Initial commitHEADmain

4 files changed, 9616 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75480-0.txt b/75480-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..2dc4c85
--- /dev/null
+++ b/75480-0.txt
@@ -0,0 +1,9599 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75480 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+ISÄ JOHANNES
+
+Kangastuskuvia Keskiajan lopulta
+
+
+Kirj.
+
+LAURI SAURAMO [Lauri Soini]
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1910.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+1. Ilta luostarissa
+2. Salon syliin
+3. Katri tyttö
+4. Tasalan vapaatalossa
+5. Henkipatto
+6. Henkipaton poika
+7. Suitsuttajan perhe
+8. Hyvä paimen
+9. Pyhä neitsyt
+10. Varoitus
+11. Pietari teini
+12. Ottelu metsässä
+13. Lain koura
+14. Sudenluolan hävitys
+15. Papin renki
+16. Papin sydän
+17. Hengellistä rakkautta
+18. Veriviha
+19. Jumalainen ylkä
+20. Taivaan morsian
+21. Pyhä henki
+22. Tuiro ja Pirkitta
+23. Armonlaaksoon
+24. Uusi aika tekee tuloaan
+25. Pietari maisteri
+26. Tuiron sotaseikkailut
+27. Matkalla nunnaa vapauttamaan
+28. Isä Johannes ja sisar Kaarina
+
+
+
+
+1
+
+ILTA LUOSTARISSA
+
+
+Vespera, ehtoomessu, oli kohonnut korkeuteen ja hälvennyt, ja Turun
+saarnaveljet olivat kokoontuneet ehtoolliselleen veljeskunnan
+domuksen jykeän yksinkertaiseen ruokatupaan. Ristikkojaloillaan
+seisoville pitkille pöydille oli asetettu ruuat, joiden vaihteleva
+kirjavuus, yksinkertaisuudessakin kuvastuva moninaisuus ilmaisi,
+että ne oli paloittain, kannikoittain kerusteltu minkä mistäkin.
+Kaloissa, lihapaloissa, juustoissa ja leivissä saattoi myös eroittaa
+nuhrautuneita paikkoja, mitkä muistuttivat säkkejä ja reppuja,
+joissa veljet olivat niitä kantaneet minkä miltäkin pitäjän kulmalta
+saarnamatkoilta palatessaan. Kylän kakut kuitenkin näyttivät olevan
+ainoastaan lisinä oman locuksen leivinuunissa paistetuille, mutta
+enimmäkseen hyviltä emänniltä saaduista jauhoista leivotuille
+kakkaroille, samoin oli kaalikeittoon saatu kuvut omasta kaalimaasta,
+kotitekoista oli myös kalja, siksi kirmakka olvi, että pyrki
+hiusmartoon kihoamaan, jos useita pitkiä siemauksia kulautti.
+
+Yhteisiä aterioita höystettiin tavallisesti pakinoiden, kertoellen
+mitä uutta oli onnistuttu sieppaamaan tai itse koettu saarnamatkoilla,
+joilta useimmat olivat saapuneet aivan äskettäin, mikä tänään,
+mikä eilen tai korkeintaan parisen päivää sitten, levähtääkseen
+hetkisen yhteisessä pesässä ja lähteäkseen taasen tänään, huomenna
+tai ylihuomenna uusin voimin uudelle taipaleelle. Nykyään olivat
+jutut jokseenkin alakuloisia, sillä viime aikoina oli hengenmiesten
+aineellinen saalis ollut sangen huono, niin näännytetty ja
+katkeroitettu oli maa alituisten unioniriitojen jaloissa.
+
+Mutta sitä paremman kylvömaan arveli itsellään olevan tanskalainen
+veli Hincerus, jonka Tanskassa sijaitseva dominikaanien pohjoismainen
+pääjohto oli lähettänyt Turun mustiin veljiin vaikuttamaan.
+Vasta äskettäin hän oli saapunut, mutta heti saavuttuaan alkanut
+kiinnittää suomalaisten veljien huomiota emämaan tapahtumiin. Lempeän
+isänmaallinen, mutta heikon viipperehtivä valtionhoitaja Svante
+Sture oli äkkiä kuollut. Ja nyt ottelivat vallasta valtakunnan
+unionimieliset herrat ja suurmiehet itsenäisyyspuoluetta ja sen
+valtionhoitajaehdokasta Sten Sture nuorempaa, Svante Sturen poikaa
+vastaan, mutta tällä oli valtakunnan linnat hallussaan ja rahvas
+puolellaan. Molemmilta puolin kuului Turun linnankin päällikkö
+saaneen kehoituksia ja varoituksia. Ja Turun dominikaanimunkkeja,
+hengenmiehiä, jotka syrjäisissä maanäärissämme olivat suloisessa
+rauhassa harjoittaneet saarnaajatointaan, koetti nyt heitäkin
+tanskalainen veli saada mukaan temmellykseen. Hänen mielestään olisi
+Turun mustien veljien, joilla oli hyvä tilaisuus vaikuttaa kansan
+keskuudessa saarnamatkoilla liikkuessaan, pitänyt ryhtyä saarnaamaan
+kansalle uskollisuutta Tanskan kuningasta kohtaan, joka kerran oli
+unionikuninkaaksi tunnustettu, ja siten ehkäistävä itsenäisyyspuolueen
+kapinoimista.
+
+Tämä ei kuitenkaan näyttänyt olevan Olavi Laurin pojan, luostarikoulun
+lehtorin mieleen, ja hän sanoi tyytymätönnä:
+
+‒ Mitä me ryhtyisimme maan mahtavien taisteluihin, hiljaisessa
+hengentyössä on ennenkin aherrettu, siitä suurin siunaus on.
+
+— Mutta saarnatyössä tarvitaan rauhallista maaperää, ja rauhaan ei maa
+pääse koskaan ennenkuin tunnustaa laillisen kuninkaansa.
+
+— Ruotsissa ratkaiskoot ja päättäkööt, kaukana pääahjosta eivät
+suomalaiset ulotu mitään vaikuttamaan, joutuisivat luultavasti aina
+liian myöhään, jos yrittäisivätkin.
+
+— Siellä on uusi yltiöpää, Sten Sture vai mikä suuri kivi...
+kompastuskivi... hän on, saanut rahvaan yllytetyksi juoksemaan
+jälestään. Mutta tarvitseeko täälläkin kansan syöksyä onnettomuuteen
+ylpeästi uhmaten, kun nöyrtymällä ja taipumalla saisi onnellisen rauhan
+ja pääsisi veljesliittoon Ruotsia vanhemman sivistysmaan kanssa?
+
+— Mitä tarkoitatte? kysäisi lehtori Olavi Laurentii.
+
+— Tarkoitanpahan vain, että jos Ruotsi pettää kuninkaansa, niin
+Suomi voi pestä kätensä, kulkea eri teitään ja pysyä kuninkaalleen
+uskollisena omin päin.
+
+— Hm, kuului pöydän yläpäästä varoittava rykäisy. Kaikkien veljien
+katseet kääntyivät siellä istuvaan ja pitkin pöytää silmäilevään
+luostarin prioriin, Mikael Karpalaiseen. Hengellisen veljeskunnan
+lempeän isän otsa oli vetäytynyt ryppyyn, ja kaikki käsittivät siitä,
+että ilmalinnojen rakentaminen oli käynyt liian rohkeaksi.
+
+— Eihän meillä, riensi veli Hincerus lieventämään, — tosin
+suoranaisesti ole tekemistä tällaisten asiain kanssa...
+
+‒ Niihin puuttumalla saisimme vain täällä luostarit samallaisiksi
+juonittelun ja vehkeilyn ahjoiksi kuin Ruotsissakin, pisti
+kerkeäkielinen Olavi lehtori väliin.
+
+— Mutta aina on hyvä pitää suunta selvillä ja varoittaa kansaa Sten
+Sturen niskoittelusta ja juonittelusta, vaikkapa hän pääsisikin
+Ruotsissa valtaan. Sillä mitäpä hyvää Suomelle Ruotsista koitunee!
+
+— Sieltähän olemme saaneet kaiken! vastasi Olavi lehtori.
+
+Nuoremmat veljet olivat äänetönnä kuunnelleet vanhempain valtiollista
+väittelyä, sillä niitä asioita eivät he ymmärtäneet. Mutta tämä
+viimeinen väite antoi muutamalle nuorelle munkkipapin kokelaalle aiheen
+huudahtaa pöydän alapäästä:
+
+— Sieltä olemme saaneet yksin pyhän uskommekin!
+
+— Ja ruotsalaisethan meille ovat tuoneet ainoan pyhimyksemmekin, pyhän
+Henrikin, virkkoi toinen veli.
+
+Korkeasta iästään huolimatta nuorekkaan ketterää, humaanista Olavi
+lehtoria ilahutti, kun keskustelu rupesi solumaan pois epämieluiselta
+valtiolliselta alalta. Sitä avittaakseen virkkoi hän:
+
+— Niin, Henrik piispa on korotettu marttyyriutensa tähden pyhien
+joukkoon. Mutta muistan jostakin vanhasta pergamentista lukeneeni, että
+sistersiinimunkit ovat täällä saarnanneet ainakin samoihin aikoihin
+kuin pyhä Henrik. Kerrotaanpa heillä olleen täällä luostarinkin,
+kaksoisluostarin.
+
+— Niin onkin, virkkoi pöydän keskipaikkeilta sointuvalla äänellä
+nuorekas, vasta täyteen miehuudenikäänsä päässyt pappismunkki, veli
+Johannes.
+
+— Tiedätkö siitä mitä, uneksija-veli? kysyi Olavi lehtori
+ystävällisesti hymyillen nuorelta, lahjakkaalta oppilaaltaan, johon
+oli suuresti mieltynyt, vaikka usein nuhtelikin tämän liian suurta
+taipumusta kuvitteluihin ja haaveiluihin.
+
+— Olen käynytkin siellä, virkkoi veli Johannes. — Taivalsin kerran
+tavallista pitemmälle itään päin ja tulin pitäjään, joka oli
+Kirkkonummi nimeltään. Muuan vanha mies kertoi minulle siellä, että
+pitäjä on saanut nimensä siitä, että siellä oli ensimäinen kirkko
+maassa, ja sen olivat sistersiinimunkit omin käsin rakentaneet. Heillä
+oli ollut siellä luostari, jossa munkkeja ja nunnia oli hartauttaan
+harjoittanut, askarrellut ja viljellyt kasvitarhojaan, joissa kasvoi
+moninaisia lääkeyrttejä. Hänen isävainajansa lapsuuden aikana oli
+luostari vielä ollut nunnien ja munkkien tyyssijana, mutta sitten oli
+sen tulit polttanut, puisen rakennuksen, eivätkä veljet ja sisaret
+ruvenneet sitä uudestaan rakentamaan, vaan lähtivät muuhun maailmaan.
+Mutta luostarin sija on nimeltään Munkkikumpu, ja samoilla munkeilla on
+siellä vieläkin heille lahjoitettuja maatiluksia, joista joka vuosi käy
+muuan veli verotulot kantamassa.
+
+— Tämä kertomus tuntuu hyvin todennäköiseltä, virkkoi veljeskunnan
+tietoniekka, Olavi lehtori. — Sillä tuollaisia rauhallisia työmyyriä
+sistersiinit ovat. Laittavat monasteriuminsa hiljaiselle maaseudulle ja
+siellä ahertavat.
+
+— Mutta kuinka heidän vaikutuksensa olisi jäänyt niin tuntemattomaksi?
+tuumaili priori hymyillen. — Pitäisipä se toki olla yleisemmin
+tunnettu, jos he ensimäisinä olisivat täällä olleet ja satoja vuosia
+vaikuttaneet!
+
+— Niin, luultavampaa onkin, että sistersiinit ovat vasta pyhän
+Bernharduksen innoittamina maahamme asti urenneet, Ruotsin vallan
+aikana, kun metsien kansa oli alkanut kesyttyä, että hiljaisetkin
+saattoivat sen keskuudessa menestyä ja viihtyä.
+
+Priori nyökäytti päätänsä lehtorin tuumille ja nousi, ja pöytäseura
+noudatti esimerkkiä. Kun oli luettu kiitos ruuan jälkeen, poistuivat
+priori ja lehtori lukuhuoneeseen.
+
+Enin osa munkeista jäi vielä ruokatupaan completariumia, toista
+ehtoomessua, odottamaan. Pari innokkainta veljeä ehätti shakkilaudan
+ääreen, toinen pari otti pelinopat nahkamaljakkoineen ja alkoi pelata
+"Ristuksen viittä haavaa". Mutta muut veljet jatkoivat keskustelua
+Kirkkonummen luostarista, kertoen kaskuja, jotka heitä viehättivät
+enemmän kuin äsken kuullut, vaikkeivät oikein sopineet kerrottaviksi
+priorin ja lehtorin ollessa läsnä.
+
+— Hyviä ja hupaisia päiviä ne olivat pitäneet, ne Munkkikummun
+veljet, virkkoi muuan. — Luostarikummultaan olivat maan alitse kaivaa
+kuopustaneet käytävän vähän matkan päässä kirkon yhteydessä olevaan
+sisarluostariin. Sinne marssivat veljet maan alitse milloin mieli
+teki, ja sielläkös sitten viini vuoti ja muiskut maiskuivat ja nunnien
+selleissä kuherreltiin...
+
+Kertoja, möhömaha ja ihranaama elostelijan perikuva, aivan maiskutti
+suutaan mieliteosta ja mielihyvästä. Toistenkin kasvot kuvastivat
+aistillista intohimoa, johon yhtyi omituinen kauhun, kammon ilme.
+Muutaman vanhan munkin naaman väänsi irstaus, jonka hän liiankin
+selvään näkyi käsittävän pirulliseksi, ruokottoman kamalaan
+irvistykseen. Näillä kasvoilla kuvastui ilmielävänä, millaisia tunteita
+ja miten eläimellisen käsityksen naisesta naimattomuuden vaatimus oli
+puhtaan elämän veljessä kasvattanut.
+
+— Kerran, jatkoi sama punakka veitikka, — oli siellä muuan nuori sisar
+sattunut vahingossa tulemaan siunattuun tilaan. Kun abbedissa äkkäsi
+sen, pani hän nunnan koville, kysellen, missä sellaista oli voinut
+tapahtua. Sisar vastasi: "Täällä luostarissa, hurskas äiti." Abbedissa
+kysyi: "Kuinka ja milloin? Etkö voinut huutaa, että olisi voitu tulla
+apuun?" Sisar siihen selittää: "Hurskas äiti, se tapahtui siihen
+aikaan, kun meillä oli silentium." Eikös ollut hyvin vastattu? Kuinka
+silloin huutaa, kun oli määrätty noudattamaan äänettömyyttä!
+
+Uusi naurun purskaus. Kertoja itsekin yltyi toisten ilosta ja nauroi,
+jotta vatsa hytki.
+
+Sitten seurasi toinen toistaan rivompia ja kaksimielisempiä tai
+pilkallisempia naiskaskuja. Siirryttiin kertomaan yleensä munkkien
+naisseikkailuja, — miten joku veli oli juossut joka päivä emännän luona
+ja saanut parasta ruokaa ja juomaa palkaksi rakastelustaan, — miten
+toinen oli kulkenut lääkitsemässä tervettä tytärtä, — miten kolmas
+kuherrellut ylhäisen aatelisrouvan kanssa — ja niin määrättömiin, — ja
+samalla oli munkkisankari aina tehnyt hauskoja kepposia.
+
+Eivät yksistään sanat, vaan erittäinkin äänensävy ja eleet, joilla
+näitä kaskuja kerrottiin, nostattivat veli Johanneksen kasvoille
+surumielisen inhon ilmeen. Hän poistui pari kaskua kuultuaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Veli Johannes joutui taasen miettimään elämänsä arinta ja polttavinta
+kysymystä, suhdettaan naiseen. Hän meni munkkien yhteiseen
+makuuhuoneeseen, heittäytyi olkivuoteelleen ja antoi ajatusten liidellä.
+
+Hänen nuoruudenunelmiensa auerhäivästä ja muistojen lehdessiimeksistä
+kohosi hänen sielunsa silmien eteen utuisia naishahmoja, nuoria
+punaposkia ja kirkassilmiä, joita nähdessään ja ajatellessaankin hän
+oli tuntenut sydämensä lämpimämmin sykähtävän ja verensä kainosti
+värähtävän. Tiesihän hän, tiesi, että oli luvatonta ja synnillistä
+ajatella naista näin, että hän oli puhtaan elämän veljeyteen
+liittyessään iäksi kieltäytynyt koskemasta naiseen. Mutta hän ei
+voinut, ei voinut sille mitään, että ajatukset aina siihen kääntyivät
+ja että hän silloin tunsi kiehtoavaa suloa ja viehätystä. Sitten oli
+hän kerran, kerran vain ja loitolta, nähnyt neidon, joka pitemmäksi
+aikaa sai sijansa hänen mielessään, herätti hänessä hehkua, joka
+vähänväliä veti hänen ajatuksensa impeä ajattelemaan, ja usein hän
+sävähtäen, säikähtäen yhtäkkiä huomasi ajatuksensa harhailleen kauas,
+kauas luvattomille poluille.
+
+Hän oli noussut taisteluun näitä tunteita ja ajatuksia vastaan. Mutta
+tämä taistelu oli vienyt hänet vain yhä lähemmäksi naista, hänen
+ajatuksensa täytti pian naisolento kokonaan, ja hän oli joutunut aivan
+epätoivoon. Vihdoin oli hän kysynyt neuvoa Olavi lehtorilta, ja tämä
+oli neuvonut hänelle avun. Se oli pyhä neitsyt. Ja hän oli palavalla
+hartaudella alkanut lukea evankelioita ja legendoja neitsyt Mariasta,
+ja tämä taivahinen pyhä olento oli lainannut hänelle säteilevän kuvansa
+turvaksi maallisten naisten kiehtovaa tenhoa vastaan. Milloin nainen
+pyrki hänen mieltään valtaamaan, silloin oli hän kääntänyt ajatuksensa
+taivaan lempeään ruhtinattareen. Ja pyhä neitsyt oli tullut hänen
+hellyytensä ja palvomisensa esineeksi, hänen taivahiseksi morsiamekseen.
+
+Mutta ei tämä kihlaus ollut veli Johanneksen mielessä vaikuttanut sitä,
+että hän olisi alkanut maallisiakaan naisia halveksia. Päinvastoin
+taivahinen morsian oli hänen mielessään kietoutunut eroittumattomaan
+yhteyteen koko naissuvun kanssa ja heittänyt sille osan pyhyytensä
+säteilyä. Ensiksikin hänestä tuntui, ettei hänen sielunsa silmiin
+voisi koskaan taivahinen morsian loistaa täydessä kirkkaudessaan ja
+ihanuudessaan, jos hän ajattelisi maallista naista niin halveksivasti
+kuin veljet ajattelivat. Ja jos kerran maallinen miehen ja naisen
+suhde oli niin ruma ja paha, miksi silloin pyhän neitsyen — ja
+hänen jumalaisen poikansa — suhdetta sieluihin verrattiin yljän ja
+morsiamen suhteeseen? Ja, toiselta puolen, kuinka oli naissuvun
+halveksiminen mahdollista sille, joka elävällä hartaudella ajatteli
+ja palvoi taivahista morsianta, nöyryyden orvokkia, puhtauden liljaa,
+rakkauden ruusua ja taivaan kunniaa ja kaunistusta? Tosinhan hänet
+oli taivahisen isän henki — niin kirkkoisät selittivät — pyhittänyt
+toisessa, hengellisessä sikiämisessään äitinsä kohdussa, mutta naiseksi
+hän sittenkin syntyi ja kuului naissukuun, oli puhtaan naisellisuuden
+ikuinen ihanne. Hänet oli tosin korotettu aistimaailman alhaisuudesta
+jumalaisen valon säteilyyn, mutta kuinka saattoi vaipua katselemaan
+hänen säteilevää kuvaansa ilman että hänestä olisi heijastanut ihanaa
+valoa koko naissuvun ylitse? Ja miksi, miksi olisi hyvä isä hänet
+korottanut, jollei siksi, että hän olisi elävänä ihanteena, ihanan
+puhtaana esikuvana sukupuolelleen, jalostuksena, ylennyksenä kaikille
+naisolennoille ja koko ihmissuvulle? Mitä varten olisi hän pyhän
+poikansa rinnalla välittäjänä ihmisten ja kaikkein pyhimmän välillä,
+jollei häntä olisi tarkoitettu ylentämään juuri naista? Eikö neitsyt
+Maria ollut pyhä, että hän esikuvallaan muutkin neitsyet pyhittäisi,
+eikö taivahinen rakkaus häneen ollut pyhä siksi, että se maallisenkin
+rakkauden pyhittäisi ja kirkastaisi?
+
+Näin veli Johannes itsekseen kyseli ja mietti olkivuoteellaan leväten,
+ja häntä suretti ajatellessaan veljien suhdetta naiseen eikä hän voinut
+sitä käsittää.
+
+Hänen alakuloiset mietteensä keskeytti kellon kilinä. Kolmituntinen
+väliaika oli kulunut, kutsuttiin toiseen iltamessuun, ja hän riensi
+luostarin kappeliin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Messun jälkeen palasi hän veljien kera yhteiseen makuuhuoneeseen ja
+rupesi levolle. Veljet vetelivät pian sikeää unta, mutta hänelle
+ei tällä kertaa tullut uni silmiin. Sillä hänen elämänsä oli
+tärkeässä käännekohdassa, ja sentähden hänen sielunsa silmien editse
+vierivät menneet päivät, ne, jotka hänet olivat siivillään kantaneet
+nykyhetkeen, mistä hänen oli urettava uusille urille.
+
+Sielunsa silmin näki hän itsensä kaukaisella Karjalan kolkalla, näki
+leikkivänsä lapsena, piskuisena porvarin poikana, Viipurin toreilla ja
+kapeilla kaduilla. Piskuisena poikana toisten kera leikkiessään oli hän
+siellä usein nähnyt harmaahapsen isä Tapanin, joka oli ollut sangen
+oppinut mies, lasten pyhä isä ja koko kaupungin kunnia ja ylpeys.
+Kuinka usein olivatkaan he lapset hartaalla ihailulla hiiviskelleet
+katukulmista luo kun isä Tapani kulki! Kuinka usein oli isä Tapani
+silitellyt pientä päätä, sanonut isällisiä sanoja ja siunannut! Olipa
+isä Tapani käynyt hänen porvarisvanhempainsa kodissakin, silitellyt
+hänen tukkaansa ja kysellyt mitä hän osasi, ja hän oli lukenut ulkoa
+"Isä meidhen ioko oledh taiuahissa". Sitten oli taasen isä Tapani
+silitellyt hänen tukkaansa, kiitellyt ja siunannut. Tuskin vuottakaan
+sen jälkeen kerrottiin, että isä Tapani oli kuollut vieraalla maalla,
+Tanskassa, jossa oli ollut harmaiden veljesten asioissa. Sillä hän oli
+harmaiden veljesten, fransiskolaisten, guardiaani Viipurin luostarissa
+ja häntä pidettiin oppinsa ja hurskautensa tähden niin suuressa
+arvossa, että oli valittu veljeskuntansa ministeriksi yli pohjoisten
+maiden, hän oli tohtori Stephanus Laurentii, oppinein ja kuuluisin
+Suomen luostari-isistä. Sen oli veli Johannes saanut tietää vasta
+jälkeenpäin, sillä hän oli vielä lapsi hurskaan isän kuollessa, mutta
+isä Tapanin henkevät kasvot ja harmaat hapset kuvastuivat iätkaiket
+hänen mielessään, ja kun hän oli oppinut tuntemaan taivahisen isän, oli
+silläkin isä Tapanin henkevät kasvot ja harmaat hapset.
+
+Isä Tapanin kunnioittava ihailu oli hänen mielessään herättänyt
+sytevän halun, että hänestä tulisi hengenmies hänestäkin, että hän
+saisi aina istua ja oppia hengenviisautta sellaiselta harmaahapsiselta
+vanhukselta kuin isä Tapani oli. Isäukko olikin pannut hänet Viipurin
+luostarikouluun, ei tosin harmaiden veljesten, vaan mustien, Olaus
+Henricin ollessa luostarin priorina. Sitten oli hän alkanut kaihota
+Turun luostariin, jossa oli kuullut enemmän opittavan. Hänestä oli
+tullut Turun dominikaaniluostarin noviisi ja vuoden ajan tavailtuaan
+rukouskirjaansa oli hän tehnyt munkkilupauksen ja ottanut nimekseen
+veli Johannes Karelus, jonka nimisen munkin sanottiin ennenkin
+eläneen, oli useita vuosia opiskellut ja väliin käynyt hurskailta
+almuja keräämässä, kunnes hänet oli vihitty papiksi ja varsinaisena
+saarnaveljenä päästetty maita taivaltamaan.
+
+Onnellinen kuin mehiläinen yrttitarhassa oli hän ollut niinä
+Huoruutensa vuosina, joina sai enimmät aikansa opiskella ja uinailla,
+pyhien tarinain ja vertausten pohjalle rakentaa unelmoivassa
+mielikuvituksessaan luostaritaloon ja sen ympäristöön haavemaailmaa,
+jossa eli ja hengitti. Tässä maailmassa oli hän elänyt ja hengittänyt
+almu- ja saarnamatkoille urettuaankin, mutta retkillä oli hänen
+silmiinsä vilkkunut uusia kuvia luonnosta ja elämästä, tuoreina ja
+mehevinä olivat ne virtailleet hänen sieluunsa, elävän luonnon ja
+elävän elämän vehmaalla teholla vallanneet yhä enemmän alaa hänen
+entiseltä haavemaailmaltaan, niin että siitä tuli uusi maailma. Tämän
+maailman johtotähdiksi jäivät yhäkin pyhät kertomukset ja legendat,
+mutta vehmas luonto lainasi sille vihreän värinsä ja sinne se tuntui
+paremmin soveltuvan, ja niin tunsi hän yhä suurempaa tarvetta siirtää
+haavemaailmansa luostarikammiosta sinisalolle. Sinne se oli vähitellen
+sijoittunut itsestään, salopitäjään, jossa hän useimmin liikuskeli,
+missä oli enimmän nähnyt, elänyt ja kokenut, ja veljeskunnan domus,
+hänen unelmainsa entinen tyyssija, oli käynyt hänelle vieraaksi ja
+kolkoksi. Ei hän saarnamatkoillaankaan tuntenut rauhaa ja onnea muualla
+kuin unelmainsa kotipitäjässä, sillä hänen herkkä haavemielensä ei
+saattanut viihtyä muualla kuin missä hänen unelmansakin elivät.
+
+Sitten oli tämän seurakunnan, hänen unelmiensa kotipitäjän, pappi
+siirtynyt toiseen pitäjään, ja hänen mieleensä oli ikäänkuin
+sädesoihtuna välähtänyt ajatus, miten onnellinen hän olisi, jos pääsisi
+tämän seurakunnan papiksi. Tämä ajatus valtasi hänet sellaisella
+voimalla, että hänen täytyi sitä kihelmöivin aivoin pohtia päivät
+päästään. Ja niin miettiessään ja kaihoillessaan alkoi hänestä tuntua
+yhä kiusallisemmalta luostarielämän hengetön muodollisuus, jonka
+eduskuvalta hänestä näyttivät kaavamaiset, vuorokaudet läpeensä joka
+kolmen tunnin kuluttua uudistuvat messut. Pääseminen irti tästä
+hurskaasta kaavamaisuudesta, jonka puitteissa piili niin paljon
+kuolleiden luita ja kaikkinaista saastaa, kävi hänelle sisäiseksi
+elinehdoksi, ja elämänlähde siirtyi metsien poveen, sinisalojen syliin.
+Siellä hän tosin joutuisi loitolle luostarin kirjastosta, mutta kai
+hän saisi mukaansa edes joitakin niistä käsikirjoituksista, joita oli
+pitkinä puhteina kopioinut. Ja vaikkei hän saisi ikinään enää nähdä
+hänelle rakkaita kirjoja, tahtoisi hän sittenkin mieluummin unelmiensa
+kotipitäjään!
+
+Kauan oli tämä toive näyttänyt hänestä vain turhalta unelmalta,
+mutta sitten oli hän alkanut, ensin vain haaveksien, sitten yhä
+vakavammin, ajatella sen esittämistä piispa Arvi Kurjelle. Onneksi oli
+hän Arvi piispalle tuttu. Mahtava ylipappi oli pari vuotta sitten,
+kohta Turun piispaksi tultuaan, kerran kohdannut hänet tuomiokirkon
+portaissa ja puhutellut häntä. Hänen armonsa oli suonut hänelle
+isällisen suosionsa ja kutsunut käymään luonaankin piispantalossa.
+Nyt oli hän vihdoin rohkaissut mielensä, mennyt sinne ja esittänyt
+mielihauteensa. Piispalle oli asia hyvin mieleen, sillä siksikin
+oppia saaneista sielunpaimenista oli kova puute seurakunnissa.
+Eikähän mikään estänyt dominikaanimunkkia lähtemästä hoitamaan
+saloseurakunnan sielunpaimenen virkaa, olivathan heistä niin monet
+ylhäisimmissäkin papillisissa viroissa. Piispalla ei tosin ollut mitään
+määräysvaltaa dominikaaniluostareihin nähden, eikä luostarin priori
+Mikael Karpalainen ollut halukas luopumaan yhdestä lahjakkaimpia
+nuoria saarnamiehiään. Mutta toiselta puolen olivat luostarin tulot
+kuivumistaan kuivuneet eikä hän, unelmissaan elävä veli Johannes,
+tuonut runsaita almusatoja retkiltään palatessaan. Ja niin priori,
+piispan mahtavasta toivomuksesta, katsoi hyväksi taipua päästämään veli
+Johanneksen vakinaiseksi sielunpaimeneksi Metsäkulman pitäjään, vaikka
+hän samalla pysyi veljeskunnan jäsenenä elinikänsä.
+
+Niin oli hän nyt elämänsä tärkeässä käännekohdassa, ja huomenna,
+huomenna oli hänen lähdettävä uusille urille. Sentähden valvoi hän
+levotonna olkivuoteellaan, katseli menneisyytensä kuvia ja ounasteli
+tulevaisuuden kysymysmerkkejä. Ja kun puoliyön aikaan soitettiin
+nocturnumiin, yömessuun, kohtasi kutsu hänet hereiltä.
+
+
+
+
+2
+
+SALON SYLIIN
+
+
+Prima, toinen huomenmessu, oli kohonnut korkeuteen. Ja kohta sen
+jälkeen oli luostarin portille, talvipäivän alkaessa sarastaa, saapunut
+hevospoika Metsäkulmalta. Hän oli tullut, sanoi, isä Johannesta
+noutamaan. Sillä niin veli Johannesta tutussa, rakkaassa salopitäjässä
+nimettiin.
+
+Isä Johannes oli pian matkakunnossa, pian pannut nyyttiin ne muutamat
+käsinkirjoitetut kirjansa, jotka sai mukaan, pian heittänyt valkoisen
+sarkakaapunsa ylle mustan levätin ja vetänyt sen huppukauluksen päänsä
+yli.
+
+Priori Mikael Mikaelis Karpalainen kutsui hänet luoksensa luostarin
+lukuhuoneeseen, pani kätensä hänen päänsä päälle, siunasi häntä ja
+kehoitti pysymään uskollisena veljeskuntaa kohtaan.
+
+Liikutettuna astui isä Johannes rekeen, poika peitteli hänet nahkasiin,
+ja niin lähdettiin. Kaduilla oli jo vilkasta liikettä, mikä meni
+ostoksille torille, mikä kauppiaan myyntiluukulle, joka houkutteli
+kadulla kulkijaa. Ohi näiden houkuttelevain luukkujen, ohi matalain
+puutalojen, joissa useimmissa oli ainoastaan lautaiset työntöikkunat,
+ohi muutaman kivitalonkin, jonka uudesta, ainoasta lasiakkunasta joku
+katseli, ajoivat he pitkin kapeaa Jokikatua kirkkotorin nurkalle,
+jolla kuhisi kaupantekijöitä aivan tuomiokirkon jalanjuuressa, mistä
+oli kaupat tehtyään mukava pistäytyä kirkkoon messua kuulemaan. Torin
+nurkalla kääntyivät he Kupittaalle päin.
+
+Mutta samassa havaitsi isä Johannes torin nurkitse kulkevan teinin,
+joka näytti hänestä tutulta. Niinpäs olikin, Pietari teini,
+Kiukku-Nikun tai oikeammin Särkilahden kartanon Niilo herran poika,
+hänen hyvä ystävänsä, ainoita koko kaupungissa.
+
+— Seisota! huusi hän hevospojalle.
+
+Hevonen pysähtyi ja poika lähestyi rekeä.
+
+— Herran haltuun nyt, Pietari! virkkoi isä Johannes ja pojan ehdittyä
+luo sulki tämän syliinsä.
+
+— Nytkö siis menette!
+
+— Niin, poikani! Jää Jumalan haltuun!
+
+— Jumala kanssanne! virkkoi Pietari teini ja jäi alakuloisena katsomaan
+jälkeen.
+
+Hymyillä täytyi isä Johanneksen, kun muisteli, miten he olivat ensi
+kerran kohdanneet. Hänen munkkilevätissään katua kulkiessaan oli
+Pietari toisten teinien kera pistänyt tikkupihdin hänen helmaansa.
+Hän ei tiennyt siitä mitään, kuuli vain miten pojat ilakoivat hänen
+jälessään. Mutta silloin oli hän tuntenut nyäistävän liepeestään ja
+katsomaan käännyttyään nähnyt Pietarin tikkupihti kädessään. Hän
+oli saanut niin kovat tunnonvaivat, että hänen ilmitulon uhallakin
+oli täytynyt tulla ottamaan tikkupihti pois, ja katuvaisena pyysi
+hän anteeksi. Siitä pitäen olivat he olleet hyvät ystävät, eikä
+Johanneksen tarvinnut häneltä koskaan pelätä kurillisia kepposia,
+kuten useinkin toisilta teineiltä. Mutta monet kerrat oli poika käynyt
+hänen kimppuunsa tiedonjanoisine kysymyksineen ja älykkäine, vaikkakin
+lapsellisine tuumineen.
+
+He ajoivat samassa ohi Kupittaan lähteen. Mikä nuoruuden muistojen
+ja unelmain pyhättö tämä paikka Johannekselle olikaan! Tänne oli hän
+isä Olavin, pyhänsanan lehtorin, johdolla lukiessaan kertomusten
+henkilöt kuvitellut elämään ja toimimaan. Tuohon, puiden reunustaman
+nurmikentän sopukkaan, joka nyt oli valkoisen lumivaipan alla, oli
+hän sijoittanut paratiisin yrttitarhan. Vähän matkan päässä oli
+pieni kuoppura ja sen reunalla kivi, jonka kohdalla lumi oli hieman
+korkeammalla; siinä Johannes oli kuvitellut Jaakopin nukkuneen ja
+nähneen taivaan enkelien tikapuita kulkevan ylös ja alas, ja tämän
+kiven oli Jaakko sitten pystyttänyt muistopatsaaksi. Vähän loitompana
+tienvarressa oli mäennyppylä, missä kasvoi ihmeen soreita, melkein
+hongan tavoin pilviä piirtäviä katajapuita ja matalampia, sopusuhtaisen
+pyöreitä pensaita; suurimmasta näistä pensaista oli Jumala puhunut
+karjaansa kaitsevalle Moosekselle, ja hän oli ihmetellen tuuminut,
+miksei pensas ollut kärventynyt yhtään, vaikka se silloin oli ollut
+tulessa. Egypti taasen oli ollut faraoineen tuolla jossakin loitompana
+Piikkiössä päin, tuolla, josta mäkilöiltä näkyivät Turun kauppiasten
+satojen tuulimyllyjen liipottelevat siivet. Tänne samoille paikoin oli
+hän sijoittanut uuden testamentinkin tapaukset, ja kaikki, kaikki oli
+täällä siten ollut hämynutuisia pyhiä muistoja täytenään.
+
+Myöhemmin oli hän koettanut pyhiä mielikuviaan eroitella näistä
+kotoisista tienoista ja ajatella tapauksia ja paikkoja "sellaisina
+kuin ne olivat". Mutta yhä sittenkin olivat mielikuvat muodostuneet
+kotoisten mallien mukaan, vaikkakin vähän toissijaisiksi muovailtuina.
+Ja ihmetellen oli hän kysynyt itsekseen, eikö ihmissielu voi ensinkään
+käsittää näkemättömiä muuten kuin nähtyjen avulla ja näkymättömiä
+muuten kuin näkyväisten avulla.
+
+Hänen mietiskellessään oli hevonen juosta hölkytellyt pitkän pätkän
+rannikon valtatietä, ja kun Johannes silmäili ympärilleen, näki hän
+kaikkialla vain lumista metsää. Oli alkanut sataa lunta, harmaista
+pilvistä luhnitti sitä hitaasti, äänettömästi ja raskaasti. Oli kuin
+taivaan ja maan välillä väikkyisi lukemattomia näkymättömiä säikeitä,
+jotka hiljaa hivuttivat alaspäin valkoisia höyheniä, niin tasaisesti
+ne laskeutuivat. Ja nämä valkoiset taivaan höyhenet peittivät hankeen
+polkeutuneen tienkin, ettei siitä mitään näkynyt, vaikka maantien
+pohjalla oltiin.
+
+Edessään näki Johannes lumihiutaleiden peittämän karvalakin ja hartiat.
+Kyytipoika siinä istui reslareen sevillä, jalat riipuksissa, lunta
+viistämässä. Kas, poikahan ei ollut kietoutunut nahkasiin, joissa hän
+oli tykkänään unhottanut talvisen taivalluksen.
+
+— Eikö sinun ole kylmä?
+
+— Eipä tuo... vastasi poika kääntämättä päätään.
+
+— Tule tänne peitteihin!
+
+— Kyllä minä tässä... isä istuu vain siellä.
+
+— Eiköhän hevonen ala väsyä?
+
+— Eikös! On se tehnyt tämän taipaleen yhteen puhkuun pahemmallakin
+kelillä.
+
+Hän käännähti, vilkaisi isä Johannekseen vähän ylpäkkänä hevosestaan
+ja vaipui sitten jälleen istumaan, heilutellen jalkaansa reenlaidan
+ulkopuolella ja karvanahkaisella lapikkaallaan piirrättäen hankeen
+koukeroista viivaa. Yllään oli hänellä harmaa sarkakauhtana, joka
+koostaan päättäen oli tehty suurelle aikamiehelle, ja karvalakin alta
+riippui korville tasalatvaksi leikattu tukka, jonka takinkaulus oli
+niskasta taivuttanut kaarelle ulospäin.
+
+Hän ohjasteli tottunein käsin hevostaan, joka juosta hölkytteli
+tasaista vauhtia keveän pehmoisen lumivaipan pehmittämää tietä, yhden
+ainoan tiuvun tuskin kuuluvasti tillittäessä lumisateen raskauttamaan
+ilmaan. Tienvarrella oli enimmäkseen jykevää kuusi- ja honkametsää,
+jonka siellä täällä katkaisi lehtovesakko, aho tai viime kesänä hakattu
+kaskiaukeama, mistä saattoi eroittaa suurimpain hongan oksien pistävän
+hangen alta esiin. Ani harvoin vain pilkoitti lumisateen läpi mataloita
+asuinmajoja, jotka tupruttivat valkoiseen lumisateeseen mustanharmaata
+savua räppänästä liki lakea, päätyseinän katonharjan alta.
+
+Parin peninkulman korville ajettuaan lähestyivät he pitkää merenlahtea,
+jota kauppasaksat nimesivät Peimarin, mutta seutulaiset Paimion
+lahdeksi. Molemmat nimet varmaankin olivat parin vuosisadan kuluessa
+muodostuneita väännöksiä Birgeristä, sillä tänne kansan muistotarut
+kertoivat Pirkka jaarlin saapuneen, kun hän sotajoukkoineen aikoinaan
+purjehti lukemattomin kultakeulaisin laivoin ristikansan vihollisia,
+hämäläisiä, masentamaan. Täällä lahdenpohjukassa hämäläiset vieläkin
+kävivät kaupoilla ja tänne purjehtivat ulko- ja kotimaiset alukset
+heitä kohtaamaan, vaikka lahden valitettiin pahasti mataloituvan,
+uhaten aivan kuivua umpeen peninkulman matkalta. Kenties tulevina
+vuosisatoina, mietti Johannes, onkin tämä Birger jaarlin vesitie maaksi
+maatuva, niin että jälkipolvien oppineet saavat sitä turhaan etsiä...
+
+Täällä poikkesivat he rantatieltä ja jatkoivat matkaansa Paimion
+jokilaaksolaisten nauristietä myöten Tiensuuhun ja sieltä Hämeen
+härkätietä eteenpäin. Kotvan matkan päässä oli tienvarressa maja,
+joka kuului Turun mustainveljesten luostarille ja oli rakennettu
+killataloksi maatilkulle, jonka joku hurskas sielu oli pyhän Olavin
+veljeskunnalle lahjoittanut. Se kuului jo Johanneksen pitäjään, monet
+kerrat oli hän pitänyt hengellisiä seuroja tässä pyhän Martin killassa,
+joka oli maaseuduilla ainoita laatuaan. Killamajassa asui ja lämmitti
+iäkäs pariskunta, joka oli tullut ulos oven eteen hengellistä isää
+tervehtimään. Killalan kylässäkin, jonka läpi he kohta ajoivat, oli
+ilmeisesti varrottu ja vartioitu hänen tuloaan. Sillä miehiä, vaimoja
+ja lapsia tölmähti ulos ovista. Karhean jäyhät miehet vetäisivät
+lakkireuhkansa korvalliselleen tasalatvaksi leikatulta tukalta, naiset
+niijata lyyhäyttivät polvensa melkein lumitanhuaan, ja paljasjalkaiset
+lapset seisoivat sormi suussa hurstipaitasillaan ja katsoivat kirkkain
+silmin raikkaista kasvoistaan, joita harvinaisuuden vuoksi oli
+nähtävästi hieman pesaistukin.
+
+— Jumalan rauhaa! toivotti isä Johannes seurakuntalaisilleen.
+
+— Terve tultuanne, isä Johannes! virkkoivat vanhat hartaasti, ja lapset
+töllistelivät.
+
+Yksivakainen kyytipoikakin vilkastui, nyökäytteli päätään, iski
+kotipitäjän väelle silmää tervehdykseksi ja sivalsi sitten
+pistokkaallaan hevosta, että saataisiin parempi juhlavauhti kylän
+kohdalla.
+
+Killalan kylän laiteella oli tien varressa kummunkankare, missä kansa
+kertoi muinen olleen pakanallisen kalmiston ja uhrilehdon, ja monet
+siellä vieläkin kävivät uhraamassa vanhoille isien jumalille ja neitsyt
+Marialle. Isä Johannes ei voinut aivan tukehuttaa kammontunnettaan tätä
+paikkaa lähestyttäessä.
+
+Mutta kankareen harjalle päästyä tuli lehtonotkelman takaa näkyviin
+Metsäkulman uusi kirkko, joka kymmenkunnan vuotta sitten oli rakennettu
+jokitörmälle peninkulman päähän vanhasta ränsistyneestä kirkosta.
+Juhlallisen väristyksen tunsi isä Johannes povessaan nähdessään
+hoitoonsa uskotun temppelin, joka yksinkertaisen vakavana Jumalan
+tunnusmerkkinä kohosi lumivaipan peittämällä kirkkokummulta yli
+ympäristönsä. Mutta samassa alkoi jumalaisella hartaudella kumahdella
+seurakunnan kirkonkello, jonka kylestä hän oli tapulissa käydessään
+lukenut siihen valetut sanat: _Anno Domini MD III O rex gloriæ X
+pe veni cum pace_ (Herran vuonna 1503. O, kunnian kuningas Ristus,
+tuo rauha!) Nämä sanat häntä vastaan tuntuivat liitelevän kellojen
+kumahdusten siivittäminä yli lumisen lakeuden, hänen silmänsä
+kostuivat, ja hän pani kätensä ristiin lammasnahkapeitteen alla
+kuiskaten:
+
+— Niin, suo rauha ja siunaus!
+
+— Papinkelloja soitetaan! Ovat tapulista nähneet tulomme, virkkoi
+kyytipoika.
+
+Kirkonkellon kumahdellessa laskeutuivat he kankareelta metsälaakson
+loivanteeseen.
+
+Heidän saavuttuaan rinteen alle, tien polvekkeeseen, saapui heitä
+vastaan poikanen. Hänellä oli säkki, ilmeisesti sangen raskas,
+hartioillaan, mutta hän kantoi sitä suorana kuin seiväs eikä puoleksi
+olalla, puoleksi selässä makaava säkki saanut paljon hänen päätäänkään
+kallistumaan. Kyytipoika ja hän virkahtivat ynseästi "päivää"
+toisilleen. Sitten poika vilkaisi vieraaseen, epäluuloisesti, uhmaavan
+totisesti, mutta ei näyttänyt olevan aikeissakaan tervehtiä. Johannes
+myhähti ystävällisesti ja tervehti ensimäisenä. Pojalta näytti olevan
+pääsemäisillään "päivää", mutta äkkiä käänsi hän katseensa poispäin ja
+astui tietään yhtä suorana kuin ennenkin.
+
+Johannes kääntyi katsomaan pojan jälkeen. Se näkyi rinteen alla, tien
+polvekkeessa poikkeavan jokiahteeseen, minne hän ei ollut huomannut
+mitään tietä menevän. Kun he notkelman yli ajettuaan nousivat
+kirkkotörmän rinnettä ylöspäin, vilkaisi Johannes jälleen taakseen ja
+näki saman pojan jokilaakson takaisella rinteellä, katoamaisillaan
+petäjikön reunaan.
+
+— Onko tuolla mitään tietä? kysyi hän.
+
+— Missä niin?
+
+— Tuollapa, jonne poika menee!
+
+Kyytipoika tähysteli ja sanoi etenkehtoisesti:
+
+— Sudenpolkuja mitä lie...
+
+— Tunsitko pojan?
+
+‒ Kukas häntä ei... Sudenluolan penikoita tietenkin, jurautti poika
+sellaisella äänellä kuin olisi koko maailman pitänyt tietää, keistä oli
+kysymys.
+
+— Minkä?
+
+— Onpahan vain väkeä, mikä ei tule kirkkoon messuihinne, hymähti poika
+vahingonilon vivahduksella.
+
+— Ja miksei?
+
+— Eipä heitä ole nähty...
+
+— Kenties heillä on pitkä ja hankala matka? kysyi Johannes ikäänkuin
+puolustellen.
+
+— Taitaa, jurahti poika. — Kenties teillä ei olisikaan iloa heidän
+tulostaan.
+
+Pappi jätti enemmät kyselyt sikseen, mutta hänen mielessään kuvasteli
+vieläkin pojan tuiman uhmaava katse, tarmokkaan luisevat kasvot ja
+pitkä tukka, joka näytti hyvinkin vuosikauden olleen leikkaamatonna.
+
+Höyryävä hevonen oli juoksujalkaa kiskaltanut heidät ylös kirkkomäen
+rinteestä. Mäenkorvalla oli oikealla yksinäinen talo, Suitsula, jossa
+asui seurakunnan suntio ja pyhänsavun suitsuttaja. Mutta melkein
+samassa ajoivat he kirkon ohi, niin läheltä, että kellonkumahdukset
+tuntuivat tulevan kohtisuoraan harmaista pilvistä, joista oli lakannut
+lunta luhnittamasta. Päästyä kirkon ohitse aukeni eteen loivasti
+laskeutuva kirkkomäen toinen rinne, jolla olivat tiheässä kihermässä
+kirkonkylän pienet talot ja töllit molemmin puolin tietä, ja pienten
+talojen yli näkyi yksi ainoa suurempi talo, Tasala, jota Johannes tiesi
+kirkon vanhimman, vapaamies Tanu Tasaisen isännöivän.
+
+Tätä taloa lähetessään näki Johannes pienestä päätyikkunasta, jossa
+oli neljä pienen pientä lasiruutua, vilahtavan lapsenkasvojen, jotka
+heti katosivat. Samassa aukeni lautainen työntöikkuna toisella,
+tienpuoleisella seinämällä ja pikku kätönen heitti siitä ulos
+punertavalehtisen kukanlehvän, niin tarkasti ja taitavasti, että se
+putosi rekeen Johanneksen eteen. Se oli taitettu huonekasvista, jota
+nimettiin Ristuksen verenpisaraksi. Liikutettuna otti Johannes sen
+käteensä katsellakseen... kenties se oli tytön ainoa kukka... sillä
+huonekasvit olivat varakkaammissakin maalaiskodeissa harvinainen
+ylellisyys. Kiitollinen ja samalla niin suloinen tunne hiipaisi
+Johanneksen mieltä hänen tätä uhrausta ajatellessaan.
+
+Kohta tämän talon ohitse päästyä käänsi kyytipoika hevosensa oikeaan,
+avaralle pihalle, jonka tienpuoleisella reunalla oli vesikaivo ja ruuhi
+hevosten juottamista varten. Tämä iso piha oli pappilan piha, varattu
+pitäjäläisten hevosille. Mutta kaivon luona seisoi joukko isäntiä
+koruttomissa sarkakauhtanoissaan ja paulasäärystimissään. He olivat
+jäyhää, jäntevää väkeä, mutta metsäluonnon luomaa alakuloisuuden leimaa
+heidän ahavoituneilla kasvoillaan peitti nyt juhlallisen kunnioituksen
+ilme. Samallainen oli ilme kirkonvanhimman, vapaamies Tanu Tasaisenkin
+kasvoilla, kun hän toisten etunenässä tervehtien lähestyi rekeä. Hän
+oli puvultaan ja asultaan yhtä yksinkertainen kuin toisetkin isännät,
+mutta hänen esiintymisessään oli herrasmiestä muistuttava vapaan
+ylemmyyden vivahdus, kun hän hieman kumartaen ojensi kätensä uudelle
+papille.
+
+‒ Olkaa terve tultuanne, kirkkoherra! virkkoi hän.
+
+‒ Herran rauhaa teillekin, kirkonvanhin ja lautamiehet! virkkoi
+Johannes helähtävän sointuisalla äänellään, ojentaen kätensä
+kirkonvanhimmalle. Tämä puristi hengellisen isän kättä tyynellä
+varmuudella, toiset sitävastoin koko joukon kursastelevammin, kun tuli
+heidän vuoronsa. Vapaamies Tanu Tasainen pyysi isää astumaan pirttiin
+ja asteli pihan yli hänen rinnallaan, veroisäntäin seuratessa jälestä.
+
+‒ Olipa teillä huononlainen matkapäivä, virkkoi Tanu.
+
+— Niin kylläkin lumisade koetti tukkia tietä, vastasi isä Johannes.
+— Mutta täällä otetaan vastaan ystävinä, — ja toivon, että tulisimme
+ystävyksinä pysymäänkin, lisäsi hän kääntyen heitä seuraaviin isäntiin,
+kirkkolautakunnan jäseniin.
+
+Tanu Tasainen vilkaisi hymyillen miehiin ja sitten pappiin, ikäänkuin
+heidän kasvoistaan noutaen hänelle vastauksen. Ja lautamiesten
+kasvoilla kuvastui niin ystävällinen tyytyväisyys kursastelevan
+kunnioituksen alta, että Johanneksen teki mieli puristaa uudestaan
+heidän kättään.
+
+— Tässähän se on asuntonne! virkkoi Tanu ja pysähtyi merkiksi, että
+uusi isäntä astuisi edeltä sisään.
+
+Asuinrakennus ei suuresti poikennut naapuritaloista, seinät olivat
+pyöreistä hirsistä, katto tuohesta ja tuohien painona malot,
+jotka varasivat päistään koukkupäiden näreseivästen kannattamiin
+räystäslautoihin.
+
+Uusi pappi ei astunut sisään. Mutta ei hän ollut kiintynyt uutta
+asuntoaan ulkoapäinkään tarkastelemaan, jotakin muuta näytti hänen
+mieleensä johtuneen.
+
+— On kai teillä kirkon avaimet? Ajattelin käydä ensin siellä, virkkoi
+hän katsoen kysyvästi Tasalan Tanuun.
+
+Avaimet olivat Tanulla taskussaan ja hän jätti ne uudelle papille.
+Niin lähdettiin kirkkoa kohden, pappi ja Tanu edellä, toiset jälestä.
+Suitsuttaja, jolle isä Johannes antoi avaimet, avasi oven sakaristoon.
+
+— Minä vain pistäydyn sisällä...
+
+Isä Johannes meni kirkkoon ja viipyi siellä hyvän hetken. Miehet
+odottelivat ulkona, ja siihen vetäytyi vähitellen sievonen joukko
+muutakin kylän väkeä. Ja he tuumivat, että mahtoi tämä uusi pappi
+ruveta välittämään muustakin kuin kymmenyksistään, koska ensiksi meni
+kirkkoon.
+
+Heidän jutellessaan näyttäytyi pappi vihdoin ovella. Hänen kätensä
+olivat vielä ristissä ja silmissä harras kosteus. Hän pysähtyi
+hetkiseksi ovelle, ja kylänväellä oli hyvä tilaisuus tarkastella
+portailla heitä korkeammalla seisovaa pappiaan. Ensiksikin pisti
+silmiin, että hän oli kohtalaisen kookas, sorja mies, mutta näytti
+pienehköltä rotevain hämäläisten rinnalla. Huppukauluksensa oli hän
+heittänyt taa, ja niin näkyivät kokonaan hänen pyöreähköt kasvonsa,
+eivät niin pitkulaiset kuin olivat tavallisimmat täälläpäin. Niissä
+kuvastui karjalaisen luonteva vilkkaus, mutta samalla oli niillä
+lukutyön henkevöittämä leima, niissä oli jotakin kansanomaisen
+luontevaa, mutta samalla jotakin pilventakaisen unelmoivaa. Tukka,
+josta paljaaksi ajeltu päälaki pisti esiin, oli tummempi kuin
+hämäläisten ruskeahkot haivenet, ja silmissäkin täkäläisten sinisilmien
+rinnalla oli aivan sydenvivahdus. Kun hän laskeutui portaita alas
+ja lähestyi kirkkolautakunnan jäseniä, kiintyivät heidän katseensa
+yksistään näihin silmiin. Niissä tuntui olevan jotakin kärsivää, mutta
+samalla syvää hengeninnon hehkua, ne loistivat niin tuikkivina ja
+vakavan lempeinä kalpeahkoista, parrattomista kasvoista.
+
+— Lähtekäämme nyt sitten pappilaan, sanoi hän. — Elkää panko
+pahaksenne, vaikka saitte odottaa. Minusta tuntui, että paimenenne
+täytyi ensin käydä Herransa huoneessa ja viedä hänelle huokauksensa.
+
+Juhlallisen vakavina palasivat lautamiehet samaa tietä papin
+jälestä. Eteissalvoksen läpi astuivat he pirttiin matalasta ovesta,
+jossa rotevan kirkonvanhimman täytyi kumartaa päätään. Pirtin
+pihanpuolinen vetoikkuna oli auki, ja siitä sisälle virtaava valju
+päivänvalo taisteli omituisesti läikähdellen ja värähdellen punertavan
+takkavalkean loimon kera. Honkalattialle oli ripoteltu hienoja
+katajanlehviä. Alapuoli pyöreähirsisestä seinästä oli tummanruskeaa,
+yläosan kiiltomustat hirret ja laipion peitti takasta tupruava vaalea
+savu, joka leijaili melkein tulijain päitä tavoitellen, etsiessään
+tietä ulkoilmaan räppänästä liki lakea. Pitkin seinävarsia kiersivät
+leveät honkapenkit, ikkunan edessä oli kaksinverroin leveämpi, pitkä
+honkapöytä ja sen edessä pöydän pituinen rahi. Pirtin karsinapuolella
+oli toinen pöytä, jolle oli kasattu ruokatavaroita, ja siellä oli
+Suitsulan Saara, Johanneksen vanha hyvä tuttu, parin muun naisen kera
+ruuanlaittohommissa.
+
+— Herran rauha taloon! virkkoi isä Johannes.
+
+— Terve toivojalle! lausui suitsuttajan Saara muori, pyyhkäisi kättään
+esiliinaansa ja tuli saapujaa kättelemään. Johannes meni pistämään
+kättä toisillekin, ja kaikki lyyhäyttivät he polviaan melkein lattiaan.
+
+— Niin, tämä on yhteinen pitäjänpirtti. Täällä on papintupa, sanoi Tanu
+avaten oven peräseinällä.
+
+Ja he astuivat perempään huoneeseen, johon virtaili valoa oikein
+lasiakkunasta ja jonka takasta vei savupiippu suoraan katolle.
+Seinävarressa oli hurstilakanalla ja nahkasilla peitetty vuode
+ja parissakin nurkassa isot arkut. Perimmässä nurkassa oli
+ristiinnaulitun kuva, tulikuppi edessään. Pöydällä ikkunan edessä oli
+pari talikynttilää pitkien puhteiden varalta. Kynttiläin välissä oli
+paksuhko, nahkakantinen kirja, joka nähtävästi oli tuotu kirkosta
+uuden papin saapujaisiksi papintupaa juhlistamaan. Johannes avasi sen;
+tietysti se oli _Missale Ecclesiæ Aboensis_, messukirja, jonka piispa
+Konrad Bitz oli alun kolmattakymmentä vuotta sitten hiippakuntaansa
+varten painattanut ja lahjoittanut yhden kappaleen kullekin kirkolle,
+luvaten papeille neljänkymmenen päivän synninpäästön jokaiselta
+kerralta, kun siitä messusivat.
+
+Saara muori astui sisään tuoden olvihaarikan ja ojentaen sen
+kirkonvanhimmalle. Tanu otti sen ja tarjosi hengelliselle isälle.
+
+— Terve tultuanne, kirkkoherra! sanoi hän. — Sellainen on tapa meillä,
+että juomme hengellisen isän tervehdysmaljan hänen omassa tuvassaan.
+
+Isä Johannes tarttui haarikkaan maistaen kirmakkaa vaarinkaljaa.
+Lautamiehet olivat pysähtyneet ovensuuhun lakit kourassa, ja
+otettuaan kulauksen papin jälkeen ojensi kirkonvanhin olvihaarikan
+miehestä mieheen kiertämään. Maljat juotuaan vetäytyivät he pirttiin,
+toivotellen onnea uudelle papille uuden kotikaton alla. Ja riisuttuaan
+mustan levättinsä meni Johanneskin sinne valkoisessa sarkakaavussaan.
+Miehet olivat istuutuneet penkille pöydän lähistöön, ja isä Johannes
+istuutui rahille sen eteen.
+
+Hän kyseli yhtä ja toista seurakunnan oloista, mutta keskustelu
+ei ottanut päästäkseen oikein vauhtiin, isännät vastailivat vain
+jurosti ja yksikantaan. Vihdoin joku isännistä mainitsi, että totta
+kai hengellinen isä nyt rupeaa pitämään saarnoja kirkossa, samoin
+kuin ennen minkä missäkin kylänkulmilla. Joku toinen mainitsi tästä
+kysymyksestä olleen puhetta kotonakin. Metsäkulman pitäjäs oli näet
+tähän asti ollut siinä onnellisessa asemassa, että siellä oli ollut
+pappeja, jotka eivät osanneet saarnata tai eivät viitsineet, kun
+siihen ei kerran pakkoa ollut. Olivathan vain lukeneet rukoukset,
+toimittaneet messut ja muut pakolliset kirkonmenot. Naapuripitäjissä
+kuuluttiin saarnattavankin kirkossa, ja nyt toivottiin, että saarnoja
+tästedes saadaan kuulla Metsäkulmankin kirkossa. Siihen muuan isännistä
+mainitsi, että isoäiti, vanha mummo, oli kotona sellaista oudoksunut,
+hän oli niin tottunut latinankielisiä messuja erityisenä jumalankielenä
+kunnioittamaan ja pyhittämään, että hänen hartauttaan oli häirinnyt
+jo sekin, kun kirkossa tuli tavaksi lukea kotikielellä Isämeidän
+rukous, Enkelin tervehdys Marialle ja Uskontunnustus. Useimmat sentään
+toivoivat suomenkielisiä selityksiäkin, jotta vähin aavistettaisiin,
+mitä sillä pyhällä jumalankielellä laulettiin ja luettiin. Isä Johannes
+lupasi jo ensi sunnuntaina tehdä parastaan ja toivoi seurakuntalaisten
+tulevan miehissä kuulemaan.
+
+Sillävälin oli vaimoväki kantanut pötyä pöytään, ja Suitsulan Saara
+pyysi niiaten hengellistä isää suolaaleipää ottamaan. Isännät nousivat
+lähdönaikeissa, mutta isä Johannes kehoitti heitä tulemaan mukaan. He
+tulivat kursastellen ja vetivät puukkonsa tupistaan.
+
+Ja hyvin pöydässä olisi riittänyt suunavausta useammillekin. Siinä oli
+ensiksikin kasassa päälletysten puolenkymmentä verestä ohraleipää,
+jotka Tasalan emäntä oli paistanut tänään varhaisella aamupuhteella.
+Voita oli kukkurapää puulautanen, tosin jo syksyllä kirnuttua, sillä
+pitäjäläisten lehmät poikivat keväällä ja lypsivät kesän yli syksyyn,
+ehtyen näin talvikuiksi. Toiselta, oikein tinalautasella, oli erittäin
+maukasta vuohenjuustoa, tuotua Lipisevänrannan kylästä, joka oli
+pitäjän kuuluin karjataloudestaan. Lämpiminä ruokina oli ensin uunissa
+ruskeutettua naurishuttua ja karhunsäkälihapaistia, sitten Tasalan
+karjakodassa suuren muuripadan pohjalta paistettuja herkullisen
+rasvaisia ohraohukkaita. Mutta pöydän huippukohtana, kunnian kukkulana
+oli suuri olvihaarikka, väkevää kotitekoista vaarinkaljaa piripintanaan.
+
+Miehet maistelivat kursastellen ruokia, sillä nehän oli tuotu minkä
+mistäkin vain pappia varten, parasta mitä oli ja taittaa osattiin.
+Olvihaarikan sitävastoin annettiin ahkerasti kiertää, ja kuohuva
+vaarinkalja, jota Tasalan emäntä itse oli pannut papin tuliaisiksi
+kokonaisen tynnyrin, sai mielet herkemmiksi ja avonaisemmiksi ja
+kielet notkeammiksi. Niin kääntyi puhe kodikkaalta vilkkaudelta papin
+kotioloihinkin.
+
+— Tänne ovat nyt emännät tuoneet minkä mitäkin haukattavaa aluksi,
+virkkoi Tanu. — Mutta pian saavat pitäjäläiset ruveta tuomaan
+kymmenyksiään... vaikkei niitä entinen pappi suinkaan ole jättänyt
+pitäjälle homehtumaan...
+
+— Tarkkaan otti... vieläpä kävi pyytelemässä ruokalisiäkin talosta
+taloon...
+
+‒ Suitsulan Saara muori on tänään ollut järjestämässä emännyyttä
+alkuladulleen, jatkoi kirkonvanhin. — Mutta emännöimään on toistaiseksi
+käsketty tämä Katri, suitsuttajan sisaren tytär.
+
+‒ Tai isä Heinon, virkkoi muuan isännistä.
+
+‒ Niin, Henrikki papin, joka meillä oli tämän viimeisen, Tuomas papin,
+edellä, selitti toinen.
+
+— Tai hänen... kuinka sen nyt sanoo, yhtyi Tanu.
+
+‒ Sillä oli suitsuttajan sisar täällä emäntänä, tämä on heidän ainoa
+lapsensa, jatkoi edellinen isäntä selitystään.
+
+Johannes silmäsi tyttöä, joka juuri tuli ottamaan olvihaarikkaa
+täyttääkseen sen. Hän näytti olevan kahdenkymmenen korvilta, oli
+tanakan sorja varreltaan, kasvot olivat kukoistavat ja somat. Silmissä
+oli niin ujon itsetuntoinen ilme, että hän Johanneksen mielestä näytti
+aivan ylpeilevän papillisesta syntyperästään.
+
+Tanu katsoi hänkin tytön jälkeen ja virkkoi mietteissään:
+
+— Emännöiköönpähän niin kauan, kunnes hengellinen isä ehtii katsoa...
+
+— Mieleisensä, täydensi muuan lautamiehistä.
+
+— Jollei ole jo ennen valittua, liitti toinen.
+
+— Jollei ole, niin hengellinen isä vain katselee ja valitsee... onhan
+noita tyttäriä... harva se talo...
+
+Johanneksen silmät suurenivat. Hänestä tuntui isäntien puheessa olevan
+jokin syvempi salatarkoitus.
+
+— Miksei Katri kelpaisi? kysyi hän.
+
+‒ Keittämään ja lakaisemaan... täydensi suitsuttaja umpikuljuisesti.
+
+‒ Niinpä niin, keittämään ja lakaisemaan, lausui kirkonvanhin Tanu
+Tasainen vakavasti. — Mutta parempi meistä on, että talossa on oikea
+emäntä, kuten isä Henrikilläkin oli ja kuten tiedän useimmilta
+naapuripitäjien papeilta olevan. Tällä Tuomaalta, joka meillä oli
+Henrikin jälkeen, ei ollut emäntää, vanha Kirsti vain keittämässä
+ja hommaamassa, eikä se ollut hyvä. Ja onhan se nähty muualla mikä
+täälläkin, millaisia emännättömät papit pyrkivät olemaan, ei niiden
+luo tahdo naisihminen salaripille uskaltaa, nuorempi ja verevämpi
+varsinkaan. Kuuluuhan se Rooman vaari lähettelevän pulliaan ja
+perkamenttejään, etteivät papit saa pitää perhettään hoivissaan, mutta
+niin on meillä ollut tapana vanhastaan ja parempi meistä vanhoillaan
+onkin.
+
+Tanu Tasaisen vakava puhe oli Johanneksen mielessä herättänyt
+melkein vapautuksen tunteen, mutta samassa tunsi hän kipeän
+pistoksen rinnassaan. Sillä väliin oli hän yhtäkkiä tavannut itsensä
+unelmoimasta suloista unelmaa papintuvasta, jossa nuori emäntä
+hyörisi ja hommaisi... ja vaalisi hentoa olentoa, jota sitten yhdessä
+kasvatettaisiin... Ankaraan oli hänen täytynyt nousta taisteluun
+karkoittaakseen sellaiset unelmat, ja kun hän hartaasti palvoen oli
+polvistunut taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen eteen, oli hän
+päässyt taistelusta voittajana. Taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen,
+hän nytkin näki silmiensä edessä, ja ainoastaan siitä sai hän ääneensä
+uskonlujan helähdyksen sanoessaan:
+
+— Totta maar oikean sielunpaimenen täytyy kilvoitella täyttääkseen niin
+taivahisen isän kuin pyhän Rooman isänkin määräykset ja käskyt!
+
+— Jako taitettava lapsia kaikkeen maailmaan, ei vain kotiinsa? kysyi
+Tanu Tasainen kalskahtavalta äänellä hänkin.
+
+— Elettävä puhtaudessa Jumalan ja ihmisten edessä! vastasi Johannes
+säihkyvin silmin.
+
+Isäntien puolelta seurasi häikäilevä äänettömyys.
+
+— Niin kai pitäisi... jurahti Tanu sitten.
+
+— Niin kai... niin kai... myöntelivät lautamiehet, mutta eivät lainkaan
+näyttäneet olevan vakuutettuja siitä, että liha olisi yhtä vahva kuin
+henki altis.
+
+Ja taasen seurasi äänettömyys.
+
+Isä Johanneksen mieleen muistui verenpisara, joka Tasalan ikkunasta oli
+lennähtänyt rekeen hänen eteensä.
+
+— Tulenpa muistaneeksi kukan, joka tullessani aivan kuin sattumalta
+putosi rekeeni.
+
+— Mistä niin? kysyi Tanu.
+
+— Tasalan ikkunasta!
+
+— Tyttäreni, Kaarina, sen on heittänyt. Hän on itse kasvattanut
+verenpisaran, ja kun kotona puhuttiin, että isä Johannes on saatu tänne
+papiksi, tuumi lapsi, että hän antaa kasvattinsa hengelliselle isälle,
+jahkahan se tekee kukkia. Ei tietenkään ole vielä kukalla, mutta
+lapsukainen on taittanut siitä tuliaisiksi.
+
+— Viekää sitten kiitokseni tyttärellenne! Minusta se oli hyvä merkki —
+Ristuksen siunattu verenpisara!
+
+— Tulkaa itse piakkoin tuomaan kiitoksenne ja käykää talossa!
+
+Johannes kiitti.
+
+— Toivon muuten hengellisen isän ottavan lasta opettaakseen. Muutama
+vuosi sitten sai hän hieman opetusta ja lienee kai vähin kirjalla.
+Viime aikoina ei enää tullut lähetetyksi... papin veri on verta
+sekin... ja tyttö alkoi kasvaa liian isoksi.. Olisi hyvä, jos
+ottaisitte häntä opastaaksenne tiedoissa ja taidoissa.
+
+Johannes lupasi.
+
+Hän oli jo aikoja sitten sammuttanut nälkänsä, ja puhelukin alkoi
+riittää kerrakseen. Isännät ottivat vielä joitakin olvikulauksia,
+sanoivat sitten hyvästit ja toikkaroivat melkoisella juhlatuulella
+kukin kotiaan.
