Initial commitHEADmain

4 files changed, 12912 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75457-0.txt b/75457-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..964a3fe
--- /dev/null
+++ b/75457-0.txt
@@ -0,0 +1,12895 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75457 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+PERINTÖ REININ RANNALLA
+
+Kirj.
+
+René Schickele
+
+
+Saksankielestä suomentanut
+
+Anna Leivo
+
+
+
+Uusia romaaneja 17
+
+
+
+
+
+
+Hämeenlinnassa,
+Arvi A. Karisto Oy,
+1928.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Ensimmäinen osa
+
+     I. Lumikellot
+    II. Pääsiäisaika
+   III. Jäätikköhalkeama
+    IV. Kotini
+     V. Yö Breuschheimissä
+    VI. Ulricus
+   VII. Suvun viimeiset
+  VIII. Ruusu kuumien kivien välissä
+    IX. Jumalainen matka
+     X. Il Felze
+    XI. Kuollut makaa kynnyksellä
+   XII. »Tahdon tavata hänet taas Venetsiassa»
+  XIII. Rakkautta ja maailmanhistoriaa
+
+Toinen osa
+
+   XIV. Öljypuumaa
+    XV. Kaupunki täynnä eläimiä
+   XVI. Lippu Baoun huipulla
+  XVII. Tulipalo St. Paulissa
+
+Kolmas osa
+
+ XVIII. He tulevat, me menemme
+   XIX. Hyvä kuu
+    XX. Tulpaanit
+   XXI. Idyllin Loppu
+  XXII. Loppu
+
+
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN OSA
+
+
+
+
+I. LUMIKELLOT
+
+
+Olen kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan.
+
+Kirje on suljettuna edessäni. Muistan tuskin sen sanamuotoa. Niin
+säilyy syvä rakkaushetki mielessä vain unentapaisena elämyksenä...
+Pyydän häntä kirjeessä saapumaan luokseni, se ainakin on varmaa.
+Lähetänkö sen? Saisinko oikeastaan kirjoittaa hänelle näin
+hillittömästi, pyytää häntä näin, tuon eron jälkeen Milanossa ja
+kaksivuotisen vaikenemisen jälkeen? Eikö tällainen kirje merkitse samaa
+kuin yöllinen tunkeutuminen hänen makuuhuoneeseensa? Hän ei odota
+minua, en tiedä, miten hän elää, yksinäänkö vai ei, tyytyväisenäkö
+vai ei, en tiedä hänestä muuta kuin sen Rooman kadun nimen, jonka
+varrella Capponin sukutalo sijaitsee. Kahdessa vuodessa on hänestä
+tullut minulle vieras, ja itse olen käynyt hänelle vieraaksi,
+pahemmin kuin kuollut jälkeenjääneelle, koska puuttuu haudan
+varmuus... Muitakin kysymyksiä teen itselleni, niinpä, olisinko
+kirjoittanut, jos vaimoni vielä eläisi, mutta siihen en saa yhtä, vaan
+kymmenen eri vastausta, joissa jokainen väite kiertelee ehtoja kuin
+eksytyskuvastinten sokkelossa... Mutta ei, jos Doris vielä eläisi, ei
+minulla todennäköisesti olisi mitään syytä huutaa Mariaa avukseni.
+Olisin terve. Dorikselta ja minulta ei puuttunut mitään eikä ketään,
+kun hänet kadotin, eikä Maria ollut suotta viimeksi erotessamme tehnyt
+ristinmerkkiä minun, menettämänsä, ylitse.
+
+Niin ainakin luulen; kuitenkin tunnen muistojeni hataruuden. Ja mihinkä
+sellaiset kysymykset veisivätkään muuhun kuin joka taholla tuomiolle,
+johon itseäni kiduttaen kutsuisin Doriksen haudastaan todistamaan
+itseäni vastaan, itseäni ja Mariaa vastaan. Kuinka naurettavaa!
+Ikäänkuin minä olisin mies, joka antaisin jonkun, edes oman itsenikään,
+vetää itseäni tuomiolle vastaamaan tunteistani ja persoonallisista
+elämyksistäni!
+
+Tämä kaikki on vain sydänlyöntieni sammaltamista, tietoisuuden
+puolihämärässä, nukuksissa...
+
+Nousen, yhä vielä vaivaloisesti, pöydän äärestä.
+
+Silmäilen tasangolle.
+
+Viisi minuuttia sitten oli kaikki kuin paksuun, keltaiseen usvaan,
+kuin pajukissojen siitepölypilveen peittynyt. Nyt kuivaa aurinko
+päällekirjoituksen Maria Capponille menevässä kirjeessä.
+
+Viidessä minuutissa tapahtui, että keltaiset pilvet muuttuivat
+hopeanharmaiksi ja kukkulat pistäytyivät näkyviin kaukaisessa
+etäisyydessä. Kukkulat lähenivät uiden, ja samanaikaisesti, ikäänkuin
+pannen täytäntöön yhteisen eteenpäinliikehtimisen, mateli valkoinen
+vesihöyry niittyä ylöspäin. Sitten pilkisti kappale mustan reunustamaa
+sineä läntisellä taivaalla: näköala korkealle maalle, jossa aurinko
+näkymättömänä vaelsi. Sadepisarat riippuivat ikkunalaudalla himmeinä...
+Sitten alkoi hopeanharmaa pilvi, joka keltaisena ollessaan vielä oli
+verhonnut kaikki, huuruta sinertävänä, ja sitten se hävisi, en tiedä
+miten. Sen viimeinen jälki reunustaa kukkulan kirkkaalla loisteella. Ja
+tämä on kuitenkin vain kouraantuntuvinta, mitä viidessä minuutissa on
+tapahtunut.
+
+Nyt säkenöivät niityt. Puut varistelevat vihreyttään. Mutta savu
+Amsterdam-Milanon pikajunasta, joka alhaalla tasangolla vierii ohitse,
+kiemurtelee, laajenee eikä tahdo hajota, ja tuolla, vielä syvemmällä
+tasangolla, aukeaa toinen vihreä maailma... Elsassilainen tasanko lepää
+täynnä auringonpaistetta! Kuitenkin meidän ja sen välillä on vielä
+usvaa, joka hämärtää sen... Nyt sitä ei enää ole! Maa Reinin vasemmalla
+puolella, maa Reinin oikealla puolella henkii yhtä ainoata hymyä.
+
+Linnut purjehtivat latvalta latvalle, istuutuvat, puhuttelevat
+hiljaisuutta, lentävät eteenpäin. Nuoret hedelmäpuut kantavat väristen
+kimmeltävää kruunua, ja niiden suuremmat veljet ovat kirkkojen
+telineitä, tulvillaan valoa. Repaleisten pilvien pimennossa sekoittaa
+taivas värejä auringonlaskua varten.
+
+Ihana maailma, iloinen maailma, oi, me surkeasti vääristyneet ihmiset!
+Minkätähden emme voi sulautua puuhun ja ruohoon, kukkaan ja pilveen
+ja vain olla olemassa, ihmeellisen tajuttomina, aina liikkuvina ja
+kuitenkin suruttomina kuin ne! Minkätähden ihmisen kuolema on niin
+vaikea?
+
+Nojaudun ulos ikkunasta ja kohtaan tuulen, jonka tuoksuvasta
+leutoudestaan tunnen länsituuleksi. Minkälainen talvi onkaan takanani!
+Nyt on kuitenkin kevät tulossa. Kiertotähtemme on käynyt keveämmäksi.
+Tunnen jo, kuinka itse menetän painostani.
+
+Siihen aikaan, jolloin vielä opiskelin mytologiaa ja
+maailmankatsomusta, herättivät ylenkatsettani Zephir ja Serenitas,
+joita syystä pidin pariskuntana; työnsinpä ilkeydestä heille kirjavat
+tohvelit jalkaan, noille »kohtalottomille vanhuksille» — vaikka he
+todellisuudessa kulkevat kaikkein keveimmin jumaljaloin läpi elämän ja
+heidän sukulaiskasvonsa loistavat onnesta kuin koko kesäisen puutarhan
+tulisten tuoksujen ympäröiminä.
+
+Maria tulee! Näen lumikellot loukossaan iltakellojaan soittamassa,
+ja muistan päivän, jolloin Alpeilla tuhannen metriä alapuolellani
+huomasin pienoisen kylän, jonka kirkontorni kaiutti iltasoittoa. Kello
+vastaanotti joka lyönnillään auringonsäteen ja sinkautti sen ylöspäin.
+Silmilläni kuulin sen soivan, niinkuin nyt lumikellojen.
+
+Ja Maria seisoi vieressäni. Me kiersimme käsivartemme toistemme ympäri
+ja hymyilimme toisillemme. Kummanaan ruumiissa ei ollut ainoatakaan
+tummaa kohtaa, ja me nauroimme vain kuullaksemme naurumme kajahtavan
+ruumiillemme syvyyksissä.
+
+
+
+
+II. PÄÄSIÄISAIKA
+
+
+Vaimoni kuoleman jälkeen olen aina ollut yksin.
+
+Heräsinkö elämään vai kuolinko erä erältä — vaivuinko hitaasti uneen?
+
+Oli talvi, kesä ja taas talvi. Sitten piti kevään tulla, otin sen
+selville sekä omasta että Jacquotin kalenterista (ensimmäiset
+sirkkalehdet pujahtivat esiin maaliskuussa), ja Jacquot hankki siihen
+herra opettajaltaan vahvistuksen. Mutta kuukausimääriä valui sade yhä
+taivaalta, ja aurinko, kun se pilkisti näkyville, näytti esiintyvän
+ainoastaan valmistaakseen uutta sadekuuroa. Iankaikkisuus harmaata
+taivasta ja tiheätä sumua, iankaikkisuus tyrehtynyttä tuulta, jonka
+vallitessa sade ja rakeet piiskasivat maata, iankaikkisuus pohjattomia
+teitä — metsä lemahti mädäntyneeltä puulta, vuorenrinnettä alas
+ryöppysi tuhansittain puroja, joita ei aikaisemmin ollut siellä ollut.
+
+En ottanut enää mitään unilääkettä. En juonut enää. Panin toivoni
+kevääseen. Mikäli koululta ja leikiltä jouti, auttoi Jacquot minua
+siinä.
+
+Siinä olivat orvokit puutarhassa. Kun ne ensin ripustivat pienet
+sinipunervat latvansa näkyville, sanoimme itsellemme, että nyt _täytyi_
+kevään tulla, niin oikeastaan, kevään täytyi jo _olla_.
+
+Orvokki-raukat! Kerran paistoi aurinko — voi, ei kauan, ainoastaan
+kahden sateen välillä. Jacquot, joka oli vakoillut puutarhassa, tuli
+ja ilmoitti: »Orvokit viheriöivät.» Oikein, orvokit viheriöivät.
+Niiden lehdet olivat saaneet elämänvärin ennen kaikkea muuta vihreyttä
+puutarhassa. Kohta senjälkeen olivat siniset umput näkyvissä, päät
+riipuksissa sateessa. Kahdeksan päivää ne seisoivat siten, ja
+odottivat. Sateessa! Ne olivat saaneet auringon kuuman rakkauskirjeen
+ja olleet täsmällisesti kohtauspaikalla. Mutta minne oli aurinko jäänyt?
+
+Tuo petturi! Se tanssi ravintoloissa Rivieralla!
+
+Oli jo paljon, että se aika ajoin näytti meille pitkää nenää verhojen
+takaa pukuhuoneestaan, kun se koristautui tanssiaisia varten.
+
+Mutta orvokit olivat tulleet. Pian senjälkeen sanottiin, että rinteellä
+kivipengermän alla oli jotakin nähtävää. Jacquot seisoi vieressäni ja
+näytti sormellaan sinne tänne. Mutta minä en nähnyt muuta kuin maata,
+kiviä, puupalasia. Lopulta huomasin ruostuneen kymmenen pfennigin
+rahan. Jacquot tuli kärsimättömäksi. Olinko minä sokea, kysyi hän,
+eikä kiinnittänyt mitään huomiota kymmenen pfennigin rahaan. Hän istui
+kokoonkyyristyneenä saappaani vieressä ja melkein kosketti sormellaan
+maata. Pistin jalkani eteen, ettei hän vierisi alas rinnettä. Mutta
+siitä hän vähän välitti, putosiko vai ei, ja minun täytyi polvistua
+ja kumartua hänen vierellään yli kuilun. Hänen sormensa kosketti
+jyrkänteen mullassa toista pientä, vihreätä sormea, sen minä näin,
+ja sitten huomasin niitä useampiakin ympäristössä. Ne olivat siis
+tulpaaneja, jotka pyrkivät esille, ja minä sain nousta suoraksi.
+
+Kun Jacquot yhä edelleen moitti minua siitä, että hänen oli täytynyt
+kaksi kertaa sormellaan koskettaa tuota toista, ennenkuin olin
+huomannut tulpaanin, huudahdin: »Nehän ovat vielä yhtä pieniä kuin
+sinä, nuo tulpaanisi!» Hän silmäili minua, teinkö pilaa, mutta minä
+pysyin vakavana ja annoin katseeni harhailla kuin ajattelisin jo
+jotakin muuta. Silloin hän nipisti minua kaikin voimin säärestä ja
+huomautti rauhallisesti: »Etsipä nyt, isä, kuka sinua on nipistänyt,
+löydätkö, ellen näytä häntä sinulle!»
+
+Tästä tapauksesta asti hän sanoo, luullessaan saaneensa liian vähän
+arvoa: »Vai niin, sinä puhut tulpaaneista.»
+
+Ja edelleen satoi virtanaan. Talomme oli arkki, vesi virtasi yötä
+päivää yli puutarhan. Tiedustelijat kaupungista, jotka juosten tulivat
+metsäämme saakka, mikäli mahdollista karkoittaakseen kyyhkysen
+öljypuuoksineen pesästään, takertuivat paikoilleen satoja kertoja,
+vajosivat jalkineittensa yli liejuun. Mutta metsässä kohisi kuin
+vedenpaisumuksen lähetessä. Yöllä ei nähnyt kuuta eikä tähtiä. Me
+nukuimme metsän mahtavassa huminassa ja heräsimme siihen. Se ei
+ollut sama ääni, joka puhuu kesällä ja joka helähtää liikuttavammin,
+lämpimämmin ja myrskyssäkin lempeämmin kuin meren luja ääni, ei, se oli
+yksitoikkoinen kuin jättimäinen rumpukalvo, jolle sade putoaa, autio,
+surullinen talviääni.
+
+Eräänä aamuna — se oli maaliskuun 17 päivän aamu — heräsin harvinaiseen
+hyväilyyn: tuoksuvaan tuulenhenkäisyyn, jommoisena se Välimerellä
+äkkiä puhaltelee Afrikan rannoilta, täysin kirkkaaseen aamuruskoon,
+samanlaiseen kuin kerran, jolloin hyttini luukun läpi kohotin otsani
+sitä kohti ja sen kosketuksesta minunkin rinnassani alkoivat soida
+valo-urut kuin sen kreikkalaisen saaren kallioisilla rannoilla, jonka
+ohi laivamme hitaasti solui... Jostakin sellaisesta olin kaiketi
+uneksinut. Sen jälkeen vasta erotin puutarhasta lapsennaurua, joka
+räiskytteli auringonvaloa ympärilleen, ja kiireisiä, huomattavan
+kaikuvia askeleita, jotka äkkiä, pengermän soraa koskettaessaan,
+alkoivat nauraa nekin.
+
+Hypähdin vuoteesta ja työnsin ikkunaluukut auki. Silloin näin niin
+valtavasti kuin en olisi koskaan ennen nähnyt, näin ensi kerran, kuinka
+sininen aamu, taivaan poika, oli vihitty yhteen vihreän, kimaltelevan
+maan kanssa! Kaikki metsän linnut lauloivat luonamme korkeudessa,
+kaikki kukot kiekuivat laaksossa, ja kun aamukellot alkoivat
+kajahdella, oli minusta yhtä selvää kuin tämä päivä, ettei mikään
+suntio tai kylän poikaviikari kiskonut niiden nuorasta, vaan että ne
+yksinäänkin olivat ryhtyneet soittamaan kevään tuloa ja sinkoamaan maan
+päälle taivaan sineä ja niityiltä ja metsistä kastetta taivasta kohti.
+
+Siitä lähtien on ollut kevät. Kukkivia orvokkirinteitä, kevätesikkoja,
+vuokkoja. Metsässä antaa tikka merkkejä pienellä puurummullaan. Nuo
+hyvät! Jospa se olisi totta! Jospa tällä kertaa voisi kevääseen
+luottaa! Ja kuulkaapa vain, tuolla vastaa taivas ensimmäisellä
+ukkosella, antaa kunniasanansa, että talvi on lopussa.
+
+
+
+
+III. JÄÄTIKKÖHALKEAMA
+
+
+Vaimoni ei näyttäydy enää unissani. Poikamme on jo pitkät ajat
+silmäillyt minua katsein, joista turhaan haen nuhdetta.
+
+Ja kuitenkin olen kadottanut häneltä äidin.
+
+»Kadottanut?» kysytte. Niinpä kyllä, lumikentällä Petergratin juurella
+Lauterbrunnenin ja Lötschentalin välillä, tarkemmin sanottuna tiellä
+Mutthornmajalta Tschingeljäätikölle, siellä olen kadottanut hänen
+äitinsä, minä eikä kukaan muu! Jacquot tuntee kaikki nämä harvinaiset
+sveitsiläisnimet ja näyttää ne kartalta...
+
+Täällä siis, tällä suurella sinivalkoisella paikalla, syöksyimme Doris
+ja minä jäätikköhalkeamaan, vajosimme näet äkkiä pehmeään lumeen (oli
+helteinen elokuun aamu, etelätuuli), lumi vajosi allamme, ympärillämme,
+niin menimme syvyyteen.
+
+Aluksi otimme asian hilpeältä kannalta, sillä joskin olimme syöksyneet
+hyvinkin viidentoista metrin syvyyteen, olimme saaneet tuskin
+ainoatakaan töykkäystä, olimmepa pudonneet hyvinkin pehmoisesti,
+sulloutuen lumeen, joka sitten oli hävinnyt jonnekin jalkaimme alta,
+ja seisoimme koko lailla mukavasti, lujalla pohjalla, sinivihreiden
+jääseinien välissä. Toinen seinä oli maanpinnan läheltä hiukan
+sisäänpäin kovertanut.
+
+Kirkkaalla taivaalla päämme yläpuolella riippui pieniä, kultaisia
+päivätähtiä...
+
+Ne muistuttivat minulle vaakunaa, jossa oli kultaisia mehiläisiä
+sinisellä pohjalla. Ei, nyt johtuukin mieleeni, se ei ollutkaan
+mikään vaakuna, vaan rikkaan kauppiaan makuuhuone Berliinissä.
+Nauroimme narrimaisuudellemme, kun ehdottomasti halusimme — nukkua
+mehiläispesässä.
+
+Ukonilmakin, joka iltapäivällä kulki alkuaikojen jyminällä jäätikön
+yli, kiihdytti meitä paremmin kuin pelästytti, Pitkän salaman valossa,
+joka kerran leijuilevan siiven lailla riippui halkeaman yläpuolella,
+näimme toisemme. Me seisoimme kuin suuressa peilisalissa. Ihastuneina
+vaivuimme toistemme syliin.
+
+Sade tuskin valui halkeamaan tai sitten olimme jo niin märkiä, ettemme
+sitä tunteneet. Me kuulimme sen vain! Jäätikkö näytti kohisevan
+syvyyksiään myöten jalkaimme alla ja kohisi vielä kauan senjälkeen, kun
+ukkonen oli mennyt ohitse ja aurinko uudelleen paistoi.
+
+Doris kohotti rannekelloaan. Se kävi. Kello oli neljä.
+
+Minun kelloni oli jäänyt ylös tai muuten joutunut hukkaan, mutta
+selkäreppu oli vieressämme. Joimme kuumaa kahvia termospullosta, söimme
+kovia munia ja makkaravoileivän. Nauraen kiistelimme, kuka meistä oli
+houkutellut toisen tähän kristalliseen seikkailuun. Se oli Doris, niin
+paljon minun oli myönnettävä, sillä hän ei ollut halunnut ottaa opasta
+mukaan, »jotta kerrankin saisi olla kahden minun kanssani», ja hän
+taputti käsiään, kun kepponen oli niin yli odotusten onnistunut. Mutta
+mitäpä (niin menin asian pohjaan saakka), jos en olisi myöntynyt hänen
+vaatimukseensa, mitä sitten? Ja vaikka päähänpisto olikin hänen, ei
+täytäntöönpano silti ollut vähemmän minun työtäni. Minun vallassani oli
+ollut myöntää tai kieltää. Myöntymällä olin ratkaissut asian, minä, ei
+hän. »Odotappas vähän», keskeytti hän minut ja viritti minulle ansan.
+Emmekö olleet kulkeneet tietä kaksi kertaa perätysten opas mukanamme,
+huomaamatta mitään vaaraa? Luulin että huomautus oli minulle eduksi,
+mutta ei, päinvastoin. Siis en saisi lukea ratkaisuanikaan ansiokseni.
+Hän ei ollut halunnut opasta, hän, en minä. Me emme olleet ottaneet
+opasta. Senvuoksi istuimme nyt jäätikköhalkeamassa. Enkä ollut uskonut
+mitään vaaraa? Ja tässä nyt istuimme. Sellaista ei olisi opas mukana
+tapahtunut. Hän olisi ohjannut meidät talutusköydessä onnellisesti
+jäätikön yli ja jättänyt meidät alhaalle ravintolaan.
+
+»Taivaan tähden», juolahti mieleeni, »ravintolassa eivät edes tiedä,
+minne olemme menneet!»
+
+Tunsin, miten hän kalpeni. Hänen käsistään sen tunsin, kun kauhuissani
+tartuin niihin.
+
+Auttaakseni meidät kauhean hetken yli aloin sadatella.
+
+Mikä kirottu mielettömyys olikaan lähteä yksin jäätiköiden yli, kun
+lapsillekin, joita varmat kädet ohjasivat, oli onnistunut kerran,
+kahdesti, jopa tusinan kertaa vahingoittumattomina päästä toiselle
+puolelle! Ja palata ravintolaan, pisti Doris väliin, liemiruuan ja
+paistin välillä keskustelemaan vaikutelmista, ikäänkuin oltaisiin,
+valkeassa viattomuudessa laaksojen ja kukkuloiden yläpuolella
+leijaillen, taivaassa ja kaikista vaaroista pelastuttu, jotta sitten
+äkkiä sovittuun aikaan, ilman ainoatakaan naarmua saavuttaisiin
+ruokapöytään:
+
+»Hei, poikaseni! Kuvaileppa nyt minulle, mitä kaikkea ihminen kokee
+kulkiessaan huvikseen Lauterbrunnenista Lötschentaliin! Se on muka
+selvästi matka maan ympäri — eikö totta? Päiväntasaaja ei ole mitään —
+vai kuinka? Eikä olekaan päiväntasaajaa — niin kai?»
+
+Hän kiskaisi minua vuorotellen kummastakin korvasta.
+
+»Mehän emme ensinkään aikoneet Lötschentaliin saakka», väitin vastaan.
+
+»Ei, me tahdoimme vaan vielä kerran nähdä, mitä ihminen kokee, kun
+yrittää mennä yli — 'liukasta sateenkaarisiltaa' pitkin! Mies, sinä
+olet runoilija, vaikka oletkin palvellut jalkaväessä. Tiedätkö
+nyt, mitä hän kokee? Hän kokee sen, että hänen vaimonsa paleltuu!
+Kuka sitten Breuschheimissä pitää silmällä, etteivät kanat juokse
+puutarhaan? Tule, lämmitä minua!»
+
+Otin hänet syliini. Jäätikköhalkeaman pohjalla oli liian ahdasta maata
+vierekkäin, mutta se ei merkinnyt meille mitään, ja me vaivuimme
+hyväilyihin; veremme ja korvamme humisivat siitä. »Et ole minua
+milloinkaan niin rakastanut!» huudahti Doris äkkiä, kirkaisi vielä
+kerran, ja hänen sydämensä pamppaili voitonriemusta.
+
+»En ole milloinkaan niin pelännyt menettäväni sinut», välähti läpi
+aivojeni, ja tiedän, että hän ajatteli samalla hetkellä samoin; tiedän
+sen, vaikken sitä silloin oikein ymmärtänyt...
+
+Juurineen maaperästään irroitettuna ja temmattuna, leijaillen paikassa
+ja ajassa, hän sitoi minut kahleilla, kunnes aloin pelätä. Mutta hän
+oli lakannut pelkäämästä omasta tai minunkaan puolestani, unohtanut
+sekä pelon että kaiken muun, kaiken paitsi voitonriemunsa.
+
+»Minun sinä olet — vihdoinkin minun. Kukaan ei sinua enää minulta ota.
+Ennemmin tapan sinut. Oi, Claus, kuinka sinua rakastan...!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Näetkö, kuinka oikeassa olin», sanoi hän, kun taas seisoimme
+vieretysten. »Minun täytyi vihdoinkin kerran olla yksin sinun kanssasi.»
+
+Eikö hän ollut sitä tarpeeksi usein?
+
+Ei, ei niin. »Ja kuka sanoo minulle, ettet sitten ajattele hurjaa Maria
+Capponia?»
+
+Nauroin:
+
+»Hurjaa?»
+
+Hän nyökkäsi.
+
+»Mutta Doris! Hänhän on itse järkevyys! Vannon sinulle, en ole
+milloinkaan nähnyt häntä hurjana!»
+
+Hän pudisti päätään. Hän tiesi sen paremmin... Silloin hän tiesi
+myöskin enemmän kuin minä!
+
+»Kenties», lopetti hän ja katsoi kelloa.
+
+Se oli viisi.
+
+Tähän aikaan tulivat matkailijat Lötschentalista jäätikön yli. Päätimme
+huutaa aika ajoin, mutta huomasimme heti, että huutomme pysähtyivät
+halkeamaan tai tunkeutuivat vain hieman sen ulkopuolelle. Me olimme
+liian syvällä.
+
+»He löytävät kelloni», sanoin, »tai huomaavat joka tapauksessa
+murtumispaikan. Sehän on avonainen!» Ja me joimme loput kahvista, koska
+olimme huutaneet äänemme käheäksi.
+
+»Kerro minulle jotakin!» pyysi hän väsyneesti.
+
+»Hei, Doris!» Varoitin häntä: »Missään tapauksessa et saa nukkua.
+Kuuletko? Missään tapauksessa ei nukkua!»
+
+Hän venytteli itseään.
+
+»Tiedän. Sentähdenhän olen pyytänyt sinua kertoinaan minulle jotakin!»
+
+Vedin säärykset jaloistani, kiedoin ne hänen olkapäänsä ympäri ja
+pyysin häntä kevyesti nojaamaan jääseinään. Niin saatoin paraiten pitää
+häntä silmällä. Ja minä kerroin.
+
+»Tiedätkö vielä, kuinka me kerran...» »Muistatko...» Oi, me tulimme yhä
+iloisemmiksi. Doris kertoi mielellään, ja minä kiitin taivasta tästä
+ominaisuudesta. Silloin tällöin huusimme. Äkkiä lauloi Doris laulun!
+Se oli loistava keksintö. Sillä turha huutaminen oli saanut äänemme
+painumaan. Me lauloimme nyt vain lauluja, yksin taikka yhdessä.
+
+Kello oli kahdeksan.
+
+»Claus, muistan erään kevätpäivän talvella. Päivällisaika läheni,
+istuin sohvalla hotellihuoneessa. Ikkunalaudan yläpuolella kulki,
+merkillisen kaukana, rivi liuskakattoja. Se oli Freiburg. Olin
+matkustanut Rheinweileristä keskustellakseni asianajajan kanssa.
+Tahdoin eroa. Niin, Maria Capponin tähden... Hän oli lapsesta alkaen
+ollut rakastettusi, ja kun olit huonolla tuulella, matkustit hänen
+luoksensa ja tulit tyytyväisenä takaisin. Ja silloin olit taas oikein
+rakastunut minuun ja hurja ja kiusasit minua — hyvin yksitoikkoisesti,
+sinun täytyy jo myöntää. Sinä annoit minun ymmärtää, että on olemassa
+jotakin suurta, järkyttävää, mille minä jään ikuisesti vieraaksi:
+intohimo... Siitä huolimatta ryntäsit lujin iskuin porttia vasten.
+Kaikesta siitä ymmärsin vain niin paljon, että meidän täytyi erota...
+Minä istuin siis hotellihuoneessa ja katselin ulos avonaisesta
+ikkunasta. Kattojen yli pisti näkyviin kaksi korkeata poppelia, ja
+kauempana kaksi pienempää. Ilmassa oli kuin maasta noussutta hikeä.
+Se johtui kuumasta kevätauringosta. Tämä tapahtui talvella, Claus,
+keskitalvella! Korkeammalla, avaruuden sinessä, niin kauas kuin silmä
+kantoi, näin loistavia pilviä, jotka saivat sinen läikehtimään, niin
+että taivas hukkui hempeyteensä... Vuorelta poppelien läpi, tulit
+sinä juosten, Claus! Kiivas hengityksesi kuului pienten poppelien
+luona, kohotit kätesi, kuului kuin huuto unessa. Sinä olit puettu
+valkoiseen tennispukuun, vyölläsi oli kimppu orvokkeja. Tulit juosten
+avonaista ikkunaa kohden, viivasuoraan... Suljin silmäni. Hengitin
+orvokkien tuoksua. Ne olivat edessäni pöydällä, tuijotin hymyillen
+niihin ja sitten taas ulos ikkunasta, uuninpiippujen savuun, kuin
+pienistä uhritulista nousevaan savuun auringonpaisteisen kaupungin yli.
+Menin alas seurusteluhuoneeseen ja soittelin, tuntimääriä, unohdin
+päivällisen, niin innostunut olin. Surullinenko? En, mutta en myöskään
+iloinen, pikemmin molempia yhtaikaa. Tiesin vain, etten voinut erota
+sinusta... Etsin senjälkeen käsiini ennustajan ja kerroin hänelle
+uneni. 'Näkyni' tai 'mielikuvitelmani' olisi minun pitänyt sanoa, mutta
+sitä hän kenties ei olisi käsittänyt. Hänen ammattinsa oli käsitellä
+unia... Hän sanoi minulle, että menettäisin kalliin olennon, ja
+lohdutti minua jälleennäkemisellä kuoleman jälkeen.»
+
+»Niin, Doris, vein sinut takaisin Rheinweileriin. Täti siunasi
+uudelleen liittomme. Mutta oikeastaan olit aluksi vielä vihainen...»
+
+»Mies, sinä toimit kuin ei olisi mitään tapahtunut! Mutta häijyt
+sananihan, Claus, olivat vain kuvastin, jossa näin vääristeltynä
+itseni. Lapsia me olimme, yhä vain lapsia, vaikka olit jo yhdenkolmatta
+vuotias, kun menimme naimisiin. Lapsia — tähän päivään asti. Miksi
+oikeastaan vaadit, että meidän pitää näytellä aikaihmisiä?»
+
+»Se on jo ohitse! En vaadi sitä enää! Mutta sano, Doris muistatko, kun
+vein sinut ensi kerran Breuschheimiin...? Lapsena tunsin kevään tuoksun
+kapeilla teillä viiniköynnösten välillä, niinkuin palon käryn tuntee
+jo kaukaa. Hienolta se tuntui! Makasin metsässä, joka lemusi taasen
+toisenlaisena, pihkalta ja kuumilta kuusenoksilta, juoksin täyttä
+laukkaa poikki niittyjen, ruoho ulottui suuhuni saakka. Vehnäpeltoon
+kätkeytyneenä huomasin ensi kerran, kuinka rakkaus lähestyi minua.
+Silloin valloitti kotiseutu olentoni kuin aarniometsä. Metsä, niitty,
+virta, viiniköynnökset, vuori ja laakso ja ilma, vuorokaudenajat,
+vuodenajat, kaikki se eli ja lisääntyi minussa ja oli olemassa
+selvänä, kouraantuntuvana. Muiden maiden tulva kulki sen ylitse.
+Se pysyi paikallaan. Yksi ainoa ajatus riitti saamaan sen esille.
+Sitten tulin uudelleen: sinun kanssasi. Astelin kuin voittaja, joka
+lahjoittaa kuningaskunnan — suurimpansa, kauneimpansa, niin, ainoansa!
+Miten olikaan sinun kauttasi kotiseutu tunkeutunut syvälle, sydämesi
+pohjaan saakka, ja miten olimme kohonneet taivaaseen, antautuen
+rajattomasti sen huostaan! Rakkaus, jonka henkäys oli koskettanut minua
+vehnävainiossa, täällä se seisoi seppelöitynä, sen voimakkaat, puhtaat
+kädet pitelivät sydäntäni. Myöhemmin, kesäöinä, kun yhdessä kärsimme
+— emmekö siitä huolimatta seisoneet puiston viiniköynnöskäytävässä,
+ruumis ja sielu toisiinsa sulautuneina? Näetkö sen vielä, kuutamon
+keltaisella hiekalla? Viinilehtien mitä hennoimman varjon? Paalujen
+lujat piirteet? Talomme valkoisen, valkoisen seinän kirkkaassa yössä?
+Rakkaani!... Se on vieläkin sinussa, kotiseutuni, sikäli kuin sinä sen
+omistat ja säilytät.
+
+— Pyydän, vie vieras mies takaisin kotiseudulleen, minä pyydän, pyydän:
+anna!»
+
+»Mitä pitäisi minun antaa sinulle, mitä et jo omista, Claus? Enempää ei
+minulla ole... Minusta tuntuu, että olen jo kerran ennen lausunut ihan
+samat sanat, luullakseni Anhaltin rautatieasemalla. Sinä matkustit pois
+Berlinistä, minun piti vielä jäädä joiksikin päiviksi sukulaisteni luo.
+Se oli jonkinlainen palkinto. Minun piti saada tanssia, käydä museoissa
+ja teattereissa, nähdä uusia ihmisiä. Kun sinä olit luonani, tahdoit
+aina olla yksin. Tuskin oli junasi poistunut hallista, kun kaikki
+ympärilläni muuttui ihanaksi uneksi. Kävin museoissa ja teattereissa,
+näin joukoittain ihmisiä, tanssin ja nauroin — kuin unessa... Olit
+rikkaasti palkinnut minua; sain vielä matkustaa Münchenin kautta
+kotiin! Oi, oma Münchenini! Minulla oli hauska huone 'Vuodenajoissa',
+saatoin nähdä Theatiner-kirkon neljä tornia ja Neitsyt Maarian kirkon
+kaksi kupua, kaikki vihreiksi patinoituina, hoviteatterin ja hovitallin
+suuret julkisivut, ja ikkunan alla kulki katu, jonka maailmaakokenut
+pormestari oli toimittanut vallan suurkaupunkimaisesti kivetyksi.
+
+— Täällä tahdoin odottaa sinua... Minusta tuntui kuin tyttönä kokeissa
+ennen pääsiäistä. Olin kokonaan rajoittunut sinuun ja valmistauduin
+ottamaan sinut arvokkaasti vastaan... Näin taaskin paljon ihmisiä,
+olin illoin konserteissa, mutta yöllä en voinut nukkua. Sydämeni
+isosi sinua, käteni kaipasivat sinun käsiäsi. Vain vaivoin verhouduin
+ruumiiseeni. Kädet laskin vaieten lanteilleni, jalat kiinni toisiinsa:
+olin melkein sinä. Suljin silmäni muuttuakseni kokonaan sinuksi...
+Ruumiini oli minusta pyhä. Nyt olit paikalla... Olin kauan odottanut
+yksinomaan hellyyteni voimalla, ilman intohimoa. Sinä olit tullut kuin
+uni, joka toisesta vuotaa. Nyt minä olin sinä. Kuinka olitkaan minun!...
+
+— Sano, Claus, eikö tämä ole rakkautta?»
+
+»Ah, Doris! Kun opin sinut tuntemaan, ajattelin: hän on, valmiina,
+putkahtanut tästä keväästä. Hän tuoksuu kuin tämä maa lämpimänä päivänä
+ennen pääsiäistä. Arka hän on ja kirpeä ja rajaton antaumuksessaan,
+kun hän kauhistuu rakkauden voimaa ja vaipuu synkkyyteen — kuin
+maan neitseellisyys kosteassa lämmössä aurinkoisena päivänä ennen
+pääsiäistä. Hän on uskollinen kuin puu, kouristuksentapaisesti
+vetäytyessään kokoon niiden nesteiden nautinnosta, joiden se tuntee
+sisällään virtaavan. Hänen ruumiinsa väräjää syleilyssä, ikäänkuin
+hänen sydämensä särkisi hänet, hänen silmänsä itkevät onnesta,
+hän pelkää kaivatessaan äänetöntä salamaniskua, joka saa umput
+puhkeamaan. Miten jännittyykään hänen ruumiinsa, ponnahtaakseen taas
+entiselleen! Kevät, kevät, enpä olisi milloinkaan tullut tietämään,
+mitä se on, ellen olisi häntä kohdannut... Niin muuttui Köln minulle
+pyhäksi kaupungiksi. Sitten vaelsi kesä ohitsemme, kullankeltaisena
+ja suurena. Sinusta tuli äiti. Ulkomuotoosi tuli uhkeatta ilman
+painavuutta, sinusta huokui lempeätä täyteläisyyttä, joka verhosi
+sinut kuin hienoimmasta kudoksesta valmistettu painava vaate. Sinusta
+tuli tietävä, ilman julkeutta. Ylimielisyytesikin lahjoitti jotakin
+viisaudestasi ja hyvyydestäsi sille, jolle sitä osoitit. Joskus
+valtasi sinut ukkosilman painostava turvattomuus, ensimmäinen salama
+tempasi sinut takaisin itsetietoisuuteesi. Silloin kohosit kuin puu
+rajuilman kohistessa sen ylitse. Joka salamanväläyksellä ponnahdit
+kuin puu täyteen pituuteesi juurien täyttämästä maasta etkä väistynyt
+sormen leveyttä paikaltasi. Kuinka ihana olet iltaisin, kun olet
+eronnut lapsesta ja hajahapsisena, tyttömäisen nopealiikkeisenä ja
+kuin naurunhelinääsi verhoutuneena, hiukan päätäsi kumartaen, juokset
+iltaportista yöhön! Näetkö Breuschheimissä suuren huoneeni, kirjat,
+kuvat, pöytäni, sohvan, puutarhaan päin olevat ikkunat, kuutamossa
+aavemaiset vuoret — miten oletkaan minun ja tiedät, jalosieluinen,
+mitä se on! Kuinka paljon täyteläisyyttä, voimaa ja kolmin kerroin
+koettelemuksissa lujittunutta, ah niin haurasta viehkeyttä — Dorikseni!
+
+— Kevään nimi on nyt kesä. Olisi kaikissa tapauksissa liian aikaista
+sen ruveta syysajatusten kanssa askartelemaan. Se tietää syksystä
+sen, mitä joen toinen ranta toisesta, kun ne joskus auringonlaskun
+aikaan veden kuvastimessa yhtyvät. Melkein liian voimakas on sellainen
+värihehku, liian suuri hetken hiljaisuus, etäinen kellonhelähdys
+värisyttää kyyneliin asti — kuin lähenisi kuolema sinisen perhosen
+muodossa lentäen... Ne ovat asioita, jotka vaikuttavat hermoihin,
+meidän kaikkien, ihmisten ja eläinten; Doris, toden totta, rakastan
+sinua yli kaiken. Olen aina rakastanut vain sinua!»
+
+»Kiitos, Claus, kiitos!»
+
+Olin valmis kertomaan hänelle kaikki Mariasta ja itsestäni, mutta kuin
+arvaten ajatukseni hän esti aikeeni:
+
+»Ellei Maria, olisi se joku toinen. Olimme lapsia ja tahdoimme leikkiä,
+minä vierasten ihmisten ja maiden kanssa, tanssien ja soiton soidessa,
+ja sinä, miehen korkuisena, naisten kanssa. Minä en ole kenties luotu
+rakkautta varten, Claus, vaikka oletkin oppinut pitämään arvossa minun
+tapaani rakastaa... Se on katkeraa, rakkaus. Sen kanssa on vaikea tulla
+toimeen. Tahtoo hallita ja riemuita. Toinen tahtoo samaten... Nyt
+ymmärrän sen. Katso, sentähden tahdoin kerran olla kanssasi kahden. Oli
+liian paljon, mitä en ymmärtänyt.»
+
+»Ja nytkö ymmärrät?»
+
+»Alan ymmärtää... Mutta, eikö totta, Claus. Koskaan emme enää tahdo
+kiusata toisiamme? Ei minkään tekosyyn varjolla. Kun toisen meistä on
+paholainen saanut valtaansa, pyörähdämme ympäri ja annamme sen riehua,
+kunnes se on saanut tarpeekseen. Ja sitten, sitten tulemme takaisin ja
+teemme sovinnon.»
+
+»Doris, vannon, ei milloinkaan enää!»
+
+Hän nousi varpailleen, ojentautui ja kietoi puhuvin ilmein käsivartensa
+kaulalleni:
+
+»Oi kuinka iloitsen, että saan jälleen nähdä Jacquotin!»
+
+Hän naurahti hiljaa itsekseen.
+
+Kello oli yhdeksän. Huumautuneina rakkaudestamme toivoimme hetki
+hetkellä lujemmin. Me liikuimme kauan varmuuden rajoilla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta kun tuli yö eikä ketään tullut auttamaan meitä, kun oli tullut
+yö... vietimme sen kauhistuneina suurten, valkoisten tähtien loistaessa
+jäätikköhalkeaman yläpuolella. Puhuimme, puhuimme yhä. Ne olivat
+ihania asioita, mitä silloin toisillemme sanoimme. Se oli kauheata.
+Me huusimme ja suutelimme, koko ruumiiltamme vavisten, kuoleman
+kidutusvuoteella. Se oli hirveätä. Se oli vain hirveätä.
+
+Taskuveitselläni iskin jääpalasia seinistä, sillä meidän oli jano,
+kunnes se katkesi. Oli parempi niin... En ollut itsestäni aivan varma,
+kun niin puhelimme, yhä pulmiimme, yhden ainoan soihdun valaisemina,
+joka sisällämme valottomana paloi loppuun — puristimme ja suutelimme
+toisiamme. Halkeaman seinät näyttivät käyvän yhä ahtaammiksi. Ne
+ahdistivat meitä.
+
+Doris ei ollut huomannut, että terä oli katkennut.
+
+»Niin pian kuin tulee valoisaa, Doris, sammalsin, »kohta, ihan kohta...
+tahdon vuolla veitsellä askelmia jäähän. Me kiipeämme täältä pois.
+Eilen illalla, kun veitsi pälkähti päähäni, eilen ei sillä olisi ollut
+mitään merkitystä. Emme olisi kuitenkaan ennen yötä ennättäneet kotiin.»
+
+»Emme», sanoi hän.
+
+Nälkää emme tunteneet.
+
+Nyt oli ihan kirkasta, mutta en voinut enää estää häntä nukkumasta.
+
+Kun häntä itseäni vastaan puristaen, ravistaen häntä, huutaen
+hänelle (oi, kuinka suloiselta ja kuinka kaukaiselta kuului jo hänen
+vastauksensa: »Niin, Claus») mitä hehkuvimmin häntä rakastin ja
+ajattelin, että kaikkien näiden jäätiköiden täytyi sulaa hehkuuni,
+silloin tunsin äkkiä kylmän henkäyksen kasvoillani, ja satoi lunta. Ei,
+se oli hänen päänsä, joka oli laskeutunut olkapäälleni. Hän nukkui! Hän
+oli hukassa. Annoin hänen solua jäätikköhalkeaman pohjalle ja asetuin
+makaamaan hänen päällensä.
+
+»Ei ole tarpeeksi tilaa maata vierekkäin», mumisin anteeksipyynnöksi ja
+työnsin hänen kätensä alleni ja omani hänen päänsä alle. Nyt nukkuisin
+minäkin pian. Pian olisin yhtä sikeässä unessa, ja minusta tuntui kuin
+pieni Jacquot nukkuisi kolmantena luonamme, jopa kuin hän ei olisi
+vielä syntynyt, kuin unessa vasta kulkisimme häntä vastaan... Etsin
+hellästi hänen käsiään altani, sylistäni, ja kasvoni lepäsivät niin
+hänen kasvojensa päällä, että oikean silmäni ripset sivelivät hänen
+vasemman silmänsä ripsiä, mutta kuitenkaan ne eivät liikahtaneet.
+
+Silloin kulki lävitseni muuan ajatus kuin tuli. Makasin tässä
+lämmittääkseni häntä, minun täytyi pitää häntä lämpimänä, jotta hän
+ei paleltuisi, sitä vain minun tarvitsi tehdä, niin hän saattoi
+rauhallisesti nukkua, kunnes apua tulisi. Me olimme pelastetut! Me
+elimme! Äkkiä kuulin Jacquotin huutavan isää ja äitiä, ja minä vastasin
+hänelle, me pidimme seuraa toisillemme — nauraen, huutaen kaikkia
+helvetin kirouksia käyttäen ja kohta taas hellästi, jommoisena en
+milloinkaan ollut tuntenut itseäni, kyyneleitä vuodattaen ja raivon
+tukahduttamin uhkauksin kerroin hänelle, mitä hänen vanhemmilleen oli
+tapahtunut kohosin polvilleni voidakseni puhua kovempaa.
+
+»Jacquot!» huusin, »Jacquot!» Sillä minusta tuntui, ikäänkuin hänen
+äänensä taas etääntyisi. Samalla kun painoin polviani halkeaman seiniä
+vasten, koetin kyynärpäitteni varassa kiivetä korkeammalle.
+
+»Jacquot, kuuletko minua?»
+
+Nyt hänen äänensä oli ihan lähellä, ja ähkyen luisuin takaisin polvieni
+ja kyynärpäitteni varassa, hitaasti ja varovasti, jotta en loukkaisi
+Dorista, ja laskeuduin hänen päällensä lämmittääkseni häntä. Taas
+tunsin hänen kätensä ja sivelin silmäripsilläni hänen ripsiään.
+
+»Nuku, rakkaani», pyysin häntä, »nuku vain! Minä pidän huolta lapsesta,
+niinä pidätän sen täällä.»
+
+Sillä keskustelua lapsen kanssa, sitä en millään tahtonut keskeyttää.
+Jacquot oli pidätettävä, joko Jumalan tai paholaisen avulla, lähistöllä
+— vaikka se maksaisi hänelle verta ja kyyneleitä, hänen täytyi pysyä
+luonamme.
+
+»Täällä, Jacquot, täällä!»
+
+Ärjyin, hyväilin, loputtomin kyynelvirroin huusin häntä, revin
+hänet kappaleiksi vihaisilla sanoillani, aina sen mukaan, kuuluiko
+hänen äänensä lähempää vai kauempaa. Samoin irroittausin polvin ja
+kyynärpäin, varpain ja sormin liikkumattomana makaavasta vaimostani
+ja noudin Jacquotin takaisin ja laskeuduin uudelleen maahan,
+lämmittääkseni häntä.
+
+Monesti tarvittiin tunteja kestävää työtä, ennenkuin taas kuulin lapsen
+äänen, enkä voinut jäädä minuutiksi makaamaan Doriksen päälle, koska
+Jacquot heti taas juoksi tiehensä. Silloin pääsin melkein halkeaman
+puoliväliin saakka ylös, aina samaan paikkaan, jossa seinät lähenivät
+toisiaan ja jossa en löytänyt kyynärpään suuruista paikkaa. Toisen
+kerran luulin tarttuneeni pojan käteen ja Doriksen päällä maaten
+nukkuneeni pitkän, virkistävän unen.
+
+Sellaisella hetkellä huomasin, että Doriksen silmät olivat
+puoliavoimet. Pelästyin kauheasti, luulin, että olin herättänyt hänet
+huudollani ja melullani. Mutta hänen täytyi nukkua, kunnes apu tulisi.
+Hän ei saanut ennen sitä herätä. Muuten oli kaikki hukassa. Muuten me
+kuolisimme. Suljin henkeä pidätellen hänen silmänsä, huulillani suljin
+ne, mutta heti senjälkeen ne taas olivat puoliavoimet.
+
+Silloin tunsin, että olin tulossa hulluksi. Kuumanhehkuvaan päähäni
+tarttui jäinen käsi, se etsiskeli pari kolme sekuntia siellä, sitten
+se painalsi ja — oli vähällä riistää minut yhdellä tempauksella
+järjiltäni! Mitä olisi jäänyt jäljelle? Mytty ryysyjä ja tuskaa...
+Onneksi juolahti ajoissa mieleeni, että olin jo kerran ennen
+nähnyt Doriksen nukkuvan siten, suu lujasti suljettuna ja silmät
+puoliavoimina, jopa useinkin, vuoteessaan, ulkona, kerran hevosen
+selässä, kun eräänä täysikuun valaisemana yönä olimme lähellä toisiamme
+ratsastaneet kotiin. Näin selvästi varjomme hitaasti liukuvassa
+Breusch-virran kuvastimessa, miten se joskus oli kappaleen edellä,
+joskus seurasi takanamme. Selvästi näin hänen kuunvalaisemat kasvonsa
+ja sinertävän hopeisen pisaran kummassakin puoliavoimessa silmässä.
+Ja nyyhkytin äänettömän kiitoksen. Se oli äänetön huokaus ruumiin
+syvyyksissä. Minulla ei ollut enää kyyneleitä eikä ääntä.
+
+Kun päivän tähdet alkoivat työntää syrjään yön tähtiä ja äänettömästi
+vaikertavin huulin puhuin Jacquotille, erotin... vähitellen...
+etäältä... vieraan äänen.
+
+Ja silloin tapahtui ihme.
+
+Minä huusin!
+
+Senjälkeen kun tuntikaupalla olin ollut kykenemätön muovailemaan
+huulillani heikointakaan henkäystä, työntyi ihan itsestään huuto
+kurkustani, huuto, jommoista en milloinkaan, en ennen enkä jälkeen, ole
+päästänyt.
+
+Köysi, jonka he laskivat luokseni, osoittautui liian lyhyeksi. Heidän
+täytyi mennä Mutthorn-majaan etsimään apua. Kun he uudelleen huusivat,
+en vastannut. Nukuin.
+
+Vaatteisiin kiedottuna, kuumien pullojen välissä, kääreet käsien ja
+jalkojen ympärillä, heräsin.
+
+Ensin en nähnyt muuta kuin hehkuvanpunaisen auringon. Makasin
+telttavuoteella ulkona. Sitten tunsin Mutthorn-majan. Katselin
+ympärilleni, näkisinkö toisen samanlaisen vuoteen. Ei, olin yksin.
+
+En kysynyt mitään.
+
+He peittivät minut ja kantoivat alas laaksoon.
+
+Nukuin.
+
+
+
+
+IV. KOTINI
+
+
+Siitä lähtien asun yksikerroksisessa pikku talossa Schwarzwaldin
+liepeellä, Rheinweilerin yläpuolella. Rheinweilerin ja metsätalon
+välillä on Römerbadin kylpylaitos. Roomalaiset ovat sen perustaneet,
+ja ne lämpimät lähteet, joissa he kylpivät, pulppuilevat yhä
+edelleen. Heidän yksinkertaisen, mutta mitä aistikkaimman kylpylänsä
+rauniot ovat uuden, komeasti ajanmukaisen marmorikylpylän takana
+ihanassa, satavuotiaassa puutarhassa, jonka Badenin suurherttuat
+ovat perustaneet ja jota nyt käytetään kylpylän puistona. Kauniina
+vuodenaikana on täällä paljon väkeä, mutta talvi, joskin leuto, sulkee
+sen ulkomaailmasta. Silloin lepäilevät monet hotellit ja huvilat
+viehättävässä rappiotilassa. Päivä on toisensa kaltainen, kukaan ei
+laske niitä. Silloin hallitsee jylhä metsä ja harvat asukkaat vaeltavat
+yksitellen tai ryhmissä kirkkaimpana päiväsydämenäkin uneliaassa,
+sattumalta sinne osuneelle vieraalle käsittämättömässä, kiihtyneessä
+mielentilassa ikäänkuin hävinneen kylpylän yövartijoina... Täällä on
+alemannilailaisen puutarhan lämmin, suojaisin soppi. Jos eläisin täällä
+maanpaossa, olisi tämä maailman ihanin karkoituspaikka toisella puolen
+syvä metsän lieve, toisella alati vaihteleva taivas, ja niin hauska!
+
+Tätini lainasi minulle autonohjaajansa, joka kesäisin hoitaa puutarhaa
+ja pilkkoo puita, talvisin sytyttelee pesiä ja puhdistaa taloa, myös
+tarjoillen pöydässä. Hän toimittelee sitäpaitsi ylimääräistäkin, kun
+pesee keittäjättärelle astioita. Hän on nimeltään Grether Fritz ja
+kotoisin Rheinweileristä.
+
+Lukuunottamatta häntä itseään ja raajarikoista serkkua ovat kaikki
+hänen sukunsa miesjäsenet kaatuneet sodassa, ja naiset ovat muuttaneet
+elsassilaisten sukulaistensa luo Reinin toiselle puolelle. Raajarikko
+on kadonnut. Hän on kuuleman mukaan kerjuulla rikastunut kaupungeissa.
+
+Sitävastoin ei kotiseudulla pysyneen ja köyhäksi raukaksi jääneen
+Fritzin päästä ole hiuskarvakaan käpristynyt, vaikka hän neljän vuoden
+aikana olikin matkalla Venäjän rintamalta Ranskan rintamalle, mutta
+hän sanoo kuitenkin saaneensa matkustamisesta kyllikseen koko elämänsä
+ajaksi. Hän vartioi Jacquotia kuin hyvin viisas koira, jopa viisaampi
+kuin Barry, ja Jacquot palkitsee sen ainaisella huolenpidolla hänen
+hyvinvoinnistaan. Hän ei ainoastaan pistä miehelle jokaista saatavissa
+olevaa makkaranpalasta, vaan antaa hänelle myöskin suklaasta ja
+vohveleista, joilla isoäiti Breuschheimissä ja isoisä Kölnissä niin
+runsaasti varustavat hänet. Heidän mieluisin askareensa on tutkia
+autoja, jotka tunnin matkan alalla ajavat ohi (Jacquot tuntee jokaisen
+automerkin kaukaa moottorin äänestä), ja heidän yhteinen valituksensa
+on, ettei meillä enää ole autoa, ainakaan Reinin tällä puolella; heidän
+juhlapäivänsä on silloin, kun he auttavat jonkun liikkeelle, osuttuaan
+tapaamaan kumoon ajaneen. Silloin on vierasta virkaveljeä autettava.
+He puhuvat siitä viikkokaupalla seuraavaan autoon saakka, jonka he
+»auttavat pystyyn», ja Jacquot pitää kirjaa, »kalenteria»; siihen on ne
+päivät merkitty, jolloin auto kulki ohitse, ja pyhäpäivät, jolloin joku
+jäi tielle. Ja tämä auttaa molempia unohtamaan, kuinka yksitoikkoisesti
+elämä täällä ylhäällä kulkee.
+
+Äitini lähetti keittäjättärensä, joka on nimeltään Kathrin samoin kuin
+isoäidin äidinäitiä palvellut, perheessämme kuolematon, puolisokea
+keittäjätär. Meidän Kathrinimme ei ole sokea, valitettavasti vain liian
+vanha voidakseen solmia elämänaikaisen siteen Grether Fritzin kanssa.
+Eikä Fritz välitä vähääkään naisista. Hän on tarpeeksi matkustanut.
+
+Täti Sidonia on lahjoittanut minulle täysi-ikäiseksi tultuani
+entisen metsästysmajan, ja Doris ja minä olemme viettäneet täällä
+kuherrusviikkomme ja senjälkeen monta kesää. Täällä on Jacquot
+syntynyt. Talo on yksinäisellä paikalla. Rheinweilerin rautatieasemalle
+on hyvä tunnin matka, ja Römerbadiin pääsemme kahdessakymmenessä
+minuutissa; kuitenkin on Jacquot meistä ainoa, joka käyttää hyväkseen
+kylpylän ihastuttavia laitoksia.
+
+Sodan jälkeen tapasimme talosta metsänvartijaksi itseään nimittävän
+asukkaan. Otin hänestä selvää. Se oli venäläinen vanki, joka oli nainut
+rikkaasta talonpoikaisperheestä. Talollinen oli pormestarina eräässä
+kylässä Römerbadin takana ja oli luovuttanut vävylleen viimeisinä
+sotavuosina asumattoman talon aviolliseksi asuinpaikaksi. Doriksen
+ja minun täytyi senvuoksi hankkia ensi aluksi asunto kylpylästä. Me
+tunsimme hotellin ja sen omistajan, herra Muserin. Missään ei meistä
+olisi pidetty parempaa huolta. Täällä saattoi elää, täällä saattoi
+paljon unohtaa, paljon miettiä ja puuhata. Meidän piti odottaa
+hotellissa muutamia päiviä ja jäimme viikoiksi.
+
+Täti Sidonia laski Muserin perheen kuuluvaksi »parhaimpaan
+hotelliaateliin». Hänestä oli yhtä todennäköinen se otaksuma,
+että maailmaahallitsevan kaupungin virkailijat ja upseerit olivat
+poikenneet Römerbadissa Muserin perheen luona kuin että hänen
+suuresti arvossapitämänsä sveitsiläinen sirkusperhe Knie olisi
+esiintynyt jo vanhassa Roomassa ratsuineen ja ilveilijöineen. Joka
+tapauksessa elivät Muserit maan muistitiedoissa yhtä ikuista elämää
+kuin Rheinweilerit ja Breisachit. Vanhoissa vaskipiirroksissa näkyi
+ensimmäinen Römerbadin hotelli: kaunis klassillistyylinen rakennus,
+josta sen ajan kirjallisuudessakin mainitaan yhtä ja toista. Se oli
+nimeltään »Zum Vogesenblick» ja Muserien rakentama. Aikojen kuluessa
+kasvoi pienestä huvilinnasta jättimäinen palatsi, mutta sen nimi oli
+yhä »Zum Vogesenblick». Sitä hallitsi nykyään John Muser porvarillinen
+aatelismies, joka enimmin rakasti viulunsoittoa. Doris soitteli hänen
+kanssaan.
+
+Kaukaa kuunnellen ahmin saksalaisia sanomalehtiä, joista ei
+ainoatakaan enää aselevon jälkeen ollut tullut näkyviini, mutta
+ne tekivät minut yllä nälkäisemmäksi. Tyydyttääkseni haluni
+tilasin ulkomaalaisia lehtiä. Kieltämättä viehätystä, jonka vieras
+kieli tuotti, en kuitenkaan voinut salata, että nämä johtavat
+maailmanlehdet olivat toistensa kaltaisia kuin Sidneyn rautatukkuliike
+ja Hampurin siirtomaatukkuliike, kuin Pariisin naisompeluliike ja
+Lontoon matkatoimisto tai berliiniläinen kaliyhtymän toimisto ja
+bukarestilainen naftayhtiön toimisto. Mitä »viimeisistä tiedoista» oli
+kurssitaulukoissa täsmällisesti sanottu, se oli lehden ensimmäisillä
+sivuilla käännetty yleensä eksyttävälle kielelle, ja ajanmukaisen
+sivistyksen puutteessa lukijat ravitsivat sillä ei ainoastaan itseään,
+vaan myös viattomia vaimojaan ja lapsiaan, mistä johtui, että
+alituisesti miljoonat uhrit joutuivat vanhastaan uskomansa jumalan
+nimessä alttiiksi uudelle maailmanhistorian pörssihuijaukselle.
+
+Pian jätin lehdet ja katselin häiriintymättömin mielihyvin Mozartin
+sävelten punaisia askelmia, seisoin liikutettuna Beethovenin konsertin
+kasvojen edessä, joihin yö ja päivä ja vuodenajat piirtyivät
+ihmiskäsin, näin Wagnerin hermostuneiden rosvopäällikkönyrkkien
+aukeavan ja heittäen miekan luotaan vaipuvan kaksimieliseen nautintoon,
+seurasin syvästi tyytyväisenä Debussyn pitkiä, voideltuja sormia, jotka
+lipuivat pitkin naisruumiin muotoja, viipymättä niillä, tai kuuntelin
+nuorimpien vastakeksittyjä lintukonsertteja. »Viivy», huusin minä,
+»viivy luonani, maailman sielu, sinä enkelien sota ja rauha!» Kun
+jumalolentojen epäilemättä oikeutetut halut paisuvat ylenmääräisiksi,
+sanoin itselleni, silloin luodaan musiikkia! Himon valtakunta leviää
+äärettömyyksiin, yksi ainoa silmänavaus nielaisee tuhannen punnan
+setelin virvatulen, silmäripset vetävät, kohottautuen, siivillään
+lukemattomia orjia valoon, ja korkeassa laulussa, joka kaikuu,
+aukeavat äänettömästi helvetin portit... Eikä missään elänyt yhdessä
+kohden niin monta innostunutta säveltaiteilijaa kuin kuninkaallisessa
+preussilaisessa yleisesikunnassa — senkin sanoin itselleni, nauraen.
+Hetkeksi oli aika puhdistunut myrkystä.
+
+Emme laiminlyöneet mitään hotelli Vogesenblickissä, ja kun Doris
+äkkiä soitti väärin, koska oli vaipunut ajattelemaan muuta kuin
+nuottejaan (herra Muserille ei sitä sattunut milloinkaan), juoksivat
+nuotit edelleen yksinään, hotellinomistajan kärsivällisesti tahtia
+pitäen pysyessä kintereillä. Arvasin, mikä niin hämmentävällä tavalla
+eilisistä tai huomisen päivän tapahtumista kiinnitti Doriksen mieltä,
+ja ihmisen soitannollinen uni jatkui itsestään. Tuntui hyvältä siten
+elää, siten toivoa, olla niin valmis onnensattumien varalta, jotka
+kenties eivät milloinkaan tulisi, mutta ehkä kuitenkin jo huomenna.
+Mutta eräänä päivänä sai herra Muser noidannuolen oikeaan olkapäähänsä,
+ja silloin päätin toimia.
+
+Käväisin Römerbadin takaisen kylän pormestarin luona, jonka vävy piti
+taloani hallussaan, kutsuin hänet Rheinweilerin linnaan ja pyysin sekä
+piirin esimiestä että erästä tuttua asianajajaa auttamaan itseäni
+asuntokysymyksen pohtimisessa Markgräfelin ja Burgundin viinipullojen
+ääressä.
+
+Elämästä iloitseva seura ei päässyt periaatteellista keskustelua
+pitemmälle. »Oikeuden vuoksi» tarjoutui pormestari vapaaehtoisesti
+hankkimaan minulle tilaa asunnossani, ja kun täti oli vähäksi aikaa
+poistunut huoneesta, kirosi hän julmistuneena tänne osuneet venäläiset
+vävypojat.
+
+»Onko niitä siis täällä niin paljon?» kysyin ihmeissäni, jolloin kunnon
+mies löi nyrkillään pöytään, niin että viini laseissa läikkyi.
+
+»Heistä voisi koota rykmentin!» vakuutti hän ja alkoi sitten kuiskailla
+esimiehen kanssa. Hän tahtoi tietää, eikö ollut mitään keinoa
+karkoittaa mokomia kiusallisia venäläisiä vävyjä — mihin, se oli
+hänestä yhdentekevää.
+
+Niinpä sitten asetuimme metsätaloomme. Tulimme hyvin toimeen
+pakkovuokralaistemme kanssa, mutta perheeni ujostelematon elämäntapa ei
+miellyttänyt heitä, ja he muuttivat pois. Minne, se oli taas minusta
+yhdentekevää.
+
+Jacquot käy koulua pikkukaupungissa, ja minä opiskelen hänen kanssaan.
+Kauniina päivinä hän menee kävelemään Römerbadin kylpyläpuistoon ja
+vaihtaa tutkistelevia silmäyksiä lyhythameisten neitien kanssa, jotka
+kuitenkin enimmäkseen syystä kyllä tuntuvat hänestä vastenmielisiltä.
+Sitävastoin hän jää seisomaan, kun kohtaa erään tytön nimeltä Anna
+Grässlin. He hymyilevät toisilleen ja joskus keskustelevat kainosti
+astellen jonkun askeleen vierekkäin. Tytön äiti on erään viinikauppiaan
+leski, jolla kuuluu olevan suhteita kaukaiseen sukulaiseemme parooni
+Breisachiin Römerbadin linnassa. Fritz puhuu hänestä epäsuosiollisesti
+ja valvoo, ettei Jacquot joudu liian lähelle pienokaisparkaa.
+Muuten tämä viinikauppiaan leski Grässlin on syntyään italialainen,
+römerbadilaisten kannalta siis »kulkuri», jota ei yksikään kunniallinen
+porvari tervehdi. Grässlin-vainaja toi hänet vähää ennen sotaa kotiinsa
+joltakin matkaltaan ja meni sitten, suvun kauhistukseksi, pian hänen
+kanssaan naimisiin. Nyt hänen sanotaan olevan varakkaan. Parooni
+Breisachia Jacquot vihaa, kieltäytyy ojentamasta hänelle kättään ja
+poikkeaa jo kaukaa syrjään, paroonin näyttäytyessä metsätiellä, samalla
+salaa ärsyttäen Barrya häntä vastaan.
+
+Kaikesta tästä kuulen vain Fritziltä. Kuitenkin luulen olevani
+varma asiastani: Jacquot ei tunne enää mitään epäluuloa isäänsä
+kohtaan, ja kun hän niin usein puhuu Sveitsistä, Petersgratista ja
+Tschingel-jäätiköstä, toivoo hän yhä vielä, haluaa kiihkeästi, että
+matkustaisin hänen kanssansa Sveitsiin ja antaisin hänen kuin koiran,
+joka johdetaan jäljille, etsiä siellä ylhäällä. Hän löytäisi äidin!
+
+Kun hänelle hiljakkoin sanoin, että äiti lepää haudattuna kotona
+Breuschheimin kappelissa ja että veisin hänet kenties pian sinne, ei
+hän uskonut minua. Minähän olinkin sen tähän asti hänellä salannut.
+
+Minkätähden? Siksikö, että omaa tunnettani enemmän tyydytti Doriksen
+»kadottaminen» jäähän ja lumeen? Vai siksikö, että vielä tänäänkin
+kauhistun ajatellessani isoäitini hautajaisia, jolloin Jacquotin
+ikäisenä sain pelkän sovinnaisuuden vuoksi kärsiä järjetöntä kidutusta?
+
+Varmasti oli syynä huolenpito lapsesta, mutta myös oma arkuuteni.
+Sairasta peloittaa yhtä paljon tuskan tuottaminen toiselle kuin
+itselleen.
+
+
+
+
+V. YÖ BREUSCHHEIMISSÄ
+
+
+Kun Doris haudattiin Breuschheimissä, makasin sairashuoneessa
+Zürichissä: Minulta salattiin kaikki, kunnes saapui sanoma, isäni
+vanhuksenkädellä kirjoittama, joka kuului: »Doris lepää luonamme
+Breuschheimissä.» Heti pyysin lääkäriä puhelimitse kysymään, oliko
+Jacquot ollut saapuvilla hautajaisissa. Ei, hän ei ollut nähnyt tai
+kuullut mitään, ja ikäänkuin omatuntoni nyt olisi rauhoittunut,
+kaipasin häntä.
+
+Äitini toi hänet autossa Zürichiin. Kuusikymmentä vuotta lepäsi
+kauniisti rypytettyinä hänen kasvoillaan. Hymyilin ensi kerran, kun
+näin vanha rouvan lasta taluttaen astuvan huoneeseen. Heitä seurasi
+kälyni Pia. Heti herättivät hänen harjaantuneet silmänsä huomiotani:
+ne tutkivat minut yhdellä silmäyksellä. Niitä lukuunottamatta hän oli
+Doriksen näköinen; kuitenkin hän näytti suuremmalta, kevyemmältä,
+viileämmältä. Hänen kasvoissaan oli uteliaan vakava ilme.
+
+Tahdoin painaa äidin ja pojan rintaani vasten, mutta jäykät jäsenet
+eivät sallineet sitä, ja vaivoin hillitsin tuskanhuudon. He istuutuivat
+luokseni. Siinä hän siis oli, Jacquot! Tarkastelin häntä.
+
+Hän katseli yhtenään ovelle.
+
+»Sanohan toki jotakin, Jacquot!» pyysin, sillä tahdoin kuulla hänen
+äänensä. Sensijaan että olisi vastannut hän naurahti hiljaa, pani
+sormen suulleen ja alkoi etsiskellä huoneessa. Hän avasi kaapin.
+
+»Olemme sanoneet hänelle», kuiskasi äitini, »että sinä etsit häntä,
+että hän on juossut harhaan vuoristossa».
+
+»Jacquot!» huusin käskevällä äänellä...
+
+Yhdellä nykäyksellä hän kääntyi. Hän seisoi vakavana ja päättäväisenä.
+Silloin purskahti vanha äitini itkuun.
+
+Jacquot ei kuitenkaan liikahtanut. Hänen kasvonsa pysyivät samanlaisina
+ja ikäänkuin pakosta minuun päin kääntyneinä. Hän katsoi minua
+kasvoihin, muuten hän ei nähnyt mitään. Hän ei _tahtonut_ nähdä mitään
+muuta.
+
+»Jacquot», sanoin rauhallisesti, »me emme löydä häntä. Ei ole mitään
+toivoa enää. Äiti on kadonnut.»
+
+Hän pudisti päätänsä. Siinä kaikki.
+
+Ja sitten kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Se oli pulmallinen
+juttu, toisesta ahdingosta syntynyt, kuinka hänen äitinsä oli »joutunut
+hukkaan...» Hän seisoi yhä paikallaan. Vasta kun käskin tuoda kartan
+ja kysyin häneltä, näyttäisinkö hänelle paikan, jossa hänen äitinsä
+oli joutunut hukkaan, nyökkäsi hän ja astui vuoteeni viereen. Sisaren
+täytyi pidellä karttaa ja näytellä hänelle kaikki paikat, jotka
+mainitsin. Äitini oli poistunut huoneesta. Pia pysytteli hiljaa
+nurkassa ikkunan luona.
+
+Jacquot kuunteli tarkkaavasti eikä puhunut mitään.
+
+»Ymmärrätkö, pienokainen, nyt jo kaikki?» kysyi sisar hyväilevästi.
+Lapsi piti kysymystä jollakin tavoin sopimattomana. Hän ravisti
+päätänsä torjuvasti ja oli nähtävästi tyytyväinen, kun sisar senjälkeen
+poistui. Tahdoin aloittaa kertomukseni kolmanteen kertaan, mutta
+Jacquot keskeytti minut. Vihdoinkin kuulin hänen äänensä! Se oli sama
+ääni, joka oli kuulunut jäätikköhalkeamaan...
+
+Painoin pääni pielukselle ja suljin silmäni.
+
+»Jacquot!»
+
+Mutta mitä hän sitten oli kysynyt?
+
+»Ostatko minulle sellaisen kartan?» kertasi hän.
+
+»Mielelläni, Jacquot, ja se tulee olemaan yksin sinun omasi.»
+
+»Ei tarvitse, mutta sen täytyy olla hyvä kartta.»
+
+Nyökäytin päätäni.
+
+Silloin vasta hän huomasi, kuinka kurjassa kunnossa olin.
+
+Hän liukui vuoteen reunaa pitkin lähemmäksi ja painoi päänsä minun
+pääni viereen pielukselle. Suuret, siniset silmät olivat täynnä
+kyyneleitä, ja pelkästä ponnistuksesta tukahduttaakseen itkunsa
+saivat hänen kasvonsa murjottavan ilmeen. Vain suu värisi, koska hän
+mielellään halusi puhua, kuitenkin vain siinä tapauksessa, että sanat
+eivät avaisi kyynelsulkuja. Hän onnistui siinä, joskin puutteellisesti.
+Kaksi suurta kyyneltä vieri yli täyden reunan. Hän nielaisi.
+
+»Minä löydän äidin», sanoi hän tukehtuneella äänellä.
+
+Hän oli siitä ihan varma.
+
+Silloin astui ilmoittamatta kuten aina, sillä olin häneltä pyytänyt
+tätä tuttavallisuuden osoitusta, loordi Berrick huoneeseen. Pia ojensi
+hänelle kätensä, huomasi hänen kipeän silmänsä, säpsähti, kohotti
+hiukan kulmakarvojaan, ja hymy, Doriksen tähdikäs hymy, joskin muutamaa
+tähteä köyhempi, mutta sitä kuulakkaampi, säteili loordin kasvoja
+kohti. Näytti siltä kuin hän olisi ottanut loordin pään käsiinsä ja
+tarkastellut häntä. Ja Berrickin täytyi huomata miellyttävänsä häntä,
+silmäparka ei häirinnyt, päinvastoin, juuri sitä Pia alkoi rakastaa...
+Sellainen oli myös Dorikseni tapa. Pia kohautti myös eräitä kysymyksiä
+tehdessään olkapäitänsä niinkuin Doris.
+
+Sama toistui hyvästijätössä. Kuinka ylenmäärin hyväntahtoisesti ja
+samalla tutkivasti hän silmäili sormien rystysiä ja rannetta ja
+loordin astuessa ovelle hänen selkäänsä. Ja tähän asentoon jäi hän
+hetkeksi seisomaan, suljettuun oveen päin kääntyneenä, kuin lähettäisi
+suojelusenkelinsä poistuvan jälkeen. Niin, tuo oli Doris!
+
+Ei, se oli vain kädenpuristus, hillitty mielenliikutuksen ilmaisu,
+jonka nuorempi sisar oli omaksunut vanhemmalta, sitten itsenäisesti
+sitä käytellen. Voi, tuskallista sukulaisuutta! Doriksella ei ollut
+kaltaistaan, tässä sen huomasin, ja hän oli kuollut. Kivinen olento
+hänen haudallaan, jokin kuva museossa olisivat samalla lailla olleet
+hänen näköisiään. Silvottuna, ikäänkuin paloiteltuna, vain puoleksi
+hengissä makasin hyvästijättäessäni Jacquotin ja äitini välissä.
+
+Kun olin osapuilleen parantunut, ainakin kyeten uudelleen kävelemään,
+noudin pojan luokseni. Saavuin illalla Breuschheimiin ja matkustin
+toisena aamuna hänen kanssaan eteenpäin.
+
+Palvelija Joseph, Balthasar Breuschheimin »käsi ja korva», joka
+oli syntynyt talossa ja jonka isäni oli suurilla kustannuksilla
+ja huolellisuudella kasvattanut sekä valtiomieheksi että
+kamaripalvelijaksi, nimittäin asiamiehekseen talonpoikien ja
+viranomaisten luona ja henkilökohtaiseksi juomanlaskijakseen, miesten
+mies, »talon hienoin mies», odotti minua Kehlin asemalla, Jacquot
+autossa Reinin sillan luona. Jacquot oli Leo-serkkuunsa vetoamalla
+saanut aikaan sen, että vaunu pääsi sillan yli saksalaiseen tulliin
+saakka. Hän oli hyvin suuttunut siitä, että hänen täytyi odottaa aseman
+näkyvissä saamatta ajaa isänsä eteen, niinkuin asiaan olisi kuulunut
+sitäkin suuremmalla syyllä, kun vaunu oli tehtaamme uusinta valmistetta.
+
+Passitarkastuksessa tiedusti ranskalainen virkamies epäilyttävällä
+ranskankielellä, olinko palvellut ratsuväessä. »En», vastasin, »se oli
+veljeni Ernst», ja hymyilin odottavasti valmiina iskemään, jos hän
+lausuisi arvostelevan huomautuksen, häntä punakkaan kuonoon. »Olen
+myöskin ollut saksalainen upseeri», lisäsin, en siksi, että olisin
+sillä halunnut ylpeillä (se olisi tosiaan tapahtunut ensi kerran), vaan
+välttyäkseni sillä luulolta, että tahdoin esiintyä hyvässä valossa
+sellaisen omituisen isänmaanystävän silmissä, jommoisia siihen aikaan
+liikkui pitkin maata erotellen vuohia lampaista.
+
+»Ajatelkaa vain, herra parooni», vastasi hän hyvin äännetyllä
+murteella, »en tuntenut teitä ja luulin jo, että tuossa matkustaa
+yksi väärällä passilla... Ranskan vahtimies Kehlin Reinin-sillalla
+paljastui punastuen Breuschheimiläisen rosvojoukkomme entiseksi
+jäseneksi; hän oli naapurikylästä talonpojan poika, joka kiertoteitse
+muukalaislegionan kautta oli kohonnut _commissaire spécialin_ korkeaan
+arvoon. Kun onnittelin häntä, kiitti hän keimailevasti, mutta arveli,
+ettei joka päivä ollut pitoja.
+
+Hilpeänä ajoin suurelle sillalle, joka erottaa Saksan Ranskasta, ja
+astuin omalle, tuhatvuotisen elämän ja rakkauden kautta omakseni
+käyneelle, monien tuskien kautta pyhitetylle, katkeransuloiselle
+maakamaralle... Sydämeni löi kuin nähdessäni rakastetun, joskin
+hiililäjät, nostokoneet ja tehdastornit, joiden ohitse kiiruhdin,
+tekivät juuri tämän kolkan rumimmaksi koko maassa. Mutta siellä
+muistuivat mieleeni yhä vieläkin sireenipensaat villissä puutarhassa,
+jonne olin aikoja sitten pari kolme kertaa ajanut pony-vaunuissa
+Viviane von Bockin kanssa, ja yhä vielä aaltoilivat viljapellot
+aurinkoisessa tuulessa, eivätkä hiilentomu, raudan kirskunta,
+sumusireenin ulvonta voineet iäksi haudata kesäisen lapsuusmaailman
+valkeita vaatteita ja iloista naurua. Ja kun olimme kulkeneet kuuman,
+tomuisen Strassburgin läpi, avautui eteeni turmeltumattomana,
+muuttumattomana paratiisina sydämeni hellimä maa, kesäisen kirjava
+ja hedelmärikas, jonka koristeena oli välkkyvän kirkkaita, kukkien
+sulostuttamia kyliä.
+
+Oli kulunut melkein vuosi siitä, kun Doris ja minä olimme samanlaisena
+yltäkylläisenä päivänä jättäneet Breuschheimin, mutta se olisi yhtä
+hyvin voinut olla eilen, vasta eilen tai kaksikymmentä vuotta sitten,
+toisessa elämässä taikka eilen...
+
+Tuossa oli linna. Sisäänkäytävän luona polvistuivat molemmat kivikuvat
+16:nnelta vuosisadalta, eräs Breuschheim ja hänen puolisonsa, linnan
+rakentajat. Minusta tuntui kuin he rukoilisivat Doriksen puolesta.
+
+Vanhemmat odottivat minua hallissa, ja koska lapsi oli saapuvilla,
+koetimme esiintyä mahdollisimman luontevina, liiaksi korottamatta tai
+alentamatta ääntä. Kuitenkin se onnistui vain isältä, äidin ja minun
+hämmentyneinä katsellessa hänen kevyesti hillittyä, itsetietoista
+rakastettavuuttaan. Jacquotia taluttaen hän saattoi meidät ylös
+portaita; isoisän katse ja kädenpuristus sai Jacquotin sanomaan meille
+hyvästi valkoisen salongin ovella, ja sitten istuimme tilavassa,
+valoisassa huoneessa, jonka tällä hetkellä täytti iltavalaistus,
+ja jonka pielustuoleissa kirjavakuteiset enkelit soittelivat parin
+kedonkukan yhdistäessä näitä yhä uusiksi kimpuiksi, samalla kun
+kynttilänjalkojen kristallipuikot kylmästi kimallellen, heijastelivat
+auringonlaskun värejä.
+
+Istuimme siellä ja katselimme kaikki kolme ääneti avonaisten lasiovien
+kautta puiden latvoja puistossa. Joseph toi viiniä ja leivoksia. Hän
+tuli ja meni melkein äänettömästi. Olin kiitollinen vanhemmilleni
+kaikista hyvistä ajatuksista, joita he eivät lausuneet julki,
+ollessamme tänä iltana kumartuneina Doriksen värisevän kuvan yli...
+Punaisen salongin kaksoisovet olivat avoinna, ja laskevan auringon
+hehku suljettujen ikkunaverhojen takana sai aikaan sen vaikutelman
+kuin leimuaisivat tulenliekit niiden takana, kuin koko kylä palaisi.
+Minut valtasi sama tunne näissä huoneissa kuin lapsena: oleskelin nyt
+sillä paikalla, missä rakastettavuus ja itsehillintä hallitsivat,
+missä kaikkinaiset intohimon purkaukset näyttäisivät irvikuvilta,
+olisivat häiritseviä ja sietämättömiä. Eikä iltasoittokaan, joka juuri
+arastellen alkoi, huutanut apua ja hätää, vaan se oli uskonnollinen
+ääni täynnä huimaavaa alistumista loppuun.
+
+Äitini pani kätensä ristiin, hänen huulensa liikkuivat, ja niinkuin
+aina, kun hän rukoili, näytti hän äkkiä paljoa vanhemmalta... Balthasar
+Breuschheim silmäili vakavasti vaimonsa kasvoja. Molemmat istuivat
+suorina tuoleillaan, hienoina molemmat, isä kuitenkin leveänä ja
+pyöreänä, äiti solakkana, tyttömäisen täyteläisenä, olkapäät kapeina,
+luisuvina. Iltakello uinahti kuin lapsi.
+
+Vihdoin isäni kohottautui ja sanoi:
+
+»Ja sittenkin ihmiset kiistelevät, onko Kristus elänyt.» Hän levitti
+käsivartensa: »Niin, kuka sitten on elänyt, jos ei hän!»
+
+Ensi kerran kuulin nyt isältäni uskonnollisen huomautuksen. Sana
+koski minuun voimakkaasti, ja sitten se tunkeutui lävitseni, hitaasti
+ja lempeästi. Tunsin sen käsittämättömästä syystä niin hyväksi
+lohdutukseksi, etten milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.
+
+Silloin astui Ernst sisään. Hän puristi sotilaallisen lyhyesti
+kättäni ja puhui, miehekkään kauniiden kasvojensa kuvastaessa huolta,
+surustani, joka oli koskenut häneen melkein kuin hän olisi menettänyt
+oman vaimonsa. Ja hän puristi vielä kerran kättäni kälyni Anne-Marien
+puolesta, joka oli matkalla. Kun hän sitten alkoi puhua asioista ja
+erään lehmäjutun yhteydessä parjasi juutalaisia, keskeytti Balthasar
+Breuschheim hänet kiivaasti huomauttaen, että »meillä» pikemmin
+rakastettiin kuin vihattiin juutalaisia. Se ei ollut mitään uutta.
+Mutta uudelleen hämmästytti minua, kuinka hän tätä mieltymystä
+perusteli, ja minun täytyi melkein otaksua, että perustelu oli
+syntynyt itsestään hetken vaikutelmasta. Sitä todisti sekä tunteen
+kiivaus että ilmaisun epäselvyys. Juutalaiset, sanoi hän, säilyttivät
+Kristus-ajatuksen elävänä, ollen hänen ikuisia ennustajiaan; niin
+kauan kuin yksikään juutalainen olisi hengissä, ei maailma voisi
+kadottaa Kristusta, vaikka ei kristittyjä enää olisikaan. Menipä
+hän niin pitkälle arveluissaan, että juuri silloin, tässä melkein
+todenmukaisessa tapauksessa, Kristuksen valtakunta olisi lähinnä...
+Ernst palasi lehmiin, mutta ei juutalaisiin.
+
+Illallisella tapasin Leo-serkun, joka majaili Kehlissä. Hän lausui vain
+nuo pari sanaa, joita kaikkialla maailmassa käytetään, kun lausutaan
+jollekulle osanotto, sujuvimmin ranskankielellä, mutta hän sammalsi ja
+silmäili minua niin toivottomasti, että liikutettuna suutelin hänen
+ojennettuja poskiaan, ilmeikkäimpiä, mitä milloinkaan olen lihavalla
+miehellä nähnyt.
+
+Kaiketi »huvittaakseen» minua hän alkoi myöhemmin, kun lapsi oli
+vuoteessa, puhella politiikasta. Se oli kuitenkin kaikkein huonoin
+keino huvittaa minua, siitä voin tulla vain surulliseksi ja vihaiseksi
+ja sanoinkin sen hänelle suoraan.
+
+Hän pyöritti juuri savuketta. Nostamatta katsettaan hän vastasi
+vakavasti:
+
+»Minun olisi pitänyt se käsittää! Jo lapsena et osannut erottaa omia
+asioitasi yleisistä. Minun nuorimpani on samanlainen, se on sukuvika.
+Muuten itsekin puhun vain halveksien... siitä.»
+
+Isäni huomautti siihen: »Yleisten asioiden arvo riippuu juuri siitä,
+kuinka ne sopivat omiin asioihimme; tarkoitan tietysti myöskin
+ylevämpiä harrastuksiamme. Mutta mitä tuo yleisyys on, jos saan kysyä?»
+
+Veljeni väitti sen tuntevansa.
+
+»Mutta varokoon hän», huudahti isäni, »lähemmin kuvailemasta sitä
+olentoa äitinsä läsnäollessa». Hän oli nähtävästi kiihtynyt.
+
+»Minun mielestäni», koetti äiti sovitella, »yleisyys on sama kuin
+enemmistö». Niin hän otti osaa keskusteluun vilkkaasti kuten aina,
+pienin, siroin liikkein, samalla kun hänestä huomasi, että hänen
+ajatuksensa tulivat kaukaa ja alituisesti palasivat sinne. Ja tuon
+kaukaisuuden valkea valo lepäsi hänen sirosti rypistyneellä otsallaan.
+
+Leo-serkku sytytti savukkeensa. »Oikein!» yhtyi hän siihen.
+
+Tulitikun valossa muistuttivat hänen kasvonsa hyvin paistettua
+kalkkunakukkoa. Minun tuli nälkä. Illallisella olin vain katsellut,
+kuinka Jacquot söi.
+
+»Valitettavasti», arveli isäni, »näyttää minusta tämä enemmistö
+henkisesti kaikkia vähemmistöjä sekavammalta. Ja se käy meille kaikille
+kalliiksi, hyvin kalliiksi!»
+
+Niin päättyi poliittinen keskustelu, ja Leo-serkku kertoi itsestään ja
+omaisistaan, perinpohjaisimmin kuitenkin lapsista. Useita ja tärkeitä
+lukuja sukelsi esiin, perätysten ja sekaisin, toisiinsa kuuluvina kuin
+rautatievaunut, joilla lapset leikkivät, ja jokainen näistä lapsista
+oli erikoisuus. Siinä en nähnyt mitään ihmeellistä, sillä oikeastaan
+on jokainen lapsi erikoisuus, ja aikaihmiset tarvitsevat hiton paljon
+aikaa ja ponnistuksia ennenkuin ovat saaneet valtaansa lapset ja nämä
+tulleet yhtä jokapäiväisiksi kuin hekin. Tämä oli myöskin Leo-serkun
+mielipide. (Tunnen vain yhden ihmisen, joka kertoi yhtä mielellään
+ja yhtä hyvää lapsista, tarjoilija Emilion Danielin hotellissa
+Venetsiassa.)
+
+»Sodan aikana», sanoi Leo-serkku »saivat pienokaiset jonkun verran
+ilmaa, mutta hedelmäpuut pilaantuivat. Naiset eivät osaa oksastaa.»
+Lasten jälkeen, sekä omien että sukulaisten, olivat näet hedelmäpuut
+tulleet keskustelunaiheeksi; sitten vasta seurasivat, jo koko kauas
+paratiisista karkoitettuina, »les bonnes brutes», ihmiset. Hän
+arvosteli heitä armollisesti, multa ei rakastanut heitä...
+
+Istuimme kauan yhdessä. Korkeat ikkunat olivat avoinna, estämättä
+tunkeutui loppukesän yön väräjävä vuoksi ja luode niistä sisälle,
+ja kun serkku vaikeni, kuuntelimme melua, joka kylästä kuului tänne
+asti, sillä tänään oli suojeluspyhimyksen päivä ja tanssia ja soittoa
+ravintoloissa. Puolenyön aikaan väsyivät kaikki, me täällä ylhäällä ja
+ihmiset kylässä.
+
+»Siis», vahvisti Leo-serkku hyvää yötä sanoessaan, »siis ei rajuinkaan
+sota ole voinut hajoittaa sukuamme. Alussa ei voinut sitä tietää.
+Nyt se on varmaa. _N'est-ce pas, mon cher Ernest?_» Kuulin, että
+tämä entinen Pasewalkin ratsumies koristaa nykyään reserviupseerina
+ranskalaista armeijaa. Ja niin oli kaikki Breuschheimin talossa taas
+kunnossa.
+
+»Huomenna menen kirkkoherranne luo ja kustannan kiitosmessun», sanoi
+Leo-serkku.
+
+Suutelin vanhempiani ja kahdesti kaunista, punaisenruskeata
+kalkkunakukkoa kummallekin poskelle, annoin ison veljen sivellä
+suosiollisesti tukkaani ja kiiruhdin portaita ylös ruokakomeroon
+keittiön taakse. Noudin viiniä kellarista ja vetäydyin kaikki
+tarpeellinen mukanani omaan huoneeseeni illastamaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ajattelin: Näin istuin täällä kahdeksantoistavuotiaana, kun
+tulin kotiin viimeisellä junalla Strassburgista ja sukkasillani,
+teräväjärkisenä kuin pahantekijä, kokosin kaikkea, mitä keittiö,
+kellari ja säiliö saattoivat tarjota nälkiintyneelle ylioppilaalle.
+Näin istuin myöhemmin Doriksen kanssa — olihan ensi työni opettaa
+hänelle myöhään kotiin palaavien lasten urheilu!
+
+Hän oli pian kehittänyt sen mestaruuteen saakka. Pöytä oli kuin
+tonttu-ukkojen kattama, ehtiessäni tuskin kävellä sataa askelta
+puutarhassa ja tuntiessani rajatonta vallanriemua kuin ainakin
+rakastavan naisen odottama, kun hänen silmiensä eteen avautuvat
+lukemattomat lemmenhetket kuin rivi valaistuja, ihmisistä tyhjiä
+saleja, joiden tuhansissa kuvastimissa hän täydellä tenhovoimalla
+hallitsee ja vallitsee, mielensä mukaan loihtien esiin maailmoja ja
+taas hyläten maailmoja, ja yhä ihastuttaen rakastettuaan, samalla
+kun itseään onnellistuttaa!... Sen kesän yöt olivat kuumat, ja usein
+juoksimme vielä yöpuvuissa puutarhaan... Varmasti oli puutarhamme
+meistä maailman kauneimpia, ihmeteos, laaja ja syvä, ja yöllä sitä oli
+mahdoton tuntea sen, joka vain päivällä sen oli nähnyt, mutta sellainen
+yöpuutarha, jonka läpi sokeakin löytäisi, jos kerrankin oli sen yöllä
+nähnyt. Niin osasin nytkin sen läpi kertaakaan kompastumatta...
+Puutarha, selvä kuin mittausoppi ja uhkea kuin lumottu shakkilauta,
+jolla nappulat äkkiä kesken pelin muuttuvat puu- ja pensasryhmiksi ja
+samalla kallio vapautui nauravasta purosta... Ah, rakastavat liikkuivat
+öisin puutarhassamme niin varmoina kuin unissakävijät, sen voin hyvin
+todistaa! Niin, mutta olinko nyt, olinko vielä rakastaja?
+
+Olin kiivennyt huoneeni parvekkeen yli ja juossut alas tietä keväisten
+kukkasarkojen välitse. Siinä nyt seisoin ja kysyin itseltäni, kysyin
+vakavasti, kuuluinko vielä rakastaviin, hämmästyneenä siitä, että
+sydämeni niin sykkäili, vaativana ja samalla niin tuskaisena... Kohotin
+pääni: silmieni edessä taivaalla riippui Kassiopeian laajalle ulottuva
+M. Ja silloin päätin heti kirjoittaa Maria Capponille. Niin kiihkeästi
+kaipasin häntä, Mariaa!
+
+Tosiaanko? Jalkani pysähtyi. Tosiaanko? Mariaako ikävöin? Enkö koko
+aikaa ollut riippunut vain Doriksessa ajatuksineni, toiveineni,
+haluineni? Elikö Mariasta henkäystäkään tässä puutarhassa, jonka läpi
+kuumeisena kiiruhdin? Tytönpuku, valkoinen kesälippunen, joka liehui
+tuolla sillan luona, siinä kaikki, mitä oli jäänyt muistiin Mariasta.
+Sitävastoin Doris — oi, kuinka kuuman läheisenä tunsin hänet joka
+askeleella! Mutta sitten hapuilivat voimattomina käsivarteni, silmäni,
+kaikki aistimeni pimeydessä, kun kysyin, oliko se Doris, voiko se
+ylimalkaan olla Doris, joka minua kosketti näkymättömällä kädellä, niin
+että hengästyneenä vaivuin maahan? Milloin Doris oli koskettanut minua
+niin... vai tapahtuiko se ennen sitä yötä ... jäätikkörotkossa? Ei
+milloinkaan! Sitävastoin Maria: hänen kätensä oli täynnä taikavoimaa.
+Hänen tarvitsi vain kohottaa sitä, niin heti kaikki sen vaikutuksesta
+alkoi hengittää ja loistaa. Kaikki päivän valkeus virtasi hänen
+käteensä, kuin alabasterinen kattolamppu hän riippui yössä, tai lensi
+kuin siiven kantamana. Oi, pelkät unohdetut käsineetkin flyygelin
+kannella Cap d'Antibesin hotellissa, joihin niin syvään hengittäen
+olin painanut kasvoni! Käsineet, jotka hänellä oli sisälle astuessaan
+ja jotka hän hitaasti riisui, samalla kun silmäkulmistaan hymyillen
+tarkasti katseli minua, ja jotka äkkiä paljastivat hänen kätensä, ensin
+oikean, sitten vasemman; sitten hän istui kädet paljaina, kapeana,
+raikkaana, vaarallisena, hampaiden näkyessä punaisesta suusta, jalat
+hiukan irti toisistaan ja paraillaan hiljaisessa liikkeessä, katse
+uponneena omien silmien pohjattomuuteen — tosiaan suuri kukka, melkein
+eläin, joka juuri oli kehkeytymässä!
+
+Viipymättä tahdoin kirjoittaa hänelle, vaikken ehkä häntä enää
+rakastanutkaan, ja vaikka hän ei minua kenties enää rakastanut.
+
+»Kenties» oli sana, niin laaja ja niin syvä ja niin täynnä valoja kuin
+tähtitaivas pääni yllä. Kenties hän vielä rakasti minua? Tätä »kenties»
+-sanaa kohti ryntäsin uuden elämän lippua liehuttaen, sitä kohotetuin
+käsin tukien, soitto korvissani...
+
+Olin kiivennyt takaisin huoneeseeni. Avaamattomien ranskalaisten
+kirjojen joukossa, jotka kirjakauppias lähtömme jälkeen kesällä
+1919 oli lähettänyt, oli tuon kuukauden elsassilainen sanomalehti.
+Sattumalta näkemäni lauseen houkuttelemana aloin lukea. Se oli
+mitä halpamaisimman urkinnan puolustus. Ranskalaisten maahantulon
+jälkeen olivat talonmiehet Elsass-Lotringissa (elsassilaiset, niin
+juuri, ei ranskalaiset!) panneet toimeen uuden tutkinto-oikeuden,
+nimeltä _commission de triage_; sinne juoksivat kaikki »kunnolliset»
+(elsassilaiset, ei ranskalaiset), jotka halusivat päästä jostakin
+kilpailijasta, ilmiantoivat hänet, valehtelivat ja parjasivat niin että
+häneltä riistettiin toimi ja kaikki oikeudet ja hänet lisäksi ajettiin
+maanpakoon. Olin kuullut sanottavan, että tuomioistuimessa toisinaan
+oli joku kelpo mies koettanut, inhosta tukehtumaisillaan, estää edes
+pahinta. Artikkelin kirjoittaja näytti kieltävän sen; hänen mielestään
+oli noissa kidutuksissa tehty vain »oikeutta». Reinin-sillalla oli
+sitten ollut vahtimassa katupoikia, heittääkseen kuraa karkoitettujen
+niskaan. Kunniakas aika meille, tuo vuosi 1918—1919, _notre guerre a
+nous_, elsassilainen jälkisota!
+
+Minua puistatti, mutta lopulta, niin epäinhimillisen tyhmää oli
+halpamaisuus, minun täytyi ääneen nauraa...
+
+»Niin tahdon hukkua samppanjalasiin!» huusin Falstaffin mukaan.
+
+Murtauduin samppanjakellariin, kuten Dorikselle olin neuvonut. Se oli
+lapsenleikkiä: samppanjakellari oli suljettu rimaovella, ja pitkässä
+ketjussa riippui etulukko. Piti siis vain nostaa ovi saranoilta.
+
+Ensimmäisen lasin tyhjensin isäni onneksi.
+
+»Ei edes kolmea kunnon ihmistä elä hirttämättöminä Elsassissa», sanoin
+taas Falstaffin mukaan, »ja yksi heistä on lihava ja elää vanhaksi.
+Jumala auttakoon meitä! Kurja maailma! Toivoisin olevani kveekari:
+voisin veisata virsiä tai muuta sellaista.»
+
+»À la tienne», huudahdin toisen lasillisen kohdalla. Sillä tarkoitin
+Leo-serkkua. Se, että voittajien joukossa oli sellaisia pulloposkisia
+miehiä, näytti minusta — miltä sitten... Jumalan silmänräpytykseltä.
+»Oikeastaan», ajattelin, »tekee sotaväki vielä itsestään lopun. Sillä
+muut kuin he eivät pysty sellaiseen taidonnäytteeseen.»
+
+»Lapsi, älä välitä sotaväestä», kuulin silloin ajatuksissani isän
+huudahtavan. »Odotahan, he eivät viivy enää kauan. He käyvät liian
+kalliiksi.»
+
+En välittänyt sotaväestä, joskin epäilin, että he jo taas ajattelivat
+käsityötänsä — kirottua sotaa.
+
+Ei, en olisi voinut silloin jäädä Elsassiin; omien maanmiesteni takia
+olin lähtenyt karkuun — tänään tunnustin sen häpeämättä. Silloin
+kylläkin olin sen kieltänyt, jopa Doriksellekin, joka ei mitään nähnyt
+eikä kuullut ja joka oli tahtonut jäädä, jäädä tänne, missä oli minun
+ja Jacquotin ja siis myöskin hänen kotinsa. »Puoli vuotta lomaa,
+Doris», olin sanonut, »puoli vuotta rauhaa metsätalossamme, välillä
+pikku retkiä Sveitsiin, Doris kulta — sitten tulemme takaisin. Jacquot
+jää pantiksi Breuschheimiin...»
+
+Merkillistä! Nyt en voinut juoda kolmatta lasia. Miksi muuten join?
+Nukkuakseni. Tuntui kuin olisin joskus (ja tiesin, milloin) niin
+hurjasti taistellut unta vastaan, että se senjälkeen minua pakeni, kun
+väsynyt käsi tuskin oli kurottautunut sitä kohti. Sitten olin tarttunut
+taikakeinoihin, huumausaineisiin ja viiniin — voi, se ei ollut vaikeata
+sellaiselle, joka osasi sen taidon; uni antoi houkutella itseään kuin
+tiainen ja istui kesynä kämmenellä. Sille sopi tehdä pilaa, viheltää se
+luokseen, karkoittaa se ja hätistellä ulos ikkunasta — se oli poissa,
+ja sitten tarvitsi vain kohottaa kätensä; siinä se jo taas istui
+kuuliaisena. Ne temput olin oppinut Zürichin sairaalassa.
+
+Mutta tänä yönä en tahtonut nukkua, ja minulla oli syyni. Minusta
+näytti, että minun tarvitsisi vain asettua vuoteeseen, »meidän
+vuoteeseemme», ja heti se veisi kuin hissi syvyyteen, kappelin
+hautaholviin, Doriksen luo. Sillä sehän oli yhtä hyvin hänen vuoteensa
+kuin minun. Hän saattoi samalla oikeudella kuin minä vaatia paikkansa
+siinä. Vakavissani en tosin sellaista mahdollisuutta ajatellut.
+Enhän suorastaan uskonut kuviin ja vertauksiin, vaikka... vaikka
+ne useinkaan eivät erottaneet ihmistä todellisuudesta enempää kuin
+ikkunaruutu ulkona seisovaa miestä henkilöstä, joka tarkasteli häntä
+huoneesta käsin. Lyhyesti, valvoin mieluummin täällä työhuoneessani.
+Yö oli lauha, ja pidin huoneestani. Lapsena olin siellä leikkinyt
+todella kaikkea, mitä lapset leikkivät, sillä näiden neljän seinän
+sisäpuolella, joiden molemmat suuret ikkunat päästävät sisään kaiken
+taivaan valon ja myös iltatähden, oli apotti Simon opettanut minua.
+Kuinka paljon olinkaan täällä nauranut, itkenyt, kuinka piiloutunut ja
+rukoillut! Parveke oli nuoruusunelmieni venevalkama, sen lisäksi huone
+Ja siihen kuuluva konttori; molemmat olin jakanut Doriksen kanssa,
+juhlallisesti ja hyvässä uskossa, niinkuin lasten on tapa, niin että
+se tästä silmänräpäyksestä oli ollut yhtä hyvin hänen satamansa ja
+konttorinsa kuin minunkin... Katseeni osui valokuvaan, joka oli pöydän
+nurkalla. Kuva esitti Dorista pyöräilypuvussa Salemin linnan portilla.
+Hän nauroi minulle.
+
+Te jumalat — kuka oli Maria Capponi? Ruskeapintainen amatsoni,
+vieras, joka tuli vastaan metsässä ja sinne jäi. Minun elämässäni,
+päivänvalossa, kaikessa siinä, mikä oli jonkin arvoista, oli ollut vain
+Doris, vain hän!
+
+Katsoin kelloa. Se oli neljä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Paitsi minua ei kukaan enää valvonut talossa. Tiesin sen, yhtä hyvin
+kuin tiesin, että Doris oli »kuollut», mutta en tajunnut sitä. Astuin
+parvekkeelle ja silmäilin vierasrakennukseen, ja sen kulmaikkunassa
+siellä, niissä Doris oli asunut ennen häitä, _paloi tuli_... En
+uskaltanut liikkua paikaltani, kouristuksentapaisesti puristivat
+käteni parvekkeen kaidetta, en tohtinut kääntyä... Kaikki lihakset
+jännittyneinä, värisevänä kuunnellen, odotin... Mitä? Ettäkö Doris
+astuisi huoneeseen? Ei, se oli mahdotonta, sillä — hän makasi sohvalla
+ja kuunteli minua, niinkuin minä täällä parvekkeella häntä. Kuuntelimme
+toistemme hengitystä.
+
+Väkisin ohjasin ajatukseni kappeliin, jossa hän lepäsi »haudattuna».
+Vieläpä päätin mennä sinne saadakseni varmuuden, että yhteen
+kivipaasista oli merkitty hänen nimensä, hänen perhevaakunansa sen
+kulmassa, muurilaasti liitoksissa vielä tuoretta. Mutta — mitä varten
+ensinnäkään »varmuutta»? Näinhän sen edessäni, hiekkakivipaaden, niin
+selvästi kuin olisin seisonut sen edessä. Vaikkakaan en tänään ollut
+käynyt kappelissa, vaikken ruumiillisilla silmilläni nähnyt hautakiveä,
+näin sen kuitenkin, ja se riitti. Myöskin voin lukea hänen nimensä alla
+omani ja huomata toisessa kulmassa Breuschheimin vaakunan, niinkuin
+tapahtuisi, kun minun arkkuni kerran olisi hänen arkkunsa vieressä.
+Olinko senvuoksi ehkä kuollut? Tai Doris vähemmän elävä? Eikö jokainen
+hermoni sanonut, että hän oli täällä, enkö tuntenut koko ruumiillani,
+että hän makasi tuolla sisällä sohvalla, kuunnellen hengitystäni?
+
+Silloin — mitä se oli? Punainen ja vihreä lyhty. Keinuin, tunsin
+veden ja hiilensavun käryä. Oli hiljaista. Soluimme pitkin yöllistä
+Bodenjärveä. Doris lepäsi, pyörälläajosta väsyneenä, hytin sohvalla.
+Olimme käyneet Salemissa pyörällä ja sitten Überlingissä astuneet
+viimeiseen Konstanziin vievään laivaan... Suuri valon ja ilon aalto
+vyöryi ylitseni. Näin, kuinka kuljimme Salemin linnan porttiholvista,
+ja kuulin pyöräni kumin halkeavan. Pum!...
+
+Nyt voin päästää irti parvekkeen kaiteen ja mennä rauhallisesti
+huoneeseeni. Valoisa, iloinen aalto valmisti vuoteeni tyhjälle
+sohvalle. Doris ja minä matkustimme pitkin Bodenjärveä; hän lepäsi
+toisella puolella hyttiä, minä toisella. Suljin silmäni ja ajattelin
+kulunutta iltaa... Oli seitsemäs tunti, ja taivaasta valui hyvyyttä,
+joka ravitsi metsän ja kedon. Koivukuja, joka oikealla teki
+loistavan kaaren niittyjen ympäri, piti hempeää hetkeä vakavasti
+sylissään. Myöhemmin yhtyi tiehen puro, jonka tummanvihreä vesi
+virtasi helmimatalikkojen ympäri. Vasemmalla leijui niittyjen yli
+helluntaivalaistus, joka tuskin häikäisi, ja kaikki valo keinui, niin
+kauas kuin saatoimme nähdä, ruohon miljoonilla latvoilla, monin paikoin
+suolaheinän tummemmaksi värittämänä, toisin paikoin kadoten ruokojen
+hentoihin tupsuihin. Niityt paisuivat laajoiksi rinteiksi metsän rajaan
+saakka, joka suurena ja hiljaisena kohotti kauneimman kruununsa laakson
+yli... Nyt silmäsimme, sillä tie oli noussut, alas tähän laaksoon; se
+oli järven kaltainen, josta vesi oli haihtunut — ja äkkiä, käännyttyäni
+valoisasta lännestä tummempaan itään, luulin tosiaankin tuntevani
+Bodenjärven. Talot välkkyivät kuin aallot, niityt olivat melkein
+siniset...
+
+Lippertsreutessä haukkasimme illallista, sillä välin kun lukkoseppä
+pani uuden kumin takapyörään. Ilta oli meitä kumpaakin kiihdyttänyt,
+emme puhuneet mitään, mittasimme toisiamme vain katsein, jotka ankara
+ja nautinnonhaluinen jumala oli pannut silmiimme. Doriksen kiharat
+(muuten kevytmielisiä tyttöjä, jotka tekivät pilaa itsevoitokkaista
+gladiaattoreistakin) olivat riippuen ryhdittöminä otsalla sopusoinnussa
+hänen suunsa kanssa joka väsyneellä uhmalla hallitsi kasvoja.
+
+Ajoimme eteenpäin Überlingeniin vinhaa vauhtia. Tie oli jotenkin
+jyrkkä alaspäin: kivikaiteiden ohi, joiden alla puro lirisi, metsien
+läpi, joissa kuu vaelsi; hedelmäpuut hautasivat tien holviensa alle.
+Niin laskimme alas jalkaa liikuttamatta eteläisen meren rannalla
+sijaitsevaan uhkeaan kaupunkiin, joka lepäili hauskan juhlan jälkeen.
+Vielä riippui ilo mahtavien univarjojen keskellä kuunvalkeilla matoilla
+kadun keskipaikoille saakka. Pari helähdystä harhaili vielä katoilla.
+Nuori naisennauru pulpahti kuin suihkukaivon solina...
+
+Minun täytyi ravistaa itseni hereille, haukotella, iskeä käsivarsin
+olkapäihini, uudelleen haukotella; niin elävästi elin hengessäni tuon
+kaukaisen illan hetket.
+
+Kenties hän on todella »kuollut», ajattelin ja nousin sohvalta.
+Hiljaisin askelin aloin kävellä huoneessa edestakaisin ja huolellisesti
+tarkastella kaikkea, huonekaluja, kirjoja, kuvia. Kenties asia on niin.
+Mutta siinä tapauksessa elän kymmenkertaisesti hänen, vainajan, kanssa.
+Minulla on elämäämme varten muisto, joka minulta aikaisemmin kokonaan
+puuttui; tiedän hänestä sillä tavalla, että se saa minut hämmästymään.
+Mahdollisesti hän on kuollut. Mutta hän on täällä — niinkuin ei
+milloinkaan ennen. Me elämme toistemme seurassa — niinkuin ei
+milloinkaan ennen. Olkoonpa sitten, että itse kuolen, vaivun ikuiseen
+uneen, että kaikkine pyrkivine ajatuksineni kiiruhdan saavuttamaan
+hänet etumatkasta huolimatta...
+
+Loin vielä katseen huoneen eri puolille, sitten hiivin portaita alas ja
+pitkän käytävän läpi ja astuin Jacquotin huoneeseen, sytyttäen valon.
+Hän nukkui vaaleana kapeassa, valkoisessa vuoteessaan, posket niin
+punaisina kuin maalatut.
+
+Olin jäänyt seisomaan ovelle, käsi rivalla. Vuode oli vieressäni seinän
+luona. Kun lapsi liikahti, sammutin kiireesti valon.
+
+Hiljaa sisimmässäni nauraen juoksin käytävää pitkin, kuulin äitini
+yskivän, niinkuin yskitään, kun tarkoitetaan, että toinen sen kuulisi,
+ja sanoin itselleni: vanhalla rouvalla on vielä äitien herkkä uni. Näin
+ajatuksissani hänen huoneensa, suuren, sinisellä silkillä verhotun
+suojan, pitsimyssyn alla vanhuksenkasvot, joihin rakkaus oli uurtanut
+lieviä ryppyjä, saadakseen paremmin tilaa niissä, ja pitkän, kapean
+huoneen sen vieressä, seinäverhot täynnä eri kielistä lainattuja
+satukuvia, joita niiden väliin asetettu papukaijajoukko tulkitsi — tuon
+ensimmäisen, ihanan, ainoastakaan maailman loistojunasta löytymättömän
+makuuvaunun, jossa Jacquot vaaleana, valkoisena ja punaisena nukkui.
