Initial commitHEADmain

4 files changed, 7414 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75694-0.txt b/75694-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..1b2e3fd
--- /dev/null
+++ b/75694-0.txt
@@ -0,0 +1,7397 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75694 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+TIE SELVÄ I
+
+Romaani
+
+
+Kirj.
+
+ARVI JÄRVENTAUS
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1928.
+
+
+
+
+Hessen isä oli seppä.
+
+Ylimaissa syntyneenä hän oli poikasena tullut kaupunkiin ja päässyt
+sepänoppiin Rönnelle. Tällä oli suuri paja keskikaupungilla, ja
+jokaisella sieltä lähteneellä kisällin kirjoilla varustetulla oli jo
+hiukan kuin mestarin arvo. — Se on niitä Rönnen kisällejä — tällainen
+mainesana kintereillään meni mies mihin tahtoi, ja Hessen isä meni
+rautatielle. Sitä rakennettiin parhaillaan, ja seppä Heikki Karlsson
+sai kasarmilta päästyään paikan rautatierakennuksen pajassa kirkkomaan
+kupeella.
+
+Samoihin aikoihin kuin Hessen isä palveli sepän-opissa, tuli nuori
+tyttönen kaupunkiin piiaksi muutamasta lähipitäjästä. Se oli noita
+mainehikkaita seutuja, joissa Suomen sodan aikaan oli taisteltu ja
+voitettu, ja pikku Hesse kuuli jo sangen varhain kertomuksen ryssän
+kenraalin päästä, joka vieri pappilan mäkeä alas kuin pallo; kanuunan
+kuula oli sen aikaan saanut. Kohtalo oli nimittäin johtanut niin, että
+tuosta palvelustytöstä tuli Hessen äiti. Vanhemmat olivat tutustuneet
+toisiinsa kasarmilla, jossa isä suoritti asevelvollisuuttaan, ja äiti
+palveli eversti Ervingillä. Tuosta ajasta riitti juttua myöhäisiin
+iltahetkiin, ja pikku Hesse oli paljaana korvana.
+
+He asuivat silloin Laidalla, kirvesmies Partasen talossa. Pieni,
+yksi-ikkunainen kamari oli ahdas, mutta eipä heitä ollutkaan kuin kolme
+henkeä. Isä tuli illalla työstään, riisui kenkänsä, peseytyi ja söi,
+ja sitten alkoi venäjänlehtien leikkuu pöydän nurkalla, johon oli jo
+muodostunut kahvikupin suun suuruinen kolo. Ja sitten tarinoitiin.
+
+Hessen pieneen maailmaan ei siihen aikaan mahtunut vielä monta
+henkilöä. Mutta yksi, joka pimitti toiset varjollaan, oli eversti
+Erving, »Iso Saapas».
+
+Sehän kuulosti jo hiukan sadulta. Äiti kertoi, kuinka hän kerran
+huoneita siivotessaan oli heittänyt havunneulasia everstin ryytimaahan.
+Sotaherra, joka oli kuulu hirmuisesta ankaruudestaan, oli ottanut äidin
+lujille: Onkko Kaisa tekeny sen? — Kun äiti ehti tähän kohtaan, tuntui
+Hessestä, kuin olisi suuri rautakorkoinen saapas uhkaavana kohonnut
+äidin pään päälle valmiina murskaamaan hänet. Se oli jännittävä hetki,
+ja hän ihan hytisi odottaessaan jatkoa.
+
+Isäkin oli keskeyttänyt tupakan leikkuun ja virkkoi nauraen: Niin...
+kyllä muistan sen. Äiti pisti kätensä esiliinan alle — aivan samoin
+kuin oli tehnyt silloinkin hirmuisen sotaherran edessä seistessään —
+ja jatkoi ääni värähdellen: Minä katsoin sitä silmiin, vaikka vapisin
+koko ruumiiltani, ja sanoin: 'En, herra eversti... en ole tehnyt sitä!'
+Äiti puistahutti itseään aivan kuin olisi tuo kaikki juuri tuossa
+tapahtunut, ja Hesse näki hengessään mahdottoman suuren saappaan
+poistuvan pitkin kasarmin puistokäytävää, ja hiekka narskui sen
+rautaisen koron alla.
+
+Se puri hammasta, niin että kirskui... mutta minkäs se minulle mahtoi.
+Minä olin viattoman näköinen kuin lammas... Äiti päästi oikein helakan
+naurun ja nauroi kyynelet silmissä. Eikä Hesse yhtään ajatellut, että
+äiti oli sillä kertaa narrannut. Tuntui vain hyvältä, että hän oli
+pelastunut Ison Saappaan kynsistä.
+
+Sellainen pikkuinen, urhea äiti!
+
+Isä ajeli venäjänlehtiä pöydännurkalta tupakka-massiinsa, sytytti
+piippunsa, vetäisi pari savua ja töpähytti sitten sivulleen. — Niin...
+ankara se oli... mutta silloin olikin eri järjestys. Kun minä menin
+kuulutuslupaa pyytämään, näkyi vähän kellonlinkoja takin rintapielestä.
+'Onko se Heikken rupena kellokauppias?' Isä oli kiireesti sipaissut
+lingat piiloon, tehnyt asennon ja lausunut: 'En, herra eversti...
+mutta aion mennä naimisiin.' Iso Saapas oli pullistanut viiksiään ja
+katsella muljottanut isää kulmainsa alta: 'Mite sotamees akka teke?'
+'Joo... herra eversti... akka se pitäs... (Isä työnsi päänsä taaksepäin
+ja nauraa kihautti kuivan naurunpätkän.) 'No, kenenkkä se Heikken
+naima?' (Isä katseli kulmainsa alta, kuin olisi itse ollut Iso Saapas.)
+'No... sen Kaisa Hämeenojan...'(Ääni vaihtui äkkiä hiljaiseksi kuin
+anteeksipyytäväksi, ja pää teki muutamia nyökähdyksiä, samalla aikaa
+kuin peukalo naputti piipun koppaa.) 'Vai aikko Heikken viede meiden
+hyve Kaisa?' (Taas julmistunut katse ja sitten lyhyt naurun kihahdus.)
+'Joo, herra eversti... niin on tarkoitus...' 'Putka sine sietes saada,
+senkin junkkar!' Ja, sitten päästi isä ilon valloilleen ja nauraa
+hohotti koko sydämestään.
+
+Sellaista se oli ollut, mutta olipa toki hyvä, ettei isä enää kuulunut
+sen komentoon, vaan takoi nyt rautatien vastarakennetussa uudessa
+kivipajassa...
+
+Hesse on matkalla isän luo kahvia viemään. He ovat muuttaneet
+pois Partaselta ja asuvat nyt merimies Matlinin talossa,
+portinpielihuoneissa, aivan Laidan äärimmäisessä päässä. Hänen
+korviinsa kantautuu iloinen vasaran kalke, jota säestävät harvemmat,
+voimakkaat jymähdykset. Hitsaavat taas, vilahti hänen päässään, ja hän
+juosta kipittää ratakiskojen yli pieni pärekoppa kädessä.
+
+Oli se kumma maailma tämä rautatie. Sillä ei tuntunut olevan mitään
+tekemistä kaupungin kanssa, jonka laitimmaiset talot tuolla kadun
+varressa torkkuivat auringon paistaa räyvöttäessä niiden niskaan, niin
+että vastatervatut asfalttikatot höyrysivät. Rautatieläiset muodostivat
+oman säätynsä, johon Laidalla suhtauduttiin kunnioituksella.
+Rautatieläisten lapset eivät tosin olleet herraslapsia, mutta eivät
+tavallisia laitalaisiakaan, jotka juoksentelivat ryysyisinä ja
+likasilmäisinä. Nytkin peuhasivat roirosilla parast'aikaa. Hesse erotti
+pitkän, puoleksi rääyntää muistuttavan huudon: Roiro kiinni! Hänen
+olisi tehnyt mieli mukaan, mutta äiti ei laskenut: Koluavat kaikki
+pränsolat ja likatunkiot... ei se passaa...
+
+Omituista, kuinka täällä rautatiellä joka paikassa riemu ja pelko
+väijyivät rinnakkain. Hesse ei sitä näin selvästi tajunnut, mutta
+siihen suuntaan hän vaistoili. Kiiltävät ratakiskot, joiden yli hänen
+tiensä kulki, peloittivat. Ne olivat niin kylmän näköiset, vaikka
+polttivatkin jalkapohjaa, kun niiden päälle astui. Niitä pitkin hyrräsi
+juna etelästä kerta päivässä ja yhtä monta kertaa takaisin.
+
+Siinäkin oli jotakin salaperäistä ja peloittavaa, jonka hän vain
+vaistoten tajusi. Kyllä hän tiesi, että etelä oli ilmansuunta, mutta
+sittenkin se merkitsi hänelle enemmän... jotakin suurta ja laajaa,
+reipasta ja repäisevää. Sen ajatteleminen sai rinnan paisumaan ja
+sydämen voimakkaasti lyömään. Siinä kai oli selitys rautatieläisten
+reippaaseen käytökseen, joka niin suuresti erosi laitalaisten
+hiljaisesta nuhjustelemisesta. He olivat tuttuja »etelän» kanssa. Hänen
+kumminsakin, Savuojan Anna, joka oli rautatiellä vaununsiivoojattarena,
+puhui etelästä kuin parhaasta tuttavastaan. Hän asui heillä ja
+toi tullessaan iltaisin sanomalehtiä, joita herrat olivat junaan
+heittäneet. Ne olivat varmaankin rikkaita, koska niiden noin
+kannatti... Hänen äitinsä päällysti niillä pöydän ja kaapinhyllyt ja
+sitä tehdessään iloisena hyräili.
+
+Mutta Savuojan kummi ei näyttänyt niistä sen enempää välittävän. Hän
+viskasi ne huolettomasti sohvan kannelle ja virkkoi: Tuoss' on Kaisalle
+hyllypaperia. Ja sitten hän asettui seisomaan keskelle keittiön lattiaa
+kädet lanteilla ja pärähti nauramaan: Koskis-reuhkanakin se taas meni
+etelään! Se oli promssari, jarrumies, jonka Hesse tunsi. Hän oli usein
+nähnyt sen roikkuvan vaunun kyljessä ja huutaa kajottavan: Seel-väh!
+Sillä oli aina takki auki ja lakki takaraivolla. Savuojan kummi sanoi,
+että se vöyhötti.
+
+Savuojan kummi oli leveäliikkeinen ja riuska, ehkä hiukan miesmäinen,
+mutta hyväsydäminen ja antelias. Heille ei koskaan ollut sattunut
+niin rikasta joulua kuin viime vuonna, kun Savuojan kummi oli ostanut
+lahjoja. Oh, hän oli kerrassaan ruhtinaallisen antelias! Äidillekin oli
+ostanut sellaisen huivin, joka oli pelkkää villaa... niin pehmoinen
+ja lämmin. — Pitäähän sinulla toki olla kirkkohuivi, oli Savuojan
+kummi sanonut. Ja kun äiti oli oikein kädestä kiitellyt, oli kummitäti
+tokaissut: Mitäs tyhjää... eihän tässä nyt olla Nauku-Maijan poikia!
+
+Se puhui noin... leveästi ja hiukan karkeastikin, — välistä kirota
+napsauttikin, kun tuli totinen paikka. Mutta Hesse pani sen kaiken
+rautatien laskuun, jonka palveluksessa kummitäti oli. Hän ihaili tätä
+kummiaan ja piti kiinteästi hänen puoltaan, vaikka huomasikin, ettei
+hän aina puhunut ihmismäisesti. Mutta tuon karkean pinnan alla sykki
+osaaottavainen ja lämmin sydän, ja sen sydämen hyvyyttä oli Hessekin
+saanut monet kerrat kokea.
+
+Hesse tuli pajaan. Hän urheili hyppäämällä yhdellä jalalla korkean,
+raudoitetun kynnyksen yli. Se oli kyllä vaarallista, sillä siten hän
+oli toissa kesänä kaatanut jalalleen raskaan vaununresoorin. Jalkapöytä
+oli levennyt kuin leipä. Pietikäisen Aleksanteri oli ollut pajassa
+rutsaa korjaamassa ja vetänyt hänet kotiin pitkin kirskuvaa somerikkoa.
+He asuivat silloin Partasella.
+
+Nyt siinä ei ollut resooreja eikä muita rautoja, joita olisi tarvinnut
+pelätä. Hesse hyppäsi kynnyksen yli, juoksi alasimen taakse ja ojensi
+isälle kahvi-kopan.
+
+Tällä oli kaksi suurta rautaa tulessa. Hän viskasi vettä
+kivihiilikasaan, jonka alle kankien päät oli haudattu. Kivihiilikumpu
+savusi mahtavasti kuin tulivuori — kuin jokin Vesuvius, jonka kuvan
+Hesse oli kuvalehdessä nähnyt. Nyt puhkaisi valtava lieska kivihiili
+vuoren harjan ja valaisi kirkkaasti isän hien ja noen tahraamat kasvot.
+
+Tämä kaasi kahvia kuppiin, laski pullon ahjon reunalle ja kahmaisi
+vasempaan kouraansa hienoa hiekkaa. Vuoroin ryypäten kupista, vuoroin
+heittäen ahjoon hiekkaa hän tuijotti hehkuvaan tulikekoon, jossa vinkui
+ja tohisi, kuin olisi myrsky ollut irti. Siitä kimposi ilmaan kirkkaita
+kipunoita kuin pieniä raketteja, jotka räiskyivät ja räsähtelivät. Isä
+ryyppäsi kahvin nopeasti loppuun, vilkaisi Hesseen ja huusi jotakin
+tohinan seasta. Tämä erotti vain sanat: Siirry ulommas... ja hyppäsi
+pajan ovelle seuratakseen sieltä alkavaa leikkiä.
+
+Nyt lakkasi tohina — isä oli vääntänyt puhaltimen kämmen kiinni. Hän
+antoi merkin päällelyöjälle.
+
+Tämä tärppäsi alasimen taa ja tempaisi ahjosta toisen teräskangen
+kappaleen. Isä sieppasi toisen. Niiden päät hohtivat valkeina,
+huikaisevan valkeina, säkenöiden ympärilleen pienen pieniä loistavia
+kipunoita. Ne asetettiin limittäin, isä sieppasi ison vasaran, ja
+nytkös tulisade alkoi! Korkealle pajan kattoon, seiniin ja ikkunoihin
+ryöpsähteli säenryöppy. Niitä tuiski ympärille, isän silmille,
+päällelyöjän silmille — saipa Hessekin ovensuuhun osansa. Mutta isä
+ei hellittänyt. Vasara iski armotta, kohoten korkealle, yläpuolelle
+isän pään, joka nyökähteli samassa tahdissa vasaran iskujen kanssa
+— ja pudoten yhä vihaisemmin hehkuvan raudan niskaan. Päällelyöjä
+piteli kiinni kangen toisesta päästä suurilla pihdeillä. (Isällä oli
+samanlaiset.) Nyt hihkaisi isä: Leka!
+
+Pajan toiselta puolen juoksi toinen päällelyöjä apuun. (Isä oli
+antanut hänelle merkin.) Pihdit lensivät nurkkaan ja nytkös tanssi
+alkoi! Moukarit tekivät valtavia renkaita ilmassa... vuoronperään,
+vuoronperään. Ne menivät ympäri kuin kirkonkellot, jäsähtäen
+hirvittävällä voimalla raudan liitoskohtaan. Isän päällelyöjältä
+putosi lakki, mutta tämä ei joutanut sitä korjaamaan. Piti vain
+pehmittää... pehmittää raudan kuumana ollessa. Isä ohjaili takomista
+vasarallaan, käännellen pihdeillään teräskiskoa puoleen ja toiseen,
+ja osoittaen, mihin kohtaan oli kulloinkin iskettävä. Apulaiset
+heiluivat, hiki virtasi heidän nokisilta kasvoiltaan. Nyt kilahti isän
+vasara alasimeen. Se oli merkki, että sai lopettaa. Takominen lakkasi.
+Huohottaen nojasivat apulaiset moukarinsa varteen, pyyhkien puseron
+hihalla hikeä kasvoiltaan. Isä pistähytti pihtejään vesiruuhessa,
+heitti ne alasimen viereen ja pani tupakaksi.
+
+Hesse oli koko ajan seissyt pajan ovella ja ottanut kipinäryöpyn
+vastaan poskiaan pullistellen — aivan kuin olisi ollut uimassa. Hän
+oli tehnyt sen havainnon, etteivät kipinät polttaneet paremmin kuin
+bengaali kynttilän säkenetkään. Ne kimposivat takaisin kasvoista
+ehtimättä tehdä kipeää. Mutta silmät piti pitää kiinni, se oli
+varovaisinta.
+
+Ahjo tohisi taas ja isä kysyi: Mitä siellä äiti puuhaa?
+
+Ei se mitään... siellä se vain... Hän ei ehtinyt huutaa loppuun
+lausettaan, kun takominen taas alkoi.
+
+Oli tämä paja vähän eri paikka! Täällä oli kaikki suurta ja mahtavaa
+— miehet, miesten työ ja työvälineet. Yksin ahjoonkin puhallettiin
+koneella. Isä väänsi flektin vartta, ja heti rupesi tuulemaan, niin
+että kivihiilen kappaleet sinkoilivat ilmaan. Toisinaan sai Hessekin
+käytellä puhaltimen kampea ja silloin hän oli tärkeä henkilö. Hän
+ohjaili tuulen voimaa, joka tuntui tulevan alhaalta maan uumenista.
+Tavallisesti hän päästi heti sellaisen myrskyn valloille, että isä
+torui: Ei sillä tavalla pidä riuhtoa! Rauta kuumenee vain yhdeltä
+syrjältään... kas näin! Ja hän väänsi kämmen kiinnemmäs ja haravoi
+hiilikoukulla hiilenpalasia raudan ympärille. Silloin Hesse luopui
+puuhastaan ja rupesi sormellaan piirtelemään vesiruuhen pintaa, jota
+peitti hieno nokikerros.
+
+Hesse lähti valimoon. Hän kuljeskeli vapaasti ympäri, sillä hän tunsi
+kaikki työmiehet ja työnjohtajatkin. Valimossa työskenteli valuri
+Salin, hintelä, keuhkotautinen mies, joka alituiseen ryki ja köhi. Hän
+oli naimisissa papinlesken kanssa. Hessestä hän ei oikein kuulunut
+tähän ympäristöön — hän oli pikemminkin herra. Mutta kun hän katseli,
+kuinka Salin muovasi muottejaan ja nakutteli kraateja valamistaan
+messinkikappaleista, rupesi hänestä tuntumaan, että juuri sellaisen
+valurin piti ollakin ja naimisissa papinlesken kanssa.
+
+Salin näytteli hänelle kuivausuuneja, joissa valusavesta valmistetut
+muotit kuivuivat. Niistä hohti tavaton kuumuus, ja Hessen kävi sääli
+omituisenmuotoisia esineitä, joita oli rivi uunin hyllyllä. Silloin
+hän ensi kerran sai käsityksen helvetistä, jossa paholainen paistoi
+ihmisiä kuumassa rautauunissa, ja pujopartainen valuri rupesi hänestä
+näyttämään tuon mustan miehen ilmetyltä sukulaiselta. Kuinka se saattoi
+olla naimisissa papinlesken kanssa? Hessen mielestä siinä oli jotakin
+ristiriitaista. Mutta hän ei uskaltanut sitä Salinilta kysyä. Se olisi
+varmasti suuttunut.
+
+Hesse palasi pajaan. Siellä kävi entinen vilske. Vasarat kilkattivat
+tahdissa, ja alasimet lauloivat kilvan toistensa kanssa. Toisen
+alasimen ääressä takoi seppä Korva, jolla oli päällelyöjänä Moilanen.
+He olivat molemmat uskovaisia, vaikka kuuluivatkin eri leireihin.
+Raudan kuumetessa he tavallisesti väittelivät. Korva koetti todistaa,
+että koko maailma oli autuas, ja ettei helvetissäkään ollut muita kuin
+autuaiksi tehtyjä. Mutta silloin ruiskautti Moilanen pitkän, ruskean
+sapelisyljen ja lausahti; No silloinhan on sama, mihin tästä joudutaan.
+Eipähän polttele pakaroita pahassakaan paikassa!
+
+Isä oli kertonut, että Korva oli evankelista ja Moilanen körttiläinen —
+samaa uskoa kuin Matlinitkin. Hesse ei siitä vielä paljon ymmärtänyt.
+Sen hän vain käsitti, että kun Korva toisinaan rupesi veisaamaan:
+Ole, sielun', iloinen... niin tarkoitti Moilasen: Suruton, synnistäs,
+ah, koskas lakkaat? jonkinlaista vastalausetta. Näin he veisailivat
+ja takoivat, väitellen vähän väliä. Mutta kun tuli hitsaus, heilutti
+Moilanen moukariaan, iskien tulikuumaa terästä kuin osoittaakseen,
+kuinka ihmisen tuli taipua Jumalan väkevän käden alle.
+
+Sillä tavalla isä selitti sen.
+
+Nytkin siellä kävi kinastus parhaillaan. Moilanen nojasi moukarinsa
+varteen kuunnellen pilkallisen näköisenä Korvan todistelua; Pitää
+uskoa vain... tiellä käydessä, maata mennessä, ylösnoustessa. Jumalan
+lupaukset pitää ottaa täydestä. Moilanen sylkäisi: Joo... ja laittaa
+itselleen pehmeä polsteri ja sillä köllötellä suruttomuuden unta. Korva
+yritti panna vastaan, mutta vetosikin samalla pajan toiselle puolen.
+
+Vai miten Kaalsonni sen asian ymmärtää?
+
+Hessen isä iski alasimeensa kuin merkiksi, että kuulkaapa nyt päätös.
+Hän oli kyllästynyt mokomaan jankkaukseen.
+
+Te olette väärässä kumpikin, sanoi hän hiukan kiivaasti. Korva tahtoo
+puristaa Jumalalta armoa vaikka vängällä, ja Moilanen taas ei huoli
+siitä, vaikka sitä kouraan tyrkytetään. Minun mielestäni pitää ottaa
+silloin kuin saa, ja odottaa silloin kun ei anneta.
+
+Isä työnsi raudan ahjoon ja antoi puhaltaa niin että suitsusi. Korva ja
+Moilanen vilkaisivat toisiinsa kuin salaisen ymmärtämyksen merkiksi,
+ja molemmat huitaisivat kättään kuin sanoakseen: Mitäpä uskottoman
+puheista!
+
+Hesse ihaili isäänsä. Hän oli sentään viisas mies... ratkaisi noin vain
+työtoveriensa riidan ja rakensi rauhan pajan toiselle puolen. Hän ei
+tosin ymmärtänyt, missä kipeä paikka piili, sillä hän oli vielä liian
+pieni. Paremmin hän ymmärsi Heikkilän Iikkaa, joka oli ottanut viulunsa
+esiin työkalukaapista ja nyt soitti hiljaa ja hillitysti, sillä aikaa
+kuin rauta ahjossa kuumeni.
+
+Tuo roteva mies muuttui niin merkillisen haaveelliseksi ja hymyili
+omituista, sisäänpäin kääntynyttä hymyä... aivan kuin anteeksipyytäen,
+että hänen täytyi kesken kiireenkin hyväillä viuluaan. Ki-ki-ki...
+vi-ki, vi-ki... (Hesse huomasi muutoksen, vaikk'ei kyennytkään sitä
+juuri tällä tavoin määrittelemään.) Mutta nopeasti pisti päällelyöjä
+viulun paikoilleen, kun isä huusi: Nyt, Iikka, leka kouraan! Tämä
+on iso juutas. Ja yht'äkkiä heilui tuo äskeinen haaveellinen
+soittoniekka kuin jättiläinen ja irvillä ikenin iski vasarataltan
+päähän. Hesse seurasi tarkkaan sivusta käsin ja ihmetteli, että Iikka
+joka kerta osasi oikeaan kohtaan, kertaakaan erehtymättä. Isän piti
+vähä väliä kastahuttaa vasaratalttaa vedessä, sillä sen terä kuumeni
+nopeasti purressaan hehkuvaa terästä, johon se upposi pehmeästi
+kuin saippuatankoon. Moukarin vauhti talttui, sen iskut muuttuivat
+varovaisemmiksi. Hiljemmin, yhä hiljemmin napautteli Iikka, ja paksu,
+nelikulmainen rautaharkko oli kahtena kappaleena.
+
+Pajasta pistäysi Hesse konepajan puolelle. Hän tunsi masinistin,
+Ålanderin, ja sai vapaasti katsella ja kurkistella joka paikkaan.
+Konehuoneen perällä pyörii iso vauhtiratas, ja sen kiiltävällä,
+tukevalla akselilla sai koettaa istua, jos vain pysyi. Ålander pysyi
+hyvin, mutta hän luiskahti aina alas.
+
+Nytkin hän meni sitä temppua koettamaan.
+
+Pitää vain saada tasapaino... kas näin.
+
+Ja Ålander istahti akselille, katsellen Hesseä naurussa suin. Hesse
+piti silmällä hänen asentoaan. Ahaa... jopa hän ymmärsi!
+
+Minäpä koetan uudestaan.
+
+Ja kas... hän pysyi! Vauhtipyörän akseli hyrräsi siivosti ja sileästi
+hänen allaan. Hän ei pudonnutkaan.
+
+Niin — tuumi koneenkäyttäjä — ei se sen suurempi temppu ole. Ahteri
+vain pitemmälle, niin kyllä pysyy.
+
+Hesse ei ollut ennemmin kuullut sitä sanaa. Vai »ahteri». Oliko sillä
+sekin nimi? Pitipä panna mieleen. Joka päivä ihminen oppi aina uutta.
+Sehän oli mukava sana. Hän istui vauhtipyörän akselilla ja tunsi,
+kuinka pöksyt kuumenivat. Taisivat pian mennä rikki. Hän hyppäsi alas,
+sanoi masinistille hyvästit ja lähti jatkamaan vaellustaan.
+
+Konepajan takana oli aidattu paikka, johon kaadettiin kaikenlaista
+romua ja roskaa. Siellä oli rautasorvin lastuja, ruostuneita ruuveja
+ja pultteja, löytyipä toisinaan kirkkaita messinkipalasiakin, jotka
+kimaltelivat kuin kulta. Hessestä se oli oikea aarrekammio, ja hän
+kävi katsomassa, kuinka hänen omaisuutensa kasvoi. Rautasorvinlastut
+olivat hopeaa ja messinki kultaa. Hopeaa ja kultaa! — Hän kahlaili
+roskakasassa nostellen pitkiä lastukierukoita ilmaan. Rautatie oli
+poikaa! Se otti teräslastun vaununpyörästä yhtä helposti kuin puuseppä
+Päkkilä koivupökkelöstä. Hesse otti mukaansa muutamia kaikkein
+kauneimpia lastukierukoita ja jatkoi vaellustaan.
+
+Oli sillä valtiolla jos mitä... oli rautaa ja oli puuta. Hesse poikkesi
+halkoliiteriin. Se oli korkea kuin kirkko, peräpuoli puita täynnä.
+Toiset oli ladottu pinoihin, mutta pienet, korttelin mittaiset kapaleet
+makasivat korkeassa, säännöttömässä kasassa. Ne olivat kamiinipuita.
+Hesse rupesi rakentamaan niistä taloa. Hän pinosi seinät ristikoista,
+asetti pitempiä halkoja päälle katoksi ja ryömi sitten sisään.
+Sorvinlastukierukoista hän pujotteli verkon oviaukon eteen ja istui
+sitten verkon takana luimistellen kuin vihainen peto. Hän oli Alfred
+Dreyfus Pirunsaarella.
+
+Viime markkinoilla hän oli nähnyt sen; sitä oli näytelty
+vahakabinetissa. Syytön mies vankina rautaisessa häkissä, tukka
+silmillä ja uhkaavan näköisenä. Hesse muisteli kaikkia kärsimiään
+vääryyksiä. Oh, kyllä häntäkin oli toisinaan syyttömästi piiskattu.
+Toiset kantelivat hänen päällensä, eikä hän hätäännyksissään ehtinyt
+juuri suutansa avata, kun jo satoi selkään... ahterille. Niinkuin
+silloinkin, kun hän oli menettänyt hopeamarkan. Äiti oli lähettänyt
+hänet kermaa ostamaan ja antanut kouraan markan. Höglundin nurkassa oli
+häntä vastaan tullut pitkä pojankuvatus, joka oli ruvennut juttelemaan:
+Mitä sulla on kourassa? Hän oli näyttänyt. — Anna se mulle, niin saat
+kultahevosen. Hän oli antanut. Mutta poikaveijari oli lähtenytkin
+holppimaan katua ylös ja pujahtanut muutamaan pihaan. — Siitä hän oli
+saanut piiskat.
+
+Onneksi se oli sattunut syksyllä, niin ettei ollut enää uintiaika.
+Olisi ollutkin ilkeää mennä Luupattiin ja paljastaa poikajoukolle tuo
+sinipunervia juovia täynnä oleva ruumiinosa. — Mitäs naarmuja Hessellä
+on p — ssä? Mankisen Kustu oli käyttänyt sangen rumaa sanaa, mutta
+lausunut sen lempeästi, miltei haikealla äänellä. Se oli tapahtunut
+viime kesänä, ja se oli tuntunut vielä ilkeämmältä, kuin jos se
+olisi lausuttu karkeasti. Hän oli selittänyt langenneensa rautatien
+piikkilanka-aitaan ja pyllistänyt ylpeänä kuin sankari osoittaakseen,
+minkälainen tapaturma häntä oli kohdannut.
+
+Vai piikkilanka-aitaan! Piiskoja sin' oot saanu... näkkeehän sen.
+
+Ja Mankisen Kustu oli kuuluttanut housut nilkoissa: Kaalsonnin Hesse
+on saanut äitiltään piiskoja! Hän oli huhuillut sen pitkin rantaa kuin
+paimentyttö, joka huutelee lehmiään... nuotikkaasti ja laulaen. Hän
+lauloi välistä kaiken, mitä sanoi.
+
+Pojat olivat ruvenneet häntä härnäämään. Mutta — olipa hänkin hoksannut
+kostaa: Mitäs mustaa sull' on paijan helemasa?
+
+Mutta Kustu ei ollut siitä yhtään välittänyt, oli vain naurahtanut
+helakasti, melkein tyttömäisesti: Anna olla... käykö katteeksi?
+
+Hesse potkaisi sorvinlastuverkon pois ja ryömi ulos. Oh, ne olivat
+ikäviä muistoja.
+
+Hän tuli ratapihalle ja pujahti muutamien vaunujen väliin. Ne olivat
+kytketyt toisiinsa, mutta Hesse koplasi ne irti ja sitten taas kiinni.
+Hänestä tuntui, että elämä oli noin yksinkertaista ja selvää... kiinni,
+auki... kiinni, auki! Kysyi vain hiukan voimia ja rohkeutta — niin,
+ennen kaikkea rohkeutta.
+
+Hän vilkaisi vaunujen välistä ja silmäsi pitkin ratapihaa. Muista ei
+vähä... kunhan ei vain Paanapötlinki yllättäisi. Se oli hirmuinen mies,
+huusi ja menosi kuin ukkonen, vaikk'ei ollut iso miehekseen. Ja jos
+kiinni sai, niin tukisti.
+
+Hän oli kerran joutunut sen kynsiin ja ollut vähällä saada tukkapöllyn!
+Minä olen seppä Kaalsonnin poika... mun isäni on rautatiellä... Ole
+vain... mut et sine saa teelle juoksennella ja teke paha!
+
+Eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt... koplannut vain vaunut irti ja
+sitten uudelleen kiinni. Ei sine saa kopla niite... sine ei jaksa!
+Oh, hänpä oli näyttänyt... noin — ja noin! Vähät siitä, vaikka ison
+kytkimen vivunvarren päässä oleva rautakuula oli paukahuttanutkin häntä
+otsaan, niin että silmissä oli säkenöinyt. Kas niin... sine loukkama
+ittes... männä nyt kottin eidin luo. Ei siinä ollut muu auttanut kuin
+lähteä talsimaan.
+
+Kumma, kun kaikki rautatien herrat olivat ruotsalaisia...
+
+Nyt piipasi verstaa. Mitä... joko kello oli kuusi? Hän oli kuhjannut
+täällä kolme tuntia. Mitähän isä sanoo?
+
+Hän livahti nopeasti vaunujen välistä ja lähti kiiruusti livistämään
+ohi tavaramakasiinin kotia päin. Pitkä hampuusi seisoi makasiinin
+laiturilla avojaloin ja paidanrinnus auki. Se huusi hänen jälkeensä:
+Sirivii! ja polki laituria, aivan kuin olisi juossut hänen perässään.
+Se oli Puran Kustu, jauhosäkinkantaja, joka tavallisesti pönkkäsi
+Mankisen nurkkaa ja jakeli viisauksiaan ohikulkijoille. Hesse pelkäsi
+sitä, sillä hänelle oli sanottu, että jos Puran Kustu sai jonkun
+kiinni, se väänsi niskat nurin.
+
+Porttikäytävässä hän oli juosta pahki Matlinin isäntään, joka oli
+menossa kaupungille.
+
+Pöh! — sanoi tämä — mi-hin-käs nyt semmoi-nen kii-re?
+
+Matlinin isäntä pomisi jotakin mennessään, mutta Hesse ei joutanut sitä
+kuuntelemaan.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Partaset asuivat myös Laidalla. Heillä oli oma talo konduktööri
+Rindelliä vastapäätä. Hesselle tämä oli tuttua tienoota, sillä kaikkein
+varhaisimman lapsuutensa hän oli viettänyt täällä — lukuunottamatta
+yhtä vuotta, jonka he olivat asuneet Viikillä, Linnankadun varrella.
+
+Oh, tämä oli sentään eri maailmaa kuin Linnankadun seutu! Täällä
+olivat rakennuksetkin toisen näköisiä... harmaita ja ilman syömiä, ja
+niin merkillinen, mätänevän mullan ja lipeäkalan sekainen, omituisen
+ummehtunut haju. Tuo haju vaikutti kiihoittavasti — niin, jollakin
+tavoin riehaannuttavasti. Täällä tuli hurjalle päälle ja teki mieli
+tapella!
+
+Mielikuvitus syttyi leiskuvaan paloon. Sieraimet renkaina ja suu yhtenä
+viivana täällä kuljettiin pitkin puolipimeitä solia ja vaanittiin
+nurkissa kivi kourassa. Saalista... saalista! Pälyiltiin ympärille ja
+katseltiin, missä näkyisi joku mitään aavistamaton kulkija... lapsi tai
+aikaihminen. Kivellä perään — fiuu! — ja sitten pakoon!
+
+Hesse pysähtyi Mankisen nurkkaan. Siinä oli Puran Kustun tavallinen
+vahdinpitopaikka. Mutta Kustua ei nyt näkynyt. Näin aamupäivällä se
+oli rautatien tavaramakasiinissa säkkejä kantamassa. Porvarien renkejä
+ajeli ohi pitkin mukulakivistä katua. Rattaat rämisivät. Teki oikein
+korviin kipeää, sellainen tärinä ja melu täytti kadun. Matlinin
+nurkassa oli hiljaisempaa.
+
+Siinä se oli Mankisen talo... tavaramakasiinia vastapäätä — omituinen
+rakennusrykelmä, joka oli kokoonpantu erisuuruisista ja -korkuisista
+röttelöistä. Keskellä oli Mankisen asuinrakennus, musta ja muita
+korkeampi kuin jokin kokoushuone. Sen alapäässä, Matlinille käsin, oli
+pieni ikkunaton kömmänä, alakööki, jonka katolla sojotti suunnattoman
+korkea savupiippu, kuin olisi siinä sijainnut jokin tehdas. Ja tehdas
+siinä tavallaan olikin, sillä Mankiska laittoi siinä lipeäkalaa.
+Hessestä tuo rakennusrykelmä muistutti junaa, joka juuri mäen päälle
+päästyään lähtee viilettämään alas. Alakööki pitkine savupiippuineen
+oli veturi, ja nurkassa, korkealla kivijalalla seisova tönö kuin
+ilmetty konduktöörivaunu.
+
+Mutta — vaikka talo ulkoapäin näytti kaikkea muuta kuin puoleensa
+vetävältä, oli sen sisällä elämää ja touhua. Siellä eivät surut
+painaneet. Tehtiinpä siellä työtä tai oltiin tekemättä, niin aamusta
+iltaan sieltä kaikui laulu ja nauru. Ja toisinaan soi hanuri niin, että
+kuului ristin päähän.
+
+Mankisella tanssittiin.
+
+Mankinen itse, toissilmäinen, kyömynenäinen äijänkäppänä tervasi
+kesällä kattoja. Hän oli usein nähty ilmestys Laidan katoilla, missä
+hän seisoi kumaraisena tervalta kiiltelevine nursuineen, mustana
+ja käreänä kuin korppi. Hän toruskeli tavallisesti apulaistaan,
+jona hänellä oli Jussi-poikansa. Mutta talvella istui koko perhe
+mustan, ristikkojalkaisen pöydän ääressä ja neuloi säkkejä kaupungin
+porvareille. Milloin sattui sadepäivä tai muuten vapaata aikaa,
+otettiin säkit esille ja neulottiin taas.
+
+Se oli vanha ammatti, jonka kukoistuskausi oikeastaan oli jo ohi,
+mutta jota vielä harrastettiin muutamissa Laidan taloissa — niin
+Mankisellakin. Ukko vaati työtä joukoltaan, ja niin saivat lapset
+Hanna, Jussi ja Kustu neuloa säkkejä aamusta iltaan. Aniharvoin antoi
+Mankinen vapautta, ja silloinkin sen useimmiten ottivat väkisin
+Hanna ja Jussi. Hanna oli vanhin, parissa kymmenissä oleva, vilkas
+ja tulinen kuin espanjatar. Jussi viidentoista vuotias, isokasvuinen
+pojan-vetelys, oli keskimmäinen, silmänaluset sinervänkeltaiset ja ääni
+kuin puukellossa. Äiti, pikisilmäinen, nuuskanokkainen eukko honotti
+nenäänsä ja oli tumma kuin mustalainen, päässä harmaja huivirääsy
+ja hameet roikkuen lanteiden nenässä. Mutta he olivat suulaita,
+teräväjärkisiä, soittoa, laulua ja tanssia rakastavia — kaikki muut
+paitsi ukko. Ja Mankisen mustassa pirtissä kävi säkinneulomapäivinä
+sellainen pajatus ja puheensorina, sellainen nauru ja rallatus, ettei
+siinä vieras saanut juuri suunvuoroa.
+
+Mutta ylpeitä he olivat ja kunniastaan arkoja, vaikka laitalaiset
+heitä yleensä vieroksuivat. Heitä pidettiin hiukan pitkäkyntisinä,
+varsinkin Jussia ja hänen äitiään, mutta se oli vain parjausta,
+jonka aiheutti heidän vapaa, ympäristöstä poikkeava elämänsä. Jussi
+oli »rosvopäällikkö», joka toisinaan karkasi työnsä äärestä ja
+johti Laidan poikia milloin minnekin — vuoroin pelloille, vuoroin
+Karstenin nahkatehtaan suurille parkkikasoille. Siellä kaivettiin
+pitkiä tunneleita parkkivuoren sisään ja muhjattiin aamusta iltaan.
+Tai tehtiin retkiä Hiiroseen, missä oikeassa metsässä leikittiin
+rosvoja, särjettiin kaupunkilaisten latojen kattoja ja tehtiin muuta
+vallattomuutta. Hessekin oli kerran ollut tällaisella retkellä varkain,
+ja hänen oli ollut melko vaikeaa selittää äidille viipymistään.
+
+Äiti oli jyrkästi kieltänyt häntä seurustelemasta Mankisen poikain
+kanssa, mutta tuo kielletty paikka veti puoleensa kuin lumottu linna.
+Nytkin hän oli matkalla Partaselle, kummiensa luo, mutta kiusaus tuli
+liian suureksi. Hän livahti Mankiselle.
+
+Perhe oli koolla tapansa mukaan pöydän ympärillä ja soitti suutaan
+täyttä päätä. Olisi luullut, että he riitelivät, mutta ei — se oli vain
+heidän tavallista pöytäkeskusteluaan. Mankisella oli »rokulipäivä», ja
+siksi oli säkit taas vedetty esille.
+
+Mankinen itse istui lakki päässä ja murmatti joukkoon jotakin,
+josta ei saanut selvää. Hanna ja Jussi pitivät suurinta ääntä, ja
+viimeksimainittu puhua kolisi niin, että pirtti kaikui. Äiti honotti
+joukkoon myös ahkerasti, ja nuorin, Kustu, helähdytti tähän omituiseen
+orkesteriin nuoren, hopeanheleän sävelensä. Hänellä oli ihmeen sointuva
+ääni.
+
+Hesse istahti ovensuuhun ja tarkkasi työskentelijöitä. Säkin nuuhaa
+lenteli ilmassa tanssien kilvan noen ja pölyn kanssa. Täällä ei juuri
+siisteydestä välitetty. — Hesse ei saanut silmiään irti Mankisen
+lakista. Se oli sitten eriskummallinen pääkappale. Lippa suuri ja
+otsalla roikkuva, päällys laaja, reikiä täynnä. Niistä törrötti ukon
+takkuinen tukka. Oli mahdoton päättää, mitä väriä lakki alkujaan oli
+ollut. Nyt se oli punertavan ruskea.
+
+Minä luulin, että sieltä tulee solttupoika, mutta sehän olikin
+Kaalsonnin naatiainen. Mitäs sinne teiän hökötykseen kuuluu?
+
+Hesse ei vastannut. Hanna oli sellainen nimittelijä, mutta ei siitä
+tarvinnut välittää. Nytkin se silmäili häntä vihaisesti, aivan kuin
+tarkoittaen, että mitäs tulit? Saat selkään äidiltäsi, kun saa tietää...
+
+Jussi ja Kustu vilkuilivat häneen säkkikasan takaa ja iskivät silmää.
+Hesse ymmärsi. Olisi ollut sopiva päivä pieneen seikkailuretkeen, mutta
+ukko könisti työhön.
+
+Samassa aukeni ovi ja sotamies astui sisään. Ne kävivät säännöllisesti
+Mankisella, sillä siellä sai elää hiukan vapaammin, ja sitäpaitsi
+— Mankiska piti kahvikauppaa. Hanna ryöpsähti heti pöydän äärestä
+ja istahti sotamiehen syliin, kiemaillen ja veikistellen aivan
+ujostelematta.
+
+Hellanletta... mitä sille hellulle kuuluu?
+
+Sotamies nauroi.
+
+Siinäpähän menee... kruunun sarkaa jyrrätessä.
+
+Nyt on työnteon aika! Pääsetkö siitä! ärjäisi Mankisen ukko pöydän
+päästä.
+
+Hanna lipui alas sotamiehen polvelta ja näytti olevan puhkeamaisillaan
+kiivaaseen sanatulvaan. Mutta silloin — yks'kaks' kavahti Jussi
+pystyyn, ja iski neulansa säkkikasaan.
+
+Niin on... mutta illalla, persetti vieköön, pietään tanssit!
+
+Ja ennenkuin ukko ennätti mitään sanoa, hän keikahti tuolille ja
+naulasi katto-orteen ison paperikaistaleen, johon oli kirjoitettu:
+»Tanssijaiset tännään kelo seittemän». Hän oli sen jo aamulla laittanut
+ja sopinut siitä Hannan kanssa. Oli vain odotettu, että tulisi
+kasarmilta joku käymään.
+
+Ukko murmatti ja oli tyytymätön: Sen täytistäkö teidän pitää alvaria
+saada hyppiä!
+
+Mutta Hanna tokaisi: Stop! Se olen minä ja Jussi, jotka määräämme.
+Illalla on tanssit. Solttuja paljon ja pulskia. Heiluvei! On tässä
+nieltykin taas säkinpölyä!
+
+Ja hän otti muutamia tanssiaskelia rallattaen jotakin säveltä.
+
+Ukko murmatti ja pöpisi, mutta hänestä ei kukaan välittänyt.
+
+Pikku Kustukin helähdytti: Sunila vie kasarmille sanan.
+
+Ja Mankiska nuuskasi ja nyökäytti päätään sotamiehelle: Mustakylykinen
+on kuumana — se on vissi.
+
+Kyllä Hesse tiesi, minkälaiset ne Mankisen tanssiaiset olivat. Niistä
+puhui koko Laita ja yleensä paheksuvasti: Pilaavat koko seudun...
+senkin mustalaiset! Mutta Hessestä ne olivat hauskat ja repäisevät,
+eikä hän koskaan väsynyt katselemaan sitä hulinaa, joka Mankisen
+tuvassa tanssi-iltoina vallitsi.
+
+Jussi hoiti tavallisesti pelipuolta — hän oli ikäisekseen merkillisen
+taitava siinä ammatissa — ja Hesse ihaili häntä ennen kaikkea juuri sen
+vuoksi. Osatapa soittaa niinkuin hän — se olisi ollut ihanata!
+
+Mutta saattoipa Hannakin kesken kaiken siepata hanurin ja laskettaa sen
+tulista valssia, niin että tanssijat riemusta hihkuivat. Parit pyörivät
+kuin savupilvessä, ja niskapuistaan irtautuneet lattiapalkit lotisivat
+ja lonksahtelivat. Kävi sellainen kolina kuin Peeveen riihen puinnissa.
+
+Mutta hauskaa se oli. Hesse istui Rindellin Toivon kanssa penkillä
+takan kupeella ja seurasi silmät napilla tuota hoijakkaa. Mankiska
+kaateli kahvia suuresta, mustasta pannusta ja tarjoili sitä pienestä
+maksusta tanssiyleisölle. Välistä hän antoi Hessellekin. — Juo sinäkin,
+Kaalsonnin poika... minä tykkään sun äitistäs... sillä on niin
+rehelliset silimät...
+
+Mutta — auta armias, jos joku Laidan pojista huusi: »Manki-Hanna, aika
+tamma...» niin silloinkos rytäkkä nousi!
+
+Hanna keskeytti tanssinsa, ryntäsi kuin tuulispää ovensuuhun, jossa
+oli syntynyt hirmuinen pakokauhu, ja huusi silmät säihkyen: Kuka
+riivattu...? Hän oli hurjan näköinen. Silmät leimusivat vihasta ja
+nyrkit survoivat ovensuuhun ahtautunutta poikajoukkoa, josta kuului
+kirouksia ja tukahtuneita parkaisuja. Kyllä minä näytän... senkin...!
+Sitten hän käveli keskelle lattiaa ylpeänä ja itsetietoisena kuin
+kuningatar, povi aaltoillen ja poskilla kuumeinen puna.
+
+Tanssi oli tauonnut kuin taikaiskusta, ja parit olivat vetäytyneet
+pitkin seinävieriä. He katselivat hölmistyneinä toisiaan. Jussi heitti
+hanurin penkille, hyppäsi tasakäpälää ja parkaisi: Laidan perrr...! Nyt
+tajusivat soltutkin, että illan kuningatarta oli verisesti loukattu.
+He tapailivat pistimiään ja yhtyivät huitomaan ja kiroilemaan. Mutta
+se oli jo myöhäistä, ovensuu oli jo aikoja ollut tyhjä. Tanssi-ilo oli
+kuitenkin auttamattomasti pilalla.
+
+Hanna istui penkillä ja itki: Mitä pirua pitää ihmisten sekaantua
+meidän asioihimme. Panevat kakaransa haukkumaan, kun eivät itse
+uskalla... Hän väänteli käsiään ja puri hammasta. Joku sotilaista
+yritti lähennellä häntä kuin lohduttaakseen, mutta Hanna potkaisi tätä
+ja huusi kyynelet silmissä: Lapelkaa jalakoihinna! Tekkään että aattele
+muuta kuin... mutta mua että tuu huiputtammaan. Min' oon kunniallinen
+tyttö... hokekoon maalima mitä tahansa! Se on niin surkiaa, kun ei
+ihimiset ymmärrä viatonta ilonpitua...
+
+Hesse katseli Hannaa, joka oli syventynyt työhönsä. Äskeinen kohtaus
+oli mennyt ohi, ja sotilaskin poistunut. Hannan käsi teki sulavia
+liikkeitä. Säkkineula sukelteli tuon karkean kankaan lävitse kuin
+ilosta kiillellen.
+
+Hanna oli kaunis. Hessekin tajusi sen, vaikka olikin vasta lapsi.
+Sellaisia solakoita olkapäitä ja tummaa, rusoittavaa ihoa ei ollut
+monella... ei ainakaan täällä Laidalla. Jos Hannalla olisi ollut
+herrasvaatteet — hän olisi herättänyt huomiota vaikka missä... vaikka
+kuinka hienossa seurassa.
+
+Körtti-Matliinillako te nyt asutte?
+
+Siellähän he. Hessen oli vaikea kestää Hannan säihkyvää, tulista
+katsetta. Hän ajatteli illan tanssiaisia eläen jo etukäteen sen
+tuottamissa nautinnoissa.
+
+Lystimpi sull' oli täällä... eikö ollutkin?
+
+Hyvällä tuulella ollessaan Hanna jutteli herttaisesti, hänen äänestään
+hävisi täydellisesti se karhea sävy, joka niin pahasti loukkasi
+korvaa. Hän oli kuin eri ihminen, ja häntä oli vaikea tuntea samaksi
+raakasuiseksi tytöksi, joka tavallisesti rähisi ja huusi kuin
+rantajätkä.
+
+Tuukko snää illalla tansseihin? kysäisi Kustu.
+
+Ei sinne kakaroita kaivata!
+
+Yht'äkkiä Hanna muuttui. Ääni sai jälleen tuon karkean, miesmäisen
+sävynsä. Hänen silmänsä salamoivat, ja hän näytti olevan valmis
+raivoamaan kuten äskenkin.
+
+Snää meet vinnille maata ja sillä hyvä! tiuskaisi hän.
+
+Mutta Kustu penäsi vastaan. Miksei hän saanut olla mukana niinkuin
+muutkin? Olihan hän ollut kerjuullakin.
+
+Joo... mutta vain jokivarressa.
+
+Hanna vilkaisi Hesseen. Hän ei olisi mielellään tunnustanut, että
+heidän silloin tällöin täytyi käydä anelemassa. Mutta se ei koskaan
+tapahtunut kaupungilla. Siihen he olivat liian ylpeitä.
+
+Hesse huomasi parhaaksi lähteä ja sanoi hyvästit. Hän oli huumaantunut.
+Mankisen pirtissä, talonväessä... koko heidän elämässään ja olennossaan
+oli jotakin lumoavaa, tulista ja viekoittelevaa, joka sai veret
+liikkeelle. Tuo pirtti houkutteli kuin synti. Siellä tuntui aina
+väijyvän jokin yllätys... jokin sellainen »ja nyt seuraa...» — niinkuin
+sirkusteltassa markkina-aikana. Pirtti oli musta ja kiilteli noesta,
+ihmiset likaisia. Mutta se oli jonkinlaista ihanaa likaisuutta.
+Paremmin ei Hesse osannut sitä tulkita.
+
+Oh, hän oli tuhlannut taas paljon aikaa! Nyt piti mennä Partaselle,
+sillä he aloittaisivat pian heinänteon, ja Hesse halusi päästä mukaan.
+Partasilla oli pieni niittytilkku kaupungin ulkopuolella, Routun
+männikön takana. Siellä oli aina erinomaisen hauska olla.
+
+Hän pujahti Partasen pihaan. Se oli tuttu, oi, miten tuttu — yhtä
+tuttu kuin Mankisen pihakin. Mutta täällä vallitsi toisenlainen henki.
+Täällä oli kaikki siistiä... perunamaan vaotkin suorat kuin linjaalilla
+vedetty. Tämä Oli eri maailmaa. Hän tunsi olevansa kotonaan täällä —
+yhtä paljon kuin Mankisen pirtissäkin. Hän oli sellainen.
+
+Partasen kummisetä istui portailla ylisillään ja tuprutti sikariaan.
+Hän oli kirvesmies ja kävi kaupungin töissä.
+
+Vai Hesse se on, tuumi hän rauhallisesti ja tuprautti paksun savupilven
+ilmaan. Mitäs sinulle nyt kuuluu? Tulitko katsomaan vanhaa kotia?
+
+Sitäkin... mutta oli Hessellä muutakin asiaa. Joko pian ruvettiin
+heinäntekoon?
+
+Sitähän minä tässä hunteeraan, että maanantaina pitäisi aloittaa.
+Taitaisit tulla niittomieheksi?
+
+Partasen kummisetä oli sellainen leikkisä mies. Kutsui omia
+tyttöjäänkin pojiksi.
+
+Pojat! huusi hän nytkin avonaisesta ikkunasta sisään. Tulkaapa tänne...
+täällä on Hesse.
+
+Portaille ilmestyi kolme tyttöstä. He olivat siististi puetut, tukat
+kireälle kammatut. Vanhin, kaksitoistavuotias Hilda, oli suloinen kuin
+enkeli... valkoinen iho, sysimusta tukka, ja suurten, ruskeiden silmien
+katse leppoisa ja lämmin. Niihin silmiin saattoi katsoa, ne eivät
+polttaneet niinkuin Mankisen Hannan silmät. Muutenkaan ei tytöillä
+ollut paljon yhteistä — paitsi että molemmat olivat kauniit. Mutta
+kun Mankisen Hannan kauneus peloitti, veti Hildan hiljainen sulous
+puoleensa. Hessekin vaistosi sen, vaikk'ei kyennytkään sitä tällä
+tavoin määrittelemään.
+
+Priita, keskimmäinen, oli lyhyt typykkä, kuin pikkuinen emäntä. Hänen
+kirkkaissa, harmaissa silmissään näytti asustavan alituinen ihmettely
+ja harras uteliaisuus, joista ensiksimainittu aina asettui jälkimmäisen
+tielle. Näin jäi hänen katseeseensa iloisen hämmästyksen ilme, joka
+teki hiukan avuttoman ja samalla lystikkään vaikutuksen.
+
+Nuorin, Mari, oli vilkas kuin villikissa. Lyhyt, paksu, ruskea palmikko
+sojotti niskassa kankeana kuin patukka. Siinä oli punainen rusetti
+— ainoa koreus, joka Partasella sallittiin, ja sekin vain tälle
+nuorimmalle. Mari oli vaatinut sellaista lettinauhaa niin kauan, että
+äidin oli lopulta täytynyt se ostaa. Mikä tuosta tytöstä tulee, kun se
+on niin korean perään? oli Partasen kummitädin tapana sanoa. Hilda ja
+Priita tyytyvät siihen, mitä annetaan. Heille riittää matonkuteista
+lettinauhoja, eivätkä lie koskaan valitse korean värisiä. Mutta Marille
+pitää olla silkkiä... muu ei kelpaa...
+
+Tytöt veivät Hessen sisään. Siellä kummitäti paistoi parhaillaan
+vehnälimppuja. Hän oli pieni, vikkelä nainen, kalpeat kasvot totiset
+kuin kirkon seinä. Pienet, mustat silmät pyöreät kuin napit,
+seivästivät jokaisen, joka kohdalle sattui. Mutta tuon tuiman pinnan
+alla sykki mitä lämpöisin ja vilpittömin sydän. Ollen ankarasti
+uskonnollinen hän saattoi pitkiksi hetkiksi vaipua syviin mietteisiin,
+jolloin häntä oli vaikea puhutella. Mutta sitten hän yht'äkkiä
+kavahti pystyyn ruveten häärimään ja pyörimään vikkelänä kuin kerä.
+Ja silloin heltisi puhe kuin itsestään, ja silloin häntä saattoi
+arkailematta lähestyä. Häntä olisi ehkä voinut verrata mökkiin...
+tuollaiseen mäennyppylällä seisovaan pieneen asumukseen, jossa on
+luukut ikkunassa... Se on niin yksinäisen ja suljetun näköinen, kuin
+ei siinä kukaan asuisi. Mutta sitten — yht'äkkiä aukenevatkin luukut
+ja ikkunasta katselee iloinen, ystävällinen ihminen, joka lausuu: Tekö
+siellä olittekin? Käykää sisään... käykää sisään.
+
+Nytkin kummitäti katseli aluksi Hesseä kuin vierasta, pitkään ja
+totisesti, kuin ei olisi tuntenut tätä. Hesse tiesi, että se kyllä
+tunsi... kunhan vain ehti suunsa avata. Ja jopa tulikin lyhyesti ja
+hiukan jurosti: Kas, Hesse... olipa mukava, että tulit...
+
+Hän kyseli kotikuulumisia, oliko äiti terveenä, miten Eetu, sairas
+veli, jaksoi... aiottiinko pian noutaa kotiin, oliko isä ollut selvänä
+j.n.e.
+
+Hesse vastaili harvakseen. Terveenä oli oltu, ja Eetukin kai pian
+noudettaisiin. Se oli ollutkin siellä koko kesän... Helsingissä
+kipsattavana... kykyrä kun oli. Mutta siitä yhdestä asiasta hän ei
+osannut sanoa mitään. Se oli niin vaikeaa, sillä se koski isää... hänen
+isäänsä...
+
+Kyllä se on ihmeellistä tuo Jumalan huolenpito, jutteli Partasen
+kummitäti. Kaalsonnikin oli kasarmilla ja meni naimisiin — ja
+yhtäkaikki tuli toimeen. Tiiätkö sinä, että sun isäs oli vielä
+sotamiehenä, kun sinä synnyit? Minä muistan sen kuin eilisen päivän...
+kun kuulin, että kamarissa kirahteli, läksin sinne ja vein nipun
+lapsenriepuja. Luulin, ettei Kaisalla (sun äitilläs) ollut... Mutta —
+mitäs — kapalovyöt ja napapintelit järjestyksessä toolilla... ja Jurvan
+neitsyt pesemässä poikaa. Silloin minä ihmettelin ja ajattelin: on se
+kummaa tuo Jumalan huolenpito... mies kasarmilla... ja vaimolla kaikki
+valmista kuin pormestarin rouvalla... Mutta itse minä sinut kapaloin...
+en antanut Jurvan neitsyen tehdä. Ja minä sanoin Kaisalle (sun
+äitilles): Älä sinä itke... tästä se vielä mies tulee. Se tuottaa iloa
+sinulle ja meille kaikille. — Tuli siilien Kaalsonnikin kasarmilta ja
+katseli hämillään ympärilleen. Joo... täällä on poika, terve ja riski
+poika, sanoin minä ja laskin sinut äitisi viereen...
+
+Kummitäti otti limppuja uunista ja pyöräytteli niitä pöydälle.
+Huoneeseen levisi soma lämpimän leivän, kuminan ja aniksen tuoksu.
+Partasen kummitäti oli hyvä ryytäämään, ja siksi olivatkin hänen
+vehnälimppunsa niin hyvässä maineessa.
+
+Kunhan saan voidelluksi, saat yhden kainaloosi viedäksesi äidille,
+virkkoi hän.
+
+Ja hän otti kahvikupin ja rupesi siirappivedellä voitelemaan limppuja,
+samalla koko ajan jutellen:
+
+Ja se Kaalsonni (sun isäs) on kans kummallinen mies. Juua tillittää
+toisinaan, mutta siitä huolimatta istuu joka pyhä kirkossa. Minä
+aattelen usein: mahtaakohan se ihan halustaan tulla tänne, vai onko
+se vain pahan omantunnon vuoksi? Mutta olkoonpa miten tahansa... ei
+se suruton mies ole, joka tulee Herran huoneeseen. Ja sun isäs istuu
+vielä joka pyhä... ja aina samassa paikassa. Miksikään niillä hyvillä
+miehillä pitää aina olla joku heikkous...?
+
+Siihen ei Hesse osannut vastata, eikä Partasen kummitätikään siihen
+vastausta odottanut. Hän ei ymmärtänyt sitä itsekään. Mutta oli vain
+niin somaa kuulla hänen juttelevan tuollaista... tuntui kuin olisi hän
+käärinyt Hessen johonkin pehmeään peittoon... Ja niin hän tekikin.
+Itse tietämättään hän kapaloi Hessen uudelleen... hänen kätensä ja
+jalkansa, jotta ne varttuisivat lujiksi vastaista elämää varten...
+sitä elämän osaa, joka hänelle oli määrätty. Hän kylvi pojan sydämeen
+hyviä siemeniä, jotka siellä aikanaan itivät. Vuosien kuluttua Hesse
+sen ymmärsi, ja silloin hän siunasi tätä oikeamielistä, lämminsydämistä
+kummiaan.
+
+Hänen olisi tehnyt mieli viipyä kauemmin, mutta hän ei uskaltanut,
+kun oli ensin poikennut Mankiselle. Oliko hän käynyt siellä? — Tuntui
+melkein unennäöltä, että hän äsken oli istunut siellä ja nähnyt Hannan
+keikkuvan sotamiehen polvella. Ja nyt hän istui täällä... Partasen
+pirtissä sydän sulaneena kuin voi, jota kummitäti parhaillaan levitti
+limppuvoileivälle. Hän ei voinut ymmärtää itseään.
+
+Kas tässä Hesselle voitaleipää. Ja nyt sun pitää lähteä, että äiti saa
+limpun lämpimänä.
+
+Kummitäti laittoi limppukäärön hänen kainaloonsa, ja Hesse lähti. Nyt
+hän ei palannut samaa tietä, vaan asteli katua alas, rantaan käsin. Hän
+halusi kiertää Ohukaisen nurkan kautta.
+
+Puran Kustu tuli häntä vastaan, kävellen toista puolta katua.
+
+Hei, poika... myöpä leipä. Saat hilikun.
+
+Vai hilkun... ja Partasen kummin limput kun maksoivat puolimarkkaa
+kappale. Helpollapa Kustu luuli keplottelevansa.
+
+En minä... vastasi Hesse, suu täynnä voileipää.
+
+Hahhaa... vie sitten äitille!
+
+Ja Puran Kustu nauroi, suuri, leveä suu levällään, ja juoponkuppa
+tärisi hänen leukansa alla.
