diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | 75694-0.txt | 7397 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 7414 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/75694-0.txt b/75694-0.txt new file mode 100644 index 0000000..1b2e3fd --- /dev/null +++ b/75694-0.txt @@ -0,0 +1,7397 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75694 *** + +language: Finnish + + + + +TIE SELVÄ I + +Romaani + + +Kirj. + +ARVI JÄRVENTAUS + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1928. + + + + +Hessen isä oli seppä. + +Ylimaissa syntyneenä hän oli poikasena tullut kaupunkiin ja päässyt +sepänoppiin Rönnelle. Tällä oli suuri paja keskikaupungilla, ja +jokaisella sieltä lähteneellä kisällin kirjoilla varustetulla oli jo +hiukan kuin mestarin arvo. — Se on niitä Rönnen kisällejä — tällainen +mainesana kintereillään meni mies mihin tahtoi, ja Hessen isä meni +rautatielle. Sitä rakennettiin parhaillaan, ja seppä Heikki Karlsson +sai kasarmilta päästyään paikan rautatierakennuksen pajassa kirkkomaan +kupeella. + +Samoihin aikoihin kuin Hessen isä palveli sepän-opissa, tuli nuori +tyttönen kaupunkiin piiaksi muutamasta lähipitäjästä. Se oli noita +mainehikkaita seutuja, joissa Suomen sodan aikaan oli taisteltu ja +voitettu, ja pikku Hesse kuuli jo sangen varhain kertomuksen ryssän +kenraalin päästä, joka vieri pappilan mäkeä alas kuin pallo; kanuunan +kuula oli sen aikaan saanut. Kohtalo oli nimittäin johtanut niin, että +tuosta palvelustytöstä tuli Hessen äiti. Vanhemmat olivat tutustuneet +toisiinsa kasarmilla, jossa isä suoritti asevelvollisuuttaan, ja äiti +palveli eversti Ervingillä. Tuosta ajasta riitti juttua myöhäisiin +iltahetkiin, ja pikku Hesse oli paljaana korvana. + +He asuivat silloin Laidalla, kirvesmies Partasen talossa. Pieni, +yksi-ikkunainen kamari oli ahdas, mutta eipä heitä ollutkaan kuin kolme +henkeä. Isä tuli illalla työstään, riisui kenkänsä, peseytyi ja söi, +ja sitten alkoi venäjänlehtien leikkuu pöydän nurkalla, johon oli jo +muodostunut kahvikupin suun suuruinen kolo. Ja sitten tarinoitiin. + +Hessen pieneen maailmaan ei siihen aikaan mahtunut vielä monta +henkilöä. Mutta yksi, joka pimitti toiset varjollaan, oli eversti +Erving, »Iso Saapas». + +Sehän kuulosti jo hiukan sadulta. Äiti kertoi, kuinka hän kerran +huoneita siivotessaan oli heittänyt havunneulasia everstin ryytimaahan. +Sotaherra, joka oli kuulu hirmuisesta ankaruudestaan, oli ottanut äidin +lujille: Onkko Kaisa tekeny sen? — Kun äiti ehti tähän kohtaan, tuntui +Hessestä, kuin olisi suuri rautakorkoinen saapas uhkaavana kohonnut +äidin pään päälle valmiina murskaamaan hänet. Se oli jännittävä hetki, +ja hän ihan hytisi odottaessaan jatkoa. + +Isäkin oli keskeyttänyt tupakan leikkuun ja virkkoi nauraen: Niin... +kyllä muistan sen. Äiti pisti kätensä esiliinan alle — aivan samoin +kuin oli tehnyt silloinkin hirmuisen sotaherran edessä seistessään — +ja jatkoi ääni värähdellen: Minä katsoin sitä silmiin, vaikka vapisin +koko ruumiiltani, ja sanoin: 'En, herra eversti... en ole tehnyt sitä!' +Äiti puistahutti itseään aivan kuin olisi tuo kaikki juuri tuossa +tapahtunut, ja Hesse näki hengessään mahdottoman suuren saappaan +poistuvan pitkin kasarmin puistokäytävää, ja hiekka narskui sen +rautaisen koron alla. + +Se puri hammasta, niin että kirskui... mutta minkäs se minulle mahtoi. +Minä olin viattoman näköinen kuin lammas... Äiti päästi oikein helakan +naurun ja nauroi kyynelet silmissä. Eikä Hesse yhtään ajatellut, että +äiti oli sillä kertaa narrannut. Tuntui vain hyvältä, että hän oli +pelastunut Ison Saappaan kynsistä. + +Sellainen pikkuinen, urhea äiti! + +Isä ajeli venäjänlehtiä pöydännurkalta tupakka-massiinsa, sytytti +piippunsa, vetäisi pari savua ja töpähytti sitten sivulleen. — Niin... +ankara se oli... mutta silloin olikin eri järjestys. Kun minä menin +kuulutuslupaa pyytämään, näkyi vähän kellonlinkoja takin rintapielestä. +'Onko se Heikken rupena kellokauppias?' Isä oli kiireesti sipaissut +lingat piiloon, tehnyt asennon ja lausunut: 'En, herra eversti... +mutta aion mennä naimisiin.' Iso Saapas oli pullistanut viiksiään ja +katsella muljottanut isää kulmainsa alta: 'Mite sotamees akka teke?' +'Joo... herra eversti... akka se pitäs... (Isä työnsi päänsä taaksepäin +ja nauraa kihautti kuivan naurunpätkän.) 'No, kenenkkä se Heikken +naima?' (Isä katseli kulmainsa alta, kuin olisi itse ollut Iso Saapas.) +'No... sen Kaisa Hämeenojan...'(Ääni vaihtui äkkiä hiljaiseksi kuin +anteeksipyytäväksi, ja pää teki muutamia nyökähdyksiä, samalla aikaa +kuin peukalo naputti piipun koppaa.) 'Vai aikko Heikken viede meiden +hyve Kaisa?' (Taas julmistunut katse ja sitten lyhyt naurun kihahdus.) +'Joo, herra eversti... niin on tarkoitus...' 'Putka sine sietes saada, +senkin junkkar!' Ja, sitten päästi isä ilon valloilleen ja nauraa +hohotti koko sydämestään. + +Sellaista se oli ollut, mutta olipa toki hyvä, ettei isä enää kuulunut +sen komentoon, vaan takoi nyt rautatien vastarakennetussa uudessa +kivipajassa... + +Hesse on matkalla isän luo kahvia viemään. He ovat muuttaneet +pois Partaselta ja asuvat nyt merimies Matlinin talossa, +portinpielihuoneissa, aivan Laidan äärimmäisessä päässä. Hänen +korviinsa kantautuu iloinen vasaran kalke, jota säestävät harvemmat, +voimakkaat jymähdykset. Hitsaavat taas, vilahti hänen päässään, ja hän +juosta kipittää ratakiskojen yli pieni pärekoppa kädessä. + +Oli se kumma maailma tämä rautatie. Sillä ei tuntunut olevan mitään +tekemistä kaupungin kanssa, jonka laitimmaiset talot tuolla kadun +varressa torkkuivat auringon paistaa räyvöttäessä niiden niskaan, niin +että vastatervatut asfalttikatot höyrysivät. Rautatieläiset muodostivat +oman säätynsä, johon Laidalla suhtauduttiin kunnioituksella. +Rautatieläisten lapset eivät tosin olleet herraslapsia, mutta eivät +tavallisia laitalaisiakaan, jotka juoksentelivat ryysyisinä ja +likasilmäisinä. Nytkin peuhasivat roirosilla parast'aikaa. Hesse erotti +pitkän, puoleksi rääyntää muistuttavan huudon: Roiro kiinni! Hänen +olisi tehnyt mieli mukaan, mutta äiti ei laskenut: Koluavat kaikki +pränsolat ja likatunkiot... ei se passaa... + +Omituista, kuinka täällä rautatiellä joka paikassa riemu ja pelko +väijyivät rinnakkain. Hesse ei sitä näin selvästi tajunnut, mutta +siihen suuntaan hän vaistoili. Kiiltävät ratakiskot, joiden yli hänen +tiensä kulki, peloittivat. Ne olivat niin kylmän näköiset, vaikka +polttivatkin jalkapohjaa, kun niiden päälle astui. Niitä pitkin hyrräsi +juna etelästä kerta päivässä ja yhtä monta kertaa takaisin. + +Siinäkin oli jotakin salaperäistä ja peloittavaa, jonka hän vain +vaistoten tajusi. Kyllä hän tiesi, että etelä oli ilmansuunta, mutta +sittenkin se merkitsi hänelle enemmän... jotakin suurta ja laajaa, +reipasta ja repäisevää. Sen ajatteleminen sai rinnan paisumaan ja +sydämen voimakkaasti lyömään. Siinä kai oli selitys rautatieläisten +reippaaseen käytökseen, joka niin suuresti erosi laitalaisten +hiljaisesta nuhjustelemisesta. He olivat tuttuja »etelän» kanssa. Hänen +kumminsakin, Savuojan Anna, joka oli rautatiellä vaununsiivoojattarena, +puhui etelästä kuin parhaasta tuttavastaan. Hän asui heillä ja +toi tullessaan iltaisin sanomalehtiä, joita herrat olivat junaan +heittäneet. Ne olivat varmaankin rikkaita, koska niiden noin +kannatti... Hänen äitinsä päällysti niillä pöydän ja kaapinhyllyt ja +sitä tehdessään iloisena hyräili. + +Mutta Savuojan kummi ei näyttänyt niistä sen enempää välittävän. Hän +viskasi ne huolettomasti sohvan kannelle ja virkkoi: Tuoss' on Kaisalle +hyllypaperia. Ja sitten hän asettui seisomaan keskelle keittiön lattiaa +kädet lanteilla ja pärähti nauramaan: Koskis-reuhkanakin se taas meni +etelään! Se oli promssari, jarrumies, jonka Hesse tunsi. Hän oli usein +nähnyt sen roikkuvan vaunun kyljessä ja huutaa kajottavan: Seel-väh! +Sillä oli aina takki auki ja lakki takaraivolla. Savuojan kummi sanoi, +että se vöyhötti. + +Savuojan kummi oli leveäliikkeinen ja riuska, ehkä hiukan miesmäinen, +mutta hyväsydäminen ja antelias. Heille ei koskaan ollut sattunut +niin rikasta joulua kuin viime vuonna, kun Savuojan kummi oli ostanut +lahjoja. Oh, hän oli kerrassaan ruhtinaallisen antelias! Äidillekin oli +ostanut sellaisen huivin, joka oli pelkkää villaa... niin pehmoinen +ja lämmin. — Pitäähän sinulla toki olla kirkkohuivi, oli Savuojan +kummi sanonut. Ja kun äiti oli oikein kädestä kiitellyt, oli kummitäti +tokaissut: Mitäs tyhjää... eihän tässä nyt olla Nauku-Maijan poikia! + +Se puhui noin... leveästi ja hiukan karkeastikin, — välistä kirota +napsauttikin, kun tuli totinen paikka. Mutta Hesse pani sen kaiken +rautatien laskuun, jonka palveluksessa kummitäti oli. Hän ihaili tätä +kummiaan ja piti kiinteästi hänen puoltaan, vaikka huomasikin, ettei +hän aina puhunut ihmismäisesti. Mutta tuon karkean pinnan alla sykki +osaaottavainen ja lämmin sydän, ja sen sydämen hyvyyttä oli Hessekin +saanut monet kerrat kokea. + +Hesse tuli pajaan. Hän urheili hyppäämällä yhdellä jalalla korkean, +raudoitetun kynnyksen yli. Se oli kyllä vaarallista, sillä siten hän +oli toissa kesänä kaatanut jalalleen raskaan vaununresoorin. Jalkapöytä +oli levennyt kuin leipä. Pietikäisen Aleksanteri oli ollut pajassa +rutsaa korjaamassa ja vetänyt hänet kotiin pitkin kirskuvaa somerikkoa. +He asuivat silloin Partasella. + +Nyt siinä ei ollut resooreja eikä muita rautoja, joita olisi tarvinnut +pelätä. Hesse hyppäsi kynnyksen yli, juoksi alasimen taakse ja ojensi +isälle kahvi-kopan. + +Tällä oli kaksi suurta rautaa tulessa. Hän viskasi vettä +kivihiilikasaan, jonka alle kankien päät oli haudattu. Kivihiilikumpu +savusi mahtavasti kuin tulivuori — kuin jokin Vesuvius, jonka kuvan +Hesse oli kuvalehdessä nähnyt. Nyt puhkaisi valtava lieska kivihiili +vuoren harjan ja valaisi kirkkaasti isän hien ja noen tahraamat kasvot. + +Tämä kaasi kahvia kuppiin, laski pullon ahjon reunalle ja kahmaisi +vasempaan kouraansa hienoa hiekkaa. Vuoroin ryypäten kupista, vuoroin +heittäen ahjoon hiekkaa hän tuijotti hehkuvaan tulikekoon, jossa vinkui +ja tohisi, kuin olisi myrsky ollut irti. Siitä kimposi ilmaan kirkkaita +kipunoita kuin pieniä raketteja, jotka räiskyivät ja räsähtelivät. Isä +ryyppäsi kahvin nopeasti loppuun, vilkaisi Hesseen ja huusi jotakin +tohinan seasta. Tämä erotti vain sanat: Siirry ulommas... ja hyppäsi +pajan ovelle seuratakseen sieltä alkavaa leikkiä. + +Nyt lakkasi tohina — isä oli vääntänyt puhaltimen kämmen kiinni. Hän +antoi merkin päällelyöjälle. + +Tämä tärppäsi alasimen taa ja tempaisi ahjosta toisen teräskangen +kappaleen. Isä sieppasi toisen. Niiden päät hohtivat valkeina, +huikaisevan valkeina, säkenöiden ympärilleen pienen pieniä loistavia +kipunoita. Ne asetettiin limittäin, isä sieppasi ison vasaran, ja +nytkös tulisade alkoi! Korkealle pajan kattoon, seiniin ja ikkunoihin +ryöpsähteli säenryöppy. Niitä tuiski ympärille, isän silmille, +päällelyöjän silmille — saipa Hessekin ovensuuhun osansa. Mutta isä +ei hellittänyt. Vasara iski armotta, kohoten korkealle, yläpuolelle +isän pään, joka nyökähteli samassa tahdissa vasaran iskujen kanssa +— ja pudoten yhä vihaisemmin hehkuvan raudan niskaan. Päällelyöjä +piteli kiinni kangen toisesta päästä suurilla pihdeillä. (Isällä oli +samanlaiset.) Nyt hihkaisi isä: Leka! + +Pajan toiselta puolen juoksi toinen päällelyöjä apuun. (Isä oli +antanut hänelle merkin.) Pihdit lensivät nurkkaan ja nytkös tanssi +alkoi! Moukarit tekivät valtavia renkaita ilmassa... vuoronperään, +vuoronperään. Ne menivät ympäri kuin kirkonkellot, jäsähtäen +hirvittävällä voimalla raudan liitoskohtaan. Isän päällelyöjältä +putosi lakki, mutta tämä ei joutanut sitä korjaamaan. Piti vain +pehmittää... pehmittää raudan kuumana ollessa. Isä ohjaili takomista +vasarallaan, käännellen pihdeillään teräskiskoa puoleen ja toiseen, +ja osoittaen, mihin kohtaan oli kulloinkin iskettävä. Apulaiset +heiluivat, hiki virtasi heidän nokisilta kasvoiltaan. Nyt kilahti isän +vasara alasimeen. Se oli merkki, että sai lopettaa. Takominen lakkasi. +Huohottaen nojasivat apulaiset moukarinsa varteen, pyyhkien puseron +hihalla hikeä kasvoiltaan. Isä pistähytti pihtejään vesiruuhessa, +heitti ne alasimen viereen ja pani tupakaksi. + +Hesse oli koko ajan seissyt pajan ovella ja ottanut kipinäryöpyn +vastaan poskiaan pullistellen — aivan kuin olisi ollut uimassa. Hän +oli tehnyt sen havainnon, etteivät kipinät polttaneet paremmin kuin +bengaali kynttilän säkenetkään. Ne kimposivat takaisin kasvoista +ehtimättä tehdä kipeää. Mutta silmät piti pitää kiinni, se oli +varovaisinta. + +Ahjo tohisi taas ja isä kysyi: Mitä siellä äiti puuhaa? + +Ei se mitään... siellä se vain... Hän ei ehtinyt huutaa loppuun +lausettaan, kun takominen taas alkoi. + +Oli tämä paja vähän eri paikka! Täällä oli kaikki suurta ja mahtavaa +— miehet, miesten työ ja työvälineet. Yksin ahjoonkin puhallettiin +koneella. Isä väänsi flektin vartta, ja heti rupesi tuulemaan, niin +että kivihiilen kappaleet sinkoilivat ilmaan. Toisinaan sai Hessekin +käytellä puhaltimen kampea ja silloin hän oli tärkeä henkilö. Hän +ohjaili tuulen voimaa, joka tuntui tulevan alhaalta maan uumenista. +Tavallisesti hän päästi heti sellaisen myrskyn valloille, että isä +torui: Ei sillä tavalla pidä riuhtoa! Rauta kuumenee vain yhdeltä +syrjältään... kas näin! Ja hän väänsi kämmen kiinnemmäs ja haravoi +hiilikoukulla hiilenpalasia raudan ympärille. Silloin Hesse luopui +puuhastaan ja rupesi sormellaan piirtelemään vesiruuhen pintaa, jota +peitti hieno nokikerros. + +Hesse lähti valimoon. Hän kuljeskeli vapaasti ympäri, sillä hän tunsi +kaikki työmiehet ja työnjohtajatkin. Valimossa työskenteli valuri +Salin, hintelä, keuhkotautinen mies, joka alituiseen ryki ja köhi. Hän +oli naimisissa papinlesken kanssa. Hessestä hän ei oikein kuulunut +tähän ympäristöön — hän oli pikemminkin herra. Mutta kun hän katseli, +kuinka Salin muovasi muottejaan ja nakutteli kraateja valamistaan +messinkikappaleista, rupesi hänestä tuntumaan, että juuri sellaisen +valurin piti ollakin ja naimisissa papinlesken kanssa. + +Salin näytteli hänelle kuivausuuneja, joissa valusavesta valmistetut +muotit kuivuivat. Niistä hohti tavaton kuumuus, ja Hessen kävi sääli +omituisenmuotoisia esineitä, joita oli rivi uunin hyllyllä. Silloin +hän ensi kerran sai käsityksen helvetistä, jossa paholainen paistoi +ihmisiä kuumassa rautauunissa, ja pujopartainen valuri rupesi hänestä +näyttämään tuon mustan miehen ilmetyltä sukulaiselta. Kuinka se saattoi +olla naimisissa papinlesken kanssa? Hessen mielestä siinä oli jotakin +ristiriitaista. Mutta hän ei uskaltanut sitä Salinilta kysyä. Se olisi +varmasti suuttunut. + +Hesse palasi pajaan. Siellä kävi entinen vilske. Vasarat kilkattivat +tahdissa, ja alasimet lauloivat kilvan toistensa kanssa. Toisen +alasimen ääressä takoi seppä Korva, jolla oli päällelyöjänä Moilanen. +He olivat molemmat uskovaisia, vaikka kuuluivatkin eri leireihin. +Raudan kuumetessa he tavallisesti väittelivät. Korva koetti todistaa, +että koko maailma oli autuas, ja ettei helvetissäkään ollut muita kuin +autuaiksi tehtyjä. Mutta silloin ruiskautti Moilanen pitkän, ruskean +sapelisyljen ja lausahti; No silloinhan on sama, mihin tästä joudutaan. +Eipähän polttele pakaroita pahassakaan paikassa! + +Isä oli kertonut, että Korva oli evankelista ja Moilanen körttiläinen — +samaa uskoa kuin Matlinitkin. Hesse ei siitä vielä paljon ymmärtänyt. +Sen hän vain käsitti, että kun Korva toisinaan rupesi veisaamaan: +Ole, sielun', iloinen... niin tarkoitti Moilasen: Suruton, synnistäs, +ah, koskas lakkaat? jonkinlaista vastalausetta. Näin he veisailivat +ja takoivat, väitellen vähän väliä. Mutta kun tuli hitsaus, heilutti +Moilanen moukariaan, iskien tulikuumaa terästä kuin osoittaakseen, +kuinka ihmisen tuli taipua Jumalan väkevän käden alle. + +Sillä tavalla isä selitti sen. + +Nytkin siellä kävi kinastus parhaillaan. Moilanen nojasi moukarinsa +varteen kuunnellen pilkallisen näköisenä Korvan todistelua; Pitää +uskoa vain... tiellä käydessä, maata mennessä, ylösnoustessa. Jumalan +lupaukset pitää ottaa täydestä. Moilanen sylkäisi: Joo... ja laittaa +itselleen pehmeä polsteri ja sillä köllötellä suruttomuuden unta. Korva +yritti panna vastaan, mutta vetosikin samalla pajan toiselle puolen. + +Vai miten Kaalsonni sen asian ymmärtää? + +Hessen isä iski alasimeensa kuin merkiksi, että kuulkaapa nyt päätös. +Hän oli kyllästynyt mokomaan jankkaukseen. + +Te olette väärässä kumpikin, sanoi hän hiukan kiivaasti. Korva tahtoo +puristaa Jumalalta armoa vaikka vängällä, ja Moilanen taas ei huoli +siitä, vaikka sitä kouraan tyrkytetään. Minun mielestäni pitää ottaa +silloin kuin saa, ja odottaa silloin kun ei anneta. + +Isä työnsi raudan ahjoon ja antoi puhaltaa niin että suitsusi. Korva ja +Moilanen vilkaisivat toisiinsa kuin salaisen ymmärtämyksen merkiksi, +ja molemmat huitaisivat kättään kuin sanoakseen: Mitäpä uskottoman +puheista! + +Hesse ihaili isäänsä. Hän oli sentään viisas mies... ratkaisi noin vain +työtoveriensa riidan ja rakensi rauhan pajan toiselle puolen. Hän ei +tosin ymmärtänyt, missä kipeä paikka piili, sillä hän oli vielä liian +pieni. Paremmin hän ymmärsi Heikkilän Iikkaa, joka oli ottanut viulunsa +esiin työkalukaapista ja nyt soitti hiljaa ja hillitysti, sillä aikaa +kuin rauta ahjossa kuumeni. + +Tuo roteva mies muuttui niin merkillisen haaveelliseksi ja hymyili +omituista, sisäänpäin kääntynyttä hymyä... aivan kuin anteeksipyytäen, +että hänen täytyi kesken kiireenkin hyväillä viuluaan. Ki-ki-ki... +vi-ki, vi-ki... (Hesse huomasi muutoksen, vaikk'ei kyennytkään sitä +juuri tällä tavoin määrittelemään.) Mutta nopeasti pisti päällelyöjä +viulun paikoilleen, kun isä huusi: Nyt, Iikka, leka kouraan! Tämä +on iso juutas. Ja yht'äkkiä heilui tuo äskeinen haaveellinen +soittoniekka kuin jättiläinen ja irvillä ikenin iski vasarataltan +päähän. Hesse seurasi tarkkaan sivusta käsin ja ihmetteli, että Iikka +joka kerta osasi oikeaan kohtaan, kertaakaan erehtymättä. Isän piti +vähä väliä kastahuttaa vasaratalttaa vedessä, sillä sen terä kuumeni +nopeasti purressaan hehkuvaa terästä, johon se upposi pehmeästi +kuin saippuatankoon. Moukarin vauhti talttui, sen iskut muuttuivat +varovaisemmiksi. Hiljemmin, yhä hiljemmin napautteli Iikka, ja paksu, +nelikulmainen rautaharkko oli kahtena kappaleena. + +Pajasta pistäysi Hesse konepajan puolelle. Hän tunsi masinistin, +Ålanderin, ja sai vapaasti katsella ja kurkistella joka paikkaan. +Konehuoneen perällä pyörii iso vauhtiratas, ja sen kiiltävällä, +tukevalla akselilla sai koettaa istua, jos vain pysyi. Ålander pysyi +hyvin, mutta hän luiskahti aina alas. + +Nytkin hän meni sitä temppua koettamaan. + +Pitää vain saada tasapaino... kas näin. + +Ja Ålander istahti akselille, katsellen Hesseä naurussa suin. Hesse +piti silmällä hänen asentoaan. Ahaa... jopa hän ymmärsi! + +Minäpä koetan uudestaan. + +Ja kas... hän pysyi! Vauhtipyörän akseli hyrräsi siivosti ja sileästi +hänen allaan. Hän ei pudonnutkaan. + +Niin — tuumi koneenkäyttäjä — ei se sen suurempi temppu ole. Ahteri +vain pitemmälle, niin kyllä pysyy. + +Hesse ei ollut ennemmin kuullut sitä sanaa. Vai »ahteri». Oliko sillä +sekin nimi? Pitipä panna mieleen. Joka päivä ihminen oppi aina uutta. +Sehän oli mukava sana. Hän istui vauhtipyörän akselilla ja tunsi, +kuinka pöksyt kuumenivat. Taisivat pian mennä rikki. Hän hyppäsi alas, +sanoi masinistille hyvästit ja lähti jatkamaan vaellustaan. + +Konepajan takana oli aidattu paikka, johon kaadettiin kaikenlaista +romua ja roskaa. Siellä oli rautasorvin lastuja, ruostuneita ruuveja +ja pultteja, löytyipä toisinaan kirkkaita messinkipalasiakin, jotka +kimaltelivat kuin kulta. Hessestä se oli oikea aarrekammio, ja hän +kävi katsomassa, kuinka hänen omaisuutensa kasvoi. Rautasorvinlastut +olivat hopeaa ja messinki kultaa. Hopeaa ja kultaa! — Hän kahlaili +roskakasassa nostellen pitkiä lastukierukoita ilmaan. Rautatie oli +poikaa! Se otti teräslastun vaununpyörästä yhtä helposti kuin puuseppä +Päkkilä koivupökkelöstä. Hesse otti mukaansa muutamia kaikkein +kauneimpia lastukierukoita ja jatkoi vaellustaan. + +Oli sillä valtiolla jos mitä... oli rautaa ja oli puuta. Hesse poikkesi +halkoliiteriin. Se oli korkea kuin kirkko, peräpuoli puita täynnä. +Toiset oli ladottu pinoihin, mutta pienet, korttelin mittaiset kapaleet +makasivat korkeassa, säännöttömässä kasassa. Ne olivat kamiinipuita. +Hesse rupesi rakentamaan niistä taloa. Hän pinosi seinät ristikoista, +asetti pitempiä halkoja päälle katoksi ja ryömi sitten sisään. +Sorvinlastukierukoista hän pujotteli verkon oviaukon eteen ja istui +sitten verkon takana luimistellen kuin vihainen peto. Hän oli Alfred +Dreyfus Pirunsaarella. + +Viime markkinoilla hän oli nähnyt sen; sitä oli näytelty +vahakabinetissa. Syytön mies vankina rautaisessa häkissä, tukka +silmillä ja uhkaavan näköisenä. Hesse muisteli kaikkia kärsimiään +vääryyksiä. Oh, kyllä häntäkin oli toisinaan syyttömästi piiskattu. +Toiset kantelivat hänen päällensä, eikä hän hätäännyksissään ehtinyt +juuri suutansa avata, kun jo satoi selkään... ahterille. Niinkuin +silloinkin, kun hän oli menettänyt hopeamarkan. Äiti oli lähettänyt +hänet kermaa ostamaan ja antanut kouraan markan. Höglundin nurkassa oli +häntä vastaan tullut pitkä pojankuvatus, joka oli ruvennut juttelemaan: +Mitä sulla on kourassa? Hän oli näyttänyt. — Anna se mulle, niin saat +kultahevosen. Hän oli antanut. Mutta poikaveijari oli lähtenytkin +holppimaan katua ylös ja pujahtanut muutamaan pihaan. — Siitä hän oli +saanut piiskat. + +Onneksi se oli sattunut syksyllä, niin ettei ollut enää uintiaika. +Olisi ollutkin ilkeää mennä Luupattiin ja paljastaa poikajoukolle tuo +sinipunervia juovia täynnä oleva ruumiinosa. — Mitäs naarmuja Hessellä +on p — ssä? Mankisen Kustu oli käyttänyt sangen rumaa sanaa, mutta +lausunut sen lempeästi, miltei haikealla äänellä. Se oli tapahtunut +viime kesänä, ja se oli tuntunut vielä ilkeämmältä, kuin jos se +olisi lausuttu karkeasti. Hän oli selittänyt langenneensa rautatien +piikkilanka-aitaan ja pyllistänyt ylpeänä kuin sankari osoittaakseen, +minkälainen tapaturma häntä oli kohdannut. + +Vai piikkilanka-aitaan! Piiskoja sin' oot saanu... näkkeehän sen. + +Ja Mankisen Kustu oli kuuluttanut housut nilkoissa: Kaalsonnin Hesse +on saanut äitiltään piiskoja! Hän oli huhuillut sen pitkin rantaa kuin +paimentyttö, joka huutelee lehmiään... nuotikkaasti ja laulaen. Hän +lauloi välistä kaiken, mitä sanoi. + +Pojat olivat ruvenneet häntä härnäämään. Mutta — olipa hänkin hoksannut +kostaa: Mitäs mustaa sull' on paijan helemasa? + +Mutta Kustu ei ollut siitä yhtään välittänyt, oli vain naurahtanut +helakasti, melkein tyttömäisesti: Anna olla... käykö katteeksi? + +Hesse potkaisi sorvinlastuverkon pois ja ryömi ulos. Oh, ne olivat +ikäviä muistoja. + +Hän tuli ratapihalle ja pujahti muutamien vaunujen väliin. Ne olivat +kytketyt toisiinsa, mutta Hesse koplasi ne irti ja sitten taas kiinni. +Hänestä tuntui, että elämä oli noin yksinkertaista ja selvää... kiinni, +auki... kiinni, auki! Kysyi vain hiukan voimia ja rohkeutta — niin, +ennen kaikkea rohkeutta. + +Hän vilkaisi vaunujen välistä ja silmäsi pitkin ratapihaa. Muista ei +vähä... kunhan ei vain Paanapötlinki yllättäisi. Se oli hirmuinen mies, +huusi ja menosi kuin ukkonen, vaikk'ei ollut iso miehekseen. Ja jos +kiinni sai, niin tukisti. + +Hän oli kerran joutunut sen kynsiin ja ollut vähällä saada tukkapöllyn! +Minä olen seppä Kaalsonnin poika... mun isäni on rautatiellä... Ole +vain... mut et sine saa teelle juoksennella ja teke paha! + +Eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt... koplannut vain vaunut irti ja +sitten uudelleen kiinni. Ei sine saa kopla niite... sine ei jaksa! +Oh, hänpä oli näyttänyt... noin — ja noin! Vähät siitä, vaikka ison +kytkimen vivunvarren päässä oleva rautakuula oli paukahuttanutkin häntä +otsaan, niin että silmissä oli säkenöinyt. Kas niin... sine loukkama +ittes... männä nyt kottin eidin luo. Ei siinä ollut muu auttanut kuin +lähteä talsimaan. + +Kumma, kun kaikki rautatien herrat olivat ruotsalaisia... + +Nyt piipasi verstaa. Mitä... joko kello oli kuusi? Hän oli kuhjannut +täällä kolme tuntia. Mitähän isä sanoo? + +Hän livahti nopeasti vaunujen välistä ja lähti kiiruusti livistämään +ohi tavaramakasiinin kotia päin. Pitkä hampuusi seisoi makasiinin +laiturilla avojaloin ja paidanrinnus auki. Se huusi hänen jälkeensä: +Sirivii! ja polki laituria, aivan kuin olisi juossut hänen perässään. +Se oli Puran Kustu, jauhosäkinkantaja, joka tavallisesti pönkkäsi +Mankisen nurkkaa ja jakeli viisauksiaan ohikulkijoille. Hesse pelkäsi +sitä, sillä hänelle oli sanottu, että jos Puran Kustu sai jonkun +kiinni, se väänsi niskat nurin. + +Porttikäytävässä hän oli juosta pahki Matlinin isäntään, joka oli +menossa kaupungille. + +Pöh! — sanoi tämä — mi-hin-käs nyt semmoi-nen kii-re? + +Matlinin isäntä pomisi jotakin mennessään, mutta Hesse ei joutanut sitä +kuuntelemaan. + + + + +II. + + +Partaset asuivat myös Laidalla. Heillä oli oma talo konduktööri +Rindelliä vastapäätä. Hesselle tämä oli tuttua tienoota, sillä kaikkein +varhaisimman lapsuutensa hän oli viettänyt täällä — lukuunottamatta +yhtä vuotta, jonka he olivat asuneet Viikillä, Linnankadun varrella. + +Oh, tämä oli sentään eri maailmaa kuin Linnankadun seutu! Täällä +olivat rakennuksetkin toisen näköisiä... harmaita ja ilman syömiä, ja +niin merkillinen, mätänevän mullan ja lipeäkalan sekainen, omituisen +ummehtunut haju. Tuo haju vaikutti kiihoittavasti — niin, jollakin +tavoin riehaannuttavasti. Täällä tuli hurjalle päälle ja teki mieli +tapella! + +Mielikuvitus syttyi leiskuvaan paloon. Sieraimet renkaina ja suu yhtenä +viivana täällä kuljettiin pitkin puolipimeitä solia ja vaanittiin +nurkissa kivi kourassa. Saalista... saalista! Pälyiltiin ympärille ja +katseltiin, missä näkyisi joku mitään aavistamaton kulkija... lapsi tai +aikaihminen. Kivellä perään — fiuu! — ja sitten pakoon! + +Hesse pysähtyi Mankisen nurkkaan. Siinä oli Puran Kustun tavallinen +vahdinpitopaikka. Mutta Kustua ei nyt näkynyt. Näin aamupäivällä se +oli rautatien tavaramakasiinissa säkkejä kantamassa. Porvarien renkejä +ajeli ohi pitkin mukulakivistä katua. Rattaat rämisivät. Teki oikein +korviin kipeää, sellainen tärinä ja melu täytti kadun. Matlinin +nurkassa oli hiljaisempaa. + +Siinä se oli Mankisen talo... tavaramakasiinia vastapäätä — omituinen +rakennusrykelmä, joka oli kokoonpantu erisuuruisista ja -korkuisista +röttelöistä. Keskellä oli Mankisen asuinrakennus, musta ja muita +korkeampi kuin jokin kokoushuone. Sen alapäässä, Matlinille käsin, oli +pieni ikkunaton kömmänä, alakööki, jonka katolla sojotti suunnattoman +korkea savupiippu, kuin olisi siinä sijainnut jokin tehdas. Ja tehdas +siinä tavallaan olikin, sillä Mankiska laittoi siinä lipeäkalaa. +Hessestä tuo rakennusrykelmä muistutti junaa, joka juuri mäen päälle +päästyään lähtee viilettämään alas. Alakööki pitkine savupiippuineen +oli veturi, ja nurkassa, korkealla kivijalalla seisova tönö kuin +ilmetty konduktöörivaunu. + +Mutta — vaikka talo ulkoapäin näytti kaikkea muuta kuin puoleensa +vetävältä, oli sen sisällä elämää ja touhua. Siellä eivät surut +painaneet. Tehtiinpä siellä työtä tai oltiin tekemättä, niin aamusta +iltaan sieltä kaikui laulu ja nauru. Ja toisinaan soi hanuri niin, että +kuului ristin päähän. + +Mankisella tanssittiin. + +Mankinen itse, toissilmäinen, kyömynenäinen äijänkäppänä tervasi +kesällä kattoja. Hän oli usein nähty ilmestys Laidan katoilla, missä +hän seisoi kumaraisena tervalta kiiltelevine nursuineen, mustana +ja käreänä kuin korppi. Hän toruskeli tavallisesti apulaistaan, +jona hänellä oli Jussi-poikansa. Mutta talvella istui koko perhe +mustan, ristikkojalkaisen pöydän ääressä ja neuloi säkkejä kaupungin +porvareille. Milloin sattui sadepäivä tai muuten vapaata aikaa, +otettiin säkit esille ja neulottiin taas. + +Se oli vanha ammatti, jonka kukoistuskausi oikeastaan oli jo ohi, +mutta jota vielä harrastettiin muutamissa Laidan taloissa — niin +Mankisellakin. Ukko vaati työtä joukoltaan, ja niin saivat lapset +Hanna, Jussi ja Kustu neuloa säkkejä aamusta iltaan. Aniharvoin antoi +Mankinen vapautta, ja silloinkin sen useimmiten ottivat väkisin +Hanna ja Jussi. Hanna oli vanhin, parissa kymmenissä oleva, vilkas +ja tulinen kuin espanjatar. Jussi viidentoista vuotias, isokasvuinen +pojan-vetelys, oli keskimmäinen, silmänaluset sinervänkeltaiset ja ääni +kuin puukellossa. Äiti, pikisilmäinen, nuuskanokkainen eukko honotti +nenäänsä ja oli tumma kuin mustalainen, päässä harmaja huivirääsy +ja hameet roikkuen lanteiden nenässä. Mutta he olivat suulaita, +teräväjärkisiä, soittoa, laulua ja tanssia rakastavia — kaikki muut +paitsi ukko. Ja Mankisen mustassa pirtissä kävi säkinneulomapäivinä +sellainen pajatus ja puheensorina, sellainen nauru ja rallatus, ettei +siinä vieras saanut juuri suunvuoroa. + +Mutta ylpeitä he olivat ja kunniastaan arkoja, vaikka laitalaiset +heitä yleensä vieroksuivat. Heitä pidettiin hiukan pitkäkyntisinä, +varsinkin Jussia ja hänen äitiään, mutta se oli vain parjausta, +jonka aiheutti heidän vapaa, ympäristöstä poikkeava elämänsä. Jussi +oli »rosvopäällikkö», joka toisinaan karkasi työnsä äärestä ja +johti Laidan poikia milloin minnekin — vuoroin pelloille, vuoroin +Karstenin nahkatehtaan suurille parkkikasoille. Siellä kaivettiin +pitkiä tunneleita parkkivuoren sisään ja muhjattiin aamusta iltaan. +Tai tehtiin retkiä Hiiroseen, missä oikeassa metsässä leikittiin +rosvoja, särjettiin kaupunkilaisten latojen kattoja ja tehtiin muuta +vallattomuutta. Hessekin oli kerran ollut tällaisella retkellä varkain, +ja hänen oli ollut melko vaikeaa selittää äidille viipymistään. + +Äiti oli jyrkästi kieltänyt häntä seurustelemasta Mankisen poikain +kanssa, mutta tuo kielletty paikka veti puoleensa kuin lumottu linna. +Nytkin hän oli matkalla Partaselle, kummiensa luo, mutta kiusaus tuli +liian suureksi. Hän livahti Mankiselle. + +Perhe oli koolla tapansa mukaan pöydän ympärillä ja soitti suutaan +täyttä päätä. Olisi luullut, että he riitelivät, mutta ei — se oli vain +heidän tavallista pöytäkeskusteluaan. Mankisella oli »rokulipäivä», ja +siksi oli säkit taas vedetty esille. + +Mankinen itse istui lakki päässä ja murmatti joukkoon jotakin, +josta ei saanut selvää. Hanna ja Jussi pitivät suurinta ääntä, ja +viimeksimainittu puhua kolisi niin, että pirtti kaikui. Äiti honotti +joukkoon myös ahkerasti, ja nuorin, Kustu, helähdytti tähän omituiseen +orkesteriin nuoren, hopeanheleän sävelensä. Hänellä oli ihmeen sointuva +ääni. + +Hesse istahti ovensuuhun ja tarkkasi työskentelijöitä. Säkin nuuhaa +lenteli ilmassa tanssien kilvan noen ja pölyn kanssa. Täällä ei juuri +siisteydestä välitetty. — Hesse ei saanut silmiään irti Mankisen +lakista. Se oli sitten eriskummallinen pääkappale. Lippa suuri ja +otsalla roikkuva, päällys laaja, reikiä täynnä. Niistä törrötti ukon +takkuinen tukka. Oli mahdoton päättää, mitä väriä lakki alkujaan oli +ollut. Nyt se oli punertavan ruskea. + +Minä luulin, että sieltä tulee solttupoika, mutta sehän olikin +Kaalsonnin naatiainen. Mitäs sinne teiän hökötykseen kuuluu? + +Hesse ei vastannut. Hanna oli sellainen nimittelijä, mutta ei siitä +tarvinnut välittää. Nytkin se silmäili häntä vihaisesti, aivan kuin +tarkoittaen, että mitäs tulit? Saat selkään äidiltäsi, kun saa tietää... + +Jussi ja Kustu vilkuilivat häneen säkkikasan takaa ja iskivät silmää. +Hesse ymmärsi. Olisi ollut sopiva päivä pieneen seikkailuretkeen, mutta +ukko könisti työhön. + +Samassa aukeni ovi ja sotamies astui sisään. Ne kävivät säännöllisesti +Mankisella, sillä siellä sai elää hiukan vapaammin, ja sitäpaitsi +— Mankiska piti kahvikauppaa. Hanna ryöpsähti heti pöydän äärestä +ja istahti sotamiehen syliin, kiemaillen ja veikistellen aivan +ujostelematta. + +Hellanletta... mitä sille hellulle kuuluu? + +Sotamies nauroi. + +Siinäpähän menee... kruunun sarkaa jyrrätessä. + +Nyt on työnteon aika! Pääsetkö siitä! ärjäisi Mankisen ukko pöydän +päästä. + +Hanna lipui alas sotamiehen polvelta ja näytti olevan puhkeamaisillaan +kiivaaseen sanatulvaan. Mutta silloin — yks'kaks' kavahti Jussi +pystyyn, ja iski neulansa säkkikasaan. + +Niin on... mutta illalla, persetti vieköön, pietään tanssit! + +Ja ennenkuin ukko ennätti mitään sanoa, hän keikahti tuolille ja +naulasi katto-orteen ison paperikaistaleen, johon oli kirjoitettu: +»Tanssijaiset tännään kelo seittemän». Hän oli sen jo aamulla laittanut +ja sopinut siitä Hannan kanssa. Oli vain odotettu, että tulisi +kasarmilta joku käymään. + +Ukko murmatti ja oli tyytymätön: Sen täytistäkö teidän pitää alvaria +saada hyppiä! + +Mutta Hanna tokaisi: Stop! Se olen minä ja Jussi, jotka määräämme. +Illalla on tanssit. Solttuja paljon ja pulskia. Heiluvei! On tässä +nieltykin taas säkinpölyä! + +Ja hän otti muutamia tanssiaskelia rallattaen jotakin säveltä. + +Ukko murmatti ja pöpisi, mutta hänestä ei kukaan välittänyt. + +Pikku Kustukin helähdytti: Sunila vie kasarmille sanan. + +Ja Mankiska nuuskasi ja nyökäytti päätään sotamiehelle: Mustakylykinen +on kuumana — se on vissi. + +Kyllä Hesse tiesi, minkälaiset ne Mankisen tanssiaiset olivat. Niistä +puhui koko Laita ja yleensä paheksuvasti: Pilaavat koko seudun... +senkin mustalaiset! Mutta Hessestä ne olivat hauskat ja repäisevät, +eikä hän koskaan väsynyt katselemaan sitä hulinaa, joka Mankisen +tuvassa tanssi-iltoina vallitsi. + +Jussi hoiti tavallisesti pelipuolta — hän oli ikäisekseen merkillisen +taitava siinä ammatissa — ja Hesse ihaili häntä ennen kaikkea juuri sen +vuoksi. Osatapa soittaa niinkuin hän — se olisi ollut ihanata! + +Mutta saattoipa Hannakin kesken kaiken siepata hanurin ja laskettaa sen +tulista valssia, niin että tanssijat riemusta hihkuivat. Parit pyörivät +kuin savupilvessä, ja niskapuistaan irtautuneet lattiapalkit lotisivat +ja lonksahtelivat. Kävi sellainen kolina kuin Peeveen riihen puinnissa. + +Mutta hauskaa se oli. Hesse istui Rindellin Toivon kanssa penkillä +takan kupeella ja seurasi silmät napilla tuota hoijakkaa. Mankiska +kaateli kahvia suuresta, mustasta pannusta ja tarjoili sitä pienestä +maksusta tanssiyleisölle. Välistä hän antoi Hessellekin. — Juo sinäkin, +Kaalsonnin poika... minä tykkään sun äitistäs... sillä on niin +rehelliset silimät... + +Mutta — auta armias, jos joku Laidan pojista huusi: »Manki-Hanna, aika +tamma...» niin silloinkos rytäkkä nousi! + +Hanna keskeytti tanssinsa, ryntäsi kuin tuulispää ovensuuhun, jossa +oli syntynyt hirmuinen pakokauhu, ja huusi silmät säihkyen: Kuka +riivattu...? Hän oli hurjan näköinen. Silmät leimusivat vihasta ja +nyrkit survoivat ovensuuhun ahtautunutta poikajoukkoa, josta kuului +kirouksia ja tukahtuneita parkaisuja. Kyllä minä näytän... senkin...! +Sitten hän käveli keskelle lattiaa ylpeänä ja itsetietoisena kuin +kuningatar, povi aaltoillen ja poskilla kuumeinen puna. + +Tanssi oli tauonnut kuin taikaiskusta, ja parit olivat vetäytyneet +pitkin seinävieriä. He katselivat hölmistyneinä toisiaan. Jussi heitti +hanurin penkille, hyppäsi tasakäpälää ja parkaisi: Laidan perrr...! Nyt +tajusivat soltutkin, että illan kuningatarta oli verisesti loukattu. +He tapailivat pistimiään ja yhtyivät huitomaan ja kiroilemaan. Mutta +se oli jo myöhäistä, ovensuu oli jo aikoja ollut tyhjä. Tanssi-ilo oli +kuitenkin auttamattomasti pilalla. + +Hanna istui penkillä ja itki: Mitä pirua pitää ihmisten sekaantua +meidän asioihimme. Panevat kakaransa haukkumaan, kun eivät itse +uskalla... Hän väänteli käsiään ja puri hammasta. Joku sotilaista +yritti lähennellä häntä kuin lohduttaakseen, mutta Hanna potkaisi tätä +ja huusi kyynelet silmissä: Lapelkaa jalakoihinna! Tekkään että aattele +muuta kuin... mutta mua että tuu huiputtammaan. Min' oon kunniallinen +tyttö... hokekoon maalima mitä tahansa! Se on niin surkiaa, kun ei +ihimiset ymmärrä viatonta ilonpitua... + +Hesse katseli Hannaa, joka oli syventynyt työhönsä. Äskeinen kohtaus +oli mennyt ohi, ja sotilaskin poistunut. Hannan käsi teki sulavia +liikkeitä. Säkkineula sukelteli tuon karkean kankaan lävitse kuin +ilosta kiillellen. + +Hanna oli kaunis. Hessekin tajusi sen, vaikka olikin vasta lapsi. +Sellaisia solakoita olkapäitä ja tummaa, rusoittavaa ihoa ei ollut +monella... ei ainakaan täällä Laidalla. Jos Hannalla olisi ollut +herrasvaatteet — hän olisi herättänyt huomiota vaikka missä... vaikka +kuinka hienossa seurassa. + +Körtti-Matliinillako te nyt asutte? + +Siellähän he. Hessen oli vaikea kestää Hannan säihkyvää, tulista +katsetta. Hän ajatteli illan tanssiaisia eläen jo etukäteen sen +tuottamissa nautinnoissa. + +Lystimpi sull' oli täällä... eikö ollutkin? + +Hyvällä tuulella ollessaan Hanna jutteli herttaisesti, hänen äänestään +hävisi täydellisesti se karhea sävy, joka niin pahasti loukkasi +korvaa. Hän oli kuin eri ihminen, ja häntä oli vaikea tuntea samaksi +raakasuiseksi tytöksi, joka tavallisesti rähisi ja huusi kuin +rantajätkä. + +Tuukko snää illalla tansseihin? kysäisi Kustu. + +Ei sinne kakaroita kaivata! + +Yht'äkkiä Hanna muuttui. Ääni sai jälleen tuon karkean, miesmäisen +sävynsä. Hänen silmänsä salamoivat, ja hän näytti olevan valmis +raivoamaan kuten äskenkin. + +Snää meet vinnille maata ja sillä hyvä! tiuskaisi hän. + +Mutta Kustu penäsi vastaan. Miksei hän saanut olla mukana niinkuin +muutkin? Olihan hän ollut kerjuullakin. + +Joo... mutta vain jokivarressa. + +Hanna vilkaisi Hesseen. Hän ei olisi mielellään tunnustanut, että +heidän silloin tällöin täytyi käydä anelemassa. Mutta se ei koskaan +tapahtunut kaupungilla. Siihen he olivat liian ylpeitä. + +Hesse huomasi parhaaksi lähteä ja sanoi hyvästit. Hän oli huumaantunut. +Mankisen pirtissä, talonväessä... koko heidän elämässään ja olennossaan +oli jotakin lumoavaa, tulista ja viekoittelevaa, joka sai veret +liikkeelle. Tuo pirtti houkutteli kuin synti. Siellä tuntui aina +väijyvän jokin yllätys... jokin sellainen »ja nyt seuraa...» — niinkuin +sirkusteltassa markkina-aikana. Pirtti oli musta ja kiilteli noesta, +ihmiset likaisia. Mutta se oli jonkinlaista ihanaa likaisuutta. +Paremmin ei Hesse osannut sitä tulkita. + +Oh, hän oli tuhlannut taas paljon aikaa! Nyt piti mennä Partaselle, +sillä he aloittaisivat pian heinänteon, ja Hesse halusi päästä mukaan. +Partasilla oli pieni niittytilkku kaupungin ulkopuolella, Routun +männikön takana. Siellä oli aina erinomaisen hauska olla. + +Hän pujahti Partasen pihaan. Se oli tuttu, oi, miten tuttu — yhtä +tuttu kuin Mankisen pihakin. Mutta täällä vallitsi toisenlainen henki. +Täällä oli kaikki siistiä... perunamaan vaotkin suorat kuin linjaalilla +vedetty. Tämä Oli eri maailmaa. Hän tunsi olevansa kotonaan täällä — +yhtä paljon kuin Mankisen pirtissäkin. Hän oli sellainen. + +Partasen kummisetä istui portailla ylisillään ja tuprutti sikariaan. +Hän oli kirvesmies ja kävi kaupungin töissä. + +Vai Hesse se on, tuumi hän rauhallisesti ja tuprautti paksun savupilven +ilmaan. Mitäs sinulle nyt kuuluu? Tulitko katsomaan vanhaa kotia? + +Sitäkin... mutta oli Hessellä muutakin asiaa. Joko pian ruvettiin +heinäntekoon? + +Sitähän minä tässä hunteeraan, että maanantaina pitäisi aloittaa. +Taitaisit tulla niittomieheksi? + +Partasen kummisetä oli sellainen leikkisä mies. Kutsui omia +tyttöjäänkin pojiksi. + +Pojat! huusi hän nytkin avonaisesta ikkunasta sisään. Tulkaapa tänne... +täällä on Hesse. + +Portaille ilmestyi kolme tyttöstä. He olivat siististi puetut, tukat +kireälle kammatut. Vanhin, kaksitoistavuotias Hilda, oli suloinen kuin +enkeli... valkoinen iho, sysimusta tukka, ja suurten, ruskeiden silmien +katse leppoisa ja lämmin. Niihin silmiin saattoi katsoa, ne eivät +polttaneet niinkuin Mankisen Hannan silmät. Muutenkaan ei tytöillä +ollut paljon yhteistä — paitsi että molemmat olivat kauniit. Mutta +kun Mankisen Hannan kauneus peloitti, veti Hildan hiljainen sulous +puoleensa. Hessekin vaistosi sen, vaikk'ei kyennytkään sitä tällä +tavoin määrittelemään. + +Priita, keskimmäinen, oli lyhyt typykkä, kuin pikkuinen emäntä. Hänen +kirkkaissa, harmaissa silmissään näytti asustavan alituinen ihmettely +ja harras uteliaisuus, joista ensiksimainittu aina asettui jälkimmäisen +tielle. Näin jäi hänen katseeseensa iloisen hämmästyksen ilme, joka +teki hiukan avuttoman ja samalla lystikkään vaikutuksen. + +Nuorin, Mari, oli vilkas kuin villikissa. Lyhyt, paksu, ruskea palmikko +sojotti niskassa kankeana kuin patukka. Siinä oli punainen rusetti +— ainoa koreus, joka Partasella sallittiin, ja sekin vain tälle +nuorimmalle. Mari oli vaatinut sellaista lettinauhaa niin kauan, että +äidin oli lopulta täytynyt se ostaa. Mikä tuosta tytöstä tulee, kun se +on niin korean perään? oli Partasen kummitädin tapana sanoa. Hilda ja +Priita tyytyvät siihen, mitä annetaan. Heille riittää matonkuteista +lettinauhoja, eivätkä lie koskaan valitse korean värisiä. Mutta Marille +pitää olla silkkiä... muu ei kelpaa... + +Tytöt veivät Hessen sisään. Siellä kummitäti paistoi parhaillaan +vehnälimppuja. Hän oli pieni, vikkelä nainen, kalpeat kasvot totiset +kuin kirkon seinä. Pienet, mustat silmät pyöreät kuin napit, +seivästivät jokaisen, joka kohdalle sattui. Mutta tuon tuiman pinnan +alla sykki mitä lämpöisin ja vilpittömin sydän. Ollen ankarasti +uskonnollinen hän saattoi pitkiksi hetkiksi vaipua syviin mietteisiin, +jolloin häntä oli vaikea puhutella. Mutta sitten hän yht'äkkiä +kavahti pystyyn ruveten häärimään ja pyörimään vikkelänä kuin kerä. +Ja silloin heltisi puhe kuin itsestään, ja silloin häntä saattoi +arkailematta lähestyä. Häntä olisi ehkä voinut verrata mökkiin... +tuollaiseen mäennyppylällä seisovaan pieneen asumukseen, jossa on +luukut ikkunassa... Se on niin yksinäisen ja suljetun näköinen, kuin +ei siinä kukaan asuisi. Mutta sitten — yht'äkkiä aukenevatkin luukut +ja ikkunasta katselee iloinen, ystävällinen ihminen, joka lausuu: Tekö +siellä olittekin? Käykää sisään... käykää sisään. + +Nytkin kummitäti katseli aluksi Hesseä kuin vierasta, pitkään ja +totisesti, kuin ei olisi tuntenut tätä. Hesse tiesi, että se kyllä +tunsi... kunhan vain ehti suunsa avata. Ja jopa tulikin lyhyesti ja +hiukan jurosti: Kas, Hesse... olipa mukava, että tulit... + +Hän kyseli kotikuulumisia, oliko äiti terveenä, miten Eetu, sairas +veli, jaksoi... aiottiinko pian noutaa kotiin, oliko isä ollut selvänä +j.n.e. + +Hesse vastaili harvakseen. Terveenä oli oltu, ja Eetukin kai pian +noudettaisiin. Se oli ollutkin siellä koko kesän... Helsingissä +kipsattavana... kykyrä kun oli. Mutta siitä yhdestä asiasta hän ei +osannut sanoa mitään. Se oli niin vaikeaa, sillä se koski isää... hänen +isäänsä... + +Kyllä se on ihmeellistä tuo Jumalan huolenpito, jutteli Partasen +kummitäti. Kaalsonnikin oli kasarmilla ja meni naimisiin — ja +yhtäkaikki tuli toimeen. Tiiätkö sinä, että sun isäs oli vielä +sotamiehenä, kun sinä synnyit? Minä muistan sen kuin eilisen päivän... +kun kuulin, että kamarissa kirahteli, läksin sinne ja vein nipun +lapsenriepuja. Luulin, ettei Kaisalla (sun äitilläs) ollut... Mutta — +mitäs — kapalovyöt ja napapintelit järjestyksessä toolilla... ja Jurvan +neitsyt pesemässä poikaa. Silloin minä ihmettelin ja ajattelin: on se +kummaa tuo Jumalan huolenpito... mies kasarmilla... ja vaimolla kaikki +valmista kuin pormestarin rouvalla... Mutta itse minä sinut kapaloin... +en antanut Jurvan neitsyen tehdä. Ja minä sanoin Kaisalle (sun +äitilles): Älä sinä itke... tästä se vielä mies tulee. Se tuottaa iloa +sinulle ja meille kaikille. — Tuli siilien Kaalsonnikin kasarmilta ja +katseli hämillään ympärilleen. Joo... täällä on poika, terve ja riski +poika, sanoin minä ja laskin sinut äitisi viereen... + +Kummitäti otti limppuja uunista ja pyöräytteli niitä pöydälle. +Huoneeseen levisi soma lämpimän leivän, kuminan ja aniksen tuoksu. +Partasen kummitäti oli hyvä ryytäämään, ja siksi olivatkin hänen +vehnälimppunsa niin hyvässä maineessa. + +Kunhan saan voidelluksi, saat yhden kainaloosi viedäksesi äidille, +virkkoi hän. + +Ja hän otti kahvikupin ja rupesi siirappivedellä voitelemaan limppuja, +samalla koko ajan jutellen: + +Ja se Kaalsonni (sun isäs) on kans kummallinen mies. Juua tillittää +toisinaan, mutta siitä huolimatta istuu joka pyhä kirkossa. Minä +aattelen usein: mahtaakohan se ihan halustaan tulla tänne, vai onko +se vain pahan omantunnon vuoksi? Mutta olkoonpa miten tahansa... ei +se suruton mies ole, joka tulee Herran huoneeseen. Ja sun isäs istuu +vielä joka pyhä... ja aina samassa paikassa. Miksikään niillä hyvillä +miehillä pitää aina olla joku heikkous...? + +Siihen ei Hesse osannut vastata, eikä Partasen kummitätikään siihen +vastausta odottanut. Hän ei ymmärtänyt sitä itsekään. Mutta oli vain +niin somaa kuulla hänen juttelevan tuollaista... tuntui kuin olisi hän +käärinyt Hessen johonkin pehmeään peittoon... Ja niin hän tekikin. +Itse tietämättään hän kapaloi Hessen uudelleen... hänen kätensä ja +jalkansa, jotta ne varttuisivat lujiksi vastaista elämää varten... +sitä elämän osaa, joka hänelle oli määrätty. Hän kylvi pojan sydämeen +hyviä siemeniä, jotka siellä aikanaan itivät. Vuosien kuluttua Hesse +sen ymmärsi, ja silloin hän siunasi tätä oikeamielistä, lämminsydämistä +kummiaan. + +Hänen olisi tehnyt mieli viipyä kauemmin, mutta hän ei uskaltanut, +kun oli ensin poikennut Mankiselle. Oliko hän käynyt siellä? — Tuntui +melkein unennäöltä, että hän äsken oli istunut siellä ja nähnyt Hannan +keikkuvan sotamiehen polvella. Ja nyt hän istui täällä... Partasen +pirtissä sydän sulaneena kuin voi, jota kummitäti parhaillaan levitti +limppuvoileivälle. Hän ei voinut ymmärtää itseään. + +Kas tässä Hesselle voitaleipää. Ja nyt sun pitää lähteä, että äiti saa +limpun lämpimänä. + +Kummitäti laittoi limppukäärön hänen kainaloonsa, ja Hesse lähti. Nyt +hän ei palannut samaa tietä, vaan asteli katua alas, rantaan käsin. Hän +halusi kiertää Ohukaisen nurkan kautta. + +Puran Kustu tuli häntä vastaan, kävellen toista puolta katua. + +Hei, poika... myöpä leipä. Saat hilikun. + +Vai hilkun... ja Partasen kummin limput kun maksoivat puolimarkkaa +kappale. Helpollapa Kustu luuli keplottelevansa. + +En minä... vastasi Hesse, suu täynnä voileipää. + +Hahhaa... vie sitten äitille! + +Ja Puran Kustu nauroi, suuri, leveä