkerasti ja iva mielessä
+ ajatellut, että jos vaikka kaikkein mitättömin noista jaloittelevista
+ poroporvareista, kaikkein näivettynein ja nahjusmaisin noista
+ virkamiehistä, joiden sielu on kehittymätön tai kuin jo ennen
+ kypsymistään kuihtunut hedelmä, jos tuollainen yksilö, joka nyt
+ herättää minussa ääretöntä sääliä, olisi kulkenut huvilamme ohi,
+ hän olisi voinut sytyttää povessani syvän intohimon! Kun nyt vain
+ ajattelenkin sitä, tunnen inhoa. Mutta älä loukkaannu, Antonio; sinä
+ et ole _niitä_. Sinä olit ja olet edelleen minun silmissäni vallan
+ toista. Ja nyt, kun turhien unelmien tenho on haihtunut, sinä olet
+ minusta jotakin, mikä on yläpuolella noiden unelmien. Sinä olit ja
+ olet edelleen minulle mies, hyvä ja vilpitön mies, nuori ja hellä
+ rakastaja, jonka nuori nainen asettaa jalustalle unelmiensa puistoon
+ sen parhaimmalle paikalle. Mutta meidän puutarhamme, Antonio, on
+ kolkko ja karu. Me olimme vielä liian köyhiä solmiaksemme elämänliiton
+ ja asettautuaksemme rakkaudenpuistoomme. Tullessani vaimoksesi ja
+ muuttaessani Roomaan minulla oli side silmilläni. Kuvittelin, että
+ meidän molempien pienet varat yhdessä olivat Roomassa samaa kuin minun
+ kotiseudullani. Liian myöhään, valitettavasti, huomasin, että ne
+ tuskin riittivät jokapäiväiseen leipään. Eikä ihminen elä ainoastaan
+ leivästä!... Hän kuolee, tai ainakin sairastuu ankarasti, jollei ole
+ tottunut sellaiseen ravintojärjestykseen. Rakkaus, olipa se kuinka
+ suuri tahansa, ei yksinään kykene parantamaan sairasta. Minä olen —
+ toistan sen vielä — sairas. Yhteentörmäys todellisuuden kanssa, _kova_
+ jokapäiväinen leipämme on minussa aiheuttanut henkisen vähäverisyyden.
+ Ja sairauteni on niin pahentunut, etten enää kestä kauempaa tätä
+ tilaa. Elämä Roomassa on minulle marttyyriutta. Minun on välttämättä
+ paettava joksikin aikaa, vetäydyttävä luolaani, niinkuin sanotaan
+ haavoitettujen petojen tekevän, jotta voisin hoitaa itseäni ja jotta
+ ennen kaikkea totuttaisin itseni ajattelemaan, että minun tulee elää
+ _näin_.
+
+ Rakas Antonioni, koeta ymmärtää minua, vaikkei minun onnistukaan
+ ilmaista ajatuksiani niin kuin tahtoisin. Anna minun palata luolaani,
+ äitini luo, joka käsittää, että olen todella sairas ja että minun
+ on tarve hengittää synnyinseudun ilmaa. Ja anna minun jäädä sinne
+ vuodeksi tai pariksi. Silloin teemme, mitä meidän olisi pitänyt tehdä
+ jo aikaisemmin: odotamme niinkuin morsian ja sulhanen odottavat
+ liittonsa hetkeä. Minä totun ajatukseen, että minun täytyy elää
+ toisenlaista elämää kuin mitä olin uneksinut. Ja sillävälin ehkä
+ sinun taloudellinen asemasi — ja ehkäpä minunkin asemani — paranee.
+ Hyvin monet menettelevät samoin. Niin teki eräs naisserkkunikin.
+ Hänen miehensä oli lyseon opettaja Milanossa. Heillä ei ollut varoja
+ elää yhdessä. Silloin vaimo palasi synnyinkotiinsa ja mies jatkoi
+ opintojaan, julkaisi teoksen, haki yliopettajan paikkaa ja saikin
+ sen. Silloin he taas muuttivat yhteen asumaan, ja nyt he ovat ylen
+ onnellisia.
+
+ Sinäkin, Antonio, olet epäilemättä — tahtomattasi — tehnyt itsesi
+ syypääksi erehdyksiin. Ethän sinäkään aavistanut, miten kävisi.
+ Kohtalo ilveilee kanssamme. Kun kihlausaikamme suloisina iltoina
+ puhuin kanssasi Roomasta ääni värähdellen, sinun olisi pitänyt
+ ymmärtää, miten mielettömiä unelmani olivat. Sinun olisi pitänyt
+ aavistaa sanojeni lomasta loistavat turhat unelmani, samoin kuin
+ näkee kuun häämöttävän illan usvien takaa. Sensijaan sinä ravitsit
+ unelmoimistani, puhuit kanssani ruhtinattarista, salongeista, hienoista
+ kutsuista.
+
+ Tuntuu aivan kuin olisin leikkinyt tulella: jotakin on sisälläni
+ palanut. Onko syy minun? Jos kerran niin on, syytäni on se, etten voi
+ teeskennellä. Toinen nainen minun sijassani olisi teeskennellyt, olisi
+ jäänyt luoksesi, mutta myrkyttänyt elämäsi. Muistathan, että minäkin
+ ensi kuukausina kiusasin sinua alakuloisuudellani, valituksillani ja
+ uhmallani. Silti tunsin täydelleen, että menettelin väärin, häpesin
+ sitä ja koin tunnonvaivoja. Jos olisimme jatkaneet näin, ellei
+ mieleeni olisi johtunut tuuma, jonka nyt panen täytäntöön, meidän
+ olisi ehkä käynyt samoin kuin monelle muulle on tapahtunut: tänään
+ pieni riita, huomenna häväistysjuttu, ehkä hairahdus. Minusta tuntui
+ kuin olisin ollut pyörteen temmellyksessä. En ole romanttinen, sen
+ tiedät; pikemminkin olen epäilijä. Mutta kaikki pikkumainen, kehno,
+ halpamainen loukkaa minua. Olen syntynyt tällaiseksi, enkä voi muuttaa
+ luontoani. Monet muut naiset ovat samanlaisia kuin minä, mutta
+ onnettomampia, he kun ovat heikompia, eivätkä ajoissa osaa pysähtyä
+ kuilun partaalle, eivät osaa kiinnittää huomiota siihen, tutkia sitä,
+ eivätkä välttää sitä.
+
+ Kuitenkin tarkoitan parastasi, Antonio; rakastan sinua paljon enemmän
+ kuin ollessamme kihloissa. Ja pysyäkseni sinun arvoisenasi teen sen
+ uhrauksen, että joksikin aikaa poistun Roomasta ja luotasi. En tahdo
+ tehdä sinua onnettomaksi. Kyyneleet huuhtelevat kasvojani, sydämeni
+ vuotaa verta... mutta on välttämätöntä, on kohtalon pakko, että
+ joksikin aikaa eroamme.
+
+ Ajatellessani tätä sydämeni tuntuu murtuvan, mutta se on
+ välttämätöntä, ehdottomasti välttämätöntä! Antonio rakas, koeta
+ ymmärtää minua. Lue tarkasti kirjeeni joka sana, äläkä anna niille
+ muuta merkitystä kuin mikä niillä on sydämessäni.
+
+ Ja ennen kaikkea, kuule minua, kuule minua aivan kuin jos lepäisin
+ povellasi ja itkisin kyyneleeni kuiviin. Kuule minua ja ymmärrä minua,
+ samoin kuin joskus olet minua ymmärtänyt. Muistatko viime jouluaamun?
+
+ Minä itkin, ja minusta sinunkin silmäsi näyttivät himmeiltä. Sinä
+ hetkenä tunsin rakastavani sinua yli kaiken ja päätin sinun vuoksesi
+ tehdä uhrauksen. Ja se uhraus on tämä: jätän sinut joksikin aikaa
+ koettaakseni parantua ja palatakseni luoksesi terveenä ja hyvänä.
+
+ Pienessä talossamme, siellä kotipuolessa, elän sinua varten, teen
+ työtä sinua varten. Minäkin tahdon kantaa korteni tulevaisuutemme
+ toimeentulon kekoon. Olemme nuoria, liian nuoria vielä. Voimme tehdä
+ paljon, jos vain tahtomme on luja.
+
+ Minä luotan järkähtämättä sinuun, samoin kuin sinä luotat minuun,
+ sillä tiedän, kuinka suuresti rakastat minua. Tiedän myös, että
+ rakastat minua suuresti juuri sentähden, että olen _sellainen kuin
+ olen_. En epäile sinua enkä itseänikään.
+
+ Parin, kolmen viikon kuluttua tulet minun kotiseudulleni, niinkuin
+ olemme sopineet. Voithan silloin olla pitävinäsi minua niin heikkona,
+ että annat minun jäädä sinne, kunnes olen tervehtynyt. Sitten
+ palaat Roomaan, elät ajatellen minua, jatkat opintojasi ja haet
+ viranylennystä. Niin kuukaudet kuluvat. Kirjoitamme toisillemme
+ joka päivä, olemme säästäväisiä tai oikeammin kokoomme rakkauden ja
+ aineellisen vaurauden varastoa. Niin asemamme paranee, ja kun taas
+ liitymme toisiimme, alkaa kuherruskuukausi, joka suuresti eroaa
+ ensimmäisestä ja joka kestää koko loppuikämme».
+
+Tultuaan tähän kirjeensä kohtaan Regina tunsi ruumiissaan jäätävän
+väristyksen, ikäänkuin kylmä tuulenpuuska olisi rynnistänyt vasten
+hänen selkäänsä.
+
+Eikö kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, ollut valhetta ja harhaluuloa?
+Sanoja, sanoja.
+
+— Kuka tietää, millaiseksi tulevaisuutemme _muodostuu?_ hän ajatteli.
+
+Mutta tuo sana »muodostuu» herätti hänessä outoja ajatuksia.
+
+— Kuka muodostaa tulevaisuutemme? Ei kukaan. Tai oikeammin: me itse
+muodostamme sen nykyisyydellämme. Minä muodostan tulevaisuuteni tällä
+kirjeellä; mutta en itsekään tiedä, mitä teen.
+
+Ja hän pelästyi tätä seurauksiltaan epätietoista toimenpidettään. Mutta
+heti hän rohkaistui ajatellessaan, että oli kirjoittanut kirjeensä
+omalla sydänverellään.
+
+Hän saattoi erehtyä, mutta hänen tarkoituksensa oli vilpitön. Pois siis
+kaikki pelko, tuli mitä tuli. Elämä kuuluu niille, jotka rohkenevat
+toteuttaa aikeensa. Kirjeen jatkaminen tuntui hänestä hyödyttömältä.
+Hän arveli jo sanoneensa liiankin paljon, vaikkei hänen silti ollut
+onnistunut ilmaista kaikkea, mikä kiehui hänen sisimmässään. Hän lisäsi
+vain nämä muutamat rivit:
+
+ »... vastaa minulle heti, kun olet lukenut tämän kirjeen! Ei! Älä
+ sentään kirjoita heti, vaan vasta muutaman tunnin kuluttua. Tahtoisin
+ vielä sanoa sinulle niin paljon, mutta en voi. Sydämeni on liian
+ täynnä, kärsin niin ankarasti. Anna minulle anteeksi, Antonio, jos
+ tuotan sinulle surua sinä hetkenä, jolloin luet tätä. Saat vielä
+ nähdä, että sellaisesta surusta syntyy suuri ilo. Rauhoita minua
+ sanomalla, että olet ymmärtänyt minut ja että hyväksyt päätökseni.
+ Siellä kaukana, josta löydän kaiken, mikä yhteisestä olemuksestamme
+ on mennyt hukkaan näiden viime kuukausien raskaissa koettelemuksissa,
+ odotan kirjettäsi kuin tuomiopäätöstä. Sitten kirjoitan sinulle lisää
+ ja sanon tai koetan sanoa kaiken, mikä nyt painaa sydäntäni siinä
+ määrin, että voin siitä todenteolla tulla sairaaksi.
+
+ Hyvästi... näkemiin! Itken jo ajatellessani jäähyväissuudelmaa, jonka
+ annan sinulle lähtöhetkenä. Sinä et silloin tiedä, minkä ahdistuksen,
+ rakkauden, lupauksen ja toivon tuo suudelma sisältää!
+
+ Mitä ajatteletkin minusta, Antonio, älä ainakaan syytä minua
+ kevytmielisyydestä! Muista, että olen sinun omituinen ja sairas, mutta
+ en silti ilkeä enkä uskoton
+
+                                                    Reginasi».
+
+Lopetettuaan kirjeensä Regina taittoi sen kokoon ja sulki sen
+kiireisesti kuoreen lukematta sitä läpi. Mutta sitten hän ajatteli,
+että siihen oli voinut pujahtaa jokin virhe, jokin väärä sana, joka
+saattoi muuttaa koko lauseen merkityksen. Hän avasi vielä kostean
+kuoren ja luki, mitä oli kirjoittanut, tuntien vastenmielisyyttä
+ja mielenliikutusta, mutta ei korjannut, ei lisännyt mitään. Mutta
+sisimmässään hän tunsi vielä suurempaa ahdistusta. Kuinka kylmä ja
+kömpelösti kirjoitettu tuo kirje olikaan! Se oli pitkä, liian pitkä,
+eikä sen elottomilla lehdillä kuitenkaan näkynyt jälkeäkään kaikesta,
+mikä väreili hänen sydämessään.
+
+— Ja minä aioin kirjoittaa romaanin, näytelmän, minä, joka en kykene
+kirjoittamaan edes kirjettä! Mutta hän ymmärtää silti, Regina ajatteli
+sitten pannen kirjeen uudelleen kuoreen; olen varma siitä, että hän
+ymmärtää. Mutta minne panen sen? Hyvä Jumala, jos hän löytää sen,
+ennenkuin olen matkustanut! Mitä silloin tapahtuisi? Ehkä hän nauraa,
+jotavastoin hän kenties itkee jos löytää sen myöhemmin. Nyt tiedän!
+Panen sen hänen pöydälleen ennen lähtöäni. Entä jos hän äkkiä juoksee
+takaisin huoneeseen noutamaan jotakin?
+
+Tämänkaltaisin mitättömin miettein ja kysymyksin Regina koetti
+karkoittaa alakuloisuutta ja levottomuutta, jotka raatelivat häntä.
+
+Hän alkoi järjestää tavaroita matkalaukkuun. Hänen oli määrä matkustaa
+parin päivän perästä aamulla kello yhdeksän pikajunassa, eikä hän ollut
+vielä lainkaan tehnyt matkavalmistuksia. Koko pitkä iltapäivä oli
+mennyt kirjeen kirjoittamiseen.
+
+— Mitä hän tehnee lähdettyäni? Regina itsepintaisesti ajatteli
+edelleen. Pitäneekö hän tämän huoneiston? Ja palvelijattaren? Rupeaako
+hän pettämään minua? Ei, ei hän petä minua, siitä olen varma.
+Kehoitan häntä asumaan yhdessä äitinsä ja veljiensä kanssa, niinkuin
+ennenkin. Jolleivät he vain yllytä häntä minua vastaan. Ehkä hän
+vuokraa pois tämän asunnon huonekaluineen päivineen. Paljonko hän
+voinee siitä saada? Ehkä sata liiraa? Mutta ei, hän on tunteellinen;
+hänestä olisi vastenmielistä, että vieraat, ehkä arkipäiväiset
+ihmiset, saastuttaisivat »pesäämme», joksi hän sanoo kotiamme.
+Olisiko se minusta vastenmielistä? Joutavia, tyhjiä loruja! Olenhan
+kärsinyt täällä niin paljon. Nämä huonekalut ja nuo pari seinämattoa
+koirankuvineen inhoittavat minua. En tahdo enää nähdä niitä!... Ja
+kuitenkin! Riittää jo... Regina, olet typerä, hassu, mieletön...
+
+— Entä mitä hän tekee myötäjäisliinavaatteillani? Ehkä hän vie ne
+kotiinsa. Vähät siitä, mitä minä niistä välitän? Tehköön mitä haluaa.
+
+Tämäntästä häntä vaivasi ajatus, joka jo monta kertaa aikaisemmin oli
+häntä ahdistanut: Jollei Antonio antaisikaan hänelle anteeksi? Miten
+heidän tarinansa silloin päättyisi? Typeriä ajatuksia! Antonio ei
+voinut olla anteeksi antamatta. Korkeintaan hän matkustaisi Reginan
+luo suostutellen tai yrittäen pakottaa häntä palaamaan luokseen?
+Mutta hän, Regina, aikoi pysyä lujana ja saada miehensä taipumaan...
+Mielikuvituksessaan hän jo eli tuossa hetkessä ja tunsi uuden eron
+tuskaa.
+
+Sillävälin hän oli ehtinyt sulloa tavaransa matkalaukkuun, mutta ei
+ollut tyytyväinen aikaansaannokseensa.
+
+Kuinka katkeraa ja merkityksetöntä elämä olikaan! Jäähyväisiä ja taas
+jäähyväisiä, kunnes tulivat kuolonhetken viimeiset jäähyväiset. Kuolema
+— näin hän sitten ajatteli — tyhjentäen matkalaukun ja järjestäen
+siihen uudelleen tavaransa. Kun meidän täytyy kuolla, miksi hankimme
+itsellemme niin paljon turhia suruja? Miksi minä nyt lähden pois?
+Samantekevää, missä saa aikansa kulumaan. Mutta juuri sen vuoksi, että
+meidän täytyy kuolla, on paras elää aikansa niin miellyttävästi kuin
+suinkin. Yksi vuosi tai kaksikin kuluu nopeasti, mutta kolme- tai
+neljäkymmentä vuotta on pitkä aika. Mutta kahdessa vuodessa... niin,
+hän vielä ajatteli asetellen yhä uudelleen pukua, joka ei tahtonut
+pysyä sileänä matkalaukussa, voivatkohan taloudelliset olomme todella
+parantua kahdessa vuodessa? Jos tulevatkin vähän paremmiksi, olenkohan
+sittenkään tyytyväinen? Eikö tämä sama elämä ala uudelleen, eikö se
+jatku jatkumistaan, loppuun asti? Kuolla, todella poistua elämästä, se
+olisi jotakin. Silloin ainakin säästyisi ikävä tavaroiden sullominen
+tähän kirottuun matkalaukkuun. Mene matkoihisi! hän tiuskaisi
+raivostuen, temmaten hameen ja viskaten sen kauas. Miksi et tahdo
+alistua minun tahtooni! Mitä teen tuolla rääsyllä? Ketä varten pukisin
+itseni hienoksi?
+
+Regina heittäytyi vuoteen laidalle ja alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.
+Ennen tätä hetkeä hän ei ollut niin ilmeisen selvästi tajunnut oikkunsa
+mielettömyyttä ja sydämettömyyttä. Jopa hänestä tuntui, että hänen
+sisimmässään oli pelkkää valhetta, että hän tahtoi vain tuottaa
+miehelleen mielipahaa vaistomaisen julmuuden ja kostonhimon pakosta.
+Mutta hetken kuluttua hän nousi ja alkoi uudelleen asetella hamettaan
+matkalaukkuun.
+
+Palatessaan Antonio näki hänen yhä vielä häärivän polvillaan
+matkalaukun edessä.
+
+— Auta minua panemaan sitä kiinni, Regina pyysi.
+
+Ja kun Antonio kumartui tarkastamaan lukkoa, joka oli vähän
+epäkunnossa, Regina virkkoi:
+
+— Jos sattuisi junien yhteentörmäys ja minä saisin surmani...?
+
+— Toivottavasti ei tapahdu sellaista onnettomuutta, Antonio sanoi
+tyynesti yhä tutkien lukkoa.
+
+— Jos saisin vamman? Jos minut olisi vietävä sairaalaan ja minun
+täytyisi jäädä sinne pitkäksi aikaa?
+
+Antonio ei tällä kertaa vastannut mitään.
+
+— No sano toki jotakin?! Mitä silloin tekisit?
+
+— Merkillistä, että tuollaiset ajatukset aina pälkähtävät päähäsi!
+Mutta kun sinulla kerran on tuollaisia pahoja aavistuksia, miksi siis
+matkustat? No, nyt se on lukossa. Missä hihnat ovat? hän kysyi nousten.
+
+Regina katseli miestään, kun tämä seisoi hänen edessään suorana ja
+kauniina, huulet raikkaina kuin vasta poimittu hedelmä, silmät loistaen
+ja koko vartalo auringonlaskun purppurahohteen valaisemana.
+
+— Ylihuomenna olemme jo kaukana toisistamme! Regina sanoi heittäytyen
+rajusti hänen kaulaansa ja suudellen häntä haltioituneena. Ethän sillä
+aikaa petä minua? Voi hyvä Jumala, jollemme enää näe toisiamme!
+
+— Pidätkö siis minusta?
+
+— Äärettömästi...
+
+Antonio näki Reginan kalpenevan ja vapisevan. Ja hän painoi vaimonsa
+povelleen itsekin aivan huumautuen rajun intohimon ja riemun vallassa,
+joka tempasi hänet pyörteeseensä joka kerran kun Regina osoitti hänelle
+hellyyttään.
+
+He vaihtoivat suudelmia, joissa oli katkeran suloinen tuskan hehku,
+mutta samalla sanomatonta hekumaa. Regina itki, Antonio puheli
+katkonaisia sanoja ja kehoitti lopulta häntä peruuttamaan matkansa.
+
+Sitten he molemmat nauroivat.
+
+— Näyttää siltä, kuin aikoisit lähteä pohjoisnavalle! Antonio
+huudahti. Olethan ihan itkenyt! No, kuukausi kuluu pian. Minähän tulen
+pian perästä. Tähän vuorokauden aikaan suutelemme sitten Po-joella
+punaisessa iltavalaistuksessa.
+
+— Ellei junien yhteentörmäys tule väliin! Regina virkkoi laskien hiukan
+julmaa leikkiä. Tässä ovat hihnat. Vedä ne kireälle...
+
+
+
+
+
+
+TOINEN OSA
+
+
+
+
+I
+
+
+Petrin _il Gliglon_ hiukan ränstyneet vaunut vierivät rantaäyrästä
+Viadonaan päin.
+
+Reginalla oli sangen epämukavaa istuessaan veljensä ja sisarensa
+välissä, jotka olivat tulleet häntä vastaan Casalmaggioren asemalle.
+Hän lörpötteli ja nauroi, mutta vaikeni tämäntästä ja kävi
+alakuloiseksi ja hajamieliseksi.
+
+Toscana ja Gigino, sisar ja veli, tunsivat itsensä hiukan ujoiksi hänen
+seurassaan ja hekin olivat vuorostaan ääneti.
+
+Yö oli lämmin. Iso, punainen kuu, joka vastikään oli kohonnut
+tummansinisen, ohuiden harmahtavien pilvijuovien reunustaman
+taivaanrannan yläpuolelle, valoi etäisen tulipalon tavoin hohdettaan
+jokeen ja liikkumattomiin puihin.
+
+Kaukaisia ääniä, joita kantautui Po-joen toiselta rannalta, kajahti
+silloin tällöin keskellä syvää hiljaisuutta. Ilman täytti kirpeä
+kostean ruohon tuoksu, joka herätti Reginassa tuhansia muistoja.
+
+Mutta hänen sisimmässään tapahtui jotakin merkillistä. Nyt, kun hän oli
+perillä, kun hän oli saavuttanut kotikaihonsa kohteen, tyyssijan, josta
+oli uneksinut, hänen sielunsa harhaili muualla. Samoin kuin hänestä
+aikaisemmin oli tuntunut, kuin hän olisi vienyt Roomaan ainoastaan
+ruumiillisen olemuksensa ja jättänyt tänne joen rannalle sielunsa kuin
+harhailevan kiiltomadon, hänestä nyt näytti siltä kuin hän olisi tuonut
+tänne Po-joen varsille ainoastaan väsyneen ja sairaan ruumiinsa. Sielu
+liiti pois ja siirtyi Roomaan! Mitähän Antonio tälläkin hetkellä teki?
+Tunsikohan hän, että hänen vaimonsa sielu kaipasi häntä kiihkeämmin
+kuin konsanaan ennen syleilyynsä? Jokohan Antonio oli kirjoittanut
+hänelle? Antonio, Antonio! Ruohon tuoksusta huolimatta, kesken kaikkien
+sen herättämien muistojen, hän tunsi sen hienon kukkastuoksun, joka
+uhosi Antonion hiuksista. Kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
+Silloin hän äkkiä vaikeni, ja hänen ajatuksensa harhailivat surullisina
+etäällä.
+
+Hän oli jo katunut, että kirjoitti pitkän kirjeensä, tai ainakin että
+oli kirjoittanut sen niin aikaisin. Joka tapauksessa olisi ollut
+parempi kirjoittaa se täällä. Antonio olisi silloin tuntenut vähemmän
+mielipahaa, Regina ajatteli salatakseen itseltään katumuksensa.
+
+— Kuinka opettaja jaksaa? Entä Gabri ja Gabrie? hän kysyi heidän
+ajaessaan Fossa Capraran ohi, jossa pieni valkoinen rakennus selvästi
+erottui plataanien varjosta punertavassa kuutamossa. Toisella puolen
+rantaäyrään joki kiilteli hopearaitojen lomitse kuin vaaleanruosteinen
+vanha lasi.
+
+Toscana ja Gigi purskahtivat yhdessä kömpelöön, mutta samalla
+pilkalliseen nauruun.
+
+— Mikä teidän on? Miksi nauratte?
+
+Nuorukainen tukahdutti naurunsa, mutta Toscana nauroi entistään
+makeammin.
+
+— Mutta mille te nauratte? Aikooko opettaja mennä uusiin naimisiin?
+
+— Kyllä maar se itse tahtoisi, mutta naisväki tekee niin peevelistä
+tenää! Petrin virkahti kääntyen kuskilaudalla hiukan sivulle,
+voidakseen puuttua »lasten» puheisiin.
+
+— He pyrkivät Roomaan, Gabri ja Gabrie, Toscana lopulta sai sanotuksi.
+Ja Gigi veli alkoi jälleen nauraa.
+
+— Miksi he pyrkivät Roomaan?
+
+— Gabri aikoo hakea itselleen jotakin tointa voidakseen auttaa
+Gabrieta, joka tahtoo lukea opettajattareksi...
+
+— Kas vain!
+
+Nyt he kaikki neljä nauroivat, ja Regina unohti hetkeksi ahdistuksensa,
+siksi hullunkuriselta hänestä tuntui noiden nuorten ihmisten tuuma
+lähteä Roomaan, noin vain, muitta mutkitta, toinen tasku tyhjänä,
+toisessa ei mitään aivan kuin olisi ollut kysymys kävelyretkestä
+Viadanaan.
+
+— Entä opettaja, mitä hän sanoo?
+
+— On vähän päästään vialla, Petrin taas virkkoi puuttuen keskusteluun.
+Ja kun hän käänsi päätään, se loisti isona, punaisena ja tyynenä
+kuin kuu. Opettaja sanoo, että antaa heidän vain mennä, vaikka
+jalkapatikassa, kyll'maar ne siellä hyvin pärjäävät.
+
+Gigi vilkastui ja alkoi matkia Gabria, joka puhui nenäänsä:
+
+— Voisimmehan lähteä Milanoon, mutta siellä ei ole
+opettajatarseminaaria, niinkuin Roomassa ja Firenzessä. Me lähdemme
+Roomaan, koska se on Italian pääkaupunki. Minä rupean kirjaltajaksi, ja
+Gabrie opiskelee.
+
+Toscana taas matki Gabrien ääntä.
+
+— Ja minun veljeni painattaa sitten minun kirjani!
+
+— Lapsukaiset, te olette hiukan kateellisia! Regina huomautti.
+
+— Oh oh! he huudahtivat kuin yhdestä suusta, sillä Regina oli osunut
+kipeään kohtaan.
+
+Tosiasiassa Gigi toivoi mitä pikimmin pääsevänsä Roomaan opiskelemaan,
+ja Toscana, jolla oli sievä pieni mezzosopraano, uneksi matkasta
+sisarensa luo ottaakseen laulutunteja Roomassa.
+
+Regina vaipui ajatuksiinsa. Hän arvasi sisarustensa ja näiden
+tuttavien haaveilut ja muisti omat tyttöunelmansa. Ja hän ponnisteli
+kaikin voimin vapautuakseen alakuloisuudestaan, tunnonvaivoistaan ja
+levottomuudestaan, jotka yhä ankarammin vaivasivat häntä.
+
+— Ja etkö sinäkin, Petrin, tahtoisi lähteä Roomaan? Voithan kyyditä
+sinne pienissä vaunuissasi Gabrin ja Gabrien.
+
+— Johan nyt! Parisiin minä menen, mies huomautti rauhallisesti.
+
+— Se on totta. Aioithan jo viime vuonna lähteä sinne. Ja sanoit, että
+sinulla jo oli matkarahatkin.
+
+— Niin oli ja on vieläkin. Mutta sapettaa niin, kun pitää panna kolikot
+pyörimään. Siellä nähkääs on setäni, joka yhtenään kirjoittaa, että
+tule pois, tule pois...
+
+Regina ei enää kuunnellut, sillä nyt hänet valtasi suloinen tunne,
+jota hän kauan oli odottanut, mutta joka silti tuli äkkiä ja joka
+haavapalsamin tavoin virkisti hänen sairasta sydäntään. Tuolla matkan
+päässä, mustien puiden takaa, pilkotti valkoinen huvila, tuikkiva tuli
+ikkunassa. Polun vierestä ojasta kuului jo sammakkojen »haljenneet»
+kurnutukset. Rantaäyräällä ryömi pitkinä miehen ja naisen varjo, ja
+kuului äänekäs pitkä huuto kaikuen kuin matkamiehen ääni, joka kutsuu
+toiselta rannalta lautturin venettä.
+
+— Reginaaaa!
+
+— Se on tuo Adamo hölmö, Gigi selitti. Hän kutsuu sinua aina sillä
+tavalla ja sanoo, että sinun pitäisi kuulla se Roomaan asti. Samoin
+tämäkin tekee, hän lisäsi nipistäen sisartaan polvesta.
+
+— Ja samoin sinä, samoin sinä!
+
+Yhä vielä kuului äskeinen ääni, joka kaikuna kimposi takaisin
+vastakkaisesta rannasta. Reginan teki mieli laskeutua maahan
+ajoneuvoista ja mennä noita rakkaita varjokuvia vastaan. Toinen
+varjo-olennoista tempautui irti toisesta ja alkoi juosta huimaavaa
+vauhtia, hoiperteli Reginaa kohti, tarttui häneen kiinni, syleillen
+rajusti, yritti kaataa hänet kumoon ja vierittää hänet rantapenkereelle.
+
+— Adamo! Oletko vallan hassu? Regina huusi ponnistellen vastaan. Lopeta
+toki, ennenkuin katkaiset jäseneni.
+
+Silloin Adamo, jonka mustat silmät loistivat kuutamossa, muisti Reginan
+kirjoittaneen olevansa sairas ja hänkin kävi nyt hiukan ujoksi.
+
+— Kuinka isoksi oletkaan kasvanut! Regina sanoi. Minun lähtiessäni olit
+minua lyhyempi, mutta nyt olet pitempi.
+
+— Rikkaruoho kasvaa nopeasti! Gigino ilkkui.
+
+Silloin Adamo, joka viisitoistavuotiaaksi oli jättiläinen, karkasi
+Giginon kimppuun ja koetti saada hänet kumoon ja kierimään ruohikkoon
+tuupaten syrjään Toscanan. Huudot, nauru ja huolettoman nuoruudenilon
+purkaus täyttivät hiljaisen, tuoksuvan rantapenkeren. Regina ei
+ollenkaan ollut pahoillaan, vaikka veljet ja sisar unohtivat hänen
+läsnäolonsa innostuessaan tuohon taitavaan, notkeaan painiin, jossa
+kukin koetti saada toisen kierimään penkeren ruohikkoon. Regina alkoi
+juosta äitiänsä vastaan. He syleilivät toisiaan sanattomina. Sitten
+rouva Tagliamari tiedusteli, missä Antonio viipyi.
+
+— Luulin hänen tulevan mukaan. Mutta miten sinun laitasi oikeastaan on?
+Ettehän vain ole riitaantuneet?
+
+— Emme suinkaan! Regina huudahti. Antonio ei voinut tulla nyt;
+kirjoitinhan sinulle siitä. Minua vaivasi hiukan sydämentykytys. Meidän
+täytyy näet kiivetä ja laskeutua enemmän kuin sata porrasta kolme,
+neljä kertaa päivässä. Antonio kävi levottomaksi minun vuokseni, vei
+minut erikoislääkärin, kuuluisan professorin tutkittavaksi, joka otti
+kymmenen liiraa vain siitä, että painoi pienen mustan kuulotorvensa
+rintaani vasten. Kotiseudun ilmaa! hän oitis sanoi. 'Kotiseudun ilmaa
+muutamaksi kuukaudeksi.' Mutta nyt voin hyvin. Se on jo melkein ohi.
+Jään tänne kuukaudeksi tai korkeintaan pariksi. Antonio tulee sitten
+noutamaan minua...
+
+Äiti ja tytär puhuivat seudun murretta ja katselivat tutkivasti
+toisiaan. Kuu, joka oli kiivennyt korkealle selkeälle taivaalle, oli
+nyt vaalea ja valaisi heitä edestä. Caterina rouva, joka ei vielä ollut
+täyttänyt neljääkymmentäviittä, oli kuin Reginan vanhempi sisar; he
+olivat niin suuresti toistensa näköiset. Äiti oli vielä virkeämpi ja
+punakampi, ja hänen suuret, viattomat silmänsä olivat kirkkaammat kuin
+Reginan. Silti hän Reginasta näytti vanhentuneelta ja hänen pukunsa
+melkein naurettavalta. Hänellä oli yllään vanha musta puku, jossa oli
+puuhkahihat ja joka vuotta aikaisemmin oli Reginasta näyttänyt perin
+hienolta.
+
+— Varmaankin hän aivan pian tulee noutamaan sinua, äiti sanoi. Siitä
+olen varma.
+
+Regina tunsi sydäntään kouristavan. Tulisikohan Antonio todella niin
+pian? Entä jos hän olikin syvästi loukkaantunut eikä tulisi ollenkaan?
+Ei, se oli mahdotonta, eihän sitä tarvinnut ajatellakaan.
+
+Ennenkuin Regina lähti kiipeämään pensasaidan reunustamaa tietä,
+joka johti rannasta huvilaan, hän pysähtyi katselemaan kuun
+valaisemaa ihmeen kaunista jokimaisemaa. Näytti siltä kuin harso
+olisi nostettu pois sen edestä. Kaikki oli muuttunut kirkkaaksi ja
+puhtaaksi, ilma oli kuulakka kuin kristalli. Saattoi erottaa ruohon
+tummanvihreän värin raitojen harmaanvihreästä. Ojien vesi kuvasteli
+kuuta ja poppelien vaaleita runkoja, joiden metallinhohtoiset lehdet
+pitsin tavoin koristivat taivaan samettipohjaa. Pieneltä näytti
+kaupungin talojättiläisistä tulleesta valkoinen huvila, joka erosi
+vielä mehevästä vihannuudesta; ympärillä viiniköynnökset heittivät
+lonkeroltaan puusta puuhun ajaen takaa ja tavoittaen toisiaan kuin
+äänettömässä yöllisessä karkelossa. Mutta koko maisema, joka levisi
+laajana ja ympyränmuotoisena kuin aava meri höyrylaivan kannelta —
+kotiseudun mahtava joki, joka oli kuin täyteen siroteltu somia pieniä
+saaria ja jonka rantoja reunustivat juhlalliset metsiköt ja etäinen
+taivaanranta, mistä kohosi kuutamon autereeseen häipyvä valkoinen torni
+— kaikki tämä avarti hänen sieluaan puhtaalla äärettömyydellään.
+
+Tulikärpäsparvia vilisi ilmassa kuin pieniä lentotähtiä, kauempaa
+kuului myllyn rattaan jyskinää, ja virtaavasta vedestä kohosi raikas
+viileys, jota oli suloinen vetää keuhkoihin. Kaikki oli rauhallista,
+kirkasta ja puhdasta. Jotakin outoa oli kuitenkin Reginan mielestä
+tuossa avarassa maisemassa, samoin kuin äidin ja rakkaiden sisarusten
+kasvoissa. Ei, maisema _ei enää_ ollut _aivan sama_ kuin ennen, eivätkä
+hänen rakkaat omaisensa liioin olleet aivan ennallaan.
+
+Regina kiipesi polkua sammakoiden kurnuttaessa sen kahden puolen ja
+yltyen koventamaan ääntään aivan kuin tervehtiäkseen häntä. Hänen
+mieleensä muistui kostea sumuinen syysaamu, jolloin hän oli lähtenyt
+täältä Antonion seurassa. Silloin kaikki oli usvaa hänen ympärillään,
+mutta suuri valo loisti hänen rinnassaan. Nyt kaikki säteili valoisana,
+taivas, joki, tulikärpäset, lehdet, ruoho, ojien vesi. Mutta hänen
+povessaan oli usvaa.
+
+Myöskin huvila näytti sisältä muuttuneelta. Huoneet tuntuivat liian
+alastomilta ja yksinkertaisilta. Hyväinen aika, kuinka Barattan
+maalaus, joka riippui ruokailuhuoneen kaminan yläpuolella, oli pieni ja
+vanhanaikainen!
+
+Tämäkään ei siis ollut samanlaista _kuin ennen_.
+
+Regina käväisi keittiössä. Musta kissa loikoili lieden ääressä
+katsellen hiilloksella paistuvaa maissikakkua. Palvelijatar valmisti
+makaroonia iltaseksi. Kaikki oli ennallaan, mutta silti kaikki näytti
+Reginasta oudolta.
+
+Illallisen jälkeen, joka oli erittäin iloinen ja meluisa, Regina
+lähti kävelylle. Huolimatta jäseniä painavasta väsymyksestä hän kulki
+pitkän matkaa rantaäyrästä. Adamo veli ja pikku sisar tulivat hänen
+seurakseen, mutta hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja surumieliseksi.
+_Hän_, Antonio, oli kaukana, ja hänen läsnäolonsa olisi ollut tarpeen
+täyttämään yön yksinäisyyttä, joka myöhemmin kirkastumistaan kirkastui.
+Mitä _hän_ lienee sillä hetkellä tehnyt? Roomassakin kesäkuun
+loppupäivät saattavat olla suloisia ja lumoavia. Regina muisteli
+iltakävelyjään Antonion seurassa leveillä hiljaisilla kaduilla Villa
+Ludovisin ja Macaon lähettyvillä. Silloin oli kuu juuri kohonnut
+esiin puunlatvojen takaa, ja Antonion oli onnistunut narrata pientä
+hajamielistä vaimoaan huudahtamalla: »Katsohan, kuinka korkealla tuo
+sähkölamppu riippuu!» Puistojen ja puutarhojen tuoksut sekoittuivat
+kaukaa tuleviin heinälle tuoksahtaviin tuulahduksiin, ja mandoliinin
+helinä tunkeutui suoraan Reginan kotikaihoiseen sydämeen. Niin,
+Roomassakin kesäyöt ovat ihania, kun kuuma aika ei vielä ole tullut
+ja paljon väkeä on matkustanut kaupungista pois. Hänkin, Regina, oli
+matkustanut, ja kuka tiesi, palaisiko hän sinne enää koskaan! Ehkei
+Antonio enää välittänyt hänestä.
+
+Moinen lapsellinen pelko sai hänet valtaansa, mutta äkkiä hän
+pysähtyi säpsähtäen. Rantapenkerellä, yksinäisenä ja hylättynä
+kosteassa ruohikossa, loikoi vanha myllynkivi, jonka hän niin usein
+oli _nähnyt_ kotikaihon purkauksissaan. Nyt kun hän jälleen näki sen
+todellisuudessa, hänen mieleensä juolahti jotakin: juuri tästä paikasta
+alkoi pieni polku, joka nuoren paju- ja akasialehdon läpi pujottelihe
+joen rantaan. Laskeutuessaan tätä pehmeätä, keltahiekan peittämää
+polkua hän ja Antonio olivat edellisenä syksynä lehvistön punertavassa
+hämärässä painaneet toistensa huulille ensi suudelman, Antonio oli
+ensin hurmannut hänet laulamalla romanssin _Helmenpyytäjistä_. Nyt
+Regina jälleen kuuli Antonion, äänen väreilevän sielussaan:
+
+    Ma luulen kuulevani vielä...
+
+— Sentähden kai olen lakkaamatta nähnyt edessäni tuon vanhan
+myllynkiven — hän ajatteli astellessaan pientä polkua, joka oli
+tulvillaan muistoja _hänestä_.
+
+Regina pysähtyi hetkeksi pajukkoon, joka oli kasvanut hämmästyttävästi,
+ja laskeutui sitten rantaan, jossa vesi loisteli vaaleansinisenä
+kuutamossa. Mutta rantakin, jonka eteen Po-joki oli kasannut uuden
+pienen saaren, näytti hänestä muuttuneelta.
+
+Adamo ja Toscana tulivat niinikään rantaan, ja tyttö alkoi laulaa.
+Hänen äänensä kaikui kuutamossa kuin satakielen liverrys. Regina ei
+tiennyt, miksi juuri nyt juolahti hänen mieleensä ruhtinattaren luona
+vietetty ensimmäinen ilta sekä vanha rouva, joka lauloi:
+
+    Sulle armas...
+
+Kuinka kaukana koko tuo maailma olikaan, niin kaukana, ettei hän ehkä
+enää koskaan näkisi sitä. Mutta se ei huolettanut häntä. Häntä vaivasi
+vain epäilys, pelko, ettei hän koskaan enää näkisi surullisen unelmansa
+hahmoja, ettei Antonio koskaan tulisi noutamaan häntä takaisin tuohon
+etäiseen maailmaan.
+
+Ei enää koskaan! Päivät, kuukaudet, vuodet kuluisivat. Antonio vain
+ei palaisi. Ei Reginan mainitsemien kolmen vuoden, ei kymmenen, ei
+kahdenkymmenenkään vuoden kuluttua.
+
+Kuinka hän ei ollut koskaan ajatellut kaikkea tätä suunnitellessaan
+pakoansa sokeasti kuin lintu, joka pyrkii ulos häkistään aavistamatta
+vaaroja, jotka uhkaavat sen ulkopuolella?
+
+Mutta kuka saattaakaan ottaa huomioon kaikkea? Tiedämmekö edeltäkäsin,
+mitä ajattelemme ja miten tunnemme huomenna?
+
+— Elämämme on synkkä uni, Regina ajatteli katsellessaan lumottuna
+kimmeltävänä virtaavaa vettä. Olen nähnyt unta ja uneksin edelleen.
+Kiihtyvä pelkoni, että Antonio vihaa minua ja unohtaa minut, on ehkä
+sekin paha uni. Mutta mitenkähän käy? Jollei hän tulekaan?... jos
+paha uneni toteutuu? Miten minun silloin käy? Täälläkään ei enää ole
+sopivaa olinpaikkaa minulle. Kaikki on muuttunut. Jokainen esine tuntuu
+epäilevän minua. Entinen maailmani, jonka hylkäsin, sysää nyt minut
+luolaan. Enkä minä voinut aavistaa, että kävisi näin.
+
+— Palataan kotiin! hän sanoi heräten mietteistään ja lähtien kiipeämään
+polkua rantatörmälle.
+
+Regina asteli pää kumarassa ajatellen, että hän varmaankin erehtyi.
+Ei, hänen entinen maailmansa ei pettänyt häntä; se oli liian vanha
+voidakseen olla niin petollinen.
+
+— Tosin elämä täällä on entisestään muuttunut, mutta totun siihen taas.
+Huomenna, päiväsaikaan, kun olen levännyt, näen kaiken taas entisessä
+viehkeässä valossaan.
+
+Silti hän ei rohjennut kohottaa katsettaan peläten näkevänsä piilipuun,
+jonka varjossa Antonio ja hän olivat suudelleet ensi kerran.
+
+Toscana käveli Reginan jäljessä laulellen. Adamo, jonka musta hahmo
+erottui joen valoisasta taustasta, huuteli huvikseen:
+
+— Antoonio, Antonioooo...
+
+Kaiku toisti hänen sointuvan äänensä. Ja Regina joudutti askeliaan
+salatakseen sisareltaan kuumat kyynelensä. _Hän_ ei vastannut, hän ei
+enää koskaan vastaisi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Huomispäivän aurinko haihdutti Reginan lapsellisen levottomuuden ja
+tunnonvaivat.
+
+— Tänään tai huomenna saan kirjeen häneltä, Antonio paralta! hän
+ajatteli herätessään entisessä huoneessaan, jonka ikkuna oli joen
+puolella.
+
+Pääskynen, joka nukkui yönsä ikkunaverhon rautatangolla, lentää
+sujahdutteli huoneessa edestakaisin iskien nokkansa ikkunaruutuihin.
+
+Regina tunsi syvää iloa nähdessään jälleen tuon pääskysen. Hän
+hypähti vuoteesta, avasi ikkunan, ja ihana maisema lisäsi hänen
+iloaan. Kuin sisäisestä pakosta hän riensi ulos ja samoili kedoilla
+sukeltaen vihannuuden, auringonpaisteen ja kasteen hurmaavaan kylpyyn.
+Hän retkeili ruohottuneella polulla; sen suulla kohosi porttina
+kaksi valkearunkoista jättiläispoppelia, joiden latvat yhtyivät
+värähteleväksi huippukaareksi. Hän asteli ojanpientareita, joilla
+astua taaperteli hitaita ankkoja. Etanat ryömivät näkyviin, jättäen
+jälkeensä ruohikkoon hopeajuovan. Poppelien lehvistöön kätkeytyneet
+tikat tuntuivat nakutuksellaan lyövän tahtia ajan kululle avaruuden ja
+yksinäisyyden kuulakassa kirkkaudessa.
