diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | 75680-0.txt | 6200 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 6217 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/75680-0.txt b/75680-0.txt new file mode 100644 index 0000000..32348bf --- /dev/null +++ b/75680-0.txt @@ -0,0 +1,6200 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75680 *** + +language: Finnish + + + + +TODISTAJA + +Kirj. + +Hilja Haahti + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1921. + + + + +SISÄLLYS: + +I. + + I. Tarina + II. Sammunut sähkö + III. Isänmaan tähden + IV. Uhri + V. Kruunu + VI. Lähtö + +II. + + VII. Punainen aika + VIII. Lapset + IX. Kirjeet + X. Kaappaus + XI. Vankeus + XII. Tulisia hiiliä + XIII. Seurakunta ja paimen + XIV. "Levähtäkää vähän" + +III. + + XV. Valkoisella puolella + XVI. Eteenpäin + XVII. Väistymättä +XVIII. Hälyytystä + XIX. Kirkossa + XX. Vapautus + + + + + + +I + + + + +I + +TARINA + + +Lumimyrsky riehui ulkona. Viuhui, vihelsi. Tuuli tuli suoraan mereltä +päin, rajuin puuskauksin. Ryöpytti kinoksia oven eteen, ja nurkissa +kävi ristipyörre. Hiutaleet tanssivat hurjassa leikissä. + +Lapset, Auri Päivänkukka ja Tarmo, litistivät pienet pyöreät kasvonsa +lasioven ruutua vastaan ja katselivat ulos hämärtyvään iltaan. +Pikkukaupungin kappalaispappilan piha oli hiljainen ja autio. Mutta +lasten silmissä siellä oli eloisaa ja hauskaa. Lumi piti iloa. Tyttö +peräytyi ikkunasta, hyppäsi tasajalkaa ja taputti käsiänsä, ja poika +huudahti: — Huomenna mennään kierimään sinne! + +Nuori papinrouva astui huoneeseen ja sytytti pöytäsähkölampun, samalla +kuin palvelustyttö toi sylyyksen puita pesään. Verhot vedettiin ikkunan +ja porrasparvekkeelle vievän oven eteen. Lapset pyörähtivät äidin luo. +Toisesta ovesta tuli isäkin. + +Pastori Mikko Salmen kasvoilla oli kiinteä, vakava ilme ja tummissa +silmissä kaukokatse, ikäänkuin sen, joka juuri on ajatuksinensa +askartanut jossakin etäisyydessä, mistä vielä ei ole täysin päässyt +palajamaan. Kaukana hän olikin kirjojensa parissa liikkunut, aina +Etelämeren saarilla asti. Hän kirjoitti paraikaa tieteellistä +tutkielmaa teologian kandidaatti-arvoa varten. Heti nähdessään +perheensä hän kumminkin muuttui. Reippaalla otteella hän siirsi tuolin +pöydän luo, jonka ääreen hänen vaimonsa oli asettunut käsitöineen. +Samassa lapsetkin juoksivat yhteen joukkoon. + +— Täälläpä on kodikasta, — hän sanoi syvään henkäisten. — Tulta uunissa +ja lampussa. Sytytän vielä kattolampunkin. — Hän väänsi nappulaa. - Ja +entäs, Heljä, jos saisimme teetä ja voileipiä? + +— Ai! Hei! — huusivat lapset. — Ja satuja, isä, satuja! + +Papinrouva nousi iloisena. — Sinulla siis on vapaa ilta? Kuinka +hauskaa! Kun vaan kaikki ovat yhdessä kotona, ei ruma ilma ensinkään +ole haitaksi. + +— Eno ei ole kotona, — huomautti Auri. + +— Niin, missähän Olli viipyy? — Heljä näytti vähän huolestuneelta. — +Hän on nykyään paljon ulkona, vaikka pitäisi huolehtia luvuista. — +Eikä puhu suoraan asioitansa, — hän ajatteli lisäksi, mutta ei sanonut +ääneen lasten tähden. Hän lähti toimittamaan teetä. + +Pastori veti lapset syliinsä, toisen toiselle, toisen toiselle polvelle. + +— Katsokaahan, kuinka kaunista ja hauskaa meillä on täällä kotona, +— hän sanoi. — Tässä tämä pyöreä pöytä ja sen päällä äidin ompelema +liina, jossa ruusut kukkivat, vaikka on talvi. Kun me istumme sen +ympärille noille suoraselkäisille tuoleille, silloin tiedämme saavamme +jotakin hyvää — niinkuin nytkin kohta, kunhan äiti ehtii tuoda. Mutta +muuten asetumme mukavasti näihin korituoleihin. Niin, teille ne kyllä +ovat liian suuret, te hukutte niihin tai mahdutte molemmat samaan. + +— Me menemme kiikkutuoliin! — huudahti Tarmo. — Siihenkin sopii kaksi. + +— Mummon ja vaarin vanha, rakas tuoli, isän omasta entisestä kodista. +Sentähden mummon kuva on seinässä sen yläpuolella. Vaarista ei ole niin +suurta kuvaa. He ovat Jumalan luona nyt. Mutta onhan teillä toinen +isoisä ja isoäiti, siellä maalla, äidin kotona. + +He olivat nousseet ja seisoivat kaikki kolme kuvan ääressä, kun Heljä +palasi keittiöstä antamasta ohjeita palvelustytölle. + +— Mitä sinä kerrot? — hän kysyi. + +— Sellaista, mitä lapset kyllä tietävät ennestäänkin. Tuossa suuressa +tuolissahan minä olen kiikkunut pikku poikana, ja välistä vanhat +muistot tulevat kuin tulva. Mutta meidänhän piti katsella huonetta joka +puolelta. Jatkammeko yhdessä, Heljä? + +— Miksi niin? Vai onko se satua lapsille? No hyvä, minä kerron +kasveista. Tarmo, varo palmun jalustaa! Tiedättekö, lapset, missä +palmut kasvavat oikein ulkona, niinkuin meillä kuuset ja koivut? +Kaukana, kaukana etelämailla, siellä missä on jalopeuroja ja isoja +käärmeitä ja mustia neekereitä, jotka eivät ole koskaan kuulleet +Jeesuksesta mitään. Tämä kylmä, luminen Suomi on onnellisempi maa, eikö +olekin? + +— On, on, — vakuuttivat lapset. + +He seisoivat vierekkäin, nuori Heljä, vaaleatukkainen, heleäposkinen, +valoisa olento, ja pastori, pitkä, tumma, totinen, voimakaspiirteinen. +Mikko Salmi katseli vaimoansa ja lapsiansa sanomattoman hellyyden +silmillä. Niissä päilyi jotakin syvää, tuskallista. + +Heljä ei sitä huomannut, hän puheli edelleen. + +— Katsokaa noita kaktuksia. Minkä kukat ovat kauneimmat? Tämän — niin +minustakin. Siinä on suuret piikit, älä koske, Päivänkukkani. + +— Missä piikit ovat pistävimmät, siinä puhkeaa ihanimpia kukkasia, +— sanoi pastori äänellä, joka sai Heljän kummastuneena katsahtamaan +häneen. + +Tee tuotiin sisälle, ja huoneen kierto keskeytyi. Tarjottimella oli +kaksi lasia ja kolme kuppia sekä vadillinen houkuttelevan näköisiä +voileipiä, munalla, punajuurilla ja hedelmäsoseella höystettyjä. + +— Meidän on hyvä olla, kun saamme omavaraisviljaa, — sanoi Heljä. — +Miltähän tuntuisi, jos täytyisi nähdä lapset nälässä? + +— Äiti, anna minun voileipäni, jos jonkun on nälkä! — sanoi tyttönen, +silmät hätäisesti tähdättyinä äitiin. + +— Syö rauhassa, rakkaani, kyllä me koetamme antaa nälkäisille myös. + +Joku avasi ja sulki sisäeteisen oven, kopisteli lunta jaloistaan, +avasi oven taas ja kuului ravistelevan päällystakkia ja iskevän lakkia +ulkoeteisen puulaatikon syrjään. + +— Olli, parahiksi, — sanoi Heljä, juosten vastaan. Eteisestä +ilmestyi nuorukainen, valkoverinen kuten Heljä, yhdennäköinen, +mutta tanakampi ja karkeapiirteisempi. Lumipisaroita helmeili hänen +hiuksissaan, kulmakarvoissaan ja viiksenaluissaan. Hän pyyhkieli niitä +nenäliinallansa ja nauroi. + +— Koiran ilma! Ei ota talttuaksensa ollenkaan. + +— Missä olet ollut? Kerro! Nuorukainen katseli äkkiä ympärilleen. +Lapset istuivat pöydän ääressä ja palvelustyttö toi juuri teekannut. + +— Kas, ‒ sanoi hän, vastaamatta kysymykseen. — Saammeko teetä? Se tekee +kerrassaan hyvää. + +Tuli vähän hämillinen vaitiolo. He sijoittuivat pöydän ympärille. Heljä +kaatoi teetä ja tarjosi voileipiä. + +— Koiran ilma! — toisti Olli. + +Silloin Heljä kesken huoltaan purskahti nauramaan. — Jo me kuulimme sen +ja olemme itsekin ikkunasta nähneet. + +— Kylläpä nuo lapset jaksavat syödä, ‒ jatkoi Olli, yhtyen nauruun. — +Sen päälle uni maistuu. + +— Ei vielä, — intti Tarmo. — Isän piti kertoa satuja. + +— Johan te kuulitte: pöydästä ja kiikkutuolista, palmusta, kaktuksista — + +— Ei se mitään satua ollut. + +— Jotain oikeata satua, isä, hyvin jännittävää! + +Heljän teki todellakin mieli viedä lapset suoraan aterialta +makuuhuoneeseen, sillä hän huomasi, että Olli toivotteli heitä +pois. Mutta isä oli jo ottanut molemmat polvillensa, niinkuin hänen +kertoessaan oli tapana, huolimatta siitä, että he painoivat "kuin +vähäläntäiset jauhosäkit", Ollin arvioinnin mukaan. + +— Kuulkaa sitte toisetkin. Minä kerron, mitä äsken luin. + +Oli poikanen, Coley Patteson oli hänen nimensä. Te lapset ette pysty +lausumaan sitä, mutta ei se haittaa. Hän kävi koulua ja osasi läksynsä +erinomaisesti; mutta hän osasi muuta myös: potkupalloa, uintia ja +kaikenlaista hyvää ja hauskaa. Hän oli leikkien sankari, mutta hän oli +sankari myös taistelussa pahaa vastaan. Hänen toveriseurastansa rumat +laulut ja pahat puheet hävisivät. Se, joka on uskollinen vähässä, +kypsyy enempään. Miehenä hänestä tuli Jumalan sankari. Hän oli nuori +pappi, kun hän purjehti kauvas pois. Te lapset ette ymmärrä karttaa — +ette tiedä, missä Etelämeren saaret ovat. Sinne hän lähti. Matkalla hän +opetteli laivan ohjausta ja kaikkea mitä purjehdukseen kuuluu, niin +että hän perillä voi ruveta "Etelänristi" nimisen laivan kapteeniksi ja +sillä purjehtia saarelta toiselle. + +— Isäkin on pappi ja osaa purjehtia, ‒ keskeytti Tarmo vilkkaasti. + +— Oliko siellä Etelämerellä vaarallista? -kysyi Auri huolestuneen +näköisenä. + +— Voi sinua, pikku Päivänkukka, — isä taputti tyttöä. — Sinä muistelet, +miten äiti joskus on levoton, kun minä purjehdin kovassa tuulessa +saaristoon sairaitten luo tai raamatunselityksille. Coley Pattesonin +retket olivat paljon vaarallisempia. Meressä oli salakareja, ja +rannoilla kävi ankara tyrsky, niin että laivasta ei ollut helppo päästä +maihin. Silloin hän hyppäsi kuohujen keskelle ja ui rantaan, vaikka ei +koskaan voinut tietää, missä haikalat väijyivät. + +— Olipa se mies, — sanoi Olli. Mutta kuunnellessaan hän aina välimmiten +liikehti kärsimättömästi. + +— Hänen vaimonansa ei olisi ollut erikoisen hauska olla, — sanoi Heljä +hymyillen. + +Mikko Salmi kohotti äkkiä katseensa ja loi sen vaimoonsa syvänä, +tutkimattomana. Heljän huulilta kuoli leikkisä hymy. Mikko kertoi +edelleen, silmät taas lapsiin kiinnitettyinä. + +— Haikalat olivat vähemmän vaarallisia kuin ihmiset. He olivat hurjia +raakalaisia, jotka tappoivat vihollisiansa, keittivät ja söivät +suuhunsa. + +— Onko se totta? — keskeytti taas pieni Auri värisevin huulin. + +— On, on, kerro pian enemmän, isä! — intoili Tarmo. + +— Eikö se ole noitasatu? — tiedusteli Auri yhä hätääntyneenä, toivoen +myöntävää vastausta. + +— Lapsi pelkää, Mikko, — huomautti Heljä. ‒ Älä kerro liian julmia +asioita! + +— Kyllä se on täyttä totta, — vastasi isä hellästi Aurille. — +Katso, lapsi, he eivät tunteneet Jeesusta; sentähden he olivat niin +hirmuisia. Coley Patteson meni heidän luoksensa juuri auttamaan heitä +toisenlaisiksi ihmisiksi. Hän rakasti Jeesusta ja hänen tähtensä +noita kurjia raakalaisia. Monet heistä huomasivatkin, että hän ei +ollut vihamies, vaan ystävä. Hän sai opettaa heitä, he kuuntelivat, +hämmästyivät ja avasivat sydämensä Jeesuksen rakkaudelle. Mutta oli +niitäkin, jotka eivät häneen luottaneet, koska heillä oli huono +kokemus valkoihoisista. Voitonhimoiset, sydämettömät kauppiaat olivat +silloin tällöin saapuneet näille rannoille ja murhanneet saarelaisia +tai ryöstäneet orjiksi. Nyt epäiltiin Coley Pattesonia heidän +liittolaiseksensa. Se vei hänet suuriin vaaroihin. + +— Mutta hän pelastui! — vakuutti Tarmo voitonriemuisesti. — Sankarit +aina lopuksi pelastuvat. + +— Monta kertaa hän todellakin pelastui Jumalan ihmeen kautta. +Niinpä alkuasukkaat kerrankin olivat vanginneet hänet ja varmasti +päättäneet surmata kostoksi erään heikäläisen murhasta ‒ vaikka +Patteson ei koko tapauksesta mitään tietänyt. Hän käsitti, että +puolustautuminen ei tullut kysymykseen, ja pyysi vain saada rukoilla +ennen kuolemaansa. Niin hän laskeutui polvilleen, uskoen henkensä +Jumalan käsiin. Ihmissyöjät katselivat hänen kirkkaita kasvojansa ja +sanoivat toisillensa: "Tuo mies ei ole murhaajan näköinen." Kun hän oli +lopettanut rukouksensa, saattoivat he hänet kohteliaasti rantaan ja +jättivät hyvästi. + +— Se on todella kuin satua, — sanoi Olli. -Tulisimmepa me vain +täällä yhtä somasti toimeen ryssien ja huligaanien kanssa kuin hän +ihmissyöjien! Vieläkö juttusi kauvan kestää? Ilta kuluu myöhään. + +— Ei kauvan. — Ja pastori jatkoi: + +— Tuli kerran päivä, jona hän kanootissa lähti laivastansa Nukapusaaren +rantaan. Kun kanootti palasi, näytti se tyhjältä — mutta hänen +ruumiinsa lepäsikin sen pohjalla mattoon käärittynä. Siihen oli +pistetty viisi haavaa, verikostoksi viidestä murhatusta saarelaisesta, +joita hän ei koskaan ollut nähnyt eikä tuntenut. Rauhaisa hymy +oli hyytynyt huulille. Hän kuoli Jeesuksen sankarina, syyttömänä +veritodistajana, oman kansansa nimikristittyjen pahuuden vuoksi, +niitten taitamattomien ihmisten kätten kautta, joita hän rakasti +kuolemaan asti. + +Pastori oli puhunut kuin unohtaen, ketkä lähinnä kuuntelivat. Hänen +ajatuksensa kulkivat kaukana. Vasta hän havahtui, kun huomasi pikku +tyttönsä nyyhkyttävän sylissänsä. + +— Päivänkukka, rakas pieni, kerroinko liian raskaan tarinan? Älä itke, +sehän on kumminkin niin ihana. Menkää nyt, lapset, riisuutumaan. Äiti +ja minä tulemme sitte suutelemaan ja siunaamaan teitä. + +Tarmo totteli, hypäten alas isän polvelta. Hän oli vähän pettynyt +kertomuksen lopusta. Mutta Auri piti kiihkeästi kiinni toisella kädellä +isästä, ojentaen äidille toisen. + +— En voi mennä yksin, — hän nyyhki. Isän piti kantaa hänet sylissänsä +ja äidin tulla mukana riisumaan. Vasta oma iltarukous rauhoitti hänet, +ja Herran siunaus, jonka isä lausui lasten vuoteitten yli. + + + + +II + +SAMMUNUT SÄHKÖ + + +Tuuli tohahti entistä voimakkaammin. Äkkiä sähkövalot sammuivat. + +— Mitä nyt? — huudahti Heljä pelästyneenä. + +— Myrsky vaan rikkoi johdon, — selitti Olli rauhallisin äänin, vaikka +omituisesti säpsähti hänkin. + +— On kai meillä vielä muutama kynttilä? ‒ kysyi Mikko. + +Samassa palvelustyttö hapuili keittiöstä esiin. — Tuli pimeä! — kuului +hänen hämmästynyt äänensä. + +Kopeloitiin esille kynttilät. Niitä oli vain kaksi. + +— Kas niin, Laina, korjaa teekannut ja lautaset pois. Ei ole mitään +hätää. Emmehän nyt enää kauvan tarvitsekaan valoa. Sinä saat toisen +kynttilän, me pidämme toisen. + +— Huomenna johto kyllä ajoissa korjataan. + +— En ymmärrä, mikä minuun tuli, — sanoi Heljä naurahtaen. — Säikähdin +turhasta. Hermoni ovat omituisen kiihtyneet. + +Nyt hän kumminkin toimi aivan tyynesti, kehoitti palvelustyttöä +säästämään kynttiläänsä ja ehdotti, että he itse pitäisivät +jutteluhetkeä pimeässä. Eihän tietänyt, saisiko mistään uusia +kynttilöitä, ja aina oli edes jokunen hyvä olemassa. + +— Sen parempi, sammutetaan, — sanoi Olli. Huone muuttui uudelleen +pilkkosen pimeäksi. + +Heljä pujahutti hiljaa kätensä miehensä käteen. + +— Niin, minulla olisi kertomista teille, ‒ alkoi Olli. — Mutta +kunniasanallanne, vaietkaa siitä! + +— Riippuu asianhaaroista, — vastasi Mikko. + +— No niin, niin, minä tunnen asianhaarat, ‒ virkkoi Olli hiukan +hermostuneesti. + +— Puhu, Olli rakas, — pyysi Heljä jännittyneenä. + +— Te tiedätte, että olen syksystä asti kuulunut suojeluskuntaan. Nyt +olen sen päällikkö. + +— Sinä! — huudahtivat Mikko ja Heljä yhtaikaa. + +— Minut valittiin, kun kauppias Grönberg ei tehnyt mitään — vai +sanotaanko sitäkin tekemiseksi, että hankitaan joku entinen vääpeli ja +vähän marssitetaan miehiä klubilla? Miksikä en olisi ruvennut? Olenko +muka liian nuori? Nuoret ovat ennenkin jotain saaneet aikaan, kun +vanhat ovat torkkuneet. Ja täällä he torkkuvat kaikki järjestään tai +pelkäävät nahkaansa. Minäpä en pelkää. + +— Eihän sinulla muuta asettakaan ole kuin haulikkosi, — virkkoi Heljä. +— Ja vieraskin olet, vain lukemassa täällä meillä. Mitä isä ja äiti +sanoisivat? Ja entä jos taas saat reput, kun puuhaat niin paljon? + +Olli punastui ja puraisi huultaan, mutta sitä ei pimeässä kukaan nähnyt. + +— En sekaannu tähän, ennenkuin olet kaiken kertonut, — sanoi Mikko +vakavana. — Asut kattomme alla ja kuulut meihin. Täysi suoruus on +velvollisuutesi, olisi ollut jo ennemminkin. Sitä enemmän, kun kotimme +on pappila, rauhan maja. + +— Nyt ei yksikään koti jää rauhan majaksi, keskeytti Olli +kiihkeästi. Hän jo sai syrjäytetyksi oman äskeisen vastenmielisen +tutkintomuistonsa, tuiki vähäpätöisen. — Sitäpä ette tiedäkään. +Pohjanmaalla kansa on nousemassa. Kohta tulee suurlakko, toisenlainen +kuin viime marraskuussa. Ei kulje junat, ei posti. Suljetaan koulut ja +virastot, alkaa _sota!_ Ryssät ulos maasta! + +— Tuo nyt on mielikuvitusta. Kuule, Olli, suurisuiset toverit +uskottelevat sinulle turhia, ja sinä uskot! + +— Pyysit meitä pitämään salaisuutesi, ‒ sanoi Mikko. — Jos on totta, +mitä kerrot, tietää sen kohta koko maa. + +— Mutta täällä eivät tiedä vielä. Suojeluskunnan on yllätettävä +ryssät. Kerrotaan, että punainen työväki aikoisi yhtyä heihin. Jo sen +marraskuussa arvasi! Muistan sitä suutari Mähösen lausumaa runoa, jossa +kehuttiin, että "Idän" veljen poskilla on uuden aamun rusko. Juuri +kaunista! + +— Mitä suojeluskunta siis aikoo tehdä ‒ sinun johdollasi ja +vastuullasi? — kysyi Mikko, yhä vakavampana. + +— En sano, ellette lupaa olla vaiti. + +— Olli kulta, milloin me olemme turhia lörpötelleet? — Heljän ääni oli +pyytävä ja huolestunut. — Kenelle puhuisit, ellet meille? + +— Olkoon menneeksi. Sanoit oikein, Heljä, että meiltä puuttuu aseita. +Revolverin olen kyllä ostanut. Mutta me tarvitsemme kiväärejä, me +niinkuin työväki, joka on saanut ryssiltä. Tiedämme, missä ryssäin +asevarasto on. Yöllä hiivimme sinne, tapamme vartijat ja ryöstämme +aseet... + +— Olli! — huudahti Heljä kauhistuneena. ‒ Oletko ihan mieletön? + +Mikko oli vaiti. Tuntui kuin kaamean tulevaisuusnäytelmän esirippu +olisi äkkiä kohotettu hänen silmäinsä edessä. Oliko tuo vain +poikamaista hurjuutta? Eikö ollut siinä takana aavistamattomia asioita? +Kuin salamoina hänen ajatuksensa risteilivät, ja hänen sielunsa +sisimmässä hetkeksi kaikki myllertyi ja järkkyi. Siksi hän ei saanut +sanaa huuliltansa. Hän vain odotti jatkoa. + +— Päinvastoin, — vastasi Olli sisarellensa. ‒ Silloinhan me mielettömiä +olisimme, jos kädet ristissä odottaisimme, että meidän päällemme +karataan. Joka ennättää ja yllättää, hän on voiton puolella heti alusta. + +— Kuka meidän päällemme karkaisi? Eiväthän venäläiset sotamiehet +tähänkään asti ole täällä ketään hätyyttäneet, ja punaiset työmiehet +eivät ole niin pahoja kuin sinä luulet. Tuokin meidän halonhakkaajamme, +Janne... Kuinka voisit uskoa, että hän tekisi kellekään pahaa? Ja +_murha_ — ajattele, Olli, onhan ryssäkin ihminen! Murhaisitte vartijan, +joka vain täyttää velvollisuutensa, kun vartioi aseita! Eikä se edes +onnistuisi. Joutuisitte kiinni ja _teidät_ murhattaisiin... Olli, sinä +et _saa_ tuumia noin vääriä ja kauheita asioita! + +Heljän käsi irtautui hänen miehensä kädestä ja etsi kiihkeästi Ollin +käsiä. Hän tapasi ne, sai kiinni ja puristi hätäännyksissään. + +— Olli, ethän tarkoita totta? Mutta Olli tempaisihe irti ja nousi. + +— Totta tarkoitan. Jos kuolen, olen valmis. Isänmaa saakoon minun +henkeni. Kertoihan Mikko ihastuneena tuosta papista, Pattesonista, joka +kuoli villien ihmissyöjien käsissä. Olisiko minun uhrini sen huonompi? + +— Mutta eihän _hän_ ketään murhannut! Hän julisti rauhaa ja rakkautta. +Hän pelasti ihmissieluja... + +— Minäkin pelastan tämän kaupungin. + +— Mikko, sano jotakin! — pyysi Heljä tuskassansa. — Auta minua, minä en +osaa häntä vakuuttaa. Hän haaveilee ja on poissa suunniltaan! + +— Pimeydessä kerrotaan pimeyden töistä, ‒ sanoi Mikko, ja hänen äänensä +oli synkän vakava. Hän oli nyt saanut ajatuksensa selvitetyksi niiden +sekaisista kierteistä. — Olli, oikeammin olisit tehnyt, jos kanssamme +olisit neuvotellut alusta pitäen. Mutta parempi myöhään kuin ei +milloinkaan. Onnettomuus on torjuttavissa vielä. + +— Mitä sinä tarkoitat? Minä en peräydy, emmekä me kukaan. Päätös on +varma. + +— Tänä yönäkö sen pitäisi tapahtua? + +— Aikaa teidän ei tarvitse tietää. Eikä tovereitani. Mutta minä sanon +sinulle, Mikko: se ei ole oleva pimeyden työ, vaan isänmaan valkeuden +ja vapauden sankariteko. Enkä minä siitä ole kertonut neuvotellakseni. +Sanoinhan, että se on varma ja päätetty asia. + +— Miksi siis kerroit? + +— Koska ajattelin... ajattelin... Niin, sehän oli kyllä turhaa, kun te +ette kumpikaan näy minua ymmärtävän. — Hän vaikeni hetkeksi, ja toiset +odottivat. — Niin, siksi... Heljä, olisin sinua kiittänyt ja lähettänyt +terveiset vanhemmille, kaiken varalta... Ja pyytänyt, että sinä, Mikko, +siunaisit minua... + +Hänen äänensä heltyi ja pehmeni. Heljä alkoi nyyhkyttää. Mutta Mikko +lausui: + +— Murhaan en sinua voi siunata. Sotaan kyllä, jos esivalta kutsuisi. +Mutta siitähän ei nyt ole kysymystä, vain omavaltaisesta uhkateosta. +Ei, Olli, minun täytyy kieltää sinua — + +— Sinä et voi kieltää etkä estää, jos omatuntoni ja isänmaani käskee! +Et ole minun kieltäjäni! — Nuorukainen muuttui taas terhakaksi ja +varmaksi. + +— Me olemme nyt vastuussa sinusta. Kaikkein paras on, että matkustat +huomenna kotiin, jos on pelko junaliikenteen lakkaamisesta lähipäivinä. +Isäsi on itsenäinen maanviljelijä, isänmaanystävä ja viisas mies. Hän +määrätköön sinusta. Sinähän olet vielä alaikäinen. Ei hän kiellä, +jos isänmaa sinua todella tarvitsee, ja jos sota tulee, olet yhtä +tarpeellinen siellä kuin täällä. + +— Minähän olen suojeluskunnan päällikkö, etkö kuullut? + +— Kuulin. Mutta hanke on liian hataralla pohjalla, jos se on sinun +varassasi — kaksikymmenvuotiaan tilapäisen vieraan. Uskaltakoot +kypsyneet miehet asettua etupäähän, jos katsovat asiaa oikeaksi. + +— Uskalla sitte itse! — kivahti Olli. + +Mikko raapaisi tulta, sytytti kynttilän ja seisoi suorana, Ollin kanssa +silmätysten. + +— Uskallan antaa henkeni, jos Jumalani sitä kysyy minulta +palveluksessaan ja hänen todistuksensa tähden isänmaassa tai kaukana +pakanamailla. Mutta sentähden en ole papinvalaa tehnyt, että tappaisin +veljen, jonka sielun tähden Kristus kuoli. Enkä myöskään voi sallia, +että kukaan perheväestäni tekee sen ilman esivallan käskyä. + +— Entäs tapatko, jos hallitus käskee? Onko se jumalisempaa? + +— Hillitse kielesi, Olli! Minä olen vihitty toisenlaiseen tehtävään +enkä sitä vaihda. Esivalta ei koskaan ole käskevä minua tarttumaan +aseeseen. + +Heljä alkoi pyydellä: — Mikko ja Olli, älkää enää väitelkö. Mikko +rakas, pidä iltarukous, se rauhoittaa ja poistaa pimeät henget. Tätä +minun omituinen levottomuuteni onkin tietänyt. Mutta mitään näin +kauheata en olisi osannut aavistaa... + +Kutsuttiin Laina keittiöstä. Laulettiin virsi ‒ rakkauden virsi, jonka +Heljä valitsi. + + "Rakkaus, mä itseni + sulle annan ijäksi." + +Olli ei laulanut. Eihän hän laulaja ollutkaan. Mitä hän mietti, sitä +sisar turhaan olisi halunnut tietää. + +— Tuntuu niin oudolta, kun ei sähkö pala, ‒ sanoi palvelustyttö. — +Oikein vähän kammottaa. Taitaa olla koko kaupunginosa pimeänä. Nyt +sopisi kaikkien pahantekijäin olla liikkeellä, ellei olisi liian julma +ilma. + +Hän niiasi hyvää yötä, antoi kynttilänsä rouvalle ja meni. Mutta +äkillinen kaamea ajatus välähti Heljän mieleen. Hätäisesti hän kysyi +veljeltään. — Olli, myrskykö särki johdot? Vai ‒ teittekö te sen? + +— Olipa se kysymys! — Olli naurahti, mutta nauru oli hermostunutta +ja väkinäistä. — Minähän olen istunut kanssanne koko illan. En tiedä +mistään. + +— Hyvää yötä! + +— Hyvää yötä! + +‒ Muista, Olli, — sanoi Mikko painokkaasti.— + +Sinulla ei ole oikeutta siihen, mistä olen kieltänyt sinua. Ei itsesi, +ei vanhempaisi ja sisaresi, ei minun virkani ja tehtäväni tähden, — hän +lisäsi hiljemmin, katsoen nuorukaista syvälle silmiin. + +— Jos on totta, että pitkällinen lakko on tulossa, niin mieti, Olli, +kiireistä kotimatkaa, ‒ pyysi Heljä. + + + + +III + +ISÄNMAAN TÄHDEN + + +Olli istui huoneessansa eteisen takana. Pieni lepattava kynttilä paloi +pöydällä. + +Hän oli ollut varma mielessään, aivan varma. Miksi hän nyt antoi +sisaren ja langon puheitten vaikuttaa itseensä? Miksi hän epäröitsi? + +Syksyllä hänen oli ollut määrä suorittaa lääketieteelliset +alkututkinnot. Tähän oli mahdollisuus, vaikka yliopistoa ei +varsinaisesti avattu vaikean elintarvetilanteen tähden. Helsingissä +hänen ei tarvinnut yhtämittaisesti oleskella, ja hän oli mielellänsä +noudattanut sisaren ja langon kutsua asettua heidän pikku pappilaansa +lukemaan. Vaikka tosin täältäkään ei matka Helsinkiin ollut lyhyt, +olihan kuitenkin vain kolmannes siitä kuin kaukaa kotoa Kajaanin +kulmilta. + +Valitettavasti hän sai reput fysiikassa, viimeisessä tutkinnossa, +vähän ennen joulua. Juuri kun luuli määrään pääsevänsä! Ja nyt oli +sentähden suoritettava kaikkityyni uudestaan, kasvitiede, eläintiede +ja kemia, joissa jo kerran oli hyväksytty, puhumattakaan tuosta +onnettomasta fysiikasta. Pisti sisua äsken, sisaren virkkaessa: +"Entäpä jos taas saat reput, kun puuhaat niin paljon?" Sillä Ollin +täytyi tunnustaa itsellensä, että juuri se, mitä sisar "liiaksi +puuhaksi" nimitti, oli hänen fysiikkansa ajanut karille. Hän oli kyllä +liittynyt suojeluskuntaan jo syksymmällä, Mikon ja Heljän tieten, mutta +vasta marraskuun lakon jälkeen asia sai vauhtia. Silloin se valtasi +hänet, niin että lukuharrastus jäi syrjään. Mutta niihin aikoihin ei +kuitenkaan vielä ollut suuria suunnitelmia eikä mitään salattavaa +omaisten kesken. Mikko oli ollut sitä mieltä, että Olli täytti +soveliasta kansalaisvelvollisuutta, ja Heljä ymmärsi suojeluskunnat +tarpeellisiksi siltä varalta, että venäläiset ryhtyisivät +vallattomuuksilla häiritsemään rauhallisia ihmisiä. Sekin oli selvää, +ettei toiminta oikeutuksestaan huolimatta voinut olla julkista — juuri +venäläisen sotaväen tähden. + +Monta kertaa Olli kuuli pahoiteltavan sitä, että kaupungin +sosialistinen työväki ei suojeluskuntaan yhtynyt. Eikä kuulunut +yhtyneen muuallakaan. Se oli katkera pettymys hänellekin, +intomieliselle nuorukaiselle, joka lapsesta asti oli omaan +kansaansa juurtunut. Hän näki siinä epäluulon kuilun, joka erotti +työläiset "herrain puuhista", ja hän syytti sydämessään herrojen +epäkansallisuutta ja itsekkyyttä, joka sellaista pahaa oli saanut +aikaan. Nythän juuri olisi tarvittu yhteistä rintamaa! Hän koetti +lapsellisella, avomielisellä innostuksella vakuuttaa ja selvitellä, +missä vain pääsi puheisiin työmiesten kanssa. Janne Tuomelaiselle, +pappilan puunhakkaajalle, hän piti kokonaisia luentoja. + +Marraskuun lakko aukaisi hänen silmänsä ja murskasi hänen nuorekkaat +unelmansa. Ei kannattanut enää pieksää kieltä. Työmiehet ojensivat +kättä ryssille. Se olisi masentanut maan tasalle, ellei se samalla +olisi kuohuttanut mieltä raivoon. Täytyikö nyt suojeluskunnan salata +luvallista isänmaallista toimintaansa omilta veljiltäkin, saman kansan +lapsilta? Täytyi, koska ne liehistelivät vihollista. Eikä toivotusta +yhteistoiminnasta voinut tulla mitään. Sitä tarmokkaammin piti tarttua +toimeen niiden, joille isänmaan asia oli hengen ja elämän arvoinen. + +Kuinka hän olisi jaksanut keskittää ajatuksiansa kurjaan fysiikkaan, +kun suurempaa ja tärkeämpää oli kysymyksessä? Koettihan hän +rehellisesti, mutta nurin meni kuitenkin. Oli noloa matkustaa jouluksi +kotiin, tuloksena kokosyksyn työstä — plus miinus yhtäkuin nolla. + +Herttainen äiti siellä Korpimäessä syötteli kinkulla ja leivoksilla +ja rohkaisi uuteen alkuun. Isä sitävastoin rypisti otsaansa ja +pani tilille. Hän ei tyytynyt Ollin isänmaallisiin puolusteluihin. +"Parhaiten olisit isänmaatasi palvellut, kun nyt olisit irti +tutkinnosta. Keväällä tässä ehkä kylläkin miehiä tarvitaan." + +Niin oli isä sanonut. Ja nyt tarvittiin! + +Taas hänen sisunsa nousi. Ehkäpä isä ei ensinkään olisi vastaan, jos +tietäisi, mitä hän oli tehnyt ja tekemässä. Hänpä oli oiva ja rehti +Suomen mies, semmoinen, josta pojan kannatti ylpeillä. Saakoon hänkin +ylpeillä pojastansa! + +Mutta Mikko ja Heljä — ja tämä pappila, "rauhan maja"? + +Oh, olipa jumalisuutta heilläkin, kotona Korpimäessä. Joka pyhä +käytiin kirkossa, ja isän pöydällä oli vanha, jykevä perheraamattu. +Äidin hurskaus suuntautui sydämelliseen hyväntekeväisyyteen, ja siinä +oli samaa sisäisyysjuurta, joka Heljässä oli puhjennut kukkaan. Tätä +kaikkea Olli kyllä kunnioitti ja ymmärsi. Sitävastoin Mikko lankoa hän +ei jaksanut ymmärtää. Hänessä oli jotakin — niin, ehkäpä täytyi sanoa: +jotakin enemmän... Mutta se "enemmän" ei pelkästään herättänyt ihailua, +se myös ahdisti, ärsytti, nosti nuoren miehen takajaloilleen. "Rauhan +maja"... Mikä oikeus Mikolla nytkin oli vedota asemansa erikoisuuteen? +Ja tuo pitkä juttu raakalaissaarien lempeästä marttyyrista... Ei, +ei, ase kädessä Olli tahtoi taistella! Hän ei toden tottakaan +ollut lankonsa määrättävissä, eikä se ollut riittävä syy estämään +verileikistä, että hän sattui asumaan pappilassa. + +Siis tänä yönä kello yksi! — — + +Tuuli kohahti, jokin ovi ulvahti. Uunissa vinkui ja humisi. Olli nousi +tarkastamaan peltiä, huomasi sen jääneen raolleen ja sulki sen. Hän +meni ikkunan luo. Ulkona oli sysipimeä. + +Mikä oivallinen yö asevaltauksen toimeenpanemiseksi! Luontoko +oli auttanut sammuttamalla sähköt? Vai oliko todella joku +suojeluskuntalaisista keksinyt sen? Olli oli rehellisesti vastannut, +ettei hän sitä tietänyt, mutta miksikä ei olettamus olisi voinut olla +oikea? + +Niin — tietysti! Olipa todella lapsellista, ettei niin yksinkertainen +ajatus ollut johtunut hänen omaan päähänsä, kun toimenpiteistä +neuvoteltiin. + +Entä olikohan kaikki muu kunnossa? Olli kertasi tarve-esineet +ajatuksissansa. Tiirikka ja meisseli lukkojen avaamiseksi — oh, kylläpä +olikin kehno ovirytö ja huonot lukot niin tärkeässä paikassa! — liinat, +joilla oli tukittava vartijain suut, köysiä, pari kirvestä... + +Kammotti... + +Ei ole helppo ihanteellisen nuorukaisen hankita surmatöitä, aivan kuin +joku elävienkuvien tai rikosromaanien sankari. Ampuminen vielä olisi +tuntunut siistiltä ja sotaiselta, mutta tukehuttaminen, sitominen, +kirveeniskut... + +"En voi siunata sinua murhaan", oli Mikko sanonut. + +Olli käveli edestakaisin lattialla. Kynttilä yhä paloi pöydällä. +Hän oli unohtanut, että sitä olisi pitänyt säästää. Edes pientä +valontuiketta hän tarvitsi. Se tuntui turvallisemmalta. + +Murha, murha... + +Mikä nyt sitte oli ero sodan ja murhan välillä jos kumpikin tapahtui +isänmaan tähden? Voihan kumpaisessakin ampua tai käyttää muuta +tuhoamiskeinoa. + +Sekö ratkaisi, että toinen tapahtui esivallan käskystä, toinen +omasta aloitteesta? Jotakin sellaista Mikko vihjaili. Mutta eivätkö +suojeluskunnat toimineet hallituksen luvalla? Ja eikö sota juuri ollut +tulossa? Hänellä, Ollilla, oli päällikön oikeus. Hänen täytyi harkita +ja kantaa vastuu. Totta kyllä, se oli painavaa ja pelottavaa, mutta +väärää ei. Miten hän olisi voinut saada esivallan luvan tai käskyn? +Kuka uskoi kirjeen haltuun tällaisia salaisuuksia? Ja kelle voi +kirjoittaa? Kuka tunsi jokaisen pikkukaupungin olot ja mahdollisuudet? +Sitäpaitsi ei ollut aikaa. Nopea toiminta oli ainoa pelastus. + +Ei, ei, nämä olivat joutavia arveluita. Kaikki johtui siitä, että Mikko +ei ymmärtänyt tilannetta. Hänellä ja Heljällä ei ollut aavistustakaan +siitä, että he kaikki istuivat ruutitynnyrin päällä. Heistä oli paha, +että Olli ei ollut kertonut mitään puuhistaan viime aikoina. Niin, ehkä +he kyllä olisivat häntä ymmärtäneetkin paremmin, jos hän olisi sen +tehnyt. Mutta hän itse oli vaatinut tovereilta vaitiololupauksen, jota +oli oikeus rikkoa vain äärimmäisissä tapauksissa. Tänä iltana hän oli +puhunut. Nyt oli äärimmäinen hetki. Kunpa ei vaan siitäkin olisi ollut +pelkkää vahinkoa! + +Pois nyt epäröinti! — Olli katsoi kelloa. Se läheni vasta yhtätoista. +Miten saisikaan nämä yön hetket kulumaan? Hän ei uskaltanut heittäytyä +vuoteellensa: entä jos uni pettäisi kaikesta huolimatta. Ja sitäpaitsi +— ehkä nämä tunnit olivat hänen viimeisensä. Kuka tiesi? Ainahan on +epäonnistuminen mahdollinen parhaitenkin harkitessa. Ja onnistuessakin +voi mennä uhriksi jonkun henki. + +Hän olisi tahtonut rukoilla tai lukea pientä taskuraamattua, jonka +Heljä oli antanut hänelle joululahjaksi. Mutta ei se käynyt. Ei hän +kyennyt hiljentymään, ei tekemään tiliä sielunsa suhteesta Jumalaan. +Äidin oli aina ollut tapana sanoa: "Me saamme heittäytyä Jumalan armon +varaan." Niin oli Ollinkin tehtävä nyt, kävi kuinka kävi. + +Äiti, isä, rakas koti siellä kaukana Korpimäessä... + +Nyt Olli tiesi, mitä tehdä viimeisinä tunteinansa. Hän tempasi +laatikostansa paperiarkin ja istuutui kirjoittamaan. Hyvä, että oli +aikaa vielä! + +Hän tahtoi kirjoittaa niin paljon, paljon kaunista ja lämmintä, +sellaista, mitä kotolaiset eivät aavistaneet hänessä olevankaan +huolettoman, hilpeän ja arkisen pinnan alla. Siitä, miten isän jalo +kylvö oli juurtunut ja äidin rakkaus sitä kastellut ja kasvattanut, +ja miten nyt oli nuori elämä valmis murrettavaksi isänmaan +alttarille, jos niin oli tarvis... Anteeksikin hän tahtoi pyytää, jos +ymmärtämättömyydessä tai velvollisuuden pakosta teki heidän tahtoansa +vastaan. He varmaan eivät tuomitsisi, saadessaan kirjeen sitte vasta, +joskus, kun kaikki oli ohitse... He ihailisivat, riemuitsivat läpi +kyynelten. + +Hän kumartui kiihkeästi pöytänsä ylitse, ja kynä alkoi rapista +paperilla. + + + + +IV + +UHRI + + +Heljä oli riisunut puseronsa, heittänyt yllensä väljän sinertävän +kampausnutun ja purkanut pitkän, runsaan vaalean tukkansa, suodakseen +sitä yöksi. Mikko ei vielä alkanut riisuutua, hän seisoi ja katseli +vaimoansa. + +— Sinä annoit nimen tytölle ja minä pojalle,-hän sanoi. — Taisi osua +oikeaan, enemmän kuin arvasimmekaan. Mutta Auri, hän on vasta umpu; +sinä se olet oikea Päivänkukka. + +Heljä käännähti hymyilevänä. + +— Mitä nyt? Sinähän puhut kuin sulho, morsiamelle. Tahdotko minua +hyvitellä äskeisten synkkien silmäystesi jälkeen? + +— Olenko minä sinuun luonut synkkiä silmäyksiä? + +— Olet tietenkin. Mutta minä en ymmärtänyt miksi. Joskus sinä pahastut +turhasta. Minä sanoin, ettei olisi ollut hauska olla Pattesonin +vaimona. Et suinkaan luullut, että vertasin sinua häneen? Mikko kulta — +enhän minä tarkoittanut loukata, vaikka välistä todellakin huolehdin ja +vapisen tähtesi. + +— Oi Heljä, ethän sinä minua loukannut. Mutta minä pelkään, että +Päivänkukka minun rinnallani on liian karussa maassa. + +— Älä nyt lavertele turhia. Miksi me puhummekaan meistä — sinusta ja +minusta. Ollin asia on tärkeämpi. Mitä se poika onkaan saanut päähänsä! +Luuletko, että hän suostuu lähtemään huomenna kotiin? Onhan sekin +vahinko, matka maksaa, mutta — + +— Rukoilemme hänen puolestaan, Heljä. Hänen ja koko kaupungin ja maan. + +Mikko Salmen sydämessä asui synkkä aavistus. Eikö kuitenkin +Olli aikonut tekoansa juuri tänä yönä? Hänestä tuntui, että +estely ja vakuuttelu ei ollut nuorukaiseen tehonnut. Mitä oli +tehtävä? Ilmiantajaksi hän ei voinut eikä tahtonut ruveta. Eikä +kaksikymmenvuotias ollut enää lapsi, joka teljetään huoneeseensa, jos +hän on uppiniskainen. + +Hän päätti tehdä ainoan, mikä oli hänen vallassansa: valvoa, rukoilla, +odottaa. Hänen oma työhuoneensa oli makuuhuoneen ja eteisen