+»Me elämme kaikki, äiti hyvä, ei yksikään niistä, joita rakastamme, ole
+kuollut!»
+
+Käytävän päässä oli avoin ovi. Suihkuhuone, lattia ja seinät valkeilla
+kaakeleilla peitetyt. Kun isä palasi kotiin pelloilta, otti hän täällä
+ryöpyn ja muutti pukua. Heitin vaatteet päältäni, vedin ketjusta,
+hyppäsin kohisevaan suihkuun. Ainoakaan niistä, joita rakastimme, ei
+ollut kuollut...
+
+Aamu sarasti. Jätin hyvästit puutarhalle. Se ei näyttänyt vähääkään
+hämmennystään kyselyjeni johdosta kuluneena yönä, ja ihanan päivän
+henkäys auttoi sitä ajamaan kokonaisen liudan kultaisia hiutaleita
+Donon-vuoren huipun yli. Se auttoi itseään kutsuessaan puron
+kultakaloja kiviä kiertäen katsomaan taimenen pyrstölauttaa ja taimenia
+päättämään, keiden piti nousta niin aikaisin vuoteestaan, että
+hampaattomien sieppojen rintama puhkeisi. Silloin valittu kiiti kiven
+alta esille lähimmälle rannalle. Varmasti oli piilopaikka jo etukäteen
+tutkittu esikuntakartasta, muutoin se ei olisi osannut niin tarkasti
+ampua.
+
+Breuschin toisella rannalla heläyttelivät leikkuumiehet kuin lukkarit;
+he hikoilivat, niin paljon kastetta he olivat jo leikanneet auringon
+nenän edestä. Sitten seurasi hiljaisuus.
+
+Aurinko! Ja äänettömyys.
+
+Vain kukot, jotka eivät olleet oppineet katolilaista aamurukousta,
+elämöivät edelleen, pölkkypäät! Mutta kun kovasin taas helähti
+viikatetta vasten ja kaikki hyvätapaiset luontokappaleet nousivat
+polviltaan, voi havaita, että kukot eivät olleetkaan itsekkäästi
+puhuneet ja toimineet, vaan päinvastoin harjoitelleet kunnollista
+merkinantoa jokapäiväistä työjoukkojen muodostamista varten, jotta,
+lyhyesti sanoen, ihmiskunta ajoissa pääsisi työn alkuun. Ne tekivät
+työnsä niin hyvin, että mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä vähemmän
+niitä tarvittiin.
+
+Ne huomasivat sen itsekin ja äkkiä vaikenivat. Täysikasvaneet olivat
+silloin töissä, lapset koulussa, ja maailman herrat kulkivat autoissa
+johtoasemiinsa.
+
+Kun täsmälleen kello kaksitoista jouduin Jacquotin kanssa
+Reinin-sillalle Breisachissa, ei missään päin voinut enää kuulla
+ainoatakaan kukon laulua. Siellä oli vain tullivirkailijoita. Kymmenen,
+kenties kaksikin kymmentä miljoonaan miestä oli kuollut väkivaltaisen
+kuoleman, jotta tuo perheenisä vihreä hattu päässä voisi suurenmoisesti
+virtaavan Reinin rannalla penkoa Jacquotin taskuista suklaata.
+Jacquotin hattu oli sitä täynnä. Vihreähattuinen perheenisä ei löytänyt
+suklaata.
+
+»Mainio poika», sanoi Grether Fritz, kun nosti poikaa vaunuista.
+
+Mutta Jacquot oli surullinen. Tämä ei ollut Sveitsi. Hän ei nähnyt
+pienintäkään lumikenttää. Ei epäilystäkään: hänen ei sallittu etsiä
+äitiään. Kun korvaukseksi kerroin hänelle, että hän oli tässä
+talossa tullut maailmaan, kohautti hän olkapäitään, kuin tahtoisi
+taitamattomasti jäljitellyillä olankohautuksillaan muistuttaa minulle,
+että hän oli äitinsä poika ja että hänellä siis oli määrättyjä
+oikeuksia häneen... Hänen kasvoissaan, jotka hän kohotti puoleeni,
+ilmeni selvästi nuhde uskottomuudesta.
+
+Lapsena hän oli kuitenkin tottunut yllätyksiin. Saatuaan huomautuksen
+tai vain epäilyksen hän koetti jo ennakolta niitä torjua... Yö oli
+tuonut hänelle uuden aatteen. Aamulla tapasin hänet yläkerroksessa, kun
+hän etsi tyhjistä vierashuoneista.
+
+
+
+
+VI. ULRICUS
+
+
+Tuntuu kuin katsoisi kaukoputken läpi; näyttää tulevan sade.
+
+Rheinweilerin pikku linnan katto loistaa geraniuminpunaisena toisten
+kattojen pitkälle ulottuvassa puutarhassa. Yksityiset poppelit
+osoittavat siinä tietä ihmisille ja eläimille, ja kaksi pitkää
+poppeliriviä reunustaa Reiniä, jonka varrella, mereen saakka, seisovat
+Jumalan myllyt.
+
+Pienten Rheinweilerin paroonien ylpeydestä, itsetietoisesta
+ylpeydestä johtui, että he kaivauttivat maasta samat poppelit, jotka
+Napoleon oli istuttanut pitkin Reiniä, ja asettivat ne kylänsä
+lantatunkioiden viereen, ikäänkuin heidän mielestään virtaavan uran
+loppu olisi täällä ja heidän sopisi lausua loppusanat pitkäveteiseen
+historiaan. Rheinweilerin vapaaherrojen vaakuna oli paljoa vanhempi
+kuin tämä isoisäni isän puutarha-oikku, jota kuitenkin puolusti itse
+vaakunalause: »Ei edemmäksi.» Samaa merkitsi kilven ristikko, jonka
+läpi täysikuu paistoi.
+
+Isoisäni oli järkisyistä ollut vallankumouksellinen ja rupesi siitä
+syystä Napoleonin kannattajaksi. Hänen nimensä joutui historiaan sen
+kautta, että hän antoi apuaan Badenin valtion perustamiseen. Napoleon,
+joka kerran vietti yön tässä linnassa, korotti hänet aamukahvia
+juotaessa kreivilliseen säätyyn.
+
+Isoisäni isä katseli sanattomana, kuinka keisari pisti poskeensa
+tusinan vehnäpullia ja lisäksi tyhjensi minuutissa kahvikannun. Hänellä
+ei ollut aikaa vastata.
+
+»Vahinko, että ette ole sotilas», puheli keisari, mutta silloin hän jo
+seisoi ovella. »_Vous auriez gagné une bataille, et je vous aurais fait
+prince_.»
+
+Portaiden edessä odotti joukko kauniita, loistavia, säkenöiviä miehiä,
+reippaita kuin intiaanit, kiiltävät ratsut takanaan, jotka hirnuivat
+keisarille tervehdyksensä herrojen tehdessä kunniaa ja kaikkien
+kirkonkellojen alkaessa soida molemmin puolin virtaa, kuin olisi itse
+Herra astunut yöstä päivänvaloon.
+
+»Ihana päivä, sire», sanoi Ulricus Rheinweiler. »Kauniita hevosia»,
+lisäsi hän.
+
+Reinin-tietä pitkin alhaalla kylässä kulki tykistö, välkkyvänkirkkaita
+miehiä, ajoneuvoja ja ratsuja. Se meni linnan ristikkoaidan taitse
+kirkkaana, leveänä, katkeamattomana kuin takana oleva Rein.
+
+»Kauniita kanuunoita», päätteli Ulricus.
+
+Silloin keisari kääntyi ja ojensi hänelle hyvästiksi kätensä. Hänen
+katseensa sattui vaakunaan, joka oli oven yläpuolella: »Nec ultra.»
+
+Hän levitti suunsa: »Oh!» nauroi hän kasvoillaan italialaisen katupojan
+näköisenä. »Miksikä ei?» kysyi hän. »Elämmehän kuitenkin! Eikö eläminen
+ole — eteenpäin menemistä?»
+
+Isoisäni isä kertoi:
+
+»Hän katseli minua kuin alokasta ylhäältä alas asti ja etenkin rinnan
+kohdalta...»
+
+Keisari istui satulassa, takanaan loistava, välkkyvä lauma
+ihmismetsästäjiä, kenraalit marsalkkojen, ajutantit kenraalien,
+palvelijat ajutanttien takana. Nyt ratsasti rakuunoita tiellä, heidän
+kypärinsä kultasivat hetkeksi aamun valon. Eräs upseeri ratsasti täyttä
+laukkaa avonaisesta portista ulos.
+
+Kellot vaikenivat, ja armeija seisoi paikallaan.
+
+»Sitten hän sanoi: 'Puhukaapa asiasta suurherttuanne kanssa...'
+Ja tietä ratsastaessaan hän kurkisti vielä kerran vaakunaan...
+Keskipäivään asti kesti kulkua tiellä ratsuväkeä ja jalkaväkeä ja
+tykistöä, ja kaikki puhtaina kuin sunnuntaiaamuna...»
+
+Yöllä oli melua. Elsassilaiset alokkaat kulkivat pikamarssissa
+laivasiltaa pitkin. He lauloivat:
+
+    »Jumalalla poika on
+    nimeltään Napoleon...»
+
+Makuuhuoneen ikkuna oli auki. Täysikuu paistoi siitä sisään.
+
+»Kuule», kuiskasi Ulricus ja nosti vaimonsa korkealle kääntäen hänen
+kasvonsa kuuvaloon päin: »Kuuletko, Liesel? Kuuletko?»
+
+    »Jumalalla poika on
+    nimeltään Napoleon...»
+
+»Häpeällistä!» mumisi esiäitiin, »saksaksi he laulavat...
+saksalaiset... Napoleonille.»
+
+Hän ei ymmärtänyt mitään maailmanhistoriasta.
+
+Mutta Ulricus, vanha humanisti, joka aina kirjoitti nimensä latinaksi,
+kuitenkin katolilainen protestanttisella alueella, riemuitsi sen
+salaisuuden julkilaulamisesta, jonka pelosta preussilaismielinen
+pastori kätkeytyi vuodepeitteensä alle, koska ihme kulki laveteilla.
+
+»Miksikä ei?» huudahti hän ja nousi koholle vuoteessaan, kunnes
+näki pistimien välkkeen ja kuinka ne olivat vähällä ottaa mukaansa
+matkalle juuri hehkuvan puutarha-aidan. Hän hyväili vaimonsa kuuvalossa
+kauhistuneilta näyttäviä kasvoja. »Nuku, Liesel, nuku.» Ja laski ne
+hellästi takaisin pielukselle.
+
+Vaipuessaan uudelleen uneen hän piti yhä selvemmin oikeana ja
+luonnollisena, että tällaisina uudistusten aikoina, jolloin ihmeet
+liikkuivat maanosan kaikilla teillä, ei mikään suuri salaisuus voisi
+tehdä itseään kyllin pieneksi, toimittaakseen hämmentyneelle ihmiselle
+edes aavistuksen tapahtumien merkityksestä... niinkuin silloin...
+pitkiä aikoja sitten tuolla kaukaisessa maassa... ja myöhemmin.
+Niinkuin aina, kun Isä Jumala taas kerran antoi ihmiselle kolauksen!
+
+Pieni makaroonieversti Jumalan poika? Miksi ei! Ulricuksen sydän
+nauroi, ja hän tajusi vielä, kuinka hän astui suuren, valoisan unen
+kynnykselle.
+
+Pari päivää myöhemmin ajoi aviopari nelivaljakolla kaupunkiin. Mutta
+ensin asettuivat lapset, jotka eivät olisi antaneet vanhempien lähteä,
+vaunujen lähestyessä kaikki kahdeksan keskelle tietä, ja vain pienin
+huusi, kaksivuotias, jota nelivuotias Annette, isoisäni sisar, piteli
+kädestä. Ulricuksen täytyi päistikkaa hypätä kuskin ja palvelijan
+väliin kuskipenkille, auttaakseen heitä pitelemään säikkyvien hevosten
+ohjia, ja heti toisella hyppäyksellä takaisin vaunuihin, joista Liesel
+oli vähällä heittäytyä kuin palavasta talosta kiveykselle. Ohikulkevien
+talonpoikain avulla, jotka tilanhoitaja pakotti siihen, mutta jotka
+vasta sitten kävivät käsiksi, kun kuulivat itse Ulricuksen ärjäisevän:
+»Viekää pois lapset!» otettiin nämä kiinni, ja vaunut pääsivät
+liikkeelle.
+
+Ulricus vetäisi esiin juhlamiekkansa uhatakseen lapsia, jotka
+talonpoikain käsistä vapauduttuaan juoksivat nyt vaunujen perässä.
+Toisella kädellään ja polvellaan hän piteli kiinni vaimoaan, sillä tämä
+taisteli häntä vastaan ja huusi nyyhkyttäen: »Jätä minut tänne! Jätä
+minut lasten luo! Minä en tahdo Napoleonin luo!»
+
+Lapset, jotka olivat huomanneet saaneensa äidistä voiton, juoksivat
+minkä jaksoivat ottaakseen hänet vastaan, kun hän pian joko astuisi
+alas tai putoisi vaunuista. Että he kuitenkin lopulta näkivät
+odotuksessaan pettyneensä, ei johtunut virheestä heidän laskuissansa,
+vaan ainoastaan siitä, että hevoset olivat päässeet nelistämään.
+
+Vaunuista ei näkynyt enää muuta kuin tomupilvi. Silloin kerääntyivät
+nuo kahdeksan lasta hitaasti keskelle tietä. Vanhimmat palasivat
+hengästyneinä keskimmäisten luo, jotka avuttomina katselivat milloin
+eteenpäin, milloin taaksepäin, missä Annette pienimmän kanssa istui.
+»Isän on syy», itkeä tillitti Annette ja pyyhki pikkupojan nenää.
+
+»Ei», vakuutti vanhin, mutta hän olikin jo kahdentoista vuoden vanha,
+»ei, vaan hevosten».
+
+Äkkiä he kaikki rauhoittuivat. »Hevosten on syy», huusi Annette
+kahdelle lapsentytölle, jotka nyt myöskin saapuivat paikalle. »Hevotten
+on tyy», nauroi pikku poju, ja kaikki nauroivat hänen kanssansa.
+
+Sillä välin näki Ulricus suurta vaivaa, saadakseen juhlamiekan
+uudelleen menemään huotraansa. Kun tämä vihdoin oli onnistunut, otti
+hän Lieselin pään kainaloonsa ja sanoi itsekään tietämättä, ketä sillä
+tarkoitti, hevosia vai lapsia: »Antaa niiden juosta!» ja suuteli
+pienin, hellin suudelmin hänen itkettyneitä kasvojaan, kunnes vihdoin
+auringonnousu pienellä luonnonnäyttämöllä onnistui ja Liesel hymyili.
+
+»Kun saavumme kaupunkiin, on Napoleon jo kauan sitten lähtenyt pois.»
+
+Hän kuiskasi sen vaimonsa korvaan, kuin se olisi erinomaisen hellä
+rakkaudentunnustus hänen puoleltaan. Hevoset olivat jättäytyneet
+ravaamaan, sitten astumaan käymäjalkaa. Ulricus ojensi Lieselille
+pieniä batistiliinoja hänen laukustaan, peilin, kölninvettä ja
+ihojauhetta, nykäisi hänen pukunsa suoraksi, siveli ja silitteli,
+kunnes vaimo sanoi: »No, nyt olen taas kaunis», kääntyi puolisonsa
+puoleen ja laittoi hänet leikkiä laskien nopeasti paljoa komeampaan
+kuntoon kuin hän oli lähtiessä ollut.
+
+Senjälkeen he istuivat suorina vierekkäin kuin kahdella
+valtaistuimella, nauttivat kultaisesta päivästä, joka riippui sinisessä
+ilmassa Schwarzwaldin ja Vogesien välissä, ja tarkkasivat ympäristöä,
+ettei mikään tervehdys jäänyt heiltä huomaamatta.
+
+He astuivat maahan pienen kaupunkitalonsa edustalla, jossa melkein
+koko vuoden asui yksinään vanha, puolisokea keittäjätär. Ulrichin
+äitivainaja oli testamentissaan määrännyt hänelle, paitsi pientä
+eläkettä, asunto-oikeuden yläkerrassa, ja siellä vallitsi, niitä
+harvoja viikkoja lukuunottamatta, jolloin perheenjäseniä oli niin
+sanoakseni Kathrinin vieraina, vaihtelevainen, vilkas seuraelämä. Sillä
+Kathrin ei ottanut vastaan ainoastaan henkilökohtaisia ystävättäriään
+vaan myös kaupungin vanhempia keittäjättäriä, sikäli kuin he
+palvelivat herrasperheissä ja tunnustivat Kathrinin edustavan aseman
+seuraelämässä. Sinä aikana, jolloin herrasväki asui hänen luonansa,
+pysyivät hänen salonkinsa suljettuina, mutta ainoastaan siitä syystä,
+että hallituksen johto talossa vaati hänen kaiken aikansa.
+
+Kathrin tervehti avioparia keskellä keittiötänsä hoviniiauksella, jonka
+jälkeen hän suuteli Lieseliä kädelle ja Ulrichia katseillaan pidättäen
+kärsimättömänä odotti, kunnes madame oli jättänyt keittiön. Tuskin oli
+ovi Lieselin jälkeen sulkeutunut, kun hän tarttui Ulrichiin kaksin
+käsin tuskasta ja veti hänet syliinsä, kiertäen heti voimakkaasti
+käsivartensa hänen ympärilleen, ja minuutin ajan valui ihastuksen
+korkeudesta oikea ukonilma parooniparan yli, joka tänään kykeni paljoa
+huonommin sitä torjumaan kuin kolmekymmentä vuotta sitten, vaikka tämä
+minuutti häntä vuosi vuodelta yhä enemmän peloitti. Riistihän jokainen
+vuosi häneltä kappaleen lisää lapsen aseesta, tuosta »Sesam, aukene»,
+joka tuli näkyviin siinä, että hän äkkiä puraisi Kathrinia korvaan tai
+nenään ja pakeni hajoavasta tornista. Mutta Kathrin oli vuosi vuodelta
+käynyt yhä enemmän varmemmaksi siitä, että tässä ihastuksessa puhui
+kuolleen äidin ääni pojalle, varustaakseen hänet, paitsi sallitun
+hellyyden tyydytyksellä, myöskin pyhän kirkon varoituksilla ja
+virkistyksillä.
+
+»Sinä arkkienkeli, sinä pyhimyskuva, nyt olet myöskin perustanut
+Badenin valtion! Jumala palkitkoon sen sinulle, poika! Ja Napoleon on
+nukkunut teidän luonanne, ja hän on tahtonut tehdä sinusta ruhtinaan,
+ja sinä olet vain näyttänyt meidän vaakunaamme, jossa sanotaan:
+'minulla on tarpeeksi', ja hän on hävennyt, tuo suuri keisari,
+hävennyt minun poikani edessä eikä sanonut muuta kuin että hän olisi
+yhtä kernaasti rheinweileriläinen ja semmoinen vanha keisarillinen
+parooni, ihan yhtä kernaasti, niin hän sanoi, ja vielä mieluumminkin
+kuin tuommoinen juuri leivottu keisari. Silloin paavi itsekin on
+kai nauranut, kun se on hänelle kerrottu, ja pyhä äiti taivaassa,
+sydänkäpyseni. Koko kaupunki puhuu nyt sinusta...»
+
+Hän huusi niin, että kuparikattilat seinillä kumisivat, sillä hän luuli
+toisia kuuroiksi, kun itse oli sokea.
+
+Vihdoin Kathrin hellitti käsivartensa ja työnsi hänet lujasti luotaan:
+
+»Juokse, poikakulta ulos ja kuuntele, mitä sinusta sanotaan!»
+
+Käytävässä Ulricus kuuli hänen vielä huutavan jälkeensä:
+
+»Kunpa vain pysyisit nöyränä Herran edessä!»
+
+Illalla Ulricus esiintyi Lieselin kanssa seurapiirissä. Hänet otettiin
+sellaisella tavalla vastaan, että hän leikillisesti huudahti:
+
+»Mutta, mutta, hyvät herrat, enhän kuitenkaan tule tänne Brandenburgin
+portista.»
+
+Mutta kun eräs aasi illan kuluessa meni niin pitkälle, että piti
+Ulrichia nerokkaampana kuin Napoleonia, kohotti esi-isäni merkitsevästi
+sormensa, jottei häiritsisi yleistä enempää kuin omaakaan hauskuuttaan
+vastaamalla samalla mitalla karkeaan imarteluun ja kääntääkseen
+vihdoinkin puheen itsestään, ja lausui juhlallisella äänellä
+hiljaisuuden vallitessa:
+
+    »Jumalalla poika on
+    nimeltään Napoleon...»
+
+Ja niin alkoi hänen poliittisen onnensa loppu.
+
+Eräs piispa nousi ja jätti salin. Kolme, neljä herraa koetti nauraa,
+mutta naiset silmäilivät avonaista ovea, josta Jumalan mies oli
+kadonnut, kenenkään häntä kuitenkaan seuraamatta. Jotkut vetäytyivät
+selkänsä kääntäen syrjään, karttuipa kokonaisia ryhmiä tällaisista
+selistä, ja toiset, joita oli enemmistö, katselivat kysyvästi toisiinsa
+ja Ulrichiin. Mutta tämänkään katse ei varsin nopeasti irtaantunut
+ovesta, sillä hänestä näytti käsittämättömältä hulluudelta, että piispa
+juuri yhden Rheinweilerin takia oli poistunut, ikäänkuin kirkontorni
+kylästä.
+
+»Tuo oli valepukuinen nunna», sanoi hän lopulta. »Kirkon mies ei voi
+olla niin tyhmä.»
+
+Ranskalaiseen kenraalinunivormuun puetun herrasmiehen selkä kääntyi, se
+oli kreivi Breisach, joka kohteliaasti vastasi:
+
+»Anteeksi, rakas parooni, se oli sinun serkkusi — minun veljeni.»
+
+Silloin Ulricus astui käsi ojennettuna ja nauraen häntä kohden.
+
+»Aavistin sitä tosin. Mutta olisin pannut vetoon Rooman Altbreisachia
+vastaan, että erehdyin. Tuhannesta pilasta oli tämä Jumalan poika
+ensimmäinen, jonka käsitämme sukulaispiirissä väärin. Napoleonillehan
+se on omansa. Hänen nimensä on taistelu. — Muuten», lisäsi hän kääntyen
+naisten puoleen, »se ei ole mitään pilaa, vaan kertosäe eräästä
+sotilaslaulusta, jonka joitakuita päiviä sitten kuulin Rheinweilerin
+laivasillalla».
+
+Breisach taputti kuulumattomasti käsiänsä:
+
+»Hyvä! Hyvä! Kerro!»
+
+Ja osoittaakseen, kuinka mielellään hän aikoi kuunnella tulossa olevaa
+valhejuttua, hän istuutui hieman levitetyin käsivarsin hitaasti
+nojatuoliin...
+
+Koko seurassa ei ollut, esi-isäni mukaanluettuna, ketään, joka niin
+tulisesti olisi ihaillut Napoleonia kuin juuri kreivi Breisach, muuten
+erikoisesta syystä: olihan hän taistellut ratsuväkiosaston päällikkönä
+keisarin johdolla. Tänäkin iltana hänellä oli yllään juhla-asu. Mutta
+juuri siitä johtui vastakohta hänen ja Ulricuksen välillä: Breisach
+piti Napoleonia kaikkien aikojen suurimpana soturina, Rheinweiler
+sitävastoin ensimmäisenä hallinnollisena nerona, jonka maailma
+Caesarien jälkeen oli nähnyt.
+
+Breisachin tapana oli hänelle tuntikaupalla selitellä Napoleonin
+taisteluja, minkä ohessa hän väitti ja todisti, että keisari käytti
+tykistöä vain vara-aseena ratsuväkeä tukemaan. Esi-isäni selvitteli
+Breisachille hallinnollisia uudistuksia, jotka olivat jälleen
+kohottaneet Euroopan järjestetylle kannalle ja tietysti, ajan
+mukaisesti, korkeammalle kuin mille suuret roomalaiset olivat sen
+jättäneet.
+
+He kiistelivät, ja kuulijat jakaantuivat puolueiksi.
+
+Breisach rakasti ahtaampaa kotipuoltaan niinä viitenä viikkona
+vuodessa, jotka hän oleskeli maatilallaan, ja kun hän Pariisin
+salongeissa kertoi Schwarzwaldista. Mutta koko vuoden hän rakasti
+ratsuväkeä. Paljonko hyvää hän saattoi sille odottaa uudelta Badenin
+valtiolta? Milloin taas Pariisi ei häikäissyt häntä, käänsi hän
+katseensa Berliiniin. Siellä näet asusti lähinnä paras ratsuväen
+päällikkö, mutta tätä hänen valitettavasti täytyi moittia erinäisistä
+heikkouksista, joita Napoleonista olisi turhaan hakenut, kuten halusta
+huilun puhaltamiseen ja kirjallisuuteen, »neronsa haudankaivajiin».
+Jos Napoleonin joukkojen jälkeen vielä kerran kasvaisi maasta suuri
+armeija, tapahtuisi se nähtävästi siellä.
+
+»Ja siellä myöskin», jatkoi Ulricus, »menestyvät hyvät perunat, kun
+meillä kasvaa vain viini».
+
+Ulricus oli naulannut Rheinweilerin linnanportille oman käännöksensä
+ihmisoikeuksien julistuksesta ja tutustuttanut talonpoikansa Mirabeaun
+ja Dantonin puheisiin uutena evankeliumina taikka oikeammin niiden
+selityksinä — samalla kuitenkin tehostaen katooliselle osalle
+Rheinweilerin kristikunnasta, että suhde vallankumouksen ja roomalaisen
+kirkon välillä ei vielä ollut selvitetty ja että parasta olisi
+senvuoksi jättää nämä asiat oman onnensa nojaan, odottaen, kuinka ja
+koska ihmiskalastajan seuraaja tekisi pyyntiretkensä... Se päivä ei
+voinut olla tulematta! Kun ensimmäinen johtaja kaatui, ymmärsi hän
+heti, että toiset seurasivat, ja valmisti Lieselille unettomia öitä
+vihallaan Robespierreä vastaan. Ja kaikki rakastetut päät putosivat,
+Dantonin, Desmoulinsin, Westermannin, yksi toisensa jälkeen! Maailman
+kevät hukkui vereen! Synnynnäisien herrojen asemesta hallitsivat
+villiintyneet koulupojat. Hallitsivatko? He kostivat. Mustepullo
+syötti guillotinia, roskaväki kävi sotaa. He olivat jo tuoneet
+poroporvarijärjen jumalattarekseen porttolasta, jonne se ammoisista
+ajoista oli kuulunut ja jossa se oli kotonaan ja oikealla paikallaan,
+ja etsivät sille jotakin Pietarin kalliota, nuo nenäkkäät lapset,
+joille ripilläkäynti oli liian typerä, ja teettivät uusia virsiä ja
+maalauttivat vertauskuvia, vanhojen viheliäisiä jäljennöksiä, vain
+huonosti sepitettyjä ja, mitä maalauksiin tulee, mallista kipsiin
+siirrettyjä. Koulupojat pitivät itseään jumalankaltaisina, kun
+hallitsivat pistimiä ja tykkejä ja saattoivat ottaa hengiltä jokaisen,
+joka pani vastaan taikka vain yksinkertaisesti piti suunsa kiinni!
+
+Kaikesta tästä käsitti Breisach vähän. Sitä vilkkaammin hän yhtyi
+serkkuunsa, kun tämä kuvasi Bonaparten esiintymistä sanoilla: »Hän oli
+jo kauan paikalla ja vaani, hän uskalsi, hän voitti tuo hävytön, ja
+katsoppas vain, se olikin nuori mies, jolla oli liikemiehen katse.»
+
+Kuitenkin saivat viimeiset sanat heidän kiistansa uudelleen
+leimahtamaan. Breisach iski pöytään: »Ratsuväki! Ratsuväki! Mitä siinä
+liikemiehen katseella on tekemistä? Mitä teet silläkään katseella ilman
+ratsuväkeä?»
+
+»Minä tuon», vastasi isoisäni isä, »esimerkiksi tykkejä».
+»Vara-aseita!» ärjyi Breisach ihan suunniltaan.
+
+»Sopivaan aikaan», jatkoi Ulricus, »tuli sitten kirkkosopimus. Hän
+sai, _per procura_, paavilta kruunun. Oli siis kuitenkin tullut kesä,
+Jumalan siunaama kesä. Talonpoikani iloitsivat ja minä myöskin.»
+
+»Niin», myönsi Breisach. »Kaikkein liiallisimmin arvioidut kenraalit
+ovat Rapp ja Murat. Rappista tulisi edes välttävä eläinlääkäri. Mutta
+Murat on vain hevosvaras.»
+
+»Vain?»
+
+»Vain!»
+
+»Se on varmaankin huono toimi, kun ei ole asiantuntija.»
+
+»Loistava! He ylenevät siitä, ylenevät... melkein keisariksi.»
+
+Esi-isäni nousi ja otti kynttilän uuninreunalta.
+
+»Entä asiantuntijat?»
+
+»Ne eivät milloinkaan saa kuin armeijaosaston.»
+
+»Hyvää yötä, serkku», nyökkäsi Ulricus. »Jos sallit, saatan sinut
+huoneeseesi.»
+
+Jotenkin siihen tapaan olivat serkukset Napoleonista puhelleet
+jo vuoden ajan. Viimein oli kuitenkin tapahtunut vastakohtien
+kärjistyminen. Kun Breisach oli ottanut eronsa ja »toistaiseksi
+vetäytynyt» Alt-Breisachin tilalle, tapasivat nuo kaksi toisensa
+useammin, etenkin kun Breisach maanpakonsa ikävystyttämänä kulki
+sukulaisen luota toisen luo ja melkein joka kuukausi ilmestyi
+Rheinweileriin. Pian he soimasivat toisiaan Napoleonin jumaloimisesta;
+»ikäänkuin ei nerokas ratsumies olisi mies kyllä», uhmaili toinen,
+ja toinen: »ikäänkuin mies, joka on uudistanut yhden maanosan, olisi
+koulupoika!» Ja lopuksi he karttoivat toisiaan kuin tautia. Ulrich
+jäi Rheinweileriin, puutarhan ympäröimään maailman keskipisteeseen,
+uuteen Badenin valtioon, ja valmisteli selityksiä _Code Napoleoniin_,
+joka otettaisiin käytäntöön Badenin suurherttuakunnassa. Sillä välin
+Breisach selitteli heidän riitaantumistaan ympäri maata jolloin hän,
+kuten helposti ymmärtää, vähemmällä, vakaumuksen voimalla esitti
+serkkunsa osaa kuin omaansa.
+
+Näin olivat asiat kehittyneet siihen, että heidän viimeinen
+yhdessäolonsa ennen tätä iltaa oli päättynyt melkein vihollisuuteen.
+Olihan Ulricukselta hyvästeltäessä »viimeisenä sanana» päässyt, että
+sotamies ei ylimalkaan ollut ihminen, vaan pelkkä elin, ja lisäksi,
+että ratsuväellä oli kaikista aselajeista pienin tulevaisuus. Kun
+vihasta vapiseva serkku lausunnon johdosta pyysi lähempiä perusteluita,
+oli Ulrich pudistanut päätänsä ja mennessään ulkona odottavien
+matkavaunujen luo vain lisännyt:
+
+»Mitä voisivat minun perusteeni sinulle merkitä! Kun edes kerran on
+nähnyt sinut kauniissa univormussasi, on se sellainen peruste, jota
+vastaan en millään järkisyillä pysty pitämään puoliani, enkä vain
+naisten parissa.»
+
+Silloin oli Breisach tosissaan uhannut olla palaamatta, ennenkuin
+serkku peruuttaisi kiertokirjeellä kaikille sukulaisille kokonaista
+aselajia kohdanneen hirveän solvauksensa (oman persoonansa hän jättäisi
+lukuunottamatta).
+
+Ja nyt hän istui tuossa, komea kenraali, loistavassa, tuoksuvassa
+salissa, ihan kattokruunun alla, kiihtyneiden naisten keskellä,
+jotka eivät enää katselleet ovelle, vaan kaikki häneen, kuinka hän
+suurenmoisen pöyhkeästi asetti Rheinveilerin näyttämölle.
+
+Hän kumartui hiukan eteenpäin ja nosti käden korvalleen...
+
+Ulricus aloitti: »Rakas serkkuni uskoo vain ratsuväen miekan
+lakiin, mutta minusta on tuomarin laki parempi...» ja esitti, tässä
+ensimmäisessä ja kenties milloinkaan palaamattomassa tilaisuudessa,
+kaikille tutun, mutta tähän saakka aina vain vastustajan kuvaaman
+riitansa serkun kanssa, hyväntuulisena ja siis kyllin sukkelana, jotta
+jo kymmenkunnan lauseen jälkeen Breisach seisoikin hänen sijastaan
+näyttämöllä, väkisinkin tehden kaikki liikkeet ja hypyt sen mukaan kuin
+serkku nyöristä veti. Liesel joka juuri oli ollut pyörtymäisillään
+häpeästä, rakastui äkkiä uudelleen ja tällä kertaa pelkästä ylpeydestä
+mieheensä; jopa hän unohti itsensä kokonaan ja taputti käsiään toisten
+mukana mieltymyksen osoitukseksi ja huusi kerran, kun Ulrich kävi
+kunnioittavimmin Napoleonin sotilaallisen nerouden kimppuun: »Hyvä!»
+
+»Oikeassa olet, Liesel!» huudahtivat hänen ystävättärensä »hyvä,
+Liesel!» Ja käsiään taputtavat herrat, joiden huomio oli kiintynyt
+ihastuneihin kasvoihin ja kosteihin silmiin, kääntyivät nyt
+taputtaen, mutta hillitymmin ja kunnioittavammin Lieseliin päin, joka
+kauhistuneena hypähti pystyyn ja kymmentä kertaa nopeammin kuin piispa
+juoksi ovesta ulos. Niin oli yksi reikä tukittu toisella, ja Ulrich
+jätti salin »Badenin parhaana miehenä».
+
+»Mutta, mutta», torjui hän pilkallisesti, kun herrat saattoivat häntä
+portaille saakka, »minähän en poistu Brandenburgin portin kautta».
+
+Keskellä portaita hän kääntyi ja viittasi taaksepäin:
+
+»Messieurs, toivon teille kaikille valmistavani ilon, kun lupaan tulla
+takaisin!»
+
+Kuitenkin Lieselin luo vaunuihin noustessaan hän sanoi:
+
+»Ei, olen väsynyt heihin. Näyttäydymme huomenna herrasväelle ja
+ylihuomenna ajamme kotiin. Badenin valtio seisoo omilla jaloillaan, se
+ei enää tarvitse minua eikä edes Napoleonia. Kuule, Liesel, kun keisari
+kukistuu (tietysti hän jonakin päivänä kukistuu, sillä ennemmin hän ei
+suostu rauhaan, eikä sitäpaitsi englantilainenkaan), silloin muistetaan,
+että juuri minä toimitin hänet badenilaisten niskaan... Parasta, että
+jäämme heti kotiin! Rheinweileristä ei kukaan meitä karkoita. Yksin —»
+
+Liesel nauroi hämärää tytönnauruaan:
+
+»Yksin? Meillähän on kahdeksan lasta!»
+
+»Oikein, Liesel! Kun selitykset ovat valmiit, otan osaa koulukarhumme
+tehtävään. Kasvatan lapsiani. Muuten, ellen pidä varaani, voi yhdestä
+tai toisesta tulla vaikka ratsumies...»
+
+Seuraavana aamuna heräsi aviopari kuin pasuunan puhallukseen. Kathrin
+oli ensin hiljaa avannut ikkunaluukut, mutta sitten huutanut täyttä
+kurkkua:
+
+»Poika, mitä ihmettä olet saanut aikaani? Olet häväissyt itsesi
+maailman ja kirkon silmissä. Olet pilkallasi karkoittanut hänen
+korkea-arvoisuutensa piispan ja kreivi von Breisachin ulos salista.
+Enkö sanonut sinulle, että pysyisit nöyränä Herran edessä?!»
+
+»Armias taivas!» ähkyi Ulrich hieroessaan silmiään.
+
+»Kyllä on taivas kunnossa», vastasi pasuuna. »Nyt voitte paistua
+helvetissä — ellen minä vedä teitä sieltä pois.»
+
+»Kathrin», sanoi Ulrich hiljaa, »Kathrin, vaimoni itkee, kun niin
+huudat».
+
+Eukko horjahti kuin iskun saaneena. »Voih!» pääsi hänen rinnastaan. Hän
+sulki suunsa kädellään, nyökkäsi kiivaasti ja hapuili takaperin ulos
+huoneesta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Rheinweilerien matkavaunut vielä vierivät pitkin Baselin maantietä,
+oli Kathrin jo avannut salonkinsa. Yläkerroksen kolme huonetta oli
+täpösen täynnä. Tee höyrysi kiinalaisissa kupeissa, jommoisia monet
+kutsutuista naisista eivät olleet nähneet edes herrasväellä. Suuret
+lautaselliset kotona leivottuja leipiä kiertelivät vieraiden kesken.
+Kathrin asteli huoneesta huoneeseen, osoitti hillovateja ja huusi:
+»Varovaisuutta!»
+
+Hän tahtoi nähdä, kumpi oli vahvempi: kunnianarvoisa herra piispa ja
+kreivi von Breisach vai hän. Suurherttuallinen herrasväki oli tosin
+osoittautunut erinomaisen armolliseksi, ja herrat olivat madelleet...
+
+»Madelleet», selitti Kathrin, »kuin koirat saadessaan kiitosta». Itse
+asiassa ei ilmaantunut ketään puolustamaan Ulrichia, sillä kukaan ei
+käynyt hänen kimppuunsa. Kathrin sai samana päivänä tietää ja vielä
+ennenkuin aviopari oli ehtinyt kotiinsa, että Breisachit olivat
+laskeneet liikkeelle sanan: »Ei yhtään sanaa enää hänestä. Kuollut
+mies, haudattu Rheinweileriin. Amen.»
+
+Niinkö? No, sitä äänekkäämmin puhui Kathrin »hänestä». Tuolta ääneltä
+ei mikään arvokas talo pääkaupungissa voinut sulkeutua; se kaikui ja
+kohosi valtaistuimelle saakka. Se oli personoituneen kansan ääni.
+Kovana ja väsymättömänä se pakotti ajanpitkään jokaisen vastustajan
+antautumaan, painoi hänet seinää vasten, puhalsi avaruuteen.
+Epäilemättä aluksi ja pitkiksi ajoiksi Kathrin sai voiton Breisacheista
+ja heidän puolueestaan. Salongeissa laulettiin elsassilaisten
+alokkaiden Napoleon-laulua pilan vuoksi harpun säestyksellä. Ulricus
+oli ja pysyi »Badenin maan parhaimpana miehenä».
+
+Pian Kathrin saattoi tarjota juhla-aterian, jota varten hän oli
+etsinyt lihavin kirjaimin painetusta rukouskirjastaan erikoisen
+kiitosrukouksen »parjauksen ja ruumiinvamman torjumiseksi». Ei vielä
+koskaan ollut »hänestä» niin paljon puhuttu. Itse Breisachitkaan eivät
+puhuneet muusta. Kathrin saneli kirjeen, joka pikapostissa lähetettiin
+Rheinweileriin. Siinä hän ilmoitti ikuisesti korkeastikunnioitettavalle
+vapaaherralliselle herrasväelle, että hänen oli Jumalan avulla
+onnistunut kunnioittavimmin vetää herra parooni tukasta ylös helvetistä
+ja asettaa hänet uudelleen sille paikalle, jonka autuas rouva äiti oli
+hänelle määrännyt, nimittäin taivaan reunalle ja sen puutarhaportille...
+
+Kenraali Breisachin oli täytynyt luvata veljelleen piispalle täst'edes
+sukulaismatkoillaan jättää sikseen Rheinweilerissä käynnit. Hän saapui
+sinne melkein yhtaikaa Kathrinin pikapostin kanssa.
+
+»Ei missään Badenin talossa vallitse sellainen työilma», vakuutti hän
+kerran toisensa jälkeen ja hieroi tyytyväisenä käsiään.
+
+Lopulta hän tunnusti Lieselille valmistelevänsä teosta »Tykistö
+vara-aseena ratsuväelle». Ulrich tarjoutui hankkimaan hänelle Baselista
+kirjoja hänen työtään varten, ja serkku kiitti kyynelsilmin. Useita
+kertoja päivässä hän meni Baseliin vievälle maantielle katsomaan, joko
+kirjat saapuisivat. Kun ne tulivat, mumisi hän jotakin pahasta unesta,
+jonka oli edellisenä yönä nähnyt, ja matkusti huolestuneena tiehensä.
+
+Ulrichin selitykset ilmestyivät. Kathrin sai niistä kappaleen
+postissa. Hän ei osannut sitä lukea, mutta pääkaupungin herrasväki
+koetti keittäjättäriltään saada tämän kirjan. Pian se oli kadonnut
+jäljettömiin. Näinä päivinä möi kirjakauppias kilpaa naapurinsa,
+leipurin, kanssa. »Ei yhtään sanaa enää hänestä!» ilkkui Kathrin
+ja silitteli ennen nukkumistaan ylimääräistä kappaletta, joka kuin
+kutsuttuna oikealla hetkellä oli osunut takaisin hänen luokseen ja
+vuorostaan toimittanut kirjakauppiaan lukuisat kappaleet taisteluun.
+
+Sellainen oli Kathrin! Hänestä olemme erikoisen ylpeät. Hän oli sukumme
+valtioviisas nero.
+
+
+
+
+VII. SUVUN VIIMEISET
+
+
+Hitaasti, arastellen levisi maassa tieto Napoleonin kukistumisesta.
+Kukaan ei iloinnut. Liian moni badenilainen oli, syystä taikka syyttä,
+ihastunut keisariin; hän oli hankkinut heille ihanan valtion, ja he
+olivat siitä maksaneet. Monet olivat kuolleet hänen puolestaan, niiden
+joukossa kenraali Breisach vanhan joukkonsa etunenässä. Napoleonin ja
+Badenin välillä oli tili selvä. Niin sääliväisiä kansat ovat suuria
+kiusanhenkiään kohtaan.
+
+Ei, kukaan ei iloinnut.
+
+Tuskin saattoi Ulrich Rheinweiler varjella itseään niiltä monilta
+kävijöiltä, jotka Reinin kummaltakin puolelta tulivat hänen luoksensa
+kuullakseen oikeamielisen sanan kaadetusta metsästäjästä.
+
+Mutta muitakin tuli. Erään kohtauksen jälkeen bourbonilaismielisten
+elsassilaisten sukulaisten kanssa, jotka riemuhuudoin olivat
+saapuneet hänen luoksensa, kun hän juuri istui yhdessä piispa
+Breisachin ja muutamien ystävien kanssa hiljaisessa, vakavassa
+muistelukeskustelussa, hän oli ainaiseksi sulkenut talonsa. Surussaan
+hän kirjoitti pienen, paljoa myöhemmin kuuluisaksi tulleen kirjansa
+»In Memoriam, Napoleon hallintomiehenä». Hän kasvatti lapsiaan, joita
+hänellä nyt oli neljätoista, ja hekin jo estivät vanhempia ennen
+aikojaan vanhentumasta. Isoäidin äiti säilytti markiisitarvartalonsa
+hautaan asti, ja äitini kuuli hänen pehmeän tytönnaurunsa viimeisen
+kerran, kun Liesel eräänä talvipäivänä matkallaan Pariisiin pistäytyi
+Breuschweilerissä. Hän oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen ja
+saattoi puolisoaan, jonka oli määrä Ranskan pääkaupungissa akatemian
+usein toistaman kutsun johdosta luennoida mieliaiheestaan. Pariisissa
+hän sairastui »pahaan kuumeeseen». Ulrich matkusti hänen arkkunsa
+mukanaan takaisin Rheinweileriin.
+
+Hän ei haudannut Lieseliä kappeliin, vaan puistoon, jonka hän
+senjälkeen vuosia vaativalla vaivannäöllä muodosteli kokonaan
+uudestaan. Suurten puitten välistä, jotka ovat järjestetyt
+englantilaiseen tapaan, silmäilee hänen hautansa riippuvien
+kukkatarhain yli ja aitauksen läpi Reinille.
+
+Itse hän eli hyvin vanhaksi ja sai kokea senkin, että häntä
+säätyläistönsä joukossa nimitettiin »ranskalaiseksi» ja että narrit
+muiden hullutusten lisäksi tiesivät kertoa, kuinka juuri hän,
+Rheinweilerin parooni, oli »kutsunut Napoleonin Badeniin ja siten
+tuottanut koko onnettomuuden».
+
+»Se ei voinut puuttua», ajatteli hän muistaessaan ennustavaa sanaa,
+jonka oli kerran Lieselille lausunut.
+
+Kansa pysyi hänelle kuitenkin rauhallisesti uskollisena, joskin se piti
+häntä jonkin verran aikansa yli eläneenä suuruutena, mistä kenties
+olivat vastuussa suurimmaksi osaksi ne pääkaupungista uudelleen maalle
+muuttaneet keittäjättäret, jotka olivat käyneet Kathrinin koulua. Tämän
+ääni ei ottanut kuollakseen, vaikka hänen persoonansa jo kauan sitten
+oli lahonnut.
+
+Hänen pojistaan tuli kokonaista kolme ratsumiestä. Hän katseli tätä
+elävää, omaa lihaansa ja vereensä pukeutunutta hulluutta rauhallisin
+hymyin kasvoista kasvoihin. Neljännestä tuli piispa Breisachin jälkeen.
+Viides lähti, niinkuin jo kerran lapsena oli salaa mennyt Baseliin,
+nuorukaisena Amerikkaan ja pysyi tietymättömiin kadonneena isänsä
+kuoleman jälkeenkin. Hän palasi sitten mukanaan vaimo, lapsi ja
+lauma villejä hevosia, lisäksi myös, niinkuin sanottiin, melkoisesti
+rahaa, ja osti Rheinweilerin ympäristöstä maata niin paljon, että
+kannatti kulkea maatilan läpi hevosella. Hänen ajoiltaan on myöskin
+linnan geraniuminpunainen katto. Hänen nimensä oli samoin Ulrich,
+ja hän oli äitini isä. Hänellä oli omituinen, uhkarohkea tapa: hän
+kasvatti tyttäriänsä hevosen selässä kuin aikoisi kehittää heistä
+sirkusratsastajattaria, ja sulki pojat katolisiin täyshoito-opistoihin,
+odottaen jännittyneenä, karkaisivatko he sieltä vaiko ei. Vuoden
+kuluessa olivat kaikki Rheinweilerin talonpojat kerran käyneet hänen
+luonaan aterialla; hän istui myös heidän kanssaan ravintolassa ja
+koetti selittää heille, mikä on cowboy ja mikä farmari. Jommankumman
+laiseksi hän olisi halunnut muuttaa kaikki tuntemansa ihmiset, ainakin
+ulkonaisesti.
+
+Useimpina talvina, heti joulun jälkeen, hän lähti »tuulettuakseen»
+Amerikkaan, mutta pääsi aina vain Roomaan, Pariisiin tai Lontooseen
+asti aina sen mukaan, minkä tien oli Amerikan-matkalleen valinnut.
+
+Yläreiniläisiä säätyläisiään, paitsi lähimpiä sukulaisiaan, hän
+ei ollut tieten nähnyt ainoatakaan elämänsä aikana, ja hän kielsi
+tietävänsä, mikä on suurhettua, mikä arvohenkilö ja ylipäänsä,
+mitä »hovi» on. Kohta kun joku käänsi puheen näihin, huudahti hän
+todellisessa epätoivossa: »What is it?» Näitä sanoja talonpojat pitivät
+jonkinlaisena loitsulukuna. He hillitsivät kunnioittavasti itseänsä,
+niinkuin seistään äänettöminä, hattu kädessä, käsittämättömän, mutta
+epäilemättä surullisen perhesalaisuuden edessä, ja odottivat, kunnes
+isoisä katkaisi hiljaisuuden.
+
+Tämä siis oli perheen »amerikkalainen», Ulricus Rheinweilerin
+poika, ja kun hän kuoli, pysyivät poppelit, jotka hänen isänsä oli
+istuttanut Rheinweileriin, varmasti jo lujasti pystyssä. Mutta nyt ne
+ovat kehittyneet valtaviksi miehiksi, ympäröiden geraniuminpunaista
+linnaa ja osoittaen yhä vähemmän halua astua riviin toisten kanssa,
+jotka hoitavat yhtä juhlallista, mutta epäilemättä yksitoikkoisempaa
+palvelustaan Reinin varrella.
+
+Suvun miehet ovat kuolleet. Täti Sidonia pitää huolta siitä, että
+vaakuna talon portin yläpuolella pysyy hyvässä kunnossa. Kaikki muu
+alkaa vähitellen rappeutua. Täti taas on saanut pilkkanimen »venakko».
+Mistä syystä? Hän on viettänyt osan tyttöaikaansa Venäjällä. Mutta minä
+tiedän syvemmän merkityksen...
+
+Hän on naimaton, ja hänen ennen muinoin kauniit kasvonsa on raju
+rukoileminen tärvellyt ja tuhonnut. Hänen nuoruudenkuvansa katselevat
+häntä kuin iloiset, viattomat sisaret, jotka hän on kavaltanut
+paholaiselle. Jokahetkiseksi rangaistuksekseen hän on ripustanut
+ne huoneensa seinille. Se on sama huone, jossa Ulricus eräänä yönä
+heräsi ja kuuli elsassilaisten alokkaiden laulavan laivasillalla:
+»Jumalalla poika on nimeltään Napoleon», ja sanoi itsekseen: »Pieni
+makaroonieversti Jumalan poika? Miksikä ei!» nauraen sitten ja
+nukkuessaan vielä tuntien, kuinka hän astui valoisan unen kynnykselle.
+
+Tästä kynnyksestä on Sidonia taistellut jo puolen ihmisikää turhaan.
+Kerran hän oli päästä sen toiselle puolelle, mutta silloin hyökkäsi
+mies, pää ammuttuna puhki, sen yli, ja siellä hän makaa, eikä täti
+Sidonia saa häntä pois sieltä, epätoivoinen rukous ei ole kyllin
+voimakas häntä nostamaan... Hän on kulkenut kiirastulen läpi, niin
+kauas kuin jaksoi, nähnyt maailman liekeissä ja syöksynyt niihin niin
+syvälle kuin pääsi, mutta kaikki tuska ei ole voinut hänen sieluaan
+vapauttaa. Eräässä Danielin hotellin huoneessa Venetsiassa makaa mies
+ovensuussa, ja täti pakenee yhä tätä näkyä, mutta hänen täytyy mennä
+sen ohitse, muuta tietä ulos ei ole, kukaan ei tahdo raivata ruumista
+tieltä, yhä enemmän häipyvät hänen voimansa, kohta tulee kuolema, eikä
+hän pääse ulos, ei pääse Jumalan luo...
+
+Minäkin olen nähnyt tuon kauniin venäläisen makaavan ollessani silloin
+neljäntoista ikäinen, ja hotellin käytävässä odotti Maria Capponi, että
+tulisin ulos kamalasta huoneesta. Hän oli minua vuotta nuorempi, ja
+muutamaa tuntia aikaisemmin olin saanut tietää, että hän rakasti minua.
+
+
+
+
+VIII. RUUSU KUUMIEN KIVIEN VÄLISSÄ
+
+
+Viime yönä on laskeutunut värikästä kastetta, joka ei auringossa
+haihdu: kevätesikot kukkivat! Pensaikosta metsän reunassa kurkistavat
+kirjavat vuokot, ja aurinkoisilla paikoilla kasvavat hyasintit ja
+keltaiset narsissit. Kauneimmat narsissit, runoilijanarsissit, eivät
+vielä ole avanneet teräänsä, mutta tuoksuvat jo pitkän matkan päähän.
+
+Keisarikruunut, keltaiset kuin raa'at sitruunat ja ruosteenruskeat,
+tuoksuvat tiikeriltä hyvänhajuisten orvokkien joukossa.
+
+Veriviinimarjojen kukkasateen keskellä kuohuu japanilainen
+lumikirsikka. Tuolta valuvat krokukset nurmikentän yli ja muodostavat
+järven, joka aamuisin lainehtii autereessa. Eivätkö ne ole kuin
+viimeisiä ristiretkeilijöitä, nämä krokukset? Keltainen, punainen,
+sininen, sinipunainen, purppurainen, valkoinen oli niiden väri. Niin
+kirkkaita ne ovat että ne huomaa väreinä. Tuo on punainen väri, tuo
+keltainen, tuo valkoinen puhtaampana kuin rohdoskauppiaan maljassa,
+ja tämä katolinen ja apostolinen sinipunainen. Kun ne näkee myöhemmin
+päivällä, puistattaa hiukan. On vähän liian valoisaa, vähän liian
+ilmavaa ruohikossa. Tuhannen ja yksi yötä, joiden yli on äkkiä
+valahtanut päivä...
+
+Ylhäältä metsästä, kuumien kallioiden välistä, olen löytänyt
+orjantappuraruusun, joka on jo kukassa. Ihme!
+
+On sanottu oikein, että ihminen on niin vanha kuin miksi hän itsensä
+tuntee. Iholla tuntuu tuulahdus, joka vielä on itse elämänhenkäys,
+poikia, tyttöjä, ruusuiseen aamutuuleen puettuja, päiviä, joilla on
+mansikan ja persikan jälkimaku. Niitä ei elä kahta kertaa.
+
+Mutta kun niitä eli, ei siitä mitään tiennyt. Ihanin ikämme ei kuulu
+meille, vaan muille. Olemme kaikki koko ikämme ajan kerjäläisiä sen
+edessä...
+
+Jacquot, sinä et tiedä, kuinka kallisarvoinen olet!
+
+
+
+
+IX. JUMALAINEN MATKA
+
+
+Sataa taas, metsä valuu vettä. Mahdotonta mennä ulos. Koetan tehdä
+työtä.
+
+Kuitenkin on »tehdä työtä» liikaa sanottu tai liian vähän. Työ
+edellyttää jotakin määrättyä tehtävää, jotakin »valmiiksi punnittua»:
+aamulla sen löytää vaa'asta, ja illalla täytyy tyhjän kupin olla niin
+täynnä, että se on tasapainossa toisen kanssa, jossa punnukset ovat. Se
+on työn kaunis muoto, sen poljennossa on jotakin salaperäisen hivelevää
+— ehkä siksi, että hän siten mukautuu samaan lakiin, jonka kanssa
+kaikki luotu käy tahdissa. Jacquot, Fritz ja Kathrin auringon, kuun
+ja tähtien kanssa. Samoin kaikki kissamme. Ja kirotut myyrät, jotka
+ovat sahanneet poikki kaksi nuorta persikkapuuta puutarhassa, ihania
+Venus-persikoita, jotka saimme lahjaksi Leo-serkulta, huomattavimmalta
+hedelmänviljelijäkenraalilta.
+
+Mutta sitäpaitsi on työtä, joka ei tunne ajanjakoa enempää kuin
+muutakaan rajaa, paitsi kuolemaa — rajua tuntija vuosirientoa, jonka
+alkaessa kellojen punnukset ripustetaan. Ei nähdä, mitä kullekin on
+määrätty, vuodatetaan verta hien valuessa ja kuullaan sen pisaroittain
+tippuvan tummaan vaakakuppiin. Me ajan lapset tunnemme kaiken työn,
+mihin ihminen pystyy. Kaikkea olemme tehneet. Jälkeläisemme voivat
+päästä meistä edelle vain jos unohtavat työn. »Edistys», sanoi
+Leo-serkku silloin Breuschheimissä, »edistys on ruususeppele, joka
+kiertää kehää».
+
+Mitä minun työhöni tulee, kuuluu se ensinmainittuun lajiin sen
+tyyntymyksen takia, jota siltä toivon rintani levottomuudelle, ja
+toiseen lajiin päämääränsä etäisyyden ja epävarmuuden vuoksi. Koetan
+ponnistautua pinnalle rauniomaailman alta pelkällä pienellä kynällä.
+Työ alkoi, kun omaksi yllätyksekseni istuuduin kirjoittamaan Marialle,
+ja nyt minun täytyy jatkaa — jonkinlaiseen loppuun.
+
+Kun kohotan katseeni, näen Ulricuksen kuvan oven toisella puolella,
+toisella jäljennöksen nuoremman Holbeinin Erasmuksesta. Tämän on Ulrich
+valmistuttanut nimenomaan itseään varten, kunnioituksesta jumalallista
+miestä kohtaan, se on ymmärrettävää, mutta niinkuin minun on hänenkin
+täytynyt tuntea vielä enemmän kuin mestarin läsnäolo kuvan syvästi
+rauhoittava vaikutus, joka todella on hypnoosin rajalla. Niin että jos
+kuvittelen isoisäni isää kirjoituspöydän ääressä, luulen huomaavani
+hänen vilkasverisessä olennossaan ikäänkuin heijastuksen kirjoittavan
+Erasmuksen hennosta ääriviivasta. Eikö minun lopulta pitäisi,
+niinkuin nyt itse istun tässä kirjoituspöydän ääressä, läpinäkyvän
+kiinalaisen maljakon tavoin sisältää isoisäni isän kuvaa yhdessä
+siihen sisältyvän Erasmus-varjon kanssa? Kaikki talletamme luultavasti
+sellaisia suojeluspyhiä ruumiissamme, veriheimolaisia ja muita,
+suunnatonta määrää kauan sitten kuolleiden henkiä, liittolaisiamme
+ja vastustajiamme; heidän sisäisintä voimaansa, meidän kauttamme
+lisääntynyttä tai heikontunutta, johdamme edelleen rohkeimpiin tai
+päinvastoin heikoimpiin mielikuviimme, joita itsetietoisesti nimitämme
+iankaikkisuudeksi.
+
+Varmaa vain on, että minulla on yhteistä Ulrichin kanssa erityinen
+rakkaus jumalaistarustoon. Minulla on hänen rukouskirjansa, jonka läpi
+mytologiset olennot 18. vuosisadan maun mukaan tanssivat. Jokaisen
+luvun alussa ja lopussa yhdistyvät kuviot vilkkaiksi kohtauksiksi,
+joilla enempää kuin kuvioillakaan ei ole mitään, ellei mahdollisesti
+salapakanallista tekemistä kappaleen sisällön kanssa. Mieltymys
+salaperäisen ruumiillisesti siivekkääseen tulkitsemiseen ei estänyt
+Ulrichia sekä elämästä että kuolemasta katolilaisena; olenpa varma,
+että hänestä pakanuuden ja kristinuskon arkaluontoinen ja traagillinen
+naapuruus ei suinkaan tuntunut vain pelkältä joutavalta ajatusleikiltä.
+
+Poikana en vielä tiennyt mitään esi-isäni lystillisestä rukouskirjasta.
+Mutta jos olisin sen nähnyt, en olisi vähääkään hämmästynyt.
+
+Olihan kaitselmus kuitenkin, kuin Ulrich-vainajan itsensä neuvomana,
+hankkinut minulle ystävän, joka taitavana piirtäjänä itse olisi hyvin
+pystynyt valmistamaan sellaisen rukouskirjan. Hänen nimensä oli apotti
+Simon, ja hän oli kotiopettajani.
+
+Ensi kertaa koskettaessani jumalaistarustoa apotti huomasi ihastukseni.
+Se johtui siitä, että äkkiä puhkesi näkyviini värikäs, vilkas kesä
+pyhässä historiassa: mielikuvitukseni unohti alakuloisuuden ja hypähti
+yli aitojen, tavaten siellä muita lapsia, vieläpä aikuisiakin, jotka
+eivät käyttäneet etusormea nostaakseen sen nuhtelevasti turhantarkkana
+profeettana, vaan osoittivat sillä perhosia, jopa totisesti kultaisia
+omenoita. Edellisiä ajettiin nauraen takaa, jälkimäisiä varastettiin
+ääneti puista. Kaikkialla olivat jumalat ja jumalattaret lähellä,
+jotka omalla tavallaan menettelivät samoin. Apotti juoksi mukana ja
+juoksi hyvin. Kun hän oli pitkä ja laiha, voin minä, hänen olkapäillään
+ratsastaen, ulottua päärynäpuun hedelmiin saakka; omenapuuhun
+pääsi ilmahypyllä. Puut humisivat kuin aurinkourut. Koko päivä oli
+jumalanpalvelusta, koko päivä oli pyhää historiaa kevyessä, sievässä
+muodossa Ulricuksen rukouskirjasta.
+
+Onko siis sellaisissa oloissa ihmeellistä, että ensi matkallani
+Venetsiaan heti Milanon toisella puolella kohtasin mytologisia olentoja?
+
+Matka tuli ihan odottamatta, ei vain minulle, ei, vaan myös
+Rheinweilerin tädille, sillä me olimme lähteneet vain Baseliin,
+jotta saisin, kuten hän sanoi, »syventää loma-aikani tunnetta», mikä
+vuosittain tapahtui käynneillä eläintieteellisissä puutarhoissa,
+museoissa, sokerileipureissa ja »hiukkasella hotellielämää».
+Hotellielämästä miellyttivät minua eniten päivittäiset täysikylvyt.
+Rheinweilerissä täytyi minun näet olla ilman niitä, koska tätini
+useista syistä, toista vain yhtä ainoata, milloinkaan mainitsematonta,
+hänen saituuttaan, pidin pätevänä. Hän selitti täysikylvyn
+valmistamista lapselle suurellisiin tottumuksiin kasvattamiseksi ja soi
+minulle vain tuskin puoliksi täytetyn ammeen nautinnon.
+
+Lupa-aika, jonka olin viettänyt Rheinweilerissä, läheni siis loppuaan,
+ja koska tädin johdolla olin taas kerran kunnollisesti oppinut
+tilanhoidossa »hallitsemaan» (josta taidosta hänen käsityksensä
+mukaan »demokraattisessa» Breuschheimenissä ei ymmärretty »aakkosten
+alkuakaan»), tuli minun saada palkintoni ja päästä »riehumaan» Baselin
+kaltaiseen suurkaupunkiin. Olin käynyt museossa ja eläintieteellisessä
+puutarhassa, myös joissakin sokerileipureissa, joista ihan Reinin
+rannalla sijaitseva Spielmannin minua eniten miellytti, koska
+geraniumien ympäröimissä kojuissa istui kuin laivassa ja jäillä
+sekoitettua kermavaahtoa maistellen suorastaan kunniakkaasti kulki
+Reiniä alaspäin, mutta iltapäivällä meidän piti lähteä vielä korkeampaa
+päämäärää kohti.
+
+Tämän päämäärän olimme keksineet palatessamme eläintieteellisestä
+puutarhasta, kun olimme sivuuttaneet Knien perheen sirkuksen, josta
+täti Sidonia täynnä kunnioitusta tiesi kertoa, että se, Knien perhe
+nimittäin, oli kenties jo keisarillisessa Roomassa näytellyt sirkusta,
+niin vanha se oli. »Knien perhe on parasta, vanhinta sirkusaatelia.
+Claus, se sinun on nähtävä! Teen jälkeen lähdemme sinne.» Niin hän
+sanoi, ja minä aloin ääneen laulaa riemumarssia Aidasta, johon myös
+Donja hyräillen yhtyi. »Vahinko, ettei äitisi ole täällä», sanoi hän
+sitten. »Hän kävi myös jo Knien luona... Claus, ole vaiti, ihmiset
+katsovat jälkeemme, minut tunnetaan Baselissa.»
+
+Teen jälkeen lähdimme. Olimme kierto-ovessa, joka työnsi meitä hotellin
+hallista ulkoilmaan, mutta äkkiä se pysäytettiin, ja me tunsimme
+väkisin käännettävän itseämme takaisin sisälle. Mikä oli hätänä?
+Ovenvartija pisti täti Sidonian käteen sähkösanoman. Voi, punainen
+juova osoitti sen kiireellisyyttä. Harkitsin mielessäni olisinko
+pitänyt sen salassa, jos se täti Sidonian ollessa poissa olisi joutunut
+käsiini.
+
+»Avaa sinä se!» komensi hän. Taikauskoinen kun oli, ryhtyi hän siltä
+varalta, että sähkösanoma sisältäisi huonon uutisen, toimenpiteisiin
+»ukkosenjohdattimen» hankkimiseksi. Tämän tieteellisen teorian mukaan
+johtaa viaton lapsi salaman uhatusta päästä olemattomiin.
+
+Avasin, niinkuin isälläni oli tapana avata sähkösanomia: hitaasti,
+laskos laskokselta, ärein katsein hakien lähetyspaikan nimeä, sillä
+pelkäsin, että minut vielä tänään kutsutaan kotiin, riistetään
+sirkuksen kynnyksellä.
+
+»Rheinweiler Venetsiasta —» luin, mutta pitemmälle en päässyt.
+Täti Sidonia oli temmannut paperin kädestäni, ja siinä hän seisoi,
+toisessa kädessä sähkösanoma, toinen kouristuksentapaisesti nyrkkiin
+puristettuna ja sydäntä vasten painettuna. Kaikki veri näytti äkkiä
+syöksyneen hänen päähänsä; huulet vain olivat valkoiset ja värisivät
+surkeasti. Hän ojensi kätensä kuin tahtoisi antaa minulle sähkösanoman,
+mutta jätti aikeensa heti sikseen.
+
+»Donja», kuiskasin puoleksi nyyhkyttäen, ja vihdoin hän tajusi, missä
+hän oli, kääntyi äkkiä ympäri. Ovenvartija seisoi pöytänsä takana
+ja tarkasteli meitä, ilmeisesti kauhuissaan. Myöskin pari hotellin
+vieraista katseli meitä, ja eräs vanha herra nousi juuri nojatuolistaan
+kiiruhtaakseen tädin avuksi.
+
+Sillä välin oli täti kuitenkin toisen kerran muuttunut, ikäänkuin olisi
+äkillisellä liikkeellä akselinsa ympäri palannut entiseen muotoonsa.
+Hän nyökkäsi vanhalle herralle kiitokseksi ja sanoi, samalla kun
+silitti hiuksiani: »Pyydän, odota hetkinen, olen kohta taas täällä.»
+
+Mutta kun hissi, joka oli vienyt hänet ylös, tuli takaisin, syöksyi
+hissipoika kiihtyneenä luokseni ja käski minun mennä tädin huoneeseen.
+Tapasin hänet hurjasti itkevänä istumassa pyöreän pöydän ääressä
+keskellä huonetta, käsi sähkösanoman selkäpuolella, avuttomana
+ruumiiltaan ja ajatuksiltaan.
+
+»Claus, se on varmaan hyvin, hyvin huono sanoma. Lue sinä se ensin,
+sitten se ei tee minulle enää pahaa. Claus, sinun täytyy se lukea»,
+rukoili hän.
+
+Mutta tuskin ojensin käteni, kun hän heittäytyi molempien käsivarsiensa
+varaan pöydälle ja hautasi sähkösanoman allensa.
+
+»Ei se käy», mutisi hän masenneltuna, »Claus, se ei käy.
+
+Pyydän, jätä minut yksin.»
+
+Nyt luulin minä puolestani olevan asianmukaista ryhtyä johonkin
+huomattavaan, sitäkin suuremmalla syyllä, kun tunsin oman kyynelvirtani
+patoutuneen purkautumiseen saakka. Vilkaisin salavihkaa vesikarahviin
+pesupöydällä — olinhan kuullut, että lääkäritkin tilapäisesti käyttivät
+sellaista keinoa. Kun en kuitenkaan ollut varma, voisinko luontevasti
+suorittaa matkan pesupöydän luo, saatikka luottaa siihen, että
+käteni pystyisivät panemaan täytäntöön harkitun kasteen karahvista
+tarpeellisen tyynesti ja etevästi, kuten miehen tulee esiintyä
+suhteessaan naiseen; lyhyesti, tuskasta, avuttomasta tuskasta huusin
+sensijaan täyttä kurkkua:
+
+»Lue sitten sähkösanomasi itse, senkin hanhi! Mitä sinun salaisuutesi
+minuun kuuluvat!»
+
+Paiskasin oven kiinni perässäni, niinkuin isäni, kun hän kerran oli
+tehnyt epäonnistuneen yrityksen kurittaa minua.
+
+Tosin oli minusta silloin oven paiskaaminen tuntunut suurimmalta
+mahdolliselta rangaistukselta, ja mieluummin olisin ottanut
+selkäsaunan, kunhan vain oven paiskaaminen olisi jäänyt sikseen...
+Alppiunelmistani hypähdin pystyyn paukahtavan oven merkinannosta,
+ja jos kuulin jossakin kadulla, kuinka jonkun talon ovi paiskautui
+kiinni, tuli minun paha olla. Käsite »murha» oli jollakin tavoin
+yhteydessä kiinni paiskatun oven kanssa, eikä ollut vielä kovin pitkää
+aikaa siitä, kun olin huomannut ovenlyönnin kuuluvan hillitympien,
+mutta yhä vahvoina pysyvien kaikujen joukossa: seisoin, isän käden
+kiinnipitelemänä, isoäidin avonaisen haudan partaalla ja kuulin pienten
+lapiollisten multaa putoavan arkulle... En ottanut vastaan ojennettua
+lapiota, mutta loin kyllä isääni niin vihantäyteisen katseen, että hän
+hämmästyksestä päästi käteni ja minä livistin. Sitä ajattelin nyt,
+kun astelin käytävää pitkin vapisevin polvin, korvien humistessa ja
+äärettömästi hämmästyneenä siitä, että tällä kertaa juuri minä olin
+paiskannut oven kiinni. Sitten huomasin, kuinka paljoa helpompaa oli
+tehdä jotakin sellaista kuin kärsiä sitä, mutta pian minun täytyi
+hillittömästi nauraa muistellessani hämmästyneitä kasvoja, jotka täti
+oli kohottanut pöydältä kyynelten äkkiä pysähdyttyä poskille; nauroin
+kuin suonenvedossa, osaksi häpeästä ja osaksi surusta ja nojasin
+otsaani portaitten tummalla puulla päällystettyyn seinään, kunnes
+puuska meni ohi ja tunsin kevennystä kuin ripin ja synninpäästön
+jälkeen. Ja jotenkin tuntui minusta kuin myös Sidonia huoneessaan olisi
+nyt jo päässyt keveämmälle mielelle.
+
+Hallissa tilasin sitruunalimonaadia juhliakseni sitä, että sähkösanoma
+ei ollut tullut Breuschheimista, ja myös palkitakseni ensimmäistä
+miehisen päättäväisyyteni osoitusta, sellaisena kuin se äsken juuri
+odottamatta oli minulle onnistunut. Samaan suuntaan jatkaen käskin
+hissipojan tuoda itselleni Meyerin tietosanakirjasta, joka oli hyllyllä
+ovenvartijan komerossa, sen osan, jossa oli hakusana »Venetsia»,
+ja luin. Siinä miellyttävästi nojatuolissa lojuen paksu sanakirja
+käsinojalla ja lasi sitruunalimonaadia kädessä, näin tädin tulevan
+luokseni. Nousin osoittaen ihan uudella tavalla kohteliaisuutta. Ei
+paljoa puuttunut, etten suudellut hänen kättänsä, vain tehdäkseni sen
+ensi kerran oikein tuntien välimatkan ja niin sulavan kohteliaasti kuin
+aika-ihmiset.
+
+»Herra sisarenpoikani», sanoi hän puoliääneen, »te olette käyttäytynyt
+kuin tolvana. Selvitys seuraa myöhemmin. Nyt...»
+
+Nyt lähetettäisiin minut kotiin! Olin vähällä menettää kaiken malttini.
+Nopeasti keskeytin hänet.
+
+»Täti», kuiskasin kuumasti hengittäen, »täti Donja, te olette liiaksi
+käyttänyt ihojauhetta. Kasvonne ovat ihan valkoiset.»
+
+Tämä kuulosti hiukan surkealta, kuulin sen, ja suuttumus siitä
+pakahdutti rintaani. Olkapäiden kohautus, ja Sidonia jatkoi:
+
+»Nyt menette heti huoneeseenne ja täytätte matkalaukkunne. Lähdemme
+tunnin päästä Venetsiaan. Sähkötän sillä välin isällenne.»
+
+Siinä nyt kökötin, istuin kuin maassa ja aukaisin suuni selälleen.
+Mutta minulla ei ollut aikaa sitä huomata, sillä kiinnittämättä
+pienintäkään huomiota läsnäoleviin huusin: »Eläköön!» Täynnä
+barbaarista nautintoa huusin, niinkuin koulussa huudetaan, kun ensi
+kerran saadaan hellelupaa, ja syöksyin portaita ylös huoneeseeni.
+
+Tuntia myöhemmin istuimme junassa.
+
+Kaikki yritykseni karkoittaa iloisuudellani vihankauna täti Donjasta
+(tämä oli hyväilynimi, jonka olin lapsena antanut hänelle) taikka edes
+sulattaa hänen jäykkyyttään hiljaisella, tulisella läsnäolollani,
+kaikki tällaiset yritykset näyttäytyivät turhiksi. »Te olette
+käyttäytynyt kuin tolvana», toisti hän. Hyvä. Myönsin sen:
+
+»Kyllä, kuin raaka tolvana. Täti, te olette oikeassa.»
+
+Siitä saakka kun hän oli suuttunut minuun, puhui hän ranskaa, ja
+ranskaksi oli helpompi johtaa asia oikealle tolalle.
+
+»Naista kohtaan!» korosti hän.
+
+»Pyydän anteeksi, täti.»
+
+Hän pudisti päätänsä.
+
+»Niin helposti ette siitä suoriudu. Te olette hirviö, rakkaani.»
+
+Tahdoin kysyä häneltä, miksi hän kuitenkin otti minut mukanansa
+Venetsiaan, koska olin hänestä niin vihattava.
+
+Sensijaan huudahdin:
+
+»Oi, rakas Donja, tehän olette niin kiltti! Ja oliko se kenties ikävä
+sanoma, jonka saitte? Ei, se oli hyvä! Ja tehän olette niin iloinen!»...
+
+Pysähdyimme juuri eräälle asemalle. Vaunumme vieressä oli suuri,
+Lakkaamaton kivi.
+
+»Näetkö tuon kiven?» huudahdin saksaksi, sillä päähänpistoni näytti
+minusta ansaitsevan mitä jalomielisimmän anteeksiannon, »Tuo on
+pudonnut sydämeltäsi.»
+
+Vastaamatta mitään hän kääntyi erään vanhemman naisen puoleen, joka
+istui osastossamme:
+
+»Madame, saanko kysyä teiltä jotakin? Voisitteko pitää mahdollisena,
+että tämä nuori herra tässä pari tuntia sitten nimitti minua hanheksi?»
+
+Suuttuneena hypähdin pystyyn. Tosin luulin kuulevani takaani hillittyä
+naurua, mutta se olisi loukatulle ylpeydelleni ollut sietämätöntä —
+unohdin sen heti ja tunkeuduin käytävien kautta makuuvaunuun saakka,
+jossa huomasin ystävällisen monsignoren varanneen itselleen osastoni
+alemman vuoteen. No, hengellisen herran kanssa tulisin toimeen.
+Meillähän oli niitä jokunen omassakin suvussamme.
+
+»Vai niin?» vastaanotti hän minut ja tarttui, nousematta, käsiini. Hän
+puhui murteellista ranskaa, ja koska matkustin Venetsiaan, arvasin
+hänet heti italialaiseksi.
+
+»Tämä on siis pieni makuutoverini. Mikä on nimesi?»
+
+Sanoin nimeni. Monsignore nyökkäsi juhlallisesti.
+
+»Ja sinä olet hänen korkea-arvoisuutensa Freiburgin herra arkkipiispan
+veljenpoika.»
+
+»Veljen pojanpoika», korjasin.
+
+»Oikein, veljen pojanpoika. Ja sinä olet myöskin jo vastaanottanut
+ensimmäisen pyhän ehtoollisen?»
+
+Olisin mielelläni halunnut tietää, kuinka kaikki tämä oli hänellä niin
+selvillä, mutta en uskaltanut tehdä monsignorelle kysymystä, joka
+helposti olisi voinut sisältää uteliaisuuden huolimattoman synnin —
+lapsessa, huomatkaa se.
+
+Kun aikuiset ilmaisivat uteliaisuutta, tekivät he niin
+velvollisuudesta, ellei syvempien suunnitelmien vaatimuksesta.
+Toisaalta he usein tekivät kysymyksiä, joihin he itse liiankin hyvin
+osasivat vastata, sellaisia kysymyksiä, jotka olivat satimia. Se johtui
+siitä, että he peloittavasti pitivät yhtä. Lapset sitävastoin olivat
+yksin. Jospa jotenkin olisin voinut kysyä hänen korkea-arvoisuudeltaan:
+»Ettekö ole monsignore se ja se?»
+
+Muuten — monsignore oli monsignore, hän kätkeytyi sinipunervan
+raitaiseen papinkauhtanaan ja odotti, että hänestä tulisi piispa
+_in partibus infidelium_. Niin paljon tiesin enkä enempää kysynyt.
+
+»Niin, niin», nyökkäsi monsignore hymyillen, »kirkonmiehet tietävät
+kaikki».
+
+»Olisiko teidän korkea-arvoisuutenne armollinen ja päästäisi käteni
+irti?» kysyin.
+
+Hän purskahti nauruun.
+
+»Hikoilen, eikö totta, hikoilen», ja hän aikoi tarttua suureen
+keltaiseen nenäliinaan, joka hänellä oli vieressään. Mutta silloin
+olin jo tarttunut hänen oikeaan käteensä ja suudellut sitä imartelevan
+nöyrästi, mikä ei ollut onnistunut tädin edessä hotellin hallissa.
+
+Monsignore oli syvästi hämmästynyt, melkein säikähtynyt. Karhunvoimin
+hän tarttui minuun ja suuteli poskiani.
+
+»Kaikella kunnioituksella! Hieno mies!» tuumi hän.
+
+Ja tämä suunnattoman voimakkaalta ja kaikkitietävältä monsignorelta
+saavutettu tunnustus teki hänestä ystäväni. Kun menimme illalliselle,
+olisi hän mielellään istuutunut pöytääni. Erotuomariksi pyydetty nainen
+oli myös vastahakoinen luopumaan Sidoniasta. Mutta numerot lipuissamme,
+jotka täti jo ennen junan lähtöä Baselista oli hankkinut, määräsivät
+meidät pienen pöydän ääreen. Äänettömänä ja ylpeänä söin niin paljon
+kuin sain. Toisinaan silmäilin kohteliaasti tädin kasvoja. Hän hymyili
+ylitseni uudelle naistuttavalleen, joskus kuitenkin suoden katseensa
+majesteetillisena levätä päälläni. Minä puolestani hymyilin hänen
+sivuitseen monsignorelleni. Vakavasti harkitsin, eikö minun pitäisi
+aterian jälkeen pyytää häntä omaksi erotuomarikseni. Kuitenkaan en
+ollut kyllin varma niin rohkean yrityksen tuloksesta, vaan pikemminkin
+näytti enemmän etuni mukaiselta pitää molempia puolueita erossa
+toisistaan.
+
+»Me menemme heti nukkumaan», selitti Sidonia, kun juuri työnsin
+viimeistä palaa kolmannesta appelsiinista suuhuni. »Muuten voisi
+luulla, ettet saa tarpeeksi syödäksesi kotona.»
+
+»En saakaan!» vakuutin.
+
+Hän kävi vakavaksi.
+
+»Oletko nyt kylläinen?»
+
+»En!»
+
+Silloin näin taas hänen ohimoillensa tienoilla värähtelevän ja hänen
+silmissään salamoivan, näin taas tuon hellän valon, joka hänen paluunsa
+jälkeen halliin oli peittynyt ankaran naamarin alle, mutta vaikkapa
+hyvästijättäessäni hyökkäsin hänen korvansa kimppuun, suutelin sitä
+ja kuiskasin siihen: »Kaunis sinä olet, täti Donja, todella kaunis
+— kun nuori tyttö!» (olinhan hänelle niin autuaallisen kiitollinen
+maiden halki matkaavasta junasta, ravintolavaunusta, makuuvaunusta,
+monsignoresta, puhumattakaan etäisestä Venetsiasta!) vaikkapa valtasin
+vielä toisenkin korvan ja sanoin siihen jotakin, minkä piti suositella
+minua hänelle onnen osuutensa menettäneenä salaliittolaisena,
+nimittäin: »Helppohan sinun on tekeytyä vihaiseksi, kun ajattelet hyvää
+uutista ja Venetsiaa», ja vaikka riippuen kiinni hänessä äkkiä tunsin,
+kuinka hänen jäykkyytensä suli, ei minun onnistunut sinä iltana saada
+häneltä anteeksi.
+
+»Tarmokas sinä olet, sanoo äiti», huudahdin pettyneenä, mutta niin,
+että iva kuului rakkaudenvalitukselta, ja toivotin hänelle kaihoisasti
+hyvää yötä. Hän asui tietysti osastossaan yksin, sillä aikaa kuin minä
+nukuin toisessa luokassa.
+
+Monsignore istui jo puoleksi riisuutuneena vuoteella ja luki
+rukouskirjaansa. Kun astuin sisään, paukautti hän kirjan kiinni ja
+auttoi minua iloisesti jutellen riisuutumaan. Kuitenkaan hän ei
+sallinut minun vaihtaa paitaa ja alushousuja yöpukuun, jonka hän,
+tarkasteltuaan sitä kummissaan, työnsi syrjään. »Ei voi tietää, mitä
+tapahtuu, ja sitten olet alasti», sanoi hän. Mutta jotta emme tänä yönä
+suistuisi kiskoilta, piti minun polvistua hänen kanssaan ja ääneen
+lausua englantilainen rukous. Minä rukoilin saksaksi ja hän, ollakseen
+minua lähempänä, yhtaikaa ranskaksi, sillä italiaa en ymmärtänyt, ja
+olin tottunut rukoilemaan äitini kanssa saksaksi. Sitten hän nosti
+minut ylemmälle vuoteelle, pöyhisti ainoata pielusta ja kietoi minut
+peitteeseen.
+
+Vaipuessani uneen pälkähti päähäni, kuinka olisimme voineet sanella
+rukouksen yhdessä — meidän olisi vain tarvinnut rukoilla se latinaksi!
+Minusta oli ikävä, etten ollut ajoissa tullut sitä ajatelleeksi.
+
+Kun heräsin, oli päivä, ja makasin yksin osastossa. Reippaasti kapusin
+alas vuoteeltani, vedin verhon ylös.
+
+»Oi!» pääsi minulta. Hieroin silmiäni.
+
+Näytimme kulkevan hyvin nopeasti häikäisevän sinisen, samalla tumman
+taivaan läpi, mutta toisaalta tuntui kuin seisoisimme paikallamme.
+Sitten huomasin viuhkanmuotoisen tasangon; se oli luonnottoman vihreä
+ja kääntyi hitaasti, kuitenkin aina vain kappaleen kerrassaan; vielä
+se ei ollut kiertänyt puoliympyrää, kun jo toinen, samanlainen tasanko
+tuli näkyviin, aloitti saman liikehtimisen alusta, ja niin yhä
+eteenpäin. Puita, taloja, puroja, teitä solui ohitse tällä omituisella
+kääntölevyllä; vain punertavan sinipunaiseen usvaan kätkeytyneet vuoret
+pysyivät alallaan. Järven kuvastin välähti esille, turhaan kiskaisimme
+sitä, sekin oli meidän jätettävä. Kuitenkin se oli sytyttänyt kipinän
+taivaan ja maan loistavaan tummuuteen. Koko etäisyys liekehti.
+
+Tämä siis oli, määritteli pieni, riemuitseva ruumiini (kädet
+kohisevassa ilmavirrassa, pää tarkkaavine silmineen niskaan
+painuneena, suu ahnaasti avoinna), tämä siis oli Italia, Kreikka!
+Sillä niinkuin ne tunsin kaksoissisarina, ne olivat minulle yksi ja
+sama. Nopeasti seurasivat vaakunamerkit: sypressit, viiniköynnökset
+kiviaidoilla, kukkivat mantelipuut, lujan kaupungin kruunaama kukkula,
+joka hajoitteli vihreille rinteille valkoisia pengermiä, samalla
+kun kirkontornit ulottuivat taivaaseen saakka, räikeät plataanit
+varjoon vaipuneissa puutarhoissa, äkkiä jokin palatsi, uhkeiden
+vainioiden läpi jatkuvat tiet, jotka kylpivät aamuauringossa...
+Päästin Breuschheimiläisen ryövärijoukon varoitushuudon, jotta
+suuri Pan huomaisi minut. Silloin syöksyi kolme puhvelin kaltaista
+lehmää kauhistuneina viiniköynnösten läpi, ja samaan aikaan ilmestyi
+mulperipuusta puolialaston poika; hän avasi suunsa selälleen ja uhkasi
+junaa piiskalla.
+
+Minuutissa olin peseytynyt, kahdessa pukeutunut ja kiiruhdin nyt
+katsomaan, mitä kaikkea kiitävän junamme sisällä tapahtui... Kun
+tartuin hattuuni, leijaili sieltä lehti sain sen kiinni lennossa ja
+tunsin sen, lähemmin sitä tarkastamatta, nirkkoreunaiseksi jumalanäidin
+kuvaksi, jommoista pidetään rukouskirjan välissä. Ajattelin, että
+kadonnut monsignore oli kai jättänyt sen minulle muistoksi (kotona
+minulla oli puolisen sataa sellaista lahjaa), pistin sen povitaskuun ja
+astuin käytävään.
+
+Siellä oleili neljä henkilöä. Oikealla puolella seisoi mahtava
+herrasmies, jonka pää lepäsi kahden punaisen niskalaskoksen varassa,
+ja tämä herra silmäili monokkelinsa läpi komeavartaloisen jumalattaren
+ruusuisiin kasvoihin. Mutta jälkimäinen antoi katseensa vaeltaa
+ohitseni käytävää pilkin sinne, missä nuori jumala ja tyttö seisoivat
+ikkunan luona. Tytöstä näin ensin vain pään. Se oli niin musta kuin
+harakka, ikäänkuin kiilloitettu, himmeällä pohjalla välkkyvä musta
+hohde. Nuorella miehellä oli samanlainen, yhtä sileäksi kammattu
+tukka. Se oli, vielä märkänä aamupesusta, kuin musta patalakki päässä.
+Hänellä oli yllään kylpyvaipan näköinen pitkä turkki ja jalassa siniset
+tohvelit. Kapeilla, kalpeilla kasvoilla läikehti silmäripsien varjoja.
+Hän silmäili hymyillen tyttöä. Suu säilytti hymyn kuin ruusun, hengitys
+liikutti sitä hiljalleen... Olin rakastunut hänen takanaan seisovaan
+pieneen sisareen, ennenkuin olin häntä edes nähnytkään. Sillä että
+harakka, jolla palmikon päässä oli punainen perhonen, oli nuoren miehen
+sisar, sitä en voinut epäillä.
+
+Sillä välin seisoin yhä vielä osastoni edustalla; yksikään neljästä ei
+kiinnittänyt minuun huomiota. Mutta minä leijailin kirkkaanvaloisassa
+riemussa, ihanan päivän sielu täytti minut, kuulin lennokkaan astunnan,
+onnen sanansaattajan... Hehkuiko sydämeni tosiaankin jo tuntematonta
+tyttöä kohti? Joka tapauksessa oli minulle ilmestynyt Zeus härän
+muodossa ja hänen selästään luisunut Europa, joka vaihtoi uteliaita
+silmäyksiä Ganymedeen kanssa!
+
+Silloin aukeni ovi, ja minä lensin täti Donjan syliin. Ei ollut
+tarpeellista kysyä, oliko hän vielä vihainen. En sanonut hänelle edes
+päivän kynnyksellä, kuinka kauniina hän saapui »Sinä aamutähti!»
+ajattelin, »tuoksut raikkaalta pesulta, vieläpä vähän äidiltä. Kuinka
+hyvä, että odottamattomia tapauksia lukuunottamatta puuteroit kasvosi
+ja käytät hajuvesiä vasta illansuussa!»
+
+»Donja», sanoin, »tule pian, minun on kovasti nälkä, ja minulla on jo
+näin aikaisin aamulla sinulle paljon kerrottavaa».
+
+Ja kertoen söin sitten aamiaisia, niin kauan kuin ravintolavaunussa
+aamiaisia tarjottiin. Kerroin hänelle Europasta, Zeuksesta ja
+Ganymedeesta pöyristyttäviä juttuja, joista hän joka tapauksessa
+ymmärsi enemmän kuin minä, vaikka asiantuntijana niitä hänelle
+tarjosin. Ne eivät olleet hänestä vastenmielisiä. Ainoastaan kun hän
+(otaksuin: innostuksesta) punastui, keskeytti hän minut: »Claus, syö
+nyt vain, sinä kasvat paraillaan niin kovasti.» Tahi: »Claus, nopeasti,
+tarjoilijat tyhjentävät pöytiä.»
+
+Lopulla hän halusi tietää, keneltä olin kaikki nuo hupaisat jutut
+kuullut. Apotti Simonilta, vastasin ylpeästi.
+
+»Kas, tosiaanko?!» Hän nauroi. Oi, hän osasi nauraa, niin että kaikui
+kuin kyyhkyslento. Ja kun hän nauroi, tanssivat hänen ruskeat kiharansa
+ja paljastivat kultapalaset, joilla ne oli kiedottu. Kun hän nauroi,
+sulkeutuivat suloiset kaitasilmät yhä enemmän, niin että näkyi enää
+vain vihreä juova, ja kulmakarvat yhtyivät nauruaaltoviivaksi, joka
+nousi ja laski. Ja kaikki hampaat helisivät suussa. Mutta pienet kädet
+olivat hurskaasti leuan alla ristissä. »Jaavattareksi» nimitti isäni
+häntä ja väitti, että Rheinweilerin »amerikkalainen» oli hänet saarella
+pistäytyessään ottanut mukaansa kotiin. Sen kuultuani olin päättänyt
+ensi tilassa matkustaa Jaavaan... Nyt olisin mielelläni suudellut
+Donjaa, mutta se kävi päinsä taas vasta illalla.
+
+»Apotti Simon!» sanoi hän miettivästi. »Kaivaako hän yhä vielä nenäänsä
+kuin jumala?»
+
+»Donja! Apotti Simon kaivaa nenäänsä, se on totta, kun hän miettii
+erikoisen syvää ongelmaa, multa jumalat, jumalat, Donja, eivät niin
+tee. He eivät tunne mitään ongelmia.»
+
+»Miksi ei, Claus? Hehän tekevät muuten kaikkea, mitä ihmisetkin, vain
+suurenmoisemmin. Etkö sinä ehkä ole milloinkaan kaivanut nenääsi?»
+
+Kohautin olkapäitäni. »Milloinkaanko? En tiedä. Joka tapauksessa on
+minut totutettu siitä pois!»
+
+»Claus, kuka sitten totuttaisi jumalat siitä?»
+
+»Oh, tiedätkö», sanoin, »sitä en ensinkään halua mietiskellä. Jumalia
+et silti tee minulle vastenmielisiksi.»
+
+Niin tulimme takaisin makuuvaunuun. Käytävässä nojasivat Europa
+ja Ganymedes erääseen ikkunaan: Ganymedes sirosti kuin tyttö,
+joka näyttelee poikaa, Europa raukean näköisenä kuin nuori äiti.
+He nauroivat toisilleen eivätkä välittäneet meistä. Mutta missä
+oli Zeus? Katsahdin ulos ikkunasta: laukkasiko hän lopulta nelin
+jaloin taivaaseen? Ja tuossa oli hän. Tuossa hän seisoi, neljän
+askeleen päässä hulluttelevasta parista, ja piti heitä silmällä.
+Teeskentelevästi osoittaakseen, kuinka kovasti hän oli ikävissään,
+hän oli ajatuksiinsa vaipuneena leikkivinään palmikoillaan. Mutta
+todellisuudessa hän lakkasi tarkastelemasta paria vasta siinä
+silmänräpäyksessä, kun käytävään astui suuri nuorukainen, ja tämä
+suuri nuorukainen olin minä. Ja tuo siis oli hän! Tarkastelin häntä
+teeskentelemättä, uutterasti ja kunnioittavasti. Painoin hänet
+mieleeni, piirre piirteeltä, ja olisin mieluimmin painanut käden
+sydämelleni, vakuuttaakseni hänelle kunnioitustani vielä erikoisen
+selvällä tavalla.
+
+Poikamaisissa kasvoissa loistivat suuret naisensilmät, silmäripset,
+punainen suu kuin niihin maalattuina, ja hänen nenänsä oli hieman
+kaareva. Se pisti silmääni ennen kaikkea muuta jo matkan päästä. Annoin
+tädin mennä edelle, työntäydyimme Ganymedeen ja Europan ohitse, jotka
+väistyessään joutuivat hyvin lähelle toisiaan, ja kun tyttö painautui
+tieltämme seinää vasten, otti Donja hänen päänsä käsiinsä.
+
+»_Quelle gentille demoiselle!» sanoi hän samalla.
+
+Pienokainen tahtoi niiata, mutta siihen oli liian ahdasta. Sensijaan
+pitää kiinni takistani, se kävi päinsä, sitä varten oli juuri tarpeeksi
+ahdasta. Kuuliaisena jäin seisomaan. Täti ei ollut mitään huomaavinaan
+ja pujahti osastoonsa.
+
+Tyttö ja minä olimme hyvän aikaa vaiti, kokonaan syventyneinä toistemme
+tarkastelemiseen. Minulle antoivat silmät ajattelemisen aihetta. Ne
+eivät olleet vain huomattavan suuret, vaan kuten useilla kissoilla,
+kirkkaammat kuin niiden pohjaväri, tumman terän ympärillä kostea kehä...
+
+»Herra tuolla on keimailija», sanoin vihdoin, silmäten Ganymedestä.
+
+Syvästi vakavana hän vastasi:
+
+»Minä olen myöskin.»
+
+Vaikka miehenä olisi ollut velvollisuuteni, en uskaltanut kuitenkaan
+nauraa.
+
+»Nimeni on Claus», sanoin. »Claus, Maria, Raymond. Minulla on
+sitäpaitsi vielä kaksi nimeä, mutta ne eivät miellytä minua.»
+
+»Minun niineni on Maria. Maria Capponi. Minulla on vain yksi nimi.»
+
+Hän painoi silmänsä alas, ja ajattelin: »Tuollaisilta näyttävät meillä
+pienet tytöt, kun pastori puhuttelee heitä.»
+
+»Sepä ikävää. Silloin teillä ei ole valitsemisen varaa. Entä jos
+Maria-nimi ei miellytä miestänne?»
+
+Hän kohotti silmäripsiään jonkinlaisella ponnistuksella kuin ne
+olisivat hyvin painavat.
+
+»Minä olen markiisitar», sanoi hän.
+
+Hymyillen vastasin:
+
+»Sittenkin saattaa nimi Maria olla puolisollenne vastenmielinen. Minä
+olen muuten parooni.»
+
+Mutta hän koetti silminnähtävästi suututtaa minua.
+
+»Markiisitar», arveli hän, »on enemmän kuin parooni». »Ei aina»,
+muistutin.
+
+»Kyllä, aina», väitti hän.
+
+»Sama se, pieni markiisitar, mutta minä olen valtakunnan vapaaherra.»
+
+Hän taivutti kuunnellen päätänsä, jolloin hän kohotti kulmakarvansa
+melkein tukanrajaan.
+
+»Kuinka te sanoittekaan?»
+
+Toistin: valtakunnan vapaaherra, ja nyt hän tahtoi tietää, mikä
+valtakunta se oli, jonka arvonimi minulla oli. Sillä välin hän
+tarkasteli minua, kuin etsisi päältäni aateliskirjaani pala palalta
+kokoon.
+
+»Vanhan Rooman valtakunta», sanoin. »Kaarle suuren valtakunta»,
+lisäsin ja pidin hänelle pienen historiallisen esitelmän, jota hän
+jännittyneenä kuunteli. »Markiiseja», sanoin lopuksi, »markiiseja ei
+minun tietääkseni silloin vielä ollut.»
+
+»Siinä tapauksessa», arveli hän miettiväisesti, »siinä tapauksessa
+sopii vain valittaa, että sukunne ei niin pitkän ajan kuluessa ole
+päässyt korkeammalle.»
+
+Väitin: »Emme tahtoneet sitä.»
+
+Hän purskahti nauruun.
+
+»Kysykääpä vaikka isolta veljeltänne tuolla», lausuin täynnä
+pidätettyä raivoa, sillä hän oli nauranut tavalla, joka tuntui melkein
+ruumiilliselta loukkaukselta. »Kysykää siis häneltä, mitä valtakunnan
+vapaaherra on. Kenties hän osaa vastata.»
+
+»Ettekö näe, että hänellä on muuta puuhaa, herra parooni? Meidän
+nimemme, kuten sanottu, on Capponi.»
+
+»Sen olette jo kerran sanonut, aivan oikein, ja minä unohdin kai
+kiittää. Siis Capponi. Kiitoksia. Hyvin paljon kiitoksia. En ole
+milloinkaan kuullut sitä nimeä.»
+
+»Niinkö? Vai ette ole milloinkaan kuullut nimeä Capponi? Entä te? Mikä
+teidän nimenne on, jos minun jo täytyy kysyä?»
+
+»Ah niin! Claus von Breuschheim. Antakaa anteeksi. Olen ilmeisesti
+hajamielinen.»
+
+»Clau—? Brö—?»
+
+Hän tekeytyi jäykäksi, jottei nauraisi, ja puhalsi poskensa pullolleen,
+kunnes ne räjähtivät. Mutta kun hänen naurunsa uudelleen iskiessä
+kasvoihini tartuin käskevästi hänen käsivarteensa, lysähti hän
+pelokkaasti kokoon, niin että nopeasti päästin hänet irti.
+
+»Ah!» puhuin hiljaa, »teitä lyödään kotona. Erinomaista! Ette ole,
+markiisitar, erikoisen hyvin kasvatettu: valitan vilpittömästi, että
+minun täytyy se teille sanoa. Niin ei naureta, luvatonta on nauraa niin
+— minun täytyy sitä teille mitä vakavimmin vakuuttaa.»
+
+Hurjat kulmakarvat tekivät hyppäyksen, ja suu kaartui nyreästi; äkkiä
+hän kävi toista vertaa punaisemmaksi, ja minusta hän oli ihastuttava,
+niin, minusta oli suuresti ihastuttava tuo äreästi tarjoutuva suuri,
+punainen suu keskellä kalpeita kasvoja, joihin verivirta oli valunut
+ruumiin syvyyksistä, samalla kun kulmakarvat olivat myrskylintujen
+lailla kohonneet...
+
+»Niinkö? Kuka teitä sitten pakottaa sanomaan sitä minulle?» kysyi hän
+silloin.
+
+»Säädyllisyys, markiisitar, ei mikään muu kuin yksinkertainen
+huolehtiminen säädyllisyydestä.» Mietin nopeasti, kuinka voisin
+järjestää asian siten, että äkkinäisellä toimenpiteellä pääsisin
+käsiksi suuhun, johon ehdottomasti piti tutustua. Valitettavasti hän
+ei pysynyt hiljaa, muuten omaksi vahingokseen, vaan lähetti minut pois
+kaikkia seuraelämän muotoja noudattaen sanomalla:
+
+»Ikävä asia, te pieni pöyhistelijä. Olen hiukan kasvattanut teitä,
+mutta te olette esiintynyt karkeasti. _Au plaisir de vous revoir,
+monsieur le Baron!_»
+
+Kumarsin, hän nyökkäsi, luulenpa, että yritimme hymyillä. Ainakin
+käänsimme yhtaikaa hyvin huomaavaisina toisillemme selkämme.
+
+»No?» virkkoi tätini, kun tulin hänen luokseen. »Millainen jumalatar
+hän on?»
+
+Vastasin, että se selviäisi vasta myöhemmin.
+
+»Ah, olette tainneet määrätä kohtauksen?»
+
+Se ei ollut, sanoin, jumalten kesken tarpeellista, koska he tapaavat
+toisensa sattumalta. Mutta terävästi olimme laverrelleet, hyökäten ja
+samalla puolustautuen, hiukan raa'asti, kavalasti, karkeaäänisesti,
+punaisesta suusta ja, se hänen tulisi ymmärtää, myrskyisesti kohotetuin
+kulmakarvoin; kuitenkin myönsin tuntuvan siltä kuin en tällä kertaa
+olisi ehdottomasti jäänyt voittajaksi.
+
+Sitten Sidonia ihmetteli korkealentoista olemusta, jonka niin
+äkkiä olin omaksunut: sillä ei ollut tarkoitus tähdätä eiliseen
+raivokohtaukseen, joten oli kaiken todennäköisyyden mukaan puhe isän
+puolisesta perinnöstä, josta toivottavasti ajan oloon pääsisin. Häntä
+huolestutti jonkinlainen ylimielinen kädenliike, jolla vaadin Jumala
+ties kenet taisteluun, jonkinlainen häikäilemätön veljeileminen jopa
+jumaltenkin kanssa.
+
+Niinpä kyllä, myönsin, tunsin itseni valloittajaksi, kovaksi,
+mutta silti miellyttäväksi herrasrosvoksi vieraan, melkein
+häikäisevän taivaan alla, jonkinlaiseksi salaiseksi Hohenstaufiksi,
+yksityiskeisariksi, joka mukanaan loistava, joskin näkymätön seurue
+ratsasti lippujen liehuessa etelää kohti. Todellakin, sitä se oli,
+en voinut enkä tahtonut sitä kieltää. Ja äkkiä Donja oli minusta
+sennäköinen kuin hyväksyisi minut, jopa tietoisesti ja näkyvästi
+ottaisi osaa retkeeni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Puolipäivän aikaan tunkeuduimme äkkiarvaamatta keskelle säihkyvää
+vesistöä. Kuljimme kapeata pengertä pitkin meren poikki. Sitten seurasi
+auringonpimennys. Juna pysähtyi pimeään kuiluun.
+
+Ovi riuhtaistiin auki, villejä miehiä tunkeutui sisään, jotka kirosivat
+kaikki pyhät helvettiin, mutta kohta kun heihin katsahti, hymyilivät,
+kuiskasivat: »_Please, sir_»... »_À moi, Madame_»... »Matkatavarain
+kantaja.» Toiset, jotka eivät vielä olleet saaneet keltään kutsuvaa
+silmäniskua, juoksivat huutaen, epätoivon elein ovelta ovelle.
+Matka-arkut ja käsilaukut lensivät ikkunoista ulos, ja kurkottavat
+kädet ottivat ne vastaan. Viiden askeleen päässä junasta, käsivarret
+ristissä, astelivat junankuljettajat ikäänkuin jonkinlaista messua
+laulaen. Ikäänkuin tahtoen kehoittaa pyhiä taistelijoita kestämään he
+lauloivat: »Venetsia! — Venetsia!»
+
+Seisoin, levottomana Sidoniaan nojautuneena, aseman edustalla. Askelmat
+johtivat kivetylle paikalle, josta taas leveät portaat laskeutuvat
+kanavaan. Allamme lainehti mellastus silmänkantamattomiin asti.
+Virkapukuiset miehet kiiruhtivat kohotetuin kepein sinne tänne ja
+kiljuivat komentosanoja... Kukaan ei kuullut heitä. Suunnattomin määrin
+tunkeutui mustia veneitä maihinnousuportaiden ääreen.
+
+Veneiden välitse tuli äkkiä Ganymedes meloen. Hän seisoi gondolissa ja
+huusi. Eräs virkapukuisista miehistä ojensi hänelle kepin. Sitten he
+vetivät gondolin portaiden edustalle. Zeus ja Europa astuivat siihen.
+
+Entä Maria Capponi? Huomasin hänet portaiden päässä eräässä
+moottoriveneessä, josta hän piti silmällä niin veljeään kuin minuakin.
+Pieni henkilö tomuvaipassa, nähtävästi kotiopettajatar, piteli
+kaksin käsin kiinni penkistä, jolla hän istui. Yhdellä hyppäyksellä
+oli Ganymedes hänen vieressään. Moottori sylkäsi, vene tunkeutui
+perä edellä kiikkuvien gondolien välitse ja sitten kiiti huojuvien
+peilikuvien päällitse, jotka kuin uivina kappaleina kirkoista ja
+palatseista näyttivät kotkottaen juoksevan siniseltä taivaalta. Veneen
+kääntyessä etsivät Ganymedeen silmät Europaa. Näin Marian viittovan ja
+kotiopettajattaren kouristuksentapaisesti pitelevän kiinni penkistä.
+Näin, että kaikki talot seisoivat vedessä ja vesi taivaassa ja
+kuinka Sidonia vieressäni, korkealla kaikkien yläpuolella, leijaili
+kuninkaallisen ryhdikkäänä, välinpitämättömänä, varmana ja odotti. Mitä
+hän odotti?
+
+Silloin kohosi kanavaportailta moniääninen huuto, jota seurasi
+hiljaisuus. Sidonia astui portaita alas. Valkea moottorivene laski
+maihin, valkea merisotilas hyppäsi siitä, virkapukuiset miehet
+ympäröivät hänet heiluvin kepein, ja kajahti vihellys. Sidonia ja
+minä astuimme äänettöminä tuijottavien ihmisrivien välitse. Jotkut
+tarttuivat arasti lakkeihinsa.
+
+Valkoisiin puettu merisotilas ojensi Sidonialle kätensä, auttaakseen
+hänet veneeseen, toinen merisotilas johti hänet valkoiselle patjalle
+perässä, jossa riippui mustankeltainen lippu, ja kun hän oli
+istuutunut, kiersi ensimmäinen kätensä ympärilleni ja hyppäsi kanssani
+veneeseen.
+
+Olimme jo vapautuneet gondolien rykelmästä, saavutimme jo Ganymedeen
+ja Marian veneen. Ganymedes tervehti joustavasti kuin pieni mauri
+säästölaatikkoni kannella. Minä viittasin ylpeänä, kun tällä hetkellä
+olin Marian arvoinen, ja hän, hän oli myös siitä ylpeä ja viittasi
+vilkkaasti takaisin. Olimme jättäneet kaikki veneet jälkeemme ja
+uursimme yksinämme silkinväristä vettä.
+
+»Donja, mikä vene tämä on, ja kuka on käskenyt noutaa meidät?»
+
+»Se kuuluu erääseen venäläiseen sotalaivaan.»
+
+Huolimatta tästä ilmeisesti vaillinaisesta vastauksesta en ihmetellyt.
+Minua hämmästytti liiaksi vesikaupunki, joka verhoissa riippuen
+kuin peilikuvansa lakkaamatta punoi niitä miljoonista kappaleista
+vettä ja taivasta, ollen samalla kertaa räikeän muodikas ja vanhan
+kuvakaappikuvan kaltainen.
+
+Laskimme maihin tuhannen ja yhden yön ruusunvalkoisen ja erään
+pienemmän, viininpunaisen, valkeapitsisillä ikkunoilla varustetun
+palatsin väliin. Kaikki pilvilinnani olivat luhistuneet, sillä olin jo
+erottanut suuria, harmaita laivoja täynnä kanuunia.
+
+Hotellin ovenvartija, Pietarinavaimet takinkäänteessä, odotti meitä
+vihreillä esiliinoilla vyötettyjen palvelijain etunenässä. Näiden takaa
+astui äkkiä esiin pyöreähkö, vanhanpuoleinen, kaljupäinen tarjoilija
+ja ojensi minulle kätensä. »Hyvää päivää, signor», sanoi hän, ja
+hämmästyneeseen Sidoniaan kääntyen: »Pyydän anteeksi, Signora. Olen
+kuullut, että saapuu lapsia, senvuoksi olen tässä.» Senjälkeen hän
+kumartui korvani lähelle. »Minä olen Emilio», ilmoitti hän minulle.
+
+Hallissa tervehti meitä johtaja.
+
+Hän opasti meidät hissiin, joka tuskin alettuaan surista taas pysähtyi,
+ja vei meidät saliin, josta näki meren ja taivaan ja niiden välillä
+kuin joululahjoja sisältävän laatikon kirjavaan vaunuun pakattuina
+sotalaivoja. Mutta minua hän otti kädestä ja johti minut, aavistuksia
+herättävän vihan noustessa sisälläni, loputonta käytävää pitkin ovelle,
+jonka hän työntäisyllä avasi edessäni. Hän toivoi, puhui hän korostetun
+leikillisesti kumartaen, pikku paroonille miellyttävää oleskelua
+Venetsiassa, eikä pikku paroonin sopisi hukata pyöreätä pahvikappaletta
+huonenumeroineen, sillä muutoin hän kenties joskus ei osaisi mennä
+vuoteeseensa, vaan joutuisi nukkumaan kellarissa.
+
+Vitkastellen astuin sisään. Huone oli pieni ja ränsistynyt.
+Breuschheimissä ei ainoallakaan palvelijalla ollut sellaista
+huonetta. Piha, johon päin ainoa ikkuna aukeni, toimi keittiöhöyryjä
+poistavana kanavana. Ei, suuri kiitos! Se ei ollut mikään huone
+yksityiskeisarille, joka sitäpaitsi oli aikeissa alistaa Venetsian
+kaltaisen ylellisyyskaupungin valtaansa. Päättävästi astuin takaisin
+käytävää pitkin, kunnes seisoin Sidonian huonenumeron edustalla.
+Koputuksestani täti avasi ja astui ulos luokseni.
+
+»Mitä haluat?»