suu levällään, ja juoponkuppa +tärisi hänen leukansa alla. + +Hesse pyörähti Ohukaisen nurkasta vilkaisten varmuuden vuoksi taakseen, +ettei Kustu vain tullut hänen perässään. Ei tullut... makasiinille +käsin mennä kuuppaili. Kumma, kun se ei nyt kiinni hamuillut... Mutta +eihän hän ollut sitä kiusannutkaan. + +Siinä oli Vänttilän puoti, josta hän joka ilta kävi maitoa hakemassa. +Talon omisti Tervon leski, joka tyttärineen asui siinä. Hesse tunsi +Tervon Sofian. Sillä oli isot, liusit silmät ja kyömynenä, ja se oli +sen näköinen, kuin olisivat silmät olleet pullistumaisillaan ulos +päästä. Se oli vanhapiika, ja äiti sanoi, että ne olivat herskapia. + +Ei täällä Laidalla juuri herrasväkeä asunutkaan — muita kuin Tervon +leski tyttärineen ja Ohukaisen emäntä, joka oli Mustosen vanhan rouvan +tytär. Ja sitten konduktööri Rindell ja Tomperin röökynät, jotka olivat +Huppa-Villen sisaria. Pikku-Päkkilällä oli ruotsalainen muija, mutta +ne eivät olleet herrasväkeä. Miksikähän kaikki ruotsalaiset eivät +kuuluneet herskapiin? + +Siinä oli Mustosen vanhan rouvan talo, korkea kivipytinki, Laidan +komeimpia. Sen kivijalassa asui Kulperin leski, jonka Janne-niminen +aikamiespoika oli paketissa masinistina. He leivottivat siellä. + +Nytkin lehahti avonaisesta ikkunasta vastapaistetun leivän tuoksu. +Yläkerran ikkunat olivat korkealla, ja yhdessä niistä oli katupeili — +aivan kuin keskikaupungillakin. Ikkunalasit paistoivat viheriälle. Ne +olivat vanhat ja auringon polttamat. + +Hesse ei ollut koskaan käynyt noissa yläkerran huoneissa. Mitäpä +hän sinne... Siellä asui outoa väkeä, lyseolaisia, »rottia», jotka +kolmen jälkeen harppasivat katua alas ja hävisivät porttikäytävään. +Ne eivät olleet tappelijoita niinkuin keskikaupungin rotat. Eivät +olisi uskaltaneetkaan täällä, missä yks' kaks' saatiin kokoon valtava +poika-armeija, valmiina käymään vaikka koko maailmaa vastaan. Ne +katsoivat parhaaksi pysyä hissukseen, ja se oli niille onneksi. + +Mutta tuolla pihan perällä... tuon matalan rakennuksen edessä hän oli +leikkinyt, sillä siellä asuivat ennen Mikkoset, puuseppä Mikkosen +joukko. Niillä oli kaksi poikaa, Kalle ja Jussi. Ne olivat kaksoset... +ja Jussi oli hiukan typerä. Oli niillä kolmaskin poika, Eeli, mutta se +oli huppana ja sitä hoidettiin vaivaistalolla. + +Hesse muisti pitkän, vankan pojan, jolla oli housut alle polven, liian +lyhyet ja ahtaat hänen ikäiselleen, ja tukka silmillä. Sen alta katseli +kaksi vihiä, ympyriäistä silmää, jotka räpyttivät alinomaa. Poika +seisoi heidän keittiönsä ikkunan alla ja kummallinen hymy huulilla +hoki: Sokeria, sokeria! — niin nopeasti, että sanoja tuskin erotti. Se +kerjäsi sillä tavoin, ja sille piti antaa sokeripala. Sitten se poistui +sokeria purren ja nauraa räkättäen kuin harakka. Se oli Eeli. + +Hesse oli peljännyt häntä, niinkuin hän pelkäsi kaikkia huhuja. Hän +kaarsi kaukaa ohitse, jos vain joku sellainen sattui kadulla vastaan. +Mutta Mikkoska oli sanonut, ettei Eeliä tarvinnut peljätä, ja Eeli itse +hoki äitinsä perässä: Ei Eeliä tartte pelätä, ei Eeliä tartte pelätä. +Se sanoi aina toisten perässä kaikenlaista ja sitten nauroi päälle. + +He olivat leikkineet tuon pihanperärakennuksen edessä monta kertaa... +rakennelleet taloja ja kaupunkeja. Eeli kuljeskeli ympäri pihaa +puhellen ja nauraen itsekseen. Välistä se tuli heidän leikkipaikalleen +ja harppaili heidän kaupunkiensa yli kuin jokin Gulliver lilliputtien +maassa. Mutta se ei astunut varovaisesti, vaan tallasi jalkoihinsa +muurit ja tornit. Kalle komensi: Mee pois, Eeli! ja hullu poika jätti +heidän leikkipaikkansa hokien mennessään: Mee pois, Eeli, mee pois, +Eeli! + +Mutta illalla, kun Mikkonen tuli työstä, hän kutsui koolle perheväkensä +ja tiedusteli, mitä kukin oli tehnyt. Missä Eeli oli? Eeli kohosi +nurkastaan, astui isänsä luo ja hoki: Täällä Eeli, täällä Eeli, ja koko +ajan nypläsi takkinsa nappeja omituisesti nauraen. Isä taputti häntä +olkapäälle: Eeli on siivo poika... Eeli siivo, Eeli siivo... sokeria, +sokeria! Mikkonen kääntyi vaimonsa puoleen: Annapa, äiti, Eelille +sokeria... Ja koko ajan asui hänen kasvoillaan samanlainen hassu hymy +kuin poikansakin. + +Mutta naapurit pakottivat Mikkosen toimittamaan Eelin pois. He +pelkäsivät häntä ja hänen hulluja silmiään. Kun annettiin mielivajavan +kuljeskella ympäri... oliko se nyt laitaa? — Ja niin joutui Eeli +vaivaistaloon. + +Mikkoset olivat nyt muuttaneet täältä pois. Mutta samanlaisena seisoi +tuo pihanperärakennus kuin ennenkin. Nyt siinä asui vieraita, mutta +kasvoi sen edessä vielä Mikkosen istuttama koivu. + +Niin — sen verran hän Mustosen paikkaa tunsi. Hän kävi Kulperin lesken +luona viemässä tälle leivinsuoloja — isä halusi hyvin suolattua leipää +— ja Mikkosella silloin kun ne olivat asuneet täällä. Mutta — talonväen +puolella hän ei ollut kertaakaan käynyt, vaikka tunsi kyllä Mustosen +vankan rouvan. + +Tämä vuokrasi miekkoja tiernapojille — ja sitäpaitsi hän omisti +saunan Plaananojan toisella puolen. Se nyt ei ollut mikään herrain +kylpypaikka, vaan aivan tavallinen työläissauna. Sinne marssittiin +lauantai-iltoina vastat kainalossa ja otettiin ropsalöylyt. Sieltä sai +myös ostaa olutta, ja Laidan ukot viipyivät siellä usein sangen myöhään +ja tinttailivat. Mustosen vanha rouva istui pukuhuoneen perällä kutoen +sukkaa ja kuunnellen miesten jaaritusta. Häntä ei kukaan ujostellut. + +Isäkin kallisti toisinaan useampia pulloja ja tuli hyvälle tuulelle. +Kesäillan hämyssä he sitten tallustelivat kotiin yli Plaananojan +johtavan sillan ja sitten kedon poikki, joka aukeni heti Laitakadun +päästä. Ilma oli leuto, ja ruoko kiilteli kosteana, hyväillen +niin vilvoittavasti Hessen saunalämpimiä jalkoja. Isä asteli +edellä hiukan kallahdellen, vihta roikkuen kainalossa, ja jutteli +asevelvollisuusajastaan. Silloin oli oltu miehiä... ja palveltu +isänmaata! Isänmaa — isä lausui sen juhlallisesti, viittoillen vapaalla +kädellään yli kedon... se oli kallis sana ja se velvoitti... oi, kuinka +se velvoitti! Isä pudisteli päätään, puheli hetken itsekseen ja rupesi +sitten laulamaan: + + Min faater vaar een unk soltaat, + ten vaknastööri van... + +Matlinin ikkuna oli auki ja joku sopotti sisällä: Voi... Kaalsonni +on taas päissään! Hesse naurahti... hupsut! — niinkuin hän ei +olisi tiennyt. Hyvällä tuulella vain... ja jutteli sotaväestä ja +isänmaasta... Yhtäkkiä syöksähti emäntä ikkunaan: Iltaa, Kaalsonni! +Saunastako se Kaalsonni...? Iltaa... saunastapa vain... otettiin +Hesse-pojan kanssa oikein roimalöylyt, nimilöylyt ja osalöylyt... +vanhan kansan tapaan. Se on sitten hyvä sauna... eikä kalliskaan... +kymmenen penniä vain, ja mies palaa kotia kuin nuortuneena... Matlinin +emäntä seisoi ikkunassa ja hänen olkansa takaa kurkistelivat vanhimman +tyttären, Maijan, hätääntyneet, levottomat kasvot. Voi hyvä Jumala, +voi hyvä Jumala! Pankaa ikkuna kiinni... voi hyvä Jumala! Hupsut! — +ajatteli Hesse taas. Eivätkö ne huomanneet, että isä jutteli aivan +rauhallisesti. — No... hyvää yötä! Ikkuna suljettiin. Isä kumartui +hänen puoleensa, viittasi kädellään taaksepäin ja supatti: Ne on +körttiläisiä... isäntä, emäntä ja koko joukko... satayksitoista +takapuolen päällä... hi-hi-hi! — ja talvella ukko käyttää +koirannahkanaapukkaa. Ootko nähnyt sitä, Hesse? — Olihan Hesse nähnyt. +— Niiden läheisyydessä saavat Mustit varoa henkeään... kuraut! — nahka +pois vain! Ja isä oli vetäissyt kädellään, aivan kuin olisi kiskaissut +nahan koiran seljästä. Se nauratti Hesseä vieläkin. + +Sellaista se oli. Täällä Laidalla elettiin kuin omassa maailmassa. Ei +täällä tarvittu poliiseja. Jos sapeliniekka joskus ilmestyi, oli se +tavaton tapaus. Silloin sen oli aiheuttanut joku puuseppä Päkkilän +juopuneista reissumiehistä. Ja silloin kävi kyllä tavallinen rähäkkä. + +Matlinin joukkokunta ryntäsi pihalle, emäntä etunenässä, hiukset +hapsollaan, huutaen maailman turmelusta. — Sen siinä taas näkee, mihin +juoppous vie! Janne, Matlinin vanhin poika, yhtä tulinen ja vilkas kuin +äitinsäkin, seisoi ylisillään, nyrkit housun taskuissa, kohautellen +käsivarsiaan, aivan kuin aikoisi rientää poliisille apuun. Piru, kun on +päissään! Piru, kun on päissään! hoki hän puoliääneen, ja hänen vikkelä +katseensa hypähteli henkilöstä toiseen kuin orava puusta puuhun. Tuo +katse tuntui kysyvän: Enkö minä sanonut... Päkkilässä kortteeraakin +kaikenkaltaista kulkuria... Maija väänteli käsiään ja siunaili: +Herrajee, herrajee! Johon putkaan raahattava örisi: Herrapa hyvinnii... +kun on kuparseppä Keinänen Koavilta, Kuopion moaherranleänistä... +Siinä mennä rysyttiin kadulle huudon ja melun kaikuessa. Poliisi oli +viheltänyt itselleen toverin, sillä Keinänen pani topakasti vastaan. +Eenokki, Päkkilän vanhin poika, joka lausui s:n vähän pehmeästi, huusi: +Lyökää sitä turpaan, niin heittää mölyämästä! Päkkilän emäntä itki ja +voivotteli: Kun niin siivo mies... mutta annapa, että saa ryypyn, niin +kaataa koko talon. Heitti meiän Antti-kisälliä liimapannulla päähän... +Korttikaariin ne nyt sen vievät... + +Sellaista täällä joskus sattui, mutta ei toki usein. Yleensä kului +Laidan elämä siivosti ja rauhallisesti. Paakkari, hupsu läkkiseppä, +istui Päkkilän portailla raamattua lukien, yllä läkkipeltiliivit ja +-kaulus sekä jalassa peltitohvelit. Hän ei tehnyt kärpäsellekään +pahaa, mutta siitä huolimatta Hesse pelkäsi hänen läheisyydessään. +Paakkari katseli niin omituisesti silmälasiensa yli seuratessaan lasten +leikkejä, ja koko ajan hänen suunsa kävi, vaikk'ei hän katsonutkaan +kirjaan. Toisinaan hän soitteli kanneltaan — sekin oli läkkipellistä — +ja veisasi niin, että piha raikui. Mutta sävel oli aina sama niinkuin +säestyskin... yhtä romuutusta vain alusta loppuun. + +Siellä istui Paakkari nytkin kedolla, lähellä ojan reunaa raamattu +polvellaan. Auringonvalo kimalteli hänen peltikauluksessaan. Se loisti +kuin hopea. Mitenkähän se saattoi sellaista pitää? Eikö se hangannut +kaulaa? — Nyt se otti kanteleensa ja rupesi veisaamaan. Hesse pysähtyi +kuuntelemaan. Sanoja hän ei erottanut, mutta tuuli kantoi kanteleen +rominan hänen korviinsa. + +Mutta — kukas siihen oli uskaltanut riimustella Matlinin seinään? +Valkoisella liidulla oli piirretty isoja kirjaimia, vaikka Matlinin +isäntä oli julman vihainen. Pojat olivat olleet aapapiipalla. Aapa, +piipa, seeka, toona, emusika, vitlingari, hongankolistaja, konttirämä, +luki Hesse, seuraten, kömpelösti piirrettyjä kirjaimia. Kukahan niillä +oli ollut konttirämänä? + +Hän pyyhki kirjaimet pois. Luulisivat pian, että hän oli ne +riimustanut. Mihinkähän ne olivat juosseet? Hesse katseli katua +pitkin, mutta ei nähnyt ristin sielua. Vain muuan mies, maalaiselta +näyttävä, seisoi Jurvan neitsyen lankkuaidan vieressä suorittamassa +erästä välttämätöntä pikku toimitusta. Se oli hyvin tavallista täällä +syrjäkaupungilla... koirat ja ihmiset... kaikki yhtä vapaita. Kärpäset +sutisivat seinustalla. Eteläänpäin painui ratapenger niin pitkälle kuin +silmä kantoi, madaltuen madaltumistaan, kunnes häipyi näkyvistä. Lyhyt +äijän karilas käyskenteli radalla luuta kädessä. Se oli Källi-Aapeli, +ylikäytävän vahti. + +Siinä oli sitten yksi Laidan poikain kauhu. Se kuskasi armotta pois +jokaisen, joka vain radalle yritti, olipa sitten kesä tai talvi. +Talvella se pakana hätisteli poikia aallopin kupeelta, kun nämä +laskivat luiskaa alas. Se katkoi sukset ja sauvat, jos vain käsiinsä +sai. Mutta pojat kiusasivatkin sitä alinomaa. Seisten radalla he +odottivat Aapelia, joka juosta lönkötti kohti, huutaen ja kiroillen +vallan hirveästi, ja sitten — juuri kuin tämä oli tarttumaisillaan +niskaan — fiuu! luiskasta alas, niin että korvissa vinkui! Mitäs +siitä, jos saikin mäen alla »akan» — — ei Aapeli kuitenkaan lähtenyt +ratapengertä alas kapuamaan. Piti vain katsoa, ettei saanut kepakolla +päähänsä. + +Aalloppi — se oli ihmeellinen paikka, korkea ja kaareva kuin kirkon +holvi, ja niin kaikuva, niin merkillisen kaikuva. Tuntui siltä, että +paljas ajatuskin kimmahti takaisin sen graniittiseinistä. Poikien +oli tapana kahlata sen alitse, lahkeet reisiin saakka käärittyinä. +He hoilasivat vallan hirveästi ja siitä syntyi sellainen äänten +pauhu, että ihan selkäpiitä karmi. Tuntui, kuin hajoisi koko aalloppi +kappaleiksi. Mutta ne olivatkin jättiläisiä, jotka sen alla antoivat +näytteen voimistaan. He nostivat harteilleen vaikka koko maailman! + +Mutta — aallopin toisella puolen tuo mahtavuus loppui. Jättiläiset +muuttuivat ihmisiksi taas, niin mitättömän pieniksi ja jokapäiväisiksi. +Puhe ja hoilaus kuului aivan tavalliselta... tuollaiselta pikkupoikien +kimeältä huudolta, joka ei saa vapisemaan ketään. Se tuntui kuin +uppoavan Plaananojan korkeisiin törmiin... kuin olisivat ojanreunoihin +isketyt turpeet tukahduttaneet sen. Sellainen oli kaiku ja Kaiun voima. + +Konepajan pilli puhalsi. Mitä — oliko kello jo kuusi? Isä tuli siis +kohta kotiin. Hesse kipaisi pihaan ja istui hetken päästä keittiön +pöydän ääressä, höyryävä puurolautanen edessään. Partasen kummin +lahjoittama vehnälimppu oli pöydällä, ja äiti oli leikannut siitä +Hesselle kappaleen. Mutta — leipä oli ennättänyt jäähtyä, sillä Hesse +oli tapansa mukaan aikaillut. + +Minä lähden huomenna Helsinkiin Eetua noutamaan, virkkoi äiti aivan +odottamatta. + +Sepä oli uutta! Hesse riemastui. Tulisiko Eetu kotiin? Oi, hän ei +malttanut enää syödä. + +Joko sinä lopetit? Ethän syönytkään kaikkea... + +En... ei minun ole nälkä. + +Hänen veljensä tulisi siis kotiin. Eetu oli ollut nyt toistamiseen +Helsingissä kipsattavana, sillä hän oli engelskatautinen. Muuan +kotimies oli hänet pienenä pudottanut, ja siitä oli ruvennut kasvamaan +kyttyrä. Mahtaisikohan se nyt puhua samanlaista herrassuomea kuin +ensikerrallakin. Ei saa hyppää tän pääll'... tää on mun kaupunki! He +olivat yhdessä rakentaneet mullasta taloja Viikin pihalla, ja silloin +se oli niin sanonut. + +Nyt tuli isä. Ensi töikseen hän kaivoi taskustaan punaisen lipun ja +laski sen pöydän nurkalle. + +Siinä on piletti... luepas, mitä siinä seisoo. + +Isä nauraa hihitti. Äiti ei osannut lukea kirjoitusta. Hän ei ollut +käynyt minkäänlaista koulua. Hessen kävi äitiraukkaa sääli, kun isä +toisinaan häntä kiusasi. Vaikka leikkiähän se isä... kyllähän Hesse sen +ymmärsi. + +Äiti läimäytti isää keveästi poskelle ja nauroi: + +Sepänvaimo Kaisa Kaalsson, omaa sukua Hämeenoja. Niin siinä seisoo. + +Ei siinä sitä viimeistä ole. + +Mutta nyt purjehti Savuojan kummi sisään leveänä ja hyväntuulisena, +hameenhelmat märkinä. Hän huomasi piletin pöydän nurkalla. + +No... kuka nyt reissaamaan lähtee? + +Minä, vastasi äiti ja heitti leikillään niskojaan. + +No... kaikkea sitä kuulee, kun vanhaksi elää... vai sinä se oot! Hyvä +on... mene vain, kyllä minä tämän huushollin hoidan. + +Hän ei edes kysynyt, mihin äiti aikoi. Hän oli niin tottunut siihen, +että ihmiset matkustivat. + +Joo... aiotaan hakea Eetu kotiin. Ei se siellä kuitenkaan parane. Saa +vain tyhjää kustantaa... + +Antaapa pojan ressun päästä kotiin. Hiljaista tässä on ollutkin, kun se +on ollut poissa. Minä tykkäänkin siitä pojasta kuin omasta lapsestani. + +Ja Savuojan kummi istahti tuolille hellan kupeelle, asetti kengänkärjet +vastakkain ja nojaten käsillään tuolin istuimeen heilutteli jalkojaan, +katsellen silmiään siristäen ympärilleen kuin tutkien, oliko keittiössä +kaikki paikallaan. Mutta ei hän huomannut moittimisen aihetta, sillä +äiti oli siisti ja järjestystä rakastava ihminen. + + + + +III. + + +Hesse ei päässytkään heinäntekoon, koska äiti lähti matkalle. Hänen oli +hoidettava nuorinta sisartansa, Annaa, joka oli puolentoista vuoden +vanha. Mutta se ei tuottanut hänelle kovinkaan suurta pettymystä, sillä +sen korvasi nyt veljen odotus. + +Nyt oli siis äitikin lähtenyt: sinne — etelään... siihen outoon, +salaperäiseen maailmaan, joka niin usein askarrutti Hessen mieltä. +Mitenkähän äitiriepu siellä pärjäsi? Hän oli niin pieni ja avuton. +Täällä kotona hän kyllä oli paikallaan... näissä pienissä huoneissa... +mutta siellä suuressa maailmassa... Ensi kerralla he olivat käyneet +isän kanssa yhdessä. Mutta nyt —? Älä sinä vain mene väärään junaan, +oli isä varannut hänen lähtiessään. + +Hesse keinutteli kehtoa, ja ajatukset retkeilivät teitään. Ne viipyivät +hetken äidin luona, joka kyyrötti siellä jossakin vaunun nurkassa. +Hesse oli näkevinään hänet: pärekoppa vieressään vaununpenkillä hän +istui, ja kopan kannen ja sangan väliin oli pistetty saali... äidin +harmaa, villainen saali. Sekin oli Savuojan kummin antama lahja. + +Hän muisteli Eetua sellaisena kuin tämä oli ollut ensi kertaa +Helsingistä palatessaan. Se puhui niin merkillisesti... tippäkistä ja +översööterskasta. Ne olivat sellaisia siellä etelässä. + +He asuivat silloin Viikillä, Linnankadun varrella. Siellä hän oli +nähnyt tulipalonkin ensi kerran. + +Pari päivää ennen heidän muuttoaan tänne Laidalle oli kokonainen +kortteli palanut poroksi... se risti, jolla asui seppä Raalunti +ja kelloseppä Aaltonen. Hän oli seissyt pihalla kaivon vieressä +ja katsellut liekkien loimua, joka punasi koko tienoon. Niin oli +romottanut ilkeästi, että ihan pahaa oli tehnyt. Oli tuutattu kahdella +torvella, palokellot olivat pämpättäneet ja vesirattaat rämisseet. Oli +kuulunut pärjäysmiesten karjuntaa, johon oli sekaantunut lasten itkua +ja vedenajajain huutoja: Tieltä poo-ois! Vettä tulee! — Hänestä oli +tuntunut, kuin olisi tullut viimeinen päivä — se päivä, jolloin Jumalan +Poika laskeutuu taivaan pilvistä suurella voimalla ja kunnialla. Ja hän +oli tuntenut itsensä kauhean hyljätyksi ja yksinäiseksi. + +Se oli ollut kamala yö. Isä ja äiti olivat rientäneet palopaikalle, +vaikk'ei isä kuulunutkaan palokuntaan, niinkuin Viikin vahtimestari, +jolla oli keltakauluksinen, valkoinen paita ja mustankiiltävä kaski. +Siihen saakka oli Hesse ihaillut palokuntalaisia ja aikonut isoksi +tultuaan itsekin sellaiseksi. Mutta tuona tulipaloyönä oli se ihanne +kärsinyt auttamattoman haaksirikon. + +Viikin vahtimestari oli palannut palopaikalta likomärkänä ja +kaski kuhmuja täynnä. Se ei ollutkaan helppoa hommaa, ja kokonaan +toisenlaista kuin keväinen ruutanturuutus kauppatorilla. Siinä +pysyi palokuntalainenkin sentään kuivana, jollei tahallaan ottanut +vesiryöppyä niskaansa. + +Oli palanut kokonainen kortteli — siinä samassa Aaltosen kellopuotikin. +Kellojen kohtalo oli häntä erikoisesti säälittänyt. Hän oli muutaman +kerran käynyt tuossa liikkeessä ja ihaillut noita monenmonia +erilaatuisia ja -suuruisia kelloja. Toiset niistä kävivät hitaasti, +arvokkaasti kuin vanhukset... toisten tikittäessä kiireesti, +hermostuneesti... kuin hätäännyksissään, että vain pysyisivät matkassa +toisten, suurempien kanssa. Joka puolen ja täyden tunnin aikana ne +yhtyivät lyömään, ja silloin kävi tuossa valoisassa puodissa sellainen +soitto ja helinä, että sitä oli ilo kuunnella. Suuret kellot löivät +hitaasti, syvällä, kumealla äänellä... säilyttäen tällöinkin entisen +arvokkuutensa — kun taas pienet kuuluttivat tuntien kulun sellaisella +nopeudella, että väkistenkin tuli ajatelleeksi lapsia, jotka eivät +saa leikistä kylläänsä. Ping-ping-ping-ping...! — ne olivat kuin +lyhyitä, riemuntäysiä joukkohuutoja keskellä leikin vilskeen — ja +sitten taas alkoi juoksu... väkisillä-olo tai »viimeinen pari ulos»! +Ti-ki, ti-ki... saiko kolmas kiinni noita kahta, jotka kirmasivat +poispäin toisistaan... tehden pitkän kaarroksen kauas kentän laidoille +— kunnes toisessa päässä kenttää yhtyivät, onnellisina siitä, että +olivat välttäneet kiinnijoutumisen. — Ja tuohon erilaisten sävelten +ja ahkeran, iloisen aherruksen maailmaan hyökkäsi hävitys ja kuolema +tulipalon hahmossa. Kellot tippuivat seiniltä alas valittaen ja +vaikeroiden. Iloinen tikitys lakkasi... ja viimeksi kuului vain +katkenneiden vietereiden surullinen helähdys kaiken muuttuessa tuhkaksi +ja savuaviksi raunioiksi... + +Ainoa rakennus, joka kuin ihmeen kautta oli pelastunut, oli +kolmikerroksinen, kapea tiilitalo, jonka pohjakerroksessa asui +Plantingska, pyykkäri. Sen pyykkipata höyrysi aina tiensuussa +Pyykkisaarella, jok'ikinen kesä. Sen ääressä se hääräili +koukkunokkineen pienenä, luisevana ja kumaraisena, säkkiesiliina +vyöllä, tarkastellen terävästi jokaista ohikulkijaa, vähäväliä +nuuskaten ja hämmennellen suurta pataansa, josta vilahteli koholle +pullistuneita paidan selkiä. Hessestä hän muistutti satujen +noita-akkaa, joka keitti ihmisiä padassa. Nuo märät, kiiltävät +alusvaatteet olivat kuin kalvennutta lihaa. Hän kaarsi kaukaa eukon +ohitse ja katsahti taakseen kuin vakuuttautuakseen, ettei se vain +kurottanut luisevia käsiään häntä kohti. + +Se se oli varjellut tuon talon. + +Hän oli seisonut Viikin pihalla pitkälle sivu puoliyön seuraten +tulipalon kulkua. Kirkontornista oli läpätty puolet ja täydet tunnit, +ja hän oli laskenut ne vapisevin sydämin. Oh, kuinka kauan viimeistä +tuomiota kesti! Jonkun kerran hän oli uskaltautunut portille ja +katsellut pelokkaana pitkin autiota katua. Joka talon ikkunat olivat +olleet valaistut, mutta itse tienoo hiljainen kuin hauta. Vain +kirkon nurkassa oli käynyt vilinä ja huiske, sillä tulipalo oli +ollut sielläkäsin. Katulyhdyt olivat lepatelleet, muutamat melkein +sammumaisillaan, ja hän oli muistanut Nenättömän Ookreenin, joka pienet +tikapuut olkapäillään kulki katuja pitkin lyhtyjä sytytellen. Sitä +pojat kiusasivat huudellen hänen jälkeensä: Ookreeni, Ookreeni! Hytytä, +hytytä, hammuu, hammuu! Se puhui niin, kun sillä ei ollut nokkaa, vaan +ainoastaan likainen side nenän kohdalla. Äiti oli kertonut, että siltä +oli mato syönyt nenän. Minkähänlaisia matoja ne mahtoivat olla...? + +Lopuksi häntä oli ruvennut nukuttamaan ja hän oli kipaissut sisään. +Hän oli ehtinyt nähdä Viikin vahtimestarin uudelleen rientävän +palopaikalle, likomärkänä ja höyryävänä, niinkuin oli palannutkin. Ja +hänestä oli tuntunut, että tulipalo oli kauhea peto, joka tuolla tavoin +kohteli kaupungin ensimmäistä miestä. + +Mutta — täällä Laidalla ei ollut tulipaloja. Ainakaan hän ei muistanut +koskaan niistä kuulleensa. Piti olla varovainen tulen käsittelyssä. +Mutta — siellä keskikaupungilla ne tuuskasivat tulenkin kanssa +yliolkaisesti ja huolimattomasti... rikkaita kun olivat. + +He eivät olleet rikkaita tahi — kukaties... miten sen nyt otti. +Ainakaan ei Hesse ollut missään muualla nähnyt niin kaunista taulua +kuin heidän kamarinsa seinällä. Siinä ei kyllä ollut minkäänlaista +kuvaa — ainoastaan puustaimia. Mutta ne olivatkin pukeutuneet kuin +juhlaa varten ikään — varsinkin isot kirjaimet. Kitakin oli vaikea +tuntea — niin runsaasti se oli lyönyt ylleen hyntteitä, harsoja ja +hetaleita, aivan kuin hyvin pyntätyt morsiamet. Se oli merkillinen +taulu, jonka mustaksi maalattuun lasiin oli jätetty kirjainten kohdat +paljaiksi ja alle pantu rypistettyä hopeapaperia. Hesse nimitti niitä +»hankituiksi» kirjaimiksi, koska ne olivat noin mukavissa rypyissä. +Ne muistuttivat ruumiin hankitusta, mutta siitä huolimatta ne eivät +näyttäneet kuolleilta. Päinvastoin — ne olivat iloisia ja kirkkaita +ja kimaltelivat kauniisti kuin lumikiteet, jos auringon tai lampun +valo sattui niihin. — Ja sanatkin olivat kauniit. Ne kertoivat +joulun ihmeyöstä, jolloin enkelit ilmestyivät paimenille Betlehemin +kedolla. Noissa sanoissa oli samanlaista ihmeloistoa kuin jouluyön +tapahtumassakin. Hesse oli lukenut ne lukemattomia kertoja, ja hänestä +tuo taulu oli kuin jonkinlainen vertauskuva joulun salaperäisestä, +sydäntä sykähdyttävästä olemuksesta. + +Nytkin hän katseli taulua ja luki jälleen nuo ihmeelliset sanat: »Katso +minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle...» +Niin — sellaista se oli... kaikelle kansalle. Heillekin tuli joulu joka +vuosi... astui tähän Matlinin portinpieliasuntoon kylmänä ja huuruisena +pienen joulukuusen muodossa, — kuusen, joka sentään aina ulottui +kattoon. Sen edellä ryntäsi sisään pakkanen kuin valkoinen villakoira, +nuoleskellen piirongin pintaa ja jalkoja, kunnes asettui makuulle +pöydän alle — ja haihtui näkymättömiin. Joulukuusi asetettiin seisomaan +keskelle kamarin lattiaa. Se suli hiljalleen ja rupesi tippumaan +vettä. Vesipisarat putoilivat lattialle hiljakseen, harvakseen — ja he +kuuntelivat Eetun kanssa keittiön sohvalla istuen. Kamari oli pimeä, ei +näkynyt muuta kuin kosteudesta kiiltelevät kuusen oksat, joilla lampun +valo leikkien välkehti. Se koetti ilahduttaa kuusta, joka pimeässä +huoneessa itki... itki sitä, että se oli siirretty kotoaan, metsästä, +hiljaisesta, lumisesta metsästä, tänne seppä Karlssonin kamariin, — +tuon sepän, joka joi ja oli aattoiltanakin päissään. Mutta pian se +tottui. Se oli itkenyt kaikki kyynelensä ja seisoi äänetönnä odottaen, +mitä tuleman piti. + +Hän, Hesse, hiipi kamariin, veti auki pöytälaatikon ja otti sieltä +esille nuo ihmeelliset koristukset: lippuja, kulta- ja hopeaketjuja, +lasipalloja, jotka välkkyivät ja loistelivat erivärisinä... sinistä, +punaista, viheriää ja keltaista... ja kultaa! — ah, miten paljon +kultaa! Ja sitten sytytettiin lamppu, ja syvän hartauden vallitessa +puettiin kutisen ylle nuo monet kalleudet. + +Se oli satumaista! + +Mutta tuota iloa häiritsi isän kovaääninen juttelu. Tämä hoiperteli +kamariin, sivusi hiukan häikäilemättömästi kuusta, jonka oksat +riipaisivat hänen kuvettaan kuin vihoissaan sähähtäen. Hän tulistui: +Mitä se isä... kaadatte kuusen! Johon isä nauraa hohottaen vastasi: +No, no, poika! Mutta — jokos panit ne kauppias Nyströmilta tuomani +sokerimuurötterit? Ja kellot... helkkari soi, kellot, joissa on +hopeapaperista taulut ja oikeat viisarit! — Hän murisi jotakin eikä +ollut kuulevinaan, mutta seurasi jännityksellä isän jokaista liikettä +ahtaassa huoneessa. Tämä jutteli: Joo... joulu se tulee köyhänkin +majaan... tuleepa vain... ja kauppias Nyyströmi sanoi, että 'otahan, +Heikki, tuosta loovasta kompiaisia ja vie lapsilles... montako sulla +niitä olikaan?'... joo... Vapahtaja on syntynyt, ja enkelit julistavat +maailmalle ilosanomaa. — Ja isä oli kääntynyt tauluun päin ja silmät +kyynelissä huudahtanut: Katsohan, Hesse... tuossa se sanotaan... me +saimme sen äidin kanssa häälahjaksi, kun menimme naimisiin. Maalari +Puuperä sen teki... me olimme vanhoja kasarmikampraateja. Sekin on +jo kuollut... Ja isä oli istahtanut sohvaan ja jäänyt tuijottelemaan +eteensä, vartalo hiukan huojahdellen ja toinen käsi nykien pujopartaa, +kuin olisi hän miettinyt jotakin kummaa ja ihmeellistä tapausta. + +Sellaista se oli. Isä tyyntyi vähitellen ja otti osaa jouluiloon. +Hänkään ei tuntenut enää närkästystä tämän aiheuttaman häiriön vuoksi, +vaan katseli onnellisena kuusta, joka säteili ja hohti. Se oli kaunis, +harvinaisen kaunis. Liekö muualla ollut niin kaunista joulupuuta? — +Hän oli toisinaan käynyt kurkistelemassa naapurien ikkunain takana, +mutta rumempia olivat olleet... törkyä täynnä. Päkkilässäkin olivat +seelilangalla hirttäneet nisupukin kuusenoksaan! + +Oli se ihmeellistä. Jouluaaton aamuna herääminen oli aivan toisenlaista +kuin muina aamuina. Edellisenä iltana nukkumaan pantaessa oli melkein +mahdotonta uskoa, että seuraava päivä todella olisi aatto. Uni ei +tahtonut tulla... ei mitenkään. Tuntui niin kummalta, että kellon +viisarit lähenivät kahtatoista samanlaisella tyyneydellä kuin muinakin +iltoina. Miksi ei niitäkin värisyttänyt riemu ja suuren juhlan +salaperäinen odotus? Mutta — vaikka hän kuinka oli koettanut valvoa, +ei hän kuitenkaan kertaakaan ollut jaksanut odottaa kahtatoista, vaan +oli nukahtanut. Ja niin oli tuo suuri salaperäisyys hiipinyt huoneeseen +hänen nukkuessaan. Sillä — kun hän aamulla heräsi, valmistautui isä +lähtemään työhön. Tuiju paloi keittiön pöydällä ja äiti kaatoi kahvia +kuppiin. Oli samannäköistä kuin muinakin aamuina, mutta kuitenkin +— oi, mikä suuri erotus! Kamari oli toisenlainen, vuode tuoksui +lämpöä toisella tavalla. Mielihyvän tunne käsissä ja jaloissa oli +toisenlainen. Ja konepajan pillikin puhalsi toisella tavalla... +riemukkaasti, juhlallisesti. + +Oli jouluaatto! + +Hessen katse siirtyi toiseen tauluun. Se ei oikeastaan ollut mikään +taulu, vaan ainoastaan huonolle paperille painettu värikuva. Se +esitti leijonapariskuntaa vaanimassa aavikon laidassa. Uros tuuheine +harjoineen seisoi ylempänä pienellä töyräällä, katsellen kiinteästi yli +aron. Sen silmä on nähnyt jotakin, koska se tuolla tavoin tuijottaa, ja +Hessestä melkein näyttää siltä, kuin rupeaisivat sen leukapielet tuossa +tuokiossa värisemään vain paljaasta jännityksestä. Naaras on alempana, +vaanivassa asennossa sekin, vaikka näyttääkin kiinnittäneen huomionsa +toisaalle. + +Hesse ihailee suuresti tuota kuvaa. Hänen olisi vaikea sanoa, +kummastako hän enemmän piti — joulutaulustako vai tästä. Molemmat +olivat hänelle rakkaat. Tuossa leijonakuvassa häntä ennen kaikkea +ihastutti itse eläin: kuningasleijona, sen majesteetillinen asento, +tuuhea harja, joka peitti kaulaa ja rinnan etuosaa, pitkä piiskamainen +häntä, joka sojotti suorana... hiukan alaviistossa, kuin valmiina joka +hetki huitaisemaan sivuille, että: Pois tieltä! Minä olen eläinten +kuningas! Ja väri... keltaisen ruskea... melkein keltainen — se antoi +tuolle eläimelle jonkinlaisen tenholoiston. + +Se oli omituista. Tuo väri oli saanut Hessen mielestä aivan erikoisen +merkityksen. Se oli kultaa... hallitsijan väriä, niinkuin kuninkailla +ja keisareilla. Eivätkö nämä kantaneet kultaista kruunua ja +samanväristä vaippaa hartioilla? Tuo väri merkitsi valtaa ja voimaa. +Se ei ollut tavallista keltaista... sellaista, jolla Matlinin isäntä +maalasi rakennuksensa seiniä. Se oli — leijonaväriä. Parempaa nimitystä +ei Hesse sille keksinyt. + +Vähitellen oli kaikki outo, suuri ja salaperäinen ruvennut hänen +mielessään näyttämään keltaiselta... kaikki, mikä houkutteli luokseen +ja kutsui. Satujen kuvaamat maailmat olivat keltaisia. Etelä, jonne +äiti oli mennyt, oli varmaankin keltaista... tuollaista kullalle +välkkyvää, niinkuin erämaa tuossa hänen kuvassaan. Hän oli kerran +jouluksi saanut pienen, halvan värilaatikon, mutta se oli sisältänyt +keltaista vain viiden pennin rahan suuruisen kappaleen... saman +verran kuin muitakin värejä. Eihän se ollut kauan kestänyt. Hän oli +jo ensimmäisenä päivänä kuluttanut sen kaikki. Isä oli sanonut: Onhan +sinulla muita värejä... käytä niitä. Mutta ei isä ollut ymmärtänyt: +leijonaväri teki aivan erilaisen vaikutuksen... se oli kuin +päivänpaistetta noissa pienissä, hassunnäköisissä maalauksissa, joita +hän oli sommitellut. + +Noita värikuvia sai ostaa Lundahlin kirjakaupasta viidellä pennillä +arkin. Savuojan kummi oli löytänyt vaunun lattialta viisi penniä ja +lahjoittanut hänelle: Sillä saat ostaa riitingin. Hän oli juossut +henki kurkussa Lundahlille ja kysynyt riitinkejä. Olihan niitä, suuri +pinkka oli lyöty hänen eteensä tiskille. Hän oli kyllä ollut selvillä, +minkälaisen ostaisi, mutta oli kuitenkin katsellut noita muitakin... +maisemia, kaupunkeja... kolerarutto Hampurissa, Lissabon ja Venetsia. +Hän oli jo vähällä ollut ostaa Venetsian, mutta sitten perääntynyt. +Eikö teillä oo leijonaa... kuningasleijonaa? Myyjätär oli hymyillyt. +Olihan niitäkin. Hän oli saanut uuden piukan eteensä, ja sieltä se +oli löytynyt, leijona, eläinten kuningas, jonka karjunnan kuullessaan +kaikki muut eläimet vapisivat... + +Hesse silmäsi kelloa, se oli kohta yksitoista. Yhdeltätoista oli +Savuojan kummi luvannut tulla isälle ruokaa laittamaan. Hän oli +asemalla työssä, vaunuja siivoomassa. + +Välistä hän oli ottanut Hessenkin mukaansa. Ei hänestä tietysti ollut +apua, mutta saipahan repalehtaa perässä ja katsella ympärilleen. +Oppihan siten yhä paremmin rautatietä ja sen laitoksia tuntemaan. +He kävivät tisurihuoneessa ja rautatieläisten pesutuvassa. Siellä +kyökkäsi suuri joukko muijia pyykkejään survoen ja isoäänisesti +jutellen. Pesutuvan kiviseinät kajahtelivat. — No... kenenkä se nyt +on kelekkaansa saanut? Oli muuan pyykkäri kysynyt. — Se on minun +huoripoikani! Savuojan kummi oli nauraa hihittänyt hiljaisella, +kimeällä äänellä, jolloin muijat kuorossa olivat hohottaneet, niin +että pesutupa oli ollut äänen pauhua täynnä: — No... se ossaa... Herra +hyvästi siunatkoon! Vai huori...! Ja sitten oli alkanut uusi kikatus. + +Häntä se oli ujostuttanut. Hän oli tarttunut Savuojan kummia hameesta +kuin turvaa etsien. Hän oli kyllä ymmärtänyt. Kaupungissa oli +sellaisia... hutsuja, niinkuin äiti sanoi, ja ne könysivät sotamiesten +kanssa pitkin peltoja... Mutta ei kummi ollut totta tarkoittanut... se +kun se vain leikillään oli niin sanonut. Ei hän ollut siitä suuttunut. +Hän oli ollut vain äkeissään noille rautatieläisten muijille, joiden +naurusta ei ollut tahtonut loppua tullakaan. + +Niin... siellä hän oli käynyt muutamia kertoja, kulkenut läpi junan +ja koetellut vaunujen penkkejä. Toisen luokan penkit olivat oikein +sieviä... niin pehmeitä ja samalla kimmoisia, että ihan ilmaan +pomppasivat. Niiden päällisistä laitettiin hänellekin vaatteet joka +vuosi... oikein sievä sinisenharmaa puku. Isä huusi huutokaupasta +vanhoja vaununpenkkien päällisiä, ja Väyryskä neuloi niistä takin ja +housut. + +Mutta — ei siitä saanut puhua muille... olisivat kiusanneet ja +pilkanneet häntä. + +Junalla hän sitten oli ajanut... sen verran vain, että veturi oli +työntänyt vaunut ensimmäiselle raiteelle asemarakennuksen eteen. Hän +oli seisonut kolmannen luokan vaunun penkillä ja katsellut ikkunasta +ulos. Ja olipas sattunut, että ylikäytävällä oli seissyt Päkkilän +Eenokki ja huomannut hänet! Hesse! oli se huutanut. Ootko päässyt +ookaamaan? + +Hän oli heiluttanut lakkiaan. Sen reissun perästä hän oli astellut +Laidan katuja ylpeänä kuin kuningas ja jutellut vain armosta +toisten poikien kanssa. — Älä nyt oo olevinas... vaikk' oot junassa +ookannutkin!... Pöhö... mitäs tuo nyt sitten oli... mutta olivatkos +pojat nähneet rautalangasta tehtyä pärrää? Hänellä oli sellainen, +ja sen oli isä laittanut. Hänen ei tarvinnut enää saavin vanteita +käyttää... + +Pikku sisko nukkui, ja Hesse siirtyi ikkunan ääreen. Hän katseli +kadulle. Se oli hiljainen, ja aurinko kaateli kultiaan pitkin sen +mukulaista kivitystä. Se ihan hohti kuumuutta. Toisella puolen +katua oli rautatien aita, joka erotti rata-alueen kadusta. Sen ja +radan välillä oli pienoinen notkelma, joka radan puoleisessa päässä +päättyi jyrkästi kohoavaan törmään. Sinne oli äskettäin rakennettu +pitkä, leveäkattoinen talo — uusi tavaramakasiini. Notkelmassa päilyi +lampi, ja he uittivat siinä laivojaan. Talvella taas laskettiin mäkeä +tavaramakasiinin törmästä, silloin kuin ei oikeaan mäkeen päästy. Sillä +oli se etu, ettei Källi-Aapeli tullut sieltä pois ajamaan. + +Siellä se käveli nytkin... pitkin rataa, luuta kourassa. Sen putka +oli ihan ylikäytävän vieressä, ja siellä pelattiin myllymattia. +Aapelista oli kehittynyt sellainen nero, että voitti jokaisen. +Kruuken herrakin... halkokirjuri, oli kerran yrittänyt, mutta Aapeli +oli rakentanut heti kaksi myllyä ja syönyt Kruuken herralta kaikki +nappulat... + +Nainen ajoi lantakuormaa ikkunan ohitse. Sillä oli pieksusaappaat, ja +se käsitteli ohjaksia kuin mies. Se oli Hollanterin Leena, miesmäinen, +roteva talonomistajan tytär, kirkkomaan puoleisesta päästä kaupunkia. +Se kiroili ja lauloi rivoja lauluja. + +Nytkin se loilotti jotakin sulhasista ja sormuksista. Ihmiset +juttelivat, että se varasteli ruumisarkuista pitsejä ja neuloi +paitaansa. Se oli matkalla pellolle... Hollanterin pellolle, joka oli +rautatien takana. + +Niin — olisipa ollut hupaista olla siellä — Partasen pellolla heinää +tekemässä. Siellä seisoi lato ja riihi rinnakkain, ja he nukkuivat, +tavallisesti riihessä. Partasen kummi oli jostakin huutanut piirongin +tapaisen mööpelin, jossa oli kolme pitkää laatikkoa. Se oli joskus +kuulunut johonkin kauppapuotiin... kuulemma kappale tiskiä. Joka +tapauksessa olivat nuo laatikot niin tilavia, että he, lapset, +saattoivat nukkua niissä. Laatikot nostettiin lattialle, ja niihin +laitettiin vuoteet niinkuin sänkyyn ikään. Hildalle ne olivat liian +lyhyet, mutta hän olikin jo kahdentoista. Kerran oli Partasen Priita +löytänyt yhdestä laatikosta kymmenen markan kultarahan... + +Niin... olisipa ollut somaa olla nyt siellä — heinää tekemässä. Siinä +oli monta mutkaa, mutta torvelleharavointi oli sentään kaikkein +yksinkertaisinta. Nökkösten teko vaati jo taitoa, eikä hän vieläkään +pystynyt oikein kunnollista sellaista laittamaan. Tulivat piikkipäisiä +ja muutenkin siivottoman näköisiä. Mutta — kun Priita ja Hilda +pyöräyttivät nökkösen, oli se sileä kuin herraspojan pää. Ne erotti +aina toisista. + +Mutta — silloin jylläsi voima, kun Partasen kummi rupesi heiniä +kantamaan! Hän väänsi takkavitsaansa sellaisen kuorman, että itse +peittyi alle. Ei näkynyt muuta kuin vähän jalkoja. Oli soma nähdä +tuollaisen heinävuoren kulkevan... kallahdellen, heilahdellen... +vähäväliä askeleihinsa sotkeutuen, mutta sitten taas harpaten +eteenpäin... kipittäen yhä nopeammassa tahdissa, — kunnes yks' kaks': +ruko kellahti ladon ovesta sisään kuin kuperkeikkaa heittäen, ja — +näkyviin ilmestyi Partasen kummi, pää ja selkä heinänkorsia täynnä. +Siinä oli jo miehen kuorma, lausui kummi pyyhkien hikeä otsaltaan. +Takkavitsa irroitettiin ja he, lapset, saivat ruveta heiniä polkemaan. +Se oli eri vilskettä se! + +Hupaista siellä oli. He keittivät kahvia ja ruokaa. Olipa hän viime +kesänä muurannut uuninkin, jossa kattorännin kappale toimitti +savutorven virkaa. Se oli aivan yksinkertainen laitos, jota syötettiin +tikuilla. Mutta kahvin siinä keitti kuin keittikin. + +Siinä hän oli polttanut kätensä — kuuman torven kyljessä. Sitä +oli kihelmöinyt tavattomasti. Olisi pitänyt olla linjamenttiä — +mutta mistäpä ne linjamentit sinne tipahtivat... kesken kiireimmän +Heinänteon. Pane räkää, oli Priita neuvonut — se auttaa. Hän oli +niistänyt kouraansa ja voidellut. Ka se! Siinä oli linjamentti, joka +kelpasi! + +Toisenkin tapauksen hän muisti viime kesältä. + +Priita ja Mari olivat ruvenneet häntä kiusaamaan, ja siihen oli +Hildakin yhtynyt. Olivat Haukkuneet häntä »tyttöpojaksi». Kaalsonnin +Hesse on tyttöpoika, tyttöpoika! — Tavallisesti oli Hilda aina rauhaa +rakentamassa, mutta tällä kertaa hän oli vain yllyttänyt toisia. + +Hän oli suuttunut — varsinkin sen vuoksi, että Hilda oli liittoutunut +häntä vastaan. Siepaten käteensä kiulun hän oli lyönyt sillä Hildaa +jalkaan: Siitä saat tyttöpoikaa! Jos se olisi huutanut, ei hänen olisi +ollut niin paha olla. Mutta se oli istunut vain hiljaa, pidellen +jalkaansa, ja suuret kyynelet olivat tipahdelleet sen silmistä. Se oli +katsellut häntä niin sydäntä särkevästä, niin lempeän nuhtelevasti, +että häneltä oli päässyt itku. + +Se oli ollut Hildalle liikaa. Hän oli kontannut luo, ottanut hänen +päänsä kättensä väliin ja lohdutellut: Ei Hesse ole tyttöpoika... +anna anteeksi! — Hän oli nojannut päätään Hildan syliin ja itkenyt +aikansa. Mutta — sitten hän oli noussut ja ruvennut pyssyämään kivillä +naapuripellon ladon seinää. Hän oli hävennyt heikkouttaan. + +Tuo tapaus tuli usein hänen mieleensä. Hänhän siinä oli eniten rikkonut +— vaikka olivathan toisetkin syyllisiä. Mutta miten lie — Hildan katse +tuona hetkenä vaivasi häntä usein. Hän näki sen unissaankin ja heräsi +siihen, että tyyny oli aivan märkä kyynelistä. — Poika näkee pahoja +unia, sanoi äiti. Mutta ei hän ollut saattanut sitä äidilleenkään +kertoa... + +Mutta nyt kolusi joku eteisessä. Pikku sisko oli herännyt ja istui +kehdossa, pää hiestä märkänä. Hesse nosti sen astialle ja koetti saada +lasta tekemään, mitä tilanne vaati. Ovi aukeni, ja Savuojan kummi +purjehti sisään. + +Sisso! Täälläpä ei vehnäsellä rahteerata. + +Hän purki esiliinansa sisällön puulaatikkoon. Hesse huomasi, että kummi +oli tuonut pieniä koivunkapaleita, samanlaisia, joilla junan vaunuja +lämmitettiin. + +Kuin arvaten pojan ajatukset virkkoi kummi: + +Otin muutaman vaunun puulaatikosta... kuivia kun ovat. Ei valtio siitä +köyhdy. + +Niin... heillä ei ollut kuin rimoja, vaikka kuivia nekin olivat. Hän +oli niitä talvella kiskottanut Koivusaaresta, missä oli saha. Sieltä +saivat köyhät käydä puita noutamassa... vanhoja pinon pohjia ja muuta +hylkypuuta. Sahan inspehtori oli luvannut. — Mutta koivu synnytti +kuumemman tulen, ja isä tuli pian päivälliselle. Savuojan kummi oli +»kotia päin», niin oli äidin tapana sanoa. + +Saiko niitä ottaa? + +Kummi oli polvillaan hellan edessä ja teki parastaikaa tulta. Savu +tuprusi sisään. + +Voi saappaan peukalo ja kintaan kantapää! kiukutteli hän. Minähän en +avannutkaan peltiä. Niin — ottaako? Eihän se nyt oikein taida lupa +olla, mutta otin nyt tämän kerran. + +Hän oli hiukan hämillään. Pojalla oli snajua enemmän, kuin hän +arvasikaan. Se oli sukkelapäinen miehenalku — tullut äitiinsä, joka +ei myöskään ollut Hölmölästä kotoisin, vaikka olikin vain nälkämaan +kasvateita. + +Hän lähti vinttaamaan vettä. Hesse olisi tahtonut tulla häntä +auttamaan, mutta kummi kielsi: + +Hoida sinä sitä märytoosaa ja katso tulta. + +Hesse nosti siskon syliinsä ja kantaa retuutti keittiöön. Ei Anna ollut +mikään märytoosa, vaikka kummi niin sanoi. Se kun ei pitänyt tytöistä. +Hän osoitteli sisarelleen ulkona olevia esineitä. Siellä Savuojan kummi +vinttasi vettä ja jutteli isolla äänellä Matlinin isännän kanssa. — +Saisitte laittaa veivikaivon... timperismies. Tämä on niin raahkanan +epämukava! Matlinin isäntä vastasi jotakin, jota Hesse ei erottanut. — +Vai aikaa... kun ois karauttaa! Aikaa sitä aina on, kun vain alkaa... +Ja sitten molemmat nauroivat. + +Se oli se Savuojan kummi! Puhua päästeli kuin läävän ovesta, mutta +hyväsydäminen ihminen. Hesse piti hänestä paljon... melkein yhtä paljon +kuin äidistään. + + + + +IV. + + +Eetu-veli oli tullut. + +Vaikka hän oli vain pieni raajarikko, joka käsivarsiensa avulla +veti itseään eteenpäin, oli hän koko perheen keskus. Niin — ennen +kaikkea juuri sen vuoksi. Häneen suhtauduttiin kuin aikaihmiseen, +kuin harvinaiseen, kaukaisilta mailta saapuneeseen vieraaseen, +jonka jokainen sana avasi kuulijoille ihmemaailmoja. Hänen kirkas, +hopeanheleä äänensä kaikui aamusta iltaan, ja hänen suuret, harmaat +silmänsä loistivat riemusta, kun hän kertoi etelästä, Helsingistä ja +sairaalasta, jossa oli huvittanut lääkäreitä ja sairaanhoitajattaria +vilkkaalla, iloisella luonteellaan ja nerokkailla vastauksillaan. Oh, +Eetu-veli oli ikäisekseen harvinaisen kehittynyt. + +Päässä korkea, tasapohjainen lippalakki, jonka poimutetun päällyksen +keskellä oli iso vaatenappi, hän kyykötti keittiön ikkunan alla +multakasassa. Hän oli rakentanut kaupungin, oikean muureilla ja +torneilla varustetun kaupungin. Ei näkynyt muuta kuin korkeaksi +paisunut rintakehä, suuri kyttyrä selässä, ja hartioiden väliin uponnut +pieni pää, jossa oli tuo oudonmallinen lakki. Matlinin Janne kulki +ohitse ja virkkoi: Siinäpä istuu Persian saahi pääkaupunkinsa keskellä! +Eetu nauroi helakasti ja heitti Jannea pienellä kivellä. + +Hän jutteli iloisesti, kuvaillen klinikassa-oloa ja kotimatkaa eloisin, +vilkkain kääntein. Kaikki oli mennyt juur vakkert... ei ollut hävinnyt +mitään. Mutta menomatkalla oli joku luffari varastanut äidin harmajan +saalin! + +Äläpäs — kyllä hän oli vartioinut, hän, poika, se oli vartioinut... +silmät napilla tihdannut jokaista vaunuun tulijaa, että: koskepas +vain! Hän oli tuimasti taistellut äidin vastakkaisella penkillä +olevasta paikasta, sillä aikaan kuin tämä oli ollut kahvia juomassa +asemalla. Kuulkaapas, herra... älkää panko sitä kapsäkkiä siihen — se +on ylösotettu. Vai 'ylösotettu'! Mistäs se tää herra tulee, kun noin +fiinisti puhuu? — En mää ole mikään herra... mää olen seppä Karlssonin +vaivainen poika ja mää tulen Helsingist'. Vai Helsingistä... sieltäkö +niitä tuollaisia pönttöjä saa ostaa? (Vieras oli naputtanut Eetun +lakkia.) Ei tää ole mikään pönttö... tää on kesälakki... ostettu +juutalaisten narinkast'. Hohhoo... se tässä komenteerailee ja pitää +jöötä kuin vallesmanni... määräilee, mihin tässä kamppeensa saa panna, +ja itse ei ole ottanut rensseliä selästään! — Siinä oli naurettu +ja tirskuttu, mutta eräs vanha herra oli huomauttanut: Hävetkää... +viitsitte raajarikkoa kiusata. Eetu oli sanonut: Niin — Jumala antaa +teillekin kasvaa kyttyrän... eikä se parane kipsaamallakaan! Herra oli +ottanut paperipussin hyllyltä ja ojentanut Eetulle appelsiinin. + +Hesse kuunteli jännityksellä. Hän vuoroin punastui, vuoroin kalpeni. +Olisipa hän ollut siellä... hän olisi antanut niiden tietää huutia! +Kiusata tuolla tavoin hänen pikku veljeään, joka oli vaivainen. + +Mutta Eetu nauroi helakasti ja virkkoi: Kyll' ne lopuks usko minuu, ja +äiti sai pitää paikkans'! + +Hän haasteli kuin aikamies, ja sitä Hesse erityisesti ihmetteli. Ei +hän vielä ymmärtänyt, että tuollaiset raajarikot usein kehittyvät +varhain. Savuojan kummi sanoikin: Eetu ei ole pitkäikäinen, kun on noin +viisas. Mutta Eetu nauroi ja vastasi: Määkö? Kun mää paranen ja kasvan +suureks', niin mää tanssin Anna-tädin kanssa! + +Hän jutteli onnipusseista. Tiesikö Hesse, mikä se sellainen oli? +Mistäpä Hesse olisi tiennyt. Se oli kuin pienoinen rautatie, jonka +vaunuja vetivät hevoset... kaksi hevosta tavallisesti rinnakkain. Se +kulki kiskoja pitkin kaupungin kadulla, ja siihen piti ostaa piletti. +Hän oli tavallisesti saanut pitää pilettiä. Ne olivat ruotsalaisia... +sen konduktöörit, ja ne juttelivat hänen kanssaan sellaista sotkuista +suomea. Joka paikassa häntä puhuteltiin, mutta tavallisesti niin, että +se harmitti. Niinkuin ei hän olisi päässyt liikkumaan! + +Ja Eetu lähti vetämään itseään portille niin rivakasti, että Hesse sai +melkein juosta hänen rinnallaan. + +Ja nyt tuli Hessen vuoro. Portilla seisten hän selitti Eetulle kaikki +seudun merkillisyydet. Tuolla oli kenttä, jossa pojat löivät palloa, +ja talvella sinne rakennettaisiin mäki. Korpelan Jussi, joka oli +melkein aikamies, hankki piirat, lankut ja laudat... niin tilasi vain +kuin patruuna! Ja sillä oli miehiä työssä, joille se maksoi palkat. +Mutta itse se jäädytti joka talvi... sitä ei uskonut muille. Ja +sitten se peri maksun... viisi penniä illalta. Ja välistä se laittoi +ilotulituksenkin! + +Se oli merkillistä! Tämä oli toisenlainen paikka kuin Viikin talo +Linnankadulla. Senhän Eetu tunsi. Tämän talon omisti merimies Aapraham +Mätiin, ja