+
+Hesse pyörähti Ohukaisen nurkasta vilkaisten varmuuden vuoksi taakseen,
+ettei Kustu vain tullut hänen perässään. Ei tullut... makasiinille
+käsin mennä kuuppaili. Kumma, kun se ei nyt kiinni hamuillut... Mutta
+eihän hän ollut sitä kiusannutkaan.
+
+Siinä oli Vänttilän puoti, josta hän joka ilta kävi maitoa hakemassa.
+Talon omisti Tervon leski, joka tyttärineen asui siinä. Hesse tunsi
+Tervon Sofian. Sillä oli isot, liusit silmät ja kyömynenä, ja se oli
+sen näköinen, kuin olisivat silmät olleet pullistumaisillaan ulos
+päästä. Se oli vanhapiika, ja äiti sanoi, että ne olivat herskapia.
+
+Ei täällä Laidalla juuri herrasväkeä asunutkaan — muita kuin Tervon
+leski tyttärineen ja Ohukaisen emäntä, joka oli Mustosen vanhan rouvan
+tytär. Ja sitten konduktööri Rindell ja Tomperin röökynät, jotka olivat
+Huppa-Villen sisaria. Pikku-Päkkilällä oli ruotsalainen muija, mutta
+ne eivät olleet herrasväkeä. Miksikähän kaikki ruotsalaiset eivät
+kuuluneet herskapiin?
+
+Siinä oli Mustosen vanhan rouvan talo, korkea kivipytinki, Laidan
+komeimpia. Sen kivijalassa asui Kulperin leski, jonka Janne-niminen
+aikamiespoika oli paketissa masinistina. He leivottivat siellä.
+
+Nytkin lehahti avonaisesta ikkunasta vastapaistetun leivän tuoksu.
+Yläkerran ikkunat olivat korkealla, ja yhdessä niistä oli katupeili —
+aivan kuin keskikaupungillakin. Ikkunalasit paistoivat viheriälle. Ne
+olivat vanhat ja auringon polttamat.
+
+Hesse ei ollut koskaan käynyt noissa yläkerran huoneissa. Mitäpä
+hän sinne... Siellä asui outoa väkeä, lyseolaisia, »rottia», jotka
+kolmen jälkeen harppasivat katua alas ja hävisivät porttikäytävään.
+Ne eivät olleet tappelijoita niinkuin keskikaupungin rotat. Eivät
+olisi uskaltaneetkaan täällä, missä yks' kaks' saatiin kokoon valtava
+poika-armeija, valmiina käymään vaikka koko maailmaa vastaan. Ne
+katsoivat parhaaksi pysyä hissukseen, ja se oli niille onneksi.
+
+Mutta tuolla pihan perällä... tuon matalan rakennuksen edessä hän oli
+leikkinyt, sillä siellä asuivat ennen Mikkoset, puuseppä Mikkosen
+joukko. Niillä oli kaksi poikaa, Kalle ja Jussi. Ne olivat kaksoset...
+ja Jussi oli hiukan typerä. Oli niillä kolmaskin poika, Eeli, mutta se
+oli huppana ja sitä hoidettiin vaivaistalolla.
+
+Hesse muisti pitkän, vankan pojan, jolla oli housut alle polven, liian
+lyhyet ja ahtaat hänen ikäiselleen, ja tukka silmillä. Sen alta katseli
+kaksi vihiä, ympyriäistä silmää, jotka räpyttivät alinomaa. Poika
+seisoi heidän keittiönsä ikkunan alla ja kummallinen hymy huulilla
+hoki: Sokeria, sokeria! — niin nopeasti, että sanoja tuskin erotti. Se
+kerjäsi sillä tavoin, ja sille piti antaa sokeripala. Sitten se poistui
+sokeria purren ja nauraa räkättäen kuin harakka. Se oli Eeli.
+
+Hesse oli peljännyt häntä, niinkuin hän pelkäsi kaikkia huhuja. Hän
+kaarsi kaukaa ohitse, jos vain joku sellainen sattui kadulla vastaan.
+Mutta Mikkoska oli sanonut, ettei Eeliä tarvinnut peljätä, ja Eeli itse
+hoki äitinsä perässä: Ei Eeliä tartte pelätä, ei Eeliä tartte pelätä.
+Se sanoi aina toisten perässä kaikenlaista ja sitten nauroi päälle.
+
+He olivat leikkineet tuon pihanperärakennuksen edessä monta kertaa...
+rakennelleet taloja ja kaupunkeja. Eeli kuljeskeli ympäri pihaa
+puhellen ja nauraen itsekseen. Välistä se tuli heidän leikkipaikalleen
+ja harppaili heidän kaupunkiensa yli kuin jokin Gulliver lilliputtien
+maassa. Mutta se ei astunut varovaisesti, vaan tallasi jalkoihinsa
+muurit ja tornit. Kalle komensi: Mee pois, Eeli! ja hullu poika jätti
+heidän leikkipaikkansa hokien mennessään: Mee pois, Eeli, mee pois,
+Eeli!
+
+Mutta illalla, kun Mikkonen tuli työstä, hän kutsui koolle perheväkensä
+ja tiedusteli, mitä kukin oli tehnyt. Missä Eeli oli? Eeli kohosi
+nurkastaan, astui isänsä luo ja hoki: Täällä Eeli, täällä Eeli, ja koko
+ajan nypläsi takkinsa nappeja omituisesti nauraen. Isä taputti häntä
+olkapäälle: Eeli on siivo poika... Eeli siivo, Eeli siivo... sokeria,
+sokeria! Mikkonen kääntyi vaimonsa puoleen: Annapa, äiti, Eelille
+sokeria... Ja koko ajan asui hänen kasvoillaan samanlainen hassu hymy
+kuin poikansakin.
+
+Mutta naapurit pakottivat Mikkosen toimittamaan Eelin pois. He
+pelkäsivät häntä ja hänen hulluja silmiään. Kun annettiin mielivajavan
+kuljeskella ympäri... oliko se nyt laitaa? — Ja niin joutui Eeli
+vaivaistaloon.
+
+Mikkoset olivat nyt muuttaneet täältä pois. Mutta samanlaisena seisoi
+tuo pihanperärakennus kuin ennenkin. Nyt siinä asui vieraita, mutta
+kasvoi sen edessä vielä Mikkosen istuttama koivu.
+
+Niin — sen verran hän Mustosen paikkaa tunsi. Hän kävi Kulperin lesken
+luona viemässä tälle leivinsuoloja — isä halusi hyvin suolattua leipää
+— ja Mikkosella silloin kun ne olivat asuneet täällä. Mutta — talonväen
+puolella hän ei ollut kertaakaan käynyt, vaikka tunsi kyllä Mustosen
+vankan rouvan.
+
+Tämä vuokrasi miekkoja tiernapojille — ja sitäpaitsi hän omisti
+saunan Plaananojan toisella puolen. Se nyt ei ollut mikään herrain
+kylpypaikka, vaan aivan tavallinen työläissauna. Sinne marssittiin
+lauantai-iltoina vastat kainalossa ja otettiin ropsalöylyt. Sieltä sai
+myös ostaa olutta, ja Laidan ukot viipyivät siellä usein sangen myöhään
+ja tinttailivat. Mustosen vanha rouva istui pukuhuoneen perällä kutoen
+sukkaa ja kuunnellen miesten jaaritusta. Häntä ei kukaan ujostellut.
+
+Isäkin kallisti toisinaan useampia pulloja ja tuli hyvälle tuulelle.
+Kesäillan hämyssä he sitten tallustelivat kotiin yli Plaananojan
+johtavan sillan ja sitten kedon poikki, joka aukeni heti Laitakadun
+päästä. Ilma oli leuto, ja ruoko kiilteli kosteana, hyväillen
+niin vilvoittavasti Hessen saunalämpimiä jalkoja. Isä asteli
+edellä hiukan kallahdellen, vihta roikkuen kainalossa, ja jutteli
+asevelvollisuusajastaan. Silloin oli oltu miehiä... ja palveltu
+isänmaata! Isänmaa — isä lausui sen juhlallisesti, viittoillen vapaalla
+kädellään yli kedon... se oli kallis sana ja se velvoitti... oi, kuinka
+se velvoitti! Isä pudisteli päätään, puheli hetken itsekseen ja rupesi
+sitten laulamaan:
+
+    Min faater vaar een unk soltaat,
+    ten vaknastööri van...
+
+Matlinin ikkuna oli auki ja joku sopotti sisällä: Voi... Kaalsonni
+on taas päissään! Hesse naurahti... hupsut! — niinkuin hän ei
+olisi tiennyt. Hyvällä tuulella vain... ja jutteli sotaväestä ja
+isänmaasta... Yhtäkkiä syöksähti emäntä ikkunaan: Iltaa, Kaalsonni!
+Saunastako se Kaalsonni...? Iltaa... saunastapa vain... otettiin
+Hesse-pojan kanssa oikein roimalöylyt, nimilöylyt ja osalöylyt...
+vanhan kansan tapaan. Se on sitten hyvä sauna... eikä kalliskaan...
+kymmenen penniä vain, ja mies palaa kotia kuin nuortuneena... Matlinin
+emäntä seisoi ikkunassa ja hänen olkansa takaa kurkistelivat vanhimman
+tyttären, Maijan, hätääntyneet, levottomat kasvot. Voi hyvä Jumala,
+voi hyvä Jumala! Pankaa ikkuna kiinni... voi hyvä Jumala! Hupsut! —
+ajatteli Hesse taas. Eivätkö ne huomanneet, että isä jutteli aivan
+rauhallisesti. — No... hyvää yötä! Ikkuna suljettiin. Isä kumartui
+hänen puoleensa, viittasi kädellään taaksepäin ja supatti: Ne on
+körttiläisiä... isäntä, emäntä ja koko joukko... satayksitoista
+takapuolen päällä... hi-hi-hi! — ja talvella ukko käyttää
+koirannahkanaapukkaa. Ootko nähnyt sitä, Hesse? — Olihan Hesse nähnyt.
+— Niiden läheisyydessä saavat Mustit varoa henkeään... kuraut! — nahka
+pois vain! Ja isä oli vetäissyt kädellään, aivan kuin olisi kiskaissut
+nahan koiran seljästä. Se nauratti Hesseä vieläkin.
+
+Sellaista se oli. Täällä Laidalla elettiin kuin omassa maailmassa. Ei
+täällä tarvittu poliiseja. Jos sapeliniekka joskus ilmestyi, oli se
+tavaton tapaus. Silloin sen oli aiheuttanut joku puuseppä Päkkilän
+juopuneista reissumiehistä. Ja silloin kävi kyllä tavallinen rähäkkä.
+
+Matlinin joukkokunta ryntäsi pihalle, emäntä etunenässä, hiukset
+hapsollaan, huutaen maailman turmelusta. — Sen siinä taas näkee, mihin
+juoppous vie! Janne, Matlinin vanhin poika, yhtä tulinen ja vilkas kuin
+äitinsäkin, seisoi ylisillään, nyrkit housun taskuissa, kohautellen
+käsivarsiaan, aivan kuin aikoisi rientää poliisille apuun. Piru, kun on
+päissään! Piru, kun on päissään! hoki hän puoliääneen, ja hänen vikkelä
+katseensa hypähteli henkilöstä toiseen kuin orava puusta puuhun. Tuo
+katse tuntui kysyvän: Enkö minä sanonut... Päkkilässä kortteeraakin
+kaikenkaltaista kulkuria... Maija väänteli käsiään ja siunaili:
+Herrajee, herrajee! Johon putkaan raahattava örisi: Herrapa hyvinnii...
+kun on kuparseppä Keinänen Koavilta, Kuopion moaherranleänistä...
+Siinä mennä rysyttiin kadulle huudon ja melun kaikuessa. Poliisi oli
+viheltänyt itselleen toverin, sillä Keinänen pani topakasti vastaan.
+Eenokki, Päkkilän vanhin poika, joka lausui s:n vähän pehmeästi, huusi:
+Lyökää sitä turpaan, niin heittää mölyämästä! Päkkilän emäntä itki ja
+voivotteli: Kun niin siivo mies... mutta annapa, että saa ryypyn, niin
+kaataa koko talon. Heitti meiän Antti-kisälliä liimapannulla päähän...
+Korttikaariin ne nyt sen vievät...
+
+Sellaista täällä joskus sattui, mutta ei toki usein. Yleensä kului
+Laidan elämä siivosti ja rauhallisesti. Paakkari, hupsu läkkiseppä,
+istui Päkkilän portailla raamattua lukien, yllä läkkipeltiliivit ja
+-kaulus sekä jalassa peltitohvelit. Hän ei tehnyt kärpäsellekään
+pahaa, mutta siitä huolimatta Hesse pelkäsi hänen läheisyydessään.
+Paakkari katseli niin omituisesti silmälasiensa yli seuratessaan lasten
+leikkejä, ja koko ajan hänen suunsa kävi, vaikk'ei hän katsonutkaan
+kirjaan. Toisinaan hän soitteli kanneltaan — sekin oli läkkipellistä —
+ja veisasi niin, että piha raikui. Mutta sävel oli aina sama niinkuin
+säestyskin... yhtä romuutusta vain alusta loppuun.
+
+Siellä istui Paakkari nytkin kedolla, lähellä ojan reunaa raamattu
+polvellaan. Auringonvalo kimalteli hänen peltikauluksessaan. Se loisti
+kuin hopea. Mitenkähän se saattoi sellaista pitää? Eikö se hangannut
+kaulaa? — Nyt se otti kanteleensa ja rupesi veisaamaan. Hesse pysähtyi
+kuuntelemaan. Sanoja hän ei erottanut, mutta tuuli kantoi kanteleen
+rominan hänen korviinsa.
+
+Mutta — kukas siihen oli uskaltanut riimustella Matlinin seinään?
+Valkoisella liidulla oli piirretty isoja kirjaimia, vaikka Matlinin
+isäntä oli julman vihainen. Pojat olivat olleet aapapiipalla. Aapa,
+piipa, seeka, toona, emusika, vitlingari, hongankolistaja, konttirämä,
+luki Hesse, seuraten, kömpelösti piirrettyjä kirjaimia. Kukahan niillä
+oli ollut konttirämänä?
+
+Hän pyyhki kirjaimet pois. Luulisivat pian, että hän oli ne
+riimustanut. Mihinkähän ne olivat juosseet? Hesse katseli katua
+pitkin, mutta ei nähnyt ristin sielua. Vain muuan mies, maalaiselta
+näyttävä, seisoi Jurvan neitsyen lankkuaidan vieressä suorittamassa
+erästä välttämätöntä pikku toimitusta. Se oli hyvin tavallista täällä
+syrjäkaupungilla... koirat ja ihmiset... kaikki yhtä vapaita. Kärpäset
+sutisivat seinustalla. Eteläänpäin painui ratapenger niin pitkälle kuin
+silmä kantoi, madaltuen madaltumistaan, kunnes häipyi näkyvistä. Lyhyt
+äijän karilas käyskenteli radalla luuta kädessä. Se oli Källi-Aapeli,
+ylikäytävän vahti.
+
+Siinä oli sitten yksi Laidan poikain kauhu. Se kuskasi armotta pois
+jokaisen, joka vain radalle yritti, olipa sitten kesä tai talvi.
+Talvella se pakana hätisteli poikia aallopin kupeelta, kun nämä
+laskivat luiskaa alas. Se katkoi sukset ja sauvat, jos vain käsiinsä
+sai. Mutta pojat kiusasivatkin sitä alinomaa. Seisten radalla he
+odottivat Aapelia, joka juosta lönkötti kohti, huutaen ja kiroillen
+vallan hirveästi, ja sitten — juuri kuin tämä oli tarttumaisillaan
+niskaan — fiuu! luiskasta alas, niin että korvissa vinkui! Mitäs
+siitä, jos saikin mäen alla »akan» — — ei Aapeli kuitenkaan lähtenyt
+ratapengertä alas kapuamaan. Piti vain katsoa, ettei saanut kepakolla
+päähänsä.
+
+Aalloppi — se oli ihmeellinen paikka, korkea ja kaareva kuin kirkon
+holvi, ja niin kaikuva, niin merkillisen kaikuva. Tuntui siltä, että
+paljas ajatuskin kimmahti takaisin sen graniittiseinistä. Poikien
+oli tapana kahlata sen alitse, lahkeet reisiin saakka käärittyinä.
+He hoilasivat vallan hirveästi ja siitä syntyi sellainen äänten
+pauhu, että ihan selkäpiitä karmi. Tuntui, kuin hajoisi koko aalloppi
+kappaleiksi. Mutta ne olivatkin jättiläisiä, jotka sen alla antoivat
+näytteen voimistaan. He nostivat harteilleen vaikka koko maailman!
+
+Mutta — aallopin toisella puolen tuo mahtavuus loppui. Jättiläiset
+muuttuivat ihmisiksi taas, niin mitättömän pieniksi ja jokapäiväisiksi.
+Puhe ja hoilaus kuului aivan tavalliselta... tuollaiselta pikkupoikien
+kimeältä huudolta, joka ei saa vapisemaan ketään. Se tuntui kuin
+uppoavan Plaananojan korkeisiin törmiin... kuin olisivat ojanreunoihin
+isketyt turpeet tukahduttaneet sen. Sellainen oli kaiku ja Kaiun voima.
+
+Konepajan pilli puhalsi. Mitä — oliko kello jo kuusi? Isä tuli siis
+kohta kotiin. Hesse kipaisi pihaan ja istui hetken päästä keittiön
+pöydän ääressä, höyryävä puurolautanen edessään. Partasen kummin
+lahjoittama vehnälimppu oli pöydällä, ja äiti oli leikannut siitä
+Hesselle kappaleen. Mutta — leipä oli ennättänyt jäähtyä, sillä Hesse
+oli tapansa mukaan aikaillut.
+
+Minä lähden huomenna Helsinkiin Eetua noutamaan, virkkoi äiti aivan
+odottamatta.
+
+Sepä oli uutta! Hesse riemastui. Tulisiko Eetu kotiin? Oi, hän ei
+malttanut enää syödä.
+
+Joko sinä lopetit? Ethän syönytkään kaikkea...
+
+En... ei minun ole nälkä.
+
+Hänen veljensä tulisi siis kotiin. Eetu oli ollut nyt toistamiseen
+Helsingissä kipsattavana, sillä hän oli engelskatautinen. Muuan
+kotimies oli hänet pienenä pudottanut, ja siitä oli ruvennut kasvamaan
+kyttyrä. Mahtaisikohan se nyt puhua samanlaista herrassuomea kuin
+ensikerrallakin. Ei saa hyppää tän pääll'... tää on mun kaupunki! He
+olivat yhdessä rakentaneet mullasta taloja Viikin pihalla, ja silloin
+se oli niin sanonut.
+
+Nyt tuli isä. Ensi töikseen hän kaivoi taskustaan punaisen lipun ja
+laski sen pöydän nurkalle.
+
+Siinä on piletti... luepas, mitä siinä seisoo.
+
+Isä nauraa hihitti. Äiti ei osannut lukea kirjoitusta. Hän ei ollut
+käynyt minkäänlaista koulua. Hessen kävi äitiraukkaa sääli, kun isä
+toisinaan häntä kiusasi. Vaikka leikkiähän se isä... kyllähän Hesse sen
+ymmärsi.
+
+Äiti läimäytti isää keveästi poskelle ja nauroi:
+
+Sepänvaimo Kaisa Kaalsson, omaa sukua Hämeenoja. Niin siinä seisoo.
+
+Ei siinä sitä viimeistä ole.
+
+Mutta nyt purjehti Savuojan kummi sisään leveänä ja hyväntuulisena,
+hameenhelmat märkinä. Hän huomasi piletin pöydän nurkalla.
+
+No... kuka nyt reissaamaan lähtee?
+
+Minä, vastasi äiti ja heitti leikillään niskojaan.
+
+No... kaikkea sitä kuulee, kun vanhaksi elää... vai sinä se oot! Hyvä
+on... mene vain, kyllä minä tämän huushollin hoidan.
+
+Hän ei edes kysynyt, mihin äiti aikoi. Hän oli niin tottunut siihen,
+että ihmiset matkustivat.
+
+Joo... aiotaan hakea Eetu kotiin. Ei se siellä kuitenkaan parane. Saa
+vain tyhjää kustantaa...
+
+Antaapa pojan ressun päästä kotiin. Hiljaista tässä on ollutkin, kun se
+on ollut poissa. Minä tykkäänkin siitä pojasta kuin omasta lapsestani.
+
+Ja Savuojan kummi istahti tuolille hellan kupeelle, asetti kengänkärjet
+vastakkain ja nojaten käsillään tuolin istuimeen heilutteli jalkojaan,
+katsellen silmiään siristäen ympärilleen kuin tutkien, oliko keittiössä
+kaikki paikallaan. Mutta ei hän huomannut moittimisen aihetta, sillä
+äiti oli siisti ja järjestystä rakastava ihminen.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Hesse ei päässytkään heinäntekoon, koska äiti lähti matkalle. Hänen oli
+hoidettava nuorinta sisartansa, Annaa, joka oli puolentoista vuoden
+vanha. Mutta se ei tuottanut hänelle kovinkaan suurta pettymystä, sillä
+sen korvasi nyt veljen odotus.
+
+Nyt oli siis äitikin lähtenyt: sinne — etelään... siihen outoon,
+salaperäiseen maailmaan, joka niin usein askarrutti Hessen mieltä.
+Mitenkähän äitiriepu siellä pärjäsi? Hän oli niin pieni ja avuton.
+Täällä kotona hän kyllä oli paikallaan... näissä pienissä huoneissa...
+mutta siellä suuressa maailmassa... Ensi kerralla he olivat käyneet
+isän kanssa yhdessä. Mutta nyt —? Älä sinä vain mene väärään junaan,
+oli isä varannut hänen lähtiessään.
+
+Hesse keinutteli kehtoa, ja ajatukset retkeilivät teitään. Ne viipyivät
+hetken äidin luona, joka kyyrötti siellä jossakin vaunun nurkassa.
+Hesse oli näkevinään hänet: pärekoppa vieressään vaununpenkillä hän
+istui, ja kopan kannen ja sangan väliin oli pistetty saali... äidin
+harmaa, villainen saali. Sekin oli Savuojan kummin antama lahja.
+
+Hän muisteli Eetua sellaisena kuin tämä oli ollut ensi kertaa
+Helsingistä palatessaan. Se puhui niin merkillisesti... tippäkistä ja
+översööterskasta. Ne olivat sellaisia siellä etelässä.
+
+He asuivat silloin Viikillä, Linnankadun varrella. Siellä hän oli
+nähnyt tulipalonkin ensi kerran.
+
+Pari päivää ennen heidän muuttoaan tänne Laidalle oli kokonainen
+kortteli palanut poroksi... se risti, jolla asui seppä Raalunti
+ja kelloseppä Aaltonen. Hän oli seissyt pihalla kaivon vieressä
+ja katsellut liekkien loimua, joka punasi koko tienoon. Niin oli
+romottanut ilkeästi, että ihan pahaa oli tehnyt. Oli tuutattu kahdella
+torvella, palokellot olivat pämpättäneet ja vesirattaat rämisseet. Oli
+kuulunut pärjäysmiesten karjuntaa, johon oli sekaantunut lasten itkua
+ja vedenajajain huutoja: Tieltä poo-ois! Vettä tulee! — Hänestä oli
+tuntunut, kuin olisi tullut viimeinen päivä — se päivä, jolloin Jumalan
+Poika laskeutuu taivaan pilvistä suurella voimalla ja kunnialla. Ja hän
+oli tuntenut itsensä kauhean hyljätyksi ja yksinäiseksi.
+
+Se oli ollut kamala yö. Isä ja äiti olivat rientäneet palopaikalle,
+vaikk'ei isä kuulunutkaan palokuntaan, niinkuin Viikin vahtimestari,
+jolla oli keltakauluksinen, valkoinen paita ja mustankiiltävä kaski.
+Siihen saakka oli Hesse ihaillut palokuntalaisia ja aikonut isoksi
+tultuaan itsekin sellaiseksi. Mutta tuona tulipaloyönä oli se ihanne
+kärsinyt auttamattoman haaksirikon.
+
+Viikin vahtimestari oli palannut palopaikalta likomärkänä ja
+kaski kuhmuja täynnä. Se ei ollutkaan helppoa hommaa, ja kokonaan
+toisenlaista kuin keväinen ruutanturuutus kauppatorilla. Siinä
+pysyi palokuntalainenkin sentään kuivana, jollei tahallaan ottanut
+vesiryöppyä niskaansa.
+
+Oli palanut kokonainen kortteli — siinä samassa Aaltosen kellopuotikin.
+Kellojen kohtalo oli häntä erikoisesti säälittänyt. Hän oli muutaman
+kerran käynyt tuossa liikkeessä ja ihaillut noita monenmonia
+erilaatuisia ja -suuruisia kelloja. Toiset niistä kävivät hitaasti,
+arvokkaasti kuin vanhukset... toisten tikittäessä kiireesti,
+hermostuneesti... kuin hätäännyksissään, että vain pysyisivät matkassa
+toisten, suurempien kanssa. Joka puolen ja täyden tunnin aikana ne
+yhtyivät lyömään, ja silloin kävi tuossa valoisassa puodissa sellainen
+soitto ja helinä, että sitä oli ilo kuunnella. Suuret kellot löivät
+hitaasti, syvällä, kumealla äänellä... säilyttäen tällöinkin entisen
+arvokkuutensa — kun taas pienet kuuluttivat tuntien kulun sellaisella
+nopeudella, että väkistenkin tuli ajatelleeksi lapsia, jotka eivät
+saa leikistä kylläänsä. Ping-ping-ping-ping...! — ne olivat kuin
+lyhyitä, riemuntäysiä joukkohuutoja keskellä leikin vilskeen — ja
+sitten taas alkoi juoksu... väkisillä-olo tai »viimeinen pari ulos»!
+Ti-ki, ti-ki... saiko kolmas kiinni noita kahta, jotka kirmasivat
+poispäin toisistaan... tehden pitkän kaarroksen kauas kentän laidoille
+— kunnes toisessa päässä kenttää yhtyivät, onnellisina siitä, että
+olivat välttäneet kiinnijoutumisen. — Ja tuohon erilaisten sävelten
+ja ahkeran, iloisen aherruksen maailmaan hyökkäsi hävitys ja kuolema
+tulipalon hahmossa. Kellot tippuivat seiniltä alas valittaen ja
+vaikeroiden. Iloinen tikitys lakkasi... ja viimeksi kuului vain
+katkenneiden vietereiden surullinen helähdys kaiken muuttuessa tuhkaksi
+ja savuaviksi raunioiksi...
+
+Ainoa rakennus, joka kuin ihmeen kautta oli pelastunut, oli
+kolmikerroksinen, kapea tiilitalo, jonka pohjakerroksessa asui
+Plantingska, pyykkäri. Sen pyykkipata höyrysi aina tiensuussa
+Pyykkisaarella, jok'ikinen kesä. Sen ääressä se hääräili
+koukkunokkineen pienenä, luisevana ja kumaraisena, säkkiesiliina
+vyöllä, tarkastellen terävästi jokaista ohikulkijaa, vähäväliä
+nuuskaten ja hämmennellen suurta pataansa, josta vilahteli koholle
+pullistuneita paidan selkiä. Hessestä hän muistutti satujen
+noita-akkaa, joka keitti ihmisiä padassa. Nuo märät, kiiltävät
+alusvaatteet olivat kuin kalvennutta lihaa. Hän kaarsi kaukaa eukon
+ohitse ja katsahti taakseen kuin vakuuttautuakseen, ettei se vain
+kurottanut luisevia käsiään häntä kohti.
+
+Se se oli varjellut tuon talon.
+
+Hän oli seisonut Viikin pihalla pitkälle sivu puoliyön seuraten
+tulipalon kulkua. Kirkontornista oli läpätty puolet ja täydet tunnit,
+ja hän oli laskenut ne vapisevin sydämin. Oh, kuinka kauan viimeistä
+tuomiota kesti! Jonkun kerran hän oli uskaltautunut portille ja
+katsellut pelokkaana pitkin autiota katua. Joka talon ikkunat olivat
+olleet valaistut, mutta itse tienoo hiljainen kuin hauta. Vain
+kirkon nurkassa oli käynyt vilinä ja huiske, sillä tulipalo oli
+ollut sielläkäsin. Katulyhdyt olivat lepatelleet, muutamat melkein
+sammumaisillaan, ja hän oli muistanut Nenättömän Ookreenin, joka pienet
+tikapuut olkapäillään kulki katuja pitkin lyhtyjä sytytellen. Sitä
+pojat kiusasivat huudellen hänen jälkeensä: Ookreeni, Ookreeni! Hytytä,
+hytytä, hammuu, hammuu! Se puhui niin, kun sillä ei ollut nokkaa, vaan
+ainoastaan likainen side nenän kohdalla. Äiti oli kertonut, että siltä
+oli mato syönyt nenän. Minkähänlaisia matoja ne mahtoivat olla...?
+
+Lopuksi häntä oli ruvennut nukuttamaan ja hän oli kipaissut sisään.
+Hän oli ehtinyt nähdä Viikin vahtimestarin uudelleen rientävän
+palopaikalle, likomärkänä ja höyryävänä, niinkuin oli palannutkin. Ja
+hänestä oli tuntunut, että tulipalo oli kauhea peto, joka tuolla tavoin
+kohteli kaupungin ensimmäistä miestä.
+
+Mutta — täällä Laidalla ei ollut tulipaloja. Ainakaan hän ei muistanut
+koskaan niistä kuulleensa. Piti olla varovainen tulen käsittelyssä.
+Mutta — siellä keskikaupungilla ne tuuskasivat tulenkin kanssa
+yliolkaisesti ja huolimattomasti... rikkaita kun olivat.
+
+He eivät olleet rikkaita tahi — kukaties... miten sen nyt otti.
+Ainakaan ei Hesse ollut missään muualla nähnyt niin kaunista taulua
+kuin heidän kamarinsa seinällä. Siinä ei kyllä ollut minkäänlaista
+kuvaa — ainoastaan puustaimia. Mutta ne olivatkin pukeutuneet kuin
+juhlaa varten ikään — varsinkin isot kirjaimet. Kitakin oli vaikea
+tuntea — niin runsaasti se oli lyönyt ylleen hyntteitä, harsoja ja
+hetaleita, aivan kuin hyvin pyntätyt morsiamet. Se oli merkillinen
+taulu, jonka mustaksi maalattuun lasiin oli jätetty kirjainten kohdat
+paljaiksi ja alle pantu rypistettyä hopeapaperia. Hesse nimitti niitä
+»hankituiksi» kirjaimiksi, koska ne olivat noin mukavissa rypyissä.
+Ne muistuttivat ruumiin hankitusta, mutta siitä huolimatta ne eivät
+näyttäneet kuolleilta. Päinvastoin — ne olivat iloisia ja kirkkaita
+ja kimaltelivat kauniisti kuin lumikiteet, jos auringon tai lampun
+valo sattui niihin. — Ja sanatkin olivat kauniit. Ne kertoivat
+joulun ihmeyöstä, jolloin enkelit ilmestyivät paimenille Betlehemin
+kedolla. Noissa sanoissa oli samanlaista ihmeloistoa kuin jouluyön
+tapahtumassakin. Hesse oli lukenut ne lukemattomia kertoja, ja hänestä
+tuo taulu oli kuin jonkinlainen vertauskuva joulun salaperäisestä,
+sydäntä sykähdyttävästä olemuksesta.
+
+Nytkin hän katseli taulua ja luki jälleen nuo ihmeelliset sanat: »Katso
+minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle...»
+Niin — sellaista se oli... kaikelle kansalle. Heillekin tuli joulu joka
+vuosi... astui tähän Matlinin portinpieliasuntoon kylmänä ja huuruisena
+pienen joulukuusen muodossa, — kuusen, joka sentään aina ulottui
+kattoon. Sen edellä ryntäsi sisään pakkanen kuin valkoinen villakoira,
+nuoleskellen piirongin pintaa ja jalkoja, kunnes asettui makuulle
+pöydän alle — ja haihtui näkymättömiin. Joulukuusi asetettiin seisomaan
+keskelle kamarin lattiaa. Se suli hiljalleen ja rupesi tippumaan
+vettä. Vesipisarat putoilivat lattialle hiljakseen, harvakseen — ja he
+kuuntelivat Eetun kanssa keittiön sohvalla istuen. Kamari oli pimeä, ei
+näkynyt muuta kuin kosteudesta kiiltelevät kuusen oksat, joilla lampun
+valo leikkien välkehti. Se koetti ilahduttaa kuusta, joka pimeässä
+huoneessa itki... itki sitä, että se oli siirretty kotoaan, metsästä,
+hiljaisesta, lumisesta metsästä, tänne seppä Karlssonin kamariin, —
+tuon sepän, joka joi ja oli aattoiltanakin päissään. Mutta pian se
+tottui. Se oli itkenyt kaikki kyynelensä ja seisoi äänetönnä odottaen,
+mitä tuleman piti.
+
+Hän, Hesse, hiipi kamariin, veti auki pöytälaatikon ja otti sieltä
+esille nuo ihmeelliset koristukset: lippuja, kulta- ja hopeaketjuja,
+lasipalloja, jotka välkkyivät ja loistelivat erivärisinä... sinistä,
+punaista, viheriää ja keltaista... ja kultaa! — ah, miten paljon
+kultaa! Ja sitten sytytettiin lamppu, ja syvän hartauden vallitessa
+puettiin kutisen ylle nuo monet kalleudet.
+
+Se oli satumaista!
+
+Mutta tuota iloa häiritsi isän kovaääninen juttelu. Tämä hoiperteli
+kamariin, sivusi hiukan häikäilemättömästi kuusta, jonka oksat
+riipaisivat hänen kuvettaan kuin vihoissaan sähähtäen. Hän tulistui:
+Mitä se isä... kaadatte kuusen! Johon isä nauraa hohottaen vastasi:
+No, no, poika! Mutta — jokos panit ne kauppias Nyströmilta tuomani
+sokerimuurötterit? Ja kellot... helkkari soi, kellot, joissa on
+hopeapaperista taulut ja oikeat viisarit! — Hän murisi jotakin eikä
+ollut kuulevinaan, mutta seurasi jännityksellä isän jokaista liikettä
+ahtaassa huoneessa. Tämä jutteli: Joo... joulu se tulee köyhänkin
+majaan... tuleepa vain... ja kauppias Nyyströmi sanoi, että 'otahan,
+Heikki, tuosta loovasta kompiaisia ja vie lapsilles... montako sulla
+niitä olikaan?'... joo... Vapahtaja on syntynyt, ja enkelit julistavat
+maailmalle ilosanomaa. — Ja isä oli kääntynyt tauluun päin ja silmät
+kyynelissä huudahtanut: Katsohan, Hesse... tuossa se sanotaan... me
+saimme sen äidin kanssa häälahjaksi, kun menimme naimisiin. Maalari
+Puuperä sen teki... me olimme vanhoja kasarmikampraateja. Sekin on
+jo kuollut... Ja isä oli istahtanut sohvaan ja jäänyt tuijottelemaan
+eteensä, vartalo hiukan huojahdellen ja toinen käsi nykien pujopartaa,
+kuin olisi hän miettinyt jotakin kummaa ja ihmeellistä tapausta.
+
+Sellaista se oli. Isä tyyntyi vähitellen ja otti osaa jouluiloon.
+Hänkään ei tuntenut enää närkästystä tämän aiheuttaman häiriön vuoksi,
+vaan katseli onnellisena kuusta, joka säteili ja hohti. Se oli kaunis,
+harvinaisen kaunis. Liekö muualla ollut niin kaunista joulupuuta? —
+Hän oli toisinaan käynyt kurkistelemassa naapurien ikkunain takana,
+mutta rumempia olivat olleet... törkyä täynnä. Päkkilässäkin olivat
+seelilangalla hirttäneet nisupukin kuusenoksaan!
+
+Oli se ihmeellistä. Jouluaaton aamuna herääminen oli aivan toisenlaista
+kuin muina aamuina. Edellisenä iltana nukkumaan pantaessa oli melkein
+mahdotonta uskoa, että seuraava päivä todella olisi aatto. Uni ei
+tahtonut tulla... ei mitenkään. Tuntui niin kummalta, että kellon
+viisarit lähenivät kahtatoista samanlaisella tyyneydellä kuin muinakin
+iltoina. Miksi ei niitäkin värisyttänyt riemu ja suuren juhlan
+salaperäinen odotus? Mutta — vaikka hän kuinka oli koettanut valvoa,
+ei hän kuitenkaan kertaakaan ollut jaksanut odottaa kahtatoista, vaan
+oli nukahtanut. Ja niin oli tuo suuri salaperäisyys hiipinyt huoneeseen
+hänen nukkuessaan. Sillä — kun hän aamulla heräsi, valmistautui isä
+lähtemään työhön. Tuiju paloi keittiön pöydällä ja äiti kaatoi kahvia
+kuppiin. Oli samannäköistä kuin muinakin aamuina, mutta kuitenkin
+— oi, mikä suuri erotus! Kamari oli toisenlainen, vuode tuoksui
+lämpöä toisella tavalla. Mielihyvän tunne käsissä ja jaloissa oli
+toisenlainen. Ja konepajan pillikin puhalsi toisella tavalla...
+riemukkaasti, juhlallisesti.
+
+Oli jouluaatto!
+
+Hessen katse siirtyi toiseen tauluun. Se ei oikeastaan ollut mikään
+taulu, vaan ainoastaan huonolle paperille painettu värikuva. Se
+esitti leijonapariskuntaa vaanimassa aavikon laidassa. Uros tuuheine
+harjoineen seisoi ylempänä pienellä töyräällä, katsellen kiinteästi yli
+aron. Sen silmä on nähnyt jotakin, koska se tuolla tavoin tuijottaa, ja
+Hessestä melkein näyttää siltä, kuin rupeaisivat sen leukapielet tuossa
+tuokiossa värisemään vain paljaasta jännityksestä. Naaras on alempana,
+vaanivassa asennossa sekin, vaikka näyttääkin kiinnittäneen huomionsa
+toisaalle.
+
+Hesse ihailee suuresti tuota kuvaa. Hänen olisi vaikea sanoa,
+kummastako hän enemmän piti — joulutaulustako vai tästä. Molemmat
+olivat hänelle rakkaat. Tuossa leijonakuvassa häntä ennen kaikkea
+ihastutti itse eläin: kuningasleijona, sen majesteetillinen asento,
+tuuhea harja, joka peitti kaulaa ja rinnan etuosaa, pitkä piiskamainen
+häntä, joka sojotti suorana... hiukan alaviistossa, kuin valmiina joka
+hetki huitaisemaan sivuille, että: Pois tieltä! Minä olen eläinten
+kuningas! Ja väri... keltaisen ruskea... melkein keltainen — se antoi
+tuolle eläimelle jonkinlaisen tenholoiston.
+
+Se oli omituista. Tuo väri oli saanut Hessen mielestä aivan erikoisen
+merkityksen. Se oli kultaa... hallitsijan väriä, niinkuin kuninkailla
+ja keisareilla. Eivätkö nämä kantaneet kultaista kruunua ja
+samanväristä vaippaa hartioilla? Tuo väri merkitsi valtaa ja voimaa.
+Se ei ollut tavallista keltaista... sellaista, jolla Matlinin isäntä
+maalasi rakennuksensa seiniä. Se oli — leijonaväriä. Parempaa nimitystä
+ei Hesse sille keksinyt.
+
+Vähitellen oli kaikki outo, suuri ja salaperäinen ruvennut hänen
+mielessään näyttämään keltaiselta... kaikki, mikä houkutteli luokseen
+ja kutsui. Satujen kuvaamat maailmat olivat keltaisia. Etelä, jonne
+äiti oli mennyt, oli varmaankin keltaista... tuollaista kullalle
+välkkyvää, niinkuin erämaa tuossa hänen kuvassaan. Hän oli kerran
+jouluksi saanut pienen, halvan värilaatikon, mutta se oli sisältänyt
+keltaista vain viiden pennin rahan suuruisen kappaleen... saman
+verran kuin muitakin värejä. Eihän se ollut kauan kestänyt. Hän oli
+jo ensimmäisenä päivänä kuluttanut sen kaikki. Isä oli sanonut: Onhan
+sinulla muita värejä... käytä niitä. Mutta ei isä ollut ymmärtänyt:
+leijonaväri teki aivan erilaisen vaikutuksen... se oli kuin
+päivänpaistetta noissa pienissä, hassunnäköisissä maalauksissa, joita
+hän oli sommitellut.
+
+Noita värikuvia sai ostaa Lundahlin kirjakaupasta viidellä pennillä
+arkin. Savuojan kummi oli löytänyt vaunun lattialta viisi penniä ja
+lahjoittanut hänelle: Sillä saat ostaa riitingin. Hän oli juossut
+henki kurkussa Lundahlille ja kysynyt riitinkejä. Olihan niitä, suuri
+pinkka oli lyöty hänen eteensä tiskille. Hän oli kyllä ollut selvillä,
+minkälaisen ostaisi, mutta oli kuitenkin katsellut noita muitakin...
+maisemia, kaupunkeja... kolerarutto Hampurissa, Lissabon ja Venetsia.
+Hän oli jo vähällä ollut ostaa Venetsian, mutta sitten perääntynyt.
+Eikö teillä oo leijonaa... kuningasleijonaa? Myyjätär oli hymyillyt.
+Olihan niitäkin. Hän oli saanut uuden piukan eteensä, ja sieltä se
+oli löytynyt, leijona, eläinten kuningas, jonka karjunnan kuullessaan
+kaikki muut eläimet vapisivat...
+
+Hesse silmäsi kelloa, se oli kohta yksitoista. Yhdeltätoista oli
+Savuojan kummi luvannut tulla isälle ruokaa laittamaan. Hän oli
+asemalla työssä, vaunuja siivoomassa.
+
+Välistä hän oli ottanut Hessenkin mukaansa. Ei hänestä tietysti ollut
+apua, mutta saipahan repalehtaa perässä ja katsella ympärilleen.
+Oppihan siten yhä paremmin rautatietä ja sen laitoksia tuntemaan.
+He kävivät tisurihuoneessa ja rautatieläisten pesutuvassa. Siellä
+kyökkäsi suuri joukko muijia pyykkejään survoen ja isoäänisesti
+jutellen. Pesutuvan kiviseinät kajahtelivat. — No... kenenkä se nyt
+on kelekkaansa saanut? Oli muuan pyykkäri kysynyt. — Se on minun
+huoripoikani! Savuojan kummi oli nauraa hihittänyt hiljaisella,
+kimeällä äänellä, jolloin muijat kuorossa olivat hohottaneet, niin
+että pesutupa oli ollut äänen pauhua täynnä: — No... se ossaa... Herra
+hyvästi siunatkoon! Vai huori...! Ja sitten oli alkanut uusi kikatus.
+
+Häntä se oli ujostuttanut. Hän oli tarttunut Savuojan kummia hameesta
+kuin turvaa etsien. Hän oli kyllä ymmärtänyt. Kaupungissa oli
+sellaisia... hutsuja, niinkuin äiti sanoi, ja ne könysivät sotamiesten
+kanssa pitkin peltoja... Mutta ei kummi ollut totta tarkoittanut... se
+kun se vain leikillään oli niin sanonut. Ei hän ollut siitä suuttunut.
+Hän oli ollut vain äkeissään noille rautatieläisten muijille, joiden
+naurusta ei ollut tahtonut loppua tullakaan.
+
+Niin... siellä hän oli käynyt muutamia kertoja, kulkenut läpi junan
+ja koetellut vaunujen penkkejä. Toisen luokan penkit olivat oikein
+sieviä... niin pehmeitä ja samalla kimmoisia, että ihan ilmaan
+pomppasivat. Niiden päällisistä laitettiin hänellekin vaatteet joka
+vuosi... oikein sievä sinisenharmaa puku. Isä huusi huutokaupasta
+vanhoja vaununpenkkien päällisiä, ja Väyryskä neuloi niistä takin ja
+housut.
+
+Mutta — ei siitä saanut puhua muille... olisivat kiusanneet ja
+pilkanneet häntä.
+
+Junalla hän sitten oli ajanut... sen verran vain, että veturi oli
+työntänyt vaunut ensimmäiselle raiteelle asemarakennuksen eteen. Hän
+oli seisonut kolmannen luokan vaunun penkillä ja katsellut ikkunasta
+ulos. Ja olipas sattunut, että ylikäytävällä oli seissyt Päkkilän
+Eenokki ja huomannut hänet! Hesse! oli se huutanut. Ootko päässyt
+ookaamaan?
+
+Hän oli heiluttanut lakkiaan. Sen reissun perästä hän oli astellut
+Laidan katuja ylpeänä kuin kuningas ja jutellut vain armosta
+toisten poikien kanssa. — Älä nyt oo olevinas... vaikk' oot junassa
+ookannutkin!... Pöhö... mitäs tuo nyt sitten oli... mutta olivatkos
+pojat nähneet rautalangasta tehtyä pärrää? Hänellä oli sellainen,
+ja sen oli isä laittanut. Hänen ei tarvinnut enää saavin vanteita
+käyttää...
+
+Pikku sisko nukkui, ja Hesse siirtyi ikkunan ääreen. Hän katseli
+kadulle. Se oli hiljainen, ja aurinko kaateli kultiaan pitkin sen
+mukulaista kivitystä. Se ihan hohti kuumuutta. Toisella puolen
+katua oli rautatien aita, joka erotti rata-alueen kadusta. Sen ja
+radan välillä oli pienoinen notkelma, joka radan puoleisessa päässä
+päättyi jyrkästi kohoavaan törmään. Sinne oli äskettäin rakennettu
+pitkä, leveäkattoinen talo — uusi tavaramakasiini. Notkelmassa päilyi
+lampi, ja he uittivat siinä laivojaan. Talvella taas laskettiin mäkeä
+tavaramakasiinin törmästä, silloin kuin ei oikeaan mäkeen päästy. Sillä
+oli se etu, ettei Källi-Aapeli tullut sieltä pois ajamaan.
+
+Siellä se käveli nytkin... pitkin rataa, luuta kourassa. Sen putka
+oli ihan ylikäytävän vieressä, ja siellä pelattiin myllymattia.
+Aapelista oli kehittynyt sellainen nero, että voitti jokaisen.
+Kruuken herrakin... halkokirjuri, oli kerran yrittänyt, mutta Aapeli
+oli rakentanut heti kaksi myllyä ja syönyt Kruuken herralta kaikki
+nappulat...
+
+Nainen ajoi lantakuormaa ikkunan ohitse. Sillä oli pieksusaappaat, ja
+se käsitteli ohjaksia kuin mies. Se oli Hollanterin Leena, miesmäinen,
+roteva talonomistajan tytär, kirkkomaan puoleisesta päästä kaupunkia.
+Se kiroili ja lauloi rivoja lauluja.
+
+Nytkin se loilotti jotakin sulhasista ja sormuksista. Ihmiset
+juttelivat, että se varasteli ruumisarkuista pitsejä ja neuloi
+paitaansa. Se oli matkalla pellolle... Hollanterin pellolle, joka oli
+rautatien takana.
+
+Niin — olisipa ollut hupaista olla siellä — Partasen pellolla heinää
+tekemässä. Siellä seisoi lato ja riihi rinnakkain, ja he nukkuivat,
+tavallisesti riihessä. Partasen kummi oli jostakin huutanut piirongin
+tapaisen mööpelin, jossa oli kolme pitkää laatikkoa. Se oli joskus
+kuulunut johonkin kauppapuotiin... kuulemma kappale tiskiä. Joka
+tapauksessa olivat nuo laatikot niin tilavia, että he, lapset,
+saattoivat nukkua niissä. Laatikot nostettiin lattialle, ja niihin
+laitettiin vuoteet niinkuin sänkyyn ikään. Hildalle ne olivat liian
+lyhyet, mutta hän olikin jo kahdentoista. Kerran oli Partasen Priita
+löytänyt yhdestä laatikosta kymmenen markan kultarahan...
+
+Niin... olisipa ollut somaa olla nyt siellä — heinää tekemässä. Siinä
+oli monta mutkaa, mutta torvelleharavointi oli sentään kaikkein
+yksinkertaisinta. Nökkösten teko vaati jo taitoa, eikä hän vieläkään
+pystynyt oikein kunnollista sellaista laittamaan. Tulivat piikkipäisiä
+ja muutenkin siivottoman näköisiä. Mutta — kun Priita ja Hilda
+pyöräyttivät nökkösen, oli se sileä kuin herraspojan pää. Ne erotti
+aina toisista.
+
+Mutta — silloin jylläsi voima, kun Partasen kummi rupesi heiniä
+kantamaan! Hän väänsi takkavitsaansa sellaisen kuorman, että itse
+peittyi alle. Ei näkynyt muuta kuin vähän jalkoja. Oli soma nähdä
+tuollaisen heinävuoren kulkevan... kallahdellen, heilahdellen...
+vähäväliä askeleihinsa sotkeutuen, mutta sitten taas harpaten
+eteenpäin... kipittäen yhä nopeammassa tahdissa, — kunnes yks' kaks':
+ruko kellahti ladon ovesta sisään kuin kuperkeikkaa heittäen, ja —
+näkyviin ilmestyi Partasen kummi, pää ja selkä heinänkorsia täynnä.
+Siinä oli jo miehen kuorma, lausui kummi pyyhkien hikeä otsaltaan.
+Takkavitsa irroitettiin ja he, lapset, saivat ruveta heiniä polkemaan.
+Se oli eri vilskettä se!
+
+Hupaista siellä oli. He keittivät kahvia ja ruokaa. Olipa hän viime
+kesänä muurannut uuninkin, jossa kattorännin kappale toimitti
+savutorven virkaa. Se oli aivan yksinkertainen laitos, jota syötettiin
+tikuilla. Mutta kahvin siinä keitti kuin keittikin.
+
+Siinä hän oli polttanut kätensä — kuuman torven kyljessä. Sitä
+oli kihelmöinyt tavattomasti. Olisi pitänyt olla linjamenttiä —
+mutta mistäpä ne linjamentit sinne tipahtivat... kesken kiireimmän
+Heinänteon. Pane räkää, oli Priita neuvonut — se auttaa. Hän oli
+niistänyt kouraansa ja voidellut. Ka se! Siinä oli linjamentti, joka
+kelpasi!
+
+Toisenkin tapauksen hän muisti viime kesältä.
+
+Priita ja Mari olivat ruvenneet häntä kiusaamaan, ja siihen oli
+Hildakin yhtynyt. Olivat Haukkuneet häntä »tyttöpojaksi». Kaalsonnin
+Hesse on tyttöpoika, tyttöpoika! — Tavallisesti oli Hilda aina rauhaa
+rakentamassa, mutta tällä kertaa hän oli vain yllyttänyt toisia.
+
+Hän oli suuttunut — varsinkin sen vuoksi, että Hilda oli liittoutunut
+häntä vastaan. Siepaten käteensä kiulun hän oli lyönyt sillä Hildaa
+jalkaan: Siitä saat tyttöpoikaa! Jos se olisi huutanut, ei hänen olisi
+ollut niin paha olla. Mutta se oli istunut vain hiljaa, pidellen
+jalkaansa, ja suuret kyynelet olivat tipahdelleet sen silmistä. Se oli
+katsellut häntä niin sydäntä särkevästä, niin lempeän nuhtelevasti,
+että häneltä oli päässyt itku.
+
+Se oli ollut Hildalle liikaa. Hän oli kontannut luo, ottanut hänen
+päänsä kättensä väliin ja lohdutellut: Ei Hesse ole tyttöpoika...
+anna anteeksi! — Hän oli nojannut päätään Hildan syliin ja itkenyt
+aikansa. Mutta — sitten hän oli noussut ja ruvennut pyssyämään kivillä
+naapuripellon ladon seinää. Hän oli hävennyt heikkouttaan.
+
+Tuo tapaus tuli usein hänen mieleensä. Hänhän siinä oli eniten rikkonut
+— vaikka olivathan toisetkin syyllisiä. Mutta miten lie — Hildan katse
+tuona hetkenä vaivasi häntä usein. Hän näki sen unissaankin ja heräsi
+siihen, että tyyny oli aivan märkä kyynelistä. — Poika näkee pahoja
+unia, sanoi äiti. Mutta ei hän ollut saattanut sitä äidilleenkään
+kertoa...
+
+Mutta nyt kolusi joku eteisessä. Pikku sisko oli herännyt ja istui
+kehdossa, pää hiestä märkänä. Hesse nosti sen astialle ja koetti saada
+lasta tekemään, mitä tilanne vaati. Ovi aukeni, ja Savuojan kummi
+purjehti sisään.
+
+Sisso! Täälläpä ei vehnäsellä rahteerata.
+
+Hän purki esiliinansa sisällön puulaatikkoon. Hesse huomasi, että kummi
+oli tuonut pieniä koivunkapaleita, samanlaisia, joilla junan vaunuja
+lämmitettiin.
+
+Kuin arvaten pojan ajatukset virkkoi kummi:
+
+Otin muutaman vaunun puulaatikosta... kuivia kun ovat. Ei valtio siitä
+köyhdy.
+
+Niin... heillä ei ollut kuin rimoja, vaikka kuivia nekin olivat. Hän
+oli niitä talvella kiskottanut Koivusaaresta, missä oli saha. Sieltä
+saivat köyhät käydä puita noutamassa... vanhoja pinon pohjia ja muuta
+hylkypuuta. Sahan inspehtori oli luvannut. — Mutta koivu synnytti
+kuumemman tulen, ja isä tuli pian päivälliselle. Savuojan kummi oli
+»kotia päin», niin oli äidin tapana sanoa.
+
+Saiko niitä ottaa?
+
+Kummi oli polvillaan hellan edessä ja teki parastaikaa tulta. Savu
+tuprusi sisään.
+
+Voi saappaan peukalo ja kintaan kantapää! kiukutteli hän. Minähän en
+avannutkaan peltiä. Niin — ottaako? Eihän se nyt oikein taida lupa
+olla, mutta otin nyt tämän kerran.
+
+Hän oli hiukan hämillään. Pojalla oli snajua enemmän, kuin hän
+arvasikaan. Se oli sukkelapäinen miehenalku — tullut äitiinsä, joka
+ei myöskään ollut Hölmölästä kotoisin, vaikka olikin vain nälkämaan
+kasvateita.
+
+Hän lähti vinttaamaan vettä. Hesse olisi tahtonut tulla häntä
+auttamaan, mutta kummi kielsi:
+
+Hoida sinä sitä märytoosaa ja katso tulta.
+
+Hesse nosti siskon syliinsä ja kantaa retuutti keittiöön. Ei Anna ollut
+mikään märytoosa, vaikka kummi niin sanoi. Se kun ei pitänyt tytöistä.
+Hän osoitteli sisarelleen ulkona olevia esineitä. Siellä Savuojan kummi
+vinttasi vettä ja jutteli isolla äänellä Matlinin isännän kanssa. —
+Saisitte laittaa veivikaivon... timperismies. Tämä on niin raahkanan
+epämukava! Matlinin isäntä vastasi jotakin, jota Hesse ei erottanut. —
+Vai aikaa... kun ois karauttaa! Aikaa sitä aina on, kun vain alkaa...
+Ja sitten molemmat nauroivat.
+
+Se oli se Savuojan kummi! Puhua päästeli kuin läävän ovesta, mutta
+hyväsydäminen ihminen. Hesse piti hänestä paljon... melkein yhtä paljon
+kuin äidistään.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Eetu-veli oli tullut.
+
+Vaikka hän oli vain pieni raajarikko, joka käsivarsiensa avulla
+veti itseään eteenpäin, oli hän koko perheen keskus. Niin — ennen
+kaikkea juuri sen vuoksi. Häneen suhtauduttiin kuin aikaihmiseen,
+kuin harvinaiseen, kaukaisilta mailta saapuneeseen vieraaseen,
+jonka jokainen sana avasi kuulijoille ihmemaailmoja. Hänen kirkas,
+hopeanheleä äänensä kaikui aamusta iltaan, ja hänen suuret, harmaat
+silmänsä loistivat riemusta, kun hän kertoi etelästä, Helsingistä ja
+sairaalasta, jossa oli huvittanut lääkäreitä ja sairaanhoitajattaria
+vilkkaalla, iloisella luonteellaan ja nerokkailla vastauksillaan. Oh,
+Eetu-veli oli ikäisekseen harvinaisen kehittynyt.
+
+Päässä korkea, tasapohjainen lippalakki, jonka poimutetun päällyksen
+keskellä oli iso vaatenappi, hän kyykötti keittiön ikkunan alla
+multakasassa. Hän oli rakentanut kaupungin, oikean muureilla ja
+torneilla varustetun kaupungin. Ei näkynyt muuta kuin korkeaksi
+paisunut rintakehä, suuri kyttyrä selässä, ja hartioiden väliin uponnut
+pieni pää, jossa oli tuo oudonmallinen lakki. Matlinin Janne kulki
+ohitse ja virkkoi: Siinäpä istuu Persian saahi pääkaupunkinsa keskellä!
+Eetu nauroi helakasti ja heitti Jannea pienellä kivellä.
+
+Hän jutteli iloisesti, kuvaillen klinikassa-oloa ja kotimatkaa eloisin,
+vilkkain kääntein. Kaikki oli mennyt juur vakkert... ei ollut hävinnyt
+mitään. Mutta menomatkalla oli joku luffari varastanut äidin harmajan
+saalin!
+
+Äläpäs — kyllä hän oli vartioinut, hän, poika, se oli vartioinut...
+silmät napilla tihdannut jokaista vaunuun tulijaa, että: koskepas
+vain! Hän oli tuimasti taistellut äidin vastakkaisella penkillä
+olevasta paikasta, sillä aikaan kuin tämä oli ollut kahvia juomassa
+asemalla. Kuulkaapas, herra... älkää panko sitä kapsäkkiä siihen — se
+on ylösotettu. Vai 'ylösotettu'! Mistäs se tää herra tulee, kun noin
+fiinisti puhuu? — En mää ole mikään herra... mää olen seppä Karlssonin
+vaivainen poika ja mää tulen Helsingist'. Vai Helsingistä... sieltäkö
+niitä tuollaisia pönttöjä saa ostaa? (Vieras oli naputtanut Eetun
+lakkia.) Ei tää ole mikään pönttö... tää on kesälakki... ostettu
+juutalaisten narinkast'. Hohhoo... se tässä komenteerailee ja pitää
+jöötä kuin vallesmanni... määräilee, mihin tässä kamppeensa saa panna,
+ja itse ei ole ottanut rensseliä selästään! — Siinä oli naurettu
+ja tirskuttu, mutta eräs vanha herra oli huomauttanut: Hävetkää...
+viitsitte raajarikkoa kiusata. Eetu oli sanonut: Niin — Jumala antaa
+teillekin kasvaa kyttyrän... eikä se parane kipsaamallakaan! Herra oli
+ottanut paperipussin hyllyltä ja ojentanut Eetulle appelsiinin.
+
+Hesse kuunteli jännityksellä. Hän vuoroin punastui, vuoroin kalpeni.
+Olisipa hän ollut siellä... hän olisi antanut niiden tietää huutia!
+Kiusata tuolla tavoin hänen pikku veljeään, joka oli vaivainen.
+
+Mutta Eetu nauroi helakasti ja virkkoi: Kyll' ne lopuks usko minuu, ja
+äiti sai pitää paikkans'!
+
+Hän haasteli kuin aikamies, ja sitä Hesse erityisesti ihmetteli. Ei
+hän vielä ymmärtänyt, että tuollaiset raajarikot usein kehittyvät
+varhain. Savuojan kummi sanoikin: Eetu ei ole pitkäikäinen, kun on noin
+viisas. Mutta Eetu nauroi ja vastasi: Määkö? Kun mää paranen ja kasvan
+suureks', niin mää tanssin Anna-tädin kanssa!
+
+Hän jutteli onnipusseista. Tiesikö Hesse, mikä se sellainen oli?
+Mistäpä Hesse olisi tiennyt. Se oli kuin pienoinen rautatie, jonka
+vaunuja vetivät hevoset... kaksi hevosta tavallisesti rinnakkain. Se
+kulki kiskoja pitkin kaupungin kadulla, ja siihen piti ostaa piletti.
+Hän oli tavallisesti saanut pitää pilettiä. Ne olivat ruotsalaisia...
+sen konduktöörit, ja ne juttelivat hänen kanssaan sellaista sotkuista
+suomea. Joka paikassa häntä puhuteltiin, mutta tavallisesti niin, että
+se harmitti. Niinkuin ei hän olisi päässyt liikkumaan!
+
+Ja Eetu lähti vetämään itseään portille niin rivakasti, että Hesse sai
+melkein juosta hänen rinnallaan.
+
+Ja nyt tuli Hessen vuoro. Portilla seisten hän selitti Eetulle kaikki
+seudun merkillisyydet. Tuolla oli kenttä, jossa pojat löivät palloa,
+ja talvella sinne rakennettaisiin mäki. Korpelan Jussi, joka oli
+melkein aikamies, hankki piirat, lankut ja laudat... niin tilasi vain
+kuin patruuna! Ja sillä oli miehiä työssä, joille se maksoi palkat.
+Mutta itse se jäädytti joka talvi... sitä ei uskonut muille. Ja
+sitten se peri maksun... viisi penniä illalta. Ja välistä se laittoi
+ilotulituksenkin!
+
+Se oli merkillistä! Tämä oli toisenlainen paikka kuin Viikin talo
+Linnankadulla. Senhän Eetu tunsi. Tämän talon omisti merimies Aapraham
+Mätiin, ja ne olivat körttiläisiä.
+
+Mitä se oli?
+
+Ei Hesse osannut sitä oikein selittää. Ne veisasivat... pitivät seuroja
+ja käyttivät koirannahkanaapukkaa. Naisilla oli sininen, ristiruutuinen
+huivi, ja miehillä satayksitoista takin helmassa.
+
+Miksi niillä oli sellainen?
+
+Ei Hesse sitä tiennyt... se kun niillä vain oli. Se oli niiden
+numero... se kuului uskoon.
+
+Höh... olivatpa ne kummallisia! Mutta eihän heilläkään ollut mitään
+numeroa. Vain vetureilla oli numerot... niinkuin Koskisen koneellakin.