+
+»Taskurahoja», sanoin. »Olemme vieraassa kaupungissa.» Hän heläytti
+naurun. »Hetkinen. Odota täällä.»
+
+Heti senjälkeen hän palasi kymmenliiranen mukanaan, jonka pisti
+kaulukseni alle. »Kelpo poikaseni», sanoi hän hellästi, ja vaikka
+jo painoin liiaksi, nosti hän minut koholle ja ilman mitään aihetta
+suuteli minua.
+
+Hallissa kirjoitin sähkösanoman isälleni, jossa pyysin häntä
+lähettämään tädille rahaa, jotta saisin siedettävän huoneen. »Otatteko
+huolehtiaksenne sähkösanomasta?» kysyin ovenvartijalta. »Se on
+kiireellinen.» Hän luki ja hätkähti. »Mitä sähkösanoma maksaa?»
+kysyin. Hän laski. »Kuusi liiraa kahdeksankymmentä.» Ojensin hänelle
+kymmenliirasen: »Pyydän, pitäkää loput.» »Kiitoksia, herra parooni»,
+kuului nyt, »sähkösanoma lähtee heti». Seuraavana päivänä Sidonia sai
+sähkösanoman, joka minun oli avattava. Isä lähetti rahaa minua varten
+ja käski toimittaa minulle huoneen.
+
+Tämä tapahtui heti. Uusi huone oli ylimmässä kerroksessa, ikäänkuin
+uloke taivaaseen. Sotalaivat riippuivat allani laguunissa. Pienillä
+saarilla soittivat kellot englantilaisen tervehdyksen. Kaukana taempana
+sukelsi valtamerilaiva avomerellä Venetsian peilikuvaan. Hajahti
+raikkaalta vedeltä ja mädäntyneeltä.
+
+Illallisella istuin yksin pienen pöydän ääressä. Sidonia oli mennyt
+oopperaan. Silloin astui mansikkajäätelöä kantavan tarjoilijan jäljessä
+Maria luokseni.
+
+»Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, parooni», sanoi hän. »Veljeni
+on katsonut eräästä kirjasia — te olette yhtä hyvä kuin markiisi.»
+Hän vaikeni kuin odottaisi vastausta. Mutta tietysti olin kuulematta
+hänen anteeksipyyntöjään ja myös näkemättä hänen yhä aremmiksi käyviä
+katseitaan. Niinpä hän huoahti hetken kuluttua ja jatkoi: »Tiedättekö,
+että asumme samassa kerroksessa?» Sitten keskustelumme jatkui
+vilkkaasti ilman vaikeuksia.
+
+Kun vielä istuimme yhdessä jäätelön ääressä, toi ovenvartija toisen
+sähkösanoman, tällä kertaa minulle. Hän ojensi sen minulle lakkinsa
+päällä. Se kuului:
+
+»Älä innostu liiaksi. Kun olet saanut tarpeeksesi, matkusta. Rahaa
+Saksan konsulilla. Kirjoitan hänelle samalla. Ovenvartija ohjaa sinne.»
+
+Isäni, minun täytyy se tässä lisätä, huolehti kodin ulkopuolella
+epäilevästi liikkumisvapaudestani, todennäköisesti siksi, että hän
+itse oli (tosin leväperäinen) tyranni. Aina kun kävin Rheinweilerissä
+sain nimenomaisen valtuutuksen »laputtaa tieheni» muitta mutkitta,
+kun »olo siellä ei enää miellyttäisi». Se johtui siitä, että Sidoniaa
+pidettiin »vallanhimoisena kuin tsaaria» ja »mielettömyyteen saakka
+romanttisena». Todellisuudessa elähdytti häntä kiihkeä tarmo, joka
+erinomaisesti sopi yhteen hänen ilmeisesti käytännöllisen luonteensa
+kanssa, eikä ollut epäilystäkään siitä, että hän mallikelpoisesti hoiti
+tilaansa, kun taas isäni sairasti turmiollista virhettä liian useasti
+vaihtaa keppihevostaan. Mutta hänen romantiikkansa laita oli niin, että
+hän harjoitteli kaikkea, mitä rakasti, kuten ratsastamista kedolla ja
+metsässä, myöskin kuutamolla, väittelyä, nauramista, matkustamista ja
+venäläisten romaanien lukemista niin sanoakseni samalla sisäisellä
+halulla. Todella sietämätön hän oli vain Breuschheimissä, kun
+hän, kasvaneena venäläisten sukulaisten piirissä, äkkiä tunsi
+vastenmielisyyttä länsieurooppalaisten olojemme ahtautta kohtaan ja
+alkoi ahdistaa isää ja äitiä kehittelemällä kenties paljon järkevämpiä,
+mutta toivottomia suunnitelmia, tilojen yhteisestä hoitamisesta. »Hän
+tahtoisi hallita meitä kaikkia», riehui silloin isäni, »koko perhettä
+kymmenenteen ja kahdenteenkymmenenteen sukuhaaraan, Rheinweileristä
+Carcassonneen, Herbert Castlesta Madrasiin ja Cinsinnatiin, Uralista
+Pyreneihin asti. Varmasti hän on löytävä vielä Jaavalta vasemman käden
+serkun ja johtaa hänet valtikkansa alle.»
+
+Silmäänpistävää oli, että hän huomasi tämän »tilanpuutteen» ja
+»tilanhoitomuotojemme riittämättömyyden» vain Breuschheimissä,
+vaikkakin tämä oli monta kertaa suurempi kuin Rheinweilerin tila.
+Riippuiko se hänen vanhemman sisarensa, äitini, vakavan hiljaisesta,
+aina tyytyväisestä, joka rajuilmalle luottavasti hymyilevästä tavasta
+vaiko enemmän isäni huolettomasta haaveilusta, kun hän piti isääni
+»ikuisena lapsena», josta »olisi tullut Ulrich Rheinweiler», ellei
+olisi tyytynyt »harrastamaan yksinomaan mielijohteitaan?» Itse en
+paljoakaan välittänyt sitä ajatella, mutta sen ainakin tajusin, että
+Sidonia, joka minun seurassani saattoi olla kuin yhdenikäinen, esiintyi
+isän ja äidin astuessa huoneeseen hirveän täysikasvuisena. Hän veli,
+niinkuin tätä ilmiötä hiljaisuudessa nimitin, »kureliivinsä päälleen».
+Multa kureliivit olivat minulle kauhistus, ne sulkivat minut naisten
+yhteydestä, tartuin pilariin, kun olin toivonut löytäväni äidin tahi
+tädin.
+
+Tuona toisena iltana Venetsiassa pelasimme Marian kanssa tammea kello
+kymmeneen saakka, ja vaikka emme, niinkuin etenkin Maria toivoi,
+nähneet kauniin Sidonian kotiinpaluuta, onnistui minun sensijaan
+sukunimeni jälkeen saada oma etunimenikin Marian suosioon. Opetinhan
+pienen markiisittaren lausumaan selvästi tuon italialaiselle
+kurkulle todella vaikean tavun »Claus». Se tuotti minulle toisen
+voiton tänä päivänä; kolmannen, joskin vain varjontapaisen laakerin,
+poimin hyvästellessä puolipimeässä käytävässä. Hetkellisestä Marian
+koskettamisesta kuin muuttuneena astuin huoneeseeni, taivaan
+ulokkeelle, joka nyt oli tähditetty, ja uusi tunne, ilmava ja samalla
+soinnukas, paisutti rintaani.
+
+Hämmästyneenä tarkastelin itseäni peilistä, nojasin ulos ikkunasta,
+etsin Marian kuvaa, hänen suutansa, hänen monivivahteisia silmiään
+laguunista ja mietin ihmettä, joka minussa oli tapahtunut. Sitten
+astelin kauan edestakaisin ja hyväilin sadoin hellin ja ylimielisin
+ajatuksin kaikkea, mitä silmäni huoneessa ja ulkopuolella näkivät ja
+yhä uudelleen näkivät. Ja kun pysähdyin mielettömän nautinnonhaluisesta
+vaelluksestani ja katsomisestani, valtasi minut kaukana leimuavan
+tuskan valohohde. Silloin koputti kohtalo suonissani hälytyksen.
+
+Tänään, runsaasti kahdenkymmenen vuoden päästä, jolloin istun täällä
+yöhön häipyvässä metsätalossa isoisän isän kirjoituspöydän ääressä ja
+kärsin odotusaikaa eikä tätä enää voi täyttää murtunut täti-raukka,
+mutta kylläkin tuo sama Maria Capponi, joka silloin, tammea pelaten ja
+»Claus» -nimeä opetellen odotti kauniin Sidonian kotiinpaluuta, vielä
+tänään ja tätä kirjoittaessani näen korkealla sijaitsevan huoneen
+Danielin hotellissa Venetsiassa ja kuinka kuunkissat yöllä leikkivät
+hopeahiirten kanssa laguunissa ja kuinka Riva degli Schiavonin paasilla
+(syljin iloisena sinne alas) aurinko makasi kuin suuri, paksu koira.
+
+
+
+
+X. IL FELZE
+
+
+Il felze», niin nimitetään mustaa katosta, jonka gondolin miehet
+nostavat pystyyn sateisella ilmalla. He ottavat sen tosiaankin esille
+vain tarvittaessa ja korvaukseksi odottavat parilta, joka sinne
+kätkeytyy, vastaavaa »manciaa», juomarahaa.
+
+Kauniilla katoksella on lieve, joka ulottuu kuljettajan jalkoihin
+saakka. Mikään morsiushuntu ei voi olla tiheämpi. Kätköpaikan
+katon takana, »popalla», seisoo kuljettaja ja meloo. Korkealle
+nouseva kokkapuu pitää yllä tasapainoa. Kokkapuu ja kuljettaja ovat
+päätekohtia soikiossa, jossa vene, muistuttaen jonkun verran käärmeen
+liikehtimistä, kulkee eteenpäin. Yhdellä ainoalla pitkällä airolla
+kuljettaja vie kätköä eteenpäin, mutta itse hän on kuin kymmenen
+penikulman päässä siitä. Hän ei näe eikä kuule mitään, ja kun hän
+ammattitovereille, jotka hän vesillä sivuuttaa, jättäen aironvedon
+väliin, tekee salaperäisiä merkkejä käsillään, joihin toinen irvistäen
+nyökkää, laskee hän vain leikkiä. Sillä kuka takaa, eivätkö hänen
+kuljetettavansa mahdollisesti paraikaa opettele isämeitää italian
+kielellä?
+
+Il felze näytteli hotellin seurusteluhuoneissa erikoista osaa,
+jonka takaa Maria ja minä pian vainusimme salaisuuden, ikäänkuin
+kokonaisen salakielen yhdessä ainoassa sanassa. Tosin huudettiin
+»il felze» myös, kun sattui joku noita ihastuttavia venetsialaisia
+kevätsateita ja kaikki tunkeutuivat ikkunoihin, nähdäkseen ensimmäisen
+peitetyn gondolin ilmestyvän laguuniin — tavallisesti ei sitä kauan
+tarvinnutkaan odottaa — ja sen näkymistä tervehdittiin halloo-huudoin
+ja kättentaputuksin. Mutta paljoa useammin kuuli sitä sanaa käytettävän
+kuvaannollisessa merkityksessä Kirkkaimmalla ilmalla saattoi joku
+katsahtaen johonkin herraan tahi naiseen hiljaa huudahtaa: »il felze»,
+mikä aina aikaansai kuulijoissa määrätynlaisen hymyn. Toisaalta olin
+myöskin kuullut lausuttavan sitä raivoavalla äänensävyllä, jopa
+kaikilla suuttumuksen ja vihan vivahduksilla vieläpä erään herran
+ja naisen suusta, jotka ääneen riidellen olivat astuneet edelläni
+käytävässä.
+
+Eräänä aamuna, kun Maria ja minä juoksimme hotellista iloisesti
+tervehdykseen ojennetuin käsin auringonkultaamaan vihmasateeseen,
+huomasimme rikkaasti veistoksilla ja pakotetusta messingistä
+valmistetuilla koristeellisilla kuvilla somistetun gondolin, joka juuri
+kulki ahtaasta kanavasta laguuniin. Siinä oli yhtä juhlallinen katos
+(»il felze!» — Maria osoitti sitä sormellaan), ja se oli keulasta
+perään saakka punaisilla matoilla peitetty. Myöskin molemmilla
+veneeseen johtavilla sivuportailla oli messinkitankojen alla punaisia
+käytävämattoja, vieläpä kuljettajallakin oli leveä, punainen vyö
+lanteitten ympärillä. Tämä punainen yltäkylläisyys välkkyvän mustassa
+gondolissa vaikutti kuin ilohuuto.
+
+Kiiruhdimme alas lammikon päässä olevia portaita ja kumarruimme
+kurkistaaksemme ohilipuvan katoksen sisäpuolelle. Ja silloin näimme
+jotakin, mikä pani meidät nopeasti taas nousemaan, kauhistunein
+silmin tuijottamaan uhkailevaan kuljettajaan ja sitten paontapaisesti
+syöksymään portaita ylös. Hengästyneinä seisoimme konserttiflyygelin
+takana hallissa emmekä uskaltaneet toisiimme katsoa. Olimme löytäneet
+avaimen salakieleen »il felze»...
+
+Minun täytyy nyt, tehdäkseni tämän tapauksen seuraukset helpommin
+käsitettäviksi, etukäteen sanoa, että Mariaa, samaten kuin minuakin,
+oli kielletty menemästä toistemme huoneeseen. Emme myöskään yksin
+saaneet mennä ulos. Siitä syystä kulutimme usein kokonaisia päiviä
+hotellin hallissa. Kauniina päivinä meillä ei ollut mitään sitä
+vastaan, sillä silloin voimme leikkiä tyhjässä hallissa, pitää silmällä
+vieraita, kun he tulivat ja menivät, panivat toimeen kohtauksia ja
+sopivat, tekivät ovenvartijalle kysymyksiä joista heidän aikomuksensa
+jotenkin selvästi tulivat näkyviin. Lisäksi kulki kevät loputtomassa
+ihmisjonossa Riva degli Schiavonilla ruutujen takana ohitse. Jos
+joskus aineisto uhkasi meiltä loppua (mutta se oli kai enemmän
+vaihtelun tarve tai jokin muu, mikä meitä silloin ajoi), kuljeskelimme
+hotellissa kellarista katonrajaan, jolloin hengityksemme muuttui
+sitä kiivaammaksi, mitä yksinäisemmäksi ympärillämme kävi. Saattoi
+tapahtua, että seisoimme useita minuutteja ihan toistemme edessä,
+tuijottaen toisiimme, raskaasti hengittäen, sykkivin sydämin ikäänkuin
+tainnuksissa, emmekä kyenneet sormeakaan liikuttamaan, kunnes Maria
+riuhtaisi itsensä irti ja lähti pakoon. Puoleksi vapautuneena, puoleksi
+pettyneenä ajoin häntä takaa... »yläilmoihin», niinkuin sitä nimitimme,
+mikä kuitenkin oli kielteisesti tarkoitettu ja vain keksitty ylistämään
+ja kirkkaassa muistissa säilyttämään valitettavasti niin hetkellistä
+huumauksen, hämärän, suunniltaanolon maailmaa kahdessa horjuvassa,
+huikentelevassa sydämessä, pitkän silmänräräpäyksen viivähdystä kuilun
+reunalla. Hämillään naurahtaen pysähdyimme ja aloitimme vaarattomamman
+leikin.
+
+Olipa esimerkiksi varastohuoneessa nurkka, jossa säilytettiin tyhjiä
+matkalaukkuja. Ne tarjosivat meille tilaisuuden arvailla ensinnäkin
+omistajan kansallisuutta, sitten itse omistajaa. Amerikkalaisten
+kaappilaukut muistuttivat matkustavia raha-arkkuja, englantilaisten
+matkalaukut olivat kevyempiä ja kirkasvärisiä, mutta niissä oli
+paljoa enemmän nahkaa kuin saksalaisissa kuitulaukuissa. Ranskalaiset
+käyttävät muutaman suuren asemesta mieluummin tusinaa pieniä, lisäksi
+puoli sen vertaa hatturasioita, ja kaikki näyttivät jo palvelleen
+isoisiä ja isoäitejä, myöskin ainoa rouvan juhlapukuja sisältävä
+suurempi arkku. Mutta italialaiset tunsi omituisesta väristään ja
+muodostaan, ja ne esittivät harmaasta puuarkusta vihreine listoineen
+munankeltaisella maalattuun, hiukan liian lyhyeen tai liian kapeaan
+amerikkalaisten kirstuun saakka kirjavassa rivissä matkalaukun
+kehitystä viime vuosisadalla.
+
+Vain Sidonian loistolaukku oli säännöstä poikkeus. Se oli melkein
+neliskulmainen, kovasta nahasta, suurilla keltaisilla nuppinauloilla
+naulattu. Hän oli tuottanut sen Rheinweileristä, ja se näytti yhtä
+vanhalta kuin itse linna mutta ei ilmaissut enempää kuuluvaisuutta
+johonkin kansaan kuin mihinkään aikaankaan. Eniten se oli jonkun
+keskiaikaisen arkun näköinen, joka oli siistitty nahalla ja varustettu
+englantilaisilla lukoilla.
+
+Vaikeampaa oli keksiä matkalaukuille myöskin omistajat. Harvoin
+kysyimme neuvoa maalatuilta nimikirjaimilla ja kruunuilta, vain
+kaikkein arvotuksellisimmissa tapauksissa, muuten kävimme niihin
+käsiksi vasta jälkeenpäin niinkuin arvoituksen arvaaja nurin painettuun
+selitykseen. Väittipä Maria näkevänsä naisten matkalaukuista, kuinka
+paljon niiden omistajia rakastettiin. Niin hän väitti kaikessa
+totuudessa ja pontevasti.
+
+Kuinka miehevä hän olikaan, tuo Maria! Minun täytyi hymyillä, kun
+ajattelin serkkujani, unisia nukkeja, jotka oli luotu vain meidän
+poikien halveksittaviksi, enkä arastellut esittää heitä Marialle
+kaikessa nurinkurisuudessaan.
+
+»Tunnetteko Sacré-Coeurin, Maria?»
+
+»En, mikä se on?»
+
+»Katoolinen sirkus tyttöjä varten, jonka keskusteluhuoneeseen meidät
+pojat köydestä johdetaan, nähdäksemme, kuinka kohteliaasti serkkumme
+osaavat niiata. Viidestä serkustani, joiden luona kahdesti vuodessa
+käyn äitini kanssa, ei yksikään ole milloinkaan unohtanut kysyä, luenko
+nukkumaan mennessäni aina iltarukoukseni.»
+
+»Se onkin oikein», sanoi Maria ja nyökkäsi syvämietteisesti. Uskonnolla
+hän ei sallinut leikkiä, vaikka muuten antoi serkuille hyvin vähän
+arvoa.
+
+Sitten oli pihan puolella vielä silityshuone. Kymmenen tyttöä
+silitteli ja levitteli ruskein käsin valkoista pesua — äänettöminä
+kuin esittäisivät eläviä kuvia he suorittivat työtään. Se näytti
+hurskaalta ja tuoksui väkevästi. Keskeyttämättä työtään he peittivät
+minut katseillaan, jotka koko ajan värisivät levätessään päälläni, ja
+siroittivat tielleni hymyä ja kädenvärinää, silitysraudan sekunnin
+verran seistessä. Maria, joka vastahakoisesti seurasi minua sinne,
+tarttui pian takinhihaani ja veti minut huomaamatta ulos. »Haluaisin
+vain tietää, mitä se on», sanoi hän. »Kaikki silittäjättäret
+keimailevat kuin varpuset.» Toisella kertaa hän nimitti tyttöjä
+valkeiksi yölepakoiksi, jotka tekivät pesänsä tuulettamattomiin
+vuoteisiin — mikä oli törkeää parjausta, sillä heidän huoneensa ilma
+oli suorastaan läpitunkevan puhdasta.
+
+Kun pieni olento, kotiopettajatar, harmaassa tomuviitassaan meni hallin
+läpi, asetuimme äkkiarvaamatta hänen tielleen, saadaksemme hänet
+punastumaan. Hänen punastumisensa oli liekin valahtamista hiusrajasta
+kaulalle saakka, vieläpä hänen kätensäkin punastuivat hansikkaiden
+raoista. Samalla hän tuskin uskalsi kohottaa silmiään, vaikka kuinka
+tarmokkaasti olisimme häntä ahdistaneet kohteliaisuuksilla. Minusta
+näytti, ettei hän pelännyt mitään niinkuin Mariaa. »Hän jumaloi
+minua», väitti tämä, mutta en oikein uskonut häntä. Tuo pieni olento
+söi Bobin luvalla aina yksin huoneessaan, ja kaikki kolme, Bob,
+Maria ja hän, olivat juhlallisesti vannoneet, ettei äiti Capponi
+saisi sitä milloinkaan tietää. Ja yksinäisiä aterioitaan varten hän
+pukeutui kauniisti kuin olisi syönyt ruokasalissa. Kun kävimme hänen
+luonaan, oli hän hyvillään ja huvittava ja avasi kernaasti suuren
+varastonsa westfalilaisen kotiseutunsa satuja ja voimakkaiden miesten
+sankaritekoja. Hän odotti vain pelolla sitä päivää, jolloin Marian
+äiti saapuisi, koska silloin olisi »mennyttä ihana yksinäisyys» ja
+»kaikki vieraat ihmiset ruokasalissa päästettäisiin hänen kimppuunsa.»
+Toisaalta, lisäsi hän innostuneena, tulisi vihdoinkin totta
+saksalaisista keskustelutunneista. »Sillä ei ole kiirettä», huudahti
+Maria. »Emmehän ole mitään laiminlyöneet — osaan jo sanoa Claus!»
+
+Joskus piti tarjoilija Emilio meille seuraa. Hän oli intohimoinen
+perheenisä ja osasi kertoa lapsistaan sekä liikuttavia että lystillisiä
+juttuja, mutta hän kertoi myös vieraista maista ja roduista, kuten
+noista satumaisen kauniista kuninkaanlapsista Ceylonilla (Emilio oli
+siellä »työskennellyt tarjoilijana»), joiden keskuudessa kömpelöt
+englantilaiset liikkuivat nenä pystyssä ja ratsupiiska kourassa
+Perintö Reinin rannalla ylvästellen. »Sivistymättömiä velhoja, nuo
+englantilaiset», kuului hänen tuomionsa. »Tekevät kaikki tahdollaan.
+Jokainen yksilö on tyhmyri, mutta joukkona he kehittävät pirunmoisen
+älykkyyden.» Palkaksi täytyi meidän kertoa Emiliolle itsestämme ja
+pienistä sukulaisistamme, roomalaisesta seurapiiristä ja kuinka
+Saksassa viljellään maata, ja erikoisesti hän harrasti tieteen
+asemaa — siihen hän palasi yhä uudestaan. Sillä hänen ei ainoastaan
+ollut pakko toimensa takia olla erossa vaimostaan ja lapsistaan,
+vaan siinä lombartilaisessa pesässä, jossa he elelivät pikkaraisessa
+perintötalossa, lapset eivät myöskään voineet saada »valistunutta
+opetusta!» Meillä oli erinomaisen hauskaa, mutta ennenkuin
+huomasimmekaan, sukelsi »Petrus», ovenvartija, näkyville Emilion
+takaa ja antoi hänen yhdellä silmäyksellä ymmärtää, että hänen oli
+poistuttava hallista. Tämmöisten tapausten varalta olimme sopineet,
+että tapaisimme taas varastohuoneessa, ja siellä matkalaukuilla istuen,
+jatkaisimme kenenkään häiritsemättä keskusteluamme. Emilio ei aina
+pitänyt sopimusta. Hän pyysi silloin anteeksi seuraavan aterian aikana
+kuiskaamalla: »matkalla kaapattu» tai lyhyesti: »pakkotyötä».
+
+Ja sitten oli vielä lopuksi keittiö. Valitettavasti emme saaneet astua
+sinne. Maria oli kumminkin saanut selville, että eräs sisäkkö oli
+keittäjän ystävätär, ja minun täytyi liehitellä tuota laihaa Dianaa
+kehumalla innokkaasti sulhasen taidokkuutta ja ennen kaikkea antamalla
+heille pieniä lahjoja, naiselle näytepulloja ranskalaista hajuvettä,
+kokille kirjavia kaulanauhoja, joilla koristettuna mainittu Adonis
+iltapäiväisissä kevättansseissa Riva degli Schiavonilla liehui ohitse.
+Niinpä tapahtui, että huoneemme pöydältä löysimme vielä annoksen
+iltaista jälkiruokaa, vieläpä usein lisättynä joillakin sokeroiduilla
+hedelmillä, täytetyillä praliineilla, maraschinokuorrutuksella tai
+kermavaahdolla.
+
+Ilta laskeutui, ja me istuimme hämärässä hotellin edustalla. Kaikki,
+mitä Venetsia omisti ylitsepursuavaa iloa, se heitti tällä hetkellä
+Ria degli Schiavonille. Rakastavaiset, jotka tähän saakka olivat
+vaienneet, puhuivat, kun kaarilamput syttyivät, äkkiä liiankin
+äänekkäästi ja huitoivat julkeasti varjonsa laahuksella, ja sireenit
+ulvoivat Pyhän Markuksen kellotornissa. Kauempana, asehuoneen luona,
+seisoi liikkumattomia ryhmiä laguunin reunalla, ja kun kellot olivat
+vaienneet, kuului sieltä soittoa. Se tuli venäläisiltä sotalaivoilta,
+missä balalaika säesti merisotilaitten kaihoavia lauluja.
+
+Sellaisena iltana tunnustin Marialle, että rakastin Sidoniaa.
+
+Hän mutisi: »Poika parka!» ja samalla huokasi omituisella tavalla, mikä
+selvästi ylitti hänen luonnollisen mielenkiintonsa tähän ilmiöön.
+
+»Minulla on vielä toinenkin ystävätär», sanoin. »Viviane von Bock.»
+
+»Kuinka?» kysyi Maria kulmakarvat kohotettuina, vaikka tätä nimeä
+varmaan ei ollut vaikea lausua.
+
+»Viviane von Bock», toistin, koettaen muodostaa äänteet mahdollisimman
+soinnukkaasti. Ja tehdäkseni lopun hänen teeskennellystä
+hämmästyksestään, lisäsin: »Hän sanoo minua Pulcinellaksi.»
+
+»Pulcinellaksi? Miksi niin?»
+
+Kerroin hänelle näyttelemisestämme, jolloin esiinnyin matkien
+Vivianea, käsivarret riipuksissa ja pää sivulle taivutettuna ja
+ikäänkuin itsekseni puhuen, syyttäen maailmaa ja samoin vastaten
+minulle tehtyihin kysymyksiin. Se oli terävän puheen ja haaveellisesti
+ryhdittömän olemuksen vastakohtaisuus, joka sai toiset nauramaan.
+Viviane yksin ei nauranut, vaan katseli ihastuneena nuorukaiseen, joka
+oli häntä niin paljoa taitavampi.
+
+»Siinä osassa en voi teitä mielessäni kuvailla, Claus» sanoi Maria.
+
+»Luvallanne, markiisitar: tilapäisnäytelmässä pursuan tahtomattani
+sukkeluuksia.»
+
+»Pulcinella!» huudahti hän, äkkiä kirkastuen, ja taputti käsiään.
+»Tiedättekö, tähän asti ei ensinkään ole pistänyt silmääni, kuinka
+hullunkurinen te olette.»
+
+Hän tarkasteli minua syrjäsilmällä, ja kun pysyin vakavana, purskahti
+hän uudelleen nauruun.
+
+»Kenties menette naimisiin Vivianen kanssa», arveli hän.
+
+Nyökkäsin miettivänä:
+
+»Todennäköisesti, Maria, menen hänen kanssaan naimisiin. Pelkään vain,
+että mikäli teistä riippuu, ette sitä salli.»
+
+»Saa nähdä», vastasi hän.
+
+Kävi selville, että hänkin oli rakastanut: roomalaista poikaviikaria,
+ilman paitaa ja kenkiä; nimeä hän ei tiennyt, mutta kenties se oli
+Peppo. Kerran hän oli ollut näkemässä, kun se poika oli palatsin
+pihassa antanut selkään suuremmalle pojalle, jonka kanssa oli joutunut
+vastakkain keittiöjätetynnyrin luona. Muuten Peppo oli tavattoman
+arka poikanen. »Tämä on minun tynnyrini!» oli hän hätääntyneenä
+huutanut, »eikä minulla ole enää isää». Toinen oli uhkaavana astunut
+hänen luokseen. »Minun isäni on heittiö, enkä ole häntä milloinkaan
+nähnyt.» Peppo oli ensin epäröinyt, mutta sitten: »Sinun äitisi pesee
+Vatikaaniin. Minun makaa sängyssä ja sylkee verta. Mene, mene heti!
+Tahdot vain ansaita koiranruualla, ostaaksesi rahalla appelsiineja.
+_Via! Via!_» Hän vapisi tuskasta ja risti rukoillen kätensä. Suurempi
+kävi kiinni Pepon kurkkuun. Silloin, epätoivon vimmassa, pienempi
+hakkasi häntä, kunnes hän makasi verissään maassa. Potkien Peppo ajoi
+hänet ulos pihasta. Mutta hän ei tullut takaisin tynnyrin luo.
+
+Seurasin Peppoa salaa hänen kotinsa edustalle, ja iltapäivällä äiti ja
+minä kävimme hänen äitinsä luona. Äiti toi hänet huvilaamme. Sieltä hän
+joutui erääseen parantolaan Apenniineille. Joulukuun kuudentena päivänä
+hän kuoli, juuri Nikolauksen saapuessa tuomaan lahjojaan hänen luonaan
+oleskelevalle Pepolle. Senjälkeen Peppo on ollut meidän luonamme
+auttamassa autonajajaa. En rakasta häntä enää, eikä hänen nimensä ole
+ollenkaan Peppo.»
+
+Se oli kaunis kertomus, olipa niinkin, vaikka Pepon nimi lopulta ei
+ollutkaan Peppo. Mutta mitä omaan tunteeseeni tuli, niin sen tempasi
+juuri kuultu kertomus sankarillisen ja täyteläisen sisällyksensä kautta
+ilmapiiriin, missä vallitsivat pelkkä kirkkaus ja luottamus. Kysyin
+siis lujalla äänellä:
+
+»Maria, luuletteko, että voisin mennä naimisiin Sidonian kanssa?
+Kymmenen vuoden perästä olen hyvinkin neljänkolmatta ikäinen ja Sidonia
+täyttää silloin vasta kolmekymmentäneljä. Sehän kai kyllä käy?»
+
+Maria ravisti päätänsä.
+
+»Sidonia rakastaa toista.»
+
+En liikahtanut. En kysynyt mitään.
+
+»Ja te, Claus, ette valitettavasti ole minun tyyppiäni. Vahinko.
+Mutta tiedättekö, Claus, kun minulla ensin on mies ja teillä rouva,
+silloin tulemme olemaan satumaisen hyviä ystäviä... Teillä pitäisi olla
+sellainen rouva kuin Donja, vain nuorempi. Ja minulla sellainen mies
+kuin Boris.»
+
+»Boris?» kysyin hiljaa, »kuka on Boris?»
+
+»Vai niin», huokasi Maria ja katseli kauas laguunille. »Te ette tunne
+häntä?... Boris on Sidonian sulhanen, venäläinen ruhtinas. Nuo ovat
+hänen sotalaivojaan, jotka ovat tuolla ulapalla... Kun hän käskee,
+pommittavat ne Venetsiaa... Hän on hyvin kaunis.»
+
+»En tunne häntä!» kuiskasin sisimmässäni suuttuneena, häpeään
+vaipuneena, ja leukani värisi. »En tahdo tuntea häntä.»
+
+Maria hypähti pystyyn.
+
+»Niin puhuu mustasukkainen mies!» huudahti hän, ja ihan lähelläni
+seisten hän aloitti haaveellisesti: »Boris käyttää enimmäkseen
+tenniskenkiä, joissa on briljanttisoljet. Hänellä on suu, jota vasten
+painuneena voisi nukahtaa, siinä on hyvä levätä, Claus, niin paljon
+uskon voivani teille vakuuttaa. Ja ylipäänsä, kun kohtaatte miehen,
+jonka silmät, kun hän teitä katselee, purjehtivat kuin huomaamattoman
+vihurin kuljettamina lävitsenne ja jonka pitkien jäsenten ohimentyä
+naiset jäävät seisomaan — silloin» — niin hän lopetti järkevään sävyyn
+— »silloin se on Boris. Ja toivon sydämestäni, että Donja hänet saisi —
+te tyhmä poika!»
+
+En vastannut mitään. Hän odotti hetken, sitten poistui reippain
+askelin. Kävelytie oli täynnä rakastavaisia ja sotalaivoista
+kaikui soitto. Naiset heiluttivat suuria mustia hartialiinojaan ja
+kietoutuivat niihin. Näytti kuin he vetäisivät jonkun syliinsä.
+
+Illallista syötäessä istuin yksin pienen pöydän ääressä ja sydämeni
+oli niin tyhjä, niin hyljätty kuin ruokaneuvot vastapäätä, Donjan
+paikka. Nyt hän aterioitsi jossakin muualla, Boriksen kanssa. Kuinka
+juhlallista heillä olikaan tänä iltana! Hän ei varmaankaan ajatellut
+minua. Mutta minä näin, minä kuulin hänen nauravan. Pienet hampaat
+helisivät hänen suussaan, ja hän piti käsiään leuan alla ristissä...
+Iäksi kadotettu! Aina oli olemassa joku minua kauniimpi ja korkeampaa
+aatelia kuin minä... Ja Maria oli minua loukannut. Syöminen oli minusta
+vastenmielistä. Kaipasin äitiäni.
+
+Jälkiruuan ajaksi tuli Maria, joka myöskin oli aterioinut yksinään.
+Hänen ensi sanansa riisuivat minut aseista.
+
+»Claus», kysyi hän, äänessään ja koko ruumiissaan se katuva, alistuva
+kiihkeys, jonka jo tunsin, »Claus, onko äitinne niin kaunis kuin
+Sidonia?»
+
+»Paljoa kauniimpi», vastasin uhkamielisesti, »mutta hän on aina osannut
+esiintyä niin, ettei sitä huomattu. Hän oli liian kaino ollakseen
+kaunis.»
+
+»Sitä en ymmärrä», sanoi hän.
+
+Kohotin silmäni häneen ja katselin häntä tiukasti.
+
+»Mutta minä, Maria, minä ymmärrän sen nyt. Kauniit ihmiset ovat
+julkeita, he nöyryyttävät toisia. Maria, teillä ei ole mitään uskontoa,
+muuten tietäisitte, mitä tarkoitan. Niin on asia! Teillä italialaisilla
+on paavi omassa maassa, ettekä tunne uskontoa.»
+
+Hän rypisti kulmakarvojaan, painoi alas silmäluomet, kumarsi päätänsä,
+oli »sylkevän kissan» näköinen ja katseli minua kulmainsa alta.
+
+»Ja te, Claus, ette tiedä, että he joka yö pelaavat korttia Bobin
+huoneessa.»
+
+»Keitä ne ovat — 'he'?»
+
+»Ahaa! Ne ovat Bob ja Zeus ja Boris. Mutta muitakin on mukana. Useita
+lähettää ovenvartija, mutta useimmat tuo Boris mukanaan.»
+
+»Mistä te sen tiedätte?»
+
+»Niin, mistä minä tiedän! Pienten poikien täytyy olla vuoteessa kello
+yhdeksän ja nukkua. Pienet tytöt voivat kummitella. Tai he uneksivat
+kaikki niin tarkasti kuin olisivat paikalla... Sanokaapa kuitenkin
+minulle, Claus: mitä ajattelette Bobista?»
+
+»Mitä minun pitäisi ajatella Bobista? Mitä minä tiedän Donjasta? Yhtä
+paljon kuin teidän Boriksestanne. He eivät ole milloinkaan paikalla.
+Kenties lähettää rakas Jumala sadetta.»
+
+Ilma pysyi kauniina, ja Donja ynnä Bob Capponi puuttuivat yhä useammin
+aterioilta. »On aika, että äiti tulee», arveli Maria eräänä päivänä.
+»Bob vaipuu paheisiin. Hän ei tee muuta kuin pelaa ja juo.» Ja sitten
+hän tahtoi puhua Boriksesta.
+
+Äkkiä tartuin hänen käteensä ja likistin sitä, kumarruin synkkänä ylen
+kirkkaitten silmien yli. Melkein tuskallisessa tahdon jännityksessä
+käskin häntä, käskin kuin olisin häntä lyönyt...
+
+»Pelatkoon ja juokoon Bobinne niin paljon kuin haluaa, mutta
+mikä Donjaa koskee, on perätöntä. Kiellän teitä mitään sellaista
+ajattelemasta! Oletteko kuullut, markiisitar? Kiellän teitä! En tahdo!
+En tahdo!»
+
+»Voi!» äänsi hän valittaen, »päästäkää irti! Minun puolestani kyllä!»
+
+»Hyvä», sanoin, ja sen piti olla viimeinen sanani siinä asiassa.
+
+Välikohtauksen saattoi pian katsoa päättyneeksi ja unohtuneeksi,
+sitäkin paremmin, kun Maria samana iltapäivänä yllätti Europan
+juuri kun paheellinen Ganymedes, jonka nimi siis oli Bob Capponi,
+puoliavoimen oven takana paikassa, johon hän ei ensinkään kuulunut,
+piteli häntä rintaansa vasten puristettuna ja suu suulle painettuna
+lakkaamatta huojutteli, kunnes Marian suuttuneen käden paiskaamana
+ovi paukahti lukkoon. Ja hiukan myöhemmin olin saapuvilla, kun muuten
+ihmistyhjää hallia säikähdytti korvapuusti, jolla Zeus, häränniskan
+punoittaessa, nopeasti sai rouva Europan, hypähdettyään Bobin äänen
+hurmaamana pystyyn, uudelleen istuutumaan nojatuoliin.
+
+Kun kerroin Marialle tapauksen, päätin vakuuttamalla että Zeus oli
+hirviö. »Ja Bob on kelvoton», selitti hän. »Onhan se nainen naimisissa.
+Hänen täytyy vielä joutua Zeuksen kanssa kaksintaisteluun. Sanon sen
+äidille, kun hän tulee.» Moraalinkaan kanssa hän ei sallinut laskea
+leikkiä.
+
+Tästä näkee, että Maria tunsi elämää. Mutta hän olikin lapsesta saakka
+sitä tarkannut. »Kun äitini imetti minua», väitti hän kerran, »käänsin
+silmäni nähdäkseni millainen ilme hänellä oli». Se oli kuitenkin
+vain Bobin sanojen toistamista, kuten hän huomautettuani, että sitä
+hänen itsensä oli mahdoton tietää, lopulta myönsikin. Silloin tuumin
+itsekseni: hän väittää niin paljon tietävänsä, ettei senkään Donjasta
+ja Boriksesta tarvitse olla totta. Varmaan on sen asian laita samoin
+kuin hänen muistojensa rintalapsen ajoilta.
+
+Siitä huolimatta hän oli todellinen vainukoira ja aina paljoa enemmän
+kuin pienen, hienon nenänsä verran minua edellä. Hän opetti minulle
+myös enemmän kuin minä puolestaan olisin voinut hänelle opettaa,
+etenkin kun hänelle pitkiin aikoihin ei mytologiassa enää mikään ollut
+salaisuutta. Niin sain tietää kaikki, mitä naiset puuhailevat, ja siinä
+oli tarpeeksi, jottei vuosikausiinkaan tuntuisi pitkäveteiseltä.
+
+Tällä kannalla olin siihen hetkeen asti, jolloin loin tuon katseen
+hääasussa olevan gondolin katoksen alle. Ja mitä siellä näin, oli kyllä
+kauheata. Punaisella patjalla makasi Sidonia erään miehen sylissä!
+
+Huomasin hänen tummat kiharansa, joissa hypähteli virvatuli, ja
+korkealla niiden yläpuolella toiset, vaaleat kiharat — miehen pää
+riippui epäröiden hänen yllänsä. Sidonia oli heittänyt kasvonsa
+taaksepäin, näin vain hänen kasvonsa; ne olivat valkoiset, silmien
+harhaillessa, valkoiset kuin naamio, ja ikäänkuin naamion takana
+vilkkuivat myös silmät, ja luonnottoman punainen suu oli hiukan, vain
+veitsenterän leveydeltä avoinna, mutta juuri sentakia minusta näytti
+kuin vuotaisi hampaiden yli verta. Milloinkaan en ollut nähnyt niin
+tuskaisia kasvoja!
+
+Kun seisoin Marian vieressä hallissa ja vavisten pitelin kiinni
+flyygelin avonaisesta kannesta, sukelsivat Sidonian kasvoista, joihin
+ajatuksissani yhä tuijotin, toiset, sammuvat kasvot näkyville, uhkuva
+suu katosi, samoin silmät ja kaikki veri, lukuunottamatta vanhusmaisen
+suupielen ohi virtaavaa puroa, joka hitaasti juoksi alas leukaa ja
+kaulaa pitkin: kuolevan isoäitini kasvot, sen ainoan ihmisen, jonka
+ennen tätä olin nähnyt vaipuvan.
+
+Tartuin kaulukseeni, minun oli äkkiä sietämättömän kuuma. »Se oli
+Boris», kuulin vielä sanottavan. Myöskin näytti minusta kuin Maria
+syöksyisi päälleni ja me yhdessä, ikäänkuin liukuradalla, vain paljoa
+hitaammin, luisuisimme syvyyteen, ja suloinen onnentunne kiiti
+lävitseni.
+
+Kenties heräsin tiedottomuudesta jo ruumiini kaatuessa. Joka
+tapauksessa makasin vielä samalla paikalla, johon olin kaatunut,
+ja Marian kyyneleet kastelivat kasvojani. Polvistuneena hän piteli
+käsivarsiaan suonenvedonlapaisesti ristiinpuristettuine käsineen
+päälläni ja vuodatti niiden välitse kyyneleitä päälleni. Ja minusta
+tuntui todellakin kuin hänen rukoillessaan madonnan apua, näkymättömän
+käden vetämänä, olisin palannut portaita ylös elämään... Olin noussut
+pystyyn.
+
+»Mikä teidän on?» huudahti hän, pyyhkien molemmilla hihoillaan silmiään.
+
+Hän hypähti seisaalle, katsahti minuun tutkivasti, hymyili hyvin
+omituista, hyvin omituista hymyä ja juoksi ulos hallista. Nousin
+vaivaloisesti ja laahauduin, flyygelistä kiinni pitäen, erääseen
+nojatuoliin, mielessäni hautoen yhtä ainoata ajatusta: mahdollisimman
+nopeasti päästä omaan huoneeseeni ja pitää silmällä punaista gondolia.
+
+Tarjoilija Emilio saapui mukanaan lasi vettä. Kysyin Mariaa.
+
+»Markiisitar on ottanut gondolin», vastasi hän, ja »rakas pieni
+parooni», sanoi hän äkkiä muuttuneella äänellä, nosti minut
+käsivarsilleen. (»Ei!» huusi hän hissipojalle, joka tahtoi vetää hänet
+hissiin) ja kantoi minut portaita ylös huoneeseeni. Lapsena, muistui
+mieleeni, olin kerran pudonnut puusta, ja isäni oli samoin kantanut
+minut sisälle... En ollut itkenyt...
+
+»Ikkunan ääreen», pyysin.
+
+Ja nyt sain tarkata, kuinka gondoli, jossa Maria istui ajoi takaa
+häävenettä. Jälkimäisestä tuntui lähtevän kuin verinen nauru, ja yksin
+sen nopea kulku jo ilmaisi ryöstöä. Huokasin... Mikä tuska oli ollut
+tädin silmissä! Hyvä Jumala, mitä hänelle tapahtui? Mutta sehän oli
+hänen sulhasensa, jonka sylissä hän kuoli! Se siis oli onnelliseksi
+nimitettyä rakkautta... Sitä varten olimme kiiruhtaneet Baselista
+Venetsiaan... Mutta mitä, mitä Maria suunnitteli tuolla ulkona? Mitä
+muuta kuin Sidonian noutamista, hypähtämistä autuaana vertavuotavan
+tädin vuoteen viereen, huutaakseen hänelle — mitä? Että hotellissa oli
+pieni tainnostilakokelas, joka rakasti häntä, lisäksi vielä sellainen,
+jota hän, Maria, senvuoksi oli parjannut tyhmäksi pojaksi.
+
+Uusi, kamala loukkaus oli tulossa, tunsin sen, mutta siitä en sen
+enempää välittänyt — koko harkintani oli suunnattu siihen, mitä minun
+tulisi tehdä, jos kepponen onnistuisi ja Sidonia palaisi Marian kanssa
+— ja päätin siinä tapauksessa hypätä alas ikkunasta.
+
+Punainen gondoli oli tällä hetkellä ensimmäisen venäläisen sotalaivan
+kohdalla, Marian gondoli jotenkin tämän ja hotellin keskivälillä.
+Se työntyi nopeasti eteenpäin. Silloin lähti sotalaivalta valkoinen
+moottori, jonka hytin ikkunat kimaltelivat aurinkosateessa, ja ohjasi
+punaisen gondolin viereen. Tunsin veneen, joka oli noutanut meidät
+asemalta.
+
+Maria oli hypännyt pystyyn. Näin, kuinka hän kiivaasti viittoi
+kädellään, hänen ohjaajansakin heilutti käsivarsiaan, en voinut kuulla,
+mutta varmasti he huusivat. Sitten Maria kääntyi ympäri, soutaja
+tarttui melaan, he olivat arviolta viidenkymmenen metrin päässä
+moottoriveneestä. Onneksi osoitti ohut, valkea savu, että moottori oli
+Käynnissä, siis he eivät voineet sinne kuulla, kuinka heidän takanansa
+huudettiin. Donjan valkea puku hulmahti ohitse, toinen olento, joka
+seurasi, viipyi kauemmin. Sitten hänkin pujahti valkeaan veneeseen.
+Vesijuova välkähti veneen ja gondolin välillä — sitten, yhdellä
+hyppäyksellä, vene syöksyi matkaan. Lidoon päin, voi! Tiesinhän sen,
+Adrian merta kohti, jonka vihreän juovan näin kaukana kimmeltävän, ulos
+merelle... Marian vene pysähtyi jätetyn gondolin viereen.
+
+Pian se laski sotalaivan viereen, ja Maria nousi portaita ylös ja
+seisoi, laivatykin alla, tulitikunohuisten olentojen puoliympyrässä,
+joka hiljaa liikkui ja toisinaan sulkeutui.
+
+Mitä hän siellä teki? Kertoiko hän ruhtinaan upseereille omansa ja
+Sidonian ja minun rakkaustarinani? Vaatiko hän, että takaa-ajoa piti
+jatkaa toisella moottoriveneellä? Hän oli hullu, täydellisesti hullu!
+Hän paljasti meidät kaikki. Hän ei levännyt ennenkuin olimme joutuneet
+koko maailman pilkattaviksi — vain osoittaakseen, kuinka tarkasti hän
+piti silmänsä auki... Sillä tytöllä oli piru sisässään!
+
+Huoneeni ovi aukeni, ja Emilio kiiruhti paikalle kädessään tarjotin,
+jolla oli pullo samppanjaa ja lasi. »Liian myöhäänkö?» kysyi hän
+katsoen ulos ikkunasta, samalla vetäen korkin pullon suusta. Ja
+kun korkki oli avattu, veti hän toisen lasin taskustaan ja nauroi:
+»Permesso, signor barone?» — ja kaatoi molempiin laseihin, »Bene,
+bene, petit baron, juo very good!» Kielet pyörivät hänen päässään
+kuin arpapeliratas; hän ravisti päätänsä kuin ei hyväksyisi mitään
+tekosyytä, ja maiskutti huolestuneena kielellään. Varmasti ajatteli
+hänkin: pienokainen on pirun riivaama!
+
+Laguunilla soutivat häävene ja Marian takaa-ajovene rinnakkain
+takaisin. Moottorivene oli kadonnut erään saaren taakse. Meren kapea,
+vihreällä kimalteleva juova sulki kuin teräksinen puomi taivaanrannan.
+
+»Emilio, voin ihan hyvin, kiitän teitä», sanoin hengähtäen. Elämä
+virtasi takaisin.
+
+Hän nyökkäsi, kaasi minulle vielä puoli lasillista, kyykistyen ja
+mitaten sormellaan lasia, kätki toisen lasin housuntaskuun ja lensi
+frakinliepeet levällään tiehensä... Silloin, kun olin pudonnut puusta,
+laski isäni minut äidin vuoteelle, ikäänkuin kuuluisin suuressa
+vaarassa sinne enkä minnekään muualle, ja vapisevan äidin avatessa
+kenkiäni hän hymyili niin harvinaisen sydämellisesti kauhistuneisiin
+silmiini, että tuskistani huolimatta kiersin käteni hänen kaulaansa
+ja suutelin häntä... Kun kurotin itseäni ulos ikkunasta, näin Emilion
+seisovan maihinnousuportaiden luona. Hän odotti Mariaa.
+
+Nyt jäi vielä kärsittäväkseni, mitä Maria, hotelliin palattuaan, minun
+asiassani tekisi. Pelkäsin, että hän voisi olla välittämättä Sidonian
+kiellosta ja äkkiä tunkeutua huoneeseeni. Mutta hän käski Emilion
+ilmoittaa, että hän odotti minua illallisella, jos tuntisin itseni
+hyvinvoivaksi; muuten hän tulisi heti minua tapaamaan huoneeseeni.
+Vastasin tulevani ja nyt olin vihdoin yksin ja hetkisen suojassa Marian
+kiivaudelta. Vihdoin ei enää tapahtunut mitään.
+
+Vaikka nuo päivät ovat lukemattomilta yksityiskohdiltaan (myöskin
+niiltä, jotka olen jättänyt mainitsematta) mitä elävimmin mielessäni,
+ammottaa muistoissani kuitenkin aukko, ne kaksi tai kolme tuntia,
+jotka ikkunan ääressä istuen, katse suunnattuna Adrianmeren kaukaista
+juovaa kohti, näennäisesti tylsämielisenä vietin ulokehuoneessani. Se
+on minusta sitä merkillisempää, kun ne epäilemättä olivat ratkaisevia
+tunteja elämässäni. Tosin tiedän, että tuo tutustumiseni julmaan
+viattomuuteen, jota nimitetään elämäksi, oli perusteellisesti
+valmisteltu, että olin kenties ollut jopa kuumeinen kärsimättömyydestä
+noukkia kauan kypsynyttä hedelmää, ja jotakin sellaista minun oli
+täytynyt epämääräisesti tuntea, sillä rajattomassa tuskassani
+sykki sydämeni: »Jumalan kiitosi Jumalan kiitos!» Mistä niin
+syvimmästäni kiitin, sitä en tiennyt, ja jos hitaasti valmistautuvasta
+auringonlaskusta äkkiä rippi-isäni olisi hypähtänyt näkyville ja
+tiedustellut sitä, olisin hetken mietittyäni korkeintaan voinut sanoa,
+että mieleni keventyminen oli johtunut siitä, että nyt tunsin itseni
+varmaksi Marian ikuisesti uhkaavia paljastuksia vastaan. Se rotkotie,
+jolla hyökkäystä peläten olin vavissut, oli takanani! Minua oli
+pistetty tikarilla — ja kuitenkin elin. Ei ollut siis hengenvaarallista
+saada takaapäin pisto! Se käänsi asianomaisen vain ympäri, seuraaviin
+iskuihin päin, joiden nyt täytyi tulla edestä ja jotka, niin
+pahoja kuin voivatkin olla, eivät enää tulleet yhdessä yllätyksen
+peloittavamman salaman kanssa.
+
+Täytyy pitää mielessä, mitä nelitoistavuotias lapsi on: tuuliharppu,
+jonka henkäys saa soimaan ja jota mikään myrsky ei särje. Äkkiä saatoin
+ikäänkuin lukea nuotteja kammottavan lumoavasta merimieslaulusta, jota
+portinvartijallamme, entisellä merimiehellä, oli tapana humalapäissään
+laulaa (se tapahtui aina illalla, ja hän lauloi raivokkaan,
+pöyristyttävän, herjaavan ylpeästi) ja jossa kerrottiin rakkaudesta,
+murhasta ja ivallisesti odotetusta sovituksesta, vaikkakaan en tietysti
+»ymmärtänyt» laulun syvällisempää merkitystä.
+
+En halua viipyä tuossa epävarmassa käsitteessä »ymmärtää», joka
+todennäköisesti ei sano paljoa muuta kuin että joku on elämän
+selvityksessä saavuttanut jonkinlaisen tottumuksen. Tuona hetkenä
+ymmärsin kaikki, mutta ollen lapsi luulin vain vapautuneeni Mariasta ja
+siten jotenkin myös Sidoniasta. Huomasin, että olin jätetty oman onneni
+nojaan ja että joutuisin erehdyksestä toiseen, jos, kuten tähän saakka,
+odottaisin, mitä minulle tapahtuisi. Minun täytyi toimia, jos tahdoin
+olla vapaa! Antauduinhan toisten jäljessä kulkevaksi ja orjaksi, jos
+sallin heidän toimia ja hallita itseäni! Ja minä tahdoin olla herra, en
+vain leikillä!
+
+Sen täytyi tosiaan olla jo täydellinen kapina, jonka silloin suoritin,
+sen voisin päättää, ellen mistään muusta, niin ainakin siitä ryhdistä,
+joka minulla oli astuessani illalla Mariaa ja senjälkeen Donjaa vastaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maria otti minut vastaan tekeytyen täysin luontevaksi.
+
+»Mitä te teitte sotalaivalla?» kysyin ilman valmistuksia.
+
+»Oh, en mitään erityistä», vastasi hän. »Käytin tilaisuutta hyväkseni
+tarkastella sotalaivaa.»
+
+»Maria, onko se totta? Ette puhunut... muista?»
+
+»En sanaakaan! Kysyin vain, onko amiraali ankara.»
+
+»Ettekö mitään muuta?»
+
+»Vannon, en sanaakaan.»
+
+»Kiitos.»
+
+Hän hymyili, hiukan peloissaan!
+
+»Claus, minusta näyttää, että olette ankarampi kuin amiraali.»
+
+»Minkä vuoksi lähditte toisten perässä?»
+
+Marian hymy vääntyi pieneksi irvistykseksi, joka uudelleen teki minut
+levottomaksi.
+
+»Maria, sanokaa minulle kaikki. Lopetetaan tämä juttu.»
+
+Nöyrästi hän laski kätensä polvelleni.
+
+»Niin, Claus, se oli hirvittävä tyhmyys. Kun näin teidät, kun te...
+kuinka ette voinut hyvin... Ajattelin vain teitä, Claus, tahdoin noutaa
+Donjan. Se oli hupsuutta.»
+
+Mutta tuskin olimme kaikessa ystävyydessä päässeet yksimielisyyteen
+siitä, että molemmilla oli mennyt pää pyörälle, minulta hallin matolla,
+häneltä laguunilla, kun hän kietoutui ikäänkuin uuteen salaisuuteen ja
+miettivänä antoi tuon omituisen hymyn, joka jo pyörtymiseni jälkeen oli
+pistänyt silmääni, levätä päälläni.
+
+»Tahdotteko taas tehdä minulle kiusaa?» kysyin ystävällisesti.
+
+Hän kävi äkkiä vakavaksi, melkein juhlalliseksi. »Voi Claus,
+päinvastoin. Vannon, etten milloinkaan enää voisi tehdä teille kiusaa.»
+Samalla hän punastui kovin.
+
+Katsahdin häneen pelästyneenä. Silloin hän jatkoi hiljaisella äänellä:
+
+»Hyvä vain, että nyt ette nauranut.»
+
+Kutkuttava ahdistus valtasi minut... Tuntui samalta kuin monesti
+kellarissa tai varastohuoneessa seistessämme lumottuina toisiamme
+vastapäätä, mutta nyt istuimme hallissa, kirkkaassa valossa, ihmisien
+joukossa... ei, nyt oli kuitenkin vallan toisin, meissä itsessämmekin
+oli vallan toisin. Niin istuimme pitkän hetken. Sitten punastuin
+minäkin.
+
+Äänettöminä kuuntelimme pianonsoittoa. Siinä lasketeltiin kurjia
+katulauluja ja tansseja, mutta jokin muutti ne meille innostuttavaksi
+musiikiksi.
+
+Tuska kukoisti. Kaukana takanani vaipui hehkuva, vihertävänä riutuva
+Adria tuhkaan. Vanki lauloi itsensä vapaaksi ja irti. Laaja,
+tähtikirkas yö, jossa viiniköynnökset valkean tien molemmilla puolilla
+tuoksuivat. Maria ja minä kävelimme käsi kädessä, emme kuulleet
+muuta kuin omat askeleemme. Vogesien reuna erottui himmeän hopeisena
+taivaasta.
+
+Tätä kesti vielä senkin jälkeen, kun pianonsoittaja jo kauan sitten oli
+jättänyt hallin ja enemmistö vieraista seurannut häntä, ja se haihtui
+vasta Emilion hyökätessä paikalle vaatien meitä kiireesti menemään
+levolle — kotiopettajatar oli muka seisonut jo pitkän aikaa hallin
+edustalla ja odottanut markiisitarta.
+
+»Ah», huudahdin, »markiisitar ei vielä lainkaan tiedä, että minä tänään
+aion valvoa! Niinpä kyllä, Emilio, tänään odotan tätiäni.»
+
+Olin jo huoneessani tehnyt päätöksen, maksoi mitä maksoi, tänään saada
+Sidonian käsiini.
+
+»Tänään juuri ei teidän sopisi niin tehdä», neuvoi Emilio. »Tänään, kun
+olette ollut niin sairas!»
+
+»Mutta nyt olen terveempi kuin ennen... En tiedä, mitä markiisitar
+tekee, mutta minä ainakin valvon.»
+
+»Tietysti minäkin silloin valvon», sanoi Maria tärkeänä.
+
+Emilion jälkeen tuli ovenvartija, ja ovenvartija nouti johtajan.
+Kaikki kolme seisoivat, kukin jonkun välimatkan päässä toisistaan,
+meidän edessämme, ja Emilio ja Petrus seurasivat johtajansa puhetta
+hyväksyvin äännähdyksin. Vakuutin, että minun oli tehtävä tädilleni
+tärkeä ilmoitus, jota ei millään voitu siirtää seuraavaan päivään,
+ja yhtä vähän sitä saatettiin suorittaa kirjoittamallani lapulla,
+jonka ovenvartija, johtajan ehdotuksen mukaan, antaisi hänelle, —
+eikä myöskään kirjeellä. Nyt oli muka puhe kiireellisestä, vain
+suusanallisesti toimitettavasta perheasiasta. Lopulta johtaja kohautti
+olkapäitään ja poistui, samaten ovenvartija. Emilio olisi mielellään
+vielä jäänyt, mutta ovenvartija oli pysähtynyt ovelle ja piti häntä
+silmällä. Noudin tammipelin.
+
+Kun olimme pelanneet jonkun pelin, keskeytti Maria vaitiolon:
+
+»Claus, saanko tietää, mitä aiotte tehdä?»
+
+Sanoin sen hänelle, rauhallisella ja varmalla äänellä. Olin kyllästynyt
+tähän »ulospääsyllä varustettuun vankilaan» ja vaadin vapauttani.
+
+»Siinä te teette hyvin viisaasti», arveli Maria. »Ja minä puikahdan
+sitten teidän kanssanne läpi.»
+
+Kello yhdentoista jälkeen aloimme huomata väsymyksemme. Ensin nukahti
+Maria, enkä minäkään epäröinyt antautua unen valtaan siinä varmassa
+vakaumuksessa että ovenvartija toisi Sidonian luoksemme.
+
+Ja niin tapahtui. Heräsin nauruun, joka jo kauan näytti helisseen
+ilmassa. Kun käänsin päätäni sivulle päin, mistä se kuului, näin
+Sidonian tulevan meitä kohti. Nopeasti tartuin Marian olkapäähän.
+
+»Onko hän täällä?» kysyi Maria unisena.
+
+»On», tokasin ja hypähdin jaloilleni.
+
+Maria hieroi perusteellisesti silmiään. Äkkiä hän huudahti: »Kah!»
+seisoi vieressäni ja tuijotti Sidoniaan. »Tekö se olette?» Ja hän
+iski äkkiä pari kertaa päähänsä ikäänkuin todetakseen, oliko hän
+hereillä vai näkikö unta. Sidonian tukassa kimalteli diadeemi. Hänellä
+oli hopeaompeleinen koristettu tummanpunainen puku ja sen päällä
+kärpännahkaviitta. Punaiset kengätkin olivat hopeakoristeiset. Musta,
+välkkyvä vyö riippui ripsuina hänen lanteittensa ympärillä. Hän ojensi
+Marialle käden, joka kyynärpäähän asti oli valkean hansikkaan peitossa,
+ja siinä, ihan kyynärpään kohdalla, jossa samoin valkoinen nahkareunus
+päätti hansikkaan, muodosti käsivarsi taipeen, jossa helmiäishohtoinen
+lähde kumpusi. Olisin mielelläni upottanut huuleni siihen, mutta
+Sidonia leijaili, diadeemi päässään, aamupilven reunalla. Kaikesta
+ylevyydestään huolimatta hän säteili ruusuista hohdetta kuin nuori
+tyttö, joka puutarhan läpi kiireesti juostuaan astuu huoneeseen.
+
+»Ettekö halua ojentaa minulle kättänne?» kysyi hän Marialta. Maria
+kumartui Donjan käden yli, tarttui siihen ja painoi poskensa sitä
+vastaan.
+
+»Nukun vielä», mutisi hän.
+
+Sidonia nauroi taas, niin että hallin nurkissa hiljaa helisi.
+
+»Teidän olisi pitänyt jäädä istumaan, lapset. Te olitte ihana ryhmä.
+Mutta nyt menemme kaikki kolme nukkumaan.»
+
+»Minun täytyy puhua kanssasi», sanoin ja ryhdyin hyökkäämään. Maria oli
+ymmärtänyt merkin, hypähti kuin lyönnin saaneena pystyyn ja katseli
+minua suurin silmin, joita ympäröi kuunkivenvärinen kehä. Hiukset,
+kulmakarvat ja silmäripset olivat kuin lakalla maalatut kalpeisiin,
+pyöreihin kasvoihin. Niiden takana värähteli ja räiskyi. Minun täytyi
+katsella vuoroin hänen, vuoroin Donjan kasvoihin, ja minusta Donjan
+kasvot olivat kauniimmat, koska niissä oli inhimillisemmät piirteet.
+
+»Maria, voitte mennä nukkumaan», sanoin rauhallisesti. »En tahdo
+pidättää teitä.»
+
+Hän väänsi hieman suutaan.
+
+»Täytyyhän minun pysyä teidän luonanne», kuiskasi hän. »Tahdon
+myöskin», lisäsi hän ääneensä.
+
+»Vai niin, lapset, olen joutunut salaliiton uhriksi. Kestääkö se kauan?»
+
+»Ei, täti», vastasin, »mutta sinun tulisi istua. Ole niin hyvä.»
+
+Maria keskeytti: »Teidän tulisi istuutua, rakkahin Donja. On
+hauskempaa, kun kaikki istumme.»
+
+Kiireesti hän työnsi nojatuolin esille. Mutta kun jo illan alkaessa
+olin asettanut nojatuolin valmiiksi Donjalle, otti nyt neljä tuolia
+osaa neuvotteluumme, ja Donja saattoi, aamupilveltään alaslaskeutuen,
+sanoa minulle:
+
+»Claus, näennäisesti tyhjässä tuolissa istuu äitisi ja kuuntelee sinua.»
+
+»Kaikesta tästä, Donja, ei äidin sovi saada tietää mitään», vastasin
+minä.
+
+Se lausuttiin melkoisen painokkaasti, ja sen mukaisesti tarkasteli
+Sidonia minua, hämmästyneenä ja jonkun verran huolestuneena, ja
+hitaasti taivuttaen kasvonsa puoleeni hän kysyi puoliääneen:
+
+»No?»
+
+Hän oli yhtä rauhallinen odotuksessaan esittäessäni asiani, mutta
+samalla hän näytti työläästi, jopa väin väkisin pysyvän tuolissaan,
+ja hänen silmänsä, niin paljon kuin ne minua vaivasivatkin, lähtivät
+lakkaamatta matkalle.
+
+»Donja», aloitin sitten, »minä elän tässä hotellissa kuin vankilassa.
+Yksinäni en saa häkkiä jättää, ja minä olen aina yksin. Kauniilla
+ilmalla olet poissa, ja kun sataa, kuljet katoksen alla.»
+
+Hän otti pääni pitkien käsineittensä väliin, jotka tuoksuivat kuin
+hajuvesin valeltu eläin, ja nauroi, jopa nauroi pääni ihan täyteen, ja
+hänen silmistään saattoi enää nähdä vain himmeän värisen meren juovan.
+
+Jatkoin entistä kiivaammin:
+
+»Kun sataa, kuljet punaisessa gondolissa, ja arvellaan, että olet
+kuolemaisillaan.»
+
+Hän päästi heti irti pääni.
+
+»Mitä olet nähnyt?» Luulin, että hän sillä hetkellä oli kovin
+jännittynyt, mutta hänen kysymyksensä tuli hitaasti ja kuin hyvin
+kaukaa.
+
+»Täällä, hotellin edustalla, kun souditte laguunille, näin teidät.»
+
+Hän mietti alasluoduin silmin, leuka käteen nojaten. Hetken kuluttua
+hän ravisti päätänsä ja hänen katseessaan oli sellainen vakavuus, joka
+minusta näytti sanomattoman ylevältä.
+
+»Niin, niin, täällä hotellin edustalla... kun soudimme laguunille. Ja —
+mitä muuta?»
+
+Hillitsin itseäni, jotten suinpäin purskahtaisi itkuun.
+
+»Muuta? Ei mitään. Tunnen koko hotellin ulkoa, kellarista
+varastohuoneeseen. Tahtoisin myöskin oppia tuntemaan Venetsiaa.»
+
+Hän tarttui käteeni, mutta päästi sen taas heti.
+
+»Claus, kuinka usein olen ollut kanssasi ulkona?»
+
+»Kolme kertaa, Donja, sittenkun tulimme tänne.»
+
+Hän mietti taas.
+
+»Kuinka kauan olemme oikeastaan jo olleet täällä?»
+
+»Neljä viikkoa!» huudahti Maria.
+
+Donja suoristautui ja toisti silmät selällään: »Neljä viikkoa?».
+
+Ja hän nauroi, nauroi kuin hyppelisi yksinään niityllä seppele
+kaunokkeja silmillään, ja heittelisi jäseniään. Piloillaan hän oli
+pannut diadeemin päähänsä, sekin tanssi.
+
+»Claus, kuinka hän nauraa!» sanoi Maria äkkiä.
+
+Koko ajan olin istunut paikallani, surun varjostamana, kuitenkin
+miehenä. Ja niin pyysinkin:
+
+»Donja, ole sääliväinen!»
+
+»Häpeä, Claus», vastasi hän, näennäisesti vakavana. »Tarvitsetteko te
+sääliä?»
+
+Uudelleen hän ravisti päätänsä, mutta näin hyvin, että hän sisimmässään
+yhä nauroi — unisena nauraen hän lepäsi aamupilvensä palteella.
+
+»Vai niin, täällä hotellin edustalla?» toisti hän. »Kun soudimme
+laguuniin? — Kuule, Maria!»
+
+Näin sanoen hän veti Marian luoksensa ja kietoi kätensä hänen
+ympärilleen.
+
+»Jos nyt lupaan, että saatte lentää ympäri Venetsiaa», sanoi hän
+reippaasti, »syödä jäätelöä muuallakin kuin täällä hotellissa, vaikkapa
+Markustorilla ja kulkea gondolilla, jopa punaisilla matoilla verhotussa
+gondolissa, minun puolestani vaikka katoksen alla, voinko sitten myös
+luottaa siihen, ettette... että te, Maria, ette salli mitään nuoruuden
+kujeita?»
+
+Maria seisoi suorana kuin nukke.
+
+»Sen voitte, rakkahin Donja.»
+
+»Hyvä.»
+
+Sidonia nousi ja tarttui meidän kummankin käteen. »Hyvä!» toisti hän.
+»Saatte siis juosta.»
+
+Astelimme Donjan tuoksussa. Usein siveli kärpännahka poskeani. Usein
+vilkaisi Maria minuun voitonriemuisesti, ja hänen kulmakarvainsa
+välissä leimahteli näkymättömänä tuli.
+
+»Hyvä.»
+
+Donja vei Marian hänen huoneeseensa ja minut omaani.
+
+Oven edustalla suutelin hänen kättänsä.
+
+»Anna anteeksi, Donja», sanoin. »Minun täytyi tehdä loppu.» Hän siveli
+hiuksiani.
+
+»Voi, lapsi —» huokasi hän.
+
+»Sinä olet onnellinen», sanoin.
+
+Hän suuteli minua päälaelle.
+
+»Olen, Claus, minä olen onnellinen. Anna minulle anteeksi, kun itsekin
+kerran olet onnellinen.»
+
+
+
+
+XI. KUOLLUT MAKAA KYNNYKSELLÄ
+
+
+Tästälähtien Marialla ja minulla oli täysi vapaus poiketa kirkkoihin
+ja museoihin ja milloin sopi, nimittäin kello kaksitoista ja kuusi,
+oleskella Markustorilla, ja lisäksi meidät oli, ikäänkuin käskystä,
+otettu suurten seuraan. Rahaa noudin konsulilta. Hotellivieraat, joiden
+tähän asti emme olleet huomanneet seurustelevan meikäläisten kanssa,
+kutsuivat Marian ja minut pöytäänsä, eikä sitten kestänyt tavallisesti
+kauan, ennenkuin Bob Capponi tai Sidonia, surumielisesti hymyilevä
+loordi Berrick hieman kieroine silmineen, Zeus, jonka inhimillinen
+nimi oli parooni Steinberg, hänen rouvansa Camilla ja vielä muita
+yhtyi seuraan. Markustori näytti minusta katottomalta salongilta; se
+oli oikea taivas, joka katseli, ei mikään maalattu, ja gobelinien
+asemesta laajensivat paikkaa kivirakennukset, joiden holvikatosten
+alla kulki ihmisiä kaikista maanosista, ja kirjava tuomiokirkko, jossa
+lukemattomia kyyhkysiä eleli yhdessä yhtä monien kellonsävelten kanssa.
+Pöytäkellona tämän salongin nurkassa seisoi sininen, kultaotsainen
+torni, jonka alitse häkkirattaat mukavasti olisivat päässeet kulkemaan,
+jos täällä olisi ollut rattaita. Usein ottivat hotellin seurapiirin
+ihmiset meidät mukaansa suurelle kanavalle.
+
+Sidonia tuli melkein aina myöhään, aina kiireessä. Mutta tuskin hän oli
+lausunut anteeksipyyntönsä ja istuutunut, kun kaikki kärsimättömyys,
+niin hyvin hänen omansa kuin toisten, väistyi miellyttävän mietiskelyn,
+kesäisen tunteen tieltä, johon kaikki värikkäinä ja erikoisine
+tuoksuineen antautuivat. He muistuttivat minusta silloin hyvin
+kasvatettuja lapsia, jotka eivät tunteneet muuta halua kuin puhua
+kuunnella, liikutella jäseniään ja uskoutua, enemmän katseilla kuin
+sanoilla, toisilleen. Onni hallitsi ja teki kaikki joita se kosketti,
+rakastavaisiksi. Sidonia, joka itse ei milloinkaan hymyillyt, oli
+kaikkialla hymyn ympäröimä.
+
+Kun hän taas kerran oli myöhästynyt (odotimme Hotel Bauerissa)
+ja Bob auttoi häntä riisumaan päällystakkinsa, kuulin, kuinka
+tämä kohteliaasti kuiskasi hänelle lauseen, josta erotin sanan
+»kaksoiselämä». »Bob», huudahti täti rohkeasti, »muullainen elämä ei
+olisi elämisen arvoinen».
+
+Sanottuaan nämä sanat, jotka sisäisesti tempasivat minut kohteettomaan
+ja siitä syystä erikoisen meluavaan rohkeuteen, hän astui kevyin
+askelin esiin silkkitakistaan, jota Bob vielä piteli hänen takanaan;
+aivan valkoisena ja niin kirkkaana, että hän melkein loisti, jopa
+räikeästi pelkkään värikkääseen uhkeuteen uponneessa salongissa,
+jonka huonekalutkin loiseläinten tavoin tarrautuneina istui joukko
+valikoimattomia vieraita. Minusta näytti kuva »Venuksen syntymä»
+kaksin verroin lumoavalta sellaisessa paikassa ja ympäristössä. Mutta
+»kaksoiselämästä» ymmärsin sen verran, että se oli jumalten elämää,
+elämää eri olomuodoissa, siellä ja täällä. Minäkin tietääkseni saisin
+kerran sitä elää, minäkin...
+
+Bob! Samoin kuin Maria ja minä, nimitti myös Donja Marian veljeä
+Bobiksi, ja Bob oli hänen ystävänsä. Jopa tämä nuori herra istui
+hänen vieressään sohvalla, mitä oli pidettävä suoranaisena
+kunnianosoituksena, kun ottaa huomioon, että seurassamme oli useita
+naisia, jotka saivat tyytyä tuoleihin. Eikä hän suinkaan ollut vain
+minun ja Marian ja Donjan Bob. Kaikki naiset, kaikki poikkeuksetta,
+olisivat mielellään myöntäneet hänelle etusijan, mutta Bob oli
+valikoiva. Vaikkakin hän joi paljon, pysyi hän luotettavana,
+vaatimattomana, vaiteliaana. Unipilvessä, joka ympäröi häntä, ja
+eroitti hänet jonkun verran kaikista, asteli Adonis, ja pilvi itse
+oli sulouden henkäys. Jos hän joskus tuli sanoneeksi liikaa, ei hän
+kuitenkaan unohtanut, kuka häntä kuunteli, ja sensijaan että olisi
+pettänyt ystävän hän hankki tälle liittolaisen. Silti hän ei ollut
+»ihmistuntija», kuten jotkut häpyä vailla olevat itsekkäät ihmiset
+kernaasti itseään nimittävät! Päinvastoin, hän kohteli ihmisiä
+tuttavallisesti, antautui huolettomana heidän seuraansa, sieti heidän
+vikojaan samoin kuin hyveitään; hänellä ei ollut aavistustakaan
+sielutieteestä, mutta eläimen vaisto. Hän ei tuominnut ketään, ja
+kun hän jonkun torjui, tapahtui se jostakin vastustamattomasta
+mielijohteesta, jota vastaan hän itse taisteli kaksinkertaisella
+kohteliaisuudella. Bobin ystävättäret saivat kokea hänen puoleltaan
+kunnianosoituksia ja huomaavaisuuksia, jotka muuten tulevat vain
+rakastettujen osaksi. Useamman kuin yhden kerran yllätin Europan
+luomassa tuskallisen kateellisen silmäyksen johonkuhun näistä
+ystävättäristä, jotka saattoivat luontevasti silitellä, pienen suukon
+toivossa, hänen kättään, jopa poskeansakin. Ainoa, joka ei näyttänyt
+tulevan iloiseksi Bobin seurasta, oli Europa.
+
+Tänään tiedän, miksi. Mutta silloin pidin sitä tapaa, kuinka Bob
+vaivasi itseään miekalla ja höyhenviuhkalla, kasvattaakseen paroonitar
+Steinbergiä oikeaksi naiseksi, huolehtimisena tämän siveydestä ja
+häränniskaisen puolison pelkäämisenä.
+
+Kuinka hyvä ystävä Bob oli, tuli pian tämän jälkeen näkyviin eräässä
+yllättävässä kohtauksessa. Bob, Maria ja minä olimme Donjan kanssa
+lähteneet hotellista ja heti senjälkeen kellotornin edustalla
+eronneet. Donja meni edelleen Markustorin yli, mutta me kolme
+kaarsimme Merceriaan päin. Vetelehdimme katuja pitkin Rialtoon saakka
+ja käännyimme Calle Goldonin kautta takaisin. Vähän ennen Alberge
+Bonvecchiatia poikkesimme, huomaamatta Bobin ohjaamina, sen takaa
+toiselle kadulle, joka kiersi hotellia.
+
+Äkkiä näin punaisen häägondolin edessäni. Se oli erään vihreän oven
+edustalla, jonka kynnystä kanavan vesi huuhtoi. Ovi oli avoinna, ja
+siinä näkyi Sidonia.
+
+Kun olimme jättäneet hänet puoli tuntia sitten, oli hänellä ollut hattu
+ja kävelypuku. Nyt hän astui iltapäiväpuvussa, neilikoita vyössä, musta
+pitsihuntu pään yli heitettynä, vesiluolasta esiin... Seisoin kanavan
+reunalla, hän gondolin edustalla ovessa; niin tuijotimme toisiimme.
+
+Silloin Bob päästi kauhean, italialaisen kirouksen, tarttuen samalla
+käsivarteeni ja Marian palmikkoon: »Savukekoteloni!» valitti hän, »olen
+kadottanut savukekoteloni» ja kiroten ja valittaen hän ajoi meitä
+edellään, kunnes uudelleen olimme saapuneet Calle Goldonille. »Hakekaa,
+lapset hakekaa!» kiivaili hän edelleen, »se on kullasta, ja siinä
+on rubiini. Jos löydätte sen, saatte juoda teetä kanssani Lidolla.»
+Etsimme, joskin hajamielisin silmin, S. Bartolomeolle saakka. Siellä
+Bob löysi savukekotelon housunsa taskusta. Otettuaan siitä, samalla
+tarkasti katsellen kirkon julkisivua, savukkeen, ja sytytettyään sen,
+hän asetti meidät vieretysten ja puhui:
+
+»Kuvittelette tietysti nähneenne tuolla Sidonian — älkää kieltäkö!
+Luulin itsekin, että hän se oli, Sidonia, eikä kukaan muu. Mutta
+gondoli? Se oli venäläisen amiraalin gondoli, se on ainakin varma!
+Siitä voisin pantata ikuisen autuuteni! Siis se ei ole voinut olla
+Sidonia. Kuinka voisi amiraalin gondoli tulla noutamaan Sidoniaa
+hotellista, jota hän ei ensinkään tunne? Siinä näette!»
+
+Nyökkäsin kuin mies, joka ymmärtää säilyttää salaisuuden. Mutta Maria
+tarttui Bobin käteen ja näytti »kissalta, joka latkii maitoa».
+
+»Hyvä on, Bob», naukui hän, »juuri siinä gondolissa olemme Claus ja
+minä äskettäin yllättäneet Sidonian ruhtinaan kanssa».
+
+Bob katsahti minuun kysyvästi.
+
+»Tiedämme kaikki», vahvistin minä, ja Maria yhtyi laulavalla äänellä:
+»Olemme jo hyvin isoja.»
+
+Bob heitti suuttuneena pois savukkeen.
+
+»Miksette heti sitä sanoneet — veitikat?»
+
+»Siksi, että aina juot whiskyä», vastasi Maria.
+
+Meitä oli, kuten sanottu, pari tusinaa ihmistä, jotka pitäen Sidoniaa
+keskipisteenä teimme alituisia sopimuksia keskenämme. Kaikki tunsivat
+ruhtinaan, joskaan hän ei ottanut osaa heidän seurapiiriinsä, ainakaan
+ei silloin, kun Maria ja minä olimme saapuvilla. He näyttivät vain
+öisin tapaavan hänet. Huomasimme, että naiset mielellään ja innostuen
+puhuivat »Boriksesta», miehet sitävastoin varustuksen takaa,
+ikäänkuin keskustelisivat salassa, poissaollessaankin vaarallisesta
+vastustajasta, mikä taas johti naiset kaikenlaisiin pistopuheisiin,
+jopa avoimeen suuttumukseen. Kuitenkaan ei ollut ketään, joka ei olisi
+ylenmäärin suosinut Sidoniaa. Ja juuri sen vuoksi olivatkin naisten
+ilmeet arvelevia.
+
+Sidonian ollessa poissa piti ylimalkaan varoa. Niinpä oli aluksi
+puhuttu ruhtinaasta kuin Sidonian ystävästä, kuten he nimittivät minua
+Marian ystäväksi. Tämä jälkimäinen nimitys oli oikea, mutta mepä emme
+»unohtaneetkaan itseämme merellä», niinkuin naiset Donjasta sanoivat,
+emme myöhästyneet »kyyhkysiä ampuessamme». Minä huomautin heille
+myöskin, että ruhtinas, mikäli he mahdollisesti häntä tarkoittivat, oli
+tätini sulhanen, minä sitävastoin Marian ystävä. He myönsivät minun
+olevan oikeassa ja menettelivät sen mukaan. Yleensä he pitivät meitä
+liian tyhminä oivaltamaan temppujaan tai kuvittelivat paljon savun
+peittävän meiltä tulen ja luulivat olevansa suuria sotapäälliköitä,
+kun esittivät meille naamiaisiaan. »Onni rakkaudessa, onnettomuus
+pelissä» oli sananparsi, joka usein toistui. Maria ja minä pidimme
+sitä karkeana. Kun se kerran taas tuli kuuluviimme, sanoi Maria
+rauhallisesti: »Sellaista teidän ei pitäisi sanoa meidän kuultemme,
+hyvät herrat. Se ei ole sopivaa.» Ja kun häneen tuijotettiin
+sanattomina, jatkoi hän: »Varsin ystävällistä on, että sallitte meidän
+istua seurassanne, mutta emme istu täällä kuulemassa epähienouksia
+perheen jäsenistä.»
+
+Saavutimme naisten hyväksymisen, loordi Berrick nyökkäsi myöntävästi,
+Bob päästi oljen, jonka läpi hän imi whiskyään, suudellakseen Mariaa
+kädelle ja tarjotakseen minulle savukkeen, mutta parooni Steinberg
+mutisi: »Pojanviikari kunpa tietäisit —» ja jätti nopeasti hyvästellen
+pöydän. »Madame, minä olen teidän», sanoin silloin osaaottavasti rouva
+Camillalle, millä tarkoitin: Surkuttelen teitä, teillä on hirvittävä
+mies! Puhuin hänelle kuin Bobin ystävättärelle, ja rohkeuteni näytti
+kaiketi myötätuntoni välittömältä osoitukselta.
+
+»Mutta olkaa varuillanne, Claus», pilaili hän. »Mieheni on tänään
+saanut virkasiirron Strassburgiin.»
+
+»Taas yksi!» pääsi minulta.
+
+»Miksi yksi?» tahtoi Maria tietää.
+
+Synkästi uhaten vastasin:
+
+»Taas yksi sikäläinen.»
+
+Camilla rouva nyökkäsi ivallisesti:
+
+»Aivan oikein, taas raakalainen, joka tulee elämään luoksenne kuin
+mikäkin jumala Ranskaan. Eikö totta, niinhän sanotaan teillä? Minä
+suojelen teitä, Claus. Hän ei saa tehdä teille mitään.» Näin sanoen hän
+laski valkean pyöreän kätensä pääni päälle.
+
+Kiitollisena tästä äidillisestä hyväilystä uskoin hänelle:
+
+»Markiisitar ja minä olemme antaneet rouvalle nimen _Europa_.»
+
+»Europa?» Hän oli kauhistunut. Loordin silmissä häivähti hymy.
+
+Maria kuiskasi jäätelönsä sekaan: »Ei tunne sitä olentoa», ja huudahti
+Bobia tuupaten:
+
+»Kuule, kutsu meidät teelle Stabilimentoon. Mutta sinun täytyy tilata
+pöytä ihan edestä rannalta.»
+
+»Niin», vastasi Europa hyväntahtoisesti, »juokaamme teetä Lidolla».
+Bob, kumartuneena lasinsa yli, nyökkäsi, laskematta irti korttaan.
+»Mutta teidän pitää vain ensin sanoa: olenko minä kartan näköinen?»
+
+»Kuin jumalatar, madame!» huudahdin silloin. »Europa on muinaisajan
+jumalatar.»
+
+»Muinaisajan?» huudahti hän todella kauhistuneena.
+
+Hän tyyntyi kuitenkin, kun loordi vakuutti: »Totta, paroonitar, Europa
+on muinaisajan jumalatar, ja hän kuuluu olleen hurmaava nainen.
+Todistukseksi kerrotaan, että suorastaan itse jumalten isä Zeus otti
+härän muodon vietelläkseen hänet.» Se kysymys, miksi Zeus senvuoksi oli
+valinnut juuri härän muodon, jäi vastauksetta, koska kahvilasoittokunta
+äkkiä mahtavin lyönnein aloitti »Marcia realen».
+
+Heti yhtyivät siihen muiden kahviloiden soittokunnat.
+
+Hypättiin pystyyn, noustiin pöydille ja tuoleille, huudettiin,
+viittoiltiin.
+
+»Näetkö tuolla pientä luutnanttia, joka astuu torin poikki?» kysyi Bob.
+Seisoimme kiinni toisissamme pienellä pöydällä, Maria, Bob ja minä, ja
+Bob osoitti whiskylasilla ulos. »Se on kuningas.»
+
+Tänä päivänä siis, vähää ennen päivällistä, näin Italian kuninkaan.
+Hänessä ei minusta ollut mitään, mikä olisi muistuttanut valloittajaa.
+
+Kello kolme olimme Maria ja minä matkalla Lidoon.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Menimme katetussa gondolissa. Kaupunkia ympäröivät kaikkialla
+ukkospilvet, kuoleva aurinko paistoi laguuniin, kalat hyppelivät
+näkymättömässä ongessa vedestä. Ria degli Schiavonin valkeat
+rakennukset häikäisivät silmää, niin ilkeän valkoisia ne olivat, ja
+tummat imivät itsensä täyteen pimeyttä, paisuen kuin sienet. Kaukaisten
+sinisten vuorenselänteiden yli pyyhkivät salamat; silloin leimahtivat
+vuoret ja laaksot, näki metsäin ja niittyjen vihreyden ja kallioiden
+kirkkaammat värit. Sieltä ei kuulunut mitään jyrinää, ja merenkin
+yläpuolella välähtävät salamat, jotka riippuivat kuin piiskansiimat
+ilmassa, synnyttivät ainoastaan heikon äänen. Vene näytti vain
+työläästi pääsevän eteenpäin sakeassa vedessä.
+
+Puhkeaisiko rajuilma, ennenkuin ehtisimme Lidoon, kysyin.
+
+»Toivottavasti», kuiskasi Maria, kädet polvien ympäri kiedottuina,
+ja nojautui huokaisten olkapäätäni vasten. Hänen puoleltaan se jo
+alkaa, ajattelin... Ennen gondoliin astumista olin varoittanut häntä,
+että meidän mieleemme ei suinkaan saisi juolahtaa matkia Sidoniaa ja
+ruhtinasta. »Matkia?» oli hän synkkänä vastannut, »matkia?» Tuskin
+vene oli työnnetty rannasta, kun hän oli käynyt kiinni ranteeseeni
+ja huudahtanut: »En matki mitään, ymmärrättekö, Claus? Minun ei
+ole tarvinnut odottaa Sidoniaa.» (Viimeinen lause jäi minulle
+arvoitukseksi.) Senjälkeen hän oli asettunut viereeni väijyksiin,
+kyyristyneenä, kulmakarvat korkealla.
+
+Muuten vapisivat jalkani. Maria hymyili. Hymyili itsepäisesti ja
+omituisella tavalla. Nyt otin hänen päänsä käsieni väliin ja katselin
+häntä, koetin tunkeutua sen hymyn pohjalle, joka liikehti silmien ja
+suun ympärillä, tuon hymyn, joka oli syntynyt Sidonian »häämatkan»
+päivänä.
+
+»Siitä lähtien te hymyilette noin», puhuin tukehtuneella äänellä.
+
+»Niin, Claus, siitä lähtien.»
+
+»Minkä tähden? Sanokaa, minkä tähden? En ymmärrä mitä se merkitsee?»
+
+»Se merkitsee paljon.»
+
+»Mitä? Sanokaa, Maria!»
+
+Tyttö veti päänsä pois ja työnsi sen heti uudelleen rintaani vasten,
+tarttui käsivarsiini, ojensi pitkät jalkansa, niin että kannoin koko
+hänen painoansa, ja vaivuimme taaksepäin patjoille.
+
+»Koska siitä lähtien kuulutte minulle», kuiskasi hän. Tunsin hänen
+lämpimän henkäyksensä korvassani. »Minulle, Donjan sijasta, minulle!»
+Hänen huulensa sipaisivat kosteina korvani yli, lipuivat kaulalleni.
+Tahdoin hypätä ylös, tarttua hänen päähänsä, suudella häntä tai lyödä,
+mutta hän painoi minut ohimollaan alas.
+
+»Ette saa kurkistella, Claus», kuiskasi hän, »ei kurkistella». Huoaten
+hän lepäsi päälläni, vielä puristaen käsivarsiani, jalat polvillani.
+»Anna minun rakastaa sinua, ei, sinä et tee minulle mitään, et tee
+minulle mitään, hiljaa, Claus, hiljaa! Anna minun suudella sinua, voi,
+emme tee mitään pahaa, ei, anna minun vain vähän, vain vähän...» Hän
+sinutteli, yhä sinutteli!
+
+Silloin paiskasi isku meidät toisistamme, tyttö lensi sivuttain
+pohjalle, minä takaperin nurkkaan. Katos vapisi, vene heilui. Ruskea
+käsi näkyi ikkuna-aukossa, etusormi ojennettuna, ja soutajan ääni huusi:
+
+»Katsokaa, lapset, tuossa menee amiraali!»
+
+Puolitajuttomina tottelimme ja kiiruhdimme katsomaan ulos. Maria ei
+ensin noussut lainkaan koholle, sieppasi vain takin polvilleen.
+
+Ulkona kiiti ruhtinas ohitsemme, valkoisessa moottoriveneessä —
+vierellään suuri, vaalea nainen. Molemmat katselivat äreinä eteensä.
+
+Aurinkoa ei enää näkynyt.
+
+Tumma laguuni oli kohotettu taivaaseen, ja vesi poreili kuin
+äänettömästi kiehuen.
+
+Ruhtinas osoitti pitkällä käsivarrellaan taivasta. Samassa he
+sivuuttivat meidät.
+
+Tyttö ja minä tuijotimme toisiimme silmät pyöreinä, kunnes äkkiä
+salamoi. Salamaa seurasi huumaava jyrinä. Maria istahti viereeni,
+kiiruhtamatta. Hirmumyrsky kulki yli laguunin. Salamat kiertyivät
+keriksi, joita jyrinä tahtoi nuijaniskuilla selvittää. Gondoli lensi,
+sateen piiskatessa sitä. Minkätähden vaivuimme itkien toistemme syliin?
+Emme tunteneet mitään pelkoa. Ihanaa oli niin lentää! Välitimme yhtä
+vähän amiraalista kuin Sidoniasta tai vieraasta naisesta, joka oli
+anastanut toiselle kuuluvan paikan valkoisessa veneessä. Sidoniaa
+ajattelin vain siksi, että tunsin olevani onnellinen ja siis annoin
+hänelle nyt anteeksi. Maria rakasti minua! En milloinkaan olisi
+uskaltanut vakavasti uskoa, että hän minua niin rakasti, yli kaiken
+ymmärryksen, ihan hulluna, kuten oli alkanut — ihmeellistä, sensijaan
+että, kuten tähän asti, hyväilisi minua vain oikullisen hellällä
+tavallaan. Maria rakasti minua! Mitä minulle voisi vielä tapahtua? Kuka
+voisi olla vahvempi kuin minä, jolla oli kaikki maailman autuuttavat
+voimat rinnassa? Maria! Minä ja Maria!
+
+Kun sitten olimme lakanneet itkemästä ja mielettöminä nauroimme
+toisillemme, oli meistä vaikeata estää ruumistamme vapisemasta ja
+hampaita kalisemasta.
+
+Gondoli törmäsi kovasti rannalle, ja me hyppäsimme maihin. Ankarassa
+sateessa autoimme ohjaajaa kiskomaan venettä ylös. Silloin löi tyrsky
+korkealle yli sääriemme. Kun siitä pääsimme, juoksimme kaikki kolme,
+ohjaaja edellä, pahimmassa sateessa, kunnes äkkiarvaamatta seisoimme
+ajurin vieressä, joka oli paennut vaunujensa sisälle. Hän teki meille
+tilaa ja lohdutti vedenpaisumuksen loppumisella, mutta se herätti
+Mariassa äkillisen, huumauksentapaisen raivon, jonka valtaan hän näkyi
+mielellään antautuvan. Oli hävytöntä, huudahti hän, _sfacciato_,
+antaa likomärän naisen, lisäksi markiisittaren, odottaa pahalta
+haisevissa vaunuissa, ja hän vaati, että ajurin oli heti vietävä meidät
+kylpylaitokselle, jossa hän voisi muuttaa vaatteita. Mies kieltäytyi
+nauraen, mutta kun lupasin hänelle juomarahaa, pujahti hän yhtä
+tyytyväisenä sateeseen, ja täyttä laukkaa, paksussa liejussa, jota vain
+loiskivien lätäköiden suihkut liuottivat, ajoimme saaren läpi.
+
+Irroitin punaisen nauhan Marian palmikosta sillaikaa kun meitä
+heitettiin sinne tänne ja pistin sen povitaskuuni. »Muistoksi»,
+sanoin. »Se ei ole paljon, Claus, mutta alkuna se käy laatuun. Mitä
+teen nyt palmikolleni? Onko sinulla taskuveistä?» Nopeasti hän sivalsi
+sukkanauhan poikki, leikkasi sen pituussuuntaan halki ja sitoi,
+sittenkun oli toisen puolen taas pannut paikalleen, toisen puolikkaan
+palmikon päähän ruusukkeeksi, napsautti siihen sormillaan ja puhalsi
+sitä:
+
+»Kas niin. Valkoinen kuin häissä. Puuttuu vain vielä oranssinkukka...
+Tiedätkö mitä? Ostan pari oranssinkukkaa ja pistän ne sukkanauhaan.
+Niin, Claus, niin minä teen.»
+
+»Entä minä?» kysyin. »Minunkin puoleltani täytyy tapahtua jotakin
+erikoista — sukkanauha ei riitä! Sano, Maria, mitä minun pitää tehdä?»
+
+Hän mietti hetken, ennenkuin, suu korvani lähellä, vastasi:
+
+»Unohtaa Donja...»
+
+Meiltä ei ollut mennyt viittä minuuttia matkalla rantaan, ja kun
+astuimme Stabilimenton avaralle puuparvekkeelle, kimalsi kirkkain
+auringonpaiste yli meren. Ensi kerran näin Adrianmeren.
+
+Se ei missään suhteessa muistuttanut Pohjanmerta, jota aina olin
+pelännyt, vaikka äitini sitä rakasti ja kertoi minulle tarinoita,
+joiden piti herättää minussa luottamusta siihen. Meri täällä oli
+pelkkää rakkautta! Käsi kädessä juoksimme kaiteen reunalle saakka,
+parveke kajahteli askeltemme alla.
+
+Maria Capponi, ajattelin, tuo on sinun taivaasi, tuo on sinun
+sydämesi — siltä näyttää varmaankin sisimmässäsi, kun nukut... Se
+on leikkikenttämme, paljain jaloin tulisi meidän juosta sen yli...
+Meillä pitäisi olla sinisiä, valkoisia ja kultaisia palloja ja
+suuria hopeavanteita, joita vierittäisimme pienten aaltojen läpi...
+Tahtoisin ottaa siitä kappaleen mukaani kotiin, puutarhan kalalammikkoa
+varten, silloin olisit aina luonani, ja me leikkisimme tuon pienen
+merenkaistaleen kanssa...
+
+Päästyämme kaiteen luo katselimme tarkasti toistemme piirteitä, ja mitä
+kauemmin toisiamme tarkastimme, sitä vakavammiksi kävimme ja lopuksi
+kohotimme kätemme, panimme ne vierekkäin ja tarkastelimme niitäkin,
+työnsimme sormet sisäkkäin ja pidimme silmällä, kuinka ne yhdessä
+liikkuivat.
+
+»Tahtoisin nähdä rintasi», sanoin hiljaa.
+
+»Jos tahdot», vastasi hän samalla tavalla.
+
+»Kokonaanko?»
+
+»Kokonaan — ellei se ole syntiä.»
+
+Päästimme kuitenkin äkkiä toistemme kädet kuin ne olisivat polttaneet
+ja samassa huomasimme Bobin.
+
+Hän istui pää pystyssä pöydän ääressä ja tarkasteli unikuvarintamaa.
+Hänen kätensä käänteli hitaasti lasia, joka oli täynnä vatunväristä
+juomaa. Kun astuimme hänen luoksensa, sanoi hän toverillisesti:
+
+»Ajatelkaa, Claus, hän on työntänyt minut syrjään.»
+
+Pyysin häntä sinuttelemaan itseäni. Hän taputti minua poskelle ja
+tarttui samalla Marian käteen.
+
+»Hyvin hauskaa. Kiitoksia. Te sinuttelette kai myös toisianne?»
+
+Kun vielä olin suutuksissani sen johdosta, että olin punastunut, mikä
+nähtävästi huvitti Bobia, teki ystävättäreni hovikumarruksen:
+
+»Suosiollisella luvallanne, markiisi Ganymedes.»
+
+Hän rypisti otsaansa.
+
+»Ganymedes?»
+
+»Eikö demoiselle Europa, naimisissa oleva Steinberg, ole työntänyt
+teitä syrjään?»
+
+»On tosiaankin», huudahti Bob ja kohotti punaisen lasin päin aurinkoa.
+»Niin hän on tehnyt. Se on satumaista.»
+
+Saadakseni punastumiseni unohtumaan sanoin terhakasti:
+
+»Kenties hän on saanut selkäänsä.»
+
+Bob tyhjensi lasinsa.
+
+»Mahdollista», arveli hän ja nyökkäsi minulle vakavasti.
+
+Nyt vasta, kun hän kääntyi tarjoilijaan päin, hän huomasi, kuinka
+märät vaatteet olivat takertuneet meihin kiinni. Hämmästyneenä hän
+kysyi, olimmeko pudonneet veteen, ja ihmetteli, kun kerroimme myrskystä
+laguunilla ja vasta kun Maria uudestaan oli viitannut märkään maahan,
+muisti hän, että täälläkin oli ollut pieni sadekuuro.
+
+»Näette, että minä en ole märkä», sanoi hän. Ei kylläkään ulkonaisesti,
+arveli Maria silmäten tyhjää lasia. Ja hän ahdisti Bobia, kunnes
+kävi selville, että hän sateen lähetessä oli paennut katettuun
+halliin ja ottanut lasin mukaansa. Bob ei näyttänyt välittävän
+hänen pilanteostaan, vaan vieläpä ojensi hänelle ystävällisesti
+lompakon ja pyysi häntä hankkimaan meille kummallekin vaatteet niistä
+myymäläkojuista, joita oli kyhätty kävelyhalliin.
+
+Kun näimme eräässä näyteikkunassa merimiespukuja, astuimme sisään, ja
+Maria pyysi kaksi pojanpukua.
+
+»Meillä on sopiva hame neidille», lohdutti myyjätär.
+
+Ei, Maria halusi pojanhousut.
+
+Tyrkkäsin häntä nuhtelevasti, mutta hän käänsi nauraen minulle selkänsä
+ja seurasi myyjätärtä takahuoneeseen.
+
+Heti senjälkeen hyökkäsi arvoisa rouva, Marian puolikenkä kädessä,
+ohitseni ulos kaupasta.
+
+»Claus», kuulin huudettavan, ja äkkiä nousi sydän kurkkuuni — astuin
+kolme askelta eteenpäin.
+
+»Claus, nyt saat tulla.»
+
+Silloin kohotin verhoa.
+
+Maria istui alastomana plyyshisohvalla, paremminkin sanomalehdellä,
+joka oli levitetty tahraisen patjan päälle.
+
+Yhdellä sanalla hän pysähdytti minut: »Seis... sinä jäät siihen
+seisomaan.»
+
+Se oli vanha huonekalu, jolla hän istui, ja itse hän hohti kosteana
+nuoruudesta. Kuin suuri hillitty valo hän välkehti romuhuoneessa. Minä
+näin myöskin: hänen pyöreitten rintojensa ympärillä oli kehä, samoin
+kuin hänen silmäteriensä ympärillä, mutta tumman merivahan värinen.
+
+»Nyt lähde, pian tulee eukko.»
+
+Hän ei liikahtanut ja puhui hampaitten välistä, muuttamatta
+ilmettäkään, kaiketi siksi, ettei häiritsisi katselemistani. Meillä
+ei ollut paljon aikaa, ja minun piti nähdä hänet hyvin, joutumatta
+ainoankaan hänen liikkeensä takia hämmennykseen... Kun annoin verhon
+painua takanani, kuulin kuinka hän huokasi syvään ja hypähti pystyyn.
+
+Silloin hyökkäsi jo myös arvoisa rouva sisään, kenkälaatikko
+kainalossa, ja pari minuuttia myöhemmin seisoin vastapäätä nuorta
+poikaa, joka hautasi kätensä housuntaskuihin ja sylkäistyään sivulleen
+kuin merimies kehoitti päänliikkeellä minua kiirehtimään — hänellä
+ei muka ollut aikaa odottaa kauan, hänen aluksensa oli jo selvä
+purjehtimaan Cythereen. Silloin minun todellakin täytyi hämmästyä.
+
+Marian palmikko oli pistetty vihreän samettisen sadelakin alle, kaikki
+hänen suloiset muotonsa olivat karkeasti naamioidut, ja hän näytti
+paljoa pienemmällä kuin muuten. Mikä kömpelö olento — hän, jonka juuri
+äsken olin nähnyt niin täydellisenä suloudessaan, jokainen pikku
+piirrekin hienosti muovailtuna, kuin leijailevana edessäni! Olin
+syvästi järkytetty, ja hän, kun hänen hyväksymistä pyytävä katseensa
+jäi vastaamatta, nähtävästi samoin.
+
+Bob, juuri täytetty lasi edessään, näki meidän tulevan, tai
+paremminkin, ei nähnyt meidän tulevan. Vasta kun Maria oli ilmestynyt
+hänen eteensä, tuli hänen silmiinsä eloa, ja se oli kauhistuttavaa.
+Hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi, pää retkahti taaksepäin, ja
+äkkiä hän hypähti kuin jousen lennättämänä pystyyn. Hän kumarsi syvään,
+kietoi kätensä Marian jalkojen ympärille, nosti hänet ilmaan, painoi
+hänet itseään vasten, ja sitten, kuin kiipeisi häntä pitkin ylöspäin,
+antoi hänen ote otteelta luisua alas. Kun heidän kasvonsa osuivat
+samalle korkeudelle, pelästyin niiden samannäköisyyttä. Ja nyt Maria
+päästi sydäntäsärkevän huudon.
+
+Heti Bob irroitti käsivartensa.
+
+Hän olisi pudonnut, ellen olisi ottanut häntä vastaan.
+
+»Sinä olet hullu enkä minä», sammalsi hän ja laskeutui horjuen
+tuolilleen.
+
+Maria sihisi:
+
+»Kuinka uskallat nipistää minua! Sietäisit saada korvapuustin!» Uhaten
+hän nosti kätensä, ja kenties hän vain siksi oli lyömättä, että veli
+sillä hetkellä teki ristinmerkin.
+
+Tämä liike saattoi Marian niin hämilleen, että hän katsahtaen minuun
+hätääntyneenä syrjäsilmin, nopeasti livahti pöydän toiselle puolelle ja
+tarkasteli sieltä käsin veljeään. Bob löyhytti nenäliinalla kasvojaan.
+
+»Antakaa anteeksi, lapset», sanoi hän hengästyneenä, »ajatelkaa... ehkä
+olen kaatuvatautinen».
+
+»Mikä sinä muka olet?» kysyi Maria, ärtyneet sormet suun edessä. Bob
+kohotti silmänsä häneen:
+
+»Sellainen — kuin isoäidin kuski.»
+
+»Hyi», sanoi Maria lyhyesti. Hän tarttui teekannuun ja alkoi kaataa
+kuppeihin. »Juokaamme, gondolimme soutaja odottaa. Claus, tahdotko
+auttaa minua voin levittämisessä leivälle? Bob ei pysty siihen.»
+
+»Hän on pudonnut lukemattomia kertoja kuskipukilta», kertoi Bob kasvot
+käännettyinä poispäin, »mutta koskaan hän ei ole vahingoittunut.
+Ihmisillä on onnea.»
+
+Silloin Maria otti hänen lasinsa — »loordi Whisky, sallitteko?» — ja
+heitti sen mereen.
+
+Kumartuessaan kaiteen yli nähdäkseen, kuinka lasin kävi, Bob mumisi:
+
+»Se oli amerikano, pikku sisko. Sinun mieliksesi en tilannut whiskyä.
+Tämä on maailman palkka — ja hiukan liian suuri kunnia limonaadilasille
+hukkua valtamereen.»
+
+»Ole iloinen, Bob! Me olemme niin hyvällä tuulella, Claus ja minä!
+Tiedätkö mitä? Siunaa kihlauksemme! Tiedätkö, Bob, me olemme
+yllättäneet ruhtinaan erään vaalean naisen seurassa. He olivat yhtä
+huonotuulisia kuin sinä.»
+
+»Niinkö? Vai olette jo saaneet heidätkin näköpiiriinne? Niin, tehän
+tiedätte kaikki.»
+
+»Bob, hän näytti ruhtinaan rouvalta!»
+
+Bob hienonsi valkeilla hampaillaan voileipää, koskematta teekuppiin,
+jonka sisar aika-ajoin työnsi hänen kätensä lähettyville.
+
+»Ollakseen oikeudenmukainen täytyy jo sanoa: kuin hänen eronnut
+rouvansa», vastasi hän.
+
+En tiennyt, mitä oli eronnut rouva, ja Bobista näytti vaikealta antaa
+minulle toivottua opetusta, koska Maria jatkuvasti keskeytti hänet
+väittämällä, että kirkko ei sallinut mitään eroa, tai jos se jotakin
+sellaista salli, täytyi aviopuolisoiden elinaikansa syödä vettä ja
+leipää, kumpikaan ei saisi mennä uudelleen naimisiin... Kun lopulta
+olin ymmärtänyt, tahdoin tietää, minkätähden tuo vaalea nainen, vaikka
+oli eronnut, kuitenkin oli ruhtinaan luona. Bob ähkäisi.
+
+»Raha. Ruhtinas tarvitsee rahaa. Hän on varmaan sähköttänyt hänelle.»
+
+»Raha?» tiedusti Maria, joka äkkiä oli unohtanut avioeropulman. »Onko
+hän hävinnyt pelissä?»
+
+Veli hymyili surullisesti.
+
+»Hän hävitti kaikki, mitä rouvalla oli puhdasta rahaa, ja sitten
+rouva otti eron miehestään. Mutta se tapahtui jo pari vuotta sitten.
+Katsokaas, lapset, alkoholi on halvempaa kuin peli. Senvuoksi minä en
+tuhlaa milloinkaan pelissä enempää kuin sata liiraa. Ja senkin vain
+kohteliaisuudesta.»
+
+»Bob, juo teesi! Entä nyt? Claus, sano tarjoilijalle, että hän kaataa
+kulauksen rommia Bobin teelasiin! Entä nyt Bob?»
+
+»Tarjoilija», huusin ja jäin istumaan, sillä aavistin, että puhe
+kääntyisi nyt Sidoniaan... Bob katseli sillä välin, kuinka rommi
+väritti hänen teensä. »Seis, tarjoilija», komensi Maria, »riittää jo!
+Entä nyt?»
+
+Veli maistoi hieman kupista.
+
+»Rouva ei anna enää mitään.»
+
+»Minkätähden hän sitten on tullut?»
+
+Bob ojensi hänelle kätensä pöytäliinan yli.
+
+»Naiset ovat usein julmia, pikku sisko. Nähtävästi tuottaa hänelle
+huvia olla saapuvilla, kun ruhtinas lopullisesti häviää.» Ja sitten Bob
+puhui jostakin muusta...
+
+Mutta kun vähän myöhemmin palasimme Venetsiaan laguunin yli, johon
+kuvastuivat illan ensimmäiset herkät värit, ei Maria enää voinut
+hillitä itseään. Hän kietoi käsivartensa ympärilleni ja kysyi, poski
+olkaani vasten:
+
+»Bob! Ja kuinka käy Sidonian?»
+
+Vaikka olimme puoli tuntia puhuneet muusta, ymmärsi Bob heti
+kysymyksen, jopa minusta näytti, että hän oli sitä odottanut; ainakin
+olivat hänen ajatuksensa pysyneet samalla ladulla. Kuitenkin hän
+huudahti, koko ajan vältettyään katsomasta Mariaa silmiin, äkkiä
+epätoivoisesti.
+
+»Sääresi ovat häpeämättömät, Maria!»
+
+Sisar toisti vain:
+
+»Onko Sidonia antanut hänelle rahaa?»
+
+Bob kurkisti katoksen akkunasta. »Olemme kohta perillä», virkkoi hän
+hyvin levottomana. »Sinun täytyy mennä takaportin kautta hotelliin.» Ja
+hän huusi soutajaa laskemaan maihin La Pietá-kirkon edustalle, joka oli
+parinsadan askeleen päässä Danielin hotellista.
+
+»Claus ei häpeä minua», nauroi Maria. »Ja hotellin me tunnemme sisältä
+ja ulkoa. Ja nyt sano minulle: onko Sidonia antanut hänelle rahaa?»
+
+Puoleksi ikkunasta ulkona Bob vastasi:
+
+»Hänen diadeeminsa on poissa. Mutta eilen illalla hänellä oli vielä
+helminauha.»
+
+»Donja parka», huokasi Maria. »Etkö ole varoittanut häntä?»
+
+»Olen koettanut. Varoita sinä lintua käärmeestä!»
