Initial commitHEADmain

4 files changed, 2848 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75405-0.txt b/75405-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..06ef700
--- /dev/null
+++ b/75405-0.txt
@@ -0,0 +1,2831 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75405 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+KOSKEN TARINA
+
+Kolminäytöksinen näytelmä
+
+
+Kirj.
+
+KAARLE HALME
+
+
+Toinen, korjattu painos (näytelmästä "Herran ääni")
+
+Seuranäytelmiä N:o 210
+
+
+
+
+
+Hämeenlinnassa,
+Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
+1920.
+
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+MARGARETA VUORENPÄÄ.
+AHTI.
+VELLAMO.
+HOVINEUVOS KARILA.
+SVANTE ALHORANTA.
+YÖVARTIJA VARIS.
+LAINA.
+ANNI.
+
+Omistettu Kaarlo Bergbomin muistolle.
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
+
+
+Vuorenpään arkisali. Keskellä lattiaa mallijalusta ja maalausteline.
+Perällä kaksi ikkunaa ja lasiovi, joiden läpi näkyy kuistin aitaus,
+puisto ja etäämpänä tehtaan savupiippuja.
+
+Harmaa, sateinen kesäpäivä.
+
+VELLAMO maalaamishommissa telineen ääressä. Laina, köyhästi puettu
+pieni tyttö, istuu jalustalla mallina.
+
+LAINA. Ja sitten he —
+
+VELLAMO. Odotapa hiukan! (Menee Lainan luo.) Koetahan katsoa tuonne
+katonrajaan! Hetkinen vain! — Noin! — Joko Laina-pikkua alkaa väsyttää?
+
+LAINA. Ei vielä.
+
+VELLAMO. Vieläkös! — Eihän Laina toki vielä —! Kohta saammekin työmme
+valmiiksi. (Menee takaisin telineen luo.) Nyt olemme aivan hiljaa —
+pikkuruisen hetken vain! — Yksi ainut viiva — korkeintaan pari — viisi
+sekuntia — silmänräpäys enää! — Odotahan! — Katsotaanpas ensin! —
+Mainiota! — Nyt Laina-tytti saa taas istua vapaammin. Sillä lailla! —
+No, kumman tehtävä on tällä kertaa sadun kertominen? Onko minun vuoroni?
+
+LAINA. Eikä! Minunhan jäi kesken —
+
+VELLAMO. Niinpä niinkin! Lainan satuhan keskeytyi.
+
+LAINA. Niin. — Kääpiöt saivat sitten Avaruuden meressä erään saaren
+asuttavakseen. Toiset asettuivat vuorelle, ja toiset jäivät rotkoon,
+vuoren juurelle. Vuorelle paistoi aurinko lämpimästi — siellä oli
+kirkas ilma — sieltä kantoi silmä kauas avaruuteen — paljon ihmeellistä
+ja kaunista näkivät vuorelaiset. He näkivät senkin, että vuorella oli
+mukavampi ja parempi olla kuin rotkossa.
+
+VELLAMO. No eivätkö rotkon kääpiöt sitä huomanneet?
+
+LAINA. Eivät. Rotkossa oli ilma tummaa, usvaista ja paksua. Se sokaisi,
+ahdisti ja painoi heitä — yhä alemmas — niin alas, että lopulta he
+kaikki tulivat vuorelaisten orjiksi. Nyt oli vuorelaisilla vielä
+parempi ja mukavampi olla, sillä rotkolaiset toimittivat kaikki heidän
+askareensa. Eivät vuorelaiset maan eivätkä puitten hedelmiäkään voineet
+itse korjata, vaan —
+
+VELLAMO. Miksi eivät voineet?
+
+LAINA. No, kun pensaat pistelivät ja — ja kun maan multa oli niin kovin
+mustaa — ja — ja likaista. — Nyt tulee sellainen kohta, jota en oikein
+muista. Siinä puhutaan niin paljon vuorelaisten sydämettömyydestä ja
+rotkolaisten kärsimyksistä ja — ja — vuorelaisten hengen kuolemasta —
+
+VELLAMO. Voi, voi sinua, pikku-rukka! Kuinka sinä sellaista
+muistaisitkaan!
+
+LAINA. Mutta sitten taas muistan —. Vuorelaiset rupesivat pelkäämään,
+että rotkolaiset hyökkäisivät anastamaan heidän asuinsijojansa.
+Sentähden he lähettivät rotkoon erään mustan kääpiön sanomaan, että
+kaikkien on siirryttävä pois tältä saarelta sadan vuoden kuluttua,
+ja että siellä uudella saarella pääsevät rotkolaiset vuorelle — ja
+vuorelaisten täytyy mennä rotkoon. Rotkolaiset olivat tyytyväisiä nyt,
+kun kerran vuorotella saataisiin. Ja niin elettiin taas edelleen.
+
+VELLAMO. Juttusi ei tunnu oikein luistavan tänään.
+
+LAINA (arasti). Niin — kun se on niin vaikea ja — minä muistan niin
+huonosti. Lopetanko?
+
+VELLAMO. Ei, ei — älä nyt paina päätäsi alas — jatka sinä vain!
+
+LAINA (yrittää parastaan). Kerran tuli suurilta tuntureilta, auringon
+noususta päin vieras —
+
+VELLAMO. Käännäpäs nyt vähän päätäsi oikealle — kas niin! Hyvä on! —
+No, se tunturi-vieras —? Oliko se vuoren-väkeä vai —?
+
+LAINA. Ei. Se oli Auringon maasta kotoisin. Päivänpoika oli hänen
+nimensä.
+
+Hän kokosi rotkolaiset Avaruuden meren rannalle — ja rotkolaiset
+hämmästyivät ja ihmettelivät joukkonsa paljoutta.
+
+Heidän sydämensä paisui ja heidän katseensa terävyys puhkaisi paksun
+usvan. He näkivät auringon kajastuksen idässä ja kuulivat lauhkean
+länsituulen huminan puitten latvoissa.
+
+Nyt puhui Päivänpoika heille ja sanoi, että sadan vuoden kuluttua
+kyllä täytyy tältä saarelta muuttaa, mutta kukaan ei tiedä minne.
+Eikä kukaan tiedä onko siellä uudella saarella ollenkaan vuoria ja
+rotkoja. Vuorelaiset vain narrailevat rotkolaisia, saadakseen rauhassa
+pitää paikkansa vuorella. Tästä rotkolaisten mieli kovin katkeroitui
+— ja suruissaan he rupesivat toisiltaan kyselemään, ja keskustelemaan
+keskenään. —
+
+Taas puhui Päivänpoika heille ja sanoi: »Katsokaa ympärillenne ja
+uskokaa mitä näette ja tunnette ja mikä olevaista on, älkääkä sokkoina
+juosko virvatulien perässä, mustaan pimeyteen!»
+
+Rotkolaiset katselivat ympärillensä — he näkivät läikehtivän meren,
+elinvoimaa uhkuvan maan — ja vuorelaisten loisteliaan ylängön. —
+He näkivät — toistensa kuihtuneissa muodoissa oman kurjuutensa
+alastomuuden, ja — hämmästyivät.
+
+»Tarttukaa toisianne kädestä kiinni, lujasti ja varmasti!» huusi
+Päivänpoika kääpiöille.
+
+He etsivät toistensa kohmettuneet kourat ja pusersivat niitä
+lämpimästi, luottavaisesti. Jokainen tunsi voimansa kasvavan, vartensa
+vahvistuvan. Ihmeellisen turvalliselta tuo tuntui. Niin he seisoivat
+hiiskumattomina. Aavistuksen oraat tekivät terää heidän sydämissään.
+Jotakin käsittämätöntä oli tulossa! —
+
+»Katsokaa toisianne silmiin, suoraan ja syvästi!» huusi Päivänpoika
+kaikuvalla äänellä. — Kääpiöt tekivät niin. —
+
+Aurinko nousi nyt pilvettömästä idästä, lännen tuuli tuoksui
+tunturi-ilmaa, nuppunsa aukaisivat kukat, laineet läikkyivät, ja
+linnut virtensä virittivät. Nopeana kuin salama syöksyi lämmön virta
+kääpiöjoukon läpi, sytyttäen elämän tulen jokaisen rintaan. Koko luonto
+vavahti: ihminen oli syntynyt.
+
+VELLAMO (on Lainan viimeisen sanelman aikana tullut yhä
+tarkkaavaisemmaksi ja vihdoin lopettanut maalaamisensa). Mitä sanoit?
+Ihminen oli syntynyt?
+
+LAINA (viattomasti). Niin. Rotkon kääpiöissä, Avaruuden meren rannalla.
+
+VELLAMO. Oliko siis jo vuoren kääpiöissä ennen —?
+
+LAINA (varmasti). Ei. Ne jäivät kääpiöiksi.
+
+VELLAMO (pyyhkii siveltimiään). Hm! Sinun satusi on kovin tulipunainen.
+Mutta — kyllähän se kuljettaa ajatuksia. — On siinä paljon —
+
+LAINA. Paljon siinä on muistamista.
+
+VELLAMO (nauraa). On todellakin. — Missä olet sen oppinut?
+
+LAINA. Ihmisyyskoulussa.
+
+VELLAMO. Ihmi —? Taas! Sinähän olet tänään ihan täynnä yllätyksiä. —
+Mikä koulu se on?
+
+LAINA. Se on — se on kaupungissa — me käymme siellä aina iltasilla. —
+Tule kerran katsomaan, niin saat leikkiä ja oppia satuja! Mutta tule
+minun osastolleni! Meille kerrotaan kaikkein hauskimmat sadut. Isojen
+ihmisten sadut ovat vähän ikäviä. Tämä oli isojen satu — luullakseni.
+
+VELLAMO. Käykö siellä isojakin ihmisiä?
+
+LAINA. Etkö sitä tiedä?
+
+VELLAMO. En.
+
+LAINA. Herranen aika! Ethän sinä sitten tiedä mitään. Minä luulin,
+että sinä jo olet käynyt ihmisyyskoulusi loppuun. (Vellamo purskahtaa
+nauramaan ja menee suutelemaan Lainaa.) Ihastuitko noin kovin, kun minä
+lupasin ottaa sinut mukaani?
+
+VELLAMO. Ihastuin — ihastuin! (Nauraa.) Minä ihastuin niin kovin sinun
+ihmisyyskoulustasi. — Kas niin! Nyt me olemme lopettaneet. Tulehan
+nyt alas! — Odotapas! (Tuo pöydältä hedelmävadin.) Otahan nyt tästä!
+Katsos, noin kauniita omenoita!
+
+LAINA (ottaa omenan). Oletko ravistanut näin paljon omenoita?
+
+VELLAMO. Ravistanutko? — Millä tavalla?
+
+LAINA. Oletko itse ravistellut nämä puusta alas?
+
+VELLAMO. Niinkö? — En ole. Palvelusväki on tietysti —
+
+LAINA. Oletko sinä sitten vuorelainen?
+
+VELLAMO. Vuorelainenko? (Ajattelee.) Tosiaankin — niin! (Hymyilee.)
+Vuorelainen kai — mikäpä minä muukaan voisin olla. — Sinähän olet älykäs
+tyttö, sinä.
+
+LAINA. Tuletko ihmisyyskouluun minun kanssani, jos tulen hakemaan sinua?
+
+VELLAMO. Tule vain hakemaan! Mennään sitten yhdessä. — Sinä saat olla
+minun pikku opastajani. (Rouva Vuorenpää tulee vasemmalta, hattuun ja
+päällysviittaan puettuna, menee suoraapäätä keskiovesta kuistille,
+nyökäyttää mennessään Vellamolle, tähystelee oikealle.) Kas, äiti!
+Pianpa palasit kaupungista! — Nyt pikku Laina saa mennä kotia. Miksi et
+syö omenaasi?
+
+LAINA. Minä vien sen siskolle.
+
+VELLAMO. Onko sinulla paljon siskoja?
+
+LAINA. Yksi.
+
+VELLAMO. Ja äitisi on jo parantunut — niinkö?
+
+LAINA. On.
+
+VELLAMO. Entä isäsi? Sinä et koskaan ole maininnut häntä. Elääkö hän?
+
+LAINA. Hän on yövartijana tehtaalla.
+
+VELLAMO. Voi pikku ressua! — Tässä on siskollesikin. No, helma levälle!
+(Tyhjentää hedelmävadin Lainan helmaan.) Kas noin! — Älä nyt pudota
+niitä matkalla! — Sano äidillesi terveisiä! — Minun täytyy tulla
+jonakin päivänä katsomaan häntä. Missä te asutte?
+
+LAINA. Me olemme asuneet keväästä asti myllärin halkovajassa. Mutta kun
+äiti parani ja jaksaa taas mennä tehtaaseen, niin me muutimme toiselle
+puolelle koskea, Karpalosuon vaarin mökkiin. Oikeaan huoneeseen.
+
+VELLAMO. Miksi te sellaisessa paikassa olette asuneet? Sanoithan, että
+isäsi —
+
+LAINA. Isä on taas kaupungin — rannassa.
+
+VELLAMO. Mitä hän siellä tekee?
+
+LAINA (hiljaa). En minä tiedä. — Isä juo kaikki äidinkin ansiot. Eilen
+hän taas tuli kaupungista sinne Karpalosuolle, mutta vaari saarnasi
+hänet ulos.
+
+VELLAMO. Saarnasi? Millä tavalla?
+
+LAINA (naurahtaa). Etkö tiedä mitä saarna on? Etkö ole koskaan käynyt
+kirkossa? Se on sellaista, joka kauheasti pelottaa. Ja vaari on niin
+iso, harmaapartainen —
+
+VELLAMO. Saarnaako hän niinkuin pappi?
+
+LAINA. Ihan kuin ilmeinen pappi. Äsken hän seisoi tuolla kosken
+rannalla ja saarnasi — koskelle. (Nauraa.)
+
+VELLAMO. Minäpä käyn teillä jonakuna päivänä.
+
+LAINA. Et sinä sinne löydä — Karpalosuolle asti. — Minä tulen sitten
+hakemaan sinua ihmisyyskouluun. Tulenko tänä iltana?
+
+VELLAMO (ohjaa Lainan ovesta vasemmalle). Tule vain! Tule vaikka tänä
+iltana! (Palaa mietteissään keskilattialle. Seisahtuu. Menee sitten
+maalausta tarkastelemaan.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (tulee kuistilta). Vellamo!
+
+VELLAMO. Mitä, äiti?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Tulehan tänne! (Viittaa ulos oikealle.) Tunnetko tuota
+miestä — tuolla — tienristeyksessä? (Vellamo menee kuistille.) Hän
+seisoo risteyksessä ja katselee tännepäin. — Tunnetko?
+
+VELLAMO (tulee sisään). En tunne. Kuka hän on?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. En tiedä — ajattelin vain — hän seisoi tuolla
+käytävällä, kun ajoin lehtokujaa — minusta tuntui — lie joku
+tehtaamme uusista virkamiehistä. (Vellamo on mennyt maalauksen
+luo. Rouva Vuorenpää, katseltuaan vielä hetken ulos, sulkee oven.)
+Hän on jo mennyt. (Painaa soittokellon nappulaa ja alkaa riisua
+päällysvaatteitaan.) Oletko muuttanut atelieesi pois Uhmakalliolta?
+
+VELLAMO. Vain täksi kerraksi. Paviljonki oli niin kolkko ja kostea.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Mitenkä voit ollenkaan maalata tällaisella säällä?
+
+VELLAMO. Tämä oli jo melkein valmis —
+
+ANNI (tulee). Soittiko kauppaneuvoksetar?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Tässä! (Antaa hattunsa ja vaippansa.) Kävikö täällä
+äsken joku — outo herra?
+
+ANNI. Ei käynyt. (Menee.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (menee sohvan luo ja ottaa sen selkänojalta liinan
+hartioilleen, istuutuu). Luulin huomanneeni täällä äsken pienen tytön?
+
+VELLAMO (menee kirjoituspöydän luo, repäisee pienen paperipalan ja
+kirjoittaa siihen). Hän oli minun mallini.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. »Paimentytön» malli?
+
+VELLAMO. Olen muuttanut tauluni nimen.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Milloin?
+
+VELLAMO. Nyt juuri. (Menee telineen luo ja kiinnittää paperipalasen
+taulun reunaan.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Miksikä?
+
+VELLAMO. Tule katsomaan!
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (aikoo nousta, mutta nojautuu hermostuneesti takaisin
+sohvaan). Sano vain!
+
+VELLAMO (pitkäveteisesti). »Satu.»
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Mikä? — »Satu»? Muotokuvan nimeksi?
+
+VELLAMO (nyökäyttää). Hm!
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (nousee ja menee kuvan luo, hämmästyy). Tämähän on
+aivan kuin elävä ihminen! — Sinähän olet koko mestari. Onko tämä myöskin
+aivan mallisi näköinen?
+
+VELLAMO. Jotenkin — luulisin. — Silmät olivat pahimmat! Katselepa
+niitä! Onko niissä mielestäsi kaukaista kaihoa?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (ikäänkuin säpsähtäen). Mitä? Kaukaista kaihoa?
+
+VELLAMO. Niin. Hänen silmänsä olivat sellaiset.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (varjostaa kädellään nähdäkseen vain silmät).
+Ihmeellistä!
+
+VELLAMO. Mikä niin?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Nuo silmät! — Katsopa niitä näin — ainoastaan silmiä!
+
+VELLAMO. Mitä sitten?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Etkö tunne niitä? — Veljesi silmät!
+
+VELLAMO. Ahdinko? — Ei mutta — tosiaankin! Sepä omituista!
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (puoliääneen). Se on sittenkin — aivan varmaan —
+
+VELLAMO (tarkastelee äitiään). Mitä tarkoitat? Mikä on varmaa?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Mikä oli — kuka oli sinun mallisi?
+
+VELLAMO. Yövartijan pikku Laina.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (pyyhkii hermostuneesti otsaansa). Peitä se! (Menee
+sohvaan istumaan.)
+
+VELLAMO (peittäessään kuvaa, seuraa katseellaan äitiään). Arveletko,
+että Ahti olisi —? (Rouva Vuorenpää tuijottaa eteensä eikä vastaa.
+Vellamo rientää äitinsä viereen ja suutelee häntä hellästi poskelle.)
+Äiti! — Voihan se olla yhtä hyvin erehdystä — tai sattumaa — tai —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, ei, ei! (Nousee ja menee perälle. Katselee
+puistoon.)