+
+Sillävälin oli ulkona pimennyt. Johannes meni papintupaansa, sytytti
+talikynttilän ja kaivoi Turusta tuomansa latinankielisen raamatun
+käsiin. Hän oli aikonut sitä vielä lueskella, mutta lämpimässä
+huoneessa tuntui niin suloisen kodikkaalta ja rauhalliselta, että hänen
+silmäluomensa pyrkivät painautumaan vastatusten. Hän riisuutui ja
+laskeutui vuoteeseen nahkasten alle ja kahden lakanan väliin.
+
+Vaipuessaan uneen oli hän tuntevinaan niin viehkeän tuoreen
+tuoksahduksen punervalehtisestä verenpisarasta, jonka pikku kätönen
+heitti hänen syliinsä.
+
+
+
+
+3
+
+KATRI TYTTÖ
+
+
+Isä Johannes heräsi varhain.
+
+Aivan heräämisensä edellä oli hän nähnyt unta pojasta, joka niin
+tuikean uhmaavin silmin tähysti häneen. Mutta samassa oli poika
+kadonnut metsään ja hän tähysteli aivan epätoivoissaan, mihin se oli
+joutunut...
+
+Siihen hän heräsi.
+
+Hän tunsi suloista mielihyvää vuoteessaan lakanain välissä. Mutta
+samassa muisti hän uuden asemansa, työalansa täällä metsien povessa.
+Melkoisen epäselvänä, muodottomana möhkäleenä paiskautui tuleva tehtävä
+hänen yllensä. Se löi, mutta tempasi samassa pystyyn.
+
+Hän nousi, haparoi pimeässä vaatteitaan ja meni sitten herättämään
+pitäjänpirtissä nukkuvaa Katri tyttöä. Sillä hän tarvitsi valoa.
+
+Katri tuli papintupaan ja kopeloi tulukset käsiin, iskeä naksutteli
+sitten karaistua terästä piikiveen, kunnes taula syttyi, ja sillä
+hän sytytti tulikiven tulikupissa. Siinä sytytti hän päretikun ja
+tikulla kynttilän, joka oli valettu sievoisen paksuksi pistelemällä
+pellavasydäntä sulaan taliin ja välillä jäähdyttämällä. Tulen
+sytytettyään pani hän tulivehkeet takan kolkalle ja vilkaisi samalla
+hengelliseen isään, että tämäkin näkisi, missä niitä säilytettiin.
+
+Johannes tuskin huomasi hänen tarkoitustaan. Unennäkö oli tuonut hänen
+mieleensä eilisen uhmaavan pojan, Sudenluolan penikan. Tämä poika oli
+virittänyt ainoan soraäänen eiliseen ystävälliseen vastaanottoon.
+Siellä mahtoi tosiaankin olla ristinopin vihollisia, ja hän tunsi halua
+heti astua taisteluun näitä vihollisia vastaan, pelastamaan kadotetut
+lampaat yhteiseen lammashuoneeseen. Pohjaltaan tunsi hän oikeastaan
+mielenkiintoa tätä uhmaavaa poikaa kohtaan ja halua häneen tutustua.
+
+Mutta eihän hänen ensi päivänään sopinut sinne lähteä ilman mitään
+erikoista syytä. Tasalan isäntäkin oli häntä kutsunut ja sopivinta
+hänen oli ensin käydä kirkonvanhimman kotona. Ja olihan hänen sitä
+paitsi mietittävä uutta asemaansa, elähyttävä siihen ajatuksin ja
+tuntein, valmistettava sunnuntaiksi saarnakin.
+
+Näistä mietteistä herätti hänet Katri tyttö, joka tuli sanomaan,
+että eine oli valmis. Johannes meni pitäjänpirttiin, mutta pöytään
+istuuduttuaan huomasi hän, että hänet aiottiin jättää yksin
+einehtimään. Hän kehoitti Katria tulemaan mukaan. Katri ilostui,
+sillä hän oli ollut siinä suhteessa kiusallisesti ymmällä. Paitsi
+sitä, että hän tunsi kuuluvansa vähin niinkuin hengelliseen säätyyn
+papillisen isänsä tähden, oli hän setälässään, Suitsulassa, kasvaessaan
+aina tottunut syömään yhteisessä perheenpöydässä. Mutta toisekseen
+oli hän kuullut, että näin herroissa sai palvelustyttö syödä vasta
+jälkeenpäin. Nyt silmä aivan loisti mielihyvästä, kun hän arastellen
+istahti pöydännurkan ääreen, otti suuren puukupin pohjalta kovaa
+talkkunapuuroa, lämmintä ohratalkkunaa, kämmenelleen, paineli sen siinä
+pieneksi pyöreäksi kakkaraksi ja haukkasi reunasta.
+
+— Ota voitakin! kehoitti Johannes.
+
+Katri otti kynnenmustasen verran ja sipaisi talkkunakakkaralleen, jossa
+se heti suli näkymättömiin.
+
+39
+
+38
+
+Johannes tahtoi saada aikaan pöytäkeskustelua.
+
+— Elääkö äitisi vielä? kysyi hän.
+
+Katri vavahti ja vilkaisi sitten arasti isään.
+
+— No?
+
+— Eläähän hän, — jollei...
+
+— Jollei mitä?
+
+— Jollei ole yöllä kuollut.
+
+— Mitä? Onko hän sairas?
+
+— Niin... niin — sanotaan, virkkoi tyttö epävarmasti.
+
+— Missä hän on?
+
+Katri oli aivan hädissään. Hän kiehentelihe kuin tulisilla hiilillä,
+vilkaisi hengelliseen isään hätääntyneesti, aivan kuin rikoksesta
+tavattu, ja painoi sitten omituisella, ikäänkuin iskua varovalla
+ilmeellä katseensa lattiaan.
+
+Johannes oli juuri uudistamaisillaan kysymyksensä, kun tyttö nousi ja
+riensi takan luo, ollen siellä jotakin puuhailevinaan.
+
+Johanneksen einehtiminen jäi silleen. Hän nousi kummissaan ja
+mielenkuohuissaan seisoalleen, mutta painautui jälleen paikoilleen.
+
+— Tule tänne! sanoi hän vakavasti.
+
+Katri tuli ja seisoi allasilmin hänen edessään.
+
+— Missä äitisi on?
+
+— Hän... hän on...
+
+— No!
+
+— Sudenluolassa! sai tyttö vihdoin suustaan ja purskahti itkuun.
+
+Hämmästys, jonka tämä odottamaton tieto herätti, hukkui pian sääliin,
+jota Johannes tunsi lohduttomasti itkevää tyttöä kohtaan.
+
+Elähän itke, lapsukainen! sanoi hän lempeästi. — Elä itke! toisti hän
+vieläkin osanottavammin.
+
+Tyttö nyyhkytti tyynemmin.
+
+— Miksi... mikset tahtonut sitä sanoa?
+
+— Minä... pelkäsin, että sitten vihaatte minua, nyyhkytti Katri.
+
+— Vihaan?
+
+— Niin, tai halveksutte...
+
+— Miksi?
+
+— Kun äiti on siellä...
+
+Johannes katseli tyttöä ymmällä, mutta etsi turhaan tämän kyyneleisistä
+kasvoista vastausta kysymyksilleen.
+
+— Sittenhän, virkkoi hän tutkistellen, — sittenhän poika on veljesi?
+
+— Kuka poika?
+
+— Sudenluolan penikka... kuten kyytipoika eilen nimesi poikaa, joka
+tuli tiellä vastaan.
+
+— On kai...
+
+— Äitisi on siis siellä miehelässä!
+
+— Siellähän se... virkkoi Katri jälleen pelosta vavisten.
+
+— Mikä poika on nimeltään, tai mikä isä on?
+
+— Susi-Uhoksi häntä sanotaan.
+
+— Niinkö isää?
+
+— Niin.
+
+— Entä poika?
+
+— Siellähän on niitä kuusikin, kuuluu...
+
+— Tämä mahtoi olla viidentoista korvilla, ja hänellä oli silmät,
+jollaisia en ole nähnyt kuunaan.
+
+— Julkeat silmät?
+
+‒ Julkeat... enpä tiedä; niissä oli sellainen palo, että minusta
+tuntui hänessä piilevän enemmän kuin monessa muussa. Kasvot näyttivät
+älykkäiltä.
+
+— Elkää vain heistä erehtykö, isä, virkkoi Katri puoleksi aran
+hyvillään, kun häntä ei äitinsä olinpaikan tähden halveksittukaan,
+puoleksi soimaten. "Tuirolla ei pitäisi olla Susi-Uho isänään", sanoo
+setä, suitsuttaja näet. Hän on vanhin pojista. Setä sanoo aina, miten
+"hänestä näkee, että sudenpennut ovat susia nekin"...
+
+— Sudenluolan asukkaat eivät näytä olevan hyvässä huudossa.
+
+— Hyvää sanaakaan heistä ei sanota... Susi-Uhosta poikineen.
+
+— Ja miksi?
+
+Johannes oli istuutunut jälleen ja Katri laski seistessään kätensä
+pöydän nurkalle.
+
+— Isä ei taida tietää, ettei Susi-Uho saa elää ihmisten ilmoilla, ei
+saisi oikeastaan sielläkään missä nyt on... sillä hän on...
+
+— Mikä on?
+
+— Henkipatto!
+
+— Minkätähden?
+
+— Tasalan isäntä sen paraiten osaa sanoa.
+
+— Niinpä taitaa, tuumiskeli Johannes ja nousi jälleen syöntinsä
+lopetettuaan. — Mutta minun tietysti täytyy lähteä heti sairaan äitisi
+luo!
+
+— Lähteekö isä? Sinne!
+
+— Tietysti! Miksen sitten?
+
+‒ Ei siellä kukaan pappi ennenkään... ja miten osaattekaan?
+
+— Tulisit mukaan?
+
+— Voi, en kuunaan!
+
+— Äitisi luo!
+
+— Voi, elkää, rakas isä...
+
+— Miksi ihmeellä?
+
+— Siellähän ovat _ne_!
+
+— No, jollet tahdo. Tuleepahan tästä pian päiväkin... ka, eikös jo ala
+hämärtää! Niin, että kyllä kai osaan yksinkin.
+
+Johannes meni papin tupaan laittautumaan taipaleelle. Kotvan kuluttua,
+tultuaan sieltä täysissä tamineissaan, kysäisi hän Katrilta:
+
+— Onko äitisi ollut kauankin sairaana?
+
+— Johan se yli vuoden kuuluu...
+
+— Etkö ole nähnyt häntä lainkaan?
+
+— Minäkö!
+
+— No, kukas sitten, jollei oma lapsi?
+
+— Ei sinne uskalla kukaan.
+
+— Miksi ei?
+
+— Hyvänen aika, sehän noituukin ja taikoo ja panee tauteja! Ei hänestä
+— isä ei vain virka mitään, että minä... sillä ei hänestä kukaan
+uskalla puhuakaan... sillä mitäpä hyvää hänestä olisi puhumista, hänhän
+kähmii metsässä muiden pyydyksistä linnut ja muut otukset, sen setä
+parhaiten tietää, kun lähinnä asuu ja sen puolen metsistä pyydystää, se
+tappaa metsissä lampaitakin, varastelee nauriita kuopista ja... mutta
+eihän isä vain puhu, että minä... keskeytti tyttö peloissaan.
+
+— Ole huoletta!
+
+— Kirkkoon ei hän ole tainnut ikinä jalkaansa astua, Humuvuoren
+hiidelle sanotaan sielunsa luvanneen ja...
+
+— No niin! Marian haltuun nyt! virkkoi isä Johannes lähtien.
+
+
+
+
+4
+
+TASALAN VAPAATALOSSA
+
+
+Pihalle tultuaan täytyi Johanneksen pysähtyä katselemaan.
+
+Kuinka ihanan valkoinen, kuinka hohtavan puhdas olikaan sälöinen
+maisema aamun hieman harmahtavassa valossa! Yöllä oli vielä
+ripsehtinyt lunta, ja eheä, hiirenhypynkään rikkomaton, oli sen
+levittämä untuvavaippa pappilan pihamaalla, eilen tallatut askeleet ja
+reenraiteet olivat vain hieman kuopillaan pehmeästi taipuvan peitteen
+alla.
+
+Johanneksen täytyi pysähtyä ja hengittää syvään.
+
+Kuinka kohottavana, kuinka avartavana tulvahtikaan tämän ylevän ihanan
+lumimaiseman kuva hänen sieluunsa! Tuntui kuin se pyyhkäisisi hänen
+sielustaan pois monivuotisen luostarikammion tomun ja hän liitelisi,
+liitelisi kuin häkistään päässyt lintu taivahille, lähemmäksi
+pyhien asuntoja. Hän tunsi hurmaavaa vapauden, riippumattomuuden
+tunnetta, lumo tenhoisempaa kuin konsanaan munkkireppuineen täällä
+saloseuduillakin vaeltaessaan. Mutta samalla tunsi hän sisällään
+jotakin painavaa, sitovaa, hän tunsi suloisen värisyttävää pelkoa
+jouduttuaan näin omin päinsä elämään, omalla vastuullaan toimimaan.
+Oli hänellä ennenkin ollut vastuuntunteensa, mutta ei se tällä tavoin
+ahdistanut poven pohjia, sen keskipiste oli jossakin loitommalla,
+luostarikodissa, ja siellä tapahtuvan tilinteon ajatus yhtyi aina hänen
+vastuuntuntoonsa. Nyt ei hänen paljoakaan tarvinnut ajatella maallisia
+esimiehiään, heidän kanssaan ei hän suurin joutunut välittömästi
+tekemisiin. Mutta sitä painavammalta tuntui hänen vastuunsa omassa
+povessaan, taivahisen isän ja kaikkien pyhien silmien edessä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tietä myöten pappilan editse oli jo liikuttu. Narskuvin askelin
+lähestyi hän Tasalan taloa, joka tien varressa kohosi muita
+korkeampana, samoin kuin sen isäntäkin kohosi seurakuntansa ylitse.
+
+Tanu Tasaisen eli Daniel Danielinpojan — kuten se pappien ja riikin
+papereihin merkittiin — isä oli ollut tavallinen verotalonpoika,
+kuten pitäjän muutkin isännät. Mutta talo oli monien sukupolvien
+aherruksella kohonnut muita vauraammaksi, ja niin oli hän jo nuorena
+miehenä saanut päähänsä varustaa ratsumiehen valtakunnan puolustukseen,
+saadakseen siten talonsa verosta vapaaksi. Kaarle Nuutinpojan ollessa
+kolmatta kertaa kuninkaana oli tästä tuumasta tosi tullutkin ja samalla
+oli hän kotitalostaan ottanut aatelisnimen Tasainen. Niin oli hän
+kohonnut vapaasäätyyn, mutta ei se Tasalan isäntää siitään muuttanut.
+Talonpoikaisena miehenä hän pysyi koko ikänsä, ja Tasalan Tanuksi
+häntä vain puhuteltiin. Hän kyllä satuloi ratsun, laittoi aseet ja
+varustukset, mutta palkkalainen sai hevolla ratsastaa, palkkalainen
+aseet ja varustukset kantaa. Hän itse hoiti kotikontuaan ja puuhaili
+seurakuntansa asioissa aivan kuin ennenkin. Ei edes jättänyt työlästä
+nimismiehen virkaansakaan monine vastuunalaisina velvollisuuksineen
+ja herrojen kestityksineen, vaikka hän vapaamiehenä olisi hyvin
+voinut luovuttaa tämän luottamustoimen jollekin verotalonpojalle.
+Hän oli ollut kunnioitettu mies ennenkin, mutta kun hän täten oli
+kestänyt tulikoetuksen ja uskollisesti pysynyt kansanmiehenä, syveni
+kunnioitus ja luottamus häntä kohtaan monin verroin. Kirkonvanhimpana
+ja nimismiehenä oli hän muutenkin seurakuntansa keskipiste, mutta
+pitäjäläisten rajaton luottamus hänen persoonaansa kohotti hänet heidän
+silmissään melkein Rooman paaviakin korkeammaksi arvovaltiaaksi.
+
+Tähän tapaan olivat Johannekselle Metsäkulman vanhat ukot kertoelleet
+hänen munkkireppuineen kierrellessään pitkin pitäjästä. Eikä Tasalan
+jäyhä Tanu ollut poikaansakaan lähettänyt herrojen oppiin, ritarien luo
+hienoja tapoja ja aseiden käyttöä oppimaan, kuten vapaasäätyläisillä
+oli tapana. Omassa opissaan oli pitänyt, kesällä opettanut kyntämään
+ja muihin talon töihin, talvisin reen pajulla istumaan ja pitkinä
+puhteina veistämään, höyläämään ja vuolemaan. Sellainen oli tämän
+Tasalan nykyisen vapaamiehen pohjakoulutus ollut, isänsä monet
+taloustaidot hän oli perinyt ja samoin kokemukset ja tiedot pitäjän
+asioissa. Mutta oli hän sentään saanut oppia pitäjän papilta
+kirjoitusta, ruotsinkielistäkin, tajuamaan, olipa itsekin harjaantunut
+ainakin nimensä piirtämään. Täten kasvatettu poika oli isänsä kuoltua
+perinyt ei ainoastaan kotikonnun, vaan kirkonvanhimman ja nimismiehen
+luottamustoimetkin ja isänsä koko arvovallan. Tämä nykyinen Tasalan
+Tanu olikin mies isäänsä niin nimeltään kuin muultaankin. Oli sentään
+Turussa herroissa käydessään ja herrasvierailta kotioloissaan saanut
+hieman ylävähkömmän herrashäivähdyksen silmänluontiin, liikkeihin ja
+eleihin, hieman rohkeamman ja välähtävämmän vivahduksen ajatuksen
+käänteihin. Taloonkin oli yhteen ja toiseen kohdin tullut hänen
+aikanaan jotakin, mikä viittasi ylemmäksi ympäristöään. Niinpä
+oli laitettu oikein lasiruudutkin vierastavan ikkunoihin, vieläpä
+väenpirtinkin päätyseinälle. Ne oli Tanu ostanut samalla tiellä, kun
+oli hankkinut lasit kirkon kuoriin ja papintapaan. Tämäkin herrastammen
+oli siis oikeastaan tapahtunut ikäänkuin seurakunnan valtuutuksella.
+
+Johannes oli aikonut kiireisin askelin pujahtaa kylänraittia talon
+ohitse. Mutta päästyään aittarakennuksen ja vierastavan nurkkavälin
+kohdalle, kuuli hän pihalta kolketta ja sinne vilaistessaan näki hän
+Tanun pihalla puuta veistelemässä. Samassa veistäjä suoristui kulkijaa
+katsomaan, eikä silloin auttanut muu, täytyi mennä tervehtimään.
+
+— Jumalan terveheksi!
+
+— Terve toivojalle!
+
+Tanu laski kirveensä suoran solakkaa koivuntyveä vasten, jota oli
+parhaallaan kellestänyt, otti oikeasta kädestään ketunnahkarukkasen
+vasempaan ja pisti kättä.
+
+— Reenjalaspuuta tässä pintailin painettavaksi. Käydäänpäs sisään!
+
+— Kiitos suuri kutsunnasta! Mutta ei ollut tarkoitus tällä kertaa talla
+taloon.
+
+— Eikö!
+
+— Sairaan luo piti...
+
+— Kellekäs nyt on pappia haettu?
+
+— Eipä haettukaan, mutta lähdin kuultuani Katrilta, että hänen äitinsä
+on sairaana.
+
+— Ohoh! virkkoi Tanu Tasainen aika hämmästyksissään. Eivätpä ne ennen
+ole papit kutsumatta sairaissa käyneet, eivät väliin ensi kutsullakaan.
+
+— Olothan kuuluvat olevankin erikoiset.
+
+— Niin, erikoiset! Juuri niin, siksi juuri onkin kummempaa mennä sinne,
+tuumaili Tanu.
+
+Johannes katsoi kysyvästi Tanuun.
+
+— Eipä sinne, eivätpä jo ole sinne ennen tainneet hengelliset isät
+nenäänsä pistää...
+
+— Ja miksei?
+
+— No, eiväthän nuo taida taiat herranmieheen pystyä, virkkoi Tanu
+hymähtäen. Mutta entä jos tuohtuu sylirysyksi?
+
+Johannes naurahti, mutta virkkoi sitten vakavasti:
+
+— Niin, minunhan oikeastaan piti kysellä teiltä hieman tuosta perheestä.
+
+— Siinä on vähin juttua siinä. Astukaa sisään, niin jutellaan. Parasta
+on ensin kuulla, ennenkuin pistää päänsä ampiaispesään.
+
+Johannes taipui tuumaan, ja he astuivat sisään. Porstuasta tahtoi
+Tanu viedä vieraansa suoraan vasemmalle, vierastapaan, mutta Johannes
+arveli, että väenpirtistä oikealta varmaankin tavataan emäntä.
+
+Sinne he menivät, emäntä oli kuitenkin taloushommissaan pistäytynyt
+johonkin ulkosalle. Mutta pirtin ainoan, pikkaraisen lasiakkunan
+ääressä istui tyttönen koruleikkauksin kirjaillun värttinälaponsa
+ääressä. Lapsukaisen poskille lehahti ilmeisesti tavallista helakampi
+puna, ja hän nousi ketterästi pystyyn. Kun isä Johannes toivotti hänet
+Marian terveheksi, niiata hepsautti hän hennon sulavasti ja toivotti
+ujosti terveyttä toivojalle. Jo kun hengellinen isä astui lähemmäksi,
+ojentaen hänelle kätensä, painoi hän sen hartaalla kunnioituksella
+huulilleen.
+
+Sorja tyttönen! Solakkaa kasvua, ikäisekseen pitkänhuiskea, kasvot
+vaalahtavat ja soikulaiset ja kaarevain kulmien alla keskikokoisen
+sopusuhtaiset silmät, joista heijasti pohjolan taivaan vaalea sini.
+Kulmien välistä pisti kauniin somasti esiin suoraselkäinen nenä,
+jollaisia Johannes oli täällä päin huomannut paljon enemmän kuin
+synnyinseutunsa tavallisia nykeröneniä. Kaarevista kulmista kohosi
+isän älykäs otsa, ja vienopiirteisen suun ympärillä väreili äidin
+sydämellinen viehkeys. Tukka oli kullanrusoinen, ja juuri taivaan
+rannalta, lumisen metsän latvoilta pilkahtava päivänterä siroitti
+kutreille haaveiset kultahileensä. Lieneekö tästä johtunut, että
+Johannes näki tyttösessä jotakin niin häipyvän unelmoivaa, keveän
+vienosti kultaisen rusopilven hattaroilla liitelevää, ettei hän ollut
+havainnut sellaisen vivahdustakaan äidissä eikä isässä... vai olisiko
+unelmoiva ajatar leikitellen heittänyt häipyvät haavehuntunsa tälle
+sälöisen vapaasuvun hennonvehmaalle versolle...
+
+Lapsukaisen suloa katsellessaan tunsi hän niin hyväilevää hivelyä
+povessaan, että aivan tunsi tarvetta turvautua taivahiseen
+morsiameensa... Tyttö taasen katseli kainosti, mutta ystävällisesti
+hymyillen hengellistä isää, joka tarkasteli häntä niin pitkään.
+
+— Kaarina, koeta päästä hengellisen isän hyväksi ystäväksi, virkkoi
+Tanu rohkaisevasti tyttärelleen.
+
+Tytön silmistä sirahti iloisen anova päivänsäde hengellistä isää kohden.
+
+— Sinähän olet minulle saapuessani lahjoittanut ainoan kukkasi, virkkoi
+Johannes ojentaen hänelle toistamiseen kätensä. — Kiitos siitä,
+tyttäreni!
+
+Kaarina lehahti jälleen helakan punaiseksi, kun isä muisti, vieläpä
+tiesi niin tarkoin hänen kukkansa. Mutta tämä ilon tuulahdus pyrhälsi
+hänet samassa liikkeelle, hän sieppasi parhaan jakkaran mitä pirtissä
+oli ja raahasi sen Johanneksen luo.
+
+— Istukaa, isä! pyysi hän hartaasti.
+
+— Ehkäpä isä tahtoisi tulla vierastavan puolelle istumaan, virkkoi
+Tanu. — Mene sinä hakemaan äitiäsi.
+
+Kaarina riensi juoksujalkaa, ja Johanneskin jätti isännän kera
+pirtin, joka ylipäätään oli pitäjänpirtin tapainen leivinuunineen ja
+takkoineen sen syrjässä. Vierastuvassa, johon he porstuan yli menivät,
+oli paljon upeampaa. Se oli kaksin verroin suurempi papintupaa, sillä
+eihän hengellisen isän tarvinnut suurin vieraita majoittaa eikä hänen
+perheelleenkään tilaa varata. Seinähirret eivät olleet pyöreät, vaan
+piiluin paalustetut, niin että vain saumauksissa näkyi vähän pyöreää
+pintaa. Laipiota kannattamassa oli kaksi vuoliaishirttä, joiden
+keskivälillä laipiolaudat olivat vaakasuorassa, mutta reunoilta laipio
+kallistui loivasti alaspäin. Pirteissä niin tavalliset poikin ja pitkin
+soluvat monet orret olivat täältä kadonneet, ja kun savu takasta meni
+paasikivistä muurattua savutorvea suoraan katolle, olivat laipiolaudat
+ja seinähirret laipionrajaan asti säilyttäneet vilvakan ruskeahkon,
+hilpeän raikkaan värinsä, jolle kahdelta eri seinältä virtaili valoa
+tuskin parin vaaksan korkuisista, mutta sittenkin kokonaiseen kuuteen
+ruutuun puitetuista lasiakkunoista.
+
+Tanu kehoitti hengellistä isää riisumaan levättinsä, viitaten oven
+poskeen vaatenauloiksi kiinnitettyihin hirvensarviin, joiden vieressä
+riippui seinällä tuliluikku, uudenaikainen luotipyssy, jonka molemmin
+puolin riippui jousipyssyt ikäänkuin kunniavartiota tehden. Johannes
+kuitenkin sanoi pian aikovansa lähteä ja istuutui mustissaan suureen
+olkatuoliin, jonka selkä- ja käsinojat oli jo Tanun isävainaja omin
+käsin taitehikkailla leikkauksilla koristellut ja naisväki laittanut
+siihen koruompeluksin kirjaillun istuintyynyn. Pöytä, tuolit, penkit
+ja sänky nurkassa muistuttivat suuressa määrin Johanneksen näkemiä
+aatelisherrojen asuntoja, ja niistä kai Tasalan vapaamiehet, isä
+ja poika, olivat oppia ottaneet, mutta samalla tällä kaikella oli
+omaperäinen, jykevän kotoinen leima, ja Johannes tiesi, että näitä
+huonekaluja laittaessa oli niin edellinen kuin tämä nykyinenkin
+Tasalan Tanu saanut monet pitkät talvet päästään nousta veistämään ja
+höyläämään, vuolemaan ja kaivertamaan puolenyön puhteilla, ennen kukon
+kiekuntaa. Ikkunattomalla karsinaseinämällä sijaitseva liinavaatekaappi
+näytti olevan kaikkein upeimmin leikkauksin koristeltu, ja hämärässä
+valaistuksessa tämä kotitaiteen näyte kuvastui suorastaan satumaisin
+hahmopiirtein. Pöydällä Johanneksen vieressä seisovat kaksi
+kynttiläjalkaa kiinnittivät mieltä omituisuudellaan; ne oli tehty
+kokkohaukan kynsistä, jotka Tanu selitti kerran Turun markkinoilta
+lähettäneensä Ulvilaan sikäläisen kuulun taidesepän heloitettaviksi.
+Naisten aherrusta todistamassa olivat vierastuvan lattialla kotikarjan
+karvoista kudotut lämpimät matot, joiden keskelle oli Johanneksen
+istuman kunniatuolin eteen levitetty vanhan ukkokarhun talja, mutta
+erittäinkin vuoteen upeat uutimet ja kaksi pöytänurkan molemmille
+seinille ripustettua korukutoista seinäverhoa.
+
+Tuokion kuluttua astui sisään Anna emäntä, Kaarinan seuraamana, ja toi
+kodikkaan ystävällisesti myhäillen puolentoista vaaksan vahvuisesta
+ontosta katajan tyvestä koverretun ja kirjailluin hopeaheloin
+vannetetun olvihaarikan, josta heti hyvän tavan mukaan kulautettiin.
+Tervehdittyään Anna istahti ja Kaarina seisoi hänen takanaan,
+sormillaan hypelöiden äitinsä pitsitetyn tanun kurenauhoja. Anna
+emäntä kyseli, miten oli nukuttu uudessa kodissa ja miltä nyt olo
+tuntui, jollaikaa Tanu toi esiin korukirjaillun ja hopealla heloitetun
+nuuskasarven. Sen kärkitulppa avattiin ja siitä pistettiin sierameen.
+Anna emäntä lähti pian askareilleen jälleen, Kaarina vetääntyi
+neuvotonna ikkunan luo, mutta poistui pian hänkin, kun ei tiennyt mihin
+ryhtyä.
+
+Johannes loi kaihomielisen katseen tyttösen jälkeen. Mutta sitten
+kääntyi hän Tanu isäntään.
+
+— Niin, minunhan piti vähän kuulla tuosta miehestä, Susi-Uhoksi vai
+miksi häntä nimetään.
+
+Tanu kokoili tuokion ajan muistojaan, huokasi sitten ja virkkoi:
+
+— Hyvin ei hänen laitansa ole ja pahennusta ja ikävyyttä hänestä on
+koko kulmakunnalle. Ja kuitenkin olisi hänen elämänsä nuorena luullut
+päättyvän aivan toisellaisiin vanhuuden päiviin.
+
+— Mikä hän oli nuorena miehiään?
+
+— Hän oli reippain, uljain miehenalku koko pitäjässä.
+
+Senpätähden isävainaja hänet ottikin talon puolesta asevelvollisuutta
+suorittamaan. Useimmittain oli hän sotiteillä kotoa poissa, väliin
+oleskeli kotosallakin ja talon töissä. Kaikki hänestä pitivät, nuori
+väki melkein sankarinaan ihaili... kunnes sitten mies äkkiä hurjistui
+ja hänet ajettiin metsistymään...
+
+— Miten hurjistui?
+
+— Olin poikanen vain siihen aikaan enkä kaikkea niin tarkoin tiennyt
+enkä ymmärtänyt. Mutta lemmenseikat lienevät pohjalla olleet. Nuori
+Uho oli iskenyt silmänsä Vappuun, Topias suitsuttajan sisareen, eikä
+tytönkään povella lie jääpuraita ollut, lämminnä sanovat lekotelleen.
+Tytön tähden sitten poika häiritsi papin laillisen kotirauhan, oli
+mennyt sinne kiivastelemaan ja käsiksikin käynyt, vieläpä tytön ollessa
+siellä ripillä. Eikä siihen hellittänyt, meni vielä kirkkoonkin messua
+häiritsemään, kuten hullu humalainen. Käräjiin hänet siitä kuletettiin,
+tietty se, ja niin olivat selvät asiat, että rauhanlakien nojalla nuori
+mies tuomittiin koti- ja kirkkorauhan häiritsemisestä ikänsä kaiken
+rauhatonna harhailemaan, täysrauhattomaksi tuomittiin, henkipatoksi,
+jolle ei kukaan saa antaa suojaa, ei turvaa, ei ruokaa eikä juomaa.
+
+— Laupias taivas!
+
+— Niin kävi poika paralle. Eikä ole sanottu, että hän olisi vain pahan
+töitä havitellut, pahoja mielessään hautonut. Syytä näytti olevan
+sysissä, jos sepissäkin. Ja sen jälkeen kerrotaan papin alkaneen
+tyttöä monin tavoin ahdistella ja pyydystellä, papin toimesta sai
+tyttö sakotkin siitä, että oli henkipattoa hyysännyt. Metsänrinnassa
+oli heidän nähty toisiaan kohtaavan, ja ruokaa oli tyttö vienyt sinne
+mielitietylleen. Mutta mitä metkuja lienee sitten pappi käyttänyt,
+peloitellut ja hyvitellyt, lopulta oli saanut tytön taipumaan, vei
+pappilaan morsiokseen vai miksi morsioiksi niitä pappien kotikanoja
+nimetään. Siitä pesästä se juuri on Katri, joka toistaiseksi
+emännyyttänne hoitaa.
+
+Mutta... eikös Uho yhä kuulu melkein kylään ja eikö samainen Katrin
+äiti ole hänen vaimonaan?
+
+— Niin, kyllähän Susi-Uho nykyään asustaa jokitörmässä kappaleen
+matkan päässä kylästä. Sen jälkeen kuin Vappu sai sakot lemmittynsä
+hellimisestä, kaikkosi Uho kuitenkin tietymättömiin näiltä tienoin
+ja vuosikaudet hän maleksi missä lie maleksinut. Sitten vihdoin
+alettiin kertoa, että yksi ja toinen oli häntä vilahdukselta nähnyt
+lähimetsissä, arkana kuin metsän otus, hurjana kuin äkäinen peto.
+Luihun arka oli mies ollut alussa, usein muutti majaansa, ja sieltä
+täältä löydettiin loitompaa metsästä hänen hylättyjä säänsuojiaan,
+havulakkojaan ja kuusenkoskuilla vuorattuja pistekotiaan. Mutta
+vähitellen vetäytyi hän lähemmäksi vaanimaan, väijymään. Päivänä
+muutamana tavattiin Henrik pappi tieltä kuoliaana, pää puhki. Uhon
+syyksi sitä monet salavihkaan mielessään aprikoivat, mutta paljon siitä
+ei puhuttu, oli kuin äänettömään kauhuun kielet jäätäisi lohduttoman
+kovia kokeneen miehen kosto. Mahdoton olisi ollut asiaa näyttää
+toteenkaan, ja niin painui se äänettömyyden verhoon. Uhoa kohtaan
+alettiin siitä päivin tuntea kylässä melkein kunnioituksen sekaista
+kammoa, ja yhä pöyristyneempinä kierrettiin hänen liikkumapaikkojaan,
+kun kylässä alettiin kertoa hänen noituudestaan. Niin rohkaistui
+miehen luonto, hän esiintyi yhä huolettomammin ja alkoi jo asustella
+aivan rintamaillakin. Eipä aikaakaan, kun Vappu katosi veljensä luota,
+missä oli papin kuoltua oleskellut. Yhdessä laittoivat mäkitupansa,
+maasaunansa jokiahteeseen, siellä ovat siitä päivin pesustaneet ja elää
+retustaneet.
+
+Vakavan äänettöminä he kotvan miettivät kohtaloa onnettoman miehen.
+
+— Ei ole heikäläisiä kirkossa nähty, eivät ole papille silmiään
+näyttäneet, eikä ole pappi ennen uskaltanut sitä ampiaispesää
+sohimaan...
+
+— Sitä tärkeämpi on siellä tehtävä minulla, sanoi Johannes nousten.
+
+— No, joko nyt...?
+
+— Lyhyt on talvinen päivä!
+
+— Emäntä olisi laittanut hieman haukattavaa.
+
+— Ei nyt, toiste!
+
+— Aiotte siis todellakin...?
+
+— Mihin Herra on viittonut tien, sinne täytyy mennä Herran palvelijan.
+
+Ja ripein askelin taivalsi Johannes lumista tietä, kulkien ohi kirkon
+ja Suitsulan talon ja laskeutuen rinnettä alas jokilaakson uomaan.
+
+
+
+
+5
+
+HENKIPATTO
+
+
+Taipaleella Sudenluolaan, henkipaton luo, täytyi Johanneksen väkisinkin
+ajatella kirkkoisä Augustinuksen oppia, että Jumala olisi ihmiskunnan
+kadotetusta joukosta armossa valinnut ainoastaan muutamat autuuteen
+ja toiset ennakolta määrännyt synteihinsä hukkumaan. Johannes oli
+ajatellut tätä usein, ja hänestä oli tuntunut mahdottomalta, että tämä
+olisi vanhurskaan ja laupiaan isän tarkoitus, mutta sittenkin täytyi
+hänen itseltään kysyä, miten hänen oli suhtauduttava Susi-Uhoon, jos
+Jumala käsittämättömässä viisaudessaan olisi tosiaankin tuominnut hänet
+iankaikkisesti kadotettujen joukkoon. Oliko hänen jätettävä tämä mies
+oman onnensa nojaan, kenties julistettava hänelle herran vihaakin? Ei,
+Johanneksen oma lempeä sydän sanoi hänelle, että hänen oli julistettava
+kaikille syntisille laupiaan, rajatonta rakkautta säteilevän isän
+armosanomaa, koskaan keskeytymätöntä anteeksiantoa. Syntisestä
+itsestään sai riippua, tahtoiko hän tulla armosta osalliseksi. Ja
+Jumala yksin tiesi, kenen hän tuomitsi.
+
+Näissä mietteissä saavuttuaan niille paikoin, missä eilen oli kohdannut
+uhmaavan pojan, alkoi hän vasemmalta kädeltä tähystellä tietä, jota
+poika oli kulkenut. Vihdoin näkikin hän hangessa viimeksi sataneen
+lumivaipan peittämiä syvennyksiä, jotka tavallisessa askelten
+harvuisessa rivissä urkenivat jokiuomaan. Hän läksi astelemaan näitä
+askelia myöten, ja alussa kävikin se jotakuinkin helposti. Mutta
+jokilaakson pohjalle, jota pitkin kulki näillä paikoin aukea juova
+metsässä, oli kinostunut lunta niin paksulta, että nuori pappi
+sai siellä urria haarojaan myöten. Keskellä jokilaakson pohjaa
+virtaavan, tähän vuodenaikaan vähävetisen joen yli oli asetettu
+rinnatusten pari paksua puunrunkoa, jotka lumipeitteissään olivat
+sangen niljakat käydä. Yli päästyään ja taasen hikeen ja väkeen
+paksuissa nietoksissa urrittuaan pääsi hän vihdoin joentakaisen metsän
+reunaan, jossa askelkuopat alkoivat jälleen lumen alta häämöttää.
+Ne kulkivat kappaleen rinnettä ylös, sitten kiersivät vitalikkoon
+kaltevaa rinnettä. Kotvan kuluttua ilmestyi edestä päin pienoinen
+aukeama ja samalla kuului kirveen iskuja. Luotuaan sinne tarkemmin
+katseensa näki hän rinteestä pistävän esiin lumenpeittämän katon,
+jota vasten oli viistossa puita pystyssä. Ja tämän vinon pisteseinän
+vieressä näki hän ukon ja pojan heiluvan kirveineen, ympärillään
+liuta lapsia, joista suurin poikanen pinosi halkoja, toiset kantoivat
+niitä suoraan katon alle. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän, että
+rinteestä näkyi vähän hirsiseinääkin, jonka yläreunasta pilkoitti
+lumen alta viiston turvekaton reunaa ja katolla törrötti pitkä savun
+mustaama, ontto hongan tyvi lakeistorvena. Seinää vasten oli laitettu
+ohuehkoista salkopuista pisteporstua säänsuojaksi, ja sen oviaukosta
+näkyi seinästä maasaunan ovi. Pisteporstuan molemmilla puolin oli
+soikulaiset ikkunaluukut, ja niitäkin oli nähtävästi lämmitettäessä
+pidetty auki, koska niiden yläpuolella oli töyhtömäinen läikkä seinästä
+savunmustaamaa. Molemmat ikkunat oli tietenkin täytynyt tehdä tälle
+yhdelle seinälle sentähden, että se oli töllin ainoa hirsiseinä, muilta
+puoliltaan se oli kaivettu rinteeseen maan sisään.
+
+Ovesta palasi puusylyyksensä vienyt poikanen ja viittasi vieraaseen.
+Silloin niin isä kuin hänen kanssaan hakkaava suurin poikakin laskivat
+kirveensä riipuksiin, suoristuivat ja kääntyivät katsomaan. Johannes
+saattoi kuulla, että poika virkkoi ukolle nopeasti sanasen. Tämä
+kääntyi heti selin ja jatkoi työtään. Samoin tarttui kirveeseensä
+poikakin, jonka Johannes tunsi eiliseksi pojaksi, Suden-Tuiroksi.
+Hän astui aivan molempien luo, mutta nämä eivät olleet hänestä
+tietävinäänkään. Toiset lapset vain töllistelivät häntä avosuin ja pari
+isointa heistä nyhjivät toisiaan kyynäskolkkasin ja nauraa tirskuivat,
+kun hän toivotti "herran terveheksi" saamatta mitään vastausta.
+
+Hän tähysteli tarkoin Susi-Uhoa. Mies oli pitkä ja laiha olento, näytti
+aivan kuin hänessä olisi vain luita ja jäntereitä. Hänen vaatteensa
+olivat kymmenin kerroin siekaleiksi repeilleet ja kurotut yhteen,
+sadoin tilkuin, erivärisin kangaspaloin ja karvaisin metsällisten
+nahoinkin paikkaillut. Hän oli paitahihaisillaan, ja ikilikaisen,
+riekaleisen paidan repeämistä näkyivät kuivat, likamustat käsivarret;
+mutta kun hän löi, näyttivät koivuista kirvesvartta pitelevät
+käsivarret vetävän sille vertoja kovuudessa ja lujuudessa. Pää oli
+paljaana, ja tuuli pörrötteli tummaa, ylen takkuista tukkaa. Tällainen
+oli mies takaa katsoen.
+
+— Hyvää päivää, Uho! toivotti Johannes ikivanhaan kansantapaan, kun
+ristillinen tervehdys ei kelvannut. Ääni oli niin vakavan luja,
+että mies hätkähtäen kohosi pystyyn ja kääntyi vieraaseensa. Hänen
+leukapieliään ja poskiaan peitti tumma, vanukkeinen parta, kasvot
+olivat tummanruskeat liasta ja savusta, mutta niissä saattoi eroittaa
+jotakin yhtäläisyyttä pojan kasvojen kanssa. Kasvojen yläosan
+leimasivat samat rohkeat piirteet, mutta lisäksi oli kulmissa jotakin
+luihua. Ja silmistään syvältä kulmien alta singautti hän katseen, joka
+herätti mielessä kauhun ja säälin sekaisen tunteen; siinä katseessa oli
+samalla kertaa jotakin kirvelevän hehkuvaa ja jäätävän kylmää, terävän
+väijyvää ja välinpitämättömän tylsää, ovelan viisasta ja mielipuolisen
+synkkää, metsistyneen hurjaa ja maailman murtamaa — se katse leimahti
+räiskähtävän rajuna syvältä tuuheain, tummain kulmakarvojen alta,
+niinkuin salama pilven palteesta — mutta samassa oli se kadonnut,
+karannut kuin vaaniva tiikerikissa johonkin vielä syvemmälle, väijyen
+siellä saalistaan.
+
+— Päivää, vastasi hän ärähtäen ja kääntyi syrjäkariin ikäänkuin siten
+osoittaakseen papille, ettei tämä ollut tervetullut.
+
+— Olen uusi pappi, sanoi Johannes rauhallisesti.
+
+— Oletteko eksynyt tieltä? kysäisi Uho ja kumartui asettamaan
+koivupölkkyä telalle, lyödäkseen sen halki.
+
+— Jollette tule luokseni, täytyy minun tulla teidän luoksenne.
+
+— Olette tullut suotta. Täällä ei teitä tarvita.
+
+Ikäänkuin pitäen tämän selityksen riittävänä iski hän pölkyn halki
+yhdellä iskulla.
+
+‒ Minulla on puhuttavaa kanssanne, sanoi Johannes hiljaa, mutta lujasti.
+
+‒ Mitä sitten? kysyi Uho, ja odotti vastausta kumaraisillaan, toisella
+kädellään nojaten kirvesvarteen ja toisella pidellen halkaisemaansa
+kellestä.
+
+‒ Eiköhän mentäisi ensin sisälle.
+
+Uhon otsa ja posket karahtivat niin tummanpunaisiksi, että sen saattoi
+nähdä noen altakin. Hänellä näytti olevan raivoisa sana karskahtavain
+hammastensa välissä ja hänen asentonsa oh melkein uhkaava. Mutta
+hän malttoi mielensä. Hän nakkasi kirveensä tantereelle ja astui
+tuiterasti tupaan pisteporstuan romujen välitse, välittämättä seurasiko
+pappi häntä. Tämä oli hänen takanaan, kun hän oli ehtinyt matalasta,
+natisevasta ovesta pilkkosen pimeään tupaan. Ovilautojen raoista
+tosin saattoi nähdä, että ulkona oli päivä, ja työntöikkunasta, jonka
+luukun Uho survasi auki, tuli siksi leveä valovirta, että saattoi
+nähdä tomuhiutaleiden karkelon. Mutta nokiset maaseinät pysyivät yhtä
+mustina kuin pimeässäkin. Permantoa ei Johannes olisi eroittanut
+maapermannoksi muusta kuin pehmeydestään. Vasta kun silmä oli tottunut
+puolipimeään, saattoi Johannes nähdä, että maakuoppa oli hajotuilla
+kelleksillä jaettu kahtia ja että toinen ikkunaluukku nähtävästi kuului
+toiseen puoliskoon. Ovensuunurkassa oli pyöreistä mukulakivistä tehty
+kiuas, jonka päällyskuvun läpi tuli lämmittäessä varmaankin leimahteli
+näkyviin. Peränurkassa oli likainen pöytälauta ja maaseinän varressa
+penkit kuten pirtissä ainakin.
+
+— No, mitä nyt? kysyi Uho puoleksi yli olkansa.
+
+— Olen tullut sairasta vaimoanne katsomaan.
+
+Lapset tunkeutuivat ympärille töllistelemään. Ainoastaan Tuiro oli
+jäänyt ulkosalle.
+
+— Vaimoani? Hän ei teitä tarvitse. Menkää sinne, mistä olette
+tullutkin, menkää vaikka helvettinne kattilaan! murisi Uho. — Ja mistä
+tiedätte, että hän on sairas? kysäisi hän puuskahtaen.
+
+— Hänen tyttäreltään.
+
+— Häh! Sekö nyt on kynsissä?
+
+— Ja velvollisuuteni oli tulla sairasta katsomaan.
+
+— Ette ole minulle velassa enkä minä teille. Olisitte antanut minun
+olla työssäni.
+
+Johannes kuohahti ja katsoi tulisesti mieheen.
+
+— Elkää olko niin vastahakoinen, Uho... aivan kuin teillä olisi jotakin
+salattavaa vaimoonne nähden.
+
+— Totta kai kotirauha on muillakin kuin papeilla...
+
+— Mutta pappia ette saa estää menemästä sairaan luo, joka kenties on
+kuolinvuoteellaan.
+
+‒ No, tiedänhän, ettei teidän pappien kanssa ole hyvä joutua riitaan.
+Ja mikseikäs häntä nyt voisi näyttää — papillekin! virkkoi Uho katkeran
+myrkyllisestä
+
+— Missä hän on?
+
+— Tuolla!
+
+Väliseinässä oli ovi, jonka Uho potkaisi auki.
+
+‒ Tuolla! sanoi hän toistamiseen. — Puhukaa hänelle nyt kylliksenne!
+
+Miehen äänessä kuului vahingoniloista naurua.
+
+Johannes astui ovelle, mutta hänen täytyi ponnistaa koko
+tahdonvoimansa, ettei paennut. Sillä sieltä lemahti aivan sydäntä
+kääntävä ilma vastaan. Sitäpaitsi, vaikka tämänkin huoneen ikkunaluukku
+avattiin, oli täällä niin pimeä, ettei saattanut eroittaa mitään.
+
+Johannes pyysi tulta. Pilkallisesti ärähtäen otti Uho esiin tulukset
+kiukaan kolkalta ja sai ihmeen nopeasti tulen päreeseen.
+
+— Tässä!
+
+Johannes otti päresoihdun ja meni kuopan peräosaan. Nurkassa näki hän
+puoleksi pukeutuneena kyyröttävän naisen, jonka pitkä tukka virui
+sotkuisina, kostean takkuisina suortuvina hartioilla, peittäen puolet
+kasvoistakin. Kesti kotvan ennenkuin kyyröttäjä huomasi, että joku
+oli tullut. Sitten käänsi hän vähän kasvojaan ja tuijotti tylsin
+katsein mustaan munkin kauhtanaan. Hän nauroi, kohotti luisen kätensä,
+siveli hyväilevällä liikkeellä luisia kasvojaan ja asetti sitten
+sormensa haralleen silmiensä eteen. Samassa hän nauraa kihersi kuin
+kevytmielinen tyttö ja sammalsi ja sopersi jotakin, mutta ei saanut
+ainoatakaan ymmärrettävää sanaa suustaan.
+
+No, puhukaa hänelle! sanoi Uho Johanneksen selän takana.
+
+Johannes kääntyi äkkiä.
+
+— Mitä olette tehnyt vaimostanne? kysyi hän tunnolle käyvästi.
+
+— Minäkö? kysyi Uho raivosta kirskuen. — Kysykää herraltanne ja
+jumalaltanne, mitä hän on meistä tehnyt! Hän kai tietää vastata...
+palvelijassakin puolesta!
+
+Johannes oli tämän purkauksen aikana palannut takaisin kuopan etuosaan,
+ja Uho oli sanatulvineen seurannut hänen kintereillään. Johannes tunsi
+täytyvänsä vaatia miehen tilille aivan kuin tämä olisi syypää vaimonsa
+turmioon. Mutta Uho ehti ennen.
+
+— Menin muuanna aamuna metsälle, hän oli yhtä terve kuin minäkin, ja
+lähtiessäni puhuin hänen kanssaan, kuten nyt puhun teidän kanssanne.
+Kun illalla palasin, oli hän rujona ja rampana, ampujaisen oli saanut.
+Uskokaa tai elkää!
+
+— Onhan voinut kohdata halvaus.
+
+— Voitte muuten kysyä Tuirolta, pojaltani. Hän oli ollut saapuvilla ja
+voi kertoa miten kaikki kävi.
+
+Uho oli puhunut kuin mies kaularaudoissa kiduttajalleen, joka vaatii
+tunnustusta.
+
+— Uskonhan minä, virkkoi Johannes melkein viihdytellen.
+
+— Mutta kuka hoitaa vaimoanne?
+
+— Emmekö me välitä?
+
+— Mutta ettekö voisi saada ketään naishenkilöä? Nainen parhaiten
+ymmärtää, mitä hoitoa ja vaalintaa nainen tarvitsee.
+
+‒ He! Kai meidän pitäisi elää herroiksi ja ottaa oikein piika taloon!
+
+— Mutta eihän tällään voi jatkua. Vaimolla ei ole mitään hoitoa.
+
+— Mitä se teitä liikuttaa! puuskahti Uho kärsimättömästi. — Luuletteko
+hitolla olevanne täällä isäntänä? Menkää tiehenne ja jättäkää meidät
+rauhaan!
+
+— Ymmärtäkää minua oikein, sanoi Johannes koettaen tarttua miehen
+käteen. Tarkoitan teidän ja vaimonne parasta.
+
+— Papeilta, heiltä hänelle ja minulle on ennenkin taivaan lämmin leipä
+tipahtanut!
+
+— Mies parka!
+
+Vasta nähtyään, etteivät täällä hyvät puheet auttaneet teki Johannes
+lähtöä.
+
+— Jumalan haltuun! sanoi hän. Jos kuitenkin minua joskus tarvitsette,
+niin kutsukaa. Kenties teitä kerran ilahuttaa tietää, että olen joka
+hetki valmis tulemaan.
+
+Uho oli vaiti. Vasta kun pappi oli sulkemaisillaan oven jälkeensä,
+huusi hän katkeralla pilkalla:
+
+— Oletteko nyt urkkinut tietoonne, mitä halusitte tietää?
+
+Johannes ei kääntynyt vastaamaan. Hän kääri levättinsä kiinteämmin
+ympärilleen ja lähti kotimatkalle. Loitotessaan töllistä kaikuivat
+hänen takaansa poikaressujen äänet haukkuen ja nauraen. Tuiro ei ollut
+heidän joukossaan eikä häntä näkynyt missään.
+
+
+
+
+6
+
+HEHKIPATON POIKA
+
+
+Metsäpolkua jokilaakson uomaan laskeutuessaan vetäytyi Johanneksen
+otsa synkkiin ryppyihin. Hän oli nähnyt ensimäisen synkän kurjuuden
+kuvan seurakunnassaan, ja hänestä tuntui, ettei se enää kokonaan
+ollutkaan hänen aluettaan. Sudenluolassa ei ollut mitään maaperää hänen
+kylvölleen!
+
+Näistä ajatuksistaan tempasi hänet havainto, että askelpolkua oli
+lumisimmista paikoista lapiolla paranneltu. Häntä kummastutti se, sillä
+missään kohdin ei hän ennen ollut huomannut jälkeäkään siitä, että
+töllin asujamet olisivat itseään varten polkua lapioineet.
+
+Joenuomaa lähetessään huomasi hän samassa Tuiron, joka pisto pistolta
+lapioi uraa nietokseen jokilaakson aukeamassa. Poika oli niin
+syventynyt työhönsä, että Johannes pääsi huomaamatta aivan hänen
+lähelleen. Silloin vasta, kasvoiltaan hieman punastuen, loi hän häneen
+saman synkän katseen kuin eilenkin.
+
+— Jumalan terveheksi! sanoi Johannes.
+
+Poika astui polulta syrjään. Se oli kuin mykkä kehoitus, että pappi
+menisi hänen ohitseen. Mutta tämä pysähtyi ja katsoi syvään hänen
+silmiinsä.
+
+— Etkö tahdo vastata tervehdykseen;?
+
+— Päivää!
+
+— Kenelle tietä avaat?
+
+Turon silmät välähtivät, ja hänen vartalonsa suoristui uhmaten.
+
+— Omiksi iloikseni vain! sanoi hän ynseästi ja tökkäsi lapionsa lumeen.
+
+— Tuiro! sanoi Johannes lempeästi helähtävällä äänellä ja pannen
+kätensä pojan olalle. — Olet laittanut tietä minulle! Eikös niin?
+
+Jokilaaksoa pitkin kävi jokseenkin vinha tuulen viima. Se liehautti
+Johanneksen levättiä, niin että tämän lieve pyyhkäsi pitkän tukan
+pois Tuiron otsalta, paljastaen silmät kokonaan. Uhmaavan ilmeen alta
+välähti sieltä jotakin kirkasta hänen vastatessaan:
+
+— Niin, pappi! Arvelin, että pääsette sitten helpommin takaisin.
+
+— Kiitos, Tuiro! — Ja ottaen kätensä pojan olalta virkkoi Johannes:
+Etkö tahdo joskus käydä luonani pappilassa?
+
+— En!
+
+Vastaus kuului karhean jyrkältä, melkein vihaiselta.
+
+— Ja mikset?
+
+— Mitäs minä siellä...
+
+— Kävisit kirkossa sitten.
+
+— En sielläkään.
+
+— Ja mikset?
+
+— Isä ei laske.
+
+Tulisitko, jos laskisi?
+
+— En.
+
+— No, minkä tähden?
+
+— En menisi ensinkään kyläänkään, jollei joskus täytyisi. Olen
+mieluummin täällä väljässä.
+
+Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin tarvitsisi enemmän ilmaa kylää
+ajatellessaankin.
+
+Johannes kumartui hänen lähelleen ja sanoi hyväilevällä äänellä:
+
+— Mutta jos joskus tarvitsisit ihmistä, joka tarkoittaa parastasi, niin
+elä unhota, että voit tulla luokseni.
+
+Tuiro oli vaiti.
+
+— Kuulitko, Tuiro?
+
+— Kyllä, vastasi Tuiro tuskin kuuluvasti ja tökitti lapiotaan hankeen.
+
+— Herran haltuun sitten!
+
+— Hyvästi! sanoi Tuiro ja laski melkein empimättä kätensä papin
+ojennettuun käteen.
+
+Johannes kapusi varovasti pitkuspuita joen ylitse ja jatkoi matkaansa
+syvässä hangessa urrien. Toiselle puolen metsärinteen reunaan päästyään
+vilkaisi hän jälelleen. Tuiro seisoi joen partaalla tuijottaen alta
+kulmainsa hänen jälkeensä, mutta huomattuaan papin katsovan jälelleen
+heitti hän lapionsa olalleen ja lähti kotitölliään kohden.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Susi-Uho oli maasaunansa edessä puita hakkaamassa, kun hänen poikansa
+palasi lapio olallaan.
+
+— Missä sinä olit?
+
+Tuiro oli vaiti.
+
+— No?
+
+— Tuolla vain...
+
+— Lunta lapioimassa?
+
+Äänettömyys.
+
+— Papille tietä tekemässä?
+
+Yhä sama tunnustava ja vastakynttä vetävä äänettömyys.
+
+— Teetkö jo sinäkin menoa papin ajokoirien laumaan!
+
+Tuiro teki puuskahtavan liikkeen ja oli purskahtamaisillaan itkuun.
+
+— Tuleekohan vesasta miestä kantoonsa! Toista pitäisi olla puuta
+sinussa, luuta pitäisi olla enemmän, sillä hammassuina syntyneitä ovat
+miehet olleet suvussamme.
+
+Havaittuaan pojan vetistelevät silmät alkoi Susi-Uho kertoa hieman
+lauhkeammin ärisevin äänin.
+
+— Oli muuankin metsämies... ei hän oravia ampunut... hevosia vei, otti
+ritarien parhaatkin syöttiläät ja sotaorhit. Väliin kiertyi kiinni,
+mutta livisti aivan läpi käsien, vaikka oli raudat jalkoihin taottu.
+Kerran sitten taasen takoi seppä rautoja hänen jalkoihinsa. Pappi
+seisoi vieressä, seisoi toinenkin, velhon silmä. Pappi ei mitään
+nähnyt, mutta toinen alkaa tuumia, että elä, seppä, siihen jalkaan tao,
+se on pirun jalka, tuossa on rosvon jalka. Niin viittasi myrrysmies
+paikkaan, missä ei kukaan ollut nähnyt mitään. Mutta silloin nähtiin
+siinä hevosrosvon jalka, ja alasimelta oli kadonnut pirun jalka, johon
+seppä oli rautoja asetellut. Sen verran on papeista pelkoa: jollei
+mailla ollut toista miestä, näkijää, olisivat riikinrakit taaskin
+jääneet lehdellä soittamaan. Näin kuulin piennä poikana setäukon
+kertovan, ja ota opiksesi sinäkin.
+
+Tuiro oli suurin silmin kuunnellut tarinaa.
+
+— Tämä pappihan on niin hyvä, rohkeni hän virkkaa.
+
+— Senkin hyviä... ketun häntä niillä on kaikilla kainalossaan, ärähti
+isä alkaen puuta isketellä.
+
+Hakatessaan mietti hän, että pojan oli hyvä tietää, mitä maata papit
+olivat. Ja niin kertoi hän puita hakaten, ähkäisten iskiessään ja
+kirvestä kehottaessaan taasen sanasen lisäten.
+
+Hyvä oli Heino pappikin, ryökäle, olevinaan, matlakka oli mies,
+ja rasva ja taivaan hunaja herahteli aina hänen kielellään. Hänen
+hännässään minäkin poikasena havittelin. Pyhimystä kuvatteli... mutta
+iski silmänsä äitiisi, punoi permiään, paulojaan viritteli. Kuulin
+äidiltäsi kaiken alusta alkaen, nauraen ja pilkaten kertoi hän minulle
+papin makoilusta. Kun ei muu auttanut, määräsi salarippiin. Äitisi ei
+uskaltanut yksin, minut tahtoi mukaan. Jäin papintuvan seinustalle
+vartomaan, kuulostelemaan. Eipä aikaakaan, kun alkaa kuulua tuvasta
+hätäparunta, siellä rääkkäsi ripitettäväänsä, oli piikansakin, vanhan
+akan, sitä varten laittanut kotoa pois. Töytään tupaan, siellä raastan
+äitisi elukan kynsistä ja annan hyvän muistomarjan päälliseksi. Silleen
+olisi kai saanut jäädäkin, mutta olin nuori ja kuohahteleva, minusta
+moinen pukki sai maata tunkiolla eikä näytellä pyhimystä kirkossa.
+Menin jalansyten pyhänä häntä läksyttämään, ja kun hän oli päässyt
+imelimpään kohtaansa, sanoin sanat, että jyrähti kirkko. Metakka siitä
+syntyi, arvaa sen, syntyi yleinen rähäkkä kirkossa, kävivät kiinni
+minuun ja syntyi tappelu. Käräjiin raahasivat, ja kaikki uskoivat, että
+olin vauhkon varsan tavoin syyttä suotta reuhannut niin kotona kuin
+kirkossakin, vieläpä puhuivat naisrauhan rikonnastakin, kun olin muka
+äitisi väkisin aikonut ryöstää, ripiltä vielä. Ja niin kirkkokahakka
+vei minut vain metsiin äitiäsi puoltamasta.
+
+Viimeiset sanat saivat lohduttoman katkeran sävyn, ja Susi-Uho vaipui
+miettimään, kirves hervotonna riipuksissa.
+
+— Monet pitkät vuodet elelin metsissä... ja sillaikaa pappi saartoi
+äitisi, sai pauloihinsa... mutta kun palattuani hänet yhytin, sai hän
+palkkarahansa. Iätkaiket vain kadun, etten malttanut mieltäni, heti
+iskin hengettömäksi... jos olisi vielä elävillä ilmoilla, pitäisin
+hyvät ajat puukkoa kurkulla, katseluttaisin kuolemaa kasvoihin ja
+sitten vitkaan nitistäisin...
+
+Näissä viimeisissä sanoissa oli niin jääkylmä, rajattoman vihan uho,
+että Tuiron silmiin kihosi kirkas, viileä kosteus, josta ei oikein
+tiennyt mikä tunne sen nostatti. Kenties se olikin ennen kihonnutta
+kosteutta, jonka isän sammumaton veriviha jäädytti.
+
+Syvässä äänettömyydessä jatkoivat he työtänsä.
+
+
+
+
+7
+
+SUITSUTTAJAN PERHE
+
+
+Suitsutan ohitse palatessaan näytti Johanneksesta tämä vanha talo
+niin hauskan kodikkaalta rinteellään, ja tuntui aivan kuin sieltä
+lehahtaisi lämmin tuulahdus vasten kasvoja. Hän poikkesi sinne melkein
+tahtomattaan.
+
+Hänen astuttuaan porstuan lonkahtelevaa honkalattiaa pirtin ovelle
+ja sen avattuaan lehahti häntä vastaan hivelevä lämmin. Sillä vaikka
+leivinuunia oli jo tänään lämmitetty ja leivät paistuivat siellä
+parhaallaan, paloi sentään valkea takassa uunin kylessä, luultavasti
+etupäässä valon vuoksi, sillä vanhat ihmiset rakastivat niin lämmintä,
+että pitivät ikkunaluukut päivisinkin tarkoin tukossa. Saara muori
+oli leipien paistuessa istahtanut karttaamaan sarkavilloja, sillä
+hän oli niin taitava sarankutoja, että ketkä tahtoivat oikein sorean
+kauhtanan, toivat kylästäkin villansa hänelle kehrättäväksi ja
+kudottavaksi. Kehruutaidostaan hän aivan ylpeili ja oli monet kerrat
+ihastuttanut kylän tyttöjä näyttämällä, miten pani värttinäpuikon
+pyörimään niin että se hyrräsi lattian yli toiselle puolen tupaa,
+jolloin kerta pyyhällyksellä tuli yhtä pitkä piusta lankaakin, vieläpä
+mitä tasaisinta lankaa. Topias ukko, suitsuttuja, istui takan ääressä.
+Hän oli avannut lämpimäin lammasnahkahousujensa napit ja paljastanut
+oikean reitensä, jota vasten kämmenellään punoi linnunansoja hevosen
+häntäjouhista. Vieraan nähtyään kiskaisi hän kiireimmittäin housunsa
+paikoilleen ja pisti puisen linkkunapin kiinni, rientäen samassa
+avaamaan ikkunaluukkuja. Ei niistä luukuista sittenkään päässyt
+talviviima pirttiin puhaltamaan, sillä ulkopuolelta oli puitekehys,
+johon oli kudottu ikkunaruutu ohuenohuista, läpikuultavista suopetäjän
+päreistä. Tämän päreruudun läpi kulettuaan oli valo jotenkin yhtä
+punertavaa kuin tulenvalokin ja sointui sen kanssa hyvin yhteen.
+Tupa kävi niin valoisaksi, että Johannes saattoi nähdä hyvin kaikki
+esineet, puhtaaksi pestyn honkalattian, leveän honkapöydän ja leveät
+honkapenkit. Tavallinen talonpojan tupa tämä oli, mutta kaikkialta,
+jyrkeästä honkalattiasta kiiltomustaan, usein luudittuun laipioon
+saakka, tuntui arkenakin tuoksahtavan jotakin pyhäistä tulijaa vastaan.
+
+Molemmat vanhukset aivan säteilivät ilosta vierasta tervehtiessään,
+ja ukki kehoitti puuta painamaan. Ukon terävät linnustajan silmät
+loistivat ja hänen kuivahkoilta suntionkasvoillaan henkäili
+punannäköistä häivää, ja eukon lempeiltä mummonkasvoilla heijasti
+iloinen innostus.
+
+— Siinä te nyt siis otatte! hykerteli vanha vaimo. — Nyt vasta oikein
+uskon, että saimme teidät tänne, kun näen. Ja sitten vielä muistitte
+meitä... tulitte ensi päivänä katsomaan!
+
+Samassa kävivät hänen kasvonsa ujon salamyhkäisiksi, hän asettelihe
+juhlalliseen asentoon ja availi jo suutansa. Mutta huomattuaan, että
+miehet istumaan päästyään olivat saaneet puheen päästä kiinni, vaikeni
+hän. Topias ukko oli kuitenkin huomannut hänen eleensä ja kysyi:
+
+— Mitäs sinulta...?
+
+— Minun runoni... virkkoi Saara ujostellen kuin pikku tyttö.
+
+— Ahaa! hykähti Topias vanhus. — Eukko oli laittanut runon terveisiksi
+papille, aikoi sen pappilassa ladella, mutta ei ollut rohennut. Nyt
+kuulema tahtoisi näyttää, mitä on kyhännyt.
+
+— Niinkö!
+
+Johannes oli silmänä ja korvana. Hän tunsi ennestään Saaran runolahjan.
+Pyhän Martin killassa olivat monetkin saaneet hengen ja ruvenneet
+runoille, mutta kenenkään muiden runoissa ei ollut sitä elävää
+hartautta ja sulavuutta kuin hänen.
+
+— Niin, että jos saan isältä luvan...
+
+— Ilolla!
+
+Saara yskiä hykähteli ja tunnusteli mielessään, millä äänellä alettaisi.
+
+— Ala nyt vaan ladella! kehoitteli Topias.
+
+Saara painoi silmänsä kiinni ja hänen kasvoilleen tuli aivan
+haaveellinen sävy, kun hän alotti:
+
+    Terve, paimen, tultuasi,
+    saavuttuasi salolle,
+    luokse uuhten eksyneiden,
+    karitsoiden karkuteille!
+
+Samassa remahti ovi auki ja sisälle tölmähti hattarahapsinen tyttönen,
+huutaen tullessaan:
+
+— Lammas vuonii!
+
+Johanneksen täytyi väkisinkin purskahtaa nauruun.
+
+Mitä sinä nyt noin! sanoi Saara nuhtelevasti. Mutta samassa riensi hän
+juoksujalkaa navettaan ja tyttö pingersi perästä.
+
+Topias oli tuskin vetänyt suutaan viistoon, vaikka näki papin silmistä
+yhä naurun pilkkuvan.
+
+Sitä on sellainen pyryharakka tuota tyttöä, sanoi hän suntiomaisella
+vakavuudellaan. — Monta kertaa huolestuttaa ajatellessa, mikä
+hänestäkin mahtaa tulla maailmaan.
+
+— Eihän tuossa mitään pahaa ollut... sattui vain vähän sopimattomaan
+aikaan, virkkoi Johannes vieläkin naurahtaen.
+
+— Jolleihän tässä... niin yleensä pyrkii hän liiaksi liehahtelemaan,
+mistä päin milloinkin tuuli heilahtaa.
+
+— Herkkähän se on lapsen mieli.
+
+— Tyttölapsen liiatenkin, jatkoi Topias. — Niin on, niin! Lienee tämä
+Pirkitta äitiinsä, äitikin sanoo lapsena olleensa herkkä luonnoltaan.
+
+— Ja sentään hänestä on tullut, kenties juuri siksi on tullut niin hyvä
+ihminen.
+
+— Niin, kunpa osaisi ja voisi tyttöä oikeassa kurissa kasvattaa.
+Minusta häntä pitäisi pitää kovasti aisoissa, mutta äiti pitää lempeää
+opastusta parempana. Miten sitten lie? tuumaili Topias katsoen
+kysyvästi hengelliseen isään.
+
+— Kyllä kai molempiakin tarvitaan, virkkoi Johannes mietteissään.
+
+Keskustelu pysähtyi siihen. Topias koetti sitä aloittaa uudesta
+päästä, mutta Johanneksen mieli oli kiintynyt Saaran keskeytyneeseen
+tervehdysrunoon, ja tuontuostakin vilkaisi hän oveen. Topiaskin huomasi
+sen.
+
+— Eipäs muoria ala sieltä kuulua, tuumi hän.
