Initial commitHEADmain

4 files changed, 6889 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75695-0.txt b/75695-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..39b71e9
--- /dev/null
+++ b/75695-0.txt
@@ -0,0 +1,6872 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75695 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+TIE SELVÄ II
+
+Romaani
+
+
+Kirj.
+
+ARVI JÄRVENTAUS
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1928.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Itäsuo on suuri rautatiesolmukohta Etelä-Pohjanmaalla. Siitä haaraantuu
+rata kolmeen eri suuntaan: Pohjois-Pohjanmaalle, etelään, kohti
+pääkaupunkia, ja Pohjanmaan rannikolle, Vaasaan, joka jo vanhoista
+ajoista on tunnettu mm. siitä, että se lähettää ulos viljaa, tuota
+kuuluisaa ruista, joka syksyllä kullankellervänä lainehtii pitkin
+tasankoja, saaden tuon muuten karun ja yksitoikkoisen seudun näyttämään
+oikealta rikkauden luvatulta maalta. Ja varakasta seutu onkin, talot
+kaksikerroksisia, pitkät ikkunarivit jokea vasten. Tasangoilla elävä
+kansanlaulu on laskenut ne moneen kertaan ja ylistänyt kartanoa, jossa
+niitä on eniten yhdessä jonossa. Kaikki on suurta, repäisevää ja
+laajaa — niin viljelykset kuin talonpoikain tavat ja elämäkin. Täällä
+pidetään vieläkin viikon kestäviä häitä ja hautajaisia, vaikka seudulla
+valtaanpäässyt uskonnollinen herätysliike onkin elämän tasoittanut. Ei
+tapella enää niinkuin ennen — ei ainakaan yhtä suuressa mittakaavassa.
+Mutta samat laulut kaikuivat kujilla ja teillä nyt niinkuin menneitten
+polvienkin aikoina — laulut, joissa kerrotaan helapään heiluttajista ja
+heidän matkoistaan linnasta linnaan. Se on voimakasta kansaa, ylpeää ja
+vapaudestaan arkaa. Se ei ole tottunut pokkuroimaan herraa. Aatelismies
+ei ole viihtynyt tämän maakunnan lakeuksilla eikä krapu sen pitkissä,
+mahtavissa virroissa, jotka halkovat sen tasangolta. Suomalainen pusta
+erikoisine elämäntapoineen — puuttuu vain hevospaimen unkarilaiseen
+tyyliin. Sillä kymmenvuotiasta, resuista ja vikkelää paimenpoikaa,
+joka toisinaan kaitsee hevoslaumaakin, ei sovi verrata eteläisen
+sukulaismaan koreastipuettuun _czikós-sankariin_.
+
+Rautatieasema on vilkas liikepaikka. Se onkin Pohjanmaan suurimpia.
+Junia tulee ja menee. Enemmän kuin puolikymmentä kertaa päivässä
+lainehtii tuo pitkä laituri täynnänsä matkustajia. Tällä asemalla on
+Hesse Karlsson löytänyt toimialansa.
+
+Toiveet lukujen jatkamisesta olivat täydellisesti rauenneet. Ei ollut
+tullut vastaan sitä miestä, joka olisi ruvennut takaamaan köyhää
+laitalaissepän poikaa. Kun kerta tarjoutui tilaisuus päästä virkaan
+heti, niin ottakoon vastaan. Ei niitä nyt kaikkia ruvettu akatemioissa
+kouluttamaan. Kauppias Nyström, isän serkku, se oli tämän lauseen
+lingonnut, kun oli oltu häntä takuumieheksi pyytämässä. Roomalaisen
+filologian oppituoli oli kertakaikkiaan siirtynyt saavuttamattomiin.
+Sen sijaan oli kohtalo lahjoittanut toisen: tavallisen ympäripyörivän
+kirjoituspöytätuolin Itäsuon aseman halkokirjurin konttorissa.
+
+Hesse Karlssonista oli tullut halkokirjuri.
+
+Hän muisti hyvin sen päivän, jolloin hän syksyllä, puolikymmentä
+vuotta sitten oli luokkatoveriensa seurassa matkustanut uuteen
+virkapaikkaansa. Toiset menivät Helsinkiin lukujansa jatkamaan, hän
+laskeutui alas Itäsuon asemalla apein, murheellisin mielin. Oli
+myöhäinen ilta, ja satoi kaatamalla. Hän heilautti kättä tovereilleen
+ja hävisi asemarakennukseen. Tuo kädenheilahdus merkitsi samalla
+jäähyväisiä Kliolle, maineelle — tieteen ylevälle runottarelle.
+
+Hän oli aluksi palvellut harjoittelijana parisen vuotta ja päässyt
+sitten sähköttäjäksi. Niihin aikoihin oli varastojakson halkokirjurin
+virka joutunut avoimeksi. Hänkin oli hakenut, osaamatta yhtään
+uneksia pääsemisestä. Mutta niin oli kohtalo järjestänyt, ettei
+virkaa ollut hakenut kuin jokunen harva, eikä niistä harvoistakaan
+ollut ylioppilastutkintoa muilla kuin hänellä. Kun vielä otettiin
+huomioon, että hänellä oli käytännöllistä kokemusta — hän oli
+ylioppilaaksitulo-kesänsä kuluttanut kotikaupungin varaston
+halkokirjurin sijaisena — oli hän katsottu ansioituneimmaksi. Ja niin
+hän oli saanut viran.
+
+Se oli kirjavaa joukkoa tämä rautatien henkilökunta — mitä
+erilaatuisimmilta elämänaloilta. Entisiä upseereita, merimiehiä,
+pikkukauppiaita, käsityöläisten ja rahamiesten poikia, enemmän tai
+vähemmän elämän varjonpuolelle joutuneita. Niin — useimmilla ei ollut
+tainnut mitään toimialaa ollakaan, ennenkuin rautatie avasi sylinsä ja
+otti vastaan nuo haaksirikkoutuneet, viisaat ja tyhmät, suku-ylpeät
+ja ahdaspäiset, joiden matalan otsan sininen virkalakki peitti ihan
+kulmakarvoja myöten. Yhtä jäykkä kuin oli heidän virkalakkinsa
+vaakasuora lippa, tuntui heidän maailmankatsomuksensa olevan. Ja
+yhtä kapeasti, kuin oli tuota samaista lippaa, näytti Luoja heille
+järkeä lainanneen. Saattoi ajatella, ettei tuolla ylhäällä katsottu
+rautatievirkamiehen kovin suurta älyn leiviskää tarvitsevan.
+
+Asemapäällikkö, entinen kadetti, jolta lahjojen puute oli sotilasuran
+katkaissut, oli virkavaltainen ja häikäilemätön. Ainoa, mistä hän sai
+kadettiaikaansa kiittää, oli suora sotilaallinen ryhti ja kantava
+ääni. Se sai asemamiehet vapisemaan. Tuli ja leimaus, jollei kolmannen
+luokan oven pönkäksi asetettu shrapnellin kuori ollut paikoillaan! Sen
+oli asemapäällikkö itse luovuttanut käytäntöön ja hän piti keksintöään
+erittäin onnistuneena. Tuollainen uhkaava möhkäle — nyt vaarattomaksi
+tehty — palvelemassa ovenvartijana. Palkinnon saisi rautatiehallitus
+hänelle antaa, sillä tuolla tavoinhan estettiin ovi luksumasta ja
+lukko särkymästä. Nämä kirotun ylpeät talonisännät, heidän poikansa
+ja piikansa, kulkivat odotushuoneessa kuin kotonaan — sisään, ulos,
+ulos, sisään, sylkivät ja töpehtivät, vaikka siellä oli joka uunin
+edessä erityinen sylkylaatikko, valtion rautateiden nimikirjaimilla
+varustettu: S.J.i.F. — Statsjärnvägarne i Finland. Mitä he välittivät
+siitä. Ollen tottuneita syljeskelemään pirttiensä lattioille he tekivät
+samoin asemallakin. Odotussalin permanto oli sylkyläiskiä täynnä. Ja
+menepäs heille siitä huomauttamaan, jestanpoo! Asemapäällikkö Dammert
+oli sen kerran tehnyt. Ei kai tuo lattia nyt ole Kristuksen kasvot!
+Sillä lailla! Lihava körtti-isäntä oli kääntänyt hänelle selkänsä ja
+ruiskauttanut pitkän, ruskean sapelisyljen, niin että oli litsahtanut.
+Jestanpoo!
+
+Ensimmäinen kirjuri von Hahn oli vanha tuttu, saman kaupungin poikia
+kuin Hessekin, vaikkeivät heidän tiensä olleet sen jälkeen kohdanneet
+kilin kerran Leppäsaarella, tuon surullisen suopursu-hakuretken
+yhteydessä. Nyt oli Hesse paremmin selvillä miehestä ja hänen
+suvustaan. Ollen aatelismies, kuten nimestäkin saattoi päättää, hän
+oli päässyt rautatielle heti, kun koulutie oli noussut pystyyn.
+Pitkänä ja hontelona, tukka kammattuna kauniille jakaukselle, hän
+istui konttoripöydän ääressä pauhaten ja ärhennellen. Häntä tuntui
+vaivaavan ainainen paha tuuli, jonka syytä oli vaikea tietää. Mutta
+joskus hänelle sattui parempiakin puuskia ja silloin hän tavallisesti
+puhui suvustaan valitellen sitä, ettei sitä oltu Suomessa rekisteröity.
+Isoisä ei ollut jaksanut maksaa siitä johtuvia kustannuksia,
+rutiköyhä kun oli ollut. Hän piirusteli joutessaan sukunsa vaakunaa
+— töyhtöpäinen kukko, toisella jalalla sotilassaappaan varren suusta
+kiinnipitäen katselee uljaasti eteensä. Alla seisoi latinaksi: Gallus
+gallans de caliga — kukko haaveillen sotilassaappaasta. Tarinan mukaan
+oli eräs hänen esi-isistään, jolla oli ollut halu päästä maailmassa
+eteenpäin, kunnostautunut muutamassa ratsuväkitaistelussa, ja sen
+johdosta aateloitu. Hahn jutteli siitä mielellään työnsä lomassa.
+Eikä hän vielä suuttunut, kun rautatien-saarnaaja Rund, pieni pyöreä
+ja iloinen pappismies, jonka erikoisharrastuksiin kuului kananhoito,
+huomautti, että Hahnin vaakunassa oleva kukko oli Houdan-rotua, huono
+hautomaan.
+
+Mutta silloin hänen kärsivällisyytensä loppui, kun Hesse uskalsi
+muistuttaa, ettei latinalainen teksti ollut oikein kirjoitettu.
+Varmaankaan ei vaakunan-tekijä ollut tarkoittanut sotilassaapasta,
+caligaa, vaan yksinkertaisesti kanaa, _gallinaa_. Mietelauseen pitäisi
+siis kuulua: _Gallus gallans de gallina_ — kukko haaveillen kanasta.
+Hahn raivostui, hyppäsi pystyyn, puski kiukkunsa kiusantekijälle,
+letkautellen tätä tämän suomalaisuudella ja tavallisesti lopettaen
+näillä paljonpuhuvilla sanoilla: On kaksi asiaa, joita vastaan tässä
+maassa pitää kynsin hampain taistella: suomenkieli ja keuhkotauti!
+
+Melkein kaikki hänen omaisensa olivat kuolleet keuhkotautiin.
+Hesse muisti Hahnin isän, vanhan rautatien kasöörin, joka palkkoja
+maksaessaan köhi ja ryki. Sitä oli aina pelätty, ja palkkaa
+kuitattaessa oli koetettu pidättää hengitystä, jottei vain olisi saatu
+basilleja. Hahnkaan ei ollut varma, miten hänen lopulta kävisi. Lääkäri
+oli moittinut hänen rintaansa heikoksi ja kehoittanut mitä suurimpaan
+varovaisuuteen.
+
+Toinen kirjuri, Brynolf Krank, oli hauska velikulta. Hän oli ainoa
+joukosta, jolla oli tavallista enemmän älyä, vaikk'ei häntäkään oltu
+koulunkäynnillä pilattu. Koulusta erotettuna jonkin kepposen vuoksi
+oli hän omalta osaltaan joutunut vahvistamaan vanhaa sananpartta,
+että papin pojat ovat pahimpia. Hummattuaan aluksi merillä ja
+purjehdittuaan pari kertaa maapallon ympäri hän oli sukulaistensa
+avulla lopulta päässyt rautatielle. Hänen sturm und drang-kautensa oli
+siis onnellisesti ohi, ja naimisiin jouduttuaan hänestä oli muodostunut
+kaikin puolin kelvollinen virkamies ja perheenisä. Mutta iloinen
+luonne ei ollut häntä jättänyt avioliiton sala-karisella merelläkään —
+niinkuin hänen oli tapana sanoa. Hän oli erinomainen kertoja ja osasi
+kasvattaa mielikuvitukselleen siivet, miten tilanne kulloinkin vaati.
+Hänestä ja Hessestä tuli ennen pitkää mitä parhaat ystävät.
+
+Krank harrasti vaakunatiedettä. Merimatkoillaan hän oli tutustunut
+erilaisiin tatueeraamistapoihin, ja siitä kai johtui, että hän
+maihin jouduttuaan päätyi vaakunatieteeseen. Siitä oli tullut hänen
+intohimonsa. Itse hän ei vaakunaa omistanut, mutta sitä innokkaammin
+hän tutki toisten aateliskilpiä. Olipa hän kirjoittanutkin
+tutkimustensa tuloksista johonkin aikakauskirjaan ja saanut
+asiantuntevalta taholta tunnustusta. Hän olikin selvillä kaikkien
+Suomen aatelissukujen historiasta. Hahn koetti toisinaan innostuttaa
+häntä omaa sukuansa tutkimaan, mutta Krank pudisti päätään: Ei siinä
+ole mitään tutkimista... se on selvä. Sinä polveudut kukosta... tai
+oikeammin kanasta. Sinun pitäisikin muuttaa nimesi »von Huhniksi».
+
+Uusi myrsky ja haukkumasanojen tulva. Mutta tällä kertaa ei Hahn
+pystynyt käymään kiinni toisen suomalaisuuteen. Sen sijaan hän
+letkautteli tätä tämän monilla tyttöhistorioilla. Kuinkahan monta
+ompelijatarta sinä olet pitänyt ennenkuin nait tämän viimeisen,
+nykyisen rouvasi? Krank vastasi: En useampaa kuin sinä puffia...
+sillä erotuksella vain, ettet sinä ole nainut tätä viimeistäkään!
+Sanasotaa jatkui, kunnes asemapäällikkö astui huoneeseen ja lopetti
+toran lyhyellä komennolla: Kas niin... laukaukset vaihdettu! Aselepo!
+Haavoittuneista huolehtivat sanitäärit. — Hänessä tuikahti toisinaan
+huumorin kipinäkin. Hahn löi kirjansa kiinni, sieppasi lakkinsa ja
+syöksyi ravintolan puolelle. Siellä hän tilasi kupin kahvia Kauniilta
+Katrilta, mielitietyltään, unohtaen hetken kuluttua koko kahakan.
+
+Rautatienravintola olikin viihtyisä paikka. Junien välillä, jolloin ei
+ollut matkustajista haittaa, he poikkesivat sinne kaikki juomaan kupin
+kuumaa tai tarinoimaan ravintolanpitäjän, rouva Jusslénin, kanssa. Tämä
+oli asemapäällikön leski ja elätti nyt itseään tällä tosin ankaralla ja
+paljon työtä vaativalla, mutta tuottoisalla toimella. Hän omisti kesyn
+apinan, joka toisinaan pääsi irti häkistään ja hyppi ympäri ruokasalia,
+kiipeillen ikkunaverhoja ja katon kannatuspylväitä pitkin ja kaadellen
+liemikulhoja ja lautasia. Rouva Jusslén nauroi lemmikkinsä tempuille
+eikä välittänyt tämän tekemistä vahingoista. Herrat syöttivät sitä
+kilvan. Se oli erityisesti kiintynyt Hesseen, mutta ei voinut ollenkaan
+sietää kirjuri Hahnia.
+
+Se tuntee sinut läheiseksi sukulaiseksi, kiusoitteli viimeksimainittu,
+kun apina kiikkui Hessen olkapäällä ja näpisteli tätä korvasta. Niin
+on... mutta se ei tunnusta sinua aatelismieheksi, koska ei kärsi
+sinua. Hahn heitti Hesseä vehnäpalasella. Apina sieppasi sen lennosta
+ja viskasi Hahnia keskelle otsaa. Katsopas... se ei huoli edes sinun
+tarjoamastasi vehnäsestä! Asemapäällikkö ja Krank nauroivat. Noiden
+kahden välillä vallitsi ikuinen sota.
+
+Mutta kun he kuulivat junan vihellyksen, he kiiruhtivat konttoriin.
+Rouva Jusslén huusi Romeota, mutta marakatti ei kuunnellut häntä.
+Se hyppi Hessen perässä pitkin asemasiltaa. — Siitähän sinä,
+Puu-Kaalsonni, saat hyvän apulaisen. Se mittaa halkopinot hännällään,
+huusi Hahn mennä viuhtoen konttoriin pitkät käsivarret heiluen.
+Ei... sinähän tarvitset puhemiestä. Romeo on hyvä ystävä Kauniin
+Katrin kanssa, huusi Hesse hänen jälkeensä. Juna tulla porhalsi
+asemalle. Uteliaita kasvoja kurkisteli vaununikkunoista ihmetellen
+tuota omituista paria: mies kulki laiturilla taluttaen pitkähäntäistä
+marakattia, joka vihaisena irvisteli ohijyrräävälle junalle.
+
+Sellaista se oli. Hesse työskenteli omassa konttorissaan
+asemarakennuksen toisessa päässä. Se oli yksitoikkoista hommaa —
+halkoja ja aina vain halkoja. Kuka olisi uskonut, että hän, entinen
+haaveellinen koulupoika, jonka mielikuvitus ratsasti halki taivaan ja
+maan, — hän, runouden rakastaja, kirjatoukka, tieteen palveluksesta
+uneksinut, käsitteli elämäntehtävänään halkoja ja halkopinoja,
+huolehti kuivatuksesta, aumaamisesta, puiden säilytyspaikkojen
+vuokrauksesta. Oh, kohtalo oli sitonut hänet maahan, äiti Demeteriin,
+lujemmin kuin hän konsana olisi osannut aavistaa! Hän oli nähnyt
+unta Akhaian palmulehdoista ja Ateenan Akropoliista, ikuisesta
+kaupungista, Roomasta, Colosseumista ja Via Appiasta. Ah, mikä nautinto
+päästä kerran nuorena dosenttina matkustelemaan näissä maissa...
+ihailla seitsemän kukkulan kaupunkia tai näköalaa Akropoliilta
+Lykabettos-vuorelle päin. Lyseon viime luokilla hän oli ollut siitä
+ihan varma. Rehtorikin oli kerran huomauttanut, että Hesse Karlsson
+menisi vielä pitkälle, tuottaisi kunniaa kotikaupungilleen... Ja tässä
+hän nyt istui Itäsuon aseman halkokirjurin konttorissa, katsellen
+tulevia ja meneviä junia ja rustaten raporttejansa. Polttoaineraportit,
+työmiesten palkkalistat, veturilaput... siinä hänen »tieteellinen
+työskentelynsä». Akhaian palmulehtojen asemesta Etelä-Pohjanmaan
+mäntymetsät, Akropoliin asemesta halkoaumat, ikuisen kaupungin sijasta
+Vaasa, rannikkoruotsalaisten päävarustus. Siellä ei suomalainen
+tuntenut olevansa edes omalla maallaan, edes oman kansansa keskuudessa.
