diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | 75495-0.txt | 2881 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 2898 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/75495-0.txt b/75495-0.txt new file mode 100644 index 0000000..5471e79 --- /dev/null +++ b/75495-0.txt @@ -0,0 +1,2881 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75495 *** + +language: Finnish + + + + +DOLORES PARKA! + +Andalusialainen kertomus + + +Kirj. + +FERNAN CABALLERO + + +Suomentanut + +Selma Anttila + + + + + +Hämeenlinnassa, +Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, +1920. + + + + +I. + + +Mikään ei silmää ja sydäntä niin viehätä kuin nähdä maalaisia +illansuussa palaamassa vainioilta kotiinsa. Kukin ratsastaa aasillaan, +jota säännöllisesti seuraa iloisesti hyppivä tai laukkaava nuori varsa +ahkerasti nauttien lyhyttä nuoruuttaan, ikäänkuin ennustava vaisto +ilmaisisi sille, että tämä hilpeys, tämä riippumattomuus ja nämä +lystikkäät hypyt jäisivät ensimmäisiksi ja viimeisiksi sen sumuisessa, +työteliäässä ja puutteista rikkaassa elämässä. + +Maamies tuo hedelmillä ja vihanneksilla täytettyjä vasuja kotiin; +päällimmäisinä on korkeaksi röykkiöksi kasattuja tuoreita maissin +olkia, joiden on määrä joutua hänen uskollisen pitkäkorvaisen +työtoverinsa iltamuonaksi. Se kiirehtää hitaita askeliaan, heti kun +havaitsee lapset, jotka rientävät isää vastaan. + +Jonoon liittyy vanha koira, ruma eikä kovin huolellisesti hoidettu, +mutta tyytyväinen ja uskollinen, joka pitää itseään myös perheeseen +kuuluvana; se ei vaihtaisi herransa antamaa leipäpalaa palatsin +ihanimpiinkaan herkkuihin. Siellä täällä nostaa joku isä nuorimpansa +maasta ja istuttaa eteensä aasin selkään, samalla kun isommat leikkivät +aasinvarsan kanssa ja juoksevat sen ympärillä. + +Joku toinen isä laskeutuu itse maahan, istuttaa kookkaimman poikansa +aasin selkään ja ottaa nuorimman käsivarrelleen. Ja niin marssii kukin +eri ryhmä kotia kohti, missä hyvä äiti ja onnellinen puoliso heitä +odottaa... + +Eräänä kauniina kesäiltana ratsasti vanha mies aasillaan lähellä +merta olevaa Rotan kylää kohti. Häntä seurasi kaksi kaunista solakkaa +nuorukaista, joilla oli ruskeat kasvot ja tumma tukka, kantaen olallaan +kuokkia ja lapioita. + +Lähellä kotia he näkivät noin viisivuotiaan pojan rientävän vastaansa. +Hän veti mukaansa vieläkin pienempää tyttöstä, ollen aivan punainen +ponnistuksistaan, kun oli joudutettava vielä hoipertelevan pikku siskon +käyntiä. + +Kulkue pysähtyi. Vanhempi nuorukaisista nosti pienokaiset, jotka olivat +hänen sisarensa lapsia, korkealle maasta, laskien toisen vanhan miehen +oikealle, toisen vasemmalle käsivarrelle. Tämän jälkeen aasi jatkoi +matkaansa, kehoitusta tarvitsematta, levollisesti kotitalolle, jonka +eteen se jäi seisomaan, vaikkei sen pitkiin korviin huudettu: »ptruu!» + +Ennenkuin astumme tähän taloon, joka kuuluu vanhukselle, täytyy meidän +katsella sitä vähän tarkemmin ja tutustua sen asukkaihin. + +Portista päästään suureen, kivettyyn pihaan. Oikealla on puutarha — +niin täynnä kukkia, pensaita ja köynnöksiä, ettei ensi silmäyksellä +siellä muuta huomaakaan. Vasemmalla havaitsee viiniköynnösten +muodostaman lehtimajan, jossa on joka puolella mahtavia rypäleitä. +Suoraan vastapäätä on asuinrakennus, jossa on ovia keittiöön, +asuinhuoneeseen, takapihaan ynnä tilkkivistä kyhätyille ullakkokamariin +vieville portaille. + +Pääovesta oikealla on pieni asuinhuone ja makuukamari. Vasemmalla on +samanlaisia suojia; niihin liittyy muutamia pienempiä asuntoja, joihin +on käytävä pihalta. + +Erillään hiljaisuudessa ja rauhaisessa yksinäisyydessä olevaan +tupaseen, jonka akkunat ovat takapihalle päin, pääsee keittiön kautta. + +Se oli oivallinen, rauhaisa talo ja sisälsi niin paljon asukkaita kuin +siihen suinkin mahtui. + +Omistaja, eno Mateo Lopez, piti talon koko vasenta puolta hallussaan +perheineen — siihen luettuna hänen tyttärensä Catalina, naimisissa +hevospaimenen kanssa ja niiden lasten äiti, joiden näimme rientävän +isoisää vastaan. + +Ullakkokamari oli kuuden reaalin maksusta kuussa vuokrattu erään +onnettoman, merellä hukkuneen merimiehen sairaalle leskelle, jolla +ei ollut mieheltään muuta perintöä kuin kaksi lasta. Köyhä vaimo ei +koskaan jaksanut maksaa vuokraansa, ja eno Mateo varoi sitä häneltä +vaatimasta, pitäen kiinni perin järkevästä näkökannasta: »Ellei +köyhimmällä mitään ole, mistä hän sitten maksaisi?». + +Keittiön viereisessä tuvassa asui, luostarien lakkautuksen jälkeen, +aivan ilmaiseksi muuan köyhä munkki; oikeanpuolinen huoneusto +oli kymmenestä reaalista vuokrattu eräälle _carabinerolle_ eli +tullisotamiehelle ja hänen vaimolleen. Nämä kaksi ihmistä olivat talon +ainoat maksavat vuokralaiset. + +Carabinero oli kelpo mies nimeltä Canuto, joka merkitsee ruokoa; +eikä mikään nimi ole miehelleen paremmin sopinut: niin pitkä, +kankea ja ontto hän oli. Hän oli sotilas ja sellaisena aina ollut +totinen, arvokas ja harvasanainen; mutta siitä asti, kun hänestä +oli tullut carabinero, se on: hallituksen luottamusmies, oli hänen +vaitelias arvokkuutensa muuttunut marmoriksi — roomalaisen Caton +taipumattomuudeksi. + +Herra Canuto, jolla ei syntymästään saakka liene milloinkaan ollut omaa +tahtoa, oli suurimmassa määrässä arka arvostaan, vaikkei tohtinutkaan +koskaan riisua liivejään ensin kysymättä vaimoltaan, mitkä toiset hän +ottaisi ylleen. + +Viisikymmentä vuotta takaperin hän oli ollut terve ja vaalea, mutta +armoton aika ja viran vaivat eivät suvainneet jättää näistä molemmista +nuoruuden etuoikeuksista muuta jälkeä kuin hirmuiset viikset, jotka +olivat kuin kaksi pörhöistä luutaa! + +Kuitenkin hänen vaimonsa väitti miehensä olleen liljaa valkoisemman ja +hamppua vaaleamman, vieläpä vakuutti, että nytkin voi hänen olalleen +kirjoittaa kuin paperilehdelle. + +Pepa — se oli rouvan nimi — oli miestään paljoa nuorempi. Hän oli niitä +mallivaimoja, jotka tuovat miehelleen kallisarvoisimmat myötäjäiset, +mitä hän voi toivoa: rakkautta velvollisuudentuntoon yhtyneenä. +Sellaisilla vaimoilla on kyky johtaa miehiään riistämättä heidän +hyvää uskoaan, että juuri he, miehet, aina ovat oikeassa ja kaiken +paraiten ymmärtävät. Heillä on tuo äly, jolla miehiä ohjataan, niin +etteivät nämä tajua tarkoitusta — aivan kuin äidit kehtolauluilla +hellästi ja kuin leikkien uneen tuudittavat lapsia millään tavalla +heitä pakottamatta; tuo alistuvaisuus ja itsensäuhraaminen, joka +niin oivallisesti osaa omat uhrinsa salata, jottei sitä, joka ne +sälyttää, voi syyttää liikanaisista vaatimuksista; mutta ennen kaikkea +antautuvaisuus, itsensäkieltäminen ja vaatimattomuus — jollaiset +hyveet, ellei niiden alkuperää olisi niin kunnioitettava, helposti +voisivat näyttää naurettavilta, jos mies ei niitä ansaitse. + +Herra Canuto avasi tuskin milloinkaan suutaan; ja siinä hän tekikin +aivan oikein. Mutta jos näin tapahtui, puhui hän lyhyesti, pontevasti +ja hieman oraakkelimaisen varmana siitä, että kaikki korvat olivat +yhtä tarkkaavaiset ja hyväntahtoiset kuin hänen vaimonsa. Eikä kelpo +carabineromme siinä erehtynytkään, ei ainakaan sen talon asukkaihin +nähden. + + + + +II + + +Luostaristaan karkoitettu köyhä munkki, jonka Lopezin hyvä perhe oli +ottanut hoitoonsa, oli nimeltään pater Nolasco, oikein kunnon mies. +Hän ei tosin liene ollut ruutia tai kirjapainotaitoa keksimässä eikä +myöskään ollut minkään aikakauskirjan avustaja, mutta hän tiesi, mitä +oli tiedettävä täyttääkseen oman säätynsä velvollisuudet. Mikäli +häneltä ehkä puuttui ulkonaista arvokkaisuutta, sen hän runsaasti +korvasi innollaan, kansan kielen, tapojen ja tottumusten tuntemisella, +niin ettei kukaan häntä paremmin sopinut sitä ohjaamaan kaikkeen +hyvään. Eikä hän myöskään pitänyt syntinä joskus huudahtaa aikuisille: +»carramba!» tai käyttää muuta voimasanaa, samoin kuin näpäyttää pieniä +nenälle. Kansa, joka vaistomaisen tarkasti näkee mikä on oikein, tiesi +varsin hyvin, että hyvä pater oli kunnon mies, ja rakasti ja kunnioitti +häntä, vaikka se tosin välistä nauroikin hänen omituisuuksilleen. + +On olemassa kahta lajia nauraa, hyvin erilaisia, jopa aivan toistensa +vastakohtia: hyväntahtoinen ja pilkallinen nauru. Edellinen on lempeää, +hilpeätä ja viatonta; jälkimäinen katkeraa, ilkeätä ja ilotonta. Toinen +tulee terveestä sydämestä ja on kuin kirkkaan puron iloista solinaa; +toinen kumpuaa kovasta, katkeroittuneesta sydämestä ja pureutuu kiinni +aivan kuin jokin syövyttävä neste, polttaen ja hävittäen kaikki, +minkä kanssa joutuu kosketuksiin. Toinen somistautuu kukilla, toinen +pukeutuu okaisiin... Tarpeetonta kai on sanoa, että se nauru, jonka +hyvän paterimme omituisuudet aiheuttivat, ei ollut ilkeämielistä, vaan +hyväntahtoista laadultaan. + +Pater Nolasco oli hiukan kuuro. Siitä oli toisinaan seurauksena, ettei +hän käsittänyt sanottua oikein, joten hänen vastauksensa eivät aina +sattuneet ihan kohdalleen. Koko maailmassa ei liene ollut ihmistä, +jolla olisi ollut niin vähän sappea, mutta se ei kuitenkaan estänyt +häntä olemasta aika lailla ovela, eikä hän niin vain antanut niiden, +joiden mieli teki, pistää itseään pussiin. Muutoin hän oli tavattoman +avomielinen ja totuudessa pysyvä eikä milloinkaan käyttänyt ylpeää tai +katkeraa tai muuten loukkaavaa puhetapaa, osaten kuitenkin pontevasti +huomauttaa, mitä piti vääränä ja moitittavana. + +Ulkomuodoltaan muistutti pater Nolasco sellaista kautsunukkea, jota +on pitkinpäin venytetty. Hänen päänsä oli pitkä ja kapea; pitkä +oli nenäkin, pitkät posket, pitkät hampaat, käsivarret ja kädet, +pitkät jalat ja sääret. Siitä saakka, kun hänen oli täytynyt lähteä +luostarista, käytti hän — saatuaan avustusta eräältä Amerikasta +tulleelta hyväntekijältä, nimeltä Marcelino Toro — mustia ruudullisia +liivejä, takkia ja housuja, jotka pitkänä palvelusaikanaan ja +toimeliaan emännän alituisesta harjaamisesta olivat saaneet vahaliinan +kiillon. + +Vaikka pater Nolascolla olikin jo enemmän kuin kuusikymmentä ikävuotta +niskoillaan, oli hän kuitenkin hyvin vilkas liikkeiltään, ja huolimatta +pienistä huonovointisuuksista, jotka hän paransi eräänlaisella +»teeksi» nimittämällään juomalla, hän saattoi iloita erinomaisesta +terveydestään, joka oli etusijassa hänen kohtuullisuutensa ja +ravintonsa yksinkertaisuuden ansiota. + +Hänen hyväntekijänsä sisar, donna Braulia Toro, lahjoitti hänelle +joka kuukausi kaksi naulaa suklaatia, arvoltaan seitsemän — kahdeksan +reaalia. Tämä suklaati ja muutamat leipäviipaleet olivat hänen +joka-aamuinen suuruksensa. Hänen serkkunsa, rikas Gil Pinnones, +tyydytti hänen hernetarpeensa, koska hän opetti hänen pojilleen +messuamista; ja nämä herneet ynnä muutama unssi lihaa ja rasvaa, joita +sahanhoitaja lähetti hänelle palkkioksi kirjeiden kirjoittamisesta, +olivat hänen päivällisensä, joka kaikkina vuoden kolmenasatana +kuutenakymmenenä viitenä päivänä oli aina sama ja josta hän +illallisekseen vielä säästi lautasellisen keittoa, jotavastoin toinen +lautasellinen oli määrätty ullakkohuoneessa asuvalle leskelle. + +Kaikkia vasta meidän valistuneella vuosisadallamme syntyneitä pater +Nolasco sinutteli. Kun hän kerran sovitti tuon sanasen »sinä» erääseen +lääkäriinkiin, joka nuoruudestaan huolimatta oli hyvin olevinaan, +muistutti tämä, että pater Nolascon uskalias tapa loukkasi ihmisarvoa. + +»Ihmisarvoa!» toisti pater Nolasco. »Niinkuin joku siitä meidän +päivinämme välittäisi! Menkää tiehenne! Arvokkaita sanoja, mutta +arvottomia tekoja! Ja jos minä sinuttelen hengellistä isääni, pyhää +Franciscusta rukouksissani, pitäisikö minun sitten puhutella tuollaista +keltanokkaa, kuin sinä olet, 'armolliseksi herraksi'? Ha, haa! Mene +parantamaan kuumesairaitasi äläkä huoli opettaa minulle säädyllisyyttä! +Pitäisikö minun vielä tässä tutkia teidän uudenaikaisia tapojanne? Ei, +se on liian kovaa leipää vanhoille hampailleni. Ymmärrätkö?» + +Mutta erityisesti kävi pater Nolasco ainaista sotaa köyhän lesken pojan +kanssa. Tämä oli rakastettava, kaunis ja hyvin vilkas, kahdentoista +vanha poika, josta kaikki paljon pitivät, mutta joka vastoin äitinsä +tahtoa pyrki merimieheksi. Ja leskivaimo, menetettyään miehensä +haaksirikossa, kauhistui sitä ajatustakin, että hänen poikansa menisi +merille; hän oli pyytänyt pater Nolascoa vieroittamaan poikaa tästä +suunnitelmasta. Mutta kaikki oli ollut turhaa. + +Mitä enemmän pater ylisti mannermaan etuja ja levollisen elämän +suloja, sitä innokkaammin haaveili seikkailunhaluinen poika merielämän +vaaroista ja laajoista matkoista epävakaisilla aalloilla. + +Ikäänkuin kostaakseen pojalle hänen itsepäisyydestään oli pater +Nolasco antanut hänelle haukkumanimen »Montevideo» — tiedämmehän, että +monen mielestä on matka Amerikaan samaa kuin laajat meriretket, ja +että Montevideon kaupunki on espanjalaisen nuorison mielestä etäisin +saavutettava päämäärä maan päällä. + +»Sinäpä et saa mennä merille», sanoi hyväntahtoinen pater. + +»Miksi en menisi, herra?» kysyi Tomasillo omituisen iloisesti ja +lempeästi hymyillen — se hymyily oli ominaista hänelle ja hänen +sisarelleen, ja siinä yhtyi ilo ja lempeämielisyys, niinkuin valo ja +lämpö yhtyvät auringonsäteessä. + +»Koska meri on ihmisen vihollinen; ymmärrätkö?» vastasi pater. »Ja +koska isääsikin on kuolema merellä kohdannut; enkä minä käsitä, mistä +sinä, jukuripää, saat tuon rohkeutesi pyrkiä merille.» + +»Entä teidän isänne, pater Nolasco, missä hän sitte kuoli?» kysyi +Tomasillo. + +»Hän kuoli aivan levollisesti ja rauhassa vuoteessaan, sinä +nokkaviisas», tiuskasi pater. + +»Mutta kuinka te siis uskallatte panna vuoteeseen nukkumaan, pater +Nolasco?» vastasi poika. + +»Äläpäs latele minulle sellaisia ilveilijän puhetapoja, Tomasillo. +Tiedäthän hyvinkin, että kymmenestä merelle menneestä hukkuu yhdeksän +ja menee ilman rippiä ja synninpäästöä ijäisyyteen. Ja sinut, joka olet +paljoa pahempi kuin kukaan muu — sinut se onnettomuus varmasti kohtaa. +Jos sinä vaihdat maan mereen, on tuho sinulle paljoa pahempi, koska +muilla ei ole siinä mitään menetettävää. Minä sanon: sinulle, mutta +myös äitiparallesi, joka sinua rakastaa ja jonka vanhain päiväin turva +sinusta pitäisi tulla.» + +»Mutta mihin minun pitäisi ruveta, pater Nolasco? Tahdotteko, että +taaskin samoin kuin kevään alussa alan juoksennella pitkin eno Mateon +vastakylvettyjä peltoja, — kattila kädessäni varpusia pelottelemassa?» + +»No, mitä vaaraa siitä olisi?» + +»Eipä mitään. Mutta juuri siksi en sitä viitsikään tehdä. Sillä minä +rakastan vaaraa, pater Nolasco!» + +»Ole vaiti, sinä lentävä kala! Joka vaaraa hakee, se siihen hukkuu. +Minä olen puhunut serkulleni Gil Pinnonesille, ja hän ottaa sinut +sikopaimenekseen.» + +»Sehän vielä puuttuisi! Mitä, minunko pitäisi paimentaa Gil Pinnonesin +sikoja? Paimentakoon itse!» + +»Toisin sanoen: sinä et tahdo tehdä työtä, sinä maankiertäjä... Etkö +tahdo ruveta kunnon ihmiseksi ja auttaa äitiäsi? Sano, hirtehinen!» + +»Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne, tietysti! Mutta minä vain en rupea +nöyristelijäksi enkä tahdo kuin etana nukkua koko elämääni kotona. Jos +täytyy kuolla — olkoon menneeksi!... Mutta minä en kärsi, että minua +haukutaan tomaatinviljelijäksi.» [Rotalaisten haukkumanimi, siellä kun +viljeltiin tomaatteja.] + +»Vai sillä tapaa, rakas Montevideo! Saadaanpa nähdä, etkö sinä sentään +mene serkku Gil Pinnonesin palvelukseen. Minäpä vien sinut sinne +itse. Ja jos teet, vastakynttä ja lähdet käpälämäkeen, talutan sinut +korvistasi takaisin. Muista se!... Olenhan niin moneen kertaan juossut +edestakaisin ja nähnyt paljon vaivaa toimittaakseni sinut jonnekin! +Luuletko sinä, veitikka, olevan niin helppoa päästä rikkaan serkkuni +Gil Pinnonesin sikopaimeneksi? Jo