+Se oli 111.
+
+Ei Hesse tiennyt... niillä oli vain takin helmassa kolme pitkää halkoa.
+Se oli niiden merkki.
+
+Ei Eetu jaksanut sitä oikein käsittää. Hänestä se oli hassua. Hän
+katseli Koskisen veturia, joka parastaikaa vekslasi, kiljahdellen ja
+työmiehen vaunuja äkäisin, vihaisin pukkauksin. Ne mennä vilistivät
+kuin selkäänsä saaneet lapset, ja niiden ikkunat nauroivat. Koskisen
+veturi oli aina äreällä päällä. Se kulki töyssähdellen ja sen pyörät
+pyörivät toisinaan ihan yhdellä paikkaa, kunnes se sitten äkäisesti
+puhkaisten lähti liikkeelle ja mennä viiletti niin, että pyörien
+kytkintanko kävi väräjävänä vaahtona sen kupeilla.
+
+He juttelivat vetureista ja junista, ja niistä Hesse tiesi enemmän. Hän
+innostui kertomaan. Siellä maaliverstaan takana, lähellä kirkkomaata
+oli talli. Se oli sellainen iso, puolipyöreä tiilirakennus, jossa oli
+paljon ovia. Siellä seisoivat veturit ihan kuin hevoset, itsekukin
+omassa osastossaan. Niitä kutsuttiin pilttuiksi. Mutta sitä hän ei
+oikein jaksanut käsittää, kuinka kuljettajat osasivat joka kerta niin
+taitavasti menetellä, että veturin savupiippu aina sattui tallin
+savutorven kohdalle, niin että savu pääsi ulos. Mutta niin se vain kävi.
+
+Hesse tunsi kaikki kuljettajat. Ne olivat ruotsalaisia, mutta mukavia
+miehiä kaikki tyyni. Vain Uliini oli sellainen harvapuheinen jörri,
+joka ei paljon pukahdellut. Mutta isä sanoi, että se oli paras
+kaikista. Sille ei kelvannut vietereitä karkaisemaan kukaan muu kuin
+isä. Tämä oli joskus ehdottanut Korvaa, kun hänelle oli sattunut kiire.
+Mutta silloin oli Uliini tuhahtanut: Vai Korva... se veisaa vieterit
+pehmeiksi! — Ja silloin hän oli katsellut tuuheiden kulmakarvainsa alta
+Korvaa, joka takoi pajan toisella puolen.
+
+Juunsonni oli suuri, punakka mies ja pystypäinen kuin keisari. Se puhui
+kovalla, hiukan käheällä äänellä, ja kun se nousi veturiinsa, niin se
+ähkyi ja puhkui kuin palje. Siellä se sitten kolisteli ja kalisteli...
+aukoi ja sulki venttiileitä. Pss-ih! Juunsonni laski köyryä ja huusi:
+Karlssonin poika! Varo kinttujasi (Hesse nosteli vuorotellen jalkojaan,
+aivan kuin olisi kuuma höyrysuihku juuri siinä paikassa ollut niitä
+uhkaamassa.) Mutta kun se ajoi ulos, se otti hänet tavallisesti
+mukaansa: No, kiipe nyt tenne ylös. Mine vien sinu ylikeytevelle. —
+Hesse oli kiivennyt, Källi-Aapelin putkan kohdalla laskeutunut alas ja
+kipaissut kotiin.
+
+Mukavia mehiä ne olivat kaikki, vaikka olivatkin ruotsalaisia. Isäkin
+suhtautui niihin nöyrällä kunnioituksella. Hän oli joskus päässyt isän
+kanssa Uliinille, kun tämä kävi siellä lukkoja korjaamassa. Uliini
+tuli kamarista, sanomalehti kourassa ja katseli heitä silmälasiensa
+yli: Jaha... Karlsson, tulehan ottamaan sikari. — Hän oli köpitellyt
+isän perässä kamariin ja sielläkös oli ollut hienoa — aivan kuin
+herrastalossa! Uliinin rouva, pieni kalpeakasvoinen nainen oli kutsunut
+hänet sitten keittiöön ja antanut kahvia. Mutta isälle oli viety
+kamariin, niinkuin ainakin herralle. Mikäpäs siinä... olihan hän seppä
+ja mestari.
+
+Kun hän tulisi isoksi, hän rupeaisi veturinkuljettajaksi. Ja sitten
+saisi Eetu aina ookata hänen veturissaan.
+
+Eetu oli kiitollinen. Mutta — eikö hänkin saattaisi ruveta? Hänellähän
+oli sentään niin voimakkaat kädet. Katsopas!
+
+Ja Eetu otti suuren kiven ja heitti sen kauas keskikadulle,
+
+Ehkä... ehkäpä Eetukin voisi ruveta. Hänhän saattaisi kävellä
+kainalosauvoilla. Eihän siellä veturissa jalkoja tarvittukaan... ei
+muuta kuin istua ja ajaa. Ainoa, joka ajoi seisaaltaan, oli Uliini.
+Mutta hän nyt oli sellainen... silitteli ja taputteli pannun kylkeäkin,
+aivan kuin se olisi ollut elävä olento. Isä sanoi, että veturi oli sen
+toveri.
+
+He lähtivät sisään. Eetu veti itseään pitkin maata ja kiljahteli.
+Hän oli veturi, joka oli lähtenyt kaupungin asemalta matkalle kohti
+Helsinkiä, etelää.
+
+Mutta nyt juoksi äiti heitä vastaan kädet levällään ja nauroi:
+
+Kuka se siellä vislaa? Vai Eetu... minä jo luulin, että se oli oikea
+juna, joka oli ajanut Matlinin portista pihalle.
+
+Äiti nosti Eetun syliinsä ja kantoi sisään. Siellä hän asetti pojan
+keittiön sohvalle istumaan. Hesse istahti Eetun viereen. Hän ei
+halunnut jättää veljeä yksin.
+
+He katselivat ikkunasta ulos. Eetun huomio kiintyi omituisen näköisiin
+puihin, joita oli rivissä kaivon takana, Päkkilän pihaa vasten. Hän ei
+ollut äsken niitä huomannutkaan. Ne muistuttivat suuria vispilöitä,
+joiden paksuissa oksissa kasvoi hentoja lehtikimppuja.
+
+Äiti, mitä puita nuo ovat?
+
+Piilipuita. Matlinin isäntä oli kantanut ne kaupungin puistosta, kun
+siellä tehtiin puhdistustöitä, ja istuttanut pihaansa. Ne kasvoivat
+missä vain.
+
+Eetu muisti sairaalan puutarhan. Siellä oli avara ala, täynnä käytäviä
+ja vihreitä nurmikenttiä. Ja puut tuuheita ja korkeita... niin
+tavattoman korkeita. Ne ulottuivat paljon yläpuolelle muurin, joka
+erotti puiston kadusta. Ne näkivät sen kummallekin puolen.
+
+Toisinaan, kun hänen oli ollut ikävä, hän oli katsellut noita puita.
+Ne olivat onnellisia. Ne kurkistelivat kadulle, näkivät sen elämän ja
+liikkeen, ja samalla ne saattoivat seurata, mitä puistossa tapahtui.
+Ne eivät olleet niin vangittuja kuin hän, joka makasi nurmikolla
+kipsiliivi päällä ja katseli niiden korkealla kaartuvaa lehväkatosta.
+Se oli kaunis... kuin viheriä, aaltoileva peite, joka humisi somasti,
+surunvoittoisesti...
+
+Muurin toisella puolen soitti posetiivi, ja hento lapsen ääni lauloi
+vieraalla kielellä. Systerit kulkivat pitkin käytäviä käsitöineen
+ja nypläyksineen. Raitiovaunun kello kalkatti, hevosta hoputettiin:
+Soo-oh! — ja sitten hyrräsi vaunu ohitse, ja sen synnyttämä ääni hukkui
+kaupungin meluun.
+
+Samassa aukeni ovi ja sisään syöksähti iso, melkein aikuinen tyttö...
+kasvot valkeat kuin maito ja musta palmikko riippuen pitkin selkää.
+Hän itki ja nauroi yhtä aikaa, ja silmät räpyttivät, kuin olisi jokin
+näkymätön käsi viskellyt hänen kasvoilleen hiekkaa.
+
+Tuskin hän oli saanut oven kunnolla kiinni, kun puhetulva laukesi:
+
+Voi, kuulkaa... päivää, päivää! Että Eetukin on nyt tullut kotiin
+Helsingistä! Kuule, oliko sinulla hauskaa? Voi, Herra siunatkoon,
+Kaalsonska... katsokaa, katsokaa, — sehän on niin viisaan ja
+aikaihmisen näköinen, että ihan pahaa tekee! No, voi hyvänen aika...
+olipa se nyt hauskaa! Kuule... auttoiko se kipsaus ollenkaan? Vooi,
+Herra siunatkoon... eihän se ole laskeutunut... eihän se, Kaalsonska,
+kuulkaa, ole laskeutunut! Pikemmin se on kasvanut... (Mistä sinä sen
+tiedät? ajatteli Eetu.) Kuule, koskeeko siihen? Se on kumma, kun siihen
+ei koske... (Naputtele vain... kyllä se kestää, ajatteli Eetu.) Se on
+engelskatauti sellaista... joo — tuota... joko Kaalsonni pian tulee
+syömään?
+
+Ja vastatullut pyörähti hellan ääreen ja alkoi uudelleen:
+
+Punasplättyjä, punasplättyjä! Mistä ihmeestä Kaalsonska on saanut
+verta? (Ei... ei sitä saa vereksi sanoa!) Punaista, punaista! Kuka
+on lahannut... kuka? Vai niin... pitää heti paikalla laittaa Sannu
+hakemaan...
+
+Ja samassa hän oli hävinnyt.
+
+Eetu oli hyvin sekavin tuntein seurannut vieraan vilkasta esiintymistä.
+Hän ei ollut koko aikana hiiskunut sanaakaan, oli vain kyyristynyt
+kokoon, sillä hänestä oli tuntunut, että tuo edestakaisin hypähtelevä
+olento sieppaisi hänet seuraavassa tuokiossa syliinsä, saadakseen häntä
+oikein kädestä pitäen katsella.
+
+Hän oli vaiti pitkän aikaa, niin ihmeellisen vaikutuksen oli vieraan
+äkillinen ilmestyminen ja lähtö tehnyt. Nyt hän tointui sen verran,
+että saattoi kysäistä: Äiti, kuka se oli?
+
+Tämä kumartui paistinpannun yli ja vastasi puoliääneen kuin varoen,
+ettei vain kukaan sivullinen häntä kuulisi:
+
+Matlinin Maija... tämän talon vanhin tytär.
+
+Hesse kyllä tunsi Maijan. Hänellä oli tästä m.m. varsin omituinen...
+tavallaan hupaisakin muisto. Se oli tapahtunut melkein heti heidän
+muuttonsa jälkeen.
+
+Hän oli istunut pikkukamarissa muutamana päivänä ja epähuomiossa
+jättänyt oven hakaan panematta. Se oli omituinen laitos — pitkä ja
+matala, laudoista kopistettu koppero, jossa kyyhötettiin korkealla
+kuin saunanlauteilla, ja sinne johtivat korkeat, jyrkät portaat.
+Keskipäivälläkin siellä vallitsi melkein pimeä, sillä kämmenen levyinen
+ikkuna katon rajassa ei laskenut sisään juuri sanottavasti valoa.
+Kesken kaiken oli ovi käynyt ja joku juosta tömistänyt portaita ylös.
+Hameiden kahinasta hän oli arvannut, että se oli nainen, ja hän oli
+hädissään kyyristynyt niin pieneksi kuin suinkin oli saattanut. Ei
+siinä ollut ehtinyt edes koputtaa jalallaan tai huutaa — ja tuskin se
+olisi auttanutkaan.
+
+Tulija oli leväyttänyt hameensa, istahtanut viereen ja —... Hän oli
+ollut vuoroin kylmänä, vuoroin kuumana. Silloin se oli yht'äkkiä
+huomannut, ettei ollutkaan yksin. Herra siunatkoon... kuka siinä on?
+Hän oli sanonut nimensä. Tilanne oli hänestä tuntunut äärimmäisen
+kiusalliselta, eikä häntä ollut helpottanut se, että vierustoveri
+vuoroin siunaili, vuoroin nauroi. — Minä oon niin pikkunen,
+etten minä vielä haittaa... Silloin se oli lauennut tuo tuttu
+sanatulva, jota vähäväliä olivat keskeyttäneet puoleksi tukahdutetut
+naurunpurskahdukset: Hyvä Isä sentään... niin — 'pieni'... No,
+saman talon väkeähän me ollaan, joten minä tykkään, että... Herra
+siunatkoon... tämäpä nyt vasta hassua! (Ja sitten mahtavasti kuin
+komentaen:) Älä ole milläsikään, kun en minäkään! Ja hillittömästi
+nauraen oli Maija rynnännyt portaita alas.
+
+Hän oli kertonut sen äidilleen hiukan arkaillen ja jonkin verran
+ujostellen. Hänen sielussaan oli herännyt jotakin, joka siellä tähän
+saakka oli vain uinunut. Tuntui, kuin olisi Maija repäisevällä
+käytöksellään kiinnittänyt hänen huomionsa johonkin, jonka hän kyllä
+oli tiennyt — mutta joka nyt vasta vastenmielisellä ja jonkin verran
+kiihoittavalla tavalla hänelle selkeni. Että nainen saattoikin tuolla
+tavoin... noin vapaasti ja häikäilemättömästi! Se oli ollut ankara
+isku hänen herkälle lapsenmielelleen. — Hän ei tahtonut päästä siitä
+rauhaan, se piinasi ja vainosi häntä kaikkialla, joka paikassa.
+Jokainen sihinää muistuttava ääni vaikutti häneen kiihoittavasti. Hänen
+piti ryhdistäytyä... taistella vastaan, lähteä juoksemaan ja siten
+tyynnyttää likaisista mielikuvista ärtynyttä mieltään.
+
+Maija virnisteli hänelle pitkän aikaa sen jälkeen. Kadullakin
+vastaantullessa se saattoi suhauttaa: Hesse... 'minä oon niin pieni,
+etten minä vielä haittaa'. Ja sitten se nauroi ja mennä hompsotti.
+Hänen teki mieli heittää sitä kivellä, niin häntä suututti ja
+raivostutti.
+
+Mikä siitä tulee? kysyi Eetu, joka ilmeisesti vieläkin oli tuon
+äskeisen käynnin lumoissa.
+
+Opettaja... kansakoulunopettaja.
+
+Pyh! Tuommoinen opettaja!
+
+Eetupa sen sanoi. Hesse purskahti nauramaan. Mutta äiti pudisti
+sormeaan ja virkkoi: Ei pitänyt sillä tavalla puhua. Jos Maija
+kuulisi! Ei... piti olla hiljaa... aivan hiljaa ja hissukseen. Maija
+oli kyllä omanlaatuisensa tohakka, mutta hyvä ja kunnon tyttö kaikin
+puolin. Hiukan omituinen, niinkuin koko Matlinin väkikin — kaikki muut
+paitsi isäntä — aivan kuin eivät olisi olleetkaan suomalaisia, vaan
+vilkkaampia ja kuumaverisempiä kuin etelämaan ihmiset.
+
+Niin... Matlinin isäntä, entinen merimies, joka arkisin askarteli
+navetan ylisellä höyläpenkkinsä ääressä ja sunnuntaisin hyökkäsi tuosta
+heidän keittiön ikkunan ohitse kirkkoon... suuri, messinkihakainen
+virsikirja kainalossa, harmaa sarkapuku päällä. Niiden läheisyydessä
+saavat Mustit varoa henkeään, oli isä kerran sanonut. Se isä... se
+kun se vain leikillään. Eivät ne Matlinit nyt mitään koirantappajia
+olleet...
+
+Siinä tulikin jo isä päivälliselle. Kumma, kun he eivät olleet kuulleet
+piipausta. Matlinin Maijan käynti oli saattanut heidät kaikki niin
+jännityksiin, etteivät he olleet kuulleet mitään.
+
+Isä nauroi, nokiset kasvot mukavissa juonteissa: Täällä ne miehet
+nakottavat kuin variksen pojat... ja äiti on paistanut punasplättyjä.
+No niin... monttumia pöytään sitten... ja Eetu tulee isän syliin
+istumaan...
+
+
+
+
+V.
+
+
+Tämä uusi asuinpaikka Laidalla, sen äärimmäisessä päässä oli oma
+maailmansa — kaikesta ahtaudestaan huolimatta täynnä liikettä ja
+elämää. Pihaa ei todella ollut paljon — varsinkaan kesällä, sen jälkeen
+kuin Matlinin isäntä oli pannut perunan ja aidannut perunamaansa —
+vain kapea kuja eteisen seinän ja aidan välillä. Mutta oli siinä tilaa
+sen verran, että hyvin sopi hypätä »murkröönää». Hessekin leikki sitä
+toisinaan Päkkilän lasten kanssa, ja Eetu seinäsi sivulta viisaana ja
+tarkkaavaisena: Viivalle meni, viivalle meni!
+
+Karlssonin seinän takana asuivat Paulinit, vanha harmaahapsinen
+kivimies vaimonsa ja kahden täysikasvuisen poikansa kanssa. Paulinin
+täti oli Hessen mielestä melkein rouva — niin hieno ja ystävällinen,
+hopeisilla hiuksilla musta myssy. Hän oli aikoinaan palvellut
+herrasväkeä, oikein isoisia ihmisiä, ja noilta ajoilta perinyt
+arvokkaan käytöksensä.
+
+Hesse pistäysi usein Paulinien puolelle. Siellä asui kuljettaja
+Askolin, ja Paulinin täti lähetti hänet usein tälle kahvia viemään.
+Sillä tavoin hänelle aukeni yhä uusia tilaisuuksia tutustua lähemmin
+veturien maailmaan. Askolin otti hänet usein mukaansa, käytti Salmessa,
+ulkosatamassa, niin että hän jo mielestään oli nähnyt paljon maailmaa
+ennen kansakouluun menoaan. Se oli vain surullista, että Askolin joi.
+Välistä hän horjui tukkihumalassa ja kiljutti silloin veturiaan kuin
+villitty: Kyllä kruunun värkit kestää! — Ja sitten lennettiin ohi
+kasarmin, yli rautatiesillan, ulkosatamaa kohti, niin että veturi
+vapisi joka liitoksessaan.
+
+Äiti kertoi, että se oli saanut rukkaset ja sen vuoksi joi kuin
+viimeistä päivää. Hesse ei siitä vielä paljon tajunnut, mutta
+surullista se joka tapauksessa oli. Askolin ryyppäsi olutta ja
+hihkaisi: Maailma on sentään hiivatin mukava hökötys! Jos yksi jättää,
+niin tämä jää! — Ja hän nauroi, tarttui olutpulloa kaulasta ja viskasi
+sen tiepuoleen. Hesse käsitti, että hän tarkoitti naista.
+
+Mutta — sen sijaan hän ymmärsi täydellisesti, kun Paulinin Otto,
+iso, pyöreäkasvoinen poika, jolla oli suuret, harmaat silmät ja
+pellavatukka, jutteli röntyn pyynnistä. Hän oli mestari siinä
+ammatissa, ja Paulinilla oli aina kolme, neljä viheriävarpusta häkissä.
+Toisinaan Otto myi niitä kaupungille, niin ettei jäänyt kuin yksi.
+Silloin oli Paulinin pieni kamari laulua vailla muutaman päivän. Tuntui
+oudolta, kun huoneessa vallitsi hiljaisuus. Yksinjäänyt lintu istui
+puolapuulla, pää siiven alla, ja näytti vaipuneen murheen valtaan. Se
+kaipasi tovereitaan.
+
+Paulinin täti huomautti: En minä jaksa olla, jollei tuolle hankita
+kumppania. Otto, sun pitää mennä pyytämään.
+
+Ja Otto lainasi naapurista häkin lintuineen, löi paulan olalleen ja
+hävisi ylikäytävän taa. Kun hän illalla palasi, oli hänellä kolme,
+joskus neljäkin viheriävarpusta, ja naapuri sai lainansa takaisin —
+välistä koron kanssa.
+
+Otto jutteli: Se on röntty sellainen, että se pitää taitavasti pyytää.
+Ei se tule noin vain. Pitää olla kuttumalintu... ja sekin hyvä. Meiän
+linnusta ei olisi ollut mihinkään... se kun ei rupea yksin laulamaan...
+
+Hesse kuunteli tarkkaavasti. Piti valita sopiva aukeama metsässä...
+sellainen, jossa paula hyvin mahtui kääntymään. Houkutuslintu
+laskettiin häkkineen maahan pyydyksen viereen, ja pyytäjä asettui
+tiheän pensaan taa väijyksiin. Kun hän siinä aikansa makasi ja odotti,
+niin jopahan pyrähti viheriävarpunen — joskus keltasirkkukin, ja
+istahti häkin läheisyyteen. Se raukka ei tiennyt istuvansa ansan
+päällä, vaan päätänsä kallistellen kuunteli häkissä olevan sisarensa
+iloista liverrystä. Silloin — yks' kaks': tempaus nuorasta vain, ja
+pieni lintupoloinen pyristeli verkossa. Se irroitettiin siitä varovasti
+ja pistettiin häkkiin.
+
+Niin se kävi.
+
+Otto nauroi ja iski silmää. Hessestä se tuntui hiukan julmalta. Eikö
+Otto ajatellut, että lintu kaipasi vapauttaan?
+
+Eikö mitä! Pian ne tottuivat... röntyt varsinkin. Keltasirkku oli vähän
+arkaluontoisempi, mutta suopeutui sekin, kun oli aikansa.
+
+Hessenkin olisi tehnyt mieli kerta päästä mukaan. Yhtäältä hän kyllä
+sääli lintujen kohtaloa, mutta toisaalta häntä kiihoitti pyynnin
+aiheuttama jännitys.
+
+Mikäs siinä. Seuraavalla kerralla Otto lupasi hänet ottaa. Matilaisen
+vanhapiika oli päättänyt ostaa röntyn, ja Otto oli luvannut myydä sen,
+joka heillä nyt oli. Mikäs siinä... lähdetään vaikka huomenna.
+
+Mutta kun huomispäivä tuli, ei Hesse lähtenytkään. Hän jänisti. Ei hän
+mitenkään saattanut... tuntui kuin olisi ollut kysymys pahanteosta...
+jostakin suuresta, raskaasta rikoksesta. Hänhän tiesi, kuinka se
+tapahtui. Hän kielteli Ottoakin.
+
+Mutta tämä nauroi: Ihmisten iloksihan ne linnut on luotu.
+
+Niinpä kyllä — mutta saiko niitä vangita ja sulkea häkkiin?
+
+Oh, sinä olet lapsellinen! Mikä hätä niillä häkissä oli? Saivat ruokaa
+ja juomaa... hampunsiemeniä jok'ikinen päivä. Parempi toimeentulo
+niillä oli häkissä kuin vapaudessa.
+
+Samaa mieltä oli Paulinin tätikin. Vaikka hän oli niin hieno ja
+herttainen, hän puolusti Ottoa. Se johtui siitä, että Otto oli hänen
+lempipoikansa. Ja muutenkin — hän oli tottunut häkkilintuihin.
+
+Oli päätetty, että Otto tultuaan täysi-ikäiseksi lähtisi Amerikkaan.
+Nyt hän oli vasta yhdeksäntoista. Hänellä oli sisar Astoriassa
+naimisissa, ja tämä oli kirjoittanut ja pyytänyt tulemaan. Hän oli jo
+lähettänyt matkarahatkin. Äiti oli kyllä vastaan, mutta mikäs auttoi,
+kun vanhin sisar niin kovin vaati.
+
+Otto jutteli Amerikkaan menostaan: Siellä ei sitten syödäkään muuta
+kuin lohta ja sitä pyydetäänkin eri tavalla! Ja hän kuvaili, millaiset
+olivat nuo paikat, jotka hän kerran saisi nähdä. Suuri joki, leveä
+kuin meren selkä. Sen toista rantaa ei näkynyt. Siellä kellui satoja
+venheitä, ja jokainen pyysi lohta — yksinomaan lohta. Se oli toista
+kuin Rommakon kiisket ja ahvenet!
+
+Niinpä niin. Hesse puolestaan sai tyytyä Rommakkoon.
+
+Otto oli erikoinen, häntä täytyi pakostakin ihailla. Hän ei näyttänyt
+ajattelevan muiden ihmisten tapaan. Hän otti kaiken hiukan laajemmin
+ja avarammin. Yksi röntty enemmän tai vähemmän — kyllä niitä metsässä
+riitti! Ja sitäpaitsi Astoriassa — siellä pyydettäisiin vain lohta.
+
+Oton veli, Santtu, oli hiljaisempi. Hän ei paljon puhunut eikä
+pukahtanut. Tuli illalla työstä kotiin, muutti vaatteita ja lähti
+kaupungille. Vastasi murahtaen äitinsä kysymyksiin ja näytti yrmeältä.
+Joka viikko hän vaihtoi kravattia. — Se riijaa! kuiskasi Otto ja
+iski silmää. Mutta Santtu kuuli sen ja murahti: Käykö kateeksi,
+röntynpyytäjä?
+
+Ei — ei Oton käynyt kateeksi. Hän istuskeli kotosalla, pilkkoi puita ja
+kanteli niitä keittiöön. Tai sieppasi vesisangon ja käväisi kaivolta
+vettä.
+
+Paulinin täti sanoi: Otto se on äidin poika. Se ei välitä
+rumineerauksesta.
+
+En... minä nainkin tollariprinsessan... sellaisen, joka ei puhukaan
+muuta kuin silkkaa engelskaa!
+
+Ja tuo vankka, yhdeksäntoista vuotias poika nauroi niin, että tukevat
+hampaat loistivat.
+
+Hesse ajatteli, että kyllä Otto sellaisen saisi, hän kun oli niin
+taitava pyytämään.
+
+Mutta kerran — se tapahtui Karlssonien toista kesää Matlinilla asuessa
+— kuului naapurin seinän takaa hirmuinen temmellys. Lattiapalkit
+jysähtelivät ja väliseinä tärisi. Kuului pinnistettyä ähkimistä, jokin
+karhea kirous ja sitten Santun itkunsekainen ääni: Kun veti posken
+melkein halki!
+
+Se oli hirmuinen päivä!
+
+Paulinin täti itki ja siunaili, toruskellen kyyneltensä lomasta.
+Matlinin väki sekaantui leikkiin, emäntä, Janne ja Maija. Emäntä
+huusi: Pitää hakea poliisi! Ja ihan selvät miehet! Herra siunatkoon
+sentään... veljekset, ja tuolla lailla tappelevat! Johon, Matlinin
+Jannen kiihkeä, intohimoinen ääni lisäsi: Ja sinä annat nuorempasi
+tuolla tavoin itseäsi rökittää! — Minkä hän sille mahtoi, kun se oli
+sellainen karhu... tappoihan se ihmisen. — Niin... sanopas vielä kerran
+röntynpyytäjäksi, sanopas! Oton ääni kuului uhkaavalta.
+
+Ja tuommoisesta se Ottokin sitten suuttuu! Herra sirmatkoon... koko
+hantuuki ihan punaisena verestä!
+
+Se oli Matlinin Maija, joka sen sanoi.
+
+Tuommoisesta! Suuttui sitä vaikka mistä, kun se pilkalla sanottiin.
+Minä en kärsi pilkkaa — en!
+
+Ja tuoli lyötiin lattiaan säpäleiksi.
+
+Herra Jeesus! Linnaan se pitää toimittaa!
+
+Ei tarvitse! huusi Otto. Ensi viikolla lähen enkä ikinä aukaise tämän
+talon ovea!
+
+Ja Otto purskahti isoääniseen itkuun.
+
+Siihen se kohtaus päättyi. Hesse tapasi Oton seuraavana aamuna pihalla.
+Tämä sanoi: Saat minun rönttylaakini, jos tahot. Minä lähen Amerikkaan.
+— Mutta sitten hän huitaisi kädellään ja jatkoi: Ei... sinähän et
+myöskään kannata sitä hommaa.
+
+Ja hän harppasi liiteriin, otti seinältä alas pyydyksensä ja hakkasi
+ne pieniksi palasiksi. Näillä ei enää pyydä kukaan! sanoi hän hammasta
+purren. Ja sitten hän lähti kaupungille.
+
+Hesse pujahti Paulinille.
+
+Täti näytti itkeneeltä. Hän kuori perunoita hellan ääressä.
+
+Näitkö Ottoa?
+
+Näin. Se särki rönttylaakinsa ja lähti kaupungille.
+
+Paulinin täti säpsähti: Tekikö se niin... se onneton poika! Se ei kärsi
+sitä, että sitä sillä kiusataan. Ei se ole sen kovasydämisempi kuin
+Santtukaan — päinvastoin. Ja nyt se lähtee Amerikkaan.
+
+Paulinin täti pyyhkäisi kyynelen silmänurkastaan. Hän suri
+vilpittömästi Oton lähtöä, sillä hän oli aina pitänyt nuoremmasta
+enemmän kuin vanhemmasta. Ja sitäpaitsi — lähtö tuli nyt vuotta
+aikaisemmin kuin oli aiottu.
+
+Millä se löi? kysyi Hesse.
+
+Kynäveitsellä piirsi posken halki. Ei se vaarallista ole, vaikka siitä
+tuli paljon verta.
+
+Niin — Paulinin täti puolusti aina Otto-poikaansa.
+
+Hesse oli lukenut raamatunhistoriasta Eesausta ja Jaakopista, ja
+hänestä tuntui, että ne asuivat tässä... tässä kivimies Paulinin
+asunnossa — ja että Paulinin täti oli Rebekka. Mutta Jaakob oli hänen
+mielestään pehmeämpi kuin Otto. Ei se olisi hennonut pyytää rönttyjä —
+saatikka sitten lyödä veljeään. Ja Hessen myötätunto kallistui kokonaan
+Oton puolelle, ja hän rupesi ymmärtämään tämän pyyntiharrastuksiakin.
+Se oli akkamaisuutta vain tuo tuollainen... niinkuin hänelläkin, ettei
+muka saattanut viheriävarpusia pyytää! Ja kuitenkin hän pani lieron
+onkeen tuntematta pienintäkään omantunnon vaivaa. Tyhmyyksiä! Olisi
+pitänyt ottaa se paula eikä antaa särkeä. Kukaties hänestäkin olisi
+tullut röntynpyytäjä...
+
+Mutta — kun Otto sitten muutamana päivänä lähti, tuntui Hessestä, että
+se sittenkin oli Jaakob, pehmeä, hyväsydäminen Jaakob, joka pakeni
+veljensä vihoja vieraalle maalle. Ja Paulinin tädin itkettyneet silmät
+toivat mieleen Rebekka-äidin, joka seisoi majansa ovella, katsellen
+poistuvan poikansa jälkeen. Mutta Santtu... hän ei koskaan olisi
+kyennyt saamaan kokoon neljääsataa miestä — ei sinä ilmoisna ikänä!
+Pikemminkin se olisi onnistunut Otolle.
+
+Oton mentyä vieraantui Hesse jonkun verran Paulineista. Santun
+kanssa ei juuri juttuun päässyt, hän oli liian harvapuheinen.
+Paulin taas, vähäkuuloinen, herttainen ukko, joka joka ilta hakkasi
+venäjänlehtiä pölkyn päällä, ei myöskään puhellut liikoja. Hän syventyi
+sanomalehteensä ja tuprutteli piippuaan.
+
+Toisinaan hän kuunteli jännityksellä, kun Paulinin keittiössä syntyi
+lyhyt keskustelu. Ääni kuului selvästi seinän takaa. Sanomalehti
+rapisi, ja Paulin kysyi: Ei kai se Panama ole sielläpäin, mihin meidän
+Otto meni? Siellä on tapahtunut suuria selkkauksia. Johon Paulinin
+täti ääntään koroittaen vastasi: Ei kai se liene... en minä varmaan
+tiedä. Mutta olisi kai Hanna kirjoittanut... Ei se ole siellä... se on
+Keski-Amerikassa ja se marjakarhu meni Yhdysvaltoihin, huusi Santtu
+kamarista. — Vai niin... Ja sitten vallitsi jälleen syvä hiljaisuus,
+jonka katkaisi vain oven käynti, kun Santtu lähti kaupungille. Hänellä
+oli ruma arpi poskessa.
+
+Toisella puolen pihaa asui puuseppä Päkkilä. Heillä oli kaksi lasta,
+Eenokki ja Alina, kumpikin Hesseä nuoremmat. Päkkilän emäntä, pieni,
+kirkassilmäinen nainen, puuhasi ja juoksi aamusta iltaan. Hänen päänsä
+pyöri kuin levottomalla linnulla, ja hänen herkkä huomiokykynsä näytti
+alati olevan valveilla. Hesse pistäysi toisinaan heidän pirttiinsä,
+jossa höylänlastut sinkoilivat ympäri. Päkkilä, siivo, hiljainen mies,
+alistui kaikessa vaimonsa komentoon. Ainoa seikka, joka osoitti, ettei
+vastarinta hänessä ollut kokonaan sammunut, oli kiihkeä, läpitunkeva
+ääni, joka aina puhkesi esiin, kun hän jostakin syystä tuohtui.
+Silloin hänen paksut, tuuheat viiksensä pullistuivat, ja hän puhkui ja
+sihisi kuin höyrykone. Ja sitten tuli kimeästi kuin tehtaan pillistä:
+Kyllä se on niin, ettei Antti jouva pottumaalle! Sitä tarvitaan
+täällä verstaassa. — Mutta se tapahtui harvoin, sillä kipakkuudestaan
+huolimatta ei Päkkilän emäntä usein antanut aihetta moitteisiin. Hän
+ihaili miestänsä, joka oli palvellut hienoissa puusepänverstaissa —
+paikoissa, joissa puhuttiin vallan ruotsia. Ja kaipa Päkkilän mestari
+sitä osasikin jonkin verran, koskapa joskus kesäiltaisin portiltaan
+huhuili vieressä olevalla kedolla leikkiviä lapsiaan: Eenokkii,
+Alinaaa... kommo soovaa!
+
+Eenokki-poika pystyi jo samoihin leikkeihin Hessen ja Eetun kanssa.
+Hän oli melkoisen itsepäinen, ja hänen kanssaan syttyi helposti riita.
+Silloin hän huusi kimeästi kuin isänsäkin, ja hänen ruskeat silmänsä
+iskivät tulta. Mutta nuo tilapäiset kinastelut eivät kuitenkaan
+rikkoneet sopua kokonaan. Eenokki oli aina valmis seinärahalle tai
+pelaamaan »pottaa», eikä hän surkeillut, jos piti ratkoa housuista
+napit pelivelkojen maksuksi. Sillä Hesse oli taitava kynimään.
+Ainoastaan ristirahalla piti Eenokki puolensa. Kun hän heitti, osasi
+hän melkein aina lähemmäs kuin Hesse. Ja silloin vaelsivat napit
+takaisin Eenokin taskuun.
+
+Pihan toisella puolen, vastapäätä Matlinia, asuivat Kästämät. Sen
+pihan asukkaista kiinnitti Hessen mieltä eniten Huppa-Ville, Ville
+Tomperi. Hän oli herraslähtöä — niinkuin Laidalla sanottiin — ja
+kaupunki piti hänestä ja hänen sisaristaan huolen. Keskikaupungin
+porvarisperheet avustivat heitä myös, koskapa ainakin Ville harva se
+päivä patikoi milloin millekin roomannille syömään. Päällä vanha,
+iänikuinen sortuutti, jonka selkäpuoli paistoi viheriälle, hän asteli
+juhlallisesti pitkin Laidan katuja. Häntä yleisesti pelättiin, sillä
+— huolimatta rapistuneesta ulkomuodostaan, hän oli tavattoman nopea
+juoksemaan. Ei tarvinnut muuta kuin huutaa:
+
+    Ville stakkare mykky praa
+    ottaisin vieläkin, vaan kun en saa,
+
+niin heti oli ajojahti täydessä käynnissä. Ville juoksi niin, että
+sortuutin helmat hulmusivat, hiukan kyyryssä, keppi kourassa, ja
+koko ajan hänen suunsa jauhoi — aivan kuin hän olisi jo saanut
+hampaisiinsa jonkun noista paljasjalkaisista vintiöistä, jotka
+vilistivät pakoon, minkä ennättivät. Laidan förpiiskatut kakarat!
+Eivät anna sivistyneitten edes kadulla spaseerata, mutisi hän ja
+pysähtyi lähimpään kadunnurkkaan huokaisemaan. Mutta silloin olivat jo
+kiusanhenget visusti piilossa, poissa hänen keppinsä ulottuvilta.
+
+Oli täällä Laidalla siis hulluja jos viisaitakin. Mutta tuskinpa olisi
+elämä tuntunutkaan niin jännittävältä, jollei olisi löytynyt näitä
+Huppa-Villejä, Puran Kustuja ja levyseppä Paakkareita. Vaikka Hesse
+yleensä pelkäsi heitä, ei hän olisi halunnut heitä olemattomiksikaan.
+Ne pitivät ilman sähköisenä — samoinkuin tappelut ja leikit... nuo
+roirosilla-olot, aapapiipat ja ennenkaikkea pallonlyönti. Kadun päässä
+oleva kenttä oli päivällä poikia täynnä ja siinä pelattiin linnapalloa
+tai oltiin tervasutalla monessa eri joukkueessa. Juokse, kurakäpälä,
+ettet menetä linnaa! Voi lempsatti... jopa annoit makuleerata! Huuto ja
+hoilotus täytti koko kentän.
+
+Sellaista täällä oli — jännittävää ja repäisevän hauskaa. Kesken kaiken
+lähdettiin Luupattiin uimaan ja palattiin takaisin palloa lyömään. Eikä
+suinkaan tarvinnut pelätä, että päivä kesken loppui. Ei — valoa riitti
+täällä Pohjois-Pohjanmaalla, missä aurinko juhannuksen aikaan pistäysi
+vain sen verran piilossa, että sen juuri tiesi — käydäkseen vain
+hetkisen »upissa» niinkuin Laidan poikaset uidessaan, ja sitten jälleen
+noustakseen tarkastelemaan tätä merkillistä kesäyövalon kaupunkia ja
+sen yhtä merkillistä elämää.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Kansakouluaikana Hesse ulotti retkensä jo pitemmälle. Hän pääsi
+soutelemaan.
+
+Heillä ei itsellä ollut venettä — se olisi ollutkin ylellisyyskapine
+köyhälle laitalaissepälle — mutta Hesse lainasi sitä maalari Helmiseltä.
+
+Helmiset olivat Partasten sukulaisia, siten että Helmisen mestari
+oli Partasen kummitädin veli. Ja kun Hesse piti Partasen taloa kuin
+toisena kotinaan, joutui hän kuin itsestään Helmisellekin, jolla oli
+samanikäinen poika.
+
+Helmisillä oli oma talo Hallituskadun varrella, ja he olivat kuin
+puolittain porvareita. Se kaupunginosa, missä he asuivat, ei kuulunut
+enää Laitaan, se oli siinä Laidan ja keskikaupungin välimailla. Mutta
+sielläkin liikkui Laidan poika jo hiukan juhlallisemmalla mielellä.
+
+Helmisen talo oli pieni ja matala, mutta se näytti sittenkin Hessen
+mielestä toisenlaiselta kuin Laidan puolittain maan sisään vajonneet
+tönöt. Ja heti kun astui verstaaseen, sai sen vaikutelman, että täällä
+elettiin koko joukon vahvemman leivän ääressä kuin Laidalla.
+
+Hesse ei koskaan voinut astua Helmisen verstaaseen tuntematta
+omituista, levotonta jännitystä. Kaikki työpaikat vaikuttivat häneen
+samalla tavalla. Hän vainusi niissä ihmeitä.
+
+Jo tuo maalin haju, joka jo eteisessä tunkeutui nenään, sai
+mielenkiinnon hereille. Helmisellä tehtiin aina uutta... nuo
+monet sängyt, piirongit ja pesukaapit, jotka muslimeina tuotiin
+verstaaseen, lähtivät sieltä kimaltelevan uusina, kuin naurussa suin ja
+nuorentuneina.
+
+Sen sai pensseli aikaan!
+
+Hesse tutki Helmisen Kallen kanssa verstasta, ja tämä selitteli
+hänelle, mitä kullakin pensselillä tehtiin. Oh, noita monenkaltaisia
+outoja nimiä! Ne eivät olleet suomea — sen Hesse tajusi. Mutta — mitä
+kieltä sitten?
+
+Maalarien kieltä, sanoi Kalle.
+
+Oh, oliko heillä oma kielikin? Se oli merkillistä.
+
+Hesse nosteli pensseleitä isosta vesisaavista, jossa ne väliaikoina
+seisoivat pää pohjaa vasten. Niitä pidettiin sillä tavoin, etteivät
+olisi päässeet kuivumaan. Ne olivat joustavia, ja jokaisen päästä lähti
+eriväristä maalia. Oliko keltaista?
+
+Kyllä! Katsopas tässä! Ja Kalle vetäisi pensselillä pitkän keltaisen
+juovan saavin kylkeen.
+
+Mestari itse oli vähäpuheinen, usein kärtyisellä päällä. Häntä oli
+silloin vaikea lähestyä. Miksikähän useimmat mestarit olivat sellaisia?
+
+Suutari Kemppainenkin, jolla heidän kenkänsä korjautettiin, oli
+samanlainen. Hän oli kauan aikaa ihmetellyt, mitä ainetta mahtoi
+sisältää se kirkas lasipallo, jota suutari piti lampun edessä. Sen läpi
+loisti valo tavattoman kirkkaasti, niin että kengänpohjasta erotti
+jokaisen pienimmänkin juoruun. Suutari istui kumartuneena työnsä
+ääressä ja pisteli parastaikaa piikin reikiä anturan pohjaan. Hän oli
+kysynyt: Mitä tuossa lasipallossa on, kun se on niin kirkas? Kemppainen
+oli muljauttanut kulmainsa alta: Siihen oksennetaan markkinaviinat.
+
+Oh, vai sillä lailla!
+
+Helmisen mestari ei ollut yhtä konstikas, mutta osasi hänkin äkäillä.
+Silloin ei veneen lainaaminen tullut kysymykseen. Mutta — sen sijaan he
+saivat katsella kuvaraamattua, jos oikein siivolla olivat.
+
+No, olihan sekin jotakin. Kalle kiipesi tuolille ja nosti
+nurkkahyllyltä ison raamatun. Hesse oli katsellut sitä monta kertaa
+ja joka kerta yrittänyt päästä kirjan läpi. Mutta kesken se oli aina
+jäänyt, he olivat väsyneet ennemmin.
+
+Hän olisi halunnut jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla oli jääty,
+mutta Kalle ei suostunut! Ei se Uuden Testamentin puoli ole jännittävää.
+
+No niin... samantekevä — saatettiinhan katsella siis vanhaa.
+
+Hessekin nautti kyllä kuvien katselemisesta, mutta tällä kertaa
+hän mieluummin olisi mennyt soutelemaan. Nuo Jaakobin poikien
+Egyptin-matkat eivät olleet hetikään niin mielenkiintoisia kuin
+souturetki Leppäsaareen.
+
+Mutta hän innostui, kun tultiin sellaisiin kuviin, joissa oli leijona.
+Niitä piti katsella kauan.
+
+Kallioinen erämaa, jossa kasvoi oudonnäköisiä kukkia... ihan kuin
+olisi krapuja heitetty rykelmä sinne tänne. Poikanen leijonan selässä,
+käsivarret jännityksissä... toinen kiskoen pedon yläleukaa ylös,
+toinen painaen alaleukaa alas. Leijonan kieli oli kysymysmerkillä...
+se sukelsi suusta kuin kiemurteleva käärme kolostaan. Leijonan häntä
+oli pystyssä... suurella kaarella, tupsu pojan oikeaa olkapäätä vasten
+— ja oikea takajalka melkein suorana maassa, etukäpälät kallion kylkeä
+vasten nojallaan... kuin tukea etsien, selkä luokalle painuneena. Siinä
+kävi huonosti eläinten kuninkaalle, ja Hesse ihan vapisi jännityksestä.
+
+Se oli Simson.
+
+Toinen kuva oli melkein mielenkiintoisempi: Beetelin profeetta.
+
+Synkkä, pilvinen taivas, vain taivaanrannalla hiukan valoisampaa,
+niinkuin auringon laskiessa. Korkealla kummulla istui leijona, harja
+pitkin selkää, katsellen majesteetiilisenä kaukaisuuteen. Kummun alla
+mies vatsallaan, kädet levällään, tukka epäjärjestyksessä — näytti
+kuolleelta. Vähän matkan päässä toinen mies, pitkä sauva kädessä,
+vasen käsi aasin kaulalla, tarkastellen rauhallisena kummulla istuvaa
+leijonaa, kuin ei olisi yhtään ollut peloissaan. Mitä se tarkoitti?
+
+Heidän piti ruveta lukemaan, muuten se ei selvinnyt.
+
+Ahaa — se oli kostaja... liikkui Jumalan asioilla — tuo leijona, joka
+tuossa kummulla niin juhlallisena istui! Jumalan mies ei totellut
+Herran käskyä, vaan antoi Beetelin vanhan profeetan taivuttaa itsensä
+lähtemään kanssaan tämän kotia syömään. Ja kuitenkin hän oli vannonut:
+»En voi palata enkä tulla kanssasi. En voi syödä leipää enkä juoda
+vettä kanssasi tässä paikassa.» Sillä Jumala oli kieltänyt sen. Mutta
+siitä huolimatta hän lähti vanhan profeetan houkuttelemana, ja kun hän
+sitten oli paluumatkalla, tappoi leijona hänet, mutta ei tehnyt aasille
+mitään.
+
+Ajatella, että se osasi olla niin viisas!
+
+No, kun sen oli Jumala käskenyt.
+
+Niin... leijonalla oli järkeä yhtä paljon kuin ihmisellä! Se kulki
+Jumalankin asioilla, pannen toimeen hänen tuomioitaan. Ja Hessestä
+tuntui hyvältä, että tässä kuvassa eläinten kuningas esiintyi niin
+loistavasti. Se oli kuin jonkinlainen korvaus edellisessä kuvassa
+kuvatusta tappiosta.
+
+Veneen lainaaminen ei siis ollut onnistunut, mutta — olipa siitä
+huolimatta aika kulunut mukavasti. Seuraavana sunnuntaina Hesse yritti
+uudestaan, ja tällä kertaa se lähti.
+
+Hänen tavallinen matkansa suuntautui Leppäsaareen. Öömannin rannasta,
+jossa Helmisen venettä säilytettiin, oli sinne runsas kilometri. Se
+oli pitkä, matala saari, jossa kaupunkilaisilla oli kesäasuntonsa.
+Heilläkin oli siellä tuttavia, sukulaisia, sillä kauppias Nyström, joka
+oli isän serkku, asui siellä kesää.
+
+Hesse souteli ohi höyryvenelaiturin, ja jos hyvin sattui, sai hetkisen
+keinua _Lemmen_ aalloissa. _Lempi_ oli höyrypursi, »paketti», joka
+välitti liikennettä kaupungin ja ulkosataman välillä.
+
+Tervavirtaa alas laskettaen hän saapui Sardinian kohdalle. Se oli
+pieni saari, vastapäätä Luupattia, ja sen nokkaan oli joku kaupungin
+herroista rakentanut uimahuoneen. Kuka lie saarelle antanut tuon
+juhlallisen nimen? Tänne näkyi ja kuului selvästi Luupatissa
+pulikoivien poikien iloinen mekastus. Märkiä päitä tulla tupsahteli
+ulos uimahuoneen aukosta. Ne puhaltelivat ja pyörivät aitauksen
+edessä kuin hylkeet, kadoten jälleen aitauksen sisään. Joku rohkeampi
+uskalsi edemmäskin — joskus Sardiniaan saakka. Mutta sitä pidettiin jo
+ennätyksenä.
+
+Sardiniasta jatkui matka ohi Tervasaaren Leppäsaarta kohti. Välillä oli
+paljon matalikoita, »pankkeja», joille vene tavan takaa tartahteli.
+Piti tuntea väylät — ja kyllähän hän ne tunsikin. Se kun hän toisinaan
+unohtui mietteisiinsä ja heti oli karilla.
+
+Hän rakasti merta ja tällaista hiljaista soutelemista. Saattoi
+kuvitella kaikenmoista, esim. että Leppäsaari tuolla kokan edessä
+oli Amerikka, ja kaupunki hänen takanaan vanha maailma, josta hän,
+Kristoffer Kolumbus, oli muutamia viikkoja sitten lähtenyt.
+
+Kansakoulussa oli puhuttu siitä miehestä, ja opettaja oli kuvannut
+tarkkaan hänen matkansa vaiheet. Se olikin se Runsteeni etevä
+kertomaan! Pitkänä kuin hongankolistaja se seisoi luokan edessä ja
+ruumistaan tutisuttaen näytti, kuinka Kolumbuksen miehet pelkäsivät.
+
+Lökäpöksyt!
+
+Mutta tämäpä taivutti heidät kuuliaisuuteen: Minä vien teidät maahan,
+jossa on kultaa ja hopeaa kahmalokaupalla, ja kallisarvoisia,
+hyvänhajuisia yrttejä!... Niin — eikö äiti ollut pyytänyt häntä tuomaan
+suopursuja Leppäsaaresta Eetu-veljen haudekylpyjä varten?
+
+Selvä oli. Hän ei antanut perään. Hän ohjasi laivansa kohti uutta
+maata. Siellä asui intiaaneja ja tiesi mitä ihmissyöjiä, mutta hän
+nousisi maihin ja valloittaisi sen. Rottarinkulat eivät pystyisi
+tekemään hänelle mitään pahaa...
+
+Niitä välisikin Leppäsaaressa kuin Vilkkilän kissoja... kaupungin
+herrasväkien poikia, jotka kävivät isoja kouluja. Ne vaanivat pensasten
+takana ja puikkelehtivat rantalepiköissä. Välistä ne hyppäsivät
+veneeseenkin ja uhkasivat heittää hänet sekaan: Kenen luvalla
+olet tänne tullut? Me heitämme sinut sekaan! — Oh... mokomiakin
+rimppakinttuja! Vai sekaan! — Hän oli kohottanut aironsa ja uhannut
+lyödä: Tulukaapa lähemmäs, niin saatta nuppiinna!... Hei vaan! —
+intiaanit olivat paenneet, ja Kolumbus oli rauhassa saattanut astua
+maihin.
+
+Hesse on taas matkalla Leppäsaareen. Hän on löytänyt hyvän sataman,
+johon häiritsijät eivät arvanneet tulla. Se oli saaren toisella puolen.
+Sinne hän nytkin souti, kiinnitti veneensä ja nousi maihin.
+
+Kuin uuden maan löytäjä ainakin hän lähti hiipimään läpi rantalepikon,
+kuulostellen joka askelella. Tänne ei tavallisesti kukaan eksynyt —
+huvilat sijaitsivat paremmin saaren keskiosassa. Ainoastaan yksi,
+kauppias Antonoffin, oli lähinnä, mutta heillä ei ollut yhtään poikaa.
+Sitä paitsi ne olivat ryssiä eivätkä siis yhtään pelättäviä.
+
+Jonkin matkan päässä saaren sisäosassa oli suo, ja sen reunoilla
+kasvoi suopursuja. Se oli Hesselle tuttu paikka, hän oli käynyt siellä
+monet kerrat. Nytkin hän löysi sinne ilman vaivaa ja ryhtyi keräämään
+saalistaan.
+
+Monta sylillistä hyväntuoksuisia kasveja hän kantoi veneeseensä,
+lastaten sen kokasta perään. Piti äidin kerrankin saada haudeaineita
+riittävästi!
+
+Palatessaan viimeisen kantamuksen kanssa hän kuuli ääniä rannasta.
+Keitähän siellä mahtoi olla?
+
+Hän hiipi lähemmäs. Kaksi poikaa seisoi veneessä, syytäen lastia
+mereen, kaksi katseli rannalla tätä hävitystyötä. Heillä oli
+kirjokepit kädessä ja toisella oli kova kaulus. Veneessäolijat olivat
+uimapukuisia, rannalla seisojat täysissä vaatteissa.
+
+Syytäkää vain sekaan! Kuka piru kulkee täällä raiskaamassa saarta?
+
+Hessen sydän löi haljetakseen. Siellä menivät nyt Eetu-veljen
+haudekylpyaineet. Hän raivostui yhtäkkiä ja unohtaen vaaran syöksyi
+rannalle.
+
+Mitä te teette? Pois minun veneestäni!
+
+Pojat kääntyivät kohti. Toinen rannalla olijoista, pitkä huiskale,
+huusi silmät säkenöiden.
+
+Siinähän se munsööri onkin! Ja syli suopursuja täynnä! Pojat, käykää
+kiinni!
+
+Alkoi vimmattu painiskelu. Hesse oli kyllä pienikasvuinen, mutta raivo
+antoi hänelle voimia. Ensimmäisen kimppuunsa hyökkääjän hän heitti
+heti nurin. Mutta toinen, suurempi, kävi päälle, hampaat irvissä kuin
+peto, ja heti oli nuorempikin häntä avustamassa. Se riivattu pureutui
+kiinni kinttuihin, ja hetken kuluttua makasi Hesse maassa avuttomana
+läähättäen. Molemmat uimahousuiset painoivat hänen käsiään, ja toinen
+keppiniekoista oli polvillaan hänen jalkainsa päällä. Se oli rautatien
+kasööri Hahnin poika, Kallus, joka kävi ruotsalaista lyseota. Hesse
+tunsi sen. Ne olivat oikeastaan saksalaisia, vaikka olivatkin asuneet
+Suomessa jo kauan. Nuo ilkeät silmät hän muistaisi niin kauan kuin
+eläisi.
+
+Kallus tiukkasi: Kenen poika sinä ole? Sano!
+
+Hesse puri hammasta, ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. Hän
+muisti kotiaan ja Eetua, ja hänen sydäntään kaihersi ääretön epätoivo.
+
+Kenen poika sinä olet? Sano... taikka —! Isompi uimahousuisista
+möykytti hänen päätään tantereeseen.
+
+En sano!
+
+Etkö sano?
+
+Ja nyt siinä oli tuo toinen keppiniekka, ihan hänen vieressään, se
+jolla oli kova kaulus, ja se napsautti häntä kintuille.
+
+Piimäkaula! ajatteli Hesse halveksivasti ja puri hammasta. Hän koetti
+tempoilla, mutta uimapöksyiset puristivat häntä maata vasten: Vai aiot
+riuhtoa!
+
+Päästäkää minut! karjui Hesse. Hänen äänensä vapisi.
+
+Sano, kenenkä poika olet! Etkö, pirhana vie, sano!
+
+Uusi kepin isku.
+
+Hessen ei auttanut muu kuin antautua. Hän sanoi nimensä.
+
+Onko sun isäs rautatiellä?
+
+On!
+
+Isommat pojat puhuivat ruotsia keskenään. Sitten Hahnin Kallus kysyi:
+Mitä varten olet repinyt tuommoisen määrän kukkia? Aiotko raiskata koko
+saaren?
+
+Siihenkin täytyi Hessen antaa selitys. Hänellä oli sairas veli...
+raajarikko, jolle laitettiin haudekylpyjä. Lääkäri oli määrännyt.
+
+Valehtelee! huudahti toinen uimapukuisista.
+
+Hesse silmäsi tätä. Tuonkin naaman hän muistaisi, niin kauan kuin
+eläisi... tuon paksun nykerönenän ja nuo leveät leukapielet. Hän ei
+vain tiennyt niiden omistajan nimeä.
+
+Ei — kyllä se taitaa puhua totta. Kasöörin poika sanoi taas jotakin
+toiselle keppiniekalle. Tämä nousi ja vapautti Hessen jalat
+puristuksesta.
+
+Missä te asutte?
+
+Merimies Matlinilla, itki Hesse. Hänen päähänsä koski, takki oli
+repeytynyt ja jalasta vuoti veri.
+
+Toisen uimapöksyisen tuli häntä sääli. Hän rupesi haravoimaan vedestä
+sinne äsken heittämiään kukkia. Halinin Kallus kokoili taas rannalta
+Hessen viimeistä kantamusta. Sovinto ja rauha näyttivät palanneen.
+
+Annetaan sille takaisin nämä, sanoi kasöörin poika.
+
+Kovakauluksinen nyökkäsi.
+
+Mutta jos tulet vasta tänne, niin annamme paremmin rokkiin! Muista se!
+
+Hesse työnsi veneensä vesille ja tarttui airoihin. Hänen sisuansa repi
+ja kihelmöi. Odottakootpa... mokomatkin herrasroikaleet! Kyllä hän
+vielä jotenkin kostaisi. Tulkootpa Laidalle vain!
+
+Hän souti niemen ohitse. Päästyään jonkinlaisen välimatkan päähän, hän
+nousi seisomaan ja huusi rannalle:
+
+Ja jos te tulette Laidalle, niin me teemme teille lintuvalan... senkin
+rottarinkulat, pahan hengen vinkulat!
+
+Älä turruuta suutas... saat kivellä päähäs! huusi toinen
+uimahousuisista ja rupesi pommittamaan Hessen venettä. Tälle tuli kiire
+soutaa mahdollisimman nopeasti kantomatkan ulkopuolelle. Mutta muutamia
+kiviä lensi paattiin, vaikk'ei yksikään sattunut häneen.
+
+Nyt vasta — päästyään turvallisen välimatkan päähän hänen raivonsa
+rupesi oikein kiehumaan. Senkin peijakkaat! — hakkasivat ja hanskasivat
+häntä kuin kinnasta! Minkä hän mahtoi ylivoimaa vastaan! Niitä
+oli neljä... ja hän yksin. Mutta — olisipa Päkkilän Eenokki ollut
+kumppanina, niin selkään olisivat saaneet, lempparin rotat!
+
+Hän puri hammasta ja souti, kuumien kyynelten valuessa poskia pitkin.
+Mitä sanoisi isä? Hän oli luvannut tulla Öömannin rantaan vastaan
+säkkeineen. Kyllä hän kertoisi koko nujakan... sanoisi, että ihan
+syyttömästi hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Eihän se ollut niiden maata...
+
+Ensi kerran vilahti Hessen mielessä ajatus yhteiskunnan
+nurinkurisuudesta. Vääryys, ilmi vääryys täällä vallitsi. Köyhää
+sorrettiin häikäilemättä rikkaan rehennellessä ilkkuvin naamoin.
+Hän tunsi vihaavansa koko herrasluokkaa... kaikkia noita honteloita
+humalasalkoja, jotka vetelehtivät joutilaina. Hänen piti sunnuntainakin
+tehdä työtä... jollei muuta, niin soutaa suopursuja sairaalle
+veljelleen...
+
+Mutta kylläpä hän oli niitä uhannutkin! Lintuvala! Sen tempun osasivat
+Laidan pojat. Hänellekin olivat kerran tehneet.
+
+Hän punastui vieläkin muistaessaan tuon tapauksen. Se oli kamalaa!
+Poika selälleen — aivan niinkuin hänet äsken — housut auki ja nöpö
+esiin! Ja sitten luettiin muuatta rämssyä, jota oli inhoittava kuulla.
+Toimitus herätti sellaisen kamalan tunnelman — aivan kuin olisi
+riisuttu kirkossa alasti...
+
+Hyi! Häntä puistatti ja inhotti. Tuo raaka pila loukkasi nuoren
+pojan olemuksen sisintä... painoi hetkiseksi sellaiseen häpeään ja
+alennukseen, että rohkeimmaltakin pääsi itku. Mitähän nuo mammanpojat
+olisivat mahtaneet sanoa, jos heitä olisi sillä tavoin käsitelty?
+Vaikka Hesse oli äsken sellaisella uhannut, hän tunsi nyt, ettei olisi
+voinut sitä tehdä.
+
+Hänen mielensä oli jo jonkun verran tyyntynyt. Hän muisteli
+viimesunnuntaista kohtaustaan Mankisen Kustun kanssa.
+
+Tämä oli päässyt kasvattipojaksi kirjanpainaja Porkille.
+Pakhuusinkadulla oli Kustu tullut häntä vastaan, oli ollut kotonaan
+käymässä ja nyt palailemassa kasvatusvanhempaansa luo. He olivat
+istahtaneet katuvierelle Hapuojan nisupuotia vastapäätä, ja Kustu oli
+kertonut ihmeellisiä asioita uudesta olinpaikastaan.
+
+Hänellä oli itsepäällinen huone, jossa oli taivaansiniset tapeetit,
+ja kahden lakanan välissä poika nukkua kellotti. Joka aamu pestiin
+silmät ja kammattiin pää, johon toimitukseen Kustun oli alussa ollut
+hiukan vaikea tottua — varsinkin kun tuli näkyviin, mitä tavaraa hänen
+päässään oli. »Tantte» oli torunut ja moittinut siivottomaksi: Semmossi
+te ole, te Laidan lapse... teite pee teys! Mutt' kylle mine kuska ne
+pois! — Ja pois oli kuskannutkin. Niin ihmeellisillä vesillä oli Kustun
+päätä pesty, ettei lopuksi ollut löytynyt yhtään, vaikka kuinka olisi
+hakenut. Markan oli Kustu-poika luvannut, jos joku löytäisi! Eikähän
+niitä tietysti olisi löytynytkään. Niin oli haissut hyvälle kuin
+herskapin lapset ja nenäliinaan niistää turauttanut. Se oli tahtonut
+näyttää, että hän osasi. Tantte oli kieltänyt sormin niistämisen... oli
+sanonut moukkien niin tekevän.
+
+Sellainen onnenpotkaus oli tullut Kustun osaksi! Hesse oli suhtautunut
+häneen kuin ylempäänsä... kuin johonkin mainehikkaaseen, mahtavaan
+henkilöön, joka pikkusormensa liikkeillä hallitsee koko luomakuntaa.
+
+Mutta nyt et saa enää olla tansseissa, oli hän arasti huomauttanut.
+
+En minä vähiäkään... minä osaan ruotsiksi rukoilla.
+
+Sellaista!