+
+Äidinkielen alennustila häntä erityisesti painoi. Rautateillä vallitsi
+ruotsi... aina ja yksinomaan vain ruotsi. Ruotsalaiset virkamiehet,
+ruotsi virkakielenä, asemien nimet ruotsalaiset harvoja poikkeuksia
+lukuunottamatta — kaikki ruotsiksi. Ne muutamat suomalaiset, joiden oli
+onnistunut tänne päästä, ruotsalaistuivat. Niin kävi hiljakseen Tepon,
+tuon kunnon toverin kotikaupungin varikossa. Hänkin puhui ruotsia
+virkatoveriensa kanssa. Mikäs auttoi — se pidettiin luonnollisena.
+Älä rupea harrastamaan kielipolitiikkaa, jos aiot mennä eteenpäin
+rautatiellä, oli Teppo häntä varannut. Ja kuitenkaan eivät olot siellä
+olleet lähimainkaan niin kurjat kuin täällä Itäsuossa.
+
+»Eteenpäin». Niinkuin tällä alalla olisi minkäänlaisia etenemisen
+mahdollisuuksia ollut. Kaukaisin päämäärä oli puutavarakonttorin
+esimiehen virka pääkaupungissa. Mutta sepä ei ollutkaan joka pojan
+näpättävissä. Ei siis kannattanut toivoa. Tässä, näiden paperien
+ääressä kai hänen elämänsä kuluisi... matkoilla ympäri piiriä, asemalta
+toiselle... puiden vastaanottoa, jakelua, kinailua ja riitelemistä
+asiamiesten ja asianomaisten virkamiesten kanssa. Alituista valvomista
+ja varpaillaanoloa... pettymyksiä, huolta ja harmia... ei edes
+sunnuntain lepoa. Aamukuudelta jo kolusivat hänen ovensa takana...
+asiamiehet. Eiköhän Kaalsonni tulisi konttuuriin? Koko pyhäpäivän sai
+kirjoittaa laskuja ja todisteita.
+
+Ja jos ne olisivat edes puhuneet totta — nuo torpparit ja talonpojat.
+Mutta ei — piti vain valehdella, koska kerta oltiin tekemisissä valtion
+kanssa. Hän teki rautatiehallitukselle esityksiä säilytyspaikkojen
+vuokrauksesta, kun asema-alueet eivät aina riittäneet. Hyvä! Sillä
+ja sillä hinnalla vuokrasi Matti Männikkö niin ja niin laajan
+palstan. Hyvääkö maata? Tasaista kuin pöytä... niin seisoivat pinot
+kuin kivipermannolla! Hyvä! Halkokirjuri uskoi, maksoi vuokran ja
+vedätti ostetut halot. — Tuli kevät, lumi rupesi sulamaan. Käytiin
+tarkastamassa vuokrattuja säilytyspaikkoja. Oh, Herra — veden vallassa
+pinot, niin että sai melkein ruveta lauttaa lyömään! Osa kaatunut,
+hajonnut, osa kaatumaisillaan. Uusi pinoaminen, uudet kustannukset...
+hevosetkaan eivät päässeet lähelle, täytyi rakentaa erityisiä laitteita
+niitä varten. Talonpoika, rehellisyydestään kehuttu suomalainen
+talonpoika, oli vuokrannutkin vesijättömaan tai hyllyvän suonreunan.
+Pysyttele siinä sitten alkuperäisen kustannusarvion puitteissa!
+Selityksiä rautatiehallitukselle, kyselyjä ja uusia selityksiä. Miks'ei
+asianomainen halkokirjuri ota lähempää selkoa? Piru vieköön! Kuka se
+talvella — se lonotti... paksun lumen aikana, millaista oli maaperä
+hangen alla, kun maanomistaja, veitikka, valehteli!
+
+Entä sitten halkojen vastaanotto.
+
+»Ylösostaja» tarjosi määrätyn määrän puita, kuivia, laillisen mitan
+täyttäviä. Siitä sovittiin asemilla. Senaatin kulkulaitostoimikunnan
+esittelijä matkusti ylimääräisellä junalla rautatiehallituksen
+asiantuntijan kanssa ja teki kaupat. Siinä ei asianomaisen
+halkokirjurin tarvinnut tehdä muuta kuin seurata mukana. Hän tunsi
+miehet, minkälainen mikin oli, kuinka luotettava j.n.e. Mutta
+viimevuotisia ylösostajia ei näkynytkään — olivat menneet ties mihin,
+tai piiloutuneet uusien miesten taakse. Ahneus oli vallannut heidät.
+Uusi mies tarjosi, selitti ja tarjosi: hänellä sitten oli halkoja,
+halakoja... kuivia kuin kapakalat... ihan helisivät, kun yhteen löi.
+Ja hän sitten myi halvalla, halavalla... puolikolomatta markkaa kuutio
+havu- ja kolome koivuhaloista. Hyvä! Tehtiin kaupat, kirjoitettiin
+paperit alle. Herrat matkustivat Helsinkiin, ja halkokirjurin
+tehtäväksi jäi aikanaan ottaa halot vastaan. Mutta — mitenkäs kävi!
+Sopimusta oli noudatettu vain suurin pääpiirtein. Kuivien puiden
+asemesta tuotiinkin märkiä tai puolikuivia. Ne helisevät halot olivat
+satua vain. Halkokirjurin huoleksi jäi hoitaa niihin »ääni». Kysyit
+talonpojilta, jotka vedättivät. Ei niiden tarvinnut kuivia ollakaan...
+sanottiin, että kun tulevat kruunulle... Siinä sitä oltiin, mitäs teit?
+Rupesitko käräjöimään? Turhaa vaivaa! Niitä käräjiä olisit saanut käydä
+koko loppuikäsi!
+
+No niin. Tarkastetaan pinoja. Niitä on pitkälti, pitkälti... monia
+kymmeniä kahden- ja kolmenkymmenen sylen pituisia. Mutta minkälaisia!
+Herra varjele — harvoja niin, että lakkinsa läpiviskaisi, ladottu kuin
+lasitavara! Puhu siinä, hauku siinä. Talonpoika huomautti taaskin:
+Niin käskettiin laittaa... ei sen ole niin nuukaa, kun se tulee
+rautatielle.... Mitäs sanoo ylösostaja? Ei se niin ole... milloinkaan
+ei ole ollut sellaisesta puhetta! Kuuntele siinä sitten välittäjän ja
+tavaran omistajan väittelyä ja tee lopuksi vastaanottopöytäkirja —
+sääntöjen mukaisesti. Taas oli rautatie hävinnyt, ja kansan keskuudessa
+vahvistui vain käsitys, ettei valtion pukkauttaminen — kun nyt ei
+vallan rajattomiin menty — ollut synti eikä mikään.
+
+Tuli sitten joskus tarkastajakin Helsingistä, tuli hermostuneena ja
+kiireissään. Mitenkäs täällä asiat luistaa? Meniväthän ne. Kerroit
+huolesi, toit tuoreita esimerkkejä, kuinka siinä ja siinä halkokaupassa
+taas oli vedetty nenästä — ei nyt isosti, ei suinkaan, mutta noin
+hiukkasen: toinen puoli puista oli ollut märkiä. Tjaah! Ne halkoasiat
+olivat niin tavattoman kuivia. Koettakaahan nyt pitää silmänne auki.
+Tuota... oliko täällä hyvät jänismaat? Kyllähän ne... koko lailla.
+Tarkastaja lähtee asemapäällikön kanssa metsälle ja palaa illalla
+loistavalla päällä. Kolme jänistä mieheen! Sellainen saakurinmoinen
+onni! Ja hän taputtelee halkokirjuria olkapäälle, antaen tälle
+asemapäällikön läsnäollessa tunnustuksen erinomaisesta ahkeruudesta
+ja säännöllisyydestä: Tätä Puu-Kaalsonnia ne eivät vedä huulesta!
+Se haistaa jo sadan metrin päähän, onko tavara tuoretta vai kuivaa.
+Ja aamulla hän juuri oli tarkastajalle valitellut, kuinka kaikista
+ponnistuksista huolimatta joutui nenästä vedetyksi.
+
+Sellaista se oli.
+
+Hesse istuu konttorissaan ja valmistelee polttoaineraportteja. Ne
+pitäisi saada vielä iltapostiin, jotta joutuisivat ylihuomiseksi
+Helsinkiin. Hän laskee yhteen, sekaantuu vähän vähä, laskee
+uudestaan, sekaantuen jälleen. Mikä siinä nyt oli, ettei tavallinen
+yhteenlaskukaan sujunut? Ei se aditsuunikaan ole niin yksinkertaista,
+kuin puusta katsoen luulisi. Siinä on puolen kuun menoerät konepajan
+osalta. Olet mies, Karlsson, jos lasket ne niin, että ensi kerralla
+saat oikean yleissumman...
+
+Se verraton Tennberg... se oli niin hauska ja mukava mies. Olisipa
+sellainen toveri täällä... täällä Itäsuossa. Olihan Krank'kin mukava,
+mutta Tennbergille hän ei vielä vertoja vetänyt.
+
+Konttorin ovi kävi, ja Hesse kohotti rinnalle painuneen päänsä.
+Harmaatakkinen talonpoika siinä seisoi, epäröiden, ryiskellen,
+töpehtien ja mälliä purren. Oikeassa oli Dammert... sylkevää kansaa
+oli Suomen kansa. Näinköhän taivaassakin noin ikään roiskauttelivat
+kultapermannolle...?
+
+No, mitä teillä on asiaa?
+
+Tuota... se kun minä vain... että se Vorsröömi ei ole vieläkään maksanu
+niitä talavellisia puita.
+
+Hm! Siinä oli taas valittaja. Minkä hän sille mahtoi, jos välittäjät
+eivät maksaneet. Samainen »Vorsröömi» oli saanut rahat jo puoli vuotta
+sitten.
+
+Hän selitti talonpojalle asian.
+
+Minä tuota... että jos puukhollari sanoos sille, että se maksaas.
+
+Enhän minä edes tiedä, missä se mies asuukaan.
+
+Jaa... Vaasassa se kuulemma on asunut... tuota, sillä on talokin siellä.
+
+No, teidän pitää itse kirjoittaa!
+
+Asiamies raapi päätään: Tuota... ei taitas puukhollari niinkun... mie
+oon niin huono pännämies...
+
+Hm! No, kirjoitetaan sitten. Vaikka olisi kai tässä ollut muutakin
+tehtävää.
+
+Hesse ryhtyi kirjoittamaan. Siitä tuli hiukan sapekas kirje. Jos ei
+herra Forsström j.n.e. — niin Rautatiehallitus kyllä tulisi pitämään
+hänet muistissaan. Ei yhtään kapaletta hän myisi valtiolle!
+
+Tuossa on. Pankaa itse postiin.
+
+Eikö se mene virkatietä?
+
+Hesse nauroi: Ei, hyvä mies... tämä on yksityinen asia.
+
+Ja mies otti kirjeen, heitti hyvästit ja painui ulos. Ei edes muistanut
+kiittää.
+
+Ohhoo! Oli tämä eri souvia! Tämä kysyi miehen hermoja. Mutta Jumalan
+kiitos — hänellä ne vielä oli hyvät.
+
+Hän ryhtyi lopettamaan raporttiansa. Juna hyrräsi ohi, vaununikkunat
+kirkkaasti valaistuina. Vaasaan menevä, ajatteli Hesse ja kirjoitti
+nimensä alle.
+
+Puolen tunnin kuluttua hän astelee yksinäiseen poikamiesasuntoonsa.
+Sillä... muurari Kontsaalla oli kaunis tytär, Melinda, käynyt
+tyttökoulun ja soitteli pianoakin. Mistähän se semmoisen nimen oli
+saanut?
+
+    Stjärnan glimmande står och ser
+    över jorden i natten ner...
+
+Sitä se usein soitti... Melinda. Niin... kauniitahan ne olivat...
+tähdet... kirkkaita ja välkkyviä. Hän muisti, kuinka kotikaupungin
+varastokonttorissa kerran oli keskusteltu tähdistä. Oliko niissä
+asukkaita vai ei? Teppo oli suhtautunut kysymykseen myönteisesti:
+Marsissa ainakin. Marsissa? Hemming oli innostunut tapansa mukaan.
+Siinä oli jälleen tarjoutunut tilaisuus tietovarastonsa kartuttamiseen.
+Hän oli varastokirjuri siinäkin merkityksessä. Vai kanavia! Oliko saatu
+selvää? Vai niin. Kyllä se oli merkillistä, kuinka tämä maailma oli
+ihmeitä täynnä! Ett urverk! — mitä se oli... ei mitään! _Ett underverk_
+— se oli jotakin! Ja Hemming oli punninnut noita kahta sanaa kuin
+hyppystensä nenässä — urverk, underverk — ja hänestä oli tuntunut
+tämä maailma suurelta kellolta, jossa oli napoja ja akseleita, vipuja
+ja vietereitä. Tähdet olivat kellon kiviä... loistavia, hehkuvia
+— aivan kuin kivet hyvässä ankkurissa. Ja niiden varassa pyörivät
+näkymättömät rattaat, heilahteli kaikkeuden heiluripyörä, mitaten
+iäisyyttä... mittaamatonta, — olotilaa, jossa silmänräpäys oli yhtä
+kuin miljoona vuotta ja päinvastoin. Oli se ihmeellistä! Ja täällä...
+tämän pienen maapallon pinnalla laski ihminen tuon taivaallisen
+heilurirattaan nakutuksia... kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä —
+seitsemänkymmentä vuotta, — ja yksi kuuntelija oli poistunut. Mihin?
+Noihin tähtiinkö —? Mutta tuo luomakunnan kello jatkoi käyntiään
+keskeytymättä... ikuisesti...
+
+Hesse oli saapunut asuntonsa ovelle. Sisältä kuului soittoa. »Stjärnan
+glimmande står och ser...» Taas se soitti sitä... samaa, tuttua laulua.
+
+Hän kumartui katsomaan. Portailta näki hyvin saliin. Nuori, noin
+kaksikymmenvuotias tyttö, istui pianiinon ääressä, sytytetty kynttilä
+molemmilla sivuillaan. Pää oli hiukan etukumarassa, ja lempeä katse
+seurasi nuotteja. (Eikö se sitä jo ulkoa osannut?) Kynttilän valo
+leikitteli soittajan mustilla hiuksilla. Ne kimaltelivat himmeästi.
+
+Häntä oli käsketty käymään, ja oli hän muutamia kertoja käynytkin.
+Ystävällistä väkeä. Ukko oikea »eteläpohjalaanen», hiukan juro — mutta
+vaimo vilkas ja palavasilmäinen. Hän muistutti Iinatin Kallen äitiä.
+
+Hesse kiipesi vinnille. Hänellä oli pieni ullakkokamari, lämmin ja
+kodikas. Hiukan matalanpuoleinen se tosin oli, mutta muuten melko
+tilava. Yksi mies siinä aina tuli toimeen.
+
+Hän sytytti lampun ja syventyi lukemaan aamulla aloittamaansa kirjaa.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Hesse istuskelee asemakonttorissa odotellen junan tuloa. Hän on
+lähdössä linjalle. Oli tarkastettava joitakin kulutus asemia, niiden
+halko varastoja. Muutamat asemapäälliköt olivat niin korskeita,
+etteivät alentuneet ilmoittamaan, milloin tarvitsivat lisää. Piti käydä
+itse ottamassa selvää.
+
+Lennätinkoneet nakuttavat, miehet istuvat työnsä ääressä. Krank
+viheltelee iloista laulunpätkää. Hän on musikaalinen, soittaa
+klarinettia melko taitavasti. Tällaisina aamuhetkinä on hauskaa
+istuskella täällä. Aurinko paistaa korkeista ikkunoista sisään.
+Virkahuone herää ottamaan vastaan päivän touhua ja ryskettä. Antoipa
+jyristä taas — junien. Oli yölläkin joku mennyt ohitse, mutta päivällä
+niitä meni useampia.
+
+Yö valvonnasta raukea harjoittelija valmistautuu lähtemään kotiinsa.
+Hän käärii kokoon vilttinsä, vetäisee sen remmillä keskeltä kiinni
+ja pistää taskuunsa kirjan, jota on joutoaikana lukenut. Hesse ehtii
+huomata, että se on ruotsinkielinen seikkailuromaani. Hän on kirjamies
+ja kirjojen tuntija.
+
+Hän säälittelee vain sitä, että nämä hänen toverinsa lukivat yksinomaan
+ruotsinkielistä kirjallisuutta — sikäli kuin lukivat — eivätkä tienneet
+suomalaisesta kirjallisuudesta mitään. Krank'kin, vaikkei ollutkaan
+mikään ahdaspäinen olento, väitti suomenkielen ilmaisumahdollisuuksia
+kovin vähäisiksi.
+
+Olisivatpa lukeneet Juhani Ahon _Kevät ja takatalven_, jonka
+ensimmäisen osan hän juuri oli saanut loppuun. Siinä oli teos, jota
+kannatti ihailla... niin tuore ja voimakas kuin kevätpellon multa,
+niin tuoksuva kuin kesäinen heinäniitty... henkilöt mestarillisesti
+hahmoiteltu. Ukko Paavo ilmielävänä tuohikonttineen — kolmen
+hiippakunnan piispa!
+
+Häntä halutti ruveta selostamaan kirjaa — hän teki sitä usein...
+esitelmöi laajasti lukemistaan teoksista. Hän toi kirjan henkilöt
+tullessaan tänne asemalle, tähän asemakonttoriin, esittäen heidät
+näille työtovereilleen, jotka toisinaan innostuivat, toisinaan
+suhtautuivat pidättyvästi hänen esitelmiinsä. Ätsh... suomalainen
+kirjallisuus! Se käveli vasta lapsen kengissä. Oliko Puu-Kaalsonni
+tutustunut saksalaiseen kirjallisuuteen?
+
+Hahn se oli kerran tämän kysymyksen tehnyt. Kyllä — Goethe ja
+Schiller... olihan hän lukenut _Rosvot_ ja _Nuoren Wertherin
+kärsimykset_. Mutta tunsiko Hahn uudempaa saksalaista kirjallisuutta?
+Frenssen — siinä oli monumenttaalinen herra.
+
+Frenssen? Eikö se ollut tanskalainen? No, jopa nyt — eikö Hahn
+tuntenut Frensseniä? _Jörn Uhl_ ja _Hilligenlei_ — nehän oli käännetty
+ruotsiksikin. Mitä? — olivatko? Saattoivatpa olla... mutta hän, Hahn,
+luki tavallisesti alkukielellä.
+
+Se Hahn... sellainen kerskuri! Vai alkukielellä! Jokainen tiesi, ettei
+hän osannut saksaa enemmän, kuin mitä oli lyseon alaluokilla oppinut.
+Ja puhui alkukielestä kuin filosofian tohtori!
