Initial commitHEADmain

4 files changed, 3705 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75681-0.txt b/75681-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..29ab9db
--- /dev/null
+++ b/75681-0.txt
@@ -0,0 +1,3688 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75681 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+YÖTÄ JA AAMUA
+
+Puheita vapautemme huomenhetkinä
+
+
+Kirj.
+
+MAILA TALVIO
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1919.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Lunnaat
+Osaveljillemme kärsimyksessä
+Viimeiset veljekset
+Ristiinnaulitulle kansojen joukossa
+Satakielten maa
+Uudenvuoden kasvojen edessä
+Kansa ja koti
+Ystävämme kirjat
+Kalliit haudat
+Helmet
+Kuolleet ja eloonjääneet
+
+
+
+
+LUNNAAT
+
+
+Veljekset Eerikki ja Janne seisoivat kunnaalla talojen välillä ja
+kuuntelivat tykinpauketta. Joka laukaukselta tärähti maa, olivatpa
+ne aika kojeita nuo tykit, kuka ne sellaiset oli keksinytkään.
+Peninkulmien päästä noin panivat mieheltä polvet vavahtamaan. Veljekset
+vuoroin hymähtelivät eteensä, vuoroin käänsivät toisiinsa pelästyneet
+kasvonsa. He hymähtelivät siksi, että tiesivät omien talojensa olevan
+turvassa sodan temmellykseltä, olipa Janne juuri käynyt kirkolla
+ja siellä saanut vakuudet, ettei sota sellaisille metsäkulmille
+tule kuin Noron sydänmaat ovat. Kuinka monta kertaa veljekset
+olivatkaan harmitelleet, että Ylitalo ja Alitalo olivat niin kaukana
+liikepaikoilta, ja päättäneet muuttaa lähemmäs rautatietä ja kaupunkia.
+Janne oli yhteen aikaan hakenutkin taloa, oikein luettelot kourassa
+ja kartat taskussa hän oli kulkenut ja jo etukäteen iloinnut ajoista,
+jolloin saisi kaupungin torilla oikeat hinnat oikeista tavaroista —
+mitenkä lienee sitten jäänyt sopimatta kaupoista, niin että hän yhä
+asui Alitaloa veljensä Eerikin viljellessä isänkotia, Ylitaloa. Eerikki
+oli aina paremmin tyytynyt tämän metsäkulman kivisiin peltotilkkuihin
+ja valmis talohan hänelle oli jäänytkin, vainajan tahdon mukaan
+annettu hänelle, vaikka hän oli nuorempi kuin Janne. Vainaja, isäukko,
+oli ollut sellainen oikullinen: kenestä piti, niin sille antoi, ja
+tästä Eerikistä oli pitänyt ja Jannea vieronut, Janne oli siitä kyllä
+kantanut vihaa sekä vainajalle että eläville, kaikille, jotka olivat
+olleet riistämässä häneltä hänen esikoisoikeuttaan. Ja kaikki olivatkin
+yleensä olleet puolueellisia häntä kohtaan, aivan niinkuin Herra itse
+aikoinaan Kainille, vaikka hän oli vanhempi kuin Aapeli.
+
+Mutta näyttipä kerran tulevan oikeuttakin. Tuntuivatpa asiat kääntyvän
+sillä lailla, että metsäkulmilla talot saattoivat säästyä, kun ne
+liikepaikoilla ryöstettiin ja raastettiin pahemmin kuin saarretun
+karhun pesät. Hirveitä oli kirkonkylässä kerrottu niin punaisten kuin
+valkoistenkin elämöimisestä. Onneton vain oli sekin talo, joka meni
+kädestä käteen, punaisesta valkoiseen ja valkoisesta punaiseen. Jos
+toinen mitä jätti, niin sen toinen otti. Laupiaammin totisesti näytti
+kerrankin taivaan pappa katselevan Kainin kuin Aapelin puoleen — hänen,
+Jannen, talo oli kuin olikin kaikin puolin paremmin turvassa kuin
+Eerikin. Järvet ja kalliot siinä olivat edessä. Takaisinpa nuo surman
+kojeet kilpistyvät kalliosta, vaikka noin pamahtavat peninkulmien
+päähän ja panevat maan tutisemaan.
+
+Taas —- olipa se aika täräys! Veljekset käänsivät silmät toisiaan
+kohti. Lauhassa illassa, jota kuu ohuen pilven läpi valaisi,
+välkähtivät valkuaiset vastatusten. Molemmille tuli ajatus, että taisi
+olla niin ja näin sen turvallisuuden tällaisina aikoina.
+
+— Minkähän paikan sotkikaan taas tuokin pamauksen pitäjä? sanoi Janne
+ja suu teki väkinäistä hymyä.
+
+— Etteihän vain olisi vienyt kirkkoa, sanoi Eerikki. — Siinä oli niin
+paha ääni.
+
+— Kiveen se meni, sanoi vanhempi veli. — Kirkko on puuta ja antaa
+ilmaan mennessään toisen ulahduksen. Kun kuula sattuu puuhun, niin
+panee se noin sinnepäin niinkuin jäät syksyllä, mutta kun kiveen
+sattuu, niin rähähtää kiukkuisemmin. Se oli kivinavetta tuo viimeinen.
+
+Hän ajatteli kallioita Alitalon ja järven välillä — eivät tainneet
+paljoakaan auttaa tuollaisia panoksia vastaan. Nuoremman veljen
+seuraava huomautus ei ollut omiaan rauhoittamaan.
+
+— Kuuluvat tykin luodit puhkaisevan sellaisen metrin paksuisen
+kiviseinän, jommoisia vanhaan aikaan tehtiin, niinkuin neula paperin
+vain. Elävät lehmät siinä menevät, päät ja potkat mikä minnekin.
+
+Eerikin leuka kävi, hänen tätä puhuessaan, kaiken aikaa epämääräisen
+liikutuksen vallassa. Hän ajatteli molempia poikiaan, jotka jouluna
+olivat lähteneet kodista. Raha-ansiolle sanoivat lähtevänsä pohjan
+puoleen tukkitöihin. Eivät yhtään kirjettä olleet lähettäneet. Mitenkä
+lienevät nyt johtuneet mieleen. Tai ainahan ne johtuivat ja nyt
+etenkin, kun surmankojeet tuolla paukkuivat. Että missä olivatkaan...
+
+Jotakin sellaista oli puhuttu, että hekin olivat mukana sotatoimissa.
+Mutta sitä ei isäukko enempää kuin äitikään uskonut — mitäs heidän
+pojat, rauhan miehiähän he olivat. Kuka heidät sentään tiesi, olivat
+niin katkeroituneet viime keväänä, kun piti tehdä heinää revollit
+taskussa lakkomiesten uhkausten vuoksi. Olivat tosiaan taitaneet sanoa,
+niinkuin kerrottiin, että »tästä ei tule hyvää». Eikä ollutkaan tullut
+hyvää — sota oli tullut.
+
+Janne puheli eri kiväärien äänistä. Hän oli kirkonkylässä käydessään
+kuullut ne paljon selvemmin ja osasi täältäkin kaukaa erottaa
+ne toisistaan. Tykit olivat kaikkein pahimmat, aikamoisen äänen
+päästivät »rapselit» ja käsipommit ja tuo »popo-popo-popo-popo» se
+oli kuularuisku se. Toiset sanoivat, että kuularuisku oli sellainen
+hyvin pitkä- ja paksukaulainen pyssy, toiset, että se oli niinkuin
+paloruisku ja että letkun kautta päästettiin ilmaan kuulat, jotka
+olivat pahemmat repimään kuin hirvikuulat, toiset sanoivat, että
+kuularuiskua väännettiin niinkuin käsisilppukonetta. Vaan mitenkäs
+eivät sitten silloin kuulat olisi räjähdelleet jo siinä ja särkeneet
+koko kojetta? Sen sanoi Jannen oma järki. Tuo sen vain oli ääntä tuo
+popo-popo-popo-popo.
+
+Eikös taasen haukukin Ylitalon Piski?
+
+— Lopeta sinä se koira niinkuin minä olen tehnyt meidän Mustin, sanoi
+Janne. — Kuulevat vielä pakolaiset äänen ja tulevat hakemaan turvaa ja
+vievät sanan, että täällä on taloja...
+
+Janne lausui viime sanat matalalla äänellä niinkuin hän olisi pelännyt
+metsällä olevan korvat.
+
+Maa tärähteli heidän jalkojensa alla, laukaukset ja niiden herättämät
+kaiut vastailivat toisilleen ääriltä äärille. Äänet muistuttivat
+toisiaan niinkuin kahden sukulaisen olennon äänet. Sota ja tyhjyys
+huutelivat toisilleen yli vapisevan maan.
+
+Kyliäpä nyt vapisikin paikat! Ihan alkoivat lumet tippua puiden oksilta.
+
+— Kyllä sitten samalla saisi lakata keittämästä ja lämmittämästä, sanoi
+Eerikki. — Nouseehan se sauhukin ilmaan ja ilmiantaa, lippuhan se on,
+sininen sauhu. Pitävät Piskin niin hyvänä lapset — tyttären lapset.
+
+— Hyvänä vai. Vai hyvänä.
+
+Ilkeästi lausui veli sanat, Eerikki sen kyllä huomasi. Vihaa kantoi
+hänelle yhäkin Janne ja vääryyttä kai hänelle, Jannelle, oli tehtykin.
+Hän oli vanhin veli, mutta ei ollut saanut taloa. Vaan nytpä oli
+hyvässä turvassa Alitalo, Jannen uudistalo. Eivät sinne pommit satu
+vaikka Ylitaloon sattuisivatkin. Entä jos Jumala antaisikin sattua
+siitä hyvästä, että hän, nuorempi, ei omasta vapaasta tahdostaan ollut
+antanut isänkotia vanhemmalle...
+
+— Saisit vain varoa, sinä, sanoi Janne taas.
+
+Nyt kuuli Eerikki selvästi veljensä äänessä salatun uhkauksen ja
+ikäänkuin sota olisi vahvistanut sanat ja mennyt hänen puolelleen,
+pamahti samassa kauheasti ja tyhjä kaiku jyrisi vastaan Alitalon
+kallioista.
+
+Jokohan minun pitäisi vapaaehtoisesti tarjota Jannelle Ylitaloa?
+ajatteli Eerikki. Mutta hänen mieleensä muistui samassa miten paljon
+he poikien kanssa viime vuosina olivat ottaneet ylös suota, kun
+Alitalossa oli jätetty viljelys siihen missä se jo kauan oli ollut.
+Sellaista huonoa se oli ollut Jannen toimi, jos oli toimeton emäntäkin.
+Rahoja hänellä oli jonkin verran ollut ja sen vuoksihan Janne hänet
+oli ottanut, mutta kahviinhan hän joi korotkin sellaisista rahoista,
+vaimo parka. Tosiaankin haukkui Piski vimmatusti Ylitalossa. Etteivät
+nyt pitäneet varaansa. Kaksi emäntää on talossa, nuori ja vanha, tytär
+ja äiti, ja antavat koiran tuolla lailla ulvoa. Rätinää ja paukettako
+koira haukkui vai kuuliko se jotakin muutakin?
+
+— Saisit varoa, etkö kuule, sanoi Janne ja hänen silmän valkuaisensa
+leiskahtivat vaaleiden pilvien kajastuksessa. — Anna sinä vain Piskisi
+haukkua ja houkutella tänne hävittäjät. Mitä sinä välität toisen
+omasta, kun et omaasikaan ajattele. Ajattelitteko te vainajan kanssa
+mitä teitte, kun veitte esikoisoikeuden vanhemmalta veljeltä. Pirua te
+ajattelitte, jos ajattelitte.
+
+Hävitys ja tyhjyys vastailivat toisilleen taasen taivaanrannasta
+taivaanrantaan yli talvisten salojen. Koira ulvoi vimmattuna, käheällä,
+loppuun kuluneella äänellä. Ihmisääniäkin kuului. Naiset nähtävästi
+seisoivat Ylitalon pihamaalla, voivotellen kilpaa Piskin kanssa.
+Lempeä suhina kuului puista rannalla, milloin sille hetkeksi annettiin
+suunvuoroa.
+
+Nuorempi veli seisoi liikkumattomana, vanhempi ei nähnyt, että hän kävi
+kovaa taistelua itsensä kanssa.
+
+— Ota sinä Ylitalo, sanoi hän vihdoin. — Minun olisi pitänyt sanoa tämä
+jo silloin, kun ukko kallisti päänsä.
+
+Vanhempi veli ei käynyt niin vakavaksi kuin sanojen vakavuus olisi
+edellyttänyt. Hän naurahti ikäänkuin etukäteen olisi arvannut tämän
+ehdotuksen tulevan.
+
+— Vai niin, vai, nyt sinä tyrkyttäisit minulle taloasi, kun tuho on
+likellä. Nyt kun minun taloni on turvassa järven ja kallion takana, nyt
+se kelpaisi, vai niin, vai... Pirut ja perkeleet, mene sinä vain omalle
+talollesi ja odota hävittäjiä!
+
+— En minä sitä — en minä sentähden, yritti veli, mutta Alitalon isäntä
+ei häntä kuunnellut.
+
+— Mene, mene ottamaan vastaan vieraita, ehkä emännät siellä jo
+toivottavatkin heitä tervetulleiksi.
+
+Eerikki tunsi selkäänsä kylmäävän.
+
+— Keitä sinä luulet sinne tulleen? kysyi hän. — Tiedätkö mitä? Oletko
+jotakin kuullut...?
+
+— No aina yhtä ja toista... Taikka sitä vain, että poikasi eivät
+olekaan hirrenvedossa, vaan sodassa... Lakanat olkapäillä kuuluvat
+viruvan hangilla ja ampuilevan. Ja heitä voidaan tulla etsimään heidän
+kotoansa.
+
+— Mistä sinä tämän tiedät?
+
+— Sieltä mistä kaiken muunkin.
+
+— Mahdoit heti sanoa, kun kuulit.
+
+— Ehditpähän sen nytkin kuulla.
+
+Molemmat vaikenivat. Nuoremman veljen hengitys kulki sihisten. Kaukana
+taivaanrannalla oli pieni punainen hohde, joka kasvamistaan kasvoi.
+Tulipalo. Mikähän sielläkin nyt paloi? Vanhempi veli arvaili ja
+arvaili, mutta ei saanut nuoremmalta vastausta. Pienenä pyöreähkönä
+kehänä paloi sinipunerva rusotus taivaanrannalla kuin mikäkin uhrituli.
+Se oli kaukana, ei kuulunut mitään ääniä, mutta molemmat veljekset
+tunsivat, että tulipalopaikan ympärillä oli voivotusta, hätähuutoja ja
+juoksua.
+
+— Mistä sitten voitaisiin tietää tulla etsimään poikia kodistaan? sanoi
+vihdoin Eerikki. — Sanoithan juuri itsekin saaneesi täydet vakuudet,
+ettei sota tule tänne...
+
+— Ei sota, mutta hakijat...
+
+— Mistäs he voisivat tietää? Kun en minä, poikain oma isäkään heistä
+mitään tiedä... Vai... vai... Ethän vain sinä...
+
+— Jaa minä?... Mitä sitten?
+
+— Oletko sinä ilmoittanut meidät?
+
+— Älä höpise.
+
+— Älä sinä kiellä. Äänesi sen ilmaisee. Voi sinua. Sinä olet käynyt
+toimittamassa murhamiehet Ylitaloon — tunnusta pois, sen sinä olet
+tehnyt...
+
+— Mitä pirua sinä huudat... Varo sinä, sanon sen vielä. Totuuden olen
+puhunut, en muuta. Olen sanonut, että pojat menivät pohjan puoleen,
+ettei tiedetä missä ovat. Voivat olla sodassakin. Ja heidät oli nähty,
+hangilla makaavat mahallaan ja metsästävät ihmisiä. Sellaisia poikia
+sinulla on.
+
+Nuoremman veljen nyrkeissä tykki veri kuin pahkaisessa paiseessa.
+Ääneti kääntyi hän lähtemään. Hän ei antanut veljelleen kättä eikä
+toivottanut hyvää yötä. Hän läksi kotia kohti, missä vaimoväki viikon
+päivät oli nukkunut vaatteet yllä. Hän tunsi yhtäkkiä kuuluvansa
+sotaan, ikään kuin tuolta kaukaa mistä pamaukset laukaistiin ja missä
+talot paloivat, olisi viskattu mahdottoman pitkä köysi tänne ja hän
+joutunut sen silmukkaan. Poikien luo häntä vedettiin. Ehkä pojat
+todella makasivat valkoisissa lakanoissa hangilla ja ammuskelivat.
+Etteivät jo olisi kuolleita? Kuka ensi syksynä kaivaa ojaa, kuka
+auttaa isää saamaan siemenen maahan...? Puolensataa syltä oli päivässä
+pistänyt Malakia... Kilpaa olivat kaivaneet Mikon kanssa, mutta Malakia
+aina voitti. Ja nyt he makaavat hangilla...
+
+Eerikiltä menivät kädet ristiin ja hän tavoitteli raamatunlauseita ja
+synnintunnustusta. Hänen sydämensä jyskytti niin että kanuunanpauketta
+tuskin enää erotti. Hänen silmiinsäkin oli tullut sellainen tuike,
+ettei hän enää erottanut, oliko tulipalo hänen omien silmiensä takana
+vai taivaanrannalla. Kaukainen silmukka veti häntä sinne paukkeen ja
+tulipalon puoleen, etsimään poikia, pelastamaan heitä, tuomaan heitä
+kotiin... että olisivat kotona, kun kevättyöt alkavat... Lumi jo suli,
+varmaan tulisi aikainen kevät. Hänen täytyi kiirehtiä.
+
+Yhtäkkiä hän huomasi, että koiranhaukunta taukosi. Mutta sen sijaan
+alkoi kuulua ihmisääniä ja hevosten hirnuntaa. Hän läksi juoksujalkaa
+lähemmäksi. Kotikartanolla oli paljon miehiä. Perkeleitä he
+laskettivat, kuului selvästi... Joko ne nyt olivat tulleet etsimään
+poikia? Tämäkö nyt piti tehdä oman veljen... Ettei ollutkin ennen
+tullut puhutuksi loppuun sitä taloasiaa.
+
+Huohottavin rinnoin astui Eerikki metsästä peltoaukealleen. Silloin
+hän kuuli ikkunoiden helähtävän rikki, naisten huutavan ja miesten
+nauravan. Talon nurkan alta leiskahti keltainen liekki ikään kuin
+valkea olisi pistetty Öljyttyyn olkilyhteeseen. Pyssy paukahti. Lapsi
+parkui. Eerikki ymmärsi, että olisi pitänyt kääntyä takaisin ja paeta
+metsään. Mutta hän hyökkäsi täydessä juoksussa polkua ylös, kotiaan
+kohti. Puukko hänellä oli, hyvä olikin... Ja tuosta sai hyvän seipään...
+
+Pimeästä tuvastaan katseli sill'aikaa Janne tulipaloa järven
+toisella puolella. Ylitalo siinä nyt meni, isänkoti, missä hän oli
+syntynyt. Oikeus se oli, miksi olivatkin vainajan kanssa rikkoneet
+esikoisoikeutta vastaan.
+
+Kaikki olivat hiljaa sängyissään, sekä piiat että puhuvat tyttäret.
+Äiti oli kuuromykän tytön kanssa penkillä. He eivät hiiskahtaneet, he
+eivät uskaltaneet, kun isä oli tällä mielellä. Tyttö nyyhki kuuromykän
+oudolla äänellä, hänen oli uni. Isä yksin liikkui. Varpaisillaan hän
+narahtelevissa saappaissaan asteli portailta sisään ikkunan luo ja taas
+takaisin. Pojat olivat kamarissa. Tuon tuostakin avasi isä oven, opetti
+ja kovisti heitä. Portailla hän tuon tuostakin kuulosteli rytäkkää
+järven takana. Alitalon kalliot siihen vastasivat. Ne nauroivat
+niinkuin pahat naakat.
+
+Isäntä tuli tupaan ja asteli varpaisillaan seinää pitkin.
+
+— Muistatteko nyt, puhui hän piikojen sänkyyn, — että jos tulevat, niin
+juoskaa navettaan. Olkaa siellä lehmien turvissa, eivät kuulu tekevän
+lehmille mitään... Ja te, jatkoi hän tyttäriensä sängyn ääressä, —
+tiedättehän, että olette ladon alla... ei sen, missä on heiniä, sillä
+heiniä aina kuuluvat ottavan ja penkovan. Ja jättäkää ovi raolleen,
+että näkevät tyhjäksi... Olkaakin hiljaa, viiltävät auki rinnat ja
+vatsat, jos löytävät. Ei ne piioille mitään tee, mutta talollisten
+lapsia voivat vainota... Ja sinä, puhui hän vaimolleen, — sinä makaat
+sängyssä ja olet kipeä. Älä sinä huuda, ei ne vanhoista ja rumista
+välitä. Kuuromykkä päästetään lattialle, se saa vapaasti liikkua siinä
+ja änköttää.
+
+Isäntä huomasi äkkiä hiilloksen, otti saavista vettä ja kaatoi
+kipollisen hehkuun. Pihahtaen musteni hiillos toiselta kulmalta,
+päästäen kihahtavan höyryn savutorveen. Toinen kipollinen vielä ja
+hiillos oli mustana.
+
+— Muistatteko nyt, kovisti isäntä ja meni taasen porstuaan.
+
+Kuuromykkä päästi samassa kovan äänen ja painoi päänsä äidin rintaa
+vasten. Sekä piiat että tyttäret nostivat hekin sängyistä päitään
+ja kuiskuttelivat. Isäntä ei nyt voinut heitä kuulla. Hän oli
+varoittamassa poikia.
+
+— Te lurjukset... oletteko pitäneet vahtia? Vaikka olisitte, peevelit,
+nukkuneet! Nyt ei odotetakaan enää, vaan te valjastatte hevoset, te
+molemmat, joilla on yhtä pitkät jalat, ja lähdette ajamaan. Kelloja tai
+kulkusia ei oteta, ette kai te hölmöt sitä itsestänne ymmärrä! No, mars
+matkaan... Ei, et sinä, sinä jolla on toinen jalka toista lyhyempi...
+tai pitempi, kuinka vain. Sinä jäät tänne. Muista sanoa, että olet
+ainoa poika. Jos sinä muuta sanot, niin lyhenee tuo pitempikin jalka...
+Kun hevoset ovat valjaissa — huonompi kirkkoreki jää liiteriin — niin
+tulette sisään ja otatte kirstun.
+
+Kun isä oli saaanut pojat matkaan, rupesi hänestä tuntumaan, että hän
+turhanpäiten oli lähettänyt heidät pois kotoa. Ei suinkaan kukaan
+hyväntekijälleen pahaa tee... Jolleivät pojat varjelekaan kirstua —
+kuka heidät tietää, niin hölmöjä ja vähämielisiä kuin ovat.
+
+Järven takana paukkui ja räiski. Ihmiset huusivat. Koira ei enää
+haukkunut. Ehkä alkoikin nyt riittää tämä rangaistus Eerikille.
+
+Janne tunsi rintansa yhtäkkiä käyneen köykäiseksi ikään kuin kivi olisi
+otettu sieltä pois. Hänen pitkä vihansa oli puhjennut niinkuin kypsä
+paise ja heti oli helpottanut. Tästäpuoleen saa veli hänen puolestaan
+olla rauhassa, vaikka tekikin väärin yhdessä isän kanssa.
+
+Metsässä kuului outoa suhahtelua ja vikinää. Maa tömisi. Ajettiin.
+Neköhän ne nyt olivat... punaiset polttajat... ja olivatkohan tulossa
+tänne? Kuka nekään tiesi, jolleivät muistakaan, että hän heitä auttoi,
+vaan polttavat hänenkin talonsa .. Ei, Jumala ei voi tehdä sitä
+vääryyttä, että antaa polttaa hänen hiellä ja vaivalla rakentamansa
+metsätalon. Ties sentään, ehkei olisi pitänyt siellä kirkolla puhua
+veljenpojista ja heidän katoamisestaan... Eerikki näytti pitävän
+sitä kovin pahana, kutsui ilmiannoksi. Mutta syntinen on ihminen ja
+erehtyväinen. Ei ole tämäkään mukavaa tämä tällainen odotus ja pelko...
+Mutta onpa tuo outoa ajoa metsässä... Pojat hölmöt varmaan eivät ole
+ehtineet pois alta. Tietysti antavat kirstun henkensä päästimeksi,
+siinä menee sitten viimeisetkin rahat...
+
+Hätä valtasi Jannen, Alitalon isännän. Hänen täytyy pelastaa rahansa.
+Näinä hyvinä aikoina, jolloin kananmunakin tuotti hopeaa, puhumattakaan
+maidosta ja muusta lehminloisesta, oli kirstunpohjalle kokoontunut
+plootuja. Hän painoi lakin päähänsä ja läksi juoksemaan. Jääkööt sinne
+naiset, kukapa heihin koskee!
+
+Mutta hän ei päässyt montakaan askelta ennenkuin hän pysähtyi ja
+livahti puun taakse. Reki siellä tuli, ajajan suomiessa hevosta
+ohjasperillä. Se oli kovin nääntynyt, ajaja juoksi rinnalla, löi
+selkään ja katseli taakseen. Hätä siinä oli. Janne ymmärsi, että
+oltiin pakomatkalla. Tuli toinen reki. Varmaan oli sota Ilkenemässä
+metsäkulmiakin. Taisi vain olla parasta lähteä pakoon. Minne menivät
+kaikki nuo ihmiset? Missä helvetissä oli ihminen nyt turvassa? Alitalo
+hiipi esiin ja asteli varovasti metsätietä. Kun uusi reki tuli, niin
+hän piiloutui ja kun vaara oli mennyt ohi, niin hän juoksi. Aamu jo
+sarasti, kun hän pääsi luhtaniityn ladolle takamailleen.
+
+Oli, oli toki oikeuttakin! Turvassa oli kirstu, hyvästi olivat,
+hölmöt, sijoittaneet sen ladon alle ja sotkeneet jäljet. Eivät sentään
+taitaneet hänen poikansa ollakaan niin vähämielisiä. Hevoset syödä
+rouskuttivat ladon nurkassa ja pojat, junkkarit, pöyhistelivät paraikaa
+heiniä alleen pannakseen maata.
+
+— Olettepa ajaneet kuin hullut — yhtenä höyrynä koko lato. Peitättekö
+nopeasti hevoset. Ettekö sitten ottaneetkaan loimia? Tänne omat
+takkinne, lurjukset. Tästä puoleen ei ajatellakaan talon myymistä. Minä
+olenkin nyt huomannut, että sydänmaan talot sodan aikoina voittavat
+kirkonkylän talot. Alitaloa ei myydä. Takit tänne paikalla!
+
+Päivän ja seuraavan yön kesti tykinpauketta kaukaisuudessa ja ajoa ja
+meteliä likeisyydessä. Ehtivät isä ja pojat niiden kestäessä kokea
+senkin seitsemät pelot ja säikähdykset rahojensa, henkensä ja kotinsa
+takia. Mutta sitten hiljeni.
+
+Kun isäntä toisen päivän aamuna, vaatteet heinissä ja silmät ladon
+pimeydessä soenneina, kömpi ulos, huusi käenpiika niin että metsä
+raikui, aurinko paistoi ja teeret kuhersivat. Ei kuulunut ajoa eikä
+pauketta, ei myöskään näkynyt savupilviä eikä tulipalon punerrusta.
+Taivas oli kauttaaltaan sininen ja maailma rauhallinen. Jokin käänne
+nyt oli tapahtunut, mutta minnepäin?
+
+Varovasti likeni isäntä kotiaan. Verta! Herra siunatkoon, olikohan
+siinä vallan mennyt ihmishenki...? Tuohon on pudotettu hyvä piiska,
+pitipä korjata, ei ollutkaan näin hyvää Alitalossa. No, jo nyt jotakin,
+tuossa oli ihka uusi kenkä, ettei vain ollutkin Ylitalon Santran kenkä.
+Hänellä piti aina olla näin hienoa. Olisivatko rosvot pudottaneet vai
+olisiko talonväelle tullut pakeneminen?
+
+Kovaa töminää alkoi kuulua takaapäin... ruskea hevonen tulla laukkasi
+yksinään, irrallisena... Se oli Eerikin hevosia, neljän vuoden
+vanha, kotona kasvatettu tamma. Kylläpä oli maailma nurin, mitähän
+olikaan tapahtunut. Kun hevonen näki ihmisen, karkasi se metsään eikä
+kuunnellut, vaikka sille mitä olisi puhunut... Eikä aikaakaan, kun taas
+alkoi hälinä: lampaat määkivät ja naiset juoksivat. Ei, eivät olleet
+asiat vielä oikealla tolalla. Janne yritti jo mennä piiloon, kun hän
+tunsi vastaantulijoissa veljensä vaimon ja lapset. Mieluimmin hän olisi
+mennyt heidänkin ohitseen, ei mitään hänellä ollut heille sanottavaa.
+Mutta ei hän myöskään tahtonut kieltää heiltä apuansa, kun lampaat
+hulluina juoksivat, mikä minne. Jos heillä edes olisi ollut leipää,
+mutta nyt he ojensivat niille tyhjiä käsiänsä ja huusivat: kurukuru,
+kurukuru. Pianhan se lammas huomasi, ettei kädessä mitään ollut. Ja
+lisäksi oli nämä lampaat pelotettu suunniltaan.
+
+— Jos olisi leipää, huusi isäntä.
+
+— Mistäs sitä...! huusi Ylitalon emäntä vastaan oudolla äänellä. —
+Veivät kaikki, sitten polttivat. Kaikki veivät...
+
+— Paloiko muuta kuin asuinrakennus? kysyi Alitalo arasti.
+
+— Saunassa me nyt asumme.
+
+— Onpa Santralta ääni langennut.
+
+Emäntä ei vastannut, haroi vain hartioiltaan huivinsa kulmia ja koetti
+köyttää niitä leuan alle kiinni. Olipa hän käynyt oudon näköiseksi,
+mitä vanhoja kesävaatteita olikaan pannut ylleen. Kainalossa piteli
+jotakin takkia. Olivatkohan vieneet vaatteet noin tarkkaan...
+
+— Onkos sitten - muita uutisia? kysyi isäntä harvakseltaan.
+
+- En tiedä, en tiedä, sanoi emäntä laulavalla äänellä ikäänkuin hän
+olisi nukuttanut lasta.
+
+— Missä isäntä on?
+
+Silloin tarttui emäntä kiinni puuhun, painoi päänsä sitä vasten ja
+häneltä pääsi itku. Puun risahduksesta lähtivät lampaat karkuun ja
+lapset riensivät kuru-kurua huutaen niiden perässä. Yhden tytöistä sai
+isäntä pysähdytetyksi.
+
+— Missäs isä on?
+
+— Veivät, vastasi lapsi ja nieli itkuaan.
+
+— Kuinka veivät — minne?
+
+— Sitoivat köysiin, panivat rekeen. Etteivät olisi tappaneet. Tuolla
+on kauempana verta... Vaikka olisivat tappaneet... Seitsemän lehmää
+veivät...
+
+Lampaat karkailivat pitkin metsää. Äiti ja tytär kiiruhtivat lampaiden
+perässä, heidän nyyhkytyksensä hävisi hälinään. Alitalon isäntä pääsi
+livahtamaan heidän näkyvistään.
+
+Ei sentään juuri tätä hän ollut veljelleen suonut. Ettei se taivaan
+pappa määrää tietänyt, kun rankaisi. Kyllä nyt on Eerikki pahainen
+mennyttä... Jos enää on elossakaan. Että hän, Janne, sentään meni
+ilmiantamaan.
+
+Mutta Alitalo oli säilynyt, se oli pääasia. Ei mihinkään oltu koskettu,
+ei leivänkannikkaa oltu viety, huoleti olisi saanut pitää rahatkin
+kotona. Olihan se mukavaa, mutta olisi siitä pitänyt iloisemmaksikin
+tulla, kun oli saanut pitää omansa, vaikka naapureilta oli kaikki
+mennyt. Kunhan vain olisi saanut tietää syyn tähän hiljaisuuteen
+maailmassa. Oli oudon hiljaista. Mitä olikaan tapahtunut? Oliko sota
+voitettu jossakin päin ja kuka oli voittanut?
+
+Pian se saatiin tietää.
+
+Samat ihmiset, jotka pari vuorokautta sitten, yön pimeydessä olivat
+menneet, palasivat nyt heleällä päivällä. Heidän kasvonsa olivat
+nääntyneet ja iloiset ja kun heiltä kysyi mitä oli tapahtunut,
+kertoivat he, että voitto oli saatu, vihollinen lyöty, ja että he nyt
+palasivat kotiin. He kertoivat myöskin ihmeellisiä asioita rohkeudesta
+ja neuvokkuudesta ja siitä kuinka ihmiset olivat iloisesti antaneet
+henkensä. Kun he Alitalolta kysyivät, olisiko tässä likellä asuntoja,
+joissa voisi levähtää, niin isäntä osoitti Ylitaloa ja lisäsi, että se
+tosin oli hävitetty ja poltettu. Kotiin palaavat pakolaiset poikkesivat
+kuitenkin sinne ja Alitalon Janne seurasi heitä kauempaa katsellakseen,
+miten heidät otettiin vastaan. Hyvin heitä toivotettiin tervetulleiksi,
+naiset karkasivat tavatessaan toistensa kaulaan, itkivät tai nauroivat.