+
+Yhtä helakasti kuin eilen illalla kuutamossa, välkkyi nyt joka korsi,
+joka lehti ja kivi päivänpaisteessa. Joki virtaili majesteetillisena
+auringon kyntäessä siihen kultavakojaan, siellä täällä näkyi pyörteiden
+helmenhohteisia läikkiä. Saaret kitukasvuisine puineen näyttivät
+leijailevan veden ja taivaan häikäisevän heijastuksen välillä.
+
+Kevät säteili vielä täydessä loistossaan rannattomalla tasangolla,
+uhkuvan voimakkaana kuin jättiläiskaunotar, jota rakastajan, joen,
+henkäys hyväili ja jota tuhannet kädet, sen orjien, maatyöläisten
+uutterat kädet koristivat.
+
+Käveltyään itsensä väsyksiin Regina laskeutui istumaan vielä kostealle
+apilanurmelle, ja hänen ajatuksensa liitelivät kauas.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Iltapäivällä hänen alakuloisuutensa ja levottomuutensa palasivat.
+
+Uteliaita, ikäviä, itsekkäitä ihmisiä, sukulaisia, tuttavia, viran
+kärkkyjöitä, alkoi tulvia taloon. Kaikki luulivat, että Reginalla oli
+vaikutusvaltaa ja että hän saattoi aikaansaada mitä tahansa yksistään
+senvuoksi, että asui Roomassa.
+
+Alussa hän hymyili, mutta sitten kaikki tämä alkoi tuntua perin
+ikävältä. Kaikki hänen tuttavansa ja muut, jotka kunnioittivat
+häntä käynnillään, näyttivät hänestä muuttuneilta, vanhoilta,
+yksinkertaisilta, melkein naurettavilta.
+
+Opettaja ja Gabriellakin tulivat käymään. Jälkimmäinen oli pieni,
+vaaleaverinen nainen, jolla oli kelmeät, pyöreät kasvot ja
+metallinkiiltoiset, harmaansiniset, tutkivat silmät.
+
+— No niin, opettaja aloitti, napittaen takkinsa peittääkseen
+kapean, sisäänpainuneen rintansa, tässä nyt siis Reginamme taas on!
+Suurenmoista! Sain kirjekortin, jossa oli Colosseumin kuva. Siinä vasta
+on muinaisajan muistomerkki! Sinä, rakas Regina, olet tietysti nähnyt
+kaikki pakanalliset ja kristilliset muistomerkit ja kaikki Michelangelo
+Buonarrotin mestariteokset. Voi, Rooma, Rooma! Niin, totisesti,
+toivoisin hartaasti, että minun lapseni pääsisivät ikuiseen kaupunkiin.
+
+— Isä! Gabrie varoitti tarkaten Reginan kasvoja nähdäkseen, oliko
+niissä pilkallinen ilme.
+
+Mutta Regina oli hiukan kylmä, hieman välinpitämätön, mikä sai tulevan
+opettajattaren hiukan levottomaksi.
+
+Myöhemmin saapui vielä eräs aatelisneiti Sabbionetasta. Hänen
+kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen musta tukkansa kiinnitetty »à la
+Botticelli». Hänellä oli siro vartalo ja hieno puku, valkoiset käsineet
+ja tavattoman korkeat kengän korot. Gabrie, Toscana ja tämä neitonen
+olivat jotenkin samanikäisiä — kahdeksantoista korvilla, opiskelevien
+naisten katkerakokemuksisessa iässä. He olivat läheisiä ystäviä.
+Mutta Regina huomasi pian, että he kaikki kolme kadehtivat toisiaan,
+melkeinpä sydämensä pohjasta vihasivat toisiaan. Aatelisneitonen
+esiintyi ylhäisen itsetietoisesti ja panetteli ihmisiä hienolla
+tavallaan.
+
+— Lopeta jo, sanoi Gabrie, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta.
+Tuollainen on jo vanhanaikaista.
+
+— Ylhäisissä aatelispiireissä se yhä vielä on tapana, toinen vastasi
+ylenkatseellisesti.
+
+Sitten tuli puheeksi pieni häväistysjuttu: pari Sabbionetan rouvaa oli
+syytänyt toisilleen solvauksia vasten silmiä keskellä katua.
+
+— Virkamiesten rouvia! aatelisneiti huomautti halveksien. Ylhäisaatelin
+naiset eivät varmastikaan olisi käyttäytyneet sillä tavoin!
+
+— Mutta missä sinä olet tutustunut ylhäisiin aatelisnaisiin? Regina
+kysyi.
+
+— Noo, hei tähän näkee kaikkialla!
+
+— Kuulehan, jos todella tulisit kosketuksiin ylhäisen aatelisnaisen
+kanssa ja jos hän suvaitsisi luoda katseensa sinuun, jähmettyisit
+paikallesi pelosta ja nöyryytyksestä.
+
+Toiset naiset nauroivat kuin mielettömät ja opettaja kysyi:
+
+— Kuulkaahan, Regina, tunnetteko herttuatar Colonna di San Pietron?
+
+— Sitä on vaikea sanoa. Roomassa on niin paljon herttuattaria.
+
+— Olemme saaneet eräältä parmalaiselta rouvalta tälle herttuattarelle
+osoitetun suosituskirjeen.
+
+— Isä! Gabrie huusi punoittaen vihasta ja loukatusta ylpeydestä. Minä
+en tarvitse suosituksia! Mitä ylhäiset naiset voisivat tehdä minun
+hyväkseni?
+
+— Lapsukainen! Regina huomautti ivallisen säälivästi. He ovat maailman
+valtiattaria, ja...
+
+Ovelle kolkutettiin. Regina keskeytti lauseensa ja kalpeni hiukan
+luullessaan tulijaa polkupyöräilijäksi, joka toimitti sähkösanomat
+kotiin Viadanan ja Casalmaggioren seuduilla. Ei, se ei kuitenkaan ollut
+hän.
+
+Tuli ilta. Taivas hulmahti hehkuvan punaiseksi. Kaikki kolme
+ystävätärtä lähtivät kävelylle ja Regina jäi istumaan ikkunaan
+tähystellen rantatörmälle, näkyisikö sähkösanomapoikaa tulevaksi.
+
+Salin perällä opettaja ja rouva Tagliamari istuivat rauhallisesti
+keskustellen, mutta tämäntästä he vilkaisivat Reginaan, jonka
+levottomuuden ja alakuloisuuden he olivat huomanneet. Eihän Regina
+ollut yrittänytkään salata sitä. Opettaja puhui kovalla äänellä, jotta
+Regina kuulisi, kertoen lastensa tuumista ja haaveista.
+
+— Sanalla sanoen, heidän täytyy tehdä työtä ja valloittaa maailma,
+koska ovat saaneet sen päähänsä. Mitä he täällä saisivat aikaan?
+Opettajatar, opettaja? Paljon kiitoksia!
+
+— Mutta eikö teistä tunnu ikävältä lähettää heidät niin kauas?
+
+— Vielä kysyttekin, Caterina rouva! Aivan sydäntä särkee, kun vanhemmat
+eroavat lapsistaan. Mutta vanhemmat ovat antaneet lapsilleen hengen ja
+elämän siksi, että nämä saisivat mukavan ja hyvän toimeentulon, eivätkä
+sitävarten, että he jäisivät huonoihin oloihin vanhempiensa luo.
+Lähtekää, lapseni, lähtekää avaraan maailmaan! opettaja lisäsi ojentaen
+käsivarsiaan äärettömän hellästi. Pesä jää tyhjäksi, ja vanhan isän
+viimeiset elämänpäivät kuluvat surullisesti, niinkuin ne ovat muutoin
+alkaneetkin. Mutta sisimmässään, Caterina rouva, sisimmässään hänellä
+on se ääretöntä tyydytystä tuottava tietoisuus, että on täyttänyt
+velvollisuutensa ja opettanut lapsensa — lentämään. Voi, jospa omat
+vanhempani olisivat menetelleet samoin minuun nähden!
+
+Regina katseli yhä ulos. Hän kuuli opettajan lörpötykset, hän kuuli
+kolmen nuoren ystävättären naurun ja raikkaat äänet heidän kävellessään
+rantapenkereellä. Hän näki taivaan vaalenevan, käyvän kuulakaksi,
+ruusunpunaiseksi ja sitten vihertäväksi; siellä täällä vaelteli
+punasinerviä pilvenhattaroita, jotka näyttivät lintuparvilta. Regina
+alkoi tuntea epämääräistä ärtyisyyttä; hän ei oikein tiennyt, mistä se
+johtui. Ehkä siitä, että tytöt nauroivat ja huusivat liian äänekkäästi,
+että opettaja puhui pötyä; ja kenties siitä, ettei sähkösanomapoikaa
+näkynyt kaukana autiolla rantatiellä.
+
+Opettaja otti taskustaan muistikirjan ja alkoi lukea ääneen kohtia
+Gabrien muistiinpanoista, tavantakaa keskeyttäen lukemisensa
+selittääkseen, että tämä tapahtui tytön tietämättä, jonka pöydältä hän
+salaa oli ottanut tuon kallisarvoisen teoksen.
+
+— Kuulkaa tätä! Huomatkaa kuinka tarkka havaintokyky! Siinä on jo
+tulevan romaaninkirjoittajan selvä enne. Hän näkee tyypin, tutkii sitä
+ja kätkee sen mieleensä. Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka
+panee talteen kaiken, koska se aina voi olla hyödyllinen johonkin
+tarpeeseen. Kuulkaahan esim. tätä: »Nuori kahdeksantoistavuotias,
+aatelisnainen, vähäverinen; kuuluu rappeutuneeseen sukuun.
+Teeskentelijä, turhamainen, kateellinen, kunnianhimoinen; osaa peittää
+vikansa naamiolla, joka näyttää kuvastavan viileää viehättäväisyyttä,
+joka tuntuu vilpittömältä, mutta mikä kuitenkin on teennäisen onttoa.
+Hän puhuu aina ylhäisaatelista. Joku on joskus sanonut hänelle, että
+hän on Botticellin pyhän Neitsyen näköinen, mistä lähtien hän on
+yrittänyt käyttäytyä intomielisesti ja tuntehikkaasti». — Eikö totta,
+Caterina rouva, tämä on erinomaista!
+
+— Todella erinomaista! rouva Tagliamari vastasi ystävällisen suopeasti.
+Kuule, Regina, tule tänne, että saat kuulla, kuinka suuret edellytykset
+Gabriellalla on romaanin kirjoittajaksi. Todella oivallista.
+
+Regina muisti itse aikoneensa kirjoittaa romaanin, mutta koko aihe
+oli unohtunut. Hänen hermostuneisuutensa lisääntyi, kun hän tunsi
+Gabrien luonnoksen esikuvaksi Sabionetan aatelisneidin. Hän tunsi
+melkein raivoa opettajan nuorta tytärtä kohtaan, joka oli niin
+itserakas ja jolla oli niin kunnianhimoisia tuumia, mutta samalla
+hän sääli yksinkertaisen isän haaveita. Ja hän kääntyi tämän puoleen
+kehoittaakseen häntä luopumaan harhaluuloistaan ja neuvomaan tytärtään
+luomaan itselleen todellisuuteen nojaavan elämän, sensijaan että
+lähetti hänet ulos maailmaan, missä köyhät hukkuvat kuin oljenkorsi
+kuohuvaan pyörteeseen. Mutta hän huomasi opettajaraukan himmeissä
+silmissä sellaisen hellyyden välkkeen, niin paljon surua ja toiveita,
+että hän heltyi eikä hennonnut riistää miesparalta hänen ainoaa
+rikkauttaan: harhaluuloja.
+
+— Elämä on niin ruma ollessaan vailla harhaluuloja! Regina ajatteli
+itsekseen. Samassa hän arveli, ettei sinä päivänä enää tulisi
+sähkösanomaa Antoniolta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Iltahämyn laskeutuessa hänen lapsellinen pelkonsa ja levottomuutensa
+kiihtyi. Illan varjot jäätivät häntä, ja hän tuntui siirtyneen kylmään
+ilmapiiriin, missä kaikki oli surullista, salaperäistä, toivotonta.
+Hänestä tuntui kuin hän olisi tuon harmaan taivaan alla liitänyt kohti
+saavuttamatonta maata, aivan kuin pienet, punertavat pilvenhattarat,
+jotka näyttivät lepoa etsiviltä, harhailevilta muuttolinnuilta. Hänen
+entinen maailmansa, johon hän oli palannut, näytti pieneltä, synkältä
+ja ikävältä. Hän ei enää viihtynyt siinä. Mutta lopulta hän tunnusti
+itselleen surullisen totuuden: hän itse oli muuttunut, eikä hänen vanha
+maailmansa.
+
+
+
+
+II
+
+
+Sinä yönä hän unissaan oli olevinansa joen rantatörmällä Mariannan,
+ruhtinatar Makulinan seuraneidin kanssa. Marianna oli tullut noutamaan
+häntä takaisin Roomaan.
+
+— _Monsieur_ Antonio on hirvittävästi raivoissaan, neiti selitti
+ranskaksi. Hän kävi ruhtinattaren luona ja kertoi hänelle kaiken ja
+pyysi lainaksi kymmenentuhatta liiraa järjestääkseen teille kauniin
+asunnon. Ja sitten hän lähetti minut tänne taivuttamaan teitä tulemaan
+takaisin: _vous reviendrez, n'est ce-pas_? [Palaattehan, eikö niin?]
+
+Unissaan Regina vapisi raivosta itseään kohtaan ja nöyryytyksestä; hän
+oli nopein askelin rientävinään Viadanaan, josta hän aikoi lähettää
+Antoniolle leimuavan sähkösanoman.
+
+— Hänellä on vielä nuo rahat koskemattomina, hän tuumi nyyhkyttäen.
+Tahdon, että hän antaa ne heti takaisin. Minä en tarvitse komeutta
+enkä ylellisyyttä. Palaan heti; palaisin, vaikka hän olisi entistään
+köyhempi, vaikka meidän täytyisi asua ullakkohuoneessa.
+
+Ja hän kulki edelleen, niinkuin kuljetaan unissa, turhaan yrittäen
+juosta, sanomattoman ahdistuksen vallassa. Tuli yö, joka peittyi
+sumuun. Viadana näytti liukuvan yhä kauemmaksi.
+
+Marianna juoksi Reginan jäljessä ja kertoi Tritonekadulla tavanneensa
+palosotilaan, joka pelasti hänet Odessassa tulipalosta.
+
+— Hän oli pukeutunut papiksi. Sellainen veijari! Ajatelkaa, kauhtanan
+alla hänellä oli silkkimekko, jota koristi kolme liehureunustetta. Ja
+nekös kahisivat! näin hän lasketteli nauraen. Hänen ilkeä naurunsa
+herätti Reginassa kauhunväreitä. Hänestä tuntui, että Marianna ei
+nauranut palosotilaalle, vaan jollekin muulle, tuntemattomalle,
+salaperäiselle, peloittavalle. Hän heräsi, mutta unennäön inhoittava
+vaikutus tuntui vielä kauan.
+
+Regina ei enää saanut unta. Oli vielä yö, mutta jo nyt, ennen
+sarastusta, kuuluivat ensimmäiset, heräämistä ennustavat äänet
+hiljaisilta viljelysmailta. Rantatöyräällä kilisi tiuku, se etääntyi
+etääntymistään, ja tuo lapsellinen hopeanhelinä kuulosti hänestä
+sanomattoman surulliselta.
+
+Tuhannet muistot temmelsivät Reginan mielessä itsepintaisina,
+lapsellisina ja alakuloisina, samoin kuin äskeinen heikko hopeatiuku.
+
+— Koko elämäni on ollut hyödytöntä, hän ajatteli, ja nyt, kun sillä
+olisi voinut olla tarkoitus, olen heittänyt sen menemään kuin vanhan
+vaatekappaleen. Mutta mikä minun tehtäväni olisikaan ollut? No niin,
+eikö perheen luominen ole elämäntehtävä? Kaikki on suhteellista. Hyvä
+vaimo, joka luo hyvän perheen, edistää yhteiskunnan kehittymistä
+täydellisyyttä kohti ylitä paljon kuin konsanaan työläinen ja
+siveysfilosofi. Minä vain olen haaveillut tyhjiä haaveita, siinä
+kaikki. Muistan unen, jonka näin toisena yönä Roomaan saapumisemme
+jälkeen. Ruhtinatar Makulina oli jälkisäädöksessään lahjoittanut
+minulle linnan...
+
+Äkkiä hän kuuli heikkoa kahinaa ja hyvin hiljaista valitusta, kuin
+pikkuruikkusen olennon vaikerointia unessa.
+
+— Oliko se pääskynen? Näkeekö sekin unta? Onko linnuillakin ajatuksia
+ja unia? Luulenpa kyllä. Ja miksi sekin on yksin? Missä on _toinen?_
+
+Äkkiä hän tunsi rajua iloa ajatellessaan, että sinä päivänä varmaankin
+tulisi kirje Antoniolta.
+
+Mutta tunti kului toisensa perästä. Sekin aika oli ohi, jolloin
+posti tavallisesti saapui. Mutta kirjettä ei kuulunut. Regina
+lähti kävelemään. Hän tahtoi salata levottomuutensa, paeta pahoja
+aavistuksia, jotka peloittavina ahdistivat häntä. Hän samoili kauan
+metsäpoluilla ja auringon paahtamalla rantatörmällä, mutta ahdistus
+seurasi häntä uskollisena kuin hänen oma varjonsa.
+
+— _Hän_ ei anna minulle anteeksi, ei kirjoita minulle. Hänen sijassaan
+olisin tehnyt samoin. Hän tahtoo rangaista minua vaikenemisellaan.
+Vai aikooko hän itse tulla noutamaan minut takaisin? Ehkä hän tahtoo
+pakottaa minut... Vaimon velvollisuus on seurata miestään. Muuten
+hänellä on oikeus vaatia laillinen ero. Mitä teen silloin?
+
+Ylpeys esti Reginaa vielä myöntämästä suoraan itselleen, että jos
+Antonio pakottaisi hänet heti palaamaan kanssaan, hän tottelisi
+saadakseen anteeksiannon. Mutta sitä mukaa kuin hetket kuluivat,
+hänen ylpeytensä talttui, lannistui. Muistot valtasivat hänet
+vastustamattomasti. Ajatus, että hänen olisi pakko menettää nuoruutensa
+ihanimmat vuodet vailla rakkautta, herätti hänessä sairaalloista
+surumielisyyttä.
+
+— Mutta miksi en aikaisemmin ajatellut kaikkea tätä? hän ihmetteli
+itsekseen. Sitten hän muisti ajatelleensakin sitä, mutta niin
+epämääräisesti, etteivät arvelut saaneet estetyksi häntä ryhtymästä
+mielettömään tekoonsa. Hän perusteli sitä näin:
+
+— Tyytymätön ja ristiriitainen luonteeni heittelee minua edestakaisin
+kuin aaltoa. Miksi olenkaan niin pian muuttanut mielipiteeni? Jos
+palaan Roomaan, ehkä piankin kadun, etten ole toteuttanut tuumaani,
+joka kenties on parempi kuin luulenkaan.
+
+— Mahdollisesti Antoniokin hyväksyy menettelyni, mutta ei vielä tahdo
+kirjoittaa, että hän suostuu siihen. Tuossa on neliapila! Hän suostuu!
+
+Regina kumartui, mutta ei poiminut apilaa. Mitä hän sillä tekikään?
+Ajatellessaan, ettei Antonio tuntenut surua eikä koettanut kaikin
+keinoin saada häntä palaamaan sitten nuhdellakseen häntä ja
+nauttiakseen kärsimyksen sekaisesta lemmenonnesta, hän tunsi kirpeää
+tuskaa.
+
+— Hän ei ole kirjoittanut eikä kirjoita. Mutta hän tulee itse huomenna
+tai ylihuomenna — niin pian kuin suinkin pääsee lähtemään. Mitä minä
+teen nähdessäni hänet jälleen?
+
+Tämä mielijohde sai hänet unohtamaan kaiken muun.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Antonio ei kirjoittanut eikä tullut.
+
+Päivät ja hetket matelivat hitaina, julmina.
+
+Yhä ankaramman levottomuuden raatelemana Regina ihmetteli aavistusta,
+joka hänellä oli ollut heti ensimmäisenä iltana vanhassa kodissa,
+nimittäin ettei Antonio kirjoittaisi. Vähitellen hän huomasi, että
+äiti, joka ei nähnyt Antoniolta tulevan kirjeitä, tarkkasi häntä
+kauniilla silmillään, jotka tavallisesti olivat kirkkaan rauhalliset,
+mutta olivat nyt käyneet epäileviksi ja alakuloisiksi. Eräänä aamuna
+Regina meni postinkantajaa vastaan ja oli saavinaan Antoniolta kirjeen.
+
+— Antonio on hiukan sairaana... vähän kuumetta, hän sanoi mennessään
+keittiöön kirjekuori kädessä. Caterina rouva loikkasi paraikaa saksilla
+auki Po-joesta pyydetyn ison, hopeankarvaisen kalan vatsaa. Äiti tuskin
+nosti katsettaan työstään, ja Regina huomasi, että äiti oli oivaltanut
+valheen. Äidin harhaileva, surullinen katse järkytti häntä syvästi.
+
+Hopeankiiltävä kala, jonka vatsasta tuli näkyviin toinen, pienempi
+tummahko kala, sai Reginan muistelemaan Antonion ehdotusta: »Lähdetään
+veneellä kalaan kuumina purppuranpunaisina iltahetkinä...» ja koko
+viimeistä yhdessä vietettyä, hellää, mutta samalla sydäntä vihlovaa
+iltaa.
+
+Regina meni huoneeseensa ja kirjoitti miehelleen kirjeen. Ylpeys esti
+häntä ilmaisemasta syvintä ajatustaan, mutta rivien välistä saattoi
+lukea kaiken levottomuuden, pelon ja katumuksen, joka raateli hänen
+sydäntään.
+
+Antonio ei vastannut.
+
+Oliko hän todella sairastunut? Mitä hän oikein teki? Oliko hän
+muuttanut takaisin omaistensa luo? Eräänä iltana Regina aikoi
+kirjoittaa Arduinalle saadakseen tietoja Antoniosta. Mutta sitten hän
+häpesi aikomustaan. _Kaikki nuo ihmiset_, jotka Antonio onnettomasti
+kylläkin oli tuonut heidän väliinsä Reginan Roomassa olon ensi
+päivinä, kaikki nuo ihmiset — kenties heidän nykyisen onnettomuutensa
+ensimmäiset aiheuttajat — olivat hänelle vastenmielisiä, hän suorastaan
+vihasi heitä.
+
+Regina kirjoitti vielä kerran. Antonio ei vastannut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Silloin Regina tunsi, miten jotakin rajusti murtui hänen sisimmässään:
+ylpeys meni menojaan.
+
+Hän oletti, että Antonio aavisti, millainen surun ja katumuksen
+sekainen, ristiriitainen taistelu riehui hänen rinnassaan ja että hänen
+intonsa rangaista vaimoaan jo meni yli kohtuuden rajojen.
+
+— Hän pitelee minua pahoin. Mutta saamme nähdä, kumpi on vahvempi.
+
+ »Antonio», näin Regina kirjoitti, »olen jo ollut täällä kaksi viikkoa,
+ olen odottanut ja kärsinyt. En käsitä vaikenemistasi. Sillä jollet
+ ole ymmärtänyt sinulle Roomassa jättämääni kirjettä, se merkitsee,
+ ettet ole antanut minulle anteeksi, jossa tapauksessa kai olisit
+ kirjoittanut — joka kieltäytyy antamasta anteeksi, ei malta olla
+ ilmaisematta sitä. Jos taas olet ymmärtänyt ja antanut minulle
+ anteeksi, tai oikeammin hyväksynyt kirjeeni sisällyksen, sinun olisi
+ siinäkin tapauksessa pitänyt kirjoittaa. En saata myöskään olettaa,
+ että olisit sairas, sillä jos niin olisi asian laita, joku omaisistasi
+ olisi ilmoittanut siitä minulle. Menettelysi on perin outoa ja loukkaa
+ jo minua enemmän kuin surettaa. Olenko minä lapsi? Luulisi melkein,
+ että sinulla on sellainen käsitys päättäen rankaisutavastasi. Tekoni
+ on ehkä ollut oikku, mutta huomaa, ei silti lapsellinen oikku! Se
+ on sellainen oikku, joka liian ankarasti rangaistuna saattaa käydä
+ tuhoisaksi. Älä liioin luule, Antonio, että vaitiolosi pakottaisi
+ minut palaamaan takaisin luoksesi kuin kuritettu koira. Jos niin
+ luulet, ja jos olet huomannut intohimoisen kiintymykseni sinuun ja
+ kuitenkin arvelet voivasi kohdella minua näin, erehdyt suuresti.
+
+ »En koskaan palaa luoksesi, ellet itse kehoita minua siihen; ja
+ tapahtuuko palaamiseni heti vai vasta tuonnempana, se meidän tulee
+ yhdessä ratkaista. Kirjoita siis, tai tule itse. Jollet viikon
+ kuluessa kirjoita minulle, et enää saa minulta kirjettä... et yleensä
+ ollenkaan, jollet sinä kirjoita ensin. Mutta on epätietoista, onko
+ vastaukseni silloin samanlainen, kuin _millainen se nyt voisi
+ olla_. Loppujen lopuksikin olemme mies ja vaimo, emmekä ole kaksi
+ rakastavaa, joiden on sallittu leikitellä intohimolla, joka ei
+ ole sen voimakkaampi kuin että se kenties raukeaa ja jää heille
+ pelkäksi muistoksi. Meitä yhdistävät vakavammat, syvemmät ja ehkä
+ järkyttävämmät siteet kuin tavallinen intohimo. Olettakaamme, että
+ minä olen ollut ajattelematon ja romanttinen, mutta se ei oikeuta
+ sinua olemaan samanlainen. Ja vaikka sinä haluaisitkin olla sellainen,
+ minä en enää halua. Sentähden kirjoitan sinulle tämän kirjeen ja
+ odotan. Toistan vielä: kirjoita tai tule. Päätämme sitten yhdessä. Ja
+ nyt riippuu sinusta itsestäsi, onko syy yksinomaan minun vai sinun,
+ tai vähän kummankin. Minä odotan.
+
+                                                       Regina».
+
+Kahden päivän kuluttua Antonio sähkötti vastauksensa:
+
+»Lähden matkalle huomisaamuna. Tule minua vastaan Casalmaggioreen.
+Terveisiä ja suudelmia».
+
+Terveisiä ja suudelmia! Hän antoi siis anteeksi, unohti, aikoi tulla.
+Reginasta tuntui, kuin hän olisi herännyt synkästä unesta. Ja aina
+jälkeenpäin hän muisti sen suloisen, ehkä hieman surunvoittoisen
+mielihyvän tunteen, jota hän koki tuona päivänä. Näytti siltä kuin
+hän, Regina, olisi suoriutunut voittajana sisäisessä taistelussa,
+sillä olihan hän tosin kutsunut Antoniota, mutta oli silti
+säilyttänyt itsenäisyyden varjon. Antonio näytti tosin voitetulta,
+mutta tosiasiassa hän, Regina, oli voitettu. Kuitenkin hän tuolla
+näennäisellä voitolla luuli päässeensä tietoiseksi salaisista
+voimistaan ja huomanneensa ne niin runsaiksi, että saattoi tästälähin
+varmasti liikkua keskellä kaikkia elämän salakareja.
+
+— Elämä kuuluu voimakkaille, hän ajatteli, —ja kenties minunkin
+onnistuu saada osalleni hitunen sen onnea. Olenhan nyt aivan toinen
+kuin ennen.
+
+— Ainakin tunnen itseni toiseksi, hän ajatteli kulkiessaan
+rantapenkereellä yksin kuin rakastunut neitonen. Sielumme on täynnä
+ristiriitaisuuksia ja epäjohdonmukaisuutta! Eiköhän joku ole sanonut,
+että ihmisen syvin luonteenominaisuus on juuri ristiriitaisuus.
+Kieltämättä monet onnettomuuksistamme johtuvat pikkuseikoista ja
+ylpeydestä, joka estää meitä vastustamasta pyyteitämme niinkuin meidän
+tulisi ja niinkuin tahtoisimmekin tehdä.
+
+— Merkillistä on sentään, hän jatkoi järkeilemistään oudoksuen omaa
+itseään; kuukausi, pari viikkoa sitten olin toinen! Miksi, miten tämä
+muutos on tapahtunut? Nyt olen valmis tuntematta mielipahaa jättämään
+maailman, joka niin suuresti veti minua puoleensa. Nyt olen valmis
+seuraamaan miestäni ja elämään hänen rinnallaan yksitoikkoista ja
+vaatimatonta elämää, jota vielä hiljan vihasin, mutta joka ei enää
+peloita minua. Onko rakkaus Antonioon vaikuttanut tämän? Epäilemättä;
+mutta myöskin _jokin muu seikka_, jonka perille en voi päästä. Enkä
+välitäkään. En enää tahdo kiusata itseäni. Tahdon vain päästä varmaan
+vakaumukseen, että onni piilee rakkaudessa, kodin rauhassa, itse
+elämässä eikä sen kehyksessä. Mutta ihmettelen sittenkin, kuinka olen
+muuttunut. Kun lukee, miten romaaneissa kuvataan salaperäisiä, nopeita
+mielialanmuutoksia, niitä pitää epätodennäköisinä. Ja silti ne ovat
+tosia. Millainen eriskummainen olio sielumme onkaan! Mutta riittäköön
+jo; on turha aprikoida sen enempää. _Hän_ tulee, muusta ei ole väliä.
+
+Regina kulki edelleen eritellen iloaan ja samalla nauttien siitä. Sydän
+täynnä Antonion silmiä, suuta, käsiä. Hänen omansa! Hänen omansa tuo
+nuori, rakastava mies sieluineen, ruumiineen. Kuinka hän ei aikaisemmin
+ollut tajunnut tätä suurta, tätä ainutlaatuista onnea?
+
+Reginan astellessa yhä eteenpäin aurinko laski. Vaikka jo oltiin
+heinäkuun puolivälissä, kasvullisuus oli vielä tuoreen rehevää. Silloin
+tällöin verhosi pilvi auringon.
+
+Valkoisella, ruohon ja apilan reunustamalla rantatiellä vierivät
+vankkurit. Vaaleatukkainen ajomies lauloi iloisena kuin lapsi,
+pyörät tupruttivat ilmaan tomupilviä, jotka näyttivät hehkuvan
+ruskovalaistuksessa.
+
+Iso joki ilmestyi näkyviin rauhallisen näköpiirin ääriltä ja häipyi
+vastakkaiselle taivaanrannalle. Se virtasi tyynenä, kirkkaana
+ja juhlallisena, ja sekin näytti onnelliselta kaikkivaltiaan
+voimansa tietoisuudessa. Sen rauhaisa olemus ilahdutti sen suurta
+rakastajatarta, ääretöntä laaksoa. Ja tämän rajattomalta näyttävän
+laakson rauha, taivaanrannan pehmeät viivat, maisemien, metsien,
+rantojen sulo, luonnon suurenmoinen sopusointu sai Reginan ajattelemaan
+joeksi muuttunutta jumalolentoa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi
+muuttunut lapseksi jälleen. Kaikki hänen sisimmässään ja ympärillään
+oli kaunista, puhdasta, runollista. Synti ja suru olivat paenneet
+vesivirtojen vieminä kauas taivaanrannan taa.
+
+Lännen taivas oli somistautunut sametinpehmeään vaaleaan punaan.
+Sieltä Po-joki saapui punaisena ja loistavana, rannat vihertävinä ja
+punasinervinä. Metsät kohosivat tummina väririkkaudesta, ruohosta uhosi
+miellyttävä tuoksu.
+
+Kaikki oli kaunista, liian kaunista. Se teki Reginan melkein
+surumieliseksi. Hän pysähtyi rannalle katselemaan venettä, joka
+oli ahtautunut täyteen Cicognarasta tulevaa väkeä. Hän ajatteli,
+eikö kaikkeen tähän lumoavaan rauhaan kätkeytynyt jotakin salaista
+vilppiä, eikö se ollut kuin hennon viidakon peittämät saaret, joita
+joki rakkaasti syleili, samalla tietäen, että se ensi tulvan aikana
+hukuttaisi ne aaltoihinsa. Rannalta ne näyttivät lumotuilta saarilta,
+mutta jos laski niille jalkansa, upposi syvälle liejuun.
+
+Lähellä rantaa, johon Regina oli pysähtynyt, kellui vedenpinnalla kolme
+ajan ja veden tummentamaa puusta tehtyä myllyä. Yksi niistä oli usein
+herättänyt Reginan huomiota. Sen ulkoseinää koristivat korkeaviivaiset
+kuvat. Ne olivat kömpelöitä punaisia ja sinisiä töherryksiä: neitsyt
+Maria, pyhä Jaakobi, pensas, vene. Vihertävän ja hopean hohtava vesi
+solisi myllyn ympärillä, ryöpyten vaahdossa vasten sen ratasta.
+Valkoisia säkkejä täyteen sälytettyjä veneitä kulki edestakaisin.
+Myllynsillalla näkyi tämäntästä myllärin valkoinen vartalo ja nuoren
+naisen hahmo.
+
+Regina oli usein nähnyt nuo kaksi ihmistä. Mylläri oli vanhanpuoleinen,
+mutta silti suoraryhtinen mies, jolla oli parrattomat, luisevat,
+harmahtavaihoiset kasvot ja vihreät, ilkeästi tirkistelevät silmät.
+Hänen vieressään silmät puoliummessa seisova nainen oli pitkä ja
+jäntevä ja sangen sievä huolimatta liiaksi punoittavista kasvoistaan ja
+räikeän punaisesta pörrötukastaan.
+
+— Hän on varmaankin myllärin tytär, Regina oli ajatellut. Hän on
+luultavasti myllärin rengin rakastajatar, ja hänen elämänsä on
+kaiketikin yksinkertaista, mutta onnellista.
+
+Sitten hän oli kuullut, että tuo nainen olikin myllärin vaimo ja että
+mylläri oli mustasukkainen juoppo, joka aina piti vaimoaan myllyyn
+teljettynä. Ja Reginan mielikuvitus loihti hänen eteensä synkän
+murhenäytelmän, tapahtumapaikkana tuo asuntopahanen, joka oli kuin
+mikäkin esihistoriallinen paalurakennus, ja jonka rattaan lakkaamaton
+jyske tuntui kertovan inhimillisen kärsimyksen ainaista tarua.
+Henkilöt olivat vanhus, tuo mustasukkainen inhoittava juoppolalli, ja
+nuori nainen, hehkuva kuin hänen tukkansakin, joka hautoi mielessään
+kapinallisia ja rikollisia aikeita.
+
+Kovassa lastissa oleva vene liukui ohi aivan läheltä rantaa. Regina
+tunsi siinä olijoista muutamia tuttavikseen, ja nämä pyysivät häntä
+lähtemään mukaan myllyyn syömään vehnäpyöryköitä. Regina noudatti
+kutsua.
+
+Vesi kuvasteli lännen ruskoa, suuria kultapilviä, ylösalaisin
+seisovia puita. Lumottu maisema näytti vajonneen jokeen. Regina istui
+veneessä ihaillen veden heijastamaa kuvaa, äänetönnä ja kuunnellen
+huviretkeilijöiden lörpötystä. Puhuttiin kummituksista. Rikas
+viljakauppias, vanha Joachim, jolla oli punasinervät kasvot ja pyöreät,
+siniset silmät, oli kerran yöllä ajaa köröttäessään rantaäyräällä
+nähnyt valkoisen koiran hiipivän esiin pensaan juurelta ja seuraavan
+häntä hiljaa, itsepintaisesti.
+
+Se ei suinkaan ollut mikään oikea valkoinen koira. Se oli kummitus.
+
+Lautturi, Petrin, oli kerran kuutamoyönä nähnyt joelta rantapenkerellä
+lentää lepattavan eriskummallisen loistavan eläimen.
+
+— Se oli luultavasti polkupyöräilijä, vanha Joachim huomautti koputtaen
+piippuaan pivoonsa.
+
+— Kenties. Ja koira oli tietysti koira!
+
+Tällävälin vene oli saapunut myllyn laiturin kupeeseen.
+
+Mylläri ilmestyi hymyilevänä sillalle ja ojensi kättä Reginalle.
+
+— Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille, Regina rouva! Tunnen teidät
+varsin hyvin, ja tässä on vaimoni, joka niinikään hyvin tuntee teidät.
+
+Punakka nainen vetäytyi arasti syrjään säikähtyneen näköisenä.
+
+— Mitä kuuluu? Regina kysyi katsellen häntä uteliaasti.
+
+Hän huomasi, ettei mylläri ollutkaan niin vanha eikä hänen vaimonsa
+niin nuori kuin miltä kaukaa oli näyttänyt. Mylly oli sisältä
+erittäin siisti. Lujasti naulatun jykevistä laudoista tehdyn vuoteen
+jalkapuolella olevassa liedessä paloi tuli. Kaapissa oli karkeatekoisia
+keittiöastioita, jotka näyttivät olevan peräisin villikansojen
+saarilta. Myllyn koneisto oli vielä alkuperäisempi: kaksi isoa,
+harmaata kiveä, jotka myllynratas pani liikkeelle, pyöri päälletysten,
+ja niiden välistä jauhot valuivat hitaana virtana säkkiin. Ja ratas
+pyöri pyörimistään solisevan veden työntäessä ja pieksäessä sitä. Ratas
+ja vesi näyttivät piloillaan painiskelevan, mutta tosiasiassa niiden
+leikki oli julmaa ja säälimätöntä.
+
+Vanha Joachim tarttui vaimoansa hartioihin ja sanoi pudistaen häntä:
+
+— Laita joutuin vehnäpyörykät, ja leivokin ne yhtä isoiksi kuin sormesi.
+
+Vaimo nauroi typerästi katsellen sormiaan, jotka todella olivat
+mahdottoman pitkät ja paksut, ja kävi oitis käsiksi työhön, otti
+jauhoja, sekoitti niihin joen vettä ja alkoi alustaa taikinaa.
+
+Regina huomasi, että myllärin vaimo ujosteli häntä. Hän lähti ulos
+myllysillalle, istuutui jauhosäkille ja vaipui katselemaan ihanaa
+auringonlaskua. Aurinko hipoi jo joenpintaa, luoden siihen leveän
+kultaisen sillan, mutta lähempänä myllyä vesi alkoi menettää värejään
+ja idässä se jo vaaleni helmenharmaaksi. Regina näki joen pyörteiden
+soluvan kirkkaina kuin suunnattoman suuret helmisimpukat. Läheisen
+myllyn ratas pärskytti ilmaan vesipisaroita metallinhohtoiseksi
+viuhkaksi, joka sataessaan joen pintaan takaisin heijasteli
+sateenkaaren värejä. Mylläri lähestyi nuorta rouvaa ja kumartui hänen
+puoleensa. Hän kulki avojaloin ja paidanhihat oli kääritty ylös.
+Veitikkamainen hymy pilkisti hänen vihreistä silmistään.
+
+— Sallitteko minun sanoa pari sanaa? hän mutisi kunnioittavasti.
+
+— Olkaa hyvä vain.
+
+Mies kertoi useita mielenkiintoisia seikkoja: hänellä oli vielä
+jäljellä kaikki hampaat, hänen vuotuiset tulonsa nousivat sataan
+liiraan; myllynratas pysäytettiin nuoralla, hänen vaimonsa oli ujo
+ja hiljainen ihminen ja pysytteli aina miehensä kintereillä. Regina
+kuunteli hiukan nyrpeänä, kun koko hänen »murhenäytelmänsä» olikin
+pelkkä hänen oman mielikuvituksensa luoma.
+
+— Nähkääs, mylläri sanoi lakkaamatta raapien käsivarsiaan ja kynsien
+toista jalkaansa toisen kynsillä — minä kernaasti soisin, että vaimoni
+lähtisi täältä joksikin aikaa, pariksi viikoksi, kuukaudeksi...
+
+— Minkätähden? — Regina kysyi viattomasti.
+
+— Voi, Regina rouva... mies jatkoi hiukan hämillään ja kihnuttaen
+jalkaansa kahta hurjemmin. Eihän teilläkään ole lapsia. Mutta teille
+kyllä tulee niitä, saattepa nähdä. Katsokaas, kun olette kuukauden
+päivät ollut erossa miehestänne... Mutta tulkaa nyt mukaan, niin näytän
+teille, miten myllynratas saadaan pysähtymään, hän sitten virkkoi,
+älyten ottaneensa itselleen liian suuren vapauden.
+
+Regina seurasi häntä. Mies vetäisi nuorasta, ja ratas pysähtyi. Hän
+pyysi vierasta tunnustelemaan jauhoja, myllynkiven ja säkkiä. Ja kesken
+rattaan pysähtymistä seuranneen hiljaisuuden hän aivan aiheettomasti
+alkoi nauraa.
+
+Jauhopölyä liiteli sakeanaan kaikkialla. Myllärin punakka vaimo
+valmisteli pyöryköitä yhä suuresti ujostellen Reginaa. Muut
+huviretken osanottajat kohosivat tummina varjokuvina myllynsillan
+kullanhohteisesta taustasta.
+
+Mylläri katseli Reginaa, joka niinikään, tietämättä miksi, hetken
+kuluttua purskahti nauruun.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Petrin _il Gliglon_ ikäloput rattaat, jotka päivä päivältä kävivät
+hontelommiksi, vierivät taas rantaäyrään tiellä. Yö oli pimeä, lämmin
+ja kostea.
+
+Puheltuaan jokapäiväisistä asioista Antonio ja Regina vaikenivat, kuin
+tasangon ja yön hiljaisuuden lumoissa.
+
+He pysyttelivät ääneti. Mutta Regina ajatteli itsekseen:
+
+— Antonio on muuttunut! Tällä kertaa en erehdy: hän on muuttunut.
+Heti astuttuaan junasta hän syleili minua rajusti. Näytti siltä kuin
+hän olisi pelännyt, ettei hän enää saisi nähdä minua. Mutta sitten
+hänen olemuksensa muuttui. Hänen silmissään on jotakin synkkää ja
+epäluuloista. Eikö hän enää luota minuun? Jotakin erottavaa on
+välillämme. Mutta onhan se luonnollista. Huomenna se kaikki on ohi.
+Kuitenkin...
+
+Hänen sydämensä tykytti liian nopeaan. Äkkiä hän tarttui Antonion
+käteen, ja huomatessaan sen kylmäksi ja raukeaksi, hän taas tunsi
+salaperäistä pelkoa.
+
+— Mikä hänen on? Eikö hän ole antanut minulle anteeksi? Regina ajatteli.
+
+— Tunnustelehan, hän sanoi painaen miehensä käden sydäntään vasten.
+
+Käsi elostui heti.
+
+— Onko sinulla vielä kipua rinnassa? hän äkkiä kysyi muistellen Reginan
+sydämentykintää.
+
+— Ei toki! Se sykkii ilosta, Regina vastasi alkaen taas puhella:
+
+— Kuule, eilen kävin myllyssä, jonka ulkoseinässä on kuviot. Söin
+siellä nisupyöryköitä. Siellä oli niin hauskaa. Ja auringonlasku oli
+ihmeellinen. Mukava otus, tuo mylläri!...
+
+Regina kertoi, mitä mylläri oli ennustanut. Sitten hän sanoi käyneensä
+tervehtimässä opettajan perhettä.
+
+— Siinä on myös etevä otus. Hän on hiukan hassahtava. Hän aikoo
+lähettää lapsensa Roomaan, tytön opiskelemaan, jotta tämä pääsisi
+kuuluisaksi, ja pojan hakemaan tointa. Hän sanoo näin...
+
+Regina matki opettajan ääntä ja puheita.
+
+Antonio nauroi. Mutta hänen naurunsa oli kylmää ja ivallista ja tuntui
+tulevan jostakin kaukaa.
+
+— Mikähän häntä oikeastaan vaivaa? Regina ajatteli, tuntien äkkiä
+käyvänsä murheelliseksi. Tuntui siltä kuin tuo Antonion pilkallinen
+nauru, joka hänelle oli outoa, olisi ivannut häntä, Reginaa.
+Kuvittelua! Turhaa luuloa!
+
+— Kunhan olemme kahdenkesken, tartun häntä olkapäistä, ravistelen häntä
+vähän ja huudan: 'Sano, mikä sinua vaivaa? Etkö siis anna minulle
+anteeksi? Emme enää tee uusia tyhmyyksiä. Entisiä on jo tarpeeksi.'
+
+He olivat yhä vaiti. Pienet kyytirattaat vierivät eteenpäin kosteassa,
+leudossa yössä, joka oli tulvillaan kasveista kohoavia kirpeitä
+tuoksuja. Nuoret rantapensaat näyttivät nokimustilta, pimeääkin
+mustemmilta. Kaikki oli hiljaista, kaikki tuoksui. Itse kuumentuneesta
+maakamarasta, kosteasta hiedasta ja kastehelmissä kimmeltävistä
+poluista uhosi kiihoittavaa lemua, äänetön, hekumallinen henkäys.
+Tuntui siltä, kuin joka pensaan takana olisi valvonut nainen
+odottamassa lemmittyään ja kuin tuon naisen kaiho ja ilo olisi
+täyttänyt lämpöisen, pehmeän yön.
+
+— Huomenna on uusikuu, virkkoi Regina, joka ei voinut istua ääneti,
+niin että saamme hiukan haaveilla sen valossa. Kun tulin tänne, oli
+kaunis kuutamo. Muistathan, Petrin?