välillä, +ovi vastapäätä Ollin ovea. Jos hän istui kirjoituspöytänsä ääressä +ja piti eteiseen vievän oven auki, ei Olli voinut poistua hänen +huomaamattansa. Ikkunakin oli talveksi suljettu, eikä avattavasta +ruudusta mies mahtunut. + +Tämän selviteltyään itsellensä hän tyyntyi. + +— Menen lukitsemaan ulko-oven, — hän sanoi Heljälle. Tietysti se oli +lukittava nyt kuten aina. Kätkeäkö avain? Ei, ei sellaista keinoa. Eipä +siitä olisi apuakaan, hän samassa muisti. Ollilla oli oma avaimensa. + +He polvistuivat yhdessä, Mikko ja Heljä. Mikon rukous oli kuin liekki, +joka kohosi ukkostumman taivaan taustaa vasten. Se vaikutti Heljään +oudosti, ei rauhoittaen, vaan jännittäen ja järkyttäen. + +— Kuule, — sanoi hän, heidän noustuansa. ‒ Sinä et usko, että Olli on +heittänyt aikeensa. + +— En, — sanoi Mikko. — Mutta ohjakset ovat Jumalan käsissä. Nuku +rauhallisesti. Minä aion valvoa, vaikkapa aamuun asti, jos on tarvis. + +— Kuinka voit luulla, että minäkään nukkuisin? Suo minun valvoa +kanssasi! Tämä on kauheata... Jospa voisimme keskustella jostakin, joka +olisi niin suurta, että se voittaisi tämän. Minä tiedän, mitä vastaat: +Jumala. Kun osaisin panna käytäntöön, mitä uskon... levätä niinkuin +pieni karitsa. + +Mikko Salmi seisoi taas katsellen vaimoansa samalla selittämättömällä +katseella kuin jo useita kertoja tänä iltana. Hän empi vielä, mutta +teki sitte nopean päätöksen. + +— Tahdotko siis, Heljä, että puhun sinulle, todella jotakin suurta — +jotakin, jota et ole odottanut? + +— Mikko, sinä pelotat minua! + +— Päivänkukka, armas... Tule, istu tähän luokseni. + +Heljä painui hänen puoleensa, ja hän puristi hentoa, pehmoista vartaloa +rintaansa vasten intohimoisella hellyydellä. Hän suuteli silmiä, +poskia, punahuulia. + +— Mikä sinun on, Mikko? — ihmetteli Heljä, onnesta ja huolesta väristen. + +Mikko päästi hänet irti, ja hänen katseensa kulki jo taas pois, tuonne, +missä oli kaksi pientä vuodetta rinnakkain. Auri ja Tarmo, rakkaat +lapset. Hän nousi, meni viereen ja katseli heitä, palasi sitte Heljän +luo, vakavana ja hillittynä jälleen. + +— Istu kuuntelemaan, — hän pyysi. + +Heljä totteli vaieten, jännittyneessä odotuksessa. + +— Sinä tiedät, että olen tutkinut Etelämeren saarten lähetystyötä. +Toisessa tarkoituksessa ryhdyin siihen, toinen on ollut tulos. + +— Kuinka niin? — Heljä ihmetteli. — Tottahan siitä tulee +tutkintokirjoitus? Ei suinkaan sinun vaivasi ole hukkaan mennyt? + +— Ei, ei, olen saanut monin verroin enemmän kuin odotin. Kirjoitan +kyllä tutkimukseni, mutta en enää itseni tähden. Herran työn tähden sen +teen. + +— En ymmärrä, — sanoi Heljä hiljaa. + +— Niin, katsohan, vaikuttimissa on ero. Me viihdymme hyvin täällä, +minulla on yltäkyllin työtä seurakunnassani, ja sisaruksenakin asuvat +niin lähellä, että silloin tällöin on helppo tavata heitä. Palkka +riittää toimeentuloksemme, kunnes kerran virkavuosien nojalla pääsen +ehdolle johonkin kirkkoherranvirkaan. Miksi luulet, että minä kumminkin +rupesin korkeampaa arvoastetta tavoittelemaan? + +— Sinähän usein olet kauniisti puhunut meistä, lapsista ja minusta, +— vastasi Heljä. — Olet sanonut, että haluat meille mukavampaa ja +suurempaa pappilaa maalla tai ehkä kotia Helsingissä... että lapset +saisivat kasvaa kaiken omistamisessa, mikä tekee elämän rikkaaksi, ja +minun olisi hyvä olla. Mutta siinä olet kyllä oikeassa, ettei meiltä +täälläkään mitään puutu. + +— Niin, niin, Heljä, kyllä minä teitäkin ajattelin. Tahdoin teille +mukavaa, helppoa elämää, sellaista joka kietoo kukkaköynnöksillä ja +nukuttaa tuoksuihin. Tahdoin teille sitä, mitä maailma antaa. On se +kyllä inhimillistä. + +— Kuinka oudosti sinä puhut, Mikko! + +— Voisin puhua oudommastikin. Esimerkiksi, että minun mahdollisuuteni +ovat suuremmat kuin pikkukaupungin kappalaisen. Turha on istua +piilossa, jos voi nousta jalustalle. Sanoihan kerran joku, että minussa +on ainesta vaikka piispaksi! + +— Mikko, mikä sinun on? Sinä saatat minut aivan ymmälle. + +— Katsos, Heljä, minä vain armotta paljastan sinulle sisintäni, +niinkuin Jumala on minulle itselleni tehnyt. Enhän minä suinkaan +alunpitäen ole ollut tietoinen siitä, mitä sydämessäni on asunut. +Minähän muka vain olin velvollinen kartuttamaan tietojani, minun piti +päästä kokoamaan suurempia joukkoja Herralle, minun oli luonnollisella +tavalla huolehdittava teistä, rakkaistani. Näinhän virkaveljistäni ken +tahansa voisi yrittää, kellä kykyä ja tilaisuutta on. Miksi siis en +minäkin? + +— Niin juuri, miksi et sinäkin. Eihän opintojen jatkaminen voi olla +väärää. Sinä asetat oikean asian rumaan valoon. Älä, Mikko, puhu noin, +se tuntuu pahalta. + +— En minä puhu muista, puhun vain itsestäni. Herra minut riisui +paljaaksi ja löi maahan. Kuta enemmän luin lähetyshistoriaa, kuta +syvemmälti tutustuin hänen palvelijoihinsa, jotka kaikkensa uhraten +lähtivät viinimäkeen, kauvas oudoille rannoille, jättäen taaksensa +maallisen onnen ja kunnian parhaat unelmat, ainoana elämän valtavoimana +Jeesus Kristus — kuinka pieneksi silloin kutistuinkaan ja kuinka +häpesin itseäni! + +— Nöyrille Jumala antaa armon, — sanoi Heljä. + +— Antaa... minullekin antoi, kun oli ensin tyhjentänyt. Tiedätkö, +millaisen armon? Hän kääntyi minun, arvottoman puoleen ja kysyi: +"Oletko _sinä_ valmis?" + +Heljän silmät suurenivat hämmästyneen kysyvinä. + +— Anna anteeksi, oma rakkaani, että en silloin heti tätä kertonut +sinulle. En voinut, sillä oman taisteluni aallot vasta kuohuivat. +Epätoivoisena potkin tutkainta vastaan, vaikka minun tomuun painuneena +olisi tullut kiittää ja ylistää. Sinusta puhuin Herralle ja +lapsistamme. "Minulla on hento, suloinen vaimo, on kaksi herttaista +lasta, jotka sinä, Herra, annoit..." Mitä hän vastasi? "Joka ei luovu", +"joka ei seuraa" — sinä tunnet ne sanat... Etkä sinä aavistanut tästä +kaikesta mitään! + +— En. — Heljän huulet tuskin liikkuivat. + +— Tunsit vain rakkauttani ehkä entistä enemmän, etkö tuntenut? Eikä +seurakuntakaan ole muuta huomannut, kuin että työintoni on kiihtynyt, +aivan kuin aikani sen keskuudessa olisi lyhyt. + +Hän vaikeni hetkeksi, sitte jatkoi, ja äänessä oli hänen tahtomattaan +juhlallinen sävy: + +— Nyt en enää ponnistele. Kristus on tullut minulle väkevämmäksi omaa +itseäni, työtäni, tulevaisuussuunnitelmiani ja teitäkin, rakkaita. +Hän tehköön minulle, mitä tahtoo, pitäköön täällä tai vieköön sinne, +elämään tai kärsimyksiin ja kuolemaan... + +— Etelämeren saarilleko? — huudahti Heljä kauhusta kalpeana. + +Kysymys rikkoi Mikon ylentyneen mielentilan, niin että hänen täytyi +nauraa kesken kaiken. + +— Mutta lapsi, mitä sinä ajattelet? Siellä oli Pattesonin ja hänen +tovereittensa työmaa; Suomen lähetysseuran on Kiinassa ja Ambomaalla. + +— Mitä se sen parempi on? — sai Heljä huuliltansa. + +— Ei parempi eikä pahempi. Kaikkialla on huutava hätä, missä Jeesusta +ei tunneta. Juuri tänä iltana itse siitä puhuit lapsille, kun salissa +näytit palmua. Sinähän rakastat lähetystä, kuulut lähetysompeluseuraan, +luet Lähetyssanomia ja — + +Heljä oli purskahtanut itkuun. — Se on mahdotonta, — hän nyyhki. — +Siellä sinä alituiseen olisit vaarassa. Ilmanalakin on epäterveellinen. +Lapset ainakaan eivät sitä kestäisi. + +— Ymmärrät siis, että en taistelutta ole antautunut, — vastasi Mikko +hiljaa. + +Heljä kohotti äkkiä kyyneleiset kasvonsa, tuijottaen Mikkoon. + +— Ehkä jättäisitkin minut kotiin lasten kanssa? Tai lapset vieraille? +Niinkö? + +— Heljä, Heljä rakas, tämä kaikki tulee sinulle liian äkkiä. Anna +anteeksi! Enhän minäkään vielä mitään tiedä, en muuta kuin oman +alttiuteni, jos Herra minut kutsuu. Rauhoitu, hiljenny, oma rakkaani! +Tahdothan kanssani laskea sen kaiken Herran hyviin käsiin? Rukoilethan, +että sinunkin _tahtosi taipuisi kaikkeen, mitä Herra kysyy sinulta?_ + +— Sehän on mahdotonta! En luovu sinusta, en luovu lapsista, en tahdo +sitä! Kuollaan yhdessä, jos täytyy. Mutta ei Jumala sellaista vaadi, ei +sinulta eikä minulta eikä noilta meidän pikku raukoiltamme. Miksi juuri +sinun pitäisi lähteä? Miksi ei joku muu yhtähyvin? Miksi — + +Mikko näki hänen tuskallisen kiintymyksensä ja kumartui häntä +suutelemaan. + +— Anna sen kaikua korvissasi, mitä nyt juuri viimeksi sanoit. Jää +yksin, Heljä, puhu Jumalan kanssa. + +Hän siirtyi hiljaa vierihuoneeseen, sulkien välioven äänettömästi. + +Niin, nyt oli Heljä saanut ajattelemista, suurempaa hänen sydämellensä +kuin Ollin puuhat ja aikeet. Heljä raukka! Hän oli jo sanoissa tehnyt +syntiä, mutta Mikko pani sen omaan laskuunsa. _Hänen_ sanojensa +taitamattomuus ja äkkinäisyys sen oli aiheuttanut. Heljän täytyi saada +koota mielensä. + +Itsekin Mikko kaipasi yksinäisyyttä nyt. Raskain hetki oli ohitse, +mutta "voima oli lähtenyt hänestä", ja hän tarvitsi uutta Herraltansa. + +Oli täysi hiljaisuus oven kummallakin puolella. + +Mikko istui kirjoituspöytänsä ääressä ja nojasi päätänsä käteensä. +Hänen mieleensä johtui Paavalin lause: "Naimaton mies huolehtii sitä, +mikä on Herran omaa, kuinka olisi Herralle mieliksi, mutta nainut +huolehtii maailmallisia, kuinka olisi vaimolleen mieliksi." + +Kuinka paljon helpompi olisi hänenkin ollut empimättä ja kohta totella +Herran ääntä, ellei kiinteitä, kalliita siteitä olisi ollut! + +Ja kuitenkin: kiitos, kiitos, Herra, niistä siteistä! — — + +Hänellä oli ollut hyvä ja onnellinen lapsuudenkoti, vähistä varoista +huolimatta. Isä, Ananias Salmelin, oli ollut vaatimaton laivuri +pienessä rantakaupungissa lähellä Mikon nykyistä työpaikkaa; äiti oli +leipurin tytär, ahkera ja toimelias. Lapsia oli kasvatettu kurissa ja +hurskaudessa, ja ihmisiä heistä kaikista oli tullutkin. Yksi sisar +oli räätälin, toinen kellosepän vaimona kotikaupungissa. Kaksi veljeä +purjehti merillä. Mikko, nuorin, oli hyväpäinen ja lukuhaluinen, sai +käydä lyseon, pääsi yliopistoon ja luki lyhyessä ajassa papiksi, +koko kotiväen yhteisvoimaisten uhrausten avulla. Hän oli hellällä +kiitollisuudella kiintynyt heihin, eikä korkeampi sivistys suhdetta +muuttanut vähässäkään määrässä. Kun vanhemmat kuolivat, ensin äiti, +sitte isä, kaipasi hän heitä hyvän pojan hartaalla sydämellä. +Sisaruksiansa hän säännöllisesti kävi tervehtimässä, ja kirjevaihtokin +säilyi sydämellisenä. + +Opiskeluaikanansa pääkaupungissa hän otti osaa yleisiin hengellisiin +harrastuksiin, muun muassa toimien pyhäkoulunopettajana. Siinä +työssä hän kohtasi Heljä Lehdon, Korpimäen kartanon tyttären kaukaa +Karjalasta. Neito oli hänelle kuin ilmestys. Kuinka tällainen +valo-olento oli liittynyt Jeesus Nasarealaisen halpaan saattueeseen ja +palveli köyhien karitsojen ruokkijana Kaupunkilähetyksen avustajien +joukossa? Mikon mielestä hän hienoine piirteineen ja aistikkaine +pukuineen olisi kuulunut taideseuroihin, tanssisaleihin tai jonnekin +muuanne, mihin laivurinpoika-teoloogilla ei ollut asiaa. Hän näki +neidon joka viikko pyhäkoulunopettajain valmistuskokouksissa, ja +heidän tuntinsa olivat samaan aikaan rukoushuoneen eri osissa. Kerran +opettajat olivat kutsutut johtavan pastorin luo, ja Mikko sai silloin +tietää, että neiti Lehto asui siellä, käydessään käsityökoulua +Helsingissä. Sitä tietä hän siis oli joutunut pyhäkoulutyöhön. + +Mikko katseli neitoa, joka askarteli pienokaisten parissa, äidillisen +hellänä, varmana ja ujostelemattomana. Ei ollut Mikkokaan ujo eikä +arka luonteeltaan, päinvastoin voimakas, jopa joskus häikäilemätön. +Mutta ei hän rohjennut lähestyä kuuntelemaan Heljä Lehdon opetustunteja +eikä muutenkaan paljon puhua hänen, kanssaan. Kuitenkin oli jotakin +selittämätöntä heidän välillänsä. Mikko ymmärsi, että hän ensi kerran +elämässään rakasti naista — rakasti, vaikka ei tietänyt hänestä paljoa +enempää kuin oman ihastuksensa. + +Silloin hän voitti itsensä ja etsi tilaisuutta kahdenkesken +asettaakseen neidolle sydämensä kysymyksen. Ei se kysymys lähinnä +kuulunut: "Rakastatteko minua?" Se kuului: "Rakastatteko. Jeesusta, +Vapahtajaa?" Ja kun tyttö loi häneen suuret sinisilmänsä vakavina ja +hiukan ihmettelevinä, vastaten: "Rakastan" — silloin hänelle oli kaikki +tärkein ratkaistu. Siitä hetkestä hänen arkailunsa hävisi kokonaan, +ja hän suuntasi koko tarmonsa ja pyrkimyksensä Heljän voittamiseen +ikiomaksensa. + +Ei sen ollut vaikea onnistua. Heljä sai kuulla lähetyspastorilta ja +kaikilta muilta, kuinka lahjakas, etevä ja jaloluonteinen oli nuori +teoloogi Mikko Salmi. Silloin sekin sana heitettiin, jonka Mikko nyt +lähes yhdeksän vuotta myöhemmin itseänsä ivaten oli toistanut — että +hänessä piili tuleva piispa. Noista puheista Heljä tosin vähät välitti, +kun niitä aikoinaan hänelle ladeltiin... Mikko voitti hänet tummalla, +miehekkäällä kauneudellaan, rakkautensa hehkulla ja ennen kaikkea +ehjällä, rohkealla kristillisyydellään, jota hän ihaili. Heljä itse oli +varsin toisenlainen, mutta vilpitön Jeesuksen opetuslapsi hänkin omalla +tavallaan, omassa mitassaan. + +Kun he olivat toisensa löytäneet, ei heidän kauvan tarvinnut omaa +kotia odottaa. Mikko valmistui samana keväänä, ja Korpimäen isä ja +äiti varustivat pienen pesän viihdykkääksi tyttärellensä ja uudelle +pojallensa. + +Niin, silloin ei Mikko ollut Heljää pyytänyt lähetyssaarnaajan vaimoksi +Afrikan erämaihin eikä Kiinan kosteihin ja likaisiin kaupunkeihin. +Olisiko Heljä uskaltanut ja tahtonut, jos hän olisi sen tehnyt jo +alussa? + +Kuin unelma oli heidän elämänsä liitänyt tähän asti. Todellakin se +oli ollut sekoittumatonta onnea ja päivänpaistetta. Heljä oli Mikolle +lakkaamatta uusi ihanuuden ilmestys, ja rakkaat lapset täydensivät +kodin ilon. Ei ollut erikoista sairautta sattunut, ei mitään +huomattavia vastoinkäymisiä. Oman vakinaisen seurakunnankin Mikko oli +saanut heti ensi kerran hakiessansa, kappalaispaikan, jossa hän nykyään +armovuoden aikana samalla toimitti kirkkoherrankin virkaa. Työtä oli +hyvin paljon, mutta pääasia oli, että Jumalan siunaus siinä alunpitäen +oli voimakkaana tuntunut. + +Oliko onni veltostuttanut häntä? Kenties opintojen jatkamisen suhteen. +Siksipä oli aika tarmolla ryhtyä niihin, niin hän oli harkinnut ja +muillekin selittänyt. Kunnianhimo ja elämän mukavuuden tavoittelu kulki +mukana, mutta verhoutui velvollisuuden vaippaan. + +Mitäpä siitä enempää! Olihan tili nyt selvä Jumalan kanssa, ja Heljälle +oli kaikki puhuttu. Arvelutti, etteihän se nyt vaan ollut tapahtunut +liian myöhään, onnea ja sopusointua särkien. + +Kuinka hän sanoikaan, hellä ja rakastava Heljä, ajattelemattoman +itsekkäänä suuressa tuskassansa: "Miksi juuri sinun pitäisi lähteä? +Miksi ei joku muu yhtähyvin?" Yhtä lämmin on toisenkin puolison ja +toisenkin isän ja äidin sydän, yhtä suuri sen uhri ja kärsimys. + +Mutta Mestari on sanonut: "Ei ole ketään, joka minun tähteni ja +evankeliumin tähden on luopunut talosta tai veljistä tai sisarista +tai isästä tai äidistä tai vaimosta tai lapsista tai pelloista, eikä +saisi satakertaisesti takaisin nyt tässä ajassa ja tulevassa maailmassa +ijankaikkista elämää." + +Ymmärsiköhän Heljä hänet oikein? Käsittikö hän sen, mitä Mikko oli +tahtonut painostaa: että vastauksen Herralle hän oli antanut _vain +omasta puolestaan_ ja pyytänyt Heljää rukoilemaan — ei lähtöä, ei +jäämistä, ei mitään määrättyä heille kummallekaan — ainoastaan +_alttiutta Herran tahtoon_ hänelle myös. + +Sillä vasten Heljän tahtoa hän ei koskaan lähtisi. Uhri oli oikeutettu +vain, jos he molemmat yksimielisesti ja ilolla tahtoivat sen antaa. +Silloin siitä lapsillekin oli korkein siunaus koituva, vastoin kaikkia +inhimillisen järjen tai tunteen päätelmiä. + +Kun Hans Egede aikoinaan halusi lähteä Grönlantiin eskimojen luo, kesti +kauvan, ennenkuin hän voitti vaimonsa sydänaatteellensa. Mutta sittepä +olikin Gertrud rouva oikea lähetyssaarnaajan vaimon esikuva innossa, +kestävyydessä ja rakkaudessa. + +Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Ei Heljänkään suhteen. Kaikkein +vähimmin hänen! + +Mutta toisaalta — tapahtukoon Jumalan tahto! + + * * * * * + +Heljä huoneessaan oli ensin kuin huumauksissa, liikkumatonna, +satutettuna kuin lintunen siipeen. Sitte tunteet kiihkeinä kuohahtivat. +Hän syöksähti lasten vuoteiden luo, ja vähältä piti, ettei hän +puristanut heitä syliinsä ja herättänyt unen rauhasta. + +Mutta kesken kaiken kaikuivat hänen korvissaan hänen omat sanansa, ne +viimeiset, joita Mikko oli pyytänyt häntä laskemaan Jumalan eteen: +"Miksi ei joku muu voisi lähteä, miksi juuri sinä? Miksi ei joku muu +voisi lähteä?" + +Polttava hehku poskillaan hän itkien vaipui vuoteensa viereen, kätki +kasvonsa peitteeseen ja nyyhki: — Jumalani, Vapahtajani, kuinka +itsekäs minä olen! Auta minua, _taivuta minut_ siihen, mitä itse en +voi, siihen, mitä tahdot — _jos_ tahdot - sillä sinähän olet rakkauden +Jumala... + +Mikko oli tahollansa ennättänyt ajatella ajatuksia kokonaisen pitkän, +monijaksoisen sarjan, Heljä vain yhden yksinkertaisen, ainoan, silloin +kuin ovi väliltä avautui. Mikko sen avasi, hellänä, huolekkaana. +Nähdessään vaimonsa itkettyneet silmät, hän ei voinut muuta kuin kietoa +kätensä hänen kaulaansa, kyyneltyä itsekin ja kuiskata haikein sydämin: +— Heljäni, armas, voitko rakastaa minua nytkin, sano, voitko? Ja +uskotko, että minä sinua rakastan? + +Ja Heljän huulilta kuului hiljaa: — Rakastan ja uskon... Ja _minä olen +rukoillut, niinkuin pyysit..._ + +He elivät nyt kumpikin sellaista hetkeä, jona unohtuu koko ympäröivä +maailma, ja taivas on likeisempi kuin lähin todellisuus. + +Silloin kajahti kumea jyskytys ulkoeteisen ovelle. Säpsähtäen he +havahtuivat kuuntelemaan. + +— Mitä se on? + +— Olli! Oi hyvä Jumala, auta! Mikko, riennä — mitä onkaan tapahtunut? + +Mikko ei enää kuullut, hän oli siepannut kynttilän ja ehtinyt jo +eteiseen asti. + + + + +V + +KRUUNU + + +Ulkona oven takana oli vanha ukko. Hän haki pastoria kuolevan sairaan +luo, lähimmälle saarelle, jonne oli muodostunut kylämäinen esikaupunki. + +Ukko pyyteli anteeksi tuloansa näin yöllä ja pahassa ilmassa. Ihme, +että olikin pastori vielä ylhäällä. Se häntä rohkaisi kolkuttamaan, kun +kynttilä tuikutti ikkunasta. + +Pastori pyysi ukkoa sisälle, kunnes hän varustautuisi lähtemään. + +— Olisi kyllä kiire, taitaa olla loppu käsissä. + +— Minä riennän. Heti olen valmis. Mikko Salmi hengähti syvään. +Hänkin oli hermojännityksessä tänä yönä. Miksi hän kohta oli jotain +vaarallista kuvitellut, Heljän säikähdyksen tartuttamana? + +Heljä värisi aivan kalpeana, kun Mikko muutamalla tyynnyttävällä +sanalla selvitti tilanteen. Mutta ei hän siitäkään rauhoittunut. + +— Oi, pitääkö sinun mennä minun luotani pois? Ja tuohon kauheaan +lumimyrskyyn... Niin, tietysti sinun pitää... Mutta nyt et sinä voikaan +vartioida Ollia. + +— En. Jätän hänet Jumalan käsiin; asia on johdettu näin. Mene sinäkin +nukkumaan, Heljä. Hyvästi nyt. + +Hän oli ottanut esiin ja pannut kuntoon rippineuvot, suuteli vaimoaan +ja meni pukeutumaan eteiseen, jossa ukko lumivettä tippuvana istui +pimeässä. + +Ohi mennessään hän kuitenkin raotti Ollin ovea. Huoneessa oli hiljaista +ja pimeää. Olli siis nukkui. Hän sulki varovasti oven ja pujahti vielä +kertomaan huomionsa Heljälle, joka siitä oli hyvin kiitollinen. + +Mikä ryöppy, ulvona, kohina siellä ulkona! Turkinkaulus pystyssä, +etukumaroissaan pastori ponnisteli eteenpäin noutajansa rinnalla. Hän +olisi mielellänsä kysellyt ja puhunut saadakseen valmistavia tietoja +vakavan tehtävänsä varalle, mutta täytyi tyytyä vain katkonaisiin +lauselmiin. + +— Kuka on sairaana? + +— Minun eukkoni. + +— Eikö ollut ketään muuta lähetettävänä, kun te itse tulitte? + +— Ei ollut. + +— Onko sairas nyt ihan yksin? + +— Naapurista eräs vaimo on siellä. Kuljettiin kotvan ääneti, tuulta +puskien. + +— Onko hän sairastanut kauvan? — alkoi taas pastori. + +— On. + +— Mikä tauti hänellä on? + +— Rintatauti. On sylkenyt verta. + +— Miksi nyt vasta haitte minua? + +— Ei arvattu kiiruhtaa. Kun on heikkona kauvan, niin luulee +pitemmältäkin kestävän. + +Mikko kuohahti sisimmässään. Semmoisia ihmiset ovat! Ei tarvita Jumalaa +eikä pappia, ennenkuin viimeisimmässä hädässä. Luullaan, että hän on +mestari, joka muutamassa hetkessä korjaa kohdalleen, mitä pitkä elämä +on nurin heittänyt. Ja ehtoollista pidetään taikana, joka ilman muuta +auttaa pelastukseen, silloinkin kun sairas jo on niin heikko, että +tuskin ymmärtää mitä tapahtuu. + +Hän oli vähällä sanoa kovia ja kiihtyneitä sanoja, mutta hillitsi +mielensä ja astui ääneti. Ruvetessaan puhumaan hän oli vakava ja +ystävällinen. + +— Onko vaimonne elänyt uskossa? + +— Sitähän se on jos mitä. + +— Sitte on hyvä. Senkötähden teidän mielestänne ei ennen tarvittu +pappia? + +Mies ei heti vastannut. Kysymys tuntui oudostuttavan. Hänelle alkoi +jotakin häämöittää siitä, mikä pastorin mielessä vastikään oli +liikkunut. + +— Niin, — hän sanoi empien, — jos jokainen juoksuttaisi ilman +hätätarvetta, niin eihän teille jäisi rupeaman aikaa. + +Totta sekin. Mikkokin huomasi väärin arvostelleensa ainakin tällä +kertaa. Sitä parempi. Kunpa nyt ajoissa ehdittäisiin perille. + +Kun nyt edessäolevasta tärkein oli selvillä, irtautuivat ajatukset +liikkumaan taaksepäin. Mikon mieleen välähti lause, johon hän ei ensi +hetkenä ollut kiinnittänyt erikoista huomiota, mutta joka kuitenkin oli +jäänyt hänen tajuntaansa. + +— Te sanoitte, että uskalsitte koputtaa, kun näitte valoa ikkunasta. +Mistä ikkunasta? + +— Siitä pihanpuoleisesta, portaitten vierestä. + +— Oikealtako? + +— Niin, nuoren herran kamarista. Onko hän sukua? Olen nähnyt pastorskan +kanssa kirkossa. + +— Vaimoni veli asuu meillä. Hän on lukemassa. + +— Myöhään teillä valvotaan. + +— Ei tavallisesti. Sattui tällä kertaa. Mikko jäi ihmettelemään. +Ollin kynttilä oli siis palanut ukon tullessa. Kuinka hän sitte siinä +tuokiossa olisi uneen päässyt? Eikä ollut edes utelias tuon äkillisen, +yllättävän koputuksen johdosta! Eihän hän vain ollut huomaamatta +pujahtanut ulos? Miten ja milloin? Ei, ei ollut mahdollista. + +— Näittekö nuorta herraa? — kysyi Mikko äkkiä, koettaen pysyttää +ääntänsä rauhallisena. + +— Katsoi hän ulos huoneestaan, kun te olitte rippikaluja hakemassa, ja +kysyi mikä on. Minä sanoin. + +— Oli ehkä jo riisuutunut. + +— Ei ollut, oli täysissä vaatteissa ja kynttilä kädessä. Jumala salli +valvoa, oli se hyvä minulle. Olisi tuntunut vallan pahalta ajaa ihmisiä +vuoteesta ylös. Tämäkin oli kyllä paha. + +Mikko tiesi tarpeeksi. Siis kumminkin tänä yönä! Olli valvoi +pukimissaan, mutta varovaisuuden vuoksi sammutti kynttilän ja +heittäytyi nukkuvaksi, kun Mikko lähestyi. Se ei hyvää merkinnyt. + +Loppumatkan hän kulki vaihtamatta monta sanaa ukon kanssa. +Ristiriitaiset ajatukset hämmensivät rauhaa. Mutta oli miten oli, hänen +oli pakottautuminen unohtamaan omat huolensa. Äänettömässä rukouksessa +hän vielä kerran uskoi ne Jumalalle, koettaen keskittyä ajattelemaan +häntä, jonka luoksi oltiin menossa. + +Lyhyellä jäämatkalla tuuli hyökkäsi takaapäin, ajaen kulkijat +puolijuoksuun. Ukko läähätti raskaasti, jalkojen takertuessa +kinostuneeseen lumeen, joka peitti polun. Mikko pyrki reippaasti +eteenpäin; hänelle tämäntapaiset vaikeudet eivät suuria merkinneet. + +Jo noustiin saaren töyräälle; jo pilkoitti valo matalan mökin ikkunasta. + +He astuivat eteiseen, pudistelivat pois lumen ja tulivat tupaan. + +— Vieläkö elää? — kysyi ukko jo ovessa naiselta, joka kääntyi vuoteen +äärestä heidän tullessaan. + +— Vielä. Nukkuu. + +He riisuivat päällysvaatteensa ja lähenivät vuodetta. Ukko pysähtyi +jalkopuoleen, nainen siirsi syrjään tuolinsa, ja pastori asettui +sairaan pään kohdalle. Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. + +Sairas oli vanha mummo, kutistunein kalpein kasvoin. Hänen horteensa +ei näyttänyt tavalliselta unelta, sillä silmät olivat auki, vaikka hän +ilmeisesti ei niillä mitään nähnyt lähimmästä ympäristöstänsä. Jossakin +kaukana hänen henkensä vaelsi. + +Pastori pudisti päätänsä. + +— Taisitte hakea liian myöhään. Hän kyllä elää, mutta tämä maailma ei +enää ulotu häneen. + +Ukko huokasi murheellisena. Taisipa olla niin. Nainen tarjosi +pastorille tuolin. + +— Jos sentään odottaisitte vähän vielä. Niin he odottivat puolen +tuntia, tunnin. + +Silloin pastori nousi. + +— Ei hyödytä viipyä enempää. + +Hän laski kätensä sairaan otsalle ja lausui juhlallisesti: — Herra +siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Herra valistakoon kasvonsa sinun +päällesi — + +Silloin sairas liikahti. Pastori ei keskeyttänyt; mutta hän huomasi, +että lasimaisiin silmiin palasi elämän ilme. Ne katsoivat häneen yhä +kiinteämmin ja tajuisemmin. + +Kun hän oli lopettanut, hengähti sairas syvään ja tunsi kaikki +ympärillänsä. + +— Ihmeellistä, — sanoi pastori kuin itsekseen. Hän valmistautui +vanhusta puhuttelemaan, mutta tämä ennätti ennen. + +— Minä jo kävin taivaassa, — hän sanoi selvällä äänellä. + +— Niinkö? Olette nähnyt ihanaa unta. Varmaan se piankin tulee +todellisuudeksi teille. + +— Ei unta, — sanoi sairas varmasti. Pastori ei pitänyt tarpeellisena +väitellä. Mutta taas sairas ehti puheeseen ennen häntä. + +— Näin siellä teidätkin, pastori. + +— Jumalan armosta toivon sinne pääseväni, ‒ hän vastasi vakavasti. + +— Teillä oli kruunu päässä... kirkas... + +— Se on luvattu meille, jos pysymme uskollisina loppuun asti. Jumala on +auttava minua siihen. + +— Minä kysyin, kuinka se on niin kirkas... Minulle vastattiin, että se +on _marttyyrikruunu..._ + +Sairaan puhe alkoi käydä vaivaloisesti. Viimeinen sana hiljeni +kuiskaukseksi. Kuitenkin kaikki kolme läsnäolijaa kuulivat sen. + +Pastori oli kalvennut. Ei pelosta — ei, sen hän tunsi — vaan Jumalan +pyhän, juhlallisen läheisyyden tunnosta. + +Hän ei heti saanut sanaa huuliltansa, vaan vaipui polvillensa sairaan +vuoteen ääreen ja kätki kasvonsa käsiinsä. Aika väistyi ja ijäisyys +humisi hänen ympärillään. Sitte hän puhkesi äänekkääseen, palavaan +rukoukseen ja ylistykseen. + +Noustuaan hän antoi sairaalle ehtoollisen, uskoi hänet Jumalan käsiin +viimeistä matkaa varten, hyvästeli toiset ja lähti. Ovelta hän kääntyi, +sanoen ukolle ja vieraalle naiselle: — Jumalan edessä velvoitan teidät +vaikenemaan siitä, mitä olette kuulleet tänä yönä. + +Ulkona myrsky riehui edelleen. Pastori tuskin sitä huomasikaan. +Hänen jalkansa kulkivat nopeaan ja koneellisesti, mutta ajatukset +askaroitsivat yön ihmeellisissä kokemuksissa. + +— Jumalan kiitos, että kerroin Heljälle lähetyskutsumuksesta, jonka +olin tuntenut sydämessäni. Ja Jumalan kiitos, että hän sai voimaa +rukoilla oman tahtonsa taipumista. Sillä nyt tiedän, että se on +tapahtuva. Nyt olen saanut vihkimyksen uuteen pyhään tehtävään enkä +epäile enää. Mutta tätä, mitä nyt samalla tiedän ilmoituksena Jumalan +suusta, ei minun ole oikeus kertoa edes hänelle. Ei ennen kuin hetki +lähenee. + +Vasta kaupungin katuja astellessaan hän havahtui. Lähin todellisuus +palautui jälleen. Hän muisti Ollin ja nuorten suojeluskuntalaisten +yöllisen aikeen. Hänen mieleensä välähti, että tässäkin asiassa kenties +oli vielä tehtävä tarjona, joku odottamaton tilaisuus, joku estämisen +mahdollisuus. Jumalan tiethän ovat rikkautta täynnä; niihin sisältyy +tarkoituksia enemmän kuin yksi. Hänet oli johdettu pois kodistansa +hetkellä, jolloin hän oli luullut olevansa siellä tarpeellinen +Ollin tähden. Ehkäpä olikin niin, että hän pimeällä kadulla nyt oli +tarpeellisempi sekä Ollin että vielä muidenkin vuoksi. Tässähän olivat +arvaamattomat asiat kysymyksessä. + +Hän teki nopean kaarroksen sitä suuntaa kohti, missä venäläisten +asevarastot sijaitsivat. + + + + +VI + +LÄHTÖ + + +Lunta ei tullut enää yhtä sakeasti kuin varhemmin eikä yhtä pehmeinä +ja märkinä hiutaleina. Tuulen lennättämänä se iski vasten kasvoja kuin +neulan terin. Viiman vihainen viuhunta soi ympäri korvien. + +Kadut olivat täydellisesti autiot. Silloin ‒ äkkiä — mitä se oli? + +Tummia varjoja vilahti yössä — tuolla poikkikadun kohdalla. Kauvempaa +kuului laukaus ‒ toinen, kolmas... + +— Tulinko myöhään? Vain muutamia hetkiä liian myöhään! Jotakin on +tapahtunut. + +Nuo tummat varjot hajaantuivat. Niitä katosi syrjäkaduille ja pihoihin. +Joku juoksujalassa tuli häntä kohti: kääntyi äkkiä, sujahti lähimmästä +portista tietymättömiin. + +Mikko Salmi käveli kiivaammin. Häntä ei ensinkään pelottanut, eikä hän +kysynyt seurauksia. Aina hän oli tottunut kulkemaan velvollisuuden +tietä suoraan. + +Mutta viimeisessä kulmauksessa kohtasi este. + +— Stoi! — kuului huuto. + +Esiin hyökkäsi muutama pistinniekka, suomalaisia miehiä. + +— Mitä tahdotte? — Ja aseet ojennettiin kohti. Pastori pysähtyi, +vastaten rauhallisesti: — + +Ettekö tunne, että olen kaupungin pappi? Kuulin ammuttavan ja riensin +katsomaan, mitä on tekeillä. + +— Tästä ei pääse. — Miehet olivat koko lailla talttuneet. Yksi +vain tokaisi: — Mitä pappi yöllä kuljeskelee? — Ja toinen lisäsi +epäluuloisena: ‒ Samaa lahtarisakkia! — Mutta aseet he kumminkin +laskivat alas. + +— Tahdotteko sanoa minulle, mitä on tapahtunut? — kysyi Mikko +hievahtamatta. + +Yksi oli suulas ja alkoi selittää, että suojeluskunta oli yrittänyt +varastaa aseita ja teurastaa vahdin kuin sian, mutta siitäpä ei mitään +tullut. Pääsivät lurjukset pimeässä karkuun, mutta kyllä vielä joutuvat +kiinni. Heitä jo haetaan. Ja sitte, perhanat — lyijyä kalloon — + +— Veljet veljiä vastaan, — sanoi pastori surullisesti. — Muistakaa, +miehet, mitä sanoi hän, joka on Rauhan Päämies: "Jotka miekkaan +tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat." Hyvää yötä! + +Hän kääntyi pois ja lähti kotiinsa kulkemaan. + +Pikku pappila oli aivan pimeä. Ei valon pilkettäkään, ei kynttilän +tuiketta ikkunoista. + +Kuinka Ollin oli käynyt? + +Hän kiersi avainta ulkolukossa, astui ylös portaita, hapuili käsillään +sisäoven avainreikää, löysi, avasi ja pääsi eteiseen. Vielä märät +päällysvaatteet yllänsä hän suorinta tietä astui Ollin huoneeseen. + +Sekä Olli että Heljä olivat siellä, kiireisinä puuhaellen lähes +loppuunpalaneen kynttilän valossa, jonka suojaksi oli pantu varjostin. +Molemmat säpsähtivät, kääntyen vaatekaapin luota. Sitte ilosta +huudahtaen Heljä riensi Mikkoa vastaan. + +— Siinäpä sinä olet! Jumalan kiitos! — Sitte huolestuneena: — Mutta +Olli — ajatteles — hänen täytyy paeta vielä tänä yönä. Minä autan häntä +varustautumaan. + +— Hukkaan meni kaikki! — pääsi katkerasti nuorukaisen huulilta. — Joku +varmaankin oli kavaltanut. Vartija istui ja torkkui, tekounta kai. +Pääsimme aivan lähelle, kun samassa laukaus pamahti jostakin; mies +kavahti pystyyn, toisia ilmestyi kuin maasta nousten, uusia laukauksia +kuului — ei ollut meillä muuta neuvoa kuin kapsahtaa kannoillemme ja +livistää niin nopeaan kuin pääsimme. Ja nyt on meno eteenpäin, niin +pitkälle kuin tietä riittää. Jos todella on kielitelty, ei ainakaan +minun pääni paljoa maksa. + +Koko ajan hän puhuessaan pukeutui, muutti alusvaatteita ja veti +urheilupaidan liiviensä päälle, napitti takkinsa kaulaan asti ja +silmäili välillä, mitä Heljä pakkasi hänen selkäreppuunsa. + +— Mihin siis aiot nyt? — kysyi Mikko, hänkin lumisten vaatteittensa +riisumishommissa. + +— Rintamalle, jos semmoinen jo on olemassa. Muuten jatkan matkaa kotiin +asti. Ensin hiihdän. Tottapa sitte saan hevoskyydin jostakin ja lopulta +junaankin pääsen. Rahaa minulla on, isähän lähetti äskettäin. On +taskuasekin. Se hyvä. + +— Ota tämäkin taskuase, — sanoi Heljä hiljaa, ojentaen pientä +raamattua. Iloksensa hän oli sen huomannut veljensä pöydällä. + +Vaieten Olli otti sen vastaan ja pani povitaskuunsa. Katse, joka +sisaren silmiä kohtasi, oli lämmin ja puhuva. + +— Nyt vielä muutama voileipä. Odota. ‒ Heljä oli jo menossa. + +— Eipä taida olla aikaa. Ei, Heljä, — Olli huusi hänen jälkeensä, — tuo +vain kaakku semmoisenaan. + +Langokset jäivät hetkeksi kahden. + +— En tiedä, huomaatko, että kohtaloosi nyt sisältyy sekä Jumalan armo +että kuritus, — sanoi Mikko vakavasti. — Mieti sitä pakotielläsi. Ja +nyt — Jumalan siunaus olkoon kanssasi! + +Heljä palasi tuoden leivän. Olli kiitti ja kätteli heitä kumpaakin. + +— Isänmaan tähden minä yritin, — hän sanoi. — Yritän vieläkin, annan +vaikka henkeni. + +Koira haukahti kadulla kuuluvasti. Toinen koira vastasi likeltä. Taas +haukahdus — ja taas. Huoneessaolijat säpsähtivät välittömästi. + +— Pihan kautta, Olli, — sanoi Mikko. ‒ Parvekkeen ovesta! + +— Joudu, joudu! + +Ei tarvinnut kehoittaa. + +— Nyt Jumalan huomaan! + +Hän sieppasi suksensa eteisen nurkasta, painoi lakin korvillensa, +harppasi läpi pimeän ruokasalin, avasi oven äänettömästi, viipotti +vielä kädellään ja hävisi ulos yöhön ja tuiskuun. + +— Tässä ilmassa! — huokasi Heljä. + +— Tule, järjestetään nopeasti Ollin huone, ‒ sanoi Mikko. — Kas +näin. Vaatteet kaappiin. Kynttilä sammuksiin. Nyt me molemmat omaan +huoneeseemme. Riisuudu, Heljä, se on välttämätöntä. + +Koirien haukunta oli kiihtynyt. Sitte ne alkoivat ulvoa. + +— En voi riisuutua, hakemaan Ollia! Huh, ulvonta — + +— Se ei merkitse mitään, koska ei merkinnyt. Ne haukkuvat ja ulvovat +keskenään. Mutta silti kyllä voidaan tulla. + +Mikko kiitti Jumalaa sydämessänsä siitä, että hän äsken oli tavannut +pistinmiehet. Siten hänelle oli auennut Ollin vaaran todellisuus. +Eihän ollut väärin auttaa häntä pakenemaan. Sen hän oli velkaa pojan +vanhemmille, jopa pojalle itselleenkin, hänen haltuunsa uskotulle, +joka harhaanjohtuneessa innostuksessaan oli pannut henkensä kuolemalle +alttiiksi. Jääköön Jumalan armon haltuun! Olihan hän varjeltunut +julmasta rikoksesta, vaikka vasten omaa tahtoansa. + +Hän vaati Heljän heittämään pukimensa ja käymään vuoteeseen. Itse hän +teki samoin. Sängyn lämpö raukaisi hermojännityksestä uupunutta nuorta +naista. Kuin pieni lintu pesään hän piankin nukahti, pää painuneena +puolison käsivarrelle. Mutta Mikko valvoi silmää sulkematta. + +— Joku on kavaltanut suojeluskunnan, — hän toisti mielessään Ollin +sanoja. — On kerrottu, mitä se aikoi tehdä tänä yönä. Tiedetään, että +Olli on ollut johtaja. Kuinka he eivät jo ole täällä pappilassa Ollia +hakemassa? + +Joka hetki hän odotti. Mutta yö vaikeni ympärillä. + +Se vaikeni, mutta ajatukset eivät vaienneet. + +Tapahtuiko ulkona suuressa maailmassa paraikaa jotakin tavatonta, josta +täkäläiset yritteet olivat vain heikkoa kajastusta, lapsellista myrskyä +vesilasissa? Mitä tapahtui? Kunpa olisi päässyt tunkeutumaan pimeyden +ja äänettömyyden läpi. Oliko sota syttymässä, ehkä jo syttynytkin? +Kenen ja keitä vastaan? + +Vieläkö lehdet tulevat, vieläkö junat kulkevat huomenna? + +Käsityksin, rinnatusten virkamiehet, talonpojat ja työmiehet ajamassa +venäläisiä Suomen rajan yli — se olisi ollut taistelun, kärsimysten +ja hengenhukan arvoinen elämys. "Ryssät ulos maasta." Niinhän kyllä +Olli olikin määritellyt sen sodan tarkoituksen, josta hän puhui. Mutta +jos jotakin oli tapahtumassa, ei ollut tätä, ei sillä tavalla. Veljet +aseissa veljiä vastaan, suomalaisilla työläisillä ryssien pistimet +käsissä! Nyt yöllä hän omin silmin oli nähnyt sen kaamean todellisuuden. + +Ei kyennyt pääsemään selville. Täytyi odottaa. Jos olisi päivä jo +valjennut, olisi heti pitänyt lähteä tapaamaan kaupungin herroja, +niitä jotka olivat suojeluskunnan asioitten perillä ja ehkä tiesivät +varmentaa Ollin kertomat hälyyttävät uutiset. Mikko tunsi nyt +puutteeksi, että hän niin täydesti oli pysytellyt ajan maallisista +kysymyksistä erillään. Jokaisen vapaahetken, jonka kutsumustyö jätti +hänelle, hän oli käyttänyt tieteelliseen kirjoitukseensa tai viettänyt +kotona vaimonsa ja lastensa kanssa. Milloin he seurusteluun ottivat +osaa, käänsi hän aina keskustelun niihin, jotka ylhäällä ovat. Hän +tahtoi niin, se oli hänen palava pyrkimyksensä. Ihmiset saivat tietää, +että jos kutsuivat pappiansa nimi- ja syntymäpäiville, he samalla +mukautuivat siihen, että Jumalan sana tuli myötä. + +Kaikki olivat vaistomaisesti tunteneet, että hän oli väkivaltaa ja +aseita vastaan, eivätkä sentähden omasta alotteestaan mitään kertoneet +hänelle. Kuitenkin, jos esivalta on sodan takana... Itse hän oli +Ollille vakuuttanut, että silloin oli tilanne oleva toinen. + +Oli miten oli, pian sen täytyi selviytyä. Kaikissa tapauksissa hän +omasta kohdastaan oli taistelun ulkopuolella, yhäkin rauhan lähetti +metelöivässä maailmassa, Herran viestin julistaja yhtähyvin puolelle +kuin toisellekin, suojeluskuntalaisille ja niille, jotka venäläisten +pistimiin olivat tarttuneet. + +Hänen oli tärkeä säilyttää se asia selvänä kaikkien silmissä. Siksi +hän oli jouduttanut Heljää makuulle. Ei saanut näyttää siltä, että +pappilassa oli valvottu Ollin hankkeisiin osallisina. Tämä ei ollut +petosta ketään kohtaan, se oli täysi totuus. Jos Olli olisi ollut +täällä, olisi hän sen voinut todistaa kenelle tahansa. Tulkoon sota tai +ei — rauhan majana oli sittekin pappila säilytettävä. + +Kuinka suloisesti Heljä nukkui, mielenliikutuksesta väsyneenä! Lasten +tasainen hengitys kuului tuolta vierestä. Rauhaa Jumalan siipien +suojassa... Ehkä ei tullakaan Ollia etsimään. Ei kukaan ole kavaltanut. +Yöllinen yhteentörmäys on ollut sattuma tai paremminkin Jumalan +johdatus, pojille varjelus pahasta. Ehkä niin. + +Vai ovatko venäläiset ja työläiset niin järjestymättömiä ja +saamattomia, että aikeet jäävät pelkkiin puheisiin? + +Ei tiedä. — — + +Oli outoa näiden ajatusten keskeltä kääntää mielensä omaan suureen +kutsumukseen pois isänmaasta, kauvas merten taakse. Miksi olikin +hänelle sallittu näin paljon yhtaikaa? Sitä tuskin voi kantaa ja +hallita. Vai oliko niin, että nuo vastakohtaiset asiat pitivät +toisensa tarpeellisessa tasapainossa? Isänmaan kysymykset, sen +hätä ja tarve painoivat kuin lasta äidin rinnoille, kiinnittivät +kotoiseen turpeeseen, estivät hätäilemästä lähdön suhteen, pidättivät +valmistuksessa ja täyttivät odotusajan rikkaaksi arvokkaista ja +vaativista tehtävistä. Se toinen, kaukainen kutsumus, se taas +esti tänne vajoamasta, takertumasta kuin verkkoon näihin kaikkiin +ajallisuuden lankoihin, jotka pyrkivät joka puolelta väkevästi +kietomaan ajatuksia ja sydäntä. Jumala näki, mitä he tarvitsivat, ennen +kaikkea hän, sananjulistaja. + +Eikö nyt voisi tälle päänalaiselle nukkua? + +Miksi uni yhä pakeni? + +Kaukaa siinsi läpi kaikkikietovan talman jotakin hohtavaa, ihanaa — +vai kaameaako ja värisyttävää? Se puhui vielä voimakkaammin kuin ajan +humina ympärillä. + +Kruunu... + +Hän tuijotti sitä ajatuksissaan. + +Kun aamu valkeni, he nousivat. Yö oli kulunut loppuun ilman uusia +tapahtumia. Ei kukaan ollut tullut Ollia kysymään. Ei kukaan häirinnyt +pappilan hiljaista syrjäisrauhaa. + +Pienessä kaupungissa kaikki tuntuivat kääriytyneen lepoon. Nukuttiin +myöhään. Enimmät asukkaat eivät olleet tietäneet yöllisestä +välikohtauksesta mitään. Mutta oli monta, joille se oli voimakas +hereille-ravistus, molemmilla vastapuolilla. Ratkaiseva päivä ei +kuitenkaan ollut käsissä. Ei vielä tänään. + +Mikko ja Heljä saivat jäädä keskenänsä ja Jumalan edessä puhumaan oman +sydämensä ja kodin asioista, samalla kuin he tunsivat, että kohtalokas +aika oli vetämässä heitä mukanansa suureen pyörteeseen. + +Mutta ulkoa lumiselta pihalta kaikuivat lasten iloiset, heleät äänet. + +— Auri, näin minä hyppään, hei! — Ja poika tupsahti syvälle pehmeään, +nuoskaan lumeen. -Kuule, pyydetäänpä isää hiihtämään, niin mekin +pääsemme. Tiedätkö, että Olli eno on lähtenyt hiihtoretkelle? + +— Ei isä jouda hiihtämään, — selitti tyttö viisaasti. — Minä pyöritän +palloa. Pieni pallo kasvaa suureksi, näin suureksi... Nyt minä puristan +ja taputan sitä, että siitä tulee kova kivi linnaan. Olli eno tekee +meille linnan, kun hän palaa. + +Auri Päivänkukka taputti ja kieritti lumipalloa, mutta kohta ei +jaksanut enää yksin. + +— Pannaan se menemään mäkeä alas. ‒ Tarmo tuli avuksi. — Kas noin. Se +on Pattesonin vene, sen papin, josta isä kertoi... Taikka eipä, se on +vihollisjoukko, ihmissyöjät. Ne ajavat takaa ja — + +— Ei, ei! — huusi Auri Päivänkukka. - Pallo ei saa tehdä pahaa. Tarmo, +ei saa! + +Pallo pysähtyi pappilan portaitten eteen, suurena ja uhkaavana. Auri +Päivänkukka syöksyi sen luo ja tahtoi hajoittaa sen. Hän pelkäsi omaa +leikkikaluansa. Mutta lumi oli pakkautunut kiinteästi kokoon, ja pallo +oli kova lapsen hennoille kätösille. + +Parvekkeen ovi aukeni, ja äiti kutsui aamiaiselle. + +‒ Tallaa se rikki! — huudahti tyttö kiihkeästi veljellensä. Eilisen +kertomuksen kauhunkuvat palasivat, kiihdyttäen tytön mielikuvitusta. + +— Tulkaa nyt vaan, lapset, — sanoi Heljä, nähdessään Tarmon ja Aurin +potkivan isoa lumipalloa. — Antakaa olla, aurinko sen sulattaa vedeksi. + +Lapset katsoivat ylös ilmaan, noustessaan portaita äidin luo. Aurinkoa +ei ollut missään. Öinen myrsky oli kyllä tauonnut, mutta paksu +pilvivaippa verhosi taivaan. + +— Missä aurinko on? — kysyi Auri Päivän, kukka. + +— Ylhäällä Jumalan tallessa, — vastasi Heljä lapsellensa. + + + + + + +II + + + + +VII + +PUNAINEN AIKA + + +On "punainen aika". On sota. Kauvan sitte on tultu siihen, että junissa +matkustaa vain aseistettuja miehiä tai satunnaisesti myös heidän +sukulaisiansa esikunnan lupalippujen nojalla. Ainoa pikkukaupunkiin +saapuva lehti on "Kansanvaltuuston tiedonantoja". Ylempi koulu ei +ole käynnissä; sen maistereista ja oppilaista monet ovat hiihtäneet +tietymättömiin. Kansakoulunopettajat työskentelevät nostamatta palkkaa, +eläen lainoilla tai pienillä säästöillänsä. Suojeluskunta on kuin maan +alle vaipunut. Se ei enää harjoittele salassa eikä julkisesti. Sitä ei +ole. Mutta ei ole enää pikkukaupungissa ryssiäkään. Ne ovat lähteneet +kimpsuineen kampsuineen, myyneet säkittäin sokeria mennessään, +jättäneet eukot kaipaamaan lihavia limppuja ja "heilat" itkemään +tanssikumppaneitaan. Aseet vain ovat jäljelle jääneet. Nyt punaväri +lainehtii pitkin katuja ja esikaupungin maanteitä, nauhasolmukkeina +suomalaisten miesten rinnoissa ja tyttöjen palmikoissa, kivääreissä, +käsivarsien ja hattujen ympärillä. Silloin tällöin kerrotaan, että +on löydetty joku "valkoinen vakooja" tai kaapattu kiinni valkoiselle +rintamalle aikova nuorukainen. Ne pistetään miliisinputkaan. Tai +tuodaan kaatuneita punasotureita kotiin ja haudataan heidät puistoon +soitolla ja paukkinalla. + +Kirkkojen ovet avautuvat vielä säännöllisesti sunnuntaisin, mutta +lisäksi viikollakin, arkina, ilta illan perästä. On aikaa ihmisillä, ja +hätä ja huoli vie etsimään Jumalalta lohdutusta. + +Mikko Salmi ei enää makaa öisin valveilla vuoteessansa, miettien +outoja ongelmia, joita ei kukaan kykene selittämään, ja tutkistellen +tuntemattomia tulevaisuudenaavistuksia. Hän tietää nyt selkeästi +sen, minkä muutkin: on syttynyt kapina laillista esivaltaa vastaan, +ja suojeluskunnat taistelevat isänmaan oikeusjärjestyksen puolesta +hallituksen omina joukkoina. Niihin virtaa väkeä vapaaehtoisesti, +vanhoja ja nuoria, kaupungeista kirjojen ja työpöytien äärestä, maalta +lumisten lakeuksien asunnoista ja korpien kainalosta. Mikä kokoaa, +mikä innostuttaa? Oman ja naapurin konnunko suojeleminen, hengen ja +omaisuuden turvaaminen, lain ja esivallan pysyttäminen pyhyydessänsä? +Sekin. Mutta kaiken taustalla hohtaa sinikirjaimin valkealla viirillä +yllättävä, ihana, ihmeellinen tunnus: Suomen itsenäisyys. Siitä +kamppaillaan. Se vaatii miehet, jopa nuoret lapsetkin, uhraamaan +kalleimpansa: lämpimän sydänverensä, henkensä ja elämänsä. + + "Oi isänmaani kultainen ja kallis, + sinua kaikki työni tarkoittaa..." + +Entä nämä toiset — rintaman tällä puolella? + +Mikko Salmi huokaa syvään. "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät +tiedä, mitä tekevät!" + +Eivät, eivät tiedä, siitä hän on vakuutettu. Kyllä kansanvaltuuskunta +tietää. Tietävät täkäläisetkin johtajat, Santeri Voikko, joka +oikeastaan on Aleksander Woikoff, venäläinen torikauppias, sekä +Antto Salama ja jotkut lisäksi. Mutta tuokin pimitetty Janne parka, +joka ei enää tahdo hakata puita papille, vaan vetelehtii "päämajan" +sohvalla ja kirjoittaa lupalappuja, tai Jokisen Manta, kutojatar, +joka jättää pienet lapsensa parin leipäkaakun varaan yksin kotiin ja +lähtee pitkille rintamamatkoille "sairaanhoitajattareksi", tai vanha +Ahonen, joka synkein silmin seisoo kivääri tanassa vahtipaikallansa, +tai viime syksyn rippikoulupojat, Vitikan Aaro, suutarin Tuomas ja +monet muut, jotka ovat ottaneet punanauhan käsivarteensa ja lähteneet +sotaan... Toisaalta Suomen vapaussota, toisaalta laiton kapina: mitä he +siitä käsittävät? Eivät he halua muuta vapautusta kuin "kapitalistien +sorrosta", jota heille on huudettu korviin niin kauvan kuin nuoremmat +jaksavat muistaa. He menevät taisteluun "leivän ja ihmisarvoisen +elämän" ja uusien parempien lakien puolesta. Sellaista heille on +luvattu ja vakuutettu. He kuuluvat köyhälistöön, ja köyhälistön +yhteisen asian täytyy siis olla heille pyhä. Puhumatta nyt niistä, +joilla ei koskaan ole "aatteita" ollut — epämääräisistä olioista, jotka +hakevat seikkailuja ja kalastavat sameassa vedessä. Mutta Mikko Salmi +epäilee, että näitä lienee toisellakin puolella. Sota nostaa aina +pinnalle pohjamudan. + +Hänen on sääli kansaa. Punaiset tulevat kotitarkastukselle hänen +pappilaansa ja vievät mennessään suuret säkit hänen laillista +omavaraisviljaansa. Kuitenkaan hän ei pidä heitä vihollisina, vaan +eksyneinä veljinä. Nyt on aika sovelluttaa käytäntöön Jeesuksen sanoja: +"Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin, ja jos +joku tahtoo ottaa ihokkaasi, anna hänen saada viittasikin." Puuroa ei +enää panna pöydälle, ja viikon leipäosuus punnitaan viiteen pussiin. +Heljä pyyhkii kyyneleitä silmistänsä, kun Tarmo jo keskiviikkona +kääntää pussinsa nurin ja huudahtaa: — Nyt loppui kaikki! — Heljä +rientää antamaan hänelle omastansa; mutta Mikko nuhtelee poikaa: — +Katsoppas, kuinka käy, kun on ahnas! Sinähän tiedät, että ei saa syödä +päivässä enempää kuin kolme palaa. Otat äiti rukan osasta, ja hän kyllä +tarvitsisi sen yhtä hyvin kuin sinäkin. — + +Silloin Tarmo ei ota, ei vaikka äiti kuinka vakuuttaisi, ettei hänen +ole nälkä. Seuraavalla viikolla hän päättävästi syö vain palan joka +aterialla, ja leipä riittää täsmälleen. Auri ei syö aivan niinkään +paljoa. Uuron Alli tuolla kadun toisella puolella on niin laiha +ja risainen ja nälkäinen. Auri tahtoo antaa hänelle myös. Ei hän +puhu siitä isälle eikä äidille, sillä Jeesus on sanonut, että hyvää +pitää tehdä salassa. Heljäkään ei syö itse kaikkea, vaan antaa +lisäksi Lainalle, palvelustytölle, joka on muuttunut ynseäksi ja +tyytymättömäksi sen jälkeen kuin leipä väheni. Hyvyydellä hän koettaa +saattaa hänet ennalleen. Mutta mitä enemmän hän uhrautuu, sitä +vaativaisemmaksi Laina tulee. Heljä murehtii. Ei hän tiedä, että Janne +on kuiskannut tytölle: — Mitä sinä turhia haikailet? Etkö huomaa +herrasväen metkuja? Heillä on kätköjä, joista itse syövät, sen näkee +jo siitäkin, että pastorska tuo sinulle lisää, kun vaadit. Pidä vaan +puolesi! + +Tutkitaan jo sitäkin, mihin Olli on hävinnyt. -Hän on valkoisten +itäisellä rintamalla, — vastaa Mikko silmää räpäyttämättä. Jos hän +olisi valehdellut tai kierrellyt, olisi vastaus tyydyttänyt paremmin. +Nyt pidetään pastoria hävyttömänä. ‒ Taisitte itse olla lähettämässä, +— tokaisee pistinniekka. — Hän on mies, — vastaa pastori, — ei hän ole +minun lähetettävissäni. — Mutta te kannatatte kumminkin lahtareita. +— Kannatan laillista hallitusta, mutta en toimissani sekaannu +valtiollisiin asioihin. Olen Jumalan palvelija kaikkia varten. + +Sitä hän vilpittömästi tahtoo olla. Hän ahertaa entistäkin +innokkaammin. Joka ilta hän kerää halulliset hartauskokouksiin. +Maallikkovoimia liittyy avuksi. Nuoret perustavat laulukuoron, johon +Heljäkin yhtyy mukaan. On liikettä, on elämää. Joukot kasvavat. Santeri +Voikko, Antto Salama ja muut esikunnan miehet näkevät sen ärsyttävällä +selvyydellä päämajansa ikkunoista kirkkotorin takaa. + +Heljä on ihmeteltävän uljas ja rauhallinen näinä aikoina. Laskettuansa +oman tahtonsa Herran alttarille hän on sisäisesti kasvanut ja +vapautunut. Hän kulkee, hyräillen itseksensä: + + "Oon vieras päällä maan, + mä täällä kuljen + lyhyen iltahetken vaan..." + +Elämä on kuin unta, sen onni kuin haihtuvaa savua. Sen hän on syvästi +kokenut viimeviikkoina. Missä nyt on kodin taattu, suloinen rauha? +Minä yönä hyvänsä raa'at nyrkit voivat iskeä oveen ja vaatia sen auki. +Leipä on jo otettu; voidaan ottaa muutakin: hopeat, lakanat ja mitä +tahansa. Viattomia vangitaan. Koska on jonkun heidän tuttavansa vuoro? +Koska ehkä omakin? Ja tuonela niittää viljaa. Kuitenkin Heljä iloitsee +siitä, että Olli saa taistella isänmaan puolesta, maksoi mitä maksoi. +He ovat salatietä saaneet kirjeen, yhden ainoan kerran, ja he tietävät, +missä hän on. Tai oikeammin: missä hän oli. Nyt hän ehkä jo makaa +tuntemattomassa haudassa. Kaikki on epävarmaa. Ei milloinkaan kuolema +ole ollut niin todennäköinen mahdollisuus kuin tätä nykyä. Siksi sitä +ei osaa edes oudoksua. Eikä silloin pelkää, kun lepää Isän käsivarsien +varassa. Itse oppii rukoilemaan, ja toisten rukoukset kannattavat. +Yhteiset hiljaiset hetket Herran huoneessa antavat salattua voimaa. + +Heljä jo ihmettelee, että hän ensinkään on voinut vastustaa Mikon +lähetysajatusta. Se muuttuu hänellekin läheiseksi ja rakkaaksi. Hän +on pelännyt kaukaisia vaaroja, mutta nyt hän katsoo likeisiä silmästä +silmään, ja hän käsittää, että nämä eivät ole ainakaan vähäisemmät. + +— Jumala valmistaa meitä, — hän sanoo miehellensä. + +Mikko luo häneen ihailevan katseen. Heljän mieliala kannustaa hänen +voimansa kaksinkertaisiksi. + +Heljä kertoo nykyään usein lähetyskertomuksia lapsille. He kuuntelevat +mielellänsä. Äidin kertomukset eivät ole julmia, kuten isän tarina +Pattesonista. Hän kuvailee värikkäästi lähetysmaiden luontoa, oloja ja +tapoja, härkävaunumatkoja Afrikan erämaissa ja pitkiä veneretkiä Kiinan +joilla. Useammin kuin kerran he huudahtavat: — Siellä olisi hauskaa! + +Eikö olisikin helpotus saada lähteä sinne, pois näistä painostavista, +murheellisista oloista? Täällä lapsetkin joutuvat näkemään luonnottomia +ja kauheita asioita. Pakanamailla tällaiset olisivat ymmärrettävissä, +mutta kristittyjen kesken sitä ei voi selittää. + +Samassa Heljä kuitenkin muistaa, että ei mihinkään pääse lähtemään, +ennenkuin on rauha. + +Rauha! Vieläkö sen päivän saa nähdä? Millaista on silloin? Välillä on +tapahtuva paljon: tämänkin kaupungin pommitus ja valloitus, joukottain +kaatuneita, monta kärsimyksen ja tuskan hetkeä... + +Jumalassa yksin on apu ja lohdutus. Hän armahtakoon maata ja kansaa! + +Sillä nyt on punainen kevät, sodan vuosi, veren ja kyynelten raskas +aika. + + + + +VIII + +LAPSET + + +Isä ja äiti olivat menneet iltapäiväkirkkoon. Auri ja Tarmo +leikkivät pihalla, avaten tietä pienille soliseville vesipuroille. +Kentältä pappilan aidan takaa kuului toisia kimeitä lasten ääniä. +He kuulostelivat. Teki mieli sinne. Ei äiti ollut kieltänyt. He +olivat ennenkin leikkineet Uuron Allin, suutarin poikien ja muitten +naapurilasten kanssa. Enimmiten ne kyllä olivat pujahtaneet tänne +pappilan pihalle, mutta nyt ei enää pitkään aikaan. Mikähän siinä oli? + +— Mennään katsomaan! + +Tarmo juoksi edellä. Auri pysähtyi portille. + +Suutarin Manu ja Akseli, Ahosen Valtteri, Alli, Jokisen Mantan Kalle ja +Liila — taisi olla vielä useampiakin. Täydessä leikintouhussa kaikki. +Pojilla oli kepit käsissä, punaiset nauhat sidottuina päihin. Alli +ja Liila riitelivät, että he eivät tahdo hoitaa haavoitettuja. Hekin +tahtovat pyssyt, niinkuin kuolemanpataljoonan tytöillä on, Allin isolla +siskolla ja muilla. + +Tarmokin pysähtyi, vaikka vasta kentän syrjään, parikymmentä askelta +siskostansa. Ei oikein tietänyt, kuinka suhtautuisi tuommoiseen +leikkiin. + +— Hei, kas siinä tuleekin lahtarit! — keksi äkkiä Akseli. — Puh, puh! +Ammu, Kalle! + +Pari keppiä ojentui Tarmoa kohti. + +— Puh, puh! + +— Kaadu, sinun pitää kaatua! + +Mutta Tarmo seisoi suorana kuin seiväs. Silmät iskivät tulta. Akseli +hyökkäsi kohti, päättäen kaataa hänet allensa. Hädissään Auri juoksi +portilta ja heittäytyi väliin. + +— Hyi, Akseli, — sanoi hän, katsoen poikaa syvine, vakavine silmineen. +— Älä tee pahaa, kun emme mekään tee. + +— Mitäs tulitte, — jupisi Akseli murjottaen, mutta heitti tappelun +siksensä. Tarmo yhä vaan seisoi liikkumatta, säihkyvin silmin. + +— Miksi te ette enää tule meidän pihalle? ‒ kysyi Auri, kääntyen Alliin. + +— Ei tulla vaan. + +— Sinun isäsi on lahtari ja te olette kaikki, - selitti Liila. + +— Eipä isä ole lahtari. + +— Onpa, — todisti Manu. + +— Eipä, kuuletkos! — huusi Tarmo. — Nyt minä tappelen, jos vaan sinä +sen sanot. + +Poika oli päässyt ensi tyrmistyksestä. Hän näytti olevan valmis +syöksymään nelinkertaista ylivoimaa vastaan. + +— Onkos se sitte punakaartilainen, jos se ei ole lahtari? — tiukkasi +Valtteri. Pojat lähenivät uhkaavasti, kepit sojossa. + +— Itse olet punakaartilainen! Kädenkäännähdyksellä Tarmo sieppasi +kepin Valtterin kädestä, riisti nauhan siitä ja heitti maahan. Se oli +yleishyökkäyksen merkki. + +— Ei saa, ei saa! — huusi Auri, suojellen Tarmoa. Samassa hän kumartui, +otti nauhan lumisohjusta ja ojensi Valtterille. — Tässä se on. Minä +pyyhin sitä. Ei se ole tallaantunut. + +Se oli kuin öljyä aaltoihin. Toistamiseen käsirysy välttyi. Pojat +seisoivat vähän noloina. + +— Isähän on pappi, — selitti Auri. — Ei hän ole sotamies ollenkaan. +Tarmo, tule nyt pois. + +Väkinäisesti Tarmo kääntyi siskonsa mukaan. Silloin Manu tokaisi: — +Teidän enonne vasta on aika lahtari. Se meni sotaan. Minä tiedän, isä +on kuullut. + +— Eno on valkoinen sotamies, — sanoi Auri seisahtuen, pikkuviisaasta ja +arvokkaasti. — Eno ajaa venäläisiä pois maasta, niin että Suomi pääsee +vapaaksi. + +— Sinun enosi jo kaatui. Kaikki lahtarit kaatuvat. + +— Eipä! —kivahti Tarmo, astuen pari askelta takaisin. + +— Juupa! + +— Eipä, koska eno kirjoitti kirjeen, jossa hän kertoi kaikesta. Ei eno +ole kaatunut. Se ei ole totta. + +Auri pelästyi. Eiköhän äiti sanonut, että siitä kirjeestä ei pidä +puhua? Hän muisti niin. Eikö Tarmo muistanut? + +— Tiedätkös, mitä lahtarit tekevät? — alkoi Akseli, kun kirjetodistusta +vastaan ei voinut väittää. — Isä sanoi, että ne naulaavat jäsenkirjan +elävän työmiehen otsaan. + +Auri ja Tarmo kumpikin unohtivat poistumisaikeensa. Tuo oli jotakin +salaperäistä, kauheata puhetta, jota he tuskin ymmärsivät. + +— Semmoista eno ei tee, — väitti Tarmo varmasti. + +— Äiti sanoo, että pitää rakastaa kaikkia ihmisiä, — vakuutti Auri +itku kurkussa. — Ja isä sanoi, että punakaartilainenkin voi päästä +taivaaseen — + +— Mutta lahtaripa ei pääse. + +— Teidän enonne menee helvettiin! Menee! Nyt Tarmo lopullisesti +vimmastui. Hän iski kiinni Akseliin ja kaatoi hänet nurin. Toiset +hyökkäsivät avuksi. Tarmo huitoi ympärilleen kuin hurja. Auri +parkui täyttä kurkkua. Laina pappilasta ennätti hätään ja vei +lapset kotiin. Vielä vietäessä Tarmo huusi: — Isä ei ole lahtari +eikä punakaartilainen, isä on pappi! Eikä eno lyö nauloilla kirjoja +kenenkään otsaan, ei lyö, ei lyö! + +Auri vain itki ja nyyhki. Hänen uljuutensa oli lopussa. + +Pastori rouvinensa palasi kirkosta. He kulkivat hitaasti, ajatukset +vielä kiintyneinä ikuisiin ihanuuksiin. Aamulla isän sydäntä oli +liikuttanut Aurin viaton, huolestunut kysymys: — Isä, pääsevätkö +punakaartilaiset taivaaseen? — Hän oli vastannut: — Jokainen pääsee, +joka uskoo Jeesukseen ja rakastaa häntä. — Mutta Auri ei hellittänyt. +— Rakastavatko punakaartilaiset Jeesusta? ‒ Lapsen silmistä katsoi +epäilevä levottomuus. ‒ Rukoile heidän puolestansa, Päivänkukka. Kyllä +minä luulen, että joukossa on niitäkin, jotka rakastavat. — Silloin +Auri oli rauhoittunut. + +Olikohan todella uskovia ja rakastavia noiden ihmisten joukossa? + +Pastori muisti muuatta nuorta miestä, joka pari pyhää takaperin oli +ottanut osaa Herran ehtoollisen viettoon. Viikolla kerrottiin, että +hän aseistettuna oli lähtenyt punaisten rintamalle. Ei myöskään yhtään +ruumista ollut saatettu puistoon, ilman että pastori ensin oli haettu +kasarmille siunaamaan niitä, ja hän oli tehnyt sen käsikirjan mukaan, +omia sanojaan lisäämättä, jättäen vainajien sielut Jumalan huomaan. +Varmaan Salama jo aikoja sitte olisi kirkonkin suljettanut, ellei olisi +arkaillut oman puolueensa paheksumista. + +Miksikä ei Herra tuntisi omiaan näittenkin ymmärtämättömien ja +harhaantuneitten lapsi raukkojen riveissä, kuten kaikkialla maailmassa, +missä ihmiset kamppailivat sumussa ja pimeydessä? Ei tietänyt kenkään, +montako huokausta kuoleman kentiltä kohosi Jumalan puoleen, montako +niittenkin sydämistä, jotka eksytettyinä kapinan merkkejä kantoivat. + +"Rakastakaa vihollisianne!" oli Jeesus sanonut. Esivalta käytti +aseita, se oli sen velvollisuus; mutta yksityiselle kristitylle kuului +rakkauden laki. Rakkaudella oli viha voitettava. + +Tästä hän ja Heljä olivat keskustelleet. ‒ Oi, — sanoi Heljä, — jospa +voisin Ollille kirjoittaa! Tiedän, että hän on urhoollinen, ja se on +oikein. Kunpa hän vaan ei vihaisi ketään erikseen eikä yhteisesti. +Siitä minä kirjoittaisin. + +— Ja siitä minä tahdon puhua ja todistaa, ‒ sanoi Mikko. + +Tänään hän oli saarnannut koko sydämensä hehkulla siitä rakkaudesta, +joka uhrautui ja kärsi kuolemaan asti syntisten tähden. "Hän jätti +meille esikuvan, että hänen jälkiänsä noudattaisimme." Eikö sana ollut +sattunut sydämiin? Hän oli nähnyt kyyneltyneitä silmiä, ja hän uskoi +kylvönsä Jumalan Hengen haltuun. + +Tämän jälkeen ei tuntunut hauskalta kotiin tultua kuulla lasten +selkkauksesta ulkona leikkikentällä. Laina kiirehti siitä kertomaan +heti paikalla. Ei hän itse ollut paljon kerinnyt nähdä, oli vain +kuullut huudon ja porun. Mutta äsken hän oli pistäytynyt hakemassa +kenkiänsä suutarilta, ja rouva oli ollut kovasti vihoissansa. Hän +oli sanonut, että papin poika löi kepillä Akselia, repi naapurin +Valtterilta punaisen nauhan ja sotki sitä kengillänsä. Eikä semmoinen +tule pussiin, ellei ensin ole ollut säkissä, niin oli suutarin rouva +sanonut. + +— Ei Tarmo sotkenut nauhaa, — huudahti Auri. — Se oli ihan siisti, kun +minä annoin sen Valtterille. + +— Lapset saavat itse kertoa, — sanoi Heljä, vieden heidät +makuuhuoneeseen. + +He kertoivat totuuden mukaan, täydentäen toisiansa. Isä ja äiti +olivat hyvin vakavat kumpikin. Pienellä asialla voi tällaisena aikana +olla arvaamattomat seuraukset. Lastenkin täytyi oppia käsittämään +vastuunalaisuutensa. + +— Tarmo lapseni, — sanoi isä, — sinä tiedät, että ei ole oikein tapella +naapurilasten kanssa. Jos he eivät leiki kiltisti, pitää tulla pois. +Eikö äiti ole niin sanonut? + +— On, — sanoi poika, painaen alas päänsä. — Eikä sota-asiat kuulu +lapsille. Isä on sanonut, että pienet eivät ymmärrä niitä, ja sentähden +heidän tulee vaieta. Isältä ja äidiltä vain saa kysyä ja taas kertoa +isälle ja äidille, mitä sattuu kuulemaan. Etkö muista sitä, Tarmo? + +— Muistan. + +— Nyt sinä kuitenkin olet tehnyt toisin. Sinä ansaitset vitsaa siitä. + +Pojan alahuuli alkoi väristä. Vain muutaman kerran hän oli isän vitsaa +kokenut, eikä se ollut mitään hauskaa. + +Auri hätääntyi veljen puolesta. + +— Isä, — sanoi hän kiireisesti, — isä, ei Tarmo ollut paha poika. +Minäkin olin siellä. Anna meille molemmille! Minulle hyvin vähän ja +Tarmolle hyvin vähän, niin se yhteensä riittää. Tämä koski pojan +kunniaan. + +— Älähän, — sanoi hän Aurille. — Et sinä tapellut. Kyllä _isä_ saa +minua lyödä, mutta Akseli ja Valtteri eivät saa. Enkä minä kärsi, että +he puhuvat rumia isästä ja enosta ja valkoisista sotamiehistä! + +Isä taisteli liikutustansa vastaan. Käsi oli jo tarttunut vitsaan, +mutta hellitti otteensa. Silloin Heljä kumartui pojan puoleen. + +— Rakas pikku Tarmo, kyllä me ymmärrämme, että sinä tahdoit isää ja +enoa puolustaa. Mutta katsoppas, kultaseni, Jeesuksen omat lapset +eivät saa kostaa pahaa pahalla. Jos sinä teet niin, luulevat ihmiset, +että isä ja äiti ovat sinulle sellaista opettaneet. Isä voi joutua +vaaraankin sen tähden. Sinä suojelet isää parhaiten, jos hillitset +itsesi ja olet oikein kiltti. + +Pojan silmät suurenivat. Hän oli vaiti kotvan aikaa. Sitte hän sanoi +lujasti: + +— Minä en enää koskaan tappele heidän kanssaan enkä kerro kirjeistä +enkä muusta. + +Äiti kääntyi isän puoleen. + +— Luulen, ettei vitsaa enää tarvitakaan. + +— Samaa minäkin luulen. — Ja isä taittoi sen palasiksi uuniin. + +Tarmo ei sanonut mitään, mutta Auri Päivänkukka riemastui ja suuteli +heitä jokaista vuorotellen. + + + + +IX + +KIRJEET + + +Seuraavana aamuna ovikello helisi kiivaasti jo seitsemän ajoissa. Laina +oli parahiksi pukeutunut ja juoksi avaamaan. Neljä punakaartilaista +miestä oli oven takana. Tyttö yritti pelästyä, mutta huomasi samassa +Jannen, mielitiettynsä, ja suu meni leveään hymyyn. + +— Haeppas pastori, — sanoi Janne reimasti. ‒ Näillä kavereilla olisi +asiaa hänelle. — Kuules, ‒ hän kuiskutti syrjään, — ei sinun tarvitse +sanoa, että minä olen täällä. Minä jään ulos vahtimaan. + +— Tehkää hyvin ja tulkaa sisälle, — kehoitti Laina kohteliaasti. + +Janne nyökytti toisille. — Menkää, menkää. + +Kolme miestä astui Lainan ohjaamana saliin. Hän jätti heidät, mennen +koputtamaan makuuhuoneen ovea. + +— Siellä on punakaartin miehiä. He tahtovat pastoria. + +Heljä valahti kalpeaksi. Hän ja Mikko katsoivat toisiinsa. Lapset +nukkuivat. Viattomat pienet, eivät he arvanneet eilispäivän seurausten +vakavuutta. Sillä se oli vanhemmille kohta selvänä, että isä vedettiin +tilille pienen poikansa tähden. + +— Jumalan nimeen, — kuiskasi Mikko Heljälle. — Ole rauhallinen. — +Lainalle hän sanoi: ‒ Pukeudun heti. Pyydä heitä istumaan ja odottamaan. + +Heljä suori tukkansa ja oli valmis yhtä nopeaan kuin miehensäkin. +Yhdessä he astuivat saliin. Miehet olivat jääneet ovensuun puolelle. +Kaksi oli keski-ikäistä, kolmas nuori, mutta nuori oli rohkein ja +esiintyi johtajana. + +— Täällä on kuultu, että pastorille tulee kirjeitä rintaman takaa, — +alkoi hän, vastaamatta pastorin ja rouvan tervehdykseen. Toiset vähän +nyykähyttivät päätään. He olivat puolittain hämillään, puolittain +hävyttömän näköisiä. + +Pastori odotti vaieten. Mies kysyi: — Missä pastorilla on ne kirjeet? + +— Sellaisia, joista te puhutte, ei minulla ole, ‒ hän vastasi. + +— Vai ei ole! Mutta on kai niitä saatu, vai kuinka? + +Pastorin suun ympärillä oli tiukka piirre, hänen vastatessaan: — +Yksityiskirjevaihtoni on yksityisasiani. + +Nuori mies kiihtyi. — Vai niin. Jos ei tule selvää, niin minun on käsky +vangita pastori ja viedä päämajaan. + +— Ei ole tarvis, — ehätti Heljä väliin. Hän sai sekä viisauden että +rohkeuden hengen. — Mieheni ei vastaa, koska hän ei tahdo puhua minun +puolestani. Hän ei ole itse saanut ainoatakaan kirjettä rintaman takaa, +mutta minä olen saanut yhden. + +Pastori hätkähti, ja kaikkien miesten katseet kääntyivät Heljään. Mutta +kallein oli vaaranalaisena, eikä hän tuntenut mitään pelkoa. + +— Vai niin, — sanoi nuori mies, kun ei heti huomannut, mitä muutakaan +sanoa. + +— Veljeni on siellä, — jatkoi Heljä nopeasti, ‒ ja minun vanhempaani +koti. Isäni ja äitini asuvat kaukana sotapaikoista, mutta tietysti minä +kuitenkin olen heistä huolissani tällaisina aikoina. Veljeni sen hyvin +ymmärtää ja tahtoi kertoa minulle, että he voivat hyvin. + +— Jaa, — sanoi punakaartilainen, joka taas oli ennättänyt päästä +tilanteen herraksi, — jaa, jaa, mutta milläs lailla nyt kirjeet +kulkevat, kun tie on tukossa? Ehkä pastorska tietää senkin, kuka +kirjeen toi? + +— En, — hän vastasi yhtä nopeaan ja empimättä. — Eräänä aamuna +noustessamme kirje oli postilaatikossamme. Joku tuntematon oli sen +pannut. + +— Onko se totta, pastori? — kysyi toinen vanhemmista miehistä kääntyen +pastoriin, joka vaimonsa puhuessa seisoi vaiti, uuniin nojaten. Se ei +ollut pelkuruutta eikä toimettomuutta. Miehet eivät tietäneet, että +hänen sielunsa taisteli ja teki työtä rukouksessa. + +— On, — kuului vastaus. — Voitte uskoa, että vaimoni huulilta ei lähde +valhetta enempää kuin omiltanikaan. + +— Hyvä on, tuokaa sitte kirje tänne, ‒ komensi nuori mies. + +— Minulla ei sitä ole, — vastasi Heljä. ‒ Poltin sen. + +Miehen muoto vääntyi ilkeäksi. — Mitäs niitä niin viattomia kirjeitä +poltetaan? Sopiihan muittenkin saada tietää, mitä mammalle ja papalle +kuuluu. + +Pastorin silmät leimahtivat. Tuhoisa sana olisi voinut singota, mutta +Heljä oli nopeampi. + +— Itse sanoitte, että kirjeet ovat kielletyt, ‒ hän vastasi. — +Tiesin sen enkä tahtonut, että se tuottaisi ikävyyksiä miehelleni, +jos tultaisiin kotitarkastukselle. Koko vastuu on minun. Ja nyt olen +kertonut kaikki. + +Mitä siihen oli sanottava? Jos joku olisi pitänyt vangita, niin se +olisi ollut pastorska, mutta eihän sellainen sentään sopinut. + +— Niitä kirjeitä ei saa toiste tulla! — kivahti nuori mies, iskien +nyrkkinsä kiikkutuolin käsipuuhun, purkaen padotun harminsa siihen. +‒ Ei saa, sanon minä. Ja jos tulee, niin ei saa polttaa. Pitää tuoda +esikuntaan. + +Pastori ja pastorinrouva vaikenivat. Miehet kääntyivät ja lähtivät +hyvästittä. Laina saatteli alas portaita ja kuiskutteli Jannen kanssa, +iloisena tilaisuudesta, mutta hyvillään siitäkin, ettei herrasväelle +mitään tapahtunut. + +Nyt vasta Heljän jännitys laukesi. Puhjeten nyyhkytyksiin hän kätki +kasvonsa miehensä povelle. Mikko silitteli hänen hiuksiansa ja suuteli +painunutta päätä. + +— Rakas, uljas Heljä, — hän sanoi. — Sinä pelastit minut. Uskotko, +kuinka vaikea minun oli pysyä vaiti? Sinä puhuit minun tähteni ja minä +vaikenin sinun tähtesi. + +Heljä hymyili kyynelissä. + +Heillä oli onnellinen, valoisa päivä. He veivät lapset ulos jäälle, +joka levisi liikkumattomana peilipintana, istuttivat heidät potkureihin +ja työnsivät vinhaa vauhtia. Hei, se meni kuin tuulen siivillä. Auri ja +Tarmo nauroivat riemusta. Sitte he vuorostaan tahtoivat työntää isää +ja äitiä. Pieni alkuvauhti vain, ja tuuli lähti viemään. Siitäkös ilo +ylinnä! + +Punaposkisina ja virkistyneinä he palasivat kaikki. Lyhyiksi tuokioiksi +he olivat unohtaneet punakaartilaiset, sodan, uhkaavan vankilan, niukat +leipäannokset ja koko ahdistetun, epävarman olotilansa. Jumala oli +lähettänyt heille lohdutusta lapsimielisyyden lahjan avulla, joka osaa +nauttia ja kiittää olevasta hetkestä, muistamatta entisiä ja kysymättä +tulevia. + +Seuraavinakin päivinä Mikko oli reipas ja rauhallinen, mutta Heljä +alkoi kulkea levottomissa mietteissä. Entä jos taas tulisi kirje +Ollilta? Mitä tehdä silloin? Polttaa — ja kysyttäessä kenties väittää, +ettei ollutkaan tullut? Ei, ei. "Vaimoni huulilta ei lähde valhetta +enempää kuin omiltanikaan", oli Mikko vakuuttanut. Hän ei ollut tätä +luottamusta pettävä. Kuinka hän olisi voinutkaan, omantuntonsa tähden, +Jumalansa tähden? + +— Minun täytyy kirjoittaa Ollille, — tuli Heljän päätökseksi. — Jos +on olemassa salainen kirjeitten tulotie, on tietysti menotie myöskin. +Siitä otan selvän. + +Mutta sekin huoletti häntä. Tietäminen oli vaarallista, ei pelkästään +oman perheen turvallisuuden, vaan itse asian tähden. Sotasalaisuudet +olivat niitä varten, jotka isänmaan kohtalosta heittivät arpaa, ei +yksityisten hyväksi. + +Hän kysyi arasti neiti Jokelalta, yhteiskoulun opettajattarelta, joka +johti salaista kutomatyötä valkosoturien lämmikkeiksi. + +Neiti Jokela nauroi: — Voi sinua, Heljä lapsukainen. Eiväthän ne +asiat ole yhden ja kahden tietona. Miksi et sinä voisi kirjoittaa +veljellesi yhtä hyvin kuin kaikki muutkin omaisillensa? Postiasemia on +kuusitoista: Sianpää I, Sianpää II, Sianpää III, kuuteentoista asti. +Tuo kirje minulle, kyllä minä toimitan menemään. Puhutaan siitä enemmän +huomenna, minun syntymäpäivilläni. Tervetuloa, sinä ja kirje! + +Heljä tuli kotiin jännittyneessä innossa. Mikko oli kansliassa. Hän +istuutui heti kirjoituspöydän ääreen, otti laatikosta paperiarkin, +ja kynä alkoi lentää riviltä riville. Oli paljon patoutunutta hänen +mielessänsä. Ajatuksissaan hän jo monen monta kertaa oli tämän kirjeen +kirjoittanut. + + + "Olli, rakas veljeni! + + Kiitos kirjeestäsi, joka tuli kuin pääskynen ilmojen tietä, emme tiedä + miten. Iloitsen siitä, että onnellisesti pääsit perille ja nyt saat + seisoa rintamassa Suomen vapauden puolesta. En ole enää huolehtinut + hengestäsi. Se on Jumalan kädessä. Minua lohduttaa tieto, että isä ja + äiti hyväksyvät tekosi. Muuta ei minun tarvitsekaan tietää. Sodalta + he ovat turvassa rintaman tuolla puolen. Kirjoita heille, että eivät + meidän kohtalostamme murehtisi. Jumala on pitänyt meistä huolen. + + Nyt kuitenkin pyydän, että et kirjoittaisi uudelleen. Rakas kirjeesi + saattoi meidät vaaraan, josta Jumala pelasti. Olin sen polttanut. + Saimme käskyn, että ensi kerralla on kirje tuotava esikuntaan. Sitä + luonnollisesti emme tee. Mutta jos punakaartilaiset kysyvät meiltä ja + me sanomme totuuden, niin Mikko vangitaan. Isänmaan tähden ja Jumalan + nimen tähden on oltava alttiit vankeuteen ja kuolemaan, sen minä kyllä + käsitän; mutta tässähän ei ole kysymys muusta kuin meidän yksityisestä + kieltäytymisestämme. + + Tätä sanoakseni olen kirjoittanut. Vielä minulla on toinenkin + pakottava syy. Näemme vihan vallan kauheana ympärillämme. Se myrkyttää + ihmiset, pienet lapsetkin. Olen ikävöinyt saada sanotuksi sinulle: + Älä vihaa ketään, vaikka mitä kauheita kokisit ja näkisit! Tietysti + on oikein olla peloton ja uljas ja täyttää velvollisuutensa, vaikka + se