+
+ANNI (tulee). Insinööri pyysi neitiä telefooniin. (Menee. Vellamo
+poistuu vasemmalle.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (katselee ympärilleen, menee sitten kuvan luo, heittää
+peitteen syrjään ja puhuu puoliääneen). »Satu»! Satu! Hänen silmänsä!
+Myöskin hänen! — Kaukaista kaihoa —
+
+VELLAMO (tulee, hämmästyy, kun huomaa äitinsä kuvan vieressä, menee
+hiljaa hänen luokseen). Äiti! — Pannaan tämä peittoon! (Johtaa äitinsä
+istumaan.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Ahtiko soitti?
+
+VELLAMO. Niin. (Koettaa lohduttaa.) Se oli sittenkin pelkkää
+mielikuvitusta.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, Vellamo! Ei se ole.
+
+VELLAMO. Mutta vaikka otaksuisimme sen todeksikin, niin eihän asiaa
+enää voi auttaa. Ja onhan se jo siksi vanha juttu, että —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Onhan se vanha. Oikeastaan sangen vanha. Mutta sen
+ääni soi herkeämättä. On jo soinut kauvan. Jumala tiesi katkeaako
+milloinkaan. Ja jos katkeaa, niin — mitä tapahtuu silloin?
+
+VELLAMO. Etköhän sinä ole tänään kovin hermostunut? Entistä enemmän —
+minun mielestäni.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Kyllä kai olenkin. Minun on — niin vaikea olla.
+
+VELLAMO. Oh! Tuo onneton kuva —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (hymyilee heikosti). Sinun »Satusi» — niin — (Nousee.)
+Eikö mitä! (Menee toiselle puolen huonetta.) Se vain taas herätti ja —
+ja vakaannutti — (Äänettömyys.)
+
+VELLAMO. Missä oli Lainan äiti — silloin? Oliko hän meillä
+palveluksessa?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Oli. Katri oli meillä samana keväänä, jolloin — isäkin
+kuoli. (Istuutuu.)
+
+VELLAMO (hämmästyy). Isäkö —?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (kuulematta). Sinä ehkä et sitä muista — olithan
+siihen aikaan ensimmäistä vuottasi Pariisissa — ja tulit kotia vasta
+isäsi hautajaisiksi — joiden jälkeen Katri heti muutti pois — ja meni
+naimisiin yövartija Variksen kanssa. — Varis oli jo silloin juoppo ja
+muuttui sen jälkeen yhä juopommaksi — sai tietysti liiaksi rahoja —
+palkkioksi. — Tämä naiminenhan katkaisi silloiset epäilyni ja —. Nyt en
+enää epäile.
+
+VELLAMO (menee katselemaan kuvaa). Mutta — eiväthän nämä ole — isän
+silmät —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (vavahtuu). Isäsikö? Ei — Ahdinhan —
+
+VELLAMO. Niin — niin — Ahti — Ahdin ovat — minä ymmärsin väärin —.
+Isä-vainajallahan olikin kylmät, teräsharmaat silmät — ei näissä ole
+mitään yhtäläisyyttä — (Peittää kuvan ja tulee alas.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (raskaasti). Ei — ei niissä ole.
+
+VELLAMO (pysähtyy hämmästyneenä; arasti). Mitä tarkoitat —?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (kuulematta). Hänellä oli kylmät, teräsharmaat — ei
+mitään — ei mitään yhteyttä Ahdin —
+
+VELLAMO. Äiti! (Rouva Vuorenpää lopettaa äkkiä ja katsoo pelästyneenä
+Vellamoa. Vellamo katselee liikahtamatta äitiään. Rouva Vuorenpää
+hämmentyy, painaa päänsä alas. Vellamo pyyhkii otsaansa, menee hitaasti
+telineen luo, järjestelee maaleja ja siveltimiä. Rouva Vuorenpää nousee
+raskaasti, katselee Vellamoa, hermostuu, menee perälle, katselemaan
+ulos. — Äänettömyys.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Mitä Ahti soitti?
+
+VELLAMO. Sanoi tulevansa tänne — hetken perästä.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (kääntyy). Sinun taulullasi on hyvä nimi. »Satu!»
+(Vellamo ei vastaa. Rouva Vuorenpää menee hitaasti istumaan sohvan
+nurkkaan, lähelle Vellamoa.) Se on hyvin sattuva. (Katsahtaa
+Vellamoa.) Sattuvampi kuin luuletkaan.
+
+VELLAMO (neuvottomana). Hm!
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (hermostuneesti). No — ei siten kuin sinä ajattelet.
+
+VELLAMO. Minä — minä en ajattele mitään.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Sinussa heräsi äsken eräs ajatus — epäilys — minuun —
+
+VELLAMO. Minä ymmärsin tietysti väärin. Ei puhuta siitä!
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Luuletko, että vaiti oleminen olisi minulle eduksi.
+
+VELLAMO (menee äidin luo). En minä sitä tarkoittanut. — En usko sinusta
+mitään pahaa.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Mistä sait tuon nimen taulullesi?
+
+VELLAMO (istuu jakkaralle). Se oli vain mielijohde. Minä olen antanut
+Lainan kertoa satuja, istuessaan mallina.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Mielijohdeko?
+
+VELLAMO. Päähänpisto — tai sattuma.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Sitä en usko. — Rengas liittyi toiseen — edelliseen —
+ja kohtalo takoo jo uutta —
+
+VELLAMO. Oletko ruvennut taas mietiskelemään?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Sinä et usko? — Kyllä minä tiedän. Tähän sinun
+»Satuusi» liittyy toinen satu eräästä maahovin tytöstä, joka eli kerran
+perintökodissaan — kohisevan kosken rannalla. Minun tarinani, kosken
+tarina siihen liittyy.
+
+VELLAMO. Äiti!
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (katselee Vellamoa). Tyttö oli tuollainen
+tummakiharainen. Hyvin sinun näköisesi — hyvin.
+
+VELLAMO. Kyllä tiedän. Tuolla vanhassa hovissa — kauniin kosken
+rannalla.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Sinä et tiedä, kuinka kaunis ja kiehtova tuo koski
+oli. (Raskaasti.) Nyt se ei enää ole samanlainen kuin silloin.
+Sen voima vangittiin sulkuihin ja telkimiin. Sen voimakas ääni
+tukahutettiin hammasrattaitten kalinaan. Kaksi vierasta miestä sen
+teki. Niin kävi tytön kosken. Ja niin kävi — hänen itsensäkin.
+Tietysti. Olihan hän kosken kasvatti.
+
+Tehtaanrakentajista oli toinen tumma, toinen vaalea.
+
+Hovin tyttö vihasi heitä kumpaistakin — aluksi. Mutta Tumma kertoili
+hänen koskestaan kauniita tulevaisuudenkuvia, ja hovin tyttö luuli
+lukevansa Tumman silmissä ymmärtämystä ja anteeksipyyntöä..- Yhä
+syvemmälle katsoivat nuo silmät — yhä syvemmälle —
+
+Kaunis unelma oli syntynyt hänen sielussaan — vielä kauniimpi kuin se,
+jonka koski oli synnyttänyt —: Mutta se oli vain unelma —! Muutamana
+sumuisena ja synkkänä syyskuun päivänä — hän heräsi siitä. (Kiihkoisesti.)
+Tumma matkusti pois maasta. Oli irtautunut liikkeestä, kaikesta —
+kaikesta — sanottiin. — Eikä hän milloinkaan enää palaa — sanottiin
+myöskin.
+
+Näin heräsi hovin tyttö harmaana syyskuun aamuna — harmaaseen
+todellisuuteen. Ainoastaan muisto jäi jäljelle — ja sielunsa sisimpään
+— Tumman silmät. (Hengittää epätasaisesti.) Nopeasti toimivat tämän
+jälkeen tytön omaiset ja — Vaalea. Yksinäisenä, välinpitämättömänä
+seisoi tyttö.
+
+Koskikaan ei ollut enää sama kuin ennen. Raiskatut olivat sen
+kuusikkoäyräät, ja uoma meurusi tuskaisen toivottomasti.
+
+Kaukaista kaihoa!
+
+Kihlajaiset — häät — heittäytyivät ulvahtavana laineena kaiken yli —
+
+Laineen kylki kimmelsi kylmää kiiltoaan — aivankuin — ei koskaan olisi
+— ainuttakaan lämmintä sydäntä sen alle hautaantunut. Mutta sinne
+hautaantui paljon lämmintä, koska sieltä kasvoi hovin tytön esikoiselle
+— Tumman silmät — »Satusi» silmät —
+
+VELLAMO (hellästi). Rakas — rakas hovin-tyttö raukka! — Nyt minä
+ymmärrän kaikki — sinun koskesi, Ahtisi ja Vellamosi — kaikki.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (hermostuneesti). Olen aina aavistanut — minä pelkään —
+
+VELLAMO. Mitä, rakas äiti?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Että tapausten verkko alkaa kutoutua umpeen. Kosken
+tarina jatkuu.
+
+VELLAMO. Äiti rakas! Sinä olet sairas — kovin hermostunut ja kiihtynyt.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Minun täytyy maksaa kesän-lyhyt onneni elämän
+pituisella kärsimyksellä — ehkä vieläkin pahemmalla. Sellaista on elämä.
+(Nousee, kävelee hermostuneena.) Kaikesta pitää maksaa. (Pysähtyy.)
+Toisinaan ajattelen sitäkin, että minä olen rikollinen — ja että —
+rikos on rangaistava.
+
+VELLAMO (nousee). Mikä rikos?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Se — hm — en oikein tiedä — ehkä se, että annoin tuon
+laineen upottaa itseni ja — niin — se kai se lienee. — Toisinaan olen
+siitä vakuutettu —
+
+VELLAMO. Minä en sitä usko. Minä en usko, että olet mitään rikkonut.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (istuu pöydän luo). Toisinaan en minäkään sitä usko —
+ja silloin on hyvä olla. Mutta taas toisinaan — oh, minun mielessäni
+liikkuu joskus kauheita asioita.
+
+VELLAMO. Kuule, äiti! Meidän täytyy matkustaa täältä.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (kuulematta). Minä ajattelen, että Ahdissa on kaksi
+vastakkaista voimaa, jotka vaanivat toinen toistaan — että hänessä on —
+kuinka sanoisin — osa kahdesta miehestä — kahdesta verivihollisesta —
+
+VELLAMO. Olivatko he verivihollisia?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. En ole koskaan saanut tietää, mitä heidän välillään
+tapahtui. — Mutta ilman syytä ei Tumma matkustanut. Hänhän rakasti
+minua, minä tunsin sen.
+
+VELLAMO. Minkätähden luulet hänen matkustaneen?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Jotakin kieroa — petosta — valhetta tai rikosta on
+ollut mukana -. Olipa miten tahansa, niin heidän on täytynyt olla
+verivihollisia — ja heidät minä olen yhdistänyt samaan henkilöön —
+
+VELLAMO. Mitä sinä tarkoitat?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Ahdissa minä olen heidät yhteen liittänyt. Se juuri
+on minun rikokseni. (Nousee kiihkeästi). Minä en olisi saanut mennä
+naimisiin toisen miehen kanssa, kun kerran minun sieluni oli juuriaan
+myöten kiintynyt toiseen. — Se on luontoa vastaan. Siksi se on rikos.
+Hänen ruumiinsa ei ole hänen henkensä oikea asuinsija. Hänen sielunsa
+on vangittuna vastenmielisessä paikassa, josta se kaikin voimin pyrkii
+vapautumaan. Juuri sen tähden hänen silmistään loistaa —
+
+VELLAMO (vie äitinsä sohvaan istumaan). Meidän täytyy tosiaankin
+matkustaa täältä pois. — Vuosikausia sinä olet kiduttanut itseäsi
+noilla kauheilla ajatuksilla ja saanut itsesi ihan sairaaksi. — Meidän
+täytyy ryhtyä vakaviin toimiin. Tästä pitää keskustella lääkärin kanssa.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (hervahtaen). Olenhan minä senkin tehnyt.
+
+VELLAMO. Ja hän —?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Hän on kehoittanut minua muuttamaan muualle.
+
+VELLAMO. Etkä ole siitä maininnut mitään. — Hyi sinua, äiti! Miksi olet
+sen salannut?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Jos olisin matkustanut täältä, niin olisit sinä
+seurannut mukana. Ja sitä en tahtonut, kun tiesin sinun viihtyvän
+täällä. Keväällä aioin sitä ehdottaa, mutta kun sinä silloin niin
+innokkaasti aloit hommata uuden atelieen rakentamista, niin en hennonut
+sitä tehdä.
+
+VELLAMO. Sinä herttainen äiti kulta! Siinä olet menetellyt aivan
+väärin. — Tällä seudulla ei millään tavalla ole minulle mitään
+erikoisviehätystä. Viihdyn yhtä hyvin muuallakin. — Kuinka sinä olet
+mahtanutkaan kärsiä!
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Täällä on sentään ollut parempi kuin tuolla vanhassa
+kartanossa. Tämä on vähän kauvempana. Tehtaan jyrinä ja jyskytys
+vaivasi minua. En voinut siihen tottua. Se tuntui minusta koskeni
+voihkimiselta tuskallisen taakan alla. — Sunnuntait, jolloin tehdas
+seisoi, olivat minulle juhlahetkiä. Niitä aina odotin. Silloin
+menin Uhmasaaren paviljonkiin katselemaan kosken vapaata, hurjaa
+huppelehtimista. — Istuin siellä tuntikausia ja riemuitsin. Me
+riemuitsimme molemmat toistemme näkemisestä. — Täällä uudessa huvilassa
+kuluu viikon kuusi päivää sentään rauhallisemmin, sillä tänne ei kuulu
+tuo tuskan voihkiminen. — Kun Ahti vielä saa oman huvilansa valmiiksi
+ja muuttaa sinne, niin silloinhan pääsen irti kaikesta, joka minua
+kiusaa.
+
+VELLAMO. Ei suinkaan hän —?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, ei — ei oikeastaan hän. Vaan kaikki se elämän
+pinta, kaikki ne tuhannet pikku jokapäiväisyydet, jotka ikäänkuin
+roikkuvat kiinni hänen käsissään, tukassaan, vaatteissaan — uh!
+
+VELLAMO. Me matkustamme, me kaksi. Se on päätetty asia.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Mutta sinun uusi atelieesihan —
+
+VELLAMO. Samantekevää! Saavat keskeyttää rakentamisen tai käyttää
+senkin — tehtaaksi tai miksi vain tahtovat. Sinun on lähdettävä — ja
+minä seuraan mukana.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (raskaasti). Voiko kohtaloaan paeta! — Etkö muista
+tarinaa Vuorenpään harmaasta kummituksesta, joka nähdään aina suurien
+onnettomuuksien edellä —?
+
+VELLAMO. Menneitten aikojen mielikuvituksen kummitus — tiedäthän sen.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Mikä liekin —! Mutta minä olen nähnyt sen.
+
+VELLAMO. Missä?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Kosken niskalla — sulkutelineillä. (Nousee.) Tuo pato
+vaivaa minua — kiusaa. Tekisi mieleni räjähdyttää se auki.
+
+VELLAMO. Niin, niin! — Minä ymmärrän — kummituksesi — koskesi
+painajainen —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, ei! Siellä oli myöskin harmaa — vanha mies —
+
+VELLAMO. Karpalosuon vaari lie ollut — hupelo vanhus — liikkuu usein
+kosken äyräillä.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (kuuntelee). — Hss! — siellä tulee joku — varmaankin
+Ahti — olkaamme vaiti tästä nyt —!
+
+ANNI (tulee). Siellä etuhuoneessa on yövartija Varis. Hän tahtoo
+kivenkovaan päästä neidin puheille.
+
+VELLAMO. Mitä hän minusta tahtoo?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Rahaa hän tahtoo. Hän on taas juomatuulella, olen
+kuullut — poissa paikastaankin. Hänelle ei saa antaa rahaa — se vain
+vajottaa hänet yhä syvemmälle. — Älä laske häntä sisään!
+
+ANNI. Minä jo sanoin — mutta hän ei —
+
+YÖVARTIJA VARIS (täydellinen jätkä, ennen aikojaan vanhentunut,
+kuihtunut, törkeä ja puoli-humalainen olento, tunkeutuu sisään).
+Kyllä, kyllä piika sanoi. Mutta minulla on sellainen käsitys —
+muutamanlaisista ryökkynäpiioista, että ne valehtelevat. —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Mitä yövartija nyt niin välttämättömästi —?
+
+YÖVARTIJA VARIS. Minä olen ollut viime aikoina pienillä matkoilla. —
+Minulla on suuria — suuria — asioita. Mutta ne tulevat sitten vasta —
+kaikki samoille markkinoille.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Minä olen kieltänyt yövartijaa käymästä täällä —
+päihtyneenä.
+
+YÖVARTIJA VARIS. Minulla on sellainen käsitys päihtymisestä, että —
+
+VELLAMO. Anni sanoi, että teillä on minulle asiaa. Mitä se on?
+
+YÖVARTIJA VARIS. Asioista minulla on sellainen käsitys, että —
+hiljaksensa — noin — noin — jetsullensa —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Menkää nyt, rakas yövartija — ainakin tällä kertaa —
+
+YÖVARTIJA VARIS. Miksi minä olisin tullut, jos minä noin vain heti
+menisin. Katsokaas —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (hermostuneena). Minä en voi teidän kanssanne
+keskustella. En tänään. Ehkä huomenna —
+
+YÖVARTIJA VARIS. Huomisesta on minulla sellainen käsitys —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Vaietkaa nyt, ihminen! (Ottaa kukkarostaan rahaa ja
+antaa Varikselle.) Tuossa — menkää!
+
+YÖVARTIJA VARIS. Kiitos ja kunnia. Pikkuinen alkusuoritus! — Rahasta on
+minulla sangen hyvä käsitys. — (Kääntyy menemään.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Anni! — Suoraan kuistin kautta!
+
+ANNI (avaa kuistin oven). Tästä!
+
+YÖVARTIJA VARIS (mennessään). Herrasväen piioista on minulla sangen
+huono käsitys. (Menee.)
+
+VELLAMO. Jätä ovi vähän auki!
+
+ANNI. Kyllä. (Menee.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Minä tein taas suuren rikoksen, antaessani hänelle
+rahaa. — Oh, tätä kurjuutta! Tätä inhoittavaa kurjuutta!