huomisaamuna astut uuteen toimeesi.» + +Seuraa vana aamuna Tomasillo juoksi tiehensä ja hiipi erääseen laivaan, +josta häntä ei kukaan ihminen enää saanut poistumaan. Kun hän oli niin +soma, hauska ja toimelias, mieltyivät häneen kaikki, erittäinkin laivan +isäntä, joka siis piti hänet luonaan; ja jonkun ajan kuluttua hän nousi +_quarteronin_ arvoon, joka annetaan laivapojalle, kun oppiaika on jo +suoritettu, ja silloin hän saa neljänneksen oikean merimiehen palkasta. + +»Montevideo», sanoi pater Nolasco Tomasillolle, kun tämä ensi kertaa +tuli kotona käymään, »sinä olet kuin Rapitan kuusenkävyt: kuusi, +seitsemän vuotta niitä pyöritellen hakataan, jotta niistä lähtisi +jotakin esille, ja ensimmäinen siemen, joka niistä kirpoaa, lentää +silmään». + +»Pater Nolasco», vastasi Tomasillo, »vanhan sananlaskun mukaan on +olemassa kolme seikkaa, jotka ihmistä kasvattavat: tiedot, meri ja +kuninkaan hovi». + + + + +III. + + +Illallisen jälkeen kerääntyivät talon kaikki asukkaat oven edustalle, +paitsi köyhää leskeä, jonka sairaus ja työ kytkivät huoneeseensa. + +Oikealla puolella istuivat penkillä pater Nolasco, herra Canuto, joka +ei tänä iltana ollut toimessaan, ja eno Mateo. Tämän viimemainitun +polvien välissä oli hänen tyttärensä lapsi, joka molemmin käsin nojasi +vaariinsa. + +Vasemmanpuolisella penkillä istuivat Esteban, vanhempi niistä kahdesta +veljeksestä, joiden näimme palaavan kotiin vainiolta isänsä kanssa, +kahdenkymmenen ikäinen; sitten hänen veljensä Lorenzo, kahdeksantoista +vanha, ja Maria Dolores, köyhän lesken kaunis tytär, joka samoin kuin +hänen veljensäkin oli kaikkien talossa asuvien suuri lemmikki. + +»Sellainen kunnon poika, se Tomasillo!» sanoi kerran eno Mateo. +»Hauskempi kuin fandango. Makuulta noustessaan ja levolle mennessään +hän aina laulaa livertää kuin leivonen.» + +»Se on totta», vastasi täti Melchiora, hänen vaimonsa. »Mutta entä +Dolores — todellinen enkeli! Hän nousee ja panee maata kuin serafi, +aina ylistäen Jumalaa!» + +Dolores oli nyt neljäntoista vanha, siinä iässä, jolloin nuoruus ja +lapsuus tekevät niin lujan liiton, että vuosien usein täytyy turvautua +kyynelten apuun erottaakseen ne toisistaan. + +Täti Melchiora istui kynnyksellä, ja hänen vieressään lapsenlapsi, +joka oli laskenut päänsä muorin syliin, hellittämättä silti kädestään +viinirypälettä, ja niin hän oli nukahtanut kuin pikkuruinen Bakkuksen +palvelijatar. + +Pepa, carabineron vaimo, ja lasten äiti Catalina olivat tuoneet sisältä +pari tuolia ja istuivat toisia vastapäätä, Catalina pitäen pienintä +lastaan sylissään. + +»Luulen saavamme sadetta», sanoi carabinero. »Tuuli puhaltaa idästä, ja +se tietää tähän vuodenaikaan sadetta. Mitä te arvelette, eno Mateo?» + +»Taidatte olla oikeassa», vastasi tämä. »Tänään on torstai, ja se on +sunnuntain tavoin merkkipäivä... Jos sellaisina päivinä aurinko laskee +hunnun taakse, niin ilma vaihtuu.» + +»Tuletko mukaan, Lorenzo?» sanoi Esteban veljelleen, jota hän +sydämellisesti rakasti; »pojilla on kitara, ja silloin pitäisi saada +tanssia». + +»En, en minä tule mukaan», vastasi Lorenzo, joka näytti olevan huonolla +tuulella. + +»No sitten jäät tänne», vastasi Esteban; »sinä suutut kärpäsellekin +seinällä. Jää siis kotiin, jos se sinua enemmän huvittaa. Sinun naamasi +on aina sen näköinen kuin olisi koko maailma sinulle velkaa eikä kukaan +maksaisi. Mitä sinulta oikeastaan puuttuu?» + +»Pääni on kipeä — varsinkin sinun viisaasta puheestasi.» + +»Jos hampaasi kivistää, niin kisko se ulos ja heitä luotasi, neuvotaan +raamatussa.» + +Ja Esteban poistui. + +»Mikset mene mukaan?» kysyi Dolores. + +»Koska mieluummin jään tänne.» + +»Miksi?» + +»En tiedä!» + +»Sanonpa sinulle, että jos minä saisin mennä sinne, missä on soittoa ja +tanssia, en suinkaan tänne jäisi.» + +»Etkö sittenkään, jos olisit koko päivän ollut kovassa työssä?» + +»Vielä vai, sinä Laiska-Jaakko! Eivätkö ne toiset ole tehneet yhtä +kovasti työtä kuin sinäkin?» + +»Ne toiset! Ne eivät mene sinne kitaran ja tanssin, vaan lemmittynsä +tähden.» + +»Eikö sinulla ole lemmittyä, Lorenzo?» + +»Ei ole!» vastasi nuori mies kiivaasti. »Näetkös, Dolores», jatkoi hän +hetken vaiettuaan, »minun täytyy sanoa sinulle eräs asia: jos kerran +rakastun, niin ainoastaan sinuun. Enkä koko elinikänäni tahdo ketään +muuta lemmitykseni kuin sinut.» + +Dolores alkoi nauraa ääneen. + +»Sinä naurat!» sanoi Lorenzo loukkaantuneena. + +»Miksen minä nauraisi? Sinäkö minun sulhasekseni! Sellainen hassu +oikku!» + +»Ei ollenkaan hassu. Kunhan vain olisinkin sinun sulhasesi, pitäisin +sinua kurissa, etkä silloin enää nauraisi kuin mikäkin Hullu-Hanna.» + +»Minusta ei koskaan tule sinun lemmittyäsi», sanoi Dolores varmasti. + +»Eikö?... No, saadaanpa vielä nähdä!... Sinun täytyy tulla omakseni, +vaikket tahtoisikaan.» + +»En.» + +»Tulet.» + +»En, sanon minä.» + +»Tulet, sanon minä.» + +»En, en, en!» huusi tyttö puoleksi itkien. + +Samassa kuultiin heleä, iloisesti laulava ääni. + +»Se on meidän Thomas!» huudahti Dolores riemuiten ja riensi veljeään +vastaan. + +»Hyvää iltaa, herrasväki!» virkkoi Thomas kantaen kalakoppaa. + +»Jumala antakoon, poikaseni!» + +»Täti Melchiora», sanoi Thomas ja jakoi melkein koko saaliinsa, »tässä +on teille punakala; tiedän, että keitätte siitä mielellänne lientä. Ja +tässä on teille, rouva Pepa, lohi. Pater Nolasco, ottakaa kaikki nämä +pikkukalat illalliseksenne.» + +»Mitä, taasko palannut, Montevideo?» sanoi pater Nolasco. »Eipä kauan +kestänytkään. Sinä tulet nopeammin kuin huono uutinen.» + +»Hyvä on, mutta ottakaa ensiksi kalaset talteen, pater», huusi +Tomasillo. + +»En, en, minä en syö mitään muuta kuin keittoani; minun iälläni on +lihaliemi parempaa kuin kalakeitto.» + +»Jumala sinulle palkitkoon, Tomasillo», sanoi täti Melchiora. + +»Kiitoksia», lisäsi Pepa. + +»Ei ansaitse», vastasi quarteroni; »veijari antaa enemmän kuin hänellä +on». + +»Oletko ollut kaukana, Tomasillo?» kysyi eno Mateo. + +»Hyvä Jumala, vain Gibraltarissa saakka, englantilaisten lujassa +linnoituksessa!» + +»Mitä, Englannissako asti?» huusi Catalina. + +»Ei, rakkaani: Gibraltar on suuri kalliolohkare, joka sijaitsee +Espanjassa, mutta kuuluu englantilaisille. Se on ihan kuin sanoisitte: +tämä minun käteni kuuluu teille. Eikö totta, pater Nonasco?» + +»Poika», sanoi täti Melchiora, »olenhan jo sata kertaa sinua +varoittanut vääntelemästä kunnianarvoisan paterin nimeä». + +»Cadizissa sanotaan Nonasco, ja he ovat niin hienoja ihmisiä. Eikö +totta, herra Canuto?» + +Kun vakava ja vaitelias carabinero ei voinut olla vastaamatta tähän +suoraan kysymykseen, sanoi hän juhlallisesti: + +»Siellä ei sanota Nonasco.» + +»Näetkös?» + +»Mutta ei myöskään Nolasco.» + +»Siinä kuulette!» + +»Cadizissa sanotaan Nonato.» + +»Mitä herra Canuto sanoo, se on aina totta, sillä hän on oppineempi +kuin Seneca», vakuutti Catalina. + +»Herrainen aika! Ja mikä ihminen se Seneca on?» kysyi quarteroni. + +»Mistä minä tiedän?» vastasi kysytty. »Luultavasti asianajaja.» + +»Pater Nonasco», huusi nuori merimies, »voiko teidän +korkea-arvoisuutenne sanoa meille, kuka on Seneca?» + +»Rebekkako?» kysyi pater, joka ei oikein kuullut; »hän oli paimen +Betlehemin maassa». + +»Sitä en nyt kysy!» jatkoi Tomasillo. »Kuka on Seneca, Seneca?» + +»Sitä en tiedä», vastasi pater rehellisesti. »Sennimistä pyhimystä ei +ole minun kalenterissani eikä marttyyrihistoriassa.» + +»Herra Canuto», pyysi Tomasillo väsymättä, »tyydyttäkää te +uteliaisuuteni ja sanokaa, kuka Seneca on. Se mies alkaa kiinnittää +huomiotani.» + +»Seneca», vastasi carabinero perin arvokkaasti, »on viisas +turkkilainen, joka johtaa ja tukee kuningastaan aivan kuin paavi +meillä». + +»Kas vain, sitä en tiennyt», sanoi hänen rouvansa, »vaikka aina olen +kuullut, että turkkilaiset ovat viisasta ja oppinutta väkeä». + +»Niin, pitääpä niiden olla aika lailla viisaita, koska osaavat pistää +naisensa lukkojen taakse», huomautti eno Mateo; »eikö niin, pater +Nolasco?» + +»Ymmärrettävästi», vastasi tämä. »Sievä vaimo, suljettu ovi. Mutta +meidän päivinämme he ovat notkeampia kuin savu, joka kaikkialla keksii +rakosen, mistä pujahtaa ulos.» + +»Kuulehan, quarteroni», jatkoi eno Mateo, »oletko koskaan siellä +merellä nähnyt sireenejä?» + +»En, en koskaan. Te kai tarkoitatte haikaloja tai delfiinejä, eno +Mateo?» + +»Mitä vielä, delfiinejä», sekaantui täti Melchiora puheeseen. »Sireeni +oli häpeämätön tyttö, joka kuljeskeli merenrannalla ja ihastutti +itseensä merimiehiä kauniilla ulkomuodollaan ja ihanalla laulullaan, +kunnes hänen isänsä hänet kirosi ja manasi kalaksi. Ja niin kävikin: +hänestä tuli puoleksi kala, puoleksi hän pysyi naisena. Häpeissään +hän syöksyi mereen, missä yhä houkuttelee miehiä turmioon kauniilla +laulullaan.» + +»Etkö sinä sitä tiennyt, Tomasillo, että kun delfiinit hyppivät ja +sireenit laulavat, tietää se myrskyä ja haaksirikkoa?» + +»En, rouva, en ole koskaan muuta kuullut kuin lokkien kirkunaa. Se +sireeni, josta te puhutte, on kai jokin muu kala muissa merissä. +Mutta nyt minun täytyy joutua äidin luo sanomaan, että huomenna menen +fregattilaivaan — sellaiseen fregattiin, joka on linnan kokoinen.» + +»Poika, ja minne se lähtee?» huusivat kaikki. + +»Kauas Amerikaan!» + +»Mitä hän sanoo?» kysyi pater Nolasco, joka ei oikein käsittänyt. + +Eno Mateo selitti hänelle asian. + +»Enkö aina ole sitä sanonut!» huusi hyvä pater. »Intiaan, Montevideoon! +Häneltä ei saa rauhaa ennenkuin on siellä saakka, se hirtehinen. +Ajatelkaas vain, hän ei tahtonut ruveta rikkaan Gil Pinnonesin +sikopaimeneksi; mieluummin hän menee kalojen ruuaksi.» + +»Jättää hyvän maa-äidin pahan meri-äitipuolen tähden!» jatkoi täti +Melchiora. + +»Ei sillä mitään ansaitse, jos täällä kotona karhunnahalla makaa. Ja +minä tahdon ansaita paljon rahaa ja aivan pian, jotta äitiparkani saisi +suruttomat vanhuudenpäivät», vastasi quarteroni. + +»Tomasillo», sanoi eno Mateo, »ken yhdessä vuodessa pyrkii rikkaaksi, +joutuu jo puolessa vuodessa hirteen». + +»Hyvä jumala», huudahti Dolores itkien, »rakas veli, älä mene sinne +kaukaisille merille, sinne monien kristittyjen hautoihin». + +»Ole huoleti, siskoseni, minä palaan kyllä kotiin ja varmasti, niinkuin +herra Marcelino, paljon kultaa mukanani. Äidille minä tuon tuliaisiksi +sokerikeon makeudeksi hänen teehensä; sinulle papukaijan ja pater +Nolascolle neekeripojan auttamaan häntä messussa.» + +»Jätä sinä minut rauhaan neekeripojiltasi», vastasi pater, »äläkä +unohda: ken vaaraa hakee, se vaaraan hukkuu. + +Mutta eihän näihin tuulihattuihin pysty Jumala eikä mikään.» + +»Pater Nolasco, maine ja raha kuuluvat sille, joka osaa niitä hankkia.» + +»Ja jos siinä puuhassa menetät henkesi tai terveytesi? Entä jollet +ollenkaan palaisi kotiin?» + +»Minä palaan, herra, minä palaan terveydestä ja kultamöhkäleistä +paksuna, ja se se vasta on oikeata terveyttä», vastasi poika veikeästi +mennessään sisälle äidin luokse. + + + + +IV. + + +Mikään ei voinut vieroittaa toimintakuluista ja päättäväistä poikaa +yrityksestään, ei ystävien varoittelut enempää kuin äidin ja sisaren +pyynnöt ja kyyneleet. + +»Rohkea rokan syö», vastasi hän... + +Ja Thomas meni laivaan ja purjehti pois. + +Eikä mikään sivellin voi värittää äitiparan surua, ei mitkään sanat +sitä kuvailla. Entisyyden surun ja nykyisyyden ja tulevaisuuden +alituisen huolen vaiheilla kuihtui hänen elämänsä vähitellen aivan kuin +tammi, johon salama on iskenyt ja jonka juuria mato jäytää. + +Niin vierähti vuosi. + +Silloin astui köyhän lesken asuntoon eräänä päivänä vanha merimies, +joka oli ollut hänen miesvainajansa ystävä. Hän toi kirjeen. Se oli +Thomaan sanelema ja useinmainitussa Montevideossa päivätty. + +Kirje uhkui hyvää mielialaa. Poika kertoi matkustaneensa ihanasti +kuin kuningas, olevansa niin terve ja hyvinvoipa kuin kala vedessä ja +kasvaneensa puoli kyynärää, luvaten palata samalla laivalla, jolla +kotoa oli lähtenyt, saman kapteenin mukana, joka piti paljon hänestä. + +Tästä hetkestä saakka ei leski yhtään päivää ollut menemättä alas meren +rannalle silmäilemään mittaamatonta, taivaansinistä merenlakeutta, eikö +siellä keksisi laivaa kuin helmirenkaan ympäröimää timanttia, joka +toisi kotiin hänen poikansa. Toiset koettivat häntä estellä näistä +käynneistä, jotka olivat vaarallisia hänen heikolle terveydelleen; +mutta turhaan. Jos todellisuus riistää kaiken onnen, takertuu sydän +johonkin kuvitteluun, siitä enää luopumatta, eläen enää vain siinä, +häipyen siihen kokonaan... + +Päivät, aallot ja pilvet kiitivät ohitse — Thomasta ei vain kuulunut +kotiin... + +Oli ilta päiväntasauksen aikaan. Kuuma, säteilevä kesä oli jo +loppumaisillaan jättäen maan kuivaksi ja uupuneeksi. Kaukaa +läheni jo ankara, kylmä talvi elävöittääkseen sen myrskyillään ja +hedelmöittääkseen sadekuuroillaan. Se ilmoitti tulostaan rajulla +ukonilmalla, joka pani kaikki kuohuksiin ja pelkäämään. + +Onnellinen se perhe, joka sellaisina myrskyiltoina on täysilukuisena +koolla kotilieden ympärillä ja Jumalaa kiitettyään tästä hyvästä +työstä ja kädet ristiinliitettyään rukoilee niitäkin ajatellen, jotka +avuttomina ovat vaaralle ja hädälle alttiina. + +Köyhälle leskelle ei ollut sellaista onnea suotu. Se, joka oli hänelle +kaikki kaikessa täällä maan päällä, oli kaukana merillä. Jokainen +mereltä tuleva tuulenpuuska puristi häneltä viimeisetkin kyynelet +silmistä niinkuin puista viimeiset lehdet ja nosti hänen sydämessään +tuskan aallot, aivan kuin se meren syvyyksistä kohotti aallot korkeiksi +vuoriksi. + +Tässä hirmuisessa levottomuuden tilassa hän oli viettänyt koko yön. +Seuraa vana aamuna hänen oli mahdoton nousta vuoteeltaan. Tytär oli +tuonut hänelle lautasellisen keittoa, jonka pater Nolasco joka päivä +hänelle säästi niukasta ateriastaan, ja lähti sitten erään rikkaan +leipurinrouvan vehnää korjaamaan. + +Köyhä vaimo ehti tuskin havaita olevansa yksin, kun ei enää jaksanut +hillitä levottomuuttaan; hän nousi vuoteesta ja meni alas meren +rannalle. + +Ken ei ole vavahdellen ihastuksesta katsellut valtameren suurenmoista +näytelmää, kun myrsky ja vuoksi samalla kertaa vyöryvät rantaa +kohti, kun valtavat aallot murtuvat toisiaan vasten ja väreillen +kohottavat jättiläispäitään? Ken ei silloin ole luullut näkevänsä +paisuvain nousuvesijoukkojen vapisevan vimmasta ja ken ei ole ollut +kuulevinaan niiden syvyyksistä ärtyneen pedon ulvontaa? Ken ei ole +vavissut katsellessaan tämän hirmuisen voiman vaikutuksia, joita +ei maan päällä mikään voi vastustaa? Ken ei ole aallon rannalla +pirstaantuessa ja toisen vielä uhkaavamman sitä seuratessa ajatellut +satumaista Hydraa, jonka poikkihakatut päät virkosivat uudestaan eloon +yhä lukuisampina?... Taivaanranta oli kuin sademuurin tukkima, ja tämä +sade, joka yhä taisteli tuulen kanssa, muodosti poikkijuovia, joiden +taakse Cadiz ja sen valotorni hävisivät, ikäänkuin myrskyn voimakas +käsi olisi tahtonut sammuttaa sen pois suurelta maailmankartalta. +Pilvien keveä lento ja ilmava hahmo oli aikoja sitten vaihtunut; +raskaasti ja nopeasti niinkuin kaikki putoava ne painuivat alemmaksi. + +Vaimo-parka seisoi rannalla myrskyn edestakaisin riipomana, ja +vaivainen puku liehui hurjasti hänen laihtuneen ruumiinsa ympärillä. + +Hän katseli kauas merelle, mutta ei nähnyt muuta kuin luonnon +jättiläismäistä, villiä riehumista, johon kaikki elollinen näytti +hävinneen kuin rajumyrskyn pois pyyhkäisemänä. Ja kuitenkin raihnainen +nainen kesti! Ikäänkuin äidinrakkaus olisi viimeisiäkin voimiaan +jännittänyt! Liikkumatta kuin maahan juurtuneena hän seisoi paikallaan, +katse yhä kiintyneenä äärettömiin vesiulappoihin, luullen jokaista +kuohuvaa harjaa aallon huipulla satamaan pyrkivän laivan valkoiseksi +purjeeksi... + +<tb> + +Saman päivän