ne olivat körttiläisiä. + +Mitä se oli? + +Ei Hesse osannut sitä oikein selittää. Ne veisasivat... pitivät seuroja +ja käyttivät koirannahkanaapukkaa. Naisilla oli sininen, ristiruutuinen +huivi, ja miehillä satayksitoista takin helmassa. + +Miksi niillä oli sellainen? + +Ei Hesse sitä tiennyt... se kun niillä vain oli. Se oli niiden +numero... se kuului uskoon. + +Höh... olivatpa ne kummallisia! Mutta eihän heilläkään ollut mitään +numeroa. Vain vetureilla oli numerot... niinkuin Koskisen koneellakin. +Se oli 111. + +Ei Hesse tiennyt... niillä oli vain takin helmassa kolme pitkää halkoa. +Se oli niiden merkki. + +Ei Eetu jaksanut sitä oikein käsittää. Hänestä se oli hassua. Hän +katseli Koskisen veturia, joka parastaikaa vekslasi, kiljahdellen ja +työmiehen vaunuja äkäisin, vihaisin pukkauksin. Ne mennä vilistivät +kuin selkäänsä saaneet lapset, ja niiden ikkunat nauroivat. Koskisen +veturi oli aina äreällä päällä. Se kulki töyssähdellen ja sen pyörät +pyörivät toisinaan ihan yhdellä paikkaa, kunnes se sitten äkäisesti +puhkaisten lähti liikkeelle ja mennä viiletti niin, että pyörien +kytkintanko kävi väräjävänä vaahtona sen kupeilla. + +He juttelivat vetureista ja junista, ja niistä Hesse tiesi enemmän. Hän +innostui kertomaan. Siellä maaliverstaan takana, lähellä kirkkomaata +oli talli. Se oli sellainen iso, puolipyöreä tiilirakennus, jossa oli +paljon ovia. Siellä seisoivat veturit ihan kuin hevoset, itsekukin +omassa osastossaan. Niitä kutsuttiin pilttuiksi. Mutta sitä hän ei +oikein jaksanut käsittää, kuinka kuljettajat osasivat joka kerta niin +taitavasti menetellä, että veturin savupiippu aina sattui tallin +savutorven kohdalle, niin että savu pääsi ulos. Mutta niin se vain kävi. + +Hesse tunsi kaikki kuljettajat. Ne olivat ruotsalaisia, mutta mukavia +miehiä kaikki tyyni. Vain Uliini oli sellainen harvapuheinen jörri, +joka ei paljon pukahdellut. Mutta isä sanoi, että se oli paras +kaikista. Sille ei kelvannut vietereitä karkaisemaan kukaan muu kuin +isä. Tämä oli joskus ehdottanut Korvaa, kun hänelle oli sattunut kiire. +Mutta silloin oli Uliini tuhahtanut: Vai Korva... se veisaa vieterit +pehmeiksi! — Ja silloin hän oli katsellut tuuheiden kulmakarvainsa alta +Korvaa, joka takoi pajan toisella puolen. + +Juunsonni oli suuri, punakka mies ja pystypäinen kuin keisari. Se puhui +kovalla, hiukan käheällä äänellä, ja kun se nousi veturiinsa, niin se +ähkyi ja puhkui kuin palje. Siellä se sitten kolisteli ja kalisteli... +aukoi ja sulki venttiileitä. Pss-ih! Juunsonni laski köyryä ja huusi: +Karlssonin poika! Varo kinttujasi (Hesse nosteli vuorotellen jalkojaan, +aivan kuin olisi kuuma höyrysuihku juuri siinä paikassa ollut niitä +uhkaamassa.) Mutta kun se ajoi ulos, se otti hänet tavallisesti +mukaansa: No, kiipe nyt tenne ylös. Mine vien sinu ylikeytevelle. — +Hesse oli kiivennyt, Källi-Aapelin putkan kohdalla laskeutunut alas ja +kipaissut kotiin. + +Mukavia mehiä ne olivat kaikki, vaikka olivatkin ruotsalaisia. Isäkin +suhtautui niihin nöyrällä kunnioituksella. Hän oli joskus päässyt isän +kanssa Uliinille, kun tämä kävi siellä lukkoja korjaamassa. Uliini +tuli kamarista, sanomalehti kourassa ja katseli heitä silmälasiensa +yli: Jaha... Karlsson, tulehan ottamaan sikari. — Hän oli köpitellyt +isän perässä kamariin ja sielläkös oli ollut hienoa — aivan kuin +herrastalossa! Uliinin rouva, pieni kalpeakasvoinen nainen oli kutsunut +hänet sitten keittiöön ja antanut kahvia. Mutta isälle oli viety +kamariin, niinkuin ainakin herralle. Mikäpäs siinä... olihan hän seppä +ja mestari. + +Kun hän tulisi isoksi, hän rupeaisi veturinkuljettajaksi. Ja sitten +saisi Eetu aina ookata hänen veturissaan. + +Eetu oli kiitollinen. Mutta — eikö hänkin saattaisi ruveta? Hänellähän +oli sentään niin voimakkaat kädet. Katsopas! + +Ja Eetu otti suuren kiven ja heitti sen kauas keskikadulle, + +Ehkä... ehkäpä Eetukin voisi ruveta. Hänhän saattaisi kävellä +kainalosauvoilla. Eihän siellä veturissa jalkoja tarvittukaan... ei +muuta kuin istua ja ajaa. Ainoa, joka ajoi seisaaltaan, oli Uliini. +Mutta hän nyt oli sellainen... silitteli ja taputteli pannun kylkeäkin, +aivan kuin se olisi ollut elävä olento. Isä sanoi, että veturi oli sen +toveri. + +He lähtivät sisään. Eetu veti itseään pitkin maata ja kiljahteli. +Hän oli veturi, joka oli lähtenyt kaupungin asemalta matkalle kohti +Helsinkiä, etelää. + +Mutta nyt juoksi äiti heitä vastaan kädet levällään ja nauroi: + +Kuka se siellä vislaa? Vai Eetu... minä jo luulin, että se oli oikea +juna, joka oli ajanut Matlinin portista pihalle. + +Äiti nosti Eetun syliinsä ja kantoi sisään. Siellä hän asetti pojan +keittiön sohvalle istumaan. Hesse istahti Eetun viereen. Hän ei +halunnut jättää veljeä yksin. + +He katselivat ikkunasta ulos. Eetun huomio kiintyi omituisen näköisiin +puihin, joita oli rivissä kaivon takana, Päkkilän pihaa vasten. Hän ei +ollut äsken niitä huomannutkaan. Ne muistuttivat suuria vispilöitä, +joiden paksuissa oksissa kasvoi hentoja lehtikimppuja. + +Äiti, mitä puita nuo ovat? + +Piilipuita. Matlinin isäntä oli kantanut ne kaupungin puistosta, kun +siellä tehtiin puhdistustöitä, ja istuttanut pihaansa. Ne kasvoivat +missä vain. + +Eetu muisti sairaalan puutarhan. Siellä oli avara ala, täynnä käytäviä +ja vihreitä nurmikenttiä. Ja puut tuuheita ja korkeita... niin +tavattoman korkeita. Ne ulottuivat paljon yläpuolelle muurin, joka +erotti puiston kadusta. Ne näkivät sen kummallekin puolen. + +Toisinaan, kun hänen oli ollut ikävä, hän oli katsellut noita puita. +Ne olivat onnellisia. Ne kurkistelivat kadulle, näkivät sen elämän ja +liikkeen, ja samalla ne saattoivat seurata, mitä puistossa tapahtui. +Ne eivät olleet niin vangittuja kuin hän, joka makasi nurmikolla +kipsiliivi päällä ja katseli niiden korkealla kaartuvaa lehväkatosta. +Se oli kaunis... kuin viheriä, aaltoileva peite, joka humisi somasti, +surunvoittoisesti... + +Muurin toisella puolen soitti posetiivi, ja hento lapsen ääni lauloi +vieraalla kielellä. Systerit kulkivat pitkin käytäviä käsitöineen +ja nypläyksineen. Raitiovaunun kello kalkatti, hevosta hoputettiin: +Soo-oh! — ja sitten hyrräsi vaunu ohitse, ja sen synnyttämä ääni hukkui +kaupungin meluun. + +Samassa aukeni ovi ja sisään syöksähti iso, melkein aikuinen tyttö... +kasvot valkeat kuin maito ja musta palmikko riippuen pitkin selkää. +Hän itki ja nauroi yhtä aikaa, ja silmät räpyttivät, kuin olisi jokin +näkymätön käsi viskellyt hänen kasvoilleen hiekkaa. + +Tuskin hän oli saanut oven kunnolla kiinni, kun puhetulva laukesi: + +Voi, kuulkaa... päivää, päivää! Että Eetukin on nyt tullut kotiin +Helsingistä! Kuule, oliko sinulla hauskaa? Voi, Herra siunatkoon, +Kaalsonska... katsokaa, katsokaa, — sehän on niin viisaan ja +aikaihmisen näköinen, että ihan pahaa tekee! No, voi hyvänen aika... +olipa se nyt hauskaa! Kuule... auttoiko se kipsaus ollenkaan? Vooi, +Herra siunatkoon... eihän se ole laskeutunut... eihän se, Kaalsonska, +kuulkaa, ole laskeutunut! Pikemmin se on kasvanut... (Mistä sinä sen +tiedät? ajatteli Eetu.) Kuule, koskeeko siihen? Se on kumma, kun siihen +ei koske... (Naputtele vain... kyllä se kestää, ajatteli Eetu.) Se on +engelskatauti sellaista... joo — tuota... joko Kaalsonni pian tulee +syömään? + +Ja vastatullut pyörähti hellan ääreen ja alkoi uudelleen: + +Punasplättyjä, punasplättyjä! Mistä ihmeestä Kaalsonska on saanut +verta? (Ei... ei sitä saa vereksi sanoa!) Punaista, punaista! Kuka +on lahannut... kuka? Vai niin... pitää heti paikalla laittaa Sannu +hakemaan... + +Ja samassa hän oli hävinnyt. + +Eetu oli hyvin sekavin tuntein seurannut vieraan vilkasta esiintymistä. +Hän ei ollut koko aikana hiiskunut sanaakaan, oli vain kyyristynyt +kokoon, sillä hänestä oli tuntunut, että tuo edestakaisin hypähtelevä +olento sieppaisi hänet seuraavassa tuokiossa syliinsä, saadakseen häntä +oikein kädestä pitäen katsella. + +Hän oli vaiti pitkän aikaa, niin ihmeellisen vaikutuksen oli vieraan +äkillinen ilmestyminen ja lähtö tehnyt. Nyt hän tointui sen verran, +että saattoi kysäistä: Äiti, kuka se oli? + +Tämä kumartui paistinpannun yli ja vastasi puoliääneen kuin varoen, +ettei vain kukaan sivullinen häntä kuulisi: + +Matlinin Maija... tämän talon vanhin tytär. + +Hesse kyllä tunsi Maijan. Hänellä oli tästä m.m. varsin omituinen... +tavallaan hupaisakin muisto. Se oli tapahtunut melkein heti heidän +muuttonsa jälkeen. + +Hän oli istunut pikkukamarissa muutamana päivänä ja epähuomiossa +jättänyt oven hakaan panematta. Se oli omituinen laitos — pitkä ja +matala, laudoista kopistettu koppero, jossa kyyhötettiin korkealla +kuin saunanlauteilla, ja sinne johtivat korkeat, jyrkät portaat. +Keskipäivälläkin siellä vallitsi melkein pimeä, sillä kämmenen levyinen +ikkuna katon rajassa ei laskenut sisään juuri sanottavasti valoa. +Kesken kaiken oli ovi käynyt ja joku juosta tömistänyt portaita ylös. +Hameiden kahinasta hän oli arvannut, että se oli nainen, ja hän oli +hädissään kyyristynyt niin pieneksi kuin suinkin oli saattanut. Ei +siinä ollut ehtinyt edes koputtaa jalallaan tai huutaa — ja tuskin se +olisi auttanutkaan. + +Tulija oli leväyttänyt hameensa, istahtanut viereen ja —... Hän oli +ollut vuoroin kylmänä, vuoroin kuumana. Silloin se oli yht'äkkiä +huomannut, ettei ollutkaan yksin. Herra siunatkoon... kuka siinä on? +Hän oli sanonut nimensä. Tilanne oli hänestä tuntunut äärimmäisen +kiusalliselta, eikä häntä ollut helpottanut se, että vierustoveri +vuoroin siunaili, vuoroin nauroi. — Minä oon niin pikkunen, +etten minä vielä haittaa... Silloin se oli lauennut tuo tuttu +sanatulva, jota vähäväliä olivat keskeyttäneet puoleksi tukahdutetut +naurunpurskahdukset: Hyvä Isä sentään... niin — 'pieni'... No, +saman talon väkeähän me ollaan, joten minä tykkään, että... Herra +siunatkoon... tämäpä nyt vasta hassua! (Ja sitten mahtavasti kuin +komentaen:) Älä ole milläsikään, kun en minäkään! Ja hillittömästi +nauraen oli Maija rynnännyt portaita alas. + +Hän oli kertonut sen äidilleen hiukan arkaillen ja jonkin verran +ujostellen. Hänen sielussaan oli herännyt jotakin, joka siellä tähän +saakka oli vain uinunut. Tuntui, kuin olisi Maija repäisevällä +käytöksellään kiinnittänyt hänen huomionsa johonkin, jonka hän kyllä +oli tiennyt — mutta joka nyt vasta vastenmielisellä ja jonkin verran +kiihoittavalla tavalla hänelle selkeni. Että nainen saattoikin tuolla +tavoin... noin vapaasti ja häikäilemättömästi! Se oli ollut ankara +isku hänen herkälle lapsenmielelleen. — Hän ei tahtonut päästä siitä +rauhaan, se piinasi ja vainosi häntä kaikkialla, joka paikassa. +Jokainen sihinää muistuttava ääni vaikutti häneen kiihoittavasti. Hänen +piti ryhdistäytyä... taistella vastaan, lähteä juoksemaan ja siten +tyynnyttää likaisista mielikuvista ärtynyttä mieltään. + +Maija virnisteli hänelle pitkän aikaa sen jälkeen. Kadullakin +vastaantullessa se saattoi suhauttaa: Hesse... 'minä oon niin pieni, +etten minä vielä haittaa'. Ja sitten se nauroi ja mennä hompsotti. +Hänen teki mieli heittää sitä kivellä, niin häntä suututti ja +raivostutti. + +Mikä siitä tulee? kysyi Eetu, joka ilmeisesti vieläkin oli tuon +äskeisen käynnin lumoissa. + +Opettaja... kansakoulunopettaja. + +Pyh! Tuommoinen opettaja! + +Eetupa sen sanoi. Hesse purskahti nauramaan. Mutta äiti pudisti +sormeaan ja virkkoi: Ei pitänyt sillä tavalla puhua. Jos Maija +kuulisi! Ei... piti olla hiljaa... aivan hiljaa ja hissukseen. Maija +oli kyllä omanlaatuisensa tohakka, mutta hyvä ja kunnon tyttö kaikin +puolin. Hiukan omituinen, niinkuin koko Matlinin väkikin — kaikki muut +paitsi isäntä — aivan kuin eivät olisi olleetkaan suomalaisia, vaan +vilkkaampia ja kuumaverisempiä kuin etelämaan ihmiset. + +Niin... Matlinin isäntä, entinen merimies, joka arkisin askarteli +navetan ylisellä höyläpenkkinsä ääressä ja sunnuntaisin hyökkäsi tuosta +heidän keittiön ikkunan ohitse kirkkoon... suuri, messinkihakainen +virsikirja kainalossa, harmaa sarkapuku päällä. Niiden läheisyydessä +saavat Mustit varoa henkeään, oli isä kerran sanonut. Se isä... se +kun se vain leikillään. Eivät ne Matlinit nyt mitään koirantappajia +olleet... + +Siinä tulikin jo isä päivälliselle. Kumma, kun he eivät olleet kuulleet +piipausta. Matlinin Maijan käynti oli saattanut heidät kaikki niin +jännityksiin, etteivät he olleet kuulleet mitään. + +Isä nauroi, nokiset kasvot mukavissa juonteissa: Täällä ne miehet +nakottavat kuin variksen pojat... ja äiti on paistanut punasplättyjä. +No niin... monttumia pöytään sitten... ja Eetu tulee isän syliin +istumaan... + + + + +V. + + +Tämä uusi asuinpaikka Laidalla, sen äärimmäisessä päässä oli oma +maailmansa — kaikesta ahtaudestaan huolimatta täynnä liikettä ja +elämää. Pihaa ei todella ollut paljon — varsinkaan kesällä, sen jälkeen +kuin Matlinin isäntä oli pannut perunan ja aidannut perunamaansa — +vain kapea kuja eteisen seinän ja aidan välillä. Mutta oli siinä tilaa +sen verran, että hyvin sopi hypätä »murkröönää». Hessekin leikki sitä +toisinaan Päkkilän lasten kanssa, ja Eetu seinäsi sivulta viisaana ja +tarkkaavaisena: Viivalle meni, viivalle meni! + +Karlssonin seinän takana asuivat Paulinit, vanha harmaahapsinen +kivimies vaimonsa ja kahden täysikasvuisen poikansa kanssa. Paulinin +täti oli Hessen mielestä melkein rouva — niin hieno ja ystävällinen, +hopeisilla hiuksilla musta myssy. Hän oli aikoinaan palvellut +herrasväkeä, oikein isoisia ihmisiä, ja noilta ajoilta perinyt +arvokkaan käytöksensä. + +Hesse pistäysi usein Paulinien puolelle. Siellä asui kuljettaja +Askolin, ja Paulinin täti lähetti hänet usein tälle kahvia viemään. +Sillä tavoin hänelle aukeni yhä uusia tilaisuuksia tutustua lähemmin +veturien maailmaan. Askolin otti hänet usein mukaansa, käytti Salmessa, +ulkosatamassa, niin että hän jo mielestään oli nähnyt paljon maailmaa +ennen kansakouluun menoaan. Se oli vain surullista, että Askolin joi. +Välistä hän horjui tukkihumalassa ja kiljutti silloin veturiaan kuin +villitty: Kyllä kruunun värkit kestää! — Ja sitten lennettiin ohi +kasarmin, yli rautatiesillan, ulkosatamaa kohti, niin että veturi +vapisi joka liitoksessaan. + +Äiti kertoi, että se oli saanut rukkaset ja sen vuoksi joi kuin +viimeistä päivää. Hesse ei siitä vielä paljon tajunnut, mutta +surullista se joka tapauksessa oli. Askolin ryyppäsi olutta ja +hihkaisi: Maailma on sentään hiivatin mukava hökötys! Jos yksi jättää, +niin tämä jää! — Ja hän nauroi, tarttui olutpulloa kaulasta ja viskasi +sen tiepuoleen. Hesse käsitti, että hän tarkoitti naista. + +Mutta — sen sijaan hän ymmärsi täydellisesti, kun Paulinin Otto, +iso, pyöreäkasvoinen poika, jolla oli suuret, harmaat silmät ja +pellavatukka, jutteli röntyn pyynnistä. Hän oli mestari siinä +ammatissa, ja Paulinilla oli aina kolme, neljä viheriävarpusta häkissä. +Toisinaan Otto myi niitä kaupungille, niin ettei jäänyt kuin yksi. +Silloin oli Paulinin pieni kamari laulua vailla muutaman päivän. Tuntui +oudolta, kun huoneessa vallitsi hiljaisuus. Yksinjäänyt lintu istui +puolapuulla, pää siiven alla, ja näytti vaipuneen murheen valtaan. Se +kaipasi tovereitaan. + +Paulinin täti huomautti: En minä jaksa olla, jollei tuolle hankita +kumppania. Otto, sun pitää mennä pyytämään. + +Ja Otto lainasi naapurista häkin lintuineen, löi paulan olalleen ja +hävisi ylikäytävän taa. Kun hän illalla palasi, oli hänellä kolme, +joskus neljäkin viheriävarpusta, ja naapuri sai lainansa takaisin — +välistä koron kanssa. + +Otto jutteli: Se on röntty sellainen, että se pitää taitavasti pyytää. +Ei se tule noin vain. Pitää olla kuttumalintu... ja sekin hyvä. Meiän +linnusta ei olisi ollut mihinkään... se kun ei rupea yksin laulamaan... + +Hesse kuunteli tarkkaavasti. Piti valita sopiva aukeama metsässä... +sellainen, jossa paula hyvin mahtui kääntymään. Houkutuslintu +laskettiin häkkineen maahan pyydyksen viereen, ja pyytäjä asettui +tiheän pensaan taa väijyksiin. Kun hän siinä aikansa makasi ja odotti, +niin jopahan pyrähti viheriävarpunen — joskus keltasirkkukin, ja +istahti häkin läheisyyteen. Se raukka ei tiennyt istuvansa ansan +päällä, vaan päätänsä kallistellen kuunteli häkissä olevan sisarensa +iloista liverrystä. Silloin — yks' kaks': tempaus nuorasta vain, ja +pieni lintupoloinen pyristeli verkossa. Se irroitettiin siitä varovasti +ja pistettiin häkkiin. + +Niin se kävi. + +Otto nauroi ja iski silmää. Hessestä se tuntui hiukan julmalta. Eikö +Otto ajatellut, että lintu kaipasi vapauttaan? + +Eikö mitä! Pian ne tottuivat... röntyt varsinkin. Keltasirkku oli vähän +arkaluontoisempi, mutta suopeutui sekin, kun oli aikansa. + +Hessenkin olisi tehnyt mieli kerta päästä mukaan. Yhtäältä hän kyllä +sääli lintujen kohtaloa, mutta toisaalta häntä kiihoitti pyynnin +aiheuttama jännitys. + +Mikäs siinä. Seuraavalla kerralla Otto lupasi hänet ottaa. Matilaisen +vanhapiika oli päättänyt ostaa röntyn, ja Otto oli luvannut myydä sen, +joka heillä nyt oli. Mikäs siinä... lähdetään vaikka huomenna. + +Mutta kun huomispäivä tuli, ei Hesse lähtenytkään. Hän jänisti. Ei hän +mitenkään saattanut... tuntui kuin olisi ollut kysymys pahanteosta... +jostakin suuresta, raskaasta rikoksesta. Hänhän tiesi, kuinka se +tapahtui. Hän kielteli Ottoakin. + +Mutta tämä nauroi: Ihmisten iloksihan ne linnut on luotu. + +Niinpä kyllä — mutta saiko niitä vangita ja sulkea häkkiin? + +Oh, sinä olet lapsellinen! Mikä hätä niillä häkissä oli? Saivat ruokaa +ja juomaa... hampunsiemeniä jok'ikinen päivä. Parempi toimeentulo +niillä oli häkissä kuin vapaudessa. + +Samaa mieltä oli Paulinin tätikin. Vaikka hän oli niin hieno ja +herttainen, hän puolusti Ottoa. Se johtui siitä, että Otto oli hänen +lempipoikansa. Ja muutenkin — hän oli tottunut häkkilintuihin. + +Oli päätetty, että Otto tultuaan täysi-ikäiseksi lähtisi Amerikkaan. +Nyt hän oli vasta yhdeksäntoista. Hänellä oli sisar Astoriassa +naimisissa, ja tämä oli kirjoittanut ja pyytänyt tulemaan. Hän oli jo +lähettänyt matkarahatkin. Äiti oli kyllä vastaan, mutta mikäs auttoi, +kun vanhin sisar niin kovin vaati. + +Otto jutteli Amerikkaan menostaan: Siellä ei sitten syödäkään muuta +kuin lohta ja sitä pyydetäänkin eri tavalla! Ja hän kuvaili, millaiset +olivat nuo paikat, jotka hän kerran saisi nähdä. Suuri joki, leveä +kuin meren selkä. Sen toista rantaa ei näkynyt. Siellä kellui satoja +venheitä, ja jokainen pyysi lohta — yksinomaan lohta. Se oli toista +kuin Rommakon kiisket ja ahvenet! + +Niinpä niin. Hesse puolestaan sai tyytyä Rommakkoon. + +Otto oli erikoinen, häntä täytyi pakostakin ihailla. Hän ei näyttänyt +ajattelevan muiden ihmisten tapaan. Hän otti kaiken hiukan laajemmin +ja avarammin. Yksi röntty enemmän tai vähemmän — kyllä niitä metsässä +riitti! Ja sitäpaitsi Astoriassa — siellä pyydettäisiin vain lohta. + +Oton veli, Santtu, oli hiljaisempi. Hän ei paljon puhunut eikä +pukahtanut. Tuli illalla työstä kotiin, muutti vaatteita ja lähti +kaupungille. Vastasi murahtaen äitinsä kysymyksiin ja näytti yrmeältä. +Joka viikko hän vaihtoi kravattia. — Se riijaa! kuiskasi Otto ja +iski silmää. Mutta Santtu kuuli sen ja murahti: Käykö kateeksi, +röntynpyytäjä? + +Ei — ei Oton käynyt kateeksi. Hän istuskeli kotosalla, pilkkoi puita ja +kanteli niitä keittiöön. Tai sieppasi vesisangon ja käväisi kaivolta +vettä. + +Paulinin täti sanoi: Otto se on äidin poika. Se ei välitä +rumineerauksesta. + +En... minä nainkin tollariprinsessan... sellaisen, joka ei puhukaan +muuta kuin silkkaa engelskaa! + +Ja tuo vankka, yhdeksäntoista vuotias poika nauroi niin, että tukevat +hampaat loistivat. + +Hesse ajatteli, että kyllä Otto sellaisen saisi, hän kun oli niin +taitava pyytämään. + +Mutta kerran — se tapahtui Karlssonien toista kesää Matlinilla asuessa +— kuului naapurin seinän takaa hirmuinen temmellys. Lattiapalkit +jysähtelivät ja väliseinä tärisi. Kuului pinnistettyä ähkimistä, jokin +karhea kirous ja sitten Santun itkunsekainen ääni: Kun veti posken +melkein halki! + +Se oli hirmuinen päivä! + +Paulinin täti itki ja siunaili, toruskellen kyyneltensä lomasta. +Matlinin väki sekaantui leikkiin, emäntä, Janne ja Maija. Emäntä +huusi: Pitää hakea poliisi! Ja ihan selvät miehet! Herra siunatkoon +sentään... veljekset, ja tuolla lailla tappelevat! Johon, Matlinin +Jannen kiihkeä, intohimoinen ääni lisäsi: Ja sinä annat nuorempasi +tuolla tavoin itseäsi rökittää! — Minkä hän sille mahtoi, kun se oli +sellainen karhu... tappoihan se ihmisen. — Niin... sanopas vielä kerran +röntynpyytäjäksi, sanopas! Oton ääni kuului uhkaavalta. + +Ja tuommoisesta se Ottokin sitten suuttuu! Herra sirmatkoon... koko +hantuuki ihan punaisena verestä! + +Se oli Matlinin Maija, joka sen sanoi. + +Tuommoisesta! Suuttui sitä vaikka mistä, kun se pilkalla sanottiin. +Minä en kärsi pilkkaa — en! + +Ja tuoli lyötiin lattiaan säpäleiksi. + +Herra Jeesus! Linnaan se pitää toimittaa! + +Ei tarvitse! huusi Otto. Ensi viikolla lähen enkä ikinä aukaise tämän +talon ovea! + +Ja Otto purskahti isoääniseen itkuun. + +Siihen se kohtaus päättyi. Hesse tapasi Oton seuraavana aamuna pihalla. +Tämä sanoi: Saat minun rönttylaakini, jos tahot. Minä lähen Amerikkaan. +— Mutta sitten hän huitaisi kädellään ja jatkoi: Ei... sinähän et +myöskään kannata sitä hommaa. + +Ja hän harppasi liiteriin, otti seinältä alas pyydyksensä ja hakkasi +ne pieniksi palasiksi. Näillä ei enää pyydä kukaan! sanoi hän hammasta +purren. Ja sitten hän lähti kaupungille. + +Hesse pujahti Paulinille. + +Täti näytti itkeneeltä. Hän kuori perunoita hellan ääressä. + +Näitkö Ottoa? + +Näin. Se särki rönttylaakinsa ja lähti kaupungille. + +Paulinin täti säpsähti: Tekikö se niin... se onneton poika! Se ei kärsi +sitä, että sitä sillä kiusataan. Ei se ole sen kovasydämisempi kuin +Santtukaan — päinvastoin. Ja nyt se lähtee Amerikkaan. + +Paulinin täti pyyhkäisi kyynelen silmänurkastaan. Hän suri +vilpittömästi Oton lähtöä, sillä hän oli aina pitänyt nuoremmasta +enemmän kuin vanhemmasta. Ja sitäpaitsi — lähtö tuli nyt vuotta +aikaisemmin kuin oli aiottu. + +Millä se löi? kysyi Hesse. + +Kynäveitsellä piirsi posken halki. Ei se vaarallista ole, vaikka siitä +tuli paljon verta. + +Niin — Paulinin täti puolusti aina Otto-poikaansa. + +Hesse oli lukenut raamatunhistoriasta Eesausta ja Jaakopista, ja +hänestä tuntui, että ne asuivat tässä... tässä kivimies Paulinin +asunnossa — ja että Paulinin täti oli Rebekka. Mutta Jaakob oli hänen +mielestään pehmeämpi kuin Otto. Ei se olisi hennonut pyytää rönttyjä — +saatikka sitten lyödä veljeään. Ja Hessen myötätunto kallistui kokonaan +Oton puolelle, ja hän rupesi ymmärtämään tämän pyyntiharrastuksiakin. +Se oli akkamaisuutta vain tuo tuollainen... niinkuin hänelläkin, ettei +muka saattanut viheriävarpusia pyytää! Ja kuitenkin hän pani lieron +onkeen tuntematta pienintäkään omantunnon vaivaa. Tyhmyyksiä! Olisi +pitänyt ottaa se paula eikä antaa särkeä. Kukaties hänestäkin olisi +tullut röntynpyytäjä... + +Mutta — kun Otto sitten muutamana päivänä lähti, tuntui Hessestä, että +se sittenkin oli Jaakob, pehmeä, hyväsydäminen Jaakob, joka pakeni +veljensä vihoja vieraalle maalle. Ja Paulinin tädin itkettyneet silmät +toivat mieleen Rebekka-äidin, joka seisoi majansa ovella, katsellen +poistuvan poikansa jälkeen. Mutta Santtu... hän ei koskaan olisi +kyennyt saamaan kokoon neljääsataa miestä — ei sinä ilmoisna ikänä! +Pikemminkin se olisi onnistunut Otolle. + +Oton mentyä vieraantui Hesse jonkun verran Paulineista. Santun +kanssa ei juuri juttuun päässyt, hän oli liian harvapuheinen. +Paulin taas, vähäkuuloinen, herttainen ukko, joka joka ilta hakkasi +venäjänlehtiä pölkyn päällä, ei myöskään puhellut liikoja. Hän syventyi +sanomalehteensä ja tuprutteli piippuaan. + +Toisinaan hän kuunteli jännityksellä, kun Paulinin keittiössä syntyi +lyhyt keskustelu. Ääni kuului selvästi seinän takaa. Sanomalehti +rapisi, ja Paulin kysyi: Ei kai se Panama ole sielläpäin, mihin meidän +Otto meni? Siellä on tapahtunut suuria selkkauksia. Johon Paulinin +täti ääntään koroittaen vastasi: Ei kai se liene... en minä varmaan +tiedä. Mutta olisi kai Hanna kirjoittanut... Ei se ole siellä... se on +Keski-Amerikassa ja se marjakarhu meni Yhdysvaltoihin, huusi Santtu +kamarista. — Vai niin... Ja sitten vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, +jonka katkaisi vain oven käynti, kun Santtu lähti kaupungille. Hänellä +oli ruma arpi poskessa. + +Toisella puolen pihaa asui puuseppä Päkkilä. Heillä oli kaksi lasta, +Eenokki ja Alina, kumpikin Hesseä nuoremmat. Päkkilän emäntä, pieni, +kirkassilmäinen nainen, puuhasi ja juoksi aamusta iltaan. Hänen päänsä +pyöri kuin levottomalla linnulla, ja hänen herkkä huomiokykynsä näytti +alati olevan valveilla. Hesse pistäysi toisinaan heidän pirttiinsä, +jossa höylänlastut sinkoilivat ympäri. Päkkilä, siivo, hiljainen mies, +alistui kaikessa vaimonsa komentoon. Ainoa seikka, joka osoitti, ettei +vastarinta hänessä ollut kokonaan sammunut, oli kiihkeä, läpitunkeva +ääni, joka aina puhkesi esiin, kun hän jostakin syystä tuohtui. +Silloin hänen paksut, tuuheat viiksensä pullistuivat, ja hän puhkui ja +sihisi kuin höyrykone. Ja sitten tuli kimeästi kuin tehtaan pillistä: +Kyllä se on niin, ettei Antti jouva pottumaalle! Sitä tarvitaan +täällä verstaassa. — Mutta se tapahtui harvoin, sillä kipakkuudestaan +huolimatta ei Päkkilän emäntä usein antanut aihetta moitteisiin. Hän +ihaili miestänsä, joka oli palvellut hienoissa puusepänverstaissa — +paikoissa, joissa puhuttiin vallan ruotsia. Ja kaipa Päkkilän mestari +sitä osasikin jonkin verran, koskapa joskus kesäiltaisin portiltaan +huhuili vieressä olevalla kedolla leikkiviä lapsiaan: Eenokkii, +Alinaaa... kommo soovaa! + +Eenokki-poika pystyi jo samoihin leikkeihin Hessen ja Eetun kanssa. +Hän oli melkoisen itsepäinen, ja hänen kanssaan syttyi helposti riita. +Silloin hän huusi kimeästi kuin isänsäkin, ja hänen ruskeat silmänsä +iskivät tulta. Mutta nuo tilapäiset kinastelut eivät kuitenkaan +rikkoneet sopua kokonaan. Eenokki oli aina valmis seinärahalle tai +pelaamaan »pottaa», eikä hän surkeillut, jos piti ratkoa housuista +napit pelivelkojen maksuksi. Sillä Hesse oli taitava kynimään. +Ainoastaan ristirahalla piti Eenokki puolensa. Kun hän heitti, osasi +hän melkein aina lähemmäs kuin Hesse. Ja silloin vaelsivat napit +takaisin Eenokin taskuun. + +Pihan toisella puolen, vastapäätä Matlinia, asuivat Kästämät. Sen +pihan asukkaista kiinnitti Hessen mieltä eniten Huppa-Ville, Ville +Tomperi. Hän oli herraslähtöä — niinkuin Laidalla sanottiin — ja +kaupunki piti hänestä ja hänen sisaristaan huolen. Keskikaupungin +porvarisperheet avustivat heitä myös, koskapa ainakin Ville harva se +päivä patikoi milloin millekin roomannille syömään. Päällä vanha, +iänikuinen sortuutti, jonka selkäpuoli paistoi viheriälle, hän asteli +juhlallisesti pitkin Laidan katuja. Häntä yleisesti pelättiin, sillä +— huolimatta rapistuneesta ulkomuodostaan, hän oli tavattoman nopea +juoksemaan. Ei tarvinnut muuta kuin huutaa: + + Ville stakkare mykky praa + ottaisin vieläkin, vaan kun en saa, + +niin heti oli ajojahti täydessä käynnissä. Ville juoksi niin, että +sortuutin helmat hulmusivat, hiukan kyyryssä, keppi kourassa, ja +koko ajan hänen suunsa jauhoi — aivan kuin hän olisi jo saanut +hampaisiinsa jonkun noista paljasjalkaisista vintiöistä, jotka +vilistivät pakoon, minkä ennättivät. Laidan förpiiskatut kakarat! +Eivät anna sivistyneitten edes kadulla spaseerata, mutisi hän ja +pysähtyi lähimpään kadunnurkkaan huokaisemaan. Mutta silloin olivat jo +kiusanhenget visusti piilossa, poissa hänen keppinsä ulottuvilta. + +Oli täällä Laidalla siis hulluja jos viisaitakin. Mutta tuskinpa olisi +elämä tuntunutkaan niin jännittävältä, jollei olisi löytynyt näitä +Huppa-Villejä, Puran Kustuja ja levyseppä Paakkareita. Vaikka Hesse +yleensä pelkäsi heitä, ei hän olisi halunnut heitä olemattomiksikaan. +Ne pitivät ilman sähköisenä — samoinkuin tappelut ja leikit... nuo +roirosilla-olot, aapapiipat ja ennenkaikkea pallonlyönti. Kadun päässä +oleva kenttä oli päivällä poikia täynnä ja siinä pelattiin linnapalloa +tai oltiin tervasutalla monessa eri joukkueessa. Juokse, kurakäpälä, +ettet menetä linnaa! Voi lempsatti... jopa annoit makuleerata! Huuto ja +hoilotus täytti koko kentän. + +Sellaista täällä oli — jännittävää ja repäisevän hauskaa. Kesken kaiken +lähdettiin Luupattiin uimaan ja palattiin takaisin palloa lyömään. Eikä +suinkaan tarvinnut pelätä, että päivä kesken loppui. Ei — valoa riitti +täällä Pohjois-Pohjanmaalla, missä aurinko juhannuksen aikaan pistäysi +vain sen verran piilossa, että sen juuri tiesi — käydäkseen vain +hetkisen »upissa» niinkuin Laidan poikaset uidessaan, ja sitten jälleen +noustakseen tarkastelemaan tätä merkillistä kesäyövalon kaupunkia ja +sen yhtä merkillistä elämää. + + + + +VI. + + +Kansakouluaikana Hesse ulotti retkensä jo pitemmälle. Hän pääsi +soutelemaan. + +Heillä ei itsellä ollut venettä — se olisi ollutkin ylellisyyskapine +köyhälle laitalaissepälle — mutta Hesse lainasi sitä maalari Helmiseltä. + +Helmiset olivat Partasten sukulaisia, siten että Helmisen mestari +oli Partasen kummitädin veli. Ja kun Hesse piti Partasen taloa kuin +toisena kotinaan, joutui hän kuin itsestään Helmisellekin, jolla oli +samanikäinen poika. + +Helmisillä oli oma talo Hallituskadun varrella, ja he olivat kuin +puolittain porvareita. Se kaupunginosa, missä he asuivat, ei kuulunut +enää Laitaan, se oli siinä Laidan ja keskikaupungin välimailla. Mutta +sielläkin liikkui Laidan poika jo hiukan juhlallisemmalla mielellä. + +Helmisen talo oli pieni ja matala, mutta se näytti sittenkin Hessen +mielestä toisenlaiselta kuin Laidan puolittain maan sisään vajonneet +tönöt. Ja heti kun astui verstaaseen, sai sen vaikutelman, että täällä +elettiin koko joukon vahvemman leivän ääressä kuin Laidalla. + +Hesse ei koskaan voinut astua Helmisen verstaaseen tuntematta +omituista, levotonta jännitystä. Kaikki työpaikat vaikuttivat häneen +samalla tavalla. Hän vainusi niissä ihmeitä. + +Jo tuo maalin haju, joka jo eteisessä tunkeutui nenään, sai +mielenkiinnon hereille. Helmisellä tehtiin aina uutta... nuo +monet sängyt, piirongit ja pesukaapit, jotka muslimeina tuotiin +verstaaseen, lähtivät sieltä kimaltelevan uusina, kuin naurussa suin ja +nuorentuneina. + +Sen sai pensseli aikaan! + +Hesse tutki Helmisen Kallen kanssa verstasta, ja tämä selitteli +hänelle, mitä kullakin pensselillä tehtiin. Oh, noita monenkaltaisia +outoja nimiä! Ne eivät olleet suomea — sen Hesse tajusi. Mutta — mitä +kieltä sitten? + +Maalarien kieltä, sanoi Kalle. + +Oh, oliko heillä oma kielikin? Se oli merkillistä. + +Hesse nosteli pensseleitä isosta vesisaavista, jossa ne väliaikoina +seisoivat pää pohjaa vasten. Niitä pidettiin sillä tavoin, etteivät +olisi päässeet kuivumaan. Ne olivat joustavia, ja jokaisen päästä lähti +eriväristä maalia. Oliko keltaista? + +Kyllä! Katsopas tässä! Ja Kalle vetäisi pensselillä pitkän keltaisen +juovan saavin kylkeen. + +Mestari itse oli vähäpuheinen, usein kärtyisellä päällä. Häntä oli +silloin vaikea lähestyä. Miksikähän useimmat mestarit olivat sellaisia? + +Suutari Kemppainenkin, jolla heidän kenkänsä korjautettiin, oli +samanlainen. Hän oli kauan aikaa ihmetellyt, mitä ainetta mahtoi +sisältää se kirkas lasipallo, jota suutari piti lampun edessä. Sen läpi +loisti valo tavattoman kirkkaasti, niin että kengänpohjasta erotti +jokaisen pienimmänkin juoruun. Suutari istui kumartuneena työnsä +ääressä ja pisteli parastaikaa piikin reikiä anturan pohjaan. Hän oli +kysynyt: Mitä tuossa lasipallossa on, kun se on niin kirkas? Kemppainen +oli muljauttanut kulmainsa alta: Siihen oksennetaan markkinaviinat. + +Oh, vai sillä lailla! + +Helmisen mestari ei ollut yhtä konstikas, mutta osasi hänkin äkäillä. +Silloin ei veneen lainaaminen tullut kysymykseen. Mutta — sen sijaan he +saivat katsella kuvaraamattua, jos oikein siivolla olivat. + +No, olihan sekin jotakin. Kalle kiipesi tuolille ja nosti +nurkkahyllyltä ison raamatun. Hesse oli katsellut sitä monta kertaa +ja joka kerta yrittänyt päästä kirjan läpi. Mutta kesken se oli aina +jäänyt, he olivat väsyneet ennemmin. + +Hän olisi halunnut jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla oli jääty, +mutta Kalle ei suostunut! Ei se Uuden Testamentin puoli ole jännittävää. + +No niin... samantekevä — saatettiinhan katsella siis vanhaa. + +Hessekin nautti kyllä kuvien katselemisesta, mutta tällä kertaa +hän mieluummin olisi mennyt soutelemaan. Nuo Jaakobin poikien +Egyptin-matkat eivät olleet hetikään niin mielenkiintoisia kuin +souturetki Leppäsaareen. + +Mutta hän innostui, kun tultiin sellaisiin kuviin, joissa oli leijona. +Niitä piti katsella kauan. + +Kallioinen erämaa, jossa kasvoi oudonnäköisiä kukkia... ihan kuin +olisi krapuja heitetty rykelmä sinne tänne. Poikanen leijonan selässä, +käsivarret jännityksissä... toinen kiskoen pedon yläleukaa ylös, +toinen painaen alaleukaa alas. Leijonan kieli oli kysymysmerkillä... +se sukelsi suusta kuin kiemurteleva käärme kolostaan. Leijonan häntä +oli pystyssä... suurella kaarella, tupsu pojan oikeaa olkapäätä vasten +— ja oikea takajalka melkein suorana maassa, etukäpälät kallion kylkeä +vasten nojallaan... kuin tukea etsien, selkä luokalle painuneena. Siinä +kävi huonosti eläinten kuninkaalle, ja Hesse ihan vapisi jännityksestä. + +Se oli Simson. + +Toinen kuva oli melkein mielenkiintoisempi: Beetelin profeetta. + +Synkkä, pilvinen taivas, vain taivaanrannalla hiukan valoisampaa, +niinkuin auringon laskiessa. Korkealla kummulla istui leijona, harja +pitkin selkää, katsellen majesteetiilisenä kaukaisuuteen. Kummun alla +mies vatsallaan, kädet levällään, tukka epäjärjestyksessä — näytti +kuolleelta. Vähän matkan päässä toinen mies, pitkä sauva kädessä, +vasen käsi aasin kaulalla, tarkastellen rauhallisena kummulla istuvaa +leijonaa, kuin ei olisi yhtään ollut peloissaan. Mitä se tarkoitti? + +Heidän piti ruveta lukemaan, muuten se ei selvinnyt. + +Ahaa — se oli kostaja... liikkui Jumalan asioilla — tuo leijona, joka +tuossa kummulla niin juhlallisena istui! Jumalan mies ei totellut +Herran käskyä, vaan antoi Beetelin vanhan profeetan taivuttaa itsensä +lähtemään kanssaan tämän kotia syömään. Ja kuitenkin hän oli vannonut: +»En voi palata enkä tulla kanssasi. En voi syödä leipää enkä juoda +vettä kanssasi tässä paikassa.» Sillä Jumala oli kieltänyt sen. Mutta +siitä huolimatta hän lähti vanhan profeetan houkuttelemana, ja kun hän +sitten oli paluumatkalla, tappoi leijona hänet, mutta ei tehnyt aasille +mitään. + +Ajatella, että se osasi olla niin viisas! + +No, kun sen oli Jumala käskenyt. + +Niin... leijonalla oli järkeä yhtä paljon kuin ihmisellä! Se kulki +Jumalankin asioilla, pannen toimeen hänen tuomioitaan. Ja Hessestä +tuntui hyvältä, että tässä kuvassa eläinten kuningas esiintyi niin +loistavasti. Se oli kuin jonkinlainen korvaus edellisessä kuvassa +kuvatusta tappiosta. + +Veneen lainaaminen ei siis ollut onnistunut, mutta — olipa siitä +huolimatta aika kulunut mukavasti. Seuraavana sunnuntaina Hesse yritti +uudestaan, ja tällä kertaa se lähti. + +Hänen tavallinen matkansa suuntautui Leppäsaareen. Öömannin rannasta, +jossa Helmisen venettä säilytettiin, oli sinne runsas kilometri. Se +oli pitkä, matala saari, jossa kaupunkilaisilla oli kesäasuntonsa. +Heilläkin oli siellä tuttavia, sukulaisia, sillä kauppias Nyström, joka +oli isän serkku, asui siellä kesää. + +Hesse souteli ohi höyryvenelaiturin, ja jos hyvin sattui, sai hetkisen +keinua _Lemmen_ aalloissa. _Lempi_ oli höyrypursi, »paketti», joka +välitti liikennettä kaupungin ja ulkosataman välillä. + +Tervavirtaa alas laskettaen hän saapui Sardinian kohdalle. Se oli +pieni saari, vastapäätä Luupattia, ja sen nokkaan oli joku kaupungin +herroista rakentanut uimahuoneen. Kuka lie saarelle antanut tuon +juhlallisen nimen? Tänne näkyi ja kuului selvästi Luupatissa +pulikoivien poikien iloinen mekastus. Märkiä päitä tulla tupsahteli +ulos uimahuoneen aukosta. Ne puhaltelivat ja pyörivät aitauksen +edessä kuin hylkeet, kadoten jälleen aitauksen sisään. Joku rohkeampi +uskalsi edemmäskin — joskus Sardiniaan saakka. Mutta sitä pidettiin jo +ennätyksenä. + +Sardiniasta jatkui matka ohi Tervasaaren Leppäsaarta kohti. Välillä oli +paljon matalikoita, »pankkeja», joille vene tavan takaa tartahteli. +Piti tuntea väylät — ja kyllähän hän ne tunsikin. Se kun hän toisinaan +unohtui mietteisiinsä ja heti oli karilla. + +Hän rakasti merta ja tällaista hiljaista soutelemista. Saattoi +kuvitella kaikenmoista, esim. että Leppäsaari tuolla kokan edessä +oli Amerikka, ja kaupunki hänen takanaan vanha maailma, josta hän, +Kristoffer Kolumbus, oli muutamia viikkoja sitten lähtenyt. + +Kansakoulussa oli puhuttu siitä miehestä, ja opettaja oli kuvannut +tarkkaan hänen matkansa vaiheet. Se olikin se Runsteeni etevä +kertomaan! Pitkänä kuin hongankolistaja se seisoi luokan edessä ja +ruumistaan tutisuttaen näytti, kuinka Kolumbuksen miehet pelkäsivät. + +Lökäpöksyt! + +Mutta tämäpä taivutti heidät kuuliaisuuteen: Minä vien teidät maahan, +jossa on kultaa ja hopeaa kahmalokaupalla, ja kallisarvoisia, +hyvänhajuisia yrttejä!... Niin — eikö äiti ollut pyytänyt häntä tuomaan +suopursuja Leppäsaaresta Eetu-veljen haudekylpyjä varten? + +Selvä oli. Hän ei antanut perään. Hän ohjasi laivansa kohti uutta +maata. Siellä asui intiaaneja ja tiesi mitä ihmissyöjiä, mutta hän +nousisi maihin ja valloittaisi sen. Rottarinkulat eivät pystyisi +tekemään hänelle mitään pahaa... + +Niitä välisikin Leppäsaaressa kuin Vilkkilän kissoja... kaupungin +herrasväkien poikia, jotka kävivät isoja kouluja. Ne vaanivat pensasten +takana ja puikkelehtivat rantalepiköissä. Välistä ne hyppäsivät +veneeseenkin ja uhkasivat heittää hänet sekaan: Kenen luvalla +olet tänne tullut? Me heitämme sinut sekaan! — Oh... mokomiakin +rimppakinttuja! Vai sekaan! — Hän oli kohottanut aironsa ja uhannut +lyödä: Tulukaapa lähemmäs, niin saatta nuppiinna!... Hei vaan! — +intiaanit olivat paenneet, ja Kolumbus oli rauhassa saattanut astua +maihin. + +Hesse on taas matkalla Leppäsaareen. Hän on löytänyt hyvän sataman, +johon häiritsijät eivät arvanneet tulla. Se oli saaren toisella puolen. +Sinne hän nytkin souti, kiinnitti veneensä ja nousi maihin. + +Kuin uuden maan löytäjä ainakin hän lähti hiipimään läpi rantalepikon, +kuulostellen joka askelella. Tänne ei tavallisesti kukaan eksynyt — +huvilat sijaitsivat paremmin saaren keskiosassa. Ainoastaan yksi, +kauppias Antonoffin, oli lähinnä, mutta heillä ei ollut yhtään poikaa. +Sitä paitsi ne olivat ryssiä eivätkä siis yhtään pelättäviä. + +Jonkin matkan päässä saaren sisäosassa oli suo, ja sen reunoilla +kasvoi suopursuja. Se oli Hesselle tuttu paikka, hän oli käynyt siellä +monet kerrat. Nytkin hän löysi sinne ilman vaivaa ja ryhtyi keräämään +saalistaan. + +Monta sylillistä hyväntuoksuisia kasveja hän kantoi veneeseensä, +lastaten sen kokasta perään. Piti äidin kerrankin saada haudeaineita +riittävästi! + +Palatessaan viimeisen kantamuksen kanssa hän kuuli ääniä rannasta. +Keitähän siellä mahtoi olla? + +Hän hiipi lähemmäs. Kaksi poikaa seisoi veneessä, syytäen lastia +mereen, kaksi katseli rannalla tätä hävitystyötä. Heillä oli +kirjokepit kädessä ja toisella oli kova kaulus. Veneessäolijat olivat +uimapukuisia, rannalla seisojat täysissä vaatteissa. + +Syytäkää vain sekaan! Kuka piru kulkee täällä raiskaamassa saarta? + +Hessen sydän löi haljetakseen. Siellä menivät nyt Eetu-veljen +haudekylpyaineet. Hän raivostui yhtäkkiä ja unohtaen vaaran syöksyi +rannalle. + +Mitä te teette? Pois minun veneestäni! + +Pojat kääntyivät kohti. Toinen rannalla olijoista, pitkä huiskale, +huusi silmät säkenöiden. + +Siinähän se munsööri onkin! Ja syli suopursuja täynnä! Pojat, käykää +kiinni! + +Alkoi vimmattu painiskelu. Hesse oli kyllä pienikasvuinen, mutta raivo +antoi hänelle voimia. Ensimmäisen kimppuunsa hyökkääjän hän heitti +heti nurin. Mutta toinen, suurempi, kävi päälle, hampaat irvissä kuin +peto, ja heti oli nuorempikin häntä avustamassa. Se riivattu pureutui +kiinni kinttuihin, ja hetken kuluttua makasi Hesse maassa avuttomana +läähättäen. Molemmat uimahousuiset painoivat hänen käsiään, ja toinen +keppiniekoista oli polvillaan hänen jalkainsa päällä. Se oli rautatien +kasööri Hahnin poika, Kallus, joka kävi ruotsalaista lyseota. Hesse +tunsi sen. Ne olivat oikeastaan saksalaisia, vaikka olivatkin asuneet +Suomessa jo kauan. Nuo ilkeät silmät hän muistaisi niin kauan kuin +eläisi. + +Kallus tiukkasi: Kenen poika sinä ole? Sano! + +Hesse puri hammasta, ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. Hän +muisti kotiaan ja Eetua, ja hänen sydäntään kaihersi ääretön epätoivo. + +Kenen poika sinä olet? Sano... taikka —! Isompi uimahousuisista +möykytti hänen päätään tantereeseen. + +En sano! + +Etkö sano? + +Ja nyt siinä oli tuo toinen keppiniekka, ihan hänen vieressään, se +jolla oli kova kaulus, ja se napsautti häntä kintuille. + +Piimäkaula! ajatteli Hesse halveksivasti ja puri hammasta. Hän koetti +tempoilla, mutta uimapöksyiset puristivat häntä maata vasten: Vai aiot +riuhtoa! + +Päästäkää minut! karjui Hesse. Hänen äänensä vapisi. + +Sano, kenenkä poika olet! Etkö, pirhana vie, sano! + +Uusi kepin isku. + +Hessen ei auttanut muu kuin antautua. Hän sanoi nimensä. + +Onko sun isäs rautatiellä? + +On! + +Isommat pojat puhuivat ruotsia keskenään. Sitten Hahnin Kallus kysyi: +Mitä varten olet repinyt tuommoisen määrän kukkia? Aiotko raiskata koko +saaren? + +Siihenkin täytyi Hessen antaa selitys. Hänellä oli sairas veli... +raajarikko, jolle laitettiin haudekylpyjä. Lääkäri oli määrännyt. + +Valehtelee! huudahti toinen uimapukuisista. + +Hesse silmäsi tätä. Tuonkin naaman hän muistaisi, niin kauan kuin +eläisi... tuon paksun nykerönenän ja nuo leveät leukapielet. Hän ei +vain tiennyt niiden omistajan nimeä. + +Ei — kyllä se taitaa puhua totta. Kasöörin poika sanoi taas jotakin +toiselle keppiniekalle. Tämä nousi ja vapautti Hessen jalat +puristuksesta. + +Missä te asutte? + +Merimies Matlinilla, itki Hesse. Hänen päähänsä koski, takki oli +repeytynyt ja jalasta vuoti veri. + +Toisen uimapöksyisen tuli häntä sääli. Hän rupesi haravoimaan vedestä +sinne äsken heittämiään kukkia. Halinin Kallus kokoili taas rannalta +Hessen viimeistä kantamusta. Sovinto ja rauha näyttivät palanneen. + +Annetaan sille takaisin nämä, sanoi kasöörin poika. + +Kovakauluksinen nyökkäsi. + +Mutta jos tulet vasta tänne, niin annamme paremmin rokkiin! Muista se! + +Hesse työnsi veneensä vesille ja tarttui airoihin. Hänen sisuansa repi +ja kihelmöi. Odottakootpa... mokomatkin herrasroikaleet! Kyllä hän +vielä jotenkin kostaisi. Tulkootpa Laidalle vain! + +Hän souti niemen ohitse. Päästyään jonkinlaisen välimatkan päähän, hän +nousi seisomaan ja huusi rannalle: + +Ja jos te tulette Laidalle, niin me teemme teille lintuvalan... senkin +rottarinkulat, pahan hengen vinkulat! + +Älä turruuta suutas... saat kivellä päähäs! huusi toinen +uimahousuisista ja rupesi pommittamaan Hessen venettä. Tälle tuli kiire +soutaa mahdollisimman nopeasti kantomatkan ulkopuolelle. Mutta muutamia +kiviä lensi paattiin, vaikk'ei yksikään sattunut häneen. + +Nyt vasta — päästyään turvallisen välimatkan päähän hänen raivonsa +rupesi oikein kiehumaan. Senkin peijakkaat! — hakkasivat ja hanskasivat +häntä kuin kinnasta! Minkä hän mahtoi ylivoimaa vastaan! Niitä +oli neljä... ja hän yksin. Mutta — olisipa Päkkilän Eenokki ollut +kumppanina, niin selkään olisivat saaneet, lempparin rotat! + +Hän puri hammasta ja souti, kuumien kyynelten valuessa poskia pitkin. +Mitä sanoisi isä? Hän oli luvannut tulla Öömannin rantaan vastaan +säkkeineen. Kyllä hän kertoisi koko nujakan... sanoisi, että ihan +syyttömästi hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Eihän se ollut niiden maata... + +Ensi kerran vilahti Hessen mielessä ajatus yhteiskunnan +nurinkurisuudesta. Vääryys, ilmi vääryys täällä vallitsi. Köyhää +sorrettiin häikäilemättä rikkaan rehennellessä ilkkuvin naamoin. +Hän tunsi vihaavansa koko herrasluokkaa... kaikkia noita honteloita +humalasalkoja, jotka vetelehtivät joutilaina. Hänen piti sunnuntainakin +tehdä työtä... jollei muuta, niin soutaa suopursuja sairaalle +veljelleen... + +Mutta kylläpä hän oli niitä uhannutkin! Lintuvala! Sen tempun osasivat +Laidan pojat. Hänellekin olivat kerran tehneet. + +Hän punastui vieläkin muistaessaan tuon tapauksen. Se oli kamalaa! +Poika selälleen — aivan niinkuin hänet äsken — housut auki ja nöpö +esiin! Ja sitten luettiin muuatta rämssyä, jota oli inhoittava kuulla. +Toimitus herätti sellaisen kamalan tunnelman — aivan kuin olisi +riisuttu kirkossa alasti... + +Hyi! Häntä puistatti ja inhotti. Tuo raaka pila loukkasi nuoren +pojan olemuksen sisintä... painoi hetkiseksi sellaiseen häpeään ja +alennukseen, että rohkeimmaltakin pääsi itku. Mitähän nuo mammanpojat +olisivat mahtaneet sanoa, jos heitä olisi sillä tavoin käsitelty? +Vaikka Hesse oli äsken sellaisella uhannut, hän tunsi nyt, ettei olisi +voinut sitä tehdä. + +Hänen mielensä oli jo jonkun verran tyyntynyt. Hän muisteli +viimesunnuntaista kohtaustaan Mankisen Kustun kanssa. + +Tämä oli päässyt kasvattipojaksi kirjanpainaja Porkille. +Pakhuusinkadulla oli Kustu tullut häntä vastaan, oli ollut kotonaan +käymässä ja nyt palailemassa kasvatusvanhempaansa luo. He olivat +istahtaneet katuvierelle Hapuojan nisupuotia vastapäätä, ja Kustu oli +kertonut ihmeellisiä asioita uudesta olinpaikastaan. + +Hänellä oli itsepäällinen huone, jossa oli taivaansiniset tapeetit, +ja kahden lakanan välissä poika nukkua kellotti. Joka aamu pestiin +silmät ja kammattiin pää, johon toimitukseen Kustun oli alussa ollut +hiukan vaikea tottua — varsinkin kun tuli näkyviin, mitä tavaraa hänen +päässään oli. »Tantte» oli torunut ja moittinut siivottomaksi: Semmossi +te ole, te Laidan lapse... teite pee teys! Mutt' kylle mine kuska ne +pois! — Ja pois oli kuskannutkin. Niin ihmeellisillä vesillä oli Kustun +päätä pesty, ettei lopuksi ollut löytynyt yhtään, vaikka kuinka olisi +hakenut. Markan oli Kustu-poika luvannut, jos joku löytäisi! Eikähän +niitä tietysti olisi löytynytkään. Niin oli haissut hyvälle kuin +herskapin lapset ja nenäliinaan niistää turauttanut. Se oli tahtonut +näyttää, että hän osasi. Tantte oli kieltänyt sormin niistämisen... oli +sanonut