Initial commitHEADmain

4 files changed, 7732 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75406-0.txt b/75406-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..f8422a0
--- /dev/null
+++ b/75406-0.txt
@@ -0,0 +1,7715 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75406 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+SILMÄ YÖSSÄ
+
+Kirj.
+
+Maila Talvio
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1917.
+
+
+
+
+I
+
+
+Ihmeellisesti sattuu elämässä — tai joku sanoisi ehkä: ihmeellisesti
+johtaa Jumala ihmisten askelia. Nyt sattui — tai nyt johdatti Jumala —,
+että pieni Anna ja hänen äitinsä, kirkkoherran leski, tulivat samaan
+junaan, missä mahtavien Rauhaniemeläisten ja Montosten hääsaatto
+kulki, matkalla kaupungista, morsiamen kodista, sulhasen kotia kohti,
+maaseudulle päin. Ja sattui vielä niinkin, että tungoksen vuoksi
+kolmannessa luokassa äiti ja pieni Anna tulivat toiseen luokkaan, missä
+eivät he muuten koskaan olisi matkustaneet.
+
+Lapsi oli niin näännyksissä, että äiti vain huojutteli häntä
+sylissään, pitkän aikaa levottomana kuunnellen hänen hengitystään.
+He tulivat lääkäriltä, tohtori oli sanonut, että kaikki tyynni
+oli heikkoutta ja että välttämättä piti antaa vahvistavaa ruokaa.
+Täytyi koettaa... vaikka millä keinoin! Mutta kylläpä lapsi nyt
+olikin raukea! Äiti painoi leukansa hänen ohimoaan vasten ja avasi
+hiukan hänen vaatteitaan kaulan kohdalta. Oli kesäisen lämmin päivä,
+raukeus saattoi johtua kuumuudesta. Anna oli välttämättä tahtonut
+ylleen parhaan hameensa, nimittäin hautajaishameen. Ei olisi pitänyt
+kuunnella hänen ymmärtämättömiä pyyntöjään, olisi vain pitänyt ottaa
+jokin kevyempi puku, vaikkapa kirjavakin, olisi lisäksi voinut tehdä
+hyvää lapselle ymmärtää, ettei ihmisen suru riipu vaatteista ja ettei
+surua pidä näyttää ihmisille, suru on kunkin ihmisen oma. Mutta Anna
+oli kummallisesti osannut surra, vaikka hän oli niin pieni — eivät
+suuremmatkaan lapset olleet ottaneet isän kuolemaa niin syvästi —
+ja sen tähden hän vaati surupukuaankin. Herkkä mieli riudutti lasta
+heikkouden lisäksi, sen oli tohtorikin sanonut. Täytyi koettaa
+vahvistaa häntä... vaikka millä keinoin. Kalliita lääkkeitä oli
+tohtori kirjoittanut... Täytyi koettaa... Äiti avasi vieläkin hiukan
+vaatteita... onneksi lapsi nukkui. Ja äiti istui hiljaa, pienen
+tyttärensä pää olkapäätään vasten, estäen hänen tomuttuneita jalkojaan
+joutumasta penkille, joka oli kaunista vaaleanharmaata kangasta.
+
+Vasta nyt hän ehti katsahtaa kanssamatkustajiinsa. Hän miltei
+pelästyi: ympärillä ei näkynyt muuta kuin valkoisia, ruusunpunaisia ja
+taivaansinisiä värejä, mitä hienoimpia juhlapukuja — olipa onni, että
+hän ja lapsi olivat siisteissä vaatteissa. Vanhat rouvatkin olivat
+vaaleissa ja herrat, vaikka joku heistä olikin tummissa, tekivät
+kauttaaltaan iloisen ja samalla juhlallisen vaikutuksen. Äiti ymmärsi,
+että täällä oli naurettu, ilakoitu ja puhuttu ääneen, ennen kuin hän
+tuli — tuo hieno joukko oli vaiennut hänen tähtensä, lapsen, tähden,
+ehkäpä heidän surupukujensakin tähden. Piti koettaa päästä kolmanteen
+luokkaan niin pian kuin sieltä tungos väheni. Tämä oli nähtävästi
+juhlaseurueelle varattu vaunu. Sillä oli nyt tämäntapaisen ilon aika,
+tällaisen ruusunpunaisen ja taivaansinisen, siihen ei sopinut sekoittaa
+tummempaa iloa, sen aika tulee aina ihmiselle sekin. Junan virkamies
+itse heidät oli ohjannut tähän vaunuun, eivät he muuten olisi tulleet.
+
+Kuinka täällä oli kaunista ja kuinka kukkaset tuoksuivat! Heillä
+oli kotona ollut niin paljon tuota tummaa iloa, tai surua, niinkuin
+tavallisesti sanottiin, että tuntui aivan tottumattomalta nähdä
+noita iloisia ihmisiä iloisissa väreissään. Mitä sanoisikaan lapsi,
+kun heräisi ja näkisi kaiken tämän kauneuden. Varmaan Anna luulisi
+kuulevansa satua tai katselevansa unikuvia, Anna, joka niin mielellään
+kuunteli satuja ja joka aina näki unia, vaikka oli niin pieni.
+
+Äiti koetti painua niin kauas kuin suinkin vaununkulmaan ja katseli
+sieltä ääneti eteensä. Hääseurue tämä kaikesta päättäen oli. Sulhanen
+ja morsian istuivat nähtävästi tuossa sohvanselustan takana, koska
+siellä tuntui olevan ikään kuin keskus, jonne kaikilla oli asiaa,
+jonne, aina mentiin puhumaan ensin ja jossa ensin käytiin tarjoamassa
+niitä makeisia, joita niin yllin kyllin näytti olevan matkassa.
+Vastapäätä morsiusparia istui kaksi rouvaa, varmaan sulhasen ja
+morsiamen äidit, koska he näyttivät niin tyytyväisiltä ja onnellisilta
+ja puhelivat niin rakkaasti keskenään. Varmaan rikasta väkeä: heillä
+oli hatuissa töyhtöjä, kukkia ja sulkia ja kaulassa kultakäätyjä,
+sormissa ja rinnalla hohtavia kiviä. Perällä olivat vanhemmat herrat.
+Eräs punakasvoinen terävänenäinen herra vaaleanharmaissa vaatteissa
+puhui, toimitti jotakin asiaa kiivaasti ja ikään kuin voitoniloisesti,
+ja nauroi sekaan, niin että tämä nauru silloin tällöin kuului yli
+junankulun ryskeen. Eräs herroista, kaikkein komein ja pisin, ei
+nauranut eikä paljon puhunutkaan — olisiko hän jollakin lailla epäillyt
+punakan herran vakuutuksia, siltä miltei joskus tuntui —, varmaan tämä
+mustapukuinen oli pappi, kyllä ne papit sentään aina erotti kaikista
+muista. Tämä oli epäilemättä rovasti jostakin suuresta pappilasta.
+Vaikk'ei hän nauranut eikä puhunut, oli hän kuitenkin hyvin kohtelias
+punakalle herralle, tarjosi hänelle sikareja ja he menivät yhdessä,
+taluttaen toisiaan käsipuolesta, asemasillalle tupakoimaan. Keskipenkit
+olivat täynnä nuorisoa, neitejä, herroja ja lapsia. Hyllyverkot heidän
+päittensä yläpuolella helottivat kuin mitkäkin riippuvat ruusupensaat,
+siellä olivat heidän kukkavihkonsa ja ylioppilaslakkinsa, ja he itse
+läpinäkyvissä pitsipuvuissaan olivat kuin joitakin heleitä pilviryhmiä.
+Näitä nuoria kävi äidin vähän sääli, sillä he tahtomalla tahtoivat olla
+hiljaa, kun näkivät äidin ja hänen nukkuvan kalpean lapsensa, mutta
+eivät voineet olla tuon tuostakin purskahtamatta nauruun. Heillä oli
+keskenään kaikenlaisia pieniä kujeita, ja aina kun he olivat päästäneet
+valloilleen ilonsa, katsahtivat he äitiin ja lapseen, katuivat ja
+toruivat toisiaan. Jonkin hetken oli äidin tästä oikein paha olla,
+mutta sitten hän sen unohti, niin hauskaa oli katsella noita hempeitä,
+iloisia tyttöjä. Tulivat ihan mieleen heidän karitsansa siellä
+kotona, kuinka ne navetansillalla leikkivät ja karkeloivat keskenään.
+Morsiuspari nähtävästi katsoi asiakseen pysytellä vakavasti paikoillaan
+äitien seurassa. Milloin lähetti jompikumpi äideistä hedelmäpussin
+kiertämään vaunua — suuria pussillisia omenia ja pääryniä, mahtoivat
+todella olla rikasta väkeä! Milloin hypähti joku neitosista penkille
+ja penkoi kukkavihkonsa alta esiin makeisrasian. Eräs herroista oli
+erikoisen hauska: hän otti lennosta karamellin kuin koira sokeripalan
+ja nauratti muutenkin koko vaunua. Häntä puhuteltiin Urhoksi, hän
+näytti olevan morsiamen veli. Hänen hoidossaan oli pärekoppa, jota
+hän säilytti penkin alla ja jossa mahtoi olla jotakin särkyvää.
+Pulloja siinä oli, niihin katsahdettiin silloin tällöin salaa, varmaan
+hienointa viiniä. Urho-herra kuiskaili peittäessään pullokoppaa penkin
+alle ja sanoi nähtävästi jotakin niin hauskaa, ettei voinut olla sille
+nauramatta. Rovastinkin täytyi jonkin kerran vetää suutaan hymyyn,
+kun Urho puhui — nauramista rovasti ehkä piti syntinä. Mutta nuoret
+nauroivat ja katsahtivat samassa surupukuiseen äitiin ja koettivat
+vaieta. Äiti pyyteli silmillään anteeksi häiriötä, jota hän täällä
+tuotti, hän oli kuin olikin outo tässä hienossa seurassa, puna kulki
+hänen poskiensa yli kuin aalto, vaipuen kuuman mustan kreppikauluksen
+alle. Hän unohti kuitenkin taasen koko seurueen, kun hän katsahti
+lapseensa. Annan poski oli kuin jotakin kalvasta läpikuultavaa pilveä,
+heikon näköinen hän oli.
+
+Saisiko hän pitää lapsen vai oliko tämän määrä mennä isän mukana?
+Sydämeen teki kipeää, kun hän sitä ajatteli, vaikka hän pakotti
+mielensä pysymään tyynenä. Täytyi säilyttää sydämen tasapaino. Tallella
+on ihminen, kun hän on kuollut. Eikä hän ole poissa omaistensakaan
+luota. Päinvastoin hän sen jälkeen aina on liki heitä. Sen hän oli
+elävästi kokenut miehensä kuoltua: aina hänelle saattoi puhua, aina
+kysyä häneltä neuvoa, aina levätä hänen muistossaan. Ei ollut kuolema
+mikään surun asia, ei. Äiti katseli lapsensa kalpeita kasvoja ja tunsi
+sydämensä levolliseksi. Täytyi koettaa olla hiljaa, että hän saisi
+voimia unesta.
+
+Kaksi pientä tyttöä tuli käytävälle. He olivat kauttaaltaan valkoisissa
+pitsitetyissä hameissa, hiukset hajalla kuin pienillä enkeleillä.
+He katsoivat pitkästi nukkuvaan tyttöön, tarkastivat kapeaa
+paidankaulusta, jossa oli aivan pieni pitsi, tarkastivat kenkiä, joiden
+pohjia vasten äiti piteli toista kättään. Niin, nyt huomasi äitikin,
+että kengät olivat kömpelöt ja paikatut, kun vierailla tyttösillä
+oli niin sirot pienet vaaleat jalkineet. He olivat hyvin herttaiset,
+näköjään jonkin vuoden vanhemmat tätä Annaa. He söivät makeisia suun
+täydeltä ja olisivat halunneet tarjota vieraalle nukkuvalle tytöllekin.
+Äiti hymyili heille kiitollisena ja teki eleitä, että täytyy vähän
+odottaa: "Nukkuu, nukkuu, on kipeä!" sanoivat hänen kalpeat kasvonsa.
+
+Ja sattui vielä niinkin, että äiti ja pieni Anna olivat joutuneet
+samalle penkille kuin eräs komea rouva ja pieni vanha herra, joka oli
+frakkipuvussa. Nämä molemmat olivat kaiken aikaa keskustelleet, tai
+oikeastaan rouva oli puhunut ja herra vain vastannut. Herran silmät
+olivat kaiken aikaa seuranneet sairasta lasta, rouva oli kuiskaten
+kertonut jotakin. Mutta rouvalla oli niin omituinen tapa kuiskata, että
+joka sana kuului vihlovan selvästi ja sihahtaen. Ei ollut ensinkään
+mahdollista olla kuulematta. Ensin äiti katseli ympäri vaunua ja monet
+nimet, joita komea rouva mainitsi, sinkosivat korvien ohitse. Mutta
+ennen pitkää sai äiti kiinni juonen päästä ja pian tuli hän tietämään
+kahden suuren ja mahtavan suvun asiat, sellaisetkin, jotka varmaan
+eivät olleet tarkoitetut vieraille.
+
+Neiti Aino Montonen ja pastori Erkki Rauhaniemi olivat eilen vihityt
+kirkossa morsiamen kotikaupungissa satojen häävieraiden läsnäollessa.
+Se oli tapahtumain keskus.
+
+Kun pienen Annan äiti kuuli Erkki Rauhaniemen nimen, kävi hänen äänetön
+osanottonsa vieraiden keskusteluun yhtäkkiä vilkkaaksi. Sillä Erkinhän
+hän tunsi, Erkkihän oli nuorena vastavihittynä pappina ollut apulaisena
+siellä heidän pitäjässään rovastilla. Hänen ja heidän Ainansa, tämän
+Annan vanhimman sisaren välillä oli syntynyt ystävyys, jonka äiti oli
+luullut vievän suorastaan rakkauteen. Lapsellista kiintymystä se kai
+vain oli ollut, koska se loppui — ei tosin Ainan puolelta, Aina kai
+ei vieläkään ollut kokonaan unohtanut Erkkiä, koskei hän sallinut
+avioliitosta kuulla puhuttavankaan. Erkki oli niin yhtäkkiä matkustanut
+pois ja vain kirjeellisesti sanonut hyvästi ystävilleen. Puoli vuotta
+vain Erkki oli niillä mailla ollut. Ja nyt oli hän Ainan asemesta
+löytänyt Ainon, Aino Montosen, varmaan niitä rikkaita Montosia, joiden
+nimen aina tuon tuostakin luki sanomalehdestä jonkin talonkaupan tai
+liikeyrityksen yhteydessä. Itse peräisin mahtavasta suvusta oli Erkki
+joutunut toiseen mahtavaan sukuun. Nuo kauniisti pukeutuneet iloiset
+ihmiset, jotka tuossa vaivoin hallitsivat ilakoimistaan, olivat siis
+Rauhaniemiä ja Montosia, suuria ja pieniä, jotka tulivat isänmaan
+asioissa pitämään johtoa hallussaan vuosikymmeniä, ehkäpä vuosisatoja.
+Äiti kuuli suuren joukon nimiä, aivan kuin olisi laskettanut sivumääriä
+kirkonkirjasta: Toivo, Esko, Laina, Saima, Silja, Ruut, Rauha, Lea,
+Salli, Armi, Väinö, Toimi, Urho... Niin kauniita uudenaikaisia nimiä!
+
+Ja rouva, joka tässä puhutteli rumaa pientä herraa, tuntui olevan itse
+senaattorinrouva Nenón, ja se kaunis nuori tyttö, joka tuon tuostakin
+kävi kuiskaamassa jotakin rouvan korvaan tai tarjoamassa makeisia, oli
+senaattori Nenónin tytär, Marja-Lis.
+
+Perheille oli juuri nyt tapahtunut jotakin erinomaisen onnellista:
+jokin pitkä ikävä oikeudenkäynti, jota sanomalehdet olivat vatkanneet
+vuosikausia ja joka oli suorastaan luonut pahaa varjoa Montosten
+nimeen, oli päättynyt, ja kaunis Tolvi, maatila, jonka liikemies
+Montonen oli ostanut ja jonka kauppaa juuri oli tahdottu rikki
+laittomana, joutuisi nyt vihdoinkin Montosten haltuun. Janne iloitsi
+tästä suuresti, niinkuin he kaikki hänen kanssaan. Ei hän tosin aikonut
+taloa pitää, hänellähän oli niin monta taloa, mutta hänen sahansa
+purivat paljon puuta. Oli ihana asia, kun oikeus voitti ja syylliset
+saisivat rangaistuksensa. Sellainen pahanpäiväinen opettaja Ahola,
+jolle Janne oli luvannut huvilapalstankin puoli-ilmaiseksi, jos hän
+vain olisi ollut rettelöimättä ja pitänyt suunsa kiinni, joutuisi nyt
+lukemaan tiilenpäitä. Sakkoja, korkeita sakkoja oli moni saanut — se
+teki niille hyvää. Kerrassaan nuortunut oli Janne ilosta näinä päivinä
+— oi poikakultaa, kuinka hän tuolla selittikin ja toimitti! Tietysti
+juttu vieläkin olisi venynyt, jollei Ruupreht olisi sitä jouduttanut —
+Annan äiti ymmärsi, että Ruupreht oli itse senaattori Nenón. Oi kuinka
+olikaan ollut hauskaa tehdä Jannelle ja Sallille tuo pieni palvelus,
+voitto tuli tällä hetkellä kuin häälahja vanhemmille. Oli ihanaa,
+kun oli vaikutusvaltaa ja kun sai käyttää sitä hyviin tarkoituksiin.
+Ruupreht käytti aina valtaansa oikein. Kyllä saivat nytkin olla varmat
+nämä uudet sukulaiset, nämä nuoret täällä, että he voivat vedota
+Ruuprehtiin, jos he tarvitsivat esimerkiksi suosituksia. Ja Ainon
+ja Erkin, heidän täytyi pian saada kaunis pappilansa, siitä pitäisi
+Ruupreht huolen. Erkin täytyi vain nopeasti kirjoittaa väitöskirjansa.
+Kas se oli tähän aikaan sellaista, että teologien joukossa jo oli niin
+paljon maistereita, ja sitten oli vanhempia hakijoita ja virkavuosia,
+mutta väitöskirjalla ei niin moni kilpaillut. He olivat Ruuprehtin
+kanssa ajatelleet sitäkin, että Erkki ja Aino ehkä kerran saattaisivat
+joutua rovasti Rauhaniemen nykyiseen suureen pitäjään — ei vielä, ei
+vielä, rovastihan oli parhaissa voimissaan. Mutta kerranhan hänen
+täytyi kaatua, luonnon lait olivat sellaiset, ja oli aina niin vaikeaa
+luopua tuollaisesta suuresta pappilasta, jonne koko suku on tottunut
+saapumaan kesäksi ja jouluksi, ja puutarhasta ja... Silloin oli hyvä,
+että oli poika, jonka saattoi toimittaa isän paikalle. Pitäjähän oli
+keisarinpitäjiä. Kyllä Ruupreht pitäisi huolen kaikesta. Ah, paljon
+hyvää hän oli ihmisille tehnyt, he olivatkin hänelle niin kiitolliset
+— oi, kun hänen syntymäpäivänsä oli syystalvella, kuinka paljon kukkia
+heille aina tuli, kaikkia mahdollisia kukkia, mitä silloin, kukkien
+ollessa kaikkien kalleimmillaan, vain saattoi saada. Suoraan sanoen
+hänen, senatorska Nenónin syntymäpäivinä tuli taloon vieläkin enemmän
+kukkia — ruusuja, ah, mitä ruusuja! Mutta hänen syntymäpäivänsä olikin
+keväällä. Ihmiset olivat hyvät ja kiitolliset, niin kiitolliset siitä
+vähästä, mitä heille oli saattanut tehdä.
+
+Yhtäkkiä muistui papinlesken mieleen, että eiköhän tämä vanha pieni
+herra ole tohtori Cairenius, Erkin eno, josta Erkki ennen oli niin
+paljon kertonut. Hän muisti Erkin sanoneen, että tohtori salaa teki
+paljon hyvää, että hän oli omituinen mies, jota omaiset kärsivät vain
+siksi, että hän oli rikas. Hän ei katsonut ihmisten muotoa, vaan sanoi
+heille suoraan vasten silmiä, mitä heistä ajatteli. Hän oli ensin
+aikonut papiksi ja sitten tohtoriksi, mutta vihdoin jättänyt kaikki
+kesken. Hänellä oli hyvin omituinen ristimänimi, ei sellaista olisi
+luullut monella olevan.
+
+Itse senatorskakin tuntui hakevan hänen suosiotaan, ainakin pyrkivän
+hyviin väleihin hänen kanssaan. Se ei ollut aivan helppoa, pieni vanha
+herra puhui niin vähän, katseli vain, toinen silmä kiinni ja pää hiukan
+kallellaan. Pikku Annasta tuntui hän kaiken aikaa pitävän huolta, sillä
+hän istui käsi siinä asennossa, että puheliaan rouvan aina täytyi
+muistaa lapsen nukkuvan, ja heti kun rouva korotti ääntään, liikahti
+tohtorin käsi kuin melanterä, jolla ohjataan venettä.
+
+Äidistä alkoi käydä hupaiseksi ja jännittäväksi. Oliko tohtori ehkä
+lausunut joitakin epäilyksiä, koska senatorska niin usein palasi vasta
+solmittuun avioliittoon ja siihen iloon, mikä vallitsi Montosten
+ja Rauhaniemien perheiden kesken sen johdosta, että nuoret olivat
+löytäneet toisensa. Tällainen avioliitto oli niin ihana, varsinkin
+tähän aikaan, kun niin kevytmielisesti solmittiin avioliittoja ja ensi
+vastoinkäymisen sattuessa rikottiin pyhät lupaukset. Tämä avioliitto
+oli suorastaan niitä, jotka päätetään taivaassa.
+
+— Hm, sanoi tohtori ja katsoi toisella silmällä, kasvoilla ilme, joka
+yhtä hyvin saattoi olla hymy kuin irvistys.
+
+Tämä yllytti senatorskan uusiin todisteluihin.
+
+Pastorinlesken sydän sykki niin kiivaasti, että hän pelkäsi
+herättävänsä lapsen. Hänen mieleensä muistui kesä siellä heillä,
+jolloin Erkillä oli ollut niin vaikeita sisällisiä taisteluja, ja hän
+oli tullut tapaamaan Ainaa. Silloinkin kun hän oli ensi kerran käynyt
+sairaan luona, oli hän tullut heille. Hän oli tuon kuolevan ihmisen
+rinnalla tuntenut syntinsä niin suuriksi, että hän oli nääntyä niiden
+alle. Kuoleva oli tunnustanut hänelle jonkin valheen, joka oli painanut
+hänen tuntoaan nuoruudesta asti — nuori pappi tunsi tunnollaan ei
+yhden, vaan satoja valheita... Ja kun Erkki oli haudannut ensimmäisen
+ruumiin, silloinkin olivat he olleet Ainan kanssa hautausmaalla. He
+olivat sitten, jumalanpalveluksen päätyttyä, äiti, Aina ja Erkki,
+kävelleet hautojen keskellä ja puhelleet papin ihanasta tehtävästä.
+Erkki sanoi vavisseensa, kun hän seisoi siinä haudan partaalla, niin
+että lapio tuskin pysyi hänen kädessään. Ja hänen syvä liikutuksensa
+oli kyllä tuntunut suruväessä, nyyhkytykset olivat nousseet joka
+rinnasta. He olivat niin usein puhuneet siitä, miten vaarallista on
+tottua pyhiin toimituksiin. Pyhät toimitukset eivät milloinkaan saa
+käydä arkisiksi. Joka kerta kun ottaa lapion käteensä haudan partaalla,
+täytyy sydämen vavista niinkuin ensi kerralla. Joka kerta sairaan
+vuoteen ääressä täytyy sydämen vuotaa verta omien valheiden tähden.
+Ei milloinkaan saa pappi lausua tuomiota, jollei hänen sydämensä ole
+täynnä rakkautta... Erkki pelkäsi, ettei hän jaksaisi pitää sydäntään
+niin herkkänä, niin tuntevana. "Jumala on heikoissa väkevä", olivat he
+päätelleet. Miten olikaan Erkki nyt jaksanut? Äidin teki mieli nähdä
+Erkki pitkien aikojen päästä, nähdä, oliko hän ollut uskollinen ja
+oliko hän nyt onnellinen... Tuossa hän istui parin penkinseinän takana,
+jospa hän nousisi, jospa hän hetkeksi kääntäisi tänne kasvonsa! Äiti
+toivoi sitä Ainankin tähden, voidaksensa kertoa Ainalle, että Erkki on
+onnellinen.
+
+— Oi, kuiskasi senatorska hartaasti ja vakaumuksella, — jos koskaan
+avioliitto on ollut taivaassa päätetty, niin avioliitto Aino Montosen
+ja Erkki Rauhaniemen välillä! Ettekö alttarilla nähnyt morsiusparin
+kasvoja, joita aurinko valaisi — oi, en ikinä ole nähnyt mitään
+ihanampaa. Kuinka suloinen Aino olikaan — niin, minä vakuutan,
+purskahdin suorastaan itkuun. En olisi voinut olla enemmän liikuttunut,
+jos itse olisin ollut morsian... Ja Ainon puku — en ikinä ole nähnyt
+niin kaunista morsiuspukua, vaikka sen itse sanon. Eikö se nyt ollut
+ruhtinaallinen, uskotteko, että laahustin oli kaksi... ei, yli kaksi
+metriä pitkä. Uskon teille pienen salaisuuden, herra Cairenius, te kun
+olette Erkin eno ja rakastatte häntä kuin omaa poikaanne: morsiuspuku
+oli minun mallini mukaan, minun — kas, meissä Montosissa on kaikissa
+hiukan taiteilijanvikaa... Teissä, tohtori Cairenius, teissä kuuluu
+myöskin olevan — ei, ei, älkää ensinkään kieltäkö, minä tiedän, että te
+runoilette. Kuulkaas, miksette kirjoittanut Ainolle ja Erkille runoa?
+Sen olisi voinut kirkossa lukea. Ah, Marja-Lis olisi sen lausunut —
+ette aavista, miten ihanasti hän lausuu, vaikka itse sen sanonkin.
+Hän kirjoittaa myöskin runoja ja maalaa — se tyttö on niin lahjakas,
+että olemme Ruuprehtin kanssa onnettomat, kun emme tiedä, mitä puolta
+hänessä pitäisi alkaa kehittää... Mutta mistä minä lähdinkään? — Kas,
+kun on rakkaiden uusien sukulaisten kanssa niin paljon puhumista,
+ettei tiedä, mistä milloinkin alkaa! Niin, siitä, että kyllä minusta
+nyt kaikesta näkyy, että nämä nuoret suorastaan ovat kuin toisiaan
+varten luodut, taivaassa toisilleen määrätyt. Ettekö huomannut Erkkiä
+alttarilla? Niin, suokoon Jumala minulle anteeksi, mutta hän muistutti
+minusta suorastaan Kristusta — minä itkin, kun häntä katselin...
+Mitä... mitä te sanoitte, herra Cairenius... että kuvittelenko minä
+Kristuksella olleen... Te olette... Te olette paha tai, ehkä — vain
+intresantti! Luuletteko te nyt sitten minun huomanneeni, että Erkki
+käyttää silmälaseja. Ei, ilmettä minä... sielua hänen kasvoissaan, ne
+olivat kirkastuneet. Ja kun hän siinä koko seurakunnan nähden suuteli
+vaimoansa — ah, he ovat nyt vihityt, nyt on kaikki luvallista, he ovat
+nyt yksi sielu ja... Ei, mutta herra Cairenius, nyt te ajattelette
+jotakin... Totisesti, tahtoisin tietää, mitä te ajattelette.
+
+Vanha herra oli noussut seisomaan. Hän ylettyi tuskin senatorskan
+olkapäähän. Mitähän hän aikoikaan sanoa? Eikö senatorska huomannut,
+että nyt ei olisi pitänyt jatkaa...
+
+Komea rouva nauroi pitkän, pidätetyn, sihisevän naurun.
+
+— Mutta rakas herra Cairenius, voiko olla parempia takeita? Erkki on
+vakavasta kristillisestä kodista. Sidonia ja Zachris — voiko ajatella
+ihanteellisempaa isää ja äitiä! Ja Aino — oi miten herttaiset ovatkaan
+vanhemmat! Sanon sen, vaikka Janne onkin veljeni...
+
+— Oletteko varma, sanoi vanha herra vihdoin, toinen silmä kiinni, —
+ettei heidän lapsistaan kerran tule oikeita sekasikiöitä, oikeita
+monstrumeja, joita eläinten ja ihmisten täytyy kauhistua? Niin — mitä
+takeita teillä on siitä?
+
+— Mutta herra Cairenius...
+
+— Mutta rouva senatorska...! Pitkäkyntisiä, sarvet päässä,
+veressä oudot intohimot, jotka ovat vaaralliset yhteiskunnan
+turvallisuudelle... Katsokaas: kaikki palaa...
+
+He tuijottivat toisiinsa kumpikin penkiltään, kädet torjuvassa
+asennossa ja peräytyen toisiaan ikään kuin, vanhan herran kuvaamana,
+jokin ilmestyskirjan peto olisi astunut heidän välilleen näyttämään
+itseään.
+
+— Mutta... herra Cairenius...
+
+— Niin, rouva senatorska, varmaan on jossain menneisyydessä ollut aivan
+tämäntapainen keskustelu kuin meillä nyt: se on ehkä suoritettu päreen
+ääressä jossain pirtissä jonkun kehräävän eukon ja jonkun nuuskaisen
+kulkurimiehen välillä. Ja nuo likaiset ihmiset ovat olleet meidän
+esivanhempiamme.
+
+Keskustelu, jonka senatorska heidän huvinsa vuoksi oli aloittanut,
+oli yhtäkkiä käynyt niin kaameaksi, ettei hän tahtonut löytää omaa
+nauruaan, naurua, jolla hän seuraelämässä pelasti kaikki tilanteet ja
+joka hänen tuttavapiirissään oli suorastaan kuuluisa.
+
+— Hyi teitä! kuiskasi hän. — Jumalan tähden: vainoatteko meitä
+Montosia? Miksi sen teette? Eikö teillä ole ensinkään inhimillistä
+sääliä...?
+
+Tässä sai senatorska takaisin naurunsa. Hänen kuuluisa naurunsa oli
+käheä ja sihiseväinen. Pieni herra veti hänkin kasvonsa irvistykseen,
+jonka tarkoitus oli esittää naurua.
+
+— Rouva senatorska laskee leikkiä. Olen kai ymmärtänyt oikein: olette
+kai kristitty ihminen. Eikö sääli ole kristittyjen Jumalan töiden
+paikkaamista ja parsimista? Eikö kristittyjen Jumala tiedä, mitä hän
+tekee?
+
+Tuntui siltä kuin ei senatorska olisi jaksanut jatkaa. Hän nauroi ja
+löi hansikkaillaan tohtorin muodottomia sinipunervia käsiä, joita tämä
+piteli polvillaan ikään kuin nähtävinä.
+
+— Teidän olisi pitänyt ruveta näyttelijäksi, herra Cairenius!... Te
+olisitte ollut mainio shakespearelainen narri. Te olette runoilija,
+varmaan kirjoitatte runoja. Tunnustakaa pois, olemmehan nyt
+sukulaiset... Sidonia on teistä kertonut niin paljon, esimerkiksi,
+että te olitte valmis lääkäri, mutta ette voinutkaan nähdä haavoja...
+Minä ymmärrän sen, minäkään en voi nähdä haavoja. Kuulkaa,
+ettekö te aio julkaista runojanne, olen varma, että ne saisivat
+erinomaisen arvostelun. Meillä on ystäviä, Ruuprehtilla ja minulla,
+sanomalehtimaailmassakin...
+
+— Tatatatataa, keskeytti hänet pieni herra yhtäkkiä.
+
+Papinleski odotti pelonsekaisessa jännityksessä, että senatorska
+suuttuisi ja tulevaisuudessa jotenkin kostaisi vanhalle herralle.
+Hänhän oli niin vaikutusvaltainen... Komea rouva hengittikin raskaasti
+ja piti hymyä jäntevällä kurilla viipymässä kasvoillaan, vaikk'ei hän
+nähtävästi vielä sisimmässään tietänyt, pitikö ruveta pitkävihaiseksi
+vai pitikö leppyä.
+
+Ilme pienen miehen kasvoilta taas laukesi yhtäkkiä irvistyksestään
+kauniiksi ja lempeäksi kuin päivänpaiste. Äiti seurasi vanhan herran
+katsetta ja näki, että hänen pieni tyttärensä oli avannut silmänsä.
+
+— Huomenta, sanoi pieni herra lapselle. — Oletko sinä nyt nukkunut?
+
+Anna hymyili ja kätki haukotuksen äidin kainaloon. Hänen poskensa
+punoittivat, uni oli kaikesta päättäen vahvistanut häntä. Äiti tuli
+iloiseksi, irroitti hänet sylistään, vastaili kysymyksiin, joita
+vanha herra teki, ja rupesi hakemaan esiin eväitään ja lääkkeitään.
+Koko juhlavaunu oli kummallisesti, samana hetkenä, jolloin lapsi
+avasi silmänsä, ikään kuin muuttunut. Hieno seurue oli tietenkin
+huomannut, että lapsi heräsi ja vapautunut siitä painostuksesta, missä
+se puolen tunnin oli ollut. Rouvat kurkistelivat sohviltaan äitiin ja
+tyttäreen, nuoret neidit nyökyttivät hymyillen päätään ja päästivät
+ilonsa valloilleen, pikkutytöt ilmestyivät käytävälle kuten äskenkin,
+ja tarjosivat makeisia. Lapsen katse liukui utuisena ja kummastuneena
+hymyilevästä vanhasta herrasta yli senatorskan kauniiden rannerenkaiden
+pieniin tyttöihin ja yli rouvien höyhen töyhtöjen siitä eteenpäin, aina
+sinne asti, missä vanhat herrat, rovasti, senaattori, liikemies ja
+jotkut muut puhuivat ja nauroivat.
+
+— Katso nyt, kiitä kauniisti, toimitti äiti onnellisena.
+
+Vanhan herran katse ja kaikkien muidenkin katseet sanoivat hänelle,
+että hänen lapsensa oli voittanut hienon seuran mielisuosion. Hän ei
+ehtinyt saada esiin eväitään, ennen kuin Annan ympärillä oli sellainen
+ylellisyys herkkuja, ettei lapsi tietänyt, mitä hän ottaisi. Mikä
+tarjosi omenaa, mikä karamelliä, mikä kaunista valkeaa voileipää, jolla
+oli kananpaistia, ja yhtäkkiä istui Annan vieressä suuri nukke nimeltä
+Salli, joka osasi panna silmät kiinni. Lapsi nähtävästi ei tietänyt,
+oliko hän jo herännyt vai oliko tämä kaikki unta. Pikkutytöt Lea ja
+Rauha ponnistivat penkille hänen viereensä. Kaikki kolme olivat ääneti.
+Salli oli pitkänään Annan sylissä, silmät olivat kiinni. Anna nosti
+hänet istumaan — silmät heilahtivat auki. Anna hymyili. Lea tempasi
+Sallin syliinsä, kaasi hänet kovakouraisesti nurin ja nosti äkkiä taas
+pystyyn. Ylös — alas! Annalle oli Salli uusi ja ihmeellinen, Lealle ja
+Rauhalle tuttu ja kulunut. Salli joutui sohvannurkkaan, silmät kiinni.
+Annan piti juuri nostaa hänet ylös, mutta silloin toivat pikkutytöt
+kuvakirjan. No, jo nyt oli Annalla katsomista, eivät he äidin kanssa
+ajatelleet, kun läksivät matkalle, että siitä tulisi näin kaunis ja
+vaiherikas.
+
+— Suloinen lapsi, sanoi senatorska väkinäisesti, nousi, hymyili ja
+läksi rouvien sohvalle.
+
+Herra Cairenius tuli nyt vallattoman iloiseksi. Hän kiikutti tyttösiä
+vuoronperään polvellaan ja molemmilla polvillaan yhtaikaa. He
+olivat miltei yhtä pitkiä kuin hän. Hän teki heille paperipalasista
+pieniä tuokkosia, joihin pantiin makeisia. Vihdoin hän tomuttuneine
+saappaineen nousi penkille ja rupesi penkomaan hyllyverkkoja.
+Kurkottaessa tuli paitaa esiin liivien alta. Hän ei tahtonut ylettyä.
+Hymyillen hän penkoi ja penkoi. Vihdoin hän sai käsiinsä suuren
+valkoisen ruusuvihon, erinomaisen kauniin, vaikka kukat olivatkin vähän
+kuihtuneet.
+
+— Nyt setä antaa jokaiselle yhden tällaisen kukkasen — olkaa
+varovaiset, ettei se pistä, siinä on niin suuret piikit. Tässä saa
+Anna, tässä saa Rauha, tässä saa Lea. Miettikää nyt, mitä te teette
+ruusuillanne. Setä tahtoisi: niin mielellään tietää.
+
+Lapset kävivät miettiväisiksi ja istuivat hetken ääneti, ruusut
+käsissä. Leivosen laulu soi ikkunasta.
+
+— Minun on kaikista kaunein, sanoi Lea yhtäkkiä.
+
+— Ei — minun! sanoi Rauha.
+
+— Kaikki ovat yhtä kauniit, oikaisi setä. — Mitä te nyt teette
+kauniilla ruusuillanne?
+
+Valkopukuiset tytöt alkoivat käydä malttamattomiksi. He huomasivat
+punaisista rakennuksista ja junan hiljenevästä vauhdista, että oltiin
+tulossa asemalle ja että jotakin uutta siis oli odotettavissa.
+
+— Pääsette ikkunaan katsomaan, rauhoitti heitä eno, — kunhan ensin
+olemme leikkineet loppuun ruusuleikin. Mitä Lea tekee ruusullaan?
+
+Tyttönen alkoi sovitella ruusua pitseihin rinnalleen.
+
+— Lea panee tähän.
+
+— Kuinka se on siinä kaunis, sanoi Annan äiti hymyillen.
+
+Eno otti veitsen taskustaan, lyhensi vartta ja auttoi tyttöstä.
+
+Samassa alkoi heidän jalkojensa juureen sadella ruusunlehtiä.
+
+— No mutta Rauha, mitä Rauha nyt tekee?
+
+— Rauha katsoo, mitä sen sisällä on.
+
+Eno seurasi jännittyneenä, miten pienet sormet runtelivat täyteläisen
+kukan ja sitten paiskasivat sen permannolle. Nauraen elämänvoimansa
+yltäkylläisyydessä karkasi lapsi samassa ikkunaan, mutta eno jäi
+katsomaan eteensä ihmeissään ja vakavana.
+
+— Odottakaa nyt vielä vähän, lapset, pyyteli hän taas, — ettekö te
+vielä tahdo saada tietää, mitä Anna tekee ruusullaan.
+
+Nauhasolmut heilahtivat Lean ja Rauhan hiuksissa, kun he ikkunasta
+käänsivät päätään vaunuun päin.
+
+— No, lapseni, mitä sinä teet ruusulla, jonka hyvä setä sinulle antoi?
+kyseli äiti.
+
+Anna piteli ruusua pienillä ruskeilla hyppysillään ja hänen suupielensä
+värähteli. Hän heittäytyi ujostellen äidin rintaa vasten eikä tahtonut
+sanoa mitään. Äiti tuli hiukan onnettomaksi tottelemattomuudesta,
+jota hänen tyttärensä osoitti. Hän olisi ollut kiitollinen, jos herra
+Cairenius nyt olisi hellittänyt vaatimuksestaan, mutta pienelle
+herralle tuntui olevan tärkeää tietää, mitä lapsi ajatteli. Hän oli
+taasen käynyt aivan vakavaksi. Joku mies tuli asematalon edustalle
+soittamaan kelloa, Lea ja Rauha katselivat häntä ja kyselivät enoltaan,
+miksi hän soittaa. Eno ei vastannut, hän odotti jännittyneenä, mitä
+lapsi sanoisi. Vihdoin viimein sai äiti selvän, mitä Anna tarkoitti.
+
+— Anna sanoo hyvälle sedälle... no, Anna sanoo sedälle itselleen,
+oikein kovaa, niin että kaikki kuulevat... Ei saa noin ujostella...
+Anna sanoo hyvälle sedälle, että pannaan ruusu kylmään veteen.
+
+Pieni herra seisoi ääneti. Sitten hän hymyili ja huojutti päätään.
+Äiti meni noutamaan vesilasia. Sill'aikaa nousi vaunussa suuri
+pauke ja nauru, sillä avattiin pähkinöitä. Pikkutytöt Lea ja Rauha
+karkasivat suinpäin pauketta kohti, ja herra Cairenius oli kahden Annan
+kanssa. Hän asettui hänen viereensä lempeänä ja ikään kuin syvästi
+kunnioittaen. Anna katsoi häneen suurin vesiharmain silmin. Pieni herra
+laski kätensä hänen päälaelleen, hiljaa ja hyväilevästi. Hänen molemmat
+silmänsä olivat puoliummessa. Näytti siltä kuin hän olisi elänyt läpi
+jotakin iäisen onnellista.
+
+Äiti toi vesilasin. Anna asetti siihen ruusun, sen vartta täytyi
+lyhentää ja sitten se sopi. Äiti piteli lasia kädessään ja Anna ja
+Salli paneutuivat nukkumaan. Anna kuuli Sallin silmien putoavan kiinni
+ja pani samalla hetkellä itsekin kiinni silmänsä. Kaikki olivat he
+ääneti, äiti, setä, Anna ja Salli.
+
+Kiidettiin läpi kukkivan maan. Nuori ruis oli juuri päässyt tähkään,
+latvoiltaan epätasaisina, hopeanvihreinä levenivät sarat kukoistavien
+pientareidensa kehyksissä. Siinä sitä oli kukkaa. Tosin kukat eivät
+vielä olleet kuin puhkeamisensa alussa, mutta kasvu maanpinnassa oli
+niin vehmas, että saattoi nähdä lukemattomien heinien helpeineen ja
+eriväristen kukkien tuoksuilleen pyrkivän ylös maasta. Syvempien ojien
+pohjalla oli vielä vettä ja niiden reunoilla kasvoivat sammakonkukat
+suurina, rehevinä, kullankeltaisina terttuina. Pihamaat olivat nekin
+tulvillaan keltaista kultaa: voikukat siellä helottivat. Näissä
+molemmissa, sammakonkukassa ja voikukassa hehkui auringonsäde vielä
+omalla värillään, niistä molemmista ikään kuin tihkui kultaa: siihen
+ojaan ja sille pientarelle, jonka yli sammakonkukka taipui, niiden
+lasten kasvoihin, jotka pihamailta ojensivat kätensä täynnä keltaisia
+kukkia kohti ohikiitävää junaa.
+
+Olihan tänään seitsemäs päivä — pieni vanha herra oli katsellut ulos ja
+hänestä tuntui, että oli seitsemäs eli lepopäivä.
+
+Hän katseli vielä ulos, kun senatorska palasi ja asettui hänen
+rinnalleen. Lapsi vastapäätä nukkui taasen.
+
+— Te olette tehnyt minut surulliseksi, aloitti senatorska kuiskaten, —
+syvästi surulliseksi. Katsotte minuun kuin hieroglyfi, herra Cairenius,
+ettekö todella minua ymmärrä? Te epäilette meitä Montosia, tunnustakaa
+pois. Mutta voitteko nyt todella uskoa, että noissa tyhmissä asioissa,
+joista veljeäni on syytetty, olisi jonkinlaista perää? Me olemme
+aina olleet niin rakkaat sisarukset — oi kuinka hän piti minusta
+huolta, ennen kuin menimme naimisiin Ruuprehtin kanssa. Hän on hyvä,
+pohjaltaan, tosihyvä. Ja nerokas. Ajatelkaa, tyhjästä hän on alkanut ja
+nyt on hänellä neljä sahaa ja neljä kartanoa ja metsiä ja... Mitäpä hän
+nyt olisi ruvennut haluamaan kartanoa, joka oli testamentattu koululle,
+koululle, jonka johtokunnassa hän lisäksi itse oli... Tietysti pahat
+ihmiset tekivät tikusta asian ja keksivät, että hän himoitsi koulun
+maatilaa siksi, että maat sattuivat yhteen erään hänen maatilansa
+maiden kanssa... Ah, herra Cairenius, ihmiset ovat pahat! Mutta minä
+en tahdo, että te, jota me kaikki kunnioitamme... teidän täytyy uskoa
+meistä hyvää, minä tarvitsen teidän apuanne niin monessa asiassa. Herra
+Cairenius, oi tosi inhimillisyys on aina leimannut Montosia...
+
+— Niinkuin tosi eläimellisyys Rauhaniemiä ja Caireniuksia, keskeytti
+pieni herra hymyillen ja pyyhki hikeä otsaltaan. — Mitäs te nyt
+oikeastaan vaikeroitte, rouva senatorska. Käräjäjuttuhan on päättynyt
+onnellisesti. Hedelmät tästä käräjäjutusta varmaankin kypsyvät
+aikoinaan. Kaikki palaa meille. Minkäs teet, sen edestäsi löydät, sanoo
+kansa viisaudessaan.
+
+Annan äiti ymmärsi, ettei hänen enää sopinut olla tässä kuuntelemassa
+keskustelua, varsinkin kun senatorska otti esiin nenäliinansa.
+Kun komea rouva kuitenkin näki vieraan rouvan alkavan haeskella
+tavaroitaan, pyyhki hän nopeasti silmänsä, nauroi kuuluisaa nauruaan ja
+aloitti keskustelun juuri siinä alkeellisessa muodossa, jossa on tapa
+puhua tällaisissa tapauksissa.
+
+— Tänään on kovin kaunis ilma, sanoi senatorska.
+
+— Niin on, sanoi pieni herra, katsoen ulos ikkunasta.
+
+— Tuota leivostako te katsotte?
+
+— Niin.
+
+— Tuntuu siltä, kuin näkisitte tämän linnun ensi kerran.
+
+— Näen aina tämän linnun ensi kerran.
+
+— Ooo! Mitä näette tässä linnussa?
+
+— Nooo... yhtä ja toista... Näettekös te siinä jotakin?
+
+— Oo, niin paljon...! Iloa... kiitollisuutta... ahkeruutta...
+rehellisyyttä...
+
+— Todella... onko teillä niin tarkat silmät, rouva senatorska...?
+
+— Koko kevään näen leivosessa!
+
+— Oo, tuossa harmaassa pisteessä...?
+
+— Osoittaisitte minulle nyt hiukkasen luottamusta ettekä antaisi
+minulle korvapuustia korvapuustin jälkeen. Tunnen, että te olette
+runoilija, että te jos kukaan ymmärrätte kevään, että te jos kukaan
+ymmärrätte rakkauden...
+
+— Hm.
+
+— Taas tuo teidän "hm".
+
+‒ Hm. Minä yleensä ymmärrän paremmin sen niinsanotun rakkauden hedelmän
+kuin rakkauden. Tarkoitan lapsia, näitä meidän tekojamme, jotka
+me aina löydämme edestämme, näitä meidän kummittelijoitamme. Olen
+hyvin huvitettu näistä kummituksista, nimittäin lapsista. Katsokaas,
+rouva senatorska... me matkustamme kuin tilauksesta lammen ohitse:
+te näette tuossa pinnalla lumpeita... Se on tuoksuton, kostea ja
+kaamea kukka. Luuletteko ehkä, että se kelluu tuossa irrallaan? Ei,
+sillä on pelottavan pitkä varsi. Ja liejussa, jossakin syvällä ovat
+sen juuret. Niitä ei näy... Vanhemmat sanovat tänään viattomasti,
+että ruusuruukussa heidän ikkunallaan on viisi ruusua, vaikka he
+kyllä näkevät, että siinä on kolme. Sadan vuoden perästä tavataan
+lapsenlapsenlapset öiseen aikaan murtamassa auki kassakaappia
+jossakin kellariholvissa... Miten se on mahdollista: isä ja äiti ovat
+kunnollisia ihmisiä! Murtovarkaus, tämä lumpeenkukka, johtaa juurensa
+kaukaa, sieltä vuosisadan takaa... Tänään kauppapuodissa kyselee nuori
+neiti suklaakonvehtien hintoja. Kalliit... mokomatkin! Hän tilaa
+marmelaadeja, mutta vetää pienellä suloisella kädellään puuhkaansa
+yhden ainoan suklaakaramellin juuri sillä hetkellä, jolloin myyjä
+punnitsee marmelaadeja. Kadulle tultuaan pistää hän makean suuhunsa.
+Mutta kahden sadan vuoden perästä tapahtuu kuulumaton paljastus:
+kaupungin mahtavin mies, jolla on ollut vaunut ja kaksivaljakko ja
+taulugalleria ja huvijahti ja metsästyspuisto — linnasta tietysti
+puhumattakaan — on karannut ja jättänyt jälkeensä kymmenien miljoonien
+vaillingit. Koko kaupunki joutuu maksamaan, kokonaisia perheitä
+menee nurin! Kukaan ihminen ei tiedä, että tuo suloinen nuori neiti
+kauppapuodissa oli tämän herran kaukainen esiäiti... Vanhemmat makaavat
+turvallisesti haudassaan — lapset maksavat perinnöistä ja ojentavat
+perinnöt korkojen kanssa tuleville lapsille. Kas tämä on minun
+silmissäni rakkautta.
+
+Taasen tuijottivat uudet sukulaiset eteensä ikään kuin heidän edessään
+olisi ollut aave. Senatorska näki kuin jossakin hämärässä kuvassa
+lahoavat vanhemmat kääriliinojensa sisällä ja lastenlastenlapset
+salalyhty kädessä kellariholvissa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
+löysi hän taasen ainaisen turvansa, keveän naurunsa, ja vapautui.
+
+— Te puhutte kauheita... ja liioittelette kauheasti...!
+
+— Ette usko väitteitäni mahdollisiksi? Ette usko, että nuo korkeat
+rukiintähkät tuolla ovat alkuisin yhdestä ainoasta jyväsestä.
+Luulette tietysti, että on kylvetty maahan kokonainen tähkä, jossa on
+montakymmentä jyvää...
+
+Senatorska nauroi.
+
+— Te olette kauhean huvittava!
+
+— Minä tulen aina näin huvittavaksi, kun puhutaan avioliitosta ja
+rakkaudesta.
+
+— Todella...!
+
+— Ne ovat vaarallisia asioita... myrkyllisiä ja tarttuvia... Ei koskaan
+voi tietää, mitä kyykäärmeen sikiöitä tulee syntymään...
+
+Taasen senatorska nauroi.
+
+— Mutta tepä ette saa minua suuttumaan, herra Cairenius, vaikka kuinka
+koettaisitte! Voisihan helposti pitää sitä mitä te sanotte suurimpana
+loukkauksena minua, Ainoa, jopa koko Montosten sukua vastaan, mutta...
+Minä kostan pahan hyvällä ja sanon, että te olette intresanteimpia
+henkilöitä, mitä olen tavannut. Meidän talossamme seurustelevat maan
+parhaimmat, he ovat Ruuprehtin ja minun persoonallisia ystäviä, mutta
+minun täytyy sanoa, etten ole tavannut...
+
+Pieni vanha herra ei enää vastannut. Hän katsahti senatorskaan
+pikaisesti, toisella silmällään, niinkuin olisi pannut pisteen
+keskustelun perään ja vaikeni. Senatorskakin tuntui jonkin verran
+väsyneen ja kätki haukotuksen nenäliinaansa. Koko vaunu vaipui valvotun
+yön jälkeen yleiseen hiljaisuuteen. Neitoset nukkuivat, päät toistensa
+olkapäillä. Herrojenkin keskustelu oli hiljentynyt. Rouvat nielivät
+haukotuksiaan ja kursailivat, kuka ottaisi päänsä alle erään pienen
+pitsitetyn tyynyn, joka jostakin oli viskattu heille. Se jäi lopulta
+rouva Montosen polvelle ja junan jyskytys liikutti unettavasti kaikkia.
+
+Yhtäkkiä kuului huudahdus:
+
+— Minun kukkani, missä minun kukkani ovat?
+
+Kaunis tyttö oli noussut seisomaan ja haki hyllynverkosta. Nuori herra
+ennätti heti hänen rinnalleen hakemaan hänen avukseen. Se oli Erkki,
+pastorinleski oli heti tuntenut hänet. Tuntisiko hän vanhan tuttavansa?
+Tuskin. Nuori mies ja vaimo etsivät ja hymyilivät, etsivät ja
+huolestuivat. Kauheaa: kukat löytyivät yhä kiihtyneen hakemisen jälkeen
+toiselta puolen: herra Cairenius oli morsiuskukkavihkosta ottanut
+leikkiruusut lapsille!
+
+Morsian taisteli kyyneliä vastaan, sulhanen kuiskaili lohduttaen
+hänen korvaansa, äidit koettivat nauraen sekoittaa asiaa ja toruivat
+sohvanselustan yli herra Caireniusta. Senatorska oli kuohuksissaan,
+kuinka saattoikaan, se oli kuulumatonta, se oli suorastaan paha enne...
+Annan äitikin oli onneton, hänen syynsä tämä tavallaan oli, jollei
+hän olisi joutunut vaunuun, niin ei koko ruusuleikki olisi tullut
+kysymykseen.
+
+— Eihän kristittyjen ihmisten kai sovi puhua enteistä, sanoi herra
+Cairenius, pusertaen kiinni toista silmälautaansa.
+
+Ja sitten hän avonaisella silmällään katseli suoraan morsiamen
+mielenliikutuksesta väräjäviin kasvoihin. Hänen frakkipukunsa oli
+pahasti tomuttunut, likaantunut valkoinen kaulaliina joutunut jonnekin
+korvan kohdalle.
+
+— Eno ei ole ollut naimisissa, sanoi sulhanen, toisella kädellään
+painaen nuoren vaimonsa kättä, toisella pidellen ruusuja. — Eno ei voi
+tietää, mikä arvo morsiuskukkavihossa on.
+
+Koko juhlavaunun huomio oli nyt kääntynyt siihen kulmaan, missä
+surupukuinen nainen tyttärineen istui, painuneena niin näkymättömäksi
+kuin suinkin, ja missä hänen edessään seisoivat pieni eno ja
+morsiuspari. Pitkä, laiha, parraton rovasti ja punakasvoinen,
+viiksiniekka liikemies seurasivat keskustelua vaunun äärimmäisestä
+päästä, sen jälkeen tulivat neitoset ja nuoret herrat, ja vihdoin
+rouvat, joista ruustinna ja senatorska olivat eniten järkytetyt.
+
+— Ehkei, sanoi pieni herra, — mutta te molemmat ehkette voi tietää,
+minkä opetuksen me kaikki olemme saaneet teidän ruusuistanne. Se on
+kallis opetus, morsiusvihko oli ehkä uhrattava sitä varten, ehkei
+tällaista taikaa ole muuta kuin morsiusruusuissa. Sinä olet pappi,
+Erkki. Sinä tulet näkemään, ettei aina tiedä, mistä puhuisi pahoille
+ihmistolvanoille. Voit pitää saarnan kolmesta ruususta. Kerron sinulle
+tarinan lyhyesti, voit sitä venyttää mielesi mukaan. No niin: oli
+kerran kolme ihanaista ruusua, jotka annettiin kolmelle ihanaiselle
+tyttöselle. He saivat tehdä ruusuilleen, mitä he tahtoivat. Miten
+luulette heidän suhtautuneen lahjaansa? Yksi kiinnitti ruusun
+rintaansa, koristaakseen itseään; toinen repi ruusun rikki nähdäkseen,
+mitä sen sisässä oli; kolmas pani ruusunsa raittiiseen veteen... Siinä
+koko tarina. Eikö totta, Erkki, jossakin rippipuheessa, kun ympärilläsi
+seisoo nuoria valkopukuisia tyttöjä... Tulee tekemään suuren efektin,
+kun sinä alttarilta julistat: ihmiselämä on kuin ruusunkukka, te voitte
+repiä rikki elämänne, te voitte viettää sen turhuudessa ja maailman
+koreudessa, te voitte myöskin...
+
+— Kiitoksia, kiitoksia, keskeytti hänet nyt itse rovasti ja hänen
+äänensä oli jäätävän kylmä. — Tarina on kaunis, jopa sopivakin, täytyy
+vain tietää lopettaa se oikealla hetkellä... Lopettaa, sekä ottaa
+lukuun seura, missä sen kertoo...
+
+Jutte-herra katseli hävyttömästi toisella silmällään, kurkottaen
+kaulaansa ylöspäin, pitkää puhujaa kohti.
+
+— Rovasti tarkoittaa, ettemme me ole mitään rippilapsia. Mutta eivätkö
+häät, hautajaiset ja rippiateriat kaikki ole läheistä sukua keskenään
+— kaikissahan niissä nuijitaan jotakin kuoliaaksi, toisissa hellyys,
+toisissa intohimo, toisissa niinsanottu lapsenusko, niin että sama
+korottava teksti ehkä voi olla paikoillaan.
+
+Taasen oli hääjuhlan tunnelma pahasti särjetty. Jutte-herra oli
+epämukava, kaikkialla kuiskuteltiin häntä vastaan ja harmiteltiin,
+että hänet oli otettu mukaan. Mutta morsian, hän oli suorastaan
+suurenmoinen, hän jäi itsepintaisesti häijyn enon seuraan ja hieroi
+sovintoa. Morsiusparin viipyessä siinä vastapäätä, sai papinleskikin
+rohkeuden, jota hän kauan oli turhaan tavoitellut. Hän nousi, kumarsi
+ja ojensi morsiamelle Annan ruusun.
+
+— Herrasväki antaa anteeksi... mutta enkö minä saisi... Tämä on aivan
+tuore...
+
+Nyt tunsi hänet sulhanen.
+
+— No mutta... täällähän on vanhoja tuttavia... Hyvänen aika, rouva
+Nieminen! Pastorska Nieminen — vaimoni.
+
+Nuori rouva tervehti tutusti ja tottuneesti. Hänen puheensa juoksi
+vuolaasti.
+
+— Hauskaa saada tutustua, sanoi hän. — Mieheni on niin paljon puhunut
+teistä kaikista... ja niistä seuduista siellä teillä... Ja hänhän
+vietti niin hauskoja aikoja silloin...
+
+Pastorinleski hymyili ujostellen ja onnellisena. Veri hehkui nuoren
+pastorin poskilla. Hän oli siis todella muistellut vanhoja ystäviään ja
+puhunut heistä morsiamelleen.
+
+— Me lähdemme kerran katsomaan niitä seutuja siellä, jatkoi nuori
+rouva, — eikö totta, Erkki. Saammehan tulla, hyvä pastorska? No kiitos,
+kiitos, me tulemme varmasti. Sanokaa paljon terveisiä pastorille ja
+lapsille.
+
+Ei mutta tuota Ainoa, hänhän oli aivan suurenmoinen! Kaikki olivat
+nähneet kohtauksen hänen ja mustapukuisen naisen välillä. Miten hän
+olikin osannut lähestyä tuota maalaisserkkua, mikä ihanteellinen
+pappilanrouva hänestä tulisikin. Kaupunkilaiskaunotar, ja niin
+kerrassaan ymmärtänyt uuden asemansa...!
+
+— Hän on todellinen Montonen! kuiskasi senatorska säteilevän ylpeänä
+ruustinnan korvaan.
+
+Erkki Rauhaniemen ja pastorinlesken välillä syntyi lyhyt keskustelu.
+Kuinka siellä pappilassa nyt voitiin? Kiitoksia... kyllähän siellä,
+tämä Anna vain oli ollut isänsä kuoleman jälkeen vähän heikko. Niin
+tottakin, kuolemahan oli käynyt siellä vierailulla, hän, Erkki
+Rauhaniemi, oli kyllä lukenut sen lehdistä ja silloin aikonut
+kirjoittaa, jostakin syystä ei siitä sitten ollut tullut mitään...
+He olivat aikoinaan olleet lähemmin tutut, muistivat sen molemmat ja
+välttivät sekä arvonimiä että puhuttelusanoja.
+
+— Vai on pastori kuollut! sanoi nuori rouva osaaottavasti. — Kuinka
+ikävää. Mutta lapset ovat terveinä. Kuinka monta heitä nyt olikaan?
+
+— Seitsemänhän heitä on elossa.
+
+Heiltä loppui puheenaihe ja he siirtyivät paikoilleen. Mutta nyt
+oli äidillä ehdottomasti se tunne, että oli hetki lähteä kolmanteen
+luokkaan, varmaan siellä jo oli tilaa. Ja hän alkoi kiireesti koota
+tavaroitaan, hän miltei pelkäsi, että joku tulisi hänet keskeyttämään.
+Herra Cairenius tulikin.
+
+— Miksi te menisitte pois, sanoi hän oudon käskevänä. — Täällähän on
+tilaa.
+
+Ja sitten hän, toinen silmä kiinni, alkoi kysellä lapsen vointia. Hän
+sai kuulla, että lapsi oli heikko ja että isä oli kuollut vapunpäivän
+aattona keuhkotautiin. Vapunpäivän aattona — tietysti jälkeen kello
+kahdentoista yöllä? Pieni herra teki tämän kysymyksen kirpeästi, ikään
+kuin hän olisi singauttanut suolarakeen.
+
+— Ei, vastasi leskirouva ja hänen sisässään alkoi kiehua. — Juuri vähää
+ennen puoliyötä.
+
+Hänen teki mieli sanoa, että kello löi juuri puolta kahtatoista, kun
+hänen miehensä raukeni pois. Mutta mitäpä se vieraisiin kuului. Ja hän
+puri huulensa kokoon ja päätti, että nyt hän ottaa tavaransa ja lähtee
+sinne, minne hänellä on lippu.
+
+— Tyhmyri, sanoi herra Cairenius, — olisitte hiukan siirtänyt
+kellonviisareita, olisitte saanut yhden armovuoden lisää. Mutta
+sinne oli kai kokoontunut puolen pitäjän ämmät, niinkuin aina, kun
+on kysymyksessä syntyminen tai kuoleminen... Vai olitte ehkä yksin?
+Tyhmää...
+
+Surupukuinen nainen ei vastannut mitään. Hän ihmetteli mielessään,
+että sama mies saattoi ruusuista puhua niin kauniisti ja näin tylysti
+pidellä toisen surua. Olisi ollut huvittavaa tietää, mitä varten hän
+toisinaan rypisti kiinni toisen silmänsä, ja oliko mitään sääntöjä,
+joiden mukaan hän sen teki.
+
+— Ja nyt pitäisi lapsi sitten pelastettaman elämälle, alkoi hän taasen
+ärtyisästi. — Kuinka te uskallatte? Mikä teille takaa, ettei lapsi tule
+onnettomaksi tai tee muita onnettomaksi? Mitä perintöjä te hänelle
+olette antanut — en tarkoita kullan enkä hopean, vaan veren perintöjä?
+
+Pastorinleski ei purskahtanut itkuun eikä myöskään musertunut
+mykkään suruun. Ei hän myöskään loukkaantunut. Tai oikeastaan hän
+lyhyen hetken aikana oli ollut sekä purskahtamaisillaan itkuun että
+loukkaantumaisillaan. Mutta hetki oli mennyt hyvin nopeasti ohi, hän
+katsoi pientä herraa kasvoihin ja sanoi hymyillen:
+
+— No, ei minulle kukaan vielä ole puhunut tällä tavalla.
+
+— Sen minä uskon, kivahti pieni herra. — Sen vuoksi, että ihmiset aina
+kaunistelevat, tai eivät ajattele, tai suorastaan valehtelevat. Mutta
+vastatkaa minulle myöskin, millä oikeudella te tahdotte tätä lasta
+elämään!
+
+— Nyt minä lähden sinne, mihin minulla on lippu, keskeytti äiti.
+
+— Lähtekää, lähtekää, kiihtyi vanha herra, — jollette kunnioita unta,
+ainoaa mitä elämässä voi sanoa onneksi.
+
+Lapsi nukkui todella niin makeasti, ettei häntä voinut häiritä.
+Äiti jäi paikoilleen. Matkakumppanit istuivat nyt ääneti, juna vain
+jyskytti. Äiti näki tuon tuostakin, nostaessaan silmäluomiaan, pienen
+herran hartaasti katselevan nukkuvaa lasta. Miten oli mahdollista, että
+hän saattoi käydä noin hyvän näköiseksi, noin kauniiksi!
+
+Vaunu nuokkui taasen puoliunessa. Vain siellä täällä puheltiin kaksin
+ja kaksin. Äkkiä kohosi ruustinna paikaltaan ja tuli veljensä luo.
+
+— Sinun täytyy tulla sovittamaan tyhmyyttäsi, kuiskasi hän — kuinka
+kaikilla näillä ihmisillä olikin lujat äänet, heidän kuiskauksensa
+kuului kuin selvin puhe! — Aino ei ole rauhoittunut. Senatorska on
+suutuksissaan — ei ole hyvä joutua hänen kanssaan vihoihin. Jumalan
+tähden, tule nyt ja ole rakastettava, sinä kyllä osaat... Enhän
+minäkään nyt ole näihin Montosiin niin erinomaisen ihastunut —
+nousukkaita! Mutta he kuuluvat nyt kerran sukuun. Jumalan tähden, tule
+nyt. Olen jo luvannut Ainolle meidän vanhan kaappikellomme, hän kun
+siitä niin pitää...
+
+— Oletko hullu, sanoi pieni herra, — sehän on minun!
+
+— Mutta sehän on niin kauan seisonut meillä pappilan ruokasalissa...
+Olen sen jo antanut. Ja sinun täytyy kuin täytyykin lisäksi antaa
+Ainolle häälahja. Jotain kunnollista. Minä sanon sinulle: senatorska on
+sovitettava!
+
+Ja samassa huusi ruustinna senatorskan heidän luokseen ja pani kätensä
+hänen vyötäisilleen.