+
+Asemapäällikkö antoi tunnustuksen Juhani Aholle. Hän oli lukenut
+_Panun_. Mutta hän ymmärsi sen omalla tavallaan. Sivistys, kulttuuri,
+siinä vietti riemukulkuaan, masentaen maahan sivistymättömyyden. Sillä
+mitä oli Panu muuta kuin tavallinen kansanmies, hiukan viisaampi muita,
+mutta kansanmies sittenkin. Sellaisia Panuja oli täällä Itäsuossa
+monta, vaikkeivät kävelleetkään virsuissa eivätkä osanneet loihtia.
+Mutta _Kosackerna_ — se oli toista! Oliko Karlsson lukenut Tolstoin
+_Kasakoita_? Ai, ai... siinä oli kirja.
+
+Tunsihan hän senkin. Yleensä hän piti paljon venäläisestä
+kirjallisuudesta. Hän oli lukenut Turgenjevia, Gogolia, Lermontovia —
+ja tietysti Tolstoita. Mutta hän otti Tolstoin kirjat toiselta kannalta
+kuin Dammert; hän näki niissä aatteen, jota tekijä innokkaasti ajoi,
+niinkuin esim. _Sodassa ja rauhassa_. Jotavastoin asemapäällikkö ihaili
+ainoastaan yksityiskohtia — niitä, joissa heiluteltiin sapeleita
+ja tapeltiin. Ja mitenkä ne miehet tappelivat! Oh, niin heikkarin
+uljaasti, että ihan hurmioitui entisen kadetin sydän, — kadetin, joka
+kerran oli aikonut Pavlovskin kaartiin, jollei se typerä isä olisi
+koulusta kesken poisottanut ja toimittanut rautatielle. Hänestä, Georg
+Stanislaus Dammertista, se olisi tullut uljas ratsuväen kenraali,
+mutta nyt piti taistella talonpoikien kanssa, jotka olivat korskeita
+ja koppavia... potkivat kumoon shrapnellin kuorenkin, jonka hän
+vartavasten oli asettanut oven pönkäksi. Krank, menepäs katsomaan, onko
+»ukko» paikoillaan. Nämä riivatun »Panut» eivät anna sille hetkenkään
+rauhaa.
+
+Asemapäällikkö ei ollut vielä tullut. Hänen virkahuoneensa oli
+siinä vieressä, heti ovesta oikealle. Hän oli ollut illalla julman
+vihainen Krankille, kun ei tämä ollut lähettänyt eteenpäin muuatta
+_Ga-vaunua_, vaan jättänyt sen asemalle seisomaan. Ja siinä oli ollut
+maanviljelysneuvos Stolpen kananruoat.
+
+Pirustako minä sen tiesin, kun konduktööri kieltäytyi ottamasta
+sitä mukaan, puolusteli Krank itseään. Niillä oli liiaksi akseleita
+ennestäänkin.
+
+Olisit ottanut selvää rahtikirjoista, huomautti Hahn.
+
+Ottanut selvää... minä hain rahtikirjoja, mutta en löytänyt niitä
+tavalliselta paikalta. Ja sitäpaitsi: minun tuurini loppui, olin
+lähdössä kotiin. Sanoin siis konduktöörille, että jättäisi viimeisen
+vaunun. Ja siinä mokomassa oli juuri ne marmorikryynit! Kuka täällä
+jaksaa muistaa, milloin alkaa kanojen munima-aika. Vai muistatko sinä,
+Hahn?
+
+Puhuteltu kohautti hermostuneesti olkapäitään. Olipa hyvä, ettei
+se tiennyt, että rahtikirjat olivat epähuomiossa unohtuneet hänen
+taskuunsa.
+
+Siinäpä se. Ei Hahnkaan tiedä ja hän on sentään kukko.
+
+Ole hiljaa! Sekoitat laskuni.
+
+Krank iski Hesselle silmää ja rupesi viheltämään menuettia.
+
+Telefooni soi. Krank meni vastaamaan.
+
+Selvä on... ja täältä lähtee heti perään n:o 202. — Sinun junasi tulee
+kohta, lisäsi hän kääntyen Hessen puoleen ja meni lennätinkoneen ääreen.
+
+Mitäs lorua ne nyt laskettavat Mätäkorvesta?... neljättä miestä
+tarvitaan, neljättä miestä tarvitaan. Sanokaa Karlssonille, että
+poikkeaa tänne... Kuule, ovat saaneet tietää tulostasi.
+
+Hesse huitaisi kädellään. Kyllä hän tuon jo tunsi... osasi ulkoa.
+Mätäkorven asemapäällikkö oli innokas skruuvin pelaaja, ja nyt
+kaivattiin neljättä miestä. Kirjuri Seilonen ja harjoittelija olivat
+ennestään, mutta neljäs puuttui.
+
+Ne taitavat pelata siellä hasardiakin toisinaan? tiedusteli Krank.
+
+Saattoivat. Asema oli yksinäinen... ei mökin pahaista lähitienoilla.
+Kirkonkyläänkin parin penikulman matka. Illat kävivät pitkiksi, piti
+keksiä ajankulua. Eikä heillä ollut parempaa kuin kortinlyönti. Kalle
+Seilonen oli istunut siellä jo kymmenen vuotta ja hyräillyt tuota
+iänikuista lauluaan »hännättömästä magotista»:
+
+    Kipralttarin kalliolla
+    hännätön makotti
+    istui, oli työläs olla,
+    kun koipia pakotti...
+
+Oli siinäkin mies mennyt pilalle. Juoda tillitti aamusta iltaan, ollen
+hienossa hiprakassa alituiseen. Mutta... virkansa hoiti... ei ollut
+vielä kertaakaan päästättänyt yhteen, vaikka pari kertaa oli ollutkin
+ihan veitsen terällä.
+
+Juna vihelsi. Hesse sieppasi lakkinsa ja käsilaukkunsa.
+
+Terve taas.
+
+Terve, terve.
+
+Ulkona kohisi kevät. Lumi suli ihan silmissä. Aseman edustalle oli
+muodostunut suuria lampareita, joita piti kiertää. Asemamiehen
+pikkupojat pärskyttelivät vettä kepakoilla toistensa silmille.
+
+Hesse komensi: Pojat, ei saa pärskytellä!
+
+Siinä tulla huristi jo juna, jolla hänen piti matkustaa.
+
+
+Hesse istui Lietteessä asemapäällikkö Rindellin vieraana. Tämä oli
+käynyt koulua samassa kaupungissa kuin hänkin, oli vain iältään jonkun
+verran vanhempi. Antautuakseen rautateiden palvelukseen periaatteesta
+eikä mistään hädän pakotuksesta hän oli opiskellut perusteellisesti.
+Siihen aikaan ei rautatiellä ollut montakaan maisterismiestä —
+linjoilla ei yhtään. Maisteri Rindell oli siis ainoa sitä lajia ja hän
+ansaitsikin täydellä syyllä, että häntä maisteriksi mainittiin.
+
+Hän oli oppinut mies, paljon lukenut. Istuessaan vuodesta toiseen
+kaukaisella Lietteen asemalla hän kulutti iltansa kirjojen ääressä.
+Filosofia oli hänen mieliaineensa.
+
+Hesse oli tutustunut häneen virkamatkoillaan. Vai seppä Karlssonin
+poika! Kyllähän Rindell hänen isänsä muisti. Oli mennä kyökkäissyt
+monta monituista kertaa hänen kotitalonsa ohitse. Vai niin... sepäs
+sattui, Sittenhän me ollaan kuin puolittain sukulaiset.
+
+Muutenkin he sopivat yhteen erinomaisesti. Heillä oli yhteisiä
+koulumuistoja. Molemmat olivat nauttineet rehtori Ringbomin, maisteri
+Nässlingin ja lehtori Fogmannin opetusta. Se »Sokrates» oli aika poika!
+
+Maisteri Rindell kertoi, kuinka hän kerran oli joutunut muuatta
+toveriaan saattelemaan lehtorin kesäasunnolle. Tämä oli ollut menossa
+ehtoja suorittamaan. Lehtori oli ollut puutarhassa ja kutsunut hänetkin
+sisään. He olivat istuneet salissa kahvia juoden, ja seurassa oli
+ollut erään maisterin rouva — saman kaupungin asukkaita kuin hekin.
+Aino Somikki oli soittanut pianiinoa, ja miten lie pedaali joutunut
+epäkuntoon. Maisterin rouva oli silloin huomauttanut: Ne pendelit ovat
+niin konstikkaita. Hohhoo! oli ukko Fogman nauraa röhöttänyt — vai
+‘pendelit’. Kuulee heti, ettei rouva ole lukenut latinaa. Rindellkin
+tietää, mistä sanasta pendeli johtuu. _Pendo, pependi, pensum, pendere_
+— punnita. Hänen oli täytynyt kesken kaiken lausua tuo teema, ei ollut
+auttanut vastustelu. Kyllä minä hyväksyn, oli lehtori sanonut sitten.
+Uskon, että olette lukeneet. Ja niin oli toveri päässyt tarvitsematta
+suutansa avata. Hän, jolla ei ollut ehtoja ollutkaan, oli tuohon
+ainoaankin kysymykseen vastannut toisen puolesta.
+
+Hesse nauroi makeasti. Oli niin somaa muistella vanhoja asioita ja
+unohtaa elämän arkipäiväisyys.
+
+Mutta miten oli ymmärrettävä, että hän, maisteri Rindell, istui täällä
+Lietteessä, neljännen luokan asemalla? Eikö hänen paikkansa olisi ollut
+rautatiehallituksessa?
+
+Se on se suomenmielisyys. Olen muutaman kerran sanonut suoria sanoja
+eräille korkeille herroille. Ja sen vuoksi minä istun täällä. Mutta —
+ei puhuta siitä. Tunteeko veli Vaihingeria?
+
+En... kuka se on?
+
+Saksalainen filosoofi, professorina Hallessa. On julkaissut merkillisen
+teoksen: _Die Philosophie des Als Ob._
+
+Sepä merkillistä... _als ob_, kuin jos... sehän sopi erikoisesti
+heille, rautatien palveluksessa oleville.
+
+Eikö totta? Keidas keskellä erämaata.
+
+Rindell innostui. Hän pääsi puhumaan mieliaineestaan. Vaihingerin
+kirjan tutkiminen oli vasta alussa, joten hän ei voinut sitä
+vielä selostaa. Mutta mielenkiintoiselta se tuntui. Sellaisia
+tuoreita, meheviä ajatuksia... paikoitellen kuin runoa. Mutta
+käytännöllisesti katsoen Hesse oli oikeassa. Als ob avasi oven ihanaan
+mielikuvitusmaailmaan, kuten sadun sesam. Katsella elämää tältä
+kannalta: — kuin jos —. Silloin eivät halotkaan enää olleet halkoja.
+
+Se oli tavattoman mielenkiintoista. Rindell lämpeni, hänen poskilleen
+kohosi puna. Hän luennoi tunnin toisensa jälkeen. Totisesti, se mies ei
+istunut lietteessä, vaikka olikin Lietteen asemapäällikkö.
+
+He juttelivat myöhäiseen yötön. Pitkästä aikaa ei Hesse Karlsson ollut
+viettänyt näin hauskaa iltaa. Täällä Rindellin luona rikastui, kokosi
+hengen pääomaa, sai tuuletella itseään aatteen yläilmoissa.
+
+Hän virkkoi: Kyllä minä nyt käsitän, miksi pastori Rundkin aina niin
+mielellään tänne tulee.
+
+Rund! Rindell nauratti. Hän ei tule muiden kuin kanojen vuoksi.
+Vaimollani on pieni kanatarha, ja Rund antaa mielellään neuvoja. Nytkin
+saisi pastori tulla, sillä muutamiin on kuulemma ilmestynyt kirppuja.
+
+Rindell ei pitänyt papeista. Ne olivat hänen mielestään
+teeskentelijöitä... syöttivät kansalle dogmeja, kaikenmoisia
+mahdottomuuksia. Mutta Rund, rautatiensaarnaaja Fredrik Napoleon
+Rund, oli toista maata. Hän ei tyrkyttänyt dogmejaan kenellekään,
+ei asemamiehen muijallekaan. Hän tiedusteli vain, oliko kanoihin
+ilmaantunut reumatismia. Hänellä oli niin erinomaista lääkettä,
+linjementtiä, jonka hän itse oli keksinyt — linjementum Rundii — ja
+sitä hän tarjosi. Niin — jos hän yleensä jotakin tyrkytti, niin juuri
+tätä linjementtiään. Ja sillä tavalla hän palveli rautatien virka- ja
+palveluskuntaa välillisesti. Ja muuten — hän oli erinomainen seuramies
+ja juttujen kertoja. Eikä sekään ollut vähäksi arvattava lahja.
+
+Hessen täytyi nauraa. Rindell jutteli tuon niin totisesti, melkein
+papillisesti. Näki, että hän osasi antaa arvon rautatien saarnaajalle,
+vaikk'ei välittänytkään tämän saarnoista — niinkuin hän ei yleensä
+välittänyt teologiasta. Mutta ihmisenä hän kunnioitti Rundia, niinkuin
+jokaista rehellistä ja kunnon miestä.
+
+Aiotko poiketa Mätäkorpeen? tiedusteli Rindell.
+
+Eipä hän oikein tiennyt. Siellä piti valvoa aamuun saakka ja pelata
+skruuvia. Eikä se ollut mikään kulutusasema — taikka miks'ei: se, mitä
+siellä eniten kulutettiin, oli aikaa. Siitä ei tuntunut puutetta olevan.
+
+Se Seilonen minua säälittää. Oli etevä koulussa, priimus luokallaan ja
+nyt ei tee muuta kuin ryyppää ja rehkii naisten kanssa.
+
+Rindell sytyttää sikarin ja vaipuu mietteisiinsä. Nyt hän on oikein
+filosoofin näköinen. Tukka hieman pörrössä ja kravatti vinossa hän
+istuu ja tuijottaa eteensä, miettien elämän syviä kysymyksiä. Ne
+antoivat niin paljon ajattelemisen aihetta. Niiden vuoksi tahtoi
+toisinaan unohtaa junien kulunkin. Se Schopenhauer... ja sen filosofia
+— se ei ollut mitään lohdullista, mutta niin syviä totuuksia täynnä.
+Kärsimys — se oli olemassaolon sisältö.
+
+On niin kummaa, kun ajattelee sitä Seilostakin, puhkesi hän vihdoin
+puhumaan — mies palvelee Bacchusta ja Venusta, mutta siinäkin ilmenee
+pohjalla jokin pyrkimys, jollei muu niin ainakin yritys kärsimyksen
+keskeyttämiseen tai lieventämiseen, joko sitten tietoisesti tai
+tiedottomasti. Sillä tuollaisen henkilön kuin Seilosenkin täytynee kai
+joskus tuntea tämän elämän tyhjyys ja onttous, ja siitä ehkä johtuu,
+että hän elää niinkuin elää. Hän erehtyy vain siinä, että luulee
+nautintojen pystyvän korvaamaan sisäistä tyhjyyden tunnetta — jos hän
+nyt sitä yleensä ajattelee.
+
+Tuo ei ollut rehtori Ringbomin oppia. Hän oli puhunut himosta. »Kun
+himo on siittänyt, niin se synnyttää synnin». Hän huomautti tästä
+Rindellille.
+
+Mutta mitä se himo sitten oli? Eikö sekin ollut yhtä lajia kaipausta...
+tosin yksi sen karkeampia muotoja. Ei — kyllä Schopenhauer oli
+sittenkin oikeassa sanoessaan, että elävien olentojen elonilmausten
+pohjana on kaipuu, puute ja tuska, jota ei koskaan voida tyydyttää
+täydellisesti. Toinen ihminen jalostaa tämän kaipauksen aatteita
+kohti pyrkiväksi. Mutta tuskasta se ei vapauta sekään. Ainoa tie
+kärsimyksestä pois on oman tahdon täydellinen kuolettaminen,
+johon keskiajan kristityt olivat itsekidutuksen kautta pyrkineet
+ja intialaiset fakiirit päässeet... _nirvanaan_, kaiken halun ja
+elämäntunnon sammumiseen. Mutta — se oli niin toivotonta oppia, niin
+vaikeaa toteuttaa, eikä Schopenhauer itsekään ollut yrittänyt sitä
+elämässään.
+
+Rindell naurahti aivankuin huomauttaakseen, ettei heidänkään
+velvollisuuksiinsa kuulunut tuon opin seuraaminen. Oli vain muuten niin
+mukava mietiskellä kaikenmoista... filosofeerailla. Mitenkäpä täällä
+korvessa muuten olisi hengissä pysynyt. Olisi tainnut pian se »tuiju»
+sammua, niinkuin oli sammunut niin monelta.
+
+Hän toivotti vieraalleen hyvää yötä, ja pian nukkui Lietteen neljännen
+luokan asema täydessä rauhassa. Vain yövuorossa oleva sähköttäjä valvoi.
+
+Hesse joutui Mätäkorpeen tahtomattaan. Hän oli aikonut ajaa ohitse,
+mutta heti junan pysähdyttyä ryntäsi asemapäällikkö Schröder vaunuun
+ja vei hänet väkisin ulos. Vai aioit puijata meitä, ja me kun emme ole
+kolmeen viikkoon saaneet skruuvi-iltaa pystyyn!
+
+Mikäs auttoi, täytyi jäädä. Seilonen oli junan lähettäjänä, mutta, ihme
+kyllä, tällä kertaa aivan selvä. Hän tervehti Hesseä sotilaallisesti.
+
+Saakelin ihmisystävällisesti tehty! Me emme ole viime vuorokauden
+aikana muuta tehneet kuin hätyyttäneet pitkin linjaa: Puu-Kaalsonnia
+kaivataan... kaivataan. Neljättä miestä tarvitaan. Käyhän sisään.
+
+He menivät konttoriin. Siellä harjoittelija nauraa virnisteli
+nakutellessaan lennätinkonetta.
+
+Saat muuttaa tekstiä. Puu-Kaalsonni on löytynyt, huomautti Seilonen.
+
+Kyllä huomaan... mutta täältä kuuluu nyt muuta. Kontrollööri
+liikkeellä... voi poiketa tänne. Ja sitäpaitsi: liikennetarkastaja
+Itäsuossa.
+
+Ai, helkkarissa! Asemapäällikkö hyppäsi tasakäpälää. — Nytkö juuri sait
+tiedon?
+
+Niin... Laaksonpohja ilmoittaa. Lukekaa itse.
+
+Asemapäällikkö otti nauhan käteensä ja luki.
+
+Niin näkyy olevan... Meillä kassantarkastus... pitäkää asiat klaarina.
+Voi poiketa... Se on hyvä mies se Nordberg... antaa salavihkaa tiedon.
+Kylläpä nyt ollaan piirityksessä. Etelästä ja pohjoisesta uhkaa vaara.
+
+Hän mietti hetkisen: Ei ne ole täällä ennen aamua. Etelästäpäin ei tule
+junaa, ja liikennetarkastaja ei matkusta yöllä.
+
+Mutta tavarajuna tulee puolen yön korvissa. Voi saapua sillä.
+
+Kumpiko? Asemapäällikkö kääntyi neuvottoman näköisenä harjoittelijan
+puoleen.