vaikeaakin on. Mikko sanoo usein, että esivallalla on raskas + velvollisuus, ja sinä olet esivallan palvelija. Pyssyn täytyy tehdä + tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla rakkauden täyttämä. Olli, + rakasta vihollistakin! Hän on meidän veljemme, saman Isän lapsi. + + Jää Jumalan huomaan. Olen totuttautunut -siihen mahdollisuuteen, että + kenties emme tapaa toisiamme enää täällä. Tapahtukoon Jumalan tahto, + kunhan vaan pidät huolta siitä, että et jää pois suuresta kohtaamisen + päivästä Isän kirkkaudessa. + + Rakkaimmat terveisemme! + + Heljä-siskosi." + +Mikon tultua kansliasta hän näytti kirjeen, ja Mikko hyväksyi sen. +Heljä ei uskaltanut panna sitä pöytälaatikkoon, vaan piti taskussansa, +kunnes saapuisi odotettu toisen päivän ilta. Jospa vaan ei mitään +tapahtuisi sillä välin! Heljä vavahti ovikellon soidessa, kun joku tuli +asialle, ja säikkyi yölläkin unesta hereille. + +Vihdoin saapui odotettu hetki onnellisesti. Siivitetyin askelin hän +riensi neiti Jokelan luo. Nyt hän oli kuuleva paljon ja monenlaisia +tärkeitä asioita, se oli varma. Eihän voitu kokoontua, puhumatta siitä, +mikä oli kaikkien sydämellä. Hän ei viikkoihin ollut ottanut osaa +mihinkään kutsuihin, ei muihin kuin hengellisiin kokouksiin. Eipä juuri +ollut nimi- ja syntymäpäiviä vietettykään tuttavapiirissä. Ei ollut +sokeria, ei leipää. Miten siis kutsua vieraita? + +— Voi sinä herttainen Vilma, joka keräsit meidät taas kerran kokoon! +— huudahti maisteri neiti Pohjonen, syleillen neiti Jokelaa. — On +kuin saisi hengähtää ja hetkeksi pääsisi painajaisesta. Pidetään nyt +kerrankin vähän lystiä. + +Vilma Jokela katsahti sivusilmällä Heljään. Mitähän hän ajatteli? No, +ajatelkoon mitä tahansa. + +Hän otti kiittäen vastaan pienen annansilmäkukkasen, jonka neiti +Pohjonen ojensi, ja kääntyi sitte Heljää kättelemään. — Tervetultua, +tervetultua. + +— Mistä sinä olet saanut vehnäjauhoja? -kysyi nimismies Bangin rouva jo +ovella, nähdessään pöydällä rinkilän. + +— Salaisuus, sotasalaisuus... Kuiskaanko, ettette halkea +uteliaisuudesta? Niin, katsokaas, kauppias Grönbergin on onnistunut +piilottaa muutama säkki, ja kiltti Adele lahjoitti minulle... + +— Ai, ai, entä jos joku punainen saisi vihiä. Onko sinulla taattu +piika? Kuka leipoi sinulle? + +— Vai piika? Sellaista minä en tarvitse, ettekö vielä tiedä sen vertaa? +Itse olen leiponut. Jos punikki nuuskaisisi sisään, sanoisin näin: +"Vaskuu, olkaa hyvä, yksi kuppi kahvia ja pullaa, saako luvan olla?" + +Vilma ja Maikki Pohjonen ja nimismiehen rouva nauroivat heleästi yhteen +ääneen. + +Heljä ei voinut yhtyä toisten leikinlaskuun. Kirje, kirje, se oli hänen +ainoa ajatuksensa. Ehkä olikin paras puhua siitä, ennenkuin saapui +useampia. + +— Vilma, saanko hetkiseksi pyytää sinua... Anteeksi, Maikki, anteeksi, +Naimi... + +— Ah, niin, — sanoi Vilma Jokela vapaasti ja ääneensä. — Siitä +kirjeestäkö? Ei se mitään, Maikki ja Naimi ovat yhtä hyvin perillä +asioista kuin minäkin. Onko se mukanasi? Sinulla on hyvä onni, saat +sen ensi yönä matkaan ihan suoraan rintamalle. Varvikon nuorempi poika +lähtee puoliyön aikaan, ja Antti Vaski Laitakylästä. He vievät muitakin +papereita saapasvarsissansa. + +— Martti Varvikko? — ihmetteli nimismiehen rouva. — Ja Kauko on jo +sodassa. Kas kun Elina laskee. Hän oli kovasti vastaan, kun Kauko pyrki +lähtemään, mutta poika piti päänsä. Taisi karata. Ja tämä Martti kun +vasta on koululainen. + +Siinä hän tulikin, rouva Elina Varvikko, touhuisana, hengästyneenä, +silmien ympärykset punaisilla renkailla. + +— Niin, itkenyt minä olen, sen te kyllä näette, mutta minkä niille +nuorille voi, kun eivät pysy, vaikka kuinka pitelisi. Martti sanoo, +että hävettää kulkea kaupungin kaduilla jouten, kun isänmaa tarvitsee. +Miksi he sulkivat koulun? Niinkuin ei isänmaa tarvitsisi poikia +muuhunkin kuin sotaan. "Mene Vaskelle setäsi luo maantöihin", sanoin +hänelle. "Sieltä on lähtenyt miehiä punakaartiin, kyllä siellä +tarvitaan." Ja entäs kun nyt lähtee omakin poika, Antti. Se on vallan +nurinkurista, sen minä sanon. Ei sillä tavalla tilaa hoideta. Mutta +tehköön Antti mitä tahtoo, ei se minuun kuulu, kunhan vaan Martti olisi +jäänyt. Lapsi hän on vielä, eikä mikään sotamies. + +— Niin, olisihan teiltä yksi poika riittänyt, ‒ myönteli nimismiehen +rouva, kun toisen puhetulva vähän taukosi. — Jumalan kiitos, minun +Kaarloni on vasta kolmentoista. + +— Onko tuo nyt puhetta! — huudahti Maikki Pohjonen. — Ei teistä +äideistä ole mihinkään. + +— Tietysti Heljäkin ajattelee, että on erinomaista, kun Tarmo on vasta +viiden vuoden vanha — vai kuinka se olikaan, täyttikö hän jo kuusi? — +Vilma Jokela ivaili, koettaen näyttää viatonta naamaa. + +— Olen iloinen siitä, että ainoa rakas veljeni taistelee isänmaan +puolesta, — vastasi Heljä hiljaisesti. + +Syntyi hiukan tympeä äänettömyys. Rouva Varvikolla oli terävä lause +huulilla, mutta hän pidätti sen. + +Taas tuli uusia vieraita, monta samalla kertaa: opettaja Kaarion rouva +naapurista, pari nuorta neitosta, postinhoitajan leski ja "kiltti +Adele", joka vehnäjauhojensa tähden heti joutui kuin pörriäisparven +ahdistettavaksi. Syntymäpäivän viettäjä sai kukkasia, otti esiin +maljakon toisensa perästä, kiitteli, tervehti ja kehoitti tyytymään +"hyvän sovun" sijanantoon. Tuota pikaa joutui kiiltävä kahvipannu +pöydälle. Kuppien kilinä sekaantui puheen sorinaan. Ihana rinkeli +ja maukkaat pikkuleivät sulivat makeisiin suihin. Oli todellinen +nautinto kokoontua syntymäpäiväpöydän ympärille näin nälkätalvena. Kuka +semmoistakaan ennen olisi arvannut, kun vehnäleipä oli jokapäiväistä +hyvyyttä? + +— Tuossa on äiti, joka ei valita poikiensa tähden, — sanoi Vilma Jokela +syrjästä Maikki Pohjoselle, nyökäten päällään lehtorinrouva Airamoa +kohti. Hän oli keski-ikäinen, miellyttävän näköinen nainen, joka +paraikaa keskusteli Heljän kanssa. + +— Sanotaan Jaakon kaatuneen. Lieneekö totta? + +— Niinkö sinä olet kuullut? Minulle Adele Grönberg kertoi, että hän on +kamalalla tavalla murhattu partioretkellä. Mutta toiset taas uskovat +hänen elävän. Anni Airamo tietää kaikki huhut, mutta on noin tyyni. Hän +on sankari naiseksi, muuta en osaa sanoa. Häpeisivät, Elina ja Naimi. + +Heljä oli noussut rouva Airamon viereltä ja tuli Vilma Jokelan luo. + +— Olen neuvotellut Annin kanssa ja päättänyt jäljentää kirjeeni. +Saanko tehdä sen tuolla keittiössäsi, Vilma? Pyydän kumpaakin lähtijää +ottamaan mukaansa saman kirjeen. Toivottavasti ainakin jompikumpi +pääsee perille. + +— Mitä joutavia? Niin, tietysti — tee minun puolestani, mitä haluat, +mutta yhdessähän he lähtevät ja yhdessä saapuvat valkoisten puolelle. + +— Mitä ihmeen tärkeitä asioita se Heljä kirjoittelee? — uteli rouva +Grönberg, Vilman saattaessa Heljää keittiöön ja varustaessa hänelle +kirjoitustarpeita. Heljä ei vastannut, mutta heti Vilman palattua +saliin alkoi vilkas kysely ja supatus. + +Puolen tunnin kuluttua Heljä kutsui rouva Airamoa keittiöön ja ojensi +hänelle molemmat kirjeet. Tuntui turvalliselta jättää ne näihin käsiin. +Lehtorin huvila oli aivan kaupungin ulkosyrjässä. Antti Vaski oli +hänen keskimmäisen poikansa toveri ja hyvä ystävä. Oli sovittu, että +nuorukainen Laitakylästä hiihtäisi heille, Martti Varvikko tapaisi +hänet siellä ja he sitte yhdessä lähtisivät vaaralliselle, pitkälle +hiihtomatkalleen. + +— Autan toisia nuoria, kun kaikki kolme omaani ovat menneet, — sanoi +Anni Airamo, lämmin väre äänessänsä. — Ole rauhassa kirjeistä, Heljä; +annan ne heille ja varoitan kätkemään huolellisesti. + +Kohta sen jälkeen Heljä jätti hyvästi, kiirehtien kotiinsa. Ei +hänelle maittanut syntymäpäiväilo, mutta hänen sydämensä oli keveä ja +kiitollinen kirjelähetyksen hyvästä onnistumisesta. + + + + +X + +KAAPPAUS + + +Auri Päivänkukka juoksi sisälle, silmät kauhusta pyöreinä. + +— Äiti, joku on tapettu, joku poika! + +— Mitä? — Heljä säpsähti ompelutyöstänsä. + +— Niin, Laina kertoi. Hän sanoi, että se oli oikein. Eihän ollut, äiti? + +Heljä punehtui harmista. Tämä meni jo liian pitkälle. Laina, entinen +kiltti, ystävällinen Laina — kuinka hän voi tuolla tavalla puhua, +lisäksi säikyttäen lasta? + +— Odota, Päivänkukka, — sanoi hän, rauhoittavasti hyväillen +pienokaista, — älä ole peloissasi ja pahoillasi. Lainalle on ehkä +kerrottu asia väärin. Minä menen ottamaan selvää. Ei, älä huoli tulla +mukaan, jää sinä tänne. Katsele kuvaraamattua. Minä palaan kohta. + +Laina seisoi keittiön porstuassa, pitäen ovea auki. Emäntänsä tullessa +hän vetäytyi takaisin. Mies saapasteli alas portaita. Janne tietenkin, +kukas muu. + +Heljä tarttui heti asiaan, kiihtyneenä lapsensa tähden. + +— Miksi Laina pelottelee Auria? Ei lapsille saa kertoa julmista +asioista. Etkö ymmärrä, että sellainen pikku raukka voi ihan sairastua +säikähdyksestä? Kuka sinulle on murhasta puhunut? + +— Sama se kuka. Niin, eihän minun olisi tarvinnut sitä Aurille sanoa, +kyllä se muualtakin olisi tietoon tullut. Eikä se mikään murha ollut, +tottakai sodassa ammutaan. + +— Kuka on ammuttu? — Heljä alkoi jännittyä. + +— Kauppias Varvikon nuori herra. Eikö pastorska tiedä, että hän oli +lähdössä lahtarikaartiin? Kyllä kai pastorska sen tietää... + +— Laina! — huudahti Heljä punoittavin poskin. — Sinulla ei ole oikeutta +puhua minulle noin. En tahdo kuulla "lahtari" sanaa. Martti Varvikko +murhattu? Ei, se ei voi olla totta. + +— Mutta kun on sentään. Sopii kysyä muilta, jos ei minua uskota. + +— Laina, eikö sinulla ole sydäntä ollenkaan? Ajattele rouva Varvikkoa, +Martti herran äitiä. Huhu voisi joutua hänenkin korviinsa. + +— Mitäs herrat menevät ja äidit laskevat heitä pahaa tekemään? Tämäkin +kuului hiihtäneen pommi taskussa ja revolveri povella, vaikka on vasta +koulupoika. Olisi kyllä murhannut meikäläisiä, jos ei olisi tavoitettu. +Toinen oli samassa matkassa, mutta pääsi pakoon. Joko pastorska +nyt uskoo, että minä tiedän? Ja voin minä silti senkin sanoa, kuka +kertoi. Jannehan tuossa äsken kävi, entinen puunhakkaaja. Hän on nyt +esikunnassa ja tietää asiat hyvin. + +Puhuessaan Laina näki Heljän punaisten poskien vaalenemistaan +vaalenevan. Hän oli puolittain hyvillänsä, kun huomasi saaneensa +pastorskan vakuutetuksi ja nolatuksi, mutta samalla häntä rupesi +säälittämään. + +Heljä ei sanonut mitään, hän poistui huoneeseensa. Ensimmäiseksi +hän kohtasi Aurin kysyvät, huolestuneet silmät, jotka kohosivat +kuvaraamatusta. + +— Niin, lapseni, — koetti hän hilliytyen sanoa, — ehkä on totta, että +joku tämän kaupungin pojista on kaatunut sodassa. Mutta emme huoli +vielä puhua mitään. Ei pidä kertoa epävarmoista asioista. Katso, +tulee suru siihen kotiin, josta joku on kuollut, vaikka se olisikin +tapahtunut isänmaan tähden. + +— Miksi ihmiset isänmaan tähden tappavat toisiansa? — kysyi pikku tyttö +itku kurkussa. + +— Niin, miksi? — huokasi Heljä. + +Äkkiä tyttönen huudahti: — Äiti, mennään pois! Mennään siihen maahan, +josta sinä olet kertonut. Kiltit mustat pakanat eivät tapa meitä. +Täällä joku voi tappaa isän. + +— Auri, oma Päivänkukka, mitä sinä puhutkaan! — Heljä järkytettynä +painoi lapsen rintaansa vasten. + +Miten kauhea oli tilanne, sen hän vaistomaisesti tunsi sinä hetkenä +täydemmin kuin vielä kertaakaan siihen asti. Lapsi, joka oli pelännyt +ja itkenyt kuvausta lähetyssaarnaaja-marttyyrista, hän pyysi nyt +pakanoitten luo turvaan oman isänmaansa ihmisiltä — ehkä isän omilta +seurakuntalaisilta — oman isän, aseettoman, kaikkia rakastavan ja +palvelevan isän hengen tähden! + +Hän oli merkillinen lapsi, pieni Auri Päivänkukka. Mikä hänelle toi +sellaisia mielikuvia? Kuinka hän joutuikaan ajattelemaan ja puhumaan +jotakin niin julmaa ja mahdotonta — että joku voisi isän surmata? + +— Kyllä, Auri, me lähdemme niin pian kuin voimme, — vastasi Heljä +varmasti. — Emme huoli mennä neekerien luo, siellä on hyvin kuuma eikä +ole koulua Tarmolle ja sinulle. Lähdemme Kiinaan, suurella laivalla +monen meren yli. Kiinalaisetkin tahtovat kuulla Jeesuksesta, ja me +kerromme heille. + +— Koska, äiti? Lähdemmekö pian? — Hän odotti vastausta kiihkeänä, +innokkaana. + +— Rakkaani, ei pääse matkustamaan, ennenkuin sota on loppunut. + +— Oi — mitä siitä sitte onkaan hyötyä? - Syvä pettymys kuvastui lapsen +ilmehikkäillä kasvoilla. + +— Kiinalaiset tarvitsevat Jeesusta silloin yhtä paljon kuin nyt. +Emmehän lähde itsemme tähden, vaan heidän tähtensä. Kas niin, Auri, +mene nyt leikkimään pihalle Tarmon kanssa. Meillä ei ole hätää, kun +Jumala on turvanamme. Eihän isä ole sotamies, ei hänelle kukaan tee +pahaa. + +Tyttönen viivytteli ja poistui väkinäisesti, kun äiti hoputti +kiirehtimään. Vasta yksin jäätyänsä Heljä voi antaa vallan +levottomille, huolentäysille tunteillensa. + +Martti Varvikko murhattu! Hän ei olisi tahtonut uskoa, mutta hänen +täytyi. Tietysti hän syvästi sääli nuorukaisen omaisia, varsinkin +äitiä, joka vastahakoisesti oli poikansa laskenut lähtemään eikä +nyt edes saanut sitä lohdutusta, että Martti olisi ennättänyt +taistelurintamalle. Turhaan hänen nuori elämänsä uhrattiin sen +parhaassa kukoistuksessa. Ainakin näennäisesti turhaan. + +Mutta nämä ajatukset eivät päässeet etualalle. Heljää hävetti, että +niin oli laita. Hän ei voinut sille mitään. Hänen sydämensä jähmettyi, +kun hän ajatteli, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin nuorukainen +hengetönnä kaatui hangelle. + +Murhamiehet tulevat, alkaen tehdä ruumiintarkastusta. Riisutaan +kaatuneen takki, tarkastetaan taskut, otetaan rahat. Liivistä +irroitetaan kello. Vedetään jaloista saappaat, ja silloin ‒ mitä sieltä +putookaan? Valkeita liuskoja ja suljettuja kuoria, kallisarvoisempia +kuin setelit ja ja kultaesineet — ja joukossa yksi, hänelle tärkein ja +kohtalokkain... Ollille menevä kirje! + +Antti Vaski oli päässyt pakenemaan, siltä kuulosti kertomus. Olli +oli saapa kirjeen kaksoiskappaleen, ellei mitään uutta yllätystä +tapahtunut. Mutta toinen kappale oli nyt kaiken todennäköisyyden mukaan +punaisten käsissä. Mitä siitä oli seuraava hänelle ja Mikolle? + +Mikko Salmi tuli juuri kansliasta. Hänenkin mielensä oli +tavallista vakavampi. Oli ilmoitettu, että eräs hänen viimeisistä +rippikoululaisistaan, Aaro Vitikka, oli kaatunut punaisella rintamalla, +ja ruumista odotettiin tuotavaksi kaupunkiin.. Poika oli ollut hänelle +rakas. Hän päätti heti käydä vanhempien luona. Ruumiinsiunauksessa hän +tällä kertaa halusi puhua omastakin puolestansa eikä vain käsikirjan +sanoilla. Hän kysyi itseltänsä, mitä tulisi ja voisi sanoa. + +Toinenkin tehtävä toi kysymyksiä mieleen.. Pastoria oli pyydetty +kastamaan erään punakaartilaisen lasta, työmies Valingon, joka +hyvin räikeällä tavalla oli esiintynyt jo syksyllä marraskuun lakon +aikana. Vaimo oli rettelöinnyt työtuvassa, ja miehen sisar, joka +heidän luonansa asui, kuului kaartin kuolemanpataljoonaan. Käynti +ja pyhä toimitus tässä kodissa tuotti vastuun, joka raskaana painoi +tunnollisen sielunhoitajan mieltä. Lapsi kuului olevan heikko, kenties +kuolemaisillaan, koskapa kummi, joka toi pyynnön, kertoi, ettei +uskallettu jättää kastetta sunnuntaiksi eikä kuljettaa lasta pappilaan. +Kuitenkin oli aikeessa oikeat ristiäiset vierainensa. + +Heljän hätääntynyt kertomus toi nyt huolen aihetta lisää. Mikko oli +selvillä siitä, että tilanne oli varsin uhkaava, mutta hän koetti +parhaansa mukaan lohduttaa ja rauhoittaa Heljää. + +— Emme ole tehneet mitään pahaa, emme edes mitään "vahingollista" +heidän kannaltansa. Kirjeesi on heille kaunis todistus rehellisen +ja rakastavan Jumalan lapsen mielialasta. Mielipiteemme he tietävät +entuudesta. Niitä emme ole salanneet emmekä salaa vastakaan, eivätkä +he tietysti voi edellyttääkään muuta kuin että olemme laillisen +hallituksen kannattajia. + +Niin, olihan se totta. Heljä alkoi todellakin tyyntyä Mikon +todisteluista. + +— Jos Jumala ei ole meitä vastaan, ketä me silloin pelkäisimme? — +jatkoi Mikko. + +Heljän mieleen välähti lähetyssaarnaaja Patteson. Ei toki Jumala ollut +häntäkään vastaan, mutta hänenkin täytyi kuolla. No niin, se tapahtui +raakalaismaassa. Ei suinkaan ollut mahdollista, että aseettoman miehen +olisi syytä henkensä tähden pelätä punakaartilaisia. + +Silloin hän muisti lapsen huudahduksen: "Äiti, mennään pois! Täällä +joku voi tappaa isän." + +Hänen levottomuutensa yltyi taas. Hän vakuutti itsellensä, että se oli +liioiteltua, mutta ei päässyt siitä irtikään. Olisiko hänen pitänyt +varoittaa Mikkoa? Miksi? Mitä käytännöllistä toimenpidettä varten? Sitä +hän ei todellakaan tietänyt. Eikä hän saanut kerrotuksi oman sydämensä +salaisia, aavistelevia huolia. + +Heljä ei arvannut, että Mikko omalta kohdaltansa ajatteli samantapaisia +ajatuksia. Hänkin kyseli itseltään, oliko hän sanonut vaimollensa +kaikki mitä piti. Tosin hän oli sanonut totuuden vakaumuksensa mukaan, +mutta totuudella oli toinenkin puoli. Heitä ei kylläkään Jumalan +kädestä voitu riistää, mutta ei Jumala koskaan ollut luvannut ruusuista +tietä seuraajillensa. + +Mitä oli Heljä sanova _silloin_ — silloin kuin oli kerran tuleva näyn +toteutuminen, salaperäinen suuri päivä, marttyyrikruunun hetki? + +Tuli taas mieli oudon juhlalliseksi tätä ajatellessa. Juhlalliseksi ja +kuitenkin turvalliseksi. Ei hiuskarvakaan ollut hänen päästänsä putoava +taivaallisen Isän tahdotta. Ei mitään ratkaisevaa, voinut tapahtua, +ennenkuin aika oli tullut. + +Hänessä virisi voittoisaksi samantapainen uskonrohkeus kuin +muhamettilaisessa, joka väistämättömän kohtalon vakuutuksessa vaaroja +halveksii. Äskeisestä heikkoudesta hän syytti itseänsä. Olihan hän +määrätty Herran todistajaksi, nyt täällä ja vastedes pakanamailla.. +Hänestä tuntui, että hän oli palovakuutettu surmaa vastaan — ei +tietenkään kärsimystä, mutta sehän oli eri asia. + +Hän ei vielä tahtonut murtaa pyhän salaisuutensa sinettiä. Jotakin hän +kuitenkin oli oikeutettu sanomaan Heljän lohdutukseksi: + +— Älä pelkää mitään. Jumala on ilmoittanut minulle, että olen nyt +turvassa. Olen toteuttava kutsumukseni lähetystyöhön. + +Niin hän lähti ulos Vitikalle. + +Nuorukaisen äiti oli kotona pienempien lastensa kanssa. Hän hyrähti +kovaan itkuun, nähdessänsä pastorin. + +— Se tästä tuli, se tuli. + +Sitte hän alkoi itkun keskeyttämänä kertoa: + +— En minä olisi päästänyt poikaa, mutta ukko antoi luvan. Niin minä +sanoin Aarolle, että jo piirsit nimesi pirun kirjaan. Juuri ripillä +käynyt poika! Mutta isäkin vaan penäsi minua, että mitä joutavia. +Siellä muka pojasta mies tulee. Siinä nyt meni mieheksitulemiset ja +muut. Voi voi tätä elämää sentään... + +— Minkätähden Aaro tahtoi mennä? — kysyi pastori. + +— No kuka ne tietää. Toiset yllyttivät, ja nuori veri vetää. Ja +lehdissä lukee, että nyt on köyhälistön vapaustaistelu. En minä lehtiä +ymmärrä, eikä taida ukkokaan oikein niitten perillä olla, mutta Aarohan +aina on ollut kova lukija ja kulkenut nuorten liitossa. Luuli hyvää +tekevänsä, vaivainen. Rakas lapsi hän aina olikin, siivo ja ahkera. Voi +kun pitikin mennä... + +— Eksytetty lapsi parka, — sanoi pastori hiljaa. — Jättäkää Herran +huomaan, muuta en voi sanoa. Jeesus on armahtaja. + +Hän lähti ulos ja kulki katua mietteissänsä. + +Täällä oli saanut lohduttaa, mutta arkun ääressä, ellei ennen, hän +tahtoi sinkahuttaa salamoita viettelijöille. Niitten uhri oli hänen +rippikoululapsensa. + +Nyt oli edessä toinen tehtävä, Valingon lapsen kaste. Pastori kääntyi +kulmasta, suunnaten kulkunsa alakaupunkiin päin. + +— Jaha, pastori, tässähän tavataankin, - kuului samassa ääni hänen +korviinsa. Hän havahtui katsomaan ympärillensä ja näki kolmen +punakaartilaisen tulevan torin poikki suoraan häntä kohti. + +Mikko Salmi pysähtyi. + +— Meillä on käsky viedä pastori esikuntaan, ‒ sanoi pisin joukosta. + +Mikko ei säpsähtänyt eikä hätäillyt. Hän oli tätä odottanut. — Heljä! — +tuli vain hänen mieleensä. + +— Mistä syystä? — kysyi hän, vaikka hyvin arvasi. + +— Sen saatte siellä kuulla. + +— Ei ole tarvis viedä minua, menen vapaaehtoisesti. + +— Saatetaan sentään, — virnisti johtaja. Sen jälkeen Mikko asteli sanaa +virkkamatta kahden pistinniekan välissä, kolmannen seuratessa. + +Noustiin portaita toiseen kerrokseen, kaupunginvaltuuston +istuntosaliin, jossa nyt oli punakaartin esikunnan kanslia. Pastori +ei ollut näitä portaita kulkenut sen jälkeen kuin valtuusto oli +pantu viralta. Hän totesi vastenmielisyydellä, että astimet olivat +niljakkaat ja likaiset. Ovi avattiin, ja hän astui saliin. Lattialle +oli syljeskelty, ja pitkällä vihreäverkaisella pöydällä oli suuri +epäjärjestys: papereita huiskin haiskin, tuhkaa ja paperossinpätkiä, +pullokaljaa... Ei hän mahtanut olla kovin hermostuksissa, koskapa hän +selkeästi tajusi tämän kaiken, ennenkuin nosti katseensa yli pöydän, +joutuen silmäkkäin päällikköjen kanssa, Santeri Voikon ja Antto Salaman. + +Kyllä hän heidät tunsi ennestään. Salama, lyhyt, vanttera mies, nahkuri +ammatiltaan, oli raaka ja töykeä, tunnettu suunsoittaja ja riitapukari, +ainakin kahdesti sakotettu tappelusta ja juopumuksesta. Hän seisoi +leveänä ja mahtavana, kuin tyydytettynä tietoisuudesta: kas niin, kyllä +sinä mustatakki olet minun nimeni kohdalle kirjoihisi riimustellut yhtä +ja toista, mutta nyt minä olen sinun tuomarisi! + +Santeri Voikko, laiha mies, oli huomattavasti pyöristynyt. Vähillä +hän oli taitanutkin ennen olla nälkäisine joukkoineen. Hän ei tosin +ollut naimisissa, mutta oli kivulloisen leskiäitinsä ja nuorempien +sisarustensa elättäjä. He olivat aina olleet surkeita ja saamattomia. +Santeri mieluummin lueskeli ja aprikoitsi kuin hoiti kauppojansa, ja +ihmiset pitivät häntä hiukan löylynlyömänä. Nyt hänen viisautensa oli +äkkiä älytty, ja hän oli Salaman rinnalla koko kaartin käskijä. Voikko +oli sielu, Salama käsi — niin kuului joku tietoniekka selittäneen. + +Pastori oli tyynellä päännyökkäyksellä tervehtinyt Salamaa ja kääntyi +nyt samoin Voikkoon. Mutta hänen katseensa kohdatessaan rohkea ja +rauhaisa mies tunsi sydämensä värähtävän. Ei oman kohtalon pelosta, +vaan sisäisestä kammosta. Silmä oli kuin kyyn, vihreä, vetävä ja julma. +Mikko Salmi ei saanut tervehdityksi. Hän kääntyi uudestaan Salaman +puoleen ja kysyi: — Miksi minua on kutsuttu tänne? + +— Tunteeko pastori tätä? — kuului vastakysymys. Salama heitti pöydälle +hänen eteensä Heljän kirjeen Ollille. + +Pastori oli jälleen täysin henkensä herra. Hän vastasi ilman +vähintäkään hämmästyksen, merkkiä: — Sen on vaimoni kirjoittanut +veljellensä. Nähtävästi se on matkalla kaapattu viejältä. Sääli, että +sen niin kävi. Voitte huoletta lukea sen, ei siinä ole salaisuuksia. + +Salama äimistyi ensi tuokiossa moisesta levollisuudesta, mutta +Voikon vihreät silmät ilmaisivat, että käärme sähähti. Hän sieppasi +pöydältä paperin, jonka hän nähtävästi jo oli moneen kertaan lukenut, +sillä suoraan ja painokkaasti hän alkoi siitä sanella otteita: — +"Iloitsen siitä, että onnellisesti pääsit perille ja nyt saat seisoa +rintamassa... Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän +olla rakkautta täynnä..." Ha ha ha! + +Sitä naurua oli kamala kuulla. Taas pastoria puistatti, mutta hän +vastasi hillitysti: — Olette itse sotajoukon päällikkö ja ymmärrätte +siis, että velvollisuuden uskollinen täyttäminen on sotilaan hyve. +Mutta tunnetteko te rakkautta vihollista kohtaan ja kehoitatteko +miehiänne siihen? Niin on minun vaimoni kristittynä tehnyt, eikä siinä +pitäisi olla moittimista. + +— Se on moitittavaa, että pitää yhtä lahtarien kanssa, — tiuskasi +Salama, joka taas sai sanat suuhunsa. — Lähettelette kirjeitä +lahtarikaartiin menijöitten mukana. Varvikon poika on ruumiina — +syyttäköön itseänsä — mutta kuka hänen toverinsa oli? Pastori sanoo +vaan. Kyllä te tiedätte. + +— Mahdollisesti tiedän, mahdollisesti en. Missään tapauksessa en vastaa +kysymykseenne. Sitäkö varten minut kutsuttiin tänne? Ellei ole muuta, +minä lähden työhöni. — Hän katsoi kelloansa. — On kastettava lapsi, ja +minua odotetaan. + +— Seis! — Voikko viittasi pistinmiehille. - Lapsi joutaa odottamaan +kastettansa. Minä julistan pastorin vangituksi. Miehet, viekää pastori +alas! + +Ylväänä Mikko Salmi suoristautui. — Niinkuin tahdotte. Olkaa hyvä +ja toimittakaa sana Valingolle — hänhän on omia miehiänne. Lapsi on +heikko. Jos hän kuolee kastamatta, tulee se teidän tunnollenne. + +Kääntyessään hän huomasi huoneen etäisimmässä nurkassa miehen, joka +istui kuin piilottelija. Kun pastorin katse sattui häneen, loi hän +silmänsä seinään päin. Janne, puunhakkaaja se oli. Niin, niin, tämähän +myös oli esikuntalainen. Pastoria säälitti, jopa hymyilytti. Teki mieli +huutaa: ‒ Päivää, Janne! — No, olkoon olojansa. Hyvä, kun edes osasi +nolostua. + +Pastori marssi ulos samaa tahtia vartijainsa kanssa, eellimmäisenä. +Kierrettiin talo ja astuttiin toiselta puolelta miliisivankilaan. +Kaartilaiset jättivät pastorin miliisipäällikön huostaan. Puhelimitse +oli jo annettu käsky ja selitys yläkerrasta. Raskas ovi sulkeutui hänen +jälkeensä. + + + + +XI + +VANKEUS + + +Miliisipäällikkö Sutela kääntyi pastorin puoleen, kohteliaana ja +hämillisenä. + +— Esikunnasta ilmoitettiin, että minun on säilytettävä teidät täällä. +Sanottiin syyksi, että ylläpidätte kirjeyhteyttä rintamantakaisten +kanssa. Onkohan tätä asiaa tutkittu? + +— Pastori hymähti. — Mitäpä olisi tutkimista. Omatuntoni on puhdas, ja +lopulliseksi syykseni jää vain, etten ole tahtonut lausua julki arvelua +siitä, kuka on hiihtänyt murhatun Martti Varvikon toverina. Vaimoni +kirje, joka heillä on käsissänsä, on sitä laatua, ettei se oikeuta +vangitsemistani. + +— Minä en voi tähän mitään. — Miliisipäällikkö avasi erään kopin oven. +— Tämä on vapaa. Ei ole sänkyvaatteita eikä muuta, mutta kyllä niitä +saa tuoda pappilasta. Ruokaa saa myös tuoda. Soitanko pastorskalle, vai +joko hän tietää? + +Pastori näki hänen hyvän tahtonsa ja puristi hänen kättänsä. — Kiitos, +juuri tätä ystävällisyyttä aioin pyytääkin teiltä. Nuo miehet tuolla +ylhäällä olisivat voineet säikyttää hänet perinpohjin. Ei teidän +tarvitse huolehtia minun tähteni, mutta säästäkää häntä niin paljon +kuin suinkin. + +— Kyllä koetan, pastori saa luottaa siihen. + +Hän meni. Mikko Salmi jäi yksin autioon koppiinsa. + +Kuinka tuntuikaan kummalliselta! Hän istahti kovalle makuulavalle ja +katseli ympärillensä. Pitkulainen huone, korkeintaan parin metrin +levyinen. Seinät alastomat, kivinen lattia, rautaristikolla varustettu +pieni ikkuna-aukko korkealla muurissa. Makuulava oli ainoa huonekalu. +Ilma tuntui kolealta ja tunkkaantuneelta. Ei ollut uuniakaan. + +Mikko Salmen reippaus ja hyvätuulisuus vaihtui vakavuuteen. Hän +ikäänkuin vasta nyt heräsi käsittämään, mistä oikein oli kysymys. +Ei niinkään vaarattomasta seikkailusta. Tällaisessa paikassa oli +karaistunkin miehen terveys koetteella. Oliko Jumala todellakin antanut +hänet Voikon ja Salaman valtaan? Pitikö hänen jäädä tänne, riistettynä +irti työstänsä, seurakunnastansa, kodistansa? Tyhjä aika oli hänen +toimekkaalle luonteellensa kauhistus. Miten täällä kuluivat päivät +— kenties viikot ja kuukaudet? Valkoisten tulosta ei ollut tietoa. +Rintama oli kaukana vielä. Niin — tulisivatko ensinkään? Äkkiä tuntui +mahdolliselta sekin ajatus. + +Hän ei ehtinyt pitemmälle aprikoida, ennenkuin miliisipäällikkö +uudelleen avasi oven, jättäen sen samalla selko selälleen. + +— Minä jo telefoneerasin. Ei hän pahasti pelästynyt. Pian kai pastori +saa tänne tavaroita. Huone taitaa olla kylmä, kun se on ollut tyhjänä +ja suljettuna. Käskin tuoda puita tähän käytävän uuniin, niin kyllä +ilma pian tasoittuu. + +— Kiitos. Se on hyvä. + +Sutela meni jälleen. Mikko Salmi ei voinut olla kysymättä itseltään: +— Miten tuo mies on tämmöisellä paikalla? — Ei osannut epäillä mitään +koukkujakaan, sillä koko hänen olentonsa oli avoin ja uhkui vilpitöntä +hyväntahtoisuutta. + +Minuutit kuluivat. Ulko-ovi kävi. Kuului ääni — kenen ääni? + +Heljä tulla tuulahti sisälle kiireisenä, hengästyneenä. Mikko tuskin +ehti nähdä vilahduksen hänestä, ennenkuin hän jo nyyhkytti, kädet +miehensä kaulaan kierrettyinä. + +— Mikko, Mikko rakas! + +— Kuinka he päästivät sinut tänne? Ja näin pian ennätit! + +— Minä ajoin Anni Airamon kanssa — hän oli juuri tullut meille +ilmoittamaan Martti Varvikon onnettomuudesta. En tahtonut Lainaa +avukseni, en kertonut hänelle mitään. Anni odottaa ulkona, me toimme +sänkyvaatteita ja muuta mitä ennätin siepata, kahvipannunkin korissa. +Minä menen noutamaan. + +Mikko tuli hänen mukanansa ovelle asti, otti siinä vastaan, mitä rouvat +ajurinreestä nostivat hänelle, ja vei kantamukset koppiinsa. Kun kaikki +oli sisällä, seurasivat Heljä ja rouva Airamo kahvikoreineen perässä. +Miliisivartijat ulko-ovella seisoivat äänettöminä, estelemättä. + +Heljä valmisti vuoteen, ja rouva Airamo järjesti kahvikalut valkealle +liinalle lattialle. + +— Pieni soma kahvitarjoilu, — sanoi hän rauhallisesti hymyillen. — +Heljä ja minä teemme seuraa, se kaiketi on pastorista hauskempaa. +Tulin Heljän kanssa, jotta hänestä olisi helpompi näin ensi kerralla. +Päivällisen hän tuo yksin. + +— Pöytä ja tuoli tänne tarvitaan, — virkkoi Heljä, joka nyt vasta +tointui tarkastelemaan huonetta. — Minä puhuttelen Sutelaa, hän on hyvä +mies. Sitte minä tuon kirjoja: raamattusi ja jonkun muun, ettei iltasi +tule pitkäksi. Ja kynttilän. Oi, meillähän ei ole, eikä öljylamppua +myöskään. + +— Minulla on, — keskeytti Anni Airamo. + +— Kiitos, rakas ystävä. + +— Tottakai sinä pääset huomenna pois, Mikko? Miksi he oikeastaan +vangitsivat sinut? Minulla olisi niin tavattoman paljon kysymistä. +Kuinka kaikki on käynyt? Kerro! + +Mikko osui katsahtamaan koppinsa avoimesta ovesta käytävään päin ja +näki nuoren miliisimiehen kohentavan uunia. — Katsokaa, — sanoi hän, +huomauttaaksensa naisille vieraan kuuntelijan likeisyyttä, — tuolla +tehdään tänne lämmintä. + +— Sitte hän rupesi kertomaan vangitsemisesta, asiallisesti ja selvällä +äänellä. Eihän haitannut, että vartijat tunsivat tapahtuman ja sen syyt +oikealta kannalta. — Kertoessaan hän joi kahvinsa. Heljä oli vaiennut. +Rouva Airamo lausui jonkun lyhyen huomautuksen silloin tällöin. + +Sitte Mikko nousi. — Nyt kai teidän on paras lähteä. Suutele lapsia, +Heljä. Sinähän tulet pian takaisin. — Hän ojensi kätensä rouva +Airamolle: + +— Olkaa Heljän tukena ja ystävänä! + +Anni Airamo nyökäytti päätään. Mutta Heljä katsoi Mikkoon säikähtyneenä. + +— Sinä puhut juhlallisesti, aivan kuin — + +— Hiljaa, Heljä, — kuiskasi Mikko. — Näkemiin! + +Mikko Salmelle oli selvä, että ei ollut ajateltavissa kovinkaan +kohdakkoista kotiinpääsyä. Keitä mahtoivat olla vangit noissa toisissa +kopeissa? Eivät kaupunkilaisia, hänen seurakuntansa jäseniä, sen hän +kyllä tiesi. Oliko heidän kylmä ja nälkä? Pitiköhän kukaan heistä +huolta? Saivatko he raitista ilmaa? + +"Muistakaa vangittuja, niinkuin olisitte itse heidän kanssansa +vangittuna; muistakaa niitä, joita vaivataan, sillä olettehan tekin +tässä maailmassa..." + +Kuuma puna kohosi hänen kasvoihinsa. Täytyikö hänen joutua tänne, +herätäksensä huolehtimaan kristillisestä velvollisuudestansa? + +Päättävästi hän astui ulos käytävään. Juuri samassa miliisimies aukaisi +erään kopin oven, sitte toisen, kolmannen ja neljännen. Viides jäi +suljetuksi. Kuudes oli hänen omansa; useampia ei ollutkaan. + +Kysymättä lupaa pastori meni tervehtimään miehiä, jotka kopeista +tulivat esille. + +— Olen osatoverinne, tämän seurakunnan pappi. + +— Mattila. — Korjo. — Niemelä. — Kaikki talollisia lähipitäjistä. — +Syvänti, lyseolainen. + +Kukaan heistä ei vielä ollut viikkoa kauvempaa istunut telkien takana; +mikä oli ollut viisi, mikä neljä päivää. He olivat kuulleet, että +vangit, yleensä pian kuljetettiin kotipaikoillensa, tuomittaviksi +siellä, ja sentähden koppien asukkaat taajaan vaihtuivat. +Isännille tämä kyllä oli lähin talletuspaikka. Luultavasti heitä +ei aiottu mihinkään siirtää. Lyseolainen sitävastoin oli toisesta +rannikkokaupungista kotoisin. Hän ihmetteli, ettei häntä jo ollut +laitettu matkaan. + +— En tiedä, toivoisinko sitä vai en, — hän kuiskasi Mikolle. — Hyvä +olisi päästä kotikaupunkiin, sillä happameksi tämä olo käy ajan +pitkään, kun ei ole ainoatakaan tuttavaa, joka edes toisi kahvikupposen +tai mitenkään välittäisi yhteyttä ulkomaailman kanssa. Mutta sanotaan, +että ken matkalle viedään, voi jäädä sille tielle. Laukaus jäällä — +avanto — niin, ymmärrättehän. Minä olen nuori ja haluaisin elää. + +Hän oli kovin puheenhaluinen ja ilmaisi ilonsa pastorin tulosta +vankilaan. Mikkoa hymyilytti nuorukaisen lapsellisen välitön itsekkyys. +Hän olikin perin nuori vielä, ehkä kuuden- seitsemäntoista ikäinen. +Hiihtomatkalta hänet oli siepattu. Se oli kyllä ollut vakoiluretki, +mutta ei ollut todisteita. Syvänti oli punaisille väittänyt täydellistä +viattomuuttaan. Ehkäpä hänen onnistui pettää heidät. + +— Valheella on lyhyet jäljet, nuori mies, ‒ sanoi pastori, ällistyttäen +lyseolaisen sanattomaksi. + +Hänen oli poikaa sääli. Ei tämä lapsi ollut kypsynyt miesten töihin. +Äitinsä luo hänen olisi pitänyt päästä. + +Mikko puheli isäntien kanssa. Yhden kotoa oli löydetty harmaita +sotilaskäsineitä ja liian paljon sukkia. Toisia syytettiin +postikuljetuksesta. - Ihmiset eivät osaa olla vaiti, juoruilevat +toinen toisellensa turhanpäiten, ja ennen pitkää punaisetkin pääsevät +jäljille. — Ja tuolla suljetussa kopissa on Tuokko, Sammalan seppä. +Sanotaan hänen kuljettaneen pommeja valkoisille. Hän kieltää sen, +mutta mitä hän muuta on tehnyt, siitä hän ei hiisku edes meille, +kun oven reijästä häntä puhuttelemme. Hänen koppinsa on pimeä, eikä +siellä ole muuta kuin olkia lattialla. Se on tarkoitettu vaarallisille +rikollisille. Häntä ei koskaan lasketa ulos jaloittelemaan. Me toiset +olemme saaneet olla osan päivästä vapaasti täällä käytävässä. Ei ole +aina vartijaakaan. Nytkin hän näkyy menneen pois. Eikö pastori voisi +jotakin sanoa sepälle? Hän olisi varmaan Jumalan sanan lohdutuksen +tarpeessa. Mekin olemme koettaneet, mutta ei hän kuule meitä. Mikä +lienee synkkyys mielessänsä. Eihän se tosin ole ihmettäkään. Isännät +haastelivat harvakseen vuorotellen kaikki kolme. Sitä he eivät +lakanneet kummastelemasta, että oli juljettu teljetä pastori tänne. —: +Päästävät tietysti kohta pois, eihän ilman pappia tulla toimeen; ja jos +joku on syytön näihin maallisiin hankkeisiin, niin pastori tietenkin. +Mutta meillä ei ole paljon toivoa, sillä me emme voi vastata, jos mitä +tiedustavat. Olemme tehneet, sitä, mikä heidän määräystensä mukaan on +luvatonta, emmekä kadu, sillä se oli omantunnon vaatimus. Tekisimme +taas uudestaankin, jos saisimme vapauden. + +Mikko kuunteli melkein hartaudella, ja hän puristi heidän