+
+— Rakas Hellä, etkö tahtoisi vähän auttaa meitä, veljeni tässä vain
+hiukan neuvottelee kanssani. Aino on tehnyt häneen aivan syvän
+vaikutuksen, hän haluaisi antaa hänelle jonkin pienen lahjan, tusinan
+hopealusikoita tai... hopeisen kahvikaluston tai...
+
+Senatorska alkoi heti sulaa. He tulivat siihen johtopäätökseen, että
+hopeinen kahvitarjotin olisi Ainolle hyvin mieluinen. Sellainen oli
+kyllä hiukan kallis, mutta... Se ei tehnyt mitään, kyllä Jutella
+oli varaa siihen, vakuutti ruustinna. Vanha herra oli vaipunut
+sohvankulmaan ja tuijotti ulos. Ensin hän kuunteli kuiskeiden sihinää
+ympärillään, sitten ei hän enää sitä seurannut. Naiset puhuivat lopulta
+pappilan vaunuista, Montosten autosta, Marja-Lis'in opinnoista, jopa
+opettaja Aholastakin, joka nyt saisi lukea tiilenpäitä, kun ensin oli
+mustannut toisia ihmisiä. Sitten he palasivat hopeatarjottimeen ja
+ruustinna tarttui veljensä olkapäähän, alkaen ilmoittaa hänelle heidän
+keskustelunsa tulosta.
+
+— Jaa-ah, jaa-ah, vastaili pieni herra ja nyökäytti päätään Annalle,
+joka taasen oli avannut silmänsä.
+
+— Hyvin mielelläni minä autan, vakuutteli senatorska, — tiedän, mistä
+tuollaisia tarjottimia saa. Mutta enkö minä voisi... rakas Sidonia, ei
+suinkaan sinulla ole mitään vastaan... enkö saisi ehdottaa lähempää
+tuttavuutta, olemmehan nyt sukulaiset. Nimeni on Hellä.
+
+Hän ojensi kätensä pienelle herralle, joka hänen rinnallaan oli kuin
+poikanen, pienen herran rypistynyt punainen käsi kohosi ojennettua
+kättä kohti. Kasvojen irvistyksen sisästä kuului:
+
+— Minun nimeni on Judas.
+
+— Mi... mi... Judas? pääsi senatorskalta.
+
+— Sano Jutte, kuiskasi ruustinna, — niinhän me kaikki sanomme.
+
+Senatorska oli hämmästyksen vallassa.
+
+— Judas Cairenius — kuinka intresanttia.
+
+Sulhasen pää kohosi sohvanselustan takaa ikään kuin vartioimaan
+laskematonta enoa.
+
+— Ja jos te tahdotte tietää, kuka on lähin ystäväni, jatkoi pieni
+herra, — niin voin ilmoittaa, että se on Judas Iskariot. Me
+seurustelemme paljon, eikö se sovi hyvin. Judas Cairenius ja Judas
+Iskariot.
+
+— Eno! lausui nuori pastori pidätetysti ja suuttumus ja viha paloivat
+hänen silmissään.
+
+— Mutta Erkki, sanoi eno hyväntahtoisesti, — älä sinä halveksi
+ystävääni Iskariotia. Mitä olisi tullut maailman vapahduksesta ilman
+häntä. Te papit saisitte jo lakata parjaamasta häntä. Saattaisihan
+tapahtua, että kaikki ystäväsi olisivat hylänneet sinut ja että voisit
+kutsua vain tämän halveksitun herran luoksesi...
+
+Nyt oli jo rovastikin noussut. Varmaan räjähtäisi ukkonen.
+
+Papinleskeä ei enää mikään voinut pidättää. Anna sanoi hyvästi Sallille
+ja jätti hänet sohvankulmaan sekä niiasi hyvälle sedälle ja tädeille.
+Äiti otti tavarat ja ruusulasin ja kumarsi, ja sitten lähdettiin.
+Kuinka hyvältä tuntuikaan päästä juhlaseurasta omiin oloihinsa!
+Ja yllin kyllin ajattelemista antoi tutustuminen noin moniin ja
+vaikutusvaltaisiin ihmisiin.
+
+Kaikesta kummallisin asia seikkailurikkaan matkan varrelta oli
+kuitenkin vielä jäljellä. Lähestyttiin jo kauppalaa, mistä Annan ja
+hänen äitinsä oli määrä lähteä laivalla kotiin, kun vanha pieni herra
+tuli heitä etsimään. Hän oli aivan toisenlainen kuin äsken vertaistensa
+joukossa, nöyrähenkinen ja hiljainen ja sanoi jo alkaessaan puhua, että
+hän aikoi pyytää sekä Annalta että hänen äidiltään jotakin... jotakin
+hyvin suurta. He tulisivat suuresti hämmästymään.
+
+Varsinkin äiti oli hyvin jännittynyt kuullakseen, mitä herra Cairenius
+saattoi pyytää.
+
+— Etkös sinä, pikku Anna, tulisi sedän tytöksi sedän kotiin, Kairalaan.
+Katsos, kun setä on aivan yksin ja äidille jäisi teitä vielä niin
+monta...
+
+Papinleskeltä pääsi syvä hengenveto ja hän laski ruusun laseineen
+kädestään penkille.
+
+— Kiellätte siis heti...
+
+Äiti ei voinut puhua, hän ravisti päätään. Sitten häntä alkoi
+puistatuttaa.
+
+— En minä tarkoita, sanoi vanha herra hiukan hätääntyneenä, — että
+hän aina olisi minun luonani, mutta että hän kuitenkin olisi minun...
+Hän saisi käydä entisessä kodissaan niin paljon kuin tahtoisi. Olisin
+hänelle hyvä, sen voitte uskoa. Minä olen sen verran työkykyinen,
+voisin katsoa, ettei häneltä mitään puuttuisi... Tämä voi tuntua
+teistä omituiselta, minä olen ventovieras ettekä te tiedä minusta
+mitään. Tietysti teen selvää vaikutteistani, jos kuulen, ettette pidä
+ehdotustani aivan mahdottomana.
+
+Äiti hypisteli tuskallisesti nenäliinaansa.
+
+— Sano, lapseni, menetkö sedän tytöksi...?
+
+Pienen Annan suupielissä kävi taistelu itkua vastaan.
+
+Hän heittäytyi äidin syliin ja piteli koko voimallaan kiinni hänen
+hihoistaan. Jännitys äidin mielessä suli tykkänään.
+
+— Ei lapsi minnekään mene, menemme kotiin, ei lapsi itke.
+
+Kun äiti nosti silmänsä, näki hän pienen vanhan herran katselevan ulos.
+Hänen hartiansa olivat riipuksissa, hän näytti väsyneeltä, hän mahtoi
+olla yksin maailmassa, vaikka hänellä oli paljon ja mahtavia sukulaisia.
+
+— Antakaa anteeksi, alkoi äiti, — minä tiedän, että hänellä olisi
+parempi teidän luonanne, mutta minä en voi antaa pois yhtäkään niistä,
+jotka olen saanut, paitsi antajalleen itselleen...
+
+— Niin, niin. Ajattelin vain... olen lääkäri, meillä on siellä
+havumetsä, lapsi on heikko...
+
+Pienellä vanhalla herralla oli hyvät, kauniit silmät.
+
+— Anna, kuiskasi äiti lapsen korvaan, — Anna kiittää setää, Anna pitää
+hyvänä setää... Pane kädet kaulaan.
+
+Mutta Anna vain tarttui kiinni äitiin. No eihän nyt, äidin kanssahan
+lapsi tulee. Pian ollaan kauppalassa, astutaan junasta, odotetaan pari
+tuntia laivan lähtöä ja illalla ollaan kotona...
+
+Äiti olisi kovin mielellään sanonut vanhalle herralle jotakin
+ystävällistä, mutta hän ei keksinyt mitään. Kului pitkä äänettömyys.
+Anna seisoi junan ikkunassa, katseli ulos, viittasi leivoseen ja kysyi,
+onko se aina sama leivo, vai onko monta leivoa. Silloin hymähti vanha
+herra ja pani kätensä hänen päälaelleen. Eikä äiti vastannut, vaan
+antoi vanhan herran vastata. Herra Cairenius sanoi, että oli monta
+leivoa, hyvin monta näin keväällä ja että kaikki aina olivat iloiset ja
+lauloivat varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Sitten hän sanoi hyvästi
+ja läksi vaunusta.
+
+Äidin oli paha mieli, hän oli ollut kova vanhalle herralle. Mutta
+olihan hänen täytynyt kieltää...ja olihan hän koettanut kiittää.
+Sittenkin oli hänen paha mieli. Mitähän lapsen isä olisi sanonut? Hän
+olisi käskenyt ajatella lapsen parasta. Lapsen parasta?
+
+— Anna, lapseni, muistellaanpa isää... Viedään sedän kaunis ruusu isän
+haudalle — viedäänkös. Kun me astumme junasta, niin Anna vielä sanoo
+hyvästi hyvälle sedälle, kiittää häntä ja kertoo, että viemme ruusun
+isän haudalle...
+
+Ikävä, kivillä laskettu hiekkatanner kauppalan aseman edustalla muuttui
+junan pysähtyessä iloiseksi viliseväksi juhlakentäksi. Morsiusväki otti
+haltuunsa portaat ja istuinlaudat, odotussalit ja puistikot. Vihdoin
+viimein se leiriytyi nurmikolle pensasistutusten suojaan ja siihen
+katettiin juhlapöytä.
+
+Äiti ja pieni Anna ottivat esiin eväänsä odotussalissa ja saattoivat
+sieltä seurata kaunista ihmisryhmää luonnonhelmassa. Päivä kallistui
+jo iltaa kohti, aurinko ei enää paistanut niin kuumasti. Hyttyset
+alkoivat liikkua. Siniset, punertavat ja valkoiset pilvet kulkivat
+taivaalla, ja sinertävät, punertavat ja valkoiset tyttöryhmät
+liikkuivat nurmella. Hääsaatossa ei enää ollut sitä vallattomuutta,
+mikä oli vallinnut siinä aamupäivällä. Juotiin maljoja, eromaljoja,
+pidettiin puheita. Juna oli pian kiidättävä nuorta paria yksinäisyyteen
+ja toinen kuljettava muita toiselle taholle. Rovasti itse nousi. Hän
+piti rukouksen. Annan äitiä liikutti hetken juhlallisuus niin, että hän
+pani kätensä ristiin ja rukoili palavasti mukana... Rukoili, etteivät
+lapset tulisi onnettomiksi, etteivät he saisi kärsiä vanhempien
+verenperinnöistä... Että hän ei koskaan sanoisi, että ruusupensaassa
+oli viisi kukkaa, koska siinä oli kolme... Varjele minua valheesta,
+varjele lapsia, kaikkia, jotka minulle annoit, kaikkia lapsia
+maailmassa, syntymättömiäkin. Auta meitä muistamaan, että yksi on
+tarpeellinen: etsiä Sinun vanhurskauttasi. Armahda... meitä kaikkia...
+Sinä meidän kaikkien isä. Et sinä anna niinkuin maailma antaa...
+Sinä annat totuuden... Anna, että me olisimme niinkuin puu vesiojain
+varsilla, joka hedelmän antaa ajallaan... Sillä kaikki mitä me
+kylvämme, salaiset pienet ajatuksetkin, kaikki kantaa hedelmää onneksi
+tai onnettomuudeksi. Kaikki palaa meille...
+
+Soittoa — jossakin kuului kaunista soittoa. Anna tuli juosten äidin
+luo kesken hänen hartaushetkensä ja tahtoi, että lähdettäisiin
+kuuntelemaan. Äitikin kuuli soiton, se oli hänen mielestään kuin
+rämisevää posetiivinsoittoa vain, mutta Anna hyppi ja tanssi,
+hänen väsymyksensä oli poissa, hän nosteli käsivarsiaan ja pyyteli
+pyytelemistään, että lähdettäisiin.
+
+Myöskin hienossa hääsaattueessa oli rämisevä soitto kuultu, jopa
+kesken rovastin jäähyväissanojen, ja siellä oli se itse morsiamen
+isässä, liikemies Montosessa herättänyt samantapaisia ilontunteita kuin
+pienessä Annassa. Olisiko ehkä samppanjamaljakin vaikuttanut jotakin —
+joka tapauksessa Janne Montonen nyt sekä lauloi että liikkui tavallista
+vilkkaammin. Hän alkoi hänkin tahtoa lähemmäksi soittoa, hän tahtoi
+näkemään, mikä siellä soi, oliko se tavallinen posetiivi vai oliko
+se karuselli. Jos olikin karuselli! Silloin hän pyytää koko joukon
+ajelulle, herrat hevosten selkään, naiset niihin sellaisiin kiikkuviin
+vaunuihin tai veneisiin — vai mitä ne ovatkaan, mitä karuselleissa
+aina on... Ja entä jos on sirkus myöskin — ne ovat vähän huvittavia ne
+klovnit ja nuorallakiipijät ja sensellaiset. Hän kutsuu koko seurueen,
+tervetuloa vain, hän lähtee tekemään tilausta edellä, jollei vielä
+olisi aika, ne kun tavallisesti pitävät näytäntönsä vasta pimeällä.
+Kuka lähtee mukaan?
+
+Eikä herra Montonen ensinkään kiinnittänyt huomiota siihen kauhuun,
+minkä hänen ehdotuksensa herätti sulhasen vanhemmissa. Hän sai
+odottamattoman ystävän herra Caireniuksesta, jonka kanssa hän siihen
+asti tuskin oli vaihtanut sanaakaan. Ennen pitkää olivat he hellästi
+kiinni toistensa käsipuolessa, herra Caireniuksen takinliepeet vain
+liehuivat hänen heiluttaessaan seurueelle kättä ja toivottaessaan muita
+tervetulleiksi perässä.
+
+— Te molemmat papit, isä ja poika, tulkaa katsomaan klovneja, huusi
+hän ja kääntyi vielä ympäri. — Minä, Judas Cairenius, tarjoan teidät.
+Sovittu? Se on papeille erikoisen opettavaa.
+
+Pienen matkan päässä asteli kivittämätöntä katua pitkin
+kirkkoherranleski, kantaen pientä Annaa, joka hänkin heilutti käsiään
+ja lauloi. Kun lapsi näki molempien setien tulevan, ojensi se
+käsivartensa heitä kohti ja huusi:
+
+— Leivoset, leivoset!
+
+Sedät juoksivat kilpaa ja lapsi joutui liikemies Montosen käsivarsille,
+missä hän ei painanut enempää kuin höyhen. Setä Cairenius ja äiti
+saivat pistää puolijuoksua perässä. Puiston päässä soi houkutteleva
+soitto. Hämmästyneinä kääntyivät kauppalan nuoret herrat ja naiset,
+ollen iltakävelyllään, katsomaan outoa kiirettä. Jonkin matkan päässä
+tulivat pikkutytöt Lea ja Rauha parin nuorenherran ja pappilanneitosen
+saattamina.
+
+— Se on karuselli — jestapoo, se on karuselli! sanoi herra Montonen ja
+nosti lasta käsivarsillaan.
+
+— Ja kauempana on sirkusteltta! huusi herra Cairenius.
+
+— Jestapoo, onko sirkusteltta! Jos se sattuisi olemaan se Purs vai
+Pars, vai mikä se olikaan. En vielä ikänäni ole juottanut sellaista
+tyttöä kuin siellä... Tukka musta kuin piki ja valkoiset hampaat. Se
+puri, kun se antoi suuta, en yhtä sanaa ymmärtänyt sen kielestä...
+Etkös sinä, Juutas, jo saanut kylläksesi tuosta säädyllisestä seurasta!
+Älä hemmetissä, ei lapsi ymmärrä tällaisia asioita. Ja voinhan minä
+puhua siivommastikin, en minä ole juovuksissa, mutta Urho on minun
+poikani. Siellä saa ihminen saamarinmoisia opetuksia tuollaisessa
+sirkuksessa. Siellä kun yksikin klovni näytti viidentoista minuutin
+sisällä viittätoista eri henkeä, ja niin eri henkeä kuin baalidaamia,
+anoppimuoria, tallirenkiä, kokkia, diplomaattia... kerjäläistä...
+Hän alkoi daamina, joka puuteroi itseään peilin edessä, ja lopetti
+samana daamina, kun tämä karkaa rakastajansa kaulaan — ja oli kaikki
+neljätoista eri henkeä sillä välillä. Saakuri sentään, sillä lailla
+sitä pitää... Näin liikemiehelle ei löydy kehittävämpää oppimestaria
+kuin klovni... Jos se olisikin se sirkus Pars vai Purs... tämä...
+jestapoo! Mene sinä, pikkutyttö, mammasi kanssa karuselliin,
+tuossa noin... Setä menee ja koputtaa sirkuksen ovelle ja komentaa
+klovnipojat esille. Saa maksaa, sitä ei nyt kysytä... Tuossa saat
+sinäkin, pikkutyttö... kas noin, tuolla sinä jo ajat, niin että olet
+pyörryksissä...
+
+Äiti ymmärsi, että jäähyväismaljat pahasti olivat menneet
+viiksiniekkaherralle päähän. Hän oli iloissaan, kun taasen piteli
+lapsensa kättä ja sai tyynnyttää häntä. Anna oli, nähdessään valaistun,
+välkkyvän karusellin ja tullessaan mahtavan soiton läheisyyteen,
+joutunut kuulumattoman riemun valtaan. Hän hyppeli, lauloi ja halusi
+lentää. Leivo oli nähtävästi hänellä esikuvana. Hyvä setä Cairenius
+otti häntä kiinni toisesta kädestä, toisesta piteli äiti. Molemmat
+tyynnyttelivät häntä. Äiti rupesi suorastaan ankaraksi.
+
+Kaunista, kaunista oli, kauniimpaa kuin missään kuvakirjassa!
+Moniväriset helmiköynnökset kiiltelivät huojuen ja keinuen katossa,
+seinistä loisti aurinkoja ja tähtiä ja piirissä niinkuin lapset,
+jotka pitelevät toisiaan kädestä, tanssi uljaita hevosia, valkoisia,
+ruskeita, sinisiä, mustia, punaisia... Anna ojensi kätensä sinistä
+hevosta kohti... Se tuli, punaiset sieraimet levällään, mutta se meni
+ohitse. Ja hevosten välissä keinuivat reet ja joutsenet... Miksi ne
+menevät ohitse? Anna tahtoo sinisen hevosen selkään! Ja Anna tömisteli
+jalkojaan malttamattomana.
+
+Vihdoin hevoset pysähtyivät, silmät suurina päässä ja harjat kuin
+vaahtopäät laineet. Anna, äiti ja setä istuutuivat joutsenen rekeen ja
+Anna sai käteensä punaiset ohjakset... Soitto alkoi pauhata. Anna kävi
+aivan hiljaiseksi ja juhlalliseksi. Ohjakset putosivat hänen käsistään,
+ja kun jokin kello helähti, soitto lakkasi ja kulku pysähtyi, oli
+hän kuin pyörryksissä, hän ei omin avuin päässyt reestä, setä kantoi
+hänet. Hän lepäsi raukeana sedän olkapäätä vasten. He pujottelivat
+ulos puuhevosten ja leikkirekien lomitse, peilipintojen joka taholta
+kerratessa heidän kulkuaan. He pysähtyivät puiston laitaan.
+
+— Lapsi on heikko, sanoi pieni herra miltei kuin itsekseen.
+
+Äiti sen kyllä kuuli. Hän virvoitteli tytärtään ja saikin hänet pian
+jalkeille. Oli jo aika lähteä laivarantaan. Tuntui vaikealta erota
+herra Caireniuksesta, hän oli yhtä kaikki ollut heille kovin hyvä. Oli
+kuin olisi pitänyt jättää jokin omainen, jokin turva. Äiti etsi jotakin
+sanottavaa eikä tahtonut löytää. Hän järjesteli Annan vaatteita,
+kumartuneena alas häntä kohti, vain viivytelläkseen ja löytääkseen
+sanoja.
+
+Äkkiä astui nuori pastori siihen hyvin kiihtyneenä, ja vieden enoaan
+syrjään puhui:
+
+— Minä olin uskaltanut odottaa, että eno... minun hääjuhlassani
+osoittaisi hiukkasen hienotunteisuutta... Miltä tämä näyttää, että...
+että...
+
+— Sosoo-jaa, keskeytti pieni herra, — tarkoitukseni ei ollut tulla.
+Mutta tehän pyysitte ja pyysitte. Tässä nyt olen, mutta et näytä olevan
+minuun tyytyväinen.
+
+— No niin, sitähän ei voi auttaa: koko pappilan hääsaatto istuu nyt
+karusellissa...
+
+— Menkää hiidessä sirkukseen. Appesi odottaa teitä siellä... Hän on
+komentanut klovnit esille, sellaisen miehen, joka viidentoista minuutin
+kuluessa muuttaa viisitoista kertaa nahkaa... Sitä sopii sinun mennä
+katsomaan.
+
+— Sellaista se on, kun raittiusmiehet alkavat kallistella
+shamppanjamaljoja.
+
+— En minä ole raittiusmies eikä tietääkseni appesikaan, tuo
+käräjäpukari ja...
+
+— Ei, mutta me Rauhaniemet kaikki.
+
+— No niin, te Rauhaniemet — älä siis minua moiti, minä olen Cairenius.
+
+— Eikö eno nyt ymmärrä, että tämä on skandaali...
+
+— En. Lähde huoleti sirkukseen appivaarisi kanssa. Ehkäpä hän on
+löytänyt sopivaa naisseuraakin — jotakin vähän pirteämpää kuin pyhä
+pappilanväki. Tiedät hänen makunsa...
+
+— Aioin juuri pyytää, että eno menisi noutamaan häntä. En itse
+tahtoisi... se voitaisiin selittää väärin...
+
+Jutte katseli häneen, toinen silmä kiinni.
+
+— Mene, sanon minä — opi klovnilta ja koeta varsinkin ajatella hänen
+mielentilaansa, kun hän nukkuu... tai kun hän on yksin — klovni
+yksinään!
+
+— Eno olisi saanut auttaa minua tämän kerran vain, tämän ainoan.
+
+— Olet minulle vielä kiitollinen, kun kerran ymmärrät, mitä se
+merkitsee: klovni yksinään.
+
+Nuori pastori teki malttamattoman liikkeen, korjasi nenäkakkuloitaan ja
+läksi.
+
+Pastorin leski ja Anna olivat likenneet. Äidillä oli kädessään suuri
+taskukello, nähtävästi hänen miesvainajansa.
+
+— Minä saan kiittää tohtoria kaikesta hyvyydestä... Tämä on ollut
+niin vaiherikas matka, en koskaan sitä unohda eikä lapsi myöskään.
+Ja sitten minä pyydän anteeksi... Mutta jokainen lapsista on minulle
+niin kallis... Hänen olisi parempi tohtorin luona... Mutta minun ja
+mieheni avioliitto oli myöskin niitä, jotka päätetään taivaassa. Me
+olimme onnelliset ensi näkemisen hetkestä siihen asti, kun hän tässä
+minun olkapäätäni vasten veti viimeisen hengenvetonsa... vapunpäivän
+aattona... juuri kun kello löi puoli kaksitoista.
+
+Hän ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui. Ja hän työnsi vain esille Annaa
+ja teki jonkin merkin, että Anna muistaisi jotakin tärkeää sanottavaa.
+Mutta Annan silmät olivat kiinnittyneet karuselliteltan ilonpitoon ja
+hän niiasi koneentapaisesti. Äiti näki, että kello oli paljon, otti
+hänet syliinsä ja läksi menemään. Nyt jäi sanomatta, että hyvän herran
+valkoinen ruusu on laukussa paperiin käärittynä ja että se viedään
+isälle, ajatteli hän.
+
+— Viittaa kädellä hyvälle sedälle.
+
+Mutta Annan silmät katselivat äidin olkapään ylitse kohti loistavaa
+telttaa. Lyhyen hetken näki hän myöskin hyvän sedän, joka seisoi suuren
+puun juurella ja liehutti hänelle, mutta juuri kun hän nosti kättään
+äidin olkapäältä, alkoi soitto taasen kuulua niin mahtavana, että hänen
+täytyi laulaa sen mukaan eikä hän enää muistanut mitään muuta.
+
+
+
+
+II
+
+
+Maisteri Erkki Rauhaniemi seisoi lippuluukulla, kädessä lompakko
+avonaisena kuin avattu kirja, kasvoilla tumma puna.
+
+— Pyytäisin lunastaa... Täältä tilattiin sähköteitse...
+makuuvaununpuolikas toisessa luokassa...
+
+Hänen ei tarvinnut mainita tilaajan nimeä eikä menoasemaa, lipunmyyjä
+mainitsi molemmat ja avasi häntä kohti kylmän katseen, niinkuin
+kone, joka suorittaa määrätyn liikkeen. Nuori aviomies ei kohottanut
+katsettaan, vaan kokosi liput lompakkoonsa ja läksi.
+
+— Pikkurahat! huusi lipunmyyjä ja koputti kolikolla messinkiseen
+laattaan luukulla. — Herralta jäi pikkurahat...
+
+Erkki huomasi vasta hetken perästä, että koputus tarkoitti häntä.
+Hänen täytyi palata luukulle noiden parin kuparirahan ja muutaman
+hopeakolikon tähden. Hänen keppinsä kolahti siinä asfalttilattiaan —
+pahus sentään, tietysti täällä oli tuttavia näkemässä.
+
+Hääseurueesta ei kuitenkaan kukaan ollut täällä, he seisoivat kaikki
+ulkona taivaan alla, jota laskeva aurinko purppuroi. Rouvat olivat
+panneet ylleen päällystakit, Ainokin oli heittänyt hartioilleen viitan.
+Kaikki häärivän hänen ympärillään, yksin isäkin, rovasti, kumartui tuon
+tuostakin hänen puoleensa sanomaan jotakin ystävällistä. Senatorskan
+nauru sihisi tyynessä illassa.
+
+Kun Erkki tuli asemahuoneen portaille, oli hänen äitinsä siinä. Äiti
+tunsi hetken vakavuuden, se näkyi hillitystä mielenliikutuksesta hänen
+kasvoillaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ojensi vain Erkin
+päällystakin, jonka nähtävästi oli ottanut matkalaukkujen päältä
+ja jota oli säilyttänyt kauniisti kokoonkäärittynä käsivarrellaan.
+Erkki otti päällystakin. Hänen oli tänään vaikea suhtautua äitiin,
+mutta hän tunsi, ettei saanut pahoittaa hänen mieltään, tänään ei
+millään ehdolla. Ja niin hän viivytteli, sanoakseen hänelle jotakin
+hellää. Rakastihan hän äitiään. Äitikin tuntui etsivän jotakin hellää
+sanottavaa hänelle. Heidän välillään syntyi kuitenkin varsin mitätön
+keskustelu.
+
+— Etkö ota yllesi... ilta on kostea.
+
+— Kiitos... en tarvitse. Mamma panisi nyt itse takkinsa napit kiinni.
+
+— Joko sinulla on liput?
+
+— Jo.
+
+He viipyivät lyhyen hetken portailla, äiti hakien katseellaan kelloa
+odotussalin seinältä ja vain muka ohimennen katsahtaen poikaansa,
+poika silmäillen kiskoja pitkin etäisyyteen, mistä junan oli määrä
+tulla, junan, joka oli vievä pois hänet ja hänen nuoren vaimonsa — ja
+hänkin muka ohimennen antaen silmänsä liukua yli äidin rehevän olennon,
+punaisten kasvojen kellertäville silmäripsineen ja suupielien, missä
+molemmin puolin oli yksityisiä voimakkaita viiksenhaivenia.
+
+Poika tiesi mitä äiti ajatteli ja pelkäsi, että hän koskettaisi
+arkaan asiaan. Tuo asia oli niin kauan ollut unohduksissa, se oli
+annettu anteeksi ja kulutettu pois mielestä, ja juuri nyt, pahimmalla
+hetkellä se oli sukeltanut esiin, ilmestynyt mieliin kulumattomana,
+jopa selvennettynä. Juuri tänään sen oli pitänyt tapahtua, ikään kuin
+se olisi ollut niin sallittua. Jos se olisi tapahtunut huomenna,
+niin ei se olisi ollut niin piinallista. Rouva Nieminen, papinleski,
+oli lähetetty hänen tielleen juuri nyt, lähetetty itse hänen
+häävaunuunsa... Niin, mitäpä sille mahtoi, myöhäistä oli peräytyä ja
+mitäpä peräytymisestä olisi ollut apuakaan. Mitä olikaan ensimmäinen
+rakkaus — unikuva, joka kerran näyttäytyi silmänräpäyksen ja joka
+syöpyi mieleen koko elämäksi. Kuinka moni mies sai tytön, jonka
+olentoa muistoissa ympäröi ensi nuoruuden hurma? Sen suhteen kohtalo
+oli joutua koviin kouriin, mennä rumasti rikki. Sitten tuli uusia
+suhteita ja vihdoin se, joka vei avioliittoon. Täytyi pelastaa, mitä
+oli pelastettavissa, olihan, Jumalan kiitos, muitakin arvoja miehen
+ja naisen kesken paitsi hurma, oli... Niin, mitä? Oli ystävyys, oli
+kiintymys, oli kunnioitus, oli hellyys, oli toveruus. Nuori aviomies
+väitteli tarmokkaasti itsensä kanssa. Katkeraa tässä hänen asiassaan
+oli, että häneltä juuri äiti oli repinyt rikki ensi rakkauden unikuvan.
+Tai äidit kai sen tavallisesti tekivät. Hänen äitinsä oli sen tehnyt
+parhaassa tarkoituksessa, hän oli pelännyt, että hänen lapsensa
+ajattelemattomasti, liian nuorena solmisi liiton elinajaksi... Tai,
+totta puhuen ja koristelematta, sen tähden, että tyttö oli köyhä
+ja tuntemattomasta perheestä... Sen tähden, että oli niin paljon
+helpompaa päästä eteenpäin maailmassa, jos oli sukulaisuussuhteissa
+tunnettujen ja vaikutusvaltaisten perheiden kanssa. Sekä isä että
+äiti olivat aina olleet kaukonäköisiä — ne nuoret, jotka heillä
+pappilassa kesäisin vierailivat, eivät milloinkaan olleet köyhien
+ja näkymättömien ihmisten lapsia. Rovasti Rauhaniemen tyttäretkään
+eivät koskaan koulussa ystävystyneet sellaisiin. Ne olivat aina
+pankinjohtajantyttäriä, senaattorintyttäriä tai sensemmoisia. Jo isoisä
+oli aikoinaan kerran, leikillisessä puheessa, sanonut: rakastukaa,
+mutta rakastukaa viisaasti. Ja viisaasti heillä vanhemmat veljet olivat
+rakastuneet: heti paikalla olivat menneet kaupan ne rumat senaattorin
+tyttäret, joita ei Helsingissä kukaan ollut huolinut. Kunnon vaimoja
+olivat Saima ja Milja, vaikka vähän ikäviä. Terveitä lapsia heillä
+oli. Miten viisaasti nyt sitten hän, Erkki, lienee valinnut... Eivät
+kai vanhemmat olleet niin erittäin tyytyväisiä, vaikk'eivät he mitään
+sanoneet. Toista äiti oli miniäkseen tarkoittanut, ja olihan hän,
+Erkki, silloin ollut hiukkasen rakastunut, mutta hänen tunteensa oli
+käynyt ikään kuin niin hauraaksi sen jälkeen kuin sitä silloin, sen
+ollessa herkimmillään, oli loukattu, ettei se kestänyt. Kuinka äiti
+olikin saattanut mennä availemaan heidän viattomia kirjeitään, joissa
+ei edes mainittu sanaa "rakkaus"!
+
+— Sinä olet vähän kalpea, sanoi äiti.
+
+— Olemmehan valvoneet koko yön.
+
+— Et siis voi huonosti?
+
+— Mamma nyt panisi kiinni takkinsa. On niin kosteaa.
+
+— Onko jotakin, poikaseni?
+
+— Mitä mamma nyt joutavia...
+
+Parhaassa tarkoituksessa mamma oli sen tehnyt, sen Erkki tiesi. Hän
+oli hyvä äiti, kaikki hänen huolenpitonsa tarkoitti lapsia, ei hän
+säästänyt työtä eikä askelia, muille ihmisille ei häneltä riittänyt
+rakkautta, niin kokonaan hän oli antanut sen lapsilleen. Miten
+onnellista olikaan maailmalta kokoontua vanhaan kotiin, tuttuun
+pappilaan, nukkua tutussa sängyssä, löytää joka esineen määrätyltä
+paikaltaan kaapeista ja säiliöistä... Kun lähestyi kotia, saattoi jo
+kaukaa erottaa tumman hahmon valkoista ulko-ovea vastassa: äiti siinä
+odotti... Tuntui kauhealta ajatella, että äiti joskus kuolisi. Ei,
+jokainen lapsista tahtoi kuolla ennen häntä.
+
+— Minä panen nyt kiinni nämä napit, sanoi Erkki ärtyisästi, — koskei
+mamma tottele.
+
+Äiti hymyili onnellisena. Nähtävästi hän nyt oli rauhoittunut. Outoja
+asioita ajatteli kuitenkin hänen poikansa näin hääiltanaan. Erkki
+ärtyi, kun sai itsensä kiinni tässä työssä. Tuolla alhaalla seisoi
+yhdessä rykelmässä iloinen seurue valkopukuisen nuoren tytön ympärillä.
+Tämä nuori tyttö oli hänen vastavihitty vaimonsa, jonka kanssa hän
+vihkimisen jälkeen tuskin oli ollut hetkeäkään kahden. Hän omisti nyt
+kokonaan tuon kauniin tytön — ja hänellä riitti ajatuksia muualle!
+Varjo oli tullut menneisyydestä ja liukunut hänen ohitseen juuri hänen
+hääpäivänään. Mutta oliko yhtään ihmistä, jonka menneisyydessä ei ollut
+varjoja? Ei. Tällainen muisto ei ollut pahimpia, sai kiittää Jumalaa,
+ettei ollut mitään pahempaa.
+
+— Mamma jättää sinut Jumalan haltuun, lausui äiti yhtäkkiä hänen
+rinnallaan.
+
+Jospa ei äiti olisi lausunut noita sanoja! Ne ärsyttivät Erkin
+uudelleen, hän ei enää lainkaan taistellut ärtymystään vastaan. Mamma
+oli nyt nähtävästi mielessään läpikäynyt menettelynsä ja huomannut
+tehneensä oikein. Ei, ei sittenkään ollut oikein toimittaa häntä pois
+rakastetun tytön läheisyydestä juuri silloin... Ja mistä mamma oli
+saanut vihiä asiasta? Joitakin juoruteitä tietenkin. Ei, se ei ollut
+oikein, oli tarkoitus miten hyvä tahansa. Ei ollut mammalla syytä
+nyt käydä rauhalliseksi, ei ollut oikealla tolalla sekään voitto,
+josta näissä häissä niin oli iloittu. Janne-sedän voitto oli onneton
+voitto, jutussa oli vannottu väärin, ostettu ihmisiä, ja hän itsekin,
+Erkki — etteihän vain hänkin olisi tehnyt itseään syypääksi väärään
+todistukseen...
+
+Mutta tämä ilta ei ole tällaisia ajatuksia varten. Hän ei enää tahdo
+ajatella mitään ikävää eikä hän ajattele. Hääiltanaan on ihmisellä
+oikeus olla onnellinen, hääjuhlissa oli Kristuskin kerran läsnä,
+varmaan hän oli iloisena iloisten joukossa. Jälkeenpäin tulkoot
+huolet... Erkki koetti korottaa ajatuksensa Jumalan puoleen. Hän ei
+löytänyt rukousta, joka olisi lohjennut hänen omasta sisimmästään,
+hänen mieleensä tuli vain raamatunlauseita ja niitä hän saneli
+perätysten. "Kun Herra mua paimentaa... Minä olen tie, totuus ja
+elämä..."
+
+— Kutsuvat meitä, huomautti äiti, tekeytyen iloiseksi. — Junakin tulee
+pian.
+
+Erkki pusersi kokoon nyrkkinsä ikään kuin hänen sydämensä olisi ollut
+siinä ja hän olisi tukahuttanut kaiken, mikä siinä tällä hetkellä pyrki
+elämään ja kärsimään.
+
+Alhaalta junalaiturilta kuului naurua ja puheensorinaa.
+
+— Minä... minä ajan pappilan vaunuissa Sidonian ja Juten kanssa!
+toimitti senatorska. — Eikö totta, te sisarukset otatte minut mukaanne!
+
+— Trilloissa istuu hyvin, sanoi rovasti... Ehkä minä saan tarjota sinne
+Sallin ja Jannen... sinne mahtuu neljä, viisikin henkeä. Meillä on
+kaksi voimakasta hevosta edessä, ei tarvitse pelätä, että jäämme tielle.
+
+Erkki ja hänen äitinsä tulivat muiden joukkoon ja Erkki tarttui
+morsiamensa käsivarteen.
+
+— Aino ja Erkki, muistakaa, että lauantai-iltana olette takaisin...
+Vaunut ovat silloin teitä vastassa.
+
+— Vuorio on sunnuntaina poissa, sanoi rovasti. — Olen luottanut siihen,
+että sinä tulet. Saattaa tulla paljon rippiväkeä.
+
+— Me tulemme, isä.
+
+— Varmasti, sanoi Aino ja nyökytti päätään. — Jutte-setä, tulevathan
+minun ruusuraukkani vain nyt perille...? Setä näkee, että minulla
+setään on suuri luottamus, kun vielä uskon ne sedän haltuun.
+
+Pikkutytöt tarrautuivat Ainon ja Erkin käsivarsiin.
+
+— Ette saa unohtaa näköalakortteja! Kaksi eri korttia Punkaharjulta ja
+kaksi Imatralta... Me suutumme, jollette te muista...
+
+— Nyt juna tulee.
+
+Voimakas hiljainen tärinä todella tuntui jalkojen alla. Yhdessä
+röykkiössä kiskojen reunalla seisoivat vastavihittyjen matkalaukut,
+eristettyinä muiden tavaroista ja sulautuneina yhteen, niinkuin niiden
+omistajienkin nyt tuli muodostaa oma eristetty maailmansa. Lähenevän
+tärinän yhä kasvaessa siirtyi nuori Aino rouva syleilystä syleilyyn.
+Keskellä naurunhelinää erottautuivat Ainon äidin ja senatorska Nenónin
+itku. Rouva Montonen teki kaikkensa hillitäkseen itseään ja pysyäkseen
+huomaamattomana. Hellä-rouva tuntui tekevän kaikkensa, jotta hänen
+surunsa huomattaisiin.
+
+— Siinä se nyt menee tuo Aino... todellinen Montonen, meidän lihaa
+ja verta... Muistan niinkuin eilisen päivän, kun se oli pikkinen,
+tuollainen pikkinen...
+
+— Älkää nyt ulvoko, sanoi leikin ja toden vaiheilla liikemies Montonen
+ja kävi kovakouraisesti rouvansa käsivarteen. — Hänestä tulee nyt
+Rauhaniemeläisten lihaa ja verta eikä niitä kauppoja kannata katua.
+Kyllä rauhaniemeläiset puolensa pitävät, tuon Erkin vatsalla keikkuu
+vielä kerran piispan risti, se nähdään, ja silloin on meidän Aino
+biskopinna. Niin että seisauttakaa vedentulo sieltä silmäkaivoistanne.
+
+Kaikki nauroivat. Senaattori laski kätensä Erkin olkapäälle, taputti
+häntä lujasti ja huomautti, että väitöskirja vain piti saada pian
+valmiiksi...
+
+Lyhyehkö vaunurivi teki kauniin kaaren kevätvihreää metsäntaustaa
+vastaan ja likeni jyristen ja viheltäen. Sillä oli toinen vauhti tällä
+kuin näillä maaseudun muilla junilla, siinä oli jotakin sähköttävää
+ja kaukomatkaista. Toinen ryhti oli aseman virkailijoissakin, kun he
+ottivat sitä vastaan, toisenlaisia kasvoja ilmestyi vaununikkunoihin
+kuin tavallisissa junissa. Tuntui siltä kuin joitakin ylhäisiä
+matkustajia olisi kuljetettu juuri tässä, tärkeitä tehtäviä varten,
+eikä noihin muutamiin vaunuihin olisi muita otettukaan kuin ylhäisiä
+henkilöitä, joiden hartioilla lepäsi harvinaisia tehtäviä.
+
+— Hyvästi, hyvästi...
+
+— Tervetuloa siis kotiin lauantaina... vaunut ovat vastassa...
+
+— Minä annan Ainon hatturasian, nouskaa vain junaan.
+
+— Mistä se Aino on saanutkin näin suloisen huopapeiton!
+
+— Jos te unohdatte postikortit, niin...
+
+— Jumalan haltuun...
+
+— Salliiko nuori rouva minun ojentaa päivän sanomalehdet... Siinä on
+viisi kappaletta... kaikkien puolueiden äänitorvet... Toivottavasti ei
+tämä toitottava torvikonsertti häiritse nuoren herrasväen unta...
+
+— Kiitos setä Jutte, kiitos.
+
+— Jumalan kanssa, lapset.
+
+— Ai jesta, suklaakaramellit... Tässä!
+
+— Hyvästi... Kiitos kaikesta...
+
+— Me laulamme teille hengissä "Ain Herran käsi laupias..."
+
+— Oi, laulakaa se todellisuudessa... laulu niin lieventää tuskaa...
+
+— Kun ei ole bassoja...
+
+— Hyvästi, lapset... Jumalan haltuun.
+
+Vaunurivi lähti liikkeelle hiljaa ja juhlallisesti. Saattajat
+seurasivat rinnalla, viskellen jälkeen hyviä toivotuksia ja heilutellen
+liinoja. Ensin näkivät he hymyilevän morsiamen ja hänen takanaan Erkin,
+sitten näkyi vain puolikas kumpaakin, vihdoin näkyivät päät, vihdoin
+liehuttavat kädet, vihdoin ei niitäkään. Senatorska jäi voihkaisten
+nurmikkopolulle. Nuoret koivut juoksivat vielä jonkin matkaa kujana
+kahden puolen rautatierataa ikään kuin nyökytellen lähteville. Sitten
+nekin jäivät paikoilleen.
+
+<tb>
+
+Nuori aviopari vaipui suljetussa vaununosastossaan pitkään syleilyyn.
+Unohdus kaikesta ja kaikista alkoi niinkuin eloa-antavan tai kuolemaa
+tuottavan myrkyn huuma vaikuttaa heidän veressään. Jokin heitä vielä
+piteli: ulkonaiset välttämättömät toimitukset — liput täytyi näyttää
+ja vaunun siivoojattaren täytyi tulla. Sitten saisivat he olla kahden.
+Mutta tätä hetkeä odottaessa eivät he voineet päästää toistensa käsiä
+tai toistensa katsetta. Heidän suonensa täytyi lyödä vastakkain, heidän
+hengityksensä täytyi päästä yhtymään. Eivät he tarvinneet sanoja, eivät
+valoja, vakuutuksia, ajatusten vaihtoa. Eivät he myöskään tarvinneet
+auringon rusotusta, joka ikkunasta lankesi heidän kasvoilleen, eivät
+nuorten koivujen lemua, joka syvin lainein tulvi illan kosteuden mukana
+heidän sieraimiinsa. He pyysivät vain toistensa läheisyyttä, toistensa
+huulia, toistensa silmiä, tuoksua toistensa hiuksista, toistensa
+sydämensykintää.
+
+Pitkä mies saapui pyytämään heiltä jotakin, niin, tietysti tarkastamaan
+heidän lippujaan. Sill'aikaa kun Erkki etsi lippuja, nousi nuori
+rouva, kääntyi ikkunaan päin ja tunsi, että ulkoa tuli suloinen
+tuoksu, joka viilentäen hiveli hänen poskiaan. Hän huomasi myöskin,
+että kuljettiin läpi köyhän suomaan, missä koko sen kasvillisuus,
+kääpiöpensaat, vaivaiskoivut, kanervanvarret ja suopursut ilossa ja
+huumassa nostivat mehujaan lehtiin ja nuppuihin. Nuori rouva antoi kuin
+hyväillen katseensa liitää yli kellahtavan vihreiden pensaiden tuolla
+surullisella suolla ja hengitti syvään niiden tuoksuja. Samassa raukeni
+hän miehensä syleilyyn. Erkki oli takaapäin oikaissut kätensä yli hänen
+rintansa ja veti hänet puoleensa.
+
+Eikä heille taaskaan ollut olemassa menneisyyttä eikä tulevaisuutta,
+ei ihmisiä, ei ystäviä eikä omaisia — ainoastaan toistensa huulet,
+toistensa silmät ja autuus toistensa syleilyssä ja loputtomassa
+suudelmassa. Leväten huulet huulia vasten alkoivat he kuiskailla
+joitakin mitättömiä sanoja, ikään kuin vain siksi, että heidän
+kuiskeidensakin täytyi saada yhtyä ja olla onnellisia toisissaan.
+
+— Eikö sinua jo väsytä...?
+
+— En tiedä... en tiedä mitään.
+
+— Onko sinun hyvä?
+
+— Älä puhu...
+
+— Sinulla on luomi tuossa kaulalla... en ole koskaan ennen nähnyt...
+
+He suutelivat toisiaan eivätkä väsyneet. He katselivat toisiinsa
+eivätkä väsyneet. Eivät he olleet koskaan tietäneet toinen toisistaan,
+että he olivat niin ihanat. He koskettelivat käsillään toistensa
+vaatteita, silittelivät poimuja ja ryppyjä ja tunsivat niiden alla
+lämmön, joka saattoi heidät vapisemaan.
+
+Asemien lähetessä tuli muistutus ulkomaailmasta, siitä, että oli muita
+ihmisiä ja kaikkinaista muuta ikävää. Silloin he hetkeksi katsahtivat
+ulos, näkivät lehdot, nurmen, ihmisasumukset ja sireenit, jotka
+valmistautuivat kukkimaan. Juna pysähtyi ja he vetivät ikkunoidensa
+eteen uutimet ja puhelivat ottaen lukuun muut ihmiset, heidän työnsä ja
+velvollisuutensa. Aino otti Erkin hatun ja oikaisi nauhaa, joka hänen
+mielestään oli vinossa. Erkki pani nopeasti kiinni napin takana Ainon
+puserossa, joka oli auennut. Se ei pysynyt, vaan irtaantui ja putosi.
+He alkoivat etsiä.
+
+— Mitä sinä koko napilla...
+
+— Niin, annamme sen olla...
+
+He naurahtivat, kuumenivat, punastuivat ja ojensivat toisilleen
+huulensa.
+
+— Täällä on jo niin pimeä.
+
+— Niin, kuinka onkin niin pimeä.
+
+— Oliko se kultaa?
+
+— Vähät siitä, kyllä me sen sitä paitsi vielä löydämmekin.
+
+Juna lähti liikkeelle ja kesäisen iltayön vihreä kirkkaus pehmeni
+pehmenemistään. Toisensa näkivät he kuitenkin nyt hämärässä paremmin
+kuin päivänvalossa. Oli kuin olisi katsellut pyörryttävään syvyyteen.
+
+— Menemmekö syömään illallista? kysyi Erkki, kun he taasen junan
+vauhdista tunsivat aseman lähenevän.
+
+— Meillähän on niin paljon mukana, muisti Aino.
+
+Ja heille tuli iloista toimintaa etsiessä pusseista ja matkalaukuista
+esiin, mitä omaiset olivat panneet heidän mukaansa, hyvät, rakkaat
+omaiset. Oli kerrassaan yllättävää, mitä kaikkea he olivat keksineetkin
+panna — hyvät, rakkaat äidit! Ja nuori aviopari kattoi itselleen
+juhlapöydän, ensimmäisen ateriansa miehenä ja vaimona. Erkki pani
+kätensä ristiin, Aino seurasi esimerkkiä. Saattoi tuntea esimakua
+pitkästä yhdyselämästä omassa kodissa... Oli äärettömän hauskaa. He
+haukkasivat samasta piirakanpalasesta, he joivat samasta vesilasista,
+he nauroivat ja vaihtoivat keveän suudelman.
+
+Kesken aterian tapahtui se mitä he kumpikin jo kauan salaa ja
+jännittyneinä olivat odottaneet: kuului koputus oveen ja näkyviin
+ilmestyi joku, kantaen käsivarrellaan valkoisia lakanakääröjä.
+
+Ei mikään maailmassa olisi voinut vaikuttaa heihin järkyttävämmin kuin
+tuo valkoinen kantamus vaununsiivoojattaren käsivarrella. Hämääntyneinä
+koettivat he hetken koota kokoon ateriaansa, mutta jättivät pian kaikki
+tyynni ja menivät vaunun käytävään. Aino seisoi ja katseli ulos. Hänen
+sydämensä sykki, niin että läpi koko hänen ruumiinsa tuntuivat kuin
+vasaraniskut. Sanomalehti kahisi Erkin kädessä. Kattoon heidän takanaan
+sytytettiin tulta. Aino ikävöi Erkin kättä ja tarttui siihen. Uusi
+hohtokivisormus kimmelteli hänen vasemmassa kädessään kihlasormuksen
+alla. Ihmeellisesti se kimmelsi näin illalla. "Juuri saapunut
+banaaneja, hienoimpia rasvasillejä..." luki Aino Erkin olan takaa.
+"Eilen tuomittiin raastuvanoikeudessa alaikäinen Yrjö Väänänen..."
+
+Heidän vaununosastonsa seinillä liehui kalpeita varjoja, kun siellä
+pantiin kuntoon yötä varten. Viereisestä vaununosastosta liiteli
+savupilviä, siellä tupakoitiin ja puheltiin Siperian radasta. Tällä
+radalla oli matkustajille varattu erinomaisia mukavuuksia. Muutamilla
+Atlantin laivoilla niin ikään kulki kuin hienoimmassa hotellissa.
+"Vuodentulotoiveet tuntuvat kautta maan erinomaisen lupaavilta.
+Kaikkialta saapuu..."
+
+Silkissä kahiseva ulkomaalainen nainen pujottelihe sulavasti käytävässä
+odottavien ihmisten ja matkalaukkujen välitse. "Eilen tuomittiin
+raastuvanoikeudessa alaikäinen..."
+
+Aino kosketti kädellään miehensä niskaa. Hän oli hiukkasen laiha,
+Erkki-kulta. Hänen täytyi kesällä voimistua... Niin, niin... sinä kulta!
+
+Ulkomaalaisen naisen harsohuivi oli tarttunut kiinni jonnekin lukkoon.
+Kun hän kääntyi sitä irroittamaan, katsahti hän taakseen. Se oli
+kaunis nainen ja omituisen sulavasti se liikkui... "Eilen tavattiin
+kansakoulunopettaja Albert Ahola hirttäytyneenä huoneessaan Tolvin
+kansakoulussa..." luki Aino tärisevästä paperista. Albert Ahola
+hirttäytyneenä... Albert Ahola...
+
+— Herrasväellä on valmista.
+
+Erkki nosti päänsä sanomalehden takaa, kiitti, kääri kokoon lehden
+ja nousi. Käsi nuoren vaimonsa olkapäällä johdatti hän hänet
+vaununosastoon, missä vuoteet olivat valmiina, heidän juhla-ateriansa
+pöydällä, matkalaukut ja kukkaset ylhäällä verkossa. Erkki veti ovet
+kiinni. Nyt saattoi sulkea. Hän sulki huolellisesti. Aino istui
+kumartuneena alemmalla vuoteella. Erkki ei huomannut, että hän oli
+hajamielinen, vaan kallistui häntä kohti ja veti hänet puoleksi
+pitkälleen syleilyynsä.
+
+— Kuule, sanoi Aino, — huomasitko sinä lehdistä kummallista uutista.
+Joku Albert Ahola, kansakoulunopettaja, on tavattu hirttäytyneenä
+huoneessaan. Voisiko se olla meidän Ahola?
+
+Erkki heräsi silmänräpäyksessä ja he alkoivat etsiä lehdestä.
+Ei saattanut olla mitään epätietoisuutta henkilöstä. Uutisessa
+mainittiinkin vainajan epäilemättä tehneen surullisen tekonsa sen
+johdosta, että hänet tunnetussa riitajutussa liikemies J. Montosen ja
+Tolvin kansakoulun välillä oli tuomittu vankilarangaistukseen.
+
+Jos nuori rouva olisi aavistanut, minkä vaikutuksen uutinen tekisi,
+niin ehkäpä hän olisi piilottanut lehden tiedonantoineen toiseen
+päivään. Erkki joutui suunniltaan. Ensin hän vain voihki ja paineli
+ohimojaan, kokonaan huolimatta Ainon hellyydenosoituksista. Sitten
+häneltä pääsi sanatulva.
+
+— Epätoivoissaan hän on sen tehnyt, onneton mies. Hän on menettänyt
+uskon oikeuteen, ainoaan mitä hänellä, köyhällä miehellä, oli. Se
+on tehnyt hänet sekapäiseksi. Ajattele, että hän koko ikänsä oli
+opettanut tuossa koulussa, lahjakirja oli tehty suureksi osaksi hänen
+ansioittensa perusteella...
+
+— Mutta eikö voi ajatella, että omantunnon vaivat ovat saattaneet hänet
+epätoivoiseen tekoon? yritti Aino, painaen päänsä miehensä olkapäätä
+vasten.
+
+Erkki ei kuunnellut häntä.
+
+— Kuinka sinun isäsi saattoi... kuinka hän saattoi johdattaa tuon
+kunnollisen miehen sellaiseen epätoivoon... Ja minä, minäkin, onneton,
+olen ollut siinä mukana. Olen ehkä kantanut väärän todistuksen häntä
+vastaan. Minähän en ollut nähnyt hänen kirjoittavan nimeään — sinä olit
+sen nähnyt ja minä annoin todistukseni sinun näkemisesi perusteella.
+
+— Mutta Erkki, näithän sinä sen, mehän seisoimme yhdessä... Ja sitä
+paitsi: ethän sinä ole tehnyt valaa, eihän siis tuo sinun todistuksesi
+ole mitään vaikuttanut...
+
+— Sinun on turhaa minua lohduttaa. Oi Aino, minä en saa enää rauhaa,
+en missään, en koskaan. Minä olin sinuun rakastunut, minä kuvittelin
+todella sinun olkapääsi yli katsoneeni vanhukseen, mutta itse asiassa
+minä näin vain sinun poskesi, sinun profiilisi.
+
+— Sinä kuvittelet tuon kaiken, sinä näit opettajan kirjoittavan, minä
+vakuutan...
+
+— Aino, älä vakuuta, olet jo liiaksi minulle vakuuttanut... Mitä
+sinä tänään ajattelit, kun sanoit tuolle vieraalle rouvalle, että
+olin puhunut sinulle hänestä: mitä sinä ajattelit? Enhän minä ollut
+puhunut...
+
+— Mutta Erkki... sinähän kohtelet minua kuin mikäkin tutkintotuomari.
+Etkö nyt ymmärrä, että osoitin tuolle tuttavallesi kohteliaisuutta...
+ja että halusin olla hyvä sinullekin juuri sen tähden, etten tahtonut
+sinulle kostaa. Minusta tuntui, suoraan sanoen, että olisit joskus
+voinut minulle mainita tuollaisesta pappilasta, missä olit ollut... Se
+pastorska kohteli sinua kuin läheistä tuttavaa.
+
+Erkki istui kumarassa, pää käsien varassa. Kun ylempi vuode oli
+alhaalla, eivät he voineet istua suorassa. He olivat kuitenkin niin
+kiihdyksissä, etteivät he tulleet ajatelleeksi tätä epämukavuutta.
+
+— Sinä olet oikeassa: minun olisi pitänyt puhua sinulle tuosta
+pappilasta... ja sinun, sinun ei olisi pitänyt sanoa, että olin sinulle
+kertonut, kun kerran en ollut sitä tehnyt. Se oli valhe.
+
+— Mutta nyt sinä harjoitat hiuksenhalkaisua. Tietenkin minun piti olla
+hänelle ystävällinen. Miltä se olisi näyttänyt tuon vieraan ihmisen
+silmissä, jollen olisi mitään hänestä tietänyt...
+
+— No niin, no niin... Opettaja on kuollut, se tosiasia pysyy. Emmekä me
+voi häntä puhdistaa. Kuinka sinun isäsi saattoikin... En ymmärrä muuta
+kuin että minä koetan puhua hänen haudallaan. Niin, todella, sen minä
+voin tehdä! Minä lähden hautajaisiin ja puhun.
+
+— Mitä sinä ajattelet? Mihin valoon aiot saattaa minun isäni, mitä aiot
+sanoa? Sinä et rakasta minua, et koskaan ole rakastanut.
+
+Aino oli karannut ylös ja lyyhistyi ovea vasten ikään kuin hän olisi
+tahtonut litistyä olemattomaksi. Kaikki muu, häpeä sen johdosta, mitä
+Erkki oli sanonut hänen isästään, suuttumus Erkin kovuudesta — tämä
+kaikki kävi mitättömäksi sen rinnalla, ettei Erkki rakastanut häntä,
+että kaikki oli ohi. Hän itki kipeässä tuskassa, itki avuttomammin,
+kun hän oli tottumaton suruun ja kyyneliin. Omalla haarallaan värjötti
+Erkki omassa surussaan. Hänellä ei ollut kyyneliä, mykkänä hän yhä
+uudelleen totesi, että rehellinen mies oli tuomittu ja hirttäytynyt,
+ja epärehellinen mies käveli vapaana, varakkaana ja nauttien
+kansalaisluottamusta. Hän johdatti mieleensä vainajan vilpittömät
+idealistinkasvot ja appensa punakat ketunpiirteet. Hänen täytyi
+puhdistaa kuolleen jälkimuisto, muuta mahdollisuutta ei ollut!
+
+Vihlova nyyhkytys sattui hänen korviinsa ja vihlovan tuskallisesti
+hän tunsi, että se oli hänen nuori vaimonsa, joka tuossa väänteli
+permannolla, lohduttomassa epätoivossa itse heidän hääyönään. Yhdellä
+silmäyksellä näki hän kaikki tyynni: vuoteet, joista alempi oli
+rypistynyt heidän epätoivoisessa kamppailussaan, juhla-aterian, joka
+oli jäänyt kesken, kukkaset, jotka omaiset olivat antaneet. Yhdessä
+silmänräpäyksessä hän tajusi, että kahden ihmiselämän täyteläisin
+hetki oli menetetty ja hänen kävi sääli itseään ja tuota toista, jonka
+kohtalon hän juuri oli sitonut omaansa. Silmänräpäyksen aikana hän
+tunsi, että vielä oli aikaa repiä rikki valheen verkko, tuli sitten
+mitä tuli. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi ihmisten pilkan ja
+sen, etteivät he kumpikaan enää voisi tehdä elämäänsä ehyeksi. Hän
+heittäytyi polvilleen nuoren vaimonsa viereen ja kietoi kädet hänen
+ympärilleen.
+
+Mutta Aino pelästyi, ikään kuin joku vieras olisi häntä lähestynyt. Ei
+hän enää uskonut Erkin rakkaudenvakuutuksiin. Hän pakeni pienen suojan
+äärimmäiseen nurkkaan ja peitti itsensä päällysviittojen poimuihin.
+Vasta äsken oli se ollut liian suuri ja avara kahdelle ihmiselle,
+jotka eivät voineet hetkeksikään irtaantua toistensa syleilystä. Nyt
+se oli kuin vankikoppi, johon kaksi verivihollista oli kahlehdittu
+yhteen. Nuori pappi alkoi huutaa avukseen Jumalaa. Rukous jäi kesken.
+Hän vain koetti sekä nuhdella että lohdutella ja anoa anteeksi. Ainon
+kyyneleet vuotivat niinkuin syvästä haavasta veri, jota ei tahdo saada
+pysähtymään.
+
+— Aino-kultani, pieni pääskyni, pieni sirkku... rukoillaan yhdessä,
+heitetään huolemme taivaallisen Isän huomaan ja Vapahtajamme, joka voi
+puhdistaa veriruskeat synnit...
+
+Erkki käytti ensi kihlausajan hyväilysanoja, mutta ne eivät
+vakuuttaneet nuorta vaimoa.
+
+— Minä ymmärrän, höpisi hän, — kaikki on lopussa... lopussa! Mutta
+miten sinä nyt pääset minusta, mehän olemme vasta vihityt... Vasta
+vihityt!
+
+Viime sanoja kuiskatessaan purskahti hän taasen äskeiseen vihlovaan
+itkuun. Erkki ymmärsi hänen salaman nopeudella ajatuksissaan
+läpikäyneen koko heidän rakkautensa tarinan, ensi tutustumisesta ja
+kihlautumisesta kauniisiin häihin ja hääyön odotukseen. Aino oli
+oikeassa: tämä oli kauheaa, oliko Jutte-eno, Judas Cairenius, tahallaan
+pannut heidän käteensä onnettomat sanomalehdet?
+
+— Älä toki sellaisia, kuiskasi Erkki, — me kuulumme yhteen myötä- ja
+vastoinkäymisessä. Etkö muista: vasta eilen sen lupasimme Jumalan ja
+ihmisten edessä. Meidän elämämme alkaa vastoinkäymisellä, meille on
+annettu se järjestys...
+
+— Meidän elämämme alkaa sillä, että sinä menet ja inhoat minun isäni
+hyvän nimen — se on kaunis alku!
+
+Onneksi jyskytti juna, muuten olisivat kanssamatkustajat saattaneet
+luulla, että tässä vaununosastossa harjoitettin pahoinpitelyä, niin
+Aino itki.
+
+— Ja mitä varten — eihän kuollut herää siitä, että elävät vain joutuvat
+turmioon, minä isäni kanssa...
+
+Erkin ajatus pysähtyi ikään kuin sen kulkuun olisi lyöty naula. Se
+oli totta: kuollut ei heräisi. Hänen jälkimuistonsa? Hänellä ei ollut
+omaisia, hän oli ollut yksinäinen mies, joka pani koko harrastuksensa
+oppilaisiinsa |a opetukseensa. Erkin sydän kokoontui täyteen jotakin
+pakahduttavaa tuskaa: siinä oli kirkkaita, lämpöisiä muistoja
+lapsuudesta ja ensi nuoruudesta, siinä oli Aina Niemisen kuva; siinä
+oli muistoja koulusta, jotakin sellaista että häneltä kysyttiin,
+oliko hän todella ilman apua kirjoittanut aineensa — hän oli melkein
+kääntänyt sen eräästä ulkomaalaisesta teoksesta, mutta hän sanoi
+itsenäisesti kirjoittaneensa ja hän sai aineesta kymmenen; hän muisti
+myrskyisen illan myöhään syksyllä, kun joku mies oli pyytänyt häneltä
+rahaa mennäkseen yömajaan. Hän ei antanut, sillä hän oli varma, että
+se olisi juonut rahan. Mutta hänen mieleensä johtui, että Kristus
+olisi lähtenyt häntä saattamaan ja katsonut, että hän tuli katon alle;
+tai Kristus olisi vienyt hänet asuntoonsa, jos hänellä olisi ollut
+asunto... Hän muisti joukon tällaisia asioita, ne kirposivat aivoista
+nopeasti kuin kipunat tulesta, samassa sammuakseen. Viimeisinä tulivat
+muistot Ainosta, hänen isästään ja upottajasta. Kaikki tapahtui
+silmänräpäyksessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä välähti yli kaikkien
+muiston punaisten kipunoiden kuin kirkas valkoinen tuli. Erkki sanoi
+itselleen, että on parasta lyödä kuoliaaksi muistot tehtyä ei saa
+tekemättömäksi, kuolleet eivät palaa elämään, täytyy katsoa, ettei
+tästäpuoleen tee syntiä, Jumalan avulla. Niinhän mestari sanoi: mene,
+äläkä tästäpuoleen tee syntiä.
+
+— Voithan sinä teettää kiven opettajan haudalle. Mutta minun isäni...
+minun isäni!
+
+— Aino-kultani, pieni pääskyni, alkoi Erkki ja lämpeni vähitellen.
+
+Ja hän kiersi kätensä itkusta hytkivän vaimonsa ympärille. Ja haki
+hänen vapisevia huuliaan, jotka hän käänsi puoleensa ja painoi niille
+väkisin suudelman.
+
+Heille tuli tässä suudelmassa pelastus. Heidän sulkeutunut paratiisinsa
+aukeni, he näkivät taasen toisensa ja hymyilivät toisiaan vastaan.
+Minkä tähden he olivatkaan itkeneet, mikä heille olikaan tullut? Jokin
+kauhea painajainen oli heitä kiduttanut. Se oli ollut ja mennyt. Nuori
+mies nosti naisensa käsivarsilleen ja asetti hänet vuoteelle. Nainen
+lepäsi siinä raukeana, silmät ummessa ja hymyili häntä vastaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun he aamulla, pääteaseman liketessä, seisoivat ikkunassa ja
+katselivat ulos, oli luonnossa jotakin liikkumatonta ja jähmettynyttä.
+Pihka nuorilla lehdillä kimmelsi, ikään kuin se olisi lasittunut. He
+pitelivät kiinni toisistaan ja pusersivat lujasti toistensa käsiä.
+He tunsivat outoa yhteenkuuluvaisuutta ja samalla outoa vierautta.
+Erottamattomasti yhtä ja auttamattomasti vieraita — tämä mieliala oli
+muuttanut maailman eilisestä kokonaan toiseksi. Maisemien kiitäessä
+ohitse askartelivat heidän ajatuksensa epämääräisesti joissakin
+hennoissa muistoissa, jotka olivat murskautuneet ja jääneet kauas.
+Vauhdin mukana tulvahti tuon tuostakin sisään raskas lehvän tuoksu. He
+muistelivat jotakin huumaavaa, heidän hengityksensä salpautui ja he
+pusersivat toistensa käsiä. Erottamattomasti yhtä — auttamattomasti
+vieraita!
+
+
+
+
+III
+
+
+Jutte Cairenius, Kairalan herra, oli yhdessä puutarhansa kanssa elänyt
+läpi syksyn suuren kuoleman. Se tapahtui sinä yönä, jolloin halla vei
+kukkaset.
+
+Tässä luonnon kuolemassa ei ollut mitään surullista tai masentavaa.