+Ja ikään kuin olisi ollut suuret pidot, juostiin aittojen ja luhtien
+väliä. Ja kokonaisia kuormallisia ihmisiä taloon vain mahtui, vaikka
+asuinrakennus oli palanut. Taidettiin siinä syöttää ja juottaakin,
+vaikka sanoivat, että oli ryöstetty talo putipuhtaaksi. Taisi käydä
+niinkuin raamatun aikaan, että parilla kalalla ruokki neljätuhatta
+miestä ilman vaimoja ja lapsia. Kummaa se oli.
+
+Alitalo seisoi metsänlaidassa ja katseli. Ei ikinä hän ollut nähnyt
+mitään näin ihmeellistä.
+
+Taisivat vielä odottaakin jotakin, kun aina juoksivat aitannurkalle
+tähyilemään. Niinkuin häissä odotetaan sulhassaaton tuloa ja
+vilkuillaan tielle, niin Ylitalossakin nyt vilkuiltiin. Vai olivatko
+huomanneet naapurin puiden takana? Häntä halutti kuin haluttikin saada
+selville mitä veljen talossa oli tekeillä ja hän jäi yhä metsänlaitaan.
+Kylmäkään ei tullut, kun aurinko paistoi niin kauniisti.
+
+Takaapäin kuului äkkiä hevosen askelia. Mutta sieltä ei nyt tullutkaan
+suuria ihmiskuormallisia niinkuin äsken, vaan yksinäinen mies, ajaen
+peitettyä liisterekeä, jonka vieressä hän asteli. Tutulta tuntui jo
+kauas miehen kävelemisen laatu. No hengissäkö hän olikin — eikö se
+ollutkin Eerikki?
+
+Janne ei tietänyt piilottautuisiko entistä paremmin vai lähtisikö
+veljeään vastaan kuulemaan uutisia. Oli se sentään mukavaa, että oli
+hengissä tuo Eerikki. Mutta nyt kai hän vuorostaan rupeaisi kantamaan
+vihaa veljelleen, hänelle, Jannelle, ja kukaties toimittaisi nykyiset
+voittajat polttamaan Alitaloa. Pelko alkoi taasen ahdistaa sydänalaa.
+Ei, ei tässä auttanut pakoon lähteä, täytyy yksintein käydä puheille
+ennenkuin pääsevät naisväet yllyttämään vihaan omaa veljeä vastaan.
+
+Eerikki pysähdytti hevosensa, kun näki Jannen.
+
+Ei kantanut mielessään vihaa tuo mies... Hänen kasvonsa paistoivat
+oudon juhlallisina.
+
+Veljekset kättelivät. Molemmat odottivat, että toinen alkaisi puhua.
+
+— Mitenkäs... sanoi vihdoin vanhempi veli, — mitenkäs sinun partasi on
+käynyt niinkuin harmaaksi?
+
+— Onko? sanoi nuorempi ja sivalsi partaansa.
+
+— Onkos tukkakin? kysyi Janne uteliaana.
+
+Eerikki vetäisi lakin päästään ja sitaisi tukkaansa, jota hän ei voinut
+nähdä.
+
+— On, vakuutteli vanhempi veli. — Ihan on harmaa. Sinä olet nyt
+harmaampi kuin minä ja vanhempi. Missäs ihmeessä sinä olet ollut? Mitäs
+sinä naurat ja hymyilet? Onkos nyt sellaiseen syytä, kun isänkoti on
+raunioina?
+
+Oli hetkisen äänettömyys.
+
+— Maa on vapaa, sanoi sitten Eerikki hiljaa.
+
+Janneen eivät hänen sanansa tehneet mitään vaikutusta. Hänen silmänsä
+ihmettelivät vain nuoremman veljen harmaata partaa, valjenneita hiuksia
+ja outoa hymyä.
+
+— Tuolla on talosi täynnä väkeä, sanoi Janne. — Viimeisetkin vähät
+varasi syöttää siellä vaimosi Santra niille. Ja sinä hymyilet vain...
+En minä tätä ymmärrä.
+
+— Niin, mitäs sinä, sanoi Eerikki ja valmistautui lähtemään. — Hyvästi
+nyt sitten vain.
+
+Veli pidätteli.
+
+— Älähän nyt mene... Puhutaan nyt... Mitenkäs sinä olet iloinen enkä
+minä?
+
+— Mistäs minä tiedän... Et ole ostanut iloa, ehkä. Siitä maksetaan
+kalliit lunnaat.
+
+— Älähän nyt lähde... Mitäs sinä oikein tarkoitat?
+
+— En minä mitään. Sinulla ehkä ei ole osaa tässä ilossa, kun et ole
+mitään antanut...
+
+— Mitäs sinä sitten olet antanut?
+
+Vanhemman veljen silmälaudat värähtivät ikään kuin katse olisi murtunut.
+
+Nuoremmassa veljessä heräsi aavistus. Kesti hetken ennen kuin vanhempi
+sai sanat suustaan.
+
+— Mutta mitäs sinä tässä kuljetat — nyt vasta huomaan...
+
+— Poikani siinä ovat... Molemmat kaatuivat taistelussa. Urhoollisia
+olivat olleet. Sain molemmat kotiin... Mutta hyvästi nyt, tulevat jo
+tuolla vastaan.
+
+Ylitalon isäntä kokosi ohjakset ja kuorma läksi nousemaan ylös
+kotipeltojen aukeamaa, jonka päässä törrötti tulipalon jättämät
+mustat savupiiput. Pitkänä rivinä laskeutui tietä pitkin vastaan
+naisia, ukkoja ja lapsia. Edellä muita tuli juosten nainen ohuissa
+kesävaatteissa. Hän oli kaatuneiden poikain äiti.
+
+Alitalon isäntä näki hänen astuvan hankeen, jotta kuorma pääsisi
+ohitse, Hevonen pysähtyi ja mies ja vaimo tervehtivät toisiaan. Santran
+käsi meni Eerikin kaulaan.
+
+Kansanjoukko seisoi ääneti pellolla, kädet ristissä. Kiurunlauluun
+sekaantui heidän pitkä, haikea nyyhkytyksensä.
+
+Enempää ei Alitalon Janne nähnyt. Hänen päänsä retkahti puunkylkeä
+vasten ja häneltä pääsi toivoton itku.
+
+
+
+
+OSAVELJILLEMME KÄRSIMYKSESSÄ
+
+Puhe Suomen vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa v. 1918.
+
+
+Näinä päivinä, jolloin maailma syntyy uudestaan ja mekin, Suomen
+kansa, uudestisyntyneinä, vapaina, kansana kansojen joukossa otamme
+haltuumme paikkamme auringon alla — näinä päivinä on meidän ajatuksemme
+viipymistään viipynyt niiden kansojen luona, jotka olivat osaveljiämme
+kärsimyksissä, ja myöskin heimolaistemme luona, joiden myötätunto
+on meitä kovina päivinä rohkaissut ja tukenut. Ja uudestisyntymisen
+juhlasta lentäköön tervehdyksemme heidän luokseen, Jäämeren rannoilta
+yli Volgan lakeuksien, yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan
+maiden aina sinne, missä Unkarin kansa vuodattaa vertansa. Korkeaksi ja
+hartaaksi virittyköön mielemme, kun vapauden hetkellämme ajattelemme
+heitä, jotka orjuudessa kärsivät mukanamme.
+
+Läpi pimeiden vuosisatojen, ylös mykän kärsimyksen Golgatan vuorta
+kulkee vaelluksemme vapauden huippuja kohti. On aikoja, jolloin
+lyyhistymme maahan ristimme painosta, on aikoja, jolloin nääntynyt
+Suomi tuskin hengittää. Kun meidän sydänmaidemme pojat, vieraan maan
+taistelukentällä, vieraan kansan lippujen alla, nostivat silmänsä
+taivasta kohti ja antoivat viimeisen ajatuksensa liitää siihen korpeen,
+joka oli ruokkinut heitä pettuleivällä, rakensivat he kärsimyksillään
+tätä päivää. Kun Suomen pojat parin vuosisadan takana uudenvuodenyönä
+Norjan tuntureilla ymmärsivät elävältä jäätyvänsä kuoliaaksi ja
+heidän viimeinen kaipauksensa liiti kotimökkiin, missä hiillos kerran
+lämmitti heitäkin, rakensivat he tätä päivää. Kun viimeinen kirja
+oli menetetty ja nimetön mies veisti aapisen puuhun, pakotti hän
+suunnattomien, alkuperäisten vaistojen voimalla lähemmäksi vapauden
+päivää. Suomen kansa kärsi niinkuin sairas lapsi kärsii, tietämättä
+miksi pitää kärsiä, miksi se on tullut tähän maailmaan, tietämättä,
+että koska kerran on syntynyt, niin on myöskin oikeus elää elävien
+joukossa. Meidän halpuudestamme ja pienuudestamme oli puhuttu niin
+paljon, että me lopulta itsekin uskoimme niihin. Me olimme maailman
+silmissä tuskin syntynyt kansa eikä meillä ollut elämisen edellytystä.
+Me uskoimme siihen lopulta itsekin. Elämän kaipuu kyti kuitenkin
+syvällä vaistoissamme eikä ottanut kuollakseen. Elämän kaipuu piti
+meidät hengissä, elämän kaipuu vei meidät vuosisatojen kärsimysten läpi
+vapauteen.
+
+Kärsimys on elämäksi ja kirkastukseksi, tai on kärsimys kuolemaksi ja
+häpeäksi. Edellisessä kärsimyksessä on toivo, sisällys, tarkoitus,
+jälkimmäinen on toivoton, tarkoitukseton. Toinen on vapaan miehen
+kärsimys, toinen orjan. Meidän vanhassa kärsimyksessämme oli orjuuden
+alennus.
+
+Me emme kärsimyksessämme olleet yksin. Koko laaja Itä-Eurooppa huokasi
+vaivassa ja ahdistuksessa. Me näimme kansallisesti vielä syntymättömien
+heimojemme siellä tekevän hiljaista kuoloa. Vain kielentutkijalla oli
+vielä asiaa heidän keskuuteensa, pelastamaan mitä pelastettavissa oli.
+Me käsitimme, että sadan vuoden perästä on kuolinkamppailu päättynyt
+ja jäljellä jokin lainasana mahtavassa vieraassa kielessä, jokin
+hautalöytö museota varten. Ja me kyselimme itseltämme: miten tulemme
+kestämään, me suomalaiset? Ehkäpä siltä paikalta auringon alla, missä
+kerran Suomen kansa rakensi ja kärsi, muutaman vuosisadan jälkeen
+kaivetaan esiin jokin köyhä koru, jokin ruukunsirpale — siinä kaikki
+mitä on meistä jäljellä... Ja kuinka kauan kestää Viro, ainoa veljemme,
+jonka halu elää on yhtä palava kuin meidänkin?
+
+Mutta onhan meillä vielä mahtava heimolainen etelässä, kuumemman
+auringon alla, siellä missä viiniköynnös kukkii, on Unkarin kansa,
+magyarit, ainoa suomalais-ugrilaisesta heimosta, joka on taistellut
+itselleen vapauden. Jos suomalainen muualla Euroopassa kulkiessaan
+on tuntenut suvuttomuutensa ja heimottomuutensa, kansansa orpouden,
+niin on hän aina Unkarissa tuntenut astuvansa kotoiselle pohjalle.
+Unkarilaiset ovat aina tunnustaneet meidät, he ovat lämpimästi
+lähestyneet maatamme ja oppineet tuntemaan sekä kielemme että
+kansamme. Ja me olemme pyhiinvaeltaneet tuon vapaan sukulaiskansan
+luo, saaneet siltä pisaran tulta vereemme ja ennen kaikkea saaneet
+uskoa ja rohkeutta. Ehkä olemme myöskin unkarilaisilta saaneet tärkeän
+opetuksen, sen, että vapaus, kansojen kallein oikeus, on valloitettava
+joka päivä uudelleen. Niin, uudelleen joka päivä!... Tämä Unkariko
+tulee olemaan ainoa heimostamme, joka jää ja joka muistaa Suomen nimen,
+kun me jo olemme menehtyneet?
+
+Näin me kyselimme itseltämme vanhan pimeän kärsimyksemme päivinä ja
+loimme katseemme osaveljiin kärsimyksessä: kuinka he kestävät? Ja me
+näimme, että vieläkin kovemmat raudat voidaan takoa ranteisiin kuin
+meille oli taottu.
+
+Ylpeä Puola, ritarien kotimaa, kotka kansojen joukossa, Puola, jolla
+on takanaan vuosisatojen kulttuuri, menneisyys täynnä loistoa — kuinka
+olikaan Puolan valkea kotka kytketty ja taottu kahleisiin. Mutta
+Puolahan ei voi menehtyä, sillä on loistava menneisyytensä, mitä
+ei meillä ole, se on lukuisa kansa, ja sitten on sillä kärsimyksen
+hetkellä naisensa, joiden uskollisuus tunteissa ja teoissa suojelee
+sitä kuin paras kilpi... Ja kun me, talonpoikaiskansa, olimme
+eläytyneet tuon ritarikansan kärsimyksiin sen riippuessa ristin
+puulla, niin emme enää siinä määrässä tunteneet omaa piinaamme. Meidän
+tunteemme kokoontui ja me rukoilimme, että kärsimyksen mitta kerran
+olisi täysi ja että valkea kotka saisi levittää siipensä.
+
+Itse laajan Venäjän kansalaisten joukossa mikä sydänten tuska, mikä
+vapaudenkaipuu! Venäjän puhtaimmat ja kuumimmat sydämet menehtyivät
+uhreina tulevia parempia päiviä varten, Venäjän tulisimmat sielut
+panivat itsensä alttiiksi kaukaisen, ikävöidyn vapauden tähden. Ja
+näiden sydänten tuska oli sitä suurempi, kun pyövelit, heidän ja
+muiden, olivat heidän kansaansa, heidän lihaansa ja vertansa.
+
+Ukraina — vanha on Ukrainan vapaudentaistelu. Monta vuosisataa ovat
+ukrainalaiset, vapaasyntyiset niinkuin heidän arojensa tuulet,
+etsineet omaa itseään ja pyrkineet omille teilleen. Kerranhan yhtyivät
+suomalaisten ja ukrainalaisten tiet: silloin, kun ukrainalaiset
+Mazepansa johdolla ja suomalaiset Kaarle XII armeijassa yhdessä
+taistelivat Pietari Suurta vastaan. Ukrainalaiset tiesivät jo silloin,
+minkä vuoksi he taistelivat — vapautensa puolesta, me suomalaiset emme
+tietäneet. Sekä ukrainalaiset, tuo kymmenen kertaa suurempi kansa kuin
+me, että me suomalaiset jouduimme häviölle. Ukrainalaiset joutuivat
+orjuuteen, jossa heiltä tukahdutettiin kaikki kansallinen elämä ja
+jota orjuutta on kestänyt hamaan tähän päivään asti. Me palasimme
+Venäjän soista hävitettyyn kotimaahamme ja kuljimme kohti isonvihan
+kaameita aikoja. Ja nyt, vuosisatojen takana, vapauden päivänä, yhtyvät
+yhteisessä voitossa suomalaisten ja ukrainalaisten tiet!
+
+Liettua — meidän naapurimme kaksituhatta vuotta sitten, Liettua,
+jonka historia on niin samanlainen kuin meidän, Liettua, joka ei
+vuosikymmeniin saanut omalla kielellään lukea eikä kirjoittaa, Liettua,
+jolta oli kielletty kaikki muu paitsi laulu ja jonka koko kansallinen
+elämä niin ollen oli kiteytynyt kansanlauluun — Liettua itki laulussa
+ilmoille kärsimyksensä. Liettua oli vailla menneisyyttä, vailla
+tulevaisuuden toivoa!
+
+Latvian kansa, kovettunut orjuudessa ja onnettomuudessa, kuinka se
+etsikään palavassa tuskassa omaa itseään!
+
+Ja Viron kansa, karaistu kärsimysten kovan paineen alla, kuinka
+se hellittämättä kamppailikaan elämänsä puolesta sitkeästi ottaen
+ravintonsa kaipuusta, joka alkuperäisenä ja kuumana täytti sen suonet!
+
+Me taistelimme ja kärsimme kukin haarallamme. Emme paljon saaneet
+tietää toisistamme, emme paljon saaneet tuntea toisiamme. Mutta kun
+korviimme kantoi viesti, että se tai se joukostamme oli voittanut tai
+menettänyt, niin oli tuo voitto tai menetys omamme. Ja vaistomaisesti
+me jokainen tunsimme, että meidän kyyneleemme juoksivat yhteen,
+suureksi mereksi. Me tunsimme, että yhdistynyt kaipuumme kohosi
+vapauden Herran eteen ja paini siellä Jaakopin painin hänen kanssaan:
+en päästä sinua ennenkuin siunaat minut!
+
+Tuli sitten maaliskuu 1917.
+
+Kahleet putosivat.
+
+Oi ihmettä — heimolaisemme, hajallaan siellä täällä, nuo, jotka me
+olimme luulleet kuoleman omiksi, nostivat päätään ja tervehtivät
+meitä. Jokin kirjanen heidän kielellään, niin oudosti meidän kielemme
+kaltaisella, lensi luoksemme kuin öljypuun lehvä yli rannattomien
+vesien. Elämä oli tulisella hiilellään koskettanut heidän mykkiä
+huuliaan ja kuolleet olivat heränneet! Kukaties, kukaties tämä
+suomalais-ugrilainen heimo vielä kerran — kerran lahjoittaa
+ihmiskunnalle jotakin suurta ja merkittävää, kenties! Ja kansat, jotka
+olivat kärsineet kanssamme, tulivat ja tervehtivät meitä ja me saimme
+kerrankin katsoa toisiamme kasvoista kasvoihin. Rautojen sijat olivat
+vielä käsissämme, me painoimme toistemme merkittyjä käsiä lujasti,
+niinkuin ikuiseksi liitoksi, ja itkimme.
+
+Ah, te veljet onnettomuudessa, olkaa veljiämme ja ystäviämme myöskin
+onnen päivinä! Toinen meistä löytää ikävöidyn vapautensa aikaisemmin,
+toinen hetkistä myöhemmin. Monta on vapauden kukkulaa, yhä ylemmä ja
+ylemmä käy tie. Mutta joka isoo ja janoo vapautta, sen ei pidä häpeään
+joutuman. Joka tahtoo elää, se tulee elämään.
+
+Elämme lyhyttä hetkeä taistelujen välissä ja niin sanoakseni seisomme
+käsitysten, silmä silmää vasten uudessa valkeassa onnessamme. Pian
+lähdemme kukin haarallemme, paikallemme auringon alla, vanhojen ja
+samalla niin uusien velvollisuuksiemme ääreen. Me tahdomme koko
+sydämemme lämmöllä, järkemme palolla ja käsiemme työllä luoda kukin
+isänmaastamme ihanimman seudun maan päällä, seudun, jommoista ei ole
+missään muualla ja jota vailla ihmiskunta olisi köyhempi. Me tahdomme
+kukin luoda kansallemme valoisan kodin.
+
+Meitä odottaa kärsimys ja vaivannäkö — emme kuvittelekaan, että elämä
+tästä puoleen olisi helppoa tai huoletonta — mutta meidän kärsimyksemme
+on nyt toinen: vapaan miehen kunniakas kärsimys.
+
+Ja vapautemme, tuo kalliisti lunastettu, se on joka päivä valloitettava
+uudelleen. Vapauden ääressä ei milloinkaan laskeuduta mukavaan lepoon.
+Sen ääressä on aina valvottava.
+
+Valvottava ja rukoiltava.
+
+Tässä seisoessamme uuden onnemme ja uuden kärsimyksemme edessä,
+kajahtaa vastaamme ääni eräästä palavasta ihmisrinnasta, tietäjän ääni,
+ystävän ääni, Schillerin.
+
+Hänen vanha ritarinsa Wilhelm Tellissä on kuolinhetkellään saanut
+kuulla kansansa voittaneen tyrannin ja liittymistään liittyvän yhteen.
+Tehdään luja liitto, kanttoni kanttonin jälkeen, köyhä ja rikas,
+ritari ja maamies, kaikki kiiruhtavat vapauden lipun alle. Kuolevan
+kaukokatsein näkee vanhus kansansa eheänä, yhtenä, hän kohottaa
+siunaavat kätensä ja lausuu viimeisellä voimallaan:
+
+    Seid einig... einig... einig...
+    Olkaa yhtä... yhtä... yhtä...
+
+Mutta yli jokaisen kansan, joka yhtyy puolustamaan kalleintansa maan
+päällä, vapauttaan, ojentuvat Schillerin kuolevan vanhuksen siunaavat
+kädet. Ja jokaiselle kansalle, joka lähtee seuraamaan vapauden puhdasta
+vaatetta, kuuluu hänen testamenttinsa:
+
+Olkaa yhtä... yhtä... yhtä... Seid einig... einig... einig...
+
+Se kuuluu meillekin, jotka yhdessä kärsimme orjuuden ja nyt lähdemme
+vapauden teille. Noissa sanoissa on ohjelma ja päämäärä, niiden
+täyttyminen on voitonseppel jälkeen taistelujen.
+
+Uudestisyntymisemme juhlasta lentäköön tervehdyksemme osaveljillemme
+kärsimyksessä, heimolaisillemme, jotka meitä kovina päivinä
+myötätunnollansa rohkaisivat, Jäämeren rannoilta yli Volgan lakeuksien,
+yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan maiden aina sinne, missä
+Unkari vuodattaa vertansa... Ja vielä kauemmaksi, kaikkialle yli maan
+piirin, missä ikävöidään vapautta!
+
+
+
+
+VIIMEISET VELJEKSET
+
+Viron-juhlassa Kansallisteatterissa 16.1.1919.
+
+
+Kerran tapasin kaksi veljestä, jotka olivat tulleet isäinsä kotiin
+viettämään vanhan äitinsä syntymäpäivää. Iäkäs hän jo oli, kovaa
+kokenut, uskollisesti raatanut ja kärsivällisesti kestänyt, tämä
+äitimuori, pitääkseen pystyssä molempien viimeisten poikainsa perintöä.
+Lapsia oli ollut monta, mutta nämä kaksi vain olivat pysyneet elossa.
+Varhain he olivat lähteneet maailmalle, kukin haaralleen. Meri oli
+erottanut heitä kokonaisen mieheniän — meri, ja vielä enemmän:
+olosuhteet. Nyt oli äidin syntymäpäivä yhtäkkiä johtunut heidän
+mieleensä siellä kaukana. Heidät oli vallannut tunne, jonka he jo
+luulivat sammuneen povestaan. Muistot alkoivat nousta valekuolleista.
+Miesten silmissä kangasti jotakin kaukaista ja samalla hyvin läheistä,
+jokin polku metsässä, jokin vainio, jokin järven ranta, jolla oli
+lapsina pulikoitu. He näkivät silmissään jonkin huoneen, jossa tuli
+loimotti liedellä, jotkut kasvot, jotka painuivat heidän puoleensa
+täynnä vakavuutta ja rakkautta. He muistivat päivän, jolloin vieraat
+miehet tulivat ja ottivat vangiksi isän. Äiti seisoi jäykkänä, ikään
+kuin kivettyneenä. Hänen sanoihinsa vastasivat vieraat pilkkanaurulla.
+Hän ei enää puhunutkaan, hän vain kokosi tahtoansa. Hänen täytyi pysyä
+lujana lasten tähden. Mykkänä hän seisoi, kun isän kahleet kalahtelivat
+kautta kotoisen pihamaan. Hän painoi kätensä lasten huulia vasten,
+jottei heidän huutonsa ärsyttäisi vieraita miehiä. Sitten alkoivat
+kovat päivät... Ja kerran vihdoin tuli sana, että isä oli kuollut
+kärsimyksiinsä. Entistä tukalammaksi kävi nyt kestää kotona. Lapsia
+läksi. Äiti jäi. Lapsia kuoli, äiti eli. Ja siellä hän on raatanut
+kaikki nämä vuodet. Onko hän paljonkin muuttunut? Onko hän paljonkin
+vanhentunut? Ja miten paljon onkaan kotona tapahtunut ja muuttunut?
+
+Veljet sonnustivat itsensä matkalle kukin haarallaan. Ja mitä
+lähemmäksi lapsuuden seutuja he tulivat, sitä kiivaammin sykki heidän
+sydämensä. Heimoustunne, joka heissä oli nukkunut heidän vaeltaessaan
+avaralla maailmalla, paisutti taasen heidän valtimoitaan. Ja kun he
+vihdoin astuivat yli tutun kynnyksen, olivat he nöyrät kuin vanhukset
+ja iloiset kuin lapset. Ja he katselivat äitinsä kasvoihin ja tunsivat
+hänen uskolliset silmänsä. He näkivät vaivannäön vaot hänen otsallaan
+ja kirkastus paistoi niistä. He näkivät murheen jäljet hymyssä hänen
+suupielissään ja suuri hyvyys oli heidän kärsineen äitinsä koko
+olennossa. Ja onni säteili hänen silmistään ikään kuin hän olisi
+ajatellut: te olette vihdoinkin täällä, lapseni. Tulitte sittenkin,
+tiesinhän sen.
+
+Ja veljekset ojensivat toisilleen kätensä ja tunsivat valtimonsa
+voimakkaasti lyövän vastatusten. He kaksi vain olivat jääneet suuresta
+siskosparvesta. Veljen nimen saattoivat vain he koko avarassa
+maailmassa omistaa toisilleen. He astuivat yli kotinsa kynnyksen ja
+katselivat pykäliä pihtipielessä, jotka isä muinoin oli piirtänyt
+heidän kasvuaan mitatessaan. He katsahtivat toisiaan silmiin ja
+nyökkäsivät päätään. He tulivat kartanolle ja löysivät polut, joilla
+he lapsina olivat juosseet. He löysivät myöskin kivet, joihin heidän
+lapsen jalkansa oli kompastunut. Ja joka paikassa sanoivat he
+toisilleen: muistatko, tässä... Ja nyökkäsivät päätään ja vaikenivat.
+Mutta rannalla seisten katselivat he yli sinisen ulapan ja virkkoivat
+vihdoin: eikö tämä olekin unta? Sillä he olivat siellä vieraalla
+maalla niin monesti nähneet kuin kangastuksena juuri tämän sinisen
+kaukaisuuden. Hyvä Jumala, onko tämä totta? Olikin kulunut niin pitkä
+aika. Heidän hiuksensa olivat jo käyneet harmaiksi.
+
+Näin nämä veljekset, kun he seisoivat nurmettuneen vainion laidalla,
+kummallakin kädessä pieni kukkanen, jonka he olivat taittaneet heinästä.
+
+— Muistatko...? Näitä kukkia kasvaa vain täällä kotona.
+
+— Se on totta. En ole missään nähnyt niitä.
+
+— Voiko olla mitään kauniimpaa...
+
+—- Ei kauniimpaa eikä armaampaa.
+
+— Mutta eivätkö ne olleet ennen paljon suurempia?
+
+— Olivat, paljon suurempia.
+
+Äiti saattoi sanoa miksi kukkaset todella olivat käyneet pienemmiksi.
+Kun täällä vieras asusti, niin hän vain imi voiman maasta eikä antanut
+sille mitään. Täällä nurmettuivat pellot ja kasvoivat umpeen niityt.
+Kukkasetkin ovat kärsineet. Mutta tämä isien koti on suuri ja kaunis
+maa. Kun siihen upottaa hikensä ja työnsä, niin siitä tulee onnellinen,
+valoisa seutu.
+
+Ja äiti lähti saattamaan poikiaan kautta isäin suurten alueiden. Ja
+pojat ihmettelivät siinä kulkiessaan. Miten moni ihminen saattaakaan
+täällä saada työtä, löytää elämän onnen ja haudan levon. Pieni
+kukkanen, jollaisia eivät veljekset olleet tavanneet missään
+muualla kuin syntymäkotinsa maakamaralla, tuoksui heidän kädessään
+läähättävällä kaipauksella. Tunsiko se joutuneensa käteen, jolla
+oli voimaa viedä se loistoon ja väri-iloon? Veljekset hengittivät
+kukkasen tuoksua ja ymmärsivät sen kaipauksen ikään kuin se olisi
+lähtenyt heidän omasta sielustaan. He ymmärsivät myöskin, että heidät
+oli kutsuttu viemään tätä esi-isäin yhteistä kotia kehitykseen,
+ihmisonneen ja suuruuteen. Heidän asiansa oli saattaa maa kukoistamaan,
+vainiot aaltoilemaan viljassa, kedon yrtit loistamaan tuoksussa ja
+kylläisyydessä. Ja kotiseudun kukkanen, maailmassa ainokainen laatuaan,
+kukkanen joka hengitti ilmoille heidän sielunsa kaipauksen, kukkanen
+oli kehitettävä täyteen kauneuteensa. Siinä heidän katsellessaan
+kotoista seutua, joka odotti heidän työtään, tunsivat he voimien
+kokoontuvan jäntereihinsä. Veri heidän suonissaan virtasi kuin
+nuoruudessa ja tahtoon palasi teräs. Vihdoin, kun he seisahtuivat
+kukkulalle ja katselivat yli isäinsä laajan maan, tunsivat he vielä
+olevansa täysiä miehiä ja vanhempi puhui:
+
+— Ota sinä toinen puoli järveä, minä otan toisen. Raadamme kilpaa,
+kilvan kasvakoon täällä kukoistus. Onpa hyvä, että edes yhden rajan
+takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, autamme toisiamme.
+Iloitsemme toistemme menestyksestä. Yhdessä olemme vahvat. Toisen onni
+on toisen onni. Me olemme ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää tai
+kuolee isiemme suku.
+
+Jotakin tämän kaltaista on näinä päivinä tapahtunut kahden kansan
+välillä, Suomen ja Viron. Nämä ainoat eloon jääneet veljeskansat
+suomalais-ugrilaisten heimon laajasta siskossarjasta ovat pitkien,
+erillään kuljettujen vuosien perästä ojentaneet toisilleen kättä yli
+meren ja tunteneet valtimojensa kuumina lyövän vastatusten. Tosin ei
+veljeksillä jälleennäkemisen hetkellä ole aikaa vaipua muistoihin ja
+johdattaa mieleen aikoja vuosisatojen takana, jolloin asuttiin yhdessä,
+yhdessä vieritettiin kaskea, yhdessä laulettiin, yhdessä kisailtiin,
+yhdessä palveltiin jumalia pyhissä lehdoissa. Kultainen oli vapaus ja
+väljää tilaa riitti seikkailuille.
+
+Oli suuri yhteinen koti. Siihen kuuluivat maat aina Väinänjoelle asti,
+koko vanhan Novgorodin alueet, Moskovan maat, keskisen Volgan maat
+Uralia myöten ja sen taaksekin. Suomenlahden, Riianlahden ja osan
+Itämerta sulkivat ne piiriinsä. Riitti siinä laidunmaata karjoille ja
+aarniota uutisasukkaalle. Riistaa vilisivät metsät, joet ja järvet
+kaloja. Alukset viillättivät hiljaisia vesiä, kuljettaen sotasaalista
+ja kauppatavaraa. Täällä elivät liivit ja inkeriläiset, suomalaiset
+ja virolaiset, vepsäläiset, merjalaiset, muromalaiset, mordvalaiset,
+tsheremissit, votjakit, syrjäänit, vogulit, unkarilaiset, ostjakit,
+permalaiset. He lauloivat vanhoja laulujaan ja palvelivat haltioitaan
+pyhissä lehdoissa. Yhteinen kieli tulkitsi heidän vielä tiedottomia
+lapsenunelmiaan, heidän aavistelevia tulevaisuudenhaaveilujaan, heidän
+ihmisilojaan ja ihmissurujaan.
+
+Missä ovat nyt liivit, merjalaiset, muromalaiset? Vain nimi on heistä
+säilynyt. He ovat hukkuneet vieraiden kansojen mereen. Mordvalaiset,
+tsheremissit, votjakit, syrjäänit liukuvat hiljaisessa unielämässä
+kohti samaa kohtaloa. Sukupuuttoon kuolemassa ovat vepsäläiset,
+joiden mainitaan olleen mukana kutsumassa varjagilaisia ruhtinaita,
+kun Venäjän valtakunta perustettiin. Vain unkarilaiset, virolaiset ja
+suomalaiset ovat siskossarjasta jääneet itsetietoiseen elämään. Kun
+kansojen aalto vyöryi kohti suomalais-ugrilaista kotia, pelastuivat
+unkarilaiset eteläisemmän auringon alla. He olivat siellä uljaasti
+puolustaneet paikkaansa ja luoneet huomattavan omintakeisen kulttuurin.