+
+Astuimme maihin La Pietán edustalla, ja Maria ja minä livahdimme
+keittiöpihan kautta hotelliin. Silittäjättäret tunkeutuivat äkkiä
+vilkastuneina ikkunoihin ja huusivat. Marialle pilapuheita: »Il
+marchesino!» ja onnittelivat minua ystävättäreni muutoksen johdosta.
+»Mene!» huusi Maria työntäen minua, »mene naikkostesi luo ja anna syödä
+itsesi».
+
+Ojensin tytöille kosteat vaatteet, jotka olivat kainalossani:
+»Silittäkää, signorine!» sanoin ankarasti; »tunnin kuluttua käsken
+Emilion noutaa ne!»
+
+En ollenkaan mennyt heidän luoksensa, en suinkaan, kuuluinhan nyt
+Marialle, ja minusta sai silittäjättäret vaikka varastaa.
+
+Katsoppa, Donja ja Bob ottivat osaa illalliseen — ja siis,
+tietämättään, suureen juhlaan, meidän kihlajaisateriaamme! Maria
+viittasi heille jo matkan päästä, kun hän valkeassa iltapuvussaan
+vierelläni astui ruokasaliin. Palmikossa oli uusi silkkinauha, ja se
+riippui hänen olkapäänsä yli rinnalle, sillä hän piti sopimattomana
+antaa palmikon riippua selässä, kun hän oli »puettu». Hyvä Jumala,
+kuinka kauniina hän sipsutti vierelläni ja tuoksui mantelisaippualta!
+Kaikki ihmiset kurkistelivat ihastuneina.
+
+»Minulla on oranssinkukkia sukkanauhassa», ilmoitti hän minulle salaa.
+»Vasemmassako?» kysyin, koska huomasin, että hän vasemmalla jalalla
+astui lujemmin kuin oikealla.
+
+»Tietysti!»
+
+Tietysti, pidettiinhän kihlasormustakin vasemmassa kädessä! Bob nousi
+juhlallisesti meitä tervehtimään.
+
+Sitten Sidonia kuunteli, kuinka me keskustelussa, jota luulimme
+kaikille käsittämättömäksi, lörpöttelimme kaikenlaisia hullunkurisia
+juttuja (sellaista seurapeliähän aikaihmisetkin rakastuneina suosivat!)
+ja joka sisälsi etupäässä vain viittauksia, keskeneräisiä lauseita
+ja runsaasti naurua. Ikäänkuin ei tämän kielen avain olisi ollut
+rakastavan Sidonian hallussa! Hän ei ollut sitä huomaavinaan, vaan otti
+osaa leikkiin hyvin teeskennellen aavistamattomuutta, samalla lailla
+kuin ilveilijä, joka perhosparia ajaessaan kompastuu, kaatuu, ähkien
+nousee pystyyn ja kompastelee edelleen.
+
+Hänellä oli avokaulainen puku, ja äkkiä pisti silmääni, kauhukseni,
+kaula-aukon paljaus: helmiketju oli poissa! Ihon ihana alue
+kaulan, olkapäiden ja rinnan välillä oli kuin paljaaksi ryöstetty,
+katseeni kohtasi Marian katseen, ja samalla Bob, joka oli herännyt
+jonkinlaisesta unesta ja ennättänyt edelleni, sulki hitaasti silmänsä.
+
+Nähtävästi oli hänen kauhunsa pöydän yli hiipiessään kiihdyttänyt
+huomaavaisuuteni.
+
+Kaikki tämä kesti vain kolme sekuntia. Kolme sekuntia istuimme kaikki
+kuin halvattuina. Silloin Sidonia kohotti torjuen kätensä, ja Bob
+aukaisi silmänsä. Käsikin oli tyhjä, ilman tavallisia sormuksia —
+kuinka kaunis kuitenkin alastomassa köyhyydessään!
+
+»Sehän ei vielä ole mikään onnettomuus», sanoi Bob näennäisesti
+itsekseen.
+
+Ja Donja vastasi kuin kaiku: »Mutta he ovat jo taas pelanneet kello
+viidestä saakka.»
+
+Silloin Bob nousi ja poistui salista.
+
+Tähän päivään saakka en tiedä, hakiko Bob ruhtinaan käsiinsä
+pelihuoneesta vai mitä tapahtui siihen asti, kun Maria ja minä, jotka
+aterian jälkeen vavisten olimme seisoneet käytävän pimeässä nurkassa
+ja tarkastaneet Bobin, ruhtinaan ja hänen eronneen rouvansa tulemista
+ja menemistä, kuulimme pöytäkellon portaiden luona lyövän kymmenen ja
+heti senjälkeen Sidonian salongista laukauksen. Luulen heti tietäneeni,
+että se oli laukaus, vaikka se ei kuulunut kovempaa kuin ikkunan
+kiinnilyöminen.
+
+Ensimmäinen, joka astui huoneesta, oli Bob Capponi. Hän työnsi
+meidät, kun syöksyimme häneen kiinni, molemmin käsin syrjään, asettui
+pöytäkellon eteen ja veti esille taskukellonsa. Sitten hän astui,
+meistä enempää välittämättä, portaita alas.
+
+»Kello kymmeneksi», sanoi hän äkkiä, meihin päin kääntyneenä, »sitä ei
+voinut toimittaa!»
+
+Käytävässä oli kuolonhiljaista. Samaten Sidonian huoneessa, kun
+kuuntelimme oven takana. Se oli hiljaisuutta, joka kaivoi itselleen
+kuoppaa kammottavan nopeasti, ja tähän kuoppaan virtasi kaikki
+hiljaisuus, mitä maailmassa muuten oli. Pian seisoimme jähmettyneinä
+kuilun partaalla, emme uskaltaneet mennä mihinkään päin. Jännitykseni
+kasvoi ankaraksi tuskaksi ohimoissa ja niskassa.
+
+»Maria», kuiskasin käheästi, »minun täytyy mennä sisään Donjan luo».
+
+Hän päästi käsivarteni, johon hän pelokkaana oli tarrautunut, ja siveli
+kädellään kuvettani. Sitten hän astui nopeasti syrjään ja katseli, kun
+varovasti avasin oven ja tunkeuduin raosta sisälle.
+
+Ruhtinas makasi frakkiin ja valkoiseen paitaan pukeutuneena ihan oven
+edessä, harmaankeltainen kiilto hyytyi hänen kasvojensa yli; en nähnyt
+haavaa enkä vertakaan. Hengittikö hän? Ei. Hän ei hengittänyt. Käsi
+osoitti valtiaan eleellä, nyt lattialle pudonneena, salonkiin päin,
+ruskea, karvainen käsi piteli revolveria, ja samaan suuntaan katsoivat
+silmät. Muuten ei ollut ketään huoneessa.
+
+Silloin valtasi minut himmeä muisto vanhasta rouvasta, jonka vuoteen
+ääreen isäni oli ojennetuin käsin astunut; polvistuin ja suljin
+peukalolla ja etusormella kuolleen silmät. Kurkustani työntyi valittava
+nyyhkytys, josta en mitään tiennyt — kuulin sen vasta paljoa myöhemmin,
+kun makasin huoneeni sohvalla aikoen nukkua, ja se pelästytti minut ja
+riisti ensi kerran elämässäni minulta unen, samalla kun Marian henkäys
+kulki kuin enkeli läpi huoneen ja ulkona venäläisten sotalaivojen
+sireenit ulvoen huusivat hotellivuoteissa nukkuvia upseereja laivaan...
+
+Käteni lepäsi vielä kuolleen päällä, kun makuuhuoneen tapetti-ovi
+aukeni ja Sidonia astui sisään. Hän liiteli kuin oma haamunsa
+lähemmäksi. Siinä oli hänen tukkansa, hänen pukunsa, mutta hänen
+kasvonsa, hänen kasvonsa eivät ne olleet — vain silvottu kuva niistä.
+
+»Anteeksi, ruhtinatar», sanoi hän hiljaa, »en tiedä, mitä te täällä
+enää teette». Hän painoi ojennetuin käsin ovea seinää vasten, ja hänen
+ohitseen astui ruhtinatar korkeapovisena suoraan vainajan luo. Askeleen
+päässä siitä hän pysähtyi. Hän seisoi hiukan kumarassa, käsivarret
+riipuksissa, ikäänkuin kuunnellen.
+
+»Tuossa hän makaa, Euroopan paras tanssija!» kuiskasi hän. Samalla
+puhkesi, hänen vielä ollessaan kumartuneena, jotakin villiä,
+tyydyttämätöntä, suunnatonta esiin hänen kasvoistaan — en ollut vielä
+milloinkaan nähnyt sellaista ilmettä ihmisellä. Noin hän voisi seistä,
+välähti mielessäni, jos juuri omin käsin olisi lyönyt hänet maahan!
+
+Mutta nyt hän pudisti tarmokkaasti päätänsä:
+
+»Mutta kuka sinä olet?» kääntyi hän puoleeni. »Nouse siitä! Sano, kuka
+sinä olet! Kuin pieni pyhimys polvistuu hän tuossa, kuin — Nouse heti!»
+
+Silloin Sidonia lensi ääneti luokseni, nosti minut ylös ja suuteli
+minua silmien väliin. Ja hän vei minut vainajan jalkojen ympäri
+keskelle huonetta ja piteli minua käsivarresta kiinni. Heti tajusin,
+että hän pitäisi minua niin kunnes Jumala suvaitsisi päästää meidät
+tuosta kamalasta naisesta.
+
+»Jos tuo on sisarenpoikanne, paroonitar, saa hän aikaisin jotakin
+oppia!»
+
+Koko hänen suuri olemuksensa oli täynnä kohtalon synkkää valtaa, hän
+ei ollut teloittaja, vaan mestauspölkky, hän oli piilu, ei käsi,
+joka sitä ohjasi. Ja hän puhui! Pojanruumistani vasten lepäsi, vielä
+jäykistyessään liikkuvana, äänettömistä poukamista ajelehtivana, niihin
+kätkeytyvänä, vielä kuolemassa rakkauden vangitsemana veriheimolainen,
+ja minä kuulin hänen kuolevan. Kuolevan? En tiennyt silloin, mitä
+se oli. Kuulin hänen mykistyvän, riutuvan, unohtavan. Ja tuo olento
+briljanttikorvarenkaineen ja salamoivine sormineen, kolminkertainen
+helminauha paksun kaulansa ympärillä, _puhui oikeutta_. Hän purki
+suustaan sanoja, jotka putoilivat kuin kivilohkareet ja musersivat
+kuolleen vielä toisen kerran. Hänen pehmeä kätensä kohensi helvetin
+tulta. Hän sanoi pelkkiä sellaisia asioita, jotka olivat minulle
+kirjoista ja saarnoista tuttuja, noita ylen kirkkaita lakipykäliä
+synnistä ja sovituksesta, johon Jumala on mieltynyt. Ja kaikki,
+viha ja sääli, syytös ja vapautus, kaikki oli säälimätöntä Sidonian
+tuomitsemista ja tarkoitettu kukistamaan hänet. Viimein riuhtauduin
+irti.
+
+»Hävetkää!» huusin, »hävetkää, madame! _Sortez! Le mort pourrait
+regretter de ne pas vous avoir abattu avant de mourir_.»
+
+Kuinka julkesin niin puhua! Olin vain suu, josta Sidonia huusi. Olin
+värähdys, joka sinkosi hänen jähmettymisestään, kuin ensimmäinen
+kuuluva henkäys taintuneen suusta muiden kuultavaksi. Ja hän pelästyi
+ja sulki kädellään suuni.
+
+Kuitenkin oli purkaukseni, joka oli kuin lapsen aivoista lähtenyt
+kuolleen ympärillä vallitsevaa pimeyttä valaiseva salama, ilmeisesti
+tehnyt rajuun naiseen vaikutuksen. Hetken aikaa hän näytti
+vahvuudessaan horjuvan, hänen kätensä tarttui äkkiä kultaiseen ristiin,
+joka riippui hänen rinnallaan. Mutta sitten tapahtui hänen kasvoissaan
+nykäys kuin eräänlaisissa vaunuissa huojuvaa koria vipuvarrella
+nostettaessa tasapainoon, ja yli-inhimillisen halveksimisen voima valui
+vielä vapiseviin piirteisiin. Hän taivutti hieman yläruumistaan.
+
+»Kuka sitten niin huutaa kuolleen vieressä?» kysyi hän tukehtuneella
+äänellä.
+
+Hän itse oli todella koko ajan puhunut hiljaa. Mutta juuri sentähden
+oli hänen puheensa häijyys sitä terävämpi ja tuntuvampi, ja minä
+osoitin hänelle lujan päätökseni saada hänet vaikenemaan, vastoin
+itse Sidoniakin tahtoa — liitossa kuolleen kanssa. Otin Donjan käden
+suultani ja katsoin ruhtinatarta pää pystyssä. Sillä en pelännyt häntä,
+vaan vihasin. Ja näin, että hän pelästyi minua! Ikäänkuin jonkun
+kuiskattua korvaani olin äkkiä tullut tajunneeksi, en ainoastaan hänen
+kavaluuttaan, vaan myös, että hän ei ollut lainkaan niin voimakas
+kuin tahtoi uskotella ja että hänen julkeutensa oli vain naamio,
+jonka taakse hän kätki pelkonsa. Ja tämä naamio oli juuri liikkunut!
+Katseeni oli terästä, viha teki sen säihkyväksi. Sisimmässäni tunsin
+mielihyvästä vavahtaen, kuinka katseeni hitaasti, hitaasti pakotti
+hänen katseensa maahan, tunsin, kuinka vihani poltti poroksi hänen
+ylenkatseensa linnunpelättimen, kuinka hänen varustuksensa sortui
+ja kuinka minä, David, miekka kädessä hyökkäsin onton jättiläisen
+kimppuun... Yhä vielä pitelin Donjan kättä.
+
+Suuri vaaleaverinen oli painanut otsansa alas, näin hänen kasvoistaan
+enää vain kopeasti kaartuvan nenän, tumman paksun suun ja kaksi
+kapeata, valkoista ryppyä leuan alla, jotka olivat kuin veitsellä
+viilletyt. Hän näytti vaipuneen tarkastelemaan mattoa, jonka reunalla
+hän seisoi. Empimättä käytin hyväkseni edullista asemaani.
+
+»Tarttukaa vain hyvin lujasti Vapahtajaamme», sanoin ääneen, kun
+säihkyvin sormuksin peitetty oikea käsi uudelleen hapuili ristiä
+rinnalla... »Muuten vie teidät paholainen ennenkuin huomaattekaan, te
+häijy ihminen!»
+
+»Niinkö luulet?» Väsynyt hymy väreili hänen suullaan. »Sinusta voi
+tulla jotakin kaunista! Onnittelen!»
+
+Nopeasti hän kohotti hameensa helmaa ja astui kuolleen yli.
+
+Käsi ovenrivassa hän kääntyi ja huusi, nyt kovaa hänkin:
+
+»Tehkää samoin kuin minä, paroonitar, jos voitte!» Ja hän nyökkäsi
+meille pilkallisesti.
+
+»Ei!» kuulin Sidonian takanani huokaavan. »Voi, ei, ei, en koskaan.»
+
+Pää oven raossa korkeapovinen painoi olkapäillään ovenpuoliskoon,
+kuolleen ruumis liukui jonkun verran parkettia pitkin, näin verta,
+pienen, tumman lätäkön pään varjossa. Hiljaa hän painoi oven takanaan
+kiinni.
+
+Käännyin Donjaan päin. Hän seisoi vielä samalla paikalla — kädet
+kasvoilla hän seisoi ja nyyhkytti. Hentoa olentoa oli ravistellut
+myrsky, jonka koko voima painoi sirosti kaartuvia olkapäitä.
+Nykäyksittäin ne horjahtivat. Nykäyksittäin vaipui ruumis niiden
+alla kokoon. Kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen pitääkseni
+häntä pystyssä; se oli ruumiin ja sielun väräjämistä, murtumista,
+luhistumista, lentämistä, ja olisin ehdottomasti tempautunut sen
+pyörteisiin, ellei se melkein samassa olisi lakannut. Tuskin olivat
+käteni kietoutuneet hänen ympärilleen, kun Donja ne jo taas irroitti ja
+vei minut olkapäistä kuin pienen lapsen edellään ovelle. Hänen äänensä
+vain vielä vavahti, kun hän sanoi:
+
+»Tahdon olla vähän aikaa yksinäni, Claus... Pian he vievät hänet, enkä
+ole vielä voinut puhua hänen kanssaan...
+
+Tultuaan kuolleen jalkojen luo, hän päästi minut irti.
+
+Jatkoin yksinäni matkaani, varpaisillani ja henkeä pidättäen, tuon
+pitkän matkan vainajan ympäri ovelle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Käytävässä käveli kolme herraa äänettöminä edestakaisin. Bob, hotellin
+johtaja ja eräs venäläinen upseeri. Kun Maria, joka oli kätkössä
+pöytäkellon takana, kuiskasi minulle, että herrat odottivat lääkäriä ja
+poliisikomisariota, astuin Bobin luo ja vein hänet syrjään.
+
+»Bob, hän tahtoo nimenomaan nyt olla Boriksen kanssa yksin.»
+
+Hän puristi käsivarttani ja lähti kanssani Marian piilopaikkaan.
+
+»Pikku sisko, tässä on Claus, ja nyt poistukaa nopeasti... No, mitä
+vielä! Claus on hieno mies, olenpa ylpeä nuoresta ystävästäni. Hän
+voi siis luottaa minuun — iäti, Claus! Kuulkaa nyt... hotellissa
+ei kukaan saa tietää, mitä on tapahtunut. Johtaja joutuisi muuten
+perikatoon. Kaikki vieraat kiiruhtaisivat pois hänen luotaan,
+asia tulisi sanomalehtiin, eikä vuosikausiin kukaan valistunut
+eurooppalainen uskaltaisi tulla hänen hotelliinsa... Koomillista, vai
+mitä? Siltä kannalta olisivat melkein kaikki maailman talot mahdottomat
+asuttaviksi... Niin se on... Siksi olkaa vaiti. Ensi yönä siis, kun
+kaikki nukkuvat, kantavat upseerit amiraalinsa pois ja vievät hänet
+lippulaivalle. Huomenna saatte kuulla, että Boris-parka on saanut yöllä
+sydänhalvauksen. Esikuntalääkärin (hän osoitti venäläistä upseeria)
+esikuntalääkärihän sen tietää, eikö niin? No niin, hän tietää siis
+nyt jo, että Boris-parka saa yöllä sydänhalvauksen. Ja huomenna
+illalla purjehtii laivasto kuollut amiraali mukanaan kotiin, liput
+ovat puolitangossa, asehuoneesta ammutaan surulaukauksia, ja laivat
+vastaavat, ja kaikki tuo on minusta yhdentekevää. Kysymys on vain, mitä
+Donjalle tapahtuu. Kuinka saamme hänet lähipäivien yli. Eikö niin?
+Siis, sen otan omalle osalleni, ja kun tarvitsen teitä, kutsun... Nyt
+menkää nukkumaan.»
+
+Keskellä yötä tuli ystävättäreni: yöpuvussa, hame ja liinavaatteet
+käsivarrella. Hän pelkäsi olla yksin, hänen oli ollut kylmä. Tuskin
+olin hypännyt vuoteestani, kun hän pujahti sinne. »Ah», kuiskasi hän,
+»se on vielä ihan lämmin sinun jäljiltäsi!... Entä sinä?»
+
+»Jos lainaat minulle pieluksen, on minulla täällä hyvin mukavaa»,
+vastasin. Olin ojentautunut sohvalle matkapeitteen alle, ja kun
+olin siepannut sinne lentävän pieluksen ja Maria sammuttanut valon,
+tarkkasin hänen hengityksestään milloin hän vaipui uneen.
+
+Ja sitten makasin jäsenet jäykkinä yksinäisyydessä ja kuuntelin
+ääniä talosta ja laguunilta. Siinä oli vikinää, hörppinää, narinaa
+yön häkissä, jossa Sidonian, Marian, Bobin ja Boriksen kanssa
+olin vangittuna, ääneti kiiruhtavien ihmisten aina vain puoleksi
+tukahduttamaa luonnon levottomuutta, joka ei tahtonut haihtua... Kuulin
+kellojen lyövän kerran, kerran, kerran, kaksi kertaa, kerran.
+
+Huuto, kuolinhuuto, ajattelin, joka pani itse yön jähmettymään kauhun
+patsaaksi, esti minua nukkumasta, ja olisin kauhusta pudonnut sohvalta,
+ellei säikähdys olisi kahlehtinut minua tuohon korkeaan patsaaseen,
+jota pitkin hiljaisuus nyt valui kuin tumma vesi.
+
+Oliko sitä olemassa: kuolinhuutoa?... Kuolleet eivät huuda. Huusivatko
+elävät, kun kuolivat? Ainakaan ei ruhtinas ollut huutanut. Olin
+uneksinut, nähnyt vain unta, että polvistuin ruhtinaan ruumiin viereen
+ja vaikeroin... Marian rauhallinen hengitys tunkeutui vähitellen
+jähmetyksen läpi huoneessa luokseni, kosketti kouristuksen tapaan
+ojennetun ruumiini toista puolta, varpaista hiuksiin ohimoitten
+yläpuolelle, kiiti sen yli, väreillen — pienen pieni tyrsky. Vihdoin
+tunsin lämmintä kutitusta niskassani, ja elpyminen Marian hengityksen
+vaikutuksesta alkoi. Vedin ilmaa sisääni, kierähdin ympäri, makasin,
+seinien rapistessa, taas suonenvedontapaisesti ojennetussa asennossa
+ja purin kampaani yhteen, kunnes kipu leuassa sai ylivallan ja avasin
+suuni.
+
+Sain voimaa työntääkseni »Maria» -huudon takaisin kurkkuun. Pitkän
+aikaa makasin liikkumatta ja annoin vain hänen hengityksensä haalean
+aaltoilun kulkea ylitseni, ja nyt se kokonaan peitti minut. En ollut
+tietoinen ainoastakaan tunteesta tai ajatuksesta, kaikesta surusta
+yhtä kaukana kuin ilostakin. En kuullut muuta kuin nukkuvan tytön
+hengityksen, en nähnyt muuta kuin ikkunaverhojen takaisen kajastuksen,
+joka vähitellen kirkastui.
+
+Vihdoin nousin, otin vaatteeni ja poistuin hiljaa huoneesta.
+Aamuaurinko väritti käytävän. Otin suihkun ja pukeuduin kylpyhuoneessa.
+»Aamuhetki kullan kallis» kajahteli yhtenään pääni läpi, ja
+paluumatkalla huoneeseeni huomasin hyräileväni.
+
+Kun sitten herätin Marian, haukotteli hän nauraen, mikä muistutti
+kissapöllön huutoa, ja kietoi kätensä kaulaani. Nostin hänet pystyyn
+ja kannoin pesupöydän ääreen. Pari kolme kertaa sivelin märällä
+pesusienellä hänen kasvojaan, senjälkeen hän itse kykeni sitä
+pitelemään.
+
+»Minun on nälkä!» huudahdin. »Koeta rientää!»
+
+Söin ensi kerran yksinäni aamiaista tyhjässä salissa, jonka aamuaurinko
+muutti talvipuutarhaksi täynnä säihkyen puhkeavia kukkia, toisen kerran
+ystävättäreni kanssa — silloin sali jo täyttyi hotellivieraista,
+ja mikä oli näyttänyt oudoilta kukilta, olikin parvi pienen pieniä
+paratiisilintuja, jotka lähtivät kaikkialta pöydiltä lentoon, kun
+niiden ääreen istuttiin. Laguuni väläytti valkeita salamoitaan salin
+kattoon. Maria ja minä tiesimme kuuluvamme yhteen. Emme uskaltaneet
+itkeä emmekä nauraa...
+
+Kävi, niinkuin Bob-ystävä etukäteen oli sanonut. Kaiken päivää oli
+veneitä liikkeellä Rivan ja lippulaivan välillä, sotilaita puettuina
+kuin paraatiin, ja silinteripäisiä herroja nousi laivaan, kumartaakseen
+korkean katafalkin ääressä ja puristaakseen siellä odottavan pienen,
+harmaapartaisen upseerin kättä. Surualusta oli rakennettu etumaisen
+tykkitornin juurelle, sen putki varjosti säkenöivällä suullaan
+ruumisarkkua, jonka neljässä kulmassa sitäpaitsi valkonauhaisten,
+vahtia pitävien upseerien miekat hehkuivat kuin enkelien liekehtivät
+kalvat. Useita seppeleitä kirjavine nauhoineen ui laguunin yläpuolella,
+melkein aina yksi erällään gondolissa ja kaikki kaupungin ja saaren
+kellot soivat outoina aikoina, mikä teki lokit yhtä rauhattomiksi
+kuin ihmiset. Tavallisten kierrostensa asemasta lentelivät linnut nyt
+leijaillen ja toinen toistaan kovemmin kirkuen ilmassa ja tekivät
+tulisia pyörteitä.
+
+Illansuussa lähti laivasto kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa
+kotimatkalle. Katafalkki ohjasi laivoja, jotka pitkässä jonossa
+seurasivat sitä. Kuollut amiraali etunenässä ne kulkivat auringonlaskun
+kuohuvien sulkujen kautta yötä kohti, ja arkun yläpuolella osoitti
+tykki säihkyen ja salamoiden taivaanrantaan päin, ikäänkuin kiihkeästi
+haluaisi sukeltaa pauhaavasta laguunista meren yllä aukeavan itäisen
+taivaan hiljaiseen vakavuuteen.
+
+Maria ja minä istuimme, kaukoputket käsissä, hotellin ja asehuoneen
+välillä satamamuurilla. Kun käänsimme putkemme hotellia kohden,
+näimme, että Sidonian ikkunat olivat ainoat tyhjät koko rakennuksessa.
+Mutta sitten huomasimme yhdessä niistä huiskuttavan nenäliinan... Hän
+kätkeytyi huoneensa sisimpään heittääkseen hyvästinsä.
+
+»Varmaankin on Bob hänen luonansa», sanoin.
+
+»Varmasti», sanoi Maria.
+
+Sitten istuimme äänettöminä, kunnes äkkiä, kuin käskystä, tuli
+täydellinen hiljaisuus. Tykit eivät enää antaneet tulta, kellot
+vaikenivat. Ja vaikka talojen kaikki ikkunat ja laaja Riva olivat
+tungokseen täynnä väkeä, oli kuitenkin hiljaista kuin kirkossa ripin
+aikana.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kuka tietää, kuinka huonosti Donjan vielä olisi käynyt Venetsiassa,
+ellei l'amico, kuten Bobia hänen ystävyysilmoituksensa jälkeen
+käytävässä nimitin, olisi lopulta väkisin temmannut häntä
+lohduttomuuden tilasta.
+
+Joka päivä hän vaati mitä kiivaimmin saada matkustaa pois. Joka päivä
+maksettiin viimeinen lasku, matkatavaramme menivät asemalle, Maria ja
+minä odotimme hotellin edustalla, ja joka kerta ilmestyi Bob yksinään
+hotellin ovelle — gondoli lähetettiin pois, tavarat noudettiin asemalta.
+
+Ja joka kerta kävi pilvi, jossa Bob traagillisena vaelsi, yhä
+synkemmäksi. Näki enää vain hänen silmänsä, suuret, tuskantäyteiset
+silmät, jotka näyttivät tunteettomilta, kovettuneilta. Hän ei enää
+seurustellut kenenkään kanssa, ei huomannut edes Mariaa ja minua,
+vietti päivät ja yöt Sidonian salongissa, näkemättä häntä muutoin kuin
+aamuisin, jolloin täti rukoili häntä valmistamaan lähtöä illaksi, ja
+iltaisin, jolloin hän turhaan koetti saada tätiä kynnyksen yli, jolla
+Boris oli maannut, pieni verilätäkkö ohimon vieressä.
+
+Kun myöskin italialainen kamarineitsyt oli mennyt ja Donja siis oli
+ihan yksin, uskalsi Bob tuskin tunniksikaan jättää salonkia. Hän makasi
+sohvalla, jolle Boris oli ensin nostettu — ei muun vuoksi, kuten hän
+eräänä iltana epätoivoissaan minulle sanoi, »kuin rohkaistakseni
+Donjaa».
+
+»Sähkötän isälleni», sanoin. »Hänen pitää noutaa täti täältä.»
+
+Bob ei näyttänyt kuulleen sanojani. Illallisen jälkeen hän kuitenkin
+etsi meidät hallista käsiinsä.
+
+»Oletko jo sähköttänyt?»
+
+Vastasin kieltävästi.
+
+»Se ei ole tarpeellista. Huomenna se onnistuu... Tiedätkö, miksi hän
+pelkää isääsi?»
+
+Sitä ei ollut vaikea arvata.
+
+»Isä panisi hänet muitta mutkilla matkakuntoon ja kantaisi gondoliin.»
+
+Vastaamatta ainoankaan saapuvilla olevan tuttavan tervehdykseen, Bob
+poistui pitkin, horjuvin askelin hallista. Hänen takanaan vetäydyttiin
+kuiskutellen yhteen. Nainen, joka soitti tanssia, jätti tanssivat parit
+seisomaan ja lensi, kirskuen kuin peltopyy, paikalle. Europa vetäytyi
+sanomalehtensä taakse. Zeus ravisti tyytyväisyydestä ja lihavuudesta
+kiiltävää päätänsä.
+
+»Kuuleppa», sanoi ystävättäreni, »Bobilla on suuri suru, se on varmaa.
+Hänen ei edes pälkähdä päähän, että hän käyttäytymisellään vahingoittaa
+Donjaa.» Sillä Maria ja minä koetimme seurustella kuten ennenkin
+piirimme jäsenten kanssa ja kärsimme senkin, että he kovakouraisella
+osanotollaan ahdistelivat meitä, ja me toisaalta läsnäolollamme
+häiritsimme heitä. Vain rouva Camilla teki poikkeuksen. Hän pujahti
+salaa luoksemme, seurasi mukanamme kävelymatkoille, ympäröi meidät
+tyynellä hyvyydellään, jossa tunsimme sydämen sykkivän. Sain tietää,
+että hänellä oli poika, nimeltä Arno, ja hän ennusti, että minusta ja
+Arnosta tulisi ystävät. Hän kuului olevan viehättävä poika, hiljainen
+ja ylpeä minun ikäiseni. Bob, jolle tästä kerroin, suositteli häntä
+minulle vakuuttavin sanoin, vaikkei lainkaan häntä tuntenut, ja tämä
+riitti tuomaan Arno Steinbergin ikäänkuin ilmestyksenä elämääni.
+Ennenkuin olin nähnyt hänet, rakastin häntä.
+
+»Se on kauheaa», sanoi Maria hiljaa. »Teidän pitää lähteä, muuten
+käytte mahdottomiksi. Hirveätä se on.»
+
+Huokasin:
+
+»Huomenna se onnistuu, niin Bob sanoi.»
+
+Tällä kertaa Bob oli tilannut moottoriveneen. Ystävätär ja minä
+seisoimme peräsimen luona ja tarkastelimme jännittyneinä hotellin
+ovea, kun se näkymättömän käden avustamana aukeni, ja hetkiä
+myöhemmin syöksyi paikalle Bob, Sidonia sylissään, painijan kumarassa
+asennossa. Hän harppaili pitkin askelin ja jäi tavantakaa seisomaan
+kuin kuuntelisi jotakin sisällään. Ja kun hän oli laskenut Sidonian
+veneeseen, kohotti hän käsivarsiaan, horjahtaen veneen äkillisestä
+lähdöstä, ja päästi huudon, joka kohosi kohti aurinkoa — suuren eläimen
+riemuhuudon.
+
+Aallonmurtajalla näimme Emilion, joka huiskutti ja juoksi rinnallamme.
+Hän heitti meille juuri lentosuukon, kun Sidonia avasi silmänsä. Emilio
+näki hänen punastuvan ja nyökkäävän, kompastui, oli vähällä kaatua,
+koko olento pyristeli anteeksipyynnöistä.
+
+»Minkätähden? Minkätähden?» mumisi Donja.
+
+Hän ravisti hämäryyden mielestään, kohotti kättään, ja silloin näimme
+juuri vielä, kuinka Emilio kumarsi ja näytti kämmenellään lähemmäs
+maata, että hän oli tarkoittanut vain pienokaisia.
+
+»Miksi niin?» toisti Donja vakavasti, »minäkin olisin mielelläni
+ottanut jotakin osalleni. Onko hän taikauskoinen?»
+
+Hän kääntyi Bobin puoleen: »Malocchio!»
+
+Huudahdin suuttuneena:
+
+»Mitä sinä ajattelet, Donja! Sinuunko paha katse? Sehän on... kuin
+ruusulla olisi reumatismi!»
+
+Hän nauroi helakasti ja pyysi Bobilta, joka seisoi hänen edessään,
+savuketta. Bobin tarjotessa avoimesta kotelosta Donja tarttui hänen
+ranteeseensa ja nousi pystyyn. Poltellen hän seisoi Bobin vieressä.
+
+Kuljimme keskellä iltaista kanavaa. L'amico, joka oli kadottanut
+pilvensä, osoitteli vilkkaasti oikealle ja vasemmalle, veteen,
+taivaalle, ilmoitti palatsien nimet, kokosi, tuo höyhenkevyt,
+tummankaunis illan jumala, nopeasti vielä kerran koko Venetsian loiston
+pois kiiruhtavan sulottaren ympärille. Sidonia toisti miettivänä niin
+tutut nimet, nyökäten milloin toisen, milloin toisen olkapäänsä yli ja
+hiljaa kumartaen jaloista niskaan saakka, mikä veneen tahdin ohella
+huokui yhtä ainoata tunnustusta, lakkaamatonta kiitosta.
+
+Mutta kun hetki kului, kun rikkirepeytyvien värien ja varjojen,
+ikäänkuin vernissaan syntyneen halkeaman, kautta päivän tuhka alkoi
+karista ja samanaikaisesti alhaalta, kanavista ja kapeilta kujilta
+nousi kaikkisammuttava pimeyden virta, silloin astui herttainen jumala
+vähemmän kuin puolen askelen verran syrjään yöhön, ja yksinjäänyt
+suloinen olento, joka kuuli hänen yhä puhuvan, yhä vielä näki onnensa
+todistajat ja kiitti, näytti äänettömänä nyyhkien kumartuvan haudan
+yli, joka hänen jalkojensa alla kulki vieden hänet mukanaan. Sivulta
+hämärästä nousi käsi, joka piteli ruusua. Donja otti sen...
+
+Makuuvaunun käytävässä Maria veti sukkanauhastaan kuihtuneen pienen
+oksan oranssinkukkineen ja lahjoitti sen minulle. Jo suljettiin ovia.
+Silloin hän opetti minulle vielä nopeasti suutelemisen, puristaen
+kädellä leukaani niin, että suljetut huulet, jotka juuri olin painanut
+hänen suutaan vasten, aukenivat, ja sitten hän suuteli minua,
+kiihkeästi, ja jatkuvasti, vaikka hänen veljensä, käsi ovenrivassa,
+pyytäen ja uhaten tanssi astinlaudan vieressä. Silloin minun täytyi
+taas suudella häntä.
+
+Senjälkeen hän kääntyi äänettömänä ja heittäytyi kulkevasta vaunusta
+Bobin syliin.
+
+
+
+
+XII. »TAHDON TAVATA HÄNET TAAS VENETSIASSA...»
+
+
+Poika oli palannut kotiin, mutta puolet hänen ajatuksistaan viivähti
+valveilla uneksien satumaassa, jonka merenvärit kimmelsivät
+jalokiviä täynnä olevan kruunun ympärillä ja josta hänet oli yhtä
+odottamatta riistetty kuin kerran rakastavan päätöksen kautta äkkiä
+sinne siirretty. Toinen puoli kapinoitsi suuren, vieraan rajuilman
+rakentamia esteitä vastaan, jotka olivat pidättäneet häntä pääsemästä
+lähelle oman elämyksensä todellisuutta. Ne olivat syynä siihen, että
+tämä oli vain jonkinlaisena valohämynä ja soiton kaikuna jäänyt
+hänen tietoisuuteensa. Ja hänen surussaan Sidonian kohtalosta iti
+voitontunne, riemu siitä, että tuo myrsky oli raivannut tädin hänen
+tieltään ja jättänyt hänelle perinnöksi, kuin ainoalle valtiaalle,
+satumaisen todellisuuden maan. Sinne palaaminen riitti täyttämään
+kaikki toiveet...
+
+Hän ei ajatellut mitään muuta kuin miten olisi mahdollista se toteuttaa.
+
+Ympäristö oli hänelle käynyt kiduttavalla ja painostavalla tavalla
+vieraaksi — tuolla idässä, mannermaan lopussa, niin hänestä näytti,
+maailman rajalla, avasi vesihöyrystä ja tulenloimusta kuin peilistä
+astuen hänelle määrätty elämä vilpoiset käsivartensa.
+
+Minulla on hyvin huono muisto talvesta. Mutta varmasti täytyi talven
+kulua ja vielä toisenkin, ennenkuin toisen kerran, »oikean kerran»,
+kuten itselleni sanoin, lähdin Venetsiaan. Mutta muistissani kaartuu
+yksi ainoa sininen ja kullankeltainen suvi kouluvuosieni Elsassin yli.
+
+Päiväkaudet olin Strassburgissa, jonka tuomiokirkko on maailman
+solakin, noussut samasta maaperästä kuin minä ja omaiseni. Punainen
+Vogesien hiekkakivi henkäili valoa, ja monina hetkinä vavahteli
+reikäinen, terävä torni kuin tuskin jähmettynyt ilma. Minusta näytti,
+että se noin ojentaneessaan menehtyi kaipauksesta sille ilmansuunnalle,
+mistä se vastaanotti auringon kuumimman suudelman.
+
+Söin päivällistä ystäviemme Bockien perheessä. Aterian jälkeen menimme
+Viviane von Bock, hänen kotiopettajattarensa ja minä kävelemään
+kanavien varrelle, vanhoille vallihaudoille, jotka himmeänvihreinä
+kuvastellen ympäröivät sisempää kaupunkia. Tuomiokirkon torni riippui
+kuin savupilvessä, talojen auringonpuoliset ikkunaluukut olivat
+suljetut, askeleemme kaikuivat kaupungin kuumalla kivetyksellä. Viviane
+asteli käsivarret riipuksissa, pää kuunnellen sivulle taivutettuna,
+ja hänen askeleensa olivat omieni hiljaisempia sisaria. Hänellä oli
+kellertävän kalpeat kasvot ja ruskeat silmät, joita hän piti alas
+luotuina. Kun lämmin tuulenpuuska tupsahti pitkin rantakatua, näki hän
+jo ajoissa sen tulevan ja vei kätensä hitaalla, pyöreällä liikkeellä
+hatunreunaan kuin nostaisi vesiruukkua päänsä päälle. Hän näytti
+hautovan arvokkaita ajatuksia vakavuudessaan.
+
+Puhuin vähän ja vain ylimalkaisin lausein Venetsiasta ja Mariasta,
+mutta kaikki, mitä lienen sanonut, kertoi hänestä ja hänen salaisesta
+olinpaikastaan. Kaikki toi minulle hänestä muistoja: kuumuudessaan
+kalpeansininen taivas ja vino sadekuuro, joka äkkiä piiskasi kanavan
+vettä, typistetyt akaasiat rantakadulla, kukat yliopiston edustalla
+ja kauhistuttava sotilaskirkko — vesi leveiden riippapajujen alla
+tuntui katsellessa yhtä viileältä kuin hänen ihonsa oli ollut käteni
+koskettaessa. Puhuin tuhansista asioista ja aina vain hänestä. Arvasiko
+Viviane piilokuvan, joksi maailma oli minulle muuttunut? Varmaan.
+Sillä jos hän joskus avasi silmänsä, olivat ne suunnattoman suuret
+hartaudesta ja myötätunnosta.
+
+»Pulcinella!» sanoi hän silloin usein, ja hänen hymynsä luikerteli
+suupielistä hitaasti alas leualle.
+
+Siellä, missä kanava äkkiä muuttuu taas villiksi ja eläväksi
+vedeksi, käännyimme vitkastellen ympäri... Tanssiva virta rehevien
+rantojen välissä tahtoi houkutella meitä eteenpäin, tunsimme villin,
+hämmentävän jokimaiseman, joka alkoi heti kaupungin laidasta ja
+ulottui kätköpaikasta toiseen Reinille saakka — ihana maa, jota
+ei pystynyt tutkimaan. Virta vieri siihen taivasta syleilevissä
+polvekkeissa ja lahdelmissa, joiden pohjilla niityt johtivat
+maanalaiseen valtakuntaan, sitten taas aivan kapeana, riippuvien
+puiden alle haudattuna, niin että täytyi laskeutua vatsalleen
+veneessä päästäkseen läpi! Aikaisemmin olimme uskaltautuneet sinne,
+kahden kesken ja ystävien kanssa, hyvinkin tusinan kertaa, ja olimme
+silloin aina helpotuksesta huoahtaen päässeet tänne kaupungin reunaan
+»maihin», kuin pitkältä ja vaaralliselta matkalta, ja olimme tuoneet
+ikäänkuin ulkomaisten kasvien siitepölyä kasvoillamme vanhempiemme
+asuntoon. Nyt Viviane ei kaiketi enää jättäytyisi minun suojelukseeni,
+ja minä — olisinko nähnyt syvimmässäkään Reinin viidakossa muuta
+kuin kirjavajuovaiseen, läikkyvään veteen kasatun kaupungin ja sen
+pienen, kultaihoisen kuningattaren? Kukaan meistä ei tuntenut enää
+halua sellaiseen arveluttavaan yritykseen, jossa piti pujahtaa pois
+lukuisten ihmisten silmälläpidosta ja huomaamatta palata heidän
+luokseen. Kuitenkin saattoi jonkinlainen uskollisuus, tavallaan
+surkuttelu, meidät hetkiseksi pysähtymään opettajattaren nähden ja
+antamaan katseemme levätä vedessä, joka pienin, välkkyvin aallonharjoin
+leveinä, kesäisen iloisina aukeamina virtasi kadotettua paratiisiamme
+kohti. Paluumatkalla näytti kotiopettajatar joka kerta olevan levoton
+vaiteliaisuudestamme. Ja kun Viviane kerran nosti katseensa, ei hän
+enää sanonut: »Pulcinella!»
+
+Wilhelmin sillan luona, joka vie piispalliseen kimnaasiin, jättivät
+naiset minut. Kello oli viittä minuuttia vailla kaksi, koulukello soi
+ensi kerran, ensin pienten pihassa, sitten suurten.
+
+Oppituntien jälkeen saattoi kolme ystävääni minut teurastuslaitoksen
+puolelle, josta pikku rata Breuschheimiin alkoi. Jos minut noudettiin
+vaunuilla, saatoin heidät toisensa jälkeen kotiovilleen. Maantie kulki
+kahden hedelmäpuurivin välitse, jotka näyttivät kiitävän pikku junan
+tai vaunujen rinnalla...
+
+Maria kävi äitinsä kanssa luonamme. En iloinnut pitkää aikaa.
+Sukulaistemme joukossa ja kaiken ilman tieltään työntävän äitinsä
+rinnalla muistutti pronssinen epäjumalani ikävällä tavalla toisia
+valkopukuisia, liehuvapalmikkoisia tyttöjä, jollaisia loma-ajan tuuli
+kuljetti tänne. Sitäpaitsi olimme molemmat muuttuneet tekopyhiksi, hän
+siksi, että »Sidonian onnettomuus oli ollut hänelle varoitus», minä
+erään hypyn takia kuusenlatvaan, josta tapauksesta pian tulee puhe.
+
+Ihmeellisellä tavalla oli Bob tullut apotti Simonin ystäväksi, kukaan
+ei tiennyt miksi, sillä koskaan ei kuultu heidän vaihtavan sanaakaan.
+Apotti istui paperien ja kirjojen ääressä, ja Bob, edessään whiskyä ja
+soodaa, katseli häntä. He tekivät pieniin elsassilaisiin kaupunkeihin,
+yhtä äänettöminä, pitkiä kävelyretkiä ja matkoja, joilta he palasivat
+perin tyytyväisinä.
+
+»Langennut enkeli», sanoi apotti satunnaisesti Bobista, ja Bob
+apotista: »Synnynnäinen kirkkoruhtinas.»
+
+Markiisitar ja äitini sitävastoin juttelivat sydämellisesti keskenään,
+ei milloinkaan tavannut toista ilman toista. Markiisitar rakasti ajoa
+vaunuilla raikkaassa metsässä, ja joka kerta, kun he sivuuttivat
+punakuusen, jonka latvassa olin monsignoren madonnankuva taskussani
+kiikkunut, he tulivat puhuneeksi lapsista...
+
+Olin näet heti palattuani Venetsiasta kylänpojista kootun rosvojoukkoni
+kera ryhtynyt tavoittamaan erään mahtavan kallion kielekkeellä
+luulomme mukaan olevaa haukanpesää. Rosvot olivat laskeneet johtajansa
+paimenkoiramme köydellä alas. Köysi oli katkennut, mutta alas syöksyvä
+johtaja onnekseen pudonnut istualleen ulkonemalle. Sillä välin kun
+rosvot vielä ylhäällä neuvottelivat, hakisivatko kaukaisesta kylästä
+tikapuut vai heinähäkistä pari nuoraa päätin minä, peläten, että tämä
+useista syistä kiusallinen yritys tulisi ilmi, hypäten saavuttaa kaksi
+metriä alapuolellani olevan kuusen ja siten päästä maahan. Hyppäsin
+ja tartuin ojennetuin käsin kuusen latvaan. Latva rysähti pahasti,
+kallistui kanssani sinne tänne, kerran, kahdesti... En odottanut,
+kunnes se pysyisi paikallaan. Tunnustellen umpimähkään käsilläni
+epävarmoja tukikohtia laskeuduin runkoa pitkin, luisuen, pudoten,
+oksien vastaanottamana joilta taas heittäydyin yhä paksummaksi käyvän
+rungon likelle. Kasvot veressä, käsissä haavoja, vaatteet riekaleina
+pääsin vihdoin maahan.
+
+Ja silloin näin parin askeleen päässä apotti Simonin. Hän oli hyvin
+kalpea. Kädessään hänellä oli rypistynyt kuva, joka oli edelläni
+leijaillut maahan, ja hänen sanattomana näyttäessään sitä minulle
+tunsin siinä paperisen madonnan, jonka vieras monsignore makuuvaunussa
+oli jättänyt minulle muistoksi. Suutelin madonnan rypistyneitä kasvoja.
+Apotti tarttui käteeni, vei minut läheiselle lähteelle ja alkoi pestä
+kasvojani ja käsiäni. Kun rosvot, jotka sillä välin kiertoteitse olivat
+kiiruhtaneet paikalle, hämmästyneinä ja pelokkaina lähenivät, karkoitti
+hän heidät uhkaavasti heiluttaen keppiään. Mutta madonnankuva, joka
+oli pelastanut henkeni, joutui kultakehyksiin. Se riippuu vielä tänään
+evankeliumitaulun vieressä kappelimme alttarilla.
+
+Tämä pieni kuva oli ensimmäisiä nähtävyyksiä, mitä äitini näytti
+markiisittarelle tämän käydessä Breuschheimissä, ja Maria ja minä
+tulimme usein sen eteen rinnan rukoillaksemme. Siitä johtui, että
+punakuusen näkeminen johti naiset ajeluretkillään metsässä yhä
+uudelleen samoihin ajatuksiin. »Poika parka!» huokasi markiisitar.
+»Hyvä monsignore», oli äitini vastaus. »Kun vain osaisin lukea hänen
+allekirjoituksensa hurskaan omistuksen alta! Pyysin näyttämään
+sitä Strassburgin koko tuomiokapitulille. Turhaan. Kirjoittavatko
+kaikki italialaiset nimensä niin, ettei sitä voi lukea?» »Kenties»,
+arveli markiisitar, »hän teki sen tahallaan, hienotunteisuudesta».
+Naiset tunsivat meidän kummankin perheen varallisuuden, historian ja
+sukulaisuussuhteet. Yhdessä he tunnustivat syntinsä ja kävivät ripillä.
+
+Mutta Maria ja minä emme päässeet toisiamme lähemmäksi. Päinvastoin
+vieraannuimme yhä enemmän, kaikista yhteisistä hartaushetkistä
+huolimatta.
+
+Mutta tuskin oli ystävätär matkustanut, kun hänen alkuperäinen
+olemuksensa palasi luokseni sellaisena kuin hän silloin oli ollut ja
+aina tulisi minulle olemaan. Hurskaan arkana seisoin hänen edessään, ja
+usein minun täytyi taistella, jotta en sortuisi syntisiin ajatuksiin.
+»Tahdon tavata hänet taas Venetsiassa», lausuin kuin rukouksena,
+hengitin vain sitä varten. Kun pyhimykseni sitten vähitellen palasivat
+kehyksiinsä ja jalustoilleen, hallitsi hän taas yksin nousevan
+auringon palatsissa. Ja viikkokausia saatoin elää siinä uskossa, että
+hän oli prinsessa, joka odotti minua siellä valkoisessa, aamuruskon
+koristamassa talossa. Kirjeittemme jokapäiväinen kieli oli vain leima,
+jopa me itse vain varjoja toisesta parista, joka Venetsiassa vaipui
+toistensa syliin.
+
+Vihdoin se tapahtui.
+
+»Irti täältä! Ihmisten joukkooni» huudahti äitini eräänä myöhäissyksyn
+päivänä. Yhdyin pontevasti huudahdukseen, en niin paljon ilosta saada
+jäädä pois juuri taas alkaneesta koulusta (olin nyt onnellisesti
+yläosaston toisella luokalla), vaan siksi, että olin tilaisuuden
+sattuessa päättänyt tavata Marian. »Mahdotonta», väitin, »mahdotonta
+kauemmin kestää täällä Breuschheimissä», ja kymmenen minuuttia
+myöhemmin istuin huoneessani ja kirjoitin ystävättärelle. Hänen
+tuli koettaa saada äitinsä halukkaaksi matkustamaan, ja siihen
+tarvittaisiin, kuten omaan äitiini nähden juuri olin kokenut, ei
+viekkautta ja petosta, vaan ainoastaan ystävällinen kehoitus. Äidit
+olivat muka aina virkistyksen tarpeessa. Tietysti tulisi hänen, Marian,
+osoittaa olevansa yhtä paljon sen tarpeessa ja kuuliaisesti seurata
+äitiään. Minä puolestani koettaisin saada Venetsian matkan päämääräksi.
+Jos se kuitenkin vastoin odotuksia epäonnistuisi, tulisi hänen »koota
+kaikki voimat, ilot ja tuskat», ja maksoi mitä maksoi taivuttaa
+äitinsä matkustamaan meidän valitsemallemme seudulle, joka vuodenajan
+takia voisi olla vain jossakin etelässä. Heti kun täällä olisi
+jotakin päätetty, ilmoittaisin hänelle, ja pyysin häntä viipymättä
+tekemään samoin. Tämän kirjeen suljin sinetillä, jonka hiljan olin
+kaiverruttanut itselleni ja vein sen ketterin askelin postiin.
+
+Tähän liittyi, kuten aina merkittäviin tekoihin, kävelymatka
+puiston läpi. Siellä oli nyt ihmeellisiä asioita nähtävänä.
+Torventörähdys, joka oli ilmoittanut suven tulon (muuten väärin),
+kajahti nyt, myöhäissyksynä, uudelleen läpi puutarhan: turkkilaisia
+jättiläisunikkoja leimusi tuhoutuneissa kukkalavoissa. Jo kahdeksan
+viikkoa olivat orvokitkin kukkineet toisen kerran, jonkun verran
+kalpeampina, pienempinä kuin keväällä, selvästi liikarasittuneina,
+mutta kuitenkin ne tuoksuivat ja kukkivat suurin joukoin ja levisivät
+vielä yli puutarhasarkojen.
+
+Kauniita olivat syksyn värit — kuin talo, joka paloi kirkkaalla
+päivällä. Luonto antoi viimeisensä, sitten seurasi kirkkomaan rauha,
+ajatusviiva, jolla kasvoi valkoista sammalta... Minkätähden tahtoivat
+orvokit kukkia, vaikka auringonkukat puhalsivat hyvästiä kesälle, niin
+että kultalevy melkein särkyi, ja korkeat pensasasterit aloittivat
+hämärän muminansa ja kuiskailunsa talvesta? Jättiläisunikosta sen
+nyt ainakin näki: se oli tullut hulluksi. Mutta orvokit! Nuo rakkaat
+tyttöset herättivät sääliä, ne kävivät vanhoiksi ja harmaiksi
+jatkaessaan kukkimistaan. Ja kukkikoot ja levitkööt kuinka paljon
+tahansa, niiden aika, orvokkiaika, oli kuitenkin jo kauan sitten
+mennyt! Mitä niiden kannatti leikkiä nuorta tyttöä, kun syystuuli päivä
+päivältä piteli niitä yhä pahemmin?
+
+Apotti Simon sai sen selville: ne olivat kerran menneet takuuseen
+kesälle ja nyt tulleet katsomaan, miten takuun laita oli. Koska
+kuitenkin kesä oli tänä vuonna jäänyt tulematta, pitivät ne
+itsepintaisesti lupauksensa, järjettömästi kuin lapset arvellen, että
+siniset postivaunut, joissa ne keväällä olivat meitä kuljettaneet,
+olivat vain kärsineet tapaturman, ja että ne muka istuimme liian
+kärsimättöminä maantiellä, mutta korjaus olisi pian tehty ja sitten,
+sitten sitä mentäisiin, hei vain, yli vuorten... Kyliä saisimme odottaa
+kauan! Siniset postivaunut istuivat yli aisojensa loassa, ja ajaja oli
+erotettu. Ja joka yö astui talvi askeleen lähemmäksi.
+
+»Matkalle!» kaikui linnassa. Mutta mihin?
+
+Pyysin: »Venetsiaan.»
+
+»Venetsiaan? Miksi ei!» Minne muuten?
+
+Syystuuli puhalsi tylsän leikillisenä päiväkausia, yökausia, maan yli
+ja etsi, kenet kuristaisi. Satoi kolme kertaa päivässä ja puolen yötä.
+
+»Pois täältä! Aurinkoon!» Tulin juosten sanomalehti kädessäni. _Vous
+voyez_, Markustorilla käveltiin kesäpuvuissa. Kyyhkyset hautoivat
+uudelleen. Niin sai tästä »Figarosta» lukea. Luin sitä ääneen aamuin
+ja keskipäivin ja illoin. Ajoin asiaa päiväkausia, ja vihdoin äitini
+myöntyi. Hän kirjoitti kirjeitä, koettaen ennakolta värvätä ihmisiä
+»vanhaksi ydinjoukoksi», jonka hän tahtoi tavata Venetsiassa. Hänelle,
+joka tähän asti oli suosinut Pohjanmerta, tämä oli niin kuulumattoman
+uusi yritys, että yksinomaan minun apuni ei riittänyt. Ilman varmaa
+vähintä määrää liittolaisjoukkoja hän ei sanonut voivansa ottaa
+osalleen meren ympäröimän Venetsian löytöä.
+
+Sidonia vastasi, että hänellä oli tärkeitä töitä valvottavana,
+minkävuoksi ei voinut lähteä. Sen johdosta isäni nosti kätensä kattoa
+kohti. Mitähän töitä ne oikein olivat? Niin hänen täytyi yhä uudelleen
+itseltään kysyä, kun me täällä odotimme, että vihdoinkin pääsisimme
+nostamaan sateen liottamia perunoita!
+
+Ei ollut mitään, tuskin mitään tehtävää. Äreinä liikuskeltiin
+talousrakennuksissa syyskylvöä varten valmiiksi asetettujen säkkien
+ohi, jotka odottivat, että pellot tulisivat vapaiksi. Rengit laskivat
+kiroillen viiniä, puivat ja iltaisin istuivat talonpoikien kanssa
+ravintolassa, politikoiden vanhasta, kaukaisesta Italiasta ja
+läheisestä, oluttajuovan piiriesimiehen edustamasta valtakunnasta. Niin
+pahalla tuulella he olivat, illalla humalassa, aamulla pohmelossa,
+ettei uskallettu kieltää heitä käymästä ravintolassa. Toisenlaiselta ei
+maailma myöskään Rheinweilerissä voinut näyttää, ja tämä siis oli se
+tärkeä työ jota Sidonia valvoi!
+
+Isän sisar Mary sitävastoin ei tehnyt mitään verukkeita. Hän
+kutsui Touraineen, Ranskaan. Siellä oli hänen luostarinsa, eikä
+tämä ikäneito koskaan sieltä poistunut. Setä Albert Leo, joka oli
+yhtä lujassa kiinni Pariisin takana ilmoitti vihaisena, että hänen
+rouvansa sairasti luuvaloa ja hänen poikansa, luutnantti, vietti
+Afrika-lomaansa mulkoilemalla ikkunasta sateeseen. Sanalla sanoen
+kaikki sukulaiset kieltäytyivät. Mitä oli tehtävä? Maria ei vastannut.
+Synkin aavistuksin, jo puolilamaantuneena, liikuin Breuschheimin ja
+Strassburgin väliä.
+
+Ainoat kukat, jotka hymyillen pitivät puoliaan vastuksissa olivat
+japanilaiset vuokot. Nämä ruhtinattaret säilyttivät ryhtinsä
+räystäsvuodossakin, kasvoivat, kaikkien valkoisten ja punaisten
+kukkiensa peittäminä, synkkää taivasta kohti. Ne antoivat minulle
+rohkeutta! Sitten kun oli kahdeksan viikkoa satanut vettä, oli tänään
+tullut rakeita. Milloinkaan eivät japanilaisen vuokon kukat olleet
+seisoneet niin suurina ja puhtaina kuin tämän puuskan jälkeen.
+
+Nurkan ympärille tiheästi ryhmittyneinä köyristelivät yhä vielä orvokit
+ja jakoivat luonnollista kokoa olevien kimonojen kanssa vastustuksesta
+johtuneen voitonriemun, jossa kuitenkin draamallinen tilanne kärjistyi
+päiväntasauksen salamaniskuun. Rakeet olivat sen niille osoittaneet, ja
+tosiaankin, parin päivän päästä ne olivat vain tuhkaa. Näin meiltä oli
+kesä lopullisesti viety.
+
+Kun huono tuulemme oli paisunut niin suureksi, että väistimme
+toisiamme huoneissa, saapui kirje markiisitar Capponilta. Hän oleskeli
+Venetsiassa hotelli du Globessa, vanhassa, ylhäisessä, vaikkakaan
+ei upeassa talossa, jossa oli kuuluisa keittiö ja jota määrätyt
+italialaiset piirit suosivat, ihastuttavien ystävättärien ja henkevien
+herrojen ympäröimänä. Näiden joukossa kuului olevan myös nuoren Clausin
+tuttu loordi Berrick. Muuten kirje vahvisti »Figaron» tiedonannon:
+Venetsiassa nauroi sininen kesä.
+
+»Venetsia, henkeviä herroja ja kauniita naisia — _nous serons en pleine
+renaissance_» sanoi hyvä äitini ja vastoin tapojaan ranskaksi.
+
+»Madame! Claus! Pyydän teitä matkustamaan!» vaati isäni, jota pitkät ja
+muuttelevat valmistukset kiusasivat. Kaikkien tyttöjen piti auttaa, ja
+sittenkin kesti kokonaista kaksi päivää, ennenkuin äiti oli valmis.
+
+»Tavannetkohan siellä Marian?» lausui hän, kun lopulta valvoi minunkin
+matkalaukkuni sullomista.
+
+»Toivottavasti!» huudahdin ylpeänä, kaikkien epäilysteni uhalla niin
+ylpeänä, että surumielinen ilme levisi äitini kasvoille. Syleilin
+häntä ja tässäkin kai liioittelin, sillä väkisinkin hän piti päätänsä
+loitolla.
+
+»Pelkäätkö Marian vuoksi?» kiusoittelin. »En», sanoi hän ja antoi nyt
+sentään suudella itseään poskelle. »Mutta kenties tekisitte viisaasti
+jos pelkäisitte hiukan toisianne.»
+
+Tämä yritettiin sanoa leikillä, minä nauroin, ja hän oli herttainen ja
+nauroi mukana, joskin hiukan miettivänä. En voi muistaa, että yhdessä
+ollessamme toinen olisi milloinkaan nauranut ilman toista.
+
+Sitten lähdimme, äiti kamarineitsyensä Annelen kanssa, apotti ja minä.
+Isä itse vei meidät jahtivaunuilla Strassburgiin.
+
+Ernst odotti meitä. Valkoinen ylimmän luokan lakki hieman kallellaan
+oikealla korvalla, niinkuin hienojen osakuntien ylioppilailla oli
+tapana, hansikkaat vasemmassa kädessä, hän tuli kiireisin askelin
+luoksemme, ohjasi, sittenkun isä oli sanonut hyvästi, äidin sellaiselle
+paikalle asemasillalla, missä hänen mielestään ei vetänyt, ja piti
+meille seuraa loistavan hyväntahtoisesti, kunnes juna ajoi asemalle.
+Meidän tuli huomata hänen hieman ylpeästä ystävällisyydestään hänen
+osaavan antaa arvon sille, ettei kukaan ollut koettanutkaan taivuttaa
+velvollisuutensa tuntevaa yläluokkalaista sellaiseen kevytmieliseen
+tekoon kuin miltä »huvimatka» Venetsiaan keskellä lukukautta olisi
+näyttänyt. Hän oli yhä vielä sama poika, joka koulusta tultuaan
+kotiin oli kieltäytynyt ottamasta osaa erääseen lastenjuhlaan ja
+äidin kysymykseen, miksi hän ei tahtonut leikkiä toisten kanssa,
+vastannut: »Ei yhtään virhettä. Oikein hyvä. Ensimmäinen sija.»
+Apotillekaan hän ei nyt jättänyt leikillisesti huomauttamatta, että
+minua oli »postikorttikaupassa siellä» pidettävä silmällä, etten
+kokonaan joutuisi »hunningolle» ja apotti, joka ei hyväksynyt tällaista
+maalaiskieltä, vastasi siihen hajamielisesti nyökäten hymyilemällä
+korkealta valkoisen yläluokkalaislakin yli.
+
+Kolme ystävääni oli myöskin ilmestynyt sanomaan hyvästi, suureksi
+ihmeekseni — mutta, niinkuin kävi ilmi, täydellä syyllä. Näistä
+kolmesta otti Ernst huomioon vain Arno von Steinbergin, jonka
+isä, häränniskainen Zeus, oli erään vanhan, hyväntahtoisen
+ruhtinas-käskynhaltijan valtiosihteerinä ryhtynyt hallitsemaan
+Elsass-Lothringin valtiomaata. Toinen, François Kern, oli nimettömän
+porvarin ja Hubert Adam jopa vain viininviljelijän poika. Hänestä pidin
+enimmin, sillä hän kunnostautui sekä filosofiassa että runoudessa,
+josta hän pystyi mitä tuhlaavimmin meille jakelemaan. Hän tunsi myös
+joka kylän tässä maassa ja Vogesien kaukaisimmat metsät. Ja ovela hän
+oli jos kukaan, sen huomasi nytkin.
+
+»Kuuleppa», sanoi Hubert Adam, »me olemme tulleet, kun jouduimme
+riitaan siitä aatteestasi. Minun mielestäni olisi Elsass, tietysti
+siihen välttämättä kuuluvan lisän Lothringin kanssa, julkisesti
+ja rehellisesti tehtävä kansainväliseksi. Mutta Kern ei tahdo
+sitä hyväksyä, sillä hän väittää, että se saattaisi kirkkovaltion
+uudelleen voimaan, tiedäthän, meidän maatahallitsevien pappiemme
+takia —» François Kern keskeytti hänet, tarttuen kauniiseen,
+mustaan kaulanauhaansa, joka liehui tuulessa hänen päivettyneiden
+tytönkasvojensa ympärillä, ja huudahti pehmeällä äänellä: »Tietysti,
+tietysti, vapaa Elsass, vapaa pappismaa, mutta toivon ainakin
+ranskalaista suojelusta. Ja pari rykmenttiä zuaveja varusväeksi.»
+Kuullessaan sanan zuaveja, sanoi Arno Steinberg, joka oli kuunnellut
+vain toisella korvalla, nopeasti Ernstille hyvästi kiiruhtaakseen
+»meidän luvallamme myös sanomaan sanansa». Puoliääneen ja kiihkeästi
+hän puhui saksalaisen miekan terävyydestä, kuten jokainen saisi
+havaita, joka nostaisi kätensä saksalaista valtiomaata vastaan, ja
+uhkasi meitä kolmea suorastaan sodalla. Näin kävisi, jos jatkoimme
+valtiolle vihamielistä salaliittoamme sensijaan että yhtyisimme hänen
+ehdotukseensa Elsass-Lothringin korottamisesta »keisaripfalziksi»,
+jonkinlaiseksi ihmeelliseksi ylellisyydeksi ja persoonalliseksi
+omaisuudeksi kulloinkin hallitsevalle Saksan keisarille. Vastalause,
+mitä kiihkein vastalause kummankin toisen taholta!
+
+»Senvuoksi», selitti Adam Hubert viekkaasti, »senvuoksi olemme tulleet,
+Claus varmaankin julistaa sinulle jyrkästi, että sinun keisaripfalzisi
+on kerta kaikkiaan hylätty.»
+
+»Tarpeeksi keisaripfalzia, enemmän kuin tarpeeksi, olemmeko nytkään
+juuri muuta!» kiihkoili François Kern ja painoi samalla hyväillen
+lavallièriä rintaansa vasten. »Allez, messieurs», sanoin (Arno
+lahjoitti minulle hymyn kuin synninpäästön, joka kuitenkin koski vain
+minua, minua yksin, sen sanoi hänen ilmeensä), »näin Italian oven ja
+saranan välissä ei siitä kunnolla voi keskustella». »Ei», tarttui
+Kern uudelleen puheeseen, »me tahdomme vain saada keisaripfalzin
+lopullisesti pois ohjelmasta». Hubert Adam ei sanonut mitään, katseli
+minua vain hupaisesti silmiään vilkuttaen.
+
+»Oh», huomautin, »eihän Arno puhu ensinkään vakavissaan. Hän tahtoo
+vain laskea leikkiä kanssamme.» Silloin Adam sanoi: »Hyvä. Sitten ei
+puhuta enää mitään keisaripfalzista. Kunniasanalla?»
+
+»Kunniasanalla», toistimme Kern ja minä yhtaikaa. »No, Arno!» Tartuin
+hänen käteensä, »nopeasti kunniasanasi, minun täytyy astua junaan.
+Keisaripfalz ja ranskalainen suojelus raukeavat samalla — oletteko
+ymmärtäneet?» »Kunniasanani», murisi Arno. Sitten he kumarsivat
+yhteisesti äidilleni ja lähtivät.
+
+Kun Ernst oli saanut äidin sijoitetuksi vaunun osastoon, työnsi
+hän minut ulos käytävään ja työnsi pienen mytyn käteeni: »Pistä
+tämä taskuusi, Claus», sanoi hän. »Toivoakseni olet kyllin vanha
+käsittelemään vakavaa asiaa vakavasti. Venetsiassa opit tuntemaan
+rouva Hartmannin, jolle sinun pitää esiintyä parhaimmalta puoleltasi
+samaten hänen tyttärelleen, jonka myös siellä tapaat. Ja tyttärelle
+annat kahden kesken tämän pienen käärön.» Hän rykäisi. »Muuten voit
+sanoa ystävällesi, nuorelle Steinbergille, kun palaat, että hänen
+tulee odottaa, milloin minä sanon hyvästi, kun puhelen hänen kanssaan.
+Pyydän sitä sinulta. Kiitos.» Sen jälkeen hän suoritti, mitä minun oli
+tapana nimittää hänen irvistyksekseen, tarttui näet äkkiä lakkiinsa ja
+repäisi sen sivulle päin alas olkapään tasalle, mikä hämmästyttävän
+tyylinvastainen taidonnäyte niin miellyttävässä ihmisessä joka kerta
+sai minut suunniltani. Ehdottomasti, yhtä automaattisesti suoritin
+virnistykseni, joka varmaan oli heijastus hänen suonenvedontapaisesta
+liikkeestään ja saattoi hänet kulmakarvat rypyssä ja suupielet
+närkästyneinä kääntymään pois.
+
+Juna lähti hänen suomatta minulle enää katsettakaan. Mutta hän ei
+myöskään enää tervehtinyt lakilla, kohotti vain hansikkaitaan, hiukan
+yläruumistaan kumartaen ja heiluttaen niitä ilmassa, mikä näytti hyvin
+hauskalta.
+
+Rheinweilerissä, jonka sivuutimme kohisevalla vauhdilla, seisoi
+Donja, jolle äiti oli ilmoittanut, linnan avonaisen ikkunan takana ja
+huiskutti. Hänestä ei näkynyt muuta kuin valkoinen liina.
+
+Mutta me, me kiiruhdimme tapaamaan kesäpukuja Markustorilla — valkoinen
+liina pimeässä ikkunassa muuttui niiksi. Kiidimme hautovia kyyhkysiä
+kohti... Kuulin Donjan helisevän naurun, sitten hän lepäsi kuin
+autuaana kuoleva hääveneessä... Mutta me riensimme kesää kohti.
+
+Makuuosastoni minun taas täytyi jakaa toisen kanssa, tosin vain apotin.
+Senvuoksi sainkin tällä kertaa riisuutua, eikä mistään mahdollisista
+raiteilla suistumisista, joita vastaan olisi ollut tarpeen suojella
+itseään rukouksilla, nyt ollut puhetta.
+
+
+
+
+XIII. RAKKAUTTA JA MAAILMANHISTORIAA
+
+
+Saapuessamme Venetsiaan oli kaikki paksussa sumussa — koko suuri,
+kirkkaansinisen kultainen leikkikalu käärittynä vesihöyryyn. Ja
+meidätkin valtasi uneliaisuus kuin mekin kuuluisimme tähän leikkiin
+ja meidät olisi pyntätty kasaan ja pantu syrjään. Ja sellaista oli
+lähtöpäiväämme saakka.
+
+Totta puhuakseni sumu purkautui usein sateeksi tai imi, näytettyään
+melkein voitetulta, uusia suruvoimia auringosta, jonka sen pian myös
+taas oli kietonut ja käärinyt kunnes Jumalan sydän, niinkuin äitini
+tätä tähteä nimitti, oli enää vain harmaassa hunnussa riippuvan
+leppäkertun näköinen.
+
+Minulle itselleni se surussani soveltui hyvin, Mariahan ei ollut
+saanut keskeyttää vaikeita opinnoitaan Rooman konservatoriossa! Niin
+ilmoitti markiisitar Capponi tervehtiessään minua hotellin hallissa,
+reippain käsin tarttuen leukaani virkistääkseen osaaottavasti minua
+pettymyksessäni.
+
+»Kovin ikävää», mumisin, ja samalla kun rohkaistakseni itseäni katsoin
+häntä silmiin, lisäsin ääneen ja varmasti: »Valitan suuresti, syy ei
+varmaankaan ole hänen.»
+
+»Hyvä», sanoi markiisitar ja nousi varpailleen, voidakseen mukavasti
+katsella silmiini. »Hyvä, poikaseni. Te miellytätte minua kovasti.
+Mutta teidän ei olisi sopinut vehkeillä. Tai ainakin olisi pitänyt
+menetellä taitavammin. Sinetöidyt kirjeet tyttärelleni eivät mene
+perille, ymmärrättekö, ne luen vain minä.» Ja hän jätti minut
+läimäyttämällä poskeani ja ilmeikkäästi hampaitaan narskuttaen,
+niin että tuon keski-ikäisen naisen suu näytti terävältä ruskeaksi
+rypistyneeltä kärsältä.»
+
+Ja siellä oli rouva Hartmann, pieni ja pyöreä, kaunis, harmaa tukka
+ruusuisten kasvojen ympärillä, joissa pienet terävät hampaat leikkivät
+nuorilla huulilla. Totta totisesti, rouva Hartmann miellytti minua —
+kukapa olisi luullut! Hän otti vastaan tervehdykseni vain viipymättä
+toimittaakseen sen esille hypänneelle tyttärelleen Anne-Marielle.
+Anne-Marie ravisti nauraen päätänsä, mikä olisi ollut mieletöntä
+tahi ainakin käsittämätöntä, ellemme jo salaa olisi hyvin tunteneet
+toisiamme. Kohdatessamme hän oli kävellyt Ernstin rinnalla, samalla kun
+minä, en juuri niin suorana kuin isompi veljeni, olin suojellut Viviane
+von Bockia Strassburgin kasvihuoneen vaaroilta. Tosin oli voimassa
+hiljainen sopimus, jonka mukaan molemmat puolueet kuin sumukaavun
+tuntemattomiksi tekemillä äänettöminä ja katsettakaan vaihtamatta
+sivuuttivat toisensa. Nyt näin ruskeat, pehmeät hiukset, joista aina
+joku suortuva riippui, ja ruskeat, polttavaan pisteeseen keskittyneet
+silmät ensi kerran läheltä. Mitä hänen silmänsä huolettomina
+ilmaisivat, sen paljasti myös, kun häntä lähemmin tarkasteli, hänen
+ruumiinsa, joka oli pieni, ryhdikäs ja itsepäinen. Hän piteli toisessa
+kädessään maalilaatikkoa, toisessa saranatuolia ja oli aikeissa lähteä
+ulos. Kohotin sen käden, joka puristi maalilaatikon kädensijaa, ja
+suutelin sitä ranteeseen. Tuntui kuin olisin huulillani koskettanut
+biljardipalloa, niin pyöreältä, sileältä ja kylmältä se tuntui. Silloin
+nousi eräästä klubituolista herra, astui luokseni, virkkoi hiljaa:
+»Tokkopa muistatte minua?» ja pudisti kättäni: loordi Berrick.
+
+Kuinka olisin voinut unohtaa hänet, tunsihan hän jumalaistarustoa ja
+oli suojellut Mariaa ja minua raakalaisia vastaan! Ennen kaikkea oli
+hänen lämmin, hieman surumielinen hymynsä jäänyt mieleeni, olinpa
+koettanut sitä itsekin joskus tärkeissä tilaisuuksissa matkia! Kuulin
+illalla salongissa, että hän tällä välin oli mennyt naimisiin erääseen
+Skotlannin huomattavimpaan perheeseen kuuluvan naisen kanssa, jonka
+mies oli kuollut virtahevon ajossa Kongon varrella. Se nainen oli
+oikea »johtajatar», niinkuin markiisitar Capponi tärkeänä ilmoitti,
+»uusimman muodin »Society leader», joka taisteli naisen vapauttamisen
+puolesta sekä seurapiirissä että sanomalehdissäkin, ja »jonka salongin
+kautta kulki tie kapitolille» Ingels (lue: Ingols), skotlantilainen
+autonajaja, jonka lady Isabel kahden tyttärensä kanssa oli tuonut
+toiseen avioliittoonsa, oli tappanut tuon vaarallisen eläimen
+seuraavina minuutteina — pitäisikö sanoa, niin kysyi markiisitar
+eräässä häikäilemättömän keimailunsa puuskassa, jommoisia pian pidin
+hänen keskustelunsa höysteinä, pitäisikö sanoa: _valitettavasti_ liian
+myöhään? Toista avioliittoa pidettiin onnellisempana kuin ensimmäinen,
+niin äkkiarvaamatta purkautunut, yleisen mielipiteen mukaan oli ollut.
+Markiisitar, joka rakasti lady Isabelia ja kunnioitti loordia, ei
+sanonut voivansa tuntea rajatonta vihaa syyllistä virtahepoa kohtaan,
+varsinkaan kun peto oli maksanut tekonsa hengellään. Lady Isabelin
+ensimmäinen mies oli ollut nolla, nuoruudenrakkaus ilman arvonimeä ja
+varallisuutta, kipsinen Belvederen Apollo metsästyspyssyineen...
+
+Tämän keskustelun aikana kuulin myöskin ensi kerran saksalaisen
+runoilijattaren Aggie Rufin nimen. Sanottiin, että hän oli ainoa elävä
+nainen, jota »johtajanainen» piti itseään parempana. Heidän suhteensa
+tuntui seuraavanlaiselta: Kleopatra, politikoitsija, soi runoilija
+Sappholle etusijan, ja se oli kuvaavaa kummankin luonteelle. Sillä
+kuka tahansa ei voinut olla sellainen runoilija, jonka lady Isabel
+Berrick kohotti niin korkealle! Valitettavasti (tässä täytyy kyllä
+sanoa valitettavasti) »johtajanainen» karttoi kyyhkysten asuttamaa
+Venetsiaa, jota hän moitti vanhaksi romuksi ja vieläkin pahemmaksi,
+oikeastaan vain kyyhkysten vuoksi, hän kun käsittämättömällä tavalla
+vihasi ja vainosi näitä lintuja. Ikäänkuin kyyhkyset tosiaan olisivat
+naisellisella tavalla hiljaisia ja hurskaita »ja ylipäänsä vanhoillisia
+eläimiä», niinkuin lady kuului väittäneen!
+
+Itsensä asemesta oli »johtajanainen» vakuuttanut loordin uskotuksi
+Venetsiaan skotlantilaisen autonkuljettajan Ingelsin, joka täällä,
+kuten on helppo ajatella, autonajajana vaunuttomassa kaupungissa oli
+hirveästi ikävissään. Hän heittäytyikin häpeällisesti juomaan. Hän
+juoksenteli paikasta toiseen kasvot sinipunaisina ja silmät pullollaan
+ja irvisteli, kun olisi pitänyt tervehtiä. Loordi ei näyttänyt sitä
+edes huomaavan.
+
+Hän huomasi sen hyvin, kuten voin todeta, kun eräänä iltapäivänä
+tavallisella sumukävelyllämme kohtasimme ahtaassa kujassa miehen,
+joka loordin huomattuaan nolona vetäytyi oikealle ja vasemmalle ja
+huomattuaan väistymisen mahdottomaksi apua etsien tuijotti ylös
+rakennuksen seiniin, kääntyäkseen lopulta ympäri ja väsyneesti
+hoiperrellakseen tiehensä. »Se oli Ingels, lady Berrickin
+autonkuljettaja», sanoi loordi vastaukseksi hämmästyneeseen, kysyvään
+katseeseeni: »Ei, ei minä en sekaannu lady Berrickin asioihin, se olisi
+epäkohteliasta. Harvoin muuten näenkään koko miestä.»
+
+Olimme saapuneet kävelymatkamme päämäärään, Giacomuzzin kahvilan luo,
+jossa oli tapamme päättää tämä ainoa kaunis osa päivästä, senjälkeen
+kun loordi, äitini luvalla, oli valinnut minut seuralaisekseen. »Rakas
+nuori ystävä», oli hän silloin sanonut, »vaikka asummekin kuin perhe
+jonkin verran alkuperäisessä vesilinnassa, on teidän kuitenkin yhtä
+ikävä kuin minunkin. Samasta syystä avustavat muuten niin viehättävät
+naisemme kaikin voimin sumua, odottaessaan, puhuessaan ja rukoillessaan
+yksinomaan sen haihtumista. Mutta minusta Venetsia on hyvin miellyttävä
+sumussa. Eikö teistäkin?»
+
+Olin liiaksi hämmästynyt kyetäkseni heti vastaamaan, ja loordi jatkoi:
+»On niin tyhjää! Tulkaa kanssani. Saatte nähdä. Sumu imee vieraat
+sisäänsä. Cook itse näkyy työskentelevän sen hyväksi. Parvittain he
+katoavat. Ja heidän mukanaan lentävät kaupustelijat, lasitehtaiden
+asiamiehet, nyöritetyt kapteenit, kerjäläiset, eikä kahviloissa enää
+soiteta. Vihdoinkin tarjoutuu tilaisuus tarkastella joutoaikana ennen
+niin ylpeän venetsialaisen teatterin jäännöstä.» Siitä alkaen menimme
+aina aterian jälkeen ulos sumuun ja palasimme vasta illansuussa.
+
+Istuimme siis taas nurkkapöytämme ääressä Giacomuzzissa, ja loordi
+tuijotti, pää surumielisesti kallellaan, hymyillen eteensä.
+
+»Rakastan kovasti tätä kaupunkia», sanoi hän, »keväästä lähtien, siitä
+kerrasta asti...» Hänen toinen kipeä silmänsä tähysti minua, ja minusta
+näytti kuin sen terään ilmestynyt vieras esine olisi kovettunut kyynel.
+»Niiden ihanien päivien jälkeen, jotka päättyivät niin surullisesti,
+olen usein käynyt Venetsiassa. Nyt, ensi kerran siitä lähtien tapaan
+sen taas... paljon sanovana, värikkäänä, syvänä, elävänä. Siitä
+saakka kun sumu Jumalan pilven lailla riippuu sen yllä. Vihdoin olen
+myös löytänyt mallin... Tietäkääpä, ystäväni, että kulutan aikaani
+pienillä maalauksilla, skitsejä naisista, jotka ovat luodut rakkautta
+varten eivätkä sitä salaakaan — heidän ei tarvitse olla niin nuoria...
+Tiedättekös, Claus, että polveudun Skotlannin puritaanisista perheistä?
+Kyselen itseltäni, Claus, voitteko ymmärtää, mitä se merkitsee.
+Ylpeästä perheestä. Verisestä perheestä. Vakuutan teille, hurskaat
+esi-isäni marssivat niin sanoakseni veressä! Kun sitä Englannissa alkoi
+vuotaa niukemmin, lähtivät he siirtomaihin, nuo hurskaat Berrickit...
+Ja ajatelkaapa vain: heidän omaisuutensa ei vähentynyt, vaikkakin se
+tavallisesti on säännöllistä, kun joku matkustelee tuhlailevasti,
+harjoittaa suurta ylellisyyttä ja sitäpaitsi palkitsee hyveen, kuten
+heikkomieliset vanhukset paheen, ja kaiken tämän paljoakaan työtä
+tekemättä. Siitä ilman muuta huomaatte, että hyvä Jumala oli mieltynyt
+Berrickeihin, mieltynyt kuin vanha isä nimensä perijöihin. Ymmärrätte,
+Claus, niin olen johtunut maalaamiseni ohella harrastamaan myöskin
+maailmanhistoriaa. Ja voin vakuuttaa teille, maalaamiselle on hyötyä
+sellaisesta työskentelystä...»
+
+Olin aika lailla hämmästynyt kuullessani loordin puhuvan niin
+rohkeasti, enkä ainakaan olisi odottanut, että hän juuri minulle
+uskoisi kapinallisia ajatuksiaan. Tosin oli minusta aina tuntunut,
+varsinkin sanakiistoissa Donjan »pienen piirin» kanssa, kuin hän
+kätkisi jotakin puheensa taakse, ja Maria ja minä olimme tilaisuuden
+sattuessa palkinneet sen hänelle ojentamalla kukan tai jonkun
+kaukaisesta kaupasta hankkimamme muinaisesineen. Lapset ovat
+vastaanottavaisia rohkaisuille, salaperäisyydet herättävät heissä
+ihastusta, mutta kuka täysikasvanut kertoisi heille milloinkaan vakavia
+salaisuuksia? Enhän tosin enää ollut lapsi, vaan kimnaasin lähes
+viimeisen luokan oppilas, jolle elämä oli auennut, ja jos vieressäni
+loordin asemesta olisi istunut Sidonia tai Bob, olisin täysin
+tyytyväisenä kuunnellut heitä. Mutta vieras loordi herätti minussa
+liian paljon mielihyvää ja saattoi minut suorastaan värähtelemään.
+
+»Kuten sanottu», toisti hän verkkaan luistavalla puhetavallaan,
+»kuten sanottu, rakas ystävä, en kuulu niihin ihmisiin, joiden
+mielen sumu tavallisesti lamaannuttaa: päinvastoin se ohjaa henkeni
+maailmanhistorian suuriin tapahtumiin. Ihmiskunnanhistorian suuret
+tapahtumat saavat minut ehdottomasti iloiselle mielelle. Jos sallitte,
+kerron teille jotakin Venetsiasta. Sanon heti: tämä Venetsia oli
+maailman loistavimpia rosvoluolia, ja roistoväki, joka täällä hallitsi,
+polveutui yhtä hyvistä vanhemmista kuin minä. Vain viisaammista,
+luullakseni, epäilemättä viisaammista.»
+
+Se oli tyrmistyttävää. Minun täytyi nousta samettisohvalta ja istua
+tuolille vastapäätä loordia. Tilasin mokkaa ja savukkeita. Mutta kun
+en milloinkaan ollut polttanut, en maistanutkaan niitä, vaan katselin
+niitä vain rohkeasti.
+
+Mikä mies — kuin taivaasta pudonnut!
+
+Vaikka hän saattoi lausuntonsa jälkeen pitkän aikaa selailla
+pilalehtiä, jotka nimenomaan niiksi itseään nimittivät, löytämättä
+ainoatakaan ilonaihetta, tarvitsi hänen vain lukea jonkun
+kansanjohtajan, esimerkiksi sosialisti Stratan puhe, ja heti hän
+oli päässyt kaikista suruistaan ja hekumoitsi kuten saksalaisessa
+kansanlaulussa, »ruusuissa». Eikö tämä Strata puhunut, eikö hänen
+lehtensä, venetsialainen »Popolo», kirjoittanut omalla tavallaan samoin
+maailmanhistoriaa kuin Oxfordin professorit, jotka runoilivat asioista
+aikojen takaa? Loordi saattoi siis hyvin sanoa, että sumu teki hänet
+tyytyväiseksi, koska se ohjasi hänet kevytmielisistä vaikutelmista,
+jommoisia aurinko ja tähtitaivas toivat tullessaan, kylmän ritarin
+teräksiseen kulkuun, jota me (toiset vapisevasta kunnioituksesta,
+toiset kohteliaisuudesta) nimitimme kansojen kohtaloksi. Itse asiassa
+oli tämä nimitys _kohtalo_, muuten voittajan itsekiitosta, pöyhistelyä,
+jopa julkeutta, mutta siitä hän ei halunnut puhua, se veisi liian
+pitkälle kun kuitenkaan koko »maailmanhistoria», sellaisena kuin me
+raukat kansallisissa kouluissamme joudumme sitä oppimaan, ei ollut
+muuta kuin voittajien voitonulvontaa ja voitettujen yhä musikaalista
+hampaiden kirskuntaa.
+
+Tähän nyökkäsin myöntävästi. Se oli oikein! Kukaan ei voinut sitä
+paremmin tietää kuin elsassilainen!
+
+Muutamina päivinä näin loordin vain hotellissa, jossa hän maalasi
+venetsialaista kreivitärtä: Tämän hän oli markiisitar Capponin avulla
+saanut suostumaan malliksi naisten läsnäollessa, vieläpä, kuten
+sattumalla sain kuulla, erittäin kevyessä, »äärettömän ilmavassa»
+puvussa. Hän oli perin hyvällä tuulella ja piti naisille pöydässä
+pieniä, haaveellisia esitelmiä venetsialaisesta maalaustaiteesta, jolla
+oli se ansio, että se pystyi kirkastamaan jo tummuneita kauneuksia
+ja panemaan liikkeelle vanhoja kankaita, ikäänkuin ne olisivat häntä
+kuuntelevien naisten pukuja.
+
+Äitini sanoi häntä »älykkääksi kuin paholainen», jotavastoin markiisi
+vannoi pyhien kautta, että hän ei laskenut leikkiä, ja madame Hartmann,
+rikkaan elsassilaisen nappitehtailijan rouva, joka kolmen kuukauden
+ajan oli tarkastellut häntä samassa hotellissa, otti myöskin valalleen,
+että hän oli hienotunteisin, sivistynein, säädyllisin kaikista
+loordeista, mitä hän milloinkaan oli tavannut.
+
+»_Il vous repose de cette espèce de débraillé, le lord Byron_»,
+huudahti hän. Toisella kertaa hän häpäisi »Child Haroldin» runoilijaa
+nimittämällä häntä »_coqueluche vénitienne des nouveaux mariés_» ja kehui
+loordi Berrickiä sanomalla, että tämä oli »_gentilhomme, qui cache un
+artiste_».
+
+Hänen tyttärensä Anne-Marie näytti olevan ainoa, joka äitinsä
+jonkunlaiseen tunnustukseen pakottamana keksi loordissa moitittavaa,
+tämä kun hänen mielestään piti taivaallistakin rakkautta vain
+maallisena ilmestyksenä, missä mielipiteessään hän osui naulan päähän.
+Sitäpaitsi, väitti hän, loordi oli imartelija, naisten imartelija;
+tarvitsi kyllä jonkun verran aikaa huomatakseen sen, mutta sitten
+tunsikin itsensä suorastaan loukatuksi. Lyhyesti, hänestä loordi oli
+kauhea, ellei suorastaan epäilyttävä... »Mutta, lapsi!» huudahti
+rouva Hartmann punastuen, samalla kun markiisitar torjui syytöksen
+imartelusta sanoilla: »Ei ensinkään Hänellä on vain hiukan rohkea tapa
+lausuessaan totuuksia.»
+
+Anne-Marie meni ulos sumuun, maalatakseen vesivärillä edelleen
+doogipalatsia sen loistaessa auringonvalossa.
+
+Näinä päivinä istuin yksin Giacomuzzissa ja luin Torinon lakkoa
+johtavan nuoren kansanjohtajan Stratan puheita ja niiden selostuksia
+sanomalehdissä, muun muassa erään hämmästyttävän vihjauksen
+paikallisiin onnettomuuksiin. Muuan matruusi oli näet murhannut
+stratalaisen verojen kokoojan eräässä talossa Calle della Mandolinan
+varrella, ja siitä pantiin vain itse kuningas vastuuseen. Samalla
+tutustuin kansanjohtajan Caesar-päähän, jonka piirteitä »Popolo»
+piti italialaisen kansallisuuden elämänviivoina, »Gazetta» sen
+kuolemanviivoina, molemmat niin tunkeilevasti kuin kerjäisivät
+juomarahoja.
+
+Kun venetsialaisen kreivittären kuva oli valmis (sen nimenä oli yleensä
+vain »elävä hiljaiselokuva» ja ranskaksi vielä hullunkurisemmin:
+»_une nature morte vivante_»), aloitimme loordi ja minä uudelleen
+kuljeskelumme hiljaisessa kaupungissa. Tällä kertaa hän vei minut
+Markus kirkon eteishalliin ja näytti minulle kolmea punaista
+kivilaattaa. Täällä kuului keisari Barbarossa polvistuneen paavi
+Aleksanteri III:n edessä ja paavi nostaneen jalkansa keisarin
+olkapäälle. »Non tibi, sed Petro», oli ainoa vastaväite, jonka keisari
+uskalsi tehdä, mutta paavi, painaen kovemmin jalallaan, oikaisi
+häntä: »Et mihi, et Petro.» Venetsia, paavin liittolainen, oli
+houkutellut hänet tänne »rehellisenä välittäjänä», samassa mielessä
+kuin mitä Bismarck sillä sanalla tarkoitti, huomautti loordi, ja se
+johtikin rauhaan. Venetsian voitto kaupassa ei suinkaan rajoittunut
+siihen sormukseen, jonka paavi lahjoitti doogille, ja jonka nojalla
+Venetsian doogit tästedes liittoutuivat meren kanssa kuuluisimmassa
+venetsialaisista loistojuhlista, ei likimainkaan, sillä liitto meren
+kanssa oli vain maalattu kuva mahtavan siirtomaatavarakaupan kilvessä...
+
+Suureksi ihmeekseni herättivät näin saamani katsaukset
+maailmanhistoriaan, kun koetteeksi tarjosin niitä apotti Simonille,
+kaikesta päättäen hänen hyväksymisensä, kuten huomasin leikillisestä
+myhäilystä, jolla hän, muuten sanattomana, ne vastaanotti. Tämä
+vahvisti minua yhä kasvavassa luottamuksessani loordiin ja omassa
+rohkeudessani. Tapasin hänet tavallisesti jo aamuisin Rialton
+maihinnousupaikalla, jossa hän joi aamiaisviininsä pienessä kahvilassa.
+Läheisyydessä, S. Bartolomeossa, luki apotti messun, mistä en saanut
+olla poissa, ja tästä johtuu, että pyhä Sebastian ja Bartolomeus
+Seb, del Piombos, jotka koristavat alttarin lähellä olevaa kirkon
+sivukuoria, vielä tänä päivänä ovat elävinä mielessäni. Sitävastoin
+ovat molemmat toiset mestarin luomat pyhimykset haihtuneet mielestäni,
+sillä ne riippuivat lähellä urkuja, ja minä kiiruhdin katsahtamattakaan
+niihin, heti kun siunaus oli luettu, naisten, pyhän Sebastianin ja
+Bartolomeuksen silmistä loordini luo.
+
+Usein, kun Piazettalla kovasti veti, istui myös Anne-Marie Hartmann
+siellä ja maalasi vaihteeksi Rialtoa auringonpaisteessa. Hän oli
+kuunnellut aamumessua Markuskirkossa, jottei aiheittensa »hyvässä
+valaistuksessa» myöhästyisi. Kun kiusoittelimme häntä »hartmannilaisen
+auringon» johdosta, jonka hän loi omasta voimastaan, nauroi hän niin
+ihastuttavasti, että ympärillä seisovat tyhjäntoimittajat riensivät
+taputtamaan käsiään ja sitten ojensivat ne vastaanottamaan juomarahaa.
+Silloin Anne-Marie pyyhkäisi pitkällä, ohuella siveltimellään
+hiussuortuvan kasvoiltaan ja sanoi, ettei hän voisikaan elää ilman
+aurinkoa ja että yleensä hänen ihanteensa oli ikuinen aurinko.
+
+Täällä, Rialtolla, annoin hänelle myös vihdoin veljeni Ernstin käärön.
+»Minulla ei valitettavasti ollut aikaisemmin tilaisuutta», mumisin.
+Hän pani sen maalausjalustalle ja sanoi ääneen: »Tämä on liikaa!
+Vasta parin viikon kuluttua! Oikeastaan minun pitäisi antaa se teille
+takaisin, rangaistakseni teitä.» Pyysin anteeksi ja sanoin, etten tätä
+ennen ollut milloinkaan tavannut häntä kahden kesken.
+
+»Mitenkä niin kahden?» puhui hän venyttäen ja levitti väkinäisesti
+silmänsä. »Sen olisitte voinut antaa minulle äidinkin läsnäollessa.»
+
+Loordi Berrick seisoi odottaen sillalla.
+
+»Mahdollisesti _teidän_ äitinne läsnäollessa», sanoin lyhyesti »mutta
+ei _minun_», ja kiiruhdin loordin luo.
+
+»Millä te suututitte sen pienokaisen?» kysyi loordi. »Hän katsoi
+suorastaan raivokkaasti jälkeenne.»
+
+»Suuttuiko hän?» sanoin huolettomasti, ja sitten lähdimme taas
+kiertelemään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä yönä kuului kaksi voimakasta paukausta avaruudesta, ja heti
+senjälkeen kumartui vuoteeni ylitse olento, joka piteli keskipäivän
+aurinkoa kuin valaan kohotetussa kädessään. Kun vielä ponnistelin
+voidakseni katsoa tuohon häikäisevään valoon, kohosi sisimmästäni
+äkkiä nimi Maria valtavana kuin varjo, joka riippui valon liepeillä ja
+häilynnällään täytti huoneen. Hypähdin vuoteestani ja tartuin käteen,
+joka piteli valoa.
+
+»Niin, niin, herra parooni», sammalsi olento, »se on totta tosiaan
+pikku markiisitar. Hän seisoo alhaalla ja odottaa.»
+
+Annelemme! Hän oli ihan kalpea mielenliikutuksesta. »Näyttää siltä,
+että hänen taas heti on lähdettävä junalla», lisäsi hän kiireesti. Nyt
+hän oli kynttilänsä liekillä sytyttänyt yöpöytäni kynttilän ja kiiruhti
+varpaillaan ulos.
+
+Sisäisen myrskysoiton pauhatessa kiskoin vaatteet ylleni, syöksyin
+ovesta, eteisen läpi, portaita alas, pitämättä edes kiinni
+kaiteista. Minun täytyi kädelläni suojella kynttilänliekkiä, se oli
+hengenvaarallista tanssia. Niin tulin halliin ja ulko-ovelle asti. Se
+oli suljettu. Palasin halliin.
+
+Kynttilä ojennetussa kädessäni seisoin keskellä pimeää huonetta. Ei
+mitään. Ei ääntäkään.
+
+Silloin polkaisin jalallani ja huusin täyttä kurkkua:
+
+»Maria!»
+
+»Mio dio!» vastasi kaiku pimeydestä, kuulostaen tuskanhuudolta.
+
+»Maria!» kuiskasin rukoilevasti.
+
+»Laske kynttilä viereesi tupakkapöydälle!» komensi hän. »Ja nyt tule!»
+
+Seurasin ääntä, näkemättä jälkeäkään Mariasta.
+
+»Seis! Istu tuohon tuoliin!» kuiskattiin minulle. Tunnustellen
+istuuduin tilavaan nojatuoliin, jota vasten juuri olin töksähtänyt.
+Seuraavana hetkenä aukeni yö ympärillämme, ja hän oli luonani. Ensin
+hän riippui painavana kaulassani ja suuteli minua, ja minusta tuntui
+kuin olisin kiireestä kantapäähän sukeltanut hehkuun, joka lämmittää
+ikuisten sydäntä. Sitten hän kyyristyi polvilleni. Toisella kädellään
+hän painoi päätäni rintaansa vasten, toinen käsi haroi tukkaani;
+se salpasi minulta ilman. Pakotin hänet istuutumaan viereeni, ja
+nyt lojuimme vieretysten klubituolissa ja hyväilimme toisiamme
+rauhallisesti.
+
+Varmoina kulkivat hänen kätensä sivellen yli poskieni, leukani,
+ohimoilleni, kaulani ja niskani... Pyysin: »Minä nyt!» ja hän pysytteli
+hiljaa, jotta palvelevat käteni tunnustelisivat häntä, ja selvemmin
+kuin milloinkaan valossa näin hänet edessäni: rehevän suun, joka oli
+mutrussa pelkästä vakavuudesta ja johon kaikki veri kasvoista näytti
+vuotaneen, rohkeasti otsalle kohonneet kulmakarvat, ohimolta ohimolle
+pingoitetun valkeuden levottoman, mustan tukan alla, kaiken sen, mikä
+oli enemmän kuin suu, silmäkulmat, otsa — ukkosta täynnä olevan,
+keltaiselta loistavasta lehviköstä lukemattomine hedelmineen värisevän
+maan, jonka usvaisella taivaalla suuret, tummat linnut siivillään
+lepäilivät...
+
+»Sinä se olet», kuiskasin, »oi, sinä se olet!» Ja minä kuuntelin hänen
+hieman karhean äänensä sulosointua, kun se ikäänkuin pidätetysti
+nauraen vastaili...
+
+»Mikä älykäs olento tuo teidän Annelenne!» alkoi hän äkkiä kertoa.
+»Sellaisen kamarineidon minäkin tahtoisin. Tuskin hän oli nähnyt
+minut, kun jo juoksi sinua noutamaan. Ehdin juuri vielä huutaa hänen
+jälkeensä, että minun heti taas täytyi matkustaa ja että sinun tuli
+ottaa mukaasi vaippa ja sateenvarjo.»
+
+»Vaippa ja sateenvarjo?»
+
+»Etkö tunne, kuinka likomärkä olen?»
+
+Todella, hän oli likomärkä, — mikä surkeus!
+
+»Claus, Milanossa oli mitä kaunein ilma, ja täällä sataa virtanaan,
+ja kello 1,47 lähtee minun junani. Ei ainoatakaan gondolia saatavana!
+Jumalan tähden, meidän täytyy lähteä!»
+
+Hypähtäen hän nousi tuolilta, mutta sitä ennen hän oli vielä nopeasti
+temmannut käteni ja puristi sitä.
+
+»Hae kynttilä! Meidän täytyy mennä takaoven kautta. Hyvä ettei
+ovenvartija vielä nuku kojussaan. Hän olisi varmaan kuullut, kun
+äsken huusit Mariaa. Hän istuu kapakassa vastapäätä — ruhtinaan
+kuormankantajain joukossa. Olisimme olleet kiikissä, senkin velikulta!»
+Hän nosti hattunsa maasta ja käänsi sen toisin päin. »Läiskis», sanoi
+hän.
+
+Kun palasin kynttilä kädessä, katsoi hän kelloaan.
+
+»Meillä on vielä 45 minuuttia aikaa», totesi hän. »Missä on
+sateenvarjosi?»
+
+Sateenvarjosta ja päällystakista Annele ei ollut puhunut mitään.
+Seisoimme ja kuulimme sateen kohisevan. Hänen vaatteensa höyrysivät
+hallin lämpimässä ilmassa. Leveä samettihattu taipui märkyydestä
+olkapäille saakka.
+
+»Matkustanko kanssasi?» kysyin.
+
+Hän naurahti lyhyesti, kyhertäen.
+
+»Niin sinä tekisit! Ei, ei, kello 2,15 makaat taas vuoteessasi.»
+
+»Siinä tapauksessa täytyy rientää», selitin ja kiiruhdin kynttilä
+kädessä edellä pitkin käytävää, joka tietääkseni johti takaovelle,
+kapealle, likaiselle portille; sitä käyttivät ruokatavarain tuojat ja
+palvelusväki.
+
+»Jossakin täällä on Annelenne piilossa kavaljeerinsa kanssa», kuiskasi
+hän. »Kun tulin, seisoivat molemmat toisiinsa kietoutuneina ovella ja
+katselivat, kuinka lyhdyn ympärillä sataa! Kaunis näköala! Sammuta
+kynttilä ja pistä se tuonne nurkkaan. Hyvä, että siinä on tulitikut
+mukana. Ja nyt: Rohkeutta, jos rakastat minua!»
+
+Näin sanoen hän syöksyi sateeseen. Kiedoin käsivarteni hänen
+ympärilleen, ja me juoksimme, ei, hoipertelimme läpi sekavien,
+kiemurtelevien kujien, joissa sade lakaisi talonkorkuisilla luudilla,
+torien vesipatsaiden läpi, portaita ylös, toisia alas kanavien yli.
+Ikkunaluukut natisivat, aallot loiskivat seiniä vasten, kirskuen
+hankasivat gondolit vaarnojaan, taistelimme toisen heikosti valaisevan
+lyhdyn luota toisen luo, ja jottemme kulkisi harhaan, huusimme
+toisillemme: »Calle Goldoni — siinä se on, hyvä!... San Lucca,
+mainiota!... Vasemmalle menee tie Rialtolle, siis oikealle, se on pieni
+kierros, mutta varma... S. Giovanni Crisostomo, hyvä!... Hei! Vittore
+Emanuele, Venetsian Champs Elysées, emme voi enää eksyä.»
+
+Me eksyimme kuitenkin, äkkiä olimme suurella kanavalla. Katu päättyi
+suoraan veteen, joka oli pelosta lamaantuneiden jalkaimme alla kuin
+nukkuva, äkkiarvaamatta tapaamamme käärme. Se johtui siitä, että olimme
+sattuneet kiistelemään.
+
+Kun Maria, niin selvästi kuin myrsky ja sade sallivat, oli kertonut
+minulle, miten kaikki oli tapahtunut: että hän oli isänsä kanssa
+matkustanut Milanoon ja isän mentyä puoliseitsemältä prefektin luokse
+päivälliselle vaunuissa rientänyt asemalle ja kiitänyt Venetsiaan,
+ensin pöyhittyään hotellissa vuoteensa taiteelliseen epäjärjestykseen,
+luulin minäkin kiihtyneenä näistä ihmeellisistä tapahtumista olevan
+tarpeellista ilmoittaa hänelle erään merkillisyyden. Vuosikausia
+palavasti odotettuani jälleennäkemistä, sanoin, olin verrattain
+rauhallisesti, melkeinpä ajattelematta kestänyt pettymystä siitä,
+että hän ei tullutkaan — voisiko hän sen selittää? Silloin hoipuimme
+vielä, sateen toisiimme juottamina, varovasti Corso Vittore Emanuelen
+liukkaita kivilaattoja pitkin.
+
+»Sinäpä olet kauhean sydämetön», huudahti hän. »Sen huomasin heti,
+kun tutustuin sinuun, silloin makuuvaunussa. Raaka sinä olit,
+yksinkertaisesti raaka.»
+
+»Eipähän», sanoin varmasti, »kuinka mieletön nyt oletkaan, Maria!
+Minähän tahdoin heti valloittaa sinut — ymmärrätkö, väkirynnäköllä!»
+
+»Ehkä olenkin mieletön», vastasi hän. »Vaikka niinkin, mutta sinä, sinä
+olet raaka. Etkö sinä väittänyt, että minua kotona lyödään?»
+
+»Entä, jos se olisi totta?» huudahdin ja pysähdyin, ja tämä päähänpisto
+— pysähtyä ja kohottaa samettihatun lieriä niin, että vesisuihku
+sivultapäin valahti hänen kasvoilleen — tämä todella sopimaton
+päähänpisto pysähtyä keskellä roiskuvaa Vittore Emanuelea, ikäänkuin
+ei markiisitar Capponin kunnia riippuisi yhdestäkin minuutista, ja
+tämän lisäksi valmistautua perusteellisesti suutelemaan hänen märkiä
+kasvojaan —
+
+
+
+»Pois! Hotelliisi!» sähisi hän ja tempasi sormeni hatun liereltä.
+»Minua ei lyödä!»
+
+Se päähänpisto turmeli kaikki! Umpimähkään hän juoksi nukkuvan käärmeen
+kitaa kohti. Hänen toinen jalkansa ulottui kaiketi jo kadun viimeisen
+kiviliuskan yli, kun sain tartutuksi hänen käsivarteensa. Silloin en
+ollut täysin tietoinen vaarasta, mutta sen jälkeen olen vuosikausia
+siitä uneksinut, joskin kuvat aina olivat muita kuin juuri tuo sateen
+liuottama reunus maan ja veden välillä... Levottomuus, joka minut pani
+näkemään siitä unia, syöpyi sieluuni tuolla pimeällä rajalla, jolloin
+vain pieni tuulen ulvonnassa tuskin havaittava vaihdos ilmaisi, että
+sade täällä kosketti kiveä ja tuolla, millimetriä kauempana, vaipui
+syvyyteen, kanavaan.
+
+»Hattuni!» kuulin hänen huutavan. Tuulenpuuska oli temmannut sen hänen
+päästään.
+
+»Se ui nyt kanavaa myöten S. Felicestä hautausmaasaarelle», sanoin
+leikkiä laskien. »Näetkö, Maria, kuinka käy, kun karkaat muualle kuin
+minun syliini!»
+
+Vastaukseksi tuli ulvova pikkutytön nyyhkytys: »Mitä minä sanon isälle,
+missä uusi hattuni... Toinen puku mukana Milanossa, mutta ei hattua...
+ei yhtään hattua...»
+
+Varovasti vedin hänet veden partaalta, multa hän harasi vastaan ja
+kysyi, oliko musta tyhjyys edessämme tosiaankin suuri kanava, ja kun
+myönsin, selitti hän: »Sitten tahdon Jumalan nimessä heti hypätä
+siihen.»
+
+»Juna!» huusin. »Maria, juna!»
+
+»Mio dio!» vastasi hän pelästyneenä. »Juoskaamme Nopeasti!»
+
+Sitten hän puolestaan kietoi juostessamme käsivartensa ympärilleni.
+Lakkaamatta hän suuteli kättäni ja usein, lyhdyn alla, kohotti
+tuskaiset kasvonsa puoleeni suoraan sadetta vastaan. Tukka riippui
+sekaisina suortuvina, sadetta virtasi hänen suuhunsa. Lätäköt, joiden
+läpi harppailimme, räiskyttivät vettä lanteillemme saakka. »Uh!»
+huudahti hän usein, »uh!»
+
+Multa hän pysyi urhoollisena. Myrskynkatkomin sanoin hän tunnusti, että
+hänen isänsä oli todella aikaisemmin lyönyt häntä pakottaakseen hänet
+lakkaamaan osoittamasta rakkauttaan liian kiihkeästi, vain sentähden,
+mutta sitten he olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, eikä isä sen koommin
+ollut koskenut häneen. »Järjettömyyttä!» keskeytin hänet. »Ikäänkuin
+ei meillä olisi tärkeämpää keskusteltavaa!» Senjälkeen hän kyseli yhä
+vielä itkien Vivianesta.
+
+»Sinunhan kuitenkin täytyy naida hänet!» pääsi häneltä.
+
+»Minkätähden?» vastustelin. »Minä nain sinut.»
+
+»Mutta sehän se onkin kauheinta, että se on mahdotonta.»
+
+»Mahdotonta?»
+
+»Minä tahdon saada ruhtinaan! Claus, minun täytyy saada ruhtinas. Niin
+se on määrätty tähdissä.»
+
+»Vai niin?» raivosin minä, »vai tähdissä? Kyllä minä teen siitä lopun.
+Ymmärrätkö?»
+
+Hän ei vastannut. Mutta tunsin, kuinka hän pimeässä kohotti kyynelten
+ja sateen kastelemat kasvonsa ja ravisti epäuskoisena päätänsä...
+
+Ilmestymisemme asemasillalle herätti hilpeyttä ja sääliä.
+Ulkomaalaisten nauraessa ilmaisivat italialaiset mitä sydämellisintä
+osanottoa, jopa eräs vanha nainen kurottautui avoimin käsivarsin
+osastostaan, ottaakseen meidät vastaan. Kello oli 1,50, vaunujen ovet
+oli jo suljettu, mutta junailijat juoksivat oikealta ja vasemmalta,
+ja koneelta päin tuli kuljettaja juosten. »Lapsiraukat!» huusi toinen
+junailija, »sellainen raju-ilma!» Toinen arveli, että me varmaankin
+olimme pudonneet veteen, kun meillä ei ollut hattua eikä päällystakkia.