+Kun Kairalan herra alkavan syksyn sateiden välissä tunsi hallan
+maun ilmassa ja näki hallan merkit taivaalla, ei hän tehnyt mitään
+pelastaakseen kukkiaan. Kuolema lähestyi salaperäisenä ja juhlallisena.
+Vanha herra, kuluneeseen viittaansa kääriytyneenä, asteli puutarhassaan
+ja näki sumujen nousevan järvestä ikään kuin minkäkin sotajoukon
+puolustamaan rannan kasvillisuutta. Kukkaset seisoivat liikkumattomina
+tähtien valossa. Auringonnousussa pysähtyisivät niiden elämännesteet,
+niiden sydämet lakkaisivat sykkimästä. Silloin tyrehtyisi resedan
+tuoksu, silloin sammuisi astereiden hehku, punaiset, siniset,
+keltaiset ja vihreät värit lakastuisivat, kaikki raukeaisi takaisin
+alkuperäänsä: uneen. Uneen — tämä ajatus täytti vanhan miehen mielen
+juhlallisuudella, salaperäisyydellä ja odotuksella. Uni, paluu
+alkuperään.
+
+Jutte-herra ei sanonut kukkasilleen hyvästi, hän ei liittänyt
+näitä kauniita leikkitoverejaan yhteisistä onnen päivistä, lähtien
+aina siitä hetkestä, jolloin hän kylvi siemenen maahan ja alkoi
+odottaa sirkkalehtiä. Vaikka hänestä tuntui, että ihmisen sielu
+kuolinhetkellään ja kukkasen sielu hallayönä ovat samanarvoiset ja
+ihminen la kukkanen tämän samanarvoisuuden perusteella voisivat
+seurustella toverillisesti, ei hän ryhtynyt puhumaan kukkasilleen
+mitään. Unen ajatus täytti hänet kokonaan. Hän ajatteli unta,
+unen kudosta jokaisessa siemenessä, jokaisessa teossa, jokaisessa
+ajatuksessa, jokaisessa silmän näyssä, jokaisessa aivoituksessa, joka
+vielä ei ollut tullut tietoiseksi; unta, tätä liikkeellepanevaa voimaa
+kaikessa ja samalla kuolettavaa voimaa. Unessa tapaavat elämä ja
+kuolema toisensa. Unessa ovat elävät, kuolleet ja syntymättömät yhtä.
+Unessa on muuten niin ristiriitainen luomakunta yhtä. Unessa nukkuvat
+valhe ja totuus yhdessä. Uni on tuli, jossa syntikin puhdistuu, uni on
+rauha, missä halutkin hiljenevät. Unessa lepää kaikki turvallisesti.
+Unessa painuu kaikki liki yhteistä alkuperää. Jota syvempi uni, sitä
+likempinä alkuperää. Pieni lapsi on vasta irtaantunut alkuperästään,
+sirkkalehdet ovat vasta kohonneet ylös kaaoksesta. Lapsen uni on
+likempänä alkuperää kuin mikään muu. Nuoruudessaan ja miehuudessaan
+loittonee ihminen alkuperästään. Hänellä on tänä aikana suurimmat
+vaaransa. Jollei hän koko elämänvaelluksellaan turvaa itselleen syvää
+tervettä unta, tätä ainoaa yhteyttä alkulähteen kanssa, niin on hän
+alati altis onnettomuudelle. Vanhuudessa kallistuu ihminen taasen
+alkujuurtaan kohden ja hänen elämänsä käy yhä unenomaisemmaksi.
+
+Ihmiset luulevat, että eläminen on jokin tarkoitus itsessään, eläminen,
+jonka siedettävyys on varsin kyseenalainen, eläminen, joka on niin
+epävarma ja altis onnettomuudelle. Eläminen ei ole tarkoitus. Uni on
+tarkoitus. Eläminen on vain välikappale unen saavuttamiseksi. Jos me
+elämme tarkoituksenmukaisesti, saavutamme onnen maailmassa: suloisen
+unen. Ja tämä uni on vain esimakua siihen, mikä seuraa hallayötämme. Me
+voimme tärvellä unemme ja onnemme, voihan uni olla niin monenlaista,
+kokonaan riippuen elämänvaelluksestamme. Totuudenpalvelijan harras
+vaipuminen alkuperään on toista kuin valheentekijän itsetiedoton
+nukkuminen. Mutta kaikille on uni tärkeämpi elämistä, kaikki ovat unen
+kautta yhteydessä alkuperänsä kanssa. Kulkivat he miten kauas hyvänsä
+alkuperästään, kielsivät he alkuperänsä, kirosivat he alkuperänsä —
+he nukkuvat kaikki. Ja lepäävät silloin tässä alkuperässään, imien
+voimia tuleville onnellisille tai onnettomille unille. Uni on ikuisuus,
+määrättömyys. Kuolemaksi kutsumme siirtoa pienempien unien alalta
+suurempaan. Onko se lopullinen suuri yhtymisemme alkuperään, sitä emme
+tiedä. Ehkä seuraa useita siirtoja. Mutta unen me tiedämme. Unesta me
+tulemme, unesta me elämme vaeltaessamme maan päällä, uneen me menemme.
+Uni on oleellisinta, todellisinta kaikesta. Unessa on autuus ja
+alkuperä.
+
+Näitä saneli itselleen Jutte-herra, astellessaan hallaa odottavassa
+puutarhassaan. Hänen talossaan vallitsi täysi hiljaisuus. Hänellä
+ei ollut yhtään eläintä, ei koiraa, joka olisi haukahtanut, ei
+hevosta, joka olisi hirnahtanut. Kaikki ihmiset hänen talossaan
+olivat vanhat ja likellä kuolemaa. He nukkuivat kaikki. Jutte-herra
+itse nukkui usein valveillakin. Luonto seisoi liikkumattomana hänen
+ympärillään, ytimissään lähestyvän unen salaperäisyys ja juhlallisuus.
+Tähtien valossa näkyi astereiden äänetön hehku ja nurmien ikään kuin
+helähtelevän hopeankarvainen vihreys. Tuntui siltä, kuin siirto
+alkuperään olisi ollut tapahtumaisillaan kaikelle Kairalan talossa.
+Auringonnousussa oli kaikki raukeava uneen: kukkaset, niiden omistaja
+ja hänen vanhuksensa, ehkäpä koko kylä, ehkäpä koko maailma.
+
+Jutte-herra siirtyi huoneeseen, laskeutui riisuutumatta vuoteelleen ja
+pani kätensä yhteen rinnalleen — ristiin ei hän niitä koskaan pannut.
+Hän oli koko päivän laskenut rantaansa kivillä. Jotakin näistä kivistä,
+järvenpinnasta, kukkasista ja tähtitaivaasta häämötti vielä hänen
+silmäkalvossaan, suuri raukeus painoi jäseniä ja mieli ikävöi jotakin
+läheistä, isää, ystävää: alkuperää. Hän meni uneen.
+
+Ensimmäisen suuren hallayön jälkeen vaipui talo yksitoikkoiseen
+arkiseen menoonsa. Herra hakkasi puita, laski rantaansa kivillä ja
+hoiteli maitaan kevättä varten — sanalla sanoen: hän hoiteli untansa.
+Vanha renki lakaisi käytäviä, toimitti jyvät myllyyn, kantoi veden ja
+kävi noutamassa postin. Naiset pitivät huolen taloudesta, leipoivat,
+neuloivat ja kehräsivät. Toinen, hän jolle pellava- ja hamppumaa olivat
+elämänehtoja, kehräsi, kutoi kangasta ja värjäsi lankoja. Vanhat
+olivat he molemmat. Puut kävivät kirjaviksi, varistivat vähitellen
+lehtensä ja seisoivat paljaina. Satoi. Vaahterien suuret lehdet
+valuivat sateen mukana maahan. Oli kuin vesisade olisi huuhdellut
+puukujaa. Villiviinin lehdet pysyivät kauemmin kuin mikään muu. Olisi
+saattanut luulla, että unen onni kokonaan oli niiltä kielletty. Oli
+hiljaista. Ketään ei kuulunut taloon. Pappilaisetkaan eivät käyneet.
+Oli se onnen aika, että kaikki olivat Kairalan herralle suuttuneet.
+Kerran oli kylä häntä uutterasti käyttänyt lääkärinänsä, silloin kun
+ei vakituista tohtoria vielä ollut. Ja olisi kai käyttänyt vieläkin.
+Jutte-herra oli aikoinaan heikkoudessaan ryhtynyt parantamaan elämän
+antamia haavoja: hän oli säälinyt. Se tapahtui, ennen kuin hän tunsi
+unen armoa ja kaiken alkuperän hyvyyttä. Silloin hän tahtoi lohduttaa
+Ja pidentää elämää. Silloin hän myöskin hallayönä peitteli kukkiaan.
+Niin pian kuin unen onni hänelle selveni, ei hän pidentänyt mitään
+elämää. Ihmiset saivat tuoda haavoitettujaan hänen luokseen: hän sanoi
+heille suoraan, että hän antaa heidän nukkua kuoleman uneen. Kerran
+kuljetettiin Kairalan portille kaksi tappelupukaria. Ja Kairalan herra
+antoi siinä omalla portillaan heidän verensä vuotaa kuiviin. Tämän
+jälkeen hän sai olla rauhassa. Uutinen kierteli sanomalehdistössä
+osoituksena kovasydämisyydestä, omaiset häpesivät häntä ja paikkakunta
+kiroili. Jutte-herra nauroi. Hän oli päästänyt unen maille kaksi
+ihmistä, jotka eivät olisi ansainneet unen makeutta, koska eivät
+milloinkaan olleet vaivanneet itseään millään, joka antaa unta. Ja
+siitä sanottiin häntä kovasydämiseksi. Hän oli lisäksi pelastanut
+maailman kahdesta tappelijasta ja juoposta, ja heidän jälkeläisensä
+heräämästä ylös alkuperästään. Ja siitä häntä moitittiin. Kairalan
+vanhat vaimot kiertelivät kaiken syksyä toisen portin kautta, koska
+ihmisveri oli vuotanut hiekkaan pääportin luona. Vasta lumen tultua
+he uskalsivat mennä pääportista. Renki kuunteli kylällä, miten hänen
+herrallensa annettiin "hullun tohtorin" nimi, ja kävi ahkerasti
+kirkossa. Siellä hän tapasi hullun tohtorin rakkaat sukulaiset. Nämä
+rakkaat sairastivat sen vuoksi, että tiesivät hullun tohtorin perinnön
+olevan käyttämättömänä, kun sen sijaan Sidonia Rauhaniemi, Kairalan
+kapteeni-vainajan tytär ja Judas Caireniuksen sisar, oli käyttänyt
+perintönsä saadakseen pappilaansa suuren pappilan arvon mukaisen
+sisustuksen, hopeat, vaunut, kuomit, ja tietysti myöskin lapsillensa
+kasvatuksen, tyttärille soittotunnit, kielitunnit ja tarpeelliset
+koristukset, yleensä saadakseen elämän ympärillään mukavaksi.
+Jutte-herra oli varma siitä, että sisar oli antanut perintönsä mennä
+loppuun siinä toivossa, että veli ei voisi elää sadan vuoden vanhaksi.
+Hän oli aina ollut heikko terveydeltään. Ja vaikka pappilaiset
+näkivätkin, että hän terveellisessä työssään paranemistaan parani,
+niin katsoivat he kuitenkin, ettei ihminen hänen heikolla ruumiillaan
+voisi kestää aivan kauan ja pitivät hänen tavaraansa omanaan. Sidonia
+lupailikin erinäisiä hänen huonekaluistaan jo etukäteen tyttärilleen ja
+miniöilleen. Kerran esimerkiksi Jutte-herran poissa ollessa hän tuli
+ja vei Kairalan kulmakamarista sohvan, pöydän ja neljä tuolia — mitä
+ne siellä tekivät, lämmittämättömässä huoneessa, halkeilisivat vain
+talvella. Näin hän oli sanonut ja palvelijat olivat antaneet hänen
+komentaa tavarat rekeen. Luukkas, renki, oli kokonaan Sidonia-rouvan
+puolella. He olivat hengeltään kuin sisarukset, Jutte-herra epäili
+joskus, että he olivat sellaisia muutenkin.
+
+Olisivatpa pappilassa tietäneet, että hän aikoi ottaa taloonsa vieraan
+lapsen, antaakseen sille rakkautensa ja omaisuutensa. Hän aikoi etsiä
+maailmasta sellaisen lapsen, joka huolisi hänen rakkautensa ja jota ei
+hänen omaisuutensa vahingoittaisi. Jos maailmasta löytyisi sellainen
+lapsi. Olisivatpa he tämän tietäneet.
+
+Hän eli omaistensa kanssa vuoroin riidassa, vuoroin näennäisessä
+sovussa. Riitaa saattoi kestää vuosikausia ja se oli Jutte-herralle
+aina sekä mieluisempaa että edullisempaa kuin sovinto. Hän ei tullut
+hyvilleen, kun pappilasta yhtäkkiä, pitkän hiljaisuuden jälkeen,
+tuotiin Kairalaan lämmintä leipää. Silloin hän tiesi, että oli tulossa
+häät tai ristiäiset ja että häneltä toivottiin jotakin. Usein tuli
+ruustinna itse heti lähetyksen jälkeen. "Miltä se näyttää, että me
+sisarukset olemme riidassa, meitähän on vain kaksi, koko pitäjä puhuu
+meistä." Näin Sidonia alkoi. Ja kun oli juotu kahvit ja juteltu
+tuntinen, pääasiassa keittiössä vanhan Riikan ja Saarlotan kanssa, hän
+sanoi tähän tapaan: "Nostatko sinä edes korkosi joka vuosi? Saisit edes
+sillä summalla tuottaa iloa muille. Sinun ympärilläsi kasvaa nuoria,
+mitä voisit ilahduttaa puserolla, mitä rannerenkaalla... Ethän voi
+viedä rahojasi hautaan. Jumalan tähden, älä käy kitsaaksi, se on suuri
+synti."
+
+Usein sai Sidonia houkutelluksi häneltä hää- tai ristiäislahjan. Aina
+häntä tahdottiin kummiksi ja kivenkovaan häntä kiusattiin mukaan
+häihin. Hän oli usein heikko ja meni. Vanhukset kotona olivat silloin
+niin tyytyväiset. Luukkaskin oli ystävällinen ja Riikan ja Saarlotan
+kasvot säteilivät onnea. Se antoi hyvää unta heille kaikille.
+
+Veljensä naimisiinmenoa oli Sidonia-rouva aikoinaan pelännyt. Jutte oli
+kyllä mitättömän pienikokoinen ja lisäksi ruma, mutta ainahan saattoi
+ajatella, että joku rahojen tähden ottaisi hänet. Vanhat vaimot, jotka
+aikoinaan olivat toivoneet taloon rouvaa ja lapsia, olivat tulleet
+vakuuttuneiksi siitä, että heidän herransa oli onnellisempi heidän
+hoidossaan. Eihän perijöitä puuttunut: pappilassa oli runsaasti lapsia
+ja lapsenlapsia.
+
+Villiviini hehkui vielä Kairalan seinillä, kun Jutte-herra eräänä
+päivänä sai kirjeen. Sen oli allekirjoittanut "Aina Nieminen" ja se
+oli kirjoitettu hänen äitinsä nimessä. Kirjeessä ilmoitettiin, että
+äiti hyvin sairaana kysyi, eikö tohtori Cairenius vielä halunnut heidän
+pientä Annaansa. Kun hänen, äidin, pian oli kuoleminen, tuli koti
+hajoamaan ja lasten täytyi lähteä maailmalle. Omaiset olivat luvanneet
+ottaa muut. Jos tohtori tahtoisi olla niin hyvä ja noutaa Annan.
+
+Jutte-herra oli tavannut renkinsä Luukkaan puukujan päässä alhaalla
+ruismaansa luona. Ja kirjeen luettuaan hän jäi katselemaan laihoa ja
+hänestä tuntui siltä, kuin jotkut keveät unennäöt olisivat tanssineet
+yli oraiden päiden. Ne olivat onnelliset ja epämääräiset niinkuin
+aivan pienten lasten unet mahtoivat olla. Jutte-herra tunsi heti
+jotakin epämääräistä, lapsellista onnea, ja kun hän oli lukenut
+kirjeen uudelleen, sai onnentunne määrätyt muodot ja kävi ikään kuin
+täysikasvaneeksi.
+
+Lapsi tulisi taloon, tänne Kairalaan! He saisivat lapsen tänne kotiin.
+Kokonaan ja vakituisesti olemaan. Lapsi olisi hänen omansa, hänen,
+Judas Caireniuksen!
+
+Hänen silmänsä tuijottivat laihoon, jonka hopeisilla päillä
+auringonsäteet leikkivät kuulaassa syysilmassa. Lapsi oli heikko, hän
+oli sanonut äidille, että heillä oli havumetsä — mitenkä hän taasen
+olikaan niin sanonut, sillä vain kolme mäntyä oli puutarhassa. Ah,
+sinä syntinen ihminen! Lapsi oli suloinen ja viaton. Minkä näköinen
+se oli? Hän ei muistanut, oliko se vaalea vaiko tumma. Hän muisti
+vain rehellisyyden ja viattomuuden sen piirteissä. Lapsen ensimmäiset
+sanat olivat olleet: pannaan kukka kylmään veteen. Tälle lapselle hän.
+saattoi uskoa omaisuutensa, hänen unensa sanoisivat hänelle, miten se
+oli käytettävä, se ei häntä pahentaisi. Tälle lapselle hän saattaisi
+antaa rakkautensa, jota ei kukaan ollut huolinut. Tämä lapsi ehkä
+ottaisi sen vastaan ja pitäisi hiukkasen hänestä.
+
+Pieni vanha herra avasi sinisen takkinsa ikään kuin olisi ollut kevät.
+Hän vapautui yhtäkkiä tunteesta, joka painajaisena oli seurannut häntä
+läpi nuoruuden ja miehuuden: siitä tiedosta, että hän oli naurettavan
+lyhyt vartaloltaan, että hän oli ruma ja vastenmielinen. Lapsi ei sitä
+huomaisi, lapseen nähden hänen lyhyytensä saattoi olla vain etu, lasta
+hän saisi rakastaa, lapsi ehkä pitäisi hänestä hiukkasen.
+
+Ja kasvot säteilevinä tuli hän keittiöön, missä Luukkas, Riikka ja
+Saarlotta olivat aterialla.
+
+— Me saamme taloon lapsen. Minä olen ottanut ottotyttären. Huomenna
+lähden häntä noutamaan. Hänen nimensä on Anna. Luukkas, sinä menet
+toimittamaan minulle hevosen. Huomenaamulla, kello viisi aamulla on
+lähdettävä. En voi varmaan sanoa, minä päivänä palaamme, mutta hevosen
+täytyy odottaa koko ajan. Lyhty on laitettava kuntoon. Välly tuotava
+alas vinniltä. Me saamme taloon lapsen!... Riikka ja Saarlotta,
+koira on heti toimitettava Kairalaan, sen pitää hyppiä vastaamme,
+kun tulemme. Kissanpoikasia on otettava, niitä voi olla kaksi, että
+leikkivät. Lehmä täytyy ostaa. Minä kirjoitan eläinlääkärille, että hän
+toimittaa heti tämän ostoksen ja tutkii lehmän, että se on terve. Menen
+heti kirjoittamaan. Saarlotta syö nopeasti nyt ja lähtee. Sekä yläkerta
+että alakerta on tuuletettava, pestävä, tomutettava, lämmitettävä...
+Kun Saarlotta tulee eläintohtorilta, niin menee puusepälle. Hänen pitää
+vielä tänään tulla tänne. Aurinkoa pitää päästää huoneisiin, sekä ylä-
+että alakertaan. Ihmisiä ei saa päästää, jos heitä sattuisi tulemaan.
+Ei pappilalaisiakaan, ei ketään. Olisi parasta, jos saisimme vaunut.
+Ehkä voisimme saada eläinlääkärin vaunut... Kirjoitan ja kysyn...
+Kaikki huoneet on lämmitettävä hyvin, koivupuilla. Lapsi tulee asumaan
+peräkamarissa minun huoneeni vieressä. Meillä oi taida olla ainoatakaan
+lapsensänkyä, kaikki on kai viety pappilaan. Puusepän täytyy tehdä...
+
+Herra oli puhunut yhteen menoon, lainkaan kiinnittämättä huomiota
+niihin moniin kysymyksiin, jotka kuvastuivat hänen vanhuksiensa
+kasvoilla. Yhteistä heille kaikille, sekä jurolle Luukkaalle että
+puheliaalle Riikalle ja hiljaiselle Saarlotalle oli jännitys ja iloinen
+hämmästys. Molemmat naiset olivat lakanneet syömästä ja kuuntelivat
+hymyillen ja katsellen toisiinsa. Kun herra palasi, kirje kädessä,
+olivat tärkeimmät kysymykset häntä vastassa. Tiesivätkö pappilassa
+tästä aikomuksesta? Kuinka vanha oli lapsi? Minkä väriset kissanpojat
+olisivat mukavimmat? Eiköhän kanojakin pitäisi hankkia taloon? Ja
+eiköhän lapselle oikeastaan pitäisi saada lapsen seuraa, muuten sille
+helposti saattaisi tulla ikävä.
+
+— Se on sitten parempien ihmisten lapsia, sanoi vihdoin Luukkas, — eikä
+mikään köyhä?
+
+Herran toinen silmä meni kiinni ja toinen katsoi läpitunkevasti renkiin:
+
+— Se on parhaimpien ihmisten lapsia.
+
+Renki ei ällistynyt, vaan jatkoi:
+
+— Tietysti se on omaisten lapsia?
+
+— Omaisimpien, vastasi herra ja hänen nouseva suuttumuksensa lauhtui ja
+hän veti molemmat silmänsä sirittävään hymyyn.
+
+Talon vanhat naisetkin hymyilivät taasen. Toinen arveli joitakin
+rehtorin lapsista, pappilan rehtorin, toinen tohtorin.
+
+— Se on sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät koskaan valehdelleet,
+sanoi tohtori ja nousi.
+
+— Ne ovat sitten kuolleet? jatkoi renki hellittämättä.
+
+— Hm. Ne sekä elävät että ovat kuolleet.
+
+— Sillä tavalla, että toinen elää ja toinen on kuollut, viisasteli
+Luukkas.
+
+Herra iski toisen kätensä rystyset pöytään.
+
+— Lakkaatko sinä elämästä, kun olet kuollut? Sitäkö sinä kirkossa opit,
+kun joka seitsemäs päivä istut siellä? Hölmö, mene ja laita kuntoon
+talli. Me ostamme myöskin hevosen.
+
+— Se ei sitten ole omaisia? kysyi Luukkas ja hänen kasvonsa vääntyivät
+rumiksi niinkuin ryppyinen omena.
+
+— Kaikkein omaisimpia — etkö kuullut!... Ja mitä minun perintöihini
+tulee, niin ne ovat minun, niiden kanssa ei kenelläkään ole tekemistä.
+
+Luukkas kävi mustaksi muodoltaan. Saarlotta riensi selittämään, että ei
+suinkaan herralla perintöjä olekaan. Ei suinkaan tässä näin säästäen
+olisi eletty, jos olisi rahoja ollut. Ja näin kovassa työssä.
+
+Herra ei nytkään ollut pahasti suuttunut, sillä hän meni yläkertaan,
+availi siellä ovia ja ikkunoita ja vihelteli. Vanhat vaimot Riikka ja
+Saarlotta katselivat toisiinsa: nyt piti toimittaa ja toimittaa ja
+ostaa ja ostaa, nyt oli nähtävästi rahoja tiedossa. Turhaan olivat kai
+kalastajat toivoneet Kairajärvestä kultakolikkoja verkkoihinsa, turhaan
+oli puhuttu, että joka hauen vatsassa Kairajärvessä on kultaraha — ei
+herra ole viskannut omaisuuttaan järveen, niinkuin joskus on luultu!
+Omaisuutta ovat ehkä pankit ja laatikot täynnä, koska lasta nyt otetaan
+vastaan sellaisilla kustannuksilla. Sellaisten ihmisten lapsi, jotka
+eivät koskaan valehdelleet — kuka tässä sitten valehteli? Tohtorin
+herrasväki, vaiko rehtorin, vaiko itse pappilan herrasväki? Tai jos
+oikein itseensä meni, niin kukapa tässä totuudessa pysyi? Eivät aina
+pysyneet totuudessa Kairalan vanhatkaan herrasväet, ruustinnan ja tämän
+Jutte-herran vanhemmat. Hänellekin, Saarlotalle, olivat tehneet sen,
+että lupasivat ylentää rahapalkan viiteenkymmeneen markkaan vuodessa
+eivätkä maksaneet kuin neljäkymmentä. Mitäpä se auttoi, että itki ja
+vakuutteli. Juuri tuossa herran kamarin ovella kapteeni käski mennä
+helvettiin... Niin, ja kyllä niissä pitäjän ylöskannoissa yksi ja
+toinen kappa jäi Kairalan makasiiniin. Ilmankos nämä niin rikastuivat,
+nämä Caireniukset. Sitäpä varmaan tämä Jutte-herra vuodet umpeensa
+oli ajatellut, ettei se sillä lailla ansaittu omaisuus ollut mitään
+siunausta tuottavaa, sen vuoksi hän varmaan oli puhunut, että hän
+viskaa kaikki Kairajärveen, ja sen vuoksi hän ottolapsekseen tahtoi
+lapsen vanhemmista, jotka eivät valehdelleet. Niin varmaan oli asia,
+ja oikein se oli ajateltu. Että toki tästä maailmasta oli löytynyt
+sellainen lapsi.
+
+Herransa iloisten askelten tahdissa, joka kuului yläkerrasta, ryhtyivät
+palvelijat valmistamaan lapsen vastaanottoa. Jos kukkasetkin yhtäkkiä
+olisivat palanneet paikoilleen talon edustalle ja puutarhaan, ei kukaan
+olisi sitä hämmästynyt. Niin iloista oli talossa.
+
+Illalla seisoi Jutte-herra ja katseli kuutamon kimmellystä kuuraisella
+nurmella. Hänen ei tullut uni sillä tavalla kuin eilen. Hän ajatteli
+lasta ja palautti mieleensä sen piirteet. Tästä puoleen se hengittäisi
+täällä hänen kattonsa alla, leikkisi täällä, nauraisi täällä ja
+vaipuisi täällä uneen. Hän aavisti, että koko hänen elämänsä nyt
+muuttuisi, myöskin hänen unensa. Hän tulisi varmaan loittonemaan unesta
+ja lähenemään sitä, mitä sanottiin onneksi, sitä mikä tähän asti oli
+ollut hänelle tuntematonta. Jo nyt tuntui selvästi, että pisara jotakin
+levotonta oli tullut hänen vereensä. Kannattiko kauppa? Eikö elämää ja
+unta saattanut sovittaa keskenään? Täytyi voida.
+
+Hän laskeutui oljilleen ja pakotti sydämensä hiljenemään. Hän hengitti
+syvään, tasaisesti, hitaasti. Unen rannaton valtakunta alkoi lähestyä.
+Hän tunsi ruumiissaan hiljaisen värinän, jotakin sentapaista kuin
+urkujen kaukaisin hyminä kirkossa, ennen kuin vielä mikään sävel
+on syntynyt. Uni tuli ja otti hänet haltuunsa niinkuin meri ottaa
+hukkuneen.
+
+Kairalan herra läksi matkaan varhaisena aamuna ja ajoi läpi kuuran
+peittämien maiden. Hän näki auringon nousevan paljaiksi varisseiden
+metsien takaa ja kuuran vähitellen sulavan kasteeksi. Hänen elämänsä
+aurinko tuntui olevan nousemassa pettymysten takaa ja syvä routa
+liikahteli hänen mielessään. Ei auttanut, että hän saneli itselleen:
+lapsi kasvaa, nuoruus on huono ikä, kova kiittämätön aika kaukana
+unesta — hänet oli vallannut selittämätön luottamus juuri tähän
+lapseen. Olisiko elämällä kuitenkin jokin tarkoitus?
+
+Aurinko paistoi leppoisasti koivumetsiin, jotka olivat käyneet
+kipeän punertaviksi sen jälkeen kun ne olivat kadottaneet lehtensä,
+sänkipeltoihin ja nuoriin oraihin, jotka olivat yhtä iloisen vihreät
+kuin katajapensaat harmaiden aitojen varsilla. Kukot raaputtelivat
+pihamailla ja lauloivat, kaula oikonaan, lampaat katistelivat
+pientareilla. Keltaiset lehtitertut sireenipensaissa loistivat kuin
+sula kulta. Ei yksikään kesän linnuista ollut jäljellä, vain varpuset
+raksuttelivat ja varis lensi raskain siivenlyönnein yli sänkipellon.
+Oli kuitenkin kuin koko taivas olisi laulanut. Saattoi alkaa uskoa
+iloon ja viattomuuteen. Yksi tällainen päivä elämässä — sekö oli elämän
+tarkoitus?
+
+Siirryttiin rattailta junaan ja nopeammin kulkivat silmän ohitse
+paljaat metsät, sänkipellot, laihopellot ja ihmisasunnot. Matkustajan
+ajatustenkin tahti kiihtyi. Kairalan herra ajatteli ristiriitaisuuksia,
+mitä varmaan nyt oli hänen edessään. Tietysti tällainen pappilanlapsi
+oli saanut vereensä kirkon hengen, tietysti rukoiltiin Jumalaa, ehkäpä
+luettiin rukouskin, kuten oli tehty heillä kotona ja kuten oli tapana
+tehdä Rauhaniemen pappilassa. Tietysti tuolle suloiselle lapselle
+oli opetettu kaikki nuo temput, vaikk'ei se tullut näkyviin silloin
+junassa. Tosin ei äiti ollut yhtään kertaa maininnut Jumalan nimeä —
+Jutte oli pannut sen merkille.
+
+Tultiin asemalle, mistä äiti ja lapsi olivat astuneet junaan.
+Kuljettiin asemien ohitse, missä oli leikitelty ruusuilla. Tultiin
+asemalle, missä lapsi oli kysynyt leivosesta. Laskeva aurinko vuodatti
+sädetulvan asemahuoneen ruutuihin. Joku asemamies tuli soittamaan
+kelloa. Alkoi hämärtää.
+
+Jos äiti asettaa joitakin vaatimuksia, ajatteli Jutte. Esimerkiksi,
+että lapsi on kasvatettava kirkolliskristillisessä hengessä.
+Sanonko minä silloin, että tämä kristillisyys on kuluttanut loppuun
+voimansa, etten tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa. Minä
+en saata tuolle kuolevalle ihmiselle sanoa, että kristittyjen ja
+ulkonaisesti nuhteettomien ihmisten joukossa olen tavannut kovimmat
+ja tuomitsevimmat sydämet. Eivätkö minun isäni ja äitini olleet
+kristittyjä: joka ateriaksi piti nuorimman lapsen panna kätensä ristiin
+ja lukea ruokaluvut. Selkääni minä sain, kun kerran oli paljon vieraita
+ja minä rupesin itkemään enkä lukenut. Isä otti minut kiinni keittiön
+eteisessä — muistan vieläkin siitä kulkiessani aina isää. Minä purin
+hänen kättään... Minä olin sairas lapsi, aina minulla oli jotain tuskaa
+ja usein minä itkin. Minut vietiin tuvan lattialle, suljettiin ovi ja
+siinä minä sain itkeä. Mutta seitsemäntenä päivänä mentiin kirkkoon,
+ja minäkin pääsin mukaan... Jos nyt tuo papinleski vaatii, että hänen
+taivaassa pitää saada takaisin tyttärensä — vastaanko hänelle siinä
+tapauksessa, että on parasta, että hän yksintein ottaa mukaansa lapsen?
+
+Maa vetäytyi jäähän ja kuura kiilteli hämärässä. Tultiin kauppalaan.
+Tuossa asemasillalla oli hääseura kesällä kisaillut. Äiti ja lapsi
+olivat katselleet odotussalin ikkunasta. Toisella puolen Montoset,
+Rauhaniemet ja Caireniukset — toisella puolen äiti ja lapsi: se oli
+vaikuttanut kuin valhe ja totuus. Ja tuolla puiden alla, siellä oli
+rovasti ladellut lorujaan. Jos Jumala ja hänen poikansa olisivat
+olleet järkeviä miehiä, niin eivät he olisi sitä kärsineet... Tähdet
+syttyivät, Jutte Cairenius astui pitkin kauppalan tyhjää kadunsyrjää,
+jonka heinässä kuura kimmelteli. Peittämättömissä ikkunoissa oli tulta,
+huonekasvien takana liikuttiin. Kadulla sen sijaan oli hiljaista,
+karuselli ja sirkus olivat poissa. Varissut lehto nukkui. Siellä puun
+juurella hän oli heilauttanut kättään lapselle, joka lepäsi äidin olkaa
+vastaan eikä ensinkään ajatellut häntä. Entä jollei se milloinkaan
+tule hänestä välittämään, jollei hän saa sitä viihtymään Kairalassa
+— — No niin, silloin on ollut tämä ilon päivä. Ja sitten on taasen
+yksinäisyys. Ehkä se onkin niin parempi. Kaikki mielenliikutus ehkäisee
+raukeamista uneen. Kiintyminen ihmisiin on vaarallinen. Unessa on
+autuus ja alkuperä.
+
+Hän istui laivankannella vaipuneena jotakin seinää vastaan ja pimeys
+painoi lempeästi hänen silmäluomiaan. Oli kylmä. Kun hän raotti
+silmiään, oli ylhäällä tähtitaivas ja alla järvenkalvo, jossa
+tähtikuvat lepäsivät, venyen sinne tänne laivan liikuttaman aallokon
+mukaan, sekä tumma taivaanranta ja siellä täällä valontuike jonkin
+ihmisasumuksen ikkunasta.
+
+— Mitä se poika siinä niin leveänään herrastelee... No, no, mene
+sinnemmäksi... Vai siinä lämpimimmällä ja parhaimmalla paikalla.
+Nukutkos sinä...
+
+Vihdoinkin Jutte-herra ymmärsi, että puhe tarkoitti häntä. Jokin suuri
+hattupää rouva seisoi hänen edessään. Elämän melu tuli unen tielle,
+ihmiset tulivat niinkuin niiden tapa oli. Jutte nousi istumaan.
+
+— Varjelen tässä tätä ruumista, sanoi hän vanhan ihmisen äänellä,
+hitaasti ja juhlallisesti. — Minulla on tässä vain ruumis.
+
+— Ruumis — Herra siunatkoon!
+
+Rouva pakeni sen tiensä. Pian oli koko se puoli laivaa tyhjentynyt.
+Jutte-herraa huvitti.
+
+Noin he pelkäävät kuolemaa, ajatteli hän. Ja kuitenkin on kuolema
+ainoa varma asia, minkä he tietävät. Jokikinen heistä on kerran
+ruumiina, mutta lausupa heille sana "ruumis" niin kauan kuin he elävät.
+Kuolemanpelko on ollut pirun viisain keksintö. Siitä on hyötyä niille
+ihmisille, jotka eivät ikävöi ihmisseuraa. Jutte-herra kiersi viitan
+ympärilleen ja oikaisi pitkäkseen. Hiljaiset onnelliset ajatukset
+olivat kuitenkin jo poissa. Uni pakenee ihmistä, joka ei ole tehnyt
+työtä. Hän ikävöi kotiin, Kairalaan. Sellainen raskas kivityö antaa
+verrattoman unen. Ja sitten tulee ranta niin kauniiksi. Hän tahtoo
+saattaa sen palasen maanpintaa kukoistavaan kuntoon ja jättää sen
+jälkeensä. Se on hänen veronsa elämälle, tehkööt ihmiset sitten sillä,
+mitä tahtovat. Eihän se ole suuri ala, oikeastaan talon puutarha vain,
+kaikki muuhan myytiin. Mutta se elättää monta ihmistä ja antaa monelle
+ihmiselle unen.
+
+— Missä se ruumis sitten on?
+
+— Siellä, siellä se on jossakin. Eihän toki ole lupa kuljettaa
+sellaisia sillä tavalla... Etsikää, etsikää. Sellainen keskenkasvanut
+poika sitä kuljettaa... Lieneekö kuollut matkalla.
+
+Tanakka laivamies sytytti tulitikun ja valaisi Jutte-herran kasvot.
+Jutte-herra katsoi häneen, toinen silmä kiinni, toinen ainoana
+irvistyksenä.
+
+— Vanha mieshän tämä on, sanoi hän ja nauroi. — En minä löydä poikaa
+enkä ruumista.
+
+— Kyllä hän on siellä, nurkassa istuu, vakuutti iso rouva.
+
+Jutte-herra nousi.
+
+— Pirunpojat syntyvät vanhoina, rouva on oikeassa. Terveisiä vain
+helvetistä, mamma ja pappa lähettivät. Hyvin voivat ja samaa
+toivottavat tädille.
+
+Sanat lausuttiin pimeyden keskeltä vakavasti, vanhan ihmisen äänellä,
+pojan suusta. Laivamies nauroi, rouva kuiskaili jotakin hulluudesta ja
+raivohulluudesta, joka yhtäkkiä voi purkautua, ja vaati laivamiestä
+jättämään vaarallisen pojan seuraavalle laiturille.
+
+Muuta merkillistä ei enää tapahtunut. Laiva oli myöhästynyt ja
+puoliyön aikana tultiin perille. Lahdenpohjukassa kuljettiin läpi
+lujan jääriitteen. Jutte-herraa paleli. Jokin poika, joka oli yhtä
+pitkä kuin hän — hän huomasi sen heti, niinkuin hän yleensä aina heti
+huomasi, minkä verran pitemmät häntä muut olivat — tuli opastamaan
+häntä ylös mäentöyrästä, ohi tavaramakasiinin, jonka ovi oli auki ja
+jossa joku mies liikkui lyhty kädessä. Lyhdyn säteen valossa näkyi
+hetkisen vihreää nurmea ja solakka nuori kuusi. Sitten tuli pilkkosen
+pimeä. Vieras sai tietää missä kestikievari oli, ja että siellä oli
+vähän vihainen koira, joka ei kuitenkaan pure, kun vain menee eteenpäin
+eikä puhu sille mitään. Kirkontornin näki hän itse. Missä oli pappila?
+Tuossa se oli kirkon takana. Tästä lähti oikopolku, josta pappien oli
+tapana kulkea. Se Nieminen siitä oli kuollut keväällä, ei ehtinyt olla
+kirkkoherrana täyttä vuotta. Hyvä mies se oli, olisi se saanut elääkin.
+Tuossa sen juuri oli hauta kirkon miestenpuoleisen oven tykönä. Rouva
+kai siitä pian menee perässä, sanovat saaneen tartunnan — joka niihin
+sellaisiin uskoo, vaikka ei se tauti vie muuta kuin silloin, kun on
+sallittu. Näkyvätkin valvovan pappilassa, etteihän vain olisi ruustinna
+jo kuollut. Jos vieras on sinne menevä, niin sopiipa mennä vain, kyllä
+siellä ystävällisesti otetaan vastaan. Sinne menee köyhät ihmisetkin
+niin mielellään. Se kulutti itsensä vallan köyhäksi mieheksi, kun
+antoi jokaiselle, joka vain pyysi. Niin, paljon lapsia oli myöskin.
+Seitsemän niitä on elossa, mutta joitakin on kuollut. Sairaasta sanovat
+kirkkoherran saaneen taudin tartunnan — joka niihin sellaisiin,
+niinkuin tarttumisiinkin, uskoo. Kas kun onkin pimeää, tulisipa lunta.
+Ihanhan tässä eksyy polulta. Ei pidä kompastua, tässä näkyy olevan
+pappilan lasten leikkitupa. Se vainaja teki sen itse omin käsin. Se
+leikki aina lastensa kanssa, vaikka kuollessaan oli siinä puolivälissä
+viidettäkymmenettä...
+
+Vieras oli pysähtynyt. Hän pelkäsi rikkoa lasten leikkitupia. Tieto
+siitä, että vainaja oli omin käsin tehnyt nuo hauraat, lyhytaikaiset
+rakennukset, kahlehti hänen ajatuksensa. Tässä oli tuo isä uneksinut
+yhdessä niiden kanssa, jotka vasta olivat astuneet niin lyhyen matkaa
+elämää kohti. Hänen äänensä oli kuin matala sävel yhtyneenä lasten
+heleään nauruun. Omituisesti tuntui jotakin hänen hengestään tälläkin
+hetkellä viipyvän tässä. Jutte-herran teki mieli jäädä aamuun asti
+siihen lasten leikkitupien keskelle, toisella puolella kirkko ja
+hautuumaa, toisella puolella pappila valoineen. Mutta puhelias poika,
+joka kohteli häntä ikäisenään, saattoi hänet kestikievariin.
+
+Hän näki tulevan tyttärensä kodin pakkasaamun koitossa. Hän oli
+astellut polkua hautausmaan läpi ja seisoi hautausmaan portilla ja
+katseli. Lasten ääniä kuului alhaalta leikkituvan luota. Oliko hänkin
+siellä, Anna? Jutte Caireniuksen sydän löi. Kaksi pientä tyttöä, yllään
+lyhyiksi käyneet toppatakit, hääri polvillaan hiekassa leikkituvan
+edustalla. He korjasivat kiviaitaa. Jutte ymmärsi, että hän eilen
+pimeässä oli vierittänyt sen hajalle. Heillä oli punaiset villatumput.
+Pienempi saattoi olla Anna. Vanha herra ei uskaltanut kajota porttiin,
+se näytti olevan ruostunut ja vingahtelevainen. Palvelustyttö tuli
+kaivolle, hänen perässään kammersi lapsi, jonka kulku vielä oli
+epävarmaa. Se nauroi ääneensä ja nosti jotain leikkilapiota. Se viskasi
+lapion menemään ja nauroi uudelleen. Se oli liian pieni ollakseen
+Anna. Yhtäkkiä se meni nurin pitkin pituuttaan. Silloin heitti toinen
+tytöistä leikkinsä ja juoksi auttamaan pienokaista. Käsi kädessä
+kulkivat lapset silmiään siristäen vasten aurinkoa. Vanhan herran
+sydän lakkasi lyömästä: hän oli tuntenut Annan. Pikkulapsi karkasi
+suoraan vanhempien sisarustensa leikkirakennuksia kohti ja kaasi
+kumoon kiviröykkiön. Samassa narahti portti. Anna katsoi ylöspäin. Hän
+oli kasvanut sitten kevään. Tunsiko hän matkatuttavansa? Hän pudisti
+kädestään jotakin, joka kolahti maahan, ja läksi juoksemaan sisään
+päin. Vieraasta tuntui siltä, kuin hänen onnensa olisi paennut. Saisiko
+hän lasta koskaan viihtymään? Suurempikin tytöistä läksi juoksemaan
+pois. Ainoastaan pikkulapsi jäi istumaan hiekkaläjään, paksut,
+punaisiin sukkiin puetut sääret suorinaan kellahtavalla maalla ja
+kellahtava tukka kiemurrellen likaantuneella lampaannahkakauluksella.
+Hän antoi vieraan tulla luo, nauroi ja kouri maasta hiekkaa. Hiekka oli
+jäässä eikä lähtenyt irti. Hän ojensi vieraalle vasemman kätensä ja
+heittäytyi riemun vallassa taapäin, pitkäkseen maahan. Vieras puheli
+hänelle, nosti hänet ylös, puhdisti hänen vaatteitaan niinkuin oli
+nähnyt Annan tekevän ja käsi kädessä läksivät he taloa kohden. Vanhasta
+herrasta tuntui turvallisemmalta lapsen seurassa astua tähän taloon.
+Pihaportti oli jo poissa, suuri parvi lintuja läksi lentoon pihlajista.
+Marjat makasivat silppuna puiden juurilla. Portaiden edessä oli pyöreä
+kellastunut kukkalava. Pensasrivin taakse ikkunaan ilmestyi hetkeksi
+jotkin naisen kasvot. Samat kasvot tulivat vastaan eteisessä. Nuori
+neiti oli koko joukon pitempi vierastaan.
+
+Pikkulapsi helpotti tutustumisen alkua kaikin puolin. Vanhimman
+sisarensa puhellessa vieraan kanssa kahmaisi se auki oven sekä
+saliin että kahteen sivuhuoneeseen ja teki tulijan silmänräpäyksessä
+tutuksi talon kanssa. Toisesta sivuhuoneesta tuli esiin apulainen
+— vieras näki ensi katsannolta, että hän oli rakastunut kalpeaan
+pappilanneitiin, mutta pappilanneiti ei häneen. Toisessa sivuhuoneessa
+makasi sairas äiti. Tämän oven sulki tytär nopeasti ja apulainen
+johdatti vieraan saliin. Pikkulapsi kävi kiinni pöytäliinaan ja veti
+alas valokuva-albumit. Lamppuun onnistui apulaisen tarttua juuri viime
+hetkessä. Herttainen pikkulapsi, kerrassaan herttainen! Mikä sen nimi
+oli? Martta Maria Nieminen. Lapsi lausui nimet hyvin nopeasti yhteen
+kyytiin, r-äänteet songertamalla, ja karkasi sitten kiinni vieraan
+polviin. Jutte-herra oli ihastuksissaan. Eikö hän voinut saada sekä
+Annaa että Martta Mariaa? Siitäpä olisi noussut ilo Kairalaan. He
+olisivat saaneet pitää koko yläkerran hallussaan ja juosta ja nauraa
+miten paljon hyvänsä.
+
+Näitä ajatellessa puheli vieras apulaisen kanssa syksystä, ilmoista
+ja vuodentulosta. Hänen silmänsä toimivat omalla tahollaan,
+riippumattomina ajatuksista ja puheesta. Todellinen pappila: ei
+puuttunut seiniltä mustapohjaisia, hopeanvärisiä raamatunlauseita,
+urkuharmoni oli yhdessä nurkassa ja Thorvaldsenin Kristus toisessa.
+
+Pikkulapsen ääni kuului ruokasalista. Yhtäkkiä kolahti ja sitten
+muuttui ilo itkuksi. Joku toinenkin lapsi alkoi itkeä. Vieraan mieleen
+tuli, että itkisikö Anna, ymmärtäen hänen tulonsa tarkoituksen.
+Hän seisoi toisella puolen sohvapöytää ja katseli ulos. Paikka oli
+epäilemättä kostea ja matala. Kairalassa oli parempi. Apulainen
+kehoitti vierasta istumaan, mutta kun ei hän istuutunut, jäivät he
+molemmat seisomaan. Apulainen oli vain päätä pitempi Jutte-herraa.
+
+— Tämä on varmaan kirkkoherra Niemisen kuva, sanoi vieras, selaillen
+albumia.
+
+— Se on veli, maanviljelijä, kirkkoherrasta ei jäänyt mitään kuvaa. He
+olivat niin toistensa näköisiä kirkkoherra ja ruustinna...
+
+Jokin huivipää nainen tuli nuoren pastorin ovesta eteiseen, nyytti
+kädessä, ja niiasi. Apulainen riensi sinne. Silloin emäntä hymyillen
+selitti, että hän ensin käy katsomassa ruustinnaa, jos pastorilla on
+puhuttavaa vieraalle. Ja koputtamatta meni hän sairaan huoneeseen.
+Sieltä alkoi heti kuulua ääniä ja naurua.
+
+— Ruustinna on sitä pahoitellut, ettei jäänyt mitään kuvaa, jatkoi
+apulainen ja kohensi hiilosta uunissa.
+
+Väsyttävät sairaan, ajatteli Jutte-herra, kuunnellen puheensorinaa
+seinän takaa. Ruokasalissa katettiin pöytää. Ääneen sanoi Kairalan
+herra:
+
+— Ihmeellistä kyllä, nykyään kun kaikki tahtovat ikuistaa itsensä
+kuvissa. Soitetaanko täällä pappilassa myöskin?
+
+— Kaikkihan täällä laulavat ja soittavat.
+
+Nyt täytyi pastorin mennä, sillä kuului saappaankolinaa kanslian
+puolelta. Kairalan herra seisoi yksinään pienen Annan kotisalissa.
+Unen onnellisuus, joka kaiken matkaa oli sekaantunut todellisuuteen,
+kävi nyt niin voimakkaaksi, että vanha herra vaipui istumaan ja
+päästi silmänsä umpeen. Hän tunsi huoneen puhtaan rauhallisuuden
+sieraimissaan, silmillään ja kasvoillaan. Hän ikään kuin näki kaikki,
+vaikka hänen silmänsä olivat kiinni. Se oli avara, matala ja aivan
+tavallinen huone. Tavallinen oli myöskin maisema ikkunoiden alla ja
+puutarha marjapensaineen, nurin käännettyine vihannesmaineen. Varmaan
+asukkaat täällä olivat tavallisia ihmisiä hyveineen ja paheineen,
+hiljaisia, vaatimattomia, työtätekeviä ihmisiä. Unennäkijä tuolissa
+tajusi kaukaisesti muiston kaikista niistä epätavallisista ihmisistä,
+jotka kuuluvat hänen sukuunsa ja jotka hän niin hyvin tunsi. Alituinen
+levottomuus ja melu kulki heidän kantapäillään eikä uni saanut sijaa
+heidän lähettyvillään. Varmaan ihmisen piti koettaa päästä tähän
+hiljaiseen tavallisuuteen, missä uni sekaantui todellisuuteen ja oli
+todellisempaa kuin olevainen, tähän rauhaan, joka oli lämmin kuin
+auringonpaiste. Täällä ei puhuta pahaa toisista, täällä suodaan hyvää
+kaikille, täällä ei olla surullisia, täällä ei suututa...
+
+Unennäkijä sävähti valveille. Kalpea nuori neiti oli avannut ruokasalin
+oven ja tuli huoneeseen.
+
+— Anna tulee pian, sanoi hän hämmennystään peitellen. — Ovat olleet
+leikkimässä. Äiti tahtoi heitä ulos, kun oli niin kaunis ilma.
+
+Aiotko sinä valehdella minulle, tyttö? ajatteli Jutte-herra jo täysin
+valveilla ja katsoi neitiin läpitunkevasti, toinen silmä kiinni.
+
+— Tietääkö lapsi, mitä varten minä olen tullut?
+
+— Tietää.
+
+— Ja pelkää minua? Ja on juossut itkemään jonnekin?
+
+— Niin. On.
+
+— Ja sanoo, ettei lähde mukaani?
+
+— Niin.
+
+Nuori neiti katsoi vierasta suoraan silmiin, puna poskilla. He
+vaikenivat.
+
+— Eikö olisi mahdollista, alkoi pieni herra, — että minä saisin mukaani
+myöskin sen pikkutytön, joka niin iloisena juoksi täällä... Heidän
+olisi molempien hauskempaa... Hankkisin hyvän hoitajan...
+
+— Tätimme ottaa hänet.
+
+Nuori neiti taisteli kyyneliä vastaan ja pidätti sanat, jotka pyrkivät
+esiin. Jutte-herra ymmärsi, mikä taakka lepäsi hänen hartioillaan:
+talon hoito, lapset, kaikkien epävarma tulevaisuus... Ei mitään
+ajatusta omien taipumusten tai mielihalujen kehittämisestä. Ehkäpä
+apulainen vielä lisäksi vaivasi häntä lausutuilla tai lausumattomilla
+tunnustuksillaan. Mutta yöt mahtoivat hänelle olla suloiset päivän
+huolten ja raadannan jälkeen. Tyttö oli kuin laulu, joka ei saa soida,
+niin vaalea, niin sisään kääntynyt. Ja samalla hän oli kuin jännitetty
+jousi, täynnä salattua voimaa.
+
+— Minä luulen, että aamiainen on valmis, sanoi hän ja astui takaisin
+ruokasalin ovelle.
+
+Istuttiin pitkän soikean pöydän ympärille. Apulainen istui vastapäätä
+neitiä. Hänkään ei ollut mikään kaunis mies — ruma Jutte-herra pani sen
+merkille. Kolme paikkakunnan emäntää oli sijoitettu apulaisen ja neidin
+välille, joku mies oli tullut nuoren pastorin mukana kansliasta ja
+istui Jutte-herran toisella puolella. Pieni tyttö, vanhin niistä, jotka
+olivat leikkineet ulkona, yllään puhdas esiliina, tarjoili leipää.
+Annaa ei ollut eikä muitakaan lapsia. Puhuttiin ruustinnan sairaudesta.
+Toisten mielestä hän oli käynyt kovin huonoksi, toisten mielestä hän
+oli paranemaan päin. Muuan laiha hintelä emäntä rupesi voivottelemaan
+sitä surkeutta, että lasten piti joutua hajalleen maailmalle. Että
+kuinka taivaallinen Isä voikaan sellaista vaatia...! Hän pyyhki
+kyyneliään hihaansa ja huivinnurkkaansa... Toinen emäntä tiesi, että
+joku mies eilen laivassa oli kuollut. Tohtorinna siitä oli kertonut.
+Hän oli pimeässä joutunut istumaan aivan ruumiin viereen ja kovasti
+pelästynyt. Pieni vieras herra pöydän toisella puolella ikään kuin
+heräsi äkkiä ja katsoi emäntään, toinen silmä kiinni. Hän ei sanonut
+mitään.
+
+— Tohtorinna sen kertoi, sanoi emäntä, punastuen vieraan läpitunkevasta
+katseesta.
+
+Tarinaa jatkui vielä hetkisen: keskenkasvanut poika oli ollut vainajan
+mukana. Nähtävästi halvaus oli ollut syynä äkilliseen kuolemaan.
+Alettiin valitella vaimon ja lasten surua. Terveenä lähtee mies
+matkalle ja kuolleena palaa.
+
+Pieni vieras herra tuijotti lautaseensa. Talon neiti tarjosi hänelle
+jotakin vatia. Apulainen huomautti, että Aina-neidin itsensä pitäisi
+syödä. Puuro oli erinomaista. Vihdoin noustiin. Emännät siirtyivät
+salin puolelle ja vieras johdettiin sairaan huoneeseen.
+
+Hän makasi leveässä sängyssä, jossa he nähtävästi hänen miehensä kanssa
+olivat nukkuneet yhdessä, ja pieni Anna seisoi itkunsa maininkeja
+tyynnytellen hänen vieressään. Ikkuna oli raollaan. Äiti oli suuresti
+laihtunut, hän ei koskettanut lasta, nähtävästi hän hymyillen oli sitä
+puhutellut ja käänsi nyt hymyilevät kasvonsa tulijaan. Hän ojensi
+vieraalle kätensä ja puhui hiljaisella äänellä.
+
+— Kiitoksia, että tohtori tuli. Näin se sitten kävi — kuka sitä kesällä
+olisi uskonut. Tohtori on hyvä ja istuu. Eihän vain tule kylmä? Anna
+pääsee sitten syömään aamiaista. Anna tietää, että äiti lähtee pian
+matkalle isän luo. Ja Anna ja kaikki lapset tulevat kerran perässä.
+Sinne ei kirjoiteta kirjeitä, mutta rukouksessa tavataan. Äiti vie
+terveisiä isälle. Ei Anna enää itke. Koko kesänhän me olemme ajatelleet
+hyvää setää, joka antoi sen kauniin ruusun. Ja Anna voi sitten kertoa,
+minne se ruusu vietiin. Meillä oli hyvin hauskaa sillä matkalla... Äiti
+menee niin mielellään isän luo. Eivät lapset jää tänne yksin, ja mitäs
+te täällä pelkäisitte: Jumalahan on teidän kanssanne. Ja rukouksessa
+tulette tapaamaan isää ja äitiä... Nyt, lapseni, sinä menet syömään.
+Sano Ainalle, että hän tulee ottamaan pois näitä nyyttejä. Katsokaa
+nyt, tohtori, kuinka hyviä nuo pitäjäläiset ovat: tuollaiset määrät
+voita ja juustoja. Ja sitten te lapset laulatte sedälle...
+
+Lapsi oli tehnyt niiauksensa kuin unessa. Hän oli kesästä hyvän joukon
+kasvanut ja jotakin vanhan ihmisen kärsimyksestä oli tullut hänen
+kasvoihinsa. Kun hän kulmainsa alta katsoi ylös, oli hänen silmissään
+mykkä kysymys: mitä minä olen tehnyt, miksi minun pitää kärsiä? Hän
+ei kuitenkaan enää itkenyt, hänen rinnassaan vain tyrskähteli. Ja kun
+vieras setä laskeutui polvilleen hänen eteensä, ei hän enää paennut.
+He olivat siinä aivan yhtä pitkät ja Anna kävi jo tutunomaisemmaksi ja
+kysyi, kuinka Salli ja Rauha ja Lea voivat. Sitten hän kertoi, että
+valkoinen ruusu oli pysynyt tuoreena isän haudalla koko viikon ja vielä
+sittenkin, ja nyt se kasvoi keittiön ikkunalla. Siinä oli uusia lehtiä,
+kaksi uutta lehteä. Ensi kesäksi se taasen viedään isälle. Sitten hän
+sanoi, että hän ottaa lapion mukaan, pikku Martta antaa sen, saako hän
+ottaa. Setä nyökäytti hänelle päätään. Sedän suuret sinipunertavat
+kourat olivat lapsen olkapäillä ja lämpö hennosta ruumiista vuoti
+käsiin. Vanha herra viipyi siinä nöyränä, kiitollisena. Ei milloinkaan
+hän ollut tuntenut mitään tällaista: unta valveilla, unen onnea avoimin
+silmin.
+
+Muutenkin oli sairaan ympärillä suuri, valoisa rauha ja voitollisuus.
+Hetkisen mietti herra Cairenius, mistä äiti oli saanut voimat kaikkeen
+siihen, mitä hän sitten kevään oli saavuttanut. Silloin ei hän olisi
+jaksanut eikä tahtonut luopua mistään, mikä hänelle oli annettu. Ja nyt
+kaikesta. Hymyillen. Hän oli maininnut Jumalan nimen, ensi kerran, tänä
+ihmeellisenä päivänä. Jumala oli hänelle sitä, mitä hänen vieraalleen
+oli uni: voiman lähde. Jutte Cairenius ei enää miettinyt eikä kysynyt.
+Hän lepäsi uudessa unessaan, silmät auki.
+
+— Kuinka se taivaassa päätetty avioliitto menestyy? kysyi äiti yhtäkkiä
+leikillisesti.
+
+Vieras heräsi ja ravisti päätään. Elämän ja kuoleman asiat, juhla
+ja arki, vähäpätöiset ja suuret kysymykset — kaikki otettiin täällä
+yksinkertaisesti ja luonnollisesti, ikään kuin ne olisivat olleet yhtä
+tärkeät ja oikeutetut.
+
+— En tiedä, vastasi hän. — Päätetään taivaassa, vietetään helvetissä —
+sellaistahan se on.
+
+— No ei aina. Minäkin aion jatkaa taivaassa.
+
+Sairaan äidin äänessä sulivat arkinen leikinlasku ja vakava totisuus
+taasen omituisesti yhteen.
+
+— Saanko minä kysyä, kuinka vanha tohtori on, sanoi hän yhtäkkiä.
+
+Hän ei tietänyt, miten arkaan kohtaan hän kajosi. Jutte-herran
+rokonarpiset, kuparin väriset kasvot eivät voineet punastua. Mutta hän
+ikään kuin jähmettyi, toinen silmä meni kiinni ja toinen ampui eteensä
+vihamielisen säteen. Hän taittoi kuitenkin sen pahan vastauksen, minkä
+kuka hyvänsä toinen olisi saanut, ja sanoi ainoastaan:
+
+— Ja mitä se voi vaikuttaa asiaan?
+
+— Niin, ei mitään. Ajattelin vain lasta, että näkeekö tohtori hänet
+vielä täysikasvaneena.
+
+— Hm.
+
+— Ei tohtori pahastu. Kuinka käy lapsen, jollette jaksa häntä
+kasvattaa. Hän on kovaa ainesta ja tarvitsee sekä hyvyyttä että kovaa
+kättä.
+
+Tohtori katsoi taasen toisella silmällään, tällä kertaa jonnekin kauas
+eteensä, äidin ohitse.
+
+— Minä synnyin ukkona, tuhannen vuotta sitten. Olen tullut yhä
+nuoremmaksi. Toivon, että olen päässyt parhaimpaan ikääni, jahka Anna
+on nuori neitonen.
+
+Häneltä pääsi pieni nauru, tai mahdollisesti se oli itkua. Äiti
+katsahti häneen kipeästi ja makasi pitkän aikaa ääneti, silmät kiinni.
+Sitten hän, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, alkoi puhua Annasta.
+Lapsi oli kesästä paljon voimistunut. Äärettömästi äiti pelästyi,
+kun kuuli, mikä tauti hänessä oli. Lapsethan olivat olleet kauheassa
+vaarassa. Hän ei nyt ollut kolmeen kuukauteen kädelläänkään koskenut
+lapsiinsa, vielä vähemmän huulillaan. Viimeisen kerran hän sen teki,
+ennen kuin läksi lääkärin luo. Hyvästi jättäessään hän oli suudellut
+niitä. Hän ei silloin tietänyt, että se oli viimeinen kerta.
+
+— Minä olen niin kiitollinen, jatkoi hän hitaasti, pysähtyen joka
+lauseen jälkeen, — että olen saanut niin paljon voimaa. En ole kysynyt
+tohtorin ajatuksia uskon asioista. Enkä nytkään tiedustele, miten
+tohtori kasvattaa lasta. Se oli Jumalan johdatus, että tohtori silloin
+tuli samaan junaan kuin me. Minä mainitsen nyt Jumalan nimen, kun
+on näin tärkeä asia. Meillä ei yleensä mieheni eläessäkään mainittu
+sitä nimeä. Antti sanoi, että on parempi juurruttaa se sydämeensä
+kuin hypittää sitä huulillaan. Tohtori on niin hyvä, mutta tohtori ei
+vain ole lapselleni liian hyvä. Ei ihmisen pidä päästä helpolla. Aina
+me utelemme, minkä tähden kärsimyksiä pitää olla — ilolla kannettu
+kärsimyshän on suuri onni. Antti puhui aina sydämen tasapainosta.
+Hän tarkoitti sillä... niin, kyllähän tohtori ymmärtää. Minä olen
+niin monena yönä ja päivänä ajatellut, mitä sanoisin lapsille, ennen
+kuin lähden. Ja mitä sanoisin tohtorille. Enkä minä kuitenkaan nyt
+osaa. Antti aina sanoi, että pitäisi koettaa saada ihmiselle pohja —
+kyllähän ajan myrskyt häntä heittelevät, mutta hän löytää aina pohjan,
+jos hänellä on se. Ja sitten ajattelimme monesti, että on onnetonta,
+jos ihminen luulee, että kaikki on tässä näkyväisessä maailmassa.
+Näkymätönhän on paljon suurempi ja tärkeämpi. Ihminen on köyhä,
+jollei hän tiedä olevansa näkymättömän maailman perillinen. Sitten on
+puoli-ihmisiä, nimittäin sellaisia, joiden hengestä on kuoleentunut
+jokin osa, niinkuin esimerkiksi omatunto. Ihmisen pitäisi päästä
+kasvamaan kokonaiseksi. Minä puhun näitä vain sen vuoksi, että tohtori
+tietäisi, kuinka me Antin kanssa ajattelimme. Meidän lapset ovat
+tottuneet ennen maatapanoa rukoilemaan. Ja on yksi kohta raamatussa,
+jonka minä olen antanut heille kaikille muistoksi: etsikää ensin
+Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa... Kyllähän tohtori
+tietää. Se on Annankin raamatun kannessa... Se oli Jumalan johdatusta,
+että tohtori silloin tuli samaan junaan. Nyt minä väsyn. Tohtori puhuu,
+kyllä minä kuulen. Tohtori pesee sitten kätensä, vierashuoneessa on
+vettä...
+
+Joka sana oli jäänyt kuin tulella poltettuna Kairalan herran mieleen.
+Hän sanoi sen sairaalle. Jokainen sana oli lisäksi kuin lohjennut hänen
+omasta vakaumuksestaan. Hänen ei ollut vähintäkään vaikeaa pitää hänen
+toivomuksiaan pyhinä. Päivät viettäisivät he pienen Annan kanssa elämän
+askareissa, yöt olisivat he omaistensa, kaikkien kuolleiden, kaikkien
+elävien ja kaikkien syntymättömien luona unessa.
+
+— Jumalassa, kuiskasi äiti.
+
+Jutte-herra aikoi sanoa, että toinen puhuu unesta, toinen Jumalasta.
+Hän vaikeni kuitenkin. Hetken perästä lausui äiti:
+
+— Hän sanoi aina, ettei elämän summa ole se, minkä ihminen jättää
+tänne, vaan se, jonka hän vie mukanansa.
+
+— Toisin sanoen: itsekkyys on korkein käsky.
+
+He vaikenivat. Pitkän vaitiolon jälkeen sanoi äiti:
+
+— Niin. Kaikki riippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä
+hyvänsä.
+
+Jutte-herra suli nämä sanat kuullessaan sanomattomaan onnentunteeseen.
+Hänelle oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti sanottu: miltä se
+näyttää, mitä ihmiset sanovat. Ja tämä kuoleva äiti sanoi: kaikki
+riippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä hyvänsä.
+
+Hän näki, että sairaan äidin huulet liikkuivat ja astui lähemmäs.
+
+— Maailma on yö ja ihminen on pimeä. Mutta pimeyteen on annettu
+silmä... Silmä joka...
+
+Äiti avasi siinä silmänsä ja niiden loistossa, joka ei enää ollut tästä
+maailmasta, kimmelsi kyynel, elämän ja kärsimysten kyynel.
+
+— Totuus, kuiskasi hänen vieraansa.
+
+— Jumala, sanoi äiti. — Miksi te pelkäätte lausua sitä nimeä?
+
+— Siksi että sitä niin paljon väärinlausutaan.
+
+— Jumala ei siitä muutu.
+
+Äiti hymyili taasen.
