Initial commitHEADmain

4 files changed, 5483 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75514-0.txt b/75514-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..7b09be3
--- /dev/null
+++ b/75514-0.txt
@@ -0,0 +1,5466 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75514 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+NÄKYMÄTÖN KIRJANPITÄJÄ
+
+Kirj.
+
+Maila Talvio
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1918.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Maa ja maan lapset
+"Kaartilainen" yksinään
+Perintö syntymäkodista
+Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä
+Mäenpään Pauliina
+Ylhäistä väkeä eli naurusta naakka tutaan
+Isoiset morsiamet
+Vainajien joulukirkko
+"Ystävä"
+Näkymätön kirjanpitäjä.
+
+
+
+
+MAA JA MAAN LAPSET
+
+
+Erään sunnuntain iltapäivänä istui Samuli Närvi asumuksensa portailla
+ja katseli kevääntuloa. Hänen pienet viljelyksensä lepäsivät siinä
+aivan hänen silmiensä alla, hautuen kosteassa kevättuoksuisessa
+ilmassa ja suitsuttaen ympärilleen lemuaan. Alempana oli kylä, kirkko
+ja ihmisasumukset. Niihin ei nyt kuitenkaan silmä kiintynyt, vaan
+vainioihin ja metsiin. Lumi oli jo sulanut, maa vivahti vihreään, metsä
+alkoi vihertää, oraspellot nauroivat iloisesti harmaiden kesantomaiden
+rinnalla, ojissa ja pihamailla hehkui keltaisia kukkia ja metsänlaidat
+olivat valkoisinaan vuokkoja. Ja tässä portaiden ympärillä,
+siinäkin ponnisti mullasta tuhansia ituja. Mikä oli punertava, mikä
+hopeanharmaa, mikä syöksi ylöspäin keltaista silmukkaa.
+
+Ihanaa oli totisesti tämä kevääntulo. Linnut sen lausuivat ilmi, mitä
+ei ihmiskieli voinut kertoa, niiden riemulaulut täyttivät avaruuden
+taivaanrannasta taivaanrantaan.
+
+Ihmeellisempää kuin vihreät oksat, ihmeellisempää kuin koivut
+hiirenkorvissaan ja kuuset pihkaisessa kukoistuksessaan, ihmeellisempää
+kuin ensimmäinen kukkanen, ihmeellisempää kuin kaikki muu oli
+kuitenkin näin keväällä itse multa, itse musta maa. Auki kynnetyissä
+kesantopelloissa sen oikein saattoi nähdä, miten multa huokui
+hedelmällisyyttä ja luomisvoimaa. Oli kuin jokin odotuksen hengittely
+olisi kohonnut sen povesta, siementä se odotti ja ikävöi. Eikä kummaa:
+luomakunnan äidillä, maalla, oli huoli ja kiire. Sillä mikä näinä öinä
+ja päivinä iti, piti elettämän vuosi eteenpäin. Oli kuin luomisen
+riemu jo etukäteen olisi väreillyt tuossa odotuksessa ja lemussa, joka
+kirpeän väkevänä kohosi avonaisista vaoista.
+
+Samuli Närvi istui ja katseli. Koko päivän hän oli kävellyt, kävellyt
+omilla saroillaan ja kävellyt tietä läpi kylän sarkojen. Että kuitenkin
+oli koittanut päivä, jolloin hän, Samuli Närvi, pahainen suutari
+kaupungista, oli palstatilallinen, sai nähdä kevään näin kasvoista
+kasvoihin, sai omistaa palasen orasmaata, omistaa palasen kesantomaata,
+omistaa lehtoa, notkoa ja puutarhaa. Ei sitä voinut ajatellakaan
+silloin, kun istui ja nakutteli kiinni kengänpohjia kaupungin
+kivimuurissa, jonka alakerrasta näkyi taivasta juuri vasikannahkan
+verran. Ja kuitenkin hän nyt istui siinä oman asumuksen portailla,
+keskellä omia vainioita, jotka vihannoivat tai odottivat siementä, ja
+keskellä koko kylän odottavia peltoja.
+
+Hänen tyttärensä Eeli seisoi puutarhassa omenapuiden alla ja katseli
+notkoon, missä lehmät kävelivät. Ne oli päästetty riemuitsemaan kaiken
+muun luomakunnan kanssa, ja pitkillä kielillään ne nyt kokosivat
+suuhunsa kuloheinää ja nuorta heinää, kaikkea sekaisin. Eeli tuli
+puutarhasta, hänen kätensä olivat ranteita myöten mullassa. Hän kertoi
+penkoneensa lavoja, oikein syvältä, ja maa oli jo ollut ihan lämmin.
+
+Renki Tuomas tuli siihen hänkin, mistä lienee äkkiä tullut melkein
+yhtaikaa Eelin kanssa. Tuntui tosiaan siltä kuin Tuomas olisi katsellut
+Eeliä, usein hänen askeleensa toivat hänet tytön lähettyville. Hyvä
+työmies oli Tuomas, ei ollut isällä mitään häntä vastaan, kaikin puolin
+kunnon mies oli Tuomas. Ja sivistystäkin hänellä oli: olihan hän käynyt
+kansanopiston ja aikoi vielä maanviljelyskouluun. Ei suinkaan hän tässä
+renkimiehenä muuten olisi ollutkaan, jollei tuon Eelin tähden. Isällä
+ei puolestaan olisi ollut mitään vastaan. Eeli vain ei tuntunut oikein
+taipuvan, mikä lienee ollut — olisiko hän vielä muistellut jotakin
+vanhaa asiaa. Isä ilostui kun Tuomas tuli ja hän sai puhekumppanin.
+
+— On se ihmeellinen asia tuo maa, alkoi vanha suutari, — ihmeellinen
+totisesti. Tänä keväänä minä tunnen, että tämä tilkku tässä on minun
+— viime keväänä ei ensinkään tuntunut siltä. Maa ei näet vielä ole
+ihmisen silloin, kun hän sen rahalla lunastaa, vaan silloin, kun hän
+on vuodattanut siihen hikensä ja rakkautensa. Ja se on sitten niin
+mukavaa, ettei sitä osaa sanoakaan. Se pitää sitten niin ihmisestä
+huolta, aivan niinkuin mikäkin äiti, joka ruokkii ja vaatettaa ja
+vaalii...
+
+— Ruokkiipa se ja vaatettaa ja vaalii niitäkin, jotka sitä vain
+raastavat ja nylkevät, keskeytti hänet renki malttamattomasti.
+
+‒ Niin, maa on pitkämielinen niinkuin Jumalakin, sanoi suutari, —
+hyville ja pahoille loistaa aurinko. Mutta onpa siinä rangaistusta
+yllin kyllin, kun eivät ihmiset ota maan antimia niinkuin äidin kädestä
+vaan niinkuin vieraan. Heillä ei ole sitä iloa kuin lapsilla...
+
+Mikä lapsi onkaan tämä Eelin isä, ajatteli renki, käsi taskussa
+silmäillen kylälle. Aika tuntuu kerrassaan suhisevan hänen ohitsensa,
+ei hän kuule eikä näe, vaikka hänellä on poika niin näkyvällä paikalla
+näissä uudenaikaisissa virtauksissa. Mutta siitä se johtuu, ettei
+hän mitään lue, kulkee vain ja ihmettelee joka ruohoa ja joka pilveä
+ja tutkistelee niiden alkuperää, ja jos hänelle huomauttaa, että
+lukisi nyt, lukisi edes mitä maailmassa tapahtuu — jos hänelle tästä
+huomauttaa, niin hän vain sanoo, että hän on jo lukenut kaikki kirjat,
+hän tuntee jo kaiken kirjaviisauden, nyt hän tahtoo kuulla viisauden
+luonnon omilta huulilta. Totta on, että hän on lukenut paljon kirjoja,
+hänellä kuului olleen siellä kaupungissa toistasataa kirjaa ja kymmeniä
+hänellä on hyllyllä täälläkin, tuolla kamarissa. Mutta pitäisi sitä
+kuitenkin lehdistäkin seurata sen yhteiskunnan elämää, jonka jäsen itse
+on. Varsinkin kun on Taave Tyrskeen isä.
+
+— Tämä maa ei vielä viime keväänä ollut minun, sanoi suutari ja hymyili
+veitikkamaisesti, — vaikka olinkin sen ostanut. Tänä keväänä vasta
+se on minun. Se tuli minun omakseni viime viikolla, silloin kun me
+kynnimme tuolla noin — muistathan, Tuomas...
+
+Hän tuli keskelle pihaa ja viittoili siinä ja kertoi, kuinka rakkaus
+maahan oli puhjennut hänen sydämessään niinkuin nuo idut puhkeavat
+esiin maasta; ja kuinka rikkaaksi hän oli tullut juuri siinä
+kyntäessään, kuinka onnellinen hän oli ollut jälkeenpäin ja kuinka
+hänen kävi sääli kaikkia ihmisiä, jotka eivät tunteneet äitiään Maata
+eivätkä rakastaneet häntä...
+
+Mitenkä sääli käykään mies-raukkaa, ajatteli renki ja kopeloi taskuaan,
+jahka hän herää unestaan! Yhtäkkiä veti Tuomas esiin kätensä ja siinä
+kiilsi pieni ase, välkyttäen auringossa pintojaan niin että silmiin
+koski. Tytär lähestyi pelästyen. Isäkin keskeytti silmänräpäyksessä
+pitkän juttunsa. Samassa hän kuitenkin naurahti ja kysyi:
+
+— No, mitäs sillä leikkikalulla nyt tehdään?
+
+— Huomenna se nähdään, sanoi Tuomas. — Huomenna alkaa täällä leikki,
+oikea kevätleikki, ja näillä uudenajan leikkikaluilla.
+
+Renki pisti aseen taskuunsa ja nyt hän vihdoinkin sai isännän
+kuuntelemaan.
+
+— Ette tiedä mitään, sanoi hän suuttuneena, — kun ette te mitään
+lue ettekä salli mitään kertoakaan itsellenne. Mutta nyt on seikka
+sellainen, että sota tulee jokaisen mökin nurkalle ja huomenna ei
+peltoja kynnetäkään. Vahdit pannaan joka saran laitaan ja laukauksen
+saa vasten rintaansa, joka yrittääkin heittää siemenen maahan.
+
+Renki vaikeni ja vaiti seisoivat isä ja tytärkin. Pian vetäytyivät
+kuitenkin isän kasvot taasen hymyyn.
+
+— Onhan niistä kuultu, sanoi hän, — ei sitä nyt niin säkissä ole
+eletty. Mutta kyllä sitä tässä suhteessa saa olla rauhallinen, sillä
+syömästä ihminen ei kuitenkaan lakkaa, jos elää tahtoo. Ja jos hän
+nouseekin toista ihmistä vastaan ja vaatii siltä oikeutta... niinkuin
+tässä maassa on paljon vaatimista, sillä epäkohtia täällä on ollut ja
+epätasaisesti ollut jaettuna oikeudet ja velvollisuudet... niin maata
+vastaan ei hän nouse, sillä maata ei hän yhtäkaikki ilkeä loukata. Hän
+voi kieltää Jumalan, mutta elättäjäänsä ei hän kiellä.
+
+Vanha suutari nauroi viekkaasti ja tyytyväisenä, sillä hän oli
+mielestään sanonut jotakin hyvin viisasta. Hän yritti taasen ilman
+muuta palata puhumaan asioista, jotka kevät oli tuonut hänen mieleensä,
+mutta tytär oli tullut rauhattomaksi.
+
+— Mitäs Tuomas on kuullut? sanoi hän. — Sitä työaikaako tämä nyt
+tarkoittaa?
+
+— Sitä. Ja palkkoja myöskin.
+
+Isä katsahti nuoriin. Piti Tuomas Eelistä, ei hän sitä ensinkään
+osannut salatakaan. Aivan hän kävi toisen näköiseksi, kun lausui
+Eelille sanan. Kelpo mies oli Tuomas. Ehkäpä Eelikin siitä unohtaisi
+vanhat muistot ja taipuisi. Hyvähän heidän tuli olemaan asua tässä...
+Suutari rupesi saappaansa kärjellä paljastamaan pyöreää kiveä, joka oli
+jäänyt maahan lehtien alle.
+
+— Mitä ne ovat jotka siinä rehkivät muuta kuin kaupungin sällejä. Mitä
+ne ymmärtävät maan asioista. Tiesinkös minä, kun asuin kivimuurin
+kellarikerroksessa, "kasvavatko nauriit puuss' vaiko maass'". Mitä
+sellaisilla on sanomista...
+
+— Niillä se kuitenkin nyt on sanominen, keskeytti Tuomas. — Ja
+huomisaamusta lähtien on noilla vainioilla yhtä hiljaista kuin
+pyhänä... Siihen asti kuin...
+
+Suutari taipui alas ja rupesi käsillään irroittamaan kiveä. Ja taasen
+hän siinä haisteli maata ja innostui puhumaan, että kyllä hän kumminkin
+huomenna kylvää.
+
+— Ei, sanoi Eeli hätääntyneenä, — ette saa mennä pellolle. Tulevat ja
+vielä tappavat.
+
+Suutari nauroi. Kivi oli niin syvällä, että oikein tuli hiki, kun sen
+kanssa rehki. Eeli tulistui.
+
+— Ja vielä nauratte, vanha mies, ja olette niin lapsimainen. Eivät
+ihmiset ole niinkuin teidän nuoruudessanne, nöyriä kuin orjat ja
+lauhoja kuin lampaat. He tahtovat oikeutta. Ette saa mennä pellolle!
+
+Vihdoinkin sai Samuli kiven ylös maasta. Hän piteli sitä kaksin käsin
+ja valmistautui viemään sitä aidan taakse.
+
+— Jos nuo hullut sällit tulevat minun luokseni, sanoi hän ja tekeytyi
+salaperäisen veitikkamaiseksi, — niin minä kysyn, tietävätkö he,
+"kasvaako nauriit puuss' vaiko maass'" ja kysyn, luulevatko he, että
+ensi talvena syödään leipää, vaikk'ei keväällä kylvetä — hahhahhaa.
+
+Suutari nauroi, taasen mielestään sanottuaan jotakin hyvin viisasta.
+Sitten hän taivalsi aidalle ja viskasi kiven menemään. Kyyneleet olivat
+Eelin silmissä. Väkevä mies tytön rinnalla nosti arasti katseensa.
+
+— No, eihän nyt tarvitse pelätä. Sitä vartenhan se on juuri ase, että
+pidän tässä sekä Eelin että isännän puolia.
+
+— Ja ammutte vielä vahingossa tai äkkipikaisuudessa jonkun ihmisen,
+sanoi Eeli. — Antaisitte minulle revolverin.
+
+— Kyllä se huomenna on hyvä olemassa. Ei Eeli pelkää, kyllä minä taiten
+pitelen.
+
+Eeli katsoi häneen kiitollisesti. Isä oli äidin kuoleman jälkeen
+käynyt vähän lapsimaiseksi. Olihan hän aina ollut toisenlainen kuin
+muut, ajatellut tähtiä ja ihmiselämää ja luonnonlakeja, jo siellä
+kaupungissa. Hän oli niin hyvä, isä. Ja nyt hän oli niin onnellinen
+tästä pienestä maapalstasta, jonka he olivat saaneet niin halvalla.
+Hyvä hän oli, isä.
+
+Jokohan minä sen sanon? ajatteli Tuomas ja katseli syrjästä kaunista
+Eeli Närviä, jonka kasvoille lankesi laskevan auringon loiste. Jokohan
+minä sanon heille, kuka täällä huomenna heiluttaa punaista vaatetta,
+vai annanko heidän nukkua rauhallisesti aamunnousuun. Jokohan minä
+sanon, että se on Taave Tyrske...
+
+Mutta hänen ei tarvinnut mitään sanoa, sillä hän huomasi jo kaukaa,
+että ne kaksi miestä, jotka likenivät Närvin asumusta, olivat juuri
+kaupungin miehet, juuri ne vaatteenheiluttajat, toinen Samulin oma
+poika, toinen Hannes Jokelainen, suutari, vai mikä lienee ollut.
+
+Eeli huomasi hänkin miehet oikopolulla vainioiden keskellä. Samuli
+huomasi heidät niinikään. Eeli läksi noutamaan lehmiä notkosta, mutta
+miehet jäivät aitaa vasten seisomaan ja katselemaan kylälle päin.
+
+Ilta hiljeni, lintujen laulu oli niin kiihkeää, että olisi luullut
+pesää tehtävän jokaiseen puunlatvaan. Notkossa lirisi keltaisten
+kukkaterttujen alla kevätpuro. Versovien yrttien nesteet nousivat kuin
+suitsutus ilmaan. Kesantomaitten vaot henkivät kirpeää, ikävöivää lemua.
+
+Kun Närvi näki, että miehet suuntasivat askeleensa juuri heidän
+mökkiään kohti, rupesi hän kyselemään Tuomaalta, keitä he mahtoivat
+olla. Hän sai sen tietää.
+
+Tuomas oli ajatellut, että hänelle tekisi pahaa, mutta Närvipä tuli
+suuresti hyvilleen, ja johan hän tunsikin Taaven. Ja Jokelainen, sehän
+oli vanha tuttava, sehän oli ollut hänellä opissa. Eeli hoi, tyttö
+hoi, vieraita tulee! Närvi myhähteli ja hymähteli, riensi huoneeseen
+ottamaan lakkinsa, poikkesi notkolle päin ja uudestaan huusi tytölle,
+että tulee vieraita, kahvipannu tulelle! Sitten hän juoksujalkaa
+lähti vastaan. Tuomas jäi portille. Eeli toi lehmät tarhaan ja tuli
+hänen rinnalleen. He katselivat alas peltolakeudelle hämärtyvässä
+kevätillassa. Keskellä Närvin kesantomaata kohtasivat isä ja poika
+toisensa. Kolmen miehen äänet alkoivat kuulua selvästi.
+
+Yhtäkkiä näki Tuomas tytön rinnallaan punehtuvan. Eeli vei esiliinan
+kasvoilleen ikään kuin pyyhkiäkseen poskiaan, sitten hän kääntyi pois,
+ei tiennyt menisikö sisään vai tarhaan, mutta lopuksi palasi tarhaan.
+
+Tuomas oli käynyt valkoiseksi, hän pusersi kättään aseen ympärillä
+taskussaan. Vai niin ne asiat olivatkin, vai tämä se oli, josta tyttö
+piti. Hän oli sitä koko tämän vuoden ajatellut, että joku toinen siinä
+on tiellä. Ja tämä oli kai vanha rakkaus, koska oli mies jo ollut
+opissa Närvillä. Vai niin, vai niin. Nyt kai ei sitten hänen, Tuomaan,
+puolustusta enää tarvittukaan, koska näkyy tulevan toinen ja parempi.
+
+Nuori renki seisoi raskaasti hengittäen ja katseli kuinka miehet
+kiivaasti puhelivat polulla Närvin kesantosarkojen välillä. Vanha
+suutari viittoili kaikkiin suuntiin. Taaven puhe oli niin selkeää, että
+joka sanan olisi voinut erottaa, jos olisi halunnut kuulla. Tuomasta ei
+haluttanut. Ja vielä vähemmän häntä halutti tietää mitä sillä toisella
+miehellä oli sanottavaa. Puhuja tuntui olevan hänkin. Puhujiahan ne
+olivat kaikki. Tuomas mietti mitä hän nyt tekisi. Tämä talo oli äkkiä
+käynyt hänelle vieraaksi, ikäänkuin ei häntä täällä tarvittaisi. Hän
+tuli keskelle pihamaata ja mietti. Eeli nousi lehmän takaa, tuli ja
+kaasi maidon siivilänsuuhun läkkisaavin päällä. Tuomas astui nopeasti,
+aidalle, hyppäsi sen yli jotta rusahti ja hävisi alas notkoon.
+
+Eeli näki sen, ymmärsi hänet yhtäkkiä ja aikoi huutaa hänelle. Mutta
+samassa kuuluivat jo miesten äänet aivan läheltä. Tytön sydän sykki
+niin että jyskytti. Hänestä tuntui, että jotakin tulisi tapahtumaan.
+Miksi oli Tuomaskin mennyt, juuri hän, kun häntä välttämättä olisi
+tarvittu.
+
+Isä-raukka puhui maaemosta, kaikkien elättäjästä ja vaalijasta,
+kuului selittävän, että häntä nöyryydellä ja kiitollisuudella pitää
+rakastaa. "Toimittakaa ihmisille omaa maata... hankkikaa oma tilkku...
+vuodattakaa siihen hikenne ja rakkautenne... puhukaa sitten, sitten
+jotakin ymmärrätte..." Miehet nauroivat ja puhuivat ihmisoikeuksista,
+ihmisen ylpeydestä... "ei olla orjia, ei nöyrrytä, ei kumarreta...
+otetaan omin luvin..."
+
+Molemmat ovat oikeassa, ajatteli tyttö eikä liikahtanut paikoiltaan.
+Nöyryys on oikein ja ylpeys on oikein. Ei oikeuksiaan kukaan saa,
+jollei niitä itse ota. Mutta mitä on totuus ja mikä on onnellista?
+
+— Maa rankaisee, pauhasi vanha suutari, — joka ei tee työtä, sen ei
+myöskään pidä syödä.
+
+— Tehkööt vuorostaan työtä ne perkeleet, jotka eivät vuosisatoihin ole
+tehneet työtä, ainoastaan lihottaneet itseään toisten hiellä.
+
+Se oli Hannen ääni.
+
+Kaikki muistot syöksyivät Eelin sydämeen. Hänen oli sekä kuuma että
+kylmä.
+
+— Tuomas, huusi isä. — Missäs sinä olet, tule tänne... Eeli, entä sinä,
+tule nyt sinäkin...
+
+Eeli ei liikahtanut. Hän ajatteli: jos entiset vallanpitäjät ovat
+rikkoneet, niin pitääkö nykyisten vallanpitäjien myöskin rikkoa. Sillä
+laillahan ei koskaan päästä ulos rikosten piiristä. Eikö ole muuta
+keinoa?
+
+Hän päästeli alas hameensa, nousi kiuluineen, kaatoi maidon saaviin,
+pyyhki kätensä ja astui veljeään ja nuoruudenystäväänsä vastaan. He
+hymyilivät ja kysyivät kuulumisia. Kysyivät, vieläkö Eeli teki runoja
+ja vieläkö hän lauloi. Taave katseli ympärilleen ja sanoi, että kun
+äijä osti palstan, niin olisipahan saattanut samalla ostaa järven
+rannalta. Ruma paikka tämä hänen mielestään oli. Eeli nosti katseensa:
+onneksi isä oli mennyt sisään. Hanne tuli kantamaan maitosaavia hänen
+avukseen. Heidän siinä astellessaan kahdenpuolen saavia sanoi hän:
+
+— Olet taitanut unohtaa... Ja minä kun olen pitänyt sinua
+morsiamenani... Vieläkös sinä laulelet? Sinulla oli ääni kuin
+herranenkelillä. Ja entä ne runot?
+
+Tyttö ei saanut sanaa suustaan. Hänen sydämensä löi suurena, kuumana ja
+kipeänä.
+
+— Kukas se on se Tuomas? sanoi Hanne hetken perästä.
+
+He tulivat maitohuoneen ovelle.
+
+— Kun et ole kirjoittanut, sanoi Eeli huuliaan purren ja koettaen
+niellä kyyneleensä.
+
+— Enkös minä ole kirjoittanut! huudahti Hanne. — Älä helkkarissa! Olen
+minä vain pannut sinulle tulemaan yhden ja toisen kuvakortin. Ne ovat
+sitten menneet hukkaan.
+
+Eeli varisti nopeasti kyyneleen silmäkulmastaan, kurottautui ottamaan
+avainta piilopaikasta oven päällä ja avasi. Hanne hyppäsi yli korkean
+kynnyksen ja nosti yksinään saavin aittaan.
+
+— Niin, sanoi hän ja katseli ympärilleen, — ja olenhan minä lehdessä
+lähetellyt sinulle terveisiä. Piru vieköön, etkö sinä ole niitä
+huomannut. No, takasivulla, tyttöjen sivulla, missäs muuten...!
+Helkkarin korea aitta tämä onkin. Täällä sinä mahdat laittaa hyvää
+viiliä... Taitaa sentään olla saakelinmoista elämää tämä elämä täällä
+maalla. Missäs aitassa sinä makaat? Ei, ei, ei tässä, mutta kai sinä
+jossakin makaatkin... Mutta etkös sinä itse tulekaan tälle puolelle
+kynnystä — en minä yksinäni viitsi täällä seistä. Mitäs herkkua tämä
+onkaan — onko se nyt pannukakkua vai puuroa vai mitä hemmettiä...!
+
+Hanne oli taittanut palasen viilirieskaa ja söi suun täydeltä, seisoen
+keskellä aittaa, lakki takaraivolla.
+
+— En ole lukenut lehteä koko vuoteen, sanoi Eeli ja katsoi häntä
+suoraan silmiin toiselta puolen kynnystä. — Ei meille ole tullutkaan
+muuta kuin näitä tämän paikan pieniä lehtiä.
+
+— No mistä vihat? Helkkarissa, tule tälle puolelle, tai minä nostan
+sinut...
+
+— Viime kesänä, sanoi Eeli ja tuijotti hymyilevään Hanneen
+läpitunkevasti, — oli siinä uutinen kuinka eräs isäntä oli lyönyt
+renkinsä vaivaiseksi. Se tarkoitti tuota naapurinisäntää tuossa,
+nimetkin oli mainittu. Mutta uutinen ei ollut ensinkään tosi, isäntä on
+oikein kunnon mies. Minä lähetin oikaisun — sitä ei otettu lehteen.
+
+— No niin, sellaisia pieniä erehdyksiä ei voi välttää. No, no, no, sinä
+hellantelttu, nyt minä nostan sinut...
+
+Eeli puhui veri tummana poskilla. — Niin, mutta siellä oli muutakin
+mitä en minä hyväksynyt. Ei sellainen asia menesty, jota ajetaan
+valheilla ja raakuudella.
+
+‒ Ohooo! sanoi Hanne ja nieli viimeisen rieskanpalasen. — Vai on
+sinusta ehtinyt tulla sellainen... sellainen porvari! Se on se
+maa-elämä joka ihmisen hölmistyttää. Epäsiveellistä on antaa ihmiselle
+omaa maata, se se tekee hänet orjaksi. Saakuri, kuinka kaunis sinä
+olet, Eeli... No, olenhan minä ennenkin saanut pitää sinua hyvänä...
+Herra jesta, ihanhan minä pelkään! Tuomasko se on, joka nyt...?
+Taidatte olla jo kihloissa. Niin, passaahan se. Menkää te vain
+kristilliseen aviosäätyyn, mutta pidetään me nyt lystiä tämä ilta, tämä
+pikkuinen iltahetki sinun pappasi maitoaitassa. Syödään piimärieskaa ja
+otetaan pusut päälle...
+
+Eeli riuhtaisi itsensä irti ja pääsi pihamaalle. Siinä tuli hänen
+veljensä häntä vastaan. Taave oli kuohuksissaan. Hän alkoi puhua:
+
+— Hänhän on houruinhuoneen asukkaita eikä sovi viisaitten joukossa
+elämään... No, isäukko, kukas muu. Katso sinä... on parasta, ettei
+hän huomenna kömpiele pellolleen. Varsinkaan ei rengin pidä mennä.
+En vastaa seurauksista. Emme tee mitään poikkeuksia. Kansan tahto on
+kansan tahto.
+
+Isä tuli portaille reikäleipä kädessä. Hän ei enää hymyillyt.
+
+— Sinä olet minun poikani, puhui hän, — älä lähde nälkäisenä. Minä olen
+omin käsin kylvänyt ja leikannut tämän viljan...
+
+— En ole teidän leipänne tarpeessa, sanoi poika, selinpäin isään ja
+viitaten toveriaan luokseen.
+
+— Mutta vastahan pyysit ruokaa.
+
+— Niin, mutta kun te panitte ehtoja, häpeällisiä ehtoja. No sanoittehan
+te, ettei sellaisella ihmisellä muka ole oikeutta koskea leipään, joka
+aikoo estää toisia kylvämästä. Vai otatteko takaisin? Mutta mitäpä minä
+teille... te olette... houruinhuoneen väkeä eikä teillä olisi lupa
+kulkea viisaiden joukossa.
+
+Isä päästi leivän penkille.
+
+— Sinä olet minun poikani, alkoi hän taasen ja etsi hellästi poikansa
+kättä, — ja minä sanon sinulle: aja asioita niinkuin tuntosi käskee,
+mutta älä tee Jumalan luontoa vastaan. Se murskaa ihmisen.
+
+Taave kasvoi äkkiä korkeaksi isänsä edessä, riuhtaisi irti kätensä,
+jota isä piteli ja lausui:
+
+— Älkää tekään nousko luontoa vastaan. Korkeampi luonto puhuu minussa
+ja sekin murskaa ihmisen. Minä olen kansan tahto... Joka huomenna
+yrittää mennä pellolle — en vastaa seurauksista. Kasvakoot vaikka
+rikkaruohoa tämän kylän pellot, mutta ihmisoikeudet minä täältä
+lohkaisen irti!
+
+Miehet läksivät. Isä ja tytär näkivät heidän etenevän vainioiden halki,
+kuulivat heidän äänensä ja heidän naurunsa. He kulkivat toimettomina
+pitkin pihaa, voimatta puuttua mihinkään. Oli kuin elämä olisi
+pysähtynyt.
+
+Aurinko laski. Käet kukkuivat ja lehmänkello kilahteli tarhasta.
+
+Vihdoin he alkoivat kaivata renkiä. Mihin oli Tuomas joutunut?
+Etteihän vain sillä aseellaan tekisi jotain ajattelematonta. Tämä ei
+ollut oikein, tällaista ei Närvi olisi Tuomaalta odottanut. Eeli ei
+sanonut mitään isälleen, mutta hän muisti kuinka kiivaasti Tuomas oli
+lähtenyt pihasta. Varmaan, varmaan tapahtuisi onnettomuus. Jospa edes
+isä olisi luvannut jäädä pois pellolta. Ehkä Tuomaskin sitten olisi
+jäänyt. Tuomaan oli vielä vaarallisempaa kuin isän. Eeli oli levoton
+Tuomaan puolesta. Kuinka hän saattoi heidät jättää juuri nyt? Olisihan
+hänen tullut tietää, ettei Eeli todenteolla pitänyt kenestäkään
+muusta. Tuomaan olisi pitänyt tietää se, vaikk'ei hän itse, Eeli, sitä
+tietänyt, vaikka hän itse vielä riippui kiinni lapsuutensa muistossa,
+kunnes se äkkiä meni rikki. Rikki, rikki... Niin monta vuotta hän oli
+riippunut siinä kiinni ja nyt se oli rikki...!
+
+Tyttö toisteli mielessään joitakin tyhjiä sanoja. Hän alkoi hyräillä.
+Hän ei moniin monituisiin aikoihin ollut laulanut, mutta nyt hänen
+täytyi hyräillä. "Rikki, rikki, armahda, armahda meitä." Isä meni vielä
+jyväaittaan, tytär nojasi aitaan ja tähyili kylälle. Siinä he olivat
+seisoneet Tuomaan kanssa. "Me nousemme Herraa vastaan, maa, kevät me
+pilkataan..." Eeli hyräili, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Oi,
+armahda, armahda meitä..." Hän ei ollut niin moniin aikoihin tehnyt
+laulua. Nyt tuntui laulu tulevan. "Me viheljät ihmislapset epätoivoon
+me viskataan..." Isä pani vielä kuntoon huomista päivää varten. Ei
+hän ottanut korviinsa mitään kieltoa. Vihdoin hän tuli ja molemmat
+tähyilivät he nyt kylälle. Siellä liikkui ihmisiä. Tuomasta ei kuulunut.
+
+Vihdoin täytyi toki sulkea ovet ja paneutua levolle. Eeli makasi
+pienessä kamarissa tuvan takana, isä tuvassa. Eeli avasi ikkunan, istui
+siinä ruumistaan huojutellen ja puheli itsekseen. Se oli virsi, joka
+tällä kertaa syntyi.
+
+Yö oli sakeanaan linnunlaulua ja hyviä hajuja. Vain pienen aikaa
+vaikenivat linnut, sitten ne taasen alkoivat laulaa. Yö tuntui
+pitkältä, pitkältä ennen auringonnousua ja pitkältä vielä sittenkin,
+kun aurinko oli noussut. Hänellä oli hyvää aikaa tehdä sekä virttä että
+ajatella maailman asioita. Miten Hanne niin oli muuttunut? Vai hänkö,
+Eeli, oli täällä maalla muuttunut? Ja uskovatko ihmiset, että rikoksia
+parannetaan uusilla rikoksilla? Ja menestyykö mikään asia, jota
+ajetaan valheilla? Ja eikö hän sentään koko tämän vuoden ollut pitänyt
+Tuomaasta, vaikka sen toisen kuva oli ollut vastassa? Hän kuuli isänsä
+liikuskelevan tuvassa, isäkään ei saanut unta. Hän kuuli outoja ääniä
+kylältä: kylä oli levoton, se valmistui huomispäivää varten.
+
+Aurinko oli ollut hyvän aikaa ylhäällä, kun maa tärisi raskaitten
+askelten töminästä. Tuomas! tuli Eelin mieleen. Ja hän odotti henkeä
+pidätellen. Tuomas tuli todella, taluttaen valkeaa hevosta. Eeli näki
+hänet, näki, että hän oli terve eikä haavoitettu, ei hän varmaan
+myöskään ollut nostanut asetta ketään vastaan. Eeli lausui hänen
+nimensä ja viittasi hänelle. Ja hevosen haukatessa pientarelta nurmea,
+puhui Eeli ikkunasta.
+
+— Missä Tuomas on ollut... me olemme olleet niin levottomat. Ei olisi
+pitänyt mennä. Mikä Tuomaalle eilen tulikaan?
+
+Nuori mies ei vastannut.
+
+— Jos tulisitte vähän lähemmä, pyyteli Eeli, — että minä saisin
+selittää.
+
+Tuomas tuli, vaikka hän olikin synkän näköinen. Ja siinä he puhuivat.
+Eeli sai tietää, miten Tuomas oli pitänyt Eelistä jo siitä lähtien,
+kun hän laivarannasta joutui noutamaan heidän tavaroitaan, silloin kun
+he muuttivat tänne, ja kuinka hän, Tuomas, oli pelännyt Eelin vuoksi,
+kun hän alussa niin paljon sairasteli. Eeli puolestaan kertoi, miten
+hän oli katsonut lapsellista suhdettaan toiseen niin sitovaksi, ettei
+ollut oikein uskaltanut näyttää, miten hän rakasti Tuomasta. Vasta
+tänä yönä hän sen oikein oli käsittänyt. Tuomas sai käsiinsä Eelin
+käden ja piti sitä leukaansa vastaan. Sitten hän kiipesi kivijalalle
+ja olisi hypännyt sisään ikkunasta, jos olisi mahtunut. Mutta toisen
+käsivartensa hän sai sisään ikkunasta ja sillä hän pusersi vastaansa
+Eelin, niin lujasti ja uskollisesti, että he molemmat unohtivat koko
+maailman ja raukenivat toisiinsa. Ja sen jälkeen kävi kaikki valoisaksi
+ja iloiseksi.
+
+Ja nyt sopi mennä pellollekin — nythän ei Tuomas enää ollut
+palkkalainen, vaan omainen. Sen saattoi heti sanoa niille
+vaatteenliehuttajille.
+
+Aurinko kohosi säteillen ylös taivaan kantta, leivoset pitivät iloaan,
+metsänlaitojen harmaudesta saattoi jo erottaa vaalevat tuomet. Tuomaan
+oli vaikea ottaa pois kättään, sen oli niin hyvä siinä Eelin ympärillä.
+
+— Jumalalle kiitos, kuiskasi tyttö, silmät tähdättyinä Tuomaan suureen
+käteen, johon hänen kätensä oli uponnut. — Nyt menen puhumaan isälle.
+Hän on tätä niin kauan toivonut.
+
+Sinä aamuna nähtiin onnellisia unia Samuli Närvin asumuksessa. Nuoret
+eivät nähneet niin kauas kuin isä, he näkivät vain toisensa, kuumenivat
+ja punastuelivat toisiaan ajatellessaan, mutta isä, hän näki jo
+lapsenlapset, jotka juoksentelivat hänen ympärillään, iloitsivat hänen
+kanssaan joka ruohosta ja oraasta ja huusivat hänelle: vaari, vaari...
+
+Kun Eeli oli lypsänyt lehmät ja toimittanut ne laitumelle, meni
+hän huoneeseensa, heittäysi vuoteelleen ja purskahti itkuun, sekä
+väsymyksestä että onnesta. Hän kuuli isän ja Tuomaan puheen alhaalta
+saralta, missä he olivat kylvämässä, ja Tuomaan huudot hevoselle.
+Kuinka ihmeellistä olikaan levätä siinä ja kuulla heidän äänensä,
+tietää, että he olivat siinä, niin lähellä. Mitä, joko isä nyt puhui
+häistä? Ihan hän oli kuulevinaan. Ja hän punehtui siinä yksikseen
+ajatellessaan, että Tuomaasta ja hänestä tulisi mies ja vaimo. Käki
+kukkui, jokin musta hämähäkki käveli katossa. Eeli haukotteli. Hän meni
+uneen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän heräsi hirveään täräykseen. Seurasi toinen. Hän ymmärsi, että
+ammuttiin, ihan heidän nurkallaan. Hän karkasi ikkunaan.
+
+Etäämpänä pitkin tietä kiemurteli suuri ihmissaattue, etunenässään
+lippu. Saroilla pitkin lakeutta seisoivat siellä täällä hevoset, tai
+talutettiin niitä pois. Myöskin miehiä kulki siellä täällä. Alhaalla
+heidän sarallaan vaihdettiin kiivaita sanoja. Hän tunsi Tuomaan äänen,
+isänsä äänen ja vieraita ääniä. Hän muisti silmänräpäyksessä mitä oli
+tapahtunut eilispäivänä. Taas laukaus — Herra Jumala! Hän juoksi läpi
+tuvan ja alas portaat, hän tuli nurkalle omenapuiden alle.
+
+— Hanne...! parahti hän, — pane pois ase, hän on minun sulhaseni.
+Tuomas...! Jumalan tähden...
+
+Tuomas oli kaatunut vakoon, jonka juuri oli kyntänyt. Hetkisen olivat
+hänen silmänsä auki, hän sanoi jotakin ja pusersi suonenvedontapaisesti
+kättään. Sitten ei kuulunut mitään.
+
+Kaikki oli tapahtunut äärettömän nopeasti. Eivät isä eikä tytär
+pidättäneet niitä vieraita miehiä, jotka etenivät talosta. He
+saavuttivat pian juhlakulkueen, joka kiemurteli tietä laajan
+vainioaukean laidassa. Laulun säveleet säestivät askelia. Lippu liehui
+iloisesti taivasta vastaan.
+
+Harmaalla kesantosaralla harmaan asumuksen alla kulki valkea hevonen
+irrallaan, kaluten nuorta nurmea pientarelta. Kaksi ihmistä, vanhempi
+mies ja nuori nainen herättelivät eloon sitä, joka oli kaatunut vakoon.
+Kuollut ei herää.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun kulkue illansuussa palasi, olivat sekä pieni ihmisryhmä että
+hevonen poissa. Ainoastaan sahra oli jäänyt vaolle. Mutta läpi kajean
+ilman kuului harmaasta asumuksesta outo ääni. Se oli kuin saarnaajan
+ääni, joka on huutanut itsensä käheäksi, tai kuin nuoren pojan ääni.
+Miehestä mieheen kerrottiin nyt kulkueen kesken, että asumuksessa
+oli nuori tyttö, joka aamulla oli pelästynyt laukauksia ja mennyt
+ihmeelliseen uneen. Hän oli saanut saarnataudin. Häntä ei saatu
+heräämään, koko päivän hän oli huutanut tuolla tavalla. Sehän oli sen
+rikkurin morsian, sen, joka oli pitänyt passittaa toiseen maailmaan,
+peloksi ja varoitukseksi muille. Vai sillä lailla — no, mitäs tuo
+sanoo? Eikös se laula? Laulaa... välillä laulaa.
+
+Ja kulkueen kiemurrellessa lippunsa jäljessä, tanssista veltostuneena,
+rivit epäjärjestyksessä ja marssin sävel silloin tällöin katketen,
+juoksi muutamia nuoria tyttöjä tiepuoleen ja lähti pitkin piennarpolkua
+kulkemaan harmaata mökkiä kohden. He pysähtyivät. Lehmä ammui asumuksen
+takana. Avonaisesta ikkunasta kuului yksitoikkoisesti, harvakseltaan ja
+läpitunkevasti:
+
+    — Me etsimme kaikkea muuta,
+    sun valtakuntaasi ei.
+    Siks jäämme me kaikkea vaille,
+    ei mitään oo meillä, ei...
+
+    Me nousemme Herraa vastaan,
+    maa, kevät me pilkataan.
+    Me viheljät ihmislapset
+    epätoivoon me viskataan.
+
+    Maa hylkää ynseät lapset,
+    ei siunaust' aurinko suo.
+    Oi Herra, armahda meitä,
+    meihin isän katse luo!
+
+    Me etsimme kaikkea muuta,
+    sun valtakuntaasi ei.
+    Oi armahda, armahda meitä...
+
+Ensin ihmettelevät kuuntelijat miten kummallisesti hän puhuu... miten
+hän osaa...? Onko se virttä, vai mitä? Mutta pian vaikenevat heidän
+huulensa. Sairaan unennäkijättären laulu tunkee läpi luiden ja ytimien.
+Yhä uusia uteliaita tulee juhlakulkueesta. Harmaalla peltosaralla
+seisoo heitä pitkä rivi. He tulevat nauraen ja laskettaen pilapuheita.
+He seisovat ääneti ja heitä saa huutaa moneen kertaan ennenkuin he
+palaavat.
+
+Pian häviää kulkue kuin unennäkö. Aurinko laskee, ja taasen lepää
+vainioiden aukea rauhallisena ja maa huokuu tuoksujaan. Siellä täällä
+liikkuu arastellen joku ihminen. He häviävät, kun näkevät vahtien
+tulevan ja asettuvan sarkojen päähän. Vahdeilla on mukanaan hanuri.
+
+Mutta niin pian kuin he antavat hanurinsa vaieta, kuuluu harmaasta
+asumuksesta kylän laidalla läpitunkeva laulu, tai ei se ole laulukaan,
+— ennustusta, vai mitä lienee!
+
+    — — — maa, kevät me pilkataan.
+    Me viheljät ihmislapset
+    epätoivoon me viskataan...
+
+Keväällä 1917.
+
+
+
+
+"KAARTILAINEN" YKSINÄÄN
+
+
+Seeti teki lähtöä kokoukseen.
+
+Taasen oli kokous, niitä oli nykyään yhtenään.
+
+Äiti pysähtyi työssään, polvillaan permannolla, ja kuunteli. Yhä poika
+vain kamarissa jotakin haki, haki ja haki.
+
+Mitä ihmettä hän haki ja mitä hän hautoi mielessään? Mitä
+tästä elämästä tulisi? Pari tuntia oli Seeti noin vedellyt
+piironginlaatikolta edestakaisin, kävellyt lattian poikki, istuutunut
+pöydän ääreen ja taasen alkanut kolistella laatikoita ja etsiä. Äiti
+oli puoli tuntia sitten tehnyt asiaa kamariin — tulitikut ajelehtivat
+usein tuvasta poikain taskussa — ja silloin oli hän nähnyt, että Seeti
+penkoi papereitaan, hänellähän oli niitä niin paljon, sekä painettuja
+että kirjoitettuja papereita, vanhoja sanomalehtiä, vihkoja ja kirjoja.
+Tuntikausia siinä kyllä meni, kun niistä alkoi jotakin haeskella. Mutta
+äiti kysyi vain tulitikkuja ja läksi saman tien. Seeti vastasi, että
+mitä pirua: ei hän tulitikuista tiedä. Siitäkös olisi noussut meteli,
+jos äiti olisi kysynyt mitä hän nyt noin haki ja valmisteli. Isä olisi
+puuttunut asiaan, pistellyt ja kironnut, torunut Seetin lähdettyäkin,
+iltaan asti. Sitä kesti aina niin kauan, kun isä oli päässyt alkuun.
+Kunhan vain saisi suojeltua, ettei isä suuttuisi. Kipeä hän oli,
+tuskinpa hänestä enää koskaan tulisi miestä, kylmettynyt hän oli ytimiä
+myöten, keväällä maakuopissa. Se niistä raha-ansioista oli ollut, se
+oli jäänyt voitoksi vallitöistä. Ja lisäksi olivat kotona työt jääneet
+kesken eikä lääke mikään enää tahtonut parantaa. Kalliiksi vallityöt
+vain olivat tulleet.
+
+Yhtäkkiä painui äiti kiireesti työhönsä, sillä Seetin askeleet tulivat
+kiireesti ovelle. Ovi paukahti auki, kynnys kolahti ja lattia narisi.
+Kaikki oli ikäänkuin liian pientä Seetille, äiti tunsi sen, vaikka
+hänen silmänsä herkeämättä tähtäsivät hänen omiin käsiinsä, joiden
+alla lattiarääsy höyrysi. Seeti oli niin suuri ja liikkuvainen. Hän
+astui äitinsä selän taakse ikkunaan, varisti savukkeestaan tuhkaa ja
+jäi katselemaan ulos. Äiti hankasi niin että olkaluissa natisi, omaa
+levottomuuttaan hän koetti hangata mielestä. Seeti oli hänen takanaan
+kuin jokin suuri lintu, joka räpyttelee siipiään ja tekee lähtöä
+saaliinhakuun. Äiti oli käynyt niin araksi ja säikkyväiseksi sen
+jälkeen kun Seeti ja isä palasivat vallitöistä, hän tunsi, vaikk'ei
+ollut mitään näkyvää syytä, milloin oli tekeillä jotakin outoa. Ja nyt
+oli sellainen rauhaton, outo olo.
+
+— Joko mahtanee tuo jää kannattaa, sanoi Seeti, kädet nojallaan pöytää
+vastaan.