moukkien niin tekevän. + +Sellainen onnenpotkaus oli tullut Kustun osaksi! Hesse oli suhtautunut +häneen kuin ylempäänsä... kuin johonkin mainehikkaaseen, mahtavaan +henkilöön, joka pikkusormensa liikkeillä hallitsee koko luomakuntaa. + +Mutta nyt et saa enää olla tansseissa, oli hän arasti huomauttanut. + +En minä vähiäkään... minä osaan ruotsiksi rukoilla. + +Sellaista! + +Ja Kustu oli liittänyt kätensä ristiin, nostanut nenänsä Hapuojan +katonharjaa kohti ja lausunut: + + Tuut som haaver + paarnen säär... + +Enempää ei Hesse jaksanut muistaa, eikä ollut Kustukaan sitä kokonaan +muistanut. Mutta — ihmeellistä se oli ollut. Ajatella, että osasi +ruotsiksi rukoilla! + +Kuka sinulle on opettanut? + +Tantte. + +Kuka se oli? + +Porkin rouva — minun pitää sanoa sitä tanteksi. Sekin on ruotsia. + +Ja Mankisen Kustu oli noussut, pyyhkinyt pöksynsä pölystä ja lähtenyt +juosta kipittämään keskikaupungille päin. + +Tulisikohan siitäkin samanlainen kuin nuo Leppäsaaren rotat... +sellainen, joka halveksisi ja vihaisi köyhempiään? Tuo ajatus teki +Hessen alakuloiseksi. + +Mutta — mikäs nyt? Hesse pyörähti ympäri ja huomasi ajaneensa karille. + +Mokomakin purtilo! Pyöri ympäri kuin lusikka! + +Hän koetti työntää irti, mutta ei saanut. Paatti oli juuttunut lujaan. +Jonkun matkan päässä souti vene ohitse. Hän rupesi huutamaan apua. + +Tulukaapa jeleppaamaan... minä en saa tätä irti! + +Vieras vene pysähtyi ja käänsi keulansa Hesseä kohti. Ne olivat +Karstenin tehtaan työmiehiä, jotka heiloineen olivat sunnuntaisella +huviretkellä. + +No, perhana! Mitä törkykuormaa sinä kuljetat? Paatti kanervia täynnä! + +Hesse selitti matkansa tarkoituksen. + +Kenen poika sinä olet? + +Seppä Karlssonin. + +Senkö, jolla on vaivainen poika? + +Juuri sen, Johan hän sanoi, että sen haudekylpyjä varten nämä olivat. + +Oli siinä puuhaa, ennenkuin vene saatiin irti. Mutta lähti se viimein. + +Pidä nyt parempi kurssi... + +Kyllä... kiitos vain, ja Hesse jatkoi matkaansa. Hän olikin jo lähellä +Sardiniaa. Täällä ei enää tarvinnut matalikoita pelätä. + +Huomenaamulla oli taas lähdettävä työhön. Hän oli päässyt höyrykattilan +putkia rapaamaan rautatielle. Pienessä putkassa, vaunuverstaan kupeella +oli hänen työpaikkansa. + +Mutta kyllä se oli pölyistä hommaa! Putken ympärille kivettynyt kuori +oli kovaa kuin teräs. Sitä ei mitenkään tahtonut saada rikki. Sai vähän +vähä käydä teroittamassa rapojaan. Mutta — mitäpä siitä, kun teki työtä +urakalla. Kun vain sai messinkipinnan näkyviin, niin sitten luontui +kyllä. Muutamassa hetkessä oli putki puhdas, ja viisitoista penniä irti! + +Hesse katsahti taakseen. Hän oli jo lähellä Öömannin rantaa. Isä +odotteli siellä säkkeineen. Hän heilautti kättään ja souti rivakammin. +Muuan aironveto vielä, ja hän oli rannassa. + +Isä nauroi: No, onpa sinulla nyt lasti! + +Joo... mutta kyllä tämän vuoksi oli saanut tapellakin. + +No, mitä nyt —? + +Hesse kertoi tapauksen. + +Tunsitko, keitä ne olivat? + +En tuntenut muita kuin kasööri Haanin pojan. + +Jaa... Kallus! No, kehtasiko se sekin käydä kimppuun? + +Sehän se oli ollutkin pääpukarina. + +Isä siveli parrannypykkäänsä ja näytti miettiväiseltä. Hetken kuluttua +hän virkkoi: + +Se on se köyhän kohtalo tässä maailmassa. Sitä kaikki sortaa... + +Niinpä niin. + +He rupesivat sullomaan suopursuja säkkeihin, ja isä lähti kiikuttamaan +niitä Laidalle. Ei mennyt kaikki yhdellä kertaa. Piti tulla uudestaan, +ja Hesse sai jäädä venettä vartioimaan. Eihän tämä homma nyt oikein +sopinut sunnuntaina, kun toiset kävelivät joutilaina ja herrastelivat. +Mutta — mikäs auttoi. Se oli se köyhän kohtalo... + +Siellä mennä vaaputteli isä torin yli kaksi suurta säkkiä selässä. +Ohikulkijat osoittelivat häntä. Osoitelkoot... eivät ne tienneet mitään +köyhän elämästä. + +_Lempi_ purki väkeä maalle laiturin toisella puolen. Sieltä tuli +Mankisen Kustukin hienosti puettuna... polvihousut ja leveä, +kiilloitettu kaulus. + +Tuollaista hän ei ikinä panisi kaulaansa! + +Hän vaipui alakuloisiin mietteisiin. Koski soitteli sillan alla vanhaa, +tuttua säveltään. Se oli tämän kaupungin kehtolaulua aamusta iltaan, +vuorokaudesta toiseen, vuodesta vuoteen... kesät, talvet... aina, +aina... + +Hesse kuunteli kosken pauhua. Häntä rupesi raukaisemaan. Hetken +kuluttua hän nukkui veneessä tuoksuvien suopursujen keskellä. + + + + +VII. + + +Hesse työskentelee rautatien maaliverstaassa. + +Kesälomaa oli vielä jäljellä toista kuukautta ja se oli käytettävä +tarkoin. + +Saatuaan kattilanputkiurakan valmiiksi, hän oli ottanut uuden: +maaliverstaassa nyittiin trasseleita. Mikkosen poikain kanssa hänellä +nyt oli työpaikka verstaan leveällä, pitkällä penkillä. + +Hän työskenteli mielellään täällä. Maaliverstaan haju oli hänelle +entuudestaan tuttu. Täällä tehtiin vain toisenlaista työtä kuin +Helmisellä. Ei pöytiä, ei piironkeja eikä pesukaappeja, vaan kokonaisia +rautatievaunuja ja vetureita. + +Hän tutustui maalareihin ja nämä opettivat heille yhtä ja toista. Tosin +ei kaikki ollut lähimainkaan sopivaa, mutta oppia kuitenkin. Pitzén, +pitkä, parraton miehenhuiskale, jolla oli jonkun verran taiteilijaverta +suonissaan, näytteli pojille ihmeitä. Maalatessaan kolmannen luokan +vaununpenkkejä hän piirteli pensselinvarren nokalla kaikenlaisia kuvia +tuoreeseen penkin pintaan. Siinä ratsasti sotajoukko Kehuvin lipuin, +musiikin soidessa, taistelusta kotiin, ja johtajan kypärän sulkatöyhtö +hulmusi tuulessa. Sitä olisi ollut hauska pitempäänkin katsella, mutta +Pitzén sutaisi sen pois — ja seuraavassa hetkessä veivasi italialainen +posetiivia, ja pikku tyttö lauloi pää kallellaan. Pitzén kirjoitti +alle: Osta, tyttö, onnenlehti, linttu antta! Se oli tuttu kuva pojille +Laidan pihoilta, varsinkin keväisin. Taas sutaisu —ja soittaja +tyttöineen hävisi. Penkin pintaan ilmestyi uusia kuvia: kaksi hevosta +päällekkäin, päällimmäisen polvet puserruksissa toisen lapoja vasten, +hampaat irvissä, sieraimet renkaina, ja häntä suurella kysymysmerkillä. +Mitä se oli? Pojat katselivat kuvaa, katselivat toisiaan ja +punastuivat. Kuumat ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, mutta +Pitzén tarkasteli vain kättensä töitä toinen silmä ummessa, tehden +pieniä korjauksia. Hän vilkaisi poikiin, nauraa kähäytti hävyttömästi, +ilmeisesti nauttien näiden hämilläolosta. Mikkosen Kalle tirskui, mutta +Jussi tuijotti kuvaa suu auki. Järki askarteli ankarasti, ja hänen +harmaat silmänsä tarkastelivat vuoroin Pitzéniä, vuoroin piirustusta — +kuin selitystä vaatien. Sitten hän rupesi kynsimään niskaansa ja puheli +harvakseen: Kuulkaapa, Pitseeni — tuohan on hävy... Hän ei ehtinyt +lopettaa lausettaan, kun penkille jo ilmestyi uusi sarja: alastomia +miehiä ja naisia ja muutamat niin riettaissa asennoissa. Hesse pani +voimakkaan vastalauseensa, mutta mitäs se auttoi. Pitzén vain nauraa +virnisteli: Se on taidetta. Höh!... tuoko taidetta... tuollainen roska! +Ei, hän ei hyväksynyt sitä ollenkaan! + +Nyt tajusi Mikkosen Jussikin: Kuulkaapa, Pitseeni, minäpä kerron +isälle. Silloin suhahti Pitzénin pensseli vain kerran, ja koko +aistillinen ilo oli tipotiessään. — Vai isälle... senkin pöllö! +Kerrohan vain niin maalaan sulta nokan! — Ja Pitzén teki uhkaavan +liikkeen pensselillään. + +Pojat ryntäsivät vaunusta ulos posket palaen ja silmissä kuumeinen +kiilto. He eivät kehdanneet katsoa toisiinsa. Vimmatusti trasseleita +repien he koettivat ajatella muuta. Mutta — ei se vain yhtä nopeasti +haihtunut kuin pensselillä pyyhkäisten. Lapsen herkkään sieluun oli +painunut kuvia, jotka asustaen siellä viettivät ilojaan kuin äsken +tuolla vaununpenkillä. Hessen sydänalaa ahdisti. Hän tunsi itseensä +tarttuneen likaa, jota hän ei niinkään helposti saisi pois. Hänen +sisäinen maailmansa oli pahasti järkytetty, ja hän kärsi siitä. Hän +tunsi vihaavansa Pitzéniä, joka verstaan toiselta puolen virnisteli +hänelle. Ja miten sen silmät paloivat! Se oli aivan kuin ilmetty piru! + +Toiset maalarit olivat siivoja, iäkkäämpiä miehiä. Vanha Jukuri, +entinen merimies, teki karkeampia töitä... maalaili etupäässä +tavaravaunuja tai hioskeli hohkakivellä matkustajavaunujen seiniä. +Ja silloin hän tavallisesti lauloi. Se oli jokin noita vanhoja, +iloisia veisuja, joita meripojat vetelevät — tai sitten jokin pitempi +laulukertomus, milloin surullinen, milloin leikillinen. Hessen mielestä +ne eivät oikein sopineet noin vanhan miehen suuhun. Mutta — oli miten +oli — aina kajasti Jukurin lauluista meri, tuo vallaton ja läikkyvä, +joka toisinaan hymyili kuin Isän Jumalan kasvot, toisinaan muuttui +mustaksi, pauhaavaksi hirviöksi, kun tuuli ulvoi ja myrsky soi. + +Sitä oli soma kuunnella. + +Jukuri jutteli mielellään merimiesajoistaan, mutta — kuten tavallisesti +vanhat merimiehet — hän liioitteli mahdottomasti. Hänelle ei kuitenkaan +kehdattu siitä huomauttaa — kunnioitettiin hänen ikäänsä. Mutta —joka +kerta kun Jukuri aloitti juttunsa, iski Pitzén silmää, aivan kuin +huomauttaakseen, että: kuulkaa päälle, pojat! + +Maaliverstaan johtaja Viitanen oli uskovainen mies, joka toisinaan +toruskeli Pitzéniä tämän kujeista. Pitkä maalarinsälli keksikin +kaikenmoista. Välistä hän hilasi täysinäisen vesisaavin verstaan +vinoille, ja kun Hesse tovereineen saapui työhön, hän hurahdutti saavin +sisällön poikain niskaan. Vesikauhu, vesikauhu! huusi hän sitten, ja +hänen sileäksi ajeltu mefistonnaamansa loisti tyytyväisyydestä. + +Toisinaan hän järjesti kummituksen. Käyttäen hyväkseen poikain +poissaoloa — nämä juoksentelivat usein verstaan ympäristössä — hän +sitoi jonkun säkkiin pitkän rihman ja pujotti sen penkillä olevien +lasi- y.m. laatikoiden taitse verstaan perälle. Työskennellen siellä +hän piti silmällä poikien tuloa. Kun nämä sitten saapuivat ja iloisesti +keskenään jutellen ryhtyivät jälleen työhönsä, liikahti säkki +yht'äkkiä. Tarina katkesi hetkiseksi — jokainen oli tuon liikkeen +huomannut, mutta luullut erehtyneensä. Mutta sitten — yks' kaks' — +keskellä uutta juttua heilahti säkki valtavasti — aivan kuin olisi +joku ryöminyt sen sisään ja nyt kierittelisi itseään siinä. Pojat +valahtivat kalpeiksi, Mikkosen Jussi hyppäsi penkiltä alas, tuijottaen +kauhistuneena kummittelevaan säkkiin. Se liikahti uudelleen, ja nyt +pääsi pelko valloilleen. Liikkuu! parkaisi Jussi ja ryntäsi suoraa +päätä ulos. Mutta Hesse ja Kalle rupesivat asiaa tutkimaan, ja silloin +kajahti verstaan perältä valtava naurunhohotus. Pitkä Pitzén siellä löi +polviinsa ja nauroi: Voi yhren kerran! Hah-hah-haa! — Silloin selvisi +salaisuus. Hesse sieppasi lattialta jakkaran ja linkosi sen Pitzéniä +kohti. Mutta tämä väistyi vaunujen taa, kyyristeli siellä ja katseli +pyörien välistä, kalpeilla kasvoillaan ivallinen hymy. Ja koko ajan +kaikui hänen pirullinen naurunhohotuksensa. + +Nyt vallitsi rauha työpaikalla. Pojat olivat siirtäneet verstaansa +maalattavaksi tuotuun lumiauraan saadakseen olla keskenään. +Trasseliläjät vaununpenkillä kasvoivat. Täältä ei kukaan voinut +varastaakaan niinkuin verstaasta, mistä konepajan työmiehet silloin +tällöin sivukulkiessaan pistivät puhtaan trasselitukun taskuunsa. Hesse +mietti Eetu-veljen kohtaloa. Tämä oli sairas, hyvin sairas, ja aamulla +oli ollut korkea kuume. + +Samassa pisti Pitzénin pää ovesta sisään. + +Hesse, sinua haetaan. + +Hesse säikähti. Mitä... oliko värkmestari saanut vihiä heidän +kujeistaan ja nyt käsketti hänet, joukon vanhimman, luokseen? Sillä +viattomia eivät olleet hekään — kaukana siitä. + +Mutta — ei, siellä seisoi Anna-sisko itkettynein kasvoin ja oli +kutsumassa häntä kotiin. Siellä Eetu teki loppua. Isä oli jo haettu +pajasta, ja hän oli jo mennyt. + +Kalpeana ja hengästyksissään lähti Hesse juoksemaan Anna-sisko +kintereillään. Päivä oli kirkas, ja maali verstaan viereisestä ojasta +kohosi väkevänä kukkien lemu. Puna-apilat nyökyttelivät päätään +konepajan ja ratapihan välisellä kedolla, ja aurinko heloitti täydeltä +terältään. Tuntui kummalta juosta tuon kukkivan kedon yli kohtaamaan +kuolemaa, joka tuolla Laidan äärimmäisessä päässä, muutamassa +portinpielikamarissa valmistautui korjaamaan saalistaan. Hesseä +puistatti, ja itku nyki hätäisenä kurkussa. Eetu kuolemaisillaan... +se viisas, iloinen Eetu-veli, jota Hesse rakasti koko sielustaan. +Eivät olleet auttaneet suopursukylvytkään, joita äiti koko talven oli +hänelle antanut. Ja vielä aamulla hän oli hymyillyt ja käskenyt tuomaan +muutamia sorvinlastukappaleita. Ja nyt hän teki kuolemaa... + +Hän juoksi läähättäen portista sisään ja tempaisi eteisen oven auki. +Mutta porstuassa piti pysähtyä... tuntui niin juhlalliselta ja +peloittavalta samalla kertaa. + +Joku avasi keittiön oven, kehoittaen häntä tulemaan sisään. Se oli +Paulinin täti, jonka silmät olivat kyynelissä. + +Nyt se krönsiska pääsee häkistään, kuiskasi hän. Ja Hessen päässä +vilahti, että kumma, kun Paulinin täti puhui sellaista. Hänhän oli aina +rakastanut häkkilintuja. + +Isä istui kyökin pöydän päässä ja itki. Kyynelet olivat uurtaneet +vaaleita juovia hänen nokisiin kasvoihinsa. Isä parka! ajatteli Hesse, +ja hänen olisi tehnyt kovin mieli lohduttaa. Mutta — kamarin ovelle +päästyään hänen rohkeutensa petti. + +Siinä makasi Eetu pienessä vuoteessaan, kasvot kalpeina ja silmissään +kuoleman verho. Naapurin vaimoja seisoi sängyn vieressä. He antoivat +Hesselle tilaa. + +Tämä pillahti itkuun ja lankesi polvilleen vuoteen viereen. + +Eetu, Eetu! kuiskasi hän kyyneltensä lomasta ja tapaili veljen kättä — +ethän sinä kuole? + +Kuolevan katse kirkastui. Hänen sairas rintansa kohosi tuskallisesti ja +kuivat, kuumeen polttamat huulet eivät tahtoneet irtaantua toisistaan. + +Hesse, virkkoi hän hiljaa, — minä kuolen. Jeesus tulee minua noutamaan +aivan kohta. Taivaassa saan uudet jalat... + +Hesse itki pakahtuakseen, ja hänen vieressään nyyhkyttivät äiti ja +pikku Anna. Eetu ojensi kätensä sisarelleen. + +Anna... anna anteeksi, että olen nauranut, kun Hesse sinua vislautti. +Minun on niin paha olla. Ja katsoen veljeään kirkkain silmin hän +jatkoi: Hesse, älä koskaan vislauta Annaa. + +Hesse parkaisi tuskasta. Hän oli toisinaan kiusannut Anna-siskoaan +nykäisemällä tätä niskasaparosta. Se oli muka veturin »visseli». Pikku +sisko parkui hänen käsissään. Siten hän »vislautti» häntä. + +Nyt hän ihan vapisi ajatellessaan tätä pahaa tekoaan. Tuossa makasi +Eetu, joka pian kohtaisi Jeesuksen, ja hänen oli paha olla, vaikk'ei +ollut muuta kuin nauranut. Oi, oi, mahtaisiko Jumala hänelle koskaan +anteeksi antaa? + +Hän painoi pikkusiskoaan rintaansa vasten ja sopotti: Anna, Anna! + +Hänen kyynelensä valuivat tämän vaalealle tukalle. Anna nyyhkytti hänen +rinnoillaan, ja pienet kädet puristivat suonenvedontapaisesti Hesseä +kaulasta. + +Siinä he itkivät kaikki yhdessä, ja pienen sairaan voimat heikkenivät +joka hetki. Hän ei puhunut mitään, vaan lepäsi silmät ummessa. + +Sitten hän yht'äkkiä avasi ne ja kysyi: Missä isä on? + +Joku naapurivaimoista viittasi Karlssonia kamariin. + +Isä, kuiskasi Eetu, — minä kuolen nyt. Saanko kertoa Jeesukselle, ettei +isä enää mene tillikkaan? + +Karlsson läähätti tuskasta ja purskahti valtavaan itkuun. + +Voi, voi, Eetu! Anna isälle anteeksi! + +Annan, annan... ja sitten hän kääntyi äitinsä puoleen: Äiti, nostakaa +minua ylemmäs... + +Karlssonska täytti hänen pyyntönsä. Eetu katsahti äitiään silmiin +kirkkaasti, ihmeen kirkkaasti ja hymyili. Sitten tuo pieni, viisas pää +kallahti sivulle. + +Hän oli kuollut. + +Silloin purkautuivat kaikki sulut, ja pienen huoneen täytti itku +ja valitus. Kaikkein suurinta ääntä piti Matlinin Maija. Hän kulki +edestakaisin, puristeli rintojaan ja hoki: + +Voi, voi, Kaalsonni, kuulkaa, kuulkaa! Eikö ollutkin viisas? Sellaisia +syviä sanoja... Herra Jumala! Sehän oli kuin aikaihminen! + +Matlinin emäntä oli aloittanut virren. Hän istui keinutuolissa ja +veisasi, katse ankarasti suunnattuna keittiön oveen. + + Mit' on viimein kuolema? + Se kuin tuskat lopettaa, + viepi viimein vaivasta + iloitsemaan taivaassa. + +Tuli siihen Matlinin isäntäkin. Hän oli yltäpäätä höylänlastuissa, ja +hänen vaatteensa tuoksuivat tervalle. Hän puheli lyhyeen, änkyttävään +tapaansa: + +Se on — tuo-ta... onnellinen vainaja. Sitä on elämän Herra vastassa +iankaikkisuuven rannalla. Siellä on Eetu-pojalla lysti Herran Ie-suksen +kanssa. + +Ja hän muhoili tyytyväisen näköisenä, katseli aikansa itsekutakin ja +poistui yhtä huomaamattomasti, kuin oli tullutkin. + + +Kolmen päivän perästä Eetu haudattiin. Matlinin portinpieliasunnossa +oli hiljaista ja juhlallista. Pastori souteli keinutuolissa, ja +Paulinin täti passasi. Hänellä oli päässä uusi, musta myssy, ja hän +teki oikein hienon ja ylhäisen vaikutuksen. Äiti istui kyynelsilmin +kamarinloukossa, nuorin lapsi, Kuunari, polvellaan. Tämä oli vasta +kahden vuoden vanha eikä ymmärtänyt tilaisuuden merkitystä. Hän jutteli +vain Eetusta ja osoitteli pikku kätösillään ympäri huonetta, aivan kuin +ihmetellen, mihin veli oli hävinnyt. Isä keskusteli pastorin kanssa +nöyränä, alistuvaisena, melkein kuiskaamalla. Hän kurkoitti kaulaansa +omituisesti — aivan kuin miettien jotakin vaikeaa arvoitusta, ja +vasen käsi nykäisi tavantakaa pientä pukinparran nypykkää. Hän näytti +kovin itseensä vajonneelta eikä huomannut aina heti vastata pastorin +kysymyksiin. + +Sitten lähdettiin hautuumaalle, ja sinne laitapuolelle laskettiin Eetu. +Varusmestari Kurola veisasi haudalla. Hän oli isän kasarmiaikaisia +tuttavia. Pastori puhui Sarpatin lesken pojasta. Se oli kaunista. +Aurinko paistoi kirkkaasti ja linnut visertelivät hautuumaan puissa. +Tuore multa tuoksui somasti. Kaikki tuntui niin rauhalliselta. Surukaan +ei enää yhtä raskaasti painanut. + +Savuojan kummi virkkoi: + +Älä itke, Kaisa... oli hyvä, että poikaressu pääsi pois. Ei siitä olisi +tullut itsensä elättäjää. + +Mutta äiti itki vain, ja silloin pyrkivät Hessenkin kyynelet uudelleen +esiin. + + + + +VIII. + + +Partaset olivat muuttaneet Laidalta pois. He asuivat nyt pormestarin +talossa, Niittytullin puolessa. Talo oli myyty voimistelija +Westerholmille, joka samalla otti valokuvia. + +Partasen piha oli jonkun verran muuttunut uuden omistajan tultua. +Siellä seisoi nyt korkea varjostin, »särmi», johon oli maalattu kaunis, +kesäinen maisema. Sen eteen asetti Westerholm valokuvattavansa mitä +erilaisimpiin asentoihin, ja neljännestunnissa oli kuva valmis. + +He olivat levotonta väkeä, kulkuriluonteita, joiden oli vaikea +pysyä paikoillaan. Välistä he lähtivät pitkille matkoille, kulkien +markkinoilta toisille, sirkustemppuja tehden ja ottaen valokuvia. +Silloin hoiti taloa vain rouvan äiti — Westerholmin mummu, pirteä, +pikkuinen ihminen, jonka suu kävi kuin mylly. + +Hesse pistäysi siellä toisinaan. Mummu keitti kahvia ja jutteli. +Hessestä oli soma kuulla hänen puhettaan. Niin hän liukui asiasta +toiseen vaivattomasti, yhtään välittämättä siitä, kuunneltiinko häntä +vai ei. Pääasia vain, että oli joku huoneessa. Silloin hän hellitti +kielensä kannat, ja juttu juoksi kuin siima. + +Ne ovat taas lähteneet turneelle... Petti ja Kustu — Kokkolaan +reissasivat, Siellä on markkinat ensi viikolla... ja Kustulla on nyt +oma sirkus. Petti esittää trapetsitemppuja — se on taitava niissä. +Tuota — mitä minun pitikään sanoman eikä valehteleman — mitenkä se +Kaisa, äitisi, jaksaa? Muretta sitä on hälläkin, kun Kaalsonni juo ja +tillaa. Ottaa se Kustukin toisinaan ryypyn — mutta ei koskaan liikaa. +Se on taiteilijaelämä sellaista, että siinä täytyy... + +Eipä siihen Hesse osannut mitään sanoa. Tottahan oli, että hänen isänsä +pistäysi kapakassa harva se päivä. Sehän se oli heidän kodissaan +murheen aiheena. Mutta ei siitä olisi tarvinnut vierasten puhua. + +Eikä se niin paljon maistanut... sen verran vain, että tuli hyvälle +puhepäälle. Mutta äiti suri sitä salaa, vaikka koettikin näyttää +iloiselta isän läsnäollessa. + +Välistä hän järjesti asiat niin, että hankki viinaa kotiin ja kehoitti +isää kutsumaan tovereitaan heille. Se oli sittenkin parempi kuin tuo +iänikuinen kapakoissa koluaminen. Isä ilostui ja pani toimeen kekkerit. + +Lauantai-iltana tavallisesti ne sitten saapuivat — päällelyöjä +Heikkilä, sorvari Laksi ja varastorenki Vooke. He olivat vanhoja +sotilaita muut paitsi Heikkilä. Matlinin pienessä portinpielikamarissa +kohosi tunnelma pian kattoon. + +Isä lausuili _Vänrikki Stoolia_ ja kertoili koulumuistojaan. Hän +oli käynyt ala-alkeiskoulun ja muisti vielä maantiedettäkin: Sierra +Nevada, Sierra Estrella, Sierra Guadarrama. — Ja sitten on sellainen +paikka kuin Estremadura! — Ja sitä lausuessaan isä taivutti päätään +hiukan etuviistoon, katseli läsnäolijoita kulmainsa alta iloinen välke +silmänurkassa ja nauraa hihitti. + +Hesse istuskeli keittiössä lukien läksyjään, mutta hänellä oli hyvä +näköala kamariin, missä toverukset pöydän ympärillä maistelivat. He +ottivat vain tuollaisia pieniä napauksia — niinkuin isä niitä nimitti, +mutta siitä huolimatta ne illan pitkään vaikuttivat. + +Isä tuli uskonnolliselle päälle. Hän selitti laajasti raamattua, +vedoten Nooakkiin, joka rakensi viinitarhan. — Minkävuoksi se oli +raamatussa mainittu? Senkövuoksi, ettei viinaa pitänyt viljellä? + +Huihai — ei sinnepäinkään, vaan ihan päinvastoin! + +Tosin Nooakki-äijä otti hiukan liikaa — se ei ollut oikein paikallaan. +Mutta kohtuuvella, kohtuuvella nautittuna viina pitensi ikää, sanokoot +raittiusintoilijat mitä hyvänsä. Kyllähän ne muutamat uskonsuunnat +kiivailivat raittiuven puolesta ja hyvähän se oli. Sanoihan +raamattukin, ettei juomarin pitänyt perimän taivaanvaltakuntaa. +Mutta — oltiinko sitä nyt vielä juoppoja, jos hiukan maistettiin... +lauantai-iltana, työn päätyttyä? Minäkin oon taas rauvottanu kymmenet +matkatavarakärryt. Vooke tietää sanoa, minkälaisia ne ovat — ei niistä +puslingit putoile! + +Ja sen päälle otettiin taas ryypyt. + +Joo... työtähän sitä tehtiin — kruunua palveltiin. Mutta oli +palveltu ennenkin — oli! Vooke, entinen rakuuna, ja Laksi kolmannen +kutsunnan mies samalta kasarmilta kuin isäkin, rupesivat kertomaan +sotilasmuistojaan. Oli sitä seisottu smirnaassa ukko Ramsayn edessä +ja tanssitettu hänen tyttäriään. Laksi oli ollut iloinen vekkuli. Hän +kertoi joka kerta, kuinka sotaväen päällikkö kerran oli komentanut: +Pojat, tanssittaka te minunkin tyttäret! Sitä ei ollut tarvinnut +kahdesti sanoa. Laksi oli siepannut kenraalin tyttären kainaloonsa ja +viilettänyt tämän kanssa ympäri, niin että arttelisali oli pyörinyt +silmissä. Mutta olipa hän saanut palkankin. Tanssin tauottua oli +Ramsay-ukko itse lyönyt kaksi markkaa hänen kouraansa ja kiittänyt +erikoisesti. Ja Laksi rupesi laulamaan: + + Soomalainen sotamees + on paremba kuin härra, + kun hen on kelpanut + keisarille kärran. + Sumffaritira'la, + niimpe taisi olla, + sumffariti ritirati frallaalalei! + +Hän oli huono suomalainen. + +Mutta sitten otti päällelyöjä Heikkilä viulunsa ja rupesi soittamaan. +Ja taas teki Hesse sen havainnon, että hän muuttui kuin toiseksi +ihmiseksi. Unohtaen kokonaan ympäristönsä hän vaipui muihin +maailmoihin. Hän soitteli kansanlauluja, pieniä tanssikappaleita — +tavallisesti polkkaa — mutta päästipä joskus marssinkin ilmoille. +Silloin nuo vanhat sotauroot jäykistyivät, muuttuivat juhlallisiksi +kuin professorit... kunnes yht'äkkiä: isä kavahti tuoliltaan, sieppasi +nurkasta hiilihangon ja lausuen: ast, vaa ast, vaa... krugom... mars! — +teki muutaman kierroksen huoneessa, toisten seuratessa häntä totisina, +juhlallisina — kuin olisivat marssineet itse keisarin ohi — kunnes +pysähtyivät ja kääntyivät rintamaan päällelyöjään päin. Ja — yht'äkkiä, +isän komentaessa: karaa-ul! — he veivät oletetun kiväärin eteen (isä +hiilihangon) ja seisoivat kunniaa tehden Heikkilän Iikan edessä, joka +lakkasi soittamasta ja katseli hämmästyneenä työtovereitaan, kuin +aprikoiden, että mitä ihmeen paraatia tässä nyt pidettiin. Nuo kolme +sota-urosta purskahtivat nauramaan ja palasivat paikoilleen. + +Kymmenen korvissa toimitti äiti vieraat lähtemään ja laittoi isän +maata. Mutta tämä ei tahtonut siihen taipua, sillä nyt hän vasta oli +päässyt juttupäälle. — Kun ajoit vieraat pois... Enhän minä ajanut... +minä vain sievästi toimitin. — Aivan oikein, aivan oikein — nyt oli +nukkumaanmenoaika... ja aamulla mentäisiin kirkkoon. Kukas siellä +huomenna saarnasikaan? + +Ja sängyssä loikoen, piippua poltellen isä vielä haasteli: Niin — +se tohtori Martti Lutheerus oli viisas mies. Se kirjoittaa: 'Vaikka +minä viikon päivät makaisin Reinin viinistä juopuneena, niin mulla +on suurempi mahtollisuus kääntymiseen kuin vanahalla variseuksella, +joka on kymmeniä vuosia Jumalaa palavellut...'. Ja isän ääni värähteli +liikutuksesta. + +Hänen sydäntään kaiveli jo katumus — oli maistettu hiukan liikaa. +Mutta kun se nyt kerran sattui, että vanhat sotatoverit... mitä, +menikö se koko kannu? Hän kurkisti kamariin, missä äiti korjasi +pöydältä juomatavaroita pois. — Ei oo kuin pisara pohjalla. — No... se +säästetään, säästetään — päivä se on huomennakin —. + +Ja sitten rupesi kuulumaan voimakas kuorsaus, ja piippu kolahti +lattialle. + +Sellaista se oli, mutta sitä ei sattunut usein. Tavallisesti isä +pistäysi kaupungilla ja oli sieltä palatessaan pikku hiprakassa. +Silloin hän kyseli Hesseltä kouluasioita ja oli yleensä huvitettu +kaikesta, mikä kodin piiriin kuului. Äidille hän puheli ystävällisesti. +Mutta — joskus hän saattoi juonitella kaikesta — ennenkaikkea ruoasta. +Sitä ei äiti enää kestänyt, vaan puhkesi itkuun. + +Isä tuli levottomaksi. Hän huomasi käyttäytyneensä sopimattomasti ja +pyyteli äidiltä anteeksi: Muistatko, Kaisa, kun me olimme kihloissa... +sinä palvelit seppä Oxelstenilla ja minä Rönnellä... meillä oli +hauskaa! — Niin... mutta silloin sinä vielä olit raitis. — Niin... +mutta kun se nyt kuuluu kunnon sepälle ottaa silloin tällöin pikkuinen +nokkastokkari — hi-hi-hi! Annahan nyt anteeksi... ping! Noin se +Leerpäkki-vainaa ennen rippikoulussa otti ääntä. Ja isä sipaisi äitiä +nenän päähän ja nauroi. Siihen oli äidinkin pakko yhtyä... + +Mutta nyt olivat Partaset muuttaneet pois, ja se oli Hessestä ikävää. +Nämä uudet asukkaat antoivat talolle uuden leiman. Siihen oli tullut +jotakin levotonta, entinen rauhallisuus oli tipotiessään. Leivinuuni +oli samassa paikassa kuin ennenkin, mutta ei hyräillyt enää sen edessä +Partasen kummitäti. Nyt siinä touhusi Westerholmin mummu ja hän paasasi +Petistä ja Kustusta ja heidän sirkusmatkoistaan. + +Se on sellainen omaperäinen... paljon maailmaa nähnyt. Pojalleenkin +antoi ulkomaalaisen nimen... + +Niin — siinä taaperteli mummun hameen Kepeissä nelivuotias, +ruskeasilmäinen poika. Sen nimi oli Saales, ja se kirjoitettiin c:llä. +Sitä ei Hesse oikein käsittänyt. Mutta se kuului olevan engelskan +kieltä ja vastaavan suomalaista Kallea. + +Niin selitti mummu. Hän oli hyvin tyytyväinen vävyynsä ja yleensä +kaikkeen, mitä tämä teki. Hesseä tuo kehuskelu toisinaan tympäisi, +mutta toisinaan hän näki sen paremmassa valossa. Westerholmin mummu +piti sitkeästi omiensa puolta, vartioksi heitä kuin vanha paimenkoira. +Hänessä ilmeni uskollisuus mitä kauneimmassa muodossa, eikä hän koskaan +nurissut työn paljoutta. Päinvastoin hän tuntui iloitsevan siitä, että +sai puuhata ja ahertaa. Ja se ei voinut olla liikuttamatta Hessen +herkkää sydäntä. + +Sunnuntaisin hän tavallisesti lähti Partaselle. Se oli juhlamatka, +sillä silloin hän sai kulkea keskikaupungin halki, pitkin äänettömiä +katuja. Oli ihmeellistä, kuinka sunnuntai muutti koko kaupungin muodon! +Kaikkialla hiljaista, tavattoman hiljaista — kadut melkein autiot. Ei +kuulunut rattaiden räminää eikä kuorma-ajurien huutoa. Torikatukin, +jossa arkina kävi sellainen kolina, kun maalaiset ajoivat kuormiaan, +oli sunnuntaina kuin kuollut. Aurinko valaisi porvaristalojen pitkiä +ikkunarivejä, joissa kaikissa oli verhot alhaalla. Asukkaat olivat +huviloissaan, Leppäsaaressa tai ulkosatamassa. Rantalaiturikin, jota +näkyi kappale kadun suusta, paistatteli päivää kuin nukkuen. Siellä ei +liikkunut ketään. + +Hesse asteli äänettömiä katuja, ja hänen kenkäinsä kopina kajahteli +mukavasti talojen seinistä. Siinä oli Siekkisen puoti ja sitä +nurkitusten Hooveen rautakauppa. Sahanteriä, puukkoja, kirveitä ja +kaikenlaista rautatavaraa oli ikkunoissa. Mutta myymälän pitkän +tiskin takana ei näkynyt ketään. Auringon valo vain kimalteli +messinkiesineissä ja sai sivukadun puoleisella seinällä riippuvien +kahvipannujen ja kattiloiden pohjat kirkkaasti välkkymään. Näytti +siltä, kuin olisi jokin näkymätön olento valaissut niitä tiskin takaa. + +Hesse jatkoi kulkuaan ja katseli talojen ikkunoihin: kaikki autioita +— ei ihmisolentoa missään. Katupeilitkin torkkuivat sunnuntailevossa. +Niistä ei pilkistellyt kasvojen puolikkaita niinkuin arkisin. Jokin +kukkaruukku vain kuvasteli itseään niiden vihertävälle vivahtavassa +pinnassa. Jostakin kuului pianon soittoa. Hessestä tuntui, että sitä +soitti joku olematon... joku, joka ei itse ollut täällä — kuin olisi +tämä suuri, raukaiseva hiljaisuus sivellyt soittokoneen koskettimia +siten paremmin varmistuakseen, että se itse oli olemassa. Tuuli +tanssitti pölypilveä kadun kulmassa. Sieltä odotti ajavan esiin jonkun +»prosessin», hautajaissaaton, mutta ei — ei ilmestynyt ketään autiolle +kadulle. Ja seuraavassa hetkessä oli tuulen puuskakin hävinnyt yhtä +jäljettömästi kuin koko arkinen elämä ja humu. + +Yhtä hiljaista oli pormestarin nurkassakin, niin — ehkä vielä +hiljaisempaa. Suuret koivut ja haavat vain suhisivat puutarhassa, jonka +pitkä, umpinainen lankkuaita erotti kadusta. Haapojen lehdet värisivät +kuin viluissaan. Hesse ajatteli: Vainajain henget kuiskuttelevat +keskenään. Sillä samanlainen havina kävi hautuumaallakin. + +Vapisutti hiukan, kun piti astua portista sisään, oli kuin olisi +astunut kuolleeseen taloon. Ja kuollut se olikin — ainakin +kaksikerroksisen päärakennuksen puoli. Aurinko paistoi mukulakiviselle +pihalle, jossa siellä täällä ruohon nokka pisti esiin kivien välistä. +Mutta auringon valo houkutteli: Astu vain rohkeasti... elämää täällä on. + +Ja olihan siellä. Pirttirakennuksen ovi oli auki, ja Partasen kummi +istui paitahihasillaan portailla sanomalehteä lukien. Kummisetä kohotti +päätään, katsahti silmälasiensa yli ja virkkoi: Kas... Hessehän se on! +Minä jo tässä äitille vaitelin, että mikäs nyt, kun ei Hesseä kuulu. Ja +siinä samassa sinä tulitkin. + +Tavallisesti hän viipyi siellä koko päivän. He leikkivät puistossa, +jossa kasvoi valtavia pensaita. Se oli jäänyt hoitamatta. Korkeaa +lankkuaitaa reunusti nokkosten villi, sakea ryhmä. Puoleksi ränsistynyt +huvihuone värjötti viinimarjapensasten katveessa, hiukan kallellaan, +mutta sen värilliset ikkunat olivat vielä eheät. Siellä oli mukava +istuskella ja katsella toistensa erivärisiä kasvoja. + +Mari istui sinistä ruutua vastapäätä, ja kun hän jutteli Stelanderin +Aarnesta, piirilääkärin pojasta, joka asui päärakennuksessa, näytti +Hessestä, kuin olisi hän muuttunut yhä sinisemmäksi sitä mukaa kuin +kertomus jatkui. Se koski niin tytön sydämeen, että kaikki veri +pakeni kasvoilta ja jäljelle jäi vain sinervä kalvakkuus. Hildakin +oli kotona, kesälomalla. Hän kävi seminaaria Matlinin Maijan kanssa. +Herttaisena kuten aina hän kertoi Hesselle töistään. Ojentaen pojalle +muistikirjansa hän pyysi tätä kirjoittamaan siihen jotakin. Hesse +joutui hämilleen eikä tiennyt, mitä olisi kirjoittanut. Mutta sitten +hän muisti värssyn myrtinoksasta ja kirjoitti sen. Hilda luki säkeistön +ja punastui; Kuolemalleko sinä minut toivotat? Kuinka niin —? Hesse +tuli aivan noloksi. — No kun sinä puhut minun haudastani. + +Nyt punastui Hesse vuorostaan eikä osannut sanoa mitään. Hänestä oli +tämä sunnuntaipäivä ollut yhtä hautajaistunnelmaa — mutta kesäistä ja +valoisaa — samanlaista kuin toisinaan kirkkomaalla, kun pappi siunasi +haudan auringon ihanasti heloittaessa ja lintujen liverrellessä. +Sellaisen toimituksen jälkeen hän oli rientänyt kotiin rinta riemua +täynnä. Se oli vain lisääntynyt kirkkomaalla — noiden surupukuisten, +hyvältä tuoksuvien ihmisten seurassa. Samanlaisen tunnelman vallassa +hän oli tännekin vaeltanut, ja siinä oli selitys tuohon omituiseen +värssyyn. + +Mutta elämä alkoi taas, kun ruvettiin leikkimään. He juoksivat ympäri +puistoa, olivat piilosilla, konkalla ja väkisillä. Hesse riehaantui. +Hänen mielessään soi Marin kertomus Stelanderin Aarnesta. Ilmeisesti +tyttö oli rakastunut. Hän kuvitteli olevansa rosvo, joka ryöstää pojan +ja toimittaa sen tytölle. Hiipien pitkin pensaikkoa hän väijyi puiden +juurella — hän oli hakemassa piiloon menneitä —, ja kun hän huomasi +jossakin hameen helman heilahtavan, hän ryntäsi sinne, karkasi käsiksi +kiinnijoutuneeseen, huusi ja kirkui kuin intiaani. Hän tunsi Hildan +pehmeiden rintojen likistyvän ja hän huohotti silmät villiä riemua +täynnä. Tyttö tuijotti häneen säikähtyneenä, punastui ja kasvojaan +vääntäen irroittautui hänen puserruksestaan. + +Hesse... sinähän olet ihan hurja! Hyi, häpeä! Kuinka sinä tuolla +tavalla? + +Minä olin rosvo ja ryöstin Aarnen Marille. + +Tyttö ei voinut häntä käsittää. + +Enhän minä ole Aarne... sinäpä vasta omituinen... + +Hesse nolostui. Hän ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin omituiseksi. +Sehän merkitsi samaa kuin hullu. + +Siirryttiin sisään. Siellä oli päivällinen valmis. Hesse istutettiin +pöytään muiden mukana. Hän sai ruveta tekemään selkoa suunnitelmistaan. +Sinä kuulut menevän lyseoon? tiedusteli kummisetä. + +Niin oli suunniteltu. Hän oli nyt kansakoulun viimeisellä luokalla. + +Sitten sinä joudut samaan kouluun kuin Aarnekin. + +Hesse vilkaisi Hildaan ja punastui. Hän muisti äskeisen kohtauksen. + +Kyllä se on hauska, kun sillä Hessellä on niin hyvä pää, sanoi +kummitäti. + +Hesse tuli itserakkaaksi ja huudahti: Niin... minä luenkin +professoriksi! + +Partasen kummisetä nauroi: Kunhan nyt ensin pääset tutentiksi! Sitten +katsotaan, mikä sinusta tulee. Hesse huomasi sanoneensa tyhmyyden. +Niin... siihen oli aikaa, vaikka pääsisikin vuosi ja luokka. + +Miksei sinusta voisi tulla pappia? + +Ei hän papiksi... papiksihan eivät ruvenneet muut kuin tyhmät — ne, +jotka eivät muuksi kelvanneet. + +Kummitäti kiivastui: Kuka sulle on sellaista opettanut? Pyörkluntin +pastorikin sellainen lahjakas mies... + +Niin... pastori Björklund — hän oli kastanut heidän Annan. + +Sellaista se oli. Hesse kulki Partasella jok'ikinen viikko — välistä +kaksikin kertaa. Hän söi ja joi ja oli kuin kotonaan. Välistä hän jäi +yöksikin. Oli erikoinen nautinto nukkua vieraassa paikassa — tuntui, +kuin olisi ollut matkalla. Vanha skailettikello tikitti seinällä. Sen +vieressä riippui Vapahtajan kuva. Piikkiseppele päässä ja hartioilla +punainen vaippa hän katseli surullisena ylöspäin. Tuo ahdas kamari, +jonka matala »plankkaus» erotti tuvasta, oli kuin pienoinen kajuutta. +He juttelivat myöhään, ja tytöt kertoivat hänelle kaikenmoista. +Kesken kaiken hyppäsi Mari paitasillaan ylös vuoteesta ja haki esille +paperinukkensa. Ne olivat Hildan piirustamia. Hesse tarkasteli niitä +ja korjaili paikotellen: Tuolla täytyy olla isommat tissit. — Tytöt +kirkaisivat: Hyi... mitä se Hesse taas! Jopa sinusta on tullut hävytön! +Hesse säikähti niin, että valahti kalpeaksi: Älkää, älkää... isä ja +äiti heräävät! Hän ei itsekään ymmärtänyt, miten tuollainen oli hänen +mieleensä johtunut. Hän taisi jo olla liian iso Partasten yövieraaksi... + +Hän makasi pukkisängyssä ja katseli Vapahtajan kuvaa. Ja nyt hänestä +näytti, kuin se olisi kääntänyt katseensa häneen ja nuhdellut. +Sen otsalla kimalteleva veripisara kasvoi... laajeni koko otsan +peittäväksi. Se tippui silmille, niin että sen täytyi ruveta +räpyttämään. Vai johtuiko se siitä, että hänen omat silmänsä olivat +kyyneliä täynnä? Tyttöjen sängystä kuului tirskumista, ja Hesse tuli +tarkkaavaiseksi. Mitähän ne sipittivät —? Puhuivat tietysti siitä +äskeisestä. Olipa hyvä, ettei Hilda ollut enää kotona. Hän oli jo +lähtenyt seminaariin. Vahva puna levisi Hessen kasvoille ja kaulalle. +Hildalla oli sellainen ihmeellinen vaikutusvalta häneen. Se oli kuin +pyhimys. Kun se katsoi suurilla, kosteilla silmillään, niin hänen tuli +niin kumma olo. Olisi tehnyt mieli suudella ja samalla panna kädet +ristiin... + +Hesse risti kätensä ja rupesi lukemaan iltarukoustaan. Mutta ajatukset +eivät tahtoneet pysyä koossa. Tyttöjen sängystä kuului edelleenkin +sipinää ja lyhyitä naurunpurskahduksia. Priita tokaisi: Oletko siinä! +— Mutta nyt käänteli joku itseään seinän takana ja kummisetä äyskäisi: +Pojat, siivolla nyt ja pää pehkuun! + +Olipa hyvä, ettei se ollut äsken herännyt. Siitä olisi tainnut syntyä +eri elämä. + +Niin saapui syksy, ja Hessen oli lähdettävä kouluun. Hän oli +yhdentoista vuoden vanha. Kansakoulun käytyään hän yrittäisi lyseoon. +Hän olisi voinut jo nytkin mennä, mutta isä oli arvellut, että parasta +oli ensin käydä kansakoulu läpi. Ja niin kai olikin, koskapa ikäkään ei +asettanut esteitä. + + + + +IX. + + +Kansakoulun viimeinen luokka kului ilman suurempia vaihteluja. Hesse +oli hyväpäinen, eikä koulutyö tuottanut vaikeuksia. Häneltä jäi siis +aikaa runsaasti ja sen hän käytti romaanien lukuun. + +Hänestä oli tullut oikea romaanihullu. Naapuritalossa asuvan jarrumies +Sundkvistin pojan kanssa he ahmivat _Aarniometsän tyttäret, Rosvojoukon +Berliinissä, Punaisen lyhdyn_ ja _Vankikopin N:o 7_. Oli n.s. +kelloromaanien kuuluisa aika, jolloin yksi ja toinen Laidankin eläjistä +uskalsi ryhtyä sellaiseen yritykseen kuin seinäkellon tilaukseen +kuukausimaksusta. Ja kaupantekiöisiksi tulvi kirjallisuutta, joka sai +kaikki Laidan pojat suuremmassa tai pienemmässä määrin viettämään +oikeaa intiaanielämää. + +He kuvittelivat olevansa romaanien sankareita ja käyttivät sen mukaista +kieltä. Pombolos, takaa-ajettu rosvo, piileskeli jonkin Meksikon +pikkukaupungin syrjäkorttelissa. Häntä etsittiin, mutta ystävät +suojelivat häntä. Hän ei vahingossakaan joutunut kiinni, Hesse viiletti +pitkin katua iso poikajoukko kintereillään. Pombolos! Pombolos!... +ottakaa kiinni! Mutta »Pombolos» vältti takaa-ajajansa, kiersi ristin +ympäri ja pujahti kotiin. + +Nimistä ei paljon välitetty. Ne olivat vaikeita lausua, ja ne +vääntyivät Laidan poikien suussa usein aivan muodottomiksi. Niin syntyi +Pomboloskin — noin vain ilman aikojaan. Sitä ei löytynyt yhdessäkään +luetuista kirjoista, mutta kun joku sen keksi, se hyväksyttiin heti +ja sovitettiin johonkin noiden seikkailuromaanien tapauksista. +Mielikuvitus sai suunnattomat siivet. Jokainen Laidan poikanulikka oli +vähintäänkin »don». Ei tyydytty vain siihen, mitä kirjat kertoivat, +vaan sepitettiin lisää. Ja niin elettiin tuossa ahtaista pihoista +ja pimeistä »pränsolista» rikkaassa kaupunginosassa jonkinlaista +ihanaa romantiikan aikaa, jolloin jokainen rautatien tai Karstenin +nahkatehtaan työmies oli Pablo tai Sancho, ja pienet kansakoulutytöt +Mercedeksiä ja Mirandoja. + +Sundkvistin Sulo sai ensimmäiseksi lukea kerta viikossa ilmestyvän +romaanivihkosen ja luettuaan hän juoksutti sen heti Hesselle. Silmät +kiiluen villiä raivoa hän päästi oikean apachi-huudon porstuassa, +niin että Hessen äiti toisinaan pahanpäiväisesti säikähti keittiössä +askarrellessaan. Hesse heitti lusikkansa ja syöksyi Suloa vastaan. +Toverukset vaihtoivat merkitseviä katseita. + +Oliko jännittävä? + +Oli! Silmät napilla minä hotkaisin sen enkä joutanut kunnolla +syömäänkään! (Sen näkikin, sillä Sulolla oli vieläkin ruoanjätteitä +suupielissä.) + +Ja samassa hän jo viiletti yli pihan, hyppeli aitojen yli kuin +todellinen intiaani. _Aarniometsän tyttäret_ olivat valaneet hänet +täyteen rajua voimaa, joka ei tuntenut minkäänlaisia esteitä tiellään. + +Hesse syventyi luettavaansa ja eli kirjan sankareiden kanssa näiden +kaikki ilot ja surut. Hän sääli intiaaninuorukaista, joka joen yli +uidessaan sai kuulan päähänsä, niin että »nuori apachi vaipui Vellamon +syliin ja hetken kuluttua kohosi veden pinnalle punainen läikkä +osoittamaan paikkaa, missä hän oli hautansa löytänyt» — tai ihaili +jotakin toista voimamiestä, joka sukeltaen haikalan vatsan alle +yhdellä tempauksella viilsi pedon mahan halki. Sellaisia sankareita ei +esiintynyt nykyajassa, ja Hessen päätä ihan poltteli. Hän ei kuullut +äidin sanoja, ei verstaan iltapuhallusta, ei huomannut, että isä +kolisteli puukenkineen sisään ja istahti syömään keittiön pöydän ääreen. + +Ja kuinka ne osasivat rakastaa noissa ihmeellisissä romaaneissa! Ne +kuolivat rakkaudesta, ja viimeinen sana, jonka niiden kalpeat huulet +kuiskasivat, oli lemmityn suloinen nimi. Hesse koetti kuvitella +jotakin Laidan tytöistä noiden ihanien donnien kaltaiseksi, mutta ei +löytänyt yhtään. Päkkilän Alina, joka ehkä parhaiten olisi sellaiseksi +soveltunut, oli pystynokkainen ja pyyhkäisi tavallisesti kämmenseljällä +nenänsä alustaa. Oh, sellaisia donnia, joiden suonissa ei virrannut +tippaakaan sinistä verta! Ei — nuo suloiset olennot täytyi vain +säilyttää mielikuvituksessaan ja palvoa niitä siellä. + +Mutta — Helmisen Kalle oli löytänyt sydämensä valitun — poliisi +Hännisen Jolandan, joka tosin oli Kallea monta vuotta vanhempi. Hänestä +tuo kaksitoistavuotias näki unta, kuiskutteli salaisuutensa Hessen +korvaan, riutui ja huokaili — aivan kuin joku don Gonsalvo. Oli ihanaa +olla yhdessä... istuskella Helmisen pihalla suuressa sahajauhokasassa +ja muistella Jolandaa. Hesse tunsi hänet hyvin, sillä tämä kulki joka +aamu kello kahdeksalta Laitakatua postiin, missä toimi harjoittelijana. +Oli totta, että hän oli kaunis, käynti joustava ja pään asento +kuninkaallinen. Hesseä harmitti, ettei ollut tyttöä keksinyt. Hänet +olisi hyvin voinut sovittaa johonkin romaaniin ja huokailla hänen +uskottomuutensa tähden. Sillä uskoton Jolanda oli; ei välittänyt +Kallesta kynnenmustuaisen vertaa, vaan kurttiseerasi muutaman +postiherran kanssa. Ja millaisen miehen sitten! Sehän oli kankea kuin +puuhevonen — nenäkin käyrä kuin postitorvi... ja tyhmä, Herra varjele — +tyhmä kuin saapas! Ei hänestä olisi ollut lankeamaan palvomansa naisen +jalkojen juureen ja käsi sydämellä lausumaan: 'Tonna Estrella! Ihailen +teitän kaarevia kulmianne, jotka tuovat mieleeni nousevan kuun, ja +teitän solakanhentoja pikku kätösiänne! Sallikaa minun suutella niitä!' + +Mutta yhtäkaikki — Hännisen Jolanda seurusteli puuhevosensa kanssa +ja mennä pamahutti naimisiin. Se oli ankara isku Kallelle. Hessen +piti rientää Helmiselle vahvistamaan ystäväänsä tämän murheessa. +Kallekin oli lukenut uutisen lehdestä, ja Hesse oli ollut morsianta +katsomassa. Siitä hän ei kuitenkaan hennonut Kallelle hiiskua mitään, +vaan teki parhaansa valaakseen rohkeutta nuoren rakastajan surusta +synkkään sydämeen. Hän huudahti: Sitä pitäs nakata kiharalla päähän! +Kalle kauhistui: Jolandaako Hesse tarkoitti? — Ei, vaan sen miestä — +sitä romuluista postiherraa. — Jaa — se nyt ehkä menettelisi, mutta +Jolanda, jumalainen Jolanda — hänen päästään ei saisi hiuskarvaakaan +taivuttaa...! + +No niin — kauan ei Kallen tarvinnut surra. Hänellä oli heikko rinta, +ja hän kuoli vuosi sen jälkeen, kuin Hännisen Jolanda oli mennyt +puuhevoselle. Hessen järki sanoi, ettei se johtunut rakkaudesta, sillä +tuollaiset asiat sentään koko nopeasti unhottuivat. Kallekin oli jo +ehtinyt kiintyä toiseen. Mutta somaa oli kuvitella, että Kalle oli +rakkauden uhri — samanlainen kuin niissä monissa kirjoissa, joita hän +ahmien luki. + +Mutta isä puuttui asiaan ja kielsi Hesseltä kaikki kelloromaanit. Meni +sekaisin koko poika, ja läksyt — miten kävi läksyjen? + +Oh, niistä Hesse kyllä huolen piti, mutta romaaneista hän ei voinut +luopua. Hän luki salaa, nousi ylös yöllä, sytytti kynttilän ja seurasi +sen ääressä kirjan ihmeellistä kertomusta. Mutta isä heräsi ja rupesi +torumaan: Tulipalon se vielä laittaa, kun kaiket yöt tuuskaa! + +Kun ei siis kiellosta ollut apua, kehoitti isä häntä lainaamaan kirjoja +rautatieläisten kirjastosta. Siellä ei ainakaan ollut roskaa — vain +hyviä kirjoja. No mitkä ne sitten olivat n.s. hyviä kirjoja? kysyi +Hesse. + +No _Välskärit, Pietolan tytöt, Seitsemän veljestä_ j.n.e. + +Hesse päätti seurata kehoitusta, meni verstaan konttoriin ja +tiedusteli, montako nidettä heidän kirjastonsa sisälsi. + +Tumma tuntikirjuri katseli häntä kummissaan: Mitä hän sellaisella +tiedolla teki? + +No, hän laittaisi oman luettelonsa — vain numerot, ykkösestä viimeiseen +saakka, ja huutaisi sattumalta, mikä numero kulloinkin silmään osui. +Sillä isähän oli sanonut, että rautatieläisten kirjastossa oli vain +hyviä kirjoja. + +Vai sillä lailla. + +Hän sai tietää kirjojen lukumäärän. Niitä oli hiukan neljättäsataa +kappaletta. Hän huusi ensimmäiset kaksi ja pujahti ulos. Eteisessä hän +vilkaisi niihin. Toinen ainakin näytti lupaavalta — _Rakkaus suurin +kaikista._ Hesse riensi kotiin ja syventyi lukemaan. Mutta pian hän +heitti kirjan nurkkaan. Siinä puhuttiin vain Jumalan rakkaudesta eikä +se ollut yhtään jännittävää. + +Hän huomasi siis, että piti käyttää luetteloa. Hän sai sellaisen, ja +nyt ei valinta enää jäänyt sattuman varaan. Konttorin oven suussa +istuen hän selaili luetteloa. — Ton Kuijote tela Mankka? Tuntikirjuri +hymyili. Ei ollut kotona. — Kenevieve? Ei ollut kotona. (Olikohan se +sama kuin Kenoveeva? Tuskin, koska kirjoitettiin noin mutkikkaasti.) +Lammermoorin morsian? Löytyi. Tuntikirjuri selaili sitä valkeilla, +Hienoilla sormillaan ja laski sen sitten pöydän reunalle. — Ylhäiset ja +alhaiset? Löytyi. Hyvä — hänellä oli täysi määrä, ja onnellisena hän +juoksi kotiinsa. + +Ja nyt alkoivat uudet, ihmeelliset nautinnot. Näissäkin kirjoissa +kerrottiin rakkaudesta, mutta se oli toisenlaista kuin _Aarniometsän +tytärten_ tulinen lempi. Tämä teki sydämen melkein sairaaksi. Sankarit +eivät haastelleet juhlallisia sanoja eivätkä langenneet polvilleen. +Ne istuivat autioissa, kylmissä linnoissaan — kuten nuori Ravenswood, +ja haaveilivat siellä, kuutamon paistaessa puutarhalammen pintaan ja +hämähäkkien kutoessa verkkojaan linnan synkkiin komeroihin. Mutta +sekin oli jännittävää — varsinkin kun ne eivät saaneet toisiaan, +niinkuin esim. nuori Ravenswood ja Lucy Ashton — tai saivat pitkien +vaivojen jälkeen kuten Johannes ja Maria. Mutta ensiksimainittujen +kohtalo oli melkein mielenkiintoisempi. Saattoi kuvitella olevansa +nuori Ravenswood, joka ratsasti hietikkorantaa ja hukkui Ahdin virtaan. +Sellainen