+
+Havaittuaan, että hänen ajatustensa latu oli keksitty, kävi Johannes
+kiinni lähimpään puheen aiheeseen.
+
+— Paljoko teillä on karjaa? kysyi hän.
+
+— Ei ole paljoille jaksanut heinämaita aukoa. Hevonen on ja lehmä,
+kolme talvilammasta ja vuohia parinen. Ei ole paljoa jaksanut, ei,
+pojat raivannevat niittyä lisää.
+
+— Missä pojat ovat?
+
+— Siellä metsässä urrivat. Toinen hakkaa, toinen vedättää rankoja
+kotiin. Minunkin piti illansuussa lähteä sinne raivioon riekonpermiä
+virittämään koivunlatvusten vierille. Siihen ne tuppaavat urpuja
+nokkimaan ja tepastelemaan.
+
+— Minä keskeytin teidät ansanpunonnassanne.
+
+— Hyvä oli vain!
+
+Samassa palasi Saara pirttiin.
+
+— Eihän siellä mitään erityistä hätää ollut, sanoi hän. — Kokonaista
+kolme vuonaa on iso musta lammas tekaissut, kaksi mustaa ja valkean.
+
+— No, nyt sitten!
+
+— Niin, sekö runo... vieläkö sitä siihen...
+
+Saara painoi uudestaan silmänsä kiinni ja saneli hartaasti
+värähtelevällä äänellä:
+
+    Terve, paimen, tultuasi,
+    salomaille saatuasi,
+    luo hajaisen lammaslauman,
+    paimenettoman poluille!
+
+    Niin mä uuhi unteloinen,
+    kuten kaikkikin karitsat,
+    vuonat vienot villaltansa,
+    jäärät jäyhät, sarvipäiset,
+    oinahat orat otassa,
+    harhateillä häiläköimme,
+    karjastamme kaikonneina
+    metsän synkkähän salohon,
+    korven kolkkohon rytöhön,
+    kun ei kuuta, aurinkoa
+    paista lehvien lomitse,
+    saamme heinän helpehettä,
+    nurmen nuoretta nukatta
+    upi juosta uupuneina,
+    vaipuneina, voipuneina,
+    mäkättäen, määkiellen,
+    valitellen, voivotellen,
+    päivän silmän paistamatta,
+    kuuhuen kumottamatta,
+    nukan nurmen maistamatta,
+    nuoren heinän helpehettä.
+    Suu on kuiva kostumaton,
+    janon helle jäähtymätön,
+    vaan ei lähdettä lähellä,
+    noroa vesiperäistä;
+    täällä riipovat risukot,
+    kivilouhut loukuttavat,
+    karhut kämmenin repivät,
+    sudet hammassuin terävin.
+
+    Terve, paimen, tultuasi,
+    saavuttuasi salolle
+    luokse uuhten uupuneiden,
+    karitsoiden kaatuvaisten!
+    Tuolla, paimen sä parahin,
+    tuolla huudat ja huhuat
+    sinivaaran viertehellä,
+    ikitaivahan tasolla!
+    Siell'on maassa marjanvarret,
+    marjanvarret, puolanvarret,
+    siellä mansikat mehevät,
+    siellä mustikat makeat,
+    siell'on nuori nurmen nukka,
+    siellä kukkaset siniset,
+    valkoiset, veripunaiset,
+    keltaiset, tuhatväriset,
+    joissa päivän paistehessa
+    perhoset perehinensä
+    liipottavat, laapottavat,
+    hyörii hyttyset suristen,
+    mehiläiset miilustavat
+    mettä kennoonsa keräten;
+    siell'on lähtehet suloiset,
+    vesihettehet heryvät,
+    siellä saa karitsa rukka,
+    uuhi rukka uupuvainen
+    elon vettä ehtymättä,
+    ilon mettäkin iäti.
+    Sinne pienet piiperrämme,
+    kuikerramme, kaikerramme,
+    helmahan hyvän isännän,
+    paraan paimenen sylihin;
+    siell'on leinon leuto olla,
+    kaunis uinua utuisen
+    helmassa hyvän isännän,
+    paraan paimenen sylissä.
+
+Suurella mielenkiinnolla oli Johannes seurannut tämän luonnonkuvien
+sarjan vierintää silmiensä editse, ja runon päätyttyä oli hän niinkuin
+toisetkin vaipunut syvään hartauteen.
+
+Pirkitan, joka oli kohta äitinsä jälestä tullut pirttiin, oli se
+liikuttanut aivan kyyneliin. Kyynelkirkkain silmin tuli hän isä
+Johanneksen luo, pisti kättä ja sanoi hartaasti:
+
+— Jumalan terveheksi!
+
+‒ Jumala ja pyhä neitsyt siunatkoot sinuakin, lapseni, sanoi isä
+Johannes ja meni sitten puristamaan Saaran kättä. — Kiitos kauniista
+runostanne! virkkoi hän. — Mutta ihmisen poika, vapahtaja, hän yksin on
+hyvä paimen, me muut sielunpaimenet olemme vain hänen heikkoja, itsekin
+eksyväisiä apulaisiaan.
+
+Saara kuunteli tätä muistutusta melkein katuvaisella nöyryydellä.
+Mutta suuresti ilahutti häntä se, että hengellinen isä pyysi joskus
+kirjoittaa runon muistiin.
+
+Samassa tulivat parhaillaan miehenikään ehtivät pojat puoliselle.
+
+‒ Ai, leipäni! huudahti Saara ja hynttyytti uunin ääreen, kiirevilkkaan
+lappaen leivät uunista. Olivat ne kenties hieman liiaksi ruskettuneet,
+mutta eivät sentään pahoin palaneet. Hän riensi tyttärensä kera ruokaa
+laittamaan.
+
+Sillaikaa juttelivat Johannes ja Topias.
+
+— Ette voi uskoa, hengellinen isä, kuinka iloinen olen tulosanne
+ja siitä, että muistatte minuakin, kirkon halvinta palvelijaa.
+Toivottavasti ette unohda eukkoani ja joukkoani sittenkään, kun minusta
+aika jättää tai minulle mitä poikenluomaista tapahtuu.
+
+Lopun virkkoi Topias värähtävällä äänellä, ikäänkuin tietystä
+onnettomuuden uhasta puhuen. Saara oli juuri tuonut pöytään uunissa
+paistettua lampaan lapaa ja kuuli sanat.
+
+— Elä tuossa taasen vedä vanhaa virttäsi, Topi, nurisi hän rohkaisten.
+— Jättäisit kerrankin koko metsänkäynnin, kun huolet kerran sieltä
+tulevat!
+
+— Ole sinä vaiti, Saara, sanoi Topias. — Millä tässä sitten elettäisiin?
+
+— Puhukaa te hänelle, isä, virkkoi Saara. — Ei häntä sinne pakko
+ajaisi, ilmankin aina elettäisiin. Eikä tuolta enää nykypäivinä näy
+paljon metsällistä tulevan, vihako vienee viljan maasta, tora ottanee
+otukset. Enemmän se on hänen vanha tottumuksensa joka häntä sinne vetää
+pyydyksiä panemaan ja rehkimään.
+
+— Mikä siellä metsässä sitten uhkaa? kysäisi Johannes kummastellen.
+
+— Siellä on, isä, vihamies metsämailla, riitamies, joka on Topin
+henkeäkin uhannut. Ja siinä miehessä saattaakin olla sisua täyttämään
+uhkauksensa. Ja kuinka helposti sinne rytöihin voi kadota, ettei kukaan
+tiedä, mihin mies on joutunut!
+
+— Taidatte tarkoittaa Susi-Uhoa? Siitä miehestä olen kuullut melkein
+jokaiselta, jonka tapaan. Mitä hänellä on teitä vastaan?
+
+— Minun ristini hän on, jos kenen, virkkoi Topias vihaisesti.
+Pyydykseni pitää ominaan, otukset rassailee... kaiken vie, mihin käsi
+ulottuu. Muille antanee rauhan, minulta ottaa kuin oikeutenaan...
+sisareni, sairas vaimo, hänen vastuksinaan mukamas... ikäänkuin olisi
+keltään kysynyt ottaessaan ja ikäänkuin häntä, Vappu rukkaa, ei
+otettaisi sieltä tänne hoitoon... sisareni elatukseksi muka ottaa,
+ettei mitään itsellemme jää... Nälkä tietysti teetättää, mutta
+sietäisipä minun ruveta kaikkia metsärosvoja elättämään! Olen uhannut
+vetää hänet käräjiin, selkänahan nyletyttää ja korvat kerityttää, kuten
+varkaalta konsanaan. Mutta viisi se siitä välittää, uhkailee vain.
+Pannaankin hänet entinen pappi pani, julisti kirkonkiroukseen, mutta
+seitsemän se siitäkään... yhtä vähät välittää kirkon kuin maallisen
+esivallankaan kirouksesta...
+
+— Sisarenne laita on huonosti, eikö pian päässe vaivoistaan, keskeytti
+Johannes ukon mielenpurkauksen.
+
+— Mistä isä...?
+
+— Sieltä juuri tulin.
+
+Topiaan silmät revähtivät suuriksi.
+
+— Huonona on Vappu, toisti Johannes. — Halvattuna ja mielenvialla.
+Hoitoa hänelle tarvittaisiin.
+
+— Kukahan sinne uskaltaisi! kivahti Topias. — Halko ja kirveskin on
+pian pystyssä, jos kuka yrittää...
+
+— Niin, hurja on mies, myönsi Johannes. — Enkä tiedä, miten voimme
+saada sisarenne parempaan hoitoon, Vappu kun nyt on hänen vaimonsa eikä
+mies tahdo. Mutta jos teidän muuten täytyy häntä pelätä...
+
+— Pelätä! kivahti Topias hypähtäen pystyyn. — Se häntä pelätköön, mikä
+liekin otuksiaan...
+
+Mutta kuohahdus meni pian ohi, ja hän jatkoi synkästi:
+
+Tämän perheen tähden vain olen huolissani... siunausta ja onnea on
+Jumala suonut meille, onnellisia olemme olleet, päätti hän liikutettuna.
+
+Samassa antoi Saara merkin, että ruoka oli valmis. Johannestakin
+pyydettiin niin hartaasti ottamaan osaa ateriaan, ettei hän saattanut
+kieltää. Aterian jälkeen, kun Johannes lähti, pisti Saara muori hänelle
+vielä kolme, neljä leipää kainaloon.
+
+— Lämpimäisiä, sanoi hän.
+
+Pojat olivat syötyään painautuneet ruokalevolle. Mutta Topias ja Saara
+saattoivat mieleisensä vieraan honkaportaille saakka, ja Pirkitta
+tyttönen pyrhälsi heidän jälestään. Portailla he kolmisin katselivat
+hengellisen isän menoa niin kauan kuin tämä oli näkyvissä.
+
+Kävellessä palasivat Johanneksen ajatukset Saara muorin runoon. Pyhät
+kirkkoisät olisivat varmaankin pitäneet sitä pakanallisena, niin
+hellällä elävyydellä siinä kirouksen alaista luomakuntaa kuvailtiin. Ja
+läpeensä siitä näkikin, että lammasten hoitaja sen oli laatinut. Mutta
+mikä hartaus henkikään noiden tutun arkipäiväisten piirteiden yllä! Ja
+eikö ollut parempi, että hengellisiäkin asioita käsitettiin edes näin
+kotoisissa mielikuvissa kuin ettei niitä ensinkään käsitetty?
+
+Isä Johannes tunsi mielessään tyydytystä siitä, että oli vuosikausi
+takaperin pyhän Martin killassa antanut Saara muorille tämän runoaiheen
+pyhästä kirjasta. Se siemen oli langennut hyvään maahan, koska se
+vuosikauden mietinnän jälkeen oli kantanut näin värikkään hedelmän.
+
+
+
+
+8
+
+HYVÄ PAIMEN
+
+
+Sunnuntaiaamun pimeä valkeni valkenemistaan.
+
+Ja kuta puhtaamman vaaleina hanget alkoivat hohtaa, sitä
+näkymättömämmäksi himmeni papin tuvan pienen lasiakkunan edessä
+palavan kynttilän punarusoinen kajo, missä isä Johannes istui miettien
+saarnaansa.
+
+Jo puoliyön puhteella oli hän noussut miettimään, ja ajatukset
+tulvehtivat tullen ja mennen. Käsinkirjoitettua raamattuaan
+selaillessaan muisti hän kiitollisin mielin vanhaa Olavi lehtoria,
+joka ahkeroiden oli opastanut häntä ja muita oppilaitaan tähän
+pyhään kirjaan. Raamattua hänen aikanaan oli luostarikoulussa
+enimmäkseen tutkisteltu, jättäen syrjempään Petrus Lombardilaisen
+ja Thomas Aquinolaisen skolastiset saivartelut. Nähtävästi se oli
+ylempää säädetty, koskei hänen arvonimensäkään enää ollut "lector
+sententiarum", vaan pyhän raamatun lehtori, "lector in sacra pagina".
+Tosin vanhan lehtorin opetus oli vielä sittenkin ollut pahoin
+takertunut akvinolaisen tohtorin skolastisiin oppilauseihin, joita hän
+oli yksityisiä raamatun lauseita saivarrellen koettanut todistella,
+ja Johannesta oli enemmän viehättänyt lukea raamatun kirjoituksia
+ja kertomuksia sellaisinaan. Kieleen perehdyttyään ja koulutyöstä
+muutamain vuosien kuluttua enemmän vapauduttuaan oli hän yksin elävin
+mielikuvin elähtynyt raamatun tarinoihin ja vertauskuviin ja muovannut
+niiden pohjalle oman haaveellisen elämänkäsityksensä.
+
+Ah, saadapa tämä sana jokaista sydäntä valaisemaan! Eiköhän
+saarnamiehen oikea tehtävä ollutkin vain tulkita vapahtajan omia
+sanoja latinasta kansankielelle ja yksinkertaisin, kotoisin käsittein
+selittää, mikä pyhissä kirjoissa oli vaikeaa ymmärtää ja vieraihin
+käsitteihin ja kuviin pukeutunutta? Raamatun vertauskuvia oli hän
+ylipäätään havainnut kuulijainsa niin helposti käsittävän... miten
+niiden avulla sai yksinkertaisetkin sanan omimaan, vieläpä omassa
+mielessään hengentyötä tekemään, siitä oli Suitsulan Saaran runo
+ilahuttavana näytteenä.
+
+... Hyvä paimen!
+
+... Niin, miksei hän ottaisi juuri sitä ensi saarnansa aiheeksi,
+koska se kerran oli kansan elämää niin lähellä ja sitä niin hyvin
+ymmärrettiin?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hänen ajatustensa työpajassa lietsottiin ja taottiin, hän sommitteli
+ja mietti, väliin istuen ja etsien profeetoista, evankelistoista
+ja apostoleista kaikki paikat, joissa jumalaisesta paimenesta
+puhuttiin, väliin nousten ja astuen innokkaasti edestakaisin pienessä
+papintuvassaan. Puoliyön puhteesta päivänvalkenemiseen oli hän siten
+työskennellyt yksin kammiossaan, eivätkä häntä häirinneet pitäjäläiset,
+joita varhain alkoi liikuskella pitäjänpirtissä, tullen ja taasen
+mennen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kohta päivän valettua oli hänen lähdettävä kirkkoon työpäiväänsä
+alottamaan. Ryhmitellen tai yksitellen tapasi hän tiellä kirkkoväkeä,
+ja kirkkomäellä oli miehiä ja naisia koko kopareittain. Ja koko
+seurakunta loi häneen ystävällisiä katseita, ynseyttä ei liittynyt
+niiden juroon uteliaisuuteenkaan, ketkä eivät olleet häntä ennen
+nähneet.
+
+Kirkon ovet oli jo avattu ja kaikki ulkonaolijat virtailivat papin
+saapuessa kirkkoon.
+
+Pitäjän eri kulmilta, kauempaa ja lähempää, oli tuotu kymmenittäin
+kastettaviksi lapsia, joita oli päässyt karttumaan, kun nyt oli kotvan
+aikaa saatu olla papitta. Johannes tahtoi ensin suoriutua tästä
+mutkallisesta toimituksesta.
+
+Sillä melkein kiusoittavan monimutkaiset nämä menot hänestä olivat.
+Kirkon porstuassa oli hänen puhallettava lasten kasvoihin, tehtävä
+ristinmerkit otsaan ja rintaan, laskettava käsi pään päälle, pantava
+suolaa suuhun, luettava rukouksia ja manattava pahoja henkiä
+väistymään, erikseen poika- ja tyttölapsista. Sitten luki hän suomeksi
+isämeidän ja uskontunnustuksen, ja kummit jankkasivat ne sana sanalta
+jälestä, monetkin ensi kertaa elämässään, vaikka ne oikeastaan olisi
+pitänyt ulkoa osata. Sen jälkeen oli hänen manattava jälleen pahoja
+henkiä väistymään ja siveltävä sylkeä lapsen korviin ja kasvoihin.
+
+Vasta nyt johdatti hän latinaa höpöttäen lapset kirkkoon ja ovipieleen
+kastemaljan ääreen ja kysyi kummeilta pienokaisten nimet, jotka kaikki
+olivat raamatullisia tai pyhimysten nimiä Aatamista ja Eevasta aina
+pyhään Henrikkiin ja pyhään Pirkittaan ja autuaaseen Hemminkiin, jota
+virallisesti vasta pyhimykseksi puuhattiin. Sitten seurasi jälleen
+latinankielisiä rukouksia ja manauksia, lasten rintaa ja hartiaväliä
+oli siveltävä pyhällä öljyllä ja tehtävä ristinmerkkejä. Ja saatuaan
+vielä kerran kuulla lasten nimet upotti isä Johannes heidät vuoronsa
+perään kolme kertaa kunkin kastemaljaan isän, pojan ja pyhän hengen
+nimen. Kasteen jälkeen puetettiin lapset valkeihin vaatteihin ja heidän
+käsiinsä pantiin palavat kynttilät, joita he kummien avulla pitelivät.
+Ja tätä tehdessään mumisi pappi jälleen latinankielisiä, jumalaisia
+salasanojaan.
+
+Kastetoimituksen aikana olivat seurakuntalaiset kokoontuneet taajaan
+kihermään kuorin edustalle ja katselivat pyhällä kunnioituksella
+papin tehotaikoja ja kuuntelivat pyhiä loitsuja. Mutta huippuunsa
+kohosi juhlatunnelma, harras ihmettely valtasi mielet, kun
+kastetoimituksen jälkeen sorjavartaloinen isä Johannes astui alttarille
+hopeanhohteisessa messukasukassaan ja alotti messun. Useimmat heistä
+ainoastaan aavistivat, että messutoimituksessa samoinkuin kasteessakin
+oli papin jokaisella liikkeellä ja eleellä, jokaisella luvulla ja
+laululla omat pyhät salatarkoituksensa.
+
+Mutta Topias suitsuttaja oli entisen Tuomas papin kuullut monissa eri
+tilaisuuksissa juttelevan näistä asioista ja oli jotakuinkin selvillä,
+että messupappi ruumiin ja pään taivutuksilla, polvistumisillaan ja
+käsien taivutuksillaan kuvasi eri tapauksia kärsimyshistoriasta.
+Hän sekoitti vettä viinikalkkiin sentähden, että Ristuskin miedonsi
+viinin ehtoollisella, hän pesi kätensä apostolienpesun muistoksi, hän
+heilutti suitsutusastiaa kolme kertaa sakramenttiviinin ja leivän yllä
+sentähden, että Maria Magdalena kolme kertaa — Simon farisealaisen
+ja Simon pitalisen luona ja pyhällä haudalla — uhrasi sulotuoksuisia
+voiteita voidellen vapahtajan ruumiin. Kun pappi sen jälkeen astui
+keskelle lattiaa, teki hän siten havainnolliseksi Jeesuksen menon
+Getsemaneen. Hän rukoili alttarin ääressä kumarassa ja nöyrässä
+asennossa sen rukouksen muistoksi, minkä Jeesus murheellisena rukoili
+Öljymäellä, ja hän esitti opetuslasten herättämistä keskeyttämällä
+rukouksensa, kääntymällä seurakuntaa kohden ja lausumalla kehoittavat
+sanat: _Orate frates!_
+
+Tämän kaiken tiesi Topias suitsuttaja. Kaikki tiesivät, mitä merkitsi
+juhlamenojen huippukohta, kun messupappi korotti ehtoollisleivän ja
+kalkin päänsä ylle; kaikki tiesivät, että tämä vertauskuvallisesti
+esitti Ristuksen nostamista ristille, tiesivät silloin nähneensä
+Jumalansa ja vapahtajansa papin kädessä, ja ainakin tähän tilaisuuteen
+oli ehdittävä kirkkoon, vaikkei alkuun olisi ehtinytkään. Mutta
+ainoastaan Topias tiesi, että kun samana pyhänä silmänräpäyksenä
+hän itse, vanha, kunnianarvoisa Topias, helisti kaksi kertaa pientä
+hopeatiukuaan, niin ei tämä sulosoitto ollut ainoastaan merkkinä siitä,
+että suuri muutos, leivän ja viinin muuttuminen Ristuksen ruumiiksi
+ja vereksi, oli täytetty, vaan nämä kellonhelähdykset esittivät
+nekin samalla kahta tapausta kärsimyshistoriasta. Kellon ensi kertaa
+helähtäessä ehtoollisleivän korotuksen aikaan oli näet muistettava
+niitä torventoitotuksia, joilla roomalaiset sotamiehet teloituksissa
+hälvensivät rangaistavain pahantekijäin valitushuudot ja katsojain
+hälinän tai itkun. Mutta kun tuokion kuluttua kalkki korotettiin ja
+hän, Topias, helisti jälleen tiukuaan, niin tämä vienoinen kilinä
+edusti tällä kertaa paljon suurempaa jymyä kuin torventoitotusta, — ei
+enempää eikä vähempää kuin suurta maanjäristystä, joka syntyi viime
+hetkellä. Ja papin ääni, joka taasen kajahti pitkän äänettömyyden
+jälkeen, oli muistuttavinaan sitä, että Jeesus sanoi: "Se on täytetty",
+kallisti päänsä ja heitti henkensä.
+
+Sitten seurasi öylättiastian ja kalkin vieminen pois, joka edusti
+ruumiin viemistä hautaan ja tapahtui monin tempuin. Ja kolme
+ristinmerkkiä, jotka tehtiin yli kalkin, merkitsivät kolmea päivää,
+jotka vapahtaja lepäsi haudassa. Ja kaiken lopuksi pappi rukouksessa
+_Agnus Dei_ sanoin ja elein tervehti ylösnoussutta vapahtajaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Juhlatoimituksen aikana oli seurakunta haltioitunut haltioitumistaan,
+niin sujuvalla ja tenhoisalla arvokkuudella oli nuori pappi
+juhlatoimituksen suorittanut, niin kirkkaan sointuisasti helähteli
+hänen äänensä entisen Tuomas papin ja juoppolukkarin käheään ääneen
+verraten.
+
+Messun toimitettuaan jätti Johannes seurakuntansa hetkiseksi odottamaan
+ja pistäytyi sakaristoon. Hän olisi kyllä voinut asettaa saarnansa
+messutoimituksen edellekin, arvelipa, että seurakuntalaiset silloin
+olisivat jaksaneet paremmin kuunnella ja sulattaa. Mutta hän tunsi
+siksi suurta kunnioitusta virallista juhlatoimitusta kohtaan, että
+tahtoi jättää jälkijutteluksi vain, mitä itse pakinoi hengellisistä
+asioista.
+
+Kauan ei seurakunnan tarvinnut odotella. Äsken niin tenhoisan
+juhlallisesti esiintynyt messupappi astui nyt valkoisessa
+munkkikaavussaan vaatimattoman yksinkertaisesti, mutta vakavin askelin
+kuoriaidakkeen ääreen. Sieltä hän katseli ystävällisesti myhäillen
+seurakuntaansa, jyrkeitä, juroja miehiä, happameen hartauteen
+vetäytyneitä naiskasvoja ja töllistelevää nuorisoa, jotka kaikki
+kerääntyivät kuorin edustalle sankaksi joukoksi. Hän seisoi hyvän aikaa
+äänetönnä, puoleksi silmäillen tätä väkeä, puoleksi omiin mietteihinsä
+vaipuneena, ikäänkuin etsien sopivaa kohtaa, mistä alottaisi.
+
+— Rakkaat veljet ja sisaret! virkkoi hän sitten hymyillen. — Teillä on
+kai kaikilla lampaita kotonanne, vai kuinka?
+
+Seurakunta katseli ymmällä, monet epäröidenkin, pappia ja toisiaan.
+Varovimmat taisivat arvella, että lampaista ruvetaan vaatimaan
+kymmenyksiä täälläkin, kuten kuuluttiin vaadittavan rannikkopitäjissä,
+joissa oli Ruotsin oikeus vallalla. Vihdoin jurautti joku yrmeä mies
+joukon takareunalta:
+
+— Keillä on, keillä ei.
+
+— Useimmilla niitä on, virkkoi Tanu Tasainen.
+
+— Tiedätte siis myös, mikä paimen on. Sano sinä siellä, mikä paimen on?
+kysyi hän viitaten muutamaan paimenpojan kokoiseen pojanvekaraan.
+
+— Se, jota tukistetaan, vastasi poika topakasti.
+
+Seurakunta päästi hyväntuulisen naurun.
+
+— Kuinka niin? kysyi Johannes.
+
+— Lampaita ei juuri näillä seuduin paimenneta muuta kuin muutamina
+päivinä keväisin, ehätti suitsuttaja selittämään. Lampaiden oltua ensi
+päivää ulkona tukistetaan niiden paimenta illalla tultua kotiin, jotta
+villat paremmin kasvaisivat.
+
+— Niinkö? Se on taikuutta ja synti Jumalan edessä. Mutta eikö paimenen
+tehtävä ole kaita lampaitaan, valvoa niitä eksymästä metsään ja tuoda
+ne illalla kotiin? Eikös niin poikaseni?
+
+— Niin!
+
+— No, nyt, rakkaat veljet ja sisaret, vertaa Jeesus Ristus itseään
+tällaiseen paimeneen, ja seurakuntaa, heikkoja, eksyväisiä ihmisiä,
+vertaa hän lampaihin. Kuten paimen avaa lamponavetan oven ja päästää
+lampaansa laitumelle, samoin hän avaa meille oven vaeltaaksemme
+syntisestä maailmasta taivahiseen yrttitarhaan. Ja ketkä ovat hänen
+hengellisiä lampaitaan, ne kuulevat hänen äänensä. Hän kutsuu heitä
+nimeltä seuraamaan ja käy heidän edellänsä, ja lampaat seuraavat häntä,
+sillä ne tuntevat hänen äänensä, mutta eivät ne seuraa vierasta, jonka
+ääntä eivät tunne, eivät varkaita ja ryöväreitä, jotka tulevat vain
+tappamaan ja varastamaan.
+
+‒ Se on totta, virkkoi Topias suitsuttaja.-— Kyllä lampaat tuntevat
+eroittaa hoitajansa ja vieraan. Meidän Saaran lampaat pelkäävät niin
+vieraita, ettei Susi-Uho saa niitä jousinkaan ammutuksi, vaan laittelee
+sitä varten erityisiä lammasloukkuja...
+
+Seurakunnan, etenkin miesten, silmissä näkyi vihainen välähdys, ja
+saarnaajan otsa rypistyi murheellisesti.
+
+‒ Jeesus puhuu varkaista ja ryöväreistä hengellisessä merkityksessä, se
+on perkeleestä ja hänen sotajoukostaan.
+
+‒ Kyllähän minä sen... minä vain...
+
+He tulevat vain tappamaan ja varastamaan, mutta hän on tullut, että
+kaikille pitää elämä oleman ja yltäkyllä oleman. Sillä, sanoo Ristus,
+minä olen hyvä paimen, ja hyvä paimen rakastaa niin lampaitaan, että
+hän antaa henkensäkin niiden edestä. Palkollinen, jonka omat lampaat
+eivät ole, pakenee ja jättää ne, kun näkee suden tulevan, ja susi
+raatelee ja haaskaa lampaat. Mutta hyvä paimen, sanoo tietäjä Jesaias,
+estää lampaansa varkaiden saaliiksi ja petojen ruuaksi joutumasta. Hän
+kokoaa heidät erämaista ja pimeistä laaksoista, eikä heillä pimeissä
+laaksoissakaan vaeltaessaan ole mitään pahaa pelättävänä, kun hyvä
+paimen on mukana, sillä hänen vitsansa ja sauvansa ohjaavat heitä.
+Kadonneet hän etsii ja eksyneet kokoaa, karitsat hän syliinsä ottaa ja
+kantaa helmassaan, ja emälampaat hän jälessään johdattaa, heikot hän
+vahvistaa, haavoitetut sitoo ja sairaat parantaa, nälkäiset ruokkii
+ja janoiset virvoittaa elämänvedellä. Ja vahvat estää hän heikkoja
+potkimasta jaloillaan ja puskemasta sarvillaan, siihen asti kuin
+hän heidät kaikki luoksensa kokoaa. Näin sanoo jumalanmies, tietäjä
+Jesaias, ja näin pyhissä kirjoissa monin paikoin vertauksilla kuvataan
+Jeesusta Ristusta, hyvää paimentamme.
+
+Mutta huomatkaa, rakkaat veljet ja sisaret, huomatkaa tarkoin, ettei
+hän tahdo ainoatakaan lampaistaan hyljätä, vaikka ne laumasta eksyneet
+ovat. Kaikki lampaansa tahtoo hän etsiä, kaikki tahtoo hän pelastaa
+harhapoluilta, joille he eksyivät, koska oli sumuinen ja pimeä, kuten
+Jesaias sanoo, kaikkia, ketään eroittamatta, kutsuu hän luoksensa
+tulemaan.
+
+— Minuakin! kuului pimeän hämärästä ovensuunurkasta puoleksi
+riemastunut, puoleksi epäröivä huudahdus, ja kaikki kääntyivät sinne
+katsomaan.
+
+— Suden-Tuiro! huudahti joku häntä lähimmistä, ja kaikkien kasvoille
+ilmestyi vihamielinen ilme, näyttipä muutamilla olevan halu käydä
+poikaan käsiksikin.
+
+— Luikitkos täältä, pakana! ärähti muuan miehistä.
+
+— Aiotko tulla tänne elämöimään, kuten isäsikin? huusi muuan vanha mies.
+
+— Antakaa pojan olla! huusi isä Johannes yli hälinän.
+
+Mutta poika oli jo pujahtanut ulos, ja vähitellen palasi hiljaisuus.
+
+— Miksi te, rakkaat ystävät, häntä herranhuoneessakin vainoatte?
+Muistakaa, että kaikki te olitte niinkuin eksyväiset lampaat, sanoo
+herra, vaan nyt olette palanneet sielujenne paimenen ja piispan
+tykö. Minulla on muitakin lampaita, sanoo hän, jotka eivät ole tässä
+lammashuoneessa; nekin pitää minun tänne saattaman, sanoo hän, ja he
+saavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lammashuone ja yksi paimen.
+
+Ja tiedättekös mitä, rakkaat ystävät, kerran, kun hänen opetuslapsensa
+tahtoivat karkoittaa pois isän, joka haki apua perkeleen vaivaamalle
+tyttärelleen, sanoi Jeesus: ei minua ole lähetetty muiden kuin
+kadotettujen lammasten luo Israelin huoneeseen, sillä nämähän ennen
+muita apua tarvitsevat. Ja toisella kertaa sanoi hän vertauksella:
+jos joku ihminen, jolla on sata lammasta, kadottaa niistä yhden, eikö
+hän jätä yhdeksänkymmentä ja yhdeksän korpeen ja lähde etsimään sitä,
+joka oli kadonnut? Ja löydettyään ottaa hän sen iloiten olallensa ja
+kotiin tultuaan kutsuu kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille:
+iloitkaat kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kateissa.
+Samoin iloitaan, sanoo Jeesus, taivaassa yhdestä syntisestä, joka
+itsensä parantaa, enemmän kuin yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä
+hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Ja niinkuin hyvä paimen ei
+eksyneitä hylkää, niin ei meidänkään pidä eksynyttä veljeä ja sisarta
+hylkäämän, vaan meidän on häntä opastettava, kuten lammasemo määkien
+kutsuu katraasta loitonneita karitsojaan.
+
+Niin, rakkaat veljet ja sisaret, siten Jeesus, hyvä paimen, kadonneet
+etsii ja eksyneet oikeaan johdattaa. Hän kokoaa ja vie, sanoo tietäjä,
+kaikki lampaansa parhaille laitumille ja kaitsee heitä Israelin
+vuorilla vesilähteiden ja ojain luona ja suloisilla nurminiityillä,
+missä he saavat ihanilla kedoilla käyskennellä ja viileässä varjossa
+levätä.
+
+Rauhan Jumala, joka on kuolleista jälleen nostattanut tämän suuren
+lammasten paimenen, meidän herramme Jeesuksen Ristuksen, saattakoon
+teidät kaikissa hyvissä töissä toimellisiksi, tekemään hänen tahtonsa
+ja elämään niinkuin hänelle otollinen on, kautta Jeesuksen Ristuksen,
+jolle olkoon kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen, amen!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tähän Johannes päätti ja poistui sakaristoon.
+
+Saarnansa alkupuolella oli hän paikoittain kuullut naisten
+liikutuksesta nyyhkivän ja olipa jokunen miehistäkin hihallaan
+pyyhkinyt silmäkulmiaan. Mutta sitten tuon Suden-Tuiron välikohtauksen
+jälkeen oli seurakunta ikäänkuin vastatenässä kuunnellut hänen
+sanojaan. Hän näki, etteivät nämä siemenet sattuneet hyvään maahan,
+eivät herättäneet hyvää tahtoa, kenties vain epäröiviä kysymyksiä.
+Näiden kysymysten näki Johannes kirkonmenojen päätyttyäkin kuvastuvan
+häneen tähystelevistä silmistä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illemmalla tuli Topias suitsuttaja hänen luokseen papintupaan. Häntä
+oli ajanut etupäässä pelko varomattomain sanojensa johdosta kirkossa...
+kuka siellä olisi luullut Sudenluolan penikan olevan...
+
+Hän johti kiertäen, kaartaen puheen tänpäiväiseen saarnaan, sanoi
+seurakuntalaisten tulleen siihen käsitykseen, että kadotetuilla
+lampailla tarkoitettiin Susi-Uhoa ja hänen pesuettaan, ja monet olivat
+kyselleet keskenään, miten hengellisen isän neuvot oikeastaan olivat
+häneen sovitettavat.
+
+— Jeesus sanoo: rakastakaa vihamiehiänne, siunatkaa niitä, jotka teitä
+sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa
+niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat.
+
+— Mutta eikö tällöin paha esiinny vain yhä julkeammin?
+
+— Pyhässä sanassa puhutaan tulisista hiilistä, joita siten kootaan
+hänen päänsä päälle.
+
+— Mutta jos hän ei välitä, jos häneen ei mikään hyvä vaikuta mitään.
+Jos hän... jos hän käy vaaralliseksi kaikille muille... mikä meitä
+silloin suojelee hänen tihutöitään vastaan?
+
+— Se kuuluu maalliselle esivallalle, ei sielunpaimenelle.
+
+Topias hätkähti, olihan hän sitä itsekin ajatellut.
+
+— Neuvotteko siis kääntymään sen puoleen?
+
+— En, vastasi Johannes ikäänkuin koettaen saada takaisin sanojaan. —
+Jeesus ei siihen kehoita, eivätkä apostolit.
+
+— Mitäs sitten on tehtävä?
+
+— Rukoilkaa! Herran käsi on väkevä.
+
+Neuvotonna, alakuloisena lähti Topias suitsuttuja hänen luotansa.
+Varmaankin Tuiro kertoi hänen kielimisensä isälleen... ja Susi-Uhossa
+oli sisua kostamaan...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Isä Johannes vaipui hiljaisiin mietteihin. Nyt jälestäpäin ensimäistä
+saarnaansa ajatellessaan kiintyi hänen mielensä kahteen nuoreen
+sanankuulijaansa.
+
+Häntä ilahutti, että Tuiro oli sittenkin tullut kirkkoon, ja pahoitti,
+että poika oli niin armottomasti ajettu sieltä pois. Hän mietti
+huolissaan, mitä voisi tehdä pojan hyväksi ja opastukseksi.
+
+Mutta puhtaimmalla ilolla ajatteli hän pikku tyttöstä, joka oli seissut
+kirkon lattialla Tasalan isännän ja emännän rinnalla. Hänen vieressään
+oli seissut Suitsulan tytär, ja heidän käsivartensa olivat olleet
+kiedottuina toistensa ympärille, nähtävästi olivat he hyviä ystäviä.
+Mutta miten hartaasti Kaarina olikaan silmänsä tähdännyt häneen ja
+miten niissä oli kimmeltänyt haaveellinen, kostea loiste!
+
+Kaarinaa oli pyydetty hänen yksityisoppilaakseen, ja varmaankin hän oli
+saava tytöstä hartaan oppilaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaarina... hän oli hartain haavein kuunnellut hengellisen isän
+saarnaa...
+
+Hän oli nähnyt päiväpaisteisen laitumen... ahoniityn vesakon keskellä,
+jokiahteella ylöspäin Lipisevänrannan kylää kohden... ahoniityn, jolla
+kesäisin kasvoi niin paljon mesimansikoita. Tämä oli ollut laidun...
+mutta sillä heijaili niin vieno hengellinen utuharso... ikäänkuin
+mitäkin kyyhkyn untuvaa...
+
+Hän oli olevinaan siellä... pieni, valkoinen karitsa... valkoinen,
+untuvavillainen karitsa, joka hennoin huulin nypösteli maasta
+mesimansikoita... ja hän oli tuntevinaan itsensä niin turvattomaksi
+nähdessään synkän kuusikon jokilaakson takaa... siellähän saattoi olla
+vaikka mitä mörköjä...
+
+Kuinka hänen sydämensä olikaan ilosta sykähtänyt, kun hän oli kuullut,
+että hyvä paimen ottaa karitsan syliinsä!
+
+Hän näki hyvän paimenen tulevan... sillä oli samat hahmopiirteet kuin
+hengellisellä isällä, joka niin helähtelevällä äänellä puhui niin
+lempeitä sanoja... se oli hengellinen isä itse häipyneenä niin utuisen
+säteileväksi ja siirtyneenä kuoriaidakkeen äärestä sinne ahoniitylle...
+
+Ja hän kuuli hänen äänensä... ja tunsi hyvän paimenen hellästi ottavan
+karitsan syliinsä... ja karitsasta tuntui niin suloisen turvalliselta...
+
+Ja Kaarina haaveili siitä koko illan... ja hänen äitinsä hymähti, kun
+näki hänen silmissään karitsan katseen...
+
+
+
+
+9
+
+PYHÄ NEITSYT
+
+
+Tasalan Kaarina saapui eräänä iltana Suitsulan Pirkitan keralla
+Johanneksen luo papintupaan. He olivat tulleet kouluun.
+
+Isä Johannes tunsi melkein pistoksen sydämessään. Olikohan häneen niin
+vähän luotettu, ettei tyttöä uskallettu lähettää yksin... ja sentähden
+oli otettu seuralainen...
+
+— Juttelin Pirkitalle, että menen hengellisen isän luo kouluun,
+toimitti Kaarina. — Ja Pirkitta sanoi, että hänestäkin olisi se
+niin hauskaa... että hänkin tahtoisi oppia... Ja jos isä suostuisi,
+rupeaisimme käymään yhdessä... äitikin käski pyytämään...
+
+— Kyllä, käykää vain!
+
+Tytöt ilostuivat, ja Pirkitta aivan hyrskähti nauruun... hilpeydessään
+malttoi hän tuskin istua jakkarallaan...
+
+Isä Johannes alkoi opastaa tyttösiä kirjalle, johon samalla liittyi
+ruotsinkielen opetus, sillä eihän suomeksi ollut juuri mitään
+kirjoitettua. Paljoa ei ollut ruotsiksikaan, mutta isä Johannes katsoi
+sittenkin tämän kielen oppimisen tyttölapsiin läheisemmäksi kuin
+latinan, sillä siitähän saattoi heille olla enemmän iloa ja hyötyä
+joutuessaan herrasväen seurapiiriin.
+
+Oppituntien päätteeksi oli hän ajatellut kertoa oppilailleen jotakin
+kasvattavaa hengelliseltä alalta. Ja sopivinta hänestä oli aloittaa
+pyhästä neitsyestä.
+
+Hän kehoitti oppilaitaan vielä istumaan ja kuuntelemaan.
+
+Ja hän puhui:
+
+— Tärkeintä, lapseni, millä ihminen saattaa varustautua elämänsä
+varalle, on oppia tuntemaan jaloja esikuvia, joihin katseensa luoden
+ja heidän esimerkkiään seuraten voi rientää hyvällä tiellä eteenpäin.
+Ja mikä on jalompi — sanoo kirkkoisä Ambrosius — kuin Jumalan äiti,
+mikä ihanampi kuin hän, joka on valittu taivaan kuningattareksi, kuka
+puhtaampi kuin hän, joka on synnyttänyt lapsen ilman ruumiillista
+sikiämistä? Kerronpa siis teille esikuvaksenne hänen lapsuudestaan ja
+nuoruudestaan.
+
+Ensiksi sananen hänen vanhemmistaan. Jaakopin evankeliumissa kerrotaan,
+että Juudanmaalla oli rikas ja kunnioitettu mies, Joachim nimeltään.
+Auliisti jakoi hän köyhille yltäkylläisyydestään ja hurskautensa
+tähden sai hän ensiksi viedä lahjansa Jumalan temppeliin syntiensä
+sovitukseksi. Mutta eräänä päivänä työnsi hänet syrjään Ruben ja
+sanoi, ettei hän ollut ensimäinen, koskei hänellä ollut yhtään lasta.
+Tämä koski syvästi hurskaaseen mieheen, ja muistaessaan sukunsa
+itseensä sammuvan joutui hän katkeran surun valtoihin. Hänen ainoana
+lohdutuksenaan oli, että Jumala oli Abrahamillekin suonut pojan vielä
+vanhoilla päivillään, ja niin tahtoi hän rukoilla herralta pelastusta
+häpeästään. Ja menemättä sanomaan jäähyväisiä emännälleen lähti hän
+erämaahan paastoamaan neljäksikymmeneksi päiväksi.
+
+Joachimin kotona oli Anna, hänen emäntänsä, turhaan odottanut hänen
+palaamistaan temppelistä. Hän ei tiennyt, mihin hänen miehensä oli
+mennyt, ja luuli hänet iäksi kadottaneensa. Suruissaan puhkesi hän
+valittamaan: "Itkeä täytyy minun leskeyttäni ja itkeä täytyy minun
+lapsettomuuttani." Mutta suruissaan etsi hänkin apua herralta,
+pukeutui morsiuspukuunsa, virutti päänsä ja meni yrttitarhaan. "Kuule
+rukoukseni", huokasi hän, "sinä, joka olet siunannut Saaran kohdun
+ja antanut hänelle pojan!" Rukous ei häntä lohduttanut, surukseen
+kuuli hän laakeripuussa varpusen poikasten visertelevän, ja kukkaset
+tuoksuivat suloista hedelmällisyyttään. Hän puhkesi valittamaan:
+"Olen syntynyt Israelin pahennukseksi eikä minua voi verrata taivaan
+lintuihin eikä kukkasiin yrttitarhassa. Minä yksin pien hedelmätön,
+vaikka maa ja vesi kantavat hedelmän aikanaan ja ylistävät herraa!"
+
+Silloin ilmestyi enkeli ja ilmoitti Annalle, että hän oli synnyttävä
+lapsen, joka oli tuleva tunnetuksi ympäri maailman. Ja Anna vastasi
+luvaten, että hän oli pyhittävä lapsensa Jumalalle kaikiksi
+elinpäivikseen. Enkelin kadottua saapuivat sanansaattajat ilmoittamaan,
+että hänen miehensä Joachim oli tulossa.. Sillä hänkin oli erämaassa
+saanut ilmoituksen, että hänen rukouksensa oli tullut kuulluksi. Ja
+kun hän saapui, riensi Anna häntä vastaan, lankesi hänen kaulaansa ja
+sanoi: "Nyt tiedän, että Jumala on ylenpalttisesti siunannut minut!
+Sillä, katso, leski ei ole enää leski, ja minä, joka olin lapseton,
+olen synnyttävä lapsen!" Ja molemmat riemuitsivat ja ylistivät Jumalaa.
+
+Kun aika oli täytetty, synnytti Anna tyttären. Hän kiitti Jumalaa ja
+sanoi: "Minun sieluni on korotettu tänä päivänä!" Ja hän antoi lapselle
+rintaa ja nimesi hänet Mariaksi.
+
+Mutta Maria kasvoi ja oli ihanampi muita lapsia. Kun hän oli täyttänyt
+kuusi kuukautta pani hänen äitinsä hänet maahan, koettaakseen osasiko
+lapsi seista jaloillaan. Mutta lapsi ei ainoastaan seissut, vaan käveli
+seitsemän askelta eteenpäin ja palasi sitten Annan syliin. Silloin
+nosti Anna hänet maasta ja sanoi: "Elävän Jumalan nimessä ei Maria saa
+astua maan pinnalle ennenkuin hänet viedään herrantemppeliin." Ja Anna
+laittoi makuukammioonsa pyhän suojan, jossa ei ollut mitään alhaista ja
+epäpuhdasta, ja kutsui lastansa viihdyttämään hebrealaisten puhtaita
+ja viattomia tyttäriä. Heidän seurassaan vietti Maria ensimäiset
+elinvuotensa.
+
+Kun hän oli täyttänyt kolme vuotta, oli vanhempain täytettävä
+lupauksensa ja vietävä lapsi temppeliin. Maria jätti ainaiseksi kotinsa
+vanhempiensa ja leikkisiskojensa seuraamana, ja hebrealaisten tyttäret
+kantoivat soihtuja hänen edellään, ettei hän kääntyisi temppelistä
+pois. Mutta kun he olivat tulleet temppelin luo, tepsutteli lapsi
+itsestään sisälle pienillä jaloillaan niin suloisesti, että Israelin
+lapset ihastuivat, ja pappi otti hänet vastaan siunaten, suuteli
+häntä ja pani hänet alttarin kolmannelle portaalle istumaan. Ja hänen
+vanhempansa menivät kotiaan, ihmetellen ja kiittäen Jumalaa, kun ei
+lapsi ollut palannut heidän jälestään.
+
+Mutta Maria kasvoi herran temppelissä kuin kujertava kyyhkyläinen
+ja sai ravinnokseen mannaa enkelien kädestä. Hän oli valkoinen kuin
+lumi, hänen kasvonsa loistivat kuin kirkas lyhty, jonka lävitse sielu
+palavana kynttilänä säteili. Kun hän oppi puhumaan, ei hän puhunut
+turhia eikä koskaan pahaa kenestäkään. Hän nauroi harvoin, mutta kun
+hän joskus hymyili, niin suun hymy yhtyi silmien säteilyyn, niin
+että oli suloista häntä nähdä. Lempeydessään oli hänen helppo surra
+surevaisten ja itkeä itkeväisten kanssa, mutta iloltakin voi hän
+iloitsevaisten keralla. Iloa herätti hän pelkällä näöllään, sillä niin
+kaunis ja kirkas hän oli, että häntä tuskin kärsi katsoa. Koskaan —
+sanoo isä Ambrosius — ei nähty tylyä ilmettä hänen kasvoillaan, ei
+koskaan huikentelevaisuutta hänen esiintymisessään, koskaan eivät hänen
+eleensä ja liikkeensä olleet muullaiset kuin miellyttävät eikä hänen
+äänensä muuta kuin sävyisä, koskaan ei hän ollut muullainen kuin nöyrä
+ja suloinen. Ja niin antoi ruumiin muoto, eleet ja liikkeet kuvan hänen
+sielunsa puhtaudesta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Näin kertoi isä Johannes oppilailleen pyhän neitsyen lapsuudesta,
+kertoi kertomuksen temppelineitsyestä, joka oli ollut vuosisatojen
+ihanne ja vienyt monet neitoset luostariin... Ja sitten luki hän monet
+sivut isien kirjoista, joissa omistettiin kaikki ajateltavat hyveet
+tälle tyttölasten ihannoidulle esikuvalle, aina kynsien, hampaiden
+ja sierainten puhtauteen saakka... Näitä viimeisiä kohtia ei hän
+kuitenkaan lukenut, sillä hänestä tuntui häiritsevältä ajatella nenän
+puhtautta taivahisen morsiamensa yhteydessä ja kiusalliselta puhua
+siitä haaveksivalle pikku neidolle, joka istui hänen edessään...
+
+Hän oli puhuessaan koko ajan katsellut Kaarinan suloisia kasvoja,
+oli liikutetuin mielin nähnyt, miten niillä kuvastui yhä kohoava
+hartaus, miten ne olivat ikäänkuin kietoutuneet utuiseen huntuun
+ja miten silmiin oli tullut harras säteily, ikäänkuin kimmeltävä
+kajastus jostakin kaukaa ja korkealta. Kaarina näytti niin elähtyvän
+kertomukseen, niin hartaasti omivan mieleensä ihanan esikuvan hyveitä,
+että Johannes oli vähällä unhottaa eroituksen pyhimystarun ja
+todellisuuden välillä ja luuli melkein näkemänsä taivahisen morsiamensa
+edessään...
+
+Seuraavalla kerralla lupasi hän kertoa, miten Maria joutui pois
+temppelistä ja tuli jumalanpojan äidiksi.
+
+Ja tytöt lähtivät kotiansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaarina mietti miettimistään hengellisen isän kertomusta pyhästä
+neitsyt lapsukaisesta ja koetti elähtyä hänen esikuvaansa...
+
+Temppeliä ajatellessaan tuli hänen mieleensä muitta mutkitta
+kotipitäjän kirkko... Ihanalta tuntui hänestä ensin mennä sinne
+valkeissa vaatteissa... Ja isä Johannes nostaisi hänet alttarille
+istumaan... Sitten muisti hän yhtäkkiä, että häntä oli puhdeaikaan
+kovasti peloittanut kulkea yksin kirkon sivuitsekin... ja aivan
+kammottavalta tuntui hänestä jäädä sinne yksin yöksikin... Mutta ehkäpä
+hengellinen isäkin jäisi silloin sinne... ja tulivathan sinne enkelit
+tuomaan mannaa... Kylmäkin siellä oli talvella... mutta voisivathan
+he olla sakaristossa, jota lämmitettiin... hengellinen isä ja
+temppelineitsyt...
+
+Ei tämä temppelineitsyenä olo sellaisenaan oikein häntä viehättänyt.
+Mutta nöyrästi tahtoi hän seurata esikuvaansa... ja sitä hartaammin
+koetti hän omia tämän hyveet... ja ajanoloon alkoi tuntua niin pyhän
+juhlalliselta ajatus mennä kirkkoon eikä tulla pois... jäädä sinne
+ainaiseksi... pyhittäytyä taivahista isää palvelemaan...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Neitsyt Maria tuli temppelistä pois... siitä kertoi hengellinen isä
+seuraavalla kerralla. Ja sitten seurasi elämänvaiheita, joissa Kaarina
+ei voinut kuvitella seuraavansa esikuvaansa... ja hänestä tuntui, ettei
+niitä hänen seurattavikseen tarkoitettukaan...
+
+Sitten tulivat kertomukset jumalaisesta ihmisenpojasta, hänen
+elämästään, sanoistaan ja teoistaan. Ja silloin kirkastui
+kirkastumistaan, elpyi yhä elävämmäksi kuva hyvästä paimenesta,
+jonka hän taannoisena sunnuntaina oli ollut näkevinään ahoniityllä
+jokiahteella... Kaarina näki hänen väikkyvän ilmielävänä sielunsa
+silmiin isä Johanneksen pään ylitse... hänen näköisenään, mutta
+häipyneenä säteilevän utuiseksi olennoksi... Hän näki hänen lempeät
+silmänsä ja kuuli hänen lempeästi helähtelevän äänensä...
+
+Mutta neitsyt Marian jumalainen äitiys oli mennyt hänen ohitsensa,
+loitonnut johonkin kauas... Hän itse pysyi karitsana...
+temppelineitsyenä... hän muuttui siksi Mariaksi, Martan sisareksi,
+joka oli paremman osan valinnut, istui hyvän paimenen jalkain juuressa
+ja kuunteli hänen lempeää ääntänsä... ja hänen sydämensä oli kuin
+kanteloinen, joka yhä herkemmin värähteli tämän äänen kosketellessa...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Niin vieri talvi kevään korvalle. Päivät lämpenivät ja kirkastuivat.
+Lumi suli huohottaen mailta, pälvet paistoivat jo puiden juurilla,
+mäkitöyrästen päivärinteillä ja seinävarsilla.
+
+
+
+
+10
+
+VAROITUS
+
+
+Yöllä on kylmänyt... huhtikuun yönä... on jäätänyt kevätpäivän vettämän
+hangen. Ja aamulla on hankiainen.
+
+Sudenluolasta lähtee mies, repaleinen mies, vetäen jukosta kelkkaa,
+jossa on tyhjä pärevasu. Perästä kulkee poika ja työntää kelkkaa
+pitkistä takakaplaista.
+
+Puoliyöstä ei ole vielä kauan... tuskin vielä kevätaamu alkaa
+sarastaa... mutta jo lähtevät liikkeelle Sudenluolan asukkaat...
+
+Äänettöminä, hiiren hiiskauksetta tekevät he taivalta... eivät kule
+hankisimpia paikkoja... päiviä etsivät, vaikka kelkka ottaa kiinni
+sulaan maahan... päiviä myöten kierrättelevät Suitsulan viimekesäisen
+halmeen reunalle... nauriskuopalle...
+
+Hiljaa ottaa Susi-Uho pois kuopan suulta pehut ja laudat... laskeutuu
+kuoppaan...
+
+— Kas niin! jupisee hän. Arvasinhan sen... kuoppa nauriita
+puolillaan... mutta elähän, antaisikos köyhälle, sairaalle
+sisarelleen... olisi synti ja vahinko, jollei ottaisi kitupiikiltä...
+miekkosella on syytä kiittää Jumalaansa, kun häneltä otetaan, mitä
+hänen paatunut sydämensä ei ymmärrä antaa... teemme hänelle hyvän työn
+vain... oikein vain teemme...
+
+Näin jupisee hän, vierittelee kasasta nauriita pieneen vasuun, jonka
+Tuiro ottaa vastaan kuopan suulla ja kaataa nauriit suurempaan. Niin
+tehdään monta monituista kertaa, kunnes suurempi vasu on täynnä...
+
+Sitten kuopan suu kiinni ja taipaleelle... päiviä myöten
+kierrätellen... hikiotsin kelkkaa kiskoen...
+
+— Hangella kulkisi paremmin, virkkaa Tuiro.
+
+— Jälet näkyvät siellä...
+
+— Antaisi näkyä!
+
+— Seuraisivat niitä...
+
+— Antaisi seurata... oikeudellahan otamme!
+
+— Pidä suusi, poika! Sitä sinä et ymmärrä...
+
+Poika vaikenee tyytymättömän näköisenä. Häntä miellyttäisi paremmin
+taivaltaa tasaista, kovaa hankea, jossa kelkka niin hyvin liukuu. Miksi
+hiipiä, kun on kerran oikeus...
+
+Päiviä kierrättelevät he joen varrelle maasaunansa lähelle ... siellä
+kaatavat nauriit pälveen ja kokoavat peitteeksi havukasan...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Isä Johannes oli eilen ollut pitäjän perukalla antamassa muutamalle
+kuolevalle viimeisen voitelun. Väsynyt hän oh tällä matkalla, oli
+nukkunut sikeästi yönsä ja makasi aamulla tavallista pitempään... aina
+kuuden korville.
+
+Heti hänen noustuaan tuli Katri sanomaan, että Topias suitsuttaja oli
+kotvan aikaa istunut pitäjänpirtissä ja tahtoi puhutella hengellistä
+isää. Susi-Uho lienee taasen tehnyt tepposiaan... lisäsi hän.
+
+Isä Johannes käski pyytää Topiasta luoksensa.
+
+Topias suitsuttaja kertoi synkkänä, että eilisaamuna, kun hän
+hankiaisella oli mennyt halmekuopasta nauriita hakemaan, havaitsi hän
+siellä toisen käyneen ennen häntä ja tehneen suuren loven nauriskasaan.
+Mihinkä köyhät ihmiset joutuivat, jos sellaista menoa jatkui, se oli
+helppo arvata... Mutta mitä miehelle oli tehtävä, sillä kyllähän varas
+tiedettiin?
+
+Johannes mietti käsi otsalla ja huokaillen.
+
+— Kyllä minä olen tässä alkanut ajatella, virkkoi Topias puuskahtaen, —
+etteiköhän ole paras toimittaa koko mies lain kouriin. Kyllä hän on jo
+tehnyt selkänahkansa ja korviensa edestä...
+
+Yhä synkempänä mietti Johannes. Hänen täytyi ajatella varsinkin nuorta
+Tuiroa, joka sai kasvatuksensa sellaisessa ympäristössä.
+
+— Ehkä menisimme yhdessä puhumaan Tasalan isännälle...
+
+— Puhumaan?
+
+— Niin, ja neuvottelemaan.
+
+‒ Mitäpä puheista... kiinni olisi mies pistettävä ja merkittävä...
+oppisipahan vähän pelkäämään ja häpeämään...
+
+Johannes huokasi ääneensä.
+
+— Menkäämmehän nyt kuulemaan Tasaisenkin mieltä.
+
+He menivät. Ja kuultuaan suitsuttajan kertomuksen tuli Tasalan Tanukin
+murheelliseksi ja otsa vetääntyi päättäväisiin ryppyihin.
+
+— Eiköhän liene parasta pistää mies lopultakin kiinni ja viedä
+lakitupaan? arveli Topias suitsuttaja.
+
+Vapaamies Tasainen, pitäjän nimismies, näytti olevan valmis. Mutta hän
+oli myös kirkonvanhin ja katsoi kysyvästi hengelliseen isään.
+
+— Minä olen arvellut, virkkoi Johannes, että me, kirkonvanhin ja minä,
+yhdessä kävisimme häntä vielä muistuttamassa ja varoittamassa...
+varsinkin lapsiliudan tähden. Jollei siltä olisi apua, sitten minusta
+sielunpaimenena saisi asia mennä laillista latuaan.
+
+Kirkonvanhin mietti kotvan ja kysyi sitten suitsuttajalta:
+
+— Tehdäänkö niin?
+
+Suitsuttava istui synkkänä ja huokasi:
+
+— Apua en siitä usko koituvan.... pahempaa vain... Omasta puolestani
+vähät välittäisin, vaikka hengen nitistäisi, mutta lapseni ja
+joukkoni... Hohoi, tätä elämää! Kostoa se mies vain hautoo, kun kuulee,
+että olen esivallalle kannellut...
+
+Tanu puolestaan arveli, että jos Susi-Uho pistettäisiin kiinni,
+vaikkapa vain ajakseen, niin koituisi hänen lapsiliudastaan pitäjälle
+vastusta. Sentähden oli hän puolestaan taipuvainen hengellisen isän
+tuumaan.
+
+— Olen muuten usein ajatellut hänen vanhinta poikaansa, virkkoi
+Johannes. — Hän on siinä iässä, että isänsä koulussa voi hänestä tulla
+tätä pahempi, ja kuitenkin luulen hänessä olevan paljon taipumuksia
+hyvään. Olen ajatellut, että ottaisin hänet luokseni, jos se kävisi
+päinsä... tekisipähän mitä käskettäisiin...
+
+— Riippuu tietenkin isästä, virkkoi Tanu kylmästi.
+
+Lopulta päätettiin, että isä Johannes ja kirkonvanhin kävisivät
+Susi-Uhoa ojentamassa ja varoittamassa. Nämä molemmat eivät voineet
+suitsuttajan kostonpelkoa ottaa oikein täytenä totena.
+
+Topias teki lähtöä.
+
+— Tule, Topi, mukaan lankosi vieraiksi! hymähti Tanu isäntä.
+
+— En, en, virkkoi tämä säikäyksissään. — Menkää te vain, parempi se on.
+
+Johannes ja Tanu lähtivät Sudenluolalle. Tällä kertaa olikin sinne
+helppo päästä, sillä hanki kannatti vielä, vaikkakin aamupäivän sateet
+olivat jo sen pintaa hieman hiuottaneet.
+
+Astuttuaan maasaunaan näkivät he auki jättämästään ovesta virtailevassa
+valossa, että koko ryysyläisjoukko oli kokoontunut aterialle likaisen
+pöytälaudan ääreen. Suuressa pahkakupissa oli heillä edessään kasa
+keitinnauriita, ja tämä kiinnitti niin nimismies Tasaisen mieltä, että
+hän meni aivan läheltä kurkistamaan, vakuuttautuakseen, olivatko ne
+tosiaankin keitinnauriita. Vieressä oli puulautasella suolojen kera
+paahdettuja ruisjauhoja, apposia, joihin nauriin kylkeä hieraistiin
+ennenkuin haukattiin.
+
+— Vieläkö niitä Uholla on nauriita omasta halmeestaan? kysyi hän.
+
+— Entäs sitten? kivahti Susi-Uho. — Eikö saa rauhassa syödä nauriitaan?
+
+— Omiako ovat...?
+
+— Näyttävätkö sitten teidän nauriiltanne?
+
+— Suitsuttajan halmekuopasta kuuluu toisyönä nauriita varastetun.
+
+— Onko nähty ottaja?
+
+— Eikö lie nähtykin... tietty hän ainakin on...
+
+— Olihan mulla yhtä suuri halme kuin suitsuttajallakin...
+
+— Toiset syövät pelkkiä nauriita...
+
+Tuiro oli noussut pöydästä ja seisoi uhmaavassa tenässä kiukaan luona.
+Häntä kuohutti niin isän kieräily, että hän leimuavin silmin odotti
+vain tilaisuutta sanoakseen ärhentelevälle Tasalan ukolle suorat
+sanat... Miksi kieräillä, olihan heillä oikeus...
+
+Mutta hän ei saanut sopivaa tilaisuutta puuttua puheeseen.
+
+— Uho! sai isä Johannes sanoiksi. — Vanhurskaan, mutta pitkämielisen
+Jumalan nimessä tulimme sinua varoittamaan ja kehoittamaan, että
+luopuisit pois pahoilta teiltäsi ja lakkaisit vahingoittamasta
+lähimäistäsi...
+
+— Mitä pappi täällä taasen tekee? tiuskaisi Uho. — Enkö ole jo kerran
+sanonut, ettei täällä tarvita —
+
+— Varo, Uho! virkkoi Tanu Tasainen. — Hän on täällä virkansa puolesta,
+ja minä voin virkani puolesta panna sinut heti kiinni ja viedä
+lakitupaan...
+
+— Onkos vieraat miehet?
+
+— Tekosistasi kyllä voidaan siksi paljon näyttää toteen, että sinut
+tuntuvasti ja näkyvästi merkitään.
+
+Susi-Uho oli vaiti, vaani vain tuimin, väijyvin silmin syvältä
+silmäkuopistaan.
+
+— Uho! virkkoi isä Johannes sävyisästi. — Poikaasi Tuiroa olen usein
+ajatellut, ja ottaisin hänet mielelläni kasvattaakseni...
+
+— Hä, pappi?
+
+— Hänellä olisi oppiaika parhaallaan...
+
+— Ja sinulla aika kaikota! Vai nyt, kun pojasta alkaa olla apua töissä,
+pitäisi hänet riistää...
+
+— Hänen parastaan vain tarkoitan.
+
+— Kyllä tiedämme parhaamme ilman pappeja ja pippejä! Eikös niin, Tuiro?
+kysäisi isä poikaansa kääntyen.
+
+Tuiro seisoi allapäin.
+
+— No, tahdotko mennä papin piskiksi?
+
+— E-en, vastasi Tuiro hiljaa.
+
+— Minkäpäs sille... virkkoi Tanu Johannekselle. Isän tahto on määräävä.
+
+Johannes nyökäytti myöntävästi päätään ja kysyi sitten katkeamattomalla
+kärsivällisyydellä:
+
+— Mitenkäs vaimosi voi, Uho?
+
+— Eipä taida papista olla parannusta hänen voinnilleen, ärähti Susi-Uho.
+
+— Ennallaan on äiti, virkkoi Tuiro allasilmin.
+
+Tanu teki lähtöä.
+
+— Huomaa kyllä, sanoi hän lujasti, ettet kadu entisiä tekosiasi, eikä
+silloin ole toivoa paremmasta vastedeskään. Mutta muista, että jos
+jatkat elkiäsi, ei sinua seuraavalla kerralla säälitellä lastesikaan
+tähden, vaan kaikista tihutöistäsi tulet saamaan hirveän rangaistuksen.
+
+— Ja vielä hirveämpi on oleva Jumalan vanhurskas rangaistus! lisäsi
+Johannes.
+
+Tällöin, lähtiessään, tuli Johannes vielä vilaisseeksi Tuiroon, ja hän
+huomasi pojan seisovan tuiman uhmaavassa asennossa, ensi kerran tänään.
+Panikohan poika uhman uhkaa vastaan? Kenties nämä susiluolalaiset
+olivat sitä luontoa, ettei uhka heitä lannistanut...?
+
+Mietiskellen asteli hän Tasalan isännän rinnalla yhä pahemmin
+upottelevaa hankea ja vasta tielle päästyään puuttui taivaltoverinsa
+kera keskusteluun.
+
+
+
+
+11
+
+PIETARI TEINI
+
+
+Kukkivan pihlajan lehdeksissä lehahteli hiljaa suvinen tuuli, levittäen
+lemuavaa tuoksua pappilan päiväpaisteisen nurmipihan nurkkaukseen,
+missä isä Johannes istui turvepenkillä kotipihlajan lehdeksien alla.
+Hän oli äsken palannut kirkosta, jossa oli pitänyt messun ja pienen
+saarnankin, heittänyt kuumottavan, mustan levättinsä papintupaansa ja
+istahtanut avopäin ja valkokaapuisillaan tähän viileään katvepaikkaan.
+Hän oli kiintynyt ilomielin silmäilemään suurta valkoista päiväperhoa,
+perhosten kuningatarta, joka liipotteli sinikelloissa piha-aidan
+varrella ja liehutteli leveitä, puoleksi läpinäkyviä valkosiipiään,
+niin että niiden mustat pilkut ja takasiipien kaksi punaista,
+tummareunaista silmätäplää vilkkuivat silmää kiehtovana värileikkinä.
+
+Yhtäkkiä liepsahti perhonen näkymättömiin aidan taa ja isä Johannes
+kohotti katseensa silmäilemään nurmipihan yli. Silloin vilahtaa
+tieltä veräjän takaa silmiin nuorukainen, jonka tuttu kuva ikäänkuin
+kotituulahduksen rintaan leyhäyttää. Veräjälle kääntyy hän tieltä,
+pudottaa muutaman veräjäpuun ja raosta pihaan puikahtaa.
+
+— Petrus, totisesti! huudahtaa isä Johannes, nousee ja melkein
+juoksujalkaa vastaan rientää. Lämpimään, isälliseen syliin sulkee hän
+rakkaan vieraan ja sitten vasta katsoo, miten poika on paljon kasvanut,
+että melkein mieheltä näytti, ja päivettynyt ihan tummanruskeaksi.
+Mutta tutut olivat piirteet, ja entinen tiedonjanoinen tuike pilkahti
+silmästä.
+
+— No, ettäs tulit maalaispappia katsomaan! Ja tuomaan nuorekkaan
+tuulahduksen suuresta maailmasta tänne salon soppeen, ja tutun
+hengähdyksen Turun korolta!.! Emmehän ole nähneet sitten Turusta
+lähdettyäni! Että ihanko tulit vartavasten minua tervehtimään? ilahteli
+isä Johannes.
+
+— Eipä ollut muutakaan määrää... teiniretkillä olen!
+
+Isä Johannes silmäili sorean verevää, hyvin puettua nuorukaista.
+Ei hän juuri näyttänyt "resuteiniltä", miksi kansa kerjääviä Turun
+piispankoululaisia nimesi.
+
+— Minä olen luullut...
+
+— Mitä niin, isä Johannes?
+
+— Että teinimatkoja tekevät vain köyhät pojat, teiniapua anoen.
+
+— Saattaahan sitä muutenkin katsella... palavasta halustani minä
+vain läksin... tuntui, etten olisi teini enkä mikään, jollei olisi
+taivalluksistani kerrottavaa, kuten toisillakin pojilla. Suuntasin
+taivalluksen tännepäin, kun isän luo mieli palasti!
+
+— Ilo oli, ettäs tulit!
+
+Samassa tuli Katri käskemään puoliselle. Haukattuaan palasivat
+ystävykset jälleen pihlajan katveeseen.
+
+— Koetin ehättää, selitti Pietari teini, — kirkkoon messua kuulemaan,
+mutta myöhästyinpäs vain. Kai saarnasittekin?
+
+— Tietysti.
+
+— Tiedättekös, minullakin on niin kova halu saarnaamaan! Viime pyhänä
+jo yritin...
+
+— Niinkö? Mistä sitten...?
+
+— Taitavista ja tyhmistä neitseistä...
+
+— Ja heidän menostaan ylkää vastaan!