käsiänsä. — +Sydämeni on kanssanne; mutta siinä olette oikeassa, että oma tehtäväni +on toinen. + +Hän erkani heistä, mennen äärimmäisen, suljetun kopin luo, jonka ovessa +ylhäällä oli pieni ristikolla varustettu neliskulmainen aukko. Siitä +hän huusi tervehdyksensä sisään. — Olen uusi tulokas täällä, ystävänne, +tämän seurakunnan pappi, pastori Salmi. Saanko puhua kanssanne? + +Oviaukkoon ilmestyivät kasvot, mutta selvästi pastori erotti vain kaksi +tummana kiiluvaa silmää. + +— Te olette seppä Tuokko Sammalasta? + +— Olen. Tänne olen teljetty kuin eläin. Jo kaksi viikkoa olen ollut +täällä. + +— Voisinko mitään tehdä hyväksenne? Tällä hetkellähän kyllä itsekin +olen vanki, mutta pääsen kuidenkin paremmin ulkomaailman kanssa +kosketuksiin. + +— Ei mitään. Tiedän, ettei sitä sallita. Menkää pois puhumastakin +kanssani, se voi haitata teitä itseänne. + +— Hyvä Tuokko, en pelkää sellaista. Sanokaa, saatteko kyllin ruokaa? + +— Lienee muita, jotka eivät senkään vertaa saa. Esimerkiksi vaimoni ja +viisi lastani kotona. Siellä he ovat punaisten silmätikkuna, ja köyhyys +ja kurjuus on suuri. Ette te heitäkään voi auttaa, sillä junassa ei saa +matkustaa eikä lähettää ruokaa. + +— Kiitos, että kerroitte tämän. Tunnen ihmisiä Sammalassa. Kirjeet +kulkevat, ja vaimoni voi kirjoittaa heille. Minä lupaan, että sitte +toisina parempina aikoina maksan, minkä he nyt kuluttavat perheenne +avuksi. + +— Jumala... Jumala siunatkoon teitä, ‒ pääsi miehen huulilta. Kasvot +vetäytyivät aukosta pois. Hän tuntui heltyneen liikutuksesta. + +Avain kilahti ulkolukossa, ja pastori siirtyi syrjemmälle. Heljähän +siellä jo taas tulikin vartijan saattamana. Mikon kasvot kirkastuivat +ilosta, ja käsikkäin he riensivät hänen koppiinsa. + +Korissa oli kaikkea hyvää, mitä vain oli voitu saada vähillä välineillä +aikaan. Munista ei ollut puutetta, sillä jo kesällä oli niitä +kerätty kalkkiin runsas varasto, ja maalaiset sekä lahjoittivat että +myivät niitä tuon tuostakin pappilaan. Kasviksia myös oli runsaasti, +eikä maitotinkiä ollut tarvinnut niukentaa. Ilmestyi esille kaunis +pinaattimunakas, punajuuripaistikkaita perunain ja marjojen kera sekä +maitovelliä. Oli voileipiäkin, harvinaisinta herkkua. Heljän silmät +säteilivät. — Syö nyt, Mikko, syö oikein kylliksesi. + +Mutta Mikko viivytteli. Hän kertoi Heljälle vankeustovereistansa. +Miten hän voisi syödä yksin tällaisen aterian, kun he olivat pelkän +vankiruoan varassa? + +Heljän sydän oli hellä, mutta kuitenkin hän nolostui. — Sinulle minä +nämä laitoin. Ei niissä suuria jakamisia ole. Ehkä juuri kahdelle +riittäisi.. + +Mikko teki päätöksensä ja astui käytävään vartijan luo, voileivät ja +vellikannu käsissänsä. + +— Olen saanut tietää, että tuolla on mies suljetussa kopissa. Vaimoni +on tuonut minulle ruokaa, ja haluaisin antaa osan hänelle. Oletteko +hyvä ja viette sen? + +Miliisimies joutui ymmälleen, mutta sanaa sanomatta otti kuitenkin +ruoan vastaan ja vei sepälle, kuten pastori pyysi. + +— Nyt jaamme munakkaan. + +Hän kutsui lyseolaisen ja ojensi hänelle lautasella kauniin +annoksen. Isännille hän nyökkäsi päätänsä. — Ensi kerralla te olette +kahvivierainani. + +— Eipä meillä hätää, — sanoi Korjo. ‒ Talonpoikain ruokaan me olemme +tottuneet, ja saahan sitä täällä. Joskus haluttaisi rasvaisempaa ja +kupillinen lisää, mutta emme me pastorilta ota. + +— Emme — ellei nyt juuri kahvia, — myhähtivät toisetkin. + +Mutta nuori Syvänti oli ihastunut ja kiitollinen. + +— Tällaista äitini laittoi kotona, — sanoi hän. ‒ En ole mitään hyvää +saanut pitkään aikaan. + +Ei Heljäkään voinut pahoitella, vaikka Mikolle jäi ainoastaan puolet +munakkaasta, punajuuret ja perunat. Tulihan sitäpaitsi vankiateria +tämän lisäksi. Oli tosiaankin sääli noita toisia. Hän päätti tuoda +seuraavana päivänä oikein paljon hyvää ruokaa, ellei Mikko jo +aamulla palajaisi kotiin. Ei pappilasta riittänyt, mutta jos ystävät +ja tuttavat panisivat kortensa kokoon vierasten vankien hyväksi, +saataisiin kyllä yhteisvoimin kelpo ateria toimeen. + +— Kuinka me emme ole tätä ennen ajatelleet? ‒ kysyivät Mikko ja Heljä +toisiltaan. + +Heistä oli vain tuntunut ylen mahdottomalta kaikki kosketus +tämän sudenpesän kanssa. Mikko lausui sen ajatuksen, että hänen +vankeudellansa oli kallisarvoinen tehtävä. Tuli olla kiitollinen eikä +nurkumielellä sen johdosta. Hän puhui Heljälle myös kirjeestä, joka oli +lähetettävä Sammalaan sepän perheen auttamiseksi. Heljä lupasi ilolla +tehdä minkä voi. + +Mikosta hänellä kuitenkin luonnollisesti oli suurin huoli. — Pöytää +ja tuolia sinulla ei ole vieläkään, — hän pahoitteli, asettaessaan +kynttilän, tulitikut, raamatun ja lähetyshistorian lattialle +seinäviereen. — En tavannut Sutelaa. Mutta luulenpa, että hän nyt +on tuolla. On niinkin. — Ja kas, Voikko, — Heljä hiljensi äänensä +kuiskaukseksi, — huh, Voikko. Uskallankohan minä nyt pyytää mitään? + +Sutela tuli aivan kopin luo ja sanoi äänekkäästi: — Pastorskan on lupa +viipyä vain sen verran, että pastori syö. + +Heljä joutui ihmetyksiinsä. Kuinka hän noin töykeäksi oli muuttunut? + +— Eikä saa tuoda mitään herkkuja, vain tavallista ruokaa. + +— Leipä on nykyään paras herkku, eikä meillä sitä ole liikoja, — +vastasi Mikko Heljän puolesta. + +— Eikö liene, koska jaettavaksikin riitti, ‒ kuului ääni Sutelan takaa, +ja Voikon vihreät silmät kiiluivat yli lyhyen miehen pään. + +— Sentähden mieheni ei itse syönytkään yhtään ainoata palaa! — huudahti +Heljä tulistuen. + +Voikko virnisti, mutta ei sanonut mitään. Heljä otti nuoremmalta +miliisimieheltä takaisin tyhjän kannunsa, järjesti lautaset koriin ja +laittautui lähtemään. Sillävälin Voikko poistui. + +— Ettekö voisi toimittaa tänne tuolia ja pöytää? — rohkeni hän silloin +kysyä Sutelalta. + +— Miksi ei — tuolla nuoren herran kopissa on. + +Paremminhan ne tänne pastorille kuuluvat. Minä haen. + +Oliko Sutela taas muuttunut kuin mikäkin kameleontti? Kuka hänet +ymmärsi? Kyllä, Mikko luuli hyvin ymmärtävänsä. Voikon läsnäollessa +täytyi tekeytyä punakaartin nöyräksi palvelijaksi. Hän tunsi +halveksivansa miestä. Tämä selvitti senkin, että Sutela sai paikkansa +pitää. + +— En tahdo toisen mukavuuksia itselleni, -sanoi pastori tiukasti. — +Sopiihan minun saada huomenna pappilasta. Hyvästi, Heljä, riennä nyt, +koska Sutela ei salli sinun viipyä. Terveiset lapsille. — Teki mieli +kysyä: — Miltä heistä tuntuu, pikku raukoista? — mutta hän ei tahtonut +paljastaa sydämensä herkkyyttä miliisipäällikön nähtäväksi, nyt kun hän +ei enää tuntenut luottamusta mieheen. + +Kuin arvaten Mikon ajatukset Heljä kuiskasi: ‒ En ole vielä saanut +kerrotuksi heille. + +Hän lähti, ja kohta senjälkeen tuotiin keittoa isännille ja +lyseolaiselle. Pastorille ei tuotu, eikä suljettuun koppiin viety +mitään. + +— Mitä merkitsee, että Tuokko ei saa ruokaa? — kysyi pastori +kiihdyksissä. + +— Ei kukaan kaksia annoksia tarvitse. Tehän kuuluitte jo antaneen +hänelle. + +— Tämä on vääryyttä! — huudahti pastori, mieli palavana. — Minähän +lähetin vain osan omasta ateriastani ja jätin itsenikin vähälle. +Tottakai jokaisella on vankilan ravintoon oikeus, riippumatta siitä, +mitä ulkoa tuodaan. Minulla myös, ja sitä enemmän Tuokolla. + +— Me teemme, niinkuin esikunnasta määrätään, — oli lyhyt vastaus. + +Lyseolainen oli mielihyvillään, kun ei kukaan ollut huomannut, että hän +söi munakasta. Nyt hän tyytyväisenä pisteli poskeensa perunakeittoa. +Hyvää sekin oli nälkäiselle. Ihme, kuinka hänen tulikin nälkä, vaikka +ei moneen päivään ollut ulkoilmaa hengittänyt eikä liikkunut muualla +kuin täällä ummehtuneessa käytävässä. + +Ruoan jälkeen vangit peseytyivät vesihanan alla, ja sitte heidät +suljettiin kukin koppiinsa. Pastorinkin ovi laitettiin telkeen. +Käytävässä oli sytytetty lamppu. Se kajasti himmeästi ylhäältä pienen +oviruudun läpi. + +Mikko sytytti kynttilänsä ja istui sen ääreen lattialle, ottaen +raamattunsa. Hän luki 91. psalmin. + +"... Jalopeurain ja kyykäärmeiden päällä sinä astut ja tallaat nuoren +jalopeuran ja lohikäärmeen..." + +Vallitsi syvä hiljaisuus. Hän painui hartaaseen rukoukseen. Vaimonsa +ja lastensa puolesta hän rukoili, toisten vankien ja heidän +omaistensa puolesta, miliisimiesten ja punakaartilaisten, Salaman ja +— ei, ei Voikon puolesta. Hän ei voinut. Voikon silmät, joista kyy +katsoi, salpasivat rukouksen. Mutta siltä kohdalta hän ei päässyt +eteenpäinkään. Vihdoin hän sai huoatuksi: — Jumala, armahda häntä, jos +se on vielä mahdollista! Särje pimeyden valta tämän surkean maan päältä! + +Vasta viimeiseksi hän rukoili itsensä puolesta. ‒ Herra, tapahtukoon +tahtosi minulle ja minussa! + +Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, paneutui levolle ja nukkui syvästi, +järkyttävän päivänsä uuvuttamana, Jumalan rauhassa. + + + + +XII + +TULISIA HIILIÄ + + +Palattuansa pappilasta Heljä tapasi pappilan keittiössä ajuri Luoposen +vaimon, Valingon pikku pojan kummin, joka päivitteli ja jutteli Lainan +kanssa. Oli odotettu pastoria. Vieraita oli ollut, kahvit oli keitetty, +lopulta juotukin, mutta pappia vaan ei kuulunut. Valinko suuttui ja +lapsen äiti itki — sehän oli niin heikko, se pieni Otto Kullervo — +nimen piti näet olla Otto Kullervo — niin, ja sitte Valinko lähti ulos +ja lupasi tuoda papin, vaikka niskasta raastaen — se Valinko näet puhui +niin karkeasti aina kun hän suuttui — + +Siihen hän oli ennättänyt, kun Heljä astui sisään. Keskeyttäen kaikki +selvittelyt Luoposka kavahti seisomaan ja kysyä töksähytti: — Onko +se totta, että pastori on vankina? Valinko oli kuullut sitä kaartin +miehiltä. Minä tulin tietämään lapsen tähden... kas kun on semmoinen +hätä Amalialla... + +— Kai se totta on, — tokaisi Laina väliin. ‒ Sitähän varten pastorska +tietenkin on tänään paistellut ja kantanut ruokia ja tavaroita. Kas, +_piialle_ ei sopinut kertoa mitään. — Laina heitti niskojansa. — Nythän +tuo kuultiin. + +— Vaikene, Laina, — sai Heljä sanotuksi. ‒ Omille lapsillenikaan en ole +puhunut siitä, mitä on tapahtunut. Se oli kylläkin varomatonta. Ette +kai vielä ole ennättänyt heitä pelotella? + +— Vastahan minä tähän tulin, — toimitti Luoposka. — Ei täällä ole +lapsia näkynyt. Tiedustaisin vaan, milloinka pastori tulee kotiin. Joko +tänä iltana vai kenties huomenna? + +— En tiedä, — vastasi Heljä. + +Tietysti huomenna! Se oli ollut hänestä ainoa mahdollinen ajatus hänen +ensi käynnillänsä vankilassa. Toinen käynti oli masentanut hänen +toiveensa. Ei hän enää uskaltanut liian valoisia kuvitella. + +Luoposka olisi ollut kovin utelias kuulemaan enemmän, mutta Heljä +ojensi hänelle kätensä hyvästiksi. — Koettakoon Valinko jouduttaa +pastorin vapauttamista, — hän sanoi. — Terveisiä pikku pojan äidille. — +Sitte hän meni lastensa luo. + +Kaksi paria pieniä käsivarsia ojentui häntä vastaan. Tarmokin oli +merkillisen hellä ja herkkä. He olivat kaivanneet äitiä. Ja missä isä +viipyikään? Aavisteleva ahdistus kuvastui lasten olennossa. + +Heljä sulki heidät syliinsä ja suuteli heitä. Hän oli viivytellyt +isän vankeuden ilmoittamista — kunnes muka kaikki olisi ohi ja hän +palajaisi. Ei äiti hädässään muistanut, että pienessä kaupungissa +uutiset kulona kulkevat. Mutta Jumala oli lapsia varjellut. Hän oli +siitä syvästi kiitollinen. Nyt kuitenkaan ei enää ollut mahdollista +vaieta. Ja pakko antoi päättäväisyyttä ja voimaa. + +— Pikku rakkaat, nyt te ette saa ollenkaan säikähtää, kun kerron +teille jotakin merkillistä. Ettepä arvaa, missä isä on? Tiedättekö, +hän on ollut oikein uljas, juuri sellainen kuin tuleekin. Muistatteko, +kuka on Voikko? Hän on punakaartin päällikkö, ja Salama on toinen. He +käskivät, että isä olisi kertonut heille, kuka poika on äsken lähtenyt +valkoiseksi sotamieheksi, mutta ei isä tahtonut, vaikka hän tietää. Ei +sellaista saa ilmoittaa näille punaisille, jotka sotivat eri puolella. +Vain omaiset itse voivat sen kertoa, jos pitävät oikeana tehdä niin. +Olemmehan mekin sanoneet, että Olli eno on mennyt sotamieheksi, kun he +ovat kysyneet meiltä. Niin, isä ei vastannut, ja sentähden Voikko ei +ole laskenut häntä kotiin raatihuoneelta. Hän on siellä alakerrassa, +mutta minä olen vienyt hänelle pehmeän patjan ja hyvää ruokaa, eikä +hänellä ole hätää, kun Jumala siunaa ja suojelee häntä. Eikö niin, +kultaseni? Auri, oma Päivänkukka, kas niin, älä nyt ala itkeä... +Sanoinhan minä, että te ette saa ensinkään säikähtää... + +— Enkä minä säikähdäkään! — huudahti Tarmo, heilauttaen pikku +nyrkkiänsä. — En, äiti. Minä tahdon mennä isän luo. + +— Voimmeko me mennä? — kysyi Auri silmiänsä pyyhkien. + +— Katsotaan, kenties. Kun minä vien aamiaista, kysyn, saatteko te tulla. + +Heljän mieleen johtui, että viatonten lapsukaisten näkeminen voisi +hellyttää niitä, jotka olivat isän vanginneet. Ehkä he olisivat +välikappaleina vapauden oven avautumiseen. + +Hän hellitteli ja lohdutteli ja rohkaisi pientensä mieltä. Kaikki oli +käynyt helpommin kuin hän arvasikaan. Olisi tuntunut melkein hyvältä, +ellei Lainan käytös olisi painostanut tuskallisesti. + +Heljä tunnusti itsellensä, että hän oli menetellyt taitamattomasti. +Ehkä luottamus olisi koskettanut Lainan sydämen parhaita kieliä. +Hän oli nähnyt emäntänsä oudosti puuhailevan, kokoavan tavaroita, +varustavan syömistä ja ajavan pois Airamon rouvan kanssa. — Mitä lienee +lahtarien hommia? — hän oli ajatellut katkerana. Mutta ne koskivatkin +omaa isäntää, eikä hänelle sanottu mitään. + +Hiljentäen sydämensä, kohottaen katseensa Jumalan puoleen Heljä meni +keittiöön. + +— Laina, anna anteeksi, että en luottanut sinuun, — hän sanoi, +käyden suoraan asiaan. -Minä pelkäsin, että et osaisi olla vaiti ja +pelästyttäisit lapset. Nyt olen kertonut heille kaiken. Parempi olisi +ollut tehdä se heti, mutta tuntui niin vaikealta, ja minä toivoin, että +he hyvin pian saisivat isänsä takaisin. + +Hän oli liikuttava siinä seisoessansa, silmissä suuret, kirkkaat +kyyneleet, jotka väkisin pusertuivat esiin. Laina hämmästyi ja nolostui +eikä puhunut sanaakaan. Heljä hiipi keittiöstä pois. Oi, kun voisi +täyttää juovan sydänten väliltä! Oi, kun osaisi kaikessa käyttäytyä +nuhteettomana Jumalan lapsena! + +Tuli ilta. Auri ja Tarmo nukkuivat lasten onnellista unta. Heljä istui +miehensä työpöydän ääressä pää käden varassa. Huone oli pimeä, vain +makuuhuoneen avoimesta ovesta kajasti valo ja taivaalta tähtien tuike. + +— Kuinka hän sanoikaan, minun rakkaani? "Heljä, älä pelkää mitään. +Jumala on ilmoittanut minulle, että olen nyt turvassa. Olen toteuttava +kutsumukseni lähetystyöhön..." + +Ne sanat olivat kaivertuneet Heljän mieleen. Mikko ei ollut niitä +selittänyt, mutta juuri salaperäisyydellään ne olivat vaikuttaneet. +Silläkin hetkellä hän oli niitä ajatellut, kun miliisipäällikkö +oli soittanut Mikon vangitsemisesta. Ne olivat auttaneet pysymään +verrattain tyynenä, niin että Anni Airamokin oli hänen reippauttansa +kiittänyt. Mutta nyt hänessä heräsi harras halu kuulla enemmän tästä +asiasta. Mikko vaelsi lähellä Jumalaa, Heljä häntä kunnioitti ja +ihaili, ja joskus hengellisen haltioitumisen hetkinä puheessa ja +rukouksessa hän tuntui kohoavan korkealle nuoren vaimonsa ulottuvilta. +Mutta Heljä oli kuitenkin hänen vaimonsa ja uskonsisarensa. Olihan +hänellä oikeus kysyä ja saada vastaus, sillä tällainen Jumalan ilmoitus +kosketti läheltä heitä yhteisesti. + +‒ Minä kysyn, kun hän palaa vankilasta. + +Heti kysyn silloin... + +Mitä ääntä? Kävikö joku ovessa? + +Tämä aika oli todellakin hermoille käypä. Jokainen luonnollinen asia +kasvoi mielikuvituksessa vaaralliseksi. Jokainen koputus tuntui +uhkaukselta, jokainen ääni vihamieliseltä. Kauhea aika! + +Jotakin erikoisempaa kai kuitenkin oli tekeillä, sillä Lainan hätäiset +askeleet kuuluivat makuuhuoneesta. Heljä nousi ja meni vastaan. + +— Siellä on taas Luoposka keittiössä. Hän sanoo, että Valingon lapsi +kuolee. He pyytävät pastorskaa tulemaan sinne. + +— Minua Valingolle? — ajatteli Heljä seuratessaan Lainaa keittiöön. — +Missä tarkoituksessa? + +Lääkitsemäänkö lasta ja hoitamaan henkiin? — — + +Katkeruus värähti sydämessä. — Siihen papinväki kelpaisi, jos kykenisi. +Suljetaan pappi vankilaan ja juljetaan hakea apua hänen vaimoltansa... + +Luoposka toimitti läähättäen, että pitäisi pojan saada edes hätäkaste. +Eivät he kukaan sellaiseen osanneet ryhtyä. Pastorska kai tiesi, kuinka +oli tehtävä. Jos pastorska tulisi nyt heti, kiireesti. + +Teki mieli vastata: — En tule. Vapauttakoot mieheni, niin ei +hätäkastajaa tarvita, ja elleivät vapauta, kärsikööt seurauksista. En +tule, en tahdo enkä voi. + +Silloin Heljä kuuli Mestarinsa äänen: "Jos vihollisesi on nälkä, syötä +häntä, ja jos hänen on jano, juota häntä. Kun tämän teet, niin kokoat +tulisia hiiliä hänen päänsä päälle." + +Oliko edes varma, että Valinko voi vaikuttaa Mikon vapauttamiseen? Ei +ainakaan voinut hänen sairas vaimonsa eikä kuoleva lapsensa. Ja siellä +oli kodissa jano, joka huusi sammuttamista, halu ja kaipaus viedä lapsi +Herran Jeesuksen osallisuuteen. Voiko Herran palvelijatar kieltäytyä +sellaisessa hädässä palvelemasta? + +— Minä tulen, — vastasi Heljä hiljaa. + +Heljä tuumi, mitähän Mikko olisi ajatellut, jos olisi nähnyt aran +ja ujon vaimonsa kulkevan Luoposkan mukana iltapimeässä käsikirja +kainalossa punakaartilaisen asuntoon lasta kastamaan. Vasta matkalla +hän ennätti ruveta huolehtimaan itse juhlallisesta toimituksesta. +Mutta mikä oli tehtävä, sen täytyi tapahtua. Kun oli alkanut karaista +itseänsä, oli kestettävä loppuun asti. Tai oikeammin: kun oli lähtenyt +Mestarin ääntä seuraamaan, ei ollut lupa kesken epäröidä. + +Valinko ei ollut kotona, oli komennettu vahtiin. Hänen sisarensa, +kuolemanpataljoonalainen, oli myös poissa. Huoneessa ei ollut muita +kuin vaimo vuoteellansa ja kehdossa vahankeltainen, liikkumaton +pienokainen. + +— Siunatkoon, joko se kuoli? — huusi Luoposka. + +— Mitä? — Sairas vaimo säikähti hänkin, yrittäen pystyyn. + +— Älkää, älkää, — Heljä hellällä väkivallalla painoi hänet makaamaan. — +Katsotaan. Ehkä pikkuinen hengittää. + +Mutta lapsi ei hengittänyt enää. Oli liian myöhäistä. + +Äiti puhkesi itkemään ja valittamaan, ja Luoposka säesti. — Voi meitä +onnettomia, kun ei ennen haettu. Nyt meni lapsi helvettiin. Herra +Jumala varjelkoon... + +Heljällä oli täysi työ rauhoittaa ja lohduttaa. Hän puhui hyvästä +Paimenesta, joka ottaa karitsat syliinsä. Hän kertaili Jeesuksen +sanoja, että lasten on Jumalan valtakunta. — Ei pikku poika parka ollut +syypää siihen, että hän kuoli kastamatta. Jeesus ei sentähden heitä +häntä pimeyteen. + +Se oli kuin taivaan enkelin puhetta hätääntyneelle äidille. Hän puristi +heikoilla voimillansa Heljän käsiä ja siunasi häntä lohdutuksen +sanoista. + +— Minunhan se oli syyni, minun eikä lapsen, ‒ hän kuiskasi. — Jumala +tuomitkoon minut, kun vain lapsi säästyy. + +— Mitä se sinun syysi olisi ollut? — tokaisi Luoposka. Hän pelästyi +tästä melkein enemmän kuin lapsen kohtalosta, sillä siinä tapauksessa +syyllisyys sattui häneen itseensä yhtä hyvin ja enemmänkin. — Minkä +me sille voimme, sinä ja minä, ettemme osanneet hätäkasteen sanoja? +Minulla on suuriränttinen virsikirja, ei niitä siinä ole. Onkos sinulla +kirjaa ollenkaan? + +Vaimo painoi päänsä tyynyyn ja nyyhkytti. Kyllä hän ripille päästessään +oli saanut virsikirjan, jossa oli kasteluvut ja kaikki muutkin +tähdelliset asiat, mutta se oli unohtunut kotitorppaan. Valinko, +sulhanen, ei tarvinnut Jumalaa, ei kirkkoa eikä kirjaa, ja niin ne +olivat jääneet häneltäkin. Jumalan rangaistus oli nyt tullut, syy +oli kokonaan hänen, hän oli varma siitä, vaikka Luoposka miten olisi +puolustanut. + +— Jumala etsii teitä nyt, — sanoi Heljä vakavasti. — Te olette tehnyt +syntiä, kun hylkäsitte Jumalan, mutta hän antaa anteeksi Jeesuksen +tähden ja armahtaa katuvaista. Mutta minä sanon teille, kenen syy oli, +että lapsenne kuoli kastamatta: niiden, jotka vangitsivat pastorin, ja +niiden kaikkien, jotka semmoisia tekoja kannattavat. + +Tuli äänettömyys. Heljä meni kehdon luo, laski kätensä kuolleen lapsen +otsalle ja rukoili Isä meidän. Sitte hän sanoi hyvästi ja lähti. Hän ei +päässyt selville siitä, mitä lapsen äiti ja Luoposen vaimo ajattelivat +hänen viimeisen lausumansa johdosta, sillä omituinen jäykkyys oli +hänen sanojansa seurannut. Sairas ei enää itkenyt hänen lähtiessään, +ja Luoposkan kerkeä kieli oli vaiti. Muistivatko vaimot, että he +työtuvassa olivat sättineet porvareita ja tiukanneet lisää palkkaa, +varustaneet kuolemanpataljoonan tyttöjä ja kannustaneet miehiä? Pistikö +omaantuntoon? Sattuiko sana, niin että täytyi sen totuuteen alistua? +Vai oliko taas levennyt juopa, joka tuntui menevän umpeen silloin, kun +katuva nuori vaimo luopumustansa itki? + +Olivatko Heljän tuliset hiilet sammuneet ristituulesta, vai virisikö +liekki juuri siten? + + + + +XIII + +SEURAKUNTA JA PAIMEN + + +Seuraavana aamuna Heljä lastensa kanssa lähti kori kädessä +raatihuoneelle. Oli kaunis, aurinkoinen kevättalven päivä. Lumi +kimalteli iloisesti, jääpuikot helisivät räystäissä, ja varpuset +sirkuttivat vilkkaasti hyppien olkikuorman äärellä, jonka kaksi +pistinniekkaa oli maalta takavarikoinut. Miehet olivat poikenneet +hakemaan puodista tupakkaa, ja hevonen oli suitsista kiinnitetty +rengaspuuhun. + +Lehtorinrouva Airamo tuli juuri ulos samasta kaupasta ja riensi +tervehtimään Heljää ja lapsia. + +— Kuulin miesten puhuvan, että olivat vaatineet Korjon talosta +hevosen ja olkia, — hän sanoi alakuloisesti. — Olihan yksi miehesi +vankitovereista Korjon isäntä? Lienee hänenkin kotiväellänsä raskas +oltava. + +He kävelivät yhdessä eteenpäin. + +— Olin illalla rukoushetken jälkeen Elina Varvikon luona, — jatkoi hän +kertomista. — Hän on surusta aivan poissa suunniltaan. Kyllä on niin, +että yksin Jumala auttaa kantamaan kuormia. + +Anni puhui hiljaa, sillä Auri ja Tarmo kulkivat käsikkäin heidän +edellänsä. Heljä katseli häneen kysyvästi. + +— Miten on sinun kuormasi laita, ystävä? Muita muistat ja säälit ja +lohdutat. Tiedätkö mitään omista pojistasi? + +— En varmuudella. — Hän pudisti päätänsä. — Sanotaan, että Jaakko on +kaatunut, mutta se voi yhtähyvin olla huhua. Viljosta ja Kalervosta +en ole kuullut mitään moneen viikkoon. He ovat annetut isänmaalle ja +Jumalalle; sen tiedon täytyy riittää. Heljä, minä olen onnellinen äiti, +sillä sain antaa kaikki lapseni. + +Liikutetuin mielin Heljä häntä hyvästeli raatihuoneen kulmalla. + +— Jaksatko tulla illalla rukouskokoukseen? ‒ kysyi Anni. + +— Koetan. Niin, eilen en sitä edes muistanut. Kiitos, se on vahvistava +minua. + +Pientä Auria pelotti, kun he astuivat sisään raatihuoneen +vankilaovesta. Tarmokin painautui lähemmä äitiänsä. Tuollako isä oli, +noiden ristikkojen takana? Sehän oli kauheata. Eivät he olleet sitä +ymmärtäneet äidin eilisestä kertomuksesta. Isä oli siis vanki, ihan +oikeassa putkassa, kuten juopuneet ja pahantekijät! Pikku sydämiä +värisytti, ja kyyneleet väkisin pakkasivat esiin. Mutta kumpikaan ei +hetkeäkään ajatellut: — Mennään pois! — Ei, ei, tuonne sisälle isän luo +täytyi päästä. + +Mutta vartija ilmoitti: — Pastori ei ole täällä, hän on töissä. + +— Töissäkö? Missä? + +— Halonhakkuussa talousrakennuksen pihalla. Sinne ei ole lupa viedä eri +ruokia. Hän syö kaartilaisten kanssa. + +Heljän sydän ahdistui kuin kovasta puserruksesta. + +— Saammehan kuitenkin mennä häntä katsomaan? + +— Kysykää siellä vartijoilta. + +Heljä hetken katseli koriansa, johon taas oli pappilan parhaat antimet +ladottu. Sitte hän kysyi: — Ovatko kaikki vangit siellä halkoja +hakkaamassa? + +— Ei muut kuin pastori ja yksi nuori mies. + +— Saanko viedä nämä ruoat mieheni toisille vankitovereille? + +— Antakaa tänne, minä vien. + +Hän otti korin, ja Heljä poistui säikähtyneine pienokaisineen. Isännät +todellakin saivat sen haltuunsa tervetulleeksi virkistykseksi, mutta ei +ennen kuin juusto ja ohukaiset oli tullattu pois. + +— Eikö Sutela määrännyt, että herkkuruokia ei saa tuoda? — muistutteli +punakaartilainen mielessään, pistellessään ohukaisia poskeensa. ‒ Minä +noudatan reklementtiä, ei siihen ole kellään sanottavaa. + +Entisen venäläiskasarmin pihalla olevasta halkovajasta Heljä löysi +miehensä ja lyseolaisen. Mikko hakkasi reippaasti, jotta pilkkeet +pirahtelivat yltympäri. Nuori Syvänti pysähteli, kuivaten hikeä +otsaltansa. + +Auri ja Tarmo juoksivat huudahtaen isän luo, tarraten häneen kiinni. +Vartija portilla ei ollut estänyt, ja täällä vajan suulla Heljäkin +unohti kysyä lupaa. He ottivat luonnollisen oikeutensa. Kaksi pitkää +pistinmiestä seisoi kyllä vajan sivulla, mutta tulijat tuskin +huomasivat heitä. Valinko oli toinen. + +— Isä, isä! + +— Te rakkaat! + +Liikutettuna isä suuteli lapsia ja tervehti Heljää. + +— Ei hätää mitään, kultaseni. On terveellistä päästä liikuttamaan +jäseniänsä. Ilmakin on näin keväinen ja kaunis. + +— Entä ruoka? Me emme saaneet tuoda. + +— Olemme syöneet aimo annoksen rasvaista kaalikeittoa. Se maistui +hyvältä, eikö niin, Syvänti? + +Nuorukainen huokasi: — Nälkä on hyvä höystäjä. + +— Tämä hintelä poikanen väsyy, — sanoi Mikko isällisestä. — Lepää +välillä, ei kukaan hoputa. Minä teen työtä sinunkin osasi täytteeksi. + +Sitte taas hellä suudelma lapsille ja kädenpuristus Heljälle. — Jumala +kanssanne, rakkaat. Olkaa reippaalla mielellä. Niin olen minäkin. + +— Koska sinä tulet kotiin, isä? — pääsi tuskaisasti Aurin huulilta. + +— Sitte kun Jumala niin tahtoo, Päivänkukka. Se, mitä hän tahtoo, on +aina parasta. + +He kääntyivät lähtemään. Silloin Heljän katse sattui Valinkoon. Miehen +ilme oli yhtä epämääräinen kuin naisten eilen hänen kotonansa. Hän +tervehti, mutta Heljä ei vaistonnut, oliko hän ystävä vai vihamies. + +Raatihuoneen torilla Heljä näki Naimi Bangin, nimismiehen rouvan. Hän +tuli vinosti yli toisaalta, samalla kuin Heljä ja lapset toisaalta, +niin että tiet olisivat keskellä toria risteytyneet. Mutta Naimi rouva +kiirehti ja kaartoi etäämpää, nyökäten hätäisesti päätänsä. + +Heljän täytyi kääntyä vielä katsomaan hänen jälkeensä, yllätettynä ja +kummastuneena. Mikä Naimin oli? Hänen käytöksestänsä ei voinut olla +epäilystä; hän ei tahtonut Heljää tavata. Oliko hän loukkaantunut +jostakin? Siihen ei Heljät mitään syytä ymmärtänyt. Eikä hänen +olentonsa sitäpaitsi ollutkaan suuttuneen, vaan se ilmaisi selvää +säikähdystä. + +— Tietääkö Naimi jotakin, jota minä en tiedä? Luuleeko hän, että minä +voisin kysyä, ja pelkää vastaamista? + +Heljä tuli ajatelleeksi, että nimismies olisi voinut saada salaisia +tietoja Ollista. Joku "Sianpään" posti oli kenties tullut. Voi hyvä +Jumala, niinköhän olikin laita? Saiko hän nyt huolensa kukkuraksi +senkin murheen, että Olli oli kaatunut tai murhattu tai vastustajain +vankina? Hän muisti, miltä oli eilen tuntunut sanoma Martti Varvikon +kuolemasta. Eipä tosiaan olisi ollut helppo saattaa sitä onnettomalle +äidille. + +Hänen ennestään kiihdytetty mielikuvituksensa loi räikeänvärisiä +kauhunkuvia. Hajamielisesti hän vastaili lapsillensa. Hän teki nopean +päätöksen ja poikkesi lähimmän tuttavan luo, jolla oli yhdenikäisiä +lapsia. Opettaja Kaarion rouva oli herttainen nainen, hän osotti +lämmintä myötätuntoa ja lupasi ilolla pitää lapset leikkimässä omiensa +kanssa, niin kauvan kuin he vain viihtyivät. Hyvin hän käsitti, että +pienokaiset tarvitsivat vaihtelua ja hiukan päivänpaistetta ulkoakin +päin. Kotona isän tyhjä huone joka hetki tuskallisesti muistutti siitä +väkivallasta, joka oli tapahtunut. + +Heljä kiitti ja lähti. Suoraan nimismies Bangille hän tahtoi kiirehtiä. +Oli tapahtunut mitä tahansa, totuus hänen täytyi saada tietää. +Epävarmuus oli kaikkein vaikeinta. + +Hän sai varmuuden. — Heljä, sinäkö se olet! ‒ Sitte hätäinen kurkistus +ulos ikkunasta. — Ei, ei näy punakaartilaisia. Mutta jokainen ämmä ja +lapsikin voi vakoilla. Eikö tämä ole aivan hirveätä? Teki niin mieleni +jo torilla tiedustaa, mitä pastorille kuuluu, mutta siinähän on juuri +raatihuone ja kaikki ikkunat... Kalle voi olla vaarassa, ymmärräthän. +Tietysti nimismiehellä on vihollisia... + +Heljän sydäntä kylmi. Kyllä, kyllä hän ymmärsi, vaikka hän tunsi +itsensä typertyneeksi, ikäänkuin olisi saanut iskun kasvoihinsa. + +— Tahdotko, että lähden pihatietä, jos pidät sen varmempana nimismiehen +turvallisuudelle? ‒ hän kysyi värähtämättä. + +— Niin, mitä itse arvelet? Ehkä se on parempi. Kuule, mutta kerro +nyt ensin vähän, koska kerran olet täällä; minä olisin hyvin utelias +tietämään, kuinka kaikki on käynyt. Meidän Miina on vanha, ei hän ole +vaarallinen. Voin vaikkapa huomauttaa hänelle, ettei saa puhua sinun +käynnistäsi... Kallen tähden, näetkö, sillä voitaisiin epäillä... + +— Minä poistun heti, niin sinun ei tarvitse varoittaa Miinaa, — sanoi +Heljä. Ei hän ollut vielä istuutunutkaan, ja niiltä jalkainsa sijoilta +hän lähti — pihatietä Naimi Bangin ja hänen Kallensa turvallisuuden +tähden. + +— Mitähän Heljällä oikeastaan oli asiaa? ‒ ihmetteli nimismiehen rouva +yksikseen, seisoen keskellä salinsa lattiaa. — Pahastuikohan hän, kun +ei jäänyt? + +Heljä kulki kadulla. Tuntui melkein kuin olisi ollut henkipatto tai +spitaalitautinen. Hän houkka, joka heräsi nyt vasta käsittämään +asemansa! + +Hän muisti Anni Airamoa ja rouva Kaariota. Annia hän ei tietenkään +voinut epäillä. Rouva Kaario oli vieraampi, mutta hänenkin käytöksensä +oli ollut vilpittömän ystävällinen. Niin, kyllä. Mutta entäpä jos Naimi +pohjalta oli oikeassa. Entäpä jos vangitun miehen vaimo todellakin +saattoi nuo hyvät ihmiset vaaraan? + +Heljä tunsi itsensä sanomattoman orvoksi ja yksinäiseksi. Mieluimmin +hän olisi heti poikennut Kaariolle ja noutanut lapset kotiin, mutta +hän ei hennonut; ne raukat olivat kai vasta päässeet leikkinsä alkuun. +Kotona häntä odottivat vain Lainan epäystävälliset kasvot. Kuinka hän +kärsi siitäkin, hän, joka aina ennen oli ollut mitä parhaassa suhteessa +palvelijattariinsa! Mutta muutakaan valintaa ei ollut: katu tai +kolkoksi muuttunut koti. + +Silloin hän muisti rouva Varvikon, joka suri surmattua poikaansa. Siinä +talossa hän varmaan olisi tervetullut vieras. Ehkä toinen murheellinen +voi toista lohduttaa. Ainakaan ei Elina pelännyt häntä, sillä itse hän +oli yhtä "vaarallinen". + +Hän astui nyt reippaammin, ja jäykistynyt sydän rupesi sulamaan. Teki +mieli itkeä. Hän ikävöi saada kietoa käsivartensa Elina Varvikon +kaulaan ja siinä antaa kyyneleittensä vapaasti vuotaa. + +Kaikkiin taloihin oli lyhyt matka pikkukaupungissa. Pari kadunkulmaa +vain, niin hän oli Varvikon ovella. Hetkistä myöhemmin palvelustyttö +saattoi hänet rouvan huoneeseen. + +— Elina kulta! — hän huudahti. + +Mutta ei tullut mitään käsien kiertymisestä kaulaan, ja kyyneleet +jähmettyivät, ennenkuin ne poskille vuotivat. + +Rouva Varvikko peräytyi pari askelta. Hän ei ollut murheellinen, vaan +vihamielisen näköinen. + +— Se oli sinunkin syysi, että hänet murhattiin, — hän huudahti. — +Sinun ja Anni Airamon ja teidän kaikkien, jotka kirjeitä ja papereita +lähettelitte. Ilman niitä ei kukaan olisi epäillyt Marttia. + +Heljä pelästyi. Oliko tämä mahdollista? Ensinkö tutkimus, sitte tuomio? +Eikö löytö ollutkaan tapahtunut ruumista ryöstettäessä, kuten hän oli +kuvitellut? + +— Mistä tiedät sen? — Heljä kysyi kuin hengenhädässä. — Sano, sano, +onko lähempiä tietoja? + +— Eikö se riitä, että hänet on tapettu ja raadeltu? Sinäkin +ulkokullattu, ensin miehesi kanssa vastustit suojeluskuntaa ja estelit +veljeäsi ‒ kyllä Kauko ja Martti siitä kertoivat — mutta nyt, kun Olli +vasten tahtoasi on mennyt, et sääli toisia onnettomia. Oma suu lähinnä. + +— Sinä et tiedä, mitä sanot, Elina. Surusi on liian suuri, — kuiskasi +Heljä. Hän tuskin sai puhutuksi. Tuntui kuin toinen olisi kuristanut +kurkusta. + +— Tiedän, tiedän hyvinkin! + +— Jos on niinkuin väität, niin anna anteeksi, ‒ huoahti Heljä, ja nyt +kyynelet alkoivat tippua. ‒ En ole ymmärtänyt paremmin. Olen tahtonut +noudattaa totuutta ja rakkautta. Olen vilpittömästi koettanut kulkea +Jumalan tietä, niinkuin miehenikin, joka nyt siitä syystä istuu +vankilassa. Elina Varvikko ei vastannut. + +— Elina, Elina, jos se on totta, anna minulle anteeksi, — nyyhki Heljä. + +Silloin rouva Varvikko heittäytyi suulleen leposohvalle, riisti +hiuksiansa ja huusi: — En anna anteeksi, en kellekään! Minun poikani on +murhattu, poikani, oma poikani! Raadeltu ja murhattu! + +Hänen epätoivonsa oli hurja ja hillitön. Heljä ei tietänyt, oliko +parempi jäädä vai lähteä. Hän pelkäsi Elinan menettävän järkensä. Mutta +kenties hänen läsnäolonsa juuri kiihotti noin. + +— Jumala meitä armahtakoon, Elina, — hän sanoi hiljaa. — Hyvästi nyt, +sinä ehkä mieluummin tahdot olla yksin. + +Sohvalta kuului vain voihkinaa ja vaikerrusta. + +Kun Heljä saapui kotiin, oli hän kaikesta järkytyksestä niin uupunut, +että hänen täytyi heittäytyä vuoteelle. Lainaa hän pyysi hakemaan +lapset Kaariolta. Hänen mentyänsä vasta kyynelten sulut pääsivät täysin +valloilleen. Heljä itki menehtyäksensä. + +— Äiti, eikö Jumala enää auta? — kysyi Auri Päivänkukka välittömästi, +oudostuneena äitinsä itkusta. — Äiti, äiti, jättääkö Jumala isän +punakaartilaisille? + +Heljä tunsi piston sydämessänsä. Hän nousi ja suuteli lasta, joka hänen +huomaamattansa oli hiipinyt ovesta sisään. Kyyneleet vielä vuotivat +vuolaina, mutta hän pyyhki niitä pois taukoamatta ja yritti hymyillä. + +— Kyllä Jumala auttaa. Kiitos, Päivänkukka, että muistutit minua. Oma +rakas tyttöni, ja sinä, reipas Tarmo, tule sinäkin tänne! Äidin ei +pitäisi itkeä, se on tyhmästi tehty. Jumala auttaa aivan varmaan. + +Lapset olivat liikuttavan helliä. Kilvan he koettivat ilahduttaa äitiä. +Lainakin oli tavallista palvelevaisempi ja ystävällisempi. + +Iltapäivällä Anni Airamo tuli noutamaan Heljää rukouskokoukseen. +Hänelle Heljä uskalsi uskoutua. Hän kertoi kaikki aamupäivän +kokemukset. Voiko hän tulla edes rukoilemaan toisten kanssa? Ehkä +sielläkin oli niitä, jotka pelkäsivät häntä. Ja Anni, Anni — miten hän +pani itsensä alttiiksi näin? + +Silloin Anni Airamo helähti nauramaan, niin että mielen kevennys aivan +tarttui Heljäänkin. Mitä turhia Heljä puhui? Hävetköön Naimi. Pelkuruus +tekee ihmisestä narrin. Mitä Martti Varvikon kuolemaan tulee, oli +varmaankin Heljän otaksuma oikeampi kuin Elinan. Jos nuorukaisia ensin +olisi tutkittu, olisihan silloin papereita löydetty Antti Vaskeltakin +ja hän olisi myös saanut tuomionsa. Epäilemättä Martti oli hiihdosta +ammuttu, mutta Antti päässyt pakenemaan. + +Heljä oli koko lailla tyynempi ja rohkaistuneempi, kun hän Annin kanssa +lähti rukouskokoukseen, joka pidettiin kristillisen nuorisoyhdistyksen +pienessä vuokrasalissa. Heti suuri rakkaus siellä kuin kietoi hänet +syleilyynsä. Kaikki tahtoivat