+»Kaikki poissa, pelkkä henki jäljellä!» ilmoitti hän luoksemme
+saapuvalle junailijalle. »Minne te raukat aiotte?» kysyi tämä. Ja he
+nostivat kolmisin Marian vaunuun. Mutta minua he neuvoivat heti juomaan
+kuumennettua viiniä. Juna lähti liikkeelle.
+
+»Ihanaa!» huusin hänelle ylös vaunuun. »Se oli ihanaa, Maria! Kiitän
+sinua! En unohda sitä milloinkaan!»
+
+Hän heitti minulle lentosuukkoja, itkien ja nauraen, ja pyyhkieli
+märillä hihoilla kasvojaan. Ensi kerran tänä iltana näin hänet
+selvästi. Tosiaan, hän oli liikuttavan kaunis surkeudessaan, suu
+näivettyneenä ja otsa hiusten peitossa!
+
+»Kyllä minä sen lopetan tähdistä!» huusin ja viittasin korkeuteen.
+
+Ensin hän ei näyttänyt ymmärtävän, mutta heti senjälkeen hän risti
+ihastuneena hymyillen kätensä rinnalleen ja kohotti katseensa
+näkymättömiin tähtiin.
+
+Leveälle, leveälle levitin käsivarteni. Sitten hän katosi näkyvistäni...
+
+Säteilevän itsetietoisena, kuin seppelöity voittaja, esiinnyin aamulla
+aamiaispöydässä. Kielsin sumun ja selitin liittyväni ikuisen auringon
+puolueeseen, Anne-Marien puolelle. Tämä otti lähenemiseni vastaan
+kaksimielisesti hymyillen, mistä en tullut viisaammaksi. Hän oli
+muuten aikeissa lähteä ulos, mutta ojensi minulle vielä kätensä ja
+sanoi: »Mitkä lienevätkin syynne, kiitän teitä älystänne» — tavallaan
+hämärä lauselma, niinkuin minusta tuntui. Naiset eivät olleet ennen
+nähneet minua niin iloisena, vanha markiisitar huomautti sitä yhtenään.
+Lopulta näyttelin jo Pulcinellaa, ja naurava seura istui kaksi kertaa
+niin kauan suklaansa ääressä kuin heillä oli tapana. Samalla huomasin
+kyllä, kuinka äitini katseli minua koko ajan melkein huolestuneen
+tarkkaavasti. Kenties hän aavisti jotakin, ja myöskin huomasin erään
+katseen, jonka markiisitar ja hän vaihtoivat. Olin kuitenkin Annelesta
+varma, ja kun Annele oli pysynyt vaiti, ei kukaan voinut _tietää_.
+Aavistakoot niin paljon kuin tahtovat! Niin, heidän piti aavistaa,
+jotakin aavistaa siitä hirveästä tulesta, joka myrsky-yönä oli pilvistä
+pudonnut päälleni ja minut näin muuttanut.
+
+»Claus», sanoi markiisitar, noustessaan pöydästä, »Claus, minun täytyy
+ryöstää viisi minuuttia ajastanne. Tahdotteko tulla kanssani salonkiin?»
+
+Ja kun istuimme vastakkain puolihämärässä salissa, väitti hän vasten
+kasvojani:
+
+»Olette saanut kirjeen Marialta.»
+
+»Valitettavasti en, madame», vastasin päästäen teatterihuokauksen.
+
+»Sitä pahempi», sanoi hän. »No sitten hän kävi viime yönä täällä.»
+
+Sanattomana tuijotin häneen. Se oli vastoin kaikkia odotuksiani. Tunsin
+pistelevää kylmyyttä selässäni, sitten kaikki veri syöksyi kasvoihin.
+Totisesti minun täytyi ponnistaa kaikki voimani, etten vapisisi.
+
+»Oliko hän teidän huoneessanne?» jatkoi hän ja hänen hymynsä kavaluus
+vihloi sydäntä.
+
+Hypähdin pystyyn joko paremmin taistellakseni tai paetakseni, en
+tiennyt kummasta syystä.
+
+»Ei!» huusin uhmaten.
+
+»Vannotteko?»
+
+»Vannon.»
+
+»Hyvä. Pyydän, istukaa. Tai painakaa ensin nappia tuolla, niin, tuota
+nappia, niin, ja nyt istukaa, ystäväni. Minun täytyy sanoa teille, että
+miellytätte minua yhä enemmän.»
+
+»Erinomaista», kääntyi hän sisään astuvan tarjoilijan puoleen»,
+teillä on erinomaisen nopeat jalat. No, tuokaapa minulle nopeasti
+aikataulu... Ja mitä tyttäreeni tulee, ei voi kieltää hänellä olevan
+sekä lahjakkuutta että tarmoa. Hänen isänsä avaa tänään Milanossa
+ensimmäisen kansainvälisen autonäyttelyn, joka on erittäin tärkeä
+kansallinen tapahtuma. Pienokainen on tietysti pyytänyt päästä hänen
+mukaansa, niin tärkeässä tilaisuudessa on mielellään läsnä — eikö niin,
+ystäväni?... Erinomaista, tarjoilija, etsikää nyt minulle reitti Milano
+— Venetsia. Niin, kiitoksia, saatte mennä.»
+
+Markiisitar ojensi minulle kirjan.
+
+»Milloin hän siis saattoi lähteä Milanosta?» kysyi hän vakavan
+ystävällisesti.
+
+Nousin ja annoin hänelle kumartaen kirjan takaisin.
+
+»Hyvä, ymmärrän», sanoi hän, ja aikataulu toisessa kädessä, lornetti
+toisessa, alkoi etsiä junaa. »Aivan oikein Milanosta: kello 6,50,
+Venetsiaan: tasan kello kaksitoista yöllä.» Hän käänsi sivua.
+»Venetsiasta... aivan niin hyvä juttu: 1,47, saapuu Milanoon kello
+6,40.» Hän laski kirjan ja lornetin syliinsä ja katsahti minuun.
+»Claus, sitten hänellä on vielä tänä aamuna ollut aikaa muuttaa pukua.
+Markiisi syö aamiaista kello puolikahdeksan.»
+
+»Totta vie!» huudahti hän ja hypähti nuorekkaasti jaloilleen, »se
+tyttö on suurenmoisen lahjakas! St, hiljaa, en sano muuta. Tähän
+voitte suudella minua.» Ojennetulla etusormellaan hän osoitti oikeata
+poskipäätään. Tottelin.
+
+»Hyvästi, nuori mies. Tämä ilkeä juttu jää meidän kesken. Markiisi
+tappaisi hänet, jos tietäisi. Sanokaa kiitos.»
+
+»Merci, ma belle-mère», vastasin nauraen ja painauduin nopeasti ovesta
+ulos.
+
+»Ah non!» huusi hän jälkeeni. »Ça, c'est fort!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Neljännestuntia myöhemmin olin loordi Berrickin kanssa matkalla.
+Valitettavasti hän kieltäytyi täyttämästä pyyntöäni saada nähdä hänen
+taulujaan sanomalla: »Oh, Claus, maalaukseni ovat vain frivoliteetteja,
+kuten ranskalaiset nimittävät eräänlaisia käsitöitä, teidän ei kannata
+nähdä niitä. Pysytelkäämme maailmanhistorian suurissa asioissa.»
+
+Vahinko, sillä jos loordi olisi pitänyt minua niin suuren luottamuksen
+arvoisena, että olisi näyttänyt minulle »ilmavat» kuvansa, ei minunkaan
+olisi ollut liian vaikea kertoa hänelle Mariasta ja viime yöstä. Nyt
+sain ottaa Marian mukaani vain mykkänä seuralaisena matkalla vanhan
+Venetsian läpi.
+
+Sensijaan, että olisi näyttänyt minulle rakennusten taiteellisia
+omituisuuksia loordi Berrick kertoi minulle niiden historian. Olipa
+kerran muutamia satoja Venetsian hevospaimenia lähtenyt gootteja
+pakoon, juosten päivät ja yöt, ja eräänä aamuna he seisoivat meren
+rannalla. He heittäytyivät hevosineen veteen ja uivat henkensä
+kaupalla. Osuivat saarille, ja suurimmalle, Rialtolle, perustivat
+yhdyskunnan. Jo vuonna 697 heillä oli doogi. Hänen valitsijoittensa,
+kahdentoista saaren kahdentoista suvun, joukossa tavataan nimet
+Tiepolo, Gradenigo, Memmi, Falieri, Dandolo ja muita, jotka
+vuosituhannen ovat loistokkaasti olleet toiminimen etunenässä ja
+sivuliikkeiden johtajina idässä samoin kuin läheisellä mantereella
+valvoneet asioiden hoitoa: tulella ja miekalla, niin kauan kuin olivat
+vahvemmat, maailman epärehellisimpinä kauppiaina, kun kohtasivat
+itseään voimakkaampia, rauhanrakentajina täyteensullotuin kukkaroin,
+kun piti hyötyä loisten suurten herrain taistelusta. Oikeastaan he
+olivat siitä päivästä lähtien, jolloin olivat rikkaita ja kylläisiä,
+viidennestätoista vuosisadasta alkaen, aina pitäneet tätä menetelmää
+paraimpana. Ei ollut heidän syynsä, että heidän vielä myöhemmin täytyi
+taistella, vaan syy oli ainoastaan alkuperäisten sulttaanien, joiden
+kanssa edistyneiden kauppiaiden oli mahdotonta sopia. Jo vuonna 735
+murhattiin ensimmäinen doogi, koska hän oli juonitellut, joskaan ei
+niin juhlallisesti kuin hänen seuraajansa, jonka pää loistavan seuran
+läsnäollessa ja komeilevia muodollisuuksia noudattaen kieri alas
+pitkin doogipalatsin jättiläisportaita. Ja seuraava doogi sai jo kaksi
+valvojaa, joiden lukumäärä vuosisatain kuluessa yhä kasvoi, koska
+osoittautui välttämättömäksi pitää silmällä valvojia, ja taas panna
+näille tarkastajille toisia väijyjiä niskaan, niin että siihen seuraan,
+joka pääsi herraintupaan, pian kuului vain joukko sellaisia ihmisiä,
+jotka vaanivat toisiaan, niinkuin tänä päivänäkin on kunnollisten
+kauppakilpailijoiden tapana. Yksinäisin, vaaranalaisin kaikista näistä
+vangituista oli hallitseva doogi. Suurina juhlapäivinä kannettiin häntä
+elävänä ruumiina ulkona.
+
+Pyyhkäisten veitikkamaisen hymyn kasvoiltaan loordi torjui lähellä
+olevan vertauksen englantilaiseen isänmaahansa ja sen kuninkaaseen.
+
+Mutta kun kerran joku rikkiviisas sivullinen, eikä kukaan laillinen
+valvoja, oli murhannut doogin, määräsi suuri neuvosto kymmenpäisen
+valiokunnan selvittämään salaliittoa. Se sai diktaattorivaltuudet
+kymmeneksi päiväksi, joista tuli viisi vuosisataa. Vielä Bonaparte
+tapasi sen. Olipa siellä viidestä karnevaalipäivästäkin tullut
+kolmesataa!
+
+Venetsia oli tasavalta... Millainen tasavalta Venetsia olikaan!
+
+Doogin palatsissa oppaani näytti minulle maailman kauneimman
+kirjelaatikon. Se oli marmoria ja määrätty nimettömiä ilmiantoja
+varten! Doogin palatsissa oli myös vankiloita valtiollisia »rikollisia»
+varten — kauhun luolia niin matalia, ettei pyöveli voinut huitaista
+miekallaan, vaan katsoi helpommaksi kuristaa uhrit maassa. Sitävastoin
+kuuluisat lyijykamarit, tavallisten rikollisten vankilan, olisi
+verhoilijan avulla helposti voinut muuttaa mukavaksi täyshoitolaksi.
+
+Tämä aatelisto oli ikuisia nousukkaita — juuri kuin Berrickit, arveli
+loordi. Kassa, aina vain kassa! Ei yhtään rahaa saanut sijoittaa
+Venetsian ulkopuolelle, ei mitään omaisuutta, ei perintöäkään siirtää
+pois Venetsiasta, kanavan varrella oli konttorihuone, huvila lähimmällä
+tasavallan alueella mantereella. Ne miekkoset olivat, niinkuin
+Bonifazio heitä kuvaa »Rikkaiden ateriassa», lihavia, irstaita ja
+roskaväen tapaan räyhääviä. Mutta he ostivat komean kokoelman ihania
+esineitä ja keräilivät ne vesilinnaansa, se kuului hyvään tapaan, ja
+ken oli kyllin varakas, suosi taiteita suurilla lahjoituksilla. San
+Marco oli täynnä sieltä täältä ostettuja ja ryöstettyjä taide-esineitä,
+itä ja länsi liittoutuivat avioon, joka niin kauniina oli mahdollinen
+vain laguunien väreilevässä valossa.
+
+Vanhin aateli? Sana aateli sopi huonosti näihin armottomiin
+kauppiaisiin, jotka eivät sallineet mahtavan hallitsijasuvun
+perustamista, vaan pitivät kolmekymmentä hallitsijaa tasavallassaan
+ja myöhemmin sata (»keskilaatua», sanoi loordi) rettelöiden enemmän
+kuin missään muussa valtiossa on nähty. Diktatuuri ja karnevaali
+alkoivat julistuksella: »Huomio, vain kymmenen päivää!» eivätkä
+päättyneet koskaan. Lopulta elivät molemmat, diktatuuri ja karnevaali,
+tyytyväisinä keskenään kuin viimeistä päivää. Sillä kun liike lakkasi
+ja ansio kävi vaivaloiseksi, istuutuivat perilliset pelipöytään.
+»Meidän historiamme», lausui loordi Berrick hiljaa, »oma historiamme,
+rakas ystävä».
+
+Kaksi vuosisataa he elivät sillä lailla edelleen. Pelipöydässä Venetsia
+loisti ja murhasi ja petti, niin kauan kuin yksikään luotti sen
+maksuosoituksiin. Tasavalta ei olisi saanut odottaa, että etukäteen
+lähetetyt kauppamatkustajat voisivat narrata pienen, viekkaan
+korsikalaisen, joka takanaan 80,000-miehinen voittoisa joukko kolkutti
+ovelle ja tarjosi sille liittoa yhteistä vihollista, Itävaltaa,
+vastaan. Se oli tasavallan loppu.
+
+Ja sen legendan alku...
+
+Väsyneinä, märissä vaatteissa seisoimme asemalla. Olimme tehneet suuren
+kierroksen Venetsian ympäri ja vielä poikenneet Palazzo Giovanellissa.
+Siellä oli jalustalla Giorgionen ihana kuva, jonka taiteentuntijat
+nimittivät »myrskyksi», koska se henki syvintä rauhaa paimenhuilun
+sävelissä.
+
+»Stai premi!»
+
+Soutajan ei olisi tarvinnut huutaa. Kaikki Venetsian gondolit
+makasivat, ohjaajiensa jättäminä, liikkumatta rautarenkaissaan. Kukaan
+ei vastannut. Meidän oli täytynyt säikähdyttää omakin soutajamme ulos
+kapakasta.
+
+»Per gli rii Manin, San Paolo, San Lucca», oli loordi käskenyt
+kuljettaa, se oli hänen tiensä, hän käytti sitä aina ja suositteli
+samaa minulle erittäinkin siinä tapauksessa, että saapuisin
+matkailuaikana enkä haluaisi hyppelevien gondolien seassa joutua
+moottoriveneiden tahrimaksi, kuormaveneiden muuria vasten
+puristamaksi ja soutajien kirkunan saattamana kanavien läpi
+ajautua hotellin edustalle saakka. Se oli hiljainen tie syrjässä
+matkailija-liikenteestä. Tapasi vain rakastelevia pareja, jotka
+ilmeisesti eivät kenestäkään välittäneet, ja ruumisarkkuja, jotka vielä
+hiljaisemmin matkasivat San Michelen hautausmaasaarelle.
+
+Aallonmurtajan luona astuimme pois veneestä. Mennessämme Markustorin
+poikki loordi antoi minun vielä sumussa silmäillä Napoleonin
+sotaista neroutta, hän kun oli purkauttanut erään kirkon torin
+itälaidalla ja pystyttänyt sijalle prokuraattorien palatseja vastaavan
+pilarikäytävän. Siitä oli ympäristön säännöllisyys parantunut
+muistuttaen sotilasneliötä, mutta myöskin Markustori sai vasta nyt
+oikean, ilmeikkään muotonsa: suuren suljetun pihan muodon, joka oli
+kuin kaupunkiin nähden liian laajan Markuskirkkoon johtavan pääsyn
+edusta, kuin ylevien kulissien välinen ulkoilmanäyttämö. Tämän teki
+Bonaparte niiden kahden korvapuustin välillä, jotka suurtakaan ääntä
+synnyttämättä lakaisivat pois puolitoista tuhatvuotisen tasavallan.
+
+Loordi Berrick tarttui käsivarteeni. »Kysyn itseltäni, Claus, rakastiko
+hän vanhenevaa Josephineä mustasukkaisuudesta vai pikemmin sen vuoksi,
+että hän kadehti kansankomissaari Barrasia, joka Josephinen vuoteessa
+laiminlöi korkeamman, tasavaltaisen mustasukkaisuuden ja antoi
+puolison nousta tarumaiseksi voittajaksi ja muidenkin kuin sotilaiden
+epäjumalaksi. Tietysti se, joka astuu valtaistuimelle, ei piittaa
+vuoteesta, jossa kilpailija unohti velvollisuutensa, ja hylkää vaimon,
+joka on tehnyt hänet kylläiseksi silti itsekään näkemättä nälkää...
+Tietenkään ei Venetsia voinut hänelle mitään luulotella. Ellei teillä
+ole mitään sitä vastaan, Claus, lämmitämme nyt itseämme neljänneksellä
+vanhaa chiantia.»
+
+Kun astuimme Piazza Goldonille, purjehti Ingels paljain päin ohitsemme
+lainkaan huomaamatta herraansa. Mutta hänen kasvonsa eivät loistaneet
+sinipunaisina, kuten hotellissa väitettiin, vaan tiilenpunaisina
+niukan, punaisen harjastukan alla, eivätkä hänen silmänsä pullistuneet
+ulos päästä, vaan uivat sinisessä vedessä. Trattoria all' Ombra di
+Goldoni oli pitkä, matala huone karkeasta puusta tehtyine pöytineen ja
+tuoleineen; siellä istui sekä kansanmiehiä että hyvin puettuja herroja.
+Kaikki joivat samaa tummanpunaista viiniä, kaikki puhuivat yhtaikaa
+Stratasta, tästä toisen mielestä »uuden maailman tähdestä», toisten
+mielestä »mielettömän käteen joutuneesta tulisoihdusta».
+
+»Saattepa nähdä, Claus», sanoi loordi Berrick, »Strata tulee vielä
+työväestön suuri kansainvälinen tenori». Jonkun ajan kuluttua hän
+lisäsi: »Hän laulaa vain liian kauniisti, ollakseen uskollinen, ja hän
+tietää olevansa Bonaparlen kaltainen.»
+
+Viini maistui mullalta ja huuhteli suloisesti suulakea, yleisen hälinän
+vaikutuksesta oli hiljaista meidän ympärillämme, ja sikaarinsavu peitti
+meidät melkein näkymättömiin. »Tosiaan», arveli loordi, »ei ole muuta
+mahdollisuutta kuin vallankumous. Joko alhaalta tai ylhäältä käsin,
+ellei molemmilta perätysten tai sekaisin. Me istumme lujassa. Ei ole
+mitään hätää. Tosiaan, jonkun ajan kuluttua täytyy ihmiskunnalle
+tapahtua jotakin... Tuolla siis» — hän osoitti päännyökkäyksellä
+sisäänastuvaa kalastajajoukkoa — »tuolla siis tulevat uudet herramme...
+Jumala auttakoon teitä, pojat, kaikki olemme kerran aloittaneet kuin
+te.»
+
+Ulkona seisoi jalustallaan runoilija Goldoni markiisin puvussa ja
+hymyili sumuun. Viluiset kyyhkyset lämmittelivät hänen luonaan,
+istuivat hänen olkapäillään ja hatullaan, ja yksi joukosta heilutteli
+pyrstöänsä hänen nenänsä päällä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Pohjoisen sumun» tympäisemänä, suuttuneena pikku Hartmanniin, joka
+aina maalaili aurinkoa, vaikkei sitä voinut nähdä muualla kuin
+postikorteilla, kun taas hänen äitinsä vaani museoissa ja kirkoissa
+»hyvää valaistusta», liikutettuna mitä syvimpään (»Pauvre humanité!»)
+suruun Venetsian aatelin hilpeästä historiasta, josta markiisitar
+Capponi esitti hänelle muutamia esimerkkejä, äitini matkusti kanssamme
+pois ensimmäisenä kirkkaansinisenä päivänä, joka loi heleitä varjoja ja
+kultasi kyyhkysten kupukauloja Markustorilla.
+
+Juuri näin, arveli hän, käyttäytyivät vitkastelevat tavaranhankkijat,
+kun hulttiomaisuuteen kyllästyneenä tarmokkaasti peruutti heiltä
+tilauksen. Silloin he äkkiä rynnistivät sisälle.
+
+Annele ilki Vicenzaan asti voimatta ilmoittaa syytä.
+
+Apotti luki tyytyväisin kasvoin rukouskirjaa. Vielä kerran oli hänen
+suojattinsa välttänyt vieraan maan tuhatkertaiset vaarat! Ja nyt
+kiidimme onnellisesti aidattuun kotimaahan takaisin.
+
+Jouluksi toin koulusta kotiin todistuksen, johon historian numeron
+kohdalle lisätty: »Osittain perehtynyt kuitenkin kykenemätön
+käsittämään suuria historiallisia ilmiöitä ja maailmantapauksia.» Isäni
+luki oraakkelin yhä uudelleen ihmetellen. Lopulta hän arveli: »Sinä
+olet varmaankin sanonut jotakin keisaria vastaan.»
+
+Mutta apotti Simon hymyili tavalla, joka osoitti hänen olevan asiasta
+perillä. Hänen ehdotuksestaan alleviivasin opettajan merkinnän ja
+lähetin todistuksen loordi Berrickille Lontooseen. Hän vastasi
+onnittelusähkösanomalla. »Älkää vain lannistuko», kuului se, »heidän
+maailmanhistoriansa on huijausta. Todella suuret miehet eivät riemuitse
+voitoistaan kuin ihmissyöjät.»
+
+
+
+
+
+
+TOINEN OSA
+
+
+
+
+XIV. ÖLJYPUUMAA
+
+
+Äkkiä vilisi junassa valkopukuisia, punahattuisia naisia, suut
+myös punaisina, ja heti senjälkeen tuli näkyviin meri. Se oli
+kirkkaansininen ja välkähteli.
+
+Mutta mitä oli ajateltava nuoresta miehestä, joka hypähti istuimella
+ja ojennetuin käsivarsin kurottautui ikkunasta kuin tahtoisi käsin
+tarttua mereen tai ainakin punaisiin kallioihin, joita se huuhteli?
+Varmasti hän oli ainakin yhdenkolmatta ikäinen, mutta käyttäytyi
+ajattelemattomasti kuin poika.
+
+Samassa vaununosastossa istui vielä hollantilainen aviopari, joka
+jo pitkän aikaa oli unisena tirkistellyt eteensä. Kun nuori mies
+nyt kääntyi, nauroi hän heille ääneensä. Hahaha! nauroi hän, ihan
+aiheettomasti ja oikeastaan säikähdyttävästi vieraalle avioparille ja
+lisäksi nyökkäsi vallattomasti ensin mewrouwille, sitten mijnheerille.
+Mitä tämä merkitsi? Mewrouw ja mijnheer pyyhkäisivät silmiään ja
+liikahtivat hiukan istuimillaan, saadakseen selville syyn äkilliseen
+hälyyn. Silloin oli nuori mies jo pujahtanut raivokkaasti eteenpäin
+kiitävän junan käytävään.
+
+Tietysti se ei merkinnyt mitään, ainakaan ei sellaista, mikä olisi
+herättänyt avioparin harrastusta. Siinä oli vain etelän valo valtavasti
+koskenut Claus Breuschheimiin, joka taas kerran katseli ympärilleen
+D-junassa, nähdäkseen, niitä satumaista siinä olisi.
+
+Nyt, kun vauhti hipoi taivaan avaruutta, täytyi ihmistenkin jotenkin
+irtautua maallisesta tomumajastaan, ja Claus tapasikin vaunukäytävissä
+ihan uusia olentoja, joilla oli mitä hennoin ruumiinrakenne ja päättävä
+ilme. »Tulessa hopeoituja», pälkähti hänen päähänsä, kun hän tarkasteli
+kapeita, lujia kauloja, ohuita, mutta joka liikkeessään erinomaisen
+vankkoja olkapäitä, polvia ja nilkkoja eikä hän vain ajatellut voiman
+ja sulouden yhtymistä, vaan myöskin ulkonaisen esiintymisen pitkälle
+kehitettyä ja nähtävästi täydellistä hienostumista. Kaikki nämä naiset
+olivat valkopukuisia, ja heillä oli päässään pieni punainen hattu tai
+turbaani, ja kaikilla oli hurja, punainen suu. Heidän seuralaisensa
+suojelivat heitä miehisellä arvollaan, joskus myös musiikilla. Clausin
+täytyi olla varuillaan, ettei äkkiä nauraisi hahaha! ja nyökkäisi
+yhtä tuttavallisesti sinestä junaan sataneille enkeleille kuin noille
+vanhanmaailman ihmisille, hollantilaisille omassa osastossaan.
+
+Niin, se oli Claus Breuschheim, pitkäksi venynyt vuosien kuluessa,
+vieläpä hiukan kumara, nykyään mies ja kuitenkin vielä lapsi.
+Joka tapauksessa mies, entinen saksalainen sotilas, myöskin jo
+kihloissa, mutta terveytensä menettänyt sotilas, joka oli vapautettu
+palveluksesta ja lähetetty töintuskin toipuneena keuhkonpääkatarrista
+etelään, tietysti italialaiseen etelään ja sulhasena rakastaja, joka
+ei ainoallakaan vakavalla ajatuksella ollut kiinnittänyt huomiota
+avioliittoon... Niin, se olin minä, ja kaukana pohjoisessa, Kölnissä,
+uneksi eräs tyttö minusta, Doris, morsiameni, Doris von Kieper; olimme
+juosseet toistemme syliin tietämättä toisistamme mitään. Olin oppinut
+tuntemaan hänet eräissä upseeritanssiaisissa, Kölnissä, toisessa
+majoituspaikassani. Silloin aloitimme heti haaveellisen dueton,
+valitsimme suoraapäätä toisemme, hetken salaperäisyyden jälkeen
+astuimme ilman arkuutta maailman silmien eteen. Ei edes Kölnissä
+ollut ennen sellaista nähty — siitä olimmekin aika ylpeitä. Vielä
+tanssiaisten kestäessä saatoin hänet sisarensa Pian kanssa kotiin.
+Kun vanhemmat tulivat puolenyön aikaan, tapasivat he meidät kiireesti
+toimeenpannun kihlausaterian äärestä. Doriksen, Pian, minut ynnä Arno
+von Steinbergin ja tyttöjen erään ystävättären, jotka oli puhelimella
+kutsuttu paikalle. Ja senjälkeen jatkui kaikki hyvin hauskasti, me
+taistelimme perheitämme vastaan. Perheet näet selittivät juhlallisen
+häveliäästi tahtovansa odottaa ainakin täysi-ikäisyyttäni, ennenkuin
+lausuisivat ajatuksensa — mikä pulppuava ilonlähde meille kolmelle,
+Dorikselle, Pialle ja minulle, nämä puoliksi säikähtäneet, puoliksi
+ihastuneet ja täydellisesti hämmentyneet omaiset, jotka esiintyivät
+kuin näyttelisivät kohtaloa!
+
+Eräällä yöharjoituksella sain kuitenkin keuhkonpääkatarrin (jolloin
+vanhempani joutuivat ihan suunniltaan, koska tuberkuloosi oli monta
+kertaa pahasti ahdistanut sukuamme), makasin kuumeisena ja hiukan
+huolestuneena vuoteessa, ja lääkärit tulivat ja menivät. Lopulta tuli
+kuuluisa professori, nyökkäsi ystävällisesti ja lähetti minut etelään.
+
+»Teiltä puuttuu nyt enää vain hyvää ilmaa ja aurinkoa», sanoi hän.
+»Sitten voitte helposti päästä vaikka kenraaliksi, jos nimittäin
+haluatte.»
+
+Minä en halunnut.
+
+Pyysin eron palveluksesta ja sain sen. Sotilaaksi en ollut syntynyt,
+ei, se oli varmaa. Jo korpraalinkin napit olivat saattaneet minut
+hämille Jumalan ja ihmisten edessä. Joskus tuntui, että olin inhoittava
+eläintenkesyttäjä, toisinaan, että petin maanmieheni, keisarini ja
+valtakunnan. Suoraan sanoen, en rakastanut sotilaspukua; sotilassääty
+oli minusta tukalin ja ilkein kaikista inhimillisistä laitoksista, ja
+sotilassääty arvasi kai vastenmielisyyteni ja antoi minulle takaisin
+täysin mitoin.
+
+Ennen muita sen teki ratsumestari von Stulpnagel, Strassburgin
+ratsuväkiosaston päällikkö. Olin liittynyt siihen joukkoon Arno
+Steinbergin kanssa vapaaehtoisena, kevytmielisesti, niinkuin tapani
+oli, koska ratsuväki majaili Strassburgissa enkä voinut aavistaa, että
+rykmenttiä komensi paholainen. Ja juuri hänen osastoonsa minut oli
+pistetty, paholaisen osastoon eikä mihinkään muuhun. Vääpeli auttoi
+minua niin hyvin kuin taisi, en vain löytänyt tilaisuutta murhatakseni
+Stulpnagelin. Sitä varten arveli vääpeli, tarvittaisiin ensin sota,
+mutta sen hän voi minulle luvata, lisäsi hän: kohta kun ensimmäiset
+kuulat vinkuisivat, palaisi ratsumestari von Stulpnagel helvettiin
+mistä oli tullutkin. Bob, joka joskus saapui pilvessään ottaakseen
+rouva Camilla Steinbergin mukaansa ja kadotakseen hänen kanssansa
+joksikin ajaksi, ilmoitti minulle, että tämä silmänräpäys, sota,
+nähtävästi läheni.
+
+Kerran astuimme kolmisin Bobin pilveen, Maria, rouva Camilla ja minä,
+pilvi laskeutui erääseen Schwarzwaldin laaksoon, Bob ja rouva Camilla
+kuhertelivat ja makasivat pensaikoissa, salaisissa sopukoissa, mutta
+Maria uhkaili. Ellei Strata sitä estäisi, vakuutti hän, voisi sota,
+suuri sota, puhjeta minä päivänä hyvänsä. Silloin minä olisin hukassa.
+Ja sellaiselle ajatukselle hän nauroi!
+
+Ajattelin, että hänen ei olisi sitä varten tarvinnut tehdä niin pitkää
+matkaa, sille hän olisi voinut nauraa Roomassa yksinäänkin.
+
+Mistä syystä siis sellainen puhe, että »hän kaipauksesta minuun ei
+enää jaksanut kestää» ja että hän Bobin avulla oli kyhännyt kokoon
+»jättiläisjutun», vain saadakseen nähdä minua puoli päivää?
+
+Stratako, kysyin minä, pieni italialainen kansanmies, voisi estää
+sodan? Strata, vastasi hän. Strata voisi tulla ministeriksi jos
+tahtoisi! Hänen käsissään eivät olleet ainoastaan Italian työläiset,
+vaan koko maailman työväki! Bob tunsi hänet, Bob koetti olla hyvissä
+väleissä hänen kanssaan Milanossa olevan autotehtaansa takia — Strata,
+se piti minun tietää, oli muuttanut Torinosta Milanoon, ja Bobin
+tehtaissa työskenteli monta sataa työmiestä. Selitin, että Stratan
+muutto Torinosta Milanoon ei vähääkään liikuttanut minua.
+
+Mutta Maria uhkaili vain sodalla, samoin kuin hän uhkaili
+italialaisella kenraalilla, jonka kanssa hän luultavasti menisi
+naimisiin — silloin oli minun vuoroni nauraa. Kenraali! Maria! Hän oli
+varmaankin jo aika vanha, ja mitä oli tullut hänen ruhtinaastansa?
+Tarkoitin sitä, joka oli tähdissä määrätty!... No niin, kenraali
+polveutui äidin puolelta ruhtinaallisesta suvusta, ja hän oli tuskin
+yli viidenkymmenen. »Kenraali? Voi, pieni Claus-parkani, millainen mies
+hän on!» Muuten tuo kenraali odotti kärsimättömästi! hänen myöntävää
+vastaustaan, uni oli hänet jättänyt, sitten kun hän oli nähnyt Marian;
+hän oli kaunis kuin Herkules. Kuten sanottu hän uhkaili Stratalla ja
+teki pilaa Vivianesta, joka oli uskonut hänelle vuosi sitten, että hän
+»ikuisesti pysyisi minulle uskollisena», ja nyt tuo viaton oli mennyt
+naimisiin ranskalaisen upseerin kanssa. Nauru häipyi minulta. Marian
+häijyys oli suurenmoisesti kehittynyt. Tuon sateisen tapaamisen jälkeen
+Venetsiassa neljä vuotta sitten emme olleet enää suudelleet toisiamme.
+Siitä oli tullut loppu.
+
+»Mutta miksi naurat niin mielettömästi?» kysyin.
+
+No, sanoi hän vakavasti, miksi hän ei nauraisi! Tässä istui hän, Maria,
+ja tuossa istuin minä, Claus, puolet siitä puolesta päivästä, joka
+kuului meille, oli jo kulunut, enkä minä keksinyt parempaa tekemisiä
+kuin antaa hänen kiusoitella itseäni.
+
+»En tosiaankaan», sanoin paatuneesti, »keksi parempaa tekemistä».
+
+Mitähän tämä merkitsisi? Se merkitsi — merkitköön mitä tahansa,
+minä en tutki tässä lainkaan sielutiedettä. Selitin sen itselleni
+näin: vuosiemme niin erilainen juoksu oli vienyt meidät toisistamme
+erilleen, yhä harvemmat tapaamisemme olivat omiaan vain lujittamaan
+vieraantumistamme, niin selitin sen itselleni, luulinpa tällä hetkellä
+selvästi huomaavanikin, kuinka »luonnollisella, järkevällä tavalla»
+alusta asti olimme pitäneet puoliamme toisiamme vastaan.
+
+»Maria», esitin, »olen sitä mieltä, että meidän nyt olisi aika ruveta
+hyviksi ystäviksi —»
+
+Pitemmälle en päässyt, hän nauroi taas katketakseen, jopa heittäytyi
+ruohoon pitkälleen. Siinä hän makasi ja nauroi, uhkea, vapiseva suu
+päin taivasta.
+
+Bob ja rouva Camilla ilmestyivät metsän aukeamaan. »Niin taikka näin»,
+arveli Maria, samalla kun nousi ja läimäytti jonkun kerran pukuaan,
+»tulee sota, ja se toimittaa kaikki kuntoon». Samalla hän tarkasteli
+minua syrjäsilmällä, pelkäsinkö, mutta minä en pelännyt vähimmässäkään
+määrässä sotaa. Se ei minusta tuntunut läheskään pahimmalta, vaan voisi
+esimerkiksi vapauttaa minut helvetillisestä Stulpnagelista.
+
+»Maria», mumisin, »ajattelehan toki, elämäni on kurjempaa kuin orjan».
+
+Tosiaankin, silloin tulvahtivat kyyneleet hänen silmiinsä, se ei
+kestänyt kuin sekunnin, kuitenkin näin sen, näin sen selvästi, sekunnin
+ajan, sitten hän huusi veljelleen nauraen: »Bob, sotilaselämä on
+vienyt loputkin poikasemme järjestä, minä olen onneton, hän ei enää
+rakasta minua — enkä minäkään häntä!» Hän heittäytyi rouva Camillan
+syliin, oli tekevinään sen leileillään, mutta kuitenkin sujui kotimatka
+äänettömästi ja suruisesti. Me istuimme kaikki neljä kuin huntujen
+peitossa.
+
+Seuraavana päivänä jätti rouva Camilla ainiaaksi aviollisen
+asumuksensa. Parooni haki avioeroa, lähti lomalle ja palasi sitten
+kotiin Poseniin. Koko Strassburg puhui tästä häväistysjutusta, ja
+elsassilaiset selittivät tekopyhästi olevansa puolueettomia, samalla
+kun vähitellen myönsivät, että nainen, joka kohtalon määräyksestä
+joutuu valitsemaan joko preussilaisen valtiosihteerin ja tyrannin tai
+italialaisen markiisin ja suurteollisuuden harjoittajan, voisi hyvin
+»viime hetkellä yrittää pelastautua hyppäämällä ulos ikkunasta».
+
+Wilhelm Tell oli mies, ja hän oli tehnyt pahempaa. Sitäpaitsi
+paroonitar, protestantin puolisona ja protestanttisesti vihittynä, ei
+oikeastaan ollutkaan elänyt kirkollisesti pätevässä avioliitossa. Ja
+tämä kohta oli tietysti ratkaiseva.
+
+Arno jätti ratsuväen ja siirtyi Kölnin jalkaväkirykmenttiin.
+
+Liityin heti häneen, ainoaan ystävääni tuossa helvetissä. Suurella
+vaivalla onnistui kepponen, yhdessä pakenimme Stulpnagelin ja hänen
+kidutusvaltakuntansa lähettyviltä. Ja yli Kölnin nousi minulle
+vapautuksen aurinko, oikea »Jumalan sydän» — ja kädet ojossa
+hoipertelin sisälle!
+
+Kun ilmoitin Marialle kihlaukseni Doriksen kanssa, en ensin saanut
+mitään vastausta. Noin kolmen viikon päästä (makasin silloin sairaana
+asunnossani, ja Doris ja Pia hoitivat minua) tuli painettu kortti,
+Capponin perheen kiertokirje joka ilmoitti ystäville ja tuttaville
+heidän tyttärensä Marian ja kenraali X:n kirkollisesta vihkimisestä.
+Osoite oli Marian käsialalla kirjoitettu, mistä ainakin olin hänelle
+kiitollinen.
+
+Rivieran pikajunassa katselivat hollantilaiset levottomina
+hermosairaalta näyttävän nuoren miehen palaamista heidän osastoonsa.
+Niin, se olin minä, tuo nuori mies, vuosien kuluessa kasvanut, vielä
+hieman kalpea, ohimot kuumeiset, ei lainkaan hermosairas, vain hieman
+kumara, ei enää sotilas, vaan vapaa mies, joka molemmin käsin työnsi
+porttia auki elämään, ja katsohan, tuossa työnteli lempeä meri suurten,
+punapintaisten kallioiden juurille pieniä vaahtoseppeleitä, korkeudesta
+paistoi leimuavana turvana aurinko, meren ja auringon välillä kävi
+kulku, joka viilsi taivaan halki, satoi valkeita enkeleitä, valkeita
+enkeleitä kasvoissa punaiset pilkut ja punaiset kypärintapaiset päässä,
+— niin, se olin kai minä, joka ääneen nauraen ja salaisin riemuhuudoin
+riensin Côte d'Azuria, taivaanväristä, taivaansinistä, taivaallista
+rannikkoa kohti!
+
+Bob oli kirjoittanut: »Älä mene parantolaan! Se veisi sinut vain
+maakunnallisesta ahtaudestasi toiseen, vielä vaarallisempaan. Ilmaa,
+Claus-ystävä, ilmaa! Breuschheim on mainio, ja apotti Simoninne
+synnynnäinen kirkkoruhtinas, mutta vain kutsuttu, ei valittu,
+valitettavasti on asia niin — kuinka olisikaan paavin mieleen johtunut
+hakea juuri Breuschheimistä kirkkoruhtinasta! Mitä te tiedätte
+Breusch-virtanne varrella, joka ei edes ole tarpeeksi leveä kuvastamaan
+yhtäkään kolmesta tornistanne, mitä te tiedätte Elsassissa suuresta
+maailmasta? Pidä varasi, muuten käy sinun niinkuin apotti Simonin,
+jäät paikallesi. Varovaisuutta, poikani! On jo aika, että teet jotakin
+kasvatuksesi hyväksi. Tule tänne! Täällä löydät, mitä sinulta puuttuu:
+suuren maailman!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Cagnes-sur-Merissä, pienellä asemalla ennen Nizzaa, astuin junasta
+ja silmäilin turhaan l'amicoa, jonka piti odottaa minua siellä. Kun
+vihdoin istuuduin kahden amerikkalaisen taakse huonossa kunnossa
+olevaan raitiovaunuun, lähti se odottamatta huumaavasti kolisten
+liikkeelle niin että kaikki pelästyimme. Mutta myöskin kuljettaja
+pelästyi, sillä meidän edessämme jarrutti auto, jonka päälle olimme
+vähällä ajaa. Eräs nainen hymyili minulle.
+
+»Madam», kuiskasi kunnioittavalla äänellä toinen amerikkalaisista,
+ääntäen englanninvoittoisesti, minkä jälkeen toinen, joka kirjavalla
+silkkiliinalla pyyhkäisi otsaansa, päästi kuuluvan kirouksen. Hän nousi
+myös heti ja hankkiutui astumaan alas raitiovaunusta. Varovaisemmalle
+ystävälleen hän huusi, että hänellä oli taskut täynnä rahaa ja että
+hän kyllä saisi »madamin» kääntymään takaisin — millä joku ansaitsi
+rahaa, oli yhdentekevää, rahaa ansaitsi jokainen mielellään, ja
+mitä nopeammin, sitä parempi, eikä autossakaan kernaasti ajanut
+ansiomahdollisuuden ohi.
+
+»Mekin voimme istua hänen autossaan ja mennä Nizzaan!» Hän huusi sen
+naiselle, mutta tarkoitti maanmiestään, joka kädet ristissä vatsalla
+istuimeltaan katseli riehuvaa ystävää. Nainen itse näytti vähääkään
+aristelematta miettivän, olisiko ihmiselle mahdollista hypätä
+raitiovaunuun astuimelta, jolla amerikalainen seisoi, hänen autoonsa.
+Ei, se ei varmaankaan käynyt, ja muuten väänsi jo ohjaaja autoa
+liikkeelle.
+
+Auto oli vahva, leveä ja tilava sinisine patjoineen, ja siinä nainen,
+lumivalkea brokaatipuku yllään, otti vastaan ympäristön, maailman,
+ihailun. Pyöreät, ei erikoisen kauniit kasvot, tuhanvaalea tukka,
+liikkuva kaula, jonka täyteläisyys esteettä laajeten solui olkapäille
+ja levisi siitä rintaan — varuillaan olevat, mietteliäät silmät.
+
+Nuo silmät! En nähnyt niitä ensi kertaa. Täyteläisen suun hymyily
+vei minut, kun katseeni siinä viipyi, kaukaiseen menneisyyteen.
+Muististani sukelsi esiin hedelmätarha, kanat nokkivat, lehvien läpi
+paistava aurinko väritti kirkkaasti milloin niiden pään, milloin selän
+tai pyrstön, uneliaana löi kyläkirkon kello. Nopeasti suljin silmäni
+paremmin kuullakseni. Olivatko ne Rheinweilerin vai Breinschheimin
+kirkonkellot? Vai tunnin matkan päässä Pariisista sijaitsevan,
+syrjäisen kylän, kylän, jossa sedälläni Albert Leolla oli hedelmätarha?
+Vai oltiinko silloin Tourainessa? Siinä tapauksessa makasi täti Mary,
+villavaippaan kiedottuna, viluisena kuistilla, minun juostessani
+poikain kanssa uimahousuissa joen ja vuokraajan puolivilliytyneen
+puutarhan väliä. Oliko nuo vaanivat, mietteliäät silmät lähetetty minua
+valvomaan? Vai oliko hän pelkästään vieras, jonkun aitauksen takaa
+nähty, kun hän varpailleen nousten poimi omenan? Missä olivat nuo
+silmät minua tarkastelleet, missä hämärät toiveeni kohdistuneet tuohon
+suuhun? Syvältä olemukseni pohjasta nousi muisto, mutta lapsuuteni oli
+täynnä puutarhoja, joissa liikkui naisia. Ei, tätä en löytänyt enää...
+
+Sillä välin oli kuljettaja naisen viittauksesta ottanut huostaansa
+hullun amerikkalaisen, vei hänet takaisin istuimelleen ja koetti saada
+häntä käsittämään, että rouva Giulietta Var pian palaisi St. Pauliin
+— hyvin pian, söisi vain päivällistä Nizzassa, toisti hän kymmenen
+kertaan, ja siis päivällisen jälkeen, näytti hän yhtä monta kertaa
+havainnollisesti pyyhkäisemällä suutaan ja lyömällä sitten käsillään
+kuin siivillä, silloin hän tulisi kotiin, joten herra saattoi, niin hän
+vannoi, rauhallisesti jäädä istumaan. »_A chacun son tour_», sanoi hän
+vielä, mutta sitä eivät amerikkalaiset ymmärtäneet.
+
+Silloin veti raivoava herra esille muistikirjansa ja alkoi sitä
+selailla. »Kuinka sanoitte», huusi hän. »Mikä on naisen nimi?»
+
+»Giulietta Var», muovaili kuljettaja koko lihakkaalla suullaan:
+»Giu-li-etta Var.»
+
+Kun herra oli pitkän aikaa selaillut kirjaansa ja toisinaan pyyhkäissyt
+jonkun kerran otsaansa keltaisensinisenmustalla silkkiliinalla, kohotti
+hän pikku vihkosta ja osoitti riemuiten paksulla sormellaan erästä
+sivua. Kuljettaja nyökkäsi.
+
+»Giulietta Var», toisti hän. Hän oli vakavasti ja hartaasti asiassa
+mukana.
+
+Nyt nyökkäsi myöskin amerikalainen ja alleviivasi kahdesti
+lyijykynällään nimen, joka ilmeisesti oli muistikirjaan merkitty. Hän
+ei yrittänytkään lausua sitä.
+
+Ja nyt kiiti juna, raa'asti kalistellen, kohti maisemaa joka oli
+kuin heijastus taivaasta, kuin kaukaa kuvastuva, kenties unessa
+jo aikaisemmin nähty seutu. Mutta minä sanoin itsekseni: »Kuinka
+odottamatonta, milloinkaan en ole tuollaista nähnyt tai ajatellut», ja
+jouduin suunniltani, niin lensivät ajatukseni ristiin rastiin uusien
+ulkonaisten vaikutinten ajamina.
+
+Kuljimme kylän kautta, jonka asukkaat molemmilla puolin tietä pistivät
+päänsä ovista ja ikkunoista katsellakseen meitä, ja tuolla, kylän
+päässä, missä saattoi luoda silmäyksen taaksepäin valtamaantielle
+pitkin jumalallista rannikkoa, näytti viimeinen mimosapuu huutavan:
+»Ylistäkää aurinkoa!» Vaipuva tähtisikermä väritti sen kupariseksi.
+
+Puutarhojen ruusuille läheni sillä välin se hetki, jolloin ne ovat
+kauneimmillaan, suuri kirkkaus, joka käy hämärän edellä, kun jokainen
+niistä lepää kuin haltian kädellä. Laajan, öljypuita kasvavan
+laakson päässä, pyöreänä ja lujana huipullaan leijaili St. Paul. Sen
+luokse kohosi laakso notkoineen ja rinteineen, jotka oli varustettu
+lukemattomilla matalilla muureilla, jottei sade kuljettaisi mukanaan
+kallisarvoista maata, joka ravitsi kaikkea rikkautta: oransseja,
+mandariineja, ruusuja, kokonaisia peltoja matalia ruusuja, leukoijia,
+parsaa, artisokkia ja taas ruusuja. Pienet kukkulat linnamaisine
+taloineen, pinjat auringonvaloina, sypressit ukkosenjohtoina
+vieressään, vartioivat vilkasta, syvyydessä epäselvästi näkyvää
+nousua. Mahtavat muurit rinteille kaivettuina, vallien vyöttämänä,
+näyttäen rintaman taloja, joista jokainen oli kuin linnoitus, ojentaen
+nelikulmaisen kirkontorninsa taivasta kohti, niin odotti St. Paul
+merestä nousseita vasallikansoja, jotka hedelmätaakkoineen ja kukilla
+koristettuina ponnistelivat ylös sen luo. Hiukan syrjässä, kuitenkin
+yhtä korkealla, piti joukko sypressejä vahtia: ne olivat ympäri maan
+jaettujen kaitsijoiden pääjoukko. Se oli kirkkomaa, kuten vieraita
+kohtaan ystävälliseltä kuljettajalta kuulin. Kylläpä täällä oli pidetty
+huolta siitä, ettei tämän maan sadoissa notkoissa ja tasangoilla
+unohdettu edes St. Paulin kuolleita!
+
+Äkkiä alkoivat oliivipensaat, nuoret öljypuut, vavahdella näkymättömän
+elämän kosketuksesta, väristys kulki niiden lehvistön läpi, hopeinen
+hämärä huuhteli niiden tummuutta — varmaa oli, että päivän ilmanhenget
+laskeutuivat niiden keskuudessa lintujen kanssa levolle! Vanhat puut
+seisoivat sankarien haudoilla.
+
+Riemusoitto rinnassani hypähdin pystyyn. Levitin lapselliset
+käsivarret, lapsellinen huuto pääsi huuliltani, käännyin ympäri vain
+kadottaakseni kaikki ja seuraavana hetkenä sen jälleen löytääkseni,
+vain ollakseni mukana suuressa juhlakulkueessa, joka tänä iltana oli
+alkanut! Silloin huomasin kaukana meren.
+
+Hämärsi. Jokin majakka vilkutti. Hukkuneen tahrattua purppuraa
+jaloillaan polkien laskeutui yö veden yli. Joka kolmannella
+sydänlyönnillä vilkutti majakka mielettömässä, ympäripyörivässä
+tuskassa.
+
+Mutta täällä ylhäällä hehkuivat oranssit tummempina, käteni
+ulottuvilla. Kullanloistavat pellot levittivät leukoijantuoksujaan.
+Hopealehvistössä soittelivat lukemattomat pienet ruusut, taivaasta
+pudonneina, lankoihinsa pujotettuina. Juna pysähtyi. Heti yläpuolellani
+komeili kaupunki ruusuisessa sävelpilvessä, ja Bob sulki minut
+syliinsä...
+
+Hän oli valkopukuinen ja säteili. Hän heitti päätänsä taaksepäin,
+jolloin hänen silmissään välähteli kirjavia valoja, ja ilo kohosi
+mustilla kulmakarvoilla kuin siivillä. Hän tuoksui karvasmantelilta.
+
+Bob, juuri pesty, kammattu ja silitetty, päivän kultapäästä puhjennut
+neilikka napinlävessä, sinua minä tervehdin (ynnä Mariaa, joka on
+suustasi kauneimman varastanut)!
+
+Tervetuloa, Claus, sinä, jolla on Sidonian otsa, ja kädet! Me saamme
+lyödä palloa oransseilla, niin että jotakin käsistäsi, jotakin
+otsastasi lentää kilpaa lintujen kanssa!
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Anna anteeksi, etten ollut alhaalla sinua vastassa» puhui ystävä.
+»Minun täytyi viedä postiin kirje, hyvin tärkeä työ, joka vasta tunti
+sitten valmistui... Siis alan esitellä: tuo tuolla on Kaspar.»
+
+Tien reunalla seisoi maalari jalustansa ääressä. Oikeammin hän pystyssä
+taisteli palttinan kanssa, joka hänen iskuistaan vapisi. Tarkastelin
+häntä uteliaana. Putkista hän pusersi mahtavien pilkkujen muotoisia
+väriläiskiä kankaalle toistensa alle ja aina ohut kärki alaspäin,
+sitten tarttui maalarinveitseen ja aloitti sotaisen käsittelynsä.
+Milloin hän astui askeleen taaksepäin, milloin syöksyi eteenpäin,
+milloin teki puoliksi kiinni siristetyin silmin, kuin vitkastellen,
+puoliympyrän, syöksyäkseen sitten uudelleen jalustan kimppuun.
+Ankarilla lastaniskuilla hän jakoi ja sekoitti värejä, kuitenkin niin,
+että pilkkumuoto maalauksessa jäi huomattavaksi. Toisinaan hän teki
+käsivarsillaan manaavia liikkeitä korkealla kukoistavaan kaupunkiin
+päin kuin tahtoisi loihtia sen kankaalleen. Bob huudahti hänelle:
+
+»Halloo Kaspar, täällä on ystäväni Claus Breuschheim. Tuskin junasta
+päässeenä hän jo ihailee teitä kovasti.»
+
+Jättiläinen, jolla oli pieni pyöreä pää, tukka lyhyeksi leikattu,
+työnsi paidanhihat korkeammalle ja kääntyi pää pystyssä meihin päin.
+
+»Parooni!» Hän nyökkäsi — lyhyesti, ystävällisesti. »Taiteen ystävä!
+Toivon myös, oikea juomaveikko. Markiisi Capponi valitettavasti ei.
+Nyt ei valitettavasti aikaa, vire heti tiessään.» Hän nyökkäsi taas,
+jo synkentyneenä, punertavain silmäin katse murhaavasti St. Pauliin
+kohdistettuna. Niin, tuolla ylhäällä se leijaili, tuo ruusunpunainen,
+himmeänsinisessä tulessa... ja kalpeni hitaasti. Voihkien heittäytyi
+veitsisankari jalustaansa vasten.
+
+»Ruotsin suurin maalari», selitti Bob minulle jatkaessamme matkaa.
+Sadasta Riviera-kuvasta, jotka riippuivat pohjoisten kuningaskuntain
+salongeissa, oli yhdeksänkymmentä Kasparin käden muovailemaa.
+Sähköteitse lähetettyjä tilauksia räjähteli St. Paulissa kuin pommeja,
+pitäen kaupunkia jännityksessä, niitä tuli jopa Intiasta, Australiasta,
+Polyneesiasta asti, missä vain sattui olemaan yksikin ruotsalainen
+kaipaamaan kotimaista taideteosta seinälleen. Kukaan ei tiennyt hänen
+oikeata nimeään, hän, nimitti itseään vain Kaspariksi, ja se merkittiin
+hänen kuviinsakin. Hän ja »madame» olivat pikku kaupungin kuuluisuudet.
+
+Olin kai jo kuullut madamesta?
+
+Eipä ihme. Kai amerikalaisilta raitiovaunussa?
+
+Olin siis tavannut länsimaan ruhtinaita, jotka olivat lähteneet
+maksamaan veroaan öljypuumaan Kleopatralle.
+
+Muuten tuli monia myös itämaalta, välkkyen sormuksissa ja voideltuina,
+palvelijoita takanaan, jotka kantoivat lahjoja, eikä Bob olisi
+lyönyt vetoa siitä, että madamen »taiteellinen maine oli pienempi
+kuin Kasparin. Olipa Kaspar maalannut hänet Kleopatrana, kultainen
+käärme, ja kiinalainen orja vieressään. Mutta tänään oli madame
+lähtenyt valkoisiin tanssiaisiin Nizzaan. Bobkin lausui tuon sanan
+englantilaisten tapaan.
+
+Edessämme kohosi kaksi keltaista rakennusta »vasta myöhäisimpänä aikana
+pystytetyt kaupungin _corps de garde_ eli vahdit», kuten Bob sanoi. Ne
+seisoivat toisiaan vastapäätä, täynnä toisilleen vihamielistä väkeä,
+joka jatkuvasti teki kauas ulottuvia tiedusteluretkiä vallatakseen
+vastustajan aseman, samoin kuin juhlapäivinä aseellisia hyökkäyksiä
+toisiaan vastaan. Toinen kerskaili lapsenkorkuisilla painokirjaimilla:
+»Grand-Hotel du Roi René», toinen ripusti näkyville vanhan
+takorautaisen majatalokilven, johon oli lennokkaasti maalattu ainoa
+sana »Hostelierie». Sen alitse astuimme pihalle.
+
+Siellä oli matala, neilikkain peittämä muuri, jonka ylitse näki
+toisen osan öljypuumaata, epäilemättä hauraamman puolen. Se oli
+jylhempine kuiluineen pirstainen, rinteet kiipeilivät kulmikkaina,
+ja vasta korkealla yläpuolellamme, niinkuin näytti, maa sai takaisin
+etumaiseman pyöristetyt kaartoviivat, rauhalliset pinnat, sopusoinnun,
+väreilyn ja tasasuhtaisen liikehtimisen. Korkeimmalla kohdalla riippui
+tummalehväinen puutarha, tarpeeksi laaja ympäröidäkseen lehdoillaan ja
+kukkakentillään, ei ainoastaan lukuisia huviloita ja maataloja, vaan
+melkeinpä koko kaupungin. Sen takana kohosi kuitenkin äkkijyrkkänä
+kalliovuoristo, paljaana ja punaisena kuin taivaaseen lingottuna, ilman
+mitään suhdetta muuhun maisemaan sen ylitse perivihollisena meren
+puoleen kääntyneenä: »Baoun ilma- ja aurinkokallio.
+
+Niin Bob nimitti tätä rykelmää, ja kaupunki sen juurella oli Vence.
+
+Villistä outoudestaan huolimatta näyttivät asumukset tuolla ylhäällä
+melkein inhimillisiltä, jopa tuon hirviön jyrkkä, alaston väkivalta
+vaikutti, että asuttu ylänkö sen vetämänä puoleensa ja toisaalta
+itseään pois työntävänä ja tässä liikkeessään jähmettyneenä näytti
+_leijailevan_.
+
+»Tuolla ylhäällä kasvaa vehnää», sanoi Bob ja kun yhä tuijotin
+ylöspäin: »Katsoppa pihallakin ympärillesi! Täällä paistattavat päivää
+hotellin naiset, ja kissat aamupuolella. Minusta tämä paikka on liian
+julkinen, menen siis 'Afrikaan'. Se on ainutlaatuinen auringonkylpylä,
+kukaan ei tunne sitä, mutta sinulle sen näytän.»
+
+Suuria kaarevia ruukkuja, toiset punaisia, poltetusta savesta,
+toiset majolikaruukkuja, seisoi siellä täällä pihalla. Niissä oli
+kukkivia oksia, pieniä mantelipuita, myrttejä, ja laitojen yli riippui
+kapusiinikrassia ja hyvätuoksuista virnaa. Kolme neljä provencelaista
+maalaispöytää samanlaisine tuoleineen kutsui ilta-aterialle.
+Lepotuoleihin istumisesta jääneet syvennykset tekivät tuttavallisen
+vaikutuksen — ne eivät voineet olla vieraita, jotka olivat koko
+ruumiinpainollaan niissä levänneet.
+
+»Täällä on kaunista!» huokasin.
+
+»Tule, meidät on kutsuttu vieraisille», sanoi ystävä, ja hän ohjasi
+minut taloon, jonka ovelle ilmestyi pieni kalabrialainen rosvo
+suippohattu päässä. Hatun alta pisti kuin rotalla näkyviin ruskeat
+kasvot, ja pienet silmät tarkastelivat minua kiireestä kantapäähän.
+Hyväntahtoisuus levisi piirteiden yli, laskeutui hitaasti alaspäin
+kenkien kiiltokärkiin saakka. En ollut hänestä vastenmielinen, ja
+jäntevä käsi tarttui omaani ja toinen heilutti hattua.
+
+»Verraton isäntämme, monsieur César-Marie Roux», esitteli Bob.
+
+Kädessä hattu, jonka reuna ulottui hänen kenkäänsä asti saattoi
+aatelismies, jonka vieraana nyt olin, meidät huoneeseeni. Sinne
+saavuttuamme hän kumarsi uudelleen, heilutti hattuaan ja sulki oven
+takanamme. Ystäväni selitti minulle sitten, että kaikkien tärkeiden
+henkilöiden nimi täällä ylhäällä oli Roux, Marie Roux: isännän, papin,
+asemapäällikön, kirjeenkantajan ja myöskin vastapäisen hotellin
+isännän, vihamiehen, monsieur Antoine-Marie Rouxin »Roi Renéstä».
+Viimemainitun kanssa minun ei missään tapauksessa sopinut vaihtaa
+sanaakaan, ei edes vastata hänen tervehdykseensä — »tämä on kuin
+taivas ja helvetti, sinun täytyy valita», sanoi Bob nauraen, »ja koska
+asut täällä, olet jo valinnut. Nyt pysy uskollisena! 'Roi Renélle' ei
+ainoatakaan hyvää sanaa, ei edes katsetta.» Muutin pukua.
+
+Kun sitten astuimme ikkunan luo, laski Bob kätensä olkapäälleni... Jo
+häivähti kuutamon hengähdys öljypuiden yli, jotka täyttivät ikkunamme
+alaisen oranssipuutarhan ja kaukaisen meren välin. Majakka vilkutti nyt
+säännöllisesti harmaasta hämärästä.
+
+»Claus», sanoi ystävä, »luulen, että Mariakin tulee». Samassa
+silmänräpäyksessä valtasi minut äkillinen kuumuus. Niskasta kiiti
+värähdys olkapäihini, sitten salamannopeasti selkää alas ja kerääntyi
+polviin.
+
+»Ystäväni!» huudahdin hengästyen — pakenin, pakenin. »Ystävä»,
+huudahdin, »ystäväni, täällä on ihanaa, katsoppa vain», ja osoitin
+päälläni sinnepäin, missä Baou liekehti komeimmassa iltavalaistuksessa.
+
+»Täällä», vastasi herkällä äänellä ystävä, samalla kun hänen
+käsivartensa puristi minua lujemmin, »täällä, Claus, olen
+herännyt eräänä aamuna, olin enää kovin löyhästi kiinni entisen
+Bobin koteloverhossa, vainusin uutta, kohoavia siipiä, raikkaita
+elämänvärejä, mutta se oli kovaa aikaa, Claus, tunsin itseni
+sydänjuuria myöten kurjaksi. Hyvä Jumala, ajattelin, ja pelkäsin
+kuolemaa. Kuvittelin näet oikein vakavasti, että olin kuolemaisillani
+huumaustilassa. Rimpuilin kaikin voimin ja kuristavassa tuskassa
+putkahdin vapauteen. Siltä tuntuu perhosista, rakkaani, sillä
+erotuksella vain, että perhosten luultavasti ei tarvitse vuodattaa
+kuolinhikeä, kun valo heille koittaa. Sitten istuin hyvän aikaa
+ikkunalaudalla ja keinutin siipiäni auringossa. Ihanaa se oli. Hyvin
+miellyttävää, ja toivoisin, että sinä —»
+
+Kaikessa siinä kaikui nimi Maria. Se soi korvissani, Maria. Ei
+niinkuin olisin selvästi kuullut tämän nimen, ei se oli jotakin
+suunnattoman kauas ulottuvaa, syvyyksien hiljaisuutta, kaikki-imevää
+tyhjyyttä, autuuttavaa melua, se oli hän. Ja kuin oliivinharmaan usvan
+läpi, jossa kaukana, kaukana joku heilutti lyhtyä, pudoten tähän
+kauhistavaan tyhjyyteen, jossa se heti sammui, välähti hänen polvensa,
+alas kiskaistun sukan paljastamana, olkapää välähti, hänen kaulansa,
+ja hehkuvan punaisena, ihan lähellä, aukeni hänen suunsa, ja heti
+senjälkeen, vähääkään näkymättä, kuin ilmasta muovailtuna ja kuitenkin
+hypähtäen vastaani kuin eläin: hänen lanteittensa liike. Niin seisoin
+vähän aikaa vapisevin polvin, selkä jäykästi suorana, kuulin Bobin
+puhuvan, ymmärsin, enkä ymmärtänyt. Ja sitten nauroin! Kuin kukko. Pää
+taaksepäin heitettynä, käsivarret levitettyinä, pitkään ja rätisevästi.
+
+»Siis olet nyt... perhonen?» huudahdin, tavoitellen ilmaa, enkä voinut
+tai tahtonut luopua siitä ylen naurettavasta mielikuvasta, että Bob
+luulotteli itsellään olleen perhosseikkailun. Lopulta ystäväni tarttui
+olkapäihini, käänsi minut ympäri, ravisti minua, hänkin nauraen,
+ja tässä näin erilaisessa, tuskattomassa naurussa vaivuin jälleen
+hengähtäen hänen rintaansa vasten.
+
+»Hupakko», kuiskasi hän, »hattu nopeasti päähän ja sitten loordi
+Berrickin luo!»
+
+Niinpä kyllä, mielelläni, kiireesti loordi Berrickin luo. Käyttikö
+hän vielä vaaleanharmaita pukuja? Taivuttiko hän puhuessaan yhä vielä
+päätänsä hiukan sivulle? Matkustiko hän vielä usein Venetsiaan? Puhuiko
+hän usein meistä?
+
+Loordi, vastattiin minulle, pukeutui yhä vielä vaaleanharmaisiin,
+taivutti puhuessaan hiukan surumielisesti päätänsä, mutta ei
+matkustanut Venetsiaan, sillä hän ei enää eronnut rouvastaan. Minusta
+hän puhui kuin »jumalten pienestä suosikista» — todellakin, nyt, juuri
+nyt olin taas siksi päässyt, merkki poltti otsaani! Ja Sidoniasta hän
+puhui myöskin usein, vieläpä oli hiljan lainannut eräästä piirroksesta,
+jonka oli aikoinaan hänestä tehnyt, pään eräälle Dianankuvalle, ja se
+kuva oli Pariisin salongissa palkittu mitalilla.
+
+Siten Bob oli päässyt Peggyyn, jouduin uudelle maaperälle. Kuka
+oli Peggy? Alkuaan erään nizzalaisen teetuvan »parlour-maid». Mutta
+eräänä päivänä hän suostui olemaan mallina loordin Dianalle. Silloin
+kohosi onni hänen takanaan ja seppelöi hänet lakastumattomilla
+laakereilla... Lady Berrick itse oli kehoittanut tyttöä astumaan
+taiteen palvelukseen, ymmärrettävästi ei ilman vaivaa. Vähemmän loordin
+mallille kuin »society leaderin» seuralaiselle tai, kuten kaunistellen
+sanottiin, »ystävättärelle», aukeni nyt suuri maailma: talvisin
+skotlantilaisessa linnassa, huhtikuusta syksyyn kansainvälisellä ilon
+kapitolilla: Algierissa, Rivieralla, Firenzessä, Roomassa, Taorminassa,
+Girgentissä. Matkustushalu oli riistänyt yhdessä tuulenpuuskassa
+tuon viileäpintaisen kainoudentunteen, jota englantilaiset tytöt
+mielellään käyttävät jonkinlaisena sadeviittana, runsaat taskurahat
+olivat antaneet hänen kaipuulleen siivet — tavantakaa Bob palasi samaan
+asiaan, kuinka innostuttavaa oli tottumus katsoa neitseellistä ruumista
+silmästä silmään ja tuttavallisesti kysyä siltä neuvoa sopivista
+puvuista. »Aikaisemmin hän oli jäykkä ja juro», sanoi hän. »Mutta
+liehitteleväksi muututtuaan hän on ainakin ihminen.»
+
+Menimme torin poikki, jota vanhat plataanit joka taholta ympäröivät,
+ja ystävä toivoi, että ihailisin sitä. Kahden puun välissä oli aina
+kivipenkki. Se oli markkina- ja esipiha, jonka St. Paulin asukkaat
+olivat vallanneet vuorenhuipultaan. Toisella sivulla oli matala
+muuri, jolla tytöt istuivat ja katselivat miehiä näiden pelatessa
+boccia-peliä, vanhusten istuessa penkeillä. Toisia sivuja kiersi
+mahtava kaupunginmuuri, ja nuo kaksi keltaista hotellia sulkivat
+piirin. Ihailin tätä paikkaa! Hotellien välitse pääsivät vaunut
+torille, mutta silloin ne olivatkin täksi kerraksi joutuneet maailman
+päähän, sillä kaupunginportista mahtui vain käsirattaita... Lähellä
+tätä porttia tähtäsi tykki ujostelematta suoraan vaeltajan rintaan.
+Huomasin, että se oli muurattu kiinni muuriin. Mahdotonta oli varastaa
+sitä! Senvuoksi ei St. Paul tarvinnutkaan poliisia.
+
+»Ehkä se on automaatti, jossa on pipariminttukääröjä», kuulin Marian
+sanovan. »Claus, vedäppä nastaa!...» Tulisiko hän todellakin? Nauroin
+sisimmässäni — vasta noussut jumalten suosikki!
+
+Terävässä kulmassa käännyimme tykin ohi ja portin läpi. Kujat olivat
+ahtaita, syvällä taivaan alla — kuin kakusta leikattuina, huomautin,
+mikä sai Bobin kiinnittämään huomionsa kaikenlaisiin rusinoihin,
+joita kakussa saattoi olla. Pimeni nopeasti, saattoi jo erottaa
+tähtiä kattojen välisessä aukeamassa, siellä täällä paloi pieniä
+lamppuja: tähtitikkuja, jotka oli kiinnitetty liimasalkoon. Kadut
+tai paremminkin polut olivat puutteellisesti kivetyt» juova savista
+maata keskikohdalla, jossa kylläkin oli pehmeä kävellä. Mutta kömpelöt
+rakennukset rappeutuivat hävyttömästi, vain harvoja oli jälleen
+siistitty. Vasemmalla kohosi jyrkkiä kujia tilavina pengerminä,
+jyrkempiä portaita ylöspäin, oikealla ne syöksyivät alaspäin, ja kaikki
+olivat niin kapeita kuin aikojen kuluessa sade olisi ne uurtanut
+eivätkä leveäjälkiset ihmiset niitä rakentaneet. Siellä täällä
+puristautui ilman näkyvää syytä pieniä porttiholveja talojen väliin.
+
+Pikkuruisella aukiolla, missä renessanssiuurna räiskytteli ylpeitä
+vesisuihkuja melkein koko alan täyttävään marmorialtaaseen, Bob löi
+kolkuttimella juuri maalatulle portille. Äkkiä uskoin, että nyt oli
+tulossa yllätys; Maria oli jo täällä, odotti portin takana!
+
+Mutta meille aukaisikin Peggy ja johti meidät heikosti valaistuja
+portaita pitkin atelieriin, jota käytettiin myös seurusteluhuoneena.
+Hänen tervehtimistapansa ja atelierissä minulle lausumansa ensi sanat
+tekivät minusta heti hänen liittolaisensa. Joutuisin pulaan, jos
+pitäisi selittää, kuinka hän menetteli. Hän antoi minun vain ymmärtää:
+»Te tunnette minut, tunnette minut hyvin, sittenkin koettakaa sietää
+minua — katsokaa, olenhan avomielinen ja sievä. Olkaamme ystäviä!» Hän
+ei sanonut mitään sellaista, ei tavullakaan. Ensi katseella oli kaikki
+selvää.
+
+Atelierin katossa riippui arkku, johon kannen asemesta oli pantu
+himmeä levy; sen takana paloi päärynänmuotoisia sähkölamppuja,
+jotka levittivät miellyttävää valoa. Kaikkialla riippui tauluja:
+Renoirin kylpeviä naisia, kaksi Cézannen maisemaa, suuri maalaus
+nuorukaisesta, tunsin siinä loordin piirteet, ynnä hiljaiselo,
+molemmat Manetin maalaamia. Näiden mestariteosten ohella sirkutteli,
+kuin varpuset kotkamaisten ilmestysten ympärillä, joukko maukkaasti
+kehystettyjä, kenties hieman kirjavia öljyväriharjoitelmia; pelkkiä
+enemmän tai vähemmän riisuttuja naisia, jollakin tavalla ihastuttavia
+suunnittelunsa puolesta, maalari kun tuntien niiden taiteellisen
+riittämättömyyden oli antanut niille harjoitelman leiman. Ainoa
+valmistettu tämänluontoinen maalaus riippui sohvan yläpuolella,
+luonnollista kokoa oleva alaston, joka näytti olevan työläästi
+jäljennetty Ingresin mukaan: se Diana, josta ystäväni oli puhunut.
+Tunsin sen heti siitä, että kasvonpiirteet olivat Sidonian.
+
+»Suokaa anteeksi, Claus», sanoi loordi sydämellisesti tervehdittyään,
+kun aloin tarkastella kaikkea tuota naiskukkeutta seinillä, »pyydän
+hartaasti teitä suomaan anteeksi: toiset runoilevat, soittavat pianoa»,
+ja hän koetti yhä uudelleen kaikenlaisin tekosyin kääntää pois huomioni
+kuvista, jotka olivat »shocking toys». Hän syytti itseään myös
+synnistä Pyhää Henkeä vastaan, koska »rouvansa ja toisten naisten»
+nähden koetti peittää oman maalailunsa hekumoitsemista läheisten
+mestarien nimillä. Näin vain Dianan, salasta paljastetun Peggyn, joka
+oli avannut meille oven ja oitis liittoutunut kanssani varmaankin
+vain sentähden, että olin Bobin ystävä. Kuitenkin teki alastoman
+kuvan näkeminen tämän tuttavallisuuden jollakin lailla valtavaksi, ja
+pelkäsin hetkeä, jolloin hän palaisi. Että kuvalla oli Donjan pää, oli
+omiaan kohottamaan hämminkiin salaisen synnin tuottaman häpeän, jopa
+raiskauksen tunteeksi.
+
+Lady Berrick astui huoneeseen. Pään ja kaulan ympärillä hänellä oli
+vapautetun naisen rohkeasti taaksepäin heitetty huntu, huomasin sen
+heti. Tämä Malta-ristillä varusteltu pitsihuntu oli jotakin erikoista,
+johtamisen vertauskuva, arvomerkki, ja sopi hänelle mainiosti. Hänen
+naamiomaisen tasasuhtaisilla kasvoillaan liekehti vieno puna, nenän ja
+silmien ympärillä valkoinen häive; hänen kasvojaan olisi voinut sanoa
+kauniiksi, koska niitä ei mitenkään olisi voinut nimittää rumiksi,
+surullisen kauniit ne olivat, en tiennyt miksi, mutta surulliset nuo
+kauniit kasvot olivat, surulliset kuin kuolema... Ja nyt hymyilivät
+vaikka vaivaloisesti. Joka askeleella mylady laati itselleen oman
+lakinsa, jokainen hänen liikkeensä ilmaisi hänen riippumattomuuttaan,
+ja kaikesta tästä muovautui merkillinen, melkein liian täydellinen
+kuva: monivivahteinen, niinkuin suuri pariisilaisräätäli valmistaa
+moninaista, mikäli muoti kulloinkin vaatii, näennäisen omavaltainen,
+mutta suunnitelman mukaan, ylpeä, tietäen vaatimuksen epävarmuuden,
+ja ilmeisesti jalostunut uskosta omaan kutsumukseensa... Hän talutti
+kahta tyttöä kädestä, kahta ihastuttavaa kylpypukuista ja avonaisen
+punaisen villaviitan verhoamaa olentoa, joiden jalat vielä olivat
+ruusuiset kylvyn jälkeen — kuinka he kaunistivatkaan äitiään! He olivat
+lady Berrickin tyttäriä ensimäisestä avioliitosta, Betty ja Brigitte.
+Kun heidän äitinsä päästi heidät irti, kiiruhtivat he Bobin syliin,
+Betty oikealle, Brigitte vasemmalle puolelle — sieltä he tarkastelivat
+minua. Valitettavasti oli heille mitattu aikaa kovin itarasti, mutta
+hyvästiksi he riippuivat kuitenkin hiukan kiinni käsissäni, Betty,
+vanhempi, oikeassa, Brigitta vasemmassa.
+
+Pöydässä Peggyn polvi rummutti viattoman iloisena omaani vasten samalla
+kun hän vakavin kasvoin kuunteli ladyn esitystä poroporvareita vastaan.
+Myöhemmin kuulin Bobilta, että toinen polvi oli samalla hiponut hänen
+polveaan.
+
+Peggy oli mahdollisimman viaton, mutta sukkeluuteen asti iloinen. Hän
+ei välittänyt myladyn vallankumouksellisista teorioista, vaan nauroi,
+antoi silmiensä kierrellä ja nautti siitä vaikutuksesta, jonka hänen
+kauneutensa teki sekä muihin että häneen itseensä. Hän ymmärsi myös
+taidokkaasti tätä vaikutusta lujittaa. Hän ei tarvinnut vallankumousta
+vapauttaakseen itsensä! Kun mylady puhui »pienestä epäluulottomasta
+Peggystä», teki tämä ilmeensä sääliväksi, melkeinpä kärsiväksi, mitä
+Peggyn tuntijat pitivät ihastuttavan hullunkurisena. Aina ja kaikkialla
+hän oli kaunis — mikä armo! Mutta Bob väitti, että koko maailmassa
+oli vain yksi ihminen, joka ei sitä huomannut, ja se oli lady Isabel.
+»Sekin jumalten lahja», lisäsi hän...
+
+Me puhuimme paljon, tarkoitan: lady puhui melkein lakkaamatta, puhui
+niinkuin toiset hengittävät ja katselevat — kun yleisön täytyy nähdä
+se viimeisille permantopaikoille saakka: näin hengitetään, näin
+katsellaan! Keskustelu oli yhtä ainoata lady Isabelin yksinpuhelua
+näytelmässä, tapainkuvauksessa, jonka tekijä ja ainoa esittäjä hän oli.
+Vastaväitteetkin hän esitti itse, hyökkäyksen ja puolustuksen, koko
+sanakiistan käänteineen, kaikki hän syöksi ilmoille — pieni tulivuori
+keskellä salonkia. Mutta Giuliettan kuvailussa hän osoitti erikoista
+kykyä: teki hänestä yliluonnollisessa mitassa alhaisen. »Kassa! Kassa!
+Ei muuta kuin hajasäärinen kassa!»
+
+Inhon valtaamana hän makasi sohvalla ja sulki silmänsä.
+
+Peggy, joka tiesi, että nyt olisi pistosana sopiva, sanoi näennäisen
+viattomasti: »Mutta kaikkihan otamme vastaan rahaa», ja lady ojentautui
+jo ja valmistautui mahtavasti antamaan vastauksen, kun pieni, mitään
+aavistamaton Peggy lisäsi: »Esimerkiksi sanomalehtiartikkelista». Ja
+nyt sai myöskin nauraa, kaikki nauroivat, jopa ladykin hymyili niin
+hyvin kuin hoideltuine kasvoineen saattoi.
+
+Se oli jännittävää, hullunkurista, älykästä, liikuttavaa, se oli
+ihastuttavaa. Mutta kun seisoimme portailla, huomasimme, että ladyn
+todellisesta kiihkomielisyydestä ja älykkyydestä huolimatta emme
+tuosta sanatulvasta vieneet mukanamme kuin jonkinlaisen hermostuneen
+väsymyksen.
+
+»Mutta minkätähden hän oikein tahtoo ehdottomasti hävittää tuon
+Giulietta-elukan?» kysyin.
+
+Bob kohautti olkapäitään.
+
+»Etkö ole sitä kuullut? Madame saattaa huonoon valoon säädyllisen
+naisen vapauden... Sitä vastaan ei olekaan mitään sanottavaa.»
+
+»Ja mitä arvelet loordin siitä ajattelevan?»
+
+»Kuinka kaunis hänen vaimonsa on! Muuta en luule hänen ajattelevan.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illallisen jälkeen päätimme l'amico ja minä vielä jonkun aikaa
+käyskennellä tähtien alla. Hälisevien hotellien ohi lähdimme pitkin
+tietä Venceen, siihen ylänkömaan kaupunkiin, jota hotellin pihalta olin
+illalla katsellut, kuinka se korkealle temmattuna oli kalvennut Baoun
+hehkuvan huipun juurella.
+
+Bob kertoi minulle tästä kaupungista. Eläkkeellä olevien
+englantilaisten siirtolavirkailijoiden, keuhkotautisten ja maalarien
+mielipaikkana se sijaitsi tunnin matkan päässä St. Paulista; emme
+voineet nähdä sitä tieltä, yhtä vähän kuin Baoutakaan, mutta kylläkin
+lukuisan joukon valkeita huviloita ylätasangon reunalla. Bob puhui,
+ja sanoista, jotka erotin, tekaisin samassa hengenvedossa sadun...
+Oli kerran päivä, aurinko paistoi — aurinko, jonka tänä päivänä olin
+nähnyt ensi kerran! Hennot, nuoret naiset, jotka lukivat huviloiden
+pengermillä, kohosivat lepotuoleistaan, kumartuivat kaiteen yli,
+tarttuivat valkein käsivarsin oranssipuun tummaan lehvistöön. Hedelmä
+säkenöi heidän kädessään, he purasivat sitä kuin omenaa. Puutarhassa
+harjoitteli pieni tyttönen, selkä aurinkoon päin, silmänkääntäjien
+pallotemppuja mandariineilla. Hänen edessään seisoi valkopukuinen
+mies, kapea, hieman kumara, väsyneesti riippuvin käsivarsin, ja
+katseli. Hänen varjonsa makasi hänen vieressään kuin ryysyläjä. Hän oli
+parantumattomasti sairas. Ja hän hymyili tavallaan ylimaailmallisen
+tyytyväisenä... Illan lähetessä saivat kaikki tuolla ylhäällä
+lievän kuumeen. Ruusut kasvoivat ikkunoissa. Öisin kutsui kuuhullu
+meri heränneet rannoille, sekä kaukana että lähellä olevat... Itse
+kaupungissa oli ihmisiä, joilla oli yksinkertaiset tapansa syntymästä
+kuolemaan saakka — he nauroivat vieraita, jotka olivat hullunkurisia,
+ja katselivat kummastellen ylhäisiä.
+
+Vencessä asui piispa. Oltiin hyvin ylpeitä sen johdosta, vaikka
+vaaleissa äänestettiin vapaamuurareita. Jos piispa kuoli, tuli useita
+muita piispoja hautajaisiin, ja olisi voinut kuvitella olevansa
+Roomassa. Kukoistavia naisia (heidän oli nähty juuri tulevan torin
+yli käsi täynnä neilikoita), herroja, jotka juuri vielä viiden aikaan
+olivat lukeneet sanomalehteä kahvilan edustalla, lähti yöllä äkkiä
+matkalle mustilla vaunuilla. Usein oli kukkaseppel arkulla. Ajurin
+vieressä istui mies, yllään pitkä, musta lakki, silkkihatun ympärillä
+suruharso. Hän oli humalassa ja toisti puoliunessa jokaisia vaunun
+liikahdusta... Tänne kotiutuneet maalarit noutivat paikallisradalta
+kauniita pariisittaria. Nämä tulivat ja menivät. Jotkut heistä
+tulivat toisen, jopa kolmannenkin kerran. Lapsilla oli unelmansa,
+jotka kestivät yhden kevään. He kätkeytyivät hotellin ympäristöön
+katsellakseen näkymättöminä rakastettujaan. Katoavaisuus ei ollut
+mikään häpeä... Jos minun pian täytyisi kuolla, niin täällä! Ei
+Breuschheimissä, jossa kuolemani pelkkien terveiden joukossa olisi niin
+yksinäinen kuin eläimen metsässä.
+
+»Bob, luuletko, että olen keuhkotautinen?»
+
+Hän pysähtyi, tuijotti minuun. »Oletko järjiltäsi? Kun kerron sinulle
+Vencestä, tulet äkkiä keuhkotautiseksi?»
+
+»Minulla on aina iltaisin hiukan kuumeita.»
+
+»Niinkö? Minulla myös siitä lähtien, kun tulin tänne. Vieläpä
+ruotsalainenkin ottaa iltaisin kuusituntisen työn jälkeen kuumemittarin
+esille. Uskon ilmanalan keimailuun. Kuuleppa, rakkaani, kun kuulin
+sairastumisestasi pelästyin tietysti. Olen kirjoittanut isällesi.
+Siitä et tiedä mitään. Sinulta en olisi saanut mitään järkevää tietoa.
+Olen lähettänyt Arno Steinbergin lääkärisi luo. Annan siis sinulle
+kunniasanani, että kaikki ovat minulle vakuuttaneet, ettei voi olla
+puhettakaan tuberkuloosista.»
+
+Tartuin hänen käteensä: »Varmastiko?»
+
+»Claus, kunniasanani.»
+
+Syvään henkäisten hymyilin vasten hänen kasvojaan tarkkasin hänen
+silmiään, jotka keskellä yötä olivat kuin kirkas aamu metsässä, kun
+kaikki linnut äkkiä vaikenevat. Silloin ystäväni näytti minulle tähtiä.
+
+Olin kasvanut yön pelossa: »_La nuit n'a pas d'amis_», ainoa kammottava
+sana, mitä äitini milloinkaan oli minulle sanonut. Sensijaan hän ei
+ollut väsynyt sitä toistamasta. Apotti Simon, joka minulle opetti
+muinaisten rohkeimmat vertauskuvat ja jumalten kaikki syntijutut,
+salasi minulta tähtikartan. Ei äitiäni mairitellakseen, vaan koska hän
+piti tarpeettomana ja epäkunnioitettavana halventaa taivaankappaleemme
+arvoa tutkimattoman maailmankaikkeuden harhateille johtavan tarkastelun
+avulla. »Jos alamme pohtia aurinkokuntia», oli hänellä tapana sanoa,
+»menetämme pian halun maalliseen perhe-elämäämme. Ainakin minun kävisi
+niin.» Ja minut anasti maallinen perhe-elämä niin täydellisesti, että
+nyt, kun Bob kohotti käsivartensa, valmistauduin niin sanoakseni
+kiipeämään taivaallisille alkuvuorille.
+
+Ensimmäinen oli Sirius, joka nimellisenä nousi näkyviini kaikessa
+komeudessaan, sitten Kapella sulavassa suloudessaan, Castor ja Pollux
+(»meidän kuvamme, Claus, älä sitä unohda!» ja nopeasti suutelin ystävän
+kättä olallani), hallitseva Orion, josta tunsin Jaakopinsauvan, mutta
+Bob osoitti minulle sen sydämen: aamuruskonvärisen jättiläisauringon
+Beteigeuzen. Siriuksen alapuolella keinui Argo, taivaan syvyydessä
+purjehtiva vuori. Hypähdimme... Ja katso! maailmanavaruuden läpi
+muka suhisevasta jäätikkömaisemasta tuli säteilevä jumalaistarusto,
+soitanto, joka ihmisten mielestä oli käsittämättömän suuri ilmestys
+heidän pienille korvilleen. Tunsin heidät taas, veljeni! Kaikki tuo
+ylhäällä riippuva osoitti olevansa helposti käsiteltävä aineisto,
+jonka muutama sata matemaatikkoa oli äärettömyyttä katsellessaan
+laatinut ja jota he edelleen uutterasti pitivät kunnossa, runojen
+päällekirjoituksia, joukko maalarien kuvaannollisia sommitelmia,
+ja fyysikot puolestaan auttoivat kaukoputken avulla tekemillään
+mittauksilla ja ottamillaan kaasujen ja muiden ainesten kokeilla tähtiä
+tuntemaan olevansa meillä kotonaan.
+
+Tuolla siis oli »Vaunu», senhän myöskin tunsin! Mutta että sen
+väliaisalla istui pieni ratsastaja, Alkor nimellään, kuulin ja näin
+ensi kerran. Ja vaunun edessä ratsasti Arkturus, mainio ratsupalvelija,
+jonka punakeltaista hännystakkia tuuli tuiversi. Toisinaan hän
+käänsi päätänsä oikealle, toisinaan vasemmalle; tuolla ratsastivat
+amatsonit Spica ja Denebola — turhaan hän ponnisti saavuttaakseen
+heidät. Millaista tietä kulkivatkaan nämä postivaunut! Kulku näytti
+suuntautuvan vasemmalle, mutta »metsäkoirat» juoksivat oikealle. Nyt
+minun täytyi vetää suora viiva vaunun takapyöristä korkeuteen, jolloin
+saavutin lohikäärmeen pitkän, kiemuraisen kuvion kautta pohjantähden.
+Kaunis se oli, mutta pian enää vain silmäys ihanaan Kassiopeiaan.
+Silloin olin saavuttanut taivaan huipun!
+
+Se on W:n muotoinen, väitti Bob, mutta minusta se riippui kuin selvä
+M korkeudessa, nousten kaikkia muita ylemmäs, säteillen kaikkia muita
+kirkkaampana. »Maria!» riemuitsin salaa, »Maria! Maria!»
+
+Pikaisesti silmäilin enää sinne, missä Andromeda ripotteli
+tähtijoukkoja Perseuksen eteen, kaikki koristeensa, täysin käsin
+heiteltyinä, ja hänen takanaan Plejadien vilisevään parveen,
+suurturkkilaisen Aldebaranin rouviin. Nopeasti palasin Marian
+tähtikuvioon. Ja Bobin täytyi myöntää minun olevan oikeassa.
+Kassiopeian hahmo ei ollut W, vaan kieltämättä M — ja millainen M!
+Purkava kuin vuoristo, leveä kuin virran kaksinkertainen suistomaa,
+leijuva kuin taivaallisen muuttolintuparven lento, sellainen M.
+
+»Hän tulee varmasti», sanoin äkkiä. »Hänen täytyy tulla, kaipaukseni on
+liian suuri — hän on varmaan jo matkalla!»
+
+»Kenestä sinä puhut?» kysyi Bob, hämmästyneenä äkillisestä
+purkauksestani.
+
+»Mariasta.»
+
+Hän ei vastannut. Ääneti kävelimme vieretysten. Sitten poikkesimme
+tieltä ja kiipesimme risukon läpi paljaalle kukkulalle. Bob sanoi:
+»Kaksi vuotta sitten oli tällä paikalla pinjametsä, kaunein, mitä
+milloinkaan olen nähnyt. Katso yksi on jätetty malliksi paikalle.»
+Kukkulan laella levitteli ikivanha pinja käsivarsiaan, sen alla oli
+hämärää kuin tuomiokirkossa, astuimme arkoina sen ympäri. Pian näimme
+kuun kirkkaan puron, joka värikkäiden kivien reunustamana kiireesti
+virtasi vuorta alas. Jatkoimme vaellusta pitkin sen rantaa.
+
+»Claus, hän tulee varmasti», sanoi l'amico äkkiä. »Iloitsen teidän
+puolestanne ja myös omastani.»
+
+Puro hypähti aidattuun puutarhaan. Suuri talo tuli näkyviin.
+Jouduimme leveälle, huonosti hoidetulle tielle — St. Paul tunkeili
+kiiltävine kattoineen kirkontorninsa ympärillä. Se oli linnantornin
+näköinen. Ja talojen puolustuskuntokin tuli voimakkaammin näkyviin
+nyt yöllä kuin päivällä, jolloin uhkuvat rinteet näyttivät aina
+hiukan ilkkuvan noita muureja. Niin, tämä kaupunki oli perustettu
+pitämään koossa ja hallitsemaan laajaa, rotkoista, talonpoikien ja
+kalastajien asumaa maata. Kirkkaiden valojen joukossa, jotka paloivat
+talojen julkisivuilla, oli vain yksi ainoa punainen. »Lady Berrickin
+makuuhuone», sanoi Bob.
+
+Hän vakuutti, että tuon punaisen valon erotti hyvin kaukaa. Ja
+vieraat, jotka yöllä saapuivat tänne, luulivat, että se oli madamen
+lemmensoihtu, vaikka hänen kotinsa oli toisella puolella, kirkon
+vierellä. Niin lady oli aavistamattaan apuna sytyttämässä vihollisensa
+romanttisen maineen valoa, joka ei olisikaan voinut paremmin syöpyä
+vihatun poroporvarin mielikuvitukseen. Eikö ollutkin naurettavaa?
+
+Todellakin naurettavaa.
+
+»Hauskaa teillä on täällä alhaallakin», huudahdin, yhä nauraen,
+astellessamme käsikoukussa eteenpäin.
+
+»Ja tiedätkö, Claus», sanoi Bob äkkiä, »todennäköisesti tulee
+Camillakin pian».
+
+Puristin hänen käsivarttaan:
+
+»Kuinka hauskaa, Bob. Olen iloinen. Siitähän tulee meille kaikille
+oikea paratiisi!»
+
+»Niinpä kyllä», myönsi Bob. »Enpä totisesti ole pitkiin aikoihin näin
+nauranut.»
+
+Sitten emme enää nauraneet. Äänettömänä ja umpimielisen vakavana hautoi
+kumpikin omia ajatuksiaan.
+
+Mutta kun astuimme hotellin valopiiriin, kohotimme kumpikin yhtaikaa
+päämme ja hymyilimme toisillemme.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ruokasalissa oli pöydät siirretty syrjään, upea renessanssiuuni ylpeili
+mahtavasta takkavalkeastaan, katon provencelaiset kynttiläkruunut
+kantoivat koukistetuissa käsivarsissaan valoja. Tusina pareja
+pyöriskeli rääkätyn, mutta yhä vielä helisevän pianon tahdissa.
+
+Uunin luona istui kaksi herraa, toinen, jossa tunsin äkäisen
+raitiotietoverini, oli ojentanut säärensä ja suunnannut
+tarkkaavaisuutensa ilmi tulessa palavaan pesävalkeaan, toinen
+silmäili ylimielisenä hyörinää salissa, heilutellen monokkeliaan
+kravattineulansa edessä. Tämä liike aikaansai omituisen ilotulituksen,
+sillä takkavalkea sytytti neulan paksun helmen palamaan, mutta
+ohivälähtelevä lasi hajoitti värit.
+
+Ilotulituksen toimeenpanija itse oli vanhasta muotilehdestä noussut,
+istuutuakseen ränsistyneenä ja rypistyneenä tämän uunin eteen ja sieltä
+tarkastellakseen nuorta polvea. Vaikutelma ei näyttänyt epäedullisella.
+Hän hymyili hallavanvaaleisiin, törröttäviin viiksiinsä, nyökkäili
+suosiollisesti, niin että tulenloimu valahti kaljulle päälaelle, jossa
+se joutui tekemisiin kynittyä kukonhöyhentä muistuttavan jakauksen
+kanssa — oikea »vieux beau», kuten ranskalaiset tuollaista yli-ikäistä
+nuorukaisia nimittävät. Hänen silmänsä seurasivat erästä nuorta
+naista, jonka sileäksi kammattu tukka yhä korosti kasvojen soikeutta,
+kuten hänen lyhyet liivinsä tekivät hänen voimakkaat, pitkät säärensä
+ja paisuvat olkapäänsä huomattavammiksi. Tanssittajan puhutellessa
+häntä riippui hänen katseensa jäykästi tulta uhkuvassa helmessä,
+jota loitsija takkatulen ääressä monokkelillaan keinotekoisesti piti
+elossa. Hänen tanssittajansa, ranskalainen, jonka isä mahdollisesti oli
+englantilainen ja äiti Korsikasta, laiha, kasvot kulmikkaat ja sairaat,
+piteli häntä, veti häntä kuin tahtoisi tunkeutua tuohon patsasmaiseen
+olentoon, joka paatuneena pyrki hänestä edemmäksi.
+
+Ruotsalainen läheni tanssittaen isännän kapeata, mustasilmäistä rouvaa;
+hän vei meidät uunin luo.
+
+Amerikkalainen, kädet housuntaskuissa, kasvot kuumuudesta tylsinä, ei
+liikahtanut. Vanha keikailija teki ylenmääräisen kohteliaasti tilaa,
+koettaen samalla pitää eksytyskuvastintaan liikkeessä. »Halloo!»
+kuului Kasparin anteeksipyyntö, ja hän nosti amerikkalaisen tuoleineen
+huolellisesti kuin nukkuvan ja laski hänet uunin nurkkaan. »Minä
+kohtelias — eikö niin?» kysyi hän nauraen mieheltä. Tämä murisi,
+asentoaan muuttamatta: »Damned madam!» Silloin Kasper kuiskasi
+korvaani: »Nämä kaksi täällä liikaa. Madam ei kotona, valkoinen
+tanssiainen Nizza. Toinen amerikkalainen vakava, miellyttävä mies,
+odottaa hänen kotona. Minä ensin intiaani siellä, moukka, humalainen,
+sitten piti ajaa vanha hupsu väkivallalla hänen talosta tänne, nyt
+hän naarashirveä vaania. _Rien ne va plus_, vanha aasi, naarashirvi
+minun.» Hän meni ja palasi heti mukanaan pullo katajanmarjaviinaa ja
+vesilasi, jotka hän laski amerikkalaisen jalkain juureen. »Tässä,
+gentleman, lohdutus.» Mies kumartui nopeasti ja otti pullon ja lasin.
+»Ice!» komensi hän saliin päin, »ice!» mylvi hän, »ice!» Pianonsoittaja
+lakkasi soittamasta, parit pysähtyivät kuullessaan huudon, keikarin
+monokkelin nauha katkesi — hitaasti kieri silmälasi kaunokaisen
+jalkojen eteen saakka. Suippohattu kädessä kiiruhti isäntä paikalle.
+»Ice», toisti mies osoittaen viinapulloa.
+
+Sittenkun kaikki olivat saaneet tietää, että uunin edessä istuva
+amerikkalainen halusi vain jäämaljaa, alkoi pianonsoitto ja tanssi
+uudelleen, mutta tuo nähtävästi englantilaisen ja korsikalaisen
+jälkeläinen vitkasteli punastuen, hänen tanssitoverinsa oli kumartunut
+ja pistänyt silmälasinsa pukunsa kaarteeseen!
+
+Se ei ollut jäänyt ruotsalaiselta huomaamatta. »Aina säästöön», sanoi
+hän Bobin puoleen kääntyen. »Kyllä minä sen sille yöllä pistän vaikka
+mihin.»
+
+Silloin keikari kumarsi.
+
+»Hyvä herra», kysyi hän mitä kohteliaimmin, »olisitteko niin
+ystävällinen ja sanoisitte minulle tuon vaalean naisen nimen —»
+
+»Naarashirvi», vastasi Kaspar.
+
+Keikarin korva läheni Kasparin suuta: »Kuinka?»
+
+Hetken aikaa Kaspar tarkasteli korvaa, ennenkuin kädet suppiloksi
+sovitettuina kuiskasi: »Naarashirvi, kuningas Midakseni, naarashirvi.
+Nimitetään myös Agathe, jos tarkkaan tahto tietää.»
+
+»Agathe? Ahaa! Oikein hyvä — Agathe!»
+
+Menimme myöhään nukkumaan. Sitten kun Kaspar oli karkoittanut nuo
+molemmat liikanaiset madamin vieraat (kaikki, Tanskalainenkin,
+äänsivät sen englantilaisten tapaan) kaikenlaisella pilanteolla
+uunin luota ja heidän sijaansa istuttanut mallinsa, naarashirven,
+luoksemme, oli Bobin helppo ottaa puheeksi hänen toimensa vieraitten
+opastelijana St. Paulissa. Mutta ensin maalari tahtoi saada meiltä
+tietää, kuinka hän nimittäisi tämänpäiväisen maalauksensa: »Gralsburg
+iltavalaistuksessa» vai »St. Paul valmistautuu yötä varten». Hänen
+ystävättärensä selitti nenäkkäästi pitävänsä ensinmainittua parempana,
+jolloin maalari, odottamalla neuvoamme, päätti antaa jälkimäisen nimen.
+Sitten hän neuvoi naista karkoittamaan sekä vanhan keikarin että
+anglokorsikkalaisen uniensa kynnykseltä: »Agathe, olla varuillaan!
+Vanha ranskalainen väljähtynyt juusto — huh! Huono räätäli, ei paljo
+rahaa. Nuori ranskalainen tyhjä makkarasuoli — puh! Ei räätäliä eikä
+rahaa.»
+
+»Te, parooni, kai tietää, minä suuri maalari?» kysyi hän vielä, ja
+kun olin myöntänyt, oli hänen kunniansa, hänen maineensa, hänen
+rikkautensa, kaikki, mikä antaa maalarille loistoa ihmisten silmissä,
+hänen puolestaan kuitattu. Nöyrästi hän tunnusti olevansa Giulietta
+Varin apuri ja palvelija. Harvoin hän oli istunut Giuliettan kanssa
+samassa pöydässä, hänen tehtävänään oli ottaa vastaan vieraita
+etuhuoneessa, käskystä näytellä heille St. Paulia, majoittaa heitä
+yksityisasuntoihin ja hotelleihin, jopa auttaa heitä lähettämään
+appelsiini- ja kukkakoreja rouvilleen. Harvoin osti kukaan heistä
+häneltä taulua. Ja mitä olivatkaan nämä maalaukset verrattuina
+väreiltään ja piirustukseltaan niin täydelliseen Giuliettaan! Ei
+mitään. Ylellisyyttä ihmisille, jotka eivät tunteneet Giuliettaa. Mutta
+hän tunsi. Senvuoksi: aina kun hän möi taulun, antoi hän Giuliettalle
+toisen. Sillä tavalla hänkin antoi lisänsä tämän naisen loistoon ja
+rikkauteen — »ilmaiseksi, parooni, ihan ilmaiseksi!»
+
+»Valitettavasti», huokasi Agathe.
+
+Hän tuijotti surullisena uuniin, ja siinä, tulenvalossa hän muistutti
+vanhoja madonnankuvia, jotka ovat maalatut kultapohjalle ja joiden
+kasvot ovat hienoihoiset, punertavat. Kaspar veti esille kellon.
+»Eteenpäin, naarashirvi siirtyä vuoteeseen!»
+
+Sanaa sanomatta, hymyllään pyyhkäisten meitä, Agathe hävisi
+puolipiiristä uunin luota.
+
+Nytpä kasvoi maailma suureksi ruotsalaisemme silmissä!
+
+Madame oli joku kruununsa menettänyt kuningatar Kristina Ruotsista,
+ehkäisty Kleopatra, taivaallisen rannikon suuri Katarina, Provencen
+lady Hamilton, yhtä paljon merkitsevä kuin nämäkin, mutta niin kaunis
+kuin he kaikki yhteensä. Sateenvarjo ja käsilaukku mukanaan hän oli
+saapunut St. Pauliin, ja tänään hän oli varakas. Kiinalaiset olivat
+hänet keksineet, niin juuri, kiinalaiset Genuan satamassa. Silloin hän
+oli vielä ollut puoleksi lapsi; Mandariinit olivat keksineet hänen
+kykynsä, tietysti mandariinit — Giulietta ei ollut koskaan ollut
+halpa! Tiedettiinhän, kuinka kiinalaiset suoriutuivat rakkaudessa.
+Kiinalaisethan olivat maailman ensimmäiset erikoistuntijat. Sen
+ohella Giulietta eli yksinkertaisesti, paljoa yksinkertaisemmin kuin
+esimerkiksi lady Berrick, niin yksinkertaisesti kuin täällä madame Roux.
+
+Ja madame Roux, joka oli istahtanut joukkoomme, vahvisti sen.
+
+»Hän rakkaudesta elää kuin minä taiteesta. Juuri niin. Hattu pois! Minä
+hänet maalannut Kleopatrana, luonnollinen koko, mukana kultainen käärme
+ja kiinalainen orja. Te ymmärtää? Käärme, se on taide, kiinalainen
+suuri opettaja! Sitten samana päivänä panna näytteille Nizzassa kuin
+loordi Berrick ja lyödä loordi Berrick, lyödä kaikki Giuliettan
+viholliset, yhtenä päivänä, liiteiksi kuin lude, jalka päälle, valmis.
+Loordi Berrick hieno mies, ei mikään maalari. Leskien kähertäjä,
+hieroja, verhoilija, prima naisten liinavaatteet, mitä haluatte,
+kernaasti, multa ei maalari.»
+
+Sillä välin kuljetti monsieur Roux pullojaan kuin ylhäisiä naisia eri
+pöytiin, joiden ääreen vieraat tanssin jälkeen olivat kokoontuneet.
+Kaspar joi valkoisia orvietoa, »_un petit vin_», sanoi madame Roux, »que
+_la maison réserve pour le maître_». Hän joi sitä kahden litran pullosta.
+Me toiset tyydyimme kevyeen paikallisviiniin. L'amico oli saanut luvan
+lukea erästä konerakenteita käsittelevää aikakauskirjaa ja haisteli
+silloin tällöin lasiani. Toisinaan tuli isäntä pöytämme viereen ja
+tyhjensi »hyväntahtoisella suostumuksellamme» hänen rouvallensa
+tarjoamamme lasin.
+
+Kun orvietopullo taas oli loppumaisillaan, alkoi madamen kuva siirtyä
+historian valtakunnasta pohjoisien satujen maille. Kauniina ja
+vaarallisena hän lepäsi kohtalottaren hahmossa maailmantammen juurella,
+tunsi menneisyyden ja ennusti tulevaisuuden, pystyi lukemaan markiisi
+Capponin silmistä hänen elämänsä ratkaisevimmat tapahtumat tai kuuli
+ne hänen äänestään. Ei, hän ei ennustanut korteista, niin tyhmiä
+välikappaleita hän ei käyttänyt — hän kuuli, hän näki.
+
+»Ja appelsiinit?» keskeytti hänet Bob. »Mistä ostetaan appelsiineja?
+Ystäväni tahtoisi lähettää niitä kotiinsa.»
+
+Sain sen heti tietää. Mehukkaimpia appelsiineja, veriappelsiineja
+sai itse noukkia mère Baratin puutarhasta, ja niistä maksettiin mitä
+tahdottiin, yksi frangi täydestä korillisesta. Hienomakuisimmat
+artisokat kasvoivat la Collen luona, parsan viljelystä ymmärsi vain
+Vencen yliopettaja. Ihanimmat ruusut, jalot laadut, uusimmatkin, jotka
+eivät olleet Grassen hajuvesitehtaisiin aiottuja joukkotuotteita,
+menestyivät kapteeni Neil Johnsonin luona. Niin, ja sitten — oih,
+Kasparin oli tuskallista myöntää, se vei suolet sijoiltaan, mutta
+ei itse pirukaan olisi voinut sitä kieltää: satumaisimmat neilikat
+kasvoivat missis Perkinsin kasvihuoneissa! Joka vuosi tuli sieltä uusia
+ihmelapsia maailmaan, häpeällisen kauniita olentoja, suunnattoman
+komeita, joiden edessä kämmekät matelivat. Oi, Giuliettan täytyi
+nousta yhtä korkealle kuin tuo missis! Ei, tuo missis ei vielä ollut
+viimeinen päämäärä. Vielä korkeammalle täytyi Giuliettan nousta!
+Kaspar ei lepäisi, ennenkuin myös Giulietta asui palatsissa meren
+rannalla, puolisona imarreltu amerikkalainen miljoonamies, joka ei
+merkinnyt paljoa enempää kuin kassakaappi suuressa, kukkien täyttämässä
+huoneessa, ja ystävänä oikea herttua. Oliko tämä kuiva missis Perkins
+mikään puoliso Wightin herttualle? Hyi saakeli! Mutta Giulietta olisi
+pian niinkin rikas, ettei tarvinnut amerikkalaista miljoonamiestä
+puolisokseen — Wightin herttua olisi riittänyt. Nyt jo oli suoritettu
+kaikenlaista esityötä, jotta Giuliettalle olisi viimeinen, jyrkkä
+osa tiestä vapaa. Niin, se oli jo tehty. Prefekti, englantilaisen
+siirtolan johtavat jäsenet, suuri hotellinomistaja, joka täällä
+taivaallisella rannikolla valikoi ja hylkäsi, runoilijat, maalarit ja
+sanomalehtimiehet taistelivat julkisesti, mutta vielä enemmän salaa
+Giulietta-kuningattarensa puolesta. Päätaistelu suoritettaisiin pian
+Kasparin näyttelyn avajaisissa Nizzassa.
+
+Mitä lähemmin maalari kosketteli viritetyn juonen yksityiskohtia, sitä
+selvemmäksi hän kävi. Kaikki tarkkasivat kiihkeästi hänen huultensa
+liikkeitä. »Tässä on puhe St. Paulin kunniasta», huusi isäntä ja työnsi
+hatun niskaansa. Hänen rouvansa nyökkäsi hurskaasti — hänellä oli
+hehkuvat silmät. Giuliettan mukana, painosti maalari, tulisi vihdoinkin
+voittamaan, ei vain pelkkä irstaisuus, vaan »maassa kiinni pysyvä
+naisen nero».
+
+Nyt ilmaisin minäkin hämmästykseni, että madame, josta en tavatessani
+hänet Cagnesissa ollut tiennyt mitään, heti oli tuntunut minusta niin
+tutulta, että olin etsinyt häntä lapsuutenikin maasta. Riemuiten
+maalari tarttui käsivarteeni: »Siinä näkee, parooni, siinä näkee!
+Monille niin käydä. Hän aikaisimman halumme nainen, melkein ilman
+kasvot, vain loisto — äiti, josta huomaamatta myöhemmin tulee
+rakastettu. Minä myös poikana hänet tuntea, kaikki hänet tuntea, ei
+tiedä mistä. Nainen, kaikkitietävä, salaperäinen, katkera, maassa
+kiinni, taivaallinen.» Niin hän haaveili vielä kauan.
+
+Kun hän lähdettäessä horjui, tarttui hän suuttuneena amerikkalaisen
+jääsankoon ja painoi sen kumolleen päähänsä. Päristen ja nauraen hän
+kuivaili itseään ja sitten astui kepeästi edellämme portaita ylös.
+
+Huoneessani kävelin edestakaisin. Tahdoin kirjoittaa Dorikselle,
+kaukaiselle... Dorikselle, joka oleskeli ympärilläni kuin huolestunut
+metsä... Dorikselle, rakkaudessaan niin suljetulle, lepäävälle,
+vaikenevalle... Vain häntä minä rakastin! Hänessä oli elämä ja
+kuolema, en tunnustanut mitään rajoja. Tunsin itseni niveleksi
+pitkässä ketjussa. Sangot, joista elämänpuuta kastellaan, kulkivat
+kädestä käteen, heiluen se riippui hänen ja minun välilläni, ja me
+pitelimme sitä. Kuinka luotettava olikaan hänen kätensä! Rakkautemme
+oli työtä yksinäisyytemme niinkuin maailmankin hyväksi, jota kohtaan
+meillä oli velvollisuuksia, uskollisuutta ikuisen tähden, toimellista
+kärsivällisyyttä —
+
+Ja joka kerta kun levitin käsivarteni kiiruhtaakseni Dorista vastaan,
+astui Maria ilmavin askelin väliin ja tahtoi leikkiä.