+
+— Niin! virkkoi Pietari hilpeän hämillään.
+
+Johannes myhäili. Hän tiesi omasta kokemuksestaan ja oli sitten monta
+kertaa nähnyt, miten juuri se vertaus nuorisoa erityisesti viehätti...
+
+— Eikös se ole luvatonta? arveli hän.
+
+— Niinkö saarnaaminen?
+
+— Niin, teinien!
+
+— Se nyt oli vain eräässä talossa tien varrella... kotihartautta...
+muutamia neitosia ja akkoja oli naapuristakin...
+
+Johanneksen täytyi naurahtaa jälleen ajatellessaan tätä pulskaa
+poikasta neitosille saarnaamassa... jumalaisesta yljästä ja
+hengellisestä morsiamesta...
+
+— Nuorihan tuota vielä olet saarnaamaan, tuumi hän.
+
+— Nuori! huudahti Pietari. — Onko se vika? Hoitaahan Sten Sturekin jo
+koko valtakuntaa, vaikka on vasta yhdeksäntoista...
+
+— Tosiaan! Onko hänet jo virallisesti tunnustettu ja valittu?
+
+— Kyllä kai... tai juuri näinä päivinä valitaan... ja kyllä hänestä
+maan päämies tulee... Turussa ovat kaikki hänen puolellaan, aina
+linnanisännästä alkaen.
+
+— Onko piispakin?
+
+— Sanovat olevan hänenkin sydämessään, vaikka vähän vipuaa...
+sanovat Ruotsin puolella muutamain herrojen, arkkipiispan varsinkin,
+teristelevän vastaan, ja Arvi piispa on mielinkielin...
+
+— Tarkoinpas sinä tiedätkin! virkkoi Johannes ihmeissään.
+
+— Me teinithän häntä kannatammekin kaikista innokkaimmin! Keväällä
+muuan poika jo karkasi sotimaan hänen puolestaan... olisimme lähteneet
+kaikkikin, jos oikea sota olisi ollut edessä. Jos meillä olisi valta,
+olisimme jo aikoja huutaneet hänet kuninkaaksikin!
+
+— Aika aikaa kutakin! hymähti Johannes.
+
+— Pienimmät pojatkin ovat niin innoissaan, että vanhaa paavileikkiä
+leikkiessään panevat nuoren Sten Sturen paavin sijaan!
+
+— Paavin viralta!
+
+— Hyvin joutaakin! Kuuluu olevan tanskalaisten puolella ja suosivan
+Trollein puoluetta...
+
+— So, so... puhu kunnioituksella pyhästä isästä, kun kerran papiksi
+aiot!
+
+Pietari vilkaisi kysyvästi, oliko isä Johannes tosissaan, ja vaikeni
+sitten.
+
+— Eikös sinun teiniaikasi Turun piispankoulussa ala jo päättyä? kysyi
+Johannes.
+
+— Vuosikausi on vielä jälellä. Ensi talvena ruvetaan lukemaan
+logiikkaakin, ja se kai on hauskempaa kuin ainainen latina, prosodia,
+retoriikka ja matematiikka...
+
+— Ja sitten pappisuralle?
+
+— Ei, isä on luvannut, että pääsen vielä Saksanmaalle.
+
+— Lukuja jatkamaan?
+
+— Niin.
+
+— Mikä onni! huokasi Johannes.
+
+— Niin, kuinka palavasti halajankin sinne suureen maailmaan! Piennä
+poikana, kun kuulin muutamalta saksankestiltä, kuinka Kolumbus on
+purjehtinut yli avaran valtameren ja löytänyt suuren, tuntemattoman
+maan, alkoi minun haluni palaa vaeltamaan ympäri maailmaa. Kaikilta
+kesteiltä ja laivureilta, jotka tapasin, kyselin sitten, mitä he
+olivat kuulleet hänen matkoistaan... ja unelmoin purjehtivan! aavoilla
+ulapoilla ja löytäväni uusia maita...
+
+— Ihaninta on etsiä jumalaista valtakuntaa, virkkoi Johannes
+mietteissään.
+
+— Niin, syventyi Pietari unelmoimaan. — Mutta minusta tuntuu, että
+taivahinen autuuskin on lähempänä siellä suurissa valtamaissa.
+Italiassa, etelän ihantolassa, kuuluu elämä olevan suloinen kuin
+unelma. Siellä elää suuria taideniekkoja — niin kertoi muuan kesti,
+joka oli siellä matkustellut ja elänyt —, jotka maalaavat kauniimpia
+kuvia kuin kauneimmatkaan elävät ihmiset. Maalaavat madonnan niin, että
+vasta niitä kuvia nähtyään voi hänet käsittää täydessä suloudessaan.
+Maalaavat viimeisen tuomion, niin että ilmielävänä näkee taivahisen
+isän kunniassaan, pyhät ympärillään, ja kiirastulen ja helvetin tulisen
+järven. Niiden kuvia kuuluu olevan Saksassakin, ainakin saksankesti
+niin tiesi, ja ehkäpä saan siellä nähdä...
+
+— Niin, virkahti Johannes.
+
+— Ja vanhoista kätköistä, sanoo lehtorimme, kuuluvat oppineet siellä
+kaivaneen esiin jaloja kreikkalaisia kirjoja, joista ikäänkuin uhoo
+uusi, elävä henki. Kenties siellä opin kielen, että saan lukea niitäkin!
+
+— Ja uuden testamentin kirjoja alkukielellä! ihasteli Johannes.
+
+— Niin, virkkoi Pietari teini vaipuen haaveksiviin mietteihin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+— Kuinka tässä tuoksuu! virkahti hän kuin heräten.
+
+Hän loi katseen, hyväilevän katseen kukkivaan pihlajaan. Kasvoille tuli
+lämmin ilme ja silmiin unelmoiva loiste.
+
+— Eikös minun kotipihlajani ole suloinen? kysyi Johannes.
+
+— Niin, ja se muistutti minulle meidän kotipihlajaamme.
+
+— Särkilahden kartanossako?
+
+— Ei, vaan Turussa. Taivassalosta se kyllä on kotoisin, kotitilaltamme.
+Olin aivan pieni poika, kun eräänä kesänä äidin kanssa löysimme
+sieltä pellonpientareita niin ihmeen sorean pienen pihlajan. Syksyllä
+kalvoimme sen hellävaroen äidin kanssa maasta, toimme rattailla Turkuun
+ja istutimme kaupunkitalomme ikkunan poskeen, kaalipellon reunaan.
+Se oli äidin lemmikki, hän suojeli sitä kuin silmä teräänsä, sitä
+kasteltiinkin hellesäillä... ja huimasti se on kasvanut, se alkaa olla
+jo suuri puu! Niin, äidin lemmikki se on, ja sen tähden...
+
+Hän katkaisi yhtäkkiä vaipuen mietteihinsä, ja hänen silmiinsä tuli
+kostea loiste.
+
+— Sentähden äitini kerran pikastui niin, etten ole milloinkaan nähnyt
+hänen niin pikastuvan. Ja tämän ainoan kerran pikastui hän minuun,
+lisäsi hän värähtävällä äänellä.
+
+Isä Johannes katseli nuorukaisen mietteihin vaipuneita kasvoja eikä
+kiirehtinyt häntä kysymyksillään.
+
+— Äidin kotipihlajassa oli niin soreita haaravesoja... yksi
+varsinkin oli sorea ja sivakka... En tiedä, miten saatoin olla niin
+ajattelematon... olin silloin innostunut onkimaan ahvenia joen
+partaalta ja tahdoin toisten poikain edessä ylpeillä soreimmasta
+onkivavasta... minä vitaisin puukollani äidin pihlajasta soreimman,
+sivakimman haaravesan...
+
+Taasenkin hän pysähtyi tuokioksi ja jatkoi sitten:
+
+— Tietysti äiti sen heti huomasi, eihän hän kauan lemmikkiään
+katsomatta jättänyt. Kova onni satutti niin, että juuri silloin menin
+kaalimaahamme. Ja silloin äiti pikastuksissaan sanoi minulle sanan,
+joka... se tuntuu sydämessäni hautautuneen paksun, paksun untuvavaipan
+alle... mutta ei tämä pikastuksen sana minuun niin koskenut — olinhan
+isältä tottunut sellaisia saamaan — kuin mitä sitten seurasi. Sillä...
+äiti... armas äiti... _hän_ tuli pyytämään _minulta_ anteeksi...
+
+Hän nyyhkytti ja silmät olivat kyyneliä täynnä.
+
+— Minä olin niin onneton, että tahdoin vaipua maan alle, ja sanoin,
+etteihän _minulla_ ollut _hänelle_ mitään anteeksi annettavaa...
+Silloin äiti itki niin tuskallisesti... ja minä vaivuin itkien hänen
+syliinsä... ja annoin muka anteeksi... koska hän niin tahtoi...
+
+Hän oli vaiti pitkän aikaa ja lisäsi sitten tyynemmin:
+
+— Sen ainoan kerran olen nähnyt äidin pikastuvan... ja sen ainoan
+kerran pakoitti hän minut antamaan muka anteeksi hänelle... eikä mikään
+elämässäni ole ollut niin tuskallista!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pietari teini viipyi parisen päivää isä Johanneksen vieraana, ja paljon
+heillä oli juteltavaa pitkästä ajasta. Kolmantena aamuna lähti Pietari
+taivallustaan jatkamaan.
+
+Isä Johannes katseli pappilan veräjältä nuoren ystävänsä jälkeen ja
+mietiskeli mielessään, ettei poika näyttänyt tulevan isäänsä. Sillä
+Särkilahden herra Niilo Pietarinpoika, joka aikoinaan oli ollut Turun
+pormestarinakin, oli kaupungin vähäväkisten mieleen jättänyt aivan
+peloittavan muiston rajuudestaan. Oikeudentuntoiseksi häntä sanottiin,
+mutta oli ylen ankara... niin tuittupäinen, että vikapää sai varoa
+raajojaan, sillä puuskahtaessaan saattoi "Kiukku-Niku" kolhaista
+ensimäisellä aseella, mikä käsiin sattui...
+
+Kenties karski luonto oli pojassa saanut kyyhkynuntuvaa lempeältä
+äidiltä, Kaarina Kirveeltä, jota niin monet kaupungin köyhät
+kiitollisin mielin muistivat hyväntekijänään. Kenties oli...
+
+Mieltynein katsein silmäili isä Johannes Tasalan vapaatalon taa
+peittyvän nuoren ystävänsä jälkeen. Milloinhan he taasen tulisivat
+kohtaamaan toisensa?
+
+
+
+
+12
+
+OTTELU METSÄSSÄ
+
+
+Suitsulassa oli valvottu pitkä puhde takkavalkean ääressä. Mutta kun
+sysimusta syysyö ulkona alkoi muuttua harmaan hevosen väriseksi, lähti
+Topias ukko metsälle, linnunpyydyksiään kokemaan.
+
+Siltä varalta, että metsässä kenties keksisi oravan tai näädän, otti
+hän isiltä perityn jousensakin olalleen. Sen selkäkaari oli tehty
+meltoraudasta, ettei katkeaisi, ja kaaren sisäpuoli teräksestä, että
+olisi mitä jäntevin. Varsi oli silattu peuranluisilla levyillä, jotka
+olivat leikkauksin kirjaillut, ja jänne oli otson jänteistä. Nuolet ja
+vasamat pisteli hän puupohjaiseen ja nahkaseinäiseen viineen ja heitti
+sen selkäänsä, josta tarvittaessa voi olan yli nuolen temmata. Ja niin
+hän lähti käydä kääkittämään.
+
+Pitkältä hänellä ei ollut metsään, ja kuusikossa jokilaakson töyrämillä
+oli varsinkin taannoisina vuosina ollut ukkometsoa, koppeloa, teertä
+ja pyytä kuhinanaan. Viime aikoina olivat vähin harventuneet, mutta
+aina silloin tällöin nytkin metsän siivekäs loksahti loukkuun, pemahti
+permeen.
+
+Jännityksellä, silmät sirrallaan, lähestyi hän ensimäisiä
+pyydyksiään... eroitti jo kaukaa, jos loukku oli vireissä, seisoisin
+koholla... eroitti sen jo kaukaa kantojen, sammalmättäiden ja
+ryteikköjen yli. Kaukaa eroitti hän, että kolmas loukku oli
+laukeissa... silloin sävähti linnustajan sydän ja hän alkoi pitkin
+silmäripsin tähystellä, mitä oli selkosimen ja aluspuun välissä.
+Alkoi kuumottaa pienoinen höyhentukko loukun vierestä... ja ikäänkuin
+höyhenellä hiveli se sydämen syrjää... pyy pahainen se tosin vain oli,
+mutta metsämiehen ilo oli sama kuin metsostakin... Otus pois vaan ja
+loukku jälleen vireeseen.
+
+Seuraavat pyydykset olivat vireissä järjestään, vireissä loukut,
+koskemattomina ansat karjanurilla, koholla sadinkin seitsemine
+selkäpuineen suuren kuusen juurella.
+
+Vihdoin taasen eroitti hän kaukaa muutaman loukun lauenneena lähellä
+jokivartta. Lähestyessään näki hän höyheniäkin ympärille pelmunneina.
+Lintua ei näkynyt vielä... mahtoi olla takapuolella selkosimen
+suojassa...
+
+Mutta ei... luokse tultuaankaan ei Topias nähnyt muuta kuin lauenneen
+loukun ja höyheniä tukulta... Kuinka ihmeellä oli noin paljon höyheniä
+ja sittenkin lintu tiposen tiessään! Väliin jätti se pyrstösulkiaan
+loukun väliin, jos ehti lauetessa läpi piipahtaa... mutta milloin sai
+niin kovin riuhtoa, että noin paljon höyheniä pemisteli, silloin jo
+siinä pysyi, siihen kepertyi...
+
+Eiköhän vain ollut vieras silmä keksinyt, vieras käsi korjannut?
+
+Topias tirkisteli tarkoin loukun selkosinta ja aluspuuta... Eikös vain
+ollut siinä hyytynyttä vertakin... ja oikein tarkoin tähystellesäään
+oli hän näkevinään karjanpolulla loukun vieressä sijan, jossa lintu
+oli maannut... Otettu oli, vieras käsi oli korjannut, ei siitä päässyt
+puuhun, ei pajuun... ja koirasteeri oli ollut, sen näki höyhenistä...
+
+Niin kovin kuohutti ukon sisua, että virittämättä hän loukunkin unhotti.
+
+Vähän matkan päässä oli kapeahkon jokiputouksen yli pitkuspuut, pari
+paksua puuta rinnatusten. Susi-Uho ne siihen oli laittanut... siitä
+hän kulki yli tälle puolen... Tästä lähtien alkoi karjanurilla olla
+hänenkin pyydyksiään... tuossa, tuossa juuri oli hänen hyvinkin parin
+vaaksan korkuinen loukkunsa... vaikka ikivanha Tapion metsälaki
+sääsi, ettei loukku lampaiden tähden saanut olla vaaksaa korkeampi
+virikevarvusta selkosimeen. Lampaitakos se varoi, vartavasten lampaille
+loukkuja laittoikin, metsärosvo!
+
+Kiukkuisesti sieppasi Topias kalikan heittäen virikevarpuun, jotta
+loukku laueta losahti.
+
+Vähän matkan päässä oli toinen samankorkuinen... laukeihin vain
+sekin... laukeihin kaikki lammasloukut järjestään!
+
+Niin jatkoi Topias jokivartta kulkuaan, miltei enemmän tähystellen
+toisen luvattoman korkeita loukkuja kuin omia pyydyksiään... niin kulki
+yhä etemmäksi synkkään kuusikkoon. Ja mustavetinen joki valui vierellä
+mutaiseen maahan uurtamassaan syvässä uomassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jälleen muuatta pyydystään, vipuansaa, lähetessään huomasi hän siellä
+väkeä... huomasi miehen ja pojan... partaallaan hänen vipuansaansa
+kokemassa!
+
+Siihen seisaalleen, paikoilleen metsämies tyrmistyi, näki kuin
+sumun läpi, miten toinen taivutti suoraksi pystyyn ponnahtaneen
+vipuselkosimen, puukollaan vitaisi poikki permen perustimen ja korjasi
+koppelon... koppelo oli, koska oli niin suuri ja harmaa... Silloin
+hypähti hän yksistä jalkojen teistä miestä kohden ja karjaisi kuin
+pakahtuvasta kurkusta:
+
+— Jätä paikalla lintu siihen ja korjaa luusi!
+
+Susi-Uho seisoi kuin puusta pudonneena, koppelo kädessään.
+
+Samassa keksi Topias pojan kädessä koirasteeren, karkasi luo ja
+sieppasi linnun tiuskaisten:
+
+— Tänne sekin... minun loukustani olette ottaneet...
+
+— Onko siinä puumerkkisi? tiuskahti Susi-Uho kähisten kuten ilves
+valmiina iskemään.
+
+— Yhtä hyvin on minun tämä kuin tuokin! huusi Topias.
+
+— Toisten pyydykset rassaat, sissi, ja omasi laitat lampaita varten...
+mutta lauotut ne nyt ovat! lisäsi hän voitonriemulla.
+
+— Oletko loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho.
+
+— Laukonut olen, ja jos vasta virität yhtä korkeilla lukoilla, hajoitan
+ja hakkaan ne tilsiksi.
+
+— Minun loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho.
+
+Samassa pudotti hän linnun kädestään ja kirves sojossa karkasi Topiasta
+kohden.
+
+Topiaan takaa kuului Tuiron parkaus.
+
+Mutta Topias oli varuillaan ja tarrasi kiinni kirveen varteen.
+
+Syntyi käsikähmä. Kirves putosi maahan, ja miehet ottelivat sylirysyssä.
+
+— Ota kirves ja lyö! huusi Susi-Uho pojalleen.
+
+Mutta Tuiro ei hievahtanutkaan.
+
+Sitä uhemmin nujuutti Uho vastustajaansa. He ponnistelivat voimiensa
+takaa, alkoivat pian läähättää kuin sarvistaan toisiinsa takertuneet
+hirvet, silmät kiiluivat ja hampaat karskahtelivat. Ja hammastensa
+lomitse ähkyi Uho:
+
+— Kyllä minä annan sinulle linnut, senkin... loukkuni laukonut... minun
+loukkuni laukonut, senkin... ja kielimässä juokset... kantelemassa
+Tasaiselle... ja papille... kyllä minä opetan sinut keilimään... ja
+kantelemaan... senkin...
+
+Uho oli vahvempi ja kepersi pian Topiaan alleen. Hän haparoi puukkoaan
+tupestaan. Mutta silloin voi hän pidellä vastustajaansa ainoastaan
+toisella kädellään, ja Topias pääsi ponnahtamaan pystyyn.
+
+Uho oli saanut puukkonsa ja yritti sillä iskeä, mutta Topias sai
+jälleen käsivarresta kiinni, ja painiskellessa putosi puukkokin maahan.
+
+Mutta Uho yltyi yltymistään ja rynnistellessä näyttivät hänen voimansa
+vain kasvavan. Yhtäkkiä pyöräytti hän vastustajaansa ja paiskasi tämän
+jälleen maahan, kovaa tervaskantoa vasten, niin että Topiaan oikea
+käsivarsi tärähti varattomaksi. Hän päästi tuskan parkauksen.
+
+Painiskellessaan olivat he lähestyneet korkeaa jokiäyrästä.
+Mustavetinen joki virtaili heidän alapuolellaan syvänä ja leveänä ja
+oli uurtanut onteloiksi suurten kuusenjuurten alukset, köngöttäväin
+juurten, joita peitti puolanvartta ja kanervaa kasvava sammalkerros.
+
+Susi-Uhon vastustaja oli lakannut tekemästä tuntuvampaa tenää. Uhon
+kasvoille tuli kylmäverisen päättäväisyyden ilme. Hän tarttui Topiaan
+rinnuksiin, tempaisi hänet pystyyn ja raahasi jokiäyrästä kohden,
+Topiaan hangoitellessa vastaan ja tuijottaessa häneen kiiluvin silmin.
+Jokiäyräällä sysäsi Uho uhriaan suuren kuusen tyveä vasten ja tuijotti
+häneen rajulla voitonriemulla. Topias tunsi olevansa hänen vallassaan.
+
+— Katsos tuonne! kähisi Susi-Uho vilaisten jokeen vihaa uhovin silmin.
+— Etkö katso... tiedät kai ilmankin, että olet surman oma sinne
+jouduttuasi. Vanno, ettet tule enää tielleni.. et lauvo loukkujani...
+et kieli etkä kantele... Vanno, kuuletko, niin saat mennä, mistä olet
+tullutkin... jollet, ei tiesi ole pitkä!
+
+Näitä sanoja, joissa oli värisyttävän jääkylmä tulenhehku, seurasi
+lyhyt hiljaisuus. Topias ei enää vastustellut, hänen voimansa näyttivät
+ehtyneen, tyhjentyneen. Mutta hänen huulensa olivat puristuneet yhteen
+ja hänen lasimaiset silmänsä tuijottivat Susi-Uhon kasvoihin.
+
+Kuuset kohisivat syväsointuisesti heidän yllänsä, ja mustavetinen joki
+solui syvällä heidän allansa joenputousta kohden.
+
+Tuiro seisoi kappaleen loitompana entisellä paikallaan, ikäänkuin
+vartiota pitäen.
+
+— Vanno! huusi Susi-Uho lujemmin. — Vanno, tai — toisti hän käheämmin.
+
+Silloin puisti Topias päätänsä, ja samalla kokosi hän voimansa hurjaan
+epätoivon ponnistukseen. Hänelle ei ollut enää kysymys muusta, hän
+tahtoi vain riistäytyä irti toisen käsistä. Mutta toinen piteli lujasti
+kiinni, niin että hän pääsi vain ponnahtamaan pois kuusen juurelta.
+Rimpuillessaan ja riuhtoessaan joutui hän aivan joen äärimäiselle
+partaalle, hintelöille kuusenjuurille, joiden yllä oli ohut
+sammalkerros eikä alla mitään...
+
+Juuret pettivät yhtäkkiä. Susi-Uho ehti hädintuskin heittää otteensa
+ja hypähtää kovemmalle pohjalle. Topias horjahti... hänen jalkansa oli
+tarttunut juuriin ja pää edellä putosi hän veteen. Kuului molskahdus...
+sitten vielä muutamia vedenloiskahduksia... ja sitten seurasi
+hiljaisuus...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tyrmeän tyynellä ryhdillä, suupielet kamalasti alaspäin vääristyneinä,
+tuli Uho joen partaalta Tuiron luo. Siellä älysi hän jousen, Topiaan
+kallisarvoisen isänperinnön. Hän otti sen, lähestyi jälleen äyrästä ja
+heitti jousen omistajansa jälkeen.
+
+Uudestaan palattuaan vilkaisi hän syrjäkariin poikaansa.
+
+— Ota linnut, lähdemme.
+
+Tuiro täytti käskyn äänetönnä, kalpein kasvoin, tyrmistyneen jäykin
+liikkein.
+
+Mutta yhtäkkiä Susi-Uho pysähtyi ja heitti poikaansa aran, välttelevän
+katseen.
+
+— Näithän, sanoi hän, miten maa lohkesi ja hän putosi. Mutta jos
+sinulta joku kysyy, ei sinun tarvitse tietää mitään. Vahingossa on
+pudonnut, voit sanoa.
+
+Mutta poika jäi hätkähtäen seisomaan. Hän muisti, miten isä oli monet
+kerrat selittänyt, että Topias suitsuttaja, talokas, oli velkapää
+auttamaan sairasta sisartaan... kun hän ei tehnyt sitä lemmellä eikä
+häntä viitsinyt ruikaillen rukoilla, täytyi ottaa miten parhaiten
+sai... nyt oli Topias tahtonut senkin estää ja laukonut loukut...
+
+— Hän tuli tiellenne ja siksi raivasitte hänet pois. Eikös se ollut
+oikein?
+
+Tämä lapsekas tunnustus ei näyttänyt Susi-Uhon mieltä hyvittävän.
+
+— Mitä sinä siitä ymmärrät! murahti hän. — Oikein se kyllä oli. Mutta
+pidä suusi, kuten sanoin, — tai...!
+
+He alkoivat jäletysten astua pitkuspuita kohden. Poika kulki
+äänetönnä ja synkissä mietteissään. Ainoastaan silloin, kun Susi-Uho
+tuontuostakin kääntyi häneen ja vasarsi hänen päähänsä tuimia sanoja,
+mukisi hän jotakin käsittämätöntä vastaan.
+
+Mutta Susi-Uho teroitti hänelle vähänväliä yhtä ja samaa:
+
+— Pudonnut hän on, kuulitko! Sen kyllä näkevät kaikki, kun hänet
+löytävät! Ketä liikuttaa se, että olemme! sen nähneet... ketä jo? Ei
+ketään... ei niin ketään...
+
+
+
+
+13
+
+LAIN KOURA
+
+
+Isä Johannes ja Tanu Tasainen, nimismies, olivat olleet Hämeen
+valtatien varrella nuorta valtionhoitajaa vastassa.
+
+Sillä nuori ritari Sten Sture oli, tuskin pari kuukautta sen jälkeen,
+kun hänet oli valittu valtakuntaa hoitamaan, ehtinyt ottamaan selkoa
+niinkin kaukaisten perukoiden kuin Suomen tilasta ja tarpeista. Hän
+kuului tulleen Turkuun ja tehneen niin ankaraa tiliä, että muuan
+kehnoista herroista oli säikäyksestä sairastunut ja kuollut, sieltä
+oli retkeillyt Ulvilan kautta Hämeenlinnaan ja palasi nyt tästä kautta
+takaisin Turkuun. Ja yksimielisellä myötätunnolla ja mieltymyksellä
+oli häntä kaikkialla tervehditty, empimättä ja avosylin olivat ne
+virkamiehet, joilla ei ollut syitä tunnollaan, ottaneet hänet vastaan,
+piispasta aina halvimpaan neljännesmieheen saakka. Jurot talonpojatkin
+puristivat hiljaisella hartaudella hänen kättään, emännät niiata
+lyyhäyttivät päivänpaisteinen hymy huulillaan, ja eukot väkijoukon
+takaa kohottivat lapsiaan häntä katsomaan. Hänen kulkunsa kautta maan
+oli kuninkaan kulkua, se oli kuin juhlatuulen humahdus, sillä harvoin
+täällä näin ylhäisiä vieraita nähtiin. Tämä tuulahdus meni menojaan,
+mutta jätti nuorekkaiden, keväisten toiveiden oraita kaikkiin mieliin.
+
+Illalla myöhään oli Johannes väsyneenä palannut papintupaansa.
+
+Silloin oli hän Katrilta kuullut, että Topias suitsuttaja oli kateissa.
+Aamulla oli lähtenyt linnustamaan eikä vieläkään palannut. Iltapäivällä
+oli oltu häntä etsimässä, mutta ei ollut näkynyt, ei kuulunut.
+
+Väsyksissään oli Johannes mennyt levolle.
+
+Aamulla muisti hän asian heti herättyään ja meni kysymään Katrilta,
+mutta tätä ei näkynyt, ei kuulunut. Vasta kotvan kuluttua hän palasi
+läähättäen kotiin ja tuli suoraan päätä papintupaan.
+
+— Olin Suitsulassa. Koko yön on ollut miehiä liikkeellä päresoihduin,
+mutta eivät ole löytäneet sedästä jälkeäkään.
+
+— Entäs Saara?
+
+— Hän sanoo sitä jo kauan pelänneensä. Mutta ei hän itke... kävelee
+vain ympärinsä tuvassa aivan kuin olisi muissa maailmoissa... ja kun
+Pirkko juoksee hänen luoksensa ja painautuu häntä vasten, sivelee hän
+hänen päätänsä ja silmissä on sellainen kajo kuin häipyisi hän siihen
+paikkaan. Hyvä isä... jos sedälle on mitä tullut... jos hän ei enää
+palaakaan!
+
+Johannes nousi ja heitti levättinsä ylleen.
+
+— Mene takaisin Suitsulaan, lausui hän. — Sano Saaralle, että etsimme
+hänen miestään, ja jää hänen luokseen.
+
+Yhdessä menivät he Tasalan kohdalle. Siitä Katri riensi eteenpäin,
+mutta Johannes pyörähti nurkkauksesta pihalle.
+
+Sinne oli kerääntynyt joukko väkeä. Se kasvoi yhä, sillä tieltä
+lappautui miestä ja naista toinen toisensa jälkeen. Johanneksen
+lähetessä seisoi Tanu heidän keskellään kysellen. Joukkoon avautui
+kuja, jota myöten hengellinen isä pääsi hänen luokseen.
+
+— Tiedätte siis jo asian, virkkoi hän.
+
+Nimismies puristi vain ohimennen hänen kättään. Otsa oli synkissä
+rypyissä.
+
+— Eikö kukaan tiedä vihiäkään?
+
+— Hän on voinut eksyä, arveli muuan.
+
+— Topiasko eksyisi metsään! päivitteli toinen.
+
+— Kysykää vain Susi-Uholta! huudahti kolmas.
+
+Tanu Tasaisen otsalle levisi suuttumuksen pilvi.
+
+— Sen olen jo kuullut, tiedättekö mitä muuta?
+
+Kukaan ei tiennyt enempää. Muristiin vain miehestä mieheen, että
+Susi-Uhon oli Topias metsässä yhyttänyt, ja jos hänelle oli mitä
+tapahtunut, niin henkipatolla se oli tunnollaan. Mutta Johannes näki
+Tasalan Tanun katseesta ja kuuli äänestä, että tämän mieltä kaiveli,
+kun oli niin kauan antanut miekkosen vapaasti elostella, ja katseesta,
+jonka Tanu heitti häneen, näki hänkin saavansa mielenkaunasta osansa.
+
+Nimismies kehoitti miehiä jakautumaan useampiin joukkoihin ja lähtemään
+jälleen kadonnutta etsimään. Järjestäessään ja komentaessaan näytti hän
+aivan unhottaneen papin ja lähti viimeisen joukkueen mukaan.
+
+Johannes seisoi aprikoiden, missä hänen apuaan parhaiten tarvittaisiin.
+Hän lähti astelemaan joukkojen jälestä tietä, joka meni kirkon ohitse
+Suitsulan puoleisiin metsiin päin. Kulkiessaan johtui hänen mieleensä
+mennä Susi-Uholta itseltään asiaa kysymään, ja hän poikkesi tutulle
+tielle. Taivaltaessaan tuli hän ajatelleeksi, että kenties pahentaisi
+asiaa ilmaisemalla Susi-Uholle, että tätä epäiltiin, ja päätti olla
+varuillaan. Mutta Sudenluolaa lähetessään näkikin hän Tanu Tasaisen
+tulevan jokilaakson toisella puolen samaa tietä miesjoukkonsa keralla.
+Oli nähtävästi päättänyt tulla ottamaan Susi-Uhon kiinni ennenkuin
+pääsisi livistämään.
+
+Kun Johannes avasi maasaunan oven, hämmästyi hän aivan nähdessään Uhon
+istuvan kaikessa rauhassa kirvesvartta vuoleskellen. Hänen kasvonsa
+olivat tosin uhkamieliset kuten ennenkin, mutta niissä ei huomannut
+mitään erikoista kiihtymystä.
+
+— Mitä pappi taas täältä hakee? ärähti hän.
+
+Johannes tervehti saamatta vastausta ja istahti oven suuhun jakkaralle,
+jota hänelle ei tarjottu.
+
+— Miten on vaimosi laita, Uho? kysyi hän.
+
+— Mitä sitten, takkiainen! Sinut kai pitää niin lennättää, ettet enää
+takertele...
+
+Ovi aukeni ja sisään astui Tuiro, jonka Johannes oli tullessaan nähnyt
+seisovan hieman loitommalla rinteellä nuorempain veljiensä luona. Hän
+katsoi oudostellen pappiin ja jäi oven suuhun seisomaan. Johannes oli
+katsonut Uhoon silmiään kääntämättä, ja hänestä näyttivät miehen kasvot
+levottomammilta pojan saavuttua.
+
+— Mitäs siinä töllötät, mene kakaroita katsomaan! ärähti Uho pojalleen.
+
+— Leikkiväthän nuo rinteellä, vastasi poika hievahtamatta.
+
+Silloin vasta katsoi Johannes Tuiroon, ja hänestä näyttivät pojan
+kasvot entistään kalpeammilta.
+
+— Oletteko eilen nähnyt Topiasta, suitsuttajaa? kysyi hän Uhoon
+kääntyen aivan kuin tavallista asiaa.
+
+Mutta kysymys tuli niin odottamatta, että Uho hätkähtäen kyyristyi
+kokoon. Sitten syöksyi hän puuskahtaen pystyyn, ja näytti olevan valmis
+käymään isä Johanneksen kimppuun.
+
+Samassa kajahteli ulkoa kiihkeitä ääniä ja miehiä ilmestyi ovelle. Uho
+painautui takaisin jakkaralleen aivan kuin kivettynein kasvoin, ja
+hänen käsiensä saattoi tuskin huomata värähtelevän, kun hän varmoin,
+hitain iskuin alkoi lyödä juuri vuolemaansa kirvesvartta kiinni terään.
+Poika näki siinä merkin ja sieppasi jousen seinältä.
+
+— Tuossa hän on! huusi muuan miehistä ikäänkuin ei muusta olisi
+kysymystäkään kuin pahantekijän saamisesta käsiin.
+
+Mutta nimismies Tasainen, joka oli tullut etunenässä sisään kysyi
+Uholta:
+
+— Oletko eilen nähnyt Suitsulan Topiasta metsässä?
+
+Uho tirkisti vaanien silmäluontensa raosta.
+
+— Mitä sitten? Samaa juuri uteli pappikin... mutta olenko minä hänen
+paimenensa... olenko muka syypää johonkin?
+
+Samassa tarttui hän lujasti kirvesvarren ponteen ja kiukku leimahti
+hänen kasvoillaan.
+
+— Ulos majastani! Hornan tuuttiin! Mitä tänne tölmäätte... aivan kuin
+varasta etsien!
+
+— Kuka tiesi, ketä etsimmekään! huusi muuan miehistä.
+
+Uho heilutti kirvestään ja näytti olevan valmis lyömään. Tuiro oli
+jousensa kera urhakasti asettunut hänen rinnalleen.
+
+— Onko hän nähnyt vai ei? kysäisi Tanu Tasainen yhtäkkiä häneltä.
+
+— On, isä ja minä! vastasi poika nakaten niskojaan. — Eikä siihen ole
+lupaa kysyttykään.
+
+Uho vävähti aivan kuin aikoisi lyödä poikaa, mutta jäi sitten
+kivikuvana seisomaan.
+
+— Topias on kateissa... ja sinä olet hänet tavannut! sanoi Tanu
+Tasainen lävistäen Uhon katseellaan.
+
+— Sanokaa missä! ivaili Uho. — Kenties joku teistä oli vieraana
+miehenä...
+
+Tuiro näytti levottomalta, hän näytti tahtovan puhua ja etsi isänsä
+katsetta.
+
+— Miksi teet tyhjäksi? Olet tavannut hänet, sano siis, missä hän on!
+
+Susi-Uho koetti nauraa hohottaa.
+
+— Missä? kysäisi Tanu Tuiroon kääntyen.
+
+— Joessa, vastasi Tuiro vitkastelematta.
+
+— ‘Mitä sinulla on pojan kanssa puhumista! puuskahti Uho käheästi. —
+Voin minäkin sanoa, mitä on sanottavaa. Suitsuttajaako etsitte? Menkää
+sitten pitkin joen vartta ja etsikää, sinne hän on pudonnut, siellä kai
+viruu jossakin!
+
+— Hän tunnustaa! Tunnustaa surmanneensa Topiaan! Jokeen heittäneensä!
+huusivat miehet.
+
+Mutta Uho huusi kaikkien ylitse:
+
+— Valehtelette, ryökäleet! En ole mitään tehnyt! Pudonnut hän on,
+vahingossa pudonnut. Eikä ole meidän syymme, vaikka näimme sen...
+kaukaa näimme —
+
+Miesjoukon melu kävi nyt niin kovaksi, että se voitti hänen äänensä.
+
+— Tyrmään hänet! Kahleihin! Pyövelille! Hirteen! lenteli vasamasateena
+hänen ylitseen.
+
+Nähdessään miesten aikovan käydä käsiksi pudotti hän kirveensä
+maahan, paiskautui miesjoukkoon ja löi ja sivalteli rynnistäen ovea
+kohden. Mutta hänen hurjistuneetkaan voimansa eivät riittäneet. Hänet
+painettiin maahan ja köysittiin.
+
+— Kirottu lurjus! ähkyi hän katsoen kiiluvin silmin poikaansa.
+
+— Viekää hänet! huusi Tanu Tasainen miehille, ja Susi-Uho raastettiin
+maasaunastaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Isä Johannes oli yksin jäänyt sinne Tuiron luo.
+
+Tuiro oli seissut neuvotonna jousineen, tietämättä mihin ryhtyä. Pojan
+kasvot olivat kalpeat kuin lumi, ja hän hengitti läähättäen.
+
+— Ajattele, poika! sanoi Johannes. — Ei sinun tarvitse todistaa isääsi
+vastaan, jollet tahdo.
+
+Tuiro seisoi synkkänä.
+
+— Miksi hän valehteli! murisi hän ikäänkuin yksikseen.
+
+— Miksi hän valehteli... kun hänellä oli oikeus!
+
+Viimeiset sanat sanoi hän kiukusta kirskahtaen ja syöksyi samassa ovea
+kohden jousineen. Mutta Johannes ehti tarttua hänen käsipuoleensa.
+
+— Mihin aiot, poika? Et voi häntä auttaa, pane ase pois! Tahdotko
+itsekin syöksyä onnettomuuteen?
+
+— Tieltä pois! huusi Tuiro. — Mitä te kaikki tahdotte! Eikö
+suitsuttajan pitänyt antaa apua äidille! Mutta hän tahtoi ottaa pois
+linnut, laukoi loukut ja kantoi kieliä. Muuten ei olisi tehty hänelle
+mitään. Ja nyt —!
+
+Hän riuhtautui irti.
+
+Mutta samassa laukesi jousi ja nuoli töksähti syvälle maapermantoon.
+
+Näytti kuin Tuiron vastustusintokin olisi samalla lauennut. Johannes
+otti häneltä jousen ja heitti sen syrjään. Hän seisoi synkkänä ja
+näytti miettivän..
+
+— Isäsi on surmannut Topiaan, sanoi Johannes.
+
+— Niin!
+
+— Missä hän on?
+
+— Maa lohkesi ja hän putosi jokeen.
+
+— Otellessa...?
+
+— Niin!
+
+— Ja etkö tiedä, että murha on kuolemansynti?
+
+— Se oli rehellinen taistelu, ja isällä oli oikeus puolellaan! uhmasi
+Tuiro.
+
+Isä Johannes sanoi värähtelevällä äänellä:
+
+— Topiaan pirtissä itkee leskeksi jäänyt vaimo, ja hänen lapsillaan ei
+ole enää isää, joka omistaan huolehtisi. Sanotko vielä, että isälläsi
+oli oikeus puolellaan?
+
+Tuiro vaikeni värähtelevin sieraimin.
+
+— En tahdo syyttää isääsi edessäsi, poika, jatkoi Johannes — Mutta
+sinun ei ole siltä syntiä tehtävä, vaikka hän on syntiä tehnyt.
+
+Tuiro oli yhä vaiti.
+
+Mutta silloin tölmähtivät ulkoa pienemmät veikot majaan.
+
+— Ne ovat ottaneet isän ja vievät pois! huusi edellimäinen pojista.
+
+Isä Johannes kätteli heistä toisia, silitti toisten päätä, käski olla
+hiljaa ja rukoilla. Ja pian istuivat he mikä penkillä, mikä jakkaralla,
+isä Johanneksen heitä lohdutellessa ja rauhoitellessa.
+
+— Onko sinulla näille mitään syötävää? kysyi hän sitten Tuiroon
+kääntyen.
+
+— On.
+
+Ja poika kävi näppärästi hommaan, tuoden leipää ja keitetyn
+linnunkappaleen kunkin pojanvekaran käteen.
+
+— Minä menen nyt, sanoi Johannes. — Hoida äitiäsi ja veikkojasi.
+Huomenna tulen katsomaan, miten tulette toimeen. Herran haltuun!
+
+Tuiro ei vastannut mitään, tarttui vain papin ojennettuun käteen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Palatessaan pappilaan näki Johannes jokivartta lähestyvän synkän
+saaton. Se kantoi Topias suitsuttajan ruumista.
+
+
+
+
+14
+
+SUDENLUOLAN HÄVITYS
+
+
+Topias suitsuttaja oli voideltu ja kätketty maan poveen.
+
+Ja isä Johannes teki päivittäin retken ohi kirkon. Ensin kävi hän
+Suitsulassa, ja lohdullisemmin mielin katsoivat leski ja orvot hänen
+jälkeensä. Mutta melkein heti hengellisen isän mentyä vaipui Saara
+jälleen sanattomaan suruunsa.
+
+Isä Johannes jatkoi matkaansa jokilaakson yli maasaunaan lesken ja
+orpojen luo sinnekin. Sillä jokainen tiesi, ettei Susi-Uho enää palaa
+Sudenluolaan.
+
+Tuiro oli ihmeen hyvin voinut pitää huolta sisaruksistaan ja äidistään.
+Äiti oli paremmassa siivossa kuin ennen. Oma naurishalme oli parahiksi
+joutunut täydelle terälle, ja siitä saatiin nauriita hyväksi aikaa
+joukolle. Tuiro sai lintuja särpimiksi, ja isä Johannes toi päivittäin
+parisen leipää.
+
+Tänään kulki isä Johannes tavallista raskaammin askelin porraspuita
+joen ylitse. Hänellä oli tuotavana synkkä viesti Tuirolle.
+
+Mutta kun hän astui maasaunaan, ei Tuiro ollut siellä. Hän kävi
+katsomassa mielipuolta vaimoa ja näki hänestä hyvin huolehditun. Vappu
+parka naureskeli vain ja leikitteli pienellä puupulikalla, jonka Tuiro
+oli vuollut hänelle leikkikaluksi.
+
+Ulkoilmaan palattuaan tapasi hän pari pojista, jotka kertoivat, että
+Tuiro oli vähän matkan päässä jokiahteella nauriskuoppaa kaivamassa.
+Johannes meni sinne ja löysi pojan sieltä pienen naurishalmeen
+laidalta. Nauriit olivat kasvaneet mainiosti savimaassa, metsän
+väkipohjalla. Poika oli kaivanut kuopan rinteeseen ja laittoi
+parhaillaan laipiota hajotuista puun kelleksistä, luodakseen sitten
+päällyksen umpeen.
+
+Tuiro vastasi ynseästi isä Johanneksen tervehdykseen eikä hänelle
+näyttänyt kuunaan käyvän jokapäiväinen vieraansa tervetulleeksi...
+mahtoi vain tuntua häiritsevän hänen vapauttaan...
+
+— Minulla on sinulle puhuttavaa, Tuiro, virkkoi Johannes.
+
+Poika viskasi kelleksen sylistään niskaspuille kuopan päälle ja jäi
+odottamaan.
+
+— Isästäsi, jatkoi Johannes.
+
+Poika hätkähti.
+
+— Hän ei palaa kotiin.
+
+Poika haukkasi ilmaa ikäänkuin se yhtäkkiä olisi häneltä loppunut.
+
+— Hänen täytyy kuolla.
+
+Tuiron pää painui riipuksiin ja hänen kätensä liikahtivat eteenpäin
+ikäänkuin pyrkisivät ristiin.
+
+— Hänet mestataan.
+
+Tuiro astui muutaman askeleen ja nojasi puun runkoon.
+
+— Jos tahdot vielä kerran hänet nähdä, niin voit tulla mukaan. Menen
+huomenna hänen luoksensa.
+
+Tuiro mietti.
+
+— En, sanoi hän hiljaa, mutta päättävästi.
+
+— Niin, kuten tahdot, virkkoi Johannes, koettaen parhaansa mukaan
+ymmärtää pojan tunteita.
+
+— Milloin se tapahtuu? kysyi Tuiro hitaasti lähestyen kuoppaansa.
+
+— Huomenna.
+
+Tuiro tarttui uuteen kellekseen, tempasi sen ylös kuin hengenhädässä ja
+heitti kuopan niskaspuille.
+
+— Niin kai pitää käydä... yhdelle niinkuin toisellekin sanoi hän
+ikäänkuin kiukuissaan.
+
+— Mitä tarkoitat?
+
+— Topias on kuollut — ja — ja nyt kai on oikein, että isäkin...
+
+Isä Johannes koetti häntä ymmärtää. Hän sanoi sen värähtävällä äänellä,
+ilman uhmaa, mutta myös vaikeroimatta. Kenties ei hän vieläkään
+katsonut isänsä olleen väärässä, hänestä vain vaati oikeus, että oli
+kuoltava molempain.
+
+— Mitä tapahtuu, tapahtuu maallisen oikeuden mukaan, sanoi Johannes. —
+Elä unhota rukoilla pienten veljiesi keralla!
+
+— Tehkää te se, ennenkuin menette.
+
+— Kyllä. Ja kun huomenna menen isäsi luo, vienkö terveisiä sinulta?
+
+Poika mietti tuokion. Sitten kohotti hän katseensa hengellisen isän
+lempeihin silmiin.
+
+— Annatteko kättä hänelle? kysyi hän.
+
+— Kyllä.
+
+Tuiro ojensi silloin hänelle kätensä ja puristi sitä.
+
+— Antakaa sitten hänelle kättä minunkin puolestani.
+
+— Kyllä teen sen, lapseni, sanoi isä Johannes laskien kätensä hänen
+päähänsä.
+
+Tuiro loi silmänsä maahan, mutta isä Johannes ennätti vilahdukselta
+nähdä niiden kyynelkosteuden.
+
+He erosivat, ja Tuiro jäi jatkamaan työtänsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana iltana poikkesi isä Johannes jälleen hänen luoksensa.
+
+Tuiron katse harhaili rauhattomasti häntä vastaan, ja riutuneista
+kasvoista ja raukean hiutuvista silmistä saattoi nähdä, ettei hän ollut
+saanut lepoa sitten eilisen.
+
+Johannes ojensi hänelle kätensä.
+
+— Tässä, hän lähetti sinulle terveisiä.
+
+Hän ei tahtonut sanoa, että isä oli ainoastaan kiroillut ja sadatellut
+poikaansa, joka oli antanut hänet ilmi.
+
+— Hän on siis nyt kuollut?
+
+— Niin.
+
+Tuiro näytti herpoavan kuin jännityksestään lauennut jousi, mutta hänen
+silmiinsä ja kasvoihinsa tuli tyynempi ilme.
+
+— Nyt minun on parempi olla, sanoi hän.
+
+— Kuinka niin?
+
+— Olen sitten eilisen ajatellut vain sitä, vastasi hän.
+
+— Saatte pian valmistautua täältä lähtemään.
+
+— Mihin niin? kysäisi poika säikähtäen.
+
+— Kuinkas te täällä tulisitte toimeen?
+
+— Mihinkäs me sitten...
+
+— Mikä minkin luo kylään. Tasalan isäntä on antanut minulle toimeksi
+viedä sanan, milloin täällä tarvitaan.
+
+— Sanokaa sitten, ettei tarvita!
+
+— Sitä en voi. Tarvitsevathan veljesikin kasvatusta.
+
+— Kyllä minä...
+
+— Sinä! Itsekin tarvitset...
+
+— Entäs äiti?
+
+— Kylä pitää huolen hänestäkin.
+
+— Miten?
+
+— Jonkun luokse viedään.
+
+— Sysittäväksi!
+
+Tuiro sanoi sen melkein parahtaen ja näytti valmiilta henkeen ja vereen
+puoltamaan äitiään.
+
+— Koeta nyt ymmärtää, että parempi hänen on ihmisten ilmoilla. Ja
+koetan toimittaa, että hän saa hyvän hoidon.
+
+Isä Johannes sanoi jäähyväiset ja lähti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutaman päivän perästä saapui isä Johannes Tasalan Tanun ja
+parin kylän isännän keralla. Maasaunaan saavuttuaan virkkoi Tanu
+seisapisteessä:
+
+— Laittautukaa valmiiksi ja tulkaa mukaan. Teille on huolehdittu
+elatuspaikat kylässä.
+
+Toinen isännistä virkkoi Tanulle, että oli paras mennä ulos. Täällä oli
+liian tukehuttavaa.
+
+— Laittautukaa pian, odotamme ulkona! lisäsi Tanu.
+
+He menivät istumaan pölkylle maasaunan eteen. Kohta alkoi sisältä
+lappautua mukula toisensa jälkeen, köytettyinä mikä mihinkin ryysyihin
+ja useimmilla myttynen kainalossaan.
+
+Kun kaikki muut olivat tulleet tanhualle, kurkisti Tanu pisteporstuan
+ovesta, mihin vanhin poika jäi.
+
+Tuiro seisoi maasaunan avoimella ovella.
+
+— No, etkö jo joudu sinäkin?
+
+— Minä jään tänne!
+
+— Mitä? Tule pian, sillä tultava sinun on.
+
+— Mihin sitten?
+
+— Saat tulla meille. Jos tahdot, kasvatan sinusta sotamiehen.
+
+Se ei näyttänyt Tuirosta olevan hulluinta. Mutta kuitenkin painoi hän
+empivästi päänsä riipuksiin.
+
+— Entäs äiti?
+
+— Hänet ottavat veljensä lapset ja leski hoitoonsa.
+
+— Suitsut... puuskahti Tuiro sävähtäen, mutta loppu sanasta jäi
+kuulumattomiin.
+
+— Hänellä on paras hoito sukulaisissaan. Joudu nyt vain.
+
+— En minä tule, sanoi Tuiro värähtävällä äänellä.
+
+Isä Johanneksen mielessä kypsyi äkillinen päätös. Hän oli ensin aikonut
+antaa Tuironkin joutua kylälle, kun kerran oli päässyt huonosta
+esikuvastaan. Mutta nyt puhui hän hiljaa jotakin Tanulle, ja tämä
+nyökäytti hyväksyvästi päätään.
+
+— Olen ajatellut, että jos tahdot, saat tulla minun luokseni.
+
+Tuiro ilostui, mutta vaipui taasen huolissaan tuumimaan.
+
+— Tahdotko tulla?
+
+— Kyllä... mutta äiti...
+
+— Kuulithan, että hän pääsee sukulaisiinsa. Olen aivan varma, että
+Saara hoitaa häntä huolellisemmin kuin kukaan muu. Hänellä on siellä
+paljon parempi kuin täällä.
+
+Tuiro näytti alistuvan, vaikka epäröiden.
+
+— Miten te hänet viettekään? kysyi hän alakuloisesti.
+
+— Tosiaan! virkkoi isä Johannes katsoen isäntiin.
+
+Nämä olivat unhottaneet sitä ajatellakaan.
+
+Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin Tuiro jättää hoitamaan äitiään.
+Ja kun syysilta alkoi jo pimetä, niin että olisi ollut hankalaa enää
+tänään tulla sairasta noutamaan, päätettiin se jättää huomiseen.
+
+Huomenna saapui isä Johannes noutamaan Tuiroa ja pari isäntää sairasta
+kantamaan. Mutta silloin saivat he tietää, ettei Vappu parka enää
+maallista hoitoa eikä kotia tarvinnut.
+
+Tuiro oli jättänyt hänet illalla nukkumaan, ja aamulla nukkui hän
+pitkään. Kun Tuiro oli vihdoin mennyt koskettamaan äitinsä kättä ja
+kasvoja, olivat ne kylmät.
+
+— Nyt minä lähden mielelläni, sanoi Tuiro hengelliselle isälle.
+
+Mutta miehet, jotka olivat tulleet Vappu parkaa noutamaan, saivat vielä
+kerran palata tyhjin toimin. He palasivat ruumiskirstua tekemään.
+
+
+
+
+15
+
+PAPIN RENKI
+
+
+Tuirosta oli tullut papin renki.
+
+Sillä renkinä häntä pitäjäläiset pitivät, ja aivan liian hyvässä
+asemassa hän oli heidän mielestään pappilan renkinäkin.
+
+Mutta isä Johannes piti häntä oikeastaan paremmin kuin pitäjäläiset
+omia poikiaan. Kohteli niin sydämellisesti, valvoi hänen kasvatustaan
+ja kaikenpuolista parastaan.
+
+Hän söi isä Johanneksen ja Katrin kera samassa pöydässä, nukkui
+pitäjäntuvan ovinurkassa, Katrin nukkuessa karsinapuolella, hakkaili
+puita kotosalla ollessaan ja kantoi Katrille ja teki yleensä tälle
+pientä palvelusta, jonka Katri ottikin vastaan, mutta antoi pojalle
+melkein potkuja palkakseen. Yleensä ei Katri voinut ensinkään sietää
+velipuoltaan, "Sudenluolan penikkaa", vaan he elivät keskenään kuin
+kissa ja koira.
+
+Isä Johannes oli parilla hopeamarkalla ostanut hevosen, joka oli
+Tuiron ruokittavana ja hoidettavana. Omalla hevosellaan pappi sitten
+useimmittain ajaa körötteli pitäjälle sielujen hoitoon, ja palatessa
+oli reki tavallisesti niin kukkuroillaan hevosen ja ihmisten ruokaa,
+että pappi ja hänen renkinsä tuskin pysyivät kuormalla.
+
+Johannes oli renkiinsä tyytyväinen ja kiintyi tähän yhä isällisemmin.
+Poika puolestaan palveli häntä melkein hartaudella ja oppi pian
+kasvoista lukemaan hänen toivomuksiaan.
+
+Ennen pitkää alkoi Johannes häntä lähetellä auttamaan milloin mitäkin
+tarvitsevaa, viemään heikoille sairaille milloin ruokaa, milloin
+lääkkeitä, sillä hän ei ollut ainoastaan sielujen paimen, vaan myös
+kilpaili puoskarien kanssa lääkitsemistaidossa. Väliin sai Tuiro viedä
+jäntevät kätensäkin avuksi, missä niitä tarvittiin.
+
+Hengellisen isän lähettämä apu otettiin kiitollisuudella vastaan, mutta
+sen tuojalle osoitettiin ynseyttä, kammoa ja halveksumista. Paitsi
+isä Johannesta ei Tuirolla ollut yhtään ystävää koko kylässä, ei koko
+pitäjässäkään.
+
+Isä Johannes näki sen surukseen ja sitä hellemmän isällisesti hän
+poikaa kohteli. Poika puolestaan palveli häntä yhä hartaammin, mutta
+ei mennyt kyläläisten näkösälle muulloin kuin se oli välttämätöntä. Ja
+silloinkin toimitti hän asiansa kiireimmittäin, pujahtaen tiehensä
+niin pian kuin voi.
+
+Mutta se hellyys, jota isä Johannes tuhlasi Tuirolle, ei näyttänyt
+lainkaan kyläläisten mieliä sulattavan. Päinvastoin kävivät he yhä
+yrmeämmiksi, jopa osoittivat ynseyttä itse hengellistä isääkin kohtaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Talven tullen alkoi isä Johannes jälleen antaa iltaisin opetusta
+Tasalan Kaarinalle, ja Suitsulan Pirkitta, pikku ystävätär, seurasi
+mukana kuten ennenkin. Isä Johannes puolestaan kutsui kuulemaan Tuiron
+ja Katrinkin. Tuiro tuli, mutta Katri ei millään ehdolta ottanut
+tullakseen... hän ei tahtonut istua papintuvan ovensuussa velipuolensa
+keralla...
+
+Kaarina istui yhtä hartaana kuin ennenkin, tähystellen kostean
+säteilevin silmin isään ja ikäänkuin lennosta siepaten jokaisen
+sanan ja sulattaen sen mieleensä. Hän tuskin huomasikaan oven suuhun
+mahdollisimman näkymättömiin painautunutta Tuiroa.
+
+Pirkitta sitävastoin näytti kuuntelevan vain puolella korvalla.
+Jokin kiusallinen asia näytti askarruttavan hänen ajatuksiaan, ja
+tuontuostakin vilkaisi hän salavihkaan Tuiroon. Ja kun tunti oli
+lopussa, kiersi hän kaukaisittain hiipien Tuiron ohitse.
+
+Seuraavalle oppitunnille tuli Kaarina yksin.
+
+Johannes kysyi häneltä, oliko Pirkitta kenties sairaana, mutta Kaarina
+vastasi, ettei häntä oltu enää päästetty.
+
+Johannes meni seuraavana päivänä Suitsutaan.
+
+Saara muori otti hänet vastaan samalla surullisella ystävällisyydellä
+kuin hänellä oli tapana miehensä mentyä manalle.
+
+Mutta kun tuli puhe Pirkitan käynnistä oppitunneilla, tuli Saaran
+silmiin vihamielinen ilme. Lasta oli kammottanut olla murhamiehen pojan
+lähellä, eikä hänkään, äiti, siihen kehottanut.
+
+— Mutta ristillinen rakkaushan velvoittaa antamaan anteeksi kaikille
+niillekin, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Kuinka sitten on
+sovelias vihata lastakin isän pahojen tekojen tähden?
+
+Saara painoi poskensa käteensä.
+
+— Ei tuota ole vihattukaan, virkkoi hän surullisesti.
+
+— Kuinkas sitten?
+
+— Mutta pudonneeko tuo käpy kauas puusta, lieneekö poika parempi
+isäänsä?
+
+— Voin vakuuttaa, että Tuiro on käyttäytynyt kaikin puolin
+tyydyttävästi ja olen havainnut hänen hartain mielin pyrkivän hyvään.
+Ja onko nyt puun, joka on ollut laho ja kantanut huonoja hedelmiä ja
+joka on sentähden hakattu pois, onko tämän puun juurivesatkin estettävä
+kasvamasta, vaikka ne viheriöivät ja ovat terveitä? kysyi Johannes
+juhlallisesti.
+
+Tätä juhlallisuutta ei kuitenkaan olisi tarvittu. Sillä Saaran
+herkkätunteisen hurskas mieli oli sulanut kuin vaha jo ensimäisistä
+sanoista. Hän lupasi huoletta lähettää tyttärensä hengellisen isän luo,
+mitä seuraa isä katsoikin hyväksi hänelle valita.
+
+Isä Johannes ajatteli muidenkin ynseyttä poika rukkaa kohtaan ja halusi
+saada kaikki mielet sulamaan. Seuraavan sunnuntain saarnassaan kertoi
+hän sentähden tuhlaajapojasta ja päätti puheensa näillä sanoin:
+
+— Kun nyt taivahinen isämme näin avoimin sylin ottaa vastaan
+tuhlaajapojan, joka katuvaisena palajaa isänsä kotiin, eikö meidän
+myös olisi silloin lempeydellä holhottava ja autettava sitä, joka
+harhateiltä tahtoo vilpittömästi pyrkiä oikealle tielle? Ajatelkaa sitä
+tarkoin sydämissänne, ja rukoilkaa taivahiselta isältä apua, ettette
+olisi sen veljen kaltaiset, joka nurisi, kun isä otti katuvaisen
+poikansa rakkaudella vastaan, vaan ahkeroisitte tekemään yhdelle näistä
+vähimmistä veljistänne, mitä toivoisitte taivahisen isänne tekevän
+teille!
+
+Saaran tänä sunnuntaina palatessa kirkosta lyöttäytyi hänen seuraansa
+muuan kirkonkylän isännistä.
+
+— Tiedätkös, ketä pappi tarkoitti? kysyi isäntä.
+
+— Arvastahan tuon.
+
+— Sudenluolan penikkaa tietysti, lellipoikaansa.
+
+— Hyvä hän on, tämä nykyinen pappimme. Kaikille tahtoo hän rauhaa,
+tuumi Saara.
+
+— Mutta on pahoin hullaantunut suden penikkoihin.
+
+— Tuiro kuuluu olevan hyvä tavoiltaan.
+
+— Aika näyttää. Ajattelin jo silloin, kun pappi ensi kerran saarnassaan
+Sudenluolan pesuetta puolusteli, etteiköhän hänen silmänsä vielä
+kerran aukea. Vanha susi on nyt näyttänyt hänelle sekä kyntensä että
+hampaansa, ja kyllä vielä näyttää penikkakin.
+
+Saara murisi tyytymätönnä, kun hyvästä hengellisestä isästä näin
+epäkunnioituksella puhuttiin. Isäntä sanoi hänelle hyvästit ja kääntyi
+kohden kotiaan.
+
+Kirkonvanhin Tanu Tasainen oli lyöttäytynyt kotimatkalla isä
+Johanneksen mukaan, kuten niin usein ennenkin.
+
+— Minusta tuhlaatte tuolle pojalle aivan liiaksi hyvyyttänne, sanoi hän
+suorasukaisesti.
+
+— Kuinka niin?
+
+— Itsepähän parhaiten tiedätte. Sanon vain, etten ole yhtä mieltä
+kanssanne. Minusta on hylkyväkeä pidettävä rajojen takana.
+
+— Rajojen! Mutta täytyykö välttämättä sysätä takaisin, jos joku tahtoo
+tulla hyväksi, nousta rajan yli hyvien puolelle?
+
+— Koettakoon sitten! hymähti vapaamies. — Mutta minusta on paras
+tähystellä ensin hyvät ajat hänen elkeitään ennenkuin päästää. Jos
+heitä umpimähkään rupeaa yli lappamaan, voi tulla susia lammasten
+sijasta...
+
+— Totta kai täytyy auttaa lähimäistään parannuksen tiellä?
+
+— Minusta on paras antaa maailman olla ennallaan, silloin se paraiten
+pysyy pystyssä. Eikä se hevillä muutukaan — jos pojan puolesta liiaksi
+innoittelette, voitte vain vahingoittaa itseänne.
+
+— Miten vahingoittaa?
+
+— Vaikutusvaltaanne ja toimintaanne.
+
+He olivat pysähtyneet Tasalan edustalle, ja isä Johannes ojensi
+vapaamiehelle kätensä hyvästiksi.
+
+— Kyselemättä, mitä menetän, tahdon kulkea tietä, jonka herran tieksi
+käsitän! sanoi hän tyynesti.
+
+Ja sen jälkeen tarkasteli hän ympäristössään, mitä hedelmiä siemen
+oli kantanut. Suuresti ei ollut tainnut sana sydämiin vaikuttaa, oli
+tainnut mennä toisesta korvasta sisään, toisesta tulla ulos. Mutta
+näytti sentään kuin kyläläiset olisivat siitälähin ainakin hieman
+peitelleet kammoaan Tuiroa kohtaan.
+
+Pirkittaan oli papin ja äidin sana vaikuttanut, että hän siitä lähtien
+arastelematta, kammoksumatta istui kuunnellen, vaikka Tuiro istuikin
+ovenpielessä tai takannurkalla.
+
+Ja niin jatkoi isä Johannes oppituntejaan, kertoellen kolmelle
+oppilaalleen raamatun kertomuksia, tarinoita ja taruja pyhistä miehistä
+ja naisista ja väliin maallisemmistakin asioista. Näin jatkoivat he
+koko talven ja seuraavanakin talvena kevään korvalle.
+
+Ja nämä parin talven iltapuhteet olivat Tuiroa ja Pirkittaa vähitellen
+lähentäneet yhä enemmän toisiinsa. He alkoivat silmäillä toisiaan,
+ensin arasti vilaisten, sitten yhä pitempään.
+
+Tuiro tunsi omituista viihdyttävää mielihyvää katsellessaan Pirkitan
+vilkkaasti vilahtelevain kasvojen eleitä ja hänen harhailevia silmiään,
+jotka eivät kauan malttaneet yhteen kohti katsoa, vaan vilkuivat ja
+pälyivät milloin minnekin.
+
+Pirkitta puolestaan tunsi alussa vilun väreitä vilaistessaan
+hievahtamatta murjottavaan poikaan. Pian alkoi häntä pyrkiä
+naurattamaan tämän alituinen totisuus ja hän koetti matkien asettaa
+suutaan samallaiseen hirveän vakavaan mutturaan. Mutta vähitellen alkoi
+hänestä tuntua niin turvalliselta silmäillessään jäyhää, voimaa uhkuvaa
+poikaa, ja hänen harhaileva katseensa alkoi viivähdellä pojan kasvoissa
+yhä kauemmin.
+
+Alussa kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, loivat he sen
+säikähtäen maahan. Sitten koettivat he, miten kauan voisivat
+salaa silmäillä toisiaan, ja sitä he tekivät ikäänkuin yhteisestä
+sopimuksesta, sillä vaikka toinen tunsi, että toinen katseli häntä, ei
+hän häirinnyt katselijaa kohottamalla silmiään, vaan odotti, kunnes
+tulisi hänen vuoronsa. Mutta sittenkin katseet väliin kohtasivat
+toisensa, kohtasivat yhä useammin, ja vähitellen alkoivat he voida
+arastelematta katsella toisiaan. Lopulta alkoivat he, isä Johanneksen
+kertoessa lempeän hartain äänin, katsein puhella keskenään, ja milloin
+toinen ei syystä tai toisesta päässyt mukaan yhteiselle oppitunnille,
+kaipasi toinen häntä rauhattomin sydämin.
+
+Heidän välilleen punoutui sanaton sisarustunne. Tuiro tunsi
+saaneensa toisenkin ystävän, jonka läheisyydessä tunsi jotakin niin
+viihdyttävän suloista, ettei hän tuntenut sellaista isä Johanneksen
+läheisyydessäkään, kuinka harrasta kiitollisuutta tätä kohtaan tunsikin.
+
+
+
+
+16
+
+PAPIN SYDÄN
+
+
+Lämpimällä ilolla ja suloisella mielihyvällä oli isä Johannes
+puhellessaan, pakinoidessaan katsellut kostean kirkkaita silmiä,
+jotka olivat niin hartaasti häneen suunnatut. Kaarinalle yksin hän
+puhui, hänelle yksin oli jokainen sana tarkoitettu, ja puhuessaan
+hänelle häämöittivät toiset kaksi oppilastaan ikäänkuin sen valokehän
+ulkopuolelta, missä hän ja Kaarina olivat. Näistä toisista saattoi
+väliin jompikumpi olla poissakin, opetuksen menon siitä häiriytymättä.
+Kaarinan paikka ei vain ollut milloinkaan tyhjänä, eikä isä Johannes
+tullut sellaista mahdollisuutta ajatelleeksikaan.
+
+Mutta eräänä maaliskuun iltana, kun oppitunnin piti juuri alkaman,
+ilmestyi Pirkitta papintuvan ovelle yksin.
+
+— No, missäs Kaarina...?
+
+— Hän ei voinut talla tänään.
+
+— Miksi ei? kysäisi Johannes hätiköiden.
+
+— Hän on sairaana.
+
+Kuinka hengellistä isää värisytti ja kuinka hänen sydämessään kipeän
+lämpimästi läikähti! Hänet sytytti yhtäkkiä kuin kuume, hän tunsi
+vapisevansa eikä mitenkään voinut estää ääntänsä värisemästä kysyessään:
+
+— Sairaana... pahoinkin...?
+
+— Ei hän niin... oli päivällä meillä... ja päivä oli hiuottanut lumen
+pehmeäksi... jalat olivat kastuneet ja kylmettyneet... mitä lie yskää
+ja vähän vilutautia... äitinsä oli pannut hänet peitteihin eikä
+päästänyt... lähetti terveisiä... Tasalan emäntä näet... että Kaarina
+tulee ensi kerralla, toimitti Pirkitta.
+
+Kuinka iloisena Johannes tunsikaan sydämensä hypähtelevän!
+
+Samassa tuli Tuiro ovensuuhun siepaten lakin päästään.
+
+— Minä vain... onko sitä koulua tänään?
+
+— Miksei?
+
+— No, kun Kaarina...
+
+— Mistä tiedät sen?
+
+Olikohan lapsi niin sairaana, että koko kylä tiesi sen ja oli
+huolissaan...
+
+— Pirkkohan tuo...
+
+Ah... Pirkittako oli sanonut... ja Johannes tunsi mielessään ilon
+vilahduksen, kun lapsukaiset olivat jo niin hyvät ystävykset, että näin
+avomielisesti puhelivatkin keskenään... Mutta tämä tunne väistyi heti,
+ja hän vaipui miettimään Kaarinaa... kuka tiesi, jos hänen sairautensa
+sittenkin olisi vakavampaa laatua...
+
+— Niin, ettei taida sitten koulua ollakaan... kuuli hän Tuiron äänen.
+
+Säpsähtäen muisti hän, että Tuiro ja Pirkitta olivat hänen luonaan.
+
+— Niin... ei kai... tai miksei... kyllä, voinhan kertoa, sanoi hän
+vavahdellen ja ajattelematta mitä oikeastaan sanoi.
+
+Hän näki kuin unissaan, että Pirkitta istuutui jakkaralle ja Tuiro
+takan reunalle. Silloin alkoi hän kertoa.
+
+Hän tiesi tuskin itsekään mitä kertoi. Hän näki sielunsa silmien
+edessä liikuttavan surullisen kuvan: Kaarinan kiedottuna peitteihin
+ja nahkasiin, niin ettei hän voinut tulla hentona, heikkona lepäsi
+lapsukainen pää tyynyllä... kasvoilla oli kuumeen puna, silmissä
+kuumeen hehku... se syttyi yhä heloittavammaksi, hehkuvammaksi... hän
+näki lapsukaisen kuumehoureissa... pitkät viikot... ihana lapsukainen
+riutui ja sammui... eikä ollut ketään lääketaitoista antamassa apuaan!