+
+VELLAMO. Onko hän ennenkin — käyttäytynyt noin törkeästi? Hänhän
+uhkaili —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. On kehittynyt tietysti yhä julkeammaksi. — Häneltä
+nähtävästi voi odottaa jo mitä tahansa. — Ja nyt — kun minä tiedän
+varmaan mistä syystä hän —
+
+AHTI (tulee vasemmalta). No —? (Katselee ympärilleen.) Eikö hän vielä
+ole tullutkaan? (Rouva Vuorenpää tuijottaa Ahtia melkein kammoksuen.
+Ahti nyökäyttää tervehdykseksi.)
+
+VELLAMO. Kenen olisi pitänyt tulla?
+
+AHTI. Enkö sitten —? Unohdin kai äsken sanoa, että hovineuvos Karila
+soitti kaupungista —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (koettaa tyynnyttää itseään). Onko eno uskaltanut ulos
+tällaisella ilmalla?
+
+AHTI (heittäytyy istumaan). Lienee jotakin tärkeätä uuden —
+
+VELLAMO (paheksuen). Etkö sinä koskaan voi lakata tuosta
+hovineuvos-ivastasi?
+
+AHTI. — uuden arvonsa johdosta. — Tähän asti hän on ollut vain meidän
+perheemme hovineuvos, mutta nyt hän on — yleinen hovineuvos.
+
+VELLAMO. Millä tavalla?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Olisiko eno —?
+
+AHTI (sytyttää tupakan kotelostaan). Palkinnoksi siitä, että hän on
+eronnut yliopettajan-toimestaan, on kaikkein korkein suosio nimittänyt
+hänet — hovineuvokseksi.
+
+VELLAMO. Nytpä sitten saat tosissasi nimittää häntä siten. Pahuus sai
+palkkansa.
+
+AHTI (naurahtaa). Niin — johdonmukaiset ovat Herran tiet.
+
+VELLAMO. Mutta — tällainen sää — vierashuoneisiin on toimitettava
+tulta. (Aikoo mennä.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (katsoo pitkään Ahtia). Anna olla — menen itse
+katsomaan. (Menee vasemmalle.)
+
+AHTI. Mikä äitiä vaivasi?
+
+VELLAMO. Kuinka niin?
+
+AHTI. Hän oli niin — hm — jäykkä.
+
+VELLAMO. Hän loukkaantui ehkä, kun sinä — Miksi et voi sanoa eno
+Karilaa enoksi?
+
+AHTI. Hänhän on äidin eno, eikä minun.
+
+VELLAMO. Onko se mikään syy?
+
+AHTI. Hm! Jos hän ei olisi tehtaan osakas, niin kernaasti minun
+puolestani. Mutta asioimismaailmassa ei tunneta mitään enoja eikä
+orpanoita. Niistä on vain haittaa. (Nousee.) Ja kylmentääkseni herra
+hovineuvoksen liiallista sukulaisuutta —
+
+VELLAMO. — puhuttelet häntä arvonimillä.
+
+AHTI. Se pitää loitompana.
+
+VELLAMO. Ja se on tarpeellista?
+
+AHTI. Tietysti.
+
+VELLAMO. Miksi niin?
+
+AHTI. Huvittaisiko neiti taiteilijatarta —?
+
+VELLAMO (naurahtaa). Oliko sekin arvonimi — loitolla pitämistä varten?
+
+AHTI (kävelee ylöspäin ja huomaa taulun). Maalaile sinä vain ja
+sekoittele värejäsi — äläkä sekaannu liikeasioihin! — Joko työsi on
+valmis? (Aikoo taulun luo.)
+
+VELLAMO (kiirehtii telineen luo). Ei vielä — se on puolivalmis —. minä
+en näytä sitä vielä!
+
+AHTI. En ole utelias. (Kuuntelee.) Nyt ajetaan lehtokujalla. (Menee
+perälle.) Siinä on hovineuvos-eno. (Seisahtuu hetkiseksi mietteisiinsä.)
+
+VELLAMO. Kuulehan, Ahti!
+
+AHTI. Hm? (Menee alas.)
+
+VELLAMO (istuu pöydän luo). Tuosta atelieesta minä tahtoisin —
+
+AHTI (heittäytyy sohvaan). Tosiaan! Niin minäkin. — Olisiko mielesi
+paha, jos atelieesi rakentaminen keskeytyisi — joksikin aikaa?
+
+VELLAMO. Keskeytyisi? Mitä tarkoitat?
+
+AHTI. Työn lopettamista minä tarkoitan.
+
+VELLAMO. Minkätähden? Onko äiti ehkä —?
+
+AHTI. Äiti? Mitä äidillä olisi tämän asian kanssa tekemistä? — Työväkeä
+vain pitäisi vähän — no, se ei kuulu tähän -. Mitä arvelet?
+
+VELLAMO. Voisiko rakennusta käyttää joksikin muuksi, jos —?
+
+AHTI. Mitä?
+
+VELLAMO. Jos minä en sitä tarvitsisikaan?
+
+AHTI. Niinkö?
+
+VELLAMO. Olen ajatellut asettua kaupunkiin asumaan.
+
+AHTI. Kaupunkiin? — Mitä järkeä siinä olisi? Tämähän on melkein
+kaupungissa. Tuskin neljännestunnin matka.
+
+VELLAMO. Johonkin toiseen kaupunkiin. Pääkaupunkiin esimerkiksi.
+
+AHTI. Vai niin?
+
+VELLAMO. Niin. Mutta Uhmasaaren paviljonkia voin sentään vielä tarvita.
+— Paneta siis parempi vetoköysi uomaan, ettei virta vie lauttaa
+mukanaan!
+
+AHTI (nousee). Olihan se oikeastaan hassua! Minua onkin jo alkanut
+hävettää koko homma. Ruveta syytämään rahoja taiteellisiin yrityksiin!
+
+VELLAMO. Sinä et ole juuri erittäin taiteellinen!
+
+AHTI. Taiteellinen? Minäkö? Pyh! (Nauraa.)
+
+VELLAMO (vakavasti). Ei sinua nähtävästi liiallinen henkisyys rasita.
+
+AHTI. Ei. Minä olen vapaa sellaisista — höyryistä.
+
+VELLAMO. Sielusta.
+
+AHTI (heittää pois tupakan; hyväntuulisesti). Mikä se on?
+
+VELLAMO (puoliääneen). Ei kahta vastakkaista — ainoastaan puolikas —
+
+AHTI. Mitä sanoit?
+
+VELLAMO. Sanopas minulle, hyvä mies, millä sinä elät?
+
+AHTI (kääntyy nopeasti Vellamoon, naurahtaa). Milläkö elän?
+(Terävästi.) Ethän liene —? — Hm! — Sinustahan voisikin täällä
+sukeutua —. (Miettii. — Hovineuvos Karila tulee vasemmalta. Hän on
+vanha, harmaapäinen ja sileäksi ajeltu. Liikkuu hitaasti ja varmasti.
+Puhuu harvaan, miettivästi ja terävästi. Ahti päättävästi Vellamolle.)
+Atelieen rakentaminen on lopetettava heti!
+
+VELLAMO (menee Karilaa vastaan). Katsopas enoa! Hyvää päivää!
+Tervetuloa, eno!
+
+AHTI (tervehtii). Tervetuloa, herra hovineuvos!
+
+HOVINEUVOS KARILA (viittaa kädellään). Ta, ta, ta!
+
+VELLAMO. Kuinka sinä tällaisella ilmalla uskalsit lähteä liikkeelle?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Parempi tietysti olisi ollut huoneessa. (Tulee
+etualalle.) Mutta kun kerran täällä napavyöhykkeellä asuu ja elää, niin
+pitää kai toisinaan ulkonakin liikkua — pakosta ainakin.
+
+VELLAMO. Istuhan nyt, eno! Tässä nojatuolissa on mukavaa.
+
+HOVINEUVOS KARILA. Kiitos, kiitos!
+
+AHTI. Minulla on kunnia onnitella teitä uuden arvonne johdosta.
+
+HOVINEUVOS KARILA (istuu). Ta, ta, ta!
+
+VELLAMO. Niin tosiaankin — hovineuvos —
+
+HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta! — Minä olen yhtä vähän hovineuvos kuin
+teidän isänne oli kauppaneuvos. Ihmisten tyhmyyksiä! Lapsikamarijuttuja!
+
+VELLAMO. Sinä et siis pidä —?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Hassutuksia. En.
+
+AHTI. Mutta, herra hovineuvos —
+
+HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! Nimitä minua ennemmin vaikka
+nokikolariksi — tai ehkä paremmalla syyllä kaivonkatsojaksi. Sen nimen
+olen jotenkin edes ansainnut. Tuo kaivo tuolla vanhan kartanon pihalla
+on minun katsomani. Niin! Sano kaivonkatsojaksi — ellet löydä muuta
+sopivampaa. — Täällä vetää. — (Katselee ympärilleen.) Onkohan tuo ovi —?
+
+VELLAMO (menee sulkemaan peräoven). Minä suljen —.
+
+HOVINEUVOS KARILA (huomaa maalaustelineet). Oletko hommassa?
+
+VELLAMO (sulkiessaan ovea). Se on vain pieni harjoitelma, puolivalmis —
+
+HOVINEUVOS KARILA. Taiteentuntijat arvelevat, että sinun ensi matkasi
+pitäisi käydä Italiaan päin. (Äkkiä Ahdille.) Missä sanoit lopettavasi
+työt? Luulin kuulleeni — tehtaillako?
+
+AHTI (istuutuu). Eikä — Vellamon ateliee-rakennuksella.
+
+HOVINEUVOS KARILA (Vellamolle). No?
+
+VELLAMO. Ei se vielä ole päätetty asia.
+
+AHTI. Vellamo aikoo asettua kaupunkiin vastaisuudessa.
+
+HOVINEUVOS KARILA. Ja äiti mukaan! Se on hyvä! Olen sitä usein
+ajatellut — ja kehoittanutkin äitiäsi. Hyvin hyvä! — Hän näytti niin
+rasittuneelta, kärsivältä. — Matkusta ensin Italiaan ja ota hänet
+mukaasi — talveksi —
+
+VELLAMO. Niin tosiaankin — syksyllä —
+
+HOVINEUVOS KARILA. Minäkin olen aikonut —
+
+VELLAMO (ihastuneena). Sinäkö, eno! Sepä hauskaa —
+
+HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Riippuu asianhaaroista. Täällä on
+luullakseni paljon järjestettävää. (Ahdille.) Luulin jo, että tuo työn
+keskeytys olisi ollut yhteydessä lakon kanssa.
+
+VELLAMO. Minkä lakon?
+
+HOVINEUVOS KARILA (katsoo Ahtia). Eikö — —?
+
+AHTI (liikahtaa tyytymättömästi). Hyh!
+
+HOVINEUVOS KARILA. Sen — jota suunnitellaan meidän tehtaillamme.
+
+VELLAMO. Täälläkö? — Ahti ei ole puhunut mitään siitä,
+
+AHTI. Siitä ei ole mitään puhumista. — Konehuoneen väki on pyytänyt
+palkankorotusta, ja — huomenna kello kaksitoista he saavat vastauksen.
+
+VELLAMO (istuutuu). Minkälaisen vastauksen?
+
+AHTI. Kieltävän.
+
+HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta! Minä olen aina vastustanut liiallista —
+sanon liiallista — palkkojen polkemista — ja vastustan nyt — tätä sinun
+kieltoasi.
+
+AHTI. Olenhan tarjonnut osani herra hovineuvoksen ostettavaksi, ja —
+
+HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta!
+
+VELLAMO. No, mutta Ahti! — Ajattelehan, jos he todellakin tekevät lakon?
+
+AHTI (nousee). Tehkööt! Me emme siitä kärsi. — Tehdas on käynyt, veden
+vähyyden tähden, vain yhdellä koneella aina toisen puolen vuotta. Mutta
+nyt on meillä niskasulku valmis, ja ylävesi kohotettu. Vastaisuudessa
+voi tehtaassa käydä kaksi konetta ympäri vuoden. Pieni seisahdus ei
+tule tekemään tuotantoon mitään vajausta.
+
+HOVINEUVOS KARILA. Mutta jos lakko laajenee? jos konepajalaiset,
+valimolaiset, ulkotyöläiset'—?
+
+AHTI. Eikö mitä! Sellaista ei voi ajatella. Niinkö suureen hommaan he
+pystyisivät!
+
+HOVINEUVOS KARILA. Kuka tietää! — Te ette kai kumpainenkaan ole
+lukeneet tämänpäiväistä »Kansan ääntä»?
+
+AHTI. Minä en koskaan lue meidän sosialistisia lehtiämme.
+
+HOVINEUVOS KARILA. Tällä kertaa olisi syytä. (Ottaa sanomalehden
+taskustaan.) Siinä on erittäin mieltäkiinnittävä kirjoitus.
+
+VELLAMO. Saanko nähdä —?
+
+HOVINEUVOS KARILA (antaa lehden Vellamolle). Tätä ennen on jo
+useammissa kirjoituksissa perätysten hyökätty meihin. Vertailevilla
+numeroilla on todistettu, että meillä on alhaisimmat palkat koko
+maassa. — Nyt tuossa — vaaditaan elinehtojen parantamista kautta koko
+linjan — lakon uhalla.
+
+AHTI. Se ei ole mitään uutta. Minun muistinaikani he ovat kirkuneet
+samaa. Eikä siitä ole sen kummempaa tullut.
+
+VELLAMO (lukiessaan). Loistavaa! Lennokasta!
+
+AHTI (ivallisesti). Sepä uutta!
+
+HOVINEUVOS KARILA. Se onkin uutta. — He eivät taistele enää
+itsepuolestaan, vaan ihmisyyden puolesta. Koko aate saa tuossa
+laajemman, korkeamman kantavuuden. Se innostaa, tempaa mukaansa.
+
+AHTI. Sepä jo näyttää tehneen vaikutuksensa!
+
+HOVINEUVOS KARILA. Sana ihmisyys on aina tehnyt minuun erityisen
+vaikutuksen — suuremman kuin mikään muu sana.
+
+VELLAMO (lukee). »— Ymmärtäkää kuolleet sankarinne! Kuulkaa mitä haudat
+huutavat!»
+
+AHTI. Kehoitus väkivaltaisuuksiin! Tietysti!
+
+HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Ei se ole sitä. — Minä melkein uskon,
+että se on suurta, pyhää sotaa.
+
+AHTI (hymähtää). Tai — suurta, keinotekoista peliä.
+
+HOVINEUVOS KARILA. Hm! Mitä liekin! — Mutta tarkoitus on selvä:
+marttyyrejä tarvitaan.
+
+AHTI. Jotka kuolisivat — niinkö? — Minkä puolesta?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Totuuksiensa, ihanteittensa puolesta.
+
+AHTI (halveksien). Luuletteko todellakin, että heillä on ihanteita?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Meillä niitä ainakin on — sangen vähän. Eikä voi
+otaksua, että meidän vanhentunut jumaluusihanteemme kestää kamppailun
+heidän ihmisyysihanteensa kanssa.
+
+AHTI. Noh, sellainen tappio ei paljoakaan merkinne.
+
+HOVINEUVOS KARILA. Se merkitsee luopumista parhaasta suojamuurista — ja
+— jäljelle jää siinä tapauksessa ainoastaan itsekkyys. (Katsoo Ahtia.)
+Itsekkyys!
+
+AHTI. Entä korkeampi sivistys?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Meidän sivistyksemme?! — Jonkun verran
+— hyvin hiukan aivovoimistelua! Siinä kaikki! — Korkeampi sivistys!
+(Yskii ja nousee kävelemään.) Korkeampi sivistys on sillä, jolla on
+korkeammat ihanteet.
+
+AHTI (ivallisesti). Meidän työväkemme on saanut herra hovineuvoksesta
+vallan erinomaisen puolustajan.
+
+HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Minä vain punnitsen taistelevien
+voimia ja — ja teen johtopäätöksiä.
+
+VELLAMO (lopettaa lukemisensa). Kuka on tämä erinomainen kynä?
+
+HOVINEUVOS KARILA (istuutuu). Minä sain tietää, että lehden
+toimitukseen on astunut muuan Svante Alhoranta niminen mies. Kuka hän
+on ja mistä — en saanut tietää. Joskus ennen luulen kuulleeni sen
+nimen, mutta kenties erehdyn.
+
+VELLAMO. Kuinka sanoit — Svante —?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Svante Alhoranta.
+
+AHTI. Saanko ottaa tuon lehden mukaani konttoriin?
+
+    (Hovineuvos Karila nyökkää.)
+
+VELLAMO. Tuossa!
+
+AHTI (hymyilee). Jos miehellä todellakin on kykyä, niin katsotaanpa,
+eikö voitaisi sijoittaa häntä jonnekin — konttoriin tai tehtaalle.
+
+VELLAMO. Mitä tarkoitat?
+
+AHTI. Katkaista hänen kynänsä.
+
+HOVINEUVOS KARILA. Mitä se auttaisi? Ei tässä ole yksi kynä eikä yksi
+mies vastuksena. — Miljoonat — miljoonat ovat tulossa. Me seisomme
+kokonaan uuden elämänkatsomuksen edessä. (Nousee.) Ajattele vielä
+kerran! Minun mielipiteeni tunnet. — Täällä on vähän kosteata ja —
+
+VELLAMO. Minä saatan sinut lämpimämpiin suojiin. Toiseen kerrokseen
+on vartavasten pantu tulia uuneihin.
+
+HOVINEUVOS KARILA. Kyllä tunnen tiet. Älä vaivaa itseäsi! Menen
+hakemaan äitiäsi. (Aikoo mennä, mutia kääntyy ovessa ympäri.) Aiotteko
+pelottaa työväkeä — työn lopettamisella Uhmasaarella?
+
+AHTI. Varoittaa — ehkä.
+
+HOVINEUVOS KARILA. Ei ole hyvä nyt varoitella. Sellaiset varoitukset
+vain kiihoittaisivat. (Menee.)
+
+VELLAMO. Kuule, Ahti! — Minä luultavasti en muutakaan kaupunkiin. Anna
+siis jatkaa atelieen rakentamista!
+
+AHTI (katsoo Vellamoa). Kiihoituksen pelostako —?
+
+VELLAMO. Nyt juuri — näin ratkaisevalla hetkellä — ole varovainen!
+
+AHTI. Saammehan nähdä! (Menee.)