iltana astui herra Canuto hyvin kiireesti asuntoonsa. +Huomattuaan vaimonsa menneen ulos, hän tuli hyvin tyytymättömän +näköiseksi. Hän käveli useampia kertoja levottomana edestakaisin. +Sitten hän pysähtyi, raapi korvallistaan ja murisi maltittomana. + +»Mikä teitä vaivaa, herra Canuto?» kysyi täti Melchiora. + +»Vaivaa... vaivaa! Se tässä vaivaa, että minulle on sattunut suuri +ikävyys», vastasi carabinero. + +»Hyvä Jumala, mikä? Ettehän te ole niitä, jotka joutuvat suunniltaan +pikkuseikkojen vuoksi.» + +»Hm... asian laita on niin, että olen rannalta tavannut kuolleen +naisen.» + +»Jesus, Maaria!... Murhattuko?» + +»Ei, rouva naapuritar... ihan säällisesti ja laillisesti luonnollisen +kuoleman korjaamana... mutta sehän ei pahinta olisikaan... +Kiusallisinta tässä asiassa on se, että se nainen on naapurimme Tomasa.» + +»Jumalan pyhä äiti! Mitä te puhutte, Canuto!?» + +»Totta... suoraan sanoen, täti Melchiora. Mutta sekään ei vielä olisi +kaikkein pahinta, ellei minun täytyisi lähettää asiasta ilmoitusta.» + +»Eihän se mitään merkitse», vastasi hänen emäntänsä alkaen itkeä. + +»Ja kuitenkin se merkitsee hyvin paljon! Te kai luulette, että +sellainen kirjallinen ilmoitus on kuin mikäkin pannukakku, jonka voi +laatia sen pitemmittä mutkitta? Eikä Pepa ole kotona!... No, sehän +tässä vielä puuttui!» lisäsi carabinero nähdessään koko perheen ja +naapurittarien kerääntyvän paikalle itkemään ja valittamaan. »Laatikoon +joku ilmoituksen tällaisessa melussa korkealle esivallalle... Harvoin +minä suuni avaan, ja kuitenkin saan heti aina katua sen tehtyäni!... +Canuto, vanha lörpöttelijä, etkö voinut pitää kiinni suutasi? Etkö +tiedä, että vaiteliaan suun on pidettävä salassa yleisestikin tunnettu +asia?» + +Onneksi tuli hänen vaimonsa samassa kotiin. Carabinero pyysi häneltä +avainta, astui kamariinsa ja lukitsi oven sepittääkseen ilmoituksen +korkealle esivallalle. + +»Sille vaimo-paralle», sanoi täti Melchiora, »on tämä oikea onni, kun +on päässyt kärsimyksistään. Ja kun hän eläissään oli pyhä ja marttyyri, +on hän taivaassa varmaan saanut hyvän paikan. Onnellinen!» + +»Niin, kuolema oli Tomasa-paralle hyvätyö», sanoi Catalina. »Ero +pojasta oli hänen suurin tuskansa. Enimmin surkuteltava tässä +tapauksessa on hänen tytärparkansa.» + +»Rouva Pepa», virkkoi eräs naapurivaimoista, »kun te aina olette niin +paljon pitänyt Doloresista eikä itsellänne ole lapsia — voisitte kai +ottaa hänet omaksenne». + +Tämä kaunis ja ihmisystävällinen aikomus oli hyvällä Pepalla jo +ollutkin; mutta kun hän ei voinut päättää sitä omin päin eikä myöskään +tahtonut ilmiantaa hyvää tahtoaan, jottei voitaisi syyttää hänen +miestään, ellei siitä kuitenkaan mitään tulisi, vastasi hän: + +»Minä kyllä autan häntä kaikessa, missä vain voin, mutta vierasten +lasten omaksi ottaminen on oikeastaan rikkaitten ja ylhäisten +velvollisuus, ja mitä vapaaehtoisemmin se tapahtuu, sitä suurempi on +vastuu.» + +»Ja kenen on ilmoitettava Dolores raukalle hänen äitinsä kuolema?» +kysyi Catalina. + +»Se on pater Nolascon tehtävä, kun hän tulee kirkosta kotiin», sanoi +hänen äitinsä. »Vaikeina hetkinä voi aina turvautua hyviin patereihin.» + +Pepa oli mennyt tupaansa ja tapasi siellä miehensä juuri pistämässä +kuoreen vaivaloisesti kyhäämäänsä kertomusta minkä jälkeen hän poistui +toimittaakseen sen erikoisella lähetillä Puerto de Santa Marian +tuomarille, jonka piiriin Rota kuului. + +»Tiedättekö, mistä juuri puhuimme?» sanoi hyvä Melchiora Canutolle +heti hänet tavattuaan; »puhuimme siitä, että Jumala antaisi apuaan +tälle lapsiparalle, joka nyt jäi orvoksi ja turvattomaksi, ja että te +tahtoisitte olla tämä tuki, sillä Pepa rakastaa Doloresia yli kaiken». + +»Ja mitä Pepa siihen sanoo?» kysyi carabinero. + +»Hänen mielestään on rikkaiden ja ylhäisten velvollisuus ottaa +vieraiden lapsia hoitoonsa; mutta jos te tahtoisitte —» + +»Minäkö tahtoisin!» huusi Canuto silmät suurina. »Olenko minä miljoonan +omistaja taikka kreivi, että minä voisin niinkuin mikäkin kuningatar +kasvattaa isättömiä ja äidittömiä orpoja? Tosiaankin, täti Melchiora, +teillä on mielipiteitä — mielipiteitä —» + +Ja näin sanoen carabinero astui perin julmistuneen näköisenä +huoneeseensa. + +»Voi, Canuto, eikö se vaimo-parka enää hengittänyt vähääkään, kun hänet +löysit?» kysyi Pepa mieheltään itkien. + +»Hän oli niin kuollut kuin olisi kolme kokonaista päivää rannalla +maannut, ja nouseva vuoksi huuhteli jo hänen jalkojansa.» + +»Voi raukkaa, voi raukkaa! Olisipa hän edes nähnyt sinut kerran vielä +ennen kuolemaansa — sinut, joka aina olit hänelle niin ystävällinen!» + +»Se on kyllä totta, eukko!» + +»Jospa edes olisit saanut keventää hänen viimeisiä hetkiään ja sanoa +hänelle: kuolkaa vain levollisena ja rauhassa; minä otan tyttärenne +hoivaani ja sanon Pepalle, että hänen täytyy pitää huolta Doloresista +kuin omasta tyttärestään!» + +»Hyvin puhut, eukko!» vastasi carabinero, jonka kasvojen hurjat ilmeet +olivat muuttuneet lempeiksi, kun hän näki vaimonsa itkevän. + +»Kuinka surullista, rakas ukko, ettei sinulla enää ollut aikaa +toteuttaa tuota hyvää työtä, joka on niin kokonaan sydämesi kaltaista.» + +»Mutta, vaimo, etkö ole itse sanonut Melchioralle, että vain rikkaiden +ja ylhäisten velvollisuuksiin kuuluu kasvattaa suuriksi muitten +ihmisten lapsia?» + +»Tietysti, ja niin sanon vieläkin. Mutta minä en ole sanonut, että +sellaista tehtävää karttaisin; myöskin pidän silmäini edessä Jumalan +käskyä, joka sanoo: 'Auttakaa toinen toistanne!'... Niin, vielä +enemmänkin: minä voin vakuuttaa sinulle iloitsevani, jos niin tekisit; +sillä tiedäthän aina toivoneeni tytärtä itselleni; eikä Jumala ole +meille ainoatakaan lahjoittanut luultavasti sentähden, että hän on +määrännyt meille tämän onnettoman lapsen.» + +»No, olkoon. Onhan se minustakin hyvin tehty, Pepa; eikä vielä ole +myöhäistäkään... Niinpä niin, se on mielestäni kaunis ajatus sinun +puoleltasi; tyttö auttaa sinua taloudessa, niin että sinulle tulee +hiukan helpompi olo.» + +»Älä tee sitä sen vuoksi, Canuto, vaan tee se kristillisestä +rakkaudesta. Se, joka tekee muille hyvää, tekee sillä myös itselleen +hyvän työn... Jos nyt olisin sinun sijassasi, kultaseni, pitäisin +huolta siitä, että vainaja viedään kirkkoon ja lasketaan siellä +juhlallisesti paareille siunattujen kynttiläin ympäröimänä; sillä eihän +vaimo-paralla ole ketään, joka sen kunnolleen tekisi.» + +Carabinero painoi vahaliinalla päällystetyn virkalakin jälleen +päähänsä, meni pihalle ja sanoi hyvin arvokkaasti täti Melchioralle: + +»Täti Melchiora, minä otan tytön hoitooni, sillä Jumala on sanonut: +'Auttakaa toinen toistanne'. Ja sitten hän voi hiukan auttaa Pepaani +taloudessa.» + +»Ja minä kun luulin, ettei hän tahtonut!» vastasi hyvä rouva ihmeissään. + +»Minä olen, rouva Melchiora, herra omassa talossani, eikä Pepallani ole +muuta tahtoa paitsi minun — ymmärrätte kai?» + +Ylväästi näin sanottuaan Canuto astui hitaasti ja kuninkaanmarssin +tahdissa tiehensä. + +Juuri silloin saapui pater Nolasco. Naiset kertoivat hänelle kiireesti, +mitä oli tapahtunut. + +Pater Nolascolla oli sellainen levollisuus ja tasapaino, joka on +lääkärillä ihmisten ruumiillisia tuskia nähdessään ja papilla +sielullisten kärsimysten todistajina niin arvaamattoman tärkeä. +Henkisesti etevissä luonteissa johtuu tämä levollisuus suuresta +tahdonlujuudesta ja harvinaisesta sielunjaloudesta, jotavastoin +arki-ihmiset saavat sen tottumuksen kautta surullisessa toimessaan; +mutta kummassakin tapauksessa sillä on erittäin suuri arvo ja +hyväätekevä vaikutus. + +»Jumalan tahto tapahtukoon!» sanoi hyvä pater saatuaan kaikki kuulla; +»tänään sinä, huomenna minä. Sitä tietä on meidän kaikkien vaeltaminen. +Se ei ollut onnettomuus, että kuolema hänet yllätti, vaan se, että hän +kuoli ilman sakramenttia kuin maurilainen. Mutta vaimo-parka oli aina +moitteeton vaelluksessaan eikä hänen tarvinnut pelätä Jumalan tuomiota.» + +Nyt kuultiin Doloresin tulevan. Hän palasi leipojattaren luota, missä +oli ollut vehnää korjaamassa. Iloisesti laulaen hän läheni taloa. + +»Jumala suokoon hyvää iltaa! Antakaa kättä, pater Nolasco», puhui hän +sisään astuen. + +Samassa silmänräpäyksessä hän kohotti katseensa ja näki ullakkokamarin +oven olevan lukitun. + +»Entä äitini?» kysyi hän. »Lieneekö hän mennyt ulos?» + +Tyttö katseli hiukan hämmästyneenä pihaan kerääntyneitä naisia: he +vastasivat vain kyynelillä. + +»Mutta — mutta mitä sitten on tapahtunut?» kysyi hän huohottavalla +äänellä. + +Kukaan ei vastannut. + +Silloin kaikki veri syöksyi hänen sydämeensä, pidätti hengityksen ja +uhkasi tukehuttaa. + +»Äitini! Äitini! Missä on äitini?» huusi hän vihdoin. + +»Äitisi on siellä, missä kaikki toivoisimme olevamme», puhui pater +Nolasco. »Emme voi mitään muuta tehdä kuin jättää hänen sielunsa +Jumalan haltuun; tee sinä samoin hyvän tyttären ja hurskaan kristityn +tavoin. Kaikki muu loukkaisi pyhää esimerkkiä, jonka Vapahtaja meille +antoi.» + +Dolores päästi rajun huudon ja kiirehti ylös portaita. + +Catalina ja Pepa seurasivat häntä, tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja +sanoivat: + +»Hän ei ole täällä, rakas Dolores, hän ei ole täällä!» + +»Ei ole täällä!» huusi orpo-raukka aivan suunniltaan. + +»Hän ei ole täällä!... Missä hän sitten on?» + +»Kirkossa.» + +Tyttö vapautti itsensä käsistä, jotka tahtoivat häntä pidättää, ja +syöksyi alas kadulle. + +Catalina ja Pepa riensivät hänen jälkeensä. + +»Älkää minua pidättäkö! Älkää estäkö!» huusi tyttöparka, yrittäen +vapautua. »Tahdon nähdä hänet, tahdon nähdä rakkaan äitini!» + +»Älä mene pois! Minä, sinun rippi-isäsi, kiellän sinua poistumasta», +sanoi pater Nolasco lähestyen häntä. »Tahdotko saada koko kylän +kuohuksiin ja kirkossa herättää huomiota?... Mitä siitä on, että nyt +menet hänen luokseen?... Tule, tyttöni, rauhoitu; kaikkein meidän on +kuoltava, ja kuolema pelottaa vain pahoja.» + +Dolores vaipui kovasti itkien ja nyyhkyttäen Pepan ja Catalinan +syliin. Molemmat naiset veivät hänet pois ja panivat hänet jälkimäisen +vuoteeseen. Pian palasi kedolta kotiin myös isä Mateo molempien +poikiensa kanssa, joille Melchiora oli lähettänyt sanan. He olivat kuin +kivettyneet. He lähenivät vuodetta, jossa Dolores makasi yhä vielä +sydäntäsärkevästi itkien: + +»Minä tahdon mennä äitini luokse! Antakaa minun mennä äidin luo! Tahdon +nähdä hänet! Kun hän on haudattu, en häntä enää saa nähdä! Kellä on +oikeutta pidättää minua poissa hänen luotaan?... Äitini on yksin, ihan +yksin kirkossa... vain neljä kynttilää ympärillään; hän kuulee vain +tuulen suhinaa, joka akkunoita helistää! Ketään muuta vartijaa ei hänen +luonaan ole kuin huuhkain kirkontornissa! Äiti... äiti! Minä tahdon +nähdä äitini!» + +»Rauhoitu, Dolores; minä menen valvomaan äitisi luokse», sanoi Lorenzo. + +»Ja minä myös», lisäsi Esteban. + +»Jumala ja pyhä neitsyt palkitkoot teidän hyvän työnne», vastasi +Dolores uudestaan kyyneliin puhjeten. + +Sitten näytti levollisempi mieliala hänet vallanneen; epätoivon +purkaukset eivät enää uusiintuneet, uupuneena ja liikkumatta hän vaipui +päänaluselle. + +Neljännestunnin kuluttua hän jälleen äkkiä kohosi istualle ja molempia +käsiään sydäntään vasten painaen sanoi tuskallisesti huoaten: + +»Mihin minä nyt joudun?» + +»Sinä tulet nyt minun lapsekseni», sanoi Pepa sulkien hänet syliinsä. +»Me kaksi tahdomme aina pysyä yhdessä. Vaikka oletkin kadottanut +äitisi, olen minä hänen sijassaan, tyttäreni.» + +Dolores kietoi käsivartensa Pepan kaulaan intohimoisen kiitollisena, +voimatta tunnettaan kuitenkaan ilmaista muuten kuin kyynelissä. + + + + +V. + + +Oli keskiyö. Kylässä vallitsevaa syvää hiljaisuutta keskeytti vain +tahdikas, selvästi kuuluva merenaaltojen loiske, kun nousuvesi paiskasi +niitä kiviä ja kallioita vasten. Kuu valoi kylmää, kalpeaa hohdettaan, +lauhana ja väräjävänä kaikkialla leviten kuin etäisen äänen kaiku; ja +kylä olisi ollut kuin pysähtynyt kellonkoneisto, ellei kukko tavantakaa +olisi äkkiä kajahuttanut kolmea räikeätä vahtihuutoaan. + +Eno Mateon talon pihalla nojasi muuan nuori mies akkunan ristikkoon. +Sen takana näkyivät nuoren tytön kasvot. Kuuvalo, joka valaisi +somia kasvoja, näytti selvästi niillä päilyvän surumielisen ilmeen. +Katsellessaan näitä levollisia, lujia piirteitä olisi voinut sanoa +näkevänsä kuvan mietiskelystä, joka muistellen tuskallista entisyyttä +samalla syventyi surulliseen tulevaisuuteen. + +Nuorukaisen kasvoilla oli sitävastoin sellainen hilpeä, tarmokas ilme, +joka on ominainen toiminnan miehelle — luja, tulinen katse, jollaisen +tapaa voimakkaiden intohimojen vallitsemilla ihmisillä, ja hänen korkea +otsansa viittasi luonteeseen, joka ei koskaan taivu ja joka halveksii +ja uhmaa kaikkia esteitä. + +»Enkö ole sinulle aina sanonut?» puhui nuori mies, »enkö ole +ennustanut, että sinusta kuitenkin tulisi minun lemmittyni? Mitä minä +tahdon, se myös tapahtuu minun tahtoni voimasta! Ei se sinua ollenkaan +auttanut, että nauroit ja suutuit!» + +»Silloin olin vielä lapsi, Lorenzo», vastasi tyttö. + +»Silloin!... Se kuulostaa siltä kuin siitä olisi kulunut kokonainen +vuosisata, mutta siitähän on vain kolme vuotta.» + +»En tiedä, kuinka pitkä aika siitä on; tiedän vain sen, että olen +lakannut olemasta lapsi, ja että sinä olet tehnyt jotakin, jolla olet +voittanut sydämeni, — jolla olisit voittanut sata sydäntä, jos minulla +olisi niin monta.» + +»Minä en kärsi, että rakastat minua kiitollisuudesta, Dolores, — +sellainen rakkaus on kuin velanmaksua eikä lahja, joka annetaan.» + +»Jos se vesi, jota juot, sammuttaa janosi, mitä sinä välität lähteestä, +josta se virtaa?» + +»Siitä välitän hyvinkin paljon: minun täytyy tietää, mitä se on +laadultaan.» + +»Se on laadultaan hyvää, Lorenzo!» + +»Senkin pitää ensin ilmaantua; vielä ei minulla ole siitä mitään +todistetta. En voi sille mitään, mutta vielä en usko, että sinä +rakastat minua.» + +»Miksi et, sinä häijy ihminen?» + +»Siksi, että sinä olet aina suruissasi — sehän todistaa, ettei minun +rakkauteni tuota sinulle riemua.» + +»Kuulehan, Lorenzo: se rakkaus, joka karkoittaa kaikki muut tunteet, +ei ole hyvää metallia; ja se sydän, joka helposti unohtaa, ei voi olla +rakkaudessakaan luja.» + +»Ei se todista metallin hyvyyttä, Dolores, jos unohtaa nykyisyyden +ajatellakseen vain menneisyyttä. Sinä elät vain muistoissasi, ne ovat +sinun ainoat ilosi — mutta niiden sijassa olisivat toiveesi, jos minua +rakastaisit.» + +»Suokoon Jumala, että voisin muistoistani hävittää sen kuvan, joka +alituisesti nousee eteeni! Siinä kuvassa näen rakkaan äitini yksin +ja hyljättynä kamppailemassa kuoleman kanssa kovalla ja kylmällä +merenrannalla, kuulematta mitään muuta ääntä kuin aaltojen kohinaa, +jotka joka hetki tulivat häntä yhä lähemmäksi... Oi, hän on varmaankin +pelosta kuollut, eikä niin paljon ruumiillisten tuskien vuoksi!... +Ja minä olin kaukana hänestä!... Ja sain hänet nähdä vasta hänen +kuoltuaan!... Ne kaksi haavaa, Lorenzo, eivät vieläkään tahdo +arpeutua... Kaikista omaisistani on minulla vain rakas veljeni +jäljellä, ja vain Jumala tietää, onko meri, joka ei saanut anastaa +äitiparkaani, kostanut ottamalla pojan saaliikseen niinkuin ennen isän! +Kuinka siis voisin olla iloinen ja unohtaa?» + +»Mutta tällä tavallahan ei kukaan — koska meillä kaikilla on surtavia +vainajia — voisi lakata suremasta!» + +»Se on totta», sanoi Dolores huoaten. + +»No, sanoppas minulle, tyttöseni, ketä varten Jumala on värit luonut?» + +»Lapsia, lintuja ja kukkia varten, Lorenzo», vastasi nuori tyttö +nojaten otsaansa ristikkoon. + +»Dolores» sanoi Lorenzo katkerana, »ken niin paljon rakastaa kuolleita +ja poissa olevia, sillä voi olla vain hiukkasen tunteita eläviä +kohtaan». + +»Siinä sinä