+Ne jäsenet suomalais-ugrilaista perhettä, joita kansojen aalto
+tunki pohjoista kohti, eivät olleet yhtä voimakkaat. Vieraan teki
+mieli heidän kalavesihän, heidän aarnioitaan, huhtiaan ja kotejaan.
+Vieras mies asettui siihen missä ennen istui suomalais-ugrilainen
+perheenpää, vieras vaimo tuli askartelemaan siihen, missä ennen
+suomalais-ugrilainen äiti vaali lapsiaan. Entiset eläjät sortuivat
+vieraan auran ääreen, vieraan käsinkiven ääreen ja heidän kielensä
+vaikeni esi-isien maalla niinkuin linnunlaulu lehdossa, kun syys
+on tullut. Kuin myrskyn kantamana huuhtoutui vieraiden kansojen
+aalto kohti pohjoista ja kaatoi tai löi tainnoksiin toisen
+suomalais-ugrilaisen kansan toisensa jälkeen.
+
+Siinä missä tuli vastaan Viron nimeä kantava veli sisarussarjaa,
+siinä kohtasi vierasta vastus. Raivolla, minkä vain orjuus kansassa
+kasvattaa, piti Viro puoliaan. Hän vuoti verta ja hän kaatui veriinsä,
+mutta hän nousi jälleen. Sitkeydellä ja voimalla, minkä hänen terve
+lapsuutensa oli jättänyt hänelle perinnöksi, Viro kesti. Hän seisoi
+ja puolusti Suomenlahden rantaa, jonka varrelle suomalais-ugrilainen
+heimo nyt oli tungettu. Hän otti vastaan iskut ja taittoi peitsenkärjet
+omaan rintaansa. Vieraiden kansojen aalto hyökyi yli hänen päänsä. Hän
+iski jalkansa viimeiseen kaistaleeseen isäin kamaraa ja seisoi. Hänen
+nyrkkinsä olivat kuin moukarit, hänen vartensa oli kuin teräsjousi,
+hänen luonteensa kova ja jylhä. Syvällä näkymättömissä värisi hänen oma
+itsensä kuin arka lintu: hänen rakkautensa kotiseutuun, hänen kaipuunsa
+valoon ja vapauteen. Hänen sielunsa arkaa omaa itseä ei kukaan nähnyt.
+Kyynel silmäkulmassa kuivui suolarakeeksi. Niin seisoi Viro jylhänä
+ja ahavoituneena, varjellen Suomenlahden eteläistä rantaa, kaatuen,
+nousten, kaatuen, nousten. Hän ei odottanut apua mistään. Eihän
+hänellä ollut joutilasta tai mahtavaa heimoa, joka olisi voinut saapua
+auttamaan häntä hänen hengenhädässään. Yksinään seisoi orpana Unkari
+keskellä vieraita kansoja, kamppaillen kuin leijona olemassaolonsa
+puolesta. Ainoa veli, Suomi, hän otti vastaan surman aaltoa toisella
+taholla. Hänellä oli omat huolensa. Ne muut omaiset, ne nukkuivat, tai
+olivat ne jo ammoin sortuneet. Missä olivat liivit, merjalaiset ja
+muromalaiset? Vieraiden kansojen aalto oli huuhtonut ne jäljettömiin.
+
+Tuli päivä, jolloin viimeiset veljekset löysivät toisensa, tunsivat
+heimolaisuutensa onnen ja näkivät yhteisen vaaran. Tuli päivä, jolloin
+Suomi näki, että hän saattaa kiiruhtaa veljensä luo, että toisen hätä
+on toisenkin hätä, toisen menestys toisenkin menestys.
+
+Ja nyt seisovat Suomi ja Viro kahdenpuolen kotilahteaan, Suomenlahtea
+ja tuntevat yksinäisen asemansa maailman kansojen joukossa, tuntevat
+yhteenkuuluvaisuutensa. He antavat viimeisten suomalais-ugrilaisten
+kielten täyteläisinä soida rannalta rannalle yli isiensä vanhan maan.
+He kehittävät täällä oman turpeensa kukkasen — sen, joka kasvaa
+vain täällä — täyteen loistoon. He kehittävät oman luonteenmukaisen
+kulttuurinsa pohjoisten lumien rajalla täyteen mittaansa.
+
+Uskomme sen päivän koittavan, jolloin veljekset seisovat kotilahtensa
+rannalla katsellen niitä laajoja aloja, joille heidän on määrä
+työllään ja rakkaudellaan luoda kukoistavaa elämää. Silloin on aikaa
+vaipua muistoihin ja rakentaa yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia. Yli
+savuavien raunioiden ja vasta umpeen luotujen hautakumpujen hymyilee
+heille heidän isiensä ja äitiensä maa.
+
+Ja veli virkkaa veljelle:
+
+— Olemme täällä pohjoisessa ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää
+tai kuolee isiemme suku. Raadamme täällä kylki kyljessä. Yhden rajan
+takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, iloitsemme toistemme
+menestyksestä. Toisen onni on toisen onni. Yhdessä olemme vahvat.
+Pysykäämme lujasti yhdessä, lujasti ja uskollisesti.
+
+
+
+
+RISTIINNAULITULLE KANSOJEN JOUKOSSA
+
+Puhe Puolan vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa 29.4.1916.
+
+
+Puola, kärsijä maiden joukossa, Puolan kansa, ristiinnaulittu kansojen
+joukossa: ilossa ja kiitollisuudessa tervehtii Sinua Suomi Sinun
+pääsiäisaamunasi.
+
+Vuosia sitten oli puolalainen pappi — hänet karkotettiin myöhemmin ja
+hän on nyt kuollut — joka kertoi minulle erään kokemuksensa.
+
+Eräänä yönä tultiin häntä herättämään — hän oli silloin aivan nuorena
+pappina Pietarissa — valmistamaan ihmistä kuolemaan. Miehet, jotka
+olivat tulleet häntä noutamaan, olivat outoa väkeä. He ottivat häneltä
+valan, ettei hän ilmaisisi mitään siitä mitä hän tulee näkemään ja
+kuulemaan, ja sitten he sitoivat hänen silmänsä. Ajettiin kauan.
+Siirryttiin laivaan. Nuori pappi ei tietänyt kuljettiinko tunteja
+vaiko minuutteja vai kestikö kulkua iäisyyden. Vihdoin astuttiin
+taasen kovalla, kalskavalla maankamaralla. Jokin rautainen portti
+vikisi, askeleet kajahtelivat kuin muureja vasten, astuttiin portaita
+ylös, portaita alas, tuntui myrkytetty ilma. Vihdoin narisivat jotkin
+raskaat, laiskat ja ruostuneet saranat ja tulvahti vastaan kostea
+ja homehtunut löyhkä. Kulku vei nyt alaspäin korkeita, jyrkkiä
+porraspykäliä. Kävi yhä ahtaammaksi hengittää. Ei saattanut uskoa muuta
+kuin että oltiin matkalla salaiseen hautakellariin. Taasen kiertyi
+jokin ovi narahtaen saranoillaan, taasen vaihtui ilma ja sen löyhkä,
+Pysähdyttiin, sytytettiin kai tulta. Side otettiin papin kasvoilta.
+
+Outo, ikään kuin naavainen haamu oli hänen edessään, varjo siitä mitä
+sanotaan ihmiseksi. Hän oli kuin sammaleen peittämä, saman värinen
+kuin seinien home. Varmaan hän oli ollut täällä hyvin kauan ja nyt
+piti hänet aamunkoitossa hirtettämän. Nuori pappi lähestyi hänen
+sieluansa kuin hengenhädässä, ensimmäisen kerran näki sielunpaimen
+ihmisen tällaisessa tilassa. Pian oli hän, puolipimeään tottuneena,
+löytänyt harmaista kasvoista vanhan, jalon sivistyksen merkit, mutta
+vaikeampaa oli tunkeutua sieluun. Mies oli unohtanut päivien nimet
+ja oman nimensä, hän anoi viime hetkessä, että nostettaisiin hänen
+menneisyytensä verhoa, jotta hän löytäisi oman itsensä. Nuori pappi
+puhui hätääntyneenä ja kalliit minuutit kuluivat. Suljettuna pysyi
+onnettoman ihmisen elämänkirja ja nuori pappi hikoili tuskassa.
+Nopeasti vierivät kalliit hetket kohti kukonlaulua.
+
+Mutta oli yksi asia, jonka tämä elävänä haudattu ihminen läpi
+vuosikymmenten oli säilyttänyt tajunnassaan. Se paloi sammuvana
+kipunana hänen rinnassaan. Nuori pappi sattui mainitsemaan yhden sanan.
+Ja viimeisen kerran leimahti kuolemaantuomittu liekkiin ja muisti
+isänmaansa, kansansa, kärsimyksensä, nimensä, unelmansa, nuoruutensa,
+muisti auringon ja vihreän maan. Tuo yksi sana oli vapaus. Vapaus
+oli ollut hänen unelmiensa rakastettu, ilma, jota hän hengitti. Hän
+oli rakastanut sitä yli kaiken, sen vuoksi oli hän uhmannut vaaroja.
+Sen vuoksi oli hän kärsinyt, sen vuoksi hänen tuli kuolla. Nuori
+pappi sai kuulla kauheita asioita. Hän ei niitä kertonut, vala sitoi
+häntä. Mitäpä hän saattoikaan sanoa tuolle elävänä haudatulle — ehkäpä
+hän puhui oikeuden voitosta, syiden ja seurausten armollisesta ja
+leppymättömästä laista, siitä, että kaikki aatteet vaativat uhrinsa.
+Ehkäpä hänellä oli uskoa vakuuttaa, että vapaus kerran koittaa
+jokaiselle kansalle, joka puhtaasti ja uljaasti kilvoittelee. En
+tiedä. Nuori pappi palasi elämään eikä ollut sama kuin hän oli eilen,
+sillä hän oli saanut katsahtaa inhimillisen kärsimyksen pohjalle. Ja
+kärsijä — hänestä ei koskaan mitään kuulunut. Hänen omaisensa siellä
+kotona — hänen vaimonsa — hänen tyttärensä — yllään mustat vaatteet,
+he vanhenivat ja seisoivat yhä uudestaan ja uudestaan kirkon hämyssä,
+katsellen ristiinnaulittuun, jonka otsalle orjantappurakruunu oli
+painanut punaiset haavat... Tai he katselivat hymyilevään neitsyeen ja
+lapseen hänen polvellaan ja kysyivät: palaako hän...? Koska?
+
+Hän ei palannut koskaan.
+
+Tämä mies oli puolalainen.
+
+Yhteisen kulttuuriaarteen rinnalla mitä Eurooppa säilyttää kalleimpana
+saavutuksenaan, säilyttää se toista aarretta: kärsimysten aarretta,
+josta ihmiskunta maksaa syntiensä lunnaita. Molempiin näistä aarteista
+on Puola suorittanut melkoisen osan. Ja siitä on ihmiskunta aina sille
+kiitollinen. Vapauden pääsiäisaamu, se on uhrien, se on puhtaiden,
+palavien ja väkivallalla murtuneiden sydänten juhla, juhla, jota
+jokainen vielä sykkivä sydän viettää nöyränä, hartaana ja kiitollisena.
+Ja nyt, kun kärsimysten mitta on Puolan kansalle täysi, nyt odottaa
+ihmiskunta, että tämä uljas kansa taasen palaa kulttuurityöhönsä.
+
+Te taivaan tuulet, te vapauden lapset, jotka uhmaatte esteitä ja
+salpoja — poimikaa huuliltamme sydämemme sana, lentäkää maahan missä
+on »lakeat kesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, tummat
+poppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy metsien vyöhön, nuo
+kymmenen peninkulmaa tyhjää, kuten vieras sanoo, mutta joka omalle
+kansalleen on ainoa, ainoa»... Lentäkää Puolaan te keväiset tuulet,
+hyväilkää lakeuksia, jotka ovat juoneet niin paljon verta ja joilla
+kevät nyt koittaa, hyväilkää mökkiä olkikattoineen ja haikaraparia
+katolla — kiitäkää jokaisen puolalaisen sydämen luo, missä ne
+sykkinevätkin, lähellä tai kaukana, ja viekää Suomen tervehdys.
+
+
+
+
+SATAKIELTEN MAA
+
+Puhe, pidetty yliopiston juhlasalissa liettualaisten juhlassa 6.4.1917.
+
+
+Aina muistan sen kesäisen aamun, jolloin ensimmäisen kerran näin
+Liettuan. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kestänyt kulkua täpötäydessä
+junassa, kun varhain huomeneltain astuimme asemalaiturille.
+
+Uusi maa oli edessämme. Tammimetsien rinteillä hohti valkeiksi
+siveltyjä olkikattoisia ihmisasuntoja, pienet puutarhat olivat
+valkoisinaan kukkivia kirsikkapuita, valkoiset hanhilaumat
+räpyttelivät lammikoissa asumusten edustalla. Valkoiset, kaksitorniset
+kirkot kohosivat vihannasta korkealle taivaanrantaa vastaan ja
+tienristeyksissä oikoivat lahoavat ristit kuin rukoillen käsiään
+ohikiitäviä kohti. Kaikkialla nukuttiin vielä, vahva kaste välkkyi
+ruohossa ja puiden lehvillä. Silloin tällöin kantoi vilpoinen ilma
+muassaan väkevän tuoksun liljoista, poppeleista tai kastanjankukista.
+Niityllä käveli haikara pitkin punaisin jaloin. Suuri lauma nuoria
+hevosia — niitä näytti olevan satoja — jotka viidakon suojassa olivat
+viettäneet yönsä päät riipuksissa ja kylki kyljessä, lähtivät junan
+tullessa juoksemaan niin että tanner tömisi ja harjat hulmusivat.
+Sinisessä ilmassa lauloivat leivot. Jotakin ihastuttavan tuoretta ja
+koskematonta, puoleksi kesytettyä, puoleksi vielä villiä oli tuossa
+maassa, jonka valkeita asumuksia ympäröivät valkeat kirsikkatarhat
+ja jonka kunnailla suuret valkoiset kirkot kuin mitkäkin purjehtivat
+laivat näyttivät kyntävän vihreää metsää, matkalla korkeutta kohden.
+
+Ja ihmiset? Moskovassa olin tutustunut erääseen liettuattareen, joka
+oli mennyt naimisiin venäläisen kanssa. Hän oli yksinkertainen,
+sydämellisen hyvä ihminen. Hänen isänsä oli kironnut hänet kun hän
+meni naimisiin miehen kanssa tästä kansasta, hän eli täydelleen
+erotettuna syntymämaastaan ja heimostaan, mutta keväisin, kun ainoa
+puu suurkaupungin pihamaalla hänen ikkunansa alla alkoi saada lehtiä,
+lauloi hän liettualaisia lauluja ja puheli liettuaa yksikseen. Kerran
+me olimme olleet eräässä liettualaisessa ylioppilasseurassa. Muistan
+hämärästi, että oli jokin suuri köyhä huone, jossa nuoret miehet
+puhelivat joistakin kovin vakavista asioista. Pöydällä oli pulloja
+kuin näön vuoksi. Viereisessä huoneessa oli naisia ja yritettiin
+tanssia. Nämä naiset eivät puhuneet samaa kieltä kuin miehet. Yhtäkkiä
+tultiin sanomaan, että poliisi pyrkii sisään. Silmänräpäyksessä
+muuttui huone. Tanssi siirtyi molempiin huoneisiin, lasit kilisivät,
+kallisteltiin pulloja. Teeskennellen humalaisia astuivat nuorukaiset
+poliisivirkamiehiä vastaan ja kutsuivat heitä joukkoonsa istumaan.
+He eivät jääneet, katselivat jäykkinä ovella että kaikki oli
+järjestyksessä ja lähtivät. Mutta tuskin olivat he menneet, kun nuo
+huolestuneet nuoret päät taasen painuivat vastatusten ja tartuttiin
+kiinni keskustelun katkenneeseen lankaan. Se koski isänmaata,
+Liettuaa, jonka kohtalon pimeydessä ei näkynyt valon välkähdystä,
+jonka tulevaisuutta verhosi läpipääsemätön sumu, jonka kansalta niin
+sanoakseni hengittäminenkin oli kielletty.
+
+Ja nyt — tuona raikkaana kesäaamuna näin liettualaiset heidän
+kotonaan, Liettuassa. Oli tultu jollekin suurelle asemalle likelle
+Vilnoa: toisia ihmisiä olivat nämä kuin ne, jotka eilen häärivät
+asemilla. Nämä seisoivat hiljaisina, ikään kuin unisina — heissä oli
+jotakin sanomattoman alakuloista ja vakavaa. Kummallista kuinka he
+muistuttivatkin suomalaisia. Jos heidän pukunsa olisi ollut toinen,
+olisi heidät voinut sijoittaa jollekin sydänmaan asemalle Suomeen,
+noin hiljaa, yksitotisina tuijottamaan junaa, ja he olisivat käyneet
+täysistä suomalaisista. Historiallisten kohtaloiden yhtäläisyyskö sen
+teki, vai — historian puute samassa mielessä?
+
+Kun tämän ensimmäisen liettualaisen päiväni ilta alkoi kallistua
+laskuansa kohti, valaisi se ihmeellisiä tammimetsiä Vilija-joen
+varrella. Ne eivät olleet raivattuja puistoja, kuten ne varmaan minkä
+muun suuren kaupungin läheisyydessä hyvänsä olisivat olleet. Vanha
+paimen kaitsi täällä pientä karjaansa. »Tegul bus pagarbintas...»
+tervehti hän. Ja saapui joukko maalaisia, miehiä ja naisia, raskaissa,
+kuumissa pukimissa. Kaikki he tervehtivät sanoilla: »Tegul bus
+pagarbintas Jesus Kristus...» Ja sitten he alkoivat astua ylös sitä
+Kalwarya-vuorta, joka kappeleineen aukeni eteen metsästä. Heidän
+oudolla, uudella kielellä virittämänsä veisuu kajahti puiden alla,
+polvillaan viipyivät he kappelin edustalla, karjankellot vuoroin
+etenivät ja likenivät, rusko taivaalla kävi yhä hehkuvammaksi. Vilnon
+kirkoissa alkoivat soida iltakellot. Yhtäkkiä kajahti ilmaan vihellys
+niin heleä, niin ikävöitsevä, niin aavisteleva, että se soi kuin
+koko tämän uuden oudon luonnon sisäisin sävel. Satakielen rinnasta,
+liettualaisen satakielen rinnasta oli sävel kajahtanut. Mutta Liettuan
+satakielet ovat maailman parhaita laulajia, koulutettuja Liettuan
+virtain varsilla, missä suru niin kauan on asunut.
+
+Sellainen oli tämä ensimmäinen päivä Liettuassa — hurmaavan kaunis ja
+sanomattoman alakuloinen.
+
+Me olimme siis tulleet maahan, missä hallituksen määräyksestä kaikki
+painattaminen kansan kielellä latinalaisin kirjaimin sitten v. 1836
+oli tykkänään kielletty, missä siis ei ollut lupa painattaa ainoaa
+liettualaista kirjaa, ainoaa lehtistä, ainoaa sanomalehteä, ainoaa
+sanaa! Nyt kirjoitettiin 1894.
+
+Me tulimme Ploksciaihin Nemunasin, Niemenin varrella, ainoaan
+liettualaiseen sivistyneeseen kotiin mikä siihen aikaan oli olemassa
+Liettuassa, Petras ja Zofija Krauciunaksen kotiin. Petras Krauciunas,
+komea, voimakas ja raikas mies, joka kuin mikäkin veden-jumala keväisin
+ja syksyisin uiskenteli joessa kilpaa jääkappaleiden kanssa ja jota
+ystävät eivät turhaan leikillä kutsuneet »Liettuan kuninkaaksi»,
+hän oli ollut liettuankielen opettajana Maryampolin tai Suwalkin
+kimnaasissa — liettuaahan opetettiin jonkin aikaa vapaaehtoisena
+aineena —, sitten hän oli siirtynyt kunnantuomariksi Ploksciaihin.
+Zofija Krauciunas oli ensi kerran ollut naimisissa runoilija Petras
+Arminaksen kanssa, joka hänkin oli ollut liettuankielen opettajana.
+Arminasten nuoressa kodissa, minkä läheisimpiin ystäviin Krauciunas
+kuului, oli nähty unia Liettuan maalle ja kansallisuudelle, siellä
+oli puhuttu liettuaa ja ryhdytty kirjoittamaan liettuaksi. Alituinen
+vangitsemisen vaara, loppumattomat rettelöt poliisin kanssa ja
+oleskelu vankilassa olivat kuitenkin murtaneet Arminaksen terveyden.
+Hän makasi niinkuin niin moni muu liettualainen ja odotti — poliisin
+valvonnan alaisena — kuolemaa. Huolimatta lääkärin kiellosta teki hän
+kuumeisesti työtä viime hetkeen asti. Hän käänsi liettuaksi jotakin
+suurta runoteosta, en muista mitä. Poliisi piti häntä uskollisesti
+silmällä ja sen tullen tarkastukselle, kätkettiin käsikirjoitukset
+nopeasti säilytyspaikkaan seinässä. Kuolinvuoteellaan uskoi Arminas
+nuoren vaimonsa ystävälleen Krauciunakselle, pyytäen häntä ottamaan
+hänet elämäntoverikseen. Krauciunas sai Zofija Arminaksesta uskollisen
+elämäntoverin. Saattaa sanoa, että heidän kotinsa oli sillä hetkellä
+ainoa tietoisesti liettualainen. Liettualaisia miehiä, miehiä jotka
+tekivät työtä ja kärsivät kansallisuutensa puolesta, oli siellä
+täällä, papisto oli liettualaismielinen ja suurissa yliopistoissa,
+yllään vieraat univormut, kokoontuivat liettualaiset nuorukaiset
+suurimmassa salaisuudessa keskustelemaan siitä, mitä eivät he voineet
+kaiken vaaran ja rangaistuksen uhalla vaientaa rinnastaan — mutta
+sivistyneitä liettualaisia naisia ei ollut. Zofija Krauciunaksen suuria
+huolia oli muiden muassa se, ettei sivistyksen tielle astuneille
+nuorille liettualaisille miehille ollut sivistyneitä liettualaisia
+vaimoja. Sellaisesta tietenkään ei ollut lupa nähdä untakaan, että
+hän olisi ottanut nuoria maalaistyttöjä kotiinsa ja alkanut pitää
+heille alkeellisintakaan koulua, siitä olisi seurannut vankityrmä.
+Zofija-rouva, jonka tarmo, taito ja työkyky miltei joka alalla olivat
+ihailtavat, opetti suurimmassa salaisuudessa taloustointen ohella
+palvelustyttöjään kirjoittamaan ja laskemaan — ja vaihtoi heitä,
+kun he olivat jotakin ehtineet oppia. Hänellä tietenkään ei ollut
+lupa mielinmäärin seurustella kylän naisten kanssa — viranomaiset
+seurasivat jokaista hänen liikettään epäilyksellä. Kun hän meni
+kirkkoon ja seisoi alttarin juurella, oli hän pukenut ylleen
+liettualaisen esiliinan, jommoisia vain vanha kansa käytti — nuoret
+vaihtoivat vaihtamistaan pukimiansa vieraaseen rihkamaan. Naiset
+katselivat häneen, huomasivat kauniit kuviot, joihin aurinko paistoi
+ja muistivat ehkä, että heillä oli arkussaan kotona tuollainen vanha
+»zurstas». Kotimatkalla Zofija-rouva, kulkien naisten joukossa, kiitti
+kaikkea liettualaisesti kaunista mitä näki, kiitti myöskin omaa
+esiliinaansa, jonka oli saanut ostaa jostakin, ja selitteli, miksi
+kuviot ja värit olivat niin kauniit. Kun hän tapasi nuoren tytön,
+joka oli pukenut ylleen paikkakunnan kansannaisen puvun ja koristanut
+palmikkonsa ruuttaseppeleellä, niin hänen sydämensä riemuitsi ja hän
+lausui sen myös ääneen. Jopa hän saattoi rakastettavasti hymyillen
+kutsua vaaralliset viranomaiset tiellä katsomaan jotakin kaunista
+liettualaista vyötä tai muuta käsityötä. Sen saattoi uskaltaa tehdä
+sunnuntaimielialan turvissa. Mutta kun illalla kapakoista kaikilla
+äärillä kylää kuului juopuneiden ilonpito ja kun maanantaina sekä
+miehiä että naisia makaili maantienojissa, ei uskaltanut käydä heitä
+oikaisemaan. Tarmokas Zofija-rouva kärsi ääneti kansansa alennuksen.
+Krauciunasten koti oli köyhä, rouvan lakkaamaton kekseliäisyys ja
+työteliäisyys piti sen kuitenkin kauniina ja siistinä. Se oli avoin
+ja yhteinen kaikille liettualaisille, jotka vain tohtivat sinne
+saapua. Myöskin oli Krauciunasten köyhä kukkaro niinsanoakseni
+yhteinen kaikille aatteellisille liettualaisille, ja he olivat
+järjestään köyhät. Krauciunasten kodissa, maalaisessa hiljaisuudessa
+ja yksinäisyydessä, kurkullaan viranomaisten rautainen, tukahuttava ja
+ihmeteltävän valpas käsi, kärsivät isäntäväki ja sen pieni ystäväpiiri
+koko nukkuvan kansansa ja kansallisuutensa puolesta. Kauhistavassa
+yössä paloi heidän uskonsa lamppu lepattavalla liekillä, ajoittain he
+luulivat, että heidän kansallisuutensa jo oli kuollut, että sitä oli
+mahdoton pelastaa. Tuli hetkiä, jolloin kaikki toivo oli sammunut.
+
+Tästä kaikesta ei ulospäin näkynyt mitään. Arkityöt suoritettiin joka
+päivä, kyläläisiä tuli ja meni, heille ei ollut lupa puhua muuta kuin
+arkisimmista asioista, tarpeista, jotka eivät olleet eläimen tarpeita
+laajemmat. Sanomalehdet, vieraskieliset tietysti, eivät tuoneet mitään,
+kirjeet eivät sanoneet mitään siitä mikä oli kansalle likeisintä.
+
+Zofija-rouvalla oli pieni puutarha, joka oli kuin kappale maallista
+paratiisia. Se näytti mitä liettualainen maa saattaa antaa, kun sitä
+vaalitaan. Liettualaisen laulun koko kasvisto siellä kukoisti. »Zale
+ruta», vihreä ruutta, oli tietysti kunniasijalla ja »balta leliele»,
+valkea lilja, muodosti kokonaisen metsän tuoksuvia kelloja. Mikään ei
+vetänyt vertoja ikiviheriöivälle ruutalle, sen Zofija-rouva myöskin
+sanoi kaikille kansannaisille, jotka hän oli hetkeksi tuonut puutarhaan
+pitääkseen heille ruutan kautta tuollaisen kielletyn kansallisen
+silmänräpäysluennon. Illoin, kun helle oli vaimentunut, istuimme
+penkillä tammen alla. Luonto oli kuin lumottu. Nemoneles juoksi
+hopeisena uomassaan, utuisina pilvinä kohoilivat pajut ja itkuraidat
+sen rannoilla, niityllä, joka vasta oli korjattu, kirmailivat ilokseen
+nuoret hevoslaumat — niitä kasvatettiin myytäviksi Preussin armeijaan
+— ja vainioilla kauempana virittivät työstä palaavat tytöt ja pojat
+laulunsa:
+
+    Sejau ruta, sejau meta
+    sejau leliele,
+    sejau savo jaunas dienas
+    kaip zale rutele.
+
+    Kylvin ruutan, kylvin mintun,
+    kylvin valkoliljan,
+    kylvin nuoret päivyeni
+    niinkuin vihreen ruutan.
+
+Illan henkäys kantoi jostakin jasmiinin tuoksua... Taivas hehkui —
+satakielet alkoivat vihellellä... Niin tenhoava oli luonto, ettei
+ihminen jaksanut vastustaa. Hänen rintansa alkoi paasien alla
+hengittää, hänen unelmansa alkoivat virota eloon, hän uskoi muutaman
+liitävän iltahetken aikana, että Liettuankin kansalla on tehtävä ja
+tulevaisuus, että satakielten kansalla täytyy olla oma sävelensä
+lahjoittaa kansojen kuoroon... Hän tapaili tuota säveltä... Mikä
+olikaan Liettuan sävel, Liettuan oma itse?
+
+Ihmisten joukosta, kyläläisten, pappien, volttien, kyläkirjurien,
+sadunkertojattarien, erottautuu Krauciunas-pariskunnan rinnalla
+muistissani muutamia yksilöjä. Sellaisia oli se nimetön kansanmies,
+joka omasta sisällisestä halustaan oli ruvennut Liettuan eläväksi
+sanomalehdeksi ja kierteli, reppu selässä, pitkin maata, vieden
+uutisia Liettuan toiselta laidalta toiselle. Hänen muistinsa oli
+suuresti harjaantunut ja uskollisesti kertoi hän taatuille henkilöille
+isänmaalliset uutiset — kuka oli vangittu, kuka oli hirtetty jne.
+Sitten oli muuan vanha, köyhä yksisilmäinen mies, joka kirjoitti
+sankarinäytelmiä liettualaisista aiheista. Hän käytti salanimeä
+Guzutis ja hänen draamansa olivat oudon värittömällä musteella
+kirjoitetut karkealle keltaiselle paperille. Rouva Krauciunaksella oli
+alituinen huoli näistä näytelmistä, mihin kätkeä ne milloinkin. Tuon
+vanhan, köyhän herran ajatukset askartelivat lakkaamatta loistavissa
+menneisyyden ja tulevaisuuden asioissa. Sinä kauhun yönä, jolloin
+tohtori Wincentas Kudyrko vangittiin silmäimme edessä, muistan kuinka
+rouva Krauciunas keräsi sankarinäytelmät esiliinaansa ja kätki ne
+perunamaahan. Tohtori Wincentas Kudyrko — hän oli niin kaunis, niin
+hieno, niin loistava luonnonlahjoiltaan. Hän tunsi vankilat, hän tunsi
+köyhyyden ja lisäksi hän oli kuolemansairas. Santarmit pitivät häntä
+silmällä joidenkin pienten liettualaisten kirjasten vuoksi, jotka
+hän joskus oli kirjoittanut. Eräänä päivänä viskattiin Krauciunasten
+puutarhaan varoittava kirjelippu. Iltapäivällä tuli toinen ja
+illansuussa, kesken ankaraa, nousevaa rajuilmaa tulivat santarmit ja
+ottivat hänet. Kun me sinä yönä, sateen virtoina tulviessa taivaalta
+ja salamojen risteillessä, kuljeskelimme huoneesta huoneeseen käsiämme
+väännellen, kohosi yhtäkkiä pimeästä eteemme Petras Krauciunaksen
+mahtava hahmo. Hän oli taistellut aikansa, päässyt tasapainoon,
+voittanut surunsa, sillä hän rakasti Kudyrkoa kuin veljeä tai poikaa,
+ja julisti nyt meille kuin tietäjä: jokainen aate vaatii uhrinsa.
+
+Jokainen aate vaatii uhrinsa — nuo sanat tuosta korkeasta ja samalla
+kauheasta yöstä jäivät soimaan kuin kaukainen lupaus. Muutamat rva
+Krauciunaksen kirjeistä antavat käsityksen tilasta maassa.
+
+Maaliskuussa 1898.
+
+»... Meillä onnettomassa Liettuassa ei kuulu minkäänlaista muutosta
+parempaan päin. Liettualaista kirjoitusta vain ei sallita, kaikista
+yrityksistä huolimatta, ja ulkomailla painettujen kirjojen tähden istuu
+moni mies vankeudessa. Tuomari Krauciunaksen veli on jo melkein vuoden
+ajan istunut vankeudessa, ensinnä Kovnossa ja sitten hänet vietiin
+Pietariin. Surullista, surullista!»