+
+VELLAMO (tulee ajatuksissaan alas ja pysähtyy sille kohdalle, missä
+äskettäin luki lehteä; itsekseen). Miljoonat ovat tulossa. Me seisomme
+uuden elämänkatsomuksen edessä. (Menee hitaasti perälle ja pysähtyy
+katselemaan ulos. Outo mies näkyy hitaasti nousevan kuistin rappuja
+ylös ja lähestyvän keskiovea. Vellamo peräytyy, miehen lähetessä, alas
+telineen taakse. Outo mies tulee sisään. Hän on tummaverinen, kookas,
+täysipartainen ja noin viidenkymmenen ikäinen sekä puettu leuan alle
+asti napitettuun, lyhyeen takkiin, pitkään, pehmeään päällysviittaan ja
+pehmeään huopahattuun. Hän katselee pitkään ympäri huonetta ja huomaa
+viimeksi telineen takana seisovan Vellamon. Nähtyään hänet jää outo
+hetkeksi tuijottamaan häneen. Ottaa vihdoin hatun päästään ja kumartaa
+lievästi. Vellamo kumartaa vaistomaisesti arasti ja kunnioittavasti.)
+
+OUTO MIES (lämpimästi). Anteeksi, neiti! Minun teki mieleni — nähdä
+— miltä täällä sisällä näyttää. — Luulin muuten tapaavani täällä —
+tehtaan omistajia. Kävellessäni tuolla puistossa — näin heidän tulevan
+tänne.
+
+VELLAMO. Hovineuvos Karila on kyllä täällä ja ehkä veljenikin vielä —
+
+OUTO MIES. Ei ole tarpeellista kutsua heitä. — Tahdoin vain nähdä —.
+Mikä teidän nimenne on?
+
+VELLAMO. Vellamo — olen talon tytär.
+
+OUTO MIES. Sen kyllä tiedän. Luulin teitä ensin äidiksenne — mutta —.
+Pelkäättekö minua?
+
+VELLAMO. En.
+
+OUTO MIES. Hyvä on. Älkää vastaisuudessakaan sitä tehkö, vaikka
+syytäkin saisitte.
+
+VELLAMO. Tahdotteko, että kutsun äitini?
+
+OUTO MIES. En. Minulle riittää, kun näin — teidät. Kuinka vanha olette?
+
+VELLAMO. Kolmenkolmatta.
+
+OUTO MIES. Niin — niinpä kai —
+
+VELLAMO. Sanonko äidilleni terveisenne —?
+
+OUTO MIES. Jos teitä huvittaa — mutta ettehän tiedä keneltä —
+
+VELLAMO. Kyliä minä tiedän.
+
+OUTO MIES. En uskonut, että minun nimeni —
+
+VELLAMO. Sitä en tunnekaan, mutta minä tunnen teidät.
+
+OUTO MIES. Minutko? — Hm! Sanokaa sitten äidillenne tervehdys — Svante
+Alhorannalta.
+
+VELLAMO (hämmentyneenä). Tekö olette »Kansan äänen» uusi toimittaja?
+
+SVANTE ALHORANTA. Minä. — Näkemiin — Vellamo! (Kääntyy, mennäkseen
+pois, mutta pysähtyy äkkiä, kun Rouva Vuorenpää samassa astuu sisään
+vasemmalta ja joutuu seisomaan vastatusten Alhorannan kanssa. Svante
+Alhoranta, hetkisen seisahduksen jälkeen, kumartaa ja menee.)
+
+VELLAMO. Minä tunsin hänet, äiti! (Rouva Vuorenpää vaipuu hiljaa
+istumaan viereiselle tuolille. Vellamo rientää hänen luokseen ja
+polvistuu hänen viereensä.) Minä tunsin hänet!
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Hän oli — oli — (Ei saa ääntä.)
+
+VELLAMO. Hovin tytön — Tumma —.
+
+    Väliverho.
+
+
+
+
+TOINEN NÄYTÖS.
+
+
+Sama huone. Mallijalusta ja maalausteline ovat poissa. Kirkas
+auringonpaisteinen aamupäivä. Lasiovet perällä auki.
+
+(Rouva Vuorenpää seisoo kuistilla, katselee puistoon. Saarnaava
+ääni kuuluu kaukaa puistosta, yhä läheten. Rouva Vuorenpää on
+äänen lähetessä peräytynyt sisäpuolelle ja hermostuneesti painanut
+soittokellon nappulaa. — Anni tulee.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Kutsu pois tuo hirveä ihminen! Vie hänet sisään, ja
+anna hänen syödä —!
+
+ANNI (hymyilee). Sekö se on taas tuo Karpalosuon saarnaaja? (Menee
+kuistille.) Nyt hän toki vaikeni — hovineuvos puhuttelee häntä —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Anna hänelle ateria, ja hoida hänet sitten matkalle —
+käske toimittamaan hänet pois!
+
+ANNI. Kyllä minä — (Menee kuistin kautta ulos. — Rouva Vuorenpää
+kävelee rauhattomana edestakaisin. Ei tiedä mitä tekisi. Ottaa vaipan
+harteilleen ja heittää sen taas pois hetken kuluttua. — Hovineuvos
+Karila tulee perältä.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Jumalan kiitos, että tulit, eno! — joko hän meni — tuo
+harmaa kummitus?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Tuoko Karpalosuo? Jo. — Aivan sekaisin. Kulkee
+pitkin teitä, ja saarnaa —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. — Kirousta meille — eikö niin?
+
+HOVINEUVOS KARILA. — Sanoja — tyhjiä sanoja! Muutamia ulkoa opittuja
+raamatunlauseita. (Istuutuu.) Vanha juttu! Kun ilmassa liikkuu jotakin
+voimakkaampaa, niin aina silloin muutamia aivoja sotkeutuu. Eikä niissä
+monessakaan ole paljon sotkeutumisen varaa.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Tuolla miehellä oli kuitenkin oma tarkoituksensa.
+
+HOVINEUVOS KARILA. Rakas Marga! Sinä näet nykyään kaikissa asioissa
+tarkoituksia. Tuo Svante Alhorannan tarina on —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Tiedätkö kuka tuo Karpalosuo on? — Hän on yövartijan
+vaimon isä — Lainan vaari. — Eilen hänen isänsä. Nyt tuo profeetta.
+Eikö siinä ole mielestäsi tarkoitusta? — Ja lakko vielä tulossa —.
+Miltä tehtaalla näytti? (Hovineuvos Karila yskii; nousee sitten
+rauhattomana kävelemään. Rouva Vuorenpää koettaa tyyntyä, istuutuu.)
+Oliko siellä kyllä levotonta?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Sähköä siellä oli — rikkihappoa ilma täynnä. Työväki
+teki työtään näennäisesti levollisena. Mutta saattoi huomata, että joka
+hermo oli jännityksessä. Nopeita katseita — hehkuvia silmiä — mutta
+sanaakaan ei vaihdettu. Täydellinen äänettömyys kaikkialla. — Luulin
+tuntevani tulikiven katkua nenässäni.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Niin, niin! Jotakin tavatonta liikkuu ilmassa. Se on
+totta! Minä tunnen sen niin selvästi.
+
+HOVINEUVOS KARILA. Menin sitten konttoriin. Mikä erotus! Luulin
+tulevani johonkin kosteaan kellariin. Kirjurit istuivat pöytiensä
+ääressä ilmeettöminä kuin vahakuvat. — Insinöörit seisoivat
+piirustuspöytiensä luona ja mittailivat — vain mittailivat. Ei mitään
+jännitystä, ei kiihkoa. — Teki oikein hyvää vanhalle miehelle. —
+Kirjurit vain mahtoivat kirjoitella pelottavan paljon vääriä numeroita,
+koska kuului alituista paperin raapintaa. Sen verran kai olivat
+hajamielisiä.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Entä Ahti?
+
+HOVINEUVOS KARILA (istuutuu). Istui pöytänsä ääressä kylmänä ja
+levollisena. — Sellainen oli tuo keskus, jonka ympärillä kihisi ja
+kuohui. Eloton, väritön! Jääkylmä, harmaa virasto — numeroiden,
+sirkkelien ja viivottimien valtakunta!
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Ne ihmiset, jotka tuollaisen keskuksen ympärillä
+elävät ja tuntevat, toivovat ja luottavat — ne eivät koskaan saa
+oikeutta siinä valtakunnassa. Eikö totta?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Tuskinpa vain. Veri ei kierrä numeroissa — eivätkä
+sydämet syki kuvioissa —. Tässä on kieroa — kieroa — (Nousee.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Meidänkö tehtaissamme?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Koko elämässä. (Kävelee.) Tuolla tehtaalla huomaa
+sen aivan selvästi. Siellä kuuluu jotakin kevätpuron tapaista, jonka
+pitäisi kaikua —. (Pysähtyy). Mutta me olemme niin kovin huonokuuloisia.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Jos sinä olet samaa mieltä kuin minäkin, niin miksi
+emme vastusta Ahdin menettelyä?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Minä olen vanha mies. Minä en tahdo sekaantua
+tähän taisteluun. Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin päästäkseni irti
+tehdasosuudestani. — Erimielinen perhe taistelemassa tuota uutta,
+suurta voimaa vastaan! Ei se käy! Laaja osakeyhtiö on ainoa. Siinä
+ei ole mitään persoonallista. Silloin jäävät vastakkain numerot ja
+inhimillisyys. — Minä olen vastahakoisesti numeroiden puolella.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Miksi on taisteltava? Miksi ei sovinnolla —?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Elämä ei lahjoita —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Se on totta.
+
+HOVINEUVOS KARILA. — Eikä saa lahjoittaa. — On taisteltava —! — Mutta
+minä en tahdo olla siinä mukana —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Tee samoin minun osuuteni kanssa! Päästä minutkin irti
+tästä —! — Minä en kestä enää tätä elämää täällä —. (Menee perälle,
+katselee ulos.)
+
+HOVINEUVOS KARILA. Olisi parasta, että lähtisit kaupunkiin. Täällä voi
+tulla liian jännittävää —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Niin aionkin tehdä -. Paljonko kello on?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Puoli kaksitoista. Puolen tunnin kuluttua puhkeaa
+lakko konehuoneella. Sitä emme siis voi auttaa. Eikä se minua niin
+erittäin huolettaisi — ellei —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Mitä?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Minä pelkään, että se laajenee koko tehdasalueelle.
+Sitä minä todellakin pelkään. Me seisomme aivan kuin tulivuoren
+kupeella. — Ahti arveli, että he vain uhkaavat, kannattaakseen
+tovereitaan —. Hm! Mahdollista kyllä — mutta — kuka sen tietää —!
+Kuulin kerrottavan, että — jos tehtaan pilli puhaltaa kolme kertaa,
+niin silloin — alkaa lakko — kaikkialla —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Emmekö voi mitään tehdä —?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Emme.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (tulee alas). Tiedätkö mitä? Minä odotan tänne juuri
+erästä henkilöä —
+
+HOVINEUVOS KARILA. Ketä?
+
+ANNI (tulee). Herra Alhoranta pyytää puhutella rouva
+kauppaneuvoksetarta.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Pyydä sisään! (Anni menee.) Minä lähetin hakemaan
+häntä —
+
+HOVINEUVOS KARILA. Häntäkö? Mitenkä —?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Minun täytyy puhua hänen kanssaan — minun täytyy saada
+tietää hänen — minä tarkoitan — minä pelkään, että kosto on tässä
+vaikuttimena —
+
+HOVINEUVOS KARILA. Olitko sinä siis syypää hänen lähtöönsä — silloin?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. En. Mutta kuka tietää mitä hän asiasta ajattelee.
+Jumalako tietää, mistä se kaikki johtui. Minä tahdon selvyyttä! Minä en
+mistään hinnasta tahdo ottaa itselleni syytä siihen, mitä täällä nyt on
+tekeillä. Minä en jaksa sitä edes ajatellakaan.
+
+ANNI (tulee vasemmalta). Herra Alhoranta! (Svante Alhoranta tulee
+levollisena esille, pysähtyy, kumartaa rouva Vuorenpäälle. Anni menee.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Tervetuloa — herra Alhoranta! — Enoni, hovineuvos
+Karila.
+
+HOVINEUVOS KARILA. Olen luullakseni kerran ennenkin kuullut teidän
+nimenne — ja nähnytkin teidät — jättiläislakon aikana pääkaupungissa —
+muistanko oikein —? (Svante Alhoranta kumartaa.) Niin, niin! Teitä ei
+hevillä unohda. — Mutta suokaa anteeksi, että poistun. Näkemiin, herra
+Alhoranta. (Menee vasemmalle.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (epävarma ja vavahteleva). Antakaa anteeksi — herra
+Alhoranta — että — että vaivasin teitä — tänne. — Ettekö suvaitse
+istua? (Svante Alhoranta kumartaa, jää seisomaan. Rouva Vuorenpää
+neuvottomana.) Älkää pahastuko, jos minä — (Istuutuu.) — En ole voinut
+oikein hyvin — viime aikoina —. (Äänettömyys.)
+
+SVANTE ALHORANTA. Otaksuin, että teillä olisi minulle sangen
+tärkeätä sanottavaa — sentähden noudatin kutsuanne, vaikka aikani onkin
+nykyään kovin tiukalla.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (hiljaa, vaikeasti). Minulle on kerrottu, että te
+olette saanut aikaan tämän mieltenkuohun — meidän tehtaillamme —
+
+SVANTE ALHORANTA. Olot — en minä.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Te olette kuitenkin ohjannut tapausten kulkua —
+kiirehtinyt sitä —?
+
+SVANTE ALHORANTA. Voimieni mukaan.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (katsoo Alhorantaan.) Mistä syystä?
+
+SVANTE ALHORANTA. Vakaumuksesta.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en — usko teitä!
+
+SVANTE ALHORANTA. Niinkuin suvaitsette.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en ole tottunut pitämään teitä vakaumuksen
+miehenä — herra Alhoranta.
+
+SVANTE ALHORANTA. Minä en voi sanoa samaa teistä, koska te — olette
+nainen.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (liikahtaa hermostuneesti). Te ette tahdo loukata
+sanoilla — vaan kyllä ajatuksilla ja — teoilla.
+
+SVANTE ALHORANTA. Lakkoako tarkoitatte?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Myöskin sitä.
+
+SVANTE ALHORANTA. Minä toimin sellaisten lakien mukaan —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. — jotka polkevat sydämiä! Niin teette.
+
+SVANTE ALHORANTA. Suuren päämäärän valtatien varrella voi sattua
+yhtä ja toista. (Äänettömyys.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Sattuiko sekin — minä tarkoitan muuatta tapausta —
+kaukaisessa menneisyydessä — te arvaatte ehkä — mitä minä tarkoitan
+— sattuiko — sekin jonkun päämäärän tähden? Teidänkö — vai minun?
+
+SVANTE ALHORANTA. En tiedä.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Sattuiko teille ylipäänsä mitään — silloin?
+
+SVANTE ALHORANTA. Katkerasta pettymyksestä alkoi minun rotkoinen
+vuoristopolkuni, ja vei — korpeen. Vasta sieltä alkoi minun —
+valtatieni. (Äänettömyys.) Minua pahoittaa, jos tämä lakko on teille
+tuskallinen, mutta minä en voi sitä auttaa.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en puhu nyt lakosta! — Entisyydestä — siitä mitä
+tapahtui —
+
+SVANTE ALHORANTA. Siitä on jo niin paljon aikaa kulunut — niin paljon
+unohtunut —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (ivallisesti). Unohtunutko? Onko todellakin?
+
+SVANTE ALHORANTA. Älkää manatko esiin kuolleitten haamuja! Ne voivat
+asettua teidän tuomariksenne.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (nousee ärtyneenä). Te seisotte pimeässä, herra
+Alhoranta! — Luuletteko, etten minä ole ensi hetkestä tuntenut — ensi
+hetkestä, kun teidät eilen näin — että te asetutte minun tuomarikseni.
+Teidän käytöksenne, teidän kiertelevä keskustelunne, teidän katseenne —
+kaikki on ollut tuomarin kieltä — koston kieltä! Te kartatte puhumista
+siitä, mutta sen sijaan toimitte — puuhaatte onnettomuutta — niin
+juuri! — onnettomuutta se tuottaa, sillä teidän valtatienne lähtee
+väärästä katkeruudesta, väärästä pettymyksestä. Sentähden sanon teille
+vielä kerran — te seisotte aivan pimeässä, herra Alhoranta!
+
+SVANTE ALHORANTA. Te erehdytte, jos luulette minun ajattelevan kostoa.
+Minun yhteiskunnallinen toimintani ei ole missään yhteydessä noitten —
+nuoruudentapahtumain kanssa.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Eikö missään yhteydessä! — Minkä vuoksi te jouduitte
+jyrkänteille ja korpeen? Yhteiskunnanko vuoksi? Älkää pettäkö itseänne!
+Minun vuokseni te lähditte, karkasitte. (Kääntyy päin.) Te ette vie
+minua harhaan, vaikka minä tunnenkin halveksumisen huokuvan teidän
+äänestänne, kun puhutte meidän menneisyydestämme. Te rakastitte minua
+kuitenkin (kääntyy pois) silloin. Minun täytyy se uskoa, ja — minä
+uskon. — Ellen sitä tekisi, niin ajaisin teidät ulos heti paikalla.
+
+SVANTE ALHORANTA. Uskokaa sitten myöskin se, että minä en ikinä ole
+askeltakaan ottanut — kostaakseni teille!
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Kenties minä uskon senkin — myöhemmin. Mutta ensin
+täytyy teidän totuuden nimessä sanoa minulle — minkätähden te silloin
+lähditte? (Svante Alhoranta kääntyy vähän poispäin hetkeksi.) Jos
+minä olisin nuori tyttö, ja vaisto puhuisi minulle samaa kieltä kuin
+nyt, niin pakenisin kauaksi teidän läheisyydestänne. Mutta minä olen
+hopeahapsinen nainen — niin paljon kärsinyt — ja kärsinyt toivottomasti
+— että minä voin seisoa tässä ja — odottaa — odottaa. (Kääntyy poispäin.