+
+Järvi lepäsi hänen edessään ensi lumen peitossa, jään peilipinta
+siellä täällä pilkoittaen esiin kuin joidenkin jäätyneiden kalojen
+lyijynkarvaiset liikkumattomat silmät. Kalliot rannoilla kahdenpuolen
+kohosivat paljaina ja viluisina lumipeitteen alta, jonka repaleet eivät
+ulottuneet niitä suojaamaan.
+
+— Älä toki jäälle, sanoi äiti, — älä toki ajattelekaan.
+
+— Jos olisin teitä kuunnellut, niin en ikänäni olisi minnekään
+ajatellut.
+
+Seetin ääni oli paremmin hajamielinen kuin suuttunut ja äiti uskalsi
+jatkaa:
+
+— Vielähän minä toissa-aamuna siellä virutin vaatteita.
+
+— Virutin ja virutin — mitä hemmettiä te sitten aina virutatte!
+
+Seetin ääni ei nytkään ollut suorastaan suuttunut.
+
+— Älä Jumalan tähden...
+
+— Jumalan tähden ja Jumalan tähden — miksei perkeleenkin tähden.
+
+Seeti naurahti ja kääntyi äitiin päin. Hänen ajatuksensa olivat
+tykkänään toisissa asioissa kuin niissä, joista hän puhui.
+Hänen silmänsä tuijottivat niin suurina ja kääntyivät ikäänkuin
+liikkumattomina päässä. Ei hän ajatellut jäätä, ei hän huomannut,
+että varisti tuhkaa suoraan lattialle, jonka äiti juuri oli hangannut
+valkoiseksi. Jos uskaltaisi kysyä, mitä oli tekeillä, oliko niissä
+huhuissa perää, mitä täälläkin oli kerrottu. Mutta eihän niissä voinut
+olla, ei toki niin kauan kuin ihmisillä oli järkeä päässä. Seeti jäi
+tuijottamaan likavirtaan, jota äiti rääsyllään ajoi käsiensä edellä.
+Niin, noin se leveni ja lainehti lika, kun vain vähäksikin aikaa jäi
+pesemättä. Kahteen viikkoon ei ollut tullut pestyä lattiaa ja tässä
+sen nyt näki, mikä siitä tuli. Niin se otti vallan ihmisessäkin
+lika, kun se häneen pääsi pesimään. Mutta ei Seeti ajatellut sitä
+mihin hän katseli. Äiti päästi yhtäkkiä rääsyn käsistään, lyyhistyi
+entistä alemmas, painoi suuret, punaiset kädet polviaan vasten ja
+katsoi poikaansa. Hän ei sanonut mitään, mutta hän ei huomannut salata
+kyyneliä, jotka tunkivat silmiin. Niistä kirposi pojan katseeseen kuin
+satuttavia suolarakeita. Seeti heräsi, kimmahti ajatuksistaan valveille
+ja paiskasi maahan savukkeenpään.
+
+— Mitä pirua te minusta katselette? Mitä minussa on katselemista? Aina
+teidän pitää urkkia ja udella, oikea komsarjus ja porvari te olette.
+
+Kaikki puolustussanat tukahtuivat äidin rintaan. Pienen tuokion oli
+maailma mustana hänen silmissään. Sitten hän taasen hankasi lattiaa,
+eikä kuullut muuta kuin oman työnsä tasaisen, yksitoikkoisen, raapivan
+särinän.
+
+Ennen oli ihmisellä taivas ja Jumala ja toivo tulevasta elämästä.
+
+Nyt ei mitään!
+
+Äiti ohjasi vanhalla säkkikankaan kappaleella likavirtaa ja pusersi
+rääsyn ämpäriin. Sormenpäitä poltti, ne halkeilivat aina näin pakkasten
+tullen. Yhtäkkiä hän kuuli takaansa isän ja pojan äänet. He puhuivat
+kuiskaamalla. Äidillä alkoi sydän takoa. Niin se takoi, ettei tahtonut
+saada kuultua. Hän konttasi pienen matkan heitä kohti ja koetti
+pyyhkiessään kuunnella. He kirosivat ja olivat hiljaa: he olivat hänet
+huomanneet. Hän ponnisti pystyyn, silmissä kipunoi, kun piti taipua
+ottamaan ämpäriä. Täytyi pitää kiirettä, hän tiesi, että jos hän
+viipyy, niin kiroavat miehet hänelle. Ja niin hän vain nopeasti tarttui
+ämpärin korviin ja tyrkkäsi kyynärpäällään auki oven.
+
+Pakkanen siellä jo rusahteli ovissa ja eteisen lattiapalkeissa.
+Metsänlaitaan oli selkeentynyt keltainen viiru taivasta, mutta itse
+taivaanlaki oli kuin sinertävä teräs, lunta se alkoi koota. Pojat
+toivat kelkalla puita. No mikä nyt oli? He juosta läähättivät mäen alle
+asti, siinä eivät he saaneet kelkkaa kulkemaan. Kumpikin otti syliinsä
+halkoja ja kiidätti niitä puolijuoksussa saunaa kohti.
+
+— No mikäs nyt on? Mitäs te juoksette?
+
+Äiti huusi alas mäeltä ja odotti vastausta. Tuulenhenki kahisi
+kellastuneissa koiruohoissa, jotka seisoivat pystyssä kivien välissä
+hänen vierellään. Pojat eivät vastanneet hänelle, juoksivat vain
+suurissa saappaissaan hänen ohitsensa. Hän sai pienempää kiinni
+hihasta. Pojalla oli nenä aivan punaisenaan yskästä. Ja samalla
+huohotti hänessä jokin tavaton kiihtymys.
+
+— Mikäs teillä nyt on? sanoi äiti ja etsi esiliinastaan kuivaa nurkkaa,
+mihin pyyhkisi lapsensa kasvoja.
+
+— Ei sitä sanota, huusi poika ja yritti nyhtäistä itsensä irti.
+— Pannaan pää poikki, joka sen sanoo... No, minä sanon sitten
+mutta pitäkää kanssa suunne kiinni. Tuodaan pyssyjä ja sapeleja
+ja provninkeja... Eikä saa olla toisella enempää tavaraa kuin
+toisellakaan, kaikki pannaan tasan. Ja tulee suuret verihäät... Mutta
+pitäkää kanssa suunne kiinni. Äit' hoi, minä menen Seetin mukana. Minä
+menen kanssa kaartiin. Mattilan Eetikin kuuluu kaartiin ja äkseeraa
+kankaalla...
+
+Poika juoksi äidin käsistä. Mutta hän ei päässyt tupaan. Se oli
+suljettu. Poika löi nyrkillään oveen, äiti tuli siihen hänkin. Miehet
+olivat panneet oven ruoppiin ja puhelivat nyt rauhassa siellä sisällä.
+
+— Minä puhun kaikki, minä ilmiannan, jollette avaa, uhkaili poika.?—
+Taloonkin minä menen ja vien sanan.
+
+Poika potki ovea ja itki. Äiti tarttui häntä olkapäihin.
+
+— Minkä sanan sinä viet taloon? kuiskasi hän. — Mitä aiotaan tehdä
+talonväelle?
+
+— Pian te sen näette. Tapetaan emäntä ja isäntä ja talo otetaan pois.
+Minä otan Aarnen sukset ja polkupyörän ja saappaat... Päästäkää
+hemmetissä sisään, minä ilmiannan...!
+
+Äiti siinä pyyteli, nuhteli ja uhkaili, hänen lapseltaan tuli
+hävyttömyyttä suut silmät täyteen.
+
+Äiti piteli rintaansa, hän ei tuntenut lapsiaan, hän ei käsittänyt
+mistä muutos oli tullut, ja näin lyhyessä ajassa. Seeti kyllä jo kauan
+oli vihannut kaikkia, jotka olivat käyneet koulua ja jotka olivat
+rikkaampia kuin he. Jos olisi aikoinaan ymmärtänyt, että hänellä
+oli sellainen lukuhalu ja tarve päästä virkamieheksi, niin olisihan
+koulurahat ottanut vaikkapa silmästään, ja talosta kyllä olisi autettu.
+Seetiä söi kateus niinkuin myrkky, mutta mistä olivat nuoremmat saaneet
+tietoonsa nämä asiat?
+
+Äiti värisi vilussa ja hädässä. Vihdoin viimein avautui ovi ja
+Seeti tuli porstuaan. Hän kahahti kynnykseltä niinkuin koirasmetso
+kahahtaa männynlatvasta, naurahti, vihelsi ja hypähti portaille,
+jotka veivät ullakolle. Äiti pujahti hänen ohitseen tupaan ja pääsi
+lieden ääreen. Hän pelkäsi vanhinta poikaansa. Hän pelkäsi myöskin
+isää, vaikk'ei isä näin sairaana päässyt juoksemaan häntä kiinni,
+kun hän pakeni. Pelottavilta tuntuivat tällä hetkellä pojatkin, tuo
+nuorinkin, tuo lapsi, joka jo tiesi kauheita salaisuuksia. Mitä, mitä
+tulisikaan tapahtumaan? Olivatko he kaikki unohtaneet, että äiti oli
+palvellut talossa, että isäntä rukiinteon aikaan oli toimittanut
+heille eläinlääkärin, kun heidän hevosensa oli kuolemaisillaan, että
+emäntä kaiken syksyä oli tuonut heille lääkkeitä isää varten, joka
+oli kylmettynyt vallihautoja kaivaessaan? Olivatko he unohtaneet
+ystävälliset välit ja lukemattomat yhdessä vietetyt iltahetket
+parina kymmenenä vuonna? Oliko Jumala tosiaan antanut vallan
+sielunviholliselle ja salli hänen mielinmäärin riivata ihmisiä?
+
+Isä oli päässyt kiihtymyksen alkuun, käänteli sängyssään ja torui.
+
+— Kuinka kauan sitä saunaa taasen saa odottaa? Mitäs sinä minusta,
+hyvähän se vain on, että minua repii. Lattioita, niitä sinä peset
+ja virutat, siihen on aikaa, mutta saunaa, sitä pitää odottaa. Vaan
+älä sinä luule, että minä sinua aina viitsin katsella, jahka tästä
+tulee ne suuret käräjät, niin saat sinä mennä yhtä tietä muiden
+porvariperkeleiden kanssa. Saunassa minä sinut korvennan, senkin laiha
+sääski. Et saippuaksikaan sinä kelpaa. Torakanmyrkkyä minä sinulle
+annan. No, tuleeko se sauna valmiiksi vai ei?
+
+Pojat nauroivat isän sukkeluuksia. He rasvasivat Seetin saappaita,
+toisella toinen, toisella toinen pujotettuna käsivarrelle yli
+kyynärtaipeen. Lieden loimotuksessa näyttivät heidän suunsa ja leveät
+hampaansa olevan ikäänkuin veressä.
+
+— Kyllä nyt tulee saippua-aineksia, hihihihihii!
+
+— Hihihihii!
+
+Äiti kyykki taasen polvillaan permannolla, käsiensä alla höyryävä
+riepu. Isän sanat eivät sattuneet häneen, ainoastaan poikain nauru
+sattui. Jos olisi voinut hankkia Seetille koulunkäynnin, niin olisiko
+nyt toisin? Olisiko se auttanut?
+
+— Hihihihii!
+
+— Hahahahahaa!
+
+Oli niinkuin kissat olisivat mourunneet ja rotat vinkuneet yhtaikaa. Se
+oli hänen poikainsa naurua. Ei ollut hän osannut heitä kasvattaa. Mikä
+rangaistus häntä odottikaan tästä kaikesta? Hiki päässä hankasi hän
+kynnyksenalustaa, kuunnellen Seetin askelia ullakolla, isän sadatuksia
+sängystä ja pikkupoikain naurua. Hänen päässään oli sakea tuska
+ikäänkuin aivot olisivat olleet täynnä hyytynyttä verta. Pari kertaa
+voihkaisi hän syvään ja äänettömästi. Sitten tuli hänen mieleensä
+keveämpi ajatus, ikäänkuin pieni lintu olisi suhahtanut hänen silmiensä
+ohitse: jos voisi paeta, kauas, kauas, ettei näkisi niitä päiviä, jotka
+ovat edessä! Lintu palasi, hänen silmiensä edessä välähti ikäänkuin
+pääskysen valkoinen ystävällinen rinta. Hän oli muistanut jotakin.
+Muisto selkeni selkenemistään ja yhtäkkiä oli kaikki hänellä aivan
+varmana.
+
+He olivat kerran olleet juhlilla kaupungissa. Kapteeni, joka perheineen
+vietti talossa kesää, oli kutsunut heidät. Silloin oli poikain isä
+aivan toisenlainen, he olivat silloin molemmat nuoret ja terveet,
+sekä hän että isä. Oli suuri kaupungin sali, kattokruunut loistivat
+ja musiikki soitti. Se oli "kaartin" juhla ja kapteeni oli kaartin
+johtaja eli päällikkö. He istuivat toisella tuolirivillä ja kapteeni
+tuli puhuttelemaan heitä ja kaikki näkivät sen ja katsoivat heihin.
+Jokin nuori herra piti puhetta ja sanoi, että kaarti oli perustettu
+suojelemaan koteja. Suojelemaan koteja, niin, juuri niin! Aivan
+varmasti hän niin sanoi. Ja kapteeni itse nousi lavalle, otti nuorta
+herraa kädestä ja sanoi kaikille noille sadoille ihmisille salissa,
+että herra oli puhunut oikein. Juuri sen vuoksi oli "kaarti" syntynyt:
+puolustamaan koteja.
+
+Ja tämä nykyinen kaarti, jolla oli sama nimi, tahtoi hävittää koteja!
+Olisipa kapteeni elänyt, niin hän ei olisi tätä sallinut. Mutta
+kapteeni oli kuollut.
+
+Vaan hän, äiti, hänpä sanoo sen nyt heti Seetille, isälle, pojille. He
+ovat sen unohtaneet, mutta Jumala on antanut hänen muistaa asian juuri
+hädän hetkellä!
+
+Äiti sai voimia ja nousi. Hän kohtasi Seetin eteisessä. Hänelle hän sen
+ensin halusikin ilmoittaa. Seeti seisoi sukset käsissä hänen edessään.
+
+— Kuule nyt... muistathan sinä juhlan, johon kapteeni vainaja oli
+kutsunut meidät kaikki, silloin kun me olimme kaupungissa... Isä oli ja
+minä ja velivainajasi. Se oli ensimmäisen "kaartin" juhla ja kapteeni
+oli "kaartin" johtaja.
+
+Seeti ei suuttunut. Hän oli vain käynyt hyvin tarkkaavaksi. Tukka
+otsalla katseli hän äitiinsä ja vastasi muistavansa juhlat ja
+kapteenin. Ja puhe — sanottiinko siinä varmasti niin?
+
+— Minulla on säästössä se lehtikin, jossa juhlasta kirjoitettiin, puhui
+äiti keventynein mielin. — Maltapas, minä haen sen, se on kirstussa
+kapteenin ja kapteenskan kuvien ympärillä.
+
+— Mitä pirua te sitten salaatte siitä lehdestä. Koko aamun olen sitä
+hakenut.
+
+— Kun et ennen ole kysynyt, toistakymmentä vuottahan se on ollut
+minulla.
+
+— Ja nyt te vasta saatte suunne auki.
+
+— En osannut tietää... Minä tuon lehden.
+
+— Pitäkää, koska olette pitänyt tähänkin asti. Ilman aikojanne te sinne
+kammerratte, en enää tarvitse koko lehteä, jos te vain olette muistanut
+puheen oikein.
+
+— No oikein, oikein. Puolustamaan koteja kaarti perustettiin, niin
+sanottiin puheessa ja kapteeni sen vahvisti. Puolustamaan koteja,
+vaikkapa valalla minä sen vakuutan, viimeisellä tuomiollakin minä...
+
+— Ja huudatte niinkuin olisitte puheissa kuuron kanssa. Kyllä
+minulla vielä on tallella kuulo, hyvä kuulo onkin. Olette taitanut
+tulla tässä kuulemaan yhtä toista, mutta katsokaakin, ettei se mene
+tästä pitemmälle, sillä silloin voi päänne olla höllässä — nyt
+on aika sellainen. Älkääkä te hokeko sitä senaikaista kaartia ja
+kapteenivainajaa ja talojen suojelemista. Nyt on aika toinen. Ja
+nyt on yhteinen päätös ja yhteinen henki. Voivat vielä luulla teitä
+porvariksi. Ja sehän te taidatte ollakin.
+
+Poika katsoi läpitunkevasti äitiinsä.
+
+— Työtä minä olen ikäni tehnyt, hätääntyi äiti puhumaan, — siitä asti
+kuin kävelemään pääsin. Enkö sitten liene työkansaa...
+
+— Jaa ei se siihen tule, vaan mielipiteihin.
+
+— Työtä ihmisen pitää tehdä, se on minun mielipiteeni...
+
+— Puhutte niin perkeleen orjamaisesti, että oikein iljettää.
+
+— Mitäs minusta, minä menen pian, mutta te lapset... sinä... Jos vielä
+mitä tapahtuu!
+
+— Älkää siinä joutavia. Kaikki vastaavat toistensa puolesta eikä ketään
+yksistään saada kiinni. Eikä yksityistä vedetä rangaistukseen, eikä
+vankiloita enää pidetä.
+
+— Kukas vastaa sitten, jos tulee pahoja tekoja?
+
+— Ei kukaan.
+
+— Kuinka ei kukaan? Totta kai se tekijä, kun hänet saadaan kiinni.
+
+— Olkaa te huoleti, ei ketään saada kiinni, siihen on keksitty keinot.
+Ei anneta ylös mitään nimiä, ymmärrättekö! Eikä mitään rangaistuksia
+tule.
+
+Äiti seisoi hetkisen ymmällä. Mutta huomatessaan pojan jo lähtevän, hän
+tarttui hänen rintapieleensä.
+
+— Ja se on sitten varma, ettei talonväellekään mitään tule? Sinä tiedät
+kuinka monta hyvää he ovat meille tehneet ja...
+
+Poika iski sukset permantoon. Nyt hän oli suuttunut.
+
+Äiti ei erottanut, mitä hän sanoi. Äiti oli mennyt aivan pieneksi
+ja avuttomaksi. Toivon liekki, joka hetken oli palanut hänelle
+ystävällisenä, sammui. Hän muisti, että piti mennä saunaan, kipeä isä
+kyseli kylpyä, mutta tuntui samalla siltä kuin vielä olisi pitänyt
+viipyä. Ehkä Seeti kuitenkin sanoisi hyvän sanan. Seeti ei ollut paha.
+Jollei olisi ollut sitä kauheaa kateutta. Minkätähden pitäisi kaikilla
+olla samalla tavalla? Oman sydämensähän ihminen kateudella turmeli.
+
+Mutta Seeti ei enää sanonut mitään, ei hyvää eikä pahaa. Kädessään
+sukset astui hän porstuaan ja siitä pihamaalle. Pojat kulkivat
+hänen perässään kuin koirat, joita ei oteta haluamalleen retkelle.
+Uhkamielisenä painui Seetin pää kotimäen taakse, poikain jäädessä
+katsomaan hänen jälkeensä ja äidin seisoessa lämpiävän saunan edustalla.
+
+Ohoi ja hoi! Saakelinmoiselta tuntuikin taas päästä eroon ainaisesta
+kysymisestä ja katselemisesta. Sellainen urkkiminen ja kurkistaminen
+kodissa vallitsi, ettei siellä uskaltanut ajatellakaan rauhassa.
+Sellainen huuhkain se oli äiti, että se otti selvän ajatuksistakin,
+joita ei lausuttu. Paras taitaisikin olla tykkänään muuttaa kotoa,
+niinkuin Mattilakin oli tehnyt. Ennen perustettiin kaarteja kotien
+puolustukseksi — ennen, niin! Nyt oli toista, saamarin toista. Nyt
+otettiinkin valta kansan omiin käsiin. Kaartit tarvittiin siihen,
+siihen, siihen juuri: kansan valtaan! Ohoi ja hoi, kyllä nyt suksi
+luisti, ei vauhti enää tästä parantunut, mutta ei ollut tämä jää
+vahvaa, aivan se notkui ja lainehti alla, aivan se vonkui ja ulisi.
+Mutta uliskoon! Ulina tästä pian nousee rannoillakin, kunhan tässä
+aletaan tehdä oikeutta ja piikit alkavat heilua. Saakelinmoista
+elämää täällä olikin vietetty, toiset olivat saaneet käydä koulua
+ja rakentaa linnoja asuakseen, mutta nyt tulisikin hallitus toisiin
+käsiin. Yhteishenki nyt vallitsisi ja yhteinen päätös eikä ketään
+saataisi kiinni. Niin oli säädetty, että nimiä ei mainita. Komitea
+vastaa ja keskuskomiteaan voi vedota ja järjestö on vielä komiteojenkin
+yläpuolella, ja järjestössä muuttuvat miehet joka viikko, niin ettei
+mitenkään saa tietää nimiä tai yksityisiä. Sillä lailla on täysi
+varmuus eikä kenellekään yksityiselle toverille voi mitään tapahtua,
+ei hengen eikä omaisuuden puolesta. Ainoastaan porvarien veri höyryää,
+jahka tästä kansa nousee.
+
+Aseita on, pyssyjä ja piikkejä ja sapeleja on, ja joka kylässä
+harjoittavat kaartit. Ja kaikki saalis tasataan, eikä puutetta tule
+mistään. Eikä kukaan tule mistään kiinni, kaikki tukevat toisiaan kuin
+veljet ja kaverit.
+
+Siinähän se juuri on voima siinä veljeydessä, siinä, ettei ketään
+jätetä yksin vastaamaan teoistaan, vaan kaikki vastaavat, tai ei kukaan
+vastaa, kun tiukka tulee. Yhteinen päätös on pyhä ja kallis asia ja
+kaikki on veljet keskenään... Eikä nimiä saa antaa ylös — komiteaa vain
+saa mainita ja keskuskomiteaa ja järjestöä. Ja niissä vaihtuu väki,
+ettei kenestäkään saa kiinni. Ainoastaan porvarien veri höyryää. Ohoi
+ja hoi!
+
+Kun on toveri, niin ei ole koskaan yksinään. Toverit tukevat aina
+toisiaan ja ovat yhdessä. Ei koskaan tarvitse toverin pelätä, aina on
+vierellä veli. Kaikki ovat veljet keskenään. Ainoastaan porvarien veri
+höyryää!
+
+Näitä hoki Seeti uudelleen ja uudelleen, hiihtäessään kuin voiton
+humalassa. Hänen oli kiire toverien luo, hän tiesi aseiden juuri nyt
+saapuneen, ehkä jo ensi yönä käytäisiin talon kimppuun — nuoren isännän
+kultakellon, sen hän oli katsonut itselleen, niinikään hän tarvitsi
+talvipalttoon, nuori isäntä oli pieni mies, mutta kai sen vaatteista
+sentään jotakin saisi. Saamari sentään, kuinka ritisi ja ulisi! Ilman
+näitä suksia olisi ollut mennyttä. Lumitäplien sisästä katseli kuin
+jättiläiskalojen silmiä, siinä ne olivat aivan jään pinnassa. Pieni
+tuuli alkoi käydä, se tuprutti lunta ja nosti rannoilta ikäänkuin syviä
+huokauksia. Porvarit ne siellä taloissaan huokailevat. Odottakaa,
+odottakaa, kaikki, koulunkäyneet ja suuria palkkoja kantavat, kyllä
+teidän verenne tästä höyryää! Mutta toveri ei koskaan ole yksin, aina
+on rinnalla toveri ja veli.
+
+Yhtäkkiä alkoi Seetin korvaan kuulua tuttua ääntä, ensin hiljemmin,
+sitten lujemmin: yksi... kaksi, vasen... vasen... Siellä, siellä
+marssi kaarti maantiellä! Ja niin paljon näytti poikia olevan,
+saakelinmoisesti heitä oli, varmaan heitä taas oli tullut lisää, ja
+kaukaa. Vasen.... vasen! Rinta tulvillaan kiihkoa ja riemua Seeti
+lykkäsi sauvoja. Huonoapa oli jää... aivan vettä tirsui esiin. Mutta
+pianhan hän onkin perillä. Niemen takaa tulee näkyviin talo. Halloo,
+kaverit, täällä tullaan, halloo! Ja nuo tuolla pihalla... niitä
+asekuormiako ne ovat? Halloo, halloo! Jopas ovat kaverit huomanneet
+hänet... Harjoituskin on mahtanut keskeytyä, koska miehiä alkaa lappaa
+rantaan. Kuuluu naurua ja puhetta ja perkeleitä. Ilta alkaa hämärtää,
+savu nousee suorana ylös talon piipusta, savun välitse näkyy keltainen
+taivaanranta. Kuumalla riemulla tuntee Seeti kuuluvansa tuohon
+mahtavaan joukkoon, joka ottaa haltuunsa vallan ja mullistaa maailman.
+Heitä on paljon, joka kylässä, joka mökissä ja kaupungit täynnä. Ei ole
+mitään, mitä he pelkäisivät tai kunnioittaisivat. Maailma on heidän!
+
+— Oletpas sinä uskaltanut nuorelle jäälle! kuulee hän rannalta Mattilan
+äänen.
+
+— Ei kaartilainen pelkää! huutaa hän vastaan. — Mitä perkelettä te
+keskeytitte harjoituksen...
+
+Mutta juuri sillä hetkellä risahtaa pahasti hänen allaan. Vesi lyö
+korkeana laineena rantaa vasten, murtaen liitoksen maakamaran rajalla.
+Rannalla nauretaan ja puhutaan raikkaasta kylvystä. Seeti riuhtoo
+kaulaa myöten vedessä. Jään laita risahtaa rikki heti kun siihen
+tarttuu. Hän tarttuu uudelleen ja uudelleen. Hän ei saa toista suksista
+eroon jalastaan. Rannalla nousee häly ja melu. Miestä lappaa kuin
+köyttä. Tuodaan seipäitä, laudanpätkiä, vedetään alas venettä. Juostaan
+hakemaan airoja.
+
+— Auttakaa, minä hukun! kuuluu yli noiden kymmenien ihmispäiden, jotka
+kihisevät jään laidalla. Jää murtuu murtumistaan heidänkin allaan.
+Toiset seisovat polvia myöten vedessä. He paiskaavat hukkuvalle
+seipäitä ja laudanpätkiä, he antavat hänelle neuvoja, hän on aivan
+lähellä, hänen jalkojensa alla pitäisi tuntua pohjan. Mutta hän ei
+löydä tätä pohjaa eikä hän saa käsiinsä pelastavia laudanpätkiä. Hän
+huutaa äänellä, joka on kuin teurastettavan eläimen ääni tai kuin
+pienen lapsen parkuna. Toverit näkevät, että hän hukkuu tuohon heidän
+silmiensä eteen, he eivät voi auttaa, hän hukkuu... hukkuu, heidän
+täytyy jättää hänet yksin kuolemaan.
+
+Ja Seeti — silmäinsä edessä sadat toverit ja veljet, näkee hän
+kammottavassa avuttomuudessa, ettei kukaan voi häntä tukea, hänen on
+yksinään astuttava yli elämän kynnyksen, tuomiolle... tilinteolle,
+viimeiselle tuomiolle...
+
+— Auttakaa...!
+
+Sadasta kurkusta kuuluu vastaus rannalta, hädässä juoksevat ja huitovat
+kaikki nuo miehet, jotka äsken olivat voimastaan niin varmat.
+
+Yhä epämääräisemmäksi käy hukkuvan huuto elämän rantaa kohti, yhä
+heikommin lyö vesi ylös syksyistä kamaraa vasten. Vihdoin ei miehen pää
+enää nouse yli veden pinnan, viimeisen kerran heilahtaa käsi, viimeisen
+kerran nousevat poreet kiiluvalle mustalle avannolle. Sitten on kaikki
+hiljaa, jättiläiskokoinen avanto merkitsee kohtaa, missä väkevä
+"kaartilainen" taisteli viimeisen taistelunsa ja missä yksinäisyys
+hänet yllätti.
+
+Marraskuussa 1917.
+
+
+
+
+PERINTÖ SYNTYMÄKODISTA
+
+
+Joulu tuli, liukuen pehmeitä hämäriä iltoja ja yhä pimeneviä öitä
+myöten.
+
+Vanhassa Paavolassakin valmistauduttiin tänä vuonna vastaanottamaan
+joulua. Kummastuksissaan näkivät ohikulkijat liikettä ja elämää talon
+pihamaalla, näkivät kuinka vuoderähjät vaatteineen kannettiin ulos,
+kuinka rääsyt, joilla pirtin ikkunat olivat olleet tukitut, otettiin
+pois ja sijaan pantiin uudet ruudut. Kaivon arkunkansi korjattiin,
+vanha kärrynkori, joka vuosikausia, kesät talvet, oli lahonnut
+asetettuna tallin seinää vasten, hävisi yhtäkkiä. Kanat vietiin tuvasta
+navettaan, ne kaakattivat niin että kuului kilometrin päähän.
+
+— Onko kuolema mahtanut käydä Paavolassa? kysyivät toisiltaan
+ohikulkijat, — vai mitä on tapahtunut?
+
+Ei, kuolema ei ollut käynyt Paavolassa. Vanha, käpertynyt emäntä
+torui aitanrappusilla sisarentytärtään, naapurinemäntää, joka
+yritti kantaa tunkiolle kaikkinaista ikivanhaa kamaa, ja isäntä
+tinki portilla kauppiaan rengiltä edes kymmentä penniä, edes viittä
+penniä pois lasiruuduista. Kyläläiset, jotka palasivat kaupungista
+jouluostoksiltaan, antoivat Paavolan kohdalla tahallaan hevosen
+mennä hiljaa, kuullakseen mitä talossa tapahtui. Sieti sitä siellä
+kerran nähdä liikettäkin, vuosikausia oli muinoin niin kaunis talo
+rappeutumistaan rappeutunut ja lopulta ollut maantienlaidassa kuin
+mikäkin kummitus.
+
+Ei, kuolema ei ollut käynyt talossa, tämä kiire ei tarkoittanut
+hautajaisia. Vanhukset elivät, liikkuivat kuin harmaat tontut,
+valmistivat emännän sisarentyttären avulla joulunviettoa ja kiroilivat
+kirjettä, joka oli tullut ja herättänyt heidät heidän pitkästä
+rauhastaan. Mutta kaikki johtui siitä, että sanomissa oli kulkenut
+uutinen, kuinka eräs "tunnoton isäntä", nimittäin Paavolan isäntä,
+oli ajanut kotiin halkokuormia metsästä ja toimittanut muitakin talon
+ajoja hevosella, jonka jalka oli nilkan kohdalta poikki. Paavolassa
+ei luettu sanomia, mutta kruununmiehet tulivat taloon, lopettivat
+hevosen ja uhkasivat isäntää käräjänkäynnillä. Ja kaksi viikkoa
+ennen jouluaattoa poikkeaa sitten Mattilan emäntä, Paavolan emännän
+sisarentytär, kirkkotiellään Paavolaan ja tuo kirjeen. Mutta kirje
+ei ollut pojilta, Paavolan vanhuksien pojilta. Ne lurjukset eivät
+kirjoittaneet vanhuksille, ties millä kulmalla maailmaa olivatkaan,
+vaikka olisivat taas istuneet linnassa kaikki kolme. Kirje oli
+Paavolan isännän velivainajan pojalta, itse rovasti Paavolalta. Ei
+vuosikymmeniin rovasti ollut antanut tietoa itsestään enempää kuin
+asessori ja tirehtöörikään, vai mitä ne olivat — niistähän oli kaikista
+tullut niin suuria herroja niistä Antti-vainajan pojista, vaikka vallan
+kerjäläisinä lähtivät kotitalostaan — ja nyt yhtäkkiä kirjoittaa
+rovasti, vanhin pojista kirjeen.
+
+ "Hyvät omaiset siellä vanhassa kotitalossa!
+
+ Jumalan rauhaa toivotan teille pitkästä aikaa. Ei ole tullut
+ kirjoitettua, paha kyllä, eikä myöskään käytyä siellä vanhassa
+ syntymäkodissa. Monenmoiset työt ja toimet ovat pidätelleet.
+ Yhtäkaikki olen silloin tällöin matkustavaisten kautta kuullut,
+ että Paavola vielä on pystyssä ja että te, setäni, vaimoinenne yhä
+ siellä isännöitsette. Muuan pieni uutinen, joka syksyllä kierteli
+ sanomalehdissä, toi taasen elävästi mieleen syntymäkodin, jonka
+ viheriöillä ahoilla lapsena paimensin karjaa ja tallinsillalla
+ kesäiltoina istuin ja luin katkismusta tai raamattua. Niin ovat vuodet
+ haihtuneet kuin sumu ja pian kolkuttaa kuolema ovellemme.
+
+ Minulla ei suinkaan ole valittamista enempää kuin veljillänikään
+ Erkillä ja Kustaalla. Jumala on armossaan runsaasti siunannut
+ käsialamme. Niinkuin ehkä olette kuulleet, olen minä nyt kolmatta
+ vuotta ollut rovastina Rantamaan seurakunnassa, joka on yksi maan
+ suurimpia, vanhin poikani on hänkin jo kirkkoherrana ja nuorin
+ pojistani on vasta nimitetty apulaisekseni. Myöskin veljeni, Erkki ja
+ Kustaa, ovat hyvin menestyneet.
+
+ Mutta kyllin jo näistä kaikista, sillä toivon pian suusanallisesti
+ saavani jutella kanssanne siellä Paavolan vanhassa pirtissä, missä
+ niin monet yöt lapsena vetelin suloisia unia penkillä tai uunin
+ pankolla vaari-vainajan kanssa, sirkan siritellessä nurkassa. Olemme
+ nimittäin me veljekset kaikki kolme päättäneet käydä katsomassa
+ syntymäkotia ja vanhempiemme hautoja. Kun siitä juuri tänä jouluna
+ tulee tasan viisikymmentä vuotta, kun Paavolasta läksimme, olemme
+ päättäneet saapua sinne itse joulun aattona ja viipyä molemmat
+ joulunpyhät. Toivomme, ettei teillä, hyvät omaiset, ole mitään sitä
+ vastaan. Pyydämme, ettette meidän tähtemme näe vaivaa. Arvaan, että
+ piiraita paistetaan ja puuroa keitetään niinkuin ennenkin ja että
+ kultaisesta kylvystä riittää vieraallekin. Arvaan, että kuusikin
+ tuodaan pirttiin lastenlasten iloksi. Siitäpä sitä sitten riittää
+ jouluiloa meillekin, jotka lapsensydämellä lähestymme isämme ja
+ äitimme kotia. Kyytihevosista pidämme itse huolen. Toivomme saavamme
+ viettää jouluyön pirtissä niinkuin ennen muinoin. Vanhetessaan ihminen
+ ikävöi lapsuutensa huolettomille tienoille niinkuin tähkä kypsyessään
+ painuu juurtaan kohti.
+
+ Toivossa, ettemme sukulaisillemme tuota häiriötä pyynnöllämme,
+ saavumme siis Paavolaan jouluaattona. Lähettäen monet terveiset ja
+ toivottaen Herran rauhaa
+
+ veljenpoikanne
+
+                                        A.F.S. Paavola."
+
+Häiriötä, sitäpä rovastin kirje vasta tuottikin. Mattilan emännän
+kehuskellessa kunniaa, mikä piti tapahtuman talolle, päättelivät
+vanhukset, että panevat rovastille menemään kirjeen, jossa kieltävät
+herroja tulemasta tällaisiin pieniin paikkoihin joulunvietolle.
+Mattilan emäntä lupasi pitää huolen kaikesta, tulla leipomaan piiraat,
+toimittaa kotiin kuusen, lähettää luomaan auki tien vaari- ja muori
+vainajien haudoille, tädin ei tarvinnut surra mitään, olihan suuri
+kunnia koko pitäjän silmissä, että sellaiset herrat kuin asessööri,
+tirehtööri ja rovasti olivat Paavolan poikia ja tulisivat setäänsä ja
+tätiänsä tervehtimään.
+
+— Tulkoot vain, sanoi isäntä, — kylmillään tapaavat talon. Vai olisin
+minä velvollinen odottamaan heitä täällä niinkuin mikäkin pahantekijä
+lautamiehiä.
+
+— Vai vielä piiraat ja puurot ja ehkä pahnatkin, pauhasi emäntä. — Ei
+tule mitään, ei tule mitään! Kirje pannaan menemään, että pysykööt
+siellä missä ovat olleet viisikymmentä vuotta. Oli heistä tarpeeksi
+harmia silloin, kun he kakaroina peuhasivat tässä jaloissa!
+
+— Kukas sen sellaisen kirjeen panee menemään? kysyi Mattilan Miina.
+
+— Sinä, kukas muu. Osaavathan lapset teillä selvää kirjoitusta.
+
+— Ja meidän lapset menisivät tekemään sellaista! Ne on käyneet koulut
+ja tietävät mitä merkitsevät tirehtöörit ja asessöörit.
+
+Vanha Paavola kirosi, ettei hän välitä pipeistä eikä papeista.
+Kenelläkään ei ole asiaa hänelle, vaikka tulisivat omat pojat, niin hän
+kääntäisi ne portilta takaisin. Kyllä hän nämäkin herrat tietää. Ne on
+saaneet vihiä siitä, että tukkiyhtiöt kyselevät Paavolaa, ja toivovat
+nyt joitakin vanhoja perintöosia. Tietenkään ei heillä ole mitään
+saamista. Ja jos olisikin ollut, niin ne on jo vanhentuneita, kun ei
+niitä viiteenkymmeneen vuoteen ole haettu. On hän ennenvanhaan käynyt
+käräjiä siksi paljon, että hän lain tuntee. Kylmillään ne suuret herrat
+Paavolan tapaavat, kun saapuvat joulua viettämään. Veisatkoon sitten se
+maanmainittu messupappi, niinkuin ennen muinoin poikasena, että raikuu
+pirtti. Ei elävää torakkaakaan suurten herrain pidä tavata Paavolassa!
+Ja pahasti nauroi isäntä kirjeen kuultuaan.
+
+Mutta oudosti se sentään oli vaikuttanut vanhuksien koko olemukseen.
+Oli kuin jotkut kaukaiset kaiut heidän sielujensa pohjalla olisivat
+havahtuneet pitkästä unesta ja alkaneet soida. Jonkin päivän he
+murjottivat niin vaiti, että olisi luullut heidän mykistyneen.
+Vähitellen he alkoivat puhua, ensin vain jonkin sanan päivässä, sitten
+joitakin lauseita ja vihdoin he puhuivat yölläkin, syytellen toisiaan.
+
+— Tulevat vaatimaan takaisin tätä Paavolaa.
+
+— Todistakoot, todistakoot. Vaari on kuollut, seppä on kuollut, kaikki
+ovat kuolleet, jotka voisivat jotakin meitä vastaan todistaa.
+
+— Kyllä ovat menestyneet maailmassa nämä Antti- ja Maija-vainajien
+lapset. Mikähän siinä on, etteivät meidän pojat? Ei ilonpäivää heistä
+ole ollut.
+
+— Mitä se puhumisesta paranee.
+
+— Ja vielä kirjoittaa rovasti lapsenlapsista, jotka mukamas leikkisivät
+joulukuusen ympärillä...
+
+— Älä siinä itke...
+
+— Enhän minä ole vuosikausiin itkenytkään... Kunhan eivät vaatisi
+tilille siitäkin koivikosta, joka oli tässä ennen, se oli korea
+koivikko...
+
+— Pitäisi päästä niiden tukkiherrain puheille, jos saisi talon myydyksi
+ennenkuin tulevat nämä turilaat — en paremmin sano.
+
+— Voi, voi, missähän ne viettävät joulua meidänkin pojat...
+
+— Jollet siitä lakkaa, niin saat tästä halosta. Varmasti tulevat
+vaatimaan takaisin Paavolaa. Pitäisi tavata jotakin lakimiestäkin.
+Vaikka kyllä se niin on, että laki viidessäkymmenessä vuodessa
+vanhenee, jollei aikoinaan ole valvottu.
+
+— Jospa toimittavat meidät vielä linnaan siitä, että otimme heiltä
+talon.
+
+— Heidän oikeutensa on vanhentunut.
+
+— Mutta jos sattuisimme samaan vankilaan poikain kanssa. Jos
+sattuisivat istumaan elinkautisina.
+
+— Sinun syytäsi tämä on kaikki tyynni.
+
+— Minunko syytäni? Minäkös heiltä talon vein ja lehmät ja hevoset,
+yksinpä heidän isävainajansa kirkkovaatteetkin...?
+
+— Mutta kukas heidät ajoi lumihankeen jouluaattona viisikymmentä vuotta
+sitten — häh?
+
+— Sinä riidan nostit! Muistele vain: tämä rovasti, tämä Antti se
+veisasi ja sillä oli niin korea ääni, että kelpasikin kuunnella. Niillä
+oli kaikilla niin koreat äänet, niinkuin oli niillä vainajillakin.
+Oli päästy saunasta pirttiin, silloin sinä sanoit niin rumasti tälle
+Antille. Kyllä minä sanatkin muistan, sanonkos...!
+
+— Mutta sinä heidät tuvasta pihalle ajoit, käskit sikoläättiin
+viettämään joulua — eikös se niin ollut?
+
+— Mikäs hätä sikoläätissä sitten olisi ollut. Olen minä itsekin kerran
+ollut jouluyön sikoläätissä, kun isävainajani humalapäissään salpasi
+sinne meidät kaikki lapset..
+
+— Sinulla olikin isä sellainen juopporenttu. Tässä Paavolan suvussa on
+aina ollut parempia ihmisiä...
+
+— Niinkuin ne meidänkin pojat. Varkaita ne on ja murhamiehiä. Voi
+yhtäkaikki...!
+
+— Ja itkemisestä se sitten paranee. Olisit antanut veli-vainajani
+orpolapsille edes leipäpalan mukaan...
+
+Yöt päivät kiduttivat vanhukset itseään ja toisiaan puoli vuosisataa
+vanhoilla muistoilla. Jouluaatto läheni heitä kuin viimeisen tuomion
+päivä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun vihdoin joulun pehmoisessa hämärässä kaksi rekeä ajoi Paavolan
+pihamaalle, seisoivat he pyhävaatteissaan hiljaisina ja äänettöminä
+pirtin ikkunoissa, kuunnellen kulkusia. Pirtti oli siistittynä käynyt
+ikäänkuin entistään suuremmaksi, vaikka kuusikin puolestaan otti
+tilaa. Kun rievut ruuduista olivat otetut pois, oli oudon valoisaakin.
+Matalista ikkunoista näkyi kolmelta seinältä metsää ja lunta, tuntui
+siltä kuin pirtti kuusineen olisi kuulunut samaan metsään.
+
+Mattilan emäntä niiaili portailla suurille herroille ja selitti, että
+isäntä ja emäntä jo ovat vanhat... se on heille suuri kunnia, että
+niin korkeat herrat tulevat näihin pieniin paikkoihin... Kyllä he
+elävät ja ovat kotosalla, pirtissä taitavat ollakin. Hän, niin, hän
+on emännän sisarentytär, hän on Mattilan emäntä, taitaa tulla sinne
+viisi näitä uusia virstoja, ei ole koskaan oikein mitattu sitä tietä.
+Ja heillä on siellä Mattilassa suuremmat paikat niin että jos herrat
+tahtoisivat niinkuin tulla sinne joulua viettämään, niin olisi kaikin
+puolin mukavaa. Tätä Paavolaa kun kysyvät tukkiyhtiöt, niin ei ole enää
+palvelijoita eikä paljon karjaakaan.
+
+— Kiitoksia paljon, mutta kyllä me jäämme tänne syntymäkotiimme, kun
+kerran olemme sitä varten tulleet. Katsokaas veljekset, täällä ovat
+lovet jäljellä ovenpielessä!
+
+Rovasti se oli joka puhui, vanhukset tunsivat pirttiin asti hänen
+heleän, selvän äänensä. Antin äänen, eikä yksin poika-Antin, vaan
+isä-Antinkin, hänen, joka kuudettakymmentä vuotta jo oli maannut
+haudassa! Emännän huulet vapisivat, isännän kasvot olivat käyneet kovin
+kalpeiksi. Sisarentytär tuli touhuten ovesta ja kuiskasi nopeaan:
+
+— Eivät ne tule Mattilaan, täällä tahtovat olla, teitä kysyvät, eivät
+ole suuttuneita, vaan kovin hyvänlaisia. Ovenpieltä tarkastavat ja
+mittailevat pituuttaan vanhojen merkkien mukaan, tuntevat joka merkin
+minkä isä on pannut ja minkä äiti. Kovin niillä on komeat turkit...
+
+— Eivätkö ole suuttuneita? pääsi emännältä.
+
+Neljä iloista ihmistä tuli pirttiin, kolme vanhaa ja yksi nuori. Vanhat
+paljastivat päänsä ikäänkuin olisivat astuneet kirkkoon ja jäivät
+ovensuuhun katselemaan niinkuin eivät milloinkaan olisi nähneet mitään
+niin merkillistä kuin tämä pirtti. He hymyilivät, huudahtelivat,
+naurahtelivat, pyyhkivät silmiään ja ilostuivat joka asiasta. Kaikki
+oli niinkuin ennen, he eivät vain olleet muistaneet, että pirtti
+oli näin suuri ja näin matala. Vanha muuri oli paikoillaan, aivan
+samanlaisena, ainoastaan paljon mustempana, ja portaat, jotka veivät
+ylös, aivan samat! Niistä oli lapsena ollut niin vaikea päästä... Ja
+orret katossa olivat samat... Ja seinäkaappi! Tuossa seisoi äidin
+rukki! Ja penkit olivat tutut... Oliko nähty komeampia penkkejä!
+
+— No mutta tuossahan ovat isäntä ja emäntäkin — on jo vähän hämärää —,
+Jumalan rauha teille, setä ja emäntä. Ohhoh, olettepa te vanhentuneet.
+Mutta kas, kas, eikös emännällä ole yllä vanha tuttu rippipuku ja
+eikös tämä ole se esiliina, johon kerran riipaistiin omenoita pappilan
+puutarhasta, taimmaisista puista, salaa, kun oltiin kirjoituttamassa
+ripille... Ja ihanhan isännällä on kuin isävainajan juhlapuku,
+muutenkin olette niin hänen näköisensä... On se taas mukavaa tavata...