+
+Ja Kustu oli liittänyt kätensä ristiin, nostanut nenänsä Hapuojan
+katonharjaa kohti ja lausunut:
+
+    Tuut som haaver
+    paarnen säär...
+
+Enempää ei Hesse jaksanut muistaa, eikä ollut Kustukaan sitä kokonaan
+muistanut. Mutta — ihmeellistä se oli ollut. Ajatella, että osasi
+ruotsiksi rukoilla!
+
+Kuka sinulle on opettanut?
+
+Tantte.
+
+Kuka se oli?
+
+Porkin rouva — minun pitää sanoa sitä tanteksi. Sekin on ruotsia.
+
+Ja Mankisen Kustu oli noussut, pyyhkinyt pöksynsä pölystä ja lähtenyt
+juosta kipittämään keskikaupungille päin.
+
+Tulisikohan siitäkin samanlainen kuin nuo Leppäsaaren rotat...
+sellainen, joka halveksisi ja vihaisi köyhempiään? Tuo ajatus teki
+Hessen alakuloiseksi.
+
+Mutta — mikäs nyt? Hesse pyörähti ympäri ja huomasi ajaneensa karille.
+
+Mokomakin purtilo! Pyöri ympäri kuin lusikka!
+
+Hän koetti työntää irti, mutta ei saanut. Paatti oli juuttunut lujaan.
+Jonkun matkan päässä souti vene ohitse. Hän rupesi huutamaan apua.
+
+Tulukaapa jeleppaamaan... minä en saa tätä irti!
+
+Vieras vene pysähtyi ja käänsi keulansa Hesseä kohti. Ne olivat
+Karstenin tehtaan työmiehiä, jotka heiloineen olivat sunnuntaisella
+huviretkellä.
+
+No, perhana! Mitä törkykuormaa sinä kuljetat? Paatti kanervia täynnä!
+
+Hesse selitti matkansa tarkoituksen.
+
+Kenen poika sinä olet?
+
+Seppä Karlssonin.
+
+Senkö, jolla on vaivainen poika?
+
+Juuri sen, Johan hän sanoi, että sen haudekylpyjä varten nämä olivat.
+
+Oli siinä puuhaa, ennenkuin vene saatiin irti. Mutta lähti se viimein.
+
+Pidä nyt parempi kurssi...
+
+Kyllä... kiitos vain, ja Hesse jatkoi matkaansa. Hän olikin jo lähellä
+Sardiniaa. Täällä ei enää tarvinnut matalikoita pelätä.
+
+Huomenaamulla oli taas lähdettävä työhön. Hän oli päässyt höyrykattilan
+putkia rapaamaan rautatielle. Pienessä putkassa, vaunuverstaan kupeella
+oli hänen työpaikkansa.
+
+Mutta kyllä se oli pölyistä hommaa! Putken ympärille kivettynyt kuori
+oli kovaa kuin teräs. Sitä ei mitenkään tahtonut saada rikki. Sai vähän
+vähä käydä teroittamassa rapojaan. Mutta — mitäpä siitä, kun teki työtä
+urakalla. Kun vain sai messinkipinnan näkyviin, niin sitten luontui
+kyllä. Muutamassa hetkessä oli putki puhdas, ja viisitoista penniä irti!
+
+Hesse katsahti taakseen. Hän oli jo lähellä Öömannin rantaa. Isä
+odotteli siellä säkkeineen. Hän heilautti kättään ja souti rivakammin.
+Muuan aironveto vielä, ja hän oli rannassa.
+
+Isä nauroi: No, onpa sinulla nyt lasti!
+
+Joo... mutta kyllä tämän vuoksi oli saanut tapellakin.
+
+No, mitä nyt —?
+
+Hesse kertoi tapauksen.
+
+Tunsitko, keitä ne olivat?
+
+En tuntenut muita kuin kasööri Haanin pojan.
+
+Jaa... Kallus! No, kehtasiko se sekin käydä kimppuun?
+
+Sehän se oli ollutkin pääpukarina.
+
+Isä siveli parrannypykkäänsä ja näytti miettiväiseltä. Hetken kuluttua
+hän virkkoi:
+
+Se on se köyhän kohtalo tässä maailmassa. Sitä kaikki sortaa...
+
+Niinpä niin.
+
+He rupesivat sullomaan suopursuja säkkeihin, ja isä lähti kiikuttamaan
+niitä Laidalle. Ei mennyt kaikki yhdellä kertaa. Piti tulla uudestaan,
+ja Hesse sai jäädä venettä vartioimaan. Eihän tämä homma nyt oikein
+sopinut sunnuntaina, kun toiset kävelivät joutilaina ja herrastelivat.
+Mutta — mikäs auttoi. Se oli se köyhän kohtalo...
+
+Siellä mennä vaaputteli isä torin yli kaksi suurta säkkiä selässä.
+Ohikulkijat osoittelivat häntä. Osoitelkoot... eivät ne tienneet mitään
+köyhän elämästä.
+
+_Lempi_ purki väkeä maalle laiturin toisella puolen. Sieltä tuli
+Mankisen Kustukin hienosti puettuna... polvihousut ja leveä,
+kiilloitettu kaulus.
+
+Tuollaista hän ei ikinä panisi kaulaansa!
+
+Hän vaipui alakuloisiin mietteisiin. Koski soitteli sillan alla vanhaa,
+tuttua säveltään. Se oli tämän kaupungin kehtolaulua aamusta iltaan,
+vuorokaudesta toiseen, vuodesta vuoteen... kesät, talvet... aina,
+aina...
+
+Hesse kuunteli kosken pauhua. Häntä rupesi raukaisemaan. Hetken
+kuluttua hän nukkui veneessä tuoksuvien suopursujen keskellä.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Hesse työskentelee rautatien maaliverstaassa.
+
+Kesälomaa oli vielä jäljellä toista kuukautta ja se oli käytettävä
+tarkoin.
+
+Saatuaan kattilanputkiurakan valmiiksi, hän oli ottanut uuden:
+maaliverstaassa nyittiin trasseleita. Mikkosen poikain kanssa hänellä
+nyt oli työpaikka verstaan leveällä, pitkällä penkillä.
+
+Hän työskenteli mielellään täällä. Maaliverstaan haju oli hänelle
+entuudestaan tuttu. Täällä tehtiin vain toisenlaista työtä kuin
+Helmisellä. Ei pöytiä, ei piironkeja eikä pesukaappeja, vaan kokonaisia
+rautatievaunuja ja vetureita.
+
+Hän tutustui maalareihin ja nämä opettivat heille yhtä ja toista. Tosin
+ei kaikki ollut lähimainkaan sopivaa, mutta oppia kuitenkin. Pitzén,
+pitkä, parraton miehenhuiskale, jolla oli jonkun verran taiteilijaverta
+suonissaan, näytteli pojille ihmeitä. Maalatessaan kolmannen luokan
+vaununpenkkejä hän piirteli pensselinvarren nokalla kaikenlaisia kuvia
+tuoreeseen penkin pintaan. Siinä ratsasti sotajoukko Kehuvin lipuin,
+musiikin soidessa, taistelusta kotiin, ja johtajan kypärän sulkatöyhtö
+hulmusi tuulessa. Sitä olisi ollut hauska pitempäänkin katsella, mutta
+Pitzén sutaisi sen pois — ja seuraavassa hetkessä veivasi italialainen
+posetiivia, ja pikku tyttö lauloi pää kallellaan. Pitzén kirjoitti
+alle: Osta, tyttö, onnenlehti, linttu antta! Se oli tuttu kuva pojille
+Laidan pihoilta, varsinkin keväisin. Taas sutaisu —ja soittaja
+tyttöineen hävisi. Penkin pintaan ilmestyi uusia kuvia: kaksi hevosta
+päällekkäin, päällimmäisen polvet puserruksissa toisen lapoja vasten,
+hampaat irvissä, sieraimet renkaina, ja häntä suurella kysymysmerkillä.
+Mitä se oli? Pojat katselivat kuvaa, katselivat toisiaan ja
+punastuivat. Kuumat ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, mutta
+Pitzén tarkasteli vain kättensä töitä toinen silmä ummessa, tehden
+pieniä korjauksia. Hän vilkaisi poikiin, nauraa kähäytti hävyttömästi,
+ilmeisesti nauttien näiden hämilläolosta. Mikkosen Kalle tirskui, mutta
+Jussi tuijotti kuvaa suu auki. Järki askarteli ankarasti, ja hänen
+harmaat silmänsä tarkastelivat vuoroin Pitzéniä, vuoroin piirustusta —
+kuin selitystä vaatien. Sitten hän rupesi kynsimään niskaansa ja puheli
+harvakseen: Kuulkaapa, Pitseeni — tuohan on hävy... Hän ei ehtinyt
+lopettaa lausettaan, kun penkille jo ilmestyi uusi sarja: alastomia
+miehiä ja naisia ja muutamat niin riettaissa asennoissa. Hesse pani
+voimakkaan vastalauseensa, mutta mitäs se auttoi. Pitzén vain nauraa
+virnisteli: Se on taidetta. Höh!... tuoko taidetta... tuollainen roska!
+Ei, hän ei hyväksynyt sitä ollenkaan!
+
+Nyt tajusi Mikkosen Jussikin: Kuulkaapa, Pitseeni, minäpä kerron
+isälle. Silloin suhahti Pitzénin pensseli vain kerran, ja koko
+aistillinen ilo oli tipotiessään. — Vai isälle... senkin pöllö!
+Kerrohan vain niin maalaan sulta nokan! — Ja Pitzén teki uhkaavan
+liikkeen pensselillään.
+
+Pojat ryntäsivät vaunusta ulos posket palaen ja silmissä kuumeinen
+kiilto. He eivät kehdanneet katsoa toisiinsa. Vimmatusti trasseleita
+repien he koettivat ajatella muuta. Mutta — ei se vain yhtä nopeasti
+haihtunut kuin pensselillä pyyhkäisten. Lapsen herkkään sieluun oli
+painunut kuvia, jotka asustaen siellä viettivät ilojaan kuin äsken
+tuolla vaununpenkillä. Hessen sydänalaa ahdisti. Hän tunsi itseensä
+tarttuneen likaa, jota hän ei niinkään helposti saisi pois. Hänen
+sisäinen maailmansa oli pahasti järkytetty, ja hän kärsi siitä. Hän
+tunsi vihaavansa Pitzéniä, joka verstaan toiselta puolen virnisteli
+hänelle. Ja miten sen silmät paloivat! Se oli aivan kuin ilmetty piru!
+
+Toiset maalarit olivat siivoja, iäkkäämpiä miehiä. Vanha Jukuri,
+entinen merimies, teki karkeampia töitä... maalaili etupäässä
+tavaravaunuja tai hioskeli hohkakivellä matkustajavaunujen seiniä.
+Ja silloin hän tavallisesti lauloi. Se oli jokin noita vanhoja,
+iloisia veisuja, joita meripojat vetelevät — tai sitten jokin pitempi
+laulukertomus, milloin surullinen, milloin leikillinen. Hessen mielestä
+ne eivät oikein sopineet noin vanhan miehen suuhun. Mutta — oli miten
+oli — aina kajasti Jukurin lauluista meri, tuo vallaton ja läikkyvä,
+joka toisinaan hymyili kuin Isän Jumalan kasvot, toisinaan muuttui
+mustaksi, pauhaavaksi hirviöksi, kun tuuli ulvoi ja myrsky soi.
+
+Sitä oli soma kuunnella.
+
+Jukuri jutteli mielellään merimiesajoistaan, mutta — kuten tavallisesti
+vanhat merimiehet — hän liioitteli mahdottomasti. Hänelle ei kuitenkaan
+kehdattu siitä huomauttaa — kunnioitettiin hänen ikäänsä. Mutta —joka
+kerta kun Jukuri aloitti juttunsa, iski Pitzén silmää, aivan kuin
+huomauttaakseen, että: kuulkaa päälle, pojat!
+
+Maaliverstaan johtaja Viitanen oli uskovainen mies, joka toisinaan
+toruskeli Pitzéniä tämän kujeista. Pitkä maalarinsälli keksikin
+kaikenmoista. Välistä hän hilasi täysinäisen vesisaavin verstaan
+vinoille, ja kun Hesse tovereineen saapui työhön, hän hurahdutti saavin
+sisällön poikain niskaan. Vesikauhu, vesikauhu! huusi hän sitten, ja
+hänen sileäksi ajeltu mefistonnaamansa loisti tyytyväisyydestä.
+
+Toisinaan hän järjesti kummituksen. Käyttäen hyväkseen poikain
+poissaoloa — nämä juoksentelivat usein verstaan ympäristössä — hän
+sitoi jonkun säkkiin pitkän rihman ja pujotti sen penkillä olevien
+lasi- y.m. laatikoiden taitse verstaan perälle. Työskennellen siellä
+hän piti silmällä poikien tuloa. Kun nämä sitten saapuivat ja iloisesti
+keskenään jutellen ryhtyivät jälleen työhönsä, liikahti säkki
+yht'äkkiä. Tarina katkesi hetkiseksi — jokainen oli tuon liikkeen
+huomannut, mutta luullut erehtyneensä. Mutta sitten — yks' kaks' —
+keskellä uutta juttua heilahti säkki valtavasti — aivan kuin olisi
+joku ryöminyt sen sisään ja nyt kierittelisi itseään siinä. Pojat
+valahtivat kalpeiksi, Mikkosen Jussi hyppäsi penkiltä alas, tuijottaen
+kauhistuneena kummittelevaan säkkiin. Se liikahti uudelleen, ja nyt
+pääsi pelko valloilleen. Liikkuu! parkaisi Jussi ja ryntäsi suoraa
+päätä ulos. Mutta Hesse ja Kalle rupesivat asiaa tutkimaan, ja silloin
+kajahti verstaan perältä valtava naurunhohotus. Pitkä Pitzén siellä löi
+polviinsa ja nauroi: Voi yhren kerran! Hah-hah-haa! — Silloin selvisi
+salaisuus. Hesse sieppasi lattialta jakkaran ja linkosi sen Pitzéniä
+kohti. Mutta tämä väistyi vaunujen taa, kyyristeli siellä ja katseli
+pyörien välistä, kalpeilla kasvoillaan ivallinen hymy. Ja koko ajan
+kaikui hänen pirullinen naurunhohotuksensa.
+
+Nyt vallitsi rauha työpaikalla. Pojat olivat siirtäneet verstaansa
+maalattavaksi tuotuun lumiauraan saadakseen olla keskenään.
+Trasseliläjät vaununpenkillä kasvoivat. Täältä ei kukaan voinut
+varastaakaan niinkuin verstaasta, mistä konepajan työmiehet silloin
+tällöin sivukulkiessaan pistivät puhtaan trasselitukun taskuunsa. Hesse
+mietti Eetu-veljen kohtaloa. Tämä oli sairas, hyvin sairas, ja aamulla
+oli ollut korkea kuume.
+
+Samassa pisti Pitzénin pää ovesta sisään.
+
+Hesse, sinua haetaan.
+
+Hesse säikähti. Mitä... oliko värkmestari saanut vihiä heidän
+kujeistaan ja nyt käsketti hänet, joukon vanhimman, luokseen? Sillä
+viattomia eivät olleet hekään — kaukana siitä.
+
+Mutta — ei, siellä seisoi Anna-sisko itkettynein kasvoin ja oli
+kutsumassa häntä kotiin. Siellä Eetu teki loppua. Isä oli jo haettu
+pajasta, ja hän oli jo mennyt.
+
+Kalpeana ja hengästyksissään lähti Hesse juoksemaan Anna-sisko
+kintereillään. Päivä oli kirkas, ja maali verstaan viereisestä ojasta
+kohosi väkevänä kukkien lemu. Puna-apilat nyökyttelivät päätään
+konepajan ja ratapihan välisellä kedolla, ja aurinko heloitti täydeltä
+terältään. Tuntui kummalta juosta tuon kukkivan kedon yli kohtaamaan
+kuolemaa, joka tuolla Laidan äärimmäisessä päässä, muutamassa
+portinpielikamarissa valmistautui korjaamaan saalistaan. Hesseä
+puistatti, ja itku nyki hätäisenä kurkussa. Eetu kuolemaisillaan...
+se viisas, iloinen Eetu-veli, jota Hesse rakasti koko sielustaan.
+Eivät olleet auttaneet suopursukylvytkään, joita äiti koko talven oli
+hänelle antanut. Ja vielä aamulla hän oli hymyillyt ja käskenyt tuomaan
+muutamia sorvinlastukappaleita. Ja nyt hän teki kuolemaa...
+
+Hän juoksi läähättäen portista sisään ja tempaisi eteisen oven auki.
+Mutta porstuassa piti pysähtyä... tuntui niin juhlalliselta ja
+peloittavalta samalla kertaa.
+
+Joku avasi keittiön oven, kehoittaen häntä tulemaan sisään. Se oli
+Paulinin täti, jonka silmät olivat kyynelissä.
+
+Nyt se krönsiska pääsee häkistään, kuiskasi hän. Ja Hessen päässä
+vilahti, että kumma, kun Paulinin täti puhui sellaista. Hänhän oli aina
+rakastanut häkkilintuja.
+
+Isä istui kyökin pöydän päässä ja itki. Kyynelet olivat uurtaneet
+vaaleita juovia hänen nokisiin kasvoihinsa. Isä parka! ajatteli Hesse,
+ja hänen olisi tehnyt kovin mieli lohduttaa. Mutta — kamarin ovelle
+päästyään hänen rohkeutensa petti.
+
+Siinä makasi Eetu pienessä vuoteessaan, kasvot kalpeina ja silmissään
+kuoleman verho. Naapurin vaimoja seisoi sängyn vieressä. He antoivat
+Hesselle tilaa.
+
+Tämä pillahti itkuun ja lankesi polvilleen vuoteen viereen.
+
+Eetu, Eetu! kuiskasi hän kyyneltensä lomasta ja tapaili veljen kättä —
+ethän sinä kuole?
+
+Kuolevan katse kirkastui. Hänen sairas rintansa kohosi tuskallisesti ja
+kuivat, kuumeen polttamat huulet eivät tahtoneet irtaantua toisistaan.
+
+Hesse, virkkoi hän hiljaa, — minä kuolen. Jeesus tulee minua noutamaan
+aivan kohta. Taivaassa saan uudet jalat...
+
+Hesse itki pakahtuakseen, ja hänen vieressään nyyhkyttivät äiti ja
+pikku Anna. Eetu ojensi kätensä sisarelleen.
+
+Anna... anna anteeksi, että olen nauranut, kun Hesse sinua vislautti.
+Minun on niin paha olla. Ja katsoen veljeään kirkkain silmin hän
+jatkoi: Hesse, älä koskaan vislauta Annaa.
+
+Hesse parkaisi tuskasta. Hän oli toisinaan kiusannut Anna-siskoaan
+nykäisemällä tätä niskasaparosta. Se oli muka veturin »visseli». Pikku
+sisko parkui hänen käsissään. Siten hän »vislautti» häntä.
+
+Nyt hän ihan vapisi ajatellessaan tätä pahaa tekoaan. Tuossa makasi
+Eetu, joka pian kohtaisi Jeesuksen, ja hänen oli paha olla, vaikk'ei
+ollut muuta kuin nauranut. Oi, oi, mahtaisiko Jumala hänelle koskaan
+anteeksi antaa?
+
+Hän painoi pikkusiskoaan rintaansa vasten ja sopotti: Anna, Anna!
+
+Hänen kyynelensä valuivat tämän vaalealle tukalle. Anna nyyhkytti hänen
+rinnoillaan, ja pienet kädet puristivat suonenvedontapaisesti Hesseä
+kaulasta.
+
+Siinä he itkivät kaikki yhdessä, ja pienen sairaan voimat heikkenivät
+joka hetki. Hän ei puhunut mitään, vaan lepäsi silmät ummessa.
+
+Sitten hän yht'äkkiä avasi ne ja kysyi: Missä isä on?
+
+Joku naapurivaimoista viittasi Karlssonia kamariin.
+
+Isä, kuiskasi Eetu, — minä kuolen nyt. Saanko kertoa Jeesukselle, ettei
+isä enää mene tillikkaan?
+
+Karlsson läähätti tuskasta ja purskahti valtavaan itkuun.
+
+Voi, voi, Eetu! Anna isälle anteeksi!
+
+Annan, annan... ja sitten hän kääntyi äitinsä puoleen: Äiti, nostakaa
+minua ylemmäs...
+
+Karlssonska täytti hänen pyyntönsä. Eetu katsahti äitiään silmiin
+kirkkaasti, ihmeen kirkkaasti ja hymyili. Sitten tuo pieni, viisas pää
+kallahti sivulle.
+
+Hän oli kuollut.
+
+Silloin purkautuivat kaikki sulut, ja pienen huoneen täytti itku
+ja valitus. Kaikkein suurinta ääntä piti Matlinin Maija. Hän kulki
+edestakaisin, puristeli rintojaan ja hoki:
+
+Voi, voi, Kaalsonni, kuulkaa, kuulkaa! Eikö ollutkin viisas? Sellaisia
+syviä sanoja... Herra Jumala! Sehän oli kuin aikaihminen!
+
+Matlinin emäntä oli aloittanut virren. Hän istui keinutuolissa ja
+veisasi, katse ankarasti suunnattuna keittiön oveen.
+
+    Mit' on viimein kuolema?
+    Se kuin tuskat lopettaa,
+    viepi viimein vaivasta
+    iloitsemaan taivaassa.
+
+Tuli siihen Matlinin isäntäkin. Hän oli yltäpäätä höylänlastuissa, ja
+hänen vaatteensa tuoksuivat tervalle. Hän puheli lyhyeen, änkyttävään
+tapaansa:
+
+Se on — tuo-ta... onnellinen vainaja. Sitä on elämän Herra vastassa
+iankaikkisuuven rannalla. Siellä on Eetu-pojalla lysti Herran Ie-suksen
+kanssa.
+
+Ja hän muhoili tyytyväisen näköisenä, katseli aikansa itsekutakin ja
+poistui yhtä huomaamattomasti, kuin oli tullutkin.
+
+
+Kolmen päivän perästä Eetu haudattiin. Matlinin portinpieliasunnossa
+oli hiljaista ja juhlallista. Pastori souteli keinutuolissa, ja
+Paulinin täti passasi. Hänellä oli päässä uusi, musta myssy, ja hän
+teki oikein hienon ja ylhäisen vaikutuksen. Äiti istui kyynelsilmin
+kamarinloukossa, nuorin lapsi, Kuunari, polvellaan. Tämä oli vasta
+kahden vuoden vanha eikä ymmärtänyt tilaisuuden merkitystä. Hän jutteli
+vain Eetusta ja osoitteli pikku kätösillään ympäri huonetta, aivan kuin
+ihmetellen, mihin veli oli hävinnyt. Isä keskusteli pastorin kanssa
+nöyränä, alistuvaisena, melkein kuiskaamalla. Hän kurkoitti kaulaansa
+omituisesti — aivan kuin miettien jotakin vaikeaa arvoitusta, ja
+vasen käsi nykäisi tavantakaa pientä pukinparran nypykkää. Hän näytti
+kovin itseensä vajonneelta eikä huomannut aina heti vastata pastorin
+kysymyksiin.
+
+Sitten lähdettiin hautuumaalle, ja sinne laitapuolelle laskettiin Eetu.
+Varusmestari Kurola veisasi haudalla. Hän oli isän kasarmiaikaisia
+tuttavia. Pastori puhui Sarpatin lesken pojasta. Se oli kaunista.
+Aurinko paistoi kirkkaasti ja linnut visertelivät hautuumaan puissa.
+Tuore multa tuoksui somasti. Kaikki tuntui niin rauhalliselta. Surukaan
+ei enää yhtä raskaasti painanut.
+
+Savuojan kummi virkkoi:
+
+Älä itke, Kaisa... oli hyvä, että poikaressu pääsi pois. Ei siitä olisi
+tullut itsensä elättäjää.
+
+Mutta äiti itki vain, ja silloin pyrkivät Hessenkin kyynelet uudelleen
+esiin.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Partaset olivat muuttaneet Laidalta pois. He asuivat nyt pormestarin
+talossa, Niittytullin puolessa. Talo oli myyty voimistelija
+Westerholmille, joka samalla otti valokuvia.
+
+Partasen piha oli jonkun verran muuttunut uuden omistajan tultua.
+Siellä seisoi nyt korkea varjostin, »särmi», johon oli maalattu kaunis,
+kesäinen maisema. Sen eteen asetti Westerholm valokuvattavansa mitä
+erilaisimpiin asentoihin, ja neljännestunnissa oli kuva valmis.
+
+He olivat levotonta väkeä, kulkuriluonteita, joiden oli vaikea
+pysyä paikoillaan. Välistä he lähtivät pitkille matkoille, kulkien
+markkinoilta toisille, sirkustemppuja tehden ja ottaen valokuvia.
+Silloin hoiti taloa vain rouvan äiti — Westerholmin mummu, pirteä,
+pikkuinen ihminen, jonka suu kävi kuin mylly.
+
+Hesse pistäysi siellä toisinaan. Mummu keitti kahvia ja jutteli.
+Hessestä oli soma kuulla hänen puhettaan. Niin hän liukui asiasta
+toiseen vaivattomasti, yhtään välittämättä siitä, kuunneltiinko häntä
+vai ei. Pääasia vain, että oli joku huoneessa. Silloin hän hellitti
+kielensä kannat, ja juttu juoksi kuin siima.
+
+Ne ovat taas lähteneet turneelle... Petti ja Kustu — Kokkolaan
+reissasivat, Siellä on markkinat ensi viikolla... ja Kustulla on nyt
+oma sirkus. Petti esittää trapetsitemppuja — se on taitava niissä.
+Tuota — mitä minun pitikään sanoman eikä valehteleman — mitenkä se
+Kaisa, äitisi, jaksaa? Muretta sitä on hälläkin, kun Kaalsonni juo ja
+tillaa. Ottaa se Kustukin toisinaan ryypyn — mutta ei koskaan liikaa.
+Se on taiteilijaelämä sellaista, että siinä täytyy...
+
+Eipä siihen Hesse osannut mitään sanoa. Tottahan oli, että hänen isänsä
+pistäysi kapakassa harva se päivä. Sehän se oli heidän kodissaan
+murheen aiheena. Mutta ei siitä olisi tarvinnut vierasten puhua.
+
+Eikä se niin paljon maistanut... sen verran vain, että tuli hyvälle
+puhepäälle. Mutta äiti suri sitä salaa, vaikka koettikin näyttää
+iloiselta isän läsnäollessa.
+
+Välistä hän järjesti asiat niin, että hankki viinaa kotiin ja kehoitti
+isää kutsumaan tovereitaan heille. Se oli sittenkin parempi kuin tuo
+iänikuinen kapakoissa koluaminen. Isä ilostui ja pani toimeen kekkerit.
+
+Lauantai-iltana tavallisesti ne sitten saapuivat — päällelyöjä
+Heikkilä, sorvari Laksi ja varastorenki Vooke. He olivat vanhoja
+sotilaita muut paitsi Heikkilä. Matlinin pienessä portinpielikamarissa
+kohosi tunnelma pian kattoon.
+
+Isä lausuili _Vänrikki Stoolia_ ja kertoili koulumuistojaan. Hän
+oli käynyt ala-alkeiskoulun ja muisti vielä maantiedettäkin: Sierra
+Nevada, Sierra Estrella, Sierra Guadarrama. — Ja sitten on sellainen
+paikka kuin Estremadura! — Ja sitä lausuessaan isä taivutti päätään
+hiukan etuviistoon, katseli läsnäolijoita kulmainsa alta iloinen välke
+silmänurkassa ja nauraa hihitti.
+
+Hesse istuskeli keittiössä lukien läksyjään, mutta hänellä oli hyvä
+näköala kamariin, missä toverukset pöydän ympärillä maistelivat. He
+ottivat vain tuollaisia pieniä napauksia — niinkuin isä niitä nimitti,
+mutta siitä huolimatta ne illan pitkään vaikuttivat.
+
+Isä tuli uskonnolliselle päälle. Hän selitti laajasti raamattua,
+vedoten Nooakkiin, joka rakensi viinitarhan. — Minkävuoksi se oli
+raamatussa mainittu? Senkövuoksi, ettei viinaa pitänyt viljellä?
+
+Huihai — ei sinnepäinkään, vaan ihan päinvastoin!
+
+Tosin Nooakki-äijä otti hiukan liikaa — se ei ollut oikein paikallaan.
+Mutta kohtuuvella, kohtuuvella nautittuna viina pitensi ikää, sanokoot
+raittiusintoilijat mitä hyvänsä. Kyllähän ne muutamat uskonsuunnat
+kiivailivat raittiuven puolesta ja hyvähän se oli. Sanoihan
+raamattukin, ettei juomarin pitänyt perimän taivaanvaltakuntaa.
+Mutta — oltiinko sitä nyt vielä juoppoja, jos hiukan maistettiin...
+lauantai-iltana, työn päätyttyä? Minäkin oon taas rauvottanu kymmenet
+matkatavarakärryt. Vooke tietää sanoa, minkälaisia ne ovat — ei niistä
+puslingit putoile!
+
+Ja sen päälle otettiin taas ryypyt.
+
+Joo... työtähän sitä tehtiin — kruunua palveltiin. Mutta oli
+palveltu ennenkin — oli! Vooke, entinen rakuuna, ja Laksi kolmannen
+kutsunnan mies samalta kasarmilta kuin isäkin, rupesivat kertomaan
+sotilasmuistojaan. Oli sitä seisottu smirnaassa ukko Ramsayn edessä
+ja tanssitettu hänen tyttäriään. Laksi oli ollut iloinen vekkuli. Hän
+kertoi joka kerta, kuinka sotaväen päällikkö kerran oli komentanut:
+Pojat, tanssittaka te minunkin tyttäret! Sitä ei ollut tarvinnut
+kahdesti sanoa. Laksi oli siepannut kenraalin tyttären kainaloonsa ja
+viilettänyt tämän kanssa ympäri, niin että arttelisali oli pyörinyt
+silmissä. Mutta olipa hän saanut palkankin. Tanssin tauottua oli
+Ramsay-ukko itse lyönyt kaksi markkaa hänen kouraansa ja kiittänyt
+erikoisesti. Ja Laksi rupesi laulamaan:
+
+    Soomalainen sotamees
+    on paremba kuin härra,
+    kun hen on kelpanut
+    keisarille kärran.
+    Sumffaritira'la,
+    niimpe taisi olla,
+    sumffariti ritirati frallaalalei!
+
+Hän oli huono suomalainen.
+
+Mutta sitten otti päällelyöjä Heikkilä viulunsa ja rupesi soittamaan.
+Ja taas teki Hesse sen havainnon, että hän muuttui kuin toiseksi
+ihmiseksi. Unohtaen kokonaan ympäristönsä hän vaipui muihin
+maailmoihin. Hän soitteli kansanlauluja, pieniä tanssikappaleita —
+tavallisesti polkkaa — mutta päästipä joskus marssinkin ilmoille.
+Silloin nuo vanhat sotauroot jäykistyivät, muuttuivat juhlallisiksi
+kuin professorit... kunnes yht'äkkiä: isä kavahti tuoliltaan, sieppasi
+nurkasta hiilihangon ja lausuen: ast, vaa ast, vaa... krugom... mars! —
+teki muutaman kierroksen huoneessa, toisten seuratessa häntä totisina,
+juhlallisina — kuin olisivat marssineet itse keisarin ohi — kunnes
+pysähtyivät ja kääntyivät rintamaan päällelyöjään päin. Ja — yht'äkkiä,
+isän komentaessa: karaa-ul! — he veivät oletetun kiväärin eteen (isä
+hiilihangon) ja seisoivat kunniaa tehden Heikkilän Iikan edessä, joka
+lakkasi soittamasta ja katseli hämmästyneenä työtovereitaan, kuin
+aprikoiden, että mitä ihmeen paraatia tässä nyt pidettiin. Nuo kolme
+sota-urosta purskahtivat nauramaan ja palasivat paikoilleen.
+
+Kymmenen korvissa toimitti äiti vieraat lähtemään ja laittoi isän
+maata. Mutta tämä ei tahtonut siihen taipua, sillä nyt hän vasta oli
+päässyt juttupäälle. — Kun ajoit vieraat pois... Enhän minä ajanut...
+minä vain sievästi toimitin. — Aivan oikein, aivan oikein — nyt oli
+nukkumaanmenoaika... ja aamulla mentäisiin kirkkoon. Kukas siellä
+huomenna saarnasikaan?
+
+Ja sängyssä loikoen, piippua poltellen isä vielä haasteli: Niin —
+se tohtori Martti Lutheerus oli viisas mies. Se kirjoittaa: 'Vaikka
+minä viikon päivät makaisin Reinin viinistä juopuneena, niin mulla
+on suurempi mahtollisuus kääntymiseen kuin vanahalla variseuksella,
+joka on kymmeniä vuosia Jumalaa palavellut...'. Ja isän ääni värähteli
+liikutuksesta.
+
+Hänen sydäntään kaiveli jo katumus — oli maistettu hiukan liikaa.
+Mutta kun se nyt kerran sattui, että vanhat sotatoverit... mitä,
+menikö se koko kannu? Hän kurkisti kamariin, missä äiti korjasi
+pöydältä juomatavaroita pois. — Ei oo kuin pisara pohjalla. — No... se
+säästetään, säästetään — päivä se on huomennakin —.
+
+Ja sitten rupesi kuulumaan voimakas kuorsaus, ja piippu kolahti
+lattialle.
+
+Sellaista se oli, mutta sitä ei sattunut usein. Tavallisesti isä
+pistäysi kaupungilla ja oli sieltä palatessaan pikku hiprakassa.
+Silloin hän kyseli Hesseltä kouluasioita ja oli yleensä huvitettu
+kaikesta, mikä kodin piiriin kuului. Äidille hän puheli ystävällisesti.
+Mutta — joskus hän saattoi juonitella kaikesta — ennenkaikkea ruoasta.
+Sitä ei äiti enää kestänyt, vaan puhkesi itkuun.
+
+Isä tuli levottomaksi. Hän huomasi käyttäytyneensä sopimattomasti ja
+pyyteli äidiltä anteeksi: Muistatko, Kaisa, kun me olimme kihloissa...
+sinä palvelit seppä Oxelstenilla ja minä Rönnellä... meillä oli
+hauskaa! — Niin... mutta silloin sinä vielä olit raitis. — Niin...
+mutta kun se nyt kuuluu kunnon sepälle ottaa silloin tällöin pikkuinen
+nokkastokkari — hi-hi-hi! Annahan nyt anteeksi... ping! Noin se
+Leerpäkki-vainaa ennen rippikoulussa otti ääntä. Ja isä sipaisi äitiä
+nenän päähän ja nauroi. Siihen oli äidinkin pakko yhtyä...
+
+Mutta nyt olivat Partaset muuttaneet pois, ja se oli Hessestä ikävää.
+Nämä uudet asukkaat antoivat talolle uuden leiman. Siihen oli tullut
+jotakin levotonta, entinen rauhallisuus oli tipotiessään. Leivinuuni
+oli samassa paikassa kuin ennenkin, mutta ei hyräillyt enää sen edessä
+Partasen kummitäti. Nyt siinä touhusi Westerholmin mummu ja hän paasasi
+Petistä ja Kustusta ja heidän sirkusmatkoistaan.
+
+Se on sellainen omaperäinen... paljon maailmaa nähnyt. Pojalleenkin
+antoi ulkomaalaisen nimen...
+
+Niin — siinä taaperteli mummun hameen Kepeissä nelivuotias,
+ruskeasilmäinen poika. Sen nimi oli Saales, ja se kirjoitettiin c:llä.
+Sitä ei Hesse oikein käsittänyt. Mutta se kuului olevan engelskan
+kieltä ja vastaavan suomalaista Kallea.
+
+Niin selitti mummu. Hän oli hyvin tyytyväinen vävyynsä ja yleensä
+kaikkeen, mitä tämä teki. Hesseä tuo kehuskelu toisinaan tympäisi,
+mutta toisinaan hän näki sen paremmassa valossa. Westerholmin mummu
+piti sitkeästi omiensa puolta, vartioksi heitä kuin vanha paimenkoira.
+Hänessä ilmeni uskollisuus mitä kauneimmassa muodossa, eikä hän koskaan
+nurissut työn paljoutta. Päinvastoin hän tuntui iloitsevan siitä, että
+sai puuhata ja ahertaa. Ja se ei voinut olla liikuttamatta Hessen
+herkkää sydäntä.
+
+Sunnuntaisin hän tavallisesti lähti Partaselle. Se oli juhlamatka,
+sillä silloin hän sai kulkea keskikaupungin halki, pitkin äänettömiä
+katuja. Oli ihmeellistä, kuinka sunnuntai muutti koko kaupungin muodon!
+Kaikkialla hiljaista, tavattoman hiljaista — kadut melkein autiot. Ei
+kuulunut rattaiden räminää eikä kuorma-ajurien huutoa. Torikatukin,
+jossa arkina kävi sellainen kolina, kun maalaiset ajoivat kuormiaan,
+oli sunnuntaina kuin kuollut. Aurinko valaisi porvaristalojen pitkiä
+ikkunarivejä, joissa kaikissa oli verhot alhaalla. Asukkaat olivat
+huviloissaan, Leppäsaaressa tai ulkosatamassa. Rantalaiturikin, jota
+näkyi kappale kadun suusta, paistatteli päivää kuin nukkuen. Siellä ei
+liikkunut ketään.
+
+Hesse asteli äänettömiä katuja, ja hänen kenkäinsä kopina kajahteli
+mukavasti talojen seinistä. Siinä oli Siekkisen puoti ja sitä
+nurkitusten Hooveen rautakauppa. Sahanteriä, puukkoja, kirveitä ja
+kaikenlaista rautatavaraa oli ikkunoissa. Mutta myymälän pitkän
+tiskin takana ei näkynyt ketään. Auringon valo vain kimalteli
+messinkiesineissä ja sai sivukadun puoleisella seinällä riippuvien
+kahvipannujen ja kattiloiden pohjat kirkkaasti välkkymään. Näytti
+siltä, kuin olisi jokin näkymätön olento valaissut niitä tiskin takaa.
+
+Hesse jatkoi kulkuaan ja katseli talojen ikkunoihin: kaikki autioita
+— ei ihmisolentoa missään. Katupeilitkin torkkuivat sunnuntailevossa.
+Niistä ei pilkistellyt kasvojen puolikkaita niinkuin arkisin. Jokin
+kukkaruukku vain kuvasteli itseään niiden vihertävälle vivahtavassa
+pinnassa. Jostakin kuului pianon soittoa. Hessestä tuntui, että sitä
+soitti joku olematon... joku, joka ei itse ollut täällä — kuin olisi
+tämä suuri, raukaiseva hiljaisuus sivellyt soittokoneen koskettimia
+siten paremmin varmistuakseen, että se itse oli olemassa. Tuuli
+tanssitti pölypilveä kadun kulmassa. Sieltä odotti ajavan esiin jonkun
+»prosessin», hautajaissaaton, mutta ei — ei ilmestynyt ketään autiolle
+kadulle. Ja seuraavassa hetkessä oli tuulen puuskakin hävinnyt yhtä
+jäljettömästi kuin koko arkinen elämä ja humu.
+
+Yhtä hiljaista oli pormestarin nurkassakin, niin — ehkä vielä
+hiljaisempaa. Suuret koivut ja haavat vain suhisivat puutarhassa, jonka
+pitkä, umpinainen lankkuaita erotti kadusta. Haapojen lehdet värisivät
+kuin viluissaan. Hesse ajatteli: Vainajain henget kuiskuttelevat
+keskenään. Sillä samanlainen havina kävi hautuumaallakin.
+
+Vapisutti hiukan, kun piti astua portista sisään, oli kuin olisi
+astunut kuolleeseen taloon. Ja kuollut se olikin — ainakin
+kaksikerroksisen päärakennuksen puoli. Aurinko paistoi mukulakiviselle
+pihalle, jossa siellä täällä ruohon nokka pisti esiin kivien välistä.
+Mutta auringon valo houkutteli: Astu vain rohkeasti... elämää täällä on.
+
+Ja olihan siellä. Pirttirakennuksen ovi oli auki, ja Partasen kummi
+istui paitahihasillaan portailla sanomalehteä lukien. Kummisetä kohotti
+päätään, katsahti silmälasiensa yli ja virkkoi: Kas... Hessehän se on!
+Minä jo tässä äitille vaitelin, että mikäs nyt, kun ei Hesseä kuulu. Ja
+siinä samassa sinä tulitkin.
+
+Tavallisesti hän viipyi siellä koko päivän. He leikkivät puistossa,
+jossa kasvoi valtavia pensaita. Se oli jäänyt hoitamatta. Korkeaa
+lankkuaitaa reunusti nokkosten villi, sakea ryhmä. Puoleksi ränsistynyt
+huvihuone värjötti viinimarjapensasten katveessa, hiukan kallellaan,
+mutta sen värilliset ikkunat olivat vielä eheät. Siellä oli mukava
+istuskella ja katsella toistensa erivärisiä kasvoja.
+
+Mari istui sinistä ruutua vastapäätä, ja kun hän jutteli Stelanderin
+Aarnesta, piirilääkärin pojasta, joka asui päärakennuksessa, näytti
+Hessestä, kuin olisi hän muuttunut yhä sinisemmäksi sitä mukaa kuin
+kertomus jatkui. Se koski niin tytön sydämeen, että kaikki veri
+pakeni kasvoilta ja jäljelle jäi vain sinervä kalvakkuus. Hildakin
+oli kotona, kesälomalla. Hän kävi seminaaria Matlinin Maijan kanssa.
+Herttaisena kuten aina hän kertoi Hesselle töistään. Ojentaen pojalle
+muistikirjansa hän pyysi tätä kirjoittamaan siihen jotakin. Hesse
+joutui hämilleen eikä tiennyt, mitä olisi kirjoittanut. Mutta sitten
+hän muisti värssyn myrtinoksasta ja kirjoitti sen. Hilda luki säkeistön
+ja punastui; Kuolemalleko sinä minut toivotat? Kuinka niin —? Hesse
+tuli aivan noloksi. — No kun sinä puhut minun haudastani.
+
+Nyt punastui Hesse vuorostaan eikä osannut sanoa mitään. Hänestä oli
+tämä sunnuntaipäivä ollut yhtä hautajaistunnelmaa — mutta kesäistä ja
+valoisaa — samanlaista kuin toisinaan kirkkomaalla, kun pappi siunasi
+haudan auringon ihanasti heloittaessa ja lintujen liverrellessä.
+Sellaisen toimituksen jälkeen hän oli rientänyt kotiin rinta riemua
+täynnä. Se oli vain lisääntynyt kirkkomaalla — noiden surupukuisten,
+hyvältä tuoksuvien ihmisten seurassa. Samanlaisen tunnelman vallassa
+hän oli tännekin vaeltanut, ja siinä oli selitys tuohon omituiseen
+värssyyn.
+
+Mutta elämä alkoi taas, kun ruvettiin leikkimään. He juoksivat ympäri
+puistoa, olivat piilosilla, konkalla ja väkisillä. Hesse riehaantui.
+Hänen mielessään soi Marin kertomus Stelanderin Aarnesta. Ilmeisesti
+tyttö oli rakastunut. Hän kuvitteli olevansa rosvo, joka ryöstää pojan
+ja toimittaa sen tytölle. Hiipien pitkin pensaikkoa hän väijyi puiden
+juurella — hän oli hakemassa piiloon menneitä —, ja kun hän huomasi
+jossakin hameen helman heilahtavan, hän ryntäsi sinne, karkasi käsiksi
+kiinnijoutuneeseen, huusi ja kirkui kuin intiaani. Hän tunsi Hildan
+pehmeiden rintojen likistyvän ja hän huohotti silmät villiä riemua
+täynnä. Tyttö tuijotti häneen säikähtyneenä, punastui ja kasvojaan
+vääntäen irroittautui hänen puserruksestaan.
+
+Hesse... sinähän olet ihan hurja! Hyi, häpeä! Kuinka sinä tuolla
+tavalla?
+
+Minä olin rosvo ja ryöstin Aarnen Marille.
+
+Tyttö ei voinut häntä käsittää.
+
+Enhän minä ole Aarne... sinäpä vasta omituinen...
+
+Hesse nolostui. Hän ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin omituiseksi.
+Sehän merkitsi samaa kuin hullu.
+
+Siirryttiin sisään. Siellä oli päivällinen valmis. Hesse istutettiin
+pöytään muiden mukana. Hän sai ruveta tekemään selkoa suunnitelmistaan.
+Sinä kuulut menevän lyseoon? tiedusteli kummisetä.
+
+Niin oli suunniteltu. Hän oli nyt kansakoulun viimeisellä luokalla.
+
+Sitten sinä joudut samaan kouluun kuin Aarnekin.
+
+Hesse vilkaisi Hildaan ja punastui. Hän muisti äskeisen kohtauksen.
+
+Kyllä se on hauska, kun sillä Hessellä on niin hyvä pää, sanoi
+kummitäti.
+
+Hesse tuli itserakkaaksi ja huudahti: Niin... minä luenkin
+professoriksi!
+
+Partasen kummisetä nauroi: Kunhan nyt ensin pääset tutentiksi! Sitten
+katsotaan, mikä sinusta tulee. Hesse huomasi sanoneensa tyhmyyden.
+Niin... siihen oli aikaa, vaikka pääsisikin vuosi ja luokka.
+
+Miksei sinusta voisi tulla pappia?
+
+Ei hän papiksi... papiksihan eivät ruvenneet muut kuin tyhmät — ne,
+jotka eivät muuksi kelvanneet.
+
+Kummitäti kiivastui: Kuka sulle on sellaista opettanut? Pyörkluntin
+pastorikin sellainen lahjakas mies...
+
+Niin... pastori Björklund — hän oli kastanut heidän Annan.
+
+Sellaista se oli. Hesse kulki Partasella jok'ikinen viikko — välistä
+kaksikin kertaa. Hän söi ja joi ja oli kuin kotonaan. Välistä hän jäi
+yöksikin. Oli erikoinen nautinto nukkua vieraassa paikassa — tuntui,
+kuin olisi ollut matkalla. Vanha skailettikello tikitti seinällä. Sen
+vieressä riippui Vapahtajan kuva. Piikkiseppele päässä ja hartioilla
+punainen vaippa hän katseli surullisena ylöspäin. Tuo ahdas kamari,
+jonka matala »plankkaus» erotti tuvasta, oli kuin pienoinen kajuutta.
+He juttelivat myöhään, ja tytöt kertoivat hänelle kaikenmoista.
+Kesken kaiken hyppäsi Mari paitasillaan ylös vuoteesta ja haki esille
+paperinukkensa. Ne olivat Hildan piirustamia. Hesse tarkasteli niitä
+ja korjaili paikotellen: Tuolla täytyy olla isommat tissit. — Tytöt
+kirkaisivat: Hyi... mitä se Hesse taas! Jopa sinusta on tullut hävytön!
+Hesse säikähti niin, että valahti kalpeaksi: Älkää, älkää... isä ja
+äiti heräävät! Hän ei itsekään ymmärtänyt, miten tuollainen oli hänen
+mieleensä johtunut. Hän taisi jo olla liian iso Partasten yövieraaksi...
+
+Hän makasi pukkisängyssä ja katseli Vapahtajan kuvaa. Ja nyt hänestä
+näytti, kuin se olisi kääntänyt katseensa häneen ja nuhdellut.
+Sen otsalla kimalteleva veripisara kasvoi... laajeni koko otsan
+peittäväksi. Se tippui silmille, niin että sen täytyi ruveta
+räpyttämään. Vai johtuiko se siitä, että hänen omat silmänsä olivat
+kyyneliä täynnä? Tyttöjen sängystä kuului tirskumista, ja Hesse tuli
+tarkkaavaiseksi. Mitähän ne sipittivät —? Puhuivat tietysti siitä
+äskeisestä. Olipa hyvä, ettei Hilda ollut enää kotona. Hän oli jo
+lähtenyt seminaariin. Vahva puna levisi Hessen kasvoille ja kaulalle.
+Hildalla oli sellainen ihmeellinen vaikutusvalta häneen. Se oli kuin
+pyhimys. Kun se katsoi suurilla, kosteilla silmillään, niin hänen tuli
+niin kumma olo. Olisi tehnyt mieli suudella ja samalla panna kädet
+ristiin...
+
+Hesse risti kätensä ja rupesi lukemaan iltarukoustaan. Mutta ajatukset
+eivät tahtoneet pysyä koossa. Tyttöjen sängystä kuului edelleenkin
+sipinää ja lyhyitä naurunpurskahduksia. Priita tokaisi: Oletko siinä!
+— Mutta nyt käänteli joku itseään seinän takana ja kummisetä äyskäisi:
+Pojat, siivolla nyt ja pää pehkuun!
+
+Olipa hyvä, ettei se ollut äsken herännyt. Siitä olisi tainnut syntyä
+eri elämä.
+
+Niin saapui syksy, ja Hessen oli lähdettävä kouluun. Hän oli
+yhdentoista vuoden vanha. Kansakoulun käytyään hän yrittäisi lyseoon.
+Hän olisi voinut jo nytkin mennä, mutta isä oli arvellut, että parasta
+oli ensin käydä kansakoulu läpi. Ja niin kai olikin, koskapa ikäkään ei
+asettanut esteitä.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Kansakoulun viimeinen luokka kului ilman suurempia vaihteluja. Hesse
+oli hyväpäinen, eikä koulutyö tuottanut vaikeuksia. Häneltä jäi siis
+aikaa runsaasti ja sen hän käytti romaanien lukuun.
+
+Hänestä oli tullut oikea romaanihullu. Naapuritalossa asuvan jarrumies
+Sundkvistin pojan kanssa he ahmivat _Aarniometsän tyttäret, Rosvojoukon
+Berliinissä, Punaisen lyhdyn_ ja _Vankikopin N:o 7_. Oli n.s.
+kelloromaanien kuuluisa aika, jolloin yksi ja toinen Laidankin eläjistä
+uskalsi ryhtyä sellaiseen yritykseen kuin seinäkellon tilaukseen
+kuukausimaksusta. Ja kaupantekiöisiksi tulvi kirjallisuutta, joka sai
+kaikki Laidan pojat suuremmassa tai pienemmässä määrin viettämään
+oikeaa intiaanielämää.
+
+He kuvittelivat olevansa romaanien sankareita ja käyttivät sen mukaista
+kieltä. Pombolos, takaa-ajettu rosvo, piileskeli jonkin Meksikon
+pikkukaupungin syrjäkorttelissa. Häntä etsittiin, mutta ystävät
+suojelivat häntä. Hän ei vahingossakaan joutunut kiinni, Hesse viiletti
+pitkin katua iso poikajoukko kintereillään. Pombolos! Pombolos!...
+ottakaa kiinni! Mutta »Pombolos» vältti takaa-ajajansa, kiersi ristin
+ympäri ja pujahti kotiin.
+
+Nimistä ei paljon välitetty. Ne olivat vaikeita lausua, ja ne
+vääntyivät Laidan poikien suussa usein aivan muodottomiksi. Niin syntyi
+Pomboloskin — noin vain ilman aikojaan. Sitä ei löytynyt yhdessäkään
+luetuista kirjoista, mutta kun joku sen keksi, se hyväksyttiin heti
+ja sovitettiin johonkin noiden seikkailuromaanien tapauksista.
+Mielikuvitus sai suunnattomat siivet. Jokainen Laidan poikanulikka oli
+vähintäänkin »don». Ei tyydytty vain siihen, mitä kirjat kertoivat,
+vaan sepitettiin lisää. Ja niin elettiin tuossa ahtaista pihoista
+ja pimeistä »pränsolista» rikkaassa kaupunginosassa jonkinlaista
+ihanaa romantiikan aikaa, jolloin jokainen rautatien tai Karstenin
+nahkatehtaan työmies oli Pablo tai Sancho, ja pienet kansakoulutytöt
+Mercedeksiä ja Mirandoja.
+
+Sundkvistin Sulo sai ensimmäiseksi lukea kerta viikossa ilmestyvän
+romaanivihkosen ja luettuaan hän juoksutti sen heti Hesselle. Silmät
+kiiluen villiä raivoa hän päästi oikean apachi-huudon porstuassa,
+niin että Hessen äiti toisinaan pahanpäiväisesti säikähti keittiössä
+askarrellessaan. Hesse heitti lusikkansa ja syöksyi Suloa vastaan.
+Toverukset vaihtoivat merkitseviä katseita.
+
+Oliko jännittävä?
+
+Oli! Silmät napilla minä hotkaisin sen enkä joutanut kunnolla
+syömäänkään! (Sen näkikin, sillä Sulolla oli vieläkin ruoanjätteitä
+suupielissä.)
+
+Ja samassa hän jo viiletti yli pihan, hyppeli aitojen yli kuin
+todellinen intiaani. _Aarniometsän tyttäret_ olivat valaneet hänet
+täyteen rajua voimaa, joka ei tuntenut minkäänlaisia esteitä tiellään.
+
+Hesse syventyi luettavaansa ja eli kirjan sankareiden kanssa näiden
+kaikki ilot ja surut. Hän sääli intiaaninuorukaista, joka joen yli
+uidessaan sai kuulan päähänsä, niin että »nuori apachi vaipui Vellamon
+syliin ja hetken kuluttua kohosi veden pinnalle punainen läikkä
+osoittamaan paikkaa, missä hän oli hautansa löytänyt» — tai ihaili
+jotakin toista voimamiestä, joka sukeltaen haikalan vatsan alle
+yhdellä tempauksella viilsi pedon mahan halki. Sellaisia sankareita ei
+esiintynyt nykyajassa, ja Hessen päätä ihan poltteli. Hän ei kuullut
+äidin sanoja, ei verstaan iltapuhallusta, ei huomannut, että isä
+kolisteli puukenkineen sisään ja istahti syömään keittiön pöydän ääreen.
+
+Ja kuinka ne osasivat rakastaa noissa ihmeellisissä romaaneissa! Ne
+kuolivat rakkaudesta, ja viimeinen sana, jonka niiden kalpeat huulet
+kuiskasivat, oli lemmityn suloinen nimi. Hesse koetti kuvitella
+jotakin Laidan tytöistä noiden ihanien donnien kaltaiseksi, mutta ei
+löytänyt yhtään. Päkkilän Alina, joka ehkä parhaiten olisi sellaiseksi
+soveltunut, oli pystynokkainen ja pyyhkäisi tavallisesti kämmenseljällä
+nenänsä alustaa. Oh, sellaisia donnia, joiden suonissa ei virrannut
+tippaakaan sinistä verta! Ei — nuo suloiset olennot täytyi vain
+säilyttää mielikuvituksessaan ja palvoa niitä siellä.
+
+Mutta — Helmisen Kalle oli löytänyt sydämensä valitun — poliisi
+Hännisen Jolandan, joka tosin oli Kallea monta vuotta vanhempi. Hänestä
+tuo kaksitoistavuotias näki unta, kuiskutteli salaisuutensa Hessen
+korvaan, riutui ja huokaili — aivan kuin joku don Gonsalvo. Oli ihanaa
+olla yhdessä... istuskella Helmisen pihalla suuressa sahajauhokasassa
+ja muistella Jolandaa. Hesse tunsi hänet hyvin, sillä tämä kulki joka
+aamu kello kahdeksalta Laitakatua postiin, missä toimi harjoittelijana.
+Oli totta, että hän oli kaunis, käynti joustava ja pään asento
+kuninkaallinen. Hesseä harmitti, ettei ollut tyttöä keksinyt. Hänet
+olisi hyvin voinut sovittaa johonkin romaaniin ja huokailla hänen
+uskottomuutensa tähden. Sillä uskoton Jolanda oli; ei välittänyt
+Kallesta kynnenmustuaisen vertaa, vaan kurttiseerasi muutaman
+postiherran kanssa. Ja millaisen miehen sitten! Sehän oli kankea kuin
+puuhevonen — nenäkin käyrä kuin postitorvi... ja tyhmä, Herra varjele —
+tyhmä kuin saapas! Ei hänestä olisi ollut lankeamaan palvomansa naisen
+jalkojen juureen ja käsi sydämellä lausumaan: 'Tonna Estrella! Ihailen
+teitän kaarevia kulmianne, jotka tuovat mieleeni nousevan kuun, ja
+teitän solakanhentoja pikku kätösiänne! Sallikaa minun suutella niitä!'
+
+Mutta yhtäkaikki — Hännisen Jolanda seurusteli puuhevosensa kanssa
+ja mennä pamahutti naimisiin. Se oli ankara isku Kallelle. Hessen
+piti rientää Helmiselle vahvistamaan ystäväänsä tämän murheessa.
+Kallekin oli lukenut uutisen lehdestä, ja Hesse oli ollut morsianta
+katsomassa. Siitä hän ei kuitenkaan hennonut Kallelle hiiskua mitään,
+vaan teki parhaansa valaakseen rohkeutta nuoren rakastajan surusta
+synkkään sydämeen. Hän huudahti: Sitä pitäs nakata kiharalla päähän!
+Kalle kauhistui: Jolandaako Hesse tarkoitti? — Ei, vaan sen miestä —
+sitä romuluista postiherraa. — Jaa — se nyt ehkä menettelisi, mutta
+Jolanda, jumalainen Jolanda — hänen päästään ei saisi hiuskarvaakaan
+taivuttaa...!
+
+No niin — kauan ei Kallen tarvinnut surra. Hänellä oli heikko rinta,
+ja hän kuoli vuosi sen jälkeen, kuin Hännisen Jolanda oli mennyt
+puuhevoselle. Hessen järki sanoi, ettei se johtunut rakkaudesta, sillä
+tuollaiset asiat sentään koko nopeasti unhottuivat. Kallekin oli jo
+ehtinyt kiintyä toiseen. Mutta somaa oli kuvitella, että Kalle oli
+rakkauden uhri — samanlainen kuin niissä monissa kirjoissa, joita hän
+ahmien luki.
+
+Mutta isä puuttui asiaan ja kielsi Hesseltä kaikki kelloromaanit. Meni
+sekaisin koko poika, ja läksyt — miten kävi läksyjen?
+
+Oh, niistä Hesse kyllä huolen piti, mutta romaaneista hän ei voinut
+luopua. Hän luki salaa, nousi ylös yöllä, sytytti kynttilän ja seurasi
+sen ääressä kirjan ihmeellistä kertomusta. Mutta isä heräsi ja rupesi
+torumaan: Tulipalon se vielä laittaa, kun kaiket yöt tuuskaa!
+
+Kun ei siis kiellosta ollut apua, kehoitti isä häntä lainaamaan kirjoja
+rautatieläisten kirjastosta. Siellä ei ainakaan ollut roskaa — vain
+hyviä kirjoja. No mitkä ne sitten olivat n.s. hyviä kirjoja? kysyi
+Hesse.
+
+No _Välskärit, Pietolan tytöt, Seitsemän veljestä_ j.n.e.
+
+Hesse päätti seurata kehoitusta, meni verstaan konttoriin ja
+tiedusteli, montako nidettä heidän kirjastonsa sisälsi.
+
+Tumma tuntikirjuri katseli häntä kummissaan: Mitä hän sellaisella
+tiedolla teki?
+
+No, hän laittaisi oman luettelonsa — vain numerot, ykkösestä viimeiseen
+saakka, ja huutaisi sattumalta, mikä numero kulloinkin silmään osui.
+Sillä isähän oli sanonut, että rautatieläisten kirjastossa oli vain
+hyviä kirjoja.
+
+Vai sillä lailla.
+
+Hän sai tietää kirjojen lukumäärän. Niitä oli hiukan neljättäsataa
+kappaletta. Hän huusi ensimmäiset kaksi ja pujahti ulos. Eteisessä hän
+vilkaisi niihin. Toinen ainakin näytti lupaavalta — _Rakkaus suurin
+kaikista._ Hesse riensi kotiin ja syventyi lukemaan. Mutta pian hän
+heitti kirjan nurkkaan. Siinä puhuttiin vain Jumalan rakkaudesta eikä
+se ollut yhtään jännittävää.
+
+Hän huomasi siis, että piti käyttää luetteloa. Hän sai sellaisen, ja
+nyt ei valinta enää jäänyt sattuman varaan. Konttorin oven suussa
+istuen hän selaili luetteloa. — Ton Kuijote tela Mankka? Tuntikirjuri
+hymyili. Ei ollut kotona. — Kenevieve? Ei ollut kotona. (Olikohan se
+sama kuin Kenoveeva? Tuskin, koska kirjoitettiin noin mutkikkaasti.)
+Lammermoorin morsian? Löytyi. Tuntikirjuri selaili sitä valkeilla,
+Hienoilla sormillaan ja laski sen sitten pöydän reunalle. — Ylhäiset ja
+alhaiset? Löytyi. Hyvä — hänellä oli täysi määrä, ja onnellisena hän
+juoksi kotiinsa.
+
+Ja nyt alkoivat uudet, ihmeelliset nautinnot. Näissäkin kirjoissa
+kerrottiin rakkaudesta, mutta se oli toisenlaista kuin _Aarniometsän
+tytärten_ tulinen lempi. Tämä teki sydämen melkein sairaaksi. Sankarit
+eivät haastelleet juhlallisia sanoja eivätkä langenneet polvilleen.
+Ne istuivat autioissa, kylmissä linnoissaan — kuten nuori Ravenswood,
+ja haaveilivat siellä, kuutamon paistaessa puutarhalammen pintaan ja
+hämähäkkien kutoessa verkkojaan linnan synkkiin komeroihin. Mutta
+sekin oli jännittävää — varsinkin kun ne eivät saaneet toisiaan,
+niinkuin esim. nuori Ravenswood ja Lucy Ashton — tai saivat pitkien
+vaivojen jälkeen kuten Johannes ja Maria. Mutta ensiksimainittujen
+kohtalo oli melkein mielenkiintoisempi. Saattoi kuvitella olevansa
+nuori Ravenswood, joka ratsasti hietikkorantaa ja hukkui Ahdin virtaan.