+
+Maryampolissa 1905 — perhe oli muuttanut tähän kaupunkiin sitten kun
+Krauciunas liiallisen liettualaismielisyytensä vuoksi oli erotettu
+kunnantuomarin toimesta:
+
+»... Minkä surkeuden onkaan kaikille tuonut tuo onneton sota! Kuinka
+monta kyyneltä vuotaa meillä leskiksi jääneiden vaimojen, lapsettomien
+vanhempien ja orpojen silmistä! Mikä taloudellinen hätä uhkaakaan
+seuraavana vuonna, sotaväkeen on viety parhaimmat voimat, maasta
+puuttuu työväkeä ja pellot jäävät kesannoksi. Turvattomiksi joutuneet
+vaimot ja lapset ovat jääneet raskaaksi taakaksi ennestään jo
+rasitetun yhteiskunnan hartioille...» »Poliisilla on nyt enempi aikaa,
+sillä siltä on tullut pois sen entinen edullinen työ liettualaisten
+sanomalehtien ja kirjojen ajojahdissa. Kaksi vuotta sitten saavuttivat
+poliisien ajometsästykset liettualaisparkoja vastaan korkeimman
+huippunsa: vangittiin ihmisiä, lähetettiin etäisiin kuvernementteihin
+ne miehet, jotka henkensä uhalla tahtoivat hankkia edes hiukan tietoa
+isiensä kielellä. Ja mitä varten tämä kaikki? Vain onnettomuutta
+saatiin aikaan, tehtiin turhaksi moni elämä ja kylvettiin niin paljon
+vihaa. Nyt, Jumalan kiitos, ja ruhtinas Sviatopolk Mirskille olemme
+kiitolliset siitä, että hän irroitti kahleet ja päästi valonsäteen
+meidän onnettomaan, pimeyden peittämään maahamme. Käsität, hyvä rouva,
+millä jännityksellä luimme ja millä ilolla tervehdimme liettualaisen
+sanomalehden ensimmäistä numeroa. Me hymyilimme ja itkimme ja
+iloitsimme...»
+
+Maryampol tammik. 1906.
+
+»... Me uimme surun kyynelissä, sillä meidän veljemme vuotavat verta,
+joka juoksee kasakkain ja rakuunojen lyönneistä, ja vaikeroivat
+orjuudessa. Joka päivä tapahtuu joukoittain vangitsemisia, vankilat
+ovat täynnä viattomia ihmisiä. Sehän ei ole mikään uusi ilmiö,
+se toistuu kautta koko onnettoman Venäjän. Kun kylvetään huonoa
+siementä, niin ei satokaan tule parempi. Minä olen niin rikkirevitty
+ja ahdistuksen vallassa, etten voi ajatella loogillisesti. Meidän
+katumme varrella on vankila ja siten näen joka päivä omin silmin
+miten sinne tuodaan vankeja, jotka pari päivää vierailtuaan meidän
+kaupungissamme kasakkain tai rakuunain saattamina lähetetään pitkäksi
+ajaksi Kalwaryaan, joka on täältä 2 1/2 penink. päässä. Sinne
+viedään talonpoikia, ylioppilaita, kimnaasinoppilaita ja naisia.
+Viime tiistaina oli täällä kimnaasissa suuri kiihtymys. Edellisenä
+päivänä, so. maanantaina 22 p. tammik., joka on Pietarissa surmattujen
+työmiesten vuosipäivä, kokoontuivat kimnaasin oppilaat ensimmäisen
+oppitunnin jälkeen erääseen saliin ja, huolimatta johtajan kiellosta,
+pitivät puheita sekä julistivat senjälkeen tekevänsä lakon ja
+lähtivät sitten kukin kotiansa. Tiistaiaamuna varhain, kun tuskin
+vielä päivä hämärsi, alettiin kimnaasin johtajan toimesta pitää
+kotitarkastuksia poliisien ja kasakkain avulla korkeampain luokkain
+oppilasten kotona. Vangittiin kaksi, mutta kolmatta ei löydetty. Heitä
+pidettiin johtajina. Oppilaat kokoontuivat kimnaasiin ja antoivat
+viranomaisille pyynnön, että heidän vangitut toverinsa vapautettaisiin
+sekä ilmoittivat, että he eivät tule oppitunneille ennenkuin heidän
+pyyntöönsä suostutaan. Saapui opetuspiirin inspehtori Varsovasta.
+Nuorison kiihtymys oli suuri. Silloin koulun viranomaiset kutsuivat
+lapsia vastaan santarmit ja kasakat, jotka ympäröivät kimnaasin. Kun
+pienokaiset huomasivat sotaväen, pelästyivät he kauheasti ja alkoi
+itku ja valitus. Asukkaat, nähdessään kimnaasiin rientävän sotajoukon,
+kiiruhtivat sen perässä. Äidit, joilla oli siellä lapsia, ryntäsivät
+huoneeseen huutaen: sulkekaa kimnaasinne, mutta antakaa meille lapsemme
+elävinä. Nuorison käskettiin hajaantua, mutta he sanoivat, että
+kasakkojen ensin on lähdettävä, sitten lähtevät he, koska he pelkäsivät
+että heihin ammuttaisiin. Kasakat piilotettiin muurien taakse ja
+silloin lapset hajaantuivat. Tuloksena oli, että koulusta erotettiin 18
+oppilasta ja vaikka kimnaasi on nyt viranomaisten toimesta auki, niin
+oppilaat eivät mene tunneille. Tällaista tahdittomuutta ja julmuutta
+harjoittavat viranomaiset. Olemmehan jo melkein tottuneet näihin
+onnettomuuksiin ja kaikkeen mitä holhoova hallitus meille valmistaa.
+Lohdutamme itseämme ajatuksella, että pahojen päivien täytyy mennä
+ohi niinkuin menevät hyvätkin päivät. Kadehdin sinua kuitenkin, rakas
+rouva, ettei sinun tarvitse katsella sitä mitä me. Mitä tulevaisuus
+tuo, sitä emme tiedä. Luonnollisesti pian tulee vieläkin pahempaa kuin
+nykyiset tapahtumat. Entä ihmiset? Taistelut erottivat ihmiset, niin
+sanoo Mickiewicz Konrad Wallenrodissa. — Varmaan tämä on viimeinen
+kirje, jonka kirjoitan sinulle. Ehkäpä kasakan tai villin rakuunan
+kuula lopettaa maallisen elämäni. Kaikkeahan nyt voi odottaa...»
+
+Vuodet ovat vierineet. Liettua on läpikäynyt pitkän kärsimyksensä,
+uhrit, esitaistelijat, he ovat saaneet esitaistelijain ylhäisen
+palkan — ei kultaa, ei kunniaa, ei kiitoksen helyä, vaan kunniakkaan
+levon isänmaan povessa. Kevät saapuu Liettuaan, kevät nostaa kukkaset
+haudoille, taistelukentille ja kotien raunioille, kevät nostaa oraan
+kyynelten kostuttamiin vakoihin. Kansat nousevat, kahleet putoavat,
+kansat kokoontuvat, löytävät oman itsensä ja rientävät kuuman
+työpäivänsä ääreen, suorittamaan osuuttaan ihmiskunnan työssä.
+
+Liettua — Liettuan osuus ihmiskunnan työssä?
+
+Dainojen maa, vihreän ruutan ja valkoisen liljan maa, satujen ja
+satakielten maa, sinä kaunoinen Liettua, löydä itsesi, kokoa itsesi,
+tule onnelliseksi ja lahjoita onnellinen oma itsesi ihmiskunnalle!
+
+
+
+
+UUDENVUODEN KASVOJEN EDESSÄ
+
+Puhe Porissa 28.12.1917.
+
+
+Niin on siis taasen kulunut loppuun yksi vuosi, mennyt vuosi 1917.
+Niin seisomme siis taasen uudenvuoden kasvojen edessä, vuoden 1918.
+Sinne, mistä ei ole paluuta, sinne ovat siis uponneet vanhan vuoden
+tutut kasvot. Vihan, kateuden, koston, hekkuman vääntämät ne olivat
+ja niinkuin humalainen, joka kiroten ajaa avantoon ja häviää sinne,
+niin varmaan uppoaa vanha vuotemme sadatus huulillaan menneisyyden
+helmaan. Kylläinen hän oli vihaa ja kostoa, köyhä hän oli rakkautta,
+vaivainen hän oli anteeksiantoa, meidän vanha vuotemme. Kuinka monet
+kauhun hetket hän meille valmistikaan, kuinka monet pedon tunteet
+hän rinnassamme herättikään. Ah, emmekö tuntisi menneen vuotemme
+kasvoja, niin toisenlaiset kun ne olivat kuin kaikkien edellisten
+vuosien kasvot. Tavallisestihan vanhatvuodet ovat olleet vanhuksia,
+jotka työ, vaivannäkö ja kieltäymykset ovat murtaneet. Ajatelkaammepa
+vain vuotta 1867, viisikymmentä ajastaikaa sitten. Silloin oli nälkä
+maassa niinkuin nytkin, harmaat ihmislaumat kiertelivät teillä ja
+sortuivat teille. Harmaana, nääntyneenä, tuhkan väri hiuksissa horjui
+vuosi silloin pois kuin varjo, hyvin vanhana, väsyneenä, nöyränä ja
+alistuvana hän meni.
+
+Nyt minusta tuntuu, ettei vanhavuosi ole lainkaan vanhus. Hän
+on päinvastoin nuorukainen, hänen äänessäänkin on vielä jotakin
+varsin lapsimaista. Perusluonteeltaankin on tämä nuorukainen aivan
+toisenlainen kuin vanhavuosi viisikymmentä ajastaikaa sitten. Eivät ne
+ole sukuakaan. Tämä nuorukainen ei ole koskaan oppinut vaivannäköä,
+työtä ei hän tunne, työ on hänelle vastenmielinen ja vihattava. Hänen
+henkensä ruokana on ollut viha ja kiroukset, edesvastuuttomuuden ja
+valheen katkismusta on hän tutkinut ja noudattanut, nautinto on ollut
+hänen päämääränsä, veren väriä ovat hänen silmänsä ajaneet takaa. Ja
+nyt laskettaa tämä nuorukainen, tämä outo vanhavuosi humalan höyryssä
+avantoon.
+
+Niin päättyy vanha vuosi, pian on hiekka vuotanut loppuun tiimalasista,
+pian ovat vuoden viimeisen tunnin lyönnit kajahtaneet yli kaupungin
+ja maan, tämän kohtalokkaan vuoden. Pian on meidän edessämme uusi
+tuntematon vuosi, uudet, tuntemattomat kasvot. Ja, vielä korvissamme
+nuorukaisemme Vanhanvuoden kirous, silmissämme hänen rivot,
+varhaisvanhat piirteensä, me vavisten lähestymme ja kysymme, mimmoiset
+tulevat olemaan kasvot, jotka häämöttävät meitä vastaan. Ei milloinkaan
+ole tulevaisuutemme ollut niin tiheän esiripun takana, ei milloinkaan
+ole sumu tuntunut niin läpipääsemättömältä, ei milloinkaan ole tuntunut
+niin mahdottomalta aavistaa, mitä meidän on luettava uudenvuoden
+kasvoista, mikä on oleva kohtalomme.
+
+Ennen oli meillä sellainen tapa että uudenvuodenyönä valoimme tinaa.
+Ehkäpä tänäkin vuonna löytyy jokin kotiliesi, jonka ääressä maltetaan
+noudattaa vanhaa tapaa. Tuossa on lieden hehku, valinkauha, ympärillä
+tyynempi vanhaväki ja tulisempi nuori kansa, ja tietysti myöskin
+tinaharkot. Jännityksellä kuunnellaan miten sula tina sihahtaa veteen
+ja taivutaan nostamaan ämpärin pohjalta ennustuksen näkyväistä merkkiä.
+Onko se kruunu, onko se rahaa, onko se sormus, onko se ruumisarkku?
+Nuoret asettavat ennustusesineen seinää vasten ja koettavat kutsua
+esiin sen varjoa ja lukea, lukea... He ovat laskevinaan leikkiä, mutta
+heillä on tosi mielessä. Onko se sormus, onko se seppel, onko se
+pääkallo — onko se elämäksi vaiko kuolemaksi?
+
+Mutta tämän ajan vanhat nyökyttävät päätään, hymyilevät ja ajattelevat:
+noin se ihminenkin pannaan valinkauhaan ja valetaan uudeksi. Ja
+niin uusi se voi olla, ettei sitä enää tunne entisestään. Ja niin
+pannaan kansatkin valinkauhaan. Ja niin toisenlaisiksi ne voivat
+muuttua kansatkin, ettei niiden oloja enää tunne entisestään, kun ne
+valinkauhasta nostetaan. Ja niin toisenlaiseksi käy maailman meno,
+etteivät vanhat arvot enää pidä paikkaansa. Rahakin, jolla sai ja jota
+kumarrettiin — raha ei enää ole kaikkivaltias, vaan nyt hallitsee
+leipä, leipä, jonka tässä takavuosina kerjäläinen halveksien viskasi
+luotaan, kun sen hänelle antoi. Leipä on nyt arvossa ja kaikkinainen
+sellainen yksinkertainen, mitä ihminen tarvitsee jokapäiväisessä
+elämässä. Niin on koko maailma pantu valinkauhaan ja siinä sitä nyt
+sulatellaan ja sekoitellaan ja taotaan, ja mikä siitä lopulta tulee,
+kuka sen tietää.
+
+Ja koko maailman kansat siinä nyt tungeksivat valinkauhan ympärillä
+kysellen, mikä on oleva kunkin osa, mitä kustakin tulee. Toiset ovat
+levollisemmat, ikäänkuin he tietäisivät saavansa ansion mukaan ja
+heillä olisi ansiota, toiset ovat levottomammat. Jokaisen panos,
+jokaisen harkko, koko hänen pääomansa lasketaan sulatuskauhaan ja siinä
+sitä kuumennetaan ja koetellaan tulessa. Mitä siitä lopulta tulee, kuka
+sen tietää.
+
+Salaperäisenä todella verhoaa pimeys uuttavuotta, kasvot jotka sieltä
+häämöttävät meitä vastaan ovat vakavat, arvoitukselliset, ankarat,
+pelottavat. Kansojen silmät kääntyvät noita kasvoja kohti, kansojen
+kädet ojentuvat noita kasvoja kohti. Mitä, mitä tietävätkään nuo
+liikkumattomat silmäterät?
+
+Mekin suomalaiset tungeksimme tulevaisuuden esiripun edessä ja kysymme
+niinkuin nuoret valinkauhan sisältöä nostettaessa: mikä on oleva meidän
+osamme, kun maailma valetaan uudelleen? Mitä seuraa meille, rauhanko
+palmunoksa vaiko vainon tulipalonsoihtu, orjantappurakruunu, kahleet
+vaiko vapauden lippu? Mikä on oleva meidän osamme?
+
+Ah niin, vapauden lippu! Oli kerran ihmeellinen aamu... Oli maaliskuu
+ja sininen taivas ja valkeat hanget, mutta kuitenkin oli aamu
+toisenlainen kuin kaikki muut maaliskuun aamut ennen ja jälkeen. Koska
+se olikaan? Niin omituisen kaukana se tuntuu olevan ja kuitenkin
+se oli tänä vuonna, joka nyt vaipuu hautaan, mutta siitä onkin
+tapahtunut niin paljon. Tuona aurinkoisena maaliskuun aamuna liehui
+meidän oma lippumme, kauan kielletty, kultainen jalopeura taivasta
+vasten Suomen pääkaupungissa ja sittemmin pitkin maata. Meillä oli
+sellainen ihmeellinen kevään-kevät, jolloin me pitkien sorron vuosien
+jälkeen hengitimme ja näimme unia vapaudesta, ihmisonnesta, kansojen
+itsemääräämisoikeudesta ja suuresta tehtävästämme kansojen joukossa.
+Oli kirpeitä kevätilmoja ja me uneksimme siitä miten me pohjan lumien
+ja jäiden keskelle raivaamme vapaan kukoistavan maan, miten käytämme
+hyväksemme jokaisen auringonsäteen joka lankeaa tänne pohjoiseen.
+Suomen kesä on lyhyt, mutta valo paistaa meille yötä ja päivää ja
+me otamme talteen jokaisen valonsäteen, saidat me olemme valosta ja
+auringosta, arat me olemme onnestamme ja oikeudestamme, me emme ole
+lukuisa kansa, mutta me voimme olla suuri kansa, me voimme tuottaa
+maailmalle kunniaa ja kulttuuria, omaa, uutta, jota vailla ihmiskunta
+olisi köyhempi. Maailma saa nähdä, nyt kun me itse pääsemme määräämään,
+mitä me voimme, maailma saa nähdä! Onnellisia koteja me luomme,
+onnellisia ihmisiä, vapaita, tietäviä, tahtovia, vastuunalaisuutensa
+tuntevia ihmisiä, kansalaisia, lähimmäisiä, maan perillisiä, puhtaita
+sydämestä, ja perillisiä me luomme taivasten valtakuntaan.
+
+Kuka näki unta? Luulen että heitä oli monta noina säteilevinä
+maaliskuun päivinä, jolloin Suomen liput tervehtivät taivaan
+sineä. Mutta, uudenvuoden kasvojen edessä: nuo ihmeelliset päivät
+eivät tehneet meistä yksimielistä kansaa, kansaa jossa yksi vastaa
+kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Isänmaan kuva ei ollut painunut
+meidän kaikkien sielunpohjalle eivätkä vapauden kevätpäivätkään sitä
+syövyttäneet. Kovin kauas olimme onnettomuuden vuosina joutuneet
+toisistamme, kuiluja oli ratkennut välillemme, pitkät ketjut syitä
+ja seurauksia olivat kahlehtineet meidät käsistä ja jaloista kunkin
+haarallemme, syiden ulpukat kasvoivat meissä pitkillä varsilla,
+täyttäen sielumme kaamealla myrkyllä. Koko kehuttu sivistyksemme oli
+pelkkää ulkokuorta. Me emme nähneet tätä, me emme ajatelleet tätä,
+vapauden huuma oli niin ihanainen, ympärillämme varistivat toisetkin
+kansat kahleita käsissään ja jokaisen toisen kansan voitto oli
+meidänkin voittomme. Kuinka suunnattomia lunnaita olivatkaan kansat
+maksaneet tästä luonnollisimmasta oikeudestaan, tuhannet ja tuhannet
+ihmiset olivat homehtuneet vankityrmiin vapauden vuoksi, tuhannet ja
+tuhannet ihmiset olivat sen vuoksi kärsineet väkivaltaisen kuoleman,
+viimeisenä veripisarana huulillaan vapauden kirvoittava nimi. Ja
+nyt oli kansoille vihdoinkin koittanut kalliisti lunastettu vapaus,
+itsemääräämisoikeus, isännyys omassa isänmaassa, ihana edesvastuu
+maailman ja Jumalan edessä.
+
+Tämä oli kevään-keväännä, maaliskuussa.
+
+Koitti sitten kevät 1917. Se ei tullut verkalleen ja valmistellen
+niinkuin usein muuten. Se tuli yhdessä päivässä ja yössä niinkuin
+etelässä. Kun tänään vielä metsä oli harmaana ja maa paljaana, olivat
+huomenna jo tuomensilmukat paisuvan keltaisina ja maarinteet valkeinaan
+vuokkoja. Maalla oli kiire, se lepäsi hedelmällisyyden odotusta
+hengittäen kylväjänsä edessä, se odotti siementä, se oli kostea, se oli
+vastaanottavainen, se oli lempeä, multa lemusi, kiuru lauloi. Luontoemo
+katsoi ihmislapseensa lauhana, suojelevana ja rakastavana. Hän oli
+täynnä huolenpitoa jokaisesta olennosta, joka elää hänen antimistaan.
+Maa, meidän suuri äitimme, oli valmistanut kaikki meitä varten niinkuin
+aina, ja aurinko paistoi pitkämielisenä niin hyville kuin pahoillekin.
+
+Silloin tapahtui jotakin kuulumatonta, jotakin luonnonvastaista:
+synti maata vastaan. Jotakin yhtä luonnotonta kuin jos kiellettäisiin
+kuolleelta ihmiseltä hautaaminen, tai syntymättömältä syntyminen.
+Jotakin sanomattoman kaameaa ja pahaaennustavaa oli siinä rikoksessa
+joka tehtiin keväällä 1917, kun maa oli avannut povensa vastaanottamaan
+siementä, ja ihminen kielsi häneltä, elättäjältään, siemenen. Vanha
+tarina kuvaa tyttöä, joka varjellakseen hienoja kenkiään laski leivän
+lokaiselle maalle ja astui sille. Vanha tarina kuvaa myöskin samassa
+miten tällaisesta luonnonvastaisesta rikoksesta rangaistus seurasi
+aivan heti: maa avautui ja tyttönen, kasvaneena kiinni leipään, vaipui
+alas alimpaan helvettiin. Varmaan vuosikymmenien perästä, ehkäpä
+vuosisatojen perästä tullaan kertomaan tarina eräästä kansasta, joka
+ei antanut maalle siementä silloin kun sen povi oli auki, kun maa
+lemusi ja odotti, kun oli kevään lyhyt kiitävä aika, ja kuinka silloin
+rangaistus tapahtui heti: maa sulki povensa, aurinko ei antanut
+kovakorvaiselle kansalle siunausta, vaan paahtoi ja poltti ja talvella
+oli maassa nälkä ja turhaan anoivat ne jotka eivät sallineet kylvää,
+leipää henkensä pitimeksi.
+
+Tai ei: he eivät tahtoneet nähdä tekoaan, he eivät tahtoneet sitä
+tunnustaa: he vetivät yhä uutta kurjuutta maan ja kansan päälle, he
+peittivät entistä rikosta uusilla rikoksilla. Maassa tapahtui tekoja,
+joita ei meidän historiamme tunne. Näiden veriruskeiden tekojen nimeksi
+ei riitä onnettomuus, ei kurjuus, ei viheliäisyys. Niiden ainoa nimi on
+häpeä — häpeä.
+
+Ja keskeltä näitä rikoksia kohoaa niinkuin taimi mustalta
+tulipalonjätöltä se, mitä me olemme läpi vuosisatojen odottaneet,
+ikävöineet, rukoilleet, se joka on ollut niin kaukana ettemme ole
+uskaltaneet siihen uskoa, se joka on kansalle kuin elävälle olennolle
+ilma, kuin vilvoittava vesi, kuin elämän leipä, se jonka vuoksi
+kansojen joukossa tuhannet ja taasen tuhannet ovat menneet kuolemaan:
+keskeltä sairasta aikakautta nostaa päätään Suomen itsenäisyys nuorena,
+vehreänä, ytimissään oikeus, mikä jokaisella elävällä olennolla on
+paikkaansa auringon alla...
+
+Jotakin sanomattoman onnellista on siis meille tapahtunut, meidän
+luonnollisin, oikeutetuin oikeutemme on siis selvinnyt meille
+vuonna 1917, kaikkia veriruskeita rikoksia vastaan voimme siis
+asettaa vapautemme, itsenäisyytemme valkean totuuden, ihanan
+vastuunalaisuutemme kansana kansojen joukossa, määrääjinä maassa,
+jonka meidän isämme ja äitimme ovat työllään ja kärsimyksillään meille
+lunastaneet.
+
+Miksi tuntuu siis keskellä tätä iloa niin oudolta, painostavalta,
+kaamealta, miksi on tulevaisuutemme niin läpipääsemättömän sumun
+peitossa, miksemme mitään voi edes arvailla?
+
+Ah, uudenvuoden kasvot, te leppymättömät, te arvoitukselliset, te
+kuolemanvakavat: nyt me tiedämme miksi te olette niin ankarat, nyt me
+teidät myöskin tunnemme. Te olette meidän omantuntomme kasvot, meillä
+on takanamme rikoksia, selvittämättömiä asioita, sovittamattomia syitä.
+
+Me saatamme sen jo aavistaa mitä uusivuosi meille lausuu, kun noiden
+ankarien kasvojen huulet ensi kerran liikkuvat. Uusi vuosi puhuu:
+
+Tahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla?
+
+Tahtooko Suomen kansa elää, vai tahtooko se kuolla — senkö sanoivat
+vaiteliaat huulet, senkö sanoivat leppymättömät silmäterät? Aiotko elää
+vai onko sinun kuoleminen, kansani?
+
+Elämästä siis ja kuolemasta on kysymys, on kysymys siitä jaksaako
+Suomen heimo puolustaa paikkaansa auringon alla, vai onko toinen kansa
+ottava haltuunsa mökin, jonka me rakensimme korpeen, onko vieras
+työntävä auransa siihen maahan, jonka me viljelimme köyhästä kankaasta
+ja jolle kankaalle me kerran sokeudessamme emme antaneet siementä.
+Minne joutuvat meidän lapsemme? He harhailevat mieron teillä, hukkuvat,
+häviävät mahtavampien jalkoihin ja tämä kieli, jota nyt puhutaan
+pohjoisten järvien varsilla, pohjoisten lakeuksien, pohjoisten jokien
+kukoistavissa kylissä — se sekaantuu vieraisiin, mahtavampiin kieliin,
+se jättää niihin jonkin lainasanan, niinkuin risti jää hautausmaalle
+osoittamaan sijaa mihin kerran elävä sydän laskettiin, ja kun
+vuosisadat ovat menneet yli meidän kotiemme, peltojemme ja hautojemme,
+yli kaiken mikä oli meille rakasta, ei elävä polvi ehkä enää tunne
+Suomen nimekkään.
+
+Niinkö menisi meidän nuori vapauden-taimemme, niinkö menisivät meidän
+unelmamme, niinkö me vartioisimme paikkaamme auringon alla, niinkö me
+antaisimme kotimme, peltomme, kielemme, niinkö heikkoja me olisimme,
+niinkö vailla siipiä, niinkö vailla verta ja voimaa, niinkö vailla
+ylpeyttä, velvollisuudentajua, niinkö vähän me pitäisimme kiinni
+ihmisoikeuksistamme, kansa-oikeuksistamme, itsenäisyydestämme,
+yksilöllisyydestämme? Olisimmeko kypsät kuolemaan ennenkuin olemme
+eläneetkään?
+
+Kammottavalta, häpeälliseltä tuntuu kuolema tässä mielessä. Se on samaa
+kuin pelkurin pako edesvastuun äärestä. Se on samaa kuin se mitä äiti
+tekee, kun jättää vastasyntyneen lapsensa ja pelastaa itsensä äitiyden
+ilosta ja äitiyden vaivannäöstä saadakseen päästä helpolla.
+
+Tahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla? Uusi ajanjakso on
+edessämme, meidän täytyy tehdä päätöksemme. Ei ole pakoa taaksepäin,
+sillä takanapäin on tie jo hävitetty. Elämisen asia ja kuolemisen
+asia ovat sellaisia, ettei niitä toinen voi suorittaa toisen edestä,
+jokaisen on elettävä mieskohtaisesti ja jokaisen on kuoltava
+mieskohtaisesti. Me emme voi antaa kansamme kohtaloa urakalla muutamien
+johtavien haltuun. Meidän on niinikään turhaa odottaa apua ja ystäviä
+sieltä tai täältä. Kaikki kansat ovat itsekkäitä, jokaisella on
+yllinkyllin tekemistä omassa maassaan. Me olemme yksin, me olemme oman
+onnemme nojassa. Itsemme meidän on puolustettava paikkaamme auringon
+alla. On kysymys siitä onko kansa terve ja elinvoimainen, kuuluuko
+se elävien joukkoon, vai onko se mätä, laho, onko se ehkä jo kuollut
+ja kuopattava. Onko rikosten ja häpeän keskellä säilynyt niin monta
+rehellistä ihmistä, että kansa heidän varassaan voi nousta, onko vielä
+suolaa niin paljon, ettemme mätäne.
+
+On kysymys elämästä tai kuolemasta, on kysymys jokaisesta yksilöstä
+ja hänen mieskohtaisesta tahdostaan, sillä Suomen kansa ei ole kovin
+lukuisa. Uudenvuoden kasvojen edessä, uuden historiallisen vaiheen,
+uuden tulevaisuuden ankarien lakien edessä, omantuntomme edessä,
+katsokaamme rikoksiamme pohjaan asti, selvittäkäämme suhteemme
+Suomen elämään tai kuolemaan. Tahdommeko olla mukana rakentamassa
+vapaata itsenäistä Suomea, tahdommeko, me yksilöt, alistua yhdeksi
+kiveksi vapautemme rakennuksessa, tahdommeko takoa ja hioa kivemme
+lujaksi ja kestäväksi, tahdommeko omassa povessamme käydä läpi kaiken
+sen kieltäytymisen ja taistelun mikä tarvitaan ennenkuin ihminen
+kelpaa lujaksi, puhtaaksi kansalaiseksi isänmaassa? Vai tahdommeko
+syödä, juoda, nauttia, koota tavaraa, rikastua keinoihin katsomatta,
+rikastua omaksi mukavuudeksemme? Tahdommeko olla mukana vaalimassa
+itsenäisyytemme nuorta tainta mastopuuksi, jonka latva huojuu yli
+kansojen, yli maiden ja merien — vai tallaammeko sen jalkoihimme ja
+pakenemme kurjasti?
+
+Ne rikokset, jotka tänä vuonna ovat tulleet näkyviin, kasvavat pitkillä
+varsilla ylös edellisten vuosikymmenten liejusta. Kukaan meistä ei ole
+syytön siihen, että nämä kaameat lumpeet ovat kasvaneet niin reheviksi.
+Vuosikymmeniä on meillä yleisesti edistetty maaperää ja ilmaa näitä
+tekoja, tätä kasvua varten. Ne ominaisuudet, jotka tekevät yksilön ja
+kansan terveeksi, kokonaiseksi ja onnelliseksi, ovat vähentymistään
+vähentyneet meidän kodeistamme ja meidän povistamme. Jumalanpelko, työ,
+rukous, kieltäytyminen, nämä ihmisen ja kansan suojelusenkelit ovat
+kaikonneet yhä kauemmaksi. Jumalanpilkka, laiskuus, kateus, riitaisuus,
+valhe, vilppi, omanvoitonpyyntö, nautinnonhimo ovat tulleet sijaan.
+Mutta se kansa ja se yksilö joka aikoo elää niistä, on kuolemaan
+tuomittu. Sellaisella ravinnolla ei mitään elämää eletä. Me emme ole
+hävenneet lausua kirouksia ja parjauksia ja valheita, mutta me olemme
+hävenneet rukousta, sielun pyrkimystä alkuperäänsä, Jumalaansa kohti.
+Mutta oksa joka ei ole kiinni viinipuussa, kuivettuu ja heitetään
+tuleen.
+
+Jos Suomen kansa tahtoo elää, niin täytyy meissä kaikissa tapahtua
+mielenmuutos. Ei yksin papeissa, valtiomiehissä, opettajissa,
+johtajissa, niissä, joille me olemme uskoneet johdon läpi vaikeiden
+aikojen. Rakennus ei ole muodostettu yksin kulmakivistä ja julkisivua
+kannattavista ja koristavista tiilistä. Jokainen näkymätön kivi
+muodostaa rakennuksen ja on mukana tekemässä sitä lujaksi tai
+hataraksi. Yksilöissä, kodeissa muodostuu se terve, kelpo henki,
+totuuden henki, ahkeruuden henki, ilon ja valon henki, mistä kansat
+elävät. Yksilössä, kodeissa kehittyy myöskin se erikoinen henki, minkä
+luonto, kieli ja historia antavat kullekin kansalle erikseen ja millä
+kunkin kansan on määrä rikastuttaa kansojen yhteistä sivistysaarretta:
+kansallisuuden kalleus.
+
+Jos me tahdomme elää, on meidän päästävä elävään yhteyteen elämän
+alkulähteen, elävän Jumalan kanssa. Sitten on meidän selvitettävä
+suhteemme kanssaihmisiin, isänmaahan, kansallisuuteen, työhön,
+omaisuuteen. Meidän omaamme on se minkä me viemme mukaamme läpi
+elämän, kuoleman kynnysten yli. Kaikki se vapaus, rakkaus, puhtaus,
+kiitollisuus ja ilo, minkä olemme jaksaneet taistella sieluumme elämän
+retkellä, se vain on meidän omaa jumal-aarrettamme. Se vain on meidän
+kallis päärlymme. Kaikki muu on lainaa, jota meidän tulee viisaasti
+kartuttaa niin kauan kuin elon päiviä kestää, tulevia polvia varten.
+Mutta se jää tänne eikä se saa vahingoittaa meidän sieluamme eikä
+tuottaa kirousta muille. Kiitollisina, taistelevina, työtätekevinä
+tulee meidän olla maailmassa, mutta me emme saa olla maailmasta. Meidän
+tulee varjella sieluamme — mitä meitä auttaisi, jos voittaisimme koko
+maailman ja saisimme sielullemme kadotuksen!
+
+Tuossa ovat nyt edessämme uudenvuoden kasvot. Ne eivät enää ole
+arvoitukselliset ja kaukaiset. Niinkuin isän kasvot ne meihin katsovat.
+Me tiedämme nyt mitä ne meille sanovat:
+
+Suomen kansa elää, jos se tahtoo kohota ja puhdistua...
+
+
+
+
+KANSA JA KOTI
+
+Puhe Ison-Kyrön vanhassa kirkossa syyskesällä 1918.
+
+
+Mikä juhla onkaan tänään laulanut meidän kotiemme yllä, mikä juhla
+onkaan hymissyt meidän sydämissämme! On syyskesän sunnuntai,
+elonkorjuun korkea aika. Maaemo ojentaa tyynessä ilossa lapsilleen
+antimensa: siinä on, ota, nauti kiitollisuudella. Maaemo antaa tänä
+vuonna runsaasti. Ladossa ovat jo niityn heinät, koko tuo värien
+loisto, koko tuo tuoksujen kylläisyys, jonka kevät kutsui esiin
+mustasta maasta ja joka keinui ja aaltoili meidän silmissämme.