erehdyt, Lorenzo. Sama aurinko, joka suo elämän +kypressille, antaa sen myöskin ruusulle. Mutta usko minua, sinun +epäilysi tulee vielä olemaan sappena myrkyttämässä sinun ja minun +elämäni.» + +»Epäilyjä pelkää vain se, jolla on itsessään jotakin moittimista.» + +»Minä en sitä pelkää, vaan häpeän sellaista — niinkuin kunniallinen +mies häpeää, jos häntä pidetään salakuljettajana.» + +»Tiedätkö, minkä vuoksi? Sen vuoksi, että monet, olematta itse +salakuljettajia, ovat hartaasti heidän kanssaan yhteisissä puuhissa.» + +»Ja kuulunko minä heihin?» kysyi Dolores lempeästi nuhdellen. + +»No, naiset!» vastasi Lorenzo vältellen. »Tunnetko sananpartta: +kitkerä suola saadaan merestä ja suuri tuska naisista? Tänään he ovat +uskollisia, huomenna kavalia kuin kissat.» + +»Suokoon Jumala, että kaikki kestäisivät katkerat sanasi yhtä +kärsivällisesti kuin minä.» + +Liioitellun kiitollisuutensa kahlitsemana omavaltaiseen Lorenzoon oli +hyvä, lempeä Dolores joutumassa samanlaiseen elämään, johon monet +hurskaat äidit ja vaimot kansan kesken ovat pakotetut... + +Muutamia päiviä tämän puhelun jälkeen luettiin kylässä julki eräs +kuulutus. Tämä kohtasi kaikkia asukkaita kuin salama taivaalta; monen +onni turmeltiin, moni hento side katkaistiin ja monen äidin sydän +täyttyi murheella — tämä tiedonanto koski rekryyttien ottoa. + +Espanjalainen maamies ei pidä työtä onnettomuutena, pikemmin, hän sitä +hakee; eikä hän pelkää puutteitakaan, sillä niistä hän ei suuresti +kärsi, eikä häntä suuri lapsilaumakaan huolestuta, sillä heitä hän +rakastaa, — suuri murhenäytelmä maamiehen elämässä on sotaväen otto, +jota aivan oikein sanotaan »veriveroksi». + +Jos ministeri tietäisi, mitkä katkerat kyynelvirrat hänen määräämänsä +sotaväen värväys nostattaa, kuinka monet sydämet se erottaa, kuinka +monen toimeentulon se hävittää ainaiseksi — vapisisi hänen kätensä +määräystä kirjoittaessaan. + +Rouva Melchiora joutui lohduttoman epätoivon valtaan ja syvimpään +suruun; sillä hänen molemmat poikansa olivat joutuneet asevelvollisiksi. + +Esteban oli eräässä aikaisemmassa tarkastuksessa päässyt vapaaksi, +jonka vuoksi hän ei tällä kertaa voinut odottaa samaa onnea. Ja Lorenzo +tunsi jo edeltäpäin, että hänen kätensä, jolla arpa oli nostettava, +tuottaisi hänelle vain tuhoa. + +Eivätkä he erehtyneetkään: molemmat veljet joutuivat sotaväkeen. + + + + +VI. + + +Se leipurivaimo, jonka vehnää Dolores tavallisesti kävi korjaamassa, +oli nuori leski, joka oli rakastunut Lorcnzoon. Hän haki alati +tekosyitä päästäkseen täti Melchioran kotiin taikka houkutellakseen +Lorenzoa omaansa. + +Mutta tämä, luonteeltaan jyrkkä ja karkea, vastasi kaikkiin +houkutteluihin epäystävällisellä vieroksumisella, vaikka leski oli +nuori ja sievä, vieläpä rikaskin. + +Tämä vastahakoisuus ei kuitenkaan opettanut leskeä luopumaan +aikomuksistaan; se päinvastoin kiihdytti hänen tavoitteluaan. + +Arvannostopäivänä piti Lorenzon viedä hänelle vasu melooneja. +Toimitettuaan asiansa omalla jyrkän jöröllä tavallaan hän aikoi heti +poistua, kun nuori leski huusi häntä takaisin: + +»No, nyt kai sinun on ruvettava sotilaaksi?» + +»Muuta en osannut odottaakaan», vastasi Lorenzo; »onni on minulle jo +aikoja sitten kääntänyt selkänsä». + +»Kuulehan», jatkoi leski, »jos joku antaisi sinulle rahaa, millä +ostaisit itsesi vapaaksi...?» + +Nuoren miehen sydän pamppaili rinnassa, aivan kuin sähkövirta häntä +värisyttäisi. + +»Tunnetteko ehkä jonkun, joka olisi valmis lainaamaan minulle niin +paljon rahaa?» kysyi hän. + +»Varmasti», vastasi leski, »tunnen kyllä, vieläpä erään, joka ne +sinulle lahjoittaa». + +Näistä sanoista huomasi Lorenzo, jolle nuoren lesken aikomukset eivät +enää olleet salaisuutta, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Se ilo, +jota hän oli hetkisen tuntenut, sammui samassa kuin kynttilä, jota +puhalletaan, ja hänen kasvoilleen tuli jälleen niiden tavallinen ilme. + +»No mitä sanot siihen, Lorenzo?... Onko minun ehdotukseni niin +vastenmielinen, että sinun kasvojesi täytyy muuttua joulukuun taivaan +kaltaiseksi?... No, sano nyt edes jotakin!» + +»Rouva, tottahan tunnette vanhan sananlaskuvärssyn: + + Jos ken sulle lahjan antaa, saat + myös siitä taakkaa kantaa, + kiitollisna olla aina, + eikä mikään muu niin paina.» + +»Olehan nyt puhumatta joutavia, Lorenzo! Älä toki ole niin itsepäinen +ja arkaileva. Et suinkaan tahdo olla sellainen kuin Mikko-setä, joka +oli niin ujo, että ujosteli olla kunniallinen ihminenkin? Kaikkea muuta +pahaa paitsi kuolemaa vastaan on maailmassa aina joku yrtti kasvanut. +Ellet olisi niin ujo, niin — niin jo tässä ymmärtäisi toisensa!... +Tiedäthän sinä, että Juan mieheni kuollessaan jätti minulle perinnöksi +talon, leivinuunin ja leipomon. Ja nyt tarvitsen miehen kaikkea tätä +hoitamaan —; hän on minulle yhtä välttämätön kuin elämälle ruoka ja +juoma. Hänellä olisi vähän työtä ja paljon tuloa. Etkö sinä voisi?» + +»En ymmärrä mitään leipomisesta, arvoisa rouva!» + +»Kaiketi myös tiedät hänen jättäneen minulle suuren meijerinkin, josta +tulee paljon teuraskarjaa: kuukauden vanhoja vasikoita ja yksi-, kaksi- +ja kolmivuotisia mullikoita.» + +»Rouva, en ymmärrä mitään karjanhoidostakaan!» + +»Sitäpaitsi hän on jättänyt minulle aika sievoisen summan puhdasta +rahaa!» + +»Mitä se minuun kuuluu?» + +»Sinä voisit sitä hoitaa.» + +»Ei, rouva, en ole tottunut raha-asioitakaan hoitamaan», sanoi Lorenzo +ja näkyi aikovan poistua. »Sellaista edesvastuuta en voi niskoilleni +ottaa. Mitä vähemmän velvollisuuksia, sitä helpompi tilitys.» + +»Kuulehan, Lorenzo, kaikki mitä nyt sanot, on silkkaa lapsellisuutta; +enkö sano sinulle kylliksi selvästi: sinun tarvitsee vain tahtoa, ja +kaikki kuuluu sinulle?» + +»Mutta minäpä en tahdo omaisuutta sillä ehdolla, että pistän jalkani +satimeen», vastasi Lorenzo. + +Ja sitten hän meni nopeasti tiehensä. + +»Onko koskaan nähty mokomaa paksupäistä tyhjätaskua», mutisi +leipurirouva hampaittensa välitse katsellessaan hänen jälkeensä. + +Leski oli varmasti uskonut Lorenzon ottavan häneltä vastaan +sotilaslunnaat; ja silloinhan hän olisi voiton puolella. Ja sitä +suurempi oli nyt hänen pettymyksensä. + +Ja koska kylissä niinkuin kaupungeissakin kaikki huhut tavallisilla +lisäyksillä ja korjauksilla varustettuina nopeasti kiertävät perheestä +perheeseen, pääsi tämä Lorenzon ja leipurirouvan välinen keskustelu +hyvin pian myöskin Lopezin taloon — luonnollisesti tuntuvasti lisättynä +painoksena. + +Eno Mateo ei ollenkaan tahtonut asiaa uskoa, rouva Melchiora joutui +ymmälle, ja Dolores oli vallan hämmästynyt. + +»Lorenzo», huusi äiti-parka nähdessään poikansa tulevan kotiin, »onko +totta, että se leski tahtoo hankkia sinulle rahaa lunnaiksi?» + +»Mitä te nyt puhutte, äiti?» + +»Sanotaan, että hän antaisi sinulle tarpeelliset rahat.» + +»Antaisi, antaisi...! Korkeintaan annetaan toisilleen kättä», vastasi +Lorenzo nyreästi. + +»No, hän siis ei anna, vaan lainaa ne sinulle.» + +»Lainaa, lainaa — se, joka lainaa, tahtoo korkoja...» + +»Etkö sinä huoli hänen tarjouksestaan, Lorenzo?» + +»En!» + +»Oikein tehty, ettei hän tahdo joutua velkaan», sanoi isä. »Hän on +tosiaan hyvä työmies, ja kaikki häntä suosivat, mutta Jumala ties, +milloin hän voisi velan suorittaa takaisin. Velaksi ostettu sika röhkii +koko vuoden.» + +»Lorenzo, poikani», otti äiti jälleen puheeksi, »ihmiset sanovat +myöskin, että hän tahtoisi kanssasi naimisiin. Ja heitätkö sinä senkin +onnen hukkaan?» + +»Kutka ihmiset niin sanovat?... Tiedättehän, äiti, ettei miehen +asiana ole sanoa: ei. 'Ei' on loukkaava sana ja sopii vain naisten +sanottavaksi. Miksi tahdotaan leipurirouvalta riistää hyvä maine?» + +»Ei hänen hyvää mainettaan riistetä, kukaan ei ole hänestä pahaa +puhunut.» + +»Vai ei ole, äiti, vai niin!... Kateutta, ei muuta kuin kateutta! Koska +hän on rikas ja sievä, muuttuvat toiset kiukusta narrimaisiksi!» + +Lorenzo oli istunut syrjään penkille, sillä aikaa kun muut +perheenjäsenet istuen piirissä oven edessä suruissaan ja alakuloisina +valittelivat molempien veljesten kohtaloa. + +Lorenzolta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka tuskallisen vaikutuksen +rikkaan lesken tarjous oli tehnyt Doloresiin, ja pää seinää vasten +nojattuna ja silmät taivasta kohti hän lauloi hiljaa, mutta selvästi +erittäin taipuisalla äänellä erästä niitä hempeitä, suloisia +kansanlauluja, joissa yksinkertainen, usein kuitenkin omituisen +vaihteleva sävellaji tekee jokaiseen espanjalaiseen syvän vaikutuksen. + +Laulu tuntui olevan kohdistettu tähdille, mutta oli tarkoitettu +Doloresille; eikä tytöltä jäänyt ainoakaan tavu tajuamatta sen +sanoista, ei yksikään värähdys sen sävelestä, ja molemmat osuivat +samalla korvaan ja sydämeen... + +Illan kuluessa kerääntyivät toiset rekryyteiksi joutuneet, jotka +olivat keveämpiä mieleltään tai eivät voineet niin syvälti tuntea kuin +Lorenzo, juominkeihin kapakkaan, upottaakseen murheensa vapautensa +kadottamisesta viinilasiin, minkä jälkeen he kulkivat pitkin katuja +laulaen: + + Jos henttuja, tyttöset, kaivataan, + niin seinällenne ne maalatkaa! + Isabel kuningattaren armeijaan + nyt Espanjan pojat marssia saa. + +Katkeralla ja vapisevalla äänellä sanoi Lorenzo Doloresille: + +»Tiesinhän, mikä kohtalo minua vaani... Nyt olet onnellinen!» + +»Jumala suokoon sinulle anteeksi», vastasi Dolores itkien, »että koetat +tehdä eroni sinusta vieläkin katkerammaksi minulle». + +»Kuinka sen laita on — unohdatko minut, Dolores?» + +»En, vaikka sinä unohtaisitkin minut!» + +»Tiedät varsin hyvin, ettei niinpäin koskaan käy!» + +»Mutta sinun voi olla helpompi unohtaa kuin minun.» + +»Miksi niin?» + +»Koska sinä et ole rakkaudellemme, niinkuin minä, pystyttänyt muistojen +pyhittämää alttaria.» + +»Siitäkö syystä minun pitäisi lujemmin luottaa sinun rakkauteesi?... +Sehän en enemmän tyttären kuin morsiamen rakkautta.» + +»Heitä nuo sanansaivarrukset! Äidin muistojen elähyttämä rakkaus ei voi +olla huonoa laadultaan; se on pyhempää ja todellisempaa kuin kitaran +kaikuessa syntynyt.» + +»Niinpä vanno minulle, että pysyt uskollisena!» + +»Minä vannon sen!» + +»Minkä kautta?» + +»Sieluni autuuden kautta.» + +»Se ei ole kylliksi!» + +»Henkeni kautta.» + +»Ei sekään riitä.» + +»Henkeni ja ikuisen autuuteni kautta.» + +»Ei vieläkään riitä!» + +»Äitini sielun kautta!... Mutta — voi, miksi sinä olet niin +epäluuloinen, Lorenzo?» + +»Koska sydämeni sanoo, että sinä unohdat minut.» + +»Sydämesi on sinun vihollisesi, Lorenzo.» + +»Koska sen tunto on oikea ja tosi. Sinun on vannottava minulle vielä +muutakin.» + +»Mitä sitten?» + +»Ettet jätä äitiäni etkä tätä taloa, vaikka Pepakin menisi täältä pois.» + +»Hyvä; sen vannon.» + +»Vieläkin yksi seikka: jos hylkäisit minut jonkun toisen vuoksi, +silloin se mies on syönyt viimeisen leipänsä, kun minä palaan, sillä +hän kuolee minun käteni kautta!» + +»Älä uhkaa, Lorenzo; se ei ole hyvä.» + +»Minä en uhkaa, varoitan vain.» + +»En tee koskaan pelosta, mitä en voisi tehdä rakkaudesta Lorenzo... +Käytä rakkauttasi niinkuin mehiläinen hunajaansa, äläkä sitä revi kuin +ensi saalistaan; ennen kaikkea, jätä minulle ennen lähtöäsi jokin +muisto, joka sulostuttaisi eikä katkeroittaisi eroamme!» + + + + +VII. + + +Vierähti vuosi. Joka päivä kävi poikien poissaolo eno Mateon talossa +yhä tuskallisemmin tuntuvaksi; sillä isä kävi vanhaksi ja jaksoi vain +osittain hoitaa peltojansa. + +Hänen uskollisen elämänkumppaninsa silmät, jotka ennen aina loistivat +niin kirkkaina, olivat nyt melkein aina kyynelten himmentämät ja +ikävöimisen tuskasta sumentuneet. Itse talokin näytti käyneen +vakavammaksi ja surullisemmaksi ja kadottaneen hauskan ulkoasunsa. + +Mutta vieläkin oli talossa muuan uusi tappio — tappio, jolla sen +rauhallisissa oloissa kuitenkin oli suuri merkityksensä, nousten kuin +pilvi sen taivaalle. Herra Canuto oli siirretty Sevillaan; aivan pian +hänen oli määrä muuttaa sinne. + +Se oli kaikista jo sinänsä surullinen tapaus, mutta Doloresille +se tuotti huolta ja tuskaa, koska hän ei tahtonut erota Pepasta, +hyvästä rouvasta, joka oli osoittanut hänelle niin suurta rakkautta, +ja toiselta puolen oli estetty kihlatulleen antamansa lupauksen +vuoksi jättämästä synnyinseutuaan. Yhtä mahdotonta oli jäädä +Lopezin perheeseen; sillä se oli poikien poissaolon vuoksi melkein +tykkänään köyhtynyt. Pepa olisi mielellään ottanut Doloresin mukaansa +Sevillaan, ja täti Melchiora halusi pitää hänet luonaan ahtaista +oloistaan huolimatta; sillä hän tunsi hiljaista tyttöä kohtaan +hellyyttä, niinkuin äitien on tapa tuntea heidän poikiaan rakastavia +tyttöjä kohtaan. Mutta Dolores huomasi olevansa pakotettu hylkäämään +_kummankin_ rouvan tarjouksen. + +Pulassansa pyysi Dolores neuvoa pater Nolascolta, joka tosin oli vain +vähän saanut kirjoista oppia, mutta tunsi sitä paremmin ihmissydämet ja +ne olosuhteet, joissa maalaiset elävät. + +Terveellä järjellään ja koko paikkakunnan suosion voittaneena hän osasi +raivata vaikeudet tieltä paljoa taitavammin kuin kukaan muu. Kauan +vaivaamatta päätään — mikä ei muuten ollutkaan hänen tapansa — teki +Nolasco hyljätylle tytölle ehdotuksen, johon kaikki asianosaiset heti +antoivat suostumuksensa. + +»Kuulehan nyt», sanoi hän, »rouva Braulia on pyytänyt minua hankkimaan +itselleen palvelustytön. Hänen tulee olla hyvä, työteliäs, siisti, +siveä — sanalla sanoen sellainen kuin jokaisen tytön pitääkin olla. +Ota se paikka; silloin joudut säällisten ihmisten pariin eikä sinun +tarvitse jättää kyläämme, et ole kellekään ihmiselle taakaksi ja +ansaitset kauniit kaksikymmentä reaaliasi kuussa — siitä tulee vuoden +lopussa kaksisataa neljäkymmentä ja sillä sinä voit, kun Lorenzo tulee +sotapalveluksesta takaisin, ostaa itsellesi kauniit kapiot.» + +Dolores hyväksyi paterin ehdotuksen, vaikka ero äidillisestä +ystävättärestä Pepasta kävi kovasti hänen sydämelleen, eikä tämäkään +voinut mitään pätevää syytä esittää tätä järkevää ehdotusta vastaan. + +Rouva Braulia Toro oli hyvä emäntä, hyvin sivistymätön, hyvin lihava +ja hyvin iloinen. Tämä viimeinen hyvä ominaisuus oli valitettavasti +häneltä kadonnut, sitten kun hän oli perinyt veljensä, herra Marcelino +Toron — siitä saakka oli häntä vaivannut aivan sietämätön vimma +esiintyä ylhäisenä ja sillä hän katkeroitti elämänsä ja luonnollisen +hyväntuulisuutensa, samoin kuin ne uudenaikaiset vaatteet, joita +hän tuotti Cadizista, tekivät hänen luonnolliset ruumiinmuotonsa +naurettavan rumiksi. + +Hänen suora vastakohtansa oli hänen ainoa tyttärensä Rosa, kolmentoista +vanha tyttönen, oikea andalusialainen luonnonlapsi, vilkas, iloinen, +hiukan veitikkamainen ja aina vilpitön. + +Rosan pyöreät, punakat kasvot nauroivat myötäänsä, hänen kukoistavat +huulensa olivat alituisessa liikkeessä näyttäen aina lumivalkeita +helmihampaita, naurussa, laulussa, leikinlaskussa; hänen soma +päänsä oli alati täynnä levottomia, hilpeitä ajatuksia ja kukilla +seppelöity. Hänen persoonallisuudessaan yhtyi liehittely, huolettomuus, +levottomuus, sydämen hyvyys ja luonnollinen suoruus muodostaen +raittiiden kukkaiskasvojen keralla sellaisen ihastuttavan ja +viehättävän kokonaisuuden, että hän ehdottomasti virkisti kaikkia +läsnäolollaan aivan kuin merituulen raitis henkäys. + +Rosan mielestä oli lakkaamaton iloisuus ihmisen luonnollinen tila ja +kursailematon suoruus ainoa sallittu seurustelutapa. Murhetta hän ei +ollenkaan ymmärtänyt, kyynelistä ja tuskasta hänellä ei ollut mitään +käsitystä. Hän ei vielä koskaan ollut kahta minuuttia perättäin +ajatellut samaa asiaa, ajatteleminen oli aivan liian raskas taakka +hänen kukkakoristeiselle pääkköselleen. + +Äitinsä kasvattamana ilman minkäänlaista kuria ja ohjausta hän ilmaisi +nyt selvästi sellaisen kasvatuksen sekä