+Sellainen elämäntarina oli Hessen mielestä suurenmoinen. Siinä piti
+mies vain yhdestä kiinni eikä välittänyt muista. Ja hän päätti, että
+kun hän kerran kohtaisi Lucy Ashtoninsa, hän olisi tälle uskollinen
+kuolemaansa asti — olkoonpa, että hänenkin täytyisi viettää elämänsä
+yksin kuten nuoren Ravenswoodin.
+
+Mutta — romaanisankarien kanssa seurustelua Hesse harjoitti vain
+talvella — etupäässä talvella, eikä silloinkaan sentään joka päivä.
+Mitenkäpä hän olisi jaksanutkaan. Kasvu-iässä olevan pojan terve vaisto
+ohjasi hänet usein ulos, suksille tai kelkkamäkeen, mutta sinnekin
+seurasivat kirjojen henkilöt häntä.
+
+Hän laski mäkeä kaupungin laitaan rakennetusta mäestä tai viiletti
+ratavallin luiskaa alas aallopin korvalta. Kumpikin oli jännittävää,
+vaikka viimeksimainittuun urheiluun yhtyikin aina pelko vaarasta, mikä
+uhkasi Källi-Aapelin taholta.
+
+Mutta kommelluksia sattui mäessäkin ja vielä sangen surullisia.
+Eräänä iltana, kun hän lasketti Päkkilän Aliinaa, hän tunsi tarvetta
+pistäytyä erääseen tiettyyn paikkaan, mutta ei malttanutkaan, vaan
+uskoi kestävänsä vielä yhden mäen. Sitten hän lähtisi niinkuin nuori
+Ravenswood ja jättäisi Lucy Ashtonin rauhaan. Mutta miten ollakaan —
+juuri kun hän ohjasi mäkeä alas vauhdin ollessa huimimmillaan, hän
+ei jaksanutkaan pidättää, vaan antoi perään. Seuraus oli vähemmän
+runollinen. Hänen piti heti radan päähän päästyään lähteä paarustamaan
+kotiin, ja sanomattakin oli selvä, että Päkkilän Aliina hiukan
+ihmetteli moista äkkinäistä poislähtöä.
+
+Mikä sinulle tuli? Loukkasitko?
+
+En — minun pitää vain mennä...
+
+Olisi laskettu vielä muutama kerta.
+
+En minä nyt... minun täytyy mennä kotiin.
+
+Ja siihen oli Lucy Ashton jäänyt seisomaan radan päähän, nykerönenineen
+ja harmaat silmät ihmetyksestä renkaina, nuoren Ravenswoodin haaralla
+jaloin astellessa kotiansa kohti.
+
+Siellä oli syntyä kohtaus. Äiti raivostui, mutta isä nauroi
+katketakseen.
+
+Menikö jänis housuihin?
+
+Mutta äiti karjui kiukuissaan: Kahtatoista käypä mies ja housuihinsa
+tekee! Hesse tunsi olonsa sangen surkeaksi ja pillahti itkuun.
+
+Mutta pitkää aikaa eivät vastoinkäymiset tuolla iällä paina. Hessekin
+unohti onnettomuutensa. Se kävi sitä helpommin, kun ei tapausta ollut
+kukaan huomannut. Ja äitikin oli ollut siksi hienotunteinen, ettei
+ollut siitä kenellekään hiiskunut. Mitä — jos Matlinin Maija olisi
+sen kuullut! Hän olisi nauranut ja kiusannut, niinkuin vieläkin
+silloin tällöin sillä kerrallisella pikkukamarikohtauksella: 'Minä
+oon niin pieni, etten minä vielä haittaa.' Muistatko Hesse? Poikaa
+se raivostutti. Maija höpelö oli hölynnyt siitä muillekin — Partasen
+Hildallekin, koskapa tämä kerran oli niin kummasti katsonut häntä ja
+omituisesti naurahtanut.
+
+Päkkilän Aliina uteli häneltä jälkeenpäin: Mikä sinulle tuli, kun
+yht'äkkiä läksit pois? Pahastuitko minuun?
+
+Hesse oli hämillään ja tarkasteli tutkivasti tytön kasvoja. Tiesiköhän
+tämä mitään?
+
+Ei näyttänyt siltä. Hän vastasi: No — kun minä rupesin voimaan
+pahoin... tuli sellainen orkkaani. Hän käytti tahallaan tätä
+kotikaupunkinsa sanaa, jolla tarkoitettiin vakavanpuoleista, äkillistä
+sairastumista.
+
+Niin, minä aattelinkin, että jokin sulle tuli, jatkoi Aliina ja loi
+Hesseen lempeän katseen. Tytöllä ei nähtävästi olisi ollut mitään sitä
+vastaan, että Hesse olisi hänestä tykännyt. Mutta tuo kerrallinen
+onnettomuus oli vaikuttanut Hesseen niin, että Aliina oli menettänyt
+senkin vähäisen viehätysvoiman, joka hänellä oli. Hesse miltei halveksi
+häntä, ja hänestä tuntui, että Aliina oli jollakin tavoin liattu,
+tietämättään.
+
+Kansakouluaika läheni loppuaan, ja Hessen vanhemmat olivat päättäneet
+antaa poikansa jatkaa. Tällä ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisi
+hän jo koulun lopettanutkin. Mutta kun isä tahtoi, niin hän taipui.
+Sisäänpääsytutkinto onnistui hyvin, ja seuraavana syksynä Hesse asteli
+lyseoon. Se sijaitsi kaupungin toisessa laidassa.
+
+Hän ei päässyt vapaaoppilaaksi, vaikka oli niin luullut. Piirimies
+ei ollut antanut äidille varattomuustodistusta, — Teidän miehennehän
+tienaa hyvää palkkaa. Niin tienaakin... mutta meitä onkin monta suuta
+syömässä.
+
+Kuinka monta?
+
+Viisi.
+
+No ei se nyt vielä niin paljon ole. Piirimies oli tiedustanut isän
+päiväpalkkaa.
+
+En minä voi antaa... niitä on köyhempiäkin. Ja hän oli soudellut
+keinutuolissaan ja viitannut äitiä poistumaan. Mutta kun Matlinin
+emäntä oli ryhtynyt asiaa järjestämään, se luonnistui. Hän oli hyvä
+tuttu rehtori Ringbomin kanssa, joka kuului samaan uskonsuuntaan. Hesse
+oli tuntenut hänet jo monta vuotta, sillä Matlinin pirtissä pidettiin
+seuroja harva se ilta.
+
+Emäntä oli siis mennyt rehtorin luo ja kysyä tokaissut: Onko se totta,
+ettei köyhän lapsen tarvitsekaan koulua käydä?
+
+Kuka sellaista oli sanonut?
+
+No piirimies Loukkola — se laiska möhömaha... Kaalsonskalle, kun tämä
+meni köyhäintodistusta anomaan.
+
+Rehtori Ringbom oli katsellut Matlinin emäntää tiukasti silmiin: Jahah
+— ja kenestä sitten olikaan puhe?
+
+No Kaalssonnin Hessestä, sen juopon seppä Kaalssonnin pojasta, joka käy
+lyyseota.
+
+Vai niin... sanoiko Loukkola niin? Hmh! Ja rehtori Ringbom oli vaipunut
+mietteisiinsä.
+
+Kun Hesse seuraavana aamuna meni kouluun, ja rehtori rukousten jälkeen
+tuli kysymään, ketkä halusivat vapaaoppilaiksi, nosti hänkin kätensä.
+
+Rehtori nyökäytti päätään: Vai niin... sinä olet _se_ Karlsson.
+
+Ja iltapäivällä oli rehtori rukoussalissa julistanut opettajakunnan
+päätöksen. Hesse Karlssonkin oli onnellisten joukossa: hän oli päässyt.
+
+Hän oli silloin toisella luokalla.
+
+Siitä alkaen Hesse arvosteli Matlinin väkeä toisin. Hän rupesi
+heitä kunnioittamaan. Ilman Matlinin emännän väliintuloa hänen
+koulunkäyntinsä olisi keskeytynyt, sillä tuskin olisi isä jaksanut
+maksaa lukukausimaksuja. Ja sitäpaitsi — nyt hän sai kirjatkin
+vapaasti. Matlinin emäntä, se siunattu tohottaja, oli kerrankin
+tohottanut oikeassa paikassa. Ja siitä oli Hesse hänelle kiitollinen.
+
+Hän kävi erikoisesti emäntää kiittämässä. Äiti tahtoi niin, ja olihan
+se muutenkin paikallaan.
+
+Kas niin... näytä sinä niille, että lähtee niitä Laidaltakin miehiä.
+Herra siunatkoon — meinasivat pojan pukata syrjään! Ei se niin ole
+— oikeutta sitä pitää vielä maailmassa olla. Mutta siellä istuukin
+sellainen ukko ohjaksissa, joka ei katso kenenkään muotoa — Rimpuumin
+rähtori! Ka se... ole nyt nöyrä ja kuuliainen.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Hessen päästessä lyseon kolmannelle luokalle muutti perhe Matlinilta
+pois rautatien taakse, sinne syntyneeseen uuteen kaupungin osaan. He
+saivat huoneen Pasasen talosta, pihan perältä. Olosuhteet muuttuivat
+siten, että entisten kahden huoneen asemasta heillä nyt oli vain yksi.
+Mutta se oli tilava, ja siinä oli kaksi ikkunaa.
+
+Hessen pöytä sijoitettiin toisen ikkunan ääreen, joka antoi
+asuinrakennuksen ja navetan väliseen solaan. Siinä oli kuitenkin
+tarpeeksi valoisaa, joten Hesse saattoi vaivatta syventyä
+koulukirjoihinsa.
+
+Niitä olikin monenlaisia. Matematiikka oli vanhaa tuttua vielä
+kansakouluajoilta, samoin uskonto. Mutta kielet olivat uusia aineita —
+ruotsi ja latina — ja niitä takoi Hesse nyt päähänsä kaikin voimin.
+
+Sellainen voimakas ja selvä kieli, jonka rakenne oli kuin rautaa. Se
+kalskahti teräkseltä eikä sitä syyttä kutsuttu »urosten kieleksi».
+Predikaattikin aina viimeisenä... kuin turvallinen paimen, joka kaitsi
+edellään kulkevaa pientä karjaa... subjektia, objektia ja niiden
+attribuutteja. Hesse rakastui latinankieleen heti alussa, ja siitä tuli
+ainekirjoituksen ohella hänen lempiaineensa.
+
+Mutta olipa heillä opettajatkin sellaiset, että sai vertaisia
+hakea. Pete — Nässlingin maisteri oli kuin ilmetty roomalainen,
+vaikka käyttikin täyspartaa ja kampasi viiksensä suurelle kaarelle
+suun eteen. Mutta sieltä tuli silti ääntä kuin torvesta... välistä
+römeämpää, välistä kimakampaa. Holmssöm, naama suoraan! Miten kuuluu
+_pellere-verbin_ teema? Pullo, pupuli, pulsum, pullere. Vai pulloista
+se Colérus... se on hieman liian aikaista. Istu, pitkä mies! — Ja
+Koli-Onni oli katsellut neuvottomana ympärilleen kuin vastamäen alle
+pysähtynyt rahtikoni ja pärisyttänyt poskiaan juuri niinkuin hevonen.
+
+Se oli eri menoa! Teemoja ja taivutusta... ylös, alas... edes ja
+takaisin! Mutta opittiinpa syntaxis, lauseoppi, ja sanojen sukusäännöt.
+Gutzénin Samppa pani _nauta-sanalle_ feminiinisen adjektiiviattribuutin
+— _nauta impavida._ Siitäkös Pete raivostui! _Nauta impavidus._
+Kyllähän Sohlstråhlekin tietää, että merimiehillä on pikiset pöksyt!
+Hän oli insinöörin poika Tervasaarelta.
+
+Mutta hyvä se Pete oli, vaikka karjuikin yhtenään. Sitä ihan pelkäsi,
+jos ei ollut tottunut sen komentoon. Mutta väliajoilla — esim.
+kirjastossa, kun Hesse kävi uusia kirjoja hakemassa, se jutteli
+toisinaan kuin isä pojalleen, vaikka sitten yht'äkkiä jäykistyikin taas
+ja katseli kuin kuvapatsas. Hesse pääsi heti alussa hyviin väleihin
+hänen kanssaan ja ensimmäinen arvosana latinassa oli kirkas kymppi. Se
+pysyi samana läpi koko koulun.
+
+Rehtori Ringbom oli toisenlainen, ankara hänkin, mutta herätti enemmän
+luottamusta kuin kiivas ja tuittupäinen Pete. Hän purjehti luokkaan
+oikea kylki edellä, ja silloin vallitsi hiiskahtamaton hiljaisuus.
+Nimen kirjoittaminen päiväkirjaan tuntui hänestä toisarvoiselta työltä;
+hän paloi halusta päästä opetukseen käsiksi. Ja silloin hän oli
+suurenmoinen.
+
+Hän loihti esiin Vanhan Testamentin henkilöt yhden toisensa jälkeen...
+veisti ne kuin graniittiin ja asetti oppilastensa nähtäväksi. Hän
+innostui kuvatessaan Abrahamin koetusta: Katsokaapa sellaista
+sankaruutta ja nöyryyttä! Mies menee omaa poikaansa uhraamaan eikä
+hetkeäkään epäile. Se on suurta! — Ja sitten hän asteli ikkunan ääreen
+ja katseli kadulle, kädet selän takana, kuin antaakseen vaikutelman
+viimeisestä henkilöluomastaan syvän hiljaisuuden vallitessa painua
+poikien mieleen.
+
+Hänen tunnillaan ei tehnyt mieli vilistellä. Iinatin Kallekin, vaikka
+olikin veikeä temppuilemaan, istui hiljaa, kädet ristissä, katsellen
+pelonsekaisella kunnioituksella tuota tukevaa, sileäksi ajeltua
+miestä, joka verkkaan, pää hiukan etukumarassa, kääntyi luokkaan päin
+opetustansa jatkamaan. Hesse pani merkille, että rehtorin tukka vivahti
+keltaiseen, kun aurinko siihen paistoi. Hän tunsi hyvää mieltä sen
+johdosta. Olihan leijona keltainen, ja Ringbomin rehtorissa oli sangen
+paljon leijonaa.
+
+Pojat kuuntelivat jännityksellä. Rehtori kuvasi Jaakobin tulon enonsa
+luo ja hänen ensimmäisen kokemuksensa tästä samaisesta enosta.
+Kauppias, ilmetty kauppias se Laaban!
+
+Hessen mieleen muistui »Piika-Junnu», jolla oli pieni sekatavarakauppa
+Laidalla. Hän oli vanhapoika ja jokseenkin naismainen. Siitä hän
+oli tuon liikanimensäkin saanut. Kun hän seisoi tiskinsä takana ja
+mairein naamoin jutteli ostajan kanssa, ei yhtään saattanut luottaa,
+mitä sieltä kulloinkin sai. — Tuoretta kahvileipää... jaha, mikäs sen
+nätimpi! — Mutta yhtäkaikki — kun käärö kotona avattiin, löytyikin
+sieltä nisukukko, kova kuin kivi.
+
+Sellainen mies —juuri kuin Laaban!
+
+Nyt he olivat Uuden Testamentin puolella. Mutta mistä lie johtunut —
+se ei tuntunut läheskään niin mielenkiintoiselta kuin vanha. Rehtori
+opetti yhtä lämpimästi, innostui ja maalasi, mutta sittenkin se oli
+toisenlaista. Olivatko nuo vertaukset, ylimmäispapilliset rukoukset ja
+ennen kaikkea synti Pyhää Henkeä vastaan liian vaikeatajuisia? Ehkä —
+tai kuka sen tiesi. Mutta rehtori oli paremmin omassa ympäristössään
+Mooseksen, Joosuan, kuningas Daavidin ja profeettain seurassa. Hesse
+muisti Helmisen Kalle-vainajan arvostelun: Ei Uusi Testamentti ole
+yhtään jännittävää. Ja se tuntui pitävän paikkansa.
+
+Vanhan Testamentin henkilöt, sellaiset kuin Jaakob ja Eesau, Saul ja
+Jonatan olivat tavallisia ihmisiä. Ne vihasivat ja rakastivat, surivat
+ja iloitsivat. Kyllähän apostolitkin olivat ihmisiä, mutta he eivät
+tuntuneet välittävän mitään tästä maallisesta. He olivat liiaksi
+ylimaailmallisia. Mutta kun Ruut sanoi Noomille: »Mihin sinä menet,
+sinne minäkin menen, ja mihin sinä jäät, sinne minäkin jään», niin sitä
+saattoi ymmärtää. Sillä siinä puhui rakkaus.
+
+Hesse oli rakastunut — kuinka monennen kerran, sitä hän ei itsekään
+olisi pystynyt sanomaan. Jos ne entiset nyt olivat sen arvoisia, että
+olisivat ansainneet rakastumisen nimen. Mutta nyt oli toista. Hän
+istui pöytänsä ääressä latinankirja avoinna edessään, mutta ajatukset
+pujahtivat yli pihan — Viktorian luo.
+
+He asuivat kadun varressa pihan toisella puolen — Viktoria ja hänen
+vanhempansa. Isä oli suomalainen, mutta naimisissa ruotsinmaalaisen
+naisen kanssa. Rouva Viklund, kähärätukkainen, punaposkinen nainen, ei
+osannut sanaakaan suomea. He olivat äsken muuttaneet Ruotsista, jossa
+Viktorian isä oli oleskellut nuoresta poikasesta saakka.
+
+He olivat asettuneet tähän taloon suunnilleen samoihin aikoihin,
+kumpikin perhe. Kun Hesse muutamana päivänä palasi koulusta, hän
+kohtasi portilla noin kaksitoistavuotisen tytön, joka näytti vieraalta.
+Vilkaisten häneen vain ohimennen tämä juoksi kadulle, ja Hesse huomasi
+hänen poikkeavan naapurissa olevaan ruokatavarakauppaan. Sen verran oli
+Hesse ehtinyt nähdä, että tyttö oli soikeamuotoinen, suoranenäinen, ja
+että hänellä oli hymyilevät sinisilmät ja vaalea, kiharainen tukka.
+
+Hän tiedusteli äidiltä, tiesikö tämä mitään.
+
+Joo... eilen oli muuttanut ruotsalainen perhe jostakin... mies ja vaimo
+sekä kaksi lasta. Eivät osanneet suomen sanaakaan — jaa... mies taisi
+osata, sillä hän oli kuulemma suomalainen. Mutta kotona puhuttiin
+silkkaa ruotsia. Niin oli Sahlmanska kertonut, sillä hän asui seinän
+takana...
+
+Ruotsalainen tyttö heidän pihassaan! Hessen sydän löi kuuluvasti. Sehän
+oli taivaan armoa. Hän saattaisi jutella sen kanssa vähän. Olihan hän
+nyt lukenut ruotsia jo kohta kolme vuotta. — Tycker du om mig? Jag
+tycker om dig. Hvad heter du? Jag heter Hesse. — Kunpa siihen pian
+tutustuisi!
+
+Seuraavana päivänä, kun hän taas palasi koulusta, hyppäsi kaksi tyttöä
+nuoraa Pasasen pihalla. Toinen oli pieni, arviolta yhdeksänvuotias.
+Liian lapsi minulle, ajatteli Hesse tarkastellen vanhempaa. Oh, hän oli
+suloinen, äärettömän suloinen!
+
+Viktoria, sir du den där pojken.
+
+Tämän ylhäisen nimen omistajatar oli heittänyt hyppynsä ja pysähtynyt
+häntä katsomaan. Hän oli seisonut siinä kirjat kainalossa, latinan
+kielioppi päällimmäisenä. Oh, hän oli kyllä tarpeeksi oppinut noiden
+seuralaiseksi!
+
+Go' da'! Vi träffades ju i går? Vi bor här också!
+
+Nipin napin oli Hesse sen tajunnut, sillä tyttö lauloi puhuessaan,
+lauloi kuin enkeli. Hän nauroi ja osoitti vastapäätä olevaa ovea, jossa
+kiilteli messinkinen nimikilpi. Hesse oli kurkistanut siihen: Victor
+Viklund, byggmästare. Vai niin...
+
+Olipa se hienoa! Mutta samanlainen kilpi komeili heidänkin ovellaan,
+vaikk'ei ollutkaan yhtä kiiltävä. Heikki Karlsson, seisoi siinä.
+
+Vi bo där!
+
+Kuinka hän oli punastunut! Se oli ollut ensimmäinen kerta,
+jolloin hän puhui ruotsia jonkun kanssa. Eihän sitä tarvittu
+tässä supisuomalaisessa kaupungissa, jossa ruotsalaisia asui vain
+kourallinen. Mutta niille pidettiin joka sunnuntai omat kirkonmenot
+— ja vielä iltakirkkokin silloin tällöin. Yhtä vähän väkeä kuin
+ruotsalaisessa iltakirkossa, se oli sananpartena kaupungissa. Siitäkin
+päättäen ei noita hienomman kielen käyttäjiä ollut paljon.
+
+Mutta nyt oli tullut neljä henkeä lisää — nämä lapset ja heidän
+vanhempansa. Hesse ei suinkaan ollut arvostellut asiaa tilaston
+kannalta. Hänestä oli vain tuntunut mukavalta, että Pasasen pihassa
+puhuttiin ruotsia. Osasihan Myllyläkin, Karstenin nahkuri, sitä jonkun
+verran. Sillä humalassa ollessaan hän aina sanoi: Har den äran! — ja
+suudella moiskautti kädelle. Se oli sellainen omituinen mies, joka
+haisi nahalle, mutta käyttäytyi silti kuin vanhan ajan kavaljeeri.
+Hänellä oli sellainen kiitollisuudesta lainehtiva sydän koko maailmaa
+kohtaan.
+
+Niin oli tuttavuus alkanut. Viktoria! (Hesse lausui u-äänteen pitkään,
+työntäen huulensa torvelle, silloin kuin hän oli yksin. Mutta tytön
+kanssa leikkiessään hän koetti lausua sen niin luonnollisesti kuin
+mahdollista.) Se oli kaunis nimi. Ja se sopi hänelle — tuolle naapurin
+tyttärelle, joka käyttäytyi ylhäisesti kuin kuningatar.
+
+Mutta — toisinaan vain. Tavallisesti hän pyrähti Karlssonin puolelle
+rajuna kuin tuulispää, palmikko leiskuen ja silmät tulta täynnä.
+Niinkuin nytkin.
+
+Ovi oli lennähtänyt auki ja kynnyksellä seisoi Viktoria, toinen käsi
+oven rivassa, toinen ovenpieltä vasten nojallaan. Hän oli kuin nuori
+Diana, joka yht'äkkiä oli laukaissut siihen, silmät leimuten, jäsenet
+jännityksestä vavisten, valmiina heti häviämään yhtä rajusti kuin oli
+tullutkin, mutta myös valmiina hyppäämään kynnyksen sisäpuolelle, jos
+häntä kutsuttiin.
+
+Hesse hypähti ylös. Hänen poskilleen kohosi voimakas puna.
+
+Viktoria! huudahti hän.
+
+Tyttö hyppäsi huoneeseen, sulki oven ja oli silmänräpäyksessä Hessen
+pöydän luona.
+
+Läser du?
+
+Hänen matala äänensä soinnahti hiukan karkeasti. Se olikin ainoa
+puutteellisuus Viktoriassa, että hän puhui kuin mies. Mutta Hesse
+unohti sen aina hänen läheisyydessään.
+
+Tyttö nojasi pöytää vasten, seisoen aivan pojan vieressä. Hessen sydän
+rupesi hakkaamaan, ja poskien puna yhä tummeni. Hän tunsi hajuveden
+tuoksun. Kas... se käytti jo sellaista... sen äiti oli sille varmaankin
+antanut.
+
+Du luktar bra!
+
+Tyttö katsahti häneen suurin silmin, punastui ja purskahti sitten
+nauruun.
+
+Doftar — ska' du säja.
+
+Oh, kuinka Hesse häpesi! Kuinka hän oli sanonutkin niin tyhmästi!
+Luktaaminenhan oli jotakin muuta. Äitikin sanoi joskus tuodessaan
+hänelle aamulla kahvia sänkyyn: Jopa sinä luktaat... hyhhyh! Ja olihan
+opettajakin koulussa teroittanut näiden sanojen eroa. Hän oli kuin
+puusta pudonnut.
+
+Ack, va' du ronnar! Nå... vi ska' si vidare.
+
+He uppoutuivat kirjoihin, joita Hesse näytteli. Hän selitteli, mikä oli
+mitäkin ainetta. Tuossa on algebraata ja tuossa geometriaa... ja tämä
+tässä oli latinaa. Katsopas: _Amicus amico carus est._ Etpä tiedä, mitä
+se merkitsee.
+
+Mitä? Tyttö karahti ihan punaiseksi. Oliko se jotakin...? Miksei Hesse
+saattanut sanoa? Hyi, kuinka hän oli ilkeä! Varmasti se oli jotakin...
+jotakin...
+
+Mitä?
+
+Kyllä sinä tiedät.
+
+Mitä... mitä ihmeessä? Ja nyt karahti Hesse vuorostaan punaiseksi kuin
+krapu.
+
+Kas niin... sinä punastut! Hyi sinua! Ja Viktoria katseli ympärilleen
+hiukan hätääntyneenä, kuin olisi aikonut paeta.
+
+Hesse toimitti: Ei se ole mitään pahaa.
+
+No, miks'et voi sanoa, mitä se on?
+
+Minä sanon sen joskus toiste... joskus... Hän ei muistanut, mitä oli
+»kahden kesken» ruotsiksi. Tuo hänen keskeytyksensä aiheutti uuden
+väärinkäsityksen. Tyttö sanoi hiljaa hyvästit ja lähti.
+
+Hessen mieliala painui, häntä melkein itketti. Hän rakasti Viktoriaa,
+rakasti koulupojan koko palavalla mielellä. Hän olisi voinut mennä
+vaikka tuleen Viktorian vuoksi. Että tämä saattoikin jättää hänet
+näin... lähteä kylmästi pois! Se oli ensimmäinen kerta, jolloin hän
+vaistosi naissydämen vaihtelevaisuuden.
+
+Hänen täytyi lähteä ulos. Äiti huomasi pojan levottomuuden. Hän ei
+ollut monta sanaa ymmärtänyt lasten keskustelusta, sillä vaikka hän oli
+palvellutkin seppä Oxelstenilla, ei hän ruotsia osannut. Intte rööra
+sokkerpiitana! — se oli ainoa ruotsi, jonka äiti taisi.
+
+Nyt hän puuttui asiaan: Mikä sinulle tuli?
+
+Eipähän mikään... menen vain hiukan ulos.
+
+Miksi Viktoria läksi niin äkkiä pois?
+
+Hesse punastui: En minä tiedä... kai sen piti mennä syömään.
+
+Hän tuli pihalle ja pälyili sen yli toiselle puolen. Sydän oli raskas.
+Eikö kukaan koskaan kykenisi katsomaan hänen poveensa, jossa asui
+sellainen tunteiden rikkaus, sellainen ylitsevuotava rakkauden kaipuu,
+joka tällaisina talvi-iltoina vetosi itse taivaan tähtiin?
+
+Hän katseli korkeuteen. Siellä tuikkivat tähdet kylminä,
+välinpitämättöminä, saavuttamattomassa etäisyydessään. Eikö niitä
+liikuttanut rakastuneen koulupojan tuskat? Tantaloksen tuskat! (Hesse
+oli lukenut niistä.) Tantalos seisoi Manalassa leukaa myöten vedessä,
+mutta aina kun hän yritti sammuttaa janoaan, imeytyi vesi maahan...
+
+Viktoriaa ei näkynyt. Hesse hiipi yli pihan ja sipaisi sivumennessään
+Viklundin oven kädensijaa. Hänen teki mieli suudella sitä. Ah... siihen
+oli Viktorian käsi tarttunut niin monen monta kertaa! Hän tunsi olonsa
+perin kurjaksi. Yht'äkkiä hän, muisti nuoren Ravenswoodin. Nyt olisi
+aika ratsastaa Ahdin virtaan, sillä Lucy Ashton oli hyljännyt hänet...
+
+Mutta — eipä ollutkaan hyljännyt. Sieltä tupsahti Viktoria pihalle,
+öljykannu kädessä. Hänen piti mennä kaupungille öljyä ostamaan.
+
+Tule mukaan!
+
+Hesse riemastui: Todellako —? Tarkoittiko Viktoria totta?
+
+Tule mukaan! Mennään yhdessä.
+
+Tietysti, tietysti... eihän Hesse muuta toivonutkaan kuin saada kulkea
+Viktorian kanssa yhdessä — aina, aina vain.
+
+Hän virkkoi: Laidan pojat ovat sellaisia katurakkeja, että pieksävät
+jokaisen. Mutta kyllä minä näytän niille!
+
+He lähtivät. Oli varhaistalvi, ja pienet lätäköt jo jäässä. Niitä oli
+rivissä pitkin katukäytävää, ja he luistelivat peräkanaa. _Amicus amico
+carus est_ — noiden sanojen aiheuttama väärinkäsitys oli unohdettu.
+Niitä ei oltu vielä ratkaistu. Nyt ne soivat Hessen mielessä kuin
+joulukulkuset. Hän ei yhtään kiinnittänyt huomiota siihen, että tuossa
+latinankielisessä lauseessa puhuttiin miesystävästä.
+
+He luistelivat menemään, ja pahemmissa paikoin sai Hesse tukea
+Viktoriaa. Tuntui suloiselta ottaa kiinni hänen pehmeästä
+käsivarrestaan. Oliko kaikilla tytöillä noin pehmoiset käsivarret?
+Hesse ei ollut sitä ennen huomannut, sillä omaa sisarta ei tule
+käsitellyksi samalla mielellä.
+
+Heillä oli hauskaa. Hesse kertoi laittavansa luistinradan Pasasen
+pihalle. Siinä olisi heidän sitten yhdessä soma luistella.
+
+Mutta antoiko Pasasen emäntä luvan laittaa?
+
+Kyllä... hän oli jo kysynyt luvan. Se jäädytettäisiin oikein
+kunnollisesti. Metsästä noudettaisiin kuusennäreitä ja reunustettaisiin
+rata niillä. Siitä tulisi komea laitos.
+
+Viktoria innostui. Hän otti Hesseä kädestä, ja he juoksivat yli
+ylikäytävän Matlinin portille saakka. Maija tohahti heitä vastaan.
+
+No, kenenkä se Kaalsonnin Hesse nyt on käsikynkkäänsä saanut?
+
+Se Maija! Sen piti aina sattua juuri parhaaseen aikaan!
+
+Nyt hän oli jo varma, että Viktoria tykkäsi hänestä. Nyt hän saattoi
+ehkä tuon lauseenkin suomentaa.
+
+He kulkivat jo kaukana...hihhulien rukoushuoneen kohdalla. Hesse
+rohkaisi mielensä:
+
+Haluatko, niin sanon, mitä se lause merkitsee? Hänen sydämensä löi ja
+puna kohosi poskille.
+
+Mikä lause?
+
+Oliko Viktoria jo unohtanut? Se latinankielinen...
+
+Tyttö pysähtyi ja tarttui poikaa kädestä. Katsoen häntä kiinteästi
+silmiin hän huudahti: Jaa se... se... mutta sano se oikein! Älä narraa
+minua!
+
+Oi, kuinka Hesse tunsi itsensä onnelliseksi! Hänkö narraisi
+Viktorialle! Eikö tämä huomannut, kuinka rakkaus loisti jokaisesta
+hänen takkinsa napistakin?
+
+Sano nyt!
+
+Hesse aprikoi vielä hetkisen. Hän ehkä heittäisi kaikki yhden koriin
+varaan. Oliko järkevää tunnustaa rakkauttansa noin... ihan keskellä
+katua?
+
+'Ystävä on rakas ystävälle', sai hän lopulta sanotuksi ja tarkkasi
+jännityksellä, minkälaisen vaikutuksen nuo taikasanat tekisivät.
+
+He eivät huomanneet, että rukoushuoneen portista sukelsi kadulle kaksi
+tukevaa muijaa, jotka keskustelivat uskon asioista. Toinen heistä oli
+kuullut Hessen sanat.
+
+Kun jo kakaratkin kavulla kurttiseeraavat! Hävetkää!
+
+Viktoria hätkähti. Hän katsoi Hesseen hätääntyneesti ja kysyi: Mitä ne
+puhuivat kurttiseerauksesta. Ah... mennään pois!
+
+Hessen yritys oli rauennut. Hän ei ollut päässyt selville, tykkäsikö
+Viktoria hänestä vai ei. Vaieten ja alakuloisena hän lähti astumaan
+tytön rinnalla. Hänet oli vallannut niin omituinen lamaannus.
+
+Paluumatkalla Viktoria jutteli vilkkaasti ja ihmetteli, miksi poika
+kulki niin vaieten. Hän kysyikin sitä kerran, mutta Hesse murahti vain
+jotakin.
+
+Kotiportilla hän virkkoi: Hyi... kurttiseeraus! Hävyttömät akat! Sehän
+on rumaa! Ja nyökäyttäen Hesselle päätään hän livahti sisään.
+
+
+Joulun korvissa Viklundit muuttivat pois, juuri kun Hesse oli saanut
+ratansa valmiiksi. Sitä ei ennätetty edes vihkiä. Hän oli raahannut
+kuusennäreet, jäädyttänyt radan kunnollisesti ja koko ajan saanut
+tapella naapurin poikain kanssa, jotka pyrkivät osille. Ei — hän ei
+ottaisi ketään. Hän halusi luistella vain Viktorian kanssa.
+
+Mutta nämä lähtivät. He olivat vuokranneet asunnon Salmesta, muutamasta
+huvilasta, joka kuului sahalle. Hesse suri vilpittömästi heidän
+muuttoaan.
+
+Vain kerran hän teki retken Viktorian uuteen kotiin, joulun ja
+uudenvuoden välissä. Hän hiihti tuon kolmen kilometrin matkan sydän
+odotuksesta vavisten. Mutta pian hän sieltä palasi. Viktoria ei ollut
+jutellut muista kuin sahan förvalttarin pojista, ja sitä oli ollut
+kovin raskas kuunnella. — Det strömmar så... där i stranden — oli
+havainto, johon vedoten hän oli heittänyt hyvästit. Ranta oli ollut
+porevettä tulvillaan, ja hän oli jo tullessa kastellut jalkansa
+pahanpäiväisesti. Ja kaikki tuo Viktorian vuoksi — Viktorian, joka ei
+välittänyt hänestä!
+
+Olisihan hänen pitänyt se jo ennemmin huomata. Viktoriahan oli
+muuttopäivänäkin ollut iloinen — hyvästilläkin käydessään oli vain
+nauranut. Ei Hesse voinut sellaista käsittää. Joka rakasti, se suri.
+Hessen mielestä ne olivat melkein yksi ja sama asia.
+
+Uudenvuoden aattoilta, myöhäinen.
+
+Hesse istuu luistinratansa raunioilla alakuloisena. Naapurin pojat
+olivat käyneet sen särkemässä muutamana iltana. Se oli kosto siitä,
+ettei hän ollut ottanut niitä osille.
+
+Mutta mitäpä siitä! Mitäpä hän luistinradalla, kun ei ollut kerran,
+kenen kanssa olisi luistellut. Hänen oli vain tullut tavaksi istuskella
+täällä toisinaan — Viktoriaa muistellen.
+
+Pakkanen oli kireä ja nurkat paukkuivat. Sisällä isä sytytti
+joulukuusta vuoden viimeisen illan kunniaksi, mutta hänen ei tehnyt
+mieli ottaa siihen osaa. Äiti oli jo pari kertaa käynyt häntä
+huhuilemassa, mutta hän ei ollut liikahtanutkaan. Mitäpä hän siellä...
+iloitkoot ne, joilla oli ilon syytä...
+
+Hänen silmiinsä kohoavat kyynelet. Oli niin soma maata selällään ja
+katsella taivasta. Kyynelten läpi näyttivät tähdet toisenlaisilta
+kuin tavallisesti. Ne kipinöivät ja välkkyivät — ja sitten yht'äkkiä
+kuin särkyivät... hajosivat pieniksi palasiksi. Hessestä tuntui, kuin
+olisi siellä ylhäälläkin tänä vuoden viimeisenä iltana vallinnut hätä
+ja levottomuus. Viisitoistavuotias koulupoika jossakin tuon pyöreän
+kiertotähden pinnalla, jota kutsuttiin Maaksi, kärsi, kärsi niin, että
+sydän oli pakahtumaisillaan. Enkelit hätäilivät ja rukoilivat Jumalaa
+ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin, jotta tuo poikaraukka saataisiin
+sisään, sillä aivanhan se paleltui pakkasessa maatessaan.
+
+Samassa hoiperteli joku portista sisään ja juopunut ääni lauloi
+rämäkästi:
+
+    Mieleni rientää maasta pois,
+    kun katson taivasta.
+    En enää täällä olla vois,
+    en enää täällä olla vois.
+    Koska pääsen vaivasta?
+
+Hesse kavahti istumaan. Myllylä! Ja ihan päissään!
+
+Hän lähti hiipimään sisään, mutta Myllylä huomasi hänet ja pysähtyi.
+
+Kaalsonnin Hessekö se on? Har den äran... har den aran! Onnellista
+vanhan vuoden loppua!
+
+Ja Hesse kuuli, kuinka Myllylä suudella moiskautti — tällä kertaa omia
+käsiään.
+
+Häntä rupesi yht'äkkiä naurattamaan ja hän puitti nopeasti sisään.
+
+
+
+
+XI.
+
+
+Nuoren suru ei kauan kestä — se on toki hyvä asia.
+
+Sydän on siksi voimakas, ettei se yhdestä iskusta kuole, eikä
+kahdestakaan. Sen sai Hessekin kokea.
+
+Kuudennelle luokalle päästyään hän rakastui uudelleen. Ja tällä kertaa
+se oli vielä vakavampaa — tietysti, koska ikääkin oli kaksi vuotta
+enemmän. Hänen mielitiettynsä nimi oli Malin — Malin Hällström.
+
+Hesse oli tullut hänen kanssaan tutuksi edellisenä kesänä. Hän oli
+joutunut kotiopettajaksi Malinin sedän perheeseen, satamakapteeni
+Hällströmille. He olivat laestadiolaisia ja asuivat kesää
+Leppäsaaressa niinkuin Malinin vanhemmatkin. Näitä kutsuttiin
+»Naapuri-Hällströmeiksi».
+
+Hän oli ollut konepajalla työssä joka kesä näihin saakka, mutta nyt
+oli se aika loppunut. Hänkin sai viettää kesälomansa levossa toisten
+lyseolaisten tapaan. Sillä opetustyö ei ollut mitään siihen raskaaseen
+raadantaan verrattuna, joka hänen osakseen oli ennen langennut. Sai
+ainakin kulkea siististi puettuna. Se oli ollut ihana kesä, Hällströmit
+omistivat komean huvilan aivan lähellä Malinin kotia. Hessen tehtäviin
+kuului ehtojen luku satamakapteenin vanhimman pojan kanssa.
+
+Hesse oli tehnyt sen hämmästyttävän havainnon, että tämä oli sama
+poika, joka kerran oli ollut häntä pitelemässä allaan — sen kerrallisen
+suopursu-hakuretken aikana, Nestori Hällström oli häntä kahta luokkaa
+alempana, vaikka olikin melkein yhdenikäinen.
+
+Tällä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan, kuka hänen kotiopettajansa
+oli. Vai eikö hän ollut tietävinään? Hyvin mahdollista, että hän oli
+unohtanut koko tapauksen.
+
+Mutta Hessen mielessä se oli elävänä kuin eilinen päivä. Hänestä tuntui
+kummalta istua sohvanpään päällä satamakapteenin vinttikamarissa ja
+kuulustella Nestorilta kasvien tieteellisiä nimityksiä. Suopursu —
+mikäs se oli latinaksi?
+
+Nestori vaivasi päätään, mutta ei jaksanut muistaa. Oh, helpostipa hän
+oli sen unohtanut! Hän kyllä muistaisi sen niin kauan kuin eläisi.
+
+Suopursusta riitti Nestorille tekemistä moneksi päiväksi. Hesse
+jaoitteli sen aivan alkutekijöihinsä. Linnén luokka, Linnén lahko...
+hetiö, teriö, emiö... mikä heimo?
+
+Nestori hikoili. Kylläpä Hesse nyt oli suopursuun innostunut!
+
+Ja hän olikin. Tämä kai oli sentään melko moraalista kostoa —
+varsinkin, kun siten autettiin poikaa ehtojen suorittamisessa.
+
+Hän ajoi Nestorin suopursuja hakemaan. Tämä vastusteli. Sinne oli niin
+pitkä matka — toiseen päähän saarta. Niin... kyllä hän sen tiesi — hän
+oli käynyt paikalla monta kertaa. Nestorin ei auttanut muu kuin lähteä.
+
+Ja sitten hän selitti. Kädestä pitäen tuo kasvi tutkittiin. Otettiin
+selvä kukinnosta, juuresta, lehtien asennosta ja muodosta. Tiesikö
+Nestori, mihin tarkoitukseen näitä kukkia käytettiin?
+
+Ei — sitä hän ei tiennyt.
+
+Näistä laitettiin esim. haudekylpyjä. Hän tarkkasi Nestorin kasvoja,
+mutta tämä kuunteli tiedonantoa samanlaisella tyyneydellä kuin muutakin.
+
+No niin — oli somaa opettaa poikaa ja sen kautta samalla kostaa vanhoja
+kärsimyksiä. Se teki sydämelle hyvää. Nyt se oli hän, joka piteli
+Nestoria allaan ja tiukkasi: Sanopas nimi... nimi!
+
+Satamakapteeni itse ei ollut paljon koulua käynyt, muutamia luokkia
+vain. Mutta hänen nuoruudessaan se ei ollut isoja merkinnytkään.
+Purjehdittuaan jonkun aikaa merillä hän oli kohonnut perämieheksi
+suoritettuaan vaatimattoman kurssin. Kuu hän lopuksi asettui maihin,
+oli hänelle tarjottu satamakapteenin virkaa ja hän oli ottanut sen
+vastaan.
+
+Hesselle tämä oli monessa suhteessa hyödyllinen kesä. Ei ollut vähäksi
+arvattava, että hän, köyhän sepän poika Laidalta, sai kokonaista kolme
+kuukautta asua oikeassa herrasperheessä ja oppia hienoja tapoja.
+Veitsen ja haarukan käyttö ei tullut kysymykseen hänen kotonaan —
+siellä sai syödä, miten kukin parhaaksi katsoi. Nyt oppi Hesse,
+ettei veistä sopinut pistää suuhun, vaan oli käytettävä haarukkaa.
+(Sitä ei muuten saanut sanoa »haarukaksi», vaan se oli »gaffeli».)
+»Lakslootaa» ei sopinut nimittää »lohilaatikoksi» — se oli vielä
+liian uudenaikaista; senkin sanan käyttö oli vielä kaukaisessa
+tulevaisuudessa. Hällströmillä pidettiin tarkasti kiinni vanhoista,
+totutuista sanontatavoista. Niistä ei saanut poiketa hiventäkään.
+Hesselle naurettiin säälivästi, kun hän puhui »muhennoksesta». Ei — se
+oli »stuvninkia». Hesse joutui hämilleen. Suomenkielen opettaja oli
+heitä neuvonut toisin. Täti virkkoi: Ne ovat niitä uudenaikaisuuksia,
+jotka eivät tunnu hienoilta.
+
+Talon herra ja rouva puhuivat tavallisesti keskenään ruotsia. He olivat
+kyllä koettaneet opettaa sitä lapsilleenkin, mutta huonolla tuloksella.
+Tuossa supisuomalaisessa kaupungissa ei kotiopetus tässä kohden enää
+tahtonut vedellä. Sitäpaitsi — Hällströmin pojat pitivät ruotsinkielen
+osaamista jonkinlaisena pehmeyden merkkinä. Ja sellaisia he eivät
+halunneet olla. He kyllä siunasivat ruokansa ja antoivat yleensä
+arvon vanhempiensa hiukan naiveille neuvoille, mutta ruotsia he eivät
+suostuneet opettelemaan enemmän, kuin mikä oli koulussa välttämätöntä.
+
+He olivat reippaita poikia, oikeita ulkoilmaeläjiä. Hessellä oli täysi
+työ saada Nestori pysymään alallaan oppitunnin aikana. Hän vaaniskeli
+ikkunasta, eikö näkynyt kissoja. Hän ja hänen veljensä Daniel —
+tavallisesti Danneksi kutsuttu — olivat intohimoisia kissojen vihaajia.
+He tappoivat jokaisen, joka vain eksyi heidän aitauksensa sisään. Eikä
+Hällströmin tätikään sitä pahakseen pannut, vaikka olikin lempeä ja
+äidillinen sekä sääli kaikkia luontokappaleita. Hän rakasti enemmän
+kananpoikiaan.
+
+Hesse oli nyt seitsemäntoista, pienikasvuinen ja laiha. Kokonsa
+puolesta häntä pidettiin pienempänä, kuin mitä hän oli. Mutta hänen
+järkensä juoksi kirkkaasti, ja hän teki monenlaisia havaintoja uudessa
+ympäristössään.
+
+Niinpä hän pani merkille, että Hällströmin piiat keittiössä
+juttelivat melko vapaasti pojista ja sulhasista, vaikka veisasivatkin
+hartaina iltarukouksissa. Hällströmien oli tapana pitää joka ilta
+lyhyt hartaushetki, johon jokaisen perheenjäsenen oli ehdottomasti
+saavuttava... Tavallisesti luki talon herra jostakin hartauskirjasta,
+mutta usein myös rouva. Silloin vallitsi huoneessa jonkun verran
+lapsekas tunnelma, joka Hesseen vaikutti vastenmielisesti.
+
+Hänestä tuntui, kuin olisi täti Hällström tehnyt Jumalastakin yhtä
+naivin olennon, kuin itsekin, oli. Sillä noiden hartaushetkien jälkeen
+pidetyissä vapaissa keskusteluissa hän saattoi antaa hyvin hauskoja
+neuvoja lapsilleen. — Dannen pitää rukoilla Jumalaa, että oppisi
+syömään kauranryynipuuroa. — Hesseä nauratti. Hänen päässään vilahti
+epäilys, mahtoiko Jumala joutaa ajattelemaan ihmisten kaikenlaisia
+pikku huolia — kuten esim. kauranryynipuuron syöntiä. Eiköhän siinä
+asianomaisen pitänyt tulla omin voimin toimeen?
+
+Hällströmeillä suhtauduttiin Jumalaan liian tuttavallisesti. Hessestä
+tuntui, että täti olisi voinut aivan hyvin pyytää tätä vaikkapa
+veivimankelia vääntämään, koskapa hän kerta oli niin voimakas. Se oli
+tavallisesti heidän, poikien, urakkana, eikä Hessellä olisi ollut
+mitään sitä vastaan, jos Jumala joskus olisi ottanut hänen paikkansa.
+
+Noihin jälkikeskusteluihin eivät ottaneet osaa muut kuin vanhemmat ja
+talon palvelijat, kaksi jo yli keski-iän ehtinyttä tukevaa ilmestystä.
+Hesse kuunteli ihmetyksellä näiden hurskasta haastelua. He olivat niin
+pyhiä... niin viattoman lapsellisia — aivan kuin eivät olisi koskaan
+ajatelleetkaan yhtään syntistä ajatusta. Ja kuitenkin oli Hesse kuullut
+Hanna-nimisen oikein karkeasti kiroavan, kun hän perunoita kuoriessaan
+leikkasi sormeensa.
+
+Se johtui tietysti talon hengestä — koko tuosta ilmapiiristä,
+missä elettiin. Hällströmit ottivat kaiken — koko elämän niin
+lapsellisesti, aivan kuin se olisi ollut vain »leekaamista»,
+jonkinlaista talosillaoloa. Ja Hessestä tuntuikin, että koko talo oli
+kuin jonkinlainen lasten leikkimaja, josta todellisuus oli poissa,
+ja jossa jokapäiväiset askareetkin otettiin samalla tavalla kuin
+lasten leikeissä. Hyvä Jumala istui mukana siroittelemassa ympärilleen
+anteeksiantamuksen jyväsiä samanlainen hiukan yksinkertainen hymy
+huulillaan kuin oli täti Hällströmillä, silloin kuin hän heitteli
+ryyniä rakkaille kanoilleen. Pitihän sellaisen Jumalan läheisyydessä
+toki olla mahdollisimman kiltti tahi ainakin teeskennellä sitä, jotta
+olisi päässyt osalliseksi hänen taskumakeisistaan.
+
+Matlinin isännän Jumala oli sentään toisenlainen, kiivas ja ankara.
+Hän ei ollut yhtä antelias, vaan häneltä sai pyytää kauan ja
+hartaasti ennenkuin sai. Mutta — sitten sitä tulikin runsaasti — ei
+mitään herkkutavaraa, vaan vankkoja eväitä, joiden varassa oli hyvä
+lähteä taipaleelle. Hän ei pilannut ihmisiä hemmottelemalla. Hän
+opetti säästämään hengellistäkin tavaraa — sillä ei ollut tiedossa,
+milloin taas uudestaan taivaallisista aitoista annettaisiin. Se
+ei ollut tuollaista pikku natustelemista... jokailtaista syntein
+anteeksitodistamista ja -antamista, jossa ihmisellä oli niin tavattoman
+tärkeä sija — aivan kuin olisi Jumala itse ollut kesälomalla ja
+jättänyt taivaallisen taloudenpidon täti Hällströmin huostaan. Ei
+— kun Matlinin isännän Jumalalta sai, niin tiesi saaneensa juuri
+häneltä ja uskaltavansa sen myös pitää. Mutta tuosta täti Hällströmin
+hengellisestä huushollista saattoi aina ajatella, että mitähän isäntä
+itse sanoisi, kun kerran kotiutuisi...
+
+Hartaushetkien jälkeen piti lasten tehdä selkoa päivän kulusta — mitä
+pahaa itsekukin oli tehnyt, mitä ajatellut, mitä puhunut. Hesse seurasi
+jännityksellä tuota jokailtaista rippiä, jota onneksi ei sovellettu
+häneen — paremmin kuin palvelijoihinkaan. Heillä olisi ollutkin paljon
+tunnustamista. — Onko Dannella puhdas omatunto? Puhuteltu istui hiukan
+punaisena ja vastasi reippaasti: On! Muistelepa tarkkaan! Danne
+tunnusti ottaneensa salaa hyötymansikan puutarhasta. Yhdenkö Danne vain
+otti? — Niin.
+
+Hesse tiesi, että hän valehteli. Oh, he olivat olleet kaikki siellä
+pitkän aikaa ja hillonneet eri tavalla! Sitäpaitsi he olivat syöneet
+herneenpalkoja vatsansa täyteen. Ja vielä: Danne oli ampunut kaksi
+kissaa, mutta niitä nyt ei tarvinnut tunnustaakaan. Mirrit olivat
+kertakaikkiaan rauhattomiksi julistettuja Hällströmin alueella. Jotenka
+saattoi melkoisella varmuudella päätellä, ettei Hällströmin täti olisi
+niitä koskevaa rippiä vastaan ottanutkaan.
+
+Danne sai synninpäästön, ja se riitti heille kaikille. Sinä iltana
+ei niin kysytty enempää. Hesse kiipesi vinttikamariinsa ja veti
+pöytälaatikosta esille rakkausromaanin, joka hänellä oli keskissä.
+Oh, olisipa täti Hällström vain tiennyt! Hän syventyi lukemaan
+vahingoniloisella mielellä — aivan kuin olisi puijannut jotakin oikein
+perusteellisesti. Mutta Jumalaa se ei varmaankaan koskenut — sillä jos
+häneltä olisi kysytty, montako mansikkaa hän oli syönyt, hän olisi
+vastannut: No, ainakin kaksikymmentä! Sillä olihan Danne vakuuttanut,
+että mansikoita sai maistella. Jos hän olisi tiennyt, ettei niihin
+saanut koskea, hän ei olisi ottanut ainoatakaan.
+
+Hänen tehtäviinsä kuului myöskin lukea ääneen kirjoista, jotka täti
+Hällström itse valitsi. Niiden piti ehdottomasti olla puhdashenkisiä.
+Niissä ei saanut löytyä riviäkään rakkaudesta... puhumattakaan siitä,
+että niissä olisi saatu suudella! Täti Hällström olisi varmasti
+pyörtynyt kauhusta.
+
+Hessen mielestä olivat tädin valitsemat kirjat yleensä ikäviä. Niissä
+puhuttiin kilteistä tytöistä, jotka kantoivat isoäidin sateenvarjoa —
+tai pojista, jotka joka ilta sytyttivät isoisän pitkävartisen piipun.
+Ja ne olivat niin hurskaita, niin tavattoman hurskaita ja hyviä lapsia,
+että Hesse vahvasti epäili, oliko sellaisia koko maailmassa.
+
+Hänen piti olla sangen varovainen omia kirjojaan käsitellessään.
+Sillä talossa harjoitettiin vakoilua — kaikki tietysti hurskaassa
+ja hyvässä tarkoituksessa — ja sitä paitsi: kantelujärjestelmä oli
+ihan kukoistuksessaan. Piiat kantelivat, talon omat pojat kantelivat.
+Aina piti olla varuillaan, ettei vain olisi joutunut kiinni jostakin
+luvattomasta.
+
+Naapuri-Hällströmillä oli sentään jonkun verran vapaampaa. Siellä ei
+oltu niin pikkumaisia, vaikka talonväki kuuluikin samaan uskoon kuin
+satamakapteenin perhekin. Ainoastaan Maliniin nähden oltiin ankaria.
+Hän ei olisi saanut liikkua missään, ei kuljeskella yksin; hänen olisi
+pitänyt aina olla äidin silmäin alla. Ja se johtui siitä, että tyttö
+oli muutamia kertoja varastautunut tansseihin. Mikä hirmuinen tapaus!
+
+Setälässä Malin tietysti sai käydä — luonnollisesti. Mutta sielläkin
+häneen suhtauduttiin hiukan arastellen. Täti piti häntä langenneena
+olentona, jolla — Herra sen ties — oli vaikka kuinka monta pikku
+rakkausjuttua takanaan. Tosin ne olivat vain aivan viattomia koulutytön
+rakkausseikkailuja — mutta sellaisista ei saanut hiiskahtaakaan
+satamakapteenin talossa.
+
+Malin pujahtikin tavallisesti keittiöön ja siellä palvelijattarien
+kanssa piti hauskaa. Hän tiesi, että siellä sai jutella vapaasti, kun
+vain piti sen varan, ettei täti kuullut. Malin oli rakastunut Kiviojan
+Tyykoon, ja Hanna-piika oli hyvä tuttu Tyykon äidin kanssa. Hänen
+kanssaan saattoi siis puhua ystävästään ja siten ikäänkuin kuvitella
+olevansa hänen seurassaan.
+
+Malin tiesi, että kun hän vain täytti kodin asettamat ulkonaiset
+hurskauden vaatimukset, hän saisi olla rauhassa. Hän siis istui
+seuroissa, oli läsnä iltarukouksissa, joita hänenkin kotonaan
+pidettiin. Hän oli kerran talvella karannut pitkistä, koko illan
+kestäneistä seuroista ja mennyt luistinradalle. Mutta se oli
+aiheuttanut sellaisen surun ja valituksen, sellaisen määrän nuhteita ja
+kyyneleitä, että Malin sen jälkeen oli katsonut parhaaksi taipua. Hän
+teki sen kuitenkin teeskennellyllä mielellä niinkuin satamakapteenin
+piiatkin — olosuhteiden pakosta. Ja tämäkin liitti heitä yhteen.
+
+Malin oli tavattoman kaunis. Hänellä oli suuret, loistavat silmät ja
+pitkä, komea palmikko. Ääni oli sointuisa... niin lämmin ja tuntehikas,
+että siinä tuntui väräjävän koko hänen nuori ja puhdas tyttösielunsa.
+Hesse ei ollut koskaan kuullut kauniimpaa ääntä.
+
+Hän rakastui tyttöön ensi näkemältä. Hänen sydämensä helähti soimaan
+heti, kuti hän tuon ihmeellisen äänen kuuli. Hän kadehti Malinin
+veljiä, jotka saivat joka päivä olla hänen läheisyydessään, syödä
+samassa pöydässä, nukkua saman katon alla. Malinin isä oli hänen
+mielestään yliluonnollinen olento. Jokainen hänen sanansa oli kuin
+Jumalan puhuma. Ja entä äiti, Malinin äiti! Hänen olemuksessaan
+näytti yhtyneen Nioben äidinsuru ja Cornelian, Gracchusten äidin,
+ylevämielisyys. Sillä kun Naapuri-Hällströmin täti joskus itki
+tyttärensä kevytmielisyyttä, tuntui hänen murheensa mittaamattomalta —
+tai kun hän toisinaan rupesi kertomaan pyhistä marttyyreista, hehkui
+hän sellaista intoa, sellaista alttiutta ja uhrautuvaisuutta, että
+Hessen oli helppo muodostaa itselleen käsitys vanhan ajan naisesta,
+jossa yhtyi roomalainen pelottomuus ja tosikristillinen nöyryys. Hän
+oli Monika ja karthagotar yhtä aikaa.
+
+Hän kohteli Hesseä ystävällisesti, kutsuen häntä usein »rakkaaksi
+pojakseen». Hänellä itsehään oli kymmenen poikaa, ja siinä meni
+yhdestoistakin kuin joukon jatkona. Hesse pistäysi usein tuossa
+naapurihuvilassa, ja Malinin vanhempain ystävällisyys tuntuin hänestä
+jonkinlaiselta takeelta siitä, että tyttökin suhtautuisi häneen samalla
+tavalla.
+
+Mutta ei — Malin ei näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota.
+Kummakos se, kun hän oli niin pieni ja pystynenäinen — kasvotkin
+kulmikkaat ja iho »savipuoleisia» täynnä. Hänet oli äidin kertoman
+mukaan ensi kerran pesty kaivovedellä, ja siitä tuo huono, alituisesti
+kesivä iho. Mistäpä Malin tiesi, minkälainen, kauneuden maailma nuoren
+»kotiopettajan» rinnassa asui — ja että Hän oli saanut kehtolahjaksi
+kyvyn tuntea syvästi — niin syvästi, että se usein kuljetti hänet aivan
+epätoivon partaalle.
+
+Hesse sai siis tyytyä salaa ihailemaan tyttöä. Hän kuuli
+satamakapteenin palvelijoiden juttelevan Kiviojan Tyykosta, joka oli
+hänen luokkatoverinsa. Tyykon isä, vanha merimies, oli aikoinaan
+purjehtinut kapteeni Hällströmin laivassa, ja äiti, joka varhain
+oli jäänyt leskeksi, elätti nyt poikaansa. Hän palveli puotineitinä
+eräässä kaupungin suurimmista liikkeistä, ja häntä kutsuttiin rouvaksi,
+vaikk'ei ollutkaan kuin tavallisen merimiehen leski. Tämä loi jonkun
+verran herrashohdetta Kiviojan Tyykon ylle, ja sitäpaitsi — he asuivat
+keskikaupungilla.
+
+Tyyko oli mainio urheilija ja vielä lisäksi erinomainen
+kanteleensoittaja. Kun hän voimisteli omatekoisessa teltassaan, oli se
+komea näky. Puettuna ihomyötäiseen voimistelupukuun, samanlaiseen kuin
+oli markkinoilla esiintyvillä sirkustaiteilijoilla, hän teki mahtavan
+vaikutuksen koulupoikiin ja -tyttöihin, joita oli pieni teltta täpösen
+täynnä. Varsinkin viimeksimainittuihin. Näiden joukossa oli Malin
+kaikkein innokkain. Hän taputti käsiään kiihkeimmin, ja silloin hänen
+kauniit keruubinsilmänsä loistivat palavasta ihastuksesta. Jokainen
+sivullinenkin huomasi, että tyttö ihan ahmi hänet katseillaan.
+
+Mutta Tyyko teki temppunsa rauhallisesti ja kumarsi yleisölle hieno,
+ylhäinen hymy suupielessä. Lyseolaisten keskuudessa kerrottiin
+julkisena salaisuutena, ettei Tyyko Malinista välittänyt. Mutta se
+vain yllytti toista yhä tulisempaan ihailuun. Veljiensä välityksellä
+hän lähetteli tälle salaa pieniä kirjelippusia, joissa oli paljon
+huutomerkkejä. Mutta Tyyko silmäsi ne nopeasti läpi, viskasi maahan
+ja virkkoi: Tuo rekki ei ole oikein lujassa, se voi tipahtaa maahan
+keskellä volttia! Hesse oli toiminut hänen apulaisenaan, jonkinlaisena
+sirkusrenkinä, jonka tehtäviin kuului pääsylippujen myynti ja
+järjestyksen pito. Ja olipa hän mahtava ollakseen, kun sai näytellä
+näinkin tärkeän henkilön osaa tuossa laitoksessa, joka joka syysilta
+ja lupapäivä antoi näytäntöjään. Sitäpaitsi kuului hänen tehtäväänsä
+matkia opettajia, Ringbomia, Peteä ja lehtori Fogmannia. Hän oli siis
+jonkinlainen klovni, niinkuin jokaisessa kunnon sirkuksessa täytyy
+olla. Katselijoiden ihastus oli suuri, kun hän esityksensä lopussa
+kääntyi heidän puoleensa, heitti päänsä takakenoon ja oikea käsi
+koholla huusi Pete Nässlingin äänellä: Holmssöm, naama suoraan! Pojat
+ja tytöt nauroivat katketakseen, mutta se joka ei nauranut, oli klovni
+itse. Hänen sydämensä itki, sillä hän oli esityksensä aikana pannut
+merkille, että Malin koko ajan oli katsellut vain Tyykoa, joka teltan
+perällä seisten oli seurannut hänen ilveilyään.