+Muistatko juhannuksen aikaa — mikä Jumalan ihme olikaan jokainen
+heilimöivä heinä, jokainen apilankukka. Maa oli autio ja paljas ja
+aurinko valoi siihen lämpönsä, aurinko näytti ystävälliset kasvonsa,
+aurinko antoi hyvyytensä loistaa — ja tapahtui ihme: riemuun puhkesivat
+metsät ja maat. Ihme tapahtui, sillä kevät ei lakkaa olemasta ihme
+sentähden että se palaa uudelleen ja uudelleen. Ihmeeksi jää jokainen
+kukkanen, joka avaa silmänsä siihen, missä vielä äsken oli harmaata
+ja alastonta. Auringon lämpö, auringon hyvyys tekivät ihmeen. Miten
+kävisikään meidän karjojemme, jollei niityn heinää, tuota koottua
+auringonvaloa voisi ottaa talteen, miten kävisi kotieläinten, meidän
+ystäviemme ja auttajiemme, jollei tuota heinän tuoksua ja apilanlemua
+voisi säilyttää. Uhrijuhla on jokainen heinänkorjuu, tuhannen tuhannet
+yrtit ja kedon kukkaset siinä uhrataan meidän hyväksemme. Ne ovat
+nyt ladossa, onnellisesti turvassa. Kypsät ovat niinikään keltaiset
+rukiintähkämme, ah millä riemulla me nälkävuoden opettamat ihmislapset
+niitä tervehdimmekään! Mitäpä meistä tulisi, vaikka meillä olisi
+kasoittain vuorten kylmää metallia, jollei meillä olisi keltaisia,
+täyteläisiä tähkäpäitä, joihin auringon lämpö on vuotanut. Kuin hopea
+hohtavat kauravainiot, kuin meripihka hehkuu ohra, purppuranpunassa
+notkuvat marjapensaat ja maan pimeyteen kokoavat vihreillä lehvillään
+ja kukkasillaan monet hyötykasvit yhä vieläkin auringon voimaa.
+Juurikasvit siellä kokoontuvat, hiljaisuudessa, salaisuudessa, täyteen
+mehua, täyteen ravintoa. Aikana, jolloin luonto lepää, me ihmiset
+saamme toimia — mihin me joutuisimmekaan ilman tätä luonnon ihmeellistä
+huolenpitoa! Mikä juhla onkaan tänään laulanut yli meidän kotiemme,
+yli meidän vainioidemme, yli meidän kirkkomaidemme! Mikä juhla onkaan
+hymissyt sydämissämme! On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika.
+Kiittäkäämme ja ylistäkäämme.
+
+Täällä vanhassa temppelissä viettää meidän sydämemme juhlaa, meidän
+hauras sydämemme, joka tänään sykkii ja huomenna saattaa olla kylmänä.
+Minne me menisimme tunteaksemme ikuisuutta, jollemme tänne: täällä
+viipyvät vuosisadat, täällä hymisevät rukoukset, jotka vuosisatoja
+sitten kohosivat ahdistetuista rinnoista... Katso: tuolla likenee
+vainioiden halki ihmisjono. Värit loistavat auringossa. Rukousnauhat
+riippuvat miesten ja vaimojen kaulalla. Kun nuo ihmiset lähestyvät
+pyhäkköä, ristivät he silmänsä. Siellä sisällä soi jo pyhä messu,
+kilisee kuoripoikain käsissä hopeatiuku, palavat alttareilla kynttilät
+ja leijailee kohti korkeutta uhrisauhu. Mutta kansa polvistuu, lyö
+rintoihinsa ja huutaa avuksensa pyhiä.
+
+Mikä onkaan näiden rukolijain sisin sydämen palo: eiköhän se, että he
+saisivat rauhassa viljellä maitaan, rauhassa asua kotiaan ja kerran
+rauhassa kallistaa päänsä ikuiseen lepoon. Kukapa sydämet tutkii.
+
+Mutta mikä on ehtona siihen, että ihminen rauhassa saisi elää
+kodissaan, rauhassa viljellä kontuaan ja kerran rauhassa kallistaa
+päänsä ikuiseen lepoon? Se, että koti on turvattu, se että isänmaa on
+turvattu... Jäykät yksivakaiset miehet ja naiset lyövät rintoihinsa.
+Juhla hymisee heidän ympärillänsä, laulu tapailee holveja, rukousten
+kuiskeet sekaantuvat pyhään sauhuun. Jostakin silmistä vierii suolainen
+kyynel. Vihdoin nousevat miehet ja naiset. Ja taasen välkkyvät heidän
+heleät pukunsa jonossa läpi viljavainioiden. He lähtevät koteihinsa,
+viemään juhlan korotusta arkeensa, taistelemaan ja ponnistamaan, jotta
+koti, pelto saataisiin turvatuiksi.
+
+Siitä on kauan, monta sataa vuotta. Nuo ihmiset ovat kauan olleet
+maan tomua. Ja kuitenkin elävät he tälläkin hetkellä: täällä
+meidän joukossamme tänään elävät heidän kasvonpiirteensä. Sillä
+lastenlastenlastenlastenlapset istuvat täällä. Heidän pukunsa on
+toinen, he menevät täältä kotiin, jossa on toisenlainen sisustus
+kuin oli esiäidin ja esi-isän aikana. Ehkäpä he palaavat sähkövalon
+ääreen eikä pärevalkean. Mutta tämä kirkko on jäänyt. Esi-isien ja
+esiäitien rukouksen hyminä on jäänyt tänne, suolainen kyynel, jonka
+he ahdistuksessaan itkivät, tuntuu yhä täällä. Kun he astuivat sisään
+ovesta ja upottivat työn kovettamat sormensa vihkivesiastiaan, sitten
+viedäkseen ne otsalleen ja sydämelleen, niin jäi heidän kosketuksensa
+tänne. Heidän kasvonpiirteensä ovat lastenlastenlasten kasvoilla,
+heidän verensä virtaa heidän suonissaan. Eivätkö he siis ole täällä?
+Me tunnemme jokainen salaperäisesti ruumiissamme ja sielussamme heidän
+läsnäolonsa. Eivätkö siis vuosisadat viivy täällä tällä paikalla? Ja
+eikö meidän jokaisen sisin rukous tällä hetkellä ole sama kuin heidän
+vuosisatoja sitten: se, että me saisimme rauhassa viljellä kontuamme,
+rauhassa asua kotiamme ja rauhassa kallistaa päämme ikuiseen lepoon,
+se, että kotimme, lastemme tulevaisuus olisi turvattu, se että isänmaa
+olisi turvattu, se että käsiemme työ saisi jatkua!
+
+Esi-isät ja esiäidit elävät meissä: mikä juhla onkaan ympärillämme,
+kuinka onkaan suurta ja avaraa! Ikuisuutta tunnemme sieluissamme me
+katoavaisuuden lapset. Meidän esi-isämme ja esiäitimme jättivät meille
+nämä ikuiset perinnöt.
+
+Heissä on ikuisuus, siksi he elävät. He olivat eheitä, heissä oli
+niitä ominaisuuksia, jotka säilyttävät yksilön ja kansan niinkuin
+suola säilyttää. He olivat jumalaapelkääväisiä, he rakastivat työtä ja
+raatoivat ilolla, he eivät tahtoneet päästä helpolla, he tottelivat
+lakia ja esivaltaa, he pitivät kuria itseensä nähden ja he kasvattivat
+lapsensa kurissa — ne ovat yksilöä, yhteiskuntaa ja kansaa säilyttäviä
+ominaisuuksia. Sotien, ruttotautien, nälänhädän läpi pääsi kansa näiden
+ominaisuuksien varassa.
+
+Me — kuinka käy meidän sukukuntamme? Kun vuosisadat kerran ovat
+vierineet yli meidän hautojemme, yli meidän vainioidemme, mitä on
+jäljellä meistä? Se sukukunta, joka vuosisatojen jälkeen käy yli
+näiden seutujen, kantaako se kasvoillaan meidän piirteitämme, virtaako
+sen suonissa meidän veremme, elämmekö me vuosisataintakaisessa
+sukupolvessa niinkuin meidän vakavat, ahkerat esi-isämme ja esiäitimme
+elävät meissä, vai olemmeko hajaantuneet taivaan tuuliin, kaikkiin
+ilmanääriin, ja vierasko kyntää peltojamme, kuka asuu kotia, jossa
+synnyimme? Ja isänmaa — miten on isänmaan? Kuka asuu suomalaista
+isänmaata — vierasko? Onko meidän sukukunnassamme niitä ominaisuuksia,
+joiden nojassa yksilöt ja kansat säilyvät ja kehittyvät? Me emme ole
+jumalaapelkääviä, me olemme jumalaapilkkaavia. Me emme rakasta työtä,
+me emme raada ilolla, me pelkäämme ja vihaamme työtä, me tahdomme
+päästä helpolla, me emme tottele lakia emmekä esivaltaa, jokainen
+meistä tekee mitä hän itse tahtoo, me olemme riitaiset, me olemme
+rikkinäiset. Mitä elämisen mahdollisuuksia on sellaisella kansalla?
+Vaikka meille tuhat kertaa ojennettaisiin vapauden lahja, niin emme
+ole vapaat niin kauan kuin meidän kansamme on näiden hävittävien
+ominaisuuksien orja. Vaikka meidän kansamme tuhat kertaa kokisi
+veljessodan kauhut, niin se ei elä, jollei se muuta mieltä, jollei se
+taistele itselleen niitä ominaisuuksia, jotka ovat elävien kansojen
+ravinto. Vaikka tuhannen tuhannet meidän rakkaistamme olisivat
+vuodattaneet verensä kodin ja isänmaan, Suomen vapauden puolesta, niin
+heidän veriuhrinsa on ollut turha, jollemme me eloonjääneet jaksa
+tehdä suomalaisista elinvoimaista kansaa. Jollei meidän kansamme
+opi tottelemaan ja rakastamaan työtä, alistumaan yksimielisyyteen
+ja yhteistuntoon, niin vaipuu vapautemme pian hautaan niiden luo,
+jotka kuolivat sen puolesta ja me elävät, jotka emme kyenneet sitä
+ansaitsemaan emmekä vartioimaan, me — mikä on meidän osamme: orjuusko?
+
+On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika. On lisäksi sotavuoden
+kesä, Suomen ensimmäinen vapaudenkesä, on Suomen kansan kohtalonvuosi.
+Olemme esi-isiemme ja esiäitiemme vanhassa kirkossa, heidän
+rukoustensa, heidän kyyneltensä, heidän kaipauksensa ja huokaustensa
+ympäröiminä. Tänne he toivat ahdistuksen hetkellä sydämensä, täällä he
+huokasivat ajatellen kaukaista, kaukaista aikaa, jolloin koti olisi
+turvassa, isänmaa vapaana...
+
+Vapauden hetkellä, sinä meidän isiemme ja äitiemme Jumala, auta meitä,
+sano meille mitä meidän pitää tekemän, että vapaus ja turvallisuus
+viipyisivät ja viihtyisivät meidän joukossamme. Mitä meidän pitää
+tekemän että me, kun vuosisadat ovat vierineet ja me itse olemme
+tomuna, meidän lapsemme eläisivät ja jatkaisivat meidän työtämme
+kotoisella konnulla? Sinä meidän isiemme ja meidän äitiemme Jumala
+sano meille, mitä meidän pitää tekemän, että Suomen kansa eläisi, että
+suomalainen isänmaa tulisi meidän turvalliseksi kodiksemme maan päällä?
+
+Muistelen sodan kevättä Helsingissä v. 1918. Jokainen päivä toi sinne
+silloin uusia venäläisiä sekä idästä että Suomenlahden takaa. Usein,
+kun aamuisin tuli kadulle, saattoi nähdä matruuseja liikkeellä.
+Puistikkojen puut olivat täynnä suuria painettuja ilmoituksia, että
+siellä ja siellä on tanssit, se ja se sotilassoittokunta soittaa —
+suomalaiset tytöt tervetulleita. Näitä tanssiaisia oli keskipäivällä,
+iltapäivällä ja illalla. Pääkaupungin suurimmat salit oli varattu
+haavoittuneille ja tanssiaisille. Suomen miehet ja venäläiset käyttivät
+samoja univormuja. Suomen tytöt, punaiset paperikukat päähineissään,
+olivat yhtenä sieluna ja ruumiina näiden vieraiden miesten kanssa.
+Yökaudet kuului laukauksia, ei ollut outoa, että aamulla jossakin
+tienristeyksessä aivan likellä kaupunkia, tai jäällä, oli verilammikko.
+Saattoi aavistaa mitä siinä oli tapahtunut. Ilma kihisi huhuja,
+sanomalehti — se ainoa joka sai ilmestyä — oli täynnä valheita. Valheen
+verkko oli yleensä siinä määrin kietonut ihmiset silmukoihinsa,
+etteivät he nähneet mitään ulospääsyä. Missä oli pelastus? Valkoinen
+armeijamme taisteli monilukuista vihollista vastaan vielä kaukana.
+On syys tai ehkä joulu ennen kuin se ehtii Etelä-Suomeen. Kuin jokin
+kansakunnan kuolemantuomio paistoi silmiin jokainen niistä papereista,
+joita oli ripustettu puihin ja joissa kutsuttiin näihin tanssiaisiin.
+Me helsinkiläiset tunsimme kuinka silmukkaa kiristettiin kaulamme
+ympärillä. Nälkä kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Juhlittiin
+salaperäisiä viljajunia, joiden kerrottiin kaukaa tuoneen leipää
+hädänalaiselle kaupungille, mutta leipäannokset kävivät yhä pienemmiksi
+ja kuiskailtiin, että junat eivät olleet tuoneetkaan viljaa, vaan lisää
+aseita.
+
+Koitti huhtikuun yhdestoista päivä. Silloin julistivat muutamat
+mahtavat tykinlaukaukset, että jotakin tavatonta oli tulossa. Mitä?
+Kallioista Helsingin edustalla sinkoili säpäleitä, ikkunaruutuja helisi
+rikki, maa tärisi perustuksia myöten. Mitä oli tulossa?
+
+Koitti huhtikuun 12 p. Tykinpauke alkoi varhain. Ei ollut enää
+epäilystä siitä kuka tuli. Selkeä määrätietoisuus ohjasi laukauksia.
+Kuulat osuivat maaliinsa. Juuri se kaatui, minkä piti kaatua, juuri
+se paloi, minkä piti palaa. Kello kahden tienoissa iltapäivällä
+alkoi kaupunkiin virrata vihreäpukuisia, tomuisia miehiä. He tulivat
+tyyninä niinkuin mennään pellolle kyntämään. Ei minkäänlaista
+kiirehtimistä, ei minkäänlaista levottomuutta. He kulkivat varmasti
+ja määrätietoisesti niinkuin taitava työmies liikkuu työssään. He
+liikkuivat samalla vaatimattomasti. Ei minkäänlaista pöyhkeilemistä
+tai ylpeilyä. Levollisesti he kuljettelivat konekiväärejään ja
+tykkejään, sillä tottumuksella jolla maamies pitelee kuokkaansa tai
+ohjaa auraansa. Kaduilla he kulkivat etukumarassa ja ikäänkuin hiipien,
+mutta levollisina ja määrätietoisina sielläkin, ja samalla valppaina
+ja valmiina vastaanottamaan vihollista joka kellarinluukulta, joka
+vintinikkunasta, joka kadunkulmauksesta. Olisi ollut helppoa parissa
+tunnissa ottaa Helsinki tulella ja miekalla, mutta Helsinki otettiin
+hellävaroen, säästämällä. Lauantaina 13 p:nä tiedettiin, että useita
+kymmeniä saksalaisia oli kaatunut. Työväentalon torni punaisine
+lippuineen oli sortunut, Turun kasarmi paloi heleässä tulessa, Kallion
+kirkon tornissa riippui suuri valkoinen vaate ja kuulia satoi joka
+taholta, kun meidän asuntoomme saapuu kaksi saksalaista soturia
+kysymään, onko meillä kätkössä punakaartilaisia. Taloja tarkastettiin
+nimittäin. He olivat kuin itse tyyni ja levollinen voima, nuo
+saksalaiset soturit, työtomussaan, ympärillään ruudinhaju. Jokainen
+helsinkiläinen olisi liikutuksella tarttunut noihin työn kovettamiin
+käsiin, löytämättä sanoja ilmaisemaan mitä sydän tunsi. Mutta soturit
+pysyivät kylminä. En ikinä unohda sitä kummallista, vaatimatonta,
+kohteliasta ja vakavaa tinkimättömyyttä, millä toinen miehistä torjui
+luotaan kiitollisuuden purkaukseni:
+
+— Ja, aber ich muss meine Pflicht tun. (Niin, mutta minun täytyy
+täyttää velvollisuuteni.)
+
+Ne olivat ensimmäiset sanat, karuina ja lyhyinä, mitä kaukaa tullut
+soturi lausui. Sitten hän kävi tutkimaan taloa, oliko punakaartilaisia
+kätkössä, ja teki sen tarkkaan.
+
+Minun pitää täyttää velvollisuuteni. Korkeampi voimako puhui
+saksalaisen soturin kautta, joka suomalaiselle julisti velvollisuuden
+täyttämistä?
+
+On syyskesän sunnuntai, on elonkorjuun korkea aika, on Suomen kansan
+kohtalonvuosi ja kohtalonhetki: minne menet sinä Suomen kansa,
+järjestystä, voimaa ja kukoistusta kohti vaiko vallattomuutta,
+heikkoutta, hajoamista? Olemme esi-isien ja esiäitien temppelissä,
+heidän rukoustensa ympäröiminä. Vuosisadat katsovat meihin, me
+olemme edesvastuussa Suomen tulevaisuudesta. Mikä on syynä meidän
+heikkouteemme, meidän kurittomuuteemme? Itäinen ruttoko? Pitkä sortoko
+idästä? Vaiko jokin muu vielä? Jokin heikkous ja rikkinäisyys meissä
+itsessämme? Kasvatuksenko puute? Koditko?
+
+Meidän sisin rukouksemme on sama nyt kuin esi-isien ja esiäitien satoja
+vuosia sitten: se, että me saisimme rauhassa viljellä kontuamme,
+rauhassa asua kotiamme, rauhassa nukkua ikuiseen uneen ja jättää työmme
+perinnöksi lapsillemme. Meidän sisin rukouksemme on, että isänmaa saisi
+elää ja kehittyä suureksi ja voimakkaaksi. Kootkaamme siis voimamme
+ja käykäämme koko tahdollamme ja tarmollamme rakentamaan isänmaatamme
+vapaaksi ja suureksi.
+
+Perustus lujaksi: kodit onnellisiksi! Jos Suomen kodit ovat onnelliset,
+niin on Suomikin luja. Ihmiskoti tarvitsee samaa mitä peltomme
+tarvitsee: valoa ja aurinkoa. Valoa ja aurinkoa Jumalan taivaalta
+ja rakkautta, sopua ja hyvää tahtoa sisältäpäin. Kun kaksi ihmistä
+perustaa kodin, niin muistakoot he, että he tekevät yhden kolkan
+isänmaata joko valoisaksi tai pimeäksi. Isänmaa käy heidän kotinsa
+kohdalla joko lujaksi tai heikoksi. Ja kun tulee kova aika ja vaaran
+hetki, niin katkeaa ketju siltä kohdalta, missä on heikko koti. Kodit
+muodostavat isänmaan vartioketjun. Kavahtakoot ihmisparit, etteivät he
+anna onnettomia perintöjä lapsilleen ja tuleville sukupolville.
+
+Oli kerran eräs pieni Matti. Kun hänen vanhempansa kuolivat, ei hänelle
+jäänyt penniäkään perintöä. Hän vain tiesi, että pitää puhua totta
+kaiken uhalla, ettei saa varastaa, ei olla kiero, ei panetella ihmisiä.
+Hän osasi hyvästi kymmenen käskyä ja totteli niitä myöskin mielessään.
+Kun hän kasvoi nuorukaiseksi, muisti hän selvästi isänsä aurankurjessa,
+kuinka hän hellittämättä kulki ylös ja alas vakoa, hän muisti kuinka
+hevonen hirnahti, kun he aamulla astuivat talliin, hän muisti kuinka
+isä antoi hänelle selkäsaunan, kun hän toisten poikain kanssa oli
+ottanut omenia naapurin puutarhasta, ja pakotti hänet viemään takaisin
+omenat. Hän muisti kuinka lauantai-illoin, kun oli tultu saunasta,
+istuttiin pirtissä ja isä luki ääneen sanomia. Pöytä oli hohtavan
+valkoinen, valkoinen oli isän paita ja valkoinen oli lattia. Äidillä
+oli kauniita valkoisia ja mustia liinoja. Kauneimmat pantiin päähän
+kun mentiin kirkkoon. Kun äiti käveli pihamaalla, tulivat kissa ja
+koira häntä kohti ja hän silitti niitä. Hän silitti myöskin lapsensa
+päätä, tuli katsomaan kun Matti leikki hiekassa ja neuvoi häntä siinä,
+miten piti rakentaa navetta ja talli ja miten piti kyntää. Usein tuli
+äidin luo äreitä, surullisia naisia naapurista, mutta he menivät pois
+iloisina, sillä äiti oli aina niin tyyni ja iloinen. Illalla, kun Matti
+jo torkkui sängyssään, tuli äiti ja rukoili hänen kanssansa. Poika
+muisti vieläkin, että äidin karhea käsi siinä silitti hänen päätään.
+Nämä ovat Matin ainoat perinnöt isänkodista.
+
+Oli myöskin eräs pieni Heikki. Hänelle jäi suuri talo ja paljon rahaa.
+Kun Heikki oli pieni, tapahtui kerran, että eräs matkustaja pudotti
+sormuksensa heinikkoon pihamaalla. Kaikki etsivät sitä, sillä se
+oli muistosormus. Heikki sen vihdoin löysi, juoksi pois ja piilotti
+rakoon tallinparvella. Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän juoksi
+katsomaan ettei kukaan sitä löytäisi. Hän pelkäsi että se otettaisiin
+häneltä pois. Hän vapisi, kun näki jonkun likenevän tallia. Hänen
+täytyi siirtää aarteensa kivijalkaan asuinrakennuksen alla. Siellä
+oli vanhoja vanteettomia pyttyjä ja ravistuneita saaveja, vanhoja
+kenkiä, reki, pulloja ja koppia. Sieltä ei kukaan saattanut löytää
+sormusta. Jolleivät rotat! Sillä talossa oli paljon rottia. Kun isä
+ja äiti riitelivät, juoksi äiti joskus piiloon rakennuksen alle — hän
+saattoi löytää sormuksen! Kissatkin siellä nälissään pyydystelivät
+hiiriä — Heikki pelkäsi kissojakin. Kerran kun isä yöllä tuli kotiin,
+viskasi hän rikki ruudun ja huusi, että pitääkö pistää tuli nurkan
+alle ennenkuin saa ihmiset heräämään. Heikki muisti heti sormuksensa!
+Sormus palaa, jos isä sytyttää talon! Kerran monen viikon perästä äiti
+näki Heikillä sormuksen. »Kas vain, oletko löytänyt sormuksen! Onpa se
+kaunis. Ei sitä nyt enää tarvitse lähettää vieraalle, ei hän sitä enää
+muista.» Heikki sai perinnökseen paljon rahaa ja nämä muistot.
+
+Pienet Matit ja Heikit kasvavat suuriksi. Jokainen joutuu
+vartijaketjuun suojelemaan kansaa ja isänmaata. Kenen vartijaketju
+kestää? Kenen katkeaa? Kuka on saanut kodistaan onnellisemman perinnön?
+Kuka on onnellisempi? Kuka tekee kansansa onnellisemmaksi?
+
+Jos me menisimme tutkimaan julmimpien punakaartilaistemme koteja, niin
+me varmaan saisimme nähdä, että luonnottomimpien rikosten tekijät ovat
+kasvaneet likaisissa, pimeissä, ilottomissa kodeissa, missä valhetta
+ja epärehellisyyttä on suosittu. Kotien harmaus ja ikävyyskin jo
+karkottavat maailmalle monen lapsen. Ainaisesti tylyt, epäystävälliset
+kasvot kodissa saattavat lapset etsimään iloa muualta.
+
+Vapaata Suomea rakentaessamme muistakaamme, että kansa on sellainen,
+jommoiset ovat sen kodit. Vain ankaran velvollisuudentunnon turvissa
+tulee koti onnelliseksi ja kansa lujaksi.
+
+
+
+
+YSTÄVÄMME KIRJAT
+
+Puhe, pidetty satakuntalaisten ylioppilaiden Lukupiirin
+10-vuotisjuhlassa 22. 2. 1917.
+
+
+Juhlat, vuosijuhlat — mitäpä ne ovat muuta kuin levähdyksiä matkan
+varrella: on kuljettu taival, on ponnistettu eteenpäin, on langettu,
+on noustu, on ollut ylämaata, on ollut alamaata. Hyvä on, jos matka
+pääasiassa on ollut nousua, siis ponnistusta, ylämaata. Silloin saattaa
+toivoa, että levähdyspaikka on korkealla, että siellä ilma on puhdasta
+ja että sieltä saa nähdä jotakin kaunista ja kohottavaa.
+
+En uskalla mennä sanomaan, onko meidän lukupiirimme kymmenvuotiskausi
+ollut ehdotonta ponnistusta ylöspäin, en tiedä, onko meidän
+levähdyspaikkamme korkealla, en uskalla mennä takaamaan miten laajalta
+sinne näkyy Jumalan luontoa ja ihmiselämää. Joskus olen lukupiiri-illan
+päätyttyä jostakin nuoresta silmäparista lukenut, että ilta ei ole
+antanut niin paljon kuin asianomainen oli toivonut. Jonkin kerran olen
+ensikertalaisen katseesta nähnyt, ettei hänen ole ollut joukossamme
+hyvä olla ja ettei hän koskaan tule takaisin. Mutta monen kädenlyönti
+lukupiiri-illan päätyttyä on myöskin ollut niin lämmin, että olen
+ajatellut: ehkä sentään kannattaa jatkaa tätä seurustelua kirjojen
+parissa. Ne jotka kylminä ovat lähteneet lukupiiristä, ne ovat aina
+olleet niitä, joita ei lukupiiri ole voinut kiinnittää työhön. Ne jotka
+iloisimpina ovat sen jättäneet, ovat olleet niitä, jotka ovat kantaneet
+päivän kuorman ja helteen, niitä jotka eivät ole itseänsä säästäneet,
+vaan ottaneet hartioilleen kaiken työn mitä heiltä on pyydetty, niitä,
+jotka ovat panneet itsensä alttiiksi. Tässä itsensä alttiiksipanossa
+piilee kaiken voittamisen salaisuus ja nämä alttiiksipanijat ja samalla
+voittajat ne ovat ne, jotka uskollisuudellaan ja sydämensä lämmöllä
+ovat ylläpitäneet lukupiirin. Jos jollekin tänä päivänä kuuluu kiitos,
+niin heille. Jonkin kerran on keväisenä iltana lukukauden päättyessä
+sattunut, että joku painaessaan kättäni on sanonut: minä jätän nyt
+Helsingin, en enää saa tulla lukupiiriinkään. Ja hänen silmissään on
+kiiltänyt kyynel. Olen silloin kauan seisonut ikkunassa ja seurannut
+sitä valkolakkista parvea, joka kevään rusottavassa hämärässä on
+loitonnut läpi puukujien kaupunkia kohti. Olen ajatellut miten nupulla
+se oli tuo ihmislapsi, kun hänet ensi kerran näin ja miten hän on
+puhjennut kukkaan täällä elämän ja kirjojen parissa. Hänessä asuu nyt
+tarve nöyrästi ja iloisesti panna itsensä alttiiksi suuren, mahtavan
+elämän edessä, hänessä sykkii halu lisätä elämän vauhtia, juoda elämää
+ja antaa elämää. Kun sitten valkoiset lakit ovat hävinneet tienmutkaan,
+olen palannut kokoushuoneeseemme ja tuntenut vaikutuksen siitä oudon
+salaperäisestä sisällöstä, minkä läheinen toveripiiri jättää mieleen,
+yksinpä kokoushuoneeseenkin. Lähteneiden käsien kosketus viipyy vielä
+täällä esineissä, heidän äänensä helinä on vielä piilosilla täällä
+hämärässä ja kyynel, tuon täältä eronneen pojan tai tytön kyynel hohtaa
+täällä kuin helmi.
+
+Niin ovat ylioppilaspolvet vaihtuneet vuosien kuluessa, mutta jokainen
+toveripiirille omistettu ajatus, jokainen ystävällinen muistaminen
+vaikkapa kuinka kaukaa on tullut hyväksemme ja yhdistynyt siihen
+sisällön pääomaan, mistä lukupiirimme elää. Kukaan niistä lukupiirin
+ystävistä, jotka ovat jättäneet Helsingin, eivät itse asiassa ole
+poistuneet lukupiiristä. Heidän suoritettu työnsä ja heidän hyvät
+ajatuksensa ovat aina olleet mukana muodostamassa pohjaa jokaiselle
+kylläiselle mielialalle tai näkemykselle, joka täällä on syntynyt.
+
+Me olemme tahtoneet hyvien ja suurten kirjojen parissa rikastua
+ja syventyä. Me olemme tahtoneet ystävystyä parhaaseen, mitä
+kaunokirjallisuuden alalla on luotu. Suurten henkien luo me olemme
+pyrkineet. Me olemme myöskin tahtoneet välttää vaaraa, joka uhkaa
+jokaista toveripiiriä: oleilemisen, laiskottelemisen vaaraa. Sillä
+se tappaa lopuksi parhaimmankin ystävyyden. Kymmenen vuoden kuluessa
+on lukupiirissä läpikäyty hyvä joukko toistasataa kirjaa ja uskon,
+että useat näistä kirjoista ovat tulleet ystäviksemme elämän ajaksi
+ja että niiden henkilöt pulmallisissa ajankohdissa meidän elämämme
+juoksua voivat astua esiin ja tehdä meille hyviä palveluksia. Me olemme
+tahtoneet välttää tyhjän yhdessäolon vaaraa, mutta nyt, kun kymmenen
+vuoden taival on kuljettu loppuun, lienee meillä lupa asettua piiriin
+levähtämään, ottaa esiin eväämme ja muistella.
+
+Miten monet hetket nousevatkaan mieleen, miten monet illat lepattavien
+kynttiläin valossa! Miten monet tutut kasvot nousevatkaan silmien
+eteen. Ne ovat sittemmin kadonneet itään ja länteen, mutta nyt ne
+kaikki ovat täällä ja jokainen sielu tulee ja kuiskaa: muistatko? Ah,
+emmekö me muistaisi! Armaat ihmiset, armaat illat, niin lähellä ja
+kuitenkin jo niin saavuttamattoman kaukana! Tihenemistään tihenee auer
+yli menneisyyden. Ainoastaan äänet kuuluvat selvästi, sekä toverien
+että ystäviemme kirjojen. Huonosti olisikin lukupiirin ollut, jolleivät
+uskollisten ystävien ja suurten henkien äänet seuraisi meitä läpi
+elämän.
+
+Me kuulemme Lear-kuninkaan äänen hänen marttyyriutensa yössä nummella
+keskellä rajuilmaa. Hovin loisto, armaat tyttäret, kunnia, kaikki
+on menetetty — narri ja rauhattomaksi julistettu alaston ihminen
+ovat kuninkaan seurana. Silloin kuningas sanoo, tarkoittaen miestä,
+joka esiintyy hulluna: »Eikö ihminen ole tuota parempi? Sinä et ole
+velkaa madoille silkkiä, et pedolle taljaa, et lampaalle villaa, et
+moskus-kissalle hajuja. — Haa, kolme meitä tässä on vääristeltyä,
+sinä olet oikea sinä. Koristamattomana ihminen on vain tuollainen
+köyhä, alaston, kaksijalkainen elukka kuin sinä siinä. — Pois, te
+lainakalut...» Ja kuningas repii vaatteensa.
+
+Ah, kun kerran joutuu eteemme yö, jolloin elämän koreus on meille
+paljastanut karvansa, kun ihmiset ovat meidät hylänneet, silloin puhu
+meille, kuningas Lear.
+
+Ja kun kuningas lopuksi on saanut takaisin järkensä ja viimeisen
+lapsensa ja he molemmat ovat vankeina ja hirttonuora häälyy heidän
+päänsä päällä, silloin kuulemme Learin äänen:
+
+    Ei, ei, ei! Pois tule vankityrmään.
+    Siell' laulamme kuin häkkilinnut kahden.
+    Jos siunaust' anot sinä, polvillani
+    Min' anon anteeksi. Näin elellään me,
+    Rukoillaan, laulellaan ja tarinoidaan,
+    Hymyillään kulta-perhoille ja kuullaan
+    Kuin köyhät raukat hovist' uutta kertoo.