edut että puutteet. + +Yhtä vähän kuin jokin vakava ajatus voi saada tilaa hänen suruttomassa +sielussaan, saattoi hän suoda millekään huonolle tuulelle pääsyä +puhtaaseen sydämeensä. Hän kulki elämän tietä niin iloisena ja hilpeänä +kuin puutarhan polkua; molemmilta hän vaati veroksi kukkia, ja kukkien +vaalimista hän piti elämänsä ainoana tehtävänä. + +Kahta suurta toivetta Rosa säilytti sydämessään: — toinen, jo +hiukan vanhentunut, oli saada oikein iso nukke, jolla oli liikkuvat +silmät, ja toinen, myöhempiaikainen, omistaa lemmitty, joka äidin +tietämättä iltahämyssä tulisi, akkunan alle, niinkuin toistenkin +tyttöjen mielitietyt tekivät. Jos nämä molemmat toiveet olisivat +voineet toteutua, niin nukke liikkuvine silmineen olisi ollut lemmityn +sangen vaarallinen kilpailija ja saattanut Rosan paljon paremmin kuin +äidillinen vaikutusvoima laiminlyömään kohtaukset. + +Kun äiti tahtoi toimittaa hänelle opettajia, oli se jo liian myöhäistä. +Ei voitu enää päntätä häneen lukemisen ja kirjoittamisen taitoa. + +»Mitä», sanoi hän äidilleen, »pitääkö minun piinata itseäni vielä +aapisella kuin mikäkin koululapsi: — b-a ba; b-e be! Haha! Kiitoksia +paljon! Ja minkä vuoksi? Jotta kaikki muut tytöt minulle nauraisivat +vasten kasvoja?» + +»Kuulisipa joku ihminen tuota nenäkästä lasta!» huusi äiti; »puhuu jo +aivan kuin täyskasvanut ihminen!... Mutta etkö sitten tiedä, että on +ylhäistä olla oppinut?» + +»Oi, äiti», vastasi lapsi, »tiedäthän sinä, mitä sananlasku sanoo: +suuri oppi hulluttaa». + +Rouva Braulia turvautui lopulta pater Nolascoon, mutta hänkään ei +tainnut tytölle mitään. + +»Olkoon ikä mikä tahansa, oppiakseen on ihminen aina kyllin nuori», +sanoi hyvä pater. »Sinun setäsi oli jo viidenkymmenen vanha oppiessaan +maalaamaan — ja mikä suuri taiteilija hänestä sittenkin tuli!» + +»Entä te, korkea-arvoisa pater, miksi ette ole opetellut maalaamaan?» + +»_Siihen_ taiteeseen voivat ryhtyä vain rikkaat, joiden ei ole pakko +tavoitella rahatuloja; mutta kaikki voivat oppia lukemaan, ja joka osaa +lukea, se osaa kaikki.» + +»Tosiaanko?» huomautti Rosa veitikkamaisesti. »Lyön kuitenkin vetoa, +että lukutaidostanne huolimatta ette tiedä erästä seikkaa.» + +»Mitä muka?» + +»Mitä yhtäläisyyttä on näivetystautisen ja pater-erakon välillä?» + +»Sellaista hassutusta! Mitä yhtäläisyyttä heidän välillään voisi olla? +Ei mitään!» + +»Onpahan!» + +»Älä viisastele, sinä huimapää!» + +»Sanonpa teidän korkea-arvoisuudellenne: heidän välillään on +yhtäläisyyttä; ja se teidän paremmin pitäisi tietää kuin minun, joka en +edes osaa lukea enkä kirjoittaa!» + +»Mitä hassutuksia sinä oikeastaan lörpötät?» + +»Vaikka osaattekin lukea ja kirjoittaa, ette kuitenkaan vielä tiedä, +kuinka näivetystautinen ja erakko ovat toistensa kaltaiset. Nähkääs, +kummaltakin puuttuu _cura_ [Alkuteoksen sanaleikkiä ei tässä voida +kääntää, sillä »cura» sanalla on kaksi merkitystä: »parannus» ja +»papinvirka». Suom.], ja suotta he sitä odottavatkin. Tiedättekö nyt +sen, pater Nolasco?» + +Ja samassa hän hyppäsi pystyyn ja tiehensä ja oli seuraavassa tuokiossa +hävinnyt ruusupensaiden väliin puutarhaan. + +»Alappa tuon tettiäisen kanssa puhua vakavasti», sanoi hyvä pater +hymyillen seuraten tyttöä katseellaan. + + + + +VIII. + + +Olemme velvolliset tekemään lukijalle selkoa, kuka oli herra Marcelino +Toro, jonka nimi on tässä kertomuksessa jo esiintynyt pari kertaa. + +Herra Marcelino, kauppiaan poika, niin pienen kaupan omistajan, +etteivät isä ja poika yhtaikaa mahtuneet myymäpöydän taakse, joutui +jo nuorena Amerikaan, jonne hänen isänsä, myös nimeltään Marcelino, +oli hänet lähettänyt. Siellä hän seisoi toisen myymäpöydän takana, +joka oli hiukan suurempi; ja ahkeruudella ja rehellisyydellä hän pääsi +vuosien kuluessa niin pitkälle, että eräänä päivänä voi esiintyä +miljoonan omistajana — niinkuin hänen maantiehensä uskoivat —, mutta +todellisuudessa hänen pääomansa supistui kahteenkymmeneenviiteen +tuhanteen piasteriin. [Toistasataa tuhatta markkaa. Suom.] + +Rikkaudestaan riemuiten hän palasi kotikyläänsä takinliepeet +koristettuina päältäpäin joillakin kultanyöreillä, joiden piti +osoittaa, herra ties, mitä arvoa. + +Samoin kuin on suuria tapaturmia, on myös useita onnensattumia, joita +ei ollenkaan panna merkille. Oikeastaan ei ole helppo kuvitella, mikä +erinomainen onni oli herra Marcelinolla ollut, hän kun oli lähtenyt +Jobina matkalle ja sitten palannut Kroisoksena kotiseudulleen. + +Ensi työkseen hän osti itselleen talon, kuten hänen tapaiselleen +henkilölle olikin luonnollista. Hyvin kunnioitettava herra Marcelino +rakasti mukavuutta ja loistoa; mutta hän rakasti myös meksikolaisia +piastereitaan, kokonaisen elämäntyön makeata hedelmää. Toisen +intohimon kiihoittamana ja toisen pidättämänä, huonon makunsa ja +säästäväisyytensä ja toisaalta ulkonaista loistoa kaipaavan intohimonsa +välillä horjuen hän järjesti olonsa seuraavalla tavalla. + +Koska hän ei tahtonut rakentaa, hankki hän itselleen kauneimman +ostettavana olevan talon; mutta havaittuaan sen piankin liian pieneksi, +hän osti myös viereisen, yhdistäen sen edelliseen. Mutta silloin +puuttui vielä puutarha, ja sen herra Marcelino välttämättä tahtoi +saada, maksoi mitä maksoi — mutta ylimyksellisen puutarhan, joka +olisi sopusoinnussa omistajansa kultanauhojen ja takinnyörien kanssa, +sellaisen puutarhan, jossa olisi puksipuita, kuvapatsaita, näköaloja, +kultakala-lampi, mutta ennen kaikkea sokkelo juuri sokkelo oli herra +Marcelinon ihanne! + +Niinpä hän osti kolmannen talon, jossa oli suuri takapiha, ulottuen +hänen alueensa rajalle, revitti välimuurin maahan ja pani puutarhansa +kuntoon. Siihen hän sovitti kaikki nuo edellämainitut laitokset, — +tosin ilman näköaloja, näitä kun valitettavasti ei voitu tekemällä +tehdä; mutta hän maalautti ne ainakin seinille. + +Sitä varten hän tuotti Cadizista erään sutimestarin, jonka kanssa +rupesi, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hyvin läheisiin väleihin. +Tästä puutarhasta, jossa oli jasmiineja, kuusamia, viiniköynnöksiä, +ruusupensaita, myrttipuita ja tuhansia muita Floran hoviin kuuluvia +keijukaisia, tuli lyhyessä ajassa todellakin pikku paratiisi huolimatta +kaikesta sen alkuperäisten suunnitelmien naurettavuudesta. Se sokkelo, +jossa ei myyräkään voinut eksyä, oli suorastaan lumoava myrttilehto, +ja köynnöskasvit muodostivat muureille ja seinille taivaallisia pikku +temppeleitä, jotka punaisten ja keltaisten ruusujen kaunistamina +lähentelivät näöltään kreikkalaisia muotoja. Viinilehväpuitteilla +ympäröity kultakala-lampi oli ihastuttava pikku olinpaikka, varjoisa +ja raitisilmainen; ruusupensaat ja muut kasvit peittivät soveliaalla +tavalla eräitä puisia kuvapatsaita, kuten Dianan, jota näytti vaivaavan +risatauti, ja kääpiömäisen Venuksen, niin ettei heistä ollut paljon +muuta näkymässä kuin heidän kaikkea muuta kuin kreikkalaiset nenänsä. + +Kun tuli kysymys talon kalustamisesta ja kaunistamisesta, oli herra +Marcelinon ensimmäisenä ajatuksena tilata sutimestariltaan oma +muotokuvansa ikuistuttaakseen kultaiset nauhakkeensa. Ja tosiaankin +taiteilija sai syntymään suurelle liinavaatteelle don Marcelinon +surkean hahmon, jonka ilme kävi vieläkin surkeammaksi sen vuoksi, että +kuvassa kaksi tummaa varjoa lähti kuin viiksenpuolikkaat suupielistä +ja kuvastui ohimoilla kuin kaksi laastaria päänkipua vastustamassa ja +nenällä suurena ja vaarallisena ihorakkona. + +Sen korvaukseksi oli maalari kuvan varsinaisessa osassa sitä enemmän +näyttänyt taitoaan: rinnalla lepäävä vasen käsi pisti kolme sormea +liivien sisään — niin kankeina ja suorina kuin puikot, ja käsivarressa +loistivat mainiot kultanyörit. Toisessa kädessä herra Marcelino piti +avonaista kirjettä, joka oli näöltään sellainen kuin härkätaisteluihin +kutsuva julistus, ja siinä oli luettavana sanat: + +»Juan Almazarron fecit». + +Tämä taideteos sijoitettiin saliin kaikkein huomattavimpaan paikkaan +ja verhottiin harsopeitteellä, jotta se säästyisi kärpästen +epäkunnioittavilta hyökkäyksiltä. Herra Marcelino oli tämän +mestariteoksen johdosta niin innostunut Apellesin taiteeseen, että +päätti itsekin joutohetkinään sitä harrastaa. + +Niinkuin Molièren aateluusvimmainen porvari neljänkymmenen ikäisenä +äkkiä keksi olevansa runoilija, samoin heräsi herra Marcelino +viisikymmenvuotiaana eräänä aamuna odottamatta taiteilijana. +Sutimestari rohkaisi häntä tässä puuhassa ja kannusti jaloon +kilpailuun, herättäen hehkuvan halun päästä niin kuuluisaksi kuin +Murillo. + +Jätämme lukijan kuviteltavaksi, mitä kauheuksia nämä molemmat +taiteilijat, mestari kuten oppilaskin, saivat aikaan. Siitä huolimatta +he saivat paljon ihailijoita, ja näistä oli uskollisin pater Nolasco, +herra Marcelinon ystävä. Ja tämän, seikan ansiota oli muun mukana se, +että kelpo munkki oli saanut loppuunkulumattoman pukunsa. + +Ensimmäiset yritykset, joita taidekokelaamme teki luonnon mukaan, +olivat keittiökuvia. Sutimestari sai toimekseen valikoida ja +maalauksellisesti järjestää kuvassa esitettävät esineet, meni siis +keittiöön, toi sieltä pannun, kynttilänjalan ja neljä pesuriepua, otti +sitten vähän vihanneksia kaapista ja nouti lisäksi, osoittaakseen +kunnioitusta Rotan kylälle, yhden sen kuuluisista kurpitsoista, jonka +piti saada pääpaikka kuvassa. Kurpitsi sijoitettiin pesurievuille, +muutamat nauriit olivat sen vartijana, ja etumaisiksi istutettiin +sinne tänne joitakuita parsanvarsia. Vihreäksi kiilloitettu kynttilä +oli sijoitettu taulun taka-alalle, josta se heitti punaista +valoaan pesurievuille ja nauriille, niin että kurpitsi tuli hieman +samannäköiseksi kuin suuren merirosvon Barbarossan kasvot. + +Saatuaan valmiiksi tämän keittiökuvan, joka oli määrätty ruokasalin +pääkaunistukseksi, ryhtyi täten rohkaistu taiteenharjoittaja herra +Marcelino maalaamaan pyhimysten kuvia. + +Taulujen mittasuhteet paisuivat taiteilijan innostuksen mukaan, kunnes +saavuttivat Pyhän Kristoferin suunnattoman korkeuden ja leveyden, +ja sitä kuvaa tahtoi koko seutu nähdä, se kun herätti todellisen +mieltenkuohun Rotan asukkaiden kesken. + +<tb> + +Muuten herra Marcelino nautti häiriintymätöntä onnea. Varhaisesta +aamusta myöhäiseen iltaan saakka hän kulki jonkinlaisen hurmauksen +valtaamana talossa ja puutarhassa, ja ainoa valittamisen aihe oli +hänellä se, ettei vuorokaudessa ollut enemmän kuin kaksikymmentäneljä +tuntia ja vuodessa vain kolmesataa kuusikymmentäviisi päivää. + +Kymmenen vuotta kesti herra Marcelinolla tätä onnellista olotilaa, +eikä hänellä ollut muuta puuhaa kuin käytellä rakkaita meksikolaisia +rahojansa elämän iloksi. Mutta tämän ajan kuluttua, ja kun hän sitä +kaikkein vähimmän osasi odottaa, käytti kohtalotar keuhkotulehdusta +sirppinään ja tuskin kahdeksan päivää sairastettuaan siirtyi herra +Marcelino parempaan elämään, niin vähän kuin hänellä siihen lieneekin +ollut halua. + +Hän sai kauniin kuoleman; vihollisilleen hän ei antanut anteeksi, +koska hänellä ei niitä ollut; testamentissaan hän sääti lukuisia +lahjoituksia, uskoi sielunsa Jumalan haltuun ja määräsi, aivan kuin +viimeisenä näytteenä inhimillisestä heikkoudesta, että hänet oli +haudattava juhlapuvussaan. + +Hänen sisarensa, rouva Braulia Toro, erään muuliajurin leski, peri +hänen omaisuutensa ja muutti asumaan hänen taloonsa, joka, niinkuin +tiedämme, oli kolmiyhteinen kuin kolminaisuus. Erinomainen maalaus jäi +kunniapaikalleen, ja mallin kuoleman jälkeen olivat sen varjot käyneet +entistä synkemmiksi. Pater Nolasco ei koskaan siihen katsahtanut +lausumatta siitä joitakin ylistäviä sanoja ja sitten lukematta kuolleen +puolesta isämeidän rukousta. Rosa oli sen huomannut, ja kun hyvä pater +kävi perhettä tervehtimässä, ei hän koskaan jättänyt johtamatta paterin +huomiota kuvaan siinä varmassa toivossa, että hän silloin huudahtaisi: +»Sellainen kaunis kuva!» + +Äiti, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta tämä pikku häijyys, oli +kovasti moittinut tytärtään ja kieltänyt milloinkaan kiinnittämästä +korkea-arvoisen herran huomiota tuohon kuvaan. Mutta Rosa, tapansa +mukaan tottelematon, ei huolinut kiellosta, ja aina kun tyttö mainitsi +enovainajansa nimen, lausui hyvä pater säännöllisesti sanansa: +»Sellainen kaunis kuva!» + +Päivää myöhemmin, kuin pater Nolasco oli puhellut Doloresin kanssa, hän +tuli leskeä tapaamaan ja sanoi: + +»Rouva Braulia, minä olen hankkinut teille erinomaisen palvelustytön.» + +»Sitä parempi», vastasi rouva, »se ilahuttaa minua suuresti. Onko hän +järkevä? Onko hän hyvä kristitty? Osaako hän pestä? Onko hän siisti? Ja +ennen kaikkea: eikö hän ole liiaksi talonpoikamainen käytökseltään?» + +»Rouva, sanonpa teille, hän on oikea aarre.» + +»Pater Nolasco», sekaantui Rosa puheeseen, »eikö teidänkin mielestänne +enoni kuva riipu vinosti?» + +»Mitä, vinostiko? Ei ollenkaan! Se on aivan niin suora kuin enosikin +oli. Sellainen kaunis kuva! Se Juan Almazarron osasi ammattinsa.» + +»Se, mitä nyt teet», sanoi rouva Braulia tyttärelleen varmana siitä, +ettei pater sitä kuullut, »on karkeaa ja sopimatonta; hyvin kasvatettu +tyttö ei saa käyttäytyä tuolla tapaa. Jos vain kerrankin vielä puhut +noin, niin annan sinulle korvapuustin, niin että sinulta menee korvat +lukkoon! Sinun täytyy käyttäytyä hienosti!» + +»Voi, äiti, jätä hienoutesi! Anna minulle mieluummin viinirypäle. Sinä +kätket ne aivan kuin ne olisivat jalokiviä.» + +»Hienot ja hyvin kasvatetut ihmiset eivät syö myötäänsä viinimarjoja», +vastasi säästäväinen äiti. + +»Pater Nolasco», huudahti nuori tyttö, »äiti ei tahdo antaa minulle +viinirypäleitä; hän sanoo, ettei se olisi hienoa. Eikö ole totta, +että eno Marcelino, joka kuitenkin oli niin hieno ja ylhäinen, söi +viinimarjoja niin paljon kuin häntä halutti?» + +»Se on totta», vastasi pater Nolasco hymyillen. »Hän tuotti niitä +korittain viinitarhasta.» + +»Ja lisäksi ne ovat niin ravitseviakin», sanoi Rosa huoaten... +»Katsokaa, katsokaa», huusi Rosa äkkiä paterin korvaan, »eikö enon +nenällä ole suuri kärpänen?» + +»Ei», vastasi pater katsellen maalausta; »se on niin näköinen, ja +käsikin on aivan hänen kätensä; se on niin monta ihmistä auttanut, +jotka eivät nyt ollenkaan hänestä välitä. Minulle hän on antanut tämän +oivallisen puvun, ja hän lisäsi vielä: toivon terveytenne kestävän +kauemmin kuin tämä puku, pater Nolasco. Ja myöskin teidän elämänne, +vastasin minä. Mutta minun toivotukseni ei saanut toteutua — sellainen +kaunis kuva», lisäsi hän huoaten. + +»Au, au, au!» huusi Rosa, juosten pois, sillä hän oli saanut tuntuvan +ojennuksen äitinsä kädestä. + +Seuraavana päivänä tuli Dolores taloon. Hän oli surullinen ja arka, +mutta toi mukanaan hyvää tahtoa tehdä kaikille oikein ja täyttää omat +velvollisuutensa. + +Lyhyessä ajassa hän oli voittanut Rosan puolelleen, ja myöskin rouva +Braulia sanoi olevansa täysin tyytyväinen häneen. Hän oli hiljainen, +ahkera ja siisti, ja erityisesti oli hänellä, kaksi suurta etua, joita +säästäväinen ja hieno nainen ei osannut mielestään kylliksi kiittää: +tyttö söi vähän eikä ollut moukkamainen olennoltaan. + +»Dolores on hyvin viehättävä tyttö», sanoi hän eräänä päivänä +tyttärelleen, »vain hiukkasen vakava ja jäykkä, niinkuin kohmettunut +kärpänen». + +»Hyvä!» huusi Rosa äänekkäästi nauraen. »Sinun vertauksesi miellyttävät +minua, äiti; kun puhut vertauksilla, niin edes ymmärrän.» + +»Tarkoitan, että hän on hiukan hidas», vastasi rouva Braulia vähän +häpeissään. »Muuten olen sinulle jo usein huomauttanut, sinä hanhi, +ettei sanota 'äiti', vaan 'mamma'.» + +»Jätetään jo Jumalan tähden pappa ja mamma ja tatta ja nanna! Ne sanat +lienevät kylläkin hyvät lapsille ja sellaisille, joilla on liian kankea +kieli puhuakseen selvästi, mutta minä