kätellä häntä ja kysyä pastorista. Ja +kuoro lauloi kuin vartavasten hänelle: + + "Mua muistat, Jeesus, aina, aina, + käsiisi piirsit mun —" + +Oi kuinka olikaan totta jokainen sana! + + "Ei huolta, tuskaa elon tiellä, + mi sulle outo ois, + ei kyyneltä, jot' et sä tietäis + ja pyyhkis pois. + + Ja siksi nytkin luokses hiivin + mä hiljaa itkien, + ja kätes lasket pääni päälle + sä siunaten. + + Oi, kädet haavoitetut, rakkaat, + ne rinnan rauhoittaa, + ja sydämeni taistohonsa + taas voimaa saa." + +Puhe, maallikkomiehen pitämä, oli lyhyt ja lohdullinen. Rukoukset +kohosivat hartaina, palavina, monta rukousta myös seurakunnan vangitun +paimenen puolesta. + +Ennen loppulaulua opettaja Kaario nousi seisomaan. + +— Kun Pietari oli vankilassa, kerrotaan seurakunnan rukoilleen hänen +puolestansa herkeämättä koko yön. Me olemme kuulleet, että pappimme on +pantu pakkotyöhön, eikä hänen edes sallita enää saada ruokaa kotoansa. +Ystävät, voimmeko me mennä huolettomina levolle? Ketkä tahtovat +yhtyä kanssani jakamaan vartioihin ensi yön ja vuorollansa rukoillen +valvomaan? + +Monet nousivat seisomaan. + +— Kun kokous on päättynyt, sovimme siis asiasta yksityiskohtaisesti. + +Heljän sydän oli tulvillansa liikutusta ja kiitollisuutta. Hänen +tuskansa pimeys oli hajonnut kuin usvat auringon tieltä. Pelastus +ei ollut tullut vielä, mutta hän uskoi sen varmasti tulevan. Näin +suurta uskoa ja rakkautta ei Jumala turhaan ollut sydämiin sytyttänyt. +Hartaasti kiittäen hän puristi opettaja Kaarion kättä, kiitti toisiakin +ja nousi lähtemään. Hän tahtoi koettaa vielä tavata miestänsä +vankilassa. Tottahan hän jo oli palannut päivän työstä. + +Raatihuoneen ovella hän kysyi Sutelaa. Vastattiin, että hän oli +matkustanut yöjunalla Helsinkiin. Silloin Heljä rohkaisi mielensä ja +sanoi vartijalle: — Pyydän päästä mieheni luo. Miliisipäällikkö lupasi +minulle eilen, että saan käydä häntä tapaamassa. + +Heljä pääsi esteettä. Ei tosin ollut kuin muutamia minuutteja aikaa, +sillä koppien ovet oli kohta suljettava yöksi. He saivat syleillä +toisiansa. Mikko voi vakuuttaa, ettei hän ollut liiaksi väsynyt, ja +Heljä kertoi seurakuntalaisten terveiset. Kuullessaan yövartiosta Mikko +pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastansa. — Sano heille, että se on liikaa. +Ensi yönä he tekevät sen, mutta toiste se ei saa uudistua. Herra panee +sen kirjaansa. Hän on kuuleva heitä. Heljä, joka tapauksessa minä +tiedän, että vapauttamiseni on vain ajan kysymys. Jumala teitä kaikkia +siunatkoon! Lepää yösi rauhassa, sinä tarvitset voimasi. + +Heljän olisi tehnyt mieli kysyä hänen salaisuuttansa. Mikä ilmoitus +hänelle antoi tuon horjumattoman varmuuden? Mutta se ei ollut +mahdollista nyt, hänen täytyi vielä tyytyä odottamaan. + +— Sitte kerrot minulle, kun palajat, — hän sanoi, suudellen miestänsä +yöhyväisiksi. + + + + +XIV + +"LEVÄHTÄKÄÄ VÄHÄN" + + +Laina ja Janne kävelivät valleilla. Sieltä ylhäältä lumi oli jo +melkein sulanut pois, ja rinteilläkin oli suuria päiviä. Oli kuitenkin +kolakkaa vielä. Tuuli pyyhkäisi yli merenlahden, ja pilvet ajelehtivat +levottomina taivaalla. + +— Sinun vapaailtasi sattui pahaan aikaan, ‒ sanoi Janne. — On tiukka +käsky istua esikunnassa kello kuudelta. + +— Mitä siellä tehdään? Onko tullut tärkeitä tietoja? + +— Kai, kai. Sutela palasi aamulla Helsingistä. Salama ja Voikko ovat +olevinaan eivätkä kerro muille mitään, ennenkuin istunnossa paukahtaa. +Minä en tiedä enempää kuin kissa. + +— Kuule, Janne, kauvanko ne pitävät pastoria siellä? Etkö sinä saisi +häntä irti, kun olet esikunnan mies? Minun on jo surku pastorskaa ja +lapsia. Eikä kukaan hoida pastorin virkaa. Valingon pikku poikakin +tänään kuopattiin kuin elukka. Ja Vitikan vaimo suree, että Aaro jäi +siunaamatta. + +— Se nyt on turhaa, — vakuutti Janne. ‒ Saihan Aaro puistossa +torvisoitot ja puheet. + +— Niin sai, — myönsi Laina. — Mutta suotta se sentään on, että pastorin +väkeä näin kauvan kiusataan... + +— Nuoren herran tähden hän istuu, — selitti Janne. — Kyllä pastori, +tietää lahtarien salaisuuksiakin, mutta hän ei anna ilmi. + +— Hän ei sitä tee, vaikka tappaisitte, — sanoi Laina huomattavalla +ylpeydellä isäntänsä puolesta. — Saatte pitää hänet tuomiopäivään asti, +jos sitä odotatte. Eikä Olli herra sentähden tule lahtarikaartista +pois, että pastori on vankina. + +— Ei tietenkään. — Janne näytti tuumivaiselta. — Kyllä minä muistan, +kuinka hän minulle penäsi ja pauhasi. Muuten rehti ja mukava mies, +Mutta nämä kirjoittelevat kirjeitä. Se on luvatonta. He voivat kertoa +sotasalaisuuksia. + +Laina ymmärsi, että se kyllä oli vaarallista. Eräs ajatus kuitenkin +johtui hänen mieleensä: ‒ Eivätköhän toiset herrat tiedä enemmänkin +kuin pastori? Lehtori Airamo ja kauppias Grönberg ja nimismies ja +Varvikon väki ja vaikka kuka. Kai he kaikki kirjoittelevat yhtä paljon +ja enemmänkin. + +— Pastorska oli kirjoittanut veljellensä, että pitää tappaa työläisiä +niinkuin karjaa. + +— Pastorskako! — huudahti Laina. + +— Niin miehet puhuvat. En minä ole lukenut. Laina muisteli mielessänsä +pastorskaa, joka kyynelsilmin pyysi häneltä anteeksi. Valingon +lapsenkin hän olisi kastanut, mutta Luoposka haki liian myöhään. +Ja lopultakin Laina oli tullut vakuutetuksi siitä, että pastorska +oli hänen leipäannostansa lisännyt omasta hyvyydestään eikä mistään +salavarastoista; sillä kun nyt oli viety vähän enemmän leipää +vankilaan, ei hän näkynyt itse syövän yhtään palaa. Lainan oli tullut +niin paha olla, että teki mieli tarjota omia viipaleitansa. Tuntui +aivan uskomattomalta, mitä Janne kertoi. + +— Onkohan se totta? — hän rohkeni kysyä. + +— On tai ei, sama se minulle. En minä voi pastoria auttaa. Voikolla +on kaikki valta. Valinkokin tuli esikuntaan ja sanoi, että hänet saa +panna mihin työhön tahansa, mutta pappia hän ei vahdi. Pitipäs vahtia +kuitenkin kahtena päivänä. Tänään hän pääsi lastansa hautaamaan, mutta +huomenna hänet lähetetään rintamalle. Ehkä ei olisi lähetetty, jos ei +olisi mukissut. + +Niin, niin, Voikko oli mahtava mies. Ei ollut hyvä sen, joka joutui +hänen vihoihinsa. Laina ihmetteli, minkätähden hän pastoria vihasi. +Mahtoi siihen kuitenkin olla joku salainen ja pätevä syy. + +— Niin, missä se rintama onkaan? — hän kysyi, ajatusten kiertäessä +takaisin Valinkoon. + +— Kaukana, kaukana Heinolan takana ja Viipurin puolessa ja pohjoisessa. +Ei siitä kukaan ole aivan varma, ennenkuin näkee. Mitä, pelkäätkö +sinä? Meidän kaupunkiimme ei sota pääse, me ajamme lahtareita aina +vaan pohjoisemmaksi. Ja Vienasta toinen punainen armeija tulee niitten +niskaan. Pian kaikki lahtarit sotketaan kuin taikina pyttyyn. Ja +sitte, Laina, sitte me menemme yhteen, eikö niin? Talollisten maat +jaetaan ja tehtaat muutetaan työmiesten yhteisiksi. Laina, otammeko me +tehdasosuuden vai talon? Eikö talo sentään olisi mukavampi? + +— Olisi, — vastasi Laina, ujo ihastus silmissänsä. — Voi voi, kun sota +loppuisi jo pian! + +Kaksi nuorta ihmistä kulki edestakaisin onnellisissa haaveissansa, +kunnes äkkiä raatihuoneen kello kumahutti kuusi lyöntiä. Janne ojensi +nopeasti kätensä. — Hyvästi nyt, täytyy kiirehtiä. Ehkä Voikolla on +hyviä uutisia meille. Toivotaan! + +— Toivotaan! — hymyili Laina vastaan. Samaan aikaan oli lauluharjoitus +opettaja Kaarion luona. + + "Kaikk', kaikki nouskaa kiittämään, + se riemuin soinnahtaapi..." + +Kiitoslaulua oli alettu harjoittaa ennen kuin pastorin vangitseminen +tapahtui. Opettaja, joka johti, oli sitä mieltä, että sitä ei tullut +keskeyttää. Tällä kertaa isku oli tosin sattunut seurakunnan sydämeen. +Mutta vankeja ja kärsiviä oli paikkakunnalla jo kauvan ollut, ja koko +isänmaa oli tuskan, kyynelten ja hautojen suurena vainiona. Jos oli +tahdottu kiitoslaululla rohkaista mieliä silloin, kun hätä oli vähän +edempänä, oli syytä kaksin verroin nyt. Hän muistutti kuorollensa +raamatun kertomusta kuningas Josafatista. Hänellä oli aikanansa +voimakkaita vihollisia: ammonilaiset, moabilaiset ja Seirin vuorelaiset +olivat nostaneet sodan häntä vastaan. "Emme tiedä, mitä teemme", hän +sanoi Jumalalle, "mutta silmämme katselevat sinun puoleesi". Jumalan +profeetan suusta hän otti vastaan neuvon ja rohkaisun, ja sotaan +mennessä hän asetti veisaajat Herran kunniaksi virittämään virtensä: +"Kiittäkää Herraa, sillä hänen laupeutensa pysyy ijankaikkisesti." +Ja kerrotaan: "Samaan aikaan kuin he rupesivat kiittämään ja +ylistämään, antoi Herra voiton." Heidän ei tarvinnut asetta nostaa. +Muualta väijyjät hyökkäsivät heidän vihollistensa leiriin, ja nämä +riitaantuivat keskenänsä. Pelastuneina kuningas ja kansa kokoontuivat +"kiitoslaaksoon" riemulla ylistämään Jumalaa. + +— Me tahdomme seurata esimerkkiä. Laulamme kiitosta uskossa, vaikka +emme vielä mitään näe. Me olemme rukoilleet ja odotamme varmaa +vastausta. + + "Te kotiseudut, kaukomaat, + jo kutsun kaikua suokaa! + Nyt Jeesus vastaanottakaat + ja hälle kiitosta tuokaa! + Jeesukselle kiitos, + kunnia ja kiitos —" + +Ovi temmattiin auki. Vilma Jokela, joka asui rakennuksen toisessa +päässä, syöksähti sisälle. + +Kaikki näkivät, että hänellä oli tärkeätä kerrottavaa. Kuitenkin vielä +kajahti kertosäe: + + "Nyt Jeesus vastaanottakaat + ja hälle kiitosta tuokaa!" + +Tahtipuikko vaipui alas, ja jännittyneet katseet tuskin ehtivät kääntyä +tulijaan, kun hän jo huudahti: — Vankeja tutkitaan! Esikunnassa on +istunto! + +— Mitä? Mistä tiedät? + +— Sutela on ollut Helsingissä ja tuonut papereita ja määräyksiä. Äsken +juuri pastori vietiin ylös. + +Heljä alkoi väristä. Hän ei kuullut enää, mitä Vilma jatkoi +selitykseksi: että hän sattumalta oli kulkenut raatihuoneen ohi ja +nähnyt koulun entisen vahtimestarin, vanhan juopon, koko punaisessa +prameudessaan, ja he olivat tuttavallisesti jutelleet, sillä Vilma oli +tietenkin kärkäs uutisille... + +— Rukoilkaa! — sai Heljä huuliltansa — Oi, älkää hukatko aikaa! Joka +hetki voi olla ratkaiseva. + +Kohta keskustelu taukosi. Kaikki kuoron jäsenet painuivat polvillensa. +Vilma Jokela seisoi ovensuussa, hämiintyneenä, ymmällä lähtisikö ulos +vai jäisikö mukaan. Mutta näiden uskovien hätääntyneet ja kuitenkin +samalla ihmeellisen luottavaiset, voimakkaat ja palavat rukoukset +saivat hänet valtoihinsa niin, että hänkin vaipui tuolin varaan ja +puhkesi itkemään. Ei hän koskaan ollut mitään tällaista kokenut. + +Heljä, hän ei voinut sanoa muuta kuin: — Isä, Isä, anna sinun tahtosi +tapahtua! Ei niiden, jotka tahtovat pahaa, vaan sinun tahtosi! + +Sitte olisi ollut mentävä tavalliseen iltahartaushetkeen +rukoushuoneelle; kirkon ovia ei ollut avattu sen jälkeen kuin pastori +vangittiin. Lapset olivat Heljän mukana Kaariolla, koska Lainalla oli +vapaa iltapäivä. Hän nouti heidät lastenhuoneesta, ja kaikki lähtivät +yhdessä. Mutta portilla Heljä pysähtyi, tarttui Aurin ja Tarmon +käsiin ja nyökkäsi kuorolaisille: — En voi tulla suoraan. Me menemme +raatihuoneen kautta. + +He antoivat heidän mennä, tarjoutumatta seuraan, sillä he ymmärsivät +nyt häiritsevänsä Heljää yksin rakkaudellansakin. Mutta sitte muutamat +kuoron naiset sanoivat toisillensa: "Heljä kenties kohta tarvitsee +meitä. Jos on julistettu kova tuomio, koetamme tukea häntä. Jos +pastori vapautetaan, noudamme tavarat vankilasta. Me lähdemme hänen +jäljessänsä." + +Eivät he sitä suinkaan katuneet, sillä tuskin he olivat ehtineet +raatihuoneen torin kulmaan, kun heitä kohtasi kaunis, liikuttava +näky, odotettunakin odottamaton: Pastori astui vapaana ulos ovesta, +katsoi ympärillensä ja näki Heljän ja lapset juuri samassa hetkessä +kuin nämäkin hänet huomasivat. Hän levitti käsivartensa, ja ääneensä +huudahtaen lapset juoksivat isän syliin. Mutta yhä kurkottuivat +käsivarret, ja hetkistä myöhemmin ne jo kiertyivät Heljänkin ympärille. +Ei väliä, vaikka näkivät jotkut miliisimiehet ja punasotilaat ja +torilla liikkuvat ihmiset. Hetken riemu oli niin valtava, että koko +maailma unhottui. + +Heljän ystävät vaihtoivat sanoja keskenänsä. Yksi heistä riensi +rukoushuoneelle; kaksi astui esiin lausumaan yhteisilonsa ja tarjoamaan +apuansa. Sovittiin niin, että kahdella ajurilla yhdessä vietäisiin +tavarat pappilaan, ja sitte pastori ja Heljä suoraan palajaisivat +toisten kanssa seurakunnan kokoukseen kiittämään Herraa. + +Onni oli niin suuri, että vanhemmilta sanat salpautuivat. Lapset sen +sijaan puhella sirkuttivat koko matkan. — Isä, kuinka sinä pääsit pois? +Jäikö joku vielä sinne? Eikö ketään? Oi, kuinka hauskaa, isä kulta! + +Mutta lasten näin kysellessä varjo kulki isän kasvojen yli. Ei +kylläkään ketään jäänyt, mutta kaikki eivät silti päässeet vapauteen. +Syväntiä oli jo eilen lähdetty kuljettamaan hänen kotikaupunkiinsa. +Mattila ja Niemelä saivat palata kotiinsa, kuultuansa esikunnassa monet +töykeät varoituksen sanat. Mutta Sammalan seppä ja Korjon isäntä oli +viety pois tietymättömiin kohtaloihin. + +Laina oli jo kotona, kun hevoset pysähtyivät pappilan pihalle. +Hämmästyneenä hän löi kätensä yhteen. — Pastori! — Hän tuli niin +vilpittömän iloiseksi, että oikein teki hyvää nähdä. Siitä hän +oli varmasti vakuutettu, että tätä ihmettä ei ollut saanut aikaan +kukaan muu kuin hänen oiva Jannensa, ja hän otti osuuden ansiosta +itselleenkin, sillä hänhän juuri oli Jannelle puhunut pastorin puolesta. + +He eivät antaneet itsellensä aikaa edes syömiseen. Heti he tahtoivat +rientää rukoushuoneelle. ‒ Ei, kirkkoon! — korjasivat mukaan +tulleet ystävät. — On viety sana, kaikki joukolla saapuvat sinne +rukoushuoneelta. Nyt avataan temppelin ovet, kun paimen astuu entiselle +paikalleen. + +Lapsetkin pyrkivät mukaan. — Otetaan, — sanoi isä. Ja kun he olivat +lähteneet, seurasi Laina kiertotietä perässä. Häntä vähän hävetti — jos +olisi sattunut Jannekin näkemään — mutta samalla tuntui, ettei voinut +olla menemättä. Juhlamieli tarttui häneenkin. Kaikki ikävä ja paha +tässä välillä oli kuin painostavaa, ilkeätä unta. Oli sentään paljon +hauskempaa olla oikeissa väleissä isäntäväkensä kanssa. Nyt hän tahtoi +yrittää uudestaan. + +Kirkonkellot soivat. Pappilaan asti niiden kaiku kiirieli. Yhä +voimakkaammin kutsuin ne helähtivät vastaan. Joku piti varan ovella. +Kun pastori perheinensä astui sisään, alkoivat urut soida, ja koko +seurakunta nousi seisomaan. Kuinka pian oli sana kulkenut, kuinka +paljo heitä oli ehtinyt kokoontua! Liikutuksesta kyyneltyvin silmin he +kulkivat keskikäytävää myöten etummaiseen penkkiin. Urut hiljenivät, +vaikenivat. + +Kuoro seisoi alttarikorokkeella. Täysin äänin se viritti riemulaulunsa: + + "Kaikk', kaikki nouskaa kiittämään, + se riemuin soinnahtaapi. + Karitsa, kuollut ristillään, + hän ikikiitoksen saapi. + Jeesukselle kiitos, + kunnia ja kiitos! + Karitsa, kuollut ristillään, + hän ikikiitoksen saapi." + +Oli juhlaa, oli riemua. Vain pastori oli kiitollisuudessaankin hillityn +vakava. Hän ei itsekään ymmärtänyt, mikä hänen oli. Ehkä esikunnan +istunto oli tehnyt häneen niin kiusallisen vaikutuksen, että oli vaikea +päästä täysin tasapainoon, ja nyt tämä suuri, liikuttava, odottamaton +ilo ja ympäröivä rakkaus ja kunnioitus aivan kuin huumasi. + + "Karitsa, kuollut ristillään —" + +Niin, hänen, Jumalan Pojan, täytyi kuolla vihollistensa käsiin, mutta +hänen palvelijansa oli pelastunut. Oli pelastunut, kunnes hänenkin +hetkensä oli tuleva, kerran, kaukana täältä. + +Seurakunta, joka Jumalaa kiitti ja ylisti lauluin ja rukouksin, +ei paimenensa ajatuksia ja tunteita aavistanut. Ei niitä arvannut +puolisokaan, joka hänen rinnallansa istui. + +Valo kirkon ikkunoista loisti pimenevään puistoon ja ulos torille. +Vastapäätä muutamissa raatihuoneen ikkunoissakin jo valot syttyivät. +Pitkä käytävä oli pimeä.. Sen päässä seisoi mies, katsellen kirkkoa +kohti. Käsi puristui nyrkkiin, ja vihertävät silmät välkehtivät +vaarallisesti. + +Mikä pani nuo ihmiset soittamaan kirkonkelloja ja urkuja ja pitämään +jumalanpalvelusta juuri tänä iltana? Sehän oli selvästi voittajan +ilkkunaa voitetulle. Kiusantekoa, härnäilyä. Mutta nähdäänpä! Hän, +Voikko ei ollut voitettu eikä kukistettu mies. Oli tällä kertaa +täytynyt taipua ylemmästä painostuksesta — kirottu Sutela, joka +lieruili kuin kettu! — mutta osasi hän itsekin tien Helsinkiin, jos +vasta tarvittiin. Olivatko sitte Tokoit ja Turkiat ja muut pomot siellä +kaikkivaltiaita? Ei, vaan kansa. Kansa on kaikkivaltias. Ja tällä +paikkakunnalla Voikko on kansan sielu ja Salama käsi, se tiedetään. Se +on lehdessäkin ollut painettuna. + +Hän käännähti ja oli huutamaisillansa Salamaa. Mutta malttaen mielensä +hän taas mykkänä asettui ikkunaan. Kirkon ovet avautuivat. Ihmisiä +alkoi tulvata ulos. Se oli tumma, valtava virta, ja virrassa on voimaa. +Voikko terotti katsettansa, joka kiintyi monien ympäröimään pikku +ryhmään. Pitkä, ryhdikäs mies, hänen vieressään sorja nainen ja kaksi +lasta. Siinä he olivat — siinä ennen kaikkea hän, jonka voimasta virta +vyöryi. + +Taas Santeri Voikon käsi pusertui nyrkiksi, ja kyyn kiilu silmissänsä +hän tuijotti heitä, kunnes joukot hajaantuivat ja pastorikin +perheinensä katosi puistikon pimeyteen. + +Pappilassa ei ehditty valmistaa juhlaillallista eikä hankkia ilokukkia +pöytään. Ei ollut tarviskaan. Heljän ja lasten heleä riemu juhlisti +koko kodin. Tarmo oli kirkossa huomannut Lainan, ja siitä tuli ilonsäde +lisää. Nyt Mikkokin jo tunsi pääsevänsä tyyneen onneen ja rauhaan. +Pahan voimat riehuivat ja pitivät yhä valtaa ulkona maailmassa, mutta +näiden seinien sisäpuolella, omien rakkaitten ympäröimänä, oli lupa +edes yhdeksi illaksi unohtaa ne kaikki. + +Iltarukousta varten hän avasi "Päivän Tunnussanan", josta hän muuten +aina aamulla luki lauseet. Siihen oli merkitty profeetta Jesaian +kirjasta: "Heidän lohduttajansa johdattaa heitä, ja vesilähteille hän +heidät kuljettaa." Ja toisena lauseena Mark. 6:31: "Levähtäkää vähän." + +Heljän koko huomio kääntyi ensimmäiseen lauseeseen. Mikko ajatteli vain +toista. + +"Levähtäkää vähän." + +Taas palasi sama tunne, joka hänellä oli ollut kirkossa. Kuuma +taistelu oli kesken, ei ainoastaan isänmaassa yleensä, vaan hänenkin +kohdallansa. Jumala oli tehnyt suuren ihmeen, varmaankin vastauksena +seurakunnan yövartiorukoukseen. Hän oli vaikuttanut miliisipäällikössä +tunnon siitä, että oli tapahtunut ilmeinen vääryys, oli saattanut +hänet kirjoittamaan asiakirjoja ja lähtemään matkalle, oli taivuttanut +pääkaupungissa johtomiesten mielen kuulemaan pikkukaupunkilaisten +asiakasta, oli kääntänyt päätöksen hänen hyväksensä Voikon juonista +ja Salaman kiukusta huolimatta — niin, ihmettä oli tämä kaikki. Mutta +yleistilanne ei ollut valjennut. Pikemminkin viha oli kasvanut ja +ristiriita kärjistynyt. Äkkiä Heljä kysyi sitä, mikä aiemmin oli hänen +mieltänsä askarruttanut: + +— Nyt, Mikko, kerro minulle, mistä tiesit ennakolta, että saisit +vapauden? + +Hän ei voinut väistää vaimonsa suoraa kysymystä. Tänä juhlallisena +iltana hän ei tahtonut vastausta kieltää. + +Hän kertoi, mitä oli tapahtunut samana yönä, jona Olli lähti. Hän +kuvaili kohtausta vanhan vaimon huoneessa ja toisti hänen näkynsä. + +— Ja sitte hän lausui: "Minä kysyin, kuinka se kruunu oli niin kirkas. +Minulle vastattiin, että se on marttyyrikruunu..." + +Tukahdutettu huudahdus pääsi Heljän huulilta. + +— Rakkaani, minä ymmärrän tunteesi. Minulle se hetki kuitenkin oli pyhä +ja ihana. Se oli virkaanvihkimisen hetki. Sain vakuutuksen, että Herra +oli minut lähettävä pakanain luo. Hän tahtoi osottaa minulle suurimman +armon ja kunnian, minkä Kuningas voi alamaiselleen antaa. + +Mutta tuskan ja kauhun ilme ei väistynyt Heljän kasvoilta. + +— Eikö muuta? Eikö hän muuta sanonut? + +— Ei muuta. + +— Silloinhan ei mikään ole varmaa! — hän huudahti. — Miksi ajattelit +pakanamaita? Voihan se täälläkin tapahtua. + +Sinä silmänräpäyksenä, jona Heljä sanansa lausui, sama ajatus iski +salamana Mikonkin tajuntaan. + +Oliko mahdollista päätellä näin? + +Hänen täytyi myöntää, että vaikka silloin ei ollut, oli nyt. Hetken +he katsoivat toisiinsa äänettöminä, järkytettyinä. Sitte Mikko avasi +sylinsä ja sulki siihen Heljän, joka värisi ja alkoi nyyhkyttää. + +— Iloni meni, kaikki sammui, — hän kuiskasi, nojautuen Mikon sydämelle. + +— Älä itke, — sanoi Mikko hellästi, itse jo taas tyyntyneenä. — Sama +Jumala on kanssamme täällä kuin kaukaisilla mailla. Hänen tahdottaan +ei kukaan koukista päästämme hiuskarvaakaan. Ja nyt saamme "levähtää +vähän". Hän lupaa sen meille. + +Kun he tulivat makuuhuoneeseen, kohosi Auri Päivänkukan pääkkönen +tyynyltä. Hän valvoi vielä. + +— Laula, äiti, linnusta siiven alla! + +Heljä pyyhki silmiänsä. Mikko vastasi hänen puolestaan: — Minä laulan, +äiti ei jaksa nyt. + +Ja hän lauloi hiljaa: + + "Jonk' on turva Jumalassa, + turvassa on paremmassa, + kuin on tähti taivahalla, + lintu emon siiven alla." + +Kun hän kertasi viimeiset säkeet, yhtyi Heljä niihin, ja yli lapsen +vuoteen he ojensivat kätensä toisillensa. + + + + + + +III + + + + +XV + +VALKOISELLA PUOLELLA + + +Kalpea nuorukainen lojui pitkällä sohvalla. Huone oli tilava ja hauska, +kalusto vanhanaikainen, kotikutoiset verhot ikkunoissa, karvamatot +lattialla ja iloinen räiskytuli leveässä uunissa. Pieni nakutus kuului +ikkunan takaa. Nuorukainen kohotti päänsä. Kas, punatulkku vain. +Ehkä jyvät ja murut olivat laudalta loppuneet. Ne olivat somia ja +huvittavia, nuo äidin holhokit. Pitäisi mennä niitä ruokkimaan, mutta +jalka on vielä kankea, niin että käveleminen vaivaa. Jospa kumminkin +yrittäisi. Se on samalla terveellistä harjoitusta, sillä laiskuus on jo +ajettava ruumiista ulos väkinäisten ponnistustenkin uhalla. + +Sohvapöydällä oli kahvitarjotin mureine kotikorppuinensa. Hän otti +yhden, musersi käsissään ja astua koikkelehti ikkunan luo, naurahtaen +omille kömpelöille askelillensa. No, paremmin ja paremmin rupeaa +käymään päivä päivältä, nyt kun haava on pian arpeutunut ja hieronta +voi alkaa. Hän avasi ikkunan ja sirotti laudalle muruset, samalla kuin +linnut pyrähtivät lehdettömään koivuun. Toisessa tuokiossa ne jo taas +palasivat, iloisina sirkutellen. Nuorukainen seurasi niiden liikkeitä +hyväntahtoisella mielenkiinnolla. + +— Vieläkö tahdotte korppua lisää? + +Hän kääntyi, pakotti itsensä taas kulkemaan yli lattian ja sitte +takaisin uusine antimineen linnuille. Täytyi tarttua tuolin selustaan, +sillä päätä huimasi, kun hän määräänsä pääsi. + +— Olenpa minä yhä heikko. Menetin tavattoman paljon verta, siitä se +tulee. Mutta pian kyllä toivun hyvässä hoidossa ja kaikkien Korpimäen +herkkujen avulla. Täällä riittää sekä ihmisille että eläimille ravintoa +ja muuta hyvyyttä. + +Vaan samalla mieltä liikutti alakuloinen ajatus: Minulla on +yltäkylläistä; mitä on Heljä siskolla ja lapsukaisilla? Täällä on hyvä +olla, mutta millaista lienee punaisella puolella? + +Kun hän näin ajatteli, täytyi hänen polkaista toista jalkaansa, ei +sitä, joka oli kankea ja kykenemätön. Maa poltti jalkojen alla. Ah, +kunpa jo pääsisi rintamalle takaisin! Oliko tämä miehen työtä, lintujen +syötteleminen, kun isänmaa oli vaarassa ja hätääntyneet kaukaa huusivat +hänenkin apuansa? + +Ei auttanut, sohvalle oli pakko paneutua jälleen. Ponnistus oli jo +näinkin ollut ylenmääräinen. Olli Lehto huokasi syvään. Ei hän olisi +haavaansa napissut, olisi vain pitänyt sen kunnianansa ja ylpeytenänsä, +jos sota jo olisi ollut lopussa. Nyt se sitävastoin oli este, harmi ja +vastus. Sillä vielä oli punaisten voima murtamatta, vielä venäläisten +pistimet uhkasivat, vielä tarvittiin nuorukaisten kaikki tarmo ja +innostus isänmaan vapauttamiseksi. + +Kärsimättömänä Olli kääntelehti sohvallansa, kun ovi aukeni ja pyylevä, +pirteäkatseinen rouva kurkisti sisälle. + +— Nyt minulla on hauskoja tuomisia, — hän sanoi iloisesti. + +Olli kohottautui istualle. — Kirje! + +— Niin, kirje, sinulle isältä. En avannut, kun osote ei ollut minulle. +Joudu nyt, minä olen hyvin utelias. + +Äiti istahti leveään tuoliin, silmät hartaasti kiintyneinä valkoiseen +kuoreen. + +— Heljän käsialaa! — huudahti Olli revittyänsä kuoren auki. — +Molemmilta kirje, isältä ja Heljältä. + +— Ah! + +Äiti ei malttanut odottaa, että Olli olisi lukenut ensin tai edes +ääneensä; hän nojautui hänen puoleensa ja ahmaisi rivit yhtaikaa. +Ensimmäinen viesti tyttäreltä tuolta vaarojen ja hädän alueelta, +punaisesta Suomesta, jota isä ja poika tuhansien muiden kanssa +voimainsa ja verensä hinnalla olivat rientäneet pelastamaan! Mutta +vielä kulki rintama kaukana Heljän kodin alueelta. Mitä hän kirjoitti? +Kuinka oli hänen laitansa? + +Se kirje luettiin ensin. Isän rivejä, muuten ylen kalliita, aluksi +vain silmäiltiin siinä sivussa. Isä voi hyvin, hän jaksoi edelleen +pysyä esikunnan työssä, tahtoi jaksaa loppuun asti, vaikka olikin +huolenpitoa, kirjoittamista, yövalvontaa... Rakas oiva isä! Heljän +kirje Ollille oli saapunut nuoren sotilastarjokkaan Antti Vasken mukana +Mikkeliin ja sieltä Antrean esikuntaan. Nyt isä lähetti sen perille, +tietysti ensin itse luettuansa sen. — Mitä nyt siis Heljä kirjoittaa? +Kaikki hyvin vielä. — Helpotuksen huoahdus pääsi lukijoilta. Mutta +jännitys on suuri. Nähtävästi verkon silmukat kiristyvät pienen +pappilan ympärille. Mikkoa ja hänen perhettänsä pidetään silmällä. +Hyvä, että Ollilla ei ole ollut tilaisuutta viime aikoina yrittää +kirjeen kirjoittamista. Niin, ei kirjoiteta mitään, odotetaan +mieluummin kärsivällisesti ja toimitaan, toimitaan voimaperäisesti +kukin kohdaltansa... + +— Mitä minä toimin? — kivahti Olli. — Sinä äiti, ompelet ja kudot niin +ahkeraan, että joku toinen nääntyisi uuvuksiin, kun on samalla suuri +maatalous hoidettavana. Minä vain vetelehdin. Voisit antaa minullekin +sukkapuikot. Mutta se olisi joutavaa — sota loppuisi, ennenkuin saisin +yhden parin syntymään. Ei, minä tiedän jo, mitä teen. Istun rekeen ja +ajan asemalle. Sitte junalla esikuntaan. Autan isää ja hierotan välillä +jalkaani, kunnes pääsen kuntoon. Sen minä teen. Kyllä tästä jo sen +verran kykenen. + +Äiti vähän hillitsi ja rauhoitti. — Ei vielä, edes muutama hoitopäivä +lisää. — Mutta sitte he kääntyivät keskustelemaan Heljän kirjeestä. + +— Minä luen sen uudestaan, — sanoi äiti. ‒ Luen ääneen. Kyllä se +kannattaa. + +Ensi lukemalta he olivat kiireissänsä vain etsineet uutisia. Nyt he +hiljentyivät kuuntelemaan kirjoittajan sydämen ääntä. + +— Hän on hurskas Jumalan lapsi, — sanoi äiti liikutettuna. — Melkein +liian hyvä hän on elämään täällä maan päällä. + +— Jumalisia te vanhemmatkin olette, ‒ mutisi Olli, — mutta ette te +puhuisi ja kirjoittaisi noin. + +Äidin iloiset silmät katsoivat sillä hetkellä hyvin totisena poikaan. + +— Hän on päässyt meitä pitemmälle, — hän sanoi hiljaa. + +Silloin Olli kuohahti vastarintaan. + +— Niin ei saa sanoa! Me rakastamme yhtä paljon kuin hän, vaikka eri +lailla. Isänmaata me rakastamme, oikeutta ja lakia ja kunnon kansaa. +Huligaaneja ja ryssiä minä vihaan, ja sen tekin teette. Niin pitää +ollakin. "Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän +olla rakkauden täyttämä..." muka! Se on pelkkää pötyä ja lörpötystä. +Kun minä ammun, niin en rakasta punikkeja, vaan isänmaata ja sen onnea, +ja se on ainakin yhtä hyvä. Sotaa käydään rakkaudesta — olkoon niin — +mutta vihan voimalla! + +Nuorukaisen posket hehkuivat. Äiti ei vastannut. Hän luki nyt isän +kirjettä tarkempaan. + +— Kuule! — hän huudahti. — Katso, mitä tässä on! + +Jälkilisäyksenä isä kertoi, että Heljän kirjeen tuojan, ylioppilas +Vasken toveri oli ammuttu matkalla valkoisten puolelle. Pojat olivat +hiihtäneet kymmenen tuntia yhteen painoon, koettaen kiertää punaisten +vartiopaikkoja, kun äkkiä pyssy pamahti, kuului pysähdyskäsky, ja +useita punanauhaisia miehiä sukelsi esiin lumisesta metsästä. Henkensä +edestä pojat ponnistivat, mutta laukaus kaatoi toisen, Martti Varvikko +nimisen. _Hänellä oli Heljän kirjeen jäljennös saappaassansa..._ + +Olli huudahti. Hän oli liian hyvin kasvatettu kirotaksensa, ainakaan +äidin kuullen, mutta mielentilaltaan hän olisi ollut tällä hetkellä +varsin valmis syytämään tuhansia tulimmaisia. Hän sieppasi isän kirjeen +ja luki sen alusta loppuun. Martti Varvikko oli nuoresta ijästään +huolimatta ollut hänen suojeluskuntatoverinsa kuten vanhempikin +veli, Kauko, joka taisteli Savon rintamalla. Sinnehän nämäkin olivat +aikoneet. Vai oli nyt Martti, reipas, kelpo poika, vuodattanut verensä, +yhteisen asian tähden. Kunnia hänen muistollensa! — Mutta punikit +— nuo vihatut punikkijulmetut! Siinä taas uusi kallis lasku heidän +tiliinsä. Ja millainen oli sisaren ja langon kohtalo tällä hetkellä? +Olli tiesi, että ihmisiä oli vähemmästäkin vangittu, rääkätty ja +tapettu. Nyt Heljän kirje oli heidän käsissänsä, eivätkä he hurskaita +puheita ymmärtäneet, se oli varma, totesivat vain luvattoman yhteyden +valkoisten kanssa ja Ollin oleskelun rintamalla. + +Äiti ajatteli samantapaisia ajatuksia, vaikka hillitymmin, ei +raivostuneena kuten Olli, vaan syvästi huolissaan. + +— Emmekä mitään voi tehdä — emme mitään, — hän huokasi. — Vaikka +kutoisin sormeni verille, ei niillä sukilla pelasteta Heljää ja Mikkoa. + +— Äiti, nyt ei yhtäkään hoitopäivää lisäksi! -intoili Olli, pyrkien +ylös. — Nyt minä lähden. Onhan lääkäreitä muuallakin kuin täällä. Heti +päivällisen jälkeen minä lähden. Käske Aapelin valjastaa hevonen! Ehdin +parahiksi iltapäiväjunaan. + +Eivät auttaneet neuvot eivätkä pidättelyt. Nuorukaisen poskilla hehkui +kuuma puna, ja innostus viritti voimaa. Äiti katsoi häntä silmiin ja +tunsi, että oli oikein antaa myöten. Kesken äidillisen huolensa ja +oikeutettujen, estelevien järkisyittensä hän oli ylpeä pojastansa, joka +pysyi päätöksessään. + +— Niin mene sitte Jumalan nimeen! + +Äiti varusti parhaan päivällisensä ja pani herkullisimmat eväänsä. +Mytyllinen valmiita vaatteita valkoisille sotureille nostettiin rekeen. +Olli oli syvästi liikutettu lähteissänsä, vaikka hän pakottautui +ulkonaisesti rauhalliseksi. Hän vaan sanoi äidille: — Kun palajan, tuon +sinulle tuliaisia. Heljän minä tuon, ennen en tule kotiin. + +Samoin ulkonaisesti tyynenä äiti vastasi: - Jumala sen tietää, tuotko +hänet. Löytänet ainakin hänen pienet lapsensa ja saatat ne mummon luo. + +Mutta sitte kumminkin itsehillintä petti viime hetkenä. He syleilivät +toisiansa kyynelsilmin, tietäen, että nämä voivat yhtä hyvin olla +jäähyväiset ainiaaksi. + +Seuraavassa tuokiossa Olli jo irtautui, pyyhki silmien pisarat turkin +hihaan ja purren hammastansa astui alas portaita kankeine jalkoineen. +Käden huiskutus reestä — ja pian se katosi tienmutkaan, äidin jäädessä +pihalle yksin. + +— Osasinko tätä ajatella, kun hänelle kirjeen vein, — hän mietti +kääntyessään menemään sisälle. — Kaikki on arvaamatonta. "Omistakaa, +niinkuin ette omistaisikaan..." + +Hän ojensi pientä pyylevää vartaloansa. ‒ Niin, juuri niin pitääkin +olla. Nyt ei kelpaa hentomielisyys. + +Pää pystyssä hän kulki läpi suurien, tyhjien huoneitten suoraan väen +puolelle jakelemaan ohjeita ja tarkastamaan talon töitä. Huomiota, +tarmoa ja ystävällisyyttä riitti joka taholle, aivan kuten muulloinkin. +Vasta iltamyöhällä yksinäisessä makuuhuoneessansa hän unohtui istumaan, +kädet ristissä suuren kirjan päällä, joka oli pöydällä avoimena. + + + + +XVI + +ETEENPÄIN + + +Viuh—viu-uuh! Kuulat lentelevät. Ta-ta-ta-ta-ta — kuularuisku ratisee. +Viuh — viu-uuh! Ilma on täynnä suhinaa ja räiskettä. + +Äsken on komppanianpäällikkö kaatunut. Nuori Olli Lehto on saanut +määräyksen astua hänen tilallensa. Hän onnahtaa hiukan. Jalka, +joka jo sodan ensi taisteluissa pahasti haavoittui, on nyt täysin +käyttökelpoinen; mutta liian aikainen rasitus ja hoidon keskeytyminen +on jättävä jälkensä hänen elinijäksensä. Ontuva mies hänestä tulee, +mutta hän ei siitä välitä. Monihan on uhrannut sydänverensä. Tämä hänen +vammansa toki on vähintä, mitä nuorukainen voi maansa tähden kärsiä. +Jos enemmän vaaditaan, on hän siihen altis millä hetkellä tahansa. + +Viuh—viuh—viu-uuh! + +Likeltäpä hipaisi kuula. Ihan korvan ohi se suhahti. + +— Eteenpäin! — hän huutaa miehillensä. + +He etenevät ketjussa, juoksevat, paneutuvat pitkälleen, ampuvat ja +juoksevat taas. Tuonne talon luo on päästävä syöksyhyökkäyksellä. + +Tuli yhtyy. Olli näkee kahden miehistänsä kaatuvan. Leveä pellon oja, +kevätvettä tulvillaan, on edessä. + +— Ojaan! — hän komentaa empimättä. + +Siellä he ovat vedessä hartioita myöten. Sillävälin heidän +kuularuiskunsa sivustalta yltyvät rätittämään. Jo joutuu tykkikin, joka +on tuotu maanteitse. Jumalan kiitos, siinä tuli pelastus. Yksi ainoa +kumea jysähdys vain, ei tarvita muuta. Talossa ampuminen vaikenee. + +— Ylös, eteenpäin! — huutaa Olli, vielä ojassa seisoen. Ensimmäisenä +hän itse syöksähtää esiin. Vesi on hyytävän kylmää, mutta hän ei ole +sitä tuntenut. Nytkään hän ei tunne vilua. Tuli, joka palaa hänen +sisimmässänsä, lämmittää, hehkuttaa. + +Miehet ihailevat häntä. He seuraavat nurkumatta, hänen rohkeutensa +rohkaisemina, hänen intonsa innoittamina. + +Sanitäärit ovat kantaneet kaatuneet pois. Keitä he olivat? Olli +tahtoisi kuulustella, tahtoisi sanoa osaaottavan sanan tai ehkä +viimeiset jäähyväiset kunnon sotaveikoille. Ei voi, ei ole aikaa. +Eteenpäin! Siinä rynnätessään hän muistaa Antti Vaskea, jonka täytyi +jättää kaatunut toverinsa vihollisten saaliiksi. Nämä jäivät ystävien +hoivaan. Suuri asia ensin, isänmaa yli kaiken. Jos oma sydän vuotaa +verta, vuotakoon, ja jos kärsii toinenkin, olkoon se elävä uhri +isänmaan alttarille. + +Vaikka ammunta talosta on tauonnut, lähestytään varovasti, petosta +uumoen. Se on kuitenkin turhaa. Talo, rei'ille ammuttuine seinineen, +on autio kuin hauta. Omistajat ovat nähtävästi jo ennen paenneet pois, +ja peltolakeudella näkyy äskeisten puolustajien kiireisesti etääntyvä +ketju. + +— Ei tuon useampia! — huudahtaa nuori päällikkö. — Pojat, niitä emme +päästä käsistämme! Kaatuneitten veren me velomme heiltä. Hei, eteenpäin +rientomarssissa! Konekiväärimiehet, laittakaa konit liikkeelle! Te +ajatte maantietä pitkin ja kierrätte heidät. + +Ei ainoakaan napise, ettei jäädä ruokailemaan tai tehdä tulta ja +kuivata äsken kastuneita vaatteita. Kun komento kuuluu eteenpäin, sitä +totellaan kuin yksi mies. + +— Viimeiseen mieheen me heidät kaadamme! — huudahtaa päällikkö +painaltaessaan lakeudelle. + +— Viimeiseen mieheen! — kertaa kaiku riveistä. Nyt jo tiedetään äsken +kaatuneitten toverien nimet. Toinen on kuollut, toinen henkitoreissaan. +He olivat reippaita, suosittuja poikia. Muun velvoituksen lisäksi +velvoittaa näidenkin muisto. + +He ajavat takaa kuin metsämiehet otuksia. Tarkasti tähdätyt laukaukset +tapaavat. Pakenijat pysähtyvät, ampuen hekin. — Hyvä, — ajattelee Olli, +‒ sitä pikemmin ja varmemmin konekiväärit