+    Muassa haastellaan ken voittaa, tappaa,
+    Ken nousee, lankee; salaviisait' ollaan
+    Kuin Herran enkelit. Näin tyrmässämme
+    Vältämme suurten lahko-juonet, jotka
+    Kuun mukaan nousee, laskee.
+
+Hetkinä jolloin koko meidän maailmamme on supistunut yhdeksi ainoaksi
+tautivuoteeksi, tai yhdeksi ainoaksi sydämeksi — puhu meille,
+opettajamme kuningas Lear!
+
+Entä kuka täällä tulee? Hiukset kuin leijonan harja, kasvot
+kuin kotkalla... Hän oli meidän muassamme lukupiirissä kerran
+kiirastorstaina, hän, Puolan kansan näkijä, Adam Mickiewicz.
+
+    Litwo! Ojczyzno moja, ty ojestes jak zdrowie!
+    Ile cie trzeba cenic, ten tylko sie dowie,
+    kto cie stracil...
+
+Liettua, synnyinmaani, sinä olet kuin terveys. Kuinka paljon sinua
+tulee pitää arvossa, sen ymmärtää vain se, joka on sinut kadottanut...
+
+Mitä hän sanookaan, Adam Mickiewicz? Hän paljastaa yhden ihmissydämen
+arimpia kohtia, sen ihmisominaisuuden, ettemme näe mitä meillä on,
+ettemme ymmärrä kiittää siitä onnesta minkä me omistamme, ettemme tunne
+sisältöä sellaisissa sanoissa kuin isänmaa, kotiseutu, ennenkuin me
+olemme ne kadottaneet... Ja vielä kajahtaa Mickiewiczin tuotannosta
+säepari, jonka hän on omistanut runoilijalle, luovalle taiteilijalle,
+mutta jonka me jokainen voimme omistaa itsellemme, sillä emmekö kaikki
+ole elämäntaiteilijoita, kaikki kutsuttuja luomaan ja antamaan elämää:
+
+    Runoilijalla, se tietkää, tie yks on vaan:
+    sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan!
+
+Emme tehne suurta syntiä, jos ajattelemme: ihmislapsella, tietkää, tie
+yks on vaan...
+
+Faustin runoilija...! Suuri, viisas otsa, syvät rypyt kulmien välissä,
+voimakas leuka, tunteelliset viivat suupielissä...
+
+    Alles in der Welt lässt sich ertragen,
+    nur nicht eine Reihe von schönen Tagen!
+
+    Voi täällä kaikkea kestää — yksin
+    ei hyviä päiviä pääksytyksin.
+
+        Denn mit Göttern
+        soll sich nicht messen
+        irgend ein Mensch.
+        — — — — — — — —
+
+        Was unterscheidet
+        Götter von Menschen?
+        Dass viele Wellen
+        vor jenen wandeln,
+        ein ewiger Ström:
+        uns hebt die Welle,
+        verschlingt die Welle
+        und wir versinken.
+
+Älköön jumalten mukaan mitatko itseään yksikään ihminen.
+
+Mikä on erona jumalten ja ihmisten välillä? Että monet aallot kulkevat
+heidän edessään, ikuinen virta. Meitä nostaa aalto, meidät nielee aalto
+ja me uppoamme.
+
+    Trocknet nicht, trocknet nicht,
+    Thränen der ewigen Liebe!
+    Ach, nur dem halb getrockneten Auge
+    wie öde, wie tot die Welt ihm erscheint!
+    Trocknet nicht, trocknet nicht,
+    Thränen unglücklicher Liebe!
+
+Älkää kuivuko, älkää kuivuko, ikuisen rakkauden kyyneleet! Oi,
+puoleksikin kuivuneeseen silmään miten autiolta ja kuolleelta näyttää
+maailma! Älkää kuivuko, älkää kuivuko, kyyneleet onnettoman rakkauden!
+
+Henrik Ibsen! Me näemme hänen Brandinsa ponnistavan eteenpäin sumussa
+tuntureilla.
+
+    Det som du er, vær fuldt og helt
+    og ikke stykkevis og delt — — —
+
+Mitä olet, ole täydelleen ja kokonaan eikä paloittain ja jaettuna.
+
+    Alt hvad til jord dig binder nu,
+    skal du frivilligt kaste af
+    og skride nøgen mod din graf.
+
+Kaikki mikä sinua nyt sitoo maahan, se on sinun vapaaehtoisesti
+heitettävä yltäsi ja kuljettava alastonna hautaasi kohden.
+
+Yksi on ihmisellä määrä: olla tauluina, joihin Jumala voi kirjoittaa
+
+    Sjæl, vær trofast til det sidste!
+    Sejrens sejr er alt at miste.
+    Tabets alt din vinding skabte —
+    evig ejes kun det tabte...
+
+Sielu ole uskollinen viimeiseen asti! Voiton voitto on kaiken
+menettäminen. Menetyksen kokonaisuus johti sinut omistamaan: ikuisesti
+omistetaan vain menetetty.
+
+Miten monta iltaa Henrik Ibsenin seurassa! Eivätkö olekin kuin omaisia
+Hedda Gabler, Ella Rentheim, Rebekka West, Peer Gynt, Rita Almers,
+tohtori Stockmann, tohtori Wangel, Vilhelm Foldal, kärsimyksineen,
+rikoksineen, taisteluineen ja kaipuineen.
+
+Tässä astuu vastaamme ritarien ritari, Rostandin Cyrano de Bergérac,
+jonka kalpa kohoaa kaikkea typeryyttä, pöyhkeyttä ja alhaisuutta
+vastaan, Cyrano, joka kauniin, yksinkertaisen ystävänsä puolesta
+kuiskaa rakkauden sanat Roxanelle! Cyranon sydän on tulessa, mutta
+Christian nousee parvekkeelle ja saa Roxanen suudelman. Vuodet kuluvat.
+Luostarissa suree Roxane kuollutta Christiania, toistellen hänen
+kauniita kirjeitään. Lauantaisin, kun kello lyö kuusi, tulee Cyrano
+tervehtimään Roxanea ja koko luostari odottaa häntä silloin. Hän ei
+ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Roxanea, Roxane ei sitä
+tiedä — Christian oli kaunis. On syys, viiniköynnös luostaripihalla
+helottaa punaisena, keltaisia raskaita lehtiä varisee, kokonainen
+läjä on vaahterain alla. Kello lyö kuusi. Sisaret, jotka kirjailevat
+silkkikaapuja varjossa puiden alla, nostavat päitään. Cyranoa ei kuulu!
+Kymmenen vuoden aikana on hän kellon lyödessä kuusi astunut portista,
+ja nyt...! Hetken perästä tulee Cyrano, töyhtö hatussaan, leikkiä
+laskien kuten aina. Mutta hän kätkee hatun alla kuolettavaa haavaa.
+Ja siellä keltaisten lehtien alla saa Roxane vihdoinkin tietää, että
+ne kauniit ja kuumat sanat, joilla hän vuodesta vuoteen on ravinnut
+sieluaan, eivät olekaan olleet Christianin vaan Cyranon. Hän onkin
+rakastanut Cyranoa — eikä Cyrano ole mitään sanonut... Houriessaan
+ennen kuolemaansa, näkee Cyrano edessään kaikki vanhat vihollisensa
+elämän varrelta: valheen, kompromissin, ennakkoluulon, pelkuruuden — ja
+viimeisin voimin vetää haavoittunut ritari miekkansa:
+
+— Vai niin, vai luulette te, että minä ryhdyn sovintoon teidän
+kanssanne. En ikinä, en ikinä. Vai sinäkin, typeryys — ykskaikki,
+tulkaa, tulkaa te vain. Minä taistelen, taistelen, taistelen! Kaikki
+te riistätte minulta, ruusun ja laakerin. Riistäkää! Mutta siitä
+huolimatta jää jotakin, joka, kun minä tänä iltana astun Jumalan
+eteen, leveältä lakaisee taivaan sinistä kynnystä, jotakin, jonka tuon
+mukanani vailla ryppyä ja tahraa... Se on ritaritöyhtöni!
+
+Tervehdimme sitten Gustav Frensseniä suolaisilta dyyneiltä ja hänen
+kultatukkaista Jan Guldtiaan, joka purjehti Anna Hollmannilla ja
+hirvittävässä haaksirikossa Biskayalla menetti muistonsa koko
+menneisyydestä, yksinpä nimestään. Kun hän sitten vuosien perästä,
+nujertuneena miehenä istuu vastapäätä ikuista morsiantaan Eva Göttiä,
+kuulemme hänen väsyneen äänensä: »Minun luontoni vaati oikeutta,
+uskollisuutta ja järjestystä, minä vaadin sitä kuumin sydämin ja
+minusta tuntui, että kaikkien muiden ihmisten täytyi olla samanlaisia.
+Mutta minä sain kokea, että ihmiset kulkevat omia teitään ja että
+Jumala antaa heidän kulkea. Minulle kävi hyvin vaikeaksi, jopa
+mahdottomaksi katsoa tätä. Ja niin iskin pääni seinään. Luultavasti
+täytyy kaikkien kuumaveristen hyvien ihmisten kokea samaa kuin minun...
+Meidän esivanhempamme suoriutuivat helpommin, he elivät yksinäisempinä
+eivätkä sentähden törmänneet yhteen ihmisten kanssa. Ja sitten olivat
+heidän silmänsä ikäänkuin sidotut niin etteivät he nähneet vääryyttä
+eivätkä niinmuodoin törmänneet yhteen Jumalan kanssa... Minun oli niin
+turvallista ja onnellista astua lähellä Jumalan kättä, enkä minä saata
+kävellä yksin, kuten muut ihmiset...»
+
+Se oli Gustav Frenssen suolaisten rantojen dyyneiltä!
+
+Andersen, Hans Christian, poika Odensen pienestä pesästä, joka ensin
+näki nälkää ja vilua, joka oli niin erikoinen, että häntä vain
+hyljeksittiin ja potkittiin, Andersen tervehtii ystäviään lukupiirissä.
+Jos kuuntelisimme häntä, pyytäisimme häntä kertomaan jotakin, joka
+on puhjennut esiin hänen sisimmästä sydämestään ja joka samalla voi
+hyödyttää meitä. Andersen, jonka suurin piina elämässä oli arvostelu,
+arvostelun nakertelu, Andersen kertoo tähän tapaan:
+
+Kas niin, nyt me alamme. Kun me olemme päässeet tarinan loppuun, niin
+tiedämme enemmän kuin nyt, sillä oli paha noita, kaikkein pahimpia,
+se oli »Paholainen». Eräänä päivänä oli hän oikein hyvällä tuulella,
+sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus, että kaikki hyvä
+ja kaunis mikä siihen kuvastui suli melkein tyhjiin ja se mikä ei
+kelvannut mihinkään ja näytti oikein pahalta, se astui nyt oikein esiin
+ja kävi entistäkin pahemmaksi. Kauneimmat maisemat olivat peilissä
+kuin keitetty pinaatti ja parhaimmat ihmiset kävivät inhottaviksi ja
+seisoivat päälaellaan. Kasvot vääntyivät niin ettei niitä saattanut
+tuntea. Se oli mainion hauskaa, sanoi piru. Kun ihmisessä puhkesi
+esiin hyvä ja hurskas ajatus, niin silloin irvisti peili niin että
+noitapirun piti hymyillä taitavaa keksintöään. Ja pirun oppilaat —
+sillä hän piti noitakoulua, he kertoivat nyt pitkin maailmaa, että
+oli tapahtunut ihme: vasta nyt saattoi nähdä mitä maailma ja ihmiset
+oikeastaan olivat. He lähtivät nyt lennättämään peiliä eikä lopulta
+ollut ainoaakaan maata tai ihmistä, jota ei peilissä olisi väännetty.
+Nyt he niinikään tahtoivat kohota taivaaseen asti pilkkaamaan Jumalaa
+ja enkelejä, ja jota korkeammalle he lensivät, sitä pahemmin peili
+irvisti. Lopulta se vapisi niin ettei se tahtonut pysyä käsissä. Ylös,
+ylös, aina Jumalaan asti! Mutta äkkiä päästi peili kauhean irvistyksen,
+lensi heidän käsistään ja räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Toiset näistä
+sirpaleista olivat tuskin tomuhiukkasen kokoisia ja nämä lentelivät nyt
+ilmassa ja joutuivat ihmisten silmiin. Te saatatte käsittää miten kävi,
+kun kuulette, että jokaisella sirpaleella oli sama ominaisuus kuin
+itse peilillä: ihmiset näkivät nyt kaikki nurinkurisena, tai eivät he
+nähneet sitä hyvää mikä oli ympärillä, näkivät vain sen pahan ja tämän
+moninkertaisena. Mutta muutamien ihmisten kävi vielä niinkin, että he
+saivat peilinpalat sydämeensä ja nyt muuttui tuo sydänraukka ikäänkuin
+jääkappaleeksi. Muutamat peilinkappaleet olivat niin suuret, että
+niistä tehtiin ikkunaruutuja — saatatte kuvitella mitä ajateltiin ja
+puhuttiin taloissa, joissa katseltiin maailmaa ja kanssaihmisiä noiden
+ruutujen läpi. Toisista peilinkappaleista tehtiin silmälaseja. Piru
+oli iloissaan, hän nauroi ja hyppi. Mutta ulkona lentelivät peililasin
+hiutaleet. Kuulkaapas nyt kuinka kävi.
+
+Suuressa kaupungissa missä on niin paljon ihmisiä, että he tuskin
+mahtuvat asumaan, eli kaksi naapuriperhettä, kukin pienessä
+ullakkokamarissaan. Kummallakin perheellä oli pieni lapsensa, Kay oli
+poika, Gerda oli tyttö, he eivät siis olleet sisarukset, mutta he
+rakastivat toisiaan ikäänkuin olisivat olleet sitä. Aina he leikkivät
+yhdessä. Ikkunoilla kasvoi mitä ihanimpia ruusuja, ihmeellistä oli
+päivää vastaan katsella hienoja lehtiä. Ja kuinka ne tuoksuivat! Heillä
+oli yhteinen 'kuvakirja, se oli heidän rakkain leikkikalunsa. Isoäiti
+kertoi satuja, hän osasi paljon ihmeellisiä satuja. Talvisin jäätyivät
+ikkunaruudut, jäätähdet kimmeltelivät! Joskus tapahtui, että jokin
+tähti silmissä alkoi kasvaa ja kasvaa ja muuttui kokonaiseksi eläväksi
+olennoksi. Se oli kuin nainen, valkea ja loistava, hän viittasi
+kädellään. Pikku Käyn sydäntä kylmäsi, sillä hän pelästyi.
+
+Eräänä päivänä istuivat lapset ruusujen alla ja katselivat kuvakirjaa —
+kello kirkontornissa löi juuri viisi. »Ah, mikä minun silmääni meni!»
+parahti äkkiä pieni Kay. Gerda kietoi kädet hänen kaulaansa ja koetti
+tarkastaa, mutta ei mitään näkynyt. Pikku Kay oli kuin olikin kuitenkin
+saanut silmäänsä sirpaleen noitapeilistä.
+
+— Mitä sinä siinä itkeä tihrutat! huusi hän pikku Gerdalle. — Mikä ruma
+tyttö sinä olet!
+
+Hän potkaisi ruusuruukkua ja paiskasi satukirjan menemään. Ja siitä
+päivästä lähtien hän kokonaan muuttui. Isoäiti oli hänestä naurettava,
+hänen satunsa olivat lorua. Käyn leikit kävivät kovin järkeviksi, hän
+haki nyt vain poikain seuraa kadulla, oppi kaikenlaisia outoja sanoja
+ja nauroi, kun ei Gerda ymmärtänyt niitä. Ne olivat kiroussanoja. Hänen
+korkein kunniansa oli, kun kadun suuret pojat kehuivat häntä. Hän
+oppi matkimaan kaikkia ihmisiä jotka asuivat niillä tienoin, kuinka
+he kävelivät ja kuinka he puhuivat. »Sillä pojalla on mainio pää!»
+sanoivat nämä samat ihmiset. »Hänestä tulee vielä jotakin!»
+
+Kun pikku Kay näki koolla lapsia jotka leikkivät, niin hän meni
+takaapäin ja repi heitä vaatteenliepeestä. Jos pojat liukuivat
+pihamaalla, niin hän pani jalkansa eteen niin että he kaatuivat. Hän
+halveksi syvästi kaikkia iloisia pyrkimyksiä. Joka paikkaan missä
+nuoria oli koolla siinä tarkoituksessa, paiskasi hän tulemaan pilkan
+sanan. Kaikki oli niin lapsellista, niin typerää. Ja aivan niinkuin
+hän oli nyppinyt rikki ruusut kodin ikkunalla, repi hän nyt rikki
+mielialat. Olisi luullut, että pikku Kay olisi pysynyt poissa seuroista
+ja leikeistä, joita hän niin syvästi halveksi, mutta ei: pikku Kay tuli
+joka paikkaan eikä hän tehnyt mitään muuta kuin pilkkasi niitä jotka
+koettivat tehdä jotakin yhteisen ilon ja hyödyn saavuttamiseksi. Hän
+saattoi niin erehtyä, että hän luuli kukkien hunajaa siirapiksi eikä
+hän enää osannut erottaa auringonpaisteen läikkää kotinsa lattialla
+siirapista. Kaikki oli siirappia.
+
+Eräänä päivänä oli Kay kadun isojen, risaisten poikien kanssa
+laskemassa mäkeä. Kun hevosia ajoi ohitse, sitoivat he kelkkansa
+rekien perään ja saivat siten vapaan kyydin. Yhtäkkiä tulla viillettää
+suuri valkea reki, missä istui joku valkoisessa turkissa. Kay sitoi
+nopeasti kelkkansa kiinni ja nyt sitä mentiin. Mutta valkea olento
+ei suuttunutkaan, kun huomasi Käyn takana, vaan nyökytti hänelle
+ystävällisesti päätään. Kay koetti nyt irroittaa kelkkaansa, mutta
+se ei onnistunut. Ja vauhti lisääntyi lisääntymistään. Hän olisi
+heittäytynyt pois kelkasta, mutta hän oli kasvanut siihen kiinni ja
+lumi vyöryi ja suhisi ympärillä. Yli kivien ja kantojen mentiin, Käytä
+pelotti. Hän koetti muistutella mieleensä isämeidän rukousta, mutta hän
+muisti vain kertomataulun.
+
+Lumihiutaleet kävivät yhä suuremmiksi, ne olivat jo kuin valkeita
+kanoja, ne lentelivät ja lepattivat ympärillä Valkea olento reessä
+kääntyi: se oli ihmeen ihana nainen.
+
+— Onko sinun kylmä? Tule tänne minun turkkiini!
+
+Kay vaipui kuin lumihankeen ja nainen suuteli ja suuteli häntä. Kay
+unohti että isoäitiä ja pikku Gerdaa koskaan oli ollutkaan. Hän ei
+enää pelännyt. Hän kertoi uudelle ystävättärelleen, että hän osasi
+päässälaskua ja kuinka monta asukasta kaupungeissa oli ja paljon muuta
+samantapaista — ja aina vain nainen hymyili, viisaasti, kylmästi.
+Vihdoin tultiin perille. Yöt istui Kay ja katseli kuuta ja revontulia,
+päivät makasi hän Lumikuningattaren jalkojen juuressa. Lumikuningatar
+se nimittäin oli, joka oli ottanut hänet valtoihinsa.
+
+Suuri oli pikku Gerdan suru. Hän kulki ja etsi ja kyseli. Hän antoi
+pois kaikki mitä hänellä oli saadakseen tietoja leikkitoveristaan,
+mutta kukaan ei tietänyt missä Kay oli. Vihdoin viimein läksi tyttönen
+maailmalle etsimään lapsuutensa ystävää. Kävisi kuitenkin aivan liian
+pitkäksi kuvata niitä vaaroja ja seikkailuja mitä pikku Gerda koki.
+Pitkien, pitkien aikojen perästä tuli hän kauas pohjolaan, missä jo oli
+pelkkää lunta ja jäätä ja revontulet räiskivät.
+
+Mutta kuulkaammepa missä pikku Kay sillaikaa vietti aikojaan.
+
+Jäänavan äärillä oli Lumikuningattaren linna, joka kauttaaltaan
+oli lumesta ja jäästä. Siellä oli tuhansia saleja, toinen toistaan
+komeampia ja ainoastaan Järjen teräksenkirkas valo valaisi niitä. Ei
+koskaan tunkenut hitunenkaan sydämen hyvyyttä tai iloisuutta näihin
+saleihin, siellä ei pidetty edes pieniä karhuntanssiaisia, eivätkä
+pienet kettuneidot kokoontuneet sinne kahvikesteihin. Keskellä
+ääretöntä lumisalia oli jäätynyt järvi, jonka pinta oli haljennut
+yhtä suuriksi kappaleiksi, se oli oikea taideteos. Kappaleita saattoi
+laskea ja muodostaa kuvioiksi. Keskellä tätä jäistä järveä istui
+Lumikuningatar, kun hän oli kotona. Hän sanoi istuvansa järjen
+jääpeilissä, se oli kaikkein parasta maailmassa.
+
+Pikku Kay oli käynyt aivan siniseksi vilusta, mutta hän ei huomannut
+sitä. Hänen sydämensä oli miltei muuttunut jääkappaleeksi. Hän kuljetti
+jääpalasia paikasta toiseen ja muodosti niistä kuvioita — se oli Järjen
+jääpeliä, hän pelasi sitä aivan niinkuin me dominoa tai jotakin muuta.
+Se oli kaiken huippu, niin nerokasta, niin sukkelaa. Vielä hän koetti
+jääkappaleista panna kokoon erästä sanaa: iäisyys. Sillä Lumikuningatar
+oli sanonut, että jos Kay sen voi tehdä, niin hän saa vapautensa ja
+parin uusia luistimia. Mutta hän ei voinut. Lumikuningatar tiesi varsin
+hyvin, että kun sydän on jäässä ja silmässä on sirpale pirun peilistä,
+niin ei tätä sanaa voida panna kokoon.
+
+— Nyt minä lähden matkalle! sanoi Lumikuningatar.
+
+Ja Kay jäi yksin peninkulmansuuruiseen jääsaliin. Ja hän tuijotti
+jääkappaleihin ja ajatteli ja ajatteli. Hän oli aivan kankea, olisi
+luullut häntä kuolleeksi.
+
+Silloin astui pikku Gerda ovesta läpi vinkuvien viimojen. Kun hän näki
+Käyn, tunsi hän hänet heti. Mutta Kay ei tuntenut Gerdaa. Ja Gerda
+huusi ilosta ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Ja pieni Gerda itki
+ja nauroi ja hänen kyyneleensä putosivat Käyn rinnalle ja tunkivat
+hänen sydämeensä. Siirappia! olisi Kay joskus ennen sanonut, mutta
+nyt ei hän sanonut mitään, hän vain tuijotti. Vihdoin alkoi Gerda
+laulaa jotakin jota he lapsina yhdessä olivat laulaneet ja hän itki
+ja hän lauloi. Silloin suli pirunpeilin sirpale Käyn sydämestä, hän
+purskahti itkuun ja tunsi Gerdan. Hän tunsi myöskin kuinka kylmä oli
+salissa ja molemmat he nauroivat ilosta ja onnesta. Sellaista ei Järjen
+suuressa jääsalissa vielä ikinä oltu nähty, jääkappaleetkin alkoivat
+hyppiä, ja mitä ihmettä — eivätkö ne nyt muodostaneetkin sitä sanaa,
+jota Lumikuningatar vaati. Iäisyys luettiin siinä selvästi. Kay oli
+siis nyt vapaa, vapaa! Ja käsikädessä jättivät Kay ja Gerda salin ja
+läksivät kotimatkalle. Paljon siinä oli vaiheita ja vaikeuksia, mutta
+vihdoin he olivat kotona. He tunsivat suuren kaupungin tornineen. Oli
+kevät, vihantaa, kukkasia ja kirkonkellot soivat. Isoäidin huoneessa
+oli kaikki ennallaan, kello kävi aivan kuin ennen, mutta kun he
+astuivat matalasta ovesta, huomasivat he, että he olivat kasvaneet
+isoiksi ihmisiksi. Kuin raskasta unta oli nyt kylmä tyhjä loisto
+Lumikuningattaren luona. Isoäiti istui auringonpaisteessa — Kay näki
+että se oli auringonpaistetta, ja luki: »jollette ole niinkuin lapset,
+niin ette tule Jumalan valtakuntaan.»
+
+Olemme viipyneet hiukan kauan Käyn ja Gerdan tarinassa. Olisihan
+tietysti jokainen voinut lukea sen suoraan kirjasta ja kuullut
+sen silloin kerrottuna Andersenin omilla sanoilla. Jokaiselle
+toveripiirille on itse asiassa hyödyllistä silloin tällöin muistella
+mitä sirpale pirunpeilistä saattaa saada aikaan, kuinka se irvistää
+kaikki rikki ja mitä rakentavia voimia sydämen yksinkertaisuus ja
+uskollisuus ovat. Hyvästi, Hans Christian — kiitos ja näkemiin!
+
+Todella ovat itse asiassa tällaiset juhlapäivät tilinteon päiviä,
+tuomiopäiviä. Kaikki me Koskenniemen Hannun kanssa seisomme, kymmenen
+vuotta kierreltyämme maailmaa, koulumäen alla:
+
+    »Vuoskymmen unhottui ja jällehen
+    hän siinä seisten oli poikanen.
+    — — — — — — — — — —
+    Niin oli menneet vuodet unen lailla
+    ja kohta oli koko nuoruus mailla.
+    Niin omituiseks Hannun mieli suli.
+    Mit oli aikonut hän lähteissään?
+    Hän oppinutko oli läksyään?
+    Niin koko nuoruus tuomiolle tuli.
+
+Kuinka paljon enemmän me olisimmekaan voineet juoda elämää ja luoda
+elämää, palaa ja imeä sisältöä. Kuinka monta kertaa me olemme hakeneet
+mukavuuttamme, kuinka monta kertaa olleet kylmät tai penseät! Kuinka
+paljon enemmän me olisimme voineet antaa ja saada elämämme parhaimmalta
+vuosikymmeneltä, joka on mennyt eikä milloinkaan palaja!
+
+Sen voittosaaliin, jonka me kuitenkin olemme jaksaneet koota, sen
+kokemuksen minkä lukupiiri on antanut, me laskemme sen nöyrästi
+Osakunnan jalkojen juureen, kiitollisina siitä, että Osakunta aina
+on ollut suosiollinen lukupiiriä kohtaan, kiitollisina siitä, että
+Osakunta on pitänyt sitä ikäänkuin elämäänsä kuuluvana.
+
+On omituista, ettei ole hauskaa, jos päättää etukäteen
+tarkoituksellisesti pitää hauskaa. Seurustelun todellinen ilo
+tulee kutsumattomana ja laskemattomana kuin inspiraatio. Mutta me
+voimme houkutella sitä paikalle, sillä me tiedämme minkätapaisissa
+elämänehdoissa se viihtyy. Kaikki ilo kasvaa esiin työstä aivan
+niinkuin kaikki ikävystyminen kasvaa esiin laiskistelemisesta.
+Toverielämän täytyy perustua hyödylliseen työhön — muuten ei siitä
+ole odottaminenkaan iloa. Seurustelemisessa tällaisen laajemman
+toveripiirin kesken täytyy vallita eräänlainen täsmällisyys — henki
+joka on niin tuiki toisenlainen kuin virastojen koneentapainen
+tiki-taki päivästä päivään. Jollei tätä virkeää, nuorekasta,
+vapaaehtoista täsmällisyyttä ole, niin on turhaa odottaa toverielämältä
+sisältöä ja aitoja ilonhetkiä.
+
+Toverielämä vaatii vapaaehtoisen kireyden rinnalla eräänlaista
+yksinkertaisuutta ja nöyryyttä: me teemme tehtävämme niin hyvin kuin
+voimme ja ehdimme.
+
+Ystävämme kirjat ovat parhaat toverimme — en nyt tarkoita
+riippumattoromaaneja enkä sitä tyhjää literatuuria, joka elää päivän,
+kaksi. Suurten henkien perintö ihmiskunnalle on vastaanotettava
+vakavasti. Silloin tulee siitä meille sisällys ja rikkaus eliniäksi.
+
+Niin, nyt olemme viettäneet lepohetken muistojen ääressä. Me kuulemme
+vielä takaamme jonkun ystävämme äänen:
+
+    Ihmislapselle, tietkää, tie yks on vaan:
+    sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan!
+
+Me tunnemme:
+
+    Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan —
+    niin oli ihmeen valkeata vaan.
+
+Vielä kerran kokoamme kiitollisuutemme kaikkia ja kaikkea kohtaan, mikä
+täytti lukupiirin kymmenen vuotta. Ja sitten: eteenpäin, läpi sumujen
+kohti korkeuksia, ylös suurten henkien luo!
+
+
+
+
+KALLIIT HAUDAT
+
+
+Eräänä keväisenä sunnuntaina v. 1918 vallitsi pitäjän kirkkoa kohti
+liike, jommoista ei milloinkaan oltu täällä nähty. Ei rippipyhinä,
+ei silloin, kun pitäjän rikkain mies haudattiin, ei silloin, kun
+pitäjän suurellisimman talon tytär vietti häitä ja vieraita oli
+kutsuttu seitsemästä pitäjästä. Tällaista ei oltu täällä koskaan
+nähty. Naapuripitäjistä olivat ihmiset lähteneet liikkeelle jo
+illalla, ajaneet läpi kevätyön hämyn, kuulleet käkien kukkuvan
+auringonlaskussa, kuulleet laulurastaiden vaikenevan lyhyeksi sydänyön
+hetkeksi ja kuulleet leivosen heräävän ylistämään aamua. He olivat
+siinä kulkiessaan tunteneet kevätyön kaiken huuman, tuoksun puhkeavista
+lehvistä, tuoksun mustasta mullasta, tuoksun maan versovista yrteistä,
+mutta lakkaamatta oli heidän mielensä ollut suunnattu sitä huomista,
+sitä odotettua kohden. Ja aamulla olivat siellä lähempänä määräpaikkaa
+valtatiet, metsätiet ja polut olleet täynnä kansaa, jotka kiiruhtivat
+samaa päämäärää kohden. Tuhansia ihmisiä oli liikkeellä. Mutta
+eivätkö he ymmärtäneet, etteivät mihinkään mahdu, että olisi parempi
+kääntyä takaisin? Mutta he olivat sen näköisiä, etteivät he voineet
+olla poissa juhlista. Jokainen riensi sillä hartaudella ikäänkuin
+toimitus, jota odotettiin, olisi tarkoittanut juuri häntä. Jokainen oli
+siinä tarpeellinen, välttämätön. Jokainen oli sen näköinen, että jos
+olisi ollut juhannus ja ensi rippi, niin juuri hän olisi ollut yksi
+rippilapsista.
+
+Mitä oli sitten tapahtunut? Mitkä kummat juhlat olivat tulossa? Mistä
+johtui tämä outo hartaus?
+
+Tuossa lemuavassa yössä kulkiessa tapahtui, että joku mies ja vaimo
+rattailtaan näkivät outojen ihmisten istuvan tiepuolessa lepäämässä. Ja
+mies pysäytti hevosen, tarjosi heille paikkaansa rattailla ja tarjoutui
+kävelemään heidän puolestaan jonkin matkaa. Hänellä oli tarve olla
+toiselle hyvä.
+
+Ja tapahtui, että kun muutama aviopari tienlaidassa avasi eväänsä,
+siitä sattui astumaan kansaa ohitse. Ja vaimo ojensi vieraille
+ihmisille — vaikka oli nälkävuosi — leipää, ja hyvä, onnellinen hymy
+oli hänen huulillaan. Näytti siltä kuin hän olisi saanut jotakin, kun
+hän sai antaa. Ja vieras tarttui kiitollisena lahjaan ja nautitsi sen
+onnellisena, onnellisena pääasiassa antajan iloisesta hymystä.
+
+Mistä johtui sitten tämä kummallinen hartaus, tämä hyvä tahto ihmisten
+kesken — toteutuiko jouluyön enkelintoivotus siinä, kevätyössä v. 1918?
+
+Ei ollut kirkolla pitäjän rikkaimman miehen hautajaiset, eivät olleet
+pitäjän suurellisimman tytön häät. Vaan kirkkomaan kauneimmalle
+kohdalle, sinne minne näkyi sininen kaukaisuus, kylä ja vainiot, joki
+ja järvi, Suomi, isänmaa, sinne oli luotu auki veljeshauta. Ja tämän
+haudan ympärille samosivat nuo tuhannet ihmiset, ikäänkuin jokainen
+vainaja olisi ollut jokaisen saattajan veli, isä, ystävä.
+
+Siinä seisoivat rinnan mustat ja valkoiset arkut, toiset rikkaampina,
+toiset köyhempinä, kaikki koristettuina sillä vihannalla mitä Suomen
+toukokuu antaa.