+
+— Kyytimies ei vastannut.
+
+— Hän nukkuu! Yks'kaks suistumme päistikkaa ojaan, Antonio murahti
+kuivasti.
+
+— Emme toki. Hevonen tuntee tien, Regina rauhoitteli. Ja varmana siitä,
+ettei Petrin kuullut, hän sanoi ääni hellänä: Kuinka alakuloinen
+olinkaan sinä iltana!
+
+— Miten niin? Antonio kysyi aivan kuin ei enää olisi muistanut mitään
+siitä, mitä oli tapahtunut.
+
+Regina kääntyi häneen päin hämmästyneenä ja vavisten. Tämä oli jo
+liikaa.
+
+— Antonio! hän mutisi huohottaen hengästyneenä ja kietoen käsivartensa
+hänen kaulaansa, miksi olet tuollainen? Mikä sinun on?
+
+— Ja sitä vielä kysyt, Antonio mutisi kääntämättä päätään. Hänen
+äänensä oli hiljainen, melkein vain henkäys, josta Regina kuitenkin
+aavisti vihan kaunaa ja myrskyä.
+
+— Et siis voi antaa minulle anteeksi? Regina vetäytyi kauemmas
+miehestään. Mutta Antonio oli taas kääntynyt häneen päin, painoi
+häntä jälleen poveaan vasten ja suuteli häntä sellaisen rajun tunteen
+puuskauksessa, joka Reginasta tuntui pikemmin epätoivolta kuin
+intohimolta.
+
+Sinä hetkenä Adamon ääni kajahti rantapenkereitä:
+
+— Antoniooo! Reginaaa!
+
+Petrinin leveä selkä horjahti vasemmalle ja ruoska viuhahti.
+
+— Senkin pojanvekara! kyytimies manaili unisena itsekseen. Oikein se
+pelästytti pahanpäiväiseksi.
+
+Antonio ja Regina luisuivat kumpikin taholleen, ja Regina punastui
+pimeässä kuin rakastunut tyttö. Hänen sydämensä sykki ankarasti, mutta
+hänen iloonsa oli sekaantunut surun väreitä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illallisen jälkeen lähtivät kaikki paitsi Caterina rouva kävelemään
+rantapenkerelle samoin kuin Reginan saapumisiltanakin. Toscana ja
+veljet alkoivat tapansa mukaan juoksennella ja hullutella jättäen
+Reginan ja Antonion kahden tulemaan perästä.
+
+— Niin, Regina sanoi puheen aluksi, äiti on oikeassa. Näytät sairaalta.
+Onko sinussa ollut kuumetta?
+
+Antonio ei vastannut heti. Hän mietti ja näytti hakevan sopivaa
+keskustelun lähtökohtaa, löytämättä sitä kuitenkaan.
+
+— Äitisikin näyttää siltä, kuin hän olisi ollut sairas, hän lopulta
+virkkoi. Varmaankin menettelysi pahoitti häntä suuresti?
+
+— Minunko menettelyni? Enhän koskaan puhunut hänelle halaistua sanaa
+koko asiasta.
+
+— Etkö todellakaan?
+
+— Et näy uskovan minua! Ehkä et liioin usko, että minä puolustaakseni
+vaikenemistasi sanoin sinun olevan sairas.
+
+— Todellakin! Antonio toisti epäillen.
+
+— Ja minä kun uskoin, että äitisi oli neuvonut sinua olemaan...
+lempeämpi.
+
+— Lempeämpi? Mitä tarkoitat? Regina kysyi kylmästi.
+
+Nyt ilmeisesti Antonion vuoro oli ruveta pelkäämään — pelkäämään
+erehtyneensä olettaessaan Reginan katuneen ja olevan valmis
+seuraamaan häntä, sillä lopultakin hän vilkastui ja löysi sopivan
+keskustelunaiheen.
+
+Selitysten hetki oli vihdoinkin koittanut.
+
+Reginalle se oli erittäin tervetullut. Mutta hänellä oli niin omituinen
+tunne, tai oikeammin, hän huomasi, ettei hän tuntenut sellaista
+mielenliikutusta, iloa eikä hellyyttä, jota oli odottanut tältä
+hetkeltä. Sensijaan hän kärsi. Hän vaistosi, että Antonio oli antanut
+hänelle anteeksi, että hän oli kärsinyt ja oli tullut, maksoi mitä
+maksoi, viemään hänet takaisin mukaansa, että miehensä rakasti häntä
+entistään enemmän, todella intohimoisesti ja oli kiintynyt häneen koko
+sydämensä ja vaistojensa voimalla. Silti Regina ei ollut tyytyväinen.
+Oli _jotakin_ erottamassa heitä toisistaan enemmän kuin ennen.
+
+He kävelivät hetken vaieten, käsikoukussa, sormet sormien lomassa.
+
+Regina, joka oli heistä tarkkanäköisempi, aavisti jotakin. Aikaisemmin
+hänen sielunsa oli etääntynyt Antoniosta, ja heitä erotti kokonainen
+pikkuseikkojen, turhamaisuuden ja kunnianhimoisten pyyteiden maailma.
+Nyt sitävastoin Antonion sielukin vetäytyi salaisen voiman pakosta
+kauemma hänestä.
+
+— Hän rakastaa minua ja on antanut minulle anteeksi, mutta epäilee ja
+kaihtaa minua, Regina ajatteli koettaen ratkaista ongelmaa.
+
+— Regina, Antonio aloitti. Mitä aiot tehdä?
+
+— Johan sen tiedät!
+
+— En tiedä mitään... en ainakaan ole siitä täysin selvillä. Viime
+kirjeesi oli vielä rumempi ja häijympi kuin ensimmäinen. En tahdo
+soimata sinua... sehän olisi, niinkuin itse olet sanonut, aivan turhaa.
+Mutta toinen mies olisi minun sijassani... No niin, olet moneen kertaan
+huomauttanut, etten ollenkaan ymmärrä sinua, ja nyt pyydän, ainakin
+osoittaakseni hyvää tahtoani, että täysin selvität kantasi...
+
+— Johan kirjoitin sinulle kaikesta, Regina sanoi hiukan julkeasti,
+mutta samalla alistuvasti. Kaikki riippuu sinusta.
+
+— Siis: sanalla sanoen, niinkuin opettajat sanovat, tahdot palata
+Roomaan?
+
+— Tahdon.
+
+— Hyvä. Toistan vielä, että teen parhaani unohtaakseni, mitä on
+tapahtunut. Mutta sano minulle, miksi olet niin pian muuttanut
+mielipiteesi? Sanon _mielipiteesi_, enkä oikkusi, sillä asia tuntui
+minusta liian vakavalta ja olikin epäilemättä sellainen.
+
+— Voimmeko aina selittää _mielipiteitämme_ ja oikkujamme? Etkö sinä ole
+vielä koskaan elämässäsi toiminut ristiriitaisesti? Tänään ajattelemina
+toisella, huomenna toisella tavalla. Olemmeko me ihmiset oman itsemme
+herroja? Hetki sitten sanoit. 'Jos olisin ollut toisenlainen mies...'
+Käsitän, mitä tahdoit sanoa. Olisit pidellyt minua pahoin, olisit
+solvaissut minua. Sensijaan pidät minusta yhtä paljon, ehkä enemmän
+kuin ennen. Voitko kenties selittää, miksi pidät minusta enemmän kuin
+ennen, sensijaan että vihaisit minua ikävän kepposeni vuoksi?
+
+Regina puhui ilman erityistä vakaumusta, ehkä vain vaikuttaakseen
+Antonion mielialaan. Ja hänestä tuntui kuin se olisi onnistunut.
+Antonio kävi miettiväksi, ikäänkuin hän olisi itsekseen toistanut
+mielessään hänen kysymystään.
+
+— Niin, Antonio sanoi heikosti hymyillen, olet oikeassa... kenties.
+
+— Ei enää puhuta siitä. Se oli oikku, nuoruuden erehdys, Regina jatkoi
+matkien opettajan ääntä. Vedetään verho menneisyyden ylle.
+
+Mutta kuinka voisi olla siitä puhumatta?
+
+— Ymmärrätkö edes, miten syvästi olet loukannut minua? Antonio intti.
+Annoit minulle kovan iskun, ja lisäksi salakähmäisesti.
+
+— Kuka ei joskus hairahtuisi? Ajattele toisia naisia, lukemattomia
+muita naisia, jotka todella pettävät miestään.
+
+— Kieltämättä, Antonio sanoi yhä vilkastuen, ja myös aviomiehiä, jotka
+pettävät vaimoaan! Enimmäkseen huono aviomies kasvattaa vaimonsa
+huonoksi, mutta minä luullakseni en ole koskaan antanut sinulle aihetta
+tyytymättömyyteen. Tiesit hyvin, etten ollut mikään ylhäinen herra,
+enkä liioin luvannut sinulle mitään, mitä en voinut sinulle antaa.
+Molemminpuolinen kärsivällisyys ja luottamus oli tarpeen. Miehen,
+perheen taloudellinen asema saattaa milloin tahansa parantua. Rikkaaksi
+en tosin koskaan tule, mutta asemani paranee varmaankin.
+
+— Lopeta jo! Regina pyysi. Sano kuitenkin, etkö ajatellut, että oikkuni
+haihtuisi yhtä pian kuin oli tullutkin?
+
+— Entä sinä? Ajattelitko niin kirjoittaessasi tuon kirjeen? Mikä
+tosissa tehdään, se myös käsitetään todeksi, rakas! Mutta riittäköön
+nyt jo tämä puhe, pyyhitään pois menneisyys, niinkuin opettajan on
+tapana sanoa. Muutoin... minulla on jotakin sinulle kerrottavaa. Ehkä
+kirjeestäsi on meille ollut hyötyäkin. Käsitin heti, että osaksi
+olit oikeassa. Kaikki asettavat olonsa niin mukavaksi kuin suinkin.
+Jokainen pyrkii edulliseen asemaan ja työntää toisen syrjään. »Mene
+tiehesi, minä otan paikkasi!» 'Maltahan', tuumin itsekseni, 'ehkä
+minullekin voisi sellainen onnistua.' Silloin aloin juonitella.
+Sain Arduinan liikkeelle, panin hänet juoksemaan koko päivän,
+lähetin hänet senaattorin, ruhtinattaren, hänen sanomalehti- ja
+kansanedustajaystäviensä luo...
+
+— Ethän kai sentään sanonut hänelle...? Regina keskeytti.
+
+— Sanoin hänelle vain näin: »Minun täytyy saada paikka jossakin
+toisessa ministeriössä; ala laputtaa! Minä puolestani hankin sinulle
+sitten virkatovereistani kuusi uutta lehtesi tilaajaa». Arduina
+naurahti ja lähti liikkeelle. Sain muitakin jalkoja »liikekannalle».
+Mutta kaikki oli turhaa. Kaikki paikat oli täytetty. Arduina keksi
+sitten tuuman. Ehkä muistat, että ruhtinatar eräänä iltana kutsui
+minut luokseen antamaan tietoja pörssiasioista? Älysin oitis, että
+ruhtinatar oli ruvennut epäilemään herra R:ää, joka on jo useita
+vuosia keinotellut hänen laskuunsa pörssissä. Silloin Arduina — joka
+tosiasiassa ei ole niin tyhmä kuin luullaan — oivalsi, että minun oli
+välttämättä saatava taloudellinen asemamme paranemaan. Mitä hän siis
+teki? Hän uteli tietoja Mariannalta ja sai selville, että ruhtinatar
+todella epäili herra R:n rehellisyyttä ja halusi henkilöä, joka pitäisi
+tuota herrasmiestä silmällä. »Miksi et koeta pyrkiä ruhtinattaren
+_luottamusmieheksi?»_ Arduina kysyi. Silloin menin itse ruhtinattaren
+luo ja tarjouduin hänen palvelukseensa. Hänen oli määrä matkustaa 12
+p:nä, ja minä kävin hänen puheillaan 5:ntenä. Sanoin hänelle aivan
+suoraan, ettei moisen valvojan toimi mielestäni ollut hieno eikä
+hauska homma, mutta että suostuin ottamaan sen taloudellisten syiden
+pakosta. Ruhtinatar huomautti, että mikäli tässä yleensä oli kysymys
+epähienoudesta se tuli yksinomaan herra R:n taholta, ja _madame_
+sanoi olevansa minulle erittäin kiitollinen, jos minun onnistuisi
+tehdä jotakin hänen hyväkseen tässä asiassa. Tämä tapahtui 5 päivänä.
+Yhdeksäntenä olin saanut sitovat todistukset siitä, että herra R.
+todellakin keinotteli ruhtinattaren rahoilla paremminkin omaansa kuin
+niiden omistajattaren laskuun.
+
+— Miten menettelit siinä? kysyi Regina, joka oli kuunnellut Antonion
+kertomusta tuntien omituista vastenmielisyyttä.
+
+— Selitän sen sinulle... Sinun täytyy ottaa huomioon, ettei
+ruhtinattarella ole, niin monen miljoonan omistaja kuin hän onkin,
+hajuakaan pankkiasioista, pörssistä, tileistä ja sensemmoisista.
+Näin ollen hänen on tietysti pakko uskoa koko raha-asioittensa
+hoito luotettavien henkilöiden käsiin, tai pikemminkin sellaisille
+henkilöille, joihin hän ehdottomasti luottaa, ja hänen täytyy
+niinikään hyväksyä kaikki heidän ehdotuksensa ja toiminnan tulokset
+semmoisinaan voimatta tarkistaa niitä millään tavoin. Herra R. on
+jo useita vuosia ollut ruhtinattaren palveluksessa, ja varmaankin
+hän alkuvuosina oli tunnollinen hommissaan ja kirjanpidossaan. Mutta
+kun hän sittemmin huomasi, että ruhtinatar sokeasti hyväksyi kaikki
+hänen tilinpäätöksensä, hän luultavasti tuli ajatelleeksi, että hän
+voisi käyttää tätä _madamen_ herkkäuskoisuutta hyödykseen. Marianna
+oli kuitenkin jo jonkin aikaa pannut merkille, että herra R:n
+liiketoiminnasta kertyvät tulot vähenivät päivä päivältä. Tämän herra
+R. kuitenkin osasi selittää johtuvan ulkomaiden pankkien vaikeasta
+asemasta, rahapulasta, rauenneista kauppasopimuksista ja sodasta. Mutta
+kun ruhtinattaren silmät olivat auenneet, hänessä heräsi epäluuloja,
+jolloin hän teki minulle ehdotuksensa. Pyysin ruhtinatarta heti
+lähettämään minulle niiden pörssitoimien tilit, jotka herra R. oli
+päivittäin antanut hänelle. Seuraavana päivänä ruhtinatar lähetti
+minulle tiliotteen, johon oli merkitty m.m. seuraavat erät: myöty 10000
+Saksanmarkan suuruinen vekseli kurssiin 123,20: — ja ostettu kahdeksan
+Acqua Marcian osaketta 1,465 liiraa kappale. Toimistossa tarkastin
+_Gazzetta Officialessa_ (Virallisessa Lehdessä) julkaistut pörssitiedot
+ja huomasin niiden eroavan tileihin otetuista. Mutta en tyytynyt
+vielä siihen, vaan käväisin aamiaislomalla kauppakamarissa, pyysin
+edellisen päivän pörssiluettelon ja saatoin todeta, että eroavaisuudet
+pitivät paikkansa. Berlinin vekselikurssi oli 123,37, ja Acqua Marcian
+osakkeiden hinta oli pörssissä merkitty 1,460: — kappaleelta. Laskin
+heti herra R:n pikku väärennyksellään ansainneen 57 liiraa. Silloin
+pyysin ruhtinattarelta herra R:n tilit kesäkuun lopusta lähtien. Ne
+löytyivät sanomalehtien ja kaikenlaisten joutavien paperien joukosta.
+Tutkimalla pörssimerkintöjä ja muita tietoja, jotka olin saanut tutulta
+vekselinvälittäjältä, saatoin näyttää toteen, että herra R. oli
+»liike»-toiminnallaan ansainnut omaan laskuunsa satoja liiroja.
+
+— Entä sitten?
+
+— Sittenkö? Ruhtinatar tietysti kiitti minua lämpimästi ja sanoi
+tekevänsä syyksi matkallelähtönsä erottaakseen herra R:n toimestaan.
+Palattuaan kotiin — siihen suuntaan _madame_ viittaili — hän aikoo
+uskoa pörssiasiansa minun hoidettavikseni. Toistaiseksi sain häneltä
+koko joukon tehtäviä. Minun täytyy taas ruveta lukemaan saksaa, jonka
+olen melkein tyystin unohtanut. Ruhtinattarella on paljon liikeasioita
+Saksassa.
+
+Vaistomaisesti Regina veti pois kätensä Antonion kädestä toistaen
+äskeisen kysymyksensä:
+
+— Entä sitten?
+
+— Mitä »sitten?»
+
+— Paljonko hän maksaa sinulle?
+
+— Sata liiraa kuussa, aluksi. Myöhemmin tietysti enemmän. Saat nähdä,
+että minusta vielä tulee hänelle »kaikki kaikessa». Mutta täytyy taas
+ruveta lukemaan saksaa.
+
+Antonio näytti paljon ajattelevan kielten, varsinkin saksan opiskelua,
+ja hän puhui siitä kauan. Mutta Regina ei enää kuunnellut.
+
+— Palataan kotiin! hän sanoi äkkiä. Olet varmaankin väsynyt matkasta.
+Toscana! Gigi! Tulkaa jo kotiin. — He tulevat kyllä perässä. Kuulehan,
+minä näin kerran niin omituista unta; toisena yönä tuloni jälkeen
+muistaakseni.
+
+Hän kertoi unensa kymmenestätuhannesta liirasta, Mariannasta ja
+palosotilaasta.
+
+— Unet ovat joskus sangen merkillisiä!
+
+Antonio ei vastannut.
+
+— Mutta miksi et, Regina kysyi hetken epäröityään, miksi et
+kirjoittanut, minulle?
+
+— Mitä minulla olisi ollut kirjoittamista? Olithan sinä jo ratkaissut
+asian omalla tavallasi. Minä tahdoin koettaa toista tapaa. Kirjeellinen
+keskustelu tuntui minusta hyödyttömältä. Lisäksi olin päättänyt tulla
+tänne.
+
+Regina ei kysellyt sen enempää, vaikka Antonion selitys ei tuntunut
+hänestä oikein tyydyttävältä.
+
+Antonio alkoi selitellä tulevaisuuden tuumiaan:
+
+— Ensi vuonna haen viranylennystä, ja kai saankin sen. Viimeistään ensi
+vuoden lokakuussa pääsen sihteeriksi. Siihen mennessä meillä on varmoja
+tuloja kolmesataakaksikymmentäviisi liiraa kuussa. Taloudellinen
+asemamme on siis jo hiukan parantunut. Olen jo tavannut henkilöitä,
+jotka ovat halukkaita vuokraamaan nykyisen pienen huoneistomme. Olen
+käynyt katsomassa uutta erinomaista asuntoa Via Balbon varrella —
+kahdeksankymmentä liiraa kuussa. Siinä on kolme kaunista huonetta kadun
+puolella. Yksi iso huone on pihaan päin, mutta se on hyvin valoisa ja
+päivänpaisteinen. Meillä voi siinä olla vaikka kaksi salia...
+
+Regina kuunteli, mutta hänen kokemansa tunne ei ollut iloa. Antonion
+uutiset eivät lainkaan ilahduttaneet häntä, ja tämän ääni kuulosti
+kokonaan muuttuneelta. Se oli käynyt yksitoikkoiseksi ja tuntui
+kuuluvan kuin jostakin kaukaa, eikä se ollut enää sama kuin Antonion
+entinen iloinen ja onnellinen ääni.
+
+Kaksi salia! Regina ymmärsi nyt hänen tarkoituksensa. Hän tahtoi
+antaa Reginalle sellaista, mitä tämä oli mielettömästi uneksinut ja
+vielä mielettömämmin halunnut. Hän tahtoi antaa vaimolleen ainakin
+ylhäisyyden, varallisuuden, hyvän toimeentulon harhakuvan. Ja hän teki
+tarjouksensa melkein nöyrästi. Näytti melkein siltä kuin Antonio olisi
+ollut syyllinen ja valmis mihin uhrauksiin tahansa, kunhan vain saisi
+toiselta anteeksiannon.
+
+Regina olisi mieluummin toivonut järkyttävää keskustelua ja ankaroita
+nuhteita, joita olisi seurannut anteeksianto; myrskyä, joka olisi
+puhdistanut heidän elämänsä taivaan entistään kirkkaammaksi.
+
+Hän huomasi myöskin, että Antonion rakkaus häneen oli sokeaa ja
+arkipäiväistä, mutta sydämensä syvimmässä hän tunsi alakuloista
+tyydytystä.
+
+He kävelivät yhä eteenpäin saapuen lopulta huvilaan siihen määrin
+kiintyneinä surkeaan keskusteluunsa, etteivät enää joutaneet
+kiinnittämään huomiota lämpöisen ja viehkeän yön salaperäiseen
+lumoukseen, eivät maisemaan, jonka halki väritön joki virtasi, tummaan
+taivaanrantaan, mistä metsän ääriviivat erottuivat liikkumattomina ja
+mustina kuin pronssinen korkokuva.
+
+Välistä vilahti äänettömänä ohi polkupyörän sinertävä lyhty,
+jonka edellä hoippui jättiläisperhosen varjo. Silloin tällöin
+väreili yksinäinen ääni keskellä hiljaisuutta ja nukkuvan luonnon
+liikkumattomuutta. Tummassa, sametinpehmeässä ja leudossa ilmassa
+leijui suloisen, hekumallisen unelman lumous. Mutta nuoret aviopuolisot
+eivät enää tunteneet sen lumouksen voimaa. Antonio oli täynnä hehkuvaa
+innostusta mitättömiin tulevaisuudentuumiinsa, ja Regina tunsi sääliä
+miestään kohtaan, jossa hänen oikkunsa oli aiheuttanut näin suuren ja
+surkean muutoksen.
+
+
+
+
+III
+
+
+He palasivat Roomaan elokuun puolivälissä ja vuokrasivat uuden
+huoneiston. Tämä asunto oli todella erinomainen, mutta toinen sali sai
+olla jonkin aikaa huonekaluja vailla.
+
+— Vuokrataan pois yksi huone! Regina ehdotti.
+
+Antonio suuttui.
+
+— Kas vain! nyt sinusta vuorostaan tulee poroporvari.
+
+— Niin, ihminen muuttuu! tämä vastasi äänessä hieman katkeruutta. Hän
+vanhenee, veltostuu ja mukautuu kaikkeen.
+
+Ja Regina mukautui todella, tietämättään miksi. Toisinaan hän tunsi
+sekä omassa itsessään että ympärillään siinä rauhallisessa elämässä,
+jonka Antonio ja hän taas olivat aloittaneet, samantapaista tyhjyyttä
+kuin oli uuden kodin tyhjässä huoneessa. Mutta kapinanhenki oli jo
+poissa.
+
+Päivällisen jälkeen mies ja vaimo lähtivät yhdessä kävelylle
+käsikoukussa; tuo hiljainen porvarispariskunta koetti unohtaa elämänsä
+ikävän poikkeamalla Aragno-kahvilaan, Piazza Colonnalle tai lehtokujiin
+suuren Asema-aukion lähettyville.
+
+Gambrinus- ja Morteo-kahviloiden edessä näytti pöydissä aina istuvan
+hyvin iloisia seurueita. Sähkölamppujen ja kuun valaisemissa
+lehtokujissa oli tungokseen saakka väkeä, ja kymmenittäin vieri vaunuja
+torin poikki, jossa raitiovaunujen kiskot välkkyivät kuin kapeat
+vesiojat.
+
+Po-joen varsilla vietettyjen pitkien hiljaisten ja yksinäisten
+päivien jälkeen Reginasta tuntui unennäöltä olla jälleen keskellä
+väkijoukkoa, johon sähkölamput loivat kylmää, häikäisevää valoaan.
+Ohikulkijat kurkistelivat ikkunoista kahviloihin uteliaina
+näkemään sisälläolijoita, joiden lukumäärän kuvastimet heijastivat
+moninkertaiseksi. Tämäntästä vilahti Morteo-kahvilan hieman
+tupakansavuisessa taustassa näkyviin käsiään huitova kahvilalaulajatar,
+jonka eläimellisen kirkuva ääni sekoittui viulujen valittavaan
+vinguntaan ja yleisön puheensorinaan. Sadat ivalliset kasvot, joissa
+kuitenkin kuvastui vaistomainen, raaka mielihyvä, tähystelivät
+laulajatarta.
+
+Regina tunsi, tietämättä miksi, omituista huvia katsellessaan tuota
+kahvilayleisöä, kelmeitä kasvoja, naisten vaaleita pukuja ja miesten
+ilmeitä heidän tuijottaessaan laulajattareen ja tuon surkuteltavan
+olennon paljaisiin käsivarsiin.
+
+Eräänä iltana Regina näki väkijoukossa vihreäpukuisen tytön, jonka
+tuuhea tukka valui punaisena nelikulmiona laihoille olkapäille. Lyhyen
+hameen alta näkyi kaksi hoikkaa, paljasta säärtä, jotka päätyivät
+suunnattoman isoihin keltaisiin kenkiin. Tyttö näytti Reginasta
+kahlaajalinnulta, mikä äkkiä sai hänet muistelemaan hänen suurta
+jokeaan ja valkeita poppeleita, jotka kohosivat rannalta kuutamossa
+kuin sytytetyt vahakynttilät. Mutta ihmeekseen hän totesi, ettei hän
+enää tuntenut entistä alakuloisuutta eikä koti-ikävää.
+
+Antonio ehdotti, että he poikkeaisivat kahvilaan. Mutta Reginasta
+oli hauskempi kuljeksia väkijoukossa; he menivät Via Volturnolle
+päin, jossa vesimeloninkaupustelijat huusivat kilpaa ja vastailivat
+ylenkatseellisesti toisilleen kuin kiehuvat kukot.
+
+— Suvaitsetteko, hyvät herrat, suvaitsetteko?
+
+Himmeiden liekkien valossa, jotka lepattivat mustien, kosteiden pöytien
+yläpuolella, punoittivat halaistut vesimelonit levittäen miellyttävää,
+raikasta tuoksua. Lapset, työläiset, joku ylioppilasnuorukainen, joku
+naikkonen kumartuivat häilähtelevässä valaistuksessa valitsemaan
+mehevän ruusunpunaisen viipaleen, johon he ahmien upottivat leukansa.
+
+— Suvaitsetteko, hyvät herrat, suvaitsetteko? Kauniita hedelmiä.
+Oikeita verimeloneja. Saanko antaa rouvalle yhden?
+
+Lehtokujan kulmaan oli kulkukauppias pystyttänyt pienen
+rihkamalaatikkonsa seinää vasten ja katseli halveksien
+meloninkaupustelijoita ja näiden ympärillä häärivää väkeä. Hänen
+valkoisissa silmissään ja vinon suunsa pielissä liiteli pilkallinen
+ylemmyyden hymy, mutta jos hän näki jonkun hipovan tai katsovan hänen
+laatikkoaan, hän kääntyi innoissaan tuon huomaavaisen henkilön puoleen
+kysyen juhlallisen vakavasti:
+
+— Suvaitseeko armollinen rouva jotakin?
+
+Kuljeksivan soittajan gramofonin punaisesta torvesta rämähti ilmoille
+outoja ääniä, käheitä säveliä, metallille rämisevää mieletöntä
+naurua, joka kuului milloin läheltä, milloin kauempaa, nousten kuin
+tuntemattomasta syvyydestä ja tulkiten onttoa iloa, huutaen julki
+kurjuutta, surua, syntiä, sääliä ja epätoivoa. Tuo ääni oli samalla
+ilkkuva ja rukoileva, itsetiedoton ja täynnä sydäntä vihlovaa surkeutta.
+
+Reginasta tuo gramofonisoitto kuulosti ympärillä tungeksivan väkijoukon
+hälinältä. Siitä kaikui tuon nuoren kalpean katunaisen ääni, jonka
+punertava tukka pisti esiin ison mustan hatun lierien alta ja joka
+istui ajatuksissaan pöydän ääressä Morteo-kahvilan edustalla. Siinä
+kirkui tuon tytön ääni, joka näytti kahlaajalinnulta... soitossa oli
+edustettuna nälkiintynyt kahvilalaulajatar, vesimeloneja kaupitteleva
+eukko, ukko, jolla oli vaaleanpunainen paita ja jonka silmät kiiluivat
+valkoisina, paksuhuulinen, rivokatseinen herrasmies, pöhöttynyt
+surumielinen vanhus; naikkonen, joka oli nostanut punaisen hameensa
+polviin asti, imettäjä, jonka kasvot ilmaisivat israelilaista
+syntyperää, kellertävän kalpea pienokainen, jota tämä kantoi
+käsivarrellaan, pieni mustapukuinen nainen, joka hameenhelmat liehuen
+juoksi raitiovaunun perässä, molemminpuoliseen ihailuun vaipunut
+romanttinen pari, joka nojasi puutarhan aitaukseen...
+
+— Siitä kaikuu minun ja Antonion ääni! Regina ajatteli. Ja hänen
+sielunsa syvyydestä kohosi vanha inho tuota katurahvasta kohtaan. Mutta
+inhoa lievensi nyt myötätuntoisuus.
+
+Heidän palaillessaan kotia kohti Regina vielä katseli säälien
+rihkamakauppiasta, vanhaa eukkoa, alakuloista lihavaa herraa,
+imettäjää, punapukuista naikkosta, mutta etenkin laihaa
+kahvilalaulajatarta, joka ehkä oli nähnyt nälkää, ja katutyttöä, jonka
+kasvot olivat miettiväiset ja melkein hienopiirteiset. Antoniokin
+näytti katselevan tyttöä melko mielenkiintoisesti, ja Regina ajatteli:
+
+— Kuka tietää, eivätkö he kerran ole tunteneet toisensa! — Mutta hän
+ei silti ollut katkera, tunsi vain äärettömästi säälivänsä tuota
+langennutta raukkaa, Antoniota ja itseään, kaikkia onnettomuuttaan
+täysin tajuamattomia, rikkaita ja köyhiä, kaikkea inhimillistä murhetta
+ja kurjuutta.
+
+Väliin Antonio ja Regina istuivat penkillä lehtokujan varjossa.
+Kun synkkämielisyyden ja väsymyksen puuska näytti valtaavan nuoren
+aviomiehen, Reginan katseet seurasivat ikäänkuin unenhorroksessa
+raitiovaunujen isoja, vihreitä ja punaisia silmiä, sanomalehtirattaita,
+jotka kuljettivat asemalle mitättömyyksistä ja kerskailusta kokoon
+pantuja kuormiaan, väen vilinää, puiden varjoja, pilviä, jotka
+kohosivat hopeaiselle taivaalle.
+
+Kuu kumotti valkoisena ja hellänä. Ympärillä väreili mandoliinin ja
+viulun soittoa. Kirkonkello kalkatti lähistöllä, kaukana toitotti jokin
+torvi.
+
+— Kaikki soi ja helisee, Regina huomautti eräänä iltana. Näyttää siltä,
+kuin koko maailma juhlisi, kuin kaikki olisivat iloisia.
+
+— Ja kuitenkin kaikki on surullista, ainakin sinun käsityksesi mukaan,
+Antonio virkkoi äänessään lievää ivaa.
+
+— Ei, se on pahempaa, se on syvästi surkeaa, ja minun käy sitä sääliksi.
+
+Antonio ei sanonut siihen mitään. Tuntui siltä, kuin hän olisi heidän
+palattuaan Roomaan kaihtanut väittelyä vaimonsa alakuloisten mietteiden
+johdosta, kun huono tuuli milloin sai tämän valtoihinsa, mikä nyttemmin
+oli harvinaista.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Syyskuussa Regina huomasi, että mylläriukon ennustus oli toteutunut.
+Hän oli tulossa äidiksi.
+
+Tämä huomio ei tehnyt erityisen syvää vaikutusta Antonioon eikä
+Reginaan itseensäkään. Se vain aiheutti pienen aviollisen kiistelyn,
+Antonio kun heti vaati, että hankittaisiin imettäjä. Regina taas tahtoi
+itse imettää lapsensa.
+
+— En huoli imettäjää! hän selitti korskeasti. Onko meillä siihen
+muutoin varoja?
+
+— Onpa kyllä, Antonio vastasi kuivasti.
+
+Vuosi kului. Ei tapahtunut mitään ainakaan näköjään merkillistä. Sen
+talven kuluessa Regina ei käynyt vieraissa, eikä hän tahtonut kotonaan
+nähdä ketään. Hän ei edes käynyt tervehtimässä anoppiaan sanoen syyksi,
+että korkeiden portaiden kiipeäminen rasitti häntä. Jos Arduina tuli
+katsomaan, hän käski palvelustytön sanoa, ettei ketään ollut kotona.
+Hän ymmärsi, että se oli kiittämätöntä, ajatellessaan, että Antonion
+oli kiittäminen Arduinaa ruhtinattaren palveluksessa saamastaan
+toimesta, mutta Regina ei voinut voittaa vastenmielisyyttä, jota kaikki
+hänen miehensä omaiset herättivät hänessä.
+
+Raskautensa aikana Regina vaipui jonkinlaiseen horrokseen. Hän tosin ei
+kärsinyt tilastaan huolimatta usein palaavista kivuista, mutta ajatus,
+että hän olisi ennen pitkää äiti, ei herättänyt hänessä iloa. Talven
+kuluessa hän ahmi joukoittain romaaneja, joita hänen miehensä hankki
+kirjastoista. Hän istui tuntikaudet yksin siirrettävän kaminan ääressä,
+jonka Antonio oli hankkinut ja asettanut toiseen saliin.
+
+Antonion lähtiessä kaupungille aamuisin Regina usein vielä nukkui.
+Kiireisesti Antonio käväisi aamiaisella, lähti taas kotoa ja palasi
+vasta illalla työskenneltyään toimistossaan muutaman tunnin virka-ajan
+päätyttyä tai hoideltuaan ruhtinattaren asioita. Regina oli lopulta
+tottunut yksinäisyyteensä.
+
+Kaikki sujui hyvin, ehkä liiankin hyvin. Kahdesta paikasta saamansa
+palkan lisäksi Antonio sanoi itsellään olevan tuloja ylimääräisistä
+töistä. Eräänä iltana huhtikuun puolivälissä, kun lapsen syntymistä jo
+alettiin odottaa, hän kertoi Reginalle hiukan omituisen tarinan.
+
+— Jos lupaat, ettet rupea torumaan, tunnustan pahantekoni.
+
+— Jos se jo on tehty ja jos olet katunut sitä, on toruminen turhaa.
+
+— Katunutko? En. Se juuri tässä on pahinta, etten ole katunut. Näetkös,
+samana iltana, jolloin sinä matkustit kotiseudullesi, muuan tuttava vei
+minut kanssaan pelipaikkaan.
+
+— Vai niin! Regina huudahti.
+
+— Älä säikähdä! Se oli ainoa kerta. Olin tietysti ärtynyt,
+raivoissani... melkein epätoivoissani. Emme ole koskaan puhuneet siitä,
+mutta kerran minun täytyy sanoa se sinulle — olin katkeroituneempi
+itselleni kuin sinulle. Ajattelin, että sinä ehkä olit oikeassa ja että
+minä olin ollut varomaton ja ajattelematon, kun en ollut selittänyt
+sinulle keskiluokan vaikeuksia suurkaupungissa... Mutta ei puhuta siitä
+sen enempää. Olin siis raivoissani itselleni, kun en kyennyt kohoamaan
+vähäpätöisestä asemastani, jotavastoin toiset juonittelevat, etuilevat
+monin tavoin ja syrjäyttävät kaikkialla kilpailijansa. »Pois tieltä,
+tuo paikka kuuluu minulle». Menin siis pelihelvettiin. Minulla oli
+sata liiraa säästöjä, niinkuin muistanet. Laskin ne kaikki vihreälle
+veralle. Kuulehan — ohimennen sanoen — sinä iltana huomasin, että olin
+vielä suuri lapsi. Luulin tuntevani toiset ja itseni, mutta... Tapasin
+pelipaikassa pari, kolme virkatoveriani. Huomasin, että yksi heistä
+oli pelipetturi, ja toinen oli hiljan vaihtanut virkansa ministeriössä
+paikkaan intendentuurissa ja oli korvaukseksi saanut kaksituhatta
+liiraa. Tällä virkatoverillani oli kolme lasta, hänen vaimonsa oli
+raskaana eikä ollut voinut kolmeen kuukauteen liikkua ulkoisalla,
+hänellä kun ei ollut kunnollisia vaatteita. Virkatoverini oli vaihtanut
+virkaa päästäkseen pois Roomasta, voidakseen maksaa velkansa ja
+suorittaa kulut vaimonsa pian odotettavissa olevasta synnytyksestä.
+Juuri sinä yönä hänellä oli taskussa nuo kaksituhatta liiraa, ja
+hän menetti ne kaikki pelissä. Minä alussa voitin: pääsin tuhanteen
+kahdeksaansataan liiraan; sitten aloin hävitä; lopulta minulla oli
+jäljellä viisikymmentä liiraa; voitin ja hävisin jälleen; ehkä tiedät,
+että sellainen on tavallista. Kello kolmen aikaan aamulla minulla
+oli voittoa kaksituhatta liiraa. Olin väsynyt, uninen, kyllästynyt
+koko hommaan. Ajattelin sinua; mietin: »Jos Regina tietäisi!» Äkkiä
+syntyi riita tuttavani pelipetturin ja hänen pelitoverinsa välillä. He
+läimäyttivät toisilleen korvapuusteja; laitoksen isäntä tuli väliin,
+syntyi kauhea meteli. Minä nousin ja lähdin tieheni rehellisesti
+voittamani kaksituhatta liiraa taskussa.
+
+Regina kuunteli istuen ikkunan ääressä, jonka pieleen Antonio
+nojautui. Oli jo melkein yö. Kauniilta kadulta, jossa lyhdyt loistivat
+pitkän hämärän punertavassa hohteessa, pieniä huviloita ympäröivistä
+puutarhoista, läheltä ja kaukaa tunki huoneeseen tuo miellyttävä,
+viileä tuoksu, joka on niin ominaista Rooman kevätilloille. Ja Reginan
+mieleen muistui tuo ilta entisessä asunnossa, jossa hän niinikään
+oli seisonut ikkunassa valittaen, ettei nähnyt tähtiä. Miten suuri
+muutos olikaan siitä ajasta tapahtunut hänessä itsessään ja hänen
+ympäristössään! Tuona iltana hän ensi kerran oli vakavasti ruvennut
+ajattelemaan epämääräistä pako- ja erotuumaansa. Nyt... kaikki tuo
+tuntui hänestä niin epätodelliselta kuin uni. Miksi ihminen muuttuu
+niin suuresti? Antoniokaan ei enää ollut sama kuin ennen; itsekin hän
+myönsi sen.
+
+»Olin suuri lapsi, enkä tiennyt...» Hänhän kertoi nyt jotakin, mutta
+Reginalla oli sellainen selittämätön aavistus, että hänen miehensä
+valehteli. Miksi hän valehteli? Sitä hän ei tiennyt, ja vaikka hän
+koetti selittää epäilyään, hän silti yhä vaistosi, ettei Antonion puhe
+ollut totta. Tämä tuotti hänelle epämääräistä ahdistusta. Hänestä olisi
+ollut parempi, jos Antonio todella olisi pelannut ja hävinnyt tai
+voittanut — se oli yhdentekevää, kunhan hän vain ei olisi valehdellut.
+
+Antonio jatkoi:
+
+— Mutta paras on vielä kertomatta. Kun minulla oli nuo kaksituhatta
+liiraa, suunnittelin useita tuumia. Milloin ajattelin matkustaa
+luoksesi, milloin taas jatkaa peliä. Sitten jätin rahoja Arduinalle,
+jotta hän, niinkuin jo mainitsin, hankkisi minulle sihteerintoimen
+jossakin ministeriössä. Sitten niinä päivinä, joina kävin pörssissä
+hoitamassa ruhtinattaren asioita, ostin viisi Italialaisen hiiliyhtiön
+osaketta. Silloin niiden hinta oli kolmesataa liiraa. Arvaapas,
+minkäarvoisia ne nyt ovat?
+
+Vastoin tahtoaankin Regina tunsi tämän herättävän hänen
+mielenkiintoaan. Antonio oli hiukan kumartunut hänen puoleensa, ja
+vaikka hänen äänensä kuulosti tyyneltä, melkein välinpitämättömältä,
+Regina erotti siinä tavallisuudesta poikkeavaa väreilyä.
+
+Hän unohti äskeisen epäluulon, Antonio ei enää valehdellut. Hänen
+silmiensä ilme, jotka tarkastivat häntä, kuvasti vilpittömyyttä ja
+rohkeutta. Ja tuo ilme noissa ennen niin rakastavissa intohimoisissa
+silmissä oli nyt sellaisen miehen ilme, joka tahtoo koetella onneaan
+hinnasta niistä tahansa.
+
+— Arvaapas! hän toisti.
+
+— Kuinka voisin tietää?
+
+— Arvaa kuitenkin!
+
+— Viisisataa liiraa, Regina yritti.
+
+— Enemmän.
+
+— Kuusisataa...
+
+— Enemmän, enemmän!
+
+— Tuhat, hän sanoi arasti.
+
+— Vieläkin enemmän.
+
+— Olemme siis rikkaita! Regina virkkoi väkinäisen ivallisesti hilliten
+mielenliikutustaan.
+
+— Emme ole vielä, mutta saatamme tulla rikkaiksi. Kaikki riippuu
+hyvästä alusta, rakas. Meidän osakkeistamme maksetaan nyt
+tuhatkaksisataa liiraa kappaleelta. Ne voivat vielä nousta, mutta
+huomenna myön ne pois. Puolet rahoista annan sinulle, toisella puolella
+koetan vielä onneani! Rohkea rokan syö? Mutta älä pelästy!
+
+Regina oli todella valahtanut kalpeaksi.
+
+— Miksi et ole ennen puhunut minulle tästä?
+
+— Mitä se olisi hyödyttänyt? Ajattele, jospa osakkeet olisivat
+laskeneet!
+
+Samassa palvelijatar tuli kutsumaan illalliselle, ja aviopuolisot
+menivät ruokailuhuoneeseen. Lampun valossa Antonio huomasi, että Regina
+oli hyvin kalpea, muta hän rohkeni silti laskea leikkiä.
+
+— Älä nyt vain nouse Pegasuksen selkään!
+
+He puhuivat hetken pörssikeinottelun, uhkapelin ja arpajaisten
+siveellisestä puolesta ja niiden tuottamasta hyödystä.
+
+— Joutavia! Antonio sanoi. Elämä itse on uhkapeliä: täytyy pelata tai
+kuolla. Ja nyt lähdetään pienelle kävelylle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Paria päivää myöhemmin Antonio möi osakkeet — näytettyään ne ensin
+vaimolleen — ja antoi hänelle kolmetuhatta liiraa. Kaksituhatta Regina
+aikoi tallettaa säästöpankkiin. Lopuilla tuhannella liiralla hän osti
+salin huonekaluston ja tahtoi suorittaa kaikki lapsen syntymän ja
+ristiäisten aiheuttamat kulut.
+
+— Ehkä kuolen, — hän tuumi odotusajan viimeisinä päivinä. Saat nähdä
+nyt, kun meillä on pieni omaisuus, minä kuolen pois...
+
+— Älä puhu mielettömiä! Antonio vastasi melkein vihaisena.
+
+Regina ei kuollut, mutta synnytti pienen, puolikuolleen olennon. Lapsi
+näytti kissanpojalta, se oli tumma, karvainen ja isopäinen.
+
+Nähdessään ensi päivinä tämän pienen hirviön äiti itki inhosta ja
+surusta.
+
+— Kunpa se kuolisi! hän sanoi armottomasti. Miksi minun piti synnyttää
+tuollainen?
+
+— Rouva hyvä! näin imettäjä virkkoi hänelle kerran. Tämä oli kookas
+nainen, kuin kuvapatsas, kasvot pronssinväriset, joita ympäröi
+tavanmukainen sininen päähine. Jättäkää vain pienokainen minun
+huostaani. Te olette synnyttänyt sen, eikä teidän tarvitse olla sen
+enempää siitä huolissanne. Kyllä minä nämä asiat ymmärrän, pikku rouva!
+
+Ja kun Regina sittenkin osoitti imettäjälle varsin vähän luottamusta,
+jättiläisnainen loukkautui, nyrpeili ja riitaantui palvelijattaren
+kanssa, joka ennusti lapsiraukan pikaista, varmaa kuolemaa. Eräänä
+päivänä kätilö joutui kahakkaan Mariannan kanssa, joka oli tullut
+tiedustelemaan Reginan vointia ja joka sanoi, että kakara oli
+kissanpojan näköinen.
+
+— Antakaa te vain sen kasvaa ja varttua, niin se vielä karkaa
+niskaanne, sillä jos pikku neiti Caterina on kissanpojan näköinen, te
+itse olette kuin hiiri!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Toukokuun puolivälissä Regina jo oli täysin tervehtynyt. Hän oli taas
+melkein kaunis ja tunsi itsensä voimakkaaksi ja onnelliseksi.
+
+Imettäjä oli pitänyt lupauksensa. Hänen voimakas maalaisnaisen maitonsa
+loi eloa ja kauneutta pieneen, viheliäiseen kaupunkilaislapseen.
+Pienet, alussa muodottomat kasvot aivan kuin selkenivät ja saivat
+soman muodon. Isoihin, maidonvärisiin silmiin tuli, niin Regina sanoi,
+_inhimillinen ilme_.