+
+Kontrollööri. Liikennetarkastajallahan on oma juna. Voi hurahuttaa
+tänne illaksi... sekin.
+
+Halvattu sentään! Mikäs nyt neuvoksi? Skruuvi-ilta taisi jäädä.
+
+Istuttiin neuvottelemaan. Ei — kyllä kai se sittenkin voitiin
+järjestää. Mutta vaikeinta oli se, että Seilonen oli antanut
+rahtiluottoa muutamalle kirkonkylän kauppiaalle, eikä tämä ollut
+vielä käynyt maksamassa. Satakaksikymmentä markkaa! Mistä nyt rahat
+kopattaisiin?
+
+Hesse vihelsi. Kylläpä olivat asiat hullusti täällä Mätäkorvessa,
+olivatpa totisesti hullusti. Vai rahtiluottoa... fiuu!
+
+Tämä on Mätäkorpi, jorahti Seilonen, pyyhkien kämmenellä otsaansa. Ei
+saa oluttakaan säännöllisesti. Nytkin olisi lasi tarpeeseen, mutta
+mistä otat, kun ei tilaus ole saapunut.
+
+Herrat istuivat pitkissä mietteissä. Hesse ehdotti, että täytettäisiin
+vaillinki yhteisesti. Ehkäpä heiltä löytyisi niin paljon. Mutta
+Seilonen oli sitä mieltä, että pantaisiin summa kortille: 120 markan
+pieti, ja voittaja lainaisi rahat kassalle. Hänellä itsellä ei kyllä
+ollut, mutta ehkä Karlsson voisi uskoa hänelle velaksi hänen panoksensa.
+
+Ei minulla ole niin paljon, huomautti Hesse.
+
+Eikä minulla, sanoi harjoittelija.
+
+No, sitten ei tule mitään.
+
+Seilonen rupesi hyräilemään:
+
+    Kipralttarin kalliolla
+    hännätön makotti...
+
+Kuule, älä viitsi aina tuota yhtä ja samaa! Siihen aivan kyllästyy.
+Asemapäällikkö näytti tuskastuneelta.
+
+Yht'äkkiä jymäytti Seilonen nyrkillä pöytään: Hevonen aisoihin ja
+harjuri kirkolle, lempo soi! Katsotaanpa, eikö rahat heltiä!
+
+Taitaa olla parasta.
+
+Harjoittelija rupesi kiskomaan palttoota ylleen, koko ajan nauraa
+virnistellen.
+
+Mutta entäpä jos ei ole kotona? kysyi hän.
+
+Ota sitten eukolta. Sano, että meiltä menee virka ja värkit, jollei
+hellitä. Helkkarissa! Jopa myrkyn lykkäsi!
+
+Asemapäälliköllä oli oma hevonen. Se valjastettiin, ja harjoittelija
+istutettiin rekeen. Tie oli jo puolittain paljaana, mutta parempi
+sittenkin oli lähteä reellä kuin kärryillä.
+
+Ja nyt anna huilata!
+
+Herrat palasivat konttoriin. Asemapäällikkö jo naureskeli. Kyllä se
+poika rahat tuopi, se oli sukkela jassi, joka ei ollut ensi kertaa
+pappia kyydissä. Mutta harmillisinta oli, että nyt meni neljäs mies.
+Poika ei palaisi ennen puolta yötä. Kello oli nyt neljä.
+
+Mitäs muuta kuin odottaa ja käyttää aikansa parhaimman mukaan.
+Asemapäällikkö rupesi järjestämään papereitaan ja Seilonen omiaan.
+Hesse torkkui tuolilla oven suussa, kuunnellen lennätinkoneen
+nakutusta. Asemamies pisti päänsä oven raosta sisään. Schröder huomasi
+hänet.
+
+Kuulkaa, Mehtonen, lakaiskaa odotushuoneet, pyyhkikää pölyt pöydiltä ja
+käykää katsastamassa makkilaitosta. Liikennetarkastaja on Itäsuossa.
+Voi tulla tännekin.
+
+Asemamies mutisi jotakin ja hävisi. Hetken kuluttua rupesi
+odotushuoneesta kuulumaan luudan vihainen viuhina, kun Mehtonen siivosi.
+
+Tuokion kuluttua hän ilmestyi jälleen: Mihin panen ne tyhjät
+olutpullot, joita on pakaasihuoneen nurkassa iso kasa?
+
+Kantakaa kotianne tai heittäkää metsään.
+
+Suur' kiitosta!
+
+Hän hävisi. Seilonen kohotti kulmiaan, hän näytti miettivän jotakin.
+
+Jaa... olutpulloja — niitä taitaa löytyä täältäkin.
+
+Ja hän rupesi hakemaan. Kaapeista ja kaappien takaa hän veti esiin
+pullon toisensa jälkeen. Yksin paperikoristakin löytyi kaksi.
+
+Saisipa pitää huutokaupan, mutta ei ole ostajia, huomautti hän nauraen.
+— Mehtonen!
+
+Mutta Mehtosta ei kuulunut. Hän oli kantamassa pulloja omalle
+puolelleen eikä ollut vielä palannut. Seilonen latoi löytämiään
+konttorin pöydälle, järjesti riviin kuin sotamiehiä ikään. Joukon eteen
+hän asetti yhden, jonka suulla oli korkki kallellaan.
+
+Siinä on sotajoukko, paluumatkalla taistelusta, nauroi hän. Tuo
+keikari tuossa edessä voisi sanoa: Tulin, näin, voitin! — eikä pahasti
+valehtelisikaan. Eipä, totta vie, pahasti valehtelisikaan!
+
+    Kipralttarin kalliolla
+    hännätön makotti
+    istui, oli työläs olla,
+    kun koipia pakotti...
+
+Pakottamaanpa tässä rupeaa paikkoja, kun saa kaiket päivät istua
+yhdessä kohden. Sinä sitä saat sentään liikkua, Kaalsonni... Taisi
+nukahtaa mies. Hohhoi... kevätilma raukaisee!
+
+Hesse havahtui: Sanoitko jotakin?
+
+En muuta kuin että kevätilma raukaisee...
+
+Joo... ja tämä teidän skruuvi-iltanne on niin hiton jännittävä.
+
+Hän ei malttanut olla pistelemättä. Pitikin antaa perään
+asemapäällikölle. Olisi ollut hyvä jatkaa matkaa ja olla nyt kotona.
+Kontsaan Melinda vietti nimipäiviä, ja sinne oli hänkin aikonut. Mutta
+nyt menivät hukkaan hyvät humalat näiden mätäkorpelaisten vuoksi.
+
+Seilonen kysyi: Et sinä vielä ole ottanut akkaa?
+
+Enpä ole... ehtineehän tuon saada...
+
+Joo... eipä sillä... tyttöriepuja on aina maailmassa.
+
+Etpä tuota sinäkään näy pitävän kiirettä.
+
+Ei ole aikaa.
+
+Hesse hymähti. Aikaa — Mätäkorvessa! Oli sekin ajatus.
+
+Seilonen: Kuule... sanovat, että sinä muuatta Kontsaan röökynää riijaat?
+
+Kuka sitä oli sanonut?
+
+Hahn sähkötti kerran meille.
+
+Vai niin. Kaikkeen se sekin mies jouti. Katsoisi itseään ja korjaisi
+pois Kauniin Katrin. Sivullinenkin jo huomasi, missä tilassa tyttöriepu
+oli. Oli hyvä, että rouva Jusslén oli siirtänyt sen keittiön puolelle.
+
+Seilonen hetken päästä: Ne on kovia svekomaaneja siellä Itäsuossa?
+
+Hesse heristi sormeaan ja viittasi asemapäällikön huoneeseen.
+
+Pöh! Meiän Rööteri ei ole mitään.
+
+Skruuvinpelaaja! Muista se, Seilonen! huusi asemapäällikkö vastaan.
+
+Seilonen: Jopa vain, kun olisi neljäs mies. Mutta nytkään ei ole.
+
+Asemapäällikkö: Syytä itseäsi. Jollet olisi antanut rahtiluottoa,
+istuisimme nyt koreasti pelaamassa.
+
+    Kipralttarin kalliolla
+    hännätön makotti,
+
+hyräili Seilonen kuin itsepuolustuksekseen.
+
+Tuli hiljaisuus. Herrat syventyivät työhönsä, ja Hesse vaipui
+mietteisiinsä. Merkillinen paikka tällainen erämaan asema. Metsät
+humisivat ympärillä iänikuista lauluaan. Lennätinkone nakutti...
+tasaisesti, yksitoikkoisesti. Sieltä kaukaa... toisesta päästä
+maailmaa haettiin yhteyttä tämän erämaan kolkan kanssa. Onko elossa
+ketään? Vieläkö kestätte kauan? Kone nakuttaa nakuttamistaan, mutta
+vastausta ei kuulu. Ei tule kukaan vääntämään vipua antaakseen elämän
+virtojen juosta. Yllä huudetaan: Mätäkorpi, Mätäkorpi! Ei vastausta.
+Asemapäällikkö on mennyt omalle puolelleen, harjoittelija loruaa
+pakaasihuoneessa, ja kirjuri on nukahtanut pöytänsä ääreen. Kuolleet
+ovat, huokaa sähköttäjä toisessa päässä ja olkapäitään kohauttaen
+sulkee koneen.
+
+Ja tottahan se tavallaan olikin — kuolleet olivat. Sillä mitä elämää
+tämä tällainen oli? Asemapäällikkö, entinen vararikon tehnyt kauppias,
+eli täällä toista elämäänsä. Ennen hänessä vielä oli ryhtiä, kun hän
+taisteli liikkeensä puolesta, koettaen sitä pelastaa. Silloin hän ei
+vielä sanonut: Antaa mennä!
+
+Mutta — vararikon jälkeen, kun hän seisoi köyhänä miehenä kädet tyhjää
+täynnä, hän oli muuttunut. Hän tuijotti tylsästi eteensä, mietti kauan
+ja virkkoi viimein: Antaa mennä! Sitten hän katseli välinpitämättömästi
+ympärilleen ja ajatteli: Jotakin pitäisi eteenottaa... samantekevä
+mitä. Ja niin hän joutui harjoittelijaksi rautatielle.
+
+Siellä hän palveli veltosti, oli huolimaton, sai useampia varoituksia
+— ja pääsi vihdoin kuin armosta monen pitkän vuoden jälkeen
+asemapäälliköksi Mätäkorpeen. Mutta täälläkin hän noudatti aikaisempaa
+elämänsääntöään: Antaa mennä! Kun Seilonen juopotteli, hän ajatteli:
+Antaa mennä... kylläpähän siitä selviää. Kun tämä liian varomattomasti
+antoi rahtiluottoa, hän ajatteli samalla tapaa: Antaa mennä... kaipahan
+jotenkin peritään. Asemamiehen huolimattomuuteen hän suhtautui
+samalla lailla: Antaa olla... ehtiipähän nuo puhdistaa, jos sattuu
+liikennetarkastaja kulkemaan...
+
+Ainoa seikka, joka vielä sai miehen innostumaan, oli skruuvi. Ja
+siinä hän olikin kehittynyt taitavaksi. Tuntui, kuin olisi hän siinä
+päässyt takaisin entiseen liikemiesaikaansa. Sai laskea... laskea
+kuin ennen: voittoko vai tappio? Ja useimmiten se oli voitto. Siitä
+hän riemuitsi, ollen monta päivää hyvällä päällä yhden vaivaisen
+kymmenmarkkasen vuoksi, jonka oli toisilta voittanut. Pystyipähän
+mies vielä puristamaan elämältä onnea... tosin murenen vain, mutta
+sittenkin! Kymmenen markkaa oli rahaa, sanottiinpa mitä tahansa,
+Vaikk'ei hän siitä yksinomaan iloinnut. Hän iloitsi enemmän taidosta.
+Olisipa hänellä ollut samanlaista taitoa liikemiehenä, hän ei istuisi
+nyt täällä.
+
+Entä vaimo ja lapset? Lapset olivat maailmalla — mikä missäkin. Mutta
+hekös tulivat Mätäkorpeen? Hujhai! Eihän asemapäällikön pieni asunto
+voinut kerralla majoittaa muita kuin neljännen miehen. Hänelle tehtiin
+vuode salin invensioonisohvaan — jos nyt yleensä nukkumaan käytiin.
+Tavallisesti pelattiin koko yö, aamuun saakka. Mutta lapset — he kyllä
+katsoivat, että pysyivät Mätäkorvesta poissa.
+
+Kerran vuodessa pistäytyi asemapäällikkö rouvineen heitä katsomassa.
+Heillähän oli vapaaliput — heidän sopi siis matkustaa. Olisi ollut
+liikaa vaadittu, että lapset olisivat lunastaneet piletin tänne.
+
+Rouva, vanha ja kuuro, puuhaili keittiössä. Ei ollut edes palvelijaa.
+Kukapa Mätäkorvessa palvelisi — paikassa, jossa ei ollut muuta naapuria
+kuin asemamiehen perhe. Ja vielä asemalla, jossa toimi Seilonen,
+rautatienvirkamies Kalle Seilonen, kaikkien kunnon tyttöjen kauhu.
+Useampi kuin yksi oli lähtenyt täältä pois vatsa pystyssä, Kalle
+Seilosen naputellessa sormenpäällä pöydän reunaa ja hyräillessä
+ainaista renkutustaan. Asemamiehen vaimo laittoi ruokaa hänelle ja
+harjoittelijalle. He asuivat rakennuksen vinttikerroksessa.
+
+Tunnit kuluivat. Kello löi kymmentä. Harjoittelija ei ollut vielä
+palannut. Saisiko hän rahat? Saakoonpa tai olkoon saamatta. Mitäpä se
+häntä liikutti. Hesse lähti ulos kävelemään.
+
+Vaivainen lyhty tuikutti laiturin syrjällä, valaisten vaisusti
+rakennuksen edustaa. Täällä ei ollut vielä sähkövaloa. Lyhdyn lasit
+olivat noesta mustuneet ja yksi oli rikki. Mehtonen lakaisi aseman
+edustaa, hänen vaimonsa pesi sisällä odotushuoneen pöytiä ja penkkejä,
+Mätäkorpi valmistautui vastaanottamaan liikennetarkastajaa.
+
+Asemamies huomasi Hessen, joka seisoi laiturin reunalla ja katseli
+kiiltäviä kiskoja. Etempänä, lähellä ylikäytävää valaisi niitä
+vaihdelyhty. Sen toisella puolen hävisi raide pimeään, kuin olisi korpi
+sen nielaissut. Heti ratapihan takana kohosi metsä mustana kuin seinä.
+
+Tuonkin silmät pitäisi pestä, kun tässä vain ehtisi, tuumi Mehtonen,
+osoittaen nokista lyhtyä. Talvella rikkoutui siitä ruutu eikä ole
+tullut laitetuksi uutta tilalle.
+
+Niinpä niin — antaa mennä vain. Se näytti olevan tämän aseman
+tunnuslause.
+
+Siellä konttorihuoneen pöydällä on vielä kasa olutpulloja. Ne pitäisi
+korjata pois.
+
+Mehtonen raapi korvallistaan: Jaa, jaa... se Seilonen... tinttaa
+aamusta iltaan, ja pulloja karttuu määrättömästi. Kyllä minä haen ja
+vien meidän vinnille. Siellä on jo ennestään puteli poikineen.
+
+Mistä se tilaa olutta?
+
+Vaasasta. Eihän meille monesti muuta rahtia tulekaan kuin Seilosen
+olutkorit. No... kirkonkylän kauppiaalle sentään, mutta olutta
+säännöllisesti.
+
+Niinpä niin... mutta eikö olisi käytännöllisempää lähettää pulloja
+takaisin? Tulisi ainakin halvemmaksi.
+
+Toisinaan se lähettikin, toisinaan ei — miten sattui. Välistä
+humalapäissään iski tyhjillä puteleilla keilaa, niin että helisivät
+paikat.
+
+Oli täällä huvitukset, oli totisesti!
+
+Ja sitten ne pelaavat Jerusalemia, kun ei ole tarpeeksi miehiä ruuviin.
+
+Mikä peli se sellainen oli?
+
+Ei Mehtonen sitä tarkemmin tiennyt... olipahan sellainen liidulla
+piirretty tarha konttorin lattialla. Kuka sai suurimman pistemäärän
+kertaheitolla, vei rahat.
+
+Vai sillä lailla.
+
+Joo... markkaakin heittivät toisinaan, kun sattuivat oikein remsseelle
+päälle. Harjoittelijaa vain kävi sääli, kun pienestä palkasta tuhlasi
+peliin. Ei aina voinut ruokaansakaan maksaa. Ja juomaankin se sen
+opetti.
+
+Asemamies jatkoi: Ja se on ollut kunnon mies aikoinaan, oikein
+kunnon mies. Vaimolleni se toisinaan humalapäissään itkee elämäänsä:
+Mehtoska... kuulkaahan... minustakin olisi tullut mies, mutta se nainen
+petti. N-nainen! Ja sitten se kiristelee hampaitaan: Mutta minä
+kostan... naissuvulle itselleen kostan. Kaikki haaskaan, kaikki...
+jokaisen, joka tielleni sattuu! Minä olen kulovalkea, joka poltan
+nuoren metsän! Sellaista se puhuu, eikä sille silloin auta sanoa mitään.
+
+Hessen mieleen muistui veturinkuljettaja Askolin. Hänkin oli onnettoman
+rakkauden vuoksi ruvennut juomaan. Tässä oli toinen lemmen uhri.
+
+Hänen mielensä painui, ja kurkkua kuristi niin omituisesti. Rakkauden
+uhri! Olihan hänkin siipiänsä polttanut jonkun kerran, mutta se
+oli tapahtunut varhaisessa nuoruudessa. Sellainen ei jättänyt
+parantumattomia jälkiä. Mutta nyt — nyt jos sattuisi kohtaamaan suuren
+rakkauden ja pettyisi, mitenkähän silloin mahtaisi käydä? Rupeaisiko
+hänkin ehkä juomaan?
+
+Tuskin, sillä hänellä oli toisenlainen maailmankatsomus. Als ob —
+kuin jos. Hän muisti keskustelunsa Rindellin kanssa. Hän runoilisi
+pettymyksen yksinäisyyden yrttitarhaksi, jossa mies käyskenteli
+muistoineen. Sentimentaaliako? Saattoi ehkä siltä näyttää. Mutta
+sanottaisiinko sentimentaaliksi haavoittunutta, joka vaieten kesti
+kärsimyksensä, puri vain hammasta ja joskus ähkäisi, mutta ei yhtä
+sanaa, ei valitusta pienintäkään? Ja sitten... sairaalasta päästyään
+teki koko hommasta laulun... vakavan ja miehekkään, joka sai toverit
+unohtamaan marssin vaivat. Hänellä oli kaikki edellytykset juuri
+tuohon, vaikka hän koulupoikana oli ollutkin sellainen haaveilija.
+Myrkky haavasta pois ja katso: se paranisi umpeen. Hän vetäytyisi
+kuoreensa kuin simpukka... ja kuta enemmän häntä piinattaisiin, sitä
+syvemmälle hän painuisi, sydämensä salattuihin sopukoihin. Ihmiset
+saattaisivat luulla, että hänen henkensä oli kuollut, mutta eipäs!