+Ihmeelliset ovat Herran tiet.
+
+Rovastilla oli kyyneleet silmissä, kun hän kätteli sukulaisiaan.
+
+— Vieläköhän täällä nurkassa on se luuta, josta aina otettiin varvut,
+kun minun piti saada selkääni! sanoi asessori nauraen.
+
+Hän oli niin leikkisä mies.
+
+Isäntä katseli kulmiensa alta herrojen mutkiin. Pilkkanaanko he heitä
+pitivät, kun tuolla tavalla kaivelivat joka nurkan? Vai tahtoivatko
+he naurun ja leikkipuheen varjossa tutkia missä kunnossa talo oli ja
+miten paljon heidän piti siitä pyytää? Miten sen asian mahtoikaan olla
+— mahtoikohan laki vanheta viidessäkymmenessä vuodessa?
+
+Taitaisi vain olla parasta toisen kerran panna nämä samaiset Paavolan
+pojat menemään hankeen jouluaattona. Isännältä oli kuitenkin tänään
+oudosti sanomisen kurssi poissa. Hän ei koko tässä tuvassa tuntenut
+olevansa kotona, olivat sen niin pesseet ja kolunneet. Se oli kai
+sitten sitä "lapsen mieltä", mistä rovasti oli kirjoittanut, tuo
+istuskeleminen penkillä ja ihmetteleminen ja muisteleminen mitä siinä
+milloinkin tehtiin. "Tuossa oli äidin jakkara, siinä hän aina kuori
+potaatteja... Tuossa istui isä ja luki saarnan — vieläköhän se vanha
+postilla on jäljellä?... Tästä orresta riippui kehto, siinä me kaikki
+aikoinamme lepäsimme, äiti kiikutti kehrätessään... Ja leipäsalot
+ovat aivan samassa paikassa kuin ennenkin — silloin oli vain niin
+harvoin selvää viljaa... Muistatteko kun sekin sydänmaan vaimo tuli
+tänne — se oli vähää ennen joulua —, se tunki lapsineen muurin
+kupeelle, se laahautui sinne nelinryömin, ne söivät meidän käsistämme
+perunan kuoretkin, aamulla oli kerjäläisäiti kuolleena. Ne olivat
+kovia aikoja... Vieläköhän se on jäljellä se suuri huhmari, missä
+meilläkin survottiin pettua?" Emäntä innostui vastailemaan vieraiden
+kysymyksiin. Kaiketi ne kaikki olivat jäljellä, sekä jakkarat että
+huhmarit ja raamatut, ei niitä täältä mihinkään oltu kuljetettu,
+tuolla puodissa olivat viinapannutkin, se Miina niitä tässä juuri
+joulun alla oli uhannut myydä kuparisepälle kaupunkiin. Vihdoin emäntä
+kysyi, eivätkö herrat tietäneet pojista mitään, heidän pojistaan,
+joista ei viiteen vuoteen ollut kuulunut mitään. Heitäkin oli kolme —
+yhdeksästä lapsesta olivat nämä kolme jääneet eloon, nuorin, Lauri,
+kääntyi juhannuksesta kolmannelle kymmenelle. Mitäpä herrat olisivat
+tietäneet, mutta he lupasivat koettaa ottaa heistä selvää ja äiti
+pyyhki jo silmiään ikäänkuin olisi saanut heiltä terveisiä. Tirehtöörin
+poika, se nuoriherra joka oli mukana, keksittiin olevan heidän Laurinsa
+näköinen, ja tosiaanhan hän olikin, kuinka lieneekin ollut, ja hän
+kävi maanviljelyskoulua. Tälle nuorelleherralle näytettiin kaikkea,
+hän ei koskaan ollut käynyt tällaisessa metsänkorvessa, hän oli nähnyt
+savupirtinkin vain kuvissa. Emäntä pyyhkieli silmiään ja alkoi kantaa
+pöytään jouluruokia.
+
+Kun herrat olivat aikansa nauraneet ja muistelleet, kävivät he
+hiljaisiksi. Astellessaan saunaan pysähtyivät he pihamaalle,
+silmäilivät luhistuvia aittoja, etsivät katseillaan tuttuja kiviä ja
+kuuntelivat loputtomien metsien huokausta lähestyvässä jouluyössä.
+Taisivat kaivata koivikkoakin. Isäntä oli mennyt ikkunan ääreen, minne
+he olivat jättäneet kauluksensa ja muut irralliset kapineensa, ja
+punnitsi kädessään rovastin kultakelloa, koettaen ottaa kynnellään
+auki kantta. Olipa siinä kelloa, miten paljon lieneekään maksanut,
+ei olisi pitänyt himoita lisää tätä maallista tavaraa, oli sitä
+riittämiin asti, sen kyllä näistäkin pikkukapistuksista näki. Sille
+maanviljelyskoululaiselle kaiketi ne tätä Paavolaa tahtoivat. Mutta
+kyllä oli se laki vanhentunut, mikä siihen olisi auttanut. Kun velka
+vanheni kymmenessä vuodessa, niin kai se talon omistusoikeus toki
+viidessäkymmenessä!
+
+Yhä vain seisoivat herrat pihamaalla. Tuskin kymmentä askelta he olivat
+ehtineet kaivon kohdalta vaateaitan kohdalle. Siinä sitä ihmeteltiin
+ruumislautaa katonrajassa ja kaiketi taas muisteltiin, ketkä sillä
+olivat levänneet. Olihan siinä kaupungin herroille katselemista. Ja
+tuokin nuoriherra luuli itsestään tulevan maanmiehen, kun noin suu auki
+töllisteli joka paikkaa. Isäntä tarkasteli tihruisen lampun valossa
+pientä kauluksennappia ja koetti saada selvää, oliko sekin kultaa, kun
+herrat vihdoinkin kumarsivat päänsä sisään saunan ovesta. Siinä sitä
+kaiketi taas ihmettelemistä — musta sauna se oli.
+
+— Sinne jäivät, toimitti emäntä, — tahtoivat olla yksinään.
+Ihmettelivät vain kuinka pieni sauna oli, sitten olivat ihan hiljakseen.
+
+— Kyllä sinä nyt syötät ja hyppäät, sanoi isäntä, — mutta mitäs sitten,
+kun ajavat meidät mäelle. Kyllä sen pian kuulet.
+
+— Taisi tulla tehdyksi heille vääryyttä.
+
+— Vai vääryyttä — oikeus ja laki itse määräsi minut holhoojaksi. Pidä
+sinä suusi kiinni.
+
+— Mutta minä ajoin lumihankeen jouluaattona enkä antanut leipäpalaakaan
+mukaan...
+
+Isäntä vaikeni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illalla kaikui Paavolan pirtissä veisuu kuin parhaimmassakin kirkossa.
+Talonväet eivät olleet vuosikausiin kuulleet virttä ja rovastin mahtava
+ääni tunki luihin ja ytimiin asti. Työlästä siinä oli taistella
+vastaan. Emäntä itki niin että hänen piipattava hyttysenäänensä
+yhtämittaa katkeili ja isännänkin täytyi jo vetäistä hihallaan
+nenäänsä. Tihruisen lampun ja sammuvan hiilloksen valossa istuivat
+sukulaiset viidenkymmenen vuoden eron jälkeen yhdessä. Nuoriherra,
+jolla ei ollut muistoja siltä ajalta, haukotteli, oikaisihe pahnoille
+permannolla ja nukkui.
+
+Tuli hiljainen yö. Vieraat olivat tuvassa ja vanhukset kamarissaan.
+
+Isäntä asteli sukkasillaan pitkin permantoa ja tarkasteli kitupiikki
+kädessä rakoja siltapalkkien välillä. Varmaan näkyi, että palkkeja
+oli liikuteltu. Jos herrat yhtäkkiä tulisivat, kysyisivät rahoja,
+vaatisivat nähdäkseen kirstun, ja kun eivät löytäisi sieltä mitään,
+tarkastaisivat uuninnurkat ja nostaisivat lattiapalkkeja! Ettei hän
+kuitenkin vienyt rahoja talliin tai aittaan!
+
+Herrat tuvassa eivät nukkuneet. Selvästi siellä liikuttiin. Valokin
+näkyi pimeään porstuaan. Kuului ryskettä ja pauketta. Isäntä lakkasi
+vartioimasta aarteitaan ja kuunteli. Etteiväthän vain polttaisi koko
+taloa.
+
+Vanhan Paavolan kädet vapisivat.
+
+— Pysy sinä paikoillasi ja katso, ettei kukaan mene lattian alle,
+sihisi hän vaimolleen.
+
+— Älä sammuta lamppua, rukoili emäntä.
+
+— Ja vielä tässä öljyä polttamaan...
+
+Isäntä kompuroi halko kädessä läpi pimeän porstuan tuvan ovelle. Siinä
+hän kuunteli. Tuntui siltä kuin olisi naurettu, tai kukaties itketty.
+Hän raotti ovea ja näki heleän pystyvalkean valossa jotakin valkoista.
+Naurettiin todella, tai itkettiin. Isäntä astui sisään halko kädessä.
+Hänen silmänsä sattui olkiläjään: vanhat herrat istuivat piirissä ja
+nauroivat, tai lienevätkö itkeneet. Nuoriherra nukkui. Hän oli niin
+Lauri pojan näköinen, että halko kolahti maahan isännän kädestä.
+Yövaatteissaan kyyröttävät herrat katsahtivat oljiltaan vanhukseen.
+Silloin isäntä uudestaan koppasi halon käteensä, hänen silmänsä
+verestivät ja ääni vapisi:
+
+— Oletteko te tulleet tänne taloa polttamaan vai murhaamaan minua ja
+emäntää vai mitä te täältä haette? Menkää pois, taloa ei anneta teille,
+saatte mennä Mattilaan, siellä on suuremmat paikat ja koulunkäyneet
+lapset...
+
+Isännän ääni oli alentumistaan alentunut. Vanha rovasti nousi.
+
+— Vai aikoo isäntä toisen kerran ajaa meidät jouluaattona
+syntymäkodistamme talvipakkaseen.
+
+— Toisessa talossa on suurille herroille suuremmat paikat...
+
+— Emme ole tulleet hakemaan suuria paikkoja, vaan syntymäkotia.
+
+Halko kolahti nurkkaan.
+
+— Me olemme tässä olleet pienellä metsästyksellä, sanoi asessori
+leikillisesti, — vaikka hyvin huonolla menestyksellä. Emme ole nytkään
+turvassa: katosta tippuu lakkaamatta.
+
+Asessori purskahti nauruun.
+
+Mutta rovasti alkoi vakavana astella edestakaisin lattialla, sitten hän
+pukeutui ja kutsui isännän lisäksi emännän pirttiin. Ja istuen heidän
+rinnallaan penkillä, hän puhui heille lempeästi.
+
+— Olemme, me veljekset, lapsenmielellä lähestyneet tätä lapsuudenkotia
+emmekä suinkaan vihamielisissä aikeissa. Tarkoituksemme ei ole ollut
+tulla pyytämään sitä mikä oikeudella meille kuuluu, nimittäin tätä
+Paavolan taloa, vaan ainoastaan saada viettää täällä pyhä yö ja
+sitä seuraavat pyhät päivät. Tänä yönä kuitenkin, taistellessamme
+kutsumattomien vieraiden kanssa, tai ehkäpä oikeammin sanoen pirtin
+alkuasukkaiden kanssa, jotka pitivät meitä tungettelijoina, on
+mieleemme johtunut, että pitäisi pelastaa tämä syntymäkoti joutumasta
+vieraihin käsiin. Ja kun Kustaalla on poika, joka haluaa maamieheksi
+niin...
+
+Isäntä liikahti levottomasti ja odotti suunvuoroa.
+
+— Isäntä aikoo sanoa, että tämän olette arvannut, että juuri tämän
+perustuksella kutsuitte meitä äsken ryöväreiksi ja murhamiehiksi...
+
+— Antti hoi, huudahti asessori, — täytyypä myöntää, että olemme olleet
+murhatyössä, vaikka huonolla menestyksellä...
+
+— Tarkoituksemme, jatkoi rovasti, — on kuitenkin ollut rahalla ja
+hinnalla saada ostaa tämä talo, ja teille, setä ja emäntä, tietenkin
+turvaamme asunnon ja elannon kuolinpäiväänne.
+
+Kaiken jouluyötä valaisi pystyvalkean loimu hankea Paavolan
+pirtinakkunoiden alla. Sukulaiset kävivät läpi puolen vuosisadan
+vanhoja muistojaan ja selvittelivät välejään. Kuului siinä vuoronperään
+vanhan Paavolan kiukkuinen vetoaminen lakiin, rovastin opettavaiset ja
+lempeät nuhteet, asessorin leikkipuhe, tirehtöörin viisaat huomautukset
+ja emännän itku.
+
+Mutta kun kukko, joka oli viety navettaan, tässä maanpakolaisuudessaan
+korotti äänensä ja ilmoitti jouluaamun koittaneen, sykki sukulaisten
+rinnassa kuin yksi sydän. Nyt tuppasi vuorostaan vanhaa Paavolaa
+itkettämään. Rovasti uhkasi ottaa hänet rekeen rinnalleen ajaessaan
+joulukirkkoon. Emäntä puolestaan vuoroin nauroi, vuoroin pyyhki
+kyyneliään. Hän ei ollut nauranut vuosikausiin ja nyt lupasi asessori
+kustantaa hänet kaupunkiin tervehtimään rouvaansa ja näkemään junaa.
+Kun nuoriherra heräsi oljillaan, sanottiin hänelle:
+
+— Mitäs sinä sanot, jos saat joululahjaksi tämän Paavolan talon? Niin,
+niin, sinä saat sellaisen joululahjan. Näytä vain, että sinusta tulee
+mies ja että teet siitä mallitalon.
+
+Nuoriherra hieroi silmiään ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Hän
+nähtävästi ei muistanut missä oli.
+
+— Kuinka tämä nuoriherra onkin niin meidän Laurin näköinen! huokaili
+Paavolan muori.
+
+Odotettiin herrojen kyytimiehiä. Asetettiin palavat lamput ikkunoihin.
+Milloin kuului virren sävel pirtistä, milloin pihamaalta, milloin
+portilta. Ensimmäisten kirkkomiesten kulkuset lähenivät jo hiljaa
+helisten kylästä.
+
+— Eipä olekaan moniin jouluaamuihin ollut valkeaa Paavolan pirtin
+ikkunoissa, sanoi isäntä.
+
+Muori oli keittänyt kahvit ja puheli pojistaan. Rovasti lupasi
+uudelleen ottaa heistä selvää, Jumalan avulla. Sitten hän veisasi
+virrenvärssyn niin että seinät tärisivät. Yhtäkkiä hän kääntyi
+veljenpoikansa puoleen ja lausui:
+
+— Sinä olet tänä jouluna, rakas lapsi, saanut kalliin lahjan: isiesi
+kodin. Tuskin vielä aavistat mitä tämä lahja sisältää. Mutta tahdon
+kuitenkin samalla antaa sinulle opetuksen, joka ainakin minulle on
+ollut paras perintö lapsuuteni kodista ja josta saan kiittää kaikkea
+menestystäni maailmassa. Kuulkaa kaikki, sillä kertomukseni sitä
+ansaitsee. Jouluyönä viisikymmentä vuotta sitten, kun minä ynnä veljeni
+ja sisareni vilusta väristen kyyrötimme heinäladossa maantien laidassa,
+odotellen aamunkoittoa ja kirkkomiehiä, nukahdin minä pieneksi hetkeksi
+ja näin ihmeellisen unen. Olin olevinani pieni lapsi ja nukkuvinani
+kehdossa. Silloin tuli äiti luokseni puettuna valkoisiin vaatteisiin,
+niinkuin olimme nähneet hänet arkussa, pani kätensä päälaelleni ja
+sanoi: "älä pelkää, lapseni, ei hiuskaan putoa päästäsi ilman Jumalan
+tahtoa. Vihaa valhetta ja pysy totuudessa, se opetus on perintösi
+syntymäkodista, jos sitä noudatat, käy sinun hyvin." Minä heräsin, äiti
+oli poissa.
+
+Rovasti vaikeni, kaikki muutkin olivat ääneti. Muorin nyyhkytys kuului
+väkivaltaisena läpi hiljaisuuden.
+
+Vihdoin alkoi kulkusten helinä sekaantua pirtin hiljaisuuteen. Oli aika
+lähteä joulukirkkoon.
+
+
+
+
+ALIINA KUKKURI JA KAARLO SUONPERÄ
+
+
+Nyt kohta kymmenen vuotta olivat Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä
+katselleet toisiaan — eikä siitä vain ollut syntynyt valmista. Pitäjä
+oli jo aivan tuskastunut tähän kihlaukseen, josta ei tullut mitään.
+
+Kun pulska nuori pehtori kymmenen vuotta sitten saapui Kukkuriin,
+pidettiin aivan selvänä, ettei ylpeä Aliina jaksaisi vastustaa hänen
+kauneuttaan, ja toiselta puolen, ettei pehtori saattaisi seisoa vastaan
+Kukkurin taloa ja Aliinan rahoja, vaikk'ei Aliina itse ollutkaan
+kaunis ja vaikka hän oli koko joukon vanhempi pehtoria. He nyt
+olivat kuin toisiaan varten luodut! Aliina tarvitsi miehistä apua,
+olihan se nähty millä lailla hän oli taloa asunut ne kolme vuotta,
+jotka Kukkuri isännän kuoleman jälkeen oli ollut ilman pehtoria, ja
+Kaarlo Suonperä taas tarvitsi taloa. Oma talo — toki se oli jokaisen
+nuoren maanviljelijän lopullinen pyrkimys. Sitä parempi sitten mitä
+aikaisemmin pääsi siihen käsiksi. Ja Kukkuri, sehän oli siinä nyt aivan
+kämmenellä — lääniä kuin Ameriikan aarnioissa!
+
+Kuin omaa työtään näyttikin nuori pehtori tekevän. Hänen ikkunoissaan
+syttyi ensinnä talviaamuina tuli ja hän se illoin viimeisenä kierteli
+talon piiriä, kintereillään Vahti, Aliinan koira. Aliinan kamarissa
+heilahtelivat uutimet. Ikkuna oli hänen näkötorninsa, siitä pani hän
+kaikki merkille, sekä sen mitä tapahtui kotona että sen mikä tapahtui
+kylällä ja maantiellä. Pitäjällä taas tiedettiin tarkkaan Kukkurin
+asiat. Ulla, Kukkurin sairas tytär, joka vain kepin varassa liikkui
+kotosalla, hänkin kuului kovin toimittavan Aliinaa Suonperälle.
+Pehtori oli näet voittanut hänet sillä, että silloin tällöin vei
+hänet hevosella kirkkoon. Ulla oli tyytyväinen niin vähään, Aliina
+oli vaativaisempi. Sopi, kuten sanottu, tähän Suonperään vain tyytyä.
+Alussa näyttikin kaikki käyvän hyvin. Ankara Aliina ikäänkuin nöyrtyi
+ja nuorentui. Hän laski ompeluseurassa leikkiä Raunilan emännän
+käsityöstä, joka ei milloinkaan tahtonut valmistua, Raunilan emäntä kun
+ei ollut mikään käsityöihminen. Pitäjän naiset kuulivat ensi kerran
+Aliinan nauravan, hänen levittäessään auki sen vaivaisen lapsenpaidan,
+jota Raunilan emäntä koko vuoden oli ompeluseuroissa hypistellyt. Ja
+Aliina nauroi niin, että raikui — tietenkin tämä tapahtui silloin,
+kun ei emäntä itse ollut saapuvilla. Suonperä oli opettanut Aliinan
+nauramaan! Tiedettiin Aliinan nykyään käyvän hartaasti navetassa ja
+tallissa. Kun pehtori toi varsat jaloittelemaan takapihalle, seisoi
+Aliina aitan portailla ja pilkkosi leipää. Siihen pehtori sitten
+talutti ne saamaan osansa. Uusi elämä oli kerrassaan pehtorin mukana
+alkanut Kukkurissa. Kerran sattui ruustinna kirkonmäellä näkemään,
+kuinka neiti Kukkuri ja pehtori tervehtivät toisiaan — yhdessä eivät
+he koskaan saapuneet kirkkoon, nähtävästi varovaisuuden vuoksi
+heidän tulollaan aina oli noin kymmenen minuutin väli. Hymyiltiin ja
+puhuttiin vasikasta, joka oli pantu juomaan Aliinan-päiviä varten.
+Aliinan-päivien vasikanpaistit olivat kuuluisat kautta monen pitäjän
+ja siitä Aliina siinä kirkonmäelläkin huomautti pehtorille, ettei
+pitänyt kitsastella: täysimaitoa piti antaa vain. Ja hänellä oli
+vielä omat salaisuutensa, joiden kautta hän sai ne Aliinan-päivän
+vasikanpaistit niin maukkaiksi, että "kielensä oli niellä", kun niitä
+söi, niinkuin tohtorin oli tapana sanoa. Tohtori piti hyvästä ruuasta
+ja oli leikkisä. Hänellä oli tapana paastota kaksi päivää ennen neiti
+Kukkurin nimipäiväkemuja ja sairastaa toiset kaksi niiden jälkeen.
+Niin kerrottiin leikillä, eikä se niin pelkkää leikkiä ollutkaan.
+Mutta sen ymmärsi, että Aliinalle jo nimipäivien suuren maineen vuoksi
+oli tärkeää saada vasikanpaisti kunnolliseksi — ja muutenkin oli
+vieraanvaraisuus aina kuulunut talon tapoihin, aina oli portviiniäkin
+kotosalla, sekä kalliimpaa että halvempaa lajia. Ruustinna likeni
+ystävällisenä ja uteliaana nuoria ja urkki leikillisesti neiti
+Kukkurin salaisuutta: mitä hän teki, kun se vasikanliha tuli niin
+makeaa? Ruustinna tiesi, ettei Aliina ilmaisisi salaisuuttaan, hän
+oli sitä monet vuodet turhaan kysynyt. Tällä kertaa hänelle oli
+yhdentekevä koko vasikanpaistisalaisuus — hän halusi tietää nuorenparin
+sydämensalaisuutta!
+
+Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Aliina hymähti, avasi
+suunsa ja sanoi:
+
+— Se on niin, tavallaan, että koko salaisuus on siinä, että panee
+maidon joukkoon kananmunan... Niin, aina vain kananmunan, kun vasikka
+juo. Se on sille niin mieluista ruokaa, että se oikein kieli kippurassa
+korjaa munan siitä lämpimän maidon päältä... tavallaan.
+
+Aliina naurahti ja näytti kädellään, miten vasikan kieli kiertyi
+ottamaan munaa. Jaa-ah, jaa-ah, vai munia... Ja siihen aikaan vuotta,
+juuri joulun jälkeen. Ruustinna päivitteli ja huojutti päätään.
+Hyvä, ettei hän vahingossa onnitellut. Ihan oli onnentoivotus
+luiskahtamaisillaan hänen kieleltään, niin varma hän nyt oli
+kihlauksesta. Ja saarnan aikana hän päätteli, että hänen silkkipukunsa
+oli uusittava häihin. Niistä tulisi tietysti suuret häät, kaksi-,
+kolmesataa henkeä — kuinkas muuten!
+
+Ei kestänyt kauan ennenkuin muutkin pitäjän naiset suunnittelivat
+pukuasioitaan lukuunottaen Kukkurin suuret häät. Niin rakastunut
+oli jo Aliina, että hän lörpötteli maailmalle ainoan salaisuutensa,
+salaisuuden nimipäiväpaisteistaan!
+
+Sekä Aliina että pehtori olivat kyllä itsekin alunpitäen huomanneet
+asiain tilan. Heidän makuuhuoneidensa ikkunat olivat vastapäätä
+toisiaan, toisen uudessa rivissä, toisen vanhassa, ahdas pihamaa vain
+välissä. Uutimen takaa seurasivat he toinen toistensa liikkeitä. He
+panivat merkille milloin toinen tuli ja meni, milloin aamulla sytytti
+tulta, milloin illalla sammutti valon. He tiesivät milloin heille tuli
+joku vieras tai muu asiamies, he huomasivat heti, milloin heidän yllään
+oli jotakin uutta. Suonperä osti vihreän huopahatun — oikein kauniin ja
+muodikkaan. Aliina läksi paikalla kirkonkylän suurimpaan kauppapuotiin
+kysymään sukkalankaa ja otti samalla selkoa naisten hattujen hinnoista.
+Sivumennen hän kysyi miesten hattujen hintoja. Ohhoh, vai viisitoista
+maksoivat tuollaiset vihreät. Olipa niillä hintaa, eivätkö vain liene
+olleet arat auringonpaisteelle. Tavallaan. Suonperä oli ostanut uuden
+kravatin, heleän sinisen, hyvin kauniin. Nuorisoseuran iltamassa Aliina
+näki sen toisesta päästä salia toiseen. Ei missään kauppapuodissa
+kirkonkylässä ollut sellaista. Suonperä hankki itselleen lyhyen vihreän
+takin, samanlaisen, jommoinen tohtorilla oli. Oli hänellä makua, Kaarlo
+Suonperällä, tavallaan, sitä ei voinut kieltää. Kyllähän hän pukimiensa
+puolesta olisi menetellyt, herran näköinen hän oli, ei yhdestäkään
+kirkonkylän herrasta hän jäänyt jäljelle, tavallaan, ei Saariholman
+herroistakaan, jotka kävivät joka vuosi ulkomailla. Olisipa hän vain
+ollut... edes... edes agronomi! Se oli sentään jokin arvo, mutta
+pehtori!
+
+Aliina päristeli sieraimiaan niinkuin eläin, joka on vienyt kuononsa
+ruohojen läheisyyteen, jotka eivät kelpaa syötäviksi. Jos rupeaisi
+kutsumaan Suonperää isännöitsijäksi? Mutta mitäpä se siitä paranisi!
+Miksei hän ollut keksinyt yksintein, alusta alkaen, kutsuttaa häntä
+agronomiksi, silloinpa hän olisi ollut agronomi. Agronomiksipa oli
+kutsuttu sitäkin sälliä, joka täällä toissavuonna mahtaili pitäjällä,
+aukaisi linjoja ihmisten pihamaiden läpi ja kaadatti komeat puut, jos
+ne sattuivat hänen linjojensa tielle. Juoda se herra osasi ja yhtä
+toista muutakin. Tutkintoja ei hän suinkaan ollut suorittanut, ja
+agronomiksi kutsuttiin. Tämä Kaarlo oli toki käynyt maanviljelyskoulut
+ja meijerikoulut ja — monenlaisia todistuksia kotelossa vain oli
+ollut, silloin kun hän haki Kukkuriin. Ja hyvät numerot niissä
+oli ollut, sanoi Anttikin, lankomies, joka kävi läpi paperit. Ja
+kaikenlaisiin luottamustoimiin oli Suonperää käytetty, niinkuin
+siihenkin toverikunnan puheenjohtajantoimeen, eikä suinkaan siihen
+tyhmintä valittu. Tyhmää oli ollut, ettei Suonperää oltu ruvettu
+kutsumaan agronomiksi. Antin syytä se oli, Antti oli sanonut, että on
+parasta kutsua pehtoriksi vain, ettei ala liiaksi mahtailla. Aliina
+oli ajatellut "isännöitsijää", mutta siihen oli Miina-sisaren mies,
+se lanko, sanonut, että paras olla varovainen — luulee vielä yhtäkkiä
+pääsevänsä isännäksi. Aliina muisti ikänsä mitä hän vastasi: "eihän tuo
+toki sellainen metsäläinen liene, ettei tiedä Kukkurin isäntien aina
+lähteneen sieltä ylimmästä päästä..." Kutsuttakoon häntä vain vaikkapa
+voudiksi.
+
+Ja nyt he asuivat siinä vastakkain, Kukkurin omistaja ja hänen
+pehtorinsa. Aliina tunsi hänen askeleensa, ne olivat aina niin
+toimeliaat. Aliina näki hänen hetkeksi pysähtyvän ovenpieleen
+puhdistamaan saappaitaan ennenkuin astui sisään, näki hänen tarttuvan
+kaljatuoppiin pöydällään, juovan syvään ja taasen päästävän tuopin
+pöydälle. Huonostipa se Annastiina hoiti kukat hänen ikkunallaan,
+joitakin vaivaisia runkoja siellä vain häämötti. Ja pitipä tehdä
+sahtiakin joskus... ja rievää kakkoa.
+
+Raunilan Emma oli saanut maisterin, vaikka hänellä olikin äiti, joka ei
+osannut neuloa lapsenpaitaa. Kauniita käsitöitä toki oli Kukkurissa,
+jos mitä uusia malleja tuli lehtienkin mukana, niin heti ne neulottiin,
+sellaista mallia ei toki ollut, jota ei Aliina olisi osannut neuloa.
+Viimein oli ollut kovin kaunis kirjoituspöytämatto — vihreä oksa ja
+siinä linnunpesä. Olikohan Kaarlolla kirjoituspöytämattoa? Täytyipä
+tiedustella Annastiinalta.
+
+Kaarlo! Kummallisesti ajatukset kulkivat. Joskus tuli sanotuksi
+Kaarloksi. Kaarlo Konsta oli hänen koko nimensä, hän kirjoitti sen
+K.K. Suonperä. Kalosseissa oli K.S. Ne olivat hyvät uudet kalossit,
+Aliina oli huomannut ne nuorisoseuran talolla viimein iltamassa.
+Päällystakissa oli suuri silkillä ommeltu kilpi, jossa niinikään oli
+K.S. Olikohan pehtorilla sisarta? Morsian sen kai oli tehnyt. Naiset
+olivat niin hulluja. Naimisiin oli sellainen kiire, ja mitäpä siitä
+sitten tuli muuta kuin onnettomuutta. Murheeseenpa äiti-vainajakin oli
+ennen aikojaan kuollut — isä joi, mitäs muuta. Äiti oli kai aikoinaan
+tarkoittanut jotakin toista, hänet pakotettiin tälle. Ja siinähän tuo
+oli mennyt. Kuka sen olisi taannut, että se köyhä mies, jota hän muka
+piti niin kauniina, oli sen parempi. Oma valta silloin oli, kun oli
+yksin. Tavallaan.
+
+— Neiti tulisi katsomaan varsoja! kuului pihamaalta ääni, joka
+soi suloisena kuin kiusaajan ääni. — Virma... Putte... Suleima...
+tse-tse tänne... Emäntä tuo leipää... Tshe-tse-tse... no, ei saa...
+soh-soh-soh...
+
+Sillä lailla pehtori soitteli kuin huilua, astellessaan pitkin
+pihaa, juoksi varsojen kanssa kilpaa, suojeli Aliinaa, etteivät ne
+päässeet potkimaan ja toi ne vihdoin, otsaharjasta taluttaen, Aliinan
+eteen. Soh-soh-soh, ihan olivat kädet syödä. Aliina nauroi, pisteli
+leivänpalasia niin nopeaan kuin jaksoi hevosten huulten väliin ja
+ihmetteli Vahtia, että sillekin nyt kelpasi leipä.
+
+— Tuosta se tulee juoksija tuosta Suleimasta. Kerrassa juoksija. Siinä
+hevosessa sitä on mallia! Niin sillä pitää olla muodot ja suhteet kuin
+ihmisen ajatus... soh-soh-soh... Eläinlääkärikin sanoi... no-no-no, ei
+saa, ei saa! Kerrassa hyvämallinen hevonen.
+
+Aliina nosti silmänsä ja näki muijain kasvoja kaikissa ikkunoissa.
+Olivatkin nuo työväenasunnot niin pahasti kaikki talon piirissä!
+Annastiina tuli pehtorinrakennuksen portaille. Aliinasta tuntui, että
+hän nauroi. Ei ikimaailmassa sitä saataisi sanoa, että Kukkurin tytär
+sulhasten puutteessa nai pehtorinsa!
+
+Suonperä jäi ihmeissään katsomaan emäntänsä jälkeen. Tuossa tuo laiha
+kuikka mennä piiperteli pihan poikki. Mikä ihme häneen lensi? Juuri
+seisottiin kaikessa ystävyydessä ja hymyilyäkin teki ankara suu, kun
+yhtäkkiä huulet menevät suppuun, pää keikahtaa ja hän tyrkkäisee
+Suleiman menemään niin että jollei olisi väkevänpuoleinen hevosenalku,
+niin lentäisi kellarinseinään. Kerrassa. Soh-soh-soh, Suleimaaa...
+ei, ei tule allekirjoittaneelle naimakauppoja tästä talosta. Ottakoon
+vain isännän sieltä yläpäästä, niinkuin kuuluu uhanneen. Niinhän se
+tämä neiti on ruma ja kalvas kuin kuolema. Kerrassa. Vanha... ja
+pahansisuinen ja totinen... Kerrassa. Per... ihan tulee kiroussanoja
+huulille, kun häntä ajattelee, vaikka äiti-vainaja ne leimasi niin
+suureksi synniksi. Eikä hänestä mitään kunnollista emäntääkään tule,
+tästä neiti Kukkurista. Niitä hienompia käsitöitäänhän hän vain tekee
+ja syöttää pitäjäiäisille nimipäiväpaisteja. Per... Väkisinkin tässä
+tulee jumalanpilkkaajaksi. Ei, parasta ruveta ajattelemaan taloa ja
+katsella pitäjän tyttöjä. Kerrassa. Helkkari sentään, hän menee ja
+ottaa Siivikkalan Elsan. Talo ei ole pienempi Kukkuria, mutta Elsa on
+tähän... tähän Kukkurin neitiin verrattuna niinkuin punaposkinen omena
+potaatinmukulaan. Kerrassa. Tosin Siivikkalassa oli paljon lapsia.
+Olisipa ollut terve tämä Kukkurin Ulla-tytär. Se se oli luonteva
+ihminen ja kauniskin oli. Kerrottiin isäntä-vainajan humalapäissään
+potkaisseen hänet lapsena vaivaiseksi. Ulla tuli äitiinsä, tämä Aliina
+isäänsä. Aliina kiusasi varmasti sisartaan. No Vahti, tshe-tshe...
+Saariholman Akseli-herra katselee tätä Elsaa, Elsa on liiaksi
+koulunkäynyt näin vasta-alkavalle maanviljelijälle. Mutta jos kuitenkin
+luonnistaisi. Hyvä talo tämä sentään on tämä Kukkurikin... per... ja
+kuinka vanhanaikaisesti sitä on asuttu... Kerrassa. Ei vielä moneen
+vuoteen auta ajatella omaa taloa, täytyy vasta koota... Mutta Elsaa
+voi ruveta kaartamaan ja totuttelemaan. Kerrassa. "Saa sen linnun
+lentävänkin, kun taitavasti pyytää..." Kaarlo Suonperällä ei ollut
+ääntä eikä korvaa, mutta nyt hän lauloi, otsatukasta kuljettaen nuoria
+hevosia talliin.
+
+Aliina Kukkurin ja Kaarlo Suonperän seurustelu oli tämän jälkeen kylmää
+ja arvokasta.
+
+— Ei tuota tuollaista viitsi katsella, sanoi Aliina sisarelleen, joka
+kiikkutuolissa luki Lähetyssanomia. — Kyllä se on parasta, että ensi
+syksystä otetaan toinen. Ottaa samalla agronomin, niin väkikin tottelee
+paremmin.
+
+— Mistäs sinä nyt suutuit...? sanoi Ulla.
+
+— En mistään, vastasi Aliina. — Muuten vain.
+
+— Tuliko teille eilen riita mistä?
+
+— Ja jo nyt vielä. Minä nyt rupeaisin riitelemään alaisteni kanssa.
+Isäkin aina sanoi, että mars maailmalle, mutta riitelemään ei hän rupea
+alaistensa kanssa.
+
+Ulla vaikeni. Aliina laski pisteitä käsityössään. Jalallaan työnsi hän
+silloin tällöin pois Vahtia, joka kärtti leipää kahvitarjottimelta.
+Kello tikutti, kellastunut lehti sireenipensaassa ikkunan alla räpytti
+ruutuun. Koira vinkui rukoilevasti.
+
+Ulla alkoi:
+
+— Kuningas siellä... mitenkä tämä sanottaneekaan tämä nimi... mustien
+maassa, sellaisessa ihmissyöjien heimossa, oli kutsunut puheilleen veli
+Parmasen ja tahtonut tietää...
+
+— Vahti sinä! kivahti Aliina, — menetkös siitä. Saat mennä pihalle,
+koska kerran noin tulet tupakalta. Pysy järjestään siellä toisella
+puolella, koska olet ruvennut siellä asustelemaan. Kuka sen aina
+päästääkin sisälle.
+
+— Mitenkä se nyt sitten niin tulee tupakalle? sanoi Ulla. — Eihän
+pehtori polta.
+
+— Polttaa vainen! Ja polttakoon. Niinkuin savupiippu hän tupruttaa.
+
+— Mutta eihän hän tullessaan... "Minä niin vähän viljelen tupakkaa" —
+muistan kuinka hän itse sen sanoi. Tuossa istui, missä sinä nyt.
+
+Aliina kimmahti ylös.
+
+— Lienee istunut... ja sanonut... en minä muista. Nyt ainakin polttaa.
+Ja polttakoon. En minä häntä kiellä. Ei hän tässä talossa tule
+pitkäaikaiseksi.
+
+Ulla huokasi hiljaa. Kello tikutti. Kuiva lehti rapisi rautuun. Yksi
+ainoa lehti oli jäänyt koko pensaaseen.
+
+— Niin, se oli se kuningas tahtonut lähempiä tietoja evankeeliumista ja
+käskenyt kastattaa lempipuolisonsa...
+
+Ulkoa kuului askelia. Aliinan mielessä oli yksi ainoa ajatus: että
+Kaarlo tulisi jollekin asialle. Kahvikin vielä oli tuossa kuumana.
+
+Mutta ne olivat vieraita kylältä.
+
+Istuttiin. Puhuttiin. Naisilla oli mukanaan lista: koottiin rahaa
+joululahjaksi opettaja Lampolalle, joka oli toiminut pitäjällä
+viisikolmatta vuotta. Oli päätetty antaa uushopeiset kirjoitustelineet.
+Aliina merkitsi listaan viisi markkaa omasta puolestaan ja kaksi
+markkaa Ullan puolesta. Mahtaisiko voida tavata pehtoria — kyllä
+hänenkin pitää antaa.
+
+— Kai sinä Aliina pyydät, olkoon vain tämä lista täällä.
+
+— En minä, sanoi Aliina jyrkästi. — Se on niin saita koko mies.
+Palkkaakin korotti tässä syksyllä... Olen niin katunut, etten antanut
+koko miehen mennä...
+
+Naiset kuuntelivat silmät suurina päässä. Vai sillä kannalla asiat nyt
+olivatkin. Vai sillä lailla...
+
+— Ei, en minä, jatkoi Aliina. — Mutta se kyllä on sopivaa, että häntä
+verotetaan pitäjän tarkoituksiin niinkuin muitakin. Sopii hänen vain
+panna viisi markkaa. Tavallaan.
+
+— Lähetetään Siivikkalan Elsa pyytämään! keksivät naiset. — Häneltä ei
+hän kiellä.
+
+— No niin, sanoi Aliina ja hänen kalpeat huulensa menivät hymyyn, —
+sehän sopii mainiosti. Kerrassa. Kerrassa!
+
+— No "kerrassa"! panivat naiset perässä, matkien Suonperän puhetapaa.
+— Eilen iltamassahan he niin rakkaasti tanssivat yhdessä. Aina vain
+otettiin piiriin Elsa!
+
+Kävi kuin humahdus läpi kirkonkylän: Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä
+ovat vihoin! Hyvästi vain Kukkurin suuret häät.
+
+Niin luulivat nuoret itsekin. Laulujuhlilla tapasi Aliina Juutin
+Fransin, joka oli Kukkurin emäntä-vainajan vanhaa sukua. Fransi oli
+joutunut leskeksi, lapset olivat kaikki jo aikaihmisiä. Tämä isäntä
+oli sieltä kaikkein ylimmästä päästä, korkeammalta ei Aliina voinut
+toivoa. Hän huomasi heti paikalla, ravintolassa, kun isäntä sanoi, että
+"Aliina ottaa nyt vain niitä lohivoileipiä niin paljon kuin haluttaa,
+kyllä minä maksan", mikä hänellä oli mielessä. Mitä pehtori nyt sanoo?
+johtui heti hänen ajatuksiinsa. Nyt voi herra Kaarlo Suonperä päästä
+hoitelemaan Siivikkalan raha-asioita, siinä rakkauden sivussa. Ja ne
+eivät olekaan parhaita hoidettavia, niin ne nyt ovat sekaisin. Mutta
+onhan Elsa kaunis... ja nuori... ja koulunkäynyt! Kuuluu sanoneen
+Suonperä, että hän on niinkuin punaposkinen omena. Olkoon vain vaikkapa
+hedelmä hyvän- ja pahantiedon omenapuusta. Sopii poimia — ja nauttia
+terveydekseen, velkoineen päivineen.
+
+Juutin isäntä saapui Kukkuriin mahtavalla liinaharjallaan. Kaikki
+kiilsi ja välkkyi. Aliina oli teettänyt heleänvihreän puvun, hän
+kimmelteli kuin suuri koppakuoriainen, liikkuessaan isännän kanssa
+pihamailla ja vainioilla. Isäntä kehui viljelyksiä, pidettävä mies
+tuntui tämä pehtori olevan kaikin puolin. Aliina odotti hetkeä, jolloin
+he tapaisivat pehtorin, hänen piti olla suolla, jota kuokittiin.
+Huolimatta helteestä ja pitkästä matkasta kuljetti Aliina vieraansa
+suolle. Hyvä suo se oli, mutta pehtoria ei näkynyt. Hetkiseksi
+Aliinan sydän riemuitsi: koskipas mieheen kuitenkin, kun ei saanut
+näyttäydyttyä! Mutta pian häntä alkoi harmittaa.
+
+Illalla kun isäntä oli saunassa, sanoi Ulla sisarelleen:
+
+— Mukava mies se on tuo Fransi, iloinen ja ystävällinen. Mutta saatko
+sinä pois mielestäsi sen toisen?
+
+— Kenen toisen? tiuskaisi Aliina. — Kuka minulla on ollut mielessäni?
+Ethän sinä vain ajattele sitä Siivikkalan sulhasmiestä? Johan minä nyt
+olisin hullu...
+
+Aliina lähetti noutamaan pehtoria juomaan teetä. Vieras halusi jutella
+hänen kanssaan. Pehtori ei ollut kotona.
+
+Aamulla vihdoin koitti Aliinalle kaivattu hetki. Pehtori asteli pihan
+poikki ja seisoi hänen edessään.
+
+— Onpas hän kalpea, ajatteli Suonperä, Aliinan nähdessään, — ihanhan
+hän on maan värinen.
+
+Aliina puolestaan näki nyt Juutin isännän ja Kaarlo Suonperän rinnan.
+Salissa juoden kahvia keskustelivat he. Sitten astelivat he rinnan
+pihan poikki, pysähtyivät tuontuostakin puhelemaan ja käänsivät
+kasvonsa Aliinan ikkunoita kohti aivan kuin näyttääkseen itseään.
+Sanalla se on sanottu mikä oli erotus heidän välillään: toinen oli
+nuori, toinen vanha. Heistä näkyi tulleen hyvät ystävät.
+
+Kun vieras oli mennyt ja Aliina riisui heleän vihreää pukuaan, sanoi
+Ulla:
+
+— Et sinä koskaan saa häntä mielestäsi.
+
+Aliina läiskäytti kaapinoven kiinni eikä puhunut mitään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaksi päivää olivat Kaarlo Suonperä ja Elsa Siivikkala hengittäneet
+samaa ilmaa, nimittäin istuneet samassa salissa, kuunnellen samoja
+esitelmiä ja puheita, hengittäneet samaa ruuantuoksua samojen suurten
+ruokapöytien ääressä ja kierrelleet samaa näyttelykenttää, sen
+karjakatoksia ja karsinoita, sen erilaisia näyttelypaviljonkeja.
+Kahdenkeskenoloon ei tietenkään ollut ilmaantunut tilaisuutta, mutta
+he olivat aikaa tunteneet yhteenkuuluvaisuutensa ja itsestään oli
+ollut selvää, että Suonperä tarjosi Elsalle ateriat ja kahvit, Elsan
+kiivaista vastaväittelyistä huolimatta. Tähän väittelyyn menikin miltei
+koko heidän yhdessäolonsa. Elsa tahtoi itse maksaa, mutta Suonperä ei
+antanut. Joutuessaan yhteen jonkun karjakarsinan ääressä, oli heillä
+yllinkyllin puhumista näytteille pannuista eläimistä. Opettavaisia ovat
+tällaiset maanviljelysnäyttelyt. Kerrassa.
+
+Elsalla oli yllään vuoroin valkoinen puku, vuoroin vaaleansininen.
+Suonperä osti hänelle hopeisen soljen, joka maksoi viisi markkaa. Hän
+päätti, että hän huomenna kosii... vaikka mistä hän keksii senverran
+aikaa, että he saavat olla kahden. Kerrassa. Kun tuuli löyhytteli Elsan
+vaatteita ja hänen tanakka vartalonsa tuli näkyviin, kohisi veri nuoren
+miehen päässä ja vaivoin hän hillitsi itsensä, ettei temmannut tyttöä
+käsivarsiinsa. Juuri ennenkuin käsityöpaviljonki suljettiin, osti hän
+Elsalle uutimet, joista Elsa piti. Niistä meni kaksitoista markkaa.
+Elsa kiitti ja moitti, nauroi ja kyyneltyi. Ääneti he astelivat
+ravintolatupaa kohden, lahjauutimet Suonperän kainalossa.
+
+— Kuinka hyvä te olette minulle, sanoi Elsa äkkiä ja ojensi kätensä.
+
+Suonperä tarttui siihen. Vavahdus kävi heidän molempien lävitse. Nythän
+sen voisi sanoa, huomasi mies: ei ketään ole lähettyvillä. Mutta eihän
+sitä saata näin äkkiä. Huomenna hän oli päättänyt sen tehdä ja huomenna
+hän sen tekee. Hän otti uudinkäärön kainalostaan.
+
+— Sidotaan paremmin, sanoi hän.