+
+Toisinaan pienokainen näytti itsekseen hymyilevän, ja silloin
+sen pienet kasvot vilkastuivat, ja tämä teki Reginaan omituisen
+vaikutuksen. Hänen lapsensa näytti hänestä kauniilta, mutta samalla hän
+ajatteli, että tämä ehkä oli kuvittelua, että hänetkin oli vallannut
+äitien tavallinen, melkein sairaalloinen harhaluulo. Muutoin hän tunsi
+itsensä onnelliseksi; onnelliseksi siitä, että oli vapautunut, että oli
+terve, elämänhaluinen. Mentyään suloiselle ensikävelylle käsi Antonion
+kainalossa, hän vähitellen alkoi liikkua ulkoisalla imettäjän ja lapsen
+seurassa. Aamuhetket olivat viehkeitä, lauhat tuoksuvat tuulenväreet
+ja lempeä ilma hivelivät poskia. Hopeanhohtoiset pilvisäikeet uurtivat
+säteilevää, korkeaa taivaankupua.
+
+Kuinka suuresti tämä kevät erosikaan edellisestä! Regina tunsi syvää
+hellyyttä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Nuo leudot tuulahdukset, jotka
+saapuivat Etelän jo lämpöisiltä tasangoilta hänen pohjoisemmassa
+olevaan kotiinsa, jota vielä syleili keväinen viileys, hurmasivat hänen
+sielunsa ja kohottivat sen lentoon kuin valon ja avaruuden huumaaman
+linnun.
+
+Eräänä päivänä hän lähti yksin kävelemään. Hänestä tuntui kuin hän
+olisi ollut tuon Dostojevskin novellin sankarittaren kaltainen, joka
+asui suurkaupungissa tuntematta sitä ja joka kerran, kun hänen oli
+pakko yksikseen kulkea pääkaduilla, luuli heränneensä uuteen elämään.
+
+Astellessaan Via Nazionalea Regina katseli ympärilleen lapsellisen
+uteliaana. Ensi kerran hän huomasi, että Hotel Quirinale oli harmaa,
+eikä keltainen, jollaiseksi hän ennen oli luullut sitä. Hän näki
+englantilaisen kirkon tornin, joka uurteineen näytti poimukkaalta
+naisen puvulta. Hän ihaili Via delle quattro Fontanen suurenmoista
+perspektiiviä ja pysähtyi heleään päivänpaisteeseen Näyttelypalatsin
+portaiden eteen. Punatukkainen, vihreäsilmäinen pika-ajuri nosti
+pystyyn kaksi sormea luullen häntä ulkomaalaiseksi, joka haki ajuria.
+Eurooppalaisittain pukeutunut neekeri kulki hänen ohitseen luoden
+häneen tutkivia katseita. Maalaisnainen kaupitteli hänelle kukkia.
+Kaikki tämä huvitti häntä suuresti. Vuotta aikaisemmin se olisi häntä
+ikävystyttänyt. Hän alkoi kulkea Serpenti-katua, ja kuta kauemmaksi hän
+tuli, sitä selvemmin hän näki Colosseumin holvikaaret, jotka ammottivat
+taivaan syvää taustaa vasten kuin suunnattoman suuret ainaisen unelman
+täyttämät siniset silmät. Hän kulki edelleen, aukaisi matkaoppaan,
+mutta ei lukenut. Auringonpaiste ja varjo leikittelivät Colosseumin
+äärettömässä, autiossa tyhjyydessä. Muurien rauniot kirjaville villeine
+yrtteineen ja keltaisine kukkineen kohosivat mahtavina kuin vuoren
+rinteet. Varjoisat sopukat, joissa kasvoi pehmeää, vihreää sammalta,
+muistuttivat kosteita suotäpliä. Salaperäiset onkalot ammottivat kuin
+mustat jättiläissuut. Korpit vaakkuivat käheästi muurien takana. Kaikki
+oli täällä unelmaa, raunioita, kuolemaa.
+
+— En ole koskaan ollut innostunut historiasta, Regina ajatteli
+itsekseen. On ihmisiä, jotka tulevat kaukaa haltioituakseen kivistä,
+joita kenties roomalaiset sotilaat ovat muinoin tallanneet likaisilla
+jaloillaan. Se tuntuu minusta typerältä. Minkätähden? Kivi ei ole
+minun silmissäni sen kummempi kuin kivi. Ihmiset ja esineet eivät
+vaikuta minuun menneisyydellä, vaan nykyisyydellä. Entisyys on
+kuolemaa; nykyisyys on elämää. Tässä, jossa seison katselemassa, on
+kaksitoistatuhatta orjaa raatanut pakkotyössä... Vai kuinka monta heitä
+olikaan? Regina avasi jälleen matkaoppaan, mutta ei vilkaissutkaan
+siihen. — Täällä ovat leijonat raadelleet kristittyjä. Keisarien,
+naisten ja plebeijien, eläimiä eläimellisempien olentojen silmät ovat
+nauttineet kamalasta näytelmästä. Se kaikki on tapahtunut aikoja sitten
+eikä liikuta minua; tunnen vain kammoa aikaa, kaiken tuhoojaa kohtaan.
+Kas tuossa tulee typeriä ulkomaalaisia, jotka uppoavat tähän hävityksen
+uneen kuin kaakattavat ankat lätäkön harmaaseen, lokaiseen veteen. Pois
+täältä!
+
+Regina lähti pois, kulki tien poikki ja istuutui San Gregorion
+luostarin portaille. Siellä näytti kaikki, alkaen pinjasta, joka
+värähteli täynnä viserteleviä lintuja, punahohteisen kaupungin
+äärimmäiseen näkyvissä olevaan kolkkaan asti, olevan pelkkää valoa,
+elämää, iloa. Hänen takanaan, kostean vihreän sammalen peittämässä
+luostarissa, hautojen reunustamassa pylväskäytävässä, ruohottuneessa
+ja metsistyneessä puutarhassa, kaikki oli äänetöntä ja synkkää. Aina
+jyrkät vastakohdat! Silti Regina meni tuohon kuoleman valtakuntaan
+värähdellen täyteläistä elämää ja sai oppaakseen munkin, joka
+näytti keltaiseen vaippaan verhoutuneelta luurangolta. Regina meni
+kappeleihin, joissa Domenichinon ja Renin ihanat kuvat vaalenivat ja
+haalistuivat hiljaisuudessa, samoin kuin henkilöt, joiden on pakko elää
+yksinäisyydessä. Hän kulki metsistyneen puutarhan läpi ja katseli sydän
+täynnä sääliä luostariveljeä, joka asteli hänen edellään, vaikka jo oli
+kuollut elämälle.
+
+Regina ajatteli lastaan, pikku Caterinaa, jonka hän tahtoi opettaa
+kunnioittamaan ja ihailemaan elämää ja nauttimaan siitä. Kuinka paljon
+kuolleita ihmisiä elääkään maailmassa! hän ajatteli. Minäkin olin
+kuollut sielu vielä muutamia kuukausia sitten. Nyt virkoan jälleen
+elämään, mutta en ole niin elämää uhkuva kuin lapseni on kerran oleva.
+Olen korkeintaan ylösnoussut, jonka sielun haudan muisto vielä täyttää.
+
+Ennen lähtöään hän pisti kolikon luostariveljen kuivettuneeseen
+käteen. Ja tavasta, jolla tämä pisti rahan taskuunsa ja katseli
+vierasta, Regina huomasi, että pieni elonkipinä vielä kyti tuossa
+luurankomaisessa olennossa.
+
+Sitten hän melkein kuin paeten riensi ulos hautojen vartioimasta
+pylväskäytävästä ahmiakseen nälkäisenä auringonpaistetta, elämän ääniä,
+avaruutta.
+
+
+
+
+
+
+KOLMAS OSA
+
+
+
+
+I
+
+
+Venäläisten jouluaattona Regina ja Antonio lähtivät tervehtimään
+ruhtinatarta. Heidän seurassaan oli pieni, vaaleaverinen neitonen, joka
+oli vaatimattomasti pukeutunut mustiin. Se oli Gabrie, opettajan tytär,
+jonka unelma päästä opettajatarseminaariin oli toteutunut.
+
+Jo kaksi kuukautta hän oli opiskellut elää kitkuttaen San Lorenzokadun
+varrella olevassa pienessä huoneessa erään kuljeskelevan soittajan
+perheessä. Mies oli aikoinaan ollut urkurina Reginan kotiseudulla.
+
+Nuori neiti oli totta puhuen evännyt Venutelli-puolisojen tarjouksen
+tulla asumaan heille. Hän poikkesi vain heitä tervehtimään ja otti
+heiltä joskus vastaan pääsylipun käyden heidän seurassaan teatterissa.
+Ja tuona iltana hän oli suostunut lähtemään heidän mukanaan ruhtinatar
+Makulinan luo etupäässä uteliaisuudesta. Hän tahtoi läheltä nähdä
+ylhäisen, rikkaan naisen ja sitten kuvata häntä ystävättärelleen,
+Sabionetan aatelisneitoselle. Yksinkertaisesti tai ivallisesti —
+Reginan ei vielä ollut onnistunut saada selville, oliko Gabrie
+yksinkertainen vai ivallinen — tämä oli sanonut:
+
+— Tahdon ärsyttää tuota hienoa neitiä! Olen jo lähettänyt hänelle
+postikortteja, joissa on kuvattuna ketunajo. Varsinkin ketunajo —
+paitsi tietenkin autoja ja ylhäisiä naisia — on sen _impyen_ ihanteita.
+
+Hän korosti »impyen» sanaa ylenkatseellisesti ja kuin säälien.
+
+— Ja monen muun, Antonio tuumi kuin itsekseen.
+
+Hän kulki muutamia askelia naisista edellä ja näytti olevan vaipuneena
+ajatuksiinsa, suorana, hienona, yllään avara musta päällystakki.
+
+— Tarkoittiko tuo minua? Gabrie kysyi oltuaan hetken ääneti.
+Odottamatta vastausta hän sitten äkkiä sanoi aivan kuin olisi katunut
+kysymystään: — Kyllä kai tuo päällystakki painaa, herra Antonio! Meidän
+historianopettajallamme on samanlainen, ja toverini väittävät sitä
+niin raskaaksi, että kun hän lähtee kaupungille, hänen hetken kuluttua
+täytyy palata kotiin lepäämään.
+
+— Vai niin, Antonio virkkoi hajamielisesti.
+
+He saapuivat ruhtinattaren huvilalle. Ilta oli viileä ja rauhallinen.
+Täysikuun sinertävä valo himmensi lyhtyjen välkkeen. Katu oli autio.
+Regina muisti ensimmäisen käyntinsä ruhtinattaren luona, huokasi ja
+hymyili, tietämättä niiksi.
+
+Iso loistava ovi aukeni. Palvelija ei hymyillyt, mutta hänen kelmeät,
+välinpitämättömät kasvonsa saivat kuitenkin kohteliaan ilmeen hänen
+nähdessään uudet tulijat.
+
+— Onko paljon vieraita? Antonio kysyi, palvelijan auttaessa Reginaa
+riisumaan vaippaansa.
+
+— Vain vähän, nuorukainen vastasi soinnuttomasti.
+
+Regina katseli Gabrieta. Tämä katsahti ohimennen eteisen susimattoihin
+ja salaa palvelijaan. Palvelija vei naisten päällysvaatteet viereiseen
+huoneeseen, ja Antonio avasi, niinkuin ainakin vanha tuttu talossa,
+oikealle johtavan oven.
+
+— Odotahan, Regina pyysi järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä.
+Hänen tukkansa oli huolellisesti kammattu; hänen hipiänsä kuulsi
+vaaleanpunertavana, ja hän oli hiukan lihonut. Vaaleassa korkean
+valkoisen hohtoharsokauluksen koristamassa puvussaan hän näytti hyvin
+nuorelta ja melkein kaunottarelta. Regina huomasi sen itsekin ja astui
+tyytyväisenä ruhtinattaren salonkiin.
+
+— Miten pienokainen voi? ruhtinatar tiedusteli heti.
+
+— Kiitos, erinomaisen hyvin. Saanko esittää ystävättäreni?
+
+Gabrie kumarsi päällään ruhtinattarelle, joka tuskin suvaitsi luoda
+häneen katsettakaan. Sitten Gabrie istuutui sohvankulmaan istuen siinä
+koko illan levollisena, vaatimattomana ja vaiteliaana.
+
+Tavanomaiset vanhat rouvat ja herrat täyttivät salin, jossa oli
+hirvittävän kuuma.
+
+Ainoa noista vieraista, joka ei ollut vanha, nainen, jolla oli sininen
+puku kuin lapsella ja suuret, kultaripsiset kirkkaat silmät, istui
+ruhtinattaren vieressä, jonka ympärille pari vanhaa rouvaa ja herraa
+muodosti piirin, jälkimmäisten joukossa punertava posliinikalloinen
+vanhus.
+
+Ruhtinatar kuunteli saksalaisen herran kertomusta, joka vastikään oli
+palannut matkalta Intiasta. Ruhtinatar esiintyi taas mauttomassa,
+valkoisilla pitseillä koristetussa mustassa samettipuvussaan ja
+muistutti noita keskiaikaisia vanhoja naisia, joiden rumuuden sen ajan
+suuret maalaajat ovat ikuistaneet. Silmät vain olivat vilkkaat hänen
+elottomissa pöhöttyneissä kasvoissaan.
+
+Sinipukuinen nainen kysyi saksalaiselta herralta, oliko hän lukenut
+Pierre Lotin Intiaa käsittelevän kirjoitelman _Revue des deux
+Mondes'issa_.
+
+— Hän liioittelee, niinkuin tavallisesti. Hautaukset — Gangesvirtaan —
+mainitkaamme niitä esim. tällä nimellä, ovat Lotin kuvauksesta päättäen
+kuin runoelmia. Todellisuudessa ne ovat...
+
+— ... ruokottomia, Marianna pisti väliin istuutuen aivan lähelle
+Gabrieta ja hiljentäen ääntään, jottei ruhtinatar kuulisi, tämä kun
+usein soimasi Mariannaa hänen epähienoista puhetavoistaan.
+
+Gabrie, joka oli ystävättäreltään aatelisneitoselta kuullut, etteivät
+ylhäiset naiset koskaan käytä rumia sanoja, katsoi hiukan ihmetellen
+Mariannaan. Sitten hän loi katseensa vielä alemmaksi istuen edelleen
+rauhallisena sopessaan.
+
+— Muutoin kaikki Lotin kuvaukset ovat paikkansapitämättömiä,
+saksalainen lisäsi. Eräs japanilainen kirjailijatar, rouva Tshansahma,
+sanoi minulle kerran lukevansa Lotin kirjoja, kun tahtoi nauraa
+makeasti.
+
+— Mutta mekin nauramme, kun rouva Tshansahma apinoi europpalaisia
+esiintyessään muka meidän maanosamme naisten tavoin, sinipukuinen
+nainen huomautti siihen.
+
+— Miten tuo nainen saattaakaan tietää, mitä rouva Tshansahma tekee ja
+mitä jättää tekemättä? Marianna kysyi hiljaa kumartuen hiukan eteenpäin.
+
+Reginakin nyökkäsi päätään sinipukuiseen päin:
+
+— Eikö hän ole sokea?
+
+— Umpisokea! Marianna vastasi. Mutta välistä sokeat näkevät enemmän
+kuin näkevät.
+
+Gabrie istui suorana noiden molempien naisten välissä, tarkkasi ja
+kuunteli kaikkea. Kaikki puhelivat, hän yksin oli vaiti. Erityisesti
+hän tutki sokeaa, joka liikehti ja puhui lakkaamatta.
+
+Ruhtinatarkin puhui tavallista enemmän. Antonio, joka oli hyvin kaunis,
+mutta tavattoman vakava, keskusteli vanhan neidin kanssa. Tällä oli
+päässä pieni peruukki, joka puutteellisesti peitti harvoja punaisten
+hiuksien jäännöksiä. Katkonaisia lauseita, irrallisia sanoja ja
+naurunhohotusta kantautui kesken ylintä humua soppeen, jossa Regina,
+Gabrie ja Marianna istuivat.
+
+— Oletteko kuullut tuon sokean naisen tarinan? Marianna kysyi. Hän
+yritti surmata miehensä, joka oli syypää hänen sokeuteensa.
+
+— Kuinka niin?
+
+— Kerron joskus toiste. Nyt minun täytyy mennä.
+
+Hän kavahti pystyyn ja lähti pois silkkisten alushameiden kahistessa.
+Mutta äkkiä hän palasi Reginan luo sanoen:
+
+— Näin pienen tyttönne sen hiton imettäjän sylissä. Sain sen
+jättiläiselukan raivoihinsa. Sanoin hänelle, että muutaman päivän
+kuluttua tulee maanjäristys.
+
+— Kuulin siitä, Regina sanoi nousten ja nauraen.
+
+— Ja nyt hän pelkää.
+
+— Pelkääkö hän? Eikö se pilaa hänen maitoaan? Marianna kysyi vakavasti.
+Mutta olen todella lukenut, että on tulossa maanjäristys.
+
+— Todellakin? Gabrie sanoi, vihdoinkin katkaisten äänettömyytensä.
+Sehän on kovin hauskaa.
+
+Marianna katsahti häneen ja näytti nyt vasta huomaavan hänen
+läsnäolonsa.
+
+— Onko neiti sukua teille?
+
+— Kaukaista sukua.
+
+— Sen huomaa. Mutta herrainen aika, laiminlyön kokonaan
+velvollisuuteni...
+
+Hän aikoi taas poistua, mutta kääntyi ja palasi vielä kerran Reginan
+luo.
+
+— Minullahan oli jotakin sanottavaa teille, Regina rouva. Tulkaahan
+tänne. Mutta olettepa hieno tänä iltana. Suoraan sanoen voisitte...
+
+— Mitä tarkoitatte?
+
+— Mennään tuonne, Marianna sanoi tarttuen hänen käteensä.
+
+— Tule sinäkin mukaan, Gabrie.
+
+Pieni vaaleaverinen neitonen nousi. Mutta seuraavassa tuokiossa hän
+ajatteli, että Mariannalla ehkä oli Reginalle jotakin kahdenkeskistä
+sanottavaa, joten hän pyysi saada jäädä paikoilleen.
+
+— Onko sinun täällä ikävä? Regina kysyi.
+
+— Eihän toki! Gabrie huudahti. Mene nyt vain.
+
+Regina lähti, mutta palasi pian ja pyysi Gabrieta tulemaan ruokasaliin,
+missä Marianna tarjosi teetä. Herroja ja naisia seisoi tarjottimien
+peittämän pöydän ympärillä juoden ja syöden. Marinna istui samovaarin
+ääressä kaataen läpikuultaviin, hienoihin japanilaisiin kuppeihin
+höyryävää punaruskeata teetä. Antonio kulki tarjoamassa teekuppeja
+naisille.
+
+Hän ojensi kupin Gabriellekin, joka oli pysähtynyt ruhtinattaren
+taakse. Tämä keskusteli Intiasta palanneen saksalaisen herran kanssa.
+Gabrie hymyili Antoniolle lapsellisen kiitollisena.
+
+— No, onko täällä hauskaa? Antonio kysyi.
+
+— Hirveän hauskaa! Vaikk'en ymmärrä paljoa heidän puheistaan. Reginakin
+puhuu ranskaa, ja aika sujuvasti.
+
+Antonio katseli vaimoaan. Hän oli vaaleassa puvussaan niin nuorekas
+ja hieno. Regina huomasi, että miehensä katseli häntä, ja meni hänen
+luokseen.
+
+— Miksi katselet minua?
+
+— Enkö saisi katsella omaa vaimoani? Mutta oletpa kalpea. Tullessamme
+poskesi punoittivat. Mikä sinua vaivaa?
+
+— Ei mikään. Olenko todella kalpea, Gabrie?
+
+— Olet hiukan. Mutta se pukee sinua. Näytät niin kauniilta... Gabrie
+vastasi.
+
+— Paljon kiitoksia!
+
+— Sinä olet kaikkein kaunein täällä, nuori neiti väitti katsellen
+ympärilleen. — Eikö teistäkin, herra Antonio?
+
+— Kaikkein kaunein ja hienoin.
+
+— Tahdotteko tehdä minut noloksi! Regina sanoi. Te olette imartelijoita
+molemmat, jo sen nyt huomaa.
+
+— Regina on hiukan lihonut, Antonio virkkoi kääntyen Gabrieen päin.
+Muistatteko, kuinka laiha hän oli aikaisemmin? Se ei ollenkaan pukenut
+häntä.
+
+— Kiitos kohteliaisuudesta! Regina sanoi huulet kosteana teestä.
+
+— Eipä se sentään rumentanut. Hän oli kylläkin laiha. Sen huomasi heti
+hänen tullessaan viime vuonna sinne kotipuoleen. Ja niin kalpea. Ja
+aina huonolla tuulella, muistatko, Regina? Hän pelkäsi aina, että te
+olitte hänelle uskoton. Alinomaa hän odotti kirjeenkantajaa.
+
+— Mitä? Kuka sinulle on puhunut tuollaista? Regina kysyi ihmetellen.
+
+— Huomasin sen itsestäni. Kun herra Antonio sitten tuli...
+
+— Totisesti, jos aiot ruveta kirjoittamaan romaaneja, ei sinulta
+ainakaan puutu havaintokykyä!
+
+Venutelli-puolisot ja Gabrie keskustelivat aivan lähellä ruhtinatarta.
+Äkkiä tämä kääntyi heihin päin. Hän piteli pienissä hohtokivisormuksien
+peittämissä käsissään kakkulautasta ja pientä hopeahaarukkaa. Hän söi
+hitaasti; näytti melkein siltä, kuin hän olisi märehtinyt leivostaan.
+Pieni suklaapala oli tarttunut hänen ylähuuleensa, sitä saattoi
+luulla inhoittavaksi syntymämerkiksi. Hän ei koskaan ollut näyttänyt
+rumemmalta.
+
+— Onko neiti kotoisin Viadanasta? ruhtinatar kysyi katsellen Antoniota
+ja osoittaen haarukallaan Gabrieta.
+
+— Ei, hän on minun kotiseudultani, Regina vastasi katsellen tyttöön
+ystävällisesti. Ja hän luuli Gabrien pienissä kasvoissa huomaavansa
+sanomatonta inhoa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Päivät ja kuukaudet kuluivat. Eräänä aamuna Regina näki herätessään
+kultajuovan pistäytyvän suljetuista ikkunaluukuista sinertävälle
+seinälle. Auringonpaiste tunki sisälle ikkunanraosta.
+
+Talossa oli niin hiljaista, että kuuli ikkunan lasien tärisevän
+ajoneuvojen vieriessä ohi kadulla.
+
+Regina huomasi, että kevät oli tullut, ja tunsi sen johdosta syvää
+iloa. Aika vieri hänen huomaamattaan, hän kun oli niin onnellinen.
+Joskus hän sentään kävi levottomaksi ajatellessaan, että hänen onnensa
+ehkä saattoi haihtua. Ja tuona aamuna hän, nähtyään ilokseen auringon
+juovan, katseli Antoniota, joka vielä nukkui, ja ajatteli:
+
+— Jos hän kuolisi! Hän, minä ja Caterina voimme kuolla minä hetkenä
+tahansa; tämä suuri valo, joka kirkastaa sieluni, saattaa sammua
+milloin hyvänsä.
+
+Hän kohosi kyynärpään varaan ja katseli miestään. Tämän kaunis pää,
+joka liikkumattomana lepäsi pieluksella ikkunaluukkujen raoista
+sisään virtaavassa puolivalaistuksessa, oli viivoiltaan puhdas kuin
+veistokuva. Isoissa, umpeen painuneissa luomissa erotti sinervät
+suonet, kasvoissa oli lempeä leima.
+
+Edellisenä yönä Antonio oli palannut kotiin myöhään, tavallista
+myöhemmin. Melkein aina näihin aikoihin hän palasi myöhään. Mutta
+Regina ei ollut mustasukkainen. Antonio teki työtä koko päivän,
+melkein kuumeisen uutterasti. Ainoastaan illat hän saattoi käyttää
+virkistyäkseen, hiukan huvitella ja jaloitella. Eikä Regina vaatinut
+häntä tilille näistä hetkistä. Sitäpaitsi Antonio aina kertoi hänelle,
+missä oli ollut.
+
+Oli päiviä, joina he näkivät toisensa vain ohimennen aamulla
+herätessään. Ja joskus, kun Antonio heräsi myöhään, hänen täytyi
+nopeasti hypätä vuoteesta, kiireisesti pestä kasvonsa, siemaista
+kahvinsa ja rientää virastoonsa.
+
+Tästä huolimatta — ja kenties juuri tämän vuoksi — heidän avioelämänsä
+solui edelleen selkeänä ja rauhallisena kuin kirkas, tyyni virta.
+
+Imettäjän oli tapana kertoa, että hän oli aikaisemmin palvellut
+perheessä, jossa rouva ja herra riitelivät, jopa joutuivat käsikähmään
+vuoteessakin (— ja kun minun piti olla erotuomarina, minäkin tartuin
+patukkaan —) Kerran hän sanoi:
+
+— Jos tätä menoa jatkuu, hyvä rouva, siitä ei synny hyvää. Riidelkää
+vähän herran kanssa, muuten saatte nähdä, että tapahtuu jokin
+onnettomuus.
+
+— Ei tässä talossa tarvita onnettomuuden ennustajia.
+
+— Kyllä lähdetään, kunhan tämä nukke on varttunut hiukan isommaksi.
+Katsokaapas, kuinka soma se on!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Antonio heräsi, ja jo ennenkuin hän avasi silmänsä, hän vaistomaisesti
+tunsi, että Regina katseli häntä. Hän hymyili vaimolleen.
+
+— On kai jo myöhä? Antonia sanoi nähdessään hänkin auringonjuovan.
+
+— Ei; aurinko vain alkaa tulla niin aikaisin tervehdykselle. Kello on
+neljännestä vailla kahdeksan. Tahdotko nähdä pienokaisen?
+
+— Odotahan! Antonio pyysi. Suutelehan minua ensin. Emmehän näe juuri
+koskaan toisiamme.
+
+Hän lähestyi Reginaa ja kietoi käsivartensa vaimonsa kaulaan. Hellästi
+kuin lapsi Regina suuteli häntä sileälle otsalle ja hiuksille, joista
+aina uhosi tuota omituista kuihtuneiden kukkien tuoksua. Ja tuntiessaan
+miehensä kokonaan omakseen, lempeäksi ja helläksi, nähdessään, miten
+nuori, kaunis ja luottavainen hän oli, Regina koki sisimmässään niin
+suurta onnea ja hellyyttä, että se hipoi kärsimystä. He viivähtivät
+muutaman silmänräpäyksen syleilyssään, ympärillään huoneen hiljainen
+puolihämärä.
+
+Ulkona katu vilkastui, mutta sen humussa oli jotakin viehkeätä, mikä
+tuntui häipyvän kirkkaaseen aamuilmaan.
+
+— En tiedä, miksi minusta on, kuin lepäisimme metsän siimeksessä. Olen
+vielä uninen. Voisin uinahdella näin vaikka kuinka kauan.
+
+— Se on kevään vaikutusta, Regina virkkoi. Minäkin näen edessäni metsän
+ja puiden lomitse joen ja lukemattomia kukkia.
+
+— Lähdetkö Pinciolle tänään?
+
+— En. Lähden tervehtimään Gabrieta, joka on ollut vuoteen omana jo
+kolme päivää. Tyttö parka!
+
+Antonio ei sanonut tähän mitään. Hän ei vaatinut vaimoaan tilille
+siitä mitä tämä teki lähtiessään kotoa, enempää kuin vaimonsakaan
+häntä. Mutta jokin alitajunnassa piilevä seikka sai hänet sinä hetkenä
+muistamaan, että Regina aikoi käydä kotiseudullaan kesäkuussa, ja hän
+kysyi:
+
+— Milloin hän suorittaa tutkintonsa?
+
+— Tarkoitatko Gabrieta? Heinäkuussa, luullakseni.
+
+— Ette siis matkusta yhdessä, niinkuin hän mainitsi joku päivä sitten.
+
+— Emme.
+
+He olivat ääneti. Aikoja oli jo kulunut, paljon oli muuttunut, pari
+kertaa Regina oli ehtinyt uudelleen käydä synnyinkodissaan ja palata
+takaisin, ja hänen ensi lähtönsä näytti nyttemmin lapselliselta,
+etäiseltä, välillä sattuneiden tapahtumien himmentämältä oikulta.
+Kuitenkin se vaikutti joka kerran, kun tuli puheeksi matkustaminen,
+vaikka — niinkuin sinäkin aamuna — heidän avioelämänsä viehkeimpinä
+hetkinä, nuoriin puolisoihin masentavasti. Heidän mielessään heräsi
+tunne, että he olivat erossa, kuin jokin outo, salaperäinen voima olisi
+sysännyt heidät kauas toisistaan. Mutta tätä mielialaa ei kestänyt
+kauan. Keväthän kolkutti sinä aamuna ikkunaan; oli aurinkoinen, eikä
+pilvinen aika, ja Regina ja Antonio olivat liian nuoria, liian terveitä
+ja rakastavia malttaakseen olla lintujen tavoin unohtamatta kulunutta
+talvea ja virittämättä ylistyslaulua ilolle. Antonio sanoi vaimoaan
+pikku Reginakseen ja mainitsi lisäksi monia kymmeniä muita herttaisia
+hyväilynimiä. Regina taas mairitteli miestään aivan vilpittömästi
+sanoen häntä muitta mutkitta »maailman kauneimmaksi mieheksi».
+
+Auringon seinälle heijastama loistava silmä katseli heitä lempeästi ja
+tyytyväisenä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Regina saattoi imettäjää ja lasta asemapuistoon ja lähti sitten
+tervehtimään Gabrieta. Hän vei tytölle kirjan, orvokkivihon ja
+keksikääryn ja käveli iloisesti ja joustavana kuvitellen olevansa
+matkalla täyttämään armeliaisuuden tekoa. Hän katsahti asemakelloon. Se
+oli kymmenen. Ilmassa, joka oli niin tyyni, ettei lehtokujien puissa
+voinut nähdä pienintäkään värettä, tuntui voimakkaana narsissien ja
+ruohon tuoksua. Kaukana aseman takana kohosivat pellavankukan väriset
+vuoret himmeinä, ikäänkuin päilyen vedenpinnan läpi.
+
+Muutaman askelen verran Reginan edellä kulki lintujenkaupustelija.
+Ja kevään juhlariemu oli niin voimakas ja valtava, että vielä
+siivettömät varpusenpoikaset, punarintasatakielet ja narsissinkeltaiset
+kanarialinnut visertelivät ilosta kahdessa häkissä, jotka heiluivat
+surumielisen omistajan käsissä. Regina ajatteli hetken ostaa
+pikkuvarpusen lapselleen. Mutta mitä Caterina olisikaan tehnyt sillä?
+Hän olisi tukahduttanut sen. Sitä suurempaa iloa se ei olisi tuottanut.
+Ei, Regina ei tahtonut totuttaa lastaan joutaviin huvituksiin, eikä
+oikulliseen julmuuteen. »Mutta», hän ajatteli, »ostamalla linnun tuotan
+vähäisen ilon tuolle alakuloiselle miehelle, joka ei luultavasti vielä
+tänään ole saanut mitään kaupaksi».
+
+— Mutta ei sentään, hän sitten ajatteli. Miksi tuo mies minusta
+näyttää alakuloiselta? Ehkä hänkin on onnellinen. Olemme niin valmiit
+kuvittelemaan, että lähimmäisemme kärsii, vaikka hän usein onkin
+meitä itseämme onnellisempi. Kerran luulin, että kaikki ihmiset ovat
+onnettomia, mutta nyt! Huomaan, että silloin erehdyin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kevät tunkeutui siihen vuokrakasarmiinkin, jossa Gabrie asui. Portaat,
+jotka Regina aikaisemmin oli nähnyt kosteina ja liasta tahmeina, olivat
+nyt kuivat, askelmat oli puhdistettu, ja selällään olevasta ovesta näki
+käytävän, jonka lattia oli huosittu puhtaaksi. Alkaen ensimmäisestä
+kerroksesta, jossa kirjanpitäjäperhe edusti ylellisyyttä, neljänteen
+saakka, jossa kiertävän soittajan asemaan vajonnut entinen urkuri
+asusti, köyhät vuokralaiset olivat puhdistaneet talon ottaakseen
+pääsiäisen arvokkaasti vastaan. Regina tunsi omituista mielihyvää
+kuullessaan vihreän silkkialushameensa kahisevan portaissa. Tosin
+hän ei erityisesti ajatellut silkkistä alushamettaan, eikä hän sinä
+hetkenä selvästi muistanut elämänsä mukavuutta, asuntonsa harvoja,
+hyvin valaistuja portaita, kahta saliaan, säästöpankki-kirjojaan eikä
+tilattua paikkaansa Costanzi-teatterissa. Mutta himmeä tietoisuus
+kaikesta tästä ilahdutti hänen sydäntään ja teki hänet tuntehikkaaksi.
+Hän tiesi olevansa hieno rouva, joka nousi portaita päivänpaisteisena
+kuin pääsiäinen orvokkivihko kädessä, tuoden mukanaan kevään
+tuulahduksen näihin köyhien, ahertavien, opiskelevien, työn raskaan
+raatajien asuntoihin. Hän olisi tahtonut jättää orvokin jokaiselle
+kynnykselle. Hän muisti kerran nähneensä numero 8:sta astuvan ulos
+nuoren ylioppilaan, joka näytti potevan vähäverisyyttä, jonka
+huulet olivat harmaat ja silmät himmeät kuin kuihtuneet hyasintit.
+Nuorukaisella oli ollut yllään kulunut, mutta hyvin siisti takki.
+Regina olisi tahtonut jälleen kohdata hänet tervehtiäkseen häntä ja
+siten ilmaistakseen, että hän rakasti köyhiä, joita hän varhemmin oli
+ylenkatsonut.
+
+Mutta nuorta miestä ei näkynyt, ja Regina kiipesi kiipeämistään, kunnes
+pääsi ovelle, johon neljällä nupinaulalla kiinnitetty kortti ilmoitti
+tulijalle, että sen takana asui
+
+        _Mario Ennio Colorni_
+  entinen urkuri ja laulukuoron jäsen,
+           viulutaiteilija.
+
+Kortti ei tehnyt mitään vaikutusta Reginaan, joka jo oli nähnyt sen
+pari kertaa aikaisemmin käydessään tapaamassa Gabrieta. Opiskelevan
+neitosen isä oli kirjeessä pyytänyt Reginaa ottamaan selvää, »oliko
+tytön ympäristö epäilyttävä ja vaarallisen näköinen, jommoisiksi
+sanottiin kaikkia n.s. 'San Lorenzon kaupunginosan' asuntoja».
+
+Rouva Colorni tuli avaamaan. Hänellä oli päässä musta myssy ja nenällä
+siniset lasit, ja hän näytti vanhaksi naiseksi naamioidulta tytöltä.
+Hän ei heti tuntenut vierasta, vaan näytti päästäessään tämän sisään,
+lapsellisen epäluuloiselta. Mutta Regina antoi hänen vetää sieraimiinsa
+orvokkien tuoksua ja sanoi hänelle Mantovan murteella:
+
+— Ettekö tunne minua enää? Kuinka Gabrie jaksaa?
+
+Pikku rouva, joka lavantaudissa oli menettänyt hiuksensa,
+puheenlahjansa ja melkein näkönsäkin, hymyili lempeästi ja vetäytyi
+syrjään.
+
+Regina kävi kursailematta sisään, kulki puhtauttaan kiiltävää käytävää,
+jossa tuntui miellyttävää paistin käryä, ruokailuhuoneeseen, jossa
+suljetun ikkunan edessä roikkui keltainen harsoverho, ja näki avoimesta
+ovesta, että Gabrien huone, jonka rouva Colorni juuri oli siistinyt,
+oli tyhjä.
+
+Hän kääntyi; mykän naisen silmät hymyilivät vielä sinisten lasien
+takaa, ja hän viittasi kädellään ikkunaan.
+
+— Onko Gabrie mennyt kaupungille? Ja hän kirjoitti minulle, että oli
+sairaana, vuoteen omana! Regina ihmetteli ja meni sisälle pieneen
+huonepahaseen.
+
+Pikku rouva pudisti päätään, rykäisi ja kosketti sormellaan otsaansa
+osoittaakseen, että Gabrie todella oli ollut sairaana. Sitten hän taas
+hymyili, viittasi ikkunaan ja tarjosi Reginalle tuolia.
+
+— Palaako hän pian? Minne hän lähti?
+
+Rouva Colorni otti Gabrien pöydältä kirjekuoren, painaen sitä sitten
+seinää vasten.
+
+— Viemään kirjettä postiin, eikö niin? Istun hetkisen, olen väsynyt.
+Kuinka herra Enrico jaksaa?
+
+Rouva hymyili taas ja matki viulun soittoa. Sitten hän levitti
+käsivartensa ehkä osoittaakseen, että hänen miehensä oli kaukana ja
+että hänen soittimensa puhui hellää kieltään jollekin saksalaiselle
+herrasväelle laitakaupungin ravintolassa, jota vilkastuttivat kanat ja
+punakukkaiset persikkapuut.
+
+Regina istuutui, ja pieni rouva poistui huoneesta.
+
+Hetken ajan vallitsi syvä hiljaisuus puhtaassa huoneistossa, joka
+oli täynnä rauhaa ja paistin käryä. Gabrien pieni huone, jossa oli
+keltaiset ruusunpunakukkaiset seinäpaperit, pieni pöytä, joka oli
+kirjojen ja vihkojen peitossa, sinihelmenväristä taivasta kohti aukeava
+ikkuna — kaikki se sai Reginan ajattelemaan poppelin latvassa olevaa
+linnunpesää. Kaikki tässä maailmassa on suhteellista. Tuo kiertelevä
+soittoniekka, joka iltaisin toi pienelle mykälle ja työteliäälle
+vaimolleen kaksi, kolme, jopa viisikin liiraa, näki asunnon
+puhdistetuksi ja sai syödä hyvää lampaanpaistia, oli onnellisempi kuin
+moni miljoonienomistaja.
+
+Ja Gabrie haaveineen ja rohkeine tulevaisuudentuumineen näki
+epäilemättä elämän edessään puhtaana ja valoisana kuin ikkunan edessä
+päilyvä sinitaivas.
+
+— Onni on meissä itsessämme, eikä meitä ympäröivissä oloissa, Regina
+ajatteli. Oli aika, jolloin pidin itseäni onnettomana, ja talo oli
+kuitenkin varakkaiden kaupunginosassa. Nyt minusta tuntuu, että olisin
+onnellinen täälläkin, tässä köyhien talossa kovaosaisten tyyssijassa.
+
+Gabrieta ei vain kuulunut. Sen parempi; hän oli siis terve. Regina
+katsoi pientä kelloaan: puoli yksitoista. Hän saattoi vielä odottaa
+hetkisen.
+
+Hän nousi ja meni ikkunaan: oikealla, vasemmalla, ylhäällä, kaikkialla
+häikäisevä taivas. Alhaalla rantatie, isoja taloja, jotka hohtelivat
+keltaisina päivänpaisteessa. Etäällä junan jylhää puhkumista, vihreitä
+kedon liepeitä, kaiken yläpuolella kuvaamaton kevään ja elämän henkäys.
+
+Kaikki oli kaunista.
+
+Gabrieta ei kuulunut tulevaksi. Regina nousi tuolilta ja meni pöydän
+ääreen, jolle hän aikoi jättää yhä kädessään pitelemänsä orvokit. Hänen
+silkkinen alushameensa kahisi kovasti hiljaisessa huoneessa.
+
+Tuo pieni pöytäkin näytti somalta täynnä vihkoja ja paperilippuja,
+joihin kirkas ja syvä henki oli jättänyt selvän jälkensä.
+
+Regina muisti kerran aikoneensa yrittää kirjailijattareksi, mutta että
+hänen ei ollut onnistunut kirjoittaa ensimmäiseen vihkoon ensimmäistä
+sanaakaan. Kuinka pitkälle Gabrie jo lie päässyt? Toivottavasti
+ainakin pitemmälle kuin Arduina. Regina tuli samassa ajatelleeksi
+Antonion omaisia, jotka olivat kadonneet hänen elämästään tai
+ainakin häipyneet kuin sellaiset romaanin henkilöt, jotka esiintyvät
+teoksen ensimmäisessä luvussa, mutta jotka eivät myöhemmin enää
+pääse näyttäytymään. Regina salli imettäjän käydä näyttämässä lasta
+isoäidille ja kuunteli, kun Antonio puhui omaisistaan. Mutta hän näki
+heitä harvoin. Ja vaikkei hän nyttemmin pitänyt heitä miellyttävämpinä
+eikä vastenmielisempinä kuin satoja muita kohtaamiaan henkilöitä,
+jotka olivat jättäneet hänet välinpitämättömäksi, hän ei voinut heidän
+seurassaan tukahduttaa vihankaunaa.
+
+Miksi hän ajattelikaan heitä juuri sinä hetkenä selaillessaan Gabrien
+muistiinpanovihkoa. Hän haki mielestään ajatuksia yhdistävää lankaa.
+Siinä se olikin. Hän oli epämääräisesti ajatellut, miten olisi
+käynyt, jollei Antonio olisi vienyt häntä omaistensa kotiin, tuohon
+kammottavaan huoneeseen, joka oli ahdettu täyteen huonekaluja ja
+vastenmielisiä henkilöitä, kuin huonosti tehty ruma maalaus, vaan
+sensijaan hiljaiseen ja valoisaan huoneistoon, vaikka se olisikin
+ollut vaatimaton kuin tämä entisen urkurin asunto. Varmaankaan hänen
+kuherruskuukautensa ei silloin olisi ollut täynnä kärsimyksiä.
+
+Hän laski kädestään vihon ja otti toisen. Ja hänen mietteensä
+muuttuivat kuin tuulen kiidättämien pilvien muoto.
+
+— Ei! Ehkä olisin kärsinyt vieläkin enemmän. Minun täytyi kärsiä,
+kestää elämäni ankara käänne. Luulen, että niin käy kaikkien älykkäiden
+aviovaimojen. Ja nyt... nyt minun on helppo nähdä kaikki kauniina, kun
+olen onnellinen, kun elämä on minulle helppoa.
+
+— Kas vain:
+
+»Nuori nainen, kahdeksantoistavuotias, aatelisperhettä, joka on
+joutunut taloudelliseen ahdinkoon. Teeskentelevä, turhamielinen,
+kateellinen, kunnianhimoinen, osaa kätkeä vikansa näennäisesti
+luonnollisen ja rakastettavan, mutta tosiasiassa kylmän naamion taakse.
+Joku on sanonut hänelle, että hän on Botticellin Pyhän neitsyen
+näköinen, minkä jälkeen hän esiintyy innostuneen tuntehikkaasti. Mikä
+kaikki ei estä häntä olemasta rakastunut maalarioppilaaseen...»
+
+Reginan mieleen muistui, kuinka innostuneesti opettaja, Gabrien isä,
+oli lukenut Caterina rouvalle palan tätä Gabrien luonnehtimaa pientä
+henkilökuvaa:
+
+»Kuulkaahan tätä, huomatkaa, millainen havaintokyky! Tämä on tulevan
+romaanin tyyppi, hyvä Caterina rouva. Minun Gabrieni kokoilee
+kokoilemistaan. Hän näkee tyypin, tutkii sitä ja kätkee sen mieleensä.
+Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka panee säästöön kaiken, kun
+kaikkea voi käyttää johonkin hyödylliseen».
+
+Kun opettaja puhui tuohon tapaan, Regina oli tuntenut sääliä häntä
+kohtaan ja opettajan lukiessa hän oli oivaltanut kuvatun tyypin
+Sabbionetan pienen aatelisneitosen luonnekuvaksi.
+
+Gabrien vihko oli melkein täynnä tuollaisia pieniä luonnekuvia. Regina
+katsoi voivansa empimättä omin luvin selailla sitä, ja viimeisillä
+sivuilla oli pikakuvia seminaarin opettajien ja naisoppilaiden
+luonteista ja lopuksi Clarettasta, josta sanottiin: »keimaileva,
+hysteerinen, turmeltunut»; Gabrie oli pari päivää aikaisemmin tavannut
+hänet Reginan luona.
+
+Hän oli hirvittävä, tuo tuleva kirjailijatar! Hän ei ollut kuvastin,
+vaan Röntgen-koje.
+
+Regina selaili ja luki edelleen, yhä seisoen pienen pöydän ääressä.
+Outo uteliaisuus pakotti häntä jatkamaan.
+
+»Nuori rouva, likinäköinen, ruskeatukkainen, suu ja silmät
+pistävät esiin pienistä kasvoista. Hyvin älykäs, hiukan omituinen,
+arvoituksellinen. Köyhtynyttä aatelissukua, teeskentelee ylenkatsovansa
+sinistä vertaan, ja ehkä hän ei välitäkään siitä. Mutta hänen verensä
+on sinistä, hän on siitä tietoinen ja tahtoo olla aatelinen. Hän pitää
+ylellisyydestä ja rikkaista, on mennyt vaimoksi köyhälle miehelle,
+mutta hänen on onnistunut saada miehensä _ansaitsemaan hyvin_...»
+
+— Siinä minun kuvani, totisesti! Regina ajatteli. Tuo oli hänestä koko
+hauskaa, mutta samalla hiukan hermostuttavaa. Tuo letukka ei juuri ole
+suopea minulle. Mitähän hän tarkoitti viimeisellä lauseella?
+
+Äkkiä Regina muisti, että Gabrie eräänä päivänä oli kertonut hänelle
+juttuja, jotka oli kuullut opintotovereiltaan.