+Nostakootpa vain simpukan kuoren korvalleen ja kuunnelkoot: se kohisi
+vielä senkin jälkeen, kun sen asukas oli kuollut. Niin sitkeässä sen
+henki oli. Se lauloi meren säveltä vielä senkin jälkeen, kun oli meren
+jättänyt. Niin hänkin säilyttäisi kaiken kokemansa, surullisen ja
+iloisen, säilyttäisi syvällä sydämessään. Hän hallitsisi sen henkensä
+voimalla... kypsyttäisi siitä uutta elämän tarmoa ja ydintä...
+jalokiven, niinkuin simpukka. Sillä eikö sekin ollut jonkinlaisten
+sairausilmiöiden tulos? Ja samalla tavalla kuin jalohelmisimpukan
+kuoresta sanottiin: kuulkaa, se kohisee! — saattaisi hänkin sanoa
+sydämestään: kuulkaa, se laulaa!
+
+Hänen mielensä täytti väkevä ilo. Ylikäytävällä seisten hän katseli
+ratalinjaa, joka etempänä häipyi pimeyteen. Ja hän ajatteli: Tulkoon,
+mitä tulkoonkin! Minä ainakaan en aio sortua! Tahdon voittaa....
+voittaa tuskan ja kärsimyksen hinnallakin! Mitä olikaan Rindell puhunut
+kauneuden olemuksesta? Niin... että henki kohoaa tajuamaan ikuisia
+aatteita ja näiden katselemisessa nukahtaa. Mutta ei _nirvanaan_, jossa
+kaikki olemisen tunto sammuu, vaan samalla tavoin kuin ihminen nukkuu
+yönsä ja sitten aamulla herää uuteen päivään, alkaakseen jälleen työnsä
+ja aherruksensa. Antaa kärsimyksen kulkea mukana vain, se on hyvä...
+juuri niinkuin olla pitääkin. Sehän oli henkistä asketismia, joka vei
+vielä varmemmin päämäärään kuin ulkonainen lihan kidutus.
+
+Niin — elämäpä sen määrätköön, — elämä, tuo suuri huutokaupan pitäjä.
+Mutta hän huutaisi omansa »sisään» — huutaisi viimeisillä varoillaan.
+Ja — vaikk'ei hänellä muuta olisikaan... ulkonaista tukea, ystävän
+ymmärtämystä, olisi hän rikas sittenkin, omistaessaan vain oman
+itsensä... sen, mikä hänessä oli oleellisinta... sydämen tuoreuden, sen
+verenpunaisen, joka sisälsi elämän paineen. Sitä ei saanut pienentää
+mikään vastoinkäyminen, ulkonainen tai sisäinen — sen tuli vain
+siitä kasvaa. Kunnes vanhana tuo kaikki olisi tyyntynyt... muuttunut
+rauhalliseksi elämän tarkasteluksi, mihin huumori valaisi hohdettaan
+samalla tavoin kuin iltapäiväaurinko syksyllä yli kellastuneiden
+vainioitten. Vilja olisi kypsää, elämä olisi eletty ja — sitten saisi
+tulla kuolema...
+
+Siellä edessäpäin vilkutti semafoorin punainen lyhty. Se oli
+pysähdysmerkki. Juna ei saisi ajaa asemalle niin kauan kuin se oli
+näkyvissä. Kun merkkitangon käsivarsi laskettiin alas, ja viheriä
+rupesi vilkuttamaan — sitten saisi tulla, mutta hiljaa ja varovasti.
+Niin Hessekin toivoi kuoleman kerran saapuvan hiljaa ja rauhallisesti,
+päätetyn elämäntyön jälkeen. Mutta vielä vilkutti punainen, vielä
+sykki sydän, vielä virtasi veri suonissa, ja elämä oli vasta päässyt
+alkuunsa. Vielä oli tuo hetki toivottavasti kaukana — kuolema.
+
+Hän kääntyi takaisin. Oli niin hyvä ja keveä olla. Nyt hän ei yhtään
+katunut, että oli jäänyt tänne. Hän oli sentään paljon rikastunut taas.
+Tällaiset hiljaiset iltahetket olivat siunatuita. Elämän perspektiivit
+selvenivät. Hän ei enää tuominnut Seilostakaan. Tuntui, kuin olisi
+hänenkin elämänsä jollakin tavoin selvinnyt näiden mietteiden aikana.
+Riippui niin paljon sielun rakenteesta, perinnöllisyydestä ja
+kasvatuksesta. Jumala kai kerran tuomitsisi, kuinka paljon pantaisiin
+itsekunkin tilille tahallista, tietoisesti rikottua — niinkuin
+Seilosenkin... ja kaikkien.
+
+Hän astui konttoriin. Siellä olivat miehet lopettaneet työnsä. Kello
+oli yksitoista. Harjoittelija ei ollut vielä palannut. Mutta tunnin
+kuluttua hän saapuisi, ihan varmaan.
+
+Asemapäällikkö pyysi Hesseä illalliselle. Ei oltu joudettu ennemmin
+syömäänkään, kun oli niin paljon järjestämistä...
+
+Schröderin rouva kyseli kaikenmoista. Kuurojen tapaan hän olisi
+halunnut kuulla ulkomaailmasta. Mitä puuhasivat Itäsuon virkamiesten
+rouvat, kävivätkö usein kaupungissa? Niillä tietysti oli hauskaa
+siellä, kun oli monta yhdessä. Hänellä täällä ei ollut ketään, ei
+ketään, sillä asemamiehen muijan kanssa ei voinut paljon keskustella.
+Se kiljui hänen korvansa rikki.
+
+Mutta olenhan sinulla minä, mamma rakas, huusi asemapäällikkö.
+
+Mitä? kysyi rouva sävyisästi, vieden käden korvalleen.
+
+Minä sanoin, että olenhan sinulla minä.
+
+Niin... sinä — rouva naurahti — mutta sinähän pelaat kaiket illat.
+Pelaatteko nytkin?
+
+Hesse pudisti päätään. Rouva näytti käyvän levottomaksi.
+
+Tulee kontrollööri ja liikennetarkastaja, huusi Schröder.
+
+Rouva ei puhunut mitään, katsahti vain kiireisesti mieheensä ja
+virkkoi: Kylläpä nyt on tarkastusta kerrakseen.
+
+Aika kului. Kello läheni kahtatoista. Itäsuo sähkötti, että
+liikennetarkastaja oli palannut. Ei ollut käynytkään pitemmällä. Mutta
+kontrollööri saattaisi hyvinkin tulla.
+
+Muutamia minuutteja yli puolen yön kuului tavarajunan vihellys.
+Seilonen ilmestyi salin ovelle.
+
+Nyt se tulee eikä harjuri ole vielä palannut.
+
+Asemapäällikkö hyppäsi tuoliltaan: Minä menen ottamaan sitä vastaan ja
+koetan pidätellä. Mene sinä tielle kuulostamaan.
+
+Juna ajaa asemalle! huusi Mehtonen keittiön ovelta.
+
+Kuolema ja kadotus! Minä tulen.
+
+Ja asemapäällikkö riensi Seilosen kanssa ulos.
+
+Kuuro rouva oli levotonna katsellut tätä mylläkkää. Onko niillä jotakin
+hullusti? hän kysyi.
+
+Hesse pudisti päätään. Eikö mitä. Hän kiitti, lausui hyvästit ja
+meni ulos. Hän oli tehnyt äkkiä päätöksen: hän jatkaisi matkaansa
+tavarajunassa.
+
+Asemapäällikkö jutteli jonkun mieshenkilön kanssa kaukana junan
+jälkipäässä, pälyillen ympärilleen. Tuliko pakana keskiyöllä? Se oli
+jo jokseenkin hävytöntä. Hän tunsi osanottoa Mätäkorven virkakuntaa
+kohtaan.
+
+Hän lahti kävelemään konduktöörivaunua kohti, kun samassa hevonen
+karahutti asemalle ja harjoittelija hyppäsi reestä. Seilonen seisoi
+kannaksilla. Hän riensi konttoriin. Yks' kaks' veturi vihelsi,
+ja asemapäällikkö juoksi Hesseä vastaan. Tämä piti silmällä
+konduktöörivaunun porrasta, valmiina hyppäämään vaunun kohdalle
+tullessa. Mutta juuri kun hänen piti hypätä, tarttui Schröder häntä
+käsipuolesta.
+
+Hän huusi: Ei tullutkaan! Konduktööri ei tiennyt mitään.
+
+Hesse tempoili, yrittäen rientää junan jälkeen, mutta asemapäällikkö
+torui: Älä nyt hulluttele! Et kai sinä yön selkään lähde. Ja nyt kun
+meillä on kaikki taas järjestyksessä.
+
+Mikäs auttoi — täytyi jäädä. Ehkäpä se oli lähimmäisen auttamista
+tämäkin.
+
+He menivät konttoriin. Siellä otti Seilonen heidät loistavin naamoin
+vastaan.
+
+Rahat on täällä, heikkarissa! Ja hän lyödä läimäytteli setelitukkoa
+kämmentensä välissä.
+
+Asemapäällikkö nauroi: Ei tullut kontrollööri, mutta sinulle tuli kolme
+koria olutta!
+
+Seilonen seisoi kuin pilvistä pudonnut. Hänen silmänsä muljahtelivat,
+ja suu teki omituisia liikkeitä, aivan kuin hän olisi makustellut
+jotakin.
+
+No, saakeli sentään! Vai olutta! Nyt peli pystyyn ja pullot
+pulputtamaan!
+
+Yleisen riemun vallitessa kannettiin olutkorit konttoriin.
+Asemapäällikkö nouti lasit, otettiin korttipakka esiin ja istuttiin
+pöytään. Ilo oli katossa. Se tempasi Hessenkin mukaansa. Tilanteen
+koomillisuus sen vaikutti.
+
+Tulipa kontrollööri kavereineen! huudahti Seilonen posket pullollaan
+aukaisten olutputelia. Poks! Ensimmäinen laukaus! Ja sitten:
+pul-pul-pul... se nakuttaa vain paljasta A:ta. Huomio! Mätäkorpi,
+herää! Naurettiin joukolla. Asemamies kurkisti pakaasihuoneen ovesta:
+Tuota... ei tainnut tullakaan —?
+
+Tuli, tuli! Tuoss' on sullekin yks' puteli! Juo eukkosi kanssa!
+Seilonen ojensi Mehtoselle pullon.
+
+Tämä toimitti: Ja minä kun kuurasin lyhdyn lasitkin!
+
+Se oli oikein! Valoa tarvitaankin, kun me tästä kotia toikkaroimme,
+huusi Seilonen ja rupesi hyräilemään:
+
+    Kipralttarin kalliolla
+    hännätön makotti...
+
+Tervetuloa, Puu-Kaalsonni, tervetuloa Mätäkorpeen! Meill' on täällä
+kyllä puuta, mikäli minä tiedän...
+
+Schröder hihkaisi: On puuta ja on muuta! Terve!
+
+Ja herrat aloittivat korttipelinsä — kymmenesosa pennin pisteillä.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Oli tänne rautatielle tosiaankin joutunut jos jonkinlaista miestä —
+sellainenkin kuin toinen kirjuri Sidensnöre. Hän edusti tyyppiä, joka
+ei ole niinkään harvinainen tässä matoisessa maailmassa: häntä vaivasi
+suuruudenhulluus.
+
+Kerta vuodessa piti ainakin Hirvihaaran pitäjän tietää, että
+sen alueella eli mies, joka otti elämän laajasti, katseli tätä
+yhteiskuntaa vähän samanlaisin silmin kuin Rooman keisarit ennen
+pääkaupunkiaan ja sen asukkaita. Leipää ja sirkushuveja! Sidensnöre
+näytteli mahtiaan kuitenkin hiukan toisin: hän ei toimeenpannut mitään
+hyväntekeväisyysiltamaa hätääkärsivien hyväksi. Ei — hän kutsui seudun
+vallassäätyiset, oman ja lähiasemien virkamiehet, pitäjän pomot ja
+mahtimiehet omille nimipäivilleen, joiden järjestämiseen hän uhrasi
+puolen vuoden palkkansa.
+
+Hänen nimensä oli Oskar, ja joulukuun ensimmäinen oli siis hänen
+merkkipäivänsä, jolloin hän liehui isäntänä nuorisoseuran talolla
+monilukuisen vierasjoukon keskellä. Oskarin päivien piti olla komeat.
+Niiltä ei saanut puuttua mitään, mikä suuremmissa juhlissa oli
+tavallista, niin tarjoiluun kuin muuhunkin ohjelmaan nähden. Suuri
+laatikko viinirypäleitä, omenia ja appelsiineja tilattiin Helsingistä,
+juomatavaroita hankittiin hienoimmista viineistä ja shampanjasta
+alkaen. Oli purkkikalaa ja voileipää, monenlaisia sandwicheja — ja
+torvisoittokunta puhalsi kappaleen toisensa jälkeen niin että sali
+raikui. Ja lopuksi tietysti tanssittiin.
+
+Jo puolikesästä hän mietti, mitä yllätyksiä valmistaisi ystävilleen.
+Hän neuvotteli siitä asemapäällikön kanssa. Mitähän arveltiin...
+tilaisikohan hän soittokunnan Helsingistä? Nuorisoseuran septetti
+soitti hiukan huonosti. Tilaa vain... mutta se taitaa tulla maksamaan.
+Jukkenbuju — mitäpä se merkitsi! Olihan hänellä »Oskarin päivän
+rahasto».
+
+Mutta tehdessään laskelmia hän sentään huomasi parhaaksi jättää
+helsinkiläisen soittokunnan tilaamatta. Nuorisoseuran seitsikko sai
+välttää. Mutta kutsukortit piti painattaa hienot, kultasyrjäiset. Ja
+tänä vuonna niitä ei lähetettäisikään talonpoikaisille. Pidettäisiin
+kerran oikeat herrasjuhlat.
+
+Ja Sidensnöre painatti kultasyrjäiset kutsukortit, joiden
+vasemmanpuolisessa alakulmassa seisoi: Puku: juhlapuku.
+
+Hän oli tarkka vieraistaan. Niiden valikointi tuottikin eniten
+päänvaivaa. Kutsuttaisiinko halkokirjuri Karlsson? Hän oli hiukan
+vulgääri... puhui ruotsiakin huonosti. Mutta — kun hän sentään oli
+ainoa sitä lajia... ainoa halkokirjanpitäjä koko varastojaksossa, oli
+hän kai tällä kertaa kutsuttava. Jotavastoin Rindell oli hieno mies,
+tosin suomenmielinen hänkin, mutta sivistynyt, filosofian maisteri. Hän
+voisi pitää esitelmän filosofiasta.
+
+Oskar Sidensnöre oli sitä mieltä, että hänen nimipäivillään piti olla
+henkinenkin puoli edustettuna. Ainahan syödä saatiin, mutta henki...
+hengen viljelys — se oli tärkeää. Hän hankki siis näitäkin numeroita...
+runonlausuntaa, viulusoolon, esitelmän, pari kuplettia. Itse hän
+tavallisesti piti juhlapuheen.
+
+Hän oli käymässä Itäsuossa ja istui asemakonttorissa. Piti valvoa, että
+lähettivät kaupoista oikeaa tavaraa. Sitä varten hän oli matkustanut
+Vaasaan. Oli marraskuun puoliväli, ja Oskarin päivät lähellä. Hänellä
+oli siis huolta ja puuhaa enemmän kuin yksi mies kerkesi tehdäkään.
+
+Hän jutteli nimipäivistään. Niistä tulisi tällä kertaa loistavat.
+Pastori Rund pitäisikin nyt juhlapuheen. Hän oli siitä tällä
+matkalla sopinut. Rindell oli kiittänyt kutsusta, mutta kieltäytynyt
+esitelmästä. Hän itse aikoi tällä kertaa puhua naisille.
+
+Krank kysyi: Kyllä kai sinä minutkin kutsut?
+
+Sidensnöre heilautti kättään: Ei sopinut, ei mitenkään. Veli suokoon
+anteeksi, sillä sinne tuli ainoastaan ensi kirjureita, asemapäälliköitä
+ja sen semmoisia. Ei sopinut — sillä Krank oli ainoastaan toinen
+kirjuri.
+
+Mutta toinen kirjurihan sinä olet itsekin. Krank iski silmää Hahnille.
+
+Jaa... niin kyllä, mutta ne olivatkin hänen nimipäivänsä, ja hänellä
+oli valta kutsua niihin ketä halutti.
+
+Siihen ei ollut mitään sanomista. Krank pyörähti kerran kannoillaan,
+vihelsi pienen menuettipätkän ja huomautti: Mutta liikennetarkastaja
+sinun on välttämättä kutsuttava.
+
+Sidensnöre nyökytteli päätään ja hymyili ylhäisesti. Tjaa, tjaa...
+kyllä hän oli ottanut kaikki huomioon. Jos Krank halusi tietää, niin
+kutsukortti oli mennyt — hänellekin, hänellekin.
+
+Ja Sidensnöre siristi silmiään ja näytti salaperäiseltä.
+
+Krank: Mutta saa nähdä, tuleeko se.
+
+Sidensnöre: Se on hänen asiansa. Mutta kutsuttu on. Muuten hän oli
+luvannut, että aamuyöstä etelästä päin tuleva pikatavarajuna sai
+pysähtyä Hirvihaarassa ja ottaa mukaansa Itäsuohon menevät juhlavieraat.
+
+Ja tehden ylhäisen liikkeen kädellään hän heitti hyvästit ja jatkoi
+matkaansa.
+
+
+Hesse on matkalla Oskarin päiville. Heitä on suuri joukko,
+asemapäälliköitä, ensimmäisiä kirjureita ja rautatien insinöörejä,
+useimmat naisineen. Oli muassa Rindell, Schröder ja Dammert, kirjurit
+Hahn ja Seilonen sekä rautatiensaarnaaja Rund.
+
+Herrat nauroivat ja juttelivat. Väiteltiin siitä, oliko Sidensnöre
+hullu vai viisas. Useimmat olivat sitä mieltä, ettei hän ollut
+normaali. Mutta pastori Rund väitti vastaan.
+
+Meillä on itsekullakin oma »kärpäsemme», toisilla suurempi, toisilla
+pienempi. Minulla on nyt esim. kananhoito ja pikakirjoitus.
+Myönnettäköön, että Sidensnören kärpänen on paarma.
+
+Hyvä! Mutta ero oli siinä, että toiset olivat tietoisia kärpäsestään.
+Sitä ei taas Sidensnörestä voinut sanoa. Hän suhtautui täysin vakavasti
+nimipäiviensä viettoon.
+
+No, leikkinäkö luulette minun pitävän kananhoitoa? huudahti Rund, ja
+hänen pienet, pyöreät silmänsä räpyttivät nopeasti. Ei — kyllä siitä
+on leikki kaukana, jos jonkun asemapäällikön rouvan kanalaan ilmaantuu
+esim. reumatismia.
+
+Kyllä se niin on, sanoi rouva Dammert. Hänellä oli kanala.
+
+Sinä väistät kysymyksen kärjen, yhtyi Rindell puheeseen. Ei asia siitä
+muutu. Hullu pysyy hulluna ja viisas viisaana. Mutta kun nyt yleensä
+tässä maailmassa kerran hulluteltiin, niin sopihan heidänkin tehdä se.