puhun sen mukaan kuin leukani +myöten antaa...» + +Tässä talossa vietti Dolores rauhallisen vuoden, voisimmepa sitä sanoa +onnelliseksikin, ellei muisto äidistä, Lorenzosta ja Thomaasta olisi +ainaisella huolella ja levottomuudella täyttänyt hänen sydäntään. + +Eräänä päivänä kysyi Rosa häneltä äkkiä: + +»Dolores, onko sinulla sulhasta?» + +Espanjassa pitää maalainen rakkautta aivan välttämättömänä avioliiton +edeltäjänä, niin luonnollisena, yleisesti tunnustettuna ja itsestään +selvänä, ettei asianomaisten nuorten ihmisten mieleen, niinkuin monessa +muussa maassa, koskaan johdu julkisesti kieltää suhdettaan. Ja niin +vastasi Dolores aivan yksinkertaisesti: + +»On, kyllä minulla on.» + +»Voi sinua onnellista!» sanoi Rosa. »Mutta missä hän on sitten? En ole +häntä vielä ollenkaan nähnyt.» + +»Hän on poissa.» + +»Poissako?! Voi!... Mutta mistä tiedät, että hän tosiaankin on sinun +lemmittysi?» + +»Aivan samoin kuin hän tietää, että minä olen hänen kultansa — koska +rakastamme toisiamme.» + +»Poissa oleva lemmitty on kuin laululintu, joka on kadottanut äänensä. +Mitä sillä tekee? Sellaisesta lemmitystä minä sanoisin vain kauniit +kiitokset. Jos minulla olisi sulhanen, täytyisi hänen käydä meillä joka +päivä minulle soittamassa ja laulamassa; ja myöskin menisimme naimisiin +heti paikalla!» + +»Miksi sinulla on niin kiire naimisiin?» + +»Hyvistä syistä. Päästäkseni eroon äidistä, joka minua vaivaa ja kiusaa +enemmän kuin kärpänen päivällisunessa... Mutta kuulehan, milloin sinun +kultasi palaa? Mikä on oikeastaan hänen nimensä?» + +»Lorenzo.» + +»Lorenzo Lopez? Hyvä jumala! Ihmiset sanovat, että hän on niin +lyhytnenäinen ja äkkipikainen kuin turkkilainen. Kuinka sinua säälin! +Dolores parka!... No, hyvä, kun hän palaa kotiin, sinun Lorenzosi, ja +tulee sinua tänne tervehtimään, voit olla varma siitä, että äitini +saa suuttumuksesta halvauksen, sillä hän pitää kaikkia rakastajia +murhaajina.» + +»Hänen ei tarvitse ollenkaan tulla tähän taloon», vastasi Dolores +hymyillen. + +»Etkä sinä saa puhua hänen kanssaan edes akkunan kautta.» + +»En edes akkunan kautta, neiti», sanoi Dolores. + +»Älä sano minua neidiksi muuten kuin äidin läsnäollessa — olenhan +sen sinulle sanonut tuhat kertaa! Äiti parka! Lujasti pingoitetuissa +vaatteissaan ja uudenaikaisissa vaipoissaan hän on kuin huonosti +köytetty paketti, ja 'sennora' ja 'donna' sopivat hänelle yhtä vähän +kuin prinsessan laahustin minulle... Mutta kuulehan, Dolores, kun +sinulla on kulta, pitäisi sinun myös olla iloinen ja onnellinen eikä +noin murheellinen kasvoiltasi aivan kuin tuskainen Jumalan äiti — +koko pitkään, suloiseen päivään ei sinun koskaan kuule laulavan eikä +nauravan!» + +»Olen minäkin aikanani nauranut ja laulanut», vastasi Dolores, +»mutta isäparkani sai hautansa meressä ja äitini kuoli avuttomana ja +hyljättynä autiolla rannalla; rakas veljeni meni merille ja on hävinnyt +maailman ääriin, kenties en saa koskaan enää häntä nähdä. Lorenzon +täytyi ruveta sotilaaksi, ja hänkin on mennyt pois — kuinka sinä +voit vaatia, Rosa, että minun vielä pitäisi laulaa ja nauraa ja olla +iloinen?» + +»Olet oikeassa», vastasi Rosa, jonka silmissä kyyneleet kimalsivat. +»Dolores parka! Mutta älä ole lohduton, hyvä, rakas ystäväni, kuolleet +ovat taivaassa ja elävät tulevat takaisin kotiin.» + +»Aamen!» sanoi Dolores huoaten. + + + + +IX. + + +Eräänä iltana puuhasi Dolores puutarhassa. Hänen tarkka emäntänsä, +jonka luontaisiin ominaisuuksiin kuului hyödyn vaaliminen, mitä +meidän päivinämme niin suuresti kiitetään, oli muuttanut puutarhansa +vihannesmaaksi. Kömpelöt, muodottomat kaalinpäät olivat karkoittaneet +myrttipuut; matalat sipulit myrkyttivät nyt ilmaa siellä, missä orvokit +ennen olivat tuoksuneet, ja paksumahaiset nauriit olivat anastaneet +ylpeiden daalioiden kukkalavat. + +Ymmärrettävästi oli Rosa tästä aivan epätoivoissaan, ja maasta +revittyjä kukkia nähdessään hän oli vuodattanut ensimmäiset kyyneleensä. + +»Katsoppa», sanoi hän äidilleen surkealla äänellä, »sinä olet +karkoittanut kaikki minun kukkani, eikä puutarhassa piankaan ole yhtään +muuta ruusua kuin minä. Jumala suokoon, että kaalinpääsi kuihtuisivat, +salaattisi kuivuisi ja nauriisi mätänisivät...!» + +Ilta oli pilvinen ja synkkä; tuuli, joka huokaillen puhalsi puissa, +tiesi jo talven pikaista tuloa. Dolores katseli pilviä, jotka +taisteluun kiiruhtavien sotajoukkojen lailla kiitivät taivaalla; +etäältä kuului hänen korvaansa heleästi ja selvästi meren aaltojen +pauhu niiden lyödessä rantaa vasten rajusti, samalla kun ilma yhä +synkkeni. Pitkä musta siekale nousi näköpiirin reunalle peittäen koko +eteläisen taivaan. + +»Ah», ajatteli hän, »missähän tämä lähenevä myrsky kohdannee veljeni? +Onko hän aavalla merellä, kovalla mantereella vai haudassa? Kenties en +koskaan saa enää häntä nähdä!» + +Samassa kolkutettiin talon ovea, ja Dolores riensi avaamaan. Siellä +seisoi hoikka, pitkäkasvuinen nuorukainen hienossa merimiespuvussa. +Reippaasti hän piti katalonialaista lakkiaan vaaleassa koreasti +käherretyssä päässään, mutta auringon paahtamilla poskilla näkyi pari +kyyneltä omituisena vastakohtana huulten hymyilylle ja sydämelliselle +ilolle, jota koko kasvot ilmaisivat. + +»Etkö tunne minua enää?» kysyi vieras Doloresilta, joka katseli häntä +ääneti ja odotti, että hän selittäisi tulonsa syyn. + +Hänen äänensä soinnun kuullessaan Dolores päästi kovan huudon: +»Veljeni!» ja syöksyi merimiehen syliin. + +Mutta tätä sydämellistä riemua kesti vain hetkisen. Tyttö parka, +tottuneena alituiseen huoleen ja ainaisesta työstä heikenneenä, ei +voinut kestää näin äkillistä onnea, vaan kaatui tiedottomana maahan. + +Doloresin kovan huudon kuultuaan olivat rouva Braulia ja hänen +tyttärensä rientäneet katsomaan. + +»Mitä tämä on? Mitä täällä tapahtuu? Kuka sinä olet, mies?» kysyi rouva. + +»Minä olen hänen veljensä», vastasi Thomas. + +»Jos olisit veli, et olisi häntä noin säikäyttänyt.» + +»Mutta, rakas rouva —» + +»Pois, pois, sinä! Ei sinulla ole kastetodistusta mukanasi, ja jumala +tietäköön, mitä aikeita sinulla on!» + +»Äiti», sanoi Rosa päättävästi. »Thomashan se on, Doloresimme veli; ei +tarvitse muuta kuin katsoa häntä ollakseen asiasta heti varma. He ovat +toistensa näköiset kuin punainen ja valkoinen ruusu.» + +»Pidä suusi, tyhmä kapine», tiuskaisi äiti. »Hae kernaammin etikkaa +pärskyttääkseni sitä Doloresiin... Ja sinä», lisäsi hän merimieheen +päin kääntyneenä, »laita hyvällä itsesi pois talosta; sinä olet täällä +tarpeeton. Mitä tapoja se on, että tyhjänpäiten hiipii vieraisiin +taloihin!» + +Olisi melkein voinut sanoa, että leskellä oli eräänlainen ennustava +vaisto ajaa pulska nuori mies niin karkealla tavalla ovesta ulos. +Sillä vaikkeivat hänen rahansa taikka muut samanlaiset kalleudet +joutuneetkaan hänen läsnäollessaan vaaraan, niin oli hyvinkin +pelättävä, että paljoa suurempiarvoinen aarre voisi nuoren miehen +kautta mennä hukkaan. + +Ken ei katselisi osanottoa tuntien ja sisäisesti tyydytettynä +noita valkeita hattaroita, noita ruusuisia pilviä, jotka taivaalla +leijailevat sinne tänne? Kenen mieleen juolahtaisi tiedustella, mistä +haihtumisista ne ovat syntyneet, ja mitkä tuulenpuuskat ovat ne +kohottaneet ja niille suunnan antaneet? + +Niin on tässäkin, perusteita tutkimatta, asianhaaroja kuvailematta, +niiden kulkua seuraamatta, verrattava pilviin ja ilmaviin hattaroihin +nuoren merimiehen ja kauniin Rosan utuista, ruusuista rakkautta. + +Dolores oli tehnyt kaikkensa sitä estääkseen. Hän ymmärsi rouva +Braulian siitä kovasti vihastuvan; mutta siitä eivät huolineet +veli eikä Rosa. Onnettomuudeksi ovat hyvät neuvot, joita heräävään +rakkauteen tuhlataan, vain kuin öljyä palavaan tuleen: sen sijaan, että +sen sammuttaisivat, ne sitä vain kiihoittavat kirkkaaseen liekkiin. + +»Rosa», sanoi Dolores, »ajattelehan, että rakkautesi on aivan harhaan +mennyttä eikä voi päättyä hyvin; äitisi hyväksyisi vain rikkaan ja +ylhäisen miehen vävykseen». + +»Sitten hänen täytyy vielä kauan odottaa», vastasi Rosa. »Minä en voi +sietää ylhäisiä miehiä; ylhäisestä äidistäni saan jo ihan kylliksi. +Tiedätkös, äskettäin tuli tänne Cadizista koko joukko hienosti puettuja +herraspoikia. Pyhä jumalan äiti, mikä joukkue! Toisilla oli aivan +muodottomat ja tyylittömät hatut, joiden reunat olivat kuin räystäät; +käsivarret eivät näyttäneet kuuluvan koko ruumiiseen, ja vaatteet — +aivan kuin suoraan Turkista tuodut! Ja kuinka kömpelöiltä ja surkeilta +he näyttivät kaikessa ylhäisyydessään! Eräs heistä tahtoi liehitellä +minua puhuen minulle jotakin hassua, mutta minäpä annoin vastauksen: +'Ennen kaikkea, herraseni, pitää teidän hankkia itsellenne sellainen +puku kuin kaikilla muillakin kunnon ihmisillä on. Tehän olette pelkkää +raitaa ja nauhaa'. — Ei, ei, Dolores, ylhäiset ja herraskaiset miehet +kelpaavat vain tytöille, joilla on koreat hatut ja kalliit vaipat.» + +Molemmat nuoret pyrkivät lähenemään toisiaan kuin kaksi puroa; he +tulivat alas samaa rinnettä, yhtyäkseen laaksossa ja jatkaakseen +yhdessä iloista kulkuaan kukkain ja niittyjen keskellä. Thomas antautui +kokonaan puhtaan sydämensä vietäväksi, ja Rosa koetti, kuten ennen +sanoilla, nyt teossa näyttää äidilleen, kuinka väärät olivat tämän +mielipiteet olleet hänen rakastettunsa vaarallisuudesta. Kaikkein +ovelimman taitavasti ja suunnattomasti riemuiten hän osasi puijata tätä +pelottavaa vartijaa ja hiipi akkunaristikolle juttelemaan Thomasin +kanssa. Pitääksemme totuutta kunniassa, meidän täytyy lisätä, että +näissä kohtauksissa, jotka eivät millään tavalla olleet vakavia, +saatikka surunvoittoisia, hyvin harvoin puhuttiin rakkaudesta, sillä +melkein koko aika meni nauramiseen, varsinkin leikinlaskuihin tähän +tapaan: + +»Mikä sinua tänään vaivaa?» kysyi poika tytöltä eräänä päivänä +huomatessaan, ettei Rosa voinut hänelle tervetuliaisiksi sanaakaan +lausua — ei liikutuksen, vielä vähemmän levottomuuden vuoksi, vaan +siksi, että niin kovasti nauratti. + +»Minkä sinä luulet minua oikeastaan vaivaavan, Thomas? Ajatteleppas, +äiti sanoi tänään pater Nolascolle: 'Lapsi' (onko koskaan mokomaa +kuultu? Pitää vielä lapsen nimeä, kun on jo takana viisitoista vuotta, +kaksi kuukautta ja kaksikymmentäyksi päivää!) 'lapsi', sanoi arvoisa +rouva, 'ei vielä lainkaan tiedä, mitä merkitsee sana rakkaus; lapsi +ei saa katsoakaan mieheen ennen kahtakymmentäviittä ikävuottaan! Se +on minun tarkoitukseni'. — 'Ja minun tarkoitukseni, arvoisa äiti +rouva', ajattelin minä itsekseni, 'on se, etten ole vielä viettänyt +seitsemättätoista syntymäpäivääni, kun jo esitän teidän armollenne +vävypojan'. Eikö totta, Thomas, siihen mennessä olet kai edistynyt niin +pitkälle, että voit mennä naimisiin?» + +»Niin ainakin toivon, mutta kenties meidän täytyy odottaa hiukan +kauemminkin, Rosa. Äitisi ja sinä olette minusta niin korkealla, että —» + +»Typeryyksiä! Äitini! Niinkuin minä kysyisin paljoakaan, tahtooko —» + +Samassa hän kuunteli levottomana jotakin sisältä päin »Voi, hyvä +jumala, äiti tulee!» huusi hän pelästyneenä. »Mene, juokse, lennä! Jos +hän näkee minut täällä, saan selkääni — vaikkei se vielä mitään; mutta +sitten hän muurauttaisi kiinni akkunan, ja se olisi sentään kauheaa!» + +Sitten hän juoksi pois, mutta palasi heti. + +»Älä unohda, Thomas», kuiskasi hän kiireesti, »että sinun täytyy tuoda +minulle merikrapuja tuliaisiksi, kun palaat ensi matkaltasi — älä +unohda sitä!» + +Ja hiljaa, ääneti hän katosi kuin varas samassa tuokiossa. + +Kuinka monesta hairahduksesta tekee panetteluhalu kuolemansynnin, +vaikka niitä, kuten tässä kerrottua, tuskin voisi miksikään synniksi +sanoa! + + + + +X. + + +Rosan ja Thomasin iloitessa nuoresta rakkaudestaan tuli aika, +jolloin osa armeijaa sai loman. Myöskin Lopezin veljekset pääsivät +palaamaan kotiseudulleen. He eivät tahtoneet ennakolta ilmoittaa +mitään vanhemmillensa, jotta hämmästyksen ilo olisi sitä suurempi. +Lorenzon puolesta ei yllätys kuitenkaan ollut vain keino kohottaa +jälleennäkemisen riemua; kenenkään ei pitänyt ehtiä millään tavalla +salata, mitä kenties oli tapahtunut hänen poissa ollessaan. + +Oli sunnuntai-ilta. Päivä painui alemmaksi yön edeltäjänä. Aurinko +vaipui yöllistä leposijaansa kohti ikäänkuin kultaisen sädekruunun +paino olisi sitä sinne vetänyt. Tuuli oli saanut yön kylmästä +henkäyksestä uutta virikettä. Meripääskyt olivat lopettaneet nopean +lentonsa ja yksitoikkoiset kirkaisunsa, ja ainoastaan valonarka +korvapöllö valitteli yksinäisyydessään heimonsa karkoitusta. Aallot +kurkottivat velttoina ja uneliaina rantaa kohti, niiden mahtavasta +äänestä oli enää jäljellä kumea, yksitoikkoinen sävel, ja tähdet, +jotka pilkistivät esille perätysten kuin ujon miehen epäröivät sanat, +kokoontuivat taivaalle julistaakseen sieltä kehoitustaan mennä levolle. + +Kaksi nuorta miestä vaelsi kevein, tarmokkain askelin pitkin autiota, +puutonta tietä, joka vie San Lucarista Rotaan, yhä jouduttaen kulkuaan, +ikäänkuin jokainen heidän sivuuttamansa esine olisi heidät tuntenut ja +huudahtanut heille: »Tervetuloa, tervetuloa!» + +»Minä olen niin pahoillani, todellakin pahoillani», virkkoi vanhempi, +»ettemme ole ennakolta lähettäneet äidille sanaa tulostamme. Voisihan +helposti sattua, että ilo tekee hänet sairaaksi.» + +»Minä en kadu vähääkään», vastasi nuorempi. »Sillä ilo ei tapa, vaan +virkistää ja vahvistaa, ja sitäpaitsi saan tällä keinoin paremmin +selville, mitä Dolores puuhaa.» + +»Vaiti, Lorenzo! Dolores on joka suhteessa mallikelpoinen tyttö, ja +sinun epäluuloisuutesi on sellaista, ettet häntä ansaitse vaimoksesi.» + +»Totta kai tiedät, mitä tarkoitetaan sananlaskulla: 'Epäile naista +äläkä hyväänkään luota!' Dolores on vastoin minun tahtoani lähtenyt +äitini luota ja ruvennut rouva Braulian palvelukseen. Minkätähden? Sitä +en ole koskaan saanut selville. Mutta poissa hän vain on. Mitä varten +hän lähti vieraiden ihmisten luo, vaikka olisi voinut pysyä äitimme +luona? Kun otan lukuun kaikki asianhaarat, tulen siihen päätökseen, +että jotakin on vinossa.» + +»Sinä olet samanlainen kuin profeetta Jeremias, joka julisti tuhoa, +ennenkuin mitään oli tapahtunut. Eipä hän todellakaan saa ruusuilla +tanssia, jos kerran joutuu sinun vaimoksesi. Nyt jo alan pelätä, että +Dolores parka tulee olemaan hyvin onneton sinun kanssasi. Hän on tosin +mennyt vieraille ihmisille palvelukseen — mutta kenen luo, veikkoseni? +Hänen emäntänsä on rouva Braulia, leski, jolla on vain yksi tytär ja +joka on kunniallisempi ja ankarampi kuin pyhä Monika.» + +»Siitä leskirouvasta ei minulla ole mitään pahaa sanottavana, mutta +äitini ei saa tietää kaikkea, mitä siinä talossa hommataan.» + +»No, kuulehan nyt», sanoi Esteban, »jollet osaa mitään hyvää puhua, +niin ole mieluummin vaiti. Sillä nyt sinä viittailet jo semmoisiin +asioihin, jotka ovat kerrassaan mahdottomia. Rangaistukseksi rumista +ajatuksistasi ansaitsisit todellakin, että Dolores olisi ollut sinulle +uskoton.» + +»Esteban, siihen suuntaan et saa leikilläkään puhua, kuuletko? +Sellaiset sutkaukset ennustavat onnettomuutta.» + +Heidän ehtiessään kylään oli jo tullut pimeä. + +»Mennään sitä tietä, joka kulkee leskirouvan talon ohitse», ehdotti +Lorenzo. + +»Sinne voimme mennä myöhemminkin — ensin täytyy rientää tervehtimään +vanhempia», vastasi Esteban. »Vai onko joku muu tärkeämpi kuin oma isä +ja äiti?» + +»Mutta eihän siitä tule kuin aivan pieni kiertotie», väitti Lorenzo ja +kääntyi vasemmalle päin. + +Esteban oli kahden vaiheella; mutta jottei tarvitsisi yksin astua +kotitaloon, seurasi hän veljeään jonkun matkan päässä. + +Lorenzo oli tällä välin jo lähestynyt rouva Braulian taloa. Äärimmäisen +akkunan kohdalla hän näki jonkun miehen seisovan kuin odottamassa. + +Nyt oli