+
+— Sehän on oikea juorupesä, tuo teidän opistonne, Regina oli paheksuen
+huomauttanut.
+
+— Pesä? Pikemminkin leivinuuni! Gabrie oli korjannut.
+
+Regina luki edelleen:
+
+»Kirjailijatar, pitkä, laiha, keltaihoinen, pienet maidonväriset
+silmät, pieni suu, mustat hampaat, keltainen tukka, käyrä nenä.
+Surkuteltava nähdä ja kuulla. Miesten seurassa siitä huolimatta
+kiemaileva».
+
+— Tämä on Arduina. Muutaman rivin pituinen murhaava arvostelu, Regina
+ajatteli. Hän löysi Massimon, senjälkeen Mariannan. »Pieni; kasvot
+oliivin väriset, pahanilkiset, pikkuruiset mustat silmät. Väittää
+aina puhuvansa totta, mutta kuvanveistäjä sanoisi hänestä: pieni
+pronssiveistos, joka esittää _pahansisuista mielettömyyttä»_. Lisäksi
+löytyi vihosta sokea nainen, toisia tyyppejä, jotka kävivät ruhtinatar
+Makulinan salongissa, jonne Regina oli pari kertaa ottanut Gabrien
+mukaansa, ja lopulta ulkomaalainen nainen; rikas, kookas ja lihava.
+»Hiukset hyvin mustat, värjätyt, huulet paksut, sinervän kelmeät;
+pienet, erittäin vilkkaat ja salaperäiset, ilkeät kissan silmät.
+Ei koskaan naura; vanhanpuoleinen, huonokuuloinen, puhuu alinomaa
+tuntemastaan naisesta, joka oli George Sandin ystävätär. Aistillisen
+naisen perikuva. Hänellä on nuori rakastaja».
+
+Heti senjälkeen:
+
+»Virkailija, vanhan ruhtinattaren sihteeri. Nuori, vaaleaverinen,
+hyvin kaunis; pitkä, solakka mies. Silmät lumoavat, suu raikas ja niin
+punainen, että luulisi ihomaalilla sivellyksi. Mieleltään iloinen.
+Hän on hyväsydäminen ja suuresti rakastunut vaimoonsa, silti hän on
+ruhtinattaren rakastaja».
+
+
+
+
+II
+
+
+Regina oli kerran unessa nähnyt auringonpimennyksen. Tänä hetkenä,
+kun hän luki Gabrien muistiinpanokirjan lehteä, tuo uni iski hänen
+mieleensä. Tunsihan hän sisimmässään samaa peloittavaa hämärää,
+hirvittävää tyventä ja odotusta.
+
+Sitä kesti vain hetkisen. Se meni ohi, ja hän näki jälleen auringon,
+tunsi taas elämän väreilyä, huomasi, että kaikki hänen ympärillään oli
+säilyttänyt entisen muotonsa, että kaikki oli paikoillaan, ettei mitään
+ollut muuttunut. Mutta hän itse ei enää ollut sama. Hänen ympärilleen,
+lähelle ja kauas, oli jälleen ilmestynyt valo; hänen sisällään vallitsi
+iltahämärä.
+
+Hän laski vihon pöydälle, otti orvokit, käärön ja kirjan jälleen
+käteensä ja poistui. Myöhemmin hän huomasi lähteneensä sieltä
+välttääkseen tuota halpamaista kiusausta; hän olisi tahtonut udella
+Gabrielta ja pakottaa hänet vaikka väkisin tunnustamaan, miten hän oli
+aavistanut tai keneltä hän oli kuullut tuon hirvittävän salaisuuden.
+Sinä hetkenä, niinkuin aina ennenkin, ylpeys piti häntä pystyssä,
+jäykkänä ja kylmänä kuin rautapuikko, joka kannattaa veistokuvan kipsiä.
+
+Mykkä pikku rouva juoksi Reginan jälkeen ja teki merkkejä, joita
+toinen ei ymmärtänyt. Tuo naamioitua lasta muistuttava nainen herätti
+Reginassa hurjaa inhoa. Miksi tuollainen olento eli? Miksi luonto tai
+yhteiskunta ei kuristanut kuoliaaksi kaikkia epäsikiöitä ja heikkoja
+raukkoja?
+
+Reginasta tuntui kuin tuolla huoneessa olisi kaikki, mitä elämässä on
+viheliäisintä ja kurjinta, ilmestynyt hänen eteensä. Ja koko elinikänsä
+hän ajatteli pohjattomasti inhoten tuota soittajan rauhallista asuntoa,
+jyrkkiä portaita, epätasaisia askelmia ja pölyistä eteistä. Hän ei enää
+koskaan astunut sinne jalallaan.
+
+Hän kulki nyt katua, joka oli tulvillaan auringonpaistetta, aukion
+halki, poikkesi lehtokujiin tehden kaiken vaistomaisesti, unissakävijän
+tavoin.
+
+— Puhun tästä heti Antoniolle ja sitten nauramme yhdessä! hän ajatteli.
+Mutta sitten hän huomasi olevansa mielenliikutuksen vallassa; ja
+sensijaan, että hän olisi palannut puistoon, jossa imettäjä lapsen kera
+odotti häntä, hän istuutui penkille Termejä vastapäätä oikeanpuoliseen
+lehtokujaan.
+
+Miksi hän ei mennyt puistoon? Miksi hän ei heti ottanut selvää, missä
+imettäjä oli, palatakseen kotiin hänen kanssaan? Hän ei _voinut_.
+
+Äkkiä hän luuli kuulevansa kaukaista jyminää. Se kuulosti raivokkaasti
+puhkuvalta junalta, joka kiitää ohi etäällä näkymättömillä kiskoilla.
+
+— Hyvä Jumala, mitä se olikaan!
+
+Naishenkilö, niskassa iso punertava hiussolmu, kulki ohi, katseli häntä
+tutkivasti ja kääntyi katsomaan taakseen, ennenkuin katosi.
+
+Regina pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja oivalsi, että oli kalpea ja
+näytti kärsivältä. Ja nyt hän huomasi, että tuo etäinen jymy ja puhkuva
+tykytys tuli hänen povestaan, hänen runnellusta sydämestään.
+
+Hän ravisti itseään kuin juuri herännyt lintu ja tahtoi palata
+todellisuuteen. Hän huomasi sylissään orvokkivihon, kirjan,
+keksikäärön. Miksi hän ei ollut jättänyt niitä Gabrien pöydälle,
+niinkuin tarkoitus oli ollut? Luultavasti hän vaistomaisesti tahtoi
+kostaa Gabrielle, joka oli pistänyt tämän okaan hänen sydämeensä.
+
+— Olenpa minä halpamainen! hän ajatteli. Onko tyttö muka syypää siihen?
+Jos se edes on totta? Mutta _voiko_ se olla totta? Miksi? Minkätähden
+en heti ole tullut ajatelleeksi tuota: minkävuoksi?
+
+Sentähden, että tuo kysymys oli turha!
+
+Tunsihan hän tuon hirvittävän _miksi_. Jo ennenkuin tuo turha kysymys
+oli kohonnut hänen huulilleen, se oli kaikunut hänen veressään,
+suonesta suoneen, sydämen kumisevaan syvyyteen saakka.
+
+Antonio oli myönyt itsensä rahasta. Regina ei hetkeäkään epäillyt
+sitä, eikä hän hetkeäkään ajatellut, että Antonio olisi jo ennen
+naimisiinmenoaan ollut pelkästä taipumuksesta sen vanhan naisen
+rakastaja.
+
+Hän oli myönyt itsensä. Hän oli naisten tavoin myönyt itsensä
+saadakseen rahaa ja voidakseen hankkia Reginalle kauniin kodin,
+auringonvaloa ja vaateriepuja, pikkurihkamaa, käsineitä, silkkisiä
+alushameita... kaikkea, mitä hän oli mieheltään vaatinut ja minkä
+puuttumisesta hän oli moittinut tätä.
+
+— Voi sinua kurjaa, typerää poikaa, heikkoa ja halpaa olentoa... Lähden
+kotiin ja annan sinulle korvapuusteja kuin pahoille lapsille. Olisihan
+sinun pitänyt ymmärtää minua...!
+
+Mutta nyyhkyttäessään itsekseen ja ajatuksissaan lausuessaan tällaisia
+syytöksiä Regina tiesi ja tunsi, että moiset sanat olivat kaikki tyhjiä
+ja mielettömiä. Aivan toinen totuus kaikui hänen sisimmästään, joka
+muuttui uhkaavaksi pyörteeksi.
+
+Hän, Regina itse, oli heikko ja halpa olento. Hän ei ollut älynnyt
+elämän kohtalokasta vakavuutta. Ja nyt elämä kuritti häntä kuin häijyä
+lasta ainakin.
+
+Hänen päänsä hehkui ja ohimoita jyskytti, aivan kuin joku olisi iskenyt
+häntä niihin. Kuinka kauan hän jo oli istunut penkillä? Ohikulkijat
+katselivat häntä. Nuoret miehet kääntyivät häneen päin; eräs heistä
+hymyili ihailtuaan hänen vihreitä kenkiään ja alushameen helmaa, joka
+pisti esiin hameen alta.
+
+Regina ajatteli, että imettäjä istui odottamassa häntä puistossa.
+Mutta hän ei kyennyt lähtemään liikkeelle. Tuskissaan hän näki
+ikäänkuin harson läpi ohikulkijat, vihreiden kasvien peittämät rauniot,
+keltaisen teltan niiden keskellä, kaksi harmaatäpläistä kyyhkystä,
+jotka suutelivat toisiaan murattiköynnöksen lehtien välissä, ja
+lennätinlankojen verkon vasten taivaantaustaa. Hän näki ilmoitukset,
+jotka peittivät Termien kulmauksen, erotti metsästysaiheen kookkaassa
+reklaamissa, luki välinpitämättömästi sanat: Odol, Odol, Odol, jotka
+sitten oudosti painuivat muistiin, näki torin perällä työskentelevät
+miehet punaisenhallavissa paidoissaan, seurasi katseillaan ajoneuvojen
+pyörien väikettä. Tämä jokapäiväinen näky, joka lukemattomat kerrat oli
+kulkenut hänen ohitseen, herätti nyt hänessä syvää levottomuutta, veti
+puoleensa, nieli hänet. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että hän itse loi
+tämän omituisen mielenkiinnon saadakseen ajan kulumaan ja siirtääkseen
+puistoon ja kotia palaamisen hetken tuonnemmaksi.
+
+Häntä peloitti palaaminen kotiin, jota vain ajatellessaankin hän tunsi
+kammoa. Kaikki siellä oli inhoittavaa, kaikki, kaikki, kaikki...
+
+Hän olisi tahtonut riisua omat vaatteensa, samoin hän olisi tahtonut
+raastaa vaatteet lapsensa hennon ruumiin yltä, joka oli puhdas kuin
+vastapuhjennut ruusu, häpeän ja katalan teon merkit, ja painaen
+lastansa alastomana povelleen paeta sen kanssa kauas, kauas...
+
+Paeta! Tuo vanha tuuma palasi hänen mieleensä. Mutta tällä kertaa hän
+tahtoi paeta synnyinseutuaan paljoa kaukaisempaan paikkaan sen joen
+toiselle puolen, jonka takaa ei enää koskaan palata.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Enemmän kuin puoli tuntia hän istui penkillä. Yhä nopeammin kävelijät
+kiiruhtivat ohi; lapset katosivat puistosta. Varmaan imettäjäkin jo
+oli vienyt Caterinan pois. Ruoho tuoksui. Tukehduttava, hermostuttava
+henkäys tuntui ilmassa. Tämä ruohon tuoksu, tuo hiostava, hekumallinen
+lämpö, joka oli levinnyt ilmaan, teroitti hiljaisen soiton tavoin
+Reginan muistoja ja tunnelmia. Yksi muisto oli muita itsepintaisempi,
+se katosi ja palasi toisia selvempänä, polttavampana ja raskaampana. Se
+oli täydellinen ilmestys, se oli ainoa, totuudenmukainen selitys, sillä
+koettipa Regina kuinka kuvaavasti tahansa palauttaa ja pysyttää muita
+muistoja, ne eivät ilmaisseet hänelle kaikkea, mitä hän halusi ja mitä
+häntä samalla peloitti tietää.
+
+Hän arvaili, miten Cabrie oli voinut päästä salaisuuden perille.
+Eihän se vielä riittänyt, että hänellä oli tarkka havaintokyky ja
+kaksi tervettä ja terävää silmää. Mitä selviä todistuksia Gabrie oli
+saanut? Mistä salaisuus oli hänelle paljastunut? Ruhtinattaren jäykistä
+välinpitämättömistä kasvoista vai Antonion katseista? Vai Mariannan
+silmistä? Vai oliko se jo yleisesti tiedossa? Regina ei ollut koskaan
+tullut ajatelleeksikaan, että sellainen voisi olla mahdollista, eikä
+ollut milloinkaan huomannut pienintäkään merkkiä, joka olisi voinut
+saada epäilemään. Ainoastaan muutamat irralliset sanat ja lauseet
+sukelsivat nyt esiin hänen muistoistaan ja saivat merkityksen, joka
+hänen täytyi kiihoittuneisuudestaan huolimatta tunnustaa liioitelluksi:
+
+— Kaikki on mahdollista! Niin Marianna oli sanonut hänelle kerran,
+ilkeästi hymyillen. Sokeatkin näkevät joskus.
+
+Hän, Regina, oli siis ollut sokeaakin sokeampi. Hän ei ollut nähnyt
+mitään, ehkä senvuoksi, ettei ollut koskaan epäillyt ja ettei ollut
+pitänyt silmiään auki. Hänen mieleensä muistui nyt se melkein
+ruumiillinen vastenmielisyys, jota rouva Makulina oli herättänyt
+hänessä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen. Hän muisti
+Arduinan hutiloiden järjestetyn salin, sateisen taivaan, ikävän
+illan, vanhan mustapukuisen naisen, joka porttikäytävässä kaupitteli
+keltaisenvihreitä sitruunoita. Varjosta, joka oli synkkä kuin nokinen
+usva, kohosi Antonion hahmo mustana ja salaperäisenä. Ruhtinattaren
+kalpeat, liikkumattomat kasvot ja harmahtavat huulet olivat tuota
+tummaa taustaa vasten kuin himmeä kuu unisella pilvitaivaalla. Kuinka,
+milloin tuo aistillinen vanha nainen oli jähmettyneen taivaankappaleen
+tavoin vetänyt myrkylliseen piiriinsä iloisen ja varomattoman linnun,
+joka ajattelemattomasti liihoitteli sen lähettyvillä!
+
+Ajattelemattomasti! Ei niinkään. Olihan Antonio mennyt synkän
+näköiseksi sinä iltana, nähdessään ruhtinattaren. Epäilemättä häntä
+silloin äärettömästi kammotti tuon naisen inhoittava intohimo. Mutta
+sitten oli tullut tuo surkea päivä... hänen vaimonsa oli paennut,
+soimattuaan miestään köyhyydestä, ja silloin tämä oli sokeasti,
+nöyryytettynä ja epätoivoisena myönyt itsensä. Ja se Reginan muisto,
+joka kaikkein itsepintaisimmin palasi hänen tajuntaansa ja joka
+selvimmin paljasti tuon _teon_ kammottavuuden, oli juuri muisto
+Antonion tulosta Casalmaggioreen, heidän ajeluretkestään asemalta
+joen rantaa ja siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka miehensä
+jälleennäkeminen teki Reginaan.
+
+Kaikki tuntui hänestä nyt päivänselvältä. Siitä syystä Antonio oli
+muuttunut. Sentähden hänen suudelmansa olivat niin epätoivoisia,
+melkein julmia. Hän palasi vaimonsa luo saastutettuna, värähdellen
+ahdistuksesta kuin neito, joka on myönyt itsensä inhoittavalle ukolle.
+Sekä rakkaudesta että kostonhimosta Antonio oli suudellut sillä
+tavalla... ja sen hän teki saastuttaakseen hänet, Reginan, sillä
+kataluudella, johon tämä oli hänet pakottanut, ja unohtaakseen itse
+kataluuden.
+
+Ja sitten... sitten hän kaiketi oli tottunut. Ihminen tottuu kaikkeen;
+Reginakin oli tottunut... Tottuisiko hän enempäänkin? Piiskan sivallus
+ei olisi voinut koskea häneen kipeämmin kuin tämä ajatus. Hän kavahti
+pystyyn, riensi lehtokujan läpi ja meni puistoon, joka torkkui autiona
+ohuesti vasta lehteen puhjenneiden puiden varjostamana. Imettäjää ei
+enää näkynyt. Vaistomaisesti Regina poistui vastakkaisesta portista
+pysähtyen rautatammien alle, joiden oksat olivat täynnä kullanhohtoisia
+nuoria lehtiä. Oli jo melkein keskipäivä. Lähtisikö hän kotiin? Eikö
+tämä ollut sopiva hetki ja tilaisuus paeta todenteolla, käymättä enää
+saastutetussa kodissa; sitten voisi kirjoittaa jostakin kaukaiselta
+seudulta Antoniolle: Syytä on ollut molemmissa, antakaamme siis
+toisillemme anteeksi, mutta erotkoot elämämme tiet!
+
+Typeryyksiä! Romaanioikkuja! Todellisessa elämässä eräänlaiset asiat
+eivät koskaan tapahdu, tai eivät ainakaan ole oikealla kohdalla.
+
+Regina oli kerran paennut saastuttamattomasta kodista, joka oli
+tuntunut hänestä liian ahtaalta. Hänen pakonsa oli aiheutunut
+naurettavasta oikusta ja kuitenkin voinut tapahtua. Mutta nyt
+sitävastoin, kun hänen omanarvontunteensa ja kunniansa kielsivät häntä
+enää astumasta jalallaan kotiin, joka oli kaikkein häpeällisimmän teon
+tahraama, nyt hänellä ei ollut voimaa paeta toistamiseen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Regina joudutti askeliaan. Hänen alushameensa kahisi ja kuiskaili,
+ja hän oli ärtynyt tuolle silkille, joka huokaili hänen ympärillään
+ja seurasi häntä kaikkialle. Mutta vähitellen hänen ajatuksensa
+selkenivät. Kuta pitemmälle hän ehti Viminale kadulla, sitä enemmän hän
+rauhoittui.
+
+Täytyi nähdä, tutkia, odottaa. Ihmiset ovat häijyjä, ja heidän
+suurin ilonsa on parjaaminen tai ainakin juoruaminen. Ei saa tuomita
+miestä pelkän juorupuheen perusteella, jonka jokin tyttöheilakka on
+kirjoittanut muistikirjaansa.
+
+Koko juttu oli mitätön pikkuseikka. Mutta kuitenkin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vaikka Reginasta itsestään tuntuu, että hän on rauhoittunut, hän
+alinomaa pysähtyy aivan kuin ruumiillisen kivun pakosta. Hän ei voi
+kulkea eteenpäin. Jokin seikka vetää häntä taaksepäin.
+
+Mutta sitten kodin tenhoava vetovoima taas pakottaa hänet jouduttamaan
+askeliaan. Hän rientää rientämistään edelleen aivankuin hevonen, joka
+_tuntee_ paikan, missä lepo ja seimi odottavat.
+
+Viminale ja Principe Amedeo-katujen kulmassa hän tapansa mukaan
+pysähtyy katselemaan näyteikkunaan asetettuja hattuja. Hän on aikeissa
+ostaa itselleen keväthatun, ja tuossa hän näkeekin sopivan; se on
+vihreän-hopeisista oljista tehty ja koristeina vaaleita, hentoja
+ohdakkeita — täydellinen keväinen pienoisrunoelma.
+
+Mutta synkkä varjo himmentää hänen silmänsä, kun hän huomaa
+pysähtyneensä. Hatuista... silkkialushameista... kaikista noista
+koreista, tyhjänpäiväisistä joutavuuksista Antonio... Mutta ajatus
+katkeaa kesken. Ei! Se ei ole totta! Ensin täytyy saada varmuus,
+ennenkuin voi syyttää ketään. Täytyy rientää. On jo puolipäivä. Pöytä
+on katettu. Ja jollei tuossa kaikessa ole perää? Huomaakohan Antonio
+hänen mielenliikutuksensa? Voiko hän salata sitä? Antonio kärsii siitä.
+Ja Regina aiheuttaa hänelle turhaa surua. Äkkiä hän tuntee miestään
+kohtaan ääretöntä sääliä. Olipa hän syyllinen tai ei, kummassakin
+tapauksessa hän ansaitsee sääliä. Regina ei huomaa surkuttelevansa
+miestään sentähden, että syy on hänessä itsessään.
+
+Via Torino, Via Balbo — koko katu on mutkikas ja tyhjä, linnunlaulusta
+raikuvat puutarhat luovat varjotäpliään sen kivitykselle. Kauempana,
+näköpiirin rajalla taivaan sininen seinä ja talojen hahmopiirteet.
+Harmaanpunertava pilvi, kuultava kuin helmiäissiru, liitää ylhäällä
+taivaan kuvussa. Kuinka suloista kaikki sentään on!
+
+Regina rientää katua eteenpäin, on ennen pitkää perillä ja kiitää
+portaita ylös. Hänen sydämensä jyskyttää rajusti ja hame kahisee, mutta
+hän ei enää kiinnitä huomiota sellaiseen.
+
+Antonio ei ole vielä tullut. Lapsi nukkuu. Regina on hiestynyt nopeasta
+kävelystä ja menee makuuhuoneeseen, siniseen ja viileään suojaan, ja
+tuntee muuttaessaan pukua sydämensä sykkivän rajusti, mutta ei enää
+tuskasta. Lopulta hänestä tuntuu, kuin hän olisi herännyt pahasta
+unesta ja kuin hänellä olisi ollut kova ruumiillinen kipu, joka nyt on
+poissa.
+
+Antonion askelet kaikuvat portaissa. Ja nyt, niinkuin aina ennenkin,
+noiden askelien ääni herättää hänessä iloa. Sitten tuttu rapsahdus, kun
+avainta kierretään lukossa, ja hetken perästä seuraa virkeä tuulahdus,
+joka aina tuntuu elvyttävän koko talon, kun isäntä palaa kotiin.
+
+— Olet jo kotona! Kyllä on ihana päivä! Entä Caterina?
+
+— Hän nukkuu.
+
+Antonio ottaa lakin päästään, riisuu lyhyen päällystakin ja viskaa ne
+vuoteelle. Regina kokoaa hameensa, ja ripustaessaan niitä paikoilleen
+hän tuntee Antonion kulkevan läheltä ohi ja hipaisevan häntä, uhoten
+tuota elämän, nuoruuden ja kauneuden tuoksua, jota hän aina levittää
+ympärilleen.
+
+— Hyvä Jumala, sellaista pahaa unta! hän ajattelee valellessaan
+kylmällä vedellä polttavia kasvojaan ennenkuin menee ruokapöytään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Heti syötyään Antonio jälleen lähti kotoa. Hän sanoi menevänsä
+pörssiin. Tuskin hän oli mennyt ulos ovesta, kun jo Regina juoksi
+ikkunaan oudon epäluulon, sokean vaiston pakottamana. Hän näki miehensä
+joustavin askelin kulkevan Depretis-katua kohti, ja Regina vetäytyi
+äkisti pois ikkunasta tajuten epäluulonsa mielettömyyden.
+
+— Ei! Tähän aikaan hän ei voinut mennä _sen toisen_ luo... Ja jos hän
+olisi mennyt sinne, hän olisi sanonutkin sen.
+
+Mutta epäluulo oli jo imeytynyt hänelle vereen, ja huomatessaan sen
+hän tunsi synkkää ahdistusta, monta vertaa raivokkaampaa kuin se oli
+ollutkaan, jota hän oli tuntenut tuntia aikaisemmin.
+
+Silloin hän katui, ettei ollut pyytänyt Antoniota viipymään ja ettei
+ollut sanonut hänelle kaikkea.
+
+— Mutta mitä se hyödyttäisi? hän seuraavassa tuokiossa ajatteli.
+Antonio tietysti valehtelee ja kieltäytyy puhumasta kanssani koko
+asiasta.
+
+Mitä hänen siis oli tehtävä?
+
+Regina istuutui vuoteen jalkapuoleen pieneen nojatuoliin ja koetti
+punnita kylmäverisesti asemaa.
+
+Hänen epäilynsä syy näytti hänestä nyt aivan naurettavalta; nuoren
+tyttöletukan paperilipulle raapustamia sanoja.
+
+Mutta hän tiesi myös, että totuus, joka pyrkii esiin, joskus huvikseen
+laskee julmaa pilaa. Se salainen voima, joka ohjaa ihmiskohtaloita, on
+outojen ja käsittämättömien lakien alainen.
+
+Sinä hetkenä Reginan ei ollenkaan tehnyt mieli järkeillä, mutta vastoin
+tahtoaan hän teki itselleen muutamia kysymyksiä.
+
+Miksi hänelle tapahtui kaikki tämä? Miksi hän kerran oli kapinoinut
+hyvää kohtaloansa vastaan ja antautunut oikun valtaan, ja miksi
+tämä oikku, tämä naisellinen kevytmielisyys, johon hän melkein
+itsetiedottomasti oli tehnyt itsensä syypääksi, oli antanut alkuaiheen
+todelliseen murhenäytelmään?
+
+— Sentähden, että meidän on kestettävä kärsimystä, hän vastasi
+itselleen. Sentähden, että suru on ihmiselle olennaista. Mutta minä
+en tahdo kärsiä enkä surra. Tahdon vieläkin uhmailla kohtaloa.
+Ennenkaikkea tahdon kukistaa epäilyksen, joka nyt myrkyttää elämäni,
+tahdon tietää totuuden. Ja kun olen saanut sen tietää... mitä silloin
+teen?
+
+Hän punnitsi asiaa ollen siitä tietoinen. Tämä vähän lohdutti häntä tai
+ainakin sai hänet toivomaan, ettei hän enää tekisi tyhmyyksiä. Mutta
+sitten hän taas ajatteli, eikö jo tämä epäilys ollut tyhmyyttä.
+
+— Me olimme ja _olemme_ — niin onnellisia! Mutta minun täytyy aina
+kiusata itseäni jollakin. Mielestäni ajattelen järjellisesti, ja
+kuitenkin jo pelkkä epäilykseni on järjettömyyttä. Mutta ehkä ajattelen
+näin luulotellakseni itselleni, ettei tässä ole rahtuakaan perää,
+vaikka samalla _vaistoan_, että kaikki on totta...
+
+— Ehkä pelkään menettäväni onneni ja tahdon säilyttää sen hinnasta
+mistä tahansa, vaikkapa halpamaisesti tinkimällä omantuntoni kanssa.
+
+Tuo ajatus sai hänet melkein järjiltään. Silloin hän tunsi olevansa
+kaikkein kurjimman naisen kaltainen. Hän ei enää luullut jaksavansa
+eritellä tilaansa.
+
+Häntä puistatti hermoväristys, joka kiristi kokoon hänen käsivarsiensa
+jänteet, pakottaen hänet puristamaan kädet nyrkkiin.
+
+— Ennen mitä tahansa... kurjuutta, surua, häpeää... mitä vain, vaikka
+Antonion menettäminenkin... mitä tahansa, mutta ei kunniattomuutta!
+
+Hän heittäytyi vuoteeseen levittäen käsivartensa, kätki kasvonsa,
+pureskeli peitettä ja itki.
+
+Hän itki ja muisteli. Kerran ennenkin hän oli näin heittäytynyt
+vuoteeseen ja itkenyt raivosta ja surusta. Ja sitten Antonio oli tullut
+kotiin ja hän, Regina, oli suudellut häntä vilpillinen aie sydämessä.
+
+Hän oli syössyt alennustilaan tuon heikon, rakastavan miehen, jonka hän
+oli vallannut voimansa ylemmyydellä.
+
+Hän oli häväissyt itsensä Reginan vuoksi, joka nyt epäilyksellään
+häpäisi häntä vielä pahemmin.
+
+— Ei! Jos sanon Antoniolle: »En tahdo mitään kaikesta, mitä annat
+minulle; nouskaamme ylös loasta, aloittakaamme uusi elämä!» silloin hän
+ei suinkaan hetkeäkään epäröi.
+
+— Ja jos Antonio sittenkin valehtelee, hän vieläkin tekee sen minun
+tähteni, jottei hän menettäisi minua. Hän on madonsyömä hedelmä, ja
+mato, joka häntä kalvaa, olen minä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Entä, jos hän sittenkin erehtyi? Jollei se ollut totta?
+
+Ilonvälähdys iski hänen mieleensä. Sitten kaikki taas peittyi entistä
+synkempään pimeyteen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Varmuus, ennenkaikkea varmuus! Miksi jälleen tuottaa hänelle
+mielipahaa, joka ehkä on aiheetonta? Minun täytyy ensin saada varmuus.
+Sitten... sitten saamme nähdä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Itku tuotti huojennusta. Kyyneleet olivat kuin kesäinen sade. Ne
+kirkastivat ja virkistivät hänen sisintään. Regina nousi, huuhteli
+kasvonsa ja rupesi lukemaan lehteä.
+
+Täytyihän tehdä jotakin. Ensimmäiset sanat, jotka kiinnittivät hänen
+huomionsa, olivat nämä: »Ulkomaalainen pappi pidätetty».
+
+Nämä sanat, joiden jatkosta hän ei välittänyt, palauttivat hänen
+mieleensä jotakin aikaisemmin tapahtunutta, alakuloiseksi tekevää
+jotakin, minkä hän melkein oli unhottanut, mutta mikä jollakin tavoin
+oli sen taistelun yhteydessä, joka riehui hänen sisällään.
+
+— Mitähän se olikaan? Milloin? Miten? Nyt sen tiedän: tuo uni!
+
+Regina sulki silmänsä ja uneksi uudelleen vanhaa unta. Marianna
+juosta tepasteli hänen vieressään usvaisella rannalla kertoen, että
+Antonio oli lainannut rahoja ruhtinattarelta »järjestääkseen kauniin
+asunnon». Syvä ahdistus, puoleksi raivoa, puoleksi nöyryytystä, ajoi
+Reginaa edelleen ja pakotti hänet nyyhkyttämään ja pakenemaan Mariannan
+seuraa... mutta Marianna juoksi jäljestä ja kertoi tavanneensa henkensä
+pelastajan, palosotilaan.
+
+— Palosotilas oli papin puvussa; sellainen veitikka! Marianna
+sanoi nauraen. Hän nauroi, mutta ei palosotilaalle, vaan jollekin
+salaperäiselle, peloittavalle asialle. Regina avasi silmänsä. Hän
+pyyhkäisi kädellään itkun samentamia kasvojaan ja tunsi pimeyden
+jälleen laskeutuvan hänen sieluunsa. Sinä hetkenä tuo vanha uni
+hänen mielikuvituksessaan sai juhlallisen merkityksen. Olemuksensa
+syvyyksistä tuon menneen hetken ahdistus kohosi selvänä. Mitähän
+silloin tapahtuikaan hänen sisimmässään? Oliko se patologinen ilmiö,
+aavistus vai suggestio? Tapahtuiko tuo iljettävä juuri sinä hetkenä,
+jolloin hän näki unensa?
+
+Hän muisti lukeneensa esimerkkejä sentapaisesta.
+
+Epäilemättä Antonio oli ajatellut häntä mielistellessään tuota vanhaa
+naista. Ja hänen inhonsa, häpeänsä ja kammonsa oli ollut niin voimakas,
+että se avaruuden läpi oli siirtänyt väreensä Reginan sielun uumeniin.
+Tuosta syvyydestä muisto nyt nousi pinnalle, ja sitä seuraavat mietteet
+hieman lohduttivat Reginaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta kuinka mitätön tuo lohdutus olikaan!
+
+Mitä se auttoi, että Antonio oli myödessään itsensä tuntenut inhoa,
+häpeää ja kammoa. Mitäpä auttoi, vaikka hän olikin myönyt itsensä
+rakkaudesta Reginaan! Se tosiseikka, että hän oli myönyt itsensä,
+osoitti, että hän kykeni tekemään sellaisen teon.
+
+Reginan tuli miestään sääli, joka oikeastaan kohdistui hänen itseensä,
+mutta hän tunsi myös, ettei millään muulla tunteella senjälkeen olisi
+tilaa hänen elämässään.
+
+Kaikki oli raunioina, ja harmaassa sorassa vain säälin keltainen kukka
+värähteli kituen. Liian vähäinen lohdutus sille, joka eli keskellä
+raunioita.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta jollei tässä kaikessa sittenkään ollut perää? Voimakas sielu
+on synkkinä hetkinä ylen altis taikauskolle. Tuo uni oli ollut pelkkä
+uni, ei muuta. Mutta yksityiskohtineen, kymmeninetuhansine liiroineen,
+»kauniine huoneistoineen» ja Mariannan ivanauruin se liittyi niin
+oudon lujasti todellisuuteen.
+
+Marianna! Varmaankin hän _tiesi_. Silmänräpäyksen ajan Regina ajatteli
+heti kutsua hänet luokseen.
+
+— Panen hänet puhumaan, tunnustamaan, vaikkapa väkipakolla, jos se
+on välttämätöntä. Lähetän imettäjän ja lapsen kaupungille. Olenhan
+voimakkaampi Mariannaa.
+
+Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katseli niitä ikäänkuin päästäkseen
+varmuuteen niiden voimasta.
+
+— Jollei hän puhu, lyön häntä. Huudan hänelle: »Te, joka väitätte aina
+puhuneenne totta, puhukaa siis nyt!»
+
+Hän luuli kuulevansa oman äänensä kaiun hiljaisessa salissa.
+
+Mitähän Marianna vastaisi? Nauraisiko ehkä?
+
+Ja jos kaikki oli tuulesta temmattua?
+
+Samassa tuo arvoton ja päätön tuuma raukesi, kun raivokas ylpeyden
+puuska kohosi hänen sisimmästään.
+
+— Ei Marianna, eikä kukaan muu! Minä itse hankin itselleni varmuuden.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta hetken kuluttua hän alkoi epäillä itseään ja suunnitella
+romanttisia tai ainakin järjettömiä tuumia.
+
+Muun muassa hän ajatteli ruveta hiipimään Antonion kintereillä,
+urkkiakseen hänen askeliaan ja tekojaan.
+
+Eräänä yönä hän horroksissaan kuvitteli näkevänsä Antonion lähtevän
+ulos ja hiukan kuljeskeltuaan kaupungilla aukaisevan ruhtinattaren
+puutarhan pienen rautaristikkoportin, jonka hän muisti nähneensä eräänä
+hänelle muistorikkaana iltana, jolloin Massimo oli sanonut:
+
+— Tuosta kulkevat ruhtinattaren rakastajat...
+
+Ja samasta portista Antonio nyt katosi. Regina odotti ulkopuolella
+aution kadun pimeässä sopessa. Ohikulkijat loivat häneen julkeita
+katseita luullen häntä tavalliseksi katunaiseksi. Mutta hän ei
+loukkautunut. Miksi hän olisikaan loukkautunut? Eikö hän ollut kaikkein
+kurjin surkuteltavista naisista? Eivätkö hänen vaatteensa olleet
+kudotut häpeästä?
+
+Kahta pahempi tuska sai hänet kauhusta jähmettymään. Äänettömän
+kidutuksen hetket kuluivat.
+
+Antonio oli tuolla sisällä, noissa tukahduttavan kuumissa huoneissa,
+leväten noilla pehmeillä pedontaljoilla, jotka olivat kuin vanhoja
+kiihkoisia tiikereitä. Mitä siellä sisällä tapahtui, se oli Reginasta
+niin kauheaa, ettei hän rohjennut ajatella sitä edes unenhoureessaan.
+
+Hänellä oli selvänä kuvittelunsa edessä vain ruhtinatar, yllään tuttu
+musta samettipuku, paksu kaula helmien peitossa, naama pyöreänä kuin
+kuu. Pienet jalokiviä säihkyvät kädet hyväilivät Antonion kaunista
+päätä... Ja hän oli ääneti... olihan hän jo tottunut tuon naisen
+hyväilyihin.
+
+Tämä kuvittelu sai Reginan sellaisen surunpurkauksen valtaan, että
+sitä heti seurasi vastavaikutus. Hän heräsi houreistaan ja luuli taas
+tajuavansa, miten mieletön hänen epäilyksensä oli. Olihan suorastaan
+mahdotonta, että Antonio vanhojen romaanisankarien tavoin varkain
+hiipisi tuon vanhan naisen luo ja että hänen vaimonsa voisi odottaa
+ulkona varjojen peittämässä kadunkulmassa ja järjestää hänelle oikean
+ilveilykohtauksen hänen tullessaan ulos talosta... Tämähän oli
+suorastaan naurettavaa!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Näin tunnit kuluivat. Koko seuraavan päivän Reginaa vaivasi
+kärsimys, jonka voimakkuus vaihteli ruumiillisen tuskan tavoin
+ja joka hetkellisesti kokonaan katosi, jättäen jälkeensä muiston
+hermokiihoituksesta tai pelon että se palaisi takaisin.
+
+Ulkona aurinko, sinitaivas ja linnut viettivät herkeämätöntä
+juhlaansa. Tämäntästä ajoneuvojen räminä katkaisi kadun hiljaisuuden
+koskenkaltaisella jyminällään, sitten kaikki taas vaipui hiljaisuuteen.
+Kaukaa vain kumisi kaupungin häly kuin jättiläisnäkinkenkään kajahtava
+meren kohina.
+
+Kello kahden aikaan pikku Caterina heräsi ja alkoi itkeä. Regina
+kuuli tämän kyynelettömän ja aiheettoman itkun ja meni lapsen
+huoneeseen. Siinä oli valkoiset seinäpaperit, ja tämä vaalea tausta,
+imettäjän hahmo, valtava pronssinvärinen möhkäle ja alaston, ruusuinen
+pienokainen hänen sylissään herätti Reginassa eloon aivan uuden
+tunteen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt edessään maalauksen,
+jolla oli aivan erikoinen merkitys. Kaikessa näytti nyt hänen
+mielestään piilevän jokin salainen soimaus. Tuon maalaisäidin tumma,
+jykeväjäseninen ja lempeä hahmo oli kuin vanhanaikainen madonnankuva,
+se muistutti hänelle, mitä kaikkia ominaisuuksia hänellä olisi pitänyt
+olla. Hän ei ollut osannut täyttää äidinvelvollisuuksiaan edes
+yksinkertaisen maalaisnaisen tavoin. Hän ei ollut kyennyt mihinkään.
+Loisolio hän oli, pelkkä loisolio.
+
+Imettäjä puki pienokaista ja puhui sille omaa erikoista kieltään:
+
+— No, joko se taas itkeä tillittää? Uui, ui, kuinka rumaa itkua! No,
+mikä kullanmurua vaivaa? Onko pikku _pääskynen_ kylmä! Kas noin,
+nyt puikahdetaan pieneen nättiin paitaan, sitten vedetään jalkaan
+pikkuruikkuset sukat ja sitten pikkuruikkuset kengät. Katselepas vain
+noita herttaisia kullannuppukenkiä. No, käpälä sisään nyt vain! Mitä?
+eikö veitikka tahdo?... Hei, herra käpälä, joudu, joudu, joudu jo!
+
+Palleroisena ja punaisena, pikku paita yllä, hiukset pörrössä, Caterina
+yhä vain itki, mutta katseli kuitenkin uteliaana pieniä valkoisia
+kenkiään ja potki jalallaan.
+
+— Nyt on toinen valmis. Sitten on toisen vuoro. Onkohan se yhtä tyhmä?
+ei... Kas... se olikin kiltti ja saa pusun. Kas noin!
+
+Nyt Caterina nauroi. Hänen pienet kasvonsa, hänen pienet silmänsä
+sinertävine valkuaisineen, koko tuo pieni olento näytti säteilevän.
+
+Regina otti lapsen syliinsä, nosti hänet korkealle ilmaan, painoi häntä
+jälleen povelleen, antoi hänen taas lentää, juoksenteli, pitäen häntä
+käsivarsillaan ja nauroi hänen kanssaan kilvan.
+
+— Äidin, pikku, pikku... kullannupukka, pikku... höyhenetön
+linnunpoikanen!
+
+— Hyi! imettäjä torui paheksuen, miksi rouva sättii lasta tuolla
+tavalla! Antakaa se tänne. Eikö rouva näe, että lapsen on vilu?
+
+— Menkää Pinciolle, Regina sanoi aikoen laskea lapsen imettäjän syliin.
+Mutta Caterina oli kietonut pienet käsivartensa hänen kaulaansa eikä
+tahtonut mennä takaisin imettäjälle.
+
+— Pinciolla aina tuulee, tämä sanoi pahoilla mielin. No, sydänkäpyseni,
+etkö enää välitä minusta?
+
+Regina ei kiinnittänyt huomiota imettäjän nyreään mieleen. Olihan
+nainen aina ollut Reginalle mustasukkainen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Imettäjän lähdettyä lapsi sylissä ulkoisalle Regina harhaili hetken
+ajan hiljaisessa huoneistossa. Mitä hänen oli tehtävä? Sitä hän ei
+tiennyt. Hän muisti, että hänen olisi pitänyt käydä katsomassa erästä
+naishenkilöä, johon hän oli tutustunut ruhtinatar Makulinan luona.
+Mutta sitten hän ajatteli, että olisi ollut vaihdettava pukua ja
+mentävä saliin, jossa rouvat istuivat piirissä pitkään ja vakavasti
+pohtien uusimpien muotilehden huolestuttavia hihakuoseja. Ja pelkkä
+tämä ajatus sai hänet alakuloiseksi.
+
+Mitä siis tehdä? Hän alkoi ikävystyä kaikkeen tai ainakin kuvitella,
+että niin oli laita. Hän tuumi, mitä hän oli siihen päivään asti tehnyt
+välttääkseen ikävää ja muisti, että hänen aikaisemmin, avioliittonsa
+ensimmäisenä vuotena, oli samoin ollut ikävä.
+
+Miten hänen aikansa senjälkeen oli kulunut? Mitkä miellyttävät askareet
+olivat saaneet ajan kulumaan huomaamatta? Eivät mitkään erityiset. Hän
+oli vain ollut onnellinen.
+
+— Olenko siis nyt onneton? Mokomankin naurettavan kuvittelun vuoksi?
+hän ajatteli, istuutui huoneensa ikkunan ääreen ja alkoi ommella pukua
+pienokaiselleen.
+
+— Mutta _silloinkin_ olin onneton mitättömien pikkuseikkojen vuoksi.
+
+Hän ompeli viisi, kuusi minuuttia. Hiljaisuus huoneessa, keskipäivän
+rauhallinen, alakuloiseksi tekevä valaistus, viileä ilma ja kaukana
+pauhaava kaupungin humu vaivutti hänet unelmoivaan horrokseen. Hänen
+surunsa tuntui tauonneen. Kului muutamia hetkiä.
+
+Äkkiä ovikello soi, ja hän kavahti pystyyn, ikäänkuin äänen sähköaallot
+olisivat siirtyneet hänen hermoihinsa.
+
+— En ole kotona! hän ehätti sanomaan palvelijattarelle, joka oli
+menossa avaamaan.
+
+Regina palasi huoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Hän ei edes
+tahtonut tietää kuka oli tullut tervehtimään. Sinä hetkenä, sinä
+päivänä hän vihasi ja halveksi koko ihmiskuntaa.
+
+Mutta kun palvelijatar palasi kertomaan, että vieras oli neiti Gabrie,
+Regina juoksi ikkunan ääreen ja huusi hänet takaisin, juuri kun hän
+astui ulos porttikäytävästä.
+
+Gabrie palasi. Regina katui heti, että oli kutsunut hänet takaisin
+huomattuaan, että tämä johtui hänen epätoivoisesta uteliaisuudestaan.
+
+Ehkä Gabrie oli huomannut, että joku oli liikutellut hänen vihkojaan,
+ja epäillyt Reginan selailleen niitä ja tuli nyt säikähdyksissään
+pyytämään anteeksi. Eihän Reginan tarvinnut muuta kuin kysyä saadakseen
+tietää.
+
+Mutta Regina sai heti jälleen ylpeän arvokkuutensa takaisin.
+
+Ei koskaan! Hän ei tiedustelisi Gabrielta eikä keneltäkään muultakaan
+tätä asiaa.
+
+Gabrie, vaaleaverinen nuori tyttö astui sisään kalpeana
+yksinkertaisessa mustassa puvussaan. Hän näytti yhä sairaalta ja yski.
+Ainoastaan hänen silmissään, jotka olivat kirkkaat ja terävät kuin
+neulat, oli entinen viekas välke.
+
+Regina ei tiennyt, mistä syystä hän melkein pelkäsi tuota hirvittävää
+tyttöä. Tuolla tulevalla kirjailijattarella näytti jo olevan
+harvinaisen voimakas sielullinen näkemiskyky aivan kuin hän olisi
+voinut lukea ihmisten ajatukset otsan läpi. Mutta tämä käsitys kesti
+Reginalla vain hetken ajan. Tosiasiassa Gabrie ei hänen mielestään
+ollut sen kummempi kuin juorukello. Regina halveksi häntä.
+
+— Olin lähdössä kaupungille. Sentähden palvelijatar sanoi, etten ollut
+kotona. Oletko jo terve? Kävin sinua tapaamassa.
+
+— Kuulin siitä. Kiitos käynnistä. En tahdo viivyttää sinua. Pukeudu
+sinä vain. Kuinka Caterina voi?
+
+— Hän on parastaikaa ulkona, Regina vastasi järjestäessään hiuksiaan
+kuvastimen edessä.
+
+— Pukeudu nyt vain! Gabrie toisti. En tahdo häiritä.
+
+Regina alkoi muuttaa pukua. Hän ei tiennyt, minne lähtisi, mutta ulos
+hän tahtoi jo siitäkin syystä, että pääsisi eroon Gabriesta.