+
+Hänen äänensä särähti yhtäkkiä kuin kannel, josta kieli katkeaa...
+
+— Toiste! sanoi hän.
+
+Ja juoksujalkaa oli hän menossa Tasalaan.
+
+Anna äiti puuhaili pirtissä.
+
+— Kuulin että tyttärenne on sairaana...
+
+Hengellinen isä läähätti hengästyksissään... siitä kai johtui, että
+hänen äänensä värähti ikäänkuin hätääntyneenä...
+
+— Ei hänellä taida hätää olla, mutta isäpähän parhaiten ymmärtää, tuumi
+Anna vieden papin Kaarinan vuoteen ääreen.
+
+Hengellinen isä tarttui lapsukaisen hentoon, lämpimään kätöseen ja
+tunnusteli hänen kultakutrien kehystämää, vienonviehkeää otsaansa.
+Himmeän hämäräksi jäi hänelle, missä määrin lapsessa oli kuumetta...
+hämärän häilyvää oli hänelle, miksi hän piteli lapsen kättä, miksi
+siveli sulavan vienoja kultakiharoita hänen kaarevalta otsaltaan...
+Mutta hän tunsi, että hänen omat poskensa hehkuivat ja että kädestä,
+jolla hän suloista lapsukaista kosketteli, virtaili sydämeen, päähän
+ja kaikkialle värisyttävän lämmin lumotenho, joka oli samalla niin
+hiuduttavan suloinen ja säikähdyttävän hirmuinen... Kuin auerhuntujen,
+kuin sädehileiden läpi näki hän lapsen kostean kirkkaat silmät...
+kultakutrit valkoisella lakanalla ruusuisten kasvojen ympärillä...
+vienonpyöreän kaulan ja poven, joka paidan alla kohoili hiljaa
+kukanumpuineen... Hän tunsi rinnoissaan suloisen vienoa hivelyä, ikään
+kuin tämä hennon suloinen povi painuisi hänen rintaansa vasten... ja
+hän oli hervahtamaisillaan ottamaan immen pään käsiensä väliin ja
+suutelemaan hänen otsaansa ja poskiaan... Ja hän oli kuin sädesumun
+läpi näkevinään, miten impi hymyili häntä kohden... kainosti, mutta
+hellyyttä henkien... ja miten hänen silmänsä olivat pikahtamaisillaan
+hymysäteihin...
+
+Yhtäkkiä riuhtaisihe hän irti. Huumeisin mielin riensi hän pappilaan
+ja aavisti himmeästi sanoneensa Anna äidille jotakin, ettei ollut
+vaaraa... Mutta papintuvassaan ryhtyi hän kuin unissaan sekoittelemaan
+yrttinesteitä, joiden valmistustaidon oli luostarissa vuosien varrella
+oppinut. Hän puuhaili hätiköivällä huolellisuudella, ikäänkuin
+sairaan henki olisi juuri sammumaisillaan. Kun lääke oli valmis,
+oli hän kiireimmittäin lähtemäisillään sitä viemään, mutta pitäjän
+pirtissä Tuiron nähdessään vilahti hänen mielessään hämärä aavistus
+arvokkaisuuden vaatimuksista. Hän lähetti Tuiron, mutta jäi seisomaan
+keskelle pirtin lattiaa ja mittailemaan mielessään, milloin poika
+joutuu pihan yli portille, milloin tietä myöten Tasalan nurkalle, miten
+astuu Tasalan pirttiin, antaa lääkkeen äidille ja äiti tyttärelleen...
+ja silloin tuntui herahtavan jotakin niin lämmintä ja herkkää hänen
+mieleensä, sydämeensä ja koko olemukseensa...
+
+Tuiro palasi pian, ja vasta silloin Johannes meni takaisin
+papintupaansa. Pursuvin, kihelmöivin mielin käveli hän muutamia
+askelia edestakaisin ja istahti sitten pöydän ääreen. Akkunasta
+heijasti hänen silmiinsä mailleen vaipuvan kevätpäivän rusotus, joka
+kultaisena, hehkuvana loimona heittyi päivän hiutamalle hangelle. Tämä
+hehku, tämä loimo tuntui lämmittävänä ja valaisevana valahtavan hänen
+sieluunsa, kirkastavan hänen kuvitusmaailmansa jokaisen kangastuksen
+ja hellyttävän sydämen jokaisen sopukan. Keväisen auringon hehkuva,
+kullankimmeltävä loimo tuntui palavan hänessä itsessään... tuntui kuin
+olisi vain sen heijastusta tuokin rusovaippa tuolla hangella... se
+paloi hänen sielussaan suurena, koko olemuksen sytyttävänä soihtuna, ja
+liekkien leimahduksissa kimmelsi nimi: _Kaarina_...
+
+Katri tuli kutsumaan häntä illalliselle. Hän haukkasi muutaman
+palan, palasi huoneeseensa ja istuutui pöytänsä ääreen. Ilta alkoi
+hämärtyä, ja kevätillan punarusoisessa hämyssä vaipui hän katselemaan
+äsken näkemäänsä kuvaa, Kaarinaa vuoteellaan. Hellävaroen, hyväillen
+katseli hän sielunsa silmin untuvaisia kultakutreja, untuvanvienoa
+kaariotsaa, säteilevässä hämyssä kimmeltäviä silmiä, nuorekasta poskien
+ruusuhehkua, kaulaa ja sulountuvaisia, valkoisen paidan alla kohoilevia
+kukanumpuja... Hän painoi vienon hiljaa päänsä riipuksiin ja lyyhisti
+rintaansa ikäänkuin siten herkemmin, hervottomammin vaipuakseen,
+sulautuakseen tähän armaaseen kuvaan. Ja silloin tunsi hän mielessään
+niin hellää suloutta, niin suloisen tyyntä raukeutta, että hän
+riisuutui ja meni vuoteeseensa levolle.
+
+Hän valvoi kauan vuoteessaan ja katseli yhä samaa kuvaa tuhansissa
+eri vivahduksissa ja valonhäivähdyksissä. Haaveet hiipivät, unelmat
+liitelivät hellän tunteen siivin kevätyön hämyssä... Vuode Tasalan
+pirtistä häipyi ja katosi... ja ilmestyi valkoisin lakanoin, kukitetuin
+peittein... papintupaan ... morsiusvuode... valkoisin lakanoin ja
+kukitetuin peittein ... ja neitseelliset kukanummut kohoilivat hiljaa
+valkoisen lakanan alla... ja hän hiveli untuvaisia kultakutreja... ja
+vaipui hyväilemään ruusuisia poskia... uniuntuvaisia poskia ... hän
+vaipui... raukesi... ja näki unta...
+
+Hän nukkui ja näki unta... nukkui levotonta, värähtelevää unta, ja
+hänestä alkoi tuntua niin painavalta ja ahdistavalta. Hänen ympärilleen
+tuntui laskeutuvan jotakin kietovaa, puristavaa... ja niin pimeää,
+niin pimeää... ja pimeästä, syvältä syvältä altaan aikoi hän nähdä
+väreilevää valoa... valosta kiehkesivät kasvot... Kaarinan kasvot...
+pelkät kasvot joiden ympärillä oli pilkkosen pimeää... Ja jokin
+tenhokäsi veti häntä kuiluun, jonka pohjalta näkyi Kaarinan kasvot...
+hän rimpuili vastaan... mutta käsi veti taikavoimin... hän ponnisteli
+epätoivoissaan... mutta se veti, se veti rajuin voimin ja hän putosi
+huimaavaa vauhtia pohjattomaan syvyyteen...
+
+Silloin heräsi hän vavisten ja kylmä hiki otsallaan. Vaistomaisesti
+pani hän kätensä ristiin ja rukoili, rukoili yhä palavammalla
+hartaudella, ikäänkuin rukouksesta vuotava siunaus olisi kohottanut
+hänet siivilleen. Ja kohta alkoi hän tuntea näkevänsä ikäänkuin
+hellästi siunaavat silmät ylhäältä päänsä päältä, ja hän tunsi pyhän
+neitsyen, taivahisen morsiamensa olevan lähellään. Hän makasi hiljaa,
+lämpimän rauhallisin mielin eikä ajatellut mitään. Hänestä tuntui vain
+vuoteessaan niin suloisen hyvältä ja hiljaa vaipui hän uneen.
+
+
+
+
+17
+
+HENGELLISTÄ RAKKAUTTA
+
+
+Aamulla heräsi Johannes vilpeämmällä, rauhallisemmalla mielellä.
+
+Hänen ensimäinen havaintonsa oli, että Kaarina oli tullut häntä niin
+lähelle, oli ikäänkuin sulautunut häneen, niin että hänen sielussaan
+ja veressään oli jotakin Kaarinasta. Hänellä oli tuntemus, jota
+hän ei perustellut, että Kaarinankin täytyi tuntea samaa, tuntea
+sielussaan jotakin hänestä, ja hänestä tuntui, että Kaarina oli
+valmis kaikessa taipumaan hänen tahtoonsa, häntä seuraamaan mihin
+hyvänsä. Hän ei tuntenut mitään painostavaa, ahdistavaa ulkoa päin, ei
+mitään myrskyistä taistelua sielussaan, vaan tyynin mielin kävi hän
+tutkistelemaan tilaansa ja asemaansa.
+
+Kuinka tämä kaikki oli tapahtunut? Eikö hän jo silloin, kun hänen
+saapuessaan tänne oli verenpisara lennähtänyt rekeen, eikö hän jo
+silloin ollut tuntenut hyvälevää sulotunnetta, johon liittyi himmeä
+tuntemus nuoren naisen kädestä? Ja kun sitten pitäjänpirtissä isännät
+puhuivat hänelle pappilan emännästä, melkeinpä vaatien sellaisen
+ottamaan, oli hänen hurskailustaan huolimatta hänen ajatuksensa
+hiipinyt tämän kukan antajaan ja hän oli tuntenut iloa isäntäin
+kehoituksen johdosta. Tasalan pirtissä Kaarinan nähtyään oli hänen
+sydämensä sykähtänyt ihastuksesta... ja sitten koulutunneilla... kuinka
+hän oli iloinnut tytön läsnäolosta... elähtynyt siihen niin, että se
+oli tullut hänen elämäntarpeekseen... Hän oli luullut sen olevan vain
+hengellistä iloa siitä, että hänellä oli niin harras oppilas, mutta
+samalla oli hän ihaillut hänen suloaan, tuntenut mielihyvää hänen
+ruumiillisesta ihanuudestaan... himoinnut hänen suloisen kaunista
+ruumistaan ja harrasta, unelmoivaa sieluaan! Nyt oli hän yhtäkkiä
+herännyt, ja hän oli tämän himon vallassa... Kaarina sieluineen,
+ruumiineen täytti hänen mielikuvituksensa ja tunteensa, koko sielunsa
+ja koko olemuksensa!
+
+Mitä oli hänen tehtävä?
+
+Hän tiesi, että kirkon aviottomuusvaatimusta papit salaisuudessa
+rikkoivat kautta koko ristikunnan, ja hän tiesi myös, että itse pyhän
+Pietarin sijainenkin, Rooman pyhä isä, katsoi asiaa läpi sormien.
+Suomalaisiakin pappeja hän paimenkirjeissään varoitteli vain pitämästä
+perheitään luonaan... mutta siitä huolimatta täällä pohjoisilla
+maailman äärillä monissa pappiloissa hääräili emäntä, lapsiliuta
+ympärillään... ja kansa piti sitä aivan luonnollisena... vieläpä
+ainoana luonnollisena... Hän oli myös löytänyt raamatusta monia
+paikkoja, joiden mukaan pyhä aviosääty oli papeillekin luvallinen.
+Niin Mooseksen laki kuin Jeesuksen evankeliumikin salli pappien astua
+avioliittoon ja kielsi ainoastaan sellaiset salakähmäiset, siveettömät
+haureilusuhteet, joissa monet papit puhtauden ja aviottomuuden nimessä
+elostelivat.
+
+Mutta sittenkin, vaikka inhimillisen heikkouden tähden oli pyhitetty
+aviosääty, jossa puoliso oli sidottu siveellisiin velvollisuuksiin
+puolisoaan ja lapsiaan kohtaan, niin eihän se sulkenut pois ehdottoman
+puhtauden ihannetta. Vaikka avioliitto oli siveettömiä salasuhteita
+korkeampi, niin saattoihan siltä ehdoton puhtaus olla avioliittoakin
+korkeampi. Ja niin apostoli sanoi olevan, selittäen, että naimaton on
+vapaampi tottelemaan niitä kuin herran ovat, pyrkimään hengelliseen ja
+ruumiilliseen pyhyyteen ja hänelle kelpaamaan, kun nainut sitävastoin
+suree maallisista, kuinka hän puolisollensa kelpaisi. Korkeampaa
+ja jumalaisempaa oli siis kieltäytyä maallisesta rakkaudesta ja
+perhesiteistä, niin että koko sieluin ja sydämin saattoi antautua
+etsimään niitä kuin Jumalan ovat.
+
+Tämä koski kaikkia, eikä ainoastaan pappeja, se oli koko ihmiskunnalle
+viitattu jumalainen ihanne. Tietysti sielujen paimenet ja hengelliset
+isät, vaikkei heitä olisi vannotettukaan aviottomassa puhtaudessa
+pysymään, olivat ennen muita velvolliset kilvoittelemaan tähän
+korkeimpaan, olemaan muille esikuvana. Mutta eikö papin ollut siitä
+saarnattava muutenkin kuin esimerkillään, muutenkin viitattava tietä
+siihen, mikä korkeinta on? Kun hän sitä ajatteli, ajatteli ihmisiä
+yksitellen ja yleensä, tuntui hänestä, etteivät useimmat pystyisi tähän
+ihanteeseen elähtymään, eivät siihen pyrkimään, vaan sen saarnaaminen
+voisi viedä samallaisiin pahennuksiin kuin suuren joukon pappeja oli
+vienyt kirkon aviottomuuden vaatimus, se voisi koitua paulaksi, joksi
+apostoli nimenomaan ei sano sitä heittävänsä.
+
+Mutta eikö tätä ihannetta voinut kohottaa valittujen sielujen silmien
+eteen? Kun Johannes sitä ajatteli, syttyi hänen sydämensä ilosta. Hän
+oli tuntenut tuskaa, kun hänen mielessään oli välähtänyt ajatus, että
+Kaarina kenties kerran kohtaisi jonkun, nuoren ritarin, vapaamiehen
+pojan tai muun, jolle menisi miehelään. Tämä tunne kenties oli halpaa
+kateutta, joka oli kuoletettava, mutta kirvelevää oli sitä ajatella.
+Kuinka ihanaa sitävastoin oli kilvoitella jumalaiseen puhtauteen ja
+pyhyyteen yhdessä hänen kanssaan, jota rakasti, kuolettaa maallinen
+rakkaus kääntämällä sen hehku taivahisiin, kirkastaa tämä rakkaus
+jumalaisella valolla ja puhtaassa hengellisessä rakkaudessa etsiä niitä
+kuin isän ovat!
+
+Mutta saattoiko Kaarina näin korkeita asioita ymmärtää? Johanneksen
+mielestä oli tämä lapsukainen tosin ihanainen hengenlahjoiltaan, mutta
+sittenkin tuntui vaikealta selittää ehdottoman puhtauden ihannetta
+niin, että hän voisi sen elävästi omia ja sieluunsa sulattaa.
+Kertomukset pyhästä neitsyestä ja ihmiskunnan pyhistä naisista olivat
+tosin hyviä esikuvia, ne saattoivat tosin herättää harrastusta
+seuraamaan ja puhtauteen pyrkimään, mutta oliko tällä harrastuksella
+riittävä syvyys ja lujuus, kestääkseen silloinkin, kun maallinen
+rakkaus houkutteli lumollaan? Eikö tarvittu enemmän, jotakin, joka
+elähytti sielua, sisäistä sytykettä, joka täytti ja valtasi sielun
+niin, etteivät maalliset lemmenhaaveet voineet päästä siellä voitolle?
+
+Johannes muisti, miten hän nuoruudessaan oli ensin toivotonna
+taistellut säilyttääkseen ajatuksensa puhtaina, miten sitten oli usein
+heltynyt aina kyyneliin polvistuttuaan taivahista morsianta palvomaan
+ja miten rakkaus häneen oli siunaavana taivaan kasteena langennut
+maallisten himojen näännyttävään helteeseen, ja hän tunsi vieläkin
+tämän pyhän sadevihmeen sielussaan.
+
+Samoin kuin hänen sieluaan oli rakkaus taivahiseen morsiameen ylentänyt
+ja vetänyt taivahisiin, samoin oli Kaarinan sielua ylentävä ja vetävä
+rakkaus taivahiseen, jumalaiseen ylkään!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana iltana, jolloin Kaarina tuli Pirkitan kera jälleen
+oppitunnille, loi isä Johannes häneen pitkän, syvän ja vakavan katseen.
+Hän ei nähnyt enää edessään lasta, vaan naisen, jonka kera käsi kädessä
+hän oli alkava jalon kilvoituksen korkeinta ihannetta kohden.
+
+Kaarina näki hänen oudon katseensa ja loi melkein pelästyneenä silmänsä
+maahan. Mutta heti kohotti hän ne jälleen hengelliseen isään, ja tämän
+silmissä näki hän niin luottavan, niin melkein kunnioittavan ja samalla
+lämpimän ilmeen, että hänen sydämensä aivan vavahti ilosta. Hän istahti
+entistäänkin onnellisempana jakkaralleen, ja hänen sydämensä oli
+herkempi isä Johanneksen kasvattavalle kylvölle kuin koskaan.
+
+Pirkitta istui omalle jakkaralleen ja Tuiro takan nurkalle, ja isä
+Johannes alkoi kolmelle oppilaalleen kertoa jumalaisesta yljästä ja
+hengellisestä morsiamesta. Hellyydestä helähtelevällä ja värähtelevällä
+äänellä, pannen sanoihin koko sielunsa hehkuvan palon ja liittäen
+tekstiin muutamia selityksiä, alkoi hän latinankielisestä raamatustaan
+tulkita suomeksi Salomonin korkeaa veisua...
+
+
+
+
+18
+
+VERIVIHA
+
+
+Isä Johannes iloitsi siitä, että Pirkitta oli niin hyvin oppinut
+sietämään Tuiroa, näyttivätpä he aivan olevan hyvät toverukset. Poika
+rukalla oli siten edes yksi ystävä kylässä... oppisipa vain Katrikin
+häntä paremmin suvaitsemaan!
+
+Nuoret olivat ensin alkaneet vaihtaa joskus sanasen keskenään...
+arastelevan sanasen pitäjänpirtissä oppitunnille mennessään ja sieltä
+tullessaan. Se oli tapahtunut yhä useammin... ja pian he puhelivat
+keskenään iloisen reippaasti, mutta samalla salahämyisellä ujoudella.
+Tuirolle tuli tavaksi mennä porstuan ovelle katsomaan tyttöjen
+menoa, sitten seurata heitä pihalle, kohta tieveräjälle ja lopulta
+Tasalan nurkalle. Siinä sanoivat he hyvästit muutamia kertoja,
+Kaarina poikkesi kotiinsa, Pirkitta jatkoi matkaansa ja Tuiro palasi
+pappilaan. Seuraavilla kerroilla jäi Tuiro Tasalan aittarakennuksen
+päähän seisomaan ja katselemaan Pirkitan menoa, ja Pirkittakin kääntyi
+muutamia kertoja katsomaan taakseen. Kerran kun hän niin kääntyi, jäi
+hän siihen seisomaan ja katsomaan Tuiroon ikäänkuin ikävöiden, kutsuen.
+Silloin Tuiro rohkaisi mielensä ja meni hänen luokseen, vaikkakin
+peloitti, että talosta se nähdään. Siitä pitäen sanoivat he Tasalan
+nurkalla hyvästit ainoastaan Kaarinalle ja menivät yhdessä milloin
+kirkon luo, milloin hieman etemmäksikin, lähelle tienmutkaa, johon
+Suitsulan pihalta saattoi nähdä tielle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Samana iltana, jona isä Johannes alkoi oppilailleen tulkita Salomonin
+laulujen laulua, oli Katri ollut Suitsulassa ja palasi sieltä myöhään.
+
+Kiireisesti laittaessaan illallista pöytään heitteli hän Tuiroon
+entistään vihaisempia katseita.
+
+Tuiro istui allapäin, otsa rypyssä.
+
+— Isä antaa anteeksi, kun ruoka viipyi... nyt se on valmis, meni Katri
+sanomaan.
+
+Isä tuli pöytään ja Tuiro tuli myös, mutta jurrotellen.
+
+Katri oli jotakin puuhailevinaan takan ääressä.
+
+— No, eikö se Katrikin jouda sieltä syömään? virkkoi isä.
+
+— Enpä minä... vastasi Katri.
+
+Hän sanoi sen hiljaa ja nöyrästi, mutta sittenkin tuntui äänessä olevan
+jotakin niin varmaa, että isä kääntyi kummissaan katsomaan. Hän näki
+hyvin, ettei Katrilla ollut mitään erikoista tehtävää.
+
+— Mikset tule syömään?
+
+Katri seisoi hypelöiden esiliinaansa. Tytössä oli jotakin niin jyrkkää,
+ettei Johannes ollut luullut hänestä mitään sellaista löytyvänkään.
+
+— No, mikset?
+
+— Tuon kanssa! virkkoi Katri vihasta uhkuen.
+
+— Kenen tuon?
+
+— Tuonpa... murhamiehen pojan!
+
+Tuiro hypähti pöydästä kuin nuolen satuttamana.
+
+— Mitä? puuskahti Johannes. — Etkö tiedä, jatkoi hän sävyisästi, että
+lunastajammekin, Jumalan poika, söi publikaanien ja syntisten seurassa?
+
+Katri lyyhistyi ikäänkuin iskua välttäen, mutta seisoi paikallaan.
+
+— Mistä tämä nyt on saanut alkunsa?
+
+— Pirkitta ei tule enää kouluun, virkkoi Katri umpikuljuisesti.
+
+— Mitä! Miksi ei? kysyi Johannes säikähtäen.
+
+Katri hypelöi äänetönnä esiliinaansa.
+
+— Mikset sano?
+
+— Mikäpä häntä... kaikkien kuullen, sanoi hän voitonriemuisesti Tuiroon
+silmäten.
+
+Tuiro oli ulkona kuin ammuttu nuoli.
+
+Mutta isä Johannes oli hänen silmissään nähnyt melkein saman ilmeen
+kuin hänet ensi kertaa tiellä kohdatessaan.
+
+— Tule tänne! sanoi Johannes jälleen Katriin kääntyen ja meni
+huoneeseensa.
+
+Katri tuli jälestä.
+
+— No, kerro nyt!
+
+— Eihän tuossa niin paljon kertomistakaan, alotti Katri. — Olin
+Suitsulassa tädin ja serkkujen luona. Sieltä kun palaan, niin yhtäkkiä
+näen loitolla tulevan vastaan nuoren parin — käsi kädessä tulivat, mitä
+rakkaimmassa ystävyydessä... ja miten herttaisen hauskasti jutellaan
+ja lerkehitään... pysähytään väliin, sitten taasen jatketaan vähän
+taivalta ja leperrellään ja kuherrellaan aivan kuin kihlattu pari...
+niin ovat toimessaan, etteivät huomaa minua kumpikaan ennenkuin ovat
+aivan nenän edessä... Silloin säikähtivät... mutta ei pojan kuotus ole
+sittenkään niinä miehinäänkään, vähän murjotellen vain törkkii tiehensä.
+
+‒ Mutta en käsitä... tästäkö kaikki...
+
+‒ Eikö siinä sitten riitä! Mokomakin... hävytön on aina hävytön...
+
+‒ No, mutta kerrohan loppuun. Pirkitta...?
+
+— Menin tietysti häntä viemään kotiinsa. Siellä kun kuulivat, olivat
+niin vihaisia, Pirkon veljet näet, että vähällä olivat lyödä tyttöä.
+Sanoivat, että jos Pirkitta vielä menee Suden-Tuiron seuraan...
+murhamiehen pojan, heidän isänsä murhaajan... ei hän enää saa talossa
+silmiään näyttää. Täti ei ollut niin vihainen, mutta suruissaan hän
+oli, ja hänkin sanoi, että saahan Pirkitta vastedes olla poissa täältä.
+
+Äänessä, jolla Katri kertoi, oli sellainen vihan hehku, että Johannesta
+aivan pöyristytti ajatellessaan Topias vainajan poikain vihastusta.
+Ihmeellinen elämä! Mikä pohja tässä, jos missään, olikaan vihalle,
+verivihalle! Mutta olihan se sittenkin taivahisen isän tahtoa vastaan,
+ja olihan Tuiro syytön!
+
+— Katri! sanoi isä Johannes lempeän surullisella äänellä. — Eihän Tuiro
+ole tarkoittanut mitään pahaa, ei kai tehnytkään. Elä siis häntä vihaa,
+onhan hän vielä saman äidin lapsikin.
+
+— Siksipä juuri, nyyhkytti Katri, — en voi sietää häntä nähdäkään, kun
+äiti on ollut siellä, ja on _sille_ synnyttänyt lapsia...
+
+— Mutta lapseni, eihän Tuiro sille mitä voi.
+
+Katri nyyhkytti vain ja pyyhki kyyneliään esiliinaansa.
+
+— Jumalan tahto kyllä on, että meidän on rakastettava lähimäisiämme
+ja annettava heille anteeksi. Mutta eihän siihen voi toinen toista
+pakoittaa. Elä kuitenkaan esiinny häntä kohtaan tylysti ja nurjasti, ei
+hänellä ole hyvä muutenkaan.
+
+Katri poistui nyyhkyttäen.
+
+Isä Johannes seurasi häntä pirttiin kutsumaan Tuiroa puheilleen. Hän
+aikoi tätä hellävaroen kehoittaa ottamaan varteen asemansa ja sen
+vihamielisyyden, joka isävainajan tähden kohdistui häneenkin, ja
+käyttäytymään erittäin nöyrästi, niin että ynseys lopulta sulaisi.
+
+Mutta Tuiro ei ollut pirtissä.
+
+Isä Johannes meni pihalle ja tähysteli ympärinsä kevätillan hämärässä.
+Kun poikaa ei näkynyt, alkoi hän pelätä, etteiköhän tämä vain ollut
+ryhtynyt mihinkään päättömiin, ja huusi häntä kerran, huusi toisenkin.
+Vihdoin poika ilmestyi nurkan takaa.
+
+— Tule sisälle luokseni!
+
+Hän meni papintupaan ja Tuiro seurasi jälestä.
+
+Nyt olisi isä Johanneksen ollut annettava lempeät neuvonsa.
+
+Mutta kun hän katsoi oven suuhun ja näki puolipimeässä vain pojan
+hahmon synkän häämötyksen, silloin ei hän voinut sanoa mitään, laski
+vain kätensä pojan päälaelle ja sanoi hyväillen:
+
+— Poika parka!
+
+Tuiro purskahti itkuun. Mutta se päättyi pian, ja Johanneksesta kuului,
+kuin olisi poika haukannut poikki lopun.
+
+
+
+
+19
+
+JUMALAINEN YLKÄ
+
+
+Pirkitan jäätyä pois ei Tuirokaan ollut saapunut oppitunneille
+papintupaan. Isä Johannes arveli, että poika kenties luuli
+häiritsevänsä Tasalan tytärtäkin läsnäolollaan ja vilkaisi aina
+oppitunnin alkaessa ovelta pirttiin, kutsuakseen Tuiron kuulemaan.
+Mutta Tuiroa ei siellä näkynyt, hän oli aivan kuin pakosalla.
+
+Niin oli Kaarina käynyt monet illat yksin hengellisen isän koulua, ja
+he olivat lukeneet Salomonin korkean veisun lävitse.
+
+Isä Johannes uskoi vilpittömästi, että tämä lemmenlaulujen lemmenlaulu
+vertauskuvallisesti esitti jumalaisen yljän ja ihmissielun hengellistä
+rakkaussuhdetta. Hurmaantuneella ihastuksella oli hän lukemattomat
+kerrat lukenut näitä jumalaisen eläviä vertauskuvia, jotka
+hengellisessä ilmapiirissä niin ihmeellisesti tyydyttivät maallistakin
+lemmenjanoa, ja uskossaan tähän jumalaiseen vertauskuvallisuuteen
+oli hän tunnonpistoksitta antautunut hekumoimaan tässä itämaisessa
+lemmenhurmassa. Ja oikeastaan hänen luja uskonsa taivahiseen rakkauteen
+ja vertauskuvallinen käsityksensä runoelmasta viillyttikin sanoista
+uhkuvan aistillisen lemmenhehkun, henkevöitti ja kirkasti sen, niin
+ettei se herättänyt hänessä suorastaan aistillista intohimoa, vaan
+henkistä taivasunelmien hurmausta.
+
+Kaarinan mielessä tämä hehkuvan aistillinen lemmenlaulu herätti
+ensimäiset ujot, immelliset lemmenvaistot ja haaveet, joille isä
+Johanneksen vertauskuvalliset selitykset vain antoivat jumalaisen
+ihanteellisuuden kimmellyksen, niin että hän hurskaalla hartaudella
+koetti omia runoelman kuherruskuvat sydämensä ja sielunsa sisimpään,
+imeä ne hermojensa hienoimpiinkin säikeihin ja hartaalla alttiudella
+antautua samoja unelmia unelmoimaan, samoja tunteita tuntemaan.
+
+Suloinen luonnonlapsi ei voinut tällaisia unelmia unelmoida,
+tällaisia tunteita tuntea ilman näkyvää, ilmielävää kohdetta. Eikä
+hänen tarvinnut sellaista kaukaa hakea, hän unelmoi lemmenunelmansa
+hengelliselle isälle, joka hänelle niin hellästi helähtelevällä
+äänellä suloista unelmarunoa luki ja jonka hän ennenkin oli unelmoinut
+paimenekseen ja kuninkaakseen.
+
+Niin, isä Johannes... unelmien sädeharsoin hunnutettuna ja unelmien
+siivin liidätettynä johonkin kauas ja korkealle... hän se oli
+nuorukaisten seassa kuin omenapuu metsäpuiden seassa. Tämä hänen
+ystävänsä se oli valkoinen ja punainen, kauniimpi kymmeniä tuhansia.
+Hänen päänsä oli kalliimpi puhtainta kultaa, hänen kiharansa riippuivat
+kuin palmun lehdet ja olivat mustat kuin kaarne. Hänen silmänsä olivat
+kuin mettisen silmät purojen partaalla, niinkuin kalliit helmet
+kultasormuksen kannassa. Hänen poskensa olivat kuin yrttitarhat,
+hänen huulensa kuin liljat, joista tiukkui mirrhamipisaroita. Hänen
+suunsa oli sula makeus ja koko hänen olentonsa suloa täynnä... Ja
+hellin äänin puhui hän niin suloisia sanoja ja sanoi: Kuinka ihana on
+sinun rakkautesi, sisareni, morsiameni! Rakkautesi on suloisempi kuin
+viini ja voiteesi lemu voittaa kaikki yrtit. Nouse, armaani, nouse,
+ihanaiseni, ja tule!
+
+Ja päivät päästään kulki Kaarina lemmenunelmissa ja huumehaaveissa.
+Hänen sielunsa silmissä väikkyi vain jumalaisen yljän kuva, hänen
+sydämessään soi taivahisen lemmen soidin, ja hänen korvissaan helkkyi
+hellä kutsu: — Nouse, armaani, nouse, ihanaiseni, ja tule!
+
+       *       *       *       *       *
+
+He olivat lukeneet läpi korkean veisun, ja isä Johannes oli lukenut
+vanhasta ja uudesta testamentista monia muitakin hellän liikuttavia
+vertauksia ja vertauskuvallisesti selitettyjä kertomuksia jumalaisesta
+yljästä ja hänen suhteestaan sieluun. Tänä iltana päätti hän opetuksena
+tällä Davidin virren mahtavalla näyllä:
+
+— Taivahisen yljän silmät ovat kuin tulen liekki, ja hän ratsastaa
+valkoisella orhilla ja on kuningasten kuningas ja herrain herra, ja
+hänellä on jumalainen kirkkaus ja taivahinen valkeus.
+
+Ja hänellä on linna korkealla vuorella ja sen muurissa on kolme porttia
+kaikilla ilmansuunnilla, ja muuri on jaspiksesta ja linna puhtaasta
+kullasta, kirkkaan lasin kaltainen, ja portit ovat jalokivistä ja kadut
+puhtaasta kullasta, niinkuin läpinäkyvä lasi.
+
+Iloitse, morsian, sillä hän kutsuu sinua, taivaassa hän sinua kutsuu ja
+näkee sinut maassa.
+
+Sinä olet hänen armaansa, sillä hän on mielistynyt sinuun, hän rakastaa
+sinua kuin nuorukainen neitsyttä ja iloitsee sinusta kuin ylkä
+morsiamestaan. Hän kihlaa sinut omakseen ja vie sinut Sioniin.
+
+Hän pesee sinut elämän vedellä ja voitelee sulotuoksuisella öljyllä,
+hän vaatettaa sinut kaunein liinavaattein, silkein ja korukirjailluin
+kankain, antaa sinulle kultakoristeet, rannerenkaat käteesi ja
+kultakäädyt kaulaasi, otsallesi kultarivan ja otsalehdet, korvarenkaat
+korviisi ja kunnianruunun päähän.
+
+Niin kaunistaa hän sinut kullalla ja hopealla ja sinä syöt
+sämpyläleipää ja mannaa ja sinä juot hunajata ja iloöljyä.
+
+Hän tahtoo sinua houkutella, viedä sinut ihanaan lehtoon ja suloiseen
+yrttitarhaan ja puhuu sinulle suloisesti. Hän antaa sinulle suuta ja
+hyväilee sinua hellin käsin, ja hän antaa sinulle viinimäkensä ja
+ruusuiset laaksonsa ja siellä saat sinä iäti nuorena lauleskella.
+
+"Minä kihlaan sinut omakseni iankaikkisesti", sanoo herra. "Minä
+kihlaan sinut omakseni vanhurskaudessa ja pyhyydessä, armossa ja
+laupeudessa. Minä kihlaan sinut omakseni uskossa, ja sinun pitää minut
+tunteman", sanoo hän.
+
+Ja yljän ystävä, joka kuulee häntä, iloitsee yljän äänestä sangen
+suuresti, ja niin on minun iloni täytetty. Hänen tulee kasvaa, mutta
+minun pitää vähenemän. Mikä ylhäältä tulee, se on ylempi maallista,
+joka puhuu maasta. Joka taivaasta tulee, hän on ylin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaarinan nuori sydän oli pakahtumaisillaan ja hänen päätänsä huimasi.
+Kun isä Johanneksen ääni oli lakannut helähtelemästä, tunsi hän niin
+suurta hellyyttä, ettei enää kauemmin jaksanut sitä salata povessaan.
+Hartaasti lankesi hän polvilleen, syleili isä Johanneksen polvia ja
+suuteli hänen valkoisen kaapunsa lievettä ja huudahti hiljaa, ujoa
+hellyyttä värähtävällä äänellä:
+
+— Rakas!
+
+— Ei, lapseni, polvistu ainoastaan pyhän neitsyen ja jumalaisen yljän
+edessä!
+
+Isä Johannes nosti hellä varoen hänet maasta, mutta hervotonna vaipui
+hento, suloinen olento hänen käsivarsilleen.
+
+Hän katseli Kaarinan kasvoja. Niillä hehkui hohtava, palava puna,
+silmät katsoivat häneen niin suurina, ihmeellisen ihanan, kostean
+sädesumun hunnuttamina.
+
+Hän katseli käsivarsillaan lepääviä kasvoja kuin unessa, hiljaisen,
+herpaisevan rauhanhengen henkäillessä läpi koko olemuksen. Hän katseli
+näitä kasvoja hellällä rakkaudella, siveli hyväillen kultaisia
+untuvakutreja ja painoi hiljaisen suudelman untuvanvienolle otsalle.
+
+‒ Tahdotko olla taivahisen yljän morsian? kysyi hän hiljaa.
+
+Kaarina kuuli vain äänen, joka kysyi, ja tämän armaan äänen pyytäessä
+hän olisi suostunut kaikkeen.
+
+‒ Tahdon, vastasi hän vienosti.
+
+— Iäti?
+
+— Iäti!
+
+‒ Jumala ja pyhä neitsyt sinua siunatkoon!
+
+Kuin unissaan poistui Kaarina papintuvasta. Hänestä tuntui, kuin hänen
+ympärillään tuoksuisi ja viheriöisi, kyyhkyset kujertaisi ja satakielet
+livertäisi. Hänen ympärillään tuntui olevan ihmeellinen hämärä, jonka
+keskellä päivänsateet väreilivät kultaisina rihmoina, ja hän käveli
+valveilla ja kuitenkin unissaan.
+
+Kun hän illalla meni levolle ja nukkui, oli hän kuitenkin valveilla.
+Vaikka oli yö, ympäröi häntä kuitenkin päivänpaiste, jossa leijaili
+ihmeellinen kullanvälkkeinen hämärä.
+
+Yö oli hänelle kuin välkkyvä päivä ja päivä kuin välkkyvä yö.
+Valvoessaan hän unelmoi, ja hänen nukkuessaan valvoi hänen sielunsa.
+
+Kun hän vaipui uneen, oli kuin hän olisi herännyt valveille. Unihaavein
+katseli hän jumalaista ylkäänsä niinkuin sulhoaan katselee morsian,
+joka on juopunut lemmen hurmaavasta viinistä.
+
+
+
+
+20
+
+TAIVAAN MORSIAN
+
+
+Taivaan kultakyyhkyläinen, sanantuoja suloinen, suvi tuulen untuvainen,
+valosiipi, sädesulka... lentää, liitää... kukkakuusessa kujertaa...
+
+Kutsuu, viittoo... sanoin kutsuu, siivin viittoo... kutsuu, kiehtoo...
+yljän luo... taivaan morsian... yljän luo...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ihana on yljän linna... yljän linna... ihana... säteistä seinät,
+valosta portit... katto taivaan sinestä... yljän linna on ihana...
+
+Portit paistaa, polut hohtaa... tiet kirkkaina kimmeltää... kadut
+kantavat kävellä... kadut kirkkaasta vedestä...
+
+Yljän orhi on valkoinen, ja ylkä on valkoinen kuin lumi... valkoisella
+orhilla hän ratsastaa... yljän suitset on säteistä...
+
+Ylkä ratsastaa... vieno on yljän käsi... hän kutsuu ja viittoo... vieno
+on yljän käsi, vieno ja valkoinen, kun hän kutsuu ja viittoo... hän
+viittoo, hän viittoo...
+
+— Nouse, armaani, ja tule!
+
+Yljän ääni on suloinen... suloinen... hellä ja suloinen... hän kutsuu
+ja tervehtii... hellä ja suloinen, kun hän tervehtii.
+
+Vieno on yljän käsi... hellä ja vieno, kun hän tervehtii.
+
+Avoin on yljän syli... yljän syli... hellä ja lämmin... avoin ja
+lämmin... hellä on yljän sydän ja vienosti hän painaa povelleen...
+
+Vienosti ja hellästi hän painaa povelleen.
+
+Sinun, armaani, sinun minä olen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän vie, hän vie, ja minä seuraan... me kuljemme hymyillen... me
+kuljemme käsi kädessä...
+
+Hän vie minut yrttitarhaansa... avaa sädeportin ja vie...
+
+Ruusut kukkivat, ruusut ja liljat... ruusuja ja säteitä... säteitä
+ja liljoja... orvokkeja ja säteitä... tuoksuvia säteitä ... orvokit
+säteilevät... säteilevät pensaat ja puut...
+
+Kukkanurmessa ovat polut, ihanat kuin henkäilevä veden pinta... joen
+pinta kukkaparrasten välissä... ja me käyskentelemme käsi kädessä...
+
+Ja linnut livertävät... livertävät... säteet livertävät...
+kukkanurmessa on kirkkaat lähteet, suihkuvat lähteet... lähteet
+livertävät ja kukkanurmi visertää... visertävät pensaat ja puut...
+
+Nurmella kimmeltävät kastehelmet... taivaan kaste kimmeltää... ja
+visertää...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Minä vaivun armaani syliin... vieno on hänen sylinsä... vieno ja hellän
+lämmin... minä lepään hänen sylissään... hänen sylissään minä lepään...
+
+Hän katsoo minua silmiin... hellästi katsoo hän silmiin... ja vieno
+ja valkoinen on hänen kätensä... hellä ja vieno, kun hän hivelee
+hiuksiani...
+
+Hän hivelee hellästi hiuksiani, ja hän suutelee minua otsalle.
+
+Ja hän katsoo minua silmiin...
+
+Ihana olet sinä, armaani, ja sinun minä olen...
+
+
+
+
+21
+
+PYHÄ HENKI
+
+
+Kun hän aamulla heräsi valveille, oli kuin hän olisi vaipunut uneen.
+
+Niinkuin läpi huntujen, niinkuin untuvahuntujen, hohtavain untuvain
+läpi näki hän kotipirtin... Oli kuin olisi pyhä... oli kuin pyhä
+henki olisi tuulahtanut kautta maailman ja henkäilisi kaikkialla...
+leijailisi, liitelisi kotipirtin lämpimässä, henkäilisi pyhäisenä
+tuntuna pöydästä, penkeistä ja jakkaroista, takan rinnasta ja uunin
+suusta, seinistä, lattiasta ja katosta. Oli kuin pyhä henki olisi
+hänet pyhittänyt, niinkuin ei hän olisi enää entinen Kaarina, vaan
+uusi ihminen, taivaan morsian, jonka rinnassa oli jotakin niin ihanan
+suloista ja silmissä lämmin hehku, joka niin suloisesti sulatti ja
+hiuti, kietoi hänen silmiinsä ikäänkuin auerutua päivässä päilyvän
+veden pinnalta. Pirtissä oli niin pyhäinen tuntu. Häntä vain häiritsi
+taikinakorvo rahilla pöydän edessä. Miksi enää leivottaisiin... hänestä
+tuntui, ettei hän enää leipää tarvinnut... ettei leipää tarvinnut enää
+kukaan... että oli tullut uusi taivas ja uusi maa... Pyhä henki oli
+humahtanut kaikkiin ihmisiin, täyttänyt heidät kuten hänetkin ja tehnyt
+kaikista uusia ihmisiä, jotka eivät tarvinneet syödä eikä juoda...
+
+Pirtin akkunasta näki hän vilahdukselta, että Matti renki toi
+rankakuormaa puuvajaan, ja hänestä tuntui kummalta, miksi niitä
+tuotiin... olihan uusi taivas ja uusi maa, missä ei enää tarvinnut
+lämmittää, olihan pyhä henki tehnyt kaikki uusiksi ihmisiksi, joiden
+ei enää ollut nälkä eikä vilu... Hänen täytyi hymyillä Matti rengille,
+kun tämä oli niin lapsellisen tuhma, että vedätti puita kuten ennenkin,
+vaikkei niitä enää tarvittu...
+
+Äiti tuli tupaan. Hän liikuskeli askareissaan kuten ennenkin... mutta
+Kaarina näki hänet kuin läpi huntujen, ja äidillä näytti itselläänkin
+olevan untuvahuntu kasvoillaan ja silmissä ihmeellinen kimmellys.
+Hän hämmensi ja vatkasi taikinakorvoa, jossa taikina leikkisästi oli
+noussut reunojen partaalle kuten ennenkin... ja Kaarinasta tuntui,
+että äiti tekee leikkiä, vatkatessaan taikinaa kuten ennenkin... tekee
+leikkiä ja pilaa vanhoista askareistaan ja tavoistaan... ja häntä
+huvitti se, ja hän hymyili äidille merkiksi, että hän ymmärsi... ja kun
+äiti sanoi, että hän saisi panna uunin lämpiämään ja käydä leipomaan,
+hymyili hän iloisesti, ja hänestä oli hauskaa tehdä sellaista leikkiä...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vähitellen havaitsi hän monista seikoista, että toiset tekivät töitään
+täysissä tosissaan. Aluksi tuntui se hänestä kummalliselta, eikä hän
+voinut sitä käsittää. Mutta vähitellen alkoi hän aavistaa, että muut
+olivat ennallaan, ainoastaan hänessä oli tapahtunut muutos. Hänessä
+teki se ajatus kipeää, mutta kun hän pääsi varmuuteen, että niin oli
+laita aikoi hän vähitellen tottua siihen ajatukseen, että ylkä oli
+tällä kertaa kutsunut vain hänet ja vuodattanut häneen pyhän henkensä.
+Hänestä tuntui silloin niin yksinäiseltä... ei ikävältä, vaan niin
+suloisen ja ylevän yksinäiseltä... ja muut näyttivät hänestä niin
+vierailta... isä ja äitikin... isä ja äitikin...
+
+Mutta isä Johanneksella, hengellisellä isällä täytyy olla pyhä henki...
+ei ollut aivan selvää, oliko se ollut jo ennen, vai oliko hänkin saanut
+sen vasta nyt... Oli kai täytynyt olla ennenkin mutta sittenkin tuntui
+Kaarinasta, että isä Johanneksessakin oli täytynyt tapahtua muutos...
+
+Isä Johannesta ajatellessa täytti lämmin ilo hänen mielensä... ei hän
+kaivannut häntä, sillä hän tunsi, että isä Johannes papintuvassaankin
+oli täällä hänen lähellään... Mutta olisi hän mielellään tahtonut
+nähdä isä Johanneksen... ja hymyillä hänelle merkiksi siitä, kuinka
+onnellinen hän oli...
+
+Ja isä Johannesta ajatellessa häämöitti hänen sielunsa silmiin jotakin,
+joka oli ilmojen sinessä hänen takanaan, jotakin, joka oli niin
+häipyvän häilyvää ja päivänsäteisen läpinäkyvää. Tässä olennossa ei
+ollut inhimillisen vivahdustakaan muuta kuin häivähdys isä Johanneksen
+silmien lämpimästä loisteesta, hänen kasvojensa henkevästä kajosta ja
+huulista, joilta niin lämpimällä äänellä helkkyi helliä, kultaisia
+sanoja...
+
+Isä Johanneksen ylitse, kaukaa ja korkealta ilmojen kirkkaasta sinestä,
+näki Kaarina jumalaisen yljän.
+
+
+
+
+22
+
+TUIRO JA PIRKITTA.
+
+
+Tuiro oli aamuisin jalkeilla päivän ensi kajossa, hiipi hiljaa
+pappilan pirtin päitse kylän takalistolle ja metsäiselle jokiahteelle.
+Hankiaisella rapsutteli hän metsää myöten Suitsulan luo, kurkisteli
+ja vaaniskeli metsän reunassa, pellonaidan takana, tähysteli taloon
+pitkin, ikävöivin katsein. Jos näki Saara muorin, Topiaan tai hänen
+nuoremman veljensä pihalta liikkuvan, jos kuuli sieltä risahduksenkaan,
+niin heti hangelle pitkäkseen heittäysi, painausi aitovarteen tai
+näreen tattaran taa. Kun ei enää ketään näkynyt, nosti päätään ja
+tähysteli näreiden suojasta taloon.
+
+Vihdoin eräänä aamuna, kohta päivän valettua, näki hän Pirkitan. Tyttö
+tuli ulos pihasta, nietokselle navettarakennuksen päähän, ja Tuiro
+kuuli hänen jalkojensa narskahtelun hangella. Hän tuli hankiaista
+myöten viistoon pellon poikki metsän reunaa kohden. Tuohirove hänellä
+näkyi olevan kädessään.
+
+Tuiro pujahti metsään ja hiipi juoksujalkaa metsän sisäitse sitä
+paikkaa kohden, mihin oli nähnyt Pirkitan menevän. Jälleen palatessaan
+metsän rintaan näki hän tytön seisovan siellä säikähtyneenä ja korvat
+herhallaan. Oli varmaan kuullut hänen jalkojensa narskunnan lumelta,
+näytti jo aikovan pyrhältää pakoon.
+
+— Pirkko! huusi Tuiro hiljaa.
+
+Pirkitta pysähtyi. Nähtyään Tuiron näreiden välissä tuli hän luo
+ilostuneena, mutta vieläkin säikähdyksestä vavisten.
+
+He löivät kättä, ja Tuiro piti Pirkitan käden omassaan.
+
+— Sinäkö täällä olet? Mitä sinä...?
+
+— Kotiasi katselin ja ajattelin, että siellä sinä olet.
+
+— Odotitko minua? kysyi Pirkitta hilpeästi.
+
+— Mistäpä tiesin, että tulet jo tänään. Mutta olisin katsellut täällä
+vaikka vuosia, kunnes olisit tullut.
+
+Pirkitta nauroi iloisesti.
+
+— Annahan nyt pois käteni, sanoi hän.
+
+Tuiro ei antanut.
+
+Yhtäkkiä puuskahti hän, vetäisi Pirkitan luokseen, kietoi käsivartensa
+hänen ympärilleen ja puristi rajusti. Pirkittaa peloitti, mutta
+sittenkin hän nauroi, ja kun Tuiro vähän hellitti, varasi hän hymyillen
+kyynäsvarrellaan pojan ryntäihin.
+
+— Olithan vähällä minut tappaa, myhäili hän ujolla hellyydellä.
+
+— Niin taidan tehdäkin! sanoi Tuiro synkästi.
+
+— Huh, miten sanot! sanoi Pirkitta ja nauroi, katsoi sitten Tuiron
+silmiin ja vapisi.
+
+— En sentään! sanoi Tuiro rakkaasti ja puristi häntä hiljemmin vasten
+poveaan.
+
+‒ Kuinka säikyttelet minua... ensin askelillasi... ja nyt sitten...
+
+‒ Elä pelkää! Minulla on vain ollut niin ikävä.
+
+— Niin minullakin... itketti ihan...
+
+— Eivät laske kai kouluun?
+
+‒ Eivät, olivat niin vihaisia.
+
+‒ En minäkään käy enää koulussa.
+
+— Etkö!
+
+Pirkitta ilostui niin, että pani käsivartensa puoleksi Tuiron olalle,
+puoleksi hänen kaulalleen.
+
+Silloin valtasi Tuiron taas myrskyn puuska, hän veti rajusti Pirkitan
+päätä puoleensa ja pusersi äkkipäätä huuliaan hänen nenävarteensa.
+Isä Johannekselta hän oli kuullut suun antamisesta, mutta näin ensi
+kerralla ei se ottanut onnistuakseen. Hän yritti uudestaan, ja silloin
+se sattui paikalleen.
+
+Pirkitta nauroi, painoi silmänsä kiinni ja oli onnellinen.
+
+Tuiro oli hetken vaiti, kuunnellen suloista huminaa veressään. Hänen
+silmänsä vaipuivat maahan... ja hän huomasi tuohiropeen, joka oli
+pudonnut pälven reunalle.
+
+— Olitko sinä menossa puolukkaan? kysyi hän.
+
+— Niin... ja katsomaan, onko karpalomaalla jo pälviä.
+
+He lähtivät liikkeelle ja kulkivat yhdessä pälvestä pälveen
+puolukoita poimien. Mutta vähänväliä täytyi Tuiron tulla Pirkittaa
+hyväilemään. Hän halasi tyttöä milloin jurosti leikitellen, milloin
+rajusti puuskahtaen, ja Pirkitta salli sen lapsellisella kainoudella,
+leikitellen ja naureskellen.
+
+Niin kulkivat he jokiahdetta pitkin karpalosuon rantaan. Mutta siellä
+näkyi vain paikoittain suokanervia pienistä pälvirenkaista suopetäjän
+käkkyräin juurilla, ja he palasivat kylään päin.
+
+He sopivat, että Pirkitta tulisi muinakin aamuina hankiaisen aikaan ja
+Tuiro odottaisi metsän rinnassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tästä aamusta alkaen, jona Tuiro oli suudellut Pirkittaa nenävarteen,
+oli hän kuin toiseksi pojaksi muuttunut. Hän tuskin näytti tietävän
+mitään Katrin ynseydestä ja kaunasta, väliin hän naureskelikin
+yksikseen onnellisen näköisenä. Mutta rauhaton hän oli. Päivisin ei hän
+koskaan pysynyt yhdessä kohti silloinkaan, kun hänellä ei ollut mitään
+tehtävää. Hän muuttelehti levotonna paikasta toiseen, milloin ulos,
+milloin sisälle, ja näytti ajatuksissaan elävän jossakin muualla.
+
+Aamuisin, päivän ensi kajossa, oli hän aina jalkeilla ja viipyi poissa
+kotvan aikaa, väliin aina puolipäivän rintaan.
+
+Isä Johannesta oli tämä kummastuttanut. Eräänä aamuna tuli hän pirttiin
+ja kysyi poikaa. Katri sanoi tämän lähteneen päivän koitteessa kuten
+muinakin aamuina.
+
+— Etkö tiedä missä hän kulkee?
+
+— Mistäs minä! Olen nähnyt vain menevän jokiahteen metsään päin...
+
+— Mitähän se siellä...?
+
+— Kukapa hänet... Mutta sieltähän hankikelillä pääsee
+Sudenluolaankin... muistanee pesänsä...
+
+Olikohan pojan tosiaankin vallannut rakkaus lapsuutensa kotiin...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuiro tuli puolipäivän rinnassa. Isä Johannes kutsui hänet papintupaan.
+
+— Missä sinä olet ollut? kysyi isä sävyisän vakavasti.
+
+Tuiro oli vaiti.
+
+— No, missä?
+
+— Tuollapahan vain...
+
+— Oletko ollut kotimökilläsi?
+
+Tuiro oli vaiti, ja Johannes piti sitä myöntämisen merkkinä.
+
+— Mitä sinä siellä...?
+
+Salaisuutensa puolesta ylen levotonna tuijotti Tuiro lattiaan. Kun isä
+puhui kotitöllistä, välähti hänen mielessään yhtäkkiä ajatus, että
+siellä pääsisi hän vapauteen ja rauhaan. Ujostelematta kohotti hän
+katseensa isään ja sanoi:
+
+— Jos palaisinkin sinne...
+
+— Mitä nyt?
+
+‒ Olenhan täällä kuitenkin kaikkien silmätikkuna...
+
+‒ Mutta miten sinä siellä, poika parka... sehän on autio ja kylmä...
+onko siellä enää kiveä kiven päällä?
+
+— Ennallaan se on, kylmillään vain... kirveet, jouset ja muut työkalut
+ovat peräpöksässä, johon ne piilotin.
+
+Niin Tuiro oli tehnytkin. Mutta ei hän tiennyt, olivatko ne
+paikoillaan, arveli vain niin.
+
+— Koetahan nyt kärsiä! sanoi isä Johannes lohdutellen. — Odotetaan...
+kyllä aika asemasi parantaa täälläkin!
+
+Mutta Tuiron oli vallannut ajatus muuttaa kotitölliinsä. Siellä ei
+hänen tarvinnut olla niin peloissaan, että heidän salaisuutensa tulisi
+ilmi, Pirkitan ja hänen, eikä Katri olisi siellä kurkistelemassa hänen
+jälkeensä. Ja sieltä käsin oli heidän helpompi toteuttaa monta kertaa
+tuumittu aikeensa... karata!
+
+Sillä eihän heillä ollut muuta keinoa. Pirkitta tosin näytti tyytyvän
+vain leikittelyyn metsässä, mutta eihän sitä voinut kauan kestää...
+eikä se Tuirosta ollut mistään kotoisin. Totta oli tehtävä, ja
+kun Pirkitan veljien ja äidin ei voinut toivoakaan suostuvan, oli
+karattava. Siitä oli jo monet kerrat puhuttu... Pirkitasta se näytti
+olevan vain hauskaa leikkipuhetta... vaan siitä oli tehtävä tosi...
+
+Mutta eikö heitä saatettu keksiä, vaikka hän muuttaisi kotitölliinkin?
+Ja jos keksittäisiin, kävisi karkaaminen vaikeaksi... Ei, oli paras
+tehdä se heti... suoraa päätä!
+
+Tänään iltapäivällä oli Tuiron käytöksessä jotakin tuiman päättävää.
+Hän näytti melkein yhtä metsittyneeltä kuin ennen pappilaan tuloaan.
+Mutta nyt vältti hän katsoa isä Johannesta silmiin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aamulla päivän ensi kajossa katosi hän jälleen kylän takalistolle ja
+hiipi jokiahteen metsää myöten Suitsulan pellonaidan taa.
+
+Pirkittakin saapui kohta.
+
+— Tiedätkös, toimitti hän, — minua eivät kotoa tahtoneet enää
+päästää. "Mitähän tuolla juoksee", sanoi Topias, "ja hakkaa kenkiään
+kovaan hankeen, kun sieltä kuitenkaan ei tule paljon mitään..." Äiti
+toki sanoi, että nuorena mielellään juoksee hankiaista, ja saahan
+marjapuuronkin pyhäksi... Meidän pitää poimia yhdessä oikein topakasti,
+että pääsen vastakin... ruvetaan nyt poimimaan, Tuiro!
+
+— En minä!
+
+Tuiro näytti hirveän totiselta ja kalpealta.
+
+— Mitä nyt? kysyi Pirkitta säikähtyneenä, mutta koetti sentään
+naureskella.
+
+Tuiron silmissä näkyi teräksen väläys.
+
+— Nyt me lähdemme! sanoi hän lyhyeen.
+
+— Mihin?
+
+— He eroittavat meidät muuten. Isä jo kyseli eilen, missä kulen.
+Laittaudu huomisaamuun valmiiksi, minä odotan täällä, ja me lähdemme!
+
+— Mihin?
+
+— Tiedäthän!
+
+— Eihän siitä ole ollut...
+
+— Etkö tahdo!
+
+Tuiro terhistihe tuiman uhkaavasti suoraksi.
+
+— Kyllä, kyllä...
+
+— Ota sitten mukaasi mitä voit ja tarvitset ja ole huomisaamuna täällä
+ennen päivän koittoa!
+
+— Kyllä, kyllä...
+
+— Mutta muista, että olet varovainen!
+
+— Kyllä...
+
+— Nyt minä menen.
+
+— Mutta marjat, Tuiro!
+
+— En minä nyt...
+
+‒ Mutta sittenhän en huomisaamuna pääse...
+
+‒ Kuulithan, että täytyy olla täällä ennen päivän koittoa, ennenkuin
+kotonasi herätään.
+
+— Hyvänen aika!
+
+— Täytyy tulla salaa.
+
+— Kyllä, kyllä... minä tulen, sanoi Pirkitta nyyhkyttäen.
+
+— Hyvästi siksi!
+
+Pirkitta alkoi hätiköiden poimia marjoja, että hänellä olisi jotakin
+viemistä kotiin, sillä hänestä tuntui, että siitä hänen pääsemisensä
+huomisaamuna riippui, lähtipä hän salaa tai luvalla. Hänen kyyneleensä
+kuivivat ykskaks, sillä kun kerran nyt oli todellakin lähdettävä,
+heräsi hänessä seikkailuhalu, ja hänestä oli hurmaavan hauskaa lähteä,
+tietämättä mihin mennään ja mitä huomenna tulee eteen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta Tuiro riensi juoksujalkaa jo melkein kokonaan sulaa päivärinnettä
+joelle, porraspuita yli ja vanhaan kotimajaansa.
+
+Kuten hän oli otaksunutkin, olivat maasaunan peräpöksässä tallella
+töllin kaikki tärkeimmät kapineet, jouset, kirveet ja puukot,
+pataranit, puukupit ja lusikat, jotka hän lähtiessään oli huolellisesti
+koonnut nurkkaan ja peittänyt vuodepahnoilla. Kiukaan kolkkakiveltä
+löysi hän tuluksetkin ja nurkkahyllyltä suuren läiskän taulaa.
+Maasaunan multalaipiolla oli kelkka turvekaton alla, ja hän raahasi sen
+alas, köytti siihen suurehkon pärevasun ja keräsi vasuun kaiken, mitä
+suinkin löysi kaluksi käypää. Tämän tehtyään pönkitti hän töllin oven
+kiinni ja palasi pappilaan paljon aikaisemmin kuin edellisinä aamuina.
+
+Koko päivän oli hän niin huomaavainen ja niin kerkäs ja kekseliäs
+tekemään pieniä palveluksia Katrille, että tämä oli vähällä mielistyä
+poikaan.
+
+Illallista syödessä näytti hän isä Johanneksesta niin oudon miettivältä
+ja vilkaisi tuontuostakin häneen niin kiitollisin silmin ja ikäänkuin
+jotakin katuen. Syötyä sanoi hän hartaasti ikäänkuin vieraissa, jossa
+on pidetty hyvänä:
+
+— Suurkiitosta... ruuasta... ja kaikesta!
+
+Isä Johannes vilkaisi häneen kummissaan.
+
+— Herra siunatkoon! vastasi hän mennen levolle papintupaansa.
+
+— Hyvästi! oli Tuiro vähällä sanoa, mutta malttoi sentään mielensä.
+
+Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteeseensa pitäjänpirtin ovensuunurkkaan.
+Katri meni levolle karsinanurkkaansa ja nukkui sikeästi.
+
+Aamulla, kun isä Johannes oli noussut jalkeille papintuvassa, tuli
+Katri hänen luokseen huolestuneen näköisenä.
+
+— Isä, virkkoi hän, — nyt eivät asiat taida olla oikealla tolalla.
+
+— Kuinka niin?
+
+— Tuiro on lähtenyt yöllä, en tiedä mihin. Ja... ja...
+
+— Mitä muuta?
+
+— Suolakuikka on tyhjänä, vaikka se illalla jäi melkein täydeksi.
+Leipiäkin näyttää vähentyneen leipäorresta.
+
+— Mitä ihmettä?
+
+— Nähtävästi on lähtenyt tiehensä ja ottanut evästä mukaan.
+
+— Omin lupinsa! Tätä en voi käsittää...
+
+Hän vatvoi asiaa puolin ja toisin, mutta käsittää ei hän sitä voinut.
+Hän vaipui masentuneena pöytänsä ääreen...
+
+Katri palasi melkein voitonriemuisena pitäjänpirttiin.
+
+Mutta kohta palasi hän jälleen papintupaan, kädessään muutamia Turun
+äyrityisiä. Hän oli mennyt pyyhkimään pöytää ja löytänyt rahat pöydän
+nurkalta.
+
+Isä Johannes ilostui ikihyväksi. Tuiro ei sittenkään ollut varastanut!
+Isä ei voinut olla ajattelematta legendaa pyhästä Henrikistä, kuinka
+tämä otti leivän uunin päältä ja heitti penningit sijalle... Tuiro oli
+tehnyt vain samallaista omankäden kauppaa hätätilassa... eikä hän ollut
+poikaan nähden pettynyt...
+
+Nyt hän käsitti Tuiron suurkiitokset, joita illalla oli kummeksinut.
+Mutta hän ei käsittänyt, miksi poika lähti salaa.
+
+Hänen partaallaan ollessaan Katrin kera eineellä astui pirttiin
+Topias, uusi suitsuttaja. Hän ei muistanut tervehtiäkään, niin
+kuohuksissa hän oli. Pirkitta oli kadonnut yöllä, muiden nukkuessa,
+teille tietymättömille. Aamunkoitteessa oli häntä etsitty ja huudeltu
+lähimetsistä, mutta kaiku vain vastasi. Hän oli käynyt jo kertomassa
+asian Tasalan isännälle, mutta oli tullut kysymään myös hengellisen
+isän neuvoa.
+
+— Suden-Tuirokin on luikkinut tiehensä! puuskahti Katri.
+
+— Tänä yönäkö?
+
+— Yöllä, niin...
+
+Kaikkien kolmen päässä välähti sama ajatus.
+
+— Onko Pirkitta ollut kotoa poissa aamuisin? kysäisi isä Johannes.
+
+— Joka aamu!
+
+— Missä?
+
+— Marjassa muka...
+
+— Tuirokin on mennyt joka aamu metsään jokiahteelle, ehätti Katri
+sanomaan.
+
+— Perkele!
+
+Tämä sana pääsi huomaamatta kirkonpalvelijan suusta, ja hän seisoi kuin
+halvauksen iskemänä.
+
+Hänet halvasi silmitön kiukku. Hänen oli mahdoton ajatellakaan, että
+Pirkitta, hänen sisarensa, oli juossut Suden-Tuiron, henkipaton pojan,
+heidän isänsä murhaajan pojan mukaan. Mutta poissa hän oli, ryöstetty
+tietenkin, viety väkisin.
+
+Hän heitti kiukusta palavan katseen pappiin ja juoksi yhtäkkiä
+tiehensä, unhottaen tulleensa kysymään neuvoa ja hyvästiä sanomatta.
+
+Isä Johannes pukeutui mustaan levättänsä ja lähti Tasalaan.
+
+Sanoma Pirkitan katoamisesta oli jo levinnyt, ja Tasalan pirttiin
+oli kerääntynyt kylän väkeä, osaksi lähteäkseen etsimään, osaksi
+kuullakseen asian tarkimmittain.
+
+Topiaalta oli juuri saatu tietää, että Tuirokin oli kadonnut ja että
+tämä, papin lellipoika, oli jo monina monituisina aamuina houkutellut
+ja pakoittanut tytön luokseen metsään, ja lopulta sitten vei...
+
+Isä Johanneksen tervehdykseen tuskin vastattiin. Ensi kertaa näki hän
+seurakuntalaistensa silmäilevän häntä vihamielisesti.
+
+Tanu Tasainen istui honkarahilla pöydän edessä.
+
+— Isä istuu! sanoi hän. Mutta Johannes oli huomaavinaan ilkkuvan
+katseen hänen silmissään.
+
+Tanu kyseli kaikilta, tiesivätkö he mitään, mikä johtaisi karkurien
+jälille. Kukaan ei ollut heitä nähnyt, kukaan ei tiennyt mitään.
+
+— Pitäisi käydä katsomassa Sudenluolasta... virkkoi muuan.
+
+— Tokkopa ne sinne... mutta menköön joku katsomaan, virkkoi Tanu.
+
+Lähti parisen miestä. Mutta vaikkei kukaan uskonut, että karkurit
+olisivat jääneet niin lähelle, väikkyi mielissä kuitenkin mahdollisuus,
+että kenties heidät sieltä löydetään, ja jokainen tahtoi olla mukana
+ottamassa tytönryöstäjää kiinni... tai edes näkemässä...
+
+Ja pirtti tyhjentyi ykskaks.
+
+Näettekös nyt, hengellinen isä... virkkoi Tanu melkein sellaisella
+äänellä kuin isäukko ajattelemattomalle pojalleen.
+
+— Ruvetapas elättämään kyykäärmeen sikiötä povellaan tietää sen, mitä
+siitä saa palkakseen...
+
+Isä Johannes ei virkkanut mitään. Hänen ajatuksensa olivat ahkerassa
+työssä, hän koetti saada selville syyt pojan tekoon. Ja pian tuli
+hän siihen iloiseen vakaumukseen, ettei ollut pettynyt uskossaan,
+että Tuirossa piili jotakin syvää. Ainoastaan syvä mieli saattoi
+niin kokonaan kiintyä tyttöön. Ja sitten... mikä tarmo! Tuirolle oli
+karkaaminen, tytön ryöstäminen, ainoa mahdollisuus, ja hän käytti sitä!
+Se oli väärin inhimillisten lakien mukaan, ja mikäli hän käsitti,
+jumalaistenkin. Mutta sittenkin isä Johannes tunsi mieleensä hiipivän
+melkein ihailun tunteen. Hänestä tuntui, ettei hänessä olisi ollut
+miestä sellaiseen.
+
+— Jumala yksin voi tuomita! virkkoi hän vihdoin.
+
+— Hänet tuomitsee laki, jos hänet saadaan käsiin.
+
+— Mikä laki?
+
+— Rauhanlait.
+
+— Naisrauha...?
+
+— Niin, naisrauhan hän on rikkonut.
+
+— Rauhattomaksi siis...?
+
+— Täysrauhattomaksi... henkipatoksi, kuten isänsäkin.
+
+Nimismies Tasaisen äänestä uhkui lain lahjomaton henki, joka kouristi
+isä Johanneksen lempeää sydäntä. Hän nousi murheellisena ja lähti.
+Mennessään ei hän voinut olla ajattelematta sitä ihannetta, jolle hän
+oli elämänsä pyhittänyt, ehdottoman puhtauden ihannetta. Kun hän katsoi
+Tuiroa tämän ihanteensa korkeudesta, niin mihin pohjattomaan kuiluun
+pojan olisikaan täytynyt näyttää vaipuneen! Ja kuitenkaan ei hän voinut
+Tuiroa tuomita, tunsipa melkein kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan
+ja itsensä niin köykäiseksi hänen rinnallaan. Ja sittenkin heidän
+välillään oli sovittamaton juopa... se oli laki, joka Tuiroa painoi
+lyijynraskaana... ja kouristi isä Johanneksen sydäntä...
+
+Pian palasi joukko Sudenluolalta. Se oli monin kerroin lisääntynyt,
+sillä tullen mennen oli siihen liittynyt kyläläisiä tukuittain. Mutta
+Sudenluolasta ei kadonneita ollut löydetty eikä kukaan tiennyt heistä
+mitään.