+Toinen asia oli sitten, kumpi heistä oli hullumpi... Sidensnörekö vai
+hän, joka oli lähtenyt tällaiselle hullulle retkelle. Hän, Rindell, oli
+ainakin tietoinen hulluudestaan.
+
+No, mitäs tyhjää, sanoi Dammert — hauskaa siellä on, varsinkin
+yläkerrassa, missä apteekkari hoitaa isännyyttä... Seilosen vain on
+vaikeampi ratkaista, kumpaan kerrokseen hän jää.
+
+Sille naurettiin, sillä jokainen tunsi Seilosen heikkouden.
+
+Yläkertaan minä menen, virkkoi tämä — ja pääseehän sieltä alaskin, jos
+haluttaa.
+
+Hän iski silmää erään insinöörin rouvalle.
+
+Insinöörinkin oli pakko nauraa, vaikka hänen olisi tehnyt mieli antaa
+asianomaista korville. Hävytön... uskalsikin iskeä silmää hänen
+rouvalleen!
+
+No ei mitään — kyllähän Kalle Seilonen tunnettiin. Tiedettiin hänen
+surullinen kohtalonsa ja annettiin anteeksi. Naiset melkein tunsivat
+mielenkiintoa häntä kohtaan. Ajatella, että mies onnettoman rakkauden
+vuoksi oli sortunut noin alas.
+
+Insinöörin rouva virkkoi: Kyllä minä ainakin tanssin yhden tanssin
+herra Seilosen kanssa.
+
+Mies tyrkkäsi häntä kylkeen. Varomaton — ei pitänyt sellaista puhua.
+
+Mutta Seilonen, joka oli huomannut tämän liikkeen, huomautti: Ja minä
+luovutan rouvan hänen herralleen senkin tanssin ajaksi.
+
+Rouva joutui hämilleen, mutta purskahti sitten raikuvaan nauruun.
+Siihen yhtyivät toisetkin, rouva Schröderkin, joka ei ollut kuullut
+sanaakaan koko keskustelusta.
+
+Veturi vihelsi. Oltiin Hirvihaarassa.
+
+Asemalla oli päivän sankari vastassa, hienona, soopelinnahkainen turkki
+yllä, knalli päässä ja valkoiset hansikkaat käsissä.
+
+Tervetuloa, hyvät naiset ja herrat!
+
+Hän kätteli jokaista kohteliaasti ja suuteli naisia kädelle. Häntä
+onniteltiin joukolla. Että nyt sattuikin taas Oskarin päivä ja vielä
+näin kaunis ilma! Onneksi olkoon vain!
+
+Sidensnöre vei pastori Rundin syrjään. Hän sopotti: Kyllä kai pastori
+sitten muistaa lupauksensa. Se oli juhlapuhe. Mutta minä pyydän: ei
+Jumalasta eikä kanoista.
+
+Kyllä, kyllä. Rund huitaisi kättään. Hän oli valmistanut puheen
+Alkinoon pidoista.
+
+No sopii... klassillinen aihe. Siitähän tuli hieno. Ja Sidensnöre
+hykersi tyytyväisenä käsiään.
+
+He lähtivät astumaan juhlapaikkaa kohti. Asemalle oli kerääntynyt
+paljon väkeä, maalaisia, heidän poikiaan ja tyttäriään. Nämä Oskarin
+päivät olivat paikkakunnalla hyvin tunnetut. Ihmeteltiin vain sitä,
+ettei talollisia nyt oltu kutsuttu. Mistähän se Siitesnööre oli
+loukkaantunut? Ennen oli saatu kutsukortteja, joiden alasyrjään oli
+painettu: Puku: vapaa. Nyt ei ollut kuulunut mitään.
+
+Nuorisoseuran talolle oli kerääntynyt runsaasti juhlapukuista kansaa.
+Oli nimismiehet, metsänhoitajat, pari paikkakunnalla majailevaa
+taiteilijaa, oli rouvia ja neitosia. Herrat näyttivät hienoilta
+frakeissaan. Olipa eräs vanha asemapäällikkö ripustanut ritarimerkinkin
+rintaansa. Nämä maalla elävät säätyläiset nauttivat siitä, että edes
+kerta vuodessa tarjoutui tilaisuus, jolloin sai pukeutua hienosti,
+seurustella ylhäiseen tapaan. Mitäpä he välittivät siitä, että juhlien
+isäntä oli löylyn lyömä. He naureskelivat hänelle tämän selän takana.
+Mutta edessäpäin he lausuivat monenlaisia kohteliaisuuksia. Tämä oli
+kuin kenraaliharjoitus jotakin vielä suurempaa juhlaa varten, jota ei
+koskaan tullut. Päästäpä pääkaupunkiin... saada sieltä virka, tutustua
+sen seurapiiriin. Oh, monet asemapäällikön rouvat kuvittelivat,
+kuinka he hymyilisivät rautatiehallituksen päätirehtöörin juhlassa
+tai kuvernöörin kutsuissa... niiaisivat oikein syvään, ranskalaiseen
+tapaan. Ja heidän miehensä, varsinkin nuoremmat kuvittelivat
+samoin... samanlaista valoisaa tulevaisuutta. Dammert kulki ryhmästä
+toiseen, kumarteli ja oli armollinen. Hän lausui ranskalaisia
+kohteliaisuuksia rouville. Oh, hän taas eli pääasiallisesti vanhoissa
+kadettimuistoissaan, tai ajatteli Pavlovskin kaartinrykmentin
+toimeenpanemia suuria juhlia, joissa oli keisarikin läsnä. Hän
+kuvitteli olevansa niissä ja hän nuortui, ihmeellisesti nuortui.
+Seisten tarjoiluhuoneessa hän jutteli Sidensnören kanssa juhlallisesti,
+hiukan alentuvasti. Hän ei nauranut, hän ymmärsi, ymmärsi... ihmisiä
+oli niin monenkaltaisia. Hän haasteli päivän sankarin kanssa aivankuin
+jonkun nuoren kaartin luutnantin (hän itse oli kenraali)... miten hän
+voisi toista palvella, auttaa noin hiukkasen viran nousussa. Toisen
+kirjurin palkka oli sentään niin kovin pieni. Mutta ensi kirjuri... hän
+jo pärjäili kutakuinkin.
+
+Ja Sidensnöre kuunteli ja vastaili, hänen poskilleen kohosi puna. Oh,
+hän näki jo itsensä ensimmäisenä kirjurina. Hän olisi eri poikaa!
+Silloin hän saattaisi kutsua jo toisia kirjureitakin juhlaansa. Mutta
+nyt... nyt se ei käynyt. Tuntui, kuin olisi siten tunnustanut itsensä
+tasavertaiseksi teidän kanssaan. Ja kuitenkin hän mielestään oli
+paljon etevämpi, paljon lahjakkaampi. Hänen lahjojaan vain ei otettu
+huomioon. Hän oli lukemattomia kertoja hakenut, mutta aina menivät
+toiset edelle, monesti nuoremmatkin. Mitä ne mahtoivat ajatella siellä
+rautatiehallituksessa? Ensi kerralla pitäisi kutsua itse päätirehtööri
+nimipäiville. Eiköhän sitten paremmin häntäkin muistettaisi.
+
+Olisi siis saattanut luulla, että nämä juhlat oli toimeenpantu
+virkaylennyksen toivossa, mutta ei asia sentään niin ollut. Joskus
+vain vilahti tällaisia ajatuksia Sidensnören päässä. Mutta seuraavassa
+tuokiossa hän jo liehui muualla, kehoitti vieraitaan käyttämään
+hyväkseen. Förse er nu, mitt kära herrskap! Ei — kyllä tämä komeus
+johtui etupäässä siitä, että hän, Oskar Sidensnöre, oli hieno mies,
+vanhojen traditsioonien innokas noudattaja. Hänen esi-isänsä olivat
+aikoinaan pitäneet suuria kestejä omistamallaan sukutilalla. Ne
+olivat olleet kuuluisat. Eräs heistä oli lopuksi juhlinut itsensä
+maantielle, ja niin olivat jälkeläiset kituneet pikku viroissa. Mutta
+Oskar Sidensnöressä kukki vielä tämä esi-isien ylhäinen tapa. Hän oli
+vain siksi varovainen, ettei tuhlannut kuin puolet vuosipalkkaansa
+tällaisiin kesteihin. Toisella puolella hän sitten elää kituutti,
+välistä melkein puutetta nähden. Mutta — Oskarin päivänä piti olla
+hienoa... samaan tyyliin kuin ennen vanhalla sukutilalla...
+
+Torvisoittokunta soitteli kappaleen toisensa jälkeen.
+Maalaisnuorukaiset, joita kansakoulunopettaja johti, istuivat
+totisina kuin kuvapatsaat, posket pullollaan ja silmät tapilla,
+puhaltaen Savolaisten laulua. Heistä tämä ilta oli todellinen juhla.
+He eivät ainakaan nähneet siinä mitään naurettavaa — paremmin kuin
+säälittävääkään. Olihan Siitesnööre tilannut heidät soittamaan, ja
+he siis tekivät velvollisuutensa täällä niinkuin muuallakin. Ja
+sitäpaitsi: he saivat maksun.
+
+Ai, ai... ne soittavat hirveän falskisti, tuskitteli Sidensnöre. Mutta
+ensi vuonna minä varmasti tilaan soittokunnan Helsingistä.
+
+Joku nauraa tirskahti hänen takanaan. Sidensnöre pyörähti ympäri ja
+kysyi:
+
+Vai pidätkö sinä, von Hahn, että tämä musiikki on comme il faut?
+
+Eipä niin... Olihan aina varaa parantaa.
+
+Hyvät naiset ja herrat, virallinen puoli ohjelmasta alkaa! huusi hän
+sitten taputtaen käsiään.
+
+Käytiin istumaan. Soittokunta puhalsi fanfaarin ja paikkakunnan
+apteekkari astui esiin pitämään tervetuliaispuhetta.
+
+Hän oli pieni, sukkelaliikkeinen mies, kasvot kalpeat ja päälaki kalju.
+Vetäen leukaa sisäänpäin hän seisoi puhujanpaikalla heilutellen päätään
+ja veitikka silmänurkassa, tarkastellen edessään istuvaa kuulijakuntaa.
+Jokainen odotti jotakin hauskaa.
+
+Hän totesi, että maaseudulla oli vaikea saada pystyyn tilaisuuksia,
+joissa tarjottiin muutakin kuin mitä ruumis vaati ja suu sieti.
+Elettiin hajallaan pitkien välimatkojen päässä, jotenka harvoin yhtehen
+yhyttiin, saattiin toinen toisihinsa. Senvuoksi tervehdittiinkin aina
+ilolla tällaista pientä juhlaa, jonka heille kaikille hyvin tunnettu
+herra Oskar Sidensnöre pani nimipäiviensä kunniaksi toimeen. Päivän
+sankari ei kuitenkaan ollut nimensä arvoinen (tässä kohden jokainen
+katsahti kummastuneena naapuriaan) — hänen nimekseen olisi paljon
+paremmin sopinut Oskar Tross — Touvi, sillä sen mukaisesti oli täällä
+kaikkea tarjolla, itsekunkin mielen ja maun jälkeen. Yläkerrassa
+(apteekkari vilkutti silmiään) oli miesten taivas, Walhalla, johon
+hän ei voinut naisia pyytää. Heitä varten oli suunavausta täällä
+alhaalla, viiniä, leivoksia, hedelmiä, voileipää — ja lopuksi täällä
+tanssittaisiin. Yläkerta oli pyhitetty toiselle jumalalle, nim.
+suurivatsaiselle, seppelpäiselle Bacchukselle, jota siis herrat kilvan
+palvelkoot. Mitä tuohon samaiseen yläkertaan tuli, niin siellä hoiti
+isännyyttä hän, apteekkari, koska hän jo virkansa puolesta oli selvillä
+siellä nautittavien aineiden laadusta ja kemiallisesta kokoonpanosta.
+Alakerrassa taas isännöi itse päivän sankari, koska hän oli
+periaatteellinen raittiusmies (kuulijakunnasta kuului naurua, ja joku
+taputti käsiään). Mutta sivistyneenä miehenä hän seurasi sitä vanhaa
+saksalaista sananpartta, että »leben und leben lassen», eli vapaasti
+käännettynä: »elää ja antaa Lassinkin elää». Jotenka siis me kohotamme
+hänelle kolmikertaisen eläköön-huudon. Eläköön Oskar Sidensnöre,
+eläköön!
+
+Sali jyrisi voimakkaista eläköön-huudoista. Kun ne olivat lakanneet,
+hymyili apteekkari veitikkamaisesti ja jatkoi: Toinen tämän puheen
+pääasioista jäi sanomatta. Tervetuloa, hyvä herrasväki!
+
+Hänet palkittiin voimakkailla kätten taputuksilla. Ohjelman suoritus
+jatkui. Esitettiin runonlausuntaa, kupletti, viulusoolo ja kertomus.
+Viimeksimainitun luki nimismiehen rouva — _Herra Seguinin vuohi._
+Sidensnören mielestä tämä oli yksi ihan loistonumeroita... Alfonse
+Daudet'n kuuluisa lastu etevän esittäjän tulkitsemana. Seurattiin tuon
+pikku eläimen kamppailua suden kanssa, sen epätoivoa, sen mietteitä,
+sen urhoollisia päätöksiä. Kaikki turhaan — aamulla susi söi sen.
+
+Hesse vaipui mietteisiinsä. Tuohan oli kuin heitä varten. Olikohan
+nimismiehen rouva valinnut sen tahallaan, vai oliko hän sattumalta
+tullut ottaneeksi juuri tuon kertomuksen? Aamulla susi söi sen.
+Aavistiko lausuja, että hän oli lukenut oman kuolemantuomionsa?
+Jos täällä viivyttäisiin hetkeäkään kauemmin, oli perikato varma:
+narrimaisuus hotkaisisi heidät kuin susi vuohen. Sillä eihän tämä
+ollut viisaan ihmisen oleskelupaikka. Isäntä löylyn lyömä... joskaan
+nyt ei vielä rutihullu, niin hassu joka tapauksessa. Näytellä täällä
+kohteliasta naamaa ja olla mukana suitsuttamassa hupsun hulluttelulle.
+Hm... juhlapuhe! Alkinoon pidot olivat sentään kokonaan toista! Siellä
+oli isäntä ylevä ja vakaa, palvelijat arvokkaita ja juhlallisia. Ei
+siellä tirskuttu niinkuin täällä, heti kun isäntä selkänsä käänsi.
+Ekheneos, joka missä juhlissa ensiksi suunsa avasi, oli eri mies kuin
+tuo klovnimainen apteekkari, ja Pontonoos, edeskäypä, hillitympi kuin
+tuo virnistelevä tarjoilija, jonka Sidensnöre oli hankkinut ties mistä.
+
+Hän nousi, Hahn, joka istui hänen vieressään, kysyi: Mihin menet? Et
+kai pois lähde?
+
+Lähden minä! En ilkeä viipyä tällaisessa narrin juhlassa!
+
+Hän riensi eteiseen. Siellä seisoi nuori mies vaatenaulakkojen luona,
+leveä nauha käsivarressa. »Oskarsdagen» seisoi siinä kauniisti
+tekstattuna. Hesse pysähtyi hämmästyneenä.
+
+Mankisen Kustu! huudahti hän. Sinäkinkö olet joutunut tähän hoijakkaan?
+
+Se oli todellakin Mankisen Kustu. Hesse oli kuullut hänen palvelevan
+ylimääräisenä veturimiehenä jossakin täälläpäin, mutta ei ollut
+kertaakaan tavannut. Hänen ilonsa oli vilpitön.
+
+Tottahan nyt Sidensnören nimipäivillä on oltava, lauloi Kustu
+hopeanheleällä äänellään. Jollei muuna niin tampuurimajurina. Aiotko
+mennä pois?
+
+Hesse: Pois minä lähden. Mitä minä täällä... narrin kemuissa.
+Ihmisethän ovat ihan hulluja.
+
+Kustu: Niinpä niin... mutta mitäs tämä elämä muuta on — narrin juhlaa.
+Siltä ainakin minusta tuntuu.
+
+Hänen suunsa ympärille muodostui katkera piirre. Hesse yritti vastata,
+mutta samalla ryntäsi asemapäällikkö Rindell eteiseen.
+
+Jassoo... sinä olet menossa, se on oikein! Lähdetään! Ei täällä viitsi
+viisas viipyä. Se Rundkin kehtaa... nousee pitämään puhetta aivan kuin
+jossakin yliopiston juhlasalissa. Alkinoon pidot! Kaikkiin paikkoihin
+niitä klassillisia aiheita vedetään.
+
+Hän huomasi tampuurimajurin: No sehän on Mankisen Kustu! Terve, terve!
+Vai ovat sinutkin saaneet narratuksi. Ja oikein käsivarsinauha...
+»Oskarsdagen»! Kyllä on maailma yksi hullujen huone.
+
+Ei se siltä tunnu, kun vain lyöttäytyy joukkoon, lauloi Kustu ja
+taputteli käsivarsinauhaansa.
+
+Niin — kun vain lyöttäytyy. Mutta minä en viitsi lyöttäytyä.
+
+Meitä on kolme veturimiestä... kaikki tampuurimajureina. Meidän
+vuoromme tulee sitten, kun herrat ensin ovat kyllänsä saaneet.
+
+Kuule, älä viitsi... lähde pois meidän kanssamme, houkutteli Rindell.
+
+Mutta mitä Sidensnöre sanoo? Ei kutsu toista kertaa.
+
+Rindell: Sen parempi. Jos nämä olisivat viisaan miehen juhlat, niin
+samantekevä. Mutta hullut hullujen kanssa hyppikööt!
+
+Kustu empi. Hän oli jo lapsuudessaan tottunut repäisevään elämään.
+Muistuttivathan nämä nimipäivät hänen kodissaan toimeenpantuja
+tanssiaisia. Niissä oli rymytty vielä enemmän, sillä osanottajat olivat
+kuuluneet eri säätyyn. Mutta ne olivat sittenkin olleet toisenlaiset
+juhlat kuin nämä narrin kekkerit. Niissä oli ihminen vielä säilyttänyt
+itsekunnioituksensa jossakin määrin.
+
+Samantekevä. Lähdetään.
+
+Hän tempaisi käsivarsinauhan irti ja ripusti sen naulaan oven pieleen.
+
+Oskarsdagen! nauroi hän niin että hampaat välkkyivät. Siinä on virka ja
+värkit!
+
+Ulkona paistoi täysikuu. Oli kireänlainen pakkanen. Asemakonttorista
+loisti tuli. Siellä asemapäällikkö harjoittelijan kanssa hoiteli
+virkaa, sillä aikaa kuin toinen kirjuri juhli. Lennätinkoneen nakutus
+kuului selvästi ulos, kun nämä kolme miestä astuivat konttorin ikkunain
+alatse asemalle.
+
+Rindell meni ottamaan selvää junan lähdöstä. Hän palasi hetken kuluttua
+tuohtuneena.
+
+On se nyt vähän liikaa, että pikatavarajuna saa pysähtyä täällä tuon
+hupsun takia! Se liikennetarkastaja on koko höperö!