+
+
+
+
+XV. KAUPUNKI TÄYNNÄ ELÄIMIÄ
+
+
+Olimme sijoittuneet etelärinteelle kirkkomaan taakse, »Afrikaan»,
+kuten Bob sitä paikkaa nimitti. Täällä otimme aurinkokylpyjä, vieläpä,
+vastoin lääkärin ankaraa kieltoa, heti syötyämme.
+
+Aina kun aukaisimme silmämme, näimme yläpuolellamme arveluttavan näyn.
+Aurinko hehkui pystysuoraan sypresseille, muulloin niin selvästi
+erottuville St. Paulin vaakuna- ja kuolinpuille, jotka nyt sekavana
+massana huojuivat välkehtivän kirkkaassa ilmassa kuin suunnaton,
+kirjavin nauhoin peitetty härkä. Muuten näimme niiden kohoavan
+penikulmien päästä: säkenöivinä, vavahtavina, usvakehä ympärillään,
+tummana tulena, öljypuumaan ja etenkin vuorilinnakaupungin korkeimpana
+loistona, keskipäivän majakaksi korotettuina. Nyt saimme sokaistuin
+silmin vastaanottaa niiden iskut taistelussa taivaankehrää vastaan,
+itse ollen alastomina auringossa kirkkomaanmuurin ja huojuvan
+mäntymetsän välillä, joka ihan jalkapohjamme kohdalla vaipui syvyyteen,
+ja me haistoimme niiden hikeä.
+
+»Bob», sanoin, »varo, ettet huomaamattasi vaivu uneen! Muuten painaa
+Taurus tuolta ylhäältä nukkuessasi kavionsa rinnallesi.»
+
+»En nuku, Claus», vastasi hän. »Ajattelen Camillaa.»
+
+Äänettömyys.
+
+»Bob, mitä sinä oikeastaan teet yksinäsi St. Paulissa?»
+
+»Niin, rakas poika, mitä minun oikeastaan pitäisi sanoa?... Hävettää...»
+
+Äänettömyys.
+
+»Kun et enää juo?»
+
+»Älä pilkkaa, Claus... En juo enää, koska — no niin, koska
+ylimielisesti sytytin skotlantilaisen herraskartanoni Whiskyn
+palamaan... kahdella revolverin laukauksella, jotka annoin rouvani
+laukaista. Mutta sinä et saa luulla... Silloin paukkui todellakin.
+Kaksi nuorta ihmistä Milanon parhaimmista piireistä sairastaa vieläkin
+sen johdosta. Vieläpä toinen kävelee joka päivä kuula kylkiluiden
+välissä pylväskäytävässä tuomiokirkkotorilla Piazzalle ja sieltä
+takaisin.»
+
+Nousin istumaan etsiäkseni hänen katsettaan, mutta silloin hän sulki
+hitaasti silmänsä.
+
+»Onko Camilla ampunut? kysyin kauhistuneena.
+
+»Jumalan kiitos, huonosti», vastasi hän, »mutta, vaikkapa niinkin:
+ampunut hän on kahdesti. Keskellä yötä. Ja, kuten sanottu, kaksi kertaa
+sattunut... Etupuolelle. En olisi odottanut nuorelta italialaiselta
+aatelilta, että se antaisi osua etupuoleensa. Vai mitä arvelet? Joka
+tapauksessa, Camillalla on luja käsi. Minkätähden hän ampui, kysyt?
+Rakas poika, kuinka sen sinulle selittäisin ilman... Tietysti olin
+humalassa. Siis humalassa vein ystäväni, joiden kanssa puutarhassa
+juopottelin, Camillan makuuhuoneeseen. Älä ihmettele... Sinulla ei
+ole aavistusta, mitä kaikkea humalaisena voi panna toimeen. Ihmettele
+ennemmin, että vielä elän... Tahdoin näyttää heille kauniin rouvani —
+ymmärrätkö? Siis, silloin hän ampui, ja mikä on ihmeellisintä, ei edes
+minua, vaan toisia kohti... Siitä alkaen kartan alkoholipisaraakin.»
+
+Ystäväni ruskean kupeen vieressä kukki keltainen krokus, kauempana
+huomasin ruumiittemme välisessä pienessä luonnonpuutarhassa pari villiä
+parsaa, vuokon, kaksi leukoijaa. Äänettömänä koetin yhä kuvitella
+mielessäni tuota kaunista nuorta miestä tuuheine silmäripsineen
+moisessa yöllisessä näytelmässä. Silloin hän äkkiä hypähti pystyyn:
+
+»No niin, Claus, pukekaamme päällemme», sanoi hän nopeasti. »En tiedä,
+mikä minua tänään vaivaa. Voisin ihan ääneen itkeä.»
+
+Ja heti senjälkeen, vielä pukeutuessamme, tarttui kirkkaalta taivaalta
+tuulenpuuska sypresseihin ja pyöritteli niitä toinen syöksyi
+männikköön, metsä päästi ähkyvän äänen, joka vinkunan kintereillä kiiri
+edelleen monin vivahduksin. Sitten kuulimme luukkujen kaupungissa
+kolahtavan kiviseinää vasten ja ikkunaruutujen helähtävän.
+
+»Mistral-tuuli», huusi Bob.
+
+Lähdimme liikkeelle.
+
+Ylhäältä tieltä näimme maan muuttuneen. Taivaan ja taivaanrannan
+ollessa yliluonnollisen kirkkaat kyyristeli maanpinnalla tylsä valo,
+jossa riippui kellertäviä juovia ja pilkkuja tuulen kuljeteltavina
+sinne tänne. Toisinaan kiiti tällainen repale tuulen mukana
+kirkkaanharmaalle, jähmettyneelle merelle.
+
+Kävi mahdottomaksi puhua, tuuli salpasi hengen. Metsän vinkuna oli
+hukkunut koulun kellon soittoon. Mutta portilla tarttui meihin
+ilmavirta, lensimme pitkin kujia kaikkien kaupungin kissojen kanssa,
+ja katoilta soi mieletön musiikki: oboe, triangeli, sello ja puurumpu.
+Naiset, miehet, lapset kiiruhtivat seiniä pitkin taloihin ja kirkuen
+huoneiden läpi kuin hälytetyt laivamiehet. Kun menimme kirkkokujan
+poikki, kuulimme suuren kellon kumisevan.
+
+Kymmenessä minuutissa olimme kotona.
+
+Seisoimme vielä hotellin pihalla ja katselimme hämmästyneinä sitä
+ihastuttavaa häijyyttä, jota Baou osoitti, kun ruotsalainen astui
+luoksemme ja ilmoitti olevansa juuri tulossa madamen luota.
+
+»Messieurs», selitti hän, »te ehkä luulette, minä tämmöisellä ilmalla
+villi, nainen raivoava? Minä — kyllä. Nainen — ei jälkeäkään. Minun
+pitäisi myydä Nizzassa kuvia, jotka hänelle lahjoittanut vuosina! Mitä
+te sanoa? Hän yhä minulta kysyä, miksi maalaan pilkut toisensa alle.
+Madame ei uskoa, maa suhista maailmankaikkeuden kanssa pystysuoraan
+läpi avaruus! Kuva myös, naarashirvi myös, jos minusta riippuu, kaikki!
+Alors, kun hän ei uskoa, minä ei myös hänen kuvia myydä.»
+
+Näytimme hänelle Baouta, ja hän tarkasteli sitä kauan miettiväisen
+näköisenä. »Se raivoava madamelle», sanoi hän vihdoin, jätti meidät
+seisomaan ja ryhtyi vihellellen järjestämään saviruukuissa kasvavia,
+mistralin hajalleen viskomia köynnöskasveja. Kun erosimme hänestä,
+pani hän sormen huulilleen: »Madame sittenkin suuri nainen», sanoi hän
+hiljaa. »Lady Berrick häntä vihaa, Ingels, lady Berrickin koira, myös
+vihaa. Minä madamen ystävä, minä madamen koira. Te ottaa vaaria: minä
+vielä toiset syödä!»
+
+Pöydälläni oli sähkösanoma.
+
+Repäisin sen auki, niin että teksti meni kappaleiksi, mutta kaksi sanaa
+osui silmiini ja sai minut puhkeamaan riemuhuutoon: »Domani... Maria.»
+
+Syöksin ne ääneen ulos ikkunasta kirkkaaksi puhdistettuun maailmaan.
+
+Domani! Maria!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja sitten hän tuli.
+
+Lady Isabel tarjosi auton Bobin käytettäväksi, jotta tämä saisi
+noutaa sisarensa Nizzasta. Siitä tuli todellinen huviajelu keväisenä
+aamupuhteena, jolloin kaikki värit ja itse taivaskin vielä olivat
+meheviä; jopa katupölyssäkin oli kasteen raikkaus, ja öljypuista
+tuoksahti kirpeä viileys. Kaikilta kukkuloilta hymyilivät kadut merelle.
+
+Ingels (lue: Ingols) sai ajaa täydellä vauhdilla, kukaan valtiatar
+ei epäluuloisesti pitänyt silmällä nopeusmittaria. Nizzan kaduilla
+kilpailivat maitokärryt ja kasteluvaunut, ikkunaverhot paisuivat
+tuulessa, tomuviuhkat heiluivat, joku kampaamaton nainen silmäsi
+puoliavomien ikkunaluukkujen välitse kadulle, poliisi vastasi
+salavihkaa silmäykseen, samalla leveärintaisena vetäisten aamuilmaa
+sisäänsä.
+
+Huomasin Marian asemalle ajavan junan ikkunassa, ja kun hän hyppäsi
+alas, sieppasin hänet kiinni kuin nuken, vaikka hän ei ollut paljoakaan
+pienempi kuin minä, niin voitokkaaksi tunsin itseni tänä aamuna.
+
+Bobin poistuttua huolehtimaan matkatavaroista hän kysyi leikillisesti
+nuhdellen:
+
+»Suudellaanko sillä lailla naimisissa olevaa naista?» Siihen minun
+tarvitsi vain vastata kysymyksellä, saiko pieni tyttö niin suudella?
+Sopiko niin suudella pientä tyttöä? Ja hän tietysti suuttuneena kielsi.
+
+»Mutta eräs pieni tyttö ei ainoastaan niin suudellut minua vaan minun
+on valitettavasti, Maria, pakko muistuttaa nimenomaan hän opetti minut
+pienen poikaraukan suutelemaan.»
+
+Silloin tapahtui vierelläni jotakin, mikä muistutti harakan
+lentoon pyrähtämistä ja samalla sai asemalaiturin kirkkaimmassa
+auringonpaisteessakin ilotulituksen räiskymään: Maria nauroi!
+
+»Oh, silloin Venetsiassa», sanoi hän.
+
+Juuri niin, silloin Venetsiassa, eikä hänen naurunsa ollut vähääkään
+muuttunut.
+
+»Mutta suureksi olet kuitenkin kasvanut», sanoin. Nauroimme koko ajan
+mielettömästi, samalla huolellisesti tarkastaen toisiamme. Mutta
+suorastaan uhkamieliseltä kaikui hänen naurunsa, kun heitin kysymyksen,
+kuinka pitkään aikaan oikeastaan emme olleet nähneet toisiamme. Hän ei
+suvainnut edes muodon vuoksi vastata, vaan nauroi, tosin hillitysti,
+kuhertaen, jollaiseksi äänekäs nauru tavallisesti hänen kurkussaan
+muodostui, kuitenkin kyllin äänekkäästi, jotta kaksi ohikulkevaa herraa
+käänsi kasvonsa sinne päin, ja Ingelskin, luopumatta moitteettomasta
+ryhdistään, hymyili rohkeasti mukana.
+
+Vasta nyt huomasin hänen pukunsa, pitkän samettiviitan, joka peitti
+hänet melkein jalkoihin saakka ja antoi hänelle hieman komeata
+nunnamaisuutta. Pieni hattu oli samaa kangasta, harmaa niinkuin
+pienet kengätkin viitan alapuolella, joita hän kävellessään nopeasti
+ja varovasti nosteli. Tämä käynnin reippaus viivyttelyn ohella tuli
+hänessä ensi kertaa näkyviin, se oli toistaiseksi ainoa uutuus, jonka
+hän minulle paljasti.
+
+»Et ole enää niin laiska kuin ennen», kehuin häntä.
+
+»Oikein», sanoi l'amico, joka oli kantajan kanssa saapunut paikalle.
+»Mutta hänpä onkin ylhäisyys, ja hänen täytyy edustaa.»
+
+Tämä huomautus sai minut vastoin tahtoani hämille. Minun täytyi tutkia
+Mariaa uudelleen silta puolelta, ylhäisyyden kannalta, joka kuulosti
+sotilaalliselta tai ainakin mutkikkaalta, hieman ankaralla, kunniassa
+vanhentuneelta...
+
+»Meidän täytyy», puhui Maria terävästi, juuri niinkuin kuvitteluni
+mukaan ylhäisyydelle sopi, »meidän täytyy kaikkien tottua siihen, että
+nyt olen naimisissa».
+
+Ahaa! Jollakin tavalla hän tarkoitti totta, joskaan ei leikillisellä
+asennollaan, niin kuitenkin jollakin muulla, mikä kätkeytyi sen taakse
+ja missä selvästi tunsin nuhteen, vieläpä jonkinlaisen rangaistuksen.
+
+»Vai oletko luullut, Claus, että kuolemaani saakka leijailisin
+naimattomana unikuvissasi, tavallaan kotiapulaisena? Oletko todellakin
+niin luullut?»
+
+Se oli epämiellyttävää, todella katkeraa, eikä auttanut, että
+hän näytteli samettisia kissansilmiään ja viehättävästi kyyristi
+olkapäitään, ei, hän oli tahtonut tuottaa minulle tuskaa, ja se oli
+helposti onnistunut.
+
+»Mutta mitä varten heti ylhäisyys?» pääsi minulta.
+
+Se oli todellista tuskaa, joka, naurettavaa kyllä, purkautui tähän
+huutoon, ja sillä oli kai myös ilmeisesti sen väri, sillä Maria
+painoi silmänsä alas, ja Bob silmäsi minua vakavan ystävällisesti.
+»Meillä näet», jatkoin, »ylhäisyydet eivät tavallisesti ole kaukana
+kuudenkymmenen iästä».
+
+No niin, nyt edes nauroimme taas — kaikki kolme. Mihin kaikkeen
+nauru kelpaakaan! Sellainen nauru voi auttaa pahimmankin hämmingin,
+jopa muunkin yli. Sitäpaitsi ajoimme juuri kävelytien viimeisien
+punaisten päivänvarjojen ohi ja näimme niiden alla pari kappaletta
+noita olentoja, joita taivaallisen rannikon valkoiset kaupungit olivat
+tulvillaan: valkeiksi puuteroituja, suut tulipunaisina, valkeat puvut
+tulipunaisten hattujen alla, kengistä silmiin saakka valkoisia.
+Nopeasti osoitin heitä Marialle.
+
+Hän tunsi heidät, Roomassakin pukeuduttiin niin. Samanlainen puku
+kevyestä flanellista oli hänen matkalaukussaan, ja pieniä punaisia
+hattuja hänellä oli huolellisesti lajiteltu valikoima. Miellyttikö tuo
+muoti minua?
+
+Miellytti, se oli mielestäni ihastuttava, sehän sai naiset näyttämään
+ilmavilta kahden punaisen pisteen rajoittamilta ilmestyksiltä, vasta
+aineellistuneelta kesäiseltä lemmenajatukselta... Kevät olikin täällä
+jo oikeastaan kesä, Rivieran kaunis kesä!
+
+Lörpöttelin aika sujuvasti.
+
+Maria päätti ensimmäiseksi etsiä valkoisen pukunsa matkalaukusta, koska
+niin kiihkeästi sitä tahdoin. Heti aterian jälkeen hän aikoi ottaa sen
+yllensä, kun lady Isabelin kanssa lähtisimme Monte Carloon.
+
+Oli Bettyn syntymäpäivä, ja hän oli halunnut »pikku peliä». Sitä varten
+oli meidät kaikki kutsuttu mukaan.
+
+»Minäkin pelaan mielelläni», sanoi Maria, »erittäinkin tällä kertaa.
+Täytyyhän minun saada tietää, vieläkö Claus minua rakastaa...» Sen hän
+lausui taas ylhäisyyden terävällä sävyllä.
+
+Näin laverrellessamme saavuimme häiriöittä Cap d'Antibesiin johtavalle
+tielle ja käännyimme sille. Riippuvat puutarhat kiitivät ohitsemme,
+kokonaiset kasvihuonekaupungit. Niissä lankesi auringonvalo kuin seulan
+läpi sadoilletuhansille neilikoille. Silmämme kiintyivät lehtien
+mehukkaaseen viheriään ja monivärisiin kukkiin, jotka hehkuivat
+lasimaisina. Puutarhat ulottuivat pitkälle, huvilat olivat kuin
+temppeleitä vihannuudessa... Sitten seurasi tapaamista taas ero!
+
+Maria, niin olimme sopineet, kävisi tervehtimässä äitiänsä ja tulisi
+iltapäivällä jäljestämme. Matkatavarat me otimme mukaamme.
+
+Huiskutin hänelle. Näkemiin! Näkemiin! Kyyneleet kihosivat silmiini.
+Kuinka paljoa lähempänä minua hän oli ollut eilen illalla! Minkätähden?
+kysyin yhä uudestaan, kun vaunu vinhaa vauhtia pyrki St. Paulin huippua
+kohti: minkätähden? Mikä esti elämästä yhdessä vanhoina hellinä
+ystävinä? Hän oli naimisissa ja minä kihloissa — olimmehan aina
+sanoneet, että kerran niin kävisi! Mistä siis hänen vihansa? Miksi tämä
+taistelu? Sillä taistelua se oli ollut ja harkittua. En voinut ajatella
+Dorista, en tahtonut, se tuntui minusta epäpuhtaalta, tuskalliselta,
+vaaralliselta. »Jumalan sydämen», Kölnin yllä loistavan armonauringon
+valossa häipyi Marian kuva (sitä minä tahdoin, sitä minä rukoilin),
+muuta ei hänestä jäänyt jäljelle kuin punainen täplä väräjävässä
+ilmassa: hänen suunsa... Mutta Doriksen säteileviin kasvoihin en voinut
+katsoa, surin Mariaa, Kassiopeia oli pudonnut taivaalta.
+
+Minne päin kääntyä?
+
+Näin huudahtamassa yllätin itseni. Hävetti. Huokasin muutamia kertoja
+syvään niinkuin lapsena, kun olin itkenyt, kohotin katseeni maisemaan,
+joka avasi monta väräjävää syliä, vähitellen rakastuin siihen, tuon
+maiseman suureen, yksinkertaiseen ja kauniiseen kuvaan, ja istuin
+hiljaa, sydämen sykkiessä kiivaasti, mutta rauhoittuneena.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Varhain iltapäivällä hän tuli äitinsä autolla. Hänellä oli valkoinen
+puku ja pieni punainen hattu. Niinkuin sadat muut hän kukoisti
+valkoisessa valossa, joskin kauneimpana, ja taas toivoin, syntistä
+viehätystä kevytmielisyyteen tuntien vakuutin itselleni: tuo oli
+tarkoitettu vain minun ilokseni.
+
+Lady Isabel tervehti häntä sydämellisesti, tiedusti sairastelevan
+markiisittaren vointia, sijoitti minut itsensä ja Marian väliin vaunun
+takaistuimelle, ja hänen johdollaan lähdettiin liikkeelle Gattièresin
+ja St. Jeannetten yli, korkealla Varin laakson yläpuolella. Meitä oli
+viisi, Maria, joukon johtajatar, hänen tyttärensä Betty, Kaspar ja
+minä. Bob oli mennyt loordi Berrickin kanssa pelaamaan golfia.
+
+Ylätasangon poikki vei nousutie, jota pitkin kävelimme. Reippain,
+mutta samalla vitkastelevin askelin sipsutellen Maria loi ihastuneita
+silmäyksiä Baouhun, joka täällä kohosi äkkijyrkästi syvästä
+jokilaaksosta ja loistaen itsetietoista voimaa pyrki ylitsemme taivasta
+kohti.
+
+»Se kantaa tähteä», huomautti hän rauhallisesti ja viittasi ylöspäin.
+
+Kasparin silmät lensivät selälleen: »Kantaa se mitä?»
+
+Se piti paikkansa, hehkuvassa sinessä vuoren yläpuolella välkähteli
+pieni, erittäin räikeä valo. »Pyhä Henki», sanoin minä. »Lipputangon
+pää», melusi Kaspar. Hän löi otsaansa niin että läjähti. Tuolla
+ylhäällä siis, Baoun huipulla, oli lipputanko, jossa tosin ei ollut
+milloinkaan nähty lippua — niinkuin Kaspar otaksui, siitä syystä,
+ettei kukaan viitsinyt vaivautua sitä vetämään niin ylös. Kuitenkin
+hän vannoi heti »Baoun tähden nimeen», että kukaan — hän toisti sanan,
+sinkauttaen samalla johtajattareen katseen kuin kiven, että kukaan
+ei estäisi häntä jonakin päivänä kiipeämästä sinne ja levittämästä
+kauneuden ja hyvyyden voitonlippua Varin, Varinmaan yli, toisti hän
+pisteliäästi.
+
+Olisin mielelläni tahtonut tietää, mikä päivä se oli, mutta hänen
+sotaisen viittauksensa hämäryys oli niin ilmeinen, että jälkikysymys
+oli selvästi kielletty.
+
+Sitten jatkoimme huvitettuina matkaamme. Oikealla levisi meri, raukeana
+kuin ateriansa nauttinut peto, vasemmalla lainehti Baoun alamaisina
+matalia kukkuloita — silmänkantamattomiin. »Jos nimität merta pedoksi»,
+sanoi Maria, »ovat nuo kukkulat pahasti uhattu lammaslauma. Enkä
+tuon eläimen kylläisyyteen luota.» Ruotsalainen, joka ei ollut meitä
+oikein ymmärtänyt, heristi nyrkkiään Baoulle: »Minä häntä uhkailla,
+markiisitar, mistralin keisaria!» Samalla hän katsoi tutkivasti Mariaa
+silmiin, ja kaikki hänen lihaksensa ja otsasuonensa paisuivat. Kun hän
+siinä harppaili Marian rinnalla, kyselin todellakin itseltäni, eikö
+hän äkkiä päästäisi eläimellistä huutoa ja Maria olkapäillään katoaisi
+rinteen kallioitten väliin.
+
+Niin todellakin oli hiukan kammottavaa täällä ylhäällä!
+
+Katkotut puut, raastetut pensaikot, tuulen paljaiksi puhaltamat ja
+auringon polttamat kalliot osoittivat kyllin selvästi, että tämä
+oli se paikka, minne Baou keräsi ilmavat kumppaninsa ja renkinsä ja
+meren karkurit taisteluun öisin, kun Antibesin majakkakin lepatti
+kuin vähäpätöinen yölamppu ilmanvedossa ja hennot rouvat huviloissa
+tarrautuivat miehiinsä ja Vencen hotellissa paettiin huoneesta
+huoneeseen. Tapasimme yhden ainoan majan tai pikemmin katoksen, joka
+oli kuin ivaten painunut sivusta sisään.
+
+»Betty! Mikä sinua vaivaa, Betty?» Lady tarttui lapsen käsivarteen.
+»Jumalan tähden, mikä sinun on?»
+
+Minä olin ainoa, joka osapuilleen sen arvasin. Katseltuaan jo
+kaiken aikaa pelokkaana ympänneen Betty oli majan nähdessään
+melkein jäykistynyt. Nostin hänet syliini ja kannoin majan ohi.
+Vasta paljoa myöhemmin, nauravassa Monte Carlossa, hän tunnusti
+skotlantilaisen hoitajattaren kertoneen, että täällä vuorilla asuivat
+katolisten harhaopettajain henget ja vapahdusta vaikeroiden odottivat
+skotlantilaista pelastajaa!
+
+Vaellettuamme hetkisen hajalla (Maria ja minä olimme yhä lähempänä
+ja yhä äänettömämpinä kävelleet rinnakkain) nousimme taas autoon,
+joka suristen kiidätti meitä huurujen ja auringonpaisteen läpi,
+loputtomien puutarhojen ohi. Niitä riippui pitkin mäenrinteitä
+minne vain katsoikin. Monet, joissa viljeltiin neilikoita, olivat
+kuin lastenpuutarhoja rihmoin väliin ripustettuine samanvärisine
+kukkineen. Toisissa taas olivat tuhannet neilikat kukin pikku keppiinsä
+sidottuina. Ja kaikkialla odottivat appelsiinit satoa kerääviä
+naisia. Itse lady Isabel myönsi, että hän mieluimmin heittäisi pois
+vaatteensa ja astuisi paljain jaloin ja käsivarsin tuoreiden, tummien
+puiden joukkoon. Silloin Betty, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt
+äitinsä paljaita jalkoja, silmäsi hämmästyneenä ja hieman epäillen
+appelsiinipuita.
+
+Ajoimme Savoijin ja Ranskan vanhan rajan, Var-joen, poikki. Tämä leveä
+virta, jonka uomassa pikku purot ja lätäköt piikenttien keskellä
+pärskyivät ilmaan siepatakseen sirpaleen taivaan sineä, ei enää ollut
+rajana, mutta vasemmalla rannalla piti muuten linnoittamaton Nizza
+tullihuoneineen puoliaan vierasta vastaan. Onneksi oli sen savukkeita
+polttava miehistö juuri joutunut keskenään vilkkaaseen sanakiistaan,
+niin että pääsimme häiritsemättä lävitse.
+
+Vaunu kääntyi terävässä kulmassa, ja me jouduimme eukalyptuskujaan ja
+mahtavan, sinisen silmän eteen. Siinä se oli, Enkelilahti, tämä se oli,
+sinisimmän meren huuhtoma valkoinen kaupunki! Hipaisevasti syleillen
+nojauduin Marian olkapäähän. Hitaasti vieri vaunu. Kaikki kävelijät
+olivat juhlapuvuissa. Paljailla rantakallioilla nukkui miehiä, jotka
+antoivat auringon paikata risaisia vaatteitaan. Sivuutimme pelkkiä
+onnellisia koteja, joissa aurinko seisoi vartijana porttien edustalla,
+ja kun lapsi juoksi kadun yli, eivät ainoastaan vaunut hidastuttaneet
+kulkuansa, vaan rantatyrskykin piti hetken päätänsä pystyssä
+katsoakseen, ettei mitään onnettomuutta sattunut Naiset käänsivät
+tutkivasti katseensa merestä saattajiensa kasvoihin ja niistä taas
+mereen.
+
+Mutta sitten sukelsi näkyville hirvittävä rakennus, kuulin, että se
+oli Nizzan kasino — jopa Ingelskin pilkaten osoitti sitä peukalollaan.
+Kuitenkin: »Älkäämme siitä enää puhuko!» viittaili tyrsky ja: »Minä
+olen myöskin täällä!» sanoi taivas, mutta aurinko ei sanonut mitään,
+vaan häikäisi minua kuin tulitöyhtö, ja sen sisällä näkyi Maria
+alastomana, jommoisena olin hänet kerran aikoja sitten nähnyt, ruskeana
+ja viileänä, kimalteleva kehä rintojen ympärillä! Ja hänen kätensä
+istuivat kuin pienet, solakat eläimet käsineihin vangittuina...
+
+Betyn kehoituksesta Ingels ajoi pitempää tietä Cornichen kautta. Pian
+avautui meille ihana tie, yksinäisenä nuoruudessaan, ja kun valkoinen
+Nizza oli huutanut meille taivaaseen päin kohoaville pari kolme kertaa,
+heiluimme oman onnemme nojaan heitettyinä meren ja taivaan välillä.
+Meri loi kangastuksen jyrkälle rinteelle: kuiluja, joissa riippui
+puutarhoja taloon ankkuroituina, ja kaikki nämä puutarhat ja talot
+näyttivät merialuksilta, rantalaivoilta, ilmavilta kummituksilta.
+Taivaasta laskeutui lyijynharmaita vuoria, jotka juuttuivat lujasti
+ruosteenruskeaan maahan. Yhdellä niistä liehui trikolori, ja Betty oli
+edellisenä vuonna koskettanut kädellään tankoa.
+
+Erään äkkijyrkästi taivaaseen kohoutuvalla rinteellä sijaitsevan
+taloryhmän, nimeltä Eze, alapuolella Ingels aukaisi eväskorin,
+sillä tuonne ylös kylään saattoivat vain vuohet nousta, arvelimme.
+Oli hyvin kuuma, lennätinlangatkin olivat herpaantuneet matkalla
+häikäisevään kalliopesään ja riippuivat hyvin alhaalla. Kaikki muut
+sivistyksen tuotteet, hotellit, bensiinisäiliöt, autot ja vaunut, jopa
+muuliaasit ja huviretkeilijät paksupohjaisissa kengissään pysähtyivät
+tälle aurinkoiselle paikalle ja tyytyivät hiukan niskaansa vääntäen
+katselemaan tuota pesää. Vain Betty oli käynyt ylhäällä, sehän oli
+itsestään selvää.
+
+Maria, oletko täällä, kysyivät alati silmäni syödessämme (millainen
+suola ruualle, tämä aurinko, millainen mauste juomalle!) ja väsymättä
+vastasivat hänen silmänsä.
+
+Olen, tässä minä olen, sanoivat ne samettimaisella äänellä, katsele
+vain minua, minä se olen: Maria... Ja mitä hellemmäksi salainen
+keskustelumme kävi, sitä vilkkaammin harrastimme myös toisten
+keskustelua. Heidän tuli ottaa osaa voittoisaan kohtaukseemme
+ylivoimaisen maailman kanssa!
+
+Toisinaan uskottelin itselleni lujasti: »Minähän vain leikin hänen
+kanssansa, leikin Mariani kanssa. Ahaa, nyt olen kissa, suuri,
+valkoinen angorakissa, ja hän on pieni, sametinmusta hiiri. Kenties
+hän vielä tänään vaipuu syliini ja huokaa: 'Rakasta kuitenkin minua!'
+Ja minä vastaan: 'Kiitoksia paljon, teidän ylhäisyytenne, mutta
+valitettavasti tulette liian myöhään.'»
+
+Kalliopesä tuolla ylhäällä ei ollut kovempi ja uskaliaampi kuin minä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siitä hetkestä lähtien, kun ajoimme Monacon ruhtinaskunnan alueelle,
+päästeli Maria vihaisia, melkein kapinallisia huudahduksia. Se oli
+talvipuutarha, jäähdytyshuone, kukkateline salongissa, ei vilaustakaan
+luonnollisuudesta. Ruohokenttien hän sanoi olevan kemiallisesti
+puhdistettuja, puiden silitettyjä. »Lady Berrick, te ette saa minua
+siitä uskosta», selitti hän, »että näitä puita joka aamu tomutetaan.
+Sitten tulee kähertäjä.»
+
+Mutta kasinossa valtasi hänet äkkiä pelko.
+
+»Istuudu sinä, Claus», pyysi hän. »Pelaa sinä!»
+
+»Mutta, Maria, minähän kuitenkin häviän!»
+
+Hän laski kätensä olkapäälleni.
+
+»Minä tarkkaan peliä», sanoi hän hämmentyneenä.
+
+Istuuduin pöydän ääreen, ja heti osoitti pelipankinhoitaja minulle
+suosiollisuuttaan lyhyellä rohkaisevalla sanalla, silmäniskulla,
+kohteliaalla korulauseella. Kerran hän palautti hymyillen panoksen,
+joka oli asetettava vasta kun tulisi »Rien ne va plus», mutta antoi
+toisen samanaikaisen pysyä paikallaan. Ja katsoppas: jos hän olisi
+ottanut minun louisdorini, olisi se mennyt hukkaan. Kun voitin,
+suoritin minäkin, kuten näin muiden tekevän, pelipankinhoitajien
+johtajalle pöydän yli roponi. Miksi, en kiireessä saanut selville,
+mutta koska uhrin tarjoamisessa naiset olivat innokkaimmat ja
+tunnollisimmat, päättelin sen johtuvan taikauskosta. Joka tapauksessa
+oli tämä raha ainoa, joka ei, milloin hävittynä, milloin takaisin
+voitettuna, edestakaisin tanssien äkkiä kadonnut kuiluun. Kun olin
+tarpeeksi hävinnyt, nousin, mutta jäin, Marian hengitys niskassani,
+vielä hetkiseksi paikalleni katselijana.
+
+»Ihanaa!» kuulin hänen kuiskaavan. »Onnettomuus pelissä —»
+
+Käännyin: »On kestänyt jonkun aikaa, ennenkuin se selvisi», vastasin
+hänelle. »Ensin oli kaikenlaisia vastavirtauksia, mutta nyt tietävät
+sen kaikki pöytätoverini: sinä rakastat minua, Maria!»
+
+»Entä sinä?» kysyi hän vakavasti. »Rakastatko sinä minua? Saadaan
+nähdä!»
+
+Hän valmistautui istumaan tuolilleni, jota vielä pitelin käsin. Se
+siepattiin minulta.
+
+Ympärillämme alkoi hiljainen liikehtiminen, joka jatkui ihmisiä täynnä
+olevan salin läpi, ja sitten oli vielä äänettömämpää kuin aikaisemmin.
+Aukeni kuja, ja sitä pitkin asteli pyöreähkö herrasmies tuoliani kohti,
+jonka eräs palvelija tahtoi työntää hänelle, mutta hän meni vain
+pöydän luo eikä huolinut istua. Hän seisoi, ja jokainen näki, että
+hän oli tottunut käskemään. Tunsin hänessä herra Charles Hartmannin
+Mülhausenista, Elsassista.
+
+Tungettuna joukkoon, joka ympäröi voittoisaa miestä, kuiskasin:
+
+»Katso, Maria, tuo on veljeni lemmityn isä, kuten näet, Prometeus,
+pikku Hartmannin isä ja otaksuttavasti — niin, kuinka nimitetäänkään
+niin arvaamatonta sukulaista? Miellyttääkö hän sinua?»
+
+Hän selitti, että sennäköisiä olivat Roomassa juuri aateloidut
+hiilentuottajat, jotka esiintyivät hovissa, mutta nyt hän ei saisi
+milloinkaan tietää, rakastinko häntä, kun hiilentuottaja oli häneltä
+varastanut.
+
+Varastanutko? Ei, sitä hän ei tarvinnut. Katselin häntä, tuota
+porvarillista hovimiestä. Se hän todella oli, porvarillinen hovimies
+täydessä loistossa. Pyöreä kuin virran piikivet, jotka olivat kulkeneet
+pitkän matkan. Parkettilattialla tarvitsi vain töytäistä häntä, ja heti
+hän vieri valtaistuimen juurelle saakka — istuipa sillä keisari tai
+tasavallan presidentti. Otaksuin kuitenkin, että hän hieman pelkäsi
+keisarin edessä, jonka hän jonkun kerran oli tavannut, koska Wilhelm
+II:lla oli toinen käsi halvattu, mikä teki hänet oikulliseksi ja
+häijyksi, ja myös sen turhamaisuuden takia, jolla tämä yksinvaltias
+ympäröi itsensä ja jota kunnon mies ikuisesti sydämensä pohjasta
+vieroksui. Tasavallan presidentti sitävastoin osasi ilman moniaita
+metkuja antaa arvoa hyvälle ruualle, polveuduttiinhan tavallaan
+naapurikylistä, hänen seurassaan oli lujalla pohjalla. Tosin Charles
+Hartmann oli erään preussilaisen tähdistön ritari, mutta kerskaili,
+ettei milloinkaan ollut tuota ritarimerkkiä kantanut, ei edes
+keisarin edessä. Kansa sanoi häntä »Mülhausenin kuninkaaksi», ja hän
+hallitsi, jonkinlaisena Ludvig-Filipinä, porvarillisen säädyllisesti
+Pfalzin rajalta Lothringiin saakka. Hän »määräsi» poliittiset vaalit,
+sallimatta valita itseään. Ylimalkaan kotiseudulla ja liikeasioiden
+ulkopuolella hän näytti vain kansanomaisesti huvittelevan asioilla,
+arvattavasti koska hän oli tietoinen korkeammasta kunniasta, ja hänen
+nimensäkin nähtiinkin useimmissa napeissa maailmassa. Mutta toisella
+puolella, Pariisissa, pidettiin häntä verrattomana poliitikkona ja
+yllyttäjänä, hurjana miehenä, jonka sydän sykki kauniille naisille
+kaikissa kansoissa, mutta kansoista kuitenkin vain Ranskalle. Lyhyesti
+sanoen, suuri mies, romantikko, mies sellainen, jota etenkin Ranskassa
+pidetään suurena.
+
+Tällä välin katseli naisten ihailija ja arvioiden tekijä
+kirkkaanharmailla, pyöreinä silmillään ympäri pöydän. Pelipankin
+hoitajat hymyilivät alamaisesti, samalla kun mies, joka viskasi pallon,
+lähetti sen jälkeen kevyen kumarruksen, joka oli tarkoitettu Charles
+Hartmannille, ja yleisö, kuten teatterissa »tähden» esiintyessä, kokosi
+voimansa, jotta ei mitään menisi hukkaan.
+
+Vasta nyt huomasin, että vanhemmat naiset, jotka tekivät taulukkoja
+pöydän ääressä, päästäkseen onnen oikkujen perille, olivat ottaneet
+esille uuden lehden ainoastaan Charles Hartmannin takia. Tämä kiersi
+itselleen, yhä vielä ympärilleen katsellen, hitaasti savukkeen, mutta
+ei tietysti sytyttänyt. Olihan hän aikeissa lähteä kasinolta ja vain
+matkalla bakkarat-saleista, kohtelias kun oli ja demokraatti, hän oli
+pysähtynyt pikku ihmisten pelipöydän ruletin ääreen! No niin, nyt oli
+savuke kierretty ja liimattu, hän pisti sen suupieleensä ja pani aina
+kaksituhatta frangia kahdelle tusinalle kolmesta. Tottelevaisesti
+pujahti pallo yhdelle merkityistä ruuduista. Pankki pani tuhannen
+frangin setelin hänen kahden tuhantensa päälle, jotka olivat lojuneet
+kuin kaksinkertainen liimalaastari esiinsuhahtavan onnenlinnun tiellä.
+Hän heitti pöydän yli pelipankin hoitajille muutamia kultarahoja, jotka
+oli ottanut housuntaskustaan, teki sitten yläruumiillaan liikkeen, joka
+on ominainen kaikille valtionpäämiehille, kun he eroavat alamaisesti
+kunnioittavasta kansasta, ja katosi kuin ilmestys.
+
+Pallonheittäjä, pankin kaksi herraa, pelipankin kuusi hoitajaa
+hengähtivät tuon mahtavan mentyä, yleisö oli kuumeissaan, eräs vanhus,
+joka vapisevin käsin laski kultarahoja, huokasi ääneensä.
+
+Koskapa onni oli kevytmielinen tyttö, koettivat kaikki voittaa sen
+omakseen, mistä hinnasta tahansa ja heittäytyivät aukkoon, jonka
+Charles Hartmann oli murtanut. He työnsivät panoksia, viivyttelivät
+tuskanhiki otsallaan, lisäsivät puolella, ja suonet heidän ohimoillaan
+kiemurtelivat kuin madot. Pöydän neljällä sivulla kohosi kiihoittunut
+ihmismuuri, punaisen ja sinisen kirjava, palavasilmäinen. Ilma väreili
+kuulumattomista hengähdyksistä, eikä siinä erottanut muuta kuin
+levottoman kumeaa vyörymistä paikallaan laukkaavista sydämistä. »Rien
+ne va plus.» Sitten tuli romahdus:
+
+»Douze!»
+
+Ainoa, joka oli langennut kahteentoista kuin loukkoon, koska se numero
+oli ollut vapaa, riensi kädet täynnä seteleitä lady Isabelin syliin,
+— se oli Betty. Hän tahtoi ostaa auton, joka olisi yksistään hänen
+omansa, heti, ja änkyttäen kiihtymyksestä hän sulloi setelit sukkiinsa.
+Lady Berrick oli tästä vähällä pyörtyä, mutta Betty tarttui molemmin
+käsin hänen käsivarteensa ja veti hänet ulos. Me menimme mukana.
+
+Mutta Bettyn temppu oli muistuttanut minulle Marian tekemää
+samanlaista! Turhaan koetin kuvailla, kuinka Doris säilyttäisi
+seteleitä tai oranssinkukkia sukissaan! Se oli mahdotonta. Ja tästä
+johduin ajattelemaan jotakin muuta, mikä useille naisille oli
+mahdollista, sallittua, jopa houkuttelevaa, kun sitä nyt tahdoin
+mielessäni kuvitella, mutta mikä Dorikselle olisi luvatonta,
+vastenmielistä, jopa loukkaavaa. Minkätähden? Ja samalla tunsin, kuinka
+voimakkaasti tuo haihtuva näky vierelläni kädellään siveli kättäni!
+
+Kaspar avasi Café de Parisin oven:
+
+»Pyydän, parooni, katsokaa tyttöjä», käski hän. »Ihastuttavia. Puhuvat
+kaikkia maailman kieliä lanteillaan. Joukoittain ihania. Nauravat ja
+pelkäävät emäntää. Jalat kuin metsäkauriilla. Olkapäät kuin pyöriäinen.
+Oivallisia. Ei mitään ihmisiä.»
+
+»Älkää sanoko niin!» Maria kääntyi ja jäi hänen eteensä seisomaan: »Jos
+olisin taiteilija, maalaisin vain heitä, en kyllästyisi, maalaisin vain
+heitä. Mitä minä välittäisin heidän elämäntavoistaan!»
+
+Ruotsalainen ravisti kiivaasti päätään:
+
+»Juovuttavia kuin Moselviini», sanoi hän. »Kun herää — ei mitään!
+Ei mitään maalattavaa. Liian sulia. Ei mitään. Pötyä. Melkein vain
+ilmaa ja punaisia nauhoja, hattuun sopivia. Kenties jotakin loordi
+Berrickille, minulle ei mitään... Tarkoitan, maalattavaksi.»
+
+Eräässä pöydässä lähellä soittajia oli rouva Hartmann tummana täplänä,
+ja askelta syrjempänä osoitti huomaavainen tarjoilija sen piirin
+rajan, joka ympäröi rouvan säädyllisyyttä. Hän heilutti nenäliinaa
+kädessään kuin vilkkutulta näyttääkseen meille tietä, ja hänen
+vieressään suorana, oikean käden peukalo housuntaskussa, niinkuin
+Edvard VII oli opettanut maan mahtavat seisomaan, valmistautui hänen
+puolisonsa pyörein, kirkkain silmin meitä vastaanottamaan. Hänellä
+oli napinreiässä valkoinen, ripsuinen neilikka etäältä katsoen kuin
+reväisty kappale pitsiliinaa, jota hänen puolisonsa paikan tapaa
+noudattaen veitikkamaisesti liehutti ilmassa.
+
+»Oo, missis Perkins», kuulin lady Isabelin huudahtavan, ja samalla
+tyrkkäsi Betty minua: »My friend, we must part», huudahti hän valittaen.
+
+Näin, kuinka Charles Hartmann kohteliaasti kumartui siihen pöytään
+päin, jonne lady Berrick hyökkäsi samalla kun hieman harmaantunut
+urheilumies lähetti Hartmann-puolisoita kohden anteeksi pyytävän eleen
+kuin kirjekyyhkysen.
+
+»Parooni von Breuschheim, Claus, erittäin hauskaa tavata maanmiehensä,
+ja tuo tuolla vastapäätä on Wightin herttua», supatti Hartmann kahdessa
+eri ääniasteikossa, korkeammassa ja matalammassa, ja rouva, joka veti
+minut viereensä tuolille: »Lady Perkins... Herrasväki syö päivällistä.»
+Hän unohti tervehtiä minua, samoin kuin senkin, että missis Perkins ei
+ollut lady.
+
+Silloin oli Charles Hartmann jo malttanut mielensä. »Me myös», sanoi
+hän kuivasti ja koetti iloisesti nauraen värvätä Mariaa ja minua
+liittolaisikseen. Hän kutsui tarjoilijaa. Nyt rouva Hartmannkin iloitsi
+odottamattomasta jälleennäkemisestä, mikä ei muuten olisi ollut niin
+odottamatonta, jos hän olisi tahtonut uskoa pikkusormeansa. »Pikku
+Anne-Mariemme oli minulle ilmoittanut», huokui hän korvaani.
+
+Kevytjalkaisesti sipsuttelivat valkoiset tytöt huoneen läpi, pienet
+punaiset hatut vaativat taisteluun, ja punatut suut vapisivat nälästä —
+upposihan satoja voileipä-annoksia hopeatarjottimille järjestettyinä,
+kuin taivaallinen manna pöydille kukkamaljakoiden väliin! Ja tämä
+kaikki riippui musiikkipilvessä.
+
+Siellä täällä istui joku vanheneva kaunotar yksinään pöydän ääressä ja
+ahmi. Heillä oli paksut helminauhat kaulassa, ja ruokaa käyttelevät
+kädet loistivat jalokivistä. Jokaisella oli vieressään sohvalla
+sylikoira, jota hän ruokki haarukallaan ja juotti lasistaan ja silloin
+tällöin mutisten helliä sanojana antaen sen haistella kallisarvoista
+neilikkaa. Epäluuloisin katsein he tarkkasivat hovimestaria, joka
+väkinäisesti suitsutti heille kunnioitustaan. Nyt musiikki liiteli
+alas: kiharapäinen ensiviulun soittaja astui tervehtien pilvikynnyksen
+yli ja vei taivaisen sanoman Wightin herttuan pöytään.
+
+Maria kumartui puoleeni:
+
+»Claus, kenelle antaisit etusijan?» kysyi hän, nuoret kasvot uhkean
+raikkaina, musiikkia jäsenissä, raskain huulin...
+
+Viittasin päälläni ovelle. Siellä lauloi muuan tyttö, todellinen
+lumen peittämä lintunen, kenenkään huomaamatta, ja hänen edessään oli
+korppikotkan näköinen kavala veijari, joka molemmin käsin piteli kiinni
+mustan takkinsa liepeistä, nähtävästi ollakseen suorastaan kuristamatta
+tuota vastaan pyristelevää pikku raukkaa.
+
+»Tuo tuolla, jota tuo miekkonen solvaa!»
+
+»Poverella!»
+
+Vikkelästi noustuaan Maria meni pöytien lomitse ovelle. Siellä hän
+avasi laukkunsa, korppikotka peräytyi selkä edellä kumarrellen, ja
+tyttö siirtyi Mariasta enempää välittämättä tuhansia ruokia kohti,
+samalla nopeasti viitaten setelillä eräälle korokkeella olevalle
+soittajalle. Vielä askel, ja hän istui ruokalista kädessä ja antoi
+käskyjä hovimestarille. Avuttomana hämmästyksestä Maria viipyi ovella.
+Nousin noutaakseni hänet takaisin, silloin hypähti herttua pöydästään,
+herra Hartmann ennätti edelle, mutta hän juoksi minua vastaan ja
+suoraan syliini, minun! »Näitkö, Claus?» intoili hän. »Ei edes
+kiittänyt. Sellaisia ovat sinun valittusi.»
+
+Kaspar selitti: »Ruoka erikseen, toisen puolen saa iso rumpu, toisen
+tuo syrjään sysätty nuori mies.» Wightin herttua seisoi yhä vielä
+luoden Mariaan katseen, joka tahtoi pitää kiinni saaliistaan ja vetää
+sen puoleensa. »No, no», murisi Hartmann paheksuen. Silloin kuiskasi
+lady Berrick muutamia sanoja herttualle, ja tämä istuutui kuin käskystä.
+
+»Mestari Kaspar», sanoi Maria, »mitä te juuri kerroitte?» Mutta viulut
+juoksivat käsi kädessä Elyseumin kentillä, ensiviulun soittaja palasi
+kotimaahan. Lady Berrick heitti Marialle lentosuukon, missis Perkins
+kohotti ruusun ja laski sen kuin miekan. Herttua otti erikoisen
+kunnioittavan ilmeen. »Pyydellään anteeksi», totesi Hartmann.
+Metsätorvi huusi hivelevällä, vain hieman karkealla äänellä.
+
+Tartuin maljakkoon, joka oli keskellä pöytää, riistin siitä kukat
+ja ojensin ne Marialle, niinkuin Hartmann olisi hulluuden puuskassa
+temmannut tukun tuhatlappusia kassakaapistaan, lahjoittaakseen ne
+jollekulle.
+
+Yhä vielä vaelsi valkeita tyttöjä punaisissa kengissä: punainen suu
+koholla, kasvot avoinna kuin kypärin alta paljastettuina, lanteet
+liikkeessä soiton tahdissa — säälittävinä orkesterin pauhatessa
+ja silmät täynnä julkeata hätää. Tarjoilijat järjestivät kirjavia
+hedelmäjäätelövuoria pöydille, likööripullot helisivät toisiaan vasten,
+mokka tuoksui.
+
+Herttua oli ottanut missis Perkinsin ruusun ja pannut sen lautasensa
+viereen. Rouva Hartmann, joka piti häntä kuin rippi-isäänsä nöyrän
+haaveksivana silmällä, pää taivutettuna ikäänkuin kuunnellakseen, mitä
+hänen syntisten ajatustensa lomassa erinomaisen orkesterin avulla
+kerrottiin kaukaisista maista, kosketti jälleen maaperää, porvariston
+voiman perustaa. Hän huokasi:
+
+»Kauheata, kaikki nämä elukat! Minun on sääli herttuata.» Silloin
+Charles Hartmann nauroi, ja hänen naurunsa kuului hirven mylvinältä.
+Onneksi herttuan pöytä tuijotti hänen takakenoiseen, pullistuneeseen
+niskaansa, ja pelokkaasti paikalle kiiruhtanut hovimestari viittasi
+liikutettuna hymyillen kellarimestaria luokseen. Kunnioittavina
+he seisoivat sen miehen takana, joka täällä uskalsi näin nauraa.
+»Samppanjaani!» heitti hän heille vihdoin olkansa yli. Betty nukkui
+äitiinsä nojaten...
+
+Ruotsalainenkaan ei enää ollut tässä maailmassa. Hän joi ja uneksi.
+Toisinaan hän katseli ystävällisesti ympärilleen nyökkäsi vuoroin
+minulle, vuoroin Marialle ja sulki taas silmänsä. Hän istui kuin
+muistopatsas.
+
+Kun sitten soitettiin »God save the king», ojensi parisataa
+tyhjäntoimittajaa kaulansa nähdäkseen, nousisiko herttua pystyyn
+veriheimolaisensa kunniaksi, mutta hän jäi istumaan. Niin suuren
+kevytmielisyyden tartuttamina tytöt alkoivat pöytien välissä tanssia.
+Nyt juuri oli myös eräs salaperäinen päällikkö, valvomisesta uupuneen
+näköinen herra, joka aina kuin salama lennähti esille hämärästä
+liejusta, lukinnut huolellisesti oven ja avain kädessä hitaasti ja
+tuimasti tarkastellen astunut salin poikki. Sitten hänen kalansilmänsä
+olivat ohimennen katsahtaneet kellarimestariin, ja pari minuuttia
+myöhemmin alkoi tarjoilijoiden juhlakulkue, heidän kantaessaan
+samppanjasankoja, »talon juomauhria».
+
+Salissa kajahti riemuhuuto.
+
+Lopulta saivat myöskin monakolaisen siveyspoliisin päälliköt osansa.
+Kun molemmat herrat, joiden tehtävistä Charles Hartmann teki meille
+selkoa, olivat tyhjentäneet ensimmäisen lasin, istuutui heidän
+viereensä kuin käskettyinä enkeleitä pienet, punaiset hatut päässä,
+ja valkoisten hampaiden välkkyessä he irvistelivät vuoroin avatun
+käsilaukkunsa peiliin, vuoroin poliisikomisarioiden teräviin silmiin.
+
+Soittokunta soitti nyt enää vain tanssikappaleita, soittajilla ja
+tarjoilijoilla valui hiki paidankauluksiin, yhä kiivaammin sivelivät
+tytöt tanssiin mennessään tai siitä palatessaan molemmin käsin
+kupeitaan ja lanteitaan. Kuin naimaikäiset tyttäret holhoojaansa,
+etsivät he paikalleen palaten silmillään peiliä.
+
+Rouva Hartmann, jonka turnyyrillä Amor oli hänen naimisiin
+mennessään istunut, päivitteli puoliääneen »muodin paljastavaa
+tarkoituksellisuutta». Elukat tarjosivat rintansa, lanteensa, säärensä,
+jopa polvensakin miehen katseltaviksi. Mitä enää jäi senjälkeen
+näytettäväksi?
+
+»Sepä se, madame», arveli Hartmann, »kaikki muuttuu, kehittyy, myöskin
+muoti, vieläpä paholainenkin».
+
+Madame hypähti jonkun verran paikaltaan.
+
+»Que dites — vous là? Paholainen?»
+
+Nyt pidimme kaikki vannana, että herra Hartmann viittaili elukoiden
+viettelytaitoon, mutta ei, ja se juuri olikin hänen pilaansa, hän
+tahtoi puhua oikeista paholaisista, Strassburgin tuomiokirkon
+paholaisista. Eräänä päivänä, siitä oli tosin jo pitkä aika, hän
+oli näyttänyt madamelle paholaisia Strassburgin tuomiokirkossa,
+ensin vanhoja, karkeatekoisia, vastenmielisiä paholaisia, joista
+ei voinut uskoa, että kukaan rupeisi heidän kanssaan tekemisiin,
+paholaisia, jotka sopivat kohtuutonta, siivotonta, alkuperäistä
+ruokahalua suosivien sällien seuraan. Nähtävästi ei niin kouraantuntuva
+paholaisuus tapojen yhä hienostuessa enää ollut oikein kelvannut, sillä
+kolmannentoista vuosisadan lopulla sukeutui uusi sukupolvi paholaisia
+ja näillä oli todellisia suloja, jommoisia ei ennen milloinkaan
+ollut pimeyden sikiöissä nähty. Eikö madame muistanut niitä kahta
+naispaholaista, joista toinen nauroi koko kasvoillaan, toinen nukkui
+suloisena? Ellei olisi ollut kaviota tai kynsiä, olisi täytynyt
+olla pyhimys arvatakseen heidän alkuperänsä ja sulkeakseen talonsa
+ristinmerkillä niin suloisilta hornan olennoilta.
+
+Madame muisti ne paholaiset, mutta:
+
+»Te ette kai tahdo saada minua uskomaan», sanoi hän, »että
+kuvanveistäjät tai piirustajat tai ne, jotka muuten silloin
+työskentelivät paholaisten kuvaamisessa, olisivat innostuneet
+muovailemaan helvetinruhtinaan kätyrit mahdollisimman miellyttäviksi?»
+
+»Tietysti tahdon», väitti herra Hartmann.» Vieläpä olen muistuttanut
+teille vain sentähden kuherruskuukauttamme ja silloista niin
+ajanmukaista käyntiämme paholaisten luona Strassburgissa — jotta
+kerrankin uskoisitte!»
+
+Oli hämmästyttävää, minkä runsauden kaksimielisiä ajatuksia hän ymmärsi
+koota kasvoilleen. Sileä pyöreä naama loisti kosteana.
+
+»Ja mitä yhteistä on teidän paholaisillanne näiden elukoiden kanssa
+täällä?» kysyi madame punastuen.
+
+»Kaikki!»
+
+»Silloin olisi kirkko teidän mielestänne suosinut paholaisia?
+
+»Luonnollisesti. Paholaiset kuuluvat kirkkoon kuin... kuin teidän
+elukkanne täällä hyvään seurapiiriin.»
+
+Nyt madame päästi ylpeän naurahduksen, joka oli kyllin kuuluva, jotta
+se huomattiin herttuankin pöydässä, ja huudahti:
+
+»No no, Hartmann, jätetäänhän heidät oven ulkopuolelle.»
+
+Mutta myöskin herra Hartmann nauroi kuuluvasti, kun hän vastaukseksi
+sanoi:
+
+»Minusta näyttää, että täällä ei ole niinkään harvoja. Kaikkia tietysti
+ei voi päästää sisään.»
+
+Ja puolisot, jotka huomasivat menestyksensä jakautuneen
+oikeudenmukaisesti, vaihtoivat hellän katseen.
+
+»Enpä olisi luullut», huomautti Maria. »Ei niinkään huonosti.» Hän
+katseli hovimestaria eksyttääkseen toiset ajatustensa jäljiltä.
+»Haluaisin mielelläni tietää, miksi yhtiökumppania säälitään.»
+
+Yhtiökumppani oli veljeni Ernst, eikä minulla pitäisi olla mitään syytä
+sääliä häntä lemmittynsä, nuoren Hartmannin, ja tulevien sukulaisten
+lähden, jotka tuossa yhdessä iloitsivat terveestä järjestään.
+
+»Claus», sanoi Maria katse yhä suunnattuna hovimestariin, »voisin
+vannoa, että itse Wightin herttua katselee häntä mielihyvin. Ei voi
+ilman muuta otaksua, että hänen korkeutensa haluaa vipata häneltä.»
+
+Nämä viimeiset sanat saivat aikaan sen, että Kaspar heräsi ja
+käänsi koko huomionsa hovimestariin, joka mitään aavistamatta
+pysytteli tarjoilupöydän ääressä salin keskellä ja piti silmällä
+tarjoilijoittensa liikehtimistä.
+
+Bettykin oli toisaalla herännyt. Herttuan näpsäyttäessä häntä
+kostutetulla sormella ohimolle hän hieroi, vetäytyen äreästi kauemmas,
+paksuilla nyrkeillä silmiään. Lady Isabel nyökkäsi meille, ja me
+lähdimme. Riehuvien autojen sivuuttamina, toisten ulvoen työntäessä
+takaapäin, edessämme ohjaajan kumara vartalo, joka hetkittäin kirkastui
+haaveellisessa valossa, heti taas sammuakseen, joka hetki peläten
+yhteentörmäystä, joka olisi ollut kuolettava, häikäisten ja häikäistynä
+ja susien kanssa ulvoen, niin hyvin kuin sireenimme jaksoi, hurjasti
+kiitäen jätimme taaksemme maailman kauneimman merenrantatien. Maria
+nojasi raskaasti olkapäähäni.
+
+Kotiin päästyämme Maria meni heti huoneeseensa. Salissa tanssittiin
+vielä, ja minä istuuduin jalat ojennettuina takkavalkean ääreen,
+väsyneenä ja levottomana kuin metsästyksen jälkeen. Kun sitten
+naarashirvi, jonka nimi myös oli Agathe, jos tahdottiin se tarkoin
+tietää, yhtenään niin ystävällisesti kaarsi selkäni takaa ja joka
+kerta siveli kädellään hiuksiani, nousin ja tanssin hänen kanssaan.
+Ja katso, koskaan ennen en ollut niin siivekkäin jaloin tanssinut
+ikäänkuin ikuisesti siniseen taivaaseen. Silmät puoleksi ummessa
+liikuin kuluneen päivän värihenkäyksessä, siellä, missä ilma oli
+leppeä, ja korkeammalla, meren yllä hämmästyttävän valkeana välkkyvässä
+valossa, ympäröitynä jäykillä, hehkuvilla kalliokummituksilla,
+uivilla puutarhoilla väreilevillä taloilla, ja korkeammalla, vielä
+korkeammalla! Sinne lensin, sysäyksittäin tai levitetyin siivin kuin
+suuri lintu, ja nimetön kaukaisuus saartoi minut kirpeällä kuohullaan.
+Me tanssimme, yhä tanssimme! Emme puhuneet sanaakaan keskenämme.
+
+Kaspar oli jo, kerran kierrettyään salin kaikkien kumartaessa hänelle,
+poistunut peräovesta, hyräillen Toveron laulua Carmenista ja miehistön
+tukemana, jota johti kalabrialainen aatelismies, herra César-Marie Roux.
+
+Agathe ja minä tanssimme.
+
+Me yksin tanssimme vielä, kunnes sekä herra Roux että
+anglosaksilais-korsikalainen, joka oli tyhjentänyt takan luona Kasparin
+jättämän koripallon orvietoviiniä, eivät ainoastaan kieltäytyneet
+vetämästä gramofonia meidän yksinomaiseksi hauskuudeksemme, vaan
+myöskin yhdessä mitä lujimmin väittivät, että oli aika lakata
+häiritsemästä vieraiden unta tanssilla ja soitolla.
+
+No niin: Hyvää yötä! Viimeisenä jätin salin.
+
+Hämärissä portaissa suhahti haamu ohitseni. Agathe. Hän viivytteli
+porrasaskelmalla, minä sydämeni jyskyttäessä joitakin askelmia
+alempana. Sitten hän katosi. Pimeässä jäi hänen kuiskaamansa »Je vous
+aime» jäljelle kuin tuoksu.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nukuin huonosti. Kerran harjoittelin ihan yksin Strassburgin
+kasarmin pihalla paraatimarssin askelia. Penkillä vartion lähellä
+istui ratsumestari Stulpnagel ja poltti sikaria. Hän viittasi
+luokseen Mariaa, joka ylpeäryhtisenä keskusteli vahdin kanssa,
+olisiko mahdollista toimittaa minulle tärkeä sanoma. Kun yhä polkien
+marssiaskelia kohotin silmäni vääpelini ikkunaan toivoen, että hän
+auttaisi minua ja päästäisi Marian sisään takaovesta, huomasin
+Doriksen. Hänen päänsä näkyi erään ikkunan alakulmassa ja heilui valon
+ja varjon vaiheilla, sillä ikkunanurkkaus oli puoleksi auringossa,
+puoleksi varjossa — hän kutoi, ja kun äkkiä, pistävän kivun tuntuessa
+rinnassani, huudahdin, kohotti hän päätänsä ja nyökkäsi minulle...
+Hypähdin vuoteesta ja kiersin valon palamaan. Huoneessa oli kylmä.
+Sytytin tulen takkaan, mikä toimitus vei runsaan ajan, istuuduin kirja
+kädessäni ja luin. Mutta en voinut istua rauhallisesti, hytisten
+kävelin edestakaisin ja laskeuduin viimein taas vuoteeseen lukeakseni
+edelleen.
+
+Vihdoin koitti päivä, harmaa ja kylmä kuin koko öljypuumaa ikkunani
+alla, kuten appelsiinipuut, joiden hedelmät kätkeytyivät huurteiseen
+lehdistöön, ja kaikkialla oli äänetöntä kuin ihmisen viimeisen
+hengenvedon jälkeen, eikä hiljaisuutta elävöittänyt muu kuin majakan
+heikko tuikahdus taivaanrannalla.
+
+Sitten juoksin paljain jalkapohjin, joiden alla käytävä ja portaat
+narisivat, ja luulenpa melkein laulaneeni. Niin minä juoksin, auringon
+lähetti, vielä kumeasti kohisevan meren vallasta päässyt, ja suuri
+lintujen jono seurasi minua.
+
+Agathe istui vuoteessaan, kasvot vain ohuen ruusunpunamaalin peitossa —
+ah, hänen vaaleassa tukassaan lepäsivät madonnan kasvot kuin lippaassa!
+
+»Olen koko yön odottanut sinua», sanoi hän. »Älä katso minua, olen
+varmaankin kamalan näköinen, ja vielä tässä valossa...»
+
+Hän oli, kun juoksuni äkkiä tiettömänä oli pysähtynyt hänen eteensä,
+vetänyt minut syliinsä, ja nyt hän avasi vuoteen. »Voi, kuinka kylmä
+sinä olet, rakkaani», mutisi hän, veti peitteen päittemme yli, hautasi
+minut lämpöön, joka nielaisi minut.
+
+Keksinkö mitään sanoja? En tiedä. Tämä oli aarniometsä, jossa suuret
+köynnöskasvit huojuivat puiden välillä ja näkymättömät eläimet
+kuljeksivat, ja kasvit, jos niitä kosketti, huumasivat mehunsa
+tuoksulla. Tyttö hihitti: »Sinä lapsukainen, ah, sitä minä arvelinkin!»
+
+Kun hän avasi haudan ja käski minun nousta, oli kirkas päivä. Kiiruhdin
+portaita ylös ja äkkiä kuin varas Marian oven ohi käytävää pitkin.
+Huoneessani asui puhtaana aurinko, vuoteen valkoiset liinavaatteet
+hohtivat. Avonainen kirja tervehti minua yöpöydällä.
+
+Heitin yöpuvun yltäni ja tarkastelin itseäni vaatekaapin peilistä
+— hämmästyneenä siitä, että vartaloni oli pysynyt samanlaisena
+ensi lemmenyöni jälkeen, hämmästyneenä kalpeista, tuskallisesti
+kirkastuneista kasvoistani.
+
+Ja minä polvistuin ja puhuin:
+
+»Ei milloinkaan enää. Kiitän sinua, Agathe, suutelen jalkojasi. Ei
+koskaan uudestaan!»
+
+Omatuntoni ei liikahtanut. En katunut. Ilo täytti minut, haalea
+hengähdys.
+
+
+
+
+XVI. LIPPU BAOUN HUIPULLA
+
+
+Kun aamiaisen jälkeen koputin Marian ovelle, astui hän eteiseen
+valmiina lähtemään kaupungille. »Hyvää huomenta, Claus», sanoi hän
+ja pysähtyi eteeni. Hitaasti hän veti käsineitä käteensä, lyhyitä
+hansikkaita valkeasta, karkeasta nahasta. Katselin kuinka ensin toinen,
+sitten toinen käsi pujahti niihin: ne olivat kuin pieniä, suloisia,
+hieman vallattomia eläimiä, joiden kanssa olisin väsymättä voinut
+leikkiä.
+
+Hän ei napittanut käsineitä.
+
+Sitten hän kohotti päätänsä, ja huomasin, kuinka leveä oikeastaan tuo
+hennosti kaartuva leuka oli.
+
+»Oletko nukkunut hyvin?» kysyin hämilläni.
+
+»Kertaakaan en sulkenut silmiäni. Entä sinä?»
+
+»En minäkään», vastasin — ja kauhistuin.
+
+Hänen suuret silmänsä, jotka olivat levottomina leimunneet
+puolipimeässä eteisessä, suuntautuivat kova ilmeisinä, suorastaan
+säikähtyneinä minuun.
+
+Ei, ei, tahdoin huutaa, sitä en tarkoittanut! En tahtonut olla julkea.
+
+Sitäpaitsi, lisäsin heti, eihän hän tiedä mitään.
+
+Silloin verhosi kostea kiilto silmäterät. Hänen silmänsä olivat enää
+vain yhtä ainoata välkettä, virvatulta, joka salaperäisenä kierteli
+pimeässä, ja korkealle kohotetut kulmakarvat vaipuivat pienin hypyin
+alaspäin.
+
+»Pulcinella!» kuiskasi hän hymyillen ja painoi päänsä alas...
+
+Provencelaisella pihalla lepäsivät herrat ja naiset, lapset ja kissat
+auringonpaisteessa. Ainoakaan lehti ei liikahtanut aurinkokiiltonsa
+alla, majolikaruukkujen ja matalan muurin moniväriset kukat hehkuivat
+kuin tulessa puhallettu lasi. Tartuin Marian käsivarteen ja astuin
+nopeasti portista ulos. Taiteellisesti taotun majatalokilven varjo
+piirtyi täsmällisenä punaiseen hiekkaan. Edessämme kantoivat torin
+plataanit mitä riemukkaimmin valon taakkaa.
+
+Otimme varjokylvyn, menimme kiinnimuuratun kanuunan ohi,
+kaupunginportin holvin alla nauroin ääneen, vain kuullakseni sen
+kumisevan, ja sitten kävelimme vanhoilla valleilla. Meitä valaisi
+taivas ja meri ja niiden välinen kuulakas ilma, joka oli tehty
+molemmista ja vielä jostakin kolmannesta... Mitähän tämä kolmas oli?
+Se valui sormieni ja hiusteni läpi ja suorastaan astuin sillä. Elin
+nimettömässä kaukaisuudessa.
+
+»Maria», sanoin, »minusta tuntuu kuin vaeltaisin ihmeellisissä
+röntgensäteissä. Ja katsoppa vain appelsiineja ja mandariineja
+puutarhoissa jalkaimme juurella (me kosketamme niitä todellakin
+jaloillamme), käärmeenliukkaita, hienopiirteisiä viikunapuita, tuuheita
+mulperipuita, huomaatko? Niidenkin läpi menee valo, ei ainoastaan
+varjon vaan puun ja hedelmän puhki. Tiedätkö myös, että appelsiinipuu
+on ainoa, joka kantaa yhtaikaa sekä kukkia, että hedelmiä? Kenties se
+on yhteydessä ihmeellisten röntgensäteitteni kanssa? Joka tapauksessa
+se menestyy yksinomaan niiden alueella... Muuten, kun nyt asiaa mietin,
+en ensinkään haluaisi, että se menestyisi Reinin ja Breuschin varrella.
+Jokaisella omansa! Mitä sinä arvelet?»
+
+»Arvelen, että olit minulle taas uskoton», vastasi Maria leikillisesti.
+»Sinussa kaikki heiluu edestakaisin kuin kellon heiluri. Nyt
+esimerkiksi menivät ajatuksesi Rivieralta Reinille, Mariasta Dorikseen.»
+
+»Olet ahne», vastasin samalla sävyllä. »Tahtoisit omistaa kaikki yksin.
+Lahjoitanhan sinulle jo öljypuut ynnä ihmeelliset röntgensäteet!»
+
+»Ja niiden alueelle pitäisi minun jäädä karkoitettuna?» huudahti hän.
+»Olinhan minäkin Reinin rannalla! Olinpa Breuschinkin rannalla... ennen
+kaikkia muita.»
+
+Jatkoin pilailua, samalla kun tahdoin antaa Vivianelle, niinkuin
+pitikin, etusijan, mutta Maria ei myöntänyt »lapsi Vivianelle» oikeutta
+astua tässä naisellisessa kilpailussa jumalten suosikin Pariksen
+eteen. Mutta Paris, korosti hän, erehtyisi perusteellisesti, jos hän
+miehisessä turhamaisuudessaan luulisi, että kilpailussa olisi puhe
+hänestä, jumalten suosikista. Todellisuudessa hän oli vain satunnainen
+aihe joillekin naisille ratkaista ihan persoonallinen, keskinäinen
+asiansa.
+
+»Sanoppa minulle sentään, aurinkoinen kultani», huudahdin, »sinä
+valkea myrskylintu mustine siipinesi, sano minulle, ylhäisyys, kuinka
+kuvittelet, että voisin olla sinulle uskollinen!»
+
+Nopeasti hän vastasi.
+
+»Siten, ettet kokonaan turmele elämääni.»
+
+Ensin hämmästyin, sitten ponnistin ajatuksiani — ja sitten... Minut
+valtasi ihmeellinen suuttumus. Se alkoi siitä, että tahdoin tarttua
+hänen ranteisiinsa ja väkisin riisua häneltä käsineet upottaakseni
+hampaani hänen kämmeniinsä, jotka olivat pehmeästi uurteiset ja samalla
+lujat. Suuttumus täynnä kaipausta, itsesoimauksia ja syytöksiä, sen
+suuttumuksen täysikasvuinen veli, joka oli vallannut minut ensi kerran
+tavatessani Marian makuuvaunun käytävässä, »suuttumus Mariaan»!
+Suuttumus, joka nyt sisälsi kaiken sen, mikä siitä lähtien oli ollut
+ilonamme ja tuskanamme ja oikeastaan kesti koko elämämme ajan,
+tähän päivään asti. Niin, tähän päivään asti — vaikka tämä oli sen
+viimeinen purkaus ja seuraavina vuosina täydellisesti unohdimme, mikä
+alkuperäisen voimakas taisteluaihe oli syleilyihimme haudattuna...
+En voinut sanoa sanaakaan raivoltani, vain ajatuksissani riehuin ja
+pakotin jalkani astumaan hänen jalkainsa tahdissa ja pääni vapaasti
+pyörimään kaulanikamassaan, katsellen ympärilleni, mutta näkemättä
+mitään.
+
+Sinä ilveilijä, ajattelin, joka aina olet minua vain kiihoittanut,
+tyydyttääksesi itseäsi avuttomalla surullani samoin kuin
+ihastuksellanikin, sydämetön kaikentaitaja, miksi et ole minua koskaan
+auttanut ainoallakaan yksinkertaisella, hyvällä sanalla? Sinä tahdot
+vain aina leikkiä, leikkiä, leikkiä! Minä rakastan appelsiinikukkia
+hedelmineen en semmoisia vaivaisia varpuja, joita jotkut liehittelevät
+tytöt pistävät sukkiinsa, ymmärrätkö? Niin, minä näen lävitsesi, tunnen
+sinut tästä päivästä lähtien tunnen sinut tarkalleen! Nyt tiedän, mitä
+ihmiset sanovat rakkaudeksi — ihana asia se on totta, mutta katsoppa,
+minä tarvitsen enemmän. Sydämen minä tarvitsen, sydämen, koko sydämen!
+Sitä voisi nimittää toisinkin, mutta tällä hetkellä en keksi parempaa
+vastinetta. Siis sydämen. Entä sinä? Sinulla on vain mielikuvitusta,
+ja se ravitsee minua toiveilla ja riemuitsee pettymyksistäni, kuin
+ihmissyöjä voitetun ruumiista. Kuinka uskallat verrata itseäsi
+Dorikseen, kukkaan, joka odottamatta putosi puoliavattuun käteeni,
+sinä sirkustaiteilija! Missä on sinun tarkoittamaasi uskollisuutta
+muualla kuin heiluvalla tangolla? Tiedänkö edes, mistä tulet,
+kun astut eteeni kuin rakastettu? Mihin menet, kun katoat nauraa
+kuhertaen pettyneille kasvoilleni? Enkö ole rakastanut sinua enemmän
+kuin Vivianea, jopa enemmän kuin Donjaa? Niin, ehkä, jos olisin
+taistellut saavuttaakseni sinut! Olin liian tyhmä tai uskoin, ettei
+saisi taistella naisesta, jota todella rakasti, sellaisen rakkauden,
+arvelin, pitäisi olla olemassa kuin kirkas päivä, kuin nämä puut, nämä
+hedelmät, tämä meri, joiden vuoksi en myöskään oli taistellut. Olitko
+milloinkaan omani? Tuo appelsiini, joka loistaa tummassa lehdistössään
+mainiosti kätkössä, on minun, samoin ruusu, joka pää pystyssä seisoo
+auringossa, horjumatta. Mutta sinä! Ja kuitenkin olin ympärilläsi
+hiljaa kuin tämä ilma appelsiinipuun ympärillä, olin yläpuolellasi
+hehkuvana kuin tämä aurinko — vai enkö ollut? Enkö lopultakaan ollut?
+Ei, ei. Pikemmin juuri minä ahdistelin sinua, tahdoin painaa sinut
+valtani alle, todellinen raakalainen, jo silloin makuuvaunussa,
+muistan sen hyvin. Olisin voinut tarttua palmikkoihisi, koska ne
+välkehtivät niin mustina, ja viedä sinut mukanani orjattarekseni —
+salaisen Hohenstaufin orjattareksi, haha! Sen palkaksi olisin sitten
+nimittänyt sinua valtiattareksi, sotaisesti tanssivan hevosen selässä,
+laakerin iloisessa kuiskeessa, näkymättömien lippujen suhinassa,
+riemukulkueessani, minä narri. Ja eräänä päivänä olimme hävinneet
+pelin. Oli liian myöhäistä.
+
+»Anna olla Claus», kuiskasi silloin taas rakkaaksi käynyt ääni.
+
+Se tunkeutui kuin pontevasti työnnetty käsi paljaaseen rintaani,
+sinne, missä sydän sykkii, ja tarttui lujasti kiinni. Se oli korkea,
+puhdas ääni, jommoisena en koskaan luullut sitä kuulleeni, syvälle
+kumartuneesta päästä lähtenyt ääni, joka tuntui tulevan maasta, mutta
+oli kirkas... ja selittämättömän voimakas. Se kumosi kaiken ristiriidan
+luomakunnassa, se sammutti epäilyksen. Pysähdyin ja kiedoin käteni
+hänen vyötäröilleen.
+
+»Anna olla, Claus», ja se tuli vain kuin lisäyksenä, oikeastaan
+avuttomana selityksenä, kun hän, päätänsä taaksepäin heittäen, hetken
+kuluttua jatkoi:
+
+»Eihän meistä kuitenkaan olisi tullut hyvää avioparia!» Ja äkkiä,
+toisella, hätäisellä äänensävyllä: »Mutta, sano, miksi...»
+
+Kun hän pysähtyi, käsitin väärin kysymyksen ja vastasin: »Tiedätkö,
+Maria, unessa löydetty, unessa kadotettu.»
+
+Tajusin, kuinka hänessä jotakin hitaasti kehittyi, mutta hän ei
+liikahtanut, pysyi yhä lähelläni, silmät vain leimahtivat, kunnes ne
+jäykistyivät rajuun päätökseen:
+
+»Ei», sanoi hän rauhallisesti. »Ei löydetty eikä siis myöskään
+kadotettu.»
+
+»Mitä sitten?» kysyin. »Maria, mitä sitten?»
+
+Hän vetäytyi pois luotani ja ottaen käteni käsiinsä astui hieman
+taaksepäin. Hymyillen hän vastasi:
+
+»Tahtoisin kysyä jotakin muuta.»
+
+»Mitä? Mitä? Puhu toki!» vaadin häneltä, ja samalla nousi veri päähäni,
+sillä muistin, kuinka Agathen käsivarret olivat kiihkoisasti kiertyneet
+ympärilleni, kun olin tullut hänen vuoteensa viereen. Silloin punastui
+myöskin Maria, ja lähdimme yhtaikaa nopein askelin eteenpäin.
+
+Olimme sillä hetkellä kaupungin Vencen puolisella laidalla. Valoisa
+maantie välkkyi ylhäällä aamuvihreistä puutarhoista. Näkymättömän
+tuomiokirkon kellot kumisivat taivaassa.
+
+»Mahdotonta», huudahti hän nauraen. »Minä en koskaan voisi siihen
+suostua», ja vaikka häntä kaikin tavoin ahdistin, en kuitenkaan päässyt
+perille tästä käsittämättömän kiihoittavasta salaisuudesta.
+
+Leikittelimme tiedon puun juurella, sen vain käsitin yläpuolellamme
+kiilui käärme.
+
+Äkkiä oli alkanut uusi musiikki, eikä se liikuttanut vain meitä
+molempia, vaan iski puuhun ja kiveen — ja teki ne puhuviksi. Miljoonin
+valkoisin siivin syöksyi valo Vencen sinisenharmaalta ylängöltä
+ylitsemme — lausuin sen toivomuksen, että tuolla ylhäällä, missä
+ei enää ollut yhtään varjoa, jotta voisi siihen kätkeä jotakin tai
+itseänsä, Marian täytyisi paljastaa salaisuutensa, »niinkuin kämmen
+avataan», sanoin ja näytin hänelle sen tempun. Samassa tartuin hänen
+käteensä, juoksimme vallin rinnettä alas, ja se teki hyvää: ikäänkuin
+juoksisimme kaikilla aisteillamme, vain silmät ummessa, oman itsemme
+puhki, siltä se tuntui.
+
+»Ylistetty olkoon hyvä äitimme, aurinko!» lauloin Bobin huoneen
+kohdalla. »Maa voi hyvin ja riippuu hänen povellaan.»
+
+Katsoimme monta kertaa taaksemme, eikö l'amico nimenomaan meidän
+iloksemme näyttäytyisi jossakin ikkunassa, illan tumman kaunis jumala
+tässä alkavassa puolipäivässä... Etsimme silmillämme tavallisia
+liittolaisiamme, etsimme todistajaa tanssille, jonka valtaan raskain,
+kuin lamautunein jäsenin, mutta yhä voimakkaammin siivitettyinä
+antauduimme.
+
+Valitettavasti jäi kaivattu näky ilmestymättä, ja sisäinenkin kuva
+häipyi ensi askeliin maantiellä, joka meidät anasti, vieden meitä
+hellittämättä yhä korkeammalle, taivasta kohti, missä näkymätön
+kelloparvi lainehti. Emme tavanneet ketään.
+
+Ensi kertaa tavoittelin naimisissa olevaa naista, kavalana ja
+ylimielisyydestä mielettömänä.
+
+»Salaisuutesi!» rukoilin ja uhkasin: »Nyt luettaisiin sinulle vielä
+ansioksi, jos sen sanoisit. Ylhäällä sen paljastaa aurinko.»
+
+Hän käänsi ylöspäin suuren, kauniin suunsa, suuteli sitä selvästi —
+selvästi se värisi auringon kohtisuorasta kosketuksesta, ja hän nauroi:
+»Olkoon niinkin!»
+
+Maantie kiersi ja kaarsi kallioiden ja paljaiden rinteiden ympäri,
+korkeammalle, yhä korkeammalle, matalien muurien reunustamat sillat
+pakottivat sen kuilujen yli, auttaen sitä väistämään vaaraa. Hengitimme
+aurinkoa, puhuimme aurinkoa, hukuimme siihen ja palasimme sen luo.
+Äkkiä tie lepäsi pehmeänä pienessä pinjametsikössä. Sen varjossa
+suutelimme toisiamme — hätäisesti, yhä uudelleen, koskettamatta
+toisiamme, sanattomina. Sitten tie valloitti väkirynnäköllä
+mukulakivikentän. Huusin kuin petolintu, Maria vastasi samoin. Erään
+appelsiinipuutarhan korkean suojamuurin juurella tie pysähtyi ja
+katseli kauan taakseen merelle.
+
+Kelloparvi oli haihtunut sineen. Ympärillämme oli kumeata kohinaa, ei
+muuta ääntä.
+
+»Maria! 'Mutta, sano, miksi'... Miksi sinä oikeastaan...?»
+
+Rohkearyhtisenä hän seisoi edessäni, sivulta hiukan korotetun tien
+reunalla, kaukaisen meren partaalla, otti hatun päästään ja pudisti
+tukkaansa. »Pulcinella!» huusi hän. Hän pyöritti hattuaan.
+
+»Ikäänkuin heiluttelisit päänahkaani», sanoin nöyrästi.
+
+»Ehkä teenkin niin», huudahti hän ja heittäytyi riemukkaasti kohotetuin
+käsivarsin syliini.
+
+Pyysin: »Mutta sano se minulle!»
+
+»Etkö voi odottaa, kunnes aurinko sen paljastaisi? Mehän olemme
+kohta ylhäällä.» Puutarhat Vencen ympärillä olivat täynnä Eva-puita,
+lehdistössä välkähteli.
+
+Astuimme kaupunkiin, yhä vielä nauraen, täynnä aurinkoa vielä kujienkin
+varjossa. »Tule», komensi Maria, »keskelle toria. Noin. Nyt varmaankin
+näet sen.»
+
+Seisoimme keskellä suurta, tyhjää aukiota. Hän piteli käsivarsiaan,
+kämmenet avoimia, hiukan ojennettuina vakavana niskanutturaa vasten:
+»No?» kysyi hän.
+
+»Oikeastaan», arvelin, »se vaan ainoastaan mieletön ei olekaan mikään
+salaisuus, rakkaudentunnustus?»
+
+Yhdellä tempauksella hän kääntyi ja pannessaan hitain liikkein hattua
+päähänsä vakoili minua pitkällä katseella silmäkulmistaan. »Varmasti!»
+vakuutin. Hän mutisi: »Kenties», ja sitten astuimme hotellille päin.
+
+Jotta tointuisimme hämmennyksestämme, puhuin: »Huomaatko mitään?
+Aurinko täällä ylhäällä! Enkö ollut oikeassa?» Mutta hän väitti
+vastaan, ja ehdotti ivallisesti »asian perusteellisemmin
+selvittämiseksi auringon avulla», että aterian jälkeen kiipeisimme
+Baoun laelle. Sen sanoin tarpeettomaksi enkä siis suostunut. Vielä
+syönnin aikana uhkasin lopettaa hänen aloittamansa lauseen oikealla
+tavalla.
+
+Tästä oli seurauksena, että hän liemen ja vielä kalankin aikana
+epäluuloisesti tarkkasi keskustelua, ja vasta kun tryffelimurekkeella
+täytetty kana muistutti hänelle samanlaista ruokalajia, jota olimme
+syöneet yhdessä Bobin ja rouva Camillan kanssa Strassburgissa, unohti
+hän pitää varansa ja heittäytyi innostuneena yhteisten muistojen
+valtaan. Vilkkaan keskustelun rohkaisemana uskalsin tehdä yllätyksen.
+Äkkiarvaamatta pistin väliin: »Mutta, sano, miksi emme rakasta
+toisiamme siitä huolimatta, ikäänkuin — Niin sen piti kuulua, eikö
+niin?»
+
+»Claus!»
+
+Hän oli laskenut veitsen ja haarukan käsistään ja koetti suuttuneella
+katsellaan nujertaa minut.
+
+»Maria! Mitä nyt?» kysyin ystävällisesti ja kohotin pääni valmiina
+myöskin kylmäverisesti astumaan väkirynnäköllä voittamaani linnaan.
+
+Sen ei ollut määrä minulle onnistua. »Ennenkuulumatonta!» sähähti
+hän kurottautuen pöydän yli lähelleni, täynnä vakavaa nuhdetta,
+ikäänkuin olisin Jumala ties kuinka loukannut häntä, ja kun hän
+loi katseensa alas ja taas painui entiseen asentoonsa, tapahtui
+näkyvissäni suorastaan pieni romahdus. Hän istui puhumatta, näkemättä,
+kukistettuna! Mutta vihdoin hän vei viinilasin suulleen, kostutti
+huuliaan ja käänsi päätänsä hitaasti oikealle, missä eräs vanhahko
+pariskunta hiljaisesti aterioi kalpean, kapeaposkisen tytön kanssa,
+sitten, kuin hetkellisestä tainnostilasta heränneenä, vasemmalle toista
+pöytää kohti jonka olivat vallanneet meluavat amerikkalaiset.
+
+»Milloinkaan en ole tahtonut sitä sanoa», pääsi hänen huuliltaan.
+Samalla hän näytti laskevan samppanjapullojen lukumäärää mainitulla
+pöydällä.
+
+»Etkö merkityksenkään puolesta sinne päin?» kysyin ylimielisesti...
+Mitään vastaamatta hän tarttui lasiinsa ja kilisti kanssani alakuloisen
+näköisenä. Nyt sen tiesin, olin ehdottomasti loukannut naista, mutta
+vanhalle leikkitoverilleen hän antoi enemmän anteeksi kuin muuten oli
+sallittua. Varmasti olin oikein ymmärtänyt, mutta hymyilin ivallisesti
+vastaan, enkä heti nostanut lasia huulilleni. Maria hidasteli myös,
+kunnes hänen suupielensä, joita uhmaten katselin, alkoivat värähdellä.
+
+»Vieläkö aavistat, mitä augurit ovat? Danielin hotellissa kerroin sen
+sinulle», sanoin. »Silloin kun opetin sinulle mytologiaa.»
+
+»Kyllä, — Claus, ja usko minua, sinä et juuri kuulu ovelimpiin.»
+
+Voi, se pallo, joka lensi edestakaisin välillämme, vilahti taas kuin
+tuuli Eva-puiden lehdistössä.
+
+Mutta kun vähän myöhemmin istuimme pengermällä, missä vain kahvin
+tuoksu toi hieman viileyden tapaista miesten ja naisten hajuvesiin ja
+ruumiinlämpöön ja rakkaus tanssi kuin liekki kirkkaana keskipäivänä
+ryhmien keskellä (kuin lapset he tappelivat siitä tai tarttuivat
+siihen), tässä tukehduttavassa ihmisjoukossa ja vankeudessa
+valon riehaannuttamana keskipäivänä, joka nukutti allamme olevaa
+öljypuumaata, tässä henkeäsalpaavassa valossa en ajatellut enää
+mitään muuta kuin Vencen tuomiokirkon ihanaa aamusoittoa, kuinka se
+oli riippunut korkealla yläpuolellamme taivaassa ja kuinka maantie
+äänettömänä oli vetänyt meitä ylöspäin yhä korkeammalle — ja että kohta
+kun olimme ihmisten joukossa, taas kaikki oli hävitetty ja hukattu eikä
+harhailullamme ollut loppua! Silmäni etsivät sairaita pengermällä,
+sydän alttiina palveluksiin, jopa toivoin olevani heidän kaltaisensa
+ja saavani elää ainoastaan heidän seurassaan, niinkuin he nyt juuri
+elivät, ollen samalla hieman raukeita ja kuitenkin salaa vimmastuvia,
+hiukan kuumeisia ja syyntakeettomia, ja vielä ahnaasti tarrautuivat
+elämään, varastivat siltä kaikenlaista.
+
+Mariakin oli vaiennut. »Sata!» sanoi hän äkkiä, ja kun ihmeissäni
+katsahdin häneen: »Sata appelsiinia olen laskenut tuolla alhaalla. Nyt
+kaiketi on aikamme täällä kulunut loppuun.»
+
+Lähdimme liikkeelle.
+
+Hyvä Jumala, kuinka voimakkaana ja kirkkaana tiemme kotiin juoksikaan
+viettävien öljypuumetsien, kivipengermien, kullan vihreitten lehtojen
+ympäri ja kuilujen yli tänä sydänpäivänä! Pieni Vencen kaupunki
+(tutkimme sen ristiin rastiin) oli ollut hyvin erilainen kuin se
+näky, jonka Kassiopeian alla siitä olin nähnyt, ottamatta lukuun
+sitäkään, että se nyt ei uinut kuutamossa, vaan esiintyi mahtavan
+auringon valaisemana. Se oli täynnä elämää. Ja tämä elämä esiintyi
+suorastaan häikäilemättömänä monilla kujilla, joilla talojen ovet
+seisoivat avoinna ja vain kapea kynnys erotti kujat tuvista. Näimme
+ihmisten työskentelevän, nukkuvan, riitelevän, rakastavan — eräässä
+suutarintuvassa kiekui kukko mennessämme sen ohi.
+
+Nyt astuimme käsi kädessä pitkin vahvaa kovaa maantietä, joka niin
+ihanasti pidätti meitä rinnakkain, ja ajattelin »kipeätä kohtaa»
+itsessäni, tuota kivuloista heikkoutta, joka toisinaan minut valtasi
+ja riisti kaiken elinvoiman, niin että kaipasin sairautta ja hoitoa,
+lepotuolia kuoleman partaalla ja kerran todella ollen sairas nautin
+sairaudesta hekumoiden. Sitä ajattelin varmojen askelien ja syvän,
+rauhallisen tunteen liittämänä Mariaan.
+
+Taas oli tien sivuilla puutarhoja täynnä Eva-puita, kuitenkin
+hiljaisuudessa, joka henki ylevää turvallisuutta. Pienintäkään
+värähdystä ei näkynyt niissä, hehkuvinkaan valo ei avannut niiden
+lehdistöä, miettivänä riippuivat kypsät appelsiinit. Tunsin itseni
+terveeksi, tunsin itseni iloiseksi. Tuskallinen heikkoudenpuuskani
+oli pian unohdettu, vain kuin väljähtyneen suitsutuksen maku oli
+vielä kielelläni, tunsin sen hyvin, kiusallinen muisto siitä ulottui
+lapsuuteeni saakka, ja usein olin luullut, että se oli Venetsian
+makua... Äkkiä minulle valkeni. Enkö ollut taas alkanut kaihoten
+ajatella Mariaa, kun makasin sairasvuoteella Kölnissä, eikö lyyrillinen
+surumielisyyteni ollut ensin palannut Kassiopeian värähtelevän M:n
+alla? Ja eläen hengessä uudelleen ystävyytemme vuodet tapasin tuon
+surun uudelleen kaikkialla, missä Maria oli osunut tielleni. Tuo
+suloinen heikkouden surumielisyys, se oli makua rakkaudestani Mariaan,
+hänen kiihkeiden, katkonaisten suudelmiensa jälkimakua.
+
+Laskevan auringon liekehtiessä ympärilläni pysähdyin, tartuin Marian
+olkapäihin ja tarkastelin häntä: silmiä, suuta, otsaa ja leukaa,
+koetin lukea niistä, mutta kaikki: silmät, suu, otsa ja leuka, sirot
+olkapäät... ja kädet, jotka hän kysyvästi nosti kasvojeni eteen, kaikki
+oli niin kirkkaana, niin lujana edessäni, selvempänä kuin mikään muu,
+selvempänä kuin puu, kallio, pensas, johon häntä, syrjään katsoen,
+vertasin, ja minulle niin perinpohjin tuttuna, että tartuin käsin
+häneen kuin suurimpaan varmuuteen.
+
+Keskellä tietä syleilimme toisiamme huumaukseen saakka.
+
+Hänen täytyy tulla omakseni, huusi jokin sisimmässäni, sitä se on,
+enkä tiennyt, tahdoinko sillä tukahduttaa tuskan vai väkirynnäköllä
+valloittaa onnen kukkulan — tahdoinko tuhota hänet ja kohottaa itseni
+»ollakseni vapaa», vai ainoastaan kruunata orjuuteni. Mutta yksi asia
+on varma: en ajatellut Mariaa — vain itseäni. Käteni hänen olkapäillään
+pidin häntä loitolla itsestäni ja puhuin tulisesti, vasten hänen
+avoimia kasvojaan: »Sinun täytyy olla omani... Je te veux.»
+
+Hitaasti kuin ponnistaen hän loi silmänsä alas, suuri, pehmeä suu
+vavahti, leuka kohosi hiukan, hän horjui, sitten tulvi riemu hänen
+ruumiinsa läpi, ja hän heittäytyi syliini.
+
+»Anna olla, Claus», kuiskasi hän. »Anna olla. Tästä päivästä alkaen on
+kaikki hyvin», ja käsi kädessä, silmät täynnä maan ja taivaan valoa,
+astuimme eteenpäin, tie kumisi askeltemme alla. Tämä ja sydäntemme
+tykintä olivat ainoa ääni sydänpäivän hiljaisuudessa...
+
+Kun saavuimme kotiin, ojensi isäntä meille kirjeen Bobilta, joka
+ilmoitti, että rouva Camilla oli matkalla ja että Bob monesta syystä
+piti parempana asua hänen kanssaan Cap d'Antibesissa. Hän oli jo
+aamupäivällä matkustanut sinne.
+
+»Tiedätkö mitä?» sanoi Maria rauhallisesti. »Me käskemme heti koota
+tavaramme ja lähdemme sinne myös.»
+
+Minkätähden?
+
+»Katsoppa minua kerran», vastasin hetken kuluttua, ja siinä tein
+tyhmästi, sillä kun hän päättävästi nosti leukansa, saattoi hän
+kiirettä pitämättä tarkastella, kuinka juuri punastuin silmiäni myöten.
+Olin näet kysynyt itseltäni, eikö hän sentään ollut kuullut yöllistä
+kävelyäni, ja silloin lennähti kuumana mieleeni se ajatus, että eilen
+illalla Monte Carlosta palattuamme olin näyttänyt hänelle täällä
+salissa »sievän naisen», naarashirven, jota myös nimitettiin Agatheksi,
+jos tahtoi tietää. Semmoinen vihjaus oli enemmän kuin tarpeeksi
+Marialle!
+
+»Senkötähden?» kysyin umpimähkään.
+
+»Niin, sentähden», vastasi hän katse lujana.
+
+»Huolehdit ihan suotta.»
+
+»En huolehdi ensinkään. Mutta en jää enää tunniksikaan tähän hotelliin.
+Ja pyydän sinua, Claus, seuraamaan minua Cap d'Antibesiin.»
+
+»Äitisi läpitunkevien silmien alle?»
+
+»Miksi ei?» vastasi hän viattomasti. »Onko meillä mitään salattavaa?»
+
+»Tuhat tulimmaista, ei!» huudahdin ja kiiruhdin puhelimeen pyytämään
+Marian määräyksestä vanhaa markiisitarta lähettämään meille vaununsa.
+
+Sitä ei tarvinnut odottaa kauan. Kun tuntia myöhemmin, kalabrialaisen
+rosvon surressa meitä hattu syvälle päähän painettuna, astuimme
+pihan poikki, lepäsi Agathe auringon valelemana nojatuolissa. Luulin
+huomaavani hiljaisen vavahduksen suljettujen luomien alla ja tervehdin
+vieden käden sydämelleni. Hän hymyili liikahtamatta eikä avannut
+silmiään.
+
+Uusi hotellimme oli ihan meren rannalla, niemen kärjessä. Tuulisina
+öinä täytti sen veden kohina, ja silloinkin, kun tuuli ja aallot olivat
+asettuneet, humisi aamuun asti kuin suuressa simpukassa.
+
+Mutta pienellä maakielekkeellä hotellin takana kukoisti ainutlaatuinen
+puutarha. Eräs synkkämielinen ranskalainen oli rakennuttanut sen
+useita vuosia sitten, samalla kuin moskeijan tapaisen huvilan ja
+oman marmorihautansa. Siihen hän oli aikaisemmin muuttanut kuin
+taloon, jonka sisustus ei ollut milloinkaan valmistunut, sillä
+perijät eivät välittäneet kuolleen narrin paratiisista, ja puutarha
+sai estämättä villiintyä. Kun Maria ja minä ensi kerran astuimme
+sinne, tunkeuduimme arastellen, silmät suurina, eteenpäin kuin
+vanhaan, juhlallisen kauniiseen tuomiokirkkoon mennessä. Keltainen
+väriherne kukki ylenmäärin suurissa pensaissa, kaikkialla pisti esille
+kokonaisia keihäskimppuja aloekukkia pensaikostaan, karmiininpunaisia,
+ruusunpunalta vivahtavia. Kirkkaansinisessä lätäkössä kuin omassa
+tuoksussaan ja nesteessään seisoivat soihtuliljat ja työnsivät
+purppurakukkiensa terät aurinkoon, ja kalliot oli istutettu täyteen
+kaktuksia. Kaikki mahdolliset palmulajit ja sateenvarjopinjat kasvoivat
+sinne tänne pitkin puutarhaa istutettuina; niin oli huolehdittu siitä,
+että ne käyttäytyivät kuin vasallit ja antoivat auringolle »vapaan
+pääsyn». Rannalla, piikivien välissä, kukkivat krokukset. Pieni lahti
+aukeni simpukankuorikallioiden pirstottuun jättiläismuuriin, ja siinä
+leikki kaksi alastonta poikaa. Ihastuneina jäimme seisomaan.
+
+    Varustus vankka merta vasten
+    tekeytyi vallan pienoiseksi,
+    ja itse merta sopi lasten
+    leluna käyttää, kun sen keksi.
+    Imettäjäksi auringon
+    he saivat pieneen joukkohon.
+
+En tiennyt, että olin laatinut runon, kun hiukan sanojen kanssa
+taistellen olin hitaasti kolme, neljä kertaa ja yhä selvemmin tämän
+lausunut. Sillä välin Maria tervehti lapsia, pyysi heitä poimimaan
+kimpun krokuksia ja antoi heille rahaa.
+
+Lasten huutojen houkuttelemana pujahti lahdelman kallion takaa esille
+vanha kalastaja, housut ja paidanhihat käärittyinä, ja viittoili
+meille suurenmoisesti. Sitten hän jatkoi ilmeisen huolellisesti
+liikehtien työtään, osoittaen iäkkään, mutta voimakkaan etelämaalaisen
+kaikkea siroutta. Ja kun hän siis antoi meille näytännön, kumarsimme
+nauraen ja istuuduimme mukavasti kallionkielekkeelle. Hän pyydysti
+merisiilejä, pistäviä palloja, toiset ruskeita ja vielä tummempia,
+toiset sinipunaisia. Pitkillä sauvoilla hän haeskeli kallioiselta
+pohjalta ja irroitti veitsellä otukset, jotka piikeillään tarrautuivat
+kivien väliin. Pienen pieniä kuori-eläimiä hän heitteli meille, ja
+meidän piti maistaa niitä. Ne maistuivatkin hyvältä, jopa paremmalta
+kuin osterit. Sitten seurasi pikku äyriäisiä, jotka eivät olleet
+pikkusormen päätä suurempia. »Ei mitään kunnon apajaa», selitti hän,
+kun hän vihdoin astui luoksemme (edessämme loisti tummanruskea,
+partainen pää, punaisen paidan raosta pursui valkoisia karvatukkuja),
+»mutta sopivaa työtä sellaiselle vanhukselle kuin minulle». Senjälkeen
+hän tyhjensi säkin, joka oli virunut lasten vieressä, ja näytti meille
+polyyppejä, teevadin kokoisia eläimiä, muodonsaanutta limaa, jonka
+voimaa ihmettelimme, toiset vaalean harmaita, toisissa tummempia ja
+ruusunvärisiä pilkkuja, imusuppilot poskihampaiden näköiset toiset taas
+ruskeanpunaisia, valossa hehkuvia. Kalastaja tappoi yhden sellaisen
+pääjalkaisen pistämällä veitsellä »silmän viereen», mutta Maria ja minä
+emme ymmärtäneet niin monimutkaista elimistöä: me näimme monta silmää,
+ja mikä oli silmä, olisi yhtä hyvin voinut olla jotakin muuta. Heti
+kävi eläin veltoksi. Se aukeni kuin suuri kukka, ulottimet muistuttivat
+pitkiä lehtiä — kukka, hullun auringon arvoinen!
+
+Kun olimme hetken jutelleet, kiersi hän alas housunsa ja hihansa,
+silitti ne huolellisesti ja kutsui »meidät ja koko perheen» aterialle
+keskelle tätä villiä puutarhaa, auringon alle.
+
+Hän kertoi asuneensa jo kaksikymmentä vuotta molempine poikineen
+moskeijassa, maksamatta vuokraa, näkemättä koskaan sen omistajaa tai
+heistä mitään kuulematta, tämä oli hänen valtakuntansa eikä kukaan
+siitä hänen kanssansa kiistellyt. Kun hän ylväästi kohotti käsiänsä,
+helisivät siunatut mitalit hänen rinnallaan.
+
+»Minulla on myös tytär», jatkoi hän ja hetken vaiettuaan avaten
+silmänsä levälleen: »Giulietta Var!»
+
+Hänen kätensä viittasi suurin elein koilliseen, taivaaseen päin, St.
+Paulin suuntaan.
+
+»Ruotsalainen Kaspar», lisäsi hän, samalla kun vaatimattomasti loi
+silmänsä maahan ja alensi ääntään, »ruotsalainen Kaspar on maalannut
+minut Egyptin kuninkaana».
+
+Epäilemättä edustava perhe! Luonnollisesti hyväksyimme kutsun tähän
+kuuluisaan kana- ja kuningashoviin.
+
+Sovittiin puutarha-ateriasta seuraavaksi sunnuntaiksi. Olimme
+jo poistuneet jonkun askeleen, kun hän huusi meille ja kädet
+housuntaskuissa hitaasti lähestyi. Hänen ryhtinsä ilmaisi syntistä
+tuttavallisuutta.
+
+»Jos sallitte», sanoi hän, »tahdon näyttää teille kalliokylpylämme.
+Perhesalaisuus! Olisin onnellinen saadessani lahjoittaa kylpylän
+teille. Niin kauan kuin asutte täällä, kuuluu se yksistään teille.»
+
+Astuimme veneeseen, joka oli ketjuun kiinnitettynä ollut pienessä
+lahdelmassa kallion takana piilossa, ja ukko souti meidät ulos
+merelle, niemen kapean kärjen ohi ja sitten suoraan valtavalle
+simpukkakalkkiröykkiölle, joka kohosi kuin kiviset urut matalammasta
+rannikosta. Sen edustalla lepäsi vesi melkein liikkumatta, mikä johtui
+siitä, että kerros sileitä kallioita, vähitellen viettäen, ulottui
+veden alla kauas merelle saakka. Seurattuamme sivuittain tyrskyä
+laskimme maihin leveälle pengermälle, joka ulottui pitkin kiviurkujen
+juurta ja päättyi kauempana vuoriryhmän luona aina kaksittain yhtyvien
+pylväiden riviin. Meri oli hakannut ne vuorimassasta, silittänyt ne
+ja varustanut lukemattomilla kuvioilla. Astellessamme niiden sivuitse
+sileätä, aurinkoista pengertä pitkin huomasimme, että pylväsparit
+olivat sisäänkäytävinä harmaanvihreisiin luoliin, joiden perällä siellä
+täällä vilahti valkoinen auringonvalo. Kiviurut näyttivät olevan
+melkoisen syvät, maalta käsin luoksepääsemättömät, mutta monista
+luolista aukeni tilavia valo- ja ilmakuiluja taivaaseen päin, ja näillä
+kohdin kasvot maassa tiheätä, vihreätä sammalta, joka oli pikkuruisten
+valkoisten tähtien'peittämä' Ihanaa!
+
+Kalastaja souti takaisin, luovutti meille etulukon avaimen ja kun
+hän oli sanonut hyvästi kuin egyptiläinen kuningas, joka päästää
+tyttärensä ja vävynsä vapauteen heille luovutetun maakunnan vehmaille
+kedoille, kiiruhdimme nauraen purjehtimaan kapean niemen ympäri ja
+ottamaan haltuumme uuden asuinpaikkamme. Riisuuduimme, katsahtamatta
+toisiimme, ja juoksimme yhtaikaa niin nopeasti kuin suinkin rinnettä
+alas mereen. Kun olimme kadottaneet pohjan jalkaimme alta, uimme
+toistemme luo ja suutelimme toisiamme. Koetimme sukeltaakin ja suudella
+veden alla. Monen vaivannäön jälkeen se onnistui. Mutta silloin olimme
+jo väsyksissä ja laskeuduimme käsivarren mitan päähän toisistamme
+pengermälle kuivuaksemme. Maria oli irroittanut tukkansa ja levittänyt
+sen suuren, mustan viuhkan tavoin lämpimälle kivelle — sen keskellä
+lepäsivät kalpeat kasvot, silmät ummessa, ylhäällä kulmakarvat, hieman
+liian mustat, alhaalla huulet, hieman liian punaiset, ja niin hän oli
+suuren, lihakkaan kukan kaltainen, tämän auringon luoma olento ja uhri.
+
+Täällä oli paljoa ihanampaa kuin Bobin »Afrikassa», paljoa ihanampaa.
+
+»Tulemme uudelleen!» huusimme nauraen. »Tulemme yhä uudelleen.»
+
+Tästedes vietimme puolet päivää pengermällä ja kiviurkujen holveissa.
+Tulimme punaisiksi kuin intiaanit, ja meidän täytyi hyvin voidella
+itsemme, kunnes ruumiimme saivat nubialaisten jalon värin. Muina
+aikoina kuljimme ajaen ja kävellen maan läpi, Baoun ympäri, Alpeille
+saakka, Rivieran toisesta päästä toiseen.
+
+Baoun huipulle emme kuitenkaan olleet vielä nousseet, tosin ensin siitä
+ainoasta syystä, että lippu muka ei vielä ollut valmis, jonka aioimme
+sinne ylös kohottaa. Maria valmisti sitä valkeasta, hopeakiilteellä
+koristetusta venetsialaisesta huivista, jota hän ensi oleskelumme
+aikana tuossa kaupungissa joskus oli käyttänyt.
+
+Mitä sillä viilin muut ympärillämme tekivät, tapahtui maailmassa, jossa
+vain pikimmiten kävimme.
+
+Sitten avattiin Nizzassa Kasparin ja loordi Berrickin näyttelyt
+samana päivänä, ja molemmissa kävi prinssi Albert Wightin herttuan
+seurassa. Prinssi Albertia miellytti kuva madamesta Kleopatrana
+(kultaisille käärmeineen ja kiinalaisine orjineen) ylenmäärin, ja
+hän lausui tavantakaa valittelunsa sen johdosta, että se ei ollut
+myytävänä. Kaspar oli jo aikaa sitten lahjoittanut kaikki muut
+kuvat, jotka täällä riippuivat, aina lisää ahnehtivalle madamelle
+ja oli hyvin ylpeä nähdessään, kuinka suuri maailma nyt katseli
+hänen »madame-innostuksensa paraatia». Muotokuvasta hän kuitenkin
+piti itsepintaisesti kiinni, sen hän tahtoi säilyttää »vanhuuttaan»
+varten. Turhaan Giulietta lävisti hänet uhkaavilla silmäyksillään.
+Lauhduttaakseen häntä maalari tuli ajatelleeksi sitä keinoa, että
+esittäisi hänet prinssille, mutta saapuvilla olevan lady Isabelin
+toimesta sai hänen korkeutensa adjutantti viime hetkessä sen estetyksi.
+Madamen täytyi vetäytyä nurkkaan, josta hän jo oli krenatööriaskelin
+lähtenyt liikkeelle, eikä edes herttuata esitelty hänelle. Kaspar,
+joka heti poistui näyttelyhuoneesta, ei voinut pidättäytyä viskaamasta
+suoraan oven edustalla odottavalle Ingelsille vasten silmiä epäsuopeaa
+ajatustaan ladystä. Silloin astuivat korkeat herrat kadulle ja
+joutuivat todistajina näkemään, kuinka Ingels nasevalla nyrkiniskulla
+raivasi taiteilijan tieltään. Kaksi salapoliisia otti hänet kiinni ja
+vei kostonhimosta vimmastuneen miehen nurkan ympäri sivukadulle. Kun
+autot huusivat heidän takanaan, päästivät he hänet vapaaksi. Loordi
+Berrickin näyttelystä sitävastoin osti prinssi Albert »Dianan» ja
+käski rouva Perkaisin kutsua läsnäolevan Peggyn Beaulieun linnaan,
+ystävällisesti toivoen tapaavansa hänet siellä uudelleen eikä näin
+sivumennen kuin nyt. (Ja sinne hän myöskin jäi, kunnes hänestä sitten
+odottamatta tuli Wightin herttuatar.)