+
+Ja sitten he yhdessä alkoivat kietoa paperia kankaan ympärille. Paperi
+repesi. He nauroivat. Mikäpä niitä oli kantaa näkyvissä ‒ kauniit
+uutimet! Kerrassa.
+
+Kun Suonperän piti maksaa illallinen, huomasi hän äkkiä, että täytyi
+ryhtyä rikkomaan sataa markkaa. Ja samalla hänelle oudosti selveni,
+kuinka hirveän paljon rahaa häneltä oli mennyt. Tämän sadanmarkanhan
+hän oli ottanut mukaan vain varmuuden vuoksi, ei ollut mitenkään
+tarkoitus sitä käyttää. Ei kerrassa. Yhdeksänkymmentäkolme markkaa
+kuusikymmentä penniä hänellä oli ollut, sillä hän oli aikonut saada
+itselleen pukukankaankin näyttelystä. Ja kaikki oli mennyt kuin
+tuuleen. Mitenkä se oli mennytkään? Hän alkoi laskea. Ei ollut tullut
+pannuksi kirjaankaan. Käsittämätöntä kerrassa.
+
+Elsa, joka istui pitkällä, pihkaisella, höyläämättömällä laudalla hänen
+rinnallaan, taipui ottamaan maasta uutimia, jotka olivat pudonneet.
+Siinä oli uutimissa kaksitoista markkaa heti paikalla, huomasi
+Suonperä. Niin, ja rinnassa oli tytöllä viisi markkaa — solki. Se tekee
+seitsemäntoista. Juhlapäivälliset kahdelta hengeltä kolme markkaa...
+aamiaiset kaksi markkaa... illalliset kaksi markkaa... limonaadit!
+Naiset ne ovat, jotka vievät. Kerrassa. Sellaista on seurustella
+naisten kanssa!
+
+— Nyt minä maksan, virkkoi Elsa äkkiä hänen vierellään ja oli samassa
+rientänyt puoliväliin salia. — Antakaa nyt, tämän kerran.
+
+Suonperä piteli häntä lujasti, miltei vihamielisesti, ranteesta.
+Olikohan tuo jotakin huomannut? Elsan kasvoilla oli tumma puna,
+totisesti hän oli huomannut jotakin! Suonperä koetti hymyillä.
+
+— Ei se sovi...
+
+Ja hän työnsi tytön syrjään ja astui kassalle sadan markan seteli
+kädessä.
+
+Senjälkeen ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen.
+
+Koitti seuraavan päivän aamu. Hämmästyneinä tapasivat Suonperä ja
+Elsa toisensa asemalla, toisella kädessä matkalaukku, toisella suuri
+hatturasia.
+
+— Vai niin, jokos nyt kotiin? sanoi toinen.
+
+— Eikös teidänkin pitänyt olla iltaan asti? sanoi toinen.
+
+— Minä siellä vähän väsyin.
+
+— Eihän niissä kortteeripaikoissa tule nukuttua.
+
+He istuivat vastapäätä toisiaan täpötäydessä kolmannen luokan
+tupakkavaunussa. Koko matkustajajoukko tuli maanviljelysnäyttelystä ja
+kaikki puhelivat keskenään ikäänkuin olisivat olleet yhtä perhettä.
+Elsalta ja Suonperältä olivat puheenainekset loppuneet. Elsa varjeli
+vaaleita kenkiään ja helmojaan. Joku humalainen nuorukainen tuli
+ja istuutui Suonperän polvelle. Hänet talutettiin asemasillalle.
+Yhdellä asemalla meni Elsa ostamaan limonaadia. Suonperä katseli
+vaununikkunasta ja kiitteli hengissä onneaan, ettei toki enää tarvinnut
+maksaa.
+
+Siitä se oli hyvä se Aliina, ettei hänen seurassaan raha kulunut.
+Kerrassa. Ei viittä penniä liikaa ollut häneltä, Suonperältä, kulunut
+niillä laulujuhlilla, joilla he Aliinan kanssa olivat yhdessä. Ei
+kerrassa.
+
+Eräänä kauniina lauantai-iltana syyskesällä huusi Ulla rappusiltaan
+pehtorille, että hän huomenna niin mielellään menisi kirkkoon.
+
+Ja sillä parin kilometrin pituisella matkalla, mikä Kukkurin talosta
+oli kirkolle läpi kirkonkylän, syntyi Ullan ja pehtorin välillä
+keskustelu:
+
+— Mitäs te, sanoi Ulla... — Puhuisitte suoraan Aliinalle... Teistä hän
+pitää... ettekä te kuitenkaan toista ota. Ette te toisistanne pääse
+eroon.
+
+— No mitäs perhanaa hän sitten aina kääntää asian toisaanne päin, kun
+minä rupean puhumaan! tulistui Suonperä. — Milloin hän sanoo, että myy
+talon, milloin että vuokraa... ja kehoittaa minua vain hakemaan taloa
+muualta. Enhän minä näin suureen taloon pääse kiinni. Ihan hän pitää
+pilkkanaan...
+
+— Älkää nyt... älkää nyt... Itkee hän illoin teidän takianne.
+Sängyssäänkin nyyhkyttää. Eipähän ottanut Juutin isäntää... eikä ota
+muitakaan. Ei pidä välittää, vaikka hän vastustaa. Sydämessään hän on
+myötä.
+
+— Aliina ei enää ole mikään nuori.
+
+— Hän on tullut viisi vuotta vanhemmaksi sill'aikaa kuin te olette
+häntä katsellut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta vuodet yhä kuluivat. Aliina Kukkuri ja hänen pehtorinsa
+katselivat yhä toisiaan pihan poikki ja miettivät asiaa. Kun toinen
+lähestyi, niin toinen eteni. Pitäjä seurasi jännityksellä asioiden
+kehitystä ja teki sananparsia nuorenparin kustannuksella. "Sujuu
+kuin Suonperän naimakaupat", sanottiin. "Lujalle ottaa kuin Kukkurin
+tyttären rakkaus", sanottiin. Jonkin kerran ilmestyi vielä jokin
+mahtava isäntä Aliinan näköpiiriin. Koreita nuoria tyttöjä tuli
+Suonperän tielle useampiakin. Aivan viime hetkessä huomasi Aliina aina,
+että ihminen yksinään kuitenkin on omassa vapaudessaan, ja Suonperä
+keksi aina kauniissa tyttölapsissa jonkin vian, joka teki, että hän
+peräytyi. Joka kevätkesästä päätti Aliina sanoa irti pehtorin ja hiukan
+myöhemmin hän kuitenkin pyysi häntä. Pitäjä väsyi ja pitäjä suuttui,
+pitäjä nauroi ja pitäjä vähitellen tottui tähän kihlaukseen, josta ei
+tullut mitään.
+
+Aliinan hampaita särki. Hänen piti lähteä kaupunkiin parannukselle.
+Hän viipyi monta kuukautta. Hän mieltyi kaupunkiin. Hän oleskeli
+siellä talvisin eri otteissa, sekä ennen että jälkeen joulun. Ulla
+piti emännyyttä. Oli se parempi kuin ei mikään. Kesäisin Aliina kävi
+kylpylaitoksissa. Hän päätti nyt todenteolla myydä Kukkurin. Vahinko,
+ettei Suonperä päässyt kiinni niin suureen taloon. Hän haki taloja.
+Jonkin verran pienempiä kuin Kukkuri. Mutta ei pieniä, sillä hän oli
+jo tottunut suureen taloon. Hän haki hyvää taloa. Ja halpaa. Se ei
+saanut olla kauppatalo. Kun olisi ollut sellainen talo, jonka entiset
+omistajat antoivat puoli-ilmaiseksi vain saadakseen sen hyviin käsiin.
+Hyviin käsiin tämä talo olisi tullut, sen Kaarlo Suonperä tiesi. Mutta
+tuollaista taloa oli vaikea löytää. Tai oikeastaan sellaisia omistajia.
+Useamman kerran oli kauppa kuitenkin jo tekeillä — viime tingassa
+tuli jokin este. Kukkurin kaupoista ei niistäkään tullut mitään,
+vaikka katselijoita kävi niin, että niistä oli todellinen vastus.
+Pehtori aivan hermostui, kun aina oli kyydittäviä herroja, laivaan tai
+asemalle, keskellä kiireisintä työaikaa.
+
+Hän oli koonnut pienen pääoman ja päätteli, että kymmentä vuotta
+kauempaa ei hän ole Kukkurissa, kymmenen vuotta parhainta elämäänsä hän
+jo on antanut vieraalle. Tänä vuonna hänen täytyy saada oma talo ja
+myöskin tähän taloon emäntä.
+
+Hän haki taloja kuin kuumeessa. Hylly hänen huoneessaan oli täynnä
+asioitsijoiden luetteloja, muita kirjoja ei hän enää avannut.
+Sanomalehdistä haki hän vain ilmoituksia, joiden otsikkona oli:
+"hyvä maanviljelystalo", tai "vanha herraskartano", tai "erinomainen
+metsätila". Lauantain ja sunnuntain hän miltei säännöllisesti oli
+matkoilla. Hänen täytyi kuin täytyikin nyt saada talo ja päästä
+naimisiin. Hän laiminlöi Kukkurin hoidon, pitäjällä siitä puhuttiin ja
+työväki sen tunsi ennen kaikkea. Onneksi oli neiti poissa, uhkasi tulla
+kotiin vasta juhannukseksi.
+
+Tänä kohtalokkaana keväänä näki Suonperä laulujuhlilla nuoren tytön,
+joka kauneudellaan ja vilkkaudellaan herätti yleistä huomiota. Hän
+täytti kaikki vaatimukset mitä nuorella miehellä saattaa olla tulevaan
+morsiameen nähden. Paitsi kauneuttaan ja nuoruuttaan omisti tyttö
+suuren perinnön. Suonperä liittyi siihen ihailijoiden parveen, joka
+aina seurasi kaunotarta. Anna-Marja Lauro oli hänen nimensä. Antti
+Niemelä, Suonperän toveri maanviljelyskoulusta, esitti heidät. Niemelä
+oli kaunottaren orpana, se sopi erittäin hyvin.
+
+Monta tuntia koleaa, kosteaa yötä istuivat ystävykset kortteerimökkinsä
+portailla ja puhelivat Anna-Marja Laurosta, hänen kotitalostaan
+ja omaisistaan. Tuomi raukka portaiden edustalla kukki, mutta
+ei jaksanut tuoksua, niin kylmä oli. Nämä laulujuhlat olivatkin
+järjestetyt kovin varhain. Niemelä toimitti serkkunsa ja Suonperän
+rinnan kuuntelemaan juhlapuhetta. Tyttö oli kiireestä kantapäähän
+valkoisissa, kengätkin olivat valkoiset. Häntä paleli. Suonperä tarjosi
+hänelle päällystakkinsa ja lämmitti häntä. "Uhrata kaikki isänmaan
+alttarille... Kun muinaiset kreikkalaiset läksivät sotaan... Varmaan
+on meidän edessämme pitkiä pimeitä päiviä, jolloin meiltä kysytään..."
+Innostuneesta juhlapuheesta kuulivat nuoret vain irtonaisia lauseita.
+Lauta, jolla he istuivat, oli niin notkea, että se vaipui syvälle
+joka kerta, kun joku liikahti. Sitten se oli pihkainen. Alkoi
+hiljaa sataa. Suonperä kääri takkinsa tiukempaan tytön ympärille ja
+nosti sateenvarjonsa. Kun juhlapuhe oli loppunut, pyrki Anna-Marja
+pois. Suonperä saattoi hänet, onnettomuudeksi asui hän ihan lähellä
+juhlakenttää, joten ei seurustelemisesta tullut mitään.
+
+Aivan juhannuksen edellä vei Niemelä ystävänsä Lauron taloon. Sinne
+mentiin sekä junalla että laivalla, maamatkan suorittivat miehet
+polkupyörillä. Suonperää pelotti. Anna-Marjan orpanan täytyi tehdä
+kaikkensa rohkaistakseen häntä. Tyttö on kuitenkin liian hieno... eikä
+huoli, päätteli Suonperä.
+
+— Huolii, jos osaat ottaa.
+
+— Saa sen linnun lentävänkin, jos taitavasti pyytää! lauloi Suonperä ja
+koetti rauhoittua.
+
+Talo oli kaunis ja pappa ja mamma kohteliaita. Mamma katosi kyökin
+puolelle ja pappa tuli näyttämään viljelyksiä. Anna-Marja oli
+vaaleanpunaisissa vaatteissa, hän riitaantui heti orpanansa kanssa,
+jostakin turhasta, ja löi häntä, leikillä tietysti, esiliinallaan.
+Hän otti kissanpojan syliinsä ja kuljetti sitä mukanaan navettaan
+ja talliin. Ennen illallista toimitti orpana Suonperän katsomaan
+Anna-Marjan valokuva-albumia ja kuvakortteja. Nuoret olivat kahden
+huoneessa. Anna-Marja nimitteli tuttaviensa nimiä. Istuen sohvalla
+Suonperän rinnalla kävi tyttö yhtäkkiä kiinni hänen kellonperiinsä
+ja rupesi kyselemään luokkamerkkejä, jotka riippuivat vitjoissa.
+Suonperään teki oudon arveluttavan vaikutuksen. Aivanhan tyttö
+käyttäytyi kuin he jo olisivat olleet kihloissa. Kerrassa. Suonperä
+vetäytyi kunnioittavasti loitommalle. Anna-Marja tuli perässä, etsi
+sormillaan kellon hänen, liivintaskustaan, veti sen esille ja katsoi
+mitä se oli. Sitten hän nouti piirongilta oman kellonsa ja asetti
+sen käymään Suonperän kellon mukaan. Se olikin kaksi tuntia ja viisi
+minuuttia edellä.
+
+Suonperä ei ymmärtänyt mitään, hän säikähti. Säikähti kerrassa. Hän
+teki nopeasti sen johtopäätöksen, että he Niemelän kanssa vielä
+voisivat ehtiä laivaan, ja nousi hakeakseen Niemelää. Ei, ei mitenkään
+saanut vielä lähteä! Ei ikinä isä päästäisi ennenkuin olisi katsottu
+suoviljelykset ja... Mutta Suonperä muisteli, kuin pelastuksekseen,
+että juhannus oli kovin lähellä, neiti Kukkurin piti tulla kotiin
+juhannukseksi, hän ei ollut edes käskenyt lähettää vastaankaan...
+Silloin Anna-Marja nauraen ilmoitti, että hän oli kätkenyt herra
+Suonperän hatun — ei minnekään hän voisi matkustaa ilman hänen
+suostumustaan!
+
+Hikihelmet nousivat Suonperän otsalle. Hän töytäsi ulos, löysi Niemelän
+puutarhasta ja vei hänet syrjään.
+
+— Liiaksi on lapsellinen, kuiskasi hän. — Ei tule naimakaupoista
+mitään, ei kerrassa. Lähdetään nopeasti menemään, niin ehditään
+laivaan. Minä rukoilen sinua!
+
+Orpana nauroi. Ehei, ei sitä toki niin! Ja hän johdatti Suonperän
+lehtimajaan — sireenimaja se olikin ja keskellä kukoistustaan olivat
+jättiläiskokoiset sireenit — ja puhui hänelle järkeä. Nuori oli
+Anna-Marja, nuori ja iloinen — juuri sellaistahan jokainen mies halusi.
+Hetken perästä tuli lehtimajan pöydälle teetarjotin ja Niemelä alkoi
+huudella Anna-Marjaa. Suonperä kauhistui... Per... oliko mies hullu...!
+
+Ja orpana sai aikaan, että Anna-Marja Lauro ja Kaarlo Suonperä olivat
+kahden sireenimajassa.
+
+— No? sanoi tyttö nauraen.
+
+— No? vastasi Suonperä tuskissaan. — Ei mitään minun puoleltani.
+Kerrassa. Jaa, kyllä sentään: se minun hattuni...
+
+Suonperä pyyhki hikeä otsaltaan.
+
+— Se ei ole mikään asia. Teidän ystävänne sanoi, että teillä on minulle
+asiaa.
+
+— Ei mitään. Ei kerrassa mitään. Niin, muuta kuin se hattu.
+
+— Vai ei muuta. Eikö todella mitään?
+
+— Ei kerrassa.
+
+— Miksi te sitten tulitte tänne Lauroon?
+
+Suonperä punastui.
+
+— Niin... hm... muuten vain... Niinkuin mennään vieraisiin. Laivalle
+tulee jo kiire... Kerrassa nopeasti... ja hauskasti on aika kulunut...
+On ollut niin paljon katseltavaa.
+
+— Pihkaa ja pieniä kiviä...! sanoi Anna-Marja ja otti jotakin pensaista
+selkänsä takana.
+
+— Tiedättekös te, virkkoi hän hetken perästä ja hänen hienopintaiset
+kasvonsa olivat yhtenä hymynä, — te tulitte minua kosimaan. Ja minä
+olisin teidät ottanut, sillä te olette kaunis mies ja... isä sanoo,
+että olette hyvä maanviljelijä... ja muutenkin siivo... ja minä olin
+vähän niinkuin pikiintynyt teihin. Mutta nyt en minä teistä huolikaan,
+sillä te olette saamaton kuin mikäkin... kinnas... tallukka... Eikä
+teistä huoli kukaan muukaan nuori tyttö. Kukkurin neiti on teille juuri
+omansa. Ottakaa te hänet. Hän on tarpeeksi tasaantunut. Tuossa saatte
+hattunne!
+
+Anna-Marjo Lauro hypähti varpailleen ja painoi hatun herra Suonperän
+päähän ennenkuin tämä oli ehtinyt hievahtaakaan.
+
+Olipa siinä saarnaa! Kerrassa. Ja se oli tullut viattoman miehen
+hartioille kuin rankkasade ennenkuin hän ehti hakea suojaa. Hän kiitti
+onneaan kun istui polkupyöränsä selässä, matkalla laivaan, ja pudotti
+ajaessaan monet perhanat ystävälleen, joka oli toimittanut hänelle
+niin lapsellista tyttöä. Ei ikinä hän ollut sellaista nähnyt. Mikä hän
+oikein oli? Kunnon tyttö hän oli, iloinen vain ja nuori, vakuutteli
+Niemelä suuttuneena.
+
+— Ei ne ole sinua varten. Ota sinä se vanhapiika sieltä Kukkurista...
+
+— Per... Kerrassa... Per...
+
+Ääneti ajoivat ystävät läpi kesäisen yön laivasillalle, taluttivat
+polkupyörät kannelle ja asettuivat herrain saliin. Pian kuorsasivat
+he kukin kulmassaan plyyshisohvaa. Viileä oli yö. Ja viileää oli tämä
+ystävyyskin.
+
+Kun Suonperä iltapäivällä yksinään ajoi alas ahdetta, missä metsän
+halkaisi Kukkurin raja, tuli hänen oudon hyvä olla. Mielikarvaus, mikä
+oli häntä kiusannut eilisillasta asti, meni pois ja tuntui siltä kuin
+hän olisi ollut lähenemässä turvapaikkaansa. Ei kai hän ikinä osta
+taloa mistään, eikä kai hän ikinä mene naimaan. Täällä Kukkurissa on
+vain... Siinä ajatuksessa oli kirvelevä onni...
+
+Aliina oli sillävälin tullut kotiin. Hänen vaatteitaan oli
+tuulettumassa nuoralla lehmusten alla. Jokin heleänvihreä ja toinen
+appelsiininkeltainen puku välähteli. Suonperän valtasi oudon kotoinen
+tunne.
+
+Samassa Aliina huomasikin hänet ikkunasta ja tuli portaille. He
+kättelivät kuistin edessä. Aliina oli vilkastunut ja nuortunut,
+niinkuin aina matkojen jälkeen. Vahti hyppeli hänen ympärillään kuin
+hulluna ilosta. Ei se ollut se Vahti, joka oli ollut kun Suonperä tuli,
+se oli kuollut, tämä oli jo kolmas.
+
+He astelivat kellarin nurkan ohitse puutarhaan. Aliinalla oli jotakin
+niin tärkeää puhuttavaa, ettei hän antanut pehtorin mennä edes
+muuttamaan matkavaatteita.
+
+— Niin, katsokaas, Suonperä, alkoi hän hymähdellen... Te tulette nyt
+olleeksi meillä kymmenen vuotta... Ja haette omaa taloa... Se on
+luonnollista. Tavallaan. Olette kai nytkin ollut katsomassa taloa...
+
+Jollei Suonperä ajelemisesta olisi ollut kuparinpunainen, olisi hän
+punastunut, sillä äänestä hän alkoi aavistaa, mitä hänen emäntänsä
+tarkoitti.
+
+— Minä taas, minä etsin ostajaa talolleni, jatkoi Aliina. — Kaarlo...
+Kaarlo!
+
+Aliina vaikeni ja loi katseensa maahan. Suonperä kouraisi niskaansa.
+Häntä suututti vimmatusti. Leikkikalunaan oli Aliina häntä pitänyt...
+
+— Perkele! sanoi hän yhtäkkiä vähääkään arastelematta. — Tuon te
+olisitte voinut sanoa aikaisemmin. Kerrassa. Nyt on teidän tukkanne
+harmaa ja minun... Perkele — en paremmin sano!
+
+Aliina tuijotti häneen nöyränä, pelästyneenä.
+
+— Kaarlo... Kuka nyt noin...
+
+— Tässä tulee jumalanpilkkaajaksi noiden naisten takia...
+
+— Kaarlo... Mutta onko nyt sitten myöhäistä? En koskaan ole nähnyt
+sinua tällaisena... näin miehekkäänä... näin käskevänä...
+
+— No niin... vai sillä lailla. No kerrassa... Vai sitä lajia pitää
+olla. Olen taitanut ollakin tallukka... kinnas...
+
+Suonperä nauroi pahasti.
+
+— Et ole minua koskaan kosinut.
+
+— Enkö minä ole...?
+
+— Et.
+
+— No kerrassa. Kyllä minä monta kertaa olen aikonut. Onkos asia nyt
+sitten sitä myöten selvä?
+
+Hetken he olivat vaiti ja miettivät.
+
+Sitten taittoi Aliina pensaasta punaisen ruusun ja pisti sen sulhasen
+napinläpeen. Suonperä huomasi, että pitää kai taittaa samanlainen
+ruusu. Hän etsi sille paikan Aliinan heleänsinisistä puseronlaskoksista.
+
+Eipä ollut niinkään tasaantunut tämä Aliinakaan: päänsä painoi pehtorin
+olkapäälle ja kiersi kätensä hänen niskansa ympärille. Suonperä
+alkoi jo joutua sen ahdistuksen valtaan mikä hänelle aina tuli ennen
+kihlauksen ja talonkaupan ratkaisemista. Mitä ihmettä... Kerrassa...
+jollan hän nyt oli ajautunut sellaiseen nuotanpohjaan, ettei siitä
+ikinä pääse... Kerrassa. Ei, ei, ei! hiki alkoi pisaroida otsalle...
+Hän kävi lujasti kiinni ranteeseen, joka lepäsi hänen niskallaan,
+päästäkseen pakoon. Mihin pulaan hän taasen oli joutunut! Mutta siinä
+hän yhtäkkiä muistikin, että Kukkurinhan hän nyt saa omakseen. Ja sitä
+kauppaa ei hän kadu.
+
+— Pannaankos sitten kihlailmoitus juhannuspäivän lehtiin? kuiskasi
+Aliina, pää hänen olkapäätään vasten.
+
+— Pannaan. Kerrassa.
+
+Nyt niistä naimayrityksistä sitten on kuin onkin päästy! Ja sulhanen
+hellitti kätensä morsiamensa ranteen ympäriltä ja kiersi sen hänen
+vyötäisilleen.
+
+— Ja nyt mennään sisään ja otetaan lasi portviiniä! hymyili morsian.
+
+
+
+
+MÄENPÄÄN PAULIINA
+
+
+Syrjärannan seurakunta oli taasen pitkästä aikaa joutunut pappisvaalien
+eteen. Kaikki oli tapahtunut laillisessa järjestyksessä: Piponius,
+kirkkoherra, pitäjän ainoa pappi oli kuollut, virka oli julistettu
+haettavaksi, ehdokkaat ja vaalipyhät olivat määrätyt. Uusi virkeys
+oli sekin vaalien lähestyessä tullut seurakuntaan, varsinkin oli
+virkeys huomattavissa Mäenpään emännässä Pauliinassa. Häneen etupäässä
+kääntyivät seurakuntalaisten katseet ja lienevät siellä kaukana
+kääntyneet kapitulin herrojenkin katseet, sillä tiedettiinhän se
+hengellisissä piireissä yleisesti, että Pauliina valitsi papit
+Syrjärantaan.
+
+Ei hänen toimiaan ollut tällä alalla sopinut moittia. Piponius
+oli ollut kunnon mies, ja kristitty, vaikk'ei Herra ollut suonut
+hänelle saarnalahjoja enempää kuin messuääntäkään. Mutta sittenpä
+syrjärantalaiset olivatkin saaneet pitää hänet, ei hän ollut hakenut
+pois niinkuin ne lahjakkaammat papit, jotka Pauliina aikaisemmin oli
+hyvällä ymmärryksellä ja kaikinpuolisella käsityksellä seurakunnalle
+katsonut. Kahden virstan päähän väitettiin kuuluneen, kun Silvenjus
+alttarilla messusi, että "Hee-e-rraa — olkoon — teidän kaa-anssanne".
+Kyliä oli Silvenjus saanut kaikinpuoleiset lahjat, mutta kulkupuheita
+ei hän ollut osannut välttää, poikamies kun oli, ja poishan hän pian
+haki ja suurituloiseen seurakuntaan pääsikin. Erinomainen hengenmies
+oli ollut Elias Hirvonen, mutta oli poloinen mennyt naimisiin naisen
+kanssa, joka enemmän muistutti villikissaa kuin pappilanrouvaa. Kun
+Hirvoset vapunpäivänä olivat muuttaneet Syrjärantaan, niin pastorska jo
+toukokuun lopulla hyökkäsi maantiellä, Paavilaisen puodin tienoilla,
+itse Pauliinan kimppuun ja vaati häntä tilille siitä, että hän olisi
+sanonut heidän, Hirvosten lapsista, että ne olivat kuin lapset
+Otjiikan-Pinkuessa. Saattoi Mäenpään emäntä kerskata tuttavuuksillaan
+Otjiikan-Pinkuessa ja Ovambo-maassa, koska hän aina pitkin kirkonmäkeä
+kerskasi silläkin, että hän oli Lähetyssanomien vanhin tilaaja näillä
+mailla, mutta pappilan lapsia ei tarvinnut tulla haukkumaan!
+
+Herra siunaa, vai että hän, Mäenpään Pauliina, olisi puhunut jotakin
+Otjiikan-Pinkuen lapsista! Toki hän aina piti nämä lähetysmaat siksi
+pyhinä, ettei sekoittanut niitä näihin maallisiin. Ja siksi toiseksi
+kuului pakanalapsista kasteen kautta tulevan niin hyviä kansalaisia
+taivaan valtakuntaan, että näistä valkoisista harvoin sellaisia
+sai. Niinkuin sen näki joskus pappienkin lapsista Ja Pauliina sanoi
+pastorskalle vielä senkin, ettei heitä, Hirvosia, olisi näillä
+maillakaan, jollei Pauliina olisi lyönyt pöytään kahtatuhatta ääntänsä.
+
+Ei ollut kastetulle ihmiselle kunniaksi, mitä kaikkea pastorska
+Pauliinalle sanoi. Hirvoset eivät tulleet Syrjärannassa pitkäikäisiksi.
+Ei suinkaan pastori Hirvonen missään voisi olla montakaan vuotta, rouva
+sen teki mahdottomaksi. Ja muuttaneetpa he olivatkin yhtä mittaa,
+olihan Pauliina sen kuullut, Mäenpää kun oli tienristeyksessä ja koko
+kulkeva kansa kun piti talon suurta pirttiä kortteeripaikkanaan. Tämä
+nykyaika tahtoi lukea kaikki lehdistä, kirjaviisautta se ajoi takaa.
+Pauliina ei pitänyt muita lehtiä kuin Lähetyssanomat, mutta hän kuuli
+matkamiehiltä kaikki uutiset, niinkuin murhatkin ja kuolemantapaukset.
+Ja matkustavien kautta kuuli hän kaikki uutiset pappis-alaltakin. Ne
+tarvittiin kaikki tarkkaan, kun tuli kysymys pappisvaaleista.
+
+Hukassapa olisikin oltu, jos olisi otettu pappi vain hänen
+vaalisaarnansa perustuksella. Vaalisaarnanhan saattoi valmistaa
+huonolahjaisempikin. Eikähän sitä tietänyt, kun nyt papinkin
+saarnatuolissa näki, minkämoisen ihmisen hän oli nainut. Mutta kun
+kaikesta otti selvän etukäteen, niin silloin ei joutunut pulaan.
+
+Kyllä Mäenpään Pauliinalla oli oikea järki ja tarkoitus näissä
+kirkollisissa asioissa. Eivät suotta pitäjäläiset häneen luottaneet.
+
+Tosin Syrjärantaan hiljan oli muuttanut muuan nuori isäntämies,
+Ratinen, ja hän näytti haluavan sekaantua joka asiaan. Ja niin hän
+nytkin kuului kehuskelevan Jokista, joka oli kolmannella vaalisijalla.
+Martti Jokinen, hän oli muka uuden ajan pappi, joka otti osaa
+nuortenkin harrastuksiin. Kaikissa tansseissa ja iltamissa nyt
+kerskailtiin, että siitä sitä saadaan oikein Syrjärannan profeetta.
+
+Mäenpään emäntää epäilytti jo ensi hetkestä pappi, jonka puolta Ratinen
+piti. Ja pian Mäenpään tupaan sattuikin matkamiehiä, jotka tiesivät
+mikä tämä Martti Jokinen oli miehiään. Sellainen se oli tanssiva
+pappi. Häissäkin kuului tanssineen kerran, pari, morsiamen kanssa,
+omaa rouvaansa sanottiin tanssittavan pappilan salissa, vaikk'ei
+vieraitakaan ollut. Nuori iloinen rouva hänellä oli.
+
+Johan Pauliina vähemmästäkin ymmärsi, ettei tällaisesta papista ollut
+Syrjärantaan. Jossakin kaupunkipaikassa sellainen saattoi mennä, koska
+tietysti sellaisellakin täytyi olla paikka ja leipä. Ymmärsivät sen
+syrjärantalaisetkin, ettei tanssiva pappi menestyisi täällä.
+
+Nyt oli siis valittava Oulaan kirkkoherran Eemeli Johanssonin ja
+Näsilän kappalaisen Heikki Tammilehdon välillä.
+
+Johanssoni kuului jo olevan vanhanpuoleinen — minkä vuoksi hän haki
+pois Oulaasta? Oulaan mies sattui parahiksi tulemaan Mäenpään tupaan
+tarjoamaan silakoita. Emäntä osti silakoita ja tarjosi vuorostaan
+miehelle kahvia. Kas, Johanssonilta oli rouva kuollut ja niin hän
+suri, ettei enää tahtonut jäädä asumaan samaan paikkaankaan. Ihan oli
+kirkkoherra surussaan ränstynyt. Saattoi sentään elpyäkin, kun pääsisi
+uuteen paikkaan.
+
+Jopahan häntä tässä elvyttämään, ajatteli Mäenpään emäntä. Ei mahtanut
+kristillisyys silloin olla oikealla tolalla, kun antoi surun sillä
+tavalla saada valtaa. Monta miestä sai Pauliina kahvittaa, ennenkuin
+pääsi Johanssonin lahjoista täysin selville. Mies parka taisi olla ihan
+ihmispelko, kun pyrki aina kauemmas junasta, niinkuin nyt Oulaasta
+Syrjärantaan. Toiset väittivät hänen pyrkivän turmeltumattomammille
+seuduille. Ohoh, että tämä Syrjäranta olisi ollut turmeltumaton, kun
+sellaisenkin Ratisen puheita kuunneltiin. Siellähän ruustinnavainajan
+hautakin oli Oulaassa. Pauliina oli heti isäntävainajan kuollessa
+ostanut haudan itseäänkin varten. Syrjärannan seurakunnan suhde Oulaan
+kirkkoherraan Johanssoniin oli sitä myöten selvä.
+
+Entä nyt sitten Näsilän kappalainen, Tammilehto? Hyvät hevoset
+hän kuului pitävän, oikein sellaiset kirjoihin merkityt, ja hyvän
+saarnamiehen ja messupapin hänen sanottiin olevan. Rouva oli jotakin
+ylhäistä sukua, ja kovin hienot kalustukset oli pappilassa. Niin
+kertoivat Näsilän miehet.
+
+Emäntä nauroi. Hän tiesi jo mitä syrjärantalaisilla oli odotettavissa
+Näsilän kappalaiselta. Ensinnäkin sellainen hieno rouva tietysti
+vaatisi suuria korjauksia pappilassa. Piponiuksen aikana olivat
+rakennukset ränstyneet ja maatkin oli vuokralainen nylkenyt puhtaiksi.
+Tiesihän ne vuokraajat.
+
+Jokohan tässä piti ruveta ajattelemaan neljättä? Missä se mahtoi olla
+se Kiisken Matin ja Maijastiinan poika, joka takavuosina kävi taloissa
+pyytelemässä lukuapua? Sanottiin hänen ensin menneen seminaariin ja
+sitten ruvenneen papiksi. Nestori vielä olikin nimeltään, kyllä emäntä
+hänet muisti.
+
+Tämä virkaatekevä, jonka kapituli oli tänne lähettänyt — eikö nyt
+ollut vanhempaa panna näinkin suureen seurakuntaan! Liian lapsi se
+oli Helenalle, Piponiuksen nuorimmalle tyttärelle, joka siinä vielä
+oli naimattomana. Niin, epätietoista oli tällä kertaa papinvaalin
+onnistuminen. Ratinen se vain puhui Jokisensa puolesta.
+
+Silloin tapahtui eräänä sunnuntaina, että outo mies — vai herrako hän
+olisi ollut — astui kirkkoon ja asettui toiseen penkkiin alttarista,
+juuri sille kohdalle, missä Mäenpään Pauliina istui naisten puolella.
+Mies — vai herrako hän olisi ollut — viipyi niin hartaasti suullaan
+penkkipöytää vasten, ettei sellaiseen oltu totuttu Syrjärannassa.
+Äänikin hänellä oli kuin lukkarilla, yli muiden äänten se vain
+veisatessa kuului. Ja kellonperät olivat puhdasta kultaa. Herra se oli,
+mutta mitä hän täältä haki?
+
+Pauliina tarkkasi vierasta silloin tällöin tiukkaan. Vieras kuitenkaan
+ei kiinnittänyt katsettaan muuta kuin alttaritauluun ja pappiin.
+Keskellä virttä, värssyjen välillä, kääntyi Mäenpään emännän pää
+tuontuostakin miesten puolelle.
+
+— Viisikymmentäkolme penniä kolehtia kumminkin on tiedossa, kuiskasi
+suntio lukkarille, joka saarnan alettua oli tullut alas sakastiin ja
+valmistautui lähtemään pienelle kävelylle. Piponius oli kieltänyt
+kävelyt saarnan aikana, mutta tämä nuori virkaatekevä toki ei ollut
+sanonut mitään.
+
+Kirkossa istui todella Mäenpään emäntä, joka aina pani haaviin
+viisikymmentä penniä, ja ne kolme äijää, torppari Nikkilä, setämies
+Wireeni ja talollinen Niinimäki, jotka kukin aina panivat yhden pennin.
+Miehet torkkuivat kukin haarallaan, mutta emäntä istui valppaana,
+nenällään suuret silmälasit. Nämä tällaiset tavalliset pyhät tuottivat
+enimmäkseen vain mustia rahoja, yhteensä pari kolme markkaa ja ehkä
+jonkin napin.
+
+Mutta tänäpä pyhänä tapahtui jotakin aivan outoa. Suntio apulaisineen
+oli kokenut peräpuolen kirkkoa ja tuli vieraan kohdalle. Tämä ei
+piilottanutkaan käteensä rahaa, niinkuin muut haavia lähestyessään,
+vaan laski kaikkien nähden kymmenmarkkasen vanhan haavin pohjalle.
+Suntion rinnassa hypähti sydän. Olisipa hänenkin kolehtipyhänsä osalle
+kerran sattunut tuollainen sanankuulija! Kaikkien silmät penkissä
+seurasivat kymmenmarkkasen matkaa Syrjärannan kirkonhaaviin. Mäenpään
+emäntä oli noussut seisomaan ja haki taskustaan alushameen laskoksista
+kukkaronsa. Se valkoinen pikkuraha, joka oli ollut hänen kädessään,
+joutui keskiosastoon pienen salvan taakse ja seteleistä tuntui nyt
+olevan kysymys. Vihdoinkin käänsi vieras katseensa tännepäin, niin että
+saattoi nähdä kasvot. No jo nyt... Kiisken Matti-vainajan poikahan
+se oli, Nestori! Pauliina teki äkkiä päätöksensä: hän oli sattumalta
+saanut eräältä lainamieheltään korkorahan juuri ennen kirkkoon
+tuloa, sen hän äkkiä levitti virsikirjansa päälle, taittoi kokoon ja
+laski haaviin. Sellainen raha... oliko se tosiaankin satamarkkanen?
+Virkaatekevä kirkkoherra ilmoitti saarnan loputtua kolehdin tuottaneen
+köyhille ylioppilaille satakaksitoista markkaa ja yhdeksänkymmentäkolme
+penniä. Sieti sitä seurakunnan arvailla, mistä ne sellaiset rahat
+olivat tulleet. Pian siitä sentään selvä otettiin.
+
+Mäenpään emäntä seisoi käytävällä ja odotti, että vieras herra
+lopettaisi siunauksensa. Kauan hän suullaan viipyi penkkipöytää vasten,
+varmaan hänellä oli tunnollaan jokin erikoinen asia. Vihdoin viimein
+hän nousi.
+
+— No, eikös se ole se... se pastori Kiiski, se Nestori?
+
+Vieras hymyili nöyrän arvokkaasti.
+
+— Herran terveeks vain, emäntä, Herran terveeks. Että emäntä vielä
+tunsikin. Monta kertaahan minä Mäenpäässä... Ja aina pistettiin käteen
+voileipä tai vehnäispytky. Niin, ja sainhan minä isäntävainajan
+vaatteetkin, kun seminaariin läksin. Kyllä minä muistan, Jumala, kaiken
+hyvän lahjan antaja, vain palkitkoon...
+
+Liikutuksesta yskähdellen astuivat molemmat läpi kirkon ja tulivat
+aurinkoiselle kirkonmäelle.
+
+— Ja tänne kotipuoleen on taas tultu, sanoi emäntä.
+
+— Niin, ainahan se kotipuoli vetää. Teki mieli käydä katsomassa
+vanhuksien hautoja. Kivikin täytyy toimittaa kelin aikana...
+
+Emäntä yskähteli.
+
+— Missäs kaukana pastori oikein on ollut... vai saako vallan rovastiksi
+kutsua?
+
+— Mitäs niillä maallisilla on väliä... kirkkoherrahan minä...
+
+Hän rupesi selittämään elämäänsä ja olojaan. Emännän hevonen kuopi
+malttamattomana maata. Muu kirkkokansa jo ajaa helisteli kujilla ja
+jäällä. Niin, mitäpä vikaa tässä kirkkoherra Kiiskessä oli — mitäs
+siitä liian komeasta ulkomuodosta. Kova messuääni kumminkin tuntui
+olevan ja selkeä ulostuonti tässä puhuessa. Eikähän sitä joka mies
+uhraa kymmentä markkaa kirkonhaaviin.
+
+— Meillä on nyt sitten kanssa papinvaalit edessä, sanoi emäntä.
+
+— Niin aina, niin aina.
+
+— Eikös kirkkoherran sovi lähteä Mäenpäähän... vai onko minnekkä
+muuanne menoa?
+
+— Hautuumaallehan minä vain... Mutta onhan tässä vielä päivää, onhan
+tässä...
+
+— Pitkiähän nämä jo ovat nämä keväiset päivät. Kirkkokahvikin odottaa
+siellä Mäenpäässä.
+
+Hevonen oli niin menossa, että emäntä töintuskin pääsi rekeen.
+Kirkkoherra asettui hänen rinnalleen. Kulkuset helisivät, vällyt
+leiskuivat ja renki suojeli, jalka ojollaan, rekeä kaatumasta mutkissa
+ja käänteissä iljankoisella tiellä.
+
+Ikkunoistaan katselivat kirkonkyläläiset palsamien ja pelargonioiden
+lomitse Mäenpään Pauliinan ja kirkkoherra Kiisken menoa. Kaikki olivat
+jo ehtineet kuulla kummankin suurista kolehtirahoista ja tekivät
+johtopäätöksiään. Ei ollut Mäenpään emäntä ensi kertaa pappia kyydissä.
+Kyllä Pauliina tunsi ne kirkolliset asiat perinpohjin. Taisi ollakin se
+uusi kirkkoherra, jonka rinnalla hän tuossa ajoi!
+
+
+
+
+YLHÄISTÄ VÄKEÄ
+
+eli
+
+Naurusta naakka tutaan
+
+
+Kotkat saattavat olla lintumaailman sotasankarit ja satakielet sen
+taiteilijat, mutta ylhäisö lintumaailmassa, se joka johtaa juurensa
+kuin vanhoillisin aatelissuku vuosisatojen takaa, joka pitää tarkkaa
+lukua siitä, ettei sukuun saa tulla halvempia aineksia, joka ei
+milloinkaan unohdu asettumaan samoille asuinsijoille senkinsemmoisten
+kanssa eikä milloinkaan veljesty kenen tahansa parissa — se tavataan
+naakkojen heimossa.
+
+Tornien mustat korpit — Monedula Turriumit — ovat arkoja arvostaan.
+Vain linnojen ja vanhojen kirkkojen katot ja salaperäiset lävet
+kelpaavat heille asunnoiksi. He ovat vanhojen, rappeutuvien,
+komeanenäisten ja typeräsilmäisten aatelisten täydellinen
+vastaavaisuus. He eivät kysy ajan edistystä, sellaiset käsitteet kuin
+veljeys ja tasa-arvoisuus soivat heidän korvissaan hulluutena, joka
+ei ole edes halveksimisenkaan arvoinen. He elävät rauhallisesti kuten
+elettiin satoja vuosia sitten ja jäävät yksinäisiksi ja eristetyiksi.
+Jonkinlaisina tulevina museoesineinä sallii uusi aika hymyillen
+heidän olla olemassa, kosk'eivät he enää saata kauan olla vastuksena.
+Yksinäisyydessään käyvät he läpi muistojaan, ovat onnelliset ja ylpeät
+nimestään ja kilvestään ja vartioivat sairaalloisella pelolla, ettei
+suku alentuisi ja unohtaisi arvoaan.
+
+Jotkut ovat luulleet, että Suomen vanhimmat ja jalosukuisimmat
+naakat tavattaisiin Turussa. Mutta se on erehdys. Turku on saanut
+naakkansa sekä tuomiokirkkoon että linnaan vain lahden takaa ja
+Turun palossa kärsi naakkasuku pahasti eikä enää kyennyt nousemaan
+entiseenkään arvoonsa. Kaikkinaiset mustatakkiset ympärillä olevista
+pitäjistä käyttivät palon jälkeen hyväkseen hävitettyjä torneja ja
+niin kasvoi Turkuun sekasyntyinen naakkarotu, joka saattaa kerskata
+sikiäväisyydestään ja ruokahalustaan, muttei suinkaan sinisestä
+verestään.
+
+Raumalla sen sijaan elää hyvin vanha naakkaheimo. Palojenkin aikana
+on se onnellisesti sattunut olemaan matkalla tai muuten säilynyt,
+ja jäihän, kun Pyhän Kolminaisuuden kirkko paloi, Pyhän Ristin
+kirkko, jotta eivät naakat silloinkaan jääneet kodittomiksi. Rauman
+naakkasuku on syntyisin Roomasta asti ja sen siirto pohjoiseen tapahtui
+seuraavalla ihmeellisellä tavalla.
+
+Oli hurskas ritari nimeltä Lallo, joka läksi pyhiin — vaellusretkelle
+Roomaan sovittamaan sukunsa suurta syytä. Kun ei hänellä ollut kultaa
+eikä hopeaa, millä olisi ostanut kallisarvoisia öylättiastioita ja
+kynttilänjalkoja kotikaupunkinsa uudelle kirkolle, toi hän naakkaparin.
+Olihan tärkeää, että ennenkuin kaikkinaiset nousukkaat ehtivät
+ottaa haltuunsa kellotapulin, sinne tuli taattu suku. Eihän ole
+ensinkään yhdentekevää minkälaiset lentäväiset hallitsevat tornia,
+jossa kirkonkellot, Jumalan äänen erityiset edustajat maan päällä,
+sijaitsevat. Ritari kulki milloin jalan, milloin laivalla, milloin
+ratsain halki Euroopan, kuljettaen lintujaan nuorasta, joka oli
+kiinnitetty niiden vasempaan jalkaan. Ei mitään ritarin urhoollisuuden
+ja loiston merkeistä ollut nähtävänä. Hänen yllään oli karkea viitta
+ja vyöllään päistäreinen nuora, mutta hänen vaaleat kiharansa ja
+siniset silmänsä, jotka kertoivat hänen maansa valoisista kesäöistä
+ja viileistä järvistä, herättivät kaikkialla myötätuntoa. Mielellään
+ottivat ihmiset pyhiinvaeltajan sekä linnoihinsa että mökkeihinsä, ja
+moni neito jäi huokaamaan hänen mentyään. Mielenkiintoa eivät suinkaan
+vähentäneet linnut, jotka kahtena kiiltävän mustana vartiana istuivat
+miehen hartioilla, kahden puolen vaalean pään. Ne kävivät lopulta
+niin kesyiksi, että olisi voinut irroittaa nauhan jalasta, jollei
+tienvarrella olisi sattunut olemaan linnan- ja kirkontorneja. Tornien
+näkeminen teki linnut kuin hulluiksi ja ritari sai puhua niille sekä
+kovia että hyviä sanoja ennenkuin ne rauhoittuivat. Unohtumattoman
+ihana oli aamu, jolloin purjelaiva, pitkien kevätmyrskyjen
+hankaluuttaman matkan perästä saapui Raumalle ja Lallo näki Pyhän
+Kolminaisuuden kirkon jykevät harmaat seinät ja iloisen vilinän
+tutuilla vesillä kaupungin jalkain juuressa. Oli helluntaijuhlien
+aatto, ilmassa kevätöiden valkeus ja tuomien tuoksu. Rantavesien kalvo
+kertasi kymmeniä aluksia, sekä soudettavia että purjeilla varustettuja,
+ja kalatorilla ja kaduilla helottivat naisten puvut ja hohtivat
+sotilaiden aseet.