+
+Hesse virkkoi: Meille se ainakin on hyvä. Pääsemme pikemmin kotiin.
+
+Rindell: Olkoon... mutta sotkea nyt koko rautatielaitos tällaiseen
+humpuukiin... se on vähän liikaa!
+
+Sillä on huumorintajua, huomautti Kustu.
+
+Rindell suuttui: Huumorintajua! Hulluuteen ei koskaan voi suhtautua
+humoristisesti. Se on säälittävää!
+
+Miehet lähtivät astumaan ratapihaa pitkin. Vaihdelyhdyt valaisivat
+vaisusti, sillä kirkas kuutamo helpotti niiden virkaa. Semafoori
+vilkutti punaista etempänä, aseman pohjoispäässä. Veturitallista loisti
+tuli, ja muutamasta piipusta kohosi paksu, musta savupatsas ilmaan.
+
+Mennäänpä talliin katsomaan minun veturiani! huudahti Kustu. Hän tunsi
+itsensä vapautuneeksi näiden kotikaupungin poikien seurassa, vaikka ne
+olivatkin herroja, ja hän vain vaatimaton lämmittäjä.
+
+Mennään! innostui Rindell, ja he lähtivät harppaamaan tallia kohti.
+
+Siinä oli kolme pilttuuta. Keskimmäisessä höyrysi Kustun veturi, uusi
+»trollhättani». Kuljettaja rasvaili lyhdyn valossa kytkintankoja. Hän
+nosti päätään kuullessaan askeleita. Keitä sieltä nyt... keskellä yötä?
+
+Ahaa...joko ne Silkkinarun praasnikat loppuivat? nauroi hän.
+
+Kustu selitti asian ja esitteli seuralaisensa. Kuljettaja näytti
+joutuvan hämilleen, kun toverilla oli niin hienoja tuttavia. Hän tunsi
+kyllä molemmat herrat, mutta ei ollut, koskaan joutunut tekemisiin
+heidän kanssaan.
+
+Saatkin sitten pitää huolta lämmityksestä, niin minä pääsen
+pistäytymään kotiin, sanoi hän. Kello neljältä on lähtö.
+
+Kuljettaja poistui, ja Kustu tovereineen kiipesi veturiin. Siellä paloi
+pieni lyhty pannun kyljessä, valaisten vesilasia, jossa vesipatsas
+hiljaa värisi. Kiiltävät kupari- ja messinkiputket kuumottivat somasti
+hämyn keskeltä. Seinällä tikitti kello, rauhallisesti, tasaisesti.
+Höyrypannun otsa hohti lämpöä, johon yhtyi lievä rasvan tuoksu. Hytissä
+oli kodikasta kuin pienessä huvimajassa. Rindell lausuikin julki
+ihastuksensa hyvän keksinnön johdosta.
+
+Täällä on toista kuin siellä humun ja melun keskellä, virkkoi
+hän, riisuen palttoonsa ja istahtaen kuljettajan penkille. Tässä
+ympäristössä hän näytti koomilliselta hännystakkeineen. Hesse huomautti
+siitä.
+
+Niin, innostui Rindell — me hullut pukeudumme vielä frakkiin semmoista
+tilaisuutta varten. Mutta olin ensi kertaa. En osannut aavistaa, että
+se sentään sellaista himphamppua olisi. Täällä tämä puku on paljon
+paremmin paikallaan.
+
+Hän silitteli suunnanmuuttajan kampea ja jatkoi: Se on sentään
+omituista tämä veturinkuljettajankin elämä. Tässä hän istuu ja
+ajaa, oli sitten yö taikka päivä. Perässä tulla ryskää juna täynnä
+matkustajia. Mutta harva heistä muistaa, että täällä tehdään työtä,
+valvotaan ja hoidetaan asioita. Niin suhtautuvat ihmiset elämän
+vakavuuteen.
+
+Hesse oli istahtanut lämmittäjän paikalle. Hänellä oli sieltä hyvä
+näköala hytin toiselle puolen. Pannun kupeessa riippuva lyhty valaisi
+kirkkaasti Rindellin kiiltävää paidanrinnusta, mutta kasvot jäivät
+hämärään. Hänen päänsä huojui siinä höyryviheltimen tankojen vaiheella,
+ja silloin tällöin hän sormeili niiden päissä olevia pyöreitä
+puupalloja. Kunhan ei vain hajamielisyydessään vihellyttäisi.
+
+Mutta ei Rindell vihellyttänyt. Hän tuntui nauttivan tästä hiljaisesta
+keskiyön hetkestä lämpimässä veturinhytissä. Kustu oli vetänyt oven
+kiinni ja nojasi sitä vasten käsivarret ristissä rinnoilla — mikäli
+hämärässä saattoi erottaa — miettivä ilme kasvoillaan. Kuu heitteli
+hopeitaan tallin edustalle, kääntöpöydälle ja veturin höyrykattilan
+päähän. Se hyväili savupiipun solakkaa niskaa, saaden sen näyttämään
+vielä solakammalta. Se oli kuin naisen kaula, josta alkoivat pyöreät,
+sopusuhtaiset olkapäät. Mutta höyrykupu varaventtiileineen peittyi
+jo pimentoon. Viimeksimainittujen kirkkaat varret kimaltelivat vain
+himmeästi hytin ikkunaan.
+
+Höyrykattila urahteli vähänvähä, ja jostakin venttiilistä pannun
+otsalle tipahteleva vesipisara synnytti soman, hiljaisen pisahduksen.
+Se oli kuin nukkuvan hengitystä, — ihmisen, jolla on vähän nuhaa, ja
+joka hengittäessään hiukan tusahuttaa nenäänsä. Hesse kuunteli sitä
+ihastuneena, ja hänen ajatuksensa lensivät lapsuuden aikaan.
+
+Hän valvoi vuoteellaan Pasasen pihanperäkamarissa, kuunnellen huoneen
+toiselta puolen kuuluvaa tasaista hengitystä. Siellä nukkuivat isä
+ja äiti, ja isä urahteli unissaan aivan kuin tuo höyrykattila.
+Pikku sisko hengitti nopeammin, ja sen nenä synnytti vähänväliä
+tuollaisen tusahduksen, hiljaisen ja lyhyen, mutta terävän ja
+selvästi erotettavan. Kuu paistoi solan puoleisesta ikkunasta sisään,
+valaisten joulukuusen alaosan, erityisesti puisen ristikkojalan,
+jolle oli varissut muutamia havunneulasia. Korkea sängynpää jätti
+hänet varjoon, mutta sängyn viereen lattialle oli muodostunut kirkas
+läikkä, joka värähteli kuin vesi läpinäkyvän jään alla. Siinä kuu kutoi
+lukinverkkoaan.
+
+Huoneessa vallitsi lämmin, ja ilma tuntui ummehtuneelta. Mutta
+tuossa lämmössä värähtelivät vielä iloiset lasten äänet. Aattoiltana
+oli valvottu myöhään — oli syöty lipeäkalaa ja riisipuuroa, ja
+äidillä oli ollut vielä torttukin jokaiselle. Hän oli saanut
+lahjaksi messinkituppisen puukon — sellaisen, jonka tuppea koristi
+kirkkaanpunainen, kiiltävä nahka. Se oli sisäpuolella ja välkkyi
+somasti tupen päällystään leikatusta nyhälaitaisesta aukosta, joka
+oli pitkulainen ja kapeni kärkeä kohti. Sinä iltana hän oli tuntenut
+taivaan riemun.
+
+Hän oli koettanut päänsä alustaa. Se oli siellä... siellä... se
+ihmeellinen lahja. Hänen oli täytynyt nousta ja ottaa se esille.
+
+Varovasti... hyvin varovasti hän oli vetänyt puukon tupesta ja
+katsellut sen kuun valossa välkkyvää terää. Oi, kuinka se kiilteli
+ja sädehti! Siihen tuntui keskittyneen koko joulun kirkkaus... se
+ihmeellinen, salaperäinen, joka teki tuosta juhlasta niin rakkaan
+köyhänkin majassa. Hän oli käännellyt puukkoa kädessään, ihaillut sitä
+aikansa, pistänyt tuppeen ja työntänyt takaisin tyynyn alle. Oli ollut
+hauska tietää, että se oli siellä... hänen lähettyvillään...
+
+Hän oli katsellut tuollaisia puukkoja Hooveen rautakaupan ikkunassa
+vähää ennen joulua... ihaillut niitä niin kauan, että jalkoja oli
+ruvennut palelemaan... Oi, kuinka ne olivat kauniita. Onnellinen,
+joka omistaisi sellaisen! Mutta niitä ei tietysti saaneet muut kuin
+rikkaitten pojat...
+
+Hän oli kertonut niistä kotona isälle ja äidille... jutellut noin vain
+sydämen kyllyydestä... Oh, ei hänen mieleensä ollut juolahtanutkaan,
+että hän voisi sellaisen omistaa. Kuinkapa hän, joka oli niin köyhä...
+
+Mutta — sitten, jouluaattona, kun »pukki» heitteli sisään lahjojaan,
+oli ovesta tulla tuiskahtanut ruskea paperikäärö, jossa oli ollut hänen
+nimensä. Hän oli avannut sen vapisevin käsin... silmät jännityksestä
+renkaina, hätäisesti hengittäen — aivan kuin olisi pitänyt hypätä
+jääkylmään veteen. Kiiltopintainen paperi oli kahissut hänen kehiessään
+sitä auki. Se oli ollut kuin enkelin siipien havinaa. Vielä yksi
+kierros — ja näkyviin oli sukeltanut keltainen puukonpää. Oi, taivas!
+Messinkituppinen puukko!
+
+Hän oli painanut sitä sydäntänsä vasten, itkien ja nauraen yhtä
+aikaa. Oi, kuinka se oli lyönyt, takonut kuin pajamoukari! Hän oli
+luullut sen halkeavan... pakahtuvan siihen paikkaan — ilosta, sanoin
+kuvaamattomasta ilosta. Sitten pitkän pitkä, syvä huokaisu, joka oli
+tuntunut ulottuvan maan äärestä toiseen, ja — hops — isän ja äidin
+kaulaan!
+
+No älähän nyt. .. älähän nyt... pidä se nyt omanasi! Herra nähköön,
+poikahan on ihan suunniltaan! Ja isän ja äidin silmät olivat kostuneet.
+
+Oi, sitä siunattua jouluiltaa... sitä lapsen puhdasta, välitöntä
+riemua, joka sai taivaan enkelitkin kyynelehtimään!
+
+
+Kustu oli avannut tulipesän luukut ja heitteli puita sisään.
+Tulenlieskat tanssivat ja hulmusivat. Ne ojentelivat pitkiä kieliään
+kuin nielaistakseen halot jo lämmittäjän käsistä. Höyry ujelsi ja
+piipitti kattilassa, ja yht'äkkiä rupesi varaventtiili sähisemään.
+
+Ohoh... tulipa nyt vähän liikaa! virkkoi Kustu. — Se on huonon
+lämmittäjän merkki, jos päästättää yli.
+
+Hesse virkahti: Eipä se taida haitata, jos joskus vähän läikähtääkin
+yli laidan. Hän oli vieläkin äskeisen muistelmansa lumoissa.
+
+Kustu katsahti häneen ja naurahti. Mutta yhtäkkiä hän pyörähti ympäri
+ja huudahti: Tässä vieraat istuu eikä talo tarjoo mitään! Saaketti!
+Minä panen kahvin kiehumaan.
+
+Hän asetti kahvipannun höyrykattilan otsalle, ja sen valmistumista
+odotellessa he keskustelivat puoliääneen... juttelivat kotikaupungista,
+sen erikoisesta elämästä, tavoista ja ihmisistä. Vieläköhän
+Nuusku-Frekke eli? Frans Fredrik Ferdinand Sarkkinen — se oli viimeksi
+vääntänyt painokonetta »Väinämöisen» toimituksessa, ja se veisasi
+veivatessaan, niin että kadulle kuului: Tuomiopäiv' on kauhistava...
+Terveellistä se olikin niille... Nyyrikille ja muille toimittajille.
+Sillä ne ryyppäsivät siihen aikaan vahvanlaisesti.
+
+Ei ryyppää Nyyrikki enää, kertoi Kustu. Uskoon on tullut...
+laestadiolaiseksi.
+
+Vai sillä lailla. No niin — hyvä se oli... sen saattoi arvatakin
+sellaisen menon jälkeen. Siinä se oli lahjakas mies. Jos se olisi
+käyttänyt ne oikein, niin professorina istuisi — ihan varmaan.
+
+Siinä innostuttiin, siinä lämmettiin... kotiseutua muisteltaessa. Tuo
+kesäyövalon kaupunki kaukana Pohjanlahden rannalla häämöitti heidän
+mielessään kuin jokin Venetsia laguuneineen ja Marcus-toreineen. Eihän
+siellä tosin ollut laguuneja — Plaanan-oja vain — ja Marcus-torin
+asemesta tavallinen kauppatori mukulakivityksineen. Mutta sillat — ne
+olivat neitseelliset.
+
+Rindell ihan haltioitui. Hän kuvasi kesäöisen kävelyn noilla silloilla,
+kun koski pauhasi ja punainen siltavahdin tupa nukkui riippakoivujen
+varjossa. Satama välkkyi kuin peilin pinta. Laskevan auringon hohde
+purppuroi sen. Tullikamari uinaili arkkujensa varassa, ja sen sivua
+pitkin lipui valkoinen vene valkopukuisine tyttöineen. Yösoutelijoita.
+— Vene liukui kuin joutsen tyyntä vedenkalvoa pitkin, ja kesäyössä
+helähti tyttöjen laulu kuin ylimaallinen hymni, kantautuen sillalla
+seisojan korviin. Ah, tuota kultaista, romanttista aikaa lapsellisine
+haaveiluineen! Tällaisena yön hiljaisena hetkenä siihen uskoi taas...
+sitä kaipasi.
+
+Verraton hetki! He eivät olisi vaihtaneet sitä minkäänlaiseen
+juhlailtamaan, he kolme Laidan poikaa, jotka nyt olivat unohtaneet
+arvoerotukset ja säätyrajat. Se oli kotikaupunki, joka sen ihmeen oli
+saanut aikaan.
+
+Oliko todellakin? Niinpä niin... miksi ei. Miksi piti täällä
+rautatiellä vallitakin niin jyrkkä juopa virka- ja palvelijakunnan
+välillä? Miksei asemapäällikkö saattanut suhtautua toverillisesti
+lämmittäjään, joka oli kasvanut samassa kaupungissa hänen kanssaan?
+Niin — miksi ei?
+
+Totta kai. Jokainen heistä tajusi tänä hetkenä voimakkaan
+yhteenkuuluvaisuustunteen, vaikk'eivät he siitä mitään toisilleen
+puhuneet. Kustu tarjosi kahvia. Kuppeja ei tosin ollut kuin yksi,
+sillä kuljettaja oli lukinnut oman kaappiinsa. Mutta ei hätää. Kustu
+huuhteli kupin tenderin kraanassa ja kuivasi pyyheliinaan. Hesse, teepäs
+hyvin! Juopas sinäkin, vanha veikko! Mitä sillä vähä, vaikka minä
+olenkin tällainen yksinkertainen lämmittäjä ja vielä ylimääräinen, ja
+te suuria herroja. Mutta minä olen nyt kuitenkin isäntä talossa ja minä
+pistouvaan kahvit! Ottakaa!
+
+Ja he ottivat... jopa nyt ettei. He joivat hengessään veljen maljat,
+Rindell ja Kustu. Ääneen sitä ei esitetty eikä sillä ollut vähäkään.
+Mutta vaikka Kustu edelleenkin puhutteli Rindelliä arvonimellä, hän
+tunsi päässeensä tätä lähemmäksi kuin koskaan ennen.
+
+Rindell kehui kahvia. Tällaista ei nyt saanut parhaimmassakaan
+rautatien ravintolassa — ei Itä-suossakaan. Ja se oli sentään kuuluisa
+kautta maan. Niin... se rouva Jusslén. Vieläkö sillä oli se apina... se
+marakatti?
+
+Olihan se, Romeo... hyvä toki... olipa vainkin. Se oli viisas elukka.
+
+Niinpä niin... eläin oli rehellisempi kuin ihminen.
+
+Siinä sanoi Rindell oikein. Se ei sietänyt Hahnia hivenen vertaa.
+
+Niin se Hahn... se olisi saanut korjata jälkensä. Hävytöntä menetellä
+siten köyhää tyttöä kohtaan. Jos minä olisin hänen päällikkönsä, niin
+pappilaan veisin... korvista kiikuttaisin... mokomankin aatelismiehen!
+
+Kyllä oli Dammert puhunut pojan kanssa. Pitkän tovin oli tämä viipynyt
+asemapäällikön virkahuoneessa ja punainen kuin kukko oli ollut
+tullessaan.
+
+No se oli hyvä... kaipa se siitä selviytyi. — Mutta sinä, Kustu, et ole
+vielä naimisissa?
+
+En... eikä ole morsiantakaan. Mutta eipä ole Hesselläkään.
+
+Oli... oli sillä pojalla morsian — ainakin kierroksessa. Mitä ne
+hokivat... muurari Kontsaan tyttö? Oliko siinä perää?
+
+No, eipä hänestä vielä tiennyt. Ihmiset hölysivät niin paljon turhaa.
+Mutta — eiköhän ollut jo aika lähteä?
+
+Kello oli kaksi. Kaksi kokonaista tuntia he olivat istuneet täällä.
+Olipa se ollut mukavaa. Suuret kiitokset vain ja hyvää vointia.
+
+Rindell hyvästeli: Kun satut Lietteeseen päin, niin käy katsomassa.
+
+Samoin, samoin, kun tulet Itäsuohon, säesti Hesse.
+
+Kustu saatteli vieraitaan tallin edustalle. Siinä, kääntöpöydällä, hän
+vielä kätteli, kiitellen hauskasta yhdessäolosta.
+
+Huh! Olipa pakkanen, oikein paukkuva pakkanen. Ihan puistatti, kun tuli
+lämpimästä. Siellä, veturihytissä, oli istunutkin kuin höyrykaapissa.
+Kodikasta siellä oli ollut ja mukavaa — oli!
+
+
+Aamuviideltä pysähtyi pikatavarajuna Hirvihaaraan ja otti mukaansa
+Itäsuohon päin menijät. Seilonen oli täysi kuin kapteeni. Toverien piti
+häntä taluttaa.
+
+Hän lallatteli: Se Sidensvans loihti meidät si-sioiksi kuin — hik —
+Kirke — hik — Odysseuksen miehet. Kaalsonni... ter-terveh! Eikö lähdetä
+Mätäkorpeen skruuville? Minä luulen, että sieltä — hik — ovat puutkin
+lo-lopahtaneet.
+
+Kolmen miehen hinattiin hänet konduktöörivaunuun ja niin mennä
+jyryytettiin aamuyössä Itäsuota kohti.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Kahdet häät samalla viikolla — Hahnin ja Hesse Karlssonin. Kaunis Katri
+oli päässyt rouvaksi — oikein aatelisrouvaksi. Karin von Hahn — hm — ja
+perillinenkin oli jo valmis.