jo tullut yö, ja kun mies seisoi selkä häneen päin, ei Lorenzo +voinut muuta erottaa, kuin että hän oli nuori ja solakka. + +Tämä näky oli vähällä pullistaa silmät hänen päästään; hänestä tuntui +kuin synkkä pilvi laskeutuisi hänen kasvoilleen. Koko ruumis värisi ja +tutisi kuin maankamara, ennenkuin se aukeaa syöksemään laavaa sisästään. + +Lorenzo hiipi likemmäksi, eikä hänen askeltansa kahina näkynyt +mitenkään häiritsevän akkunaristikon edessä odottelevaa miestä. + +»Esteban tiesi siis jotakin!» mutisi Lorenzo hammasta purren. + +»Hyvä on», lausui nuori mies akkunan juurella sellaisella äänellä, joka +ei lainkaan tuntunut pelkäävän, että joku sattuisi kuulemaan, »sinä +siis lupaat aina minua rakastaa?» + +»Niin kauan kuin elän!» kuiskasi vastaukseksi suloinen, hilpeä +tytönääni. + +»Ja vaimokseni tahdot myös tulla?» + +»Sepä kysymys! Itsestäänhän se seuraa.» + +»Vaikka joku panisi vastaan?» + +»Vaikka itse kuningas kaikkine armeijoineen pater Nolascon johdolla +panisi vastaan!» + +»Jesus, auta minua!... Minä kuolen!» huusi onneton nuori mies ja +lysähti äkkiä maahan. + +»Ja juuri minun käteni kautta!» karjui Lorenzo kammottavalla, vihasta +puuskuvalla äänellä. »Katsotaanpa ensin menettekö niinkään naimisiin, +kun minä panen vastaan, jolla on siihen oikeus!» + +»Lorenzo, ystäväni, sinäkö se olet?» huokasi heikolla äänellä +puukotettu, joka nyt tunsi ahdistajansa. + +»Laupias jumala! Kuka siinä mainitsee minun nimeni?» huusi Lorenzo +kauhistuneena ja vavisten. + +»Minä... minä, Thomas... etkö minua enää tunne?» + +»Sinäkö... sinä!» sammalsi Lorenzo, ja hänen hampaansa kalisivat. + +Ja heittäytyen uhriansa syleilemään hän tunsi Doloresin veljen +kauniit nuorekkaat piirteet. Sitten hän nousi jälleen ja huusi mitä +kauheimmassa epätoivossa käsiään väännellen: + +»Jumala minut kirotkoon!» + +»Ei, ei», puhui verta vuotava mies yhä heikkenevällä äänellä. »Suokoon +jumala sinulle anteeksi... niinkuin minäkin annan anteeksi tekosi!» + +Ja sen sanottuaan mies parka meni tainnoksiin. + +»Pakene, veljeni, pakene!» sanoi Esteban, joka tällä kauhunkin hetkellä +oli malttanut mielensä, sillä hän huomasi, että Rosan kova hätähuuto +oli jo saanut ihmisiä rientämään tänne päin. + +»Pian pois!» kehoitti veli. »Minä jään tänne onnettoman luokse. Ehkä +hyvä Jumala suo hänen jäädä henkiin. Mene, pakene, pelasta itsesi!... +Vai tahdotko, että isä ja äiti kuolevat surusta?» + +Ja samalla kun Lorenzo yhtä mittaa epätoivoissaan löi nyrkillä +otsaansa, laahasi Esteban hänet syrjään eräälle sivutielle... + +Lorenzo hävisi yön pimeyteen... + +Tällä välin oli rikospaikalle saapunut useita henkilöitä. Esteban +arveli, että jos hän yksinään ilmestyisi kotiin, herättäisi se +varmaankin epäluuloja veljeä vastaan. Siksi hän päätti mennä jälleen +tapaamaan Lorenzoa rohkaistakseen tätä ja antaakseen neuvoja. + +Hän pujahti siis pois paikalle rientäneiden ihmisten ryhmästä. Mutta +tällöin kiintyi huomio häneen ja häntä katseltiin, vaikkei tosin kukaan +häntä varmasti tuntenut. + +Turhaan Esteban harhaili pitkin ympäristöä — Lorenzosta ei enää ollut +jälkeäkään. Sitten hän meni San Lucariin, missä jatkoi tiedustelujaan +seuraavana päivänä, panematta kiihkoissaan merkille, että hänen +liikkeitään pidettiin silmällä. Illalla, juuri kun hän astui ulos +eräästä ravintolasta, jonne oli mennyt urkkimaan, puhuttiinko siellä +hänen veljestään tai puukotetusta miehestä, hänet vangittiin. + + + + +XI. + + +Doloresin tapana oli sunnuntai-iltoina aina käydä Lopezien perheessä, +ja Thomaan palattua hän ikävöitsi entistä hartaammin näitä lomahetkiä, +jotka nyt sai viettää veljensä kanssa heidän vanhassa asunnossaan. +Thomas oli heti kotiseudulle palattuaan käynyt tervehtimässä Lopezeja, +jotka pitivät häntä kuin omana lapsenaan eivätkä olisi sallineet hänen +asua vieraiden luona. + +Sisarukset olivat, kuten tavallisesti, viettäneet iltansa yhdessä. +Dolores oli puhellut heidän äitiparastaan, ja Thomas oli koettanut +huvittaa häntä kertomalla vilkkaasti matkoistaan, onnellisista ja +toisinaan kiusallisista sattumista. + +»Tuo kaikki on perin hauskaa ja kaunista», virkkoi pater Nolasco. +»Mutta eikö sentään olisi parempi, että olisit jo ajoissa karttanut +kaikkia noita vaaroja? Eikö sinun olisi ollut paljoa helpompi ja +mukavampi elää, jos olisit joutunut paimentamaan rikkaan serkkuni Gil +Pinnonesin sikoja?» + +»Pater Nolasco», vastasi Thomas, »näettekö noita pilviä tuolla?» + +Pater Nolasco katsahti taivasta kohti ja sanoi: + +»Näen kyllä. Entä sitten?» + +»Hyvä, käskekää siis niitä pysymään hiljaa paikallaan — silloin saatte +nähdä, tottelevatko ne.» + +»Mokoma vertaus! Ne ovat niin hyvän johdon alaisia, etteivät pysähdy.» + +»Sepä se, pater. Samoin on minun laitani.» + +»Onko koskaan nähty tuollaista tuulihattua! Sinuun vaikuttaa meri kuin +tulenliekki hyttyseen: et sinä ennen rauhaa saa kuin meri on ahmaissut +sinut suureen kitaansa...» + +»Hyvää yötä, Dolores», virkkoi Thomas, kun ilta oli kulunut pitemmälle. + +»Joko sinä menet?» kysyi Dolores surullisena. + +»Minulla on vielä vähän asioita», vastasi veli kuin tärkeissä +mietteissä. + +»Hänen on ihan mahdoton pysyä edes viittä minuuttia paikallaan», mutisi +pater Nolasco. + +»Thomas, rakas Thomas», sanoi Dolores, joka tiesi, minne hän pyrki, +»etkö siis ollenkaan välitä neuvoistani?» + +»No no», vastasi Thomas hilpeästi, »aiotko sinäkin yhtyä pater Nolascon +valitusvirteen? Kuuleppa, minäkin voin kerran antaa sinulle hyvän +neuvon.» + +Ja Thomas alkoi laulaa: + + »Vanhat saakoot murheissaan + synkkää naamaa näyttää; + nuoren mielen ainiaan + lemmen riemu täyttää.» + +»Jos olisin kuningatar ja minulla olisi prinsessatytär, ei hänkään +olisi liian hyvä veljelleni», virkkoi Dolores seuraten katseillaan +hänen menoaan. + +»Onpa hänestä todellakin tullut kelpo nuori mies!» vahvisti täti +Melchiora. »Minä en osaa oikein kyllikseni häntä katsella.» + +»Hänessä on säilynyt vanha luonteensa», lisäsi Catalina, »sama iloinen +mieliala, sama herttainen esiintyminen». + +»Se on totta», myönsi pater Nolasco. »Hänessä ei olisi mitään +muistuttamisen syytä, ellei hän olisi niin itsepäinen...» + +Juuri silloin, kun Dolores oli lähdössä takaisin emäntänsä luo, levisi +koko kylässä säikähdyttävä huuto: »Erästä miestä on puukotettu!» + +Kun tämä kaamea viesti kajahtelee pienellä paikkakunnalla, on sen +vaikutus kerrassaan huumaava. Leikit, laulut, pilapuheet taukoavat +heti, ja sijalle tulee synkkä äänettömyys, jonka keskeyttävät vain +tuskan ja kauhun parkaisut. Kaikista taloista tulee esille kalpeita ja +pelästyneitä naisia kiirehtiäkseen tapahtumapaikalle, mutisten matkalla +hätäisiä sanoja: »Minunko mieheni?... Minunko poikani? ... Onkohan +se minun veljeni?» Jos on syttynyt tappelu, näkee heidän todellisten +sankarittarien tavoin syöksevän uljaasti tappelupukarien sekaan — ei +kunnianhimosta, vaan rakkaudesta, pelkäämättä miesten sokeata raivoa +tai tuimia nyrkkejä. + +»Se on Thomas, Tomasa rukan poika», selittävät muutamat ohikulkevat +naiset. + +»Mitä he sanovat?» kysyi Dolores kuullessaan veljensä ja äitinsä nimen. +»Mitä he hokevat?» + +Ja samassa hän vaipui tuolille kynnyksen viereen. + +Catalina riensi hätääntyneenä naisten jälkeen, jotka juuri olivat +menneet siitä ohitse. + +»Minä en oikein käsittänyt», vastasi Doloresin kysymyksiin Melchiora, +joka myös oli kuullut nuo molemmat nimet. + +Pater Nolasco ei ollut kuullut mitään, ja eno Mateo sattui olemaan +takapihalla. + +Sitten läheni ääneti joukko vakavannäköisiä miehiä, jotka kantoivat +puukotettua paareilla. Hän oli tajutonna — lepäsi siinä niin valkeana +kuin oksastaan irtautunut jasmiininkukka. Hän näytti nukkuvan, +rauhallisesti ja tuskitta. + +»Minun veljeni!» parkaisi Dolores puoleksi tukehtuneella äänellä ja +painoi käsiään suonenvetoisesti rintaansa vasten. + +»Thomas! Laupias Luoja!» huusi eno Mateo syvän murheen vallassa. »Kuka +kunnoton on murhannut tämän viattoman nuorukaisen?» + +»Sitä ei kukaan tiedä», vastasivat miehet, jotka olivat hänet tuoneet. + +»Thomas! Poikaseni, etkö kuule minua?» puhui pater Nolasco tarttuen +vahankalpean nuorukaispoloisen käsiin. »Onko hän jo kuollut?» lisäsi +hän ja kosketti haavoitetun otsaa. »Ei, ei vielä! Rientäkää, noutakaa +lääkäri kiireimmiten!» + +»Hän on jo tulossa», vastattiin hänelle. + +Thomas pantiin siihen vuoteeseen, jossa Lorenzo oli ennen maannut. + +Lääkäri tuli, tutki haavaa, sitoi sen ja sanoi pois lähtiessään pater +Nolascolle: + +»Kun hän jälleen tulee tajuihinsa, antakaa hänen nauttia +herranehtoollista — hän ei elä huomisaamuun asti.» + +Pater Nolasco istuutui vuoteen ääreen. Hetken kuluttua Thomas aukaisi +silmänsä ja kysyi heikolla äänellä: + +»Missä minä olen?» + +»Minun luonani, meillä», vastasi hyvä vanha rouva, »Lorenzon vuoteessa». + +»Nostakaa minut pois, pois tästä vuoteesta», pyysi nuorukaisparka +kuumeisen tuskallisesti. + +»Miksi niin, poikaseni?» + +»Siksi, että jos... jos kuolen... Lorenzo ei enää koskaan saisi siinä +rauhaa.» + +»Mutta sinähän paranet tässä vuoteessa», vastasi täti Melchiora. + +»Ei, ei», väitti Thomas, »minä kuolen, sen tunnen varmasti». Ja +kääntäen katseensa pater Nolascoon hän lisäsi lempeästi hymyillen: +»Tässä nyt näette, pater, ei minua sittenkään kuolema yllättänyt +merellä.» + +»Parempi sinun on täällä siirtyä ijäisyyteen omaistesi ympäröimänä, kun +minä vielä ehdin tarjota sinulle pyhät sakramentit», sanoi pater. + +Silloin saapui tutkintotuomari kuulustelemaan puukotettua, ennenkuin +olisi liian myöhäistä. Thomas vastaili hänen kysymyksiinsä selittäen, +että häntä oli ihan erehdyksestä isketty, mikäli saattoi päättää sen +tuntemattoman miehen sanoista, joka oli hänen kimppuunsa käynyt. +Mutta kuka tahansa tuo puukottaja oli, vakuutti hän antavansa hänelle +anteeksi. + +Läsnäolijat poistuivat nyt jättääkseen hänet kahden kesken pater +Nolascon kanssa, jotta tämä saisi häntä ripittää. Kun se oli +päättynyt ja pater tiedusti häneltä, oliko hänellä vielä jotakin +omallatunnollaan, vastasi Thomas: + +»On kyllä, pater... äsken päästin suustani pikku valheen.» + +»Kuinka niin, poikaseni? Valheen... juuri äsken?» + +»Niin... minä sanoin tuomarille, etten tuntenut murhaajaa.» + +»Ja kuitenkin tunsit?» + +»Rippisalaisuuden turvissa voin sen teille sanoa, pater... niin, minä +tunsin hänet...» + +»Kuka se on?» + +»Sitä en sanokaan teille, pater... sillä se ei rasita omaatuntoani, +vaikka salaankin hänen nimensä.» + +Tällä hetkellä tulvahti onnettoman nuorukaisen suusta paksu verivirta. +Sen kiihtymyksen aikana, joka nyt valtasi koko väen, onnistui +Doloresin välttää naisten valppautta, jotka kokivat pidättää häntä +loitolla kuolevan veljensä luota. Mielettömin katsein ja kalpeana kuin +marmoripatsas hän syöksi huoneeseen. + +»Dolores parka!» lausui kuoleva heikolla, tuskin enää kuuluvalla +äänellä, samalla kun pari kyyneltä vierähti hänen jo kuolonvarjojen +samentamista, mutta yhä lempeistä ja elämän puolesta kamppailevista +silmistään. + +»Hän tarvitsee lepoa», sanoi pater Nolasco; »mene, tyttäreni, mene +täältä pois!» + +Ja näin puhuen hän jätti Doloresin, joka tuskasta ja epätoivosta oli +käynyt aivan voimattomaksi, jäljestä tulleiden naisten huoataan. + +»Mene, lapsukaiseni, älä vaikeuta hänelle katkeraa kuolemanhetkeä!» Ja +kääntyen taas kuolevan puoleen pater jatkoi: »Älä muuta nyt ajattele +kuin Jumalaa, joka on oikea isäsi ja kutsuu sinua luokseen ijäisyyteen!» + +»Minä ajattelen... enää vain... Jumalaa!» kuiskasi Thomas, kyyneleiset +silmät kääntyneinä korkeutta kohti. + +»Ja nyt, poikaseni, kun olet täysin valmistunut, korota sydämesi +Kaikkilaupiaan puoleen... mene hänen luokseen ja kuole rauhassa... +hänen huomaansa jätän sielusi kuin olisit oma lapseni.» + +Thomas puristi vienosti hyvän paterin kättä, hymyili vielä ja sulki +silmänsä... niitä enää avaamatta. + +Silloin kuultiin — ensin hiljaa, sitten kovempaa ja lopulta rajujen +nyyhkytysten ohella — suusta suuhun kulkeva kolkko sana: »kuollut!» + +»Tämä on niin kauheata, että sydän pakahtuu!» vaikeroitsivat +naiset, »Niin kunnoton teko — murhata tuo viaton olento, joka ei +ajatuksissakaan ollut kellekään tehnyt pahaa!» + +»Ja sittenkin hän antoi anteeksi!» sanoivat toiset itkien. »Hän oli +suorastaan enkeli; hän kuoli niinkuin elikin, ilman koston ajatusta... +se oli Abelin kuolema!» + +Dolores oli kuin kiveksi jäykistynyt. Hänen silmänsä eivät itkeneet; +huulilta ei tullut valitusta, ei voihkausta, vain joskus ilmaisi +hermostunut vavahdus, että hän vielä oli elossa. Hyvät naiset +olivat panneet hänen sydämensä ympärille kääreen ja pirskoittivat +hänen kasvoilleen vettä, mutta mikään ei voinut vapauttaa häntä +jähmettymisestään. + +Mutta sitten hän äkkiä nousi, astui kaapille, joka oli hänen omansa +ja jonka täti Melchiora oli jättänyt huoneeseensa, otti sieltä kaikki +rahat, jotka oli niin työläästi ansainnut ja huolellisesti säästänyt +ostaakseen niillä kapioitaan, ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä, +samalla kun ojensi pikku säästösummansa vanhalle rouvalle: + +»Ruumisarkkua varten, täti Melchiora, ja sielumessuun!» + +Ja sitten hän vaipui kuolinvuoteen ääreen sydäntäsärkevästi itkien. + + + + +XII. + + +Esteban oli viety Sevillaan, jossa hänet jätettiin sotaoikeuden +tuomittavaksi. + +Alustavassa kuulustelussa hän oli tyynesti ja lujasti vakuuttanut +olevansa viaton siihen rikokseen, josta häntä syytettiin. Hän ei +kieltänyt olleensa tapahtumapaikalla eikä se olisikaan käynyt päinsä, +koska hänet heti oli tuntenut rouva Braulian puutarhuri, joka oli +ensimäisenä rientänyt saapuville; mutta hän väitti kivenkovaan, ettei +hän ollut puukottanut Thomasta. + +Tätä vastaan huomautettiin, että kun hän oli juuri silloin ollut +paikalla, kun rikos tapahtui, hänen oli täytynyt nähdä murhaaja, mutta +kun hän ei myöntänyt ketään vierasta nähneensä, pidettiin tätä seikkaa +uutena todisteena hänen syyllisyydestään. + +Hänen poistumisensa tai pakonsa Rotasta heti murhan jälkeen — vaikka +hän oli tunnustanut olleensa juuri Rotaan menossa; se kiihtymys ja +hätäily, joka hänessä oli seuraavana päivänä ilmennyt, kun hän San +Lucarin majataloissa oli tiedustellut, mitä rikoksesta puhuttiin ja +oliko haavan saanut mies kuollut; levottomuus ja epävarmuus hänen +vastauksissaan — kaikki tämä todisti niin arveluttavasti häntä vastaan +ja rikos oli niin hirveä, että oikeus tuomitsi hänet yksimielisesti +kuolemaan. + +Esteban otti tuomion vastaan levollisesti. Väkivaltaisen kuoleman +täytyykin tuntua vähemmän kammottavalta — esiintyessään uhrauksena +toisen puolesta kuin oman rikoksen rangaistuksena. + +Juuri silloin, kun tuomittu piti vietämän ulos oikeussalista, astui +läsnäolevan yleisön joukosta esille nuori mies ja lähestyi tuomareita +varmoin askelin. Hänen tarmokkaita kasvojaan peittävä kuolonkalpeus +ei näkynyt johtuvan hetkellisestä kiihtymyksestä, vaan tuntui olevan +näiden kasvojen luonnollinen väri, sillä kaikki elämä oli niissä kuin +jähmettynyt, ellei otettu lukuun synkästi hehkuvien silmien kaameata +tulta. + +»Tuo mies on viaton!» sanoi hän kääntyen tuomioistuimen puoleen, +varmalla ja kuivalla äänellä. + +»Mistä sen tiedätte ja kuinka voitte sen todistaa?» »Minä toimitan +oikean syyllisen teidän eteenne.» »Milloin?» + +»Nyt heti.» + +»No tuokaa hänet tänne.» + +»Hän seisoo jo edessänne.» + +»Kuka hän siis on?» + +»Minä.» + +»Tekö?» + +»Minä itse; minä tunnustan rikokseni.» + +Tätä tunnustusta seurasi hetkeksi sanaton, jäykistynyt kummastus. + +»Veljeni!» huudahti vihdoin Esteban, »mitä sinä nyt olet tehnyt?» + +»Luulitko siis», vastasi toinen nuhtelevalla äänellä, »että minä olisin +sallinut sinun kuolla? Oletko todellakin pitänyt minua sellaisena, että +voisin menetellä niin kehnosti? Tiedän