+
+Sellainen oli Pietarinkirkon naakkain tulo Raumalle ja parissa sadassa
+vuodessa oli suku jo laskenut valtansa alle koko lähiseudun. Naantaliin
+asettui heti nuori naakkapari, josta kasvoi voimakas heimo ja kaikista
+maaseutukirkoista oli tehty ulkotaloja tai vasallikuntia.
+
+Kuninkaankartanoissa ja pappiloissa oli hyviä peltomaita ja
+yrttitarhoja eikä talonpoikaistalojenkaan viljelyksiä sopinut
+halveksia. Runsaasti oli myöskin tarjolla vanhoja, komeita puita,
+joissa sopi lepäillä ja pitää käräjiä. Naakat tiesivät tarkoin,
+koska paikkakunnan ruustinnat kitkivät ryytimaansa ja koska voudit
+sirottivat vehnät vainioihinsa. Laivojen haaksirikkoja sattui aika
+usein rannikoilla ja ne tarjosivat aina paljon mieltäkiinnittävää.
+Mutta kultaisin aika oli kuitenkin luostarien aika. Silloin ei
+tarvinnut hakea ruokaansa kaukaa. Munkit ja naakat olivat kuin yhtä
+perhettä, naakat saivat hypellä refektorion pöydillä, ottaa vadeista
+mitä halusivat, ja rakastella sellien ikkunakomeroissa. Munkit vain
+hymähtelivät nypläystyynyjensä ääressä. Elatuksen murhe ei ajanut
+naakkoja pitkille matkoille. Ne lensivät ainoastaan huvikseen ja
+tarkastaakseen, että vasallikunnassa kaikki oli järjestyksessä.
+Poikaset oli tietenkin myöskin opetettava lentämään. Silloin tuli
+tehdyksi pitempiä matkoja. Laitilan ulkotalossa viipyivät nuoret naakat
+usein viikkokausia, kisaellen ja karkeloiden. Vanhukset kellotapulissa
+eivät pitäneet tästä — se matkaansaattoi turhaa likentelyä paikkakunnan
+naakkojen kanssa, mutta Naantalin naakatkin olivat liian läheistä
+sukua ja sitäpaitsi käyneet vähän ikäviksi ja voimattomiksi siellä
+nunnien liepeissä — sitä ei voinut kieltää. Rauman nuoret aatelisnaakat
+elelivät ulkotalolla kuten ikinä joku nuori prinssi seurueineen
+elelee saaristossa, seikkaillen ja hetkeksi unohtaen korkean asemansa
+velvollisuudet.
+
+Vähän välittivät kellotapulin asukkaat itse asiassa siitä, mitä
+kaupungissa tapahtui. Ihmisaateliset ja hyvät porvarit saivat
+riidellä miten paljon halusivat päästäkseen yksimielisyyteen, kenelle
+kunniasijat kirkonpenkissä kuuluivat, ylhäiset rouvat saivat huoleti
+läjäytellä toisiaan virsikirjoilla kasvoihin samasta syystä, kauppiaat
+saattoivat rauhassa kilpailla siitä, kuka heistä kulloinkin saisi
+toimittaa kirkolle viinitilauksen Saksasta. Naakat tiesivät välinsä
+munkkien kanssa — se oli tärkeintä. Niinikään piti koettaa rakentaa
+jonkinlainen suhde ruustinnoihin, jotka kylvivät maihinsa erittäin
+makeaa sokerihernettä, mutta se ei milloinkaan tahtonut onnistua.
+Ihmiset saattoivat tehdä itsensä ihmeellisen kulmikkaiksi ja asettua
+seisomaan keskelle ryytimaata viikkokausiksi, antaen tuulen repiä
+riepuja laihojen, oikoon ojennettujen käsivarsiensa ympärillä. Naakat
+eivät milloinkaan saaneet selväksi suhdettaan ruustinnoihin. Sen sijaan
+he ystävystyivät kellonsoittajan kanssa, joka samalla oli kirkon
+vartijana ja haudankaivajana. Naakkojen ja kirkonvartijan luonteessa
+oli yksi yhteinen piirre, jonka naakat pian huomasivat: halu omistaa
+kiiltäviä esineitä. Naakat olivat itse puolestaan koonneet pienen
+aarteen — siinä oli muun muassa itse kuninkaan sormus, jonka he
+olivat saaneet pappilan peräkamarin yöpöydältä piispan vieraillessa
+pappilassa; erinäisiä rahoja ja kiiltäviä nappeja ja hopealusikka,
+jonka jalosukuinen neiti Kristina von Gierten oli antanut kummilahjaksi
+pienelle Erik Jordanille. Yllämainittu hopealusikka oli kadonnut
+naakoilta — juuri silloinpa ne olivat huomanneet Matti Ollinpojan
+pitävän kiiltävistä esineistä, kuten hekin. He kätkivät nyt. aarteensa
+entistä paremmin ja Matti Ollinpoika astui öiseen aikaan sokean lyhdyn
+seurassa alas kirkon lattian alle, missä rikkaiden haudat olivat.
+Naakat ymmärsivät hänet varsin hyvin eivätkä ilmiantaneet häntä. Matti
+puolestaan antoi naakkojen rauhassa hallita ja vallita kirkon läpiä,
+räystäitä ja tapuliakin.
+
+Tapulissa asustivat naakkasuvun vanhimmat, ylpeydestään kuulut,
+puolisokeat jäsenet, jotka eivät enää mielellään liikkuneet ahtaissa,
+hankaloissa räystäissä. Heidän oli väljä ja hyvä olla kellojen alla ja
+sitten he tunsivat, että satavuotiset parrut muodostivat heidän arvonsa
+mukaisen orren. Nuoremmat naakat toivat ruuan tänne ylös ja tekivät
+säännöllisesti tiliä kaikesta mitä naakkamaailmassa tapahtui.
+
+Yhteen aikaan oli tapulin ainoana eläjänä umpisokea naakkakreivitär,
+jota suku pelkäsi ja kunnioitti yli kaiken. Silloinen vanha vartija,
+joka jo oli hankkinut itselleen sievoisen asunnon joen takana,
+tyttärelleen kunnialliset myötäjäiset ja vaimolleen viiden taalarin
+haudan kirkon permannon alla postimestarin rouva-vainajan vieressä
+— hän istuskeli mielellään iltakelloja soitettuaan naakan luona
+tornissa, katseli luukusta alas kaupunkiin, punaisia, kaksikerroksisia
+rakennuksia ja hiljaisia vesiä, joita aurinko laskiessaan punaili.
+Hän kunnioitti ja pelkäsi hänkin naakkakreivitärtä, jutteli hänelle
+kaikista asioistaan ja oli varma siitä, että kirkon haltija, joka
+jonkin aikaa oli asustanut ruumispaareissa kirkon kellarissa,
+uudenvuoden yönä kymmenen vuotta sitten oli mennyt mustaan lintuun.
+
+— Kummia pitää kuulla, sanoi hän eräänäkin iltana kreivittärelle, —
+varsin kummia. Kun Turussa on ollut koolla sekä piispat että aateliset
+ja porvariset keskustelemassa siitä, että Rauman ja Naantalin asukkaat
+olisi siirrettävä Turkuun. Kuninkaalla olisi muka suurempi hyöty siitä,
+että valtakunnassa olisi yksi voimakas Turku kuin että nyt on Turku,
+Rauma ja Naantali. Kaikkia pitääkin kuulla!
+
+Vanha naakka havahtui liikkumattomasta asennostaan, jossa se kuin
+kivettyneenä viipyi päiväkaudet. Sokeat silmät sävähtivät ja nokka
+loksahti.
+
+— Mitä majesteetti on vastannut? kuului kuin hampaattoman ihmisen
+suuontelosta.
+
+Kirkonvartijalla olisi ollut syytä pelästyä, jollei hän jo kymmenen
+vuotta olisi odottanut, että naakka avaisi suunsa.
+
+— No tietäähän sen, ettei majesteetti sellaisiin suostu! vastasi
+hän hyvillään siitä, että vihdoinkin oli päässyt keskusteluun
+kirkonhaltijan kanssa.
+
+Hymyn irvistys liikutti hetkiseksi pörröistä lintua ja hänen päänsä
+taipui hyväksyvään liikkeeseen. Vartija koetti jatkaa keskustelua
+ja puuttui jo ylistämään auringonlaskun ihanuutta yli Rauman
+vesien, mutta linnun nokka pysyi lukossa. Silloin huomasi vartija
+punapurjeisen purren likenevän rantaa, ja hänelle tuli kiire kuulemaan
+Tukholman-uutisia. Kun hän oli sulkenut luukut ja toivotti hyvää yötä,
+naksahti linnun nokka.
+
+— Tiedätkö sinä, kuului mustasta kidasta, — miksi turkulaiset
+tahtoisivat siirtää raumalaiset ja naantalilaiset Turkuun? Kyllä minä
+turkulaiset tunnen. Ne ovat ilmoisen ikänsä kadehtineet meitä. Niillä
+on tuomiokirkko ja niillä on linna, mutta niillä ei ole naakkoja! Mitä
+roskaväkeä lahden takaa lienevätkään pitäneet torneissaan. Turku on
+aina kadehtinut meidän ylhäissyntyisyyttämme. Se tahtoisi torneihinsa
+Rauman ja Naantalin naakat — siinä koko juttu! Mutta majesteetti on
+toki aina jonkinlainen majesteetti, vaikk'ei olekaan paavi eikä Rooman
+herra.
+
+Vanha vartija nauroi ja ajatteli, että kirkonhaltija peittääkseen kuka
+hän oli, noin lujasti tekeytyi naakaksi. Hän koetti sittemmin pitkin
+matkaa varovaisesti johtaa lintua keskusteluun kertomalla hänelle
+kaikkinaisista tärkeistä tapahtumista kaupungissa. Oli esimerkiksi
+puhjennut kauhea rutto, ihmiset kuolivat kuin kärpäset. Tai: kaksi
+vaimoa oli joutunut tappeluun lehterillä keskellä jumalanpalvelusta.
+Odotettiin tutkintoa ja todennäköisesti tulisi kirkko suljettavaksi.
+Mikään ei liikuttanut kreivitärtä. Hän istui höyhentä väräyttämättä,
+sinervä kaihi silmien päällä ja tuijotti eteensä. Vanha vartija ei enää
+milloinkaan kuullut sanaa hänen suustaan.
+
+Kovat ajat koittivat kaupungille, vihollinen tuli maahan, poltti ja
+tappoi. Paljon tuhoa tuotti sota naakoillekin, mutta kuin ihmeen kautta
+säilyi ikivanha naakkakreivitär.
+
+Eräänä lempeänä syyskesän iltana, kun aurinko oli laskenut ja keltainen
+täysikuu ui yli peltojen, joille sodan jaloista oli säästynyt jokin
+vaivainen ruiskuhilas, tuli nykyinen vartija, vanhan kellonsoittajan
+pojan poika, Pyhän Ristin kirkon torniin, joka nyt oli ainoa Raumalla
+ja jonne naakkavanhus oli pelastettu. Kaupungissa oli suuret
+hautajaiset ja vartija oli sellaisella kiireellä hautajaismenojen
+päätyttyä törmännyt alas tornista päästäkseen osalliseksi armollisen
+herran kestityksestä, että hän oli unohtanut luukut auki. Sinertävät
+kuunsäteet valuivat yli kellojen, paksujen parrujen ja mustan linnun.
+Nuori mies kiirehti suoraa päätä luukulle — hän pelkäsi lintua, vaikka
+se päivät, viikot ja kuukaudet umpeensa istui liikkumattomana. Silloin
+näki hän kauhukseen, että lintu liikutteli sulkiaan. Isoisä oli aina
+kertonut tästä naakasta kummia juttuja, että se muka osasi puhua
+ihmiskieltä, että se vartioi ihmeellisiä aarteita ja salaisuuksia.
+Kaamean tunteen kammitsoimana seisoi poika luukulla. Kuu hopeoi
+lahtea, tuli oli jo syttynyt pieneen asumukseen, jossa hän äsken oli
+viipynyt tyttönsä luona. Krouvissa kalatorin varrella hoilottivat vielä
+erinäiset käsityöläiset armollisen herran hautajaiskestityksen ääressä
+ja itse surutalosta vastapäätä raatihuonetta kuului meluisten äänten
+sorina. Varjo linnun takana kasvoi kumman suureksi ja aavemaiseksi.
+Se liikutti siipiään. Pojan pintaa kylmäsi ja hän oli juuri
+lähtemäisillään pakoon, kun linnun nokka loksahti ja poika kuuli sen
+puhuvan:
+
+— Kuka ylhäinen henkilö tänään on laskettu kirkonlattian alle? Olisit
+saanut ilmoittaa sen minulle. Niin teki aina isoisäsi. Hän tiesi
+mitä kunnioitus ja hyvät tavat vaativat. Kuka tänään laskettiin
+kirkonlattian alle?
+
+— Hänen armonsa eversti Svärdin vanhin tytär, jalosukuinen neiti
+Sigrid, kangersi poika, hampaat kalisten suussa.
+
+Vanha naakkakreivitär oli hyvän hetken kuin kivettyneenä eikä poikakaan
+uskaltanut liikahtaa. Vihdoin puhui kreivitär puoleksi itsekseen,
+puoleksi pojalle tornin luukulla:
+
+— Arvasinhan minä sen. Minä olen jo parin viikon aikana tuntenut kummaa
+levottomuutta luissani. Mitä sinä, nulikka, ymmärtäisit asioista —
+isoisäsi ymmärsi, hän oli toista maata. Svärd-suku on ollut kuin minun
+omaa lihaani ja vertani. Se oli hienoa sukua, vaikk'ei ollutkaan
+Roomasta. Keittiö oli erinomainen, paljon kiiltävää käytännössä
+sekä ruokapöydässä että naisväen korvissa ja kauloilla ja miesväen
+olkapäillä ja rinnoissa. Ei koskaan annettu tyttäriä kenelle tahansa.
+Minä olin talossa kuin kotonani. Huvitin kokonaisia hääseurueita.
+Istuin koska minua halutti jalosukuisen neiti Anna Cecilian valkoisella
+käsivarrella ja nokin hänen rannerengastaan. En milloinkaan saanut
+sitä auki. Asetuin jalosukuisen herra luutnantin olkapäälle, kun hän
+sisarensa seurassa talutti morsiantaan puutarhassa joen varrella.
+En milloinkaan unohda sen illan kestitystä. Jalosukuisen luutnantin
+käskystä oli Eurajoelta tuotu kokonaisia kopallisia näkinkenkiä —
+luutnantti tahtoi itse avata ne ja ottaa tautihelmet morsiamelleen.
+Kipeitä oli vähän ja terveet sain minä. En koskaan ole ollut
+sellaisissa kesteissä. Mutta sitten on kauan... kauan...
+
+Musta lintu oli unohtunut puhumaan itsekseen. Hän lausui haikeasti
+viime sanat ja nokka painui rintaa vasten, ikään kuin se olisi itkenyt.
+Mutta nuori kirkonvartija sulki kiireesti luukut, juoksi minkä pääsi
+alas ja päätteli, ettei hän ikinä enää nouse torniin näin myöhään
+yksinään, niin kauan kuin naakka elää. Ja varmaan se elää aina ja
+ikuisesti.
+
+Se eli kyllä hyvin kauan. Ei kukaan tietänyt sen ikää. Mutta ikuisesti
+ei se elänyt. Sen loppu oli seuraava.
+
+Muutama nuori naakkaylimys oli tuollaisella keväisellä
+Laitilan-retkellä vakavasti rakastunut talonpoikaiseen naakkaneitoon
+ja tahtoi kourin kynsin tuoda hänet Raumalle. Raumalaiset tornikorpit
+tunsivat täydellisesti jutun vastenmielisyyden ja tekivät kaiken
+voitavansa estääkseen nuoren ylimyksen aikeita. Tämän itsepintaisuus
+oli kuitenkin aivan järkkymätön. Vanhemmat sekä uhkasivat että puhuivat
+kauniisti. He koettivat kuvata sen hetken vaarallisuutta, jolloin
+tulokas ikivanhan tavan mukaan viedään kellojen alle torniin, sokean
+kreivittären eteen. Kreivitär saattaa vaikkapa saada halvauksen
+harmista ja mielenliikutuksesta. Rakastunut yltiöpää välitti vähät
+kreivittären mielenliikutuksista ja halvauksista.
+
+Hän lähetti sanan sukulaisille Naantaliin, että hän viettää häitä
+herneenkylvön aikaan sen ja sen kanssa — jos niinkuin haluttaa tulla
+juhlille, ja läksi muutaman ennakkoluulottoman ystävän kanssa noutamaan
+morsianta. Naantalista ei saapunut ainoatakaan naakkaa, Laitilan naakat
+eivät uskaltaneet lähteä saattamaan liian uskaliasta neitoa ja Rauman
+naakat päättivät olla piilossa, kun hääväki tulee.
+
+Raumalle saapuessa huomasi sulhanen heti paikalla poppelin pappilan
+puutarhan päässä tyhjäksi ja kirkontorneissa ja kammioissa vallitsevan
+hiljaisuuden niin täydellisen, että olisi luullut naakkojen kuolleen
+sukupuuttoon. Silloin nousi hänessä kauhea suuttumus ja hän vei uhmaten
+morsiamen ja harvat ystävänsä pappilan hernemaahan. Enemmänpä he
+saisivat, kun heitä oli näin harvoja! Morsian osasikin syödä, syödä ja
+nauraa. Kauhistuneina pistäysi mustia päitä ulos kirkon läveistä ja
+räystäistä.
+
+— Kuinka kauhea nauru! kuiskasivat naakat piiloistaan toisilleen. —
+Naurustaan naakka tutaan. Mikä kauhea nauru! Ettei vain vanha täti
+tornissa kuulisi sitä.
+
+Mutta vanha täti oli jo kuullut sen. Hänellä oli tarkemmat korvat kuin
+yhdelläkään nuorella, ja hän odotti vain ensimmäistä ohi lentävää
+naakkaa huomauttaakseen, että puutarhassa tapahtui jotakin perin
+sopimatonta. Mutta ei yksikään naakka lentänyt ohi ja puutarhassa
+jatkui vain niin inhottava melu, että pappilassakin jo ruvettiin
+availemaan öisiä ikkunaluukkuja. Vanhan kreivittären viha yltyi
+yltymistään.
+
+Äkkiä alkoivat äänet liketä häntä. Oli kuin kokonainen naakkaröykkiö
+olisi lentänyt puutarhan poikki tornia kohti. Rähinä kävi yhä
+sietämättömämmäksi. Vihdoin kasaantui se räystään alle, sinne, missä
+naakkojen oviaukko oli, ja kahisevin siivin ja nauraa rähisten tuli
+torniin todella koko röykkiö.
+
+Vanha kreivitär istui jättiläisparrulla suurimman kellon alla,
+aatelisnokka suuttumuksen kenossa. Hänen joka jäsenensä sanoi, ettei
+ollut hyvä liketä häntä.
+
+— Päivää täti kreivitär, alkoi sulhasnaakka ylimielisesti. — Tässä
+esitän sinulle morsiameni. Olen nainut Laitilasta, ulkotaloltamme.
+Vietämme juuri häitä puutarhassa. Herneet ovat paraiksi itäneet ja
+maistuvat erinomaisilta. Ehkä sallit meidän lähettää sinullekin vähän
+hääkestitystä.
+
+Kreivittären höyhenet nousivat. Morsian vikuroi hänen edessään,
+tietämättä miten olla. Vihdoin teki hän kömpelön röyhkeän kumarruksen
+ja naurahti.
+
+Hänen ei olisi pitänyt naurahtaa. Kreivittäreen kokoontui vuosisatojen
+takainen voima, hänen kaulansa ojensihe peloittavan korkeaksi ja
+silmänräpäyksessä upotti hän nokkansa naurajan niskaan. Nauraja kaatui
+kuolleena hiekkaan.
+
+— Näin tuhottakoon täällä jokainen alhainen nauru, kuului kumeasti
+kreivittären verisen nokan sisästä.
+
+Kukaan ei enää melunnut tornissa eikä puutarhassakaan.
+
+Kun naakat sitten tulivat paikalle, tapasivat he nuoren laitilalaisen
+naakan sotkettuna hiekkaan ja ikivanhan mustan kreivittären kumossa
+satavuotisella parrulla suurimman kellon alla. Kreivitärkin oli
+hengetön. Voimanponnistus ja siveellinen suuttumus olivat tappaneet
+hänet.
+
+Mutta niissä suurissa peijaisissa, jotka sitten pidettiin pappilan
+hernemaassa ja joista ei puuttunut yhtäkään raumalaista eikä
+naantalilaista naakkaa, päätti suku juhlallisesti pysyä uskollisena
+kalliin vainajan periaatteille.
+
+Valitus ja melu pappilan puutarhassa oli sinä keväisenä yönä niin
+tavaton, että rovasti itse, rauhoittaakseen naakkoja, kantoi ulos
+ihmeellisen ihmiskuvan, jonka hartioilla oli hänen oma vanha
+messukasukkansa. Naakat pelästyivätkin ja vaikenivat, mutta vain
+hetkiseksi. Päätökselleen ne kuitenkin ovat pysyneet uskollisina ja
+Rauman naakkasuku on kuin onkin jalosyntyisin ei yksin Suomessa, vaan
+pohjoismaissa yleensä.
+
+
+
+
+ISOISET MORSIAMET
+
+Vanhan tarinan mukaan
+
+
+Norrgårdin kapteenin täytyi tilata tyttärilleen sulhaset aina Ruotsista
+asti — mitä kreivejä ja ruhtinaita lienevät olleetkaan. Tiesihän
+sen, ettei täälläpäin ollut ketään, joka olisi ollut mahdollinen
+korottamaan katsettaan niin isoisten morsiamien puoleen. Kapteeni itse,
+vaikka oli rikas ja kopea, joi toki lasin rovastin ja kruununvoudin
+seurassa, ja kutsuttiinhan talonpoikakin istumaan ovensuuhun kapteenin
+huoneessa, kun hän joutui asialle Norrgårdiin. Mutta tyttäristään
+kapteeni oli arka. Ei milloinkaan nähty Julia Malvinan tai Anna Sofian
+vapaasti liikkuvan pihoilla tai teillä. Aina oli heidän seurassaan
+ulkomainen opettajatar tai heidän kalpea äitinsä. Kirkkoon ajoivat
+he kerran vuodessa kapteenin itsensä saattamina. Oli kerrottu jonkun
+ulkopitäjän rikkaan herran joskus yrittäneen lähestyä Norrgårdin
+tyttäriä, mutta pian olivat huhut vaienneet, arveltiin kapteenin
+nostaneen kulmakarvojaan, kuten hän teki työmaalla ennenkuin päästi
+valloilleen kiukkunsa. Kun kapteeni nosti kulmakarvojaan, niin
+tiesivät torpparinrengit kiirehtiä tarpeellisen välimatkan päähän — ja
+sulhasetkin ymmärsivät, että Norrgårdista oli käännyttävä paluutielle.
+He likenivät ikkunaa, olivat katselevinaan taivasta, huomaavinaan
+illan olevan tulossa ja pyysivät, että käskettäisiin valjastamaan
+hevoset. Vetäen takaisin ivahymyn, kuten kissa vetää sisään kyntensä,
+kapteeni otti heidät uudelleen armoihin ja toivotti tervetulleiksi
+metsästysretkille Laurinpäivän tienoissa, tai uudenvuodenkutsuihin
+Norrgårdiin. Uudenvuodenpäivänä pidettiin kartanossa kutsut, joihin
+lähipitäjien naiset varasivat pukuja puolen vuotta ja joita varten
+herrat paastosivat viikon.
+
+Metsästyskemuihin Laurinpäivän tienoissa saapui kerran, kun Julia
+Malvina ja Anna Sofia vielä olivat alle kahdennenkymmenennen
+ikävuotensa, nuoret ruotsalaiset herrat luutnantit Gyldenhjelm
+ja Silfverbjelke, ja paikkakunnan kansa päätteli heti kapteenin
+toimittaneen heidät tyttärilleen.
+
+Että Julia Malvinalla ja Anna Sofialla saattaisi olla omaa tahtoa
+valitessaan rakastettua — se ei johtunut kenenkään mieleen. Toki
+kapteeni niin tärkeässä asiassa kuin laillisten tyttäriensä
+naittamisessa pitäisi oman päänsä. Olipa hän naittanut laittomankin
+tyttärensä, naittanut hänet itse naapuripitäjän kirkkoherralle.
+Kapteeni kävi armonsa kanssa silloin tällöin häntä tervehtimässä.
+Norrgårdin armon täytyi taipua siihen, kaikkien täytyi taipua kapteenin
+tahdon alle. Oli paras nöyrtyä ennenkuin kapteeni valahti valkoiseksi
+ja kohotti kulmakarvojaan. Hän oli kerran sellaisena lyönyt kuoliaaksi
+miehen. Ojalta hänet oli löydetty, kasvoissa nyrkin ja kapteenin
+sinettisormuksen jäljet. Kukaan ei ollut nähnyt mitään, eikähän sitä
+olisi voitu todistaa, että pieni läpi ohimon kohdalla oli lyöty juuri
+sinettisormuksella. Paras oli kuitenkin varoa vastustamasta kapteenia.
+
+Eivät Julia Malvina ja Anna Sofia toki olleet yrittäneetkään tehdä
+sitä. Kapteenilla oli iloa heistä. Jumal'avita, jos hän olisi ollut
+nuori mies, ei hän olisi tietänyt kenen heistä hän olisi valinnut,
+vaalean Julia Malvinan, joka oli kuin lilja, vaiko Anna Sofian, jonka
+tumma kukoistus muistutti ruusua. Leikkivistä lapsista, jotka joskus
+piiloutuivat isänsä huoneen vaatesäiliöön, missä pidettiin talon
+kalleimmat juomatavarat, tai karhuntaljojen alle sohvaryhmän suojaan,
+olivat he kehittyneet sävyisiksi neidoiksi. Iloisina ja kiitollisina
+ottivat he vastaan helyt ja kankaat, joilla isä halusi heitä koristaa,
+ja he ilakoivat ja nauroivat kotioloissa juuri senverran kuin
+tarvittiin, jotta kummitukset pysyisivät poissa vanhasta Norrgårdista.
+
+Tyttäret olivat tuskin alkaneet aavistella, että heidänkin voisi käydä
+kuten sankarittarien kävi kirjoissa, kun tukholmalaiset kavaljeerit
+tulivat Norrgårdiin. Puistossa, kellastuvien koivujen alla tytöt
+tervehtivät vieraita ja tunsivat ensi kertaa miehen suudelman kädellään.
+
+Seurasi sitten päiviä, jolloin koiranhaukunta ja metsästystorvet
+helähtelivät Norrgårdin sydänmailla. Myöhään yöhön loisti pitkä
+valaistu ikkunarivi kartanon mäeltä yli hiljaisten vainioiden ja
+loppumattoman salon. Naurunremahdukset kajahtivat kuin outojen, öisten
+lintujen kirkuna lämpöiseen pimeään. Lyhyen levon jälkeen heräsi
+talo taasen meluun, ja tyttäret näkivät vinttikamarinsa ikkunasta
+metsästysseurueen häviävän sydänmaita kohti. He eivät voineet estää
+sydäntään sykkimästä.
+
+Sinä aamuna, jolloin kapteeni tyttärineen saattoi vieraita kappaleen
+matkaa Norrgårdista, pysähdyttivät ruismaita kyntävät torpparinrengit
+työnsä tehdäkseen arveluja nuorista pareista. Kumpiko tyttäristä
+naitettaisiin kreiville, kumpiko paronille?
+
+Julia Malvinalle ja Anna Sofialle olivat menneet elokuun päivät pian
+kuin unennäköä. Mitä oli itse asiassa tapahtunut? Vieraat herrat olivat
+painaneet huulensa muillekin valkeille käsille kuin heidän.
+
+Kuitenkaan eivät he voineet olla huomaamatta, että heidän isänsä nyt
+kohteli heitä toisin kuin ennen. Kotiopettajattaret lähetettiin talosta
+ja tyttäret saivat vapaasti liikkua minne tahtoivat. He ymmärsivät,
+että heitä nyt pidettiin täysikasvuisina ja odottivat jännittyneinä
+mitä seuraisi.
+
+Eräänä päivänä ilmestyi taloon kulkija, joka pyysi saada saarnata
+tuvassa kartanon väelle. Kun hänellä oli taskussa rovastin
+suojeluskirje, ei kapteeni kieltänyt.
+
+Julia Malvina ja Anna Sofia näkivät kulkijan astuvan yli lumisen
+pihamaan ja heidän kävi sääli häntä. He veivät hänelle ruokaa tupaan ja
+sytyttivät pöydälle kynttilät. Mitä saattoi väsyneellä miehellä olla
+sanomista?
+
+Kauan viipyivät he tuvassa, kynttilät paloivat loppuun ja yhä puhui
+vanhus. Pieni seurakunta makasi polvillaan maassa, aatelisneidot
+notkistivat polvensa hekin.
+
+Ja kun he sitten astuivat tuvasta tähtitaivaan alle, eivät he enää
+olleet samat kuin sinne mennessään. Monen muun kanssa olivat he saaneet
+iskun sydämeensä ja tunsivat syntisyytensä ja maailman turhuuden.
+
+He eivät senjälkeen enää laulaneet eivätkä ilakoineet, eivät he
+myöskään nauraneet.
+
+Kapteeni kävi siihen aikaan käräjiä kahdenkin naapuripitäjän kanssa
+rajoista ja kalavesistä. Hänellä oli muutakin tekemistä kuin seurata
+naistensa asioita. Vasta kuukausien perästä, sinä aamuna, jolloin
+hän läksi tavanmukaiselle Tukholman-matkalleen, näytti hän yhtäkkiä
+huomaavan, että hänen tyttärissään oli tapahtunut muutos. Hän korotti
+Julia Malvinan päätä, katsoi häntä silmiin ja sanoi:
+
+— Olette molemmat laihtuneet ja rumentuneet — katsokaa vain, että
+jouluksi saatte ruusut poskillenne. Niitä tarvitaan silloin.
+
+Metsästysjuhlat vuosi sitten tulivat tyttöjen mieleen. Kuinka iloiset
+silloin — nyt kuinka synnilliset ja tuomittavat!
+
+Kun kapteeni joulun alla palasi kotiin, olivat he ehtineet varttua
+uudessa uskossaan. Tummissa, karuissa pukimissa kohtasivat he isänsä.
+Hän ei ollut tuntea heitä ja kysyi mitä oli tapahtunut.
+
+He olisivat tahtoneet heti kertoa siitä uudesta elämästä mikä oli
+heidät täyttänyt, mutta he kuuntelivat äitinsä rukousta, pusersivat
+kiinni huulensa ja vaikenivat. Eräänä päivänä, kun isä mittasi
+heitä silmillään kantapäästä kiireeseen asti ja pilkkasi heitä, oli
+heidän vaikea vaieta. Kuinka rakkaiksi kävivätkään tämän jälkeen
+karkeat, tummat vaatteet, jotka olivat yhteiset kaikille Vapahtajan
+seuralaisille.
+
+Kerran illansuussa tuli äiti hätääntyneenä tyttäriensä luo.
+
+— Lapset, sanoi hän, — teidän isänne rakastaa teitä paljon, kun hän
+on tämän kärsinyt. Mutta älkää enää ärsyttäkö häntä. Eikö Jumalalle
+ole yhdentekevää mitä vaatteita te käytätte. Hän kysyy ainoastaan
+sydäntänne. Olenhan minäkin taipunut.
+
+— Minä en taivu, sanoi Anna Sofia ja hänen kasvonsa loistivat hämärästä.
+
+— Joka minun perässäni tahtoo tulla, kuiskasi Julia Malvina, — hän
+kieltäköön itsensä...
+
+Laatikot ja kääröt, joita kapteeni oli tuonut matkaltaan, seisoivat
+suurena röykkiönä arkihuoneen permannolla. Isä oli tottunut siihen,
+että tyttäret ilakoivat hänen ympärillään, kun hän niitä availi. Nyt
+eivät he tulleet, vaikka äiti kävi heitä noutamassa. Silloin astui isä
+valkoisena heidän eteensä.
+
+— Isä, huusi toinen tyttäristä, — me olemme antaneet sydämemme
+Vapahtajalle emmekä...
+
+— Vai niin, sanoi kapteeni, — ne olivat aikaisemmin annetut kahdelle
+nuorelle herralle ja he pitävät ne, saatte olla siitä varmat.
+
+Kapteeni naurahti.
+
+— Isä, älkää pilkatko, rukoili toinen tyttäristä, — Jumala ei anna
+itseään pilkata.
+
+— Mutta minun te luulette antavan! Kapteenin nyrkki tärähti pöytään.
+
+Tyttäret seurasivat isäänsä arkihuoneeseen ja heidän eteensä kasattiin
+helyjä, jotka kerran olivat täyttäneet heidän mielensä riemulla. Nyt
+viilsivät värit heidän silmissään. He saivat kuulla, että kaukaiset
+vieraat pian saapuisivat ja että uudenvuodenkemut tulisivat komeammat
+kuin milloinkaan. Jokainen isän sana soi heidän korvissaan kuin
+kuolinkellon läppäys.
+
+Elämä heidän ympärillään kiristyi kiristymistään, kuten silmukka
+hirtettävän kaulan ympärillä. He koettivat synnillisiä vaatteita ja
+valmistivat synnillisiä pitoja. Eräänä päivänä, kun vanha ompelija
+oli pukenut tulipunaisen puvun Anna Sofian ylle, karkasi tyttö kuin
+mieletön pihamaalle, missä kapteeni leikitteli nuoren orivarsan kanssa.
+
+— Isä! huusi hän, — armahtakaa meitä! Me olemme kihlatut taivaalliselle
+yljälle emmekä voi taipua... Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin...
+
+Hän oli hetkisen puhunut, kun Norrgårdin herran nyrkki kaatoi hänet
+maahan. Hän makasi kuin veritäplä lumella.
+
+Katuiko kapteeni vai koetteliko hän vain uutta keinoa? Hän alkoi
+kohdella naisiaan ystävällisesti. Joulujuhla kului rauhallisena
+Norrgårdissa ja uusivuosi lähestyi paukkuvan kylmänä. Julia Malvinan
+ja Anna Sofian mieliin oli syttynyt pieni toivon kipinä. He odottivat
+jotakin ihmeellistä pelastusta ja antoivat, taipuen äitinsä rukouksiin,
+kuin unessa panna ylleen juhlapuvut.
+
+Kuin unessa astuivat he niiden komeiden herrain eteen, jotka olivat
+saapuneet niin kaukaa. Silloin tapahtui heille jotakin odottamatonta.
+Kun he tunsivat suudelman kädellään, heräsivät he kuin painajaisesta
+ja mennyt riemu täytti heidän sydämensä. Kapteeni saattoi olla heihin
+tyytyväinen. Heidän punastuksensa ja heidän hymynsä oli ihastuttava.
+
+Mutta sitä kesti vain hetken. Tuskin olivat he vaihtaneet ensimmäiset
+sanat kaukomatkaisten kanssa, kun he ymmärsivät, että synti oli ottanut
+heidät valtoihinsa. Julia Malvina sen ensin tunsi, pakeni huoneeseensa
+ja heittäytyi polvilleen. Pian oli sisar hänen rinnallaan. Turhaan
+koetettiin heitä houkutella alas. Eivät rukoukset eivätkä uhkaukset
+auttaneet. He katuivat hurman hetkeä, jonka äsken olivat eläneet,
+ja tämä katumus teki heidän päätöksensä entistä lujemmaksi. Vihdoin
+alkoivat tanssisävelet soida. Heidän korvissaan vihloi, he tunsivat,
+etteivät voisi tinkiä.
+
+Alhaalla suuressa salissa alkoi tuntua kaamealta. Sävelet soivat,
+mutta kukaan ei lähtenyt avaralle, kiiltävälle lattialle. Alettiin
+kuiskailla. Vinttikamareihin johtavissa portaissa juostiin. Vihdoin
+reväistiin salin kaksoisovet levälleen ja kapteeni, taluttaen molempia
+tyttäriään astui sisään. Soitto kiihtyi, kaukaiset vieraat riensivät
+neitoja vastaan, isä jätti heidät heille. Kapteeni nauroi ja kehoitti
+muitakin nuoria miehiä lähtemään tanssiin. Hän nauroi ikäänkuin
+karkottaakseen aaveita. Kuitenkin liikkui vain kaksi paria permannolla.
+Tanssittajat tuntuivat käsivarsillaan kannattavan valkopukuisia
+naisiaan.
+
+Äkkiä kuului parahdus: Anna Sofia oli pyörtynyt — tai oliko hän
+kuollut? Hänen sisarensa vaipui polvilleen permannolle ja puheli
+mielettömiä sanoja.
+
+Soitto taukosi.
+
+Norrgårdin kapteeni ei enää nauranut.
+
+
+
+
+VAINAJIEN JOULUKIRKKO
+
+
+Puljerin Harto oli paikallaan kuusen juurella keittämässä jouluviinoja,
+kun hänen päähänsä iski ajatus: Sinä lähdet tänä vuonna joulukirkkoon!
+Hänelle oli kerran ennen, nimittäin viime vuonna, tullut ajatus samalla
+tavalla. Ja mielijohteen noudattamisesta oli silloin ollut paljon
+hyötyä. Sentähden ei hän suuttunut siitä nytkään, vaikka se oli niin
+outo, vaan naurahti:
+
+Vai joulukirkkoon.
+
+Mitäpähän herranhuoneessa sanottaisiinkaan, jos Puljerin Harto
+astuisi sisään pääovesta ja kaikkien kynttiläin valossa kulkisi
+miesten puolelle, missä ennen poikana isä-vainajan rinnalla istui,
+äidin kyyköttäessä vastaavassa penkissä naisten puolella. Olisi siinä
+nähtävää seurakunnan kristikansalle. Kääntyisi siinä yksi ja toinen pää
+ja supattaisi yksi ja toinen suu. Sen hän takaa. Ne pelkäävät häntä
+vielä, vaikka hänen papinkirjansakin jo on tullut puhtaaksi.
+
+Ne eivät sittenkään tiedä. Eivät papitkaan, jotka aina tuontuostakin
+tulevat Puljeriin vieraisille. Ne ovat niin toimeliaat silloin kun
+juuri ovat pitäjään tulleet, varsinkin jos ovat nuoret. Ja Puljerin
+Harto on aina heidän ensimmäisensä. Se se vasta olisi mies ja
+liperiensä arvoinen, joka saisi hänet kulkemaan lampaana katraassa
+kaikkien muiden mukana.
+
+Mutta siitä ei tule mitään. Kyllä hän pysyy karhuna ja sutena. Paras
+antaa hänen olla rauhassa vain. Ja mitä ne hänestä tahtovat, eipä
+hän enää ole kenenkään tiellä. Tietä hänen asumukseltaan ei kulje
+eteenpäin, hän on itse tallannut polun mikä sinne vie, ei siinä ole
+kruunun palkkalaisten hikeä kysytty eikä hän tarvitse kenenkään apua.
+Seuraakaan ei hän kaipaa. Hän sai ihmisistä taas niin tarpeekseen, kun
+viimein nouti susirahojaan kirkonkylästä. Maksaa kauppiaalle kaikesta
+vaivannäöstä ja kauppias kyllä katsoo, että omansa ottaa, kun kruudin
+ja muut tarpeet toimittaa ja ketun- ja oravannahat välittää kaupunkini.
+Ei kauppias ole sitä luontoa, että hän ilman antaisi. Henkirahat hän
+tosin toimittaa maksetuiksi Harton ja hänen joukkonsa puolesta, mutta
+siinähän menevät samassa kuin hänen omansakin Ja saahan kauppias
+viinansa Hartolta. Tietää sen, ettei sille enää tehtaan viinat maista,
+joka on päässyt kuusenjuurellisen makuun. Oikein kauppiaan silmät
+loistavat, kun hän Harton povitaskussa äkkää pullon. Sitten mennään
+kamariin puodin perään ja pullo pannaan klahviin, missä rahat ja
+paperit säilytetään. Ja sitten lähetetään Puljerin lapsille orehtia
+ja vesirinkeliä. "Ei sille kannata panna viinan nimeäkään sille
+ostoviinalle", selittää kauppias. Hän tietää kuusen juurellisen arvon,
+varsinkin senjälkeen kun Korven Aatua sakotettiin toisen kerran eikä
+kuusenjuurella enää näillä mailla uskalla polttaa muut kuin Puljerin
+Harto.
+
+Kerran ne olivat vieneet hänen viinaansa juhliin, joita tuomarit ja
+muut käräjäherrat pitivät, ja siellä sitä vasta oli kehuttu. Mutta
+kyllä ne silti voisivat häntä sakottaa, jos saisivat kiinni. Sellaisia
+kavalia ne ovat.
+
+Tulkootkin vain häntä sakottamaan. Silloin hän näyttää hampaansa, ja
+hänellä on paremmat hampaat kuin herrat luulevatkaan, vaikka hän on
+vanha. Tulkootkin. Silloin hän syö sanan, jonka äiti-vainaja häneltä
+otti Toltin mäessä. Hän ei välitä, hän hakee nimismiehen ja sen kätyrit
+vaikka maan alta ja hän löytää niiden kylkiluiden väliin, vaikka
+olisivat minkälaisissa paidoissa. Täällä oli kerran nimismies, joka
+kuului kulkeneen rautaisessa paidassa, kun niin pelkäsi henkeään.
+Niinkuin se olisi mikäkin se ihmisen henki. Harton tähden hän oli
+hankkinut rautaisen paidan. Olisipa ollut hauskaa nähdä mimmoinen se
+oli ja eikö sen läpi olisi ase mennyt. Tulkootkin. Hän on kaikonnut
+niin kauas, ettei kuulu lehmänkellokaan ihmisten mailta, ja hän maksaa
+verot ja henkirahat, vaikk'ei kuluta kruunun teitä eikä kirkon penkkejä.
+
+Joulukirkkoon.
+
+Jokohan häntä lapsettaa!
+
+Kuka siellä nykyään paukutellee pöntössä. Ne vaihtelevat näihin
+aikoihin alituisesti. Hakevat suurempia paikkoja. Ennen pysyivät
+samoilla laitumilla ikänsä. Kun hän viimeksi kävi kirkossa, oli
+saarnassa Vaaleri, rovasti, pitkä, laiha mies. Taisipa silloinkin olla
+jouluaamu. Ja Vaaleri se tuli pitäjäntuvalle silloin, kun hänet oli
+saatu kiinni ja hän köysissä makasi kulmakamarin permannolla. Rovasti
+tuli tietenkin kehoittamaan häntä synnintuntoon ja katumukseen.
+
+Ihmisillä on aina ollut paljon tekemistä hänen synnintuntonsa ja
+katumuksensa kanssa. Ikäänkuin ne olisivat ihmisten asioita. Onko se
+elämä mikä niin kumma. Kerranhan jokaisen on kuoltava. Ja kysyykö
+ihminen mihin ryhtyy, kun hänen tekee mieli lihaa. Hän tappaa ja
+vielä syökin. Korkeammalta kuin ihmisistä sen käskyn on tuleminen,
+jota Puljeri tottelee. Äiti rääsy niistä kärsi. Vanhentunut hän
+oli, kun siinä kammersi ylös Toltin mäkeä. Kädessä oli entistään
+mustanpuhuvammat suonet, kun hän nosti muorin rattaiden laidalle ja
+vanginvartija tyrkkäsi sen pois ja ärjäisi, ettei saa tulla niin
+likelle. Silloin hänessä, Hartossa, sisu nousi.
+
+Mutta niistä on jo niin kauan.
+
+Jos tulisi ilmi kuka Riikka on. Hän, Puljeri, on ruvennut höpisemään
+unissaan. Parina yönä on vaimo ravistanut hänet valveille ja
+tuijottanut häneen kuin huuhkain. Ei ole sanonut mitään. On vain
+kallistunut takaisin hänen viereensä ja voihkaissut, ikäänkuin
+sydänalaan olisi sattunut. Hän on voinut höpistä juuri siitä asiasta,
+yhtä hyvin kuin jostakin muustakin. Muut kaikki Riikka tietää yhtä
+hyvin kuin kirkonkirjat ovat ne tietäneet, mutta sen yhden asian
+täytyy jäädä peittoon. Riikka tietää olevansa kulkijavaimon lapsi,
+jonka Harto hyvyyttään on ottanut elätettäväkseen. Senverran tietävät
+kirkonkirjatkin. Harto tietää, että sillä tytöllä oli pellavankarvaiset
+suortuvat ja siniset silmät.
+
+Hänellä, Hartolla, olisi hyvä vastaus antaa papille. Hän sanoisi:
+kenenkähän kanssa ne sitten menivät naimisiin ne Aatamin ja Eevan
+lapset? Ja häntä naurattaa kun hän ajattelee, mitä papilla olisi siihen
+sanomista.
+
+Kuka tässä vuosi sitten lienee päässyt puhuttelemaan Riikkaa. Hän
+mainitsi viime talvena jotakin rippikirkosta ja pari kertaa ovat hänen
+kasvonsa, Harton tullessa kotiin, tuntuneet itkettyneiltä, ja kerran
+hän illalla maata pannessa sanoi, että eiköhän pitäisi mennä vihille.