+
+Päätettiin etsiä metsistä ympärinsä ja kysellä Killalan kylästä, oliko
+heidän nähty menevän merenrannikolle päin. Iltapäivällä palasivat
+tyhjin toimin niin etsijät kuin kyselijätkin.
+
+— Täytyy kai odottaa, virkkoi Tanu. — Eiköhän heidät muutamain päivien
+perästä aja nälkäkin kotiin.
+
+— Odottaa! kivahti Topias. — Ei, vaikka...
+
+Ja vihasta ja kostonjanosta hehkuen puristi hän puukkotuppeaan.
+
+— Tee mitä, jos voit!
+
+Muut jäivät odottelemaan, kuulostelemaan. Mutta Suitsutan veljekset
+etsivät vihan kuumeessa pitkin päiviä ja öilläkin päresoihduin. Kun
+he eivät mitään parempaa tietäneet, veti heitä vaistonsa jokilaaksoon
+ja Sudenluolan ympäristöön. Siellä nuuskivat he jokaisen puun juuren,
+löytääkseen kadonneista jälkeä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sinne, kotitöllilleen, oli Tuiro hiipinyt kuutamoisessa yössä pappilan
+pirtistä lähdettyään. Hiipiessään oli hän aprikoinut, että kelkka
+tekisi näkyvät jälet keväthankiaisellakin, ja hän ryhtyi varokeinoihin.
+Hän vei sen joen yli päivärinteen puolelle, jossa maa oli jo sulana
+melkein kauttaaltaan. Sulaa maata myöten veti hän sen alaspäin niiden
+pitkuspuiden luo, joita he isä vainajan kera olivat kulkeneet joen yli
+eräretkillään. Siellä raahasi hän kelkan jälleen joen yli, jätti sen
+sinne ja palasi määrätylle yhtymäpaikalle.
+
+Hyvän aikaa sai hän odottaa. Mutta vihdoin Pirkitta tuli vilkuen ja
+pälyen ja toimitti hätiköiden:
+
+— Tavallisessa arkipuvussani minä vain... en uskaltanut mennä
+kirkkohametta aitasta ottamaan... ja mitenkähän minä nyt... kun kai
+mennään kauas vierailun ihmisiin... äidin saalin vain sain siepatuksi
+hartioille.
+
+— Tulehan!
+
+— Mihin?
+
+— Tule!
+
+— Mutta...?
+
+— Etkö tule!
+
+Ääni oli niin luja, että Pirkitta vaikeni sävyisästi.
+
+Kun he aluksi kulkivat Sudenluolalta vievää polkua, valtasi Pirkitan
+kammo. Hänen jalkansa aivan kuin puutuivat, ja hän pysähtyi:
+
+— Sinnekö?
+
+— Tule!
+
+— En minä voi... en jaksa...
+
+— No...
+
+Tuiro tarttui melkein sydämystyneenä hänen ranteeseensa.
+
+Kohta poikkesivat he metsään, ja pimeässä metsässä, johon ikikuusten
+lehvien alta tuskin ainoakaan tähti tuikahti, oli Pirkitasta
+hirvittävän kamalaa. Hän pysähtyi vavisten ja kysyi:
+
+— Mihin ihmeelle me menemme?
+
+— Tulehan nyt!
+
+Tuiro veti hänet mukaansa.
+
+Pitkuspuista mentyä ylitse alkoi Tuiro toisella kädellä vetää jukosta
+kelkkaansa ja toiselta talutti Pirkittaa kädestä. He kiersivät kovaa
+hankea kaukaisittain Sudenluolan ympäri metsäiselle mäelle.. Siellä
+Tuiro käski Pirkitan istua kelkkaan, kapineiden päälle pärevasuun,
+ja alkoi vetää kelkkaa pitkin jokiahteen yläreunaa ylimaahan päin.
+Ja kuunnellessaan kelkanjalasten kevyttä ratinaa hangella ja Tuiron
+jalkojen raikasta narsketta ja katsellessaan tummansinisellä taivaalla
+tuikkivia tähtiä, alkoi Pirkitan silmä pian loistaa hilpeästä riemusta.
+
+Kun tähdet alkoivat sammua ja päivä koittaa, painautuivat he vielä
+syvemmälle metsään, mutta jatkoivat yhä kulkuaan joen suuntaa ylimaahan
+päin. Puolipäivän rinnassa noustuaan muutamalle mäentöyräälle näkivät
+he loitompaa jäitään hautovan Lipisevänjärven, josta joki alkoi
+juoksunsa. Järven takimaisessa päässä näkyi kylän taloja, mutta
+tännimäinen pää oli sankkojen metsien ja halmemaiden ympäröimä. Sillä
+järven tännimäiset rannat olivat Metsäkulman kirkonkylän takamaita,
+siellä oli ainoastaan heidän metsiään, kaskiaan ja kalasaunojaan.
+
+Myötämaata veti Tuiro kelkkaansa lumessa, joka jo upotti melkein
+kelkankaplaiden korkeudelta. Hän vältti lähestyä tietä, joka vei
+kirkonkylästä Lipisevän jäälle ja jäätä myöten Lipisevänrannan kylään.
+Hän kulki ohi ensimäisten kalasaunojen ja pysähtyi vasta etäisimmän
+luo, joka oli suurten honkien juurella rantatörmällä. Siellä tiesi hän
+kauimmin saavansa olla rauhassa, sillä se oli Tasalan kalasauna, tehty
+jo ammoisina aikoina kovista honkapuista, ja ani harvoin sitä nykyään
+käytettiin.
+
+Sen eteen Tuiro pysäytti kelkkansa.
+
+— Tähän me jäämme!
+
+— Tähän!
+
+— Tämä on majamme.
+
+— Tuoko!
+
+Hyvä se onkin, ei ole sellaista kalasaunaa toista näillä tienoin.
+Monet yöt ovat siinä ennen venevanhaan kalamiehet viettäneet nuotionsa
+ääressä.
+
+Eihän tuossa ole kuin kolme seinääkään!
+
+Ei tarvitakaan. Tälle avoimelle puolelle kun tekee nuotion, niin siitä
+lämmin hohkaa honkaseiniä ja kattokouruja vasten, että on majassa helle
+kuin saunan löyly.
+
+— Niinkö?
+
+— Pian näet!
+
+Siinä oli vieressä muutamia pölkkyjä. Tuiro etsi läheltä tervaskannon,
+veisti lastuja, iski tulta, ja pian loimottivat nuotion punertavat
+liekit, niin että Pirkitta aivan hyppelehti riemuissaan.
+
+— Menehän majaan!
+
+Pirkitta meni varovasti nuotion ja seinänpielen välitse.
+
+— Kas, nyt jo niin lämmin, että... aivan joutaa pois villasaali!
+
+Pirkitta katseli nuotion ylitse ja aarnihonkien välitse järven jäälle.
+
+— Kolkkoa täällä sentään on.
+
+— Juhlallista! Ajatteles, kun jäiden lähdettyä näet siitä honkien
+välitse sinisen, päivässä välkehtivän järven, jossa sorsat uivat ja
+kalat polskivat ja laineet lipisevät rantakiviä vasten. Ja nämä hongat,
+eivätkö ne ole kuin kirkon pilarit, ja tuolla ylhäällä on havukatto,
+niin tiheä, etteipä vain taivas läpi pilkahda.
+
+— Niin, sanoi Pirkitta ihastuksesta loistavin silmin. — Ja sittehän
+saamme kalojakin ja saamme panna suoraan pataan! Onkos meillä pataa?
+kysäisi hän säikähtäen.
+
+— On pata, on! sanoi Tuiro vetäen sen pärekopasta esiin.
+
+— Padassahan juuri istuit tullessasi!
+
+— Kuinka hauskaa! Meidän patamme! Keitetään heti sillä... onkos meillä
+mitä keittämistä?
+
+— Eiköhän... kun aika joutuu.
+
+— Minun on niin nälkä!
+
+— Jos odotat, niin lähden katsomaan metsällistä...
+
+— Elä! Hui...
+
+— No, mitä nyt...?
+
+— En minä uskalla jäädä...
+
+Tuiro tähysteli honkiin. Kas, tuollapas nakerteleekin orava,
+pöyristelee häntäänsä ja veikistelee! Ylhäällä oli, veitikka, ensi
+nuoli suhahti ohi. Mutta toinen sattui, alas tipahti pöyryhäntä, siihen
+molempain nenän eteen. Oravan nylkemisajaksi vain pata tulelle, vesi
+lämpiämään, ja sitten orava pataani Ja oravan kiehuessa, poristessa ja
+suloisesti metsälliselle lemutessa alkoi Tuiro lappaa tavaroita kopasta.
+
+— Tässä leipää, tässä suolaa, aluksi...
+
+— Ai, keittoon suolaa!
+
+— Niin, ja Lipisevänrannalta saan kai huomenna sinulle maitoakin...
+
+— Onko sulla rahaa?
+
+— On sitä sitäkin... kaksi markkaa ja äyrityisiä koko kopare.
+
+— Mistä sinä olet saanut?
+
+— Isä Johannekselta...
+
+Hänen sydäntään vihlaisi kipeästi. Nyt siellä kai koko kylä pitää
+hälinää... ja mitähän isä Johannes ajattelee, kun sellaisen kolttosen...
+
+Mutta ei ollut aikaa vaipua sureksimaan. Hän kantoi pari hyvää sylyystä
+metsän hyötyneulaisia männynlehviä ja lateli ne taitavasti majan
+nurkkaan, niin että ainoastaan pehmeimpiä kärkilehviä oli päälläpäin.
+Päälle levitti hän äitivainajansa aikoinaan kutoman karvapeitteen.
+
+— Siinä on sinulle vuode!
+
+Entäs sinulle? kysyi Pirkitta lehahtaen punaiseksi.
+
+Laitetaan, sanoi Tuiro reippaasti, haki metsästä vielä muutamia lehviä
+ja heitti ne toiseen peränurkkaan.
+
+Orava oli sillävälin kiehunut kypsäksi, ja verisellä nälällä kävi
+Pirkitta sen kimppuun. Tuiro söi suolaa ja leipää ja näpsehti vain näön
+vuoksi oravaa. Vasta Pirkitan saatua kyllikseen pisteli hän tähteet
+poskeensa.
+
+Tuiro hakkasi kuivasta kelohongasta yöksi nuotiopuita. Ja kun päivä
+oli jo painunut illoilleen, vaipuivat he väsyneinä unen viihdyttävään
+syliin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kului viikkokausi, toistakin. Suitsulan veljekset jatkoivat uupumatta
+etsiskelyään ja kyselivät merenrannikolta päin melkein Turkuun saakka.
+
+Veljesten äiti, Saara muori, oli kääntynyt niin kovin sairaaksi, että
+odotettiin hengenlähtöä. Häntä oli riuduttanut niin suru miesvainajansa
+kauhean kuoleman johdosta, ettei hän kestänyt tätä viimeistä suruniskua.
+
+Topias oli hakenut Katrin pappilasta sairaan luo ja jatkoi veljensä
+kera etsiskelyjään ja kuulustelujaan, mutta turhaan.
+
+Pyhänä oli sitten kirkossa väkeä Lipisevänrannan kylästäkin. Muuan
+isäntä sieltä tiesi kertoa, että Tuiro oli käynyt hakemassa maitoa ja
+eväitä kylän reunimaisesta, yksinäisestä talosta.
+
+Silloin ajateltiin heti kalasaunoja.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jylhäin honkien juurelta istui Pirkitta rantamajassa, Tasalan
+kalasaunassa, riittyneen nuotion ääressä. Honkien välitse ullotti jää
+tummana, lähellä lähtöään. Päivä oli pilvinen, melkein sataa tihuutti,
+ja maa norui märkänä sulaneesta lumesta, valuipa muuan vesipuronen
+majan nurkitsekin maapermantoa myöten.
+
+Pirkitta istui puupölkyllä, sormet ristissä polven ympärillä, ja nojasi
+päätään majan honkaseinään. Hän istui raukeana ja kyllästyneenä,
+alakuloinen, ikävystynyt ilme kasvoiltaan.
+
+Hänen mielessään väikkyi heidän äskeinen kohtauksensa.
+
+Valita sille ikävääsi ja pyydä ihmisten ilmoille lähtemään...
+sellainen jurrikka, mitä se välittäisi... "Sitten lähden yksin!" oli
+hän tiuskaissut ja koetti yksikseen saada uudestaan äänelleen saman
+kipakan sävyn, joka silloin oli tulla tupsahtanut itsestään. "Mihin?"
+oli Tuiro kysynyt. "Vaikka kotiin", oli hän vastannut, ja Tuiro oli
+silloin siepannut jousensa ja mennä murrittanut metsään. "Kotiin", oli
+hän sanonut, mutta peloitti häntä mennä sinne... ihan ne söisivät...
+puistatti veljiä ajatellussakin. Lähtisipä vain Tuiro johonkin ihmisten
+ilmoille, vaikka kuinka kauas... ja kunpa nyt edes tulisi takaisin
+jousineen, ettei olisi niin hirmuisen ikävä...
+
+Tuiro tuli, heitti kuivan hongankelon olaltaan maahan ja jousensa majan
+seinänpieleen.
+
+— Etkö saanut mitään otusta? kysäisi Pirkitta ja kohottausi pystyälleen
+ilostuneena hänen tulostaan.
+
+Mutta Tuiro ei niin herkästi muutellut tuuliaan. Hän vilkaisi ynseästi
+Pirkittaan.
+
+— Tiedän kyllä, mitä haudot mielessäsi, murahti hän ja alkoi hakata
+hongankeloa pölkyiksi.
+
+Pirkitta oli hätkähtänyt kuullessaan Tuiron ynseän äänen, mutta sitten
+alkoi häntäkin mörötteleminen huvittaa. Hän vaipui jälleen seinää
+vasten kylmäkiskoisen ja huolettoman näköisenä ja huljutteli sormellaan
+majan nurkitse virtailevaa vesipurosta.
+
+Tuiro hakkasi ja mietti, mietti ja hakkasi hongankeloa. Pirkitta oli
+parina ensi päivänä näyttänyt yhtä onnelliselta kuin hänkin... mutta
+alapas sitten ikävöidä ja haikailla... oli hänellä tietysti kotonaan
+ollut parempi kuin täällä, mutta hyvä oli pappilassakin... pappilassa...
+
+Tuiron sydäntä pisti aina niin kipeästi, kun hän ajatteli pappilaa ja
+isä Johannesta.
+
+‒ Tiedätkös, puuskahti hän yhtäkkiä nousten pystyyn ja potkaisten
+pölkkyä jalallaan, ikäänkuin olisi puhunut sille, sinun tähtesi
+olen pettänyt hänet, jonka rinnalla emme maksa molemmat puolta
+puuäyrityistä... niin etten enää ikinä viitsi astua hänen silmiensä
+eteen! Tiedätkös että...
+
+Hän katkaisi yhtäkkiä. Honkien välistä oli hänen silmiinsä vilahtanut
+mies, joka tuijotti häneen uhkaavassa asennossa. Mies seisoi siellä
+hammasta purren, valmiina hyökkäämään, puukko kädessään.
+
+Tuiro kääntyi päin ja he mittelivät katsein toisiaan. Topias läähätti
+hieman seistessään honkien välissä, oli nähtävästi tullut liian vinhaan.
+
+Pirkitta oli noussut ja tullut majan suulle katsomaan, mitä Tuiro
+tuijotti.
+
+Topiaan silmät välähtivät, ja hän puristi puukkoaan valmiina
+hyökkäämään.
+
+— Äh... molemmat, rosvo ja letukka... malttakaahan...
+
+Tuiro oli nopeasti tehnyt päätöksensä. Hän tarttui Pirkitan ranteeseen
+ja veti mukaansa.
+
+— Tule!
+
+— Mihin?
+
+— Pois... on kai tulossa muitakin...
+
+Pirkitta näytti olevan kahden vaiheella.
+
+Topias ei nähtävästi uskaltanut käydä Tuiron kimppuun, vaikka oli
+kiivaudessaan rientänyt juoksujalkaa tänne. Mutta Pirkitalle uskalsi
+hän purkaa kiukkuaan.
+
+— Osaatko sieltä, sudenpenikan kynsistä, sinä! Laputa heti kotiin,
+heti, kuulitko! Muuten...
+
+Pirkitta tempasi kätensä irti Tuirolta ja loittani pari askelta
+jännityksellä tähystellen ja tuumien.
+
+Metsästä oli alkanut kuulua askelia ja hälinää, monia askelia eri
+tahoilta aivan kuin karhunpesettä kiertäessä. Tuiro oli terhistäytynyt
+yläpystyyn, hänen päänsä heittyi takakenoon, rinta kohosi, sieraimet
+laajentuivat niinkuin korskuvan sotaorosen.
+
+— Äh, kuuletkos! kähisi Topias. — Hoi, miehet, tännepäin! huusi hän
+kurkun täydeltä.
+
+Kun samassa tulivat honkien välistä kierrosketjun ensimäiset miehet
+näkyviin, juoksi Pirkitta äkkipäätä heitä vastaan kirkuen:
+
+— Ottakaa minut kotiin... oi, ottakaa! Hän pakoitti minut mukaansa, vei
+väkisin!
+
+Muu melu melkein tukehutti hänen äänensä kuulumattomiin. Mutta aivan
+kuin ilosta itkien, saadessaan vihdoin pelastuksen, riensi hän miesten
+luo.
+
+Tuirolta pääsi katkera nauru. Mutta samassa tähysteli hän ympärilleen,
+minne päin lähtisi... sillä antautua hän ei tahtonut... jos hän vielä
+menisi kylään, menisi hän itsestään... Miesketju näkyi piirittävän
+majan kaikilta maapuolilta, järvellä taasen oli jää hyyhmänä, valmis
+menemään kasaan ensimäisellä tuulen henkäyksellä...
+
+Samassa huomasi hän Topiaan juoksevan itseään kohden puukko sojossa.
+Tämä ei ollut tahtonut suoda muille iloa ottaa kiinni pahantekijän,
+ja hän rohkaisi mielensä, kun apu oli niin lähellä. Mutta hän juoksi
+kuin kalliota vasten. Sieppaus ja nyrjäys vain, ja puukko oli Tuiron
+kädessä ja lennähti metsään. Samassa tunsi Tuiro Topiaan käsivarret
+ympärillään. Tämä ei ollut hento tämäkään, mutta Tuiro riuhtaisihe kuin
+haavoitettu karju ja oli vapaa. Samassa pisti hän omat käsivartensa
+Topiaan kainaloihin. Veri nousi hänen päähänsä, hänen silmänsä aivan
+kuin sumenivat, hän tuskin eroitti mitään, mutta kuuli ahdistajainsa
+huutoja aivan läheltään. Silloin pyörähti hän rajusti heittäen Topiaan
+ympäri ja lingoten hänet lähimpiä ääniä kohden. Topias retkahti paria
+miestä vasten, joiden kädet olivat jo ojolla tarttuakseen Tuiroon,
+mutta he saivatkin Topiaan.
+
+Tämä kaikki oli tapahtunut hengenvedossa. Samassa oli Tuiro vilaissut
+jälleen tummana uhottavaa jäätä, hänen mielessään välähti kuin salaman
+leimauksena, että jos jää ensinkään kannatti, niin tarvitsi hän
+ainakin seipään mukanaan. Hän sieppasi lähimmän minkä sai ja hyppäsi
+aivan hänen ympärilleen kiertyvän miesketjun käsien läpi sulaan
+rantaporeeseen. Muutamia rivakoita juoksuaskelia sulaa vettä... sitten
+muutamia hänen allaan särkyvissä jääkappaleissa... ja vihdoin oli jää
+siksi lujaa, että hän tökäten seipäänsä sorapohjaan saattoi hypähtää
+sen varassa jään reunalle. Hän juoksi muutamia askelia jäälautan
+ylitse. Sitten tuli tumma paikka, jääsohjua vain, kirkkaita, irtonaisia
+jääpuikkoja, jotka näkymätön käsi oli latonut vieretysten pystyyn...
+siihen heitti hän seipäänsä porraspuuksi ja hypälsi keveän ketterästi
+sitä myöten toiselle jäälautalle. Sitten taas eteenpäin... samoin
+heikon paikan ylitse ja taas eteenpäin...
+
+Topias oli selvinnyt jalkeille ja juoksi kiukusta puhkuen rannalle,
+jossa toiset ihmeissään katselivat.
+
+— Ottakaa kiinni! huusi hän rämisevällä äänellä.
+
+— Ota itse, jos saat...
+
+Topias hyppäsi veteen, mutta luotuaan katseen vesimustalle jäälle
+palasi kiroten takaisin.
+
+— Ota lintu lennosta! huudahti joku puoleksi harmissaan, puoleksi
+ihaillen.
+
+— Menihän mikä meni... virkkoi toinen raapien korvallistaan.
+
+— Kirottu! Hän ei saa... karjaisi Topias.
+
+Samassa ehti Tanu Tasainenkin rannalle. Hän tuijotti Tuiron jälkeen
+silmät selällään, pää etunojassa.
+
+— Katsos vietävää! huudahti hän äkkiä kynsäisten karmakasti
+korvallistaan. — Noin minäkin tekisin... hänen sijassaan!
+
+Ja hänen silmänsä tuikkivat, hänen huulensa vääntyivät ylävään hymyyn,
+ja hänen sydämessään pursui ihastunut nauru, niin että rinta hytkähteli.
+
+— Kyllä Vetehinen hänet korjaa! huusi joku.
+
+Mutta ei korjannut. Ka, nyt putosi! Solahti jäiden rakoon ... mutta
+tuskin vyötäröään myöten hutkahti veteen, kun jo taasen kimmahti jäälle
+seipäänsä avulla. Loittani taasen... taasen solahti jäähän... mutta
+katseli vain kuin pääskynen pyrstösulkiaan... jalat vain upposivat...
+ja samassa oli polvillaan jäällä, nousi ja jatkoi juoksuaan, väliin
+ripein askelin, väliin heittäen seipäänsä jäälle ja kivuten sitä myöten.
+
+Tanu Tasainen oli kokonaan kiintynyt jännitettynä katselemaan, kun
+yhtäkkiä tarrattiin kiinni hänen pyssyynsä.
+
+— Antakaa tänne! ähkyi Topias.
+
+— Tiedä huutia!
+
+— Minä ammun! huusi Topias.
+
+— Ammu omallasi! vastasi Tanu yli olkainsa.
+
+Olihan Topias sitä ajatellut, mutta ei hänen nuolensa olisi enää noin
+kauas lentänyt. Silloin oli hän äkkiä älynnyt Tanun tuliluikun ja
+kiivaudessaan tarrasi kiinni.
+
+Miehet vilkaisivat pelonsekaisella kunnioituksella Tanun ruutipyssyä,
+jollaista muilla ei vielä ollut koko kylässä, ja soimaten Topiaaseen.
+Mutta kauan ei siihen huomio joutanut kiintymään. Toiset miehistä
+istuutuivat rantakiville, toiset seisoivat, mutta kaikki katselivat
+pitkin silmäripsin Turoa, joka jo näytti alkavan olla lähempänä
+toisenpuolista rantaa.
+
+Pitäisi kiertää vastaan, virkkoi joku.
+
+— Niin, vastaan! huudahti Topias.
+
+Ei, veikkoset! Kun sinne ehdimme, on Tuiro jo peninkulman päässä.
+
+— Antaa hänen mennä! sanoi Tanu Tasainen. — Samahan se meille on,
+harhaileeko hän rauhatonna tuomiten vai itsestään. Mutta kylään ei hän
+saa enää tulla, ei siellä oleskella.
+
+Katseltuaan, kunnes Tuiro lähestyi järven takarantaa, tekivät miehet
+lähtöä Pirkitan keralla. He silmäilivät Pirkittaa kuten häväistyä
+olentoa, mutta samalla häntä säälitettiin kuten pedon uhria.
+
+— Pidäkin kiirettä, tyttö, virkkoi Tanu. — On epätietoista, joudutko
+enää saamaan äidiltäsi anteeksi ja viimeisen siunauksen.
+
+Pirkitta kalpeni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Iltapäivällä taivas kirkastui. Ja Tuiro istui päiväpaisteisella
+rantakalliolla metsäniemen kainalossa ja kuivaili vaatteitaan.
+
+Kaivelihan se sydäntä ajatellessa, että Pirkitta oli niin hänet
+heittänyt. Mutta ei se tehnyt kovin kipeää. Oli kuin kylmä puolikylpy
+jäissä olisi huuhtonut lemmenhoureet hänen päästään.
+
+Mutta nyt oli hänen ryhdyttävä johonkin. Hän ei tosin tiennyt, että
+hänet lain mukaan tuomittaisiin isänsä teille, mutta sittenkään ei hän
+voinut ajatella menemistä kylään. Kyläläiset tietysti olisivat nyt
+hänen kimpussaan kuin härsytetyt koirat. Ja mihin hän sinne menisikään?
+Isä Johannes... mikä kipeä pisto rinnassa... isä Johannes kenties
+ottaisi hänet vielä vastaan, ja sitä ajatellessaan heltyi hän aivan
+vesiin. Mutta hän ei saattanut mennä sinne. Mitä kaikkea kylä, mitä
+koko pitäjäs puhuisikaan lempeästä isästä, jos tämä vielä ottaisi hänet
+luoksensa. Ei Tuiro sinne saattanut mennä, olihan isällä muutenkin
+ollut kylliksi kiusaa hänestä.
+
+Kaikkeen maailmaan siis! Metsiin! Mihinkäs muuanne... ja siellä paras
+olikin...
+
+Mutta ensin tahtoi hän käydä isän luona... pyytämässä anteeksi...
+kaiken...
+
+Hän lähti astumaan. Päivä oli iltavinossa ja teki jo laskuaan hänen
+pitkää järven rantaa kierrättäessään. Oli jo puoliyö, kun hän lähestyi
+kirkonkylää ja pappilaa.
+
+Ovet olivat siellä auki yötä päivää. Hän hiipi pitäjänpirttiin ja
+kuunteli Katrin hengitystä karsinanurkasta. Hengitys sieltä kuului,
+mutta niin outo... Katri veti henkeä pitkään, jotta nenä tuhisi... tämä
+hengitys oli lyhyt ja töksähtelevä kuin vanhan heikkorintaisen akan...
+mahtoikohan Katri nukkua niin herkästi ja levottomasti... Tuiro ei
+uskaltanut koputtaakaan papintuvan ovelle, vaan hiipi hiljaa sisään ja
+veti oven varovasti kiinni jälkeensä. Ovensuussa seisten herätti hän
+isän yskimällä.
+
+— Kuka se on?
+
+— Minä...
+
+— Iske valkeaa!
+
+Tuiro otti tulukset uunin kolkalta ja pani tulta kynttilään. Sitten
+polvistui hän isän eteen.
+
+— Rakas isä! Antakaa anteeksi... minulle teki niin kipeää... tulin
+pyytämään anteeksi ja sanomaan hyvästit...
+
+Hän tavoitteli isän kättä ja isä ojensi sen hänelle.
+
+— Nouse, sanoi hän tyynellä äänellä. — Olen antanut anteeksi, ymmärsin,
+ettet voinut tehdä muuten... Jumala sinua siunatkoon!
+
+Tuiron silmät kostuivat, niistä vierivät sulat vedet, jotka sulattivat
+koko mielen.
+
+‒ Saisit kyllä jäädä luokseni muuten, mutta ethän voi.
+
+‒ Niin, kyläläisten tähden... olen sen kyllä ymmärtänyt...
+
+‒ Vähät kyläläisistä! Mutta lain tähden... se tuomitsee sinut...
+
+Tuiro oli terhistänyt päänsä pystyyn.
+
+— Mihin? kysyi hän.
+
+— Metsiin... kuten isäsikin...
+
+— Miksi? kysyi Tuiro uhmaten.
+
+— Olet ryöstänyt naisen... rikkonut naisrauhan.
+
+— Mutta Pirkittahan lähti itsestään!
+
+— Tuskinpa sitä uskotaan... eikä taida paljon tulla kysymykseenkään...
+
+— Se on totta! huudahti Tuiro säihkyvin silmin ja näytti olevan valmis
+lähtemään kenen eteen tahansa väitettään puolustamaan.
+
+— Tiedän kyllä sen... Pirkitta tunnusti sen äitinsä kuolinvuoteen
+ääressä.
+
+— Onko Saara kuollut?
+
+— Niin, kuollut. Kuoli illalla pimeän tullen. Hän antoi lapselleen
+anteeksi ja siunasi...
+
+Kaikki uhma oli Tuirosta kadonnut.
+
+— Pirkitan veljet...? kysyi hän hiljaa.
+
+— Tuoni on pyyhkinyt pois kaiken kaunan.
+
+Tuiro seisoi kauan allapäin.
+
+— Minun täytyy lähteä, huokasi hän sitten.
+
+Isä Johannes etsi rahoja antaakseen hänelle. Hän ei tahtonut ottaa,
+mutta kun isä selitti niiden olevan lopun palkasta ja tarpeen etsiessä
+uutta olinpaikkaa ja päästessä alkuun, otti hän ne.
+
+— Mene hiljaa pirtin läpi, siellä nukkuu muuan vanha vaimo kylästä,
+sillä Katri on pitämässä kuolinvartiota, virkkoi isä.
+
+Hän siunasi kasvattiaan, ja Tuiro hiipi hiljaa yöhön.
+
+
+
+
+23
+
+ARMON LAAKSOON
+
+
+Isä Johanneksella oli viime päivinä ollut paljon papillisia matkoja
+pitäjällä, olipa täytynyt olla taipaleella öilläkin. Sillä hänen oli
+ollut siunattava maamiesten kevättoimia johtamalla juhlasaattoja ympäri
+peltoja ja lukemalla latinankielisiä rukouksia, ja nämä maaemosen
+lyylitykset ja salasanaiset toukoloitsut olivat maamiesten mielestä
+tärkeimmät kaikista papillisista menoista.
+
+Kaarinalla oli hänelläkin ollut kevätaskareita ulkosalla, niin ettei
+hän ollut käynyt isä Johanneksen koulua hyvään aikaan.
+
+Anna äidistä näytti, ettei hänen tyttärensä ahertanut toimissaan
+rinnantasalta kuten muut. Hänen olennossaan oli aina jotakin niin
+juhlallista, ylevää, kaihoilevaa. Hän näytti olevan ikäänkuin
+askareidensa yläpuolella, vaikka tekikin niitä toimella ja
+ahkeruudella. Hän näytti näkevän työnsä ylitse jotakin, joka oli
+hänestä korkeampaa ja tärkeämpää ja veti ajatukset puoleensa.
+
+Äiti näki tyttärensä tänä keväänä kehkenneen immeksi ja tunsi ikävän
+henkäyksen rinnassaan, kun ajatteli, että tytölle kenties pian tulisi
+sulhasia ja hän jättäisi äitinsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Isä Johannes odotti hieman arastellen. Sillä tänä iltana piti Kaarinan
+tulla jälleen hänen luoksensa eikä hän ollut oikein selvillä millainen
+heidän suhteensa olisi viimeisen oppitunnin jälkeen.
+
+Kaarina astui vienon arvokkaasti papintupaan. Hänessä oli niin
+juhlallista, niin ylävähköä tervehtiessään, että isä Johannes aivan
+säpsähti ja tunsi kutistuvansa niin pieneksi. Hän ei tuntenut
+itseään ainoastaan yljän ystäväksi, vaan melkeinpä ylkäpoikaseksi,
+sulhasrengiksi. Hänestä tuntui melkein, että hänen edessään seisoi
+toisen morsian, jolta hän oli saanut rukkaset...
+
+Kaarina istahti tuolilleen niin sulavan arvokkaasti ja ylävästi, kuin
+se ei enää kuuluisi hänelle.
+
+Isä Johannes alkoi puhua. Koska tänään oli Birgittajuhlan päivä, kertoi
+hän pyhästä Birgitasta. Näin hän kertoi:
+
+— Birgitta oli ylhäisen aatelismiehen ja hurskaan äidin tytär. Hänen
+isällään oli suuri vaikutusvalta, ja heidän linnassaan oli koko
+Uplannin elämän keskus. Siellä elettiin loistavaa elämää ja kulistiin
+kullassa, ja loimottavan takkavalkean ääressä ompeli lapsonen
+kultakoristuksia silkkikankaalle, ja linnassa oli oma kappalainen
+lukemassa pyhiä tarinoita ja rukouksia naisille, jotka rouvan tuvan
+takkavalkean ääressä askartelivat. Ja hänen isällään oli niin paljon
+maita, että yksistään Birgitan perinnöksi oli tuleva kolmetoista taloa,
+myllyjä ja sahoja.
+
+Mutta kun hän oli seitsemänvuotias, näki hän alttarin vuoteensa
+vieressä, ja alttarilla istui valkoinen neitsyt säteilevissä vaatteissa
+ja sanoi hänelle: "Oi, Birgitta, tule!" Kun hän meni neitsyen luo,
+piteli neitsyt ruunua kädessään ja sanoi hänelle: "Tahdotko tämän
+ruunun?" Hän sanoi sen tahtovansa, ja neitsyt pani ruunun hänen
+päähänsä, niin että hän tunsi selvästi ruunun pyöröreunan päätänsä
+painavan. Ja näky katosi hänen silmiensä edestä, vaan ei häipynyt hänen
+mielestään.
+
+Muutama vuosi myöhemmin valvoi hän eräänä iltana vuoteellaan, pimeässä
+huoneessaan. Yhtäkkiä näki hän vuoteensa jalkopäässä kirkkaan valon
+ja valokehässä alttarin ja ristiinnaulitun vapahtajan ilmielävänä.
+Hän näki jumalanpojan häväistynä ja syljettynä, näki ruoskaniskut
+hänen käsivarsissaan ja veripisarat, jotka vierivät orjantappuraruunun
+alta hänen poskilleen. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, ja hän
+kysyi: "Oi, rakas herrani, kuka on tehnyt sinulle tämän?" Silloin
+avasi taivahinen ylkä tuskasta sinertyneet huulensa ja vastasi hiljaa:
+"Kaikki ne, jotka unhottavat minut ja hyljeksivät minun rakkauttani."
+Näky katosi ja oli pimeä, mutta Birgitta ei voinut nukkua, vaan
+nousi paitasillaan ja paljain jaloin kylmälle lattialle ja lankesi
+ristiinnaulitun kuvan eteen, joka oli hänen vuoteensa jalkopohjissa.
+
+Birgitta alkoi jo lapsukaisena ikävöidä luostariin (Kaarina säpsähti
+tämän sanan kuullessaan, ja Johannes lisäsi epävarmasti värähtävällä
+äänellä:) puhtaan elämän pyhättöön. Mutta jo kolmentoistavuotiaana
+naitettiin hänet kahdeksantoistavuotiaalle nuorukaiselle, Ulvi
+Gudmarinpojalle, vaikka hän olisi tahtonut ennen kuolla kuin astua
+morsiustuoliin. Hänen miehensä oli hilpeä ritari, joka rakasti
+keihäsleikkejä ja maallisia iloja. Birgitan pyynnöstä opetteli hän
+rukouksiakin neitsyt Marialle, vaan meni rukoiltuaan maallisiin
+iloihin. Mutta miehensä ollessa poissa Birgitta kuritti lihaansa, katui
+syntejään ja rukoili.
+
+Hän joutui suurten seuroihin ja kuningasten kartanoihin, mutta hovin
+turmelus ei häntä viihdyttänyt. Vaikka hänellä oli paljon lapsia,
+etsi hän toivioretkeltä sitä hiljaisuutta ja hengellistä lohtua, jota
+maailma ei voinut hänelle tarjota. Vaikkei hänellä ollut puutetta
+hevosista, kulki hän jalkaisin pyhän Olavin haudalle Trondhjemiin,
+ja myöhään kylmänä iltana meni hän kalastajan venheeseen nukkumaan,
+sillä hän ei tahtonut häiritä asukasten unta mataloissa majoissa
+rannalla. Kun hänen lapsensa olivat kasvaneet suuremmiksi, lähti hän
+miehensä kera toiselle toivioretkelle etelään, pyhän Jaakopin haudalle,
+ja siellä he viipyivät kaksi vuotta. Mutta palausmatkalla hänen
+miehensä sairastui ja kuoli kotimaahan päästyään. Birgitta sai häneltä
+kultasormuksen, jota kuoleva pyysi kantamaan heidän avioliittonsa
+muistoksi.
+
+Mutta muutamia päiviä myöhemmin, kun hän rukoili kappelissa, valtasi
+hänet taivahinen hurmaus, hän näki loistavan pilven ja pilvestä
+kuuli hän äänen sanovan: "Nainen, kuule minua!" Säikähtyneenä hän
+pakeni huoneeseensa, ripitti itsensä ja otti ehtoollisen. Mutta kun
+hän muutaman päivän kuluttua taasen rukoili kappelissa, näki hän
+uudestaan loistavan pilven ja kuuli saman äänen: "Nainen, kuule minua!"
+Hän pelästyi uudelleen, pakeni kammioonsa, ripitti itsensä ja otti
+ehtoollisen. Mutta kolmannen kerran kappelissa rukoillessaan valtasi
+hänet jälleen jumalainen hurmaus, hän näki Ristuksen loistavassa
+pilvessä ja kuuli äänen sanovan: "Nainen, kuule minua! Älä pelkää,
+sillä minä olen sinun jumalainen ylkäsi ja sinä olet minun morsiameni
+ja välittäjäni ihmisten tykönä. Sinä olet näkymättömiä näkevä ja
+saava minun henkeni iäti." Silloin heitti Birgitta pois miehensä
+muistosormuksen ja kuuli jumalaisen yljän ääntä. Sillä ylkä oli niin
+suloinen sisältä ja niin sankarillinen ulkoa, että häntä halutti asua
+hänen luonansa.
+
+Hän ei mennyt mihinkään vanhaan nunnaluostariin, sillä hänet oli
+suurempiin kutsuttu. Hän näki jumalaisia näkyjä ja r ennusti tulevaisia
+asioita, ja Jumala itse saneli hänelle näyssä uuden luostarin säännöt.
+Palavalla innolla toimi hän tämän pyhän asian eduksi, mutta hän tuli
+vanhaksi ja harmaaksi ennenkuin pyhä isä Roomassa vahvisti uuden
+luostarin säännöt. Vähän aikaa sen jälkeen ilmestyi Ristus taasen
+morsiamelleen ja kutsui hänet luoksensa taivahisiin asunnoihin. Ja kun
+aika oli täytetty, julistettiin hänet pyhäksi ja välittäjäksi Jumalan
+ja ihmisten välillä.
+
+Kohta hänen päästyään yljän luo avattiin Vadstenassa ensimäinen
+pyhän Birgitan luostari rauhan tyyssijaksi Ristuksen morsiamille ja
+pyhän neitsyen seuraajille, ja hänen tyttärensä Katarina tuli sinne
+hurskasten sisarten äidiksi. Sen jälkeen on pyhän Birgitan luostareita
+perustettu paljon ja moniin maihin ja niitä on myös se, joka sijaitsee
+Naantalin pienessä kaupungissa ja jota _Vallis gratiæ_, Armonlaaksoksi,
+nimitetään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tänään ei Kaarina kuunnellut unelmoiden ja isä Johanneksen silmiin
+katsoen. Kun isä mainitsi Birgitan mielessä jo nuorena heränneen
+kaipauksen luostariin, syttyi silloin kirkas valo Kaarinan silmissä. Ja
+kun isä kertoi, miten Ristus kutsui morsiantaan sanoen: "Nainen, kuule
+minua!" kuuli Kaarina jumalaisen yljän äänen, kuuli itselleen kaikuvan
+hänen odotetun kutsunsa. Hän kuuli isä Johanneksen äänen, mutta se
+oli ainoastaan lennättävää, säestävää soittoa ajatukselle, joka jo
+kauan oli uinunut hänen sielussaan, mutta jonka nyt oli sytyttänyt
+loimottavaan paloon sana: luostariin!
+
+Hän nousi hitaasti, ikäänkuin epäröiden, ja poistui.
+
+Huomenna aamupäivällä saapui hän isä Johanneksen luo. Hän sanoi jo
+kauan odottaneensa kutsua ja nyt oli hän sen saanut. Hänen oli päästävä
+luostariin.
+
+Se tuli kuin salaman isku... sellaista ei isä Johannes ollut
+unelmissaankaan aavistanut, ja ensi tuokiossa tuntuivat kaikki
+luostarit hänestä olevan hornan vankitorneja, jotka olivat rakennetut
+hänen heikoille hartioilleen, niin että hän oli vaipumaisillaan maahan.
+
+Mutta hän malttoi pian mielensä ja nöyrtyi. Eikö se ollut juuri
+luostarielämän ihanne, jota hän oli Kaarinalle teroittanut? Se oli
+niin syöpynyt hänen mieleensä, että hän oli saarnannut sitä salon
+immelle, ajattelematta tai edes aavistamatta seurauksia. Kenties oli
+niin Jumalan tahto, kenties hänet siten tahdottiin opettaa uhraamaan
+kaikkensa herralle, ajattelematta itseään. Ja kun herra Kaarinaa
+kutsui, täytyi totella.
+
+— Tapahtukoon hänen tahtonsa! sanoi hän kyynelsilmin ja värisevällä
+äänellä.
+
+Kaarina sanoi, ettei hän voinut saada vähintäkään rauhaa, ennenkuin
+ajatus oli ilmaistu hänen vanhemmilleen. Hänellä ei ollut voimaa eikä
+rohkeutta sitä tehdä, ja hän pyysi isä Johannesta suorittamaan tämän
+vaikean tehtävän.
+
+Isä Johannes laittautui kuin hautajaisiin, ja juhlallisin, raskain
+askelin hän asteli Kaarinan kera Tasalaan.
+
+Tanu Tasainen sanoi ensin, että hänen oli mahdoton ajatellakaan ainoan
+lapsensa hautautumista luostarimuurien sisälle, ja Anna äiti nyyhkytti
+ja puhkesi itkuun. Mutta kun isä Johannes puhui lohduttavia sanoja,
+puhui herran kutsusta ja ihmeellisestä kaitselmuksesta ja paljosta
+muusta, alkoivat he vähitellen tyyntyä. Ajatusaikaa he vain tahtoivat,
+pitkältä ajatusaikaa ja Kaarinalle aikaa tarkastella mieltään, ainakin
+syksyyn saakka. Aikapahan näyttäisi, oliko se herran tahto.
+
+Kesä tuli, kesä täynnä kukkia ja linnunlaulua. Mutta synkän varjon
+peittäminä näkivät Tasalan vanhukset sen kesän kukat ja surullisesti
+soi lintujen laulu heidän korvissaan. Sillä niinkuin heidän kukoistavan
+tyttärensä varjo, niinkuin hunnutettu nunna, joka on jo mielensä
+taivahisiin vihkinyt, käyskenteli Kaarina kotipihoillaan ja teki
+askareitaan kuten käymätiellä taivaasta käsin, eikä niinkuin se, joka
+tekee kotoisia töitään.
+
+Kesä kului loppuun, eikä Kaarina sen enemmän lähestynyt maallisia.
+
+Vapaamies Tanu Tasaisella oli asioita Turkuun, ja samalla tiellä meni
+hän tyttärineen Naantaliin. Luostarin abbedissa Margareta Jönsintytär
+teki Kaarinalle muutamia kysymyksiä ja näytti saamiinsa vastauksiin
+tyytyväiseltä. Mutta sitten sanoi hän, että Kaarinan oli tultava
+uudestaan kolmen kuukauden kuluttua.
+
+He saapuivat kahdeksantena joulupyhänä uudestaan, ja abbedissa otti
+heidät vastaan monasteriumin ruokasalissa ja teki jälleen muutamia
+kysymyksiä. Niin oli Kaarinan käytävä hänen puheillaan vielä kerran
+kevättalvella ja kerran kesällä, ja joka kerralla abbedissa tutkisteli
+hänen aikomuksensa totisuutta.
+
+Ja syksyllä, vuoden kuluttua heidän ensi käynnistään luostarissa,
+oli Kaarinan mentävä ikiteilleen. Sillä lujana oli hän koeaikansa
+kiirastulen kestänyt.
+
+Ja Anna äiti valmisti tyttärensä matkalle niinkuin valmistetaan
+viimeiselle matkalle, ja sanoi hänelle hyvästit niinkuin ikuiset
+hyvästit sanotaan. Nämä jäähyväiset olivat surulliset kuin hautajaiset,
+mutta niissä oli sama iäisyysuskon lohdutus kuten hautajaisissakin, ja
+Anna äidin kyyneliin taittui ikäänkuin kirkas säde taivaasta. Sillä
+kun nyt kerran täytyi käydä näin, ei hän nähnyt rakkaassa tyttäressään
+ainoastaan luostarin noviisia, vaan melkeinpä itse pyhän neitsyen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Naantalissa laati vapaamies Tanu Tasainen, alias Daniel Danielinpoika,
+lahjakirjan, luovuttaen luostarille tyttärensä myötäjäisiksi suurehkon
+niittypalstan Killalan kylän lähellä, ja niin oli asia järjestyksessä.
+Mutta vielä saivat he odottaa muutamia päiviä, ennenkuin piispa ehti
+tulla morsianta yljälle vihkimään.
+
+Vihdoin Arvi piispa saapui.
+
+Abbedissa keritsi Kaarinan hiukset, hänen kauniit kultakutrinsa, ja
+paljasjaloin odotti hän kirkon oven takana pyhää toimitusta. Piispa
+tuli loistavassa juhlapuvussaan ja kysyi paljasjalkaiselta tytöltä,
+miksi hän pyrki sisälle.
+
+— Ristus on minut kutsunut morsiamekseen, sanoi Kaarina ujosti.
+
+Piispa hymyili lämpimästi, tarttui noviisin käteen ja talutti hänet
+kirkkoon, ja hänen edellään kannettiin punaista lippua, jonka
+toiselle puolen oli maalattu ristiinnaulittu vapahtaja ja toiselle
+puolen pyhä neitsyt tunnusmerkeiksi hänen jumalaisesta yljästään ja
+neitseellisestä esikuvastaan. Piispa astui pääalttarille ja vihki
+siellä kultasormuksen, palasi sitten ovelle Kaarinan luo ja otti
+häneltä kuuliaisuuden, köyhyyden ja naimattomuuden lupauksen, pani
+vihkisormuksen hänen sormeensa ja sanoi:
+
+— Täten vihin sinut Jumalan morsiameksi ja iäiseksi omaksi!
+
+Silloin tunsi Kaarina pyhän hellyyden väristyksen kautta koko
+olemuksensa ja häneltä pääsi katkonainen, suloisen tuskallinen
+nyyhkytys. Mutta ikäänkuin hänen pyhiä kyyneliään pyyhkiäkseen
+helähytti kuoro samassa rytmilliset, kiemurtelevat messunsävelet,
+ja niiden soidessa talutettiin hänet alttarin eteen. Siellä
+luostarisisaret riisuivat hänet alasti ja pukivat hänet vihittyyn
+morsiuspukuun. Hän sai ylleen väljän, valkoisen paidan, harmaan
+hihahameen, jonka edessä riippui kangasliuska olalta alas, ja musta
+nahkavyö kiinnitettiin tämän liuskan alitse. Mutta päähän kiinnitettiin
+tuhansin unelmin pyhitetty huntu, joka oli valkoista ohutta kangasta
+ja verhosi otsan, posket ja leuan ja kiinnitettiin neulalla niskan taa.
+Tämän päälle pantiin toinen musta huntu, johon kiinnitettiin Ristuksen
+ruunu, morsiusruunu, jossa oli kaksi valkoista vaatenauhaa ristissä
+pään ylitse ja yksi pään ympäri, ja nauhojen risteykset oli merkitty
+viidellä punaisella tilkulla, jotka merkitsivät Ristuksen viittä
+haavaa. Niin oli morsian puettu, ja messun päätettyään antoi piispa
+hänelle palavan kynttilän käteen, että hän taitavain neitsytten tavoin
+olisi valmis menemään ylkää vastaan, vei hänet kirkon ovelle ja jätti
+abbedissan haltuun.
+
+Abbedissa vei hänet pieneen selliin ja avasi työntöluukun. Luukusta
+tulevassa valossa näki hän kolean kopin, noin sylen levyisen ja parin
+pituisen. Sivuseinällä oli puusänky, jossa ei ollut ainuttakaan
+lakanaa, olilla vain sarkapeite ja aluinen ja valkopieluksinen tyyny.
+
+Abbedissa poistui, morsian kuuli oven romahtavan kiinni ja oli yksin.
+
+
+
+
+24
+
+UUSI AIKA TEKEE TULOAAN
+
+
+Syystuuli humahtelee puissa maantien varsilla, heitellen tielle
+kellastuneita lehtiä. Mutta toisissa puissa ovat vielä lehdet pysyneet
+vihreinä ikäänkuin syksyn kylmiä öitä uhmaten. Ja kaikkialle,
+vihreille, keltaisille ja punaisille lehdille siroittelee syysaamun
+aurinko vaaleansiniseltä, kuulakalta taivaalta kultahileitään. Elämä
+kamppailee kuolemaa vastaan, valo pimeyttä vastaan.
+
+Maantietä astuu munkki mustassa levätissään, huppukaulus korvillaan.
+Reippaasti astuu saarnaveli, mutta on astunnassa sentään jotakin
+kömpelöhköä, kävelyyn vieraantunutta, niin ettei hän näytä vuosikausiin
+taivaltaneen jalkaisin saarnamatkoilla. Eikä hän näytä kyllästyneenkään
+astuntaan, kuten luulisi alinomaa tallustaessaan, vaan astuu kuin
+leikkiä tehden ja näyttää nauttivan astunnastaan.
+
+Ja aatos lentää astuessa, lentää kuin siivilleen pyrähtänyt lintu,
+niinkuin saisi lennonrohkeutta miehen jalkapatikasta.
+
+Hemaisevalta tuntuu tämä astunta... pitkistä ajoista! Sitä hän oli
+ajatellutkin ja sentähden lähtenyt jalkaisin kaupunkiin... puutuuhan
+aivan aina samassa salopitäjässä elellessään... mies, joka aikoinaan
+on monen pitäjän tiet polkenut! Nuortuvansa tuntee nähdessään vieraan
+pitäjän vierasten puiden vilkuntaa tien varsilla, tuntee irtaantuvansa
+nykyhetkestä ja heittyvänsä vuosikymmenen taapäin, vaihtelevain
+vaellusvuosien mielikuviin ja mielialoihin. Tuntee irtaantuvansa
+itsestäänkin, voi katsoa itseään ja elettyjä vuosiaan kuin loitolla ja
+melkein kuin ottaa niistä kiinni yhdessä kourauksessa.
+
+Menneisyydestä nousevat muistot, kiehkeävät ja kumpuavat hämärästä
+näkyviin, nousevat näkyviin lapsuuden leikit, nuoruuden unelmat,
+miehuuden taistelut, nousevat sydämen tunnesointujen kaukaiset kaiut ja
+helähtävät jälleen.
+
+Nousevat kangastuskuvat, helähtävät sävelkaiut. Kajastaa mieleen neito,
+nunnapukuinen neito, jonka huntu kuvastuu suruhuntuna. Soinnahtaa sävel
+nunnalle.
+
+Ja astuvasta saarnaveljestä tuntuu, että hänen sydämensä armas
+haudattiin viisi vuotta sitten.
+
+Haudattiin... hän itse hautasi... elävänä hautasi...
+
+Erehdys, erehdys oli ollut temmata juuriltaan metsäkukka, temmata
+juuriltaan luojan luonnosta ja aidata ansariin, vaikkapa Jumalankin
+ansariin... Erehdyksenä oli hän sitä lukemattomat kerrat katunut ja
+surrut, sitten taasen pitänyt Jumalan sallimuksena ja hänen pyhien
+tarkoitustensa määräämänä. Nyt, kun hänen sieluunsa tuntui jälleen
+kuohuvan uutta nuoruutta, vihlaisi entistään kipeämmin myös katumuksen
+tunne vuosien päästäkin. Erehdys täytyi sen olla... eikö liene
+erehdys koko ansarikin, ihmiskeksintöä koko luostarilaitos... Sillä
+hän tunsi niin syvästi tunnossaan, että hän oli ollut salon sylissä,
+kaukana luostareista, lähempänä Jumalaa, uurastaessaan hänen työssään.
+Jumalanko työssä... oliko hän tehnyt Jumalan työtä silloinkin, kun
+tempasi juuriltaan metsäorvokin... laittoi lapsen sinne, josta oli itse
+pyrkinyt pakoon, sieltä, josta oli itse etsinyt tyyssijansa ja tuntenut
+olevansa lähempänä Jumalaa? Erehdys, erehdys... mutta eikö hän kenties
+antanut ajatuksiinsa vaikuttaa oman kaipuunsa tyttöön... kuka ymmärsi
+ja tutki Jumalan tarkoitukset... kenties sittenkin oli korkeinta niin
+pyhittäytyä kokonaan Jumalalle?
+
+Astuu, astuu mietiskelevä saarnaveli Turkua kohden. Hänen mielessään
+väikkyy uinailevan neidon kuva suruhuntuun verhottuna. Mutta kun hän
+oikein syventyy tyttöä miettimään, iltaisin hiljaisessa kammiossaan tai
+näin yksinäisillä metsäteillä, silloin kiehkeää sydämen salaisimmista
+kätköistä hänen sielunsa silmiin jotakin kirkasta, valoisa olento
+sädekehä päänsä ympärillä. Hänen vienoimmissa, kätketyimmissä
+unelmissaan oli kohta, kun neito oli lentänyt pois hänen läheltään,
+tämän muistokuvaan langennut heijastus siitä sädekehästä, joka
+hänen nuoruutensa mielikuvissa oli pyhää neitsyttä ympäröinyt...
+Hiljaisimpina hetkinä, katumuksen ja tuskan tunteen yllä, oli pyhä
+neitsyt ja tämä armas muistokuva vähitellen sulautunut yhteen,
+muistokuva oli saanut pyhän neitsyen sädekehän ja pyhä neitsyt armaan
+neidon piirteet... tämän luostarineitsyen muistokuvasta oli tullut
+hänen pyhä neitsyensä... Mutta juuri silloin, kun tämä suloinen kuva
+kiehkeää ihanassa kirkkaudessaan hänen sielunsa silmien eteen, juuri
+silloin tuntee hän samalla kipeimmän vihlaisun povessaan... juuri
+silloin polttavimman kaihon tunteen siksi, että tämä armas olento on
+niin kaukana! Ihmeellinen on elämä, ihmeellinen ihmissydän!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuskin huomasi mietiskelevä, unelmoiva saarnaveli, että hänen edellään
+astua köpsötteli vanha, kumarainen mies porvarispuvussa. Hiljaa astui
+ukko, hiljaa köpsötteli sauva kädessä ja silmäili mietteissään eteensä.
+Johannes toivotti hänet herranterveheksi ja aikoi astua ohitse. Mutta
+ukko katsoi kummissaan saarnaveljeä, joka ei häntä tuntenut.
+
+— No, totta Marian... päästi hän ällistyneenä suustaan. Saarnaveli
+pysähtyi ja katsoi kummissaan vanhaan porvariin.
+
+— Veli Johannes, jesavita... tule että syleilen!
+
+— Mutta... oletteko...?
+
+— No, pyhän Henrikin hiippahattu... musta veli, joka ei tunne Olavi
+ukkoa!
+
+— Tosiaankin! Isä Olavi Laurentii!
+
+Ja Johannes syöksyi hänen syliinsä. Sitten loittoni hän ja katsoi
+vanhaa lehtoria silmät selällään.
+
+— Mutta... että te...!
+
+— Porvarispukuniko ihmetyttää?
+
+— Tanskalaisella veli Hinceruksella oli kyllä muinen tapana väliin
+vetää porvariskauhtana munkkikaapunsa ylle, mutta...
+
+— Etkö tiedä, että nyt on Tanskan valta maassa? myhäili vanha lehtori.
+
+— Onhan se nähty tanskalaisista verohurtista siellä salollakin. Mutta
+kuinka se voi viedä teidät, vanhan miehen, moisiin kujeihin...
+
+— No, no, poikaseni! virkkoi isä Olavi surullisesti myhäillen. — Ei
+tätä tee leikillään... ei leikillään pelkää ja häpeä veljeskunnan
+pukua... pakko se nykyään käskee...
+
+— Mikä kumman pakko?
+
+— Tällä haavaa, kautta viiden haavan, ei enää uskalla lähteä locuksesta
+kävelylle levätissään. Jollei vedä luitaan porvariskauhtanaan, saa
+päivät päästään istua aivan kuin karserissa.
+
+— Minkä ihmeen tähden?
+
+— Mainitsit juuri veli Hinceruksen. Vuodet päästään on hän vehkeillyt
+tanskalaisesta päämajasta saamiensa ohjeiden ja määräysten mukaan,
+onpa saanut muutamia suomalaisiakin veljiä liittoonsa, kätyreikseen.
+Ja toimellisia ollaan tavallisesti niissä, jotka maailmasta ja pahasta
+ovat. Valtiollisissa vehkeissään ja juonissaan on tämä rakki, paremmin
+sano, piskeineen touhunnut niin, että koko veljeskuntamme on joutunut
+silmätikuksi, viime aikoina aivan verisesti vihatuksi.
+
+— Olette ankara, isä! Mutta onhan maassa Tanskan valta, mitä vaaraa
+silloin on Tanskan ystävillä ja niiksi luulluilla?
+
+— Tanskan on valta vielä... mutta tuskin enää kauan... Tanskan on
+valta... mutta juuri siksi meitä vihataan. Sellainen on Tanskan valta...
+
+— Isä! Sinne metsien poveen olen kuullut yhtä ja toista. Mutta vähät
+tiedän suuren maailman melskeistä... kertokaa, isä Olavi, voin sitten
+kotikulmillekin terveisiä viedä...
+
+— Eivät ole ilahuttavia viime aikojen kuulumiset olleet, enkä heitä
+niin tarkoin tiedäkään. Mutta mitä munkkikaapuun tulee, niin ei sitä
+esivalta vihaa, vaan kansa, kuten Tanskan valtaakin. Kristian kuninkaan
+verityöt ja hirmuvalta ovat katkeroittaneet kansan äärimmilleen, ja
+nyt, kun kansa nousee sortoa luomaan niskoiltaan, ei ole hyvä olla
+niiden, joita sen ystäviksi epäillään.
+
+— Mitä, nouseeko kansa sitten?
+
+— Ruotsin puolella ovat tyrannin verityöt nostattaneet kansan sotaan.
+Täälläkin on sota aivan ovella!
+
+— Nuo verityöt... olen niistä kuullut... mikä saattoi viedä sellaisiin
+julmuuksiin?
+
+— Osaksi kai viha ja kosto, osaksi halu tuhota maan vastustuskykyisin
+aines. Muistat kai, että täältä lähtiessäsi salolle — siitähän on
+pian yhdeksän vuotta — ottelivat vallasta Erik Trolle, Tanskan
+ystävä, ja nuori Sten Sture, isänmaallinen kansanmies. Sten Sture vei
+voiton kansan avulla, mutta Erik Trollen poika, Kustaa Trolle, pääsi
+arkkipiispaksi Upsalaan. Hän alkoi vimmatusti rettelöidä ja juonitella
+Tanskan puolesta, kooten unioniystävät ympärilleen. Kuului jo emämaassa
+olleen sisällinen sota riehumassa, kun Sten Sture kutsui valtiopäivät
+tuomitsemaan hänen ja arkkipiispan välillä. Kustaa Trolle vangittiin ja
+tuomittiin virkaheitoksi, kerrotaan Turun Arvi piispankin olleen mukana
+esimiestään kukistamassa...
+
+— Jesavita!
+
+— Sellaista on maailman meno, poikani! Kustaa Trollen eroittamisen
+tähden Rooman pyhä isä julisti valtakunnan kirkonkiroukseen... miten te
+siellä salolla siitä selvisitte?
+
+— Mistä? Kirkonkirouksestako!
+
+— Etkö edes tiedä...
+
+— En vihiäkään!
+
+— He, — he, nauroi vanha lehtori. No, totta Marian, ei ole raskas
+maankirous silloin, kun siitä eivät tiedä edes seurakuntain
+sielunpaimenetkaan! Piispa Arvi Kurkea epäillään, ettei hän olisi
+isänmaallinen, pujoittelisi vain valtiollisten puolueiden välillä ja
+valvoisi kirkkoäidin etuja... mutta annahan kovan tulla teen, niin
+näyttää maallisissakin asioissa kyntensä! Tuo arkkipiispan eroittaminen
+ensin... ja panepas sitten hänen pyhyytensä paavin pannakirja viheriän
+veran alle... no, totisesti, silloin mies tietää mitä tahtoo!
+
+— Mutta verityöt, isä?
+
+— No, taistelussa Tanskaa vastaan Sten Sture haavoittui ja kuoli.
+Mielet olivat masennuksissa, herrainpäivät tunnustivat Kristian II:n
+Ruotsin ja Suomen kuninkaaksi, ja kansa, alistui. Silloin kohtasi
+kosto kauan vastarintaa tehneen isänmaallisen puolueen johtomiehiä.
+Keskellä ruunausjuhlien humua pudotettiin satakunta maan parhaita
+päitä... ja kerrotaan Kustaa Trollen olleen parhaana saunoittajana
+tässä verilöylyssä, ilmiantaneen teurastettaviksi Tanskan ystäviäkin,
+joille yksityisesti kantoi koston sappea rinnassaan. Tyrannille kelpasi
+tekosyyksi "kerettiläisten" menettely arkkipiispaa kohtaan, kun siten
+pääsi satakunnasta jäykimpiä vastustajiaan!
+
+Kumma että Arvi piispa pääsi hengissä!
+
+— Siitä juuri ketun tuntee... Hän tietenkin aavisti pahaa, ei mennyt
+ruunausjuhliin... olihan Kustaa Trolle jälleen vallassa ja kunniansa
+kukkuloilla. Mutta hänen kerrotaan lähettäneen nöyrän kirjeen
+arkkipiispalle, Kustaa herralle, ja luvanneen kuuliaisuutta. Ja kun
+sitten viime syksynä Kristian tyrannin sotajoukko saapui tänne ja
+täkäläiset mahtimiehet luovuttivat linnan hänen käskynhaltijalleen,
+Tuomas junkerille, silloin kerrotaan Arvi piispan kirjoittaneen
+kuninkaalle mairittelevan ja matelevan kirjeen, vakuuttaneen
+uskollisuuttaan ja luvanneen väkensä, laivansa ja aseensa hänen
+käytettävikseen. Joku kaniikeista kuuluu kirjeen sattumalta nähneen, ja
+tieto siitä levisi hengellisiin piireihin ja muihinkin. Monet kuuluvat
+häntä siitä pitäen sanovan "verikoiran kappalaiseksi", sillä "teidän
+armonne nöyräksi kappalaiseksi" oli hän kirjeessään itseään nimennyt.
+
+— Hänhän sitten aina kääntää purjeensa sinne, mistä milloinkin tuuli
+puhaltaa! huudahti Johannes.
+
+— Niin, näköjään... mutta toisaalle tuhlaa hän sanoja, toisaalle
+tekoja... Saadaanpas nähdä, eikö mies taasen pian pysty muuhunkin kuin
+makeiluun...
+
+— Ah, tosiaan, mainitsittehan äsken, isä, että on jälleen
+levottomuuksia Ruotsin puolella!
+
+— Levottomuuksia... ettekö te siellä salolla tiedä siitä mitään...
+maanjäristys meillä on nykyään. Kun tyranni katkaisi päät sadalta
+vastustajistaan, nousi heti tuhansia sijaan! Kun Tukholman verilöyly
+oli viime marraskuussa, nousi Taalainmaan rahvas aseihin jo
+alkutalvesta nuoren Kustaa Vaasan johdolla. Kerrotaan kansan nousseen
+siellä kaikkialla ja voitollisesti ryntäävän eteenpäin. Pari kuukautta,
+ylikin, on siitä, kun nuori Kustaa Vaasa oli valittu valtionhoitajaksi
+— ettekä te tiedä siellä Metsäkulmalla siitä mitään, muutamain
+peninkulmien päässä Turusta!
+
+— Aina huhuja! Mutta eihän sitten maassa enää olekaan Tanskan valta!
+huudahti Johannes hehkuvin poskin.
+
+— On vielä täällä Suomessa. Mutta sodan hehku, vainon veriloimo palaa
+jo Turussakin miesten silmissä, vaikkei riehahtele tyyni, tasainen
+suomalainen.
+
+— Leviääkö sota tännekin?
+
+— Se on jo ovella, kuten sanoin. Valtionhoitajan pieni laivasto on
+jo toisiltana saapunut, mutta pysytteleiksen loitommalla Raision
+rantamilla, pieni kuuluu näet olevan sotavoima mukana. Mutta eilen
+varhaisesta aamupuhteesta alkaen on liikuskellut miehiä nostattamassa
+turkulaisia ja ympäristöläisiä aseihin, ja siitä pitäen on yllytys
+jatkunut. Ei kuulu mitään erityistä, ei näy mitään sotaista muussa kuin
+hehkuvan kiiluvissa silmissä, mutta siitä tuntee tulen kytevän ja pian
+se varmaan leimahtaa. Meihin munkkeihin sotainen kiihko on ensiksi
+kohdistunut. Kun meitä nyt kerran vihataan, on meidän niskoillemme
+alettu syytää kaikki paha, mitä maailmassa on, ja kiihdyksissään kansa
+purkaa nyt meihin kaunansa. Olemmehan muka lähimmät Tanskan ystävät,
+ja meitä vastaan uskaltaa aina nousta, vaikkei olisi niin suuri
+sankarikaan!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kerkeäkielisen Olavi lehtorin kertoellessa ja pakinoidessa olivat
+hengenmiehet hiljanverkkaan kävelleet eteenpäin, saapuneet kaupunkiin
+ja lähestyivät Kirkkotoria. Torilla kävi kauppa parhaillaan, siellä
+hääräilivät kaupungin porvarit ja porvarien emännät, siellä maalaiset
+ja saksankestit, niin ettei puusta katsoen olisi luullut mitään
+poikenluomaista olevan kyseissäkään.
+
+Mutta Olavi lehtori pyysi Johannesta, että paremman turvallisuuden
+vuoksi kulettaisiin loitompaa torin reunoitse, ja itse astahti hän
+seuralaisensa vasemmalle puolelle, asettuen siten eteen, ettei toisen
+munkkilevättiä väkijoukko niin helposti keksisi.
+
+He olivat juuri pääsemäisillään torin reunoitse Auran rannalle, kun
+kuulivat äkäisen huudon:
+
+— Munkki, rähjys!
+
+Olavi lehtori koki vetää Johannesta levätin liepeestä Luostarimäelle
+päin, mutta Johannes kääntyi katsomaan, tarkoittiko huuto häntä. Ei
+väkijoukosta katsonut kukaan häneen päin, vaan kaikki naulasivat
+silmänsä joukon lähellä seisovaan porvarispukuiseen mieheen, joka
+koetti heille puhua. Muutamat miehet olivat käymäisillään käsiksi
+häneen, mutta joku huusi:
+
+— Antaa kuvatuksen puhua... saahan tuota kuulla!
+
+— Se on veli Hincerus, kuiskasi Olavi lehtori Johannekselle. —
+Kummitteleiksen pukeutumalla porvariksi, ikäänkuin häntä ei sittenkin
+tunnettaisi...
+
+Veli Hincerus hyppäsi jollekin laatikolle ja alkoi puhua käheän
+pauhaavalla äänellä. Johannes saattoi keskeyttäväin huutojen ja hälinän
+tähden kuulla siitä vain katkonaisia lauseita:
+
+— Voi aikoja, voi ajan merkkejä... ihmeellisiä ja hirvittäviä enteitä,
+kuultuja ja nähtyjä... suuri pyrstötähti koillisesta lounaiseen...
+mastoton laiva ilmassa ja sen hävittyä kahdet miehen kasvot, korkeat
+hatut päässä... sotajoukkoja pilvissä... veripilkkuja auringossa...
+kuultiin taivaalla messunsäveleitä... Voi kansaa, voi kaupunkia...
+tulipalot ja ruttotaudit... suuri lohikäärme Saksanmaalla... syöksee
+keihäitä kidastaan... ja sikiöt leviävät kautta maan... rosvojoukot
+ryöstävät ja polttavat ja viatonta verta... ken tahtoo pitää tavaransa
+ja kalunsa... metsiin ja korpiin... ken välttää Jumalan vihan...
+laillista kuningastansa... Jumalalta lähetetty on...
+
+— Verikoiran piski! karjahti vihainen ääni joukosta, ja monet kädet
+repivät veli Hinceruksen alas laatikolta.
+
+Veli rukalle näytti käyvän pahoin, ja Johanneskin näki parhaaksi
+tehdä lähtöä Olavi lehtorin mukaan. Lähtö jäi kuitenkin sikseen.
+Sillä samassa kiipesi toinen mies laatikolle ja viittasi väkijoukkoa
+hiljenemään. Joukko unhotti silloin munkin ja syntyi hiiskahtamaton
+hiljaisuus, jossa Johanneskin saattoi kuulla jokaisen sanan:
+
+— Miten vähän hengellisellä isä pahuksella oli asiaa puhuttavaa,
+osoittivat hänen kauheat enteensä, joissa ei liene totta siteiksikään.