kyllä, etten ole koskaan ollut +hyvä; aina minussa riehui paha henki, pyrkien viemään minut perikatoon. +Mutta viheliäinen pelkuri, joka antaa syyttömän sovittaa, mitä itse +on rikkonut, sellainen en ainakaan vielä ole. Koetin vapauttaa sinua +vankilasta — mutta ei onnistunut, ja kuinka tällaisella Jumalan +hylkäämällä olisikaan onnea missään hyvässä hankkeessa! Saakoon laki +siis tarttua syylliseen, ja minussa toteutukoon sananlasku: 'Joka +miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu'. Jää hyvästi, koeta lohduttaa +vanhempiamme ja — antakoot kaikki minulle anteeksi!» + +Tämän odottamattoman käänteen vuoksi lykkäytyi oikeudenkäynti. Lorenzo +vietiin vankeuteen, ja Esteban pääsi vapaaksi. Mutta jälkimäinen oli +kuin halvauksen kohtaama; seisoi sanatonna, liikkumatta, ilman omaa +tahtoa. Silloin tarttui hänen käsivarteensa luja koura, joka laahasi +hänet pois tästä kovakohtaloisesta paikasta. Vastarintaa tekemättä hän +salli taluttaa itseänsä erääseen taloon, jonka ovi suljettiin heti, kun +hän oli kynnyksen poikki astunut. + +»Rohkeutta vain!» sanottiin hänelle ja tarjottiin viiniä. + +»Rohkeutta! Sen sanoo sinulle vanha viiksiniekka!» + +Esteban kohotti silmänsä ja katseli ensi kertaa sitä henkilöä, joka oli +tuonut hänet tänne. + +»Tekö se olette?» huusi hän. »Ja te uskalsitte — » + +»Hädässä ystävä tunnetaan», vastasi hänen saattajansa, joka ei ollut +kukaan muu kuin entinen naapuri, carabinero. + +»Ja sinä aioit jäädä mestattavaksi!» huudahti Pepa, joka oli rientänyt +paikalle ja itkien sulkenut Estebanin syliinsä. + +»Pitikö minun siis antaa ilmi oma veljeni?» kysyi Esteban. + +»Nyt sinun pitää heti astua höyrylaivaan», sanoi carabinero, »ja +matkustaa San Lucariin, jotta pääset kotiisi niin pian kuin suinkin. +Sillä mitä silmä ei näe, se ei voi sydäntä repiä rikki.» + +»Anteeksi», vastasi Esteban, jonka entinen tarmokkuus palasi, »minä +menen takaisin veljeni luo». + +Pepa ja hänen miehensä koettivat parhaansa mukaan saada Estebanin +luopumaan aikeestaan, mutta turhaan. + +Carabinero saattoi häntä vankilaan; mutta heidän päästyään sinne, tuli +heitä vastaan se lakimies, joka oli Estebania puolustanut oikeudessa, +ikäänkuin olisi odotettu heidän käyntiänsä täällä. + +»Syytetty», sanoi asianajaja, »lähettää minut teitä tapaamaan, sillä +hän ei halua teitä nähdä. Syynä ei ole rohkeuden puute, sillä hän on +levollinen ja alistuu kohtaloonsa, ei myöskään rakkauden puute, vaan +huolenpito teistä, koska ette voisi häntä nähdä joutumatta suuren +tuskan valtaan, joka olisi sitä tuimempi, kun se ei vannaankaan olisi +niin ohimenevää ja lyhytaikaista kuin hänen. Hän sanoi minulle, että +jos pian kuolemansa kohtaavan tahtoa on pidettävä pyhänä, teidän +pitäisi totella häntä ja suoda hänelle lohdutusta rientämällä suoraa +päätä vanhempienne luo heidän suruaan lievittämään. Vasta sitten, +kun olette kotona heidän luonaan, saatte avata tämän kirjeen, jonka +olen hänen sanelunsa mukaan kirjoittanut. Se sisältää hänen viimeisen +ilmoituksensa tälle maailmalle; hänen kaikki ajatuksensa ovat nyt +suunnatut ijäisyyteen, joka kuolemanhetkellä esiintyy niin mahtavassa, +pelottavassa muodossa. Muuten, älkää vielä heittäytykö epätoivoon; mitä +tahansa hänen hyväkseen sopii tehdä, se myös toimitetaan.» + +Kuullessaan näin puhuttavan, jäykistyi onneton Esteban jälleen +synkkyyteensä. Kelpo carabinero, joka yhä vielä oli niukka sanoiltaan, +mutta intoa tuhlaava, sai taas viedä hänet pois. + +»Rohkeutta vain!» toisti vanha partaniekka. »Täytyy katsoa +onnettomuutta suoraan silmiin. Matkusta kotiin. Mitä sinä täältä enää +haet?» + +Ja näin puhellen hän vei nuoren miehen mukanaan joelle, missä +höyrylaiva, odotti ennen lähtöään San Lucariin. Esteban toimitettiin +laivaan, ja carabinero maksoi hänen matkalippunsa, jätti hänet tutun +merimiehen huostaan ja palasi maihin vasta sitten, kun laiva lähti +liikkeelle. + +Mikä kynä voisi kuvata niitä epätoivon kohtauksia, jotka toinen +toistaan seurasivat Lopezien ennen niin onnellisessa kodissa, kun +siellä saatiin perätysten kuulla kamalat viestit, jotka Esteban kertoi +niin suorasukaisesti kuin maalaisten tapoihin kuuluu! Jokainen koe +niiden esittämiseksi jäisi kauas takapajulle todellisuudesta, samoin +kuin sivellin, jonka on määrä maalata vettä ja tulta, voimatta niille +antaa lämpöä tai liikettä, ei läheskään pääse luonnon tasalle. + +Keskellä tätä äärimmäistä surkeutta luki pater Nolasco Lorenzon kirjeen +julki. Se sisälsi seuraavaa: + +»Turhaan ei tarvitse anteeksi anoa taivaalliselta isältä eikä +maalliseltakaan. Ja niinkuin olen Jumalalta rukoillut anteeksi, +samoin pyydän teiltäkin, rakkaat vanhemmat, joiden rakkauden olen +niin huonosti palkinnut! Älkää heittäytykö epätoivoon minun kohtaloni +vuoksi; minähän saan kärsiä vain sen, mitä olen ansainnut, ja minä +alistun, Jumalaan luottaen, siihen rangaistukseen, joka osalleni tulee +rikoksen sovitukseksi. — + +»Veljeni, sinulle palkitkoon Jumala sen suuren rakkauden, jota olet +minua kohtaan osoittanut! Jos jäisin eloon, en koskaan kykenisi uljasta +tekoasi korvaamaan... + +»Mutta jotta voisin kuolla rauhassa, täytyy minun pyytää sinua tekemään +puolestani vielä enemmän. Auta ja turvaa sitä onnetonta tyttöä, joka +minun täytyy niin avuttomaksi jättää tehtyäni hänet niin kärsiväksi!... +Nai hänet ja toimita hänelle suloinen ja hauska elämä sen sijaan, +minkä olen niin katkeroittanut! Antakaa minulle kumpikin tämä lupaus, +kun kirjeeni on teille luettu. Kun lupaus annetaan sille, joka on +pian kuoleva, niin se myös pidetään, ja se ajatus, että pysytte +lupauksellenne uskollisina, on ainoa lohdutus, jonka saan mukaani +hautaan. — + +»Antakaa minulle anteeksi ja rukoilkaa minun puolestani Jumalaa, joka +on meidän kaikkien lohduttaja!» + +Kun kirje oli kaikkien itkiessä luettu loppuun, astui Esteban sen +vuoteen ääreen, jossa Dolores parka makasi kuoleman kuvan kaltaisena. + +»Dolores», sanoi hän, »veljeni viimeinen tahto on pyhä; sinä et voi +mennä kenenkään muun miehen vaimoksi kuin minun enkä minä saa tuoda +kotiini ketään muuta vaimoa kuin sinut. Hän kuolee siinä varmassa +uskossa, että me noudatamme hänen viimeistä tahtoaan, emmekä me saa +häntä pettää.» + +Dolores ei vastannut, vaan nyyhki edelleen. + +»Ellet suostu hänen pyyntöönsä», jatkoi Esteban hartaammin, »todistaa +se, ettet häntä rakasta etkä kunnioita minua tai omaisiani. Lupaa siis, +Dolores.» + +»Minä lupaan», vastasi Dolores huoaten, »tehdä kaikki, mitä hän vaatii +ja sinä haluat». + + + + +XIII. + + +Kuusi päivää oli perhe viettänyt kuvaamattoman kuolemantuskan vallassa. +Onnettomalla äidillä oli melkein yhtä mittaa hermokohtauksia; isä oli +äkkiä käynyt vanhaksi ja valkohapsiseksi, ja hänen tähän asti terve +ja tanakka ruumiinsa oli koukistunut kuin myrskyn murtama puu. Mitä +tulee Doloresiin, niin pelättiin hänen kuolevan. Catalinalle soi voimia +hänen rakkautensa vanhempiin: hän ymmärsi, että juuri hänen oli tehtävä +kaikki voitavansa, jotteivät he sortuisi murheesta ja tuskasta, ja +Esteban, vaikka suru häntä näännytti, koetti salata omaa kärsimystään, +jottei sillä lisäisi vanhempiensa taakkaa. + +Vain pater Nolasco pysyi tyynenä, ja hänestä tuli nyt perheen +kaitselmus, jollaisena toiset olivat tähän asti olleet hänelle. Hän +piti huolta kaikista; rohkaisi heitä pätevillä perusteilla, neuvoen +alistumaan kovaan kohtaloonsa, ja viittasi Jumalan tahtoon ja hänen +pyhän äitinsä ylevään esikuvaan. Toisinaan hän korotti äänensä +juhlalliseen rukoukseen; tutut ja kaikille niin tervetulleet sanat +hivelivät äänettömyyden keskellä kuulijain korvia lohdutuksen, +ilahuttavan muiston, suloisen toivon koko luonnonvoimalla, niinkuin +side, joka toisiinsa liittää elävät ja kuolleet, tämän elämän ja +vastaisen. + +Naapurittaret, joiden oli tapana joka päivä käydä Lopezien luona +ollakseen onnettoman perheen apuna, puhuttelivat eräänä aamuna lääkäriä +ennen tämän poistumista talosta. + +»Mitä te määräätte lääkkeiksi, siitä ei ole rouva Lopezille mitään +apua», sanoivat he hänelle. »Nyt ei enää näy olevan mitään paranemisen +toivoa.» + +»Minua huolettaa herra Lopez enemmän», vastasi lääkäri, »vaikka hän +ulkonaisesti on maltillisempi». + +»Entä Dolores, herra tohtori, eikö hänelle pidä jo antaa sakramentteja?» + +»Ei ole vielä kiirettä, hän on vielä nuori, eikä silloin tarvitse +heittäytyä toivottomaksi. Jokin uusi käänne voi hänet pelastaa.» + +Tällä hetkellä temmattiin ovi rajusti auki, ja taloon syöksyi +carabinero hikisenä ja melkein läkähtyneenä huutaen: + +»Rakkaat ystävät, kun kerran on Jumala, niin on laupeuttakin! +Armahdettu, armahdettu!» + +Enempää hän ei sanonut eikä olisi voinutkaan sanoa. Toisaalta ei +tarvittukaan enempää, jotta koko perhe sai taas kuin uutta eloa. + +Esteban hypähti innoissaan carabineron eteen. + +»Mitä sanotte? Armahdettu, niinkö?» + +»Armahdettu!» + +»Poikaniko?» huusi äiti hypähtäen vuoteesta, jossa oli maannut. + +»Lorenzo!» + +»Oikeusko hänet armahti?» kysyi isä, joka oli noussut pystyyn niin +reippaasti kuin nuori mies. + +»Mitä vielä, oikeus! Ei, vaan kuningatar! Huudetaan kuningattaremme +kunniaksi: eläköön!» huusi carabinero ja heilutti lakkiaan. + +»Hänen ei siis tarvitse kuolla?» kuului Doloresin heikko ääni. + +»Tietysti, mutta vasta sitten, kun Jumala tahtoo, ei ennen!» vastasi +carabinero. + +Nyt seurannutta kohtausta on vaikea kuvailla, kun siinä esiintyneillä +henkilöillä ei itsellään ole säilynyt muistoa siitä, mitä oikeastaan +tapahtui. Äiti vaipui tajutonna miehensä syliin, ja Esteban ja +Catalina kiersivät käsivartensa sen pyhän ryhmän ympärille, joka +heidän iäkkäistä vanhemmistaan muodostui. Dolores oli jaksanut nousta +vuoteessa istualle, panna kätensä ristiin ja lähettää taivaaseen +hartaan kiitosrukouksen; kelpo naapurittaret itkivät ilosta; carabinero +siveli kämmenensä selkäpuolella kyynelten kostuttamia suunnattomia +viiksiään, ja pater Nolasco lausui tapansa mukaan maltillisesti: + +»Näettekö nyt, rakkaat lapset! Jumala tosin etsiskelee meitä, mutta +ei tuhoa. Sanoinhan teille: alistukaa kohtaloonne. Toivo on viimeinen +tavara, jonka voi hukata! Jos luottamus maallisiin asioihin jättää +meidät pulaan, niin toivo taivaallisesta avusta ei koskaan pety. Juuri +senvuoksi onkin Jumala tehnyt toivosta hyveen ja antanut luoduillensa +käskyn pitää sitä aina sydämessä, jottemme kokonaan menehtyisi +pettymysten tähden. — + +»Oi, laupeus! Johdata aina niiden valtiaiden kättä, jotka voivat suoda +armon. Ja vaikkei sitä suotaisi rikollisen itsensä vuoksi, riittäköön +sen aiheeksi sääli perhettä kohtaan, joka on hänen rikokseensa syytön!» + +Omituinen kohtaus, joka oli sattunut oikeussalissa, oli herättänyt +yleistä huomiota ja vaikuttanut varsinkin niihin virkamiehiin, jotka +olivat läsnä sellaisen veljenrakkauden näkijöinä. Heitä oli syvästi +liikuttanut molempien nuorten miesten ylevä yksinkertaisuus ryhdin ja +sanojen puolesta, kun täytyi ottaa lukuun, että nämä olivat pelkkiä +maalaisia. + +Moni ylhäinen henkilö oli yhtynyt tähän osaaottavaan käsitykseen, +ja sen nojalla oli Madridiin toimitettu armonanomus, joka myös +hyväksyttiin. + +»Ja hän on siis vapaa? Voi tulla tänne meidän luoksemme?» kysyi äiti, +kun jälleen oli hieman tyynnytty. + +»Jos se vain riippuisi kuningattaresta — rakkaat ystävät, eläköön +kuningatar!» huusi carabinero. + +»Jumala siunatkoon kuningatarta!» huusivat kaikki ihastuneen +kiitollisina. + +»Jos asia riippuisi kuningattaresta», toisti carabinero, »olisi Lorenzo +pian täällä. Mutta hänen majesteettinsa voi pelastaa hänet vain +kuolemanrangaistuksesta. Sitten seuraa vankeus ja maastakarkoitus.» + +»Karkoitus!» huusi onneton äiti. + +»Niin, hyvä rouva, eikä toisin sovi!» sanoi carabinero. »Paha työ ei +jää palkitsematta, täti Melchiora.» + +»Mutta kun Thomas antoi hänelle anteeksi...» »Se seikka on hänen +edukseen, mutta ei riitä.» Äiti alkoi katkerasti itkeä. + +»Melchiora, älä loukkaa Jumalaa!» varoitti vanha isä, jonka vartalo oli +taas koukistunut ja pää vaipunut rintaa vasten. + +»Minä luulin, että hän on vapaa!» vastasi äiti nyyhkien. + +»Miksi antaudut sellaisiin toiveisiin, vaimo? Mitä hän on tehnyt, se +on suurimpia rikoksia, ja hänen täytyy kestää rangaistuksensa», lausui +arvokas vanhus. + +»Ja minne hänet viedään, herra Canuto?» kysyi äitiparka. + +»Marianien saarille.» + +»Kuinka pitkäksi ajaksi?» + +»Ei tiedetä», vastasi carabinero, joka hyvinkin tiesi, että karkoitus +oli eliniäksi. + +Mutta isä Mateo oli heti oikein tajunnut hänen sanojensa merkityksen. + +Tällä välin oli Dolores kutsunut Estebanin vuoteensa ääreen ja sanoi +nyt hänelle: + +»Esteban, kun Lorenzo jää henkiin, mistä kiitän Jumalaa, niin olemme +vapaat lupauksesta, jonka olimme antaneet kuolemaantuomitulle: niin +kauan kuin Lorenzo elää en suostu kenenkään muun vaimoksi.» + +»Niin minäkin asian käsitän, Dolores», vastasi Esteban, »Pidän sinusta +paljon, yhtä paljon kuin sisarestani Catalinasta, mutta aina sinä +olet ollut mielessäni Lorenzon tulevana vaimona. Jos hänen eläessään +menisimme naimisiin, tuntuisi se minusta melkein rikokselta. Sinä +jäät kuitenkin meille asumaan. Minulla on lujat kädet ja jaksan +elättää ainakin yhden sisaren — olenhan nyt kaksin verroin veljesi: en +ainoastaan Lorenzon, vaan myös Thomaan sijainen.» + +Dolores alkoi jälleen itkeä. + +»Kuule», sanoi hänelle pater Nolasco, kun Esteban oli poistunut. »Rosa +lähettää sinulle minun kauttani sanan, ettei hän tule tänne sinua +tervehtimään, kun ei tahdo astua tähän taloon eikä tavata ketään +Lorenzon omaisista. Olen koettanut saada hänet käsittämään, että se +on väärin hänen puoleltaan; mutta hän pysyy päätöksessään, ainakin +toistaiseksi. Hän on kuitenkin tahtonut ilmoittaa sinulle, ettei sinun +sopisi hänen elinaikanaan pitää muuta kotia kuin hänen luonaan. Nyt +tiedät, kuinka on asian laita.» + +Rosakin oli Doloresin tavoin saanut siirtyä lapsuudesta neidon ikään +kyynelissä. Entinen raikas, naurava ruusunväri oli hänen poskiltaan +ainiaaksi kadonnut. Uhkuva iloisuus oli häipynyt, niinkuin myrsky +puhaltaa kynttilän liekin sammuksiin. Koskaan hän ei enää kiinnittänyt +pater Nolascon huomiota enonsa muotokuvaan; hänen riitelynsä äidin +kanssa oli kerrassaan tauonnut. Elämän vakavuus oli kouraissut häntä +tylysti, hän kävi ahkerasti kirkossa puuhasi väsymättä taloustoimissa +ja piti hyvää huolta köyhistä... + +Syyskuun viidentenä, surullisen muiston päivänä nähdään joka vuosi +merenrannalla olevassa luostarissa vanhan papin lukevan hitaasti +kuolinmessua. Aina on läsnä kaksi naista, joita toisiinsa liittää +sydämellinen ystävyys. Toinen heistä on vielä nuori, hyvin puettu, +vakava, mutta ulkonäöltä vielä säästynyt kaikelta sairaudelta; hän +näkyy antautuneen hyödylliseen, vakavaan elämäntehtävään. + +Toinen, samoin vielä nuori, on aina surupuvussa ja näyttää hyvin +kalpealta ja laihtuneelta; hänen luulisi jo olevan lähellä viimeistä +vaihetta sellaisessa elämässä, joka on ollut täynnä kärsimystä ja +koettelemuksia. + +Toinen on Rosa, toinen Dolores. + +Heidän astuessaan ihmisten ohitse sanovat kaikki osaaottavan näköisinä: + +»Kuinka tuo Rosa, rouva Braulian tytär, onkin muuttunut! Vakavampaa +naista ei voi missään olla!» Ja surkutellen he lisäävät: »Dolores, +Tomasa poloisen tytär, kuihtuu kuin vähentyvä kuu. Kasvot ovat hänellä +käyneet niin pieniksi, että hän tuskin enää voi kunnollisesti ristiä +silmiänsä; sydän on hänellä aivan nääntynyt; niin, hän oli syntynyt +kärsimään... Dolores parka!» + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75495 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..d4412b2 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #75495 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75495) |