+
+— Saanko auttaa? Gabrie kysyi.
+
+— Kyllä. Ole hyvä ja napita tämä kaulus. Olen kovin kyllästynyt
+kauluksiin. Täytyisi pitää kamarineito mokomien vehkeiden tähden.
+
+— Eikö sinulla sitten ole sellaista? Gabrie kysyi tyynesti ja pani
+kauluksen nappiin.
+
+— Se oli palvelijatar, joka avasi oven.
+
+— Odotahan, niin kohennan kaulustasi. Kuinka voitkaan käyttää
+tuollaista kaulusta! Totisesti naiset ovat muodin uhreja.
+
+Regina tunsi Gabrien pienten kylmien sormien kopeloivan hänen
+niskaansa. Korkea, koruompelureunainen kaulus, joka kohosi korviin
+asti, tuntui tukahduttavalta. Hän kääntyi kasvot punaisina,
+vihoissaan... kenelle? Gabrielle vai kaulukselle? Sitä hän ei itsekään
+tiennyt. Mutta hän kiivastui Gabrielle.
+
+— Naiset ja naiset... etkö siis itse ole nainen? Ole hyvä... älä puhu
+tuossa äänilajissa. Silloin olet minulle vastenmielinen.
+
+— Sen tiedän, toinen vastasi alakuloisesti. Mutta onko se minun syyni?
+
+Regina pidätti henkeään voidakseen napittaa vyötäisiltä liian ahtaan
+hameensa. Mitähän Gabrie tarkoitti? Piilikö hänen sanoissaan jotakin
+erikoista?
+
+— Kuinka vanha olet?
+
+— Miten niin! Kahdenkymmenen.
+
+— Onko se totta?
+
+— On kyllä. Miksi salaisin ikääni? Enhän kuitenkaan koskaan saa miestä!
+
+— Luulin sinua nuoremmaksi, Regina virkkoi. — Älä puhu noin
+mahtipontisen juhlallisesti. Se on yhtä epämiellyttävää.
+
+— Sen tiedän. Minkä sille voin?
+
+— Milloin julkaiset ensimmäisen romaanisi?
+
+— Ennemmin kuin aavistatkaan, Gabrie vastasi vilkastuen, ja rykien
+kovasti.
+
+— Tuleeko siihen minun kaltaiseni otus? Regina jatkoi, heiluttaen
+ylenkatseellisesti ihojauhehuiskua. Valkoista ihojauhetta tuprahti
+kuvastimeen peittäen lasin ohuella kerroksella. Regina ajatteli.
+
+»Gabrie varmaankin huomaa, että kohtelen häntä toisin kuin ennen, ja
+arvaa syyn».
+
+Hän tiesi, että hänen käytöksensä oli häijyä, ja hän hermostui, kun ei
+voinut eikä tahtonut hillitä itseään.
+
+Mutta Gabrie yski sanomatta mitään.
+
+He lähtivät yhdessä ulos.
+
+— Minne olet menossa? Regina kysyi.
+
+— Kotiin lukemaan.
+
+— Lähde mukaan! Siellä, minne minä olen menossa, on myöskin oppimista
+tulevalla kirjailijattarella. Kuvittelehan salia, jossa istuu kymmenen
+naishenkilöä, kaikki verivihollisia keskenään senvuoksi, että jokainen
+pelkää olevansa huonommin pukeutunut kuin muut!
+
+— En päästä romaaneissani esiintymään mitään tuollaista inhoittavaa.
+Turhaan siis laahaat minua moisiin paikkoihin.
+
+Gabrie nauroi, mutta Reginasta oli tuossa naurussa ontto kaiku kuin
+väärässä rahassa. Hän ei alunkaan päässyt selville siitä, epäilikö
+Gabrie, että Regina oli lukenut hänen muistiinpanojaan.
+
+He erosivat sanoen: hyvästi, mutta puristamatta toistensa kättä.
+
+Gabrie lähti Torino-kadulle, Regina taas Depreteskatua kohti.
+Jalkakäytävät olivat niin autiot ja hiljaiset, että hänen
+silkkihameensa kahina kuului tavattoman selvään kuin tuulen
+tuivertaessa kuivuneita lehtiä.
+
+Hän ajatteli Gabrieta, joka palasi ullakkokomeroonsa kuin mehiläinen
+pesäänsä ja jolla oli päämäärä tässä nurinkurisessa maailmassa.
+Hän itse taas kulki umpimähkään tietämättä minne lopulta suuntaisi
+askelensa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Näin hän kauan samoili katuja. Hän kulki Via Nazionalen edestakaisin
+huomaten lopulta ajatuksissaan joutuneensa Via Sistinalle, vastapäätä
+Pinciota.
+
+Hänen raskaat ajatuksensa seurasivat häntä yhtä uskollisesti kuin
+hänen hameensa kahina. Pinciolla hän tapasi imettäjän ja Caterinan
+ja istuutui heidän viereensä terassin penkille. Puistossa ei ollut
+soittoa, mutta kaunis ilma oli houkutellut lehtokujat matkailijoita ja
+ajelijoita täyteen. Imettäjän kumartuessa laskemaan maahan pienokaisen,
+joka noukki pieniä kiviä, ojentaen ne sitten vakavan näköisenä toiselle
+samanikäiselle palleroiselle, Regina katseli ajoneuvoja, joita vieri
+lehtokujassa. Hän joutui lumouksen valtaan. Pincio oli sinä päivänä
+tavallistakin valoisampi ja kauniimpi: taivas kaareutui helmenvärisenä
+punasinervien ja vihreiden puiden yllä, hienosti pukeutuneita naisia ja
+herroja kuhisi käytävillä; kasvoja ja vartaloita, jotka olivat siroja
+kuin porsliinimaalaukset.
+
+Kauniiden hevosten vetämiä vaunuja, joissa istui hienoja naisia, kiiti
+edestakaisin kuin näyttämön taustassa, näköjään säännöllisesti kuin
+tahdissa, mikä näytti ihmeen miellyttävältä, mutta samalla vaikutti
+nukuttavasti kuin virtaava vesi.
+
+Regina oli ennen kadehtinut tuollaisia naisia, ja hänen kateutensa
+oli kehittynyt vihaksi, joka vei hänet harhaan. Nyt hän sääli heitä
+heidän ikävänsä ja hyödyttömyytensä vuoksi. Ja hänestä tuo tasainen,
+säännöllinen liikunto tuntui yksitoikkoisen pitkäpiimäiseltä, täällä
+lehtokujilla samoin kuin elämässäkin.
+
+— Palataan kotiin. Ilma käy jo viileäksi, imettäjä sanoi.
+
+Regina kavahti ylös. Auringonlasku oli kirkas, taivaanranta oli
+vihreän punerva. Harmahtava surunvoittoinen valaistus laskeutui nyt
+puistokujaan.
+
+Regina noudatti kehoitusta seuraten imettäjää, jonka pronssikasvot
+pistivät selväpiirteisinä esiin päähineen keltaisen sädekehän alta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He kulkivat kulkemistaan. Caterina nukahti vaipuen imettäjän voimakasta
+olkapäätä vasten. Punertavanharmaa iltahohde levisi Via Sistinalle.
+Imettäjä kulki edellä vakavana ja huojuen kuin täysilastinen vene.
+Hentona ja kahisten kuin nuori haapa Regina käveli konemaisesti
+jäljessä ikäänkuin edellä soluvan jykevän aluksen hinaamana. Kun
+imettäjä pysähtyi — hän seisahtui jokaisen kaulakoristeita ja sormuksia
+täyteen ahdetun näyteikkunan kohdalle — Reginakin pysähtyi katse
+himmeänä ja harhailevana.
+
+Sen päivän pitkällistä ja kiusallista levottomuutta seurasi
+omituinen raukeus. Reginasta tuntui kuin hän olisi kävellyt unissaan
+ja että vuosia oli kulunut siitä hetkestä, jolloin hän asteli
+lintujenkaupustelijan jäljessä San Lorenzo-kadulla.
+
+Kaikista sen päivän elämyksistä oli jäljellä vain epämääräinen
+surumielisyys. Epäilys tuntui haihtuneen, ja hän luuli vihdoinkin
+saaneensa varmuuden, että hänen epäluulonsa oli ollut hirveän
+naurettava. Entistä rauhallisuuttaan hän ei kuitenkaan saanut takaisin.
+
+Kolme raajarikkoista katusoittajaa seisoi kolkon seinän ääressä
+nau'uttaen surkeasti vanhoja soittimiaan. Katukäytävillä tungeksi
+vanhoja ulkomaalaisia naisia päässä hullunkurinen pieni hattu.
+Joka kadun kulmauksessa kuului autojen ulvontaa. Luultavasti
+likinäköisyytensä vuoksi Regina aina pelkäsi autoja, varsinkin
+hämärässä, jolloin päivän sammuva hohde sulaa lyhtyjen epävarmaan
+valoon vaarallisesti häikäisten silmiä. Sinä iltana Regina oli
+entistään levottomampi. Hänestä tuntui kuin olisi kaupungille päästetty
+irti kiljuvia petoja, jotka karjuen ilmaisivat olevansa liikkeellä.
+Minä hetkenä tahansa nuo hirviöt saattoivat hyökätä hänen, lapsen tai
+tuon koneihmisen kimppuun, jota sanottiin imettäjäksi, ja murskata
+heidät hampaissaan hienoiksi kuin jyvät.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Barberini-aukion läheisyydessä Reginan sivuutti läheltä vanha herra.
+Hänen vanhankuosinen päällystakkinsa oli huolellisesti napitettu
+huolimatta siitä, että ilta oli melkein kuuma, ja hän kulki kumarassa.
+Regina tunsi, että herrasmies oli sama senaattori, joka oli sukua
+Arduinalle, ja kääntyi tervehtimään häntä. Mutta senaattori katsoi
+suoraan eteensä kirkkaat ja lempeät, mutta samalla ivalliset silmät
+tuijottaen, eikä huomannut mitään.
+
+Regina oli tavannut senaattorin useat kerrat. Hän oli kerran käynyt
+Reginan luonakin, ja aina hän oli puhunut Englannista, sen laeista ja
+naisista ja veisannut vanhaa virttään elämästä:
+
+— Työ! Työ — siinä onnellisen elämän salaisuus.
+
+Lopulta Regina oli kyllästynyt vanhaan herraan samoinkuin kaikkiin
+kiihkoilijoihin. Saattoihan elää tekemättä työtäkin! Mutta sinä
+iltana hän seurasi tarkoin tuota kumarassa kulkevaa köpittävää pikku
+herrasmiestä, joka nyt tuntui hänestä entistään hullunkurisemmalta.
+Mutta hänestä tämä pienikasvuinen mies ilmestyi hänen eteensä kuin
+sadun kääpiö muistuttamaan hänen surullisen tarinansa antamaa opetusta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sanalla sanoen, elämä oli surullinen tarina, kun ajatteli sitä
+tarkemmin, niinkuin opettajan oli tapana sanoa. Eikö ollut
+huolestuttava ajan merkki, että kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka
+sitä ennen ei ollut koskaan käynyt kotiseudun vihreää jokirantaa
+kauempana, lähti maailmalle merkitsemään vihkoonsa elämän ruminta
+kataluutta? Vaikka tämä olikin pelkkää juorua, se ei parantanut asiaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Antonio tuli kotiin kuuden maissa.
+
+Katettu pöytä oli odottamassa, aivan kuin kerran hyvin kauan sitten.
+Käytävä oli täynnä paistettujen artisokkien hajua, ja Regina, joka
+juuri oli muuttanut pukua, kirjoitti paraikaa seuraavan päivän
+ostosluetteloa.
+
+Antonio riensi Caterinan luo, joka hiljan oli herännyt, otti hänet
+syliinsä ja istuutui ikkunan ääreen. Iltaisin, lampun valossa Caterina
+aina oli pirteämpi ja iloisempi kuin muulloin.
+
+Justiinsa kuin kissanpojat! imettäjä huomautti.
+
+Sinä iltana pienokainen, joka näytti suuresti ihailevan isäänsä,
+katseli häntä pitkään ja näytti hänelle sitten pientä jalkaansa, jossa
+vielä oli uusi kenkä.
+
+Antonio älysi lapsen tarkoituksen.
+
+— Ollaanko jo vähän kiemailevia, mitä! Niin kauniit kengät, että niitä
+täytyy kehua ja näyttää! isä leperteli pudistaen päätään ja tarttuen
+pieneen jalkaan.
+
+Mutta Caterinan kasvot kävivät happamiksi, hän rypisti kauheasti
+kullankeltaisia kulmakarvojaan ja ponnisteli saadakseen jalan vapaaksi.
+Tämä onnistuikin, mutta pieni kenkä irtaantui jalasta ja putosi maahan.
+Silloin nuori isä kumartui ja sai vaivoin pienen sätkyttelevän jalan
+jälleen kenkään, koko ajan huvittaen lasta lörpötyksillään, mikä,
+niinkuin Balzac sanoo, lukiessa tuntuu naurettavalta, mutta isän suussa
+on ylevää. Caterina vastasi omalla tavallaan.
+
+Kun Regina lähestyi heitä, Antonio ja pienokainen yhä jatkoivat
+mielenkiintoista keskusteluaan. Antonion nuoret silmät olivat kirkkaat
+ja hymyilevät, ja jälleen Regina oli varma siitä, että oli nähnyt pahaa
+unta.
+
+
+
+
+III
+
+
+Päivä seurasi toistaan, elleivät kokonaan, niin ainakin osaksi tämän
+päivän kaltaisina.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kuuma huhtikuun aurinko paahtoi jo kaupunkia. Illalla taivas hehkui
+kuin sula metalli. Pölyn ja kuivuneen heinän sekainen kesän tuoksu teki
+ilman melkein tukahduttavaksi.
+
+Kerran illalla Regina oli ruhtinattaren luona, jonka piti parin päivän
+perästä matkustaa Albanoon tavatonta hellettä pakoon.
+
+— Aiotteko viipyä siellä kauankin! vanha posliinikalloinen herrasmies
+kysyi ranskaksi saaden sanat suustaan vain suuresti ponnistamalla.
+
+Mutta kun hän puhui hiljaisenpuolisesti, ruhtinatar käänsi pöhöttyneet,
+kelmeät kasvonsa häneen päin sanoen:
+
+— Anteeksi?
+
+— Viivyttekö kauan Albanossa?
+
+— Kolme viikkoa.
+
+— Minne sitten matkustatte? ukko itsepintaisesti tutkaili melkein
+järkyttävän totisena.
+
+— Viareggioon, monsieur. Entä te itse?
+
+— En vielä tiedä. Ehkä Vichy'hin. Mutta se on vielä epävarmaa. Ettekö
+matkusta ulkomaille?
+
+— Tuskinpa vain tänä vuonna. En ole oikein terve, enkä tahdo rasittaa
+itseäni. Huh, kuinka kuuma jo nyt on! On täytynyt ottaa jouhipatjat
+esille. Mutta silti ei saa unta.
+
+Ruhtinatar huokasi. _Monsieur_ huokasi vielä syvempään. Molemmat
+näyttivät hyvin onnettomilta, vanha rouva kuumuuden vuoksi, vanha herra
+siksi, ettei vielä tiennyt, minne lähtisi viettämään kesäänsä.
+
+— Luulen, että tulee maanjäristys, Marianna virkkoi saattaakseen heidät
+virkeämmälle tuulelle tuodessaan teetä.
+
+Vanha herra, joka jo jonkin aikaa oli hellin katsein silmäillyt
+Mariannaa, tuijotti nytkin häneen himmeillä silmillään ja sanoi:
+
+— Montako kupillista teetä olette tarjonnut elämässänne, _mademoiselle_
+Marianna? Kun näen teidät ilman teekuppia, teidän pieni olemuksenne
+näyttää minusta epätäydelliseltä.
+
+Mutta _mademoiselle_ oli pahalla tuulella eikä tahtonut puhua eikä
+kuulla puhuttavan pötyä. Kuumuus vaivasi häntäkin. Kulkiessaan Reginan
+ohi hän sanoi aivan ääneen:
+
+— Jokaisesta minun tarjoamastani teekupista hän on menettänyt
+hiuskarvan.
+
+Mutta Reginakin oli huonolla tuulella eikä ollut kuulevinaan.
+
+Yleensä kuumuus teki ihmiset häijyiksi ja tylsiksi. Regina sitäpaitsi
+tunsi, että hänen voimansa olivat loppumaisillaan. Hänen ylpeytensä ja
+omanarvontuntonsa lannistuivat lannistumistaan.
+
+Sinä päivänä hän odotti Antonion tuloa syvän ahdistuksen vallassa.
+
+Ehkä tämä lopulta vahingossa tulisi ilmaisseeksi salaisuutensa; miten,
+se oli Reginalle tietymätöntä, mutta hän odotti. Hän istui odottamassa,
+mutta häntä hävetti, että istui vastapäätä vanhaa rouvaa, ja sitten
+taas tämä häpeäminen kiusasi häntä.
+
+Hän palasi ajassa taaksepäin muistoihinsa. Nyttemmin riitti pieninkin
+aihe palauttamaan hänet menneisyyteen ja voimakkaasti ja selvästi
+kiinnittämään hänen huomionsa joka tekoon ja joka sanaan, jolla
+mahdollisesti saattoi olla kaksinainen merkitys. Sinä päivänä
+palauttivat sireenit, joita oli salissa kaikkialla ja jotka väkevällä
+tuoksullaan täyttivät ilman, hänen mieleensä toisen käynnin täällä pari
+vuotta sitten ja hänen omat sanansa, jotka olivat yhtä kirpeät kuin
+sireenientuoksu, sekä Mariannan kaamean vastauksen:
+
+— Köyhä on Roomassa kerjäläinen, joka jyrsii luuta palatsin suljetun
+oven edessä.
+
+— Ja toisinaan rikkaan koira juoksee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä
+tuon luunkin...
+
+Ah, _mademoiselle_ tunsi hyvin elämän. Reginan palauttaessa mieleensä
+tuon surullisen ja ivallisen silmäyksen, jonka ruhtinatar oli
+luonut häneen sinä päivänä, jolloin hän oli tullut jäähyväisille
+ennen pakoansa, Marianna ojensi hänelle kupin teetä ja alkoi kertoa
+rumia juttuja eräästä hyvin hienosta herrasta, joka tiheään kävi
+ruhtinattaren salongeissa.
+
+— Hoetaan, että hän antaa rakastajattariensa ylläpitää itseään, ja
+sitten kun ei enää saa kiskotuksi heistä irti mitään, hän heittää
+heidät menemään kuin tyhjiin puserretun sitruunan... Niin kerrotaan.
+
+— Sen pahempi noille rakastajattarille, Regina sanoi
+ylenkatseellisesti. Tuo mies on heitä voimakkaampi, ja...
+
+— Niin, unohdin, että tekin olette yli-ihminen... Marianna virkkoi
+puoliääneen. Sitten hän äkkiä naurahti: Haluatteko lisää teetä?
+
+Hirvittävänä, herpaisten kuin salama, iski Reginan mieleen ajatus:
+
+— Marianna tuntee Antonion ja ruhtinattaren salaisuuden ja luulee
+minunkin tietävän sen ja mukautuvan siihen. Hänen kasvonsa hulmahtivat
+hehkuvan punaisiksi. Hän ei koskaan voinut unohtaa sitä häpeäntunnetta,
+jonka tämä punastuminen hänessä herätti. Hetken kuluttua hän halveksien
+kutsui Mariannaa. Sitten hän ajatteli, että tuo neitonen oli saattanut
+vain sanoa tavanomaisia julkeita sukkeluuksiaan.
+
+— Minun täytyy vapautua tästä painajaisesta, maksoi mitä maksoi!
+
+Tämä ei ollut ensimmäinen, ei toinen eikä tuhanneskaan kerta, kun hän
+ajatteli näin. Mutta sinä hetkenä hän tunsi, että hänen sairautensa
+— joko todellinen tai luuloteltu — oli saavuttanut ratkaisevan
+käänteensä. Joko terveys tai kuolema.
+
+Vanhat naiset ja herrat olivat asettuneet piiriin ruhtinattaren
+ympärille, joka erottui tästä välkkyvästä kehästä vaaleana ja kelmeänä
+kuin valehelmi kissankultasormuksesta. Kaikki puhuivat kuuluisasta,
+koko Euroopassa tunnetun ylhäisen venäläisen taiteittensuosijan
+itsemurhasta.
+
+Eräs läsnäolijoista, venäläinen herrasmies, oli muutamia päiviä
+aikaisemmin ollut mukana juhlakemuissa, jotka taiteilijat ja ylhäiset
+henkilöt olivat toimeenpanneet saman rikkaan itsemurhaajan kunniaksi.
+Ja nyt hän kertoili kaikki juonet, kaikki salaiset vehkeilyt,
+kaikki viekkaat diplomaattitemput, jotka ilmenivät noissa kemuissa,
+kosketellen niitä eriasteisen häpeällisiä suhteita, jotka vallitsivat
+vieraiden välillä, joko naisten, aviorikosten, taiteilijain venyvän
+omantunnon tai suurkaupunkilaissiveyden muodossa.
+
+Regina kuunteli ja muisti kuulleensa satoja tämäntapaisia keskusteluja.
+Mutta tällä kertaa häntä erityisesti hämmästytti tuon venäläisen herran
+kertomistavan typerä yksinkertaisuus ja kuulijakunnan mielenkiinto.
+Ainoakaan ei sanallakaan ilmaissut vähintäkään ihmettelyä. Jotkut vain
+hyväksyen nyökäyttivät päätään tai huitoivat käsiään ja näyttivät
+ilmeisesti suuresti nauttivan kuunnellessaan asioita, jotka he jo
+olivat moneen kertaan kuulleet aikaisemmin.
+
+Sellainen on maailma! Ja Regina ihmetteli, että sellainen elämys,
+jollaiset tuntuivat olevan yhteisiä kaikille tämän maapallon miehille
+ja naisille, oli tullut hänenkin osakseen! Oli hetkiä, jolloin
+hän mietti, eikö ollut mieletöntä niin kiusata itseään. Mutta
+oitis hän kauhistui tätä ajatustaan. Hän luuli tukehtuvansa. Isot
+kissapedot näyttivät virkoavan henkiin, niiden taljat pullistuivat ja
+liikkuivat, ne lähestyivät, puhalsivat hänelle vasten silmiä kirpeää
+ja hekumallista henkäystään. Niiden keltaiset lasisilmät lumosivat,
+niiden karvaiset käpälät kohosivat hitaasti, veltosti, koskettelivat
+hänen kaulaansa ja tukahduttivat häntä. Ilmaa! Ilmaa! Vapautuminen
+tai kuolema! Vielä hetkinen, niin hän, Regina, kylläkin oikullinen,
+mutta silti puhdassydäminen olento, joka synnyinseutunsa joen rannalla
+oli uneksinut kaikesta, mikä saattaa elämän elämisen arvoiseksi,
+menehtyisi, tuskaansa.
+
+Vaistomaisesti hän kimposi ylös ja pakeni ulos, pienelle
+marmoriparvekkeelle, josta oli portaat puutarhaan. Siellä työskenteli
+mies pyöreän kukkalavan ääressä, jonka pehmeä ruoho ja heleänväriset
+kukat tekivät hedelmäkakun näköiseksi. Kaikki oli keinotekoista tässä
+pikku puistossa, joka oli siroteltu täyteen soijakukkien terälehtiä.
+Punainen auringonlasku vuodatti verenkarvaista hohdettaan valkoisten
+ruusujen köynnökselle, joka oli takertunut laakeripuuhun. Tämä kohosi
+puutarhaportin kohdalla, joka tähän aikaan jo oli suljettu.
+
+Regina ei ollut vielä ehtinyt virkistyä hengittäessään puutarhan
+kuumaa ja liian tuoksukylläistä ilmaa, kun hän näki portin aukeavan
+ja Antonion ilmestyvän puutarhaan. Reginasta tuntui kuin veripunainen
+usva olisi peittänyt hänen silmänsä eikä hän hetken aikaan edes
+erottanut lähestyvää ihmishahmoa. Mutta Antonio nousi rauhallisesti
+marmoriportaita, pysähtyi hänen kohdalleen ja kysyi:
+
+— Mitä sinä teet täällä?
+
+Hän oli hienosti pukeutunut, niinkuin yleensä aina, mutta ei
+käyntipuvussa.
+
+— Miksi tulet tuollaisessa puvussa? Regina kysyi tarkoittaen hänen
+arkipukuaan. Siellä on paljon väkeä ja hirvittävän kuuma. Älä mene
+sinne, eihän kukaan vielä ole nähnyt sinua. Minäkin jo lähden pois.
+
+— Odota hetkinen, hän sanoi tyynesti. Miksi aiot lähteä pois?
+
+— Älä ainakaan mene sisälle tätä tietä, Antonio? Regina sanoi
+kiihkeästi.
+
+— Miksi? mies kysyi välinpitämättömästi tuupaten lasioven auki.
+
+Regina jäi terassille ja katseli, tarkoin erottamatta häntä, kukkalavan
+ääressä ahertavaa miestä.
+
+Ensi hetkenä hän luuli vielä kerran älyävänsä, kuinka suunnattoman
+mieletön hänen epäluulonsa oli ollut. Syyllinen ihminen ei käyttäydy
+niin kuin Antonio sinä hetkenä.
+
+Mutta sitten hän taas ajatteli, että jos Antonio oli syyllinen, hänen
+oli menetteleminen juuri sillä tavoin, teeskenneltävä olevansa lainkaan
+aavistamatta, mitä Reginan mielessä liikkui. Mutta ei! Tuhat kertaa
+ei! Jos Antonio oli syyllinen, hän kyllä olisi teeskennellyt paremmin:
+hän ei olisi tullut sisään salaa puutarhaportista, ei olisi esiintynyt
+niin kotiutuneena talossa, kun kerran tiesi, että hänen vaimonsa oli
+tuon _toisen naisen_ luona. Mutta samalla Regina tiesi, että kaikkein
+ovelimmat rikokselliset joskus ovat unohtavinaan näyttelemisensä ja
+toimivat tahallaan varomattomasti haihduttaakseen epäluulot.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaikkein eniten Reginan mieltä pahoitti sillä hetkellä se ajatus,
+että Antonio todella oli syyllinen, ja että hän lisäksi oli tietoinen
+vaimonsa epäilyksestä ja päätti jatkaa ilveilemistään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Regina palasi saliin. Siellä yhä vielä puhuttiin muukalaisen
+itsemurhasta. Keskusteli inhoitti häntä. Se olisi sopinut johonkin
+pikkukaupungin juoruseuraan.
+
+Marianna toi teetä Antoniolle, joka pureskellen keltaista keksiä
+valkeilla hampaillaan tyynesti lausui mielipiteensä murhenäytelmästä.
+Ruhtinatar höristi korviaan heiluttaen pientä japanilaista viuhkaa,
+joka näytti olevan himmeäksi hiottua lasia. Hänen pienten käsiensä
+sormukset kimmelsivät ja säihkyivät salin punertavassa hämärässä.
+
+Siinä kaikki. Ei nytkään merkkiäkään, joka olisi paljastanut
+salaisuutta. Antonio ei näyttänyt ainakaan kiinnittävän
+huomiota ruhtinattareen, joka tavallistaankin tylsempänä ja
+välinpitämättömämpänä kuunteli viimeistä puhujaa lausuen silloin
+tällöin kohteliaan vastauksen. Hänen metallinkiiltoisissa silmissään
+oli epämääräinen, hiukan kaihomielinen ilme aivankuin henkilöllä, joka
+ajattelee jotakin kaukana olevaa, jonka täydellisesti omistaa.
+
+Hetken kuluttua Regina nousi, sanoi hyvästi ja poistui Antonion
+seurassa. Marianna saattoi heitä eteiseen ja suuteli jäähyväisiksi
+Reginaa molemmille poskille.
+
+— Minua myös! Antonio pyysi ojentaen poskeaan.
+
+— Huomenna on teidän vuoronne, Marianna virkkoi jatkaen pilailuaan.
+Sitten hän lisäsi vakavasti: Tulkaa vasta kuuden ajoissa. Meillä on
+asioita kaupungilla.
+
+— Ai niin, hän lisäsi saattaen heidät ulko-ovelle asti, se herra kävi
+täällä taaskin. Hän tarjoaa kolmeasataa liiraa tai uutta turkisvaippaa.
+Mutta ruhtinatar vaatii takaisin omaa vaippaansa. Hän sanoo aikovansa
+haastaa miehen oikeuteen.
+
+— Haastakoon vain minusta nähden, Antonio sanoi siihen. Taisi olla
+erinomainen, se vanha vaippa?
+
+— Uutena se maksoi yhdeksänsataa liiraa!
+
+— No niin. Näkemiin.
+
+— Hyvästi. Tuletteko Albanoon, Regina?
+
+— Jos ruhtinatar pyytää tulemaan, Antonio vastasi poistuessaan.
+
+Regina ei vastannut myöntäen eikä kieltäen. Hän käveli vaieten
+Independenza-aukiolle asti. Sitten hän näytti muistavan jotakin,
+kohotti päätään ja kysyi:
+
+— Miten sen turkisvaipan laita oikeastaan on?
+
+— Herrainen aika! Siitä ei kannata puhua. Jo kuukauden päivät
+ruhtinatar on vatkuttanut minulle samaa asiaa. Hän lähetti vaipan
+korjattavaksi, mutta sai takaisin toisen, joka näyttää huonommalta.
+Siinä kaikki.
+
+— Aiotko matkustaa Albanoon?
+
+— Ehkä jonakin sunnuntaina... jos hän kutsuu.
+
+— Minä ainakaan en lähde sinne, Regina sanoi korottaen ääntään.
+
+— Miksi et?
+
+— Siksi, että on niin kuuma.
+
+— Luuletko, että siellä on kuuma? Ruhtinatar on vuokrannut järven
+rannalta huvilan. Parveke on täynnä ruusuja, joiden lehdet varistessaan
+putoilevat suoraan veteen.
+
+Regina tiesi sen. Antonio, joka oli muutama päivä aikaisemmin käynyt
+paikkaa valitsemassa, oli jo kuvaillut huvilaa.
+
+He kävelivät taas eteenpäin sanomatta halaistua sanaa. Mieletön tuuma,
+hiipiä, yöllä Antonion kintereillä urkkimaan hänen askeliaan, heräsi
+taas Reginan mielessä. Hän jo kuvitteli harhailevansa kuin tuo varjo
+tuossa keltaisen ja kolkon lyhdyn valon läheisyydessä, takanaan joku
+yökulkija, joka vuorostaan piti häntä silmällä. Mutta äkkiä hän ylpeänä
+nosti päänsä ajatellen:
+
+— Ei ikinä enää! Viimeisen kerran minä nyt kävin siinä talossa.
+Antoniokaan ei saa enää mennä sinne... On jo aika tehdä tästä loppu.
+
+Kotona hän makuuhuoneessa riisui silkkisen päällysvaippansa ja paiskasi
+sen vuoteeseen.
+
+— Hyi, kuinka jo on kuuma! Millainen kesä tämän jälkeen tulleekaan!
+Kuinka kammottava Rooma onkaan kesällä! Ja he lähtevät jo matkaan.
+Siinä raukat tekevät oikein, heillä on niin heikko terveys. Entä me?
+Onhan meillä luu kaluttavana... jos edes antavat meidän pitää sitäkään.
+
+— Mitä sinä oikein mutiset itseksesi? Antonio kysyi. Ja äkkiä hänen
+ajatuksensa hypähtivät kokonaan toisaanne:
+
+— Eikö Caterina ole vielä kotona?
+
+Regina riisui vierailupukuaan heitellen vaatekappaleet eri tahoille,
+yhä sättien rikkaita ja ylhäisiä, jotka pääsevät lähtemään Roomasta
+heti, kun ilma käy vähänkin kuumaksi.
+
+Antonio nojasi ikkunanpieleen. Reginan päähän pälkähti ruma ajatus,
+tuollainen nurinkurinen ajatus, jollaiset tämäntästä kiduttivat häntä:
+
+— Hän ei enää hermostu, kun minä olen huonolla tuulella. Hän varoo
+ärsyttämästä minua vihanpurkaukseen. Hän aavistaa, että minä _tiedän_.
+Hän luulee, että minä siedän sellaista tietyissä rajoissa.
+
+— Pane ikkuna kiinni! hän sanoi ärtyisästi.
+
+Antonio totteli kärsivällisesti.
+
+— Käyn ostamassa _Avanti_ lehden. Sano, että pöytä katetaan, kello on
+jo puoli seitsemän, Antonio sanoi lähtiessään.
+
+Jäätyään yksikseen Regina sai samanlaisen raivonpuuskauksen, joka
+oli kohdannut häntä pari vuotta aikaisemmin hänen palatessaan Grand
+Hotellista.
+
+— No niin! hän ajatteli muuttaessaan ylleen arkipukua, heti kun
+Antonio tulee, sanon sen hänelle. Jollei tästä tule loppu, minä
+lähden matkoihini, ja tällä kertaa todenteolla. En tahdo, että käyt
+Albanossa. En tahdo, että enää yleensä palaat koko siihen taloon,
+minäkään en enää astu sinne jalallani. Lopeta jo, Antonio, lopeta! Etkö
+näe, millainen kalvava tuska riehuu sydämessäni, vai huomaatko sen ja
+silti annat minun riutua näin? Miksi, sano minulle ainakin, miksi?
+Miksi teet näin? En välitä rahtuakaan turhanpäiväisestä rihkamasta,
+uusista puvuista enkä muista hepenistä, joita hankit minulle niillä
+rahoilla. Heitän kaikki nämä ryysyt menemään. Minulle riittää, kunhan
+on katto pään päällä, säkki pukuna ja kova leipä purtavana, mutta
+kunnia, Antonio, kunnia on välttämätön! Senkin he riistävät meiltä,
+sen kalutun luunkin. Mutta te, _madame_, joudutte tekemisiin minun
+kanssani, te kelmeä, pöhönaamainen hirviö, läähättävä, kierosilmäinen,
+pimeässä hiipivä vampyyrisikiö... Teille ei riitä, että olette saanut
+huoletonna virua lämpöisillä pedontaljoillanne, viettää velttoa
+elämää, joka on turmellut sielunne ja ruumiinne. Te himoitsette vielä
+vanhana akkana nuorten miesten rakkautta, samoin kuin tuttavanne,
+rikkaat ukkorahjukset, haluavat rakastella nuoria, köyhiä ja hentoja
+tyttöjä, tehdäksenne nuo nuoret miehet ja neitoset lopulta yhtä raukean
+veltoiksi ja surkeiksi kuin itse olette!
+
+Mutta tämä kaikki, Regina ajatteli edelleen järjestellessään
+vaatteitaan, on pelkkää lorua. Maailmaa hallitsevat voimakkaat, mutta
+minä... minä olen heikko. Olen heikko sentähden, että ajattelen
+liiaksi, jotavastoin nuo ihmiset eivät ajattele, vaan elävät vain ja
+nauttivat! Tuo kuuro vanha akka ei totisesti ole vaivannut päätään
+ajatuksilla! Hän on muitta mutkitta riistänyt minulta Antonioni...
+ja minä olen jo kuukauden päivät kiduttanut itseäni ajattelemalla,
+onko hienotunteista sanoa miehelleni: 'lopeta jo!' Mutta tänä iltana
+aion puhua. Hän tietenkin väittää kaikkea minun syykseni, sanoo sen
+tapahtuneen minun hyväkseni, jotta hän voisi antaa minulle, mitä vaadin
+häneltä. Entä miten sitten käy? Ei! Hän ei voi soimata minua, siihen
+hän ei kykene. Annamme toisillemme anteeksi... ja sitten? Mutta voiko
+elämämme enää eheytyä? Voi kyllä, luhistunut talokin voidaan rakentaa
+uudelleen. Mutta se ei ole entinen talo ja uudessa talossa asuja tuntee
+alati vaistomaisesti romahduksen synnyttämää kauhua.
+
+Antonio viipyi yhä. Imettäjäkään ei palannut. Hän oli viime päivinä
+ollut kurjalla tuulella ja entistään äksympi, kun hänen oli ennen
+pitkää lähteminen talosta. Ulkona oli jo melkein pimeä ja Regina
+tuijotti ikkunasta kovin levottomana lapsensa vuoksi. Iltaruskon
+viimeinen hohde loi vielä heikkoa väikettään autiolle kadulle, jossa
+pisti esiin ruohokorsia kivityksen lomasta kuin asukkaiden hylkäämässä
+kaupungissa. Puutarhoista levisi ruusujen tuoksu, muutamia tähtiä
+tuikki jo vielä punervalla taivaalla.
+
+Huolimatta kaikista ylpeistä aikeistaan Regina tunsi olevansa hyvin
+suruissaan ajatellessaan, että hänen ehkä täytyisi luopua tästä
+runollisesta elämästä, jossa pieninkin ruohonkorsi tunsi hänen
+harhaluuloon perustuvan onnensa salaisuudet.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sinäkin iltana Regina vaikeni. Mitä hän oikeastaan saattoi tehdä?
+Caterina ei tahtonut nukkua, vaan halusi istua hetken isänsä sylissä
+ja ihailla hänen keltaisia viiksiään, kauniita, lempeitä silmiään ja
+tuoksuvaa tukkaansa. Ymmärsikö Caterina, että hänen isänsä oli kaunis
+mies? Kukapa sen tiesi? Mutta kieltämättä hän perin mielellään katseli
+isän miellyttävän kauniita kasvoja, ja näytti erityisen halukkaasti
+pyyhkäisevän pienellä, kypsän aprikoosin näköisellä poskellaan isän
+sileäksi ajettua leukaa.
+
+Antonio hyräili hänelle pientä lastenlaulua:
+
+    Hiiri hylkii juustopalaa.
+    Prinsessan se saada halaa.
+    Kuningas jos tekee tenää,
+    Ei oo varma päästään enää.
+
+Joka kerran kun Antonio lauloi tuota laulua Reginan mieleen muistui
+pahan unen tavoin se ilta, kun hän ensi kerran saapui Roomaan. Mutta
+Caterina nauroi ilosta suunniltaan ja ihaili isäänsä vielä enemmän ja
+jokelteli tälle paljon salaisuuksia, jotka vain he kaksi ymmärsivät.
+Mitä Regina saattoi tehdä? Voiko hän kieltää Antoniolta, joka oli
+tehnyt työtä koko päivän, tuon ilon, lepertelyn pienokaisen kanssa,
+temmata sen hänen sylistään ja viedä pois? Regina ei ollut niin häijy.
+Lopulta Caterinan silmät himmenivät väsymyksestä, koko hänen pehmeä
+pikku olemuksensa kävi raukeaksi ja vaipui kokoon. Silloin Antonio
+sanoi: Lähden pienelle kävelylle. Saattoiko Regina nyt sanoa: — Älä
+lähde, jää tänne, minulla on sinulle sanottavaa; kaikki ne kauheat
+asiat, joita ajattelen sinusta?
+
+Se oli mahdotonta. Antoniolla oli oikeus vähän jaloitella ulkoisalla
+ainakin iltaisin, aherrettuaan koko päivän. Ja hän lähti ulos, ja
+Regina otti _Avanti_ lehden ja alkoi lukea osastoa: »Mitä maailmassa
+tapahtuu».
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pari päivää myöhemmin ruhtinatar Makulina matkusti, mutta Antonio kävi
+joka päivä hoitelemassa asioita huvilassa, johon vanha palvelija oli
+jäänyt kotimieheksi.
+
+Seuraavana sunnuntaina Antonio sanoi Reginalle, että palvelija oli
+pyytänyt päästä kaupungille. Ja Antonio näytti kahta huvilanavainta.
+
+— Vihdoinkin meillä on huvila! Antonio sanoi leikkisästi.
+
+Silloin Reginan päähän pälkähti hullunkurinen tuuma, jota hän turhaan
+koetti vastustaa:
+
+— Lähdetään sinne!
+
+Antonio suostui oitis, näyttipä olevan ihastunutkin seikkailuun.
+Saattoiko tämä merkitä sitä, että hän oli perin kyynillinen?
+
+Regina otti ylleen pehmeän valkoisen puvun, jossa oli avarat, vapaina
+roikkuvat hihat, mikä teki hänet hyvin nuorekkaan näköiseksi ja loi
+häneen tuollaista uudenaikaista kauneutta, joka ei perustu viivoihin,
+vaan ilmeeseen. Puku oli uusi ja Antonion mielestä erittäin aistikas,
+mikä suuresti ilahdutti Reginaa. Huolimatta epäilyksistään ja
+tunnonvaivoistaan ei Regina tullut toimeen ilman kauniita vaatteita,
+jopa hän toisinaan tunsi sairaalloista ja hurjaa iloa tuhlatessaan
+_niitä rahoja_ koruihin ja muihin ylellisyystavaroihin.
+
+Jonkin aikaa hän taas oli kiinnittänyt erikoista huomiota ihonsa,
+hiuksiensa ja kynsiensä hoitoon. Hän hieroi monet neljännestunnit
+kasvojaan manteliöljyllä ja kampasi hiuksensa viimeisen kuosin mukaan.
+Mitä hän sillä kaikella tarkoitti? Tahtoiko hän miellyttää Antoniota
+vai jotakuta toista? Hän ei itsekään tiennyt sitä.
+
+Mutta huomatessaan, ettei hän enää suuttunut itselleen niinkuin ennen
+mennessään kauneushoidossaan liiallisuuksiin, hän ihmetteli, eikö hänen
+siveellinen tajuntansa päivä päivältä tylsistynyt.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuskin he olivat astuneet ulos ovesta, kun raju tuulenpuuska pörrötti
+Reginan tukan ja pyyhkäisi ihojauheen hänen kasvoiltaan. Iltapäivä
+oli polttavan helteinen. Paahtavan kuuma tuuli heilutti lehtokujan
+puita, asemarakennus näytti häikäisevässä päivänpaisteessa isommalta
+kuin tavallisesti ja tomupilvet tuprusivat savuna kaduilla. Itätuulen
+pahaenteinen hehkuva henkäys raivosi ympäri kaupunkia.
+
+Pitkin matkaa Antonio ja Regina vuoroin kinastelivat vuoroin nauroivat
+kulkien pää kumarassa ja pidellen kiinni hatustaan. Saavuttuaan
+huvilalle he pysähtyivät ja katselivat ympärilleen kuin varkaat.
+Valkoisilla katukäytävillä tanssi hurjaa hypikepyörikettä ruusujen
+ja kurjenpolvien terälehtiä. Suljetuista puutarhoista uhosi liljojen
+kuumaa tuoksua. Heidän oli kuin he olisivat seisoneet uudessa,
+vieraassa, vielä asumattomassa kaupungissa. Antonion avatessa huvilan
+portin Regina sanoi:
+
+— Minusta tuntuu kuin olisimme menossa sellaiseen pieneen lumottuun
+taloon, jollaisia lapset löytävät eksyttyään metsään, niinkuin saduissa
+kerrotaan...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuntui aivan siltä kuin olisi mennyt saunaan, kun astui viileään
+eteiseen, josta matot oli otettu pois. Sudet oli peitelty raidilla.
+Ne näyttivät ottaneen ylleen valepuvun huvitellakseen isäntäväen
+poissaollessa. Palmun takana hymyili kalpea marmoripää äänetöntä
+hymyään.
+
+Tapansa mukaan Regina kulki äänettömin askelin ja riisui hattunsa
+harsolla peitetyn kuvastimen edessä.
+
+Sitten hän muisti, että he olivat kahden, laski hattunsa
+marmoriveistoksen päähän ja nauroi ääneensä.
+
+— Hiljaa! Antonio sanoi. Älä naura niin kovaa.
+
+— Kukapa sitä kuulisi?
+
+Antonio avasi oven, ja Regina seurasi häntä. He kulkivat salien läpi
+ruokailuhuoneeseen. Antonio asteli hieman varovasti varpaisillaan eikä
+oikein pitänyt siitä, että Regina nauroi.
+
+— Miksi toit minut tänne, jollemme voi leikkiä isäntäväkeä?
+
+— Katsotaanpas, voimmeko keittää teetä.
+
+— Älä huoli, Antonio kielteli. En soisi, että palvelija huomaa meidän
+olleen täällä. Mutta odotahan, täällä pitäisi olla likööriä, jopa
+madeiraakin. Aivan oikein.
+
+Antonio otti astiakaapista pullon ja maistoi. He joivat pullon suusta,
+jotteivät likaisi laseja, ja asettivat sen sitten takaisin paikoilleen.
+
+He käyttäytyivät kuin kaksi suurta lasta. Antonio kävi iloiseksi ja
+alkoi telmiä kuitenkaan meluamatta. He palasivat saliin, ja Regina
+raotti ikkunaluukkuja. Vihreä valo tulvi salin nurkkaan. Regina oli
+ottavinaan vastaan vieraita, matki kauniin sokean naisen ääntä. Sitten
+hän heittäytyi velttona pitkäkseen ruhtinattaren mielisohvalle, joka
+harmaine nahkoilleen näytti nukkuvalta jättiläiskissalla.
+
+Vihertävässä hämärässä, pehmeässä puvussaan, hiukset otsalla, silmät
+hiukan hehkuvina ja tummien kehien ympäröiminä Regina todella
+näytti ylhäiseltä naiselta, joka ikävystyneenä loikoo veltossa
+puolihorroksessa.
+
+Antonio koetti sillävälin avata ovea, joka johti parvekkeelle, mistä
+päästiin puutarhaan.
+
+— Odota vähän, Regina pyysi. Noustaan yläkertaan. Oletko koskaan käynyt
+siellä?
+
+— En koskaan.
+
+— Tule siis ja jätä ovi rauhaan.
+
+Antonio vain itsepäisesti haki avainta.