elämäntarina oli Hessen mielestä suurenmoinen. Siinä piti +mies vain yhdestä kiinni eikä välittänyt muista. Ja hän päätti, että +kun hän kerran kohtaisi Lucy Ashtoninsa, hän olisi tälle uskollinen +kuolemaansa asti — olkoonpa, että hänenkin täytyisi viettää elämänsä +yksin kuten nuoren Ravenswoodin. + +Mutta — romaanisankarien kanssa seurustelua Hesse harjoitti vain +talvella — etupäässä talvella, eikä silloinkaan sentään joka päivä. +Mitenkäpä hän olisi jaksanutkaan. Kasvu-iässä olevan pojan terve vaisto +ohjasi hänet usein ulos, suksille tai kelkkamäkeen, mutta sinnekin +seurasivat kirjojen henkilöt häntä. + +Hän laski mäkeä kaupungin laitaan rakennetusta mäestä tai viiletti +ratavallin luiskaa alas aallopin korvalta. Kumpikin oli jännittävää, +vaikka viimeksimainittuun urheiluun yhtyikin aina pelko vaarasta, mikä +uhkasi Källi-Aapelin taholta. + +Mutta kommelluksia sattui mäessäkin ja vielä sangen surullisia. +Eräänä iltana, kun hän lasketti Päkkilän Aliinaa, hän tunsi tarvetta +pistäytyä erääseen tiettyyn paikkaan, mutta ei malttanutkaan, vaan +uskoi kestävänsä vielä yhden mäen. Sitten hän lähtisi niinkuin nuori +Ravenswood ja jättäisi Lucy Ashtonin rauhaan. Mutta miten ollakaan — +juuri kun hän ohjasi mäkeä alas vauhdin ollessa huimimmillaan, hän +ei jaksanutkaan pidättää, vaan antoi perään. Seuraus oli vähemmän +runollinen. Hänen piti heti radan päähän päästyään lähteä paarustamaan +kotiin, ja sanomattakin oli selvä, että Päkkilän Aliina hiukan +ihmetteli moista äkkinäistä poislähtöä. + +Mikä sinulle tuli? Loukkasitko? + +En — minun pitää vain mennä... + +Olisi laskettu vielä muutama kerta. + +En minä nyt... minun täytyy mennä kotiin. + +Ja siihen oli Lucy Ashton jäänyt seisomaan radan päähän, nykerönenineen +ja harmaat silmät ihmetyksestä renkaina, nuoren Ravenswoodin haaralla +jaloin astellessa kotiansa kohti. + +Siellä oli syntyä kohtaus. Äiti raivostui, mutta isä nauroi +katketakseen. + +Menikö jänis housuihin? + +Mutta äiti karjui kiukuissaan: Kahtatoista käypä mies ja housuihinsa +tekee! Hesse tunsi olonsa sangen surkeaksi ja pillahti itkuun. + +Mutta pitkää aikaa eivät vastoinkäymiset tuolla iällä paina. Hessekin +unohti onnettomuutensa. Se kävi sitä helpommin, kun ei tapausta ollut +kukaan huomannut. Ja äitikin oli ollut siksi hienotunteinen, ettei +ollut siitä kenellekään hiiskunut. Mitä — jos Matlinin Maija olisi +sen kuullut! Hän olisi nauranut ja kiusannut, niinkuin vieläkin +silloin tällöin sillä kerrallisella pikkukamarikohtauksella: 'Minä +oon niin pieni, etten minä vielä haittaa.' Muistatko Hesse? Poikaa +se raivostutti. Maija höpelö oli hölynnyt siitä muillekin — Partasen +Hildallekin, koskapa tämä kerran oli niin kummasti katsonut häntä ja +omituisesti naurahtanut. + +Päkkilän Aliina uteli häneltä jälkeenpäin: Mikä sinulle tuli, kun +yht'äkkiä läksit pois? Pahastuitko minuun? + +Hesse oli hämillään ja tarkasteli tutkivasti tytön kasvoja. Tiesiköhän +tämä mitään? + +Ei näyttänyt siltä. Hän vastasi: No — kun minä rupesin voimaan +pahoin... tuli sellainen orkkaani. Hän käytti tahallaan tätä +kotikaupunkinsa sanaa, jolla tarkoitettiin vakavanpuoleista, äkillistä +sairastumista. + +Niin, minä aattelinkin, että jokin sulle tuli, jatkoi Aliina ja loi +Hesseen lempeän katseen. Tytöllä ei nähtävästi olisi ollut mitään sitä +vastaan, että Hesse olisi hänestä tykännyt. Mutta tuo kerrallinen +onnettomuus oli vaikuttanut Hesseen niin, että Aliina oli menettänyt +senkin vähäisen viehätysvoiman, joka hänellä oli. Hesse miltei halveksi +häntä, ja hänestä tuntui, että Aliina oli jollakin tavoin liattu, +tietämättään. + +Kansakouluaika läheni loppuaan, ja Hessen vanhemmat olivat päättäneet +antaa poikansa jatkaa. Tällä ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisi +hän jo koulun lopettanutkin. Mutta kun isä tahtoi, niin hän taipui. +Sisäänpääsytutkinto onnistui hyvin, ja seuraavana syksynä Hesse asteli +lyseoon. Se sijaitsi kaupungin toisessa laidassa. + +Hän ei päässyt vapaaoppilaaksi, vaikka oli niin luullut. Piirimies +ei ollut antanut äidille varattomuustodistusta, — Teidän miehennehän +tienaa hyvää palkkaa. Niin tienaakin... mutta meitä onkin monta suuta +syömässä. + +Kuinka monta? + +Viisi. + +No ei se nyt vielä niin paljon ole. Piirimies oli tiedustanut isän +päiväpalkkaa. + +En minä voi antaa... niitä on köyhempiäkin. Ja hän oli soudellut +keinutuolissaan ja viitannut äitiä poistumaan. Mutta kun Matlinin +emäntä oli ryhtynyt asiaa järjestämään, se luonnistui. Hän oli hyvä +tuttu rehtori Ringbomin kanssa, joka kuului samaan uskonsuuntaan. Hesse +oli tuntenut hänet jo monta vuotta, sillä Matlinin pirtissä pidettiin +seuroja harva se ilta. + +Emäntä oli siis mennyt rehtorin luo ja kysyä tokaissut: Onko se totta, +ettei köyhän lapsen tarvitsekaan koulua käydä? + +Kuka sellaista oli sanonut? + +No piirimies Loukkola — se laiska möhömaha... Kaalsonskalle, kun tämä +meni köyhäintodistusta anomaan. + +Rehtori Ringbom oli katsellut Matlinin emäntää tiukasti silmiin: Jahah +— ja kenestä sitten olikaan puhe? + +No Kaalssonnin Hessestä, sen juopon seppä Kaalssonnin pojasta, joka käy +lyyseota. + +Vai niin... sanoiko Loukkola niin? Hmh! Ja rehtori Ringbom oli vaipunut +mietteisiinsä. + +Kun Hesse seuraavana aamuna meni kouluun, ja rehtori rukousten jälkeen +tuli kysymään, ketkä halusivat vapaaoppilaiksi, nosti hänkin kätensä. + +Rehtori nyökäytti päätään: Vai niin... sinä olet _se_ Karlsson. + +Ja iltapäivällä oli rehtori rukoussalissa julistanut opettajakunnan +päätöksen. Hesse Karlssonkin oli onnellisten joukossa: hän oli päässyt. + +Hän oli silloin toisella luokalla. + +Siitä alkaen Hesse arvosteli Matlinin väkeä toisin. Hän rupesi +heitä kunnioittamaan. Ilman Matlinin emännän väliintuloa hänen +koulunkäyntinsä olisi keskeytynyt, sillä tuskin olisi isä jaksanut +maksaa lukukausimaksuja. Ja sitäpaitsi — nyt hän sai kirjatkin +vapaasti. Matlinin emäntä, se siunattu tohottaja, oli kerrankin +tohottanut oikeassa paikassa. Ja siitä oli Hesse hänelle kiitollinen. + +Hän kävi erikoisesti emäntää kiittämässä. Äiti tahtoi niin, ja olihan +se muutenkin paikallaan. + +Kas niin... näytä sinä niille, että lähtee niitä Laidaltakin miehiä. +Herra siunatkoon — meinasivat pojan pukata syrjään! Ei se niin ole +— oikeutta sitä pitää vielä maailmassa olla. Mutta siellä istuukin +sellainen ukko ohjaksissa, joka ei katso kenenkään muotoa — Rimpuumin +rähtori! Ka se... ole nyt nöyrä ja kuuliainen. + + + + +X. + + +Hessen päästessä lyseon kolmannelle luokalle muutti perhe Matlinilta +pois rautatien taakse, sinne syntyneeseen uuteen kaupungin osaan. He +saivat huoneen Pasasen talosta, pihan perältä. Olosuhteet muuttuivat +siten, että entisten kahden huoneen asemasta heillä nyt oli vain yksi. +Mutta se oli tilava, ja siinä oli kaksi ikkunaa. + +Hessen pöytä sijoitettiin toisen ikkunan ääreen, joka antoi +asuinrakennuksen ja navetan väliseen solaan. Siinä oli kuitenkin +tarpeeksi valoisaa, joten Hesse saattoi vaivatta syventyä +koulukirjoihinsa. + +Niitä olikin monenlaisia. Matematiikka oli vanhaa tuttua vielä +kansakouluajoilta, samoin uskonto. Mutta kielet olivat uusia aineita — +ruotsi ja latina — ja niitä takoi Hesse nyt päähänsä kaikin voimin. + +Sellainen voimakas ja selvä kieli, jonka rakenne oli kuin rautaa. Se +kalskahti teräkseltä eikä sitä syyttä kutsuttu »urosten kieleksi». +Predikaattikin aina viimeisenä... kuin turvallinen paimen, joka kaitsi +edellään kulkevaa pientä karjaa... subjektia, objektia ja niiden +attribuutteja. Hesse rakastui latinankieleen heti alussa, ja siitä tuli +ainekirjoituksen ohella hänen lempiaineensa. + +Mutta olipa heillä opettajatkin sellaiset, että sai vertaisia +hakea. Pete — Nässlingin maisteri oli kuin ilmetty roomalainen, +vaikka käyttikin täyspartaa ja kampasi viiksensä suurelle kaarelle +suun eteen. Mutta sieltä tuli silti ääntä kuin torvesta... välistä +römeämpää, välistä kimakampaa. Holmssöm, naama suoraan! Miten kuuluu +_pellere-verbin_ teema? Pullo, pupuli, pulsum, pullere. Vai pulloista +se Colérus... se on hieman liian aikaista. Istu, pitkä mies! — Ja +Koli-Onni oli katsellut neuvottomana ympärilleen kuin vastamäen alle +pysähtynyt rahtikoni ja pärisyttänyt poskiaan juuri niinkuin hevonen. + +Se oli eri menoa! Teemoja ja taivutusta... ylös, alas... edes ja +takaisin! Mutta opittiinpa syntaxis, lauseoppi, ja sanojen sukusäännöt. +Gutzénin Samppa pani _nauta-sanalle_ feminiinisen adjektiiviattribuutin +— _nauta impavida._ Siitäkös Pete raivostui! _Nauta impavidus._ +Kyllähän Sohlstråhlekin tietää, että merimiehillä on pikiset pöksyt! +Hän oli insinöörin poika Tervasaarelta. + +Mutta hyvä se Pete oli, vaikka karjuikin yhtenään. Sitä ihan pelkäsi, +jos ei ollut tottunut sen komentoon. Mutta väliajoilla — esim. +kirjastossa, kun Hesse kävi uusia kirjoja hakemassa, se jutteli +toisinaan kuin isä pojalleen, vaikka sitten yht'äkkiä jäykistyikin taas +ja katseli kuin kuvapatsas. Hesse pääsi heti alussa hyviin väleihin +hänen kanssaan ja ensimmäinen arvosana latinassa oli kirkas kymppi. Se +pysyi samana läpi koko koulun. + +Rehtori Ringbom oli toisenlainen, ankara hänkin, mutta herätti enemmän +luottamusta kuin kiivas ja tuittupäinen Pete. Hän purjehti luokkaan +oikea kylki edellä, ja silloin vallitsi hiiskahtamaton hiljaisuus. +Nimen kirjoittaminen päiväkirjaan tuntui hänestä toisarvoiselta työltä; +hän paloi halusta päästä opetukseen käsiksi. Ja silloin hän oli +suurenmoinen. + +Hän loihti esiin Vanhan Testamentin henkilöt yhden toisensa jälkeen... +veisti ne kuin graniittiin ja asetti oppilastensa nähtäväksi. Hän +innostui kuvatessaan Abrahamin koetusta: Katsokaapa sellaista +sankaruutta ja nöyryyttä! Mies menee omaa poikaansa uhraamaan eikä +hetkeäkään epäile. Se on suurta! — Ja sitten hän asteli ikkunan ääreen +ja katseli kadulle, kädet selän takana, kuin antaakseen vaikutelman +viimeisestä henkilöluomastaan syvän hiljaisuuden vallitessa painua +poikien mieleen. + +Hänen tunnillaan ei tehnyt mieli vilistellä. Iinatin Kallekin, vaikka +olikin veikeä temppuilemaan, istui hiljaa, kädet ristissä, katsellen +pelonsekaisella kunnioituksella tuota tukevaa, sileäksi ajeltua +miestä, joka verkkaan, pää hiukan etukumarassa, kääntyi luokkaan päin +opetustansa jatkamaan. Hesse pani merkille, että rehtorin tukka vivahti +keltaiseen, kun aurinko siihen paistoi. Hän tunsi hyvää mieltä sen +johdosta. Olihan leijona keltainen, ja Ringbomin rehtorissa oli sangen +paljon leijonaa. + +Pojat kuuntelivat jännityksellä. Rehtori kuvasi Jaakobin tulon enonsa +luo ja hänen ensimmäisen kokemuksensa tästä samaisesta enosta. +Kauppias, ilmetty kauppias se Laaban! + +Hessen mieleen muistui »Piika-Junnu», jolla oli pieni sekatavarakauppa +Laidalla. Hän oli vanhapoika ja jokseenkin naismainen. Siitä hän +oli tuon liikanimensäkin saanut. Kun hän seisoi tiskinsä takana ja +mairein naamoin jutteli ostajan kanssa, ei yhtään saattanut luottaa, +mitä sieltä kulloinkin sai. — Tuoretta kahvileipää... jaha, mikäs sen +nätimpi! — Mutta yhtäkaikki — kun käärö kotona avattiin, löytyikin +sieltä nisukukko, kova kuin kivi. + +Sellainen mies —juuri kuin Laaban! + +Nyt he olivat Uuden Testamentin puolella. Mutta mistä lie johtunut — +se ei tuntunut läheskään niin mielenkiintoiselta kuin vanha. Rehtori +opetti yhtä lämpimästi, innostui ja maalasi, mutta sittenkin se oli +toisenlaista. Olivatko nuo vertaukset, ylimmäispapilliset rukoukset ja +ennen kaikkea synti Pyhää Henkeä vastaan liian vaikeatajuisia? Ehkä — +tai kuka sen tiesi. Mutta rehtori oli paremmin omassa ympäristössään +Mooseksen, Joosuan, kuningas Daavidin ja profeettain seurassa. Hesse +muisti Helmisen Kalle-vainajan arvostelun: Ei Uusi Testamentti ole +yhtään jännittävää. Ja se tuntui pitävän paikkansa. + +Vanhan Testamentin henkilöt, sellaiset kuin Jaakob ja Eesau, Saul ja +Jonatan olivat tavallisia ihmisiä. Ne vihasivat ja rakastivat, surivat +ja iloitsivat. Kyllähän apostolitkin olivat ihmisiä, mutta he eivät +tuntuneet välittävän mitään tästä maallisesta. He olivat liiaksi +ylimaailmallisia. Mutta kun Ruut sanoi Noomille: »Mihin sinä menet, +sinne minäkin menen, ja mihin sinä jäät, sinne minäkin jään», niin sitä +saattoi ymmärtää. Sillä siinä puhui rakkaus. + +Hesse oli rakastunut — kuinka monennen kerran, sitä hän ei itsekään +olisi pystynyt sanomaan. Jos ne entiset nyt olivat sen arvoisia, että +olisivat ansainneet rakastumisen nimen. Mutta nyt oli toista. Hän +istui pöytänsä ääressä latinankirja avoinna edessään, mutta ajatukset +pujahtivat yli pihan — Viktorian luo. + +He asuivat kadun varressa pihan toisella puolen — Viktoria ja hänen +vanhempansa. Isä oli suomalainen, mutta naimisissa ruotsinmaalaisen +naisen kanssa. Rouva Viklund, kähärätukkainen, punaposkinen nainen, ei +osannut sanaakaan suomea. He olivat äsken muuttaneet Ruotsista, jossa +Viktorian isä oli oleskellut nuoresta poikasesta saakka. + +He olivat asettuneet tähän taloon suunnilleen samoihin aikoihin, +kumpikin perhe. Kun Hesse muutamana päivänä palasi koulusta, hän +kohtasi portilla noin kaksitoistavuotisen tytön, joka näytti vieraalta. +Vilkaisten häneen vain ohimennen tämä juoksi kadulle, ja Hesse huomasi +hänen poikkeavan naapurissa olevaan ruokatavarakauppaan. Sen verran oli +Hesse ehtinyt nähdä, että tyttö oli soikeamuotoinen, suoranenäinen, ja +että hänellä oli hymyilevät sinisilmät ja vaalea, kiharainen tukka. + +Hän tiedusteli äidiltä, tiesikö tämä mitään. + +Joo... eilen oli muuttanut ruotsalainen perhe jostakin... mies ja vaimo +sekä kaksi lasta. Eivät osanneet suomen sanaakaan — jaa... mies taisi +osata, sillä hän oli kuulemma suomalainen. Mutta kotona puhuttiin +silkkaa ruotsia. Niin oli Sahlmanska kertonut, sillä hän asui seinän +takana... + +Ruotsalainen tyttö heidän pihassaan! Hessen sydän löi kuuluvasti. Sehän +oli taivaan armoa. Hän saattaisi jutella sen kanssa vähän. Olihan hän +nyt lukenut ruotsia jo kohta kolme vuotta. — Tycker du om mig? Jag +tycker om dig. Hvad heter du? Jag heter Hesse. — Kunpa siihen pian +tutustuisi! + +Seuraavana päivänä, kun hän taas palasi koulusta, hyppäsi kaksi tyttöä +nuoraa Pasasen pihalla. Toinen oli pieni, arviolta yhdeksänvuotias. +Liian lapsi minulle, ajatteli Hesse tarkastellen vanhempaa. Oh, hän oli +suloinen, äärettömän suloinen! + +Viktoria, sir du den där pojken. + +Tämän ylhäisen nimen omistajatar oli heittänyt hyppynsä ja pysähtynyt +häntä katsomaan. Hän oli seisonut siinä kirjat kainalossa, latinan +kielioppi päällimmäisenä. Oh, hän oli kyllä tarpeeksi oppinut noiden +seuralaiseksi! + +Go' da'! Vi träffades ju i går? Vi bor här också! + +Nipin napin oli Hesse sen tajunnut, sillä tyttö lauloi puhuessaan, +lauloi kuin enkeli. Hän nauroi ja osoitti vastapäätä olevaa ovea, jossa +kiilteli messinkinen nimikilpi. Hesse oli kurkistanut siihen: Victor +Viklund, byggmästare. Vai niin... + +Olipa se hienoa! Mutta samanlainen kilpi komeili heidänkin ovellaan, +vaikk'ei ollutkaan yhtä kiiltävä. Heikki Karlsson, seisoi siinä. + +Vi bo där! + +Kuinka hän oli punastunut! Se oli ollut ensimmäinen kerta, +jolloin hän puhui ruotsia jonkun kanssa. Eihän sitä tarvittu +tässä supisuomalaisessa kaupungissa, jossa ruotsalaisia asui vain +kourallinen. Mutta niille pidettiin joka sunnuntai omat kirkonmenot +— ja vielä iltakirkkokin silloin tällöin. Yhtä vähän väkeä kuin +ruotsalaisessa iltakirkossa, se oli sananpartena kaupungissa. Siitäkin +päättäen ei noita hienomman kielen käyttäjiä ollut paljon. + +Mutta nyt oli tullut neljä henkeä lisää — nämä lapset ja heidän +vanhempansa. Hesse ei suinkaan ollut arvostellut asiaa tilaston +kannalta. Hänestä oli vain tuntunut mukavalta, että Pasasen pihassa +puhuttiin ruotsia. Osasihan Myllyläkin, Karstenin nahkuri, sitä jonkun +verran. Sillä humalassa ollessaan hän aina sanoi: Har den äran! — ja +suudella moiskautti kädelle. Se oli sellainen omituinen mies, joka +haisi nahalle, mutta käyttäytyi silti kuin vanhan ajan kavaljeeri. +Hänellä oli sellainen kiitollisuudesta lainehtiva sydän koko maailmaa +kohtaan. + +Niin oli tuttavuus alkanut. Viktoria! (Hesse lausui u-äänteen pitkään, +työntäen huulensa torvelle, silloin kuin hän oli yksin. Mutta tytön +kanssa leikkiessään hän koetti lausua sen niin luonnollisesti kuin +mahdollista.) Se oli kaunis nimi. Ja se sopi hänelle — tuolle naapurin +tyttärelle, joka käyttäytyi ylhäisesti kuin kuningatar. + +Mutta — toisinaan vain. Tavallisesti hän pyrähti Karlssonin puolelle +rajuna kuin tuulispää, palmikko leiskuen ja silmät tulta täynnä. +Niinkuin nytkin. + +Ovi oli lennähtänyt auki ja kynnyksellä seisoi Viktoria, toinen käsi +oven rivassa, toinen ovenpieltä vasten nojallaan. Hän oli kuin nuori +Diana, joka yht'äkkiä oli laukaissut siihen, silmät leimuten, jäsenet +jännityksestä vavisten, valmiina heti häviämään yhtä rajusti kuin oli +tullutkin, mutta myös valmiina hyppäämään kynnyksen sisäpuolelle, jos +häntä kutsuttiin. + +Hesse hypähti ylös. Hänen poskilleen kohosi voimakas puna. + +Viktoria! huudahti hän. + +Tyttö hyppäsi huoneeseen, sulki oven ja oli silmänräpäyksessä Hessen +pöydän luona. + +Läser du? + +Hänen matala äänensä soinnahti hiukan karkeasti. Se olikin ainoa +puutteellisuus Viktoriassa, että hän puhui kuin mies. Mutta Hesse +unohti sen aina hänen läheisyydessään. + +Tyttö nojasi pöytää vasten, seisoen aivan pojan vieressä. Hessen sydän +rupesi hakkaamaan, ja poskien puna yhä tummeni. Hän tunsi hajuveden +tuoksun. Kas... se käytti jo sellaista... sen äiti oli sille varmaankin +antanut. + +Du luktar bra! + +Tyttö katsahti häneen suurin silmin, punastui ja purskahti sitten +nauruun. + +Doftar — ska' du säja. + +Oh, kuinka Hesse häpesi! Kuinka hän oli sanonutkin niin tyhmästi! +Luktaaminenhan oli jotakin muuta. Äitikin sanoi joskus tuodessaan +hänelle aamulla kahvia sänkyyn: Jopa sinä luktaat... hyhhyh! Ja olihan +opettajakin koulussa teroittanut näiden sanojen eroa. Hän oli kuin +puusta pudonnut. + +Ack, va' du ronnar! Nå... vi ska' si vidare. + +He uppoutuivat kirjoihin, joita Hesse näytteli. Hän selitteli, mikä oli +mitäkin ainetta. Tuossa on algebraata ja tuossa geometriaa... ja tämä +tässä oli latinaa. Katsopas: _Amicus amico carus est._ Etpä tiedä, mitä +se merkitsee. + +Mitä? Tyttö karahti ihan punaiseksi. Oliko se jotakin...? Miksei Hesse +saattanut sanoa? Hyi, kuinka hän oli ilkeä! Varmasti se oli jotakin... +jotakin... + +Mitä? + +Kyllä sinä tiedät. + +Mitä... mitä ihmeessä? Ja nyt karahti Hesse vuorostaan punaiseksi kuin +krapu. + +Kas niin... sinä punastut! Hyi sinua! Ja Viktoria katseli ympärilleen +hiukan hätääntyneenä, kuin olisi aikonut paeta. + +Hesse toimitti: Ei se ole mitään pahaa. + +No, miks'et voi sanoa, mitä se on? + +Minä sanon sen joskus toiste... joskus... Hän ei muistanut, mitä oli +»kahden kesken» ruotsiksi. Tuo hänen keskeytyksensä aiheutti uuden +väärinkäsityksen. Tyttö sanoi hiljaa hyvästit ja lähti. + +Hessen mieliala painui, häntä melkein itketti. Hän rakasti Viktoriaa, +rakasti koulupojan koko palavalla mielellä. Hän olisi voinut mennä +vaikka tuleen Viktorian vuoksi. Että tämä saattoikin jättää hänet +näin... lähteä kylmästi pois! Se oli ensimmäinen kerta, jolloin hän +vaistosi naissydämen vaihtelevaisuuden. + +Hänen täytyi lähteä ulos. Äiti huomasi pojan levottomuuden. Hän ei +ollut monta sanaa ymmärtänyt lasten keskustelusta, sillä vaikka hän oli +palvellutkin seppä Oxelstenilla, ei hän ruotsia osannut. Intte rööra +sokkerpiitana! — se oli ainoa ruotsi, jonka äiti taisi. + +Nyt hän puuttui asiaan: Mikä sinulle tuli? + +Eipähän mikään... menen vain hiukan ulos. + +Miksi Viktoria läksi niin äkkiä pois? + +Hesse punastui: En minä tiedä... kai sen piti mennä syömään. + +Hän tuli pihalle ja pälyili sen yli toiselle puolen. Sydän oli raskas. +Eikö kukaan koskaan kykenisi katsomaan hänen poveensa, jossa asui +sellainen tunteiden rikkaus, sellainen ylitsevuotava rakkauden kaipuu, +joka tällaisina talvi-iltoina vetosi itse taivaan tähtiin? + +Hän katseli korkeuteen. Siellä tuikkivat tähdet kylminä, +välinpitämättöminä, saavuttamattomassa etäisyydessään. Eikö niitä +liikuttanut rakastuneen koulupojan tuskat? Tantaloksen tuskat! (Hesse +oli lukenut niistä.) Tantalos seisoi Manalassa leukaa myöten vedessä, +mutta aina kun hän yritti sammuttaa janoaan, imeytyi vesi maahan... + +Viktoriaa ei näkynyt. Hesse hiipi yli pihan ja sipaisi sivumennessään +Viklundin oven kädensijaa. Hänen teki mieli suudella sitä. Ah... siihen +oli Viktorian käsi tarttunut niin monen monta kertaa! Hän tunsi olonsa +perin kurjaksi. Yht'äkkiä hän, muisti nuoren Ravenswoodin. Nyt olisi +aika ratsastaa Ahdin virtaan, sillä Lucy Ashton oli hyljännyt hänet... + +Mutta — eipä ollutkaan hyljännyt. Sieltä tupsahti Viktoria pihalle, +öljykannu kädessä. Hänen piti mennä kaupungille öljyä ostamaan. + +Tule mukaan! + +Hesse riemastui: Todellako —? Tarkoittiko Viktoria totta? + +Tule mukaan! Mennään yhdessä. + +Tietysti, tietysti... eihän Hesse muuta toivonutkaan kuin saada kulkea +Viktorian kanssa yhdessä — aina, aina vain. + +Hän virkkoi: Laidan pojat ovat sellaisia katurakkeja, että pieksävät +jokaisen. Mutta kyllä minä näytän niille! + +He lähtivät. Oli varhaistalvi, ja pienet lätäköt jo jäässä. Niitä oli +rivissä pitkin katukäytävää, ja he luistelivat peräkanaa. _Amicus amico +carus est_ — noiden sanojen aiheuttama väärinkäsitys oli unohdettu. +Niitä ei oltu vielä ratkaistu. Nyt ne soivat Hessen mielessä kuin +joulukulkuset. Hän ei yhtään kiinnittänyt huomiota siihen, että tuossa +latinankielisessä lauseessa puhuttiin miesystävästä. + +He luistelivat menemään, ja pahemmissa paikoin sai Hesse tukea +Viktoriaa. Tuntui suloiselta ottaa kiinni hänen pehmeästä +käsivarrestaan. Oliko kaikilla tytöillä noin pehmoiset käsivarret? +Hesse ei ollut sitä ennen huomannut, sillä omaa sisarta ei tule +käsitellyksi samalla mielellä. + +Heillä oli hauskaa. Hesse kertoi laittavansa luistinradan Pasasen +pihalle. Siinä olisi heidän sitten yhdessä soma luistella. + +Mutta antoiko Pasasen emäntä luvan laittaa? + +Kyllä... hän oli jo kysynyt luvan. Se jäädytettäisiin oikein +kunnollisesti. Metsästä noudettaisiin kuusennäreitä ja reunustettaisiin +rata niillä. Siitä tulisi komea laitos. + +Viktoria innostui. Hän otti Hesseä kädestä, ja he juoksivat yli +ylikäytävän Matlinin portille saakka. Maija tohahti heitä vastaan. + +No, kenenkä se Kaalsonnin Hesse nyt on käsikynkkäänsä saanut? + +Se Maija! Sen piti aina sattua juuri parhaaseen aikaan! + +Nyt hän oli jo varma, että Viktoria tykkäsi hänestä. Nyt hän saattoi +ehkä tuon lauseenkin suomentaa. + +He kulkivat jo kaukana...hihhulien rukoushuoneen kohdalla. Hesse +rohkaisi mielensä: + +Haluatko, niin sanon, mitä se lause merkitsee? Hänen sydämensä löi ja +puna kohosi poskille. + +Mikä lause? + +Oliko Viktoria jo unohtanut? Se latinankielinen... + +Tyttö pysähtyi ja tarttui poikaa kädestä. Katsoen häntä kiinteästi +silmiin hän huudahti: Jaa se... se... mutta sano se oikein! Älä narraa +minua! + +Oi, kuinka Hesse tunsi itsensä onnelliseksi! Hänkö narraisi +Viktorialle! Eikö tämä huomannut, kuinka rakkaus loisti jokaisesta +hänen takkinsa napistakin? + +Sano nyt! + +Hesse aprikoi vielä hetkisen. Hän ehkä heittäisi kaikki yhden koriin +varaan. Oliko järkevää tunnustaa rakkauttansa noin... ihan keskellä +katua? + +'Ystävä on rakas ystävälle', sai hän lopulta sanotuksi ja tarkkasi +jännityksellä, minkälaisen vaikutuksen nuo taikasanat tekisivät. + +He eivät huomanneet, että rukoushuoneen portista sukelsi kadulle kaksi +tukevaa muijaa, jotka keskustelivat uskon asioista. Toinen heistä oli +kuullut Hessen sanat. + +Kun jo kakaratkin kavulla kurttiseeraavat! Hävetkää! + +Viktoria hätkähti. Hän katsoi Hesseen hätääntyneesti ja kysyi: Mitä ne +puhuivat kurttiseerauksesta. Ah... mennään pois! + +Hessen yritys oli rauennut. Hän ei ollut päässyt selville, tykkäsikö +Viktoria hänestä vai ei. Vaieten ja alakuloisena hän lähti astumaan +tytön rinnalla. Hänet oli vallannut niin omituinen lamaannus. + +Paluumatkalla Viktoria jutteli vilkkaasti ja ihmetteli, miksi poika +kulki niin vaieten. Hän kysyikin sitä kerran, mutta Hesse murahti vain +jotakin. + +Kotiportilla hän virkkoi: Hyi... kurttiseeraus! Hävyttömät akat! Sehän +on rumaa! Ja nyökäyttäen Hesselle päätään hän livahti sisään. + + +Joulun korvissa Viklundit muuttivat pois, juuri kun Hesse oli saanut +ratansa valmiiksi. Sitä ei ennätetty edes vihkiä. Hän oli raahannut +kuusennäreet, jäädyttänyt radan kunnollisesti ja koko ajan saanut +tapella naapurin poikain kanssa, jotka pyrkivät osille. Ei — hän ei +ottaisi ketään. Hän halusi luistella vain Viktorian kanssa. + +Mutta nämä lähtivät. He olivat vuokranneet asunnon Salmesta, muutamasta +huvilasta, joka kuului sahalle. Hesse suri vilpittömästi heidän +muuttoaan. + +Vain kerran hän teki retken Viktorian uuteen kotiin, joulun ja +uudenvuoden välissä. Hän hiihti tuon kolmen kilometrin matkan sydän +odotuksesta vavisten. Mutta pian hän sieltä palasi. Viktoria ei ollut +jutellut muista kuin sahan förvalttarin pojista, ja sitä oli ollut +kovin raskas kuunnella. — Det strömmar så... där i stranden — oli +havainto, johon vedoten hän oli heittänyt hyvästit. Ranta oli ollut +porevettä tulvillaan, ja hän oli jo tullessa kastellut jalkansa +pahanpäiväisesti. Ja kaikki tuo Viktorian vuoksi — Viktorian, joka ei +välittänyt hänestä! + +Olisihan hänen pitänyt se jo ennemmin huomata. Viktoriahan oli +muuttopäivänäkin ollut iloinen — hyvästilläkin käydessään oli vain +nauranut. Ei Hesse voinut sellaista käsittää. Joka rakasti, se suri. +Hessen mielestä ne olivat melkein yksi ja sama asia. + +Uudenvuoden aattoilta, myöhäinen. + +Hesse istuu luistinratansa raunioilla alakuloisena. Naapurin pojat +olivat käyneet sen särkemässä muutamana iltana. Se oli kosto siitä, +ettei hän ollut ottanut niitä osille. + +Mutta mitäpä siitä! Mitäpä hän luistinradalla, kun ei ollut kerran, +kenen kanssa olisi luistellut. Hänen oli vain tullut tavaksi istuskella +täällä toisinaan — Viktoriaa muistellen. + +Pakkanen oli kireä ja nurkat paukkuivat. Sisällä isä sytytti +joulukuusta vuoden viimeisen illan kunniaksi, mutta hänen ei tehnyt +mieli ottaa siihen osaa. Äiti oli jo pari kertaa käynyt häntä +huhuilemassa, mutta hän ei ollut liikahtanutkaan. Mitäpä hän siellä... +iloitkoot ne, joilla oli ilon syytä... + +Hänen silmiinsä kohoavat kyynelet. Oli niin soma maata selällään ja +katsella taivasta. Kyynelten läpi näyttivät tähdet toisenlaisilta +kuin tavallisesti. Ne kipinöivät ja välkkyivät — ja sitten yht'äkkiä +kuin särkyivät... hajosivat pieniksi palasiksi. Hessestä tuntui, kuin +olisi siellä ylhäälläkin tänä vuoden viimeisenä iltana vallinnut hätä +ja levottomuus. Viisitoistavuotias koulupoika jossakin tuon pyöreän +kiertotähden pinnalla, jota kutsuttiin Maaksi, kärsi, kärsi niin, että +sydän oli pakahtumaisillaan. Enkelit hätäilivät ja rukoilivat Jumalaa +ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin, jotta tuo poikaraukka saataisiin +sisään, sillä aivanhan se paleltui pakkasessa maatessaan. + +Samassa hoiperteli joku portista sisään ja juopunut ääni lauloi +rämäkästi: + + Mieleni rientää maasta pois, + kun katson taivasta. + En enää täällä olla vois, + en enää täällä olla vois. + Koska pääsen vaivasta? + +Hesse kavahti istumaan. Myllylä! Ja ihan päissään! + +Hän lähti hiipimään sisään, mutta Myllylä huomasi hänet ja pysähtyi. + +Kaalsonnin Hessekö se on? Har den äran... har den aran! Onnellista +vanhan vuoden loppua! + +Ja Hesse kuuli, kuinka Myllylä suudella moiskautti — tällä kertaa omia +käsiään. + +Häntä rupesi yht'äkkiä naurattamaan ja hän puitti nopeasti sisään. + + + + +XI. + + +Nuoren suru ei kauan kestä — se on toki hyvä asia. + +Sydän on siksi voimakas, ettei se yhdestä iskusta kuole, eikä +kahdestakaan. Sen sai Hessekin kokea. + +Kuudennelle luokalle päästyään hän rakastui uudelleen. Ja tällä kertaa +se oli vielä vakavampaa — tietysti, koska ikääkin oli kaksi vuotta +enemmän. Hänen mielitiettynsä nimi oli Malin — Malin Hällström. + +Hesse oli tullut hänen kanssaan tutuksi edellisenä kesänä. Hän oli +joutunut kotiopettajaksi Malinin sedän perheeseen, satamakapteeni +Hällströmille. He olivat laestadiolaisia ja asuivat kesää +Leppäsaaressa niinkuin Malinin vanhemmatkin. Näitä kutsuttiin +»Naapuri-Hällströmeiksi». + +Hän oli ollut konepajalla työssä joka kesä näihin saakka, mutta nyt +oli se aika loppunut. Hänkin sai viettää kesälomansa levossa toisten +lyseolaisten tapaan. Sillä opetustyö ei ollut mitään siihen raskaaseen +raadantaan verrattuna, joka hänen osakseen oli ennen langennut. Sai +ainakin kulkea siististi puettuna. Se oli ollut ihana kesä, Hällströmit +omistivat komean huvilan aivan lähellä Malinin kotia. Hessen tehtäviin +kuului ehtojen luku satamakapteenin vanhimman pojan kanssa. + +Hesse oli tehnyt sen hämmästyttävän havainnon, että tämä oli sama +poika, joka kerran oli ollut häntä pitelemässä allaan — sen kerrallisen +suopursu-hakuretken aikana, Nestori Hällström oli häntä kahta luokkaa +alempana, vaikka olikin melkein yhdenikäinen. + +Tällä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan, kuka hänen kotiopettajansa +oli. Vai eikö hän ollut tietävinään? Hyvin mahdollista, että hän oli +unohtanut koko tapauksen. + +Mutta Hessen mielessä se oli elävänä kuin eilinen päivä. Hänestä tuntui +kummalta istua sohvanpään päällä satamakapteenin vinttikamarissa ja +kuulustella Nestorilta kasvien tieteellisiä nimityksiä. Suopursu — +mikäs se oli latinaksi? + +Nestori vaivasi päätään, mutta ei jaksanut muistaa. Oh, helpostipa hän +oli sen unohtanut! Hän kyllä muistaisi sen niin kauan kuin eläisi. + +Suopursusta riitti Nestorille tekemistä moneksi päiväksi. Hesse +jaoitteli sen aivan alkutekijöihinsä. Linnén luokka, Linnén lahko... +hetiö, teriö, emiö... mikä heimo? + +Nestori hikoili. Kylläpä Hesse nyt oli suopursuun innostunut! + +Ja hän olikin. Tämä kai oli sentään melko moraalista kostoa — +varsinkin, kun siten autettiin poikaa ehtojen suorittamisessa. + +Hän ajoi Nestorin suopursuja hakemaan. Tämä vastusteli. Sinne oli niin +pitkä matka — toiseen päähän saarta. Niin... kyllä hän sen tiesi — hän +oli käynyt paikalla monta kertaa. Nestorin ei auttanut muu kuin lähteä. + +Ja sitten hän selitti. Kädestä pitäen tuo kasvi tutkittiin. Otettiin +selvä kukinnosta, juuresta, lehtien asennosta ja muodosta. Tiesikö +Nestori, mihin tarkoitukseen näitä kukkia käytettiin? + +Ei — sitä hän ei tiennyt. + +Näistä laitettiin esim. haudekylpyjä. Hän tarkkasi Nestorin kasvoja, +mutta tämä kuunteli tiedonantoa samanlaisella tyyneydellä kuin muutakin. + +No niin — oli somaa opettaa poikaa ja sen kautta samalla kostaa vanhoja +kärsimyksiä. Se teki sydämelle hyvää. Nyt se oli hän, joka piteli +Nestoria allaan ja tiukkasi: Sanopas nimi... nimi! + +Satamakapteeni itse ei ollut paljon koulua käynyt, muutamia luokkia +vain. Mutta hänen nuoruudessaan se ei ollut isoja merkinnytkään. +Purjehdittuaan jonkun aikaa merillä hän oli kohonnut perämieheksi +suoritettuaan vaatimattoman kurssin. Kuu hän lopuksi asettui maihin, +oli hänelle tarjottu satamakapteenin virkaa ja hän oli ottanut sen +vastaan. + +Hesselle tämä oli monessa suhteessa hyödyllinen kesä. Ei ollut vähäksi +arvattava, että hän, köyhän sepän poika Laidalta, sai kokonaista kolme +kuukautta asua oikeassa herrasperheessä ja oppia hienoja tapoja. +Veitsen ja haarukan käyttö ei tullut kysymykseen hänen kotonaan — +siellä sai syödä, miten kukin parhaaksi katsoi. Nyt oppi Hesse, +ettei veistä sopinut pistää suuhun, vaan oli käytettävä haarukkaa. +(Sitä ei muuten saanut sanoa »haarukaksi», vaan se oli »gaffeli».) +»Lakslootaa» ei sopinut nimittää »lohilaatikoksi» — se oli vielä +liian uudenaikaista; senkin sanan käyttö oli vielä kaukaisessa +tulevaisuudessa. Hällströmillä pidettiin tarkasti kiinni vanhoista, +totutuista sanontatavoista. Niistä ei saanut poiketa hiventäkään. +Hesselle naurettiin säälivästi, kun hän puhui »muhennoksesta». Ei — se +oli »stuvninkia». Hesse joutui hämilleen. Suomenkielen opettaja oli +heitä neuvonut toisin. Täti virkkoi: Ne ovat niitä uudenaikaisuuksia, +jotka eivät tunnu hienoilta. + +Talon herra ja rouva puhuivat tavallisesti keskenään ruotsia. He olivat +kyllä koettaneet opettaa sitä lapsilleenkin, mutta huonolla tuloksella. +Tuossa supisuomalaisessa kaupungissa ei kotiopetus tässä kohden enää +tahtonut vedellä. Sitäpaitsi — Hällströmin pojat pitivät ruotsinkielen +osaamista jonkinlaisena pehmeyden merkkinä. Ja sellaisia he eivät +halunneet olla. He kyllä siunasivat ruokansa ja antoivat yleensä +arvon vanhempiensa hiukan naiveille neuvoille, mutta ruotsia he eivät +suostuneet opettelemaan enemmän, kuin mikä oli koulussa välttämätöntä. + +He olivat reippaita poikia, oikeita ulkoilmaeläjiä. Hessellä oli täysi +työ saada Nestori pysymään alallaan oppitunnin aikana. Hän vaaniskeli +ikkunasta, eikö näkynyt kissoja. Hän ja hänen veljensä Daniel — +tavallisesti Danneksi kutsuttu — olivat intohimoisia kissojen vihaajia. +He tappoivat jokaisen, joka vain eksyi heidän aitauksensa sisään. Eikä +Hällströmin tätikään sitä pahakseen pannut, vaikka olikin lempeä ja +äidillinen sekä sääli kaikkia luontokappaleita. Hän rakasti enemmän +kananpoikiaan. + +Hesse oli nyt seitsemäntoista, pienikasvuinen ja laiha. Kokonsa +puolesta häntä pidettiin pienempänä, kuin mitä hän oli. Mutta hänen +järkensä juoksi kirkkaasti, ja hän teki monenlaisia havaintoja uudessa +ympäristössään. + +Niinpä hän pani merkille, että Hällströmin piiat keittiössä +juttelivat melko vapaasti pojista ja sulhasista, vaikka veisasivatkin +hartaina iltarukouksissa. Hällströmien oli tapana pitää joka ilta +lyhyt hartaushetki, johon jokaisen perheenjäsenen oli ehdottomasti +saavuttava... Tavallisesti luki talon herra jostakin hartauskirjasta, +mutta usein myös rouva. Silloin vallitsi huoneessa jonkun verran +lapsekas tunnelma, joka Hesseen vaikutti vastenmielisesti. + +Hänestä tuntui, kuin olisi täti Hällström tehnyt Jumalastakin yhtä +naivin olennon, kuin itsekin, oli. Sillä noiden hartaushetkien jälkeen +pidetyissä vapaissa keskusteluissa hän saattoi antaa hyvin hauskoja +neuvoja lapsilleen. — Dannen pitää rukoilla Jumalaa, että oppisi +syömään kauranryynipuuroa. — Hesseä nauratti. Hänen päässään vilahti +epäilys, mahtoiko Jumala joutaa ajattelemaan ihmisten kaikenlaisia +pikku huolia — kuten esim. kauranryynipuuron syöntiä. Eiköhän siinä +asianomaisen pitänyt tulla omin voimin toimeen? + +Hällströmeillä suhtauduttiin Jumalaan liian tuttavallisesti. Hessestä +tuntui, että täti olisi voinut aivan hyvin pyytää tätä vaikkapa +veivimankelia vääntämään, koskapa hän kerta oli niin voimakas. Se oli +tavallisesti heidän, poikien, urakkana, eikä Hessellä olisi ollut +mitään sitä vastaan, jos Jumala joskus olisi ottanut hänen paikkansa. + +Noihin jälkikeskusteluihin eivät ottaneet osaa muut kuin vanhemmat ja +talon palvelijat, kaksi jo yli keski-iän ehtinyttä tukevaa ilmestystä. +Hesse kuunteli ihmetyksellä näiden hurskasta haastelua. He olivat niin +pyhiä... niin viattoman lapsellisia — aivan kuin eivät olisi koskaan +ajatelleetkaan yhtään syntistä ajatusta. Ja kuitenkin oli Hesse kuullut +Hanna-nimisen oikein karkeasti kiroavan, kun hän perunoita kuoriessaan +leikkasi sormeensa. + +Se johtui tietysti talon hengestä — koko tuosta ilmapiiristä, +missä elettiin. Hällströmit ottivat kaiken — koko elämän niin +lapsellisesti, aivan kuin se olisi ollut vain »leekaamista», +jonkinlaista talosillaoloa. Ja Hessestä tuntuikin, että koko talo oli +kuin jonkinlainen lasten leikkimaja, josta todellisuus oli poissa, +ja jossa jokapäiväiset askareetkin otettiin samalla tavalla kuin +lasten leikeissä. Hyvä Jumala istui mukana siroittelemassa ympärilleen +anteeksiantamuksen jyväsiä samanlainen hiukan yksinkertainen hymy +huulillaan kuin oli täti Hällströmillä, silloin kuin hän heitteli +ryyniä rakkaille kanoilleen. Pitihän sellaisen Jumalan läheisyydessä +toki olla mahdollisimman kiltti tahi ainakin teeskennellä sitä, jotta +olisi päässyt osalliseksi hänen taskumakeisistaan. + +Matlinin isännän Jumala oli sentään toisenlainen, kiivas ja ankara. +Hän ei ollut yhtä antelias, vaan häneltä sai pyytää kauan ja +hartaasti ennenkuin sai. Mutta — sitten sitä tulikin runsaasti — ei +mitään herkkutavaraa, vaan vankkoja eväitä, joiden varassa oli hyvä +lähteä taipaleelle. Hän ei pilannut ihmisiä hemmottelemalla. Hän +opetti säästämään hengellistäkin tavaraa — sillä ei ollut tiedossa, +milloin taas uudestaan taivaallisista aitoista annettaisiin. Se +ei ollut tuollaista pikku natustelemista... jokailtaista syntein +anteeksitodistamista ja -antamista, jossa ihmisellä oli niin tavattoman +tärkeä sija — aivan kuin olisi Jumala itse ollut kesälomalla ja +jättänyt taivaallisen taloudenpidon täti Hällströmin huostaan. Ei +— kun Matlinin isännän Jumalalta sai, niin tiesi saaneensa juuri +häneltä ja uskaltavansa sen myös pitää. Mutta tuosta täti Hällströmin +hengellisestä huushollista saattoi aina ajatella, että mitähän isäntä +itse sanoisi, kun kerran kotiutuisi... + +Hartaushetkien jälkeen piti lasten tehdä selkoa päivän kulusta — mitä +pahaa itsekukin oli tehnyt, mitä ajatellut, mitä puhunut. Hesse seurasi +jännityksellä tuota jokailtaista rippiä, jota onneksi ei sovellettu +häneen — paremmin kuin palvelijoihinkaan. Heillä olisi ollutkin paljon +tunnustamista. — Onko Dannella puhdas omatunto? Puhuteltu istui hiukan +punaisena ja vastasi reippaasti: On! Muistelepa tarkkaan! Danne +tunnusti ottaneensa salaa hyötymansikan puutarhasta. Yhdenkö Danne vain +otti? — Niin. + +Hesse tiesi, että hän valehteli. Oh, he olivat olleet kaikki siellä +pitkän aikaa ja hillonneet eri tavalla! Sitäpaitsi he olivat syöneet +herneenpalkoja vatsansa täyteen. Ja vielä: Danne oli ampunut kaksi +kissaa, mutta niitä nyt ei tarvinnut tunnustaakaan. Mirrit olivat +kertakaikkiaan rauhattomiksi julistettuja Hällströmin alueella. Jotenka +saattoi melkoisella varmuudella päätellä, ettei Hällströmin täti olisi +niitä koskevaa rippiä vastaan ottanutkaan. + +Danne sai synninpäästön, ja se riitti heille kaikille. Sinä iltana +ei niin kysytty enempää. Hesse kiipesi vinttikamariinsa ja veti +pöytälaatikosta esille rakkausromaanin, joka hänellä oli keskissä. +Oh, olisipa täti Hällström vain tiennyt! Hän syventyi lukemaan +vahingoniloisella mielellä — aivan kuin olisi puijannut jotakin oikein +perusteellisesti. Mutta Jumalaa se ei varmaankaan koskenut — sillä jos +häneltä olisi kysytty, montako mansikkaa hän oli syönyt, hän olisi +vastannut: No, ainakin kaksikymmentä! Sillä olihan Danne vakuuttanut, +että mansikoita sai maistella. Jos hän olisi tiennyt, ettei niihin +saanut koskea, hän ei olisi ottanut ainoatakaan. + +Hänen tehtäviinsä kuului myöskin lukea ääneen kirjoista, jotka täti +Hällström itse valitsi. Niiden piti ehdottomasti olla puhdashenkisiä. +Niissä ei saanut löytyä riviäkään rakkaudesta... puhumattakaan siitä, +että niissä olisi saatu suudella! Täti Hällström olisi varmasti +pyörtynyt kauhusta. + +Hessen mielestä olivat tädin valitsemat kirjat yleensä ikäviä. Niissä +puhuttiin kilteistä tytöistä, jotka kantoivat isoäidin sateenvarjoa — +tai pojista, jotka joka ilta sytyttivät isoisän pitkävartisen piipun. +Ja ne olivat niin hurskaita, niin tavattoman hurskaita ja hyviä lapsia, +että Hesse vahvasti epäili, oliko sellaisia koko maailmassa. + +Hänen piti olla sangen varovainen omia kirjojaan käsitellessään. +Sillä talossa harjoitettiin vakoilua — kaikki tietysti hurskaassa +ja hyvässä tarkoituksessa — ja sitä paitsi: kantelujärjestelmä oli +ihan kukoistuksessaan. Piiat kantelivat, talon omat pojat kantelivat. +Aina piti olla varuillaan, ettei vain olisi joutunut kiinni jostakin +luvattomasta. + +Naapuri-Hällströmillä oli sentään jonkun verran vapaampaa. Siellä ei +oltu niin pikkumaisia, vaikka talonväki kuuluikin samaan uskoon kuin +satamakapteenin perhekin. Ainoastaan Maliniin nähden oltiin ankaria. +Hän ei olisi saanut liikkua missään, ei kuljeskella yksin; hänen olisi +pitänyt aina olla äidin silmäin alla. Ja se johtui siitä, että tyttö +oli muutamia kertoja varastautunut tansseihin. Mikä hirmuinen tapaus! + +Setälässä Malin tietysti sai käydä — luonnollisesti. Mutta sielläkin +häneen suhtauduttiin hiukan arastellen. Täti piti häntä langenneena +olentona, jolla — Herra sen ties — oli vaikka kuinka monta pikku +rakkausjuttua takanaan. Tosin ne olivat vain aivan viattomia koulutytön +rakkausseikkailuja — mutta sellaisista ei saanut hiiskahtaakaan +satamakapteenin talossa. + +Malin pujahtikin tavallisesti keittiöön ja siellä palvelijattarien +kanssa piti hauskaa. Hän tiesi, että siellä sai jutella vapaasti, kun +vain piti sen varan, ettei täti kuullut. Malin oli rakastunut Kiviojan +Tyykoon, ja Hanna-piika oli hyvä tuttu Tyykon äidin kanssa. Hänen +kanssaan saattoi siis puhua ystävästään ja siten ikäänkuin kuvitella +olevansa hänen seurassaan. + +Malin tiesi, että kun hän vain täytti kodin asettamat ulkonaiset +hurskauden vaatimukset, hän saisi olla rauhassa. Hän siis istui +seuroissa, oli läsnä iltarukouksissa, joita hänenkin kotonaan +pidettiin. Hän oli kerran talvella karannut pitkistä, koko illan +kestäneistä seuroista ja mennyt luistinradalle. Mutta se oli +aiheuttanut sellaisen surun ja valituksen, sellaisen määrän nuhteita ja +kyyneleitä, että Malin sen jälkeen oli katsonut parhaaksi taipua. Hän +teki sen kuitenkin teeskennellyllä mielellä niinkuin satamakapteenin +piiatkin — olosuhteiden pakosta. Ja tämäkin liitti heitä yhteen. + +Malin oli tavattoman kaunis. Hänellä oli suuret, loistavat silmät ja +pitkä, komea palmikko. Ääni oli sointuisa... niin lämmin ja tuntehikas, +että siinä tuntui väräjävän koko hänen nuori ja puhdas tyttösielunsa. +Hesse ei ollut koskaan kuullut kauniimpaa ääntä. + +Hän rakastui tyttöön ensi näkemältä. Hänen sydämensä helähti soimaan +heti, kuti hän tuon ihmeellisen äänen kuuli. Hän kadehti Malinin +veljiä, jotka saivat joka päivä olla hänen läheisyydessään, syödä +samassa pöydässä, nukkua saman katon alla. Malinin isä oli hänen +mielestään yliluonnollinen olento. Jokainen hänen sanansa oli kuin +Jumalan puhuma. Ja entä äiti, Malinin äiti! Hänen olemuksessaan +näytti yhtyneen Nioben äidinsuru ja Cornelian, Gracchusten äidin, +ylevämielisyys. Sillä kun Naapuri-Hällströmin täti joskus itki +tyttärensä kevytmielisyyttä, tuntui hänen murheensa mittaamattomalta — +tai kun hän toisinaan rupesi kertomaan pyhistä marttyyreista, hehkui +hän sellaista intoa, sellaista alttiutta ja uhrautuvaisuutta, että +Hessen oli helppo muodostaa itselleen käsitys vanhan ajan naisesta, +jossa yhtyi roomalainen pelottomuus ja tosikristillinen nöyryys. Hän +oli Monika ja karthagotar yhtä aikaa. + +Hän kohteli Hesseä ystävällisesti, kutsuen häntä usein »rakkaaksi +pojakseen». Hänellä itsehään oli kymmenen poikaa, ja siinä meni +yhdestoistakin kuin joukon jatkona. Hesse pistäysi usein tuossa +naapurihuvilassa, ja Malinin vanhempain ystävällisyys tuntuin hänestä +jonkinlaiselta takeelta siitä, että tyttökin suhtautuisi häneen samalla +tavalla. + +Mutta ei — Malin ei näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota. +Kummakos se, kun hän oli niin pieni ja pystynenäinen — kasvotkin +kulmikkaat ja iho »savipuoleisia» täynnä. Hänet oli äidin kertoman +mukaan ensi kerran pesty kaivovedellä, ja siitä tuo huono, alituisesti +kesivä iho. Mistäpä Malin tiesi, minkälainen, kauneuden maailma nuoren +»kotiopettajan» rinnassa asui — ja että Hän oli saanut kehtolahjaksi +kyvyn tuntea syvästi — niin syvästi, että se usein kuljetti hänet aivan +epätoivon partaalle. + +Hesse sai siis tyytyä salaa ihailemaan tyttöä. Hän kuuli +satamakapteenin palvelijoiden juttelevan Kiviojan Tyykosta, joka oli +hänen luokkatoverinsa. Tyykon isä, vanha merimies, oli aikoinaan +purjehtinut kapteeni Hällströmin laivassa, ja äiti, joka varhain +oli jäänyt leskeksi, elätti nyt poikaansa. Hän palveli puotineitinä +eräässä kaupungin suurimmista liikkeistä, ja häntä kutsuttiin rouvaksi, +vaikk'ei ollutkaan kuin tavallisen merimiehen leski. Tämä loi jonkun +verran herrashohdetta Kiviojan Tyykon ylle, ja sitäpaitsi — he asuivat +keskikaupungilla. + +Tyyko oli mainio urheilija ja vielä lisäksi erinomainen +kanteleensoittaja. Kun hän voimisteli omatekoisessa teltassaan, oli se +komea näky. Puettuna ihomyötäiseen voimistelupukuun, samanlaiseen kuin +oli markkinoilla esiintyvillä sirkustaiteilijoilla, hän teki mahtavan +vaikutuksen koulupoikiin ja -tyttöihin, joita oli pieni teltta täpösen +täynnä. Varsinkin viimeksimainittuihin. Näiden joukossa oli Malin +kaikkein innokkain. Hän taputti käsiään kiihkeimmin, ja silloin hänen +kauniit keruubinsilmänsä loistivat palavasta ihastuksesta. Jokainen +sivullinenkin huomasi, että tyttö ihan ahmi hänet katseillaan. + +Mutta Tyyko teki temppunsa rauhallisesti ja kumarsi yleisölle hieno, +ylhäinen hymy suupielessä. Lyseolaisten keskuudessa kerrottiin +julkisena salaisuutena, ettei Tyyko Malinista välittänyt. Mutta se +vain yllytti toista yhä tulisempaan ihailuun. Veljiensä välityksellä +hän lähetteli tälle salaa pieniä kirjelippusia, joissa oli paljon +huutomerkkejä. Mutta Tyyko silmäsi ne nopeasti läpi, viskasi maahan +ja virkkoi: Tuo rekki ei ole oikein lujassa, se voi tipahtaa maahan +keskellä volttia! Hesse oli toiminut hänen apulaisenaan, jonkinlaisena +sirkusrenkinä, jonka tehtäviin kuului pääsylippujen myynti ja +järjestyksen pito. Ja olipa hän mahtava ollakseen, kun sai näytellä +näinkin tärkeän henkilön osaa tuossa laitoksessa, joka joka syysilta +ja lupapäivä antoi näytäntöjään. Sitäpaitsi kuului hänen tehtäväänsä +matkia opettajia, Ringbomia, Peteä ja lehtori Fogmannia. Hän oli siis +jonkinlainen klovni, niinkuin jokaisessa kunnon sirkuksessa täytyy +olla. Katselijoiden ihastus oli suuri, kun hän esityksensä lopussa +kääntyi heidän puoleensa, heitti päänsä takakenoon ja oikea käsi +koholla huusi Pete Nässlingin äänellä: Holmssöm, naama suoraan! Pojat +ja tytöt nauroivat katketakseen, mutta se joka ei nauranut, oli klovni +itse. Hänen sydämensä itki, sillä hän oli esityksensä aikana pannut +merkille, että Malin koko ajan oli katsellut vain Tyykoa, joka teltan +perällä seisten oli seurannut hänen ilveilyään. + +Mutta onnellinen hän silti oli, sillä saihan hän täten nähdä edes +tytön useammin kuin muutoin. Ja sitäpaitsi toiselta puolen — oleskelu +Tyykon läheisyydessä