+
+Samana iltana oli tämä surullinen juttu levinnyt St. Pauliin. Myös
+kerrottiin, että madame oli kieltänyt Kasparia astumasta taloonsa,
+koska tämä oli kieltäytynyt myymästä hänen kuvaansa prinssi Albertille
+ja vain sentähden, niin sanoakseni epätoivosta, prinssi oli ostanut
+»Berrickin laihan hanhen». César-Marie Roux pudisti paheksuvasti
+päätänsä mutta viholliset »Roi Renéstä» tervehtivät Kasparia. Sitä ei
+ollut tapahtunut pitkään aikaan.
+
+Maria ja minä ajoimme usein aamulla Nizzaan. Jos kukkamarkkinat olivat
+tuottaneet meille pettymyksen, valtasi kalatori sensijaan meidät
+täydelleen, emmekä koskaan laiminlyöneet käydä siellä, sillä myyjien
+pöydillä oli todellisia ihmeitä mitä värien pehmeyteen ja muotojen
+herkullisuuteen tuli. Sitten kuljeskelimme kävelevien valkoisessa
+joukossa, keinuimme ihanan aamupäivän iloisuudessa, söimme jossakin
+Quai du Midin hotellissa ja menimme kylpyymme.
+
+Joskus kohtasimme madamen vaunuissaan. Aina hän oli sennäköinen kuin
+ihmiset ja maisema lepäisivät hänen jalkainsa juuressa, ja hän, hyvä
+madame, odotti vain viittausta heiltä sulkeakseen heidät sydämeensä.
+Ei, me emme voineet käsittää tämän tavallisen, siistin rouvan
+vaarallisuutta, vaikkapa sekin olisi ollut totta, että hän, muun
+avuliaisuuden ohessa, ammattimaisesti povaili ja harjoitti asunnossaan
+uhkapeliä. Muuten hän ei ennustanut korteista, vaan kädestä ja
+silmistä, mikä erikoisesti miellytti Mariaa ja minua, ja tunteakseen
+mitä tarkimmin vieraan menneisyyden hänen tarvitsi vain nykäistä
+hiuskarva ohimoilta ja tutkia sitä mikroskoopilla. Tätäkään hommaa emme
+voineet pitää kovin pahana. Niinpä sattui, että tervehdimme madamea!
+
+Quai du Midin hotelleissa kävi etupäässä englantilaisia, ja täällä,
+ruokailuhuoneessa ja salongissa, selvisi minulle vähitellen
+lady Isabelin, seurapiirin johtajan, merkitys. Hän oli todella
+vallankumouksellinen. Ajatellessani englantilaisia herroja ja naisia,
+jotka juhlallisina kuin voitelemattomat koneet kököttivät yhdessä,
+seisoivat ahtautuneina nurkassaan ja tarkoin, kellon mukaan, aloittivat
+joka päivä uudelleen saman mehuttoman elämän, luolaihmisiä, myyriä,
+jotka ihme kyllä rakastivat ulkoilmaa ja harrastivat urheilua, kaipasin
+kiihkeästi, että leopardi mukanaan kuljeskeleva lady tunkeutuisi tänne
+ja saattaisi nämä poroporvarit suunnattoman kauhun valtaan sekä sanoin
+että elein, _jokaisella_ sanalla, _jokaisella_ eleellä, _jokaisella_
+katseella! Kerran hän todella tulikin, vieläpä ystävättärensä,
+saksalaisen runoilijattaren Aggie Rufin seurassa. Tämä oli
+pitkäjäseninen, kulmikas nuori nainen, joka silmäili tuskaisin katsein
+ympärilleen ja murensi monta leipäviipaletta. Multa lady ei välittänyt
+vähääkään poroporvareista (valitettavasti, sillä täällä olisi ollut
+oikea paikka pippuroidulle saarnalle), ja kun hän myöhemmin tervehti
+meitä salongissa ja esitteli syvästi punastuvan ystävättärensä, oli
+hänen esiintymisensä todella suurenmoista, täydellisen kaunista
+yksinkertaisuudessaan.
+
+»Ja meitä kaikkia hän kohtelee kotonaan poroporvareina saarnatessaan
+meille!» sanoin kotimatkalla Marialle. »Kaunis tapa saada aatteitaan
+leviämään!» Totta puhuakseni en ole milloinkaan ollut täysin selvillä
+lady Isabel Berrickin olemuksesta, vaikka myöhemmin olen kylläkin usein
+kuullut hänestä. Koko maailma antaa hänestä sen todistuksen, että
+hän todella on ollut esitaistelija, johtaja, omalaatuinen _society
+leader_, jonkinlainen maraton-juoksija, joka esiintyi englantilaisessa
+seurapiirissä vuosisadan vaihteessa, ja julistanut uutta voittoa,
+josta uninen maailma ei vielä ollut mitään tiennyt. Loordi sanoi
+minulle kerran: »En välitä paljoa politiikasta enkä pystykään
+siihen. Multa rakastan vaimoani ja panen arvoa hänen rohkeudelleen.»
+Epäilemättä kuuluvat johtavan naisen esiintymistavat vielä suuremmassa
+määrässä politiikkaan kuin miehen, ja varmaa on, että lady halveksi
+poroporvareita ja ettei hänen tarvinnut pelätä keikareita. Mitä
+huonommin hän näitä kohteli, sitä innostuneempina he seurasivat häntä,
+ja edelliset hän torjui arvonsa ja rajuutensa avulla luotaan. Sitä
+naurettavammalta minusta näyttää, että hän kuolemansa jälkeen pääsi
+vapaamielisten ja yhteiskunnallisten poroporvarien epäjumalaksi ja että
+hänen »luonnekuvansa» ei millimetriäkään »horju historiassa».
+
+Eri luku on hänen hillitön vihansa madamea vastaan. Tämä viha oli kuin
+erämaantuuli kaupungin yllä. Kaikkien englantilaisten, jotka kävivät
+lady Berrickin luona St. Paulissa, täytyi ennen kaikkea luvata pysyä
+madamesta erillään, mikä tietysti herätti yllätetyissä sitä suurempaa
+uteliaisuutta »pirunsikiötä» kohtaan. Kaupungin omat asukkaat,
+jotka harrastivat matkailijaliikkeen edistämistä, olivat perin
+katkeroituneita kiistan johdosta, jonka lady Berrick loihti vieraiden
+ja isäntien välille. Se häiritsi täälläkin voimassa olevaa järjestystä.
+St. Paulin asukkaat eivät antaneet sitä hänelle anteeksi.
+
+Mutta miksi lady Berrick huolehti asioista, jotka oikeastaan eivät
+hänelle kuuluneet? Hän väitti inhoavansa irstaisuutta juuri sentähden,
+että hän taisteli naisten vapautuksen puolesta! Joka tapauksessa hän,
+joka sanoissaan meni sangen pitkälle ja joskus heitteli sohvalla
+varovasti jäseniään, pystyi kumoamaan kaikki kohtaamansa mielipiteet,
+ei vain omaa tekosiveyttään. Ja tämä tekosiveys oli, kuten useimmissa
+seurapiirien ihmisissä, yhteiskunnallinen. Kun Wightin herttua
+lähenteli Peggyä, lausui lady Berrick vastalauseensa vain lempeästi
+hymyillen, mutta luopui siitä samana päivänä kun herttua ilmoitti
+vakavista avioliittoaikeistaan. Sillä täten nousisi kamarineitsyt tai
+»ystävätär» Peggy herttuattarena arvossa korkeammalle kuin lady.
+
+Ottiko madame vastaan rahaa? Koko St. Paul ei ajatellut muuta kuin
+rahan vastaanottamista! Oliko ainoakaan vieras tehnyt valitusta
+madamesta.
+
+Tänä päivänä, Quai du Midin hotellissa, näin lady Isabel Berrickin
+viimeisen kerran.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maria ja minä olimme palanneet purjeveneessä Antibesiin.
+
+Jäimme koko yöksi villiin puutarhaan, kunnes täysikuun suuri, ohut levy
+otettiin pois taivaalta. Emme voineet erota toisistamme. Sanoimme sen
+toisillemme yhä uudelleen.
+
+Sillä välin kun Maria, joka makasi vieressäni sateenvarjopinjan
+juurella, kertoi Roomasta, sukulaisista, tuttavista, Bobista
+ja Camillasta (jotka nyt, ensi kerran tavattuaan toisensa tuon
+onnettomuudenyön jälkeen, niin onnellisina elivät yhdessä), tarkkasin
+minä allamme täydessä kuunvalossa seisovan sypressin yhä kasvavaa
+varjoa. Ajattelin niittoja Breuschheimin ympärillä, joiden yllä tällä
+hetkellä uiskenteli kuutamousva, samalla kun Vogesit selväpiirteisinä
+ja litteinä nojasivat tummansinipunervaa taivasta vasten, Reiniä
+poppeliensa välissä, joista jokainen kantoi tähteä, ja matkustin sitä
+pitkin alaspäin — se oli nopea matka, olin jo Kölnissä. Olivatkohan
+Doris ja Pia paraikaa soittelemassa Anto Steinbergin kanssa vihreässä
+huoneessa? Ei, siihen oli aika jo liian myöhäinen. Kohotin hiukan
+päätäni: sypressini varjo alkoi kärjestään, joka kosketti kallioon,
+kutistua. Taas oli kulunut vähintäin tunti. Kieperin talo lepäsi
+ankkuroituna puutarhansa varjossa, puiston portin sälöjen lävitse
+välkehti valkoinen kuumeri... Ajatusteni kieli ei ollut enää sama,
+jota olin puhunut koko päivän ja puoli yötä, ei selvä, ei sukkela, ei
+enää asioista itsestään johtuva, niin että voisi vielä huomata eri
+vivahteet, niiden soinnun ja tuoksun. Vain Maria puhui sitä vielä, tätä
+soveliasta kieltä. Nopeasti toistuen pyyhkäisi majakan tuli kuuvalon
+yli.
+
+»Maria, tahdotko vähän kuunnella?» kysyin vihdoin. »Mielelläni, Claus,
+mielelläni!» Hän käsitti heti, mistä oli puhe, ja vitkastelematta
+toisti runon säkeet, ja kun se oli valmis, aloitimme alusta ja
+opettelimme sen yhdessä ulkoa.
+
+    Antibes! Riippuvat puistot pitkin rantaa,
+    huvilat valkeat, pinjat tummat
+    ja kukkaset kuutamon merkkiä kantaa.
+    Merestä nousevat hahmot kummat
+    ja sulle ne kaikkea lempeä antaa.
+    Omakses sait ne, häipyi hetki,
+    taas alkoi lemmittyjes retki,
+    jäit yksin tähtien kirkkauteen.
+    Ah, lietkö sä vaipunut kauneimmasta,
+    mi kaukaa saapui, huumaukseen?
+    Hekuman mittaa nyt tai vasta
+    ei kenkään arvaa suunnilleen.
+    Lepäilet keskellä luonnotarten
+    puettuna häitä ja kuoloa varten.
+
+En ole ennen tätä Cap d'Antibesissä vietettyä aikaa enkä myöhemminkään
+sepitellyt runoja, ja vaikka olen koettanut siepata niitä kiinni,
+milloin tahansa on jotakin sentapaisia välähtänyt mieleeni, olen saanut
+niitä valmiiksi vain tusinan verran. Ja kaikki lähtivät Doriksesta,
+kaikki olivat Dorista varten! Äkkiä kuvittelemani soitto lähti hänestä,
+ja nämä sanani kahteen, kolmeen korkeaan viulunsäveleeseen, jotka
+pohjoisesta tunkeutuivat minun luokseni saakka, menivät ensi postissa
+hänen luokseen.
+
+Kun Maria ja minä hyvin osasimme runon ulkoa käänsimme taas kasvomme
+toisiimme päin ja annoimme jälleen oman kissamaisen kielemme kieriä,
+lekotella, tirkistellä kuuhun ja hypellä, kuten sen oli tapana!
+
+Myöhemmin noudimme hotellista vaippoja ja peitteitä ja laskeuduimme
+nukkumaan sateenvarjopinjan alle.
+
+Emme voineet erota.
+
+Aamuhämärässä pujahdimme huoneisiimme, otimme kylvyn ja lähdimme
+kävelemään neilikkahuoneisiin, joissa puutarhurit jo olivat työssä ja
+antoivat kukille suurista käsiruiskuista aamukylvyn.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maria tuli omakseni. Se tapahtui yhtä yksinkertaisesti kuin silloin,
+kun hän eräänä yönä oli tullut minun, pienen pojan, luo, koska Boris
+makasi pää ammuttuna puhki Donjan huoneessa ja hän pelkäsi olla yksin
+(kuolintalon seinissä rapisi, ja hiljaisuus oli liian syvä hänen
+pamppailevalle sydämelleen).
+
+Eräänä iltana astuin hänen makuuhuoneeseensa. Ei, kamarineitsyttä ei
+ollut. Hän seisoi yöpuvussaan peilin edessä, järjestäen tukkaansa
+yökuntoon. Käsi ovenrivassa jäin seisomaan. Hän käänsi päätänsä,
+muuttamatta käsien asentoa, jotka pitelivät hiuksia. Hänen huulensa
+liikkuivat, mutta en ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Astuin askelen häntä
+kohti, silloin hän pudisti päätänsä, niin että aloitettu palmikko
+purkautui, ja juoksi syliini.
+
+Ja ihmeellistä: kun hän oli vaipunut käsivarsiltani ja lepäsi
+liikkumatta vieressäni, kuulin taas tuon hiljaisuuden, johon maailman
+kaikki hiljaisuus oli silloin syössyt. Säikähtyneenä kavahdin pystyyn:
+kirkas kuunhehku valui meren yli. Hetken aikaa luulin, että se oli
+venetsialaisen laguunin kuunhopeaa, ja kuulin ruhtinattaren murhaavan
+äänen. Mutta sitten helisi Donjan nauru ylitseni — tummanpunaisessa,
+hopealla kirjaillussa puvussa hän leijaili aamupilvellä. Marian
+käsivarret kietoutuivat viileinä kaulalleni.
+
+»Mio Dio — se on tapahtunut!» huudahti vanha markiisitar, kun me,
+moitteettomina kuten aina, astuimme aamiaispöydän ääreen. »Katsokaapa
+vain, Camilla, he säteilevät molemmat pyhimysloistoa.»
+
+Maria ei ollut kuulevinaan huomautusta. Hän istui suorana ja katseli
+hajamielisesti aamiaishuonetta. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin
+täysikasvuisena!
+
+Sillä välin vedin napinreiästä keltaisen, veripunajuovaisen ruusun,
+jonka juuri olin ostanut hallissa. Markiisittaren käsi lepäsi
+vieressäni pöydällä. Kumarsin syvään, suutelin sitä ja ojensin hänelle
+ruusun.
+
+»Kiitos», sanoi hän. »Tämä kuivataan ja ommellaan pieneen pussiin.
+Sen pitäisi parantaa päänkivistystä ja luullakseni myös jäsensärkyä.
+Tuolla tulee Strata, hän kalvaa taas kunnianhimoaan.» Hän kääntyi
+poikansa puoleen: »Bob, sinä et saa missään tapauksessa antaa
+hänelle korvapuustia, vaikkapa hän kohtelisi Camillaa julkeasti.
+Tämä muurarimestari ei näet toivo mitään muuta kuin sellaista
+pientä välikohtausta. Hän tahtoisi päästä lehden poliittisesta
+osastosta, jota vain hänenlaisensa lukevat, seuraelämän otsikon alle.
+Kiiltonahkakengät, näetkös, hänellä jo on.»
+
+»No, Bonaparte Strata, kuinka olette suvainnut nukkua?» tervehti hän
+viehättävästi nyökäyttäen yhä vielä kaunista päätänsä. »Miten viihdytte
+tässä erinomaisen hienossa hotellissa?»
+
+Kansanedustaja Strata kumarsi katkerasti hymyillen Caesar-päätänsä ja
+pyöritti silmiään sivupöytiin päin, joissa ylenkatsetta salaamatta
+koetettiin olla häntä näkemättä.
+
+»Niin, nyt tulee _teidän_ vuoronne, kuten hiljainen suosijanne, loordi
+Berrick, niin mielellään ennustaa», jatkoi markiisitar.
+
+»Markiisi Capponi», puhui Strata hiljaa, laskien samalla sanomalehden
+viereensä, »paperimme nousevat».
+
+Bob, joka oli keksinyt työläispyydystäjässä »finanssineron», pelasi
+hänen kanssaan pörssissä. Hän nyökkäsi ja loi Camillaan puoleksi
+ivallisen puoleksi nuhtelevan katseen. Mutta tämä ei ensinkään tiennyt
+ihaillen tarkastelevansa agitaattorin äreän itsetyytyväisiä kasvoja —
+ne olivat niin kalpeat, että kauhistui, kun luomet joskus keskustelun
+aikana peittivät raskasmieliset, kellanmustat silmät.
+
+»Kymmenen, viidentoista vuoden perästä, markiisitar, sanoi hän,
+»tarvitsette kenties nimikorttiani päästäksenne pakoon Roomasta».
+
+»Se riittää minulle, minulla ei ole pienintäkään halua kunnioittaa
+minkäänlaista vallankumousta läsnäolollani, ei edes italialaista. Mutta
+miten käy sitten pörssin?»
+
+»Tämä leikki lakkaa, markiisitar.»
+
+»Siihen mennessä ehdimme siis ansaita sievoisen määrän rahaa, te ja
+minä», arveli Bob lepyttävästi. »Kymmenen, viisitoista vuotta on pitkä
+aika.»
+
+»Mahdollisesti. Ainakaan ei edes puhtain aateli voi moittia minua
+siitä, jos sopivassa tilaisuudessa kumarrun yhtä syvään likaista rahaa
+tavoittaakseni kuin sekin. Sitä suuremmalla syyllä kun käytän sitä
+paljoa paremmin kuin kukaan toinen tässä salissa.»
+
+Hitaasti hän antoi uhkaavan katseen kulkea sivupöytien yli — en
+ole kenelläkään muulla ihmisellä huomannut niin pyöriviä silmiä,
+niiden pyörimisessä oli tavallaan ukkosenjyrinää, alkuvoimaista
+vihamielisyyttä. Hän ei ollut mikään valtiomies, vaan sotilas ja
+kohteli seuraelämässä itseään ylempänä olevia kuin esimiehiään, jotka
+hän kilparadalla pian sivuuttaisi!
+
+Puolta tuntia myöhemmin ajoimme Maria ja minä Baoun juurelle, kun
+piti nostaa lippu sen huipulle, »kauniin ja hyvän voitonlippu»,
+matki Maria ruotsalaista. Meidän täytyi suuren mutkan kautta kiivetä
+vuorelle. Silloin hän kertoi minulle, että hän jo Kasparin ja Berrickin
+naisten kanssa mennessämme ylängön yli oli päättänyt itse suorittaa
+sankarityön ja heti oli hänelle juolahtanut mieleen sopivana vaatteena
+venetsialainen hartialiina. Vanhasta kiintymyksestä hän oli ottanut sen
+mukaansa matkalle, ja se, vain se sai liehua Baoulla — »kun määrätty
+päivä oli tullut».
+
+Hän oli kääntänyt päänsä minuun pani. Pitkistä silmäkulmista lennähti
+salama. — Nauroin.
+
+»Tämä päivä, Claus!» huudahti hän vakavasti. »Mitä naurettavaa siinä
+on?»
+
+»Ihailen sinua», sanoin hänelle.
+
+»Niin voit kyllä tehdä — mutta minkätähden naurat?»
+
+»Ilosta, Maria, pelkästä ilosta! Otamme auringonkylvyn tuolla ylhäällä!»
+
+Yrmeänä hän kääntyi poispäin, ja me kiipesimme eteenpäin. Mutta nauruni
+jäi kirjoitetuksi kasvoilleni, paljon hikeä valui sen yli, eikä se
+sittenkään haihtunut. Oi sinä ihana maailma!
+
+Vuorelle saavuttuamme aukaisin liinan, ja Maria ompeli sen vetoköyteen.
+
+»Eikö tämä raskas vaate repeä?» kysyin.
+
+»Ei ainakaan heti! Olen koetellut sitä hotellin katolla. Lipputangossa,
+ymmärrätkö? Siinä hän taas nauraa! Hotellimme lipputankohan on katolla,
+sinä tyhmyri.»
+
+Kun vaate oli ommeltu vetoköyteen, vaadin, että meidän piti riisuutua
+ryhtyäksemme nostamisen juhlalliseen toimitukseen. Sen täytyi tapahtua
+kauneimmassa juhlapuvussa, selitin, niin oli yleisesti tapana sekä
+tasavalloissa että kuningaskunnissa, ja kauniimpia kuin alastomassa
+nubialaisessa loistossamme emme voineet olla!
+
+»Niin, mutta», — sanoi hän. »Tiedätkö — ylhäällä palelen, ja alhaalta
+polttaa jalkojani.»
+
+»Meidän täytyy kai heti tanssia», vastasin. »Meidän pitää tanssia
+kuumuus pois kalliosta sitä varten on kallio olemassa.»
+
+Mutta ensin vedimme yhdessä lipun ylös, kiskoimme vuorotellen,
+ja lopuksi meidän täytyi molempien riippua köydessä saadaksemme
+lipun nousemaan tangon päähän saakka. Sillä meidän oli taisteltava
+tuulen kanssa. Se tempoili ja repi valkoista silkkivaatetta, josta
+hopeakirjailu säihkyi tulikipunoina. Meillä oli täysi urakka.
+
+Vihdoinkin olimme valmiit. Maria hieroi hankautuneita käsiään
+olkapäihini, kunnes äkkiä ilosta huudahtaen hyökkäsi pienen
+ajuruohomättään luo, joka vaalean sinipunaisena kukoisti kahden kiven
+välissä. Hän heittäytyi pitkälleen maahan ja haisteli vuoroin kasvia,
+vuoroin käsiään, joiden välissä hän huolellisesti musersi muutamia
+kukkia.
+
+»Viritän soittokonettani», sanoi hän vakavasti »Ajuruohon ja käsieni
+pitää sointua yhteen. Mutta ymmärrätkö molempien käsien!»
+
+Lopulta näytti yhteissointu olevan puhdas, ja hän ojensi minulle
+kätensä. Otimme lipputangon keskellemme ja tanssimme sen ympärillä.
+»Frère Jacques», lauloimme, »Frére Jacques, dormez-vous, dormez-vous?
+Sonnez les matines, sonnez les matines!» Se oli täysin aiheeton
+lastenlaulu, joka ei soveltunut tanssiaskeltemme, Baoun tuulen tai
+jo melkoisen korkealle kohonneen auringon kanssa yhteen, ja pian se
+haihtuikin Marian ja minun yhteiseen nauruun.
+
+»Katsoppa vain, Maria, katsoppa vain: millainen maa onkaan
+valtakuntamme!»
+
+Nojasin vapisevaan lipputankoon ja pitelin rakastettuani sylissäni.
+Hänen kätensä lepäsi kevyesti kupeellani.
+
+Yläpuolellamme taivaalla hulmusi ja paukkui hänen valitsemansa lippu,
+kääntyili alituisena, suurena, valkoisena, välähtelevänä salamana.
+
+Hurjasti se riemuitsi maan yli, joka lumipeitteisten alppien ja meren
+välillä kuvasti niin läheistä taivasta.
+
+Tunsimme kaikki suuret tiet ja monta sen pienistä poluistakin.
+
+Monta myös sen puutarhoista ja kaikki valkeat kaupungit meren rannalla.
+Samoin monta kylää riippuvien oranssi- ja ruusutarhojen keskellä.
+Monta niistä poluista, jotka kiipeilivät tuhansien pienten pengermien
+keskitse.
+
+»Kiitos!» huusin tuuleen ja aurinkoon. »Kiitos! Kiitos. Kiitos! Koko
+elämäni tahdon kiittää, elämäni ajan kiittää!»
+
+Lauloin sen. Maria lepäsi rinnallani ja kuunteli.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana sunnuntaina:
+
+»No, Claus, mitä sanotte veljellenne Ernstille?»
+
+»Mitäkö minun pitäisi sanoa, markiisitar?»
+
+»Vai niin. Eikö Maria ole teille mitään kertonut?»
+
+»Ei, markiisitar, Maria ei ole minulle mitään kertonut.»
+
+»Näyttää siltä, että veljenne ei ensinkään ole veljenne, tuskin
+serkkunne! Kaksivuotiaana orpona ovat hyvät vanhempanne ottaneet hänet
+lapsekseen. Teitä ei vielä silloin ollut olemassakaan, Claus. Käykö
+sellainen päinsä Elsassissa, tarkoitan: laillisesti?»
+
+»Äiti, sen olisit voinut pitää omana tietonasi.»
+
+»Minkätähden? Pojan tulee se tietää! Hänen tulee tuntea suuri veljensä!
+Tahtoisin vain tietää, käykö Elsassissa päinsä tehdä käestä pesässä
+kruununprinssi.»
+
+»En tiedä, markiisitar, mitä laki siinä suhteessa määrää. Mutta meidät
+on kasvatettu veljinä, ja minä olin jo iso poika, kun vanhempani
+selittivät minulle sukulaissuhteeni Ernstiin.»
+
+»Vai niin.» Markiisittaren nenä nuuski hieman ilmaa.
+
+»Rakas Claus, siinä on jotakin takana.»
+
+»Paljon sydäntä, markiisitar, paljon sydäntä! Se tapahtui äitini
+aloitteesta.»
+
+»Niinkö? Äitinne?»
+
+»Saisinko teiltä tietää, markiisitar, miksi Ernst on katsonut
+tarpeelliseksi pyytämättä valaista tätä teille joltisenkin yhdentekevää
+asiaa?»
+
+»Yhdentekevää? Hyvin mielenkiintoinen asia! Muuten tunsin sen jo,
+vieläpä oman äitinne kautta.»
+
+»No niin.»
+
+»No niin, mitä? Veljenne oli niin ystävällinen, että tuli teitä tänne
+tervehtimään, hyvin kauniisti tehty, sen tahdon uskoa — viehättävää,
+eikö niin? Mutta miksi hän katkaisi seurustelunsa teidän kanssanne
+toisesta päivästä lähtien, kertoakseen minulle kolmantena ja viimeisenä
+tämän jutun?»
+
+»Juuri sitä rohkenin teiltä kysyä, markiisitar.»
+
+»Vai niin. Mutta sehän on selvää! Hän on teidän tähtenne ollut
+häpeissään. Vieläpä enemmänkin — siveellisesti suuttunut hän oli! Enkö
+minäkin ole suuttunut?»
+
+»Anteeksi, markiisitar —»
+
+»Mitäpä minulla on anteeksi annettavaa, nuori ystävä! Hän luuli
+tapaavansa keuhkotautialokkaan tai kalpean toipilaan, ja sensijaan
+ilmestyi hänen eteensä auringonpaahtama elostelija, joka tuo
+elämänilonsa häpeämättä näkyviin. Mies, joka pettää hyvään kölniläiseen
+perheeseen kuuluvaa tyttöä, ennenkuin on ehtinyt naimisiinkaan hänen
+kanssaan. Siis sellainen mies. Lainkaan mainitsematta korkea-arvoisen
+kenraalin, siis tulevan sotasankarin, puolisoa, joka kuuluu olevan
+mukana pelissä.»
+
+»Oikein, äiti, mutta älkäämme puhuko siitä.»
+
+»Niin, lapset, jospa te alkaisitte olla siitä vaiti! Tehän huudatte
+julki salaisuutenne, vaikkapa kutsutte luoksenne vain tarjoilijaa! Että
+synti, lisäksi sellainen, voisi säteillä suorastaan seraalista loistoa
+— kuka olisi voinut semmoista ajatella! Sensijaan että lymyisitte,
+vaellatte te ympäri pyhimysloistossa, eikä sitä voi suvaita!»
+
+»Vahinko, äiti, ettei voi nähdä omaa sädekehäänsä.»
+
+»Älä vain käy ylimieliseksi, rakkaani! Sellaiset pyhimys- tai
+kunniakehät ovat ankarasti yksityisluontoisia, ne pitäisi riisua,
+ennenkuin näyttäytyy ihmisille. Niillä on veitsenterävä reuna,
+vihollinen voi hyvin käyttää niitä aseena, ja ystävälläsi tässä onkin
+joku äkkiä varastanut hänen omansa — olinhan paikalla, kun mies sen
+huolellisesti kokoon käärittynä pisti taskuunsa! Voin mielessäni
+kuvitella, että kiristäjät siten kätkevät erinäisiä kirjeitä.
+Vaarallinen ase! Tarkoitan niinsanottua veljeä. Pst, rauhoittukaa, en
+sano enempää.»
+
+»Mutta, markiisitar —»
+
+»Mutta markiisitar tietää myöskin, että niinsanottu veli nai neljän
+kuukauden kuluttua, juuri niin, suuren, kauttaaltaan maailmanmiehen
+kaltaisen Hartmanmn pienen, hieman maalaisen tyttären. Mutta
+markiisittarella on ilo tuntea hänet. Mutta markiisitar kysyy
+itseltään kuinka nuo kaksi nuorta paria voivat elää saman katon alla,
+niin ettei tule käsikähmän tapaista. Mutta markiisitar on saanut
+tarpeekseen perhehäväistyksistä. Näen jo avioerojutun, jossa tyttäreni
+paljastetaan. Rakas ystävä, tyttärelläni on puolisona tykistökenraali,
+älkää unohtako sitä. Siitä voi tulla hirveä rettelö.»
+
+»Kuule, äiti vaihtakaamme puheenaihetta.» Sinähän puhut kuin
+ilmestyskirja. Avioero ei muuten käykään päinsä, olemmehan
+katolilaisia.»
+
+»Tuolla ne vihdoin tulevat», sanoi markiisitar.
+
+Sypressin viereen villissä puutarhassa oli pystytetty pöytä, kaksi
+pukkia ja niiden päällä lautoja, ja kaunis liina, joka peitti sitä,
+loisti auringossa. Giuliettan isä (hänen nimensä oli Brimbori, olimme
+saaneet tietää sen hotellissa) pysytteli kymmenen askeleen päässä,
+ottaakseen vastaan sunnuntaivieraansa tällä paikalla, jonka oli tarkan
+harkinnan jälkeen katsonut sopivaksi. Viimeisinä tulivat nyt kukkivista
+värihernepensaista näkyviin Bob ja Camilla. He astuivat samassa
+tahdissa, ja heidän liikkeensä siirtyivät toisesta toiseen, jollaista
+muuten näkee vain ammattitanssipareilla, vieläpä ilmeetkin olivat
+samanlaiset. Betty ja Brigitte leikkivät kissan kanssa. Kotiopettajatar
+oli jo hotellissa syönyt ja istui hymyillen pinjan alla, kirja kädessä.
+
+»Katsoppa vain», kuiskasi Maria minulle, »ja ihmettele millaiseksi on
+kehittynyt paroonitar Camilla Steinberg, syntyisin von Trumm», ja hän
+pullisti poskensa havainnollistuttaakseen hänen tyttönimeään. »Eikö
+hän ole kuin valepukuinen nuorukainen, joka voisi olla Bobin veli?
+Kuitenkaan ei kellään nuorukaisella ole niin siroa ryhtiä. Ja kaikki on
+hänessä puhtainta naisellisuutta. Nuo kaunismuotoiset, itsetietoiset,
+aateliset lanteet! — Voiko niin sanoa, Claus?»
+
+»Tietysti! Ja ajattele: minkä työn tulos! Vuosikausia on Bob
+häntä muovaillut, vastahakoisuudella ja rakkaudella, jopa
+revolverinlaukauksiakin oli ammuttava, ennen kuin teos oli valmis.
+Sitä on kestänyt heidän tutustumisestaan asti Venetsiassa! Nyt he ovat
+onnelliset.»
+
+»Claus, hän on todella hionut Camillan omasta kylkiluustaan.»
+
+»Ainoaksi mahdolliseksi, omaksi vaimokseen.»
+
+»Halleluja! Sitä ei tapahdu joka päivä. Ihana Camilla!» Camilla
+lähestyi meitä. Hänen länteensä astelivat auringon edellä, kapeina
+voimakkaassa auringonvalossa... Jota kohti tuhannet hernepensaat,
+aloet ja soihtuliljat kukkivat... kaktusten eriskummaisten muotojen
+ja sineen jäykistyneiden palmujen keskitse. Hän ei ollut enää Europa,
+mutta kuitenkin yhä vielä tai uudelleen mytologinen olento: vaalea
+metsästäjätär, joka raikkaana astui suurista metsistä tähän aurinkoon,
+tämän meren rannalle!
+
+»Kaunis rouva Camilla», tervehdin häntä.
+
+Hän nauroi — ei leveästi ja mehevästi, kuten aikaisemmin, vaan niinkuin
+Bob nauroi, lyhyen huudahduksen tapaisesti.
+
+»Hyvää päivä, villikansa!»
+
+Nyt istuimme kaikki pöydän ääressä, ja ympärillämme oli kanatarha
+koolla.
+
+Muuan Colleoni-kukko välkkyi kaikissa sateenkaarenväreissä, kun
+vain käänsi päätänsä. »Ensin tuoksuva bouillabaisse!» ilmoitti
+vanha kalastaja. Hän istui pöydän päässä, vanhin poika toisessa
+päässä, nuorempi palveli. Valkoviini piirsi suuria kultadukaatteja
+pöytäliinalle.
+
+Sittenkun kissa oli syönyt kalanjäännökset, laskeutui se juhlallisesti
+lepäämään auringonpaisteeseen, ja tytöt alkoivat leikkiä minun
+kanssani, ensin hiljaa, hiukan arasti, mutta se päättyi pian siihen,
+että Betty koko pituudessaan makasi polvillani, jäsenet velttoina
+kuin kissalla hernepensaan luona, painautui minuun kuin olisin lämmin
+maa. Senjälkeen ei Brigittelle jäänyt muuta neuvoksi kuin kyykistyä
+viereemme maahan ja nojata päätänsä tuolin reunaan. Hän myöhästyi aina.
+
+Toiset kuuntelivat vanhaa rosvopäällikköä, joka kertoi pitkästä,
+tavallaan sotilaallisesta elämänurastaan. Kymmenvuotiaana hän
+salakuljettajajoukkueineen joutui tullimiehen yllättämäksi, joka ampui
+häntä, mutta se ei ollut tuottanut onnea tullimiehelle. Kaksi vuotta
+myöhemmin löydettiin hänet kuolleena risukosta ainoakaan asukkaista ei
+saattanut »lapsenmurhaajaa» (se oli tullimies) hautaan. Mutta »murhattu
+lapsi» astui seitsentoistavuotiaana paavillisten zuaavien riveihin.
+
+»Ja Genua? Siellä kai oli sellaisia kimalaisia», kysyi Bob. »Olin kyllä
+myöskin Genuassa», vastasi vanhus torjuvasti. »Mutta kaksikymmentä
+vuotta olen ollut täällä.»
+
+Aurinko laski nopeasti Esterel-vuorten yli kietoutuneena pilveen, jonka
+läpi se viskeli konfettipilviä lahden pinnalle. Kävelimme Juaniin, ja
+Maria ja minä kiiruhdimme edeltä, sillä auringon, ilman ja liikunnon
+huumaamat lapset panivat toimeen pakanallisen musiikin.
+
+Äkkiä kuulimme takaamme lapsen nelistystä — se oli Betty, joka erään
+auton edessä saavutti meidät. Hän oli saavuttanut, mitä oli tahtonut,
+selitti hän: ehtinyt ennen autoa luoksemme! Ja me jatkoimme kolmisin
+matkaa pitkin maantietä meren rannalla. Pinjametsikössä Pins-Juanin
+lähellä pysähdyimme ja odotimme toisia.
+
+Melkein tarumainen levähdyspaikka tällä hetkellä! Pienet pensaat
+vaalean sinipunaisine kukkineen tuoksuivat hienosti. Lapsen väsymys
+painui kuin kaste jäseniini. Alkoi hämärtää. Hiukkanen iltaruskoa
+asusti pinjain latvoissa, pari kolme paratiisilintua, ei muuta.
+
+Silloin juolahti mieleeni päättämätön lause. Eva-lause, jonka ympärillä
+olimme tanssineet maantiellä Venceen, ja huudahdin äkkiä kesken
+hiljaisuutta.
+
+»Mutta miksi —? Maria! Mutta miksi —?»
+
+»Mutta miksi», vastasi hän heti kuin kerto, »mutta miksi et tullut
+_minun_ luokseni?»
+
+»Mitä?» kapinoi Betty. »Olette koko päivän yhdessä. _Minun_ luokseni
+teidän pitäisi tulla, Maria — mutta minun luokseni ette tule koskaan!»
+
+Silloin Maria otti Bettyn syliinsä, suuteli häntä ja vei hänet St.
+Pauliin, vei hänet vuoteeseen asti.
+
+Kun hän yöllä palasi, kuiskasi hän: »Claus, minä tahdon saada lapsen.»
+Äidillisen hellyyden huntu peitti hänen kasvonsa.
+
+»Ehdottomasti», lisäsi hän.
+
+Kaksi vuotta myöhemmin toteutui hänen toivonsa. Valokuvista päättäen
+Marietta on suloisin kaikista nukeista... en ole koskaan nähnyt häntä,
+yhtä vähän kuin hänen isänsäkään, kenraalia.
+
+
+
+
+XVII. TULIPALO ST. PAULISSA
+
+
+St. Paulissa palaa!»
+
+Samassa silmänräpäyksessä alkoi hotellissa kova touhu kuin aamulla
+ennen yhteistä huvimatkaa. Autot vedettiin vajoista, niihin otettiin
+vieraita, joiden nimiä tuskin tiedettiin, ja ken ei ajoissa ollut
+saanut paikkaa, seurasi jäljestä talon omnibuksessa. Tähtikirkas
+taivas, ei hiljaisintakaan tuulenhenkäystä.
+
+Kello oli kaksi aamulla, kun saavuimme St. Pauliin. Madamen talo paloi
+ilmitulessa. Kukaan ei koettanut sammuttaa, täällä ylhäällä ei ollut
+vesijohtoa eikä palokuntaa. Muutamista sinne tänne jätetyistä sangoista
+sopi päätellä, että oli ainakin yritetty ammentaa vettä kaivoista ja
+valella sillä naapuritaloa. Pikkukaupungin asukkaat, miehet, naiset,
+vanhukset ja lapset, kaikki ahtautuivat kirkon ja vallin väliselle
+alueelle, huudettiin ja viittoiltiin ja annettiin tulen tehdä
+tehtävänsä. Astuimme kirkon holvikäytävään, jossa tapasimme loordi
+Berrickin Bettyn ja Brigitten kanssa.
+
+»Madame on pelastettu», huusi Brigitte meille. »Hänet on viety tuonne
+viereiseen taloon. Mutta kukaan ei tiedä, onko hän vielä oikein
+hengissä.» Kiihkoissaan hän pisti peukalon suuhunsa ja puri sitä.
+
+Loordi oli tuiman näköinen. Pää koholla hän katseli yhteensulloutuneita
+ihmisiä, joiden vilisevät päät tulen loimussa tekivät kammottavan
+vaikutuksen.
+
+»Eivätkö ne ole pelkkiä mielettömien päitä?» mutisi hän. »Olisin jo
+aikaa sitten poistunut, mutta pelkään, että kohta kun käännän heille
+selkäni, hyökkäävät he päälleni kuin pedot.»
+
+Ja sitten hän kertoi meille, mitä oli tapahtunut. Viikko sitten oli
+Kaspar hyökännyt autonohjaaja Ingelsin kimppuun, kostaakseen Nizzassa
+saamansa nyrkiniskun. Se tapahtui majatalon puutarhassa. Kun tappelu
+uhkasi skotlantilaisen nyrkkeilytaidon ansiosta kääntyä Kasparille
+epäsuotuisaksi, heittäytyivät katselijat isännän johdolla väliin,
+tarttuivat Ingelsiin ja keikauttivat hänet muurin yli rotkoon. Hän
+syöksyi kahdeksan metriä syvälle, mutta katkaisi ihme kyllä vain
+muutamia kylkiluitaan. Poliisilaitoksen tutkiessa asiaa vannoivat
+kaikki, joilta kysyttiin, vieläpä muutamat muut lisäksi, että
+Ingels oli hätyyttänyt ruotsalaista ja sitten, humalassa kun oli,
+vastustajansa keveästä puolustusliikkeestä horjahtanut matalaa muuria
+vasten ja sen yli rotkoon. Ruotsalaisen ja César-Marie Rouxin johtama
+»alkuasukasten» ja samalla madamen puolue seisoi lujasti yhteen
+liittyneenä lady Berrickin puoluetta vastaan, jolla ei St. Paulin
+muurien sisäpuolella ollut ainoatakaan luotettavaa liittolaista —
+jopa »Roi Renén» isäntäkin, joka tähän asti oli noudattanut tavallaan
+puolueettomuutta, liittyi julkisesti pikku joukkoineen kilpailijan
+riveihin. Ja tänään, kun Ingels oli päässyt Cagnes-sur-Merin
+sairaalasta, odotti häntä molempien hotellien välillä vihamielinen
+joukko ja kielsi häneltä uhkauksin pääsyn kaupunkiin. Lopulta hän
+kääntyi ja astui joukon silmien edessä Cagnesiin menevään junaan.
+Hän ei ollut nähnyt ainoatakaan Berrickin perheen jäsentä... Nyt
+kerrottiin, että Ingels oli hämärässä salaa puikahtanut kaupunkiin
+kirkkomaan aidan yli ja sytyttänyt madamen talon palamaan.
+
+»Sanotte kaiketi, nuori, ystävä, että tämä on vain kyläkunnan asia»,
+päätti loordi. »Ei, se on suurta politiikkaa — tai muutoin olen
+kykenemätön tekemään erotusta kummankin välillä.»
+
+Torilta, alapuoleltamme, kohosi äkkiä kimeitä huutoja, kansanjoukko
+horjui tiiviinä askeleen taloa kohti, ja sitten puhkesi kumea
+ulvonta. Naapurirakennuksen ovessa näkyi mies, joka piteli sylissään
+puolialastonta naista. Tunsimme vanhan kalastajan, Giuliettan
+isän. »Kuinka hän on tänne tullut?» mutisin. »Hänhän istui meidän
+autossamme», vastasi Maria. »Ohjaajan vieressä.»
+
+Vanhus jäi portaille seisomaan ja kohotti Giuliettan rinnalleen saakka
+kuin haluaisi näyttää häntä joukolle.
+
+»Hän elää!» huusi vanhus. Silloin purkautui huolestunut kiljunta
+toistamiseen ja vielä voimakkaampana yöhön, ja äkkiä luulin tuntevani,
+kuinka tämän paikan ympäri, joka oli täynnä liekkejä ja ihmisiä,
+villiintyneen elämän kappaleita, tulenloimun kiskomia riekaleita
+pimeydestä, hiiviskeli hiljaa ja näkymättä murhaajia, pienten kujien
+yön kätkemiä, murhaajia, teloittajia, asestettuina ja valmiina...
+He odottivat vain viittausta astuakseen joukkoomme ja aloittaakseen
+työnsä! Joukko oli jo hämärästi näiden ajatusten vallassa, jo huusivat
+satojen himot kostajaa.
+
+Tällä hetkellä nousi Strata, joka siihen asti oli seisonut kansan
+joukossa, hitaasti holvin portaita ylös. Kädet selän takana hän puhui
+rauhallisesti:
+
+»Jos olette loordi Berrick, pitäisi teidän poistua. Paraiten tuolta
+kirkon kautta. Minä jään tänne. Heti kun ovi takananne sulkeutuu,
+aloitan ranskankielisen puheen.»
+
+Silloin aukeni ovi kuin itsestään ja päästi papin tulemaan.
+
+»Ahaa, herra pastori», sanoi Strata hymyillen. »Hyvä. Minä olen
+italialainen kansanedustaja Strata. Olkaa niin hyvä ja asettukaa tähän
+viereeni, tahdon puhua kansalle.»
+
+Pappi piteli vielä kiinni ovesta ja puhui nopeasti:
+
+»Loordi Berrick, seisoin taloni ikkunassa, en voinut nähdä, kuka
+seisoi täällä holvin alla. Mutta lopulta sain sen selville ihmisten
+vihamielisistä ilmeistä. Jos sallitte, jään luoksenne, kunnes
+perheinenne olette jättänyt St. Paulin. Olkaa niin hyvä, sakariston
+kautta!»
+
+Huomattuaan, että loordi tosin työnsi tytöt ovesta sisälle, mutta
+ilmeisesti itse aikoi jäädä paikalleen, hän uudisti pyyntönsä. »Te
+myös. Kaikki. Meillä ei ole santarmistoa St. Paulissa. Ja jos he
+lopulta osuvatkin tänne, on heitä vain kaksi viittäsataa vastaan.»
+
+Kirkossa kuulimme vielä, kuinka Strata alkoi puhua. »Nopeasti», pyysi
+Maria, »nopeasti, Claus, polveni vapisevat...»
+
+Mutta myös loordi Berrickin talo oli ilmilulessa! Tuli purkautui
+avonaisesta ulko-ovesta, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt kujilla tai
+läheisissä taloissa. Papin ja minun täytyi pitää kiinni loordista,
+joka tahtoi tunkeutua liekkeihin. Hän ei ollut puhunut sanaakaan, vain
+kätensä ilmaan heilauttaen pari kertaa käheästi voihkaissut. Tytöt
+olivat kalpeita ja jäykkiä kauhusta. Juoksimme kujaa alaspäin, nousimme
+vallille, yrittääksemme takaoven kautta palavaan rakennukseen.
+
+Äkkiä huusi Betty:
+
+»Äiti on ottanut unilääkettä!»
+
+Vallilla seisoi Kaspar. Hän oli pannut kädet suppiloksi suunsa eteen
+ja huusi ylös katolle, missä eräs olento, sääret tiilille oikaistuina,
+kyyrötti kattoluukun reunalla.
+
+»Eteenpäin, senkin paholainen!» huusi hän. »Näyttäkää, että osaatte
+juosta!»
+
+Musta aukko kyyristyvän olennon takana kirkastui ikäänkuin joku olisi
+astunut kynttilä kädessä ullakolle. Olento käänsi hätääntyneenä
+päätänsä ja sitten ryömi varovasti nelinkontin ylöspäin pitkin kattoa.
+Hän oli suuren hämähäkin näköinen, jota ajettiin takaa. Äkkiä irtautui
+vanha tiili painon alla. Aukosta tulvahti punainen valo; silloin
+kiipijä piteli kättä silmiensä edessä ja voihki kuolintuskassa. Mutta
+Kaspar läimäytti sääriinsä, puuskui ivaa ja vihaa ja nauroi.
+
+Loordi oli juossut puutarhaan ja ravisteli suljettua porttia.
+
+»Odotan sinua lasten kanssa hotellissa», kuiskasi Maria nopeasti.
+Brigitte nyyhkytti hänen käsivarrellaan, ja Betty tuijotti vuoroin
+puutarhaan, missä loordi koko painollaan heittäytyi porttia vasten,
+saamalta lukkoa murtumaan, ja varovasti kiipeävää olentoa, joka vihdoin
+ylös päässeenä istuutui hajareisin harjalle ja raivoten kohotti
+nyrkkejään tähtitaivasta kohti. Ne näyttivät tavoittelevan hyttysiä.
+Tytöt antoivat sanattomina viedä itsensä pois.
+
+Kapeana kohosi talo edessäni, ikkunat räikeän punaisina kahdessa
+ylimmässä kerroksessa, äänettömänä ja juhlallisena. Vain hiljainen
+humina ilmaisi tulen työtä. Ja kun suuntasin sokaistut silmäni
+laaksoon alapuolellemme, kysyin itseltäni, eiköhän yksi ja
+toinen huvimatkailija, joka autossa tai kaksivaljakolla nyt oli
+tulossa madamen luo, ponnistellut hehkuvaan taloon kuin ilojensa
+viittovaan palatsiin — niinkuin nämä vieraat vuosikausia olivat
+pitäneet kattolamppua tavoiltaan ankaran ladyn huoneessa Giuliettan
+lemmensoihtuna. Ja minua värisytti. Totuus ja erehdys, syy ja sovitus
+olivat kietoutuneina kuin ihmisten kohtalot, eikä heistä ehkä ainoakaan
+ollut kokonaan hyvä taikka kokonaan huono.
+
+Katseeni osui taas palavan talon katolle. Molemmat naapurirakennukset
+kohosivat sitä korkeammalle pystyine, valkoisine päätyseinineen. Ei
+ainoatakaan ikkunaa, ei ainoatakaan aukkoa. Etäältä kirkkotorilta
+saattoi kuulla jonkun heikon äänen, joskus huudon ja kohinaa.
+
+»Halloo, mister Ingels», kuului Kasparin kimeä ääni. »Huomaatteko?
+Bensiini palaa teidän yhtä hyvin kuin madamen luona, mutta paljon
+nopeammin syttyä. Kirottua — mitä? Tämä seisoa vanhojen hökkelien
+vieressä. Halloo, mister Ingels! Mitä te voida, minä kanssa voin. Nyt
+minä ystävällisesti odottaa. Kyllä te paholainen sitten juosta, kun
+takapuolta korventaa!»
+
+Katonharjalla kohosivat nyrkit taas tähtiä kohti, raakoja huutoja ja
+kirouksia sateli alas: »Koira!» ymmärsi niistä, »verinen koira. Odota
+vain, tapaan sinut helvetissä!»
+
+Silloin laski pappi kätensä Kasparin olkapäälle.
+
+»Herra Kaspar», sanoi hän, »Giulietta elää!»
+
+Maalari painoi alas päänsä ja tuijotti pappiin likaisin veristävin
+silmin...
+
+»Giulietta elääkö?» Hän heilutti käsivarsiaan ja toisti vielä kaksi
+kertaan kysymyksen. Sitten hän puhkesi kumeaan nauruun.
+
+»Halloo, mister Ingels!» huusi hän ylöspäin. »Te kuulla! Madame elää!
+Nyt minä te tyhmyri pelasta. Halloo! Te kuulla? Jäädä istumaan!»
+
+Pitkin askelin hän kiiruhti pois. Pappi seurasi hitaasti. Kun myöskin
+lady Isabelin talo oli liekeissä ei hänen tarvinnut enää huolehtia
+loordin persoonallisesta turvallisuudesta. Jumala oli osoittautunut
+oikeudenmukaiseksi, ihmisille ei jäänyt muuta tehtävää kuin painaa
+nöyrästi alas päänsä ja rukoilla ladyn, tosin kerettiläisen, autuuden
+ja oman pelastuksensa puolesta! Jo kokoontuivat St. Paulin asukkaat
+kirkkotorilta rynnäten vallille, äänettöminä ja kunnioittavan
+välimatkan päähän, kuin saattojoukko hautajaisissa.
+
+Katonharjalla kykkivä mies ei ollut vastannut mitään. Kun Kaspar oli
+kadonnut, kumartui hän hieman eteenpäin ja tuijotti allensa syvyyteen,
+sitten kohotti päänsä ja katseli ylöspäin paljaita päätyseiniä
+pitkin... Niin, tuolla sammui viimeinen jäännös ihmisen ylpeydestä
+ja uhmasta! Hänelle kelpasi ken tahansa, joka tahtoi pelastaa hänen
+henkensä, jopa hänen oma ahdistajansakin.
+
+Vuorikiipeilijän tapaan ruumiin ympärille kiedottu köysi mukanaan
+ilmaantui Kaspar naapuritalon katolle, irroitti muutamia tiiliä, joiden
+hän piloillaan antoi suhahtaa skotlantilaisen pään ohi, puristautui
+kattorimojen väliin, ja sitten Ingels saattoi tarttua nuoran päähän
+ja kiivetä ylös. Ullakolla, niin kuulin jälkeenpäin, Ingels ojensi
+maalarille kätensä ja sanoi: »Thank you, mister Kaspar.» Kaspar
+vastasi: »Don't mention it», ja he lähtivät käsikoukussa majataloon,
+joissa koripullo orvietoviiniä edessään odottivat santarmiston
+saapumista.
+
+Sillä välin olin, ikäänkuin unesta heränneenä, laskeutunut puutarhaan
+ja kompastunut jo ensi askeleella halkoon. Nostin sen maasta, ja sen
+avulla onnistui loordin ja minun murtaa ovi.
+
+Mutta huomasimme, että kellarinportaat johtivat talon eteiseen, ja
+tuskin loordi oli työntänyt painavan porrasoven auki, kun ilmanveto
+heti löi pistäviä liekkejä vastaamme ja karkoitti meidät takaisin.
+Loordi, jonka kasvot olivat kovettuneet täysin ilmeettömiksi, ei voinut
+muuta tehdä kuin seistä yön läpeensä vallilla kirkkaan harmaassa
+puvussaan ja pitää silmänsä suunnattuina ylintä kerrosta kohti. Ja
+hänen silmänsäkin paloivat punaisina ja valkoisina, tanssivin kipunoin.
+
+Alkavassa aamuhämärässä saapui palokunta Cagnesista tikapuineen ja
+alkoi repiä alas niitä paria hehkuvaa parrua, jotka puhjenneen katon
+ainoina jäännöksinä kummittelivat savupilvessä. Siten kohennettiin
+vielä kerran polttoroviota, jolla lady Isabel paloi. Joka kerta,
+kun joku kattohirsistä romahti, kiiti kalpea kauhu loordi Berrickin
+kasvojen yli.
+
+Ja kolmen askeleen päässä seisoin minä, hänen oppilaansa Claus
+Breuschheim, joka aina olin kunnioittanut hänessä järkähtämätöntä
+maailmanviisasta, suurta, urhoollista elämälle hymyilevää miestä — enkä
+uskaltanut liikkua, niin torjuvalta tuntui hänen jäykkyytensä.
+
+Se hitunen alakuloisuutta, joka oli häntä varjostanut ja kaunistanut
+suun ja silmät niin ihmeellisellä hymyllä, kuinka se olikaan muuttunut
+todelliseksi synkkyydeksi ja tuskaksi! Mikään ei voinut tunkeutua sen
+yksinäisyyden läpi, jossa hän turtuneena törrötti yhtä vähän hän itse
+kuin minä tai joku muu, ja nousevan päivän valo muutti maailman hänen
+ympärillään yhä laajemmin tuhaksi.
+
+Yhdellä iskulla paljastui minulle kaiken sen peloittava vakavuus,
+mitä viimeisinä viikkoina olin täällä kokenut ja leikkien pitänyt
+joutohetkien leikkinä. Se oli kuoleman ja elämän kysymys heille —
+kaikille heille, olkootpa he siitä itse selvillä tai ei! Kaikilla
+heillä oli kädet, jotka tavoittelivat saalista, tahtoivat tappaa:
+Kasparilla ja Ingelsillä, pienellä Giuliettalla ja suurella
+ladyllä, koko tällä pikku kaupungilla. Ja olisivatko nekään kaksi
+amerikkalaista, jotka olivat kanssani ajaneet St. Pauliin tapaamaan
+madamea, taikka nuo ranskalaiset, vanha hupsu ja anglokorsikalainen,
+jotka halusivat vaaleata hirveä, olisiko yksikään heistä vitkastellut
+kahta minuuttia koettaakseen kilpailijan murhalla saada omakseen
+kaipaamaansa saalista, jos se vain olisi voinut tapahtua huomaamatta
+ja jäljettömästi? Mutta Peggy, ajattelin (hän oli tänä iltana
+Beaulieussa), suloinen Peggy — silloin näin myöskin hänet, suu
+himokkaasta huudosta vääntyneenä, uhkaavasti kohotetuin käsivarsin
+joukon keskellä, joka taivaallisella rannalla hyökkäsi palatsiin.
+Ikäänkuin tyrskyn paiskaamana rannalle lensi koko sankka joukko
+sokeasti valkeaan tuleen, joka oli palatsi, ja tuhannet käsivarret
+tavoittelivat tyhjää. Mutta Peggy katseli tarkasti ja huusi, kun näki
+voittonsa... Huomasin myös, kuinka Bob viehkeytensä pilvessä heilutti
+piiskaa Camillan yllä muovatakseen hänet sellaiseksi kuin toivekuvana
+kantoi sisimmässään. Ja Camilla kiemurteli hymyillen iskujen alla!
+Näin Hartmannin savuke suupielessä musertavan joka askelellaan
+ihmisiä, joista hän ei mitään tiennyt ja jotka olivat hänelle
+vieraampia kuin pelisalin parkettilattia. Kun hän astui rouvansa luo
+ja päällään osoitti valkopukuisia tyttöjä, jotka tanssivat pöytien
+välillä, vavahtelivat rouvankin pehmeät, pyöreät käpälät halusta saada
+sytyttää suuri rovio, jolla kaikki nuo »elukat» oli paistettava. Mutta
+viereisessä pöydässä istui Wightin herttua ja suuntasi rosvomaisia
+silmäyksiä Mariaan. Jos raivo, joka täytti hänen sydämensä, oli
+pienempi kuin hyppyyn valmiin tiikerin, johtui se siitä, että herttua
+ei koskaan odottanut täyttä nälkää syödäkseen. Ryöstö ja ryöstönhalu,
+se oli se »suuri maailma», johon Bob oli kutsunut minua, jotta
+vapautuisin »maaseudun ahtaudesta»! Aarniometsä oli tämä taivaallinen
+rannikko, joskin useimmat puut oli jo aikaa sitten kaadettu ja tuskin
+enää oli tiheikköä, johon aurinko ei olisi paistanut. Viidakkojen
+niminä olivat palaisit, huvilat, hotellit, tanssi- ja pelisalit,
+kävelytiet...
+
+Entä minä? Olinko minäkään paljon muuta kuin tuollainen kuljeskeleva
+peto? Minä — ja Maria?
+
+Maria — tuossa hän oli, hän itse! Heti auringon noustua hän tuli
+vallille, tuli juosten ja tahtoi ilmoittaa, että lapset oli sijoitettu
+vanhan markiisittaren huoneen viereiseen huoneeseen ja että he
+nukkuivat. Mutta nähdessään loordin ei Mariakaan uskaltanut häntä
+lähestyä.
+
+Kun vielä olimme pitkän aikaa seisoneet liikkumatta vieretysten, antoi
+Maria minulle merkin, ja me hiivimme pois.
+
+»Riittää jo», kuiskasi hän. »Totisesti, minä en jaksa enempää.» Olisin
+kai muuten viipynyt vielä tuntikausia siellä. Tuskin tunsin hänen
+läheisyyttään, unohdin hänet yhä uudelleen, ja kun hän kerran läheni
+minua, tuntui hän minusta vieraalta. Ja kuitenkin oli nyt kirkas päivä,
+öljypuumaa loisti auringonpaisteessa.
+
+Menimme jalkaisin Cap d'Antibesiin. Se oli kävelymatka mutta meillähän
+ei ollut kiirettä.
+
+»Claus, mikä sinua vaivaa?» kysyi hän.
+
+»Mikäpä minua erikoisesti vaivaisi? Katso ylöspäin!»
+
+Kohotin kättäni ja osoitin lähellä taivasta olevaa kaupunkia, jonka
+yläpuolella leijaili valkoinen savupilvi.
+
+»Ihana pilvi! Claus, mitä ihanin pilvi! Katso tuonne, maan päällä ja
+taivaassa on kaikki tuska unohdettu!»
+
+Harmistuneena päätäni ravistaen astuin eteenpäin. Tuota en ollut
+tarkoittanut! Mutta minun täytyi usein kohottaa päätäni ja tarkastella
+pilveä. Se näytti valkeilta kukkaryhmiltä, jotka olivat irtautuneet
+maasta ja nyt ikuisesti leijailivat taivaassa, ja ne olivat
+siromuotoisia, pyöreitä ja keskeltä korkeampia. St. Paul kantoi
+tänä aamuna kruunua. Juuri tänään. Juuri tänään kenties kauneinta
+kruunua, mitä milloinkaan oli täällä nähty. Ja muutenkin oli aurinko
+jo edistynyt pitkälle voimassaan ja kullanvalkeassa taikamahdissaan.
+En oikein voinut heittäytyä kasvoilleni tomuun. En voinut edes pitää
+silmiäni suljettuina, sillä täytyihän minun tietää, mihin jalallani
+astuin. Ja hengittääkin minun täytyi ja kuinka ohimennen katseeni
+hipaksikin kukkaketoa, kirveli heti huulillani kostea maku. Ja vaikka
+sisälläni oli vielä pimeä ja vaikka myös tahdoin, että tämä pimeys
+pysyisi, niin huomasin kaikista vastusteluistani huolimatta yhä
+selvemmin: auringon taituruus valtasi minutkin! En voinut vastustaa
+sitä. En ollut vahvempi kuin maa ja meri ja kaikki eläimet.
+
+Sitä uhmaavammin käyttäydyin.
+
+»Tiedätkö, milloin viimeksi näin pelkäsin elämää?» huudahdin. »Danielin
+hotellissa, kun sinä gondolissa ajoi takaa Sidoniaa ja Borista! Istuin
+ikkunani ääressä ja kirosin sinua — veneessäsi laguunilla. Sinua ja
+kaikkea, mitä nimitetään rakkaudeksi... Kaikki on valhetta!»
+
+Maria pysähtyi: »Sinä vain et, toivoakseni! Siksi sinun pitää sanoa,
+mitä sinulla äkkiä on minua vastaan.»
+
+»Sinuako vastaan?»
+
+»Niin, minua vastaan.»
+
+»Minulla ei ole mitään sinua vastaan.»
+
+»Onpa niinkin! Vaikka olen yhtä viaton kuin sinä kaikkeen kauheaan,
+mitä tuolla ylhäällä on tapahtunut. Mutta voin myöskin odottaa, jos
+tahdot. Tule, menkäämme eteenpäin. Minä rakastan sinua.»
+
+Sitten hän ei puhunut pitkään aikaan sanaakaan, ja kuitenkin hän helli
+minua joka askeleella, ja kun hän noukki ruusun tai äänettömänä osoitti
+neilikkakenttää tai kun hän riemuhuudoin kohotti kätensä nähdessään
+meren, joka äkkiä rotkotien takaa ilmestyi eteemme, merkitsi se kaikki
+vain kilometripylväitä taipaleella, jonka hän suoritti minua kohti
+ja jota hän torjuvien silmieni alla astui niin varmana kuin aurinko
+omaansa taivaalla. Ne olivat vain kilometripylväitä, joiden kohdalla
+hän niin sanoakseni katseli kuljettua taivalta takanaan ja sitten
+eteenpäin, mutta sillä välin puhalsi monista sadoista askelista,
+liikkeistä, kalseista, jopa hänen vaikenemisensa ilmeistäkin tuuli,
+joka piti liikkeellä tämän aamun kaikkea ihanuutta. Ja soitantoakin se
+loi pannessaan tien, jota hän astui, helisemään, ikäänkuin sisimmässäni
+jossakin olisi tuuliharppu, jota lähenimme. Se oli suorastaan
+noituutta! Hetkeäkään hän ei levännyt, koko maailmasta ei suuri aurinko
+olisi löytänyt pienintä liittolaista, joka olisi paremmin auttanut
+häntä minunlaiseni masentuneen olennon virkistämisessä.
+
+Ensimmäinen mimosapuu tuli näkyviin tien varrella (sama, joka
+tullessani öljypuumaahan oli huutanut jälkeeni: »Ylistäkää aurinkoa!»),
+Se seisoi erään kyläportin edustalla, täällä hän pysähtyi ja pyysi
+minua taittamaan oksan.
+
+»Tuon puun tunnen», sanoin, kun ojensin hänelle keltaisen töyhdön.
+Sitten aioin jatkaa matkaa. Hän tarttui käteeni.
+
+»Minä myös», huomautti hän. »Tähän asti olin päättänyt odottaa. Ja nyt
+kysyn sinulta: Olemmeko koskaan suudelleet? Aavistammeko tänä aamuna,
+että rakastamme toisiamme?»
+
+Sama kysymys, jonka olin itselleni yhtä mittaa tehnyt! Tämä se oli.
+Juuri niin. Ah, kuinka hyvältä tuntui että Maria ei sentään ollut
+käynyt minulle niin vieraaksi ei ensinkään vieraaksi, vaan päinvastoin
+kyllin tutuksi voidakseen uhkamielisesti suljetuilta huuliltani riistää
+sellaisen kysymyksen. Ja kun nyt sanoin toisen lauseen, jota myös olin
+kauan hautonut, vaarallisen, uhkaavan lauseen, jonka kuullessaan hän
+varmaan vavahtaisi, tapahtui se enää vain puolessa luottamuksessa:
+
+»Aivan oikein, Maria», sanoin. »Ikäänkuin meidät, jotka emme mitään
+aavistaneet, elämän pohja-aalto olisi äkkiä heittänyt toisiamme vasten,
+emmekä nyt tietäisi mihin yhdessä ryhtyä —»
+
+Kenties olin odottanut, että hän epätoivoissaan huudahtaisi: »En
+ymmärrä sinua!» Sensijaan hän sanoi:
+
+»Claus, mitä siihen tulee: minä tiedän!»
+
+Seisoin yllätettynä. Hän riippui kaulassani. Ja vaikka samalla hetkellä
+pikajuna kohisi ohitsemme, suuteli hän minua rauhallisesti keskelle
+suuta. Sitten hän suuteli yhä tulisemmin.
+
+»Näin!» kuhersi hän aina välillä, »näin, näin! Tiedätkö sen nyt? Eikö
+se ole selvää? Kirkasta kuin aurinko? Tai aluksi vielä kuin kuu?
+Siis tähän meidän tulee ryhtyä yhdessä, tähän, tähän, ei mihinkään
+muuhun kuin tähän! Ja ellei aurinko jo aikoja olisi ollut taivaalla,
+suutelisin sen nousemaan!»
+
+Suoristin itseäni ja nostin hänet maasta...
+
+»Rakkaani! Rakas Maria!»
+
+Äkkiä pursui laitojen yli kaikki se, mitä tyhjäksi luultu sydän oli
+tulvillaan, ja kun hetken ajan olin ajatuksissani nähnyt loordin
+seisovan vallilla yksinäisenä ja jäykkänä, huudahdin: »Kuin leivot!
+Tahdomme olla kuin leivot!»
+
+»Kuin leivot? Hyvä. Claus, sinä saat valita! Minun puolestani kyllä.
+Mutta sillä ehdolla, että olemme sellaiset —. emme niinkuin muut.
+Sellaiset kuin me.»
+
+»Sellaiset», toisti hän viimeisen kerran ja kumartui nostaakseen maasta
+syrjäänheitetyn mimosanoksan. »Jokainen voi sen lukea otsaltasi: nyt se
+on sinulle selvä.» Hän oikaisi hattunsa ja silitti pukunsa. »Se ei ole
+meidän mukaistamme, se ei sovi meille — muuten kävisimme käsikoukussa.
+Mutta mehän juoksemme mieluummin. Tule!»
+
+Käsi kädessä juoksimme kylän läpi. Ovista ja ikkunoista pisti esiin
+päitä, jotka tarkkailivat tietä takanamme nähdäkseen, kuka ajoi meitä
+takaa.
+
+Meitä ei ajanut kukaan takaa. Me juoksimme vain kuin tuuli, juoksimme,
+niinkuin kukat kukkivat, mikä olikin enemmän kuin vain kasvaminen ja
+lehtien saaminen. Me juoksimme kuin vesi, joka syöksyy alas vuoren
+rinnettä. Kuin virta meressä, niin kiiruhdimme maan läpi. Emme olleet
+lintuja, emme voineet lentää. Mutta juosta, sitä taisimme, ja me
+juoksimme, kunnes korvissamme kohosi maa, taivas ja meri, joiden kanssa
+olimme yhtä ja liittoutuneet lujemmin kuin milloinkaan kukaan sisäistä
+pimeyttä ja hätää vastaan...
+
+Mutta mitä loordilla oli vielä koko seuraavan päivän vallilla
+tekemistä? Muuta ei siellä ollut nähtävää kuin sorakumpu ja paksu
+savupilvi säteilevän kauniin päivän kuulakkaan sinistä taustaa vasten!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jää hyvästi, öljypuumaa taivaallisine rantoinesi, jää hyvästi!
+Eilen illalla Maria matkusti pois. Vietimme yön täällä Quai du
+Midi-hotellissa. — Tunnin kuluessa lähden minäkin.
+
+Avasin ikkunan. Taivas ja meri! Ja tuolla toisella puolella,
+Enkelinlahden päässä häämöitti Cap d'Antibes, ja sieltä minuun saakka
+kaartui lahti kuin sirppi. Minun tarvitsi vain kumartua tarttuakseni
+kahvaan, ja yhdellä ainoalla sivalluksella saatoin leikata meren
+sinisen vainion lukemattomine kimaltelevine ohdakkeineen.
+
+Sitten osui katseeni taas kaupunkiin, Nizzaan, joka hämärtyi
+keltaisiin, sinertäviin, vaalean sinipunaisiin värisointuihin, mitä
+etäämmälle se siirtyi kävelykadun rakennuksista, sillä tämä, kaupungin
+komea otsikko, loisti jo auringossa valkeana ja hyvin hoidettuna.
+Näytti kuin naisen käsi tulisi näkyviin vuodeverhojen välisiä. Ja
+silmäni syleilivät koko öljypuumaata, sekä puiden että hotellien maata.
+Huomasinpa, että molemmat sopivat hyvin yhteen, varsinkin tänä hetkenä,
+jolloin kävelykatu vielä oli tyhjä ja kaupunki vasta alkoi liikkua.
+Seuraava tunti jo aukaisi juovan, joka sitten yhä laajenisi — mutta nyt
+oli aamu, lapsuus, sopusointu. Tänä hetkenä rakastin keikareita, joita
+varten hotelleissa vesi virtasi kylpyammeisiin konnamaisen tarjoilijain
+sillä välin laskiessa aamiaistarjottimen heidän yöpöydälleen. Heillekin
+olin kiitollinen, sillä ilman heitä ei Bobin mieleen kenties olisi
+johtunut kutsua minua tänne, näyttääkseen minulle »suuren seurapiirin»,
+enkä kenties koskaan olisi nähnyt sitä paikkaa, jossa kappale taivasta
+oli pudonnut maan päälle. Sydäntäni ei polttanut, vaan oli ikkunoilleni
+alla kasvavien puiden lämpö ja niiden suurien neilikoiden värihehku,
+jotka Maria oli minulle jättänyt. Henkeni oli herkkä ja viileä kuin
+helakkuus molempien kämmenien ontelossa, kun niitä pidetään vastatusten
+auringonpaisteessa. Niin oli mieleni täynnä maailman mykkää riemuhuutoa.
+
+Se oli rukousta, suurta kiitosrukousta aamulla, niinkuin silloin, kun
+Maria ja minä nojasimme toisiimme lipun alla Baoun huipulla!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pysähtymättä lensi juna Cagnesin läpi, tervehdin St. Paulia, joka
+leijaili hopeanharmaan puutarhansa yläpuolella — kaikilla kukkuloilta
+nauroivat kadut merelle. Valkea virvatuli taivaalla sen yläpuolella:
+lippumme viittoili!
+
+Antibesissa ojensivat minulle kaikki vuorotellen kukkia vaunun
+ikkunasta, Camilla ja Bob ja mustapukuiset tytöt vuokkoja ja
+neilikoita, loordi Berrick, mustassa puvussa, kimpun valkeita ruusuja.
+
+»Ne ovat vuosienne värisiä, Claus», sanoi hän vakavasti. »Ensi kerralla
+tavatessamme ne ovat kenties muuttunee punaisiksi.»
+
+Niin, ne vuodet olivat punaisia, kun jälleen tapasimme toisemme,
+veripunaisia! Sota oli kolmannessa kesässään. Bob oli kaatunut
+Isonzossa, Arno Steinberg Verdunin edustalla, kenraali X., Marian
+puoliso, armeijanjohtajana vuoteessaan.
+
+Että loordi ja minä ylimalkaan vielä tapasimme toisemme, riippui
+kokonaan siitä, että me molemmat eräänä aamuna samassa toukokuussa
+olimme silmänneet tykkitulen häpäisemälle taivaalle, kaasugranaattien
+myrkyttämään maahan ja päättävästi heti lähteneet tiehemme. Kevät
+näytti meistä elämisen arvoisemmalta kuin sen hävitys!
+
+Toimitimme niin, että meidät komennettiin »diplomaattisiin tehtäviin»
+Sveitsiin; hänet lähetti englantilainen sodanjumala, minut saksalainen.
+Siellä siis näimme taas toisemme. Betty, joka oli sairaanhoitajattarena
+kiiruhtanut rintaman taakse, meni Ranskassa naimisiin erään lukkosepän
+kanssa. Brigitte jäi kotiin Englantiin ja joutui erään loordin
+puolisoksi.
+
+Aselevon jälkeisenä päivänä kuljin Elsassin rajan poikki. Doris ja
+Jacquot olivat minua vastassa Weil-Leopoldshöhessä — olimme hyvin
+onnellisia, sillä luulimme, että nyt tulisi rauha.
+
+
+
+
+
+
+KOLMAS OSA
+
+
+
+
+XVIII. HE TULEVAT. ME MENEMME.
+
+
+Saksalaiset sotilaat palasivat Reinin yli, likaisina ja rinnassa
+ristiriitaisia tunteita, huoahtaen kuitenkin helpoituksesta
+tuntiessaan, että nelivuotinen kauhea työ vihdoinkin oli lopussa.
+Niin he lähtivät pois, ja hyvä Jumala soi pari lepopäivää
+antaakseen elsassilaisille aikaa. Aikaa, mihin tarkoitukseen? Aikaa
+puhdistaakseen, pestäkseen ja pölyttääkseen kaupunkinsa ja kylänsä ja
+itse ollakseen valmiit ottamaan vastaan vapauttajiaan. Ja sitten, kun
+Ranskan päämajassa oli saatu tietää, että suuri puhdistus Vogesien ja
+Reinin välillä oli loppuun suoritettu, marssi armeija sinne.
+
+Se oli komea, uutukainen, niinkuin juuri munasta pujahtanut ja kaikista
+kuoren jätteistä puhdistunut. Suuri räätäli oli ikäänkuin yhtenä
+yönä tehnyt Marsille kepposen ja muuttanut armeijan, joka oli käynyt
+likasotaa, todelliseksi loisto- ja juhlajoukoksi, ja nyt se huvitteli
+näyttämällä pitkää nenää kaasulta haisevalle, veren ja lian peittämälle
+pakanajumalalle koko maassa — kaunista sunnuntainenää, niin että lapset
+taputtivat käsiään ja naiset hymyillen kurkottivat kaulojaan.
+
+Tämän hetken vuoksi oli kai kannattanut vuosikausia pitää kaikkia
+paholaisia kintereillään, olla niiden kiukkuisesti kutittelemana,
+kiusaamana ja pistelemänä, niinkuin tilanne on esitetty mestari
+Grünewaldin pyhän Antoniuksen kiusausta kuvaavassa taulussa, ennenkuin
+pahansuovat saksalaiset olivat vieneet kuvan, elsassilaisten tunnetun
+koti, aarteen, maan ulkopuolelle.
+
+Mutta nyt tulivat ranskalaiset, he tulivat!
+
+Äitini heräsi rukouksistaan, hakeakseen puvustaan sellaisen paikan,
+missä kokardilla olisi tilaisuus sopivalla tavalla ilmaista iloa. Hän
+tarvitsi pitkän ajan, ennenkuin oli sen keksinyt, ja isäni kutsui minut
+todistajaksi, että vyöhön pistetty kokardi uskomattomasti nuorentaisi
+äitiäni. Isä itse huolehti maltittomana pöydästä, joka oli katettu
+hänen ranskalaistuneen veljensä poikaa varten.
+
+Hänellä olikin syytä kärsimättömyyteensä, sillä kaikki tytöt seisoivat
+päähuiveineen kuvastimen edessä ja palvelijat kiistelivät, pitäisikö
+heidän panna sinivalkopunaiset nauhansa vyötärölle vai olkapään yli.
+Kälyni, pikku Hartmann, oli varhaisesta aamusta lähtien pukeutuneena
+niederbronnilaiseksi talonpoikaistytöksi ja odotti pullo hajusuolaa
+esiliinassaan sähkösanomaa, joka ilmoittaisi hänen puolisonsa
+saapumisesta autossa Saksan halki. Turhaan koetin johtaa häntä pois
+peloittavan levottomuutensa maailmasta. Ohitseni tuijotti hänen
+katseensa mustuneeseen, kokonaan hämäräksi käyneeseen Saksaan, jonka
+valtavalla pinnalla milloin siellä milloin täällä, kuitenkin aina
+lähempänä Reinin käärmemäistä viivaa tuli näkyviin jokin kiiltomadon
+tapainen matelija: se auto, missä Ernst pakeni helvetistä!
+
+Olin nähnyt vaivaa hänen tähtensä jo neljätoista päivää. Toisinaan
+minun täytyi poistaa hänestä »punaisten sotilaiden» pelko, sillä
+aselepo ja vallankumous olivat yllättäneet veljeni kasarmialueella,
+jossa hän jo kolmatta vuotta harjoitteli alokkaita tai paremmin
+valvoi noiden raukkain harjoituksia. Hän oli ratsumestari Pasewalkin
+ratsuväessä. Ensimmäisessä hyökkäyksessä Belgian läpi Pohjois-Ranskaan
+hän oli kohonnut melkein tarumaiseksi sankari-ilmestykseksi, ja
+hänen nimensä oli mainittu virallisissa tiedonannoissa. Sitten hän
+oli vuorokauden riippunut piikkilangassa, saaden hermostoonsa pahan
+järkytyksen, ja hänet oli viety parantolaan. Siellä kävi aika hänelle
+pitkäksi. Hän toimitti niin, että hänet lähetettiin majoituspaikkaan.
+
+Hän näytti parantuneella. Eikö hänen siis ollut käynyt jokseenkin
+hyvin? Senjälkeen kun hän mitä varmimmin oli ilmoittanut, ettei
+yhdellekään upseerille ollut valtakunnan sisäosissa tapahtunut mitään
+pahaa, valtasi Anne-Marien kuitenkin toinen suru: mikä oikeastaan
+pidätti siellä Ernstiä, kun alokkaat jo aikoja sitten olivat menneet
+kasarmin pihalta matkaansa, rientämästä pikamarssissa hänen syliinsä
+ja tulevia ranskalaisia vastaanottamaan — »lentämästä tänne, minne hän
+kuuluu, kun ranskalaiset tulevat», kuten hän aina huudahti.
+
+Lohdutin häntä vakuuttamalla, ettei kukaan tunnollinen apulainen
+jättäisi paikkaansa, jos myymälän takahuoneessa syttyisi tulipalo, vaan
+pikemmin odottaisi ovella palokunnan saapumista. »Entä jos Leo-serkku
+äkkiä tulee tänne eikä Ernst ole saapuvilla?» Hän lähetti tavantakaa
+ihmisiä Kehliin sähköttämään. Ehkä hän olisi ollut rauhallisempi, ellei
+Leo-serkkumme olisi ilmoittanut saapuvansa. Emmehän voineet pyytää
+häntä lykkäämään käyntiänsä, sillä hän tuli armeijan mukana. Joskus
+minua harmitti havaitessani, ettei Anne-Marie tahtonut sallia Doriksen,
+saksalaisen, olla läsnä tämän tärkeän perhetapahtuman sattuessa,
+samalla kun »vanhin poika», »Breuschheimin suvun päämies» (mikä hän ei
+oikeastaan ollut) äkkiä viholliseksi muuttuneessa, kadotetussa Saksassa
+pyristeli kuin Mars Vulkanuksen verkossa.
+
+Doris ja Anne-Marie olivat aina olleet jyrkästi vastakkain, Doris,
+koska hänen kälynsä aina osoitti häntä kohtaan epäluuloa, joka
+lähenteli vastenmielisyyttä, Anne-Marie, koska Doris myös oli
+teollisuudenharjoittajan tytär, kuitenkin saksalainen ja sitäpaitsi
+aatelia ja koska hänellä oli sopimaton tapa joka tilaisuudessa
+nauraa. Siitä asti, kun oli käynyt uskottavaksi, että ranskalaiset
+voittaisivat sodan, saattoi Anne-Marie mülhausilaisena patriisittarena
+ja tunnetun ranskalaisystävän tyttärenä tosin katsoa olevansa
+Dorista paljoa parempi ja oli sydämessään jo kokonaan häivyttänytkin
+hänet olemattomaksi: hänen mielestään oli enää vain Doriksen varjo
+käyskentelemässä ranskalaisen Elsassin aamuhämärässä. Sitä enemmän
+häntä kiusasi, että Doris sittenkin joka tilaisuudessa nauroi eikä
+ollenkaan aavemaisesti, vaan päinvastoin suu yhtä mehevänä kuin ennen,
+silmien näyttäessä huomaavan kaikki paitsi ei pikaista loppua!
+
+Valehtelisin, jos nyt tahtoisin uskoa, että todella olisin piitannut
+Anne-Marien pienistä kauneusvirheistä. Olen aina rakastanut nukkeja.
+
+Hänen katseensa tuijotti, kuten sanottu, ohitseni, ja monesti pujahti
+kiiltomato esiin kartan etäisestä hämärästä, ja silloin nukke hymyili,
+mutta monesti jäi kiiltomato näkymättömiin, ja silloin nousivat
+kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän juoksi toiseen huoneeseen »etsiäkseen
+sieltä jotakin». Koko kerros tuoksui valerianalta. Sillä välin vaimoni
+ruokki kanoja, hanhia, koiria ja lahjoi ovenvartijan huolehtimaan
+parista lehmäraukasta, jotka unohdettuina ammuivat navetassa.
+
+Tulivatko he pian, ranskalaiset? Muutamia autoja oli ajanut ohitse
+matkustajinaan turkiksiin verhottuja olentoja, ja yksi oli pysähtynyt
+ottaakseen valokuvan linnasta. Silmälasien alla olivat kasvot
+kylmänsinisiä. Pojat pääsivät mukaan kylän ulkopuolelle. Matkalla
+he oppivat pari englantilaista sanaa ja palasivat pari outoa rahaa
+palelevissa käsissään.
+
+Mutta ranskalaisia — ranskalaisia he eivät vielä olleet.
+
+Tuon tuostakin asetuin kuvastimen eteen vakavasti tutkistellakseni
+itseäni.
+
+Kuinka oli laitani? Olinko nyt ranskalainen vai enkö? Vaikka olinkin
+ennen sotaa usein pitänyt itseäni kahlehdittuna gallialaisena,
+hätkähdin nyt, kun piti komennon mukaan vapautua kahleesta, jopa
+(niin ihmeelliseltä minusta näytti tämä juttu) esiintyä jonkinlaisena
+Mooseksena, jonka kuninkaan tytär täysikasvaneena oli löytänyt Reinin
+kaislikosta.
+
+Äkkiä kaikuivat kaukaa kirkonkellot. En enää epäillyt.
+
+Niinkuin matkalta Roomaan piinaviikon lopulla he tulivat yhä
+lähemmäksi. Nyt he pysähtyivät Breuschheimiin! Suunnattomasti
+hulmuavien lippujen johtumana marssi ensimmäinen ranskalaisjoukko
+kylään. Mitä sitten seurasi, se oli kuin virtaava horna täynnä
+salamoivaa valoa ja huumaavaa pimeyttä eikä oikeastaan pataljoonia,
+rykmenttejä, pattereja ja eskadroonia. Tytöt pitelivät toisiaan
+käsistä, etteivät päätäpahkaa syöksyisi eteensä auenneen luomakunnan
+miehellisyyden syliin... Milloinkaan eivät ihmiset ole nähneet
+sellaista joukkosaapumista. Ei koskaan, kuinka kauan maailma pysyneekin
+pystyssä, se ei saa toista kertaa nähdä sodan loppuvan sellaiseen
+juhlakulkueeseen.
+
+Sinisiä sotilaita marssi silmänkantamattomiin kylän raittia pitkin.
+Kaikki nauroivat koko kasvoillaan päin kylmää päivää ja joskus
+erikoisesti linnaa kohti, ikäänkuin siellä palaisi tuli, joka lämmitti
+ohimarssivia. Helposti saattoi erottaa perheenisät naimattomista.
+Edelliset ottivat onnellisina syliinsä lapset, jotka heti osasivat
+rientää heidän luoksensa, jälkimäiset etsivät kylätyttöjen joukosta
+lemmittyä, ottaakseen hänet silmissään mukaansa seuraavaan kylään —
+jännittyneinä odotellen, millaisen lopullisen muodon se Strassburgissa
+saisi. Kokonainen divisioona marssi Breuschheimin läpi, joka oli
+ripustanut itsensä täyteen trikoloreja, jotta sydämet, vangittujen
+laululintujen tavoin, eivät sykkisi liian kovaa. Talonpojat
+huiskuttivat kömpelösti ja huusivat: »Vive la France», ja valkohapsinen
+pormestari, jolla oli takissaan »Meksiko-mitali», oli iloinen siitä,
+että herrat vain tervehtivät pysähtymättä hänen luokseen, sillä hän
+olisi ehdottomasti kertonut pojastaan, joka saksalaisten joukossa oli
+kohonnut vääpeliluutnantiksi asti. Ja muuan auto, jossa liehui pieni
+lippu, kääntyi pihaan.
+
+Silmänräpäykseksi näytti sotilasrivistö pysähtyvän. Upseeri huusi
+komentosanan, sitten astui Leo-serkku tyttöjen välitse, suudellen
+kutakin vuoroonsa kummallekin poskelle. Sellaisia olivat nämä
+ranskalaiset: heidän kenraalinsakin suutelivat palvelustyttöjä
+poskille! Vanhemmat tytöt tunsivat Leon ja kuulivat punastuen hänen
+mainitsevan heitä nimeltä. Hän otti Jacquotin syliinsä ja astui sisään.
+
+Siinä hän oli. Hänen ja isäni pyylevimmät kohdat koskettivat hyväillen
+toisiaan. Hän suuteli meitä kaikkia molemmille poskille. Sitten
+kenraali istuutui pöytään.
+
+Niinkuin hän olisi palannut kotiin kävelymatkalta, kursailematta hän
+puhalsi pitkäsormisiin kirjurikäsiinsä ja sanoi:
+
+»Lapset, minun on nälkä.»
+
+Todellakin — minä, joka tätä kirjoitan, minä olen ollut kaksi vuotta
+rintamalla, mutta se onnekas uran loppu, jonka keltaristigranaatit,
+lentokoneet ja tankkieskaaderit olivat saaneet, niiden uppoaminen
+kukkaismereen, niiden sulautuminen laulavaan taivaaseen tuntuu minusta
+ihmeellisemmältä kuin että toinen profeetta, profeetta Elias, on mennyt
+tulisilla vaunuilla taivaaseen!
+
+Kirkonkellot olivat kiirineet kauemmaksi — luultavasti olivat pojat,
+jotka pitelivät niiden köysistä, lähteneet tiehensä, hekin nähdäkseen
+ranskalaisia. Soittokunnat olivat yhä äänessä. Kun ne hetkeksi
+laukesivat, kuului komentohuutoja: upseerit ja korpraalit purkivat
+intoaan jäätävässä tuulessa.
+
+Anne-Marie alkoi heti puhua puolisostaan.
+
+»Ernst?» virkkoi Leo-serkku. »Hän on elsassilainen, ranskalainen», ja
+vasta saatuaan fasaaninsa loppuun, hän jatkoi näennäisesti minuun päin
+kääntyen:
+
+»Ei mitään poliittista lavertelua! Minä olisin Ranskan kuninkaankin
+puolesta lähtenyt sotaan, vieläpä vaikka olisimme olleet hyökkäävänä
+puolena. Ja sitten — kun sota kerran on alkanut, tuntee se ainoastaan
+omat lakinsa. Meidän sotilaamme ajattelevat enimmäkseen yhtä järkevästi
+— kunnes pääsevät palveluksesta. Sitten, niin, sitten eletään taas
+demokratiassa, jossa jokainen valitsija on pyhä, ja hyvä Jumala,
+sellaisena kuin vapaamuurarit ovat hänet itselleen kuvitelleet, on
+valtionpäämiehen setä. Silloin alkaa siviiliväestön sota...» Hän otti
+paistia. »Minä annan palttua sellaiselle. Claus poikaseni, sinähän
+olit kaksi vuotta rintamalla, jalkaväessä? Olemmeko sinua kovasti
+ahdistaneet?» Kovasti ahdistaneet? Jalkaväessäkö? Kysyvästi katsahdin
+vaimooni. Enkö istunut rakastuneena hänen vieressään? Eikö hän ollut
+kaunis? Emmekö jo kauan sitten olleet päässeet siitä eroon?
+
+»No niin, rakas serkku, kyllä, kyllä! Mutta hyväntahtoisella luvallasi,
+jota pyydän, en kerro sinulle mitään noista kahdesta vuodesta tai
+ainakin vain sen verran, että aina olin eturintamalla ja että eräänä
+iltana näin ystäväni pikku parooni Steinbergin (hänen patterinsa
+oli haudattuna meidän lepoasemaamme) kolme kertaa veriaallon
+mukana lentävän ilmaan haudastaan. Se oli kaunis hauta, paksuilla
+tammilankuilla sisustettu — ymmärräthän? Pian senjälkeen hautaannuimme
+vähän, ei pahasti, puolet meistä pääsi sieltä hengissä. Sensijaan että
+olisin sodan loppuajan leikkinyt sotamiestä rintaman takana, otin
+mieluummin heti komennuksen Sveitsiin. Ja ajattelehan vain, serkku,
+kuinka inhoittavaa, kuinka _epäinhimillistä_ — Bernissä, siellä
+aterioimme erään vanhan hyvän ravintolan Ludvig XVI:n ajan mukaisessa
+salongissa lauantai-iltaisin: loordi Berrick Englannin lähetystöstä,
+saksalainen kreivi Schmal, professori Vallin Ranskan lähetystöstä,
+eräs amerikalainen nimeltä Walter, joka jo lientä syötäessä oli
+päissänsä, italialainen sanomalehtimies Sta, välillä puoli tusinaa
+muita urkkijoita, jotka tavantakaa tulivat Genevestä tai Zürichistä
+— niin, rakas serkku, saanko tunnustaa: silloin arvostelimme teidän
+kuolemanhyppyjänne ammattimiehen tavalla. Emme lyöneet vetoa, ei, sitä
+emme tehneet, mutta hivutimme lihaksianne, hermojanne, kakkaroitanne,
+selvittelimme varustustyöläistenne lahjomismahdollisuuksia. Tunnustan
+sen suoraan: me kaikki katselimme teitä vähän ylhäällä alaspäin!
+Turhaan kainostelematta keskustelimme teidän ja omien miehistöjemme
+kunnosta, niiden taistellessa vuorien takana ja jokaisen yksityisen
+joka hermollaan, joka lihaksellaan kärsiessä, mitä sanomalehtemme niin
+tyylikkäästi kirjoittivat... taikka toisaalta eivät kirjoittaneet, jos
+ehkä niin on parempi sanoa. Ja kun mustavalkopunaiset hellittivät»,
+lopetin kertomukseni, »erosimme toisistamme, mutta sitä ennen
+puristettiin heidän edustajansa kättä — ja meillä oli ihan raikkaat,
+keväiset kuvitelmat koittavasta uudesta ajasta.»
+
+»Hyi, Claus», huudahti Anne-Marie, ja minä näin, että harmaat renkaat
+hänen silmäinsä ympärillä olivat syventyneet. »Hyi», huudahti hän,
+»sillä aikaa kun toiset kuolivat, söitte juhlaillallisia».
+
+Kaikki säpsähtivät. Isäni pudisti tuskin huomattavasti päätänsä.
+Minulla oli kielelläni vastaus: »Pikku nukkeni tämä on oivallinen
+korvapuusti niille, jotka ovat sen ansainneet, sinä olet vain tähdännyt
+väärin. Minä en kuulu niihin.» Mutta kun Anne-Marie ei kuitenkaan olisi
+minua ymmärtänyt, en sanonut mitään.
+
+Juuri tuodun suklaasiilin yli katseli Leo-serkku pitkän aikaa minua.
+Hän näytti perin surulliselta.
+
+»Professori Vallin», virkkoi hän vihdoin, »hyvä Vallin kuoli viime
+viikolla vanhaan sokeritautiinsa. Hän ei voinut eikä tahtonut noudattaa
+ruokajärjestystä.»
+
+Isäni selitti veljenpojalleen — kuin ohimennen ja samalla
+anteeksipyytävästi hymyillen miniälleen:
+
+»Anne-Marie ei oikein ymmärrä ironiaa.»
+
+Silloin kutsuttiin Anne-Marie puhelimeen. Kuulimme hänen äänensä äkkiä
+muuttuvan, laulavan, häipyvän... Kun hän taas tuli seuraamme, oli
+hänellä voitonjumalattaren siivet. Ernst oli Strassburgissa ja ilmoitti
+sieltä, että hänen oli monen vaivan jälkeen onnistunut päästä Kehiin
+sillan yli. Leo-serkku laski haarukkansa ja onnitteli kohteliaasti.
+Doris hyppäsi pöydästä ja syleili kälyänsä. Pikku rouva oli niin
+iloinen, että sydämellisesti vastasi Doriksen suudelmaan.
+
+»Teidän päärynänne ovat todella erinomaisia», lausui Leo-serkku
+ja nyökkäsi kunnioittavasti isälleni. »Ne sulavat suussa kuin
+hedehnäjäätelö. Suoritatko niissä kesäleikkauksen?»
+
+Sillä välin Anne-Marie tarkasteli merkillisen itsepintaisesti Doriksen
+kiharoita, jotka riippuivat korvilla niin kevytmielisesti kuin konsaan.
+Pikku Hartmann oli tehnyt päätöksensä. Hänen kapeilla huulillaan,
+jotka väreilivät suuttumuksesta, näkyi kuin vielä sytyttämättömän
+valoreklaamin kirjoituksena sotahuuto:
+
+»_Dehors les boches_!» Ulos roskajoukko!
+
+Minä olin ainoa, joka jo osasin sen lukea.
+
+Hurskas lapsi! Näin sopi kahdesti kuukaudessa tehdä synnintunnustuksen
+ja käydä ripillä ja kuitenkin kätkeä poveensa täysin kehittyneen
+sudensydämen...
+
+Katseemme kohtasivat toisensa. Punastuen, vaikka uhma jo väänsi
+huutomerkin hänen nenänsä pieleen, hän loi katseensa maahan.
+
+Ulkona marssivat sotilaat yhä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Elsassiin asettuneen ranskalaisjoukon huumaavaa hälinää seurasivat
+lempivät kuin kauniina kesäöinä heinäsirkkojen laulua. Meille se oli
+tuonut maahan viehättäviä serkkuja ja pikkuserkkuja, joita aikaisemmin
+olin vain ohimennen tavannut ja silloinkin vieraassa ympäristössä. Nyt
+he sensijaan tunkeutuivat kotiimme kuin todelliset jouluenkelit ja
+tähtipojat. He järjestivät olonsa mukavaksi ja viipyivät kuin onnekas
+sielunrauha, jota lapsena ennen nukkumistani olin rukoillut.
+
+Ei ollut ainoatakaan ranskalaista (oikeastaan kuitenkin jokaisen
+heistä ollessa meille, jotka olimme taistelleet keisarin puolesta,
+voittaja, siis mies, joka oli oikeutettu polkemaan niskaamme
+saapasjalallaan), joka ei olisi kohdellut meitä ystävällisesti. Ei
+kukaan kysynyt, saisiko nähdä Pasewalkin ratsuväen virkapukua, joka oli
+niin erinomaisesti sopinut Ernstillemme. Jokainen suuteli saksalaisen
+vaimoni kättä, ja ken osasi vain kolmekin sanaa saksaa, tahtoi sitä
+vaimoni avulla harjoitella. Vieläpä he salavihkaa nauroivat Anne-Marien
+isänmaalliselle innolle, tuon pikku rouvan, jonka saksankielen taidon
+yhden ainoan yön halla oli palelluttanut. Hänen puolustuksekseen minun
+on lisättävä, että se oli Ernstin kotiintulon jälkeinen yö.
+
+Todellakin, voittajamme olivat ihastuttavia. Mikä suosionosoitus
+meille, ettei maapallo heidän askeltensa alla kumissut heidän
+astuessaan salonkiin! Kuinka oltiinkaan heille kiitolliset, kun he
+istuivat vaatimattomina ja hilpeinä ravintolassa, jossa käytiin
+syömässä eikä ihmettelemässä lopulliseen iskuun varustautuvia
+maanosamme mestareita yhtä vähän kuin tahdoimme joutua usein huonosti
+kasvatettujen, tahallisen räikeästi esiintyvien suurtilanomistajain,
+tehtailijain ja piirineuvosten poikain arvosteltaviksi rikkauden ja
+syntyperän kannalta. Voittajat olivat pidättyviä ja tyytyväisiä. Heidän
+ylimielisyytensäkin oli kevyttä.
+
+Toisin oli laita maanmiesteni. Kuulimme, että he keräytyivät
+laumoiksi kaupungeissa, marssivat hoilaten katuja pitkin, hyväksyivät
+tai hylkäsivät asukkaiden isänmaallisuuden (jonka nyt täytyi olla
+ranskalaista, tietysti), tempasivat täällä alas lippuja, huusivat
+tuolla »Vive». Vieläpä he kokoontuivat tuomioistuimiksi, joiden eteen
+arvossa pidetyt kansalaiset saapuivat kuin koulupojat tekemään tiliä
+itsestään ja perheestään ja avaamaan narrien neuvostolle omantuntonsa
+salaisimmat ovet. Reinin yli vievällä Kehlin sillalla oli roskajoukko
+häväissyt oppineita miehiä ja heitellyt onnettomia kulkijoita
+hevoskokkareilla.
+
+Aluksi nauroin, kun Ernst pelon ja innostuksen vaiheilla kertoili
+yksityiskohtia näistä kansan huvitteluista. Minun mielestäni se oli...
+Elsassin vallankumous, hyvin varustetun sotajoukon ja parinsadan
+kiireesti paikalle saapuneen hallintoviranomaisen kiihoittama
+kansannousu, joka silpoi päät kivisiltä tyranneilta ja ajoi elävät
+maasta Reinin toiselle puolelle, ainoankaan noista mellastajista
+panemalla itseänsä vähääkään vaaraan, niin että olisi edes nenästä
+vuotanut verta, vallankumous-oikeus Nurkkalassa, jakobiinihyppyjä
+kansallispuvuissa ja »historiallisissa asuissa», käsikärrykulkueita
+Reinin-sillalle giljotiinin asemasta, järjestäjäinsä ja osanottajainsa
+täydelleen väärin ymmärtämä meteli Elsassin maakunnassa, josta kohtalon
+iva siten teki vastasyntyneen saksalaisen vapaavaltion hylkymaan.
+
+Mutta nauruni tyrehtyi nähdessäni sen hävityksen, jota tämä kestävä ja
+yhä laajemmalle leviävä rutto sai kansamme keskuudessa toimeen.
+
+Sillä välin tanssivat luonamme lento- ja ratsu-upseerit, jotka taas
+pitivät itseään jalkaväkeä parempina, kaikki nuoria miehiä, jotka
+käyttäytyivät moitteettomasti ja iloiseksi yllätyksekseen olivat
+pelastaneet vanhat hyvät nimensä jo puoleksi unohtuneen sodan
+likahelvetistä.
+
+Kun me sukulaiset tanssin jälkeen vielä istuimme yhdessä puolituntisen
+uunin ääressä, ei Ernst väsynyt vakuuttamasta, että hän koko
+elämänikänsä oli odottanut ranskalaisia ja ettei ollut hänen syynsä,
+etteivät he olleet saapuneet jo aikaisemmin.
+
+»Odotitko heitä Pasewalkissakin?» kysyin kerran hiljaa, kun hän jo meni
+liian pitkälle, ja toisen kerran: »Niinkuin tuo asessori, joka uneksi
+tuotapikaa pääsevänsä alivaltiosihteeriksi?»
+
+»Silloinkin», vastasi hän joka kerta kovalla äänellä, »juuri silloin.
+Tahdoin palvella maatani, kunnes ranskalaiset saapuisivat», ja aina
+hän kutsui vaimonsa todistajaksi. Tätä hetkeä Anne-Marie olikin koko
+päivän odottanut. Hän kohotti vakuuttavan katseensa kattoon: »_Ils ne
+l'auraient jamais fait ministre_», sanoi hän, »_crois-moi, mon ami_,
+jamais». Sen uskoinkin ja aloin nopeasti puhua lehmistämme, jotka
+pidättivät maitonsa, mitä vastaan vihdoinkin tulisi ryhtyä johonkin.
+
+Ranskalaiset sukulaisemme, jotka lyhyt ystävällisessä äänilajissa käyty
+keskustelumme tavallisesti saattoi hämille, harrastivat silloin aina
+mitä innokkaimmin lehmiemme oloja, ja yksi tai toinen herroista suuteli
+Doriksen kättä samalla kun nuoremmat naiset kiinnittivät todella
+äidillisen katseen Ernstin kiihtyneeseen otsaan. Ja isäni pudisti
+päätänsä... lehmien vuoksi. Mutta äiti, hyvä Jumala, hänhän ei voinut
+muuta: hän hyväili kevyesti Ernstin kättä. Niin tuottivat lehmät noina
+päivinä kuitenkin hyötyä, vaikka eivät antaneetkaan maitoa.
+
+Eräänä iltapäivänä saapui talon edustalle auto, ja siitä nousi kuusi
+huononpuoleisesti puettua siviilimiestä, jotka esittivät jonkunlaisen
+virallisen paperin ja vietiin valkeaan salonkiin. He olivat kuin
+väijyksistä hyökännyt ryövärijoukko ja halusivat tutkia Breuschheimin
+perheen kansallista mielialaa. Pitkäkoipinen rohdoskauppias
+Strassburgin Pitkänkadun varrelta, jolta muinoin olimme ostaneet
+ruutia, tervehti joukkonsa etunenässä minua ystävällisesti.
+
+Mitä minuun ja isääni tuli, sanoi hän, pyytäen yhä uudelleen minua
+istuutumaan, oli tällä valiokunnalla vain yksi kysymys meille
+tehtävänä: mikä oli saattanut meidät menemään naimisiin saksalaisten
+naisien kanssa. Ernst-veljeni kanssa sensijaan ei voitaisi välttää
+tarkempaa kuulustelua. Rohdoskauppias puhui ranskaa, joka hänen
+koettaessaan puhua tulisen kiireesti vääntyi täysin käsittämättömäksi
+siansaksaksi. Siitä huolimatta miehet katselivat ylpeästi
+puheenjohtajaansa, uskaltamatta kuitenkaan istuutua Ludvig XV:n ajan
+mukaisille vanhasilkkisille päällyksille.
+
+Vastasin hyvin kohteliaasti ja selitin anteeksi pyytäen isäni
+poissaolon, hän kun oli muka matkustanut Pariisiin mikä sai
+rohdoskauppiaan luomaan minuun salaperäisen katseen, kun sensijaan
+valiokunta muuten näytti olevan selitykseen täysin tyytyväinen.
+Senjälkeen poistuin luvaten ilmoittaa veljelleni. Ovella pysäytti minut
+rohdoskauppias:
+
+»Seis, herra parooni, ette ole vielä sanonut, minkätähden olette nainut
+saksalaisen —»
+
+»Se ei ole tarpeenkaan», keskeytin hänet. »Katsokaas, herra... _minä_
+en edes tiedä, oletteko te naimisissa.»
+
+Muutamia minuutteja myöhemmin ilmestyi Ernst-veljeni salonkiin kalpeana
+ja jäykkänä, minun ja Leo-serkun välissä. Leo hyökkäsi heti pyylevä
+vatsa edellä rohdoskauppiasta kohti kuin tankki.
+
+Hänellä oli kenraalin virkapuku yllään.
+
+Hän heitti miehet ulos talosta. Hän sanoi: »_Messieurs, je vous prie
+de sortir_», ja jatkoi, että hänestä tuntuisi kiusalliselta, jos hänen
+täytyisi kutsua vahtisotilaita kunnantalolta auttamaan herroja autoon.
+Leo ja minä saatoimme herrat portaita alas ovelle saakka.
+
+Rohdoskauppias koetti pitää hyvää naamaa uhaten »valituksella
+korkeampaan paikkaan». Mutta silloin hän oli jo vaunussa.
+
+»_Faites, monsieur_», nyökkäsi Leo-serkku, »_faites toujours, allez
+soignez vos relations_!»
+
+Tyytyväisenä hän katseli, kuinka yhteensullottu miesjoukko riuskaa
+vauhtia kiiti kylätietä pitkin. »Ah, les braves Alsaciens», virkkoi hän
+minulle. »_Il n'y a que nous pour avoir du courage! Mais ou est Ernest?_»
+
+Me saimme Ernstin vasta illalla tanssin jälkeen näkyviimme, jolloin hän
+uunin ääressä ilmeisesti osoitti minulle huomaavaisuuttaan selitellen
+mitä täsmällisimmin lehmiemme huonoa kuntoa. Asian laita oli seuraava:
+Lehmät oli meiltä sodan aikana melkein kaikki pakkoluovutettu, ja isäni
+hankkima lisä oli epäkunnossa. Uudet lehmät uhmailivat, pidättivät
+maitonsa. Minkätähden?... Ei, politiikkaa siinä ei ollut mukana,
+vaikkakin kurjassa Elsassissamme (»joka värjyi sodan ja palon välillä»)
+tuskin voi löytää lymypaikkaa, mistä ei jonkun poliittisen paholaisen
+hörökorva pistänyt esiin. Näitä harvinaisia lymypaikkoja varmaankin oli
+lehmiemme härkäpäisyys. Naiset saivat suoda anteeksi... Naisista se oli
+kai hauskaa? Sitä parempi!
+
+Ernst opetti arvokkaasti, kääntyen puoleeni kuin olisin, hänen
+suosikkioppilaansa. Tosin ei siinä, mitä hän selitti, ollut minulle
+mitään uutta, mutta olin kuitenkin kiitollinen hänelle vaivannäöstään
+villiytyneen ja hänen mielestään kaikissa vakavissa elämänkysymyksissä
+kokemattoman veljensä vuoksi. No niin, lehmät! Käsitemput lypsäessä
+olivat, kuten tiedetään, erilaiset, yksi karjatyttö lypsi täysin
+käsin, suorastaan »nyrkkeili», toisissa navetoissa taas »herutettiin»
+— vedettiin nännistä ja ikäänkuin hiveltiin maito utarista. Jos lehmä
+joutui toiselle omistajalle, ehkäisi se tottumattoman käden pitelemänä
+maitonsa valumasta ensin oudoksuen ja sitten kiusalla. Tietysti voi
+olla muitakin syitä, utare- ja nännisairauksia, ja siinä tapauksessa
+oli helppo poistaa vika. Mutta meidän lehmissämme ei ollut mitään
+vikaa! Isämme oli karjakauppiaalta ottanut selkoa jokaisen yksilön
+tottumuksista entisissä navetoissa. Sittenkin ne yhä kieltäytyivät
+antamasta maitoa! Mitä oli tehtävä!
+
+»Annetaan lehmälle lypsettäessä ruokaa tai juomaa», ehdotin tyynesti,
+»puhutaan niille ystävällisesti ja koputellaan hiljaa avaimella
+sarviin.» Niin oli minulle opeteltu.
+
+Kaikkien nauraessa isäni vei minut syrjään ja kuiskasi: "Veljesi tietää
+yhtä hyvin kuin minäkin, että ovenvartija myy selkämme takana maitoa
+sotaväelle.»
+
+»Elukat ovat viattomia», lausui hän ääneen uunia kohti. »Mutta Gretel
+on syyllinen.»
+
+Taas nauroivat kaikki heleästi, eikä kukaan koettanut ymmärtää,
+yksistään jo siitä syystä, että arvoituksen ratkaisuun tarpeellinen
+kysymys olisi ollut iloisen keskustelun sääntöjä vastaan. Ja ainoastaan
+vaimoni otti isäni huumorivälähdysten lieventämän suuttumuksen
+sananmukaiselta kannalta.
+
+»Lähetä Gretel pois», neuvoi hän minua seuraavana aamuna.
+»Yhdentekevää, onko se Ernstin mieleen vai ei. Hän on jo liian kauan
+ollut teillä. Ovenvartijan avulla hän hallitsee taloa. Se loukkaa isää.»
+
+En ollut koskaan Dorikselle kertonut, että poikana olin tavannut
+veljeni kieriskelemässä Gretelin kanssa oljilla — ja millainen
+ahmatti-ilme kasvoilla, hampaat irvissä, silmät kuin himosta ja vihasta
+laajenneina Gretel silloin oli molemmin käsin pitänyt hänen päätänsä
+etäällä itsestään voidakseen katsoa häntä silmiin. Vuosikausia oli
+tämä näky ollut ilkeänä mielessäni. Koko nuoruuteni ajan, tuohon
+aamunkoitossa St. Paulissa tapahtuneeseen äkkilähtöön asti, olen
+luullut, että nainen rakastuessaan miestä tahtoo hänet ikäänkuin ahmia
+suuhunsa.
+
+Ei ollut helppo karkoittaa Greteliä talosta. Hän vaati rahaa. »Anna
+hänelle, mitä hän tahtoo», huusi Ernst syvään hengähtäen. Ovenvartija
+meni hänen kanssaan heiteltyään ensin vihaisin puhein rahat, jotka
+Gretel irvistellen oli ottanut vastaan, pitkin palkollistuvan permantoa.
+
+»Boches!» huusi Grete! linnan ikkunoita kohden seistessään portilla
+kylätiellä, ja ovenvartija, joka oli kotoisin Baijerin Allgäusta, pani
+kädet torveksi suullensa hoilatakseen: »Boches, boches, bochcs, te
+saastaiset boches!»
+
+Illalla tanssittiin taas valkokultaisessa salissa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Niin, kului toista vuotta. Doris ja minä viivyimme Breuschheimissä.