+Äänettömyys.) Jos te aavistaisitte, kuinka paljon minä olen kärsinyt —
+oh, kuinka paljon — mutta mistäpä te! Te ette aavistanut edes kuinka
+paljon minä — teitä rakastin — kuinka äärettömän paljon! (Svante
+Alhoranta astuu askeleen lähemmäksi. Rouva Vuorenpää pyyhkii hitaasti
+otsaansa.) Mutta mitäpä siitä — nyt enää! Minun sydämeni on jo hiipunut
+ja hiiltynyt. Se tuli on polttanut hitaasti — mutta varmasti — oh,
+niin hitaasti! — (Vaipuu muistoihinsa.) Mitään minä en ole kuitenkaan
+unohtanut. Kaikki muistan aivan elävästi —kaikki. Hän rakasti minua
+niin kauniisti, suuresti. Ja minä — minä jumaloin häntä. Hän kertoi
+minulle suuresta tulevaisuudestamme. Hän loihti esiin äärettömän määrän
+onnea ja ihanuutta — jonka me yhdessä toteuttaisimme. Koski oli se
+runsauden sarvi, jonka avulla me tekisimme suuren työmme — ihmiskunnan
+hyödyksi — itsemme iloksi. Ja minä — minä elin vain hänelle, hänen
+aatteilleen ja — suurelle onnellemme. — Sitten eräänä aamuna — (Istuu
+hiljaa.) — ryöstettiin minulta kaikki — kaikki. Maailma pimeni, aurinko
+sammui. Minä juoksin — juoksin sinne tänne, ja huusin — miksi — miksi!?
+(Painaa kädellään sydäntään.) Nyt en voi juosta — en huutaa. Eikä sitä
+tarvitakaan — vastaajani on lähellä ja kuulee kuiskauksenikin — miksi
+hän lähti? (Ummistaa silmänsä.)
+
+SVANTE ALHORANTA (astun taas askeleen lähemmäksi). Margareta!
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (hiljaa). Minä kuulen — Svante.
+
+SVANTE ALHORANTA (katkonaisesti ja matalalla äänellä). Toverini
+— minun liikeystäväni, sanoi kerran — en koskaan ollut huomannut
+hänen valhetelleen — että hän oli kihloissa — salakihloissa sinun
+kanssasi, Margareta — ja että — että teidän suhteenne oli — niin —
+niin kehittynyt — että — piti toimittaa kiireellinen vihkiminen.
+(Tuskaisesti.) Minä kauhistuin, jähmetyin, hyydyin — elämän virta
+seisahtui minussa. — — Kun se taas alkoi kiertää — tunsin, että jotakin
+oli katkennut — sortunut. — (Voimakkaasti.) Minä lähdin — pakenin —
+matkustin — kuin unissani. (Matalasti.) Muutama viikko sen jälkeen olin
+kuitenkin — kotimatkalla — mutta näin silloin lehdistä — että olitte —
+vihityt. — Siinä pääasiat —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (tuijottaa eteensä). Valehtelija — konna! (Nousee.)
+Kirous — kirous hänelle!
+
+SVANTE ALHORANTA (kauhistuen). Se ei siis ollut totta?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (huitoen). Valhetta — valhetta —, mustaa kuin sysi!
+Oi, Jumalani!
+
+SVANTE ALHORANTA (hiljaisesti). Margareta! Minä huomaan rikkoneeni
+paljon sinua vastaan. Mutta nuoruuden kiivaus — ajattelemattomuus —
+onhan sekin ymmärrettävää. — Kuinka olet mahtanutkaan minua syyttää —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Syyttääkö? En! Minä olen vain rakastanut —
+
+SVANTE ALHORANTA (ojentaa kätensä rouva Vuorenpäälle). Margareta!
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Ja — kärsinyt itseni karrelle.
+
+SVANTE ALHORANTA. Voitko antaa minulle anteeksi?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Voin. Minusta tuntuu tällä hetkellä, että näin on
+täytynyt käydä —
+
+SVANTE ALHORANTA. Sinä olet niin kalpea — sinun täytyy istua. (Auttaa
+hänet sohvalle.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (katsoo Svante Alhorantaa). Etkö sinä —? (Svante
+Alhoranta istuu.) Kiitos! — Minun täytyy vielä kysyä sinulta — vielä
+kuulla sinun suustasi —. Mutta — (Hymyilee heikosti.) — älä vain
+— ymmärrä minua väärin! Minun mielessäni silloiset — Svante ja
+Margareta — kuvastuvat toisiksi ihmisiksi — meidän hyviksi ystäviksemme
+— ei meiksi itseksi — ymmärrätkö mitä tarkoitan? (Svante Alhoranta
+nyökäyttää myöntävästi.) Älä siis kohdista kysymystäni — meihin! —
+Rakastitko sinä silloin Margaretaa?
+
+SVANTE ALHORANTA. Rakastin.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Paljonkin?
+
+SVANTE ALHORANTA. Niin paljon, että — minä rakastan häntä vieläkin.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Silloista Margaretaa?
+
+SVANTE ALHORANTA. Niin — silloista. (Äänettömyys.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Vellamo kävi eilen kuulemassa sinun esitelmiäsi —
+
+SVANTE ALHORANTA. Niin kävi.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Ja sinä tapasit hänet.
+
+SVANTE ALHORANTA. Niin. —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Minä tiedän sen! Vellamo on puhunut minulle paljon —
+sinusta.
+
+SVANTE ALHORANTA. Onko hän —? — Hän sanoi vihaavansa minua — sinun tähtesi.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Hm! Niin Margaretakin vihasi — ensin. — Vihasi — ja
+ihaili — kunnes —. Vellamo on aivan minun luonteiseni —
+
+SVANTE ALHORANTA (nousee, kävelee toiselle puolen huonetta, pysähtyy,
+ajattelee — menee rouva Vuorenpään luo, istuu hänen viereensä ja ottaa
+häntä kädestä.) Olisiko se — vastenmielistä sinulle?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Ei —! Minulla on harvinainen tunne rinnassani —
+onnen tunne. Tuntuu kuin kohtalon ääni puhuisi —
+
+SVANTE ALHORANTA (suutelee rouva Vuorenpäätä kädelle). Oh, Margareta!
+(Nousee.) Sinä et voi aavistaa, miltä minusta tuntui eilen, kun tulin
+tänne, ja yhtäkkiä — näin hänet. — Valtavalla voimalla syöksähtivät
+minussa esiin haudatut muistot — minä tunsin liekkien leimahduksen koko
+olennossani — tulipaloa — tulipaloa koko huone täynnä!
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (nousee, ojentaa kätensä Svante Alhorannalle,
+hymyilee). Nyt minä uskon sinun — vakaumuksiisi! — Mitä hyvänsä sinä
+tehnetkin, kostosta sinä et toimi. — Mene nyt — kulje valtatietäsi! —
+Minä luotan sinuun.
+
+SVANTE ALHORANTA. Ymmärrätkö sinä minut? — Hän on niin — sinun
+näköisesi ja luonteisesi.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Juuri sentähden minä sinua niin mielelläni ymmärrän.
+(Hymyilee.) Ja hänet — hänet minä ymmärrän myöskin.
+
+SVANTE ALHORANTA (ihmettelevänä, hajamielisenä). Mutta — sinä —?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Minäkö —? (Hymyilee.) Minun nuoruudenystäväni seisoo
+yhä vielä — nuorena ja rohkeana Uhmakallion korkeimmalla paadella —
+katseessaan kaukaisen kaihon tuli — ainoastaan hänet näen. — Hyvästi —
+Svante! Minä lähden tänään Vuorenpäästä — ainiaaksi.
+
+SVANTE ALHORANTA. Tänäänkö?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Niin pian kuin suinkin. Jos tahdot sanoa minulle
+hyvästit, niin — tule Uhmasaaren paviljonkiin — kun näet lipun
+liehuvan paviljongin katolla! (Nyökäyttää päätään, kääntyy hitaasti,
+katselee kiintyneenä Svante Alhorantaan, ja menee oikealle. Svante
+Alhoranta jää hetkeksi seisomaan paikalleen ja menee sitten hitaasti
+peräovea kohti.)
+
+VELLAMO (juoksee kuistin rappuja ylös ja tulee kiireesti sisään,
+pysähtyy hämmästyneenä, kun huomaa Svante Alhorannan). Tekö —! —
+Yksin —? Oletteko tavannut äitiä?
+
+SVANTE ALHORANTA. Olen.
+
+VELLAMO. Missä äiti on?
+
+SVANTE ALHORANTA (viittaa oikealle). Hän meni luullakseni valmistamaan
+itseänsä matkalle.
+
+VELLAMO. Hän siis lähtee kaupunkiin. Se on hyvä. — No —?
+
+SVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoitatte?
+
+VELLAMO (hajamielisenä). Minun pitää ensin — (Aikoo oikealle.)
+
+SVANTE ALHORANTA. Sallikaa minun ensin sanoa teille hyvästi!
+
+VELLAMO (pysähtyy). Anteeksi! — En minä sitä —. Minä en — tiedä —
+
+SVANTE ALHORANTA. Te ette tiedä — pitääkö teidän vihata minua — vai —.
+(Vellamo nyökkää.) Ei — ellette tahdo —
+
+VELLAMO. Te ette siis ollut syyllinen?
+
+SVANTE ALHORANTA. En.
+
+VELLAMO. Kuka sitten?
+
+SVANTE ALHORANTA. Ei kukaan.
+
+VELLAMO (hiljaa). Eikö — eikö — isäkään?
+
+SVANTE ALHORANTA. Ei — hänkään. — Elämän kierous — jos niin tahdotte.
+
+VELLAMO (ojentaa Svante Alhorannalle molemmat kätensä; lämpimästi).
+Kiitoksia — herra Alhoranta! — Tämä mahtoi olla suloista äidille.
+Minulle tämä oli jo toinen iloinen uutinen tänä päivänä.
+
+SVANTE ALHORANTA. Mikä oli ensimmäinen?
+
+VELLAMO. Istukaahan nyt — että minäkin saan levähtää! — Ajatelkaa,
+että olen ollut tehtaalla kello kahdeksasta asti. (Riisuu hatun
+päästään ja heittää tuolille. Istuvat. ) Minä tahdoin omin silmin nähdä
+kaikki — perehtyä kaikkeen. — Oi, kuinka paljon minä siellä näin ja
+kuulin. — En voi ymmärtää, kuinka olen voinut kulkea umpisokeana näin
+kauan! — Olen minä ennenkin käynyt tehtaalla — kulkenut sekä sisällä
+että ulkona, mutta en ole nähnyt muuta kuin kiirettä — en kuullut muuta
+kuin jyskinää. — Tänään minä ensi kerran huomasin siellä ajatuksia,
+mietiskelyä, tunteita — elämää. — Minä tunnen aamun tunnetta —
+heräämisen tunnetta! — Ymmärrättekö minua ollenkaan?
+
+SVANTE ALHORANTA. Ymmärrän — täydellisesti. Elämän ovi on nyt auennut
+teille. Katsokaa, ettette vain päästä sitä sulkeutumaan!
+
+VELLAMO (nauraa). Teidän ansionne on, että se aukeni. (Nousee,
+vilkkaasti.) Oi, kuinka luontokin rehottaa — kaikkialla vivahduksia —
+kuohuntaa — aurinko paistaa paljon lämpimämmin — ja linnut laulavat
+uusilla sävelillä. — Kuulkaa, herra Alhoranta! Minä uskon teidän
+satuunne — minä uskon ihmisen syntymiseen. — Minä olen uudesti syntynyt
+— minun simpukankuoreni on auennut. — Minun ympäriltäni on haihtunut
+verho, joka on kudottu kankeista kaavoista ja piintyneistä tavoista
+— piintyneistä tavoista ja kankeista kaavoista — ei elähdyttämistä
+varten, vaan kuolettamista — kuolettamista — vain kuolettamista. — Minä
+olen nähnyt maailman, joka on ihmisarvoinen — täynnä voimakasta elämää,
+rohkeita suunnitelmia, korkealle tähtääviä päämääriä. — Siihen mailmaan
+minä tahdon tulla asukkaaksi! Sille tahdon uhrata. — Kelpaako minun —?
+
+SVANTE ALHORANTA. Uhrinneko?
+
+VELLAMO. Niin.
+
+SVANTE ALHORANTA. Ei! — Uhri ei kelpaa! Kokonainen itse on annettava!
+
+VELLAMO (hämillään). Millä tavalla —?
+
+SVANTE ALHORANTA. Millä tavalla olette aikonut yhdistyä tuohon toiseen
+mailmaan?
+
+VELLAMO (pettyneenä). Onko sielläkin siis seremonioja —?
+
+SVANTE ALHORANTA (hymyilee). Vaikeampi on rikkaan päästä elämän
+valtakuntaan kuin kameelin kulkea neulansilmän läpi.
+
+VELLAMO. Omaisuuteniko vain on haittana!? — Sillä rupean harjoittamaan
+hyväntekeväisyyttä —
+
+SVANTE ALHORANTA. Hyväntekeväisyys on virvatulitusta mammonan
+alttarilla. Se synnyttää pahaa.
+
+VELLAMO. Mitä on sitten tehtävä?
+
+SVANTE ALHORANTA. On luovuttava kaikesta. Toisesta maailmasta toiseen
+voidaan vaikuttaa sangen vähän — hyvää. — On mentävä heidän luokseen —
+ja oltava yksi heistä!
+
+VELLAMO. No, niin sitten — hyvin kernaasti! (Ojentaa taas molemmat
+kätensä Svante Alhorannalle.) Ja te opastatte minua — ohjaatte —? Minä
+olen teidän opetuslapsenne — eikö totta?
+
+YÖVARTIJA VARIS (on tullut sisään peräovesta; hän kantaa jotakin
+takkinsa povessa). Hyvää huomenpäivää!
+
+VELLAMO. Yövartijako? — No?
+
+YÖVARTIJA VARIS (huomaa Svante Alhorannan). Kas vain! Meidän suuri —.
+(Yskii.) Minulla on ollut sellainen käsitys teistä, että te vihaatte —
+tällaisia paikkoja! — Mutta teillä näkyy olevan —
+
+VELLAMO. Mitä yövartija nyt asioitsee?
+
+YÖVARTIJA VARIS. Kauppaneuvoksetar kun kutsui — olisin vähän
+tarvinnut —. (Yskii.)
+
+VELLAMO. Jos minulla vain — (Hakee taskustaan.)
+
+SVANTE ALHORANTA. Virvatulitusta!
+
+VELLAMO (katsahtaa Svante Alhorantaa, ymmärtää hänen tarkoituksensa,
+mutta tulee neuvottomaksi, mitä pitäisi tehdä; keksii vihdoin). Ellette
+ole vielä syönyt päivällistä, niin olkaa hyvä ja menkää keittiön
+puolelle — minä sillä aikaa —
+
+YÖVARTIJA VARIS (katselee äkäisesti Svante Alhorantaa). Virvatuli? Mikä
+sana se oli? Sekö se teki tenän? Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä
+koko sanasta —
+
+VELLAMO. Menkää nyt, hyvä yövartija, jos —
+
+YÖVARTIJA VARIS. Äitinne ei käskenyt minua tänään menemään, vaan
+tulemaan. — Minä olen, nähkääs, tehnyt pieniä kauppoja — ja —
+tällaisena kapitalistisen sortovallan aikana eivät pienipalkkaisen
+työmiehen rahat oikein tahdo riittää —
+
+VELLAMO. Mitä kauppoja te olette tehnyt?
+
+YÖVARTIJA VARIS. Kun meidän Laina nyt näkyy pystyvän ja kelpaavan
+johonkin — ja kun hän on käynyt — paljain jaloin — sukulaisissaankin
+— niin — päätin minä uhrata viimeiset pennini —. (Yskii.) Rikkaista
+sukulaisista minulla on ollut aina hyvä käsitys — ja _isän_
+nimellisenä  —
+
+VELLAMO. Mitä nyt sitten olette tehnyt?
+
+YÖVARTIJA VARIS. Ostin Lainalle kengät —
+
+VELLAMO. Tekö ostitte?
+
+YÖVARTIJA VARIS. Niin — velaksihan ne piti hankkia — ja sentähden —
+maksamisapuahan minä — kun kerran tyttö käy teidän hommissanne —
+
+VELLAMO. Te valhettelette, yövartija —
+
+YÖVARTIJA VARIS. Topp! (Svante Alhorannalle.) Tässä näette millaista
+sortopolitiikkaa —
+
+VELLAMO. Minä käyn ensin Lainan luona. Minä en usko teitä.
+
+YÖVARTIJA VARIS. Ei meitä köyhiä koskaan uskota. (Vetää takkinsa,
+povesta parin kenkiä.) Tässä minä näytän.
+
+VELLAMO. Mitä? Nuoko —?
+
+YÖVARTIJA VARIS. Eiköhän —! Minulla on kengistä tällainen käsitys.
+
+VELLAMO. Minä sanon teille vieläkin — te valhettelette!
+
+YÖVARTIJA VARIS (Svante Alhorannalle). Nyt näette itse tämän
+sortojärjestelmän —
+
+VELLAMO. Nuo kengät minä ostin eilen Lainalle — mennessämme
+ihmisyyskouluun. Te olette ne anastanut häneltä. — Te riistätte
+vaimoltanne ja lapsiltanne kaikki, mitä näette. Te turmelette heidän
+elämänsä — viette hautaan oman perheenne. Inhottavaa!
+
+YÖVARTIJA VARIS. Hautaanko? (Nauraen ilkeästi.) Ei kultalintuja
+haudata —! Minulla on Lainasta sellainen käsitys, että —
+
+VELLAMO. Menkää, mies! Menkää heti paikalla pois täältä!
+
+YÖVARTIJA VARIS (raa'asti). Kyllä minä menenkin. Minä voin sekä mennä
+että tulla. — Minulla on vielä tultavaakin! Suuria asioita! Kaikki
+samoille markkinoille!
+
+SVANTE ALHORANTA. Älkää uhatko! Ei teillä näy olevan siihen syytä!
+
+YÖVARTIJA VARIS (katsoo kiukkuisesti Svante Alhorantaa). Virvatuli! —
+Minulla on sangen huono käsitys — virvatulista! (Menee ulos perältä
+oikealle.)
+
+VELLAMO (hervahtaen). Uskomatonta!
+
+SVANTE ALHORANTA (lempeästi). Älkää sulkeko elämänne ovea! — Se
+oli vain huuhkan huuto yöstä. Se ei saa masentaa! Päinvastoin — yhä
+kiihoittaa — suurempiin ponnistuksiin! Ajatelkaa, että hänkin voisi
+olla ihminen!
+
+VELLAMO. Voi, te ette tiedä — mikä hänet on — tuollaiseksi tehnyt!