lääkitsi hänen sydämensä haavoja, sillä Tyyko +antoi erinomaisen tunnustuksen hänen näyttelijätaipumuksilleen. Ja +kun hän lisäksi suhtautui kylmästi Maliniin, siirtyi tämän kautta +kuin salaisesta sopimuksesta tytön Tyykoon kohdistunut ihailu hänen +nimelleen — ikäänkuin pankkitalletus. Se oli kyllä itsensä pettämistä, +mutta kerrankos ihminen on pettänyt itsensä Amorin uhriksi jouduttuaan. +Hesse oli kaksinkertainen narri ja vielä kaikkein surullisinta lajia. + +Näytöksien loputtua Malin jäi telttaan, ja silloin otti Tyyko esille +kanteleensa. Hän soitteli kaikenlaista, valsseja, polkkia ja pieniä +laulunpätkiä. Mutta kun hän sitten hiljaa ja hillitysti alkoi näppäillä +»Oli kaunis kesäilta» — istui teltassa kaksi nuorta ihmistä, joiden +sydämen tuo sävel sai ihmeellisesti värisemään. Mutta siitä huolimatta +— vaikka ne niin voimakkaasti värähtelivät, ne eivät tavanneet +toisiaan. Siihen oli syynä tuo trikoohon puettu »sirkustaiteilija», +joka istui jakkaralla keskellä telttaa ja soitti, soitti ylhäisenä ja +välinpitämättömänä, kuin olisivat nämä kantele-esitykset olleet vain +yksi ohjelmannumero lisää. Ja silloin oli Hessen vaikea ajatella, +että Malinin ihailu olisi Tyykon välityksellä noin vain siirtynyt +hänen tililleen. Tyyko näytti sen ottavan vastaan ja panevan syrjään +— aivan kuin jonkin sirkuksen inventaarioon kuuluvan esineen, jota +vastaisuudessa, jossakin toisessa näytöksessä ehkä tultaisiin +tarvitsemaan. + +Olisipa hänellä ollut Tyykon taidot — hän ehkä olisi pystynyt paremmin +kilpailemaan! Mutta hän oli perin vähäpätöinen tämän rinnalla, mitä +esim. ulkonäköön tuli. Toveri oli kookas ja solakka, vartalo kuin +muinaiskreikkalaisella ja sitäpaitsi — hänellä oli miellyttävät +kasvonpiirteet. Hänen päänsä oli melkein liian pieni ruumiin kokoon +verrattuna, otsa matala ja pieni suu. Mutta ilme oli harvinaisen +tarmokas. Tämä kaikki miellytti Malinia, ja tuotti Hesselle surua. + +Mitä se auttoi, vaikk'ei Tyyko rakastanutkaan, kun Malin kerta oli +niin syvästi kiintynyt häneen. Hesse makasi sohvalla aprikoiden tuota +tuskallista kysymystä. Miten mahtoi oikein olla Malinin laita? Oliko +hän tietoinen Tyykon välinpitämättömyydestä? Hän oli viime kesänä +koettanut ottaa siitä selvää, mutta huonoin tuloksin. + +Hän oli loikoillut Hällströmin vinttikamarin sohvalla aivan niinkuin +nyt tässä kotonaan. Piiat olivat askaroineet huoneessa. He olivat +asetelleet mankeloituja vaatteita piirongin laatikoihin. Hän oli +parastaikaa lukenut Hector Malot'n Koditonta. Se oli yksi niitä +kirjoja, joita uskalsi muidenkin läsnäollessa lukea. + +Piiat olivat keskustelleet Malinista ja maininneet Tyyko Kiviojan +nimen. Siinä se on eri nätti tyttö eikä ole poikakaan hullumpi! Hän oli +höristänyt korviaan ja virkkanut kuin muina miehinä: Ei se Tyyko välitä +Malinista kynnen mustuaisen vertaa! Piiat olivat tirskuneet eikä hän +ollut uskaltanut katsoa heihin. — Ymmärtääkö Hanna kommerrusta? oli +toinen, Stiina-niminen, kuiskannut toverilleen. Ja sitten oli tirskuttu +taas. Hän oli suuttunut ja ärjäissyt: Mitä te tirskutte täällä! Tehkää +työnne ja lapelkaa matkoihinne! Mutta silloin oli Hanna tuohahtanut: +Onpas tämä nyt olevinaan... mokomakin Laidan kasvatti! Korkealle luulee +kiipeävänsä, mutta katsokoon, ettei nuolaise, ennenkuin tipahtaa! Ja +piiat olivat tempaisseet korin sangoista kiinni ja mennä rymistäneet +alas. + +Se oli päivän selvää. Piiatkin olivat siis huomanneet hänen +rakkautensa. Ja itse hän oli sen vielä heille paljastanut. Häntä oli +kiukuttanut, ja kyyneleet olivat kohonneet silmiin. Hän oli heittänyt +Kodittoman nurkkaan ja vaipunut synkkiin mietteisiin. + +Mutta se ei ollut kuitenkaan estänyt häntä Malinia ajattelemasta. Hän +vaelsi metsissä, harhaili redin rannalla, ja kaikkialle seurasi häntä +Malin, aina vain Malin. Hän oli tuntikaudet istuskellut rannalla ja +katsellut merta. Aaltojen kohina ja tuulen laulu olivat jonkun verran +tyynnyttäneet hänen sairasta sydäntään. Tuolla autiolla rannalla hän +oli imenyt itseensä meren voimaa ja suolan kirpeyttä. Hän oli jo +saattanut melkein pilkata itseään... uhmata elämää ja koko maailmaa. +— Tuolla tavoin ladattuna hän oli lähtenyt paluumatkalle. Mutta — +Hällströmin huvilan läheisyydessä, suurten koivujen katveessa, oli uhma +jättänyt hänet. Se oli jäänyt tuonne rannalle, noiden myllertävien +laineiden ja tohisevan tuulen leikkitoveriksi. Hänen oli tehnyt mieli +itkeä. + +Toisinaan, kun Malin oli sattunut istumaan samassa seurassa, hän oli +tahallansa maininnut Tyykon nimen. Silloin oli tyttö vilkastunut, hänen +silmiinsä oli syttynyt ihmeellinen loiste. Oh, hän olisi voinut tuon +loisteen vuoksi seurata häntä vaikka maailman loppuun! Hän oli istunut +ja kuunnellut Malinin ääntä. Sen sointu oli ollut merkillinen. Siinä +oli väreillyt kokonainen sävelten rikkaus. Hän oli kuunnellut sydän +hellänä — aivan kuin olisi se paljosta takomisesta puutunut niinkuin +käsi, kun hän Tyykon teltassa nosteli painoja. Heinänkortta pureskellen +hän oli tuijotellut eteensä ja havahtunut siihen, että joku nauroi. +Hän oli katsahtanut Maliniin ja ymmärtänyt, että hänestä oli tehty +viittailuja. Itseään häveten hän oli viskannut heinänkorren maahan ja +ruvennut matalalla äänellä selittämään Nestorille Graminaceae-heimon +tuntomerkkejä. + +Oh, heinänkorsi — sehän oli aina ollut onnettomien rakastajien turva +avuttomuuden hetkinä! + +Mutta — kuitenkin kaikitenkin — se oli sentään ollut ihanaa. Saada +oleskella Malinin läheisyydessä, saada kuunnella hänen äänensä sointia +— olihan sekin jotakin. Koirathan söivät niitä muruja, joita heidän +herrainsa pöydältä putoili. Ja eikö hän ollut jostakin lukenut, +kuinka onneton rakastaja oli ylistänyt kilpakosijansa silmiä: Oi, +te kadehdittavat, jotka saatte hänet nähdä! Hän ei ollut pystynyt +kohoamaan tuollaiseen epäitsekkyyteen. Hän oli ylistänyt omia silmiään! + +Niin olivat päivät kuluneet. Hän oli opettanut satamakapteenin +poikaa, syönyt herrasväen kanssa ja — ollut onneton. Välistä hän oli +pistäytynyt Malininkin kotona. Tytön vanhemmat olivat kohdelleet häntä +ystävällisesti. Varsinkin isä oli puhellut paljon hänen kanssaan. +Syvästi uskonnollisena hän oli kääntänyt keskustelun hengellisiin +asioihin. Hesseä ne olivat syvästi liikuttaneet. Matlinilla hän oli +usein saanut kuulla, etteivät hihhulit olleet oikeassa. Isäntäkin oli +kerran sanoa jurauttanut: Nii-en opissa on moni tul-lut hul-luksi. +Vanha merikarhu oli kauhistunut liikutuksia, — Arvaahan sen, et-tä jos +yhtä paik-kaa rau-asta vii-lalla kihnu-tetaan, niin tu-len se ot-taa! +Matlinin ukko oli ollut oikeassa. Hessen sydän oli ottanut tulen, mutta +se ei ollut palanut rakkaudesta Jumalan Poikaan, vaan — Maliniin. + +Häntä oli siis aiottu käännyttää —ja välipä tuolla. Jos hän sen kautta +olisi päässyt lähemmäs Malinia, hän olisi kääntynyt. Hän olisi istunut +vaikka viikon seuroissa, jos vain Malin senkään vuoksi olisi rakastanut +häntä. Mutta tyttö kammoi seuroja itsekin, eikä siis ollut kannattanut +uhrautua. + +Malinin isä oli käynyt muutamia luokkia lyseota ja muisti vielä vähän +latinaakin. _Fugit irreparabile tempus._ Osasiko Hesse sitä kääntää? +Oh, hän oli suorittanut tehtävän sangen vaivattomasti. Siinä hän +ainakin liikkui omalla alallaan. — Aika kuluu peruuttamattomasti. +Tuo lause oli saanut hänet surulliselle päälle. Oli tuntunut siltä, +kuin sillä olisi ollut jonkinlaista yhteyttä Malinin ja hänen +läheisyydessään vietetyn kesän kanssa. Tyttö luisui pois, yhä +kauemmas... yhä varmemmin, kuta lähemmäs syksy ehti. Oli turhaa +tavoitella häntä enää koulun alettua. + +Niin, — se oli alkanut taas, toista kuukautta sitten. Toverit olivat +palanneet itsekukin taholtaan. Oli ollut hauskaa havaita, kuinka +pitkiksi he olivat venyneet. Koli-Onnikin oli kuin mikäkin jättiläinen, +päätä pitempi kaikkia muita. Mutta samanlainen avuton ilme asui yhä +hänen kalvakoilla kasvoillaan, ja samalla tapaa hän pärisytti poskiaan +kuin ennenkin. Hän ei pitänyt koulunkäynnistä. Sohlströmin Lahja oli +myös miehistynyt. Hän oli alkajaispäivänä astellut poikajoukossa kuin +mikäkin ylhäinen... kuin jokin turisti, joka on tullut katsomaan, mitä +nähtävyyksiä tämän kaupungin oppilaitos tarjosi. Hän oli jutellut +harvakseen, mutta hänen olemuksestaan ei ollut hävinnyt tuo tuttu +tyttömäinen leima. Se oli säilynyt, vaikka varsi olikin venynyt ja ääni +käynyt römeämmäksi. + +Lahja oli koettanut näyttää miehekkäältä. Paiskatessaan kättä +tovereilleen hän oli mörissyt: Terrr-veh! Mutta pään asento oli +juorunnut, että hänessä oli naista, mamsellia. Hän oli suhtautunut +sangen ystävällisesti Hesseen ja virkahtanut: No... sinä et ainakaan +ole viitsinyt kasvaa! Hän oli lausunut sen ikäänkuin kehuen... kuin +olisi se hänen mielestään ollut jokin erikoinen saavutus. + +He olivat saaneet yhden uuden opettajankin — lehtori Johannes +Kilpeläisen. Häntä kutsuttiin »Pikku ryssäksi», koska hän oli kotoisin +Inkerinmaalta. Asianomainen olisi varmaankin ollut tuosta pahoillaan, +jos olisi sen tiennyt, sillä kaikesta päättäen hän oli rehellinen +isänmaan ystävä. Pienenä, punaisena ja käheänä hän seisoi luokan edessä +ja teki selkoa Puolan historiasta. + +Juhana III Sobieski — siinä oli miesten mies! Hän ei tyytynyt vain oman +rappeutuvan valtakuntansa kohentamiseen, vaan auttoi naapureitakin. Kun +turkkilaiset 1683 piirittivät Wieniä, hän riensi Itävallalle apuun ja +löi vihollisen kaupungin porttien edustalla. Juhlajumalanpalveluksessa, +joka voiton johdosta Pyhän Tapanin kirkossa pidettiin, saarnasi pappi +tekstistä: Es war ein Mann von Gott gesandt, der hiess Johannes! + +Pojat ihastuivat häneen. Todellakin — lehtori Kilpeläinen oli +kuin Jumalan lähettämä tekemään historian tunteja eläviksi. +Entinen oli ollut kuiva ja ikävä. Hän ei ollut välittänyt muusta +kuin vuosiluvuista. Milloin Rooma perustettiin? Milloin Sulla +kuoli? Viimeksimainitulla kysymyksellään hän luuli leikanneensa +hyvänkin viisauden. Sitä ei nim. sanottu oppikirjassa, vaan alkoi +kysymyksessäoleva kappale sanoilla: Seuraavana vuonna Sulla kuoli... +Helppohan oli suorittaa vähennyslasku... 1 pois 79:stä. Tämä opettaja +oli puhunut aina historian luurangosta. Sen muodostivat vuosiluvut. +Hyvä — mutta seitsemäätoista käyvät pojat olisivat halunneet jo hiukan +»lihaakin» maistaa. Sitä antoi nyt heille Kilpeläinen, Pikku ryssä. + +Oli toisiakin opettajia, joista he erikoisemmin pitivät, esim. lehtori +Fogman, Petter Gustaf Fogman. Hän opetti kreikkaa. + +Hesse muisti aina sen merkillisen päivän, jolloin lehtori Fogman oli +tullut luokkaan ja tiedustellut, ketkä latinan lukijoista halusivat +ruveta kreikkaa opiskelemaan. Se oli tapahtunut viidennellä luokalla. + +Heitä oli ilmoittautunut seitsemän. Se oli tuosta vanhan +klassillisuuden ihailijasta nähtävästi tuntunut kovin vähäiseltä, +koskapa hän oli huudahtanut: Ja mitä tulee sitten teistä +toisista? Sallikaa minun sanoa, hyvät herrat... käräjäkirjureita +ja protokollasihteereitä... jonninjoutavia memorialisteja ja +turhanpäiväisiä musteentuhrijoita! Mutta näistä seitsemästä (hän +oli viitannut Hesseen, joka istui edessä) — näistä tulee oppineita +kuin vanhan ajan seitsemän viisasta... professoreja ja tiedemiehiä, +runoilijoita ja taiteilijoita — _doctissimi viri et praeclarissimi_ — +sillä kreikankieli on sivistyksen kruunu, tietäkää se! — Ja hän oli +katsellut muhoillen noita seitsemää uskalikkoa, jotka olivat rohjenneet +lähteä maineen korkeita tikapuita kapuamaan. — Hesseen nähden se +ennustus kuitenkin meni täydellisesti myttyyn, kuten myöhemmin saamme +nähdä. + +Lehtori Fogman oli mukava mies. Ääni rämeä, esiintyminen hiukan +karheaa, mutta nauru sydämellistä ja vilpitöntä. Hän suhtautui +oppilaihinsa kuin isä poikiinsa. Kertoen heille kaikenlaisia kaupungin +asioita, rahatoimikamarista köyhäinhoitohallitukseen asti, hän istui +leveänä opettajapöydän takana, heitellen tulitikunpätkiä olkansa +yli. Hänellä oli sellainen omituinen tapa. Pojat saivat kuulla, että +hän, Petter Gustaf Fogman, oli jäsenenä niin hyvin valtuustossa kuin +kirkkoneuvostossakin, ja etteivät asiat ilman häntä olisi saaneet niin +suotuisaa päätöstä kuin mitä saivat. Kaupungin tuloja menoarvio... +Herra varjele! — sellaisia menoeriä, _momentteja_... (lehtori +alleviivasi aina jokaisen vieraskielisen sanan) — aivan kuin olisi +tämä kaupunki jokin Rooma, jota piti suihkukaivoilla ja voittokaarilla +koristaa! Ei — hän, lehtori, oli lyönyt topakasti vastaan, ja nyt +saivat Laidankin asukkaat kiittää häntä veroäyrin halpuudesta. Ja +silloin hän oli merkitsevästi katsahtanut Hesseen. + +Hän opetti myös kauppakoulussa ja laski toisinaan leikkiä noilla +sivistyksen lapsipuolilla — niinkuin hän sen oppilaita nimitti. +»Sillinkääntäjät» säälittivät häntä. Miten olisi mahtanut heidän +käydä, jollei suopea Kohtalo, Moira, olisi ohjannut lehtori Fogmannia +ottamaan muutamia tunteja tuon koulun opetusohjelmasta. Nyt heidän +keskuudessaan liikkui mies, joka tunsi Ateenan yhtä hyvin kuin +tämän Pohjois-Pohjanmaan kaupungin, ja kuin säälistä sirotteli +klassillisuuden kultajyväsiä heidän karkeille kämmenilleen. + +Toisinaan hän esitelmöi venäläisestä sivistyksestä. Sivistys — +se nyt oli aivan liian hieno sana itäisen naapurimaan oloista +puhuttaessa. Barbaria olisi ollut paremmin paikallaan. Olihan niillä, +ryssärievuilla, tosin uudempi kaunokirjallisuus melkoista. Mutta +yleensä olivat venäläiset niin sivistymättömiä, että ainoastaan yksi +kymmenesosa taisi lukea ja kirjoittaa. Kun entisen keisarin sairauden +aikana annettiin säännöllisesti bulletiineja, joissa hovilääkäri +kulloinkin ilmoitti hallitsijan terveyden tilan, kerääntyi toisinaan +suuri ihmisjoukko jonkin sähköpylvään ympärille odottamaan, että +olisi joku lukutaitoinen ilmestynyt joukkoon tulkitsemaan tuota +valkoista paperia... Niin ryökäleen _analfabeettejä_ ne olivat! (A +propos — mistä muuten johtui sana _analfabeetti?_) Samppa Gutzén sai +siihen vastata, ja esitys jatkui. Kuta pitemmälle lehtori ehti, sitä +sivistymättömämmiksi muuttuivat ryssäparat. Lopuksi ei koko avarasta +Venäjänmaasta löytynyt juuri ainoatakaan, joka olisi osannut lukea ja +kirjoittaa. Sellaisia musikoita ne olivat! + +Joka syyslukukauden alussa hän muuten piti tuon saman esityksen +vasta-alkajille. Pojilla oli tallessa tuo puhe, jonka joku koiranleuka +oli joskus pikakirjoituksella merkinnyt muistiin. Siinä kävi +venäläisten yhtä ohrasesti. Sivistymättömiä, tietämättömiä raukkoja, +jotka eivät osanneet muuta kuin moliu... jumalankuvaa kumartaa! Jota +vastoin Kreikassa... siellä runoili jokainen suutari ja räätälikin! +Yksin loppulausekin oli uskollisesti jäljennetty: Aloitetaanpa nyt +niitä aakkosia! — Se huvitti poikia tavattomasti. + +Mutta — välipä sillä. Kuten sanottu — tunnit muodostuivat hauskoiksi. +Oli parhaillaan Venäjän ja Japanin sota. Pojat seurasivat innostuksella +sotauutisia, ja jokaisesta ryssien tappiosta iloittiin. Lehtori oli +myös tavattoman innostunut. Toinen puoli tunnista kulutettiin viime +taistelujen selostamiseen. + +Missäs olivat nyt ryssät selkäänsä saaneet? Pojat: Shaho-joella! +Lehtori: Kuinka paljon oli kaatunut kummallakin puolen? He lukivat kuin +kirjasta: 40.000 venäläistä ja 20.000 japaneesia! + +Niin... se oli kuitenkin tainnut jäädä ratkaisematta se taistelu. Mutta +— kuka osasi sen laulun, jossa puhuttiin Jantain kaivoista? + +Osattiinhan se — joka pekka. Hesse sai lausua sen: + + Japaneesit Jantaissa + kaivoja punttaa, + Kuropatki laivallansa + pakohon jo junttaa... + +Niin... ne kansanmiehet olivat toisinaan mestareita lauluja tekemään. +Kukaties sekin mies, joka oli nämä säkeet kirjoittanut, olisi oppia +saatuaan kyennyt niittämään laakereita _Muusain_ palveluksessa. Ja +lehtori siveli miettiväisenä partaansa ja katseli kirkkopuistoon, jossa +runoilijan patsaan päälaelle oli yöllä satanut lunta. Tänä vuonna tuli +talvi varhain. + +Mutta — noista vapaaseen haasteluun käytetyistä hetkistä huolimatta, +ehdittiin läksyt sentään mainiosti läpikäydä. Äläpäs, että Fogman +olisi niitä unohtanut, vaikka he toisinaan sitä toivoivat! Lehtori +jutteli lapsistaan. Olivatko pojat panneet merkille, että tytöt +tulivat isäänsä ja pojat äitiinsä? Joo... hänelläkin oli tytär, +Aino Somikki Suometar, joka oli etevä, niin tavattoman etevä! Neljä +laudaturia ylioppilaskirjoituksissa! Mutta Aino Somikki oli tullutkin +häneen, itse pappaan, jolla ei myöskään ollut pää puusta. Jota vastoin +pojat... (lehtori hymyili säälivästi)... Kauko-parkakin tyhmä kuin +pässi. Hänestä saattoi sanoa, että hänen päässään oli vain surmjölk, +karduspapper o' knapustenar... Mutta — hän oli tullutkin äitiinsä... + +He nauroivat, ja sekös yllytti lehtoria jatkamaan. Hän kertoi +kävelyretkistään. Hänen oli tapana iltaisin tehdä pieni _rondi_... +kiertää sieltä Laidan ja aseman kautta. Kuten roomalainen senaattori +hän halusi todeta, että yhteiskunta kehittyi säännöllisesti. Näillä +retkillään hänellä tavallisesti oli mukanaan rouvansa ja pystykorvansa, +»Huli». Mutta — omituista: kun hän aloitti esityksensä, hän melkein +poikkeuksetta sanoi: Minä, Huli ja mamma. Siitä saivat oppilaat arvata, +että hän piti Hulia vaimoaan viisaampana. + +Tuo kaikki olisi tuntunut jonkun verran ilkeältä, jollei sitä olisi +osattu ottaa huumorin kannalta. Ymmärrettiin, että lehtori tahtoi +ennen kaikkea korostaa itseään, ja siinä joutui rouva-parka kuin +vahingossa viimeiseksi. Ja huumorin kannalta sen otti lehtorikin — +kaiken muun paitsi itsensä korostamisen. Siinä hän ei ymmärtänyt +leikkiä ollenkaan, eikä siitä uskallettu koskaan leikillä puhua — +paitsi äärimmäisen varovaisessa muodossa. Mutta silloinkin piti +siihen lisätä hyvä annos jotakin hyväntahtoisen kehuvaa — ja lehtori +nielaisi leikin sydämellisesti nauraa röhöttäen. Hän piti siitä, että +oppilaat kääntyivät hänen puoleensa kaikenlaisissa asioissa. Ja pojat +käyttivätkin sitä hyväkseen. Mutta se ei koskaan onnistunut tunnin +alussa. Ei — ensin oli koulutehtävä suoritettava ja sitten vasta +tarinoitiin. _Res severas in crastinum differo_ — se ei käynyt päinsä +hänen, Petter Gustaf Fogmanin, tunnilla. Nuo tunnit muodostuivat +niin rattoisiksi, että venäjänlukijat kateellisina kuuntelivat +»grekiläisten» kertomuksia. Ja taisipa yksi ja toinen heistä katua, +ettei ollut valinnut kreikkaa venäjän asemesta. + +Hesse oli päässyt heti alussa hyviin väleihin lehtori Fogmanin kanssa. +Kieliä rakastavana hän suuresti innostui tuohon vanhan Hellaan +kieleen. Siinä oli hänen mielestään samanlaista juhlallisuutta ja +arvokkuutta kuin latinassakin, vaikka viimeksimainittu sittenkin oli +arkipäiväisempää... kuin jollakin tavoin kovempaa ja kalskahtavampaa. +Se kai johtui siitä, että sen käyttäjät olivat haastaneet maailmalle +enimmäkseen miekoin, kilvin ja keihäin — kun taas kreikkalaiset olivat +puhuneet ihmiskunnalle lauluin, soitoin ja seppelin. Se oli antanut +tälle kielelle sen suurenmoisen sulavuuden, sen sointurikkauden +ja hämmästyttävän notkeuden, josta sitten myöhempinä aikoina +myös roomalaiset ottivat oppia. Hesse oli huumaantunut. Hänen +seitsentoistavuotias sydämensä oli herkkä ja vastaanottavainen. +Siinä oli rakkaus pitänyt juhliaan — joskin sangen surunvoittoisia. +Mutta — juuri sen vuoksi hän ymmärsi erinomaisesti noita muinaisen +Hellaan traagillisia henkilöluomia, joille ei ole vertaa minkään +maan kirjallisuudessa. Hän tuli sangen murheelliseksi kuullessaan +Oidipoksen onnettomasta elämästä, ja Antigonen kaunis satu liikutti +häntä ihan kyyneliin. Hän itki hautakammioon suljetun neidon surullista +loppua, ja haltioitui ajatellessaan, että Haimon, Kreonin poika, +Antigonen sulho, surmasi itsensä morsiamen ruumiin ääressä. Noissa +molemmissa kertomuksissa esiintyi rakkaus ihmisen kärsimyksenä — +vääjäämättömänä kohtalona, jota ei voitu välttää. Ja hänen surullinen +sydämensä joi lohtua Ariadnen murheellisesta tarinasta, joka kaikessa +traagillisuudessaan oli kaunis kuin kesäisen auringon lasku... + +Näihin aikoihin hän hautaili toista rakkauttaan. Sekin oli jäänyt +autiolle saarelle yksikseen, ja sen oli siis kuoltava nälkään. Mutta — +kuolinkamppailu ei enää tuntunut niin vaikealta kuin alussa. Rakkauden +esine vaelsi aivan kylmänä hänen ohitseen. Näytti, kuin ei Malin olisi +halunnut tunteakaan häntä. + +Toissa päivänä hän oli viimeksi pistäytynyt tytön kotona. Olihan +hänellä hyvä syy, kun veljet olivat luokkatovereita. Mutta keittiössä +olivat Hanna ja Stiina virnistelleet hänelle, kun hän oli tiedustanut, +oliko Ruben kotona. Se oli Malinin vanhempi veli. + +Malinia kai sinä tähtäät! oli Hanna nauranut. + +Se oli ollut sellainen isku, jota oli mahdoton toista kertaa kestää. +Mokomatkin luntut! Hän oli puhaltanut portista kadulle tulipunaisena +vihasta. Ikipäivinä hän ei astuisi siihen taloon! + +Eikä hän astunutkaan. Hän haki lohdutusta muualta. Ja tällä kertaa hän +sitä löysi. + + + + +XII. + + +Paula Posio oli pieni tytönpallukka, kauppakoulun ensi luokalla. Hän +oli rikkaan maakauppiaan tytär ylimaasta, hiukan miesmäinen puheissaan. +Viisitoistavuotiaaksi hän teki tavallista kehittyneemmän vaikutuksen. +Kasvot punakat ja pyöreät, vartalo tukeva, nenä pieni ja nykerö, mutta +silmien lämpö johdatti mieleen korpimaiden takkatulet — tuollaisen +leppoisan loisteen, jonka ääressä viluisen on hyvä kyyröttää. Ja Hesse +kaipasi lämmitystä, tuollaista hiljaista osanottoa, joka rajoittui vain +ystävälliseen sanaan ja hellään kädenpuristukseen. + +Heidät esitettiin luistinradalla, ja se tapahtui seuraavasti. + +Hesse oli luistelemassa muutamana helmikuun iltana. Hän koetti +tällä tavoin haihduttaa ikäväänsä. Olihan somaa luistella suuressa +koululaisparvessa kädet selän takana ja ylhäisen kylmästi tarkastella +toisia — varsinkin tyttöjä. Ne saivat hänen puoleltaan osakseen +säälittävän hymyn. Naisrievut — luulivat olevansa tärkeitäkin tekijöitä +yhteiskunnassa, mutta kyllä ilman heitäkin toimeentultiin! Hesse +oli verhoutunut äänettömyyteen, ei jutellut kenenkään kanssa, mutta +siitä huolimatta nautti, saadessaan olla suuressa poikaparvessa. +Luokkatoverit iskivät hänelle silmää. Hesse-pojan alakuloisuuden syy +kyllä tiettiin. + +Hesse... helekkarissa, tuuhan tänne! + +Se oli Iinatin Kalle, Hessen luokkatoveri. + +Mitä nyt —? + +No... katohan poikaa... perkule, kun aijaa ohi kuin kuvernööri! Tuuhan +nyt tänne! + +Hesse luisteli luo: Mitä sulla nyt on —? + +Kalle: Tuuhan mukkaan. + +Kalle tarttui häntä käsipuolesta ja juoksutti paviljongin luo. Siellä +yhdellä nurkalla pani pieni, pyöreä neitosen alku parhaillaan luistimia +jalkaan. + +Saanko minä esittää... tässä on Hesse Karlsson... meiän luokan nuori +Wertteri, ja neiti Paula Posio. + +Kalle Iinatti puhui hitaasti, hiukan kankeasti... kuin olisi lukenut +juhlapuhetta ulkoa. Häntä kutsuttiin tavallisesti »Suomi öyväkkeeksi», +sillä hän oli perso sikarille. — Onko sulla niitä öyväkkeitä... +pannaanpa savuksi, se oli hänen tavallinen kysymyksensä, Hän oli nim. +tarkka, äärimmäisen tarkka — karhusi kadullakin kymmentä penniä, jos +tiesi toisen jääneen velkaa. + +Sen isällä on kaksituhatta porua, kuiskasi Kalle Hessen korvaan, +röhähti merkitsevästi ja jätti heidät kahden kesken. + +Hesse oli hämillään. Mitä Kalle oikeastaan oli tarkoittanut? Pitikö +hänen nyt ruveta tuon tumppanan kavaljeeriksi koko pitkäksi iltaa? + +Saisittekkoon te, herra Kaalsonni, tuon luistimen riivatun paremmin +jalakaan? + +Tyttö särki ärrää, ei tosin isosti, mutta kuitenkin tuntuvasti. + +Mikäs auttoi — Hessen oli laitettava luistin kuntoon. Hän oli +polvillaan jäällä, ja pikku neiti katseli ystävällisesti lempeillä, +ruskeilla silmillään. Hesse ehti havaita, että tällä oli luja otsa, +tiukalle kammattu tiheä tukka, jonka väriä oli vaikea määritellä näin +sähkövalossa. Mutta mustalta se näytti. + +Kun luistin oli saatu jalkaan, nousi Paula ylös, rupesi korjaamaan +pukuaan ja virkkoi: Hamerääppänäkin meinaa puota. + +Hakaneula hampaissa hän piukotti hameensa vyötäröä, hymyillen samalla +pojalle aivan huolettomasti. Olipa se maalainen... niin merkillisen +vapaa ja ujostelematon! Hesse teki sen havainnon, että tyttö koetti +peittää tottumattomuuttaan tuolla miesmäisellä, hiukan karkealla +kielenkäytöllä. + +No... näyttäkääpä nyt sitä ytterkanttia. + +Hesseä hermostutti. Kaikennäköisiä ryömäkeriä se Iinatin Kalle +paiskasikin hänen niskoilleen! Hän tarkasteli tovereitaan, koettaen +näiden kasvoilta lukea, mitä nämä arvelivat. Mutta Iinatin Kalle kulki +isossa poikaparvessa, heilutti kättään ja huusi jotakin, jota Hesse ei +erottanut. Ja sitten koko joukko purskahti nauramaan. + +Siellä oli Gutzénin Samppa, Eino Åman, köyhän papinlesken poika, ja +Stelanderin Aarne — kaikki luokkatovereita. He pitivät Hesseä silmällä. + +Hesse... helkkarissa, pussaa jo! suhautti Eino Åman kämmenensä +suojasta, kun Hesse tyttöineen luisteli ohi. Ja sitten kajahti taas +nauru, josta selvästi erotti Samppa Gutzénin professorimaisen, +harvatahtisen höhötyksen. + +Mutta Hesse oli jo haarniskoitunut. Hän ei välittänyt toverien +ivahuudoista. Jokin pettämätön vaisto oli kuiskannut hänelle, että hän +vihdoinkin oli löytänyt tytön, jota ei toinen häneltä riistäisi. Hän +oli rakastunut. Paula Posion ruskeat samettisilmät hohtivat lämpöä kuin +takkatuli jossakin korven uudistalossa. + +He luistelivat koko illan. Kun soittokunta lopetti, hän saatteli +daaminsa kotiin. Tämä asui Kirkkokadulla, viskaalin talossa. Oho... +hienopa oli kortteeri ylimaan tyttärellä! + +Seurustelutapoihin kuului, että piti hetkisen pakista porttikäytävässä, +ja Hesse tietysti seurasi tapaa. He siis juttelivat yhtä ja toista. +Paula kertoi isänsä poroista. Ne sitten olivat menentelijöitä! Syksyllä +niitä ei tahtonut saada kiinni ollenkaan. Heidän Riku-renki oli +kerran koettanut heittää Isoakorvaa, mutta koko päivän oli, koranus, +hiihdättänyt, ennenkuin onnistui... + +Hesseä hirvitti. Hän ei ollut tottunut siihen, että tytöt kiroilivat. +Sillä tuo outo sana ei voinut olla muu kuin kirous. Eikö nyt neiti +Posio ymmärtänyt, ettei sellainen sopinut... sivistyneessä seurassa +olletikaan. (Hesse tunsi olevansa niin tavattoman paljon yläpuolella +toista — aivan kuin hieno aatelisherra tavallisen karkean talonpojan +rinnalla.) Hän käytti huoliteltua kieltä, paljon huolitellumpaa kuin +tavallisesti. Sen hän teki tarkoituksella. Eikö tyttö todellakaan +huomannut, että tämä kaikki oli tarkoitettu hänen ojentamisekseen? +Mutta ei näyttänyt siltä. Paula vain nauroi huolettomasti, jutellen +entiseen tapaansa. + +Tukeva herrasmies sukelsi portista kadulle, palttoonkaulus pystyssä ja +hopeanuppinen keppi kädessä. Paula Posio niiata nyksäytti, ja herra +nosti lakkiaan. + +Viskaali... riivattu! kuiskasi hän Hesselle. Nyt se kiusaa minua, kun +näki mulla kavaljeerin. + +Oi, kuinka tuo sorahtava r loukkasi Hessen klassillisuuden hiomaa +korvaa! Eikö tuollaisesta nyt voinut päästä? Olihan Demostheneskin +sorakielinen, mutta ahkeralla harjoituksella kuitenkin päässyt viasta +ja kehittynyt yhdeksi maailman kuuluisimmista puhujista. Paula +Posiolta ei vaadittu sellaisia saavutuksia. Hesse päätti ruveta tyttöä +treenaamaan. + +Mutta — yhtäkaikki... hänessä oli kuitenkin jotakin, joka veti +puoleensa, jotakin kotoista ja turvallisuutta herättävää. Hänen äänensä +värähti toisinaan syvästi — aivan kuin jokin urkuharmoonion matalampi +sävel, joka vienosti vavahtelee. Siinä oli jotakin kyyneleistä... +jotakin itkuvalmista, joka karheiden sanojen vastakohtana vaikutti +omituisesti. Malin Hällströmillä oli samanlainen ääni, ehkä vieläkin +kauniimpi. Mutta Paulankin puheessa soinnahti pehmoinen, hiukan +surumielinen sävel. Se ilmaisi, että tyttö oli tunteehisempi, kuin +miltä tahtoi näyttää. Ilmeisesti hänkin oli mielistynyt toveriinsa ja +tämän kaupunkilaiseen käytökseen. + +Paula esitti: Eikö heitetä kalosseja pois? + +Hesse ei äkkiä käsittänyt, mitä toinen tarkoitti. Mutta kun tämä ojensi +kätensä lausuen nimensä, hän tajusi. Hän oli tahtonut esittää lähempää +tuttavuutta! + +Hesse, virkkoi hän hiukan nolona. Oikeastaan minä olen Hesekiel, mutta +sitä muotoa ei käytetä juuri koskaan. + +He juttelivat vielä hetkisen, kunnes Paula yhtäkkiä huudahti: Nyt on +lähdettävä lukemaan! »Sokrates» on ankara herra. Meillä on huomenna sen +tunti. + +Niin... lehtori Fogman. Häntä kutsuttiin sillä liikanimellä. Vai oli +heillä huomenna hänen tuntinsa. No niin... hänenkin oli mentävä kreikan +sanoja hakemaan. Heilläkin oli »Sokrateen» tunti. + +Hän heitti hyvästit, ja Paula hymyili viehkeästi: Hyvästi Hesse, ja +kiitos seurasta... + +Hän lähti painamaan kotia kohti. Merkillistä! Oliko tämä taas heräävää +rakkautta? Oh, miksi tuo sana nyt tuntui hänestä niin arkipäiväiseltä? +R-rakkauttako? Johtuiko se tuosta sorahtavasta r-äänteestä?... +Amor-r... agapee... oli hyvä, ettei sanan kreikankielisessä vastineessa +löytynyt ärrää. Se tuotti hiukan helpotusta. Mutta — miten olikaan... +tyttö oli kuitenkin, erikoinen... e-r-rikoinen... perhanan ärrä! Sehän +särki koko lumouksen kuin voimakkaasti viskattu kivi kiiltävän peilin +pinnan! + +Hän silmäsi taivaalle. Siellä tuikkivat Otava ja Aaronin sauva. Ne +välkkyivät kuin loistavat jalokivet. Hänhän oli ennenkin vedonnut +tähtiin... nuoren elämänsä tärkeissä ratkaisukohdissa. Niin hän teki +nytkin. Nuo välkkyvät avaruuden timantit toivat hänen mieleensä Paula +Posion silmät. + +Ne olivat kieltämättä kauniit... harvinaisen säteilevät ja ilmehikkäät. +Niiden pohjalla paloi tuli, lempeästi lekottava liesivalkea. Hesse oli +kauan kyyrötellyt viluissaan. Nyt hän oli löytänyt lämmittelypaikan. +Paula Posion silmät olivat sen hänelle ilmaisseet. + +Kotipihalla hän pysähtyi. Oli samanlainen ilta kuin kaksi vuotta +sitten, jolloin hän oli palannut Viktorian kotoa. Missähän tämä nyt +mahtoi olla? Hesse oli kuullut, että Viklundit olivat muuttaneet +takaisin Ruotsiin, Luulajaan. Siellä oli suuria sahalaitoksia, ja +Viktorian isä oli saanut edullisen paikan. Sitäpaitsi ei Viktorian äiti +ollut kuulemma viihtynyt täällä. + +Hessen sydämeen pisti. Viktoria oli ollut suloinen. Miksei hän ollut +osoittanut myötämielisyyttä? Hänenkin äänensä oli ollut miesmäinen... +käheä ja oikeastaan ruma. Mutta siinä oli sittenkin soinnahtanut +jotakin... jotakin avuttoman tapaista... kuin tukea ja turvaa etsivää, +joka aina herätti hänen ritarilliset vaistonsa henkiin. Miksei hän +ollut saanut ojentaa auttavaa kättä? Viktoria... minä tuen sinua +käsivarresta. Luistellaan... luistellaan läpi elämän... + +Hän meni katsomaan entisen luistinratansa paikkaa. Nyt siinä oli korkea +kinos, ja joku katuvarren asukkaista oli unohtanut sen nokalle joitakin +lapsenriepuja. Hesse potkaisi niitä. Ne sitten hakivat omituisia +kuivaamispaikkoja! Tuulikinhan ne tuosta veisi. Rääsyjä...r-rääsyjä! +Taas muistui hänen mieleensä Paula Posion sorahtava r. Pahusko se +oli hionutkin hänen korvansa niin hienoksi, ettei tuosta nyt päässyt +rauhaan! + +Hän huokasi ja tallusteli sisään luistimet kainalossa. + +Seuraavana päivänä koulussa hänet otettiin iloisesti vastaan. Kaikki +istuivat juhlallisina ja tuijottivat taululle. Hän oli myöhästynyt +rukouksista. Mitä... kuka hävytön —? + +Taululle oli piirretty poika ja tyttö. Poika luistimet jalassa, kädet +selän takana, kurotti huuliaan pientä, paksua tytöntypykkää kohti, joka +iloisesti nauraen sanoi: »Minun isälläni on kaksituhatta por-roa! Hesse +tunsi itsensä ja Paula Posion. Se oli Gutzénin Sampan käsialoja. Kyllä +hän arvasi. Samppa oli mainio piirustaja, mutta olisihan hän saattanut +käyttää lahjojansa parempaankin. + +Hän sutaisi piirustuksen pois. Olikin jo aika, sillä opettaja astui +luokkaan. + +Sillä tunnilla ei Hesse paljon seurannut. Hänen sisunsa kiehui. Toverit +olivat asettuneet taas häntä vastaan. Niille ei sitten ollut mikään +pyhää... ei rakkauskaan! Hesse tunsi voimakasta myötätuntoa pilkattua +ystäväänsä kohtaan. Pilkatkoot! Hän asettuisi tätä puolustamaan. +Viis siitä, vaikka hän rääkkäsi ärrää ja oli muutenkin käytökseltään +puolivillainen. Hänellä oli kuitenkin hyvä sydän, ja sehän oli pääasia. + +Tämä toverien asenne ratkaisi lopullisesti hänen suhteensa Paulaan. +Hän kiintyi tyttöön koko sielustaan. Hänellä oli sellainen merkillinen +kyky kasvaa vastoinkäymisissä. Siinä oli hänen elämänsä voiman +suuri salaisuus. Hän tuli henkeä täyteen ja kohotti päänsä pystyyn. +Niinkuin ennen rautatien pajassa, kun hitsauskipunat räiskyivät +hänen silmilleen, hän otti nytkin vastaan nuo monet pistopuheet ja +letkaukset. Ja hän teki saman havainnon kuin silloinkin: ne eivät +polttaneet. + +Hän seurusteli siis Paulan kanssa joka ilta. Sunnuntaisin ja +lupapäivinä he tekivät pitkiä kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle. +Hessellä oli silloin erinomainen tilaisuus opettaa tyttöä. Esitelmöiden +Kreikan ja Rooman mytologiaa hän pänttäsi tämän päähän monta kaunista +pikku juttua. Ja jälleen sukelsi esille tuo vanha lause: _Amicus amico +carus est_ — mutta sillä erotuksella, että toinen amicus nyt oli +muuttunut _amicaksi_. Se sopi siten paremmin. + +Paula katseli ihaillen oppinutta kavaljeeriaan, joka puhui merkillisen +sujuvasti ollakseen vasta kuudesluokkalainen. Hän oppi paljon sinä +talvena, oppi hienon käytöksen alkeet... sai tietää, ettei tyttöjen +sopinut kiroilla. Ja hän häpesi, että oli käyttäytynyt niin tyhmästi, +korjannut pojan läsnäollessa hamettaankin ja vielä hakaneula +suupielessä — aivan kuin joku piiantallukka! — Kun sitä on pönteri, +niin mistäpä sitä osaa, nauroi hän kyynelet silmissä. + +Tuollaisia pikku kompastuksia sattui kyllä vielä... silloin tällöin. +Mutta se ei Hesseä enää surettanut. Paula oli nyt tietoinen siitä, mikä +sopi, mikä ei. Toista harmitti vain se, ettei tyttö oppinut käyttämään +d:tä oikealla paikalla. Hän saattoi esim. sanoa: mahtodonta. Siinä +pisti jälleen puolivillaisuus esiin. Mutta Hesse jatkoi itsepintaisesti +sivistystyötään, ja lukukauden lopulla Paula jo haasteli sangen sirosti +ja näppärästi. + +Tuli sitten kesä, ja koulu loppui. Paula matkusti kotiinsa ylimaihin. +Hänellä oli sama matka Kalle Iinatin ja tämän sisaren kanssa. Hesse oli +heitä polkupyörällä saattamassa ensimmäiseen majataloon. + +Siellä, kievarikamarissa, juotiin lähtökahvit. Iinatin Kallekaan +ei enää vitsaillut. Hän oli vakava kuin setämies ja otti heidät +ystävälliseen suojelukseensa. Hän lohdutteli: Älä itke, Paula, Hessehän +tulee kesällä sinua kahtomaan... Ja sitten hän hiukan levottomana +silmäsi Hesseä, jonka kurkussa myös nyki ja pakkasi tukkeutumaan. +Niin... hän aikoi kesällä tulla Paulaa tervehtimään. + +Ylimaihin menijät lähtivät. Hesse seurasi kievarin portilta heidän +matkaansa. Kauan vilkkui maantieltä valkoinen nenäliina, jota toisin +vuoroin heilutettiin iloisesti, toisin vuoroin painettiin kasvoille. +Siellä kyykötti Paula takaistuimella ja huiskutti ystävälleen. Hänestä +oli nyt täydellisesti hävinnyt miesmäisyys. Hän oli vain surullinen, +pieni koulutyttö, joka ensi kertoja elämässä tunsi eron ikävän. + +Hesse palaili kaupunkiin autuaissa tunnelmissa, joskin alakuloisena. +Ajatella, että Paula oli purskahtanut itkuun! Hän ei ollut ennen nähnyt +itkevää naista, jollei nyt ottanut huomioon Naapuri-Hällströmin tätiä, +äitiään ja omaa sisartaan. Mutta ensiksimainittu oli liiaksi vieras, +jälkimmäiset taas liian omaisia, jotta heidän kyynelensä olisivat +samalla tavalla järkyttäneet. Paula oli näyttänyt niin avuttomalta, +niin yksinäiseltä ja hyljätyltä, että hänen oli tehnyt mieli ottaa +tyttö syliinsä ja suudella häntä. + +Ja nyt alkoi matkan valmistelu. Hessen pikkuserkku, kauppias +Nyströmin vanhin poika, oli luvannut hänelle pyörää lainaan. Se oli +vanha rämä ja paljon käytetty, mutta Hesse paikkaili sitä parhaansa +mukaan. Jokaisen ulkokumissa olevan reiän kohdalle hän laittoi +kalossinpohjasta vahvistuspaikan. Sen piti kestää, sillä hänellä oli +pitkä matka. Hän voiteli, puhdisti, kiillotti ja maalaili, askarrellen +samanlaisella mielellä kuin kosiomatkalle valmistautuva talonpoika, +joka siistii kiesejään. Ja hauskaa se oli! Oli suloista tuossa työn +ääressä muistella viime lukukauden rikkaita elämyksiä. Se oli ollut +vielä sisältörikkaampi kuin viime kesä Leppäsaaressa. Tosin Malin oli +kauniimpi... paljon kauniimpi, mutta niin kylmä, niin tavattoman kylmä. +Hesse oli joskus arvellut, tokko hänessä sielua olikaan. Sillä olisihan +sen edes joskus pitänyt näyttää elonmerkkiä niin kiihkeän ja uskollisen +palvonnan edessä. Niin... mutta olihan se näyttänytkin, vaikka toiselle +pojalle. Riippui henkilöstä, kuka tuon sielun hereille sai. Ei... +hän ei enää ajatellut koko Malinia eikä koko Hällströmien heimoa. +Nappisaksoja ne olivat Posioiden rinnalla, jotka omistivat kaksituhatta +poroa! Niin... välipä niistä... ei hän porojen vuoksi — hän rakasti +vain Paulaa itseään. Kun hän kerran koulunsa lopetettuaan astuisi +Paulan isän eteen pyytämään tämän tyttären kättä (niinhän sanottiin +romaaneissa) — hän lausuisi vain lyhyesti: Antakaa porot pojillenne... +minä vien Paulan... Ja varmaankin ukko Posio silloin nyökäyttäisi +päätään tyytyväisyydestä. + +Iltaisin hän kuljeskeli maantiellä, joka johti ylimaihin. Teki +sydämelle hyvää vaeltaa tuota samaa tietä, jonka käänteeseen Paula +oli muutamana kesäkuun aamuna hävinnyt. Rattaiden jäljetkin tuntuivat +täällä rakkailta, ja Hesse kuvitteli niidenkin kuiskivan Paulasta +ja hänen kaukaisesta kotiseudustaan. Karjaportilla, portinvartijan +tuvassa, istui vanha vaimo sukkaa kutoen. Ovi oli auki maantielle +käsin. Saattoi siis hyvin nähdä tuon pienen tuvan sisustuksen. +Kahvipannu tuolilla ovensuussa ja pöydällä kukkia. Mitä... punapauloja, +puna-apilaita, Paulan lempikukkia! Mummo vilkaisi työnsä lomasta ja +hymyili ystävällisesti. Hän tunsi seppä Karlssonin pojan, joka kävi +isoja kouluja. Hesse nosti kohteliaasti lakkiaan ja vaelsi eteenpäin. + +Välistä hän otti pyöränsä ja ajoi ensimmäiseen majataloon. Oli somaa +astua tuohon samaan kievarikamariin, jonka pöydän ääressä he olivat +jäähyväiskahvit juoneet. Kuinka pitkä aika siitä tuntui olevan! oli +vaikea ajatella, että se oli tapahtunut vasta viikko sitten. He olivat +sopineet Paulan kanssa, etteivät kirjoittaisi. Se saattaisi herättää +tarpeetonta huomiota. Mutta pianhan hän matkustaisi sinne... Paulan +luo, ja silloin olisi elämä taas kuin silkkiä! Hesse tilasi kahvia ja +sitä juodessaan kuvitteli, että pöydän toisella puolen istuivat Paula +ja Kalle Iinatti sisarineen. Hän kohotti kuppia kuiskaten itsekseen: +Näkemiin, Paula... me tapaamme pian. Ja hänestä tuntui tuo pikku temppu +peräti somalta. + +Auringon mailleen mennessä hän palaili kaupunkiin, katsellen +kosteudesta kiilteleviä ruohokenttiä ja tien varrella olevia huviloita. +Oli vielä koleaa iltaisin, sillä kesä tuli myöhään tänä vuonna. Hän +huomasi miehen ja naisen istuvan muutaman huvilan verannalla yhteiseen +hartialiinaan kietoutuneina. He vilkaisivat sivumennen ohitseajavaa +koulupoikaa, joka polki verkalleen, kiirettä pitämättä. — Rakastavainen +pari... vilahti Hessen päässä, ja hänestä oli mukavaa ajatella, että +siinä istui Paula ja hän. Kirkontorni näkyi metsikön takaa, ja sen +oikealla puolen kohosivat Karstenin nahkatehtaan korkeat savupiiput. +Jostakin kaukaa kuului höyrylaivan huuto, ja päivystysveturi kiljahteli +hautuumaan takana. Miksi tuntui Hessestä raskaalta palata kaupunkiin +tällaisena iltana? Täällä laski aurinko mereen... johonkin sinne +Leppäsaaren taa. Mutta — vastakkaiselta ilmansuunnalta se nousi... +nousi loistavana ja kirkkaana, valaen hohdettaan yökasteesta +kimalteleville kedoille, jotka heräsivät kuin ihmiset, unissaan itkeneet, +mutta kyynelten aiheuttajana oli onni, suuri, ihmeellinen onni. +Jotavastoin tämän iltakasteen, joka ennen yön tuloa laskeutui, puristi +esiin tuska... tuska siitä, että päivä pakeni pois. Se oli ikävää, +sydäntä jäytävää ikävää, jota ihmislapsikin tunsi illan tullen, yön +lähestyessä... + +Hesse kääntyi kotiin päin. Joku myöhästynyt kylpymies tuli vastaan +märkä vasta kainalossa. Hän höyrysi, ja hänen vastansa höyrysi. Siitä +lemahti ohiajavan koulupojan nenään suloinen saunan tuoksu. Hesse +rupesi hyräilemään: + + Itämaille rientää ma tahdon, + siellä kultani asustelee, yli vuorten, metsäin, laaksoin, + missä tuometkin tuoksuelee. + + + + +XIII. + + +Hesse polkee pölyistä maantietä. Aurinko paistaa täydeltä terältään. +Nyt —juhannuksen jälkeen oli vihdoinkin tullut lämmin, oikea hellekesä. +Hän hikoilee tavattomasti ja poikkeaa vähäväliä juomaan tien varrella +olevista mökeistä. + +Täällä on toisenlaista kuin kaupungissa. Koskaan ennen hän ei ollut +käynyt näin kaukana. Olihan hän kyllä nähnyt Helsingit, Turut ja +Viipurit, mutta hän oli matkustanut junalla. Ja mitäs sitten — ne +olivat kaupungeita, jos kohta etäällä. Täällä hengitti erämaa, +koskematon kiveliö, korpi. + +Ihmiset tekivät ujon vaikutuksen, ne eivät juuri paljon puhelleet. +Se kehuttu maalaisten uteliaisuus, josta kaupungissa niin isoa ääntä +pidettiin, ei näyttänyt asustavan täällä. Torpanvaimo meni sanaa +sanomatta ulos, palasi hetken kuluttua ja laski sinukkatuopin pöydän +nurkalle. Hesse joi ja ihmetteli. Merkillistä seutua... merkillistä +kansaa! + +Mutta sitten hän vilkastui ja sydänala valahti pehmeäksi kuin vaha. +Nämä ihmiset olivat nähneet Paulan. Tuo torpanvaimo oli pilkistänyt +ikkunasta Iinatin Kallen ohiajaessa — niinkuin oli pilkistänyt hänenkin +tullessaan. Kukaties se tunsi heidät —? + +Hän kyseli varovasti — noin kautta rantain. Tiesikö emäntä mitään +Posion väestä? Torpan vaimo katsahti häneen tylsästi, rupesi +liekuttamaan kehtoa ja vastasi yksikantaan: Tästä kulkee niin paljon +ohi... kukapa ne kaikki tuntee... + +Hessen mieliala painui, ja hän oli pitkän aikaa vaiti. Niin... tämähän +oli vielä niin kaukana Paulan kotoa... vierasta pitäjääkin. Hän tunsi +itsensä orvoksi ja yksinäiseksi. Ja lähtiessään jatkamaan matkaa hän +ajatteli: Mahtanenkohan koskaan päästä perille —? + +Mutta majataloissa, joihin hän säännöllisesti poikkesi, hän sai +käsiinsä johtolangan. Istahtaen kievarin pöydän ääreen hän selaili +päiväkirjaa ja haki esiin kesäkuun alkupäivät. Sieltä löytyi +säännöllisesti Paulan nimi. Siihen hän oli kirjoittanut pienellä, +pyöreällä käsialallaan. Ja Iinatin Kalle oli tekstannut alle komeasti +kuin joku maanmittari — kun taas Kallen sisaren nimikirjoituksen +ympärillä liehui kiehkuroita ja koristuksia jos jonkinlaisia. »Helmi +Iinatti, Helsinki—Kitka». Niin... hän tuli etelästä, suuresta +maailmasta. — Nuo nimikirjoitukset olivat Hesselle kuin tervehdys, +lämmin, tuttavallinen tuulahdus, ja kaikki muut nimet ennen niitä ja +niiden jälkeen olivat hänelle täydellisesti samantekeviä. + +Hän joutui yöpymään samaan majataloon, missä retkeläisetkin olivat +yönsä viettäneet. Talo oli mäen rinteellä, harvinaisen kauniilla +paikalla, ja teki erinomaisen siistin vaikutuksen. Alla levisivät +metsät, hohtavat, viheriät metsät, ja maantie kiemurteli talon ohitse +kultaisen nauhan kaltaisena. Se kohosi vain yhä korkeammalle, kuta +pitemmälle matka kului. + +Hesse ihaili mahtavaa näköalaa, ja hänen sieraimiinsa tunki voimakas +pihkan tuoksu. Ikkuna oli auki. Hän kuunteli metsän ääniä... niitä +oli monenlaisia. Tuolla laulahti joku lintu... helähdytti ilmoille +monimutkaisen liverryksen. Sitten kuului somaa kuhertelua... aivan kuin +olisi joku läheisyydessä kehrännyt hiljaa. Iso, musta lintu hakkasi +hongan kylkeä mäen alla, aivan pellon laidassa. Hesse erotti sen +punaisen päälaen ihan selvästi. Se katseli molemmille sivuilleen... +kuunteli hetken ja hakkasi taas, niin että metsä raikui. — Palokärkipä +siellä on leimaustöissä, kuuli hän miehen äänen sanovan, ja sitten +haukoteltiin oikein olan takaa. Ikkuna suljettiin rakennuksen toisessa +päässä. Se häiritsi palokärjen puuhaa. Lintu lentää räpytteli pois, +lyhyin, nykähtelevin siivenlyönnein ja hävisi maantien toiselle puolen. +Mutta Hesse kuuli, kuinka se mennessään äänteli: Kr-kr-kr! + +Hän sulki ikkunan ja rupesi riisuutumaan. Kamari oli siisti, korkea +klahvipiironki toisella sivuseinällä ja sillä pyöreä peili ja kaksi +porsliinista koirankuvaa sekä tekokukkia. Muutamia amerikanvalokuvia +riippui seinällä... pönkkähameisia, kankeita naisia, päässä mahdottoman +suuret hatut ja käsissä kyynärpäihin saakka ulottuvat hansikkaat. +Hessen valtasi piinallinen olo. Hän tajusi puolivillaisuuden noista +mahdottomista valokuvista. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat nuoreen +pariin... nekin Amerikkaan menneitä — ja se auttoi hänet jälleen +tasapainoon. Nuori, hauskannäköinen mies morsiamensa kanssa. Tytöllä +oli pitkä huntu, ja hän puristi hellästi sulhastaan käsivarresta. Siinä +ei ollut mitään teennäistä asettelua. Jollei miehellä olisi ollut +vieras kuosista pukua, olisi kuva ollut sangen miellyttävä. + +Laskevan auringon valo punasi vielä puiden latvoja, kun hän heittäysi +sänkyyn. Oli lähellä puolta yötä. Vuode oli siisti, lakanat hohtavan +valkoiset. Hessestä tuntui suloiselta vaipua pehmeihin patjoihin. +Hänen mielessään vilahti ajatus, että Paulakin oli ehkä nukkunut tässä +samassa vuoteessa, ja hän tunsi voimakasta mielihyvää. Hän koetti +syventyä siihen ajatukseen lähemmin, mutta väsymys voitti, ja hän +nukahti. + +Aamulla hän heräsi, kun emäntä kantoi kahvin sisään. Oh, olipa somaa +venytellä ja kohoutua puoleksi istualleen ottamaan kahvia vastaan... +aivankuin joku »hosmestari», joka on matkalla leimaukseen. Emäntä +toivotti hyvää huomenta ja tiedusteli, miten »herra» oli nukkunut. + +Oh, kiitoksia paljon... hyvinhän hän. Mikäs tässä maatessa... +tällaisessa hyvässä vuoteessa. + +Niin... heillä koetettiinkin aina pitää kievarihuoneet puhtaina, kun +tässä talossa melkein jokainen matkustaja yöpyi. Tämä kun sattui +sellaiselle taipaleelle, että oli melkein pakko. + +Niin — tässä taisivat Iinatin nuoretkin olla yötä? kysyi Hesse kahvia +juodessaan. + +Joo — tässä olivat... ja Posion neitikin... se Paula. Nukkui juuri +siinä sängyssä Iinatin tyttären kanssa. + +Hessen kahvikuppia pitelevä käsi vavahti. Oi, hän oli ainakin arvannut +oikein. Hänen teki mieli kysyä, kummalla puolen Paula oli maannut, +mutta ei kehdannut. + +Siinä se oli topakka tyttö... niin riuska ja samalla lempeä. Taputteli +kaikki lehmät ja hevonsenvarsat. Ei se ollut herraskainen, vaikka +olikin rikas... + +Hesse ei päässyt selville, kumpaa emäntä tarkoitti. + +Iinatin tyttö on paljon jäykempi... mutta eipä silti — hyvin hänkin +ihmisiä puhuttelee. + +Paulaapahan oli tarkoittanut. Hessen valtasi äkillinen ilo. Hän ojensi +kahvikupin emännälle ja komensi: Tuokaa nyt heti lisää! Minun pitää +suoriutua taipaleelle ja pian! + +No... mihinkäs nyt semmoinen kiiru? Kai herra syöpi aamiaista? Ainahan +pikajalalla ehtii... + +Ei, ei... ei hän joutanut syömään. Hänen piti päästä matkaan +mahdollisimman nopeasti. + +Emäntä toi toisen kupin ja poistui. Hesse rupesi nopeasti pukeutumaan. +Hän silmäsi ikkunasta ulos. Aurinko heloitti taas kirkkaasti. +Notkelmasta mäen alta nousi kevyttä usvaa. Kaikesta päättäen tuli taas +hiostuttava helle. + +Hän maksoi ja lähti. Isäntä puuhaili pihalla kärrynrattaita tervaten. +Hän virkkoi: Jaa... sillä rukilla sitä vain pääsee... + +Kyllä... kyllähän tällä pääsi, vaikka olikin vanha rämä. Pitkältikö +karttui vielä Kitkan kirkolle? + +Sinnekö herra on matkalla? + +Sinne pitäisi yrittää. + +Jaa... tästä on kymmenen penikulmaa. + +Hyvä... illalla hän olisi perillä. Heilauttaen hattuaan hän laskeutui +maantielle ja rupesi taluttamaan pyörää vastamäkeä ylös. Idässäpäin +kuulsi ilmanranta ihmeen sinisenä. Siellä... siellä oli Paulan koti! + +Hesse ajeli sen päivän, nousi mäen toisensa jälkeen ja viiletti alas. +Mutta kokemus oli opettanut hänet varovaiseksi. Mäkien alle oli +kasaantunut suuret määrät irtohiekkaa. Jos siihen vauhdilla laski, +saattoi särkeä pyöränsä ja tärvellä itsensä. + +Hän matkasi kevein mielin. Suuret metsät tien molemmin puolin +humisivat kaihoisasti. Ne huokailivat syvään kuin jonkin salaisen +surun painamina. Tai — miksei se voinut olla iloa? Hesse tulkitsi sen +niinpäin, sillä hänen sydämensä oli riemua tulvillaan. + +Täällä oli suurenmoista... autiota ja jylhää tosin, mutta sittenkin +kaunista. Välistä sai ajaa penikulman, eikä taloa tiettynyt. +Tuollaisella taipaleella saattoi kuvitella olevansa yksin koko +maailmassa... ympärillä vain nuo suuret, humisevat metsät ja korkeat +vaarat, joiden yli maantie kiikkui. Sieltä näkyi laajoja rämeitä, +toisinaan pieniä järviä ja lampia, joiden kirkkaus ihan pisti silmään. +Hopeaa, välkehtivää hopeaa oli erämaa täynnä! + +Hän istuu Maanselän kievarissa tavallista pitempään. Tupa on korkea ja +valoisa, valoisampi kuin muualla. Se ei johdu ikkunoista, vaikka niitä +onkin kaksi. Sen vaikuttaa ulkona väreilevä, omituisen kuulakas valo, +joka viipyy mailla vielä auringon laskettuakin. Talonväki on reipasta, +valvoo myöhään. Se ei näy pitävän eroa yöllä ja päivällä. Nytkin jauhaa +kahvimylly, ja emäntä laittelee eväitä reppuun. Voisi yhtä hyvin olla +varhainen aamu. Talonisäntä valmistautuu lähtemään kalaan sydänmaan +järville. Niinkuin ei tämä jo olisi ollut sydänmaata. Ei, veikkonen — +kruununtien päällähän tässä asutaan, ja tuossa on vieressä kirkonkylä, +komea kuin kaupunki! Sinnekö nuoren miehen matka? + +Sinnepä... sinne. Kai tästä vielä ehtisi — ennen yön tuloa? + +Voi veikkonen... kirkonkylän herrat eivät kesällä muuta teekään kuin +valvovat läpi yön. + +Niin... tuota, kenen luokse se tämä oikein tähtää? Se on talon vanha +emäntä, tiukannäköinen, tarmokas muori, joka sen kysymyksen tekee. + +Iinatin... kauppias Iinatin. + +No siellä nyt on vähän ihmismäisempi järjestys, kun on emäntä +uskomassa. Mutta kyllä sinnekin pääsee, kun kolistaa. + +Hesse maksoi kahvit, hyppäsi pyöränsä selkään ja painui viimeiselle +taipaleelle. Kolmetoista kilometriä... niinhän ne sanoivat? Nyt ei +ollut päämäärä enää kaukana. Jos nyt rukki särkyisi, niin särkyköön! +Hän kävelisi loppumatkan — kävelisi? — ei... juoksisi, juoksisi niin +paljon kuin jaloista lähtisi. Hänhän aikoi palata vasta syksyllä. +Iinatin Kalle oli kertonut, että hän voisi päästä maanmittarien töihin. +Niitä oli täällä monia kymmeniä joka kesä, ja ne tarvitsivat miehiä. +Saat tienata vähän ja tavata Paulaa useammin. — Kalle oli vilkuttanut +silmää. Oh, se Kalle... se oli sellainen parantumaton koiranleuka! +Mutta ei se pahaa tarkoittanut, ei... kiusasi vain häntä muuten... se +kun vain. Itse asiassa se piti hänestä paljon. + +Hesse pysähtyy viimeisen vaaran laelle. Siitä lähtee maantie +laskeutumaan alas... aluksi jyrkästi, mutta sitten yhä loivemmin... +loivemmin. Hänen eteensä aukeaa mahtava kylä... talo talon vieressä... +paikoitellen aivan yhdessä rivissä, kuin konsana kaupungissa. +Keskellä kohoaa kirkon juhlallinen, viheriä kupooli kuin Jerusalemin +temppelin torni. Kylän takaa nousee vaaroja, korkeampia kuin yksikään +tähänastisista... kohoaa ylös melkein pilviin. Muutaman laella +kimaltelee valkeita läikkiä. Lunta! Keskellä kesää! Mutta — ne +olivatkin jo tuntureita. + +Tämähän oli satumaista! Näin mahtavaa seutua... ihan kuin Itämailla... +kuin jossakin Jerikon tasangon tai Libanonin liepeillä. Ja tämä oli +Suomea, hänen rakasta isänmaatansa! + +Hän seisoo vaaran laella paljain päin, ja tuuli hyväilee hänen hiestä +märkiä hiuksiaan. Tuntuu vilpoiselta. Ilma on niin kevyttä. Sitä +vetää keuhkoihinsa ihmeen helposti. Laaksosta, vaaran kupeelta kohoaa +monen kaltaisia suloisia tuoksuja. Yökasteessa kylpenyt koivu lemuaa. +Hänen sieraimensa värähtelevät, hän on kuin huumaantunut. Totisesti +— kannatti ponnistella tänne jo tämänkin vuoksi, saadakseen nähdä +tämän... tämän ihanan seudun, nuo verkkaan punertuvat tunturilaet... +tämän ilman, tämän tummansinertävän, autereisen ilman, joka nyt +auringon noustessa jälleen rupeaa elämään. Päivän kuningatar saapuu +noutamaan metsään unohtamaansa huntua, pukeakseen sen jälleen ylleen +ihmisten iloksi... + +Hesse lähti laskeutumaan alas. Teki mieli antaa huilata, mutta vaisto +varoittaa. Tässä mäessä vasta voisikin kuperkeikan tehdä! Hän iskee +jarrun päälle, ja hiljaa, hyvin hiljaa lipuu pyörä vaaran rinnettä +alas. Ei kiirettä, ei kiirettä... Paula on lähellä! Hän nukkuu jossakin +tuon tiheän taloryhmän keskellä. + +Puolen tunnin kuluttua hän on kylässä. Hän ajelee ohi nukkuvien +talojen... nukkuvien jos valvovienkin. Oikeassa oli Maanselän väki +ollut. Tuossakin istui seurue herroja ja naisia hauskannäköisellä +parvekkeella, ensiksimainituilla höyryävä totilasi edessään. Naisilla +on turkit hartioilla... kummallista, keskellä kesää. No niin... +eihän se ihmeellistä. Vaikka yö olikin satumaisen kaunis, oli +kuitenkin hiukan koleaa. Se johtui seudun korkeudesta. Hän, ajosta +lämmennyt mies, ei sitä vain tunne. Idästä, tunturijonon takaa +kohoaa auringon kultainen kehrä. Se ei ollut tainnut viipyä piilossa +neljännestuntiakaan. Takaapäin kuuluu laulua: »Sävel, sä huojenna +huoliani...» Se on kvartetti... mieskvartetti, nähtävästi äskeinen +seurue... + +Hesse pysähtyy kookkaan rakennuksen eteen, jonka etusivulla komeilee +isoilla hopeanvärisillä kirjaimilla: _Kalle Iinatti_. Korkeat, +kaksipuoleiset portaat johtavat puotiin, jonka leveät näyteikkunat ovat +täynnä tavaraa. + +Hetken kuluttua seisoo Hesse eteisen oven takana ja soittaa. +(Soittokellokin niillä oli kuin kaupungissa!) Hän odottaa henki +kurkussa. Pörröinen pää kurkistaa eteisen ikkunasta. + +Kalle! + +Tämä tulee päästämään ja takapuoltaan raappien lausuu: No... siinähän +se Hesekieli on... + + + + +XIV. + + +Seuraavana päivänä hän tapasi Paulan. + +Ajaessaan Kallen kanssa maantiellä he kohtasivat suuren tyttölauman. +Ne olivat rippikoululaisia, joilla oli ruokavälitunti. Kalle tyrkkäsi +Hesseä kylkeen. Tämä hämmästyi — mitä nyt? + +No, katohan tarkemmin, eikö näy tuttuja joukossa. + +Hesse tarkasteli tyttöparvea, joka oli jakaantunut molemmin puolin +tietä. Paksuja, tukevia palmikoita ja pyöreitä, punakoita kasvoja. +Eivät ne juuri näyttäneet kauniilta. Mutta — ah! — yksi hattupäinenkin +oli joukossa. Hessen silmät levisivät pyöreiksi kuin renkaat. + +Paula, Paula! + +Siellähän seisoi Paula maantien syrjässä ja katseli häntä lämpöisesti, +joskin hiukan ujosti. Hesse hyppäsi rattailta alas. Tyttölauma, +joka uteliaana oli töllötellyt outoa poikaa, pyrähti juoksuun kuin +säikähtynyt riekkoparvi. + +Nyt sinä tekosen teit! Kuulutit koko kylälle, että sulla oli möötit. +Pirkule —ja minä kun olin järjestänyt, että saisitte meillä tavata! + +Hesse seisoi kuin puusta pudonnut. Mitä oli tapahtunut? Oliko tämä nyt +niin hirveä rikos? + +Sinä et tunne paikkakuntaa, jutteli Kalle kuin haastetta antava +poliisimies. Täällä leviää juoru kuin kulovalkea. Ja Paulankin saatoit +pahaan välikäteen. + +Hän katseli maantietä pitkin silmiään siristäen, oikeassa kädessä +ohjakset. Sitten hän naurahti setämäisesti: No, mitäs nyt tehhään? + +Ja vasemmalla kädellä kouraisten kuvettaan hän röhähti: Saat nyt itte +hoitaa puttiikin... + +Paula kimpastui: Kyllä se hoidetaan! Tule, Hesse! + +Ja kääntäen Kallelle selkänsä hän viittasi Hesselle, lähtien astumaan +tietä eteenpäin. + +Kalle pyörsi hevosineen takaisin. + +Menkää hautuumaalle — siellä saatte olla rauhassa, huusi hän, lähtien +ajamaan kylään päin ja viittoen kädellään. + +Olipa tämä nyt — aivan kuin vihollismaassa. + +Paula ja Hesse kulkivat rinnatusten, hengästyneinä, punaisina, sydän +kiivaasti takoen. Hesse tarkasteli Paulaa. Tämä tuijotti tiehen, pieni +olkihattu hiukan kallellaan. Hän näytti hämmästyneeltä. Merkillistä! +Tyttö vaikutti täällä aralta, pelästyneeltä... kuin jollakin tavoin +pienemmältä ja avuttomalta. Mikä häntä vaivasi? + +Paula, minä tulin! + +Tyttö katsahti häneen kuin sanoakseen, että: niinpä näyt tulleen. Hän +kiirehti askeleitaan ja viittasi Hesseä seuraamaan. He pysähtyivät +korkean, mustaksi maalatun portin eteen, jonka päällä törrötti +kömpelötekoinen, kallellaan oleva risti. + +Tyttöparvi oli kerääntynyt Kallen kiesien ympärille. Tämä näytti +selittävän heille jotakin ja silmäsi tavantakaa sinnepäin, missä Hesse +ja Paula seisoivat. Sitten hän tempaisi ohjaksista ja lähti ajamaan, +niin että maantie pölysi. Tytöt lähtivät marssimaan samaan suuntaan, +parittain, käsi kädessä. Metsä kaikui heidän naurustaan. + +Paula sanoi: Mennään tänne... täällä ei meitä häiritä. + +Oh, se sorahtava r! Miksi se nyt pisti niin selvästi Hessen korvaan. +Vaikuttiko siihen tämä epämukavasti sattunut kohtaaminen? Hänhän oli +iskenyt tyttöparveen kuin haukka — ja tässä nyt oli saalis: avuton, +ujosteleva rippikoulutyttö! Oh, se selvisi Hesselle vasta nyt. + +Käytkö sinä rippikoulua? + +Käyn. + +Mutta — eikö sinun pitäisi mennä takaisin? + +Pitäisi kai... mutta en minä välitä. Minä en välitä mistään! + +Hesse seisoi kuin puulla päähän lyöty. Paula hengitti raskaasti +ja puristeli punakoita käsiään. Oh, nuo kädet... ne olivat Hesseä +alussa hermostuttaneet. Ne olivat niin tukevat ja punakat, — niin +maalaismaiset. Mutta nyt hän ei ajatellut niitä. + +Enkö minä olisi saanut tulla? + +Kyllä — sinun pitikin tulla. Minä olen odottanut sinua niin. On ollut +ikävä, toivottoman ikävä. + +Ja Paulan silmissä kimaltelivat kyynelet. + +Silloin Hesse riemastui. Tarttuen tyttöä käsipuolesta hän veti tämän +portista sisään. Siellä, suuren koivun, alla, hän kietoi kätensä Paulan +kaulaan ja suuteli häntä. + +Ensimmäinen suudelma! Kun Hesse Karlsson vuosien kuluttua muisteli +sitä, hän nauroi itsekseen ja ajatteli: Kyllä on oltu hassuja! Mutta +nyt hän oli vakava kuin ehtoollispöydässä. Ja tavallaan — eikö tuota +ensimmäistä, arkaa ja ujoa suudelmaa, jonka tyttö pojalle suo, voitaisi +kutsua sakramentiksi, jonka Amor, rakkauden jumala, tarjoo? + +Suuri koivu heidän päänsä päällä suhisi hiljaa. Aurinko paistoi +kosteille, lahonneille puuristeille. Oli aamulla satanut, ja tuore +hautuumaan multa, joka oli sulattanut itseensä niin monta ennen +sykkinyttä sydäntä, tuoksui väkevästi. Yksinäinen lintu lehahti +visertäen lentoon viereisestä koivusta — kuin sanaa viemään korkeuteen, +että tuossa... tuon tuuhean koivun alla uskottiin taas elämään. +Auringon valo välkehti sen siivissä, kun se nopein, väräjävin lyönnein +lensi tiehensä. Ne värisivät yhtä herkästi kuin Paulan huulet. + +Kuka voi kuvata hetken, jolloin kahdeksantoistavuotias nuorukainen +ensi kerran syleilee tyttöä, joka itkee hänen povellaan! Suudelmien +sulouteen sekoittuu suolaisen kyynelen maku. Kirpeääkö? Ei — +päinvastoin: makeaa kuin hunaja! Äitelääkö? Ei — päinvastoin: suloista +kuin nektari! + +Kyynel, kyynel — se juuri antaa tuolle hetkelle sen erikoisen arvon — +pyhyyden. Ei pienintäkään saastaa, ei aistillisuutta — tai, jos sitä +on, niin se on täysin viatonta. Sellainen ei rumentaisi enkeleitäkään. +Ei intohimon kipinääkään, vaan täydellinen puhtaus — yhtä kirkas, kuin +on juuri nuoren, puiltaan ja viattoman tytön kyynel. + +Paula tyyntyi. Hän irroittautui Hessen syleilystä. Katsahtaen hiukan +ujosti poikaan hän viittasi tätä seuraamaan itseään. + +He kulkivat syvemmälle vanhojen koivujen siimekseen. Hoitamattomia +hautoja, kaatuneita puuristejä, lahonneita ja ilmansyömiä — tuossakin +muuan, suora ja yksinkertainen, ilman poikkipuuta. Se muistutti vanhaa, +harmaata mummoa. Niin avuttoman näköisenä se seisoi pienellä kummullaan +kuin kerjäten ohikulkijoilta almua. + +Sen päähän oli upotettu lasi, ja sen alla värjötteli sateen Koittama +paperipalanen. Siihen oli kankea käsi piirtänyt vainajan nimen, +syntymä- ja kuolin ajan, sekä virrenvärssyn lopuksi: »Siäll' on nyt +talella hään luonna Heran...» Kostuneesta kirjoituksesta oli vaikea +saada selvää. + +Niin... niin — tallella, tallella... nuori rakkaus, joka äsken näytti +jo hukkuneen, oli tallella! Se oli löytynyt — puhjennut esiin kuin +vehmas ruoho vilvoittavan sateen jälkeen. + +Mitäpä nyt merkitsi, että he olivat antaneet itsensä ilmi — mitä +Iinatin Kallen varovaisuustoimenpiteet, joihin Hesse — sivumennen +sanoen — ei oikein jaksanut luottaa. Olihan Kalle jutellut +rippikoulutyttöjen kanssa — nämä tiesivät siis asian. Kohta sen sai +kuulla kirkonkylä, pitäjä — niin, koko maailma. Saakoot! He rakastivat +toisiaan. + +Nuoret käyskentelivät hautojen välissä. Heillä oli paljon puhumista. +Hesse kertoi mitä hän oli tehnyt, sen jälkeen kuin Paula oli lähtenyt — +muisteli jokaisen pienimmänkin seikan. Mikään ei ole vähäpätöistä, kun +rakkaus saa puheenvuoron. Paula vuorostaan kertoi pojalle ikävästään, +yksinäisistä iltahetkistään kotona vinttikamarissa. Oi, hän oli +aloittanut kirjettä sen seitsemänkin kertaa, mutta ei ollut uskaltanut +lähettää. Postissa olisivat nähneet. Heillä oli sellainen postineiti, +joka avasikin kirjeitä —niin utelias ja juorunhaluinen. + +Hesse sanoi: Mutta nyt... nythän se kumminkin on tiedossa. + +Paula: Olkoon — nyt onkin eri asia. Minä pääsen kohta ripille... täytän +viisitoista. Ja vuoden päästä me voimme mennä kihloihin. + +Hesse mietti — vuoden päästä. Hän olisi silloin kahdeksannella +luokalla. Ei kävellyt. Koulupoika ei saanut mennä kihloihin. Se oli +kouluasetusta vastaan. Mutta ylioppilaaksi tultua kyllä. + +No... olemme siihen saakka salakihloissa. + +Se kyllä menetteli. Mutta — se salaileminen oli ikävää. Piti aina olla +varuillaan, aina miettimässä keinoja, miten kohdattaisiin. Kaupungissa +se kävi, mutta ei täällä maalla. Miten se täällä järjestettäisiin? +Nytkin hän aikoi jäädä tänne kesäksi, koko kesäksi. Iinatin Kalle oli +toimittanut hänet muutamalle maanmittarille työhön. Teki tietysti +mieli tavata silloin tällöin — esim. sunnuntaisin. Mutta — mitenkä se +järjestettäisiin? + +Paula sanoi: Täytyy kertoa isälle ja äidille. + +Hesse hätääntyi: Älä herran nimessä hiisku vielä mitään! Suuttuvat +eivätkä laske sinua enää syksyllä kouluun. + +Paula: Pakko laskea, sillä meiän talossa ovat kaikki niin huonoja +rätinkimiehiä, että yksi koulunkäynyt tarvitaan. + +He nauroivat. Kaipa se siitä selviäisi. Ehkäpä Iinatin Kalle keksisi +keinon. + +Niin... Kalle, se oli sellainen välläke, kiusasi joka paikassa. Sanoi, +että: penikkatautia se on teillä tuommoinen rakkaus! + +Vai penikkatautia! Kylläpä nyt kuultiin! Mutta — Kalle saisi nähdä, +saisi nähdä. + +Päivä oli jo kulunut paljon sivu puolivälin, kun he palailivat. Paulan +rippikoulu oli ainakin tältä päivältä jäänyt. Hän ei uskaltanut +tulla keskikylälle saakka, vaan erosi Hessestä heti, kun ensimmäiset +talot tulivat näkyviin. Tämän piti neuvotella Iinatin Kallen kanssa +tilanteesta. + +Hyvä! Kyllä keino keksittäisiin. Paula sai olla huoleti. + +Hesse nosti lakkia ja lähti astumaan. Joukko äskeisiä rippikoulutyttöjä +tuli vastaan. Ne tiirailivat kulmainsa alta, ja muutamat nauraa +tirskuivat, painaen huivin nurkkaa suunsa eteen. Ikkunoista +töllisteltiin häntä, ja tulipa muutaman kaupan portaille mies oikein +vartavasten häntä katsomaan. Hesse vilkaisi kylttiä. Se ei ollut Posion +kauppa. + +Iinatin Kalle oli sitä mieltä, että hänen oli mahdollisimman pian +laittauduttava metsiin. Paulan vanhemmat olivat hihhuleita, hyvin +epäluuloista väkeä. Jos he saisivat vihiä riiuusta — kävisi tytön +huonosti. Hessen piti ajatella juuri sitä. Hän, Kalle, kyllä +järjestäisi, että he voisivat vaihtaa kirjeitä kesän kuluessa. Hesse +saisi luottaa häneen. Kun se nyt kerran oli noin vakavaa laatua, +niin pitihän, helkutissa, koettaa miestä auttaa. —Mutta en minä olis +uskonut, että sinä oot noin paha pihkaantumaan. + +Niin — niin se vain oli. + +Taisit jo ottaa pusutkin? + +Hesse nauroi ja oli salaperäinen. Eipä hän — se kun vain muuten +haasteltiin... + +Hesekieli, ketunmieli, Mikko Repolainen! nauraa röhötti Kalle ja kynsi +kuvettaan silmät sikkarassa. + +No niin. Iinatin Kalle järjesti asiat. Hesse sai ostaa saappaat +muutamalta hänen sukulaismieheltään. Ne olivat kyllä käytetyt, mutta +vedenpitävät. Ei tirissyt läpi! Hartsuja ja muuta, mitä metsässä +tarvittiin, sai heidän puodistaan tulevaa tiliä vastaan vaikka kuinka +paljon. Hän oli jo puhunut isänsä kanssa. Ei muuta kuin reppu selkään +ja mies matkaan! + +Viikon päästä Hesse lähti. Hän ei ollut tavannut Paulaa koko aikana. +Niin araksi tämä oli käynyt. Eikä Iinatin Kallekaan ollut neuvoa +keksinyt. Posiot haistoivat jo jotakin ja pitivät tyttöä silmällä. +Siitä oli jo puhuttu pappilassakin — arvaahan sen, kun tyttö jäi +koulusta pois. — Se lähti muutaman kaupungin herran kanssa; oli eräs +piian tumppana möläyttänyt papille, kun tämä oli tiedustellut Paulaa. + +Kalle sanoi: Se oli hullu juttu, kun et malttanut pidättää. Mutta — +minkäpä sille nyt... + +Niin — minkäpä sille... Hesse sai tyytyä vain katselemaan kauppias +Posion mahtavan rakennuksen päätyä, joka näkyi Iinatin portaille. +Jonkun kerran hän luuli erottaneensa Paulan kasvot vinttikamarin +ikkunassa, mutta se saattoi yhtä hyvin olla erehdyskin. + +Mutta juhannuskirkossa hän sai tytön nähdä. Valkoisessa puvussansa +tämä istui etupenkissä mustapukuisten toveriensa keskellä. Arkana kuin +lammas hän pälyili sivuilleen kuin tavoitellen Hessen katsetta. Mutta +ne eivät kohdanneet toisiaan. Paikan pyhyys ja hetken juhlallisuus +estivät Paulaa kääntämästä päätään niin paljon, kuin olisi tarvittu. +Hesse tuijotti tyttöön surullisena, alakuloisena. Saisiko hän tuota +koskaan omakseen —? + +Sitten oli alkanut ehtoollisen jako, ja Hessen katse oli saatellut +Paulaa, kun tämä allapäin astui alttarin ääreen. Tyttö oli purskahtanut +itkuun heti. Papilla oli ollut täysi työ saada hänet maistamaan +ehtoolliskalkista. Hesse oli niellyt kyyneleitään. Ah, vaikeaa, vaikeaa +oli juoda elämän malja! + +No niin. Hän lähti raskain mielin. Kaikki oli käynyt toisin, kuin hän +oli suunnitellut, mutta — hyvä näinkin. Saipahan edes hengittää samojen +metsien tuoksua kuin Paulakin, Hyvä näinkin — hyvä. + +Saappaat olivat pitävät — siinä oli Kalle puhunut totta — ja hartsut +hyvät. Jos hän yhtä hyvin järjestäisi kirjeenvaihdonkin, olisi kaikki +taas loistavassa kunnossa. + +Hän seivästi linjaa sitä mukaa kuin miehet sitä avasivat. Satavuotiset +petäjät kaatuivat rytisten maahan. »Insinööriä» huudettiin tavantakaa +väistymään syrjään, sillä ukkomänty halusi heittäytyä maahan siihen, +missä hän seisoi. Roiskisi Siinä se makasi pitkin pituuttaan, ja +sen oksat tärisivät. Oikea insinööri tuli tarkastamaan seivästystä. +Helvetti! huusi hän — eihän tämä ole suorassa ollenkaan! Taidatte olla +rakastunut, nuori mies? + +Ja insinööri, punaläikkä-poskinen jonka nimen edessä oli »von», tähtäsi +uudelleen prismansa avulla ja muutti seipään toiseen paikkaan. + +Sitten hän kääntyi Hessen puoleen kysyen ivallisesti: No, joko se +preivi on valmis? Meiltä lähtee mies postia hakemaan. + +Olihan se — pitkä ja tulinen lemmenkirje, jota hän nuotion ääressä oli +rustannut monta iltaa. — Sillä taitaa olla heilu, kun noin ahkerasti +skriivaa. Insinööri oli nauranut pilkallisesti. Mutta miehet — neljä +luvultaan — eivät, ihme kyllä, olleet virkkaneet mitään. Olivat vain +iskeneet toisilleen silmää. + +Mutta — tuli ja leimaus! Paulan kirjeen asemasta saapuikin kirje +Nyströmin pojan isältä — saman, jolta Hesse oli lainannut polkupyörän. +Jollei tämä heti toimittaisi pyörää takaisin, tulisi tupen rapinat. Vai +sillä lailla! Lainaksi pyytää — ja jääkin koko kesäksi Kitkan metsiä +kurpomaan! Pyörä pois ja heti! + +Se oli tiukka paikka. Mikäs nyt neuvoksi? + +Hän keskusteli insinöörin kanssa. Ei joutanut mies kirkolle sellaista +asiaa järjestämään. Vaikea oli Kallellekin kirjoittaa, kun pyörä pahus +oli kahden peninkulman päässä tämän kotoa, muutamassa torpassa maantien +varrella. Olisi pitänyt saada rukki rahtimiesten matkaan. Helkkari +sentään! + +Hesse virkkoi: Täytyy kait sitten lähteä itse. + +Mutta nyt suuttui insinööri: Siinä tapauksessa en ota teitä takaisin. — +Hän vetäisi muutamia äkäisiä savuja ja jatkoi: Ja parasta onkin, että +menette. Viette linjat päin helvettiä! Kas tässä — saatte tilinne heti! + +Siinä seisoi nyt »Hesse-insinööri» — niinkuin työmiehet häntä kutsuivat +— kahdenkymmenen markan seteli kourassa. Hän oli perin tukalassa +asemassa — jäädäkö vai ei. Yhtäältä uhkasi Nyström, se iankaikkinen +kitupiikki, ja toisaalta houkutteli Paulan läheisyys jäämään. Mutta — +tuossahan seisoi insinööri, joka oli lukenut hänelle tilin kouraan. Ei +siis auttanut muu kuin lähteä. + +Hän sanoi lyhyet hyvästit ja alkoi painaa kohti maantietä. Ei vedellyt +yhtään toivomusten mukaan. Kirottu Nyström! Mikä pyörän tarvis heillä +nyt oli? Vanha, iänikuinen rämä... ja sitä nyt kuulutettiin halki koko +maaherranläänin! Peijakas sentään! + +Ja hän oli ostanut saappaat, saanut hartsut, puserot ja paistinpannut +velaksi ja nyt oli paineltava pois. Olipa elämä kummallista... + +Mutta samalla hänen sydämensä löi kuuluvasti. Paulan luo, Paulan luo! +— Nyt hänen ainakin piti tyttöä tavata, kävi sitten kuinka hyvänsä. +Hän menisi Posiolle — suoraan puotiin ja vaatisi tytön esiin. Mikä +valta heillä oli tuolla tavoin lastansa vangita? Hän ei lähtisi Kitkan +kirkolta sanomatta armaalleen jäähyväisiä. + +Mutta — voi surkeus! Päästyään kirkolle hän sai kuulla, että Paula +oli lähetetty muutamaan sivukylään vanhan tätinsä luo. Vanhemmat +olivat pakottaneet. Postimies, höpelö, oli pudottanut Hessen kirjeen +maantielle, ja sieltä oli löytäjä tuonut sen Posion puotiin. Paulan isä +oli sen avannut, ja seuraavana päivänä oli tyttö matkustanut. + +Hessen teki mieli kirota koko Kitkan yhteiskunta, sen rahanylpeät +isännät ja uskonkiihkoiset emännät — kirota kadotuksen syvimpään +kattilaan! Siinä samassa saisivat mennä kaikki insinöörit, mokomatkin +mosatrampparit, jotka mahtailivat aatelisarvoillaan — sinne koko +jätkälauma, Kitkan kaupat ja kauppiaat, Iinatin puoti päällimmäiseksi! +Millä hän nyt maksaisi velkansa? + +Kalle toimitti isällisesti: Saappaat hän voisi antaa takaisin — kyllä +se sukulaismies ne otti. Ja hartsuista aina sovittiin samoinkuin +muustakin tavarasta. Kalle kynsi niskaansa. — Mutta se postimies, +pökelö, kun pudotti kirjeen — ja hän kun oli juuri miehen kanssa +sopinut, että pistäisi preivin tytön kouraan ja toisi vastauksen. Se +oli luotettu mies, joka ei tyhjää löpissyt. Voi sakramenskattu! + +Minkäpä sille nyt enää mahtoi. Paras oli tyytyä kohtaloonsa. Häntä se +olikin aina korville kopsinut — varsinkin näissä lemmenasioissa. Mutta +— ei hätää, kyllä tyttö vielä korjattaisiin. + +Ja Hesse kirjoitti uuden kirjeen, entistä pitemmän ja tulisemman. Siinä +hän kertoi vastoinkäymisensä. Hän lohdutti Paulaa — ei pitänyt surra, +vaikka isä oli saanutkin tietää. Koittaisi vielä päivä, jolloin hän, +Hesse Karlsson, ajaisi kauppias Posion portaiden eteen helskyvillä +valjailla, päässä ylioppilaslakki. Ja silloinhan oli kumma, jollei +sulhasta vastaanotettu! + +Ei auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle. Mutta nyt ei Hessen mieliala +enää ollut sama kuin tullessa. Silloin hän oli kiivennyt vain — noussut +vaaran vaaran perästä kohti ilmansuuntaa, missä päivä syntyi. Nyt +hän laski alaspäin — kohti merenrantaa, länttä, jonka taakse aurinko +painui. Oi, noita surullisen suloisia lepohetkiä erämaan yksinäisissä +kievareissa! + +Varsinkin tuntui masentavalta yöpyä matkan puoliväliin — majataloon, +jossa hän menomatkallakin oli yötä ollut. Puheliaan, ystävällisen +emännänkin kasvot näyttivät surullisilta. Tai ehkä hän kuvitteli vain. +Mutta — ei, se selvisi, kun puheisiin päästiin. + +Meillä tässä sattui ikävä onnettomuus: meni lehmä suohon. + +Olipa se! Hesse tunsi sääliä emäntää kohtaan. Niin, niin — he olivat +tavallaan onnettomuustovereita. + +Vähänpä aikaa se herra siellä viipyikin, sanoi hän sitten. Ei tainnut +maistua maallaolo? + +Kyllähän se — mutta piti vain muuten lähteä — se kun vain... + +Emäntä hymyili: Niinpä niin — huvimatka se taisi herralle ollakin. + +Olihan se — oi, jos tuo emäntä olisi tiennyt! Kaukana, kaukana +huvimatkasta. Niin epätoivoista ihmistä oli ennen tuskin yöpynyt tähän +kodikkaaseen kievarikamariin. Mutta — ei Hesse puhunut mitään. Hän vain +vastaili yksikantaan. + +Emäntä toivotti hyvää yötä: Minä tein vuoteen samaan sänkyyn kuin viime +kerrallakin. + +Niin, niin — parempi olisi ollut toiseen, mutta samapa se. Täytyi mennä +nukkumaan ja koettaa unohtaa. + +Hän käski herättää aikaisin aamulla ja rupesi riisuutumaan. Mutta +raskasta se oli. Jalat olivat turvonneet pitkästä ajosta, ja käsivarret +käyneet kovin helliksi. Tuo olisi tuntunut suloiselta, jos asiat +olisivat olleet toisella kannalla. Mutta nyt — nyt se vain lisäsi +onnettomuuden ja orpouden tunnetta. + +Aamulla varhain hän jatkoi matkaansa ja saapui keskiyöllä kaupunkiin. +Hän ei saattanut poiketa kievariin, jossa oli erokahvit juotu. Se +olisi ollut liian raskasta. Mutta — kuin hänen kipeää sieluaan +kiduttaakseen istuivat mies ja nainen taas huvilan kuistilla maantien +varressa, yhteiseen hartialiinaan kietoutuneina. He vilkaisivat +välinpitämättömästi ohitseajavaan koulupoikaan ja syventyivät +toisiinsa. Hessen silmät kostuivat. + +Taas tervehti häntä kirkontorni talojen kattojen takaa, taas näkyivät +Karstenin nahkatehtaan korkeat savupiiput. Koski pauhasi kuten +ennenkin, mutta sen kohina sai ajattelemaan kuolemaa. Rautasilta +kajahteli hänen askeleistaan — autiosti, kolkosti. Kasarmin portilla +seisoi vahtisotilas viittaansa kääriintyneenä ja näytti torkkuvan. + +Hesse pysähtyi hautuumaan ylikäytävälle ja silmäsi asemalle päin. +Asemarakennus näytti synkältä. Sen idänpuoleiset, verhottomat ikkunat +katselivat ratapihaa kuin avosokean silmät. Ei yhtään ihmistä näkynyt. +Kaikki oli autiota, kuollutta ja hiljaista. + +Kerran, myöhemmin, elämänsä varrella, hän muisti tämän hetken. + +Hän hyppäsi pyöränsä selkään ja ajoi ohi hautausmaan. Se oli äänetön +kuten tavallisesti. Vain haavanlehdet lepattivat hiljaa. Yksinäinen +lintu äänteli jossakin pitkään ja valittavasti. Sen piipitys leikkasi +Hessen rintaa kuin veitsi. + +Poiketen maantieltä hän kääntyi rautatien taa ja ajeli ohi nukkuvien +talojen. Pelloilta, talojen takaa kohosi usvaa, joka hiljalleen vyöryi +rakennuksia kohti, Hesse hyppäsi pyörältään ja talutti sen pihan poikki +eteisen seinustalle. Hänen askelensa olivat merkillisen hitaat ja +laahustavat. Ikkunaverhojen Järventaus — 15 kannatinrihma oli pahasti +vinossa. Toinen verhoista roikkui korkealla kuin kuivamaan ripustettu +riepu. + +Alakuloisin mielin, lopen uupuneena naputti Hesse ikkunaan. + + + + +XV. + + +Mutta toivo elpyi taas, kun Hesse kohtasi Moonan. + +Hän oli yhteisiä luistinratatuttavuuksia, ja Paula oli seurustellut +paljon hänen kanssaan. + +Hän oli mennyt konepajalle työhön heti Kitkasta palattuaan. Siellä +hän raatoi nyt aamusta iltaan, poraten jarrutönkkiä tai kierteitä +muttereihin. Yhtä ja samaa yksitoikkoista, koneellista työtä. Öljyn +katku tympäisi häntä. Oh, tuo kaikki oli niin toivotonta — niin +surullisen raskasta ja raatelevaa! Se repi sielun verille. + +Hän muisteli Kitkan vaaroja ja humisevia metsiä, joissa kirveen +iskut kajahtelivat. Hän näki puiden kaatuvan... noiden satavuotisten +jättiläispetäjäin, ja kuuli, kun miehet hoilasivat: Kaa-aa-tuu taas! +Vaistomaisesti hän hypähti syrjään — ja huomasi seisovansa porakoneen +ääressä, joka verkkaan kaivoi reikää jarrutönkän lapaan. Joku +ohitsekulkeva työmies nauroi: Mitä se Kaalsonnin poika poukkoilee? + +Hesse katsahti hämmästyneenä puhujaan kuin unesta heräten. Oh, se oli +toisenlaista työtä — siellä! Täällä, konepajassa hääri vain orjia, noen +ja rasvan ryvettämiä raukkoja, joiden hymykin oli vain irvistystä. + +Ainoastaan pajassa oli toisenlaista. Siellä heiluivat moukarit, ja +lauloivat alasimet, iloisesti helkkyen kuin kulkuset kirkkotiellä. +Siellä oli vapaampaa, avarampaa ja reippaampaa. Hesse hengähti siellä +hetkisen saatuaan poransa terät karaistuiksi. + +Ja sitten taas takaisin konepajaan, noiden monien rattaiden ja +viuhuvien hihnojen keskelle. Muutama askelkymmen ulkoilmassa — poikki +pajaa ja verstasta erottavan aukean, johon työmiesten jalat olivat +tallanneet pikimustan polun keskelle kukkivaa nurmikkoa. Täällä eivät +säilyneet edes kukkaset, puna- ja valkoapilat, eikä sinisilmäinen +lemmikki. Kaikki peitti noki, joskaan ei siinä määrin kuin tallatun +polun kohdalla. Nokisia päitä joka puolella — pesun tarpeessa olevaa +kedon väkeä. Kunnes taivaalta humahti sade ja pesi nuo monet valkoiset +ja punaiset keropäät. Mutta lemmikin sinisilmä loisti noenkin seasta... + +Ja sitten sisään konehuoneen matalasta ovesta, jonka päällä seisoi: +»Pääsy asiattomilta kielletty.» Ah, Hesse olisi halusta kuulunut noiden +asiattomien joukkoon! Mutta — kun oli köyhä, niin täytyi ansaita. + +Vielä matalampi ovi nielaisi hänet itse verstaaseen. Siellä ryski ja +paukkui, humisi kuin hornan myllyssä. Pannusepät niittasivat isoa +höyrykattilaa. He huusivat toisilleen kuin kuurot, ja kuuroja he +melkein olivatkin. Sorvarit seisoivat kumarassa koneidensa ääressä. +Nuo pienet, nopeasti kieppuvat pyörät mennä vilistivät ympäri vinhaa +vauhtia, ja sukkulanmuotoinen, monilla erisuuntiin kierrettävillä, +päällekkäisillä alustoilla lepäävä terä pani messingin huutamaan. +Se vikisi ja valitti kuin koiranpentu, joka on polttanut turpansa +nokkospensaassa — tai kuin kokonainen hiiriperhe kattolistan ja seinän +välissä. Viki, viki — viki, viki! Sorvari veivasi terää, tähtäsi ja +mittasi. Pieni rasahdus —ja kone seisahtui. Valmis kappale lensi +penkille sorvin taakse. + +Pyöräsorvi pyöri hitaasti, tavattoman hitaasti. Se oli kuin elefantti +kissanpoikien keskellä — kömpelö, iso rumilas, jonka leukojen välissä +veturinpyöräkin aivan kiltisti meni ympäri kuin olisi se ollut vain +tyhjä lankarulla. Terä leikkasi lastua sen selästä... verkalleen, +varmasti... kuin olisi purrut vain puuta. Pyöränrengas savusi. + +Hessen selkäpiitä karmi. + +Yks' kaks' parkaisi sirkkeli jossakin verstaan toisessa päässä, +kipeästi, vihlovasti — kuin olisi huutanut ilmoille koko maailman +tuskaa. Konepajan holvit kajahtelivat. Se loikkasi nuorta työmiestä +luita ja ytimiä myöten. + +Hesse porasi, pitäen silmällä reiän syvyyttä. Kone jurrasi hitaasti, ja +terä leikkasi lastua, ohutta kuin lehti. Hän kaasi öljyä reikään, josta +tuprahti pieni, kitkerä savukiehkura ilmaan. Vaivojen savu, vaivojen +savu, ajatteli Hesse, ja hänestä tuntui, että terä tunkeutui hänen +lihaansa. + +Kesken kiireen hän juoksi maaliverstaan kupeella olevaan +lautakopperoon. Siellä Ruunari-veli rapasi höyrykattilan putkia +niinkuin hän muutama vuosi sitten. Poika oli päässyt lyseoon ja oli +tuosta hyvin ollakseen. Naama valkoisena kattilakiven pölystä hän +tiedusteli Hesseltä, mitä ostaisi ensimmäisillä ansioillaan. + +En minä osaa sanoa... kyllähän rahalle aina reikiä löytyy. + +Ruunari vetäisi muutaman kirskuvan vedon, katseli rapansa terää ja +virkkoi: Olen ajatellut ostaa kovia kauluksia! + +Oho... kylläpä veli varhain alkoi! Mitä hän nyt niillä? + +No... kun sitä nyt on kerran lyseolainen... + +Hesse mietti hetkisen: Kuule... anna äidille, hän tulee iloiseksi. + +Ruunari: Saatanpa antaa... mutta kyllä minä kerran ainakin käyn +»kontiksessa»! + +Se pikku veli... se oli sellainen herkuttelija... niin perso, että +olisi syönyt vain leivoksia ja makeisia. + +Hesse tarkasteli aikansa hänen työtään ja juoksi takaisin konepajaan. + +Anna-sisko toi hänelle kahvia. Hän istui penkillä porakoneen vieressä, +pitäen silmällä jarrutönkkää. Mutta samalla hän heitteli kysymyksiä +sisarelleen. Mitä äiti puuhasi? Oliko hän silittänyt hänen pyhäpaitansa? + +Anna: Ei — mutta minä olen sen tehnyt. Siellä se on valmiina illaksi. + +Se oli hyvä. + +Anna-sisko oli käynyt kansakoulun ja aikoi ruveta +sairaanhoitajattareksi. Nyt hän kävi neulojanoppia, mutta oli saanut +viikon lomaa. Siellä Nykäsen neidillä tehtiin kovin hienoja töitä. +Hänkin oli viimeksi neulonut puolitusinaa papinkauluksia, jotka Nykäsen +neiti oli leikannut. + +Oho... kylläpä kuului komelta! Vai papinkauluksia! Kukahan onnellinen +nuo mahtoi saada? + +Neljäntoistavuotias ompelijattaren alku nauroi: En minä sellaisia +ajattele. + +Hyvä oli... paljon terveisiä vain kotiin äidille. + +Hän jatkoi työtään, odotellen kärsimättömästi verstaan pillin +puhallusta. Kun se vihdoinkin hukkasi ilmaa, hän pysähdytti koneensa +ja juoksi pesuruuhelle. Siellä kävi sota ja meteli. Miehet riitelivät +paikoista ja karjuivat toisilleen. He olivat kuin ärsytettyjä petoja. +Muiloa, muiloa! huudettiin joka puolelta. Kuka perkele pimitti +saippuan? — Joku vähemmän kiireinen laulaa loilotteli. Vesihanat +sihisivät kuin käärmeet, ja lämmin höyry leijaili noiden ruuhen ääressä +ärhentelevien miesten päiden yläpuolella. Joku huusi: Hei, Kaalsonnin +poika! Kenenkä likkaa sinä nyt hellustat? + +Hesse ei vastannut mitään, vaan riensi juoksujalkaa ulos. Hän hyppäsi +yli aidan kadulle. Siinä melkein vastapäätä olikin Pasasen talo. Hän +kärppäsi pihan poikki, ryntäsi sisään, muutti vaatteita ja läksi. Äiti +huusi hänen jälkeensä: Etkö jouda syömään? Mutta Hessellä oli kiire... +eipä hän nyt välittänyt. Piti rientää Moonan luo. + +Hesse astelee Hupisaarilla Moonan, rinnalla. Tämän veli on hänen +koulutoverinsa, vakava, hiljainen poika, joka ei paljon juoksentele. +Mutta sisar on iloinen ja puhelias. Siniset silmät loistavat, ja +suupielet värähtelevät alinomaa. Moonalla onkin erikoisen herkkä ja +kaunis suu... ehkä hiukan liian iso, mutta ilmehikäs. + +He käyskentelevät pitkin puistokäytäviä ja yli pienten, haaveellisten +siltojen. Yhden nimi on »Huokausten silta». Joku irvihammas oli antanut +sille tuon nimen. + +Näin iltaisin siellä on paljon väkeä. Kaupunkilaiset, joilla ei ole +kesäasuntoa, tulevat sinne jaloittelemaan, istumaan ja kahvia juomaan. +Pareja on paljon — koulupoikia kesäheiloineen ja työmiehiä hiukan +vakinaisempine morsiamineen — miten milloinkin. Äidit työntelevät +lapsenvaunuja. Hupisaaret ovat Hessen kotikaupungin Luxembourgin puisto +ja Boulognen metsä. + +Kirjokeppiä heilutellen astelee Hesse Moonan rinnalla ja juttelee. +Miksi hänen piti aina tuolla tavoin huiskia ympärilleen? Se näytti +hassulta... liian herrahtavalta. Moona toisinaan hermostuu. Kaksi +ryhmää tehtaanpoikia tulee toisiaan vastaan. He riitelevät, haukkuvat, +ja joku huutaa pilkallisesti toisen joukon jälkeen: Luuletteko +meitä Uunoiksi... ruohonkorret suupielissä! Ja sitten nauretaan ja +rynnistetään eteenpäin. + +Hesse ja Moona pysähtyvät »Huokausten sillalle». Sen alitse ryöppyää +pieni, pauhaava koski, vihainen ja virtava. Vedenkalvo kiiltää +paikoitellen kuin välkkyvän peilin pinta. + +He juttelevat Paulasta... aina vain Paulasta. Se on alituinen, +jokailtainen, ehtymätön keskustelun aihe. Moona haluaisi puhua +muustakin, mutta Hesse keskeyttää hänet: Sanoiko se sinulle todella, +että hän rakastaa? + +Sanoi, sanoi — eikö Hesse voinut uskoa? Kuinka monta kertaa hänen piti +se toistaa? + +Mutta Hesse laskee kätensä tyynnyttävästi tytön käsivarrelle: Älä +hermostu, Moona!... Minun on hauskaa kuulla se aina uudelleen. Minun +sieluni elää siitä. + +Kummallinen poika! Moona tarkastelee häntä sivulta käsin. Hän on +kuusitoistavuotias, nokkela neidon alku. Kyllä hänkin jo rakkautta +ymmärtää. Kahden pojan kanssa hän oli jo ennen seurustellut, mutta +ne olivat sellaisia villejä varsoja... paiskasivat suutelemaan. Ei +Moonalla ollut mitään itse asiaa vastaan, mutta se ei saanut tapahtua +noin rajusti. + +Hesse olisi hänen mielestään ollut sopiva... tuollainen haaveellinen, +hiukan lapsekas, mutta kuitenkin älykäs ja miellyttävä. Sen nenä oli +vain liian pysty, mutta otsa oli korkea, jalopiirteinen. Otsaa Moona +rakastikin. + +Hän siis kertoi Paulasta, kertoi kaiken minkä tiesi — muisteli jokaisen +pienimmänkin seikan. Ja taas näyttäytyi todeksi, ettei mikään tunnu +vähäpätöiseltä, kun rakkaus saa puhua. Moona rakasti Hesseä. + +Mutta tämä ei sitä huomannut. Hän jutteli vain Paulasta, aina vain +Paulasta. Kuinka miehet olivat sokeita! + +He kävelivät pitkin kosken rantoja, nousivat näkötorniin ja ihailivat +mahtavaa virtaa. Jättiläisaallot löivät painia kallioiden kanssa. Mutta +nämä seisoivat paikoillaan, nousten ryöppyjen keskeltä vettä valuen, +kuin nauraen koko leikille. Heitä ei vain voitettaisi — roiskisi — ja +uusi laine hautasi teräväpäisen kalliopaaden allensa. + +Läheisessä mielisairaalassa roikkuivat hullut puolitiestä ikkunoista +ulkona. Ne huutelivat ohikulkijoille minkä mitäkin. Viittilöiden ja +nauraen ne houkuttelivat luokseen: Rakasta minuakin, sievä poika! +Hesse katsahti ylös. Nuori nainen istui ikkunalla polvet pystyssä, +pää käsivarren nojassa. Se oli synkkä talo! He poikkesivat lähimmälle +sivukäytävälle ja pakenivat loitommas. + +Välistä he kävelivät rautasillalle saakka, kulkivat yli sen ja +vaelsivat kauas ylimaihin johtavaa maantietä. Se oli Hesselle pyhää +maata. Tätä tietä hän oli kerran ajanut reippaana, toivorikkaana, sydän +onnea tulvillaan — ja palannut muutamana iltana auringon laskiessa +epätoivoisena, sairaana, mieli masennuksissa. Siitä riitti puhetta +vaikka kuinka pitkälti, eikä Moona väsynyt kuuntelemaan. Hän oli +huomannut sen ainoaksi keinoksi voittaa Hessen mielenkiinto puolelleen. +Hän oli nainen, vaikka lapsi vielä. + +Nytkin he seisoivat täällä — mäellä, jolta oli hyvä näköala kaupunkiin +käsin. Aurinko teki laskua. Se valaisi kosken kauttaaltaan mitä +ihmeellisimmällä tavalla. Se kaasi kultavihmaansa pitkin virtaa, +värjäsi ryöpyt ja kuohupäät — rennosti, säästelemättä. + +Koko koski huppelehti kullassa. + +Hesse... eikö ole kaunista? + +Kaunista oli. Poika unohti hetkiseksi Paulan, ja he keskustelivat +tuosta valtavasta näystä. Moona oli tyytyväinen. Hän oli tuokioksi +temmannut Hessen tämän mieliaiheesta. + + +Moona jatkoi piiritystään. Kuta pitemmälle kesä kului, sitä enemmän +hän keksi uusia keinoja. Hän oli viisas tyttö. Eikä hänen tarvinnut +taistella yksin — hänen äitinsä rupesi auttamaan. Ollen yksi noita +lukemattomia äitejä, joilla ei tunnu olevan muuta huolta kuin +tyttäriensä naittaminen, hän innostui asiaan. Yhden, vanhimman, hän oli +jo naittanut... Hyvänahkainen rautatienkirjuri oli korjannut hänet. +Tässä näytti tarjoutuvan toinen yhtä hyvä tilaisuus — tosin hiukan +ennenaikainen, mutta tilaisuus joka tapauksessa. Piti vain ottaa poika +hoteisiinsa ja hoidella häntä hyvin. + +Ja Moonan äiti rupesi kutsumaan Hesseä kotiinsa. Hän tarjosi kahvia, +tarjosi illallista — esittipä toisinaan, että Hesse jäisi yöksikin. +Heidän nurkkakamarinsa oli vapaana — se, jossa talvella asui +koulupoikaa. Siellä oli Hessen hyvä ja rauhallinen nukkua. Olihan +heidän kotinsa rautatien takana niin ahdas. + +Ja Hesse jäi. + +Lopulta hän kotiutui taloon täydellisesti. Hän ei enää osannut muualla +ollakaan. Työvaatteensakin hän kantoi uuteen asuntoonsa. + +Äiti huomautti: Sinä olet tainnut tämän kodin kokonaan hyljätä. + +Ei... ei suinkaan. Mutta kun ne siellä olivat järjestäneet hänelle +erikoisen huoneen, niin hän ajatteli... Vähemmällä huolellahan äiti +pääsi. + +Tämä ei vastannut mitään, huokasi vain. Hän oli todella levoton +vanhimmasta pojastaan. + +Mutta Hesse ei vaivannut päätään äidin huolilla. Hän asui Moonan kotona +ja söi ja joi, mitä eteen pantiin. Ja kyllä häntä hyvänä pidettiinkin. + +Moonan äiti virkkoi: Si där, Hesse ska' få den största biten! + +Ja Hesse otti ihan häikäilemättä, sillä etuoikeudella, joka hänelle oli +luovutettu, talon oman pojan hymyillessä ja katsellessa ivallisesti. +Hän käsitti äidin tarkoitukset. + +Hesse komenteli ja määräili. Hän käyttäytyi kuin kotivävy konsanaan, +vaikk'ei hänellä ollut aavistustakaan uudesta asemastaan. Vaikka +hän olikin luonnostaan pehmeä, oli hänellä kuitenkin voimakas halu +hallitsemiseen. Hän oli tahtonut hallita Paulaa, omistaa hänet +kokonaan. Nyt kun tämä oli häipynyt kauas, hän hallitsi sen sijaan +Moonaa ja tämän äitiä, niin — koko taloa. Se tapahtui tietysti Paulan +muiston säilyttämisen vuoksi, mutta talonväki tulkitsi sen toisin. +Hesse ei huomannut mitään. Hän jutteli Moonan kanssa nurkkakamarissa +ja nämä keskustelut pyhitettiin täydellisesti Paulan muistolle. Tyttö +kuunteli hiljaa, vastaansanomatta. Äitikin tuli toisinaan istumaan +heidän kanssaan. Hänkin puhui Paulasta hyvin kiittävässä äänilajissa. +Kokeneen naisen viisaudella hän oli huomannut, että tuo toisen muiston +palvominen oli vain eräs uusi muoto rakkautta, vaikka poika ei vielä +ollut tietoinen sen esineestä. Kun toinen kylmenisi, olisi täällä tulta +tarpeeksi. + +Näytti siltä, kuin olisi jokin viekas henkivalta liittoutunut +Hesseä vastaan. Äidin ylistäessä Paulaa, tyttö vaikeni. Se tuntui +kuin keskinäiseltä sopimukselta. Mutta — tekisimme vääryyttä Moonaa +kohtaan, jos niin väittäisimme. Eikä äitikään ollut huomannut tätä +omituista asiaintilaa. Hänetkin siis voimme vapauttaa tämänkaltaisesta +salaliitosta. Ei — tyttö oli yksinkertaisesti rakastunut, syvästi, +auttamattomasti. Ensin alussa hän kyllä oli miettinyt, millä saisi +Hessen huomion käännetyksi pois Paulasta. Nyt hän ei enää sitä +ajatellut. Hän istui vain ja kuunteli. Hänestä oli suloista olla tuon +omituisen pojan läheisyydessä. Hän ihmetteli suuresti äitiään, joka +jutteli Paulasta yhtä ja toista. Mitä... tahtoiko tämä häntä kiduttaa? +Mutta — äiti ei välittänyt siitä. Hänellä oli omat suunnitelmansa. + + +He istuivat taas eräänä elokuun iltana nurkkakamarissa. Hesse puhui +Paulasta tavalliseen tapaansa. Moona kuunteli vaieten. Hesse kyseli +häneltä yhtä ja toista mielitiettyä koskevaa, mutta tyttö oli +hajamielinen. Hänestä ei tahtonut saada ulos mitään. + +Mikä sinuun on mennyt? + +Minuunko — ei mikään... olin vain muuten hajamielinen. + +Hesse katsahti pihalle. Siellä istui kaksi tyttöä pihakeinussa — +räätäli Pohdin tyttäret. Tämä oli heidän talonsa, ja Moonan äiti oli +vain vuokralainen. Tytöt lauleskelivat jotakin hengellistä säveltä. + +Yht'äkkiä Hesse muisti vanhan veisun, jota Laidan poikaset usein +vetelivät tämän räätälin ikkunan alla: + + Räätäli Pohti + taivasta kohti + matkamme käy... + +Silloin ilmestyi ikkunaan pitkä, laiha herrasmies, joka kyynäräkeppiä +puistaen torui ja pauhasi, niin että katu kaikui. Hänkin oli jonkun +kerran ollut mukana ja livistänyt pakoon nurkan taakse. Myöhemmin, +vuosien jälkeen, kun hän oli Pohdilla mittaa antamassa, häntä huvitti +muistaessaan noita vallattomuuksiaan. Olisipa mestari vain tiennyt...! +Häntä rupesi naurattamaan. + +Mika sinua naurattaa? kysyi Moona. + +Ei mikään... muistin vain tämän talon isäntäväkeä. + +Niin... ne olivat olevinaan. Emäntäkin, seurahuoneen vanha köksä, +puhui ruotsia, ja millaista ruotsia sitten! Niin murteellista, että +ihan pahaa teki! Likkor, kom ny port... tee kalt o syylit... mutta +mukava ihminen se muuten oli. Se kun sitä piti vain olla herrasväkeä! +Talon isäntä oli käynyt opin Tukholmassa, ja häntä nyt saattoi herrana +pitääkin. Mutta tytöt... niin mahtavia, niin ollakseen, ylpeitä kuin +riikinkukot! Niinkuin nyt räätäli olisi ollut kaikkein hienointa tässä +maailmassa! Pohdit olivat vapaakirkollisia, ja pihan toiselta puolen, +verstaan ikkunoista, kaikui usein veisuuta. Majken, vanhin tytär, piti +tuota uskonsuuntaakin erikoisen hienona. Ja saattoipa se hyvin ollakin. + +Hesse ehdotti, että mentäisiin keinuun. + +Majken ja Ingeborg loivat heihin ivallisia katseita. Mutta Hesse ei +siitä välittänyt. Hän tiesi, että Majken oli Paulan koulutoveri ja hän +rupesi tiedustelemaan, oliko tämä saanut kirjettä. + +Mitä sinä kyselet... onhan sulla daami jo, tyydy siihen! vastasi Majken +pisteliäästi. + +Hesse ymmärsi, mitä toinen tarkoitti, mutta kysyi kumminkin: Kuka? + +No, Moona! Näkeehän tuon sokeakin, että tyttö on rakastunut kuin +kiiliäinen! + +Hesse punastui. Hän seisautti keinun. Se oli suuttumus, joka sai sen +pysähtymään. Ingeborg, Majkenin nuorempi sisar, nauraa hihitti. Hänellä +oli omituinen tapa nakella niskojaan. Moona rupesi itkemään ja juoksi +sisään. + +Hesse kysyi: Minkävuoksi sinä tuon sanoit? + +Majken: Huomauttaakseni kotivävylle hänen velvollisuuksistaan. + +Peijakas! Majken oli olevinaan jalomielinen, mutta hän sanoi sen vain +ilkeydestä. Hesse hyppäsi seisomaan. Hänen korvissaan humisi. Nyt oli +tilanne täysin selvä, hänen silmänsä aukenivat. Hän oli ollut narri! +Oli kuvitellut, että Moonan äiti vain paljaasta ihmisystävällisyydestä +hoiteli häntä, köyhää poikaa. Ätsh! — häntä raivostutti niin, että hän +ihan vapisi. + +Hän heitti tyttöihin vihasta leimuavan katseen ja meni sisään. +Nurkkakamari oli tyhjä. Moona oli tietysti juossut äitinsä turviin. +Hänen teki mieli purkaa sisuaan, raivota, lyödä jotakin rikki! + +Hän odotti, että joku olisi tullut, mutta ketään ei kuulunut. Hän +sieppasi lakkinsa ja lähti. + +Mutta — kotimatkalla hän rupesi näkemään asiat toisessa valossa. Turhaa +oli Moonan äitiä syyttää. Hän itse oli syyllinen. Pitikin miehen olla +niin naivi... niin anteeksiantamattoman typerä, ettei ollut ennemmin +huomannut asemansa kieroutta! Muutti asumaan toisen kotiin ja eleli +siellä kuin olisi ollut talon poika! Ja sellaisenahan häntä oli +pidettykin. Oma poika oli katsellut päältä, kun hän pisteli parhaat +palat! Narri, narri hän oli ollut! + +Äiti kysyi: No, joko se lysti nyt loppui? + +Lysti? Mikä hiivatin lysti? Joko äitikin rupesi häntä pilkkaamaan? + +No... minä olen tässä koko ajan isälle puhunut, että pitänee ruveta +tulevaan miniäänsä tutustelemaan... + +Hessen teki mieli vastata jotakin oikein rumaa, mutta hän hillitsi +itsensä. Siepaten lakkinsa hän ryntäsi ulos ja palasi takaisin Moonan +kotiin. Piti kai hänen ainakin työvaatteensa noutaa. + +Mutta noutamatta ne jäivät. Äidin puhe oli siinä määrin haavoittanut +häntä, ettei hän saattanut mennä kotiin. Siedettävämpää oli olo +sittenkin Moonan ja hänen äitinsä luona. Siellä ei ainakaan häntä +pilkattu. + +Tuli syksy ja koulut alkoivat. Paulakin saapui kaupunkiin. Hesse +tapasi hänet ensimmäisenä päivänä. Aavistaen jotakin onnettomuutta +hän tervehti tyttöä hämillään. Miksi oli Pohdin Majken näyttänyt niin +salaperäiseltä, niin vahingoniloiselta? Selitys tuli heti. + +Paula katseli häntä vihasta leimuavin kasvoin ja huudahti: Piruako sinä +mun perässäni juokset! Painu sinne, missä olet koko kesän kortteerannut! + +Se oli kauhea isku! Hesselle selvisi tilanne lopullisesti. Pohdin +Majken oli koko kesän ollut kirjeenvaihdossa Paulan kanssa ja +tiedoittanut tälle jokaisen pienimmänkin tapauksen, joka koski häntä +ja Moonaa. Paula oli luonnollisesti saanut sen käsityksen, että +hän oli uskoton, ja sillä sisulla, jonka hän lempeistä silmistään +huolimatta omisti, hän oli heittänyt Hessen. Jos joku minut pettää, +puren rakkauteni poikki kuin rautoihin joutunut kettu häntänsä! Eikö +Paula ollut kerran niin huudahtanut? Ja silloin olivat ärrät pärisseet +tavallista kirpeämmin. + +Minkäs sille mahtoi. Hesse yritti tavata Paulaa, mutta tämä ajoi hänet +ulos. Hänellä kyllä oli kavaljeerejä, vaikka viisi joka sormelle! Hesse +palasi Moonan kotiin. Siellä, keittiön pöydän ääressä, hän purskahti +itkuun. Molemmat, Moona ja hänen äitinsä, ymmärsivät kyllä syyn, mutta +eivät puhuneet mitään. Pohdin puolelta kuului Majkenin laulu: + + Mun kanteleeni kauniimmin + taivaassa kerran soi... + +Hesse pyyhki äkkiä silmänsä ja hänen huulillaan pyöri kirous. Sellainen +käärme! + +Moonan äidillä oli kahvi valmiina. Hän kehoitti poikaa ottamaan: Ta' nu +kaffe, min son, o' si glad ut! + +Ja Hesse joi. Siihen kahviin oli sekoitettu se taikajuoma, joka sai +hänet melko nopeasti unohtamaan. Vai vaikuttivatko siihen Moonan +silmät, nuo surulliset, miettivät silmät, jotka salaa katselivat häntä +keittiön nurkasta, missä hän parastaikaa kuori perunoita. + +Ja tapahtui, että Hesse Karlsson muutti kirjansa ja koko pienen +omaisuutensa Moonan kotiin ja asui siellä. Sitä kesti kaksi vuotta, +eli siihen saakka kuin hän tuli ylioppilaaksi. Hän meni salakihloihin +Moonan kanssa ja he vaihtoivat sormuksiakin. Mutta niitä ei kannettu +näkyvissä — luonnollisesti, vaan kaulassa, mustassa samettinauhassa. +Se oli äiti, joka järjesti niin... se toimelias, puuhakas äiti, joka +halusi naittaa tyttärensä. Kun hän lähetti nuoret sormuksia vaihtamaan +— sivumennen sanoen hän oli itse ostanut molemmat — hän huomautti +Hesselle: O' sen ska' de' vara en kyss! + +Ja Hesse teki työtä käskettyä — johti Moonan kaupungin ulkopuolelle, +pieneen metsikköön, ja siellä muutaman kääkkyräpetäjän alla seurasi +»anopin» neuvoa. + +Oli myöhäinen syksy, ja varikset valmistausivat muuttomatkalleen. + + + + +XVI. + + +Hesse eleli kuin ukkomies — toisin sanoen, kun asia Moonan kanssa oli +saatettu onnelliseen loppuun, hän suuntasi harrastuksensa toisaalle. +Se merkitsi, ettei hän paljon tytöstä välittänyt — tai ainoastaan sen +verran, ettei tarvinnut pelätä tämän kadottamista. Moona puolestaan +oli häneen syvemmin kiintynyt — Moonan äiti vielä enemmän. Hänelle +Hesse merkitsi hyvää panosta tyttären tulevaisuuden turvaamisessa. +Hän rohkaisi poikaa kaikin tavoin, ja jos hän aikaisemmin oli tätä +syöttänyt, niin nyt se vasta oikein alkoi. Hesse lihoi, tuli pyöreäksi +kuin pallo. Vaatteet kävivät ahtaiksi, mutta Moonan äiti laitatti +uudet. Hesse katsoi joutuneensa siksi suureen kiitollisuuden velkaan, +että tukahdutti tuntonsa soimaukset. Kun kerran Moona piti hänestä, +niin kaipa se menettelisi. Hänellä ei ollut voimia riistäytyä vapaaksi. + +Kotonaan hän pistäysi tavallisesti sunnuntaina. Se oli hänelle kuin +kyläpaikka. Hän vaistosi, että siellä surtiin tätä hänen elämänsä +muutosta, mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Isä istui pöydän +päässä päivällistä syöden. Hän näytti hajamieliseltä, vilkaisi vuoroin +äitiin, vuoroin poikaan, mutisten jotakin itsekseen. Mutta ääneen hän +virkkoi: Mikäpäs siinä... onhan se Moona topakka tyttö... + +Olipa miten oli... Hesse ei sitä niin paljon ajatellut. Annettuaan +kerta sanansa, hän tahtoi sen pitää. Olihan se ainakin ritarillista. Ja +sitäpaitsi — hän oli syönyt itsensä kiinni. + +Hän heittäytyi politiikan pyörteisiin. Se oli vain tuollaista +koulupoikapolitiikkaa, mutta lyseon seitsemäsluokkalainen ja vielä +konventin puheenjohtaja katsoi velvollisuudekseen merkitä kantansa — +varsinkin, kun valtiolliset sortotoimenpiteet uhkasivat itse koulua ja +sen sisäistä elämää. + +Rehtori Ringbom oli joutunut mustiin kirjoihin. + +Innokkaana isänmaan ystävänä hän oli taistellut maan perustuslakien +puolesta. Sanoin ja kirjoituksin hän oli osoittanut, mihin keisarisana +velvoitti. Koulussa hän oli puhunut oppilailleen samoista asioista, +herättänyt heissä oikean isänmaallisen hengen. Konventin kuraattorina +hän oli joutunut sangen läheltä seuraamaan poikien kehittymistä. +Ja hän oli ohjannut sitä jäntevällä, tarmokkaalla kädellään ja +hehkuvalla hengellään. — Jumala on nähnyt siksi paljon vaivaa tästä +Suomen kansasta menneinä vuosisatoina, ettei Hän sitä vieläkään +hylkää! Se oli sana, joka sytytti, nostatti noiden seitsemän-, +kahdeksantoistavuotiasten nuorukaisten innon korkealle. _In tyrannos!