+
+— Tule nyt, minulla on jotakin sinulle sanottavaa, Regina virkkoi
+lapsellisesti.
+
+— Mitä sitten? Kas, kun en löydä tuota avainta.
+
+Antonio tuntui aavistavan Reginan aikeet, kun ei heti noudattanut
+kehoitusta.
+
+Silloin Regina taas tunsi leimahtavan ilmituleen tuon mitoittavan
+epäluulon, joka aina kiusasi häntä. Ehkä tässä salissa, kenties juuri
+tällä samalla sohivalla Antonio oli saastuttanut huulensa likaisilla
+suudelmilla.
+
+Hän puri ylähuultansa hillitäkseen väristystä, sitten hän nousi ja
+riensi viereiseen saliin.
+
+— Mennään tätä kautta. Anna sen oven olla!
+
+Antonio alkoi kävellä salin läpi, kulkien aivan läheltä Reginaa,
+joka silloin äkkiä painautui pehmeästi kuin kissa hänen povelleen
+ja suuteli häntä. Oliko se vain valaistuksesta johtunut näköhäiriö?
+Hänestä Antonion kasvot näyttivät käyvän vihertävän kelmeiksi, ja
+Regina luuli siitä huomaavansa, millainen ristiriita ja taistelu riehui
+miehen sisimmässä. Epäilemättä häntä sinä hetkenä vaivasi ilettävä
+muisto: syleilyt ja suudelmat, jotka olivat painaneet häpeälliset
+jälkensä hänen sieluunsa. Oman vaimonsa huulien suuteleminen täällä oli
+varmaankin hänelle hirveä rangaistus.
+
+Mutta Regina joutui yhä enemmän hurmionsa lumoihin.
+
+— Suutele minua! hän käski tuijottaen Antonioon silmät palaen
+haltioituneina kuin liekit ja vetäen miestään leposohvaa kohti. Antonio
+epäröi ilmeisesti, mutta suuteli kuitenkin takaisin huulet vielä
+madeirasta kosteina. Silloin Regina luuli, ollen aivan suunniltaan
+mielettömän epäluulonsa pakosta, hetken tulleen raastaakseen tuon
+synkän salaisuuden noilta huulilta, joiden suudelmat raatelivat häntä
+kuolettavasti, juuri tässä samassa paikassa, jossa ehkä jokainen esine
+muistutti Antonion mieleen hänen viheliäistä hairahdustaan.
+
+Mutta Regina ei saanut lausutuksi julki tuota kauheaa kysymystä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sitten he menivät työ- ja kirjastohuoneeseen, jossa Antonio
+tavallisesti vietti _virkatuntinsa_, niinkuin hänen oli tapana
+sanoa. Siinä oli iso kirjasto, monta tuhatta kaunista sidettä.
+Ruhtinatar oli näyttänyt Reginalle muutamia erittäin arvokkaita
+vanhoja kirjoja, m.m. vanhan lakiteoksen, myöjän oikeaperäiseksi
+väittämän Arioston käsikirjoituksen, eräitä kuuluisien kirjailijoiden
+kirjeitä, muiden muassa kolme George Sandin kirjoittamaa. Ja vaikka
+Reginaa raatelivat levottomat ajatukset hän silti katseli uteliaana
+kirjakaappien hiottujen lasien takana olevia nidoksia niinkuin
+katupojat kirjakauppojen näyteikkunoita. Sillä aikaa Antonio
+vaistomaisesti kumartui katselemaan papereita, joita oli sikin sokin
+kirjoituspöydällä, jonka ääressä hän tavallisesti hoiteli ruhtinattaren
+kirjeenvaihtoa.
+
+Kääntyessään hän huomasi Reginan jo menneen viereiseen pieneen
+vierashuoneeseen, joka oli kokonaan erillään muista huoneista, ja
+jossa ruhtinattaren usein oli tapana syödä päivällisensä. Antonio meni
+perästä. Regina kulki eteenpäin saapuen isoon eteiseen, josta pääsi
+puutarhaan. Palvelusväen portaat johtivat siitä yläkertaan, ja Regina
+alkoi nousta niitä, Antonion yhä seuratessa jäljessä. Mutta kaikki
+ovet olivat lukossa, ainoastaan kylpyhuoneen ovi oli auki; he menivät
+sisään. Ammeen pohjassa oli vielä vähän sinertävää saippuansekaista
+vettä.
+
+Regina piti salaa silmällä Antoniota, jonka epävarma liikkuminen
+kuitenkin näytti viittaavan siihen, ettei hän ollut varsin perehtynyt
+huoneistoon.
+
+— Tahtoisin ainakin nähdä tuon sillantapaisen käytävän, joka yhdistää
+molemmat huvilan osat keskenään, Regina virkkoi ravistellen ovenripoja.
+
+Mutta kaikki ovet olivat lukossa. He siis palasivat alakertaan ja
+menivät keittiöön.
+
+Korkealla olevasta ikkunasta, jonka rautaristikot olivat osaksi
+vihreiden köynnöskasvien peitossa, valui sisään kultaista
+auringonhohdetta. Siitä saattoi nähdä kukkivan puutarhan etäisimmän
+osan. Jokunen ruusun terälehti oli varissut keittiön kivilattialle ja
+sen keskellä olevalle marmoripöydälle.
+
+— Tämähän on aivan kuin kirkko! Antonio virkkoi käyden taas iloiseksi.
+Eikö pistetä pieneksi tanssiksi?
+
+— Se on kauniimpi kuin meidän salimme. Pysy nyt alallasi, ole hyvä!
+
+Mutta Antonio veti hänet mukaansa ja pyörähteli tanssien hänen kanssaan
+pöydän ympäri.
+
+Komea musta kissa, joka nukkui matalan astiakaapin päällä, kohotti
+pyöreää päätään, avasi keltaiset silmänsä ja katseli liikkumattomana
+rauhanhäiritsijöitä. Regina säpsähti.
+
+— Kuinka lapsellisia olemmekaan! hän päivitteli. Mitähän, jos palvelija
+tulee kotiin ja näkee meidät täällä? Luulen kuulevani askelia
+puutarhasta. Mennään pois.
+
+Mutta Antonio, joka tuli yhä iloisemmalle tuulelle, sitoi vyötäisilleen
+keittiöesiliinan, oli keittävinään ruokaa hellan ääressä ja alkoi
+panetella talon emäntää, niinkuin palvelijoiden on tapana. Lopulta hän
+sanoi suoraan, että ruhtinatar oli venäläinen urkkija.
+
+Regina kuunteli nauraen, mutta samalla hän ajatteli, että täällä
+ehkä ihmeteltiin ja pohdittiin salaisuutta, jonka likaista verhoa
+hän ei kyennyt kohottamaan. Nyt Antonion hilpeys ärsytti häntä, ja
+vähäpätöinen sattuma kiihdytti hänen huonoa tuultaan.
+
+Kissa katseli heitä edelleen ja haukotteli tämäntästä pitkään näyttäen
+melkein ivalliselta. Regina yritti mennä silittämään sen selkää, mutta
+eläin loikkasi pöydälle kaataen kumoon pienen tölkin.
+
+Isoja keltaisia öljypisaroita roiskahti Reginan valkoiselle puvulle
+tahraten sen pahanpäiväiseksi.
+
+Hän oli vähällä itkeä kiukusta puhuen sekavia sanoja:
+
+— Vaatteenikin likaavat... mokomassa talossa!
+
+Antonio riensi hänen luokseen, mutta ei näyttänyt oivaltavan vihjausta.
+Hän haki bentsiinipulloa, jonka löydettyään hän auttoi vaimoaan
+poistamaan öljytahroja. Sitten hän järjesti kaiken paikoilleen, tarttui
+Reginaa vyötäisistä, pakotti hänet juoksemaan, veti häntä välittämättä
+hänen vastalauseistaan ylös portaita niin nopeasti, että hän kompastui.
+
+He saapuivat vihdoin puutarhaan, ja Regina leppyi tullen taas iloiseksi!
+
+Laskeva aurinko kultasi puutarhan toista laitaa, toinen puoli oli
+varjossa. Tuuli huojutti hiljaa laakeripuiden latvoja, joihin oli
+kietoutunut pieniä valkoisia ruusuja. Välistä varisi käytävälle ruusun,
+lehmuksen ja soijan lehtiä. Regina ja Antonio istuutuivat vihreään
+soppeen kuvapatsaan ääreen, jonka muinaisaikaiset kasvot, miehen ja
+naisen sekamuoto, hymyilivät pilkallisen myötätuntoisesti.
+
+— Se luulee kenties, että olemme nuoria rakastavia, Regina virkkoi nyt
+ensi kerran huomaten noiden tummien kasvojen ilmeen. Ei, hyvä ystäväni,
+me olemme päinvastoin vihollisia.
+
+— Kuinka niin? Antonio kysyi kylmästi.
+
+Silloin Reginan mieleen välähti muisto.
+
+— Muistatko, kerran istuimme metsikössä kaksi vuotta sitten... kun
+sinä... olit tullut noutamaan minua? Siellä liihoitteli kymmenittäin
+punasinerviä perhosia, jotka olivat noiden lehtien näköisiä...
+
+Ja Regina nauroi kaksimielisesti. Totta kai Antonio muisti. Tuon olon
+salaperäisessä, kostean kuumassa metsässä, hänen tulonsa jälkeisenä
+päivänä Reginan kotiin, jonne Regina oli paennut hänen luotaan. Se
+näytti herättävän hänessä synkän intohimon puuskauksen. Lapsellinen
+hilpeys, jonka vallassa hän oli vielä muutamia hetkiä aikaisemmin
+ollut, vaihtui hermostuneeksi hellyydeksi. Ja nyt hän vuorostaan
+tavoitti vaimonsa huulia, painaen niille suudelman, joka muistutti
+silloista suudelmaa.
+
+Ja epäluulo raateli Reginaa entistään rajummin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Auringon laskiessa he palasivat sisään, mutta eivät vielä lähteneet
+kotiin. He samoilivat saleissa, leikkivät ja riehuivat kuin lapset.
+He olivat sokkosilla pimeässä, ja Regina huvitteli siirtelemällä
+huonekaluja, jotka Antonio asetti jälleen paikoilleen.
+
+Mutta tämäntästä nuo nuoret rakastavat antautuivat salaisten
+hyväilyjensä valtaan. Helteinen kevätilta kuumensi Antonion veren, ja
+Regina tunsi sairaalloista mielihyvää nauttiessaan nuoren puolisonsa
+hellyydestä tässä paikassa, jossa epäili hänen tahranneen heidän
+puhtaan rakkautensa.
+
+Polttava myrkky tuntui syöpyvän Reginan sieluun. Kun Antonio suuteli
+häntä ja värähteli hänen harvinaisista suudelmistaan, Regina
+kuumeisesti tuijotti pimeisiin nurkkiin ja harsolla peitettyihin
+kuvastimiin, ikäänkuin olisi tahtonut houkutella niitä ilmaisemaan,
+mitä olivat nähneet. Ja hän kuvitteli myös näkevänsä vanhan kuu-naaman,
+suudelmien ostajan hahmon jossakin varjon peittämässä nurkassa,
+katselemassa mustasukkaisuuden raatelemana, kuinka Antonio tuhlaili
+vaimolleen suudelmia, joista hänen miljoonansa eivät olisi riittäneet
+ostamaan ainoaakaan.
+
+Mutta kaikesta tästä huolimatta Reginan povesta kohosi inhon aalto,
+käyden yhä katkerammaksi. Hän inhosi itseään ja Antoniota.
+
+— Hän on varmaankin perin kyynillinen, Regina ajatteli, kun hän saattaa
+tehdäkseen minulle mieliksi, viipyä näissä huoneissa, jotka ovat olleet
+hänen lankeemuksensa todistajina... mikäli hän sittenkään on syyllinen!
+
+Mutta sisimmässään, sielunsa salaisimmissa sopukoissa Regina tunsi
+katkeraa tyydytystä huomatessaan, miten täydellisesti mies oli hänen
+omansa. Aina ja kaikkialla hän hallitsi häntä hänen hairahduttuaankin.
+Ja tämän vuoksi hän huolimatta kaikesta vihankaunasta ja inhosta tunsi
+Antoniota kohtaan ääretöntä sääliä, silloinkin, kun tunsi, ettei hän
+enää rakastanut miestään, kun hän samoin kuin sinä päivänä, halveksi
+itseään senvuoksi, että mielestään tahrasi itseään samoin kuin oli
+tahrannut vaatteensa ja turmeltui tässä tuoksuvassa ilmapiirissä, tässä
+talossa, jossa kaikki näytti vaivuttavan velttoon hekumaan. Siitä
+säälistä hän eli.
+
+
+
+
+IV
+
+
+Viikon lopulla ruhtinattarelta tuli sähkösanoma, jossa tämä pyysi
+Antoniota käymään Albanossa.
+
+— Se vanha akka ei voi elää ilman Antoniota, Regina ajatteli tuntien
+todellista rajua mustasukkaisuutta. Minulla on aivan tunnonvaivoja,
+kun kävin hänen kotonaan hänen poissaollessaan. Mutta tuolla vanhalla
+noidalla ei ole tunnonvaivoja, ei totisesti. Mutta minäpä en päästä
+Antoniota sinne!
+
+Hän houri ja huomasi sen itsekin. Mutta umpimähkäinen epäluulo oli jo
+muuttunut tavaksi, jonkinlaiseksi levolliseksi mielettömyydeksi.
+
+Mutta niinkuin aina ennenkin oli käynyt, hänen ei nytkään onnistunut
+saada ylpeitä aikeitaan täytäntöön. Hän vain vastasi myönteisesti, kun
+Antonio ehdotti, että hän lähtisi mukaan Albanoon.
+
+Hänellä oli tämä aikomus sunnuntaiaamuun asti, mutta silloin hän muutti
+mielipiteensä:
+
+— Älä sinäkään matkusta sinne! Jos ruhtinatar tarvitsee apuasi, miksi
+hän ei käväise Roomassa? Oletko sinä kenties hänen palvelijansa?
+
+— Regina! Antonio sanoi soimaten.
+
+— Riittää jo! Olen saanut tarpeekseni elämästä, jota vietämme. Näemme
+toisiamme vain muutaman silmänräpäyksen koko viikon aikana, ja nyt
+lähdet tiehesi sunnuntainakin!
+
+— Tämän ainoan kerran! Ja miksi et lähde mukaan?
+
+— Sentähden, etten lähde ja ettei se huvita minua. Minun ei tarvitse
+madella kenenkään edessä, ja sinunkin olisi aika jo lopettaa sellainen.
+Tarvitseeko sinun enää palvella toisen orjana? Jos raha-asiamme todella
+ovat hyvällä kannalla, hän jatkoi ilmeisen katkera sävy äänessä — niin
+mitä hyödyttää...
+
+— Sinun kanssasi on mahdoton puhua asioista. Sinuun eivät järkisyyt
+koskaan pysty.
+
+Antonio matkusti kahdentoista aikaan päivällä. Regina kävi perin
+harvoin anoppinsa luona, mutta nyt hän päätti lähteä sinne, jäi
+päivälliselle ja oli jälleen, vaikka aivan erilaisin tuntein kuin
+ennen, tässä piirissä, joka oli ollut hänestä niin vastenmielinen.
+Tarkoin ajatellessaan hän ihmetteli, miksi nuo ihmiset olivat tuntuneet
+hänestä niin kovin arkipäiväisiltä. Ainakin tyyppeinä he tuntuivat
+mielenkiintoisilta.
+
+Arduina ja Massimo puhuivat kuuluisista kirjailijoista. Arduina oli
+vihainen, ja Massimo perin ylenkatseellinen Arduinaa kohtaan. Gaspare
+kertoi erään virkaveljensä onnettoman avioliittotarinan. Herra Mario
+kaiveli tikulla hampaitaan, ja Anna rouva esitti palvelustyttönsä
+surullisia elämänvaiheita. Tämä kaikki oli koko hupaisaa, ainakin näin
+kerrakseen. Ruoka oli oivallista, juotiin viiniä, naurettiin. Sitten
+Claretta saapui, vilkui kuvastimeen ja kiemaili Massimolle, jopa
+Gasparellekin.
+
+Kaikenkaikkiaan, mikään ei ollut muuttunut, mutta Reginan ei silti
+ollut ikävä. Claretta ei ollut niin hieno kuin hän, ja Anna rouva
+totesi tämän äidillisen tyytyväisenä. Lisäksi hän kysyi, miksi Claretta
+ei kammannut tukkaansa samalla tavalla kuin Regina.
+
+— Tämä pukee minua paremmin, neiti vastasi kohennellen samettiperhosta,
+joka koristi hänen tukkaansa. Tämä on muutoin viimeisintä muotia.
+
+— Suo anteeksi, Massimo huomautti. — Hienon maailman naiset kampaavat
+hiuksensa samalla tavalla kuin Regina.
+
+— Tarkoitatko _Madame_ Makulinaa? Claretta kysyi pilkallisesti.
+
+Regina loi häneen terävän katseen. Oliko tuossa kauniin serkun puheessa
+jokin erityinen tarkoitus? Tiesikö hän _jotakin?_
+
+Toisten hankkiutuessa pelaamaan korttia Regina meni makuuhuoneeseen,
+jota hän kerran oli pitänyt todellisena kidutuskammiona. Parveke oli
+auki, ja kuu valaisi ikkunaverhoja luoden hopeavälkkeensä valkeaan
+vuoteeseenkin. Siellä täällä huonekalujen kulmat loistivat kirkkaina.
+Vahva neilikantuoksu liiteli tässä hiljaisessa huoneessa, tässä
+aviollisessa tyyssijassa, porvarillisen onnen pesässä.
+
+Regina ajatteli, että jos Antonio olisi tuonut hänet Roomaan tällaisena
+iltana tähän huoneeseen tässä valaistuksessa, sen ollessa näin
+hiljainen ja täynnä kukkastuoksua, toukokuun unelmien verhoamana, ei
+olisi tapahtunut mitään, mitä oli tapahtunut.
+
+Hän kumartui parvekkeen yli, joka oli täynnä neilikoita. Kuu vaelsi
+sinisellä samettitaivaalla kaukaisena ja surumielisenä, puhtaana kuin
+valkopurje eksyksissä haaveilujen valtamerellä. Reginan ajatukset
+liitivät Albanon järven rannalle parvekkeelle, jossa ruusujen
+terälehdet varisivat liihoittelevien perhosten tavoin kuun valaisemaan,
+kaikissa sateenkaaren väreissä välkkyvän veden helmiäispintaan.
+
+Mitä Antonio paraikaa teki? Oliko mahdollista, että se kammottava
+painajaisuni, joka ahdisti häntä, oli todellisuutta? Saattoiko
+äärettömän puhdas taivas kaareutua niin inhottavan kataluuden yllä?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Regina palasi kotiin, tuo painajainen taas aivan nujersi hänet,
+päästen jälleen voitolle tässä ottelussa, jossa Regina useimmiten
+hävisi.
+
+Antonion oli määrä palata viimeisessä iltajunassa, mutta häntä ei
+kuulunutkaan, eikä hän edes lähettänyt vaimolleen rauhoittavaa
+sähkösanomaa. Regina odotti puoliyöhön. Sitten hän meni levolle, mutta
+yö oli rauhaton. Kaiken muun lisäksi tämä oli ensimmäinen yö, jonka hän
+nukkui yksin aviovuoteessaan.
+
+Varhain seuraavana aamuna hän käski tuoda Caterinan viereensä
+vuoteeseen. Pienokainen istui paitasillaan pieluksella ja näytti
+levottomalta, kun isä oli poissa.
+
+— Isi? hän ihmetteli.
+
+— Isi on poissa, mutta hän tulee heti paikalla. Heittäydy nyt
+pitkäksesi, kas noin! Anna tänne pikku jalkasi; äidin jalka. Onko tuo
+toinen isin jalka! Hyvä, annan sen hänelle, kun hän tulee, Regina
+puheli vetäen povelleen lapsen, jonka oli tapana, Antonion nukkuessa
+siinä vieressä, ojentaa toinen jalka äidille, toinen isälle. Nyt Regina
+tarttui molempiin pikku jalkoihin. Mutta Caterina tahtoi pitää isän
+pikku jalan vapaana ja kosketteli sitten pienellä punervalla sormellaan
+Reginan yöpaidan pitsiä.
+
+— Toi tinun? hän kysyi.
+
+— Se on minun, Regina vastasi. Ja kenen tämä pikku Caterina on? Hän on
+minun, eikö niin, kokonaan minun? Ja pikkuisen isinkin, mutta aivan
+vähän, kun isi on niin häijy ja jättää äidin yksikseen yöksi.
+
+Näin hän kevensi sydäntään pienelle ruusunnupulleen. Ja hän sai
+pienokaisen antamaan »pieniä makeita suukkoja», tuntien, ettei mikään
+ilo ollut tätä suloisempi. Mutta samalla hän muisti ne hirveät näyt,
+jotka olivat kiduttaneet häntä koko yön.
+
+Varmasti Antonio oli nukkunut yönsä järven rannalla olevassa huvilassa,
+huoneessa, jonka ikkuna kehysti ihmeellistä maisema- ja taivaskuvaa.
+Ja maiseman ja taivaan ulkona hiljaisessa yössä laulaessa hymniään
+kauneudesta ja puhtaudesta oli sisällä saastainen lemmenkohtaus...
+
+— Caterina, kullanmuruseni, kiedo käsivartesi kaulaani, niin nukumme
+yhdessä! Regina sanoi painaen lapsen pientä kättä kasvojaan vasten ja
+sulkien silmänsä, ikäänkuin kaihtaakseen rumia näkyjä. — Paina minun
+silmäni kiinni, näin, näin...
+
+Aluksi pienokainen totteli. Mutta äkkiä se kävi häijyksi, kohottautui
+hiukan ja antoi kämmenellään äidilleen aimo läimähdyksen keskelle
+kasvoja.
+
+— Kuinka häijy sinä olet! Regina huusi. Minä sanon varmasti isille. Ei
+niin saa tehdä omalle äidille. Pyydä heti anteeksi, näin: »Rakas, kulta
+äiti, anna anteeksi, en enää milloinkaan tee niin»...
+
+Mutta lapsi löi häntä vielä moneen kertaan, ja silloin Regina suuttui.
+
+— Oletpa sinä oikein ilkeä pikku tyttö, hän huusi tarttuen lapsen
+käteen ja napahduttaen sille keveitä iskuja. Mene tiehesi, en enää
+tahdo nähdä sinua. Et ole enää minun kullanmuruseni. En enää pidä
+sinusta, sinähän olet yhtä ilkeä kuin kaikki muut.
+
+Caterina rupesi itkemään vuodattaen oikeita kyyneliä. Tämä lapsella
+niin harvinainen itsetietoinen suru teki syvän vaikutuksen nuoreen
+äitiin.
+
+— Ei! Sinun ei ainakaan pidä kärsiä. Se on liian aikaista! hän
+ajatteli. Ja hän painoi jälleen pienokaista povelleen, silitti sen
+hiuksia ja suuteli sen vapisevaa päätä.
+
+— Tule nyt vain lähemmäksi, äidin sydäntä vasten... hiljaa, hiljaa!
+Ethän enää koskaan ole niin paha. Rauhoitu, äiti pitää sinusta
+hirmuisen paljon. Kaikki on taas hyvin. Isi tulee!
+
+Tuskin Caterina oli kuullut viimeiset sanat, kun hän täydelleen
+rauhoittui. Ja Regina käsitti äkkiä, mitä hän jo jonkin kerran
+aikaisemmin oli vaistonnut, että Caterina piti enemmän isästään kuin
+äidistään. Lasten ihmeellisellä vaistolla Caterina tunsi, että isä oli
+hyväsydämisempi, heikompi ja tunteellisempi heistä kahdesta, että isä
+rakasti häntä sokeasti ja intohimoisemmin kuin äiti. Sentähden lapsi
+vastasi isänsä hellyyteen ja asetti hänet kaikkia muita korkeammalle.
+
+Regina ei ollut siitä kateellinen eikä ajatellut, oliko hän liian
+paljon vai liian vähän äiti. Mutta sinä aamuna hän tunsi huolimatta
+kaikista surullisina ja synkkinä temmeltävistä ajatuksistaan,
+tuollaista sääliä, joka kesken kaikkien rauenneiden unelmien vielä
+kannatti häntä kuin voimakas siipi, ja hän tunsi lisäksi, ettei
+tämä sääli kohdistunut Antonioon eikä häneen itseensä, vaan heidän
+lapseensa. He molemmat olivat jo turhamaisuuksiensa ja hairahduksiensa
+kalvamina kuolleet oikealle elämälle. Mutta Caterina oli tulevaisuus,
+elämä, siemen, joka iti keskellä kuihtuneita lehtiä. Oli välttämätöntä
+muokata maa puhtaaksi hänen ympärillään.
+
+Ja ensi kerran hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli auttaa
+Antoniota ylös loasta, ei itsensä vuoksi, tehden viimeisen turhan
+uhrauksen, ei Antonion vuoksi, jonka sielu kuitenkin ainaisesti pysyisi
+saastutettuna, vaan heidän lapsensa tähden.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Antonio palasi puoli seitsemän aamujunassa, ehti tuskin peseytyä ja
+siemaista kahvinsa kun hänen jo oli riennettävä virastoonsa.
+
+Päivällisellä hän kertoi Albanon luonnon ihanuudesta, huvilasta, ja
+järven rannalla viettämästään yöstä.
+
+— Kuinka paljon siellä onkaan ruusuja ja muita kukkia. Se on aivan
+ihmeellistä. Myöhästyin viimeisestä iltajunasta, kun aioin nousta
+siihen Castel Gandolfon asemalla, jonne ruhtinatar ja Marianna
+tahtoivat jalkaisin saattaa minut. Palasimme sitten huvilaan vaunuissa.
+Oli kaunis kuutamo... Ajattelin koko ajan sinua. En lähettänyt
+sähkösanomaa, kun oli jo niin myöhä...
+
+— Olenko ehkä vaatinut sinua tilille tai soimannut sinua? Regina
+huudahti, kuunnellen ja syöden, hiljaisena ja hajamielisenä.
+
+— Olitko vihoissasi minulle?
+
+— Minäkö? Miksi? hän vastasi kumealla äänellä.
+
+Antonio älysi epäilemättä, että synkkä pilvi peitti Reginan mielen,
+sillä hän alkoi puhua vilkkaasti koettaen hauskuttaa vaimoaan. Hän
+rupesi puhumaan pahaa ruhtinattaresta:
+
+— Kuinka väsyttävä, suorastaan sietämätön hän onkaan! Hän narrasi
+minut tälle matkalle yksistään tuon kovanonnen turkisvaipan tähden.
+»Anteeksi?» hän jatkoi matkien ruhtinatarta. »Ei sen hinnan vuoksi,
+vaan sentähden, että se on rakas muisto». — Kukapa tietää, eikö itse
+George Sand ole lahjoittanut sitä hänelle! Hän ei voinut puhua mistään
+muusta. Mariannakin tuskastui ja ehdotti, että turkkuri nyljettäisiin
+elävältä, jollei hankkisi sitä takaisin.
+
+— Nukuitko yösi huvilassa? Regina kysyi paljoa kuuntelematta hänen
+puhettaan.
+
+— Olisipa ollut kohteliasta ajaa minut muualle yöksi!
+
+— Epäilemättä! Regina sanoi ilmeisen ivallisesti. Ja nostamatta
+katsettaan lautasesta hän kysyi:
+
+— Onhan _madame_ venakko?
+
+— Totta kai, etkö ole tiennyt sitä? Antonio kysäisi nopeasti.
+
+Ei sen enempää. Mutta hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti,
+mitä tuskin kukaan muu kuin Regina olisi pannut merkille.
+
+Toisiinsa katsomatta, antamatta pienintäkään merkkiä, he ymmärsivät
+toistensa ajatukset ja tiesivät, että kumpikin oli selvillä toisestaan.
+Regina arveli, että Antonion hämillisyys kuvastui hänen kasvoistaan,
+mutta ei voinut katsoa häntä silmiin.
+
+Hän jatkoi aterioimistaan. Vasta hetken kuluttua hän kohotti katseensa
+ja nauroi. Hän ei koskaan jäljestä päin tiennyt, miksi hän oli nauranut
+sinä hetkenä.
+
+— En saanut unta silmiini viime yönä. Minusta tuntui, kuin olisin ollut
+leski.
+
+— Niin, luultavasti kernaasti olisitkin leski! Tiedänhän, ettet enää
+ollenkaan pidä minusta, Antonio sanoi puoleksi leikillä, puoleksi
+tosissaan.
+
+— Voi taivas! Regina huudahti imelällä äänellä, matkien
+ääntämistapaa, jonka kerran oli kuullut teatterissa. Onpa tämä äitelä
+kuherruskuukausikohtaus!
+
+Hän muutti äkkiä äänenpainoaan pysyen silti yhä ivallisena.
+
+— Pikemminkin sinä toivoisit olevasi leskimies.
+
+— En käsitä, mitä aihetta minulla olisi...?
+
+— Todellakin!
+
+— Mitä todellakin? Mitä tarkoitat?
+
+— Jos minä kuolen, sinä menet heti uusiin naimisiin. Sinä olet niitä
+miehiä, jotka eivät voi elää yksin, jotka suorastaan eivät kykene
+elämään yksin. Sellaisia miehiä minä säälin.
+
+— Sinä siis säälit minua!
+
+— Surkuttelen sinua.
+
+— Minkä tähden? Senkö tähden, että olen sinun miehesi?
+
+— Niin, juuri sentähden, että olet minun mieheni.
+
+— Viekää pois! Regina tiuskaisi palvelijattarelle työntäen lautasta
+hermostuneesti syrjään. Ja kun he taas olivat kahden, hän lisäsi:
+
+— Toistamiseen et suinkaan olisi niin typerä, että naisit köyhän tytön.
+
+Antonio katsoi Reginaan, joka huomasi hänen silmissään vihan
+leimahduksen ja kylmän metallinvälkkeen, jommoista niissä ei koskaan
+ennen ollut näkynyt.
+
+— Minä en omasta puolestani koskaan ole tavoitellut rikkautta enkä
+himoitse sitä, Antonio sanoi hetken kuluttua aivan tyynesti.
+
+Palvelijatar ilmestyi jälleen kynnykselle ja Regina oli ääneti. Hän
+vaikeni, jäätävän tunteen pakosta. Hänestä tuntui, että Antonion
+_sanoista_ kuulosti itsepintainen puolustautumispäätös, lyhyt ja
+musertava soimaus, joka osui kipeästi kuin varma kivenheitto. Se
+toukkasi häntä kuolettavasta Leimahtiko taistelu nyt ilmiliekkiin? Sinä
+päivänä he eivät kuitenkaan puhuneet asiasta enempää. Aterian jälkeen
+he totuttuun tapaan levähtivät yhdessä makuuhuoneessa. Ennen lähtöään
+Antonio suuteli vaimoaan yhtä hellästi ja kaihomielisesti kuin ennen.
+
+Mutta Regina vaistosi, että hän nyt oli varuillaan valmiina käyttämään
+kaikkia puolustuskeinoja.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sen päivän jälkeen he yhä useammin riitelivät. Regina suuttui
+mitättömistä seikoista, moitti miestään kaikista hänen pienistä
+heikkouksistaan ja käytti jokaista tilaisuutta syyttääkseen häntä
+kautta rantain kaikenlaisesta, minkä hän saattoi käsittää ainoastaan
+edellyttäen, että tämä oli syyllinen. Antonio puolustautui, liiaksi
+ärtymättä, liiaksi suuttumatta. Regina sai yhä suuremman varmuuden
+siitä, että Antonio karttoi hänen ärsyttämistään, mikä syöksi hänet
+syvään synkkämielisyyteen.
+
+Miksi he molemmat olivat niin surkuteltavan raukkamaisia? Miksi Regina
+ei uskaltanut vielä uhmata Antoniota, vaikka kaikki hänen sisimmässään,
+kaikki hänen ajatuksensa, hänen muistonsa ja vaistonsa nousivat
+häntä vastaan ja syyttivät häntä? Lopulta hänen täytyi tunnustaa se
+itselleen: hän pelkäsi, hän pelkäsi totuutta. Ja ennenkaikkea hän
+pelkäsi itseään. Jos hänellä vain oli hivenenkään verran toivoa, että
+hän oli erehtynyt, niin hänen oli helppo olla jalomielinen ja antaa
+anteeksi jo etukäteen. Mutta jos kaikki oli totta? Saattoiko hän
+silloin antaa anteeksi vilpittömästi? Toisinaan hän pelkäsi, ettei hän
+voisi tehdä niin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Enemmän kuin epäluulo, että Antonio oli syyllinen ja häpäissyt
+itsensä, häntä vaivasivat hänen oma heikkoutensa, oman sairaan
+mielensä ristiriidat ja kuvittelut. Päivä päivältä ne kävivät
+hänelle selvemmiksi. Hän oli luullut olevansa etevämpi, hienompi ja
+tarkkanäköisempi olento. Sensijaan hän huomasi olevansa heikko ja halpa.
+
+Hän oli mielestään laiminlyöty kasvi, joka olisi voinut tuottaa hyviä
+hedelmiä, mutta jonka onnistui yhteen kietoutuneilla, kuihtuneilla
+oksillaan vain luoda ympärilleen myrkyllistä varjoa. Mutta minkä hän
+sille voi?
+
+Mutta kuta enemmän hän oppi tuntemaan omaa itseään, sitä voimakkaammin
+hän ponnisteli ollakseen hyvä. Hän ei liioin luonnostaan ollut
+nainen, joka alentui jatkamaan pienten ja tehottomien kinastelujen
+katkeroittamaa yhdyselämää. Regina ensimmäisenä luopui niistä.
+Pienet riidat taukosivat ja seurasi aselepo, joka oli epävarmuuden,
+ahdistuksen ja turhien toiveiden täyttämä.
+
+Hän oli mielestään kuin sairas, jonka on alistuminen tulokseltaan
+epävarmaan leikkaukseen, ja joka on päättänyt antautua siihen toivoen
+sen jälkeen saavansa takaisin terveytensä, mutta joka kuitenkin
+mieluummin kärsii siirtäen kohtalokkaan hetken vielä tuonnemmaksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Antonion ja Reginan elämän juoksu oli taas palannut tasaiseen,
+näennäisesti rauhalliseen uomaansa, ja sen täyttivät tutut, rakkaiksi
+käyneet, yksitoikkoiset tottumukset.
+
+Toukokuu päättyi, muututtuaan lopulla taas puhtaaksi ja kirkkaaksi,
+näyttäen jälleen sinitaivasta ja käyden melkein viileäksi. Kerran
+sadepäivän jälkeen välkähti taivaalla harva, viehkeä, kaihoisa ja syvä
+syksyä muistuttava värihäive.
+
+Regina tunsi, miten hänen suruunsa sekoittui kaukaisen kotiseudun
+kaipuuta kuin maitosuoni myrkkymereen. Muistot vakasivat hänet
+jälleen, valuivat hänen vereensä nuorten lehtien tuoksun mukana, joka
+levisi ilmaan iltahämärässä Via Balbolla. Synkät koti-ikävän puuskat
+kouristivat hänen rintaansa, kun hän vain kulki yli Nomentano-sillan
+tai Trasteveren, kun hän näki Anienen vihreän hopeaisen vedenpinnan tai
+Tiiberin keltaisen juovan keskellä kaupungin lähistön vihreää maisemaa,
+joka oli pehmeä ja yksitoikkoinen kuin ikivanha musiikki. Mutta nyt hän
+varsin hyvin ymmärsi tämän kaihonsa laadun: se oli turhaa pyrkimystä
+haaveiden valtakuntaan, jotka ehkä ainaiseksi olivat haihtuneet.
+
+Ja kuitenkin hän nyt rakasti näitä kävelyjä, joita ennen oli sanonut
+»pikkuporvarien typeräksi onnellisuudeksi, he kun alistuvat kultaiseen
+keskinkertaisuuteensa».
+
+Joskus näinä auringonpaisteisina iltapäivinä Regina meni Antoniota
+vastaan Pörssin kohdalle, ja Antonio ehdotti kävelyä toiselle puolen
+Trasteveren asematalon, mutta useimmiten he menivät Nomentano-sillalle.
+Lapsi oli usein mukana. Palvelijatar kantoi sitä käsivarrellaan, ja
+Antonio huvitteli juoksemalla muka tavoittaakseen kiinni Caterinan.
+Palvelijatar juoksi edellä, ja lapsi vavahteli ilosta ja liverteli
+kuin pääskynen aivan punaisena kiihkosta, kun sitä ajettiin takaa
+eikä saavutettu. Silloin Regina jäi astumaan jäljessä ja katseli
+pensasaitojen takana punoittavaa taivaanrantaa, punakukkaisia niittyjä,
+tuon maiseman tasaisia viivoja, joka oli yksitoikkoinen ja juhlallinen
+kuin sen runoilijan elämä, joka on laulanut kuolemattomia runoja, ja
+joka on ollut vapaa seikkailuista ja hairahduksista. Ja nähdessään
+Antonion juoksevan lapsen jäljessä melkein lapsellisen iloisena Regina
+alkoi uudelleen epäillä itseään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta eräänä iltana he kävelivät kahden, päämääränään Acqua Acctosa.
+Päästäkseen pikemmin »Kuningattaren lehtikujaan» he kulkivat kapeaa
+tietä tuolla puolen Porta Solariaa. Regina pysähtyi äkkiä pienen
+ravintolan kohdalle.
+
+Ovi oli selällään, ja siitä näkyivät toiselle niinikään avoimelle
+ovelle johtavat portaat. Jälkimmäisestä ovesta näkyi ravintolan
+sisähuone ja sen taustassa ikkuna, johon laskeva aurinko loi hehkuaan.
+Tätä valoisaa taustaa vasten liikkui kaksi kevyttä varjoa, tanssiva
+pari, joka pyörähteli edestakaisin hanurin sävelten tahdissa.
+
+Ovensuussa istui laiha ja kalpea, nuori, kirkassilmäinen nainen,
+nojaten kyynärpäätään pöydän laitaan. Hänen vaalea tukkansa sulautui
+valoisaan taustaan. Hän oli siinä määrin Gabrien näköinen — hänellä oli
+kaiken lisäksi yllään samanlainen vaaleanpunainen pusero, jollaista
+Gabriekin tavallisesti käytti — että Regina ensin luuli häntä Gabrieksi.
+
+— Katsohan, eikö tuo ole Gabrie!
+
+— Luulenpa todella, että se on hän, Antonio myönsi.
+
+He lähestyivät ovea, ja nuori nainen, joka luuli heitä ravintolaan
+tulijoiksi, nousi paikaltaan. Hän oli ainakin kämmenen leveyttä pitempi
+Gabrieta.
+
+Sisällä pari yhä tanssi. Regina ja Antonio kulkivat eteenpäin puhellen
+Gabriesta.
+
+Siitä hetkestä alkaen Regina tunsi outoa mielenliikutusta, vaikkei hän
+ajatellutkaan aloittaa vastenmielistä keskustelua. Mitään erityisesti
+tarkoittamatta hän sanoi:
+
+— Kerran aioin kutsua Gabrieta käymään meillä. Tyttöparka! En oikein
+siedä häntä, mutta minun tulee häntä sääli. Aina hän yskii ja näyttää
+niin heikolta.
+
+— Kunhan hänessä ei vain olisi keuhkotauti, Antonio virkkoi
+välinpitämättömästi. Sitten hän vilkastui. On vaarallista antaa hänen
+suudella Caterinaa. Miksi et voi kärsiä häntä?
+
+— Sentähden, että hän on häijy. Hän urkkii lakkaamatta toisten tekoja
+ja kuvaa ne aina huonossa valossa.
+
+Heidän kulkiessaan edelleen Antonio tapansa mukaan piti Reginaa kädestä.
+
+Lehtokuja aukeni heidän eteensä. Molemmin puolin näkyi plataanien
+runkojen lomitse maisemakuvia, joissa vallitsivat kevään sametinmehevät
+vihreät värit. Puutarhoissa ja puistoissa koreilivat lukemattomat
+kukat, ruusut ja liljat, joiden tuoksu sekoittui ruohon ja mansikoiden
+lemuun. Kaukana rämisivät rattaat häviten yksinäisen lehtokujan
+etäisessä mutkassa näkymättömiin.
+
+— Kukahan se oli, joka jo aikaisemmin on sanonut minulle samaa
+Gabriesta? Antonio kysäisi näyttäen etsivän tuota nimeä muistinsa
+komeroista.
+
+— Ehkä Marianna? Regina virkkoi kiireesti, hiljentäen samalla askeliaan.
+
+— Juuri hän... luullakseni tai...
+
+— Toinen hyvä!... tai oikeammin Gabrieta vielä paljon pahempi, Regina
+virkkoi katkerasti. Sentähden heistä onkin tullut hyvät ystävät.
+
+— Huihai! Mariannaa ei voi verrata kehenkään, hän vie häijyydessä
+voiton kaikista, Antonio huomautti katsoen äkkiä hajamielisesti
+jonnekin kauas.
+
+Silloin alkoivat lukemattomat ajatukset salaman tavoin risteillä
+Reginan aivoissa. Hän teki liikkeen, ikäänkuin vetääkseen kätensä
+pois Antonion kädestä, mutta jäykistyi samassa liikkumattomaksi
+ajatellessaan, että Antonio siitä voisi aavistaa hänen ajatustensa
+laadun.
+
+Hänen pysytellessään näennäisen kylmänä hänen sydämensä jyskytti
+rajusti, kaksi, kolme... kymmenen lyöntiä... Hetki oli tullut.
+
+Hänestä tuntui, että jokin salaperäinen olento oli mustan varjon
+tavoin kulkenut ohi ja iskenyt vasaralla suoraan hänen sydämeensä.
+Ja sydän oli nyt herännyt painajaisunen pitkällisestä horroksesta.
+Nyt täytyi kimmota pystyyn, ravistaa itsestään kaikki epäröiminen ja
+mennä perille saakka. Kävellä, puhaltaa huono ilma keuhkoista, huutaa
+ja ponnistaa kaikki voimansa vapautuakseen täydellisesti varjojen ja
+painajaisen taakasta. Muuten oli edessä vajoaminen takaisin varjoihin
+ja painajaisen kouristukseen, kuolema.
+
+Päivä päivältä Regina oli odottanut tätä taistelun hetkeä, mutta oli
+luullut sen vielä olevan kaukana, tai oikeammin hän oli itse työntänyt
+sen loitos itsestään kuin katkeran maljan. Nyt, kun se vihdoinkin oli
+saapunut, hän tunsi salaperäistä kauhua. Ja hänen teki vielä mieli
+siirtää se tuonnemmaksi. Mutta jonkinlainen outo itsesuojelusvaisto,
+joka oli hänen omaa tahtoaan vahvempi, ajoi häntä eteenpäin ja pakotti
+hänet puhumaan.
+
+Hän ei muistanut ainoaakaan sanaa niistä lauseista, joita hän oli
+valmistellut pitkät ajat. Antonion Mariannasta lausumasta arvostelusta
+hän sai johtolangan. Hän tarrautui siihen kuin köyteen, joka saattoi
+johdattaa hänet ulos pimeästä umpisokkelosta.
+
+Harhailtuaan tämän sokkelon käytävissä hän oli palannut juuri siihen
+kohtaan, johon oli joutunut hirveän elämyksensä ensi päivänä.
+
+— Ei! Sinä et voi kuvitellakaan — niin hän aloitti, ääni kumeana — et
+voi kuvitella, kuinka ilkeämielinen Gabrie on. Vielä paljoa häijympi
+kuin Marianna. Hän on ainakin tarkkanäköinen ja... vaikenee joskus.
+Gabrie sitävastoin... jollet loukkaudu, kerron sinulle jotakin,
+Antonio...
+
+Antonio loi Reginaan tutkivan katseen, ja Reginakin katsoi mieheensä
+pitkään. Hänestä näytti siltä, että he sinä hetkenä ilman muuta
+ymmärsivät toistensa ajatukset. Kuitenkin hän intti.
+
+— Ethän vain suutu?
+
+Antonio käänsi taas katseensa suoraan eteenpäin näyttäen
+välinpitämättömältä, liiankin välinpitämättömältä.
+
+— Gabrie sanoo, että sinä olet ruhtinatar Makulinan rakastaja.
+
+Antonion kasvot hulmahtivat punaisiksi ja hänen piirteensä vääntyivät
+vihasta ja raivosta. Ensin hän puristi Reginan kättä, sitten hän päästi
+sen irti, melkein tyrkkäsi sen kauas itsestään, mulkoili silmillään ja
+avasi huulensa näyttäen hämmästyneeltä ja vihastuneelta.
+
+— Sanoiko hän sinulle sellaista?
+
+Hänen äänensä kaikui kuin torvi hiljaisella tiellä.
+
+— Hän sanoi sen minulle.
+
+Antonio pysähtyi. Reginakin seisahtui ja hänen sydämensä jyskytti
+rajusti. Antonion kädet roikkuivat hervottomina ja näyttivät hapuilevan
+tarttuakseen kiinni johonkin, samoin kuin suuret taiteilijat
+tavallisesti tekevät näytelmän jännittävimpänä hetkenä. Reginasta hän
+tuntui näyttelevän osaansa melkein liian hyvin, mutta samalla hän
+koetti olla oikeamielinen ja ajatteli:
+
+— Jos hän on syytön, on luonnollista, että hän kiivastuu.
+
+— Ja sinä... sinä, Antonio sanoi yhä enemmän kiivastuen, sinä et
+antanut häntä korville, et lyönyt häntä; päinvastoin, tänään aioit
+pyytää häntä käymään meillä.
+
+— Mutta, Antonio! Regina huudahti katsellen häntä teeskennellen
+hämmästystä, lupasithan, ettet kiivastuisi.