+
+SVANTE ALHORANTA. Vaikutus — toisesta maailmasta — luullakseni. —
+Sellaisia yövartijoita tulee sieltä paljon —
+
+VELLAMO. Aivan oikein — toisesta maailmasta. — Ei, ei! Ei masentua!
+
+SVANTE ALHORANTA. Se oli teidän ensimmäinen kiusauksenne. Niitä tulee
+vielä paljon — paljon.
+
+VELLAMO. Noinko mustia?
+
+SVANTE ALHORANTA. Mustempiakin — mutta myöskin kiiltävän valkoisia.
+Heidän lävitsensä ja — ylitsensä käy elämän tie.
+
+VELLAMO. Kaita tie —?
+
+SVANTE ALHORANTA. Juuri se.
+
+HOVINEUVOS KARILA (tulee vasemmalta). Anteeksi — — Vai niin! Oletpa
+sinäkin jo tullut! — Minä alan tulla kovin levottomaksi. Kello on jo
+paljon yli kahdentoista, eikä —
+
+VELLAMO. Se on totta! Minä unohdin. — Sehän oli minun toinen
+ilouutiseni. Lakkokomitea oli konttorissa, kun lähdin. Ei tule
+kokonaislakkoa — vain konehuoneella.
+
+AHTI (tulee perältä vasemmalta). No, sitä myöten on asia selvä! (Huomaa
+Svante Alhorannan.) Ah —?
+
+VELLAMO. Minun veljeni — herra Alhoranta! (Ahti kumartaa kylmästi,
+jää paikalleen. Svante Alhoranta kumartaa lievästi, katselee tarkasti
+Ahtia. Äänettömyys.)
+
+VELLAMO. Minä juuri kerroin näille herroille —
+
+AHTI. Niin — kokonaislakko on kartettu.
+
+HOVINEUVOS KARILA. Se on hyvä. Paljon kurjuutta estyi.
+
+AHTI (ivallisesti). Herra Alhoranta on kai asiasta eri mieltä? — Toisin
+kai te suunnittelitte?
+
+SVANTE ALHORANTA. Sillä tavalla kuin te luulette — en ole mitään
+suunnitellut.
+
+AHTI. Jos on lupa tehdä johtopäätöksiä teidän kirjoituksistanne, niin
+kokonaislakkoon te niissä olette kehoittanut.
+
+SVANTE ALHORANTA. Olen koettanut valmistella mielipiteitä —
+
+AHTI. Sehän on sama asia. (Heittäytyy sohvaan.) Ette onnistunut?
+
+SVANTE ALHORANTA. Hedelmä ei ollut kypsä.
+
+VELLAMO (korjatakseen Ahdin epäkohteliaisuutta). Istukaa, hyvät herrat —
+
+AHTI. Niin tosiaankin! — Te tuotatte meille suuren ilon, herra
+Alhoranta, jos jäätte päivälliselle. Tällainen aamupäivä kannattaa
+vähintään yhdet — juhlapäivälliset.
+
+SVANTE ALHORANTA. Tämä päivä on todellakin synnyttänyt ainakin minussa
+juhlatunnelman — (Katsoo Vellamoa.) — aivan harvinaisen — (Valmistuu
+lähtemään.) — ja sentähden en tahdo pilata sitä — syömisellä. —
+(Tehtaan pilli puhaltaa kolme kiivasta vihellystä. Kaikki kuuntelevat
+hämmästyneinä ja liikahtamattomina.)
+
+AHTI (hypähtää ylös vihellyksien loputtua, kiivaasti). Mitä se
+merkitsee?
+
+SVANTE ALHORANTA. Hedelmä on kypsynyt. (Kumartaa ja menee perältä ulos.
+Vellamo seuraa häntä ovelle.)
+
+HOVINEUVOS KARILA. Mitä on tapahtunut? — Eikö asia ollut selvä?
+
+AHTI. Oli, oli! — Mikä jumalan nimessä on voinut saada aikaan tällaisen
+käänteen?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (tulee oikealta). Kuulitteko — lakko on alkanut?
+
+AHTI. Miksi ei kukaan soita konttorista —? (Juoksee vasemmalle.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Minä kuulen aivan kuin meren aaltojen —
+
+HOVINEUVOS KARILA. Vellamo — avaa ovi! (Vellamo avaa oven. Kaikki
+kuuntelevat henkeä pidättäen. Kaukaisia ääniä kuuluu.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Ettekö kuule? Ihmisjoukon ääniä —! (Vellamo menee
+kuistille.)
+
+HOVINEUVOS KARILA. Jo minä sitä sanoin —! Ta, ta, ta! (Kävelee
+levottomana.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Eno hyvä! Minä olen valmis matkalle. Lähdetkö
+kanssani?
+
+HOVINEUVOS KARILA. Lähden. Meillä kummallakaan ei ole täällä mitään
+tekemistä. (Painaa soittokellon nappulaa.) Minä käsken heti —
+
+VELLAMO (tulee kuistilta). Melua sieltä kuuluu — melua ja huutoja. —
+Sinne täytyy lähteä — (Juoksee ottamaan hattuaan.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Odota nyt — Ahti on telefoonissa! (Anni tulee.)
+
+HOVINEUVOS KARILA. Käske heti valjastamaan minun ajopelini!
+
+YÖVARTIJA VARIS (syöksyy sisään perältä, ilman lakkia ja villin
+näköisenä). Nyt ne markkinat tulivat — nyt ne tulivat! Mutta en minä
+tällaista tahtonut! Väärin minua syytettiin. Minä tässä olen syyttäjä!
+Minä — ja koko minun elämäni!
+
+HOVINEUVOS KARILA. Älä huuda, ihminen! Mitä on tapahtunut?
+
+YÖVARTIJA VARIS. Minä huudan — huudan — murhaajat — murhaajat! —
+Teistä on kaikki lähtenyt! Teistä! Teistä on tämä alkujuurta! Teistä!
+Yksin teistä! — Vaimoni heittäytyi niskasululta koskeen minun lapseni
+kanssa —. (Ahti tulee.) Ja sinun lapsesi kanssa. Itsensä tappoi — ja
+molemmat lapset — Lainan myöskin — kaikki kolme koskeen — koskeen —
+koskeen —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (seisoo jäykistyneenä paikallaan). Minun rikokseni —
+
+VELLAMO. Jumalan tähden — noinko hohtavan valkoisiakin — heidänkin
+ylitsensäkö?
+
+HOVINEUVOS KARILA (puoliääneen). »Kuulkaa, kuinka haudat huutavat!»
+
+    Väliverho.
+
+
+
+
+KOLMAS NÄYTÖS.
+
+
+Uhmasaaren paviljonki. Jotenkin pimeä. Perällä on lasiovet, mutta
+puiset ulko-ovet sulkevat valon. Ikkunain edessä on valon peittävät
+verhot. Muutamia kapeita valoviiruja tunkeutuu sisään oven ja
+ikkunoiden raoista.
+
+Hiljainen kosken kohina kuuluu. (Kosken kohinan kuuluminen ei ole
+välttämätöntä.)
+
+Keskilattialla on iso pöytä, jolla on kukkamalja, täynnä ruiskukkia
+ja päivänkakkaroita. Molemmilla etualan seinustoilla, ikkunain alla,
+sohva. Seinillä muutamia tauluja ja harjoitelmia. Tuoleja siellä
+täällä. Nurkassa mallijalusta ja maalausteline, jolla on Lainan
+vastamaalattu kuva. Toisessa nurkassa pienempi pöytä.
+
+Ulkoa kuuluu askeleita — avain työnnetään lukkoon — ulko-ovet avataan,
+ja kirkkaan kesäpäivän valotulva syöksähtää sisään.
+
+Taustan muodostavat melkein vedetön koski, vesiruuhi ja korkeat
+harjanteet. Taivas näkyy ainoastaan koskenniskan kohdalta.
+
+Putouksen alainen virta ulottuu aivan paviljongin juureen. Ulompana
+oven kohdalla on iso kivipaasi.
+
+(Koski voidaan kuvitella näkyväksi myöskin perältä, oikealta, joten
+taustana voidaan käyttää tavallista metsää.)
+
+Kun ikkunaverhot on nostettu, nähdään vasemmalla tehdasrakennuksia,
+oikealla jyrkkä kallioseinä.
+
+Vellamo aukaisee ovet perällä ja tulee sisään Rouva Vuorenpään kanssa.
+
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (melkein kuiskaten). Mitä hän tuolla kalliolla seisoo —
+tuo Karpalosuon vaari?
+
+VELLAMO. Hän on kai siitä katsellut uponneitten etsimistä. (Vetää ylös
+ikkunaverhoja, mutta jättää vasemmanpuolisen, lähinnä parrasta olevan
+verhon vetämättä.) Täällähän on kukkiakin! — Tule istumaan tänne pöydän
+ääreen, äiti! — Anni on lähettänyt tänne ruiskukkia ja päivänkakkaroita.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (tulee hitaasti pöydän luo, istuutuu raskaasti). Miksi
+et avannut tuota?
+
+VELLAMO. Siitä näkyy kansanjoukko — tuolla rannalla — jossa — uponneet
+ovat.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Älä estä valoa! — Aukaise viimeinenkin ikkuna!
+(Vellamo menee aukaisemaan.) Mitä tekee kansa siellä?
+
+VELLAMO. He seisovat äänettöminä uponneitten ympärillä. ( Äänettömyys.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Luuletko, että heillä oli kovinkin suuri kurjuus?
+
+VELLAMO. Kyllä kai.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Eikä minun käteni ulottunut sitä lieventämään —
+
+VELLAMO. Yövartija oli sinun ja heidän välillä.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Yövartija — niin.
+
+VELLAMO. He näyttävät kuuntelevan — joku puhuu siellä —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Kuolema puhuu. — (Nousee, katselee perälle.) Ah! Minun
+koskeni — noin ehtynyt! (Kääntyy alas.) Minun koskeni — jonka piti niin
+paljon suurta elämän iloa synnyttämän! Nyt sen raunioilla on tuskaa
+vain — ja sääliä.
+
+VELLAMO. Ja iloa.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Kuinka voit niin sanoa?
+
+VELLAMO. Minusta tuntuu siltä —
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Vellamo!
+
+VELLAMO. Tällaisena hetkenä ei kansa voi tuntea tuskaa eikä sääliä —
+vielä vähemmin sääliä.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (ihmetellen). Mitä sitten?
+
+VELLAMO. Suurta ajatusten nousua ja suurta iloa.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (menee oikeanpuolisen ikkunan luo ja tuijottaa
+eteensä). Kunpa eno jo tulisi! — Täällä tapahtuu — niin paljon —
+hämmästyttävää ja kummallista — uusia tunteita — uusia ajatuksia —
+
+VELLAMO. Oraat tekevät terää — (Valtava riemuhuuto kuuluu vasemmalta.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (vavahtaa). Kuoleman ääressä! Minä en ymmärrä noita
+ihmisiä! He turmelevat, kun me säälimme, ja nauravat, kun me itkemme —?
+
+VELLAMO. Ja kun me riemuitsemme, niin — he kuolevat.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (menee perälle ulos). Minun koskeni, koskeni! —
+(Vellamo menee telineen luo, heittää pois peitteen ja kääntää kuvan
+parempaan valoon — oveen päin, katselee sitä. Riemuhuuto kuuluu
+taas. Vellamo menee vasemmanpuolisen ikkunan luo. Rouva Vuorenpää
+kääntyy huudon kuultuaan ja tulee sisään; ovella hän huomaa kuvan,
+pysähtyy, katsoo sitä, ja suutelee sitten kuvaa; menee Vellamon luo.)
+Istuhan, Vellamo! — Minulla on jotakin sanottavaa sinulle! (Istuvat
+sohvalle vasemmalle.) Minä lähden nyt Vuorenpäästä — me emme sovi enää
+toisillemme. Luulen, että sinäkin täältä —
+
+VELLAMO. Nuo hautajaiset -tahdon ensin järjestää ne.
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Niin, niin — tietysti! Mutta sitten. — Eräs asia
+vaivaa minua. Niin kauan kun olet täällä — ja niin kauan kun Svante
+Alhoranta on täällä — olkaa varuillanne — Ahdin suhteen! — Hän on
+vähän kiihtynyt näistä tapahtumista ja voisi ehkä hairahtua johonkin
+sellaiseen, joka — no, niin — minä ehkä pelkään suotta — mutta olkaa
+sentään varuillanne! Minua surettaisi, jos jotakin ikävää vielä
+tapahtuisi.
+
+VELLAMO. Minä en ymmärrä, mitä se voisi olla!
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. En minäkään sitä ymmärrä, sillä onhan Vuorenpään
+liikehuone itse asiassa — jo hajonnut — mutta — kosken tarina ehkä ei
+vielä ole loppunut.
+
+HOVINEUVOS KARILA (tulee Ahdin seurassa oikealta). No, Margareta!
+Hevoset odottavat tuossa mäellä. Oletko valmis?
+
+ROUVA VUORENPÄÄ. Olen.
+
+HOVINEUVOS KARILA (Vellamolle). Olisin tahtonut sinutkin mukaan,
+mutta Margareta arveli —
+
+VELLAMO. Minun täytyy vielä jäädä tänne.
+
+HOVINEUVOS KARILA. No, niinkuin tahdot. — Näkemiin asti, Vellamo!
+Muista aina, että me elämme yllätyksien ilmakehässä — (Hymyilee.) —
+täällä napavyöhykkeellä! — Hyvästi, Ahti! — Ei yksin järkeä! Numerot
+eivät hedelmöi. Niistä syntyy vain uusia numeroita. (Menee ovelle.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (suutelee Vellamoa hellästi). Rakas Vellamo! Toivon
+näkeväni sinut taas pian — hyvin pian. — Hyvästi, Ahti! (Pitkään.)
+Ehkä sinutkin näen. (Aikoo jatkaa, mutta ei voi; kääntyy ripeästi
+Vellamoon.) Tuhannesti tervetullut — hyvin pian! (Aikoo mennä, mutta
+kääntyy.) Se on totta —! Vellamo! Vedä lippu liehumaan paviljongin
+katolle, että — näen sen vielä tuonne Tienkäänteen harjulle —
+Uhmasaaren lipun! Vedätkö?
+
+VELLAMO. Kyllä äiti! Puolitankoon. (Ottaa lipun eräältä pöydältä.)
+
+HOVINEUVOS KARILA. Sitten — Margareta. — (Tarjoo käsivartensa rouva
+Vuorenpäälle.)
+
+ROUVA VUORENPÄÄ (kääntyy ovessa). Minä tahdon nähdä Vellamon lipun
+liehuvan —. (Katselee mennessään koskea. Vellamo seuraa oven
+ulkopuolelle näkymättömiin. Ahti kävelee tylyn näköisenä ympäri
+huonetta. Riemuhuutoja kuuluu taas. Ahti juoksee vasemmanpuolisen
+ikkunan luo. Hänestä uhkuu vihaa, hän työntää tarmokkaasti kädet
+taskuihin, ja vartalo jännittyy. Vellamon nähdään vetävän lippua ylös.
+Tulee sitten sisään.)
+
+AHTI. Kuuletko, kuinka tuo karja möyryää tuolla —?
+
+VELLAMO. Ahti!
+
+AHTI. Niin, niin! Sinä olet heidän puolellaan, sinä! Sen kyllä olen
+huomannut. Kaikki, mitä he tekevät, on tietysti kaunista, esteettistä —
+
+VELLAMO. Minä en ollenkaan ajattele heitä siltä kannalta.
+
+AHTI. Miten sitten? Voitko selittää tuon hävyttömän ulvomisen —
+kuolleitten ääressä?
+
+VELLAMO. Tuskin — sinulle.
+
+AHTI (terävästi). Niinkö? Et minulle? Miksi et?
+
+VELLAMO. Sinä et sitä ymmärtäisi.
+
+AHTI. Onko se niin peräti järjetöntä?
+
+VELLAMO. He eivät näe siellä kuolemaa. He näkevät elämän. (Ahti
+hymähtää ylenkatseellisesti.) Sanoinhan, että sinä et sitä ymmärrä.
+
+AHTI (pysähtyy uhkaavana Vellamon eteen). Yhden asian minä varmasti
+ymmärrän.
+
+VELLAMO. Minkä sitten?
+
+AHTI. Että sinä olet narri! Sinä, äitisi ja tuo hupsu kaivonkatsoja!
+Narreja kaikki! — Muut tekevät teille kultaa! Te saatte monta kymmentä
+tuhatta vuotuisia tuloja, joista teillä ei ole muuta vaivaa kuin nimen
+kirjoittaminen rahoja nostaessa — mutta —
+
+VELLAMO. Niin — me olemme narreja!
+
+AHTI (kohottaa ääntään). — Mutta se on teidän mielestänne epämukavaa —
+menettämisestä on liian paljon vaivaa — tuloja pitää vähentää, heittää
+hukkaan — tuolle päättömälle laumalle —
+
+VELLAMO. Ei vähentää! Kaikesta on päästävä!
+
+AHTI (hämmästyy). Mitä? — Mitä sinä ajattelet?
+
+VELLAMO. Älä kysele minulta! En minä osaa nyt vastata. — (Pyyhkii
+otsaansa.) Minä kyllä selitän sitten myöhemmin! On tapahtunut niin
+paljon —
+
+AHTI. Minä en tahdo tietää mitään sinun tapahtumistasi. Ne eivät
+ole minkään arvoisia. Mutta sinun omaisuutesi on jonkun arvoinen! —
+Hovineuvos mainitsi, että sinulla on jonkunlaisia aikeita sen suhteen.
+Mihin aiot sen panna?
+
+VELLAMO. Oh, en tiedä vielä! —
+
+AHTI. Aiotko jättää sen tehtaaseen?
+
+VELLAMO. En koskaan — en!
+
+AHTI (tiukasti). Mihin sitten?
+
+VELLAMO. Sanoinhan jo, etten ole ehtinyt ajatella sellaisia
+sivuseikkoja.
+
+AHTI. Sivuseikkoja! — Tiedätkö, mikä tuo sivuseikka on? Se on sinun
+pääasiasi. Jos tuo pääasia otetaan pois, niin mitä luulet jäävän
+jäljelle? (Viittaa vasempaan ikkunaan.) Kas tuonne! Tuolla on
+sadoittain sellaisia, jotka ovat ilman noita sivuseikkoja. Mutta he
+pyrkivät kaikin voimin omistamaan niitä. He varastavat, tappavat ja
+kuolevat — omaisuuden tähden.