+
+Aurinko paistoi huoneeseen. Pihlajista putoili punaista nöyhtää,
+kun linnut silppusivat marjoja nokissaan. Pihamaakin oli tulvillaan
+aurinkoa. Salista kuului ääniä, sitten säveliä ja vihdoin helähti
+soimaan laulu. Se oli vanha virsi lapsuuden ajoilta. Äiti lepäsi
+kädet ristissä. Häntä olisi luullut kuolleeksi. Hänen vieraansa istui
+puutuolilla, pää tuolin selustaa vasten. Olisi luullut hänen nukkuvan.
+Toisen kasvoilla kuvastui kuoleman rauha, toisen kasvoilla unen. Tämä
+rauha oli yhtä. Salista helisivät lasten äänet.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaksi päivää viipyi herra Cairenius pappilassa. Kolmannen päivän aamuna
+hän kalliin lahjansa kanssa lähti matkalle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutamana päivänä ennen joulua saivat he lyijykynällä kirjoitetun
+kirjeen äidin käsialaa. Paperi oli vahvasti desinfioitu ja Aina
+Nieminen oli täyttänyt päivämäärät sitä varten varatulle tyhjälle
+tilalle.
+
+Rakas lapseni!
+
+Lapseni jalo hyväntekijä!
+
+Kun nämä rivit tulevat perille, on äiti saapunut isän luo. Äiti
+kuoli 18 p:nä joulukuuta. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen
+vanhurskauttansa, niin kaikki muu teille annetaan. Annan äiti siunaa
+tohtoria ja suutelee rakasta lastaan.
+
+
+
+
+IV
+
+
+Monta viikkoa oli lapsi kumean kivun vallassa, nukkui itkuun, heräsi
+äänetön kysymys silmässään ja kärsi päivän päästä päähän. Kerran hän
+heräsi kuin hyvin pitkästä unesta ja näki sänkynsä valkeiden säleiden
+lomitse lempeän valon ympärillään. Valo värisi ja loimusi, oli
+kaunista, hän oli iloinen, hän hypähti pystyyn. Ja seisten lämpöisessä
+vuoteessaan, kädet sängyn laitaa vastaan hän katseli ja muisti, että
+oli kielletty putoamasta.
+
+Hän ei putoa. Hän on jo suuri!
+
+Uunissa oli tulta, ulkona hämärsi vielä ja puut torkkuivat polvia
+myöten lumessa. Lunta oli myöskin niiden hartioilla, aidalla ja jäällä.
+Mutta huoneessa ikkunalla helotti vihreä kukka ja pienet tuolit, sohva
+ja pöytä seisoivat ystävällisinä pitkin seiniä. Siellä oli myöskin
+kaappi, yhtäkkiä hän muisti, että oli saanut sen silloin, kun joulupuu
+oli ollut hänen vuoteensa luona, ja että kaapissa oli kahvikuppeja.
+Ne olivat niin pienet, että Salli saattoi juoda niistä. Salli istui
+sohvassa. Hänellä oli uusi puku. Hänen kanssaan oli kaksi muuta nukkea,
+jotka olivat tulleet joulupuun aikana. Heillä ei vielä ollut nimeä.
+Anna veti jalkansa lämpöisistä peitteistä, nosti sen yli sängyn laidan,
+asetti taitavasti varpaat säleiden väliin ja tuli lattialle.
+
+Hän hyppeli vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan, nosti kätensä
+korkealle kattoa kohden, hyppeli molemmilla jaloillaan yhtaikaa
+ja nauroi. Katossa oli lamppu ja siitä riippui punainen kukka. Ei
+ylettynyt siihen, vaikka olisi kuinka hypännyt.
+
+— Minä en pudonnut, minä olen jo suuri. Kuinka sinä voit, Salli?
+
+Hän otti Sallin sohvasta ja koetti, vieläkö hän osasi sulkea silmänsä.
+Silloin Salli nukkui eikä voinut vastata. Anna ei enää kaivannutkaan
+vastausta. Hän tarkasti molempia uusia nukkia. Ne olivat pienet. Hän
+piti enemmän Sallista. Silloin hän näki pöydällä lapion eikä enää
+nauranut. Hän otti lapion käteensä.
+
+Se oli sieltä kotoa. Heillä oli silloin punaiset kintaat, hänellä
+ja Ellillä... Joku oli yöllä käynyt ja särkenyt heidän aitansa, he
+korjasivat sitä juuri, kun pikku Martta tuli ja taas särki kaikki.
+Pihlajanmarjat — oliko niitä vielä puissa? Äiti, kuinka isä voi?
+Onhan äiti sanonut Annalta terveisiä. Koko ajan Anna on ollut äidin
+luona, ulkopuolella ovea. Anna pyrki sisään äidin luo, mutta kukaan
+ei avannut. Nyt minä tulen vasta illalla. Setä on hyvin hyvä. Minun
+on ikävä kotiin... Kyyneleet täyttivät hänen rintansa, mutta hän piti
+vastaan, vei lapion kaapin taakse, työnsi sen niin kauas kuin saattoi
+ja palasi huoneeseen. Hänen oli kylmä. Punainen tuli lämmitti. Hän
+hyppeli toisella ja sitten toisella jalallaan. Hän rupesi laulamaan.
+Ovi toiseen huoneeseen oli auki. Pöydällä nurkassa oli piippuja. Erään
+kiiltävän posliinisen kyljessä nähtiin neiti, joka pani jalkaansa
+kenkää.. Neiti oli punaposkinen, niin kaunis, hänen vaatteensa olivat
+sinistä, punaista ja vihreää silkkiä. Oli kielletty koskemasta.
+Anna koski, mutta veti samassa pois kätensä. Kolahti. Piippu ei
+mennyt rikki. Varpuset lensivät pois pensasaidan päästä, kun hän
+nousi tuolille. Yksi jäi istumaan lumeen kuin pyöreä pallo. Se avasi
+nokkaansa ja visersi, siivet liikahtivat. Anna painoi otsansa ruutua
+vastaan ja näki sedän tulevan. Hän huomasi, että sedän turkinpäällinen
+oli tummansininen. Kun setä hänet näki, läksi hän kiirehtimään läpi
+lumivallien. Anna karkasi kiinni lukkoon ja tahtoi mennä häntä vastaan.
+Lukko ei auennut. Setä tömisteli portaissa lunta jaloistaan, pani
+lakkinsa eteisen pöydälle ja avasi oven: Anna suistui hänen syliinsä.
+
+— Lapseni, lapseni... Mitenkä Anna on ylhäällä, mitenkä Annan on?
+
+Hän avasi turkkinsa ja, painaen lapsen rintaansa vasten, kietoi nahan
+tiukasti hänen ympärilleen. Jalat olivat ihan kylmät.
+
+— Anna ei pudonnut, riemuitsi lapsi, kädet sedän kaulassa. — Minä olen
+suuri!
+
+He kulkivat sedän huoneen läpi, tulivat valkoiseen huoneeseen, Annan
+pää kosketti ruusua, joka riippui lampussa, ja setä peitti hänet
+vuoteeseen. Siinä hän hieroi hänet lämpöiseksi, koetteli häntä
+ranteesta, niskasta, otsalta.
+
+— Sinä voit tänään paremmin? kyseli hän. — Oletko ihan terve? Syömmekö
+nyt hiukkasen? Sinun täytyy olla hiljaa siihen asti kuin setä tulee.
+Setä tuo sinulle syötävää. Lapseni, lapseni...
+
+Setä liikkui nopeasti, hänen turkkinsa vieri lattialle ja jäi siihen.
+Hänen silmänsä katselivat niinkuin äidin silmät olivat katselleet, kun
+he istuivat kirkossa ja äiti katseli Jeesukseen alttarilla.
+
+    "Täällä pohjantähden alla
+    on nyt kotomaamme.
+    Mutta tähden tuolla puolla
+    toisen kodon..."
+
+Anna oli noussut istumaan ja lauloi täyttä kurkkua, kun Riikka ja
+Saarlotta juosten tulivat huoneeseen. Herra siunatkoon, kun oli jäänyt
+nukkumaan, kun Riikka kävi kohentamassa valkeaa ja näin nyt istui
+ja lauleli kuin enkelit paimenille. Ettei vain ennustaisi kuolemaa
+tuo tuollainen laulu. Elämää se ennusti, väitti Saarlotta, pintakin
+niskassa oli tänään ihan toinen kuin eilen. Aivan kuin terveellä
+ihmisellä. Pannaanko lapsen päälle vaatteet? Mennäänkö katsomaan Omenaa
+ja Pippalillaa? Pippalillalla on pikkuvasikka. Mikäs sille annetaan
+nimeksi? Saarlotta veti kiinni pellin — Riikka heti huutamaan hänelle,
+että hän tappaa lapsen häkään. Riikka avasi oven koiralle, joka raappi
+sen takana — Saarlotta heti huomauttamaan, että koira tulee suoraan
+lumihangesta ja tuo kylmää. Mitä vielä, Musti kanssa tahtoo tulla
+tervehtimään. Musti on kaunis, Musti on hyvä. Kihara silkkinen kerä —
+eikö olekin! Soma poika se on Musti. Heiluttaa häntää Annalle ja sanoo:
+mitä kuuluu? Musti on ollut haukkumassa oravia ja kettuja. No nyt se
+sai käsiinsä Annan pallon, hyvät ihmiset, nyt se sen repii...! Musti
+sinä!
+
+"Soma poika" eli "silkkinen kerä" oli liikkeissään nopeampi kuin vanha
+Riikka. Eikä koiran temmellystä saatu lakkaamaan, vaikka Saarlotta
+meni avuksi. Hrrrrr-hrrrr-hrrr-hrrrr... Anna nauroi ja vanhat vaimot
+juoksivat, kumartuneina nurkkia kohti. Anna nousi seisomaan sänkyynsä,
+huusi ja taputti käsiään. Hrrrr-hrrrrr, pani koira. Setä astui sisään,
+kädessään höyryävä lautanen. Hän antoi joitakin käskyjä naisille, mutta
+he eivät kuulleet. Anna kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi hyppiä
+siinä. Aijaijaijai, lautanen kaatuu! Anna asettui istumaan, katsahti
+setään ja kysyi:
+
+— Onko tämä nyt minun kotini?
+
+Setä katsahti takaisin ja antoi lusikan lapsen käteen.
+
+— On, lapseni.
+
+Setä oli hyvin totinen. Eihän setä vain rupeaisi itkemään.
+
+Koira väsyi palloon, vanhukset oikaisivat selkänsä, ihmettelivät
+vielä hetken vuoteen kahden puolen ja menivät sitten töihinsä. Heidän
+herransa jäi syöttämään lasta. Valvoessaan öitä Annan vuoteen ääressä
+ja päivisin levottomana seuratessaan hänen terveyttään, joka ei
+tahtonut edistyä, oli hän tunnustanut itselleen, ettei hän enää tehnyt
+työtä eikä nukkunut. Hän sääli, hän taisteli elämän puolesta, hän oli
+pettänyt unen. Sinä hetkenä, jolloin ihminen kiintyi toiseen ihmiseen,
+käänsi hän askeleensa poispäin unesta. Rakkaan olennon kautta sai elämä
+tarkoituksen. Mutta miten kävi unen?
+
+Tämän Annan ensimmäisen terveen päivän jälkeen seurasi kauniita päiviä
+ja öitä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He loivat auki teitä, setä ja lapsi. Lumi kasvoi korkeiksi valleiksi
+kahden puolen, lunta tuli päivät ja yöt, vain seipäät aidasta näkyivät.
+Sitten paistoi aurinko, varpuset nokkivat tiellä. Mörri alkoi
+tavoitella auringonsädettä, kiersi lujaan koukkuun pienen valkoisen
+käpälänsä, jonka alla olivat ruusunpunaiset varpaat, ja koetti saada
+kiinni keltaista täplää keittiön eteisen kynnykseltä. Kun ei siitä
+lähtenyt mitään, hypähti kissa pystyyn, koukisti selkänsä ja meni
+suuttuneena pois. Anna juoksi kertomaan sedälle. Eikö Mörri nyt ollut
+lapsellinen! Mirrissä oli enemmän valkoista, Mörrissä enemmän mustaa.
+Mörri teki enemmän pahaa, se oli vetänyt alas virkatun pöytäliinankin
+salin pieneltä pöydältä, onneksi oli lamppu keittiössä täytettävänä.
+
+Keittiön lattialla kissat leikittelivät. Ne vierivät kerinä, toisiinsa
+kietoutuneina, pöydän alle, tekivät korkeita hyppyjä ja potkivat
+toisiaan takakäpälillään, niin että karvat lentelivät. Riikka pesi
+astioita, Anna pyyhki. Hän saattoi saada kuiviksi suuret lautasetkin,
+kun piti niitä tuolilla ja kuivasi siinä. Kahvikupit olivat keveät
+kuivata. Kun Riikka nosti ne kuumasta vedestä, kuivuivat ne heti.
+
+— Kyllä siitä tytöstä tulee hyvä emäntä, sanoi Riikka. — Teitkö sinä
+tällaista työtä kotonasikin?
+
+Lapsen kädet lakkasivat liikkumasta, hetkisen tuijotti hän suurin
+silmäterin Riikkaan, sitten putosi kaikki hänen käsistään ja hän
+juoksi pois, läpi ruokasalin, salin ja sedän huoneen, niin kauas
+kuin pääsi. Liian myöhään huomasi vanha palvelija, että herra oli
+kieltänyt muistuttamasta lapsen entistä kotia. Eihän hän nyt tätä
+millään pahalla! Ja hän sai lähteä läpi kaikkien huoneiden etsimään
+karkulaista. Sieltähän se löytyi oman huoneensa nurkasta, itkemästä,
+lapio kädessä. Eihän nyt toki suuren tytön sopinut tällä tavalla.
+Kuppikin oli rikki ja Mirri ja Mörri nauroivat...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Saarlotta kehräsi tuvassa. Huuliltaan vei hän sormensa kiiltävää
+pellavaa kohti, irroitti säikeitä ja kiersi ne niin ohueksi rihmaksi,
+että sitä tuskin näki. Anna seisoi ja katseli. Saarlotalla oli
+samanlaiset hiukset kuin pellava. Sitten hänellä oli kauniita suuria
+huiveja suuressa punaisessa vakassa, aitassa.
+
+— Koska mennään katsomaan vakkaliinoja?
+
+— Vastahan me ne eilen näimme.
+
+— Koska Saarlotta panee ne päälleen?
+
+— Jahka tulee pyhä ja mennään kirkkoon.
+
+— Koska on pyhä?
+
+— Kahden päivän perästä. Tänään on torstai.
+
+Saarlotta opetti Annalle viikon päivät järjestyksessä. Hän opetti
+Annalle myöskin kymmenen käskyä. Hyvä Anna oli oppimaan, varmaan
+hän oli papin tai opettajan tai lukkarin tytär. Ehkä lukkarin,
+koska niin lauloi. Saarlotta osasi virsikirjan ulkoa. He lauloivat
+yhdessä. Setä tuli tallista ja istuutui penkille. Heti alkoi pirtissä
+hajuta tallille. Saarlotan pelargoneissa oli jo nuput, ja myöskin
+verenpisaroissa. Missä Saarlotan tytär oli — Luukkas oli sanonut, että
+Saarlotalla oli tytär. Oliko hän suuri? Ai, hän oli jo niin vanha.
+Miksei hän tullut tänne? Setä istui pää seinää vasten ja katseli.
+Nukkuiko setä? Taas he lauloivat Saarlotan kanssa. Anna seisoi rukin
+vieressä, niinkuin hän ennen oli seisonut urkuharmonin ääressä.
+
+    "Tuolla puolella Jordanin maan
+    siellä virtemme helkkyen soi."
+
+Saarlotta lakkasi laulamasta ja ainoastaan Anna lauloi, rukin
+hyristessä hänen edessään.
+
+    "Kohta vaan joudutaan
+    taivaan kuorissa laulamahan..."
+
+Hän katkaisi äkkiä laulunsa ja jäi tuijottamaan setään. Setä katsoi
+myöskin pitkään häneen. Hetkisen tuntui siltä, kuin he olisivat nähneet
+saman asian jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa. Sitten alkoi sedän
+katse sulaa ja vihdoin hän ainoastaan hymyili ja nyökkäsi päällään.
+
+Luomapuut tulivat tuvan permannolle. Rihmat juoksivat suurilla rullilla
+sekä alhaalla että ylhäällä katossa. Ulkopuolella suli räystäs, pisarat
+putoilivat kimmeltäen maahan. Mirri istui aidalla. Mörri hioi kynsiään
+puuta vasten.
+
+— Kuinka se voi noin juosta? sanoi Anna, katsellen kattoon, missä
+valkoiset rihmat välähtelivät.
+
+— Ne täytyy niin laskea ja sovittaa päästä päähän, etteivät hämäänny.
+Niin se pitäisi laskea elämäkin. Elämän langat eivät juokse näin.
+
+— Vaan kuinka?
+
+— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki...
+
+Lapsi katsoi pitkään ja aavistellen.
+
+— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki, toisti hän.
+
+Varmaan Lottasaarilta oli hämääntynyt, sekaantunut ja mennyt poikki.
+Anna asettui penkille.
+
+Kissat hyppäsivät toistensa syliin ja alkoivat painia ja kieritellä
+aurinkoisella polulla hangessa. Anna ajatteli elämän lankoja. Varmaan
+ne juoksivat jossakin ulkona, kultaisilla renkailla kiinnitettyinä
+taivaanlakeen. Siellä ylhäällä olivat isä ja äiti. Anna piti vastaan,
+etteivät kyyneleet tulisi. Yksi verenpisaran nuppu oli aukeamaisillaan.
+Miksi sitä sanottiin verenpisaraksi? Mörri juoksi ikkunan alle ja
+katseli. Miksi sen silmät olivat vuoroin vihreät, vuoroin keltaiset.
+Yhtäkkiä lapsi hätkähti.
+
+— Lottasaar, Anna näkee elämän langat.
+
+— Ei lapsi niitä näe, ei yksikään ihminen tiedä, mikä hänen edessään
+on. Ainoastaan Jumala tietää.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Luukkas, setä ja Anna tekivät kelkkamäkeä rannalta jäälle. Ylhäällä
+korotettiin maata ja alhaalla alennettiin. Mäki tuli Annan huoneen
+ikkunoiden alle. Kaikki olivat kovassa työssä. "Sitten nukutaan hyvin",
+sanoi setä ja juoksi hakemaan nuoraa. Piti mitattaman, että tulisi
+suora rata. Kahden puolen kohosivat lumivallit, kelkka ei päässyt
+vikuroimaan minnekään.
+
+— Kyllä sinun vuoksesi on talo pantu nurin, sanoi Luukkas. — Mikähän
+sinä luulet olevasi? Et ole edes tätä Caireniuksen sukuakaan, niinkuin
+pappilalaiset. Mutta älä sinä luulekaan, että herrojenpäiviä aina
+kestää — pappilalaiset tämän rikkaan Jutte-herran perivät, se on niiden
+eno.
+
+Luukkas paiskasi vihaisesti suuria lapiollisia lunta radan toiselle
+laidalle. Hetkisen Anna tuijotti mieheen, hän ei ymmärtänyt, mitä
+hän sanoi, mutta hän meni likemmä, korotti lapionsa ja löi Luukkasta
+selkään... Toisen kerran vielä. Silloin korotti Luukkas suuren
+rautalapionsa. Anna ei säikähtänyt, vaan löi siihen, niin että kilahti.
+Luukkas ei enää korottanut lapiotaan, sillä setä tuli. Mutta Anna löi
+vielä kerran, että setä oikein näkisi.
+
+— Lapseni, mitä sinä nyt teet? huusi setä kaukaa, hämmästyneenä.
+
+— Minä lyön!
+
+— Mutta miksi? Ei niin pidä tehdä.
+
+— Anna lyö vain.
+
+— Ei, nyt me pingotamme nuoran, niin saamme oikein suoran kelkkamäen.
+Anna pitää kiinni. Ei Anna enää koskaan lyö. Ei pidä suuttua.
+
+Anna tarttui nuoranpätkään ja oli jo unohtanut äskeisen suuttumuksensa.
+Silloin Luukkas sanoi, puoleksi hänelle, puoleksi sedälle, joka asteli
+alas rannalle päin:
+
+— Siinä sitä on sisua. Siitä herra sai kasvatettavan. Kelpaa
+sille antaa rahansa ja tavaransa. Sellaista se on, kun ei välitä
+sukulaisista, vaikka ovat tuossa aivan likellä.
+
+Anna huiskautti häntä nuoranpäällä ja hänen silmänsä kipunoivat.
+Luukkas nauroi. Musti oli saanut kiinni nuoranpäästä ja kiidätti sitä.
+Hrrrr-hrrrr-hrrr... Setä pysähtyi ja katsoi renkiin toisella silmällään.
+
+— Jaa-ah, sanoi hän, — eilen oli, aivan oikein, seitsemäs päivä.
+Pappilalaiset ovat kai taas puhutelleet sinua ja sinä olet sekoittanut
+ja sotkenut. Ollaanko pappilassa nyt todella niin onnettomia siitä,
+että lapsi on parantunut...? Oliko niin toivottu, että se kuolisi...?
+
+Hrrrr-hrrrr-hrrr... Sekä Musti että Anna menivät nurin töyräällä. Ei
+lapsi itke, ei se mitään ollut... Kuuleeko Anna käenpiikaa? Noin. — Sen
+piipatus kuuluu saaresta. Kevät tulee.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hämärissä, kun Saarlotta askarteli keittiössä, odottaen Riikkaa
+lypsämästä, oli Anna tuolilla polvillaan ikkunassa. Hän haukotteli,
+hän ei jaksanut ajatella äitiäkään. Lumelle lankesi tähtitaivaasta
+vihertävä kajastus. Muuan suuri tähti tuntui riippuvan koivun oksilla.
+Liedessä paukkuivat kuusiset halot.
+
+— Tulisi jo se Riikka, että lapsi saisi maitoa ja pääsisi nukkumaan,
+sanoi Saarlotta. — Lapsen on niin uni.
+
+Anna oli vihdoinkin saanut ajatuksiinsa äidin. Hän ajatteli myöskin
+kaikkia muita nukkuneita. Ja taasen hän haukotteli. Nyt kuuluivat
+lumella Riikan askeleet, sitten paukkuivat ja narisivat palkit
+eteisessä. Kylmän höyryn mukana tulivat oven avauksesta molemmat
+kissat, hännät ojonaan. Kurnau! Kurnau!
+
+— No, noitako sinä nyt ensin syötät, sanoi Saarlotta. — Lapsen on uni...
+
+Riikka kumartui, veti kissain kupin pöydän alta ja kaatoi sen
+puolilleen. Kurnau! Kurnau! No, syökää nyt. Kissat syödä latkivat, niin
+että kuului, hännät suorina pitkin permantoa.
+
+— Mustille, rukoili Anna ja heräsi unisuudestaan.
+
+Musti odotti kiltisti, kunnioittavan matkan päässä. Se pelkäsi kissoja.
+Maitokannu vietiin ruokasalin pöytään. Setä tuli istumaan Annan
+viereen. Anna joi houkuttelemalla kaksi lasillista maitoa. Keittiössä
+kuuluivat täyttävän kissain kupin... Nyt oli Mustin vuoro. Anna alkoi
+taasen haukotella. Hän painoi pään pöytää vasten ja kiukutteli, kun
+Riikka tuli häntä ottamaan. Hän tahtoi nukkua vaatteet yllä!
+
+— Lapseni, puheli setä vuoteen ääressä hänen korvaansa, — nyt me
+menemme äidin luo. Täytyy olla niin hyvä, ennen kuin pääsee äidin luo.
+Miksi Anna löi Luukkasta? Anna kuiskaa sedälle korvaan. Ei lapsi voi
+nukkua, ennen kuin pyydämme anteeksi Luukkaalta. Kun Luukkas tulee
+syömään, niin setä sanoo, että Anna pyytää anteeksi...
+
+Anna löi molemmilla käsillään eteensä ja teki itkua.
+
+— Ei, ei, ei! huusi hän ja painoi pään tyynyihin.
+
+Herra Cairenius tunsi, että lapsi ilman sovitusta päivän pahasta
+omastatunnosta halusi päästä uneen. Hän ei edes muistanut rukousta,
+jonka oli tottunut lukemaan vuoteessaan. Setä joutui ymmälle: pitikö
+antaa hänen nukkua vai pitikö vaatia häneltä tuota rukousta? Eikö
+ollut välttämätöntä, että hän mennessään uneen ehdottomasti tottui
+antautumaan Herran haltuun? Äidille oli annettu lupaus...
+
+— Panemme pienet kädet ristiin ja luemme...
+
+Herra Cairenius suuteli päristeleviä käsiä. Lapsi oli jo makeassa
+unessa. Ei ollut epäilemistäkään, ettei hän olisi turvallisesti
+levännyt kaiken alkuperässä eli Jumalassa, jos niin tahtoi sanoa.
+Vaikeampaa olisi sinä iltana varmaan herra Caireniukselle päästä uneen.
+Rakkaan olennon kautta oli elämä saanut tarkoituksen, rakkaan olennon
+kautta oli kärsimys tullut. Oliko lapsi viaton? Kuka tiesi, mitä tuo
+luihu Luukkas oli tehnyt. Tai ehkäpä ei lapsen sydän ensinkään ollut
+mukana siinä, mikä näkyi ulospäin. Ehkäpä ihmiset yleensä eivät syvällä
+sydämessään tehneet kaikkea sitä häijyyttä, minkä tekivät ulkonaisesti
+sanoilla ja liikkeillä. Kuka tutki sydämet? Ihminen tiesi vain sen,
+mikä näkyi ulospäin.
+
+Herra Cairenius otti Luukkaan erilleen.
+
+— Mitä sinä teit lapselle?
+
+— Mitäkö minä tein? Näkihän herra sen itse. Vai mitäkö minä tein — kun
+herra on tuonut taloon niin pahansisuisen lapsen, ettei...
+
+Herran rystyset kolahtivat pöytään.
+
+— Sinä olet ollut Kairalassa pojasta asti, mutta se ei merkitse, että
+olisit kasvanut tänne kiinni...
+
+Hän tunsi, kun hän tämän sanoi, ettei hän voisi nukkua. Sellaisten
+sanojen jälkeen vanhalle palvelijalle ei nukuta.
+
+Hän ikävöi kuitenkin unta ja koetti päästä sovintoon.
+
+— Oletko sinä sitten viaton?
+
+Luukkas naurahti.
+
+— Kai herra sen vielä itse näkee, mikä se on, jota herra nyt palvelee.
+Aikooko herra todenteolla antaa perintönsä vieraalle?
+
+Jutte-herra tähtäsi häneen toisen silmänsä läpitunkevan säteen.
+
+— Voit seuraavana seitsemäntenä päivänä kertoa pappilan herrasväelle,
+että perinnöt ovat lentäneet taivaaseen ja odottavat hurskaita siellä.
+
+— Voivat panna "hullun tohtorin" holhouksen alle. Kyllä minä olen
+saanut selvittää, muuten meidän herra ehkä jo olisi holhouksen alla...
+
+— No mitä sinä selvität. Parempihan se on, että uskovat hulluksi, niin
+antavat olla rauhassa.
+
+— Johan nyt antoivat. Ja se on sentään vääryyttä, että rahat menevät
+vieraalle...
+
+— Rahat odottavat hurskaita taivaassa, etkö kuullut... Mitä sinä teit
+lapselle? Nukut paremmin, jos puhdistat omantuntosi...
+
+— Ja kenenkähän omatunto tässä tarvitsee puhdistamista. Taitaa tohtori
+kasvattaa tästä itselleen rouvaa...
+
+Herra Cairenius vaikeni.
+
+— Sinä olet tästä hetkestä vapaa palveluksestani ja voit muuttaa
+pappilaan.
+
+— Vieraan tieltä — sehän nähdään! Olen täällä availlut portteja
+kapteeni-vainajalle kymmenennestä ikävuodestani enkä lähde, ennen kuin
+minut laudoissa kuljetetaan Kairalan portista. Tuhannen perkelettä, vai
+vieraan tieltä!
+
+Jutte Cairenius tuijotti häneen molemmat pienet silmät selkosen
+selällään. Hän luuli näkevänsä isänsä. "Tuhannen perkeleet" tulivat
+aivan kuin hänen suustaan, samanlaisen kädennykäisyn yhteydessä.
+Vieläkö piti epäillä, kuka Luukkas oli: kapteeni Ossian Caireniuksen
+poika hän oli kuten hän itse, Judas. Kiroillessaan tämä puoliveli
+paljastui, se oli tapahtunut ennenkin. Vaistomaisesti Luukkas piti
+kiinni perinnöistä, kun vain tuli kysymys siitä, että ne menisivät
+suvusta. Hän oli aina toimittanut sukulaislapsia ottolapsiksi Kairalaan.
+
+— Etkö sinä ymmärrä, sanoi Jutte, hiljainen kärsimys äänessä, — että
+minä olen tahtonut tuoda pisaran totuutta keskelle valhetta.
+
+— Valhe ja valhe ja totuus ja totuus — madot syövät haudassa sekä
+valheen että totuuden. Mutta veri on verta ja suku on sukua.
+
+Tietääkö hän, mitä minä tiedän, ajatteli Jutte-herra, tietääkö hän,
+että hän on minun isäni poika? Omaa perintöosaansako hän puolustaa?
+Pitääkö minun se hänelle antaa? Olenko hänestä sitten vapaa?
+
+Luukkas Cairenius lähti sanomatta edes hyvää yötä, ja Jutte näki, että
+hän tulisi nukkumaan yönsä makeasti. Sen sijaan hän, Judas Cairenius,
+kauan turhaan odotti unta, tuijotti tähtitaivasta kohti, tuijotti
+valkeisiin hankiin ja kuunteli rakastetun pienen olennon hengitystä.
+
+Omatunto — oliko ihminen puolinainen ilman omaatuntoa? Oliko ihminen
+puolinainen ilman kärsimystä? Omatunto ja kärsimys olivat yhtä. Mutta
+eikö Luukkas ollut viisaampi kuin Judas?
+
+Pieni Anna heräsi aamulla sädehtivän iloisena, juoksi
+auringonpaisteeseen eikä tahtonut antaa itseään kiinni puettavaksi.
+Riikka läähätti, torui ja nauroi. Setä tuli, tukissaan tuttu
+tallinhaju. Pieni Anna ei muistanut mitään eilisestä. Joko hän nyt
+alkoi loitota äidistään? Sepä kävi pian. Elämä ottaa osansa. Itsehän
+setä oli taistellut hänen elämänsä puolesta. Anna astui elämää kohti,
+poispäin vainajista, poispäin alkuperästä, poispäin unesta. Kun Luukkas
+toi puita keittiöön, korotti Anna lusikkaansa vellilautasesta ja tahtoi
+heittää lusikan häntä kohti. Sitten hän kapusi alas tuolilta ja juoksi
+pois. Hän karttoi Luukkasta.
+
+— Mitä sinä, Luukkas, olet tehnyt lapselle? sanoi Riikka. — Älä
+ensinkään kiellä. Pappilalaiset ovat taas panneet jotakin päähäsi. Kun
+tämä suuttuu, tämä Anna, niin sillä on syy. Se on sellaisten ihmisten
+lapsi, jotka eivät valehdelleet.
+
+— Herra saa luopua lapsesta, sanoi renki.
+
+— Herra ei luovu.
+
+— Se nähdään.
+
+Lähestyi pääsiäinen. Saarlotta tavoitti valmiiksi kangastaan. Sen
+päähän tehtiin hamekangas Annalle. Punaista ja valkoista se oli, hyvin
+kaunista. Anna istui tuvassa ja teki käämejä. Hän osasi jo.
+
+— Tuleeko Lottasaar sitten pois? sanoi hän. — Keittiöön. Sitten kun
+tämä on valmis?
+
+— Ei, sitten vasta aloitetaan kangas sedälle. Sellainen jollaisia
+sedällä aina on.
+
+— Onko sedällä aina ollut samanlaista kangasta?
+
+— Aina. Siitä asti kuin setä tuli kotiin olemaan ja heitti pappis- ja
+tohtorinlukunsa.
+
+Anna pysäytti rukin, helisti käämikoppaa, tuli penkille ja katseli
+kukkivien pelargonien lomitse ulos. Eikö lennellytkin kärpänen
+auringossa ruudun takana! Ja rannassa olivat pajut jo valkoisinaan
+kissoja. Tiet kohosivat yläpuolelle jään pintaa, viime seitsemäntenä
+päivänä oli jo joku isäntä kirkkotiellään ajanut sulaan.
+
+— Eikös Anna muistakaan, mikä on seitsemännen päivän nimi? kysyi
+Saarlotta, vaihtaessaan sukkulaan käämiä.
+
+— Sunnuntai eli pyhä, vastasi lapsi. — Setä sanoo "seitsemäs päivä".
+
+— Niin, setä ei sano pyhä eikä sunnuntai.
+
+Saarlotta huokasi.
+
+— Anna tahtoo myöskin sanoa "seitsemäs päivä"! Setä on kaikkein paras
+ihminen!
+
+Lapsi huusi sen kiihtyneenä. Saarlotta huokasi. Molemmat vaikenivat.
+
+Riikka ja Musti tulivat tupaan.
+
+— Nyt päästään pappilaan ristiäisiin, tiesi Riikka. — Erkille,
+nuorelle pastorille, on syntynyt tyttö. Kai meidän herraa taas käydään
+pyytämässä kummiksi.
+
+Saarlotta antoi sukkulansa levätä ja molemmat naiset nojasivat
+kyynärpäitään kangasta vasten, puhelivat ja nauroivat.
+
+— Ristiäisiin, ristiäisiin! huudahteli Anna ja hyppeli koiran
+ympärillä. — Pääsenhän minäkin?
+
+Hän sai kauan kysellä. Hän huomasi, että he puhuivat jostakin, jota
+hänen ei pitänyt saada kuulla. Hän meni ja löi oveen, tahtoen pois.
+Vihdoin viimein lopettivat naiset kuiskailunsa, Saarlotta alkoi
+taasen kutoa ja Anna, Musti ja Riikka läksivät menemään kovaksi
+tallattua polkua yli pihamaan, jolla lumi vajotti. Räystäistä tulvi
+vettä oikonaan. Kaikilla kulmilla loisti ja kimmelsi, viimeiset
+lumet vyöryivät alas katoilta. Keittiössä oli kärventyneen tuohen
+ja imeltyneen taikinan makea haju. Riikka oli pilanpäiten pistänyt
+hellanuuniin pari mämmituokkosta. Muuripadassa oli taikina imeltymässä.
+Riikka tarttui hierimeen ja kävi sitä piiskaamaan, niin että läiski.
+
+— Ristiäisiin, ristiäisiin! riemuitsi pieni Anna ja muisteli niitä
+monia pikkulapsia, joita oli tuotu pappilaan kastettaviksi. Äiti oli
+aina raottanut vaatekääröä, kysynyt, onko se tyttö vaiko poika, ja
+sanonut, että se on kaunis lapsi. Heillä kun kotona oli ristiäiset,
+oli hyvin hauskaa. Oli leivottu iso rinkeli ja kakku, ja täti toi
+kakun kaupungista. Lapset saivat ylleen parhaat vaatteet. Ukkonen oli
+ruvennut käymään, isä oli sanonut, ettei tarvitse pelätä, pitää olla
+hiljaa vain ja äiti oli sanonut, että pitää kuunnella, mitä Jumala
+tahtoo sanoa. Kaikki vieraatkin olivat hiljaa, ukkonen kävi kovasti.
+Ristiäiset olivat hyvin hauskat.
+
+Anna alkoi tahtoa pappilaan ristiäisiin. Hän seisoi nojaten sedän
+polviin ja pyysi, rukoili ja oikutteli.
+
+— Setäää... setäää, Anna tahtoo!
+
+— Emmehän me voi mennä, sanoi setä, hämmästyneenä lapsen tulisuudesta,
+— ei meitä ole kutsuttu. Olemme kotona, värjäämme munia, meillä on niin
+hauskaa.
+
+Kairalan vanhat palvelijat olivat arvanneet oikein. Pitkänperjantain
+aattona, kun setä, Musti ja Anna olivat tekemässä lumilinnaa
+pihamaalla, ilmestyi pappilan reki näkyviin. Kun tie vajotti, kallistui
+kuorma milloin toiselle, milloin toiselle laidalle tietä. Hevonen pääsi
+vain käyden eteenpäin.
+
+— He tulevat kutsumaan ristiäisiin! riemuitsi Anna. — Lea ja Rauha ovat
+mukana. Miksi sinä et ole iloinen? Etkö sinä pidä Leasta ja Rauhasta?
+
+Setä katseli lähenevää hevosta toinen silmä kiinni.
+
+— Mitä sinä ajattelet? Setäää... miksi sinä et sano mitään?
+
+— Minä pidän vain omasta pienestä Annastani.
+
+Lapsi hyppeli keskellä varpusparvea, joka raksutti tiellä. Mutta kun
+reki tuli likemmä ja tulijain äänet jo saattoi erottaa, alkoi häntä
+äkkiä pelottaa. Setä piteli kiinni, ettei hän saanut juosta pois.
+Hänelle näytti olevan tärkeää, että he olivat yhdessä, ja käsi kädessä
+seisoivat he pihamaalla, kun hevonen pysähtyi portaiden eteen.
+
+Pappilan täti oli hyvin ystävällinen, taipui Annan puoleen ja taputti
+hänen kättään. Kun ei Anna ensinkään ollut käynyt tervehtimässä Leaa
+ja Rauhaa. Setä oli ollut paha, kun ei ollut tullut tuomaan lasta
+pappilaan, ei edes joulunakaan. Lealla oli päässä punainen silkkimyssy,
+Rauhalla sininen, hyvin kauniit. Annalla oli surua, hän ei voinut
+käyttää muuta kuin mustaa. Tultiin sisään. Pappilan täti huomasi
+eteisessä Annan oman naulakon, johon hän itse ylettyi. Sitten hän
+huomasi salissa monet kauniit kukat, jotka setä oli kylältä ostanut. Ja
+saliin oli tuotu huonekaluja ylhäältä ja kulmakamariin teetetty kaikki
+uutta, olipa siellä hienoa! Olihan se hyvä, kun oli varaa.
+
+— Niin, täältähän sinä kerran minun poissaollessani kävit noutamassa
+huonekalut.
+
+Se oli ensimmäinen, mitä setä sanoi.
+
+— Sitä sinä et unohda, sanoi ruustinna.
+
+— En, vastasi setä.
+
+Lapset jäivät Annan huoneeseen. Salli ja molemmat nimettömät nuket
+saivat antaa tilaa sohvassa.
+
+— Ovatko nämä kaikki kolme sinun? kysyi Rauha.
+
+— Ovat. Minä pidän eniten Sallista.
+
+— Salli on kotona pappilassa, ei tämä ole Salli, selittivät vieraat
+lapset yhteen ääneen.
+
+Anna oli täynnä hämmästystä. Olihan tämä Salli, vaikka hänellä oli
+uusi puku. Salli oli ollut täällä koko ajan. Molemmat nimettömät nuket
+olivat tulleet jouluksi.
+
+— Salli on meidän nukke, selitti Lea. — On vain yksi Salli. Täti
+Montonen on antanut hänet. Täti Montosen nimi on myöskin Salli. Sinä et
+saa ottaa meidän nukkien nimiä, et Sallia eikä Ainoa eikä vanhaa Ollaa.
+
+— Mutta kun hän on Salli, yritti Anna.
+
+— Hän ei ole. Oikealla Sallilla on korvarenkaat ja soljet kengissä.
+Eihän tällä ole. Sinun pitää antaa tälle toinen nimi. Minä tiedän:
+Aura oli meillä hyvin kauan. Hän oli senatorska. Hän meni rikki minun
+syntymäpäivänäni. Meillä on ollut monta Auraa. Sinä saat antaa hänen
+olla Aura. Salli on meillä vielä. Jahka Salli menee rikki, niin sinä
+saat antaa Auralle Sallin nimen.
+
+— Täällä on paljon kauniimpaa kuin meillä pappilassa, sanoi Rauha. — Se
+on ihan tarpeetonta, että setä on laittanut tällaista. Oliko sinulla
+kotona tällaisia pieniä lastenhuonekaluja?
+
+— Ei, vastasi Anna.
+
+— Kuka tämä nukke on? kysyi Lea.
+
+— Sillä ei ole nimeä.
+
+— Niin, mutta onko hän ruustinna vai pastorska vai mikä?
+
+— En minä tiedä.
+
+— Hän voi olla kreivinna. Senatorska on enemmän kuin kreivinna.
+Senatorska on kaikkein enemmän, sanoi Hellä-täti.
+
+Anna ehdotti, että mentäisiin laittamaan lumilinnaa, mutta
+pappilanlapset olivat liian hienoissa puvuissa. Ruvettiin leikkimään
+junaa. Pantiin jono tuoleja perätysten ja Anna ja Rauha istuivat
+vastatusten, Lea oli junailija ja tuli ottamaan lippuja.
+
+— Saanko tarjota pähkinöitä, sanoi Rauha ja ojensi tyhjät kätensä
+Annalle. — No, ota nyt.
+
+— En minä voi ottaa, kun ei ole mitään, sanoi Anna.
+
+— Mutta se on leikkiä. Anna sitten jotakin, joka on pähkinöitä.
+
+— Ei ole mitään.
+
+— Onko sinun äitisi kuollut?
+
+— Hän matkusti pois.
+
+— Tuleeko hän sitten takaisin?
+
+— Ei.
+
+— Mikä sinun äitisi nimi oli? Meidän äitimme nimi on Sidonia. Eikö se
+ole kaunis nimi.
+
+— Älä itke, Anna, sanoi Lea. — Rauha on niin tyhmä. Etkö sinä ymmärrä,
+että mekin itkisimme, jos meidän äitimme olisi kuollut. Älä viitsi.
+Sinä pääset pappilaan. Meillä on pian ristiäiset. Kukaan ei tiedä,
+mikä lapsen nimeksi pannaan, paitsi Hellä-täti. Aino antaa Hellä-tädin
+päättää sen. Vieras täti sanoo, että se on hyvin kaunis lapsi.
+
+— Pääsemmekö me ristiäisiin? kysyi Anna kokonaan unohtaen surunsa. — Ei
+voi mennä, jollei kutsuta.
+
+— Eno tulee kummiksi. Me pyydämme, että sinä pääset mukaan. Sinä saat
+minulta yhden palmikkonauhan, se on hyvin kaunis. Ja sinun pitää tulla
+oikein usein. Meillä ei ole näin kaunista lastenkamaria, mutta muissa
+huoneissa on paljon kauniimpaa. Salissa on suuria peilejä.
+
+— Eikö jo tarjota kahvia? kysyi Rauha. — Riikka osaa leipoa niin
+hyviä piparikakkuja ja hirvensarvia, mene sanomaan hänelle, että me
+tarvitsemme, junassa pitää tarjota makeisia.
+
+Anna pysähtyi salin ovelle, sen takaa kuului kovaäänistä puhetta. Äänet
+siirtyivät salista sedän huoneeseen. Sinnekään ei voinut mennä.
+
+— Älä pelkää, sanoi Lea, — he vain toruvat, äiti ja eno, eno on taas
+tyhmä. Joko sinä taas itket. Eikö teillä sitten toruta? Kyllä meillä.
+Mitä siitä, pian äiti taas lähettää lämmintäleipää!
+
+— Setä on kaikkein paras ihminen maan päällä! huusi Anna.
+
+Lea ja Rauha huusivat yhteen ääneen, että Hellä-täti oli parempi ja
+Janne-setä ja Urho-setä ja Ruupreht-setä ja isä ja äiti. Jutte-eno
+oli tyhmä, kun ei ollut tuonut Annaa pappilaan heillekään ja kun hän
+ei antanut Ruutille rannerengasta, Ruut niin kovin tahtoi, mutta
+rannerengas oli kultaa ja maksoi tuhat markkaa.
+
+Anna nieli nousevat kyyneleensä ja kysyi, millainen Lean palmikkonauha
+oli. Punainen.
+
+— Sitten minä en voi sitä ottaa, minulla on surua.
+
+— Ei sinulla enää ole, siitä on jo niin kauan kun äitisi kuoli.
+
+Vihdoin toi Riikka kahvia. Leipäkori oli kukkurallaan ja lapset saivat
+kaksi kappaletta kaikkia lajeja. Riikka viipyi, kaadettuaan kuppeihin
+runsaasti maitoa, kysymässä pappilan-uutisia. Lean ja Rauhan silmät
+pysähtyivät leipäkoriin: jättäisikö Riikka sen tänne?
+
+— Laitetaanko ohukaisia? kysyi Lea.
+
+— No aijai, innostui Riikka, — tekisikö Lean mieli. Mutta sattuvat
+olemaan jauhot ihan lopussa. Seuraavalla kerralla... Ottakaa näitä
+piparikakkuja ja hirvensarvia... No niin. Ei enää...
+
+Riikka läksi.
+
+— Eno on rikas, sanoi Rauha, — eno voi antaa Annalle uuden leningin
+ristiäisiin.
+
+— Minulla on uusi musta, sanoi Anna.
+
+— Sekö joka sinulla oli rautatievaunussa? Se oli huono jo silloin.
+
+Anna seisoi mietteissään ikkunassa ja vieraat lapset söivät
+piparikakkuja, kun pappilan täti ja eno tulivat huoneeseen. He eivät
+enää toruneet, vaan täti puhui Kairalan kujasta, jossa oli niin huono
+keli, ja sanoi, että Luukkaan pitää lapioida se auki. Sitten täti
+sanoi, että Annan jo huomisiltana pitää päästä katsomaan Leaa ja Rauhaa.
+
+Kun vieraat olivat lähteneet, asetti setä paikoilleen tuoleja, joita
+oli tarvittu junaleikissä.
+
+— No, nyt on Annalla ollut hauskaa. Ja huomenna menemme pappilaan.
+
+Setä oli saanut tuolit paikoilleen, kun Anna sanoi:
+
+— Ei Anna tahdo pappilaan.
+
+— Mutta lapseni, kun setä juuri sinun tähtesi lupasi lähteä. Että sinä
+saisit leikkiä.
+
+Setä tuli ikkunan ääreen ja otti Annan polvelleen. Siinä hän hiljaa
+silitti hänen käsivarttaan, olkapäästä alaspäin. Lapsi oli kuuma ja
+kiihtynyt.
+
+— Onko minun paras musta hameeni huono?
+
+— Ei, ei toki. Hyvä se on, ihan eheä, ja kaunis. Sehän on äidin
+teettämä... kauniimpaa hametta ei voi olla.
+
+Lapsi paiskautui sedän kaulaan ja purskahti itkuun. Setä puheli hänen
+korvaansa isästä ja äidistä ja siitä, kuinka pian tulee yö ja he
+nukkuvat Jumalaan ja ovat yhdessä isän ja äidin kanssa. Kaikki ihmiset
+ovat nukkuessaan hyvän Jumalan luona. Muuten he eivät ensinkään voisi
+elää. Sitten hän puhui keväästä, miten hauskaa tulee, kun he saavat
+alkaa tehdä työtä puutarhassa. Anna saa oman lavan. Ensin kylvetään,
+sitten aletaan odottaa, että sirkkalehdet nousevat. Hiljaa, mullan alla
+alkaa elää... Yhtäkkiä Anna keskeytti:
+
+— Oletko sinä rikas?
+
+— Rikas, sanoi setä hämmästyneenä, — mitä Anna sillä tarkoittaa?
+Olenhan minä rikas, kun minulla on pieni Anna ja hyvä uni, ja Anna on
+myöskin rikas, kun Annalla on koti ja Musti ja Mirri ja Mörri...
+
+— Mutta onko sinulla rahaa?
+
+Jutte oli ensi hetkessä sanomaisillaan ei. Mutta samassa hän muisti,
+että lapselle kaikkein vähiten saa valehdella.
+
+— On.
+
+— Paljon?
+
+— On paljon.
+
+— Mitä sinä niillä teet?
+
+— Minä en tiedä. Mitä sinä ajattelet, ett§ minä tekisin?
+
+— Anna sellaisille, jotka tarvitsevat.
+
+Setä pusersi lapsen kättä ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Hänen
+sisässään kävi sanomattoman onnelliseksi ja valoisaksi. "Niille jotka
+tarvitsevat."
+
+— Minulle myös, sanoi Anna.
+
+Jutte katsoi hämmästyneenä.
+
+— Mutta tarvitsetko sinä jotakin?
+
+— Paremman suruhameen. Se oli huono jo silloin kesällä.
+
+Setä silitti taasen Annan käsivartta.
+
+— Mutta mitä sinä tekisit suruhameella, suretko sinä vielä sillä
+tavalla kuin silloin ensin?
+
+— Pitääkö surra, jos käy suruhameessa?
+
+— Pitää tietysti.
+
+— Mutta onko siitä tarpeeksi kauan kun he nukkuivat?
+
+— Miltä sinun sydämessäsi tuntuu. Sitä ei kukaan muu voi tietää kuin
+Anna itse. Äiti sanoi: kaikki riippuu mielen puhtaudesta, se ei
+merkitse mitään, mikä näkyy ulospäin.
+
+— Sitten minä otan Lean punaisen nauhan.
+
+— Katso lapseni, kaikki luulevat, että isä ja äiti ovat kuolleet, kun
+ei heitä näy. Mutta me olemme joka yö heidän kanssaan ja päivälläkin,
+kun vain ajattelemme heitä. Katso, lapseni: jos täti Tuo antaa sinulle
+kultarahan ja täti Tämä pienen kukkasen, niin minkä otat mieluummin?
+
+— Kultarahan.
+
+— Mutta jos sinä kuulet, että täti Tuo ei mielellään anna sinulle
+kultarahaansa, jos hänen sydämensä on suuttunut silloin, kun hän sen
+antaa, mutta täti Tämä antaa iloisella sydämellä kukkasen omalta
+ikkunaltaan siitä syystä, että se tuottaa sinulle iloa — mitä?
+
+— Minä otan kukkasen.
+
+Setä piteli lasta olkapäistä ja sulki silmänsä. Pimeydestä loisti häntä
+vastaan lempeä silmä, totuuden silmä, alkuperän silmä, Jumalan silmä.
+
+Lapsi alkoi odottaa huomista iltaa. Setä koetti valmistaa häntä
+siihen, että odotus aina on enempi kuin itse tapaus: huvi näyttää aina
+etukäteen hauskemmalta kuin se onkaan. Pikku-Pruuni ja Luukkas tulivat
+portaiden eteen. Sekä Saarlotta että Riikka olivat pukemassa Annan ylle
+ja he nauroivat ja iloitsivat kahden puolen rekeä, kun peittivät setää
+ja Annaa vällyihin. Pikku-Pruunille täytyi antaa pala leipää, Anna
+pyysi niin kauniisti, että Lottasaar juoksi hakemaan, vaikka he kaikki
+sanoivat, että Pikku-Pruuni oli halkeamaisillaan lihavuuttaan. Ainoa
+jolla ei ollut hauskaa, oli Musti. Se oli teljetty eteiseen, ettei
+se pääsisi tappelemaan pappilan koirain kanssa. Kili-kili-kili-kili,
+hyvästi, hyvästi! Luukkaskin oli hyvällä mielellä, hän oli luonut auki
+tien, mutta istui kuitenkin toinen jalka ulkopuolella reen laidan,
+pitääkseen kuormaa tasapainossa.
+
+Pappilassa oli kaunista: korkeita peilejä, joissa näki koko ihmisen ja
+vielä jäi tilaa, suurilehtisiä kasveja, punaisia samettihuonekaluja.
+Ruut-täti soitti jotakin niin kaunista, että Annan silmiin tahtoi
+tulla kyyneliä. Ruut-täti oli äärettömän kaunis. Hänen kaulallaan oli
+mustassa samettinauhassa pieni kultainen risti. Anna seisoi hänen
+tuolinsa takana, kun hän soitti, eikä ensinkään viitsinyt mennä Lean ja
+Rauhan mukana. Hän silitti salaa Ruut-tädin käsivartta ja hänen teki
+mieli laulaa sitä, mitä Ruut-täti oli soittanut. Se oli tunturilaulu,
+sellainen jota paimenet joikuvat. Kun Ruut-täti lopetti, heittäytyi hän
+hänen kaulaansa, pusersi poskensa hänen poskeaan vasten, tunsi hänen
+vaaleiden kiharoidensa tuoksun ja kuiskasi: minä rakastan Ruut-tätiä.
+
+Salin läpi tultiin pieneen huoneeseen, missä Aino-täti ja hänen
+pieni lapsensa makasivat. Se oli tyttö, se oli kaunis lapsi. Lea ja
+Rauha menivät ja suutelivat sitä. Myöskin Anna sai suudella sitä.
+Se kiperteli pieniä käsiään ja aivasteli. Täytyi nopeasti panna ovi
+kiinni. Sängyn jalkapäässä kuiskailtiin. Siinä seisoi kaksi tätiä.
+
+— Hän ei siis tule katsomaan lasta? Hän ei siis suostu rupeamaan
+kummiksi? Minkä vuoksi hän sitten on tullut tänne? Menköön minne
+pippuri kasvaa. Jesta kuinka olen suuttunut hänelle.
+
+— Pienillä padoilla on niilläkin korvat. Ollaan hiljaa, ettei tyttö
+kuule. Ainon täytyy tulla järkiinsä — minkä vuoksi hän välttämättä
+tahtoo enoa kummiksi?
+
+— Jesta sentään, hän on inhottavin ihminen maan päällä! Heittäköön
+rahansa vaikka kaivoon, minä vain en enää kumartele häntä!
+
+Anna ymmärsi heti, että he puhuivat sedästä. Hän oli juuri
+huutamaisillaan heille, että setä on paras ihminen maailmassa, kun
+setä ja rovasti astuivat sisään. Tädit eivät hävenneet eivätkä tulleet
+hämilleen, toinen heistä meni ja tarttui kovin ystävällisesti sedän
+käsivarteen. Setä oli niin pieni rovastin rinnalla. Rovastia täytyi
+pelätä. Mutta hän hymyili ystävällisesti Aino-tädille ja pikkulapselle
+ja kaikki rupesivat puhumaan sen tulevasta nimestä. Ehdotettiin monta
+nimeä.
+
+— Minä olen luvannut, että Hellä-täti saa antaa sille nimen, sanoi
+nuori äiti.
+
+— Sillähän on hirvittävät kynnet, huomautti Jutte-setä. — Aijai, kyllä
+se vielä tulee kynsimään, jahka ehtii.
+
+Itse rovastikin pisti sormensa pikkulapsen käteen ja antoi sen
+pusertaa. Ihmeellisen paljon voimia sillä oli tuollaisella lapsella.
+
+— Noo-noo-nono-nono, too-too-totototo... poo-poo-popopopo, kultaseni,
+kymmenes lapsenlapseni, puheli ruustinna..-. Se on pikkuasia, minkä
+nimen sinulle antavat, too-too-totototo, kunhan sinusta tulee
+onnellinen ihminen. Too-too-totototo, poo-poo-popopopo, Jumala
+siunatkoon minun kymmenettä lapsenlastani.
+
+Kuiskina täytti huoneen. Lapsi nukkui, kaikki idut hänessä, kaikki
+taipumukset, hyveet ja paheet, perinnöt sukupolvista sukupolviin,
+kaikki nukkui. Hän oli vielä hiljainen ja avuton, hänen unensa oli
+syvää ja hyvää. Jutte seisoi ja katseli häntä toisella silmällään. Hän
+on vielä puhdas, ajatteli hän. Parasta olisi kääntää hänet takaisin
+sinne, mistä hän on tullut.
+
+Pieni Anna hyppeli suurten ihmisten takana. Laalalaa-aa-aa... Ruut-täti
+oli kaunis, Ruut-täti soitti kauniisti! Annan oli ikävä Ruut-tätiä.
+Laalalaa... Anna etsi salista, hän hyräili ja hyppeli suuren peilin
+edessä. Laalalaaa... Ruut-täti hakkasi ruokasalissa sokeria. Anna
+kirkaisi ilosta, hyppäsi tuolille ja alkoi laulaa Ruut-tädin korvaan.
+Oikein, aivan oikein, sanoi Ruut. Annalla oli kaunis ääni. Anna kiersi
+taasen kätensä Ruut-tädin kaulaan ja likisti poskensa hänen poskeaan
+vasten. Miksi setä oli niin surullinen? Anna päästi irti kauniin
+Ruut-tädin ja liukui alas tuolilta. Hän meni ikkunaan ja katseli
+puutarhaan. Koivunlatvojen välitse tuikki suuri-suuri tähti. Ruut-täti
+nauroi ja hakkasi yhä sokeria. Anna oli surullinen.
+
+Myöhemmin joutui hän kyllä leikkimään Lean ja Rauhan kanssa. He
+leikkivät taas junaa, oli niin paljon tarjottavaa, sekä marmelaadeja
+että omenia ja pähkinöitä. Lea antoi Annalle punaisen nauhan ja Anna
+sitoi sen heti palmikkoonsa.
+
+Koko viikon hän kotona Kairalassa hyräili säveltä, jota Ruut-täti
+oli soittanut. Mutta setä oli saanut ajattelemista. Hän ei oikein
+tuntenut pientä Annaa. Ehkäpä hänen juro renkinsä oli oikeassa, ehkä
+pienessä Annassa oli vaarallisiakin taipumuksia. Joka tapauksessa
+hän päätti olla loitolla Rauhaniemeläisistä. Parasta oli jäädä pois
+ristiäisistäkin. Anna niitä kuitenkin suuresti jännittyneenä odotti.
+Täytyi ilmoittaa lapselle, ettei mennä. Ja hän sanoi sen hänelle
+illalla, seisoen nojaamassa hänen vuoteensa laitaa vasten.
+
+— Me emme mene, emmehän? Se on parempi. Katso lapseni, ne eivät
+pappilassa pidä meistä... niin paljon. Onhan meillä hauskaa täällä
+kotonakin. Me paistamme ohukaisia, me kirjoitamme kirjeen Martta
+Marialle, me...
+
+Anna kääntyi seinään päin. Ja setä sai kuulla, että hän oli luvannut
+— "sinä lupasit"! Että Ruut-täti oli kaunis ja hyvä ja että
+ruustinna-täti oli tullut tänne pyytämään.
+
+— Minä en ole mitään luvannut, sanoi setä aivan hiljaa, mutta niin
+määrätysti, että Anna vaikeni.
+
+Sitten valmistautui hän lausumaan sen, minkä hän joka ilta lausui
+lapsen vuoteen ääressä. Hän antoi ensin hiljaisuuden heidän ympärillään
+saada sointunsa, sitten painoi hän silmäluomensa syvään silmien päälle
+ja lausui: "Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme, unessa
+tulemme me yhteyteen Jumalamme, meidän alkuperämme kanssa. Unessa
+kohtaamme myös rakkaamme, jotka ovat menneet alkuperäämme, meidän
+Jumalaamme ennen meitä." Lapsen oli tapana levätä kädet ristissä,
+niin hiljaa, että saattoi kuulla kahden sydämen sykinnän. Sitten
+luki hän rukouksen, jonka äiti oli hänelle opettanut, ja puhutteli
+isää ja äitiä, kertoen heille, kuinka päivä oli mennyt, että hän oli
+ollut kiltti, ja sanoi heille lopuksi hyvää yötä. Vihdoin kietoi hän
+kätensä sedän kaulaan ja oli valmis nukkumaan. Kaikki oli tapahtunut
+hiljaa ja hartaasti kuin unessa. Tänä iltana hengitti hän syvään ja
+raskaasti ja vaikeni, sedän lausuttua sanansa. Eivät mitkään rukoukset
+taivuttaneet häntä. Setä sai lähteä tyhjin toimin. Ja Jutte Cairenius
+makasi vuoteellaan ja kuunteli väkivaltaista itkua, jota lapsi
+koetti tukahuttaa peitteidensä alle. Niinkuin tunnollinen äiti, joka
+pulmallisessa tapauksessa punnitsee lapsensa parasta, antoi hän lapsen
+itkeä, kärsi ja toivoi, että hän toki tulisi tekemään sovintoa. Hän
+alkoi pelätä hänen terveyttään ja lähestyi häntä varovasti. Niinkuin
+täysikasvaneet ihmiset, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken, mutta
+jotka väärinkäsityksen uhreina kiduttavat toisiaan, niin tämä tyttönen
+ja tämä vanha mies kärsivät ja kamppailivat puoliyöhön asti. Silloin
+juoksi lapsi läpi huoneiden, joissa kajasti varhaiskevään hämärä yö,
+ja pyrki sedän peitteen alle. Ja siinä hän lainehti loppuun itkunsa
+mainingit ja heidän oli molempien niin hyvä, niin hyvä.
+
+Ristiäisissä oli ollut paljon vieraita, lapsen nimeksi oli pantu Maire
+ja se oli saanut paljon lahjoja: kolme hopealusikkaa, kultasormuksen,
+lapsivakuutuksen ja monet kudotut tossut ja röijyt. Kun Anna tätä
+kaikkea kuunteli, nieli hän salaa kyyneliään. Ruut-tätiä hänen oli
+ikävä ja tunturilaulu soi soimistaan hänen korvissaan. Se toi mieleen
+harmaita kallioita ja lapsia, jotka olivat tehneet torven tuohesta tai
+pajunkaarnasta ja huhuilivat. Ja se toi mieleen Ruut-tädin vaaleat
+kiharat, hymyilevät silmät ja laheat samettihihat...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt oli suuri kiire talossa, sillä puutarha oli herännyt niinkuin
+ihmiset heräävät aamulla ja niinkuin he kerran heräävät siitä unesta,
+jota isä ja äiti nukkuvat. Kaikki olivat kuokkimassa ja lapioimassa,
+linnut lauloivat ja ruohot ja puunnuput tuoksuivat. Annalla oli oma
+lava, hän kylvi siihen kaikkia lajeja ja alkoi odottaa.
+
+Eräänä seitsemäntenä päivänä seisoivat Anna ja setä pihamaalla puukujan
+päässä ja pitelivät Mustia, ettei se pääsisi Luukkaan kanssa kirkkoon.
+Sillä oli niin suuri halu kirkkoon, hän oli kerran mennyt alttarille
+ja nuuhistellut rovastia. Luukkas oli parhaissa vaatteissaan, mutta
+kumarana hän asteli ja väsyneen näköinen hän oli. Setä vei koiran
+sisään ja pyysi Annan puutarhaan puhelemaan. Hän halusi kuulla, mitä
+Anna sanoisi eräästä asiasta.
+
+Hän oli ajatellut, että Luukkas tarvitsi rahaa ostaakseen maata ja
+rakentaakseen oman mökin. Luukkas oli aina niin pahalla mielellä, hänet
+täytyi saattaa iloiseksi — vai kuinka? Mitä Anna asiasta arveli? Sitä
+paitsi Luukkas oli ollut Kairalassa niin kauan, että hänelle täytyi
+osoittaa kiitollisuutta.
+
+Anna oli aivan samaa mieltä kuin setä. He päättivät, etteivät he
+puhuisi asiasta kenellekään. Ehkäpä jonkun toisen olisi ruvennut
+tekemään mieli Luukkaan rahoja. Ja sitten täytyi ihmisen oppia
+säilyttämään salaisuus. Se oli hyvin tärkeää. Onnellisina kävelivät
+setä ja Anna rannalla, mielessään salaisuutensa, ja ajattelivat, kuinka
+iloiseksi Luukkas tulisi.
+
+Mutta tapahtui jotakin kummallista. Luukkas sai rahat — setä teki hänen
+kanssaan matkan jonnekin kauas ja antoi hänelle paljon rahaa, — mutta
+hän ei ostanutkaan maata, vaan asui suutarin luona mökissä ja oli köyhä
+ja surullinen niinkuin ennenkin. Kairalaan ei hän enää tullut, hän oli
+suuttunut sedälle. Lottasaar sanoi, ettei hän kirkossa enää istunut
+takana, vaan aivan edessä, vastapäätä alttaritaulua. Anna oli hyvin
+ihmeissään.
+
+Salaisuus alkoi painaa häntä, hän olisi mielellään kysellyt, miten tämä
+kaikki oli mahdollista. Setä ei voinut antaa hänelle selitystä. Mutta
+eihän salaisuutta saanut ilmaista.
+
+Hän sai selityksen kerran, kun pappilan täti tuli Kairalaan. He olivat
+Lottasaarin kanssa lyöneet vetoa: Anna oli sanonut, että hän voi
+piilottautua sillä tavalla, ettei Lottasaar häntä löydä; Saarlotta
+oli vakuuttanut, että hän löytää Annan vaikkapa kivenkolosta. Anna
+oli litistänyt itsensä kivijalan ja sireenimajan väliin ja pelkäsi,
+että Musti hänet ilmiantaisi. Silloin tulivat setä ja pappilan täti
+sinne ja Lottasaar toi heille kahvia ja he puhelivat Annasta ja hänen
+piilopaikastaan ja Lottasaar nauroi ja sanoi tietävänsä, että tyttö
+oli kiivennyt kivelle jääkellarin taakse. Anna kuunteli tätä ja
+hänen sydämensä löi haljetakseen. Hänellä oli niin hauskaa, että hän
+oli huutamaisillaan. Täytyi purra hampaat kokoon, ettei kirkaissut:
+Lottasaar, minä olen täällä!
+
+Kahvikupit kilisivät. Sitten alkoivat setä ja täti hiljaa puhua.
+Anna ajatteli vanhaa Lottasaaria, joka etsii häntä isolta kiveltä
+jääkellarin takaa. Äänet lehtimajassa kävivät kuuluvammiksi. Annan
+alkoi käydä Lottasaaria sääli. Eikä hänen itsensäkään ollut hyvä siellä
+kätkössä.
+
+— Sinun täytyy auttaa, sanoi pappilan täti. — Jumalan tähden, kuinka
+voit olla niin kova. Montonen on häijy, saita ihminen, hän ei auta
+poikaansa. Aino on aivan onneton, hän rakastaa velirenttuaan,
+ymmärtäähän sen. Mutta se vaikuttaa niin huonosti lapseen. Maire on
+ollut levoton, pelkään, että lapsi sairastuu. Jutte, ole kerrankin
+ihminen...