+Yhteiselämä Ernstin ja Anne-Marien kanssa kävi yhä vaikeammaksi.
+Eniten pahastutti meitä, että vanhusten täytyi siitä kärsiä. Äiti ei
+koskaan tullut luoksemme tavalla tai toisella sanomatta Dorikselle tai
+minulle: »Älkää unohtako, että Ernst on sairas, minä vakuutan, että
+hän on todella sairas, vaikkakaan sitä ei kukaan huomaa. Oliko hän
+koskaan vihainen ennen sotaa? Vihainen? Ei koskaan! Hän toipuu pian, ja
+elämämme tulee samanlaiseksi kuin ennenkin. Kärsivällisyyttä, rakkaat
+lapset, kärsivällisyyttä. Onhan hän Jacquotille aina hyvä.»
+
+Pitkään aikaan en ollut enää koskenut mihinkään sanomalehteen, mutta
+Ernst otti tehtäväkseen pöydässä lukea ääneen erikoisen kiukkuisia
+kirjoituksia — ennen hän ei koskaan olisikaan langennut moiseen
+tahdittomuuteen. Hänessä raivosi umpimielinen yltiöpäisyys, ja usein
+ajattelin: ikäänkuin hän tahtoisi rangaista ja kiduttaa itseään.
+Niin kiihkoinen oli hänen ilmeensä, kun hän sotkeutui poliittisiin
+tutkisteluihin.
+
+Ne harvat ystävät, jotka sota oli minulle jättänyt, olivat täydessä
+työssä hankkiakseen itselleen uuden toimeentulon tänä keinotteluaikana,
+jonka saksalaisten lähtö, markan vaihtuminen frangiin ja mahdollisuus
+ostaa halvalla Saksanmaata olivat meille tuoneet. Joka kerta kun olin
+Strassburgissa jouduin kiistaan. Eräässä yökahvilassa, jonne Bockien
+luona vietetyn illan jälkeen olin paennut, alkoi suoranainen nyrkkeily
+kolmen ranskalaisen kanssa, jotka elsassilaiset, siis maanmieheni,
+olivat yllyttäneet vastaani. Yhden päähän löin samppanjapullon rikki.
+Tietysti minut tuomittiin rahasakkoon. Minä (eikä suinkaan Ernst) olin
+alituisena otsikkona sanomalehdissä, joiden pääasiallisena toimena
+vieläkin oli saksalaisvaino. Joku muu kuin minä olisi sen johdosta
+tullut saksalaiseksi isänmaanystäväksi! Ainoastaan Viviane von Bock,
+jonka luona usein kävimme, pysyi lujana antamatta ylivoiman viekoitella
+tai peloittaa. Kenties sentähden, että hän oli sotaleski — vieläpä jo
+elokuussa 1914 kaatuneen ranskalaisen upseerin leski, mille seikalle
+hän olisi voinut perustaa poliittisen typeryyden korkeimmatkin
+vaatimukset. Hänen luonansa sain puhua vapaasti, sanoa pelkuruutta
+pelkuruudeksi ja kehitellä rauhanystävällistä »aatettani», jonka ajan
+väitin vasta nyt tulleen. Kuinka hän ymmärsikään kuunnella kiihtynyttä
+miestä! Totisesti se merkitsi minulle enemmän kuin rakkaus... Vain
+silloin, kun menin liiallisuuksiin, hän keskeytti minut ja huudahti
+lempeästi moittien: »Pulcinella!»
+
+Matkustin Lidoon, ja tuloksena oli, että menetin Marian. Tuskin olin
+tullut takaisin, kun taas alkoi ajojahti. Hubert Adam, josta aselevon
+jälkeen oli tullut »grand médecin» ja jolla oli yksityissairaala
+uusinta lajia, täynnä sekä tieteellisiä että esteettisiä laitoksia,
+jollaisia Pariisistakin saisi turhaan etsiä, tuli joskus myöhään
+illalla Breuschheimiin suodakseen minulle hiljaisen keskusteluhetken.
+»Odotahan vain», lausui hän ovelasti, pää painuksissa silmälasejaan
+kohentaen, »odotahan vain kolmisen vuotta tai neljä, silloin saavat
+kaikenlaiset ihmiset kokea sinivalkopunaisen ihmeensä». Francois
+Kern taas ryhtyi lehdessään minua puolustamaan, mutta kun tämä lehti
+oli niitä harvoja tai ainoa, joka todella puolusti Elsassia, pitivät
+oikeamieliset sitä hälinälehtenä, ja hän vahingoitti minua enemmän kuin
+kiukkuisimmat viholliseni.
+
+Mitä minulle vielä jäi? »Aatteeni». Se oli vanha ja sitkeä,
+tuo aatteeni. Kuusitoistavuotiaana olin sen löytänyt, ja ken
+kuusitoistavuotiaana löytää aatteen, ei lepää ennen kuin on sen
+itseensä eläyttänyt, vaan vaalii ja hoitaa sitä, varustaa sen
+torneilla, joihin hän sijoittaa soittokojeita ja vaaran hetkiä varten
+hätäkellon! Aatteeni ruumiillistumaksi ja eläväksi saarnaksi olin
+ottanut Strassburgin, maan ja lopuksi sukuni, minkä vuoksi niin
+intohimoisesti tutkin niiden historiaa: Strassburgin ja maan historiaa,
+sukuni vaiheita, joka jo tuhannen vuoden ajan oli täällä työskennellyt:
+eloisana, selväpiirteisenä, helposti ymmärrettävänä ikäänkuin
+toimimassa olisi aina vain sama ihminen. Väsynyt kulkija heittäytyi
+nuorennuslähteeseen ja tuskin sinne sukellettuaan nousi pojan nauru
+huulillaan viheriälle nurmikolle, sellaisia olivat Breuschheimit, ja
+ojennetuista käsistä osoitti toinen Vogeseille ja toinen Reinille...
+
+Sellaisia olivat Breuschheimit, sellainen oli Strassburg, sellainen oli
+Elsass. Kaarle Suuren valtakunta, täällä eli hänen henkensä edelleen,
+samalla kun hänen olemuksensa sirpaleet olivat hajoitetut pitkin
+Eurooppaa — voi, sinä pieni, kahden suuren kansakunnan rajalla, hukkaan
+menneestä kruunusta kiistelevien kahden väsymättömän taistelijan
+välillä, niin monet laskiaiset ja pääsiäiset kestänyt yhden ja saman
+kristikunnan maakunta: Elsass!...
+
+Mutta mitä auttoi minua aatteeni? Hubert Adam, joka kimnaasissa oli
+siihen uskonut, heilautti päätänsä, jos siihen viittasin, ja kärisi
+kurkustaan: »Roskaa, nykyisin on vain kaksi elävää aatetta, omistamisen
+ja ei-omistamisen! Ja ne molemmat ovat oikeastaan vain yksi, tunnus
+ja vaakuna. Katsokaamme vain, että nautimme elämästä, ennenkuin
+bolshevikit yllättävät meidät. Mitä maksaa uusi vaununne?»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä päivänä sattui Ernstin ja minun välilläni neuvottelu. Se oli
+lyhyt ja suorasukainen.
+
+»Doris ja minä», sanoin, »matkustamme huomenna kuudeksi kuukaudeksi
+Schwarzwaldiin. Jätämme Jacquotin tänne. Passeja meillä ei ole.
+Lähdemme Leon brigaadiautolla, sillä pääsemme Offenburgiin.»
+
+»Mainiota», vastasi Ernst. »Entä sitten?»
+
+»Sieltä löydämme kai loisen auton, joka vie meidät metsätalollemme.»
+
+»Epäilemättä. Ja sitten? Miten aioit järjestää muut asiat?»
+
+»Mitkä muut asiat?»
+
+»Kuule, Claus, toivoakseni et puhu isän kanssa mitään raha-asioista.
+Hän antaisi sinulle viimeisen housuparinsakin... Minun täytyy
+sanoa sinulle, että tila ei ole tuon koruneulan arvoinen, joka on
+kaulanauhassasi. Isoisämme on, niinkuin tiedät, repinyt maasta kaikki
+viiniköynnökset ja kuljettanut sinne kuormittain burgundilaista
+multaa. Hänen kuollessaan oli kellarissa sama viini, jonka hänen
+isänsä oli ilman burgundilaista apua tuottanut! Isämme... ei, siitä on
+parempi olla puhumatta! Hän on taitava teoriassa, häntä voisi pitää
+suorastaan oppineena kansantalousmiehenä, niin sanoakseni vertailevan
+taloushistorian keksijänä. Sodan aikana olemme ansainneet hyvin,
+niinkuin kaikki maanviljelijät. Sitä ei voinut välttää. Mutta isä on
+sijoittanut rahat saksalaisiin arvopapereihin. Minkätähden? Appesi
+Kieper kertoi, kirjoitti ja hoki puhelimessa yhtä mittaa satuja Saksan
+teollisuuden loistavasta tulevaisuudesta. Ja käytännön miehenä hän oli
+isäämme paljoa etevämpi, sen oli isä aina tunnustanut. Nuo paperit
+käyvät päivä päivältä yhä arvottomammiksi, pelkäänpä, että sinunlaisesi
+voivat pian käyttää mitä pesän virikkeeksi tai leikata niistä
+Jacquotille kuvia, menettämättä mitään omaisuudestaan. Kieper itse —
+niin, poikani, se on toinen asia! Kieper on käynyt mahtavaksi kuin
+jättiläinen! Jos hän tahtoo voi hän ostaa entisen suurherttuakunnan
+tai Montblancin. Pikku asia hänelle. Sentähden tahdoin sinulle sanoa,
+että täällä Breuschheimissä tilisi päättyy velalla, mutta Kölnissä on
+rahaa — läjittäin. Perusta tulevaisuutesi appeesi, käännä katseesi
+Kölniin päin! Tartu rakkaan vaimosi käteen ja... ja... Kuule, Claus,
+minulla ei ole lapsia, emmekä koskaan saakaan, näin meidän kesken
+sanottuna. Sentähden... Ellei siihen mennessä koko maailma ole mennyt
+mullin mallin, tulee Jacquot, teidän Jacquotinne, tänään tai huomenna
+omistamaan pienen kuningaskunnan. Sillä Kieperin pojat ovat kuolleet.»
+
+Minun täytyy myöntää, että olin yllätetty. Ensi kerran huomasin
+veljeni todellisen etevämmyyden. Tähän hetkeen saakka olin pitänyt
+häntä liikeasioita tavoittelevana feodaalisesta syntyperästään kopeana
+maalaisherrana, jollaisia viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana oli
+niin runsaasti esiintynyt. Hän rakasti autoja, paljoa vähemmän naisia,
+niistäkin vain sellaisia, joista levisi voimakas ihon tuoksu. Hän
+jutteli yhtä kevyesti hovin suuruuksista, joita hän oli ivailevinaan
+kuin maailmanpörssien pomoista, joita hän käsitteli vilpittömästi
+kunnioittaen, vaikka myös alentavasti. Hän ei olisi kyennyt erottamaan
+Goethen runoja jostakin Schillerin ballaadista, vaikka hän sangen
+nokkelasti »kurkisti» joka kirjaa, josta »puhuttiin». Tämä kaikki oli
+niinkuin pitikin. Tyhmä hän ei ollut, ei, päinvastoin, hän oli viisas,
+hyvin viisas eikä hänen keskusteluaan pidetty häikäisevänä ainoastaan
+Pasewalkissa ja Charleroissa. Kun hän oli hyvällä tuulella, oli hänen
+helppo puhua sellaista ranskaa, joka kukki ja tuoksui, ja usein saattoi
+hänen luontaisille taipumuksilleen, kun säätyyn kuuluvien naisten ja
+hyvin rikkaiden herrain vaikeneminen häntä innoitti, kasvaa siivet,
+jotka nostivat hänen puheensa huimaavaan korkeuteen. Tälle huipulle
+saavuttuaan hän esiintyi profeettana. Niin hän oli monesti Parisissa
+ennustanut maailmansotaa ja samalla Saksan voittoa. Sentähden ja koska
+Ranska ei kuitenkaan lopullisesti ollut joutunut häviölle, annettiin
+anteeksi, että hän oli ennustuksensa toteutumista saksalaisten puolella
+tehokkaasti avustanut. Kauniiden pariisitarten kirjoituspöydillä
+oli nyt jo taas hänen valokuvansa, joskin uudessa ranskalaisessa
+sotilaspuvussa. Tämäkin oli oikein. Mutta nyt...
+
+»Ja tuollahan olisi vielä autotehdaskin», sanoin ja katsoin ulos
+ikkunasta. Puiston takana, hyvän puutarhurin siihen liittämänä, jopa
+tuohon viheriään valtakuntaan kasvaneena, surisi yöt päivät pieni
+tehdas, todellinen mallilaitos, jonka ukko Kieper oli niin sanoakseni
+lepohetkinään sinne perustanut. Aikaisemmin olivat voimavaunut
+kulkeneet maailman markkinoille »Alsatia» nimisinä, nyt tehdas valmisti
+»Nouvelle-Frances» merkkiä, jotka oli nopeasti päässyt ranskalaisten
+autontuntijain suosioon.
+
+»Mikä autotehdas?» kysyi veljeni ihmetellen.
+
+»Kuinka voitkaan kysyä niin tyhmästi, Ernst! Isä Kieperin ihanne, hänen
+vanhuutensa ilo, mestariteos tehtaaksi, jonka saamme häneltä sitten kun
+Doris täyttää kolmekymmentä vuolta.» Näytin ikkunasta.
+
+Ernst nousi hitaasti pystyyn, katsoi kädet housujen silityslaskoksilla
+entistä hämmästyneempänä minua, ja kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän
+taas sai sanan päästä kiinni. Sitten hän istuutui.
+
+»Niin, poikaseni, mutta sehän on minun! Olettehan kaikki juhlallisesti
+sen minulle luovuttaneet — koska minä olen teistä ainoa liikemies!»
+
+Oikein. Tehdas oli hänen.
+
+Juhlallisesti olimme sen hänelle luovuttaneet, silloin kun hän oli
+sairaalasta tullut lomalle peräti masentuneena ja vakuuttaen koko
+maailmalle lohdutuksentarvettaan. Anne-Marie oli sähkösanomalla
+pyytänyt minua tulemaan. Ernstin hervottomat kädet olivat yhtä mittaa
+lipuneet hänen vaimonsa käsistä Doriksen, jopa usein minunkin käsiini.
+Hän ei enää tiennyt mihin ryhtyisi sekaisin menneessä maailmassa.
+Silloin otimme hänet keskellemme notaarion luokse.
+
+Ei epäilystäkään, tehdas oli hänen. Ja me muut Breuschheimit olimme
+köyhiä kuin kirkon rotat!
+
+Mutta mitä se merkitsisi, lohdutti Ernst, kun kerran vanha Kieper oli
+tullut niin suureksi kuin jättiläinen, kun vanhemmillamme tuskin oli
+mitään tarpeita ja kun he niin vähän vaativat elämältä (niinkuin isäni
+päätänsä pudistaen oli — maininnut esimerkiksi entiselle opettajalleni,
+rovasti Simonille, joka vastaanotettuaan tuomiokirkossa marsalkka
+Fochin oli heti matkustanut Jerusalemiin!) No niin, en voinut muuta
+kuin pyytää anteeksi aiheetonta huomautustani tehtaasta. Savupiiput,
+jotka kämmenen leveyden verran kohoten puiden yli tervehtivät silmääni,
+olivat minut siihen houkuttaneet. Tietysti tehdas oli Ernstin, vain
+hänen, hänen yksin?!...
+
+Myös se vaunu, joka vei Doriksen ja minut Strassburgiin kuin käsillä
+kantaen, oli hänen. Komea vaunu!
+
+Kun poikkesimme Vivianen luo, lausuaksemme hänelle hyvästit, tapasimme
+suuren seurueen, miehiä, naisia ja lapsia. Tasavallan presidentti
+kunnioitti sinä päivänä Strassburgia käynnillään, koko kaupunki oli
+täynnä vieraita. Bockin talossakin väreili juhlallinen ilma.
+
+Bockien ja Dürckheimien mielestä, jotka olivat kokoontuneet salonkeihin
+ottamaan vastaan tuttuja tai suositeltuja vieraspaikkaisia upseereja
+naisineen ja antamaan heille sopivia ohjeita heidän halutessaan
+tutustua kaupunkiin ja maaseutuun, oli Elsass, heidän kotimaansa,
+todella vapautettu. Naamio poistettuna, valloittajan sudenkuopista
+puhdistettuna se oli kirkkaana taivaan alla, heidän kotimaanansa,
+heidän Elsassinaan, niinkuin se ennen vuoden 1870 ennen »suurta
+petosta», kuten toiset sanoivat, ennen »jumalantuomiota», kuten toiset
+sitä nimittävät, aina oli ollut... Ainako? Ehdottomasti muistin vanhat,
+jo maahan vajonneet Glöckelsbergin hautausmaan kivet, joissa näidenkin
+sukujen hautakirjoitukset olivat saksankielisiä, niidenkin miesten
+tai naisten, jotka olivat palvelleet Bourbonien sukua salongeissa tai
+taistelutanterilla.
+
+Doris nauroi samanikäisten äitien kanssa, otti vastaan paroonin
+isälliset kohteliaisuudet ja rohkaisi Jacquotia, jonka kanssa tytöt
+miellyttävien, kaikkia vieraita ihastuttavien »kansallispukujensa»
+hurmaamina yhtä mittaa leikkivät »marssia Strassburgiin». Lopulta
+he ottivat hänet niin rajusti vastaan, että hän ei enää uskaltanut
+lähestyä heitä, vaan mieluummin ryhtyi keskustelemaan erään toisen
+pojan kanssa, joka viereisessä huoneessa istui yksinään tuolilla ja
+ujona katseli sohvaan päin, missä hänen vanhempansa kunnioittavassa
+asennossa kuuntelivat hymniä Odilienbergille. Viviane lausui sitä
+ulkomuistista. Kun olimme lähdössä, seurasi hän meitä halliin
+kuiskatakseen minulle:
+
+»Rakas Claus, olen tyytyväinen, mutta — kaikista maanmiehistäni täällä,
+tiedätkö, oikeista vanhoista miellyttää minua enimmin François Kern.
+Te olette uskaltanut sanoa olevanne hänen ystävänsä — olkaa hyvä ja
+sanokaa hänelle terveisiä minulta.»
+
+»Kaunis kohteliaisuus, Viviane!»
+
+»Se on vanhaa toveruutta, Claus. Siis täsmälleen kello kuusi vien
+Jacquotinne takaisin Breuschheimiin, ja koska minulla valitettavasti
+ei itselläni ole lapsia, käyn usein häntä tervehtimässä, niinkuin hän
+olisi oma poikani täysihoidossa teidän vanhempainne luona...»
+
+Kellermannstadin kastanjain keltalehtisillä oksilla oli valoa kuin
+kattokruunuissa. Kanavan vedessä virtasi tumma tuli, liidellen viipyi
+vielä päivä, kadut olivat täynnä iloisia ihmisiä, eikä Doriksen mieltä
+hämmentäneet ja ihastuttaneet ainoastaan puutarhain ruusunrunsaus tai
+se lempeä ja kuitenkin niin väkevä sini, jolla »ritarikannus» pieniä
+sinisiä liekkejään levitellen valaisi nurmikenttää, ainakaan ei tämä
+yksinään ollut syynä, tämän päivän kauniit nähtävyydet kaduilla, joita
+pitkin kuljimme, vaan häneen vaikutti ilo ja haikeus kaikesta siitä,
+mitä hän jätti tänne, ja jonkinlainen uhmaava uskollisuus, niin että
+hän koko olemuksellaan nousi sitä toista vastaan, mikä Strassburgin
+ylle kaiken päivää valuvassa yleisessä kirkkaudessa ja elämänilossa
+uhkasi häntä kuin epävarma yö: jokin, mikä äkkiä tuntui hänestä
+vieraalta maalta, se, mitä oli toisella puolen Reiniä! Hänellä oli
+koti-ikävä, ennenkuin hän oli lähtenyt synnyinmaastaan.
+
+Äänetönnä hän asteli rinnallani, hänen silmänsä harhailivat, kaiken
+tarjoutuvan ilon hän otti valitsematta vastaan, todella ihmeellinen
+kesätuuli tempasi hänet untuvankeveään musiikkipilveen, kädet ja jalat
+melkein painottomina, pää melkein tyhjänä ja mielessä tuskin muuta kuin
+jokin tanssi, kuten selvästi tajusin.
+
+Kääntämättä hymyä silmissään ja suunsa alapuolella minun puoleeni (voi,
+kuinka hyvin tunsin tuon ihmeen) hän virkkoi välittömästi:
+
+»Claus, sydämessäni en mene pois. Todellisuudessa jään tänne.»
+
+Ja hän katsoi uhmaavan onnellisena Pitkän kadun taloja.
+
+Olimme kaupungin läpi tulleet sille paikalle, mistä sähköraitiotie vei
+Breuschheimiin.
+
+»Kuinka olisi —?» kysyi Doris, ollen kääntyvinään pysäkille. Mutta
+samassa hän tarttui käsivarteeni ja veti kiharoitaan ravistaen minut
+eteenpäin.
+
+Silloin huomasimme vanhat kaupungintornit, joista yhden olimme
+ylioppilasaikanamme pientä maksua vastaan vuokranneet kaupungilta
+»elinajaksemme». Se oli vieläkin meidän, ja Hubert Adam piti sitä
+silmällä. Noustiin portaita myöten pimeään, sitten avautui yksi ainoa
+suuri huone, jonka olimme järjestäneet sievään asuttavaan kuntoon
+huonekaluilla, kuvilla ja kirjoilla. Ampuma-aukoista paistoi päivä
+sisään, keskipäivä, iltavalo, tähtitaivas ja aamunkoi.
+
+»Niin, tahdotko todellakin mennä pois?» huudahti Doris nauraen,
+ikäänkuin pilkkaisi meitä ja koko maailman, ja hänen kätensä tarttui
+minun käteeni, ja hän käänsi minuun kasvonsa, joilla sinä hetkenä,
+kun katseemme kohtasivat toisensa, tyttömäinen ylimielisyys väristen
+vaihtui naiselliseksi lupaukseksi... Mitä ajattelut, Claus? Kiipeämmekö
+torniin?»
+
+Kiipesimme kapeita portaita ylös, pimeässä tuntui kuin Doris pakenisi
+minua ja minä ajaisin häntä takaa. Torni kaikui askeltemme kuminasta.
+Joka kerta kun tähystysaukon valoviiru kummitteli pimeyden läpi,
+kohotin katseeni, ettei minulta jäisi näkemättä voimistelijatar, joka
+kapusi yhä ylemmäs. Sitten päästiin tikapuiden juurelle. Etsimme
+kätkettyä avainta ja löysimmekin sen. Huone oli entisellään, valtava
+leposohva paikallaan, ikäänkuin ei kukaan olisi siinä lojunut.
+
+»Vielä hetkinen voitettu!» sammalsi Doris minua syleillen, ja myöhemmin
+hän ehdotti täysin vakavissaan, että pysyisimme pari kuukautta piilossa
+tässä tornissa, se olisi yhtä hyvä kuin muuttaa rajan yli — kenenkään
+ei tarvitsisi sitä tietää paitsi uskollisen Vivianen, joka usein toisi
+Jacquotin luoksemme. »Claus, hankitaan väkiviinakeittiö! Ajatteles,
+siinä kaikki, mitä tarvitsemme. Kunniasanallani! Mitä minä teen
+Schwarzwaldissa? Eikä ole ollenkaan totta, että minua huvittaa Sveitsi
+yksitoikkoisine jäätikköineen! Tätä tornihuonetta minä rakastan ja tätä
+leposohvaa, näitä ampuma-aukkoja! Siitä tulee suurenmoista, ja sinä
+olet yksinomaan minua varten.»
+
+»Doris, viikon kuluttua se olisi kaikissa sanomalehdissä.»
+
+»Sitten olemme täällä edes viikon», uhmasi hän.
+
+»Tekisimme itsemme naurettaviksi.»
+
+»Naurettaviksiko? Mitä se on?»
+
+Näin pakistiin vielä hetken aikaa yhtä ja toista kunnes hän äkkiä
+vaikeni ja tuijotti tyhjyyteen.
+
+»Sittenkin», sanoi hän päättävästi, »sittenkin minua miellyttää
+metsätalomme. Ja vuoristoretkeilyjä rakastan yli kaiken. Todellakin!»...
+
+Varhain yöllä saavuimme Römerbadiin.
+
+
+
+
+XIX. HYVÄ KUU
+
+
+Lasken kynän kädestäni ja astun metsätaloni pengermälle.
+
+Asun ihanasti täällä ylhäällä. Ja hiljaa — hyvä Jumala, kuinka
+ihmeellisen hiljaista on niin suuren hälinän jälkeen!
+
+Vuoristosta alas vaeltaa hirsimetsä. Talon takana se pysähtyy ja seisoo
+suorassa rivissä: tammia, lehtikuusia, korkeita akasioita, pyökkejä
+ja pari kastanjaa, jotka vehmaudessaan näyttävät tanakoilta tammilta
+— läpeensä vanhoja ukkoja, joita muualla, erikoisesti raivatuilla
+paikoilla, katseltaisiin nähtävyyksinä. Voisimme hankkia muistoja
+omistuspuita kokonaisille ruhtinassuvuille ja runoilijapolville.
+Alhaalta, niityiltä, katsottuna tuo kaistale on kuin heleämpi reunus
+kohoavassa metsässä. Tässä metsänlaidassa riippuu koko taivaan valo
+aamusta iltaan.
+
+Metsän läpi saapuu päivä harppaillen ja tarvitsee pitkän ajan,
+ennenkuin ehtii meidän luoksemme, sillä metsä on suuri — kestäisi
+varmaankin kaksi viikkoa, jos tahtoisi sen läpi tunkea. Sensijaan
+aurinko viipyy metsän laidassa kuin kuvastimensa edessä iltaan asti,
+jolloin se jäähyväisiksi, jotka hehkuvat koko maan yli, paljastaa
+rintansa ja avaa liekkisylinsä. Mutta talon takana näemme sen silmin
+vain seisovan taivaisessa purppurassaan, joka vähitellen hiipuu tuhaksi.
+
+Päivän kintereillä seuraa metsän läpi yö. Silloin aukenee tyhjyys
+tiettömänä, sillaton kuilu, samalla kun tähdet toinen toisensa jälkeen
+kierivät taivaan mittaamattomalle laelle. Sitten nousee kuu.
+
+Tunnen sen, hengitän sitä, mutta vielä se on piilossa. Pengermältä
+silmäilen tasangolle, joka väräjää saman aavistuksen lumoissa.
+Taivaalle on levinnyt ahdistava sini, joka alinomaa vaihtaa
+vivahdustaan, ikäänkuin se keinuisi puna- ja kultanauhaisessa altaassa
+— milloin vaalean sinipunervana, milloin vihreänä.
+
+Sellainen yö tuo sydämentykytystä minulle ja tähdille. Oman sydämeni
+sykinnän tunnen kädelläni, tähtien silmilläni. Etsien kierrän talon.
+
+Metsän takana nousee täysikuu, sitä ei vielä voi nähdä, mutta se
+on saanut jättiläistammen versovan latvan kukkimaan, puu kohoaa
+kullankeltaisen loistavana hämärästä, taivas sen yllä on kuin tuoksu.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tule Barry, mennään sitä vastaani
+
+Luon katseen taakseni pihamaalle ja taloon. Hiljaisena lepää kotini
+metsänlaidan varjossa, vain keittiössä palaa valo ikkunaluukkujen
+takana. Jacquot nukkuu jo — huoletonna siitä, että suuri, villi metsä
+kenties pääsisi tunkeutumaan hänen huoneeseensa, hän on tapansa mukaan
+avannut yöksi ikkunan.
+
+Metsässä on vielä pimeää, mutta tiedän aukion, mistä näemme kuun.
+
+Mikä ihmisystävä kuu onkaan! Tuskin se on kutistunut nurinkäännetyn
+pilkun muotoiseksi ja näyttää taivaan hirmuisen kidan nielaisemalta,
+kun se jo taas tulee takaisin. Jonakin iltana se tulee vaatimattomasti
+esiin metsän peitosta ja näyttää sakaransa niin matalalla, että melkein
+voimme niihin tarttua. Siitä hetkestä lähtien olemme vapautuneet
+petotähtien uhkasta, jotka leijailevat ikiyön tuolla puolen. Se ei ole
+enää meidän yömme — siellä takana! Se ei hävitä meiltä mitään! Mainen
+valtakunta on saanut raja-aidan, me olemme rauhoitetut. Ja aita alkaa
+kukkia.
+
+Tuolla hypähtää kelpo koirani pystyyn, saatuaan kutsun Henrik
+Linnustajan luo. Idässä, metsän takana on noussut mitä taidokkain
+valorakennus. Juhlasaatossa hän kulkee pian palatsinsa heikosti
+valaistulta pihalta. Eläköön uusi kuningas! Maa astuu kirkkaan unen
+valtakuntaan.
+
+Niin heikkoja, häilyviä ja huumaantuneita kuin olemmekin haluissamme,
+kuu antaa kullekin meistä sopivan unen, ja unemme kasvaa sen mukana,
+se on oikeata laihoa, joka silloin menestyy, ja kun se on kypsä,
+leikkaamme sen hopeasirpillä ja pahuuden hedelmän erotamme ja
+kuormitamme sillä unemme ja lähetämme inhimillisen tähden barbaariseen
+taivaaseen, jolla taas äkkiä loistaa vihollisia.
+
+Barry kiitää eteenpäin, kuulen sen haukahtavan, sitten se on edessäni
+ja laskee jalkoihini siilin. Siitä huomaan, että aukio on lähellä,
+sillä siellä telmivät siilit kuutamossa. Minun täytyy kietoa tuo
+piikikäs pallo nenäliinaani ja ottaa se maasta, sillä muuten Barry ei
+liikahtaisi minnekään.
+
+Koetan tuon tuostakin salavihkaa vapautua pistävästä toveristani. Joka
+kerta Barry tuo sen takaisin. Se tietää, että semmoinen elävä kuuluu
+aittaan. Heti kun se on sinne viety, ei se siitä enää välitä. Mutta
+kukapa metsästäjä heittäisi saaliinsa pois? Kuono on verillä, mutta se
+ei hellitä.
+
+Kuu kumottaa aukion keskikohdalla. Vasta nyt tajuan: metsä kohisee
+tuntumattomassa tuulessa! Kuitenkaan ei ruohonkorsikaan liiku,
+kirkkauteen kurkottavat oksatkin ja niiden varjot ovat liikkumattomat.
+Kenties, ajattelen, rukoilevat nyt kaikki eläimet kuuta, kenties elävät
+toiset vavisten suurta päiväänsä... Katson valkoista majesteettia
+suoraan kasvoihin, pään loisto valuu yli reunain, heittää hohteen,
+josta lähtee pitkiä, teräviä säteitä — ja samalla tunnen koiran
+kohotetun pään polveani vasten. Ensin näen vielä viiruja, kuin
+huurretta, puiden rungoilla ja oksilla, sitten metsä on häipynyt, näen
+enää vain kuun, näkymättömien latvojen suhina paisuu, kuulen meren
+äänen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kotia tullessamme on kuu jo talon takana. Minun täytyy mennä
+pengermälle voidakseni nähdä sen. Silloin kuulen Rheinweilerin
+kirkonkellon lyövän puoliyötä. Tuuli on kääntynyt lounaaseen. Huomenna
+sataa.
+
+Merkillistä, Barry tulee ja menee. Mitä on tapahtunut? Lopulta lähden
+sen perässä. Keittiön eteisessä palaa yhä vielä valo, se on todellakin
+tavatonta.
+
+Avaan oven kolistellen, ja eteisessä tulee Kathrin vastaani. Hänellä on
+tärkeä tehtävä, hän on luvannut olla menemättä nukkumaan, ennenkuin on
+sen toimittanut, ja pyytää nöyrimmästi anteeksi: Jacquot on pyytänyt
+sanomaan herra paroonille. — Kutsun Kathrinin huoneeseen, ja kun näin
+olen tunnustanut hänen tehtävänsä tärkeyden, esittää hän asian niin
+tärkeänä kuin hänellä olisi diplomaatin sauva kainalossaan.
+
+Grether Fritz on tänään mennyt Rheinweileriin hautajaisiin, ja Jacquot
+on ollut häntä saattamassa... Sen tiedän. Jacquot on palannut kotiin
+miettiväisenä, mutta hilpeänä... Illallista syötäessä panin merkille
+hänen hiljaisen ylimielisyytensä, ja hyvääyötä sanoessani hän syleili
+ja suuteli minua, vaikka tavallisesti vain puristimme toistemme kättä
+kuin toverit. Mutta vuoteessa, kun Kathrin jo oli sammuttanut valon ja
+lähtenyt pois, Jacquot oli huutanut hänet takaisin ja pyytänyt häntä
+ilmoittamaan minulle, että hän tiesi, kuinka äiti oli Breuschheimissä
+haudattu, yhtä hyvin kuin jos olisi itse ollut läsnä. Äidillä oli nyt
+rauha ja hänellä myös. Ja Kathrinin piti sanoa minulle, että hän nyt
+rakasti minua niinkuin minä olisin paitsi isä myöskin äiti!
+
+Koska Kathrinilla on tyttönä ollut lapsi, joka kuoli hänen köyhyytensä
+tähden, sopii hänen puhua kuin ainakin asiantuntijana. Mahtavasti hän
+katsoo minua paksuilla, pyöreillä silmillään. Todellakin, se oli tärkeä
+sanoma! Kiitän häntä, kiitän oikein paljon. Niinkuin säätyläistä saatan
+häntä keittiöön saakka, missä puhtaaksi pestyllä pöydällä on avonainen
+rukouskirja.
+
+Taas kävelen kuun valaisemassa puutarhassa. Kaikkialla nousevat ja
+pursuavat pensaat maasta, mainitsen niitä nimeltänsä: lentävä sydän,
+akilleia, lupiinit, varhaiset loimukukat, neilikat, puutarhatyräkit,
+hanhenjalat, ritarinkannukset, palava pensas — tiedän, missä kukin
+kasvaa. Toisille lupaan kohtauksen uudenkuun aikaan, toisille
+seuraavan täysikuun iltana ja kolmansille sitä seuraavan, ja tuolla,
+ruusupensaiden välissä, ovat tulpaanit nupulla.
+
+Kun ne kukkivat, silloin pitää Marian olla luonani!
+
+Otan hänelle kirjoittamani kirjeen pöytälaatikosta, kävelen metsän läpi
+kylpypaikan ensimmäiselle kirjelaatikolle ja sujautan sen siihen.
+
+
+
+
+XX. TULPAANIT
+
+
+Kaksi viikkoa on kulunut ilman muuta tietoa Mariasta kuin että
+olen lukenut eräästä sanomalehdestä, kuinka rahaministeri Stratan
+musikaalisessa illanvietossa Roomassa markiisittaret Maria ja Camilla
+Capponi herättivät huomiota »todella italialaisella kauneudellaan ja
+täydellisellä suloudellaan». Tuo lehti oli jo itsekin pari viikkoa
+vanha. Römerbadin kauppias oli käärinyt tavaransa siihen ja Jacquot toi
+sen keittiöstä sanoen: »Siinä on jotakin Maria-tädistä.» (Kuitenkaan
+hän ei ollut nähnyt Mariaa neljään vuoteen, tuskinpa kuullut tänä
+aikana hänen nimeänsäkään.) Menin heti postiin ja sähkötin. Kyllä tai
+ei, tahdon saada vastauksen, en kestä kauempaa.
+
+Etelätuuli puhaltaa. En voi nukkua, en voi valvoa.
+
+Tuska raatelee minua kuin myrkky. Koskaan ei Marian tapana ollut
+viivytellä vastausta.
+
+Tuo Strata! Rautainen pölkkypää, juuri sellainen väärä Bonaparte,
+jollaiseksi Berrick kaksikymmentä vuotta sitten oli Trattoria all'
+Ombra di Goldonissa häntä maininnut! Voisiko hän sittenkin olla se
+uhkaava »ruhtinas», joka Marian varalle oli »tähdissä kirjoitettu»?
+Kuinka pitkä aika onkaan tuosta uhkauksesta kulunut! Ja äkkiä se nousee
+taas eteeni, ihan lähelle! Minun elämässäni ei mikään pääse loppuun. Ei
+mikään, mikä on alkanut kanssani elää, tahdo eikä voi kuolla. Monesti
+ajattelen: mikä taakka! Sitten taas tuntuu elämäni liian vehmaalta
+metsältä, jonka läpi minun on mahdotonta vetää selvää tietä.
+
+Missä olen? Olen unessa, jota en ole öisin löytänyt, jota olen ajanut
+takaa kuin hevosta, sittenkun se on minut heittänyt selästään. Kun aamu
+koitti, olin saavuttanut sen, käsilläni tarttunut sen harjaan ja lyönyt
+naaman puhki. Silloin se kaatui ja hautasi minut allensa. Siellä minä
+olen. Siellä makaan — unettoman yön päivänkirkkaan vuoren alla.
+
+Minä vetoan tulpaaneihin. Niin, tulpaanit ovat tulleet. Jo ennen
+auringonnousua käyn niitä tervehtimässä, kun ne varovasti kurkottavat
+valoa kohti. Keskipäivällä ne eivät jaksa valoa kestää, vaan seisovat
+kuin hoiperrellen, verhiöt ylenmäärin auenneina, kolme neljännestä jo
+kuihtuneena, varisseena, yllään tuskastuttava katoavaisuuden leima.
+Mutta kuinka kainosti ne kuuntelevat tiheään huntuunsa verhoutuneina
+kuutamon yöllistä laulua, kukin omalla pikku parvekkeellaan!
+
+Ne kukkivat vapaina sekaisin kaikilla puutarhasaroilla, muureilla
+kivikkokasvien joukossa, lavoilla niiden edustalla, ruusupensaiden
+välissä, pitkin lehtokäytävän varsia ja edempänäkin hajanaisissa
+ryhmissä niityllä, missä ne näyttävät rippuvan ruohossa kuin
+pienet punaiset, keltaiset ja valkoiset lyhdyt. Mutta suorastaan
+hurmaannuksiin jouduin nähdessäni ne ukkosilman auringonpaisteessa.
+Satoi hiljalleen, silloin oli todellakin aurinko salamassa — kirkastus,
+joka tuntui pyrkivän syvälle maahan, hurmasi koko puutarhan. Typistetty
+valkopyökkiaitaus istuinpenkin luona soi kuin lasiurut, kesäpensaiden
+versot paisuivat töyhtöinä, suortuvina, ja ritarikannuksen ensimmäiset
+lehtisikermät olivat kuin kypärintöyhtöjä, ja silloin ne liikkuivat,
+kypärintöyhdöt, ja näyttivät kasvavan maasta, kuin sieltä alkaisi
+nousta ritari.
+
+Käet, ihan lähellä, soittivat kuin hurjina kilpasilla.
+
+Mutta tulpaanit — hyvä Jumala, kuinka hienoja ja hentoja olentoja ne
+olivat! Pelkkiä ihastuttavia pyhimyksiä, ei enää tästä maailmasta,
+vain pieni verihymy, joka on painanut lempeästi hehkuvan leiman
+martyriudelle ja autuudelle.
+
+Tulpaanit? Olivatko nämä tulpaaneja? Ne olivat kadottaneet nimensä,
+itsensä, koko maailmakin. »Lähtökukiksi» nimitin niitä, koska ihmisten
+kerran pitää antaa jokaiselle esineelle nimi — joka aina on heidän
+omansa. Eihän tarvitsekaan olla tästä maailmasta, sanoin itselleni,
+varsinkaan jos tämä maailma ei enää voi pitää ihmistä kiinni, ja
+nauroin vapautuneena hunajasadetta kohti ja pesin käteni serafisen
+valon puhtaudessa, joka välkehti minun ja puutarhani yllä.
+
+Hunajasade taukosi, ja onnellisen illan nielaisi nälkäisenä kuin susi
+yö, jonka pilvissä kuu täytenä hoippui. Katselin sitä, kunnes se vaipui
+vuoteeseensa Vogesien taakse, sitten tein samoin kuin se, panin maata,
+mutta nukuin huonosti. Uneksin kuin kahden tunnelin välillä ja kun
+heräsin, oli yö.
+
+Näin unta erään hotellin suuresta ruokasalista. Linnamaista
+rakennusta ympäröi sininen meri. Pengermältä johtivat muutamat
+auringon valossa kimaltelevat graniittiaskelmat purppuraiselle
+hiekkarannalle, ja siellä vilisi lapsia, jotka kirjavissa kylpypuvuissa
+juoksentelivat uimahuoneiden ja olkimajojen välissä. Muutamat
+pitelivät kiinni äitiensä tai hoitajiensa käsistä ja härnäilivät
+merta isollavarpaallaan. Mainingin aallot kierivät kuin kissat
+heidän eteensä, ja lapset hyppivät kuin heitä kutitettaisiin. Toiset
+astuivat kuohuihin uljaina kuin vanhat merikarhut. Naiset ja lapset
+leikkivät meren kanssa niin pitkälle kuin silmä kantoi, väriloistoisina
+ruusuisella hietikolla sinisen meren edessä, joka piirteli hiekkaan
+valkoisia ja keltaisia kiehkuroita, ja se muistutti toista lasten
+leikkiä, jossa vannetta heitetään siten, että se nopean alkuvauhdin
+jälkeen palaa heittäjän luokse kuin kutsuttuna. Ruokasalissa taas
+oli jokaisella pöydällä kapeassa lasissa tulpaani. Siellä oli
+keltaisia, punaisia, purppuranvärisiä tulpaaneja, helmiäisvärisiä
+ja valkeita, niin valkeita kuin porsliini. Jokainen oli, kuten
+sanottu, lasissa valkeaksi katetulla pöydällä, koko sali oli kuin
+yksi ainoa tulpaanisarka. Istuin ja nautin tästä näystä. Äkkiä
+kajahti torventoitotus. Ovi aukeni, ja sisään astui pari, joka tuntui
+minusta tutulta. Johtaja riensi sitä vastaan ja saattoi sen pöytään
+lähelleni. Huomaamatta oli tullut ilta. Kattokruunujen valot loistivat,
+sali oli täynnä mustia herroja ja kirjavia naisia, pöytien lomitse
+kiitivät tarjoilijat, niin että ajattelin: nuo ovat tanssivia haukia —
+harjoitteluhetki!
+
+Jousiorkesteri viritti tanssikappaleen, katsahdin vastapäätä istuvaan
+naiseen, ja ikäänkuin musiikki olisi hänet havahduttanut, kohotti
+hän samalla katseensa, ja me tunsimme toisemme... Sitten olin hetken
+tajuttomuuden tilassa. Kun taas sävelten ja valojen sekamelskasta tulin
+tajuihini, olin onnellinen. Sillä liemilautasensa yli kumartuneen
+herran pään ohi hän hymyili ja nyökkäsi minulle. Musiikki nyyhki
+riemusta, ja sydämeni kukoisti.
+
+Mutta nyt tapahtui merkillistä. Herra laski lusikkansa, kääntyi
+ja äännähti iloisesti hämmästyneenä, pyyhki kiireesti suunsa
+lautasliinalla ja nousi tervehtimän minua. Silloin solahti kuitenkin
+väliimme pilvi, ihana suvi-illan pilvi, valkea, rusoreunainen, ja
+heräsin, mutta tiesin: ne olivat Murillo-tulpaaneja taivaassa...
+
+Käännyin toiselle kyljelle ja kaipasin hotellia meren rannalla, rantaa
+täynnä lapsia ja äitejä, jotka leikkivät meren kanssa, ja hymyilin
+äitien pidättyväisyydelle, jotka kuvittelivat, etteivät itse enää
+olleet lapsia.
+
+Kaipasin suuria hotelleja, joissa on elämän kovuutta vastaan patjat
+kellariluukkuja myöten ja rouvaa, joka lientä särpivän puolisonsa pään
+ohi nyökkäsi minulle, sillä välin kun viulut herättivät meidät elämään,
+joka oli jo ollut kuolema.
+
+Senjälkeen minun kävi kaiketi huonosti, sillä kun seuraavan kerran
+heräsin, kuulin vielä selvästi ähkäiseväni. Sytytin valon. Huoneessa
+oli vihollinen, mutta en löytänyt häntä. Reimsin tuomiokirkon
+ilmestyksen enkeli, joka seisoo yölamppuni takana, hymyili minulle
+ivallisesti...
+
+Kaikista unistani oli tämä ainoa, jonka selvästi muistin. Muut jäivät
+saaristomeriksi, jotka esiintyivät ja hävisivät, enkä tajunnut niistä
+muuta kuin pari väriä, ääriviivat. Samoin kuin yöllä tavoitin kirjavia
+unensirpaleita, olin päivällä kaikenlaisten mielikuvain vallassa, jotka
+odottamatta ilmestyivät yhtä nopeasti häipyäkseen tai sekaantuakseen
+uusien tulokkaiden kanssa, niin että olin kytkettynä näkyjeni
+runsauteen, painettuna ja puristettuna ja voimatta tietää minne ja
+minkä tähden.
+
+Mutta aina minun täytyi ajatella Venetsiaa! Jouduin niin pitkälle,
+että päättelin: tulpaanit ovat Venetsian kukkia. Ne tuntuivat minusta
+ominaisilta Venetsialle, siihen kiedotuilta, kaikkeen kudotuilta,
+laguunien veteen, sen alkuaineisiin, palatsien kiviin upotetuilta,
+vesi- ja tulimerkki jokaisella lehdellä.
+
+Pian uskoin, että tulpaanien venetsialaisuus, jonka kuitenkin
+vasta äsken olin keksinyt, oli pakottanut minut kaikki nämä päivät
+ajattelemaan sitä kaupunkia. Ja sen jälkeen kun kerran olin löytänyt
+tämän selityksen, en aluksi paljoakaan ihmetellyt, että niistä
+epämääräisistä mielikuvista, jotka piirittivät päivällä nukkuvaa,
+erikoisesti yksi minua vaivasi. Venetsiassa matkusti kerran
+höyrylaivalla pari, rakastava pari, tietysti. Riva degli Schiavonin
+valoketjua paeten alus kiiti Lidon valoa kohti kuin koi. Ei kukaan
+muu puhunut kuin vesi ja — hän, Signora. Hän moitti miestä, mutta
+moitteilla ei ollut mitään tekemistä hotellihuoneen kanssa, josta oli
+puhe, vaan hätävalheesta johtuneina ne yhdellä hyppäyksellä kohosivat
+lähtien joukkoon. Silloin ei enää kukaan voinut arvata, mitä oikeastaan
+oli tapahtunut. Mies, signore, seisoi hänen vieressään hieman poispäin
+kääntyneenä eikä puhunut mitään. Hän oli liian kauan vaiti. Äkkiä,
+jonkun kohtalokkaan kysymyksen jälkeen, joka kuului minunkin korviini,
+ja johon ei tullut vastausta, mykistyi nainenkin. Näin seistessään
+ääneti terävässä kulmassa erillään toisistaan ja kuitenkin yhteen
+kasvaneina he olivat minusta kuin Aatami ja Eeva doogipalatsin
+nurkkapilarissa, joille ennen alukseen astumistani olin toivottanut
+hyvää yötä: Eeva ojentaa kysyvästi kättänsä, kasvoillaan ilme, joka
+näyttää jännityksestä uniselta... Samalla havaitsin miehen kasvoilla
+hymyn, joka vaivaloisesti säilytti itsehillintänsä.
+
+"Hyvästi!"
+
+Nainen nojasi laidan yli.
+
+Mutta mies oli heti hänen vieressään ja piti hänestä kiinni »Rukoilen
+sinua!» sähisi hän. Nainen huokasi: »Oh!» eikä kukaan askeleen päässä
+seisova olisi voinut erottaa iloko vai tuska sen oli lausunut...
+Sitten he istuivat vierekkäin. Mies oli kietonut käsivartensa hänen
+ympärilleen, mutta molemmatkaan käsivarret eivät olisi riittäneet
+täyteen syleilyyn. Nainen tarvitsi koko miehen, avasi hänet hitaasti,
+alkoi kadota häneen ja oli pian vain puoleksi niin suuri. Mutta mies
+kasvoi yhä. Nyt hän seisoi siinä, mahtava puu tähtien alla, ja käärme
+keinui sen oksilla.
+
+San Niccolon kahviloissa hälistiin, ikäänkuin ne tahtoisivat osoittaa
+fanfaareilla ja eläköön-huudoilla suosiota rohkeille forestiereille,
+jotka olivat uskaltaneet tulla tänne saakka, ja kansa riensi paikalle
+näkemään ja tunnustelemaan. Aatami ja Eeva astuivat maihinnousukäytävää
+pitkin, käsi kädessä katsellen loistavaa Venetsiaa. Välillä oli tumma
+laguuni. Vasta silloin tunsin heidät kylpyhotellin vieraiksi.
+
+Hetkistä myöhemmin, tuntiessaan kovaa maata jalkainsa alla, Aatami
+sanoi:
+
+»En silmänräpäystäkään uskonut, että tahtoisit surmata itsesi, mutta
+pelkäsin kyllä, että laivakaiteen yli kumartuneena äkkiä joutuisit
+mielenhäiriöön — tai saisit vain huimauksen.» Sellaisia sointuvasti
+värähteleviä siltoja heittelee italian kieli tunteiden syvien vesien
+yli.
+
+Hän, signora, tiesi tuskin vieläkään mistä mies puhui. Hän hymyili,
+nyökkäsi, käsi toisen käsivarrella, katse tähtiä kohti, suu punaisena.
+
+Ja minun — minun täytyi vielä nytkin kuulla, tarkasti kuin
+tahtikellon laskemana: »Mutta pelkäsin kyllä, että laivan kaiteen yli
+kumartuneena...!» Niinkuin olisin näissä sanoissa saanut ilmestyksen!
+
+Naurahdan itselleni. Tämä siis on koko unieni tulos.
+
+»Häneltä puuttuu liikesilmää», olisi Ulricus Rheinweilerius sanonut, ja
+se olisi ollut lempeä arvostelu...
+
+Ainoat olennot, jotka aina, öisin ja päivin, ovat minulle alttiit, ovat
+tulpaanit. Onko siis ihme, että yhä enemmän liityn niihin? Vaellan
+niiden keskellä ja heitän vakavat jäähyväiset erotessani niiden luota
+kotiin mennäkseni. En silloin voi olla muutamia kertoja taakseni
+katsahtamatta. En jätä yksinomaan niiden omaa lumousvoimaa, jotakin
+muutakin elää siinä kätkettynä, ja minä kuulen henkäyksen siitä mikä
+tahtoo tehdä minut onnelliseksi.
+
+Niin kauan kuin olen ollut maailmassa, niin kauan kuin voin muistaa,
+olen tahtonut saavuttaa onnea. Kaikkia ihmisiä ja heidän töitänsä olen
+katsonut siltä kannalta kuin ne olisivat tulleet (matkalla, joka lienee
+kestänyt tuhansia vuosia) minua onnellistuttamaan!
+
+Kun ovella viimeisen kerran käännyn ympäri, koettaa katseeni lukea
+tulpaaneista, mikä oikeastaan on voinut minua puutarhan kynnyksellä
+odottaa, suuren tulpaanisaran laidalla. Se oli siellä, se odotti minua,
+mutta minä en heti sitä huomannut, ja nyt se on poissa.
+
+Vaikka hyppään aidan yli metsään, tapahtuu se vain muuttaakseni
+ilmettäni ja virkein mielin taas etsiäkseni onneani tulpaanien luona.
+Metsä versoo kevätmahlassaan. Se paisuu oikealle ja vasemmalle,
+tien yli, joka siten on koristettuna juhlakulkuetta varten. Tammien
+ja pyökkien lehtivihreässä holvissa välkehtii kummallakin puolella
+lehtikuusien vaalea suomupuku.
+
+Tie, leveä, hieman holvikaarteinen, korottaa kuninkaaksi jokaisen, joka
+sille astuu. Se vie vakain askelin metsän hyötyisän uhkeuden läpi,
+ei koskaan jyrkkänä, mutta aina ylöspäin. Luotuna saattamaan nousun
+unohduksiin se ei unohda kohota askel askelelta. Se kohoaa metsän
+ylikin, joka aluksi tahtoi haudata sen allensa, jääden nyt itse sen
+alapuolelle. Tien avaamana leviää etäisyys ja keskustelu taivaan ja
+maan välillä alkaa kuulua.
+
+»Mutta pelkäsin kyllä, että laivankaiteen yli kumartuneena äkkiä...» Ne
+sanat tulevat täällä ylhäällä ensiksi vastaani.
+
+Tuo lause ivaa minua. Tahtoisiko se muka »onnellistuttaa» minua? Tuskin
+ovat taivas ja maa jälleen päässeet vapautumaan, kun ilmestyy Venetsia,
+tulpaanien Venetsia. Tosin perin jokapäiväisenä juttuna höyrylaivassa
+kulkevasta rakastavasta parista, lisäksi ilman mitään yhteyttä
+tulpaanien kanssa. Kirottu juttu!
+
+Hyvä, tuollainen renkutus, kieliopin näyte, vainoaa minua vuorille
+saakka. Sattuuhan sitä, vaikkei puhallakaan etelätuuli eikä unettomuus
+sekoita päiviä ja öitä. Ihmisellä on muutakin katseltavaa kuin
+siloiteltuja lauseenosia, joita voi erotella ja taas yhdistellä.
+Katsokaa, silmäni, katsokaa! Sydämeni sykkii kurkussa, ettekä vielä ole
+nähneet!
+
+Katsokaa, silmäni, katsokaa tätä puistomaisemaa täynnä vuorenhuippuja
+ja laaksoja ja kuinka arvokkaasti se esiintyy ilman ylpeyttä,
+juhla-asuunsa pukeutuneena. Kuinka hieno järjestys vallitseekaan
+kukkuloiden rinnakkais- ja kohoamisasteissa! Minussa asuva pikku
+puutarhuri havaitsee suuren ja lausuu hänelle kiitoksen. Alamaisesti
+seuraan kättä, joka kasvattaa suuria metsiä ja omenapuita, nostattaa
+vuoret taivaisiin ja niiden käydessä liian korkeiksi polvistuttaa ne
+maahan, sieppaa pakenevat rinteet ja tasoittaa yhdellä sormella painaen
+alalleen, ja enentää ja siivittää möhkälemäisenä lojuneen kappaleen. Ja
+kuinka hyvin se käsi pitää huolta, että vuorien suuri rynnäkkö oikealla
+ajallaan jakautuu ja lopulla raukeaa viehkeyteen, jossa ihmiset asuvat.
+
+Oi kotimaa! Euroopan länsi! Sinä olet tämä puutarha, sellainen sinä
+olet, kunhan saat näyttää, millainen olet. Sellaisena sinä näyttäydyt
+jokaiselle, jolla on sydän sinua näkemään. Maan joka viiva, joka hermo
+väreilee sinussa, sinulla on kaikki sen värit, ja pikku puutarhasi yllä
+liitelee henki, kaukaa puhaltaen ja kirkkaana kuin vanhoissa tauluissa
+ilmestyksen kyyhkynen Marian pienessä huoneessa.
+
+Ja äkkiä tiesin kaikki.
+
+Iloisesti kahisten kiertyi käärö auki. Luin niinkuin hebrealainen
+alhaalta ylöspäin...
+
+Sali, josta olin nähnyt unta, oli kylpyhotellin ruokasali Venetsian
+Lidossa. Nainen, joka oli minulle hymyillyt ja nyökännyt, kun viulut
+olivat korkeammasta viittauksesta alkaneet meille kertoa meistä
+kuolleiksi luulluista sinisen meren rannalla, jonka kanssa naiset ja
+lapset leikkivät kirjavissa puvuissa, se nainen oli hän, Maria Capponi,
+ja lientä särpivä herra, jonka pään ohi hän avasi sydämensä minulle,
+kotiin palanneelle lemmitylle, olin minä... Minun pääni ohi hän hymyili
+ja nyökkäsi minulle. Voi, onnekas uni! Olimme siis kuitenkin taas
+löytäneet toisemme! Tuo oleskelu Venetsiassa kolme vuotta sitten ei
+ollut, kuten molemmat olimme luulleet, viimeinen yhdessäolomme.
+
+Tarvitsee vain olla onnellinen voidakseen selittää kaikki, vaikkapa
+unen hieroglyfit!
+
+Niinkuin hän nuhteettoman säädyllisesti oli vienyt minut vuorelle,
+johti tie minut nyt laaksoon. »Maria», huusin, »Maria Capponi!» Hänen
+nimellään kohotin päähäni kypärin, maasta kasvoi ritari pienessä
+ritarinkannuslavassa, jota tulppaanit loistollaan piirittivät. Ihanaa!
+
+Tieltä poikkeaa punaisella hiekalla siroitettu polku, joka johtaa
+puutarhani veräjälle. Kun käännyin sille, riippuivat pyökkien oksat
+niin alhaalla, että jalkani sekaantuivat niihin. »Ole varovainen»,
+sanoivat ne, »ole varovainen! Älä juokse ajattelemattomasti sinne
+tänne, sinua odotetaan. Pidä, pidä», ja Venetsian kylpylähotellin
+viulut yhtyivät siihen, »pidä varasi!»
+
+Kyyneleet kohosivat silmiini... Minä en kuole vielä, lapsellisten
+hyppyjeni ohella huolehtii kaikki minusta, varjelee minua, sinäkään et
+vielä ole minulta hukassa — pyydän sinua tulemaan vaimokseni, Maria,
+sitten menemme Breuschheimiin, Jacquotin ja Mariettan kanssa, saamme
+uusia lapsia ja _elämme siellä ikuisesti_.
+
+Kun avasin puutarhan veräjän, juoksi Barry vastaani, kintereillään
+Jacquot, päässä lakki ja yllään vaippa. Luulin, että he aikoivat lähteä
+minua etsimään ja huusin riemuiten: »Onko hän tullut?»
+
+»Ei ketään ole tullut», vastasi Jacquot ihmeissään. (Emmehän koskaan
+täällä ylhäällä saa vieraita!) Ja hän pyysi lupaa mennä kylpyläpuiston
+ensimmäiseen konserttiin — kylpykausi oli juuri alkanut! »Yksinkö?»
+kysyin hajamielisenä. Ei, Barryn kanssa. Ehkä hän tapaisi myös Anna
+Grässlinin. »Multa Barryhan on kanssani», sanoi hän uudestaan, kun
+ääneti katsoin häntä.
+
+»Tietysti», vastasin, »mene vain. Barryhan on kanssasi!»
+
+Kolmannen kerran »alkaa nyt kylpykausi» siitä saakka kun (elpyen?
+unesta heräten?) olen yksinäni ollut täällä.
+
+
+
+
+XXI. IDYLLIN LOPPU
+
+
+Mistä johtuikaan, ajattelin tulpaanien keskellä puutarhassa, että me
+»näkymättömästi erottamattomat», niinkuin itseämme nimitimme, näin
+monta vuotta oltuamme liitossa erkaannuimme toisistamme?
+
+Päivää ennen sitä iltaa, jolloin rakastavan parin kanssa matkustin
+Lidoon, olin ollut Venetsiassa ilman Mariaa. Minusta oli haikeata
+jättää siten Maria, joka nukkui lepotuolissa sillä välin kun kiireesti
+kirjoitin pari kirjettä, ikäänkuin karata hänen luotaan. Mutta millään
+ehdolla en uskaltanut häntä herättää.
+
+Kuinka sentään henkäisinkään, kun olin sulkenut oven hänen heräämättään!
+
+Juoksin jo käytävää pitkin ja portaita alas, kimmeltäviltä
+ulkoportailta tervehdin nauraen merta, joka kutsui minua — mihin?
+
+En tahtonut matkustaa. Minulta ei puuttunut mitään.
+
+Ihana maailma, omistin sen tuskattomasti ja rauhallisesti. Kaunis oli
+Maria, uljas, hyvä. Ja kuitenkin lensin kuin siivillä onneani pakoon!
+Heitin pahat ajatukseni meren tuulille, jotka minua kuljettivat
+puistotien yli laguunille... Ruusuinen merikaupunki!
+
+Vaikka tunsin Venetsian lapsuudesta lähtien ja melkein joka vuosi olin
+siellä viettänyt viikkoja, jopa kuu tuntui minusta nyt kuin en koskaan
+olisi koskettaa kaunotarta, jolla oli tulpaaninvärinen puolinaamio,
+vaan aina lipunut vain sen peilikuvan yli. Katsoin taakseni enkä voinut
+kylliksi ihmetellä, että olin Venetsiassa, elin Venetsiassa.
+
+Ristiin rastiin kaupungin läpi etsin vanhoja tuttuja paikkoja,
+loistavia ja huomaamattomia — en ollut vielä ehtinyt kolkuttaa, kun
+minulle jo avattiin. Hiljainen, melkein huomaamaton oli tervehdys, ja
+niin jatkui retki paikasta toiseen. Loistavat menettivät arvoasemansa
+ja historiansa, mutta mitättömät, maineettomat, historiattomat olivat
+hiljaisuudessaan saavuttaneet etumatkan, joka nyt oli ilmeinen.
+Samalla ajattelin koko ajan pientä, viheriää, vehmasta kotimaatani,
+Dorista, äitiäni hänen istuessaan avoimen ikkunan ääressä katselemassa
+pitkin kylätietä, enkö odottamatta saapuisi kotiin, ajattelin kivistä
+Breuschheimiä ja hänen puolisoaan, jotka olivat viisi vuosisataa
+polvistuneet heleän linnan portilla ja samaten näyttivät minua
+odottavan...
+
+Astuin vähäpätöiseen kirkkoon, jota en aikaisemmin ollut huomannut.
+Kirkonvartija näytteli aarteitaan hymyillen niin lempeästi kuin
+rakastunut ukko. Hänellä oli tapana sivellä jotakin esinettä
+hyppysillään tai ohjata opastettavan katsetta johonkin kuvan kohtaan,
+mikä oli jalointa kaunopuheisuutta. Sanoin hänelle, ettei hänen
+kaltaiselleen miehelle, jolla ulkona valossa varmaankin oli kelpo
+lapsia ja kukoistavia lastenlapsia, mikään muu virka paremmin sopinut
+kuin täällä sisällä, ikäänkuin oman ikänsä hämärässä varjossa, vaalia
+sellaisia aarteita. Saattaessaan minua kirkon ovelle, hän kiitti
+kohteliaasti, kyseli elämäni vaiheita ja otti selitykseni vastaan
+nyökäten kuin panisi ne varovasti kirjan lehtien väliin säilymään.
+Kun hän jäähyväisiksi puristi kättäni, punastui hän otsaansa myöten,
+niin vaikea hänen oli käsittää löytäneensä siitä rahakolikon. Lapsia
+käveli perässäni, samoja, jotka eilen olin ylpeästi haaveksivan
+näköisenä ajanut pakoon. Colleonin muistopatsaan luona liittyi joukkoon
+kissa, ja itse Colleoni teki kädellään liikkeen kuin aikoisi astua
+hevosen selästä. »Pysy alallasi!» huusin. Kaikki nauroivat, lapset,
+minä ja Colleoni. Koskaan en ollut nähnyt häntä niin elävänä, tuota
+hirtehistä, neljänsadan lapsen isää. Hän ei ollut siinä sitä varten,
+että matkailijat häntä töllistelisivät ja taiteentutkijat ottaisivat
+hänestä mittaa, vaan senvuoksi, että hän hevosettoman kaupungin poika,
+oli suorittanut pitkän matkansa ratsain ja niin tuloksellisesti, että
+ihastuneet venetsialaiset eivät enää sallineet hänen astua maahan
+hevosen selästä. Siinä hän oli istunut puoliviidettäsataa vuotta!
+
+Markustorin viereisillä kapeilla kaduilla, joita tavallisesti vältin
+kuin täysiverinen herttuatar kalatoria, keksin kalleuksia lasista,
+oljista ja kudotusta villasta, joita ostin Marialle. Siellä tein
+todellisia ystävyysliittoja, ensimmäisiä Venetsiassa, ja eräs
+rihkamanmyyjätär, jolla oli naama kuin satavuotinen kaktus, kertoi
+minulle Markustorista kummitusjuttuja, joista uskoin joka sanan. Sillä
+ne eivät olleet yhtään epätodenmukaisempia kuin hän itsekään.
+
+Eikä kotiinpaluulla myöskään ollut kiirettä. Ei. Istuuduin
+Piazzettan ilmakylpyyn Campanilen ja dooginpalatsin kaksinkertaiseen
+ruusukimmellykseen, katse Markuskanavaan päin, missä joka
+neljännestunti tuli näkyviin pikku höyrylaiva matkalla Lidoon ja toinen
+sieltä takaisin. Tämä tulo ja meno Marian ja minun välilläni loi
+tasapainoa ja tuntui kuin armonajan pitennykseltä. Hän oli lähelläni
+— lähempänä kuin jos hän olisi istunut rautapöydän ääressä minua
+vastapäätä, uskottelin kavalasti itselleni. Kaunis, hyvä, uljas Maria!
+Illan hämärtyessä lähdin liikkeelle. Ennakolta iloiten intohimon
+idyllin uudelleen tapaamisesta astuin laivaan.
+
+Rakastavan parin huomasin, kun kuvattu kohtaus alkoi. Olimme juuri
+kulkeneet ankkurissa olevan sotalaivan ohi. Signaali: »Sammuttakaa
+valot!» kaikui perässämme. Paria, joka alkoi kamppailla pimeydessä
+vieressäni kuin peitteen alla, en tuntenut. En voinut erottaa
+piirrettäkään heidän kasvoistaan, enkä tuntenut heidän ääntään. He
+olivat minulle läpeensä outoja, ja kohtauksen tavallisuuden olisi
+pitänyt vielä vahvistaa outouden tunnetta, jopa suorastaan muuttaa se
+vastenmielisyydeksi.
+
+Sensijaan tempasi ensimmäinen heidän kiistassaan ilmennyt liike
+minut mukaansa ja heti kun olin sanankin ymmärtänyt, tunsin istuvani
+oman kohtaloni varjossa. Koetin siirtyä laivan peräpuolelle ja istua
+takapenkillä, mutta en päässyt pakoon. Minun täytyi kuulla kaikki,
+sekin, mikä ei ulottunut korviini saakka, ja nähdä sellaista, mistä
+silmäni erottivat vain mahdollisimman vähän. Molemmista esiintyjistä
+lienee näytelmä ollut perin jokapäiväinen, ja tietyistä merkeistä
+olisin voinut niin päätellä jokseenkin varmasti. Mitä se minua auttoi?
+Minun taisteluani siinä suoritettiin, meidän kaikkien rakastavain sotaa
+niin räikeästi lyhennettynä, että se vaikutti kerrassaan naurettavalta.
+
+Mutta juuri siitä johtui kiihkeän, alastoman inhimillisyyden vivahdus.
+Kenties me toiset kävimme sitä sotaa keskenämme vähän joustavammin ja
+siistimmin, mikäli mahdollista pistosanoilla, mutta niin kauan kuin
+rakastettiin, taisteltiin kuolemankin portaille saakka. Ei ollut mitään
+välttämismahdollisuutta. Ja minä kärsin lihassani, verisesti, en itseni
+vuoksi, niin ainakin luulin, en naisen tähden — vaan kärsin rakkauden
+puolesta. Ja tuskassani, sisäisessä synkässä temmellyksessäni kaipasin
+Dorista. Kaipasin Dorista, sitä se oli, ei enempää eikä vähempää.
+
+Voi, se oli polttava, raju nälkä, se kalvoi sisälmyksiäni ja teki
+minut sokeaksi! Se oli tuskaista kätten vääntelyä. Se oli suonenvetoa
+jaloissa, jotka olisivat tahtoneet juosta. Se oli janoa, joka painoi
+suun ja silmät kuopalle. Huuleni vapisivat, tuntui kuin olisin
+vaipumassa tainnoksiin. Kaipasin Doriksen läsnäoloa enkä mitään muuta.
+
+Puuska oli yhtä ankara kuin lyhyt. Marian syleilyssä, joka minua odotti
+hämärässä hotellin edustalla, olin unohtanut sen muistonkin.
+
+Rakastava pari ja me saimme illallisemme toisten jo syötyä; me neljä
+olimme ainoat ruokailuhuoneessa, ja pöytämme olivat lähekkäin. Minun
+sopi vain kuiskaillen kertoa Marialle — hyvin mahdollista, että hän,
+päästyäni kuvailemaan kohtausta laivalla, loi tutkivan tai hämmästyneen
+syrjäsilmäyksen viereiseen pöytään. »Katso», sanoi hän, enkä voinut
+erottaa oliko se ivaa vai kateutta — »katso, Claus, nuo rakastavat!»
+
+Samassa selvisi rakastavalle parille, etten ainoastaan ollut
+nähnyt heidän kohtaustaan, vaan että myös juuri olin kertonut sen
+naiselleni. Ilmeet, joilla he saattoivat meidät sen ymmärtämään,
+olivat epäystävälliset, ilman pienintäkään hyväntahtoisuutta ne
+katseet, joilla herra syystä kyllä rankaisi minua ja nainen ilman
+syytä Mariaa. Mutta pian he huomasivat, jolloin heidän hämminkinsä
+kasvoi kuin kuu, että Maria ja minä ajattelimme heidän kiistaansa
+vain mieluisin tuntein, ja välillemme syntyi, meidän lähestymättä
+toisiamme henkilökohtaisesti, ystävällinen suhde, joka päivä päivältä
+kävi yhä läheisemmäksi. Välistä he tulivat kuin siipikengillä juosten,
+välistä liukuivat synkkinä esiin, he kiusasivat ja lohduttivat ja
+onnellistuttivat toisiaan — he rakastivat autuaasti ja toivottomasti.
+Me emme edes tervehtineet toisiamme.
+
+Sellainen pidättyväisyys kehitti melkein huomaamatta myötätuntomme
+ilmaisumuotoa, jotka olivat erikoisia sekä tavattomuutensa että
+näkymättömyytensä vuoksi. Nopeasti käännyttiin käytävän mutkissa,
+syöksyttiin syrjään ja esiinnyttiin niin elävänä anteeksipyynnön kuvana
+kuin suinkin mahdollista. Mutta lukusalissa, ravintolassa, pengermällä,
+lyhyesti sanoen, kaikkialla, missä oleskelimme samassa huoneessa,
+saattoi helposti havaita, että voimme hetkeksi hävittää toisemme
+näkyvistä, mutta emme ajatuksista. Tällainen myötätunto oli kuin
+jokin erikoinen valo huoneessa. Mutta me (Maria ja minä sanoimme sen
+uhmailevasti nauraen, me hullut) tunsimme olevamme turvassa kaikilta
+pettymyksillä. Nuo toiset esittivät edessämme murhenäytelmää. Toiset!
+Me istuimme permannolla.
+
+Mutta emme olleet läheskään niin rauhallisia kuin kumpikin olisi
+tahtonut toisen luulevan. Ensimmäiseksi osoitin minä levottomuuden
+merkkejä. Lähetin sähkösanomia ja sain vastauksia.
+
+»Mitä kuuluu Dorikselle?» kysyi Maria ystävällisesti.
+
+»Kiitos, hyvää. Minua tunnutaan kaivattavan kotona.» Näin, kuinka hänen
+ruskea hipiänsä kalpeni.
+
+Seuraavana yönä johtui Cap d'Antibesin runo mieleeni
+
+    »Antibes! Riippuvat puistot pitkin rantaa,
+    huvilat valkeat, pinjat tummat,
+    ja kukkaset kuutamon merkkiä kantaa...»
+
+Selvenikö kypsyneelle naiselle äkkiä, että tällainen haaveileva puhe
+ei ollut meidän rakkautemme kieltä! Tai vaivasiko häntä ensimmäisen
+aistihurmamme muisto, jolloin hän oli minut omistanut kokonaan ja
+syvemmin kuin silloin olin luullut ihmiselle mahdolliseksi. Kasvot
+poispäin käännettyinä hän pyysi: »Vaiti! En tahdo enää koskaan sitä
+kuulla...» Ja sitten hän huudahti: »Voi, kuinka minua kaduttaa!»
+
+Pelästyin niin, että yhdellä hyppäyksellä seisoin keskellä huonetta.
+Mariako itkemässä — mitä selvimmin rakkauteen antautuneena, meidän
+rakkauteemme...?
+
+»Jumalan tähden, mitä sinä kadut?»
+
+Kesti hetken, ennenkuin hän yhä äänekkäämmin nyyhkien jatkoi:
+
+»Etten silloin pidättänyt sinua itselleni! Varmasti se olisi
+onnistunut, minun olisi pitänyt pidättää sinut, vain itselleni, Claus!»
+
+Enempää en kuullut, sillä olin jo huoneittemme välisessä kylpyhuoneessa
+ja olin sulkenut oven takanani. Tunsin itseni petetyksi ja uhatuksi.
+Minulta oli riistetty suhteemme tähänastinen hilpeä sopusointu, ja
+minua uhkasi dramaattinen näyttämönvaihdos, joka oli kerrassaan vastoin
+makuani. Tunsin suuttumusta ja pettymystä siitä, että Riviera-taivaan
+sinileimalla varmennettu hiljainen lupaus tehdä toisillemme vain
+hyvää oli rikottu. Kukaan petetty rakastaja ei olisi voinut olla
+loukkaantuneempi kuin minä viekas narri nyt nimenomaan yritin olla.
+
+Pukeuduin kiireesti, ikäänkuin tällä kertaa pitäisi todellakin karata,
+ja matkustin Venetsiaan. Nähdessäni Danielin hotellin, jonka luokse
+gondoli pysähtyi, ajattelin: »Luonnollisesti, kuinka voinkaan unohtaa,
+mikä hän on syntymästään saakka ollut: suuri kissa, joka voi olla yhtä
+viisas kuin musikaalinenkin ja tuntemattomasta syystä on antanut minun
+kesyttää itseänsä — tai joka ehkä pikemmin on esiintynyt niin, että,
+kuvittelin hänen suostuneen kesytettäväksi!»
+
+Kun varhain aamulla palasin kotiin, odotti Maria minua aamupuvussaan
+yhteisellä parvekkeellamme: juuri peseytyneenä, tukka kähertämättä,
+kasvoissa tuskin huomattavasti ihomaalia, vain kulmakarvat, ohimot ja
+suupielet lievästi väritettyinä, mutta suu kalpeana, ja huulien yli
+lipui kieli kuin punainen vesikko, ensin hypellen, sitten, kun hän oli
+varma minusta, hitaasti kuin mahallaan mäkeä laskien. Viitantapainen
+puku verhosi hänen vartalonsa ja oli kirkkaan opaalin värinen. Ja
+niinkuin opaalissa vaihtelivat sen värivivahdukset valon mukaan
+(samalla kun vartalo oli kiinteä ja sileä kuin ihmiseksi tullut patsas)
+ja uudistuivat sateenkaaren värisestä syvyydestä. Oliko hän silloin
+kietoutunut merestä leikattuun silkkipalaseen, joka niin kauniisti
+häntä somistaen edelleenkin oli yhtä meren kanssa?
+
+»Mistä saakka?» kysyin hämmästyneenä, sillä nyt näin tuon puvun ensi
+kertaa.
+
+»Yllätys», vastasi hän hymyillen.
+
+Hän oli itse valmistanut teen. Kun kaadoin sitä kuppiin, nousi höyry
+ilmaan kuin pienen uhritulen savu. Se oli ahdasmielisesti rakastavain
+uhritulen savua pienestä, läpinäkyvän ohuesta porsliinikupista.
+
+Mariasta tuoksui kylvyn englantilaista suolaa, ja tämä tuoksu yhtyi
+kuohuen meren kirpeämpään tuoksuun, kun tuuli sitä puhalsi. Hän nauroi
+ja osoitti aurinkoa, ja kun se mahtavana kuin haaremin herra tuli
+esiin, pyörähti Maria hiljaa lyhyin siroin askelin sen edessä tavalla,
+jolla ei hiiri ole koskaan kissan edessä tanssinut, mutta mahdollisesti
+joskus kissa rakastuneen tiikerin edessä.
+
+Rannalla alkoi liikehtiä partiolaisia, poikia ja tyttöjä, jotka
+kylmässä vedessä karkaisivat jäseniään Stratan ja isänmaan hyväksi.
+Senjälkeen tulivat nuo seitsemän vanhaa herraa. Maria tunsi heidät
+nimeltä. Ne olivat hyviä vanhoja nimiä. »Kapitolin vartijat», niin he
+itseänsä nimittävät, ilahduttivat nuorta polvea lyhyillä pukinhypyillä
+ja pitkillä puheilla, mutta heidän hypellessään auringon paisteessa,
+näytti heidän nahkansa liehuvan luiden ympärillä, ja heidän puheensa
+nielaisi meri.
+
+»Katsohan, Maria», sanoin, »tuolla alhaalla he suorittavat
+aamuhartauttaan sinun Stratallesi».
+
+»Camillan Stratalle, aioit kai sanoa.»
+
+»En, vaan sinun.»
+
+»Claus hyvä, hän rakastaa minua mielettömästi, se on totta.»
+
+»Näetkö nyt!»
+
+»Mutta minä luulen, että Camilla rakastaa häntä enemmän kuin minä.»
+
+Höyhenkevyt käsi kosketti olkapäätäni.
+
+»Eiköhän meidän nyt pitäisi mennä nukkumaan? Toinen kentaureista on jo
+viisi minuuttia tarkastellut meitä kaukoputkellaan.»
+
+»Ei», sanoin minä, »me menemme uimaan».
+
+Maria huudahti: »Mainiota!» ja juoksi sellaisena kuin oli uimapukua
+kädessään heilutellen alas portaita.
+
+Rinnakkain, pitkin vedoin, jotka olivat kuin yhteisen laulun säkeitä,
+uimme ulapalle.
+
+Mutta aterian jälkeen, kun hän lepäsi, istuin enää vain harvoin hänen
+luonaan. Useimmiten tein kävelymatkoja, joilta palasin hajamielisenä
+tai raukeana. Joskus tapasin hänet tällöin hallissa odottamassa
+puhelinkeskustelua Roomaan.
+
+»Mitä kuuluu kotiin?» kysyin ensi kerralla.
+
+»Kiitos — Marietta on langennut ja loukannut polvensa. Ei pahasti. Vain
+naarmu.»
+
+Kun toisen kerran tapasin hänet puhelinkaapin luona, en enää kysynyt
+mitään.
+
+Kaikin tavoin koetimme olla huomaamatta muutosta välillämme, mutta
+kerran yllätin hänen kasvoillaan omituisen synkän ilmeen. Silloin
+hänellä oli entisen ajan kärsivät, vihastuneet pikkutytön kasvot, jotka
+olin kokonaan unohtanut. Pelästyin aika lailla, mutta sitten vihastuin
+ja käänsin kiivaasti pääni poispäin. Samalla tunsin, että Maria
+tutkivasti katseli minua. Minun ei onnistunut kyllin nopeasti hallita
+ilmettäni. Kun katseemme kohtasivat toisensa, hymyilimme — säälien.
+
+»Lähdetään heti!» sanoi hän hiljaa.
+
+Hieman kumartuneena hän katsoi suoraan silmiini, kasvoni hoippuivat
+hänen silmäinsä valossa, hengitykseni salpautui, kun hän oli niin
+kaunis. Pudistin päätäni, kumarruin, suutelin häntä suulle keskellä
+hallia. Hän oli hiljaa silmät ummessa, mutta ei vastannut suudelmaani.
+Luulin huomaavani, että hän vapisi.
+
+Mutta kun kohotin katseeni, hymyili hän rauhallisesti.
+
+Kuulimme kolinaa ja käännyimme yllätettyinä ympäri. Takanamme istui
+rakastava pari pelipöydän ääressä ja taputti käsiään, tosin melkein
+äänettömästi, sitten he kätkivät päänsä kortteihin syyllisiksi
+tekeytyen ja loivat meihin lymypaikastaan rikostoverien katseita.
+
+»Täytyy myöntää, että minua hävettää», mutisin.
+
+»Minkätähden, Claus? Nuo ovat hyviä ihmisiä...»
+
+Senjälkeen emme enää puhuneet niin ystävällisesti ilveilijöistämme ja
+heidän rakkausnäytelmästään, pian he jäivät pois keskusteluaiheistamme,
+ja koetimme olla heitä tapaamatta.
+
+Lähtöpäivä tuli. Seisoimme hallissa ja odotimme hotellin autoa, jonka
+piti viedä meidät San Niccoloon. Ystävämme oleskelivat myös hallissa,
+puolihämärässä paikassa, lausuakseen mykällä tavallaan jäähyväiset.
+Niin se epäilemättä oli suunniteltu, mutta siitä tuli vähän muuta.
+
+Auto tuli portaiden eteen, käännyimme ympäri ja loimme vielä katseen
+halliin, tämän yhden muille vieraille, toisen, kuten kaikesta
+huolimatta asiaan kuului, parillemme. Silloin nainen hyppäsi lyhyin
+askelin kuin liverryksessä luoksemme, syleili Mariaa ja suuteli häntä
+kummallekin poskelle. Samalla herra teki paikaltaan minulle kumarruksen
+— käsi sydämellä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+En ole senjälkeen Mariaa tavannut. Niinä parina tuntina, jotka meillä
+vielä oli käytettävinä Venetsian ja Milanon välillä, emme aluksi
+rohjenneet itsellemme tunnustaa lopun todellisuutta. Oli tukahduttavan
+kuuma. Pidimme kasvojamme ulkona ikkunasta ilmavedossa, ja Marian tumma
+kissanpää kirkkaine silmineen riippui häipyvänä vierelläni. Keräilimme
+muistoja ja tarjosimme niitä toisillemme, niitä nimeltä mainiten,
+kuin pikalahjoja, juoksussa siepattuja ja annettuja: niissä oli
+viinitarhoja kiehkuraisine köynnöksineen, valkoinen maantie loputtomalla
+vihreällä tasangolla, räikeäpilkullisten plataanien reunustama, pieniä
+maataloja, heleän keltaisia, punaisia, valkoisia, joku hoikka torni,
+joka yleni puutarhassa — venetsialaisena palatsina ränstyneessä kylässä
+— maissipeltoja, joiden punainen multa näkyi viljan läpi ja joilla
+viiniköynnökset sopusuhtaisia puita pitkin jatkuivat etäisyyteen,
+ensimmäisille vuorille. Ne leikkivät pyramidien muodolla, nuo vuoret,
+ja erään onnistuikin olla pyramidi. Sen me valitsimme rajakiveksemme.
+Siitä alkaen emme enää tahtoneet näyttääkään kuuluvamme yhteen. Ääneti
+istuimme pieluksiin nojaten, alakuloisina kuumuudesta ja väsymyksestä.
+
+Kerran Maria sanoi — liikkumattomana, verkkaan, ikkunasta ulos
+katsellen, kuin etsisi ulkoa sanoja: »Vain saadakseni sen sanotuksi,
+Claus, ja tahtomatta mitenkään loukata... Kaikki nämä vuodet ovat
+olleet epätasaista taistelua. Sinä et ole vastannut minun rakkauteeni.
+Ehkä rakastat Dorista niinkuin minä rakastan sinua, mutta minua — älä
+ymmärrä minua väärin, Claus, sinä olet tehnyt minut onnelliseksi,
+hurmannut minut, ei, ei, sinä olit aina hyvä minulle, sinä olet
+uhrannut minun tähteni, ja silloin, Rivieralla, emme enää kumpikaan
+olleet vapaita... Olen esittänyt aina alttiin, aina iloisen pikku
+rakastetun osaa, koska sinä et muuta tahtonut, ja sitä osaa sinä olet
+rakastanut, et minua. Oikeastaan olen sinua koko ajan pettänyt...
+Samaan aikaan kun sinä näit minut loistavana ja iloisena osassani,
+olen tässä ulkoilmavankilassani huutanut ja riehunut kaipauksesta,
+mustasukkaisuudesta, häpeästä, voi, kuinka olen vihannut Dorista,
+jolle sinun sydämesi kuitenkin joka hetki kuului, Dorista ja sinuakin,
+Claus. Tunnustan sen. Sinä olet aina pitänyt omanasi vain väritettyä
+valhetta... Sinä ainakaan et ole valehdellut. Sinä olit todella
+kohtelias huikentelija, joka pari kolme kertaa vuodessa jossakin
+maailman kolkassa soit minulle kohtauksen.»
+
+Kumarruin ja suutelin hänen kättään.
+
+»Suo anteeksi», pyysin.
+
+Hän sanoi vielä:
+
+»Myös se pitää sinun saada tietää, Claus... Minulla ei koskaan ole
+ollut ketään muuta lemmittyä.»
+
+Kummallista, se koski minuun kuin hän olisi vakuuttanut päinvastaista...
+
+Milanossa erosimme. Maria teki ristinmerkin huulilleni ja jätti minut
+Madonnan haltuun. Hipaisin kädenselällä hänen silmiään ja kysyin:
+»Milloin taas?»
+
+Hän katsoi minuun ystävällisesti, mutta ei vastannut; enkä toistanut
+kysymystäni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja sittenkin olen häntä kutsunut, ja sittenkin hän tulee! Elämäni kuluu
+yhden toivon valossa ja varjossa: että hän uudelleen ottaisi minut
+sydämeensä, niinkuin olen unessa nähnyt... Monesti muuttuu toiveeni
+varmuudeksi, usein epäilen — niin vaihtelevat Reinin laaksossa valo ja
+varjo, ja yöt läpeensä raivoaa myrsky.
+
+Ja kuitenkin! Ihmeellinen aavistus. Hän tulee, hän tulee varmaan!
+
+Niin, tule vain, tule — Maria, meillä on tehtävämme! Viikkoja, ei,
+kuukausia olen puhellut sinulle. Olen näyttänyt sinulle kirjeet, jotka
+vaativat minua palaamaan kotiin. Kirjeen äidiltäni, joka pelkää, että
+täällä vähitellen myrkytän itseni. Sinä olet saanut nähdä, kuinka isäni
+kirjeissään valittelee tuon Ernst Breuschheimin toisinaan kopeata,
+toisinaan masentunutta olemusta, joka ei koskaan ole tahtonut olla
+veljeni, vaikka hänet otettiin omaksi lapseksi! Olet myös nähnyt
+ystäväni Hubert Adamin kirjeen, joka oli täynnä romanttista karkeutta
+ja viekkautta: »He ovat varastaneet elämämme, juuri ennen elonkorjuuta,
+murhanneet, ruhjoneet raajarikoiksi, turmelleet vanhempamme, veljemme,
+ystävämme. Hyvä, ymmärrän kyllä, jos joku kostaa, myös sitä, joka
+ei halua elää häpeässä, vaan mieluummin luikkii tiehensä kuin on
+näkemässä, kuinka Confrérie des animaux superieurs (niinhän sanoo
+kenraali-serkkusi) valmistautuu uuteen joukkosadismin purkaukseen.
+Mutta vain tyhmä tomppeli istuu Schwarzwaldin rinteillä pitäen ainoana
+elämäntarkoituksenaan hempeämielisesti tuijottaa Elsassiin ja tehdä
+itselleen Jumala ties mitä vain senvuoksi, että muutamat ihmiset
+kotona eivät ole käyttäytyneet niin jalosti kuin näin jalon sodan
+jälkeen olisi sopinut odottaa. Tule vihdoinkin kotiin! Kaikki teillä
+rappeutuu veljesi hermoista talliin ja konttoriin saakka. Kenties
+uskot sen vasta sitten, kun olet lukenut sen sanomalehdistä. Täällä
+ei enää pitkään aikaan ole sinua parjattu (François Kern oli typerä
+esittäessään hälinälehdessään lähtösi _Commissions de triagen_ alueelta
+'mielenosoitukseksi'), mieliala on muuttunut, ja me, s.o. me, jotka
+olemme täällä kotona, me oman maan miehet katsomme täydellä syyllä,
+että Breuschheim, Breuschheimin asia, joka merkitsee enemmän kuin
+periaatetta, nimittäin vanhaa elsassilaista elämää (joka, ihme kyllä,
+vielä kukoistaa), on lopultakin ja juuri nykyisenä aikana tärkeämpi
+kuin teidän kirotut perhejuttunne. Polta kaikki lyyrilliset paperit,
+taudinselostukset ja kuumekäyrät mukaan luettuina, ota poikasi selkääsi
+ja marssi Reinin yli. Terve!» Ja erikoisimmankin näistä sanomista olen
+sinulle kertonut, palvelija-diplomaattimme Josefin kirjeen: »Rakas,
+kunnioitettu herra parooni! Teidän olisi jo aika hoitaa asioitanne...»
+
+Hullunkurista, vai kuinka? Mutta se on vakavaa. Meillä on tehtävämme.
+Meidän tulee ponnistaa pystyyn maailman raunioista, pelastaa itsemme
+ja lapsemme. Mitä on ollut, se on haudattu joukkohulluuteen, veriseen
+viattomuuteen. En minä etkä sinä ole sitä kokenut, vaan meidän
+varjomme. Se oli vain aavistus siitä, mitä jonakin päivänä olisimme,
+sinä ja minä, kotiseutu, maailma — — tule!
+
+
+
+
+XXII. LOPPU
+
+
+Sunnuntaina oli sumua. Aamuhämärässä satoi lunta. Sitä seuranneena
+päivänä oli suoja.
+
+Illalla tuli lievä pakkanen. Iltapäivällä olin kävellyt kappaleen
+matkaa metsätietä ja ihaillut puiden lumiturkkia. Ne olivat keränneet
+enemmän lunta kuin muulloin kuluneen talven aikana, suorastaan
+täyttyneet lumesta. Näin, että suojailmasta huolimatta ei pisaraakaan
+pudonnut puista. Mutta lumi oli valon kyllästämä, kaikkialla oli
+täydellinen hiljaisuus, ja kun hämärässä astelin kotiin päin, oli
+metsä valkean hornan näköinen. Kylmän yltyessä alkoi kuulua hiljaista
+rätinää. Ajattelin vielä: »Metsä kehrää lasia...» Jokainen oksa, joka
+lehti oli kokonaan kristallien peittämä, vahvemmilla oksilla lumi oli
+jäätynyt paakuiksi — hirvittävä paino, joka — yhä kasvoi.
+
+Yöllä kuului taloni katolta jysähdys, samalla lepatti sähkövalo,
+sammui ja syttyi uudestaan, ikäänkuin joku olisi pari kertaa nopeasti
+kiertänyt katkaisijaa. Otaksuin, että ulkona oli jälleen tullut
+suoja, että katolta oli vyörynyt lunta ja katonharjan valomasto siitä
+pelästyneenä herännyt unestaan.
+
+Ja äkkiä paukahti talon takaa laukaus. Ja heti sitten vielä toinen.
+Kiiruhdin huoneesta, seisoin hetken jäykkänä ovella, syöksyin kuin
+oudon voiman vetämänä pihan yli puutarhan portille. Minä tahdoin ja
+minun täytyi mennä metsään. Se oli kuin avunhuuto, jota minun täytyi
+totella, kuin uhkaus, johon minun täytyi mukautua. Tuntui kuin käsieni
+ulottuvilla tapahtuisi murha.
+
+Kun kurkotin kättäni portin ripaan, ryskyi ylläni, voimakas sysäys
+heitti minut ruusupensaaseen, ja lunta tuprusi perässä. Märkänä ja
+kylmänä nousin pystyyn. Vieressäni lojui miehenpaksuinen oksa, joka oli
+katkennut satavuotisesta tammesta.
+
+»Claus!» kuulin huudettavan. Ainakin olin kuulevinani, että joku huusi
+nimeäni.
+
+Lisäksi rytisi metsä, ja puutarhan nuoret hedelmäpuut katkeilivat,
+ikäänkuin käsky kuolla nyt pimeän halki saavuttaisi nekin.
+
+Taas ovella kuunnellessani näin korkearunkoisten ruusujen keskeltä
+katkeilevan. Se oli viimeinen hiljainen kaiku ihan lähellä metsässä
+sattuneesta ryskeestä. Se oli kuin laululinnun kuolema kädessäni.
+
+Tämä kaikki tapahtui varjomaisesti, pimeydessä, johon talon lyhty
+himmeästi loi valoa. Kuulin paljoa enemmän kuin näin, mutta näkö ja
+kuulo sekaantuivat, koska tunsin puutarhan joka paikan pimeässäkin.
+Hiljainen kumahdus osoitti minulle nuoren hedelmäpuun, jonka näkymätön
+käsi oli kaatanut, valoviirussa näin ruusukepin kokonaan kristalliksi
+muuttuneen kruunun — mutta heti senjälkeen sitä ei enää ollut olemassa.
+Portin takana seisoi hirsimetsä jäykkänä ja mustana kuin muuri. Ja
+mitä muurin takana tapahtui, se kerta kerralta nosti pelkoa jotakin
+tuntematonta, luonnottoman suurta, epäinhimillistä kohtaan, paisuttaen
+sen suorastaan hirvittäväksi kauhuksi.
+
+Sillä hetkellä kirkastui yö. Ja sitten kajahti auton torvi. Kun epäröin
+uudelleen mennä rajuilmaan, aukeni portti, ja tielle astui nainen
+pitkässä turkisviitassa, pää hunnun peitossa.
+
+»Kuka täällä asuu?» huusi hän.
+
+Viviane!
+
+Syöksyin ulos, hän juoksi minua vastaan, ja keskellä tietä kohtasimme
+toisemme. Seisoimme ja puristimme toistemme käsiä.
+
+»Äitinne on lähettänyt minut tänne», sanoi hän raskaasti hengittäen.
+»Minun täytyy heti viedä teidät kotiin.»
+
+»Minä tulen, Viviane. Varmasti. Pian.»
+
+»Heti Claus!» sanoi hän ja nosti katseensa. »Äitinne oli tänään
+iltapäivällä luonani. Hän kuolee levottomuudesta.»
+
+»Odotan vielä vain sanaa Roomasta.»
+
+Hän ei vastannut, mutta minusta tuntui kuin hän olisi pelästyneenä
+astunut liian lyhyen askeleen, kun rinnakkain kävelimme taloon.
+
+»Mitä tiedätte Stratasta?» kysyin äkkiä. »Olen lukenut jotakin
+sanomalehdistä.»
+
+»Hän on mennyt kihloihin Camilla Capponin kanssa.»
+
+»Entä Maria?»
+
+»Mariasta», vastasi hän epäröiden, »Mariasta en oikeastaan tiedä
+mitään».
+
+»Olen sähköttänyt hänelle. Olen pyytänyt häntä tulemaan.»
+
+»Vai niin!» sanoi hän.
+
+Suljin ovet — naurettavaa varovaisuutta, kuin vuorenvieremää vastaan.
+Silloin ryskyi taas, niin että talo tärisi, ja kaikki valot sammuivat.
+
+Tuskin olin ehtinyt pimeän läpi viedä Vivianen huoneeseeni ja istuttaa
+hänet uunipenkille, kun Jacquot ryntäsi sisään.
+
+»Isä!» huusi hän.
+
+Silloin tuli taas valoa, näin hänen istuvan Vivianen ja itseni välissä
+matolla, pelosta hytisten valkeassa yöpuvussaan.
+
+»Mitä tämä oikeastaan on?» huusi hän nyreänä ja vilkuili milloin
+minuun, milloin uunipenkkiin. Aluksi värähteli vielä hymy hänen
+kasvoillaan, sitten hänen piirteensä jäykistyivät läpitunkevan
+vakaviksi. Muutos tapahtui tavattoman äkillisesti, ikäänkuin joku outo
+voima olisi hänet vallannut. Hän tuijotti silmät suurina eikä puhunut
+mitään. Suu oli avoinna. Ja sitten, yhä mykkänä, vedettyään muutaman
+kerran syvään henkeään hän tarrautui varjossa lepäävään Vivianeen. Ja
+tämä mykkyys oli niin rajua, että ponnahdin pystyyn ja kurotin käteni
+tyhjyyteeni en tiennyt, tahdoinko karkoittaa harhakuvan vai pidättää
+lasta.
+
+Vivianekaan ei sanonut mitään, vaan painoi pojan rintaansa vasten ja
+hyväili hänen hiuksiaan lyhyin suudelmin. Mutta pian Jacquot istui taas
+lattialla hänen ja minun välilläni, joka olin hätääntyneenä odotellut,
+ja itki hiljaa.
+
+»Mitä tämä on?» kysyi hän taas, mutta tällä kertaa toisenlaisella
+äänellä. Hän melkein ulvoi sen, suunniltaan epätoivosta, kuin
+mielettömänä tuskasta — tuntui kuin olisimme kaikki nähneet unta!
+Viviane peitti kasvonsa käsillään.
+
+»Jacquot!» sanoin, mutta hän pudisti päätänsä. Niin jäimme muutamiksi
+minuuteiksi voimattomuuteemme.
+
+»Jacquot!» sanoin uudestaan, ja silloin hän kohotti vaivaloisesti
+katseensa. Hänellä oli sairaan harhaileva ilme. Katsoin häntä silmiin,
+katsoin sydämeen saakka. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Katsoin
+häntä...
+
+Tiesinhän liiankin hyvin, mitä hänen sielussaan oli tapahtunut!
+
+Viviane oli samannäköinen kuin Doris, vain tumma, ja Jacquot oli
+usein yöllä välähtävässä valossa nähnyt äitinsä, joka myöhään
+kotiin palattuaan oli vielä, turkki ja harso yllään, mennyt hänen
+vuoteensa viereen. Nyt Jacquot oli saanut päähänsä, että äiti kenties
+kuitenkin vielä eli, ja lopettaakseen kauhean pilan tarttunut
+häneen, pidättääkseen hänet, mutta heti seuraavana hetkenä huomannut
+erehdyksensä. Se oli ollut romahdus kuin alas tornista...
+
+»Ehkä maailma romahtaa?» huusi hän nyt kerskaillen. »Minä en piittaisi.»
+
+Hitaasti ja perusteellisesti hän kuivasi kyyneleensä.
+
+Kun juuri selitin hänelle rajuilman tuhoja, sammui valo kolmannen
+kerran, ja Grether Fritz, joka heti senjälkeen toi kynttilöitä, kertoi,
+että muuan metsänreunan jättiläislehtikuusista oli juurineen kaatunut
+ja katkaissut valojohdot. Viviane saattoi Jacquotin huoneeseensa, ja
+Fritz istuutui hänen vuoteensa viereen.
+
+»Claus», sanoi Viviane palattuaan kynttilä kädessä, »Claus, pyydän
+teitä, lähdetään. Tämä talo on hautausmaan laidassa, te ette saa
+jäädä tänne, lapsi vielä vähemmän.» Hän asettui ihan eteeni. »Auto
+odottaa alemmalla tiellä, missä metsä alkaa. Emme uskaltaneet ajaa
+lähemmäs. Jacquot ja toiset tulevat myöhemmin, jahka saavat passit.
+Te, Claus ette tarvitse passia, minulla on Leo Breuschheimin kirje, ja
+saksalaiset päästävät teidät tietysti maastaan pois. Ottakaa viittanne
+ja hattunne, sanokaa sana palvelijallenne, ja sitten matkalle!»
+
+»Eikö kello soinut?» keskeytin hänet kiivaasti. »Varmasti se soi»,
+myönsi hän. Seisoin kauan ja kuuntelin ryskyvää yötä. Kynttiläin valo
+paloi rauhallisesti.
+
+Vihdoin koputettiin ovelle. Fritz, ojensi minulle sähkösanoman.
+
+Odotin, kunnes hän oli lähtenyt huoneesta, ja sanoin sitten kovalla
+äänellä, jonka piti kuulostaa luottavalta:
+
+»Huomaatteko, Viviane, kuinka toimintakykyinen tämä Römerbad on? Kello
+yksitoista yöllä, maailma romahtaa, kuten Jacquot sanoo, postista on
+luokseni pitkä matka, ja sittenkin —»
+
+Avasin hitaasti sähkösanoman.
+
+»Roma» oli luettavana paperin ensi taipeessa.
+
+»Tuoja on varmaankin tullut niittyjen yli», lausuin kohottaen katseeni
+ja tuijotin Vivianen silmiin.
+
+»No.» Se oli toisessa taipeessa.
+
+Käänsin esiin kolmannen. Ei nimeä, ei mitään. "No."
+
+Siinä kaikki.
+
+Kun aioin ojentaa Vivianelle paperin, katsahti hän vain siihen, mutta
+ei ottanut vastaan.
+
+»Tiesin sen», kuiskasi hän.
+
+Katsellessamme liikkumatta toisiamme, minusta tuntui kuin neljä
+silmäämme samoin tuijottaisi kumajavasti syvenevään tyhjyyteen.
+
+Viviane istui pää kumartuneena kuin kuuntelemaan, kädet sylissä.
+
+»Siis EI!» sanoin ja pudistin uhmaten päätäni.
+
+Hievahtamatta Viviane kohotti katseensa, hymy kiersi hänen huuliltaan
+suupieliin, ja hän sanoi surumielisesti härnäten:
+
+»Näetkös, Pulcinella, nyt se on lopussa.»
+
+Iskin nyrkilläni pöytään ja vaivuin tuoliin. Lopussa! Ja minäkin, niin
+kuului ääni sisimmässäni, minäkin olen sen tiennyt! Sydämessäni olen
+sen koko ajan tiennyt! Kerran täytyi tämän vastauksen tulla: Riittää
+jo, loppu! Tämäkin vastaus piti kerran saada. Juuri se — ja tietysti
+katkerimmalla hetkellä. Tarpeellinen, välttämätön loppusana: »Ei.»
+
+Ulkona jyskyi taukoamatta. Nostin pääni, etsin silmilläni — ketä? Etsin
+Mariaa...
+
+Hiljaa, ruusunvärisinä paloivat kynttilät kolmella pöydällä.
+
+»Claus!» kuiskasi Viviane kumartuen ja ojentaen kättänsä minua kohti,
+»minkä näköinen te olette!»...
+
+»Saanko pyytää, Viviane», vastasin, tuntien itseni koko lailla
+ylpeäksi, voidessani olla niin luja, »saanko pyytää, Viviane, että
+sallitte minun saattaa teidät autollenne niittyjen yli. Ja sitten
+pyytäisin teitä vielä olemaan yötä hotellissa ja huomenna varhain
+yhdessä Jacquotin ja palvelijain kanssa matkustamaan kotiin. Hotellin
+omistaja, herra Muser, toimittaa puhelimitse tarpeelliset paperit.
+Minä suoritan täällä asiat loppuun ja tulen viimeistään kolmen päivän
+kuluttua.»
+
+Hän nousi heti.
+
+»Kätenne siitä, Claus?»
+
+»Kyllä, jos vastineeksi saan suudella teidän kättänne!»
+
+Minusta tuntui kuin romasaappaat jalassa seisoisin tanssisalin
+liukkaalla parkettilattialla —
+
+»Ah, Pulcinella!» virkkoi Viviane ja loi silmänsä maahan. »Tiedän, nyt
+alatte taas ottaa unilääkettä. — Hyvää yötä.»
+
+Saatoin hänet autolle saakka, odotin, kunnes valonheittäjät olivat
+kadonneet tienmutkan taakse, ja kävelin hitaasti metsään.
+
+Oli kostea, pimeä yö.
+
+Pelästyin pahasti, kun äkkiä ylläni ja ympärilläni alkoi ryskyä ja
+minua tempoa. Alinomaa iski lumiryöppy kasvoihini.
+
+Poikkesin tieltä ja tunkeuduin metsän pimentoon...
+
+Viimeistään kolmen päivän perästä, ajattelin — niin, kolmen päivän
+kuluttua voin hyvinkin olla kotona.
+
+Kesti kauan, ennenkuin minut nujerrettiin. Pimeys alkoi kuristaa
+kurkkuani, painaa sisään silmiäni. Lopuksi valtasi minut hurja hätä,
+juoksin, kaaduin, juoksin taas. Pitkän päättömän juoksun jälkeen, jonka
+kestäessä olin yhtä monta kertaa kaatunut kuin astunut askelia, luulin
+näkeväni taloni hämärät ääriviivat. Samalla hetkellä lennätti päähän
+sattunut isku minut kauas syrjään...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Barry oli kuullut huutoni, löytänyt minut, kappaleen matkaa raahannut
+minua suljetulle portille asti, sitten hypännyt aidan yli ja herättänyt
+väen. Olin kauan tajuttomana, mutta se johtui vain ylenpalttisesta
+väsymyksestä. Päähäni tullut haava oli vaaraton.
+
+Iltapäivällä matkustivat Jacquot, Kathrin ja Fritz Kehliin, missä
+heidän piti Leo-serkun avulla pyrkiä rajan yli. Lukitsin talon ja
+lähdin Barryn kanssa »Hotel Vogesenblickiin». Ilta oli jo tulossa.
+
+Puutarhassa näytti surkealta. Kaikki suuret hedelmäpuut olivat
+menettäneet muutamia kauneimmista oksistaan, monet nuorista ja myös
+korkearunkoiset ruusut olivat tasaisesti katkenneet tukipuunsa siteen
+yläpuolelta. Tulpaanit makasivat kuihtuneina maassa.
+
+Jähmettyneen metsän läpi kulki väristys. Ilmassa tuntui leuto henkäys.
+Kun vielä seisoin pihalla ja mietin, pitäisikö heti kaadattaa kaksi
+suurta lehtikuusta, jotka jäälastissaan uhkaavasti roikkuivat
+tallirakennuksen yllä, nousivat nuo molemmat jättiläiset tippuen ja
+pärskyen pystyyn silmäini edessä. Oli suoja.
+
+Puista rapisi jääpalasade. Metsä helisi ja kajahteli niin kauas kuin
+korva kantoi. Kun ensimmäinen äkkiä alkaneen etelätuulen puuska osui
+puihin, olivat jäätyneet oksat jo puoliksi sulaneet, ja loppuosa
+niiden kuolettavaa kuormaa sortui jää- ja lumiryöppyvyöryinä maahan.
+Vain muutamat erikoisen kovettuneet saivat tuulelta kuoliniskunsa ja
+romahtaessaan herättivät muiston kuluneen yön kauhuista...
+
+Talon lähimmässä ympäristössä oli tusinoittain sinne tänne kaatuneita
+suuria puita, tukkien lumen ja jään peittämät tiet. Emme päässeet
+pitkälle. Ennen puhtaana, melkein puistona pidetty metsä oli käynyt
+läpipääsemättömäksi. Lennätinpylväistä ei ainoakaan ollut jäänyt
+pystyyn. Painavat langat, joiden ympärillä oli kolmen sormen vahvuinen
+putki jäätynyttä lunta, olivat katkaisseet ne tai taivuttaneet maahan.
+Valojohtopylväiden laita ei ollut paremmin. Monin paikoin olivat tiellä
+lojuvat langat paksuina kerinä, joita kartoimme ikäänkuin ne olisivat
+myrkyllisten käärmeiden pesiä, aarniometsän mukana sinne loihdittuja.
+
+Mutta jo kaikui kirveeniskuja kuin katkonaisia kellonlyöntejä, kun
+koneistoa uudelleen koetetaan saada käyntiin. Miehiä näkyi ryhmissä
+tarttuvan kiinni lankoihin ja tahdissa huutaen niitä kiskovan, samalla
+kun toiset kiipesivät pystytettyihin mastoihin ja ylös päästyään
+lauloivat alhaalla hääriville. Kirves ja saha tekivät työtä, eri
+puolilla tuoksui tuoreelta puulta. Ihana tuoksu! Sitten kunnon sade
+pesi metsän täysin puhtaaksi.
+
+»Vogesenblickin» hallissa seisoi herra John Muser, täysi ylimys,
+ja otti vastaan rakkaimmat, ensimmäiset vieraat. Olin hämmästynyt
+nähdessäni niin paljon nuoria naisia koolla — heillä oli pienet hatut,
+lyhyet hameet ja punaiset suut. Kylpylän puistossa soitettiin. Nuori,
+oikein sievä tyttö niiasi, katsellen pelästyneenä pääsidettäni. Sehän
+oli Jacquotin ystävätär, pikku Anna Grässlin, ja viittä askelta
+kauempana tapasin parooni Breisachin, joka tervehti minua ylenpalttisen
+myötätuntoisesti. Minusta hän ei ollut lainkaan niin ikävä kuin
+kotona oli uskoteltu. Otin vastaan hänen illalliskutsunsa, eikä
+minun tarvinnut sitä katua. Hän piti minulle seuraa erinomaisesti,
+sain tietää paljon tärkeitä asioita, jotka olin kokonaan unohtanut —
+esimerkiksi, että loordi Berrick oli nainut Pia-kälyni ja matkusteli
+nyt hänen ja Marcus Hartmannin kanssa (josta oli tullut bolshevikien
+asiamies) Intiassa, että saksalaiset setelit eivät olleet sen paperin
+arvoisia, jolle ne oli painettu, mutta että baijerilaiset tahtoivat
+saada kuninkaansa takaisin juuri senvuoksi, että aateliston täytyi
+»häikäilemättä» muuttua uudenaikaiseksi, ellei se tahtonut joutua
+perikatoon — ja parooni hankki minulle sopivaa väkeä, joka yövahteina
+ja asukkaina muutti metsätaloni ullakkokerrokseen.
+
+Seuraavana aamuna lähdin Barryn kanssa Rheinweilerin laivasillalle.
+
+Katselin ympärilleni, enkö jossakin ikkunassa tai puutarhassa näkisi
+Donjaa. Se valkoinen, mikä kiinnitti huomiotani, oli kuitenkin vain
+Liesel Rheinweilerin haudan marmoripatsas, joka vilkkui puistoaitauksen
+läpi leveänä ja yksinäisenä virtaavalle Reinille. Linnan
+geraniuminpunainen katto loisti auringossa, ja sen vartijat, poppelit,
+olivat tuoreessa lehdessä.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75457 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..87c59f2
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75457 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75457)