+Maallisista asioista puhuen, ja niistähän nyt on kysymys, tiedätte
+kyllä, että jos viatonta verta kuka on vuodattanut, niin hänen
+laillinen kuninkaansa sitä on tehnyt; jos kuka on polttanut, ryöstänyt
+ja mellastanut, niin hänen joukkionsa sitä ovat tehneet; jos kuka
+on polkenut jalkoihinsa kaiken lain ja järjestyksen, he ovat senkin
+tehneet; ja jos ketkä tälle torille tulevat ryöstämään ja mellastamaan,
+tekevät sen varmaan hänen rakkijoukkonsa. Hän, Kristian verikoira,
+tässä maassa ja koko valtakunnassa on piskeineen raivonnut ja
+elämöinyt, niin että veripilkut pirskuvat aurinkoonkin, huutaen sieltä
+kansan kostoa hänelle. Jos tahdotte säilyttää isiltä perityn, lakien
+suojaaman vapautenne ja itsenäisyytenne, niin kukistakaa hänet! Te,
+vapaat miehet, jollette tahdo antautua hirmuvallan orjiksi, koiriksi
+kahleihin, niin näyttäkää, mitä vapaat Suomen miehet voivat, vaikka
+heitä vähäkin on! Arvelette kai, ettei ole aseita, mutta voin sanoa
+teille salaisuutena, (hän alensi salamyhkäisesti ääntänsä, mutta
+sittenkin kuului se yli torin) salaisuutena, sillä asianomainen
+on visusti varoittanut päästämästä sitä vielä ilmoille, että eräs
+korkea herra, jolla täällä on sotamiehiä ja aseita, on luvannut
+valtionhoitajan sotapäällikölle, ritari Niilo Arvinpojalle, joka on
+kaupungin edustalla laivoineen, antaa kaikki tykkinsä ja ampumavaransa
+käytettäviksi. Ilmoittautukoon siis Niilo ritarille, kellä käsi kalpaan
+pystyy, ja kenellä ei ole kieli kankea, hän lähteköön saloille ja
+kehottakoon jokaista, ken kynnelle kykenee, lähtemään taisteluun uuden
+valtionhoitajan, Kustaa Erikinpojan puolesta. Hän puolustaa kansan
+vapautta, ja häneen liittyköön, ken vapaana miehenä tahtoo käydä!
+
+Hän laskeutui alas ja joukosta kuului kiihkeää sorinaa ja huudahduksia.
+
+— Hän oli raatimies Lauri Karhunkämmen! virkkoi vanha Olavi lehtori
+loistavin silmin.
+
+— Kukahan se korkea herra on, josta hän puhui?
+
+— Arvi piispa tietysti! Kenelläkäs täällä muilla on tykkejä kuin Tuomas
+junkerilla linnassaan ja piispa Arvi Kurjella Kuusiston linnassa! Sen
+tietävät hevosetkin... Arvi herra näyttää taasen kynsiään!
+
+Palopuhe oli molempia hengenmiehiä niin innostanut, etteivät he
+enää lainkaan muistaneet pelätä kansalaisiaan. Eivät he myöskään
+olleet huomanneet muuatta metsäläisen näköistä nuorta miestä, joka
+oli seissut väkijoukon reunalla, aika tukku oravan, ketun ja näädän
+nahkoja kainalossaan ja muuan karhunnahkakin olallaan. Metsäläinen oli
+naulannut silmänsä isä Johannekseen aivan kuin aaveeseen, astunut kuin
+näkymättömän tenhokäden työkkäämänä muutamia askelia häntä kohden ja
+tuijottanut kuin tunteakseen. Isä Johannes huomasi metsäläisen vasta,
+kun tämä alkoi etunojassa tulla tuijottaa häntä kohden.
+
+Mutta puheiden päätyttyä oli muidenkin huomio kiintynyt munkkipukuiseen
+isä Johannekseen torin nurkalla jokivarressa, ja joku huusi:
+
+— Munkki... verikoiran piski!
+
+Joukko miehiä lähti juoksemaan hengenmiehiä kohden. Isä Johannes oli
+vielä niin innostunut, ettei tullut ajatelleeksikaan pakojuoksua, ja
+Olavi lehtori puolestaan, luottaen porvaria, kauhtanaansa, valmistautui
+puhumaan seuralaisensa puolesta.
+
+Mutta vanhan lehtorin edelle ehti toinen. Se oli metsäläinen, joka
+nähtävästi oli tuntenut isä Johanneksen. Miesten lähtiessä juoksemaan
+hengellisen isän kimppuun hyppäsi hän nopealla päättäväisyydellä heidän
+eteensä ja huusi:
+
+— Ei hän ole piski... hän on meidän pitäjän pappi ja kansanmies!
+
+Miehet pysähtyivät, katselivat epäröiden metsäläiseen ja toisiinsa.
+
+— Uskokaa vain, hän on ollut Metsäkulman pappina jo yhdeksän vuotta...
+on — keksi metsäläinen yhtäkkiä — on kai sinne lähtenytkin munkkien
+metkuja pakoon...
+
+Metsäläisen ulkonäkö — enimmäkseen hänen pukunsa oli nahkoista kursittu
+kokoon — todisti selvään, että hän oli maalta, ja muutenkin hän näytti
+itse totuudelta.
+
+— Sitten uskomme, jos lähdet heti sotaan, huusivat miehet alkaen jo
+nauraa.
+
+— Jahkahan myyn nahkani, sanoi metsäläinen yksinkertaisesti.
+
+— Elä vain myy sitä verikoiralle! nauroivat miehet.
+
+Metsäläinen heilautti vain nahkakimppuaan, ilmaisten siten, ettei
+suinkaan tarkoittanut omaa selkänahkaansa.
+
+Isä Johannes oli hänkin puolestaan tuntenut metsäläisen ja suunvuoroa
+saatuaan huusi iloissaan:
+
+— Tuiro!
+
+Tuiro metsäläinen astui reippaasti hengellisen isän luo, lankesi
+polvilleen ja suuteli mustan levätin helmaa aivan kuin ristityt ihmiset.
+
+Isä Johannes riuhtoi hänet pystyyn ja sulki syliinsä.
+
+Tuiro! huudahti hän iloisella liikutuksella. — Vieläkö sinä tosiaankin
+oleskelet jossakin kotipitäjän kulmilla?
+
+— Enhän minä... muuten vain... sanoin, mitä ensiksi pälkähti päähäni...
+
+— Kiitos! Pelastit minut hengenvaarasta! Mutta missä olet oleskellut?
+
+— Metsässä. En oikein tiedä, mihin kirkkopitäjään ne kuuluvat.
+
+— Tule nyt mukaan, että saan kuulla elämästäsi!
+
+— Jahkahan ensin myyn nahkani.
+
+— Tule sitten luostariin.
+
+Tuiro nyökäytti päätänsä ja meni väkijoukkoon nahkoinensa. Siellä
+palasi äskeinen mies jälleen hänen kimppuunsa.
+
+— Eiköhän tosiaankin lähdetä sotaan? innoitteli hän.
+
+— Mene sinä! Minun täytyy myydä nahkani
+
+— Mine osta nahka sinusta, sanoi muuan saksankesti.
+
+Nauraen odottivat ympärillä seisovat kaupanhierontaa, mutta saksa
+neuvoi vain Tuirolle, kenen Turun porvarin luo hänen oli mentävä
+nahkojaan myymään, sillä kestillä oli oikeus tehdä kauppoja ainoastaan
+tukuttain Turun porvarien kanssa.
+
+Samassa kiintyi väkijoukon huomio parveen Tuomas junkkerin ratsumiehiä,
+jotka ratsastivat joenvartta pitkin. Heidän luokseen luikahti jostakin,
+kukaan ei ollut nähnyt mistä, veli Hincerus ja toimitti heille jotakin
+huitoen käsillään. Ratsumiesparvi alkoi ratsastaa väkijoukkoon,
+joka hajosi kaikille tahoille. Mutta veli Hincerus, joka juoksi
+ratsumiesparven edellä, viittilöi raatimies Lauri Karhunkämmeneen ja
+pari ratsumiestä hyppäsi ratsailta, juoksi hänen kimppuunsa ja otti
+hänet kiinni. Hänen molempiin ranteihinsa sidottiin nahkahihnat, joista
+kummastakin piteli ratsumies kiinni ja niin lähti parvi liikkeelle.
+
+Kauhun ja vihan huudoin seuraasi väkijoukko ratsumiesparvea, nähden
+kuinka kaikkien suosima raatimies sai puoleksi juosta, puoleksi
+laahautua kahden hevosen välissä. Niin vietiin hänet jokivartta lähelle
+joensuuta ja sitten hirsilautalla ylitse linnaan.
+
+Kohta riippui raatimies Lauri Karhunkämmen hirressä linnanmuurin
+edustalla. Ja linnanmuurilta kuului Tuomas junkerin huuto:
+
+— Varoitukseksi kapinoitsijoille ja villitsijöille!
+
+Katselevat miehet eivät tienneet, itkeäkö vai karjaista.
+
+Mutta samassa pamahti linnanmuurilta laukaus, ja muuan miehistä kaatui
+paikalle.
+
+— Nyt lähden heti sotaan! huusi Tuiro vihan vimmassa ja lähti.
+
+Toiset seurasivat häntä.
+
+Eikä mikään yllyttäjä olisi saanut miehiä niin joukolla nousemaan
+hirmuvaltaa vastaan kuin tieto tästä Tuomas junkerin "varoituksesta".
+Hyväntahtoiset nahjukset eivät tulleet ennen ryhtyneeksi tuumasta
+toimeen ennenkuin saivat iskun, joka tuntui.
+
+Tuiro meni ensiksi nahkoineen saksan neuvoman porvarin luo. Tällä
+kertaa ei hänellä ollut aikaa tinkiä, vaan hän otti mitä sai. Rahoilla
+osti hän uudet sarkavaatteet, eikä kukaan enää olisi häntä arvannut
+metsäläiseksi.
+
+Niin alkoi hän astua Niilo Arvinpojan puheille, jonne oli monia
+muitakin menossa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olavi lehtori ja isä Johannes olivat torilta lähteneet astelemaan
+luostaria kohden.
+
+Kylläpä täällä on elämää! virkahti isä Johannes.
+
+— Sanos muuta... ja toista tulee!
+
+Mutta mitä ihmettä veli Hincerus mahtoi tarkoittaa Saksanmaan
+lohikäärmeellä?
+
+— Tohtori Lutherusta kai, hänhän siellä kuuluu pitävän kovaa ääntä,
+vastasi vanha lehtori.
+
+— Kuinka niin?
+
+— En minä hänestä tiedä muuta kuin mitä saarnaveljet ovat
+saksankesteiltä kuulleet. Kertovat hänen ensin nousseen paavin
+anekauppaa vastaan, sitten ruvenneen iskettelemään yleensä pyhää isää,
+pyhimyksiä, sakramentteja ja koko pyhää kirkkoa. Paljon kuuluu hän
+kirjoittavan ja pauhaavan väkevästi kuin itse paholainen, mutta ei
+noita ole vielä tänne asti kulkeutunut hänen kirjoituksiaan.
+
+— Miten hän saa...?
+
+— Kuuluuhan Rooman pyhä isä julistaneen hänet pannaan... mutta mitäs
+tämä... joukkioineen kuuluu paavin bullan polttaneen... ja kirjoittaa
+yhä kivakammin... Valtiopäivienkin kerrotaan Wormsissa häntä viime
+kevännä kovistelleen, mutta päästäneen vapaana menemään.
+
+— Merkillinen aika! Nykyäänhän näyttää saavan tehdä esivaltaa vastaan
+mitä vaan, mutta... menkööpäs puolesta puhumaan... naurahti isä
+Johannes muistaen veli Hinceruksen äskeistä puhetta.
+
+— Ah, nytpä muistan! virkahti isä Olavi. — Tänä iltana saat kuulla
+esityksen Lutherin opista, jos tahdot...
+
+— Keneltä?
+
+— Äskettäin on saapunut Saksasta kotiin muuan nuori maisteri, Pietari
+Niilonpoika muistaakseni...
+
+— Ah, onko hän jo palannut!
+
+— Kuten sanoin. Hän on levittänyt sanaa valiopiireihin, että puhuu
+Lutheruksen opista. Lähetti meillekin sanan luostariin... kas, eiköhän
+veli Hincerus ole saanut siitä vihiä, vaikka isä priori aikoi ilmaista
+asian vain parille kolmelle!
+
+— Missä hän puhuu?
+
+— Kolmen kuninkaan kiltatalolla, olen kuullut. Sinne tulee kai paljon
+ylhäistä väkeä.
+
+He saapuivat veljeskunnan kotitalolle, ja lempeä priori Mikael
+Karpalainen otti veli Johanneksen ilolla vastaan lukuhuoneessa. Melkein
+lapsellisella ilolla, aivan kuin tietämättä lainkaan sotakiihkosta
+luostarimuurien ulkopuolella, näytteli Mikael priori uusia
+pergamentille ja paperille kauniisti piirreltyjä käsikirjoituspinkkoja,
+jotka oli hankittu isä Johanneksen ollessa salolla. Olipa joukossa
+muutamia, jotka oli painettu Gutenbergin keksimillä nastoilla, ja
+niidenkös huokeutta isä Mikael ihaili, vaikka oli niillä vielä hintaa
+niilläkin kuin hyvällä hevosella! Johanneksen täytyi väkisinkin
+miettiä, miten onnellinen kunnon Mikael ukki olisikaan, jos hän saisi
+aina puuhailla rakkaine kirjoineen, tarvitsematta huolehtia koko
+luostarin johdosta. Hän ei malttanut olla siitä huomauttamatta.
+
+— Olenpa väliin tuuminut, etteikö tästä pitäne minunkin lähteä papiksi
+salolle, hymähti isä Mikael.
+
+— No, johan nyt! huudahti Johannes.
+
+— Raskaalta tuo tuntuu, kun näkee, ettei voi johtaa veljeskuntaa
+kunniaksi Jumalalle ja tyydytykseksi tunnolleen, huokasi isä Mikael.
+
+Samassa kuului tuttu kellon kilinä, kutsuen puolipäivämessuun, ja
+Johanneskin lähti mukaan.
+
+Messun jälkeen odotteli hän kotvan Tuiroa, mutta miestä ei kuulunut, ei
+näkynyt. Kauemmin ei hän voinut odottaa, sillä hänen oli käytävä myös
+piispansa puheilla. Isä Mikael ja Olavi lehtori kehoittivat häntä sitä
+ennen pukeutumaan porvarispukuun, ja hän olikin siksi viisastunut, että
+mielellään puki kaapunsa ylle sarkakauhtanan, jonka isä Mikael käski
+hänelle tuoda.
+
+Saavuttuaan kivisen, muihin taloihin verraten sangen upean piispantalon
+portille, täytyi hänen ilmoittaa nimensä kahdelle portilla seisovalle
+asepalvelijalle ennenkuin pääsi sisälle. Pihalla oli ainakin
+kymmenkunta asepalvelijaa, jotka näyttivät odottavan hengellistä
+herraansa tulevaksi. Eteisessä ilmoittautui Johannes toistamiseen
+palvelijalle, joka oli juuri lähtemäisillään ilmoittamaan herralleen,
+kun piispa itse kiirein askelin tuiskahti eteiseen.
+
+Hän tunsi Johannes papin heti, vaikkei tämä ollut aikoihin käynyt hänen
+puheillaan.
+
+— Nyt tulitte kirkkoon korotuksen jälkeen, virkahti hän tuikaten kättä.
+
+— Olisi ollut vähän asiaa.
+
+— Seurakunnallista?
+
+— Niin.
+
+— Ei nyt, toiste!
+
+Hän oli menemäisillään kiireesti ulos, mutta pyörähti takaisin,
+viitaten Johannes papin tulemaan jälestään.
+
+— Tulkaahan vähän...
+
+He menivät piispan virkahuoneeseen, jossa oli suuremmat lasiakkunat
+kuin Metsäkulman kirkossa.
+
+— Ah, Johannes Karelus, tulin ajatelleeksi, että teistäpä taidan saada
+apua erääseen tuiki tärkeään tehtävään, virkahti piispa kipenöivällä
+äänellä, samalla vilaisten ympärilleen, että olivathan he vain kahden.
+
+— Nöyrin palvelijanne, teidän armonne!
+
+— Tarvitsisin näet miehen, joka matkustaisi puhuttelemaan seurakuntain
+pappeja... sillä viesti on paras lähettää suullisesti... että
+nostattaisivat väkeä aseihin... tarkoitan: turvaamaan tuomiokirkkoa ja
+piispanistuinta näinä melskeisinä aikoina...
+
+Sanan "aseihin" jälkeen näytti isä Johanneksesta, kuin hänen upean
+kookkaan piispansa kiiluvissa silmissä olisi teräsjousi ponnahtanut
+piiloon... ja loppuselityksen aikana pamahtivat hänen kulmansa sulavan
+kevyesti silmiä verhoamaan, niin että teräsjousen välähdys näytti äkkiä
+peittyneen untuvaverhoon.
+
+— Teidän armonne! huudahti Johannes. — Asia on minulle perin outo, ja
+ajatukseni ovat kokonaan kiintyneet seurakuntani hoitoon.
+
+— Niinkö!
+
+Ja piispan kulmat näyttivät pingoittuvan kuin teräsjouset. Sitten oli
+jotakin välähtävää niin silmän luonnissa kuin kädenliikkeessäkin, kun
+hän sanoi:
+
+— Mutta omassa seurakunnassanne on teidän ainakin vaikutettava asian
+hyväksi... täällä tarvitaan pian väkeä!
+
+Johannes ajatteli melkein säälillä saloseurakuntansa rauhaa, mutta
+muistaen tänpäiväiset kuulemansa virkkoi hän:
+
+— Voin viedä ainakin sanan vapaamies Tasaiselle, hän meillä on paras
+mies sellaisissa asioissa vaikuttamaan.
+
+— Hyvä! Ettekö tiedä myös sopivaa miestä kiertämään?
+
+— En nyt voi sanoa...
+
+— Herran haltuun sitten!
+
+Kadulle päästyään näki Johannes piispan tulevan pihasta aseväen
+ympäröimänä ja menevän Kuusiston linnaan päin. Hänestä tuntui piispansa
+tänään enemmän valtiomieheltä kuin hiippakunnan ylipapilta.
+
+Kaduilla näki Johannes enimmäkseen miehiä liikkeellä, ja kaikilla
+näytti olevan sotainnon tuiketta silmissä. Muutamat näyttivät kantavan
+jotakin kätkettynä kauhtanansa liepeen alle, ja nämä riensivät kaikki
+samaan suuntaan.
+
+Yhtäkkiä töksähti hän melkein yhteen rotevan miehen kanssa.
+
+— Kas, Tuiro!
+
+— Herran terveheksi, isä!
+
+— En ollut tunteakaan, kun...
+
+‒ Ostin juuri nämä tamineet nahkarahoilla!
+
+— Lähdes nyt vähän kertomaan.
+
+‒ Metsissä olen ollut. En nyt jouda enempää!
+
+— Mihin niin kiire!
+
+— Menen sotaan!
+
+— Joko nyt?
+
+— Nyt jos koskaan! Hyvästi!
+
+Tuiro oli jo menossa, kun Johanneksen mielessä välähti ajatus ja hän
+kutsui hänet takaisin.
+
+— Kuules, Tuiro, mene piispan luo! Luulen, että tapaat hänet Kuusiston
+linnassa!
+
+— Mitäs sinne?
+
+— Hän tarvitsee miehen.
+
+— Mihin?
+
+— Väkeä nostattamaan!
+
+— Tanskalaisille?
+
+— Ei, elä epäile! Hän on sama korkea herra, jonka torilla sanottiin
+luvanneen tykkinsä tanskalaisia vastaan.
+
+— Sitten lähden! Hänet on nyt hirtetty...
+
+— Kenet?
+
+— Hänet, joka torilla puhui!
+
+— Mitä, munkkiko?
+
+— Ei, vaan se toinen! vastasi Tuiro vihan vimmassa. — Hyvästi nyt, isä!
+
+Johannes olisi tahtonut kysellä, mutta Tuiro astui tuiterasti Kuusiston
+linnaa kohden.
+
+
+
+
+25
+
+PIETARI MAISTERI
+
+
+Isä Johannes joutui luostariin parahiksi nonamessuun, ensimäiseen
+messuun puolipäivän jälkeen. Sen päätyttyä alkoi olla käsissä aika,
+jolloin maisteri Pietari Särkilahden puheen Lutherin opista piti
+alkaman. Ja isä Mikael, isä Olavi ja isä Johannes lähtivät kävellä
+köpsöttelemään Kolmen kuninkaan killatalolle, kuulemaan selostusta
+saksalaisen kerettiläisen opista, aivan kuin huiske ja tuiske heidän
+ympärillään ei olisi merkinnyt niin mitään.
+
+Heidän killataloa lähetessään yhtyi heihin vanha tuomiorovasti Jacobus
+Johannis. Tämä valkohapsi ukko näkyi hankin kuuluvan miehiin, jotka
+etsivät niitä kuin isän ovat, vaikka sataisi tulta ja tulikiveä
+ympärillä. Mutta samalla saattoi hän toisten hengenmiesten harjakset
+nostattaa pystyyn kertomalla kauhutapauksesta linnan edustalla.
+
+Heidän saapuessaan killatalolle ja aikoessaan astua sisään tuli sieltä
+heitä vastaan nuori Pietari Särkilahti poislähdössä.
+
+— Ka, isä Johannes! huudahti hän iloisesti yllätettynä ja kääntyi
+sitten ukoille kohteliaasti selittämään, että hänen esityksensä täytyi
+hetken rauhattomuuden tähden peruuttaa. Ei noita, lisäsi hän, taida
+juuri tulla kuulijoitakaan. Ei ollut vielä ketään sisällä.
+
+— Onhan meitä tässä neljä, virkkoi Mikael priori tiedonjanoissaan.
+
+— Vähän meitä on, huusi Jacobus-rovasti. — Herrallamme ja
+mestarillammekin oli mukanaan kaksitoista kuulijaa siltä varalta, ettei
+sattuisi syrjäisiä tulemaan... lisäsi vanha veitikka.
+
+— Onkin muuten, arveli isä Olavi, — arveluttavaa tällaisina aikoina
+puhua niin aroista kysymyksistä. Ei tiedä, kuka sen mitenkin selittää,
+lisäsi hän muistaen veli Hinceruksen viittausta torilla.
+
+Ukot tekivät lähtöä.
+
+— Tule kotiini, että saamme vähän puhella pitkistä ajoista, sanoi
+Pietari maisteri hiljaa Johannekselle, ja tämä sanoi isille jäähyväiset.
+
+— Mutta yöksi tietysti tulet domukseen, kutsui isä Mikael.
+
+Heidän lähdettyään astumaan virkahti Pietari maisteri Johannekselle:
+
+— Tuskinpa kannattaneekaan puhua uudesta opista noille vanhoille paavin
+papeille!
+
+Johannes katsoi häneen kummastellen.
+
+— He menevät hautaan vanhoine menoineen, parhaassakin tapauksessa
+ottaisivat uuden hengen vain tirkistelläkseen kuin minkäkin
+ihmeotuksen. Kyllä luulen, että on paras aloittaa toisesta päästä,
+kääntyä nuorten puoleen.
+
+Johannes katseli tarkastellen nuorta ystäväänsä. Hänestä oli varttunut
+täysi mies, ja miestä näytti valaisevan innon tulen, elävän uskon ja
+lujan vakaumuksen loimo. Mutta sittenkään ei Johannes nähnyt hänessä
+mitään sellaista kuumeisen väräjävää kuin oli huomannut muutamissa
+parhaimmissa hengen-innoittamissa aikalaisissaan, ei sellaista lumisen
+vaaleaa tahmeutta eikä kidutuksen kalpeutta millaisen oli nähnyt lyövän
+leimansa toisiin totisiin hengenmiehiin, ei mitään kipeää kärsivää.
+Ei, sälähtelevää joustavuutta, verevää tuoreutta tuntui uhkuvan
+miehessä, kasvoista aivan kuin huokui ja lehahteli noruvan nuortea
+puna, ja silmissä kimmelsi luonnonraikasta elinintoa säteilevä lämmin
+kosteus. Näin uteliaalla ihailulla opinteiltä palannutta ystäväänsä
+tarkastellessaan tuntui Johanneksesta, kuin hänen rinnassaan jotakin
+aukeaisi ja sinne herahtelisi nuoresta ystävästä tuores aamukaste, joka
+samalla kertaa hurmasi ja vavahdutti niinkuin synnillinen maailman ilo,
+mutta tuntui sulattavan pois jotakin kuortunutta, kangistunutta...
+vanhaa aatamia...
+
+Pietari maisteri antoi isä Johanneksen katsella kyllikseen ja virkkoi
+sitten hymyä hyrskyen ja hilpeää iloa pilkkuvin silmin:
+
+— No, miltä minä nyt näytän?
+
+— Minusta näytät nyt ulkomailta palattuasi niin ihmeellisen
+nuorekkaalta, miltei nuorteammalta kuin ennen! huudahti Johannes.
+
+— Niinkö!
+
+— Mitä ihmettä sinussa on?
+
+— Siihen saat kotona näkyvän selityksen...
+
+Tästä lupauksesta ei Johannes tullut hullua viisaammaksi.
+
+He saapuivat "Kiukku-Niku" vainajan taloon, jonka Pietari maisteri oli
+isältään perinyt. Asuintupaan astuttua kysäisi Pietari maisteri hiljaa
+jotakin nuorelta ilosilmäiseltä tytöltä.
+
+Tämä puikahti viereiseen huoneeseen.
+
+Sieltä astui kohta esiin nuori nainen, seitsemän-, kahdeksantoista
+korvilla. Jo puolella silmäyksellä häneen häivähti Johanneksen mielessä
+suloisen kodikas tunne. Koko silmäyksellä sai hän vaikutelman, että
+nainen oli kauniskin. Hänessä oli jotakin, joka viehätti niin silmän
+puolelleen, ettei tullut tyystin tarkastelleeksi hänen piirteitään,
+tunsi vain mielihyvää silmäyksestään. Piirteet tuntuivat kauttaaltaan
+niin sulavan sopusuhtaisilta, ja poskilla oli lämmin puna, jolla
+oli hieno tummanvivahdus. Silmät olivat siniset, tuntehikkaan
+tummansiniset, ja pitkät silmäripset antoivat niille niin hienon
+haaveellisen vivahduksen. Koko kasvoilla oli tuntehikkaan hämyinen
+häivähdys, antaen kasvoille ominaisen saksalaisen sävyn.
+
+— Vaimoni Margareta Corneliuksentytär! esitti Pietari maisteri
+uhmaavalla voitonriemulla.
+
+Isä Johannes oli niin ällistynyt ja niin monia kysymyksiä kumpusi hänen
+mieleensä, että hän tuskin muisti tervehtiä.
+
+— Tämä on hyvä ystäväni, isä Johannes, selitti Pietari saksaksi
+vaimolleen, ja tämä loi häneen ystävyyttä säteilevän katseen.
+
+Isä Johannes ei suinkaan ollut pukeutunut rautapaitaan, joka olisi
+suojellut häntä naiskatseiden teholta. Mutta sittenkään ei hän voinut
+olla huudahtamatta ystävälleen:
+
+— Etkös ole vihitty papiksi!
+
+— Niin juuri!
+
+— Mutta...?
+
+— Kysy pois vaan!
+
+Margareta oli nähtävästi huomannut isä Johanneksen kasvoista, mistä oli
+kysymys, ja vetäytyi hienotunteisesti pois huoneesta.
+
+— En suinkaan tahdo tunkeutua tiedustelemaan yksityiselämääsi, mutta
+herättää suurimmassa määrin mielenkiintoani...
+
+— Kysy vain arastelematta, mihin haluat selvyyttä.
+
+— Miten avioliittonne on mahdollinen, miten se on järjestetty ja
+miten...
+
+-— Kerron koko jutun, niin saat samalla kertaa vastauksen kaikkiin
+kysymyksiisi.
+
+He istuutuivat kodikkaasti asuintuvan lasiakkunan ääreen, ja Pietari
+kertoi:
+
+— Tarina alkaa kevätkesästä. Meidät valtasi palavin rakkaus molemmat,
+ja olin jo aikeissa luopua koko papilliselta uralta, ryhtyä vaikka
+mihin muuhun, kun vain saisin Margaretan. Mutta sitten puhuin asiasta
+Martti tohtorille, tohtori Lutherille tarkoitan, ja kysyin hänen
+neuvoaan. Hän kysäisi, miten meidän maassamme muut papit tekevät,
+ja ihastui ikihyväksi, kun sanoin, että meillä täällä varsinkin
+maalaispapit elävät vaimoineen ja lapsineen aivan samallaista
+perhe-elämää kuin porvarit ja pienet aateliset. "Mene ja tee sinä myös
+niin!" sanoi tarmokas tohtori hilpeästi nauraen. "Ah", jatkoi hän
+hetken kuluttua vakavasti, "avioliitto ei ole ainoastaan luonnollinen
+asia, vaan Jumalan lahja, suloisin ja ihanin, vieläpä siveämpikin kuin
+mikään naimattomuus ja avioton elämä, sillä naimattoman sielu saattaa
+joutua niin lihallisten himojen valtaan, että hän niillä saastuttaa
+taivaankin. Kukaan ei ole niin hengellinen, ettei tuntisi luonnollista
+taipumusta ja rakkautta toiseen sukupuoleen, sillä suuri ja ihmeellinen
+asia on liitto ja yhteys miehen ja naisen välillä. Avioliitto saattaa
+kyllä olla helvettikin, mutta missä säilyy uskollisuus ja rakkaus
+puolisoa ja lapsia kohtaan, missä avioliitto pidetään pyhänä ja
+jumalaisena säätynä, siellä on se suorastaan autuas sääty." Näin sanoi
+hän ja osoitti jumalansanan sanovan samoin.
+
+Mikä riemu meidät silloin valtasi! Emme voineet vitkastella, vaan
+läksimme kotimaahan ensi laivalla, joka tänne purjehti. Menimme
+kotipitäjääni Taivassaloon. Ilon ja riemun huumauksessamme olimme
+melkein uskoneet, että kirkkokin avosylin siunaa liittomme. Mutta pysty
+tuli eteen. Silloin teimme aviosopimuksen ilman pappien vihintää,
+ja suvisena sunnuntaina me kukkivalla kirkkomäellä julistimme sen
+kirkkokansalle ja kutsuimme koko Taivassalon seurakunnan liittoamme
+todistamaan!
+
+Ihana on onnemme! Meistä tuntuu, kuin kulkisimme yössä, yhdessä kantaen
+kirkasta soihtua. Kaukaa katsojalle mahtaa soihtumme näyttää vain
+pieneltä pilkoitukselta, mutta me näemme ainoastaan rakkautemme soihdun
+kirkkaan palon ja pienen piirin maailman sen valokehässä. Ja meille
+on valokehämme niin säteilevän kirkas ja autuaan suloinen, ja pimeä
+näyttää olevan niin kaukana.
+
+Näin ylisti Pietari maisteri onneaan.
+
+Ja isä Johannes istui vaiti kauan, ikäänkuin äänettömään hartauteen
+vaipuneena.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hänet herätti Margareta emäntä, joka tuli kuiskaamaan rakkaalle
+miehelleen, että ateria oli valmis viereisessä huoneessa.
+
+He lähtivät ruualle.
+
+— Finnland ist so schön, aber kylmä, virkkoi Margareta emäntä pöydässä
+kohteliaasti vieraalleen, osoittaakseen jo osaavansa sanan suomeakin.
+
+— Suomi on niin kaunis, mutta kylmä, sanotaan, — suomensi Pietari
+hymystä hohtaen.
+
+Margareta toisti hartaasti pariin kolmeen kertaan ja säteili ilosta,
+kun vihdoin osasi sen sanoa oikein.
+
+Samassa näytti hän saaneen mieleensä jotakin tärkeää ja kysyi;
+
+— Wie heisst "hier" auf finnisch?
+
+— Hiirkö? kysyi Pietari hilpeästi.
+
+— Ich Weiss schon, "hiir" bedeutet die Maus. Aber ernst: "hier"?
+
+— Täällä.
+
+— Wie heisst "gut"?
+
+— Hyvä.
+
+— Und "die Menschen"?
+
+— Ihmiset.
+
+— Täällä on so hyvät ihmiset, sanoi Margareta vieraalleen kohteliaasti.
+
+— Täällä on niin hyviä ihmisiä, oikaisi Pietari.
+
+— Ach, hyviä ihmisiä! toisti Margareta.
+
+— Mutta kylläpäs me olemme katsovaisia, kun rupeamme vierasten aikana
+kieliharjoituksiin! huudahti Pietari.
+
+— Arvaahan sen... virkahti leikkisästi Johannes, joka oli hymyillen
+seurannut sitä iloa, jota nuori pari löysi kaikkein pienimmästäkin.
+
+— Niin, vastanaineet! huudahti Pietari. — Margareta sanoo, että
+suomalaisen papin emännän on osattava suomea, ja on alkanut opetella.
+
+— En osaa vielä suomea, sanoi Margareta puhtaasti, vaikka vieraalla
+äänen sävyllä. — Ich will aber lernen.
+
+He hymyilivät molemmat onnellisina, ja isä Johanneskin hymyili.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aterian jälkeen istuutuivat ystävykset jälleen asuintuvan ikkunan luo.
+
+— Sitten kai tohtori Lutheruskin on naimisissa? kysyi Johannes.
+
+— Ei. Mutta hän sanoi, että jos muutamat eletyt vuodet olisivat
+vielä edessäpäin, niin kosisi hän heti Eva Schönfeldiä. Nyt ei tämä
+hänen nuoruutensa mielitietty ole enää otettavissa, sen on tohtori
+Basilius, preussilainen medikus, siepannut. Mutta hän sanoo joka päivä
+tähystelevänsä, ketä voisi rakastaa, ja naivansa pian... vaikka nunnan,
+jollei muita saa...
+
+‒ Nunnan! huudahti isä Johannes kauhistuneena, mutta samalla läikähti
+lämmin puna hänen poskilleen.
+
+‒ Kenties hänellä on jo nunna katsottunakin, jatkoi Pietari.
+
+— Sanoiko hän todellakin niin? kysyi Johannes niin kärkkäästi, kuin
+olisi se hänen elinkysymyksensä.
+
+— Kyllä hän sanoi. Kenties se oli vain muuan hänen tavallisia
+kokkapuheitaan.
+
+Johannes vaipui syviin mietteihin. Hänen mieleensä tahtoi väkisinkin
+kirkastua nunnanhuntuinen muistokuvansa, mutta hän pakoittautui
+ajattelemaan korinttilais-epistolan seitsemättä lukua.
+
+— Vaan sanoohan apostoli, että on autuaampaa pysyä naimatonna ja etsiä
+vain niitä kuin herran ovat? virkkoi hän.
+
+— Apostoli sanoo sen luulonaan, arvelunaan, ei jumalaisena sääntönä,
+kuten hän moneen kertaan teroittaa.
+
+— Mutta eikö pappi sittenkin ole naimatonna vapaampi Jumalan työhön?
+
+— Jumalan työstä on tärkein lasten kasvatus, ja siitä hän vetäytyy pois.
+
+— Omalta kohdaltaan. Mutta sitä paremmin voi hän uhrata itsensä muille
+ja muiden lapsille.
+
+— Sanoilla, ei teossa. Omia lapsiaan kasvattaessaan saavuttaa hän vasta
+hedelmällisen kokemuksen ja antaa elävän esimerkin.
+
+Näin jatkoivat he keskusteluaan päivän kallistuessa illoilleen. Pietari
+maisteri — maisterin arvonimeä ei hän tosin vielä ollut oikeastaan
+saavuttanut, kun lemmenpalo oli ajanut kesken kotimaahan, mutta nuori
+pari odotti juuri ensimäistä saksanlaivaa purjehtiakseen sinne vielä
+vuodeksi, pariksi — esitteli Johannekselle kaikessa laajuudessaan
+Lutherin ihmishenkeä vapauttavaa, kirkollisia menoja ja kirkollista
+järjestystä mullistavaa oppia. Ja vaikka Lutherin väkisanat saivatkin
+Pietari Särkilahden suussa paljon lempeämmän, humaanisemman sävyn, sai
+isä Johannes sittenkin monta kertaa ällistyä niitä kuullessaan. Mutta
+monessa kohdin saivat opit vastakaikua hänen sielussaan, olihan hän
+itsekin tuntenut kiusallista tympeyttä latinankielistä messupaljoutta,
+kuvapalvelusta ja luostarihenkeä kohtaan ja arastelevia epäilyksiä
+niiden tarkoituksenmukaisuuteen nähden. Monessa suhteessa iski uusi
+oppi hänen epäilyksiinsä sytyttävänä soihtuna, ja lisävirikkeiksi
+antoi Pietari hänelle painettuina useita Lutherin väkikirjoituksista
+vietäväksi kotiin. Mutta monissa kohdin tuntui uusi suunta lempeästä
+Johanneksesta liian mullistavalta ja repivältä ja pani hänet epäröiden
+pudistelemaan päätänsä.
+
+— Eikös tuo uusi oppi tarkoita hävittää koko Jumalan valtakunnan maan
+päältä? arveli hän.
+
+— Ei suinkaan!
+
+— Mitäs jää jälelle?
+
+— Henki ja sana!
+
+— Meillä on täällä Suomessa niin vähän vanhaa revittäväksi, täällä
+kaivataan ennen kaikkea kylvämis- ja istutustyötä, ennenkuin
+herranhenki mieliin elähtyy. Eivätköhän nuo kuvat ja messut ja
+sakramentit ole melkein ainoat, joiden kautta kansa toistaiseksi voi
+isää lähestyä. Jos niitä aletaan raivata pois, jää kansa ilman mitään,
+eihän se pysty pyhistä kirjoista itse hengenviisautta ammentamaan.
+
+— Miksei pystyisi?
+
+— Ovathan ne vieraalla kielelläkin, ja aniharvat osaavat lukea!
+
+— No, käännettäköön ne kansankielelle ja opetettakoon kansa lukemaan!
+huudahti Pietari innosta säihkyen. — Siinä juuri on työala, johon me
+uuden suunnan miehet pyrimme. Kirjoista omin kielin saa kansa elävän
+hengen omituksi, ei epäjumalankuvista, joiden nimiä tuskin tietää, ei
+messuista, joista ei ymmärrä sanaakaan, ei sakramenteista, joita pitää
+taikatemppuina. Ah, ihana väristys käy läpi sieluni, kun ajattelen,
+että vielä kerran on koittava aika, jolloin pyhät kirjat rakkaalle
+äidinkielellemme toimitetaan ja Gutenbergin nastoilla painettuina
+levitetään jokaisen salonlapsenkin käteen! Oi, jospa sen ajan näkisin,
+sanoisin riemuisesti Simeonin kanssa: "Laske nyt, herra, palvelijasi
+rauhaan menemään!"
+
+Isä Johanneksen silmät kostuivat riemusta, hänenkin mielikuvituksensa
+silmiin leimahti kuva ihanasta ajasta, jolloin kansa päivänkullassa
+kulisee. Oikeastaan hänestä tuntui, kuin hän sen kuvan löytäisi
+vain omasta sielustaan. Hänestä oli ollut riemu lukea kansalle
+latinalaisesta kirjastaan suomeksi. Miksi, miksi oli hän ollut niin
+tuhma, tuumi hän, ettei samalla tiellään ollut ajatellut Gutenbergin
+nastoilla painettuja suomenkielisiä kirjoja!
+
+       *       *       *       *       *
+
+He istuivat myöhään iltaan kuutamossa, kaalipellolle päin antavan
+ikkunan ääressä. Ja kuu levitti haaveisen hopeahohteensa kaalimaahan ja
+heitti pitkän valojuovan huoneen lattiallekin.
+
+Pietari loi silmäyksen kuutamoiseen kasvitarhaan. Sitten kääntyi hän
+uudestaan sinne katsomaan, tähysteli pitkään ja heltyi yhtäkkiä.
+
+— Isä Johannes! sanoi hän unelmoi van hellällä äänellä. — Katsos!
+Kerroinhan sinulle kerran siellä salolla... tuossa on nyt
+kotipihlajamme, äidin lemmikki!
+
+Johannes nousi ja kurkisti kuutamoiseen yöhön. Ikkunan poskesta näkyi
+ulommaisia lehdeksiä suuresta tuuheasta pihlajapensaasta. Sen lehdet
+oli syys punertanut, mutta kuun väräjävässä haavevalossa niiden
+punerrus kimmelsi kullalle. Ja kun sitä vaipui unelmoivin silmin
+katselemaan, näyttivät kuunsäteet taittuvan sädekehäksi sen ympärille.
+
+He katsoivat sitä kauan, ja sitten Johannes kääntyi katsomaan Pietarin
+kasvoihin. Kuun säteet taittuivat nuoren maisterin silmissä, ja kuun
+hohdetta tuntui olevan hänen äänessäänkö, kun hän virkkoi:
+
+— Pyhä puu, muistojen puu! Sinun tähtesi olen armaan äidin nähnyt
+ainoan kerran pikastuvan ja sitten saanut muka antaa hänelle
+anteeksi... eikä vieläkään ole ollut elämässäni mitään tuskallisempaa...
+
+— Äitisi... hänhän elää vielä...
+
+— Niin, kotikartanossa hän on nykyään.
+
+— Mitä hän sanoo?
+
+— Avioliitostammeko?
+
+— Niin, ja...
+
+— Onhan vanhalla epäilyksensä, päätänsä hän vähin pudistelee... mutta
+ei hän, armas äiti, tuomitse ketään. Muulla kerettiläisyydellä en
+taasen ole häntä suotta peloitellut...
+
+— On sinulla siis jotakin pyhääkin, jota hellävaroen säästät ja
+suojelet... virkkoi Johannes hymyillen.
+
+— Pyhääkö! Oi, niin paljon pyhää — ja pyhimyksiä! Tuo pihlaja,
+muistojen pyhä puu... ja äiti, armas äiti...
+
+Samassa hiipi Margareta huoneeseen, hiljaa, ettei keskustelevia
+hengenmiehiä häiritsisi.
+
+— Ja hän! liitti Pietari sulkien hilpeällä kuohulla nuoren vaimonsa
+syliinsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Margareta istui syysillan kuutamossa ja lauloi luutun säestyksellä.
+Suloisen vienona soi hänen äänensä ylistäen lemmenonnea, ja kuutar
+heitti hopeahileensä lemmenlaulun väräjäville aalloille.
+
+Hän lauloi monia suloisia synnyinmaansa säveliä, mutta viimeksi viritti
+hän laulun, jolla lemmekäs pikku saksatar oli kolmatta vuosisataa
+sitten päättänyt kirjeensä munkki Wernher von Tegernseelle:
+
+    Du bist mein, ich bin dein:
+    Des sollst du gewiss sein.
+    Du bist verschlossen
+    In meinem Herzen,
+    Verloren ist das Schlüsselein:
+    Du musst immer drin nun sein.
+
+Margareta antoi luutun vaipua ja vaipui mietteihin isä Johannesta
+silmäillen.
+
+— Oletteko koskaan rakastanut? kysyi hän hiljaa ja unelmoiden.
+
+Silloin heltyi silmä hengenmiehen, heltyi silmä ja kostui. Kasvoille
+tuli suru, suuri suru kuvastui kasvoilla. Ja Margareta tiesi jo
+vastauksen, kun isä Johannes sanoi hiljaa:
+
+— Olen.
+
+— Vietä häät hänen kanssansa! riemahti Pietari maisteri onnessaan.
+
+Mutta surullisesti pudisti isä Johannes päätänsä.
+
+— Missä hän on? kysyi Margareta hiljaa.
+
+— Luostarissa, sai isä Johannes huokaavana kuiskauksena huuliltaan.
+
+Margaretan silmät kyyneltyivät, ja isä Johannes istui raskaissa
+mietteissä, allapäin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ulkoa kuului jyrinää, niinkuin jotakin raskasta olisi rattain kuletettu
+katua myöten. Kuusiston linnan tykkejä siellä kulotettiin Turun linnan
+piiritykseen. Siellä vietiin piispa Arvi Kurjen, Suomen viimeisen
+katolisen kirkkoruhtinaan, tykkejä raivaamaan tietä uudelle ajalle.
+
+
+
+
+26
+
+TUIRON SOTASEIKKAILUT
+
+
+Tuiro oli koko syksyn, ohi joulun, kierrellyt piispa Arvi Kurjen ja
+ritari Niilo Arvinpojan asiamiehenä nostattamassa väkeä sotaan Kristian
+tyrannia vastaan. Useimmat Turun lähipitäjät oli hän liikuskellut, ei
+vain mennyt kotipitäjäänsä. Ja miehiä sieltä oli Turkuun urennut, oli
+tullut niin tukulta, että kun Tuiro tammikuun alkupäivinä retkeilynsä
+päätettyään liittyi Turun piiritysjoukkoon, olisi hän ollut koko
+mahtava sotapäällikkö, jos olisi saanut kaikki nostattamansa pojat
+komennettavikseen. Niin ei hän tosin saanut, mutta ei häntä sentään
+työnnetty pelkäksi numeroksi riveihin, vaan Niilo ritari oli ottanut
+eräänlaiseksi vapaammaksi käsilähetikseen reippaan, jäyhän miehen, joka
+oli niin hyvin kunnostautunut ensi tehtävässään.
+
+Palaamisensa jälkeisenä päivänä oli hän saanut hetkisen vapautta
+ja käveli ympärinsä katsellen piiritystyötä. Hän pysähtyi muutaman
+"piispanpaukun" — Arvi Kurjen tykin — luo ja kyseli tykkimieheltä
+sotatapauksia poissaolonsa aikana. Linnaa oli koko alkutalven
+piiritetty mitenkään erikoisesti edistymättä. Päinvastoin oli
+Tuomas junkeri joulun edellä tehnyt menestyksellisen uloskarkauksen
+linnastaan, saaden vangeiksi joukon suomalaisia ja ruotsalaisia.
+Vangitut herrat oli Susi-Tuomas heti hirtättänyt linnanmuurin
+edustalle, ja niiden joukossa oli ollut myös Niilo ritarin veli, Pentti
+Arvinpoika; vangittu miehistö luultavasti kitui linnan vankikomeroissa
+tai oli heidät pakoitettu astumaan linnan puolustusväen riveihin.
+
+Heidän parhaallaan pakinoidessaan tuli muuan sotamies kiireisesti
+kutsumaan Tuiroa Niilo ritarin puheille.
+
+— Luulenpa, että sinä olet omasi erääseen tärkeään tehtävään? sanoi
+Niilo ritari.
+
+— Kuten käskette, jalo herra!
+
+— Saisit mennä linnaan ja ilmoittaa, että meille on juuri tulossa
+muonakuormia ja että he voivat ne siepata saaliikseen, jos tahtovat.
+
+— En minä! tokaisi Tuiro ällistyneenä.
+
+Arvi ritari katsoi nauraen rehelliseen mieheen.
+
+— Näetkös! selitti hän sitten vakavasti. — Linnassa on joukko
+suomalaista sotaväkeä ja useita herroja, jotka kuuluvat Kristianin
+vastustajiin. Nyt olemme saaneet tiedon, että kuningas on lähettänyt
+Tuomas junkerille käskyn teloittaa nämä herrat. Käsky voi saapua
+perille minä hetkenä tahansa, ja nyt olisi sinun heidät pelastettava.
+
+— Mielelläni, mutta miten?
+
+— Viet sellaisen viestin kuin sanoin. Mutta se viesti sinun on vietävä
+ritari Erik Flemingille, ei Tuomas junkerille. Erik herra, vaikka
+onkin meidän miehiämme, kuuluu osanneen pujottautua Tuomas junkerin
+luottamukseen, toisia huomattavampia Suomen herroja sitävastoin
+pidettänee linnassa vangittuina. Sano Erik herralle, että vaara uhkaa,
+ja keksiköön hän keinon pelastautuakseen.
+
+Tuiro lähti. Oli järjestetty, että hän näyttäisi nokkelasti
+päässeen pujahtamaan läpi piirittäjäin käsien, ja hänen juostessaan
+linnanportille ammutuinkin hänen jälkeensä. Linnanvahti antoi nopean
+merkin, portti avattiin, Tuiro pääsi sisälle ja hänet vietiin Tuomas
+junkerin luo.
+
+Tuiro alkoi touhuissaan selittää, että oli ryöstettävissä vihollisen
+kuormasto. Susi-Tuomas ei kuitenkaan ymmärtänyt hänen suomalaista
+puhettaan, ja Erik Fleming kutsuttiin avuksi. Hänelle sitten Tuiro
+kertoi Niilo herran molemmat viestit.
+
+Erik Fleming oli päättävässä jäntevyydessä vähintään Tuomas junkerin
+veroinen, mutta tämän susimaisen julmuuden sijaan oli hänellä äly
+kuin salaman välähdys. Hän teki nopeasti päätöksensä. Hän tulkitsi
+Tuomas junkerille asian niin, että ensi yönä puoliyön aikaan saapuu
+piirittäjille suuri muonakuormasto, ja jos se saadaan siepatuksi, on
+pitkiksi ajoiksi piiritettyjen tila varma, kenties riittäisi muonaa
+aina avoveteen, jolleivät piirittäjät jo ennen katsoisi täytyvänsä
+lähteä tiehensä.
+
+Tuomas junkeri pudisteli mustaa päätänsä. Rynnäkön onnistuminen oli
+ylen epävarma, ja linnasta ei riittänyt väkeä haaskata suotta. Mutta
+tulisella innolla ja välähtelevällä taitavuudella ajoi Erik herra
+asiaansa. Hän otti sen menestyksen vastuulleen ja neuvoi lähettämään
+tuleen linnassa olevan suomalaisen miehistön, josta ei ollut suurempaa
+vahinkoa, vaikka kaatuisivatkin. Se oli tosin epäluotettavaa väkeä,
+selitti Erik herra, niin rynnätessä kuin linnanpuolustuksessakin, ja
+sentähden oli heitä vartioimaan otettava myös Tuomas junkerin varminta
+väkeä. Tuiro, joka asiassa oli tehnyt niin tärkeän palveluksen,
+ovelasti tuomalla sanan kuormaston saapumisesta, oli runsaasti
+palkittava ja lähetettävä takaisin antamaan merkin, millä hetkellä
+kuormasto saapui.
+
+— Pääseekö hän vielä takaisin piiritysketjun läpi? kysyi Tuomas junkeri.
+
+— Kyllä, vastasi Tuiro terhakasti, kun Erik herra suomensi hänelle
+junkerin kysymyksen.
+
+Näin hyvin suunniteltuun yritykseen katsoi Tuomas junkeri hyväksi
+suostua.
+
+Mutta samassa ilmoitettiin, että linnaan oli saapunut Kristian
+kuninkaan lähettiläs, joka kumma kyllä oli hänkin päässyt läpi
+piiritysketjun.
+
+Lähettiläs pääsi heti puheille. Erik herra lähti vielä lähemmin
+neuvottelemaan Tuiron kanssa hankkeesta ja antamaan lähempiä
+ohjeita. Se vei aikaa kotvan, ja kun Tuiro palasi linnanpihan yli,
+näki hän kauhun näyn. Lähettiläs oli tuonut Kristianin verikäskyn,
+ja linnanpihalle laahattiin heti teloitettaviksi muutamia Suomen
+ylhäismpiä aatelismiehiä, joiden nimiä Tuiro ei tiennyt. Tuiron sisu
+tuskin antoi myöten noudattaa palatessaan hiipiviä varokeinoja, jottei
+linnasta nähtäisi hänen menevän suoraa päätä piirittäjäin leiriin.
+
+Hän vei viestin Niilo herralle, ja tämä järjesti kaiken valmiiksi Erik
+Flemingin "rynnäkköä" varten. Mutta Tuiro meni Erik herran määräyksen
+mukaan kappaleen matkan päässä linnasta olevalle mäen nyppylälle, ja
+laittoi sinne koko iltapäivän risuista suurta roviota.
+
+Puoliyön aikaan sytytti hän sen palamaan.
+
+Samassa aukenivat linnanportit, ja sieltä hiipivät yöhön suomalaiset
+soturit, joukossa muutamia vapaamiehiäkin, lisäksi muutamia Tuomas
+junkerin valiosotureita pitämässä järjestystä yllä. Edellisen päivän
+teloitukset olivat suomalaisissa sotureissa virittäneet yhä suuremmaksi
+heidän ennenkin tuntemaansa vihaa ja kauhua tanskalaisten hirmuvaltaa
+vastaan, ja useimmat heistä odottivat vain tilaisuutta karata
+piirittäjäin puolelle.
+
+Mutta juuri kun he odottivat käskyä rynnäkköön piiritysketjua vastaan,
+huusi Erik Fleming heille suomeksi:
+
+— Veljet, suomalaiset, verikoiran piskien kimppuun!
+
+Pieni kuninkaallisten parvi ehti tuskin ajatellakaan ryhtymistä
+vastarintaan, eikä se olisi mitään auttanut, niin vähän heitä oli. Erik
+Flemingin johtamat suomalaiset ja piiritysjoukko vangitsivat heidät
+melkein ilman miekan iskua.
+
+Ja niin olivat suomalaiset päässeet linnasta ovelan Erik Flemingin
+johdolla ja Tuiron avulla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Piiritystä jatkettiin aina kevääseen saakka ilman mitään käännettä
+puoleen tai toiseen. Ainoastaan joku pieni kahahdus tapahtui silloin
+tällöin tai tehtiin viholliselle nokkela kepponen, ja monissa
+sellaisissa kunnostautui Tuiro jäyhällä reippaudellaan.
+
+Keväällä Turun saariston parhaallaan luodessa jäitään ilmestyi
+äkkiarvaamatta Severin Norbyn laivasto Turun linnan edustalle Tuomas
+junkerin avuksi. Nelisenkymmenen korville luettiin laivoja olevan,
+kaikki täynnä hyvinvarustettuja miehiä. Severin Norbyn tykit alkoivat
+sataa luoteja piirittäjäin varustuksiin, vinkuipa laivoista hirveitä
+ketjukuuliakin keskelle Niilo herran väkeä.
+
+Kiireiseen pakoon oli hänen lähdettävä. Mutta pakotuiskeen keskellä oli
+hän saanut viestin Arvi piispalta ja kutsui Tuiron puheilleen.
+
+— Mene heti piispan luo! Hän lähtee itse väkeä nostattamaan ja ottaa
+sinut mukaan.
+
+Tuiro lähti. Kaupungin läpi rientäessään Kuusiston linnaa kohden
+kuuli hän järisyttävän, hirmuisen pamahduksen, ja arvasi, että Niilo
+herra oli lähtiessään kaupungin reunalla räjähyttänyt ilmaan kivisen
+rakennuksen, jossa oli hänen ruutivarastonsa.
+
+‒ Ehtiiköhän hän edes pakoon vihollisen jaloista?
+
+Tätä aprikoiden riensi Tuiro juoksujalkaa läpi Piikkiön pitäjän
+Kuusiston vuorinientä kohden. Tiellä ajoi hänen ohitseen joukko
+aatelisnaisia ja tuomiokapitulin kaniikkeja, mitkä ratsain, mitkä
+rattain, kaikki kiiruhtaen Kuusiston linnaan turvaa etsimään.
+Pian alkoi Tuiron silmiin häämöittää linnan korkeampi keskustorni
+pyörökattoineen, kohta näkyi kokonaan mahtavan, kivisen keskuslinnan
+katto, näkyivät kaksinkertaiset ympärysmuuritkin torneineen. Auliisti
+laskettiin suojaa etsivälle kaupungin vallasväelle alas Vipusilta,
+joka vei niemen kannasta katkaisevan vesihaudan ylitse, ja samalla
+pääsi Tuirokin linnaan. Yhä uusia pakolaisia saapui sinne kaupungista,
+ja viimeiset kertoivat, että ruutisäiliön räjähdyksestä oli kaupunki
+syttynyt palamaan. Nopeasti levisivät hurjat liekit kevätahavan
+kuivaamiin taloihin, ja kilvan tulen keralla ryntäsivät Severin Norbyn
+ja Tuomas junkerin miehet kaupunkia ryöstämään.
+
+Nämä viestit kuultuaan kävi Arvi piispa nopeaan toimintaan. Hänellä oli
+jo laivansa valmiina purjehtimaan, sillä hän oli, heti ensi viestin
+Norbyn tulosta saatuaan, rientänyt kaupunkitalostaan tänne linnaansa
+ja aikoi purjehtia Pohjanmaan rannikolle nostattamaan Pohjanmaan
+reimaa väkeä Turun linnan piiritysjoukon avuksi. Sille retkelle oli
+hän yllytykseen tottuneen Tuiron kutsunut. Nyt otti hän myös turviinsa
+paenneet vallasnaiset ja tuomiokapitulinsa kaniikit laivalleen. Purjeet
+nostettiin ja Arvi piispa lasketti suojatteineen merille, jättäen
+linnaansa vartioimaan vain muutaman kymmenkunnan asemiehiä, joita ei
+toisten mukana ollut lähettänyt Turun linnan piiritykseen.
+
+Tuuli ei ollut suotuisa ja he viipyivät muutamia vuorokausia ennenkuin
+ehtivät Raumalle, johon Arvi piispa aikoi suojattinsa viedä sodan
+jaloista. Mutta satamaa lähestyessään näkivät he rannalla vilisevän
+Severin Norbyn sotaväkeä ja laskivat kiireimmittäin ulommaksi merelle.
+Eräältä kalastajalta kuuli piispa, että Norbyn väkeä oli jo kulkenut
+ryöstöretkille tänne saakka, olivatpa tiedustelleet sitäkin, oliko
+täällä nähty piispan laivaa. Piispa purjehti Ulvilaan, mutta samoin oli
+laita sielläkin, nähtävästi olivat Kristianin väellä ruokavarat vähissä
+ja täytyi lähettää niitä ryöstämään ympäri lounaisia rantaseutuja.
+Tyrannin ryöstölintujen edellä paenneilta turkulaisilta sai Arvi piispa
+kuulla, että Severin Norbyn väki oli vallannut Kuusiston linnan ja
+ryöstänyt sieltä kaikki kalleudet.
+
+Silloin lähti hän jälleen purjehtimaan suojattinsa mukanaan. Tuiron ja
+muutamia muita miehiä vei hän Pohjanlahden rannikolle yllytystyöhön
+ja jätettyään heidät Närpiöön lähti laivallaan viemään suojattejaan
+Ruotsin puolelle. Ei tiennyt rannalta heidän lähtöään katseleva Tuiro,
+ei tiennyt kukaan, että tämä oli oleva piispa Arvi Kurjen viimeinen
+matka. Mutta juuri Ruotsin rannikolle päästessä yllätti heidät ankara
+myrsky, ja laiva upposi kaikkine väkineen syvyyteen.
+
+Tuiro tovereineen ryhtyi tulisella innolla yllyttämään Etelä-Pohjanmaan
+uljaita poikia sotaan. Mutta pian saapui tännekin pakolaisia, jotka
+kertoivat, että Niilo Arvinpoika joukkoineen oli paennut kauas Hämeen
+sisämaahan ja Turun seutu oli tykkänään verikoiran piskien vallassa.
+
+Silloin Tuiro tovereineen ei enää tiennyt, mihin väkeä nostattaisi.
+He lähtivät Pohjanmaan rannikolta, purjehtivat venheellä Ulvilaan ja
+alkoivat jalkapatikassa pistättää Hämettä kohden.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hämeenlinnan tienoille saavuttuaan kuulivat he, että Niilo Arvinpoika
+oli ensin aikonut ryhtyä rakentamaan puolustusvarustuksia Janakkalan
+sillankorvaan, mutta sitten muiden aatelismiesten kanssa neuvoteltuaan
+pitänyt taistelun jatkamista Suomessa toivottomana ja lähtenyt väkineen
+Ruotsin puolelle, jossa tarvittiin apua Tukholman piiritykseen.
+
+Ainoastaan tuima ja huima Niilo Grabbe ei ollut taipunut jättämään
+vihollista häiritsemättä mellastamaan isänmaassaan. Hän oli jo Niilo
+ritarin sotajoukosta valinnut muutamia rohkeimpia miehiä ja toisia
+uskalikkoja liittyi yhä lisää. Näiden miesten kanssa ryhtyi hän käymään
+sissisotaa vihollista vastaan.
+
+Niilo Grabbe kuului pienen joukkonsa kera lähteneen osaksi teitä,
+osaksi metsiä myöten taivaltamaan takaisin Turkuun päin. Tuiro riensi
+jälkeen ja tapasi hänet vihdoin eräästä talosta haukkaamasta kiireistä,
+mutta reilua puolistaan. Niilo herra oli riemastunut saadessaan mukaan
+Tuiron, jonka hän hyvin tunsi ennestään.
+
+— Mitäs nyt sitten ruvetaan oikein tekemään? kysyi Tuiro.
+
+— Annetaan tanskalaisille selkään!
+
+— Missä?
+
+— Näetkös, poikaseni, verikoiran piskit kiertelevät ryöstelemässä ja
+haaskaamassa maassa ympärinsä. Severi Norbyn sanotaan tosin lähteneen
+jälleen pois maasta, mutta hän on tänne jättänyt kätyreitä ryöstämään
+muonaa, mistä suinkin saavat. Ruotsissa näet Kustaa Vaasan väki pitää
+kyllä huolen, ettei sieltä saada elintarpeita Tukholman tanskalaiselle
+sotavoimalle, ja sentähden on Suomesta tehty heidänkin varastoaittansa.
+Nyt on meidän ruvettava näille ryöstelijöille tekemään vastusta ja
+siepattava heidän kuormansa missä suinkin vain tilaisuus ilmestyy.
+
+Sellainen oli Tuiron mieliin. Hän liittyi joukkoon, ja tuima Niilo
+Grabbe otti hänet lähimmäksi miehekseen.
+
+He lähtivät vaeltamaan rannikkoa kohden.
+
+Lähestyessään Metsäkulmaa kuulivat he, että pitäjässä parhaillaan
+retkeili joukko tanskalaisia ryöstöhurttia. Tasalan nimismiestalossa
+kuuluivat väkivaltaisesti majailevan ja siellä oli osa retkikunnasta
+kuormia vartioimassa, toinen joukkue kuului parastaikaa kiertelevän
+eräällä pitäjän kulmalla ryöstelemässä. Sen kuultuaan neuvotteli
+Niilo Grabbe hieman Tuiron kanssa, ja he päättivät rynnistää kahdessa
+ryhmässä, toinen ryövärijoukon, toinen kuormaston vartiain kimppuun.
+
+— Minä tahtoisin Tasalan osakseni! huudahti Tuiro.
+
+— Sehän on tärkeämpi, ja minä itse...
+
+— Niin, mutta on kysymys kotikylästäni!
+
+— Se on toinen asia! Silloin tunnet paikat. Mene, mutta elä pilaa
+asiaasi!
+
+He erosivat kahteen ryhmään, ja Tuiro sai parisenkymmentä huimapäätä
+mukaansa.
+
+He lähestyivät kirkonkylää Lipisevänrannalta päin. Keskellä kesäkuun
+helteistä päivää juoksivat he hurjaa karkua pappilan ohitse. Tuiro
+ehti vilahdukselta nähdä, että isä Johannes istui valkokaapuisillaan
+pihlajan juurella pihan kulmassa. Hän tervehti juostessaan ja näki
+hengellisen isän ällistyneenä nousevan pystyyn. Mutta siitä ei hän
+joutanut välittämään, sillä samassa ehtivät he Tasalan pihalle.
+
+Kuormaston vartiat olivat vetäytyneet mikä mihinkin varjoisaan
+paikkaan loikomaan. Ainoastaan parisen miestä oli puuliiteriin
+vedettyjä kuormarattaita vartioimassa. Näiden kimppuun kävi Tuiro
+miehineen ennenkuin he edes ehtivät antaa merkkiä muulle väelle.
+Tuskin oli heidät lyöty maahan, kun alkaa porstuan ja aittojen ovista
+tuiskahdella miestä kuin itikkaa. Mutta ne poloiset olivat juuri
+heränneet makuuksestaan, niillä ei ollut mitään järjestettyä johtoa, ja
+hyökkääjät olivat pian lyöneet heidät kösäksi menettämättä itse enempää
+kuin kaksi miestä. Tuiro oli kuitenkin itsekin saanut lievän haavan
+käsivarteensa.
+
+Taistelun jälkeen lupasi Tuiro miestensä vähän levähtää, ollen
+kuitenkin varuillaan. Itse pistäytyi hän pirttiin talonväkeä
+tervehtimään, mutta tapasi ainoastaan Anna emännän kotosalla. Tanu
+Tasainen kuului olevan metsissä pakosalla, sillä tanskalaiset
+tapailivat häntä käsiinsä, kun olivat jostakin saaneet tietää, että
+hän oli yllyttänyt miehiä sotaan tanskalaisvaltaa vastaan. Anna
+emäntä hykerteli kiitollisesta ilosta, kun talo oli vapautettu
+mielivaltaisista vieraista, jotka ottivat mitä suinkin käsiinsä
+löysivät. Äidillisellä hellyydellä sitoi hän Tuiron käsivarren ja
+riensi sitten hommaamaan ruokaa vieraille. Tuiron toverit eivät
+kuitenkaan talon eväitä kaivanneet, sillä he saivat yllinkyllin
+tanskalaisten kuormista.
+
+— Mutta mitenhän käy, kun tanskalaisten ryöstöretkeilijät palaavat
+taloon? kysäisi Anna emäntä huolissaan.
+
+— Tuskinpa he enää tulevat!
+
+— Kuinka niin?
+
+— Me kyllä pidämme siitä huolen!
+
+Silloin Anna emäntä oli ilosta ja kiitollisuudesta käymäisillään
+Tuiroon aivan syliksi.
+
+Toveriensa aterioidessa pistäytyi Tuiro pappilaan. Isä Johannes ei
+ujostellut sulkea poikaansa syliinsä. Kuinka iloinen ja ylpeä hän
+olikaan kasvatistaan!
+
+— Nyt saavat kyläläiset nähdä, eivätkö he olleet väärässä! ilahteli hän.
+
+Mutta Tuiro vaipui alakuloisiin mietteihin.
+
+— Miten Suitsulassa eletään? kysyi hän.
+
+‒ Elävät vain tasaista menoa. Topias on ottanut emännän taloon.
+
+Tuiro oli vaiti kotvan.
+
+— Entäs Pirkitta? kysyi hän arasti.
+
+‒ Sälpättää kotona kuten ennenkin, virkkoi isä hymähtäen. — On kenties
+sentään hieman tasaantunut.
+
+Kuinka Tuiro ilostui! Hän oli niin monta kertaa pelännyt Pirkitan
+joutuneen jo miehelään.
+
+— Vieläkö sinä häntä muistelet? kysyi isä.
+
+— Vielä...
+
+‒ Vaikka hän sinut melkein petti.
+
+— Ei hän pettänyt... hän on niin hyvä ja herkän iloinen. Ei vain viihdy
+metsässä. Tahtoisin niin halusta nähdä häntä.
+
+— Se sydän, se sydän! virkkoi isä huoaten.
+
+Tuirosta hengellinen isä huokasi niin syvään, että hän ihmetteli,
+huokasiko se tosiaankin heidän sydämensä tähden, Tuiron ja Pirkitan.
+
+Tuiro ei saanut tällä kertaa tavata Pirkittaa, mutta isä Johannes
+tarjoutui itse viemään hänen terveisensä tytölle. Ja Tuiro pyysi
+viemään rakkaat terveiset.
+
+Kun Tuiro palasi Tasalaan, oli pihan nurkalle kerääntynyt
+töllistelemään joukko kylän väkeä, kaikki ketkä eivät olleet
+loitommalla töissään. Tuiro käski miestensä valjastaa hevoset
+tanskalaisten kuormien eteen, ja niin he lähtivät ajamaan kylän läpi
+rannikkoa kohden. Ja ihailevia, kiitollisia katseita heittelivät
+kyläläiset heidän jälkeensä. Tuiroon nähden yhtyi tähän kiitollisuuteen
+alakuloinen liikutus; kyläläiset mahtoivat katua tylyyttään häntä
+kohtaan.
+
+Suitsulan kohdalle päästyä silmäili Tuiro sinne kaihoisin katsein.
+Mutta siellä ei näkynyt ketään liikkuvan.
+
+Niilo Grabben ja Tuiron parvet yhtyivät vasta seuraavana iltana. Sillä
+Niilo herra oli kuullut ryöstelijäjoukkueen olevan niin lukuisan, että
+oli katsonut parhaaksi odottaa yötä. Yön selässä olivat he sitten
+hiipineet rosvojen majapaikkaan, teljenneet ovet kiinni ja polttaneet
+talon täysineen. Sellainen oli Niilo Grabben sotatapa verikoiran
+piskejä vastaan.
+
+Paimionlahdessa purkivat he muonasaaliinsa kuormista veneihin ja
+lähtivät vesille. Saaristoon päästyään hankkivat he parhaat ja
+keveimmät saaristovenheet ja soutelivat, purjehtivat niillä pitkin
+rannikkoa Ulvilasta aina Porvoon tienoille. Usein he tulla tuiskahtivat
+sinne, missä heitä vähimmän odotettiin, ottivat verohurttain
+ryöstösaaliin, surmasivat tai polttivat hurtat. Siten tekivät he suurta
+haittaa tanskalaisten sotajoukkojen muonanhankinnalle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuiro oli ollut sissiretkillään Suomenlahden rannikolla päin ja sieltä
+palattuaan yhtyi hän heinäkuussa jälleen Niilo Grabbeen Ahvenan
+saaristossa.