+
+Setä puhui niin hiljaa, ettei kuulunut kuin joitakin sanoja. Ja taasen
+alkoi täti rukoilla. Montonen oli jo niin paljon auttanut poikaansa,
+minkä hän sille mahtoi, että Urho oli lurjus. Isänsä nimen hän oli
+väärentänyt... Aino tahtoi Erkkiä ottamaan velan, perintöosallaan hän
+maksaisi. Mutta eihän nyt Erkki voinut tehdä velkaa. Koko opintoajan
+olivat vanhemmat säästäneet Erkkiä, niinkuin kaikkiakin lapsiaan,
+velkojen taakasta ja nyt... Jumalan tähden...!
+
+Setä puhui tylysti, kylmästi ja lyhyesti.
+
+— Nämä asiat eivät minuun kuulu... Vai että minä rupeaisin ehkäisemään
+Jumalan töitä, kun hän teitä kasvattaa. Ei. Ellei sinulla ole muuta
+asiaa, niin voit lähteä.
+
+— Tuolle vieraalleko sinä todella aiot antaa koko omaisuutesi? Ja senkö
+tähden sinä olet pannut pois Luukkaan, ettei hän enää voisi kertoa
+meille, kuinka mielettömästi sinä rakastat tuota vierasta — suorastaan
+sopimattomasti!
+
+Setä vihelteli ja naurahteli.
+
+— Rauhoitu, rauhoitu. Olen jo antanut puolet omaisuudestani eräälle
+omaiselle. Niin, niin, omaiselle, sinun ja minun yhteiselle omaiselle.
+Hänellä oli tietysti oikeus siihen ja hänellä oli oikeus vaatia
+sinunkin perintöosastasi puolet. Se on Luukkas, meidän veljemme.
+Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että hän on meidän veljemme. Tutki
+kirkonkirjoista: hänen isäänsä ei ole mainittu, mutta hänen äitinsä
+palveli täällä Kairalassa. Enkä minä aio tätä enää salata. Olen jo
+sanonut sen hänelle itselleen ja olen valmis tunnustamaan sen koko
+maailmalle.
+
+— Sinä jumalankieltäjä, sen sinä teet vain saattaaksesi omaistesi
+kunniallisen nimen ihmisten pilkan alaiseksi!
+
+Pieni Anna pudotti itsensä maahan tuskallisesta litistyksestä, missä
+hän oli ollut. Setä ja pappilan täti olivat niin kiihdyksissä, että he
+kävelivät edestakaisin ja puhuivat yhtaikaa. He eivät häntä huomanneet.
+Hän juoksi pois, muistamatta Lottasaaria ja ajattelematta, minnepäin
+hän meni. Hän pysähtyi rantaan, hänen oli paha olla. Hän ei voinut
+itkeä, outo iljettävä tuska kierteli hänen ruumiissaan.
+
+Tästä tuskasta ei voinut puhua sedällekään. Ei hän enää ollut lapsi,
+sen jälkeen kuin oli sitä tuntenut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli jo vihreä kesä, kun Anna sai uuden ystävän, linnunpojan. Se oli
+surkea harmaa raukka, jossa henki tuskin pysyi, kun pahat pojat ottivat
+sen kiinni rantakallioilta saaressa. Siitä kasvoi kaunis kiiltävä
+lintu. Sen nimi oli Kiiker. Setä ja Anna onkivat Kiikerille kaloja.
+Anna ei mitään rakastanut niinkuin Kiikeriä. Kiiker nieli kalat hänen
+käsistään, oli joskus tukehtumaisillaan ja nokki ruokkijansa kädet
+verille. Sulkiaan ei se antanut silittää. Sillä ei ollut hauskaa.
+Se asui ikävässä ladossa, mutta sitä ei voinut pitää ulkona, sillä
+kissat, koirat ja varsinkin pahat pojat olisivat vahingoittaneet sitä.
+Anna istui veneessä kaislikon syrjässä ja katseli vettä, jossa pilvet
+kuvastuivat. Hän pani matoset sedän onkeen, ajatteli Kiikeriä ja odotti
+jännittyneenä jokaista liikettä ongenkohon ympärillä. Kiiker tuntui
+pitävän toisista kaloista enemmän kuin toisista. Anna kantoi Kiikeriä
+sylissään ulkona. Silloin hän painoi poskensa harmaita sulkia vasten ja
+suuteli lintua. Kiiker ei pitänyt siitä, se kävi levottomaksi, Annan
+täytyi väkivalloin pidellä sitä. Eräänä päivänä pääsi se irti, levitti
+suuret siipensä ja nousi pilviä kohti: se osasi lentää! Ei koskaan
+ennen se ollut lentänyt. Anna voihkaisi ja alkoi juosta sen perässä.
+Se oli oikaissut itsensä niin suureksi ja sulavaksi, Anna huusi sen
+jälkeen, kutsuen, houkutellen, hätääntyneenä. Kiiker... Kiiker...
+Kiikeeer... Lintu oli hävinnyt. Ja setä sai lohdutella lastaan, jolla
+oli suuri suru. Mutta illalla, kun Anna huuteli lintuaan sillä kohdalla
+rantaa, missä se oli lähtenyt, näki hän sen palaavan. Ja se laskeutui
+hänen jalkainsa juureen ja antoi ottaa itsensä kiinni. Sen oli huikea
+nälkä, se ei valikoinut ruokaa, kaikki kelpasi.
+
+Ja tämän jälkeen Kiiker joka aamu läksi lentoon ja palasi illalla.
+Illat hämärtyivät, ensimmäiset tähdet syttyivät, syyskesän suuri
+keltainen kuu purjehti yli kuhilaiden, jotka seisoivat pelloilla, ja
+yli lämpiävien riihien. Eräänä iltana ei Kiiker palannut. Anna värjötti
+kalliolla, värjötti ikkunassa ja värisi vuoteessaan — Kiiker ei tullut.
+Seuraavana iltana vieras mies toi Kiikerin järven takaa, veneensä
+pohjalla, kuolleena kotiin. Pojat olivat huvikseen sen tappaneet.
+
+Tämä oli Annan ensimmäinen suuri suru. Äiti ei ollut häneltä koskaan
+kuollut: hän eli hänelle yhä vielä. Mutta Kiiker kuoli, hän näki
+lintunsa hengetönnä, verisenä veneen pohjalla... Riikka ja Saarlotta
+vakuuttivat, ettei se ollut mennyt sinne, missä äiti oli. Mutta setä
+sanoi, että se oli siellä, ja Anna oli hänkin varma, että Kiiker oli
+samassa taivaassa kuin isä ja äiti. Kiikerin kuoleman jälkeen oli
+Anna tullut vanhemmaksi. Hän tunsi, ettei työ ollut leikkiä, kun he
+kaikki puutarhassa poimivat marjoja ja herneitä ja papuja. Setä oli
+iloinen ja vakuutteli, että uni tulee maistumaan. Anna istui ääneti
+ikkunassa, kun aurinko laski ja iltaruskon viiru loisti mustien
+pilvirykelmien alta. Kuin vanhat ihmiset kyseli hän tapahtumia ja
+ihmisten kohtaloita vanhoilta ajoilta, kun istuttiin keittiössä suurten
+saavien ympärillä ja raastettiin perunoita perunajauhoja varten.
+Lottasaaren pellavat nostettiin lakoamasta — ajatella vain, miten
+ihanat ne olivat olleet sinisissä kukissaan, huojutellessaan tuulessa,
+ja nyt ne olivat lakastuneet ja niitä vaivattiin ja loukutettiin.
+Niin oli ihmisenkin laita, sanoi Lottasaar ja hymyili, hänkin huojui
+nuoruutensa kukassa, häntäkin täytyi vaivata ja loukuttaa, ennen kuin
+hän kelpasi johonkin... Syysmyrskyt saivat vallan ja puistelivat puita.
+Hallayöt tulivat. Setä käveli puistossa, Annaa paleli, hän tahtoi
+peittää kukkaset, äiti oli aina peittänyt ne ja pelastanut ne vähäksi
+aikaa. Setä ei antanut. Hän liukui kuutamossa edestakaisin kuin varjo,
+ei puhunut eikä vastannut, kun Anna pyyteli häntä sisään. Annan täytyi
+mennä yksin. Kun setä vihdoin tuli rukoilemaan hänen kanssaan, oli hän
+oudon hiljainen. Anna ei uskaltanut mitään kysyä ja setä meni takaisin
+ulos hallayöhön...
+
+Metsät kellastuivat, kuin verisenä sateena putosivat vaahterien lehdet
+myrskyssä. Villiviini hehkui vielä talon seinämillä. Eräänä päivänä
+odotti setä Annan kanssa postia alhaalla puukujan päässä. Riikka tulla
+läähätti ja huusi jo kaukaa, että laukussa on paljon tavaraa. Varmaan
+jotakin Annalle! Kirjoja — aapiskirjoja, kirjoitusvihkoja, kaikenlaisia
+kirjoja! Anna oli jo suuri tyttö, odottaa hänen oli täytynyt ja
+voimistua, ei ollut voinut ajatella lukemista, mutta nyt hän oli terve
+ja nyt täytyi todenteolla alkaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli kulunut vuosia, kun Anna ja pikku Maire tutustuivat, Maire, jota
+Anna kerran pappilassa oli suudellut, kun hän aivan pienenä nukkui
+äitinsä vierellä.
+
+Anna lauleli Kairajärvellä eräänä seitsemännen päivän iltana keskellä
+kauneinta kesää ja antoi veneen kulkea, minne se tahtoi, kun
+pappilan huvivene, täynnä Rauhaniemiä ja Montosia hänet yllätti. He
+tulivat niin iloisiksi, kun he hänet näkivät, että senatorska Nenón
+tyttärineen ja Ruut-täti siirtyivät hänen veneeseensä. Tuli raskaaksi
+soutaa, Ruut-täti kyllä piti perää. Anna ei ilostunut, hän pelkäsi
+pappilanväkiä aivan niinkuin setäkin. He olivat tulossa Kairalaan
+— mitä hän saattoi heille tehdä! Itse rovasti piti perää toisessa
+veneessä ja hänen edessään seisoi pieni tyttö, niin kaunis, niin
+suloinen, että Annan vain täytyi katsella häntä. Rovasti käski lasta
+istuutumaan, ei saa telmiä, vene kaatuu. Mutta lapsi vain liehutti
+kättänsä Annalle ja tahtoi hänen veneeseensä. Kaikki rakastivat
+kaunista lasta, ihastus näkyi heidän kasvoistaan ja kaikui heidän
+äänistään — niin, mitäpä saattoi muuta kuin rakastaa tuota suloista
+tyttöä. Annakin piti hänestä. Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, että
+oliko se hän, jota hän kerran oli suudellut, silloin kun hän oli aivan
+pieni ja nukkui?
+
+Mutta mitä puhuikaan senatorska? Hän sanoi, että Annalla oli niin
+ihana ääni, että sitä välttämättä täytyi kehittää. Se oli suuri
+Jumalan lahja, Jumalaa ei saanut loukata jättämättä käyttämättä
+sellaista ääntä. Annan ääni oli miltei yhtä kaunis kuin Marja-Lisin.
+Mutta Marja-Lis ei laulanut, hän oli niin lahjakas moneen suuntaan,
+hän maalasi. Mitä ajatteli tohtori Cairenius, kun ei huomannut
+tällaista ääntä! Oliko hän niin epämusikaalinen? Ei, esiin suuret
+omaisuudet ja tämä tähti loistamaan. Kyllä hän osaltaan kaikin puolin
+edistäisi nuorta laulajatarta, ja Ruupreht kyllä toimittaisi rahoja
+ulkomaanmatkaa varten. Marja-Lis oli ollut poissa jo kolme vuotta. Oi,
+hän edistyi suurenmoisesti!
+
+Järvi kaikui rannasta rantaan. Anna souti hiestyneenä ja Ruut-täti
+auttoi melallaan. Setä seisoi rannalla, toinen silmä kiinni, pitkä
+pajunoksa kädessä. Senatorska liehutti kättään, yhden ainoan kerran
+kohotti setä hattuaan. Se oli ollut hänen päässään tuulessa ja
+sateessa, jo silloin, kun he onkivat kaloja Kiikerille..
+
+Suuri rouva tuli maihin ja tarttui sedän multaisiin käsiin. — Oo,
+tekikö tämä työtä pyhänäkin? Oi, hän oli niin, niin iloinen nähdessään
+Juten. Hän oli niin, niin ikävöinyt häntä — kuinka saattoikin olla
+niin julma, ettei tullut edes Mairen ristiäisiin, sellainen enkeli
+kuin lapsi oli ja niin, niin lahjakas. Hän lausui jo runoja ja
+tekikin runoja: todellinen Montonen! Hänestä varmaan tulisi suuri
+näyttelijätär, tai kuka sitä tiesi: ehkä laulajatar, kilpailijatar
+tälle pikku Annalle. Niin, he olivat päättäneet, että Annasta piti
+tulla laulajatar. Kun oli sellaiset Jumalan lahjat...
+
+Anna väänteli esiliinansa kulmia rantakivillä. Hän ei koskaan ollut
+nähnyt setää tällaisena. Kun sedän katse hetkeksi sattui Annaan,
+muisti Anna erään päivän kauan sitten: hän oli tuvassa laulanut rukin
+hyristessä ja setä oli katsahtanut häneen, ikään kuin olisi nähnyt
+jonkin kaukaisen aaveen. Nyt Anna ymmärsi, mitä hän oli ajatellut: hän
+oli pelännyt, että Anna rupeaisi laulajattareksi ja lähtisi ulkomaille,
+niinkuin Marja-Lis oli tehnyt. Setä seisoi niin pienenä ja köyhänä
+noiden suurten rikkaiden ihmisten joukossa. Pitkin vuosia hän oli
+antanut rahojaan tarvitseville ja nyt nuo rikkaat ihmiset kiusasivat
+häntä. Senatorska puhui ja puhui Annan äänestä, siitä miten koko
+maailma olisi polvillaan hänen edessään — ikään kuin se olisi ollut
+jotakin onnellista!
+
+Yhtäkkiä otti setä pari askelta ja kävi kiinni sen suloisen pikkutytön
+olkapäihin, jonka Anna oli nähnyt rovastin veneessä ja joka heitteli
+kiviä rannassa.
+
+— Sinä siinä, sanoi hän äreästi, — mars matkaan. Saat tulla
+poimimaan kaalimatoja. Sinulla on siihen erikoiset lahjat. Saat
+vaatetta ja ruokaa ja syksyllä voimme ehkä näyttelyssä saada
+palkinnon juurikasveista. No, mitä vitkastelet, mars matkaan.
+Jumala on antanut sinulle erikoiset lahjat... Vai luuletko ehkä,
+ettei kaalimadonpoimijattaren toimi ole kunniallisempi kuin jonkun
+kurkkutaiteilijan toimi...
+
+Hän työnsi kauniin lapsen edelleen ja ajoi häntä kuin hanhea.
+
+Nousi huuto ja meteli. Sehän oli Maire, Maire, enkeli, todellinen
+Montonen, Ainon ja Erkin vanhin lapsi — mitä iljettävää leikkiä Judas
+leikkikään! Se oli kuulumatonta, hävytöntä!
+
+— No niin, pitäkää te omanne, minä pidän omani, sanoi Jutte-herra. —
+Tulkoon hänestä vaikkapa nuorallatanssijatar, kunhan annatte minun
+pitää omani.
+
+Ja hän tarttui Annaa käteen ja he astuivat polkua kukkivien nurmien ja
+rehevien marjamaiden halki. He olivat samanmittaiset, Anna oli niin
+paljon kasvanut.
+
+— No, siinähän on sopiva pari, lausui jokin nuori ääni rannalla. —
+Ehkäpä tytöstä tuleekin rouva Cairenius!
+
+Jutte-herra ja hänen kasvattityttärensä kuulivat sen molemmat.
+
+
+
+
+V
+
+
+Aino Rauhaniemi, pastorska, seisoi vanhimman tyttärensä oven takana ja
+kuunteli. Seinäkello ruokasalissa löi seitsemän, avonaisista ikkunoista
+kuului lintujen laulu ja keittiöstä palavien mäntypuiden räiskinä.
+Mairen kamarista ei kuulunut mitään. Lapsi oli tietysti väsynyt
+matkasta ja nukkui. Pastorska koputti hiljaa.
+
+— Maire... Maire kultuni, kello on seitsemän. Maireee...
+
+Pastorska koputti lujemmin ja toisti sanansa.
+
+— Oi äiti, anna minun nukkua, minähän tulin kotiin niin myöhään. Ei
+suinkaan minun vielä tänä sunnuntaina tarvitse mennä kirkkoon.
+
+— Avaa ovi, Maire-kultuni.
+
+— Ei suinkaan isä sitä nyt vaadi.
+
+Pastorska pääsi sisään ja sulki syliinsä unisen, vuodelämpimän
+tyttärensä. Maire oli kauniimpi kuin koskaan, ei missään juhlapuvuissa
+hän ollut niin suloinen kuin paitasillaan. Istuen vuoteen laidalla äiti
+silitti hänen tuuheaa, vaaleaa tukkaansa.
+
+— No sinä olet nukkunut hyvin, lapseni. Mutta nyt sinun täytyy nousta.
+Et ehdi mennä uimaan. Sinä tiedät, minkä ilon tuotat isälle, jos olet
+kahvipöydässä.
+
+— Äiti, mutta jollen minä jaksa...
+
+Hän haukotteli ja venytteli sängyssä niinkuin nuori valkoinen kissa.
+Pienet pehmeät kädet kiemuroivat pään alla, äiti näki ranteissa siniset
+valtimot, ranteet olivat hennot, valkoiset ja pyöreät, kädet sirot ja
+pienet.
+
+— Kyllä sinä jaksat. Kyllä sitä kuusitoistavuotiaana jaksaa. Koskas
+sitten, kultuseni!
+
+— Mutta raamatunselityksessä en jaksa olla, äiti pelastaakin minut
+siitä, äiti muistaakin! Minä tahdon juhlaan.
+
+— Minä koetan, minä koetan. Keskustellaan sitten myöhemmin siitä. Nyt
+sinun täytyy kiirehtiä. Katsos, isä on ollut sinusta hiukan levoton.
+Jopa hän on joskus sanonut, että ottaa sinut vuodeksi tänne kotiin.
+
+— Keskeyttää minun koulunkäyntiini? kysyi Maire ja hänen kasvoihinsa
+tuli uhkaava, vihamielinen piirre, kun hän sanoi: — tehköönkin sen!
+
+Äiti kävi oudon levottomaksi.
+
+— Sinähän voit rauhoittaa isän. Hän rakastaa sinua enemmän kuin
+tiedätkään. Näytä, että hänen pelkonsa on turha.
+
+Äiti nousi lähteäkseen.
+
+— Mutta äiti... onko sinun hiuksissasi harmaita suortuvia?
+
+Tytär oli kimmahtanut istumaan ja tuijotti äidin ohimoon, johon valo
+sattui. Muutenkin oli äidissä jotakin outoa. Oliko hän lihonut? Otsan
+kohdalla oli iho ikään kuin keltaisina läikkinä. Äiti hymyili hiukan
+surumielisesti.
+
+— Johan niitä on ollut kauan. Jumala on koetellut meitä viime vuosina.
+Ukin sairaus ei ole leikintekoa, Urho-enosta on hänestäkin ollut
+huolta, niinkuin tiedät, isä on hermostunut... Niin, ja minun vanha
+sydänvikani ei ole sekään parantunut, tietenkään.
+
+Hän meni ikkunan ääreen ja veti ylös uutimen. Kirjoituspöydällä lepäsi
+pivollinen kirjeitä, ne olivat hyvin pitkissä, kapeissa, sinipunervissa
+koteloissa ja päällimmäiseen kuoreen oli Mairen sirolla tytönkäsialalla
+kirjoitettu: Herra Ola Borg. Äiti ei ollut näkevinään kirjeitä, käski
+vain Mairea kiiruhtamaan. Ovessa hän kuitenkin kääntyi takaisin ja
+kuiskasi:
+
+— Jos panet nuo kirjeet pois, ettei isä satu näkemään. Hän ei ehkä
+pitäisi siitä, että sinulla on noin kalliita koteloja... Ei, ei, kyllä
+minä sinut ymmärrän, mutta ehkei isä ymmärtäisi. Sinä tiedät, kuinka
+ankara hän on.
+
+Mairen suun ympärille tuli tuskin huomattavasti ylenkatseellinen hymy
+ja hänen silmäteränsä menivät ikään kuin sekaisin. Äiti katsoi häneen
+anteeksianovasti, miltei nöyrästi.
+
+— Tänään tulee olemaan paljon työtä, sanoi hän kuin puolustuksekseen ja
+läksi.
+
+Maire astui vuoteesta, tuli pöydän luo ja pyyhkäisi kirjeet laatikkoon.
+Se oli tyhjä, eräässä kulmassa oli vain mustepullo, pieni laatikollinen
+teräskyniä ja paperiarkki, jonka yläreunassa nähtiin hiippakunnan
+tuomiokirkko sekä jokin painettu kirjoitus. Tyttö oli tämän yön
+nukkunut toisessa vieraskamarin pehmeistä sängyistä, ensi yön täällä
+kai viettäisivät juhlapuhujat. Talo oli täynnä väkeä: mummo ja ukki,
+Urho-eno ja hänen morsiamensa — minkähänlainen sekin tyttö oli,
+joka on ottanut Urho-enon! — Ruut-täti ja Silja-täti. Lapset olivat
+niinkuin tavallisesti kesäisin vieraiden aikana siirretyt vuokraajan
+puolelle. Suuri sali heillä siellä oli. Sinne hänkin, Maire, joutuisi
+ensi yönä. Siellä ei tule olemaan rauhaa kirjoittaa yhtään riviä,
+kuin muurahaispesässä siellä on. Sen vuoksi hän olikin valvonut ja
+kirjoittanut täällä. Ja nyt oli äiti huomannut kirjeet. Oliko hän
+lukenut päällimmäisen nimen? Sellaista se oli täällä kotona: aina
+vakoiltiin ja tutkittiin, ei saanut olla vapaudessaan. Mitähän kaikkia
+vikoja taas löydettäisiin hänen vaivaisesta syntisestä olennostaan.
+Mutta hänpä vetoaa Hellä-tätiin ja kun Hellä-täti itse tulee, niin hän
+saa vastata. Ehkei uutta silkkipuseroa pidä panna kirkkoon. Iltamaan
+vasta. Hän ei jää raamatunselitykseen, ei vaikka mikä olisi. Miten oli
+— lupasiko hän joka pojalle kukkasen?
+
+Hän veti nopeasti auki laatikon ja silmäsi läpi kirjeet. Kaikille oli
+luvattu —? Taunolle ja Ossille orvokki, Ola Borgille lemmikki. Orvokit
+olivat puutarhassa, mutta ehtisikö hän lähteelle ennen puoli kahdeksaa
+hakemaan lemmikkiä? Ah, pojat kyllä ansaitsivat pienen kukkasen hänen
+kotipuutarhastaan, niin monta kukkaa he talven kuluessa olivat antaneet
+hänelle. Heidän viimeiset ihanat ruusunsa oli äiti illalla vienyt
+nurmeen. Ola tosin ei ollut antanut kukkia, Ola oli vielä niin kaukana.
+Mutta Olan täytyy kerran rakastaa häntä!
+
+Oi voi, oli kai jo pidettävä kiirettä. Sitäkin kasvatusta, ettei saanut
+nukkua niin kauan kuin tahtoi... Täytyy kahvin jälkeen kammata hiukset
+paremmin.
+
+Maire katseli peiliin. Koko eilispäivän kuluessa ei hän ollut nähnyt
+kasvojaan muuta kuin taskupeilistä. Hänen omat kasvonsa olivat
+hänelle nyt ikään kuin uudet. Nähtyään vain muita ihmisiä kokonaisen
+päivän kuluessa hän taasen näki mikä hänen oma itsensä oli. Hänet
+valtasi ilo ja voitonriemu. Olkapää valahti paljaaksi — sillä tavalla
+hän vielä joskus teettää puvun, että olkapäät ovat aivan paljaina.
+Tummaa samettia valkeaa ihoa vastaan! Ah, kun tutustuisikin johonkin
+taiteilijaan: hän rupeaisi kuin rupeaisikin malliksi. Mikä olisi
+yleensäkään hätänä, jos saisi vaatteita, mutta aina kuulla: siihen
+ei ole varaa, se ei sovi kristityille. Oliko hän, Maire Rauhaniemi,
+kristitty? Täytyi tietysti olla, kun oli uskovaisesta kodista. Kirkossa
+oli joskus miellyttävää, joskus ikävää. Raamatunselityksissä oli aina
+ikävää: valittelevia, surullisia naisia, jotka panettelivat maailmaa
+ja nuoria ihmisiä. Mitä vikaa oli sitten maailmassa? Ihana oli maailma
+ja ihana oli nuoruus. Tuollaiseksi vanhaksi valittelevaksi ihmiseksi
+ei hän ikinä tahdo tulla. Eikä hän tahdo tulla rumaksi, mieluummin
+hän kuolee, mieluummin hän tappaa itsensä — totta totisesti. Hän
+tahtoo, että häntä ihaillaan ja rakastetaan, niin kauan kuin hän elää.
+Hän itsekin tahtoo rakastaa, rakastaa ja suudella. Ah, suudelma —
+pyörryttää kun sitä ajattelee! Ola Borgin suudelma — kuolla hän tahtoo
+Ola Borgin suudelmaan, tukahtua ja raueta! Ola ei milloinkaan ole
+suudellut häntä. Mutta Ola rakastaa häntä vielä kerran, hän tahtoo,
+että Ola häntä rakastaa, että hän saattaa häntä kotiin ja tempaa hänet
+syliinsä porttikäytävän pimeydessä, niinkuin ne muut ovat tehneet. Hän
+vastustaa, hän koettaa riistää itsensä irti, mutta Ola si kuuntele, Ola
+on hurmaantunut ja suutelee...
+
+Maire kuumeni, kun hän sitä ajatteli ja hänen sydämensä tykintä tuntui
+koko ruumiissa. Katsahtaessaan peiliin Maire näki, että hänen kasvonsa
+hehkuivat ja huulet olivat ikään kuin täyttyneet verellä. Ne ikävöivät
+suudelmia, sitä varten ne olivat olemassa, hän ikävöi rakkautta, sitä
+varten hän oli olemassa...
+
+Kello löi yhden ainoan kerran. Maire napitti nopeasti vaatteensa,
+tarttui matkalaukkuunsa, lähettääkseen sen alas vuokraajan asunnolle,
+ja läksi ruokasaliin. Isä ja äiti istuivat jo kahvipöydässä, edessään
+Mairen yön viileydessä virkistyneet ruusut. Äiti huudahti heti, että
+tytär rasittuu ja tärvelee kätensä, kun hän pitelee noin raskasta
+kantamusta. Maire päästi laukun lattialle, meni isänsä luo ja
+syleili häntä sydämellisesti. Jokin ilon ja tuskan sekainen liikutus
+kuvastui hetkeksi pastorin laihoilla kalpeilla kasvoilla. Hän korjasi
+silmälasejaan ja yskähti. Nähtävästi hän oli pelännyt, että tytär ei
+tulisi kahvipöytään. Maire huomasi punakirjavan pöytäliinan, jota
+käytettiin vain nimi- ja syntymäpäivinä sekä vieraiden tullessa, hän
+tapasi isän vierellä oman kahvikuppinsa, teevadilla kolme villiä
+orvokkia. Hän huojutteli ihmetellen päätään ja hymyili kiitollisena.
+
+— Aijaijai kuinka äiti hemmottelee minua!
+
+— Emme me täällä kotona, sanoi isä, — kunhan ei sinua olisi hemmoteltu
+siellä senaattorilla. Hellä-täti tuntuu välistä luulevan, että sinä
+oletkin hänen tyttärensä.
+
+— Niinhän minä nyt hiukkasen olen ollut, sen jälkeen kuin Marja-Lis
+läksi. Tietysti sekä tädin että sedän oli ikävä, sen tähdenhän minä
+läksin huvilallekin. Ah, kuinka hyvältä maistuu — ei kukaan keitä
+sellaista kahvia kuin äiti!
+
+— Henki siellä on kuitenkin niin toisenlainen kuin täällä vanhempiesi
+kodissa.
+
+Äiti tunsi, että keskustelu alkoi viedä vaaralliseen suuntaan.
+
+— Kuule, huudahti hän tyttärelleen, — kummoinen onkaan Marja-Lisin
+mies? Onko hän todella kreivi?
+
+— Kyllä, kyllä hän on kreivi ja hyvin hienon näköinen. Mutta hän on
+niin sairas, eivät he nytkään taida olla linnallaan, vaan jossakin
+kylpypaikassa. Se on ihan hävytöntä, kuinka minä syön — saanko todella
+ottaa kolmannen piparkakun?
+
+— Mutta kultuseni... ota kymmenen. Onko hän todella niin rikas, että
+hänellä on linna ja taulugalleria ja metsästyspuisto ja...
+
+— Minä, suoraan sanoen, en paljoa perusta koko rikkaudesta ja
+hienoudesta, keskeytti pastori. — Tuollaiset kreivit ja paronit
+ulkomailla naivat tavallisesti meidän taiteilijattariamme joistakin
+ulkonaisista ja käytännöllisistä syistä. Marja-Lis Nenón — senaattorin
+tytär. Kukaties koko kreivi jonakin päivänä tavataan täällä köyhänä,
+sairaana miehenä rouvan vanhempien niskoilla — sellaisia ne hienot
+ulkomaalaiset avioliitot tavallisesti ovat. Niin, en tahdo sanoa
+kenestäkään pahaa, säälin vain vanhempia.
+
+— He ovat kovin tyytyväiset, huomautti Maire. — Täti suorastaan säteili
+onnea, kun hän oli herra Mauricen seurassa. Ihan minä joskus pelkäsin,
+että hän ryöstäisi Marja-Lisiltä hänen sulhasensa. Pian kai täti lähtee
+heidän luokseen, nimikortitkin ovat jo valmiina — täti säilyttää
+niitä hyvin hienossa orvokintuoksussa å 20 markkaa pullo. Madame
+Hellä de Nenón, née de Montonen — eikö kuulukin komealta. Ei, täti on
+vakuutettu, ettei koko meidän maassa ollut niin hienoa miestä, että hän
+olisi antanut tälle tyttärensä.
+
+— Niin, sanoi äiti, — ei kai kukaan täällä kotona olisi uskaltanutkaan
+rakastua Marja-Lisiin. Hellä-täti vartioi häntä kuin kiljuva jalopeura.
+Minä ihan pelkäsin, että tyttö jäisi naimattomaksi.
+
+— Mitään erikoisen hyviä arvosteluja, huomautti isä, — ei hän koskaan
+ole saanut taiteestaan. Ja mitä siihen tauluun tulee, minkä hän on
+lahjoittanut meille, niin eihän siitä tiedä, mitä siinä on, äiti
+väittää, että siinä on makaavia lehmiä, minä puolestani luulen, että ne
+ovat kiviä. Ei sellaisesta kukaan voi nauttia.
+
+Isä naurahti ja ojensi kuppinsa pöydän yli.
+
+— Jos nyt juhlan kunniaksi joisimme kolmannen kupin. Keneltä sinä olet
+saanut nämä kauniit ruusut?
+
+— Tovereilta vain, vastasi Maire ja sai palan kurkkuunsa. — Ina Tornell
+se on, joka aina tuhlaa. Mutta Ina onkin rikas. Ja me olemme hyvin
+hyvät ystävät.
+
+Äiti tuli ja taputti häntä hartioihin. Olipa se pala takertunut
+pahasti. Maire kertoi, että hän oli Tornelleilla kuin kotonaan, Inan
+äiti oli tavattoman hieno ihminen. Eräänä päivänä oli setä Tornell
+voittanut kaupassaan satatuhatta markkaa. Ina sen kertoi, kun Maire
+häntä nuhteli siitä, että hän oli tuhlannut ruusuihin. Ja Inan veli —
+niin vakava ja hieno poika. Hän sai jo valmiiksi kandidaattinsa.
+
+— Hauskaa, että sinulla on heissä ollut sellaisia ystäviä, sanoi
+pastori ja nousi lähteäkseen. — He saattaisivat aivan hyvin jonkin
+viikon olla täällä meillä, jahka ukki ja mummo ovat matkustaneet.
+
+Isä viipyi ovella, nähtävästi hän aikoi jotakin sanoa, ehkä puhua
+Mairelle kirkkoonmenosta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan läksi.
+
+Päivike tuli ottamaan kahvia, he olivat kaikki kolme, Sinikka, Angervo
+ja hän, olleet uimassa. Nyt kun oli näin kuuma, saattoi oikeastaan uida
+vain aamulla. Oli tullut kirkkovene, jossa oli kymmenen hankaa. Se oli
+aika iso jätkä. Tänään avautuvat Hupin penikoiden silmät, saa nähdä
+vain, ne ovat jo niin sirrillään. Joko se emäntä tuli sisään, sanoi
+olevan nyytissään kermajuustoja pastorskalle...
+
+— Ei saa käyttää sellaisia sanoja kuin "jätkä", sanoi äiti.
+
+— No, mitä minä sanon, kun se on jätkä. Menkää katsomaan vain, eikö
+olekin. Siellä se kellottaa talaan luona...
+
+— "Jätkä" ja "kellottaa" — koska sinä kuulet isän tai äidin puhuvan
+sillä tavalla. Sanoiko emäntä tuovansa kermajuustoja? Suoraan sanoen en
+nyt ensinkään välittäisi hänestä ja hänen kermajuustoistaan. Muutenkin
+on niin ahdasta pöydässä. Tunsitko häntä, voiko hänet ehkä panna
+keittiöön syömään?
+
+— Ei, kyllä häntä on syötettävä herrasväen pöydässä...
+
+— Päivike sinä, kuinka sinä puhut!
+
+— Kuinka minä sitten puhun?
+
+— Kuinka häijy sinä olet.
+
+Päivike heilautti niskaansa.
+
+— Yrittäköönkin vain joku tappaa penikoita, sanoi hän. —
+Arendaattorikin oli sitä mieltä, ettei enää tapeta, kun on silmät.
+Sitä paitsi ne menevät kylällä että helisee. On puute nelijalkaisista
+koirista. Kaksijalkaisia kyllä on...
+
+— Mutta lapseni, missä sinä niitä näet, mikä sinulle on tullut?
+
+— Niinkuin ei täällä kotona osattaisi ihmisiä haukkua...
+
+— Jumalan tähden, jos isä sattuisi kuulemaan, kuinka sinä puhut...
+Pankaa kiinni salin ovi.
+
+Ruut-täti, Silja-täti ja Urho-enon morsian tulivat kahvipöytään. He
+olivat kesäisissä pyhäpuvuissa ja pyysivät anteeksi, että olivat
+myöhästyneet. Maire mittasi neiti Vasaman kiireestä kantapäähän. Oliko
+hänen nenänsä vinossa? Hänellä siis oli kolmesataatuhatta ja hänen piti
+tehdä Urho-enosta mies. Ei näyttänyt tyttöpoloinen siltä kuin hänellä
+olisi ollut rahoja — vai oliko hän kitsas eikä antaisi Urho-enolle
+mitään? Eikä hän liioin näyttänyt siltä, kuin hän olisi kyennyt
+kiinnittämään Urho Montosta työhön ja kotilieteen. Joka tapauksessa
+äiti kovin sydämellisesti syleili häntä. "Fanni-kulta... rakas
+Fanni..." Maire johdatettiin hänen luokseen, Mairen täytyi myöskin
+syleillä häntä, sinutella häntä ja pitää häntä sisarenaan. Kiitoksia
+paljon, ajatteli Maire, jokainen palvelustyttö on yhtä paljon minun
+sisareni. Ja häntä suututti, että tuollaiset rumat... jotka eivät osaa
+pukeutua eivätkä käyttää rahojaan, omistavat niitä. Mutta hän pakotti
+huulensa hymyyn ja sipaisi kyljellään morsiamen kylkeä. Ohhoh, olisipa
+sitä vartaloa sietänyt veistää kirveellä. Jopa Urho-eno oli tehnyt
+epätoivoisan teon!
+
+Nyt tuli isä salin ovelle ja kysyi, kutka aikoivat kirkkoon. Ei
+ollut kuin yksi hevonen, kun toinen oli pitänyt lähettää noutamaan
+juhlapuhujia — äitihän oli aivan turhanpäiten tullut luvanneeksi antaa
+pappilan hevosen tähän tarkoitukseen.
+
+— Niin no, kun itse Haanjoen Kaarina pyysi. Sinä tiedät, kuinka paljon
+meille on tuotu tavaraa Haanjoesta, aina voita, aina lihaa, aina
+munia... Eihän niitä kukaan ole pyytänyt, mutta kuitenkin...
+
+— Siitä täytyy tulla loppu, meidän ei sovi ottaa vastaan...
+
+— Mutta siitähän ne vasta oikein loukkaantuvat...
+
+— No niin, puhumme siitä toiste.
+
+Isä palasi kirkkomatkaan. Hän kuuli, että hänen appensa, kauppaneuvos,
+oli nukkunut huonosti, yöllä oli kuulunut puhetta seinän takaa,
+Fanni oli kuullut. Aamulla varhain oli niin ikään ollut sananvaihto
+Janne-sedän ja Salli-tädin välillä. Salli-tädin kirkkomatkasta ei siis
+käynyt vastaaminen, mutta he, Ruut, Fanni ja Silja aikoivat kirkkoon,
+ja jalan.
+
+Pastori ei tahtonut näyttää, kuinka hän tästä ilostui. Hän hillitsi
+iloaan, kun hän sanoi:
+
+— No, sitten ehkä sinä, Maire, ajat minun kanssani.
+
+Tytär ymmärsi hyvin, että isä halusi ajaa juuri hänen rinnallaan. Hän
+riensi vakuuttamaan, miten äärettömän hauskaa tulisi olemaan päästä
+isän mukana ja kuinka hän piti näistä ihanista sunnuntaiaamuista täällä
+kotona.
+
+Hän tarttui isänsä käsivarteen, nojasi päätään hänen olkapäähänsä ja
+hymyili. Äiti kuului aloittavan keskustelun Marja-Lisin miehestä,
+kreivistä, jolla oli linna ja metsästyspuisto. Sitten hän kuului
+kertovan, että Marja-Lisin ihana taulu taas pian täytyi siirtää
+kulmakamarin seinältä saliin. Taulua näet vietiin paikasta paikkaan
+siksi, että kaikki saisivat vuoronperään siitä nauttia. Pastori ja
+hänen vanhin tyttärensä seisoivat ikkunassa ja katselivat puutarhaan,
+joka oli rikkaruohojen vallassa. Mahtaako sieltä löytää kahta
+kunnollista orvokkia? tuli Mairen mieleen.
+
+— Äidissä ei ole ensinkään puutarhurinvikaa niinkuin sinun
+isoäidissäsi, sanoi isä hiljaa. — Miten olisi, jos me kaksi kävisimme
+tuon rydön kimppuun? Lisäksi on tällainen kevyt ruumiillinen työ niin
+erinomaisen terveellistä.
+
+Maire pelästyi käsiensä puolesta.
+
+— Isä, kuiskasi hän nopeasti, — minä olisin niin äärettömän mielelläni
+mukana raamatunselityksessä. Mutta kun äiti arvelee, että minun noiden
+vieraiden puhujien vuoksi pitää mennä juhlaan. En todenperään mitenkään
+viitsisi. Se on niin kaunis ja taiteellinen näky, kun kuulijat istuvat
+nurmella ja isä seisoo pöydän edessä, kädet ristissä.
+
+— Sinun ei tarvitse mennä juhlaan, sanoi isä, — Ruut-täti voi mennä ja
+Urho-eno morsiamineen saa mennä.
+
+Isä oli heti julistamaisillaan tahtonsa vierailleen, mutta Maire
+hillitsi häntä. Ei pitänyt pahoittaa äidin mieltä, äidillä oli
+tänään niin paljon työtä. Ehkäpä raamatunselityksestä vielä voisi
+ennättää juhlaan — tai, niin todella: silloinhan puhujat jo olisivat
+esiintyneet. No, ei isä ole huolissaan, kyllä hän koettaa järjestää
+asian niin, että hän on mukana sekä juhlassa että raamatunselityksessä.
+Niitä hauskoja emäntiäkin hänen tekee mieli tavata. Nyt kuului äiti
+kertovan juttua Ina Tornellista, joka oli tuonut kukat Mairelle. Hänen
+isänsä oli voittanut sataviisikymmentätuhatta eräänä päivänä. Aivan
+rehellisellä tavalla. Kauppaneuvos Tornell oli kaikkein hienoimpia
+ja kunnioitetuimpia miehiä. Maire oli talossa kuin kotonaan, ei
+ollut ensinkään mahdotonta, ettei maisteri Tornell pyytäisi Mairea
+seppeleensitojattarekseen. Varmaan ruusut olivat yhtä paljon veljeltä
+kuin sisarelta.
+
+Maire antoi kätensä luisua alas isän olkapäätä ja puoleksi työnsi
+hänet saliin. Oih, isä-kulta, nyt hän oli täysin rauhoitettu, nyt hän
+oli varma, ettei tytär ollut vieraantunut isänsä ja äitinsä uskosta.
+Liikuttava hän oli rakkaudessaan, isä. Kun hänen kanssaan vain osasi
+puhua, kun vain taipui menemään hänen kanssansa kirkkoon, niin sai
+hänet mihin hyvänsä. Maire katsoi salin korkeaan peiliin. Hän oli
+laihtunut, se oli hyvä. Hänellä oli taipumusta lihavuuteen, niinkuin
+äidilläkin. Tottakin: hiukset piti kammata! Ja nyt oli isä niin hyvällä
+tuulella, että saattoi ottaa vaalean silkkipuseron. Niin... ja kukat
+pojille!
+
+Emäntä kermajuustoineen likeni keittiön portaita. Sehän oli itse
+rikkaan Mannilan emäntä. Hän pysähtyi hymyillen. Lapset olivat kaikki
+koirakopin ääressä rakennuksen nurkalla. Jokainen oli ottanut haltuunsa
+pienen pehmeäpintaisen pennun ja kävelytti sitä maassa tai retuutti
+sylissään. Kaikkein kauneimman kohtalo näytti olevan kaikkein kovin,
+sillä sitä jokainen tahtoi. Sitä riistettiin ja raastettiin taholle
+ja toiselle. Pojat varsinkin olivat julmat. Maire tunsi jotakin
+yhteenkuuluvaisuutta tuon kauneimman kanssa ja koetti lieventää sen
+kohtaloa. Pojat vain nauroivat häntä. Koiraäitikin pahnoissaan oli niin
+typerä, ettei pitänyt pentujen puolta. Vai oliko hän ehkä mielissään
+siitä, että hänen lapsensa niin miellyttivät. Ehkäpä kauneimman kohtalo
+aina oli kärsiä jotakin kauneutensa tähden. Maire tervehti emäntää ja
+johdatti häntä isoille portaille. Ruut-täti soitti salissa virttä,
+ukki puhui puhelimessa. Hän puhui jonnekin kauas, kuului huutavan,
+että tarjous oli tehtävä heti, viiteen markkaan kannolta sai mennä...
+Mitä? Murtovarkaus? Koivulahden sahalla... Pitäkääkin perkeleet,
+selvänä se linja. Halloo... Murtovarkaus?... Missäs nyt kuunnellaan —
+menkää hiiteen siitä, täällä on tärkeitä asioita. Neiti keskuksessa,
+kullannupukkani, koettakaa nuohota sitä linjaa... Halloo... Saatiinko
+varkaat kiinni? Paljonko...? Eivät siis saaneet mitään? Eivät mitään?
+Minun pitää tulla kotiin... Nyt ne perhanat sulkevat. Lähettäkää piili
+torstaina... torstaina hakemaan. Torstaina... pappilasta... Piili
+hakemaan. Perhana, mikä kiire nyt on, eihän kello vielä...
+
+Voi, voi tuota ukkia! Maire riensi selittämään emännälle, että tänne
+kotiin oli niin kovin hauska tulla. Ilmakin oli täällä niin aivan
+toista. Kyllä tietenkin noista pennuista riittää Mannilaan, jos emäntä
+tahtoo viedä lapsille.
+
+Neiti Vasama ja eno tulivat puutarhasta. Kukkasia oli morsian
+kiinnittänyt sulhasensa rintaan ja vaaleat kengät eno-rääsy oli
+pannut jalkaansa. Enohan ennen oli ollut kauniinpuoleinen mies,
+nyt hän muistutti ukkia, joka oli ketun näköinen, suoraan sanoen.
+Tulisivatpa edes tänne, että saisi helpotusta tässä seuranpidossa tämän
+kelpo emännän kanssa. Mitä — joko he nyt kiistelivät keskenään, tuo
+kolmensadantuhannen morsian ja liikemies Urho Montonen? Ties miten lie
+noiden kolmensadantuhannen — pukeutuisiko tyttö noin köyhästi, jos...
+
+— Se nyt oli oikein hauskaa, että emäntä läksi käymään. Äiti tulee
+kovin iloiseksi. Miltä viljat nykyään näyttävät sielläpäin?
+
+— Kyllä ne ovat kauniit, hyväksi se sade vain on kaikki, mikä tulee
+ennen juhannusta...
+
+Maire pidätteli emäntää portailla, jotta ukki ehtisi pois puhelimen
+äärestä. Isä oli kovin suuttunut kiroilemisesta eikä ukki koskaan
+sitä muistanut. Pitäjäläisiltä sitä tietenkin piti koettaa salata
+niin paljon kuin suinkin. Puhelimesta kuitenkin kuultiin kaikki ukin
+keskustelut, ainahan ihmisillä oli aikaa ja halua istua puhelintorven
+ääressä. Kas vain, äitihän seisoi ikkunassa. Mitä hän teki
+vierashuoneessa? Eihän hän vain ollut avannut pöytälaatikkoa ja lukenut
+kirjeitä? Maire kuumeni, hän huusi hänelle. Todella päästi äiti jotakin
+käsistään ja läksi heti tulemaan heitä kohti. Jos hän vain olikin
+tutkinut hänen kirjeitään, niin, niin... Se oli hävytöntä! Hän tuli ja
+oli hyvin sydämellinen emännälle. Maire ei saanut selville, oliko hän
+hämillään ja oliko hänellä paha omatunto. Tyttö puri kokoon huulensa,
+juoksi ylös portaat ja kiirehti laatikolle. Oli mahdoton tietää, oliko
+kirjeihin koskettu, hän ei heittäessään niitä laatikkoon ollut ottanut
+lukuun mahdollisuutta, että hänen oma äitinsä menisi sinne niitä
+tutkimaan. Avonaiset ne olivat eikä niiden sisältö tietenkään ollut
+pappilanrouvia varten. Tauno Sormusen kanssa hän oli ollut kihloissa
+ja tahtoi päästä hänestä eroon, Ossi Latvala oli hurjasti rakastunut
+häneen eikä hänelläkään ollut mitään Ossia vastaan — asemalla
+kilpakosijat olivat kohdanneet toisensa, kumpikin ruusuvihko kädessä.
+Ola Borg taas oli juuri viime päivinä tullut hänen tielleen. Kaikille
+kolmelle hän kirjeen lopulla lupasi: "Lähetän sinulle tässä kukkasessa
+tervehdyksen kotipuistostani." Ola Borgin kanssa eivät he vielä
+sinutelleet. Hän tempaisi kirjeet laatikosta ja kätki ne povelleen.
+Suututti. Eihän täällä kotona ollut turvassa.
+
+Ruokasalin kello löi puoli yhdeksän ja ikään kuin näkymättömän
+koneiston johtamina saapuivat nyt sekä talonväet että vieraat
+paikoilleen pitkän pöydän ympärille. Sopi niin hyvin, että Mannilan
+emäntä ja nuori Haanjokikin olivat tulleet juuri nyt — syödähän
+jokaisen aina piti, sopi niin hyvin jutella siinä ohessa. Herra
+Haanjoki oli tullut lainaamaan pappilan suurta lippua juhlaan.
+Tietysti, tietysti se annettiin, hyvin mielellään. Kun kaikki olivat
+löytäneet paikkansa, panivat pastori ja pastorska kätensä ristiin,
+painoivat alas päänsä ja vaikenivat. Kaikki muut tekivät samalla
+tavalla. Maire oli joutunut nuoren Haanjoen viereen ja katseli hänen
+käsiään. Niin kankeat ne olivat, että poika tuskin sai ne ristiin. Ja
+kankeasti ne pitelivät veistä ja haarukkaa. Muuten ei tuo Haanjoki
+ollut ollenkaan hullumman näköinen. Hän oli kerran oleva suuren talon
+isäntä. Minkähänlaista mahtoikaan olla emäntänä tuollaisessa suuressa
+talonpoikaistalossa?
+
+Isä istui ja nähtävästi hillitsi itseään. Hän oli tietysti suuttunut
+ukille. Kaikki muut tunsivat tuskallisesti isännän mielialan painon,
+ainoastaan ukki itse, alkusyy tähän mielialaan, ei huomannut mitään.
+Hän kertoi kovaäänisesti murtovarkaudesta sahallaan ja kyseli Mannilan
+ja Haanjoen metsiä, niiden uittoväyliä ja hintoja paikkakunnalla.
+
+— Niin Aino, torstaina tulee sitten auto ottamaan minua ja äitiäsi.
+Kyllä onkin jo aika. Kaksi viikkoa toimettomuudessa. En elämässäni ole
+nauttinut näin pitkää virkavapautta. Se on tämä perhanan laiskuus, joka
+matkaansaattaa koko unettomuuden.
+
+— Emme me vielä päästä pois isää ja äitiä, alkoi pastorska hellän
+tarmokkaasti. — Vasta kymmenen päiväähän te olette olleet täällä.
+Ei, isä-kulta, kyllä ne hermot — tai sanotaan sitä vain vaikkapa
+reumatismiksi — tarvitsevat koko kuukauden. Kuukausihan oli luvassa!
+Auto tulee hyvin hyvään tarpeeseen, teemme huvimatkoja, käymme Mannilan
+ja Haanjoen metsissä. Hellä-tätikin — tätini vain, senatorska Nenón —
+toivoo tapaavansa isän ja äidin täällä...
+
+Pastorska vaikeni äkkiä. Pastori oli luonut häneen silmäyksen. Kaikki
+tunsivat, että keskustelu meni väkivaltaisesti poikki ja katsahtivat
+toisiinsa. Tällä kertaa huomasi sen myöskin ukki.
+
+— Jaa-ah, jaa-ah, arvon vävypoikani ja tyttäreni, sanoi hän, — älkää
+pelätkö, en minä kuukautta ole, mutta olen niin kauan kuin tahdon.
+Olkoon pellolla, joka ei tahdo nähdä naamaani... Kyllähän minä,
+tietääkseni, olen pitänyt lupaukseni, mutta sinustapa, Erkki, ei
+olekaan vielä tullut piispaa. Kuinkas sen asian laita on?
+
+Urho-enossa oli sentään vielä jäljellä entistä iloista poikaa. Hän
+näpäytti yhtäkkiä sormiaan, antoi vihellyksen seurata näppäystä — tai
+vihellykseksi ei sitä voinut sanoa, se olisi vain pahentanut asiaa.
+Tämä huulten liikunta oli vihellyksen kaikkein ensimmäinen äänetön
+aste ja siihen se pysähtyi. Hän kertoi nähneensä viime yönä unta, että
+täällä pappilassa pestiin ja kuurattiin, jotain juhlaa varten ja Maire
+kiillotti isoa kultaista ristiä. Se oli tietysti piispanristi, mikäs
+muu.
+
+Kauppaneuvos Montosen rouva kaasi itselleen vettä. Hän oli hyvin kalpea.
+
+— No, kaikkipa tänä yönä ovatkin nähneet unta, sanoi kauppaneuvos. —
+Tämä kauppaneuvoksenrouva taas on nähnyt unta opettaja-vainajasta,
+siitä hullusta Aholasta, joka hirtti itsensä, ja nyt hän luulee unen
+ennustaneen tätä murtovarkautta. No niin, no niin, silloin kun minä
+ajoin moottoripyöräni murskaksi puhelinpylvääseen, hän myöskin näki
+unissaan opettajan. Niin, ja silloin murhapolton edellä. Mutta minäpäs
+olen aina päässyt leikeistä ehein nahoin. Eivät nytkään varkaat saaneet
+mitään.
+
+— Jumala ilmoittaa meille usein unessa tahtonsa, sanoi pastori. — Sen
+me näemme pitkin raamatunhistoriaa.
+
+Ruut-täti näytti vain odottavan, että pastori lopettaisi.
+
+— Sitä minä en anna anteeksi, että setä hakkautti Tolvin metsät ja
+hävitti kansakoulun. Se oli barbaarista. Tolvi oli ihanimpia maatiloja
+täällä... Niin, eikä sentään ihmisen, joka tahtoo käydä sivistyneestä,
+pitäisi käydä koulujen kimppuun...
+
+— Mitä opettajatar nyt enää siitä metsästä, johan se kasvaa ja on
+opettajattaren mittainen...
+
+Kauppaneuvos laski taas leikkiä.
+
+— Ei edes teiden varsille jäänyt puita, sanoi Ruut.
+
+— Ei liikemiehen auta katsoa sellaista. Kannattavaisuus on liikemiehen
+ainoa silmämäärä...
+
+— Ja ainoa moraali, sanoi Ruut taasen.
+
+Pastorska rupesi nopeasti puhumaan Juho Haanjoelle, että vieraat, joita
+vastaan hevonen aamulla oli lähetetty, olivat tervetulleet heille
+päivällisille. Morsian kuului pyytelevän Urhoa kanssaan kirkkoon.
+Lapset tulivat keittiöön ja nähtävästi tahtoivat ruokasaliin.
+
+— Sentapainen moraali kannattaa kuitenkin tavallisesti huonosti, jatkoi
+Ruut yhä, hellittämättä.
+
+— Aina nuo opettajat opettavat, sanoi Janne Montonen leikillisesti, —
+ei ne pidä ensinkään lomaa. Sinä puhut ihan niinkuin Ahola-vainaja.
+Aina se maalasi piruja seinälle. Mutta niinpä on käynyt, että hän
+aikoja sitten on maannut haudassa ja minä olen menestymistäni
+menestynyt.
+
+Kirkonkellot alkoivat soida. Avonaisista ikkunoista kuuluivat
+helähdykset kaukaa, harvakseltaan, pehmeinä ja kirkkaina.
+
+Isä oli hyvin hillinnyt itsensä. Nyt hän nopeasti nousi. Taasen
+seisottiin ääneti, kädet ristissä, mutta kaikilla oli kiire. Maire
+tuskin malttoi odottaa. Ehtisikö hän enää tulla kuntoon? Emäntä
+ja Haanjokikin viivyttelivät sanoessaan hyvästi ja toivottaessaan
+tervetulleiksi katsomaan metsiään ja talojaan. Sitten sai ukki hänet
+hihasta kiinni ja taas tilille: minne juokset, minne kiire? Maire
+nauroi ja veikeili hänen edessään.
+
+Äiti kuului taasen harmittelevan, että aina noita pitäjäläisiä tulee
+kesken kiireen, juuri aterialle tulevat eivätkä ymmärrä lähteä.
+Niinkuin eivät he pappilassa voisi saada kermajuustoja, jos haluavat.
+No niin, hyväntahtoisuuttahan se tietenkin on, tietysti siitä täytyy
+olla kiitollinen. Kuka se oikeastaan oli, joka lupasi lainaksi pappilan
+lipun? Sellaista ei koskaan pitäisi tehdä, mitä se siellä muuta kuin
+likaantuu ja repeytyy, ties tuleeko takaisin ensinkään. Ja niin
+itserakas poika kuin se nuori Haanjoki oli, mikä luuli olevansakaan.
+Kirkossa ei häntä koskaan nähty.
+
+Ukki seisoi ja katseli ihmeissään ja ihastuksissaan tyttärentytärtään.
+Tauti oli häntä runnellut, ukkiraukkaa, hänen suunsa oli pari vuotta
+sitten sattuneen halvauskohtauksen jälkeen tullut vähän viistoksi.
+Maire tunsi hänen ränstyneisyytensä rinnalla nuoruutensa kukoistuksen
+kaksin verroin voitolliseksi, punehtui ja veti ylös, olkapäätä kohti,
+hiukan liian avorintaista pukuaan.
+
+— No, no, no, vai niin, sanoi ukki hymyillen, — sinä hän jo olet ihan
+täysikasvanut. Tanakka ja pulska sekä etu- että takapuolelta. Jahka nyt
+tulet kirkosta, saat nähdä jotakin. Ei, en minä vielä sano mitä se on,
+saat nähdä sitten. Mummosi mielestä olet vielä liian lapsi, mutta ethän
+sinä enää ole lapsi.
+
+— Onko se rannerengas? huusi Maire. — Rakas oma hyvä ukki, onko se
+rannerengas? En minä ole lapsi!
+
+Kauppaneuvos nauroi. Osasipa se tyttö käydä kiinni.
+
+— En voi koko saarnan aikana olla levollinen, vakuutteli Maire.
+
+Ei, ei sittenkään sitä sanota, ennen kuin kirkosta tultua. Täytyy
+neuvotella mummon kanssa.
+
+Ruut astui permannon poikki heidän luokseen. Kauppaneuvoksen hyvä
+tuuli laski heti, kun hän sen huomasi. Nuo opettajattaret luulivat
+aina, että kaikki ihmiset istuivat heidän luokkansa penkillä heidän
+komennettavinaan. Hän piteli kiinni Mairesta, ikään kuin hänestä olisi
+ollut turvaa.
+
+— Kas, hyvä setä, alkoi Ruut lauhasti, — setä suo anteeksi, mutta
+nyt kun Urho on päättänyt jättää kaiken juomisen, olisi aivan
+välttämätöntä, että... Me koetamme nyt kaikki auttaa häntä jaloilleen.
+Fanni uhraa koko omaisuutensa ja rakkautensa...
+
+— Kyllä tässä muutkin ovat uhranneet, sanoi ukki malttamattomasti.
+
+— Voisi tapahtua, että morsian heittäisi hänet, jatkoi Ruut,
+kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa, — jos hän huomaisi taistelun
+toivottomaksi. Setä on taas tänään juonut, niin aamu kuin onkin. Urhon
+tulee olemaan hyvin vaikeaa nousta, jos...
+
+Ukki otti esiin suuren siniruutuisen nenäliinansa ja löi sen paukahtaen
+auki.
+
+— Vaikka minä hautoisin saunavihtanikin konjakissa, niin se ei kuulu
+keneenkään.
+
+— Niin kyllä. Mutta entä sitten Salli-täti, eikö setä näe kuinka hän
+riutuu...?
+
+— Riutuu? Kyllä minä kauppaneuvoksenrouvan hoidan, hänkään ei kuulu
+keneenkään. Piilissä hän ajaa ja...
+
+Heillä oli edessään selvä riita keskellä pyhäaamua. Riidelkööt niin
+paljon kuin haluttaa!
+
+Maire karkasi ulos. Hän oli kuolla nauruun. Kirjeet olivat yhä piilossa
+hänen povellaan. Olisivatpa pojat tietäneet siitä — he olisivat syöneet
+kirjeet. Ehkä hänelle tulee tilaisuus kertoa se joskus. Hän taittoi
+nopeasti orvokit ja juoksi ojanvartta pitkin alas lähteelle. Lemmikit
+eivät vielä kukkineet. Nupussaan hän taittoi yhden, suuteli sitä ja
+järjesti eri kukat eri kirjeisiin. No niin, kunhan nyt vain saisi ne
+onnellisesti postiin! Hengästyneenä hän tuli pihamaalle, sai töin
+tuskin hatun päähänsä ja nousi isän viereen rattaille.
+
+Oli lämmin aamu täynnä vihannan tuoksua ja linnunlaulua. Ajettiin läpi
+laajojen vainioiden, ohi vankkojen talojen ja kauppapuotien, joiden
+ikkunat olivat luukuilla peitetyt. Huivipäät vaimot ja hattupäät
+tytöt astuivat tiepuoleen, antaen tilaa, ja niiasivat sieltä. Miehet
+nostivat kunnioittaen hattuaan. Maire nyökytti ystävällisesti päätään
+puolelle ja toiselle. He olivat isän kanssa jo siirtyneet kirkon
+hartauteen, Maire tunsi punaisen kukkakiehkuran hehkuvan hatussaan
+ja pitkän harsoliinan siipenä liehuvan hartioillaan, hän tunsi
+sydämessään vallitsevan suuren hyväntahtoisuuden noita tervehtiviä
+ihmisiä, koko maailmaa kohtaan. Vainioiden pieni helisevä lintu ikään
+kuin vihmoi nokastaan hopeista välkettä auringonpaisteen kultaan.
+Maire näki ihmisten ihmettelevät katseet ympärillään ja tunsi itsensä
+onnelliseksi, hyväksi ihmiseksi. Yhtäkkiä hän tarttui isän käsivarteen:
+
+— Oih... isä, kuinka ihanaa onkaan!
+
+Isä huokasi.
+
+— Niin, Jumala antaa armonsa loistaa meille syntisille ihmisille.
+
+Yhtäkkiä hän siirsi ohjakset toiseen käteensä ja kumartui koettamaan,
+oliko postilaukku rattaiden pohjalla.
+
+— Mutta Maire, sanoi hän, — oletko sinä puettu?
+
+Puna puhkesi tytön kasvoille ja hän veti harsoliinan yli rintansa.
+
+— Isä kulta, silkkiähän tämä on, valkoista silkkiä... Ai, kas täällä
+on ratkennut jokin laskos. Minä neulon sen kotona, pidän huivin näin,
+niin ei ratkeama näy. Kas vain kuinka pahasti se ompelijatar on tehnyt
+tuon...
+
+Maire kääntyi ympäri, katsoi taakseen ja turvautui puhumaan
+ihmisryhmästä, joka tuli pappilan vainioiden keskellä.
+
+— Urho-eno ei ole lähtenyt mukaan eikä ukki myöskään.
+
+— Niin, eiväthän he tahdo kuulla Jumalan sanasta. Se on sellaista, että
+jos ihminen kysyy omaa mieltään, milloin hänen on lähdettävä kirkkoon,
+niin ei hän koskaan lähde, sillä me olemme hitaat hyvään. Mutta jos
+säännöllisesti menee kirkkoon, niin hän tottuu käymään, ja aina joku
+Jumalan opetus jää hänen sydämeensä.
+
+Uskonnollisille ihmisille on pääasia, että käydään kirkossa, ajatteli
+Maire. Ja hän päätteli, että hän joka pyhä menee kirkkoon, isän
+mieliksi. Ja onhan se lisäksi hauskaa, kun vain on kaunis ilma.
+Vaihteluakin se on, sillä kyllä viikonpäivät taasen ovat samanlaiset.
+
+Lähempänä kirkkoa tuli pitkiä hevosrivejä. Maire tunsi kaiken aikaa
+hiljaista, suloista onnea. Hän tunsi sitä astellessaan ihmisryhmien
+läpi postikonttorille ja tuon tuostakin pysähtyessään tervehtimään
+tuttavia. Hautausmaalle ei hän olisi tahtonut mennä, hautajaiset
+olivat niin ilkeitä. Mutta kun isä kysyi, tuleeko hän, niin hän
+sanoi mielellään tulevansa. Ei se kuitenkaan ollut niin kolkkoa näin
+tällaisena kirkkaana aamuna. Ei kukaan itkenyt ja isä puhui niinkuin
+tavallisesti. Taasen oli suloista astella hänen rinnallaan läpi
+ihmisryhmien, jotka niiailivat ja kumartelivat, ja painua pappilan
+penkkiin, silmien edessä tuttu alttarikuva, pään päällä urkujen soitto
+ja ympärillä koko seurakunnan ihmettelevät ja ihailevat katseet. No,
+mitä se nyt oli, kun muut kotiväet eivät tulleetkaan pappilan penkkiin,
+vaan menivät alas kirkkoon. Punehtuen nousi Maire paikaltaan, astui,
+silmät maahan luotuina, ohi suntion, joka ripusti virsinumeroja
+hakoihin, kuuli valkeiden kenkiensä narskavan kuorin permannon poikki
+ja istuutui toisen etupenkin päähän Fanni Valkaman viereen. Kun heidän
+kaikkien muiden päät olivat painuksissa penkkipöytää vasten, painoi
+hänkin alas päänsä, mutta muisti samassa, että hänhän jo oli siunannut
+itsensä ylhäällä papinpenkissä.
+
+Siihen se hartaus oikeastaan tuntui päättyvänkin, sillä sen jälkeen
+tuli pitkä ikävä virrenveisuu, joka eräässä määrätyssä pisteessä aina
+katkesi. Muutamat naiset aloittivat komeasti koko äänellään, mutta
+siinä yhdessä kohdassa heidän aina täytyi heittää kesken. Tämä huvitti
+Mairea, hän ei koettanutkaan pysyä mukana. Häntä alkoi unettaa,
+miten ihmeellä saattoi vaatia, että ihmisten hartaus pysyi vireillä
+tuntikausia. Viime lukukauden tapahtumat kulkivat hänen ohitseen. Tänä
+keväänä hän oli oppinut tuntemaan rakkauden, tänä keväänä hän oli
+oppinut tuntemaan suudelman. Kuinka moni olikaan häneen rakastunut?
+Ah, ei heitä voinut laskeakaan. Kuinka moni olikaan häntä suudellut?
+Ainoastaan kolme tai neljä. Eikä Ola Borg milloinkaan. Ikävä hänen oli
+Olaa... Morsian tuossa vieressä istui pää kumarassa — nukkuiko hän vai
+rukoiliko hän? Eipä ollut saanut Urhoaan kirkkoon... Papit tulivat ja
+menivät alttarille, pappi ja seurakunta vastailivat toisilleen. Se oli
+kuin mitäkin teatteria. Oliko teatteri lainannut kirkolta, vaiko kirkko
+teatterilta. Teatteri oli kai vanhempi. Miksi ne tuomitsivat toisiaan,
+kirkko teatteria ja teatteri kirkkoa. Hellä-täti oli vakuutettu siitä,
+että hänen, Mairen, oli pyrittävä näyttämölle. Isän ei olisi pitänyt
+messuta, Maire oli aina pelännyt, milloin ääni katkeaisi. Joskus se oli
+katkennutkin, tänään ei tapahtunut mitään. Eivät isä ja äiti ikinä tule
+ymmärtämään, että näyttelijätärkin voi olla kunnon ihminen, suorastaan
+uskonnollinen. Hellä-täti aina sanoo, että taide on jumalanpalvelusta.