+
+— Se on totta, tämä silloin sanoi kohottaen käsivarsiaan. Mutta tuo
+oli niin halpamaista! Miten voit vaatia, etten raivostuisi? Jos se
+on pilaa, niin se on huonoa pilaa. Jos puhut tosissasi, ihmettelen
+tyyneyttäsi.
+
+Antonion kasvot kalpenivat yhtä nopeasti kuin olivat punastuneetkin,
+mutta ne menivät luonnottoman kelmeiksi, melkein harmaiksi.
+
+Regina ei räpäyttänyt silmäänsäkään, niin tarkkaavaisesti hän katseli
+miestään. Hetkeksi jo toivo, että Antonion närkästys olisi tosi
+vilpitöntä, täytti hänen sydämensä ilolla, ja hän antautui riemunsa
+valtaan kuvitellen, ettei hän ollut ainoastaan toivonut erehtyneensä,
+vaan että oli todella erehtynyt. Mutta silti jotakin selittämätöntä
+liikkui hänen mielessään. Ajatus, että hän oli erehtynyt, ei tehnyt
+häntä lempeäksi, vaan päinvastoin julmaksi, melkein kyynilliseksi.
+
+— Kävellään eteenpäin, hän sanoi ivallisesti. Miksi minä olisin
+raivostunut siitä? Miksi olisin antanut korvapuustin Gabrielle? Ehkä
+hän oli oikeassa! No, mennään nyt jo! hän lisäsi yrittäen jälleen
+tarttua Antonion käsivarteen.
+
+Mutta Antonio sysäsi hänet luotaan eikä hievahtanut paikaltaan.
+
+— Jätä minut rauhaan! Siinä puheessa ei ole perää.
+
+— Kaikki kuitenkin ovat varmoja siitä, vaikkei kukaan ole rohjennut
+sanoa sitä niin suoraan kuin Gabrie...
+
+— Vai kaikki varmoja siitä?! Mutta... Regina, oletko sinäkin samaa
+mieltä?
+
+— Olen.
+
+— Sanohan, — Antonio virkkoi yhä vielä vihaisena, mutta synkemmin ja
+ylenkatseellisemmin, etkö siis ollenkaan häpeä?
+
+— Mennään nyt vihdoinkin! Regina sanoi yrittämättä enää tarttua hänen
+käsivarteensa. Ei panna toimeen mitään kohtauksia kadulla!
+
+Ja Regina alkoi kävellä melkein sokeana juuri samassa varjossa, josta
+hän oli toivonut vapautuvansa, mutta joka nyt ympäröi häntä joka
+taholta. Toivon hetki oli ohi. Miksi? Sitä hän ei tiennyt. Saatammeko
+tietää, miksi taivas äkkiä peittyy pilviin? Antonion ryhti oli kuin
+ainakin miehellä, jota on loukattu. Hän seurasi vaimoaan vajaan askelen
+päässä ja toisti vihoissaan:
+
+— Häpeä! häpeä sentään vähän!
+
+Mutta Regina ei enää voinut uskoa häntä viattomaksi, niinkuin ennen oli
+palavasti toivonut. Hän ei voinut, ei voinut!
+
+— Siis kaikki ovat sitä mieltä! Antonio virkkoi alkaen taas kävellä
+Reginan vieressä, kuitenkin varoen hipaisemastakaan häntä.
+
+— Ja tämän sinä sanot minulle näin keskellä katua, äkkiarvaamatta,
+ikäänkuin se olisi pelkkää pilaa. Ja sinäkin uskot sen, sanot sen
+minulle vasten kasvoja!
+
+— Millä tavalla minun sitten olisi pitänyt sanoa se sinulle?
+
+— Ainakin jo aikaisemmin!
+
+— Entä jos olen saanut sen tietää vasta tänään, muutamia hetkiä sitten,
+esimerkiksi!
+
+— Se on mahdotonta. Olit liian tyyni äsken.
+
+— Jokainen voi vähän näytellä, Regina huomautti nauraen
+kouristuksentapaisesti, mikä veti posket syville kuopille.
+
+— Muutamia hetkiä sitten! — Antonio toisti, puristi kätensä nyrkkiin ja
+huristeli niitä kasvojensa edessä. Miten siis voit sanoa, että kaikki
+uskovat sen? Saitko senkin tietää muutamia hetkiä sitten? Tuolta,
+tuolta — hän tapaili turhaan voimakasta herjasanaa — en tiedä miksi
+sanoisin tuota letukkaa. Entä etkö sinä häpeä, kun alennut olemaan
+tekemisissä tuollaisten halpamaisten olentojen kanssa ja kuuntelemaan
+heidän katalia juorujaan? Mokomien vajavaltaisten kanssa! Sinä, hän
+jatkoi väkinäisen ivallisesti, kaikkia toisia etevämpi, jalo nainen,
+hieno maailmannainen. Hieno maailmannainen! hän vielä toisti kovalla ja
+karkealla äänellä.
+
+Silloin Regina heräsi. Tumma puna peitti hänen kasvonsa hiusmartoa
+myöten. Hänkin teki käsillään traagillisia liikkeitä.
+
+— Älä nyt heittäydy halpamaiseksi, Antonio! hän sanoi enää katsomatta
+tähän. Elämä on sellaista, typerää ja poroporvarillista. Pikkutyttöjen
+lorut paljastavat kaikkein kamalimpia asioita, ja elämän murhenäytelmiä
+esitetään maantiellä, huvikävelyllä. Jos tällainen tapaus olisi
+kuvattu romaanissa, niin — voi kirjailijaparkaa! Häntä syytettäisiin
+arkipäiväisyydestä, jopa suorastaan epätodennäköisyydestä. Mutta näet
+itse, miten elämässä käy. Hieno nainen saa selville onnettomuutensa
+syyn Via San Lorenzon varrella olevan kapakan kohdalla; toisia etevämpi
+nainen laskeutuu kadulle sanoakseen, että hänen...
+
+— Regina! lopeta jo! Lopeta! Antonio rukoili ja käski. Järkeilet liian
+paljon ja liian kylmästi uskoaksesi kaiken, minkä sanot. Se ei ole
+totta, sinä et voi uskoa sitä. Sano, ettet usko...
+
+Ja Antonio koetti jälleen saada hänet käsikoukkuun, mutta nyt oli
+Reginan vuoro työntää luinen käsivartensa pois.
+
+— Anna minun olla. Sellaisia te miehet olette! Jos minä olisin ollut
+samanlainen kuin muut naiset, toisenlainen aviovaimo, olisin odottanut
+sinua kotona, väijyksissä kuin tiikeri pesässään, ja olisin järjestänyt
+suuren kohtauksen, tuollaisen erikoisen kohtauksen, jotka ovat niin
+suosittuja teatterissa ja romaaninlukijoiden piireissä. Sensijaan puhun
+kanssasi tyynesti ja toistan asioita, jotka ovat kaikkien huulilla,
+enkä pyydä enempää kuin että yhdessä nauraisimme koko jutulle. Mutta
+sinä turvaudut suuriin ja samalla kömpelöihin sanoihin; »Etkö häpeä?
+Juoruja, hieno maailmannainen», j.n.e. Olen todella hieno nainen,
+enemmän hienoston nainen kuin muut n.s. »hienot» naiset. Minä vain en
+kärsi sovinnaisuutta, siinä onnettomuuteni.
+
+— Tahdot kai, että minäkin olisin rauhallinen? Älä siis kiusaa minua
+näin, Regina! Epäilemättä olisi ollut parempi, että olisit järjestänyt
+minulle tämän kohtauksen kotona! Nyt ei puutu enää muuta kuin että
+olisit kaiken päälliseksi mustasukkainen.
+
+Regina purskahti nauruun. Ja hänen naurunsa oli teeskentelemätöntä,
+mutta kimakkaa ja terävää, kuin ruostuneen raudan kitinää.
+
+— Sinä hourit, hyvä ystävä! Minäkö mustasukkainen! En ikinä.
+
+— Miksi siis sanoit, että uskot sen?
+
+— Sanoinko niin? Se ei ole totta.
+
+— Vakuutan, että sanoit niin.
+
+— Sanoin uskovani, että ihmiset uskovat sen olevan totta.
+
+— En saanut sitä käsitystä. Sitäpaitsi ihmiset aina ovat niin
+pahansuopia ja juorunhaluisia.
+
+— Epäilemättä. Ihmiset ovat pahansuopia. He ovat panneet merkille,
+että taloudellinen asemamme äkkiä on muuttunut, että nyt saatamme elää
+mukavasti huolimatta vakinaisten tulojamme pienuudesta, ja heti heidän
+parjauksensa ja juorunsa ovat liikkeellä. Sekin selityksesi, että vasta
+nyt olet ruvennut keinottelemaan pörssissä, vaikka olisit voinut tehdä
+sen jo aikaisemmin, on omansa...
+
+— Joutavia! Antonio keskeytti. Aikaisemmin olin yksin ja ansaitsin
+enemmän kuin tarvitsin. Sitäpaitsi monet luulevat, että sinä olet
+rikas. Ei kukaan tiedä, että pelkkä sattuma sai minut keinottelemaan
+pörssissä...
+
+— Mitä tällä kaikella on asian kanssa tekemistä? Ei ihmisten ole
+pakko ottaa selville meidän asioittemme yksityiskohtia. Sattuma! hän
+toisti, ja hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän muisti tuon _sattuman_,
+johon hän oli lapsellisesti uskonut, vaikka oli himmeästi vaistonnut,
+että se oli keksitty, taitavasti keksitty, mutta hauras valhe, kuin
+novellinkirjoittajan tyylitemppu.
+
+— Mitä sille voi? Regina jatkoi uuden vihankaunan ja epäilyksen
+ahdistamana. Ihmiset juoruavat senkin johdosta, että joka päivä, joka
+hetki saa nähdä kummallisia »sattumia». Itse tiedät paremmin kuin minä,
+miltä näyttää arkielämän kulissien takana. Siellä vilisee häpeällisiä
+tekoja. Olethan itse monesti osoittanut minulle nuoria miehiä, jotka
+ottavat rahaa rakastajattariltaan.
+
+Antonio ei vastannut. Regina jatkoi:
+
+— Niinkuin sanoin: Selityksemme ja pikemminkin itse se tosiseikka,
+ettemme elä ainoastaan tuloistamme emmekä sinun pörssiyrityksistäsi —
+jotka muutoin vaativat paljon liikenevää rahaa, se peli kun kaikkien
+muiden tavoin tuottaa yhtä usein tappiota kuin voittoa — sekä se
+sinun verukkeesi, että muka olet _sen naisen_ pelkkä luottamusmies ja
+asiainhoitaja... kaikki se herättää epäluuloa. Totisesti, ihmiset ovat
+juorunhaluisia. Kaikki urkkivat, pitävät toisiaan silmällä; sitäkin
+taloa pidetään silmällä, älytään kaikki, epäillään kaikkea... Sinun
+omaisesikin... luuletko, ettei heilläkin ole epäluuloja, etteivät he
+tee salavihjauksia. Kerran Claretta esimerkiksi...
+
+Tässä Regina äkkiä vaikeni melkein pelästyneenä. Hän tunsi
+valehtelevansa, esittäessään tosina mielikuvituksensa liioitteluja.
+Eikä hänen tarkoituksensa ollut valehdella. Hän pyrki totuuteen. Mutta
+löydetäänkö se valheen avulla? Totuus on etsittävä totuuden avulla.
+Sitä hän tahtoi, mutta ei voinut.
+
+Samoinkuin kävelyllä Po-joen rantaäyräällä Antonion saapumisiltana hän
+tunsi nytkin, että erottava verho laskeutui heidän välilleen. He tosin
+näkivät toisensa, mutta eivät päässeet toisiaan lähelle; he olivat
+lähellä ja silti kaukana, valheen mustan verhon erottamina.
+
+Miksi siis jatkaa tätä keskustelua, joka oli kyhätty kokoon valheen
+kuteista? Sanoja, pelkkiä sanoja! Jokapäiväisiä, turhia, kylmiä,
+halpamaisia sanoja. Totuus piili äänettömyydessä, tai korkeintaan
+sanoissa, joita valheelliset huulet eivät kyenneet lausumaan.
+
+Tietoisena tästä valheellisuudestaan Regina ajatteli:
+
+— Kun minä en rohkene lausua ajatustani, minä, jolla ei ole mitään
+häpeää salattavana, miten hän voisi sen tehdä? Turha on taivutella
+häntä, hän ei silti tunnusta. Mutta voimme kuitenkin tehdä sopimuksen.
+Sanon hänelle: »Ruvetaan elämään yksinkertaisesti ja vaatimattomasti,
+niinkuin ennen, katkaistaan kaikki yhteys _siihen naiseen_, niin ei
+ihmisillä ole enää mitään sanomista». Antonio palaa silloin luokseni,
+minun äänettömän anteeksiantoni puhdistamana, hienotunteisuuteni
+hellyttämänä. Ja silloin kaikki on selvää. Kuinka on mahdollista, ettei
+tämä onnellinen ajatus ole aikaisemmin johtunut mieleeni?
+
+Mutta tuskin hän oli päässyt tämän »onnellisen» ajatuksen loppuun, kun
+se jo tuntui hänestä haaveelta, niin tyhjältä kuin hänen tavalliset
+romanttiset mietteensä.
+
+Elämä oli toisenlaista, samoin todellisuus, rumaa ja alastonta, mutta
+se oli ainakin vilpitön kuin ruma nainen, joka ei yritä pettää ketään.
+
+Pois kaikki harsot, pois tahratut vaatteet! Täytyi puhua keskinäiset
+asiat selviksi, haihduttaa kaikki jalomieliset ja ihanteelliset
+kuvittelut.
+
+Näiden ajatusten temmeltäessä Reginan päässä Antonio virkkoi:
+
+— Ja tämän kaiken sinä tiesit, mutta vaikenit! Miksi? En voi selittää
+sitä. Käsitän nyt yhtä ja toista, niinkuin hirvittävän huonon tuulesi
+viime päivinä, eräät salaviittaukset, itsepäisen kieltäytymisesi
+lähtemästä Albanoon. Mutta en käsitä vaikenemisesi syytä. Kuinka
+inhoittavaa kaikki tämä on! On totta, että ihmiset juoruavat ja ovat
+häijyjä, niin häijyjä, että se olisi kamalaa, ellei se samalla olisi
+naurettavaa. Muutoin olet oikeassa siinä, ettei kannata nostaa niin
+suurta melua tästä asiasta. Sellaisessa kaupungissa kuin Rooma, jossa
+kaikki on mahdollista, ei kukaan usko kaikkea, mitä puhutaan...
+
+— Juuri sentähden, että kaikki tuntuu mahdolliselta Roomassa, meidän
+on otettava tämä asia vakavalta kannalta, Regina sanoi siihen.
+Minun puolestani se saattaa olla yhdentekevä, mutta oletahan että
+juoru saapuu minun äitini korviin sinne syrjäiseen soppeen, jossa
+pienimmätkin seikat paisuvat suunnattomiksi. Äitini on saanut paljon
+kärsiä, mutta ei ainoaakaan hänen suruaan voisi verratakaan tähän.
+
+— Ja luuletko, ettei se koskisi yhtä kipeästi minun äitiini, jos hän
+uskoisi sen? Antonio huudahti melkein loukkautuneena.
+
+— Sen käsitän hyvinkin. Mutta sinun asiasi on ajatella omaa äitiäsi,
+minä ajattelen omaani. Huomaat kaiketi nyt, että Roomassakin on
+otettava huomioon ihmisten juorut. Jos me olisimme kahden maailmassa,
+tuota teräväkyntistä petoa vastassa, nauraisin kaikelle. Mutta me emme
+ole kahden. Ajattele Caterinaa, joka pian on iso tyttö. Ajattele, jos
+hän saisi kuulla...
+
+Antonio huudahti rajun tuskan kouristamana:
+
+— Jos hän saa kuulla!... Onko se minun syyni?
+
+Ja toistamiseen Reginasta tuntui, kuin häntä olisi viskattu kivellä
+keskelle otsaa. Niin, jos syyllisyyttä oli olemassa, se oli alunpitäen
+hänessä. Hän oli aiheuttanut sen hairahduksen, joka nyt piti heitä
+pauloissaan. Antonion huudahdus oli syytös, eikä puolustus.
+
+Mutta Regina yritti silti vetää vastakynttä:
+
+— Olet oikeassa, syy ei ole yksinomaan sinun, mutta ei yksinomaan
+minunkaan.
+
+— Kuka on sanonut sitä sinun syyksesi?
+
+— Itse olen toistanut sitä itselleni tuhat kertaa. Ei ole sellaista
+soimausta, jota en olisi lausunut itselleni. Lukemattomat kerrat olen
+sanonut: »Ellen olisi tehnyt sitä kevytmielistä tekoa, Antonio ei olisi
+ruvennut ponnistelemaan parantaakseen asemaamme; hän ei olisi mennyt
+sen naisen palvelukseen, hän ei olisi...»
+
+— Oletko sanonut tuota itseksesi tuhat kertaa? Antonio keskeytti
+tarrautuen varsinkin Reginan ensimmäisiin sanoihin. Sinä kai siis olet
+kauan ajatellut tätä asiaa. Miksi vasta nyt puhut minulle siitä? Miksi,
+miksi? Sen tahtoisin tietää.
+
+— Älä nyt taas kiivastu? Regina sanoi kyllästyneenä. Miksikö en ole
+sanonut sitä? Sentähden, etten ole uskonut sitä.
+
+— Tarkoitat siis, että nyt uskot sen. Ja olet odottanut tätä hetkeä
+ilmaistaksesi sen minulle.
+
+— Olen yleensä odottanut tilaisuutta...
+
+— Tilaisuuksista ei suinkaan olisi ollut puutetta; parempia kuin tämä
+olisi kyllä ollut.
+
+— Johan sanoin, etten kärsi suuria kohtauksia. En ole mikään
+romaanisankaritar. Joku toinen nainen olisi pannut toimeen hirvittävän
+kohtauksen, olisi itkien ja hosuen rukoillut sinua vannomaan, lapsesi
+pään kautta, että puhut totta. Minä en voi sietää sellaista. Kerran
+elämässäni olen ollut tyhmä ja teatterimainen. Se oli ensimmäinen kerta
+ja se myös jää viimeiseksi.
+
+— Mitä kaikella tuolla on tekemistä tämän asian kanssa? Antonio
+tiuskaisi vuorostaan kärsimättömästi. Sinä olisit milloin tahansa
+voinut puhua niinkuin nyt, sinun olisi yleensä pitänyt puhua. Toistahan
+vielä, mitä äsken sanoit. Sanoit tuhat kertaa syyttäneesi itseäsi
+siitä, että olet aiheuttanut tämän... häpeällisen juorun. Mitä sillä
+tarkoitit?
+
+— Etkö kuullut? Olen syyttänyt itseäni siitä, että tahtomattani,
+tarkoittamattani olen antanut alkuaiheen näihin juoruihin, joita
+sinusta nyt levitellään, pakottamalla sinut rupeamaan sen naisen
+palvelijaksi. Onhan luonnollista, että ihmiset sitten alkoivat epäillä.
+Samaa epäillään rikkaammista ja kauniimmistakin miehistä kuin sinä.
+Tarjotakseen sinulle paikan ruhtinatar erotti toimestaan sekä herra
+R:n että herra S:n. Tietystikin nämä ovat puhuneet pahaa sinusta. Ehkä
+juuri he panivat kiertämään nuo rumat jutut. Mutta — Regina jatkoi,
+palaten ensi ajatukseensa — muista, Antonio, että minä olin katunut
+oikkuani. Ota huomioon, että luovuin kaikista typeristä vaatimuksistani
+ja että tahdoin palata luoksesi, koska viimeinkin käsitin, että
+ollakseni onnellinen tarvitsin vain sinun rakkauttasi...
+
+— On totta, että sanoit niin. Mutta minä en voinut siihen luottaa.
+Sanoit sen vain säälistä minua kohtaan. Enkä minä tahtonut sinun
+sääliäsi. Regina, Antonio jatkoi, vedettyään syvään henkeä, — nyt
+minä käyn tunteelliseksi ja tunnustan sinulle, että olit liian
+syvästi nöyryyttänyt minua rangaistukseksi siitä, etten ollut voinut
+tyydyttää vaatimuksiasi. Näetkös, en minäkään ole, käyttääkseni sinun
+puhetapaasi, samanlainen kuin ihmiset yleensä. Olenko parempi vai
+huonompi, se jääköön ratkaisematta. Enhän ole niin etevä kuin sinä
+— hänen äänensä värähteli katkeruudesta ja surusta — olen pikemmin
+keskitasoa alempana, poroporvari. Olethan monesti syöttänyt sitä
+minulle. Mutta juuri sentähden... niin, mitä aloinkaan sanoa?
+
+Outo surumielinen ja samalla katkera tunne valtasi Reginankin, ja hän
+jo kääntyi Antonioon päin aikoen sanoa jotakin pisteliästä. Mutta
+nähdessään tämän tuhkanharmaat, alakuloiset kasvot, hän ei rohjennut
+puhua.
+
+Mitä hän muutoin olisi sanonutkaan? Mitä hyödytti jatkaa tätä kiertelyä
+heidän hairahduksensa umpisokkelon ympärillä, jonka sisään ei kumpikaan
+uskaltanut tunkeutua!
+
+Antonio jatkoi:
+
+— Myönnän, että olit liian syvästi nöyryyttänyt minua. Minun täytyy
+saada se sinulle sanotuksi. Luettuani kirjeesi olin valmis tekemään
+minkä rikoksen tahansa vapautuakseni sinun loukkaavista soimauksistasi.
+Pelkäsin menettäväni järkeni. Siihen määrin alentava oli sinun minusta
+langettamasi tuomio. Täytyihän minun saada sinut takaisin — siihen
+minua pakotti sekä omanarvontuntoni että kiintymykseni. En voinut
+voittaa sinua väkivallalla enkä lempeydellä, vaan ainoastaan rahalla.
+Se ajatus teki minut mielettömäksi. Rahaa, rahaa, mistä hinnasta
+tahansa! Sentähden aloin pelata ja otin vastaan ruhtinattaren tarjoaman
+toimen, joka ei suinkaan miellyttänyt minua. Tämä oli tarinani, sillä
+tunnustan suoraan, että herra R. menetteli raha-asioissa samoin... kun
+minäkin myöhemmin.
+
+Regina kuunteli vaieten, mutta pudisti hiljaa päätään. Antonio
+valehteli — valehteli niinkuin tavallisesti. Hän syytti itseään
+toisista, pienemmistä hairahduksista, jotta näyttäisi syyttömältä
+todelliseen rikokseensa. Valhetta, aina vain valhetta. Ja kuitenkin...
+
+— Ajattelin kyllä, että sinä mahdollisesti katuisit pakoasi ja
+palaisit luokseni. Mutta silloin opin sinut tuntemaan. Menettelysi ja
+kirjeesi paljastivat minulle luonteesi. Olisit palannut, mahdollista
+kyllä, elääksesi jossakin määrin kohtaloosi alistuen, mutta varmasti
+onnettomana kanssani. Ja olisin uhrannut vaikka henkeni, estääkseni
+sitä tapahtumasta. Tahdoin nähdä sinut onnellisena ja tunsin
+rakastavani sinua juuri elämälle asettamiesi vaatimusten takia, ne kun
+olivat todistuksena siitä, että olit todella aatelinen, minua paljoa
+ylempänä rotusi ja kasvatuksesi perusteella. Kuka saattaa tunkea
+sydämemme salaisiin sopukkoihin — vai miten sinun on tapana sanoa?
+Niin muutuin toiseksi muutamassa päivässä, uskalsin yrittää, ja minun
+onnistui parantaa taloudellinen asemani. Ja nyt sinä syytät minua
+siitä, mitä olen tehnyt sinun vuoksesi, yksinomaan sinun vuoksesi!
+
+Regina ei vastannut. Antoniokin vaikeni ehkä luullen saaneensa hänet
+puheellaan vakuutetuksi. He kulkivat hetken aikaa ääneti. Vaaleaverinen
+herrasmies, puvusta päättäen protestanttinen pappi, oli saavuttanut
+heidät ja käveli lähellä heitä. Oljilla päällystettyjä pulloja täyteen
+sullottuja rattaita vieri heidän ohitseen Acqua Acetosaan päin.
+
+Regina ajatteli:
+
+— Antonio ei tahtonut olla minun säälini kohteena. Nöyryytys teki hänet
+mielettömäksi! Aivan niin. Ehkä hän päällepäätteeksi ajatteli, että
+palaisin vain kiusaamaan häntä joksikin aikaa ja sitten jättäisin hänet
+toistamiseen... Se on siis totta! Ja minä yritän yhä edelleen olla
+uskomatta sitä, vaikkei hän edes enää osaa valehdella. Mutta kahden
+vuoden ajan hän on valehdellut, joka päivä, joka hetki. Miten hän on
+voinut tehdä niin?
+
+— Mutta haudoinhan minäkin mielessäni pakotuumaani monet päivät, monet
+kuukaudet. Olihan sekin petosta. Ja emmekö nytkin molemmat valehtele?
+Mitä muuta kaikki hyödyttömät sanat ja salaviittaukset tarkoittavat,
+kuin toinen toisensa harhaan viemistä? Mitä hän ajattelee tällä
+hetkellä? Mitä minä voin tietää hänen sielunsa sisimmästä, mitä hän
+minun sieluni salaisuuksista? Olemme aina käsittäneet toisemme väärin
+ja ehkä entistä enemmän tänä hetkenä. Emme tunne toisiamme. Olemme
+toisillemme vieraampia kuin tuo tuntematon herrasmies. Näin kauan
+olemme nukkuneet samassa vuoteessa, syöneet samaa leipää, asuneet
+saman katon alla, meillä on tytär, joka on osa meistä kummastakin,
+emmekä kuitenkaan vielä tunne toisiamme! Korkeintaan olemme vihollisia:
+loukkaamme toisiamme ja asetumme väijyksiin voidaksemme paremmin
+haavoittaa toisiamme.
+
+— Mennäänkö kotiin Ponte Mollen kautta samaa tietä kuin viime kerralla?
+Antonio kysyi äkkiä.
+
+— Ehkä saamme tuolta ajurin, Regina vastasi.
+
+— Kotiin! hän ajatteli epätoivoissaan. Jatkamaan tavallista petoksen ja
+häpeän täyttämää elämää! Ei, minä en tahdo. Siitä täytyy tulla loppu.
+
+Ja viimeinkin hän tunsi itsensä kyllin rohkeaksi ottaakseen ratkaisevan
+askelen jo sinä päivänä.
+
+Tämä päätös haihdutti melkoisesti hänen alakuloisuuttaan. Hänestä
+tuntui kuin hän olisi avannut silmänsä ja vielä nähnyt ympärillään
+luonnon ylentävän ja puhdistavan kauneuden.
+
+Tie laajeni. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Rooman campagnaa niin
+kauniina, niin ihmeellisen loistavana ja värikkäänä.
+
+Reginan päätös oli luja, järkähtämätön.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He poikkesivat oikotielle. Ylös ja alas, ylös ja alas, ruskeaa,
+tuoksuvaa polkua, joka kiemurteli ruohikossa ja vastakynnetyn peltomaan
+poikki. Protestanttinen pappi, joka kenties oli eksynyt tieltään,
+seurasi heitä.
+
+Aurinko painui hitaasti kullanhohtoiselle taivaanrannalle.
+Pinjojen varjot pitenivät ruohikossa, joka hohti punertavana
+iltavalaistuksessa. Idän taivas pukeutui vaaleihin tuhkanharmaisiin ja
+pastellin-sinipunerviin värihäiveisiin. He kiipesivät pienelle kummulle
+ja näkivät kaukana sinivuorten hahmot.
+
+Acqua Acetosa oli sinä päivänä melkein raamatullinen näky. Ihmisiä
+lepäili ruohikossa ja rattaiden varjossa, joille ladotut pullot
+loistivat iltavalaistuksessa; siinä oli naisia, lapsia, koiria ja aasi,
+joka seisoi niin liikkumattomana paikoillaan, että se näytti Tiiberin
+vihreään taustaan maalatulta; mullanväristä karjaa vaelsi jonossa
+Tiiberin rantaan juomaan, veneitä keinui rantapensaiden lomissa. Lempeä
+tuuli levitti ilmaan seljakukkien tuoksua.
+
+Antonion ja Reginan laskeutuessa kukkulan rinteessä olevia portaita
+saapuivat paikalle vaunut, joissa istui viisi ulkomaalaista, päässä
+tuollaiset omituiset lakit, jotka on tehty silkkiharsosta ja koristettu
+tähkällä ja unikolla. Viimeiseksi vaunusta noussut herra alkoi riidellä
+ajurin kanssa.
+
+— Noista kauheista ulkomaalaisista ei koskaan pääse rauhaan! Regina
+virkahti hermostuneesti ja antoi Antonion yksin mennä juomaan lähteestä.
+
+Regina kulki edelleen, ylemmäksi, tullikojun ohi. Sillä puolen ei ollut
+ainoatakaan ihmistä näkyvissä. Kaikki äänet kuuluivat sinne hiljaisina,
+leivojen liritys kaikui ilmassa, kallionhalkeamassa solisi vesisuoni.
+Toisella puolen halkeaman oli mäenrinne lukemattomien vaaleanharmaiden
+kukkien peitossa. Tiiber virtasi alhaalla tyynenä ja majesteetillisena.
+
+Reginan ajatukset siirtyivät heti kotiseudun joen partaalle. Hän
+istuutui kaltaan ruohikkoon ja odotti.
+
+Hän oli mielestään vahva ja levollinen. Intohimojen turha tuli oli
+sammunut. Vanha tuttu ajatus heräsi hänen aivoissaan:
+
+— Hetket saapuvat, tämäkin hetki on tullut, ja toiset tulevat sen
+jälkeen, ja tätä jatkuu kuolemaan asti. Miksi kidutamme itseämme niin
+suuresti?
+
+Hän katsoi, eikö Antonio jo tullut. Tämä oli jo muutaman hetken
+puhellut noiden viiden herrasmiehen kanssa, joilla oli niin
+hullunkuriset lakit, joen rannalla veneen kohdalla. Veneen omistaja
+riensi paikalle, näytti hetken tinkivän Antonion kanssa, minkä jälkeen
+nuo viisi herraa istuutuivat veneeseen. Se lykättiin vesille, ja kohta
+se alkoi lipua joella kokka Ponte Molea kohti.
+
+Nyt Antonio etsi katseillaan vaimoaan ja lähestyi notkein askelin
+huomattuaan hänet.
+
+— Autoin heidät veneeseen siitäkin syystä, että saisimme käyttää
+paluumatkalla heidän vaunujaan, hän selitti heittäytyen Reginan viereen
+ruohikkoon.
+
+— Jos tahdot, Regina sanoi, puhumme vielä vähän siitä asiasta ja —
+ratkaisemme sen lopullisesti.
+
+— Täytyy kai siitä vielä keskustella. No niin, käydään siis siihen
+heti käsiksi, Antonio virkkoi painaen kädellään kenkänsä kärkeen
+seljapensaan lehden. Mutta sano minulle ensiksi, millaisia viittauksia
+serkkuni Claretta ja omaiseni ovat sinulle tehneet... ja kaikki
+muutkin. Sittenhän tiedän, mille kannalle asetun.
+
+Regina pani merkille Antonion hermostuneet kädenliikkeet. Tämän silmät
+olivat saaneet jälleen tavanomaisen sametinpehmeän, hellän ja vähän
+lapsellisen hohteensa, mutta nämä lapsensilmät olivat surumielisen
+pehmeät.
+
+— Kuule hyvä ystävä, Regina aloitti, hänen äänensä kuuluessa sulavana
+ja alakuloisena, jätetään kaikki turhat puheet. Jollei juttu ole totta,
+ei siitä kannata puhua. Jos se on totta...
+
+— Jos se olisi totta? Antonio keskeytti kohottaen päätään. Ja hänen
+kätensä liikahtelivat edelleen hermostuneesti.
+
+Regina vaikeni kohottamatta katsettaan.
+
+— Mitä silloin tekisit, Regina, hylkäisitkö minut taas?
+
+Regina kohautti olkapäitään.
+
+— _Jos se on totta!_ Oletat siis yhä edelleen, että niin on laita!
+Regina, en jaksa kestää sitä. Etkö siis todellakaan usko sanojani?
+Tarkoitatko, että minkä sivullisen henkilön puhe tahansa on painavampi
+kuin minun vakuutukseni?
+
+— Niin, niin, nyt tiedän, että niin on laita, — Antonio jatkoi ja
+joutui jälleen suunniltaan. Nyt, kun epäilys kerran on syöpynyt
+mieleesi, et enää usko minua! Mutta minä toivon voivani parantaa
+sinut! Sano nyt minulle peittelemättä kaikki. Se on velvollisuutesi,
+ymmärräthän. Tässä on kysymys sinunkin kunniastasi, kaikkien kunniasta.
+Puhu, puhu siis.
+
+Reginan ilme näytti sanovan: en ikinä!
+
+— Sano minulle kaikki! Antonio silloin vaati, käski. Minunkin
+kärsivällisyydelläni on rajansa.
+
+— Älä puhu noin kovasti, Antonio! Vartia on tuolla. Älä ole pikkumainen.
+
+— Heitä sinäkin tuo pikkumaisuutesi! Minä olen mitätön ja halpa, mutta
+silti tahdon tietää. Näethän, että saat minut raivoihini. Puhu siis,
+nyt vaadin sitä vaatimalla.
+
+Silloin Regina kääntyi ja loi mieheensä silmänsä. Ne olivat suuret ja
+surumieliset ja säihkyivät auringon viimeisten säteiden välkkeessä.
+
+Antonio ei ollut koskaan nähnyt niitä niin kauniina, lempeinä ja
+syvinä. Tuona hetkenä hänet valtasi merkillinen hurmio, eikä hän enää
+voinut herjetä katselemasta noihin valon täyttämän surun aateloimiin
+silmiin.
+
+Regina sanoi:
+
+— Ja kun olen sanonut sinulle kaikki, mitä tahdot tietää, mitä
+silloin teet? Kuka tietää, eikö epäluulo sittenkin ole johtunut
+mielikuvituksestani, vaistostani.
+
+— Mutta äsken sanoit, ettet uskonut... en enää sinua ymmärrä...
+
+— Luuletko minun ymmärtävän sinua? Ymmärrämmekö toisiamme? Olenko varma
+siitä, ettet sinä valehtele? Katso, hän jatkoi, viitaten kädellään
+Tiiberiin päin, näyttää siltä kuin olisimme etäällä toisistamme, samoin
+kuin tuon joen molemmat rannat, jotka aina näkevät toisensa, eivätkä
+koskaan tavoita toisiaan!
+
+— Lopeta jo nuo puheet, Antonio sanoi katkerasti, mutta samalla
+nöyrästi ja rukoillen, ole hyvä, rakas, äläkä enää kiusaa minua!
+Älä enää puhu noin kauhealla tavalla. On mahdollista, etten minä
+kykene ymmärtämään sinua, mutta sinun, sinun _täytyy_ ymmärtää minua.
+Neuvotellaan, punnitaan yhdessä, mitä meidän on tekeminen. Minä, minä
+teen kaiken, mitä tahdot. Enkö ole aina niin tehnytkin? Enkö ole
+myöntyväinen? Sanohan, enkö ole myöntyväinen! Sano, mitä minun pitää
+tehdä, mutta älä epäile minua. Jos menetämme rauhamme ja sopumme, mitä
+meille jää jäljelle?
+
+Antonio puhui hiljaa, nöyrästi, melkein lempeästi, mutta sillä tavalla
+lempeästi puhutaan sairaille lapsille, jotka helposti ärtyvät. Hän
+tarttui Reginan käteen, painoi sen polvelleen ja laski oman kätensä sen
+päälle.
+
+Regina tunsi tuon käden väreilevän ja sen suonien sykinnän, mutta sen
+hyväily ei enää kiihoittanut hänen vertaan.
+
+Se oli totta. Antonio oli aina tehnyt hänelle mieliksi. Hän oli heikko
+mies. Se oli hänen vikansa, mutta samalla hänen puolustuksensa. Se oli
+totta, hän oli hyvä ja myöntyväinen, mutta liian myöntyväinen. Hän
+oli antanut Reginalle sekä sielunsa että ruumiinsa, ja tuon hauraan
+ruumisparkansa hän lisäksi oli myönyt Reginan hyväksi. Kaiken hän oli
+hänelle antanut, kaikkensa hän vielä antaisi. Hetken kuluttua, jos
+Regina sitä vaati, hän tunnustaisi häpeänsä. Kuinka Regina koskaan oli
+voinut epäillä sitä?
+
+Silloin Regina ilmaisi hänelle koko totuuden.
+
+— Kuulehan, eräänä päivänä lähdin Gabrien luo, jota luulin sairaaksi...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Regina kertoi hänelle kaiken muutamilla lyhyillä, rauhallisilla
+sanoilla. Hän puhui hiljaa, katsellen hameensa pitsejä. Näytti siltä
+kuin hän olisi ollut syyllinen, mutta arvokas syyllinen, joka oli
+valmis vastaanottamaan rangaistuksensa.
+
+Hän puhui epäluulostaan, kuinka se oli kasvanut ja leimahtanut
+ilmiliekkiin. Hän mainitsi kaikki itsesyytöksensä, kauheat
+näyt, kuumehoureet, epäilykset, unennäkönsä, aavistuksensa ja
+anteeksiantopäätöksensä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tällävälin aurinko laski.
+
+Kaksi leveää juovaa erottautui nyt joen pinnassa. Toinen,
+idänpuoleinen, oli hopeisen punasinervä taivaan heijastuksesta, toinen
+helakan punainen päivänlaskun puolella.
+
+Mutta taivaalla ja vedessä näytti valon ja värihäiveiden taistelu
+tauonneen. Kaikki liittyi yhteen ja sulautui juhlallisesti rauhaisaksi
+sopusoinnuksi. Varjo hipoi valoa joka hitaasti vetäytyi kohti
+salaperäistä kaukaisuutta taivaanrannan taakse, minne ihmiskatse ei
+ylety.
+
+Keskellä tuota luonnon suurta rauhaa Regina päätti kertomuksensa
+tuntien samalla luonnon jylhää välinpitämättömyyttä ihmistä ja hänen
+pientä kohtaloaan kohtaan.
+
+— Olemme yksin, hän päätteli, tämän yksinäisyyden ja autiuden
+valtaamina yksin _hairahduksemme_ maailmassa, jos se todella on
+olemassa. Annetaan toinen toisellemme virheemme anteeksi ja muutetaan
+elämämme perustuksia myöten. Kerran luin tarinan, jossa kerrottiin
+miehestä, joka aikoi murhata vaimonsa. Kun miehen juuri piti antaa
+hänelle surmanisku, vaimo hädissään heittäytyi miehensä syliin
+vaistomaisesti turvautuen tämän suojelukseen, vaikkakin hän oli
+murhamies; vaimo oli niin tottunut pitämään häntä suojelijanaan.
+Minäkin olen monesti näinä epäluulon päivinä, urkkiessani tekojasi ja
+hävetessäni samalla itseäni, taistellessani aiettani vastaan kääntyä
+sivullisten puoleen saadakseni tietää... tuntenut rajua tarvetta
+turvautua sinuun, pyytää sinua puhumaan, pelastamaan minut, suojelemaan
+minua... Näethän, että luonto on meistä välinpitämätön. Näet, että tänä
+hetkenä, jolloin kenties koko elämämme ja kohtalomme ratkeaa, jokainen
+hiukkanen, jokainen valon välke, jokainen aalto kiiruhtaa kohti omaa
+päämääräänsä vähääkään välittämättä meidän kohtalostamme. Olemme yksin,
+yksin ja hylättyinä. Jos eroamme, minne joudummekaan? Olemme rikkoneet,
+mutta ehkä juuri senvuoksi, ettemme eroaisi. Jos hylkäämme toisemme,
+saatamme joutua tekemään vielä suurempia rikoksia. Pysyttelemällä
+toisiamme lähellä tuemme toinen toistamme. Ellemme kykene tekemään
+muuta, turvaamme ainakin lapsemme tulevaisuuden.
+
+— Todellakin, Antonio sanoi yrittäen vielä viimeisen kerran
+puolustautua; kerran sinä tahdoit...
+
+Viimeisen kerran Reginan kärsivällisyys katkesi. Hänhän oli puhunut,
+niinkuin Antonion olisi pitänyt puhua, ja kohtasi yhä samaa
+vastustusta! Mihin Antonio oikeastaan pyrki?
+
+— On turha aloittaa alusta, Regina huudahti. Nyt jo riittää. Olenhan
+jo puhunut liiaksikin, niin että sinun pitäisi ymmärtää, ettei meidän
+välillämme enää saa olla syytöksiä...
+
+— Sinä järkeilet liiaksi, Regina. Se peloittaa minua.
+
+— Kuinka niin? Miten minä liiaksi järkeilen? Ja miksi se peloittaa
+sinua?
+
+— Sentähden, ettet olisi puhunut, niinkuin olet puhunut, jos todella
+olisit ollut varma syyllisyydestäni. Puhut noin, kun et vieläkään ole
+siitä varma. Jos minun ja sinun välillä on murhenäytelmä tapahtunut, on
+ainakin se loppu, jonka tahdot sille antaa, järjetön.
+
+Regina tunsi sydämensä jyskyttävän. Antonio oli oikeassa. Mutta Regina
+hillitsi itsensä.
+
+— Katso minuun! Regina sanoi päättäväisesti.
+
+Antonio katsoi häneen, silmät kyynelten kostuttamina.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Se oli siis totta. Antonio oli syyllinen.
+
+Regina ei koskaan ollut nähnyt miehensä itkevän eikä ollut koskaan
+kuvitellutkaan, että hän voisi vuodattaa kyyneliä. Sinä hetkenä, heti
+Antonion äänettömän tunnustuksen jälkeen, kun kaikki hänen sisimmässään
+pimeni, vajosi ainaiseen synkeyteen, Regina muisti näyn, joka ei
+vuosikausiin ollut palannut hänen tietoisuuteensa. Hän näki miehen,
+joka istui kaminan ääressä nojaten kyynärpäitään polviinsa, kasvot
+käsien varassa, ja itki. Nainen kumartui hänen puoleensa laskien
+kätensä hänen kaljulle päälaelleen. Mies oli Reginan tuhlaaja-isä,
+nainen hänen kärsivällinen äitinsä. Oliko tämä pelkkä unen muisto,
+vain lapsuudessa saatu todellinen elämys, joka aikojen kuluessa oli
+unohtunut? Sitä hän ei tiennyt. Mutta sinä hetkenä, keskellä sielunsa
+pimeyttä, hän luuli näkevänsä tuikkivan valon, heijastuksen kaminan
+tulesta, tuon inhimillisen hairahduksen ja anteeksiantavan säälin kuvan
+taustasta.
+
+Regina ei laskenut kättään miehensä pään päälle, niinkuin äiti oli
+tehnyt, peittäen puolisonsa, tuon miehen, päälaen, jota kenties oli
+painanut paljoa raskaampi syyllisyydentaakka kuin konsanaan Antoniota.
+Regina sensijaan ajatteli äitinsä elämän kauneutta, äidin, joka kulki
+tietään, täyttäen kutsumuksensa kaikkien sydämestään puhtaiden naisten
+tavoin, lastensa rakkauden ympäröimänä, ja eläen rakkaudestaan heihin.
+Äiti ei ollut koskaan leskenä ollessaan päästänyt raskaita muistojaan
+painamaan lastensa hartioita. Hän oli päinvastoin aina koettanut
+keventää heidän huoliaan.
+
+— Minunkin on kuljettava velvollisuuteni tietä! Regina ajatteli.
+Lapsemme ei saa koskaan aavistaa, että me olemme rikkoneet ja kärsineet.
+
+Siis antaa anteeksi, antaa anteeksi auliimmin kuin koskaan ennen.
+Vaeltaa hiljaisesti elämän läpi, samoin kuin joen vesi, joka virtaa
+elämän takaisen taivaanrannan valoa kohti, äärettömän laupeuden merta
+kohti, missä kaikkein suurinkin inhimillinen rikkomus ei merkitse
+enempää kuin sammuneen kipinän muisto.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Istuessaan paluumatkalla muukalaisten vaunuissa Antonio ja Regina
+tarttuivat toisiaan käteen kuin aviopuolisot, jotka näkevät toisensa
+ensi kerran pitkän erossaolon jälkeen. Pehmeä, valonsäteiden siellä
+täällä keskeyttämä hämärä vallitsi heidän ympärillään, samoin heidän
+sisimmässään. He eivät olleet iloisia eivätkä surullisiakaan, vaan
+kaipasivat kohtaloonsa alistuen valoa, joka oli ainaiseksi heiltä
+sammunut. Ja he puristivat toistensa kättä, ääneti lupautuen auttamaan
+ja tukemaan toisiaan kuin kaksi sokeaa. Näin he jälleen ajoivat
+kaupungin alueen ja menneisyyden piiriin.
+
+Reginasta tuntui, että oli kulunut pitkä aika, kokonainen elämän
+vaihekausi, siitä kun hän ja hänen miehensä olivat pysähtyneet
+lehtokujan pienen ravintolan kohdalle. Kun he ajoivat sen ohi ja
+ajuri pysähtyi sytyttämään vaunulyhtyjä, Regina näki sisäoven ääressä
+istumassa saman nuoren naisen, jolla oli vaaleanpunainen pusero.
+Ja tanssijaparin varjo häilähteli yhä, edestakaisin, takaseinän
+punasinervän ikkunaruudun ohi.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75162 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..0a3eef8
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75162 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75162)