+
+Mutta onnellinen hän silti oli, sillä saihan hän täten nähdä edes
+tytön useammin kuin muutoin. Ja sitäpaitsi toiselta puolen — oleskelu
+Tyykon läheisyydessä lääkitsi hänen sydämensä haavoja, sillä Tyyko
+antoi erinomaisen tunnustuksen hänen näyttelijätaipumuksilleen. Ja
+kun hän lisäksi suhtautui kylmästi Maliniin, siirtyi tämän kautta
+kuin salaisesta sopimuksesta tytön Tyykoon kohdistunut ihailu hänen
+nimelleen — ikäänkuin pankkitalletus. Se oli kyllä itsensä pettämistä,
+mutta kerrankos ihminen on pettänyt itsensä Amorin uhriksi jouduttuaan.
+Hesse oli kaksinkertainen narri ja vielä kaikkein surullisinta lajia.
+
+Näytöksien loputtua Malin jäi telttaan, ja silloin otti Tyyko esille
+kanteleensa. Hän soitteli kaikenlaista, valsseja, polkkia ja pieniä
+laulunpätkiä. Mutta kun hän sitten hiljaa ja hillitysti alkoi näppäillä
+»Oli kaunis kesäilta» — istui teltassa kaksi nuorta ihmistä, joiden
+sydämen tuo sävel sai ihmeellisesti värisemään. Mutta siitä huolimatta
+— vaikka ne niin voimakkaasti värähtelivät, ne eivät tavanneet
+toisiaan. Siihen oli syynä tuo trikoohon puettu »sirkustaiteilija»,
+joka istui jakkaralla keskellä telttaa ja soitti, soitti ylhäisenä ja
+välinpitämättömänä, kuin olisivat nämä kantele-esitykset olleet vain
+yksi ohjelmannumero lisää. Ja silloin oli Hessen vaikea ajatella,
+että Malinin ihailu olisi Tyykon välityksellä noin vain siirtynyt
+hänen tililleen. Tyyko näytti sen ottavan vastaan ja panevan syrjään
+— aivan kuin jonkin sirkuksen inventaarioon kuuluvan esineen, jota
+vastaisuudessa, jossakin toisessa näytöksessä ehkä tultaisiin
+tarvitsemaan.
+
+Olisipa hänellä ollut Tyykon taidot — hän ehkä olisi pystynyt paremmin
+kilpailemaan! Mutta hän oli perin vähäpätöinen tämän rinnalla, mitä
+esim. ulkonäköön tuli. Toveri oli kookas ja solakka, vartalo kuin
+muinaiskreikkalaisella ja sitäpaitsi — hänellä oli miellyttävät
+kasvonpiirteet. Hänen päänsä oli melkein liian pieni ruumiin kokoon
+verrattuna, otsa matala ja pieni suu. Mutta ilme oli harvinaisen
+tarmokas. Tämä kaikki miellytti Malinia, ja tuotti Hesselle surua.
+
+Mitä se auttoi, vaikk'ei Tyyko rakastanutkaan, kun Malin kerta oli
+niin syvästi kiintynyt häneen. Hesse makasi sohvalla aprikoiden tuota
+tuskallista kysymystä. Miten mahtoi oikein olla Malinin laita? Oliko
+hän tietoinen Tyykon välinpitämättömyydestä? Hän oli viime kesänä
+koettanut ottaa siitä selvää, mutta huonoin tuloksin.
+
+Hän oli loikoillut Hällströmin vinttikamarin sohvalla aivan niinkuin
+nyt tässä kotonaan. Piiat olivat askaroineet huoneessa. He olivat
+asetelleet mankeloituja vaatteita piirongin laatikoihin. Hän oli
+parastaikaa lukenut Hector Malot'n Koditonta. Se oli yksi niitä
+kirjoja, joita uskalsi muidenkin läsnäollessa lukea.
+
+Piiat olivat keskustelleet Malinista ja maininneet Tyyko Kiviojan
+nimen. Siinä se on eri nätti tyttö eikä ole poikakaan hullumpi! Hän oli
+höristänyt korviaan ja virkkanut kuin muina miehinä: Ei se Tyyko välitä
+Malinista kynnen mustuaisen vertaa! Piiat olivat tirskuneet eikä hän
+ollut uskaltanut katsoa heihin. — Ymmärtääkö Hanna kommerrusta? oli
+toinen, Stiina-niminen, kuiskannut toverilleen. Ja sitten oli tirskuttu
+taas. Hän oli suuttunut ja ärjäissyt: Mitä te tirskutte täällä! Tehkää
+työnne ja lapelkaa matkoihinne! Mutta silloin oli Hanna tuohahtanut:
+Onpas tämä nyt olevinaan... mokomakin Laidan kasvatti! Korkealle luulee
+kiipeävänsä, mutta katsokoon, ettei nuolaise, ennenkuin tipahtaa! Ja
+piiat olivat tempaisseet korin sangoista kiinni ja mennä rymistäneet
+alas.
+
+Se oli päivän selvää. Piiatkin olivat siis huomanneet hänen
+rakkautensa. Ja itse hän oli sen vielä heille paljastanut. Häntä oli
+kiukuttanut, ja kyyneleet olivat kohonneet silmiin. Hän oli heittänyt
+Kodittoman nurkkaan ja vaipunut synkkiin mietteisiin.
+
+Mutta se ei ollut kuitenkaan estänyt häntä Malinia ajattelemasta. Hän
+vaelsi metsissä, harhaili redin rannalla, ja kaikkialle seurasi häntä
+Malin, aina vain Malin. Hän oli tuntikaudet istuskellut rannalla ja
+katsellut merta. Aaltojen kohina ja tuulen laulu olivat jonkun verran
+tyynnyttäneet hänen sairasta sydäntään. Tuolla autiolla rannalla hän
+oli imenyt itseensä meren voimaa ja suolan kirpeyttä. Hän oli jo
+saattanut melkein pilkata itseään... uhmata elämää ja koko maailmaa.
+— Tuolla tavoin ladattuna hän oli lähtenyt paluumatkalle. Mutta —
+Hällströmin huvilan läheisyydessä, suurten koivujen katveessa, oli uhma
+jättänyt hänet. Se oli jäänyt tuonne rannalle, noiden myllertävien
+laineiden ja tohisevan tuulen leikkitoveriksi. Hänen oli tehnyt mieli
+itkeä.
+
+Toisinaan, kun Malin oli sattunut istumaan samassa seurassa, hän oli
+tahallansa maininnut Tyykon nimen. Silloin oli tyttö vilkastunut, hänen
+silmiinsä oli syttynyt ihmeellinen loiste. Oh, hän olisi voinut tuon
+loisteen vuoksi seurata häntä vaikka maailman loppuun! Hän oli istunut
+ja kuunnellut Malinin ääntä. Sen sointu oli ollut merkillinen. Siinä
+oli väreillyt kokonainen sävelten rikkaus. Hän oli kuunnellut sydän
+hellänä — aivan kuin olisi se paljosta takomisesta puutunut niinkuin
+käsi, kun hän Tyykon teltassa nosteli painoja. Heinänkortta pureskellen
+hän oli tuijotellut eteensä ja havahtunut siihen, että joku nauroi.
+Hän oli katsahtanut Maliniin ja ymmärtänyt, että hänestä oli tehty
+viittailuja. Itseään häveten hän oli viskannut heinänkorren maahan ja
+ruvennut matalalla äänellä selittämään Nestorille Graminaceae-heimon
+tuntomerkkejä.
+
+Oh, heinänkorsi — sehän oli aina ollut onnettomien rakastajien turva
+avuttomuuden hetkinä!
+
+Mutta — kuitenkin kaikitenkin — se oli sentään ollut ihanaa. Saada
+oleskella Malinin läheisyydessä, saada kuunnella hänen äänensä sointia
+— olihan sekin jotakin. Koirathan söivät niitä muruja, joita heidän
+herrainsa pöydältä putoili. Ja eikö hän ollut jostakin lukenut,
+kuinka onneton rakastaja oli ylistänyt kilpakosijansa silmiä: Oi,
+te kadehdittavat, jotka saatte hänet nähdä! Hän ei ollut pystynyt
+kohoamaan tuollaiseen epäitsekkyyteen. Hän oli ylistänyt omia silmiään!
+
+Niin olivat päivät kuluneet. Hän oli opettanut satamakapteenin
+poikaa, syönyt herrasväen kanssa ja — ollut onneton. Välistä hän oli
+pistäytynyt Malininkin kotona. Tytön vanhemmat olivat kohdelleet häntä
+ystävällisesti. Varsinkin isä oli puhellut paljon hänen kanssaan.
+Syvästi uskonnollisena hän oli kääntänyt keskustelun hengellisiin
+asioihin. Hesseä ne olivat syvästi liikuttaneet. Matlinilla hän oli
+usein saanut kuulla, etteivät hihhulit olleet oikeassa. Isäntäkin oli
+kerran sanoa jurauttanut: Nii-en opissa on moni tul-lut hul-luksi.
+Vanha merikarhu oli kauhistunut liikutuksia, — Arvaahan sen, et-tä jos
+yhtä paik-kaa rau-asta vii-lalla kihnu-tetaan, niin tu-len se ot-taa!
+Matlinin ukko oli ollut oikeassa. Hessen sydän oli ottanut tulen, mutta
+se ei ollut palanut rakkaudesta Jumalan Poikaan, vaan — Maliniin.
+
+Häntä oli siis aiottu käännyttää —ja välipä tuolla. Jos hän sen kautta
+olisi päässyt lähemmäs Malinia, hän olisi kääntynyt. Hän olisi istunut
+vaikka viikon seuroissa, jos vain Malin senkään vuoksi olisi rakastanut
+häntä. Mutta tyttö kammoi seuroja itsekin, eikä siis ollut kannattanut
+uhrautua.
+
+Malinin isä oli käynyt muutamia luokkia lyseota ja muisti vielä vähän
+latinaakin. _Fugit irreparabile tempus._ Osasiko Hesse sitä kääntää?
+Oh, hän oli suorittanut tehtävän sangen vaivattomasti. Siinä hän
+ainakin liikkui omalla alallaan. — Aika kuluu peruuttamattomasti.
+Tuo lause oli saanut hänet surulliselle päälle. Oli tuntunut siltä,
+kuin sillä olisi ollut jonkinlaista yhteyttä Malinin ja hänen
+läheisyydessään vietetyn kesän kanssa. Tyttö luisui pois, yhä
+kauemmas... yhä varmemmin, kuta lähemmäs syksy ehti. Oli turhaa
+tavoitella häntä enää koulun alettua.
+
+Niin, — se oli alkanut taas, toista kuukautta sitten. Toverit olivat
+palanneet itsekukin taholtaan. Oli ollut hauskaa havaita, kuinka
+pitkiksi he olivat venyneet. Koli-Onnikin oli kuin mikäkin jättiläinen,
+päätä pitempi kaikkia muita. Mutta samanlainen avuton ilme asui yhä
+hänen kalvakoilla kasvoillaan, ja samalla tapaa hän pärisytti poskiaan
+kuin ennenkin. Hän ei pitänyt koulunkäynnistä. Sohlströmin Lahja oli
+myös miehistynyt. Hän oli alkajaispäivänä astellut poikajoukossa kuin
+mikäkin ylhäinen... kuin jokin turisti, joka on tullut katsomaan, mitä
+nähtävyyksiä tämän kaupungin oppilaitos tarjosi. Hän oli jutellut
+harvakseen, mutta hänen olemuksestaan ei ollut hävinnyt tuo tuttu
+tyttömäinen leima. Se oli säilynyt, vaikka varsi olikin venynyt ja ääni
+käynyt römeämmäksi.
+
+Lahja oli koettanut näyttää miehekkäältä. Paiskatessaan kättä
+tovereilleen hän oli mörissyt: Terrr-veh! Mutta pään asento oli
+juorunnut, että hänessä oli naista, mamsellia. Hän oli suhtautunut
+sangen ystävällisesti Hesseen ja virkahtanut: No... sinä et ainakaan
+ole viitsinyt kasvaa! Hän oli lausunut sen ikäänkuin kehuen... kuin
+olisi se hänen mielestään ollut jokin erikoinen saavutus.
+
+He olivat saaneet yhden uuden opettajankin — lehtori Johannes
+Kilpeläisen. Häntä kutsuttiin »Pikku ryssäksi», koska hän oli kotoisin
+Inkerinmaalta. Asianomainen olisi varmaankin ollut tuosta pahoillaan,
+jos olisi sen tiennyt, sillä kaikesta päättäen hän oli rehellinen
+isänmaan ystävä. Pienenä, punaisena ja käheänä hän seisoi luokan edessä
+ja teki selkoa Puolan historiasta.
+
+Juhana III Sobieski — siinä oli miesten mies! Hän ei tyytynyt vain oman
+rappeutuvan valtakuntansa kohentamiseen, vaan auttoi naapureitakin. Kun
+turkkilaiset 1683 piirittivät Wieniä, hän riensi Itävallalle apuun ja
+löi vihollisen kaupungin porttien edustalla. Juhlajumalanpalveluksessa,
+joka voiton johdosta Pyhän Tapanin kirkossa pidettiin, saarnasi pappi
+tekstistä: Es war ein Mann von Gott gesandt, der hiess Johannes!
+
+Pojat ihastuivat häneen. Todellakin — lehtori Kilpeläinen oli
+kuin Jumalan lähettämä tekemään historian tunteja eläviksi.
+Entinen oli ollut kuiva ja ikävä. Hän ei ollut välittänyt muusta
+kuin vuosiluvuista. Milloin Rooma perustettiin? Milloin Sulla
+kuoli? Viimeksimainitulla kysymyksellään hän luuli leikanneensa
+hyvänkin viisauden. Sitä ei nim. sanottu oppikirjassa, vaan alkoi
+kysymyksessäoleva kappale sanoilla: Seuraavana vuonna Sulla kuoli...
+Helppohan oli suorittaa vähennyslasku... 1 pois 79:stä. Tämä opettaja
+oli puhunut aina historian luurangosta. Sen muodostivat vuosiluvut.
+Hyvä — mutta seitsemäätoista käyvät pojat olisivat halunneet jo hiukan
+»lihaakin» maistaa. Sitä antoi nyt heille Kilpeläinen, Pikku ryssä.
+
+Oli toisiakin opettajia, joista he erikoisemmin pitivät, esim. lehtori
+Fogman, Petter Gustaf Fogman. Hän opetti kreikkaa.
+
+Hesse muisti aina sen merkillisen päivän, jolloin lehtori Fogman oli
+tullut luokkaan ja tiedustellut, ketkä latinan lukijoista halusivat
+ruveta kreikkaa opiskelemaan. Se oli tapahtunut viidennellä luokalla.
+
+Heitä oli ilmoittautunut seitsemän. Se oli tuosta vanhan
+klassillisuuden ihailijasta nähtävästi tuntunut kovin vähäiseltä,
+koskapa hän oli huudahtanut: Ja mitä tulee sitten teistä
+toisista? Sallikaa minun sanoa, hyvät herrat... käräjäkirjureita
+ja protokollasihteereitä... jonninjoutavia memorialisteja ja
+turhanpäiväisiä musteentuhrijoita! Mutta näistä seitsemästä (hän
+oli viitannut Hesseen, joka istui edessä) — näistä tulee oppineita
+kuin vanhan ajan seitsemän viisasta... professoreja ja tiedemiehiä,
+runoilijoita ja taiteilijoita — _doctissimi viri et praeclarissimi_ —
+sillä kreikankieli on sivistyksen kruunu, tietäkää se! — Ja hän oli
+katsellut muhoillen noita seitsemää uskalikkoa, jotka olivat rohjenneet
+lähteä maineen korkeita tikapuita kapuamaan. — Hesseen nähden se
+ennustus kuitenkin meni täydellisesti myttyyn, kuten myöhemmin saamme
+nähdä.
+
+Lehtori Fogman oli mukava mies. Ääni rämeä, esiintyminen hiukan
+karheaa, mutta nauru sydämellistä ja vilpitöntä. Hän suhtautui
+oppilaihinsa kuin isä poikiinsa. Kertoen heille kaikenlaisia kaupungin
+asioita, rahatoimikamarista köyhäinhoitohallitukseen asti, hän istui
+leveänä opettajapöydän takana, heitellen tulitikunpätkiä olkansa
+yli. Hänellä oli sellainen omituinen tapa. Pojat saivat kuulla, että
+hän, Petter Gustaf Fogman, oli jäsenenä niin hyvin valtuustossa kuin
+kirkkoneuvostossakin, ja etteivät asiat ilman häntä olisi saaneet niin
+suotuisaa päätöstä kuin mitä saivat. Kaupungin tuloja menoarvio...
+Herra varjele! — sellaisia menoeriä, _momentteja_... (lehtori
+alleviivasi aina jokaisen vieraskielisen sanan) — aivan kuin olisi
+tämä kaupunki jokin Rooma, jota piti suihkukaivoilla ja voittokaarilla
+koristaa! Ei — hän, lehtori, oli lyönyt topakasti vastaan, ja nyt
+saivat Laidankin asukkaat kiittää häntä veroäyrin halpuudesta. Ja
+silloin hän oli merkitsevästi katsahtanut Hesseen.
+
+Hän opetti myös kauppakoulussa ja laski toisinaan leikkiä noilla
+sivistyksen lapsipuolilla — niinkuin hän sen oppilaita nimitti.
+»Sillinkääntäjät» säälittivät häntä. Miten olisi mahtanut heidän
+käydä, jollei suopea Kohtalo, Moira, olisi ohjannut lehtori Fogmannia
+ottamaan muutamia tunteja tuon koulun opetusohjelmasta. Nyt heidän
+keskuudessaan liikkui mies, joka tunsi Ateenan yhtä hyvin kuin
+tämän Pohjois-Pohjanmaan kaupungin, ja kuin säälistä sirotteli
+klassillisuuden kultajyväsiä heidän karkeille kämmenilleen.
+
+Toisinaan hän esitelmöi venäläisestä sivistyksestä. Sivistys —
+se nyt oli aivan liian hieno sana itäisen naapurimaan oloista
+puhuttaessa. Barbaria olisi ollut paremmin paikallaan. Olihan niillä,
+ryssärievuilla, tosin uudempi kaunokirjallisuus melkoista. Mutta
+yleensä olivat venäläiset niin sivistymättömiä, että ainoastaan yksi
+kymmenesosa taisi lukea ja kirjoittaa. Kun entisen keisarin sairauden
+aikana annettiin säännöllisesti bulletiineja, joissa hovilääkäri
+kulloinkin ilmoitti hallitsijan terveyden tilan, kerääntyi toisinaan
+suuri ihmisjoukko jonkin sähköpylvään ympärille odottamaan, että
+olisi joku lukutaitoinen ilmestynyt joukkoon tulkitsemaan tuota
+valkoista paperia... Niin ryökäleen _analfabeettejä_ ne olivat! (A
+propos — mistä muuten johtui sana _analfabeetti?_) Samppa Gutzén sai
+siihen vastata, ja esitys jatkui. Kuta pitemmälle lehtori ehti, sitä
+sivistymättömämmiksi muuttuivat ryssäparat. Lopuksi ei koko avarasta
+Venäjänmaasta löytynyt juuri ainoatakaan, joka olisi osannut lukea ja
+kirjoittaa. Sellaisia musikoita ne olivat!
+
+Joka syyslukukauden alussa hän muuten piti tuon saman esityksen
+vasta-alkajille. Pojilla oli tallessa tuo puhe, jonka joku koiranleuka
+oli joskus pikakirjoituksella merkinnyt muistiin. Siinä kävi
+venäläisten yhtä ohrasesti. Sivistymättömiä, tietämättömiä raukkoja,
+jotka eivät osanneet muuta kuin moliu... jumalankuvaa kumartaa! Jota
+vastoin Kreikassa... siellä runoili jokainen suutari ja räätälikin!
+Yksin loppulausekin oli uskollisesti jäljennetty: Aloitetaanpa nyt
+niitä aakkosia! — Se huvitti poikia tavattomasti.
+
+Mutta — välipä sillä. Kuten sanottu — tunnit muodostuivat hauskoiksi.
+Oli parhaillaan Venäjän ja Japanin sota. Pojat seurasivat innostuksella
+sotauutisia, ja jokaisesta ryssien tappiosta iloittiin. Lehtori oli
+myös tavattoman innostunut. Toinen puoli tunnista kulutettiin viime
+taistelujen selostamiseen.
+
+Missäs olivat nyt ryssät selkäänsä saaneet? Pojat: Shaho-joella!
+Lehtori: Kuinka paljon oli kaatunut kummallakin puolen? He lukivat kuin
+kirjasta: 40.000 venäläistä ja 20.000 japaneesia!
+
+Niin... se oli kuitenkin tainnut jäädä ratkaisematta se taistelu. Mutta
+— kuka osasi sen laulun, jossa puhuttiin Jantain kaivoista?
+
+Osattiinhan se — joka pekka. Hesse sai lausua sen:
+
+    Japaneesit Jantaissa
+    kaivoja punttaa,
+    Kuropatki laivallansa
+    pakohon jo junttaa...
+
+Niin... ne kansanmiehet olivat toisinaan mestareita lauluja tekemään.
+Kukaties sekin mies, joka oli nämä säkeet kirjoittanut, olisi oppia
+saatuaan kyennyt niittämään laakereita _Muusain_ palveluksessa. Ja
+lehtori siveli miettiväisenä partaansa ja katseli kirkkopuistoon, jossa
+runoilijan patsaan päälaelle oli yöllä satanut lunta. Tänä vuonna tuli
+talvi varhain.
+
+Mutta — noista vapaaseen haasteluun käytetyistä hetkistä huolimatta,
+ehdittiin läksyt sentään mainiosti läpikäydä. Äläpäs, että Fogman
+olisi niitä unohtanut, vaikka he toisinaan sitä toivoivat! Lehtori
+jutteli lapsistaan. Olivatko pojat panneet merkille, että tytöt
+tulivat isäänsä ja pojat äitiinsä? Joo... hänelläkin oli tytär,
+Aino Somikki Suometar, joka oli etevä, niin tavattoman etevä! Neljä
+laudaturia ylioppilaskirjoituksissa! Mutta Aino Somikki oli tullutkin
+häneen, itse pappaan, jolla ei myöskään ollut pää puusta. Jota vastoin
+pojat... (lehtori hymyili säälivästi)... Kauko-parkakin tyhmä kuin
+pässi. Hänestä saattoi sanoa, että hänen päässään oli vain surmjölk,
+karduspapper o' knapustenar... Mutta — hän oli tullutkin äitiinsä...
+
+He nauroivat, ja sekös yllytti lehtoria jatkamaan. Hän kertoi
+kävelyretkistään. Hänen oli tapana iltaisin tehdä pieni _rondi_...
+kiertää sieltä Laidan ja aseman kautta. Kuten roomalainen senaattori
+hän halusi todeta, että yhteiskunta kehittyi säännöllisesti. Näillä
+retkillään hänellä tavallisesti oli mukanaan rouvansa ja pystykorvansa,
+»Huli». Mutta — omituista: kun hän aloitti esityksensä, hän melkein
+poikkeuksetta sanoi: Minä, Huli ja mamma. Siitä saivat oppilaat arvata,
+että hän piti Hulia vaimoaan viisaampana.
+
+Tuo kaikki olisi tuntunut jonkun verran ilkeältä, jollei sitä olisi
+osattu ottaa huumorin kannalta. Ymmärrettiin, että lehtori tahtoi
+ennen kaikkea korostaa itseään, ja siinä joutui rouva-parka kuin
+vahingossa viimeiseksi. Ja huumorin kannalta sen otti lehtorikin —
+kaiken muun paitsi itsensä korostamisen. Siinä hän ei ymmärtänyt
+leikkiä ollenkaan, eikä siitä uskallettu koskaan leikillä puhua —
+paitsi äärimmäisen varovaisessa muodossa. Mutta silloinkin piti
+siihen lisätä hyvä annos jotakin hyväntahtoisen kehuvaa — ja lehtori
+nielaisi leikin sydämellisesti nauraa röhöttäen. Hän piti siitä, että
+oppilaat kääntyivät hänen puoleensa kaikenlaisissa asioissa. Ja pojat
+käyttivätkin sitä hyväkseen. Mutta se ei koskaan onnistunut tunnin
+alussa. Ei — ensin oli koulutehtävä suoritettava ja sitten vasta
+tarinoitiin. _Res severas in crastinum differo_ — se ei käynyt päinsä
+hänen, Petter Gustaf Fogmanin, tunnilla. Nuo tunnit muodostuivat
+niin rattoisiksi, että venäjänlukijat kateellisina kuuntelivat
+»grekiläisten» kertomuksia. Ja taisipa yksi ja toinen heistä katua,
+ettei ollut valinnut kreikkaa venäjän asemesta.
+
+Hesse oli päässyt heti alussa hyviin väleihin lehtori Fogmanin kanssa.
+Kieliä rakastavana hän suuresti innostui tuohon vanhan Hellaan
+kieleen. Siinä oli hänen mielestään samanlaista juhlallisuutta ja
+arvokkuutta kuin latinassakin, vaikka viimeksimainittu sittenkin oli
+arkipäiväisempää... kuin jollakin tavoin kovempaa ja kalskahtavampaa.
+Se kai johtui siitä, että sen käyttäjät olivat haastaneet maailmalle
+enimmäkseen miekoin, kilvin ja keihäin — kun taas kreikkalaiset olivat
+puhuneet ihmiskunnalle lauluin, soitoin ja seppelin. Se oli antanut
+tälle kielelle sen suurenmoisen sulavuuden, sen sointurikkauden
+ja hämmästyttävän notkeuden, josta sitten myöhempinä aikoina
+myös roomalaiset ottivat oppia. Hesse oli huumaantunut. Hänen
+seitsentoistavuotias sydämensä oli herkkä ja vastaanottavainen.
+Siinä oli rakkaus pitänyt juhliaan — joskin sangen surunvoittoisia.
+Mutta — juuri sen vuoksi hän ymmärsi erinomaisesti noita muinaisen
+Hellaan traagillisia henkilöluomia, joille ei ole vertaa minkään
+maan kirjallisuudessa. Hän tuli sangen murheelliseksi kuullessaan
+Oidipoksen onnettomasta elämästä, ja Antigonen kaunis satu liikutti
+häntä ihan kyyneliin. Hän itki hautakammioon suljetun neidon surullista
+loppua, ja haltioitui ajatellessaan, että Haimon, Kreonin poika,
+Antigonen sulho, surmasi itsensä morsiamen ruumiin ääressä. Noissa
+molemmissa kertomuksissa esiintyi rakkaus ihmisen kärsimyksenä —
+vääjäämättömänä kohtalona, jota ei voitu välttää. Ja hänen surullinen
+sydämensä joi lohtua Ariadnen murheellisesta tarinasta, joka kaikessa
+traagillisuudessaan oli kaunis kuin kesäisen auringon lasku...
+
+Näihin aikoihin hän hautaili toista rakkauttaan. Sekin oli jäänyt
+autiolle saarelle yksikseen, ja sen oli siis kuoltava nälkään. Mutta —
+kuolinkamppailu ei enää tuntunut niin vaikealta kuin alussa. Rakkauden
+esine vaelsi aivan kylmänä hänen ohitseen. Näytti, kuin ei Malin olisi
+halunnut tunteakaan häntä.
+
+Toissa päivänä hän oli viimeksi pistäytynyt tytön kotona. Olihan
+hänellä hyvä syy, kun veljet olivat luokkatovereita. Mutta keittiössä
+olivat Hanna ja Stiina virnistelleet hänelle, kun hän oli tiedustanut,
+oliko Ruben kotona. Se oli Malinin vanhempi veli.
+
+Malinia kai sinä tähtäät! oli Hanna nauranut.
+
+Se oli ollut sellainen isku, jota oli mahdoton toista kertaa kestää.
+Mokomatkin luntut! Hän oli puhaltanut portista kadulle tulipunaisena
+vihasta. Ikipäivinä hän ei astuisi siihen taloon!
+
+Eikä hän astunutkaan. Hän haki lohdutusta muualta. Ja tällä kertaa hän
+sitä löysi.
+
+
+
+
+XII.
+
+
+Paula Posio oli pieni tytönpallukka, kauppakoulun ensi luokalla. Hän
+oli rikkaan maakauppiaan tytär ylimaasta, hiukan miesmäinen puheissaan.
+Viisitoistavuotiaaksi hän teki tavallista kehittyneemmän vaikutuksen.
+Kasvot punakat ja pyöreät, vartalo tukeva, nenä pieni ja nykerö, mutta
+silmien lämpö johdatti mieleen korpimaiden takkatulet — tuollaisen
+leppoisan loisteen, jonka ääressä viluisen on hyvä kyyröttää. Ja Hesse
+kaipasi lämmitystä, tuollaista hiljaista osanottoa, joka rajoittui vain
+ystävälliseen sanaan ja hellään kädenpuristukseen.
+
+Heidät esitettiin luistinradalla, ja se tapahtui seuraavasti.
+
+Hesse oli luistelemassa muutamana helmikuun iltana. Hän koetti
+tällä tavoin haihduttaa ikäväänsä. Olihan somaa luistella suuressa
+koululaisparvessa kädet selän takana ja ylhäisen kylmästi tarkastella
+toisia — varsinkin tyttöjä. Ne saivat hänen puoleltaan osakseen
+säälittävän hymyn. Naisrievut — luulivat olevansa tärkeitäkin tekijöitä
+yhteiskunnassa, mutta kyllä ilman heitäkin toimeentultiin! Hesse
+oli verhoutunut äänettömyyteen, ei jutellut kenenkään kanssa, mutta
+siitä huolimatta nautti, saadessaan olla suuressa poikaparvessa.
+Luokkatoverit iskivät hänelle silmää. Hesse-pojan alakuloisuuden syy
+kyllä tiettiin.
+
+Hesse... helekkarissa, tuuhan tänne!
+
+Se oli Iinatin Kalle, Hessen luokkatoveri.
+
+Mitä nyt —?
+
+No... katohan poikaa... perkule, kun aijaa ohi kuin kuvernööri! Tuuhan
+nyt tänne!
+
+Hesse luisteli luo: Mitä sulla nyt on —?
+
+Kalle: Tuuhan mukkaan.
+
+Kalle tarttui häntä käsipuolesta ja juoksutti paviljongin luo. Siellä
+yhdellä nurkalla pani pieni, pyöreä neitosen alku parhaillaan luistimia
+jalkaan.
+
+Saanko minä esittää... tässä on Hesse Karlsson... meiän luokan nuori
+Wertteri, ja neiti Paula Posio.
+
+Kalle Iinatti puhui hitaasti, hiukan kankeasti... kuin olisi lukenut
+juhlapuhetta ulkoa. Häntä kutsuttiin tavallisesti »Suomi öyväkkeeksi»,
+sillä hän oli perso sikarille. — Onko sulla niitä öyväkkeitä...
+pannaanpa savuksi, se oli hänen tavallinen kysymyksensä, Hän oli nim.
+tarkka, äärimmäisen tarkka — karhusi kadullakin kymmentä penniä, jos
+tiesi toisen jääneen velkaa.
+
+Sen isällä on kaksituhatta porua, kuiskasi Kalle Hessen korvaan,
+röhähti merkitsevästi ja jätti heidät kahden kesken.
+
+Hesse oli hämillään. Mitä Kalle oikeastaan oli tarkoittanut? Pitikö
+hänen nyt ruveta tuon tumppanan kavaljeeriksi koko pitkäksi iltaa?
+
+Saisittekkoon te, herra Kaalsonni, tuon luistimen riivatun paremmin
+jalakaan?
+
+Tyttö särki ärrää, ei tosin isosti, mutta kuitenkin tuntuvasti.
+
+Mikäs auttoi — Hessen oli laitettava luistin kuntoon. Hän oli
+polvillaan jäällä, ja pikku neiti katseli ystävällisesti lempeillä,
+ruskeilla silmillään. Hesse ehti havaita, että tällä oli luja otsa,
+tiukalle kammattu tiheä tukka, jonka väriä oli vaikea määritellä näin
+sähkövalossa. Mutta mustalta se näytti.
+
+Kun luistin oli saatu jalkaan, nousi Paula ylös, rupesi korjaamaan
+pukuaan ja virkkoi: Hamerääppänäkin meinaa puota.
+
+Hakaneula hampaissa hän piukotti hameensa vyötäröä, hymyillen samalla
+pojalle aivan huolettomasti. Olipa se maalainen... niin merkillisen
+vapaa ja ujostelematon! Hesse teki sen havainnon, että tyttö koetti
+peittää tottumattomuuttaan tuolla miesmäisellä, hiukan karkealla
+kielenkäytöllä.
+
+No... näyttäkääpä nyt sitä ytterkanttia.
+
+Hesseä hermostutti. Kaikennäköisiä ryömäkeriä se Iinatin Kalle
+paiskasikin hänen niskoilleen! Hän tarkasteli tovereitaan, koettaen
+näiden kasvoilta lukea, mitä nämä arvelivat. Mutta Iinatin Kalle kulki
+isossa poikaparvessa, heilutti kättään ja huusi jotakin, jota Hesse ei
+erottanut. Ja sitten koko joukko purskahti nauramaan.
+
+Siellä oli Gutzénin Samppa, Eino Åman, köyhän papinlesken poika, ja
+Stelanderin Aarne — kaikki luokkatovereita. He pitivät Hesseä silmällä.
+
+Hesse... helkkarissa, pussaa jo! suhautti Eino Åman kämmenensä
+suojasta, kun Hesse tyttöineen luisteli ohi. Ja sitten kajahti taas
+nauru, josta selvästi erotti Samppa Gutzénin professorimaisen,
+harvatahtisen höhötyksen.
+
+Mutta Hesse oli jo haarniskoitunut. Hän ei välittänyt toverien
+ivahuudoista. Jokin pettämätön vaisto oli kuiskannut hänelle, että hän
+vihdoinkin oli löytänyt tytön, jota ei toinen häneltä riistäisi. Hän
+oli rakastunut. Paula Posion ruskeat samettisilmät hohtivat lämpöä kuin
+takkatuli jossakin korven uudistalossa.
+
+He luistelivat koko illan. Kun soittokunta lopetti, hän saatteli
+daaminsa kotiin. Tämä asui Kirkkokadulla, viskaalin talossa. Oho...
+hienopa oli kortteeri ylimaan tyttärellä!
+
+Seurustelutapoihin kuului, että piti hetkisen pakista porttikäytävässä,
+ja Hesse tietysti seurasi tapaa. He siis juttelivat yhtä ja toista.
+Paula kertoi isänsä poroista. Ne sitten olivat menentelijöitä! Syksyllä
+niitä ei tahtonut saada kiinni ollenkaan. Heidän Riku-renki oli
+kerran koettanut heittää Isoakorvaa, mutta koko päivän oli, koranus,
+hiihdättänyt, ennenkuin onnistui...
+
+Hesseä hirvitti. Hän ei ollut tottunut siihen, että tytöt kiroilivat.
+Sillä tuo outo sana ei voinut olla muu kuin kirous. Eikö nyt neiti
+Posio ymmärtänyt, ettei sellainen sopinut... sivistyneessä seurassa
+olletikaan. (Hesse tunsi olevansa niin tavattoman paljon yläpuolella
+toista — aivan kuin hieno aatelisherra tavallisen karkean talonpojan
+rinnalla.) Hän käytti huoliteltua kieltä, paljon huolitellumpaa kuin
+tavallisesti. Sen hän teki tarkoituksella. Eikö tyttö todellakaan
+huomannut, että tämä kaikki oli tarkoitettu hänen ojentamisekseen?
+Mutta ei näyttänyt siltä. Paula vain nauroi huolettomasti, jutellen
+entiseen tapaansa.
+
+Tukeva herrasmies sukelsi portista kadulle, palttoonkaulus pystyssä ja
+hopeanuppinen keppi kädessä. Paula Posio niiata nyksäytti, ja herra
+nosti lakkiaan.
+
+Viskaali... riivattu! kuiskasi hän Hesselle. Nyt se kiusaa minua, kun
+näki mulla kavaljeerin.
+
+Oi, kuinka tuo sorahtava r loukkasi Hessen klassillisuuden hiomaa
+korvaa! Eikö tuollaisesta nyt voinut päästä? Olihan Demostheneskin
+sorakielinen, mutta ahkeralla harjoituksella kuitenkin päässyt viasta
+ja kehittynyt yhdeksi maailman kuuluisimmista puhujista. Paula
+Posiolta ei vaadittu sellaisia saavutuksia. Hesse päätti ruveta tyttöä
+treenaamaan.
+
+Mutta — yhtäkaikki... hänessä oli kuitenkin jotakin, joka veti
+puoleensa, jotakin kotoista ja turvallisuutta herättävää. Hänen äänensä
+värähti toisinaan syvästi — aivan kuin jokin urkuharmoonion matalampi
+sävel, joka vienosti vavahtelee. Siinä oli jotakin kyyneleistä...
+jotakin itkuvalmista, joka karheiden sanojen vastakohtana vaikutti
+omituisesti. Malin Hällströmillä oli samanlainen ääni, ehkä vieläkin
+kauniimpi. Mutta Paulankin puheessa soinnahti pehmoinen, hiukan
+surumielinen sävel. Se ilmaisi, että tyttö oli tunteehisempi, kuin
+miltä tahtoi näyttää. Ilmeisesti hänkin oli mielistynyt toveriinsa ja
+tämän kaupunkilaiseen käytökseen.
+
+Paula esitti: Eikö heitetä kalosseja pois?
+
+Hesse ei äkkiä käsittänyt, mitä toinen tarkoitti. Mutta kun tämä ojensi
+kätensä lausuen nimensä, hän tajusi. Hän oli tahtonut esittää lähempää
+tuttavuutta!
+
+Hesse, virkkoi hän hiukan nolona. Oikeastaan minä olen Hesekiel, mutta
+sitä muotoa ei käytetä juuri koskaan.
+
+He juttelivat vielä hetkisen, kunnes Paula yhtäkkiä huudahti: Nyt on
+lähdettävä lukemaan! »Sokrates» on ankara herra. Meillä on huomenna sen
+tunti.
+
+Niin... lehtori Fogman. Häntä kutsuttiin sillä liikanimellä. Vai oli
+heillä huomenna hänen tuntinsa. No niin... hänenkin oli mentävä kreikan
+sanoja hakemaan. Heilläkin oli »Sokrateen» tunti.
+
+Hän heitti hyvästit, ja Paula hymyili viehkeästi: Hyvästi Hesse, ja
+kiitos seurasta...
+
+Hän lähti painamaan kotia kohti. Merkillistä! Oliko tämä taas heräävää
+rakkautta? Oh, miksi tuo sana nyt tuntui hänestä niin arkipäiväiseltä?
+R-rakkauttako? Johtuiko se tuosta sorahtavasta r-äänteestä?...
+Amor-r... agapee... oli hyvä, ettei sanan kreikankielisessä vastineessa
+löytynyt ärrää. Se tuotti hiukan helpotusta. Mutta — miten olikaan...
+tyttö oli kuitenkin, erikoinen... e-r-rikoinen... perhanan ärrä! Sehän
+särki koko lumouksen kuin voimakkaasti viskattu kivi kiiltävän peilin
+pinnan!
+
+Hän silmäsi taivaalle. Siellä tuikkivat Otava ja Aaronin sauva. Ne
+välkkyivät kuin loistavat jalokivet. Hänhän oli ennenkin vedonnut
+tähtiin... nuoren elämänsä tärkeissä ratkaisukohdissa. Niin hän teki
+nytkin. Nuo välkkyvät avaruuden timantit toivat hänen mieleensä Paula
+Posion silmät.
+
+Ne olivat kieltämättä kauniit... harvinaisen säteilevät ja ilmehikkäät.
+Niiden pohjalla paloi tuli, lempeästi lekottava liesivalkea. Hesse oli
+kauan kyyrötellyt viluissaan. Nyt hän oli löytänyt lämmittelypaikan.
+Paula Posion silmät olivat sen hänelle ilmaisseet.
+
+Kotipihalla hän pysähtyi. Oli samanlainen ilta kuin kaksi vuotta
+sitten, jolloin hän oli palannut Viktorian kotoa. Missähän tämä nyt
+mahtoi olla? Hesse oli kuullut, että Viklundit olivat muuttaneet
+takaisin Ruotsiin, Luulajaan. Siellä oli suuria sahalaitoksia, ja
+Viktorian isä oli saanut edullisen paikan. Sitäpaitsi ei Viktorian äiti
+ollut kuulemma viihtynyt täällä.
+
+Hessen sydämeen pisti. Viktoria oli ollut suloinen. Miksei hän ollut
+osoittanut myötämielisyyttä? Hänenkin äänensä oli ollut miesmäinen...
+käheä ja oikeastaan ruma. Mutta siinä oli sittenkin soinnahtanut
+jotakin... jotakin avuttoman tapaista... kuin tukea ja turvaa etsivää,
+joka aina herätti hänen ritarilliset vaistonsa henkiin. Miksei hän
+ollut saanut ojentaa auttavaa kättä? Viktoria... minä tuen sinua
+käsivarresta. Luistellaan... luistellaan läpi elämän...
+
+Hän meni katsomaan entisen luistinratansa paikkaa. Nyt siinä oli korkea
+kinos, ja joku katuvarren asukkaista oli unohtanut sen nokalle joitakin
+lapsenriepuja. Hesse potkaisi niitä. Ne sitten hakivat omituisia
+kuivaamispaikkoja! Tuulikinhan ne tuosta veisi. Rääsyjä...r-rääsyjä!
+Taas muistui hänen mieleensä Paula Posion sorahtava r. Pahusko se
+oli hionutkin hänen korvansa niin hienoksi, ettei tuosta nyt päässyt
+rauhaan!
+
+Hän huokasi ja tallusteli sisään luistimet kainalossa.
+
+Seuraavana päivänä koulussa hänet otettiin iloisesti vastaan. Kaikki
+istuivat juhlallisina ja tuijottivat taululle. Hän oli myöhästynyt
+rukouksista. Mitä... kuka hävytön —?
+
+Taululle oli piirretty poika ja tyttö. Poika luistimet jalassa, kädet
+selän takana, kurotti huuliaan pientä, paksua tytöntypykkää kohti, joka
+iloisesti nauraen sanoi: »Minun isälläni on kaksituhatta por-roa! Hesse
+tunsi itsensä ja Paula Posion. Se oli Gutzénin Sampan käsialoja. Kyllä
+hän arvasi. Samppa oli mainio piirustaja, mutta olisihan hän saattanut
+käyttää lahjojansa parempaankin.
+
+Hän sutaisi piirustuksen pois. Olikin jo aika, sillä opettaja astui
+luokkaan.
+
+Sillä tunnilla ei Hesse paljon seurannut. Hänen sisunsa kiehui. Toverit
+olivat asettuneet taas häntä vastaan. Niille ei sitten ollut mikään
+pyhää... ei rakkauskaan! Hesse tunsi voimakasta myötätuntoa pilkattua
+ystäväänsä kohtaan. Pilkatkoot! Hän asettuisi tätä puolustamaan.
+Viis siitä, vaikka hän rääkkäsi ärrää ja oli muutenkin käytökseltään
+puolivillainen. Hänellä oli kuitenkin hyvä sydän, ja sehän oli pääasia.
+
+Tämä toverien asenne ratkaisi lopullisesti hänen suhteensa Paulaan.
+Hän kiintyi tyttöön koko sielustaan. Hänellä oli sellainen merkillinen
+kyky kasvaa vastoinkäymisissä. Siinä oli hänen elämänsä voiman
+suuri salaisuus. Hän tuli henkeä täyteen ja kohotti päänsä pystyyn.
+Niinkuin ennen rautatien pajassa, kun hitsauskipunat räiskyivät
+hänen silmilleen, hän otti nytkin vastaan nuo monet pistopuheet ja
+letkaukset. Ja hän teki saman havainnon kuin silloinkin: ne eivät
+polttaneet.
+
+Hän seurusteli siis Paulan kanssa joka ilta. Sunnuntaisin ja
+lupapäivinä he tekivät pitkiä kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle.
+Hessellä oli silloin erinomainen tilaisuus opettaa tyttöä. Esitelmöiden
+Kreikan ja Rooman mytologiaa hän pänttäsi tämän päähän monta kaunista
+pikku juttua. Ja jälleen sukelsi esille tuo vanha lause: _Amicus amico
+carus est_ — mutta sillä erotuksella, että toinen amicus nyt oli
+muuttunut _amicaksi_. Se sopi siten paremmin.
+
+Paula katseli ihaillen oppinutta kavaljeeriaan, joka puhui merkillisen
+sujuvasti ollakseen vasta kuudesluokkalainen. Hän oppi paljon sinä
+talvena, oppi hienon käytöksen alkeet... sai tietää, ettei tyttöjen
+sopinut kiroilla. Ja hän häpesi, että oli käyttäytynyt niin tyhmästi,
+korjannut pojan läsnäollessa hamettaankin ja vielä hakaneula
+suupielessä — aivan kuin joku piiantallukka! — Kun sitä on pönteri,
+niin mistäpä sitä osaa, nauroi hän kyynelet silmissä.
+
+Tuollaisia pikku kompastuksia sattui kyllä vielä... silloin tällöin.
+Mutta se ei Hesseä enää surettanut. Paula oli nyt tietoinen siitä, mikä
+sopi, mikä ei. Toista harmitti vain se, ettei tyttö oppinut käyttämään
+d:tä oikealla paikalla. Hän saattoi esim. sanoa: mahtodonta. Siinä
+pisti jälleen puolivillaisuus esiin. Mutta Hesse jatkoi itsepintaisesti
+sivistystyötään, ja lukukauden lopulla Paula jo haasteli sangen sirosti
+ja näppärästi.
+
+Tuli sitten kesä, ja koulu loppui. Paula matkusti kotiinsa ylimaihin.
+Hänellä oli sama matka Kalle Iinatin ja tämän sisaren kanssa. Hesse oli
+heitä polkupyörällä saattamassa ensimmäiseen majataloon.
+
+Siellä, kievarikamarissa, juotiin lähtökahvit. Iinatin Kallekaan
+ei enää vitsaillut. Hän oli vakava kuin setämies ja otti heidät
+ystävälliseen suojelukseensa. Hän lohdutteli: Älä itke, Paula, Hessehän
+tulee kesällä sinua kahtomaan... Ja sitten hän hiukan levottomana
+silmäsi Hesseä, jonka kurkussa myös nyki ja pakkasi tukkeutumaan.
+Niin... hän aikoi kesällä tulla Paulaa tervehtimään.
+
+Ylimaihin menijät lähtivät. Hesse seurasi kievarin portilta heidän
+matkaansa. Kauan vilkkui maantieltä valkoinen nenäliina, jota toisin
+vuoroin heilutettiin iloisesti, toisin vuoroin painettiin kasvoille.
+Siellä kyykötti Paula takaistuimella ja huiskutti ystävälleen. Hänestä
+oli nyt täydellisesti hävinnyt miesmäisyys. Hän oli vain surullinen,
+pieni koulutyttö, joka ensi kertoja elämässä tunsi eron ikävän.
+
+Hesse palaili kaupunkiin autuaissa tunnelmissa, joskin alakuloisena.
+Ajatella, että Paula oli purskahtanut itkuun! Hän ei ollut ennen nähnyt
+itkevää naista, jollei nyt ottanut huomioon Naapuri-Hällströmin tätiä,
+äitiään ja omaa sisartaan. Mutta ensiksimainittu oli liiaksi vieras,
+jälkimmäiset taas liian omaisia, jotta heidän kyynelensä olisivat
+samalla tavalla järkyttäneet. Paula oli näyttänyt niin avuttomalta,
+niin yksinäiseltä ja hyljätyltä, että hänen oli tehnyt mieli ottaa
+tyttö syliinsä ja suudella häntä.
+
+Ja nyt alkoi matkan valmistelu. Hessen pikkuserkku, kauppias
+Nyströmin vanhin poika, oli luvannut hänelle pyörää lainaan. Se oli
+vanha rämä ja paljon käytetty, mutta Hesse paikkaili sitä parhaansa
+mukaan. Jokaisen ulkokumissa olevan reiän kohdalle hän laittoi
+kalossinpohjasta vahvistuspaikan. Sen piti kestää, sillä hänellä oli
+pitkä matka. Hän voiteli, puhdisti, kiillotti ja maalaili, askarrellen
+samanlaisella mielellä kuin kosiomatkalle valmistautuva talonpoika,
+joka siistii kiesejään. Ja hauskaa se oli! Oli suloista tuossa työn
+ääressä muistella viime lukukauden rikkaita elämyksiä. Se oli ollut
+vielä sisältörikkaampi kuin viime kesä Leppäsaaressa. Tosin Malin oli
+kauniimpi... paljon kauniimpi, mutta niin kylmä, niin tavattoman kylmä.
+Hesse oli joskus arvellut, tokko hänessä sielua olikaan. Sillä olisihan
+sen edes joskus pitänyt näyttää elonmerkkiä niin kiihkeän ja uskollisen
+palvonnan edessä. Niin... mutta olihan se näyttänytkin, vaikka toiselle
+pojalle. Riippui henkilöstä, kuka tuon sielun hereille sai. Ei...
+hän ei enää ajatellut koko Malinia eikä koko Hällströmien heimoa.
+Nappisaksoja ne olivat Posioiden rinnalla, jotka omistivat kaksituhatta
+poroa! Niin... välipä niistä... ei hän porojen vuoksi — hän rakasti
+vain Paulaa itseään. Kun hän kerran koulunsa lopetettuaan astuisi
+Paulan isän eteen pyytämään tämän tyttären kättä (niinhän sanottiin
+romaaneissa) — hän lausuisi vain lyhyesti: Antakaa porot pojillenne...
+minä vien Paulan... Ja varmaankin ukko Posio silloin nyökäyttäisi
+päätään tyytyväisyydestä.
+
+Iltaisin hän kuljeskeli maantiellä, joka johti ylimaihin. Teki
+sydämelle hyvää vaeltaa tuota samaa tietä, jonka käänteeseen Paula
+oli muutamana kesäkuun aamuna hävinnyt. Rattaiden jäljetkin tuntuivat
+täällä rakkailta, ja Hesse kuvitteli niidenkin kuiskivan Paulasta
+ja hänen kaukaisesta kotiseudustaan. Karjaportilla, portinvartijan
+tuvassa, istui vanha vaimo sukkaa kutoen. Ovi oli auki maantielle
+käsin. Saattoi siis hyvin nähdä tuon pienen tuvan sisustuksen.
+Kahvipannu tuolilla ovensuussa ja pöydällä kukkia. Mitä... punapauloja,
+puna-apilaita, Paulan lempikukkia! Mummo vilkaisi työnsä lomasta ja
+hymyili ystävällisesti. Hän tunsi seppä Karlssonin pojan, joka kävi
+isoja kouluja. Hesse nosti kohteliaasti lakkiaan ja vaelsi eteenpäin.
+
+Välistä hän otti pyöränsä ja ajoi ensimmäiseen majataloon. Oli somaa
+astua tuohon samaan kievarikamariin, jonka pöydän ääressä he olivat
+jäähyväiskahvit juoneet. Kuinka pitkä aika siitä tuntui olevan! oli
+vaikea ajatella, että se oli tapahtunut vasta viikko sitten. He olivat
+sopineet Paulan kanssa, etteivät kirjoittaisi. Se saattaisi herättää
+tarpeetonta huomiota. Mutta pianhan hän matkustaisi sinne... Paulan
+luo, ja silloin olisi elämä taas kuin silkkiä! Hesse tilasi kahvia ja
+sitä juodessaan kuvitteli, että pöydän toisella puolen istuivat Paula
+ja Kalle Iinatti sisarineen. Hän kohotti kuppia kuiskaten itsekseen:
+Näkemiin, Paula... me tapaamme pian. Ja hänestä tuntui tuo pikku temppu
+peräti somalta.
+
+Auringon mailleen mennessä hän palaili kaupunkiin, katsellen
+kosteudesta kiilteleviä ruohokenttiä ja tien varrella olevia huviloita.
+Oli vielä koleaa iltaisin, sillä kesä tuli myöhään tänä vuonna. Hän
+huomasi miehen ja naisen istuvan muutaman huvilan verannalla yhteiseen
+hartialiinaan kietoutuneina. He vilkaisivat sivumennen ohitseajavaa
+koulupoikaa, joka polki verkalleen, kiirettä pitämättä. — Rakastavainen
+pari... vilahti Hessen päässä, ja hänestä oli mukavaa ajatella, että
+siinä istui Paula ja hän. Kirkontorni näkyi metsikön takaa, ja sen
+oikealla puolen kohosivat Karstenin nahkatehtaan korkeat savupiiput.
+Jostakin kaukaa kuului höyrylaivan huuto, ja päivystysveturi kiljahteli
+hautuumaan takana. Miksi tuntui Hessestä raskaalta palata kaupunkiin
+tällaisena iltana? Täällä laski aurinko mereen... johonkin sinne
+Leppäsaaren taa. Mutta — vastakkaiselta ilmansuunnalta se nousi...
+nousi loistavana ja kirkkaana, valaen hohdettaan yökasteesta
+kimalteleville kedoille, jotka heräsivät kuin ihmiset, unissaan itkeneet,
+mutta kyynelten aiheuttajana oli onni, suuri, ihmeellinen onni.
+Jotavastoin tämän iltakasteen, joka ennen yön tuloa laskeutui, puristi
+esiin tuska... tuska siitä, että päivä pakeni pois. Se oli ikävää,
+sydäntä jäytävää ikävää, jota ihmislapsikin tunsi illan tullen, yön
+lähestyessä...
+
+Hesse kääntyi kotiin päin. Joku myöhästynyt kylpymies tuli vastaan
+märkä vasta kainalossa. Hän höyrysi, ja hänen vastansa höyrysi. Siitä
+lemahti ohiajavan koulupojan nenään suloinen saunan tuoksu. Hesse
+rupesi hyräilemään:
+
+    Itämaille rientää ma tahdon,
+    siellä kultani asustelee, yli vuorten, metsäin, laaksoin,
+    missä tuometkin tuoksuelee.
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Hesse polkee pölyistä maantietä. Aurinko paistaa täydeltä terältään.
+Nyt —juhannuksen jälkeen oli vihdoinkin tullut lämmin, oikea hellekesä.
+Hän hikoilee tavattomasti ja poikkeaa vähäväliä juomaan tien varrella
+olevista mökeistä.
+
+Täällä on toisenlaista kuin kaupungissa. Koskaan ennen hän ei ollut
+käynyt näin kaukana. Olihan hän kyllä nähnyt Helsingit, Turut ja
+Viipurit, mutta hän oli matkustanut junalla. Ja mitäs sitten — ne
+olivat kaupungeita, jos kohta etäällä. Täällä hengitti erämaa,
+koskematon kiveliö, korpi.
+
+Ihmiset tekivät ujon vaikutuksen, ne eivät juuri paljon puhelleet.
+Se kehuttu maalaisten uteliaisuus, josta kaupungissa niin isoa ääntä
+pidettiin, ei näyttänyt asustavan täällä. Torpanvaimo meni sanaa
+sanomatta ulos, palasi hetken kuluttua ja laski sinukkatuopin pöydän
+nurkalle. Hesse joi ja ihmetteli. Merkillistä seutua... merkillistä
+kansaa!
+
+Mutta sitten hän vilkastui ja sydänala valahti pehmeäksi kuin vaha.
+Nämä ihmiset olivat nähneet Paulan. Tuo torpanvaimo oli pilkistänyt
+ikkunasta Iinatin Kallen ohiajaessa — niinkuin oli pilkistänyt hänenkin
+tullessaan. Kukaties se tunsi heidät —?
+
+Hän kyseli varovasti — noin kautta rantain. Tiesikö emäntä mitään
+Posion väestä? Torpan vaimo katsahti häneen tylsästi, rupesi
+liekuttamaan kehtoa ja vastasi yksikantaan: Tästä kulkee niin paljon
+ohi... kukapa ne kaikki tuntee...
+
+Hessen mieliala painui, ja hän oli pitkän aikaa vaiti. Niin... tämähän
+oli vielä niin kaukana Paulan kotoa... vierasta pitäjääkin. Hän tunsi
+itsensä orvoksi ja yksinäiseksi. Ja lähtiessään jatkamaan matkaa hän
+ajatteli: Mahtanenkohan koskaan päästä perille —?
+
+Mutta majataloissa, joihin hän säännöllisesti poikkesi, hän sai
+käsiinsä johtolangan. Istahtaen kievarin pöydän ääreen hän selaili
+päiväkirjaa ja haki esiin kesäkuun alkupäivät. Sieltä löytyi
+säännöllisesti Paulan nimi. Siihen hän oli kirjoittanut pienellä,
+pyöreällä käsialallaan. Ja Iinatin Kalle oli tekstannut alle komeasti
+kuin joku maanmittari — kun taas Kallen sisaren nimikirjoituksen
+ympärillä liehui kiehkuroita ja koristuksia jos jonkinlaisia. »Helmi
+Iinatti, Helsinki—Kitka». Niin... hän tuli etelästä, suuresta
+maailmasta. — Nuo nimikirjoitukset olivat Hesselle kuin tervehdys,
+lämmin, tuttavallinen tuulahdus, ja kaikki muut nimet ennen niitä ja
+niiden jälkeen olivat hänelle täydellisesti samantekeviä.
+
+Hän joutui yöpymään samaan majataloon, missä retkeläisetkin olivat
+yönsä viettäneet. Talo oli mäen rinteellä, harvinaisen kauniilla
+paikalla, ja teki erinomaisen siistin vaikutuksen. Alla levisivät
+metsät, hohtavat, viheriät metsät, ja maantie kiemurteli talon ohitse
+kultaisen nauhan kaltaisena. Se kohosi vain yhä korkeammalle, kuta
+pitemmälle matka kului.
+
+Hesse ihaili mahtavaa näköalaa, ja hänen sieraimiinsa tunki voimakas
+pihkan tuoksu. Ikkuna oli auki. Hän kuunteli metsän ääniä... niitä
+oli monenlaisia. Tuolla laulahti joku lintu... helähdytti ilmoille
+monimutkaisen liverryksen. Sitten kuului somaa kuhertelua... aivan kuin
+olisi joku läheisyydessä kehrännyt hiljaa. Iso, musta lintu hakkasi
+hongan kylkeä mäen alla, aivan pellon laidassa. Hesse erotti sen
+punaisen päälaen ihan selvästi. Se katseli molemmille sivuilleen...
+kuunteli hetken ja hakkasi taas, niin että metsä raikui. — Palokärkipä
+siellä on leimaustöissä, kuuli hän miehen äänen sanovan, ja sitten
+haukoteltiin oikein olan takaa. Ikkuna suljettiin rakennuksen toisessa
+päässä. Se häiritsi palokärjen puuhaa. Lintu lentää räpytteli pois,
+lyhyin, nykähtelevin siivenlyönnein ja hävisi maantien toiselle puolen.
+Mutta Hesse kuuli, kuinka se mennessään äänteli: Kr-kr-kr!
+
+Hän sulki ikkunan ja rupesi riisuutumaan. Kamari oli siisti, korkea
+klahvipiironki toisella sivuseinällä ja sillä pyöreä peili ja kaksi
+porsliinista koirankuvaa sekä tekokukkia. Muutamia amerikanvalokuvia
+riippui seinällä... pönkkähameisia, kankeita naisia, päässä mahdottoman
+suuret hatut ja käsissä kyynärpäihin saakka ulottuvat hansikkaat.
+Hessen valtasi piinallinen olo. Hän tajusi puolivillaisuuden noista
+mahdottomista valokuvista. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat nuoreen
+pariin... nekin Amerikkaan menneitä — ja se auttoi hänet jälleen
+tasapainoon. Nuori, hauskannäköinen mies morsiamensa kanssa. Tytöllä
+oli pitkä huntu, ja hän puristi hellästi sulhastaan käsivarresta. Siinä
+ei ollut mitään teennäistä asettelua. Jollei miehellä olisi ollut
+vieras kuosista pukua, olisi kuva ollut sangen miellyttävä.
+
+Laskevan auringon valo punasi vielä puiden latvoja, kun hän heittäysi
+sänkyyn. Oli lähellä puolta yötä. Vuode oli siisti, lakanat hohtavan
+valkoiset. Hessestä tuntui suloiselta vaipua pehmeihin patjoihin.
+Hänen mielessään vilahti ajatus, että Paulakin oli ehkä nukkunut tässä
+samassa vuoteessa, ja hän tunsi voimakasta mielihyvää. Hän koetti
+syventyä siihen ajatukseen lähemmin, mutta väsymys voitti, ja hän
+nukahti.
+
+Aamulla hän heräsi, kun emäntä kantoi kahvin sisään. Oh, olipa somaa
+venytellä ja kohoutua puoleksi istualleen ottamaan kahvia vastaan...
+aivankuin joku »hosmestari», joka on matkalla leimaukseen. Emäntä
+toivotti hyvää huomenta ja tiedusteli, miten »herra» oli nukkunut.
+
+Oh, kiitoksia paljon... hyvinhän hän. Mikäs tässä maatessa...
+tällaisessa hyvässä vuoteessa.
+
+Niin... heillä koetettiinkin aina pitää kievarihuoneet puhtaina, kun
+tässä talossa melkein jokainen matkustaja yöpyi. Tämä kun sattui
+sellaiselle taipaleelle, että oli melkein pakko.
+
+Niin — tässä taisivat Iinatin nuoretkin olla yötä? kysyi Hesse kahvia
+juodessaan.
+
+Joo — tässä olivat... ja Posion neitikin... se Paula. Nukkui juuri
+siinä sängyssä Iinatin tyttären kanssa.
+
+Hessen kahvikuppia pitelevä käsi vavahti. Oi, hän oli ainakin arvannut
+oikein. Hänen teki mieli kysyä, kummalla puolen Paula oli maannut,
+mutta ei kehdannut.
+
+Siinä se oli topakka tyttö... niin riuska ja samalla lempeä. Taputteli
+kaikki lehmät ja hevonsenvarsat. Ei se ollut herraskainen, vaikka
+olikin rikas...
+
+Hesse ei päässyt selville, kumpaa emäntä tarkoitti.
+
+Iinatin tyttö on paljon jäykempi... mutta eipä silti — hyvin hänkin
+ihmisiä puhuttelee.
+
+Paulaapahan oli tarkoittanut. Hessen valtasi äkillinen ilo. Hän ojensi
+kahvikupin emännälle ja komensi: Tuokaa nyt heti lisää! Minun pitää
+suoriutua taipaleelle ja pian!