+Mistä ihmeestä se mummo oli saanut päähänsä, että Maire oli lapsi,
+jolle ei muka voinut antaa rannerengasta. Kunhan vain olisivat osanneet
+ostaa kauniin. Miksi rovasti-setä saarnatessaan noin huusi? Eikö
+kukaan voinut sanoa hänelle. Hän oli entistä hätääntyneempi maailman
+pahuuden takia, varsinkin nuorten, jotka tuhlasivat ihanan keväänsä
+syntiin ja turhuuteen. Minkä ihminen kylvää, sen hän myös niittää.
+"Kerran monta monta vuotta sitten tuli minun luokseni kansliaan nuori
+tyttö. — No tyttöseni, mistä haluaisit puhella, onko jotain erikoista?
+— Kaikki käskyt olen ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen, sanoi hän
+uhkamielisesti. Ja vähitellen sain tietää, että hän oli yrittänyt
+kuristaa lapsensa, mutta äiti oli ennättänyt apuun. Sittemmin oli
+hän koettanut näännyttää tätä lasta nälkään. Mutta se eli yhä hänen
+vastuksenaan ja kulutti koko hänen palkkansa. Niin iloinen ja ruusuinen
+oli maailma ollut ennen tätä lasta, kaikki oli odotusta, aavistusta ja
+lupausta. Nyt oli kaikki rikki... pirstaleina. Elämä ei ollut antanut,
+mitä se lupasi, edeltäpäin näytti kaikki ihanalta, jäljestäpäin oli
+se tyhjyyttä. Jos olisi ollut Jumala, niin ei hän olisi voinut sillä
+lailla pettää ihmistä, jonka hän loi... Tuo tyttö oli kahdeksantoista
+vuoden vanha. Koko elämä oli rikki ja koko elämä oli kuitenkin vasta
+hänen edessään. Niinkuin lapsi rikkoo lelun nähdäkseen, mitä sen
+sisässä on, niin oli tuo ihmislapsi väkivaltaisesti tutustunut elämään
+sen pohjasakkaa myöten... Ja kaikki oli mennyt rikki... Sillä elämä
+on hauras, ja kaikkinäkevän Isän taluttaessa kädestä pitää ihmisen
+astella hautaan..." Maire kuunteli yhtäkkiä täysin valveilla. Hänestä
+tuntui siltä, kuin vanha rovasti olisi puhunut suorastaan hänelle ja
+varoittanut häntä. Oliko hän särkemäisillään elämänsä? Oliko hän ehkä
+jo särkenyt sen? "Kaikki käskyt ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen."
+Maire tunsi kyynelten kirvelevän rinnassaan ja aikoi heittäytyä
+penkkipöytää vasten itkemään. Hän ei enää välitä pojista niinkuin tähän
+asti! Jospa hän saisikin kirjeensä takaisin! Mitä tyhmiä asioita hän
+kirjoittikaan, ja rumia. Hän kauhistui omaa itseään. Mutta eihän hän
+voinut painua itkemään, sillä kaikki muut istuivat pystyssä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja iltapäivällä hän seisoi puutarhassa juhlapuhujien kanssa ja kuiskasi
+heille, että he koettaisivat auttaa häntä pääsemään juhliin. Niin
+äärettömästi hänen teki mieli kuulla heitä molempia, hän oli niin
+paljon kuullut puhuttavan heistä, hän niin suuresti ihaili hyviä
+puhujia, niin harvinaisia he olivat meillä. Mutta isä tahtoi häntä
+olemaan raamatunselityksessä ja senhän hän tunsi ulkoa... Miten saattoi
+vaatia, että hän, nuori tyttö, nauttisi samasta sielunravinnosta kuin
+nuo vanhat ihmiset, jotka tuomitsivat kaikkea nuoruutta! Mutta täytyi
+olla hiukkasen viisas ja varovainen. Isä oli niin hyvä, mutta hän oli
+epäluuloinen...
+
+Maire pääsi juhlaan. Hänen ei itsensä tarvinnut sanoa mitään, äiti
+puhui hänen puolestaan ja isä jäi siihen käsitykseen, että hän
+lukukauden aikana oli huvitellut tarpeekseen ja itse asiassa mieluummin
+olisi ollut kotona. Hän istui koristetussa salissa ulkonaisesti
+välinpitämättömänä, mutta sisällisesti tyytyväisenä, sillä hän tunsi
+ohjelmankin aikana ihmisten katseet kasvoillaan, ja ikäisten kateus,
+jonka hän aina heti erotti ilmasta, tuotti hänelle ylpeää riemua. Kun
+hän myöhemmin kiitti puhujia ja vakuutteli heille ihastustaan, niin hän
+ikään kuin kylpi siinä hurmauksessa, joka kuvastui heidänkin molempien
+silmissä ja nuorilla, kuumilla kasvoilla. Vaistomaisesti oikoili hän
+valkeaa kaulaansa niinkuin joutsen, milloin ikävässä, milloin ilossa,
+ja päästi tuon tuostakin olkapäänsä valahtamaan paljaaksi. Hän janosi
+rakkautta, hän janosi suudelmia.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kotona vallitsi jokin salainen painostava mieliala. Äiti oli suurin
+vaivoin saanut ukin ja mummon jäämään vielä viikoksi ja isä oli hänelle
+siitä suuttunut. Isä ei kärsinyt ukkia, hän mahtoi tätä suorastaan
+vihata. Ukki olikin ainoa, joka teki, mitä hän tahtoi, eikä pelännyt
+isää. Hänellä oli omat pullonsa, joista hän joi milloin halutti. Isä
+puheli asiasta ankarasti anoppinsa kanssa, huomautti hänelle, miten
+sopimatonta oli raittiissa talossa harjoittaa juomapahetta, vieläpä
+pappilassa, missä kaikki pitäjäläiset saattoivat suoraan ilmasta tuntea
+kauhean salajuoppouden. Anoppi sanoi nöyrästi, että hän on tehnyt
+kaikki, hän ei voi mitään. Kiusaaja on kyllä vaatinut häntä pakenemaan
+ja heittämään miehensä, mutta omatunto ei ole sitä sallinut. Vai onko
+hänellä siihen oikeutta? Laki kyllä antaisi hänelle eron — sellaisia
+asianhaaroja kyllä on ja on ollut pitkin matkaa. Mutta omatunto... Sitä
+paitsi hän on varma, ettei hän elä kauan. Hänellä on usein vaikeita
+tuskia. Varmaan häntä kalvaa jokin salainen tauti. Pastori jätti sen
+jälkeen anoppinsa rauhaan ja oli hänelle ystävällinen, mutta tunne
+kauppaneuvosta kohtaan ei lauhtunut. Appi ja hän eivät enää vaihtaneet
+ainoaa sanaa.
+
+Pian tuli Hellä-täti Montosten autolla pappilaan käymään. Marja-Lisin
+taulu oli silloin kunniapaikalla salin seinällä ja ihmeen
+tunnelmallinen se siinä oli keväthämyineen ja esineineen, jotka
+aavistuksen tapaisina kohosivat taivaanrantaa vastaan. Ei saattanut
+tietää, olivatko ne eläviä vai kuolleita esineitä. Ihmeellinen taulu
+joka tapauksessa oli.
+
+Marja-Lis — niin, häneltä ei ollut tullut aivan hyviä uutisia. Heidän
+oli täytynyt lähteä hermosairaalaan, kreivi oli suorastaan hermosairas.
+Tiesihän sen, niin vanhaa ja hienoa sukua kuin hän oli. Mutta Marja-Lis
+eli kuitenkin hyvässä toivossa, hän maalaili ja hoiti miestään. Se oli
+erinomaisen kaunista seutua, missä parantola oli.
+
+— Nuori Maire, nuori Maire, minun sieluni lapsi! huudahti senatorska ja
+levitti sylinsä veljentyttärensä tytärtä kohti. — Ihana sinä olet ja
+mahtava! Nuoruus sinä olet... No, oletko tutkinut Ofeliaa? Et, no mitä
+olet tehnyt?
+
+— Niin, mitä olen tehnyt? sanoi Maire, itsekin ihmeissään siitä, ettei
+todella tietänyt, mihin päivät olivat kuluneet. — Olemme uineet ja
+leikkineet, tehneet huviretkiä, olen ollut lasten kanssa... vähän
+neulonut... Isä olisi pannut puutarhaan kitkemään, mutta äiti pelasti
+minut siitä...
+
+— Olet lihonut ja päivettynyt — aijaijai! No, kyllä se menee pois.
+Nuori Maire, nuori Maire, muista, että olet Montonen, sinusta täytyy
+tulla jotakin suurta...
+
+— Täti hankkii minullekin kreivin! sanoi Maire nauraen.
+
+— Jumala varjelkoon, huusi hänen äitinsä, — en minä tahdo, että
+Mai-rukkani joutuu ulkomaille. Pääasia on, että hänestä tulee onnellinen
+ihminen.
+
+Hellä-täti oli vakuutettu siitä, että näyttämö oli Mairen ala,
+näyttämöä varten hän oli syntynyt. Heissä oli, kaikissa Montosissa,
+taiteilijaverta, turhaa oli heidän yrittääkään muille aloille.
+
+— Ei, ei, ei! kielteli äiti, mutta hänen kasvojensa hymystä kuulsi
+läpi, että hänestäkin sentään olisi hauskaa, jos hänen tyttärensä olisi
+kuuluisa. Kahden kesken Hellä-tädin kanssa hän kiertäen kaartaen kyseli
+Mairen ystäviä. Kutka olivat herrat Tauno Sormunen, Ossi Latvala ja
+Ola Borg? Jaa-a, ne olivat sen hirttämättömän Ina Tornellin ystäviä ja
+sitä tietä oli Maire joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Velkaantunut
+Sormunen toimi asianajajana ja etsi rikasta rouvaa, Latvala ajeli
+autossa ja ratsasteli kaupungin lähistöllä — Mairekin oli yhteen aikaan
+rukoilemalla rukoillut, että saisi ratsastuspuvun ja voisi alkaa
+ratsastaa —, häntä sanottiin maisteriksi ja liikemieheksi, taloja
+hän osteli ja myi. Hiljan hän oli eronnut rouvastaan ja liehitteli
+nyt Mairea. Borg — hän oli aputoimittajana pilalehdessä, nimittäin
+piirtäjänä, ja runojakin hän teki, nimittäin hävyttömiä pilarunoja.
+Ruuprehtistakin hän oli tehnyt iljettävän runon, jossa syytettiin
+senaattoria suosikkijärjestelmän ylläpitämisestä. Vihoviimeinen oli
+Borg. Saattoiko Mairella todella olla jotakin tekemistä sellaisen
+kanssa? Ja äiti sai vielä kuulla Ina Tornellin huonon seuran
+vaikuttaneen, että Mairelle oli tullut erinäisiä huonoja tapoja. Oli
+tapahtunut, että... Mutta siitä nyt ei ensinkään tarvinnut käydä
+levottomaksi, sillä Maire oli todellinen Montonen, hänen sielunsa oli
+pohjaltaan puhdas kuin lähteen kaivo. Niin, ompelijatar, jota hän,
+Hellä-täti, oli käyttänyt vuosikausia, oli kadottanut hyvin kauniin
+pitsikauluksen, jonka hän oli saanut mailiksi eräästä liikkeestä.
+Ja hän tuli kysymään sitä heiltä, koska ei kukaan muu sinä aamuna
+ollut käynyt hänen luonaan kuin Maire. Tietysti hän, Hellä-täti,
+suuttui silmittömästi ja ajoi ulos ompelijattaren. Mutta kaulus
+löytyi Mairen laatikosta! Hän sanoi sen tarttuneen kiinni nappiinsa
+ja tulleen laatikkoonsa ilman että hän tiesi. Tietysti ei enää voinut
+ompelijattarelle tunnustaa, että se todella oli heillä, sehän olisi
+luonut ruman varjon koko taloon. Senatorska oli tarjoutunut maksamaan
+kauluksen, mutta ompelijatar taas ei huolinut rahoista — ylpeytensä
+piti olla kullakin! Käyttää kaulusta myöskään ei voinut — ehkä sentään
+jonkin ajan perästä saattaisi sanoa tuoneensa sen ulkomailta. Jahka hän
+lähtee tervehtimään kreivillistä herrasväkeä, niin hän voi sen tehdä
+ja samalla tuoda jotakin korvaukseksi ompelijattarelle. Ikävä juttu se
+oli. Ja kaikki tyynni oli Ina Tornellin syy. Ja mikä veli hänellä oli —
+täydellinen elostelija... Maisteri? Johan nyt vielä...
+
+Pastorska oli kuullut tarpeeksi käydäkseen levottomaksi. Mutta hän ei
+uskaltanut mitään sanoa tyttärelleen ja vielä vähemmin miehelleen.
+
+Senatorskan mukana oli tullut pulska nuori autonkuljettaja, joka joutui
+odottamaan pappilassa pari päivää. Tämä herra makasi yöt pukkisängyssä
+kansliahuoneessa ja päivät nurmikolla, silloin kun hän ei ollut
+kyyditsemässä talonväkeä pienille huviretkille pitkin pitäjää. Hän pani
+pappilan naispuolisten palvelijoiden päät kerrassaan pyörälle, jopa
+kylän tytöt kuuluivat koettaneen saada aikaan tanssejakin voidakseen
+nauttia korean "sofföörin" seurasta. Kaikkein merkillisintä oli, että
+Maire nämä kaksi päivää istui autonkuljettajan rinnalla oppiakseen
+ajamaan autoa ja antoi nuoren miehen nurmikollakin pitää itselleen
+luentoa auton kuljettamisesta. Sekä äidin että Hellä-tädin täytyi
+tavantakaa käydä huutamassa häntä pois. Ja omin käsin hän kantoi
+autonkuljettajalle kahvia nurmikolle. Häntä ei mikään pidellyt, hän
+meni. Palvelustytöt olivat hänelle mustasukkaiset, koko pitäjä puhui
+hänestä ja autonkuljettajasta. Äiti odotti odottamalla hetkeä, jolloin
+vaarallinen mies lähtisi tiehensä. Isä tuli kotiin viime hetkessä,
+häneltä täytyi silloin salata Mairen ajattelemattomuus niin hyvin kuin
+suinkin. Jos hän olisi saanut siitä vihiä, olisi Mairelle koittanut
+kovat päivät, puutarhatyöllähän hän aina tätä uhkasi. Äidillä ei ollut
+helppoa.
+
+Hellä-täti oli niin hyvä, hän lohdutteli kaikin tavoin. Ina Tornellin
+vaikutusta se vain oli, kyllä lapsi kotinsa ja heidän, Nenónien, kodin
+puhtaassa ilmapiirissä taasen tulisi omaksi itsekseen, todelliseksi
+Montoseksi, jolle pyhä, puhdas taide oli veressä. Fanni Vasamastakin
+oli Hellä-tädillä täysi työ. Sillä Fanni lausui suoraan julki
+epäilyksensä, onnistuisiko hänen tehdä Urhoa onnelliseksi. Urho oli
+niin hyvä ja rakasti häntä niin suuresti, mutta Urho oli heikko ja
+hänen ystävänsä olivat voimakkaat. Nytkään, kihlausaikana, ei Urho
+ollut jaksanut tyytyä häneen, vaan... Niin, mitäpä siitä puhui,
+minkälaisessa tilassa hän palasi liikematkoiltaan! Hellä-tädillä oli
+ihmeellinen kyky lohduttaa ja vakuuttaa: ennenkuin hän läksi, oli
+Fannin ja Urhon hääpäivä määrätty.
+
+Niin ikään alkoi käydä huolestuttavaksi, ettei Erkki, niin tohtori
+kuin olikin, saanut suurempaa pappilaa. Tulot kävivät suorastaan
+riittämättömiksi, kun useammat lapsista tulivat kouluikään. Olihan
+Erkki kyllä hyvä saarnamies — miksei hän saanut ääniä? Moneen
+monituiseen paikkaan hän oli käynyt saarnaamassa vaalia. Erkki oli
+tullut oikein synkäksi. Ei hän puhunut huolistaan, mutta tietysti Aino
+näki, ettei hän ollut onnellinen. Illoin he usein nukkuivat sanomatta
+toisilleen hyvää yötä. Varmaan Erkki suri, ettei päässyt suurempaan
+paikkaan. Isältään ei Aino tahtonut pyytää rahoja, hän kun oli saanut
+maksaa niin suuria summia Urhon vuoksi. Eikä isä pitänyt Erkistä,
+enempää kuin Erkkikään isästä. Isä oli toivonut Erkistä piispaa — eikä
+hän vielä ollut edes kirkkoherra!
+
+— No mutta Aino, sinä suuri lapsi! huudahti Hellä-täti. — Tämähän on
+suorastaan Korkeimman huolenpitoa: Erkki on tietysti määrätty pääsemään
+isänsä pappilaan. Sinnehän sinä olet kiinnitetty niin monien muistojen
+siteillä, siellä on Maire syntynyt ja kastettu... Vanha rovasti kaatuu
+pian ja silloin on pappila teidän! Sen minä takaan.
+
+Pastorska tuli niin iloiseksi, että itki. Ihmeellinen rakkaudessaan oli
+Hellä-täti.
+
+Hellä-täti myöskin keksi, ettei sitä intresanttia vanhaa herraa siellä
+Kairalassa, sitä Judasta, pitänyt jättää sinne rauhaan lahoamaan. Maire
+oli lähetettävä valloittamaan hänet, ei ikinä hän voisi vastustaa
+Mairea. Nyt, kun kasvattitytär oli kihloissa, se oli tärkeämpää kuin
+koskaan ennen. Tietysti ukko halusi antaa hänelle myötäjäisiä ja
+hänen lapsilleen perintöjä. Totisesti: oli kohtuullista, että omaiset
+jakoivat tuon vieraan naisen kanssa, joka muutenkin oli nakertanut
+omaisten varoja. Aino toisti Hellä-tädille, mitä hän jo moneen
+kertaan oli kuullut, että Jutte-eno oli mennyt antamaan pois suuren
+määrän varoistaan eri ihmisille. Ensinnäkin rengilleen, jonka rikkaus
+oli tehnyt aivan hulluksi. Hän, hän ei ostanut itselleen maata ja
+mökkiä, vaan kätki rahat jonnekin, josta ei itsekään niitä löytänyt,
+ja kierteli nyt kerjäten pitkin pitäjää. Sidonia-täti oli aikoinaan
+koettanut vaikuttaa häneen saadakseen pelastetuksi heille kaikille edes
+ne rahat, jotka Jutte-eno oli antanut hänelle! Mutta tuo renki oli
+ollut aivan kauhean saita, hän ei raskinut syödäkään, sen jälkeen kun
+tuli rikkaaksi. Tietysti se oli sulaa hulluutta.
+
+No, Jutte-eno ei siis kuitenkaan nainut tuota kasvattitytärtä, niinkuin
+oli päätelty. Ja nuo kolme naista kolmesta eri sukupolvesta, Hellä
+Nenón, Aino Rauhaniemi ja Maire kävivät taasen kerran läpi pääpiirteet
+jutussa, jonka ylläpitämiseen suvun kesken oli vuosikymmenen aikana
+tuhlattu niin paljon intohimoa ja sanoja. Kuinka Jutte-eno oli
+nuortunut saadessaan tytön kattonsa alle. Ja kuinka hellästi he
+toistensa sairastaessa olivat hoidelleet toisiaan, ensin sairasti tyttö
+ja sitten sairasti eno. Ja vanhan palvelijan, sen he hoitivat yhdessä.
+Maire muisti, kuinka hän kerran oli nähnyt sedän taluttavan, tai
+puoleksi kantavan Annan pihan poikki, missä Anna oli valvonut sairaan
+palvelijan luona. "Viekää hänet nyt jo sairaalaan", oli Ruut-täti
+sanonut. "Hän tahtoo kuolla kotona", vastasi setä ja selitti hämillään,
+ettei Anna ollut riisuutunut kolmeen yöhön. "Minä onnittelen!", huusi
+Ruut-täti ilkeästi, kun pari astui ylös portaita. Anna oli todella
+pitkän aikaa ikään kuin kasvussaan pysähtynyt, niin että he olivat niin
+samankokoiset. Hänhän sairasti vuosikauden tuo Saarlotta, ennen kuin
+kuoli, sairaanhoitajilla oli siis yllin kyllin tilaisuutta talutella
+toisiaan pois valvottujen öiden jälkeen. Liikuttava oli myöskin tuo
+huvimatka, jonka he joka vuosi tekivät tytön vanhempien haudoille. Kuka
+sitä olisi uskonut, kun tuo mustapukuinen äiti lapsineen silloin kerran
+astui samaan rautatievaunuun Montosten ja rauhaniemeläisten hääseurueen
+kanssa, että heistä tulisi sellainen vastus! Mikä heidät silloin sinne
+toikin. Jos olisi aavistanut, niin olisi vartioinut vanhaa herraa.
+Kun rakkaus oli tullakseen, niin ei vuosikymmenien ikäero vaikuttanut
+mitään. Jutte-eno ei nykyään ollut ensinkään vanhemman näköinen
+kuin seitsemäntoista vuotta sitten. Ja Sidonia-täti vakuutti, että
+hän ikänsä oli ollut samanlainen... Oli ollut hullunkurista: Maire
+oli lapsellisuudessaan kerran pappilassa isoisän ja mummon luona
+käännellyt salin peilin edessä ja kysynyt Annalta, oliko hän kaunis.
+"En minä tiedä", vastaa Anna ja tuijottaa häneen, pää kallellaan. "No,
+kai sinä nyt tiedät, mikä on kaunista, mikä rumaa. Onko esimerkiksi
+sinun Juttesi kaunis vaiko ruma?" "Minun Jutte-setäni on kaikista
+kaunein!" huutaa tyttö aivan tosissaan. Kaikki kolme purskahtivat he
+suureen nauruun, kun Maire kertoi tämän. Kyllä varmaan enon tarkoitus,
+silloin kun hän rengilleen antoi tuon mielettömän summan, oli ollut
+tukkia hänen suunsa, ettei renki juoruaisi elämästä, mitä vietettiin
+Jutte-herran ja hänen kasvattityttärensä kesken. Kuka tiesi myöskin,
+miten paljon hän oli tuhlannut tytön köyhille omaisille. Ei hän ollut
+tyhmä, Jutte-eno, oikea Juudas hän oli. Sidonia-tätihän oli uskonut,
+niinkuin kaikki muutkin siihen aikaan, että hän oli hullu — sehän
+olisi ollut lieventävä asianhaara, tietenkään ei maailman tuomio olisi
+voinut kohdata hullua niin kovana kuin viisasta. Sen johdostahan
+Sidonia-täti oli koettanut saada häntä holhouksen alaiseksi, niin,
+ja mielisairaalaan. Mutta nyt keksi Jutte-eno keinon. Hän keksi
+pankin, Omankodin Pankin. Mahtoi olla tuskallista Sidonia-tädille,
+kun lääkäri, jonka piti toimittaa hullu mies sairaalaan, tutkittuaan
+hullun ja keskusteltuaan hänen kanssaan tuli siihen johtopäätökseen,
+että hän oli aivan viisas, jopa harvinaisen viisas. Tuo hänen fiksu
+ideansa, pankki-idea, oli viisaan ihmisen suunnitelma. Niin, ei se
+tietenkään ollut hauskaa Sidonia-tädille eikä kenellekään muullekaan.
+Mutta sen jälkeen oli Jutte sitten luonnollisesti saanut toteuttaa
+viisaan-ihmisen suunnitelmaansa. Hän oli antanut rahoja kaikenlaisille
+nuorille pariskunnille omien palstojen ostamista ja kotien rakentamista
+varten. Kokonainen siirtokunta oli jo kohonnut Kairajärven ympärille.
+Noiden ihmisten piti ensin olla pitkähkön aikaa työssä hänen luonaan,
+tai piti heidän näyttää todistukset työkyvystä ja kunnollisuudesta.
+Sitten he saivat lainan — ei lahjaa, niinkuin hullu renki oli saanut.
+Laina otettiin pankista, joka Jutte-herran kuoleman jälkeen oli
+lankeava pitäjälle. Hän oli viisas, Jutte-setä: pankin avulla oli hän
+voittanut puolelleen pitäjän. Ja niin ovat ne perinnöt huvenneet.
+
+— Kauniin hopeisen tarjottimen sain kuin sainkin kuitenkin
+houkutelluksi vanhalta ketulta, sanoi senatorska nauraen, — sen joka
+on sinulla, Aino. Komea häälahja se olikin. Mutta että hän olisi
+jättänyt rakkaan Annansa kokonaan ilman perintöä, se ei mahdu minun
+päähäni. Eikö se sulhanenkin ole jonkin verran varoissa, koska aikoo
+konttoristista maisteriksi. Ei, ei Jutte-sedän perintöjä jätetä heille
+yksin, kyllä he saavat jakaa ne meidän kanssamme. Kuulkaas nyt, te
+rakkaani, te Montoset, te minun sieluni heimolaiset. Mairehan ei ole
+niin moniin aikoihin käynyt pappilassa, eivät siellä lainkaan tiedä,
+miltä sinä nyt näytät, sinä ruusunnuppu — sinä lähdet intresantin
+vanhan herran luo. Se on suolainen, äreä ukko, mutta tuollainen
+väritäplä harmaassa yhteiskunnassa. "Farbenilecken", sanovat
+taiteilijat. Maire valloittaa linnoituksen ja tuo aarteen omaisilleen.
+
+Hellä-täti oli todella ihmeellinen lohduttamaan ja keksimään keinoja.
+Ruupreht oli käskenyt sanoa, että kun isäukko, vanha rovasti, kallistaa
+päänsä — silloin on Erkin hetki lyönyt. Ihmeellisesti Ruuprehtkin
+jaksoi muistaa muiden ihmisten asioita.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maire tuli käymään vanhaan pappilaan, vaikk'ei juuri siinä
+tarkoituksessa, että hän valloittaisi rikkaan eno-sedän. Hän tuli vain
+tervehtimään isoäitiä ja isoisää.
+
+He olivat hyvissä voimissa ja talo täynnä lapsia, lapsenlapsia ja
+lastenlasten lapsia. Isoisä oli kauniimpi ja kunnianarvoisampi kuin
+koskaan. Maire ei valehdellut, kun hän sanoi, että miltei teki
+mieli langeta polvilleen hänen eteensä. Isoäiti taas oli iloinen
+ja herttainen niinkuin aina, hänen ylähuulessaan oli nyt niin
+paljon haivenia, että ne muodostivat täydellisen parran. Mutta se
+kuului mummolle, juuri sellaisena mummo oli suloinen ja rakas. Heti
+syleillessään heitä Maire, "kymmenes lapsenlapsi", tunsi heidän
+katseissaan sen ihailun, johon hänen kauneutensa oli tottunut ja jota
+vailla ei hän enää voinut elää. Hän tunsi vanhusten ajattelevan: tämä
+on kaikista lapsenlapsistamme kaunein ja rakkain. Ja tässä lämmön ja
+ihailun suotuisassa ilmassa kävi hän taipuisaksi ja sopeutui heti
+ympäristöönsä. Häneen tuli jotakin niin tasaantunutta ja arvokasta,
+että hän itsekin ihmetteli. Hän liikkui kuin mikäkin pikku äiti
+keskellä niitä monia nuoria tätejä, setiä ja serkkuja, jotka öisin
+täyttivät pappilan suojat, päivin vilahtelivat puutarhassa ja vesillä,
+rannoilla ja teillä, ja aterioiksi kokoontuivat nälkäisinä ja meluten
+ruokasaliin. Pitäjäläiset lähestyivät ikään kuin arkaillen porttia,
+tuntui siltä kuin he mieluimmin olisivat tekeytyneet näkymättömiksi,
+suorittaessaan matkan pihamaan poikki kanslian ovelle ja taasen
+takaisin. Jokin kaupunkilaisvesa nuorta Rauhaniemien polvea oli kerran
+kysynyt, minkä tähden noita vieraita ihmisiä käy täällä vaarin ja
+mummon huvilalla. Elämää ja liikettä oli pappilassa. Kolmattakymmentä
+henkilöä istui aterialla suurten pöydässä ja toistakymmentä lasten
+pöydässä, hoitajattaret mukaan luettuina. Apulaistakaan ei puuttunut,
+hän oli kuitenkin kihloissa, vieraissa kihloissa, siis ei kenenkään
+Rauhaniemen kanssa, ja itserakas hän oli ja ärsyttävän pyhä. Hän
+oli ainoa, joka täällä heti herätti Mairessa syntisen halun nolata
+ja vastustaa. Muuten pappilassa oli kerrassaan suloista. Maire
+sai nukkua niin kauan kuin häntä halutti, ruoka oli ihanaa, tuli
+syödyksi niin paljon, että vaatteet kävivät ahtaiksi. Paremmin kuin
+kaikkien noiden nuorten seurassa viihtyi Maire kuitenkin isoisän ja
+mummon kanssa. Hän hiipi tuon tuostakin isoisän työtuolin taakse ja
+ojensi valkeassa kädessään, kuin missäkin jalossa maljassa, suuria
+hehkuvia marjoja hänen vanhojen kirjojensa aukeamille. Tai hän istui
+mummon kanssa verannalla ja ompeli sohvatyynyä isoisälle. Mummolla
+ei ollut paljon aikaa, hän tuli keittiöstä vain vilvoittelemaan, ja
+silloin häntä huvitti kuunnella Mairen kertomuksia kaikista niistä
+huomatuista henkilöistä, jotka liikkuivat Hellä-tädin salongissa.
+Ohhoh, vietettiinpä siellä mondeenia elämää! Onnellista, että Maire
+oli säilynyt vakavana ja puhtaana... Isoäiti taas puolestaan kertoi
+paikkakunnan asioita, tuon tuostakin palaten Kairalaan, missä oli tehty
+niin paljon uudistuksia ja parannuksia — ei silti että hän olisi niitä
+nähnyt, hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt entisessä kodissaan. Kaksi
+vuotta sitten — niin, juuri silloinhan Mairen isä oli saanut maksaa
+Urho Montosen puolesta — hän oli käynyt pyytämässä veljeltään paria
+tuhatta lainaksi — ei edes lahjaksi — eikä tämä ollut antanut. Oli
+iljennyt sanoa, ettei hänellä ole... Niin, ja nythän kasvattityttären
+sulhanen oli siellä "lukemassa". Kyllä sen lukemisen tiesi! Tämä
+heidän apulaisensa oli saanut päähänsä, että neiti Nieminen laulullaan
+korottaisi jumalanpalveluksen juhlallisuutta kirkossa. Hänellä
+oli kyllä kaunis ääni, mutta hänhän oli jumalankieltäjä niinkuin
+Jutte-enokin, eihän toki sellaista sopinut viedä kirkkoon. Isoisä
+olikin päättänyt kieltää sen.
+
+— Onko hänellä niin kaunis ääni? kysyi Maire.
+
+— Niin, tuntijat sanovat. Hellä-tätihän hänet keksi.
+
+— Aina mummo tekee jotakin työtä, aina käsissä sukkakudin...
+
+— Niin, sehän on minun iloni kutoa teille kaikille...
+
+— Tekisi mieleni suudella noita ahkeria käsiä.
+
+Mummo hymyili. He siirtyivät puhumaan Jutte-enon hulluudesta. Saattoiko
+nyt pitää viisaan tekona mennä lahjoittamaan vanhalle nuuskaiselle
+miehelle kymmeniä tuhansia markkoja? Joka tapauksessa oli noloa ja
+ilkeää, kun ei lääkäri löytänyt sedästä mitään vikaa. Olisipa miltei
+saattanut luulla, että ukko pisti jonkin tuhantisen lääkärinkin
+kouraan. Tietysti ei, mutta sellainen ajatus olisi saattanut tulla.
+
+Maire huojutti päätään. Hän piti asiaa aivan selvänä. Sellaisia ne
+olivat, ei kehenkään saattanut luottaa!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aattoa odotettiin pappilaan, rehtori Rauhaniemen vanhinta poikaa.
+Isoisä toivoi hänestä apulaista, eivät ne olleet onnistuneet nämä
+viimeiset apulaiset, tämäkin oli niin uudenaikainen ja maallinen. Aaton
+piti pian valmistua, hän saattoi jo tänä kesänä saarnata.
+
+Kylällä korjattiin heinää, paahtavaa sydänkesän taivasta kohti
+kohosi heinäseipäistä pölyävä tuoksu ja naisten huivit ja miesten
+paidanhihat helottivat vihreillä kentillä. Pappilan kotiniityn ladossa
+temmelsivät, korjuuväen ollessa aterialla, lapset, kieritellen heinissä
+ylös ja alas. Maire istui päivänvarjoineen ovella, varoittaen heitä
+loukkaamasta itseään. Hän oli uninen ja kyllästynyt, viikon oli nyt
+kestänyt tätä yhtä ja samaa eikä mitään vaihtelua ollut tiedossa.
+Raukein silmin hän katseli peltojen yli Kairalaan päin, missä
+tuuheiden vaahterain lomitse saattoi erottaa kattoja ja keltaisia ja
+punaisia rakennuksia. Kasvillisuus tuntui siellä olevan rehevämpi kuin
+muualla. Hänen täytyi kuin täytyikin päästä näkemään Annaa ja Annan
+sulhasta, täytyi keksiä jokin keino, millä houkuttelisi isoäidiltä
+suostumuksen. Hän oli utelias näkemään, millaisen se pyhä Anna nyt
+oli löytänyt. Kaikki vakuuttivat, ettei eno-sedällä enää ollut mitään
+— hän oli heittänyt rahansa järveen ja ne olivat kohonneet rannoille
+ja muuttuneet punaisiksi kodeiksi, niin sanoi kansa. Mutta Mairen
+korvissa soivat Hellä-tädin sanat: se ei mene minuun, ettei hän olisi
+jättänyt rakkaalle Annalleen jotakin perintöä... No niin, ja vaikk'ei
+olisikaan ollut mitään toivossa, niin hänen nyt teki kuin tekikin mieli
+uteliaisuudesta ja vaihteen vuoksi mennä Kairalaan.
+
+— Vai taas olette te toistenne tukassa, junkkarit! huusi hän Einolle ja
+Aarnelle, rehtorin ja tohtorin pojille, jotka aina tappelivat.
+
+Luulla vain, että he tottelivat. Kierien ladon nurkkaan höyhensivät he
+toisiaan eivätkä tahtoneet erota, vaikka Maire päivänvarjonsa päällä
+koputteli heitä kylkiin ja koetti erotella heitä.
+
+Ja taasen istui tyttö varjossa paahtavan auringonpaisteen laidalla
+ja tähyili kylälle päin. Juuri kun ruokakellot kartanoista alkoivat
+soida, vuoroin sieltä, vuoroin täältä, keksi hän tomupilven tiellä,
+tomupilvessä rattaat ja rattailla valkoisen lakin. Ja käsitti, että
+Aatto tuli, Aatto-serkku.
+
+He kohtasivat tomuavalla tiellä, serkku astui alas ja verkkaan he
+rinnan kulkivat ohi ladon, missä yhä meluttiin, ja ohi tervehtivien
+miesten ja naisten, jotka palasivat työmaalleen. He puhelivat
+jokapäiväisistä, tyhjänsanovista asioista ja tuskin tiesivät mitä he
+puhuivat, sillä ensi hetkestä lähtien olivat he ilostuneet toistensa
+tapaamisesta, tietäneet, että he olivat läheisiä omaisia, miltei
+kuin veli ja sisar, ja että jokin ihana ja riemuinen aika oli heidän
+edessään. Läpi ovien ja seinien, kautta kaikkien etäisyyksien tunsivat
+he sittemmin yhteenkuuluvaisuutensa, eivätkä mitään muuta toivoneet,
+kuin että kaikki muu hukkuisi ja he jäisivät kahden. Isoisä otti Aaton
+haltuunsa ja kahlehti hänet kansliaan työhön — Maire vihasi isoisää!
+Apulainenkin katsoi Aattoa virkaveljekseen ja vei hänet kanssaan
+kävelyille — Maire päätti verisesti kostaa apulaiselle. Oli raskasta
+istua mummon kanssa portailla ja kuunnella hänen ikuista panetteluaan.
+Haivenet hänen suupielissään hermostuttivat, Mairen teki mieli tarttua
+niihin ja repiä. Eräänä päivänä, kun apulainen ja Aatto olivat
+pitäjällä, rupesi hän houkuttelemaan mummoa mukaansa Kairalaan. Hän
+kietoi kätensä mummon kaulaan ja pyyteli:
+
+— Mennään joukolla, mennään kaikki. Rakas oma mummo, onhan hän
+kuitenkin veli! Täytyy unohtaa, täytyy antaa anteeksi. Kostetaan
+hyvällä tuolle häijylle eno-sedälle. Minä tahtoisin suoraan sanoen
+houkutella häneltä jotakin itselleni, esimerkiksi ne kauniit
+kynttilänjalat, jotka seisovat salissa...
+
+— Ohoh, lapseni, sinä luulet, että se onnistuu! huudahti mummo. — Ei
+— vieras ne saa, vierasta kotia ne tulevat koristamaan, konttoristin
+herrasväki ne saa! Ja se on sentään synti, sillä onhan vanha koti ollut
+minunkin.
+
+Mummo katsahti Maireen. Hänen läpikuultavat sieraimensa värähtelivät ja
+suupielissä karehti viekas pieni hymy.
+
+— Entä jos sinä saisitkin jotakin sieltä pelastetuksi! Mitä enemmän,
+sitä parempi. Tulisivatpahan tavarat siten omaisille. Olen kipeä, kun
+ajattelen, että tuo vieras ne saisi.
+
+Maire, Lea ja Rauha läksivät Kairalaan. Oliko täällä todella rehevämpää
+kuin muualla? Vaahterat kahden puolen tietä kohtasivat toisensa
+ylhäällä ja muodostivat niin tiheän katoksen, että helteinen paahde
+vain läikkinä pääsi hiekalle. Lehdet olivat suuria kuin ihmisen
+kämmen ja seisoivat liikkumattomina tyynessä iltapäiväauringossa.
+Talo oli äänetön, miltei kuin kuollut. Ei näkynyt ketään ihmistä,
+olisi saattanut luulla, ettei täällä asunutkaan ihmisiä, ainoastaan
+kasveja. Kasvit rehottivat ja hallitsivat. Kaalit, lantut ja perunat
+olivat harvinaisen suuria, jokainen taimi kasvoi erikseen puhtaassa
+mullassa, näytti siltä kuin jokainen perunakin olisi ollut yksilö.
+Päivänpaahtamalla rinteellä hautuivat kurkut, kurpitsat ja pumput.
+Olipa täällä todella komeaa. Ja mitä muutoksia pihamaalla oli
+tehtykään! Villiviini oli taivutettu muodostamaan kaaria, pylväitä,
+solmuja, kiehkuroita ja säteitä. Ja seinät olivat niin kokonaan sen
+peitossa, että vain ikkunat kärpäsverkkoineen näkyivät. Korkeat
+ruusupuut valkeine ja punaisine kukkineen seisoivat vakavina ryhminä
+keskellä hienoista, sametinpehmoista nurmikkoa ja portaiden edessä
+yleni kukkalava, niin täynnä vihantaa ja värejä, että tytöt sanattomina
+jäivät siihen katsomaan. Ja vieläkin ihmeellisempää olivat ne hiljaiset
+orvokkikentät, jotka kaartelivat nurmen laidassa kahden puolen
+hiekkakäytävää. Kukkaiskasvot katselivat viisaina ylös vihannasta,
+ikään kuin niiden takana olisi ollut kärsivä ja tunteva sielu. Nämä
+kukkaset täällä todella tuntuivat muodostavan elävän asujamiston. Ei,
+keittiössä helähtelivät kattilat ja puutarhasta kuului ääniä. Polkua
+rakennuksen kulman taakse astui naisia, kantaen käsissään suuria
+vadillisia mansikoita. Ja nyt alkoi keittiöstä kuulua puhetta. Anna
+tuli ikkunaan ja näki vieraat. Hän ilostui, kaikesta päättäen.
+
+Heillä oli tänään marjatalkoot. Nämä hyvät naapurinvaimot olivat
+auttamassa. Ja vielä mitä: oppimassahan he olivat ja syksyllähän
+heidän piti saada mansikantaimia! He oikaisivat neidin sanoja,
+iloisesti nauraen. No niin, pantiin säilyyn mansikoita ja myöskin
+kaikkein varhaisimpia herneitä. Anna ei ensinkään voinut antaa
+kättä, vieraat ottivat häntä kiinni ranteesta. Eivätkö nämä mansikat
+nyt olleet suurenmoisia, eikö ollut ihmeellistä, että maa tuotti
+tuollaisen hehkuvan, lemuavan hedelmän. Liedellä höyrysivät kattilat
+ja pöydät olivat täynnä marjoja. Niitä keitettiin sekä sokeriin että
+ilmanpitäviin lasiastioihin. Mansikat sisälsivät paljon rautaa. Kolme
+kertaa kesässä heillä oli tällaiset säilyketalkoot. He aikoivat alkaa
+elää pääasiassa vihanneksilla, koko tämä kulmakunta. Setä vakuutti,
+että ihmissuku tulisi paremmaksi, jos se heittäisi raatelevaisuutensa.
+
+Vieraat istuivat keittiössä ja söivät mansikoita. Pari
+naapurinvaimoa perkasi mansikoita. Puhuttiin mansikoista, niiden
+kasvattamisesta, niiden sadosta ja säilyttämisestä. Ilma keittiössä
+oli mansikantuoksun kyllästämä. Nämä ihmiset mahtoivat olla
+eräänlaisessa mansikkahumalassa. Eräs vaimoista kertoi, että hänen
+pieni tyttönsä, joka kauan oli potenut pahaa ihottumaa, mansikoista
+oli saanut sellaisen puhdistuksen ruumiiseensa, että parani. Varmaan
+ei mansikka-aiheesta koskaan olisi tullut loppua, jolleivät pappilan
+tytöt olisi viekoitelleet keskustelua toisaalle. Maire tuli Annan luo,
+kietoi kätensä hänen ympärilleen ja onnitteli häntä hänen kihlauksensa
+johdosta. Kai he saavat nähdä hänen sulhasensa?
+
+Niin, Miikan, tottakin, hehän eivät olleet nähneet Miikkaa. Mitä
+kello olikaan, vieläköhän poika oli lukemassa? Ja tyyni, onnellinen
+hellyys kasvoilla kertoi morsian, että hänen sulhasensa luki kuumeisen
+kiireesti, luki keskellä kukkivaa kesää. Hänellä oli aina ollut
+niin palava lukuhalu, mutta ei ollut tilaisuutta tyydyttää sitä. Ja
+nyt hänet oli vallannut sellainen tiedonnälkä, että sille saattoi
+käydä aivan mustasukkaiseksi. Sitten he aikoivat matkoille, pitkille
+matkoille — minne, se oli vielä salaisuus.
+
+— Niin kauas kuin muuttolinnut! sanoi Anna, ja hänen puheensa oli kuin
+laulua.
+
+Maire tuijotti häneen ikään kuin hänen edessään olisi ollut jännittävä
+arvoitus. Hän unohti hetkeksi kaikki muut huoneessa. Mikä, mikä se
+olikaan tuo nainen?
+
+— Te rakastatte kai toisianne hyvin paljon? sanoi hän viehkeästi.
+
+Anna ei sanonut mitään, ainoastaan hymyili ja hänen silmissänsä lepäsi
+kokonainen onnen maailma.
+
+Kuinka kummallista rakkautta! ajatteli Maire. Hän, Maire, oli jo niin
+paljon rakastanut, mutta ei koskaan tuolla tavalla. Heidän, Annan ja
+Miikan, ainoa suru oli jättää setä yksin siksi aikaa kun he olisivat
+ulkomailla. Mutta setä itse sitä niin kovin tahtoi, hän sanoi, että
+heidän molempien täytyi lähteä elämään omaa elämäänsä ja hänen päästä
+yksinäisyyteen.
+
+— Muistakaa nyt sitten vain, alkoi Anna varovasti, puoleksi
+leikillä, puoleksi tosissaan, ettei kukaan rupea yrittämään häntä
+mielisairaalaan. Hänellä ei enää ole mitään omaisuutta, ainoastaan tämä
+maa, mistä elämme.
+
+Lea nosti niskaansa.
+
+— Niin, kaikki on jaettu oikealle ja vasemmalle.
+
+Annan silmät avautuivat suuriksi ja kipunoiviksi.
+
+— Luukkas sai ilmaiseksi, setä katsoi hänellä olevan oikeuden saada.
+Mutta kukaan meistä muista ei ole saanut. On vaarallista saada
+ilmaiseksi... ja alentavaakin, sanoo setä. Tämän opetuksen ja monta
+muuta, ne me olemme saaneet.
+
+Naiset jotka tekivät työtä keittiössä, nostivat päätään, ikään kuin
+vahvistaakseen Annan sanoja.
+
+Onko hän pyhä vai tekopyhä? ajatteli Maire. Anna laski käsistään
+kauhan, millä hän oli kuorinut vaahtoa kiehuvista kattiloista ja koetti
+saattaa mielialaa vapaammaksi. Hän hymyili ja valikoi joitakin suuria
+marjoja tyttöjen lautasille.
+
+— Että sinä jo olet noin suuri, sinä pikku Maire. Ajattele, että minä
+olen nähnyt sinut aivan pienenä. Muistan sen niin hyvin. Ja silloin
+minä suutelin sinua. Te teitte sen myöskin, Rauha ja Lea.
+
+Rauha ja Lea eivät muistaneet. Mutta vanha muisto esiinkutsui Annassa
+omituisen hellyyden Mairea kohtaan. Hänen katseensa liukui hyväillen
+yli tytön kauniiden hiusten, hänen olisi tehnyt mieli silitellä niitä.
+Hänestä tuntui kummallisesti siltä kuin Maire olisi ollut orpo. Hän
+muisti, että Mairella oli isä, äiti ja suuri, mahtava suku. Mutta
+sittenkään ei hän päässyt siitä, että Maire oli suuresti jonkin avun ja
+hyvyyden tarpeessa.
+
+Kun työ soi hetken vapautta, läksivät he kaikki puutarhaan, missä
+marjapensaat kypsyttivät terttujaan. Vadelmanrungot ylenivät
+kuin mitkäkin pienet puut. Salaatit, dillit ja persiljat olivat
+koristekasvien tapaan järjestetyt kapeihin kaareviin lavoihin. Niiden
+keskitse kulki punaisella hiekalla siroteltuja teitä. Pisimmän tien
+päässä oli ruusulehto, nimittäin sälemaja, jota punaiset ruusut
+kiersivät. Jokin pieni tumma olento työskenteli ruusujen keskellä. Hän
+kääntyi, kun tytöt äänekkäästi ilmaisivat ihastustaan. Se oli Jutte-eno
+tummansinisessä pumpulipuvussaan.
+
+Hän ei ilostunut heidän tulostaan, toinen käsi täynnä kuivia piikkisiä
+oksia ja loppuunkukkineita ruusuja ojensi hän heille toisen kätensä,
+sanaa lausumatta.
+
+— Kulta setä, sanoi Anna hellästi, — tämä on Maire, jonka vanhempien
+häissä me tutustuimme, sinä ja minä. Minä olen suudellut häntä, kun hän
+oli pieni.
+
+Maire oli tehnyt syvän niiauksen. Jutte-herra vaikutti, käytyään
+käyräselkäiseksi, suorastaan satumaiselta siinä keskellä ruusutarhaa,
+kädessään okaiset oksat. Hän oli miltei kuin jokin kuoleman puutarhuri,
+joka hoitelee elämän ruusupuita. Maire rupesi rakastettavasti hymyillen
+ylistämään tätä ihmeellistä paratiisia, mihin hän oli tullut. Kuinka
+ihanaa mahtoikaan olla työskennellä täällä. Jutte katseli häneen toinen
+silmä kiinni.
+
+— Minä olen kerran tarjonnut sinulle tointa tässä paratiisissa,
+kaalimatojen poimijana... Et taida muistaa. Omaisesi eivät ottaneet
+vastaan tarjoustani. Ehkä he eivät pitäneet arvossa kaalimatoja... tai
+paratiisia... tai sinua.
+
+— Kuinka intresantti setä on, sanoi Maire ja hänen silmänsä pysähtyivät
+vanhuksen käsiin, — oikea Farbenfläcken! Kuinka olen iloinen, että
+tulimme tänne.
+
+— Minä pidän arvossa sekä paratiisia että kaalimatoja ja itseäni, ja
+menen nyt poimimaan kaalimatoja.
+
+Vanhus kokosi ruusunvarvut esiliinaansa, otti puutarhasakset, katsahti,
+molemmat silmät auki, työtään ja sitten, sulkien vasemman silmänsä
+Maireen.
+
+— Joko sinun isäsi on pitänyt saarnan kolmesta ruususta? Muistuta
+hänelle tuota tekstiä ja mene itsekin silloin kirkkoon... Siitä on
+kauan, kun siitä oli puhe, sinä nukuit silloin vielä kaaoksessa. Ruusut
+olivat äitisi morsiuskukkavihosta. Joko sinä olet ollut utelias, joko
+olet katsonut elämän sisälle?
+
+— Setä, keskeytti Anna, — mutta setä...
+
+— Niin, niin. Kaalimadot ovat enemmän arvoiset kuin nautinto, joka on
+jäljelläpäin.
+
+— Älä pelota pois meidän vieraitamme, sanoi Anna.
+
+— No niin.
+
+Ukko korotti päätään kyyristyneiden hartioiden sisältä, katsahti
+tyttöihin, toinen silmä kiinni, kasvot irvistyksessä, ja läksi,
+kädessään tukko niinisäikeitä ja puutarhasakset.
+
+Tytöt silmäilivät ääneti hänen jälkeensä. Hän liikkui tummana täplänä
+punertavalla hiekalla, liukuen yli varjojen, joita puut loivat illassa,
+ja pujotellen pensaiden lomitse.
+
+— Hän on käynyt vanhaksi, kuiskasi Rauha. — Hän ei tule elämään kauan.
+
+— Niitä käsiä! ihmetteli Maire. — Aivan kuin joitakin lepän oksia.
+
+Anna nyökytti päätään, kasvoilla miltei juhlallinen hymy. "Niillä
+käsillä on paratiisi luotu", tuntui hän ajattelevan, mutta hän ei
+sanonut mitään.
+
+Maire kysyi, oliko Annalle riittänyt tämä maailma täällä. Paratiisihan
+oli talvet lumen peitossa. Annallahan oli niin kaunis ääni. Hellä-täti
+oli sanonut, että hänestä olisi voinut tulla suuri laulajatar.
+
+— Kun me kerran pääsemme ulkomaille, minä ja Miikka, niin minä saan
+oppia laulamaan.
+
+Hän sanoi sen tyynesti, mutta hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että
+asia oli ollut hänelle kipeä. Ja hän lisäsi nauraen, että paholainen
+oikein oli saanut hänet valtoihinsa kirkossa, kun nuori pastori,
+rovastin nykyinen apulainen oli vienyt hänet urkulehterille laulamaan.
+Muutamina lepopäivinä hän oli ollut laulamassa ja hirvittävä halu
+hänessä oli syttynyt tulla laulajattareksi. Oikein sitä vastaan oli
+täytynyt taistella.
+
+— Mutta kuinka hullua! huudahti Maire. — Alkaisit laulaa. Olisiko se
+sinusta synti?
+
+— Kaikkihan riippuu siitä, millä mielellä mikin tehdään, sanoo setä
+aina. Voisihan olla onnellista jättää maailmalle suuri nimi — jos
+nimittäin olisi saanut riittävät lahjat. Voi myöskin olla onnellista
+elää itselleen, hiljaisuudessa, yksinkertaisuudessa. Ehkäpä silloin voi
+viedä enemmän mukanaan. Ja sehän on pääasia.
+
+— Mihin viedä mukanaan? Avioliittoon?
+
+— Ehkä siihenkin. Uneen, minä tarkoitan. Kuolemaan.
+
+Lea rupesi nauramaan.
+
+— Yhäkö te vieläkin nukutte tässä talossa ettekä tiedä kuolemasta
+mitään?
+
+— Nukumme emmekä tunnusta kuolemaa, sanoi Anna. — Joskus sanoo setä
+illalla, että nyt hän menee nukkumaan hautaansa.
+
+— Kauheaa!
+
+Maire oli käynyt aivan kalpeaksi. Annan selittäessä, että he olivat
+siihen niin tottuneet, että se tuntui aivan luonnolliselta, parahti
+Maire äkkiä. Hän oli nähnyt vanhan käyrän miehen tulevan rannasta. Se
+oli kuin kuolema itse, se ei ollut setä. Ei, se oli Luukkas, hän palasi
+kalasta. Täällä vanhassa kodissaan hän taasen eleli, setä oli ottanut
+hänet takaisin. Silloin tällöin hänet valtasi suuri levottomuus ja hän
+läksi hakemaan aarretta, jonka oli hukannut. Kerran oli hän eksynyt
+metsään, koko talon väki etsi häntä. Niin, ja Riikka, hänkin oli jo
+hyvin huonona. Lottasaarin kuoltua hän oli tuntuvasti heikentynyt.
+Mutta hänhän jo olikin yli yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Hän ei
+enää haluaisi olla muuta kuin ansarissa, siellä hän kai nytkin istuu
+viinipuiden alla, puoliunessa. Mutta ansarin ilma ei ole hänelle
+ensinkään hyvä, sillä se on kostea.
+
+Tietysti tytöt vielä tahtoivat nähdä ansarin ja Riikan. Se se vasta
+oli merkillinen paikka. Kosteassa kuumuudessa kypsyivät siellä
+rypäleet, hautuen auringossa, jota ansarin ruudut tuntuivat kokoavan
+ja tiivistävän. Vanha vaimo oli kyyristynyt lavitsalle rypäleterttujen
+alla. Anna tarttui hänen olkapäähänsä.
+
+— Herätkää nyt, Riikka. Täällä on vieraita. Kyllähän Riikka muistaa
+pappilan neidit, Annan ja Rauhan, Sidonia-neidin tyttäret.
+
+— Jaa Sidonia-neidin...
+
+— Niin, ja tämä on Maire, Erkki-pastorin tytär...
+
+— Jaa, Erkki-pastorin.
+
+Vanhus puhui laulavalla äänellä ilman hampaita. Anna talutti hänet pois.
+
+— Täällä on pelottavaa, kuiskasi Maire. — Ei täällä ole mitään rajoja
+elämän ja kuoleman välillä. Tuokin eukko voisi kuolla kupsahtaa tänne
+ansariin ja mädäntyä. Hyi riiviö sentään. Saisipa nähdä sulhasen, niin
+pääsisimme menemään. Mutta ilman minä en lähde.
+
+Anna huusi sulhasensa yläkerrasta tervehtimään. Sellainenko se oli
+miehekseen. Ei ruma eikä kaunis, vakava kalpea mies, joka heti
+tarttui Annan käsipuoleen. Heikot silmät hänellä nähtävästi oli. Hän
+ei sanonut sen vertaa, että olisi kuullut, millainen ääni hänellä
+oli, hymyili vain hajamielisesti, kun tytöt puhelivat, ja antoi
+morsiamensa vastata puolestaan. Ja Anna teki sen omituisen ujosti ja
+arvokkaasti. Se ärsytti Mairea. Sinä tekopyhä! ajatteli hän. Mies ei
+ollut sen arvoinen, että olisi viitsinyt häntä ruveta valloittamaan,
+mutta morsianta olisi sietänyt hiukan rangaista. Maire tähyili
+puoliummistettujen silmäluomiensa alta sulhaseen. Hölmö! — hän katseli
+silmälasiensa takaa kuin vastasyntynyt lapsi ja piteli lujasti kiinni
+Annan käsivarresta. Oijoijoi, mitä ikävää herrasväkeä!
+
+Jokin nuori mies, nähtävästi renki, tuli pihamaalle, ruuvasi kiinni
+letkun vesijohtoputkeen ja suuntasi vesisäikeen istutuksia kohti.
+Pappilan tytöt nauroivat: he olivat nyt ymmärtäneet, minkä tähden
+kasvillisuus Kairalassa oli niin rehevä. He sanoivat hyvästi ja
+pyytelivät Annaa ja hänen sulhastaan pappilaan.
+
+— Kiitoksia, sanoi Anna, — mutta emme me tule. Minusta ei koskaan ole
+pappilassa pidetty.
+
+Hän ei sanonut sitä ensinkään katkerasti. Ei hän myöskään pyytänyt
+tyttöjä palaamaan. Ottaen toisiaan kädestä, astuivat sulhanen ja
+morsian käytävää ohi orvokkien ja ylös keittiön portaita. Koko Kairalan
+pihamaa välkkyi vesisuihkujen ja lukemattomien vesipisaroiden vallassa,
+joihin auringonsäteet taittuivat. Kauas tielle asti näkyi kummallinen
+välke, joka väreili talon yllä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä päivänä olivat Maire ja Aatto suurella vaivalla päässeet
+eroon muista. Toinen oli kiertänyt alhaalta puutarhan kautta, toinen
+jyvämakasiinin ohitse läpi riihiportin. He kohtasivat toisensa
+vasikkahaassa keskellä risuja ja mättäitä eivätkä uskaltaneet hiiskua,
+sillä he kuulivat vielä toisten äänet, miten ne huusivat ja kutsuivat
+heitä.
+
+— Maireee!
+
+— Aaattooo!
+
+Heidän sydämensä jyskyttivät, iltarusko loimotti heidän päänsä päällä,
+he löysivät toistensa kädet.
+
+— Maireeee!
+
+— Aaattooo!
+
+Äänet lähenivät.
+
+Kuin yhteisestä sopimuksesta läksivät he juoksemaan ja pysähtyivät
+tiheään lepikköön. He olivat niin lähellä toisiaan, että heidän
+sydämensä löivät vastatusten. Maire nosti kätensä pojan niskan ympäri
+ja taivutti alas hänen päätään. Heidän suunsa painuivat toisiaan
+vasten. He vaipuivat polvilleen ja läähättivät toistensa syleilyssä.
+
+— Maireee! Maireee!
+
+Nepä olivat itsepintaiset, nuo kiusanhenget. Poika nousi seisomaan ja
+nosti tyttöä kädestä.
+
+— Älä nyt tule heti, kuiskasi Maire. — Koeta saada vene, että luulevat
+sinun tulevan järveltä. Emmekö voi huomenna tavata ladossa. Ovi ei
+vielä ole lukossa. Minä sanon, etten saa unta, jollen kävele illalla,
+ehdota sinä, että tulet saattamaan.
+
+Poika ei päästänyt häntä lähtemään.
+
+— Tämä on kauheaa, sanoi hän, — me valehtelemme ja petämme. Etkö
+ymmärrä, ettei minun ole lupa tehdä sitä.
+
+— Et siis pidä minusta?
+
+— Enkö minä pidä! Mutta toisen tai toisen meistä täytyy matkustaa pois,
+muuten... en tiedä, mitä tapahtuu!
+
+— No minä matkustan, minä matkustan. Etkö tahdo edes sanoa minulle
+hyvästi? Siis huomenna ladossa.
+
+Poika suuteli häntä rajusti ja työnsi hänet menemään.
+
+Mietteissään, kädessä kimppu mustikoita isoisää varten asteli Maire
+riihiportista, ohi jyvämakasiinin pihamaalle.
+
+Ruut-täti, Silja-täti ja vielä joku istui portailla. He nousivat heti
+ja läksivät tulemaan häntä kohti. Myöskin mummo ja isoisä tulivat.
+Kaikki olivat kalpeat ja itkettyneet. Mitä, mitä olikaan tapahtunut? He
+sanoivat sen hänelle vähitellen, varovasti, sanoma oli tullut monien
+puhelinkeskusten kautta: äiti oli äkkiä kuollut sydänhalvaukseen. Niin,
+niin, hänen, Mairen äiti oli kuollut. Tänään, nyt iltapäivällä. Oli
+tietysti joka suhteessa kiire, Hellä-tädin oli määrä huomenna matkalla
+kohdata Maire ja yhdessä hänen kanssaan tehdä hautajaisostokset sekä
+lähteä pappilaan.
+
+Maire hillitsi itsensä hyvin. Tytöt ja tädit olivat varustautuneet
+miltei johonkin pyörtymiskohtaukseen, mutta Maire vain peitti kasvot
+käsillään ja istuutui. Kaikki häärivät hänen ympärillään, joku toi
+hänelle juomavettä, kietoi kastetun pyyhinliinan hänen otsansa ympäri.
+Itse asiassa ei hän käsittänyt, mitä oli tapahtunut eikä voinut itkeä.
+Hänen ajatuksensa alkoivat heti askarrella aivan käytännöllisissä
+asioissa. Miten tulisi nyt elämä järjestymään kodissa? Vaadittaisiinko,
+että hän, Maire, ottaisi emännän velvollisuudet? Mistä hän ehtisi saada
+vaatteet hautajaisiin? Siis ei hän huomisiltana enää saisi tavata
+Aattoa. Isoisä puhui Jumalan tahdosta, johon ihmisen täytyi alistua.
+Maire tuli yhtäkkiä ajatelleeksi ruumista, joka nyt makasi kotona,
+ja hän kylmeni pelosta. Mikäpä turva Hellä-täti olisi, hän pelkäisi
+varmaan yhtä paljon kuin hekin, lapset. Jos saisikin täältä mukaansa
+jonkun, mieluimmin Annan. Anna ei pelkäisi. Mihinkähän huoneeseen he
+olivat panneet äidin? Kammotti koko kotiinlähtö, koko koti. Vielä
+viimein, kun Maire saapui kotiin, oli äiti tähyillyt portilla, tullut
+aamulla häntä herättämään ja istunut hänen vuoteensa ääressä. Nyt...!
+Ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun. Mutta hän ei unohtanut itseänsä, hän
+tunsi koko ajan, että hän oli hetken keskipisteenä. Häntä tarkoitti
+kaikkien hellyys ja huolenpito, hänen tuskastaan puhelivat kaikki
+kuiskaten. Miksei Aatto jo tullut? Eiköhän Annakin olisi kiirehtinyt
+tänne, jos olisi tietänyt, mikä suru oli kohdannut Mairea. Miksei Anna
+tullut?
+
+Vihdoin asteli Aatto ylös rannasta. Kaikki mitä hän oli valmistanut
+selitykseksi, jäi sanomatta, sillä hän näki heti, hänkin, että suru oli
+astunut taloon. Kalpeana ja vaiteliaana liikkui Maire vaatekaappien
+ja matkalaukkunsa väliä, tuon tuostakin tarttuen kädellään kiinni
+otsaansa, ikään kuin selvittääkseen ajatuksiaan. Tyttö hymyili hänelle
+surullisesti, sanaa sanomatta. Aatto vaipui nöyränä tuolille ovensuuhun
+ja peitti kasvot käsiinsä. Raju tuska puistatti häntä. Maire tunsi
+hänen tuskassaan myöskin rajun hellyyden. Arvokkaana ja hajamielisenä
+asteli hän huoneessa, kantaen suruaan kuin ihanaa sädehtivää pukua,
+joka saattoi hänen kauneutensa astumaan esiin aivan erikoisen
+hurmaavana. Nuorukainen ovensuussa repi hiuksiaan ja voihki ääneensä.
+Maire tunsi hänen rakkautensa mielettömän kiihkon. Maire astui
+väsyneenä hänen luokseen ja kosketti hänen päälakeaan. Silloin tarttui
+serkku hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla.
+
+— Tule latoon, Maire, minun täytyy saada puhua kanssasi.
+
+— En voi. Tule sinä hautajaisiin.
+
+— Tulen!
+
+Kaiken yötä tunsi Maire kuoleman kammottavaa läheisyyttä. Hän pelkäsi
+kotiintuloa. Ruut-täti läksi hänen mukaansa ja matkalla kohtasivat
+he Hellä-tädin mustassa puvussa ja aivan itkettyneenä. Kun hän näki
+Mairen, pääsi hänen tuskansa uudelleen valloilleen ja hän valitti
+hotellihuoneessa niin, että Ruut-täti kävi sulkemassa erinäisiä ovia.
+
+— Oi Maire, minun henkeni lapsi, mikä suru! Minun orpolapseni, mikä
+suru! Voitko sinä ymmärtää tätä? Minä en vielä usko, minä en vielä
+ymmärrä. En usko, ennen kuin näen hänet kylmänä, ja kuitenkin pelkään
+häntä nähdä. En voi häntä nähdä! Oi, oi, oih! Mitä ajattelee Jumala?
+Onko mitään Jumalaa? Seitsemän lasta, seitsemän orpoa! Sinä tulet nyt
+olemaan heille äidin sijassa... oi sinä nuori Maire, sinä nuori ihana
+äiti! Mutta minä en sittenkään saa sitä päähäni, en ymmärrä sitä. Oi,
+oi, oih! Miten sinä voit olla niin tyyni, lapseni — hän oli kuitenkin
+sinun oma äitisi!
+
+Jota rajummin Hellä-täti itki, sitä tyynemmäksi Maire kävi. Hän näki
+kasvonsa peilissä ja ihmetteli omaa itseään. Varmaan tulisi pitkä
+suruharso pukemaan häntä. Hän huomautti Hellä-tädille, että heidän
+täytyi lähteä ostoksille, koko perheelle oli hankittava surutarpeet,
+aikaa oli vähän. Hellä-täti käsitti tämän ja heti paikalla he alkoivat
+tehdä luetteloa. Tuli ratkaistavaksi, kenelle piti tilata suruhatut
+pitkine suruharsoineen. Mairella tuntui olevan aivan selvillä, että
+yksin hänelle kuului tuo pitkä musta huntu. Päivike oli liian nuori,
+hän ei sitä tarvinnut, ja tädit olivat kaikki liian etäistä sukua.