+
+Tällaisia ei hän itsestään ole voinut ruveta miettimään, kukaties
+lypsytiellä on joku muija saanut hänet käsiinsä. Muijia on joka
+paikassa, eikä ihmisistä ikinä voi loitota tarpeeksi kauas. Ne
+nuuskivat jäljet kuin ajokoirat. Etteipähän vain liene itse pappi
+käynyt, hänen ollessaan poissa. Hän viipyi kerran kauan kauppiaalla,
+kun tuolla oli sellainen puhekumppanin nälkä. Ja Puljeria tahtoi
+puhekumppanikseen, vaikka hän on viimeinen sitä lajia. Hiljaisia ollaan
+Puljerilla. Ei piekse suutaan vaimo eivätkä naura lapset. Ne eivät edes
+itkekään. Eivät ääntele liikoja eläimetkään. Varsinkaan sitten kun
+kukko kuoli. Mikä lienee sille tullut. Uskollisesti se monena vuonna
+oli ilmoittanut aamun koiton. Nyt elää kuin säkissä, eritoten näin
+joulun edellä.
+
+Ihmeellisiä ovat ihmiset, jotka siitä Jumalastaan pitävät niin suurta
+ääntä, kun eivät kuitenkaan luota hänen itsensä antavan opetuksiaan
+ihmisille, jotka hän muka on luonut. Heidän, toisten ihmisten, jotka
+ovat puuttuvaisia itsekin, pitää mennä ojentelemaan omiatuntoja. Eivät
+he Jumalaansa suuressa arvossa pidä, kun luulevat hänen olevan heidän
+apulaisuutensa tarpeessa.
+
+Ylihuomisen huomenna se joulupäivä sitten on. Oli puhetta kauppiaalla.
+Sanoi lähtevänsä kirkkoon. Kerran tuli Hartolle, aivan samalla tavalla
+kuin nyt, se tunto, että sudenkuopassa on otus. Hän ei uskonut olevan,
+mutta ääni mielessä oli niin voimakas, että piti lähteä katsomaan
+keskellä yötä, ja susi liehuikin kuopan pohjalla, silmät kiiluen
+päässä. Tämä tämänpäiväinen ääni voi olla yhtä tosi ääni. Kenen ääni
+sitten lieneekin. Mutta onko pakko vanhan miehen kuunnella kaikenlaisia
+ääniä? Eri asia on sudenkuoppa, eri asia kirkko. Hän ei lähde kirkkoon.
+
+Niin hän ajatteli puoleen ja toiseen, mutta kun koko jouluaattopäivän
+tuli lunta ja keli illalla tuntui hyvältä, päätti hän sittenkin lähteä.
+Ja hän oli sen päivän ollut odotuksessa ja niin oudossa hilpeydessä,
+että oli pelännyt Riikan ja lasten huomaavan, että jotakin oli
+tekeillä. Kai Riikka sen huomasikin. Eikähän sitä enää silloin voinut
+salata, kun hän puki ylleen paremmat vaatteensa, ne joissa aina kävi
+kauppiaalla. Riikka oli toki niin hyvin opetettu, ettei hän kysynyt
+mitään. Askarteli omissa asioissaan eikä edes katsonut ympärilleen.
+
+Puljeri oikaisi penkille. Hän ei tahtonut riisua sänkyyn, kun pelkäsi
+myöhästyvänsä, jos nukkuisi. Tästä on hyvä nousta puolenyön aikaan.
+Kai tuo arvaa mihin hän menee ja kai hänen tekisi mieli mukaan. Mutta
+yrittäköönkin vain ehdottaa, niin hän opettaa sen, niinkuin viimeinkin.
+
+Tuvassa oli lämmin ja pimeys täytti hahtuvillaan välin lattiasta
+matalaan lakeen. Korpi huokasi yhtä syvään kuin nukkujat sen
+yksinäisimmässä asumuksessa. Puljeri oli syönyt vahvasti ja meni
+sikeään uneen, vaikka tarkoitus oli vain torkahtaa. Hän heräsi äkkiä,
+tunsi nukkuneensa raskaasti eikä tietänyt miten kauan oli nukkunut.
+Tuntui siltä, että kauan. Hän koppasi turkkinsa penkiltä, jonne oli
+pannut sen päänalaisekseen ja haparoi oveen päin. Hiilos vielä hehkui,
+hän olisi helposti saanut tulta, mutta mitäpä hän sillä. Hiljaa painui
+ovi kiinni hänen jälkeensä.
+
+Vanha tamma tunsi isäntänsä otteen sellaiseksi jommoinen se oli
+joskus, kun tultiin kauppiaalta. Se meni minkä pääsi. Ja Harto istui
+reenperässä, toinen jalka riipuksissa yli laidan. Lumeen upposi syvät
+jäljet ja ne pysyivät ainoina koko matkan. Maantiekin oli täällä
+syrjätietä, jota harvoin kuljettiin. Harto nyki kaiken aikaa hevosta
+suupielistä, peläten myöhästyvänsä, ja hänen ajatuksensa kiersivät
+siinä yksinäisessä, jokapäiväisessä elämässä, jota hän vankilasta
+päästyään oli viettänyt, pian jo toistakymmentä vuotta, ja vanhoissa
+asioissa, jotka väkisinkin tulivat mieleen aina kun kirkonkylään päin
+kulki.
+
+Toltin mäessä veti hevonen vaivalloisesti.
+
+Tässä näki hän äitinsä viimeisen kerran. Sitten on vuosia.
+
+Mikä ihmeellinen lienee äidin muistossa.
+
+Tuolla ojassa hän makasi pyhäinmiesten aattona, kun nimismies ajoi
+ohitse, häntä etsien. Ei löytänyt, kettu!
+
+Mutta koko kirkonkyläpä nukkuu. Eikö nykyaikana sitten enää
+sytytetäkään kynttilöitä ikkunoihin jouluaamuna? Jumalisempia ennen
+oltiin. Alatalon ikkunarivi loisti aina kuin sisässä olisi ollut
+tulipalo. Sellaista ikkunariviä ei ollut pappilassakaan. Eikä sellaista
+tyttöä kuin Alatalossa. Kukaties olisi Puljerin Harton elämä tullut
+toisenlaiseksi ilman sitä ihmistä. Silloin se kaikki alkoi, Sandran
+päivillä. Puutarhanpuoleisessa peräkamarissa. Kuka käski Ylitalon
+pojan tulla rehentelemään. Hänen piti tietää, ettei Hartoa käynyt
+härnääminen. Siinä ikkunassa oli sittemmin palanut tuli pimeät yöt
+umpeensa niin kauan kuin tyttö oli kotona. Hän oli säikähdellyt ja
+pelkäsi pimeässä. Sen Harto kuuli kauppiaalla vasta toissatalvena, kun
+Sandran kuolemaa mainittiin.
+
+Mutta ihan hän nyt uskoisi erehtyneensä päivistä, niinkuin entinen
+metsäkyläläinen, jollei kauppiaalla nimenomaan olisi kuullut, että
+joulupäivä lankeaa täksi päiväksi. Eikö olisikaan jouluaamu? On oudon
+pimeää eikä kuulu kellonsoittoa.
+
+Mutta onpa kirkko sensijaan valaistu. Mitä lajia valoa lieneekään
+täynnä, ei sitä kyntteleillä ennen tällaiseksi saatu.
+
+Kirkkotarhan aidassa ei näy ainoaakaan hevosta. Ne ovat taasen niitä
+uuden ajan keksintöjä, ettei hevosia saa olla kirkonmäellä. Tamma ei
+tahdo kulkea. Se mahtaa tuntea, ettei tänne ole lupa tulla. Se korskuu
+niinkuin metsänpedon likeisyydessä eikä huoli piiskastakaan. No, kai
+hän toki hevosen saa tottelemaan. Hän lyö ja lyö! Ja tähän hän sen
+panee, ei nyt ole aikaa lähteä etsimään kortteeripaikkaa.
+
+Kun Puljeri on saanut hevosen kiinni ja heinätukon sen eteen, hämmästyy
+hän taasen: lumi lepää kuin ehyt vaate kirkon edustalla, ei yhtä
+jälkeä missään. Valkoinen vaippa ulottuu porraskivien päällitse pienen
+matkaa ylös seinää, niinkuin paita, joka menee leukaan saakka. Puljeri
+seisoo ja katselee temppeliä, jonka ikkunoissa väräjää sininen valo.
+Eikö Jumala nyt enää päästäkään sisään suuresta ovestaan? Takateitäkö
+ihmisten pitääkin astua? Hän yrittää kuin yrittääkin kuitenkin tästä,
+mistä ennen on tottunut kulkemaan.
+
+Ovi lentää äänettömästi auki niin pian kuin siihen koskee ja Puljerin
+edessä on kirkko täpötäynnä kansaa. Kruunuissa palavat korkeat, kapeat
+liekit, siniset kuin salama. On niin valoisaa, että silmiä sokaisee.
+Kaikki ihmiset istuvat virsikirjat auki käsissään ja pappi seisoo,
+kädet ristissä, alttarilla. Juhlallisuus on niin suuri, että Puljeri
+katsoo itselleen paikkaa ovensuusta, jotta ei häiritsisi, mutta kun
+ei sitä ole, täytyy hänen mennä edemmäs. Askeleet kaikuvat kumeasti
+seinästä seinään, vaikka hän koettaa astua hiljaa. Yhdessä penkissä
+on tilaa, siinä istuu yksi ainoa ihminen ja sen viereen hän painuu,
+pää käden varassa, kuten kirkkoon tullessa on tapana siunata. Hänen
+sydämensä lyö niin että korvissa takoo. Vanhasta tottumuksesta sanelee
+hän jotakin rukouksen tapaista. "Minä vaivainen syntinen ihminen, joka
+synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja vielä sittenkin kaikkena
+elinaikanani syntisesti..." ääntelee hän ottaen ensimmäisen lauseen
+minkä muistaa. Mutta eikö tämä olekin sama penkki, jossa isävainajan
+oli tapana istua? On. Sama viallinen naulakin on paikoillaan, naula,
+johon hän lapsena ripusti lakkinsa. Hän hypistelee sitä varmuuden
+vuoksi ja huomaa, että se todella on sama. Outo värähdys käy hänen
+lävitseen ja hänen tekee mieli yhtyä veisuuseen. Hänellä ei ole kirjaa,
+sellaisia ei ole koko Puljerin asumuksessa. Mutta kun hän päänsä
+nostaa, näkee hän kirjan valmiina edessään. Se on vanha nahkakantinen
+oudon tuttu kirja, kellastuneilla lehdillään suuria kirjaimia. Vanha
+käsi pitelee auki lehtiä ja Puljerin silmät sattuvat sanoihin:
+
+    Ken Herran tuomion kiertää voi?
+    Se likeltä tapaa ja kaukaa.
+    Kun viimein torvi se kauhia soi,
+    Kuin kestänen silloin mä raukka?
+    Mua syntistä armahda Herra.
+
+    Voi hirmua! maata kun tähystelen:
+    Tääll' ompi mun syntini tehdyt!
+    Voi mua! kun katson ma taivaasehen,
+    Kaikk' kaikki ne siellä on nähdyt!
+    Mua syntistä armahda Herra.
+
+Mikä jouluvirsi tämä on? Ennen veisattiin "Enkeli taivaan" ja muita
+iloisia virsiä. Hän ei saa kiinni tästä nuotista. Hän ei kuule mitään.
+Kaikki nuo ihmiset veisaavat hartaasti, päätä kääntämättä. Mutta
+ei kuulu mitään. Ei hän vielä mokomassa ole ollut. Onko hän tullut
+kuuroksi? Ei hiiskahdusta hän kuule. Vihdoin päättyy virsi ja kirjat
+sulkeutuvat, ääneti ja kaikki yhtaikaa. Vanha käsi, joka asetti kirjan
+hänen eteensä, jää lepäämään kannelle. Suonet nousevat sinisinä ja
+pullistuneina keltaisesta, luutuneesta lihasta. Pappi lähtee alttarilta
+ja nousee saarnatuoliin, mutta ei kuulu ainoatakaan ääntä. Hän liukuu
+niinkuin varjo ja kun hän on lukenut rukouksensa ja alkaa puhua, ei
+kuulu mitään.
+
+Puljeria alkaa suututtaa. Kyllä tämä saa olla viimeinen kerta.
+Tällaiseen hulluun menoon hän ei enää ikinä lähde. Pettipä ääni hänet
+tällä kertaa, vaikka silloin kerran johdatti sudenkuopalle. Ei ääniin
+näy olevan uskomista. Juoksuttavat perässään kuin kaiku, pitävät
+pilkkanaan ja saavatkin pitää jokaista, joka on niin hullu, että niitä
+kuuntelee. Hän on ollut ja hän onkin pilkan ja naurun arvoinen. Mutta
+hänpä tästä heittääkin tämän joulujumalanpalveluksen kesken ja lähtee
+reelleen ja ottaa hyvän kulauksen omaa kuusenjuurellistaan. Sitä on
+reen pohjalla, heinien alla.
+
+Hän sylkäisee ja tarttuu lakkiinsa noustakseen, kun pappi nostaa
+kättään saarnatuolissa. Hän on pitkä ja laiha. Puljeri ei kuule
+enempää kuin äskenkään, mutta hän tuntee papin Vaaleriksi, joka kävi
+hänen luonaan pitäjäntuvalla, silloin kun häntä vietiin vankilaan ja
+vartijoita oli joka ovella ja ikkunoiden takana, eikä ketään päästetty
+häntä puhuttelemaan. Eikö Vaaleri sitten olekaan kuollut? Kovin on
+valkea kasvoiltaan.
+
+Naisten penkeistä, mustien huivien keskeltä, kääntyy hitaasti
+valkohuivinen pää ja Puljeri tuntee Alatalon Sandran. Hän on laiha
+luita myöten, silmäterät ovat suuret ja liikkumattomat. Kovin on
+valkoinen hänkin. Eikö hänkään ole kuollut?
+
+Mutta tuo poika tuolla on varmasti kuollut. Se hukkui uimatiellä
+rippikoulua käydessään. Se on Havin Heikki, Harto otti kerran markan
+hänen taskustaan. Se on vielä yhtä nuori kuin silloin rippikoulua
+käydessä ja Harto on harmaapää. Vieressä istuu ihmisiä, jotka
+hän muistaa nähneensä lapsuudessaan, vaikk'ei muista nimiä. Isä.
+Vaari. Rikas Hollon isäntä, jonka hevonen potkaisi kuoliaaksi.
+Poliisikonstaapeli Viikreen. Vanginvartija Mustonen. Samat miehet,
+toisella takaraivo murskana, toisella haava sydämessä. Sitä ei näy,
+mutta se meni niin suoraan, että mies silmänräpäyksessä kuoli. Kyllä
+Harto muistaa. Ylätalon Risto, ohimossa reikä täynnä hyytynyttä verta.
+Hän on varmasti kuollut, Harto itse puhkaisi reiän ohimoon. Täällähän
+on paljaita vainajia, sentähden ovat he niin valkoiset.
+
+Tuolla käytävän toisella puolella istuu kaksi naista, sylissä pienet
+lapset, kiedottuina piukkoihin kapaloihin. Ja tuolla naisella tuossa on
+pitkät, pellavankeltaiset suortuvat ja siniset silmät, mutta suu nauraa
+mielipuolen naurua.
+
+Pois täältä, pois täältä.
+
+Äkkiä siirtyy vanha käsi virsikirjan kannelta Harton kädelle ja
+kosketuksen mukana karkaa jäinen kylmyys hänen jäseniinsä. Hänen
+vieressään istuukin vanha vaimo, vaikka hän luuli tulleensa miesten
+puolelle.
+
+— Lapseni, kuulee hän vaimon sanovan ja tuntee äitinsä äänen, — ethän
+vielä ole vainaja. Olet tullut vainajien joulukirkkoon.
+
+Harto yrittää ylös, mutta käsi pitelee kiinni.
+
+— Joko pian tulet?
+
+Ääni on lempeä ja itkunsekainen kuten silloin Toltin mäessä, ja silmät
+katsovat kuten silloin. Harto riuhtaisee irti kätensä ja karkaa ovea
+kohti kruunujen alitse, joissa kynttilät palavat liikkumattomilla,
+sinisillä liekeillä.
+
+Hän pääsee tajuihinsa, kun elävät ihmiset ajavat joulukirkkoonsa. He
+tulevat helisevin valjain ja meluten ja sotkevat lumen jalkoihinsa.
+Harto ottaa lunta viereltään hangesta ja pyyhkii sillä kasvojaan. Hänen
+hevosensa on temponut poikki toisen ohjan ja kaatanut reen. Harto ei
+käy sitä kurittamaan, vaikka se näkyy sitä odottavan. Hiljaa lähtee
+hän ajamaan sydänmaataan kohti. Nyt loistavat kylän ikkunat. Alatalon
+pitkässä ikkunarivissä on puutarhanpuoleinen viime ikkuna pimeänä.
+
+Riikka ei voinut salata säikähdystään, kun Harto astui tupaan. Hän
+laski leipäsäkin pöydälle vaimonsa eteen ja puhui silmiin katsomatta.
+
+— Sinun täytyy heti lähteä maailmalle. Tässä on leipää ensi hätään.
+Minä otan kauppiaalta rahaa, kun pyhät, ovat menneet. Saat käydä sieltä
+hakemassa.
+
+Harto läksi ulos ja viipyi poissa niin kauan kuin hän luuli Riikan
+tarvitsevan kootakseen vaatteensa. Mutta kun hän palasi tupaan, istui
+Riikka penkillä ja itki, pää sylilapsen poskea vastaan.
+
+— Joko lähdet? sanoi Harto kovasti ja nosti kättä ikäänkuin lyödäkseen.
+
+Riikka säpsähti ja nousi ylös, muttei laskenut lasta sylistään.
+
+— Entä lapset? sanoi hän.
+
+— Otat mukaasi.
+
+— Miten minä ne elätän?
+
+— Minä pidän niistä murheen niin kauan kuin olen hengissä.
+
+Riikka astui liedelle ja tarttui neuvottomana johonkin astiaan, joka
+käteen sattui. Hän nieli kyyneliään, mutta vähäväliä tyrskähti itku
+väkivaltaisesti esiin.
+
+Harto ajatteli, että onko hänen noin vaikea, ja hänen teki mieli ottaa
+lapsi syliinsä ja painaa poskensa siihen, missä Riikan poski oli
+levännyt. Mutta hän meni ulos ja löi kovasti oven kiinni jälkeensä.
+
+Hän viipyi kauan poissa, kulutti aikaansa tietämättä itsekään missä
+ja odotti näkevänsä koko joukkonsa jättävän asumuksen. Kun ei mitään
+kuulunut, alkoi häntä suututtaa ja hän astui sisään.
+
+Riikka oli pannut ruoan pöytään ja ottanut leivät pussista. Ne olivat
+korkeana röykkiönä puurovadin ja kalakupin välillä. Kaikki istuivat
+pöydässä, ikäänkuin eivät olisi aikoneetkaan tehdä lähtöä. Veri
+kuohahti vanhassa miehessä; hänen kätensä pusertui nyrkiksi. Riikka
+katsoi häneen niinkuin lintu, joka on tarttunut ansaan ja odottaa
+kuoliniskua. Harton kurkkuun nousi itkettävä kipu.
+
+— Mennään vihille, virkkoi Riikka pitkän hiljaisuuden perästä.
+
+Silloin välähti miehen kädessä puukko ja lapset pakenivat nurkkiin.
+Puukko iski pöytään naisen edessä.
+
+— Vai en minä enää saa teitä kirottuja tottelemaan! Menettekö paikalla,
+taikka lähetän teidät yhtäpäätä taivaan joulukirkkoon.
+
+Suupielet vaahdossa ja silmät verissä seisoi Harto naisen edessä, mutta
+Riikka oli yhtäkkiä ikäänkuin kasvanut ja puolusti itseään.
+
+— Tämä on minun kotini.
+
+Harto katsoi häntä silmin, joissa terä ja valkuainen olivat sekaisin,
+ja vastasi:
+
+— Minä olen sinun isäsi, joko tottelet?
+
+Ja läksi samassa ulos.
+
+Silloin meni Riikka mykäksi. Kerran painoi hän kovasti käden
+sydänalaansa vasten ja kävi sitten haeskelemaan vaateriekaleita lasten
+ympärille. Hän kantoi pienintä lasta sylissään, muut huppuroivat
+lumessa hänen helmoissaan.
+
+Harto näki kaukaa metsänlaidasta kuinka he menivät.
+
+
+
+
+"YSTÄVÄ"
+
+
+"Ystävä" oli talon kiiltävän kaunis ja uljas kukko. Pieni Heikki oli
+hänelle antanut nimen Ystävä. Ensin se oli ollut Yttävä ja sitä myöten
+kuin Heikki oppi puhumaan oli siitä tullut Ystävä.
+
+Pieni Heikki ja Ystävä olivat miltei samanikäiset. Ystävällä oli heti
+alusta alkaen ollut paljon seuraa, monta kanaa ja kesäisin pieniä
+kukkoja. Heikillä oli alussa ollut Olli ja isä, mutta nyt ei ollut
+muuta leikkitoveria kuin Ystävä. Eikä Ystäväkään ehtinyt paljon pysyä
+Heikin luona: hänen täytyi vartioida kanoja — haukka saattoi tulla ja
+kettu saattoi tulla. Ystävän täytyi varoittaa kanoja, ja tuoda heidät
+kotiin joen rannalta, pellonpientareilta, metsän laidasta tai ladon
+takaa, minne he milloinkin tekivät huviretkiä. Vain sen aikaa kuin
+kanat viipyivät pihamaalla, saattoi Heikki nähdä heidät ja seurustella
+Ystävän kanssa. Kaikkein hauskinta oli antaa heille ruokaa. Kädestä ei
+voinut syöttää, teki kipeää, kun nokat olivat terävät. Mutta kun antoi
+ottaa jyvät esiliinasta, niin ei tehnyt kipeää. Heikki ei ensinkään
+pelännyt. Ystävä söi itse viimeiseksi, hän antoi aina ensin muille.
+Sillä lailla piti tehdä, sanoivat äiti ja vanha Liisa. Kaikki kiltit
+lapsetkin tarjoavat aina ensin makeisia muille ja ottavat itse vasta
+sitten. "Mutta jos loppuu", ajatteli Heikki. Hän tarjosi kuitenkin
+muille, kun Niklas-eno toi karamelleja, leivoksia ja omenia. Sillä
+tavalla täytyi tehdä, Ystäväkin teki sillä tavalla.
+
+Niklas-eno toi myöskin kaikenlaisia leikkikaluja: ukkoja, jotka
+tanssivat ja hyppivät, kun vedettiin nuorasta; ajanmittarin eli
+oikean kellon, joka heti meni rikki, kun Heikki vähän kiersi ruuvia;
+irtonaisia kasvoja, joita eno pani eteensä ja joita vanha Liisakin
+pelästyi, kun ne näki. Heikki itki, kun näki hirveät kasvot. Äiti
+torui enoa, mutta eno sanoi, että kolme asiaa pitää tietää: se, ettei
+ihminen ole muuta kuin sätkyäijä; miten käy, kun ruuvaa ajanmittaria;
+ja että naamari sopii kasvojen eteen. "Tyhmyyksiä", sanoi äiti ja otti
+Heikin syliinsä. Hän otti myöskin naamarin ja ukot ja vei kaikki tyynni
+keittiön pesään. Heikki näki kuinka pahat ukot paloivat. Hänen täytyi
+jo lopulta nauraa. Eno ravisti päätään ja Heikki pelästyi, ettei eno
+enää koskaan tuo mitään, ei makeisiakaan. Silloin äiti kuivasi pienen
+poikansa silmät ja lupasi, että kello korjataan ja kun Heikki tulee
+suureksi, niin hän pitää sen taskussaan joka päivä. Ja ensi kerran kun
+eno tulee, niin hän tuo pallon ja hevosen ja...
+
+— Hevosen, oikean hevosen! huusi Heikki ihastuksissaan.
+
+Keväällä, kun heillä oli kynnetty perunamaata ja tohtorin Virma oli
+ollut heillä, oli Heikki saanut istua Virman selässä. Oli ollut niin
+hauskaa, ettei koskaan. Toisiko Niklas-eno sellaisen hevosen kuin
+Virma? Ei, sanoi äiti, puuhevosen eno tuo, sellaisen, jonka selkään
+Heikki itse voi asettua. Sen nimi voi olla Virma. Elävä Virma on aivan
+liian suuri. Missäpä elävä Virma asuisi, eihän heillä ollut tallia.
+
+Niklas-eno nauroi ja puhui:
+
+— Puu-Virman eno tuo. Se on aina varminta, että ihmisellä on
+puu-Virmoja, puu-Ystäviä, puu-Musteja ja puu-Mansikkeja...
+
+— Ja niitäkös ihmisen pitäisi silittää ja pitää hyvänä? sanoi äiti ja
+painoi hellästi päätään lapsensa ohimoa vastaan.
+
+— Niitä, sanoi eno.
+
+Heikki katsoi enoon suurin silmin.
+
+— Miksi?
+
+— Siksi... no, siksi... että on parempi pettää puu-Virma kuin elävä
+Virma.
+
+— Lyödä puu-Virmaa, tarkoittaa eno, sanoi äiti. — Mutta ei Heikki lyö
+puu-Virmaa eikä elävää Virmaa. Eihän? Heikki pitää aina Virmaa hyvänä.
+
+Eno pysähtyi yhtäkkiä lavan laitaan, missä hän oli kävellyt
+edestakaisin, kumartui ja veti nauriin maasta. Hiukan hän sitä ravisti,
+sitten hän vei sen suuhunsa ja haukkasi ahneesti nauriin kyljestä.
+
+— Näin, sanoi hän, suupielet mullassa.
+
+Heikki rupesi täyttä kurkkua nauramaan. Eno oli niinkuin ne hullut
+äijät, jotka äiti oli polttanut. Jos olisi ollut nuora ja jos olisi
+hypittänyt, niin eno varmaan olisi hyppinyt. Mutta äiti oli käynyt
+vakavaksi. Hän päästi Heikin alas ja kehoitti häntä menemään Ystävän
+luo.
+
+Ystävä nousi juuri aidalle, oikaisi kaulaansa ja lauloi niin että
+raikui yli pihamaan, kauas tielle asti. Aurinko kimmelteli hänen
+höyhenissään, kanatkin nostivat päitään, ikäänkuin olisivat ihmetelleet
+häntä. Koko pihamaa tuli iloisemmaksi, kun Ystävä sillä liikkui. Niin
+kaunista kukkoa ei ollut näillä mailla, sen sanoivat kaikki, jotka
+näkivät Ystävän. Ja jos joku vieras ei sitä sanonut, niin Heikki heti
+riensi sanomaan, että se on kaunis kukko, niin kaunista ei ole näillä
+mailla. Ja viisas Ystävä oli. Kerran oli haukka liihoitellut aivan
+kanalauman yläpuolella ja kukko oli nostanut sellaisen melun, että
+Liisa heti oli tietänyt rientää katsomaan. Ja aivan oikein: haukka
+kierteli, kaarteli, siipiään liikuttamatta juuri nuoren poikakanan
+ympärillä. Liisa heti huutamaan ja lyömään yhteen käsiään. Ja haukan
+täytyi mennä. Mutta monta päivää johdatti Ystävä kanoja vain talon
+piirissä, sillä hän tiesi, että pahan haukan mieli vielä teki paistia.
+Äiti ja Heikki antoivat silloin kanoille kaikenlaista hyvää: jyviä,
+leipää, piimää. Heikki istui aitan portailla, ihan liki Ystävää ja
+piteli auki esiliinaansa, jossa oli ohria. Ja Ystävä otti jyviä nokan
+täydeltä, sirotti niitä kanoille, kutsui arempia syömään, kuritti
+ahneita ja hääräili, siipeään laahaten niiden ympärillä, jotka
+parhaiten munivat. Kyllä hän sen tiesi, kutka olivat kilteimmät.
+Aivan viimeksi hän itsekin söi. Kun esiliina tuli tyhjäksi, ojensi
+Heikki kätensä silittääkseen Ystävän selkää, mutta Ystävä väisti hänen
+kättänsä, katsoi häneen pää kallellaan ja kysyi, eikö hänellä ollut
+enempää antamista. Heikin täytyi juosta keittiöön hakemaan leipää.
+Koko kanalauma juoksi hänen kintereillään ja kukko seisoi portailla
+häntä vastassa, kun hän palasi, leipäpala kädessä. Kukko tähtäsi
+häneen punaiset särjensilmänsä, iski nokan leipäpalaan ja pudotti koko
+leipäpalan maahan. "Ei saa", sanoi Heikki. "Pitää odottaa." Ja Ystävä
+kuunteli häntä ja odotti, kunnes hän hyppysillään ja hampaillaan oli
+pienentänyt leivän. Kanat toruivat ja kävivät malttamattomiksi, mutta
+Ystävä kuritti heitä ja sanoi, niinkuin Heikkikin: "pitää odottaa."
+
+Äiti ja eno seisoivat yhä naurismaan luona. Moittiko äiti enoa? Varmaan
+ei eno enää koskaan tuo mitään, jos äiti vielä toruu sätkyäijistä.
+Uudestaan ojensi Ystävä kaulansa ja lauloi.
+
+— Jos kettu tulisi, sanoi Heikki hänelle — niin mitä sinä tekisit?
+
+Ystävä hyppäsi alas aidalta, juoksi keskelle kanalaumaa ja laahasi
+siipeä valkealle kanalle, joka oli viimesyksyisiä poikasia ja joka oli
+alkanut munia jo heti joulun jälkeen.
+
+— Kuku-kuku-kuku-kuku, koko-koko-koko-koko, krrr... sanoi kukko.
+
+— Jos kettu tulisi, toisti Heikki, — niin...
+
+— Nokkisin, kuku-kuku-kuku-kuku... Nokkisin, kotkottaisin, koko-koko...
+tulisitko auttamaan, kokokoko...?
+
+— Tulisin, juoksisin, sanoi Heikki. — Ottaisin saavin korennon!
+
+Samassa huusi äiti jotakin Heikille. Heikki ei kuullut ja äiti huusi
+uudelleen.
+
+— Leiki, lapsi, siinä Ystävän kanssa, mutta älä mene rantaan!
+
+Aina äiti muistutti sitä samaa, vaikka Heikki sen kyllä muisti.
+Olli oli mennyt joelle ja hukkunut. Kylmänä hänet oli tuotu sisään.
+Hän ei koskaan enää leikkinyt. Heikin täytyi leikkiä yksin. Heikin
+täytyi pysyä pihan piirissä. Ystävä ja kanat saivat mennä joelle ja
+pellonlaitaan ja ladon taakse... Aina vain äiti tuolla oli totinen ja
+aina vain Niklas-eno nauroi ja rääkkäsi naurista, nyppien naatteja
+niinkuin ne olisivat olleet mitäkin sulkia. Liisa seisoi kyökin
+ikkunassa, joka oli auki ja hymyili enolle. Varmaan hän taas puheli,
+että Niklas-maisteri on niin leikkisä mies. Liisa piti niin paljon
+enosta, ja myöskin äidistä, hän oli ollut heidän lapsenpiikanaan, kun
+he olivat pienet. Liisa oli jo niin vanha. Hän olisi tahtonut, että
+eno olisi ruvennut papiksi niinkuin isoisä, mutta eno olikin ruvennut
+maisteriksi. Kun isä eli, oli Hanna ollut Liisalla apuna, mutta sitten
+ei äidillä enää ollut varaa maksaa Hannalle palkkaa.
+
+Kun lapsia tuli kylältä tuomaan kaupan marjoja, niin Liisa tahtoi, että
+he leikkisivät Heikin kanssa. "Eihän hän aina voi olla kanojenkaan
+seurassa, suuri poika!" sanoi Liisa.
+
+Kun äiti meni vieraisiin tohtorille, pääsi Heikki mukaan. Tohtorilla
+olivat Elsa ja Risto, mutta Risto oli jo suuri. Hänellä oli juna ja
+sapeli.
+
+— Onko sinulla sapeli? sanoi Risto.
+
+— Minulla on kello, sanoi Heikki, — minä saan pitää sitä joka päivä,
+kun tulen suureksi, Niklas-eno on antanut.
+
+— Rikkihän se on, sinähän rikoit sen heti kun sait! nauroi Risto.
+
+— Se on taas eheä, eno antoi korjata sen...
+
+— Vai antoi eno! Sinun enosi on kelmi, tiedätkö sen. Kelmi hän on.
+Hänellä ei ole mitään virkaa. Hän ei tule toimeen missään. Hän on
+kelmi! Millä rahoilla hän ostaa sinulle kelloja? Hän ottaa lainaksi
+eikä koskaan maksa. Pappa sanoi, että...
+
+Heikki oli, polvillaan junan edessä, taistellut kyyneliä vastaan kaiken
+aikaa kun Risto puhui. Yhtäkkiä hän nousi, karkasi ovea kohti ja
+purskahti itkuun. Risto tarttui kiinni lukkoon.
+
+— Vai kantelemaan! nauroi hän. — Sitä ei mies tee, vaikka henki menisi!
+
+Elsa nousi nukkekaappinsa luota.
+
+— Älä itke, sanoi hän. — Ollaan sokkosilla, se on niin hauskaa. Tai
+luetaan satuja, minä luen.
+
+Heikki itki vain. Elsa antoi hänelle omenan, se putosi Heikin kädestä
+lattialle. Elsa lupasi konvehdin, joka oli mamman tallessa ja joka oli
+säästetty joulukuusesta; siinä oli hyvin kaunis kuva. Ristokin lakkasi
+nauramasta, toi lapion ja paiskasi sen pöydälle Heikin eteen.
+
+— No tuossa on, sillä saa niin hyvästi — mennään ulos ja tehdään
+vallia. Meillä on linnoitus kesken. No, lähde nyt äläkä ole tyttö.
+
+Kälmi, ajatteli Heikki, mikä on kälmi? Ja taasen hän itki.
+
+Hänet täytyi viedä äidin luo. Hän sai omenaa ja marjahilloa. Tohtorinna
+kysyi Elsalta, oliko joku tehnyt pahaa Heikille. Ja kun ei Elsa
+vastannut, niin nuhteli hän heti Ristoa ja sanoi, että Heikki oli
+paljon pienempi kuin Risto ja että aina piti olla vieraalleen kohtelias.
+
+Kälmi, mikä Kälmi on? ajatteli Heikki. Varmaan niinkuin Taatana, jota
+ei koskaan saa sanoa. Heikki oli saanut vitsaa Taatanasta, silloin
+kun hän oli ihan pieni. Isä oli antanut vitsaa. Kälmiä ei uskaltanut
+lausua, ehkä Kälmi oli vielä pahempaa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä
+äidiltä, mutta hän ei uskaltanut. Hän ajatteli sitä koko kotimatkan,
+vähäväliä purskahtaen itkuun. Oliko Niklas-eno Taatana ja Kälmi? Äiti
+oli koko ajan hyvä, mutta lumessa oli vaikea kävellä. Heikki pyrki
+äidin syliin. Äiti otti hänet, mutta pani taas pian maahan. Heikki itki
+ja paiskasi itsensä lumihankeen. Häntä nukutti.
+
+Tämän matkan jälkeen ei Heikkiä saatu vieraisiin tohtorille. Hänen
+rakkaimmaksi seurakseen kävivät kanat. Hän heräsi kukon lauluun, juoksi
+paitasillaan ikkunaan ja näki, että kanat jo olivat portaiden edessä
+nokkimassa siinä, mistä lumi oli sulanut. Kukko asteli korkeissa
+keltaisissa saappaissaan, selkä välähdellen auringossa, pyrstösulat
+liehuen ja vavahdellen. Hän näki tarkoilla punaisilla silmillään
+jyvän tai siemenen, juoksi sinne, nokkaisi... Kanat perässä, jokainen
+ottamassa siementä kukon nokasta. K-k-k-k-k! Se sai siemenen joka oli
+vikkelin. Krrr... Kukko iski päähän suurta harmaata kanaa, joka oli
+ollut paha nuorelle vaalealle kanalle. Kukkukuu. Kukkukkukkukkuk! Nyt
+oli varmaan vaara lähellä — kukko nosti päänsä ja kuunteli. Kanatkin
+kuuntelivat ja odottivat. Haukka ei tullutkaan, kukko käänsi silmänsä
+maahan, raappi ja pöyhi, vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan,
+heinänrippeet pölysivät, kanat karkasivat makupalojen kimppuun. Ehkä
+jo oli onkimatojakin. Itse ei kukko syönyt mitään, huuteli vain
+kanoja, juoksi uuteen paikkaan, pöyhi ja pölyytti taasen siinä. Kanat
+lönköttivät perässä, kyljet keikkuen, siivet kahallaan...
+
+Heikki ei olisi enää malttanut antaa Liisan pestä kasvojaan.
+
+— Jos lähtevät joelle tai ladolle, huusi hän.
+
+Liisa nauroi ja nuohosi häntä väkisin pesusienellä. Vihdoin pääsi
+Heikki karkuun, sai käsiinsä leivänpuolikkaan ja juoksi alas portaita.
+Siinä tavoitti hänet Liisa ja kampasi hänen tukkansa. Koko kanalauma
+astui juuri ulos portista, kukko kenraalina edellä.
+
+— Ystävä, Ystävä, tipo-tipo-tipo! huusi Heikki.
+
+Ja heti nosti Ystävä päätään ja pysähtyi. Kaikki kanatkin pysähtyivät.
+Heikki huusi huutamistaan ja kanat kääntyivät takaisin ja juoksivat
+niin paljon kuin pääsivät Heikin luo. Ystävä tuli ensimmäisenä ja
+nokkaisi leivänkappaleen maahan. Heikkiä pelotti, mutta samalla oli
+kovin hauskaa.
+
+— Ei saa, sanoi Heikki, — pitää odottaa.
+
+— Koo-koo, koo-koo, pani Ystävä, pää kallellaan.
+
+Heikki repi sekä käsin että hampain irti leivän muruja. Kanat odottivat
+ja puhelivat hiljaa toisilleen, Ystävä ymmärsi, ettei Heikki voinut
+saada irti murusia sen nopeammin ja sanoi sen kanoille. Aurinko
+paistoi, kärpäset lentelivät, hanget sulivat, leivonen oli tullut, oli
+kevät.
+
+Kaikki kanat munivat jo ja monet tekivät pesää. Ystävä juoksi heidän
+kanssaan hakemaan pesäpaikkoja, Heikki ja Liisa pitivät silmällä minne
+he menivät. Aitan alle he pyrkivät, he menivät kivijalan alitse,
+ei kukaan päässyt heidän perässään. Se oli sellainen paikka, että
+hiiret varmaan veisivät munat. Täytyi pelottaa kanat pois aitan alta.
+Karviaismarjapensaiden suojaan heidän kovin teki mielensä, ei kukaan
+kanoista enää viitsinyt tulla munimaan tupaan, niinkuin talvella.
+Liisalle eivät he näyttäneet mihin asettuivat, he tiesivät, että Liisa
+tulee viemään munat. Mutta Heikille he näyttivät piilopaikkansa. Kukko
+raappi kuopan, pöyhitteli sen sopivaksi ja sitten koetti kana oliko
+siinä hyvä olla. Heikki olisi mielellään auttanut, mutta silloin sanoi
+Ystävä: "Krrr!" Ja Heikki jäi hiljaa katselemaan. Hän ei olisi tahtonut
+Liisalle ja äidille sanoa, missä pesät olivat. Mutta Liisa rupesi
+kovaksi.
+
+Yhtä pesää ei Heikki ilmaissut. Hän näki Ystävän ja nuoren valkean
+kanan menevän saunan luo. Sinne ei hänellä ollut lupa seurata heitä,
+juuri siellä oli Olli hukkunut. Hän ei moneen päivään mennytkään
+sinne, vaikka arvasi pesän olevan halkopinon alla, saunan kyljessä.
+Sunnuntaina, kun Liisa oli kirkossa ja äiti teki tulta keittiön
+hellaan, hän meni. Hän ei löytänyt pesää. Äiti huusi häntä. Monen
+päivän perästä hän vihdoin näki valkean kanan tulevan ulos halkojen
+takaa, kukko otti hänet iloisesti vastaan, laahasi siipeä, raappi
+lastukasaa ja tarjosi hänelle onkimatoja. Heikki löysi pesän ja näki
+viisi kaunista munaa pesässä! Hän ei puhunut kenellekään, että oli
+käynyt rannassa syöttämässä emää ja kun valkea kana muutaman viikon
+perästä toi pihaan koko poikaslauman, ei hän vieläkään kertonut, että
+kaiken aikaa oli tietänyt missä pesä oli.
+
+Kolmella kanalla oli poikasia. Niitä syötettiin munilla ja ryyneillä.
+Keskellä seisoi lautasellinen maitoa. Poikaset astuivat maitoon. Äiti,
+Liisa ja Heikki nauroivat, kun eivät he ymmärtäneet suojella kauniita
+pieniä jalkojaan ja keltaista silkkipukuaan.
+
+— Pii-pii-pii-pii, kuului joka taholta.
+
+— Krrr, pani emä, — klot-klot, klot-klot...
+
+Poikaset tulivat suuriksi, saattoi jo erottaa kukot ja kanat. Kukkojen
+harjat kasvoivat nopeasti ja pian kukkopoikaset rupesivat tappelemaan
+keskenään.
+
+Oli jo syyspuolta, kun äiti ja Liisa eräänä pyhänä istuivat keittiön
+portailla, puhellen tohtorin lapsista, joille jo piti tulla opettaja,
+marjojen hilloamisesta ja Niklas-enosta, joka oli saanut paikan
+syyskuun ensi päivästä. Se oli hyvä virka, neljättä tuhatta markkaa
+vuodessa. Heikki oli polvillaan hiekassa ja teki tikuista aitaa
+tallin ympärille, missä Virma oli. Kanat piehtaroivat hiekassa, kukko
+kylpi hänkin, puisteli sitten sulkansa puhtaiksi, oikaisi kaulansa ja
+kiekaisi suinpäin sinistä taivasta kohti. Kauempana kulkivat emäkanat
+poikasineen, karttaen kukkoa ja kanalaumaa.
+
+— Kun vain nyt pysyisi siellä, sanoi Liisa. — Mistäs hän toisen kerran
+sellaisen viran saa. Mutta maisteri on niin leikkisä, ja sitten hän
+sanoo asiat niin liian suoraan.
+
+Äiti ei puhunut mitään.
+
+— Herrako se lienee vai neiti, se tohtorin kotiopettaja? sanoi Liisa
+taasen.
+
+— Neiti kuuluu olevan, vastasi äiti, — oikein tuomarin tytär, kaunis ja
+hienosta kodista.
+
+— Vai niin, vai niin. Mutta aika vekaran hän siitä Ristosta saa.
+
+Heikki nousi yhtäkkiä, juoksi äidin ja Liisan luo ja kysyi:
+
+— Mikä on Kälmi?
+
+Äiti oli vähän hämmästyksissään ja veti Heikin polvelleen.
+
+— Ei äiti tiedä. Mikä lienee. Mistä Heikki sen on saanut?
+
+— Onko se Taatana?
+
+— Ei, lapseni. Ei sellaisia pidä puhua. Mene leikkimään, mene. Joko
+Virman talli tulee valmiiksi.
+
+— Ei maar, sanoi Liisa, kyllä se jokin on se Kälmi. Mutta vain pahat
+pojat puhuvat sellaisista.
+
+— Eihän Niklas-eno ole Kälmi?
+
+— Ei toki, ei toki. Kuinkas Heikki nyt sellaisia. Eno joka on niin
+hyvä. Eno joka niin pitää Heikistä ja aina lähettää Heikille makeisia
+ja leikkikaluja.
+
+Hetkisen seisoi Heikki ja hypisteli äidin kaunista uutta pitsikaulusta.
+Senkin oli eno lähettänyt, enolla oli nyt paljon omaa rahaa. Heikki
+tuli kovin iloiseksi ja juoksi rakentamaan taloaan.
+
+Valkoinen kana poikasineen oli kiertänyt rakennuksen syrjän ja tullut
+portaiden eteen. Nuoret kukonpojat oikoivat jo kaulojaan ja yrittivät
+laulaa. Eivät ne osanneet. Ystävä ei pitänyt heistä, hän alkoi heti
+johdattaa pois kanoja. Rumasti pikkukukot lauloivat. Heikkiä nauratti,
+varmaan Ystävä ja vanhat kanatkin nauroivat.
+
+— Tuo pidetään, eikös niin rouva? sanoi Liisa.
+
+— Siitä tulee samanlainen kuin Ystävä.
+
+— Mutta jos taas muutteeksi otettaisiin harmaa, sanoi äiti.
+
+— Se on lapsellekin hauskempaa, jos on samanlainen kuin vanha kukko,
+sanoi taasen Liisa.
+
+Heikki oli äkkiä lakannut leikkimästä ja tuijotti eteensä. Kauniit
+nuoret kukot ottivat vauhtia ja tekivät pientä tappelua. Mitä
+tarkoittivat äiti ja Liisa? Mitä tehtäisiin kahdella kukolla? Siitä ei
+Ystävä pitäisi. Harmaa kukkopoikanen laulaa rämisti. Valkoinen koetti
+heti perässä.
+
+— Parempi äänikin tulee valkoiselle, sanoi Liisa.
+
+— Sellaista ääntä ei tule kummallekaan kuin vanhalla kukolla. Jos
+koetettaisiin vielä pitää vuosi?
+
+Liisa nauroi.
+
+— Samalla lailla rouva sanoi viime syksyllä. Mutta se on varma se,
+ettei sillä enää tee mitään. Sehän on viiden vuoden vanha.
+
+— Minä pelkään vain sitä surua.
+
+Heikki oli pudottanut pulikat käsistään ja tuijotti eteenpäin. Hän oli
+levoton kanoista. Minne ne olivatkaan joutuneet? Ettei vain haukka
+olisi tulossa. Heikkiä rupesi itkettämään. Hän kaivoi yhtäkkiä kätensä
+hiekkaan ja paiskasi nurin kaikki mitä oli rakentanut, aidat, tallit ja
+itse Virman.
+
+— Mutta Heikki! huusi äiti, — mitä sinä nyt teet? Ethän ole paha
+Virmalle, et puu-Virmalle etkä elävälle Virmalle.
+
+Heikki nousi, läksi juoksemaan ja pysähtyi vasta aidan luo. Missä
+olivat kanat? Missä oli Ystävä? Hänen täytyi löytää heidät, hänen
+täytyi olla heidän luonaan. Haukka saattoi tulla. Olihan hän luvannut
+Ystävälle auttaa häntä, jos sattuisi vaara.