soittavat heille selkään. — +Vuoroon pakoa ja pysähtymistä. — Nyt! Ta-ta-ta-ta... Säikähdys valtaa +perääntyvän ketjun, aseet heitetään, kädet nostetaan ylös. + +Olli on huutamaisillaan miehillensä: — Emme ota vankeja! — Jokainen +tietää, mitä se merkitsee. + +Silloin hän kuulee kuiskauksen: "Olli, rakasta vihollistakin! Hän on +meidän veljemme, saman Isän lapsi." Saako sodassa olla herkkä ja hellä? +Saako kuunnella, mitä sisar on puhunut sydämeen? Itse hän oli juuri +äsken vakuuttanut: "Viimeiseen mieheen me kaadamme heidät!" + +Marssitaan luo, vangitaan miehet ja pidetään kuulustelu. Muuan +kersantti, Ollin ystävä, jouduttaa häntä: — Komenna ne riveihin ja +suorita toimitus pian! + +Mutta Olli seisoo vaiti. Taistelu käy nyt hänen omassa rinnassansa. + +Sitte hän kääntyy odottavien soturiensa puoleen. — Miehet, toverit! +— hän lausuu. — Kiitän teitä kunnosta ja reippaudesta. Olette hyvin +tehneet tehtävänne. Me lupasimme kaataa nämä viimeiseen mieheen asti, +ja me ammuimme niin monta kuin oli tarvis ja niin kauvan kunnes +päämäärämme oli saavutettu. Kootkaa kentältä kuolleet ja haudatkaa ne +ja toimittakaa haavoittuneet hoitoon. Nämä vangit palautetaan taloon, +josta tulimme. Saakoot ruoka-annoksensa ja jääkööt vartioituina sinne +toistaiseksi. Aseettomien miesten ruumiitten yli emme kulje eteenpäin. + +Sotilaat vaikenivat kunnioittavasti. Olli Lehto on ennen ollut pikemmin +kova kuin hempeätunteinen; mutta he tuntevat hänet horjumattoman +oikeamieliseksi ja tottelevat, toiset kasvaneella ihailulla ja +mielihyvällä, toiset kylläkin pettyneinä, ikäänkuin voitto olisi jäänyt +keskeneräiseksi ja sen tulos väkisin riistetty heiltä. + +Vangit vaikenevat myös, tuskin uskoen mitä kuulevat. + +Olli on sinä iltana hiljaisempi kuin muulloin. Ateria on nautittu, +tulen ääressä on lämmin ja hyvä levätä. Talon tuvat ovat suuret, kaksi +vastakkain, eteinen välillä. Vangit vartijoineen ovat väentuvassa. +Voittajien olisi tilavampi ja mukavampi nukkua, ellei noita tuolla +olisi, eikä ravintoaineitakaan ole ylellisesti varattuna. Se tulee +Ollin mieleen, mutta hän ei kadu tekoansa. Hän majailee muutamien +muiden kanssa eteisen takana olevassa kamarissa, molempien tupien +välillä. Isäntäväen tuvassa sotapojat ovat iloisesti viettäneet iltaa, +remunneet ja laulaneet Rannanjärvestä ja ukko Mannerheimista ja +heilistä, joka jäi kotiin. Vähitellen he ovat väsyneet ja torkahtaneet +toinen toisensa jälkeen. Eräällä nuorella sotilaalla on viulu. Se +tapailee sävelmää, hapuilee ja helähtää soimaan tuttua virttä: + + "Rakkaus, joka jumaluutes + kuvaksi mun tänne loit..." + +Tunsiko poika sanat? Kentiesi, kentiesi ei. Hän on haaveileva, +ihanteellinen, hento koululainen, joka varmaankin illan hiljetessä +muistaa äitiänsä ja kotiansa, ehkä kodin iltarukoustakin ja lauluja, +joita silloin on laulettu. Tahi tuo vain oma tunnelma hartaat sävelet +hänen mieleensä jostakin kaukaa muistojen kätköistä, ilman määrättyä +aihetta ja tarkoitusta. + +Olli varjostaa silmiänsä kädellään. Sillä hetkellä hänen ajatuksensa ei +kulje kotiin Korpimäkeen, kuten usein iltasilla muulloin, vaan pieneen +pappilaan, jossa totinen, tumma mies, vieno, vaalea nainen ja kaksi +suloista lasta kokoontuvat iltahartauteen. Hän on varma siitä, että he +rukoilevat hänen puolestansa. + +— Heljä, — kuiskaa hänen sydämensä, ‒ oletko tänä iltana tyytyväinen +minuun? + +Tulee suloinen ja hyvä olla. Ei, hän ei kadu, ajattelivat toverit mitä +tahansa. Turunen, kersantti, joka tuossa lattialla nukkuu suu auki, +soitosta heräämättä, on ainoa, joka on sanonut jotakin. — Olli, mikä +sinuun meni? Meillä on syöjiä tarpeeksi, emme tarvitse syöpäläisiä. +Rupeatko sinä nahjustamaan, vai oletko olevinasi? — Seurasin +omantuntoni ääntä, — hän vain on vastannut. + +Hän koettaa ajatella Heljän tapaan, että nämähän ovat hairahtuneita +Suomen poikia, oman isänmaan lapsia. Ei ryssiä! Niitä hän ei jaksaisi +armahtaa. Eikä olisi tarviskaan. Heljä kyllä senkin voisi tehdä, mutta +hän ei kelpaisikaan sotaan. + +Siinä muistellessaan Heljää ja hänen lapsukaisiansa Olli samalla tuntee +taas innostuksensa kohoavan. Hänen mielialansa on toisenlainen kuin +päivällä, mutta tunne on puhdas ja palava. On kiire, kiire pelastamaan +rakkaita, jos he vielä ovat pelastettavissa. Tottahan he ovat! Juurihan +hän on ihmeellisen selvästi hengessään kokenut heidän läsnäoloansa. + +Riennossa eteenpäin, niin pian kuin aamu valkenee! Omien rakkaitten +tähden, tuhansien kotien tähden! Isänmaa, ylhäinen aate, tulee +sanomattoman likeiseksi, kun ajattelee, että juuri nuo tuhannet pienet +kodit sen ytimen muodostavat. + +Virsi tuvassa hiljenee viimeiseen kertosäkeeseen: + + "Rakkaus, mä itseni + sulle annan ijäksi!" + +Mutta Ollin viimeiset mietelmät ennen nukkumista eivät olekaan herkkiä +ja hurskaita. Heljästä hänen ajatuksensa siirtyy Mikkoon ja pysähtyy +siihen tällä kertaa arvostelevana ja terävänä. + +— Heljälle sopii rauhan enkelin virka. Mutta Mikko, miehinen mies! +Arkaili omaa nahkaansa ja peitti sen jumalisiin lauseisiin. Ei hän +ole mieltään muuttanut; Heljän kirjeestäkin näkyy, että he pelkäävät +yhdessä. Täällä tanterella opitaan, ettei mikään sovittelu kelpaa. Armo +voi joskus käydä oikeudesta, niinkuin tänään, mutta rauha ei synny +väittelemisellä ja koreilla puheilla. Päämäärä on selvä ja keinot myös. +Mikko joutaisi kuuntelemaan, kun meidän sotapappimme saarnaa! + +— Ottaa hän kumminkin ilolla pelastuksen vastaan, kun me valloitamme +kaupungin, vaikka siinä rytäkässä tapetaankin monta, — hän lopuksi +tuumii kylkeänsä kääntäen. + +Yöllä kersantti Turunen herää siihen, että Olli unessa täyteen ääneen +komentaa: — Eteenpäin! + + + + +XVII + +VÄISTYMÄTTÄ + + +"Levähtäkää vähän" — se kehoitus ja lupaus tuli täydeksi todeksi +Mikolle ja Heljälle. Melkein kuukauden aikana Mikon vapauttamisen +jälkeen oli pikkukaupungissa verrattain rauhaisaa. Muutamat piirit +seurustelivat paljon joutessansa ‒ virastotkaan eivät toimineet, +kauppiailla oli tuskin mitään myymistä, kaupunkiin jääneet opettajat +pitivät pitkää lupaa, ja nuorilla alkoi taas olla kotikutsuja +ja keskinäistä ilonpitoa, kun vakavuus ja jännitys kävi liian +kyllästyttäväksi. Ei tapahtunut mitään, ei kuulunut kuolonsanomiakaan, +ja ulkomaailmaan nähden elettiin kuin pussissa. Suuri "maanalainen" +postikin meni hukkaan, kun punaiset retkillänsä juuri osuivat taloon, +johon säkki oli saapunut. Siellä emäntä sattui lämmittämään uunia, +paistaakseen leipiä. Hän työnsi hädissään koko säkin tuleen. + +Hengelliset kokoukset jatkuivat edelleen, ja niissä käytiin +ehtymättömällä harrastuksella. Toisille nuo iltahetket olivat +muodostuneet syväksi tarpeeksi, toisille pinnalliseksi tavaksi, +jonka noudattaminen kuitenkin säännöllisesti kuului päivän ohjelmaan +ja tuotti jonkinlaista hermorauhoitusta yöksi. Elämän suljetussa +yksitoikkoisuudessa sellaisetkin tilaisuudet kelpasivat vaihteluksi, +varsinkin kun eri henkilöt, maallikotkin, puhuivat, ja kuoro- tai +yksinlaulu, toisinaan taas runolausunta tuotti lisää mielenkiintoa. +Toimivien ja rukouksiin yhtyvien luku pysyi verrattain pienenä. Se +huoletti Mikko Salmea, sillä siinä hän syystä kyllä näki seurakuntansa +herätyksen lämpömittarin. Mutta hän jatkoi uskollisesti kylvöänsä ja +uurastustansa oman vaimonsa ja seurakunnan kantajoukon, sekä vanhempien +että nuorempien, tukemana. + +— Isä, kerro lähetyskertomuksia, — pyysivät lapset usein. + +— Isä, joko pian pääsemme Kiinaan? — he kyselivät. + +Silloin isän silmät näyttivät pohjattoman syviltä ja tutkimattomilta. +Heljäkin saattoi semmoisina hetkinä äkkiä kohottaa katseensa häneen, +kuin odottaen, mitä hän vastaisi. Tavallisesti hän kysymykseen +vastasi näin: — Sen Jumala tietää, — tai: — Se on Jumalan kädessä. ‒ +Kertomuksia hän kertoi, mutta, vältti nyt tarkoin kaikkea julmaa ja +jännittävää. + +Mutta kerran hän odottamatta kysyi: -Muistatteko vielä Pattesonia? + +— Muistamme. — Niin jännittävää ja järkyttävää tarinaa lapset eivät +olleet unohtaneet. + +— Ja kuitenkin toivotte Kiinaan! + +— Niin, isä, Kiinaan, — kiirehti Auri sanomaan, — mutta ei Etelämeren +saarille. + +Silloin isä kertoi Robert Stewartista ja hänen perheestänsä suurena +kapinavuotena Kiinassa. + +— He viettivät kesää useiden lähetystätien kanssa kauniissa, +rauhaisassa huvilassa ylhäällä vuorilla. Oli pikku Herbertin +syntymäpäivä, ja siskot Mildred ja Kathleen nousivat varhain aamulla +poimimaan kukkia pöydän koristukseksi. Äkkiä he kuulivat melua ja +näkivät miesjoukon kiipeävän rinnettä ylös. Ne olivat aseistettuja, +julmannäköisiä miehiä. Säikähtyneinä tytöt juoksivat sisälle. Isä +ja äiti olivat jo myös huomanneet, että vihollisia oli tulossa +— kapinallisia kiinalaisia, jotka tahtoivat pahaa kristityille. +Vastarinta ei voinut tulla kysymykseen. Robert Stewart ja hänen +vaimonsa kaatuivat ensimmäisistä iskuista, ja lähetyskodin kaikki +kiltit tädit surmattiin heidän kanssansa, paitsi yhtä, joka haavoistaan +vielä toipui. Pikku Herbert, syntymäpäivälapsi, tavattiin kedolta +kuolleena hoitajansa vieressä. Mutta Stewartin uljas pieni Mildred +pelasti muut vielä nuoremmat sisaruksensa. Hän piilotti heidät sängyn +alle ja asettui itse esille. "Olkaa hiljaa", hän sanoi. "He saavat +tappaa minut." Miehet ryntäsivät huoneeseen ja löivät ja haavoittivat +tyttöä, mutta toisia lapsia he eivät huomanneet. He syöksyivät +raivoisina eteenpäin, pannen rakennukset palamaan. Silloin lapset +kiireesti ryömivät esiin sängyn alta, Kathleen otti syliinsä pienimmän +ja kaikki pakenivat metsään. Mildredkin jaksoi seurata mukana, ja he +pelastuivat. + +— Elävätkö he vielä? — tiedusti Tarmo innokkaasti. + +— Pienin lapsista kuoli pian. Hän oli vasta kapalovauva, eikä hän +kestänyt ilman äidin hoitoa. Mutta Mildred, Kathleen ja heidän nuorempi +veljensä elävät, ja sitäpaitsi kolme vanhempaa sisarusta, jotka oli +lähetetty kouluun Englantiin. + +— Pelkäävätkö he nyt Kiinaa? — kysyi Auri Päivänkukka silmät suurina. + +— Viisi heistä on lähetystyössä Kiinassa, -vastasi isä. — He tahtovat +antaa elämänsä sen maan hyväksi, jonka tähden heidän isänsä ja äitinsä +ja pienet sisaruksensa kuolivat. + +Syntyi syvä hiljaisuus. Auri Päivänkukka, joka oli vapissut ja +kauhistunut kertomusta Pattesonista, ei nyt itkenyt. Hän kietoi kätensä +isän kaulan ympärille, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi: + +— Niin minäkin tekisin. + +Isän tumma silmä kostui. Hän suuteli pientä tyttöänsä ja kääntyi Tarmon +puoleen: + +— Entä sinä? + +Poika oli tuikeannäköinen ja pudisti päätänsä: + +— En tiedä. + +Heljän sydäntä viilsi kipeä tuska. Hän olisi halunnut Mikolta kysyä, +miksi hän tällaista oli puhunut lapsille, mutta ei voinut. Hän +ajatteli: ‒ Isä valmistaa heitä johonkin kauheaan. + +"Levähtäkää vähän." Joko levon aika lähenteli loppuansa? Ei tosin muuta +uutta vielä tapahtunut, kuin että määräyksiä kiristettiin. Voikko +julisti, ettei saanut liikkua ulkona kello kuuden jälkeen. Siitä piti +kai tulla kuolinisku hartauskokouksille, kun ne muuten eivät tauonneet. +Mikko otti määräyksen tyynesti vastaan ja asetti kokoukset kello puoli +viideksi. Väki tosin jonkun verran väheni, mutta pääasiassa kaikki +jatkui entiseen tapaan. + +Eräänä päivänä pappilan hiljaiseen elämään tuli virkistävä keskeytys. +Maalaisreki laahusti viimeisillä kelinrippeillä pihalle, ja siitä +astui esille vanttera eukko ja huiveihin kiedottu tyttönen. Kumpikin +kokoili peitteen alta myttyjä ja koreja, tähystellen samalla pappilan +ikkunoihin, eikö joku huomaisi ja tulisi auttamaan. Jo tultiinkin. + +— Kas, Mari sisar! Ja Aune mukana. Mikä tuuli teidät tänne toi kaikkien +pistimien välitse? + +Siinä oli iloista pakinaa ja tervehtimistä. Mikon sisar, kellosepän +rouva naapurikaupungista, nyykähytteli päätään ja naurahteli +hyvätuulisena. + +— Kerron, jahka joudutaan. Onhan niitä asioita tämmöisenä aikana. + +Eteisessä päästeltiin Aune tyttö, pulska kymmenvuotias, huiveista ja +paksuista kaulakääreistä. + +— Onko Aunen kaula kipeä? + +— Oli, mutta parani jo, — vastasi Mari rouva nauraen. + +Heljä kummasteli, mitä hän tarkoitti. Mutta ei siinä ollut selvityksiin +aikaa, sillä Mari rupesi puuhaamaan myttyinensä, irroitteli korin +nauhoja ja purki esille ihanuuksia toisen toisensa perästä. + +— Niin, katsokaas, minä arvelin, että teillä on puutetta. Tässä on +hapanlimppuja. Niitä ei nyt säästetä, vaan leikataan heti paksut +viipaleet kaikille. Tässä on voita, kolme kiloa. Se on paljo +nykyaikaan, vai kuinka? Lampaanjalka. Vasikanpaisti. Pussillinen +ryynejä. Pullollinen siirappia. Kas niin, lapset, kantakaa tuonne +ruokasalin pöydälle. + +Mikko ja Heljä kiittivät yllätettyinä, käsittämättä, kuinka tällainen +runsaus tuli heidän osaksensa, ja ihastuneet lapset hyppelivät tädin +ympärillä. Laina sai sanan, että punajuurikahvi oli nopeaan laitettava +tulelle. + +— Punajuurikahvi! Eikö teillä edes kahvia ole? Hyvä kun pistin +pienen pussosen mukaan. Auri, vie keittiöön. Ohhoh, olipa hyvä että +tulin. Kertokaa nyt tämän kaupungin asioita, sillä välin kuin kahvi +kiehuu. Minä levitän voileipiä. Tässä on vehnästä. Sen päälle pannaan +siirappia. Pannaanko, Tarmo? + +Tietysti piti pantaman! Auri palasi keittiöstä, ja molempien lasten +silmät seurasivat hartaina tädin käsien jokaista liikettä. Tällaista +juhlahetkeä he eivät pitkiin aikoihin olleet uneksineetkaan. Aune +serkku jäi aivan syrjään huomiopiiristä, kunnes ensimmäiset voileivät +lihaviipaleineen ja siirappivehnäset oli syöty. + +Mikko ja Heljä kertoivat kilpaa kaikkea mitä Mari halusi. Vankeusaika +vaati pitkän kuvailunsa. Vasta kahvin jälkeen Mari salli oman vuoronsa +tulla. + +— Niin, ymmärrättehän, me huolehdimme teistä. Sinähän, Mikko, +kirjoitit, että toimeentulon suhteen turvaatte Jumalaan, jaatte +leipäpalat keskenänne ja elätte kuin varpuset huomisesta tietämättä. +Siitä jo arvasimme, että teiltä on säästöt viety. Mitä? Itse näytitte +ja annoitte ottaa? No jopahan! Uskon minäkin Jumalaan, ja ukkoni +myös, mutta emme me niin hurskaita ole emmekä tahdokaan olla. Mitä te +hulluttelette? Rosvoilta on oikeus piilottaa tavarat, se on totinen +tosi. Ette näitäkään tuomisia olisi saaneet, jos minä olisin laskenut +punikit kaikkiin komeroihini nuuskimaan. Ei, kyllä meillä kätköjä on, +ja niin on Hanna sisarellakin. Millä he muuten tulisivat toimeen, +yhdeksänhenkinen joukko? Meillä nyt on vaan tuo yksi tyttö, mutta näkee +hänen päältänsäkin, ettei hän nälkää ole kärsinyt. + +— Näkee kyllä, — huoahti Heljä, verraten katseillansa Aunea ja omia +lapsiansa. + +— Omantunnon rauha on parempi kuin parhaat herkut, — sanoi Mikko. + +— Syötpä kuitenkin mielelläsi näitä herkkuja, — nauroi Mari. + +Silloin Mikko työnsi hänelle takaisin valmiiksi levitetyn voileivän. + +— Ei, Mari, siitä hetkestä, jona puhut tuolla tavalla, minä en koske +niihin. + +Nyt tuli sisaren todella paha mieli. + +— Olet sinä Mikko erinomainen! Minä tulen tänne sinun tähtesi henkeni +kaupoilla — niin juuri, henkeni kaupoilla, rakkaudesta teihin — ja sen +sinä aiot tehdä tyhjäksi pienen leikinlaskun takia. Sellainen sinä olet +kuin lapsenakin; Sakari ja Pekka veljet sanoivat sinusta toden sanan: +ykstotinen kuin sepän lato saaressa! + +Mikko ei voinut olla hymyilemättä. Lapsuusajan muistot palasivat +ilmielävinä. + +— Olkoon menneeksi, Mari, minä syön. — + +Hän otti äsken hylkäämänsä voileivän ja taputti sisaren kättä. — Panen +arvoa rakkaudellesi, vaikka periaatteeni ovat jyrkemmät kuin sinun. + +— Se tässä vielä olisi tarvittu, että Heljältä ja lapsiparoilta olisit +ruoan kieltänyt, — mutisi Mari, töin tuskin vielä leppyneenä. + +— En puhunut heistä, vaan itsestäni, — sanoi Mikko. + +Sitte syötiin, kunnes ei enää jaksettu. Laina keittiössä sai yhtä +runsaan osansa. Aune tyttö, vaikka ei ollutkaan nälkämuruilla ravittu, +piti hänkin hyvin puolensa. + +— Kylläpä sulavat vähiin tuomiseni, — päivitteli Mari. — En saanut +enempää kulkemaan. Suuri säkkini vei tilan, se siinä oli. Emmekä mekään +ylettömiä omista, on se niinkin. + +— Mikä suuri säkki? — utelivat lapset. + +— Niin, kerro matkastasi, — pyysi Heljäkin. — Te olitte hengenvaarassa? +Eihän nyt vaan koidu sinulle pahoja jälkiseurauksia? Kunpa et joutuisi +kärsimään siitäkin, että meitä autoit. Katso, me olemme täällä +vaarallisia ihmisiä... + +— Joutavia, — keskeytti Mari. — Kyllä minä kerron, kunhan en taas +loukkaisi teidän herkkiä omiatuntojanne. Mutta eihän se teidän +synniksenne tule, mitä minä olen tehnyt, ja niin paatunut olen, että en +edes kadukaan. + +Heljä vilkaisi lapsiin, jotka jännittyneinä odottivat tädin kertomusta. +Taisi olla myöhäistä viedä heitä pois. Hän yritti kumminkin: — Auri ja +Tarmo, menkää näyttämään leikkikalujanne Aunelle! + +— Osaako Aune kertoa samaa kuin tätikin? — tiedusti Tarmo heti +kekseliäästi. + +— Osaan! — ilmoitti Aune. — Mennään vaan, kyllä minä kerron kaikki! + +Niin he juoksivat makuuhuoneeseen, ja Heljä ymmärsi joutuneensa ojasta +allikkoon. + +Mutta Mari juoksi Aunen perässä, kuiskutteli hänen korvaansa ja +palasi sitte ruokasaliin. Siellä hän alkoi kertoa pitkää tarinaa +Mikon syntymäkaupungin elämästä ja kärsimyksistä punaisen hallituksen +aikana. Mikon sukulaisilla ei kumminkaan ollut pahempaa hätää, kun +ei ollut sotaikäisiä poikia. Hannan mies, räätäli, teki pakosta +työtä punaisten verstaassa; sillä tavalla hän oli turvattu ja sai +joukollensa elatuksen. Meriltä ei kuulunut mitään — siellä ne yhä +purjehtivat jossakin kaukana, sekä Pekka että Sakari. Pekan vaimo +elätti ompelemisella itseänsä ja poikaansa. Marin mies, kelloseppä, oli +samanlainen hauska ja hyvätuulinen ihminen kuin Mari itsekin — laski +leikkiä punikkien kanssa, korjasi heidän kellojansa ja tuli tavallisen +hyvin toimeen. Mutta äskettäin oli odottamatta vangittu yksi ja toinen +rauhallinen kaupunkilainen, ja vastikään joku tiedusteli kellosepältä, +eikö sietäisi lyödä liike lukkoon ja liittyä punakaartiin. Silloin he +yhdessä miettivät pakojuonen. Miehille ei annettu lupalippuja ulos +kaupungista, mutta naiset saivat. Mari kävi hakemassa itselleen ja +Aunelle, käydäkseen likimmän pitäjän kansakoululla. + +— Opettajan rouva on lapsivuoteessa — niin minä heille selitin, ja +totta se onkin. Minäkin vähän ymmärrän niitä asioita, olenhan minä +monia auttanut, ja lupasin mennä sairasta katsomaan. Sanoin, että vien +mukavamman patjan hänelle, kun kuuluu olevan pelkkä olkinen alusta. +Sen minä tietysti valehtelin — mutta siitä tahdoin paperin, että oli +lupa viedä — "ettei kukaan matkalla ota sitä takavarikkoon", niin +minä sanoin. Sillä aikaa kuin ukkoni toimitti hevosen ja reen, minä +kävin tullissa katsomassa, kuka siellä seisoi vahtina. En tuntenut, +mutta rupesin juttusille ja selitin kaikki samat kuin esikunnassakin. +Patjaa lähden viemään sairaalle — kas tässä lapussa on siihen lupa +— mutta nähkääs, veisin vähän ruokaa myös, jos sallitaan. Puhuin +koreasti, lupasin ohimennessä vahdillekin pistää kauniin leivän +kouraan — ja niin luisti kuin siima veteen. Mutta se patja, se olikin +minun ukkoni patjakangassäkissä rekipeitteen alla. Vahti ei edes +vaatinut nähdäkseen, otti vastaan lämpimän leipänsä ja laski meidät +läpi, Aunen ja minun kaikkine tavaroinemme. Näön vuoksi poikkesin +koululle, että tietävät siellä kertoa samalla tavalla kuin minäkin, jos +tiedusteltaisiin — ja ukon vein varmaan talteen tuttuun metsätorppaan. +Sitte lähdin tänne ajamaan. Jos sinä, Mikko, tahdot säkkiin, niin sama +patjakangas on reessä vieläkin. Tottahan tunnet lymypaikkoja? + +Mikko ja Heljä kuuntelivat kuin ihmeellistä seikkailusatua. Viimeinen +kysymys jäi vastaamatta. Sen sijaan Heljä kysyi Marilta: — Entä miten +pääsit tänne, niin ettei siltavahti ottanut ruokatavaroita pois? + +— Aune sairastui kurkkumätään aina vartiopaikkojen kohdalla. Näittehän, +kuinka hänen kaulansa oli kääreissä. Sanoin pistinmiehille, että vien +lasta kurkkumätäsairaalaan. Voitte uskoa, että miehet eivät meitä +tutkimuksilla viivyttäneet. Täytyy kai vielä tänään käydä jonkun +lääkärin luona, joka tietysti todistaa, ettei ole kurkkumätää... Siinä +selvitys, miksi olemme pappilassa emmekä sairaalassa. + +Mitä nyt sanoa kaikesta tästä? Mikko ja Heljä olivat aivan +tyrmistyksissään. Pitkän hiljaisuuden perästä Mikko vihdoin lausui: — +Mari sisar, toivoisin että et ensinkään olisi tullut tänne. ‒ Ja Heljä +jatkoi vaatimattomalla kysymyksellä: ‒ Eikö valhe ole aina syntiä? — +Itse hän siihen vastasi: — Minusta on. + +— Sen synnin kyllä Jumala minulle anteeksi antaa, — virkkoi Mari hiukan +kirpeästi, nousten paikaltaan. — Nyt menenkin suoraan lääkärille Aunen +kanssa. Jos ette sitte tahdo suoda meille yösijaa kattonne alla, voimme +lähteä vaikkapa saman tien. + +— Ei, ei! — Heljä hätääntyi. — Tietysti te jäätte. — Ja Mikkokin +vakuutti, että hän vakavilla sanoillansa ei tarkoittanut karkoittaa +sisartansa pois. + +Tavalliseen aikaan Mikko ja Heljä menivät hartaushetkeen, mutta Mari +rouva piti parhaana olla näyttäytymättä heidän seurassaan. Sen sijaan +hän jutteli Lainan kanssa. Hän oli Heljältä ottanut selvän siitä, että +tyttö oli punikin morsian ja siis epäluotettava, vaikkakin nyttemmin +varsin kiltti. Kuinka tahansa — täytyi ottaa varteen kaikki varokeinot +Mikko veljen tähden. Siispä hän lavealta selitti Lainalle matkansa +tarkoituksen. Oli tullut tuomaan lasta sairaalaan -sinne hän oli ajanut +jo ennen saapumistaan pappilaan — mutta lääkäri vakuutti, ettei ollut +mitään vaarallista. Kaikki eväät sai nyt jättää veljelle tuomisiksi, +ja kotiin oli lupa palata milloin vain. Lääkäriltä oli todistus — +kas tässä, tällainen ‒ sillä hän aikoi lähteä hakemaan lupalippua +esikunnasta. + +— Mistä rouva on kotoisin? — kysyi Laina. Mari rouva mainitsi kaupungin +nimen. + +— Eikö siellä ole sairaalaa ja lääkäreitä? + +— On, tietysti, mutta me olimme matkalla, ‒ hän veti taskustaan sen +lupalipun, joka oikeutti viemään patjan lapsivuoteessa makaavalle +opettajanrouvalle, — ja siitä paikasta oli tänne lyhempi tulla. Näinhän +sitte veljenikin ja hänen perheensä samalla kertaa. + +Hän pakisi pajatteli niin ystävällisesti ja totuudenmukaisesti, että +Laina oli varsin ihastunut pastorin sisareen ja vakuutettu kaikista +hänen puheistansa. Sitte Mari rouva meni lasten luo ja kääri taas +paremmaksi vakuudeksi nenäliinan Aunen kaulaan. — Ole olevinasi vielä +vähän sairas, — hän kuiskasi tytölle. — Ei muulloin, silloin vain kun +palvelustyttö näkee. + +Sitte hän otti Aunen mukaansa esikuntaan lupalipun saantia varten. +Hyvin onnistui. Paluumatkalla hän päätti, että heti seuraavana aamuna +oli paras lähteä. Valheen kengissä kulkeminen ei ollut mukavaa hänelle +itsellensäkään. Eikä ollut yhtään hauska taas kohdata Mikkoa ja Heljää. + +Ennen heidän palaamistansa hän vielä ennätti Lainan nähden ottaa +nenäliinan Aunen kaulasta. ‒ Ehkä tämä vaivaa sinua, koetetaan olla +ilman. Auri ja Tarmo katselivat Aunea ja tätiä hyvin ihmeissään. — +_Onko_ Aune kipeä? — tutkisteli Auri. — Kyllä hän jo paranee, — vastasi +täti. Aune ei puhunut mitään. Äiti oli hänelle neuvonut, että pienten +serkkujenkin suhteen piti olla varovainen. Pikkulapset eivät ymmärrä +asioita, mutta Aune on iso, viisas tyttö, joka ymmärtää. + +Ilta kului rauhallisesti. Ei puhuttu enää sanaakaan tädin ja Aunen +matkasta eikä mistään "vaarallisista" kysymyksistä. Täti hyppyytti +lapsia ja kertoi heille satuja ketusta ja karhusta. Heljä lauloi +harmoonin säestyksellä, ja Mikko piti iltarukouksen. Se rukous oli +hyvin vakava. Hän luki psalmin, jossa puhutaan Jumalan kaikkinäkevästä +silmästä ja rukoillaan häntä sydämen syvyyksiä tutkimaan. + +"Jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minut ijankaikkiselle +tielle!" + +Aamulla Mari tahtoi puhua veljensä kanssa kahdenkesken. + +— Mikko, — hän sanoi. — Sinun täytyy paeta kaupungista. Olen +aivan varma siitä, että sinä olet vaarassa. Vielä kerran he sinut +vangitsevat, ja silloin et pääse irti yhtä helpolla. + +— En milloinkaan ole pakeneva paikaltani, ‒ hän vastasi. + +Mari hätääntyi, alkaen pyydellä yhä kiihkeämmin. + +— Eihän sinun tarvitse minun patjanpäälliseeni kömpiä, siitä minä vain +leikkiä laskin. Lähdet sairaan luo ulos kaupungista varman ajajan +kanssa. Jäät sille tielle. + +— Ei, Mari, nuo ovat lihan keinoja. Tänne jään väistymättä. + +— Silloin he tappavat sinut. Pitkin Suomea ihmisiä on tapettu. Me +olemme salateitä saaneet lehtiä ja kirjeitä valkoisten puolelta. Te +täällä ette näy tietävän puolta sen vertaa kuin me. + +— Jos he tappavat, olen valmis. Elämässä ja kuolemassa olen Herrani oma. + +Mari katsoi häntä pitkään. Kuinka olikaan "pikkuveli" kasvanut +suureksi! Teki mieli kiistää, teki mieli väittää häntä hulluksi. Ei +voinut. + +Lopulta Mari purskahti itkemään. + +— Olet oikeassa, Mikko. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne. Nyt en saa +enää ainoatakaan rauhan hetkeä. + +— Minunko tähteni? — kysyi Mikko. + +— Sinun tähtesi juuri. Eivät ne vähät voit ja leivät maksaneet vaaran +ja valheitten hintaa, kun sinä kumminkin annat itsesi tapettavaksi. + +— Eivät maksaisi sittekään, sisko kulta, vaikka minä niitten tähden +pelastuisin. "Mitä auttaisi ihmistä, jos hän koko maailman voittaisi ja +saisi vahingon sielullensa?" + +Mari vaikeni. Puolta tuntia myöhemmin hän istui reessä Aunen kanssa, +silmät punaisina, jäähyväisiä viittoen. + +— Nyt en pane enää käärettä Aunen kaulaan, kävi miten kävi, — hän +päätteli. Mutta sitte hän muisti todistustansa, lupalippuansa ja +palaamistansa kotikaupunkiin. Koti oli tyhjä, puoti suljettu, +kelloseppä poissa. Vaimolta tiukataan, missä mies on. "Mihin lienee +lähtenyt poissaollessamme, en minä tiedä. Pakoon kai, on pelännyt +joutuvansa sotaväkeen. Minulle hän ei ole jättänyt kirjelippuakaan." — +Niin, niin minä sanon. Ei sekään ole muuta kuin valhetta. Joka leikkiin +on ruvennut, sen täytyy leikkiä loppuun. Minä en ole valmis kuolemaan, +eikä ukkoni myöskään. + +Mutta hän oli oikein sanonut, että rauha oli poissa. Ei naurattanut, ei +huvittanut, ei ollut mieli reipas eikä rohkea. Tuollekin Aune lapselle +oli täytynyt opettaa valehtelemista. Se kuului sotaan, niinhän jokainen +teki. + +Ei jokainen... Sen tämä matka oli hänelle todentanut. + +Ja hän näki taukoamatta edessään Mikon ja Heljän ja kaksi viatonta +lasta, jotka jäivät sinne vaarojen kaupunkiin elämään edelleenkin +niinkuin varpuset oksalla. Tottapa Jumala piti omistansa huolen. + + + + +XVIII + +HÄLYYTYSTÄ + + +Joukko pikkukaupungin herroja oli koossa asianajaja Vuoren luona. He +olivat vakavia ja huolestuneita. Kuului hälyyttäviä huhuja, joiden +johdosta täytyi neuvotella. + +Suurin piirtein, koko isänmaan kannalta katsottuna, oli tilanne kyllä +toivorikas, jopa ihastuttava, riemukas. Tiedettiin, että vapaus ja +laillisuus oli voittava. Kaikki suuret kaupungit oli valkoinen armeija +jo valloittanut. Pääkaupunki oli saksalaisten avulla pelastettu. +Voittoisat sotajoukot lähenivät tätäkin ahdistettua paikkakuntaa. Oli +vain viikkojen, ehkäpä päivien kysymys, milloin sota oli loppuva. + +Niin oli laita. Mutta likeinen hätä pimensi suuret, valoisat näköalat. +Mitä enemmän ratkaisu läheni, sitä uhkaavampana punainen valta puristi +niitä, jotka vielä olivat sen ulottuvilla. + +Kotitarkastuksia ja takavarikkoja tapahtui niin usein, että niitä +tuskin enää pahoin pelästyttiin. Selvää tietenkin oli, ettei kukaan +mielellään omaisuuttansa kadottanut. Punakaarti tarvitsi lihaa: +haettiin pari lehmää likimmästä kartanosta. Agronoomin pojalla oli +hyvä ratsuhevonen ja kaunis satula: Salama oli ne huomannut ja +lähetti jonkun alipäälliköistänsä ottamaan ne "armeijan tarpeisiin". +Kaupunkia pitemmälle ei niitä kuitenkaan viety. Hevosesta tuli Salaman +virkaratsu. Kaartin sairaanhoitajattaret jäivät ilman sovittua +palkkaa, kun rahastot liiaksi hupenivat: heille takavarikoitiin sen +sijaan kaupoista kankaita. Niitä saivat punakaartilaiset muutenkin, +sekä miehet että naiset. Jokisen Mantalla oli nähty uusi kaunis +keltainen sänkypeite ja hienoja pitsilakanoita. Huhuttiin, että ne +olivat peräisin naapuripitäjästä, jonne eräs puna-armeijan osasto oli +tehnyt partioretken. Siellä oli morsian, jonka kapiot olivat valmiina +odottaneet valkosotilassulhasen paluuta kotiin. + +Niin, oli katkeraa ja harmillista, kun tavarat anastettiin, mutta +eihän sellainen vahinko kuitenkaan ollut verrattavissa vankeusuhkaan. +Yhä tiheämmin alkoi jälleen kuulua, että se ja se isäntä maalla oli +raahattu pois kodistaan, tai joku virkamies kaupungissa vangittiin +odottamatta. Yleensä heitä ei nyt viety kaupungin miliisivankilaan, +vaan kuljetettiin heti toiselle paikkakunnalle. Illalla oli jokaisen +ajatus: saanko perheineni rauhassa nukkua aamuun asti? Aamulla ihmiset +kyselivät toisiltansa: kuinkahan tämäkin päivä kulunee? Elämä tuntui +sietämättömältä alituisessa jännityksessänsä. + +Puhelimet oli jo aikoja riistetty asunnoista. Joku harva oli vahingossa +jäänyt. Niillä kuunneltiin. Äsken oli kuultu kamalia asioita. Sehän se +olikin tuonut herrat kokoon. + +Voikko oli sanonut Salamalle: "Me olemme myydyt. Kohta lahtarit voivat +olla täällä. Mutta halvasta hinnasta he eivät saa tätä kaupunkia. +Kuuluisaksi se vielä on tuleva meidän kauttamme. Ymmärrätkö?" Ja Salama +oli vastannut: "Ymmärrän. Kaikkihan on sovittu ja järjestetty siltä +varalta." + +— Mitä hän saattoi tarkoittaa? + +— Luultavasti he ovat miinoittaneet raatihuoneen ja räjähdyttävät sen +ilmaan. Onneton, joka silloin on vankina. Ja puolet kaupunkia menee +samalla. + +— Me asumme hyvin lähellä raatihuonetta, ‒ hätäili nimismies Kalle Bang. + +— Asuu niitä toisia vielä lähempänäkin, ‒ huomautti apteekkari +terävästi. + +— En minä usko räjähdyksiin, he ovat semmoiseen tekoon liian pelkureita +ja pikkumaisia, -arveli maisteri Sovio. — Pikemminkin he tekevät totta +siitä toisesta uhkauksesta, jonka veli Vuori sattui kuulemaan. + +— Panevat toimeen pakko-oton punakaartiin? + +— Niin, eivätkö he ole puhuneet siitä? + +— Ovat, totisesti. Silloin me olemme helisemässä. + +— Tai he kulkevat talo talolta murhaamassa ja sytyttävät lopuksi koko +kaupungin tuleen. + +— Oho, veli Grönberg! Se on sentään liikaa. Oletko äskettäin käynyt +elävissä kuvissa? + +— Niin, mutta nyt on kysymys, mitä meidän on tehtävä. Eikö pastorilla +ole hyvää neuvoa? + +Puhuja, muuan opettaja, kääntyi Mikko Salmen puoleen, joka kutsusta +myös oli saapunut Vuoren luo ja tähän asti vaiti, tarkkaavaisena oli +kuunnellut toisten tietoja ja arveluita. + +— Ei ole minun ymmärtääkseni nyt enää muuta jäljellä kuin tehdä +sielunsa tilit Jumalan kanssa, järjestää kotoiset asiansa ja sitte +rukoilla armahdusta kaupungille ja odottaa, — hän vastasi vakavasti. + +Toiset tunsivat väristystä sydänjuurissaan, sillä heidän täytyi +myöntää, että pastori oli oikeassa. Mutta toiset hermostuivat, ja +kauppias Grönberg suuttui. Järjestää kotoiset asiansa! Häneenkö piikki +oli tähdätty? Olihan yleisesti tunnettua, että hän eli epäsovussa +vaimonsa kanssa. + +— Emme me tarvitse jumalisia puheenparsia, emme sitä varten ole +kokoontuneet. Pastori voi saarnata kirkossa. + +— Hiljaa, hiljaa, Grönberg. Keksi parempi neuvo, jos tiedät. + +— On kaksinkertainen vartijaketju kaupungin ympärillä. Ulospääsy on +nyttemmin mahdoton. + +— Olisi pitänyt lähteä paljon ennen, — sanoi maisteri Sovio. — Minä +olen ollut niinkuin se mies raamatun vertauksessa, joka ei lähtenyt +häihin, koska hän oli emännän nainut. Minulla on nuorikko, joka odottaa +ensimmäistä lasta, tehän sen kyllä tiedätte. En hennonut erota hänestä. +Nyt ehkä on erottava häpeällä ja väkivaltaisesti. + +— Mitenkä häpeällä? + +— Eikö ole häpeä, että meidät raastetaan punakaartiin tai murhataan +tänne kuin teuraslampaat? Rintamalla nyt olisi miesten paikka. +Kasvojani kuumottaa, kun näen meitä näin monta täällä yhdessä. Eikä +tässä ole kuin pienoinen osa kaikista tämän kaupungin laillismielisistä +miehistä. + +— Eihän jokainen voi lähteä sotaan. Sinä olet nuori ja intoilet turhia. +Sydämetön olisit ollut, jos olisit vaimosi jättänyt. + +— Miten täältä olisit päässytkään? + +— Lehtori Airamo pääsi hyvin poikiensa perässä, vieläpä rouvakin +mukana. Siellä he tekevät hyötyä kansliassa ja talouspuolella, vaikka +eivät sodikaan. Mitä me täällä olemme tehneet? Elää kituuttaneet ja +hoitaneet omaa itseämme. + +— Nyt sinä, veli Sovio, saarnaat vuorostasi, ‒ sanoi Mikko Salmi +hymähtäen. — Ehkä tämä puhe tehoaa paremmin kuin minun äskeiseni. +Ainakin yhteen kuulijaan, joka tässä istuu. Sinä olet hyvin oikeassa, +salli minun tunnustaa se sinulle. Ei silti, että missään tapauksessa +olisin pitänyt oikeutenani jättää paikkaani, en edes ruvetakseni +sotilaspapiksi. Eikä minun asiani olisi ollut ketään liehtoa aseisiin, +sillä minä olen rauhan sanansaattaja. Mutta olisin voinut tukea +lähtijöitä, jos ajoissa olisin tilanteen ymmärtänyt. + +— Se on hyvä, että pastori huomaa, — sanoi Grönberg kirpeästi, +malttamatta luopua sopivasta koston tilaisuudesta. — Tiedetään kyllä, +että pastori vastusti lankonsa lähtöä rintamalle. Olli Lehto, kas hän +oli oiva nuorukainen. + +— En vastustanut hänen lähtöänsä, — vastasi pastori rauhallisesti. — +Käsitin sen suorastaan tarpeelliseksi, en isänmaan tähden, vaan hänen +itsensä tähden. Nyt vaimoni ja minä yhdessä iloitsemme siitä, että +Jumala on kääntänyt tämän asian parhaaksi kaikin puolin. Siellä missä +hän on, siellä olisi monen muunkin paikka, sellaisen joka nyt on jouten. + +— Pastori kieräilee. Olli Lehto oli itse kertonut tovereilleen, että te +vastustitte suojeluskuntaa. + +— Sitä hän ei ole kertonut siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se ole +totta. Mutta hänen kypsymättömiä hankkeitansa vastustin, enkä kadu +sitä tänäkään hetkenä. Vastatkaa te minulle, millä puolustatte sitä, +että niin tärkeän asian johto jätettiin kaksikymmenvuotiaalle, vieläpä +vieraalle? Missä te miehet olitte silloin? Ja missä te olette olleet, +kun koululaiset ovat rintamalle hiihtäneet? Sota ei ole lapsia varten, +se on omantuntoni vakaumus — mutta hätä ei ole lakia lukenut. Lapset +ovat nuorten mukana lähteneet, mutta te olette jääneet. Nyt niitetään +sitä, mitä on kylvetty. Minun suuri vikani on ollut, etten ole aikaa +ymmärtänyt. Te ymmärsitte, mutta ette ole tehneet mitään. + +Mikko oli kiihtynyt puhuessansa. Sovio sanoi: ‒ Kaikki on totta, mitä +puhut. — Mutta enimmät toisista vihastuivat. + +— Pastori ei unohda virkaansa edes seurassa. Me emme tosiaankaan tahdo +saarnoja. Mitä te luulette niiden hyödyttävän tällä hetkellä? + +— Meillä on kaikilla syy nöyrtyä Jumalan eteen, tunnustaa syntimme ja +pyytää armoa. + +Vuori kääntyi apteekkarin ja nimismiehen puoleen, niinkuin