+Äidin äiti oli niin sairas, ettei hän tietystikään pääsisi liikkeelle.
+
+— Mitä sinä ajattelet! huudahti Hellä-täti, — toki äitisi minulle oli
+läheinen kuin oma sisar, oma lapsi. Jos kenellä pitää olla syvää surua,
+niin minulla.
+
+— Niin, sanoi Maire, huultaan purren, — täti tekee tietysti niinkuin
+tahtoo. Ajattelin vain, etten ole nähnyt missään hautajaisissa muuta
+kuin aivan läheisinten omaisten... Ihmiset voisivat kummastella...
+
+— Mitä pitää minun kuulla! Eikö Aino Montonen ollut minun veljeni
+tytär, minun sieluni omainen? Tuskin hänen oma äitinsä oli häntä niin
+lähellä kuin minä. Tilasin hänen morsiuspukunsa, panin kruunun hänen
+päähänsä — ja nyt minä en saisi surra häntä. Sinä olet sydämetön,
+Maire, tätä en olisi sinulta odottanut.
+
+Vihdoin piti Hellä-tädin myöntää, että tytär oli lähempänä vainajaa
+kuin täti, ja että Mairelle kuului pitempi suruhuntu kuin hänelle.
+Mairelle tilattiin hyvin kaunis suruhame ja hyvin kaunis suruhattu.
+Hänen kalpeutensa vaikutti, että hän nykyään muistutti korkeaa valkeaa
+liljaa. Laihtunutkin hän oli sitten eilisillan. Koko ajan hän ajatteli
+serkkua, Aattoa, miten hän tulisi olemaan nöyrä, hellä ja taipuvainen.
+Aatto oli kaunis, ei koskaan hän ollut suudellut niin täyteläisiä
+huulia.
+
+Jota lähemmäksi kotia he tulivat, sitä kolkommalta tuntui. Sekä
+Hellä-täti että Maire pelkäsivät enemmän kuin he osasivat surra,
+kuoleman kammo vaiensi heissä kaikki muut tunteet. Suorastaan hirveää
+oli, kun he yösydännä saapuivat pappilaan. Missä huoneessa hän on?
+ajatteli Maire, tähdäten säikähtyneet katseensa ikkunariviin. Ja hän
+vahvisti mielessään päätöksen, jonka hän ensi hetkestä oli tehnyt: en
+tahdo häntä enää nähdä, en mistään hinnasta, en vaikka mikä olisi!
+Hillittynä tuli isä heitä vastaan. Hillittömästi itkien heittäytyi
+Hellä-täti hänen syliinsä ja toisti sen, mitä hän oli sanonut Mairelle
+sekä puhui paljon lisää. Joka lasta syleillessään hän puhkesi
+äänekkääseen valitukseen. Kovin äkkiä kuolema oli tullut. Toissailtana
+äiti oli ollut saunassa ja valittanut pahoinvointia, mutta hän oli
+nukkunut hyvin ja eilen hän oli ylhäällä kuten tavallisesti. Hän
+askarteli ruokasalissa. Palvelustytöt kuulivat kyllä kolahduksen, mutta
+eivät menneet katsomaan. Kun Päivike sitten tuli huoneeseen, makasi hän
+permannolla kuolleena. Tehtiin kaikki, mitä voitiin, lääkäri saattoi
+vain todeta, että hän oli kuollut sydänhalvaukseen. Kun isä ehdotti,
+että he menisivät katsomaan äitiä, huusi Hellä-täti, että Jumalan
+tähden: hän tahtoo säilyttää hänestä kuvan elävänä. Eikä Mairekaan
+mennyt. Onneksi äiti oli viety viimeiseen huoneeseen, oli monta
+huonetta välillä.
+
+Jota enemmän taloon tuli väkeä, sitä helpommaksi kävi. Ja kun Aatto
+saapui, valtasi Mairen pyhä, puhdas onni. Aatto ei luopunut hänen
+rinnaltaan. He eivät puhuneet, mutta he tunsivat toistensa läsnäolon.
+Maire ikään kuin souti Aaton ihailussa, niinkuin se olisi ollut
+haaleaa kesäistä vettä. Yksinkertaisessa mustassa puvussaan, joka
+ulottui korkealle kaulaan asti, tiesi tyttö olevansa uusi ja entistä
+viehättävämpi. Tuo puku teki hänet ikään kuin siveäksi.
+
+Viimeisenä yönä ennen hautajaisia makasivat Hellä-täti ja Maire
+lattialla lasten kesähuoneessa, alhaalla vuokraajan rakennuksessa. Koko
+päärakennus oli täynnä omaisia, joita koko päivän oli saapunut.
+
+— Täti, kuiskasi Maire äkkiä ja nousi istumaan, — nukkuuko täti?
+
+— En, sanoi Hellä-täti, — ajattelen häntä, en saa häntä mielestäni.
+Tässä pienessä pappilassa hänen piti kuolla, ehkei hän ollut oikein
+onnellinenkaan. Sinun isäsi on niin kylmä ja niin kylmiä ovat kaikki
+nämä Rauhaniemet. Toista olemme me Montoset, tulta ja hehkua. Ja minä
+kun aina lupailin hänelle suurta kaunista pappilaa. Olisi saanut vanha
+rovasti siitä aikoinaan kaatua, niin olisivat päässeet sinne. Etteihän
+vain menisikin isäsi uusiin naimisiin. Yrittäköönkin!
+
+— Täti, keskeytti Maire, — ehkä se olisi hyväkin: kuka hoitaa lapset?
+Isä näkyy ajattelevan, että minä jäisin kotiin. Mutta sitä en minä
+tee, enhän, täti, enhän voi keskeyttää koulua, se olisi minun surmani.
+Teidän täytyy selittää isälle, etten minä voi!
+
+— Mitä sinä sanot? Eikö sinussa eläkään äitisi henki, Montosten henki,
+eikö sinulla olekaan omaatuntoa? Vai naimisiin sinä toivotat isääsi, ja
+tuolla makaa vielä äitisi maan päällä. Nuori Maire, nuori Maire...!
+
+— Mutta täti ei nyt kiihdy. Enhän minä nyt tarkoita kenen hyvänsä
+kanssa. Eikö se vielä ole vapaana se Annan sisar, joka on ollut isän
+nuoruudenlemmitty...? No niin, minä olen saanut sen selville, mummo
+isossa pappilassa sen kerran varomattomasti ilmaisi, ei suoraan, mutta
+minä tein johtopäätöksiä.
+
+— Lapseni, nuori Maire, mikä urkkija sinä olet! Luuletko, että minä
+koskaan unohdan suruharsoa, jota et minulle suonut. Kyllä sinun
+suruharsosi huomenna laahaa maata, mutta toisen naisen tahtoisit jo
+äitisi tilalle. Anna Niemisen sisarhan on naimisissa, hän uhrasi
+itsensä sisarustensa hyväksi, jonkun papin hän otti saadakseen heille
+kodin. Mutta sinä! No niin, puhun isäsi kanssa, että hän päästää sinut
+päättämään koulusi ja sitten näyttämölle. Näyttämöllä olet omasi.
+Äidiksi orvoille sisaruksille et sinä kelpaa. Näyttämöllä, siellä
+itketään krokotiilin kyyneliä ja näytellään kuolemaa. Oi Maire, Maire,
+minun sieluni lapsi, kuinka voit olla näin kova, kun sentään sekä
+äitisi puolelta että minun puolelta olet nähnyt pelkkää rakkautta ja
+vilpittömyyttä!
+
+Heidän suuri hetkensä oli hautausmaalla, jolloin he kuin kuoleman
+morsiamet, harsoissaan, seppel käsivarrella astelivat ihmisjoukkojen
+halki. Toinen oli vanha: hän piteli kaiken aikaa harsoaan alhaalla.
+Toinen oli nuori: hän nosti keskellä ruumispuhetta mustan verhon
+ja antoi auringon ja ihmisten ihailun langeta kasvoilleen. Serkku,
+joka seisoi toisella puolen hautaa, sai raukeiden silmäluomien alta
+pitkän katseen. Se oli liikuttava näky, kun pastori pienten lastensa
+ympäröimänä seisoi haudan partaalla ja sirotteli kukkia arkulle.
+
+— Kiitos, äiti, rakkaudestasi, lausui Maire, pudotti ruusukiehkuransa
+hautaan, viipyi vielä silmänräpäyksen ikään kuin jättääkseen hyvästi,
+ja palasi sitten hitaasti elävien joukkoon.
+
+Hellä-täti oli odottanut hetkeään aivan hänen takanaan. Hän purskahti
+niin raivoisaan itkuun, että senaattorin täytyi tarttua hänen
+käsivarteensa estääkseen häntä putoamasta hautaan. Maire katseli
+häntä kylmästi, huulillaan pilkallinen pieni hymy. Aatto ei päästänyt
+silmistään kaunista mustahuntuista serkkuaan. Maire tunsi sen.
+
+Tämän suven jälkeen alkoivat ratkaisevat tapahtumat Montosten ja
+Rauhaniemen sukujen piirissä seurata toisiaan nopeasti. Tuntui siltä
+kuin jokin vilja olisi tuleentunut ja siemenet yhtäkkiä varisseet
+toiselle saralle toisen jälkeen. Tai kuin jokin sulku olisi vedetty
+edestä ja kokonainen patoutuma syiden seurauksia ryöppynä purkautunut
+ilmoille. Ne olivat kaameita tapahtumia, joita sivullisetkin oudoksuen
+katselivat. Sekä Rauhaniemien että Montosten naisilla oli yllin kyllin
+tilaisuutta pukeutua suruharsoihin. Ja näillä suruharsoilla oli syytä
+olla sekä pitkiä että tiheitä.
+
+Kauppaneuvoksetar Montonen makasi parantumattomana sairaana Tolvilla —
+kauppaneuvos oli sijoittanut hänet tänne, jotta hänellä olisi enemmän
+rauhaa. Pahat ihmiset sanoivat hänen siirtäneen vaimonsa luotaan
+voidakseen elää vapaammin sen konttoritytön kanssa, jonka hän oli
+tuonut Koivulahden sahalta ja korottanut taloudenhoitajattarekseen.
+Kauppaneuvoksettarella oli sisällinen syöpä, sellainen, jonka arvellaan
+johtuvan surusta. Diakonissa valvoi hänen luonaan yötä ja päivää. Hän
+kuoli hirveihin tuskiin.
+
+Vanha rovasti, Erkki Rauhaniemen isä, kaatui uudenvuoden aikaan,
+keskellä polttavimpia pakkasia omissa portaissaan ja kuoli.
+
+Keväällä sahasi liikemies Urho Montonen juoppohulluudessa peilinsäröllä
+rikki kurkkutorvensa. Hän eli vielä, kun murtauduttiin huoneeseen,
+mutta häntä ei enää voitu pelastaa. Kesällä syntyi Fanni-rouvalle,
+hänen leskelleen, lapsi. Kauppaneuvos oli suutuksissaan äidille,
+jonka pieni pääoma oli ehtinyt kulua Urhon eläessä. Hän sijoitti
+hänet ja lapsen Tolville. Mitä juttuja Urho olikin levitellyt, että
+hänen morsiamellaan olisi kolmesataatuhatta. Tuskinpa rahoja oli
+kolmeakymmentätuhatta.
+
+Syysmyrskyssä lähti kauppaneuvos laivallaan suureen huutokauppaan,
+missä hänellä oli toivoa saada haltuunsa arvokas talo metsineen,
+irtaimistoineen päivineen. Hänellä oli seurassaan kaksi miestä,
+jotka hän oli palkannut huutajiksi avukseen. Laiva oli pienessä
+viskilastissa, sillä kauppaneuvos oli oman tilauksensa ohella tilannut
+talvivarat useille ystäville, joiden oli määrä lähettää noutamaan
+laatikot rannasta. Oli hiukkasen juotukin siinä kolmeen pekkaan, kun
+laiva yhtäkkiä pahasti kallistui. Laivamiehet juoksivat sanomaan,
+että se oli saanut vuodon ja ryhtyivät etsimään pelastusvöitä. Ne
+olivat mädäntyneet, mutta vene saatiin vesille. Miehet kiirehtivät
+kiirehtimistään isäntäänsä veneeseen. Kauppaneuvos viivytteli hytissä,
+missä hänellä oli rahansa. Hän ei uskonut koko vaaraan, kirosi ja
+lupasi paikata koko vuodon. Yhtäkkiä kallistui laiva kokonaan,
+viskilaatikot vierivät kajuutanoven eteen. Kauppaneuvos ei enää saanut
+sitä auki. Laiva upposi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä kevätaamuna seisoi pastori Erkki Rauhaniemi kapeassa
+kaupunkilaisessa porraskäytävässä soittaen ovikelloa. Hän sai soittaa
+kauan, ennen kuin pääsi sisään. Pieni tyttö avasi ja selitti, että
+äiti oli poissa, torilla. Neiti, niin neiti nukkui, neiti nukkui aina
+niin kauan. Neiti oli kieltänyt päästämästä sisään ketään. Eikä neiti
+vastaakaan, jos koputetaan, sillä täällä käy karhuja, velkojia, eikä
+neiti tahdo tavata niitä. Ompelijattarilta ja puodeista lähettävät.
+Silloin täytyy aina olla hyvin hiljaa, niin ne luulevat, ettei ketään
+ole kotona ja menevät pois.
+
+— Onko herra neidin veli? sanoi lapsi, asettuen suojelevasti oven eteen.
+
+Pastori nosti hänet pois tieltä ja koputti.
+
+— Maire... avaa... minä, isäsi olen täällä.
+
+Hän koputti ja toisti sanansa. Hän sai toistaa ne moneen kertaan.
+Vihdoin seisoi hän suuressa huoneessa, jonka seinät miltei kauttaaltaan
+olivat kuvakorttien peitossa ja jonka ainoasta ikkunasta näkyi
+keittiönparvekkeita, kaidepuillaan mattoja ja sänkyvaatteita. Huoneessa
+hajusi vahvasti tupakalta. Maire tuli esiin varjostimen takaa ja
+tervehti isäänsä jonkin verran pingottuneesti. Hän ei vielä ollut
+täysin pukeutunut, hiukset riippuivat palmikoilla. Hänen suupielissään
+värähteli pilkallinen hymy, nähtävästi hän oli asettunut odottavalle
+kannalle. Vastapäätä alettiin tomuuttaa mattoja, klap-klap-klap-klap.
+
+Maire oli jo asettunut tuolille vastapäätä isäänsä. Häneltä pääsi pieni
+malttamaton huudahdus ja hän nousi sulkemaan ikkunaruutua.
+
+— No, isä on tullut kaupunkiin.
+
+— Niin, senatorska kirjoitti.
+
+Silloin Maire tiesi, millä kannalla hänen asiansa olivat, ja hän
+viskasi uhkamielisesti niskojaan.
+
+— Onko hän myöskin kirjoittanut, että hän hääti minut keskellä yötä
+talvipakkaseen. Olin ilman rahaa, tuskin pääsin hotelliin... Hän on
+piru itse, senatorska.
+
+— Miksi hän sitten suuttui?
+
+— Ei ollut muuta syytä kuin että minua oli saattamassa kotiin eräs
+herra, jonka kanssa hän oli kieltänyt minua seurustelemasta. Olin
+pyytänyt tuon herran hetkeksi istumaan huoneeseeni...
+
+— Yöllä?
+
+— Niin, yöllä, miksei. Oli kylmä, oli parempi jutella sisällä kuin
+kadulla. Silloin tuo riiviö sattui tulemaan. Itse asiassa hän oli
+suuttunut Marja-Lisille siitä, että hän kreivinsä kanssa oli saapunut
+kotiin, siitä, että kreivillinen herrasväki oli rutiköyhää - ei linnaa,
+ei metsästyspuistoa, ei mitään! Jollekin piti kostaa ja minähän olin
+siihen sopiva!
+
+— Mikset sitten ole kirjoittanut tästä kaikesta mitään isällesi?
+
+Mairen kaunis kalpea pää vavahti uhkamielisesti.
+Klap-klap-klap-klap-klap...
+
+— En tahtonut tuottaa isälle surua.
+
+— Ja luulet, ettet ole tuottanut ja ettet nyt tuota.
+
+— Ehkä. Tahdoin ainakin säästää isää niin kauan kuin se oli mahdollista.
+
+Molemmat vaikenivat. Jotkut muistot tekivät työtään kumpaisessakin
+ja kumpikin koetti hillitä itseään. Pihamaalla hakattiin, hakattiin,
+klap-klap-klap...
+
+— En pyydä sinulta mitään yksityistietoja. Ei sinullakaan ole ollut
+helppoa. Tuletko nyt kanssani kotiin? Kaikki me sinua siellä ikävöimme.
+
+Pastori sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä. Hän yritti alkaa kertoa
+keväästä siellä kotona, mutta hänen puheensa katkesi. Sitten hän alkoi
+puhua äidistä, mutta nytkin jäi puhe kesken. Maire istui ja puri
+huultaan, hänen jalkansa sinisessä silkkitohvelissaan eli levottomasti.
+
+— Tulethan nyt kotiin?
+
+— En, isä, en voi. Se on vähän vaikeaa.
+
+— Mikset voisi? Eihän sinulla ole mitään tointa, et harjoita mitään
+opintoja...
+
+— Kyllä toki...
+
+— Ethän nyt voi elää tässä lävessä. Tulet kesäksi kotiin, syksystä
+järjestät opintosi, jollet tahdo jäädä kotiin. Mehän saimme periä...
+
+Isä ahdisti häntä ahdistamistaan, ajoi hänet umpikujaan ja piteli häntä
+siellä. Varmaan hän jo aavistikin kaikki tyynni. Hän osasi solmia
+toisen hänen sanoihinsa kuin mikäkin tutkintotuomari. Varmaan hän tiesi
+kaikki. No niin, yhdentekevää!
+
+Maire nosti päänsä ja katsoi häneen ikään kuin ylhäältä alas. Hän oli
+hyvin kalpea, silmien alla tummat varjot.
+
+— Voinhan minä sen sanoakin, ilmihän se kuitenkin tulee. Isä kuulee nyt
+sitten kaikki yksintein. Minä en ole yksin. Puolen vuoden perästä on
+minulla lapsi... Niin, niin, lapsi, lapsi. Kai isä tietää, mikä lapsi
+on, onhan isällä ollut heitä koko joukko.
+
+Pastori piteli päätään. Tuon tuostakin hänessä leimahti, ikään kuin
+hän olisi aikonut tarttua kiinni pöytään ja paiskata sen Mairea kohti.
+Sitten hän jonkin verran tyyntyi. Olihan se nyt sanottu, tiesihän hän
+nyt kaikki, pahin oli jo vedetty päivänvaloon.
+
+— Sinun täytyy mennä naimisiin. Minä pakotan hänet. Sano kuka hän on,
+kuka on lapsen isä?
+
+— Isä rauhoittuu nyt. Ymmärrän, että tämä on tuskallista isälle
+pappina. Mutta minä koetan tulla toimeen. Koetan hankkia jostakin
+käännöstyötä, tai muuta, en vielä tiedä.
+
+— Ei, lapseni, sinun täytyy saada oikeutta ja hyvitystä. Sitä varten
+minä juuri olen täällä, että hankin sitä sinulle. Teidän täytyy mennä
+naimisiin. Lapseni, rakas lapseni, sano kuka hän on, menen hänen
+luokseen. Kuka on lapsesi isä? Etkö nyt voi sanoa sitä. Onko se se
+Tornell, roisto... Vai Borg... vai Sormunen... vai Latvala... Äitisi
+mainitsi joskus nämä nimet. Jollet sinä sano, niin minä menen jokaisen
+luo ja kutsun hänet tuomiolle... He eivät uskalla valehdella minulle...
+
+Maire naurahti ja nousi.
+
+— Isä ei tee mitään tyhmyyksiä. En ole pariin vuoteen ollut missään
+tekemisissä noiden ihmisten kanssa.
+
+— Siis joku toinen? sanoi pastori neuvottomana.
+
+— Niin, joku toinen, luiskahti soinnuttomasti Mairen huulilta.
+
+— Joku toinen — mitä tarkoitat? Kuka toinen?
+
+— Isä, mennään kaupungille, minä syön ulkona, minun on nälkä.
+
+— Emme mene minnekään, ennen kuin asia on selvillä.
+
+Maire huokasi ja asettui takaisin tuolille. Isä alkoi taasen kyselynsä.
+Maire vain pudisti päätään. Nyt isä uhkasi lähteä Ina Tornellin luo
+ja vaatia tilille häntä. Ah, Ina Tornell, koulututtavuus, aikoja
+sitten ohi. Isä vaikeni neuvottomana. Maire ehdotti uudelleen, että
+he menisivät syömään. Isä tuijotti häneen ikään kuin onkiakseen hänen
+sisältään salaisuuden, jota hän halusi paljastaa. Maire vaikeni
+itsepintaisesti.
+
+— Elämä on roskaa! sanoi hän yhtäkkiä ja kierteli pientä jalkaansa
+ilmassa. — Se lupaa täyttä ja tyhjän se antaa.
+
+Isä katsoi häneen kipeän hellästi.
+
+— Olet nuori, vastahan olet kahdeksantoista vanha, alatte elämän
+uudestaan...
+
+Maire alkoi taasen kiemurrella itseään irti.
+
+— Isä, Jutte-setä käski minun pyytää isää kertomaan tarinan kolmesta
+ruususta. Mikä tarina se oikein oli? Olenko minä repinyt rikki ruusuni?
+
+— Sano minulle, kuka hän on. Säilytän salaisuutesi, mutta sano se,
+rakas lapseni.
+
+Isä pyyhki hikeä otsaltaan.
+
+Klap-klap-klap-klap...
+
+Mairea väsytti tämä tutkinto. Hänen oli kylmä. Kaikki oli yhdentekevää.
+
+‒ Kuka, kuka, lapseni?...
+
+— Isä... minä en tiedä sitä.
+
+— Mitä, mitä et tiedä?
+
+— Sitä mitä isä minulta kysyy.
+
+— Kuka hän on?
+
+‒ En... en tiedä.
+
+Maire koetti irtaantua isänsä käsistä, mutta isä piteli häntä kuin
+rautaisilla pihdeillä. Maire alkoi hermostuneesti nauraa. Silloin
+paiskasi isä hänet koko voimallaan seinää vasten ja kääntyi lähtemään.
+Hän sivalteli otsaansa, hänen kurkussaan korahteli. Maire oli
+voihkaissut, mutta pääsi samassa pystyyn. Olkapää oli valahtanut
+paljaaksi likaantuneen valkean silkkipuseron alta. Kun isä sulki oven,
+seisoi hän pöydän ääressä ja sytytti paperossia. Hän ei tuntenut mitään
+surua, ainoastaan kyllästystä itseensä, elämään, kaikkeen.
+
+
+
+
+VI
+
+
+Miikka Koskinen, herra Caireniuksen kasvattityttären sulhanen, oli
+koonnut pääoman voidakseen valmistautua opettajaksi. Opettajan
+ammatti oli hänestä kaikkein onnellisin maailmassa: nähdä edessään
+kymmeniä lapsia, jotka jännittyneinä odottavat elämän satua, nähdä
+edessään kymmeniä silmäpareja, jotka tähyävät kohti ihmettä... Saada
+johdattaa nuo ihmislapset keskelle elämän satua, saada näyttää heidän
+silmilleen ihme, ihme pienimmässä, jokaisessa heinänkorressa, kedon
+kukkasessa, maan matosessa, ja näyttää heille ihme suuressa, näyttää
+valtareitit ihmiskunnan sadussa, historiassa, näyttää lait, joiden
+mukaan vuosituhansia hallitaan, näyttää syyt ja seuraukset, kääntää
+valonheijastaja persoonallisuuksien kasvoihin ja sydämiin... Mitään
+niin onnellista kuin opettajan työ toki ei saattanut olla.
+
+Miikka Koskinen oli säästänyt voidakseen saavuttaa tämän onnen. Hän
+olikin saanut kokoon pääoman ja laskenut, että se voisi riittää.
+Niin paljoon sen piti riittää, hän oli laskenut, että hän suurta
+säästäväisyyttä noudattaen läpäisisikin. Tämä pääoma ei ollut syntynyt
+onnistuneiden liikeyritysten varassa, ei onnellisen keinottelun avulla,
+ei muutamalla nopealla vetäisyllä. Se oli vaivalloisella aherruksella
+koottu, se oli kahdenkymmenen vuoden sitkeän, tasaisen, hellittämättä
+jatkuneen työn tulos. Alussa oli poikanen ollut ruokapalkalla ja sitten
+vaatepalkalla. Mutta niin pian kuin hän oli päässyt käsiksi rahaan,
+oli hän alkanut säästää päästäkseen opettajaksi. Se oli varsin varhain
+ollut hänellä selvillä, että hänestä tulee opettaja. Ensin hän säästi
+kuparipenninkejä, sitten hopeapenninkejä ja vihdoin markkoja. Hän
+oppi jo nuorella iällään kieltäytymään, näkemään nälkää ja tekemään
+työtä päämääränsä vuoksi. Kaksikymmentä vuotta parhainta elämää meni
+valmistavasti pääoman hankkimiseen. Mutta sittenpä hänellä olikin
+koolla suuri summa rahaa, kuusituhatta markkaa, hiukkasen ylikin. Korot
+olivat auttaneet häntä, ne olivat lopulta kasvattaneet summaa miltei
+yhtä paljon kuin hän itsekin.
+
+Historian opettajaksi hän aikoi. Ja sitä varten hän tarvitsi mielestään
+myöskin ulkomaanmatkan. Hän tahtoi nähdä Tigris- ja Eufrat-virtain
+rannat ja rauniot niiden varsilla, pyramidit, sfinksin, Niilin. Hän
+tahtoi nähdä Rooman, Ateenan, Siinain vuoren ja pyhän maan, hän tahtoi
+nähdä kentän, missä Kustaa Aadolf oli kaatunut, hän tahtoi nähdä
+maailman suurimmat kirjastot ja taidemuseot, hän tahtoi kuunnella
+parhaimmissa kouluissa. Kyllä maksaisi paljon, mutta olihan hänellä
+paljon rahaa.
+
+Köyhyys oli ajanut hänet kauppa-alalle, ensin pienen kyläkauppiaan
+myymäläpöydän taakse, sitten kaupunkiin, yhä suurempiin liikkeihin ja
+luottamustoimiin. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli kohoamistaan
+kohonnut ja samassa määrin kuin hän tällä vieraalla alalla menestyi,
+oli kaipaus hänen omaan työhönsä salassa kasvanut ja käynyt yhä
+kipeämmäksi. Hän ei suotta ollut opettajan sukua, pyhäkoulunopettajan
+pojanpoika ja kiertokoulunopettajan poika. Heidän ammatissaan nähdään
+kaksinkertaista nälkää, ruumiillista ja henkistä, siellä on leipä
+niukalla ja siellä hankitaan uhrauksella jokainen kirja. Poikanen
+Miikka tunsi nämä molemmat nälät ja piti yleensä parempaa huolta
+henkisen nälän tyydyttämisestä. Yöt ja pyhäpäiväthän olivat hänen
+omansa ja niiden kestäessä luki hän oppikurssin. Kaksi kertaa hän
+sai reput ylioppilastutkinnossa, kolmannella kerralla hän suoriutui.
+Hän oli silloin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha ja palasi vielä
+konttorikirjojensa taakse.
+
+Hänellä oli nyt kauppa-alalla suuremmat mahdollisuudet kuin koskaan,
+hänen isäntänsä teki hänestä konttoripäällikön ja toverit ennustivat
+hänelle rikkaan miehen tulevaisuutta. Mutta hänessä ei ollut
+kauppahenkeä. Numerot, joita hän niin omantunnonmukaisesti paimensi,
+eivät koskaan tulleet hänen omiksi lampaikseen, hänen ajatuksensa
+olivat muualla, olivat lasten luona, jotka odottivat ihmettä. Kiire
+hänellä jo oli heidän luokseen, hän pelkäsi, etteivät he ehkä näkisi
+sisältöä, joka piili heidän lähimmässä ympäristössään ja heissä
+itsessään. Ehkäpä he menisivät etsimään sitä muualta, jostakin
+kaukaa eivätkä ensinkään löytäisi sitä. Ja niin tulisi elämä heille
+pettymykseksi.
+
+Eivät kumpikaan heistä, Miikka enempää kuin Annakaan, olleet
+rakastaneet. Kypsyneeseen ikään asti tuntuivat he odottaneen vain
+toisiaan, ja kun he tänään näkivät toisensa ensi kerran, olivat he
+huomenna vaihtaneet ensi suudelmansa. Se tapahtui Annan vanhempien
+haudalla eräänä koleana ja pilvisenä kevätpäivänä. Mutta vanha harmaa
+hautausmaa oli samassa muuttunut kukkatarhaksi, niin yliluonnollisen
+rikkaaksi sekä väreissä että valoissa ja tuoksussa, ettei mikään
+unennäkö eikä ajatus saata luoda sellaista.
+
+Jutte-setä odotti Annaa aterialle. Hän seisoskeli kestikievarin
+portailla ja puheli isännän kanssa kyytitaksoista. Hän söi yksinään
+ja tuli taasen portaille. Nyt hän lyöttäytyi puheisiin kestikievarin
+tyttären kanssa, joka nosti vettä kaivosta. Varmasti oli neiti mennyt
+hautausmaalle sen ylioppilaan kanssa, joka pääsiäisestä lähtien oli
+ollut lukemassa täällä ja asui luotsilla, Koskinen hänen nimensä oli
+— sen kanssa olivat menneet. Jutte-herra läksi hautausmaalle. Käki
+kukkui männyssä lähellä Annan vanhempien hautoja, joku nainen ja
+pikkupoika kantoivat vanhalla ruostuneella ruiskukannulla vettä —
+eivätkö he huomanneet, että sade oli tulossa, mitä he turhanpäiten
+näkivät vaivaa. Jutte-herra seisoi ja tähysteli ympärilleen toisella
+silmällä. Käki kukkui käheänä ja viluisena. Sinipunerva viiru oli
+pilvien alta paljastunut ilmanrannalle. Ehkei tulekaan sade, ehkeivät
+he turhanpäiten kannakaan vettä. Näyttää lämpiävän. Jutte-herra
+pysähtyi portille ja katseli alas pientä loivaa mäkeä. Siinä olivat
+kerran olleet Annan leikkituvat, kun syksyn härmä kimmelsi hänen
+kotinsa pihamaalla. Nyt asui vieraita pappilassa. Mutta varmaan Anna
+jo onkin palannut kestikievariin. Jutte-herra läksi sinne. Ei ole,
+vakuuttivat isäntä ja tytär yhteen ääneen. Ehkä olisivat nousseet
+kirkontorniin, huomautti tytär, ylioppilas kuului usein nousevan sinne
+katselemaan maisemaa. Isäntä puolestaan tiesi nyt täsmälleen vastata
+kysymykseen, jonka herra oli hänelle tehnyt, nimittäin miten monta
+kyytiä heiltä viime vuonna oli viety, poika sen aina muisti. Keskellä
+heidän puheluaan näki Jutte-herra Annan tulevan maantiellä. No,
+siinäpä se nyt oli: aivan yksinään neiti tuli ja aivan vastakkaiselta
+suunnalta. Niin, miten lienee joutunut yksin ja tälle suunnalle, mutta
+kyllä hän päivällisen jälkeen vain ylioppilaan kanssa meni... Pieni
+vanha herra ja kestikievarin tytär kiistelivät leikillä, venytellen
+keskusteluaan, kunnes odotettu ehtisi perille. Anna käveli nopeasti ja
+oudon kevyenä, ikään kuin ilma olisi häntä kannattanut. Ei kuitenkaan
+tuullut, oli aivan tyyntä. Kun hän tuli portista ja näki ihmiset, nosti
+hän käden silmilleen niinkuin niitä olisi häikäissyt, ei hän myöskään
+jäänyt puhelemaan, vaikka he vaativat häneltä selitystä viipymiseen.
+Hän vastasi heidän kysymyksiinsä jotakin, jota he eivät kuulleet, ja
+kiiruhti sisälle. Setä tapasi hänet lyyhistyneenä tuolille ikkunan
+ääreen. Siinä hän hytkähteli kuin itkussa, mutta kun setä kysyi, mitä
+oli tapahtunut, niin hän huomasikin, että Anna nauroi. Aivan niinkuin
+hän lapsena, heidän kohdatessaan ensi kertaa, oli kätkenyt kasvonsa
+äidin kainaloon ja lausunut vaaditun vastauksen niin hiljaa, ettei
+sitä voinut erottaa, niin hän nytkin kätki pään omaan kainaloonsa
+ikkunalautaa vasten ja sopersi käsittämättömiä sanoja. Hänellä oli
+jotakin tärkeää sanottavaa, hän tarttui kasvatusisänsä käteen eikä
+päästänyt sitä, hän pyysi paperia kirjoittaakseen hänelle. Jutte-herra
+tunsi hänen kätensä sykähtelevän kädessään, niinkuin villi lintu
+sävähtelee ihmiskädessä. Hän näki hänen hiustensa epäjärjestyksessä
+valahtavan yli niskan ja palavien poskien. Valtimot löivät, suonet
+tykyttivät, jokin perinpohjainen mullistus oli tapahtunut lapsessa.
+Yhtäkkiä hän heitti taapäin hiuksensa, paljasti kasvonsa kokonaan ja
+käänsi kasvatusisään silmänsä luonnottoman avonaisina. Judas Cairenius
+näki oudon muutoksen hänessä, hänen koko olentonsa oli yhtäkkiä
+puhjennut kukkaan, hänen kauneudessaan oli jotakin ikään kuin tuoksuvaa.
+
+— Isä, sanoi hän ja ravisti koko voimallaan Jutte-herran kättä, —
+ymmärräthän sinä minut.
+
+He vaikenivat.
+
+Jutte-herra ymmärsi.
+
+Hän kävi hyvin kalpeaksi, tuntui siltä kuin hänen sydämensä olisi
+seisahtunut. Anna sai takaisin puhelahjansa, hän hymyili kyynelissään,
+riemuitsi siitä, että setä ymmärsi ja painoi päänsä hänen olkaansa
+vasten.
+
+— Tiesinhän minä, tiesinhän minä, että sinä ymmärrät... Eikö se nyt ole
+ihmeellistä? En minä voi sitä käsittää: hän pitää minusta... ajattele:
+minusta. Jutte-herra silitti hänen päätään, totisen juhlallisena, ilman
+sanoja ja kyyneliä. Anna kertoi hänelle, soperrellen niinkuin lapsena,
+asioita, joita ei hän voinut käsittää.
+
+— Ajattele, että hän rakastaa minua! Hän — minua!
+
+Judas Cairenius tunsi yhtäkkiä jonkun olennon seisovan takanaan.
+Se oli hänen vanha toverinsa, mutta nyt eivät he olleet tavanneet
+kahteenkymmeneen vuoteen. Sydän jäässä totesi pieni herra, että hän oli
+tullut juuri oikealla hetkellä. Olihan se selvää, hetki oli kutsunut
+hänet paikalle. Hänellä tuntui olevan kiire ottaa haltuunsa toveri,
+nähtävästi paljon puhuttavaa vanhalle ystävälle. Ja silittäessä
+pienen Annan vaaleaa, tuoksuvaa tukkaa, irtaantui hänen tunteensa
+irtaantumistaan tuosta hiusten runsaudesta, joka hänen silmilleen
+oli ollut kuin kukkiva puutarha, kuin kypsyvä viljapelto, irtaantui
+irtaantumistaan siitä, mikä hänelle elämässä oli ollut rakkainta, ollut
+rakkaampaa kuin hän tiesikään, ollut kaikki. Se ei tehnyt kipeää sillä
+tavalla kuin jos hammasta vedetään pois, se oikeastaan ei ensinkään
+tehnyt kipeää. Tuntui siltä kuin tuntuu, kun veri vuotaa haavasta,
+joka on lyöty ihmisen tietämättä. Vain hiukkasen pistelee ja repii,
+mutta voima vuotaa pois. Silloin on hyvä, että joku seisoo takana,
+joku, jonka syliin voi raueta, kun voima on lopussa. Suihkunaan valui
+veri vanhan miehen haavasta, tuskattomasti, vain hiukkasen pistellen
+ja repien. Varjo seisoi hänen takanaan ja odotti häntä. Pieni Anna ei
+nähnyt sitä. Hän kimalteli kyyneleisessä onnessaan, hänen silmistään
+vuoti kuin taivaan sineä. Hetkisen viipyi vanhan miehen käsi
+lämpöisellä hiusmättäällä. Sitten hän nosti pois sen, hymyili ja aikoi
+lähteä. Hänestä tuntui, että hänen voimansa jo on lopussa, ja että hän
+jo raukeaa odottavan varjon, yksinäisyyden, syliin. Mutta Anna pidätti
+häntä.
+
+— Ethän mene, hänhän tulee. Ethän ole pahoillasi hänelle. Tämä ei ole
+hänen syynsä, emme kumpikaan ole syypäät. Ethän mene...
+
+Judas Cairenius jäi. Näkymättömän toverin taluttamana astui hän
+ikkunaan ja katseli alas laivasillalle, mistä hän kerran oli lähtenyt,
+sylissään suloinen lapsi. Vielä eilen, heidän molempien laivalla
+saapuessa tänne, oli tämä lapsi ollut hänen. Tuolla, harmaalla ulapalla
+he olivat tavanneet sen vieraan miehen, joka tänään vei lapsen sydämen.
+
+Anna avasi ikkunan ja hengitti. Koko kevät tuoksui häntä vastaan,
+mutta se ei tuntunut riittävän hänelle. Hänen sieraimensa särpivät
+särpimistään ja hänen kätensä tavoittivat matalasta ikkunasta kaikkea
+vihantaa, mihin hän vain ylettyi. Hän hyräili joka sanan, minkä hän
+lausui. Judas Caireniusta paleli. Anna ei huomannut, miten kalpea hän
+oli. Hän yhä hengitti ja hengitti. Yhtäkkiä kuului askelia.
+
+— Mene häntä vastaan... Ole hänelle hyvä.
+
+Oli kuin se toinen olisi tarttunut Judasta käsivarteen ja niin he
+astuivat ovea kohti. Kestikievarisalissa tuli heitä vastaan korkea,
+solakka nuori mies, joka ei lausunut edes sen verran kuin Anna oli
+soperrellut. Hän vain hymyili, katsoi kirkkaasti ja puserteli vanhaa
+kättä. Niin pian kuin hän pääsi Annan läheisyyteen, tarttui hän hänen
+käteensä, eivätkä he enää nähneet muuta kuin toisensa. Vanha herra sai
+lähteä. Eivät he huomanneet, kun hän astui ovesta, vielä vähemmin, kun
+hän kulki pihan poikki ja siitä maantietä myöten metsää kohti.
+
+Hän läksi etsimään sydämensä tasapainoa. Ja se olikin hänellä, kun hän
+palasi.
+
+Silloin oli jo yöhämärä, talonväet nukkuivat ja ovet olivat suljetut.
+Vanha herra viskasi hiekkaa ruutuun ja Anna tuli ikkunaan. Ei hän
+ihmetellyt, missä setä oli viettänyt kaikki nämä tunnit, monta tuntia.
+Hänen mielestään kai oli kulunut lyhyt hetki. Kun hän avasi ruudun,
+satoi sedän käsistä nuoria, viileitä vuokkoja hänen kasvoilleen. Hän
+hymyili ja tavoitti kiinni kimppuja, jotka oli sidottu hennoilla
+koivunvarvuilla.
+
+Nyt he molemmat, sekä Anna että Miikka olivat oppineet puhumaan. Vain
+niin — he eivät siis ainoastaan olleet suudelleet, koska he heti
+rupesivat esittämään tulevaisuudensuunnitelmiaan. Miikka oli oikeastaan
+suunnitellut kaikki valmiiksi, mikään ei muuttunut, vaikka Anna tuli
+lisää. Vaikka hän oli niin uusi ja ihmeellinen, niin ei hän kumonnut
+mitään, ainoastaan vahvisti kaikkea ja teki sulhasensa kaksinkerroin
+väkeväksi. Miikka tunsi voimansa kasvaneen niin, että hän halusi
+yhdessä Annan kanssa perustaa kokonaisen koulun, jotakin aivan uutta,
+koulun, jossa koko opetuksen piti tarkoittaa lasten johdattamista
+näkemään elämän sisältöä, näkemään teitä, mitkä vievät mielenrauhaan.
+
+— Ja minun setä-kultani, huusi Anna, painellen vuokkoja kasvojansa
+vasten, — hänenkin täytyy opettaa jotakin meidän koulussamme. Elämän
+taitoa... ja puutarhanhoitoa — mitä sanot siitä, Miikka! Emmekö voi
+siirtää koko koulua Kairalaan? Jos minä voisinkin opettaa näkemään
+runouden ja sisällön arkielämässä, minä, — ah Miikka!
+
+— Tiedäthän, että olen lahjoittanut Kairalan pitäjälle, sanoi setä.
+
+— Tiedän, tiedän, mutta miten sitten teemme?
+
+Setä ja Anna jäivät pariksi päiväksi Annan syntymäseudulle. Nuoret
+nousivat yhdessä kirkontorniin, istuivat kestikievarikamarissa,
+kävelivät metsissä, seisoivat kevätsateessa hautausmaalla. Jutte-herra
+harhaili pitkin mäkiä ja vainioita, hän tunsi kaikkialla vaaraa joutua
+nuorten tielle, kunnes keksi yhdessä kestikievarintyttären kanssa
+alkaa järjestellä hänen pientä puutarhaansa. Siitä lähtien ei hän
+ollut tiellä eikä aika myöskään käynyt pitkäksi. Vanhan herran täytyi
+kuitenkin tuon tuostakin kutsua avukseen sydämensä tasapaino, kun hän
+ajatteli omaa puutarhaansa, joka odotti häntä.
+
+Näinä parina päivänä kävi Jutte-setä valkohapsiseksi. He olivat
+viimeistä iltaa paikkakunnalla ja kävelivät, kaikki kolme, tietä
+metsää kohti, joka jo oli ehtinyt käydä heille tutuksi ja muistoja
+kylläiseksi. Sade oli lakannut ja aurinko laski lämpimässä purppurassa.
+Jutte-herra kulki pari askelta edellä nuoria, jotka tulivat käsi
+kädessä. Jutte-herra paljasti päänsä, niinkuin hän olisi ollut kasvi,
+joka ojentaa latvansa ikävöityä lämpöä kohti.
+
+Anna pysähtyi yhtäkkiä ja tuijotti häneen. Anna huusi häntä nimeltä ja
+tuijotti häneen taasen. Hänen hiuksensa olivat käyneet valkoisiksi!
+Koska se oli tapahtunut? Miten se oli mahdollista? Sehän oli
+käsittämätöntä!
+
+— Ovatko ne valkoiset? sanoi setä ja koetti taivuttaa hiussuortuvia
+silmäänsä kohti. Hän pysähtyi ojalle, kumartui yli veden ja katsoi sen
+peiliin. — Kas vain, ovat ne valkoiset. No niin, olenhan minä siinä
+iässä. Mutta Anna, lapseni, ethän sinä nyt toki itke. Rumentaako se
+sinusta niin sinun kaunista setääsi, ettet tämän jälkeen enää ensinkään
+voi hänestä pitää!
+
+Nuorten tulevaisuudensuunnitelmat olivat yhtäkkiä pysähtyneet.
+
+— Emme voi jättää häntä, kuiskasi toinen toiselle.
+
+— Emme, emme koskaan.
+
+Oli kuitenkin niin pitkä aika sekä ulkomaanmatkaan että ikävöityyn
+koulutyöhön, että sen kestäessä varmaan keksittäisiin jokin keino.
+
+— Joutavia! sanoi Jutte-setä. — Oletteko te poissa, kun olette
+muualla. Emmekö muistamisessa ole yhdessä? Emmekö unessa ole yhdessä?
+Luuletteko, että minä jään yksin? Judas Caireniuksella on joka yö
+ympärillään valittu seura, juuri ne edesmenneet, joiden kanssa itse
+haluan seurustella, ensinnäkin Annan isä ja äiti, sitten erinäisiä
+henkilöitä, jotka toistatuhatta vuotta aikaisemmin nukkuivat pois —
+unessa eivät vuosituhannet tee estettä seurustelulle! Sitten... No
+niin, voitte rauhassa lähteä, olemme joka hetki yhdessä...
+
+Näitä asioita toistelivat he molemmin puolin niiden parin vuoden
+aikana, jotka Miikka Koskinen vietti Kairalassa lukien tutkintoaan.
+"Me emme koskaan jätä häntä", sanoivat nuoret. "Voitte rauhassa
+lähteä", vakuutti vanhus. Ja hän kävi lopulla ärtyneeksi ja selitti
+tarvitsevansa yksinäisyyttä.
+
+— Saattekin muuttaa täältä pois. Minulla ei ole tilaa teille. No niin,
+en sano muuta kuin että minulla tietysti on omat suunnitelmani. Teidän
+täytyy elää omaa elämäänne. Lähtekää, lähtekää, pidä kiirettä, Miikka,
+et enää ole nuori. Ei, en kirjoita eikä teidänkään tarvitse kirjoittaa.
+Kirjeiden odotteleminen vie unen ja tekee elämän levottomaksi. En kärsi
+kirjeenvaihtoa. En avaa ainoaa kirjettä enkä vastaa — muistakaa se.
+Kirjoittaminen kylvää epäuskoa ja epäluottamusta ihmisten kesken.
+
+Usein toistettuna alkoi tämä puhe mennä Annalle ja Miikalle vereen. He
+uskoivat, että vanhus todella halusi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ja
+alkoivat järjestää elämäänsä häntä lukuun ottamatta.
+
+Eräänä päivänä, kun he istuivat maailmankartan ja matkakirjojensa
+ääressä, tuli koira ikkunan alle haukkumaan. Annan täytyi nousta
+katsomaan, mitä Mustilla oli sanomista, niin hätääntynyt oli haukku.
+Se läksi viemään häntä alas puutarhaan, yli aitaportaan, ja rantaa
+myöten mäkeen. Anna juoksi ja hiestyi, koira kiiti, hellittämättä
+haukkuen edellä. Jutte-sedän tummansiniset vaatteet pilkottivat maasta
+puunrunkojen lomitse. Oliko hän sairastunut? Ehkä kuollut? Anna huusi
+häntä nimeltä, huusi myöskin Miikkaa. Setä ei liikkunut, hän oli
+suullaan maassa, valkeat hiukset sekaantuen jäkäläsammaleeseen. Anna
+nosti häntä. Hän eli, hän oli pyörtynyt. Anna alkoi hieroa.
+
+— Mene hakemaan herraa, sanoi hän koiralle. — Ehkä minä jaksan kantaa
+hänet, ajatteli hän samassa ja nosti hänet syliinsä. — Kyllä se menee.
+Juokse, juokse... Hauku, hauku, hau-vau-vou-vou!
+
+Mäen alla tuli Miikka.
+
+— Emme voi jättää häntä, kuiskasi Anna, astellen sulhasensa perässä,
+jonka sylissä vanhus oli kuin poikanen.
+
+Vanhus heräsi oman vuoteensa oljilla ja sanoi: — Mitä te rupesitte
+noutamaan minua takaisin!
+
+— Siksi ettet saa vielä jättää meitä. Sinun pitää meidän koulussamme
+opettaa elämisen taitoa ja kuolemisen taitoa. Setä-kultani, ethän vielä
+tahdo pois...
+
+— Olen antanut sinulle kaikki, mitä elämä on minulle opettanut, koko
+katkismukseni. Minulla ei enää ole mitään...
+
+Ruustinna kuuli, että hänen veljensä oli sairaana ja tuli tervehtimään.
+Hänellä oli muutenkin asiaa, tai hänen oli muutenkin tehnyt mieli
+juttelemaan. Heillä oli käsillä jännittävät ajat: pappisvaalit.
+Erkki oli kolmannella sijalla, ne muut olivat niin paljon vanhemmat.
+Puhuttiin, että pitäjä aikoi pyytää neljänneksi kappalaista, Vuoriota,
+Erkin ikäistä, hänhän oli ollut heillä apulaisena aikoinaan. Niin
+että kyllä nyt piti koettaa levittää tietoa siitä, mikä hengen mies
+Erkki oli, hyvä saarnoissaan ja messupappi... Ja nythän hän oli
+lahjoittanut pois koko Tolvin kartanon, jonka peri kauppaneuvokselta.
+Se ei ole pieni asia — ajatella: kokonainen talo! Kansakoululle. Niin
+sääliväinen luonto hänellä oli. Tämä pitäisi saada tunnetuksi. Se oli
+tietysti aikoinaan ollut sanomalehdissä, mutta muistivatko ihmiset,
+mitä lukivat! Muutamat pitäjän emännät kyllä varmasti olivat Erkin
+puolella, mutta toiselta puolen kuului vallitsevan oikea kiihotus
+koko Rauhaniemien sukua vastaan, oikea vihamielisyys. Mistä syystä —
+niin, Jumala ties. Sellainen valistunut mies kuin Madelahden isäntä
+esimerkiksi kuului vannoneen, ettei hän lepää, ennen kuin Rauhaniemet
+kaikki ovat poissa pitäjästä. Kuka sitä olisi uskonut!
+
+— No mutta Ruupreht, Ruupreht! sanoi sängystään Jutte, toinen silmä
+kiinni. — Kai Ruupreht tietää tehtävänsä!
+
+— Niin, Ruupreht — kuka koko senaattorin herrasväen tietää. Ovat
+suuttuneet Mairelle. Ihailla täytyy Erkkiä, kuinka uskollinen hän on
+ollut vaimonsa muistolle. Ei uusiin naimisiin — ei, vaikka tarjolla
+olisi ollut kuinka monta. Olen sitä tässä juuri ajatellut, että pitäisi
+kirjoittaa Hellä Nenónille ja muistuttaa, että hän kerran lupaili
+Erkille ja Ainolle kauniin pappilan.
+
+— Sen minäkin voin todistaa, sanoi Jutte-herra. — Kaukonäköisyydessään
+senatorska jo Erkin ja Ainon häissä näki ajan, jolloin sinun olisi
+vaikea luopua puutarhastasi...
+
+— Herra Jumala mitä sinä sanot! Sinun täytyy kirjoittaa Hellälle ja
+muistuttaa häntä tästä. Vasta nyt tulevat omenapuut antamaan sadon —
+olen siemenestä ne kasvattanut! Anna kulta, sinä, joka aina kirkossa
+näet ihmisiä, sinulla on heihin suuri vaikutusvalta. He ovat niinkuin
+vahaa, kun sinä kauniilla äänelläsi olet laulanut heille lehteriltä.
+Niitä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät välitä puutarhasta,
+päästäisivät koko työni menemään hukkaan. Omenapuut olivat valkoisinaan
+kukkia... Niin, ja tahtoisin minä senkin nähdä, eikö home nyt katoa
+karviaismarjapensaista, kun me muutimme ne aivan toiseen paikkaan...
+Mutta jos nyt niin kävisi, että Madelahden isäntä ja hänen joukkonsa
+voittaisivat — täytyy aina olla kaukonäköinen, niin kai minä sitten
+saisin asua täällä vanhassa kodissani sinun kanssasi, Jutte... Onhan
+täällä kaksi kerrosta, mahtuuhan kai tämä nuori pari, kun tulette
+tervehtimään...
+
+Kasvot tyynyllä valkoisen tukan alla kävivät kuparinvärisiksi ja toinen
+silmä tähtäsi eteensä läpitunkevan säteen.
+
+— Ei, sisar Sidonia, vasta hautausmaassa voimme asua saman katon
+peitossa, sinä ja minä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Isoäiti odotti kymmenettä lapsenlastaan, Mairea pappilaan. Mairehan nyt
+oli kihloissa, insinööri Ture Lyngin kanssa. Sulhanen kuului olevan
+hyvin hieno ja kaunis mies ja varakkaasta suuresta kodista. Ne olivat
+oikeastaan jotakin ulkomaalaista sukuperää, Lyngit. Sahoja heillä oli
+ja tehtaita. Olihan se onnellista, että Maire oli kihloissa. Kun on
+niin kaunis kuin hän, niin on paljon viettelyksiä ja vaaroja, joista
+eivät rumat tiedä mitään.
+
+Insinööri Lyng — kun hänen nimeään mainittiin, nosti Miikka Koskinen
+päänsä sanomalehden takaa. Hänhän tunsi insinööri Lyngin, ei
+paljon, mutta jonkin verran. Insinööri oli tehnyt häneen erittäin
+hyvän vaikutuksen, hän oli tälle kiitollisuudenvelassa suuresta
+palveluksesta. Tapaus oli aivan satunnainen ja tavallaan harvinainen.
+Häneltä oli kerran ravintolassa varastettu hattu — ihka uusi hattu
+muuten, aivan naulakosta hänen takanaan. Juuri kun hän luulee olevansa
+pakotettu lähtemään kadulle ilman hattua, ilmestyy hänen eteensä hieno
+herra, matkalaukku kädessä. "Minulla sattuu tässä olemaan matkalakki —
+ehkä saan tarjota sen." Se oli insinööri Lyng.
+
+— Kuinka rakastettavaa! huudahti Anna lämpimästi.
+
+— Tästä et ennen ole minulle kertonutkaan. Kuinka minä iloitsen, että
+Maire on löytänyt juuri hänet!
+
+— Todella hauskaa, sanoi ruustinna, — että hän on avulias kaikille.
+Kas vain, että hän käy samoissa ravintoloissa kuin... kuin Mikko — vai
+kuinka nimi olikaan? Ehkä sinä, Anna, tahdot sulhasesi kanssa käydä
+pappilassa, jahka he tulevat. Arvaan, ettei Maire tule yksin. Me olemme
+aina hänen kanssaan niin hyvin ymmärtäneet toisemme. Tulee olemaan
+hauskaa nähdä häntä nyt vakaantuneena. Hän oli tietysti hiukkasen
+vallaton, kaunis ja tavoiteltu kun oli.
+
+Lähtiessään poikkesi ruustinna tupaan tapaamaan Luukkasta.
+
+— No, mitä sinulle kuuluu? Jalkoja vain särkee? Kyllä ne kesemmällä
+paranevat. Tottahan sinä sitten tuot pappilaan kaloja, vaalipyhät kun
+nyt pian tulevat. Kun saisit kuhaa. Kyllä minä sitten taas palkitsen.
+Näyt olevan vaatteidenkin puutteessa, ettei nyt herra pidä sinua edes
+vaatteissa! Oletko yhtään kuullut, ketä pitäjällä ajatellaan rovastiksi?
+
+Luukkas ei nostanut silmiään verkosta, jota hän parsi. Hän sylkäisi
+ainoastaan kauas sen yli.
+
+— Jotkut ajattelevat sitä, joka on ensimmäisenä... sitä, mikäs se nyt
+taas onkaan. Jotkut ajattelevat neljättäkin. Ja jotkut sitä pappilan
+Erkkiä. Mutta niitä ei ole kuin Santalan emäntä, Mattilan Kaisa ja
+Leenan Kalle. Mitä pirua ne puhuvatkaan sen Erkin tyttärestä?
+
+— Mitä? sanoi ruustinna. — Mitä hänestä olisi puhumista muuta kuin
+että hän on oikein kaunis ihminen ja menee pian naimisiin. Muista
+nyt kertoa, että hän pian menee naimisiin. Erään suuren ja hienon
+insinöörin kanssa pian vihitään. Toinen tytär lukee lakia — hänestäkään
+ei pitäisi olla mitään sanomista. Ja vanhemmasta pojasta tulee
+pappi. Kokonaisen talon Erkki hiljattain on lahjoittanut eräälle
+kansakoululle. Sehän on sadantuhannen markan lahja.
+
+Nyt nosti Luukkas katseensa.
+
+— Mitä pirua hän sitten siitä on lahjoittanut? Ei tarvitse minulle
+sanoakaan, että Kairalan Sidonian poika lahjoittaisi jotakin niinkuin
+jumalisessa mielessä. Jokin ajatus siinä on takana.
+
+— Oletko hullu! huusi ruustinna. — Mikä ajatus siinä olisi takana.
+Aiotko ruveta pitäjällä puhumaan tähän nuottiin? Tai ehkä jo olet
+puhunut?
+
+— Ei, ehei, en minä niin tyhmä ole. Ei sellaista mennä puhumaan
+pitäjällä. Siellä puhutaan, että pastori jumalisessa mielessä tekee
+lahjoituksia ja että tytär menee naimisiin. Pahinta asiassa on Vuorio,
+kappalainen, hänet kaikki tietävät ja tuntevat. Voi vielä koettaa sanoa
+pitäjäläisille: kuka on pannut kuntoon puutarhan, jollei nykyinen
+ruustinna ja rovasti — kenen siis pitää nauttia hedelmät, jollei
+omaisen? Se on selvää järkeä, sen ymmärtävät sekä piru että muijat.
+Mutta siinähän on se paha, että tällaisessa asiassa katsotaan muutakin
+kuin puutarhanhoitoa.
+
+— Älä sinä alituisesti mainitse pahanhengen nimeä.
+
+— Ja kenenkäs pitäisi? Hän oli kapteenivainajankin suussa aina ja
+alituisesti.
+
+Luukkas sylkäisi taasen.
+
+— Se on Tolvi se talo, jonka pastori on lahjoittanut. Pastori on
+myöskin tohtori, ei lääkäri, vaan jumaluusopin tohtori. Hänen
+sisarensa, meidän Rauha, hoitaa hänellä taloutta.
+
+— Ovatpa ruustinnalla viikset kasvaneet. En ole sattunut näkemäänkään
+naishenkilöillä...
+
+— Hävytön sinä olet!
+
+Ruustinna tuijotti häneen hetkisen ja läksi. Vanha renki oli tietänyt
+kajota hänen arkaan kohtaansa.
+
+Seurakunta valmistautui suureen, ratkaisevaan otteluun tulevan
+sielunpaimenensa puolesta. Sekä kirkonmäellä että kokouksissa
+nyt keskusteltiin vilkkaasti ja kiivaasti. Ja joka viitsi ottaa
+puhelintorven käteensä ja kuunnella, se sai jo edeltäpäin aavistuksen
+siitä, minkä verran toiveita kullakin ehdokkaalla oli. Minkä tähden
+seurakunta vainosi rauhaniemeläisiä? Vuorio vain ihmisille nyt näytti
+kelpaavan, Vuorio ja aina vain Vuorio!
+
+Maire saapui sulhasensa kanssa tervehtimään isoäitiä juuri kuin varta
+vasten vahingoittaakseen isäänsä. Ensi työkseen ajoi nuoripari pappilan
+hevosen niin pahasti, ettei se kahteen päivään syönyt. Kolmantena
+täytyi noutaa eläinlääkäri. Sulhanen vakuutti Mairen matkalla voineen
+niin huonosti, että hän pelkäsi pahinta. Kukaan ei sitä uskonut, joka
+näki Mairen aamulla matkan jälkeen kukoistavana liikkuvan pappilan
+marjapensaiden keskellä. Isoäiti sai nyt tietää asian, joka pani hänet
+pulaan: Maire ja Ture Lyng olivatkin jo naimisissa. Se oli tapahtunut
+muutama viikko sitten, kaikessa hiljaisuudessa heidät oli vihitty —
+suuret hääthän olivat niin ikävät ja kalliit. Jos äiti olisi elänyt,
+niin tietysti olisi ollut toista. Isoäiti siirsi nopeasti nuoren
+herrasväen asumaan samaan huoneeseen ja kertoi sekä palvelusväelle että
+pitäjäläisille hääkutsun menneen hukkaan matkalla, joten ei hän ollut
+tietänyt häistä mitään. Kaikkea voi tapahtua! Ties uskoivatko ihmiset
+häntä Ne uskoivat, jotka näkivät hänen rehelliset kasvonsa, ne eivät
+ehkä uskoneet, jotka vain kuulivat kertomuksen.
+
+Maire ja Anna kävelivät käsikädessä Kairalan puistossa. Ruusulehdossa
+istuivat Miikka ja Ture nauraen ja tupakoiden. Eräänlainen liioiteltu
+ilo toistensa tapaamisesta vallitsi ystävysten kesken.
+
+— Oi Anna, kuinka suloista täällä onkaan sinun luonasi! kuiskasi Maire,
+painaen päänsä Annan käsivartta vasten. — Ihminen aivan puhdistuu
+läheisyydessäsi. Mummohan on niin hyvä ja minä rakastan häntä, mutta ei
+hän ymmärrä meitä nuoria. Tiedätkö, en ole uskaltanut kertoa hänelle,
+ettemme ole vihityt, Ture ja minä! Mutta se oli Turella periaate ja
+onhan se aivan ulkonaista. Te tietysti aiotte vihityttää itsenne? No
+niin, eihän minullakaan olisi ollut mitään vastaan, mutta Ture nyt
+ei tahtonut ja minä niin mielelläni alistuin. Olemme jo niin kauan
+pitäneet toisistamme... Meillehän piti syntyä lapsikin... Minun isäni,
+minun oman isäni syy se on, ettei se tullut elävänä maailmaan. Hän
+syytti minua... Rukoilin, että saisin tulla kotiin, mutta en toki
+ollut mahdollinen pääsemään hänen pyhän kattonsa alle. Vetosin äitini
+muistoon. Hän löi minua! Kauheaa se oli, oi, en ensinkään saata
+kertoa siitä. Voit kuvitella, missä kurjuudessa elin, täytyi tietysti
+tehdä velkaa — eivätkä ne vieläkään ole maksetut. Ei ketään, jonka
+puoleen kääntyä... Niin, Turen omaiset ovat minusta aivan kaukana, he
+viettävät ylimyselämää, olen liian ylpeä nöyrtyäkseni pyytämään heiltä
+jotakin. Eletään englantilaiseen tapaan, pukeudutaan päivälliseksi.
+Kaikki on kankeaa ja mitattua. Se ei ollenkaan sovi minun suoralle
+ja karulle luonteelleni. Siinä on jotakin niin valheellista. Niin
+se siis on, että me olemme aivan yksin, minä ja Ture. Mutta niinhän
+onkin hyvä. Kuitenkaan emme voi käsittää, että isälläni olisi oikeutta
+pidättää meiltä äitini perintöä — sanomalehdistä vain luemme, että
+hän lahjoittelee pois äitini tiloja. Emme, suoraan sanoen, ymmärrä
+sellaista filantropiaa ja aiomme lain avulla hakea ulos omamme.
+Niin, lain avulla, sillä hyvällä ei hän anna. Tietysti tuollainen
+käräjöiminen on erinomaisen vastenmielistä. Jos saisikin Turen
+luopumaan siitä, jos koettaisikin vielä sovulla. Puhu sinä, Anna, Turen
+kanssa. Hän kunnioittaa sinua niin suuresti. Mutta me tarvitsemme juuri
+nyt varoja, sen vuoksi, että Ture juuri nyt voisi tehdä erinomaisen
+edullisen kaupan. Katso, osakeyhtiö Ferron huutokauppa on näinä
+päivinä. Tehdashan paloi, mutta suuri osa koneita jäi ja ne myydään.
+Pääosakas on insinööri Aro, Turen paras ystävä, ja hän tahtoisi
+välttämättä Turea ostamaan koko roskan...
+
+Annasta oli aina omituisesti tuntunut siltä kuin Maire olisi ollut orpo
+ja erikoisesti tarvinnut suojaa, silloinkin, kun hänellä oli kaikkien
+mahtavien omaistensa suosio. Nyt hän todella oli orpo ja ystävien
+tarpeessa. Pidellen häntä käsistä hänen kertoessaan ja silloin tällöin
+tehden myöntävän tai kieltävän liikkeen hän katseli nuoren rouvan
+hempeitä kasvoja ja tunsi suurta lämpöä ja tarvetta auttaa häntä.
+
+— Rakas, rakas Maire, jos minä voisinkin tehdä jotakin hyväksesi,
+lausui hän sydämensä pohjasta. — Mutta sinua ei voi auttaa muuta kuin
+rahalla ja sitä meillä ei ole. Tai on pieni pääoma, jolla teemme
+matkamme. Mutta se ei teillä riittäisi mihinkään ja parin viikon
+perästähän me sen tarvitsemme.
+
+Kun Maire kuuli, että heillä oli pieni pääoma, niin hän kävi
+tarkkaavaiseksi ja painoi käsillään hetkisen lujasti Annan molempia
+olkapäitä.
+
+— Kuinka paljon? pääsi hänen huuliltaan keveästi.
+
+— Kuusituhatta. Miikka on sen säästänyt penni penniltä, markka markalta.
+
+— Ai niin vähän, sanoi Maire. — Ei siksi, että voisi tietysti saada
+pankista lisää.
+
+— Ei, kuule, ei setä anna. Hänen pankkinsa on vain näitä paikkakunnan
+pieniä koteja varten.
+
+Maire purskahti nauruun. Ei hän ollut tarkoittanut vanhan, saidan
+eno-sedän pankkia. Suuria pankkeja hän oli tarkoittanut.
+
+Herrat puhelivat ruusulehdossa samasta asiasta. Tilaisuus oli hyvä,
+mutta rahaa ei ennättäisi saada. Ei olisi tarvittu kuin parikymmentä
+tuhatta. Mahdollista sentään, että insinööri Aro toimittaa summan, hän
+kun niin tahtoo, että Lyng ostaisi koko roskan. Kirjeet ovat voineet
+mennä ristiin. Saattaisihan vielä koettaa sähköttää kotiin, mutta
+mahdollisesti sielläkin oltaisiin matkoilla. Isäukko ja myöskin sedät
+olivat tavallisesti juuri näihin aikoihin ulkomailla. Jos olisi saanut
+nuo parikymmentä tuhatta edes viikoksi.
+
+He vaikenivat kaikki.
+
+— Kuinka mielelläni minä nyt omistaisin kaksikymmentätuhatta, sanoi
+Miikka Koskinen.
+
+— Niin, niin, niin! lauloi Anna ja katsoi haikeasti ystävättäreensä.