+
+Äiti iloitsi siitä, että tohtorille tulisi se nuori neiti. Hänestä
+puhuttiin joka päivä. Äiti sanoi, että Heikinkin jo pian pitää oppia
+lukemaan. Olihan hän jo suuri poika, ei aina sopinut leikkiä kanojen
+kanssa. Ilo nousi talossa, kun seuraavana sunnuntaina tanhualla
+keksittiin kaksi hattupäätä naista ja kaksi lasta tulossa heille
+päin. Tohtorinna ja opettajatar, Elsa ja Risto tietysti! Heillä oli
+hyvää aikaa viipyä poissa kotoa vaikkapa koko päivä, tohtori kun oli
+matkoilla. Äiti huusi Liisalle, että pidetään nyt oikein hauskaa,
+tarjotaan päivällistä, laitetaan maissiputinkia, josta tohtorinna niin
+pitää. Heikki piti myöskin maissiputingista. Hän rupesi hyppimään, ei
+tietänyt juoksisiko tiellepäin vastaan, vai lastenkamariin panemaan
+kuntoon leikkikalujaan. Hän juoksi keskelle kanalaumaa, hänen olisi
+tehnyt mieli käydä kiinni Ystävän kaulaan, mutta Ystävä väisti häntä,
+ja hän tarttui molemmin käsin äidin polviin ja kysyi, eikö hän saa
+parhaita vaatteitaan. Äiti ja Liisa puhelivat hiljaa. Vasta sitten
+ehti äiti tulla pukemaan Heikkiä. Hän sai kesävaatteensa, jotka olivat
+puhtaat, hän olisi mielellään ottanut samettivaatteet. Äiti sanoi,
+että vasta kun tulee kylmemmät ilmat, nyt on vielä näin lämmintä ja
+kaunista. Mutta kengät Heikki sai jalkaansa, Ristollakin oli aina, kun
+hän tuli heille.
+
+Käsi äidin kädessä asteli Heikki sitten portaista, alas mäkeä vieraita
+vastaan. Hänen kenkänsä narskuivat kaulus oli solmittu kauniilla
+silkkinauhalla.
+
+Risto sanoi heti, että mentäisiin kravustamaan, joessahan kuului olevan
+krapuja. Hänellä oli haavi mukana ja jotakin vanhaa lihaa kai aina
+saattoi saada syötiksi. Heikki ei muistanut, että heidän rannassaan
+koskaan olisi kravustettu. Äiti sanoi, että siitä kuljetettiin tukkeja
+ja ettei ollut krapuja. Heikki sensijaan ehdotti, että ongittaisiin.
+Heillä oli neljä onkivapaa, oikein hyvää, laiturilta saattoi saada
+suuriakin kaloja.
+
+— Eikö teillä ole venettä? kysyi Risto.
+
+Olihan toki vene, mutta äiti oli kovin kieltänyt siihen menemästä.
+Heikki juoksi äidin eteen ja huusi ja kysyi saako ottaa veneen. Äiti ja
+se uusi neiti pitivät toisiaan käsistä, puhelivat siitä kuinka hauskaa
+oli tulla ystäviksi eikä äiti huomannut Heikkiä. Heikki veti häntä
+kädestä ja hameesta. Vihdoin viimein hän huomasi Heikin.
+
+— Ei, lapseni, sanoi hän säikähtyneenä. — Virta on tässä meidän
+kohdallamme niin vuolas. Mutta ehkä... ehkä, jos olette oikein
+varovaisia, voisitte onkia laiturilla. Jos Elsa ja Risto lupaavat olla
+oikein varovaisia, ja myöskin katsoa, ettei Heikki putoa. Pysykää aina
+kaidepuun tällä puolen.
+
+— Me otamme Niklas-enon uuden ongen! huusi Heikki, posket hehkuen.
+
+— Minä otan sen, sanoi Risto.
+
+— Risto saa onkia sillä, hymyili äiti. — Mutta ensin juodaan kahvia.
+Sitten te menette rantaan. Mutta muistatteko nyt olla varovaisia.
+
+Kaikki kolme huusivat ja vakuuttivat ja karkasivat suinpäin rantaan.
+
+Heille tuli yllinkyllin työtä. Ensin täytyi etsiä onkimadot. Saunan
+luona niitä oli vaikka kuinka, mutta niitä eivät kalat syöneet.
+Lastukasassa oli parempia matosia. Pellossa oli kyllä oikein
+kasimatoja mutta ne nousivat pinnalle vasta auringon laskiessa. Ja
+nyt oli aamupäivä. Kesken madonpoimintaa huudettiin juomaan kahvia.
+Liisa komensi pesemään käsiä, mutta kun Risto vain pyyhkäisi kätensä
+heinikkoon, niin ei Heikkikään pessyt sen paremmin. Elsa, hän pesi
+oikein pesuvadissa. Matosia ei löytynyt hyvästi, oli liian kuuma päivä.
+Heikki ehdotti, että huudettaisiin kanat raaputtamaan esiin matosia.
+Ja vaikk'ei Risto uskonut, että kanoista olisi apua, niin alkoi Heikki
+huutaa. Hän asettui kivelle ja päästi kartanoa kohti kimeän pitkän:
+tipotipo-tipo-tipo-tiiipooo... Ystävä, Ystävä, Yyystävä...
+
+Kaikkea nyt kuulla piti, että kanat noukkisivat ihmisille onkimatoja.
+Omiin suihin ne ne noukkivat, jos löytävät, ei tarvitse pelätä, että
+niitä annetaan miesten onkiin. Ihan nauraa piti. Ja Risto nauroi.
+
+— Missä se sinun enosi onkivapa pidetään?
+
+— Uimahuoneessa se on... Ystävä, Ystävä, Yyystävä...! Tipo, tipo, tipo,
+tipo tiiipooo... Eno ei ole mikään Kälmi.
+
+— Kälmi — kuka on Kälmi...? Mikä se on?
+
+— Hänellä on paljon palkkaa ja omaa rahaa...
+
+— Kälmi ei ole mikään, itse saat olla Kälmi. Mutta Kelmi on oikein sana
+ja sinun enosi on Kelmi, kysy vaikka papalta. Ja se nähdään onko hän
+siinä koulun maisterin virassa jouluun asti, tai kevääseen.
+
+— Sinä et saakaan ottaa enon onkea! huusi Heikki ja itku oli häneltä
+tulossa.
+
+— Vai niin — ensin lupaat ja sitten... Minä menen ja kysyn mammaltasi.
+Mammasikin sanoi, että saan...
+
+Elsa löysi kiven alta hyvin suuren onkimadon. Ihan hän huudahti. Se
+oli kuin käärme, kuinka rumasti se vongerteli. Hyi, hän vain ei saanut
+otettua sitä käsiinsä. Nyt se menee, nyt se menee...! Heikki juoksi
+minkä pääsi. Eihän se mikään suuri ollut, paljon suurempia oli heidän
+pellossaan ja kaalimaassaan, oikein semmoisia loikeroita. Tämä nyt oli
+poikanen. Ja Heikki tarttui onkimatoon nautinnolla ja piteli sitä niin
+että koko sen pituus näkyi, ennenkuin päästi sen matopönttöön.
+
+Kanojen kaakatus kuului aidan takaa. Kukkokin päästi sekaan pitkiä
+varoittavia tai ihmetteleviä huutoja. Niin pian kuin Heikki korotti
+äänensä, karkasivat kanat hänen ympärilleen, vierastivat hiukkasen
+Ristoa, joka hääri onkivapa kädessä, mutta asettuivat sitten päät
+kallellaan turvallisesti odottamaan Heikiltä antamisia. Heikki alkoi
+penkoa lastukasaa. Pian tekivät kanat samaa. Kukko tuli vielä kerran
+Heikin eteen vaatimaan ruokaa. Lastukasa oli kuitenkin pengottu niin
+moneen kertaan ja nokittu läpi niin tarkkaan, ettei sieltä löytynyt
+mitään. No siinä se nyt oli, lapsellistahan oli toivoa apua kanoilta.
+Oikein kanamaista! Mutta johan näilläkin matosilla pääsi alkuun, ja
+monet kalat saikin, jos vain ottivat syödäkseen. Tämä ei ollut kaloille
+mikään hyvä aika.
+
+Mutta onkivavat, ne olivat kokomoiset. Varsinkin se yksi.
+
+— Se on Norjasta, sanoi Heikki.
+
+— Kyllä niitä saa täältä yhtä hyviä, sanoi Risto.
+
+Liisa huuteli nyt vuorostaan kanoja. Samalla pyysi hän lapsia sisään
+saamaan hilloa ja mehua. He eivät heti lähteneet, kala maisteli juuri
+Heikin koukkua. Taisi ollakin niin, että se onki oli parempi kuin se
+norjalainen komea. Heikki seisoi täynnä jännitystä ja odotti. Äkkiä
+painui koho... No, nyt! Se pääsi, mokoma irti, se oli ollut niin
+huonosti kiinni. Salakka se vain olikin. Liisa ajoi kanoja edellään
+pihaan, Elsa auttoi häntä, kanat olivat hermostuneet ja pyrkivät
+hajoamaan puutarhaan omille teilleen. Kukko päästeli varoittavia
+huutoja eikä sekään olisi totellut Liisan komentoa. Risto ja Heikki
+tulivat perässä, puhellen kaloista, onkivavoista, matosista ja
+kravuista. Kravustamaan pitäisi kerran mennä Myllyojalle, jollei
+tältä rannalta todella saanut mitään. Aivan turhaan oli kuljettanut
+haavin mukanaan. Liisa ja kanat kääntyivät keittiön portaiden sivu
+pihalle, lapset menivät lehtimajaan puutarhan päässä. Kanat huusivat
+ja kirkuivat pihamaalla. Mansikkahilloa oli paljon, kun vieraat olivat
+saaneet, pani äiti Heikille. Niin paljon ei Heikki koskaan ollut
+saanut. Ja äiti antoi Heikille toisen kerran — sellaistakaan ei ollut
+koskaan tapahtunut.
+
+— Saamme me hyvän kalakeiton, vakuutti Risto. — Kolme särkeä on jo aika
+poikaa.
+
+He kiittivät nopeasti ja juoksivat rantaan. Ei ollut hullumpi
+onkimapaikka tämä ranta. Elsa oli saanut kaikkein suurimman ahvenen ja
+kaksi särkeä, Heikki kolme särkeä ja Risto kuusi kalaa, puolet ahvenia,
+puolet särkiä, kun äiti ja vieraat tädit tulivat rantaan, uimalakanat
+käsivarsilla. He ihmettelivät lasten saalista, erinomainen kalakeitto
+siitä tulisi. Elsa meni naisten kanssa uimaan. Heikki aikoi mennä
+mukaan, mutta Risto tahtoi siksi aikaa kalliolle. Hän otti puukkonsa,
+taittoi lepästä varvun ja pujotti kalat siihen. Ne potkivat ja hyppivät
+levottomasti. Täytyi panna varjoon etteivät pilaantuisi.
+
+Risto rupesi kertomaan koulustaan. Huomenna he alkaisivat lukea.
+Kolme tuntia joka päivä. Huomenna oli sisälukua, uskontoa ja
+oikeinkirjoitusta. Lukujärjestys oli lastenkamarin seinällä!
+
+— Minä rupean myöskin lukemaan pian, sanoi Heikki.
+
+— Niin, mutta ethän sinä vielä osaa kirjaimiakaan.
+
+— Kyllä minä muutamia jo osaan: A, B, C, D, E, F...
+
+— Niin, niin, sinä olet aivan vasta-alkaja...
+
+Kun naiset olivat uineet, uivat pojat toisella rannalla, jossa oli
+matalampaa. Heikin äiti ei suostunut lähtemään sisään ennenkuin pojat
+pukeutuivat. He olisivat mielellään vielä pulikoineet, vaikk'ei vesi
+ollut kovin lämmintä. Vieraiden rupesi tekemään mieli lähteä veneellä
+vesille. Äidillä ei oikein olisi ollut aikaa lähteä mukaan, mutta hän
+ei uskaltanut päästää heitä yksinäänkään. He eivät tunteneet virtavia
+ja vaarallisia kohtia.
+
+— Käymme pikipäin tuolla kauniilla korkealla rannalla ja lähdemme
+sitten heti kotiin, sanoi tohtorinna.
+
+— Ei, sanoi äiti, — te olette nyt kerran koko päivän täällä, eihän nyt
+ole kiirettä kotiin, kun tohtorikin on poissa. Luulen, että Liisalla
+päivällinenkin pian on valmis.
+
+Vieraat puhuivat vaivasta, jonka he saivat aikaan ja äiti ilosta, jonka
+he tuottivat. Vain pari kananpoikaa pataan, siinähän se oli.
+
+Vene liukui hiljaa pitkin kiiltävää vettä. Äiti piti perää ja Riston
+ja Elsan opettajatar oli airoissa. Aurinko paistoi lämpimästi, siellä
+täällä näkyi koivikoista keltainen lehtiterttu. Äiti ja tohtorinna
+kertoivat hyvistä sienipaikoista ja puolukka-ahoista. Pari kertaa
+katsoi äiti poikiin, että he istuivat hiljaa. Ei hän mitään sanonut,
+mutta hän katsoi sillä tavalla. Kotiin oli raskaampaa soutaa, tultiin
+hitaammin. Heti kun vene oli vedetty maihin, läksi äiti nopeasti
+sisään ja vieraat tulivat hitaasti perässä. Risto kantoi kalakimppua.
+Viinimarjapensaisiin pysähdyttiin. Oikeastaan viinimarjat vasta nyt
+olivatkin parhaimmillaan. Heikki veti maasta kolme naurista ja ojensi
+kauneimmat vierailleen. He alkoivat heti kuoria niitä. Keittiöstä tuli
+maukas paistinkäry. Risto laski kalat kädestään varjoon, voidakseen
+paremmin syödä nauristaan. Hänen puukkonsa oli lainassa sekä Elsalla
+että Heikillä. Kanat kulkivat hiljaa pihamaan syrjällä. Heikki valitsi
+vierailleen uuden nauriin. Ne olivat mainiota lajia, makeita kuin
+kaskinauriit.
+
+— Ne tulevat vielä paremmiksi, vakuutteli Heikki, — näin pimeinä öinä
+ne vasta kasvavat.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mitenkäs kanoja oli niin vähän? Missä Ystävä oli?
+
+Heikki sai taasen Riston puukon ja kuori sillä alkuun Elsan nauriin.
+
+Pari kanaa tuli esiin ruusupensaiden takaa. Missä kukko oli? Koko
+kanalauma kulki hiljaa, se tuntui niin matalalta, kun korkea kukko
+puuttui.
+
+Heikki juoksi keskelle pihaa.
+
+‒ Tipo, tipo, tipo, tipo...
+
+Kaikki kanat karkasivat hänen ympärilleen. Kukkoa ei kuulunut. Hän
+juoksi portille.
+
+— Ystävä, Ystävä, Ystävä!
+
+Kaikki kanat seurasivat hänen kintereillään, ne olivat juoksemaisillaan
+hänet kumoon. Heikki juoksi tielle ja huusi, huusi.
+
+Haukka! tuli hänen mieleensä ja hirvittävä pelko kouraisi hänen
+sydäntään. Ei, Ystävä on niin voimakas, haukka ei uskalla.
+
+Mutta kettu...!
+
+Heikki alkoi astella latoa kohti, siellä oli talvella nähty ketun
+jälkiä. Hän ei ensinkään muistanut, että kettu saattoi olla vaarallinen
+hänelle itselleenkin. Hän oli luvannut tulla, jos Ystävä joutuisi
+vaaraan. Kanat seurasivat häntä, pitivät hiljaista toruvaa ääntä ja
+pysähtyivät joidenkin heinänrippeiden ääreen. Heikkikin pysähtyi. Itku
+pyrki hänen rintaansa, mutta hän alkoi taasen kaikin voimin huudella
+kukkoa. Kaikki kanat tulivat, Ystävä ei tullut. Vihdoin ei Heikki enää
+osannut huutaa, ainoastaan itkeä.
+
+Yhtäkkiä hän pyyhki kyyneleensä ja läksi juosten sisään. Äiti seisoi
+ruokasalin pöydän ääressä ja järjesti orvokkeja pieniin maljoihin...
+
+— Äiti... kettu... haukka...
+
+— Mitä, lapseni? sanoi äiti.
+
+— Ystävä... Ystävää ei ole, kanat ovat, kukkoa ei ole... kettu on
+käynyt...
+
+Äiti ei kääntynyt silittämään Heikin päätä. Hän kääntyi poispäin ja
+sanoi:
+
+— Ei, ei. Kyllä... Ystävä tulee. Kyllä, kyllä... älä itke, lapseni.
+
+— Onko se ihan varma?
+
+— Kyllä... kyllä. Pyyhitään nyt kyyneleet ja juokse sitten puutarhaan
+ja sano, että äiti pyytää vieraita tekemään hyvin ja tulemaan
+päivälliselle. Osaako Heikki nyt sanoa kauniisti. Noin... pyyhitään
+kyyneleet...
+
+Heikki nieli kyyneliään.
+
+— Onko se ihan varma? sanoi hän äkkiä ja katsoi äitiin, pitkään ja
+kipeän vakavasti.
+
+— Mikä, lapseni...? Mene nyt, juokse, pyydä kauniisti...
+
+— Että Ystävä tulee takaisin?
+
+Äidin kädestä putosi kukkasia ja hän taipui niitä ottamaan. Hänen
+poskensa olivat yhtä punaiset kuin asterit.
+
+— Kyllä, kyllä, kyllä... mene nyt vain.
+
+Lapsen kasvoista laukesi hirvittävä jännitys. Hän läksi astelemaan
+kauniisti katetun pöydän ympäri keittiötä kohti. Kyynelten hyrskinä
+tyyntyi hiljalleen. Äiti sanoi hänelle, että hän menisi toista tietä,
+mutta hän ymmärsi sen vasta kun jo oli avannut keittiön oven eikä enää
+sitten viitsinyt kääntyä takaisin.
+
+Hellan syrjällä seisoi suuri höyryävä vadillinen kukkakaaleja. Liisa
+nosti paraikaa vadista paistia, alkaen irroittaa nyörejä, joilla
+paistin jalat olivat sidotut kiinni. Heikin silmät pysähtyivät
+jalkoihin. Ne olivat hyvin suuret, makean ruskeat ja tihkuivat rasvaa.
+Ne eivät olleet kananpoikasen jalat.
+
+Yhtäkkiä kouristi tuska hänen sydäntään, hän paiskasi kädet kasvojaan
+vasten ettei mitään näkisi, hän koetti juosta, tuntui siltä kuin hän
+olisi ollut lysähtymäisillään polvilleen. Hän pääsi keittiön eteiseen,
+siellä hän työnsi päänsä nurkkaan seinää vasten ja häneltä pääsi
+vihlova, valittava parahdus.
+
+Hän oli ymmärtänyt, ettei Ystävä tulisi enää koskaan.
+
+
+
+
+NÄKYMÄTÖN KIRJANPITÄJÄ
+
+
+Tuskin viikkoa oli Kalle Jokinen vielä ollut kauppalassa, tuskin
+oli hän uudessa työpaikassaan tavannut toveria, johon olisi ehtinyt
+suostua, tuskin oli hän ennen kaikkea edes päättänyt jäisikö hän koko
+tähän maalarin ammattiin — kun hänelle tapahtui jotakin, joka määräsi
+hänen elämälleen uuden suunnan. Hän rakastui, ja rakastui tavalla,
+josta leikki on kaukana.
+
+Hän astui eräänä syksyisenä ehtoona kauppalan vastaistutetun
+esplanaadin läpi ja silloin tuli häntä vastaan nuori tyttö, kädessä
+jokin tyhjä koppa, jota hän huiskutti. Joka askeleella upposivat
+hänen jalkansa nilkkaa myöten hiekkaan ja vetäessään ylös jalkojaan,
+otti hän tanssiaskelia. Kuin tanssissa tuntui hän muutenkin kulkevan
+elämässään, suu hymyili, kasvot hymyilivät, vaaleat hiussuortuvat
+liehuivat ikäänkuin hymyillen ympäri pään ja tulipunainen hame kiersi
+kuin leikkivä liekki hänen nuoria jäseniään, jotka värähtelivät ohuen
+kankaan alla. Häntä ei palellut, vaikka oli kolea ilta. Köyhä Jokisen
+Kalle Vähäjoelta Niemellä ei tietänyt, että vastaantulija oli rikkaan
+kauppias Mankosen Laimi, tytär, jolla oli useampia ihailijoita kuin
+hänellä molemmissa käsissä oli yhteensä sormia. Tyttö loi häneen
+hymyilevän katseen — hän oli tottunut tuollaisiin valloituksiin.
+
+Mutta nähtyään Laimin, ei Kalle Jokinen enää nähnyt ketään muita naisia
+— ja hän oli kuitenkin tähän asti viihtynyt heidän seurassaan eivätkä
+he suinkaan olleet jääneet kylmiksi hänelle. Hän ei ollut mikään ruma
+mies, hän tiesi sen itsekin. Mutta nyt, tuon syksyisen illan jälkeen
+kauppalan esplanaadissa, oli nuoren miehen silmässä lakkaamatta
+punainen täplä, se oli siinä unissa ja valveilla, aivan kuin silmiin
+olisi tullut jokin sairaus. Ja kun hän pysähtyi katselemaan tuohon
+punaiseen läikkään, niin erottautuivat siitä suloiset kasvot, nauravat
+silmät ja kihertävät suortuvat.
+
+Kaksi kertaa oli Kalle syksyn kuluessa ollut samoissa iltamissa tytön
+kanssa, kun hän käsitti, että hänen pitää saada tyttö omakseen, maksoi
+mitä maksoi. Veri kiehui hänen päässään kun hän näki muiden miesten
+tanssittavan tyttöä ja tungeskelevan hänen ympärillään: hän oli
+hänen, Kalle Eedvartti Jokisen, ja varokoon vain jokainen, joka...!
+Niin luonnolliselta tuntui Kallesta hänen omistamisensa, että hän jo
+ensimmäisessä iltamassa tanssiessaan pusersi häntä rintaansa vasten
+ikäänkuin hän olisi ollut hänen morsiamensa. Tyttö salli sen tapahtua.
+Toisen iltaman jälkeen salli hän uuden tuttavansa jo saattaa itseään
+jonkin matkan päähän, jopa puhua rakkaudestakin. Mutta Aleksanterin- ja
+Rantakadun kulmassa piti pysähtyä... No, muuten vain... No niin, pappa
+ei kärsinyt saattajia, oli luvannut lyödä kintut poikki. Ja mamma...
+niin, mamma kuljettaa ensi pyhänä kirkkoon ja rukoilee siellä ainoan
+tyttärensä syntisen sielun puolesta. Mamma on jumalinen ihminen...
+Ei, pappa ei ole erittäin: kerran vuodessa käydään yhdessä ripillä ja
+jonkin kerran muutenkin kirkossa. Mutta muuten pappa on järjestyksen
+mies eikä kärsi saattajia. Pappa on vanhanaikainen niinkuin kaikki
+varakkaat miehet. Hän tahtoo, että oikein vihitään ja pidetään suuret
+häät... sitten kun hänen tyttärensä menee naimisiin. Mutta sen pitää
+olla kokomoinen herra, jolle hän tyttärensä antaa.
+
+Laimi kertoi tämän kaiken katulyhdyn aha Aleksanterin- ja Rantakatujen
+kulmassa. Hän nojasi jalkaansa apteekin portaisiin ja nosti tuon
+tuostakin ikäänkuin ajatuksissaan kasvonsa kotkaa kohti korkealla
+apteekin oven päällä. Pienillä kysymyksillä houkutteli Kalle
+häneltä esiin yhä uusia asioita. Tyttö kertoi kaikki leikitellen ja
+avomielisesti, ei olisi saattanut uskoa, että he vasta niin hiljan
+olivat tutustuneet. Mutta yhä vakavammaksi kävi nuori mies.
+
+— No, kuinka "kokomoinen herra" sen sitten pitää olla? kysyi hän
+tiukasti.
+
+— No, sellainen esimerkiksi kuin Erkki Rajala... tai Antti Suliin...
+Rajalahan on suuri rustholli ja Erkki saa talon. Ja Antti, niin Antti
+on varoissa... Oikeastaanhan pappa olisi tahtonut minulle lukumiestä,
+maisteria tai pappia tai koulunopettajaa tai muuta virkamiestä.
+Kouluahan minunkin piti käydä, mutta en minä viitsinyt... minä jäin
+luokalle... ja vielähän minulla on aikaa oppiakin, jos sitä vaaditaan.
+
+— Ei sitä... mitäs sellaisella, sanoi Kalle ja tarttui tytön käteen. —
+Kun sinä vain rakastat minua...
+
+— Niin, sanoi tyttö avomielisesti, — en minä tiedä. Pappa sanoo, että
+minä vielä olen niin lapsellinen. Sinun kanssasi on hauskaa tanssia...
+
+— Sinä olet vielä nuori... mutta lupaa vain se, ettet kärsi noita
+muita... Älkööt ne saatanat...! Minä tapan jokaisen, joka yrittää sinun
+seuraasi — muista se!
+
+— Ohoh, ohoh, emme vielä ole kihloissa!
+
+Tyttö keikautti päätään, nauroi ja koputti jalkansa kärjellä apteekin
+rappuun.
+
+— Olemme! Minä en sinua päästä. Olen minä yhtä hyvä kuin joku
+toinenkin. Enkä minä mikään tyhjäkään ole...
+
+Ja nähdessään, että tyttö äkkiä kävi tarkkaavaksi, tempasi Kalle
+suoraan tuulesta jutun, että hänenkin isällään on talo, hän saa
+sen koska vain tahtoo, isäukko on vanha ja antaa isännyyden pois
+mielellään, vaikka huomispäivänä. Ja pankissakin on rahoja... jumaliste
+onkin! Ei hän tiedä määrääkään.
+
+Hän teki tekemistään tätä kummallista juttua, koska hän huomasi, että
+Laimi joka hetki kävi mahdollisemmaksi saavuttaa ja koska kaikki
+muu oli hänelle yhdentekevää. Hän suuteli Laimia siinä apteekin
+kulmassa, suuteli tulisesti. Laimi salli sen tapahtua, mutta hän ei
+sallinut Kallen tulla saattamaan kotiin asti — ei vielä tänään...
+Sitten vasta, jahka hän on puhunut papan kanssa. Eikä Laimi sallinut
+suudella itseään uutta kertaa, nauroi vain ja syytti, että ihmiset
+näkevät, vaikka kaikki vielä olivat jääneet iltamiin. Mutta kätensä
+hän ojensi uudelleen ihailijalleen, ja kuun tullessa esiin pilvistä,
+näkyivät hänen kasvonsa selvästi. Kalle Jokisen kädet haparoivat
+saadakseen kiinni edes jostakin vaatteesta hänen ympärillään. Tyttö
+komensi tiukasti, ettei saa tulla eteenpäin tästä kulmasta: hän menee
+oikotietä apteekin pihan läpi, eikä saa katsoa edes hänen jälkeensä.
+Hän sanoi sen nopeassa, sujuvassa menossa, ikäänkuin hän olisi sanonut
+sen monta kertaa ennen. Rakastunut mies ei pannut sitä merkille. Hän
+jäi tottelevaisesti apteekin kulmaan ja kuunteli nopeitten askelten
+yhä väistyvää kopinaa. Kun hän tuli esiin kulman takaa, oli tyttö
+poissa. Kuin hulluna ilosta käveli hän katuja, jäähdytellen päätään.
+Iltamatalossa vielä tanssittiin, mutta hänen ei tehnyt mieli palata
+sinne: apteekin kulmaan hän aina palasi, ikäänkuin esineiltä siellä,
+onnensa todistajilta, saadakseen vakuutuksen siitä, että kaikki oli
+totta.
+
+Oli, oli, tuossa kaidepuulla oli Laimin käsi levännyt, sen
+kosketuksesta oli kevyt lumi varissut pois — hänen morsiamensa käsi...!
+Ja taas läksi hän kävelemään ja taas hän palasi. Jumala! tuli yhtäkkiä
+hänen mieleensä, ikäänkuin tuo sana olisi sisältänyt kaiken sen
+mikä nyt täytti hänet. Hän hymähti samassa, sillä mikä oli Jumala?
+Pappien ja vanhojen muijien satua! Mutta kun oli rakastunut, niin kävi
+lapselliseksi. Herra Jumala sentään, kuinka oli kaunis ilta! Ei koskaan
+hän ollut nähnyt kuuta tällaisena, lunta noin hohtavana ja puita
+tuollaisissa lumivaipoissa. Niinkuin morsian oli tuokin koivu, niinkuin
+Laimi, hänen morsiamensa!
+
+Ei, ei mikään jaksanut kestää, että tyttö kävi iltamissa kaikkien
+nauratettavana... Hän ei sitä kestä, hän astuu kuin astuukin papan
+eteen ja...
+
+Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että hän oli kertonut Laimille jonkin
+kummallisen jutun talosta ja rahoista ja... Oliko hän ollut vallan
+pähkähullu — torpparihan hänen isänsä oli, Vähäjoen torppaa piti, eikä
+pankkisäästöistä ollut puhettakaan. Mikä hitto hänen päähänsä ajoi
+sellaisen jutun? No niin, Niemen pitäjään on matkaa, ei sitä kukaan
+tule tänne kertomaan... Mutta naimisiinmenoon tarvitaan papinkirja,
+koska kerran Mankoset ovat sellaista vanhoillista väkeä... Täytyy
+keksiä jokin keino... Ja ainahan sen keksii! Pääasia on, että Laimi on
+hänen, kaikesta muusta vähät.
+
+Kalle Jokinen oli tullut Mankosen portille. Laimin huone oli pihan
+puolella. Rakennuksen pääty loi suuren tumman varjon yli kuutamoisen
+kadun. Oli kuin Kallen mieleenkin olisi langennut jokin varjo, jokin
+aavistus. Hän ikävöi Laimia, kunhan edes olisi saanut tietää, oliko
+uudin alhaalla. Mutta hänellä ei ollut rohkeutta avata porttia, koira
+olisi voinut haukahtaa ja pappa herätä... Saakelinmoisia tulitikkuja
+nämä nykyaikaiset: kymmenkuntaan niitä sai koettaa vetää tulta
+ennenkuin savuke syttyi... Vasta nyt alkoi muita palata iltamista...
+nauroivat tuolla ahteella. Näkyi olevan tuttuja miehiä siinä sakissa...
+Vanhemmat mahtoivat pitää kovalla tytärtään, kun hän niin varhain oli
+ruvennut tahtomaan pois huveista. Jolleivät ne anna tuntemattomalle
+miehelle, vaan niille kotipaikan rikkaille? Hänen täytyy saada rahaa,
+että hän voi astua kauppiaan eteen, lyödä lompakkoonsa ja sanoa: en
+ole tyhjä minäkään! Hänen silmissään kipunoi ja hän pusersi tulitikun
+palavan pään sormiensa väliin. Jossakin hänen päässään, näköhermojen
+takana oli kuin punainen läikkä... Vasta muutama viikko oli siitä, kun
+hän ensi kerran näki Laimin punaisessa hameessaan esplanaadilla, ja nyt
+hän on hänen tähtensä tällaisessa hädässä... Mitä hittoa, onko ensi
+lumi todella jo tullut maille. Vielä äskenhän oli kesä. Niin, juuri
+vastahan hän todenperään rakastui tyttöön ja nyt ovat jo sen seitsemät
+murheet käsissä. Niitä ei olisi, jos olisi varma Laimista, mutta hän on
+vielä niin lapsi ja taipuu sinne päin, mistä parhaiten houkutellaan.
+Hullua tämä on tämä tällainen: milläpä hänet sitten tulevaisuudessa
+pitelee? No niin, ne ovat sen ajan murheita, nyt täytyy vain voida
+asettaa vastapainoksi yhtä hyvät houkutukset kuin noilla muilla on.
+Rahaa täytyy saada, ostaa talo... Vanhan Annastiina Sunperin täytyy
+lainata! Siellähän on siellä Niemellä sellainen yksinäinen saita akka,
+joka ikänsä on myynyt viinaa eikä suinkaan ikinä ole antanut muuta kuin
+ehkä pakanalähetykselle. Nyt hänen täytyy antaa. Hänen täytyy ymmärtää,
+ettei hän kuitenkaan voi viedä rahoja hautaan kanssansa. Ja nyt on asia
+selvä kuin terva: Annastiina Sunperin raha-arkut auki! Eukkohan lisäksi
+pelkää pankkeja, hänellä on rahat kotona... Takuumiehet? No niin, ne
+täytyy keksiä sieltä kotipuolesta.
+
+Nuori mies oli tuskissaan tuijottanut kevyeeseen lumeen Mankosen
+katonharjalla, jonka takaa kuu paistoi. Nyt hän yhtäkkiä tuli niin
+iloiseksi, että oli viheltämäisillään. Annastiina Sunperi oli tullut
+hänen avukseen. Eukon täytyy antaa hyvällä tai pahalla. Nyt on Laimi
+hänen! Tuolla hän nukkuu... mahtaa nukkuessaan olla kaunis...! Tuosta
+se on kulkenut, nuo voivat olla hänen jälkensä. Kylläpä tähdet tänä
+iltana ovatkin kirkkaat...! Minkä väriset ovatkaan Laimin silmät?
+Sitä ei hän muista, mutta kirkkaat ne vain ovat, kirkkaat ja kauniit.
+Sunperin Annastiinan täytyy antaa! Huomispäivänä jo mennään puhumaan
+Laimin papalle.
+
+Mutta oli rohkeuden asia mennä puhumaan Laimin mahtavalle isälle.
+Kalle Jokiselta ei tullut mentyä huomenna eikä ylihuomennakaan. Olihan
+sitäpaitsi Laimi itse luvannut puhua isälleen.
+
+Mutta Laimi kiusasi sulhastaan, ei näyttänyt itseään, ei lähettänyt
+sanaa, ei vastannut kirjeeseenkään. Kului kokonainen viikko. Jokinen
+kierteli kaiken loma-aikansa Mankosen taloa ja osteli puodista
+savukkeita, saadakseen edes vilaukselta nähdä tyttöä. Vihdoin hän
+rupesi pelkäämään, että Laimi oli sairastunut. Oli lopulta jo rohkeuden
+asia kiertäen kaartaen kysyä Mankosen kauppa-apulaiseltakin, oliko
+neiti Mankonen terveenä. Kalle sai kuulla, että neiti oli matkustanut
+sukulaisten luo ja että hän vasta jouluksi tulisi kotiin.
+
+Tämä ei tietänyt hyvää. Varmaan oli Laimi puhunut isälleen ja isä
+lähettänyt hänet pois. Kirottu kauppias oli tietenkin ylenkatsonut
+Kallen muiden kosijain rinnalla. Älköön mahtailkokaan: hän menee
+kauppaan joskus kun se yksinään siellä laskee syntirahojaan ja antaa
+sitä korville niin että se tietää...
+
+Mutta tämä oli turhaa uhkailua Jokisen puolelta. Muuten hän seisoskeli
+Mankosen puodissa kuin palkattu, mutta kun kauppiaan askeleetkin
+vain alkoivat kuulua kamarin oven takaa, läksi hän menemään. Hän
+ei viitsinyt mokomaa syöttilästä katsella, koetti hän itselleen
+selitellä, ja sen hän sanoi kauppa-apulaisellekin, Kauraselle, jonka
+kautta hän oli saanut tiedot Laimista. Mutta itse asiassa hän pelkäsi
+kauppiasta. Toista olisi ollut, jos olisi ollut rikas. Köyhänä ei ollut
+yrittämistä Laimin isän eteen, sen se oli näköinen. Eikä ollut hänelle
+sanomistakaan, että oli maalarinsälli. Kalle oli tullut kokemaan, että
+maalareja joka paikassa pidettiin juoppoina ja renttuina. Talonisäntä
+sulhasen täytyi olla, maakartanon tai kaupungintalon. Mitäs muuta:
+hänen oli kuin olikin lähdettävä Sunperin Annastiinan puheille, se
+oli kaikkein ensimmäinen tehtävä. Eikä hän käy kotonaan Vähäkoskella
+ensinkään — olkoot siellä, sellaisia vanhempia ei sovi Mankosille
+mainitakaan. Kärsimyksiä sellaisista vanhemmista vain on lapsille.
+Kärsimystä totisesti se oli hänenkin elämänsä ollut, ja nyt taas ei
+saattanut tietää, mikä vaara uhkasi hänen ja Laimin onnea.
+
+Eräänä päivänä astui hän Mankosen kauppaan juuri kun ukko itse sattui
+olemaan mittaamassa lyhyitä metrejään. Jokinen ei voinut peräytyä,
+hän epäili hetken pitäisikö lakin päässään vai eikö, ja pyyhkäisi
+sen sitten käteensä. Kauranen ei ollut sisällä. Kalle mietti jo
+miten pääsisi pois. Hän tunsi, että ukko tuon tuostakin nosti häneen
+katseensa. Kun hän oli saanut ulos ne molemmat muijat, joille hän oli
+mitannut kangasta, antoi hän savukkeita Kallelle. He olivat kahden.
+Oli tukalan hiljaista. Kalle hypisteli katosta riippuvaa nahkahihnaa,
+kauppias otti rahaa laatikosta, antaakseen takaisin viidestäkymmenestä
+markasta. He joutuivat siinä myymäläpöydän kahden puolen katsomaan
+toisiaan silmiin, ja silloin virkkoi kauppias:
+
+— Ettehän te vain ole meidän tyttären tuttavia? Se jotakin mainitsi...
+Eikö teidän nimenne ole Jokinen?... Ja että teillä on kartano ja mitä
+kaikkia se puhui. Mutta mitäs te sitten täällä ihmisten huoneita
+paperoitte, jos teillä kartano on? Ei sellaista kukaan huvikseen tee,
+ei pidä uskotellakaan... Ja meidän tytär on vielä niin nuori, että se
+pidetään vielä kotona. Ja enhän minä sitä, ettei teissä olisi miehen
+näköä... Ja voitte olla hyväkin mies, mutta niinkuin sanottu, on se
+meidän tytär vielä lapsi. Ja sillä on sellainen koti, että jaksetaan
+pitää kotonakin.
+
+Koko ajan puhuessaan kääri kauppias kokoon kankaita, joita muijat
+olivat katselleet. Kohotellessaan pakkoja ja silitellessään niitä
+suoriksi, loi hän tuon tuostakin nuoreen mieheen varman, armottoman ja
+kylmän katseen. Ei olisi luullut niin lihavan miehen niin ketterästi
+nostelevan kangaspakkoja hyllyille.
+
+Jokinen oli pannut lakin päähänsä, hän avasi oikean kätensä peukalon
+kynnellä savukelaatikkoa ja nauroi pahasti. Silloin sattui hänen
+katseensa tulipunaiseen kankaaseen, joka oli tullut esiin pakkojen
+alta, ja Laimi tuli ilmielävänä hänen mieleensä. Hän näki ohuen kankaan
+lepattavan hentojen jäsenten ympärillä, tanssivan jalan nousevan
+esplanaadin hiekasta ja suloisten kasvojen hymyilevän vastaansa. Hän
+pyyhkäisi lakin päästään ja rupesi kauniisti puhumaan Laimin isälle.
+Hänen tarkoituksensa todella oli naida Laimi ja he olivat jo kihloissa,
+sanoi hän. Joka päivä hänen oli pitänyt tulla puhumaan morsiamensa
+isälle ja äidille, mutta kun Laimi oli poissa... Hän oli odottanut,
+että hän palaisi kotiin... Hän oli tosin tuntematon, mutta kyllä hän
+yhtä hyvä oli kuin joku toinenkin... Ja sitäkin hän oli ajatellut, että
+hän myy pois talonsa ja muuttaa tänne likemmä, ettei kauppiaan tarvitse
+erota ainoasta tyttärestään...
+
+Kauppias sanoi kaiken aikaa vastaan ja naurahteli, mutta Jokinen näki
+selvästi, että hän kuitenkin nyt kohteli häntä toisella tavalla. Se
+innostutti häntä puhumaan. Eikä hän mennyt pois, vaikka ostajiakin
+tuli, vaan odotti sen ajan, jonka he viipyivät, ja jatkoi sitten taas.
+
+— Ei siitä tule mitään, sanoi kauppias hänen vihdoin lähtiessään. —
+Ne on sellaisia nykyajan nuoret, ettei niistä tiedä, onko niillä edes
+puhtaat kirjatkaan...
+
+Mutta samalla hän ojensi Jokiselle kätensä ja vakuutteli, ettei hän
+häntä epäillyt. Jokinen puolestaan vakuutti, ettei hänen kirjoissaan
+kumminkaan ole minkäänlaisia lisäkirjoituksia, sen puhtaammiksi
+eivät toki kirjat muutu. Ja Laimia ei hän heitä, kauppiaan on turhaa
+sellaisia puhuakaan.
+
+Jokinen meni oikopäätä kirjakauppaan ja pyysi parasta kirjepaperia
+mitä vain oli. Sydän hyppeli hänen rinnassaan ilosta, kun hän
+kortteeripaikassaan pöydänkulmalla koetteli kirjoitusta vanhan
+sanomalehden laitaan. Punaiselle paperille hän kirjoitti:
+
+ "Rakas morsiameni Laimi Maria Mankonen."
+
+ (Oli paras kirjoittaa näin vakavasti, jos tyttö hyvinkin näyttäisi
+ kirjettä.)
+
+ "Paljon terveisiä vaan täältä kauppalasta ja sinun isältäs. Olen
+ puhunut isäs kanssa eikä hän ole vastaan. Ja minä lähden nyt sinne
+ kotipuoleen panemaan reilaan asioita että saamme pian viettää häät. Ja
+ olen tuuminna että on paras myödä pois sieltä kotipuolesta ja ostaa
+ koti täältä, niin ettet niin ikävöitte ja ei vanhempaskaan ikävöitte.
+ Ja oletkos muistanu minua, minä olen yhtenään muistanu sinua? Etkö
+ sinä jo tule pois sieltä, niin ostetaan sormukset. Eikä sitten muuta
+ kuin terveisiä ja hyvää vointia toivottaa Sinua rakastava sulhases
+
+                                Kalle Eedvartti Jokinen."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Kalle läheni kotiseutuaan, liikkuivat monenmoiset ajatukset hänen
+mielessään. Ne eivät olleet valoisia ajatuksia. Ei yhtäkään sellaista
+ystävää hänellä ollut täälläpäin, että hän olisi voinut pyytää sitä
+avukseen ja mukaansa saidan akan luokse. Ja Annastiina varmaan panee
+vastaan. Muisti hän jo lapsesta, kuinka se oli käännellyt kourassaan
+jokaista viisipennistä ennenkuin sen antoi marjalitrasta. Mikä hänet
+olikin pannut ajattelemaan Annastiinaa, olisihan hänen pitänyt
+tietää, ettei siitä syntisäkistä mitään lähde. Olisi nyt ollut isä,
+joka olisi lähtenyt mukaan ja selittänyt, että hänen poikansa nai
+rikkaan, ja taannut ja hankkinut toisenkin takaajan. Mutta ei ollut
+hänellä, Jokisen Kallella, sellaista. Varkauden merkit oli hänen isänsä
+kirjoissa. Olisipa kauppamies tietänytkin...! Mutta Annastiinan on
+antaminen rahoja, se on sellainen paikka! Hän panee sen kovalle. Kaikki
+sen seinänraot hän haeskelee ja ottaa mitä löytää. Maksaa takaisin
+sitten...
+
+Jokinen oli ajanut pitkiä peninkulmia kestikievarikyydillä ja merkinnyt
+päiväkirjoihin "Topias Virtanen" — hän ei itsekään tietänyt miksi,
+huvin vuoksi, tai varovaisuudesta... miten vain. Viimeisen taipaleen
+kulki hän jalan, ei mennyt yöksi asumuksiin, vaan makasi heinäladossa.
+Siellä ei ollut mitään hätää. Aamuhämärissä lähestyi hän rikkaan akan
+yksinäistä asumusta.
+
+Siellä oli kaikki ennallaan. Akka ei tuntenut häntä, väitti, ettei
+hänellä nyt ole viinaa, mutta antoi sahtia ja hyvää se olikin. Kalle
+maksoi. Hän ymmärsi, ettei täältä saa sovinnolla mitään, väkisin täältä
+on otettava. Hän ymmärsi myöskin, että täytyy pitää kiirettä. Kaikkein
+pahinta kuitenkin oli, että hän alkoi epäillä koko eukon varoja. Jos
+hänen rikkauksistaan vain ilman aikoja oli puhuttu: mitenkä ei häntä
+olisi ryöstetty putipuhtaaksi tällaisessa töllissä?
+
+Kalle esitti asiansa kauniisti, sanoi hankkivansa hyvät takuumiehet ja
+maksavansa korot. Akka marisi kuin paha veräjä ja vakuutteli, ettei
+hänellä mitään ole. Kalle rupesi selittelemään mitenkä vaarallista
+on pitää rahoja täällä. Akka kirosi ja sanoi, etteivät hänen rahansa
+kehenkään kuulu. Kalle kysyi, aikoiko hän viedä ne mukaansa hautaan.
+Silloin rupesi akka huutamaan apua. Kallella ei ollut muuta neuvoa
+kuin tukkia hänen suunsa. Hän repi sängynpohjilta riepuja ja kamppaili
+akan kanssa. He kaatuivat ja kierivät permannolla. Akka oli voimakas,
+ei olisi uskonutkaan... Sahti kiehui Kallen päässä, hän sai akan
+alleen ja nujerteli häntä hartioista niin että rusahteli. Ei hän
+olisi huomannutkaan sukkamakkaroita, jotka sängystä olivat kierineet
+lattialle. Mutta kun akka kaikin voimin pyrki tavoittamaan niitä
+käsiinsä, ymmärsi Kalle, että juuri niissä olivat rahat. Helposti
+voitti hän eukon, hän löi, tuuppi ja potki. Rumaa työtä se oli, ruma
+oli akka siinä likaisella lattialla riepujensa keskellä.