ei olisi +kuullutkaan pastorin puheita. + +— Niin, miten meidän on siis meneteltävä, jos julistetaan pakko-otto +punakaartiin? Olisi hyvä jo ennakolta neuvotella yhteisestä +menetelmästä. + +— Voiko olla muuta kuin yksi mahdollisuus? Tietysti emme ilmoittaudu +itse. Annamme väkisin viedä ja koetamme karata rintamalta. + +— Eikö sentään ole turha ärsyttää heitä? ‒ empi nimismies. — Luvataan +hyvällä mennä. Siten voitamme aikaa. Ehkä valkoiset ehtivät sillävälin +ja pelastavat meidät. + +— Minä ainakin yritän piilottautua, — julisti kauppias Grönberg. — +Minulla on paikka katsottuna valmiiksi. + +— Se on vaarallista, — sanoi Vuori. -Parempi olisi olla sairastuvinaan +ja mennä sairaalaan. Veli Grönberg, anna sinä panna jalkasi lastoihin. +Minä käsken piirtämään naarmun umpisuoleni kohdalle. Ei minun +kannata vielä antaa päivieni katketa. Karhut hyökkäisivät vaimoni ja +lapsijoukkoni niskaan. + +— Minä lähden nyt kotiin, kun olen asiat kuullut ja sanottavani +sanonut, — virkkoi pastori. + +Kukaan ei pidättänyt. Mikko Salmi lähti. + +Hänen mielensä oli kuohuksissa. Sentähden hän meni valleille +kävelemään, kunnes tyyntyisi. Ei niin, että hän erikoisemmin olisi +välittänyt kauppias Grönbergin pistopuheista tai toistenkaan +loukkaantumisesta. Hän oli tottunut puhumaan suoraan ja kärsimään +seuraukset. Mutta häntä ahdisti suuri vaiva. Kaikki tuntui tympeältä +ja matalalta. Tämän kaupungin porvarillisen väen olisi pitänyt olla +totuuden, oikeuden, vanhurskauden edustajana ympäristössänsä. Mutta +enimmät ajattelivat vain omaa pientä henkeänsä ja sen säilyttämistä +keinoilla millä tahansa. Millähän silmällä taivaan Jumala katsoi tänne +alas? Kannattiko hänen armahtaa kääpiökansaa, joka ei jaksanut kasvaa +ylöspäin maan mullasta? + +Mikko pysähtyi vallin reunalle. Pieni kaupunki levisi hänen ympärillään +niin kodikkaan ja rauhaisan näköisenä, kuin ei sodasta olisi ollut +tietoa lähimaillakaan. Vedet olivat auenneet, lumet sulaneet. +Joku valkoinen täplä vielä hohti pohjoisissa notkoissa. Kevään +henkäys lehahteli ilmassa. Hän otti lakin päästänsä ja antoi tuulen +viillyttävänä puhaltaa hiuksiinsa. + +Alhaalla tiellä poikanen ajoi paria lehmää. Toisaalla lönkytti hevonen, +vetäen heinäkuormaa. Ei näkynyt mukana pistinmiehiä. Nuo siis kulkivat +omilla rauhallisilla asioillansa. + +Muutamat lapset olivat asettuneet leikkimään vallin hietaonkaloon, +johon päivä paistoi täydeltä terältä. He kaivoivat maata, tekivät +käsiensä varassa uuneja ja leipoivat korvattomilla kupeilla leipiä. +Siitäkin leikistä oli sota kaukana. Herttainen rauhan tuntu sulki +pienokaiset syleilyynsä. + +Silloin Mikko muisti, mitä Jumala sanoi Joonalle Niniven kaupungista: +"Enkö säälisi paikkaa, jossa on paljo lapsia, jotka eivät tiedä erottaa +oikeaa kättä vasemmasta, ja lisäksi vielä karjaa?" + +Hän ajatteli omia armaita pienokaisiansa, ja sydän ailahti lämpimästi. +Hän muisti seurakuntaa, joka kokoontui kirkkoon, ja kuoroa, joka +lauloi rohkeutta ja rauhaa levottomiin ihmismieliin. Hän kulki +ajatusvierailulla niissä monissa kodeissa, joihin oli jäänyt tyhjä +sija pojan hiihdettyä pois vaarojen teille isänmaan pelastuksen +tähden. Hän kuuli ompelukoneitten surinaa ja sukkapuikkojen kilkettä. +Kauvempana hän näki niitä, jotka henkensä kaupoilla kuljettivat +eteenpäin rakkauden antimia ja tärkeitä viestejä. Oli vielä uljuuttakin +ja uhrautuvaisuutta myös rintaman tällä puolen! — Sitte hänen +ajatuksensa siirtyi takaisin niitten luo, jotka hänen jälkeensä jäivät +asioitsija Vuoren kamariin. Nuoren maisteri Sovion murheelliset kasvot +katsoivat häneen taukoamatta. Asioitsija Vuoren suuri perhe huusi +hänen myötätuntoansa; ja olipa perhe suuri tai pieni, rakas oli omansa +kullekin. + +Eihän ollut ihme, että ihmiset kammosivat kuolemaa. Sitä enemmän, kun +se uhkasi tulla järjettömänä, summittaisena, väkivaltaisena. Mitä oli +punaisillakaan enää hyötyä pakko-otostansa, kun kuitenkin tiesivät +asiansa menetetyksi? Se ei voinut merkitä muuta kuin häviävän viimeistä +kiusantekoa ja vahingoittamisraivoa. Kukapa olisi ilman muuta tahtonut +sen uhriksi alistua? Kuka etenkään silloin, kun ijankaikkisuus outona +kauhistutti haudan varjoihin astujaa? + +Mikko nuhteli itseänsä äskeisestä synkästä, masentuneesta ja +tuomitsevasta mielialastansa. Jumala näki syvemmälle ja kauvemmas +kuin hän. Isän sydän varmaan oli pakahtua säälistä ja laupeudesta +hätääntyneitä lapsiraukkojansa kohtaan. + +Eikä yksin näitä, joita valkoisiksi sanottiin, vaan myös noita toisia, +veren värillä merkittyjä. Sillä varmasti oli heidänkin joukossansa +"lapsia, jotka eivät tietäneet erottaa oikeaa vasemmasta". Mikosta +tuntui, että tässä kaupungissa kaikkein suurin osa heistä oli sitä +lajia. Hekin kärsivät, pelkäsivät ja taistelivat omien kotiensa ja oman +onnensa ja henkensä puolesta, osaamatta arvioida tiensä vääryyttä ja +laittomuutta. + +Hiljaisella mielellä hän kapusi alas vallilta ja kulki kotiin. Hän oli +yhä ajatuksissansa eikä huomannut Lainaa ja Jannea, jotka vetäytyivät +pihaportin suojaan. + +— Mitä me tässä turhia piilottelemme? ‒ sanoi Janne. — Kohtahan haemme +kuulutuksen. + +Tyttö punasteli onnellisena. + +— Sota loppuu juuri pian, — jatkoi Janne. ‒ Voikko ja Salama ovat +siitä nykyään puhuneet joka päivä. Mutta älä säikähdä, vaikka sitä +ennen saat vähän paukutustakin kuulla. Joku lahtarisakki on tulossa +tännepäin. Miten lienevät päässeet lävitse. Siinä on täytynyt olla oman +puolen miehiä, jotka tuntevat tiet ja oikopolut. Ehkä on pappilan nuori +herrakin joukossa. Kyllä he joutuvat kuin sudet satimeen. Me annamme +heille niin että roikaa. + +— Ethän vaan mene niin likelle, että he ampuvat sinut? + +— En, en. Meidän esikuntalaisten ei tarvitse tapella, me vaan johdamme +asioita. Eivätkä he ketään ammu. Pelästyvät ja pakenevat, kun näkevät, +että täällä ollaan varuillaan. Mutta me emme päästä pakoon, otamme +vangiksi ja näytämme huutia. + +— Pastorska tulee kovasti surulliseksi, jos Olli herra ammutaan. + +— Ehkä minä voin toimittaa, että hänet armahdetaan. Minulla on paljo +valtaa, katsos, kun minä olen esikunnan miehiä. Olihan hän koko reilu +poika. Ja sitte pastorska laittaa sinulle iloiset häät, kun hänen on +hyvä mieli. + +— Voi voi Janne, kuinka sinä olet hyvä. Kuules, nyt pastorska huutelee +minua. Taitaa tulla päivällisen aika. Hyvästi nyt. + +— Hyvästi. Ja muista, ettet pelkää, kun paukahtaa! + + + + +XIX + +KIRKOSSA + + +Mikko Salmi seisoi aamulla varhain kadunkulmassa tuijottaen ilmoitusta, +joka oli naulattu pylvääseen: + +"Tänään keskiviikkona, kello neljältä on suuri työväenkokous kaupungin +kirkossa. Toveri Salenjus Helsingistä puhuu. Ynnä muita puhujia. +Torvikunta soittaa. Kaikki saapukaa!" + +Hillitty kumea jysähdys kuului hänen korviinsa. Hän kuulosteli. Toinen, +kolmas, neljäs — monta perätysten. Jossakin taistellaan. Se ei voi olla +varsin kaukana, jos ei vielä likelläkään. + +Mitä merkitsi tuo ilmoitus? Oliko mahdollista, että Voikko röyhkeästi +aikoi vallata häneltä ja seurakunnalta kirkon? Puoli viideltä oli +pidettävä tavanmukainen iltahartauskokous. Nyt se aiottiin täten +lopultakin estää, kun muut keinot eivät olleet tepsineet. Tai ehkä oli +päätarkoitus näyttää valtaa ja häväistä Jumalan pyhäkköä. + +Sitä ei ollut sallittava! + +Palaamatta välillä kotiin Mikko meni suoraan suntion luo. + +Vanha mies oli pelästyksissään ja hämmästyksissään. Hänkin oli jo +lukenut ilmoituksen oman katunsa pylväästä. + +— Te ette saa antaa avaimia, kun niitä tullaan hakemaan. + +— Herra pastori, he tappavat minut, jos en anna. + +— Pankaa vastuu minulle. Sanokaa, että pastori on kieltänyt. + +— Ei se auta. He ottavat väkisin. + +— Minä vien avaimet mukanani. + +— Älkää, herra pastori. Kyllä he kuitenkin pääsevät sisälle, jos +tahtovat. He murtavat lukot. Mitä se sen parempi on? + +Mikko Salmen täytyi myöntää, että vanhus oli oikeassa. Hän mitteli +silmillään raskaita avaimia, jotka riippuivat naulassa. + +— Sanokaa siis, että pastori kielsi teitä luovuttamasta avaimia, ettekä +te voi sitä tehdä. He näkevät, missä ne ovat. Jos he anastavat ne omin +lupinsa, ette te ole siitä vastuussa. + +Ukko huokasi helpotuksesta. Kamalaahan se oli ja jumalatonta, että +kirkkoon tungettiin pitämään maallista työväenkokousta ja vietiin sinne +kaiken maailman torvet ja musiikit, mutta eihän ylivoimaa vastaan +mitään mahtanut. Ja hän päätteli mielessään, ettei ollut tarvis puhua +mitään pastorin kiellosta. Ei ollut pakko itse antaa avaimia. Näyttää +vaan seinään päin, ja sanoo: tuossa ne ovat. + +Samalla matkalla pastori poikkesi parin kirkkoneuvoston jäsenen luo, +pyysi heitä toimittamaan sanan toisille ja kutsui neuvottelukokouksen +kiireisesti pappilaan. + +Kirkkoneuvosto kokoontui. Jännittynyt Heljä pyysi saada olla mykkänä +kuulijana mukana. + +— Minun mielipiteeni on, — lausui pastori, ‒ että nopeasti kirjoitamme +ja monistamme julistuksen, joka naulataan kaikkialle heidän +ilmoituksensa viereen. Siinä panemme vastalauseemme kirkon häväisevää +väärinkäyttöä vastaan ja Jumalan nimessä julistamme hänen vihansa ja +rangaistuksensa niille, jotka sellaiseen ottavat osaa. Samanlaisen +paperin kiinnitämme myös kirkon ovelle. Olemme silloin ainakin +varoittaneet heitä. Se ei arvattavasti pysty johtajiin, mutta voi +varjella yksinkertaisia ihmisiä seuraamasta villitsijöitä. + +— Veli Salmi, sinun tuumasi ei kelpaa. Se ei ole käytännössä muuta kuin +pelkkää ärsytystä. Paperit revitään pois sitä myöten kuin ne pannaan. + +— Saamme turhia vihoja ilman mitään hyötyä. + +— Ei, emme me laita vastalauseita. Pysymme hiljaa ja annamme tapahtua, +mitä he tahtovat. Jos ei ensi sunnuntaina, niin ainakin seuraavana +valkoiset sotilaat viettävät samassa kirkossa jumalanpalvelusta meidän +kanssamme. Olettehan kuulleet tämänpäiväisen tykkien paukkeen. Se +tietää meidän pelastustamme. + +— Ei kirkko tule häväistyksi heidän julkeutensa kautta. Itsensä he +häpäisevät, ja sille emme mitään voi. + +Mikko ei saanut kannatusta ehdotuksellensa, mutta kukaan ei tuonut +parempaakaan esille. Yleinen mielipide oli, että väkivaltaan täytyi +alistua. + +Hän istui hetken äänetönnä, murheellisena. + +— Veljet, — hän sitte lausui, — varmaan te olette julistukseen nähden +yhtä oikeassa kuin äsken vanha suntiomme kirkon avaimien suhteen. Minä +olen harkinnut taitamattomasti. + +— Olemme siis yksimieliset siitä, ettemme ryhdy mihinkään. + +— Minä teen yksinäni sen, mikä on velvollisuuteni, — sanoi Mikko +hiljaisella äänellä. Hänen olentonsa oli hyvin hillitty ja katse +painunut maahan. + +— Mitä tarkoitat? + +Kaikki katsoivat häneen, Heljä kiihkeimmin, tuskin uskaltaen hengittää. + +— He tulevat kirkkoon, ja minä sanon heille sanan Jumalalta siellä, +missä paikkani on. + +Kirkkoneuvoston jäsenet ympäröivät hänet pelästyneinä ja innokkaina. +Heljä jäi heidän taaksensa. Hänen kasvonsa kalpenivat kuolonvalkeiksi. + +— Salmi, sinä et saa olla mieletön! + +— Se voi maksaa henkesi. + +— Tämä tuumasi on hulluin kaikista. Sitä et saa panna toimeen. + +Mikko kohotti katseensa heihin. + +— Veljet, muistatteko tätä raamatunpaikkaa: "Pietari rupesi nuhtelemaan +Jeesusta, sanoen: 'Ei ikinä, Herra, se ei saa tapahtua sinulle!' Mutta +hän kääntyi ja sanoi Pietarille: 'Mene pois näkyvistäni, saatana; sinä +olet minulle pahennus, sillä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan +sitä, mikä on ihmisten.'" + +— Sinä et olekaan itse Herra, vaan erehtyvä ihminen, — rohkeni eräs +joukosta huomauttaa. + +— Olen Herrani halpa palvelija, jonka on seurattava hänen askeleitansa. + +He puhuivat yhteen ääneen, koettaen vakuuttaa Mikkoa. Kun ei se +onnistunut, ei heidän auttanut muuta kuin lähteä. Heljä oli poistunut +huoneesta, ja he lähettivät terveisensä. + +Oven sulkeuduttua heidän jälkeensä Mikko meni kiireisin askelin suoraan +Heljän luo. Hän istui makuuhuoneessa pöytänsä ääressä liikkumattomana, +pää käsien varassa. + +— Heljä! + +Mikko laski hellästi kätensä hänen olkapäällensä. Hän nosti päänsä. +Silmät olivat kirkkaat, kyynelettömät, mutta niistä katsoi kuin +hyytynyt tuska. + +— Heljä, armaani, sinä uskollinen toverini Jumalan tiellä, mitä sinä +sanot? Sanotko sinäkin: "Ei se saa tapahtua"? + +— En uskalla sanoa mitään, — hän kuiskasi. ‒ En tiedä Jumalan tietä. + +Mutta jos sen tietäisit, Heljä? Jos tietäisit, ja se veisi vaaraan ja +kenties kuolemaan ‒ kieltäisitkö minua käymästä sitä? + +— En, — hän vastasi varmasti. + +Mutta samassa aukenivat kyynelten sulut. Rajut nyyhkytykset +puistattivat häntä. Hän vaipui Mikon ojennettuihin käsivarsiin. + +Mikko puristi hänet syliinsä. + +— Oi armas, armas vaimoni... Kiitos, että olit se, joksi sinut tunsin +aavistavassa sydämessäni ensi kohtaamisesta saakka. Kiitos kaikesta, +mitä olet minulle ollut. Heljä, jos tämä on minun tieni pää, niin sen +ehjän onnen olet minulle antanut, että loppuun saakka olemme yhdessä +kulkeneet. + +Hän puhui ja Heljä itki, kunnes myrsky vaimeni ja tuli pyhä tyven. +Silloin he painuivat Herran eteen, ja heillä oli jälleen ijäisyyshetki, +kuten sinä yönä, jona Heljä lähetyskutsumuksen edessä antoi tahtonsa +taipua — nyt vain syvempi, valtavampi ja tuskassaan ja ihanuudessaan +täyteläisempi, niinkuin heidän uhrinsakin tänä päivänä oli todellisempi +ja likeisempi kuin silloin. + +Kello läheni kolmea. Mikko meni pukeutumaan mustaan papinpukuunsa. Hän +viipyi huoneessansa lukittujen ovien takana. Sitte hän tuli, syleili +Heljää vielä kerran, etsi lapset, ja painoi heidät rintaansa vasten. +Hänet valtasi liikutus; hän pani kätensä heidän päänsä päälle ja +siunasi heitä. He katsoivat isää ihmeissänsä. Mikä hänen olikaan? + +— Isä menee kirkkoon puhumaan punakaartilaisille, ‒ sanoi Heljä. Hän +oli sinä hetkenä vahvin heistä. + +Mutta heti Mikon lähdettyä hän kuumeisella kiireellä riensi ottamaan +päällysvaatteensa. Mikko oli tahtonut mennä yksin, mutta hän oli +seuraava häntä. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut häntä pidättää. + +Hän olisi halunnut sanoa lapsille: — Rukoilkaa, ettei kukaan tee isälle +pahaa! — Mutta hän ei saanut sitä huuliltansa. Hän sanoi vain: — +Lapset, rukoilkaa, rukoilkaa, että Jumala olisi isän kanssa! + +— Kyllä, äiti, — vastasi Auri Päivänkukka. Lapset jäivät katsomaan +äidin jälkeen, ja heillä molemmilla oli värisyttävä tunne jostakin +järkyttävän juhlallisesta. + + * * * * * + +Kirkko oli täynnä kansaa kuorista ovensuuhun asti ja parvia myöten. +Etupenkissä istuivat Voikko, Salama, Salenjus ja muut puhujat, lakit +päässä, veripunainen nauha lakin ympärillä. Kaksi kiväärimiestä seisoi +vahtina pitkän käytävän kummallakin puolella, ovensuussa ja alttarin +luona. Torvisoittokunta oli sijoitettu urkuparvelle. Se viritti +Marseljeesin. + +Sävelet vaikenivat. Salenjus nousi, ruvetaksensa menemään +saarnatuoliin. Mutta ennenkuin hän ennätti paikkaansa pitemmälle, +avautui sakastin ovi, ja tumma mies mustassa papinpuvussa, +papinkauhtana harteillaan, astui vakavin askelin alttarille. + +Kirkontäyteinen väki tyrmistyi. Voikko tuijotti pastoria kuin +kuumenäkyä. + +Mikko Salmi tunsi suuren rauhan piirittävän koko olemustansa, ja +näkymätön voima kohotti hänen sieluansa kuin siivillä. + +— Kokoontunut seurakunta! — kajahti hänen sointuisa, miehekäs äänensä. +— Minulla on tuotavana teille viesti Jumalalta. Te olette tulleet tänne +rikollisessa tarkoituksessa, mutta Jumalan rakkaus etsii teitä juuri +nyt. Ennenkuin on myöhäistä — + +— Alas! Ulos! — kiljaisi Salama, joka ennen Voikkoa pääsi tajuihinsa +ja oli raivosta pakahtua. Hän kavahti pystyyn. Joka puolella noustiin, +hälistiin ja huudettiin. + +Pastori seisoi liikkumattomana. Salama aikoi rynnätä häntä kohti, mutta +Voikon käsi tarttui häneen kuin rautapihdeillä puristaen. + +— Istu, — hän kähisi hampaittensa välistä. Sitte hän kääntyi +kiväärimiesten puoleen: + +— Ampukaa! Tähdätkää sydämeen! Molemmat yhtaikaa! + +Laukaukset pamahtivat. Pappi kaatui alttarin eteen. + +Silloin kajahti sydäntävihlova huudahdus yli joukon melun. Nuori nainen +syöksähti esiin sakastista ja heittäytyi yli maassa makaavan miehen. + +Kauhu oli vallannut kansan. Naiset itkivät, miehet vaikenivat. +Salamankin raivo oli jäähtynyt samassa kuin teko oli tehty. Kun +hän näki Heljän, liikahti jotakin melkein säälin tapaista hänen +sydämessänsä. + +Vain Voikko molempien kiväärimiestensä kanssa astui empimättä suoraan +alttarille. Heljä painoi päänsä miehensä sydämelle, kuunnellaksensa +vieläkö se sykki, mutta äänettömyys vastasi, ja hänen vaaleat hiuksensa +tahraantuivat kumpuavaan vereen. + +Parahtaen hän kohotti tuskaiset silmänsä ja kohtasi Voikon ilkkuvan +katseen. + +— Te olette — te olette paha henki ihmishaamussa! — pääsi hänen +huuliltansa. + +— "Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla +rakkauden täyttämä..." Kuinka se olikaan? Eikö se niin ollut? + +Heljä ei vastannut. Hän vaipui tainnoksiin miehensä ruumiin päälle. + +Hän heräsi puolitajuntaan sakastissa, jonne hänet oli kannettu. Kauhun +näyt ja tuskan tunteet uinuivat vielä. Hänen henkensä vaelsi kaukana, +rauhan ja valkeuden mailla. + +— Hänelle annettiin kruunu, kirkas ja ihmeellinen... Kuinka se niin +kirkas oli? Se oli marttyyrikruunu... + + + + +XX + +VAPAUTUS + + +Valkoiset joukot virtailevat kaupunkiin. Kolmelta taholta niitä tulee +pitkänä mies- ja hevosjonona. Väsyneinä, hikisinä ja pölyttyneinä +he marssivat ja ajavat. On ollut kilpa siitä, kutka ennättäisivät +ensimmäiseksi. Ei se ole urheilukilpaa; se on tietoisuutta suuresta +hädästä, joka on huutanut auttajia kiirehtimään. + +Yöllä oli muuan osasto Savon miehiä yhtynyt karjalaisiin. +Aamuvarhaisella neljä nuorukaista erkani joukosta. He saivat luvan +airuina karahuttaa kaupunkiin. + +Olli Lehto, Jaakko Airamo, Kauko Varvikko ja Antti Vaski ratsastivat +esteettä eteenpäin. Vartijat heittivät aseensa ja pakenivat heidän +tullessansa. Kaupunki nukkui. Vastustuksesta ei ollut kysymystäkään. + +Nuorukaiset pysähtyivät raatihuoneen edustalle. Olli ampui laukauksen +ilmaan. Unenpöpperöisiä päitä ilmestyi ikkunoihin. + +— Kaikki ulos! Luovuttakaa aseet ja antautukaa! — huusi Olli +jyrisevällä äänellä. + +Nuorukaiset odottivat kotvan. Sitte ovet avattiin. Esikuntalaiset, +miliisimiehet ja kaikki muut, jotka rakennuksessa majailivat, astuivat +nöyrinä ja aseettomina torille. + +Ollin silmä etsi Voikkoa ja Salamaa, jotka tiedettiin johtajiksi. + +— Missä kapinan päämiehet? + +— He matkustivat toissapäivänä autolla pois, — selitti Janne +Tuomelainen saamattoman näköisenä. — Voikko lupasi noutaa palkkarahoja +kaartille, mutta he eivät ole tulleet takaisin. + +— Mitä? Ovatko he paenneet? Esikunnan miehet katsoivat tyhmistyneinä +toisiinsa. Oliko todellakin niin ollut laita? Heille alkoi valjeta +jotakin. Ehkä Voikko ja Salama olivatkin jo poistuessaan tietäneet, +millä kannalla asiat olivat. + +— Saakulin Voikko ja Salama, — sanoi Janne korvallistansa raapien. + +— Julistan teidät kaikki vangituiksi, ‒ ilmoitti Olli. — Palatkaa +sisälle raatihuoneeseen ja pysykää alallanne. Laillisen hallituksen +armeija on kohta täällä. Kuulkaa, torvet soivat. Etujoukot jo saapuvat. + +Kuin kuuliaiset lapset he tottelivat vastustelematta. Torvet soivat! Se +oli totta. Tuomion ja kauhun torvet. + +Kyllä Janne ja toiset kaverit jo eilen olivat tietäneet, että +kaikki oli hullusti. Monet älykkäämmät ja liikkuvaisemmat olivat +jo kauvan epäilleet, että paha oli merrassa. Jotkut olivat saaneet +siitä varmuudenkin, mutta johtajien käskystä pitäneet tietonsa omana +salaisuutenansa. Mutta eilen se oli yhtäkkiä tullut kaikille ilmeiseksi. + +Niinkuin pommi se oli räjähtänyt pahaa aavistamattomien keskelle, +synnyttäen hämminkiä ja kauhistusta. + +Tuli kärrykuormittain miehiä, vieraspaikkakuntalaisia, rääsyisiä ja +uupuneita, hurjassa paossa. He kysyivät tietä merenrantaan, laivoihin, +Venäjälle. Muuta pelastusta ei henki kurjalle enää ollut. Saksalaiset +ja valkoiset, kaikki lahtarit yhdessä vyöryvät kuin patonsa särkenyt +virta. Ne nielevät kaikki, ketkä eteen joutuvat. Työläisiä tapetaan +laumoittain. Sota on menetetty. Pakoon, kiireesti pakoon! + +Pitikö heitä uskoa? Juurihan johtajat täällä olivat selittäneet, että +voiton suuri päivä oli tulossa. Oli valmistuttu kuin juhlaan. Papin +kuolema oli pahasti häirinnyt tätä tunnelmaa. Enimpien omattunnot +eivät olleet paatuneet sellaista hyväksymään. Mutta uskoa punakaartin +voittoon se tietenkään ei järkyttänyt. + +Pitikö nyt kaiken luhistua näin hirvittävään tuhoon? + +He empivät ja yrittivät soperrella, mitä heille oli opetettu, mutta +pakolaisten kiihkeä hätä oli elävänä, voimakkaana vastalauseena. Kun +ei täällä satamassa ollut mitään Venäjälle lähteviä laivoja, nämä +suin päin hyökkäsivät eteenpäin naapurikaupunkia kohti, piiskaten +nääntyneitä hevoskaakkejansa. + +Muutamat kaupungin nuoret miehet sanoivat toisillensa: — Lähdetään +samaan matkaan! + +Oli niitä, jotka lähtivät, mutta enimmät jäivät. He päivittelivät +sitä onnettomuutta, että Voikko ja Salama juuri nyt osuivat olemaan +matkalla. Voikko olisi kyllä tietänyt, puhuiko pakolaisparvi +oikeata totuutta. Ehkäpä heidät oli säikytetty ja yllätetty ja he +suurentelivat asiaa. Saattoi suurin osa Suomea olla punaisten hallussa, +vaikka valkoiset, kenties saksalaisetkin, todennäköisesti uhkasivat +tätä paikkakuntaa. Selvältä näytti, että ei kannattanut ajatella +vastarintaa, etenkin kun päälliköt olivat poissa. + +— Sanoihan Voikko, että meille vielä tappelu tulee, — muistutti Janne +Tuomelainen. — Piti olla pieni joukko lahtareita. Niitä onkin paljo. +Voikko erehtyi, sattuuhan sellaista. + +— Mikäs siinä on muu kuin antautuminen. + +— Ehkä sitte paremmin armahtavat. + +— Niin, ja kyllä meikäläiset vielä valloittavat takaisin tämän +kaupungin. Se on varmasti juttua, että koko Suomi olisi lahtareilla. + +— Lukeehan Kansanvaltuuskunnan tiedonannoissa, että saksalaisia ei ole +koko maassa. + +— Siinä ei ole mitään puhuttu meikäläisten tappioista. Aina me olemme +voittaneet. + +Lopputulos oli, että mielet alkoivat rauhoittua. Samalla rohkeus nousi, +ja innokkaimmat ryhtyivät yllyttämään. + +— Emme antaudu kädet ristissä. Tapellaan! + +— Lyijyä kalloon lahtareille! + +— Haetaan panttivankeja, talo talolta, putkat täyteen! Luvataan rääkätä +ja kiduttaa niitä, jos meikäläisistä yksikin surmataan! + +Oli vilkas mielipiteitten yhteenotto. Kiihottajat pitivät suurta +suuta, mutta heitä oli harvoja. Hammasta purren heidän täytyi taipua +alakynteen. + +Mutta Jokisen Manta laittoi kiireesti kokoon kuorman, johon pinottiin +keltainen peitto ja lakanat ja paljo muuta hyvää. Hän nosti lapsensa +kuorman päälle ja asettui itse ajamaan. Paras oli ajoissa katsoa +eteensä. + +— Eivät ne vielä mahda perin likellä olla, ‒ päättelivät ihmiset +illalla. — Olivathan pakolaisten hevoset vaahtoisia ja väsyneitä, +niinkuin olisivat juosseet pitkän matkan. Eikä ampumistakaan ole tänään +kuulunut mistään. + +Niin oli tuumat punaisten päämajassa. Paras nukkua niiden varaan. + +Porvarillisten piirissä vallitsi jännitys ja epätieto. Sielläkään +ei oltu selvillä, kuinka kaukana tai likellä vapauttajat olivat, ja +ennen niiden saapumista voi paljon tapahtua. Tosin oli pahimmasta +painajaisesta päästy, kun Voikko ja Salama olivat tiessään, mutta +hurjiin, epätoivoisiin laumoihin ei ollut luottamista. Minä hetkenä +hyvänsä ne voivat ryhtyä julmiin ja mielettömiin tekoihin. Mentiin +levolle suurimman epävarmuuden vallassa. Leimahtaako yöllä tulipalo +kaupungissa? Räjähtääkö raatihuone? Sitäkö varten johtajat ovat +paenneet, että yleisestä häviöstä pelastaisivat nahkansa? Punaisten +omat suunnitelmat ovatkin ehkä sisältäneet heille yhtä suuren +hengenvaaran kuin valkoisten tulo konsanaan. + +Yhdessä talossa ei huolehdittu huomisesta. Huoneessa, joka oli +valkoisilla lakanoilla verhottu ja kukkasilla koristettu, istui kalpea +nainen arkun ääressä, katselemistaan katsellen rakkaita kasvoja. Eivät +lapsetkaan pelänneet täällä olla. Äiti sanoi heille, että taivas oli +hyvin likellä. Oli lohdullista niin kauvan kuin ei tarvinnut antaa +lähteneen maallista verhoa pois. Sitte — oi sitte ei jäänyt jäljelle +muuta kuin yhtymisen ihanan aamun odotus. Heljä ei vielä jaksanut +ajatella elämän jatkuvia päiviä. + +Oli yö. Tuli aamu. + +Silloin herättiin viestiin, että valkoiset olivat saapumassa. + +Koko kaupunki liikkeelle! Ikkunat auki kesälämpimään ilmaan! +Soittokoneilla tervetulomarssit soimaan! Kukkakauppa tyhjäksi ja +auenneet ruusut poikki omilta ikkunoilta! + +Ihmiset olivat pyörryksissä riemusta. Kaduilla he syleilivät toisiansa, +vuodattaen ilokyyneleitä. He puristivat soturien käsiä eivätkä saaneet +kyllältänsä nähneeksi heidän harmaita sarkapukujansa ja valkoisia +käsivarsinauhojansa. Kutsuttiin aamukahville, ketkä saapuneista +likinnä tavoitettiin, olivat tuttuja tai vieraita. Etsittiin ystäviä +ja omankaupunkilaisia. Kyseltiin kuulumisia kiihkeällä innolla ja +halulla. Keitä oli kaatunut? Airamon molemmat nuoremmat pojat, +niinkö? Mitä lehtori ja rouva sanovat? He eivät ole vielä palanneet, +mutta Jaakko kertoo, että he murheessaan ovat uljaita ja kiitollisia +sankaripojistansa. Entä missä vangit, jotka kaupungista oli viety? +Heidän omaisensa olivat innokkaimmat tiedustelemisessa. Eikö kukaan +ole nähnyt heitä? Jumala varjelkoon... eihän vaan ole esiripun takana +kaameita näkyjä odottamassa? + +Punaiset olivat kuin kadonneet maan alle. Esikunta, miliisi ja joukko +kaartilaisia istui vankina päämajassansa, se tiedettiin. Tyttöjen +"kuolemanpataljoona" noudettiin koululta, jonka Voikko oli sitä varten +anastanut, ja marssitettiin entiseen venäläiseen päävahtiin. Muita +etsiskeltiin heidän kodeistansa, joissa he suurella kiireellä ratkoivat +irti punaisia nauhoja. + +Olli Lehto kiiruhti pappilaan heti ensimmäisistä velvollisuuksistaan +suoriuduttuansa. Jo kadulla hän oli kuullut, että lankonsa makasi +ruumiina. Hän oli suunniltaan suuttumuksesta ja mielenkuohusta. Ei +ollut hänellä nyt monta minuuttia aikaa, mutta sisarensa hänen täytyi +nähdä. + +Hiljaisena, hillittynä Heljä tuli häntä vastaan. Ollikin hiljeni +tahtomattansa. Sisaressa oli jotakin, joka tarttui. Ei uskaltanut hänen +kuultensa päästää ilmoille kirouksia eikä vihanpurkauksia. + +— Kiitos, että vihdoin tulit, — sanoi Heljä. ‒ Liian myöhään minulle. +Mutta meidän aikamme ovat Jumalan käsissä. + +— Vie minut hänen luoksensa, — sanoi Olli. Lapset juoksivat eteiseen. +Olli otti heidät syliinsä, ensin toisen, sitte toisen. Hänen kurkkuansa +kuristi. Täytyi nielaista ja vaieta. + +He tulivat hiljaiseen huoneeseen. Vainajan jalot piirteet olivat kuin +marmoriin veistetyt. Niitä varjosi kirkkaus ja rauha. + +— Patteson, — sanoi Heljä. — Muistatko hänen tarinaansa? Tässä hän +makaa. + +Olli ei heti saanut selville, mistä oli kysymys. Sitte hän muisti, mitä +Mikko hänen lähtöiltanaan oli kertonut. + +— Kyllä hän iloitsi sinusta, — jatkoi Heljä. - Oi kuinka hän odotti +teitä, valkoisia pelastajia. + +Olli häpesi. Hän tunsi väärin arvostelleensa tätä miestä. Sankari oli +hän, kuten ne toiset, jotka tappotanterella olivat kaatuneet. Oli +kenties suurempikin kuin moni heistä. Olli tunsi olevansa velassa — +mutta velka oli maksettava. + +Hän kääntyi pois. — Näkemiin, Heljä. Minun on mentävä nyt. Palajan, kun +työni on täytetty. + +Hän lähti, sydän tyyntyneenä, mutta kovana. Hän oli retkellänsä nähnyt +ja kuullut kamalia: raadeltuja ruumiita oli löydetty, petomaisia +julmuuksia todettu. Silloin hän oli vannonut kostoa, ja nyt tuli ankara +syy lisää. Kerran hän oli antanut armon käydä oikeudesta. Tänään +ei. Hän oli syyttäjä lankonsa puolesta. Hän oli hankkiva tuomion +rikollisille. Jos olivatkin pääsyylliset livahtaneet, oli toisia +jäljellä. Kuka se olikaan etupäässä esiintynyt esikuntalaisten puolesta +tänä aamuna? Sehän oli Janne, pappilan entinen puunhakkaaja. Sekin +roisto, kiittämätön, kelvoton! + +Kenttäoikeus toimeen, ja pian! + +Kaupunkilaiset tiesivät kertoa, että Sutela, miliisipäällikkö, oli +pelastanut pastorin, kun hän aikaisemmin talvella oli ollut vangittuna. +Hyvä, saakoon hän nyt vastalahjaksi vapautensa! Mutta toisilla +johtavilla miehillä ei ole puolustusta. Nyt ei hempeämielisyys kelpaa. +Marttyyrien veri huutaa maasta. Rangaistuksen ja oikeuden päivä on +tullut. + +Parikymmentä vankia kuljetettiin vartioituina kaupungista ulos. Kuului +etäisiä laukauksia. Sotilaat palasivat takaisin ilman saatettaviansa. + +Sinä päivänä vuoti paljon kyyneleitä kaupungissa. Niitä ei nähty, sillä +suru piilotteli suljettujen ovien takana, suuren riemun raikuessa +kaduilla. Oli valkoisia koteja, joissa itkettiin poikia ja puolisoita, +jotka eivät olleet palanneet. + +Oli punaisia koteja, joissa lesket ja orvot synkässä epätoivossa +valittivat surmattujansa tai vapisivat vangittujen puolesta. Toiset +pitivät heitä julman vääryyden uhreina ja kirosivat voittajia. Toisten +katkeruus kääntyi Voikkoa ja Salamaa kohtaan, joiden sijasta näiden +oli täytynyt kuolla. Mutta muutamat sanoivat: — Jumalan viha on meidän +paaliamme sentähden, että pappi Jumalan huoneessa alttarilla ammuttiin. + +Kun Olli illalla saapui takaisin pappilaan, heittäytyi itkevä, +epätoivoinen tyttö hänen jalkoihinsa. + +— Olli herra, onko Janne tapettu? Eihän se ole totta? Armahtakaa häntä! +Hän lupasi teitä armahtaa, jos he olisivat voittaneet! + +— Mitä teillä on Janne Tuomelaisen kanssa tekemistä? — kysyi Olli +ankarasti. + +— Hän on sulhaseni. Me odotimme häitä... + +— Ne häät eivät tule koskaan. Parahtaen tyttö hoipersi pystyyn. + +— Te olette hänet tappaneet, voi, te olette tappaneet! Hän ei kellekään +pahaa tehnyt. Voi, voi, voi... + +Lapset juoksivat sisälle. He olivat kovasti järkyksissä. + +‒ Olli eno... Ahonen on vangittu, ja Uuron Alli itkee, ja suutari on +kuollut... Miksi on kauheata vielä nyt? Eikö sota jo loppunut? + +Olli koetti selittää, että kyllä sota jo on melkein lopussa ja kohta +tulee rauha ja tavallinen elämä taas; mutta ensin pitää pahojen saada +rangaistuksensa, ja ne ovat olleet pahoja miehiä, suutari ja Janne +ja keitä niitä olikaan muita. Pahat miehet ottivat isänkin hengen. +Niitä ei saanut armahtaa. — Mutta lapset tuijottivat enoa, oikein +käsittämättä hänen puhettansa. Voikkohan käski ampua isän; ei suutari +eikä Janne käskenyt. + +Olli meni etsimään Heljää. Hän tiesi, mistä hän varmimmin oli +löydettävissä: vainajan valkoisesta huoneesta kukkien keskeltä, arkun +luota. + +Siellä hän oli, vaan ei yksin. Hän itki kaulatusten Lainan kanssa. + +— Meillä on samanlainen murhe, — hän sanoi. Laina vetäytyi heti pois +huoneesta. Mutta sisarensa tähden Olli oli hämmästynyt, melkein +loukkaantunut. + +— Heljä, kuinka se on mahdollista? Tämän arkun äärellä syleilet +pyövelin morsianta! + +Heljä pudisti päätänsä. + +— Oliko hän pyöveli? Minä en tiedä, mitä hän oli. Janne ja Laina, lapsi +parat! + +Silloin Olli asettui hänen eteensä kiihtynein mielin. + +— Etkö siis sinäkään vielä ymmärrä enempää kuin pienet lapsesi? Nekö +ne vain ovat murhamiehiä olleet, jotka omin käsin ovat tappaneet, +ja nekö varkaita, jotka itse ryöstivät? Eivätkö tähän suureen +yhteiseen onnettomuuteen ole olleet syypäitä ne kaikki, jotka isänmaan +viholliselle ovat lyöneet kättä ja laittomuuden tekoja kannattaneet? +Nekö pitäisi jättää rankaisematta? + +Heljästä tuntui kuin pyhän rauhan häiriöltä, että Olli puhui niin +ääneen. Hän teki torjuvan liikkeen ja katseli nukkujan rakkaita kasvoja. + +— Hiljaa, hiljaa. + +Sitte hän puhui Ollille: — Minä muistan hänen sanansa, että esivallalla +on raskaat velvollisuudet. Kirjoitinhan sen sinullekin. Se soi vielä +korvissani. + +Heljää puistatti. + +— Kamala Voikkokin sen muisti hänen ruumiinsa luona... Kyllä se on +niin, Olli. Mutta sinä et ole samasta hengestä kuin hän. Sinä et +rakasta, sinä vihaat. Hänen elämänsä sisällyksenä oli suuri Jumalan +rakkaus. + +Olli vaikeni. + + * * * * * + +Mikko Salmi oli saatettava pois kukkaisessa vuoteessansa. Kansi oli +arkun vieressä, valmiina nostettavaksi peittämään sitä, mikä oli +katoavaista. Toiselle levylle oli kaiverrettu hänen nimensä ja sen alle +sanat: _Todistaja vereen asti._ Toiselle: _Minä annan sinulle elämän +kruunun._ + +Heljä seisoi siinä Ollin kanssa, lapset vierellänsä. Junat eivät vielä +kuljettaneet matkustajia. Heljä oli toivonut vanhempiansa luokseen, +mutta he eivät päässeet tulemaan, eikä hautajaisia enää voitu lykätä. +Mikon omaisia odotettiin parin tunnin perästä laivalla saapuviksi. +Koko kaupunki, ympäröivä maaseutu ja vapauttajien valkoiset joukot +valmistuivat yhdessä kunnioittamaan kuolleen Herran todistajan +viimeistä matkaa. + +— Sisko, — sanoi Olli, — olen ajatellut sitä, mitä sanoit hänestä. Ehkä +me lopultakin olisimme ymmärtäneet toisiamme. + +— Te rakastitte molemmat isänmaata, ‒ sanoi Heljä. + +— Olet oikeassa siinä, etten minä omista mitä hän omisti — +näkymätöntä... Mutta se juuri on totta, että tämän kansan hyväksi me +kumpikin olemme taistelleet omalla tavallamme. Hän sai antaa henkensä, +minä jäin. Elänhän mielelläni ‒ mutta Heljä, sen sanon sinulle, +viimeiseen veripisaraan asti minäkin olisin riemulla kaiken antanut. +Minä myös olen rakastanut. + +— Se läksy sinulla on oppimatta: "Rakastakaa vihollisianne." + +Taas Olli jäi vastausta vaille. Hän silitteli lasten pehmeitä kutreja +ja sanoi vain: — Nämä kulkevat isän teitä. He ovat sinun lohdutuksesi, +Heljä. + +— Ei isä päässytkään Kiinaan, — virkkoi silloin Tarmo, seuraten omaa +ajatusjuoksuansa. ‒ Hän olisi tahtonut mennä, tiedätkö sen, Olli eno? +Hän ei yhtään pelännyt, vaikka pakanat joskus tappavat ihmisiä. Kun +minä tulen suureksi, menen hänen sijastansa. Menetkö sinäkin, Auri? +Kyllä äiti tulee sinne, missä mekin olemme. + +Auri Päivänkukka näytti miettiväiseltä. Heljä selitti kyynelsilmin +Ollille: — Viimeinen kertomus, jonka hän kertoi lapsille, oli Kiinan +lähetystyöstä. Hän kertoi Stewart-puolisojen murhasta ja siitä, miten +heidän lapsensa nyt rakkaudessa uhraavat elämänsä Kiinan kansan +hyväksi, sen kansan, jonka tähden heidän vanhempansa ovat kuolleet. + +— Minä lupasin tehdä samalla lailla, — sanoi Auri Päivänkukka. — Mutta +isä kuolikin Suomen tähden. + +— Sentähden sinä jäät tänne, niinkö? + +— Niin, minä aion elää Suomen kansan hyväksi. Minä aion sitä paljon +rakastaa. + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75680 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..b5dba15 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this book outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..fd7e81e --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +book #75680 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75680) |