+
+‒ Oh, te olette rikkaat, sanoi Maire, — teillä on edessänne ihana
+matka, mutta me vasta suunnittelemme pilvilinnoja.
+
+— Kymmenen vuoden perästä, nauroi Ture Lyng vuorostaan, — saatte
+minulta joka mies niin paljon kuin tahdotte. Silloin täytyy meillä olla
+miljoonia. Eikö niin, Maire?
+
+— Tietysti, tietysti!
+
+Mairen huulten ympärille tuli ilkeä iva, joka rumasti väänsi toista
+suupieltä ylöspäin. Anna ehti nähdä tuon oudon hymyn, vaikka se heti
+katosi. Se oli pettymysten ja varhaisten kärsimysten jälki noissa
+nuorissa kasvoissa. Eikö löytyisi mitään keinoa parantaa haavoja Mairen
+mielessä? No niin, nythän hän oli naimisissa ja rakasti miestään.
+
+— Kuule, sanoi Maire äkkiä, — älä viitsi eno-sedälle puhua mitään
+koko asiasta. Anna hänen olla siinä luulossa, että me olemme rikkaita
+ihmisiä. Niin annan mummonkin olla. Ja rikkaita me kerran olemmekin,
+Ture on oikea liikenero, on minulle vakuutettu. Unohtakaamme
+pettymykset ja maailman pahuus ja olkaamme onnelliset!
+
+He käyskentelivät punaisella hiekalla hämärtyvässä illassa. Villiviini
+kahden puolen muistutti piiriä, missä tytöt ja pojat kevyesti
+keinutellen pitelevät toisiaan kädestä. Kuu kohosi metsänlaidasta
+muodottomana, kuparin värisenä möhkäleenä. Yökehrääjä viritti vuoresta
+venytetyn, tärisevän huutonsa. Reseda ja hajuherneet tuoksuivat.
+Sammakot hyppelivät esiin ruohosta, hiekkateiden poikki.
+
+Anna tahtoi vielä näyttää ystävättärellensä liinavaatteet, jotka hän
+vuosien kuluessa oli valmistanut. Pellava oli täällä kasvanut, suuren
+osan kangasta hän itse oli kutonut. Heillä oli Kairalassa ollut vanha
+palvelijatar, Saarlotta, joka kasvatti pellavia ja kutoi kankaita. Hän
+oli itsekin kuin korkea, vaalea pellavanvarsi, joka päättyy siniseen
+kukkaan. "Elämän langat hämääntyvät, sekaantuvat, katkeavat", sanoi
+vanhus aina. Hänen johdollaan oli Anna oppinut kutomaan. Ja Anna
+antoi käsiensä hyväillen liukua yli painavien, pellavalta tuoksuvien
+vaatepinkkojen.
+
+— Se on komeaa! sanoi Maire, mutta hän ajatteli: keittiööni korkeintaan
+minä ottaisin tuollaista säkkikangasta, ja hän painoi taasen hienoilla
+käsillään Annan olkapäitä, pidätti häntä hetkisen siinä katseensa alla
+ja huudahti sitten: — ei, ei, ei! Ei mitään.
+
+— Mitä? sanoi Anna.
+
+— Ei mitään!
+
+Maire heilautti päätään ja rupesi puhumaan isänsä vaalisunnuntaista.
+Hän oli varma, ettei kukaan äänestäisi hänen isäänsä. Ikävät hänen
+saarnansa olivat, kuinka monta kertaa hän olikaan lapsena torkkunut
+niitä kuunnellessaan.
+
+— Minä kyllä tiedän, mitä sinä tarkoitit, keskeytti hänet Anna. — Mutta
+olisiko teillä sitten hyötyä niin pienestä summasta? Ja katso, kahden
+viikon perästä meillä täytyy olla rahat. Setä tahtoo, että me lähdemme.
+Rakkaudessaan hän suorastaan ajaa meidät talosta. Miikka lähtee ensin
+ja suorittaa viimeiset tutkintonsa, minä lähden perässä. Annamme vihkiä
+itsemme kaikessa hiljaisuudessa ja astumme sitten laivaan.
+
+— Se on runollista, äärettömän runollista! Menkää te, menkää te!
+
+— Tietysti siihen asti niin mielellänne saisitte pitää rahat.
+
+— Ei, ei, ei!
+
+— Vahinko että summa on liian pieni teille...
+
+— Oi, Miikan ja Turen nimillä kyllä saisi vaikka kuinka paljon. Mutta
+emme ajattele sitä. Mitä sanoisi sitä paitsi rikas eno-setä?
+
+— No katso, niin, hänet täytyy ymmärtää. Omaiset ovat tehneet hänet
+epäluuloiseksi. Hän ehkei nytkään uskoisi, että tässä on täysi varmuus.
+
+— Niin, mitäpä hän. Hyvää yötä nyt, kultaseni... Teitä, te onnelliset!
+
+Taasen puhkesi Mairen suupieliin tuo katkera hymy, joka tuli suoraan
+hänen sairastavasta sielustaan. Anna ei ehtinyt lähteä saattamaan,
+illallinen oli muutenkin viipynyt. Mutta Miikka läksi.
+
+Puhaltaessaan keittiössä tuleen, kuuli Anna yökehrääjän pitkät äänet.
+Sääli on tavallisesti Jumalan töiden parantelemista, sanoi setä. Sen
+vuoksi setä usein tuli olleeksi niin kova. Tänäkään iltana ei hän
+ollut tullut tervehtimään Turea ja Mairea, se oli sentään hiukan
+armotonta. Alussa oli Maire häntä kysellyt, mutta ei enää myöhemmin.
+Alkoi olla pimeä, olisi tarvittu tulta pöytään, mutta lamput olivat
+vielä vinnillä. Kasteisilla, hopean vihreillä nurmikoilla, tummilla
+orvokkikentillä ja suurissa valkoisissa ruusupuissa kiilteli
+kuparinkarvainen kuunvalo. Miikkapa oli mennyt kauas. Ettei hän vain
+menisi lupaamaan jotakin, nyt kun hän jäi yksin Lyngien kanssa.
+
+Setä tuli ja istuutui tuolille lieden ääreen. Palvelustyttö toi sisään
+maidon ja päästi kissan samassa ovenavauksessa. Kur-nau! Kur-nau! Pian
+kuului sen tasainen, yksitoikkoinen latkinta pöydän alta. Koira raapi
+oveen. Päästyään sisään se nöyrästi istuutui matkan päähän kissasta.
+Ssssshsst! pani kissa, häntä pystysuorana, pörröisenä seipäänä. Koira
+vetäytyi kunnioittaen kauemmaksi. Setä ei sanonut mitään, mutta Anna
+tunsi hänen katseensa kasvoillaan. Hän toi huoneestaan kynttilän,
+sytytti sen keskelle ruokasalin pöytää ja meni ikkunaan odottamaan
+Annaa. Vaahteroiden tummien oksien välitse kiiltelivät syksyn
+ensimmäiset tähdet. Anna kuului pitävän koiran puolia kissaa vastaan.
+Sitten hän tuli, kädessään kannu höyryävää maitoa.
+
+Miikan paikka pöydässä oli tyhjänä. Siitä olikin pitkä aika, kun he,
+Jutte-setä ja Anna, kahden olivat istuneet siinä.
+
+— Kas kuinka Miikka viipyy, sanoi Anna.
+
+— Menikö hän saattamaan?
+
+— Meni.
+
+Äänettömyys kävi tuskalliseksi. Jokainen astia kolahti pöytään ikään
+kuin epäystävällisesti. Kuinka setä yhtä kaikki saattoi olla Mairelle
+niin kova?
+
+— Maire Lyng on viime aikoina paljon muuttunut edukseen, sanoi Anna
+vihdoin. — Hän on kokenut kovaa, Maire-raukka, surua ja kärsimystä.
+
+Setä katsahti häneen toinen silmä kiinni. Tuo katse oli täällä kotona
+niin harvinainen, että Anna keskeytti lauseensa.
+
+— Sinä luulet, että suru ja kärsimys muovailevat sellaista ainesta kuin
+tämä...
+
+— Setä! huudahti Anna.
+
+— Surulle ja kärsimykselle kelpaa ainoastaan kaikkein jaloin ihmisaines.
+
+— Setä-kultani, kuinka sinä voit, sinä, joka olet niin hyvä!
+
+Ovi narahti ja Miikan askeleet tömisivät portaissa. Hän oli kävellyt
+nopeasti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän laski kimpun kanervankukkia
+Annan eteen.
+
+— Kävitkö kankaalla asti! huudahti Anna, vei kukat kasvojaan vasten ja
+etsi silmillään Miikan katsetta.
+
+Hän huomasi heti, että Miikka oli luvannut pois pääomansa ja että hän
+oli siitä levoton.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Lyngien kiitollisuudella ei ollut mitään rajaa. Anna ja Miikka
+olivat pelastaneet heidät, eivät milloinkaan he sitä unohda ja kun
+he kerran pääsevät käsiksi siihen omaisuuteen, joka häämöttää heidän
+näköpiirissään, niin Anna ja Miikka ilman muuta voivat katsoa sitä
+myöskin omakseen ja käyttää sitä ihanteellisten tarkoitustensa hyväksi,
+niinkuin parhaaksi katsovat.
+
+Kanervakankaalla syyskuun kuutamossa pari päivää myöhemmin syleilivät
+Anna ja Maire, Miikka ja Ture toisiaan kuin veljet ja sisaret.
+
+— Tasan kahden viikon perästä nostat rahat minulta, sanoi Ture. —
+Voit tietysti saada ne aikaisemminkin, mutta silloinhan te vasta
+ne tarvitsette. Määrätkää täsmälleen aika ja paikka. Siellä meidän
+ravintolassamme, siellä missä tutustuimmekin.
+
+Kaikki määrättiin ja sovittiin. Ture merkitsi päivän ja hetken
+muistikirjaansa. Oli niin valoisaa, että saattoi nähdä kuin päivällä.
+Seisoen käsi kädessä olivat Ture ja hänen nuori vaimonsa valkeissa
+vaatteissaan kuin jotkut korkeat, yliluonnollisen ihanat olennot, joita
+toisten kuolevaisten on onni ja ilo palvella. Siltä tuntui Annasta, kun
+hän maantieltä heilutti heille kättään. He liukuivat pois oikopolkua
+myöten niinkuin kuutamon viirut nuorten mäntyjen lomissa.
+
+Viikkoa myöhemmin jätti Miikka Kairalan, mutta Anna viipyi vielä
+joitakin päiviä.
+
+Oli ihmeellisen leuto syys. Ruusut olivat uudelleen nupussa ja
+valmistautuivat kukkimaan. Kukkalavat rehottivat upeampina kuin suvella
+ja keskipäiväksi ilmestyi punaisia karjalaumoja vainioaukealle.
+Kuulaassa ilmassa näyttäytyivät kaukaisuudet kuin kristallisten
+kyynelhelmien läpi. Kyyneleiden läpi näki Anna kaikki entisessä
+kodissaan. Vaivoin hillitsi hän itsensä sedän läsnäollessa, ettei
+purskahtanut itkuun. Hänestä tuntui, hän oli varma siitä, ettei hän
+enää näkisi setää heidän palatessaan. Kokonainen vuosi poissa — setä
+ei eläisi yli sen vuoden. Mutta setä ei kärsinyt puhuttavan mistään,
+joka muistutti matkaa. Puhuttiin siis kaaleista ja juurikasveista,
+kissasta ja koirasta, vaalisaarnoista ja pankista. Vuorio oli valittu —
+vahvistettaisiinko hänen vaalinsa?
+
+Setä järjesti juuri viimeiseksi päiväksi perunoidenoton. Talo oli
+täynnä vanhuksia ja lapsia, jotka kyykkivät lemuavilla vaoilla,
+kooten mustasta mullasta kultaisia, kieriviä hedelmiä. Annalla oli
+yllin kyllin työtä, ei ollut mahdollista itkeä, vaikka kyyneleet
+lakkaamatta pyrkivät juoksemaan esiin, niinkuin tottelemattomat lapset,
+jotka odottavat oven avaamista. Pellolle piti viedä kestitystä ja
+keittiöön oli tuotu pitkä pöytä aterioita varten. Ei jäänyt hetkeäkään
+kahdenkesken-oloon, ja Annalla oli sydän tulvillaan asioita, joita olisi
+pitänyt sanoa. Ei koskaan hän ollut kiittänytkään sillä lailla kuin
+hän tahtoi, ei koskaan sillä lailla pyytänyt anteeksi. Ennen kaikkea
+hän tahtoi pyytää, ettei setä vielä lähtisi suureen uneensa. Rakkaampi
+oli setä hänelle kuin kaikki hänen omaisensa, varmaan eivät omaiset
+saatakaan olla niin läheiset kuin vieras, kun se tulee omaiseksi.
+Kauniimpi oli setä, parempi kuin kaikki ihmiset... Entä Miikka?
+keskeytti Anna äkkiä itse itsensä. Niin, tietysti Miikka — Miikka oli
+ulkopuolella ihmisiä, hän oli jotakin... ties mitä.
+
+Viimeiset vieraat menivät, setä sulki portteja ja ovia ja Anna
+järjesteli huoneissa. Oli toki eräs hetki, jolloin setä ei voisi
+kieltää pääsyä luokseen, iltahetki, rukouksen hetki. Tuntuikin siltä
+kuin vainajat jo olisivat olleet saapuvilla. Jos äiti olisi astunut
+vastaan tuossa ovenavauksessa, ei Anna olisi sitä hämmästynyt. Hänen
+äänetön tulonsa oli jotakin yhtä todellista kuin sedän askeleet
+portaissa ja kolahdukset hänen huoneessaan, kun hän riisui kenkänsä.
+
+Niin, ihminen vaatii silmin nähdäkseen, ajatteli vanha herra ja
+pilkkasi ärtyneenä sydäntään. Ei riitä hengen yhteys, täytyy kourata
+käsin, täytyy katsella silmin, täytyy saada odottaa kirjeitä, täytyy
+lähetellä terveisiä. Poissa silmistä — poissa mielistä. Sellainen on
+ihmisen sydän. Ei mitään se kammoa niinkuin yksinäisyyttä. Enkö minä
+tässä valehtelekin itselleni, että lapsi on minua yhtä lähellä, jos
+hän on Siinain vuorella tai täällä luonani. Sydän sanoo: ei! Enkö
+minä olekin kirjoittanut häntä varten kirjelippua, johon olen koonnut
+kokemukseni, testamenttini — enkä minä hävitä tätä kirjettä. Sydän
+sanoo: ei! Minä jaksan pidättää käteni, niin etten ojenna lippua
+hänelle. Mutta minä luultavasti en revi sitä rikki. Tai jos revin, niin
+kirjoitan uudestaan. Sillä minä kuvittelen, että nuo kokemukseni ovat
+jonkin arvoiset. Ja kuitenkin lapsi tietää kaikki. Eivätkä ne ole edes
+kaikki omiani — en tiedä, mikä on kotoisin hänen äitinsä suusta, mikä
+minusta itsestäni. Testamentti on täällä sänkyni pahnoissa, toivon
+salaa, että hänen kätensä sattuvat siihen ja hän ryöstää sen itselleen.
+Toivon, että hän opettaa minun viisauteni lapsilleen ja että ne jäävät
+elämään jälkeeni. Kaipaan hänen lapsiaan, uskon, että he ovat totuuden
+tekijöitä, uskon, että heissä on minun henkeäni. Sellainen minä olen,
+minä ruma pieni ihminen, sekasikiö yötä ja päivää. Judas-kaimani, pian
+olemme kahden, hän Siinailla, minä ja sinä Kairalassa. Mitä sanot,
+repisimmekö testamentin.
+
+Anna seisoi ja odotti. Joko hän uskaltaisi mennä?
+
+Ei, hän ei elä yli tämän talven, ajatteli hän ja katseli puutarhaan,
+missä villiviinin punertavat köynnökset pitelivät toisiaan käsistä ja
+hiljaa keinuivat kuulakan taivaan alla. Tähtivalot tuikkivat ylhäällä
+ja tähtivalot kertautuivat järvestä. Kaiken tämän oli hän nähnyt
+tuhansia kertoja. Ei kuitenkaan koskaan niinkuin nyt. Talossa hiljeni,
+syvä äänettömyys vallitsi sekä ulkona että sisällä. Äänettömästi astui
+Anna läpi huoneiden ja tuli tutulle kynnykselle, niinkuin tuhansia
+kertoja ennen. Hän löysi tummalta peitteeltä karkean käden, niinkuin
+tuhansia kertoja ennen, lempeät silmät paloivat häntä vastaan, niinkuin
+tuhansia kertoja ennen. Hän lankesi polvilleen, niinkuin tuhansia
+kertoja ennen. Ja tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta tällä tavalla.
+
+— Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme...
+
+Anna purskahti itkuun eikä enää kuullut mitään. Aamulla hänen ajaessaan
+alas puukujaa, tuli setä perunapellolta ja ojensi hänelle multaisen
+käden. Vanhukset ja lapset nostivat päitään kosteilta vaoilta ja
+nyökkäsivät hänelle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pari päivää myöhemmin tilasivat Anna ja Miikka matkaliput. Heidän
+mielissään vallitsi silloin kukkiva kevät, he olivat mies ja vaimo.
+
+— Mutta entä jollemme ajoissa saisi rahojamme!
+
+— Entä sitten — eikö ole aivan yhdentekevää, missä olemme.
+
+— Liputkin ovat tilatut.
+
+— Peruutetaan tilaus ja odotetaan.
+
+Näin he laskivat leikkiä, aavistamatta, mikä heitä odotti.
+
+He istuivat sovitulla hetkellä sovitussa ravintolassa, mieli iloisessa
+odotuksessa. Miikka näytti, mistä hänen onneton hattunsa oli viety ja
+kuinka Ture oli tullut tuolta permannon poikki. Joka toinen minuutti he
+katsoivat oveen ja kelloon. Kummallista! No niin, ihmiset yleensä eivät
+ole aivan täsmällisiä. Heidän ajatuksensa liitivät kotiin, missä näihin
+aikoihin pantiin levolle, he laskivat, kuinka monen päivän perästä
+he olisivat siellä ja siellä, kaukana vierailla mailla. Kummallista.
+Olihan kohtaamispaikka varmasti tämä ravintola? Niska kävi kankeaksi,
+pään lakkaamatta tähdätessä yhteen suuntaan. He tilasivat annoksensa,
+katselivat kelloon ja katselivat oveen.
+
+— Tiedätkö edes heidän nykyistä osoitettaan? kysyi Anna.
+
+— Heidänhän piti tulla maalta.
+
+— Kyllä minulla on jokin osoite, jonka Maire antoi.
+
+— Minä kyllä annoin heille meidän matkustajakotimme osoitteen.
+
+— Olisiko jotakin tapahtunut?
+
+— Mitä olisi voinut tapahtua?
+
+Silmälaudat jäykkinä tähtäsivät he katseensa oveen joka kerta, kun se
+avautui. Miikka kävi läpi muidenkin huoneiden nähdäkseen, etteivät he
+mahdollisesti sittenkin olleet tulleet. Pidentääkseen aikaa tilasivat
+he vielä jotakin.
+
+— Tiedätkö, he eivät enää tule.
+
+— Mitä me teemme, jolleivät rahat tule aikoinaan.
+
+— Kyllä ne tulevat. Tietäväthän he, että matkamme riippuu näistä
+rahoista.
+
+— Ehkä me olimme hiukan varomattomat. Kuinka me niin annoimmekin
+käsistämme ainoan omaisuutemme. Ei, ei, armaani, enhän minä sinua
+syytä, itsehän kirjoitin shekin.
+
+— Kyllä ne tulevat.
+
+He kirjoittivat varmuuden vuoksi lipun, jossa kertoivat odottaneensa
+turhaan, ilmoittivat kaiken varalta osoitteensa ja lupasivat aamulla
+olla kotona kello yhteentoista asti. Sitten he kuvasivat palvelijalle
+insinööri Lyngin ulkomuodon, pistivät rahan hänen kouraansa ja läksivät.
+
+Oli tyyni, leuto, sumuinen ilta. Lyhtyjen valot heijastuivat pitkinä
+latuina merenpintaan, ikään kuin ne olisivat viitanneet tietä
+lähteville laivoille. Laivat tuntuivat nukkuvan, odotellessaan huomista
+päivää, niiden mustat ääriviivat vain erottautuivat sumuisesta ilmasta.
+
+— Mikä on meidän laivamme?
+
+— Tuo, tuo suurin. Meidän hyttimme on keskellä, tällä puolella.
+Tiedänhän minä, kun olen käynyt katsomassa.
+
+Molemmat ajattelivat rahoja, mutta eivät enää puhuneet niistä, puhuvat
+vain matkasta. Yhtäkkiä ehdotti Anna, että lähdettäisiin kotiin.
+Varmaan Maire ja Ture istuvat siellä ja odottavat. Ainakin siellä on
+kirje. Hän tunsi, että he tällä hetkellä ajattelevat heitä, Annaa ja
+Miikkaa. Hänen uskonsa oli niin tartuttava, että Miikkakin alkoi luulla
+heidän itsensä tai kirjeidensä todella odottavan matkustajakodissa.
+Entä jos he kulkivat täällä kadulla, ravintolan ja matkustajakodin
+välillä ja odottivat heitä. Ei, ei... Mutta Anna ja Miikka loivat siitä
+huolimatta terästetyn katseen kaikkiin vastaantulijoihin.
+
+— Tietysti he ovat myöhästyneet ja sitten menneet meille, iloitsi Anna.
+— Tietysti eivät he ole voineet edellyttää meidän niin kauan viipyvän
+ravintolassa...
+
+— Älä toivo liikoja, ettet pety...
+
+Nopeasti, puoleksi juosten tulivat he matkustajakotiinsa.
+
+Ei kukaan ollut heitä kysynyt. Ei mitään kirjettä ollut tullut.
+
+— Jotakin on tapahtunut, päätteli Anna pelästyneenä. — Ehkä Maire on
+sairastunut.
+
+— Niin, ehkä...
+
+Aamullakaan ei kuulunut mitään, ei ihmisiä, ei kirjettä, ei
+sähkösanomaa. Täytyi todenperään ajatella matkan siirtämistä. No niin,
+muutaman päivän vain he menettäisivät. He eivät viipyneet kotona kello
+yhteentoista, vaan kahteentoista. Sitten he läksivät ravintolaan
+kysymään, olisiko siellä käynyt joku heitä tapaamassa. Palvelija ojensi
+heille Miikan oman kirjelipun sellaisena kuin se eilen oli häneltä
+jäänyt odottamaan insinööri Lyngia.
+
+— Olimme sentään äärettömän varomattomat...
+
+— Mutta olisimmeko voineet menetellä toisin, kun he olivat hädässä?
+
+— Emme kai.
+
+Onneksi he saivat lippunsa vaihdetuiksi seuraavaan laivaan. Eivät he
+uskaltaneet muuttaa halvempaan matkustajakotiin, koska olivat antaneet
+Lyngeille tämän osoitteen, mutta halvempaan huoneeseen he siirtyivät.
+Miikka lähetti nyt insinöörille pitkän sähkösanoman maksettuine
+vastauksineen ja he alkoivat odottaa vastausta siihen. Myöskin saivat
+he osoitekalenterista tietää insinööri Aron asunnon ja läksivät häntä
+tapaamaan, saadakseen tietää, oliko tehdas joutunut insinööri Lyngin
+haltuun. Anna odotti kadulla, Miikka nousi kauniin kivimuurin toiseen
+kerrokseen.
+
+Insinööri Aro oli ollut ulkomailla huhtikuusta lähtien, häntä
+odotettiin näinä päivinä kotiin. Tehtaasta ja huutokaupasta ei kukaan
+voinut antaa tietoja, vaikka palvelija vieraan pyynnöstä kutsui
+paikalle insinöörin veljenkin.
+
+— Minä pelkään, että me olemme olleet uskomattoman naiveja ja typeriä,
+sanoi Miikka. — Hehän väittivät odottavansa insinööri Arolta rahaa.
+
+Mairen antama osoitelippu kädessä suuntasivat he nyt kulkunsa pitkän
+kadun päähän. Anna vuorostaan meni tällä kertaa ylös ja Miikka odotti
+kadulla. Rouva Lyng — sellaista ei täällä tunnettu. Neiti Rauhaniemi
+— kyllä. Oliko hän nyt naimisissa? Oikeinko vihittynä? Siitä oli jo
+pari vuotta, kun hän oli asunut täällä, hänen tavaroitaan kyllä vielä
+oli vinnillä, olisi hyvin hyvä, kun pääsisi niistä eroon. Jotakin
+ompelijalaskua täällä vielä hiljan oli käytetty. Ei hän sanonut, minne
+täältä muutti. Jollei tavaroita pian noudeta pois, niin ompelijatar vie
+ne, hän uhkasi jo viimein. Lasku oli kolmattasataa markkaa.
+
+Hiljalleen, nojautuneina toisiaan vastaan, astelivat Anna ja Miikka
+takaisin pitkää katua. Ulkomaanmatka, vielä eilen aivan lähellä, oli
+äkkiä käynyt kaukaiseksi ja saavuttamattomaksi. Siivet, jotka vielä
+eilen olivat kannattaneet heitä ja tehneet heidän askeleensa keveiksi,
+olivat pudonneet alas. Miikan mieleen hiipi outo tunne siitä, ettei
+hän koskaan saavuta päämääräänsä, hänen on ehkä taasen palattava
+konttorityöhön. Tosin ei hän sitä uskonut, järjellään hän toki käsitti,
+että hänen täytyy saada takaisin rahansa, mutta jokin aavistus vasaroi
+hänen päässään, kaiken aikaa toitottaen: et koskaan, et koskaan, et
+koskaan!
+
+Uskomattoman kalliiksi kävi elämä. Joka päivä vei setelejä, vaikk’eivät
+he toki enää syöneet ravintolassa, vaan ostivat kotiin joka murenen ja
+nauttivat sen pienessä huoneessaan. Sehän olikin paljon hauskempaa.
+
+Sähkösanoma! "Maire vaikeasti sairastunut. Tänään pannut rahat postiin.
+Tervehtien Maire, Ture."
+
+— No, katso nyt.
+
+— Tiesinhän minä, sanoinhan minä!
+
+He viettivät onnellisen päivän ja onnellisen yön odottaessaan rahoja.
+Seuraavakin vuorokausi meni ja menetteli, mutta kolmantena päivänä
+he tulivat levottomiksi. Kolme kertaa kävivät he postissa kysymässä
+rahakirjettä. Turhaan. Neljäntenä päivänä he sähköttivät Turelle.
+Täytyi taasen peruuttaa laivaliput, muuta neuvoa ei ollut. Heidän
+käsirahansa rupesivat loppumaan. He alkoivat mielessään läpikäydä
+tuttavia, joiden puoleen hädän tullen voisivat kääntyä. Olihan täällä
+Mairen sisaria ja veljiä, olihan täällä pari vanhan rovastivainajan
+poikaa, molemmat suurissa viroissa, olihan täällä senaattori Nenón.
+Veri nousi Annan kasvoille, kun hän heitä ajatteli. Miikan silmien
+eteen tuli yhä selvempänä jokin konttorihuoneisto, jossa hän istuu
+pulpetin takana. Varmaan ei kuitenkaan olisi aivan helppoa täällä
+oudossa kaupungissa saada tointa. Kaiken varalta kirjoitti hän
+entiselle isännälleen, kysyi, voisiko hän vielä kerran palata tutun
+pöydän taakse ja pyysi, siinä tapauksessa, ettei isäntä voisi häntä
+käyttää, suosituksiaan, jotka olivat jääneet sinne talletettaviksi.
+
+Sähkösanoma! "Mairen tila arveluttava. Kärsivällisyyttä. Huomenna
+lähetän rahat."
+
+Anna ja Miikka eivät enää luottaneet tähän vakuutukseen. Tuntui
+varmimmalta, että Miikka itse matkustaisi hakemaan rahoja. Kustannusten
+vuoksi tietenkään ei Anna voisi lähteä mukaan. Heidän rahansa olivat
+muutenkin pelottavan vähissä. Kun edes olisi päässyt jonnekin
+perheeseen asumaan. He alkoivat jo katsella sanomalehdistä ilmoituksia,
+eikö olisi tarjolla jotakin sopivaa asuntoa ja myöskin ansiotyötä.
+Miikka sai suositukset entiseltä isännältään — hänen paikallaan kyllä
+jo oli toinen, tai oikeastaan kaksikin miestä. Mitään rahoja ei
+kuulunut.
+
+— Voisivatko he pettää meidät?
+
+— Mutta miksi Ture sitten lupaa lähettää? Saattaisihan hän sanoa, ettei
+voi lähettää rahoja. Ymmärrätkö sinä tätä?
+
+— Tiedän, etteivät ihmiset aina pidä sanaansa.
+
+— Mutta hehän ovat ystäviämme!
+
+— Niin, sellaistakin kuulee, että ystävät pettävät.
+
+He voittivat vastenmielisyytensä ja Miikka läksi Mairen sedän,
+tohtori Rauhaniemen luo puhumaan heidän pulastaan. Tohtori otti hänet
+ystävällisesti vastaan.
+
+— Vai niin, vai niin, sanoi hän hymyillen, — pelkäänpä, että maisteri
+saa odottaa rahojaan. Ihmettelen, että niin herkkäuskoisesti lainasitte
+heille, vieläpä ilman takuita ja velkakirjaa. Maire-raukka on joutunut
+huonoille teille, kunnollisimmassakin perheessä pitää olla mätämunansa
+ja Maire on meidän. Voittehan mielellänne matkustaa heidän luokseen,
+lainaan mielelläni satasen, jos niin haluatte. Mutta en luule matkan
+auttavan. Mitä taas Mairen sairauteen tulee — niin, ehkä hän on
+sairaana. Mutta hänen sisarensa kävi täällä aamupäivällä, kertoi
+tilanneensa Mairelle joitakin hyvin hienoja liinavaatteita ja saaneensa
+niihin rahatkin, vasten tavallisuutta. Niin, ehkä hän on sairaana.
+Voinko ehkä palvella maisteria satasella?
+
+Maisteri Koskinen kiitti, ymmärsi, että matka olisi ollut turha ja
+poistui. Hän teki pitkiä kierroksia kaupungilla, vaikka hän tiesi,
+että Anna malttamattomana häntä odotti. Hänen oma tyhmyytensä kulki
+hänen edellänsä, minne hän kääntyi, ärsyttäen ja raivostuttaen. Hänestä
+tuntui, että Lyngin oveluuskin oli miellyttävä tämän typeryyden
+rinnalla, jolle ei vastenmielisyydessä löytynyt vertaa. Ei käsittänyt,
+pitikö sitä itkeä vaiko nauraa. Olipa hän ollut oikein pölkkypää, oikea
+typerä narri. Kuinkahan kalliiksi tämä typeryys tulisikaan. Entä jollei
+hän milloinkaan saisi takaisin rahoja? Entä jollei hän milloinkaan
+saisi nähdä unelmiensa toteutuvan? Milloinkaan...!
+
+He vuokrasivat kalustetun huoneen eräältä työläisperheeltä. Se oli
+aika soma, valoisa huone ja kun uunin varusti pienellä hellalevyllä
+ynnä asianomaisella savutorvella, saattoi siinä keittää. Koko
+laitos maksoi viisikymmentä markkaa. Ompelukoneeseen Annalle meni
+yhdeksänkymmentäseitsemän. Rahat saatiin Annan ja Miikan kesätakeilla
+panttilaitoksesta. Miikan taas onnistui saada myyjän paikka
+rautakaupassa. Hän ei yrittänytkään kysyä tunteja jostakin koulusta,
+eihän häntä kuitenkaan täällä tunnettu. Kauppa-alalta hänellä oli
+pätevyystodistukset. Palkka ei ollut hullumpi. Anna ompeli mikäli
+taloudelta ehti, häneltä ei puuttunut työtä, he elivät hyvin. Nuori
+rouva alkoi jo laskea leikkiä että he pian kokoavat matkarahat
+uudelleen. Hiukan suurempi peili hänen ensi työkseen täytyi hankkia,
+sitä ihmiset aina neulojalla kaipasivat.
+
+Eräänä iltana, kun Miikka tuli kotiin kaupasta, kertoi hän nähneensä
+rouva Lyngin, Mairen, menevän teatteriin. Hänen turkissaan oli ollut
+suuri valkoinen kaulus ja vaalean päähineen päärmeenä valkeita untuvia.
+Varmasti se oli rouva Lyng, Maire! Toki hänet tunsi!
+
+Anna paiskasi työn käsistään ja kimmahti pystyyn.
+
+— Minä menen ja odotan näytännön loppuun, minä vaadin hänet tilille.
+Heidän täytyy maksaa!
+
+Hetken perästä hän nosti maasta työnsä ja puisteli sen puhtaaksi. Se
+oli jonkun nuoren palvelustytön köyhä, taivaansininen tanssipuku. Hän
+oli luvannut tehdä sen kahdeksasta markasta. Olisi vielä puuttunut,
+että siihen olisi tullut tahra ja hän saanut viedä sen pesulaitokseen.
+
+He istuutuivat aterialle.
+
+— Minä en ymmärrä tätä, sanoi Anna. — Mikä on tämän tarkoitus?
+
+— Ehkä se, että oppisimme löytämään onnen ja sisällön läheltä, omasta
+itsestämme. Aioimme opettaa sitä muille emmekä itse sitä tunteneet.
+Mitä meiltä puuttuu, kun omistamme toisemme ja kun olemme terveet!
+
+— Olet oikeassa — mitä meiltä puuttuu!
+
+Nuori vaimo heittäytyi polvilleen miehensä eteen ja painoi kasvonsa
+hänen rintaansa vasten. Jos he olisivat asuneet linnassa ja uineet
+kullassa ja hopeassa, eivät he olisi voineet olla onnellisemmat.
+
+Jutte-setä siellä kotona, luuliko hän heidän olevan ulkomailla, vai
+oliko hän kuullut, miten heidän oli käynyt? Ei yhtä kirjelippua
+ollut kulkenut heidän välillään. Kaikki oli jäänyt muistamisen ja
+unen varaan, niin oli setä tahtonut. Jos hän olisi kuullutkin heidän
+kamppailevan vaikeuksia vastaan, niin hän vain olisi sanonut: ihmisen
+ei pidä päästä helpolla — ja antanut heidän kamppailla.
+
+Sumuisena iltana juuri ennen joulua koputettiin heidän ovelleen ja itse
+tohtori Rauhaniemi astui huoneeseen. Kun ei maisteri ollut kotona,
+sanoi hän asiansa rouvalle. Se ei ollut mitään hauskaa. Hehän olivat
+syösseet itsensä perin ikäviin juttuihin. Pankista oli häneltä, tohtori
+Rauhaniemeltä, kuulosteltu heidän osoitettaan. Maisteri Koskinenhan
+oli kirjoittanut nimensä suureen vekseliin — se oli uudistettava
+ylihuomenna. Kymmenentuhatta, niin se oli. Lyng oli saanut tämän suuren
+summan vetoamalla hänen, tohtori Rauhaniemen sukulaisuuteen. Hän tiesi
+tämän kaiken, sillä hän oli juuri ollut puhelinkeskustelussa pankin
+kanssa.
+
+Anna tuijotti pieneen kirjelippuun, jonka tohtori oli levittänyt hänen
+eteensä ompelukonepöydän kulmalle.
+
+— En ymmärrä, sanoi hän, — mieheni ei ole puhunut tästä mitään.
+
+— Hän on tietysti tahtonut säästää teitä. Olen pahoillani, että minun
+osalleni joutui...
+
+— Ei meillä ole ollut tapana säästää toisiamme totuuksilta...
+
+— Pyydän teitä viemään maisteri Koskiselle ne terveiset, että olen
+valmis pankissa puhumaan, että hän saisi vähitellen, vuosien kuluessa
+suorittaa tämän velan. Jollei teidän kasvatusisänne suorita sitä...
+
+— Ei, ei ikinä! huusi Anna. — Mutta me emme myöskään sitä suorita. Se
+on herra Lyngin tehtävä. Minä matkustan heidän luokseen, minä pakotan
+hänet.
+
+— Herrasväki on ollut varomaton!
+
+— Mitä tohtori ajattelee! huusi Anna suunniltaan. — Millä me tämän
+maksaisimme? Minulla ei ole koruja, joita voisin myydä, ei mitään,
+minkä voisin muuttaa rahaksi... Ei, tohtori, viekää pois tuo paperi,
+sitä ei saa näyttää miehelleni. Minä en kärsi sitä silmieni edessä,
+kaikki tyynni on petosta, valhetta ja petosta. Viekää pois, viekää
+pois! Minun mieheni ei saa tietää, nila tämä paperi on tullut.
+Kaksikymmentä vuotta elämästään hän on kiduttanut itseään säästämisellä
+ja tukahduttanut itsessään kaiken ikävöimisen ja pyrkimyksen. Hän ei
+jaksa uudestaan. Ja mitä varten hänen pitäisi jaksaa? Eihän hän ole
+kuluttanut noita rahoja.
+
+Vieras oli mennyt, Anna puhui yksinään. Hän oli Ikään kuin saanut
+tärähdyksen eikä päässyt siitä selviämään. Sen hän ymmärsi, että
+ihminen vastaa omista teoistansa, mutta muiden teoista... Veloista,
+jotka toinen on tehnyt, rahoista, jotka toinen on käyttänyt... Ei,
+mahdotonta!
+
+Mitä menit paikkaamaan Jumalan töitä!
+
+Ystävyydellekin ihminen on jotakin velkaa. Onko se rikos, jota näin
+pitää rangaista?
+
+Heikkous on rikos.
+
+Mutta minä en voi sitä sanoa hänelle, kun hän tulee kotiin! Hän
+menehtyy, jos hänen uudestaan pitää alkaa. Miksi on ihmiselle sitten
+annettu siivet, jos niitä aina pitää katkottaman? Hänen täytyy saada ne
+edes joskus levittää. Kaikki sävelet ovat jo surmatut minun rintaani...
+Jumala, sinä näit, että me nurkumatta annoimme pois oman pääomamme,
+mutta tehdä velkaa... kymmenentuhatta markkaa! Voimmeko tyhjistä
+käsistämme helistää ne esiin? Ei, meillä ei ole emmekä me ota velaksi.
+
+Anna kierteli huonetta kuin häkkiä, päästä päähän, seinästä seinään.
+Väännellen käsissään jotakin vaatetta töytäsi hän huonekaluja vasten
+ja tunsi ruumiissaan kalvavaa, hävittävää tunnetta, joka söi kuin
+myrkky. Hän vihasi ihmisiä, hän vihasi koko maailmaa. Ajatuksissaan
+oli hän ajelehtinut ompelukoneen ääreen ja istui työtuolillaan ikkunan
+ääressä. Siinä oli vielä kukkanen, jonka Miikka oli tuonut hänen
+nimipäiväkseen. Katsellessa tuota yksinäistä vihreää tainta heidän
+köyhässä huoneessaan, alkoivat hänen kyyneleensä vuotaa. Hän oli
+ennen käyskennellyt kokonaisessa paratiisin yrttitarhassa. Siinä oli
+nimikortti ompelukoneen kulmalla, jokin nimi ja osoite. "Senaattori
+Toimi Rauhaniemi" — oliko tohtori tullut senaattoriksi? Ja siinä oli
+tuo kauhea paperikin vieressä. Sitä kai ei ollut lupa hävittää. Kun
+Anna sitä katseli, kuivuivat hänen kyyneleensä ja viha alkoi taasen
+raivota hänessä.
+
+Jumala, mikä sinä olet ja kuka sinä olet? Pitääkö sinuun uskoa, pitääkö
+sinun isälliseen johtoosi luottaa? Mikä isä sinä olet — kiduttaja
+olet! Eikö sinulla ole voimaa hallita maailmaa vai etkö sinä tahdo?
+Miksi, miksi, miksi sinä annat tällaisen tapahtua? Yötä on kaikki ja
+pahuutta. Jumalattomat menestyvät ja vanhurskaat kärsivät, ne jotka
+sinua ovat rakastaneet ja palvelleet. Kuinka sinä saatat syöstä lapsesi
+epätoivoon? Eikö sinulla ole voimaa vai etkö tahdo auttaa? Mistä on
+paha kotoisin, paha ja valhe? Samasta juurestako kuin totuus? Siis
+sinusta? Senkö tähden sitä suosit ja annat sen menestyä? Vastaa,
+vastaa!... Eikö hänellä, minun miehelläni ollut kaunis päämäärä
+ihmisten hyväksi? Ja noilla toisilla vain tarkoitus tuhota ihmisiä.
+Mutta sinä asetut heidän puolellensa, ja tahdot ehkä, että minun vielä
+pitää sinua rakastaa? Vastaa, mitä tarkoitat, mitä tahdot, miksi
+kidutat meitä!
+
+Yö, yö, yö! Ei vastausta, ei valon välkettä. Valhetta, pimeyttä, yötä.
+
+Anna tunsi kohoavansa ikään kuin häntä olisi nostettu. Jokin tuttu ja
+ystävällinen ääni puhui hänelle. Lammin hengitys kirvoitti hänen kuivia
+huuliaan.
+
+— Mutta minun pieni Annani, minun omani — olen täällä, tiedän kaikki,
+ymmärrän kaikki. Ja sinäkin ymmärrät. Katso, me olimme varomattomat,
+minä varsinkin. Annoin insinöörille nimikirjoituksellani varustetun
+vekselin, kaiken varalta. Hän lupasi olla sitä käyttämättä, sanoi
+repineensä sen. Hän on sitä kuitenkin käyttänyt! Mutta ei se tee
+mitään. Me maksamme urhoollisesti. Mekö antaisimme lamata itsemme!
+
+Anna vikisi vuoteellaan kuin lintu.
+
+— Minun pieni Annani, kerron lapselleni sadun, kerronko? Meillä
+tehtaalla tapahtui kerran, että eräs mies, Matti Moisio, pahasti
+ruhjoutui koneissa. Kun hän heräsi pitkän leikkauksen jälkeen ja kysyi,
+mitä hänelle oli tapahtunut, vastattiin, että hän oli menettänyt
+molemmat jalkansa polvien yläpuolelta ja molemmat kätensä. Nuori
+sairaanhoitajatar itki, kun hän tämän sanoi. Mutta Mattipa sopersi:
+olipa onni, että henki jäi! Katso, niin kallis on elämä, sinä omani,
+sinä pieni Annani. Ja meillä on molemmat jalkamme, molemmat kätemme.
+Emmekö ole oikeita pohattoja!
+
+— Minä ymmärrän tämän sillä lailla, sinä oma vaimoni, ettemme olleet
+kypsiä opettamaan muille, miten onni löydetään pienimmässä, miten
+sisältö löydetään arkisissa, tavallisimmissa askareissa. Meidän piti
+lähteä etsimään onnea ja sisältöä kaukaa. Meidän täytyy ensin itsemme
+istua koulunpenkillä. Sanotaan puulla olevan yhtä paljon juuria
+alaspäin kuin sillä on runkoa ylöspäin. Ihmisen mielellä on yhtä paljon
+liikunta-alaa sisäänpäin kuin ulospäinkin. Kun emme päässeet ulospäin,
+niin syvennytään sisäänpäin. Tässä se vanhan koulumestarin pojanpoika
+istuu ja saarnaa, mutta hän tuntee rehellisesti itse tarvinneensa
+kurituksen Isän kädestä.
+
+Anna virkosi hänen puhuessaan, mutta hän ei saanut takaisin työiloaan.
+Miksi muutamien pitää päästä niin helpolla ja saada elää toisten
+kustannuksella? Kuinka Jumala saattaa sallia vääryyttä? Miksi ovat
+hyvä ja paha, miksei ainoastaan hyvä, koska Jumala on ikihyvä?
+Miksi on maailmassa valhetta ja yötä? Samat kysymykset palasivat
+alituisesti. Ehkäpä Anna oli rasittunut, ehkei hän ollut aivan terve.
+Kuin pingotettu verkko ahdistivat kysymykset hänen ympärillään, ne
+kuumensivat aivoissa. Ah, entiset ihanat yöt Jumalan luona, missä
+ne olivat? Eikö koskaan ihmiselle anneta vastausta elinkysymyksiin.
+Ratkaisemattomine ongelmoineenko hänen on kulkeminen kohti yksinäistä
+hautaansa? Ja mitä seuraa sitten?
+
+Työ oli käynyt raskaaksi, siinä ei ollut aatetta, ei sisältöä eikä
+tarkoitusta, askel painoi, silmät eivät tahtoneet kestää pitkinä
+iltoina. Miikka seisoi kaupassa, myi lukkoja, rautanauloja ja
+peltikannuja. Vieraat ihmiset seisoivat peilin edessä heidän ainoassa
+huoneessaan ja puhuivat tutuista ja tuntemattomista ihmisistä. Anna ei
+tahtonut jaksaa, surukangas teki kipeää silmiin, näkö sekaantui pieniin
+ryppyihin kudonnassa. Otsaa pakotti ja pisteli, pistokset tuntuivat
+päälakeen asti.
+
+Surupukua tehtiin eräälle nuorelle suutarinvaimolle. Annan täytyi mennä
+ostamaan kreppiä. Ja suuressa kauppapuodissa sattui hän Maire Lyngin
+viereen, joka istui ja valitsi kankaita korkean kangaspinkan edessä.
+Anna kuumeni kiireestä kantapäähän, kun hän totesi itselleen, että tuo
+komeasti puettu nainen oli sama, jonka kanssa hän niin sydämellisesti
+oli seurustellut kesällä ja joka sittemmin oli antanut hänen miehensä
+elämälle aivan toisen suunnan.
+
+Mairella oli pitkä nahkatakki — mahtoiko sellaisen saada tuhannellakaan
+markalla. Hänen sinivihreässä käsilaukussaan oli hopeakirjaimet.
+Hän etsi teräksenväristä verkaa, jotakin pehmeää kevyttä kangasta.
+Kangaspinkka hänen edessään kohosi kohoamistaan. Ystävätär hänen
+vierellään silmäili vuoroin kankaiden värejä, vuoroin hänen kasvojaan.
+Anna seisoi ja kuunteli heitä. Se oli Mairen ääni, ne olivat Mairen
+kasvot. Rannerengaskin oli Mairen, hän oli kesällä kertonut aikoinaan
+saaneensa äidinisältään aivan mahdottoman mutta kalliin rannerenkaan
+ja vaihtaneensa sen tähän, Anna muisti tämän selvästi. Se oli kuin
+olikin Maire. Anna päätti, että hän puhuttelee häntä, mutta ei täällä
+sisällä, vaan kadulla. Ja hän meni kadulle ja käveli ulkopuolella,
+sydän jyskyttäen. Hän ei tahtonut saada rohkeutta lähestyä entistä
+ystävätärtään tuon toisen hienon naisen takia. Hän tietysti uskoisi
+häntä kerjäläiseksi. Hän katsahti häneen jo lyhtyjen alla niillä
+silmillä. He astelivat verkalleen, käsissä suuret määrät kääröjä.
+
+— Täällä on joku, joka seuraa meitä, kuuli Anna äkkiä Mairen
+ystävättären sanovan.
+
+Silloin hän tuli heidän rinnalleen ja kylmät väreet vihloivat pitkin
+hänen ruumistaan.
+
+— Maire, hyvää päivää, etkö tunne minua?
+
+— En... en tiedä. Kuka...? Mutta Anna — todellako? Kuinka sinä olet
+vanhentunut. Mitä kuuluu? Ehkä minä voisin toisen kerran tavata sinua,
+minulla on nyt vähän kiire.
+
+— Niin, tietysti, jollet sinä ehdi. Missä sinä asut? He seisoivat
+vastatusten kadun kulmauksessa ja ystävätär käveli edellä. Mairen
+kasvoja peitti ohut musta harso, jonka yhdellä laidalla vain oli suuri
+kukkaiskuvio.
+
+— No niin, sanoi hän yhtäkkiä ja hänen toinen suupielensä kohoutui
+tuttuun katkeraan hymyyn, — sama se. Puhutaan siis nyt. Edessä se on
+kuitenkin.
+
+Ja hän sanoi pari sanaa ystävättärelleen ja palasi Annan rinnalle.
+Kesällä hän oli ollut Annaa lyhyempi, mutta nyt hän hattuineen oli
+päätä korkeampi. Anna joutui sellaisen mielenliikutuksen valtaan,
+ettei hän tietänyt, miten alkaisi. Häntä jo kadutti, että hän oli
+pysähdyttänyt Mairen, varmaankaan ei keskustelusta olisi mitään
+tuloksia. Maire päästi hänet pulasta.
+
+— Niin, sanoi hän, toinen suupieli tutussa hymyssä, — tahdot tietysti
+puhua noista onnettomista rahoista. Luuletko, etten minä ole niistä
+pahoillani. Mutta se todella ei ole minun syyni, että te ette saaneet
+niitä. Lyng, se roisto, en paremmin sano, hän ne käytti omiin
+tarkoituksiinsa. Hänelle tarjottiin juuri silloin autoa — se oli
+hyvin hyvä kauppa, ainoastaan hiukan käytetty, suuri, musta auto.
+Tein kaikkeni saadakseni rahat teille. Olenpa valmis vapaaehtoisesti
+antamaan teille jonkin osan, jahka saan isältäni. Asianajajani ahdistaa
+häntä paraikaa, hän sattuu nimittäin olemaan kaupungissa. Hänhän nyt
+on suuri ja mahtava rovasti, vapunpäivänä hän muuttaa sinne isoäidin
+ja isoisän vanhaan pappilaan — kyllä hän saa kauniisti maksaa minulle.
+Ja silloin saat sinäkin jotakin, vaikka en suinkaan katso itseäni
+velkapääksi suorittamaan teille summaa. Muistat, että itse sitä
+tarjosit. Ja Lyng, se roisto, hän joka pennin otti. Minun on saamarin
+nälkä, enkö saa tarjota sinulle kahvia, voimme paremmin jutella katon
+alla.
+
+Hiottu lasiovi kertasi Annan köyhän puvun Mairen rikkauden rinnalla
+heidän seisoessaan kahvilan edustalla. Jäsenissä lamattu ylpeys
+ja selittämätön piina astui Anna entisen ystävättärensä perässä,
+pujotellen läpi pöytärivien.
+
+— Missä miehesi sitten nyt on? sanoi hän, kurkku kuivana.
+
+— Mieheni? Oh, en tiedä, missä tällä hetkellä harjoittanee petosta
+ja vilppiä. En toki enää ole missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän
+oli kaunis mies ja minä annoin pettää itseni — ah, olen saanut sitä
+katua tarpeeksi. Olin tuntenut hänet vajaan viikon, kun hän kosi ja
+vakuutti rakastavansa minua mielettömästi. Oli kevät, olin heikko ja
+typerä. Ei, Anna, todella minun on noista rahoista hyvin paha mieli.
+Jahka isäni maksaa minulle, sitten saatte. Kuule, johtuu mieleeni:
+menepä ahdistamaan ukkoa, ehkä hän tulee järkiinsä. Saamari sentään,
+mitä roskaa tämä on? Ovatko nämä olevinaan leivoksia, voitko sinä syödä
+niitä? Hän asuu — rovasti tarkoitan — senaattori-sedän luona. Kai sinä
+tiedät, että tohtori nyt on senaattori? Lähde pois ja kiristä rovastia.
+Ah, kuinka olisin sinulle kiitollinen, jos hiukkasen piinaisit häntä.
+Onko sellaista kuultu, että isä rupeaa lahjoittelemaan lastensa
+omaisuutta! Hän on kyllä keksinyt hyvin kauniita historioita, joilla
+hän puolustaa tekoaan. Tolvi oli alkuaan muka vääryydellä saatu ja
+sen vuoksi oli se tuottanut onnettomuutta. Nimittäin "onnettomuus"
+olemme tietysti me lapset. Hän ei ole meihin tyytyväinen, tämä herra
+paavi. Totisesti ei hänellä pitäisi olla mitään muistutettavaa noissa
+muissa, he menestyvät hyvin, pitävät puheita ja esitelmiä ja edustavat
+kaikkialla, missä pitää kantaa osakunnan lippua tai laskea seppeleitä.
+Se ei ole heidän syynsä, että hän on menettänyt heidän rakkautensa.
+Ukko-parka rupesi yhtäkkiä näkemään pikku-äijiä joka paikassa, niin
+raitis mies kuin onkin. No silloin, ehkä vuosi äidin kuoleman jälkeen.
+Hän kuvitteli, että meissä lapsissa oli kaikenlaisia paheita ja synnin
+ituja, joita piti nyhtää pois. Muistan kerran, kun hän omin käsin
+piiskasi Lyylikkiä sen tähden, että tyttö oli kysymättä ottanut jonkin
+piparkakun. Se oli kauhea varkaus ja synti piti nyt piiskattaman lapsen
+nahoista!
+
+Maire puhui nopeasti ja keveästi, suupielissä hymy. Annan mieleen
+muistui ilta kaukaisessa menneisyydessä, jolloin tämä sama ihminen oli
+nukkunut äitinsä käsivarrella avuttomana ja hiljaisena.
+
+— Ja sitten hän väittää, että hän Tolvista oli myynyt pois niin paljon,
+ettei jäljellä ollut oikeastaan mitään lahjoitettavaa. Joka tapauksessa
+minun asianajajani nyt tarkastaa tätä kauppaa.
+
+Taaskin tuli Annan mieleen, että Maire on orpo ja yksin, ja
+epäsiveellinen sääli valtasi hänet. Niinkuin ei Jumala tietäisi, mitä
+hän tekee! Mitäpä hänellä, Annalla, sitä paitsi olisi ollut hänelle
+antamista.
+
+— Maire, sanoi hän hiljaa ja katsoi häntä silmiin, — miten sinun itsesi
+on?
+
+— Minun? O — jaa. Menettelee. Kas, oletko neulonut... lankako on
+hangannut sormesi selän? O — jaa, mikäpä minun olisi. Menen pian
+naimisiin, se on vielä salaisuus. No niin, voinhan mielelläni sinulle
+sanoa — vai etkö tahdo? Oletko sinä noin epänaisellinen ja vailla
+uteliaisuutta! Lähdemme häämatkalle etelään, olen aina niin halunnut
+sinne. Hän on hyvin varakas, olen varma, että senatorska Nenóninkin
+salonki taas avautuu, jos haluan sinne astua. Mutta sitä hän saa
+odottaa — senkin piru! Annamme oikein vihkiä itsemme, se on sentään
+sellaista irrallista se siviiliavioliitto... Ovatko sinun silmäsi
+kipeät? Neiti, ottakaa pois, olkaa hyvä, tätä ei voi syödä. Antakaa
+jotakin juotavaa, vaikkapa soodaa... Ah, kuinka olisin kiitollinen, jos
+menisit rovastin kimppuun ja pusertaisit hänestä irti jotakin...
+
+— Rakastatko sinä sulhastasi?
+
+— O — jaa, kyllä. Hän tulee pitämään minut hyvissä vaatteissa ja
+antamaan minulle kauniin kodin.
+
+— Etkö pelkää, että petyt?
+
+— En pelkää mitään muuta kuin vanhenemista, lihomista ja rumentumista —
+niitä kolmea. Sano suoraan, olenko minä vielä kaunis? Eihän minulla ole
+ryppyjä? Kaikki muu on minulle yhdentekevää. Lyng lupasi ennen vanhaan
+päästää minut irti omastatunnosta ja irti helvetistä — niitä en koskaan
+ole pelännyt. Mutta vanhuutta, rumuutta ja lihomista. Miten voi ihminen
+suojella itsensä niiltä? Sano suoraan, sinähän olet rehellinen — olenko
+vielä kaunis?
+
+Anna vaikeni. Mairen kasvot muuttuivat yhtäkkiä. Vaikka Anna istui
+selin saliin, saattoi hän pöytäkumppaninsa ilmeestä nähdä, että heidän
+pöytäänsä katsottiin ja että Maire nopeasti oli valmistanut kauneutensa
+ihailukuntoon. Hänen profiilinsa oli ikään kuin ohennut, suu oli käynyt
+pienemmäksi, huulet hymyilivät, koko ryhti oli mitattu ja laskettu.
+Hän kumarsi rakastettavasti jollekin tutulle ja Annalle tuli tunne,
+että tuo tuttava vain odottaa hänen poistumistaan tullakseen hänen
+paikalleen.
+
+— Lähdetkö sinä? sanoi Maire teeskennellyn rakastettavasti. — Oi, älä
+nyt huoli maksaa, minähän kutsuin sinut. Oletpa sinä itsepintainen.
+Hyvästi, hyvästi, Anna-kulta.
+
+Hän nähtävästi ei ensinkään tietänyt, mitä hän sanoi. Anna pusersi
+kukkaroa kädessään. No niin, nyt hän oli tehnyt tilinpäätöksensä Mairen
+kanssa. Nyt täytyi ostaa suruharso ja kiirehtiä kotiin.
+
+Mutta hänelle oli vielä tullut tuskallinen halu tavata rovasti, Mairen
+isä, ei niin paljon rahojen vuoksi kuin kuullakseen jotakin sedästä.
+Jolleivät matkat olisi olleet niin kalliit — kukaties hän sittenkin
+olisi käynyt kotona. Muistamisessa ja unessa, olihan niissä paljon,
+mutta aika haalensi muistoja, rakkaimpiakin. Sedän luona, hänen
+puutarhansa suojassa, asui hartaus ja valo. Kuinka ihanaa olikaan
+siellä hankien keskellä, kun luonto nukkui suurta untaan, ja kuinka
+ihmeellinen olikaan siellä luonnon kuolleista-nouseminen. Saada
+tietää edes jotakin sedästä, oliko hän terveenä, oliko hänellä ollut
+ikävyyksiä... Rovasti oli kuitenkin jo matkustanut, kun Anna tuli häntä
+tapaamaan.
+
+Hän kohtasi hänet todella, mutta vasta keväällä, rovasti itse tuli
+silloin etsimään enonsa kasvattitytärtä. Hän tuli kokoustensa lomassa,
+kaupungissa oli suuria uskonnollisia juhlia, joita varten hän oli
+saapunut. He istuivat Annan ompelukoneen kahden puolen, ikkunassa
+pihamaata vastaan, missä kuivi köyhien ihmisten haalistunutta,
+paikattua pyykkiä ja missä näiden samojen ihmisten lapset leikkivät
+tahraisina ja kirkuen. Rovasti puhui ystävällisesti ja tyynesti, leikin
+muodossa, mutta hänen asiansa oli Annalle varsin odottamaton.
+
+Hän huomautti, ohuet huulet hymyssä, joka muistutti Mairen hymyä,
+nuorelle rouvalle, että kiittämättömyys... tai epäkiitollisuus...
+tai miksi sitä nimittäisi, ei ole mitään aivan kiitettävää. Höperö
+vanha eno on ehken kasvattanut ottotyttärensä siinäkin toivossa, että
+hänellä hänestä olisi vanhoilla päivillään jotakin hyötyä. Nyt vanhus
+kuitenkin kaiken vuotta on ollut yksinään ja hoitoa vailla. Niin,
+hän on sairastellutkin. Puutarha on rappiolla, vanhuksen ulkoasu on
+laiminlyöty, hullu Luukkas on hänen seuransa. Muita hän ei huoli.
+Hänestä itsestäänkin voi sanoa, että hän on mieluummin hullu kuin
+viisas. Hän kulkee ja puhelee yksinään, keskustelee silmiensä kanssa,
+sormiensa kanssa kuin lapsi. Sitten hän on saanut päähänsä, että hänen
+talolleen perustettaisiin koulu, jonkinlainen oppilaitos aivan uutta
+mallia, ainoa laatuaan maassamme.
+
+Rovasti keskeytti puheensa ja katseli hämmästyneenä rouva Koskiseen.
+Ei minkäänlaista pahaa omaatuntoa hän osoittanut. Päinvastoin hän oli
+purskahtanut jonkinlaiseen purkaukseen, joka oli sekä itkua että naurua
+ja jonka iloisesta luonteesta ei saattanut olla minkäänlaista epäilystä.
+
+— Koulu! huudahti hän. — Koulu hänen luokseen — ah! Sairastellut...
+laiminlyöty... puutarha rappiolla — oi! Hänen on siis ehkä ollut hiukan
+ikävä meitä!
+
+Miten hänen nyt on?
+
+— Kesä on nähtävästi tehnyt hänelle hyvää. Hän oli varsin pirteä, kun
+viimein kävin äitini kanssa häntä tervehtimässä. Ei minkäänlaista
+nöyryyttä tai valmistautumista kuolemaan. Kaimastaan Judas Iskariotista
+hän puheli niinkuin ennenkin, kysyi, onko hän käynyt luonani, kysyi
+joko klovni on ollut yksinään ja muuta sellaista hullutusta.
+
+— Vai niin, vai niin. Mutta koulu, koulu! Puhuiko hän jotakin meistä...
+minusta?
+
+— Ei nimenomaan. Mutta äitini kanssa ajattelimme, että te ehkä voisitte
+muistaa vanhaa kasvatusisäänne eikä jättää häntä noin kokonaan.
+
+— Muistaa häntä, muistaa häntä! kuiskaili Anna ikään kuin hän olisi
+laulanut. — Minä olen rovastille niin kiitollinen, niin kiitollinen.
+Muistaa häntä — ah!
+
+Hän ei ensinkään muistanut Mairen asiaa, hän ei enää muistanut heidän
+pettymyksiään, vastoinkäymisiään ja velkakuormaansa. Miksei koulua
+voisi perustaa ilman ulkomaanmatkaa? Ja kuka oli sanonut, että sen piti
+sijaita kaupungissa?
+
+Laulaen liikkui hän arkisissa töissään ja odotteli kiihkeästi, että
+Miikka tulisi kotiin. Laulaen asteli hän huoneen päästä päähän,
+seinästä seinään. Täällä oli ahdasta hänen ilolleen. Riemuiten
+heittäytyi hän vihdoin miehensä kaulaan ja puhkesi puhumaan:
+
+— Kuule, hän ikävöi meitä, hän ikävöi meitä! Puutarha on laiminlyöty,
+hän on sairastellut, hän haluaa koulua sinne, sinne — miksei se voisi
+olla siellä? Sano, sano, voihan se olla? Emmekö pian lähde häntä
+katsomaan. Minä lähden, en jaksa enää, menen heti... kun voin viedä
+hänelle jotakin oikein arvokasta.
+
+Hän hiljeni ja kätki pään miehensä kainaloon. He viipyivät siinä,
+ääneti, sylitysten.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä helteisenä sydänkesän päivänä ojensi Anna rattailta
+kasvatusisänsä käsivarsille pienen lapsensa. He pelkäsivät molemmat,
+etteivät vanhat kädet jaksaisi sitä pidellä, mutta tahtoivat samalla
+niin hartaasti, että juuri nämä kädet kantaisivat lapsen siihen kotiin,
+missä äiti oli kasvanut.
+
+— Anna vain, anna vain, puheli ukko, kasvot juhlallisesti
+jännittyneinä, — olen kerran kantanut tänne äidin, kannan myös lapsen.
+Luukkas, missä sinä vetelehdit, tule, tule, katso: se on hänen
+lapsensa, Annan lapsi. Voisitko sinä uskoa? Muistatko, kun sinä kerran
+toit kirjeen, jossa käskettiin noutamaan tyttöstä, Annaa. Ja nyt on
+tämä hänen lapsensa... Sepä onkin painava ihmisalku... Kyllä minä
+jaksan, älä sinä pelkää.
+
+Luukkas tuli, murahteli ja hymähteli, keittiön ikkunoissa
+tungeskeli naisia, ne olivat tuttuja, tulleita punaisista kodeista
+järvenrannoilta. Jutte-herra huuteli nyt heitä ja toisteli
+toistelemistaan samaa, mitä hän oli sanonut Luukkaalle. Naiset tulivat
+hymyillen, ja koira tuli. Kaikki olivat elossa ja kaikki olivat
+iloissaan, eniten koira, joka tunsi Annan, hyppi ja haukkui.
+
+Anna itse asteli kuin unessa, hymyillen ja kyyneleet silmissä.
+
+Jutte-herra päästi lapsen omille pahnoilleen, aukaisi omin käsin
+peitteet ja kääröt, Luukkaan, naisten ja koiran ihmetellessä ympärillä.
+
+— No, sormet, puheli hän omille toimeliaille käsilleen, — kosketelkaa
+nyt, kouratkaa nyt. Oletteko vihoviimein saaneet ikävöitsemänne asian
+ja esineen, oletteko, lurjukset! No, silmät, katselkaa nyt kylläksenne,
+katselkaa. Hyvä on, kaunis lapsi on!
+
+— Kaunis lapsi! kuului kuorossa ympärillä.
+
+— Mitä hänestä sitten tullee, sanoi Luukkas ja nieli kiroussanan, joka
+oli luiskahtamaisillaan hänen huuliltaan.
+
+Anna tuli vanhan huoneensa kynnykselle. Siellä oli kaikki järjestetty
+odottamaan lasta, aivan niinkuin kerran, kun hänet itsensä lapsena
+tuotiin tänne. Pieni sohva seisoi nurkassa — mitä, eikö pöydällä sen
+edessä ollutkin puinen leikkikalu, lapsen lapio, jonka toinen laita
+oli haljennut! Pieni, säleillä varustettu sänky seisoi seinää vasten,
+yksin punainen paperikukkakin riippui kattolampussa. Anna viipyi siinä
+keskellä lattiaa, muisteli ja muisteli. Hän tuli ikkunaan ja taasen hän
+muisteli ja muisteli. Vihdoin hän palasi kynnykselle ja hymyili siinä,
+silmät vesissä.
+
+Jutte-herra istui pienokaisen ääressä auringonpaisteessa, muistamatta
+syömistä tai juomista tai päivän töitä. Hän oli käynyt entistä
+pienemmäksi ja ikään kuin käpertynyt kokoon, mutta hänen kasvonsa
+paistoivat. Karulta vuoteelta, valkeiden vaatteiden sisästä loistivat
+häntä vastaan lapsen uinailevat, aavistelevat, kirkkaat silmät.
+
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75406 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..729511c
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75406 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75406)