+
+— Nyt on piru merrassa! kuiskaisi Niilo herra heti alipäällikkönsä
+nähtyään.
+
+— Miten niin?
+
+— Verihurtat ovat sittenkin saaneet kokoon suurehkon muonalaivaston.
+Urkkijani ovat saaneet tietoonsa, että laivaston pitäisi juuri näinä
+päivinä lähteä Turusta Tukholmaan.
+
+— Se on estettävä!
+
+— Oikein, poikani! Mutta me omin voimin emme siihen pysty. On vietävä
+sana Ruotsin puolelle ja juuri mietiskelin sopivaa miestä.
+
+— Kelpaanko minä?
+
+— Sinut kyllä tarvittaisiin täälläkin. Mutta varminta taitaa olla, että
+sinä lähdet.
+
+— Heti siis?
+
+— Heti!
+
+Tuiro valitsi kaksi parasta purjehtijaa mukaansa ja he lähtivät
+parhaimmalla purjeveneellä, mikä oli käsillä.
+
+Navakalla tuulella purjehtivat he läpi yön ja seuraavana päivänä
+yhyttivät Furusundissa valtionhoitajan laivaston, joka Erik Flemingin
+johdolla väijyi siellä Tukholmaan tulevia muonalaivoja.
+
+Tuiro meni heti laivaston päällikön puheille.
+
+‒ Nyt on varmaan jälleen hittolainen liikkeellä, koska sinä tulet
+luokseni! huudahti Erik herra nähdessään pelastajansa Turun linnasta.
+
+‒ Sitähän Niilo herrakin sanoi lähtiessäni! tokaisi Tuiro.
+
+Viestin kuultuaan varustautui Erik Fleming heti vieraita
+vastaanottamaan.
+
+Kesäillan hämärtyessä nähtiin saaren päitse lähestyvän salmea pienen
+aluksen. Se siepattiin heti kiinni ja miehistö vangittiin.
+
+Mutta nokkela Erik Fleming hymyili salajuonisesti partaansa. Hän oli
+tuntenut laivan Tuomas junkerin laivastoon kuuluvaksi ja päätti tehdä
+Susi-Tuomaalle pahan kepposen.
+
+Hän käski tyhjentää laivasta tanskalaiset sotavangit, miehitti sen
+omalla väellään ja pani Tuiron päälliköksi. Tuiro lähti purjehtimaan
+laivallaan Susi-Tuomasta vastaan.
+
+Nähdessään tiedustelijalaivansa palaavan työnnätti Tuomas junkeri
+venheen vesille ja lähti puolenkymmenen miehen soutamana kuulemaan,
+mitä tietoja se toisi mukanaan. Laivaa lähetessään huusi hän:
+
+— Mitä kuuluu?
+
+— Kaikki hyvin! vastattiin laivasta.
+
+Tuomas junkeri laski venheensä laivan kylkeen ja kapusi reippaasti
+kannelle sieltä jaloin antaakseen merkin muonalaivoille. Mutta tuskin
+oli hän päässyt laivan portaalle, kun Tuiro miehineen tarrasi hänen
+niskaansa ja hänet vangittiin.
+
+Erik Fleming lasketti samassa sotalaivansa maankatveesta muonalaivoja
+vastaan ja valloitti ne helposti. Mutta kuormalaivaston mukana oli
+sotalaivojakin sitä puolustamassa, ja yksi niistä, nimeltään "Suomen
+prinssi", puolustautui niin urhoollisesti, että se oli ammuttava
+upoksiin.
+
+Tuomas junkeri vietiin valtionhoitajan tuomittavaksi ja hirtettiin
+niiniköyteen palkaksi pahoista töistään. Ja niin oli Suomi tästä
+julmurista vapautunut.
+
+Erik Fleming olisi mielellään pitänyt reippaan Tuiron laivastossaan,
+mutta hän kaipasi kotirannoilleen. Hänessä pohjusti vielä siinä määrin
+metsäläisveri, että häntä tyydytti parhaiten sissisota Niilo Grabben
+keralla.
+
+He jatkoivat partioretkiään vuosikauden, toistakin, kunnes seuraavana
+kesänä Kustaa Vaasan joukot saapuivat Suomeen, valloittivat Erik
+Flemingin ylijohdolla Turun ja Kuusiston linnat ja syksymmällä
+koko Suomen Viipuria myöten. Silloin oli Kustaa Vaasa jo valittu
+koko valtakunnan kuninkaaksi ja oli pian ryhtyvä mullistavaan
+uudistustyöhönsä.
+
+Samana syksynä alkoi Pietari Särkilahti saarnata Turussa uutta,
+puhdistettua uskonoppia.
+
+
+
+
+27
+
+MATKALLA NUNNAA VAPAUTTAMAAN
+
+
+Isä Johannes oli lähdössä Turkuun ja Naantaliin. Ja niin monet
+ajatukset, huolet ja toiveet risteilivät hänen mielessään, että hän
+oli koko yönä tuskin saattanut ummistaa silmiään. Yhtaikaa keskikesän
+auringon keralla nousi hän vuoteestaan lähtöään järjestelemään.
+
+Vuoteesta ei silloin kohonnut näkyviin munkinpää, jossa ennen oli
+ainoastaan reunoilla töyhdöttänyt tumma tukka ja päälaki ollut
+paljaaksi ajeltuna. Ei, isä Johanneksen koko pää oli tumman tukan
+peitossa, ja ennen ajellulla päälaella olivat hiukset nyt aivan kuin
+veikaten kasvaa pakanneet sitä sakeampana ja tuuheampana. Reunustoille
+olivat sydämen murheet ilmaannuttaneet ennen aikojaan muutamia
+harmahtavia hapsia, mutta päälaen nuori laiho rehoitti kauttaaltaan
+tummanpuuhkeana.
+
+Kun isä Johannes pukeutui, ei hän vetänyt ylleen entistä
+munkkikaapuaan, vaan tavallisen papinviitan. Hän oli siis tykkänään
+luopunut munkkikunnastaan, poistanut kaikki näkyvät ulkonaiset
+merkitkin siihen kuulumisestaan!
+
+Näkyvänä merkkinä tämän luopumisen syistä oli pöydällä suurehko
+kirjanippu, jonka hän jo illalla oli laittanut kääröön matkaansa
+varten. Ne olivat Turusta lainana olleita kirjoja, enimmäkseen Lutherin
+kirjoituksia ja muita saksan- ja ruotsinkielisiä kirjoitelmia ja
+lentolehtiä uskonpuhdistuksen hengessä. Vuosikaudet oli hän tutkinut
+luterilaista hengensuuntaa ja monet monituiset kerrat keskustellut
+uudesta opista ystävänsä maisteri Pietari Särkilahden kanssa, joka
+uudestaan Saksasta kotiinnuttuaan oli nyt kolmisen, nelisen vuotta
+toiminut Turussa opettajana ja tuomiokapitulin kaniikkina. Koko
+sielultaan, joka oli säilyttänyt eloisan nuorekkuutensa ja uuden opin
+vaikutuksesta yhä nuortunut, oli hän elähtynyt luterilaisuuden henkeen
+ja jo kolmisen vuotta saarnannut Metsäkulman kirkossa puhdistettua
+oppia.
+
+Ystävänsä Pietari maisterin luona käydessään oli hän kodikkaassa
+keskustelussa tälle usein puhunut Kaarinasta ja niin odottamattomaan
+käänteeseen päättyneestä hengellisestä lemmensuhteestaan. Sisimmästä
+sydämestään oli hän tullut vakuutetuksi, että se oli ollut suuri
+hairahdus, mahdoton ja luonnoton unelma, johon hänet oli johtanut
+luostari-ihanteensa ja joka johdonmukaisesti saattoi viedä ainoastaan
+siihen, että Kaarina meni luostariin. Ystävä Pietari maisteri oli jo
+parisen vuotta sitten herättänyt hänessä toiveen, että uuden hengen
+päästyä vaikutukseen Kaarinan kenties olisi mahdollista palata pois
+luostarista. Ja sen jälkeen oli jo viidettä kymmentään aloitteleva
+maalaispappi monet kerrat unelmoinut hiljaista unelmaa suloisesta
+emännästä, joka pappilassa hyörisi ja hääräilisi.
+
+Oli jo puolen vuotta siitä, kun hän oli viimeksi Turussa käynyt.
+Silloin oli hän käynyt myös uuden piispan, Martti Skytten puheilla,
+joka lempeä saarnaveli oli vielä vanhoilla päivillään omaksunut
+uuden hengen, ja juuri sentähden Kustaa Vaasa oli hänet vihityttänyt
+tänne piispaksi niiden parin kolmen katolismielisen "electuksen"
+ja sijaispiispan jälkeen, jotka Arvi Kurjen hukuttua olivat
+hiippakuntaa hoitaneet. Silloin oli isä Johannes myös kuullut
+Vesteroosin valtiopäiväin tekemistä päätöksistä, joiden mukaan oli
+luostarilaitoksessakin pantava suuria mullistuksia toimeen. Ja
+Pietari maisteri oli silloin virkkanut hänelle toiveikkaasti, että
+oli varmaankin pian koittava aika, jolloin Kaarina saattoi päästä
+luostarista eläville ilmoille. Pietari oli luvannut pitää tarkoin
+silmällä kaikkia asiaan kuuluvia seikkoja ja ilmoittaa sopivan hetken
+tultua.
+
+Nyt toissapäivänä oli isä Johannes saanut häneltä kirjeen, jonka muuan
+kuleksiva piispankoulun teini oli tuonut mukanaan. Johanneksen täytyi
+tänä varhaisena aamuhetkenä ottaa kirje käsille vakuuttautuakseen vielä
+kerran siitä iloisesta mahdollisuudesta, josta siinä puhuttiin.
+
+Näin se kuului:
+
+ Paras veljeni herrassa!
+
+ Muutama päivä sitten oli rakastettu piispamme tarkastusmatkalla
+ Naantalin luostarissa, ja tällöin ovat luostarin olosuhteet
+ näyttäytyneet sellaisiksi, että on varmaankin helppoa saada vapaamies
+ Tasaisen tytär Kaarina sieltä vapautetuksi.
+
+ Vesteroosin recessin nojalla ovat näet kuningas ja aateliset yksistä
+ tuumin rientäneet sieppaamaan luostarilta takaisin niitä tiloja,
+ joita sille on annettu testamenttilahjoituksina tai "morsianten"
+ myötäjäisinä. Vuosikauden kuluessa alkaa luostari siten olla
+ menettänyt enimmän osan tilojaan, joiden tuloista se on elänyt.
+ Onhan sillä vieläkin jälellä joukko tiluksia, varsinkin oston ja
+ vaihdon kautta saatuja, vaikka niitäkin nykyinen abbedissa Valborg
+ Fleming kuuluu aivan hassusti myyskennelleen ja vaihdelleen ovelalle
+ veljelleen Erik Flemingille. Mutta luostarin hallussa olevat tilatkin
+ ovat niin rappiolla, etteivät paljoa tuota. Olenhan Tammiston
+ tilanpuolikkaasta kotipitäjässäni, jonka tilaosan tätivainajani Elina
+ Kirves oli aikoinaan luovuttanut luostarille eläkkeekseen nunnaksi
+ mennessään, mutta jonka armollisen kuninkaamme suosiosta jo muutamia
+ vuosia sitten sain takaisin laillisena perintönäni, itse nähnyt
+ miten perin huonosti luostarin abbedissat, aateliset vanhat piiat,
+ valvovat laitoksen maaomaisuuden hoitoa. Ovat sentähden minulle
+ hyvin ymmärrettäviä ne surkeat valitukset, joita abbedissa on tehnyt
+ piispallemme. Hän pelkää luostarin pikapäätä joutuvan niin suureen
+ köyhyyteen ja kurjuuteen, ettei se mitenkään voi elättää kaikkea
+ väkeään. Ei hän tosin kuulu olevan taipuvainen valtakuntansa väestöä
+ vähentämäänkään, mutta hätä ei lue lakia. Ja lempeä piispamme, tahtoen
+ ennen kaikkea suojella ja säilyttää tyyssijan niille vanhoille
+ luostarisisarille, joista monetkin luostarissa turvan menetettyään
+ joutuisivat puille paljaille, niin ettei heillä olisi mihin päänsä
+ kallistaa, oli neuvonut abbedissaa päästämään luostarista koteihinsa
+ ne nuoremmat sisaret, jotka mahdollisesti siihen ovat halukkaita ja
+ joilla turvallinen koti on. Siten rakastettu piispamme vain lempeällä
+ tavallaan sovelluttaa kuninkaan yleistä kehoitusta, että luostariväki
+ siirtyisi suljettujen muuriensa sisältä hyödylliseen toimintaan
+ elävässä elämässä.
+
+ Tällainen on asema, ja puhu nyt, rakas ystävä, Tasalan vapaamiehelle
+ asiasta. Jos hän on siihen taipuvainen, ei hänen liene vaikea saada
+ tytärtään palaamaan kotiinsa. Ja sitten toivottaa sinulle vain onnea
+ uskollisin ystäväsi
+
+                                                     P. S.
+
+Isä Johannes oli mennyt heti Tasalan Tanulle puhumaan. Ja Tanuko
+ei olisi ollut taipuvainen! Häntä oli Vesteroosin recessi niin
+riemastuttanut, että hän tahtoi ottaa niittypalstansakin luostarilta
+tyttärensä keralla. Mutta isä Johannes oli huolestuneena arvellut,
+että silloin varmaankin abbedissa olisi kärkkäämpi tekemään esteitä.
+Katsoen luostarin huonoon taloudelliseen asemaan olisi varmaankin
+viisainta vaatia joko niittypalstaa tai tytärtä, eiköhän silloin vain
+sisaruskunnan äiti mieluimmin valitsisi edellisen. Silloin oli Tanu
+Tasainen nauranut ja sanonut, että hengellinen isä näytti parhaiten
+tuntevan luostariväen ja oli siis omansa menemään koko asiaa ajamaan.
+Niin asiasta oli sitten sovittukin, isä Johanneksen piti tänään lähteä
+Turun kautta Naantaliin, ja Tasalan Tanu oli luvannut lähettää hevosen.
+
+Kunpa nyt vain kyytipoika joutuisi, että pääsisi lähtemään!
+
+Pian saapui poika rattaineen. Parhaat kirjorattaansa oli Tanu pannut
+pappia kyyditsemään, uljaimman syöttiläänsä oli valjastanut eteen. Isä
+Johannes nousi rattaille, ja ne lähtivät karettelemaan kylän läpi ja
+kirkon ohi.
+
+Suitsulan ohi ajaessaan näki hän Topiaan sahroineen kyntää ratustelevan
+kivikkopeltoa. Topiaan emäntä oli hänkin jo näin varhaisena aamuhetkenä
+laittamassa kesantopellon pihanpuoleisessa reunassa lehmisavua talon
+lehmille, joita nyt jo oli kaksi. Lammaskatras, toistakymmentä päätä
+emineen karitsoineen, näkyi sekin jyrsivän nurmennukkaa kesantopellon
+pientarella.
+
+Pirkitta ei vain enää ollut Suitsulassa. Tuiro oli saapunut
+sotaretkiensä päätyttyä ja vienyt hänet pois. Hänellä oli ollut
+mukanaan suosituskirje Erik Flemingiltä Tasalan vapaamiehelle, ja
+kirjeessä oli, viitaten Tuiron urotöihin isänmaan vapautussodassa,
+kehoitettu katsomaan, että hän sai sopivan elinaseman kotipitäjässään,
+johon hän ikävöi. Ei Tanulle puolestaan olisi tällainen kirje ollut
+tarpeen, olisi hän ilmankin muistanut kiitollisuudenvelkansa talonsa
+vapauttajalle. Sulanut oli kyläläistenkin mielenkauna Tuiroa kohtaan,
+mutta suosituskirje sai heidät aivan intoihinsa auttamaan eteenpäin
+kotikylän sankaria. Tanu oli luovuttanut Tuirolle sopivan maakappaleen
+jokivarresta ja rakennuspuut metsästä. Koko kylästä oli talkoolla oltu
+sinne hirsiä hakkaamassa ja vedättämässä ja tupaa salvamassa. Pian
+oli niin yhteisin voimin pystytetty uusi kontu kylän laiteelle, ja
+Tuiro oli saanut sissisodassaan siksi saalista, että jaksoi laittaa
+lasi-ikkunankin pirttiinsä. Sinne oli hän sitten noutanut Pirkittansa,
+ja siellä he nyt elivät jokiahteessa vähän matkan päässä pappilasta.
+Veljekset, varsinkin Topias, tosin yhä vieläkin olivat ynseitä isänsä
+murhaajan pojalle, tuskinpa heidän yrmeytensä suli koskaan. Mutta
+siitä huolimatta oli Pirkitta onnellinen kultansa keralla, kun sai
+asua ihmisten ilmoilla ja silloin tällöin pääsi ukko murrikkansa luota
+kylän akkojen kera juttusille. Keväällä, pari kuukautta sitten, oli
+heille syntynyt ensimäinen poikakin, ja mielihyvällä oli isä Johannes
+suostunut Tuiron pyyntöön ja ristinyt sen kaimakseen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Rivakasti ravasi Tasalan Tanun syöttiläs valtatielle päästyä, ja jo
+aamupäivällä saapui isä Johannes Turkuun.
+
+Hän meni ensin "Kiukku-Nikun taloon", joksi taloa vielä entisen äkäpään
+muistoksi nimettiin, mutta tapasi siellä vain Margareta emännän
+lapsonen sylissään. Pietari kaniikki kuului olevan tuomiokapitulissa
+piispantalossa, sillä hänellä oli parastaikaa virkatuntinsa.
+
+Johannes jätti kyytipoikansa hevosineen Särkilahtelaan ja läksi
+jalkaisin piispantaloa kohden. Astuessaan niin pääkaupungin
+maapohjaista katua, jonka keskellä oli pyöräin sadeaikoina savimaahan
+syövyttämät uurteet, mutta reunoilla paikoittain kasvoi suurehkoja
+nurmiläikäreitä, kiinnitti yhtäkkiä hänen huomiotaan omituinen kulkue.
+Se kulki linnalta päin läpi kaupungin, siinä näkyi etunenässä olevan
+joukko sotamiehiä, jotka hinasivat mukanaan suuria muurinmurtimia, ja
+jälestä kulki joukko työmiehiä mekoissaan, kantaen hakkuja, lapioita
+ja minkä mitäkin työaseita. Johannes katseli ihmeissään joukkuetta ja
+saapui min piispantalon portille.
+
+Samassa tuli pihasta ulos munkki, musta veli, huppukaulus korvillaan.
+Kauluksen tähden ei Johannes ehtinyt nähdä vielä munkin kasvoja,
+ennenkuin tämä sydämellisesti tervehtien ojensi hänelle kätensä.
+
+— Ka, isä Mikael! Olitteko piispantalossa?
+
+— Siellä olin, virkkoi lempeä isä Mikael tärkeällä äänellä.
+
+Johannes tiesi, että priori isä seurusteli usein Pietari maisterin
+kanssa ja luostarinsa lukuhuoneessa ahkeraan tutkisteli Lutherin
+kirjoituksia.
+
+— Olitte kai Pietari maisteria tapaamassa... oliko hän siellä?
+
+— En juuri mennyt häntäkään tapaamaan, mutta siellä hän oli. Minä kävin
+Martti piispan puheilla.
+
+Hän sanoi sen niin merkitsevän tähdellisellä äänellä, että Johannes
+katsoi uteliaan kysyvästi vanhaan prioriin.
+
+— Kävin minäkin tässä papin paikkaa kysäisemässä, virkkoi ukko hieman
+katkerasti naurahtaen.
+
+Johanneksen mielessä pyrki ilon tunne vallalle, mutta ukon nyreä
+äänensävy herätti epäselviä vastakkaisia tunteita. Aivan kuin itsestään
+nousi hänen huulilleen kysymys:
+
+‒ Kuinkas veljeskunnan domuksessa jaksetaan?
+
+‒ Huonosti, vastasi lempeä isä yksikantaan. — Ensiksikin on
+kunnianarvoisa lehtorimme sairaana...
+
+‒ Ah! pääsi Johannekselta syvä huolestunut huokaus.
+
+‒ Toisekseen, jatkoi isä Mikael, — emme me terveetkään tiedä miten
+tässä ruvetaan elämään.
+
+Johannes ei udellut, katsoi vain kysyvästi ja osanottavasti isään.
+
+‒ Kuulithan jo talvella kaupungissa käydessäsi, jatkoi tämä, mitä
+säädöksiä maallinen esivalta on laatinut kiusaksemme. Kesään saakka
+niitä tosin ei niin ankarasti noudatettu, mutta nyt on linnanvoudin
+vaatimuksesta pormestari antanut määräyksen, ettei kukaan saarnaveli
+saa liikkua saarna- eikä almumatkoilla ilman hänen lupakirjaansa,
+ja palattua on käytävä ilmoittautumassa hänelle. Emmekä saa edes
+näilläkään ehdoilla tehdä matkojamme muuta kuin parisen kuukautta
+vuodessa, viisi viikkoa kesällä, toiset talvella. Nyt Olavinmessun
+aikaan meillä oli tämä lupa-aikamme, mutta kun muuan veli parisen
+päivää myöhästyi, olivat hänet voudin sotamiehet napanneet kiinni, ja
+niin asevoimin hänet vihdoin talutettiin luostariin. Ja nyt pitäisi
+panna hampaat naulaan talveen saakka, jolloin taasen viitisen viikkoa
+saisimme liikuskella. Veli Hinceruksen tapaisten tanskalaispiskien
+ansiota tämä kai on, muuta en voi uskoa, mutta katkeraa on kokea
+tällaista vanhoilla päivillään. Se kai on vanhan isä Olavinkin voimat
+murtanut, etteikö tähän tautiinsa henkensä heittäne.
+
+— Onko veli Hincerus vielä täällä?
+
+— Eihän toki! Livistänyt on jo vuosia sitten omille mailleen.
+
+— Kävittekö tosiaankin papiksi lupautumassa?
+
+— Niin kävin!
+
+— Mutta se kai onkin parempi.
+
+— Hyvä se minustakin on nuoremmille. Uuden hengen lapsi on minustakin
+tullut vanhoilla päivilläni, olen veljiäkin kehoitellut puhdasta sanaa
+saarnaamaan, ja Lutherin kirjoja olen tutkistellut lukukammiossani.
+Mutta rakas on minulle kirjastoni, johon olen kiinni kasvanut, siellä
+olisin mieluimmin tutkistellut, vaikealta tuntuu vanhoilla päivilläni
+lahtea retustelemaan salometsiin. Mutta saanenhan toki kappalaisen
+avukseni, että on sielläkin aikaa tutkistella.
+
+— Onko jo pitäjä tiedossa?
+
+— Taivassalon seurakunnan, Pietari Särkilahden kotipitäjän
+kirkkoherranviran piispa minulle lupasi. Se on auki, ja Pietari
+maisteri haluaa minut sinne.
+
+— Onnea! toivotti Johannes hartaasti.
+
+Pian he hyvästelivät, ja Johannes meni tuomiokapituliin.
+
+Piispa Martti Skytte oli kapitulinsa jäsenten, kaniikkien, kera
+nähtävästi ikkunasta katsellut äskeistä kulkuetta, koska he olivat
+siitä parhaillaan puhelemassa. Kun tervehdykset oli vaihdettu, kysäisi
+Pietari maisteri Johannekselta:
+
+— Näitkös, veli, äskeistä juhlasaattoa?
+
+— Näin ja kummastelin. Mihin he menivät?
+
+— Linnaa valloittamaan, leikitteli Pietari.
+
+— Mitä kumman linnaa?
+
+— No, Kuusistoa.
+
+— Eikös se ole jo vuosikauden ollut kuninkaan miesten hallussa.
+
+— Niin on. Mutta nyt se puretaan.
+
+— Miksi?
+
+— No, kuningas ei sitä tarvitse ja tunteakseen itsensä oikein varmaksi
+hävittää pois tämän katolisen kirkkovallan muistomerkinkin.
+
+Johannes tunsi samallaista turvatonta hävityksen ja raatelun kammoa
+kuin nähtävästi tunsi koko rauhallinen kapitulikin.
+
+— Minusta nähden, virkkoi Martti piispa mietteissään, — hävittäkööt
+vain linnan, en minä sitä kaipaa.
+
+— Kunpa vain ei kallista kirkkoäitiämmekin raastettaisi ja ryöstettäisi
+putipuhtaaksi! huudahti vanha Johannes Erasmuksenpoika, Martti piispan
+käsikirjuri.
+
+— Kenties, tuumi Martti piispa, — Jumala on katsonut niin kovat
+koettelemukset tarpeelliseksi ennenkuin hengellinen sääty lakkaa
+maallista valtaa tavoittelemasta, antaa keisarille, mikä hänen on, ja
+etsii vain niitä, jotka isän ovat.
+
+— Luther nousi vastustamaan paavin rahannylkemistä kansalta, väitteli
+vanha Johannes yhä vastaan, — mutta edistyyköhän Jumalan valtakunta
+paljoa siitäkään, että nyt kuningas ja aatelisto riistävät kaiken
+kirkolta!
+
+— Kuninkaalla ovat omat tarkoituksensa, sovitteli Martti piispa. —
+Hän muuttelee muotoja mieleisekseen, meidän on saarnattava rauhan
+evankeliumia niissä muodoissa, joissa elämme, ihmissieluissa
+vaikutettava hengellistä herätystä ja uudistusta.
+
+— Millä varoilla? tokaisi Johannes Erasmi.
+
+Martti piispa huokasi.
+
+— Niin, varoja tarvittaisiin, että voisi lähettää nuorukaisia opin
+teille Saksaan. Emme me vanhat enää paljoa voi, uusia voimia on
+kasvatettava hengenkylvöä tekemään.
+
+Näin puheli vanha, lempeä Martti Skytte, koettaen sovitella
+vastakkain törmäävää vanhaa ja uutta aikaa, ollen useinkin kuninkaan
+ja tuomiokapitulinsa välissä kuin kahden tulen välissä. Mutta erään
+sivupöydän ääressä istui kirjoitellen kuuden-, seitsemäntoistavuotias
+poikanen, Mikael Agricola. Ja kun hän hartaasti kuunteli Martti piispan
+puhetta nousevan polven tehtävistä, oli kuin uusi aika eläisi hänen
+kirkkaissa silmissään.
+
+Isä Johannes ilmoitti Pietari maisterille, että hän oli matkalla
+Naantaliin. Pietari maisteri pyysi Martti piispan kirjoittamaan
+puoltolauseen Kaarinan päästämiseksi kotiinsa, ja Martti piispa
+kirjoitti sen.
+
+Mutta sen tehtyään lähti hän piispantalon väentupaan. Sillä oli
+perjantaipäivä, jolloin isä Martilla oli vanhana paavillisena tapana
+jaella apua köyhille ja tarvitsevaisille. Väentupa oli nälkäisiä
+täytenään, ja suuri ruokapata porisi tulella, odottaen vain isä Marttia
+jakamaan. Isä saapui ja siunasi ruuan ristinmerkkejä ja muita katolisia
+temppuja tehden. Ja kun nälkäiset olivat syöneet, antoi Martti ukki
+vielä jokaiselle roposen rahaakin mukaan, vaikka kuningas oli vienyt
+enimmän osan hänen tuloistaan.
+
+Ei hän nurissut. Hartain mielin koetti hän puhaltaa uutta henkeä
+vanhaan kirkkoruumiiseen, sydämessään hän eli uudessa uskossa, mutta
+noudatti uskollisesti vanhoja katolisia tapojaan.
+
+
+
+
+28
+
+ISÄ JOHANNES JA SISAR KAARINA
+
+
+Isä Johannes saapui Naantaliin kolmen tienoissa iltapäivällä. Suoraa
+päätä ajoi hän sisarten monasteriumiin.
+
+Abbedissa Valborg Jaakkiman tytär Fleming otti hänet vastaan nousevan
+ylimyssuvun arvokkuudella. Viime aikoina oli sisaruskunnan ylevähkössä
+äidissä ollut jotakin ikäänkuin loukattua majesteetillisuutta,
+joka väliin alentui kipeänaraksi oikullisuudeksi, milloin saapui
+tuhoisampia jobinposteja laitoksen entisen äveriäisyyden riistämisestä
+pois. Ylväkästä naista kismeli kovasti, kun tällaista tehtiin
+juuri hänen aikanaan, mutta ei hän siltä lainkaan aikonut antaa
+epätoivon itseään lannistaa. Kynsin hampain, milloin naisellisella,
+oikukkaalla mahtipontisuudella, milloin kerjäävällä ja nyykyttävällä
+vaikeroimisella koetti hän pitää kiinni laitoksensa mahtavuuden
+viimeisistä rippeistä, vaikka näki niiden siitä huolimatta
+vähenemistään vähenevän. Hän varmaan olisi, jos luostarin tilat ja
+tulot niistä olisivat tykkänään huvenneet, puolestaan ollut valmis aina
+elämään ankarammalla paastoruualla, vedellä ja leivällä, kun vaan olisi
+saanut hallita ja vallita täysilukuista sisaruskuntaansa.
+
+Saatuaan isä Johannekselta piispan puoltolauseen Kaarinan
+vapauttamisesta kipristelihe hän sitä lukiessaan kuin käärmeen pistämä.
+Sitten mietti hän kotvan kulmat rypyssä, oikaisihe vihdoin ja sanoi
+kylmän tyynesti:
+
+‒ Asia riippuu, tällään ollen, luostarisisaresta itsestään.
+
+— Ehkä hengellinen äiti kutsuu hänet tänne?
+
+— Se ei käy päinsä!
+
+Isä Johannes katsoi totisen kysyvästi abbedissaan.
+
+— Sisaruskunnan säännöt eivät sitä salli.
+
+— Totta kai häneltä täytyy kysyä...
+
+— Ja häntä houkutella! Ainoastaan silloin, jos hän itsestään, kenenkään
+viekoittelematta sitä anoo, voi hänen päästämisensä tulla kysymykseen.
+
+Isä Johanneksen mieli kuohahti.
+
+— Katsotteko uskaltavanne asettua hänen armonsa piispan tahtoa vastaan?
+
+Abbedissa puraisi huultaan.
+
+— Sisaruskunnan jäseniä saavat puhutella ainoastaan heidän
+sukulaisensa, vastasi hän.
+
+— Eivätkö papitkaan?
+
+— Sisarten sielunhoito kuuluu laitoksen rippi-isälle.
+
+— Minut on tänne lähettänyt Kaarinan isä, tahdotteko, että hänen on
+tultava itsensä?
+
+— Se on hänen vallassaan, virkkoi abbedissa puraisten jälleen huultaan.
+
+— Hän tahtoikin ensin tulla itse... vaatimaan tilaosaansa, mikä on
+luostarin hallussa.
+
+Abbedissa näytti olevan kaatumaisillaan. Alamaistensa riistämiseen ei
+hän ollut vielä tottunut, ja hän tahtoi tehdä lujan tenän jo alusta,
+ettei toisissakin nuoremmissa sisarissa esimerkki herättäisi halua
+lähtemään. Mutta valtakuntansa alueiden ryöstämiseen oli hänen täytynyt
+jo monta kertaa alistua, se oli haavoittanut hänen sydämensä araksi.
+
+— Kuitenkin hän, jos vain saa tyttärensä kotiin, oli kehoituksestani
+taipuvainen jättämään maapalstan luostarille, lisäsi isä Johannes.
+
+Abbedissa mietti pitkän aikaa. Hänen ensi ajatuksensa oli kutsua
+veljespuolelta kenraalikonfessori tai tilusvouti avukseen, mutta sitten
+tuli hän siihen päätökseen, ettei tahtonut tehdä asiasta suurta numeroa.
+
+— Saatte, virkkoi hän päättävästi, — puhutella sisar Kaarinaa
+puheportilla sääntöjen määräämään tapaan, portarian ollessa läsnä.
+Sisarten puhutteluaika onkin juuri parhaallaan.
+
+Hän nousi ja soitti.
+
+— Kutsu sisar Kaarina puheportille! sanoi hän palvelevalle siskolle.
+
+Sisar meni.
+
+Abbedissa itse näytti isä Johannekselle tien, mihin hänen oli mentävä.
+
+Jännityksestä ja levottomasta liikutuksesta vavahdellen meni isä
+Johannes holvimaiseen porttikäytävään, joka samalla oli sisarten
+puhutteluhuone, locutorium. Aivan kuin odottaen viimeistä tuomiotaan,
+josta riippui iäinen autuus tai iäinen kadotus, pysähtyi hän odottamaan
+parin vaaksan avaruiselle aukolle, jonka edessä oli rautaristikko ja
+ristikon takana suljettu puuluukku.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Luostarimuurien sisällekin oli kulovalkean tavoin hiipinyt kuiskivia
+huhuja siitä, että suuressa maailmassa muurien ulkopuolella tapahtui
+jotakin uutta, joka käänsi mielet ja mullisti olosuhteet. Olipa
+suljettuihin kammioihin hiipinyt huhu siitäkin, että heillä oli vapaa
+pääsy Jumalan avoimen taivaan alle, jos vain tahtoivat.
+
+Tämä huhu oli kaikkien silmiin kohottanut kirkkaamman, hilpeämmän
+loisteen, se oli rintoihin herättänyt keventävän vapaaehtoisuuden
+tunteen, joka kohotti melkein enemmän kuin messut ja hartaudenharjoitus
+tietäen olevansa iäksi sidottu. Mutta ei se ollut muuttanut luostarin
+tavallista menoa. Tosin oli abbedissan esiintymisessä sisaria
+kohtaan näyttänyt, hänen epätoivon oikkujensa ohella, olevan viime
+aikoina ikäänkuin hellittelevää sukoilua, sanatonta toivomusta, että
+sisaruskunta säilyisi eheänä, vaikka sitomassa olivatkin enää vain
+sisäiset sydämensiteet. Ja eheänä sisaruskunta säilyikin, olipa vielä
+viime vuosikauden kuluessa vihitty muutamia uusiakin nunnia, vanhempia
+aatelisnaisia. Vanhempiin sisariin yleensä ei tieto vapaaehtoisuuden
+tilasta näyttänyt erikoisemmin vaikuttavan, mutta muutamain nuorimpain
+silmissä saattoi viime aikoina nähdä kaihoisan ilmeen, joka ei ollut
+entisentapaista kohteetonta kaukokaihoa, vaan jotakin määrätympää,
+jonka pohjalla lämmin elintarve sykähteli. Mutta se oli niin hämyinen
+heijastus vain sekin, ja jollei se saanut mitään erikoista sysäystä,
+hukkui se alituisten hartaudenharjoitusten herättämän yleisen
+hurskaustunnelman alle.
+
+Luostarin elämä kävi samaa latuaan kuin oli käynyt vuosikaudet
+läpeensä. Varhain aamulla oli sisarten noustava selleistä
+olkivuoteiltaan ja riennettävä ensimäiseen huomenmessuun, matutinaan,
+joka alkoi kuuden aikaan. Ja sitten ei koko aamupäivällä saanut
+kuulua hiiskahdustakaan muuta kuin vuorotellen kuorolaulua, lukemista
+ja messuja. Tertian jälkeen, joka oli yhdeksältä, menivät nunnat
+kulkueessa avoimen haudan luo kirkon permannolla, josta abbedissa
+parilla sormella nosti multahiukkasen ja luettiin psalmi: "Syvyydestä
+huudan sinua, herra!" Rukouksen jälkeen palasivat nunnat jälleen
+lehterilleen, jonka alla oli munkkien kuori. Sitten jatkuivat hartauden
+harjoitukset kautta kaikkien horæ canonicæ; määrätyissä kohdissa,
+luettiinpa sitten tai laulettiin, oli nunnien tarkoin tehtävä kaikki
+ristinmerkit, polvistumiset, seisaalle-nousut ja käännökset, ja aina
+kolmeen saakka päivällä oli kirkossa siten ylistettävä ja kiitettävä
+herraa, sisarten ja veljien vuorotellen messutessa, lukiessa ja
+laulaessa. Kolmelta menivät munkit alakuoristaan veljeskonventtiin,
+nunnat vaelsivat lehteriltään sisarten puolelle, ja kirkon molemmin
+puolin sulkeutuivat visusti ovet veljien ja sisarten välille.
+
+Lyhyen levähdyksen jälkeen kutsui kellonkilinä päivälliselle
+refectoriumiin. Täällä sisaruskunnan ruokasalissa oli kaksi
+pitkää pöytää, joista oikeanpuolisen päähän istui itse abbedissa,
+vasemmanpuoliseen päähän hänen naisapulaisensa priorissa emännyyttä
+pitämään. Abbedissa helisti katossa riippuvaa kelloa, jonka soittonauha
+riippui pyhän neitsyen kuvan edessä, ja silloin alkoi ruokasiunaus.
+Vasta sen jälkeen päästiin käsiksi ruokiin, joina tänään perjantaina,
+lievemmän paaston päivänä, oli kalaa ja valkoista ruokaa, jauhoista
+ja ryyneistä laitettua. Pöydässä palvelivat muutamat sisaret, joiden
+vuoro oli tänään, mutta ateriaa hengellisesti höystämässä oli samaten
+vuoroonsa muuan sisar, joka luki toisten aterioidessa. Tavallisimpana
+lukemisena olivat Jöns Budden, Naantalin luostarissa parisen kolmisen
+vuosikymmentä takaperin ahkeraan kirjailleen munkin ruotsinnokset pyhän
+Birgitan ilmestyksistä, hänen kertomuksensa vanhan testamentin pyhistä
+naisista ja muut pyhimystarujen käännöksensä. Tällä kertaa luettiin
+hänen jokseenkin itsenäistä mukaelmaansa Hugo de Sancto Victoren
+kirjasta "De claustro animæ" (Sielun luostari), jossa verrattiin
+ihmissielua luostariin ja sen hyveitä luostarin eri laitoksiin,
+menoihin ja henkilöihin.
+
+Aterian päätyttyä luettiin siunaus, pistäydyttiinpä vielä kirkossakin
+kiittämässä, ja sitten mentiin joukolla yhteiseen auditoriumiin.
+Abbedissan antamasta merkistä pääsivät kielet hetkiseksi vilkkaaseen
+liikkeeseen, niin että kuului kaikkialta vain puheen hyminää
+tai kuiskeen sipinää, kun sisaret juttelivat kukin läheisimmän
+ystävättärensä kanssa. Mutta samaan aikaan, päivällisen jälkeen, oli
+myös hetki, jolloin sisaret saivat puhutella vieraita. Jonkun neljästä
+sisaresta, joiden oli vuoro palvella päivystäjättärinä, astuessa
+auditoriumiin suuntautuivat sen tähden kaikkien katseet odottavina
+häneen toivoen saavansa tervehdyksen ulkomaailmasta, ja harva päivä
+meni, ettei jotakin sisarta kolmen ja kuuden välillä kutsuttu
+puheportille.
+
+Astui tänäänkin palveleva sisar ovelle, ja puheen hyminä ja sipinä
+vaikeni.
+
+— Sisar Kaarina!
+
+Parvesta nousi hoikan solakka sisar, joka muutaman toisen sisaren
+kanssa keskustellessaan oli kohottanut valkoisen huntunsa pois
+kasvoiltaan. Hänen poskensa olivat jokseenkin yhtä kalpeat kuin
+muidenkin sisarten, joiden huntu oli ylhäällä, ja ainakin mustan
+päällyshunnun reunojen välissä näyttivät kasvot entistään kaidemmilta.
+Kysyvän näköisenä tuli hän päivystäjättären luo.
+
+— Puheportille! sanoi tämä.
+
+— Kuka siellä on? kysäisi hän jännitettynä.
+
+— Joku mieshenkilö...
+
+— Isäni?
+
+— Pappismies!
+
+Kuinka lehahtikaan heleä puna kalpeille poskille! Kaarina heitti,
+hunnun kasvoilleen, ja levottomasti sytevin sydämin riensi hän
+puheportille.
+
+Siellä seisova portaria kalisteli avaimiaan ja väänsi lukon auki,
+mutta ei hän avannut luukkua sen takana odottavan vieraan edessä. Hän
+jätti sisaren itsensä asiaksi, avasiko sen vai tahtoiko ansaita sitä
+ihanamman palkan iankaikkisuudessa puhuttelemalla vierastaan suljetun
+luukun takaa. Ei Kaarina sisar itsekään avannut sitä, vaan kysyi ensin
+pamppailevin sydämin:
+
+— Kuka siellä?
+
+— Minä... kotiseurakuntasi pappi... vastasi värähtävä ääni.
+
+— Isä Johannes!
+
+Äänessä helähti niin hilpeän hellä sydämen sävel, kuin olisivat siinä
+yhtyneet kymmenen vuoden salaisimmat toiveet ja unelmat yhteen ainoaan
+äkilliseen riemunsoinnahdukseen.
+
+Luukku lennähti samassa auki, olisi lennähtänyt tällä hetkellä
+yhtä epäröimättä, vaikka hän olisi tiennyt siten menettävänsä koko
+iankaikkisen autuutensa.
+
+— Paljon terveisiä kotoasi, isältäsi ja äidiltäsi ja... kaikilta ...
+kuului arasti värähtelevä ääni luukun takaa. Mutta siinä oli sama tuttu
+helähdys, syventyneenä, mutta yhtä sydämellisen helläsointuisena kuin
+kymmenen vuotta sitten..
+
+Sisar Kaarina kiitti kuin unissaan, ikäänkuin ei tietäisi
+kiittävänsäkään, ja sitten seurasi kotvan äänettömyys.
+
+Sitten alkoi isä Johannes puhua, arasti tapaillen, tietämättä miten
+oikein sanoisi sanottavansa.
+
+— Isäsi... lähetti minut... kysymään ja pyytämään... että tahtoisit
+tulla kotiin...
+
+— Lähetti... kuului hätiköivä, ikäänkuin pettynyt ääni luukun takaa.
+
+— Niin, isäsi... ja äitisi... he ikävöivät sinua...
+
+— Niin, isä ja äiti... kuului jälleen hätiköivä ääni, ikäänkuin Kaarina
+sisar olisi odottanut jotakin muuta.
+
+— Ja kuningas... ja piispakin... ovat antaneet luvan lähteä
+luostarista...
+
+Sisar Kaarina oli puhelun alusta alkaen vilaissut tuontuostakin
+salavihkaisen arasti ja epäluuloisesti vanhaan sisar Kristinaan, jonka
+vuoro tänään oli vartioida puheporttia.
+
+— Olen kuullut siitä, virkahti hän kuiskaten ja vilkaisi jälleen
+sisareen.
+
+— Ja tahdothan, lapseni, tulla lohduttamaan ja ilahuttamaan heidän
+vanhuutensa päiviä, jatkoi isä Johannes.
+
+— Niin, tiedänhän, että _he_ minua kaipaavat...
+
+Taasen oli Kaarinan äänessä sävy, ikäänkuin hän odottaisi selitystä
+jostakin muusta.
+
+— He... ja kaikki...
+
+— Ketkä? kysyi Kaarina.
+
+— Minäkin... ja...
+
+— Ikävöinytkö!?
+
+Ääni tuntui tulevan kuin ilon puuskahdus, mutta samalla hän teki niin
+hätiköiviä eleitä kuin tulisilla hiilillä. Tästä hän näytti janoavan
+selkoa enemmänkin, ennenkuin antaisi vastauksensa, mutta samalla
+vilkaisi hän vierellä seisovaan portariaan niinkuin olisi toivonut
+tämän erääseen hyvin epäautuaalliseen paikkaan, jossa oli paljon
+lämpimämpi kuin täällä porttikäytävässä.
+
+Samassa aukeni pimeän porttikäytävän toisessa päässä muuan ovi ja
+hätiköivä ääni huusi sieltä käytävään:
+
+— Sisar Kristina!
+
+— Mitä nyt? vastasi tämä.
+
+— Sisar Clara kutsuu sinua!
+
+— Onko hän herännyt houreistaan?
+
+— On, mutta veli Matias, joka kutsuttiin häntä katsomaan, luulee hänen
+pian kuolevan, ja viimeistä voitelua valmistellaan.
+
+— Minä tulen! vastasi portaria-sisar ja meni jo kappaleen käytävää,
+mutta käännähti takaisin.
+
+— Puhelu on lopetettava, sillä kuoleva kutsuu minua, virkkoi vanha
+sisar Kristina, paiskasi luukun kiinni ja väänsi lukkoon.
+
+Hän lähti vieden sisar Kaarinan mukanaan.
+
+Mutta Kaarina oli hänen tuokioksi loitotessaan ennättänyt kuiskata
+rautaristikon läpi:
+
+— Tulkaa tänään viiden aikaan pienelle portille ryytimaan
+pohjoispuolella!
+
+Epävakaisin, ikäänkuin hilpeästä riemusta karkeloivin ja hätiköivästä
+levottomuudesta harppailevin askelin palasi Kaarina takaisin
+auditoriumiin.
+
+Muuan sisar oli siellä alkanut lukea, ja äänettöminä kuuntelivat toiset
+kumman ongelmallisia vertauksia sielunluostarista, samalla tehden
+käsitöitään, mitkä nypläten pitsejä, mitkä virkaten tai ommellen,
+mikä laittaen korukirjausta alttariliinaan, vuoleskelipa joku puuhun
+korkokuvaakin.
+
+Sisar Kaarina tähysteli abbedissaa, mutta häntä ei näkynyt. Hän kysäisi
+muutamalta lähinnä ovea istuvalta sisarelta, ja tämä sanoi abbedissaa
+kutsutun sairaan luo. Levottomassa mielenkuohussaan riensi Kaarina
+sairaan sisar Claran sellille, mutta häntä ei päästetty sisälle.
+Sillä vaikka munkit saivat tulla sairaankin sisaren luo ainoastaan
+kahteen mieheen, ei kukaan yksin, täytyi sentään olla joku vanhimmista
+sisarista saapuvilla, mutta kaikkien nuorempain täytyi pysyä loitolla.
+
+Kohta kuitenkin tuli abbedissa ulos ja Kaarina pyysi päästä askaroimaan
+luostarin ryytimaahan, vaikkei tänään ollutkaan hänen vuoronsa.
+Abbedissa tiesi, että Kaarina yrttitarhassa hoiti kyökkikasveja ja
+lääkeyrttejä huolellisemmin ja hellemmin käsin kuin kukaan muu, ja
+sentähden oli hän muita useammin iltapäivisin päässyt tähän kaikkien
+sisarten mielipaikkaan työskentelemään. Mutta nyt Valborg äiti kysyi
+ankaran tutkistelevalla äänellä:
+
+— Puhelusi päättyi jo?
+
+— Jo.
+
+— Ja vieras meni?
+
+— Niin.
+
+— Kuulit hänen asiansa?
+
+— Kyllä.
+
+— Mitä vastasit?
+
+— Enhän minä mitä... pääsi Kaarinalta.
+
+— Suostuitko?
+
+— En!
+
+Ja kuinka hurskaassa asennossa olikaan Kaarinan pää, vaikkei hunnun
+alta näkynyt hänen kasvojaan!
+
+— Mene sitten, virkkoi abbedissa lempeämmin.
+
+Kaarina riensi riemuiten koko kookkaaseen kasvitarhaan, joka yhdeltä
+puolen rajoittui osaksi luostarirakennukseen, osaksi korkeaan
+kivimuuriin, jonka takana oli munkkikonventin ryytimaa. Kaikilla
+muillakin puolilla oli yhtä korkea kivimuuri, jossa pohjoispuolella
+oli pieni portti. Portin avaimia säilytti tavallisesti abbedissa;
+ainoastaan silloin, kun kasveille tarvittiin kantaa vettä
+luostarinientä ympäröivästä lahdenkielekkeestä, kävi vanha sisar
+Helena, joka tänne oli saapunut Vadstenan äitiluostarista ja jonka
+varsinaisena ammattitehtävänä oli ryytimaan hoidon valvonta, noutamassa
+avaimet hengelliseltä äidiltä, avaten portin itse ja lukiten työn
+päätyttyä jälleen. Viime aikoina oli ollut pitkät poudat ja helteet,
+Kaarinan saapuessa kasvitarhaan oli pieni portti sentähden auki ja
+nelisen sisarta oli parhaillaan kantamassa vettä janoisille kasveille.
+
+Helena sisar oli jo vanha mummo, mutta alituisesta tuoreiden kasvien
+seurassa elämisestä kai johtui, että hän näin luostarisisareksi oli
+säilyttänyt harvinaisen sydämennuorteuden. Hän rakasti kasvejaan
+koko äidillisen hellällä sydämellään ja tämän rakkautensa tähden
+oli hän lämpimästi kiintynyt myös Kaarinaan, joka rakasti ja helli
+yrttikultia kuten hänkin ja oli vuosien varrella oppinut yhtä
+taitavaksi niiden hoidossa ja vaalinnassa. Mutta varsinkin tänään osasi
+Kaarina saada vanhan sisaren aivan ihastuksesta hassastumaan. Hän
+harventeli ja pöyhötteli pietarinkaaleja niin näppärästi ja leperteli
+johanneksenyrteille ja munkinhilkoille niin helliä hyväilysanoja, että
+mummon sydän aivan heltyi ja hänenkin rakkautensa niin kasveihin kuin
+nuoreen Kaarina sisareenkin sai uutta tuulta purjeihinsa. Mutta lisäksi
+Kaarina oli niin herkän huomaavainen ja nokkela tekemään vanhalle
+sisarelle pieniä palveluksia ja avustuksia, että tämä aivan säteili
+tyytyväisyydestä ja ilosta.
+
+Kasvipenkit tulivat pian kastelluiksi ja sisar Helena sulki portin. Kun
+kasvitarhassa ei tällä kertaa ollut kitkemistä eikä muita töitä, joihin
+sisaruskunnasta olisi kyllä tarjoutunut voimia moninkertaisesti yli
+tarpeen, lähetti sisar Helena neljä tänpäiväistä apulaistaan sisälle
+luostariin. Mutta sisar Kaarinaa hän ei hennonut lähettää, hän piti
+nuoren ystävättärensä, seuranaan ja hupinaan.
+
+Niin he askartelivat ja puhelivat rattoisasti vielä kotvan. Mutta
+kun luostarin aurinkokellon vartia läppäsi viisi kertaa, muistuttaen
+luostarielämän täsmällisyydestä, silloin pyysi sisar Kaarina niin
+nöyrällä ja maanittelevalla äänellä, että vanhan sisaren sydän aivan
+heltyi:
+
+— Äiti, saanhan mennä vähän merta katsomaan?
+
+Sisar Helena oli kyllä heti valmis suostumaan, mutta hän katsoi hetken
+sopivaksi antaa suosikilleen pienen ojennuksen.
+
+— Viime kerrallakin viivyit niin kauan.
+
+— Jouduinhan vesperaan...
+
+— Mutta ajatteles, jos abbedissa olisi taas sattunut tulemaan!
+
+— Rakas äiti, saanhan mennä...
+
+— No, mene nyt... elä vain viivy kauan!
+
+Sisar Helena antoi Kaarina lemmikilleen avaimen, Kaarina avasi portin,
+jätti avaimen lukkoon sisäpuolelle ja pujahti rannalle.
+
+Sangen sekavin tuntein oli isä Johannes lähtenyt luostarista.
+Jo sellaisenaan oli hänen sydäntään pahoin myllertänyt Kaarinan
+puhutteleminen, ja yksistään hänen läheisyytensäkin. Mutta hänen
+käyntinsä luostarissa ei ollut missään suhteessa vastannut hänen
+kuvittelujaan, hän tunsi syvää pettymystä ja samalla huimaavaa
+mielenkuohua. Hänen mielessään soi kiehtovana se ihmeellinen
+äänenhelähdys, jolla Kaarina oli hiljaa huudahtanut sanat "isä
+Johannes" ja "ikävöinyt", mutta sitten oli puhelun loppu sellainen,
+että se pani hänen mielensä aivan mullin mallin. Houkutteleva ja
+suloinen oli mielelle Kaarinan lupaus tulla kohtaamaan häntä rauhassa
+ja kahdenkesken, mutta toisekseen: salainen kohtaus... hän, pappi...
+ja nunna... se oli niin ulkopuolella sopivaisuuden rajoja, että aivan
+päätä huimasi! Aluksi tuntui hänestä aivan mahdottomalta ajatellakaan
+menemistä kohtaukseen, mutta samassa tuntui vielä mahdottomammalta olla
+sinne menemättä. Missä hän muuten kohtaisi Kaarinan... miten muuten
+saisi tilaisuuden selittää hänelle asian! Mutta toiselta puolen...
+eikö hän, pappi, eivätkö he molemmat samalla uhraisi koko hengellisen
+arvonsa... ja entä jos joku keksisi heidät...? Vaan olihan _Kaarina_
+häntä kutsunut... saattoiko hän olla menemättä? — Moninaiset olivat
+ristiriitaiset mietteet, moninaiset epäilykset puoleen ja toiseen,
+mutta hänen sydämensä sanoi, ettei hän voinut olla menemättä. Ja kun
+aikaakaan ei ollut pitkältä, siirtyi hän ristiriitaisista mietteistään
+aprikoimaan, miten järjestäisi menonsa.
+
+Aivan huomaamattaan tuli hän pian ajatelleeksi pappisviittaansa
+kaikkein tärkeimpänä. Hän ajoi kyytipoikineen erääseen majapaikkaan,
+ja avomielisesti selittäen, että hänen oli mentävä taipaleelle,
+jossa pelkäsi pappisviittansa tahraantuvan, pyysi hän lainaksi
+porvariskauhtanan. Sen veti hän yllensä ja lähti määrätylle
+yhtymäpaikalle.
+
+Hiivittyään pitkin rantaa, muurin vierustaa, löysi hän puutarhan
+pohjoispuolelta pienen portin, jota Kaarina varmaankin oli
+tarkoittanut. Kotvan sai hän siellä odottaa, ja odottaessaan kuuli hän
+luostarista viisi läppäystä. Vielä tuokion odotus, portti aukeni ja
+siitä astui ulos nunna, painaen portin kiinni jälkeensä.
+
+Isä Johannes tiesi, että se oli Kaarina, joka häntä lähestyi
+nunnanhuntunsa verhoamana. Ja hän, isä Johannes, pappismies viidennellä
+kymmenellään, seisoi suuren rantakuusen juurella pamppailevin sydämin
+ja neuvotonna kuin kahdeksantoistavuotias poikanen. Hän ei tiennyt
+lainkaan, mihin hänen oli ryhdyttävä, hän vain näki, että Kaarina
+liiteli häntä kohden kuin häkistä karannut lintu ohrantähkään.
+
+Kaarina tuli häntä vastaan avosylin kuin saman äidin lapsi ja ojensi
+hänelle molemmat kätensä, joita hän hämmennyksessään tuskin muisti
+puristaa.
+
+— Miten sinä pääsit! sai hän suustaan.
+
+— Tulkaahan, isä Johannes, toimitti Kaarina hätiköiden ja hänkin
+kovasti hämillään. — Kultainen sisar Helena, vanha ryytitarhasisaremme,
+varmaan pian pitkästyy ja tulee kuulustelemaan, missä viivyn...
+
+He kiersivät pitkin lahden poukaman rantaa, Kaarina etukynttä ja
+Johannes hänen rinnallaan jälkivietteessä. Ja Kaarina oli niin
+kiireissään, että tarttui vähällä hengellisen isän porvarilliseen
+sarkakauhtanaan vetääkseen häntä kiireemmin mukaansa. Samalla hän,
+vähitellen toipuen hämmennyksestään, kertoi hilpeällä vilkkaudella
+ja kiireissään läähättäen, kuinka hyvä vanha mummo sisar Helena oli
+ja kuinka hyvät ystävät he olivat, kuinka ryytimaa oli luostarissa
+ainoa paikka, jossa hän oli oikein viihtynyt, kuinka paljon hän oli
+unelmoinut siellä vaatiessaan rakkaita kasveja ja suloisia kukkia ja
+kuinka sisar Helena oli hänet joskus hetkiseksi päästänyt katselemaan
+selkää ja valkopurjeita siellä ja kuinka hän sitten oli unelmoinut
+näistä valkopurjeista ja ritarista, joka tulisi hänet vapauttamaan...
+
+Samassa hän vilkaisi hätiköiden Johannekseen, ikäänkuin peläten tämän
+mieltä pahoittaneensa.
+
+— Tiedättekös, selitti hän, — minun oli vaikea ajatella sitä ritaria
+muuten kuin munkinpuvussa, sillä se oli niin isä Johanneksen
+näköinen... Kas, teillähän on nyt tuollainen... onko se tätä matkaa
+varten? keskeytti hän yhtäkkiä katsoen niin oudoksuen isä Johanneksen
+sarkakauhtanaan, kuin se olisi särkenyt hänen suloiset mielihaaveensa.
+
+— Niin... enkä minä käytä enää ensinkään munkinpukua...
+
+— Ettekö... en minäkään huntujani, kun väliin karkaan vähän
+loitommalle...
+
+— Karkaat!
+
+— Niin, tätä samaa tietä...
+
+— Kuinka se on mahdollista?
+
+— Helena muorin luvalla, kuten nytkin.
+
+— Ikävöitkö sitten niin?
+
+— Ah!
+
+Kuinka tuskallisena puuskahtikaan tämä huokaus, ja Kaarina vaipui
+hetkeksi äänettömyyteen ikäänkuin kootakseen mieleensä tuntemuksen
+pitkistä kaihoistaan.
+
+Mutta samassa Kaarina pysähtyi, viittasi rantaa myöten vievälle polulle
+ja virkahti:
+
+Menkää edeltä tuonnepäin!
+
+He olivat kulkeneet lahdenpoukaman ympäri ja joutuneet metsäiselle
+rannalle, jossa oli rinteellä pieni mökki. Sen kohdalta Kaarina neuvoi
+hengellistä isää menemään edeltä ja juoksi itse mökkiin rinnettä
+ylöspäin.
+
+Isä Johannes käveli hiljalleen rantaa melkein kummastellen Kaarinasta
+saamiaan ensi vaikutelmia. Kuinka unelmoivasta neidosta oli voinut
+tulla niin sydämellistä hilpeyttä hyrskähtelevä ja vilkkaasti jutteleva
+nainen? Oliko hän kymmenkunnan vuotta takaperin kenties oppinut
+tuntemaan Kaarinaa vain hänen unelmaelämänsä valossa, vai oliko
+luostari kasannut häneen näin paljon pursuvaa eloisuutta... vai oliko
+se vain hetken hilpeyttä...?
+
+Kaarina näkyi kotvan kuluttua tulevan takaisin rinnetörmännettä
+alaspäin. Hän oli jättänyt mökkiin hunnun kasvoiltaan ja Ristuksen
+ruunun päästään ja ottanut sieltä suuren villasaalin kietaisten sen
+ympärilleen peittämään nunnanpukuaan. Saalilla oli hän peittänyt
+myös lyhyeksi leikatun tukkansa, kasvot vain näkyivät. Näyttivät ne
+Johanneksesta hieman kalvakammilta kuin ennen, mutta kuinka hänen
+poskensa paloivat!
+
+— Näin minä, toimitti Kaarina lähetessään, — olen tehnyt ennenkin
+parisen kertaa, sillä en uskaltanut nunnanpuvussa mennä etemmäksi.
+Toisella kertaa — siitä on jo vähän kolmatta vuotta — menin liian
+pitkälle ja viivyin kauan. Abbedissa oli sillaikaa sattunut tulemaan
+ryytimaahan... ja sitten tietysti sain paastota ylimääräisesti... enkä
+päässyt vuosikauteen rannalle... Helena muori ei uskaltanut laskea...
+Sitten syntini unohtui... mutta en ole uskaltanut sitten kauemmas kuin
+portin ulkopuolelle... Helena muorin tähden, hänkin saisi nuhteita...
+mutta kun pääsen aina rannalle, olen niin iloinen kuin pieni lapsi ja
+tekee mieleni aivan karkelemaan rantakivillä...
+
+Isä Johannes katseli äänetönnä, katseli lämpimin katsein hänen ilosta
+säteileviä silmiään.
+
+Äkkiä kävi Kaarina totiseksi ja hänen kasvoilleen kohosi kuin tuulen
+tuomana tuskallisen kaihoisa ilme.
+
+‒ Ah, isä Johannes, ette usko, kuinka hirveän tuskallista luostarissa
+saattaa olla! Ensi aikoina tultuani... minä itkin vain, itkin läpi yöt
+olkivuoteellani ja olisin mennyt ennen vaikka järveen kuin alituisiin
+messuihin. Parina ensi päivänä se oli minusta innostavaa, mutta sitten
+niin hirveää... enhän minä ollut tottunut alituisiin messuihin,
+lukuun ja lauluun... miksi sitä pitäneekin olla niin paljon! Koetin
+unelmoida ja ajatella _häntä_... jumalaista ylkää (hän naurahti
+katkerasti)... mutta silloin minä en voinut, en voinut... itkin vain,
+itkin silmäni punaisiksi ja kasvoni kalpeiksi... minusta tuntui ettei
+häntä ollutkaan, että se oli vain tyhjä sana, joka ei merkinnyt mitään
+todellista. Vähitellen sitten totuin, alituiset messut, luvut ja
+laulut vetivät ja kiehtoivat mukaansa, ne saavat ihmisen ikäänkuin
+johonkin toiseen ilmakehään, jossa totuttuaan viihtyy hyvin... mutta
+kun tulee pois kirkosta ja varsinkin kun iltaisin menee selliinsä,
+silloin ajattelee ihan, ihan toisia asioita... En minä moneen vuoteen
+käsittänyt, miten se niin oli, minä koetin vieroittaa ajatukseni
+kaikista maallisista ja elää iltapäivätkin ja illat sellissäni samassa
+mielialassa kuin aamupäivisin kirkossa... mutta ei sitä voinut.
+Sitten opin ymmärtämään, etteivät sitä voineet muutkaan, ainakaan ne,
+jotka ovat ystäviäni... Tiedättekös, isä Johannes, täällä luostarissa
+eletään aivan kuin kahdessa maailmassa, toinen on, jossa kaikki ovat
+yhdessä, toistensa tieten, varsinkin kirkossa, mutta toinen on, jossa
+kukin elää yksikseen, varsinkin iltaisin sellissään, ja josta saattaa
+puhua vain uskotulleen, johon luottaa. Toinen tulee ikäänkuin ulkoa
+päin juhlallisena, ylevänä hyminänä, toinen itää mistä itänee sydämen
+kätköistä hiljaisina unelmina ja kaihoina... tai tuttavallisena
+kuiskailuna hyvän ystävän kanssa... mutta vain tämä ajan oloon tuntuu
+todelliselta ja toisesta jää yksin ollessa korkeintaan vain hämyhuntuja
+sen ympärille.
+
+Kaarina puhui niin sydämentarpeesta kuin olisi vain olisi nytkin tähän
+asti odottaen tilaisuutta saadakseen näin tyhjentää sydämensä. Ja
+hän jatkoi ilman vähintäkään kainostelun vivahdusta, aivan kuin ei
+olisi tiennyt koko maailmassa naisten tällaisista asioista puhumista
+kainostelevan:
+
+— Sitten... kun aloin yhä enemmän oppia luostarielämää käsittämään ja
+ymmärtämään, että heille kaikille tuo alituinen hartaudenharjoitus
+oli vain jotakin ulkonaista, että heidät oli vain joku pettävä unelma
+tai pettymys elämässä tuonut luostariin ja että he siellä elivät
+messujuhlallisuuden ohella kukin aivan toista sisäistä elämäänsä,
+silloin aloin miettiä itseäni ja miten laitani oli siellä kotona,
+varsinkin silloin keväällä puolitoista vuotta ennen tuloani tänne. Oi,
+se aika oli ja tulee varmaan olemaan ihanin elämässäni, se oli kuin
+suloista unta, hurmaavaa hulluutta! Mutta en minä rakastanut taivahista
+ylkää, koetin siitä vain unelmoida, ja unelmissakin hänellä oli ihan
+toisen kasvot... sen, joka puhui hänestä...
+
+Kaarinan puhuessa olivat he kulkeneet pitkän matkaa rantaa pitkin.
+He olivat tulleet pienelle kummun kenkämälle, jolla kasvoi sorea
+koivikko, ja rinteen alta pilkkui päivässä välkehtivä vesi valkoisten
+koivunrunkojen välitse. Siihen he seisattuivat aivan kuin äänettömästä
+sopimuksesta.
+
+— Kun se minulle selvisi, jatkoi Kaarina melkein nyyhkyttäen, — on hän
+ollut ainoa elinunelmani... ja suloisten kyynelteni lähde...
+
+Hänet valtasi niin syvä liikutus, että hän näytti tarvitsevan tukea,
+mihin nojata. Johannes avasi sylinsä, ja hän lankesi siihen.
+
+— Kaarina... rakas, rakas Kaarina! nyyhkytti Johannes.
+
+Kaarina purskahti itkuun. Oli kuin hänen silmänsä yhtäkkiä puhkeaisivat
+vesilähteiksi, joihin kuohuivat rajuna puuskahduksena sydämen
+kymmenvuotiset surut ja tuskat.
+
+Mutta hän ei itkenyt kauan. Hän käänsi kyynelkirkkaat silmänsä isä
+Johannesta kohden ja kysyi hilpeällä riemunpuuskalla:
+
+— Hengellinen isä, ettehän vain enää kihlaa minua toiselle?
+
+— En, armas lapsi, virkkoi Johannes puuskahtaen ja suuteli sylissään
+lepäävää nunnaa huulille.
+
+— Johannes! virkkoi Kaarina kotvan kuluttua. — Minusta on väliin
+tuntunut kuin minut olisi luostariin tuonut oikeastaan vain
+vaistomainen, tyttömäinen ylpeys. Vasta vuosia jälkeenpäin olen
+oikein oppinut käsittämään, miten ihanteellinen isä Johannes oli, ja
+oppinut häntä hengellisesti rakastamaan. Mutta tuskin nytkään lähtisin
+luostarista, jollei...
+
+Isä Johannes ei tätä heti oikein käsittänyt, mutta Kaarina näytti
+tahtovan jättää sen ilman lähempiä selityksiä hänen mietittäväkseen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Isä Johanneksen valtasi yhtäkkiä niin ponteva toimintatarmo, ettei hän
+ollut sellaista tuntenut koskaan. He lähtivät kiireesti taivaltamaan
+luostaria ja sen vierelle kasvanutta kaupunkikylää kohden. Kulkiessaan
+he muutamin sanoin neuvottelivat, miten menettelisivät.
+
+Isä Johannes jätti Kaarinan mökkiin, johon tämä mennessä oli jättänyt
+huntunsa. Hän meni majapaikkaansa kaupunkiin, pukeutui pappisviittaansa
+ja otti mukaansa Tasalan Anna muorin lähettämän vaatenyytin. Hänen
+palattuaan jäi Kaarina kotvaksi aikaa mökin pirttiin emännän keralla,
+ja kohta ilmestyi Johanneksen eteen pihalle solakka maanneitonen,
+jonka kasvot vain eivät näin kesäiseen aikaan näyttäneet kyllin
+päivettyneiltä. Vaatenyytti kädessään alkoi neitonen astua papin
+rinnalla luostaria kohden.
+
+Luostarissa ei heitä ensin mitenkään tahdottu päästää sisälle. Ja
+sittenkin, kun Kaarina portarialle esitti nimensä ja hän tunsi kasvot,
+tahtoi hän päästää vain sisaren yksin. Sisar ei puolestaan tahtonut
+luopua pappisseuralaisestaan, ja niin täytyi heidät päästää molemmat
+ainakin puheportille.
+
+Sinne ilmestyi pian abbedissa kenraalikonfessorin keralla. Näyttävästi
+oli luostarissa pidetty aika hälinää karkurin tähden ja oli vieläkin
+vähän kinastelua. Mutta asia oli selvä, kun sisar Kaarina kerran halusi
+lähteä, eikä abbedissan auttanut muuta kuin suostua.
+
+Kaarina pyysi sanoa jäähyväiset muutamille ystävilleen, mutta siihen ei
+ankara äiti suostunut.
+
+— Edes sisar Helenalle, rukoili Kaarina.
+
+— Ei hänelle varsinkaan. Sillä hän on karserissa ankarammalla
+paastoruualla.
+
+— Voi! pääsi Kaarinalta. — Kuinka kauan?
+
+— Kaksi vuorokautta. Sinä olisit saanut paljon enemmän.
+
+Sisaruskunnan äiti oli niin kiukustunut, että hänen täytyi taistella
+sydämensä kanssa, malttaakseen olla luopiota kiroamatta. Mutta siinä
+määrin oli aika opettanut häntä alistumaan välttämättömyyteen, että hän
+sopivan ulkonäön vuoksi lausui lähtijälle kylmän siunauksen.
+
+Auringon vaipuessa lännen maille ajaa karetteli onnellinen pari Turkua
+kohden ja sitten suloisen valoisaa kesäistä yötä myöten Metsäkulmalle.
+Auringon nostaessa punastuvaa otsaansa itäisten lehtojen latvoilta
+ajoivat he kirjorattaillaan Tasalan pihaan.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75480 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..4a63df9
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75480 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75480)