+
+VELLAMO. He eivät taistele suurien omaisuuksien puolesta, vaan niitä
+vastaan.
+
+AHTI. Siksi, että omaisuus ei ole heidän.
+
+VELLAMO. Sitä et saa sanoa! Tiedäthän, että heillä ei ole toimeentuloa.
+
+AHTI. Mutta he tahtovat saada toimeentulon — eikö niin?
+
+VELLAMO. Niin.
+
+AHTI (ivallisesti). Sinulla on toimeentulo, mutta sinä tahdot päästä
+siitä. Huomaatko ristiriitaa?
+
+VELLAMO. Minulla ei ole mitään toimeentuloa. Siinäpä se juuri on! Minä
+en ole vielä ansainnut ainoatakaan ropoa, en koskaan kortta ristiin
+pannut elämisen eduksi. Minua on juotettu ja syötetty elämän mehulla
+kuin sairasta ihmistä, jolle on annettu imuputki suuhun ja sanottu: —
+Kas tuossa! Älä rasita itseäsi — ime, ime vain! Ja minä olen tehnyt
+työtä käskettyä, vaikka minä en ole heikko, en kykenemätön enkä
+sairaskaan! Ja tiedätkö sinä, missä on ollut tuon putken toinen pää —
+tiedätkö?
+
+AHTI. Kyllä. Tehtaan kassakaapissa.
+
+VELLAMO (menee vasemman ikkunan luo). Tuolla! Tuolla se on ollut! —
+Katso sinne! Siellä on se maaperä, josta mehu on lähtenyt! — Mutta sen
+ei tarvitse lähteä enää! Ei enää! Minä olen katkaiseva tuon putken.
+
+AHTI. Ja aiot —?
+
+VELLAMO. Aion tehdä terveen ihmisen velvollisuuden — aion itse
+elättää itseäni.
+
+AHTI (myrkyllisestä). Pidä sentään putki ehjänä — jos et
+onnistuisikaan! Koetahan nyt ensin edes vähän aikaa, miltä se tuntuu!
+Edes kuukausi, viikko — tai edes yksi päivä — että saat nähdä!
+
+VELLAMO. Miksi minun pitäisi arkaillen kokeilla sitä, mihin tuolla ovat
+alaikäiset lapsetkin pakotetut! Minä en tahdo olla elämän dilettantti!
+
+AHTI (ivallisesti). Taiteessasi olet saanut jo siitä tarpeeksi — niinkö?
+
+VELLAMO (katsahtaa nopeasti kuvaan päin, viittaa kädellään ja aikoo
+sanoa jotakin, mutta pidättää itsensä). Vaikkapa — niinkin. (Menee
+katselemaan ikkunasta.)
+
+AHTI (ärtyneesti). Sinä et ole viisas — sinä — (Miettii hetken
+kylmästi.) Aivan suotta tuhlaamme tällaiseen asiaan näin paljon sanoja!
+Yhden seikan voin sinulle kuitenkin valaista. — Tee muuten mitä tahdot,
+ja yrittele mitä tahdot — mutta — omaisuutesi jää hajoittamattomaksi
+— ja — sinne, missä se on — vastaiseksi. Hulluuden ja hullujen
+päähänpistojen varalta on yhteiskunta laatinut lain (Vellamo kääntyy
+nopeasti.) — joka estää yksilön hajottamasta omaisuuttaan.
+
+VELLAMO. Mutta ei kokoamasta —?
+
+AHTI. Ei — tietysti!
+
+VELLAMO. Hyvinpä on suojattu! — Mutta jos sellainen laki on olemassa,
+niin se on väärä ohje — ja väärissä ohjeissa on aina joku takaportti.
+
+AHTI (uhkaavasti). Varo, että minun ei tarvitse niitä sulkea!
+
+VELLAMO (tulistuneena). Älä uhkaile minua! Sinä et kuitenkaan voi
+mitään! Minä tahdon kulkea omaa tietäni!
+
+AHTI (katsoo terävästi Vellamoa). Svante Alhorannan tietä!
+
+VELLAMO (hetken perästä). Niin — voitpa sanoa sitä vaikka — hänen
+tiekseen.
+
+AHTI (ivallisesti). Kun naiset ihastuvat aatteisiin, niin he aina
+unohtavat yhden seikan.
+
+VELLAMO. Minkä?
+
+AHTI. Että he ovatkin ihastuneita henkilöihin. (Vaanien.) Eikä minulla
+ole sanottavasti myöskään herra Alhorantaa vastaan — hm!- Hän on
+kieltämättä etevä mies. Harvinaisen terävä kynä. Hänessä on tarmoa — se
+on miehen paras avu. Hän toimii säälimättä. — Hänen ainoa vikansa on
+vain se, että hän toimii huonon asian palveluksessa. — En ihmettele,
+että olet huomannut hänet. — (Odotettuaan hetkisen vastausta.) Hän
+myöskin on — huomannut sinut. (Vellamo kääntyy hieman poispäin.)
+Olisihan vallan ihmeellistä, ellei hän olisi nähnyt sinun ympäristöäsi.
+(Viittaa tehtaille päin.) Kukkiihan se jotenkin uhkeasti! — Pitäisi
+kelvata mehiläiselle kukan — korresta he eivät välitä. — (Huomaa kukat
+pöydällä, ja ottaa maljakosta yhden päivänkakkaran.) Kas tuossa! —
+Minä halveksin vertauksia, mutta — (Naurahtaa.) — otahan tuo! (Antaa
+kukan Vellamolle.) Se on kaunis — eikö niin? (Nypistää kukan varresta
+lattialle.) Tarjoapa sitä nyt mehiläisellesi! (Kuuntelee.) Hss! Lautan
+köysi vingahti. — (Menee katsomaan oikeanpuolisesta ikkunasta.) Herra
+Alhoranta! Todellako? (Katsoo merkitsevästi Vellamoa.) Vai niin? — Noh!
+(Hymähtää.) Samapa se! — Voimmehan ostaa kynän — mutta — ainoastaan
+taittumattoman kynän — (Menee Vellamon luo.) — vain siinä tapauksessa,
+että se taipuu — (Nauraa.) — Ei — korsi ei kelpaa — älä tarjoakaan!
+(Ottaa korren Vellamon kädestä ja heittää pöydälle. Svante Alhoranta
+tulee oikealta, hämmästyy vähän nähdessään Ahdin ja Vellamon.) Kas vain
+— herra Alhoranta! — Minä en voi olla lausumatta hämmästystäni siitä
+erinomaisesta huomaavaisuudesta, jota osoitatte meidän perheellemme —
+
+VELLAMO (nopeasti). Hyvä, että tulitte, herra Alhoranta! — Nyt kun
+äitini on matkustanut, niin —
+
+SVANTE ALHORANTA. Onko hän matkustanut?
+
+VELLAMO. Äsken juuri — kaupunkiin.
+
+SVANTE ALHORANTA. Vai niin! Sitten ehkä —
+
+AHTI (viittaa kädellään istumaan). Ellei teillä ole mitään vastaan,
+niin pyytäisin käyttää tilaisuutta hyväkseni —ja — keskustella vähän
+kanssanne.
+
+SVANTE ALHORANTA (luo silmäyksen Vellamoon). Palvelukseksenne!
+(Istuutuu pöydän ääreen. Ahti istuu toiselle puolen pöytää. Vellamo
+menee levottomana ovelle, josta seuraa keskustelua.)
+
+AHTI. No, te voititte. Saavutitte näennäisen voiton. — Tiedätte kai
+— paremmin kuin minä — että tämä ei ole ensimmäinen lakko — tällä
+teollisuuden alalla — jonka nähtävästi olette ottanut erikoisalaksenne —
+
+SVANTE ALHORANTA. Minun erikoisalani on koneinsinöörin —
+
+AHTI. Vai niin? (Kohteliaammin.) Anteeksi, että en tietänyt sitä!
+Hm! Niin — minä aioin vain sanoa, että aivan perätysten on sattunut
+lakkoja juuri tällä alalla. Enkä sitä erityisesti ihmettelekään.
+Minä olen persoonallisesti sitä mieltä, että palkkaussuhteissa
+sietäisi — pitäisi tehdä muutoksia. Samaan suuntaan on lausuttu
+myöskin yhdistyksessämme — tiedättehän — hm! — Mutta sitä ei ole voitu
+toteuttaa. Ulkomainen kilpailu on meidän määrääjämme. — Luuletteko,
+herra — herra insinööri, että vielä on tulossa jokin lakko?
+
+SVANTE ALHORANTA. Siinä suhteessa en voi luulla mitään.
+
+AHTI. Minä arvelin, että jos sattumalta — olisitte kuullut. Asema
+on nykyään sangen uhkaava. Olisi estettävä sen kärjistyminen. —
+Yhdistyksemme on päättänyt ryhtyä työnsulkuun koko linjalla, jos vissi
+määrä lakkoja puhkeaa. Tämä — meidän — oli viimeinen siinä määrässä. —
+Ymmärrätte kai, minkälaisen hallan koko meidän teollisuutemme kärsii,
+jos se joutuu pitkäksi ajaksi pois ulkomaisilta markkinoilta. Sentähden
+— koko teollisuuden etua silmällä pitäen — tulin ajatelleeksi — eikö
+sellaista suurta onnettomuutta voitaisi estää.
+
+SVANTE ALHORANTA. Ryhtykää keskusteluihin lakkokomitean kanssa!
+
+AHTI. Tyhmien ihmisten kanssa, jotka vain huutavat yhtä ja samaa! Siitä
+se ei valkene. — Ei! — Minä ajattelin keskustella teidän kanssanne.
+
+SVANTE ALHORANTA. Minun?
+
+AHTI. Niin.
+
+SVANTE ALHORANTA. Minä en ole valtuutettu. En voi mitään keskustella.
+Korkeintaan voin ilmoittaa lakkokomitealle, että haluatte puhutella
+heitä.
+
+AHTI. Ei, ei! Sitä en halua.
+
+SVANTE ALHORANTA. No, sitten — (Nousee.)
+
+AHTI. Te ette siis tahdo estää työnsulkua?
+
+SVANTE ALHORANTA. Minä en voi sitä estää enkä edistää.
+
+AHTI (hillityllä raivolla). Hm! — Teillä on voimakas kynä —
+
+SVANTE ALHORANTA. Mikä minulla on?
+
+AHTI (pakottaa itsensä levolliseksi). Istukaahan nyt vielä! Minä
+johduin ajattelemaan — jos olette yhtä etevä insinööri kuin
+artikkeleitten kirjoittaja, niin — mutta istukaahan toki! (Svante
+Alhoranta istuu.) Oletteko huomannut kuinka paljon vettä meillä on
+kasattuna —? — Vettä. — (Saa äkkinäisen päähänpiston, hypähtää ylös
+ja menee perälle katsomaan koskeen päin, kääntyy takaisin, katsoo
+uhkaavasti Svante Alhorantaa ja Vellamoa, pyyhkii otsaansa ja koettaa
+päästä entiseen tasapainoon, puhuu nopeammin ja epätasaisesti.) Olette
+kai nähnyt, että nousu on jo — padon reunoihin asti. — Jos tulee
+työnsulku — paljon väkeä joutuu kurjuuteen — olen ajatellut erästä
+toista — teollisuushaaraa — rakentaa uutta tehdasta — ja te olette
+epäilemättä etevä insinööri — kirjoituksistanne päättäen —
+
+SVANTE ALHORANTA (hymyilee). Niistä tuskin voi päättää —
+
+AHTI (halliten taas itsensä, hymyilee). Ei, ei! Eipä tietenkään.
+Mutta niistä voi päättää miehen. (Istuutuu.) Ja uutta tehdaslaitosta
+perustettaessa tarvitaan kaikki avut —
+
+SVANTE ALHORANTA. Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte?
+
+AHTI. Tarjoan teille edullisen paikan — sangen edullisen. Tiedättehän,
+ettei missään kyky maksa niin paljon kuin liikealalla. — Ja jos
+tahdotte, niin voitte päästä liikkeen osakkaaksi edullisilla ehdoilla —
+erittäin edullisilla ehdoilla —
+
+SVANTE ALHORANTA (nousee). Minä —
+
+AHTI (nousee). Älkää sanoko vielä mitään! Älkää tehkö mitään nopeita
+päätöksiä! Ajatelkaa ensin mitä etuja minun ehdotukseni tarjoaa! —
+Keskustelkaa ensin Vellamonkin kanssa! Hän on myöskin tehtaan osakas.
+— Minun täytyy mennä katsomaan tuota niskasulkua. Varaluukut ovat
+nähtävästi kiinni — koko laitos voi murtua. (Naurahtaa.) Ja silloin
+hukka perii tämän Alhosaaren. — Teistä voi tulla merkitsevä mies
+tehtaalle. — Vellamon osuus on suurin — lähinnä minua. Näkemiin —
+herra insinööri! Toivoakseni tapaan teidät täällä hetken perästä. —
+(Ottaa hattunsa ja menee perälle.) Ajattelepas, Vellamo — mikä hauska
+yhtiö on tekeillä — uusi tehdas —! Sitten saat sinäkin ajaa
+mielikuviasi mielin määrin. Harkitsehan asiaa tarkoin — herra
+Alhorannan kanssa! Odottakaa täällä! (Menee oikealle.)
+
+VELLAMO (tulee alas Svante AIhorannan luo). Mikä tuo oli?
+
+SVANTE ALHORANTA. Mitä arvelette?
+
+VELLAMO. Viettelys! Kiiltävän valkoinen —
+
+SVANTE ALHORANTA. Minä riemuitsen teidän puolestanne.
+
+VELLAMO. Niin minäkin — teidän puolestanne. Te voititte hänet. Vaikka
+te ette sanonut mitään, näin minä kuitenkin teidän kasvoistanne,
+että te ette hyväksynyt hänen viimeistä yritystään. Ja hän sen näki
+myöskin — luulen.
+
+SVANTE ALHORANTA. Te näytätte niin —. Pelkäsittekö?
+
+VELLAMO. Pelkäsin. — Ei, ei! Kyllä minä sentään olin varma teistä.
+— (Menee vasemman ikkunan luo.) Katsokaa tuota kansaa tuolla! Se
+muistuttaa teidän satuanne ihmisen syntymisestä. — Tuohon satuun minä
+uskon. — Mutia siihen toiseen —
+
+SVANTE ALHORANTA. Mihin toiseen?
+
+VELLAMO. Jumalien syntymiseen. Omituinen yhtäläisyys niissä sentään
+on. Ihmiset syntyvät törkeissä vuorirotkoissa — ja — jumalat syntyvät
+talleissa.
+
+SVANTE ALHORANTA. Hän oli pienille kääpiöille liian suuri — ihmiseksi.
+Sentähden tekivät he hänestä — jumalan. — Siihen oli helppo luottaa. —
+Ihmisyyteen on vaikea uskoa!
+
+VELLAMO. Miksi?
+
+SVANTE ALHORANTA. Se on niin kovin lähellä.
+
+VELLAMO. Nuo uskovat. Minä tiedän sen varmaan. Minä tunnen sen.
+
+SVANTE ALHORANTA. Heille haudat huutavat joka päivä. Vähitellen opitaan
+sitä huutoa ymmärtämään.
+
+VELLAMO. Nuokin kolme synkkää hautaa!
+
+SVANTE ALHORANTA. Heidän elämänsä oli synkkä, mutta heidän hautansa
+on valaistu. (Vellamo katsoo Svante Alhorantaa.) He olivat onnen
+lunnaita. — Jos olisitte lähempänä tuota kansanjoukkoa, niin näkisitte
+heidän silmissään oudon tulen, joka ei vivahda kuoleman surulle eikä
+valitukselle.
+
+VELLAMO (puoliääneen). Aina vain lunastusta! — Tuollaisia lunnaita
+on jo maksettu miljoonia — miljoonia! Ja tässä me vielä seisomme! —
+Jumala meitä armahtakoon! Yhäkö, ja yhä uudelleenko niitä on maksettava
+jokaisesta tuuman alasta!
+
+SVANTE ALHORANTA (seisoo mietteissään). Hm! (Kääntyy, huomaa kuvan.)
+Teidänkö maalaamanne?
+
+VELLAMO. Niin.
+
+SVANTE ALHORANTA. Saanko nähdä —? (Menee katsomaan kuvaa.)
+
+VELLAMO. Ahti on hänen isänsä.
+
+SVANTE ALHORANTA (hämmästyy). Veljenne —?
+
+VELLAMO. Laina-pikulla oli aivan teidän silmänne. Sentähden tunsin
+teidät heti.
+
+SVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoitatte?
+
+VELLAMO. Ja Ahdin silmät. Ettekö tunne?
+
+SVANTE ALHORANTA. Minä en ymmärrä —
+
+VELLAMO. Niin paljon äiti teitä rakasti.
+
+SVANTE ALHORANTA. Margareta — raukka! (Kääntyy hitaasti perälle päin,
+jääden ovipieleen, katselemaan koskea. Vellamo asettaa taulun lattialle
+seinää vasten.) Monta kertaa olen minä seisonut tällä samalla paikalla.
+Uhmaten seisoin minä suuren luonnon edessä ja vaadin sitä alistumaan
+ihmisonnen palvelukseen. Minulle oli silloin onni niin helppoa — niin
+uskomattoman helppoa! (Vellamo menee alas pöydän luo.) Minä luulin
+silloin onnea tulvivan — ilmaiseksi. (Tulee alas toiselle puolelle.)
+Kun minä katselen teitä — niin tuntuu minusta — että kaikki tuo
+tapahtui eilen — ja että sama onni tulvii — vain tulvimalla tulvii
+minulle. Mutta kun katson tuonne — (Katselee vasemmasta ikkunasta.) —
+niin huomaan — mikä pitkä yö on entisyyden ja tämän päivän välillä.
+— Minä tahdoin tehdä sammon, joka jauhaisi elämän onnea, suurta elämän
+onnea — mutta —
+
+VELLAMO. Ettekö usko, että tekin jo olette maksanut lunnaanne?
+(Svante Alhorannan katse kirkastuu, hän aikoo rientää Vellamon luo.)
+
+ANNI (tulee oikealta). Tässä on neidille kirje.
+
+VELLAMO. Kirje — keneltä?
+
+ANNI. Kauppaneuvoksetar antoi ja käski tuoda tänne, kun näen lipun
+liehuvan —
+
+VELLAMO. Lipunko?