+
+Sylissään neljä pulleaksi sidottua sukkaa tuli Kalle ulkoilmaan. Hän ei
+tietänyt, oliko eukko kuollut vaiko jäänyt eloon. Metsän suojassa hän
+tyhjensi sukkien sisällön taskuihinsa ja hautasi sukat lumeen. Hyvin
+oli käynyt: ei veren merkkiä ollut tullut hänen käsiinsä. Eikä hänen
+ollut edes paha ollakaan: mokomakin akka, joka ikänsä on myynyt viinaa
+ja sahtia, ykskaikki tukahuttaako tuon omiin rääsyihinsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kauppalaan tullessa oli Kallea vastassa Laimin kirje.
+
+ "Hyvä Kalle!
+
+ Kiitos vaan kirjeestäsi. Tämä on sellaista mettänkorpea ettei täällä
+ mikään jaksa olla. Minun on ollut ikävä sinua ja kaikkia muita. Pappa
+ ei jättänyt matkarahaa kun tahtoo minua olemaan täällä. Jos lähetät
+ matkarahat tulen heti. Älä osta vielä sormuksia. Lähetä matkarahaa.
+ Voi hyvin.
+
+                                 Ystävyydellä Laimi Mankonen."
+
+Rakastunut mies ei yksin lähettänyt tytölle matkarahaa, vaan vieläpä
+läksi häntä vastaankin, mukanaan hyvät eväät, karamellit, viinit ja
+nisuleivät. Laimin sukulaiset asuivat sekä juna- että hevosmatkan
+takana ja sen vuoksi oli tietymätöntä minä päivänä ja millä hetkellä
+tyttö saapuisi. Pahaisessa töllissä tuli Kalle odottamaan toista
+päivää. Hän oli pyytänyt yösijaa tuossa töllissä sen vuoksi, että se
+oli juuri maantien laidassa ja että siitä niinmuodoin saattoi seurata
+tulevia ja meneviä. Mutta aamupuoleen yötä hän, nukkuessaan töllin
+penkillä, näki niin ruman unen, ettei enää tehnyt mieli viipyä tällä
+paikalla: Annastiina oli vikisevinään ja tuhisevinaan hänen kämmentensä
+alla, ja rahamakkarat pyrkivät kuin käärmeet kietoutumaan hänen
+käsivarsiensa ympärille. Eikä se niin ihme ollutkaan, että eukko täällä
+johtui mieleen, hyvin samantapainen oli tämä tölli kuin Annastiinankin
+asumus oli ollut. Ihme, ettei se tullut Kallen mieleen heti, niin olisi
+ottanut toisen kortteeripaikan. Ei ollut vaikeaa päästä menijöiden
+reessä likemmä asemaa. Kalle sanoi olevansa konekauppias ja lähtevänsä
+noutamaan tavaroita. Mahdoton vartioiminen kuitenkin oli pitkin
+tietä — olisihan voinut sattua, että Laimin ajomies olisi poikennut
+jollekin pihamaalle juottamaan hevostaan, tai muuten, ja olisi menty
+ristiin. Suuressa kylässä, missä oli taloja kujana kahden puolen tietä,
+konekauppias astui reestä ja tarkasti pihamaat — Laimia ei näkynyt
+missään. Eri otteissa Kalle parin kolmen miehen reessä saapui asemalle
+ja rupesi odottelemaan junia. Hänellä oli nyt hyvä matkustajahuone
+ja viinit ja karamellit olivat melkein koskemattomina. Vehnäleivät
+hän oli syönyt, kuivaneethan ne olisivat ja saihan täältä uusia. Jota
+kauemmin hän joutui odottamaan, sitä malttamattomammaksi hän kävi.
+Punaisena täplänä keikkui Laimi hänen silmissään sekä päivin että öin,
+hän kulki tanssiaskelin ja hänen pienet jalkansa upposivat esplanaadin
+hiekkaan. Likaisen vanhan akan hahmo pyrki sekin näkyviin, mutta sen
+hän sylkäisi menemään ja kirosi sen jälkeen. Rahaa oli, siitä toki oli
+hyvä — rahat juuri eukon aina toivat mieleen, niissä oli oma hajunsa,
+Sunperin Annastiinan rahoissa, oluen haju, synnin haju. Tuhat pirua ja
+perkelettä!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Laimi läksi kotimatkalle perin ikävystyneenä "mettän korpeen" ja sen
+ihmistomppeleihin. Seuran puutteessa oli hän kitunut ja kyllääntynyt
+alituiseen läskikastikkeeseen ja perunoihin, ei torttua hän ollut
+nähnyt koko aikana, tuskinpa tuntenut nenässään kunnollisen savukkeen
+käryä. Ne polttivat siellä kaikenkarvaisia savukkeita, jotka enemmän
+muistuttivat sammalia kuin oikeita turkkilaisia.
+
+Laimi ei mitenkään odottanut näkevänsä Kallea asemalla. Kun taas Kalle,
+kyllästyneenä odotukseen, vihdoin viimein näki Laimin, pitkä valkoinen
+silkkiliina kaulassa, kädessä vesiharmaa matkalaukku, astuvan vaunusta,
+niin hän tuskin sai muuta suustaan kuin tavallisen hyvänpäivän ja
+karkasi kiinni vesiharmaaseen matkalaukkuun auttaakseen morsiantaan.
+Laimiin, joka ei viiteen viikkoon ollut nähnyt oikeaa miestä, teki
+Kalle tuuheine viiksineen, tupakantuoksuineen ja huopahattuineen
+hurmaavan vaikutuksen. Hän nauroi ja kiemaili hänen edessään kuin nöyrä
+maalaistyttö.
+
+— Kylläpäs olet antanut odottaa, sanoi Kalle. — Ihan jo pakkasi
+kyllästyttämään.
+
+— Mistäs minä sitten osasin tietää, että sinä täällä olet, nauroi Laimi
+ja niisti nuhaista nenäänsä. — Se on kanssa se postinkäynti sellaista
+siellä salolla.
+
+Kun he olivat päässeet asemahuoneelta, tarttui Kalle tytön paljaaseen
+käteen. Oli kuin kaksi lieskaa olisi lyönyt vastatusten. Tyttö tuijotti
+maahan, mies pusersi hänen kättänsä.
+
+— Minulla on täällä huone otettuna, sanoi Kalle vihdoin. — Ollaan nyt
+vähän siellä ennenkuin lähdetään menemään. En osannut hevostakaan
+tilata, kun en tietänyt sinun tulostasi.
+
+— Oikeinkos olet vastassa papan ja mamman luvalla?
+
+Tyttö kohotti silmänsä puoleksi jännityksen, puoleksi riemun vallassa.
+
+— Ja vielä! Hittoakos minä heidän luvallaan. Vain sinun lupaasi minä...
+
+Heidän kätensä hukkuivat taasen toisiinsa. Sormien päissä tuntuivat
+sydänten väkevät lyönnit vastatusten. Matkustajakotiin ei ollut kuin
+muutama askel radan poikki, mutta tämäkin matka oli rakastavaisille
+pitkä. Huoneeseen päästyä Laimin huivi ja takki putosivat lattialle,
+heillä ei ollut aikaa ripustella niitä nauloihin, he olivat sylityksin
+vaipuneet vuoteelle istumaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Heidän ei tullut lähdetyksi sinä päivänä eikä seuraavanakaan.
+Kolmantena päivänä olivat he tyynemmät. Laimi jo suorastaan ikävöi
+kotiin ja ajamalla ajoi Kallen toimittamaan heille hevosta. Jonkin
+matkaa he saattoivat ajaa yhdessä, mutta likempänä kotoa täytyi ottaa
+eri hevoset. Kun Kalle palasi kestikievarista, näki hän matalasta
+ikkunasta Laimin istuvan pöydän ääressä nenäliina silmillä. Hän juoksi
+ylös portaat ja törmäsi hattu päässä huoneeseen.
+
+— Mitä hemmettiä, itketkö sinä? Mutta ethän toki ole niin lapsellinen.
+Mutta kultuseni, pikku kultuseni...
+
+— Anna minun olla. Luuletko, että on niinkään hauskaa tällaisena astua
+papan ja mamman eteen.
+
+— Millaisena?
+
+Laimi lakkasi itkemästä, katsoi sulhastaan kylmästi silmiin ja naurahti
+pahaaennustavasti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun hän saapui kotiin, olivat isä ja äiti ainoastaan hämmästyksissään
+hänen odottamattomasta tulostaan. Mutta aivan Laimin kintereillä
+seurasi juoru, ja ennenpitkää olivat mamma ja pappa saaneet tietoonsa
+mitä asemalla oli tapahtunut.
+
+Kauppias pauhasi ja torui, lupasi lyödä mokomilta sulhasilta kintut
+poikki. Laimin äiti itki ja vietti yhden pyhän kirkossa. Sen jälkeen
+hän rauhoittui ja meni nuorten puolelle. Ja mikäpä kauppiaallakaan enää
+oli edessä. Hän vaati nyt vain nähtäväkseen Jokisen papereja. Vävypoika
+esitti hänelle puhtaat paperit. Ei epäilyksen varjokaan langennut Kalle
+Jokiseen.
+
+Vuokralaiset sanottiin nyt irti rakennuksen toisesta päästä, sinne
+laitettiin nuorelle parille soma koti. Peräperään vietettiin sitten
+kihlajaiset ja häät, ei kenenkään pitänyt tulla sanomaan, että Laimi
+Mankonen oli viety niinkuin köyhät viedään, vaikk'ei vietykään
+kauemmaksi kuin yhden kadunkulman päähän. Ystävättäret olivat
+katajaköynnöksillä ja paperikukkasilla koristaneet ovipielet, joiden
+alitse nuoripari astui uuteen kotiinsa. Suuret rautasängyt ja raskaat
+plyyshipäällyksiset huonekalut siellä olivat heitä vastassa. Heidän
+elämänsä mahtoi olla kuin silkkiä, päätteli kauppala.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli kulunut muutama viikko. Auringon vaipuessa mailleen lankesi
+talonpäädystä jo sininen varjo kevään hangelle. Mankosen vävypoika
+seisoi kaupassa ja mittasi kahvia ja tupakanlehtiä. Usein tuli asiaa
+pihan toiseen päähän makasiiniin, missä lamppuöljyä ja siirappia
+säilytettiin. Kun hän kulki yli pihamaan, kuuli hän usein Laimin
+naurun lankkuaidan takaa. Ystävättäriensä kanssa nuori rouva siellä
+käveli, saatteli heitä ja he saattelivat häntä. Hänen päivänsä tulivat
+pitkiksi, aviomiehen olisi pitänyt se ymmärtää. Mutta Kallea vain
+suututti. Hän oli pari viikkoa kulkenut kauppalassa niissä nimissä,
+että hänen kanssaan oli mukava tehdä kauppaa, että hän mittasi
+runsaasti ja antoi kaupanpäällisiä. Mutta pian tuli hän tutuksi
+äreydestään, suorastaan epäystävällisyydestään. Kauppiaalle tuli
+valituksia, ja kauppias huomautti heti asiasta vävypojalleen.
+
+— Pitää olla säyseä, ja kohtelias pitää olla, selitti hän. — Mittaa
+lyhyemmältä, mutta puhuu ja nauraa jatkoksi. Sillä se on kuitattu.
+
+— Perhana, sanoi Kalle, — kun eivät itsekään tiedä mitä tahtovat,
+valitsevat yhtä röijykangasta tuntikausia.
+
+— Kyllä minä sen tiedän, sanoi kauppias, — Laimia sinä tuskittelet,
+kotona hänen mielestäsi pitäisi istua ja odottaa sinua.
+
+Kalle seisoi lakki takaraivolla, tukka otsalla ja veti sauhuja
+paperossistaan.
+
+— Mutta hän on nuori, minun tyttäreni, jatkoi kauppias, — ja iloinen.
+Ja kyllä hän siitä tasaantuukin, jahka saa perillisen.
+
+Kallekin pani toivonsa perilliseen.
+
+Eräänä iltana, kun Kalle tuli kotiin, oli Laimi poissa.
+Silkkipuserosta, joka puuttui kaapista, päätteli aviomies, että hän oli
+mennyt iltamaan. Kiehuen kiukkua muutti Kalle pukua ja läksi astelemaan
+tuttuja katuja tutulle talolle. Ei vuottakaan ollut siitä, kun hän
+tästä saattoi Laimia, kun he rakastivat toisiaan ja nauraen puhelivat
+toisilleen, tuskin puolta vuotta. Ja nyt ei heillä ollut hyvää sanaa
+sanoa toisilleen, mykkinä istuivat he ruokapöydässä vastapäätä
+toisiaan, he puhelivat toisilleen vain kun heillä oli vieraita tai kun
+he kävivät vieraissa. Mistä tämä tällainen oli tullut? Rakastaisikohan
+Laimi jotakin toista? Tietäkööt sekä jumala että perkele, että silloin
+ei ole hyvä toisen enempää kuin toisenkaan... Täälläpä se on puukko
+— hiton hyvä, että tuli otetuksi mukaan, aivan hän oli sen ottanut
+niinkuin olisi tietänyt, että sitä tarvittaisiin. Kun iltamatalon
+valaistut ikkunat tulivat näkyviin, hyökkäsi Kalle Jokinen kuumana
+kadun poikki ja tuli keskelle tupakoivia miesryhmiä porraskäytävässä ja
+eteisessä. Kuka se on, jonka kanssa Laimi nyt tanssii, kuka perkele se
+on?
+
+Mutta Laimia ei näkynyt tanssisalissa, ei hän myöskään ollut
+ravintolahuoneessa. Kallen veri alkoi jäähtyä ja toivon säde pilkahti
+hänessä. Ehkei Laimi ole täällä, ehkä hän vain on mennyt kävelemään
+ystävättäriensä kanssa, ilta kun on niin kaunis. Mutta silkkipusero —
+tai olisiko se ollut kaapissa, vaikk'ei hän sattunut sitä näkemään?
+Hetkisen seisoi Mankosen vävypoika ravintolahuoneen kynnyksellä,
+tarkaten sekä salia että ravintolahuonetta. Sitten hän läksi. Varmaan
+on Laimi kotona ja odottaa, mitä hullua hän tässä turhanpäiten...
+
+Painajainen hellitti ja yhä keventyvin mielin asteli Kalle Jokinen
+ihanassa illassa. Olipa nyt todellakin kaunista. Kuulaan vihertävällä
+taivaalla loisti kuu, lempeästi hopeoiden lumisia kattoja, pisaroita,
+jotka tippuivat räystäistä ja katuja, joiden ojissa kevätvedet jo
+hiljaa kohisivat lumen alla. Eipä ihme, jos Laimin oli tehnyt mieli
+kävelemään näin kauniina iltana. Oli yhtä pehmeää ja leutoa kuin
+marraskuussa ensi lumen langettua, silloin kerran. Varmaan on Laimi jo
+kotonakin.
+
+Kun Kalle pääsi mäelle, oli hänen edessään parin kulmauksen takana
+apteekkirakennus, josta varjo jyrkkänä ja tummana lankesi kadulle. Ei
+vuotta ollut kulunut siitä, kun hän juuri tuossa seisoi Laimin kanssa.
+Nytkin siellä seisoi rakastava pari, tuntui siltä kuin Kalle näin
+etäältä olisi nähnyt itsensä ja Laimin kuvattuina kummalliseen elävään
+kuvaan. Mies olisi aivan hyvin saattanut olla hän itse ja tyttö oli
+kuin ilmetty Laimi. Mies tahtoi rakastaa, tyttö esteli. Tytön nauru oli
+selvästi Laimin naurua, etteihän vain ollutkin Laimin...!
+
+Kalle pysähtyi kuin naulittuna... "Tästä pitää kääntyä... pitää
+totella, kun minä sanon... Se on sitten taas niin pahalla päällä, istuu
+ja murjottaa päiväkausia... Ei saa, ei saa..." Laimi nauroi. Mies kävi
+hänen käteensä, kiersi kätensä hänen ympärilleen.
+
+Kallen silmissä pimeni, hän karjaisi ja syöksyi puukko kädessä
+kadulle...
+
+Ei ketään ollut apteekin kulmalla, kun hän sinne ehti. Olivatko
+naurajat menneet maan alle vai eikö heitä ollut ensinkään ollut?
+Jumaliste, ei hän vielä ole tähän asti kummituksia nähnyt, hän etsii
+ne pirut, etsii vaikkapa maan alta... Mutta katu oli hiljainen,
+apteekin pihamaa oli hiljainen, kaikki ikkunat olivat pimeitä. Eikö
+kuitenkin kuulunut askelten helähdyksiä...? Laimi, se piru, se saattoi
+mennä liputtaa ketunteitään läpi pihojen aivan niinkuin silloinkin.
+Jos tavoittaisi sen kiinni ja pistäisi siihen puukon yksintein...
+Sittenpähän olisi tili selvänä...
+
+Tili — yhtäkkiä tuli Kalle Jokisen mieleen tili ja tilinteko. Hän oli
+nimittäin viime päivinä hikoillut ihmisten tilien tähden. Appiukko
+vaati tilikirjoja järjestykseen, eikähän Kalle ollut tottunut
+kirjanpitoon. Hän oli antanut ihmisille velaksi — ne olivat olleet
+taattuja ihmisiä ja pennilleen ja grammalleen oli hänen mielessänsä
+kaikki mitä sillä tavalla oli antanut. Hyvä muisti hänellä oli, ei
+se pettänyt, varma tilikirja se oli. Mutta ukko tahtoi, että kaikki
+olisi paperilla ja sarakkeissa. Tarkka tilinpito täytyi olla niinkuin
+taivaan papalla, sanoi hän, sen perustuksella sopi ihmisiä kiristää
+niinkuin taivaan pappakin kiristi. Appiukko laski leikkiä ja tankkasi
+tankkaamistaan, että tilinpito on opittava, ei tule kauppamiestä
+muuten, kirjanpitokursseille on mentävä — ei, ehei, ei sitä tässä
+muistin perustuksella voi omaansa vaatia ja ihmisiä kiristää. Voi
+tulla käräjöimisiäkin ja silloin pitää olla kaikki järjestyksessä
+ja paperilla. Kalle ei voinut olla naurahtamatta, että kirjojen
+perustuksellakohan se iso-pappakin siellä ylhäällä ihmisiä kiristää
+— kyllä mahtaa olla suuret tilikirjat. Ukko ei suuttunut, vaikk'ei
+hän yleensä sietänytkään vastaansanomisia, jatkoi vain leikkiä ja
+huomautti, että oli hänellä tili sitten kirjoissa tai muistissa, niin
+tarkkaa sen täytyi olla niin suuressa kirjanpidossa. Ja iso-pappa ehkä
+saattoi jättää asiat muistinsakin varaan, hänellä oli kaiketi kuitenkin
+toinen muisti kuin Kalle Jokisella.
+
+Oli, oli, saattoi olla, murahteli Kalle itsekseen siinä kuutamossa
+kierrellessään apteekin rappua. Hyvin näkyy muistavan hänenkin, Kallen,
+asiat, ja kiristävän ja vaativan tilille.
+
+Mutta mistä häntä oikeastaan kiristetään ja vaaditaan tilille? Mistä
+kaikki onnettomuus hänelle tulee? Niin monien vastusten perästä hän
+Laimin sai ja mitä iloa on elämästä nyt? Mikä panikaan hänet silloin
+siinä apteekin rappusilla puhumaan, että hänen isänsä on rikas? Hän
+ei olisi saanut Laimia ilman sitä puhetta! Mutta se puhe vaati häntä
+nyt tilille. Mikä pani hänet kuristamaan likaisen viinanmyyjän? Hän
+ei olisi saanut Laimia ilman sitä tekoa! Mutta se teko vaati häntä
+nyt tilille. Se ei ollut synti eikä mikään, sellaista sai tehdä miten
+paljon halutti. Mutta mikä piru siinä oli, ettei hän ollut onnellinen?
+Alituinen pelko oli kavalasta vaimosta, siitä missä hän milloinkin
+kuherteli. Hänet oli vaadittava tilille, häntä oli kiristettävä.
+Jos hän, Kalle, vain saa sen tietoonsa, että hän tänäkin iltana on
+keikkunut luvattomilla teillä, niin kyllä hän selvän tekee. Tilinteko
+tulee ja tiukka.
+
+Kun Kalle tuli kotiin, makasi Laimi sängyssään ja oli nukkuvinaan. Hän
+ei nukkunut, Kalle huomasi sen selvästi. Tuli oli ollut ikkunassa kun
+hän astui sisään portista, Laimi oli tuskin saanut sen sammutetuksi
+ja nyt hän jo muka nukkui. Kalle seisoi ja tuijotti häneen. Mitään
+niin kaunista ei ollut maan päällä. Laimin vaaleat hiukset vetivät
+puoleensa Kallen käsiä, hänen huuliaan. Hän kävi aivan voimattomaksi,
+ei muistanut tilintekoja eikä nuhteita, ajatteli ainoastaan, että
+hän suutelee vaimoaan, suutelee kerrankin kellakseen... Ja päästyään
+vuoteeseen likensi hän kasvojaan vaimonsa suloisia, punastuvia kasvoja
+kohti...
+
+Hän peräytyi ikäänkuin häntä olisi pistetty: Laimin hiukset tulivat
+väkevästi tupakalta!
+
+Kalle pidätti henkeään ja mietti: kenen seurassa hän on ollut? Hänkö
+nauroi apteekin portaiden edessä? Kuka oli se mies? Olisiko se voinut
+olla kauppamatkustaja, joka aamupäivällä kävi liikkeessä?
+
+— Etkö sinä jo sammuta...? puheli Laimi unisena ja ärtyneenä. — Nuku ja
+anna muiden nukkua.
+
+— Tahtoisin vain ensin tietää missä sinä olet ollut tänä iltana.
+
+— Ja mitä se kehenkään kuuluu...
+
+— Voisithan sinä nyt sanoakin, kun minä niin mielelläni tietäisin...
+
+— No tyttöjen luona, missäs muuten...
+
+— Laimi, onko se totta...? Hiuksesi tulevat tupakalta...
+
+— Kaikkea sinä nyt... omaa tupakkaasi...
+
+— Älä sinä kiertele, kyllä minä omat tupakkani tunnen...
+
+— No niin, taisi käydä joku poika...
+
+— Kuka...? Enkö arvannutkin oikein — kuka?
+
+— Anna minun nyt olla...
+
+— Oliko se se kauppamatkustaja, se Vesterinen? Oliko se se — sano! Minä
+en tee hänelle mitään, jos tunnustat. Hänhän se oli...
+
+— Taisi heitä olla kaksikin...
+
+— Kaksi? Molemmat kauppamatkustajia? No, täälläkö se Larssonnikin
+vielä vetelehtii? Se taitaakin olla se, jonka kanssa sinä päiväkaudet
+kävelet. Odottakoon vain se piru, kyllä minä sen opetan, tilille minä
+sen kutsun...
+
+— No voi, voi, minkä elämän sinä nostat! Ja sinun kanssasi minun
+pitäisi viihtyä ja olla. Älä sinä minun tuttaviani uhkaile, minun
+ei tarvitse pelätä sinua. Jos tästä tulee ikävä, niin maailmaa on
+muuallakin...
+
+Mies rukoili häntä kuin hengen hädässä. Hänen kuumat hyväilynsä
+kerjäsivät vastarakkautta, hänen anteeksipyyntönsä koettivat sulattaa
+jäätä kauniin nuoren vaimon povessa. Laimi makasi kylmänä ja rentona,
+ajatukset muualla ja tuskin suvaiten hyväilyjä, jotka rakastunut mies
+hänelle tuhlasi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ei ollut Kallen elämä hauskaa. Sill’aikaa kun hän seisoi kaupassa,
+oli Laimilla tilaisuutta tehdä mitä hän halusi. Appiukko oli ruvennut
+sairastelemaan, vävypoikaa tarvittiin kaupassa. Siinä täytyi väkisinkin
+oppia kauppamieheksi. Oppihan sen kirjanpidonkin kun tahtoi. Ja
+pakkokin oli oppia, kun muisti meni — ei voinut todella kiristää
+ihmisiä muistinsa perustuksella. Muisti meni, nuoruus meni — Laimin se
+oli syy.
+
+— Jahka hän saa perillisen, niin hän tasaantuu, sanoi isä
+tuskaantuneelle Kallelle.
+
+Kalle pani todella toivonsa tähän perilliseen. Niin tekivät Laimin isä
+ja äitikin.
+
+Poika syntyi vihdoin. Se oli heikko lapsi. Nuori äiti ei uskaltanut
+sitä pidellä eikä hoidella. Isoäiti oli taitava ja tottunut, vaikk'ei
+hänellä itsellään ollut ollut kuin yksi lapsi, Laimi. Isoäiti vietti
+päiväkaudet nuoren parin kodissa, hoitaen pientä Mattia. Laimi istui
+ystävättäriensä kanssa ruokasalissa tai salissa. He tulivat kaikki
+katsomaan lasta, puhelivat ja naureskelivat sen pienen vuoteen ääressä.
+Mummo oli tyytyväinen, kun he menivät pois, he tekivät helposti lapsen
+levottomaksi. Kun nuori isä illoin ja aterioiden ajaksi tuli kotiin,
+oli Laimi tavallisesti poissa, mummo ja pikku Matti nauroivat iloisesti
+häntä vastaan.
+
+— Eikös sen äidin jo pitäisi oppia sinua hoitamaan, sanoi isä,
+hypitellen lasta käsivarsillaan. — Nyt kun sinä olet näin suuri ja
+terve, luulisi toki äidin tulevan toimeen...
+
+— Niin, ja minuakin tarvittaisiin kotona, sanoi mummo. — Pappa kun
+siellä sairastelee.
+
+He päättivät mummon kanssa, että Laimi huomispäivänä jätettäisiin
+lapsen kanssa kahden. Se nukkui rauhallisesti suurimman osan yötä, se
+oli jo terve ja voimakas. Nuori isä seurasi jännityksellä huomisaamun
+tuloa.
+
+Lapsi huusi. Äiti istui kahvipöydässä ja kutsui pienen piikatytön sitä
+hoitamaan.
+
+— Kas kuinka se mummo viipyy, sanoi Laimi. — Kun sinä menet puotiin,
+Kalle, niin sano hänelle, että hän joutuu.
+
+— Ei hän sanonut tänään tulevansakaan, huomautti Kalle. — Pappahan
+siellä on kipeänä ja tarvitsee hoitoa.
+
+— Mitä kummaa! Kyllä hänen täytyy tulla. Minun pitää mennä
+nimipäiville, en minä ehdi... Mitäs se on, ei nyt pappa niin kipeä ole.
+
+Laimi nousi, otti lapsen ja rupesi hermostuneena hoitelemaan sitä.
+Hän toisteli kaiken aikaa äskeisiä sanojaan. Vai että mummo jättäisi
+lapsen sillä lailla, eihän kukaan osannut hoitaa Mattia niinkuin mummo.
+Tulkoonkin mummo vain pian.
+
+Kun ei mummoa kuulunut, lähetti hän piikatytön häntä hakemaan. Ja
+kun mummo pani sanan, ettei hän papalta pääse, kääri Laimi lapsen
+lämpöisiin peitteisiin ja vei sen pihan poikki mummon luo.
+
+— Tässä sitä nyt ollaan, sanoi hän nauraen ja päästi lapsen äitinsä
+vuoteelle papan rinnalle, joka lepäsi toisessa vuoteessa.
+
+Sen jälkeen oli pieni Matti enimmäkseen isoisän ja isoäidin puolella.
+Äiti tuli sinne häntä katsomaan. Siellähän hänen olikin paljon parempi,
+mummo hoiti häntä mainiosti. Hyvähän se oli, niin heikko ja sairas
+lapsi kuin Matti oli ollut.
+
+Eräänä kevätpäivänä seisoi Kalle makasiinissa mittaamassa siirappia
+ostajille. Tuomet makasiinin takana olivat kukassa, sateen jälkeen
+tuoksuivat ne niin voimakkaasti, että se tuntui sillin ja lamppuöljyn
+hajun ohellakin. Lukitessaan makasiinin ovea kuuli Kalle vaimonsa
+naurun aidan takana vuorottelevan jonkun miehen naurun kanssa.
+Kalle tapaili puukkoansa. Samassa hän kuitenkin pysähdytti kätensä.
+Hän kuunteli. Juuri samalla tavalla oli Laimi kuherrellut hänelle,
+Kallelle, aikoinaan. Kalle siveli harvennutta partaansa. "Ties
+kuinka lienee jumalan laita", ajatteli hän, "mutta kirjanpitäjä on,
+kirjanpitäjä, joka ei jätä mitään merkitsemättä muistiin. Missä pitänee
+asuntoaan — koko maailma kumminkin on hänen liikelääniään."
+
+Illalla otti Kalle pienen Matin syliinsä ja vei hänet kotiin.
+
+— Tultiin katsomaan äitiä, sanoi hän ystävällisesti. — Juokse, lapseni,
+äidin kaulaan, juokse!
+
+Lapsi arasteli ja kiersi kädet isän polven ympärille.
+
+— No siinä nyt näet, sanoi äiti, — mitä aina tuot sitä sieltä mummon
+luota. Mikä hätä sillä siellä on... No älä nyt rupea, anna minun olla,
+olet käynyt niin vanhaksi ja rumaksikin. Kävellä rahjustat kuin mikäkin
+ukko...
+
+Kalle meni ruokasaliin ja asettui pöydän ääreen. Ajatuksissaan nosti
+hän pojan polvelleen.
+
+— Ei ole jumalaa, ajatteli hän. — Kostaja on, joka ilkkuu, kun hän
+näkee ihmisten kärsimykset.
+
+Pieni Matti alkoi riutua ikäänkuin ei hän olisi voinut menestyä
+kotinsa ilmassa. Hän laihtui, häntä ei saanut syömään. Isoäidillä oli
+kaksi hoidettavaa: vaari ja lapsenlapsi. Häneltä riitti ihmeellisesti
+voimia molemmille. Vaari makasi halvaantuneena, pikku Matti oli toki
+liikkeellä. Lapsesta oli paljon rattoa koko talolle, vaikka hän oli
+käynyt vähän heikoksi.
+
+Saa nähdä, ajatteli kauppias, lapsen isä, onko kirjanpitäjä merkinnyt
+hänetkin saataviensa puolelle. Lapsihan vielä on ottamatta, ainoa
+lapsi. Tuskinpa niitä toisia tuleekaan.
+
+Kerran päivällisen jälkeen rupesi kauppias voimaan pahoin puodissa.
+Tuli pyörrytyskohtaus, hänen täytyi jättää työ kesken ja rientää
+kotiin. Ulkoilmaan päästyä tuli heti parempi olla. Hän hengitti
+hetkisen pihamaalla ja päätteli, että pahoinvointi menisi ohitse,
+kunhan hän saisi puolen tuntia olla pitkänään. Kotona ei Laimi
+nähtävästi ollut odottanut häntä. Hän oli makuuhuoneessa panemassa
+kokoon tavaroitaan. Hänen miehensä unohti kokonaan äskeisen
+pahoinvointinsa ja jäi häneen katsomaan.
+
+— Mitä sinä nyt... matkustatko jonnekin?
+
+— Matkustan.
+
+— No minne?
+
+— Se ei kuulu kehenkään.
+
+— No, no, kai sentään hiukkasen sinun mieheesi.
+
+— Minulla ei ole miestä.
+
+— Ohoh... Unohdat, ettet pääse minnekään, jollen minä anna rahaa...
+
+— Sinä annat rahaa — kaikkia tässä pitää kuulla! Köyhä rotta sinä olit,
+kun tähän taloon tulit, vaikka valehtelit minulle, että sinulla oli
+talot ja tavarat. Minun ei tarvitse pyytää rahoja sinulta. Katsos nyt,
+kun käyt punaiseksi!
+
+— Kai minä työlläni sentään olen ansainnut jotakin. Ilman minua olisi
+liike aikoja sitten kumossa.
+
+— Niinkuin ei tähän olisi ollut tulijoita! Oh-hoh...
+
+Nuori rouva nauroi. Hänen naurussaan oli jotakin pelottavaa. Hänen
+miehensä lyyhistyi istumaan ovensuuhun. Näin oli Laimi nauranut jo
+silloin, sinä kuutamoisena iltana, jolloin hän ensi kerran suuteli
+häntä. Sama hän itse asiassa oli ollut silloin. Hempeä puna hehkui
+nytkin hänen poskillaan, hiussuortuvat lehahtelivat ja hänen
+kellahtavat silmänsä ikäänkuin naurahtelivat. Kaunis paljas käsivarsi
+tuli näkyviin tulipunaisen viitan alta, hänen latoessaan matkalaukkuun
+tavaroita. Jokinen rakasti häntä ja vihasi häntä. Hän halusi samalla
+kertaa sulkea hänet syliinsä ja kuristaa hänet. Hänen täytyi hillitä
+itseään.
+
+— Aiotko viipyä kauan? kysyi hän vihdoin.
+
+— Aion.
+
+— Voitko lähteä nyt, kun lapsi on sairaana... Entä jos kuolisi.
+
+— Siellähän se on koko ajan ollut mummonsa hoidossa. Mitäs minä sen
+sairaudelle mahdan. Ja jos kuolee — mitäpä tästä elämästäkään.
+
+Mies oli kuulevinaan jotakin surullista ja hylättyä vaimonsa äänessä.
+Kuinka hän rakasti häntä! Hän lankesi polvilleen hänen rinnalleen
+matka-arkun ääreen ja tarttui hänen ranteeseensa.
+
+— Älä lähde... älä jätä meitä. Jos rupeaisit auttamaan minua puodissa,
+jos panisimme pois toisen miehistä... Tai jos lähdet, niin älä ole
+kauan...
+
+Laimi tarttui matkalaukun laitaan ja ponnisti hiukan vaivalloisesti
+pystyyn.
+
+— Minä menen iäksi... olen kihloissa toisen kanssa.
+
+— Mitä sinä nyt... kihloissa toisen kanssa...?
+
+— Niin, tai naimisissa — nyt sen tiedät: naimisissa, naimisissa!
+
+Hetken tuijotti mies häneen, sitten hyökkäsi hän häneen käsiksi ja veti
+permannolle. Hän peitti kädellään hänen suunsa, joka yritti huutaa
+apua, hän tempasi matkalaukusta jonkin pitsitetyn paidan ja painoi sen
+hänen suutaan vasten. Hänen vaimonsa jalat hienoissa sukissaan toivat
+äkkiä hänen mieleensä jotakin, jota hän ennen oli nähnyt. Hän parkaisi
+hiljaa ja päästi hänet käsistään.
+
+Hänen mieleensä oli tullut likainen tölli ja hirvittävä
+viinanpolttajaeukko, jolta hän tällä tavalla oli tukahduttanut
+hätähuudon.
+
+Hän syöksyi eteenpäin, pois, pois, hän ei kysynyt minne. Hän repi.
+hiuksiaan, hän paineli silmiään ikäänkuin puhkaistakseen ne. Hän näki
+kaiken aikaa edessään joitakin kieriviä, piukkaan sidottuja sukkia...
+Kauhistuttava kirjanpitäjä seisoi hänen takanaan ja kiristi pois
+omaansa. Tilille, tilille!
+
+Kalle ryömi vaimonsa eteen ja rukoili häneltä anteeksi. Kirjanpitäjä
+ei väistynyt. Maailman silmissä oli hänellä, Kalle Jokisella, aina
+ollut puhtaat kirjat, ei kukaan päässyt häntä laittamaan. Mutta tämä
+näkymätön — se vaati omansa ilman armoa, viimeiseen penniin.
+
+Laimi läksi. Sanomatta vanhemmilleenkaan hyvästi hän katosi vieraan
+maan miehen kanssa tuntemattomille teille. Pienen Matin isä saapui
+illoin yksinäiseen kotiin, rakasti ja vihasi, itki ja raivosi
+muistojensa ääressä. Lyhyessä ajassa kävivät hänen hiuksensa
+valkoisiksi.
+
+Hänellä oli toki kuitenkin jäljellä lapsensa. Ehkäpä hän saisi pitää
+pojan, olihan poika viaton. Nyt, kun rakastettu nainen, kaikkien
+tekojen syy, oli menetetty, nyt olisi ehkä kirjanpitäjä tyydytetty.
+Poika oli jäljellä. Hän kasvoi hyvän, hurskaan isoäidin hoidossa.
+Isoäiti kasvatti häntä Jumalan pelossa ja isä salli sen tapahtua.
+Tietymätöntähän itse asiassa oli, kutka tässä olivat onnellisemmat,
+jumalan kieltäjät vaiko jumalan tunnustajat. Hänen kokemuksensa
+kuitenkin oli, ettei se jumalan kieltäminenkään ollut mitään niin
+mukavaa.
+
+Hänelle tuli iloa Matista. Hänestä kasvoi hyvä poika ja viisas poika.
+Hänen piti saada käydä koulua niin paljon kuin tahtoi ja lukemiseen
+hänellä tuntuikin olevan halua. Isä ja poika olivat kuin rakkaat veljet
+ja mummolle ei, isoisän, kauppias Mankosen kuoltua, ollut olemassa
+muuta kuin Matti. Viisas ja hyvä lapsi se oli. Hän otti vanhoiltakin
+ihmisiltä vastaan neuvoja ja koetti oppia heidän kokemuksistaan. Ei hän
+ollut niinkuin muut lapset. Hartaana kuunteli isä pitkinä talvi-iltoina
+mitä poika oppi kirjoista, sellaisista, mitä ei hänellä itsellään
+ollut koskaan ollut tilaisuutta lukea. Isoäiti kutoi sukkaa tutulla
+tuolillaan lähellä lamppua. Hän oli Matista ylpeä ja onnellinen,
+vaikk'ei hän niin kaikkea ymmärtänytkään mitä he sanoivat. Vihdoinkin
+oli heille kaikille siis koittanut hiljainen, rauhallinen olo.
+
+Olisiko se todella mahdollista? Olisivatko he todella saaneet rauhan?
+Tämä onni tuntui niin suurelta, ettei kauppias uskaltanut siihen
+luottaa. Kun hän illoin tuli työstään ja näki poikansa terveenä ja
+iloisena kirjojensa ääressä, tai kun hän näki hänet kauniina ja
+kookkaana toverien joukossa kadulla tai kelkkamäessä, tunsi hän
+salaista pelkoa. Joko näkymätön oli väistynyt, joko kirjanpitäjä oli
+saanut omansa? Menneisyyden varjot tietenkään eivät voineet kokonaan
+väistyä. Kaikki kiersivät arasti kysymystä äidistä, jonkin kerran
+täytyi häntä kuitenkin mainita. Vierailta ihmisiltä sai poika tietää,
+minkä sai, ja hän kiusasi kiusaamalla aivojaan ymmärtääkseen, miten
+hänen hyvä, kunnollinen isänsä oli voinut kiintyä sellaiseen naiseen,
+onnettomaan ja säälittävään kyllä, mutta aivan pintapuoliseen. Sitäkään
+ei hän ymmärtänyt, kuinka hänen vakavalla isoäidillään oli sellainen
+tytär. Vaari — kuka oli vaari ollut? Hänkö oli antanut perinnöt
+onnettomalle äidille? Ja että hän, Matti, mitä perintöjä oli hän
+saanut, mikä odotti häntä?
+
+Varhain tulivat pojalle nämä kysymykset. Hän unohti ne leikkien ja
+lukujen ajaksi, mutta silloin tällöin ne nostivat päätään. Poika ei
+ehkä olisi niitä ottanut niin vakavalta kannalta, mutta joskus katsahti
+isä häneen sillä tavalla, että hän säikähti. Hän oli varma siitä, että
+isä ajatteli samaa kuin hän, että isä aavisti jonkin onnettomuuden
+olevan tulossa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Matti oli jo ehtinyt nuorukaiseksi ja hänen isänsä oli kumara,
+valkohapsinen mies, kun tapahtui se, minkä he molemmat kauan aavistaen
+olivat tunteneet lähestyvän.
+
+Matti ilmestyi eräänä talvipäivänä iltahämärissä isänsä kauppaan. Hän
+tuli matkalta ja hänen äänensä oli oudon väsynyt, kun hän kaupassa
+kysyi isäänsä. Hän ei mennyt sisään pihatietä, hän pyysi kutsumaan isää
+tänne puheilleen. Isä sattui olemaan puotikamarissa ja tunsi heti hänen
+äänensä.
+
+Heti kun hän näki poikansa kasvot, ymmärsi hän, että jotakin oli
+tapahtunut — näkymätön kirjanpitäjä, hänkö taasen oli astunut esiin?
+
+Poika tuskitteli isänsä edessä, saamatta sanaa suustaan. Isä kokosi
+voimansa ja sulki ovet. Hiki nousi hänen otsalleen. Mitä olikaan voinut
+tapahtua?
+
+— Puhu, puhu, lapseni. Minä näen, että sinulle on tapahtunut jotakin.
+Kerro kaikki... minä voin kyllä kuulla kaikki.
+
+— Ette voi... ette voi... tätä ette... Tämä on sellaista... hirmuista.
+En olisi koskaan ajatellut...
+
+— Näethän kuinka tyyni minä olen, kyllä minä voin...
+
+Poika päästeli yksityisiä sanoja. Hän oli tullut sanomaan kotiinsa
+hyvästi... hänellä oli uusi kortteeripaikka... koko iäksi. Hän oli
+murhan tekijä... ihmiseltä hän oli ottanut hengen. Tukahuttanut...
+Vieläpä sen, jota rakasti... tai jota vihasi. Hän tiesi nyt mitä
+rakkaus oli: hulluutta, sokeutta... ei mitään järkeä siinä ollut!
+Hirmuista se oli, itse helvetti se oli... Ei kukaan vielä tietänyt
+hänen teostaan... Murhaajaa kai etsittiin... Hän aikoi mennä
+ilmiantamaan itsensä. Mutta ensin hän oli tahtonut sanoa hyvästi...
+ja pyytää anteeksi... Ehkäpä Jumalakin voisi kerran antaa hänelle
+anteeksi... hänellä oli nyt aikaa rukoilla... Koko elinaika
+vankilassa...
+
+Poika nyyhkytti ääneensä, pää isän polvia vastaan. Isä silitteli hiljaa
+hänen hiuksiaan.
+
+Oli kuin miekka olisi työnnetty isän sydämeen ja jätetty siihen. Veri
+vuoti. Kieli suussa ei liikahtanut. Hänen rakkaimpaansa rangaistiin
+hänen syntiensä takia. Kolmanteen ja neljänteen polveen ulottui
+kirous. Syntymättömillä sukupolvilla jo oli vastassa kärsimys hänen
+pahojen tekojensa takia. Mitä olivatkaan olleet hänen kärsimyksensä
+Laimin tähden tämän rinnalla, mikä nyt häntä kohtasi! Mutta olihan
+itse asiassa mahdotonta vaatia poikaa rangaistavaksi rikoksesta, jonka
+hän oli tehnyt isänsä perintöjen nojalla. Hänen, isän tietysti oli
+kärsiminen rangaistus. Ja kun isä oli huomannut tämän asian, laskeutui
+rauha hänen sieluunsa. Nyt vihdoinkin oli hänen tekeminen tunnustus,
+joka hänen olisi pitänyt tehdä yhdeksäntoista vuotta sitten, nyt on
+hänen astuminen poikansa tilalle.
+
+— Lapseni, alkoi hän, — et sinä ole tehnyt murhaa: isäsi se on
+murhamies... isäsi on tehnyt kaksi... kaksi murhaa... ensin omalla
+kädellään, sitten sinun kädelläsi... Näkymätön kirjanpitäjä vaatii
+saatavansa: kun ei isä maksa, niin ottaa pojalta... Hän vaatii
+omansa kasvun kanssa... Minun olisi pitänyt tunnustaa... ilmiantaa
+itseni... istua ikäni vankilassa. Minä en tahtonut hukata elämääni...
+tahdoin säilyttää sinulle hyvän maineen ja puhtaat kirjat... ja
+nyt... piti näin käydä... Kuka se onkaan, joka pitää kirjaa tästä
+maailmanjärjestyksestä, onko se armoton kostaja, vai mikä se on?
+
+Miesten ympärillä oli käynyt pimeäksi, heidän kalpeat, kärsimyksen
+vääntämät kasvonsa häämöttivät toisiaan vastaan. Poika ei ymmärtänyt,
+isän täytyi selittää asia juurta jaksain. He eivät olleet valmiit, kun
+isoäiti koputti oveen ja kutsui heitä. Isä lupasi pian tulla. Mutta
+hänen kertomuksensa vei aikaa. Poika sai kuulla kaikki. Isän täytyi
+antaa hänen tietää kaikki syynsä, muuten ei hän olisi ymmärtänyt, että
+isän täytyi kärsiä rangaistus kahdesta murhasta.
+
+— Se on selvää, kuului isän ääni vihdoin huoneen pimeydestä, — että
+niin suuressa taloudessa kuin tämän maailman talous, täytyy olla tarkka
+kirjanpito. Mutta että syytöntä rangaistaan... poikaa isän rikoksista —
+se on armotonta, se on väärin...
+
+— Jumalan laki on sellainen, sanoi poika.
+
+— Sitä en minä ymmärrä enkä hyväksy.
+
+— Olemmehan me tunteneet sen alusta asti. Emme voi sitä muuttaa. Isä —
+kärsikäämme yhdessä...
+
+— Yhdessä... Ei, sinun elämäsi ei saa mennä hukkaan. Se ei voi olla
+Jumalan tarkoitus.
+
+— Sittenpä meillä on aikaa ajatella ja päästä selvyyteen.
+
+Taasen kuului hiljainen levoton koputus oveen.
+
+— Mummo-raukka, muisti äkkiä isä.
+
+— Mummo tulee vielä iloitsemaan siitä, että ihmisten
+
+Isä vetää meitä puoleensa.
+
+— Mennään mummon luo.
+
+— Isä... minä olen niin kiitollinen kaikesta.
+
+Isä tavoitti poikansa kättä pimeydessä. Hänen teki mielensä langeta
+polvilleen pojan eteen, Jumalan eteen.
+
+Ensi kerran elämässään, ehkäpä elinkautisen vankilarangaistuksen edessä
+hän tunsi, että näkymätön kirjanpitäjä nyt oli saanut omansa. Kyyneleet
+nousivat hänen silmiinsä, hänen oli ensi kerran elämässä helppo olla.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75514 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..0a116b5
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75514 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75514)