+
+No... mihinkäs nyt semmoinen kiiru? Kai herra syöpi aamiaista? Ainahan
+pikajalalla ehtii...
+
+Ei, ei... ei hän joutanut syömään. Hänen piti päästä matkaan
+mahdollisimman nopeasti.
+
+Emäntä toi toisen kupin ja poistui. Hesse rupesi nopeasti pukeutumaan.
+Hän silmäsi ikkunasta ulos. Aurinko heloitti taas kirkkaasti.
+Notkelmasta mäen alta nousi kevyttä usvaa. Kaikesta päättäen tuli taas
+hiostuttava helle.
+
+Hän maksoi ja lähti. Isäntä puuhaili pihalla kärrynrattaita tervaten.
+Hän virkkoi: Jaa... sillä rukilla sitä vain pääsee...
+
+Kyllä... kyllähän tällä pääsi, vaikka olikin vanha rämä. Pitkältikö
+karttui vielä Kitkan kirkolle?
+
+Sinnekö herra on matkalla?
+
+Sinne pitäisi yrittää.
+
+Jaa... tästä on kymmenen penikulmaa.
+
+Hyvä... illalla hän olisi perillä. Heilauttaen hattuaan hän laskeutui
+maantielle ja rupesi taluttamaan pyörää vastamäkeä ylös. Idässäpäin
+kuulsi ilmanranta ihmeen sinisenä. Siellä... siellä oli Paulan koti!
+
+Hesse ajeli sen päivän, nousi mäen toisensa jälkeen ja viiletti alas.
+Mutta kokemus oli opettanut hänet varovaiseksi. Mäkien alle oli
+kasaantunut suuret määrät irtohiekkaa. Jos siihen vauhdilla laski,
+saattoi särkeä pyöränsä ja tärvellä itsensä.
+
+Hän matkasi kevein mielin. Suuret metsät tien molemmin puolin
+humisivat kaihoisasti. Ne huokailivat syvään kuin jonkin salaisen
+surun painamina. Tai — miksei se voinut olla iloa? Hesse tulkitsi sen
+niinpäin, sillä hänen sydämensä oli riemua tulvillaan.
+
+Täällä oli suurenmoista... autiota ja jylhää tosin, mutta sittenkin
+kaunista. Välistä sai ajaa penikulman, eikä taloa tiettynyt.
+Tuollaisella taipaleella saattoi kuvitella olevansa yksin koko
+maailmassa... ympärillä vain nuo suuret, humisevat metsät ja korkeat
+vaarat, joiden yli maantie kiikkui. Sieltä näkyi laajoja rämeitä,
+toisinaan pieniä järviä ja lampia, joiden kirkkaus ihan pisti silmään.
+Hopeaa, välkehtivää hopeaa oli erämaa täynnä!
+
+Hän istuu Maanselän kievarissa tavallista pitempään. Tupa on korkea ja
+valoisa, valoisampi kuin muualla. Se ei johdu ikkunoista, vaikka niitä
+onkin kaksi. Sen vaikuttaa ulkona väreilevä, omituisen kuulakas valo,
+joka viipyy mailla vielä auringon laskettuakin. Talonväki on reipasta,
+valvoo myöhään. Se ei näy pitävän eroa yöllä ja päivällä. Nytkin jauhaa
+kahvimylly, ja emäntä laittelee eväitä reppuun. Voisi yhtä hyvin olla
+varhainen aamu. Talonisäntä valmistautuu lähtemään kalaan sydänmaan
+järville. Niinkuin ei tämä jo olisi ollut sydänmaata. Ei, veikkonen —
+kruununtien päällähän tässä asutaan, ja tuossa on vieressä kirkonkylä,
+komea kuin kaupunki! Sinnekö nuoren miehen matka?
+
+Sinnepä... sinne. Kai tästä vielä ehtisi — ennen yön tuloa?
+
+Voi veikkonen... kirkonkylän herrat eivät kesällä muuta teekään kuin
+valvovat läpi yön.
+
+Niin... tuota, kenen luokse se tämä oikein tähtää? Se on talon vanha
+emäntä, tiukannäköinen, tarmokas muori, joka sen kysymyksen tekee.
+
+Iinatin... kauppias Iinatin.
+
+No siellä nyt on vähän ihmismäisempi järjestys, kun on emäntä
+uskomassa. Mutta kyllä sinnekin pääsee, kun kolistaa.
+
+Hesse maksoi kahvit, hyppäsi pyöränsä selkään ja painui viimeiselle
+taipaleelle. Kolmetoista kilometriä... niinhän ne sanoivat? Nyt ei
+ollut päämäärä enää kaukana. Jos nyt rukki särkyisi, niin särkyköön!
+Hän kävelisi loppumatkan — kävelisi? — ei... juoksisi, juoksisi niin
+paljon kuin jaloista lähtisi. Hänhän aikoi palata vasta syksyllä.
+Iinatin Kalle oli kertonut, että hän voisi päästä maanmittarien töihin.
+Niitä oli täällä monia kymmeniä joka kesä, ja ne tarvitsivat miehiä.
+Saat tienata vähän ja tavata Paulaa useammin. — Kalle oli vilkuttanut
+silmää. Oh, se Kalle... se oli sellainen parantumaton koiranleuka!
+Mutta ei se pahaa tarkoittanut, ei... kiusasi vain häntä muuten... se
+kun vain. Itse asiassa se piti hänestä paljon.
+
+Hesse pysähtyy viimeisen vaaran laelle. Siitä lähtee maantie
+laskeutumaan alas... aluksi jyrkästi, mutta sitten yhä loivemmin...
+loivemmin. Hänen eteensä aukeaa mahtava kylä... talo talon vieressä...
+paikoitellen aivan yhdessä rivissä, kuin konsana kaupungissa.
+Keskellä kohoaa kirkon juhlallinen, viheriä kupooli kuin Jerusalemin
+temppelin torni. Kylän takaa nousee vaaroja, korkeampia kuin yksikään
+tähänastisista... kohoaa ylös melkein pilviin. Muutaman laella
+kimaltelee valkeita läikkiä. Lunta! Keskellä kesää! Mutta — ne
+olivatkin jo tuntureita.
+
+Tämähän oli satumaista! Näin mahtavaa seutua... ihan kuin Itämailla...
+kuin jossakin Jerikon tasangon tai Libanonin liepeillä. Ja tämä oli
+Suomea, hänen rakasta isänmaatansa!
+
+Hän seisoo vaaran laella paljain päin, ja tuuli hyväilee hänen hiestä
+märkiä hiuksiaan. Tuntuu vilpoiselta. Ilma on niin kevyttä. Sitä
+vetää keuhkoihinsa ihmeen helposti. Laaksosta, vaaran kupeelta kohoaa
+monen kaltaisia suloisia tuoksuja. Yökasteessa kylpenyt koivu lemuaa.
+Hänen sieraimensa värähtelevät, hän on kuin huumaantunut. Totisesti
+— kannatti ponnistella tänne jo tämänkin vuoksi, saadakseen nähdä
+tämän... tämän ihanan seudun, nuo verkkaan punertuvat tunturilaet...
+tämän ilman, tämän tummansinertävän, autereisen ilman, joka nyt
+auringon noustessa jälleen rupeaa elämään. Päivän kuningatar saapuu
+noutamaan metsään unohtamaansa huntua, pukeakseen sen jälleen ylleen
+ihmisten iloksi...
+
+Hesse lähti laskeutumaan alas. Teki mieli antaa huilata, mutta vaisto
+varoittaa. Tässä mäessä vasta voisikin kuperkeikan tehdä! Hän iskee
+jarrun päälle, ja hiljaa, hyvin hiljaa lipuu pyörä vaaran rinnettä
+alas. Ei kiirettä, ei kiirettä... Paula on lähellä! Hän nukkuu jossakin
+tuon tiheän taloryhmän keskellä.
+
+Puolen tunnin kuluttua hän on kylässä. Hän ajelee ohi nukkuvien
+talojen... nukkuvien jos valvovienkin. Oikeassa oli Maanselän väki
+ollut. Tuossakin istui seurue herroja ja naisia hauskannäköisellä
+parvekkeella, ensiksimainituilla höyryävä totilasi edessään. Naisilla
+on turkit hartioilla... kummallista, keskellä kesää. No niin...
+eihän se ihmeellistä. Vaikka yö olikin satumaisen kaunis, oli
+kuitenkin hiukan koleaa. Se johtui seudun korkeudesta. Hän, ajosta
+lämmennyt mies, ei sitä vain tunne. Idästä, tunturijonon takaa
+kohoaa auringon kultainen kehrä. Se ei ollut tainnut viipyä piilossa
+neljännestuntiakaan. Takaapäin kuuluu laulua: »Sävel, sä huojenna
+huoliani...» Se on kvartetti... mieskvartetti, nähtävästi äskeinen
+seurue...
+
+Hesse pysähtyy kookkaan rakennuksen eteen, jonka etusivulla komeilee
+isoilla hopeanvärisillä kirjaimilla: _Kalle Iinatti_. Korkeat,
+kaksipuoleiset portaat johtavat puotiin, jonka leveät näyteikkunat ovat
+täynnä tavaraa.
+
+Hetken kuluttua seisoo Hesse eteisen oven takana ja soittaa.
+(Soittokellokin niillä oli kuin kaupungissa!) Hän odottaa henki
+kurkussa. Pörröinen pää kurkistaa eteisen ikkunasta.
+
+Kalle!
+
+Tämä tulee päästämään ja takapuoltaan raappien lausuu: No... siinähän
+se Hesekieli on...
+
+
+
+
+XIV.
+
+
+Seuraavana päivänä hän tapasi Paulan.
+
+Ajaessaan Kallen kanssa maantiellä he kohtasivat suuren tyttölauman.
+Ne olivat rippikoululaisia, joilla oli ruokavälitunti. Kalle tyrkkäsi
+Hesseä kylkeen. Tämä hämmästyi — mitä nyt?
+
+No, katohan tarkemmin, eikö näy tuttuja joukossa.
+
+Hesse tarkasteli tyttöparvea, joka oli jakaantunut molemmin puolin
+tietä. Paksuja, tukevia palmikoita ja pyöreitä, punakoita kasvoja.
+Eivät ne juuri näyttäneet kauniilta. Mutta — ah! — yksi hattupäinenkin
+oli joukossa. Hessen silmät levisivät pyöreiksi kuin renkaat.
+
+Paula, Paula!
+
+Siellähän seisoi Paula maantien syrjässä ja katseli häntä lämpöisesti,
+joskin hiukan ujosti. Hesse hyppäsi rattailta alas. Tyttölauma,
+joka uteliaana oli töllötellyt outoa poikaa, pyrähti juoksuun kuin
+säikähtynyt riekkoparvi.
+
+Nyt sinä tekosen teit! Kuulutit koko kylälle, että sulla oli möötit.
+Pirkule —ja minä kun olin järjestänyt, että saisitte meillä tavata!
+
+Hesse seisoi kuin puusta pudonnut. Mitä oli tapahtunut? Oliko tämä nyt
+niin hirveä rikos?
+
+Sinä et tunne paikkakuntaa, jutteli Kalle kuin haastetta antava
+poliisimies. Täällä leviää juoru kuin kulovalkea. Ja Paulankin saatoit
+pahaan välikäteen.
+
+Hän katseli maantietä pitkin silmiään siristäen, oikeassa kädessä
+ohjakset. Sitten hän naurahti setämäisesti: No, mitäs nyt tehhään?
+
+Ja vasemmalla kädellä kouraisten kuvettaan hän röhähti: Saat nyt itte
+hoitaa puttiikin...
+
+Paula kimpastui: Kyllä se hoidetaan! Tule, Hesse!
+
+Ja kääntäen Kallelle selkänsä hän viittasi Hesselle, lähtien astumaan
+tietä eteenpäin.
+
+Kalle pyörsi hevosineen takaisin.
+
+Menkää hautuumaalle — siellä saatte olla rauhassa, huusi hän, lähtien
+ajamaan kylään päin ja viittoen kädellään.
+
+Olipa tämä nyt — aivan kuin vihollismaassa.
+
+Paula ja Hesse kulkivat rinnatusten, hengästyneinä, punaisina, sydän
+kiivaasti takoen. Hesse tarkasteli Paulaa. Tämä tuijotti tiehen, pieni
+olkihattu hiukan kallellaan. Hän näytti hämmästyneeltä. Merkillistä!
+Tyttö vaikutti täällä aralta, pelästyneeltä... kuin jollakin tavoin
+pienemmältä ja avuttomalta. Mikä häntä vaivasi?
+
+Paula, minä tulin!
+
+Tyttö katsahti häneen kuin sanoakseen, että: niinpä näyt tulleen. Hän
+kiirehti askeleitaan ja viittasi Hesseä seuraamaan. He pysähtyivät
+korkean, mustaksi maalatun portin eteen, jonka päällä törrötti
+kömpelötekoinen, kallellaan oleva risti.
+
+Tyttöparvi oli kerääntynyt Kallen kiesien ympärille. Tämä näytti
+selittävän heille jotakin ja silmäsi tavantakaa sinnepäin, missä Hesse
+ja Paula seisoivat. Sitten hän tempaisi ohjaksista ja lähti ajamaan,
+niin että maantie pölysi. Tytöt lähtivät marssimaan samaan suuntaan,
+parittain, käsi kädessä. Metsä kaikui heidän naurustaan.
+
+Paula sanoi: Mennään tänne... täällä ei meitä häiritä.
+
+Oh, se sorahtava r! Miksi se nyt pisti niin selvästi Hessen korvaan.
+Vaikuttiko siihen tämä epämukavasti sattunut kohtaaminen? Hänhän oli
+iskenyt tyttöparveen kuin haukka — ja tässä nyt oli saalis: avuton,
+ujosteleva rippikoulutyttö! Oh, se selvisi Hesselle vasta nyt.
+
+Käytkö sinä rippikoulua?
+
+Käyn.
+
+Mutta — eikö sinun pitäisi mennä takaisin?
+
+Pitäisi kai... mutta en minä välitä. Minä en välitä mistään!
+
+Hesse seisoi kuin puulla päähän lyöty. Paula hengitti raskaasti
+ja puristeli punakoita käsiään. Oh, nuo kädet... ne olivat Hesseä
+alussa hermostuttaneet. Ne olivat niin tukevat ja punakat, — niin
+maalaismaiset. Mutta nyt hän ei ajatellut niitä.
+
+Enkö minä olisi saanut tulla?
+
+Kyllä — sinun pitikin tulla. Minä olen odottanut sinua niin. On ollut
+ikävä, toivottoman ikävä.
+
+Ja Paulan silmissä kimaltelivat kyynelet.
+
+Silloin Hesse riemastui. Tarttuen tyttöä käsipuolesta hän veti tämän
+portista sisään. Siellä, suuren koivun, alla, hän kietoi kätensä Paulan
+kaulaan ja suuteli häntä.
+
+Ensimmäinen suudelma! Kun Hesse Karlsson vuosien kuluttua muisteli
+sitä, hän nauroi itsekseen ja ajatteli: Kyllä on oltu hassuja! Mutta
+nyt hän oli vakava kuin ehtoollispöydässä. Ja tavallaan — eikö tuota
+ensimmäistä, arkaa ja ujoa suudelmaa, jonka tyttö pojalle suo, voitaisi
+kutsua sakramentiksi, jonka Amor, rakkauden jumala, tarjoo?
+
+Suuri koivu heidän päänsä päällä suhisi hiljaa. Aurinko paistoi
+kosteille, lahonneille puuristeille. Oli aamulla satanut, ja tuore
+hautuumaan multa, joka oli sulattanut itseensä niin monta ennen
+sykkinyttä sydäntä, tuoksui väkevästi. Yksinäinen lintu lehahti
+visertäen lentoon viereisestä koivusta — kuin sanaa viemään korkeuteen,
+että tuossa... tuon tuuhean koivun alla uskottiin taas elämään.
+Auringon valo välkehti sen siivissä, kun se nopein, väräjävin lyönnein
+lensi tiehensä. Ne värisivät yhtä herkästi kuin Paulan huulet.
+
+Kuka voi kuvata hetken, jolloin kahdeksantoistavuotias nuorukainen
+ensi kerran syleilee tyttöä, joka itkee hänen povellaan! Suudelmien
+sulouteen sekoittuu suolaisen kyynelen maku. Kirpeääkö? Ei —
+päinvastoin: makeaa kuin hunaja! Äitelääkö? Ei — päinvastoin: suloista
+kuin nektari!
+
+Kyynel, kyynel — se juuri antaa tuolle hetkelle sen erikoisen arvon —
+pyhyyden. Ei pienintäkään saastaa, ei aistillisuutta — tai, jos sitä
+on, niin se on täysin viatonta. Sellainen ei rumentaisi enkeleitäkään.
+Ei intohimon kipinääkään, vaan täydellinen puhtaus — yhtä kirkas, kuin
+on juuri nuoren, puiltaan ja viattoman tytön kyynel.
+
+Paula tyyntyi. Hän irroittautui Hessen syleilystä. Katsahtaen hiukan
+ujosti poikaan hän viittasi tätä seuraamaan itseään.
+
+He kulkivat syvemmälle vanhojen koivujen siimekseen. Hoitamattomia
+hautoja, kaatuneita puuristejä, lahonneita ja ilmansyömiä — tuossakin
+muuan, suora ja yksinkertainen, ilman poikkipuuta. Se muistutti vanhaa,
+harmaata mummoa. Niin avuttoman näköisenä se seisoi pienellä kummullaan
+kuin kerjäten ohikulkijoilta almua.
+
+Sen päähän oli upotettu lasi, ja sen alla värjötteli sateen Koittama
+paperipalanen. Siihen oli kankea käsi piirtänyt vainajan nimen,
+syntymä- ja kuolin ajan, sekä virrenvärssyn lopuksi: »Siäll' on nyt
+talella hään luonna Heran...» Kostuneesta kirjoituksesta oli vaikea
+saada selvää.
+
+Niin... niin — tallella, tallella... nuori rakkaus, joka äsken näytti
+jo hukkuneen, oli tallella! Se oli löytynyt — puhjennut esiin kuin
+vehmas ruoho vilvoittavan sateen jälkeen.
+
+Mitäpä nyt merkitsi, että he olivat antaneet itsensä ilmi — mitä
+Iinatin Kallen varovaisuustoimenpiteet, joihin Hesse — sivumennen
+sanoen — ei oikein jaksanut luottaa. Olihan Kalle jutellut
+rippikoulutyttöjen kanssa — nämä tiesivät siis asian. Kohta sen sai
+kuulla kirkonkylä, pitäjä — niin, koko maailma. Saakoot! He rakastivat
+toisiaan.
+
+Nuoret käyskentelivät hautojen välissä. Heillä oli paljon puhumista.
+Hesse kertoi mitä hän oli tehnyt, sen jälkeen kuin Paula oli lähtenyt —
+muisteli jokaisen pienimmänkin seikan. Mikään ei ole vähäpätöistä, kun
+rakkaus saa puheenvuoron. Paula vuorostaan kertoi pojalle ikävästään,
+yksinäisistä iltahetkistään kotona vinttikamarissa. Oi, hän oli
+aloittanut kirjettä sen seitsemänkin kertaa, mutta ei ollut uskaltanut
+lähettää. Postissa olisivat nähneet. Heillä oli sellainen postineiti,
+joka avasikin kirjeitä —niin utelias ja juorunhaluinen.
+
+Hesse sanoi: Mutta nyt... nythän se kumminkin on tiedossa.
+
+Paula: Olkoon — nyt onkin eri asia. Minä pääsen kohta ripille... täytän
+viisitoista. Ja vuoden päästä me voimme mennä kihloihin.
+
+Hesse mietti — vuoden päästä. Hän olisi silloin kahdeksannella
+luokalla. Ei kävellyt. Koulupoika ei saanut mennä kihloihin. Se oli
+kouluasetusta vastaan. Mutta ylioppilaaksi tultua kyllä.
+
+No... olemme siihen saakka salakihloissa.
+
+Se kyllä menetteli. Mutta — se salaileminen oli ikävää. Piti aina olla
+varuillaan, aina miettimässä keinoja, miten kohdattaisiin. Kaupungissa
+se kävi, mutta ei täällä maalla. Miten se täällä järjestettäisiin?
+Nytkin hän aikoi jäädä tänne kesäksi, koko kesäksi. Iinatin Kalle oli
+toimittanut hänet muutamalle maanmittarille työhön. Teki tietysti
+mieli tavata silloin tällöin — esim. sunnuntaisin. Mutta — mitenkä se
+järjestettäisiin?
+
+Paula sanoi: Täytyy kertoa isälle ja äidille.
+
+Hesse hätääntyi: Älä herran nimessä hiisku vielä mitään! Suuttuvat
+eivätkä laske sinua enää syksyllä kouluun.
+
+Paula: Pakko laskea, sillä meiän talossa ovat kaikki niin huonoja
+rätinkimiehiä, että yksi koulunkäynyt tarvitaan.
+
+He nauroivat. Kaipa se siitä selviäisi. Ehkäpä Iinatin Kalle keksisi
+keinon.
+
+Niin... Kalle, se oli sellainen välläke, kiusasi joka paikassa. Sanoi,
+että: penikkatautia se on teillä tuommoinen rakkaus!
+
+Vai penikkatautia! Kylläpä nyt kuultiin! Mutta — Kalle saisi nähdä,
+saisi nähdä.
+
+Päivä oli jo kulunut paljon sivu puolivälin, kun he palailivat. Paulan
+rippikoulu oli ainakin tältä päivältä jäänyt. Hän ei uskaltanut
+tulla keskikylälle saakka, vaan erosi Hessestä heti, kun ensimmäiset
+talot tulivat näkyviin. Tämän piti neuvotella Iinatin Kallen kanssa
+tilanteesta.
+
+Hyvä! Kyllä keino keksittäisiin. Paula sai olla huoleti.
+
+Hesse nosti lakkia ja lähti astumaan. Joukko äskeisiä rippikoulutyttöjä
+tuli vastaan. Ne tiirailivat kulmainsa alta, ja muutamat nauraa
+tirskuivat, painaen huivin nurkkaa suunsa eteen. Ikkunoista
+töllisteltiin häntä, ja tulipa muutaman kaupan portaille mies oikein
+vartavasten häntä katsomaan. Hesse vilkaisi kylttiä. Se ei ollut Posion
+kauppa.
+
+Iinatin Kalle oli sitä mieltä, että hänen oli mahdollisimman pian
+laittauduttava metsiin. Paulan vanhemmat olivat hihhuleita, hyvin
+epäluuloista väkeä. Jos he saisivat vihiä riiuusta — kävisi tytön
+huonosti. Hessen piti ajatella juuri sitä. Hän, Kalle, kyllä
+järjestäisi, että he voisivat vaihtaa kirjeitä kesän kuluessa. Hesse
+saisi luottaa häneen. Kun se nyt kerran oli noin vakavaa laatua,
+niin pitihän, helkutissa, koettaa miestä auttaa. —Mutta en minä olis
+uskonut, että sinä oot noin paha pihkaantumaan.
+
+Niin — niin se vain oli.
+
+Taisit jo ottaa pusutkin?
+
+Hesse nauroi ja oli salaperäinen. Eipä hän — se kun vain muuten
+haasteltiin...
+
+Hesekieli, ketunmieli, Mikko Repolainen! nauraa röhötti Kalle ja kynsi
+kuvettaan silmät sikkarassa.
+
+No niin. Iinatin Kalle järjesti asiat. Hesse sai ostaa saappaat
+muutamalta hänen sukulaismieheltään. Ne olivat kyllä käytetyt, mutta
+vedenpitävät. Ei tirissyt läpi! Hartsuja ja muuta, mitä metsässä
+tarvittiin, sai heidän puodistaan tulevaa tiliä vastaan vaikka kuinka
+paljon. Hän oli jo puhunut isänsä kanssa. Ei muuta kuin reppu selkään
+ja mies matkaan!
+
+Viikon päästä Hesse lähti. Hän ei ollut tavannut Paulaa koko aikana.
+Niin araksi tämä oli käynyt. Eikä Iinatin Kallekaan ollut neuvoa
+keksinyt. Posiot haistoivat jo jotakin ja pitivät tyttöä silmällä.
+Siitä oli jo puhuttu pappilassakin — arvaahan sen, kun tyttö jäi
+koulusta pois. — Se lähti muutaman kaupungin herran kanssa; oli eräs
+piian tumppana möläyttänyt papille, kun tämä oli tiedustellut Paulaa.
+
+Kalle sanoi: Se oli hullu juttu, kun et malttanut pidättää. Mutta —
+minkäpä sille nyt...
+
+Niin — minkäpä sille... Hesse sai tyytyä vain katselemaan kauppias
+Posion mahtavan rakennuksen päätyä, joka näkyi Iinatin portaille.
+Jonkun kerran hän luuli erottaneensa Paulan kasvot vinttikamarin
+ikkunassa, mutta se saattoi yhtä hyvin olla erehdyskin.
+
+Mutta juhannuskirkossa hän sai tytön nähdä. Valkoisessa puvussansa
+tämä istui etupenkissä mustapukuisten toveriensa keskellä. Arkana kuin
+lammas hän pälyili sivuilleen kuin tavoitellen Hessen katsetta. Mutta
+ne eivät kohdanneet toisiaan. Paikan pyhyys ja hetken juhlallisuus
+estivät Paulaa kääntämästä päätään niin paljon, kuin olisi tarvittu.
+Hesse tuijotti tyttöön surullisena, alakuloisena. Saisiko hän tuota
+koskaan omakseen —?
+
+Sitten oli alkanut ehtoollisen jako, ja Hessen katse oli saatellut
+Paulaa, kun tämä allapäin astui alttarin ääreen. Tyttö oli purskahtanut
+itkuun heti. Papilla oli ollut täysi työ saada hänet maistamaan
+ehtoolliskalkista. Hesse oli niellyt kyyneleitään. Ah, vaikeaa, vaikeaa
+oli juoda elämän malja!
+
+No niin. Hän lähti raskain mielin. Kaikki oli käynyt toisin, kuin hän
+oli suunnitellut, mutta — hyvä näinkin. Saipahan edes hengittää samojen
+metsien tuoksua kuin Paulakin, Hyvä näinkin — hyvä.
+
+Saappaat olivat pitävät — siinä oli Kalle puhunut totta — ja hartsut
+hyvät. Jos hän yhtä hyvin järjestäisi kirjeenvaihdonkin, olisi kaikki
+taas loistavassa kunnossa.
+
+Hän seivästi linjaa sitä mukaa kuin miehet sitä avasivat. Satavuotiset
+petäjät kaatuivat rytisten maahan. »Insinööriä» huudettiin tavantakaa
+väistymään syrjään, sillä ukkomänty halusi heittäytyä maahan siihen,
+missä hän seisoi. Roiskisi Siinä se makasi pitkin pituuttaan, ja
+sen oksat tärisivät. Oikea insinööri tuli tarkastamaan seivästystä.
+Helvetti! huusi hän — eihän tämä ole suorassa ollenkaan! Taidatte olla
+rakastunut, nuori mies?
+
+Ja insinööri, punaläikkä-poskinen jonka nimen edessä oli »von», tähtäsi
+uudelleen prismansa avulla ja muutti seipään toiseen paikkaan.
+
+Sitten hän kääntyi Hessen puoleen kysyen ivallisesti: No, joko se
+preivi on valmis? Meiltä lähtee mies postia hakemaan.
+
+Olihan se — pitkä ja tulinen lemmenkirje, jota hän nuotion ääressä oli
+rustannut monta iltaa. — Sillä taitaa olla heilu, kun noin ahkerasti
+skriivaa. Insinööri oli nauranut pilkallisesti. Mutta miehet — neljä
+luvultaan — eivät, ihme kyllä, olleet virkkaneet mitään. Olivat vain
+iskeneet toisilleen silmää.
+
+Mutta — tuli ja leimaus! Paulan kirjeen asemasta saapuikin kirje
+Nyströmin pojan isältä — saman, jolta Hesse oli lainannut polkupyörän.
+Jollei tämä heti toimittaisi pyörää takaisin, tulisi tupen rapinat. Vai
+sillä lailla! Lainaksi pyytää — ja jääkin koko kesäksi Kitkan metsiä
+kurpomaan! Pyörä pois ja heti!
+
+Se oli tiukka paikka. Mikäs nyt neuvoksi?
+
+Hän keskusteli insinöörin kanssa. Ei joutanut mies kirkolle sellaista
+asiaa järjestämään. Vaikea oli Kallellekin kirjoittaa, kun pyörä pahus
+oli kahden peninkulman päässä tämän kotoa, muutamassa torpassa maantien
+varrella. Olisi pitänyt saada rukki rahtimiesten matkaan. Helkkari
+sentään!
+
+Hesse virkkoi: Täytyy kait sitten lähteä itse.
+
+Mutta nyt suuttui insinööri: Siinä tapauksessa en ota teitä takaisin. —
+Hän vetäisi muutamia äkäisiä savuja ja jatkoi: Ja parasta onkin, että
+menette. Viette linjat päin helvettiä! Kas tässä — saatte tilinne heti!
+
+Siinä seisoi nyt »Hesse-insinööri» — niinkuin työmiehet häntä kutsuivat
+— kahdenkymmenen markan seteli kourassa. Hän oli perin tukalassa
+asemassa — jäädäkö vai ei. Yhtäältä uhkasi Nyström, se iankaikkinen
+kitupiikki, ja toisaalta houkutteli Paulan läheisyys jäämään. Mutta —
+tuossahan seisoi insinööri, joka oli lukenut hänelle tilin kouraan. Ei
+siis auttanut muu kuin lähteä.
+
+Hän sanoi lyhyet hyvästit ja alkoi painaa kohti maantietä. Ei vedellyt
+yhtään toivomusten mukaan. Kirottu Nyström! Mikä pyörän tarvis heillä
+nyt oli? Vanha, iänikuinen rämä... ja sitä nyt kuulutettiin halki koko
+maaherranläänin! Peijakas sentään!
+
+Ja hän oli ostanut saappaat, saanut hartsut, puserot ja paistinpannut
+velaksi ja nyt oli paineltava pois. Olipa elämä kummallista...
+
+Mutta samalla hänen sydämensä löi kuuluvasti. Paulan luo, Paulan luo!
+— Nyt hänen ainakin piti tyttöä tavata, kävi sitten kuinka hyvänsä.
+Hän menisi Posiolle — suoraan puotiin ja vaatisi tytön esiin. Mikä
+valta heillä oli tuolla tavoin lastansa vangita? Hän ei lähtisi Kitkan
+kirkolta sanomatta armaalleen jäähyväisiä.
+
+Mutta — voi surkeus! Päästyään kirkolle hän sai kuulla, että Paula
+oli lähetetty muutamaan sivukylään vanhan tätinsä luo. Vanhemmat
+olivat pakottaneet. Postimies, höpelö, oli pudottanut Hessen kirjeen
+maantielle, ja sieltä oli löytäjä tuonut sen Posion puotiin. Paulan isä
+oli sen avannut, ja seuraavana päivänä oli tyttö matkustanut.
+
+Hessen teki mieli kirota koko Kitkan yhteiskunta, sen rahanylpeät
+isännät ja uskonkiihkoiset emännät — kirota kadotuksen syvimpään
+kattilaan! Siinä samassa saisivat mennä kaikki insinöörit, mokomatkin
+mosatrampparit, jotka mahtailivat aatelisarvoillaan — sinne koko
+jätkälauma, Kitkan kaupat ja kauppiaat, Iinatin puoti päällimmäiseksi!
+Millä hän nyt maksaisi velkansa?
+
+Kalle toimitti isällisesti: Saappaat hän voisi antaa takaisin — kyllä
+se sukulaismies ne otti. Ja hartsuista aina sovittiin samoinkuin
+muustakin tavarasta. Kalle kynsi niskaansa. — Mutta se postimies,
+pökelö, kun pudotti kirjeen — ja hän kun oli juuri miehen kanssa
+sopinut, että pistäisi preivin tytön kouraan ja toisi vastauksen. Se
+oli luotettu mies, joka ei tyhjää löpissyt. Voi sakramenskattu!
+
+Minkäpä sille nyt enää mahtoi. Paras oli tyytyä kohtaloonsa. Häntä se
+olikin aina korville kopsinut — varsinkin näissä lemmenasioissa. Mutta
+— ei hätää, kyllä tyttö vielä korjattaisiin.
+
+Ja Hesse kirjoitti uuden kirjeen, entistä pitemmän ja tulisemman. Siinä
+hän kertoi vastoinkäymisensä. Hän lohdutti Paulaa — ei pitänyt surra,
+vaikka isä oli saanutkin tietää. Koittaisi vielä päivä, jolloin hän,
+Hesse Karlsson, ajaisi kauppias Posion portaiden eteen helskyvillä
+valjailla, päässä ylioppilaslakki. Ja silloinhan oli kumma, jollei
+sulhasta vastaanotettu!
+
+Ei auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle. Mutta nyt ei Hessen mieliala
+enää ollut sama kuin tullessa. Silloin hän oli kiivennyt vain — noussut
+vaaran vaaran perästä kohti ilmansuuntaa, missä päivä syntyi. Nyt
+hän laski alaspäin — kohti merenrantaa, länttä, jonka taakse aurinko
+painui. Oi, noita surullisen suloisia lepohetkiä erämaan yksinäisissä
+kievareissa!
+
+Varsinkin tuntui masentavalta yöpyä matkan puoliväliin — majataloon,
+jossa hän menomatkallakin oli yötä ollut. Puheliaan, ystävällisen
+emännänkin kasvot näyttivät surullisilta. Tai ehkä hän kuvitteli vain.
+Mutta — ei, se selvisi, kun puheisiin päästiin.
+
+Meillä tässä sattui ikävä onnettomuus: meni lehmä suohon.
+
+Olipa se! Hesse tunsi sääliä emäntää kohtaan. Niin, niin — he olivat
+tavallaan onnettomuustovereita.
+
+Vähänpä aikaa se herra siellä viipyikin, sanoi hän sitten. Ei tainnut
+maistua maallaolo?
+
+Kyllähän se — mutta piti vain muuten lähteä — se kun vain...
+
+Emäntä hymyili: Niinpä niin — huvimatka se taisi herralle ollakin.
+
+Olihan se — oi, jos tuo emäntä olisi tiennyt! Kaukana, kaukana
+huvimatkasta. Niin epätoivoista ihmistä oli ennen tuskin yöpynyt tähän
+kodikkaaseen kievarikamariin. Mutta — ei Hesse puhunut mitään. Hän vain
+vastaili yksikantaan.
+
+Emäntä toivotti hyvää yötä: Minä tein vuoteen samaan sänkyyn kuin viime
+kerrallakin.
+
+Niin, niin — parempi olisi ollut toiseen, mutta samapa se. Täytyi mennä
+nukkumaan ja koettaa unohtaa.
+
+Hän käski herättää aikaisin aamulla ja rupesi riisuutumaan. Mutta
+raskasta se oli. Jalat olivat turvonneet pitkästä ajosta, ja käsivarret
+käyneet kovin helliksi. Tuo olisi tuntunut suloiselta, jos asiat
+olisivat olleet toisella kannalla. Mutta nyt — nyt se vain lisäsi
+onnettomuuden ja orpouden tunnetta.
+
+Aamulla varhain hän jatkoi matkaansa ja saapui keskiyöllä kaupunkiin.
+Hän ei saattanut poiketa kievariin, jossa oli erokahvit juotu. Se
+olisi ollut liian raskasta. Mutta — kuin hänen kipeää sieluaan
+kiduttaakseen istuivat mies ja nainen taas huvilan kuistilla maantien
+varressa, yhteiseen hartialiinaan kietoutuneina. He vilkaisivat
+välinpitämättömästi ohitseajavaan koulupoikaan ja syventyivät
+toisiinsa. Hessen silmät kostuivat.
+
+Taas tervehti häntä kirkontorni talojen kattojen takaa, taas näkyivät
+Karstenin nahkatehtaan korkeat savupiiput. Koski pauhasi kuten
+ennenkin, mutta sen kohina sai ajattelemaan kuolemaa. Rautasilta
+kajahteli hänen askeleistaan — autiosti, kolkosti. Kasarmin portilla
+seisoi vahtisotilas viittaansa kääriintyneenä ja näytti torkkuvan.
+
+Hesse pysähtyi hautuumaan ylikäytävälle ja silmäsi asemalle päin.
+Asemarakennus näytti synkältä. Sen idänpuoleiset, verhottomat ikkunat
+katselivat ratapihaa kuin avosokean silmät. Ei yhtään ihmistä näkynyt.
+Kaikki oli autiota, kuollutta ja hiljaista.
+
+Kerran, myöhemmin, elämänsä varrella, hän muisti tämän hetken.
+
+Hän hyppäsi pyöränsä selkään ja ajoi ohi hautausmaan. Se oli äänetön
+kuten tavallisesti. Vain haavanlehdet lepattivat hiljaa. Yksinäinen
+lintu äänteli jossakin pitkään ja valittavasti. Sen piipitys leikkasi
+Hessen rintaa kuin veitsi.
+
+Poiketen maantieltä hän kääntyi rautatien taa ja ajeli ohi nukkuvien
+talojen. Pelloilta, talojen takaa kohosi usvaa, joka hiljalleen vyöryi
+rakennuksia kohti, Hesse hyppäsi pyörältään ja talutti sen pihan poikki
+eteisen seinustalle. Hänen askelensa olivat merkillisen hitaat ja
+laahustavat. Ikkunaverhojen Järventaus — 15 kannatinrihma oli pahasti
+vinossa. Toinen verhoista roikkui korkealla kuin kuivamaan ripustettu
+riepu.
+
+Alakuloisin mielin, lopen uupuneena naputti Hesse ikkunaan.
+
+
+
+
+XV.
+
+
+Mutta toivo elpyi taas, kun Hesse kohtasi Moonan.
+
+Hän oli yhteisiä luistinratatuttavuuksia, ja Paula oli seurustellut
+paljon hänen kanssaan.
+
+Hän oli mennyt konepajalle työhön heti Kitkasta palattuaan. Siellä
+hän raatoi nyt aamusta iltaan, poraten jarrutönkkiä tai kierteitä
+muttereihin. Yhtä ja samaa yksitoikkoista, koneellista työtä. Öljyn
+katku tympäisi häntä. Oh, tuo kaikki oli niin toivotonta — niin
+surullisen raskasta ja raatelevaa! Se repi sielun verille.
+
+Hän muisteli Kitkan vaaroja ja humisevia metsiä, joissa kirveen
+iskut kajahtelivat. Hän näki puiden kaatuvan... noiden satavuotisten
+jättiläispetäjäin, ja kuuli, kun miehet hoilasivat: Kaa-aa-tuu taas!
+Vaistomaisesti hän hypähti syrjään — ja huomasi seisovansa porakoneen
+ääressä, joka verkkaan kaivoi reikää jarrutönkän lapaan. Joku
+ohitsekulkeva työmies nauroi: Mitä se Kaalsonnin poika poukkoilee?
+
+Hesse katsahti hämmästyneenä puhujaan kuin unesta heräten. Oh, se oli
+toisenlaista työtä — siellä! Täällä, konepajassa hääri vain orjia, noen
+ja rasvan ryvettämiä raukkoja, joiden hymykin oli vain irvistystä.
+
+Ainoastaan pajassa oli toisenlaista. Siellä heiluivat moukarit, ja
+lauloivat alasimet, iloisesti helkkyen kuin kulkuset kirkkotiellä.
+Siellä oli vapaampaa, avarampaa ja reippaampaa. Hesse hengähti siellä
+hetkisen saatuaan poransa terät karaistuiksi.
+
+Ja sitten taas takaisin konepajaan, noiden monien rattaiden ja
+viuhuvien hihnojen keskelle. Muutama askelkymmen ulkoilmassa — poikki
+pajaa ja verstasta erottavan aukean, johon työmiesten jalat olivat
+tallanneet pikimustan polun keskelle kukkivaa nurmikkoa. Täällä eivät
+säilyneet edes kukkaset, puna- ja valkoapilat, eikä sinisilmäinen
+lemmikki. Kaikki peitti noki, joskaan ei siinä määrin kuin tallatun
+polun kohdalla. Nokisia päitä joka puolella — pesun tarpeessa olevaa
+kedon väkeä. Kunnes taivaalta humahti sade ja pesi nuo monet valkoiset
+ja punaiset keropäät. Mutta lemmikin sinisilmä loisti noenkin seasta...
+
+Ja sitten sisään konehuoneen matalasta ovesta, jonka päällä seisoi:
+»Pääsy asiattomilta kielletty.» Ah, Hesse olisi halusta kuulunut noiden
+asiattomien joukkoon! Mutta — kun oli köyhä, niin täytyi ansaita.
+
+Vielä matalampi ovi nielaisi hänet itse verstaaseen. Siellä ryski ja
+paukkui, humisi kuin hornan myllyssä. Pannusepät niittasivat isoa
+höyrykattilaa. He huusivat toisilleen kuin kuurot, ja kuuroja he
+melkein olivatkin. Sorvarit seisoivat kumarassa koneidensa ääressä.
+Nuo pienet, nopeasti kieppuvat pyörät mennä vilistivät ympäri vinhaa
+vauhtia, ja sukkulanmuotoinen, monilla erisuuntiin kierrettävillä,
+päällekkäisillä alustoilla lepäävä terä pani messingin huutamaan.
+Se vikisi ja valitti kuin koiranpentu, joka on polttanut turpansa
+nokkospensaassa — tai kuin kokonainen hiiriperhe kattolistan ja seinän
+välissä. Viki, viki — viki, viki! Sorvari veivasi terää, tähtäsi ja
+mittasi. Pieni rasahdus —ja kone seisahtui. Valmis kappale lensi
+penkille sorvin taakse.
+
+Pyöräsorvi pyöri hitaasti, tavattoman hitaasti. Se oli kuin elefantti
+kissanpoikien keskellä — kömpelö, iso rumilas, jonka leukojen välissä
+veturinpyöräkin aivan kiltisti meni ympäri kuin olisi se ollut vain
+tyhjä lankarulla. Terä leikkasi lastua sen selästä... verkalleen,
+varmasti... kuin olisi purrut vain puuta. Pyöränrengas savusi.
+
+Hessen selkäpiitä karmi.
+
+Yks' kaks' parkaisi sirkkeli jossakin verstaan toisessa päässä,
+kipeästi, vihlovasti — kuin olisi huutanut ilmoille koko maailman
+tuskaa. Konepajan holvit kajahtelivat. Se loikkasi nuorta työmiestä
+luita ja ytimiä myöten.
+
+Hesse porasi, pitäen silmällä reiän syvyyttä. Kone jurrasi hitaasti, ja
+terä leikkasi lastua, ohutta kuin lehti. Hän kaasi öljyä reikään, josta
+tuprahti pieni, kitkerä savukiehkura ilmaan. Vaivojen savu, vaivojen
+savu, ajatteli Hesse, ja hänestä tuntui, että terä tunkeutui hänen
+lihaansa.
+
+Kesken kiireen hän juoksi maaliverstaan kupeella olevaan
+lautakopperoon. Siellä Ruunari-veli rapasi höyrykattilan putkia
+niinkuin hän muutama vuosi sitten. Poika oli päässyt lyseoon ja oli
+tuosta hyvin ollakseen. Naama valkoisena kattilakiven pölystä hän
+tiedusteli Hesseltä, mitä ostaisi ensimmäisillä ansioillaan.
+
+En minä osaa sanoa... kyllähän rahalle aina reikiä löytyy.
+
+Ruunari vetäisi muutaman kirskuvan vedon, katseli rapansa terää ja
+virkkoi: Olen ajatellut ostaa kovia kauluksia!
+
+Oho... kylläpä veli varhain alkoi! Mitä hän nyt niillä?
+
+No... kun sitä nyt on kerran lyseolainen...
+
+Hesse mietti hetkisen: Kuule... anna äidille, hän tulee iloiseksi.
+
+Ruunari: Saatanpa antaa... mutta kyllä minä kerran ainakin käyn
+»kontiksessa»!
+
+Se pikku veli... se oli sellainen herkuttelija... niin perso, että
+olisi syönyt vain leivoksia ja makeisia.
+
+Hesse tarkasteli aikansa hänen työtään ja juoksi takaisin konepajaan.
+
+Anna-sisko toi hänelle kahvia. Hän istui penkillä porakoneen vieressä,
+pitäen silmällä jarrutönkkää. Mutta samalla hän heitteli kysymyksiä
+sisarelleen. Mitä äiti puuhasi? Oliko hän silittänyt hänen pyhäpaitansa?
+
+Anna: Ei — mutta minä olen sen tehnyt. Siellä se on valmiina illaksi.
+
+Se oli hyvä.
+
+Anna-sisko oli käynyt kansakoulun ja aikoi ruveta
+sairaanhoitajattareksi. Nyt hän kävi neulojanoppia, mutta oli saanut
+viikon lomaa. Siellä Nykäsen neidillä tehtiin kovin hienoja töitä.
+Hänkin oli viimeksi neulonut puolitusinaa papinkauluksia, jotka Nykäsen
+neiti oli leikannut.
+
+Oho... kylläpä kuului komelta! Vai papinkauluksia! Kukahan onnellinen
+nuo mahtoi saada?
+
+Neljäntoistavuotias ompelijattaren alku nauroi: En minä sellaisia
+ajattele.
+
+Hyvä oli... paljon terveisiä vain kotiin äidille.
+
+Hän jatkoi työtään, odotellen kärsimättömästi verstaan pillin
+puhallusta. Kun se vihdoinkin hukkasi ilmaa, hän pysähdytti koneensa
+ja juoksi pesuruuhelle. Siellä kävi sota ja meteli. Miehet riitelivät
+paikoista ja karjuivat toisilleen. He olivat kuin ärsytettyjä petoja.
+Muiloa, muiloa! huudettiin joka puolelta. Kuka perkele pimitti
+saippuan? — Joku vähemmän kiireinen laulaa loilotteli. Vesihanat
+sihisivät kuin käärmeet, ja lämmin höyry leijaili noiden ruuhen ääressä
+ärhentelevien miesten päiden yläpuolella. Joku huusi: Hei, Kaalsonnin
+poika! Kenenkä likkaa sinä nyt hellustat?
+
+Hesse ei vastannut mitään, vaan riensi juoksujalkaa ulos. Hän hyppäsi
+yli aidan kadulle. Siinä melkein vastapäätä olikin Pasasen talo. Hän
+kärppäsi pihan poikki, ryntäsi sisään, muutti vaatteita ja läksi. Äiti
+huusi hänen jälkeensä: Etkö jouda syömään? Mutta Hessellä oli kiire...
+eipä hän nyt välittänyt. Piti rientää Moonan luo.
+
+Hesse astelee Hupisaarilla Moonan, rinnalla. Tämän veli on hänen
+koulutoverinsa, vakava, hiljainen poika, joka ei paljon juoksentele.
+Mutta sisar on iloinen ja puhelias. Siniset silmät loistavat, ja
+suupielet värähtelevät alinomaa. Moonalla onkin erikoisen herkkä ja
+kaunis suu... ehkä hiukan liian iso, mutta ilmehikäs.
+
+He käyskentelevät pitkin puistokäytäviä ja yli pienten, haaveellisten
+siltojen. Yhden nimi on »Huokausten silta». Joku irvihammas oli antanut
+sille tuon nimen.
+
+Näin iltaisin siellä on paljon väkeä. Kaupunkilaiset, joilla ei ole
+kesäasuntoa, tulevat sinne jaloittelemaan, istumaan ja kahvia juomaan.
+Pareja on paljon — koulupoikia kesäheiloineen ja työmiehiä hiukan
+vakinaisempine morsiamineen — miten milloinkin. Äidit työntelevät
+lapsenvaunuja. Hupisaaret ovat Hessen kotikaupungin Luxembourgin puisto
+ja Boulognen metsä.
+
+Kirjokeppiä heilutellen astelee Hesse Moonan rinnalla ja juttelee.
+Miksi hänen piti aina tuolla tavoin huiskia ympärilleen? Se näytti
+hassulta... liian herrahtavalta. Moona toisinaan hermostuu. Kaksi
+ryhmää tehtaanpoikia tulee toisiaan vastaan. He riitelevät, haukkuvat,
+ja joku huutaa pilkallisesti toisen joukon jälkeen: Luuletteko
+meitä Uunoiksi... ruohonkorret suupielissä! Ja sitten nauretaan ja
+rynnistetään eteenpäin.
+
+Hesse ja Moona pysähtyvät »Huokausten sillalle». Sen alitse ryöppyää
+pieni, pauhaava koski, vihainen ja virtava. Vedenkalvo kiiltää
+paikoitellen kuin välkkyvän peilin pinta.
+
+He juttelevat Paulasta... aina vain Paulasta. Se on alituinen,
+jokailtainen, ehtymätön keskustelun aihe. Moona haluaisi puhua
+muustakin, mutta Hesse keskeyttää hänet: Sanoiko se sinulle todella,
+että hän rakastaa?
+
+Sanoi, sanoi — eikö Hesse voinut uskoa? Kuinka monta kertaa hänen piti
+se toistaa?
+
+Mutta Hesse laskee kätensä tyynnyttävästi tytön käsivarrelle: Älä
+hermostu, Moona!... Minun on hauskaa kuulla se aina uudelleen. Minun
+sieluni elää siitä.
+
+Kummallinen poika! Moona tarkastelee häntä sivulta käsin. Hän on
+kuusitoistavuotias, nokkela neidon alku. Kyllä hänkin jo rakkautta
+ymmärtää. Kahden pojan kanssa hän oli jo ennen seurustellut, mutta
+ne olivat sellaisia villejä varsoja... paiskasivat suutelemaan. Ei
+Moonalla ollut mitään itse asiaa vastaan, mutta se ei saanut tapahtua
+noin rajusti.
+
+Hesse olisi hänen mielestään ollut sopiva... tuollainen haaveellinen,
+hiukan lapsekas, mutta kuitenkin älykäs ja miellyttävä. Sen nenä oli
+vain liian pysty, mutta otsa oli korkea, jalopiirteinen. Otsaa Moona
+rakastikin.
+
+Hän siis kertoi Paulasta, kertoi kaiken minkä tiesi — muisteli jokaisen
+pienimmänkin seikan. Ja taas näyttäytyi todeksi, ettei mikään tunnu
+vähäpätöiseltä, kun rakkaus saa puhua. Moona rakasti Hesseä.
+
+Mutta tämä ei sitä huomannut. Hän jutteli vain Paulasta, aina vain
+Paulasta. Kuinka miehet olivat sokeita!
+
+He kävelivät pitkin kosken rantoja, nousivat näkötorniin ja ihailivat
+mahtavaa virtaa. Jättiläisaallot löivät painia kallioiden kanssa. Mutta
+nämä seisoivat paikoillaan, nousten ryöppyjen keskeltä vettä valuen,
+kuin nauraen koko leikille. Heitä ei vain voitettaisi — roiskisi — ja
+uusi laine hautasi teräväpäisen kalliopaaden allensa.
+
+Läheisessä mielisairaalassa roikkuivat hullut puolitiestä ikkunoista
+ulkona. Ne huutelivat ohikulkijoille minkä mitäkin. Viittilöiden ja
+nauraen ne houkuttelivat luokseen: Rakasta minuakin, sievä poika!
+Hesse katsahti ylös. Nuori nainen istui ikkunalla polvet pystyssä,
+pää käsivarren nojassa. Se oli synkkä talo! He poikkesivat lähimmälle
+sivukäytävälle ja pakenivat loitommas.
+
+Välistä he kävelivät rautasillalle saakka, kulkivat yli sen ja
+vaelsivat kauas ylimaihin johtavaa maantietä. Se oli Hesselle pyhää
+maata. Tätä tietä hän oli kerran ajanut reippaana, toivorikkaana, sydän
+onnea tulvillaan — ja palannut muutamana iltana auringon laskiessa
+epätoivoisena, sairaana, mieli masennuksissa. Siitä riitti puhetta
+vaikka kuinka pitkälti, eikä Moona väsynyt kuuntelemaan. Hän oli
+huomannut sen ainoaksi keinoksi voittaa Hessen mielenkiinto puolelleen.
+Hän oli nainen, vaikka lapsi vielä.
+
+Nytkin he seisoivat täällä — mäellä, jolta oli hyvä näköala kaupunkiin
+käsin. Aurinko teki laskua. Se valaisi kosken kauttaaltaan mitä
+ihmeellisimmällä tavalla. Se kaasi kultavihmaansa pitkin virtaa,
+värjäsi ryöpyt ja kuohupäät — rennosti, säästelemättä.
+
+Koko koski huppelehti kullassa.
+
+Hesse... eikö ole kaunista?
+
+Kaunista oli. Poika unohti hetkiseksi Paulan, ja he keskustelivat
+tuosta valtavasta näystä. Moona oli tyytyväinen. Hän oli tuokioksi
+temmannut Hessen tämän mieliaiheesta.
+
+
+Moona jatkoi piiritystään. Kuta pitemmälle kesä kului, sitä enemmän
+hän keksi uusia keinoja. Hän oli viisas tyttö. Eikä hänen tarvinnut
+taistella yksin — hänen äitinsä rupesi auttamaan. Ollen yksi noita
+lukemattomia äitejä, joilla ei tunnu olevan muuta huolta kuin
+tyttäriensä naittaminen, hän innostui asiaan. Yhden, vanhimman, hän oli
+jo naittanut... Hyvänahkainen rautatienkirjuri oli korjannut hänet.
+Tässä näytti tarjoutuvan toinen yhtä hyvä tilaisuus — tosin hiukan
+ennenaikainen, mutta tilaisuus joka tapauksessa. Piti vain ottaa poika
+hoteisiinsa ja hoidella häntä hyvin.
+
+Ja Moonan äiti rupesi kutsumaan Hesseä kotiinsa. Hän tarjosi kahvia,
+tarjosi illallista — esittipä toisinaan, että Hesse jäisi yöksikin.
+Heidän nurkkakamarinsa oli vapaana — se, jossa talvella asui
+koulupoikaa. Siellä oli Hessen hyvä ja rauhallinen nukkua. Olihan
+heidän kotinsa rautatien takana niin ahdas.
+
+Ja Hesse jäi.
+
+Lopulta hän kotiutui taloon täydellisesti. Hän ei enää osannut muualla
+ollakaan. Työvaatteensakin hän kantoi uuteen asuntoonsa.
+
+Äiti huomautti: Sinä olet tainnut tämän kodin kokonaan hyljätä.
+
+Ei... ei suinkaan. Mutta kun ne siellä olivat järjestäneet hänelle
+erikoisen huoneen, niin hän ajatteli... Vähemmällä huolellahan äiti
+pääsi.
+
+Tämä ei vastannut mitään, huokasi vain. Hän oli todella levoton
+vanhimmasta pojastaan.
+
+Mutta Hesse ei vaivannut päätään äidin huolilla. Hän asui Moonan kotona
+ja söi ja joi, mitä eteen pantiin. Ja kyllä häntä hyvänä pidettiinkin.
+
+Moonan äiti virkkoi: Si där, Hesse ska' få den största biten!
+
+Ja Hesse otti ihan häikäilemättä, sillä etuoikeudella, joka hänelle oli
+luovutettu, talon oman pojan hymyillessä ja katsellessa ivallisesti.
+Hän käsitti äidin tarkoitukset.
+
+Hesse komenteli ja määräili. Hän käyttäytyi kuin kotivävy konsanaan,
+vaikk'ei hänellä ollut aavistustakaan uudesta asemastaan. Vaikka
+hän olikin luonnostaan pehmeä, oli hänellä kuitenkin voimakas halu
+hallitsemiseen. Hän oli tahtonut hallita Paulaa, omistaa hänet
+kokonaan. Nyt kun tämä oli häipynyt kauas, hän hallitsi sen sijaan
+Moonaa ja tämän äitiä, niin — koko taloa. Se tapahtui tietysti Paulan
+muiston säilyttämisen vuoksi, mutta talonväki tulkitsi sen toisin.
+Hesse ei huomannut mitään. Hän jutteli Moonan kanssa nurkkakamarissa
+ja nämä keskustelut pyhitettiin täydellisesti Paulan muistolle. Tyttö
+kuunteli hiljaa, vastaansanomatta. Äitikin tuli toisinaan istumaan
+heidän kanssaan. Hänkin puhui Paulasta hyvin kiittävässä äänilajissa.
+Kokeneen naisen viisaudella hän oli huomannut, että tuo toisen muiston
+palvominen oli vain eräs uusi muoto rakkautta, vaikka poika ei vielä
+ollut tietoinen sen esineestä. Kun toinen kylmenisi, olisi täällä tulta
+tarpeeksi.
+
+Näytti siltä, kuin olisi jokin viekas henkivalta liittoutunut
+Hesseä vastaan. Äidin ylistäessä Paulaa, tyttö vaikeni. Se tuntui
+kuin keskinäiseltä sopimukselta. Mutta — tekisimme vääryyttä Moonaa
+kohtaan, jos niin väittäisimme. Eikä äitikään ollut huomannut tätä
+omituista asiaintilaa. Hänetkin siis voimme vapauttaa tämänkaltaisesta
+salaliitosta. Ei — tyttö oli yksinkertaisesti rakastunut, syvästi,
+auttamattomasti. Ensin alussa hän kyllä oli miettinyt, millä saisi
+Hessen huomion käännetyksi pois Paulasta. Nyt hän ei enää sitä
+ajatellut. Hän istui vain ja kuunteli. Hänestä oli suloista olla tuon
+omituisen pojan läheisyydessä. Hän ihmetteli suuresti äitiään, joka
+jutteli Paulasta yhtä ja toista. Mitä... tahtoiko tämä häntä kiduttaa?
+Mutta — äiti ei välittänyt siitä. Hänellä oli omat suunnitelmansa.
+
+
+He istuivat taas eräänä elokuun iltana nurkkakamarissa. Hesse puhui
+Paulasta tavalliseen tapaansa. Moona kuunteli vaieten. Hesse kyseli
+häneltä yhtä ja toista mielitiettyä koskevaa, mutta tyttö oli
+hajamielinen. Hänestä ei tahtonut saada ulos mitään.
+
+Mikä sinuun on mennyt?
+
+Minuunko — ei mikään... olin vain muuten hajamielinen.
+
+Hesse katsahti pihalle. Siellä istui kaksi tyttöä pihakeinussa —
+räätäli Pohdin tyttäret. Tämä oli heidän talonsa, ja Moonan äiti oli
+vain vuokralainen. Tytöt lauleskelivat jotakin hengellistä säveltä.
+
+Yht'äkkiä Hesse muisti vanhan veisun, jota Laidan poikaset usein
+vetelivät tämän räätälin ikkunan alla:
+
+    Räätäli Pohti
+    taivasta kohti
+    matkamme käy...
+
+Silloin ilmestyi ikkunaan pitkä, laiha herrasmies, joka kyynäräkeppiä
+puistaen torui ja pauhasi, niin että katu kaikui. Hänkin oli jonkun
+kerran ollut mukana ja livistänyt pakoon nurkan taakse. Myöhemmin,
+vuosien jälkeen, kun hän oli Pohdilla mittaa antamassa, häntä huvitti
+muistaessaan noita vallattomuuksiaan. Olisipa mestari vain tiennyt...!
+Häntä rupesi naurattamaan.
+
+Mika sinua naurattaa? kysyi Moona.
+
+Ei mikään... muistin vain tämän talon isäntäväkeä.
+
+Niin... ne olivat olevinaan. Emäntäkin, seurahuoneen vanha köksä,
+puhui ruotsia, ja millaista ruotsia sitten! Niin murteellista, että
+ihan pahaa teki! Likkor, kom ny port... tee kalt o syylit... mutta
+mukava ihminen se muuten oli. Se kun sitä piti vain olla herrasväkeä!
+Talon isäntä oli käynyt opin Tukholmassa, ja häntä nyt saattoi herrana
+pitääkin. Mutta tytöt... niin mahtavia, niin ollakseen, ylpeitä kuin
+riikinkukot! Niinkuin nyt räätäli olisi ollut kaikkein hienointa tässä
+maailmassa! Pohdit olivat vapaakirkollisia, ja pihan toiselta puolen,
+verstaan ikkunoista, kaikui usein veisuuta. Majken, vanhin tytär, piti
+tuota uskonsuuntaakin erikoisen hienona. Ja saattoipa se hyvin ollakin.
+
+Hesse ehdotti, että mentäisiin keinuun.
+
+Majken ja Ingeborg loivat heihin ivallisia katseita. Mutta Hesse ei
+siitä välittänyt. Hän tiesi, että Majken oli Paulan koulutoveri ja hän
+rupesi tiedustelemaan, oliko tämä saanut kirjettä.
+
+Mitä sinä kyselet... onhan sulla daami jo, tyydy siihen! vastasi Majken
+pisteliäästi.
+
+Hesse ymmärsi, mitä toinen tarkoitti, mutta kysyi kumminkin: Kuka?
+
+No, Moona! Näkeehän tuon sokeakin, että tyttö on rakastunut kuin
+kiiliäinen!
+
+Hesse punastui. Hän seisautti keinun. Se oli suuttumus, joka sai sen
+pysähtymään. Ingeborg, Majkenin nuorempi sisar, nauraa hihitti. Hänellä
+oli omituinen tapa nakella niskojaan. Moona rupesi itkemään ja juoksi
+sisään.
+
+Hesse kysyi: Minkävuoksi sinä tuon sanoit?
+
+Majken: Huomauttaakseni kotivävylle hänen velvollisuuksistaan.
+
+Peijakas! Majken oli olevinaan jalomielinen, mutta hän sanoi sen vain
+ilkeydestä. Hesse hyppäsi seisomaan. Hänen korvissaan humisi. Nyt oli
+tilanne täysin selvä, hänen silmänsä aukenivat. Hän oli ollut narri!
+Oli kuvitellut, että Moonan äiti vain paljaasta ihmisystävällisyydestä
+hoiteli häntä, köyhää poikaa. Ätsh! — häntä raivostutti niin, että hän
+ihan vapisi.