+
+ANNI. Paviljongin katolla.
+
+VELLAMO. Vai niin! Hyvä on! Kiitos vain! (Anni menee oikealle.)
+
+VELLAMO (aukaisee kirjeen nopeasti, lukee, istuu ihmeissään). Tämäpä
+omituista!
+
+SVANTE ALHORANTA. Mikä sitten? Mitä siinä on?
+
+VELLAMO. Anni! (Juoksee oikean ikkunan luo). Hän meni jo. — (Tulee
+takaisin pöydän luo.) Mistä äiti on voinut tietää, että te —?
+(Hämmentyy, lukee uudestaan.)
+
+SVANTE ALHORANTA. Voitteko sanoa minulle, mitä äitinne kirjoittaa?
+(Vellamo ojentaa kirjeen Svante Alhorannalle, joka lukee.) »Matkustan
+suoraa päätä ulkomaille. Älä yritäkään seurata minua vielä! Ilmoitan
+ensimmäisestä pysähdyspaikastamme osoitteeni. Tule vasta myöhemmin
+kesällä. Tulkaa molemmat! Ehkä Svante Alhoranta saattaa sinut minun
+luokseni. Hyvästi, oma Vellamoni! Odotan teitä! — Äitisi. — P.S. —
+Hämmästyikö hän, kun löysi paviljongista — sinut?» — (Panee kirjeen
+pöydälle, menee Vellamon luo.) Te ihmettelette —?
+
+VELLAMO. Mistä äiti tiesi —?
+
+SVANTE ALHORANTA. Että minä olen täällä? — Hän pyysi minua tulemaan
+tänne, kun näen lipun katolla. Hänen piti sanoa minulle viimeiset
+jäähyväiset.
+
+VELLAMO. Miksi hän sitten ei sanonutkaan?
+
+SVANTE ALHORANTA. Hän sanoi ne — tällä tavalla.
+
+VELLAMO (hämillään). Näinkö —?
+
+SVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoititte äsken, kun sanoitte, että enköhän
+minäkin jo ole maksanut lunnaitani?
+
+VELLAMO (tuskalla). Jos minä nyt sanon jotakin, niin — se ei ole totta
+— tai — te ette sitä ymmärrä — minä en itsekään ymmärrä. — (Menee
+sohvan luo.) Oih! Miksi näin — miksi näin —? (Vaipuu sohvalle.)
+
+SVANTE ALHORANTA. Minä sanoin jotakin hyvin kömpelöä —
+
+VELLAMO. Ei, ei! Eihän se ollut muuta kuin mitä minä itse olin
+sanonut vähän ennen. Mutta minä en ollenkaan silloin ajatellut — oi,
+hyvä jumala! — Minä en ajatellut noin — tuo kirje — hänen ääretön
+rakkautensa — äiti raukka — hän on yrittänyt — oi, ette te ymmärrä,
+mitä minä ajattelen —!
+
+SVANTE ALHORANTA. Minä luulen ymmärtäväni. Mutta te erehdytte.
+
+VELLAMO. En, en! Tässä on jotakin lunastuksen tapaista äidin puolelta
+— meidän välillemme tuli jotakin — aivan kuin sulku. — (Nousee
+vilkkaasti.) Te olette hyvä, te olette jalo, minä tiedän sen. Säälikää
+äitiä! Säälikää Margareta-raukkaa! Hänen sydämensä ei saa kuolla! Oi,
+hänellä on niin hellä sydän — niin hellä! — Matkustakaa hänen luoksensa
+— matkustakaa — minä rukoilen teitä.
+
+SVANTE ALHORANTA (vakavasti). Hän pahastuisi siitä.
+
+VELLAMO. Pahastuisi —?
+
+SVANTE ALHORANTA (pitkään). Tuolla paadella — tuolla oven ulkopuolella
+seisoi Margareta kerran erään nuorukaisen rinnalla. — Auringon
+kirkastamina näin minäkin heidät siellä kauan — kauan. Nyt minä en enää
+näe heitä. Margareta on toisessa paikassa, ja nuorukainen on kadonnut.
+— Mutta hän — äitinne näkee heidät — ei tunne ketään toisia. Hän
+seisoo unelmissaan yhä vielä tuon nuorukaisen rinnalla — tuolla — ja
+näkee vain hänet, tuntee vain hänet. Minua hän ei enää tunne — paitsi
+nimeltä. Hän pitää minua tuon nuoruudenystävänsä parhaana toverina.
+Siinä kaikki. Hän pahastuisi, jos minä matkustaisin. Hän sanoisi
+siiloin, että minä en Margaretaa rakastanutkaan. — Miksi minä häntä
+pettäisin? Hän tietää kuitenkin totuuden — itsestänsä. Jos minä menisin
+hänen eteensä yhtä nuorena ja uhkuvana kuin hän on tullut minun eteeni
+— niin rakastaisi hän minua epäilemättä. Minä en voinut mennä. Hän on
+voinut tulla. (Ojentaa kätensä.)
+
+VELLAMO. Onko äiti sanonut teille kaiken tämän?
+
+SVANTE ALHORANTA. On — kaikki.
+
+VELLAMO. Sitten —
+
+AHTI (tulee oikealta synkkänä ja kylmänä). No, oletteko ajatelleet
+uutta osakeyhtiötä? Mitä tuumitte uudesta tehdas-suunnitelmastani,
+herra Alhoranta?
+
+SVANTE ALHORANTA. Minä olen tälle koskelle kerran suunnitellut sammon,
+mutta minä rakentelin silloin hiekalle. Minä en enää suunnittele —
+sellaisia.
+
+AHTI. Tekö olette? Milloin?
+
+SVANTE ALHORANTA. Teidän isänne kanssa —
+
+AHTI (katsoo vuoroon Vellamoa ja Svante Alhorantaa). Niinkö? — No, minä
+en tahdo vaivata teitä — mutta oman onnenne tähden —
+
+SVANTE ALHORANTA. Minun onneni ei ole siellä päin.
+
+AHTI. Ah! Siitä ei siis sen enempää! — Älkää kuitenkaan unohtako, että
+minä olen tarjonnut teille sovinnon kättä.
+
+SVANTE ALHORANTA. Minä en ole teidän vihamiehenne.
+
+AHTI (kavalasti). Jätä meidät, Vellamo! Minä tahtoisin vähän
+seikkaperäisemmin keskustella herra Alhorannan kanssa. (Vellamo aikoo
+lähteä, mutta pysähtyy äkkiä, palaa hitaasti paikalleen, jolloin Ahti
+tiukasti lausuu:) No —? (Äänettömyys. Yövartija Varis hiipii varovasti
+oikealta, kurkistaa ikkunasta sisään, ja kun näkee, ettei kukaan
+katsele perälle päin, puikahtaa nopeasti oven ohi vasemmalle.) No?
+
+SVANTE ALHORANTA. Jos veljellänne on jotakin kahdenkeskistä — minä en
+ymmärrä, mitä se voisi olla — mutta jos on jotakin, niin —
+
+VELLAMO. Minä tahdon olla täällä kunnes — (Keksii.) — tahdon olla
+täällä kunnes nuo lähtevät — tahdon katsella. Jos herroilla on
+kahdenkeskistä, niin —
+
+SVANTE ALHORANTA. Minä voin seurata teitä, jos —.
+
+AHTI (nopeasti). Ei, ei! Jääköön sitten — toiseen kertaan!
+
+VELLAMO (hätäisesti). Ei! Te ette saa vielä lähteä, herra Alhoranta!
+Minulla on vielä teille puhuttavaa. Voittehan huomenna — herra
+Alhoranta voi tulla konttoriin —. (Svante Alhoranta katsoo pitkään
+ensin Vellamoa ja sitten Ahtia.)
+
+AHTI. Siis — molemmat — tahdotte jäädä! Hm! Ruumissaatto lähteekin kai
+kohta — ja te tahdotte sen nähdä —. Sitä ei siis voi auttaa! — Minun
+täytyy lähteä. —
+
+VELLAMO (äkisti). Minne?
+
+AHTI. Minne —?! — Minun tieni riippuu sinun tiestäsi. — Mitä tietä
+sinä kuljet?
+
+VELLAMO. Omaani — sanoinhan sen.
+
+AHTI. Varmasti?
+
+VELLAMO. Varmasti!
+
+AHTI (hymyilee kylmästi). Hm! Keppihevosia on kaikenlaisia — sekä lujia
+että hauraita! Kaikkein hauraimmat ovat isoimmilla laumoilla. — Te
+olette veistäneet itsellenne laumojen keppihevosen.
+
+VELLAMO (katselee epäilevästi Ahtia). Sinun on lujempi — niinkö?
+
+AHTI. Minä en ratsastele keppihevosilla enkä usko tekoihmisyyteen.
+
+SVANTE ALHORANTA (terävästi). Mihin te uskotte?
+
+AHTI (katsoo uhkaavasti Svante Alhorantaa). Siihen, joka teiltä on
+hukkunut jo aikoja sitten: yksilön voimaan. (Menee perälle, mutta
+kääntyy ovella.) Kiinnitä nyt kortesi herra Alhorannan rintaan! Kukka
+on pudonnut! (Menee nopeasti oikealle.)
+
+VELLAMO (kiireesti). Minä en sallinut teidän jäädä tänne hänen kanssaan
+kahden kesken, enkä myöskään seurata häntä. Äiti oli aivan oikeassa
+varoittaessaan meitä hänestä.
+
+SVANTE ALHORANTA. Mitä hän tarkoitti tuolla kukalla?
+
+VELLAMO. Oh! Vähäpätöistä juttua — minun omaisuuttani! Hän riistää
+sen! — Jospa olisikin kysymys vain siitä —!
+
+SVANTE ALHORANTA. Mistä sitten? Onko jotakin —?
+
+VELLAMO. En tiedä — mutta näittekö hänen silmiään? Ne eivät enää olleet
+teidän silmänne! — Kauheata! Kauheata!
+
+SVANTE ALHORANTA. Mitä te pelkäätte?
+
+VELLAMO. Minä näin hänen silmissään — oh —!
+
+SVANTE ALHORANTA. Mitä näitte?
+
+VELLAMO. Hengen kuoleman. (Yövartija Varis kurkistaa varovasti
+vasemmasta peräikkunasta. Vellamo äännähtää säikähdyksestä). Ah! Kuka
+siellä on?
+
+SVANTE ALHORANTA (astuu perälle päin). Mitä te tahdotte?
+
+YÖVARTIJA VARIS (tulee nopeasti sisään). Älkää pelätkö, neiti! En minä
+tee mitään pahaa! Mutta se toinen, joka täältä lähti. Minun käsitykseni
+hänestä —
+
+VELLAMO. Insinöörikö?
+
+YÖVARTIJA VARIS. Minä seurasin häntä tänne — salaa. Minä tahdoin nähdä —
+
+SVANTE ALHORANTA. Älkää tuhlatko sanoja! Jos almuja tahdotte, niin —
+
+YÖVARTIJA VARIS (kiivaasti). Ei, ei! Ei almuja! (Vähän nolostuen.)
+Te ette sitä ymmärrä — mutta minulla on nyt sellainen käsitys.
+(Koruttomasti.) Tämä tuli kuin ukkosenilma minun niskaani. Kaikki
+samoille markkinoille. — Tuolla he nyt makaavat kolme. Minä seisoin
+rantaäyräällä ja katselin. Minä en uskaltanut mennä kansan joukkoon.
+Minun mielestäni he olivat kaikki sydämen ihmisiä — ja kun minun
+sydämettömyyteni oli syynä kaikkeen — niin — niin minä vain katselin
+kaukaa — ja kuuntelin. — Minä sain sellaisen käsityksen, että nuo
+vainajat olivat kaikkien hyväntekijöitä. Heidän kuolemansa synnytti
+katkeran kiihkon ja kiihko synnytti lakon — rohkaisi epäröivät mielet.
+Heille pidettiin kauniita puheita — heille juhlittiin..- He olivat
+uskaltaneet silloin kun muut epäilivät ja pelkäsivät. — Heitä pidettiin
+sankareina ja riemuittiin. Minä en sitä oikein ymmärtänyt — mutta se
+vaikutti kovin lujasti — minä itkin. Muut huusivat riemuhuutoja — minä
+vain itkin. — Mutta eihän minun tätä pitänyt — enhän minä sitä varten
+tullut —
+
+VELLAMO. Te mainitsitte insinöörin —
+
+YÖVARTIJA VARIS. Niin — minä tapasin hänet tuolla niskasululla. —
+Minulla oli niin kuuma, niin kauhean kuuma — minun täytyi mielestäni
+päästä heidän seuraansa — kosken kuohuihin.
+
+SVANTE ALHORANTA. Puhutteliko hän teitä?
+
+VELLAMO. Mitä hän sanoi teille?
+
+YÖVARTIJA VARIS. Hän puhui padosta ja lakosta ja kosken tyhjentämisestä
+— ja käski minun aukaista varaluukut. — Minä olisin sen tehnyt ilman
+muuta — olisinhan itsekin päässyt suurempiin kuohuihin — samoille
+markkinoille — mutta —
+
+SVANTE ALHORANTA. No?
+
+VELLAMO. Miksi ette tehnyt —?
+
+YÖVARTIJA VARIS. Hän lupasi minulle siitä rahaa — paljon rahaa — mutta
+kielsi kuoleman uhalla tekemästä sitä vielä — sanoi antavansa merkin
+tuolta mäeltä. — (Viittaa oikealle.) Silloin syntyi minussa eräs
+ajatus —
+
+VELLAMO (jähmettyneenä). No — mikä?
+
+YÖVARTIJA VARIS. Antakaa anteeksi, jos sen sanon. Minä en ole ollut
+koskaan parempain ihmisten kanssa tekemisissä muulloin kuin —
+
+SVANTE ALHORANTA. Muulloin kuin —?
+
+YÖVARTIJA VARIS. — rikoksissa — ja ainoastaan silloin on maksettu
+paljon rahaa. Minä en tahtonut enää rikoksia — minä seurasin hänen
+jälkiänsä — minä tahdoin nähdä hänen toimensa — ja — mutta hän sanoi
+kai teille, että lähtisitte pois täältä — (Katsoo koskeen päin.)
+— sillä Svante Alhoranta (menee nopeasti oikeanpuolisen ikkunan
+luo, katsoo ulos, vavahtaa hiukan, mutta pysyy sitten levollisena).
+Uskotteko, että paviljonki on vaarassa, jos —?
+
+YÖVARTIJA VARIS. Menee kuin lastu — jos kaikki luukut avataan.
+
+VELLAMO (juoksee nopeasti oikeanpuolisen ikkunan luo, kiljahtaa). Hyvä
+jumala! Lautta on poissa!
+
+YÖVARTIJA VARIS. Lautta —! (Syöksyy ulos oikealle.)
+
+SVANTE ALHORANTA (rauhoittaen). Virta on vienyt — köysi on katkennut —
+
+VELLAMO. Ei, ei, ei! Te ette nähnyt hänen silmiään!
+
+SVANTE ALHORANTA. Rauhoittukaa, Vellamo! Onhan kansa tuolla rannalla. —
+(Menee vasemman ikkunan luo. Torvilla soitetaan surumarssia.)
+
+VELLAMO (menee myös ikkunan luo). He lähtevät poispäin — eivät näe —
+eivät kuule — kohina ja soitto —
+
+YÖVARTIJA VARIS (tulee sisään). Köysi on katkaistu — puukolla katkaistu
+— lautta mennyt —
+
+VELLAMO. Minä tiesin sen — minä tiesin sen! (Juoksee paadelle,
+heiluttaa hattuaan.)
+
+YÖVARTIJA VARIS. Älkää pelätkö! Luukut eivät aukaisematta aukea!
+Olenhan minä täällä —
+
+SVANTE ALHORANTA (yövartijalle). Mutta jos hän huomaa, että te ette ole
+niskasululla —
+
+YÖVARTIJA VARIS. Huudetaan kansaa!
+
+SVANTE ALHORANTA. He eivät kuule. He ovat lähdössä! Eikä se mitään
+auttaisi. Hän voi ehtiä ennen.
+
+YÖVARTIJA VARIS (nopeasti vasemman ikkunan luo). Virta on kapea ja
+heikko — minä vien sanan —
+
+SVANTE ALHORANTA. Miten?
+
+YÖVARTIJA VARIS. Minä yritän uiden — ja huudan koko tien —
+
+SVANTE ALHORANTA. Se on kuoleman tie. Ettekö pelkää —?
+
+YÖVARTIJA VARIS. Minä olen kurja — eikä kurja voi pelätä mitään, sillä
+hän voi kadottaa ainoastaan sen, jota hänellä ei koskaan ole ollutkaan
+— elämän. Se on minun käsitykseni. (Syöksyy ulos vasemmalle. Svante
+Alhoranta menee ikkunan luo.)
+
+VELLAMO. Yövartija ui nopeasti — he huomaavat. —
+
+    (Soitto taukoaa.)
+
+YÖVARTIJA VARIS (huutaa virralla). Apua, apua! (Kauhea rysähdys kuuluu
+koskesta, ja hirveä kohina alkaa.)
+
+VELLAMO (parkaisee.) Jumala! (Syöksyy Svante Alhorannan syliin.) Sulku
+on murtunut! Me olemme hukassa!
+
+SVANTE ALHORANTA. Niin — murtunut —
+
+VELLAMO. Ei, ei! Veljeni katse uhkasi kuolemaa. Hän sen teki! —
+Armahda, jumala! Me hukumme.
+
+SVANTE ALHORANTA. Ainoastaan kuolemme. Emme huku. Astinlaudaksi jäämme
+ihmisten onnen portaille.
+
+VELLAMO (riuhtoo itseään irti). Eikä apua! En tahdo kuolla.
+
+SVANTE ALHORANTA. Rauhoitu! Tänne umpisolaan emme uppoa.
+Heittäytykäämme vapaaseen virtaan!
+
+VELLAMO (riuhtaisee itsensä irti, hurjana). Niin! Virtaan — virtaan!
+(Syöksyy perältä vasemmalle.)
+
+SVANTE ALHORANTA (nopeasti perälle, pysähtyy ovelle, voimakkaasti).
+Tämä hirmutekosi kylvää tuhatkertaisen tappionne siemenen! Et huutoani
+nyt kuule, mutta kuulet kohta, kuinka hautamme huutavat. (Syöksyy ulos.)
+
+    Väliverho.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75405 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..efc3468
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75405 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75405)