+
+Nämä vainajat siis olivat panneet liikkeelle nuo tuhannet ihmiset,
+nämä vainajat siis olivat karkottaneet elävien mielestä turhat matalat
+ajatukset, kateuden, nämä vainajat siis olivat saaneet aikaan, että
+näiden tuhansien ihmisten mieli askarteli korkeissa asioissa, että
+nämä tuhannet ihmiset tunsivat toisiaan kohtaan veljen mieltä ja
+hyvää tahtoa. Näissä vainajissa siis oli jotakin joka teki, että
+heitä ajatellessa noiden tuhansien elävien ihmisten sielu kävi
+ikäänkuin kirkkauden läpitunkemaksi. Sen kautta että tämä veljeshauta
+oli tässä, tällä kotoisella hautausmaalla, tässä pitäjässä, tällä
+kulmalla isänmaata, oli kaikki ikäänkuin saanut uuden sisällön, uuden
+merkityksen. Tämä hauta oli tälle hautausmaalle, tälle pitäjälle,
+tälle kolkalle isänmaata tullut omaisuudeksi. Tälle haudalle tulevat
+vuosikymmenien, vuosisatojen kuluessa elävät sukupolvet vaeltamaan,
+tässä pysähtymään ja ajattelemaan. Jotain siitä korkeudesta, joka tänä
+päivänä soi ilmassa, tulee aina viipymään tämän haudan yllä. Vaikka
+maa kamartuu ympärillä ja ehkä kerran vuosisatojen perästä tulee
+aika, jolloin koko kalmisto on hävinnyt rakennusten tai vainioiden
+sekaan, niin ovat sukupolvet aina tulevat aitaamaan yhden alan tästä
+kalmistosta, muistamaan sen, mainitsemaan sen: nimittäin tämän haudan
+alan, veljeshaudan vuodelta 1918.
+
+Tämän kaiken saattaa lukea kasvoista, jotka tänä päivänä ovat
+kokoontuneet veljeshaudan ympärille. Ne ovat niin vakavat, niin
+hartaat, niin kiitolliset elämälle, niin nöyrinä kuoleman edessä. Kun
+nuo ihmiset hautausmaalta palaavat arkisiin askareihinsa, niin varmaan
+eivät he milloinkaan voi vaipua siihen mataluuteen, missä niin monen
+kodin elämä kuluu. Varmaan tulee tämän päivän muisto levittämään
+ikäänkuin suojelevat siivet yli jokaisen, joka täällä on ollut mukana.
+Varmaan tulee tämän haudan, näiden vainajien muisto aina vaikuttamaan
+puhdistavasti ihmissieluihin, pysyväisesti kasvattamaan eläviä.
+
+Mikä on sitten tämä hauta, keitä ovat sitten nämä vainajat? Voivatko
+sitten vainajat siinä määrin vaikuttaa vielä jälkipolviin? Voiko jokin
+hauta olla eläville niin paljon?
+
+Nämä vainajat ovat kootut Suomen vapaussodan taistelukentiltä.
+
+Tuossa seisoo äiti ja katselee niitä arkkuja kohden, missä hänen
+poikansa lepäävät. Heitä on kaksi.
+
+Siellä ne ovat, hänen lapsensa, hänen kauniit, voimakkaat poikansa...
+Kuolleina ja kuitenkin kuinka elävinä!
+
+Eräänä iltana he kiireesti tulivat kotiin, tulivat hämärissä ja varkain
+niinkuin pahantekijät. He tulivat vain katsomaan — sanoivat he, mutta
+äiti ymmärsi, että he tulivat sanomaan hyvästi. He olivat levottomat,
+tuskin sai äiti heitä olemaan yötä, tytöt taittoivat uusia pajunoksia
+heidän huoneeseensa, koska oli kevät ja pojat pitivät niistä. Äiti
+kehoitti poikia nukkumaan levollisesti. Hän kyllä valvoo. Ja hän valvoi
+pimeässä salissa poikain oven edessä, valvoi, tähyili ikkunoista,
+kuunteli, oli polvillaan, käveli sukkasillaan... Pojat paiskelivat
+unissaan ja puhuivat. Äiti ymmärsi heidän levottomuutensa. Heidän
+paikkansa ei enää ollut täällä, se oli puolustajien joukossa. Koti
+on pyhä... Ja tätä ajatellessa aukeni äidin sisässä ikäänkuin jokin
+onnellinen, valaistu kohta, hellyyden tunne, jommoista hän oli tuntenut
+lapsiaan kohtaan kun he olivat pienet ja jommoista hän nyt tunsi suuria
+poikiansa kohtaan, jotka aamun koittaessa lähtevät suojelemaan kotia —
+ei yksin tätä omaa kotia, vaan kaikkia koteja, joissa ihmiset tekevät
+työtä, syntyvät ja kuolevat. Koti on pyhä, tämä koti, kaikki kodit.
+Ja koko isänmaa on kokoonpantu kodeista, monesta kodista. Isänmaa on
+yhteinen koti. Kuinka tuleekin helliä kotia, isänmaata. Poikain täytyy
+lähteä...
+
+Aamu ei vielä ole valjennut, kun kaikki talossa jo ovat jalkeilla.
+Kukaan ei valita. Kaikki puhuvat pienistä jokapäiväisistä asioista.
+Reen ääressä seisoessaan peittelee äiti poikia ja kun se jo lähtee
+liikkeelle, luisuu hänen kätensä yli heidän lämminten selkäinsä ja
+viipyy silmänräpäyksen heidän olkapäillään. Yhtäkkiä nykäisee hevonen
+ja he ovat jo matkan päässä. Silloin tuntuu hetkeksi siltä kuin olisi
+tartuttu äidin sydämeen ja irroitettu se rinnasta. Mutta kummallista:
+nyt kun nuo rakkaimmat ovat luovutetut, nyt tuntuu taas siltä kuin
+koko maailma olisi avartunut. Äiti ei enää omista vain omaa kotiansa,
+vaan hän omistaa kaikki ne kodit, joiden puolesta hänen rakkaansa ovat
+lähteneet panemaan alttiiksi henkensä. Hän vapisee niiden kaikkien
+puolesta niinkuin tämän omansa puolesta. Kummallista: ihminen on
+antanut pois kaikki mitä hänellä on ollut, omaisuutensa, poikansa.
+Mutta hän on saanut sijaan koko isänmaan!
+
+Yhä tuijottaa äiti hautaan. Hän on nyt niin ihmeen rikas, hänestä
+tuntuu, että kaikki nuo vainajat, jotka ovat antaneet hänelle isänmaan,
+ovat yhtä rakkaat kuin hänen omat kauniit poikansa. Niin nuoret he
+olivat, alle kahdenkymmenen. He ostivat vapaaksi isänmaan. Hengellään.
+He antoivat ryöstää itsensä paljaiksi. Se oli isänmaan hinta.
+
+Tuossa seisoo tyttönen, poikain sisko. Hän niin rakasti veljiänsä,
+varsinkin vanhempaa. Tyttö on rippipuvussaan, se on vielä aivan uusi.
+Kuumeiset täplät palavat hänen poskillaan, nyyhkytyksen mainingit
+nostattavat väkivaltaisesti rintaa. Hän tuntuu olevan kuin yksinään
+tällä haudalla. Hän ei näe ketään, hän ei kuule mitä ympärillä
+tapahtuu. Muisteleeko hän jotakin niistä öistä, jolloin tulipalon loimu
+valaisi taivaanrantaa ja hän seisoi kotinsa pihamaalla ja kuunteli
+tykinpauketta. Pojat ovat siellä mukana, molemmat veljet ja niin
+monta, monta muuta... Nyt soittaa kuularuisku... selvästi saattaa sen
+kuulla... Pojat ovat siellä...
+
+Kuinka lauha onkaan yö, oikea esikevään yö. Lumi risahtelee pudotessaan
+oksilta. Mitä onkaan tulossa Suomen kansalle? Esikevättäkö tämä on...?
+Tytön sydän lyö kuin polttava paise. Taas jysähdys, sitten kallion
+kumea ulvahdus.
+
+Hän koettaa tästä puolin muuttaa elämänsä. Kuinka usein hän onkaan
+ollut tyytymätön ja ynseä. Hän koettaa nyt hillitä kiivaan luontonsa
+ja olla iloinen ja ystävällinen kaikille. Kuinka hyvä onkaan ollut
+kotona, oli isä, äiti, oli työtä, olivat pojat, oli jokapäiväinen
+leipä. Mutta kiittikö hän niistä koskaan oikein sydämensä pohjasta?
+Oi, jospa hän saisikin tilaisuuden hyvittää, mitä on rikkonut!... Taas
+alkaa tuo kauhea rätinä. Varmaan ei sen kynsistä pääse kukaan elävänä.
+Suuret ovat meidän syntimme olleet. Riidassa, kateudessa me olemme
+myrkyttäneet itseämme — opimmeko nyt jotakin?
+
+Palelee. Hän menee sisään, veljien huoneeseen ja istahtaa samalle
+tuolille ikkunan pieleen, missä rakkain veli viimeksi istui. Tässä
+he puhelivat sinä lauantai-iltana, jolloin pojat viimein läksivät.
+Puhuttiin Suomen tulevaisuudesta. Vaikka he olivat niin nuoria, niin
+he olivat ajatelleet sitä ja tehneet itselleen kuvan siitä miten
+isänmaata olisi asuttava ja rakennettava. Kun isänmaa on vapautettu,
+niin yksilöiden ennen kaikkea pitää alistua itsekuriin, heidän pitää
+luopua mieliteoistaan ja kaikella harrastuksella rakentaa yhteistä
+kokonaisuutta, suurta kotia. Isänmaa ei ole turvattu sinä hetkenä,
+jolloin vihollinen on karkotettu, vaan silloin, kun sen pojat ja
+tyttäret ovat valmiit jatkuvasti, iloisella mielellä täyttämään
+kansalaisvelvollisuutensa, kaikki yhden puolesta ja yksi kaikkien
+puolesta. Vasta silloin on isänmaa turvattu, kun täällä vallitsee
+uhrimieli, ei yksin sodassa vaan rauhassa, henki, joka panee itsensä
+alttiiksi... Uhrimieli...
+
+Tyttö oli katsahtanut veljiin. »Te, te voitte uhrata», oli hän sanonut,
+»te, pojat, voitte antaa henkenne. Mutta minä?» Silloin se rakkaampi
+pojista oli nauranut ja sanonut, että sodan jälkeen, sitten kun tätä
+riitaista isänmaata aletaan järjestellä, sitten vasta uhrimieli oikein
+tulee kysymykseen. Vasta silloin kysytään kuka jatkuvasti jaksaa
+vuodesta vuoteen kuolettaa pienet mielitekonsa, joita meillä on
+totuttu noudattamaan ja alistua yhteisen edun vaatimuksiin. Silloin
+kysytään kuka ottaa pestin totuuden soturina, kuka vihaa vääryyttä ja
+valhetta, kuka muistaa joka hetki, joka tunti, pienissä arkisissa,
+näkymättömissäkin askareissansa, että hän niissä tunnollisuudellaan
+rakentaa isänmaata ja että isänmaa on rakennettava suureksi. Ei kannata
+totisesti vuodattaa vertansa, jollei usko, että isänmaasta tulee
+oikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten koti. Mutta vasta jatkuva,
+sitkeä työ vuodesta vuoteen, pimeimpiä kolkkia myöten lääkitsee
+sodan haavat ja toteuttaa ne unelmat, joiden puolesta sotilas antaa
+elämänsä. Täällä meillä on viljelys, valistus, henkien sivistys
+pinnalla. Täällä täytyy kyntää syvään. Täällä tarvitaan, sanottakoon se
+vieläkin: uhrimieltä, ensimmäiseksi uhrimieltä, toiseksi uhrimieltä ja
+kolmanneksi uhrimieltä...»
+
+Tyttö tuijottaa hautaan ja vuokot hänen veljiensä arkuilla loistavat
+häntä vastaan ihmeellisellä valolla. Valo kangastaa myöskin hänen
+sielussaan, hän ymmärtää, että hänelle on jäänyt kallis perintö: Suomi
+oikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten kodiksi. Muuten ovat uhrit
+olleet turhat. Onnelliset ovat ne ihmiset, joissa vallitsee uhrimieli.
+Se on elämän leipä sodassa ja rauhassa. Jos uhrimieli ihmisrinnassa
+tyrehtyy, niin ihminen kuivettuu niinkuin oksa ja isänmaa pudottaa
+hänet yhteydestään. Jos uhrimieli tyrehtyy kansasta, niin on kansa
+kuoleman oma. Isänmaa ilman kansan uhrimieltä on niinkuin äiti, jonka
+luonnottomat lapset ovat vieneet asumattomaan kalliosaareen aavassa
+meressä.
+
+Tyttö mustassa rippipuvussaan seisoo säteilevin kasvoin. Hän ymmärtää
+nyt niin paljon. Hän ymmärtää mitä on koti ja mitä on isänmaa.
+Niin paljon täytyy ihmisen läpikäydä ennenkuin hän käsittää juuri
+yksinkertaiset suuret totuudet... Koti, sehän on se pieni armas
+paikka, minkä minä työlläni ja sydämelläni saan tehdä aurinkoiseksi,
+missä minä saan elää ja kuolla. Ja isänmaa, se on se suuri koti, joka
+tuhansien kansalaisteni käsien ja sydänten varassa kasvaa totuuden ja
+valon tyyssijaksi. Sama kieli, samat muistot, sama tulevaisuudentoivo
+yhdistää meidät yhdeksi perheeksi.
+
+Mutta jo alkaa pyhä toimitus ja yli aurinkoisen kalmiston, yli ristien
+ja nurmettuneiden hautojen, yli tuoreen veljeshaudan, yli tuhansien
+elävien vyöryy virsi:
+
+    O Herra siunaa Suomen kansa,
+    suo sille armos runsaus,
+    suo sille lohtu haavoissansa
+    ja tuskassansa unohdus,
+    pois pyyhi vedet silmiemme,
+    pois veritahrat tannertemme.
+
+    Sun voittos päivän huomenessa
+    suo että suureks Suomi sais,
+    suo että kahleen kirvotessa
+    myös orjan mieli kirpoais,
+    suo meille voima voimastasi
+    ja valkeus sun valostasi.
+
+    Sa siunannut oot aseitamme,
+    kun pakoon lyötiin sorron yö,
+    myös siunaa rauhan-askartamme,
+    tee kaunihiksi kansan työ.
+    Miss' äsken hurme maata kasti,
+    suo oraan itää runsahasti.
+
+    O Herra siunaa Suomen kansa,
+    suo sille voimas runsaus,
+    se kaikiss' että vaiheissansa
+    ois oma kansas, valittus.
+    O Herra, kalliimpana saamme
+    nyt kädestäsi synnyinmaamme.
+
+Monet veljeshaudat on meillä keväällä v. 1918 luotu umpeen ja
+uhrimielen siunaus on niinkuin keväinen sade käynyt yli Suomen maan.
+Moni on ilolla antanut kalleimpansa, moni on saanut ymmärtää mitä on
+koti ja mitä on isänmaa.
+
+Mutta isänmaa ei ole turvattu sillä hetkellä jolloin vihollinen on
+voitettu. Isänmaa turvataan vasta pitkän, sitkeän, hellittämättä
+jatkuvan rauhan työn kautta, työn, jolloin Suomesta, itsekkäitä
+yksityisiä etuja kysymättä, poistetaan onnettomuuksien syyt, jolloin
+täällä valaistaan pimeinkin kolkka, jolloin uhrimieli luo tästä maasta
+totuutta ja onnea kohti pyrkivien ihmisten kodin. Meille eläville
+kaikuvat saarnat veljeshaudoilta, meidän täytyy teossa toteuttaa
+kaatuneiden unelmat. Auki korvat ja auki sydämet, ei saa olla yhtään
+kuuroa korvaa, ei yhtään penseää sydäntä — taikka on taistelu ollut
+turha, taikka on kärsimys ollut turha, taikka luisuu käsistämme
+kalliisti ostettu vapaus ja me olemme tuomitut orjiksi kansojen
+joukossa. Nyt jos emme ota vapautemme hetkestä vaaria, nyt jos emme
+turvaa isänmaata ja kotia, nyt jos emme kaikella järjellämme punnitse
+syitä ja seurauksia, nyt jos ryhdymme edesvastuuttomiin tekoihin ja
+jatkamme raakuuden palvelusta tässä maassa — nyt menee hetkemme ohi
+eikä ehkä koskaan palaja.
+
+Meidän sukupolvemme on niittänyt monien menneiden polvien syntisadon,
+verisadon. Sillä älkäämme me kuvitelko, että tapaukset nousevat
+pinnalle ilman siementä ja ilman vartta. Meidän omissa teoissamme
+kolmannesta ja neljännestä polvesta asti on ollut siemen kaikkeen.
+Meidän syntimme läpi sukupolvien ovat ensi sijassa olleet täällä
+tapahtuneiden kauhutekojen siemen. Mutta meidän sukupolvemme on
+myöskin niittänyt sen kirkastuksen, sen uhrimielen, jonka esi-isien ja
+esiäitien rehellisyys, hurskaus, työ ja intomieli kylvivät. Me olemme
+saaneet nähdä myöskin ihanan uhrimielen kansassamme.
+
+Älkäämme unohtako, että me jokainen joka hetki, joka silmänräpäys
+ajatuksilla, sanoilla ja teoilla kylvämme uutta siementä tuleville
+polville, kirouksen siementä tai siunauksen siementä. Varokaamme
+verikylvöä, kavahtakaamme vihan ja valheen siementä!
+
+Veljeshaudat keväällä 1918, uhrien haudat ovat antaneet Suomelle
+uuden sisällön. Niistä puhuu meille eläville isänmaan omantunnonääni:
+älkää tehkö tyhjäksi vuodatettua veriuhria, älkää hukatko Suomen
+itsenäisyyttä. Suomi tulee aina olemaan vaarassa. Olkaa aina valmiit
+uhraamaan. Vain uhrimieli turvaa suomalaisen isänmaan.
+
+
+
+
+HELMET
+
+
+Tulin kerran käydessäni kaupungissa kultasepän liikkeeseen ja sain
+nähdä hänen helmivarastonsa. Melko suuressa laatikossa oli kolme
+osastoa ja näihin oli helmet lajiteltu. Olin kuullut, että helmet aina
+ovat kauniit, puhtaat ja kallisarvoiset, mutta nyt näin, että niitä on
+monta lajia. Se mitä näin ensimmäisessä osastossa, muistutti miltei
+pajakuonaa. Siinä oli läjä pieniä, hauraita, lianvärisiä esineitä,
+milloin tummien peltoherneiden näköisiä, milloin aivan muodottomia.
+Ne olivat hauraita ja epäjaloja, mitättömiä, arvottomia ja kuitenkin
+olivat nekin helmiä. Oliko ne sitten ennenaikaisesti nostettu
+päivänvaloon, varhemmin kuin ne olivat ehtineet kehittyä? Toiset
+eläimet tuottivat vain tällaisia helmiä, ja enimmät. Näitä hauraita,
+tummia oli paljon enemmän kuin noita muita.
+
+Toisessa osastossa laatikkoa oli jo aivan toisenlaisia helmiä. Jotkut
+olivat muotovalmiit ja kauniisti hioutuneet, mutta niiden väri ja
+loisto eivät olleet kehittyneet samassa määrin kuin niiden muoto.
+Toiset olivat jääneet kokonaan muotopuoliksi, mutta onnistuneet
+johonkin kohtaansa kokoamaan ihanan hohdon. Tuo yksi loistava kohta
+keskellä muuten epätäydellistä helmeä teki sen arvokkaaksi. Toisissa
+näistä helmistä tapasi raskaan, ikävöivän hehkun, ikään kuin ne
+alituisesti olisivat kamppailleet kohti jotakin valoa, joka häämötti
+niille, mutta jota oli vaikea saavuttaa. Oli kummallista katsella
+näitä keskeneräisiä, ikään kuin kamppailevia helmiä. Ei löytänyt kahta
+samanlaista. Kullakin helmellä oli erikoiset puutteellisuutensa ja
+erikoiset etunsa. Toiset olivat kauneudessa ja jaloudessa päässeet
+pitemmälle kuin toiset. Kaikille oli yhteistä niiden kaipaus ja
+ikävöiminen kirkkauteen. Näitä helmiä oli paljon vähemmän kuin noita
+tummia.
+
+Kolmannessa osastossa vihdoin oli vain harvoja helmiä. Nämä olivat
+ihmeelliset. Ne hohtivat hiljaisella, täyteläisellä valolla, ne olivat
+lujat, raskaat ja hioutuneet. Toiset hohtivat kuin lämmin sinertävä
+syyskuutamo, toiset kuin tähdet talvisella taivaalla, toisissa säteili
+iloinen auringon kelta, toiset punersivat lempeästi kuin vaalean ruusun
+lehti. Jotkut olivat maidon valkoiset, jotkut läpikuultavat kuin kyynel
+tai kastepisara. Nämäkin helmet olivat jokainen erilaiset, jokainen oli
+käynyt läpi oman kehityksen, jokainen oli saavuttanut oman erikoisen
+hohteensa. Toiset olivat suuret, toiset olivat pienet. Kaikille oli
+yhteistä lujuus ja kirkkaus.
+
+Syvällä jokien ja järvien pohjalla asuu pieni eläin, joka kipeydestään
+tuottaa nämä helmet. Aivan terveet eläimet eivät tuota mitään
+helmiä. Toisten ja enimpien sairaus tuottaa vain kuonaa, toisten
+tuo kamppailun, kaipauksen kirkkauteen ja ehkäpä yhden pienen
+täydellisyyden täplän, muutamat harvat vihdoin saavuttavat kirkkauden.
+Jokainen näistä pienistä eläimistä kulkee yksinään syvällä vedessä,
+kulkee virran mukana kohti merta. Kaikille kajastaa ylhäältä taivas,
+kukkivat ympärillä rannat, hohtaa auringon loisto.
+
+Syvällä elämän virrassa kulkevat ihmisten lapset kohti merta, kohti
+ikuisuutta. Jokainen on yksin — syvimmässä mielessä yksin, huolimatta
+kaikesta ystävyydestä, kaikesta rakkaudesta, mitä elämä tarjoaa.
+Jokainen kantaa povessaan omaa suruaan, omaa kipuaan, sitä, mitä ei
+kukaan voi ottaa pois. Minun rakkain ystäväni ei voi minua siitä
+vapauttaa, minun pahin vihamieheni ei voi sitä minulta ryöstää. Minun
+suruni jää minulle, vaikka kadottaisin kaiken muun. Se on ehkä lopulta
+koko omaisuuteni. Kukaan ei sitä näe, minä kätken sen. Minun huuleni
+hymyilevät, mutta minun sydämeni pohjalla on kärsimykseni, kaipaukseni,
+minkä nimen sille antanenkin. Ympärillä kukkivat kesäiset rannat,
+ympärillä käyvät syysmyrskyt, ylhäällä loistaa sininen taivas, ylhäällä
+sädehtivät tähdet — minä kuljen yksinäni kohti kuolemaa, povessani
+kärsimykseni, helmeni. Ja minun rinnallani miljoonat toiset ihmiset,
+kaikki yhtä yksinäisinä, kaikki kohti kuolemaa, kaikki kantaen mukanaan
+ainoaa omaisuuttaan: suruaan.
+
+Helmiaines on meissä kaikissa ihmisissä — mitä teemme me helmestämme?
+Tuleeko meidän surustamme kuonaa, mustaa haurasta syntiä, joka
+pimentää meidät itsemme, josta ei ole iloa kenellekään? Vai jaksammeko
+kamppailla itsellemme edes voimakkaan kaipauksen totuuteen ja
+kirkkauteen, jaksammeko muotopuoleen helmeemme luoda edes yhden
+loistavan täplän, joka valaisee meidän sieluamme ja hohtaa iloa
+ulospäin? Tai vihdoin: yrittäisimmekö korkeammalle, palaisiko
+mielemme kaikkein korkeimpaan? Tekisimmekö niinkuin vanha viisas,
+joka meni ja möi kaikki mitä hänellä oli ostaakseen yhden kalliin
+päärlyn? Ihmeellisellä valolla palaa se ihmissuru, joka edes jonkin
+silmänräpäyksen ajan on tuntenut kirkastuksen rauhaa. Sen helmen vuoksi
+kannattaa myydä kaikki mitä omistaa.
+
+Kaikki mitä me omistamme kehdosta hautaan asti, iloiset järvenrannat,
+kukkivat vainiot, uskolliset eläimet, ystävyys ja rakkaus, kaikki
+on vain laina, jonka edelliset sukupolvet siirsivät meille ja jonka
+me vuorostamme jätämme tuleville sukupolville. Kaikki on annettu
+käytettäväksi sillä lailla, että meidän sielumme helmi lainaa hoitaessa
+kasvaa lujaksi ja hohtavaksi. Minkä arvoiset me itse asiassa olemme,
+jos meidän sielumme helmi on mustaa kuonaa!
+
+Syvällä ihmisrinnassa asuvat ne tunnot, jotka määräävät, mitä meidän
+helmestämme tulee, miten me pimennämme tai valaisemme elämää ja mitä me
+jätämme jälkeemme sekä mitä me viemme mukanamme iäisyyteen, kun meidän
+retkemme elämän rantojen varsilla loppuu.
+
+
+
+
+KUOLLEET JA ELOONJÄÄNEET
+
+
+Eräänä päivänä kevätkesää 1918, kun kylän lapset leikittelivät raitilla
+ja ukko Jeremias istuskeli päivänpaisteessa osuuskaupan ovella, sattui
+sisäpuolella seuraava kohtaus.
+
+Heinosen leski, Martin ja Einon äiti seisoi myymäläpöydän ääressä
+ja itki. Hän oli pyytänyt kangasta, mutta kankaat olivat jääneet
+läjään hänen eteensä. Sitten hän oli pyytänyt anturanahkaa ja sitä
+johtaja paraikaa leikkasi. Muut ostajat, suutarin Maija ja tohtorin
+palvelustyttö, katselivat vaieten toimitusta. Tylsä puukko nirsi
+nahkaa, pitäen vihlovaa ääntä, joka sekaantui lesken nyyhkytyksiin.
+
+Martin ja Einon äiti oli taasen joutunut puhumaan siitä ainoasta
+mistä hän enää osasi puhua: kuolleesta pojastaan, joka makasi vieraan
+kirkkomaan mullassa. Itku oli keskeyttänyt hänen niin moneen kertaan
+toistetut ajatuksensa.
+
+Ei kukaan puhunut. Heinosen leski oli enimmän kärsinyt koko kylässä,
+oli siinä vain ristiä yhden ihmisen osaksi, kun oli kaatunut poika
+ja palanut koti. Ja vielä niin julmalla tavalla oli ollut rääkättynä
+kuollut. Ei ollut ihme, että äiti, tämä Heinosen Iita suri. Ostajat
+seisoivat ääneti ja odottivat, että johtaja saisi itkevän äidin anturat
+eroon siitä suuresta vuodasta, joka oli levitetty toiseen päähän
+myymäläpöytää. He katselivat toimitusta juhlallisina ikäänkuin jokainen
+olisi ajatellut niitä raskaita askelia mitä leski tulisi ottamaan ennen
+niin somalla pihamaallaan, missä nyt törröttivät kolkot savupiiput.
+Ehkäpä he myöskin ajattelivat omia surujaan, kenelläpä niitä ei olisi
+ollut.
+
+— Siellä kaukana on Martti, valitteli äiti, — vieraat hautasivat,
+vieraat holhosivat, ei yhtä kukkaa ole oma äiti saanut haudalle
+istuttaa. Mitäs vieraat, vieraat ovat vieraita...
+
+Muut ostajat katsahtivat toisiinsa. Yhtä ja samaa puheli Iita-raukka,
+sekoamisen merkki se sellainen oli. Suutarin Maija korjasi kainaloonsa
+ostoskäärönsä ja rupesi vihdoin neuvomaan Heinosen leskeä. Ei ollut
+kristityn puhetta sellainen puhe, sekoaminen siitä tuli. Tallessa ovat
+kuolleet, eloonjääneillä, heillä on hiki ja vaivannäkö.
+
+Kuolleen Martin äiti oli omissa ajatuksissaan. Tohtorin Olkakin
+tuijotti ääneti seinään. Tuntui tukalalta. Johtaja taisteli nahan
+kanssa, olipa tuo veitsi päässyt tylsäksi. Pyyhkiessä silmiään
+esiliinaan, tuli äidin mieleen sekin kerta, jolloin Martti oli hänelle
+tuonut tämän esiliinan. Sellainen oli Martti ollut: aina hän muisti
+äitiä.
+
+Olka näki ilmielävänä silmissään Martin, kuinka hän mäen alla, juuri
+siinä missä polku erosi hänen äitinsä mökille, aina hyppäsi alas
+kuormalta — hänhän oli niin sääliväinen eläimiä kohtaan. Siinä hän
+oli nähnyt Martin sinäkin iltana, jolloin Martti läksi. Martti oli
+tullut hiihtäen. Olka oli häntä odottanut, mutta ei Martti siitä
+tietänyt. »Onpa sinun kätesi kylmä», oli Martti sanonut. Hänen oli
+kuuma ja kiire. Ei se heidän asiansa silloinkaan tullut selvitetyksi.
+Martti kysyi, mahtoiko äiti olla kotona. Olka sanoi, että kyllä kai,
+mihinkäpäs hän näin illalla. »Voi hyvin sitten», sanoi Martti ja ojensi
+uudelleen kätensä. Se oli niin kuuma ja tykytti Olkan kädessä. Niinkuin
+Olka olisi tuntenut, että tämä oli viimeinen kerta, niin teki hänen
+mielensä huutaa Martille vielä jotakin, mutta Martti meni jo tuolla
+korkealla mäellä, sukset käsissään. Tähdet olivat taivaalla, Martti
+astui kuin suoraan tähtiä kohti. Olka oli painanut kädet sydäntään
+vasten ja vielä seisonut siinä mäen alla. Koira Heinosella oli ruvennut
+haukkumaan. »Voi hyvin sitten.»
+
+— Ihminen on niinkuin heinä ja niinkuin kukkanen kedolla, jatkoi Maija
+äskeistä keskustelua.
+
+Samassa heräsi hänessä aivan yhtäkkiä suutarinvaimo, ja hän katkaisi
+juhlalliset ajatuksensa ja huudahti tuskastuneena:
+
+— Eikö nyt kenelläkään ole terävämpää veistä lainata johtajalle,
+ihanhan hän vinguttaa tuota nahkaa niinkuin pahankurinen lapsi
+koiranpentua.
+
+Johtaja punehtui, hän oli sellainen nuori aatteen mies, toissilmäinen
+ja vasta hiljan tullut toimeensa.
+
+Kaikille kävi olo ikäänkuin helpommaksi. Lahdenperän Jeremias nousi
+auringonpaisteesta, tuli puotiin, veti puukon tupesta, pyyhkäisi
+sitä housuihinsa ja ojensi johtajalle. Näki sen, että siinä oli
+ammattimiehen veitsi, oli maar sillä moni korea puuastia syntynyt
+vuosien vieriessä. Jeremias yskähti syvältä ja leveästi, koko hänen
+työilonsa niin monien iltapuhteiden kestäessä höyläpenkin ääressä
+keskellä kahisevaa lastukasaa, hänen ylpeytensä monien kyläkuntien
+parhaimpana kirvesmiehenä — kaikki tuo hyrskähti hänen yskähtäessään
+rinnassa.
+
+— Onhan se jo ollut tupessaan kolmattakymmentä vuotta. Se on Niinimäen
+veljesten takoma. Ne olivat kaikki seppiä ja mihin ne vain käsillään
+tarttuivat, se luonnisti. Ja sellainen se on ihminenkin, että
+luontevaksi on seppänsä käsistä lähtenyt. Heinä kuin heinä ja kukkanen
+kuin kukkanen. Mutta puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen.
+
+Viilsi Jeremiaan puukko toki toisella lailla halki anturanahan.
+Tuotapikaa sai ukko takaisin puukkonsa ja palasi päivänpaisteeseen
+portaille. Ovi puotiin oli auki, kuuli sekä sen mitä sisällä tapahtui
+että sen mitä ulkona. Kuolleen Martin äiti oli siepannut kiinni
+keskustelun pään ja luuli sitä jatkavansa.
+
+— Kukkanen kuin kukkanen! sanoi hän haikeaan tapaansa. — Ei yhtä
+kukkasta saanut oma äiti istuttaa haudalle.
+
+Olka katsahti Martin äitiin silmällä, joka sekä vihaa että rakastaa.
+Äiti oli hylkinyt köyhää tyttöä ja toivonut pojalleen suurellista
+morsianta. Kerrankin kun Martti ajoi niittokonetta juuri siinä heidän
+aitansa takana, oli Olka pysähtynyt aidanvierelle ja antanut hevoselle
+leipäpalan. Silloin oli Martin äiti tullut ja sanonut, ettei heidän
+hevosensa ollut minkään puutteessa, hyvä laidun heillä oli. Vieläkin
+poltti Olkan sydämessä, kun hän tämän muisti.