+
+Hän heitti tyttöihin vihasta leimuavan katseen ja meni sisään.
+Nurkkakamari oli tyhjä. Moona oli tietysti juossut äitinsä turviin.
+Hänen teki mieli purkaa sisuaan, raivota, lyödä jotakin rikki!
+
+Hän odotti, että joku olisi tullut, mutta ketään ei kuulunut. Hän
+sieppasi lakkinsa ja lähti.
+
+Mutta — kotimatkalla hän rupesi näkemään asiat toisessa valossa. Turhaa
+oli Moonan äitiä syyttää. Hän itse oli syyllinen. Pitikin miehen olla
+niin naivi... niin anteeksiantamattoman typerä, ettei ollut ennemmin
+huomannut asemansa kieroutta! Muutti asumaan toisen kotiin ja eleli
+siellä kuin olisi ollut talon poika! Ja sellaisenahan häntä oli
+pidettykin. Oma poika oli katsellut päältä, kun hän pisteli parhaat
+palat! Narri, narri hän oli ollut!
+
+Äiti kysyi: No, joko se lysti nyt loppui?
+
+Lysti? Mikä hiivatin lysti? Joko äitikin rupesi häntä pilkkaamaan?
+
+No... minä olen tässä koko ajan isälle puhunut, että pitänee ruveta
+tulevaan miniäänsä tutustelemaan...
+
+Hessen teki mieli vastata jotakin oikein rumaa, mutta hän hillitsi
+itsensä. Siepaten lakkinsa hän ryntäsi ulos ja palasi takaisin Moonan
+kotiin. Piti kai hänen ainakin työvaatteensa noutaa.
+
+Mutta noutamatta ne jäivät. Äidin puhe oli siinä määrin haavoittanut
+häntä, ettei hän saattanut mennä kotiin. Siedettävämpää oli olo
+sittenkin Moonan ja hänen äitinsä luona. Siellä ei ainakaan häntä
+pilkattu.
+
+Tuli syksy ja koulut alkoivat. Paulakin saapui kaupunkiin. Hesse
+tapasi hänet ensimmäisenä päivänä. Aavistaen jotakin onnettomuutta
+hän tervehti tyttöä hämillään. Miksi oli Pohdin Majken näyttänyt niin
+salaperäiseltä, niin vahingoniloiselta? Selitys tuli heti.
+
+Paula katseli häntä vihasta leimuavin kasvoin ja huudahti: Piruako sinä
+mun perässäni juokset! Painu sinne, missä olet koko kesän kortteerannut!
+
+Se oli kauhea isku! Hesselle selvisi tilanne lopullisesti. Pohdin
+Majken oli koko kesän ollut kirjeenvaihdossa Paulan kanssa ja
+tiedoittanut tälle jokaisen pienimmänkin tapauksen, joka koski häntä
+ja Moonaa. Paula oli luonnollisesti saanut sen käsityksen, että
+hän oli uskoton, ja sillä sisulla, jonka hän lempeistä silmistään
+huolimatta omisti, hän oli heittänyt Hessen. Jos joku minut pettää,
+puren rakkauteni poikki kuin rautoihin joutunut kettu häntänsä! Eikö
+Paula ollut kerran niin huudahtanut? Ja silloin olivat ärrät pärisseet
+tavallista kirpeämmin.
+
+Minkäs sille mahtoi. Hesse yritti tavata Paulaa, mutta tämä ajoi hänet
+ulos. Hänellä kyllä oli kavaljeerejä, vaikka viisi joka sormelle! Hesse
+palasi Moonan kotiin. Siellä, keittiön pöydän ääressä, hän purskahti
+itkuun. Molemmat, Moona ja hänen äitinsä, ymmärsivät kyllä syyn, mutta
+eivät puhuneet mitään. Pohdin puolelta kuului Majkenin laulu:
+
+    Mun kanteleeni kauniimmin
+    taivaassa kerran soi...
+
+Hesse pyyhki äkkiä silmänsä ja hänen huulillaan pyöri kirous. Sellainen
+käärme!
+
+Moonan äidillä oli kahvi valmiina. Hän kehoitti poikaa ottamaan: Ta' nu
+kaffe, min son, o' si glad ut!
+
+Ja Hesse joi. Siihen kahviin oli sekoitettu se taikajuoma, joka sai
+hänet melko nopeasti unohtamaan. Vai vaikuttivatko siihen Moonan
+silmät, nuo surulliset, miettivät silmät, jotka salaa katselivat häntä
+keittiön nurkasta, missä hän parastaikaa kuori perunoita.
+
+Ja tapahtui, että Hesse Karlsson muutti kirjansa ja koko pienen
+omaisuutensa Moonan kotiin ja asui siellä. Sitä kesti kaksi vuotta,
+eli siihen saakka kuin hän tuli ylioppilaaksi. Hän meni salakihloihin
+Moonan kanssa ja he vaihtoivat sormuksiakin. Mutta niitä ei kannettu
+näkyvissä — luonnollisesti, vaan kaulassa, mustassa samettinauhassa.
+Se oli äiti, joka järjesti niin... se toimelias, puuhakas äiti, joka
+halusi naittaa tyttärensä. Kun hän lähetti nuoret sormuksia vaihtamaan
+— sivumennen sanoen hän oli itse ostanut molemmat — hän huomautti
+Hesselle: O' sen ska' de' vara en kyss!
+
+Ja Hesse teki työtä käskettyä — johti Moonan kaupungin ulkopuolelle,
+pieneen metsikköön, ja siellä muutaman kääkkyräpetäjän alla seurasi
+»anopin» neuvoa.
+
+Oli myöhäinen syksy, ja varikset valmistausivat muuttomatkalleen.
+
+
+
+
+XVI.
+
+
+Hesse eleli kuin ukkomies — toisin sanoen, kun asia Moonan kanssa oli
+saatettu onnelliseen loppuun, hän suuntasi harrastuksensa toisaalle.
+Se merkitsi, ettei hän paljon tytöstä välittänyt — tai ainoastaan sen
+verran, ettei tarvinnut pelätä tämän kadottamista. Moona puolestaan
+oli häneen syvemmin kiintynyt — Moonan äiti vielä enemmän. Hänelle
+Hesse merkitsi hyvää panosta tyttären tulevaisuuden turvaamisessa.
+Hän rohkaisi poikaa kaikin tavoin, ja jos hän aikaisemmin oli tätä
+syöttänyt, niin nyt se vasta oikein alkoi. Hesse lihoi, tuli pyöreäksi
+kuin pallo. Vaatteet kävivät ahtaiksi, mutta Moonan äiti laitatti
+uudet. Hesse katsoi joutuneensa siksi suureen kiitollisuuden velkaan,
+että tukahdutti tuntonsa soimaukset. Kun kerran Moona piti hänestä,
+niin kaipa se menettelisi. Hänellä ei ollut voimia riistäytyä vapaaksi.
+
+Kotonaan hän pistäysi tavallisesti sunnuntaina. Se oli hänelle kuin
+kyläpaikka. Hän vaistosi, että siellä surtiin tätä hänen elämänsä
+muutosta, mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Isä istui pöydän
+päässä päivällistä syöden. Hän näytti hajamieliseltä, vilkaisi vuoroin
+äitiin, vuoroin poikaan, mutisten jotakin itsekseen. Mutta ääneen hän
+virkkoi: Mikäpäs siinä... onhan se Moona topakka tyttö...
+
+Olipa miten oli... Hesse ei sitä niin paljon ajatellut. Annettuaan
+kerta sanansa, hän tahtoi sen pitää. Olihan se ainakin ritarillista. Ja
+sitäpaitsi — hän oli syönyt itsensä kiinni.
+
+Hän heittäytyi politiikan pyörteisiin. Se oli vain tuollaista
+koulupoikapolitiikkaa, mutta lyseon seitsemäsluokkalainen ja vielä
+konventin puheenjohtaja katsoi velvollisuudekseen merkitä kantansa —
+varsinkin, kun valtiolliset sortotoimenpiteet uhkasivat itse koulua ja
+sen sisäistä elämää.
+
+Rehtori Ringbom oli joutunut mustiin kirjoihin.
+
+Innokkaana isänmaan ystävänä hän oli taistellut maan perustuslakien
+puolesta. Sanoin ja kirjoituksin hän oli osoittanut, mihin keisarisana
+velvoitti. Koulussa hän oli puhunut oppilailleen samoista asioista,
+herättänyt heissä oikean isänmaallisen hengen. Konventin kuraattorina
+hän oli joutunut sangen läheltä seuraamaan poikien kehittymistä.
+Ja hän oli ohjannut sitä jäntevällä, tarmokkaalla kädellään ja
+hehkuvalla hengellään. — Jumala on nähnyt siksi paljon vaivaa tästä
+Suomen kansasta menneinä vuosisatoina, ettei Hän sitä vieläkään
+hylkää! Se oli sana, joka sytytti, nostatti noiden seitsemän-,
+kahdeksantoistavuotiasten nuorukaisten innon korkealle. _In tyrannos!_
+— se oli iskusana, joka kaikui kautta koulun, ja konventtiluokilla
+vallitsi sellainen kuhina ja ja kahina kuin olisi valmistauduttu sotaan.
+
+Ensimmäinen tämän innostuksen synnyttämä toimenpide oli rehtorin kuvan
+maalauttaminen. Se, joka kaikkein kiivaimmin tätä asiaa ajoi, oli Hesse.
+
+Eikä siitä tarvinnut paljon puhuakaan, maaperä oli muokattu. Vaikeuksia
+tuotti vain rahakysymys. Mutta sekin järjestyi, ja hanke toteutettiin.
+
+Muutamana lauantai-iltana konventin juhlaistunnossa muotokuva
+paljastettiin yleisen riemun vallitessa.
+
+Mutta — sanoma tämän koulun hengestä ja siellä tehdystä isänmaallisesta
+työstä ehätti etelään, hallituksen pääpaikkoihin. Sieltä käsin oli
+jo pitemmän aikaa salaa seurattu rehtori Ringbomin toimia. Mies oli
+vaarallinen, kasvatti oppilaistaan kapinoitsijoita. Pyhän Venäjän
+edustajat eivät voineet siihen välinpitämättömästi suhtautua.
+Päätettiin tarttua lujin kourin asiaan.
+
+Rehtori Ringbom sai karkoitusmääräyksen.
+
+Hesse työskenteli silloin taas rautatien konepajassa. Oli kesä, ja hän
+oli päässyt kahdeksannelle luokalle. Tuli päivä, jolloin rakastetun
+opettajan oli lähdettävä. Hesse juoksi asemalle. Hän ei välittänyt
+siitä, vaikka näin työpaikkansa jättikin. Nyt olivat tärkeämmät asiat
+kysymyksessä.
+
+Asemasilta oli mustanaan väkeä. Koko kaupunki oli saapunut saattamaan
+rehtori Ringbomia. Siinä oli ylhäistä ja alhaista, rikasta ja köyhää
+— hienoista herroista ja rouvista yksinkertaiseen työmieheen ja
+körttimummoon saakka. Oli joukossa Matlinin väkikin. Emäntä etunenässä
+raivasi tietä rehtorin vaunua piirittävän väkijoukon halki. Matlinin
+Maija huomasi Hessen.
+
+Tule mukaan! Mennään sanomaan rehtorille hyvästiä. Ajattele, että
+sellaisen miehen ajavat pois maasta! Eikö se ole hävytöntä? Ne ryssät,
+pirut... Maija äkkäsi santarmin ja kyyristyi väkijoukkoon. Hän
+viittilöi ja iski Hesselle silmää.
+
+Herra siunatkoon. Jokohan se kuuli? Siperiaan tästä vielä joutuu! Eikö
+se ollut se Päkkilässä asuva santarmi?
+
+Se näkyi olevan, mutta ei se näyttänyt kiinnittävän huomiota Matlinin
+Maijaan. Sillä oli tällä kertaa tärkeämpiä toimia.
+
+Maija viittoi ja iski silmää, mutta ei Hesse viitsinyt lähteä
+tunkeutumaan. Hän oli niin noessa ja rasvassakin. Siellä oli siksi
+paljon ihmisiä.
+
+Syrjässä seisten hän seurasi tapausten kulkua. Saattajia tungeskeli
+vaunun edessä. Rehtori seisoi vaununsillalla, hyvästellen ystäviään.
+Siinä hänen vieressään oli hänen rouvansa, hieno, kalpea, harmaapäinen
+nainen. Kuului menevän saattamaan miestään. Muijat tuuppivat toisiaan.
+Jokainen heistä halusi sanoa jäähyväiset rakastetulle opettajalle.
+
+Nyt tunkeutui Matlinin emäntä vaununportaille. Pitkänä ja laihana hän
+työnteli tieltään väkijoukkoa. Saivat siinä pormestarit ja muut korkeat
+herrat siirtyä syrjään. Katselijat kohosivat varpailleen. Jokainen
+koetti nähdä mahdollisimman tarkkaan.
+
+Lihava herrasmies Hessen vieressä kysyi naapuriltaan: Hvem ä' den där
+käringen, som tränger sej fram så ursinnigt?
+
+De ä' Matlinskan — disamma pietister...
+
+Hesse hymyili. Joo — Matlinin emäntä se oli! Menkääpä siihen muut,
+kyllä se puolensa piti!
+
+Nyt kuului emäntä puhuvan jotakin isolla äänellä. Väkijoukko höristi
+korviaan.
+
+Niin se Mooseskin kerran sai lähteä Eekyptistä Mitiaanin maalle sitä
+Haarao-hirmua pakkoon — mutta palasi se takaisin ja vei kansansa
+Luvattuun maahan...
+
+Hva' talar hon om Mose? kuuli Hesse äskeisen lihavan herran kysyvän.
+
+Int' vet ja' — de' ä' skandallöst! Mose var ju en mördare...
+
+Herrat nauroivat, eikä Hesse joutanut seuraamaan heidän keskusteluaan.
+Nyt siellä seisoi Matlinin ukko vaununportailla, pudisti rehtorin kättä
+ja pyyhki toisella silmiään. Hän näytti änkyttävän tavallista enemmän.
+
+Nyt tuli Maijan vuoro. Tämä puhua papatti niin tiheään, ettei siitä
+saanut selvää. Rehtori koetti rauhoittaa häntä, mutta se oli samaa,
+kuin olisi kaatanut öljyä tuleen. Maija vain yltyi — sai jonkinlaisen
+hermokohtauksen ja parkaisten: Herra Jumala! kaatui pyörtyneenä
+alhaalla seisovien muijien syliin.
+
+Kävi sellainen kohina ja itkun hyrske, kuin olisi myrsky myllertänyt.
+Hessenkin nokisia poskia pitkin virtasivat kuumat kyynelet. Äskeiset
+herratkin olivat käyneet vakaviksi, ja toinen oli paljastanut päänsä.
+Nyt viritti voimakas miesääni virren: Jumala ompi linnamme. Siihen
+yhtyi vähitellen yksi ja toinen, ja tuokion kuluttua aaltoili sävel
+tuon tiheään ahtautuneen kansajoukon yllä kuin meren mahtava pauhina.
+Merkinantokello läppäsi kolmannen kerran, junanlähettäjä heilutti
+kättään, konduktööri puhalsi pilliinsä, veturi vihelsi, ja hitaasti,
+hyvin hitaasti lähti juna liikkeelle.
+
+Rehtori Ringbom seisoi vaununsillalla käsivarsi kierrettynä puolisonsa
+vartalon ympäri. Näytti siltä, kuin olisi tuo kalpea, kyynelsilmäinen
+rouva ollut maanpakoon lähtijä eikä hän, tuo tukeva, kookas mies, jonka
+tukka muistutti leijonan harjaa. Hän seisoi suorana kuin sotapäällikkö,
+kuin joku Napoleon, joka on jättänyt jäähyväiset vanhalle kaartille ja
+nyt matkustaa pois Elballe, joka hänelle on määrätty olinpaikaksi. Kuin
+Vanhan Testamentin profeetta hän seisoi siinä, junan hiljaa liukuessa
+ohi väkijoukon — silmät säihkyen, tulta salamoiden, otsalla ukkospilvi,
+joka uhmasi sortajia.
+
+Jumala Suomea varjelkoon!
+
+Hesse purskahti itkuun. Siinä meni nyt hänen rakas opettajansa — se
+vanha, hyvä rehtori. Hän muisti, kuinka se kerran oli katsonut häntä
+muutama vuosi sitten, katsonut kiinteästi, mutta samalla isällisen
+lempeästi: Vai sinä olet _se_ Karlsson. Niin, se hän oli — sama poika,
+nyt kookkaampi ja oppineempi, mutta avuton ja heikko kuin lapsi. Hän
+suri, suri kasvattajaansa, isäänsä, joka tuossa vietiin pois — pois
+tuntemattomia kohtaloita kohti. Ja hänen sydämensä oli nääntyä tuskasta.
+
+Ja-a... så går de'... man ska' vara försiktig.
+
+Mokomatkin pösöt! Mitähän nuokin luulivat, olevansa? Seisoivat siinä
+pystynokkaisina, paperossia poltellen, mutta valmiina pokkuroimaan
+ensimmäistä ryssää, joka maireasti heille hymyili! Kyllä oli Suomen
+kansa vaipunut alas!
+
+Hesse pyyhki kyynelensä ja lähti juoksemaan yli ratapihan konepajaa
+kohti. Olikohan rehtori huomannut häntä? Hän oli heiluttanut nokista
+lakkireuhkaansa. Mutta — kuinkapa se olisi voinut tuntea sen
+omistajassa priimusta ja konventin viimevuotista puheenjohtajaa...
+
+Se oli alakuloinen, surullinen kesä. Ei häntä ilahduttanut työ, ei
+Moonan ja tämän omaisten seura. Noissa pienissä huoneissa vallitsi
+sellainen epäjärjestys, että ihan väkistenkin pakkasi hermostuttamaan.
+Vanhin sisko oli käymässä kotona — se rautatienkirjurin rouva.
+Hiestyneenä ja tukka pörrössä hän istui keittiön pöydän ääressä kahvia
+hörppien. Se odotti lasta, sen näki selvästi. Mies, hiljainen nahjus,
+souteli keinutuolissa ja kehoitti Hesseä laulamaan: Sjung nu lite' —
+min hustru tycker så om... Vai laulamaan vielä tässä sekamelskassa!
+Keittiössä kävi sellainen puheenpärinä, että ihan korvia särki.
+Moonakin nauraa hohotti kuin torimuija! Hesse oli aivan onneton.
+
+Vanhimman sisaren mies kyseli, niitä hän aikoi ruveta opiskelemaan.
+Ei hän vielä varmuudella tiennyt — filologiaa luultavasti... vanhoja
+kieliä, kreikkaa ja latinaa.
+
+Joo, se on oikein, Hesse — sinulla kun on niin hyvä pää, huusi Moonan
+sisar keittiöstä. Minäkin olisin saanut maisterin, mutta, tyhmeliini,
+annoin rukkaset ja otin tuon Kaalepin. Hän nauraa hohotti niin, että
+vatsa hytkyi, mutta aviopuoliso virkkoi rauhallisesti:
+
+Tule sinä vain rautatielle, siellä on hyvä olla.
+
+Vai rautatielle! Ja naida samanlainen loopana, kuin oli hänenkin
+rouvansa.
+
+Ja Hesse sieppasi hattunsa ja lähti suutuksissaan kotiin.
+
+Hän tunsi tekevänsä vääryyttä Moonalle. Tyttö erosi sentään sisarestaan
+koko joukon. Mutta hän oli niin katkeroitunut, niin kiusaantunut, että
+arvosteli kaikkea ilkeästi. Hän puri ympärilleen kuin vihainen koira.
+Hänhän riutui kahleissaan.
+
+Toivotonta oli pakottaa itseään rakastamaan. Ei rakkaus antanut itseään
+komentaa. Mutta minkä hän mahtoi —? Hänhän oli auttamattomasti kiinni.
+
+Jonkun verran valoisammaksi muuttui hänen mielensä, kun hän pääsi
+varastokonttoriin sijaiseksi. Eräs kirjanpitäjistä oli lomalla, ja
+Hesselle ehdotettiin siirtoa konttorin puolelle. Hän suostui ilolla.
+
+Siellä oli kokonaan toisenlaista, siistiä ja puhdasta. Oli hauskaa
+istua hienon kirjoituspöydän ääressä ja laskea. Vastapäätä työskenteli
+iloinen herra, tummaverinen tuntikirjuri Tennberg — sama mies, joka oli
+ennen hänelle kirjoja antanut. Hänellä oli keuhkotauti, mutta siitä
+huolimatta hän oli reippain koko joukosta. Viereisessä huoneessa istui
+varastokirjuri Hemming, hyväntuulinen, laajaliikkeinen herrasmies. Oli
+nautinto katsella, kun hän selitti jotakin asiaa tai yleensä puhui.
+Harppaillen ympäri huonetta hän jutteli kovalla äänellä, heilutellen
+yläruumistaan, kädet selän takana, ja sitten yht'äkkiä pysähtyen ja
+jääden haaralla jaloin seisomaan. Hän kohosi vuoroin varpailleen,
+vuoroin laskeutui kantapäilleen, koko ajan levitellen käsiään ja hiljaa
+edestakaisin heiluen. Ylös, alas, ylös, alas... eteenpäin, taaksepäin!
+laski Hesse mielessään. Kaarto oikeaan, kaarto vasempaan! Hei — siinä
+oli uuni! Hemming väisti sen taitavasti, heilui ympäri, selän takana
+olevien käsien tehdessä omituisia, hassunkurisia liikkeitä — aivan
+kuin kravun sakset. Tarttui, ei tarttunut, tarttui! Kädet luiskahtivat
+toistensa ohi, kämmen puristi kämmentä vuoronperään, välillä aina
+harhalyönti, jolloin kalvoset menivät ristikkäin. Pyörähdys — ja siinä
+hän seisoi taas haaralla jaloin, nousten varpailleen, laskeutuen
+kantapuilleen. Ja puhetta tuli, innostuksen hohteen kirkastaessa
+sileäksi ajeltuja kasvoja. — Joo — se on onni, _fortuna_ — kun saa
+kouluja käydä, niinkuin tämä Karlsson ja ystävämme Teppo! Sillä pojalla
+on aina varastonhoitajan virka tiedossa...
+
+Hemming kunnioitti oppia. Hän ei ollut itse saanut koulua käydä — pari
+luokkaa lyseota vain, ja siltä valoisalta ajalta oli vielä säilynyt
+sana fortuna, jota hän usein toisteli. Hän lausui sen sellaisella
+hartaudella, sellaisella klassillisella äänenpainolla, että olisi
+luullut rouva Fortunan katsovan suosiollisesti hänen puoleensa.
+Mutta ei — päinvastoin oli kovaonni vainonnut häntä koko elämän
+ajan. Suuriperheisenä, köyhissä oloissa eläen hän oli ponnistanut
+eteenpäin rautatiellä, alkaen juoksupojasta — kunnes oli vihdoin saanut
+varastokirjurin paikan. Mutta — jos joku luuli hänen katkeroituneen,
+niin hän erehtyi täydellisesti. Hemming oli säilyttänyt valoisan,
+aurinkoisen luonteensa, horjumattoman toivon parempaan tulevaisuuteen,
+ja säästynyt kokonaan kateudelta. Rehdimpää miestä oli vaikea löytää —
+niin ystävällistä, hyväntuulista, niin valmista auttamaan, missä vain
+joku hänen apuansa tarvitsi. Ja rakkautensa oppiin ja tietoon hän oli
+säilyttänyt — samoin kuin vilpittömän ihailun jokaista kohtaan, joka
+oli enemmän lukenut kuin hän. Hesse kiintyi häneen koko sielullaan.
+
+Teppo, toinen kirjanpitäjä, oli ylioppilas, mutta varattomuuden
+vuoksi keskeyttänyt opintonsa ja mennyt rautatielle. Hän oli
+konttorihenkilökunnan keskus — se mies, jonka puoleen aina käännyttiin,
+kun tahdottiin tietää jonkun latinalaisen tai kreikkalaisen sanan
+merkitys tahi jonkun tähtisikerön nimi. Niin — _Cassiopaea_,
+Pohjantähden vastakkaisella puolen, Otavasta lukien, viiden tähden
+ryhmä, joka muodosti kaksinkertaisen W:n. Hemming takoi sitä päähänsä,
+sanoen ensi tilassa tervehtivänsä sitä lakkia nostaen, tällä uudella
+nimellä — kunhan tulivat kirkkaat syyskuun yöt. Hän oli niin monta
+kertaa kävellyt Laitakadulla huolten painamana, tähtitaivasta
+tarkastellen. Vaimo riutui, lapset makasivat tuhkarokossa, vekseli
+lankesi maksettavaksi, ja tuo kaksinkertainen W oli häntä peloittanut.
+Oli tuntunut siltä, kuin olisi itse Jumala sytyttänyt semaforinsa
+taivaalle muistuttaakseen häntä pitkän paperin maksupäivästä. Ja
+alakuloisena hän oli palannut ahtaaseen asuntoonsa.
+
+Mutta — nyt oli vielä kesä, vaikka loppupuolellaan. Elokuun aurinko
+hellitti alaslasketuille markiiseille, ja konttorihuoneessa väreili
+punertavanhohtoinen valo. Oli lämmintä, melkein hiostuttavaa. Ikkuna
+oli auki. Niityltä, konttorirakennuksen takaa, kalahteli lehmänkello.
+Siellä jyrsi ratavartijan Punikki mehevää ruohoa. Perhoset lentelivät
+kukasta toiseen ja ampiainen pörräsi avonaisen ikkunan alla. Se lensi
+huoneeseen, teki muutaman vihaisen kierroksen, poukahti kattoon,
+ja tuijasi ulos ikkunasta. Tuulenleyhkä rapisutti pöydällä olevia
+papereita. Se tuli mereltä, suolaiselta, siniseltä mereltä, jota laivat
+kyntivät matkalla vieraisiin maihin. Tuntikirjuri Tennberg heitti
+kynänsä, pisti peukalot liivin aukkoihin ja rupesi laulamaan:
+
+    Mellan England och Skottland,
+    där seglade en brigg. Slitna var dess mäster
+    och trasig var dess rigg.
+    Kors i Herrans namn,
+    den gick långsamt fram!
+    Vi hurra' för den resan,
+    när vi kom till Köpenhamn!
+
+Se oli merkkinä yleiseen lepohetkeen. Toiset yhtyivät lauluun, ja
+viereisestä huoneesta säesti Hemming mörybassollaan. Hän ei ollut
+erikoisen musikaalinen, mutta aina valmis avustamaan, jos joku aloitti.
+
+Jaa-a! Pitää mennä koettamaan Rommakkoon, vieläkö ahven nappaa, lausui
+hän sytyttäen paperossin.
+
+Ja sitten juteltiin kalastuksesta. Kaikki kolme olivat innokkaita
+onkimiehiä — kaikki muut paitsi Teppo, Hän ei välittänyt siitä
+urheilusta.
+
+Tennberg virkkoikin: Teppo on liian klassillinen herra sellaiseen
+hommaan.
+
+Asianomainen naurahti eikä vastannut mitään. Hän tarkkaili tielle, joka
+johti ratapihan poikki kaupungille. Yht'äkkiä hän huomautti: Ukko tulee!
+
+Se oli insinööri, konepajan johtaja. Jokainen painui työhönsä, sillä
+tiedettiin, että insinööri pistäytyisi heitäkin katsomassa. Hän oli
+juhlallinen, pitkäpartainen herra, jota pelättiin yhtä paljon kuin
+kunnioitettiinkin, ja hänen kanssaan oli parasta pysyä hyvissä väleissä.
+
+Mutta insinööri ei tullutkaan. Sen sijaan saapui asiamies konepajan
+puolelta.
+
+Hesse seisoi keskellä lattiaa, tarkastellen kädessään olevaa
+paperilippua.
+
+Onko meillä enkeli kiveä? kysyi hän nauraen
+
+Mitä? Sakrament... kuka sellaista tahtoo?
+
+Tässä vain pyydetään antamaan 250 grammaa enkelikiveä.
+
+Herrat kerääntyivät Hessen ympärille. Asialle tullut levyseppä yritti
+selittää: Ei sen pitänyt sellaista olla... tuota —
+
+Hahhahhaa! Hemming hohotti, niin että huone tärisi. »Engelsten»...
+sakrament! Se Kuljander on taas näyttänyt kirjoitustaitoaan! —
+_Engelskt tenn_ — englantilaista tinaa... sakrament!
+
+Kyllä minä sen heti huomasin... muuten minä vain kysyin, selitti Hesse
+nauraen ja viittasi levyseppää seuraamaan.
+
+Fiksu poika! kehaisi Hemming. Sillä ei ole pää puusta...
+»enkelikiveä»...
+
+Ja Hemming teki muutaman kaarroksen huoneen ympäri ja palasi työnsä
+ääreen.
+
+Sellaista se oli — herttaista ja toverillista. Hesse ei ollut koskaan
+viettänyt hauskempaa kuukautta. Kaihomielin hän ajatteli lähestyvää
+koulun alkua.
+
+Jää tänne, kehoitti Teppo. Kyllä sinulle paikka toimitetaan. Puhutaan
+insinöörille.
+
+Mutta ei Hesse hennonut jäädä. Viimeinen luokka vielä, ja hän olisi
+ylioppilas. Olisi sääli jättää koulua kesken.
+
+Ja niin hän lähti. He tilasivat läheisestä kahvilasta kahvit ja joivat
+erojaisia. Hemming oli tapansa mukaan loistavalla päällä.
+
+Sillä pojalla on _fortuna_ matkassaan! Professorina se vielä istuu ja
+tentteeraa meidän poikiamme!
+
+Hesse nauroi! Setä Hemmingillä oli aivan liian hyvät käsitykset hänen
+lahjoistaan. Mutta — totta puhuen... sellaiset oli hänellä aikomukset:
+roomalaisen filologian professoriksi.
+
+Ja sitten sinä saat laulaa kuten Vergilius:
+
+_Ille ego qui, quondam calamo radi chalybeio... anno Domini..._
+
+Hemming takoi nyrkillä pöydän reunaan: Käännä se, käännä se!
+Sakrament... ne laskettavat latinaa kuin sahtia toisen talon tynnyristä!
+
+Teppo tulkitsi. Se oli vain _Æneis-runoelman_ alku, jota hän hiukan
+omavaltaisesti oli muuttanut: Minä olen se, joka kerran raaputtelin
+teräskynällä...
+
+Mitä? Joko niillä siihen aikaan oli Perry fiinet ja extra fiinet?
+
+Ei, ei... se kun hän vain oli omasta päästään...
+
+Johan minä ajattelin, että —. Jaa... kukas se oli se roomalainen
+runoilija?
+
+Vergilius.
+
+Vergilius, Vergilius — sakrament! Niillä oli hienot nimet!
+
+Ja Hemming naputteli sormenpäällä pöydän reunaa, hymyillen
+mietteissään, onnellisena siitä, että tietovarasto jälleen oli
+lisääntynyt yhdellä huomattavalla nimellä.
+
+
+
+
+XVII.
+
+
+Pete oli perinyt rehtorinviran — se sukkelaliikkeinen, suuriääninen
+Pete. Hän oli muuttunut juhlalliseksi, komentavaksi kuin keisari. Pojat
+eivät olisi ihmetelleet, jos hän olisi käyttänyt sanontatapaa: Me,
+Pete Nässling, esivallan armosta lyseon rehtori, teemme tiettäväksi...
+Holmssöm, naama suoraan! Niin se varmasti olisi käynyt. Pete ei olisi
+malttanut jättää järjestyksen valvontaa tuollaisen »valtaistuinpuheen»
+aikanakaan. Keisari olisi yhtäkkiä muuttunut konstaapeliksi. Sillä Pete
+pysyi Petenä, rehtorinvirasta ja sen aiheuttamista monista huolista
+huolimatta.
+
+Uusi komento ja järjestys — vähän sotilaselämää muistuttava...
+Ei politiikkaa, ei politiikkaa — koulupojat lukekoot läksynsä ja
+totelkoot! Koulu oli jo tarpeeksi kärsinyt sen uhmapäisen Ringbomin
+vuoksi. Nyt oltaisiin hiljaa kuin hiiret.
+
+Mutta — tämä uusi hallitus ei miellyttänyt koulupoikia. Pete menetti
+sangen pian entisen kannatuksensa ja suosionsa. Hänessä nähtiin nyt
+ainoastaan määrätyn valtiollisen suunnan edustaja — suunnan, joka
+antoi perään ryssille. Mitkään rauhoitustoimenpiteet eivät tepsineet.
+Konventissa ja yläluokilla kuohui. Keskusteltiin, väiteltiin ja
+tulistuttiin — sillä joukossa oli muutamia, jotka nuoruudestaan
+huolimatta olivat omaksuneet Peten kannan, myöntyväisyyspolitiikan.
+Heidät muserrettiin voimasanoilla ja iskulauseilla. _Timeo Danaos
+donaque ferentes_ — ryssä oli ryssä, häneen ei voinut luottaa,
+esiintyipä hän minkämielisenä hyvänsä.
+
+Hesse toimi toista kertaa konventin puheenjohtajana. Hän oli ottanut
+viran vastaan tärkeistä luvuista huolimatta. Tämän vuoksi hän joutui
+vähänväliä tekemisiin rehtorin kanssa.
+
+Piti valita keskustelukysymys konventin kokoukseen. Hesse ehdotti
+seuraavanlaista: Miten on suhtauduttava venäläiseen sotaväkeen, joka
+pataljoonan lakkauttamisen jälkeen oli ottanut haltuunsa kaupungin
+kasarmin? Siinä oli kapinan tuntua, rakkaan, kunnioitetun rehtori
+Ringbomin henkeä. Se hyväksyttiin yksimielisesti.
+
+Mutta rehtorinkansliassa se nosti äläkän: Mitä — mitä tämä on?
+Venäläiseen sotaväkeen... Oletteko ihan pähkähulluja? Kuka tämän on
+keksinyt?
+
+Hesse omisti kunnian itselleen.
+
+Mutta silloin raivostui Pete. Hän hyppäsi pystyyn, ja suun eteen suitut
+viikset pullistuivat uhkaavasti.
+
+Ja sinä, Karlsson, koulun kunnia ja ylpeys! Sinä uskaltaisit tuolla
+tavoin saattaa vaaranalaiseksi tämän rakkaan oppilaitoksen! Ja sinä
+olet vapaaoppilas!
+
+Hesse suoristautui. Mitä rehtori sillä tarkoitti?
+
+Sinä voit menettää sen etuoikeuden! Tässä laitoksessa ei suvaita niitä,
+jotka kapinoivat esivaltaa vastaan!
+
+Hesse katseli ihmeissään edestakaisin kävelevää rehtoria. Oliko tuo
+sama Pete, joka ennen ystävällisesti taputteli poikia olkapäälle ja
+suhtautui heihin kuin isä — joskin ärjyikin toisinaan? Tuohan oli kuin
+joku satraappi — kuin joku itämainen hirmuhallitsija, joka halusi
+murskata ja rusentaa. Hän oli hämmästynyt.
+
+Näytä kirja tänne!
+
+Ja parilla kynänvedolla oli tuo keskustelukysymys pyyhitty pois ja
+reunaan kirjoitettu: _Vidi_ — olen nähnyt!
+
+Hesse kumarsi ja poistui. Hän kulki punaisena pitkin käytävää ja
+harppasi yläkertaan. Vastaantulevat alaluokkalaiset töllistelivät
+häntä. Konventin puheenjohtaja ja ylioppilaskokelas Hesse Karlsson oli
+heidän mielestään iso herra, ja he antoivat vaieten tietä.
+
+Olipa tämä kummaa! Minne oli tästä koulusta kadonnut sen entinen
+turvallinen henki? Täällähän asteli rehtori Ringbom... tässä salissa,
+oikea kylki hiukan edellä, kädet selän takana ja leijonanharja
+tutisten. Hän nousi tuonne kateederiin koulutyön päätyttyä ja luki
+jonkun psalmin rauhallisesti, suurella hartaudella. »Kuule meitä
+ihmeellisestä vanhurskaudesta meidän autuutemme Jumala, kaikkein turva
+maan päällä ja kaukana meressä...»
+
+Hesse oli istahtanut juhlasalin oven viereen, melkein oven taakse.
+Hänen piti saada koota ajatuksiaan. Hänen katseensa kiersi pitkin
+salin perälle asetettuja suurmiesten rintakuvia. Siellä oli Lönnrot,
+Runeberg, Topelius, Kivi ja Snellman. _Nuo_ olivat kuunnelleet monta
+vuotta rehtori Ringbomia... jok'ikisen sanan, joka hänen suustansa oli
+lähtenyt, ja _ne_ olivat hyväksyneet ne. Rakkaus maahan ja kansaan,
+ja apuna »ikiaikojen Jumala»... kaikkein turva maan päällä ja kaukana
+meressä...
+
+Tuo inessiivi, inessiivi, rehtori Ringbomin lausumana, sillä äänellä,
+joka oli vain hänellä — se loihti esiin ihmeitä... levitti hiljaa
+kuuntelevien koulupoikien silmien eteen mahtavan taulun. Meri — aava
+meri, jota laskeva aurinko valaisi. Sen viimeiset, veden kalvoon
+vinosti sattuvat säteet olivat kuin siunaus, ja purppurahohde
+taivaanrannan yläpuolella kuin Isän Jumalan iankaikkinen kunnian
+kruunu. Tuo näky valoi sieluun lohtua, kiitollisuutta opitusta
+viisaudesta... tyytyväisyyden tunteen siitä, että päästiin kotiin
+lepäämään — mutta ei niinkuin orjan raadannasta, vaan rakkaasta,
+innostuttavasta työstä, joka onnistuakseen vaati lepoa. He katselivat
+tuota miestä, joka pää hiukan kallellaan, juhlallisella äänellä luki
+psalmin sanoja ja sitten, liittäen kätensä ristiin rukoili: Isä meidän,
+joka olet taivaissa...
+
+Ja nyt sieltä saarnasi Pete... luki virsikirjasta muutaman värssyn,
+kiireesti, virallisesti — tavalla, jota koulupojat matkivat. 'Jos
+kaupunkia varjella ei tahdo itse Luoja...' Totisesti! Peten kaupunkia
+se ainakaan ei varjelisi — mutta sitä _toista_... sitä kyllä...!
+
+Kello soi, ja Hesse hypähti paikaltaan. Heillä oli ensimmäinen
+tunti kreikkaa. Hän riensi luokkaan, pisti konventin ohjelmakirjan
+pulpettiinsa, sieppasi Odysseiansa ja riensi ulos.
+
+Miten kävi? huudettiin luokasta.
+
+Suuri risti yli ja vino kuin ryssänkirkon tornissa! kuulutti Hesse
+ovelta.
+
+Perkele!
+
+Samassa tulla sipsutteli ryssän opettaja sisään, »Kapteenin tytär»
+kainalossa. Hesse pujahti ohi ja riensi kreikan luokkaan.
+
+Täällä vallitsi vielä vanha, rauhallinen henki. Täällä opiskeltiin
+jaloa ainetta — kreikkaa, vanhaa klassillista kreikkaa. Odysseus
+faiaakien maassa, ja häntä auttamassa Nausikaa, Se oli toista kuin
+»kapteenin tyttären» seikkailut!
+
+    Tuonne taakse metsämaan
+    sydämeni halaa.
+    Siell' on mieli ainiaan,
+    sinne toivon salaa...
+
+hyräili Gutzénin Samppa, ja siihen yhtyivät toiset neliäänisesti.
+Kiviseinäisessä luokkahuoneessa väreili laulu kuin hiljainen hymni,
+katketen samassa, kun lehtori Fogman ilmestyi kynnykselle.
+
+Pojat huomasivat heti, että vanha lehtori oli tuohtunut. Hän viskasi
+kirjan pöydälle, kirjoitti nopeasti nimensä päiväkirjaan ja pyyhkäisi
+sitten pari kertaa kasvojaan kuin karkoittaakseen ikäviä muistoja.
+Sitten hänen päänsä rupesi tutisemaan ja hän alkoi:
+
+Muutamat, joilla on pää kuin nuolluilla kissoilla ja joilla nyt on
+valta, rupeavat sekaantumaan minun opetustehtäviini. En saisi muka
+luettaa Ciceron kolmatta puhetta Catilinaa vastaan, koska se kuulemma
+sisältää siveellisyyttä loukkaavia kohtia. Nuorison siveellinen puhtaus
+on kuulemma vaarassa...
+
+Sehän kummaa — mitäs tämä nyt oikein oli? Lehtori Fogman opetti latinaa
+kahdeksannella luokalla, mutta eihän tuo mainittu puhe kuulunut
+kurssiin.
+
+Joo... hän oli ajatellut, että luettaisiin tuo kuuluisa puhe kuin
+desääriksi, jälkiruoaksi, ylimääräisesti — mutta jääköön, koska se
+kerran oli kielletty.
+
+Siitä olivat pojat hyvillään, vaikka eivät uskaltaneetkaan
+tyytyväisyyttään osoittaa. Lehtori Fogman urheili ennätyksillä, ja nyt
+oli rehtori ilmeisesti sekaantunut asiaan.
+
+Mutta tähän kirjaan hän ei koske! Tämä on minun serkkuni, lehtori
+Kaarlo Fogmanin laittama _Anthologia_, ja me luemme sen!
+
+Gutzénin Samppa sai kääntää vanhan. Siinä kerrottiin, kuinka Odysseus
+kauan harhailtuaan viimein osui faiaakien maahan ja meriryönän
+liottamana jäi nukkumaan joen rannalle, yhteenkasvaneen oliivin ja
+orapaatsamapensaan suojaan, ilkosen alastonna — kunnes rannalla
+leikkivien neitosten huudot hänet herättivät. Pallo oli lentänyt
+virtaan, ja tuon onnettomuuden aiheuttama kirkaisu havahdutti hereille
+monia kokeneen sankarin.
+
+Se meni hyvin, ja Samppa sai kiitokset. Nyt alkoi uuden valmistus.
+
+Lehtori käänsi tekstin ja nyt hän pääsi mielialalleen. Rakastaen
+realismia hän mielellään kertoi kaksimielisiä juttuja. Äskeinen
+rehtorin kielto, ettei hän saanut saastuttaa poikien mielikuvitusta
+luettamalla näillä Ciceron kolmatta puhetta, kipenöitsi vielä hänen
+mielessään, ja hän päätti näyttää, miten peloton mies suoriutuu
+tehtävästään.
+
+Käreällä äänellä hän käänteli uutta läksyä, leikkien tulitikulla,
+niinkuin hänen tapansa oli. Odysseus herää ja rupeaa aprikoimaan, mihin
+maanääreen hän nyt lie joutunut — röyhkeän kansanko vai vierasten
+vaalijan ja jumaliapelkääväisen. Hänen korvissaan on äsken soinut
+neitosten kirkaisu. Se saa hänet miettimään, mitä olentoja ne mahtoivat
+olla... metsän impiäkö vai oikeita ihmisiä.
+
+Tulitikun kappale lensi olan yli. Se oli merkki, että lähestyttiin
+kertomuksen polttopistettä. Odysseus nousee viidakosta, tempaisee
+väkevällä kourallaan tuuhean oksan ja sillä uumiaan kaihtaen lähtee
+astumaan ääntä kohti. (Lehtori vilkaisee poikiin merkitsevästi
+hymyillen: ei se ihan Aatamin puvussa saapastellut! Sitten hän
+kynsäisee kuvettaan, ja taas lentää tulitikun kappale olan yli.)
+Poikien jännitys kasvaa.
+
+Kuin raju leijona, joka tuulen tuivertaessa ja sateen piiskatessa
+säkenöivin silmin hyökkää härän kimppuun, tai väijyy salon hirveä
+— niin Odysseuskin rientää »suortuvasorjia neitoja» kohti, ilman
+vaatteita, alastonna (ainoastaan tuo äskenmainittu oksa uumenillaan) —
+sillä — tarve kohtasi häntä.
+
+Lehtori vilkaisee poikiin, nauraa röhähtää, raapaisee kuvettaan ja
+jatkaa käännöstään. Mutta nyt eivät pojat enää seuraa. He iskevät
+silmää toisilleen, sipisevät ja supisevat. Mahtoikohan tuo nyt tulla
+oikein käännetyksi? _Khreioo gar hikanen_ — eiköhän lehtori vain
+antanut sille omaa sivumerkitystään — se pitkäpartainen fauni, se
+pukinsorkkainen Pan, ukko Sokrates? Pojat painuvat kirjoihinsa ja heitä
+naurattaa.
+
+Lehtori Fogman on tyytyväinen. Vai nuorison siveellinen turmelus!
+Niinkuin eivät nuo juuttaat jo tietäisi tytöistä ja miehen
+mielihaluista — oh! — eivät ne enää mitään mamman poikia olleet.
+_Beanus ad mammam mittitur_ — nämä olivat miehiä, ylioppilaiksi
+valmistuvia.
+
+Hesse sai kääntää uuden läksyn. Häntä nauratti. Mitähän ukko sanoisi,
+jos hän oikaisisi äskeisin realistisen paikan? Hän oli kotona tämän
+valmistanut, hakenut sanat, ottanut selvän lauseparsista, ja _khreioo
+gar hikanen_ merkitsi yksinkertaisesti vain, että _hätä käski_, eikä
+mitään muuta. Hän yritti tarjota omaa käännöstään, mutta ukko keskeytti:
+
+Mikä hätä? Sano vain peittelemättä. Niin... tarve kohtasi häntä.
+
+Hesse istuutui. Ilmeisesti oli ukko lehtori käsittänyt väärin
+tämän paikan, antaen Homeroksen monissa muissa kohdissa ilmenevän
+realismin johtaa ajatuksensa harhaan. Hän iski silmää pojille
+kuin huomauttaakseen, että kyllä hän oli oikeassa, mutta että
+valtioviisaista syistä oli paras taipua. Saattoihan tuon käännöksen
+lehtorin huumorin höystämänä nielaista hyvin... ottaa koomillisesti,
+vaikka ukko Homeros olisi tainnut kyllä panna vastalauseensa.
+
+Gutzénin Samppa sai jatkaa, ja lehtori seurasi tarkkaan tämän
+käännöstä. Hän oikoili, teki pieniä sivuhuomautuksia, ja taas
+lentelivät tulitikun kappaleet olan yli.
+
+Minä olen sitä mieltä, että nuorison siveellisyys on paljon suuremmassa
+vaarassa sen ryssäläispolitiikan vuoksi, jota meidänkin koulussamme nyt
+niin innolla ajetaan. Oletteko kuulleet, että rehtori vaatii Ringbomin
+kuvaa poistettavaksi juhlasalin seinältä?
+
+Sehän oli uutta! Kirjat paukautettiin kiinni, ja nyrkkiin puristetut
+kädet takoivat pulpetin kansia. Unohtui Odysseus seikkailuineen,
+unohtui Nausikaa, jalon Alkinoon tytär, unohtui koko äskeinen ilonpito.
+Mitä? Mistä oli lehtori sen kuullut?
+
+Rehtori mainitsi siitä minulle opettajahuoneessa. On kuulemma tullut
+käsky kenraalikuvernöörin kansliasta.
+
+Väärä käännös, väärä käännös! Eiköhän ollutkin vain Peten omasta
+päästä koko juttu ja juoni? Äsken annettiin perään ukko Fogmanille,
+koska hänestä pidettiin — mutta nyt... nyt ei annettaisi jälkeen! Nyt
+oteltaisiin kerrankin Peten kanssa!
+
+Tunti loppui yleiseen meluun ja rähinään. Viereisestä luokasta oli jo
+muuan oppilas kurkistanut sisään, että mikä rähäkkä »kreikkalaisten»
+kesken vallitsi. Mutta lehtori Fogman oli viitannut häntä poistumaan.
+Mokomatkin ryssän lukijat! Pistivät nokkansa joka paikkaan! Pois!
+Täällä oli torikokous Ateenassa.
+
+Sepä oli todellakin uutinen! Se lensi kuin kulovalkea läpi koulun.
+Poikia kerääntyi juhlasaliin rehtori Ringbomin kuvan eteen. Mihin
+se vietäisiin? Oliko todella kenraalikuvernööri —? Vartiota pitävä
+opettaja kuskasi heidät pois.
+
+Yläluokat olivat täydessä kapinassa. Päätettiin pitää ylimääräinen
+konventin istunto. Pete hääri ja liehui punaisena kuin kukko, ja hänen
+äänensä kajahteli koulun käytävissä kuin ukkonen. Santarmivaltaa,
+santarmivaltaa! Eiköhän ollut parasta tehdä lakko... lyödä lossiksi
+koko koulunkäynti!
+
+Vahtimestarikin hiiviskeli varpaillaan kuin pahantekijä. Hän tuli
+opettajahuoneesta. Pojat piirittivät hänet. Oliko ollut puhetta
+kuvasta, muotokuvasta? Pojat tunkeutuivat hätääntyneen vahtimestarin
+ympärille niin tiheään, ettei tämä päässyt paikaltaan hievahtamaan.
+
+Jos Kaattari vain koskee sormellaankaan siihen kuvaan, niin silloin
+teidän käy hullusti!
+
+Enhän minä, enhän minä, hyvänen aika! Mutta... jos rehtori käskee...
+minkä minä teen. Tässä koulussa on nyt eri järjestys...
+
+Peten ilmestyminen sai pojat hajaantumaan. Kello on soinut! huusi hän.
+Mikä kokous täällä on? Jokainen paikalleen!
+
+Piru! Kyllä tässä vielä näytettäisiin!
+
+Mutta — sen päivän iltarukoukset olivat mahtavat. Jostakin syystä
+ei Pete itse päässyt niitä pitämään, vaan oli jättänyt sen maisteri
+Uljalan, ruotsinkielen opettajan, tehtäväksi. Tämä oli entinen
+näyttelijä, pitkä kuin humalasalko. Mutta ääni — se oli sointuva,
+rikasvivahteinen ja miehekkään kalskahtava kuin näytelmän sankarin.
+
+    Ja pienoisista miehiä
+    varttuupi vielä kerran.
+    Ne on kuin nuolet kädessä
+    väkevän sotaherran.
+    Se kansa, maa on mahtava,
+    joll' ompi näitä nuolia
+    viinensä aivan täynnä!
+
+Niitä oli, oli... Jumalan kiitos — oli! Noita nuolia oli jokainen
+tuossa puoliväliin kolmattasataa käsittävässä poikaparvessa — muutamia
+poikkeuksia lukuunottamatta. Mutta ne hukkuivat nyt kuin pisara mereen.
+Toiset seisoivat kyynelsilmin, toiset sinkosivat vihaisia katseita
+vararehtoriin, jonka tiettiin vetävän samaa köyttä. Ja useampi kuin
+yksi katse suuntautui salin sivuseinällä riippuvaan vanhan rehtorin
+muotokuvaan. Se näytti surullisesti hymyilevän...
+
+Se oli rymyä, jolla sinä päivänä mentiin portaita alas. Pojat
+ryntäsivät luokkahuoneisiin, huusivat ja melusivat. Ei auttanut rehtori
+Nässlingin karjunta. Ihmeellinen rohkeus oli vallannut pojat.
+
+Kadulla hihkaisi joku: Alas Pete! Ja siihen vastasi toinen huuto:
+Eläköön rehtori Ringbom! Koko katu kaikui, ja ihmiset kurkistelivat
+levottomina ikkunaverhojen takaa. Oliko syttynyt sota?
+
+Kyllä — sota oli syttynyt, ja se käytiin samana iltana konventin
+ylimääräisessä istunnossa. Pete ei ollut uskaltanut antaa vahtimestarin
+ilman muuta kantaa kuvaa pois. Asia oli täytynyt jättää konventin
+käsiteltäväksi.
+
+Jälleen kajahti huuto: _In tyrannos_ — sortajia vastaan! Juhlasalissa
+oli mieliala niin jännittynyt, että saattoi pelätä vaikka mitä.
+Vararehtori istui levotonna tuolillaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt
+noin raivokkaita koulupoikia. Nuohan saattaisivat vaikka pieksää
+hänet. Hän oli saapunut edustamaan rehtoria, joka ei ollut katsonut
+itse voivansa olla läsnä. Asiahan koski häntä — syytettyä. Fariseus!
+Minkävuoksi hänen tarvitsi tuntea itsensä syytetyksi, kun kerran oli
+selän takana kenraalikuvernööri ja koko Venäjän armeija!
+
+Se oli myrskyinen kokous. Harvoin — tuskin milloinkaan he missään
+nähty koulupoikia, jotka muutamissa tunneissa olivat kasvaneet
+miehiksi. Sellaisia olivat nuo kolmen ylimmän luokan oppilaat. Ei tosin
+ruumiiltaan, vaan hengeltään. Hesse Karlsson istui puheenjohtajan
+paikalla kasvoillaan niin tuima ilme, ettei vararehtori tahtonut
+uskaltaa katsoakaan sinnepäin. Hänen äänensä kaikui terävänä,
+käskevänä... kuin olisi hän vähintään ollut parlamentin puheenjohtaja.
+Ja sitähän hän olikin. Sillä tämän koulun konventin istunnoista ei
+yksikään vetänyt vertoja tälle, sillä nyt taisteltiin lain ja oikeuden
+puolesta.
+
+Niin, niin... vararehtori tunsi itsensä kovin avuttomaksi. Hän oli
+kuin vaivainen mato näiden vihastuneiden nuorten jumalien keskellä...
+kuin koppakuoriainen mustassa sortumissaan. Punaisena kuin krapu hän
+pyysi puheenvuoroa, mutta hänen käheä äänensä hukkui konventtilaisten
+voimakkaisiin vastalauseisiin.
+
+Sen minä sanon, ettei rehtoria saa loukata!
+
+Rehtoria! Eikö rehtorin ensimmäinen velvollisuus ole pitää yllä koulun
+arvoa ja kunniaa? Sellainen rehtori saa mennä helvettiin!
+
+Se oli mamssellimainen Sohlstråhle, joka nämä sanat sinkosi.
+
+Vararehtori vaipui nojatuoliinsa kuin iskun saanut. Hän pyyhki otsaansa.
+
+Siitä tulee karsseria! koetti hän heikolla äänellä huutaa.
+
+Vai karsseria! Jos Sohlstråhlea rangaistaan, niin me eroamme kaikki!
+Teemme lakon koko koulu!
+
+Gutzénin Samppa seisoi kalpeana kuin marmori ja hänen nenäkakkulansa
+olivat aivan tipahtamaisillaan. Tällä hetkellä hän tosiaankin oli kuin
+professori.
+
+Ei siitä tullut mitään karsseria — ainoastaan koulupoikien
+perääntyminen. Mitäpä he voivat hallitukselle, kenraalikuvernöörille
+ja santarmilaitokselle. Hehän olisivat kyllä voineet tehdä lakon,
+mutta pääasiaa se ei olisi muuttanut: rehtori Ringbomin kuva olisi
+kuitenkin viety pois. Mutta — olivatpa he kerta saaneet purkaa sisunsa,
+sanoa suorat sanat, osoittaa Petelle, kuinka alas hän oli vaipunut. Ja
+tyydytystä tuotti se, ettei heitä näistä sanoista uskallettu rangaista,
+ei edes nuhdella. Heidän arvonsa oli noussut opettajakunnan silmissä.
+Itse Petekin suhtautui jonkinlaisella aralla kunnioituksella kolmeen
+ylimpään luokkaan. Oli sillä vielä vähän omaatuntoa ja häpyä.
+
+Lehtori Fogman sanoi jälkeenpäin: Niinhän te olitte taistelleet kuin
+numidialaiset leijonat. Tosiaankin... eiköhän Ciceron kolmas puhekin
+olisi saatu läpi, jos olisi yhtä iso rymy nostettu.
+
+Pojat nauroivat. Heillä ei ollut mitään halua sen asian puolesta
+kapinoida.
+
+Muutamana lauantai-iltana muotokuva sitten otettiin alas koulun
+seinältä ja kannettiin juhlasaatossa rehtori Ringbomin kotiin. Se
+oli kuin katolinen juhlakulkue, jossa kannetaan hostiaa. Ihmiset
+eivät tosin paljastaneet päätään. Mutta vakavina he seurasivat pitkin
+katukäytäviä, poikien marssiessa keskellä katua. Syvän hiljaisuuden
+vallitessa noustiin ylös Ringbomin portaita... aivan kuin olisi
+kannettu ruumista. Rehtorin rouva otti heidät vastaan muutamien
+opettajien kanssa, jotka olivat tulleet sinne jo etukäteen. Hesse
+piti puheen. He, lyseon konventtiluokkalaiset, tahtoivat jättää tämän
+taulun, rakastetun opettajansa ja rehtorinsa, lehtori Ringbomin
+muotokuvan tänne hänen kotiinsa siihen saakka, kunnes rauhallisemmat
+ajat koittaisivat. Olkoon se täällä muistuttamassa siitä rakkaudesta
+ja uskollisuudesta, jota he, lyseon oppilaat, tunsivat rehtori
+Ringbomia kohtaan. Heillä ei ollut muuta rehtoria kuin tämä mies, joka
+nyt vietti aikaansa maanpaossa. Niinkuin puolalaiset muinoin olivat
+uskollisia maanpakoon joutuneelle kuninkaalleen, Juhana Kasimirille,
+niin he olivat uskollisia rehtori Ringbomille. Se mies, joka asui tässä
+samassa talossa, rehtori Nässling — (niin asuvat oikeus ja vääryys
+usein rinnakkain) — ei ollut heidän rehtorinsa muuten kuin esivallan
+pakosta. Mutta — koskaan he eivät tunnustaisi häntä. — Ja yhtä varmasti
+kuin tämä muotokuva täältä kerran noudettaisiin takaisin entiselle
+paikalleen ripustettavaksi — yhtä varmasti palaisi se mies, jota taulu
+esitti, rehtori Magnus Gabriel Ringbom, kunnian ja aatteen mies, jalon
+uhrautuvaisuuden ja isänmaanrakkauden ylevä esikuva — marttyyri, joka
+kärsi kansansa ja sen sortajien tähden! Eläköön hän!
+
+Tällaista ja paljon muuta puhui Hesse, ja se oli liikuttava hetki.
+Lauseet eivät tainneet olla aina niin kieliopin mukaisia, mutta kukapa
+suuren innostuksen hetkinä kielioppia muistaisi — henki saa korvata
+kaiken. Neiti Liljebäck, ranskankielen opettajatar, katseli aluksi
+hymyssä suin tuota pystynenäistä konventin puheenjohtajaa, joka silmät
+säikkyen puhui... kuin olisi hän ollut jokin pikkuinen Mirabeau —
+mutta kuta pitemmälle Hesse ehti, sitä liikutetummaksi kävi neiti
+Liljebäck'kin, ja lopulta virtasivat kyynelet hänenkin silmistään,
+vaikka hän koettikin hymyillä. _C'est ça_... sehän meni oikein
+näppärästi. Ja puheen päätyttyä tuli neiti Liljebäck Hesseä oikein
+kädestä kiittämään. _C'est ça!_
+
+Tällä taistelulla oli laajemmatkin seuraukset Hessen elämässä. Se
+oli ravistanut hänet unteluudesta ja tylsyyden tilasta, jossa hän
+pari viime vuotta oli elänyt. Se oli vallinnut hänen tunne-elämäänsä.
+Nöyränä kuin orja hän oli mukaantunut asemaansa Moonan kotona —
+tosin joskus hengessään kapinoiden, mutta kykenemättä katkaisemaan
+kahleitansa. Hän oli kärsinyt tuosta alentavasta suhteesta — olla
+kihloissa kiitollisuudesta. Ei — jollei liitto perustunut rakkauteen,
+todelliseen, vilpittömään rakkauteen, se oli purettava. Se oli
+epäinhimillinen, niin — epäsiveellinen.
+
+Muutamana iltana ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän ilmaisi
+päätöksensä. Se oli lyhyt ja karski: hän ei rakastanut Moonaa — siis
+kihlaus oli purettava. Mikä ei sopinut — ei sopinut. Moona ei sopinut
+hänelle eikä hän Moonalle. Mitä Moonan äitiin tuli, niin hän oli kyllä
+suhtautunut Hesseen erittäin ystävällisesti... syöttänyt, juottanut ja
+vaatettanut. Mutta — hän pyysi saada maksaa tämän kaiken vaivannäön...
+koko ylöspidon.
+
+Siinä itkettiin hiukan, varsinkin Moonan äiti. Mutta Hesse — ihme kyllä
+— pysyi koko ajan kuivin silmin. Kurkkua vain hiukan kuristi.
+
+Minä olen varma, että Jumala on teidät yhteenaikonut, sanoi Moonan äiti
+kyyneltensä lomasta.
+
+Saattoi olla niin. Mutta sittenkin — Hesse Karlsson oli päättänyt
+kulkea omaa tietään. Ei hän aikonut asettua Jumalaa vastaan, ei —
+päinvastoin hänellä oli täysi syy otaksua, että hän ainakin _tässä_
+asiassa oli tarkoittanut toisin kuin Moonan äiti.
+
+Murskasit sydämen, kuiskasi hänen omatuntonsa. Kummanko? kysyi Hesse,
+sillä hän oli niin ylenannetulla päällä. Äidin, vastasi omatunto. No,
+sitten ei hätää... hän kyllä aina toipuisi. Moona oli jo pitemmän ajan
+ollut selvillä hänen tunteistaan. Hän oli siis tavallaan tähän jo
+valmistautunut...
+
+Ja painaen lakkia syvempään Hesse asteli Asemakatua ylös, poiketen
+viimeisestä nurkasta vasemmalle, hautuumaalle käsin. Hän kulki
+tavallisesti sitä tietä kotiinsa.
+
+Kevät, kevät! Lumi suli, räystäät tippuivat. Talonisännät aukoivat
+väyliä yhä lisääntyvälle vedelle.
+
+Se on oikein! ajatteli Hesse. Väylät auki vain, sillä elämän virta oli
+vettä tulvillaan! Ja voi sitä, joka rakensi patoja sen tielle! Hän
+näkisi niiden murtuvan, murskaantuvan — häviävän jäljettömiin.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75694 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..4be29d6
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #75694 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75694)