_ +— se oli iskusana, joka kaikui kautta koulun, ja konventtiluokilla +vallitsi sellainen kuhina ja ja kahina kuin olisi valmistauduttu sotaan. + +Ensimmäinen tämän innostuksen synnyttämä toimenpide oli rehtorin kuvan +maalauttaminen. Se, joka kaikkein kiivaimmin tätä asiaa ajoi, oli Hesse. + +Eikä siitä tarvinnut paljon puhuakaan, maaperä oli muokattu. Vaikeuksia +tuotti vain rahakysymys. Mutta sekin järjestyi, ja hanke toteutettiin. + +Muutamana lauantai-iltana konventin juhlaistunnossa muotokuva +paljastettiin yleisen riemun vallitessa. + +Mutta — sanoma tämän koulun hengestä ja siellä tehdystä isänmaallisesta +työstä ehätti etelään, hallituksen pääpaikkoihin. Sieltä käsin oli +jo pitemmän aikaa salaa seurattu rehtori Ringbomin toimia. Mies oli +vaarallinen, kasvatti oppilaistaan kapinoitsijoita. Pyhän Venäjän +edustajat eivät voineet siihen välinpitämättömästi suhtautua. +Päätettiin tarttua lujin kourin asiaan. + +Rehtori Ringbom sai karkoitusmääräyksen. + +Hesse työskenteli silloin taas rautatien konepajassa. Oli kesä, ja hän +oli päässyt kahdeksannelle luokalle. Tuli päivä, jolloin rakastetun +opettajan oli lähdettävä. Hesse juoksi asemalle. Hän ei välittänyt +siitä, vaikka näin työpaikkansa jättikin. Nyt olivat tärkeämmät asiat +kysymyksessä. + +Asemasilta oli mustanaan väkeä. Koko kaupunki oli saapunut saattamaan +rehtori Ringbomia. Siinä oli ylhäistä ja alhaista, rikasta ja köyhää +— hienoista herroista ja rouvista yksinkertaiseen työmieheen ja +körttimummoon saakka. Oli joukossa Matlinin väkikin. Emäntä etunenässä +raivasi tietä rehtorin vaunua piirittävän väkijoukon halki. Matlinin +Maija huomasi Hessen. + +Tule mukaan! Mennään sanomaan rehtorille hyvästiä. Ajattele, että +sellaisen miehen ajavat pois maasta! Eikö se ole hävytöntä? Ne ryssät, +pirut... Maija äkkäsi santarmin ja kyyristyi väkijoukkoon. Hän +viittilöi ja iski Hesselle silmää. + +Herra siunatkoon. Jokohan se kuuli? Siperiaan tästä vielä joutuu! Eikö +se ollut se Päkkilässä asuva santarmi? + +Se näkyi olevan, mutta ei se näyttänyt kiinnittävän huomiota Matlinin +Maijaan. Sillä oli tällä kertaa tärkeämpiä toimia. + +Maija viittoi ja iski silmää, mutta ei Hesse viitsinyt lähteä +tunkeutumaan. Hän oli niin noessa ja rasvassakin. Siellä oli siksi +paljon ihmisiä. + +Syrjässä seisten hän seurasi tapausten kulkua. Saattajia tungeskeli +vaunun edessä. Rehtori seisoi vaununsillalla, hyvästellen ystäviään. +Siinä hänen vieressään oli hänen rouvansa, hieno, kalpea, harmaapäinen +nainen. Kuului menevän saattamaan miestään. Muijat tuuppivat toisiaan. +Jokainen heistä halusi sanoa jäähyväiset rakastetulle opettajalle. + +Nyt tunkeutui Matlinin emäntä vaununportaille. Pitkänä ja laihana hän +työnteli tieltään väkijoukkoa. Saivat siinä pormestarit ja muut korkeat +herrat siirtyä syrjään. Katselijat kohosivat varpailleen. Jokainen +koetti nähdä mahdollisimman tarkkaan. + +Lihava herrasmies Hessen vieressä kysyi naapuriltaan: Hvem ä' den där +käringen, som tränger sej fram så ursinnigt? + +De ä' Matlinskan — disamma pietister... + +Hesse hymyili. Joo — Matlinin emäntä se oli! Menkääpä siihen muut, +kyllä se puolensa piti! + +Nyt kuului emäntä puhuvan jotakin isolla äänellä. Väkijoukko höristi +korviaan. + +Niin se Mooseskin kerran sai lähteä Eekyptistä Mitiaanin maalle sitä +Haarao-hirmua pakkoon — mutta palasi se takaisin ja vei kansansa +Luvattuun maahan... + +Hva' talar hon om Mose? kuuli Hesse äskeisen lihavan herran kysyvän. + +Int' vet ja' — de' ä' skandallöst! Mose var ju en mördare... + +Herrat nauroivat, eikä Hesse joutanut seuraamaan heidän keskusteluaan. +Nyt siellä seisoi Matlinin ukko vaununportailla, pudisti rehtorin kättä +ja pyyhki toisella silmiään. Hän näytti änkyttävän tavallista enemmän. + +Nyt tuli Maijan vuoro. Tämä puhua papatti niin tiheään, ettei siitä +saanut selvää. Rehtori koetti rauhoittaa häntä, mutta se oli samaa, +kuin olisi kaatanut öljyä tuleen. Maija vain yltyi — sai jonkinlaisen +hermokohtauksen ja parkaisten: Herra Jumala! kaatui pyörtyneenä +alhaalla seisovien muijien syliin. + +Kävi sellainen kohina ja itkun hyrske, kuin olisi myrsky myllertänyt. +Hessenkin nokisia poskia pitkin virtasivat kuumat kyynelet. Äskeiset +herratkin olivat käyneet vakaviksi, ja toinen oli paljastanut päänsä. +Nyt viritti voimakas miesääni virren: Jumala ompi linnamme. Siihen +yhtyi vähitellen yksi ja toinen, ja tuokion kuluttua aaltoili sävel +tuon tiheään ahtautuneen kansajoukon yllä kuin meren mahtava pauhina. +Merkinantokello läppäsi kolmannen kerran, junanlähettäjä heilutti +kättään, konduktööri puhalsi pilliinsä, veturi vihelsi, ja hitaasti, +hyvin hitaasti lähti juna liikkeelle. + +Rehtori Ringbom seisoi vaununsillalla käsivarsi kierrettynä puolisonsa +vartalon ympäri. Näytti siltä, kuin olisi tuo kalpea, kyynelsilmäinen +rouva ollut maanpakoon lähtijä eikä hän, tuo tukeva, kookas mies, jonka +tukka muistutti leijonan harjaa. Hän seisoi suorana kuin sotapäällikkö, +kuin joku Napoleon, joka on jättänyt jäähyväiset vanhalle kaartille ja +nyt matkustaa pois Elballe, joka hänelle on määrätty olinpaikaksi. Kuin +Vanhan Testamentin profeetta hän seisoi siinä, junan hiljaa liukuessa +ohi väkijoukon — silmät säihkyen, tulta salamoiden, otsalla ukkospilvi, +joka uhmasi sortajia. + +Jumala Suomea varjelkoon! + +Hesse purskahti itkuun. Siinä meni nyt hänen rakas opettajansa — se +vanha, hyvä rehtori. Hän muisti, kuinka se kerran oli katsonut häntä +muutama vuosi sitten, katsonut kiinteästi, mutta samalla isällisen +lempeästi: Vai sinä olet _se_ Karlsson. Niin, se hän oli — sama poika, +nyt kookkaampi ja oppineempi, mutta avuton ja heikko kuin lapsi. Hän +suri, suri kasvattajaansa, isäänsä, joka tuossa vietiin pois — pois +tuntemattomia kohtaloita kohti. Ja hänen sydämensä oli nääntyä tuskasta. + +Ja-a... så går de'... man ska' vara försiktig. + +Mokomatkin pösöt! Mitähän nuokin luulivat, olevansa? Seisoivat siinä +pystynokkaisina, paperossia poltellen, mutta valmiina pokkuroimaan +ensimmäistä ryssää, joka maireasti heille hymyili! Kyllä oli Suomen +kansa vaipunut alas! + +Hesse pyyhki kyynelensä ja lähti juoksemaan yli ratapihan konepajaa +kohti. Olikohan rehtori huomannut häntä? Hän oli heiluttanut nokista +lakkireuhkaansa. Mutta — kuinkapa se olisi voinut tuntea sen +omistajassa priimusta ja konventin viimevuotista puheenjohtajaa... + +Se oli alakuloinen, surullinen kesä. Ei häntä ilahduttanut työ, ei +Moonan ja tämän omaisten seura. Noissa pienissä huoneissa vallitsi +sellainen epäjärjestys, että ihan väkistenkin pakkasi hermostuttamaan. +Vanhin sisko oli käymässä kotona — se rautatienkirjurin rouva. +Hiestyneenä ja tukka pörrössä hän istui keittiön pöydän ääressä kahvia +hörppien. Se odotti lasta, sen näki selvästi. Mies, hiljainen nahjus, +souteli keinutuolissa ja kehoitti Hesseä laulamaan: Sjung nu lite' — +min hustru tycker så om... Vai laulamaan vielä tässä sekamelskassa! +Keittiössä kävi sellainen puheenpärinä, että ihan korvia särki. +Moonakin nauraa hohotti kuin torimuija! Hesse oli aivan onneton. + +Vanhimman sisaren mies kyseli, niitä hän aikoi ruveta opiskelemaan. +Ei hän vielä varmuudella tiennyt — filologiaa luultavasti... vanhoja +kieliä, kreikkaa ja latinaa. + +Joo, se on oikein, Hesse — sinulla kun on niin hyvä pää, huusi Moonan +sisar keittiöstä. Minäkin olisin saanut maisterin, mutta, tyhmeliini, +annoin rukkaset ja otin tuon Kaalepin. Hän nauraa hohotti niin, että +vatsa hytkyi, mutta aviopuoliso virkkoi rauhallisesti: + +Tule sinä vain rautatielle, siellä on hyvä olla. + +Vai rautatielle! Ja naida samanlainen loopana, kuin oli hänenkin +rouvansa. + +Ja Hesse sieppasi hattunsa ja lähti suutuksissaan kotiin. + +Hän tunsi tekevänsä vääryyttä Moonalle. Tyttö erosi sentään sisarestaan +koko joukon. Mutta hän oli niin katkeroitunut, niin kiusaantunut, että +arvosteli kaikkea ilkeästi. Hän puri ympärilleen kuin vihainen koira. +Hänhän riutui kahleissaan. + +Toivotonta oli pakottaa itseään rakastamaan. Ei rakkaus antanut itseään +komentaa. Mutta minkä hän mahtoi —? Hänhän oli auttamattomasti kiinni. + +Jonkun verran valoisammaksi muuttui hänen mielensä, kun hän pääsi +varastokonttoriin sijaiseksi. Eräs kirjanpitäjistä oli lomalla, ja +Hesselle ehdotettiin siirtoa konttorin puolelle. Hän suostui ilolla. + +Siellä oli kokonaan toisenlaista, siistiä ja puhdasta. Oli hauskaa +istua hienon kirjoituspöydän ääressä ja laskea. Vastapäätä työskenteli +iloinen herra, tummaverinen tuntikirjuri Tennberg — sama mies, joka oli +ennen hänelle kirjoja antanut. Hänellä oli keuhkotauti, mutta siitä +huolimatta hän oli reippain koko joukosta. Viereisessä huoneessa istui +varastokirjuri Hemming, hyväntuulinen, laajaliikkeinen herrasmies. Oli +nautinto katsella, kun hän selitti jotakin asiaa tai yleensä puhui. +Harppaillen ympäri huonetta hän jutteli kovalla äänellä, heilutellen +yläruumistaan, kädet selän takana, ja sitten yht'äkkiä pysähtyen ja +jääden haaralla jaloin seisomaan. Hän kohosi vuoroin varpailleen, +vuoroin laskeutui kantapäilleen, koko ajan levitellen käsiään ja hiljaa +edestakaisin heiluen. Ylös, alas, ylös, alas... eteenpäin, taaksepäin! +laski Hesse mielessään. Kaarto oikeaan, kaarto vasempaan! Hei — siinä +oli uuni! Hemming väisti sen taitavasti, heilui ympäri, selän takana +olevien käsien tehdessä omituisia, hassunkurisia liikkeitä — aivan +kuin kravun sakset. Tarttui, ei tarttunut, tarttui! Kädet luiskahtivat +toistensa ohi, kämmen puristi kämmentä vuoronperään, välillä aina +harhalyönti, jolloin kalvoset menivät ristikkäin. Pyörähdys — ja siinä +hän seisoi taas haaralla jaloin, nousten varpailleen, laskeutuen +kantapuilleen. Ja puhetta tuli, innostuksen hohteen kirkastaessa +sileäksi ajeltuja kasvoja. — Joo — se on onni, _fortuna_ — kun saa +kouluja käydä, niinkuin tämä Karlsson ja ystävämme Teppo! Sillä pojalla +on aina varastonhoitajan virka tiedossa... + +Hemming kunnioitti oppia. Hän ei ollut itse saanut koulua käydä — pari +luokkaa lyseota vain, ja siltä valoisalta ajalta oli vielä säilynyt +sana fortuna, jota hän usein toisteli. Hän lausui sen sellaisella +hartaudella, sellaisella klassillisella äänenpainolla, että olisi +luullut rouva Fortunan katsovan suosiollisesti hänen puoleensa. +Mutta ei — päinvastoin oli kovaonni vainonnut häntä koko elämän +ajan. Suuriperheisenä, köyhissä oloissa eläen hän oli ponnistanut +eteenpäin rautatiellä, alkaen juoksupojasta — kunnes oli vihdoin saanut +varastokirjurin paikan. Mutta — jos joku luuli hänen katkeroituneen, +niin hän erehtyi täydellisesti. Hemming oli säilyttänyt valoisan, +aurinkoisen luonteensa, horjumattoman toivon parempaan tulevaisuuteen, +ja säästynyt kokonaan kateudelta. Rehdimpää miestä oli vaikea löytää — +niin ystävällistä, hyväntuulista, niin valmista auttamaan, missä vain +joku hänen apuansa tarvitsi. Ja rakkautensa oppiin ja tietoon hän oli +säilyttänyt — samoin kuin vilpittömän ihailun jokaista kohtaan, joka +oli enemmän lukenut kuin hän. Hesse kiintyi häneen koko sielullaan. + +Teppo, toinen kirjanpitäjä, oli ylioppilas, mutta varattomuuden +vuoksi keskeyttänyt opintonsa ja mennyt rautatielle. Hän oli +konttorihenkilökunnan keskus — se mies, jonka puoleen aina käännyttiin, +kun tahdottiin tietää jonkun latinalaisen tai kreikkalaisen sanan +merkitys tahi jonkun tähtisikerön nimi. Niin — _Cassiopaea_, +Pohjantähden vastakkaisella puolen, Otavasta lukien, viiden tähden +ryhmä, joka muodosti kaksinkertaisen W:n. Hemming takoi sitä päähänsä, +sanoen ensi tilassa tervehtivänsä sitä lakkia nostaen, tällä uudella +nimellä — kunhan tulivat kirkkaat syyskuun yöt. Hän oli niin monta +kertaa kävellyt Laitakadulla huolten painamana, tähtitaivasta +tarkastellen. Vaimo riutui, lapset makasivat tuhkarokossa, vekseli +lankesi maksettavaksi, ja tuo kaksinkertainen W oli häntä peloittanut. +Oli tuntunut siltä, kuin olisi itse Jumala sytyttänyt semaforinsa +taivaalle muistuttaakseen häntä pitkän paperin maksupäivästä. Ja +alakuloisena hän oli palannut ahtaaseen asuntoonsa. + +Mutta — nyt oli vielä kesä, vaikka loppupuolellaan. Elokuun aurinko +hellitti alaslasketuille markiiseille, ja konttorihuoneessa väreili +punertavanhohtoinen valo. Oli lämmintä, melkein hiostuttavaa. Ikkuna +oli auki. Niityltä, konttorirakennuksen takaa, kalahteli lehmänkello. +Siellä jyrsi ratavartijan Punikki mehevää ruohoa. Perhoset lentelivät +kukasta toiseen ja ampiainen pörräsi avonaisen ikkunan alla. Se lensi +huoneeseen, teki muutaman vihaisen kierroksen, poukahti kattoon, +ja tuijasi ulos ikkunasta. Tuulenleyhkä rapisutti pöydällä olevia +papereita. Se tuli mereltä, suolaiselta, siniseltä mereltä, jota laivat +kyntivät matkalla vieraisiin maihin. Tuntikirjuri Tennberg heitti +kynänsä, pisti peukalot liivin aukkoihin ja rupesi laulamaan: + + Mellan England och Skottland, + där seglade en brigg. Slitna var dess mäster + och trasig var dess rigg. + Kors i Herrans namn, + den gick långsamt fram! + Vi hurra' för den resan, + när vi kom till Köpenhamn! + +Se oli merkkinä yleiseen lepohetkeen. Toiset yhtyivät lauluun, ja +viereisestä huoneesta säesti Hemming mörybassollaan. Hän ei ollut +erikoisen musikaalinen, mutta aina valmis avustamaan, jos joku aloitti. + +Jaa-a! Pitää mennä koettamaan Rommakkoon, vieläkö ahven nappaa, lausui +hän sytyttäen paperossin. + +Ja sitten juteltiin kalastuksesta. Kaikki kolme olivat innokkaita +onkimiehiä — kaikki muut paitsi Teppo, Hän ei välittänyt siitä +urheilusta. + +Tennberg virkkoikin: Teppo on liian klassillinen herra sellaiseen +hommaan. + +Asianomainen naurahti eikä vastannut mitään. Hän tarkkaili tielle, joka +johti ratapihan poikki kaupungille. Yht'äkkiä hän huomautti: Ukko tulee! + +Se oli insinööri, konepajan johtaja. Jokainen painui työhönsä, sillä +tiedettiin, että insinööri pistäytyisi heitäkin katsomassa. Hän oli +juhlallinen, pitkäpartainen herra, jota pelättiin yhtä paljon kuin +kunnioitettiinkin, ja hänen kanssaan oli parasta pysyä hyvissä väleissä. + +Mutta insinööri ei tullutkaan. Sen sijaan saapui asiamies konepajan +puolelta. + +Hesse seisoi keskellä lattiaa, tarkastellen kädessään olevaa +paperilippua. + +Onko meillä enkeli kiveä? kysyi hän nauraen + +Mitä? Sakrament... kuka sellaista tahtoo? + +Tässä vain pyydetään antamaan 250 grammaa enkelikiveä. + +Herrat kerääntyivät Hessen ympärille. Asialle tullut levyseppä yritti +selittää: Ei sen pitänyt sellaista olla... tuota — + +Hahhahhaa! Hemming hohotti, niin että huone tärisi. »Engelsten»... +sakrament! Se Kuljander on taas näyttänyt kirjoitustaitoaan! — +_Engelskt tenn_ — englantilaista tinaa... sakrament! + +Kyllä minä sen heti huomasin... muuten minä vain kysyin, selitti Hesse +nauraen ja viittasi levyseppää seuraamaan. + +Fiksu poika! kehaisi Hemming. Sillä ei ole pää puusta... +»enkelikiveä»... + +Ja Hemming teki muutaman kaarroksen huoneen ympäri ja palasi työnsä +ääreen. + +Sellaista se oli — herttaista ja toverillista. Hesse ei ollut koskaan +viettänyt hauskempaa kuukautta. Kaihomielin hän ajatteli lähestyvää +koulun alkua. + +Jää tänne, kehoitti Teppo. Kyllä sinulle paikka toimitetaan. Puhutaan +insinöörille. + +Mutta ei Hesse hennonut jäädä. Viimeinen luokka vielä, ja hän olisi +ylioppilas. Olisi sääli jättää koulua kesken. + +Ja niin hän lähti. He tilasivat läheisestä kahvilasta kahvit ja joivat +erojaisia. Hemming oli tapansa mukaan loistavalla päällä. + +Sillä pojalla on _fortuna_ matkassaan! Professorina se vielä istuu ja +tentteeraa meidän poikiamme! + +Hesse nauroi! Setä Hemmingillä oli aivan liian hyvät käsitykset hänen +lahjoistaan. Mutta — totta puhuen... sellaiset oli hänellä aikomukset: +roomalaisen filologian professoriksi. + +Ja sitten sinä saat laulaa kuten Vergilius: + +_Ille ego qui, quondam calamo radi chalybeio... anno Domini..._ + +Hemming takoi nyrkillä pöydän reunaan: Käännä se, käännä se! +Sakrament... ne laskettavat latinaa kuin sahtia toisen talon tynnyristä! + +Teppo tulkitsi. Se oli vain _Æneis-runoelman_ alku, jota hän hiukan +omavaltaisesti oli muuttanut: Minä olen se, joka kerran raaputtelin +teräskynällä... + +Mitä? Joko niillä siihen aikaan oli Perry fiinet ja extra fiinet? + +Ei, ei... se kun hän vain oli omasta päästään... + +Johan minä ajattelin, että —. Jaa... kukas se oli se roomalainen +runoilija? + +Vergilius. + +Vergilius, Vergilius — sakrament! Niillä oli hienot nimet! + +Ja Hemming naputteli sormenpäällä pöydän reunaa, hymyillen +mietteissään, onnellisena siitä, että tietovarasto jälleen oli +lisääntynyt yhdellä huomattavalla nimellä. + + + + +XVII. + + +Pete oli perinyt rehtorinviran — se sukkelaliikkeinen, suuriääninen +Pete. Hän oli muuttunut juhlalliseksi, komentavaksi kuin keisari. Pojat +eivät olisi ihmetelleet, jos hän olisi käyttänyt sanontatapaa: Me, +Pete Nässling, esivallan armosta lyseon rehtori, teemme tiettäväksi... +Holmssöm, naama suoraan! Niin se varmasti olisi käynyt. Pete ei olisi +malttanut jättää järjestyksen valvontaa tuollaisen »valtaistuinpuheen» +aikanakaan. Keisari olisi yhtäkkiä muuttunut konstaapeliksi. Sillä Pete +pysyi Petenä, rehtorinvirasta ja sen aiheuttamista monista huolista +huolimatta. + +Uusi komento ja järjestys — vähän sotilaselämää muistuttava... +Ei politiikkaa, ei politiikkaa — koulupojat lukekoot läksynsä ja +totelkoot! Koulu oli jo tarpeeksi kärsinyt sen uhmapäisen Ringbomin +vuoksi. Nyt oltaisiin hiljaa kuin hiiret. + +Mutta — tämä uusi hallitus ei miellyttänyt koulupoikia. Pete menetti +sangen pian entisen kannatuksensa ja suosionsa. Hänessä nähtiin nyt +ainoastaan määrätyn valtiollisen suunnan edustaja — suunnan, joka +antoi perään ryssille. Mitkään rauhoitustoimenpiteet eivät tepsineet. +Konventissa ja yläluokilla kuohui. Keskusteltiin, väiteltiin ja +tulistuttiin — sillä joukossa oli muutamia, jotka nuoruudestaan +huolimatta olivat omaksuneet Peten kannan, myöntyväisyyspolitiikan. +Heidät muserrettiin voimasanoilla ja iskulauseilla. _Timeo Danaos +donaque ferentes_ — ryssä oli ryssä, häneen ei voinut luottaa, +esiintyipä hän minkämielisenä hyvänsä. + +Hesse toimi toista kertaa konventin puheenjohtajana. Hän oli ottanut +viran vastaan tärkeistä luvuista huolimatta. Tämän vuoksi hän joutui +vähänväliä tekemisiin rehtorin kanssa. + +Piti valita keskustelukysymys konventin kokoukseen. Hesse ehdotti +seuraavanlaista: Miten on suhtauduttava venäläiseen sotaväkeen, joka +pataljoonan lakkauttamisen jälkeen oli ottanut haltuunsa kaupungin +kasarmin? Siinä oli kapinan tuntua, rakkaan, kunnioitetun rehtori +Ringbomin henkeä. Se hyväksyttiin yksimielisesti. + +Mutta rehtorinkansliassa se nosti äläkän: Mitä — mitä tämä on? +Venäläiseen sotaväkeen... Oletteko ihan pähkähulluja? Kuka tämän on +keksinyt? + +Hesse omisti kunnian itselleen. + +Mutta silloin raivostui Pete. Hän hyppäsi pystyyn, ja suun eteen suitut +viikset pullistuivat uhkaavasti. + +Ja sinä, Karlsson, koulun kunnia ja ylpeys! Sinä uskaltaisit tuolla +tavoin saattaa vaaranalaiseksi tämän rakkaan oppilaitoksen! Ja sinä +olet vapaaoppilas! + +Hesse suoristautui. Mitä rehtori sillä tarkoitti? + +Sinä voit menettää sen etuoikeuden! Tässä laitoksessa ei suvaita niitä, +jotka kapinoivat esivaltaa vastaan! + +Hesse katseli ihmeissään edestakaisin kävelevää rehtoria. Oliko tuo +sama Pete, joka ennen ystävällisesti taputteli poikia olkapäälle ja +suhtautui heihin kuin isä — joskin ärjyikin toisinaan? Tuohan oli kuin +joku satraappi — kuin joku itämainen hirmuhallitsija, joka halusi +murskata ja rusentaa. Hän oli hämmästynyt. + +Näytä kirja tänne! + +Ja parilla kynänvedolla oli tuo keskustelukysymys pyyhitty pois ja +reunaan kirjoitettu: _Vidi_ — olen nähnyt! + +Hesse kumarsi ja poistui. Hän kulki punaisena pitkin käytävää ja +harppasi yläkertaan. Vastaantulevat alaluokkalaiset töllistelivät +häntä. Konventin puheenjohtaja ja ylioppilaskokelas Hesse Karlsson oli +heidän mielestään iso herra, ja he antoivat vaieten tietä. + +Olipa tämä kummaa! Minne oli tästä koulusta kadonnut sen entinen +turvallinen henki? Täällähän asteli rehtori Ringbom... tässä salissa, +oikea kylki hiukan edellä, kädet selän takana ja leijonanharja +tutisten. Hän nousi tuonne kateederiin koulutyön päätyttyä ja luki +jonkun psalmin rauhallisesti, suurella hartaudella. »Kuule meitä +ihmeellisestä vanhurskaudesta meidän autuutemme Jumala, kaikkein turva +maan päällä ja kaukana meressä...» + +Hesse oli istahtanut juhlasalin oven viereen, melkein oven taakse. +Hänen piti saada koota ajatuksiaan. Hänen katseensa kiersi pitkin +salin perälle asetettuja suurmiesten rintakuvia. Siellä oli Lönnrot, +Runeberg, Topelius, Kivi ja Snellman. _Nuo_ olivat kuunnelleet monta +vuotta rehtori Ringbomia... jok'ikisen sanan, joka hänen suustansa oli +lähtenyt, ja _ne_ olivat hyväksyneet ne. Rakkaus maahan ja kansaan, +ja apuna »ikiaikojen Jumala»... kaikkein turva maan päällä ja kaukana +meressä... + +Tuo inessiivi, inessiivi, rehtori Ringbomin lausumana, sillä äänellä, +joka oli vain hänellä — se loihti esiin ihmeitä... levitti hiljaa +kuuntelevien koulupoikien silmien eteen mahtavan taulun. Meri — aava +meri, jota laskeva aurinko valaisi. Sen viimeiset, veden kalvoon +vinosti sattuvat säteet olivat kuin siunaus, ja purppurahohde +taivaanrannan yläpuolella kuin Isän Jumalan iankaikkinen kunnian +kruunu. Tuo näky valoi sieluun lohtua, kiitollisuutta opitusta +viisaudesta... tyytyväisyyden tunteen siitä, että päästiin kotiin +lepäämään — mutta ei niinkuin orjan raadannasta, vaan rakkaasta, +innostuttavasta työstä, joka onnistuakseen vaati lepoa. He katselivat +tuota miestä, joka pää hiukan kallellaan, juhlallisella äänellä luki +psalmin sanoja ja sitten, liittäen kätensä ristiin rukoili: Isä meidän, +joka olet taivaissa... + +Ja nyt sieltä saarnasi Pete... luki virsikirjasta muutaman värssyn, +kiireesti, virallisesti — tavalla, jota koulupojat matkivat. 'Jos +kaupunkia varjella ei tahdo itse Luoja...' Totisesti! Peten kaupunkia +se ainakaan ei varjelisi — mutta sitä _toista_... sitä kyllä...! + +Kello soi, ja Hesse hypähti paikaltaan. Heillä oli ensimmäinen +tunti kreikkaa. Hän riensi luokkaan, pisti konventin ohjelmakirjan +pulpettiinsa, sieppasi Odysseiansa ja riensi ulos. + +Miten kävi? huudettiin luokasta. + +Suuri risti yli ja vino kuin ryssänkirkon tornissa! kuulutti Hesse +ovelta. + +Perkele! + +Samassa tulla sipsutteli ryssän opettaja sisään, »Kapteenin tytär» +kainalossa. Hesse pujahti ohi ja riensi kreikan luokkaan. + +Täällä vallitsi vielä vanha, rauhallinen henki. Täällä opiskeltiin +jaloa ainetta — kreikkaa, vanhaa klassillista kreikkaa. Odysseus +faiaakien maassa, ja häntä auttamassa Nausikaa, Se oli toista kuin +»kapteenin tyttären» seikkailut! + + Tuonne taakse metsämaan + sydämeni halaa. + Siell' on mieli ainiaan, + sinne toivon salaa... + +hyräili Gutzénin Samppa, ja siihen yhtyivät toiset neliäänisesti. +Kiviseinäisessä luokkahuoneessa väreili laulu kuin hiljainen hymni, +katketen samassa, kun lehtori Fogman ilmestyi kynnykselle. + +Pojat huomasivat heti, että vanha lehtori oli tuohtunut. Hän viskasi +kirjan pöydälle, kirjoitti nopeasti nimensä päiväkirjaan ja pyyhkäisi +sitten pari kertaa kasvojaan kuin karkoittaakseen ikäviä muistoja. +Sitten hänen päänsä rupesi tutisemaan ja hän alkoi: + +Muutamat, joilla on pää kuin nuolluilla kissoilla ja joilla nyt on +valta, rupeavat sekaantumaan minun opetustehtäviini. En saisi muka +luettaa Ciceron kolmatta puhetta Catilinaa vastaan, koska se kuulemma +sisältää siveellisyyttä loukkaavia kohtia. Nuorison siveellinen puhtaus +on kuulemma vaarassa... + +Sehän kummaa — mitäs tämä nyt oikein oli? Lehtori Fogman opetti latinaa +kahdeksannella luokalla, mutta eihän tuo mainittu puhe kuulunut +kurssiin. + +Joo... hän oli ajatellut, että luettaisiin tuo kuuluisa puhe kuin +desääriksi, jälkiruoaksi, ylimääräisesti — mutta jääköön, koska se +kerran oli kielletty. + +Siitä olivat pojat hyvillään, vaikka eivät uskaltaneetkaan +tyytyväisyyttään osoittaa. Lehtori Fogman urheili ennätyksillä, ja nyt +oli rehtori ilmeisesti sekaantunut asiaan. + +Mutta tähän kirjaan hän ei koske! Tämä on minun serkkuni, lehtori +Kaarlo Fogmanin laittama _Anthologia_, ja me luemme sen! + +Gutzénin Samppa sai kääntää vanhan. Siinä kerrottiin, kuinka Odysseus +kauan harhailtuaan viimein osui faiaakien maahan ja meriryönän +liottamana jäi nukkumaan joen rannalle, yhteenkasvaneen oliivin ja +orapaatsamapensaan suojaan, ilkosen alastonna — kunnes rannalla +leikkivien neitosten huudot hänet herättivät. Pallo oli lentänyt +virtaan, ja tuon onnettomuuden aiheuttama kirkaisu havahdutti hereille +monia kokeneen sankarin. + +Se meni hyvin, ja Samppa sai kiitokset. Nyt alkoi uuden valmistus. + +Lehtori käänsi tekstin ja nyt hän pääsi mielialalleen. Rakastaen +realismia hän mielellään kertoi kaksimielisiä juttuja. Äskeinen +rehtorin kielto, ettei hän saanut saastuttaa poikien mielikuvitusta +luettamalla näillä Ciceron kolmatta puhetta, kipenöitsi vielä hänen +mielessään, ja hän päätti näyttää, miten peloton mies suoriutuu +tehtävästään. + +Käreällä äänellä hän käänteli uutta läksyä, leikkien tulitikulla, +niinkuin hänen tapansa oli. Odysseus herää ja rupeaa aprikoimaan, mihin +maanääreen hän nyt lie joutunut — röyhkeän kansanko vai vierasten +vaalijan ja jumaliapelkääväisen. Hänen korvissaan on äsken soinut +neitosten kirkaisu. Se saa hänet miettimään, mitä olentoja ne mahtoivat +olla... metsän impiäkö vai oikeita ihmisiä. + +Tulitikun kappale lensi olan yli. Se oli merkki, että lähestyttiin +kertomuksen polttopistettä. Odysseus nousee viidakosta, tempaisee +väkevällä kourallaan tuuhean oksan ja sillä uumiaan kaihtaen lähtee +astumaan ääntä kohti. (Lehtori vilkaisee poikiin merkitsevästi +hymyillen: ei se ihan Aatamin puvussa saapastellut! Sitten hän +kynsäisee kuvettaan, ja taas lentää tulitikun kappale olan yli.) +Poikien jännitys kasvaa. + +Kuin raju leijona, joka tuulen tuivertaessa ja sateen piiskatessa +säkenöivin silmin hyökkää härän kimppuun, tai väijyy salon hirveä +— niin Odysseuskin rientää »suortuvasorjia neitoja» kohti, ilman +vaatteita, alastonna (ainoastaan tuo äskenmainittu oksa uumenillaan) — +sillä — tarve kohtasi häntä. + +Lehtori vilkaisee poikiin, nauraa röhähtää, raapaisee kuvettaan ja +jatkaa käännöstään. Mutta nyt eivät pojat enää seuraa. He iskevät +silmää toisilleen, sipisevät ja supisevat. Mahtoikohan tuo nyt tulla +oikein käännetyksi? _Khreioo gar hikanen_ — eiköhän lehtori vain +antanut sille omaa sivumerkitystään — se pitkäpartainen fauni, se +pukinsorkkainen Pan, ukko Sokrates? Pojat painuvat kirjoihinsa ja heitä +naurattaa. + +Lehtori Fogman on tyytyväinen. Vai nuorison siveellinen turmelus! +Niinkuin eivät nuo juuttaat jo tietäisi tytöistä ja miehen +mielihaluista — oh! — eivät ne enää mitään mamman poikia olleet. +_Beanus ad mammam mittitur_ — nämä olivat miehiä, ylioppilaiksi +valmistuvia. + +Hesse sai kääntää uuden läksyn. Häntä nauratti. Mitähän ukko sanoisi, +jos hän oikaisisi äskeisin realistisen paikan? Hän oli kotona tämän +valmistanut, hakenut sanat, ottanut selvän lauseparsista, ja _khreioo +gar hikanen_ merkitsi yksinkertaisesti vain, että _hätä käski_, eikä +mitään muuta. Hän yritti tarjota omaa käännöstään, mutta ukko keskeytti: + +Mikä hätä? Sano vain peittelemättä. Niin... tarve kohtasi häntä. + +Hesse istuutui. Ilmeisesti oli ukko lehtori käsittänyt väärin +tämän paikan, antaen Homeroksen monissa muissa kohdissa ilmenevän +realismin johtaa ajatuksensa harhaan. Hän iski silmää pojille +kuin huomauttaakseen, että kyllä hän oli oikeassa, mutta että +valtioviisaista syistä oli paras taipua. Saattoihan tuon käännöksen +lehtorin huumorin höystämänä nielaista hyvin... ottaa koomillisesti, +vaikka ukko Homeros olisi tainnut kyllä panna vastalauseensa. + +Gutzénin Samppa sai jatkaa, ja lehtori seurasi tarkkaan tämän +käännöstä. Hän oikoili, teki pieniä sivuhuomautuksia, ja taas +lentelivät tulitikun kappaleet olan yli. + +Minä olen sitä mieltä, että nuorison siveellisyys on paljon suuremmassa +vaarassa sen ryssäläispolitiikan vuoksi, jota meidänkin koulussamme nyt +niin innolla ajetaan. Oletteko kuulleet, että rehtori vaatii Ringbomin +kuvaa poistettavaksi juhlasalin seinältä? + +Sehän oli uutta! Kirjat paukautettiin kiinni, ja nyrkkiin puristetut +kädet takoivat pulpetin kansia. Unohtui Odysseus seikkailuineen, +unohtui Nausikaa, jalon Alkinoon tytär, unohtui koko äskeinen ilonpito. +Mitä? Mistä oli lehtori sen kuullut? + +Rehtori mainitsi siitä minulle opettajahuoneessa. On kuulemma tullut +käsky kenraalikuvernöörin kansliasta. + +Väärä käännös, väärä käännös! Eiköhän ollutkin vain Peten omasta +päästä koko juttu ja juoni? Äsken annettiin perään ukko Fogmanille, +koska hänestä pidettiin — mutta nyt... nyt ei annettaisi jälkeen! Nyt +oteltaisiin kerrankin Peten kanssa! + +Tunti loppui yleiseen meluun ja rähinään. Viereisestä luokasta oli jo +muuan oppilas kurkistanut sisään, että mikä rähäkkä »kreikkalaisten» +kesken vallitsi. Mutta lehtori Fogman oli viitannut häntä poistumaan. +Mokomatkin ryssän lukijat! Pistivät nokkansa joka paikkaan! Pois! +Täällä oli torikokous Ateenassa. + +Sepä oli todellakin uutinen! Se lensi kuin kulovalkea läpi koulun. +Poikia kerääntyi juhlasaliin rehtori Ringbomin kuvan eteen. Mihin +se vietäisiin? Oliko todella kenraalikuvernööri —? Vartiota pitävä +opettaja kuskasi heidät pois. + +Yläluokat olivat täydessä kapinassa. Päätettiin pitää ylimääräinen +konventin istunto. Pete hääri ja liehui punaisena kuin kukko, ja hänen +äänensä kajahteli koulun käytävissä kuin ukkonen. Santarmivaltaa, +santarmivaltaa! Eiköhän ollut parasta tehdä lakko... lyödä lossiksi +koko koulunkäynti! + +Vahtimestarikin hiiviskeli varpaillaan kuin pahantekijä. Hän tuli +opettajahuoneesta. Pojat piirittivät hänet. Oliko ollut puhetta +kuvasta, muotokuvasta? Pojat tunkeutuivat hätääntyneen vahtimestarin +ympärille niin tiheään, ettei tämä päässyt paikaltaan hievahtamaan. + +Jos Kaattari vain koskee sormellaankaan siihen kuvaan, niin silloin +teidän käy hullusti! + +Enhän minä, enhän minä, hyvänen aika! Mutta... jos rehtori käskee... +minkä minä teen. Tässä koulussa on nyt eri järjestys... + +Peten ilmestyminen sai pojat hajaantumaan. Kello on soinut! huusi hän. +Mikä kokous täällä on? Jokainen paikalleen! + +Piru! Kyllä tässä vielä näytettäisiin! + +Mutta — sen päivän iltarukoukset olivat mahtavat. Jostakin syystä +ei Pete itse päässyt niitä pitämään, vaan oli jättänyt sen maisteri +Uljalan, ruotsinkielen opettajan, tehtäväksi. Tämä oli entinen +näyttelijä, pitkä kuin humalasalko. Mutta ääni — se oli sointuva, +rikasvivahteinen ja miehekkään kalskahtava kuin näytelmän sankarin. + + Ja pienoisista miehiä + varttuupi vielä kerran. + Ne on kuin nuolet kädessä + väkevän sotaherran. + Se kansa, maa on mahtava, + joll' ompi näitä nuolia + viinensä aivan täynnä! + +Niitä oli, oli... Jumalan kiitos — oli! Noita nuolia oli jokainen +tuossa puoliväliin kolmattasataa käsittävässä poikaparvessa — muutamia +poikkeuksia lukuunottamatta. Mutta ne hukkuivat nyt kuin pisara mereen. +Toiset seisoivat kyynelsilmin, toiset sinkosivat vihaisia katseita +vararehtoriin, jonka tiettiin vetävän samaa köyttä. Ja useampi kuin +yksi katse suuntautui salin sivuseinällä riippuvaan vanhan rehtorin +muotokuvaan. Se näytti surullisesti hymyilevän... + +Se oli rymyä, jolla sinä päivänä mentiin portaita alas. Pojat +ryntäsivät luokkahuoneisiin, huusivat ja melusivat. Ei auttanut rehtori +Nässlingin karjunta. Ihmeellinen rohkeus oli vallannut pojat. + +Kadulla hihkaisi joku: Alas Pete! Ja siihen vastasi toinen huuto: +Eläköön rehtori Ringbom! Koko katu kaikui, ja ihmiset kurkistelivat +levottomina ikkunaverhojen takaa. Oliko syttynyt sota? + +Kyllä — sota oli syttynyt, ja se käytiin samana iltana konventin +ylimääräisessä istunnossa. Pete ei ollut uskaltanut antaa vahtimestarin +ilman muuta kantaa kuvaa pois. Asia oli täytynyt jättää konventin +käsiteltäväksi. + +Jälleen kajahti huuto: _In tyrannos_ — sortajia vastaan! Juhlasalissa +oli mieliala niin jännittynyt, että saattoi pelätä vaikka mitä. +Vararehtori istui levotonna tuolillaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt +noin raivokkaita koulupoikia. Nuohan saattaisivat vaikka pieksää +hänet. Hän oli saapunut edustamaan rehtoria, joka ei ollut katsonut +itse voivansa olla läsnä. Asiahan koski häntä — syytettyä. Fariseus! +Minkävuoksi hänen tarvitsi tuntea itsensä syytetyksi, kun kerran oli +selän takana kenraalikuvernööri ja koko Venäjän armeija! + +Se oli myrskyinen kokous. Harvoin — tuskin milloinkaan he missään +nähty koulupoikia, jotka muutamissa tunneissa olivat kasvaneet +miehiksi. Sellaisia olivat nuo kolmen ylimmän luokan oppilaat. Ei tosin +ruumiiltaan, vaan hengeltään. Hesse Karlsson istui puheenjohtajan +paikalla kasvoillaan niin tuima ilme, ettei vararehtori tahtonut +uskaltaa katsoakaan sinnepäin. Hänen äänensä kaikui terävänä, +käskevänä... kuin olisi hän vähintään ollut parlamentin puheenjohtaja. +Ja sitähän hän olikin. Sillä tämän koulun konventin istunnoista ei +yksikään vetänyt vertoja tälle, sillä nyt taisteltiin lain ja oikeuden +puolesta. + +Niin, niin... vararehtori tunsi itsensä kovin avuttomaksi. Hän oli +kuin vaivainen mato näiden vihastuneiden nuorten jumalien keskellä... +kuin koppakuoriainen mustassa sortumissaan. Punaisena kuin krapu hän +pyysi puheenvuoroa, mutta hänen käheä äänensä hukkui konventtilaisten +voimakkaisiin vastalauseisiin. + +Sen minä sanon, ettei rehtoria saa loukata! + +Rehtoria! Eikö rehtorin ensimmäinen velvollisuus ole pitää yllä koulun +arvoa ja kunniaa? Sellainen rehtori saa mennä helvettiin! + +Se oli mamssellimainen Sohlstråhle, joka nämä sanat sinkosi. + +Vararehtori vaipui nojatuoliinsa kuin iskun saanut. Hän pyyhki otsaansa. + +Siitä tulee karsseria! koetti hän heikolla äänellä huutaa. + +Vai karsseria! Jos Sohlstråhlea rangaistaan, niin me eroamme kaikki! +Teemme lakon koko koulu! + +Gutzénin Samppa seisoi kalpeana kuin marmori ja hänen nenäkakkulansa +olivat aivan tipahtamaisillaan. Tällä hetkellä hän tosiaankin oli kuin +professori. + +Ei siitä tullut mitään karsseria — ainoastaan koulupoikien +perääntyminen. Mitäpä he voivat hallitukselle, kenraalikuvernöörille +ja santarmilaitokselle. Hehän olisivat kyllä voineet tehdä lakon, +mutta pääasiaa se ei olisi muuttanut: rehtori Ringbomin kuva olisi +kuitenkin viety pois. Mutta — olivatpa he kerta saaneet purkaa sisunsa, +sanoa suorat sanat, osoittaa Petelle, kuinka alas hän oli vaipunut. Ja +tyydytystä tuotti se, ettei heitä näistä sanoista uskallettu rangaista, +ei edes nuhdella. Heidän arvonsa oli noussut opettajakunnan silmissä. +Itse Petekin suhtautui jonkinlaisella aralla kunnioituksella kolmeen +ylimpään luokkaan. Oli sillä vielä vähän omaatuntoa ja häpyä. + +Lehtori Fogman sanoi jälkeenpäin: Niinhän te olitte taistelleet kuin +numidialaiset leijonat. Tosiaankin... eiköhän Ciceron kolmas puhekin +olisi saatu läpi, jos olisi yhtä iso rymy nostettu. + +Pojat nauroivat. Heillä ei ollut mitään halua sen asian puolesta +kapinoida. + +Muutamana lauantai-iltana muotokuva sitten otettiin alas koulun +seinältä ja kannettiin juhlasaatossa rehtori Ringbomin kotiin. Se +oli kuin katolinen juhlakulkue, jossa kannetaan hostiaa. Ihmiset +eivät tosin paljastaneet päätään. Mutta vakavina he seurasivat pitkin +katukäytäviä, poikien marssiessa keskellä katua. Syvän hiljaisuuden +vallitessa noustiin ylös Ringbomin portaita... aivan kuin olisi +kannettu ruumista. Rehtorin rouva otti heidät vastaan muutamien +opettajien kanssa, jotka olivat tulleet sinne jo etukäteen. Hesse +piti puheen. He, lyseon konventtiluokkalaiset, tahtoivat jättää tämän +taulun, rakastetun opettajansa ja rehtorinsa, lehtori Ringbomin +muotokuvan tänne hänen kotiinsa siihen saakka, kunnes rauhallisemmat +ajat koittaisivat. Olkoon se täällä muistuttamassa siitä rakkaudesta +ja uskollisuudesta, jota he, lyseon oppilaat, tunsivat rehtori +Ringbomia kohtaan. Heillä ei ollut muuta rehtoria kuin tämä mies, joka +nyt vietti aikaansa maanpaossa. Niinkuin puolalaiset muinoin olivat +uskollisia maanpakoon joutuneelle kuninkaalleen, Juhana Kasimirille, +niin he olivat uskollisia rehtori Ringbomille. Se mies, joka asui tässä +samassa talossa, rehtori Nässling — (niin asuvat oikeus ja vääryys +usein rinnakkain) — ei ollut heidän rehtorinsa muuten kuin esivallan +pakosta. Mutta — koskaan he eivät tunnustaisi häntä. — Ja yhtä varmasti +kuin tämä muotokuva täältä kerran noudettaisiin takaisin entiselle +paikalleen ripustettavaksi — yhtä varmasti palaisi se mies, jota taulu +esitti, rehtori Magnus Gabriel Ringbom, kunnian ja aatteen mies, jalon +uhrautuvaisuuden ja isänmaanrakkauden ylevä esikuva — marttyyri, joka +kärsi kansansa ja sen sortajien tähden! Eläköön hän! + +Tällaista ja paljon muuta puhui Hesse, ja se oli liikuttava hetki. +Lauseet eivät tainneet olla aina niin kieliopin mukaisia, mutta kukapa +suuren innostuksen hetkinä kielioppia muistaisi — henki saa korvata +kaiken. Neiti Liljebäck, ranskankielen opettajatar, katseli aluksi +hymyssä suin tuota pystynenäistä konventin puheenjohtajaa, joka silmät +säikkyen puhui... kuin olisi hän ollut jokin pikkuinen Mirabeau — +mutta kuta pitemmälle Hesse ehti, sitä liikutetummaksi kävi neiti +Liljebäck'kin, ja lopulta virtasivat kyynelet hänenkin silmistään, +vaikka hän koettikin hymyillä. _C'est ça_... sehän meni oikein +näppärästi. Ja puheen päätyttyä tuli neiti Liljebäck Hesseä oikein +kädestä kiittämään. _C'est ça!_ + +Tällä taistelulla oli laajemmatkin seuraukset Hessen elämässä. Se +oli ravistanut hänet unteluudesta ja tylsyyden tilasta, jossa hän +pari viime vuotta oli elänyt. Se oli vallinnut hänen tunne-elämäänsä. +Nöyränä kuin orja hän oli mukaantunut asemaansa Moonan kotona — +tosin joskus hengessään kapinoiden, mutta kykenemättä katkaisemaan +kahleitansa. Hän oli kärsinyt tuosta alentavasta suhteesta — olla +kihloissa kiitollisuudesta. Ei — jollei liitto perustunut rakkauteen, +todelliseen, vilpittömään rakkauteen, se oli purettava. Se oli +epäinhimillinen, niin — epäsiveellinen. + +Muutamana iltana ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän ilmaisi +päätöksensä. Se oli lyhyt ja karski: hän ei rakastanut Moonaa — siis +kihlaus oli purettava. Mikä ei sopinut — ei sopinut. Moona ei sopinut +hänelle eikä hän Moonalle. Mitä Moonan äitiin tuli, niin hän oli kyllä +suhtautunut Hesseen erittäin ystävällisesti... syöttänyt, juottanut ja +vaatettanut. Mutta — hän pyysi saada maksaa tämän kaiken vaivannäön... +koko ylöspidon. + +Siinä itkettiin hiukan, varsinkin Moonan äiti. Mutta Hesse — ihme kyllä +— pysyi koko ajan kuivin silmin. Kurkkua vain hiukan kuristi. + +Minä olen varma, että Jumala on teidät yhteenaikonut, sanoi Moonan äiti +kyyneltensä lomasta. + +Saattoi olla niin. Mutta sittenkin — Hesse Karlsson oli päättänyt +kulkea omaa tietään. Ei hän aikonut asettua Jumalaa vastaan, ei — +päinvastoin hänellä oli täysi syy otaksua, että hän ainakin _tässä_ +asiassa oli tarkoittanut toisin kuin Moonan äiti. + +Murskasit sydämen, kuiskasi hänen omatuntonsa. Kummanko? kysyi Hesse, +sillä hän oli niin ylenannetulla päällä. Äidin, vastasi omatunto. No, +sitten ei hätää... hän kyllä aina toipuisi. Moona oli jo pitemmän ajan +ollut selvillä hänen tunteistaan. Hän oli siis tavallaan tähän jo +valmistautunut... + +Ja painaen lakkia syvempään Hesse asteli Asemakatua ylös, poiketen +viimeisestä nurkasta vasemmalle, hautuumaalle käsin. Hän kulki +tavallisesti sitä tietä kotiinsa. + +Kevät, kevät! Lumi suli, räystäät tippuivat. Talonisännät aukoivat +väyliä yhä lisääntyvälle vedelle. + +Se on oikein! ajatteli Hesse. Väylät auki vain, sillä elämän virta oli +vettä tulvillaan! Ja voi sitä, joka rakensi patoja sen tielle! Hän +näkisi niiden murtuvan, murskaantuvan — häviävän jäljettömiin. + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75694 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..b5dba15 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this book outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..4be29d6 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +book #75694 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75694) |