+
+— Puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen ja vaikkapa niittokone
+kuin niittokonekin, sanoi hän niin vihlovan kipeästi, että
+suutarinvaimon huulilla selvästi oli jokin kova vastaus.
+
+— Kyllähän se sota on niittokone, koetti johtaja tasoitella ja astui
+oven puolelle, missä peltiämpärit riippuivat.
+
+Olka, joka oli niitä ostamassa, tuli perässä, suupielissä vielä
+nauru ja silmäkulmassa särkynyt kyynel. Tuuli hulmusi kuumana ja
+hyvänhajuisena sisään ovesta ja ikkunoista. Silmänkantamien alalla
+pölysivät ruisvainiot ja kulki sininen auer. Kärpäset surisivat
+ja perhoset leijailivat ukon ympärillä, joka istui portailla.
+Suutarinvaimo piti suunsa kiinni, jokainen ajatteli omia ajatuksiaan.
+Vihdoin sanoi Jeremias:
+
+— Yhteinen seppä, yhteinen seppä kedon kukkasilla ja puukkojen
+tekijöillä!
+
+Sekä suutarinvaimo ja Heinosen leski olivat jo pois menossa. Olka
+heilutti niin ärsyttävästi ämpäriä käsivarrellaan, että Maija pysähtyi.
+
+— Vai yhteinen! tiuskasi hän. — Se joka antaa kedon kukkasten kasvaa
+se on taivaallinen Isä, mutta puukot ja niittokoneet ovat syntisten
+ihmisten tekoja.
+
+Hyväntahtoinen johtaja riensi taasen sovittamaan.
+
+— Me profeteeraamme puolittain ja ymmärrämme puolittain. Älkää te
+surko, emäntä. Saitte hyvät anturat, niillä astutte monet askeleet ja
+voi tulla ilonpäiviäkin.
+
+Leski katsoi häneen ja sanoi:
+
+— Ei ikinä! Ei tule enää ilonpäiviä. Ei kukkasta saanut oma äiti
+istuttaa... Olisi ollut se verenpisarakin nyt niin kaunis.
+
+Olka lakkasi heiluttamasta ämpäriä. Hänen mieleensä oli tullut hänen
+myrttinsä. Sekin oli nyt niin kaunis, täydessä kukassa... Mutta kukas
+tuo oli?
+
+Puukko ja puukonterät sentään, sotilashan se oli, Halmeen Antti olikin,
+vaikka häntä tuskin olisi tuntenut, niin suoraksi ja sorjaksi hän oli
+käynyt! Antti toi terveisiä Einolta, yhdessä olivat juuri tulleet
+vankileiriltä. Olivat käyneet Heinosella ja leipääkin olivat ottaneet
+puodista, kun oli nälkä. Ei Einolla mitään hätää ollut, saunaan lupasi
+panna pitkäkseen, kaunis verenpisarahan siellä kukki ikkunalla.
+
+Itkettynyt äiti ikään kuin heräsi. Hänen silmiinsä tuli niinkuin
+sokealle ihmiselle ihmeen kautta yhtäkkiä näkö. Hän siirteli
+anturanahkaa kainalosta toiseen ja puheli miltei ärtyneenä.
+
+Niin, Eino, vai tuli Eino. Niin, miksei hän olisi tullut, eihän
+hän ollut kaatunut. Ei hän ollut äidilleen koskaan ollut sitä mitä
+vainaja, Martti. Eino ajatteli muitakin ja varmaan menee naimisiinkin,
+mutta Martti aina vain sanoi, että hän elää siinä Heinosella mamman
+kanssa. Ja niin piti menemän, ettei hänen haudallaankaan ollut äiti
+saanut itkeä. Ei suinkaan siellä kukaan ollut kyyneltä vuodattanut
+eikä kukkasta istuttanut. Vain kirje oli tullut Eräjärven rovastilta,
+että taistelukentältä oli korjattu poika ja että silmät...! Oi Herra
+Jumala! Kun sitä ajattelikin, oli kuin olisi tuntenut omiin silmiin
+työnnettävän palavaa rautaa. Ei, ei tauonnut tämä tuska! Ja että juuri
+piti mennä tämän Martin, joka oli käynyt koulut ja opistot. Hänellähän
+oli ollut tarkoitus, että hän vielä taloa laajentaa ja vie trilloilla
+ja kiiltävällä juoksijalla vanhan mamman kirkkoon. Ja näin piti käydä.
+Ei kukkasta ollut äiti saanut hänen haudalleen istuttaa.
+
+Suutarinvaimo nykäisi häntä käsipuolesta. Aina vain samaa hän hoki. Ei
+sitä kukaan jaksanut kuunnella.
+
+— No nyt, keskeytti Antti yhtäkkiä hänen puheentulonsa, — nyt sopii
+sinne Eräjärvelle istuttaa ruusut ja verenpisarat. Siellä vietetään
+sankarihaudalla juhlat ja kaikki kaatuneiden omaiset kutsutaan
+juhlavieraiksi. Eino tietää. Ensi sunnuntaina ovat juhlat, vai
+lienevätkö seuraavana. Eino kyllä tietää. Ja kutsukirjeenkin pitäisi
+vielä tuleman. Niin että ei nyt kannata itkeä, sopii istuttaa
+verenpisarat ja vaikka myrtitkin.
+
+Äiti oli vaiennut ja ilonkyyneleet kiilsivät hänen silmissään. Vai että
+Eräjärvelle — vai että hän saisi nähdä poikansa haudan, saisi istuttaa
+sinne kukkasensa. Kiitos olkoon Jumalalle tästä suuresta armosta. Hän
+saa nähdä poikansa haudan. Läpi mullan, kolmen kyynärän syvyyteen itkee
+hän kyyneleensä. Ah, Herra Jumala, tätä iloa ja tätä tuskaa!
+
+Ja hyvästiä sanomatta, ostos kainalossaan läksi äiti tuontien menemään
+kohti poltettua kotiaan.
+
+Olka oli käynyt valkoiseksi ja äänettömäksi. Morsiuskruunuksi hän
+oli kukkaansa kasvattanut. Haudalle se nyt pääsisi. Yhdestä asiasta
+jos olisi ollut varma: olisiko Martti ottanut hänet vai oliko äiti
+oikeassa. Ei ollut tullut puhutuksi heidän asiansa. »Voi hyvin sitten.»
+Se toivotus oli ainoa minkä kuollut oli hänelle jättänyt, hänen ainoa
+perintönsä ja omaisuutensa. Sillä täytyi elää läpi elämän. Poloinen
+äiti, yksinään oli hänkin. Hänellä oli vielä poika, mutta hän ei sitä
+nähnyt. »Voi hyvin sitten!»
+
+Olka oli jo astunut kappaleen matkaa omalle taholleen, kun hän yhtäkkiä
+palasi takaisin:
+
+— Milloinkas sanoittekaan juhlan olevan siellä Eräjärvellä?
+
+Antti oli johtajalle kuvaamassa oloja vankileirillä. Hän vastasi että
+sunnuntaista viikon taa.
+
+— Eikös ensi sunnuntaina?
+
+Antti mietti hetken ja vastasi, että kyllä ne juhlat sittenkin taisivat
+olla sunnuntaista viikon taakse. Pitäisi toimittaa sille eukolle, sille
+Einon äidille sana, ettei vielä laputa turhaan Eräjärvelle.
+
+Kun äiti nousi ylös kotimäkeä, ei hän ajatellut Einoa, elävää
+poikaansa, vaan verenpisaraa, joka hänen piti viedä kuolleen poikansa
+haudalle. Siinä oli keskellä pihamaata ruma tulipalonjättö, kaksi
+käryttynyttä pihlajaa, kaksi törröttävää savupiippua, tuhkaa ja
+tuvan irti kiskaistu ovi. Äiti astui nopeasti niiden ohitse ja tuli
+pientä polkua myöten saunalle. Siellä hohti jo vihertävän ruudun läpi
+verenpisara. Mikä onni että hän oli sen pelastanut! Ihmiset olivat
+häntä nauraneet, kun hän jätti hopealusikkansa palamaan ja pelasti
+verenpisaransa. Mutta sehän oli aivan kuin Jumalan johdatusta.
+
+Eino makasi sängyssä ja äiti istui penkillä kukkasensa ääressä. Poikaa
+ei saanut pysymään valveilla. Laihtunuthan hän oli, mutta muuten terve.
+Tämä Eino olikin aina ollut niin voimakas, Martti, hän oli lapsena
+sairastellut.
+
+— Mistä sinä sait kuulla, että juhlat ovat sunnuntaina? huusi äiti ja
+ravisti Einoa hartioista.
+
+— Yksi poika sanoi junassa. Sen pojan veli on siinä samassa haudassa.
+
+— Tiesikö hän varmasti?
+
+— No tottakai, kun hän itsekin menee sinne.
+
+Siis ensi pyhänä, ensi pyhänä! Elävän poikansa vetäessä syviä
+henkäyksiä istui äiti riemun ja tuskan vallassa ajatellen kuollutta.
+Hänen sydämensä sykki pakahtumaisillaan. Oli kuin hän olisi
+valmistautunut näkemään Marttia viimeisen kerran. Hän mietti kaikkea
+mitä hän hänelle sanoisi. Kukkanen jää hänen puolestaan Martin
+luo. Hän laski molemmat kätensä kukkaruukun ympärille ja kohdisti
+kaiken hellyytensä vastaiseksi kukkaseen. Ja raskaat sinipunertavat
+pisarat tuntuivat todella imevän itseensä hänen tuskansa. Ne ikään
+kuin paisuivat hänen nähtensä, paisuivat hänen kyynelistään, hänen
+rukouksistaan.
+
+Kuin unessa käyden toimitti äiti arkiset askareensa. Hänen ajatuksensa
+olivat tulevassa pyhäpäivässä. Tottapahan nyt juhlapäiväksi kaunistavat
+siellä Eräjärvellä haudan, ettei omaisten tarvitse nähdä sitä
+hoitamattomana. Vieraat ovat vieraita, eivät suinkaan ne muuten hoida.
+
+Torstaiaamuna sanoi Eino yhtäkkiä:
+
+— Mutta jos juhla olikin vasta toisena sunnuntaina?
+
+Äiti hätkähti ikään kuin hänelle olisi ollut tapahtumaisillaan suuri
+vääryys. Hän ei jaksa odottaa seuraavaan sunnuntaihin. Hän oli
+muutenkin laskenut päiviä ja hetkiä.
+
+— Olisi pitänyt tulla kirje, sanoi Eino armottomasti.
+
+— Se on voinut postissa mennä hukkaan, puolusti äiti oikeuttaan.
+— Kyllä me nyt menemme sunnuntaina. Sanoithan sinä sen tullessasi
+selvästi.
+
+Äiti oli joka päivä puistellut hameensa ja huivinsa ja tarkastanut
+kenkänsä — onneksi olivat vaatteet tulipalon aikana olleet aitassa.
+Jo perjantaina hän latoi tavaransa sangalliseen juurikoppaan — ei
+oikeastaan ollutkaan muuta kuin virsikirja ja silkkihuivi.
+
+Eino käveli kädet housuntaskuissa edestakaisin pihamaata.
+
+— Kyllä rakentaminen nyt tulee kalliiksi, sanoi hän äidilleen. — Miten
+tässä päästänee yli talven.
+
+Äiti katsahti häneen nuhdellen ja vastasi haikeaan tapaansa:
+
+— Kyllä Martti olisi rakentanut.
+
+Sitten hän riensi aittaan tarkastamaan matkakoppaansa. Se oli hänen
+ainoa lohdutuksensa. Uudestaan ja uudestaan puisteli hän mustaa
+hamettaan ja totesi, että virsikirja kauniisti oli nenäliinan sisällä.
+
+Eino seisoi savupiippujen luona ja käänteli jalallaan tuhkia. Äiti tuli
+aitasta, otti käteensä kärventyneen rautavanteen ja rupesi itkemään.
+
+— Miksen minäkin tätä teille rakentaisi, sanoi Eino, — jos olisi rahaa.
+Mutta ei sitä mistään nyt saa.
+
+Äiti vastasi itkunsa seasta, kuuntelematta mitä poika oli sanonut:
+
+— Niin, mitäs sinä, ethän sinä veljeäsi kaipaa.
+
+Einon pää painui hiukan. Hän kumartui ja kiskaisi käteensä tuvan oven.
+Samassa se putosi maahan niin että tuhka lenteli.
+
+— Kirjettä vain ei ole tullut, sanoi hän.
+
+— Mitäs kirjeistä. Jos se poika rautatievaunussa sanoi juhlien olevan,
+niin ne ovat.
+
+Jos nyt olisi ollut tavalliset ajat, niin äiti olisi valmistanut
+oikeat vanhanaikaiset kirkkoeväät. Hän sekoitti kuitenkin munavoita
+vakkaan ja otti mukaan kaikki leipänsä. Ei niitä niin monta ollutkaan.
+Yöllä lauantaita vasten ei hän ummistanut silmiään. Musta matala
+huone hämärtyi ja linnut lakkasivat laulamasta. Saunasirkka vain
+äänteli sisäpuolella ja ulkona ruisrääkkä. Äiti makasi selällään,
+kädet ristissä ja ajatteli Vapahtajan yötä Getsemanen yrttitarhassa.
+Hänen rakas kuolleensa oli ikään kuin jossakin lähellä, äiti ei
+hiiskahtanut, jottei hän menisi pois. Ainoastaan hänen sydämensä sykki,
+puhuen pojalle, joka vain näin yösydännä kävi vieraissa ihmisten
+mailla. Kun aamun koi alkoi valaista, tunsi äiti rakkaan loittonevan.
+Linnut virittivät jo iloisia laulujaan. Äiti taivutti päänsä saunan
+matalan oven alitse juuri kun aurinko nousi ja rusotus taivaalta tulvi
+raunioille ja hiiltyneille puille. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi
+valmistautunut lähtemään viimeiselle retkelleen. Ehkä Jumala armossaan
+salliikin hänen kuolla poikansa haudalle.
+
+Kukot lauloivat pitkin kylää. Aidanseipäiden välissä kimmelsivät
+hämähäkinverkot suurina ja ehyinä kuin jotkut oudot pyörät. Juhlallisin
+mielin astui äiti aittaan ja otti sangallisen koppansa. Eino jäi sinne
+nukkumaan. Aitan rappusilla pukeutui äiti mustaan pukuunsa. Hänestä
+tuntui siltä kuin hän olisi pukeutunut valmiiksi arkkuun. Kun hän oli
+sitonut silkin leuan alle, astui hän Einon eteen, joka nukkui sikein
+hengenvedoin.
+
+— Maatkaat vielä ja levätkäät, sanoi äiti, ajatellen Getsemanen yötä. —
+Katso, hetki on lähestynyt...
+
+He kulkivat hevosella ja istuivat aseman odotussalissa. Heillä oli
+tuntikausia odotusaikaa. Verenpisara oli sanomalehtipapereihin
+käärittynä äidin vieressä. Joitakin vanhoja vaimoja sattui aina äidin
+ympärille ja heiltä äiti heti kysyi, olivatko he sattuneet kuulemaan,
+että Eräjärven hautausmaalla huomenna piti olla juhlat sankarihaudalla.
+Hänen poikansa oli siinä haudassa. Niin oli mennyt tämä rakkaampi
+poika, ettei äiti ollut saanut hyvästiä sanoa. Ei hän ajatellut
+silloin kun Martti kotoa läksi, ettei ikinä häntä näkisi. Ei kukkasta
+äiti ollut saanut istuttaa haudalle, nyt vasta saisi viedä tämän
+verenpisaran. Etteihän vain ollut loukkaantunut hevosmatkalla. Ja he
+ottivat auki kääröt ja katsoivat: kylläpä se oli kaunis, ei sellaista
+oltu nähtykään. Tuo sotilas tuossa? Kyllä se oli hänen nuorempi
+poikansa, mutta ei hän ollut koskaan ollut äidilleen sellainen poika
+kuin Martti.
+
+Rautatievaunussa kysyi äiti heti, olivatko matkustajat vastapäätä
+menossa Eräjärvelle. Siellä on juhlat sankarihaudalla. Hänen poikansa
+on siinä haudassa. Tiedustelumatkalla kaatui ja niin hirveästi olivat
+runnelleet. Eikö ollut ketään menijää sinnepäin? Kyllä se oli niin hyvä
+poika, ettei tämä toinen, tämä nuorempi ensinkään ollut sellainen.
+Mikä sitten lienee ollutkin taivaallisen Isän tarkoitus. Ei suinkaan
+hän, äiti, enää jää elämään. Mitäpä elämästä ilman Marttia. Kotikin
+on tuhkana, ei tämä Eino sitä rakenna. Kyllä Martti olisi rakentanut.
+Mitenkä hoitanevat niitä sankarihautoja? Ei suinkaan kukaan sinne
+kukkia istuta, vieraat ovat vieraita. Tässä on tämä kukkanen, tämä
+verenpisara. Pitääpä kastella sitä, jos olisi kuinkakin sattunut
+kuivamaan... Kosteapa tuo näkyy olevan. Kyllä se kaunis oli kotoa
+lähtiessä, miksi lienee sitten käynyt. Hän onkin sitä niin ikävöinyt,
+että saisi edes kukkasen istuttaa poikansa haudalle. Ei lakkaa tämä
+suru, ei milloinkaan. Sanoi johtaja siellä kotona osuuskaupassa,
+kun möi nämä anturat, että tulee vielä ilonpäiviä... Ei tule, ei
+koskaan. Hautaan hän joutaa poikansa luo... Vai ei ketään menijää ole
+Eräjärvelle? Antaapa tuon kukkasen olla tuossa noin, saapa sen sitten
+taas kääröihin. Vai tässä nämä matkustajat jo lähtevätkin pois.
+
+Tyhjälle penkille vastapäätä tuli kaksi miestä, toinen sotilaspuvussa.
+
+— Eino hoi — minnekkä se minun poikani tästä joutui? Ettehän te
+suinkaan — antakaa anteeksi, että kysyn — ole matkalla Eräjärven
+hautausmaalle? No, siellä pitäisi huomenna olla sankarihaudalla
+juhlat... Poika, poikahan minulla on siellä. Rakkain lapsi se on siellä
+kaukana vieraan kirkkomaan mullassa. Niin piti menemän... ei kukkaa
+ole oma äiti saanut istuttaa. Tämän verenpisaran nyt vien. Niin, aina
+se tulee itku... Eino, missäs sinä olet? Etteihän vain mennä ohitse?
+Vai vielä kolme tuntia. Se oli ollut sotilas, joka Einolle, tuolle
+minun nuoremmalle pojalleni tässä viime maanantaina sanoi, että hänkin
+lähtee niinkuin huomiseksi Eräjärvelle. Arvelin vain, että jos olisitte
+sattunut olemaan sama.
+
+Ei yksin se vaunu missä äiti matkusti, vaan seuraavatkin vaunut
+tiesivät juhlallisuuksista Eräjärvellä huomenna. Äidistä ja
+verenpisarasta oli muodostunut keskus, jonka ympärille kaikki tahtoivat
+kokoontua. Nääntyneenä, kyyneleet rinnassa oli hän kuin kuva koko
+Suomi-äidistä, joka on matkalla itkemään kuollutta poikaansa. Hänen
+elävä poikansa seisoi junasillalla, katseli vuodentuloa pelloilla ja
+vainioilla ja mietti, että on kai parasta ruveta palvelukseen, ei se
+rakentaminen käy tällaisena aikana. Hän ajatteli myös, että jokohan tuo
+äiti nyt tuosta menee suruunsa, niin hyvä työihminen kun on ollut eikä
+nyt muuta tee kuin itkee. Mitäs mielelläänhän hän, Eino, olisi mennyt
+Martin sijasta. Martti oli käynyt koulut ja parempi hän oli kaikin
+puolin. Mutta Martilla oli ollut sellainen palava into tähän isänmaan
+taisteluun, mielellään hän oli mennyt kuolemaan. Ei ollut helppoa
+niilläkään, jotka tänne jäivät, taistelu saattoi olla edessä heilläkin,
+monenlainen.
+
+Lähestyttiin vihdoin Eräjärven asemaa ja rupesi tuntumaan oudolta,
+kun ei sinne ollut ketään menijöitä. Ja kuitenkin oli Eräjärven
+hautausmaalla suuri sankarihauta. Koko junasilta oli täynnä väkeä, kun
+äiti ja poika astuivat vaunusta. Mikä painoi äidin kättä, mikä ojensi
+hänelle koria, mikä antoi eväsvoileipänsä. Verenpisaraa äiti itse
+kantoi. Matkustajat heiluttivat hänelle liinojaan, kun hän seisoi siinä
+yksinäisellä asemasillalla.
+
+Siitä ei pitänyt olla peninkulmaakaan kirkolle, jaksothan tuon matkan
+kävelläkin. Eikä hevosia olisi ollut saatavissakaan. Kovalle kuitenkin
+otti kesähelteessä. Kopan äiti mielellään luovutti Einon kannettavaksi,
+mutta verenpisaran hän olisi tahtonut kantaa itse. Taistelun jälkiä
+alkoi jo tulla näkyviin. Oli kaadettu metsää ja pitäjänmakasiinin
+nurkka oli ammuttu mäsäksi. Mäellä tuli vihdoin näkyviin kirkonkylä
+ja kirkko. Kirkon nähdessään laski äiti nopeasti maahan kukkasensa.
+Hän oli pyörtymäisillään. Eino auttoi hänet mättäälle istumaan, otti
+kopasta voileivän ja pakotti hänet syömään. Saunat savusivat kylässä ja
+likeisimmässä talossa tuli tyttö panemaan uusia havuja portaiden eteen.
+
+— Siellä, siellä se on minun lapseni! pääsi äidiltä.
+
+Heidän ei tarvinnut kysyä tietä. Äiti oli yhtäkkiä saanut voimia ja
+käveli nopeasti. Hautausmaan tummat puut tulivat yhä likemmä, kiviaita
+jo näkyi. Ja näkyi jo jotakin vaaleaakin, ikäänkuin olisi ollut suuri
+vaaleanpunainen lakana levitettynä maahan. Äiti käveli niinkuin ei
+hän olisi astellut maan pinnalla, vaan puoleksi liidellyt ilmassa.
+Vapisevin käsin irroitti hän mustan rautaportin edustalla paperit
+kukkansa ympäriltä. Portti vikisi raskaasti saranoillaan. He astuivat
+puiden alle.
+
+Suuri rauha tulvehti niinkuin terveeksitekevä lääke heitä vastaan.
+Vaahteranlehvien varjot hiekalla ja nurmikoilla, koivujen kimmellys
+sinistä taivasta vasten, kuusenlatvojen tumma nousu ylöspäin kilvan
+kirkontornin kanssa, kaikki teki täällä yliluonnollisen vaikutuksen.
+Kaukaisimmasta kulmasta hohti ilta-auringon punerruksessa vaalea,
+kukkiva alue, ikäänkuin se olisi ollut jokin autuaitten sielujen kenttä.
+
+Se oli hyvin suuri hauta, kauttaaltaan rehevien, punertavien kukkien
+peitossa. Kiviaidan takana nostivat päitään rukiintähkät, ulottuen
+kauas metsän laitaan asti ja metsän kupeelta leveni silmän eteen kylä,
+järvi ja autereinen, loppumaton kaukaisuus. Siellä oli ihmiselämä, sen
+työ ja taistelu, täällä oli rauha.
+
+Punertavien kukkien joukosta oikeni nyt suoraksi ihmisolento, nuori
+tyttö, joka oli ollut polvillaan. Hänen kätensä olivat mullassa ja
+toisessa kädessään hän pusersi kitkemiään rikkaruohoja. Muiltakin
+haudoilta kohosi nyt ihmishahmoja.
+
+Äiti ja poika tervehtivät ääneti. Tyttö katseli heihin suurin,
+kummastelevin silmin.
+
+— Onko täällä huomenna juhlat sankarihaudalla? kysyi vihdoin nuori
+sotilas.
+
+— Ne ovat vasta seuraavana sunnuntaina, vastasi tyttö.
+
+— Tämäkö sitten on se sankarihauta? jatkoi sotilas.
+
+— Tämä. Me hoidamme sen vuoronperään, me kylän tytöt.
+
+— Me olemme Martti Heinosen omaisia.
+
+— Hän lepää tässä näin. Tiedän sen siitä että minun veljeni on hänen
+vieressään.
+
+Tyttö astui ulos punertavasta kukkakentästä ja tuli näyttämään sijaa.
+Nuori heleä nurmi siinä versoi mustasta maasta.
+
+Äiti oli käynyt kalmankalpeaksi. Tuskin sai hän verenpisaran käsistään,
+hän putosi suulleen maata vasten.
+
+Hän itki siinä kauan, sitten hän hiljeni. Nuoret odottivat hänen
+nousevan ja puhelivat kuiskaamalla. Vihdoin he rupesivat häntä
+puhuttelemaan. Kun ei hän vastannut, nostivat he häntä kainaloista,
+kumpikin puoleltaan.
+
+— Antakaa olla, vastusti hän sammuvalla äänellä, — minä kuolen tähän.
+
+Ja hän lyyhistyi takaisin. Nuoret neuvottelivat miten olisi
+meneteltävä. Heidän sydämensä sykkivät kiivaasti eivätkä he enää
+katsoneet toisiaan silmiin. He olivat hiljaa, poika kuopien saappaansa
+kärjellä hiekkaa, tyttö kierrellen esiliinansa kulmia. Yhtäkkiä tyttö
+nopeasti tarttui vieraan äidin olkapäihin eikä hellittänyt ennenkuin
+hän nousi.
+
+— Enkö minä saanutkaan kuolla? sanoi äiti ja hymyili lauhasti.
+
+Ja molemmat naiset, äiti ja vieras tyttö, asettivat nyt verenpisaran
+maahan. Äiti sai siinä takaisin puhelahjansa. Hän kertoi kuinka hyvä
+poika Martti oli ollut, aina oli tuonut äidille tuliaisia ja oli
+aikonut tykkänään jäädä asumaankin äidin kanssa. Hän toisti niin
+moneen kertaan kerrotut asiat, mutta ei tällä kertaa sanonut elävästä
+pojastaan mitään halventavaa. Tyttökin kertoi veljestään ja yhdessä
+kävivät naiset kitkemään hautaa. Eino otti ruiskukannun ja tyttö neuvoi
+missä puro oli. Heidän jäätyään kahden sanoi äiti:
+
+— Niin, niin — ei se suru koskaan haihdu, sellainen on äidin sydän.
+Ei siksi, että hyvä poika se on tämä nuorempikin, tämä Eino. Sillä on
+se urhoollisuuden nauhakin, mutta ei pannut näkyviin niinkuin sekin
+Halmeen Antti aina pitää näkyvissä. Eino sanoo, että kun on tehnyt
+velvollisuutensa, niin mitäpä sillä kerskuu. Hyvä poika on Eino.
+
+Eino tuli takaisin ja kasteli kukkaset. Vesipisarat putosivat iloisesti
+helisten nuorelle heinänoraalle ja reheville, janoisille kukkasille.
+Jokin suloinen rauha valui myöskin niihin ihmissydämiin, jotka sykkivät
+veljeshaudalla.
+
+— Me aiomme tähän oikein kaunista muistopatsasta, toimitti tyttö. —
+Rahastokin on jo suuri.
+
+— Vai on rahasto, toisti äiti ja hänen kyyneleensä vuotivat helposti,
+ikään kuin vieden pois tuskan. — Ihmiset ovat sentään ihmisiä, lisäsi
+hän, ja kun Eino oli ruiskukannuineen päässyt vähän matkan päähän,
+kuiskasi hän ilman mitään aihetta: — Hyvä poika se on tuo nuorempi, tuo
+Eino. Pitää se taloa siinä missä Marttikin.
+
+Hautausmaan portti vingahti, hiekka narskui ja pitkä vanha mies likeni
+kirkkoa. Se oli suntio. Hänen askeleensa kopisivat portaissa, tapulin
+luukut avautuivat, iltakellot helähtivät yli seudun.
+
+Äiti oikaisi suoraksi selkänsä ja äänsi hiljaa kuolleen poikansa nimen.
+Tuntui siltä kuin kellot olisivat vieneet hänen kuiskeensa sinisiin
+kirkkauksiin. Kun hän astui ulos hautausmaan portista, oli maailma
+hänen silmissään toisen näköinen kuin ennen, ikään kuin sinisempi ja
+kirkkaampi. Korkeuksien sini oli laskeutunut alemmaksi. Tuntui kumman
+helpolta astella siinä sen nuoren tytön rinnalla, jonka veli nukkui
+Martin vieressä.
+
+Tyttö vei vieraat kotiinsa. Hänen vanhemmillaan oli Niemelän talo
+tuolla vainioiden takana. Kaunista oli vilja. Iloiset punaiset
+rakennukset paistoivat järveä vasten.
+
+— Meiltä kun polttivat asuinrakennuksen, toimitti Eino oudon
+puheliaana. — Täytyy tehdä uusi ja entistä tilavampi. Kyllä kai sieltä
+omastakin metsästä löytyy tarpeita, jos niikseen tulee. Pitää teettää
+piirustukset oikein rakennusmestarilla, että tulee kaunis. Kai neitikin
+sitten pistäytyy katsomassa miltä näyttää sillä maailmankulmalla.
+
+Tyttö punehtui ja lausui kiitoksensa niin hiljaa, että sitä tuskin
+kuuli.
+
+— Niin, toimitti äitikin, — pitää tulla. Kaunista siellä meillä on, Se
+on se meidän paikka mäellä ja sinne näkyy paljon maailmaa.
+
+He puhelivat kaikki kolme posket kuumina ja rinnassa kumma ilon ja
+helpotuksen tunne. He tunsivat kaikki kolme, että jokin uusi elämä
+heissä teki tuloaan.
+
+— En suinkaan minä enää lähde juhlille ensi sunnuntaiksi, sanoi
+äiti hymyillen. — Lähteköön tuo Eino. Ja tulette sitten tekin meitä
+katsomaan. Niinhän te olette kuin omainen, antakaa anteeksi, mutta kun
+makaavat siellä rinnan meidän Martti ja teidän veljenne.
+
+Niemelä oli kaunis talo ja ystävällisesti siellä otettiin vastaan.
+
+Seuraavana lauantaina seisoi Heinosen leski taasen osuuskaupassa.
+Kangashan oli unohtunut ostamatta. Niinkuin edellisenäkin lauantaina
+kirmasivat raitilla lapset ja Jeremias Lahdenperä veteli sieraimiinsa
+apilaanlemua portailla päivänpaisteessa.
+
+— Kylläpä olette virkistynyt matkalla, puheli ystävällinen johtaja.
+
+— No niin olen, sanoi Heinosen leski. — Se oli sellainen virvoitus,
+kun sain itkeä poikani haudalla. Siellähän minä vasta huomasin, että
+minulla oli poika elossakin. Oikein se oli sanottu, kun sanoitte, että
+tulee vielä ilonpäiviäkin. Eino rakentaa talon uudelleen ja entistä
+paremman väittää rakentavansa. Ja...
+
+Hän oli jo huomaamatta sanomaisillaan suuren salaisuuden, mutta
+hillitsi viime hetkessä kielensä.
+
+— No, sanoi Jeremias, — juhlat ovatkin vasta huomenna.
+
+— Niin ovat, huomenna.
+
+— Ette mennytkään huomisiin?
+
+— Mitäs minä, minulla oli jo juhlat.
+
+— Mutta Olka tästä aamulla meni, myrtti kainalossa.
+
+Äiti kävi totiseksi.
+
+— Vai meni. Olka parka... Niin, niin. Pitää lähteä Olkalta kuulemaan
+juhlista, jahka hän palaa. Vai myrttinsä... Niin, menihän sinne
+Einokin...
+
+— Meni, näinhän hänet minäkin ja oikein sulhasmiehen näköinen olikin...
+Mitä teille siellä Eräjärvellä lienee tapahtunutkaan...
+
+— Mitäs siellä sitten... Sellainen hauta on eläville lohdutus, ettekös
+sitä ymmärrä... Ei maar, täytyy tästä lähteä kotiin, olen siellä vähän
+pannut kuntoon paikkoja, jos sattuisi vieraitakin tulemaan. Eino vähän
+puhui, että jos toisi — jonkun toverinsa... Hyvästi nyt vain ja hyvää
+voimista.
+
+Ja kevyesti asteli äiti läpi kukkivien vainioiden kohti uudestisyntyvää
+kotiansa.
+
+— Sama seppä, sama seppä, puheli Jeremias osuuskaupan portailla, — sama
+seppä ihmisen iloilla ja suruilla. Sama seppä elämällä ja kuolemalla.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75681 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..d5dfa22
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #75681 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75681)