+
+Hesse ei ollut yhtä pitkällä. Hänellä oli vasta vaimo, Melinda —
+Melinda Kontsas. Muurari oli murahtanut suostumuksensa... eihän siitä
+muuhunkaan... tytöstä, vaikka oli kouluja käynyt ja soitteli pianoa.
+Mutta — saipahan hyvän miehen ja se oli sentään — tiemmä — hyvä asia.
+
+He asuivat naapurissa, ja heillä oli keittiö ja kamari. Ennättipähän
+suurentaa huoneustoa, kun väkeä karttui. Ne huolet olivat vielä
+tulevaisuudessa.
+
+Somaa tuollainen yhteiselämä, kun oli jalka oman pöydän alla. Melinda
+hääri hellan ääressä uudenuutukainen keittiöesiliina vyöllä, posket
+punaisina ja silmissä kuumeinen kiilto. Hän oli hermostunut. Hesse
+oli osoittautunut hyvin vaativaiseksi, melkein pikkumaisen tarkaksi.
+Kaiken piti olla kohdallaan, täsmälleen... ihan prikulleen. Ja sitä oli
+toisinaan ihan mahdoton täyttää.
+
+Hän moitiskeli ruokia, oli kärsimätön, ei suvainnut vastaväitteitä.
+Melindan olisi pitänyt kysyä neuvoa rouva Jusslénilta. Hän oli tottunut
+ruoanlaittoon.
+
+Melinda kiivastui: Mikset nainut häntä?
+
+Kas, kas... tämä alkoi hiukan epäsointuisesti! Kyynelet esillä jo ensi
+päivinä. En minä niin pahaa tarkoittanut... älä nyt turhia! Se kun
+minä vain muuten... Niin — muuten... mutta se juuri... tuo alituinen
+muistutteleminen hermostutti nuorta rouvaa.
+
+Hesse sai hyvän syyn tutkia itseään. Pitkillä virkamatkoilla siihen
+oli aikaa. Missä oli vika? Oliko hän tehnyt huonon naimiskaupan? Eikö
+mitä... Melinda oli yhtä hyvä kuin joku toinenkin... parempikin. Häntä
+nyt ei voinut verratakaan esim. rouva Hahniin. Mutta — mistä sitten
+johtui tämä alituinen epäsopu? »Epäsopu» — oliko se oikea sana? Stop!
+Eipä menty liika pitkälle. Sakta i backarna! Niin... tämä pieni, pieni
+— dissonanssi. Eikö hän rakastanut? Hei... kaikkea mies ajattelikin!
+Tottahan nyt toki. Vasta kaksi kuukautta ollut naimisissa ja tuollaisia
+mietti. Ja niin rakastunut kuin hän oli ollut kihloissa ollessaan.
+
+Ei — siinä ei ollut vikaa. Se johto ainakin oli kunnossa. Mutta —
+missä sitten oli vika? Erilaiset luonteet? Niin — kieltämättä heillä
+oli kovin erilaiset luonteet. Melinda oli suljettu, umpimielinen...
+saattoi olla puhumatta kokonaisen päivän. Siihen ei kärsinyt heittää
+ajattelematonta sanaa. Se synnytti heti paikalla kiistan.
+
+Hän päätti malttaa mielensä, opetella hillitsemään itseään. Mies se oli
+hänkin — näykäisi kuin särjensintti, kun vain vähänkin oli syötistä
+hajua. Eipä tehdä enää niin. Odotetaan isompaa annosta. Sitten — jos
+niin tarvitaan — sitten. Mutta eipä oteta aloitetta — odotetaan ja
+katsotaan. Ja sillä aikaa maltetaan mieli.
+
+Ja Hesse palasi virkamatkalta säteilevän hyvällä tuulella. Hän suuteli
+vaimoaan, nimitteli tätä kaiken maailman lempinimillä. Eikä niitä
+suinkaan ollut vähän. Hänellä oli vilkas mielikuvitus, hän keksi itse,
+jos ei muuten käsille tarjoutunut.
+
+Ja tekaisipa hän runo värssynkin, kun sille päälle sattui. Hän laski
+veturien puulappuja (hän työskenteli toisinaan kotonaankin). Olikin
+polttoaineraporttien lähetysaika käsissä. Melindan piti välttämättä
+päästä hänen polvelleen istumaan. No kävihän se — mikäs ettei...
+taisivat vain laskut mennä hiukan sekaisin. Puulappujen lukuun tulivat
+helposti suudelmatkin. Eikä mitä ollut vähän. Väärää tilastoa...
+statistiikkaa. Oh, miten proosallinen sana keskellä suloista
+kuhertelua! Hesse rupesi kiikuttelemaan rouvaansa polvellaan ja
+hyräilemään.
+
+Hehhee! Näin avioliiton alkuaikoina sitä oltiin vähän lapsekkaita
+kumpikin — mies ja vaimo. Vaikka mies siinä joutui hassumpaan valoon —
+mistä lie johtunutkin. Hesse ei joutanut sitä nyt miettimään.
+
+Se rupesi menettelemään — koko lailla. Erimielisyydet vähenivät,
+loppuivat melkein kokonaan. Melinda saattoi toisinaan olla vallattoman
+iloinen. Hän ihan säteili. Hesse ihmetteli, kuinka ilo muutti
+ihmisen... pani hänet aivan kuin sisästäpäin loistamaan. Tuntui, kuin
+olisi jossakin... sydämen suljetuissa kammioissa, jotka kauan olivat
+olleet pimeinä, yhtäkkiä sytytetty kaikki lamput palamaan, ja valo
+virtasi ulos, loistaen silmistä, väreillen äänen eri soinnuissa,
+syvästi, riemukkaasti. Jokainen liike, jokainen kasvojen ilme tulkitsi
+tuota iloa, ja Melinda kulki tuon sisäisen hohteen valaisemana,
+säteillen ympärilleen hellyyttä ja hyvää tuulta. Hesse muisti Partasen
+kummitädin. Noin hänenkin sisässään yhtäkkiä syttyi, ankara ilme
+hävisi, otsarypyt silenivät, ja koko ihminen oli silmänräpäyksessä
+muuttunut aivan toiseksi, ystävälliseksi, lempeäksi, sydämelliseksi.
+Melinda istahti pianon ääreen ja soitti. Hän purki ilonsa säveleihin.
+Hesse luki lehteä keinutuolissa. Mutta tuo lennokas soitto tempaisi
+hänen ajatuksensa sanomalehdestä. Hänen täytyi heittää se pois. Hän
+ojenteli käsiään kuin ihminen, joka yön nukuttuaan aamulla herää
+virkeänä, tyytyväisenä. Ja hän huudahti: Jaa-ah! Kylläpä sinä nyt! Ka
+se... tämähän menee kuin silkki!
+
+He kävivät kylää, tekivät vieraskäyntejä... asemapäälliköllä, Harmilla
+ja Krankilla. Ensiksimainitussa paikassa oltiin hiukan jäykkiä — rouva
+varsinkin. Hän ei oikein hyväksynyt, että muurarin tyttärestä oli tehty
+rautatienvirkamiehen rouva. Miksei Karlsson ollut nainut heiltä? Olihan
+heilläkin tyttäriä.
+
+Sitä ei tietysti ilmaistu ääneen, mutta Hesse vaistosi sen. Hänen
+vaistonsa olivat muuten ihmeen herkät. Miksei — olihan vanhempi neiti
+Dammert hauskannäköinen, mutta kauhean ruotsinkiihkoinen. Hän ei sitten
+puhunut suomea suurin surminkaan. Nuorempi ei ollut yhtä kiihkeä...
+hauskannäköinen hänkin, mutta ontuva. Oli lapsena loukannut itsensä.
+
+Hesse oli joskus vienyt hänelle kirjoja, ja neiti Rosalie oli
+osoittanut mielenkiintoa häntä kohtaan. Kertokaa nyt jotakin, herra
+Karlsson, teitä on hauska kuunnella. Se veitikka osasi imarrella.
+Hesse oli kertonut kouluajoistaan, kuvaillut entiset mielitiettynsä,
+puolittain koomillisessa valossa. Moona ja Moonan sisar — oh, Herra!
+Hän oli tehnyt paljon syntiä kahdeksatta käskyä vastaan, vaikk'ei
+ohutkaan valehdellut. Mutta kuitenkin, kaikitenkin — hän ei ollut
+kääntänyt parhain päinkään.
+
+Pappa on joskus kertonut siitä kirjurista. Sääli miestä.
+
+Säälikö? Ei nyt sinnepäinkään! Joka kerran tyytyi asemaansa ja oloonsa
+— häntä ei kannattanut sääliä. Säälikö neiti porsasta?
+
+Oh, herra Karlsson oli kovin suorasukainen.
+
+Sellaista se oli ollut. Ehkäpä rouva Dammert olisi antanut hänelle
+tämän nuoremman tyttären, tämän ramman — siten olisi saanut hänet hyvin
+sijoitetuksi. Mutta hänpä ei ollut huolinut. Hänen Melindallaan oli
+kaksi tervettä jalkaa — ja vielä oikein kaunista jalkaa.
+
+Kai avioliitossa sai iloita myös vaimon kauniista muodoista — siitä,
+että tämä oli terve ja harmonisesti kehittynyt. Hesse ihaili vaimonsa
+solakoita olkapäitä, kun tämä kumartuneena pesumaljan ääreen, paksu
+palmikko heitettynä pään yli, huuhteli niskaansa. Hänen mieleensä
+muistui Mankisen Kustun veturissa vietetty yö, jolloin hän oli
+katsellut veturin savupiipun joustavan näköistä kaulaa, kuinka se
+sulavasti lepäsi höyrykattilan harteilla. Silloin jo oli hänen
+mielessään väikehtinyt _tämä_ kaula, tämä klassillisen puhdaspiirteinen
+naisen kaula, ja pyöreät, sulavat olkapäät. Eihän ihminen ollut
+yksinomaan henkeä — vaikka hengen pitikin hallita ruumista. Tuollainen
+luonnollinen toisistaan iloitseminen... toistensa ruumiista ja sen
+ihanista muodoista ei voinut olla pahasta.
+
+Hahnilla ei oltu yhtä jäykkiä. Ensi kirjuri oli naimisiinmenonsa
+jälkeen koko lailla talttunut. Hän ei enää yhtä usein puhunut sukunsa
+saksalaisesta alkuperästä eikä piirustellut vaakunakilpeään. Hän
+pelkäsi vaimoaan ja tämän terävää kieltä. Kaunis Katri oli ottanut
+ohjakset käsiinsä. Hän oli päässyt selville miehensä henkisen rakenteen
+heikoista puolista. Tämä kammoi kaikenlaisia yhteentörmäyksiä.
+Poikamiehenä hän oli tulistunut kieliasiasta ja yleensä siitä, ettei
+hänen annettu olla rauhassa. Mutta sellaisten yhteentörmäysten jälkeen
+hän oli puittinut ovesta ulos tyynnyttelemään itseään Kauniin Katrin
+luo ravintolahuoneeseen. Se oli heikkouden merkki, jota hän ei silloin
+käsittänyt. Hän ei aavistanut, että tuo sama nainen, joka viehkeästi
+hymyillen ojensi hänelle kahvikupin, kerran tulisi karkoittamaan hänet
+pihalle juuri samanlaisten yhteentörmäysten vuoksi. Nyt hän huomasi
+aina joutuvansa alakynteen ja rupesi hillitsemään itseään.
+
+Mutta joskus leimahti rohkeus tämän tohvelisankaria povessa ja hän
+lähti Krankille. Siellä upotettiin huolet helmeilevään konjakkiin —
+toisin sanoen Hahnin huolet. Brynolf Krankilla ei niitä näyttänyt
+olevankaan. Hänen vaimonsa salli tuollaisen ryyppyillan, joka toisinaan
+venähti aamuun asti. Aamulla kun Hahn jo oli lievässä laskuhumalassa,
+hän soittaa kilahutti kotiinsa, tiedustellen, kuinka siellä jaksettiin.
+Mutta hänen päänsä asennosta saattoi jo päättää, että hän oli
+valmistautunut kaikkeen... ottamaan vastaan vaikkapa lyöntejäkin.
+Jaha... onko se Karin? Minä täältä vain ilmoitan, että tulen kohta
+kotiin. Kuinka sinä sanoit? (Hahnin kasvot venähtivät huomattavasti
+ja huuli painui lerpalleen.) Ettäkö en saa enää tulla? No... hyvästi
+sitten. Ja hän soitti kiltisti kiinni.
+
+Mutta sen jälkeen hän saattoi ryhdistäytyä ja muistaa sukuperänsä.
+Häntä, Gallus Venceslaw Horatius von Hahnia, jonka esi-isä oli
+voittanut ratsutaistelun ja pelastanut keisarin hengen (Siitä ei Hahn
+selvillään koskaan puhunut mitään.) — häntä komensi entinen puffa...
+ilmanaikuinen piika. Se oli jo enemmän kuin mies saattoi kestää. Vai
+mitä sinä, Krank, arvelet?
+
+Noo... näissä nykyaikaisissa ratsutaisteluissa voittaa tavallisesti
+nainen.
+
+Jaa-ah! Tarkoittiko Krank jotakin?
+
+En mitään... en mitään. Se kun minä vain sanoin.
+
+Hetken päästä saattoi kuitenkin Katri-rouva ilmestyä Krankille ja
+komentaa miehen matkaansa.
+
+Mutta ei Hahn sitä kauan surkeillut. Hän toimitti virkansa, oli iloinen
+ja laski leikkiä epäonnistuneella avioliitollaan. Elämän puristus oli
+jollakin tavoin jalostanut häntä... saanut näkemään asiat huumorin
+valossa. Sellaiseenkin seikkaan kuin että hänen poikansa puhui suomea
+— ajatelkaapas, selvää suomea! — hän suhtautui huumorilla. Ja hänen
+nimensä oli Gottfrid Sigismund Horatius von Hahn.
+
+Joskus hän letkautteli asemapäällikköä siitä, että tämä oli oikeastaan
+keittänyt kokoon koko sopan, vaikka hän, Hahn, oli tehnytkin tulen
+padan alle. Liekö asemapäällikköjen ohjesäännöissä, että heidän piti
+naittaa alaisensa?
+
+Hyvää se sinulle tekee — älä puhu mitään. Ei sinusta olisi muutoin
+miestä tullutkaan.
+
+Mutta — nyt tarjoutui Krank piirustamaan hänelle uuden vaakunakilven.
+Mitä veli arveli esim. tällaisesta?
+
+Ja Krank — sen vietävä — ojensi Hahnille paperilipun, johon oli kuvattu
+kukko, ja kyökkipiika lyömässä siltä kaulaa poikki. Ja alle hän oli
+tekstannut: _Gallus gallans de culina_ — kukko haaveillen keittiöstä.
+
+Mutta ei Hahn siitäkään suuttunut. Hän kohautti vain olkapäitään ja
+virkahti väsyneesti: Jaa... se olisikin melko totuudenmukaista.
+
+Hesse kävi heillä usein rouvineen, ja Hahnit tekivät vastavierailuja.
+He pelasivat shakkia tai juttelivat milloin mistäkin —
+kirjallisuudestakin. Nyt ei Hahn enää suhtautunut suomalaiseen
+kirjallisuuteen yhtä yliolkaisesti kuin aikaisemmin — pyysipä toisinaan
+lainaankin jonkun teoksen. Kai tässä pitää ruveta perehtymään
+suomenkieleen, jotta osaa puhua poikansa kanssa. Olisi noloa, jos
+pitäisi tulkkia käyttää. Mutta — sitä ei sanottu katkerasti, siinä oli
+enemmän kuin puolet huumoria.
+
+Hesse lainasi kirjojaan, vaikk'ei tehnyt sitä suinkaan mielellään.
+Hän oli pannut merkille, että sangen harvat sivistyneistäkin osasivat
+kunnollisesti kirjoja käsitellä. Itse hän ei lainannut koskaan, hän
+piti sen sivistymättömänä. Mutta — kun tässä oli vähän tavallisuudesta
+poikkeavampi tapaus — pataruotsinmielisen sivistäminen, hän teki
+poikkeuksen.
+
+Mutta hän varasi säännöllisesti: Älä anna Horatiuksen käsiin, hän repii
+ne.
+
+Kaikkein hauskinta oli Krankilla. Siellä tunsi itsensä vapaaksi.
+Siellä ei riidelty kielestä. Samantekevää, mitä puhuttiin, kunhan
+vain puhuttiin. Eikähän Brynolf Krank mikään fanaatikko ollutkaan.
+Hän otti esille klarinettinsa ja luruutteli pitkät pätkät. Ja silloin
+hänen silmänsä nauroivat kuin koulupojalla. Tai hän innostui kertomaan
+vaakunatieteestään, ja sitä oli hauska kuulla. Hänellä oli suuri
+kirjasto, yhtä suuri kuin Hesselläkin, ja usein he istuivat pitkät
+hetket jonkun loistoteoksen ääressä. Rouvat tekivät käsitöitään
+ja puhuivat omista asioistaan — enimmäkseen keittiöstä ja ruokien
+laitosta. Mutta mitäpä siitä — se oli heidän alaansa. Välistä rouva
+Krank huomautti: Saisitte te nyt vähän pitää seuraa meillekin. —
+Jahah... vain niin — ja yks' kaks' hyppäsi Krank pystyyn, siirtyi
+naisten luo ja rupesi vakavalla naamalla kertomaan jotakin mahdotonta
+historiaa... kuinka eräs kulkumies oli joutunut junan alle —
+konduktööri oli viskannut hänet ulos, kun ei hän heti ollut löytänyt
+matkalippua. Kädet poikki, jalat poikki, koko ruumis kappaleiksi.
+Mutta nämä palaset olivat vilistäneet junan perässä, kädet, jalat,
+keskiruumiin kappaleet, pää, suuri pörröinen pää, etunenässä, näyttäen
+kieltä, jonka muka olisi pitänyt kelvata piletiksi. Konduktööri oli
+pyörtynyt ja toinnuttuaan tullut raivohulluksi. Hän, Krank, oli nähnyt,
+kun sitä vietiin.
+
+He olivat kuunnelleet jännittyneinä, vuoroin uskoen, vuoroin epäillen
+— kunnes pilettijutun kohdalla heille yht'äkkiä oli selvinnyt, että
+kysymyksessä olikin vain pila. Rouva Krank virkkoi: Ne ovat niitä
+Brynolfin juttuja.
+
+Johan minä ajattelinkin, huokasi Melinda, että kuinka se pää saattoi
+juosta.
+
+Hessen mielessä oli hetkeksi vilahtanut ajatuksia yliluonnollisista,
+salaperäisistä voimista. Kun viattomalta ihmiseltä riistetään henki,
+keskittyy yksi ainoa ajatus kuoleman hetkellä hänen aivoihinsa,
+niin että hän voi liikuttaa suutaan, räpyttää silmiään välittömästi
+heti kuoleman jälkeen. Hän oli koulupoikana lukenut jotakin
+sellaista, ja Krankin juttu oli hetkeksi temmannut hänet tuollaiseen
+epätodellisuuksien maailmaan. Mutta että ruumiinosat juoksivat — oh,
+roskaa! Ja hän nauroi yhtä vapautuneesti kuin toisetkin.
+
+Krank sanoi: Siinä se nyt nähdään, ettei meidän juttumme kelpaa.
+Tulehan tänne, Hesse... näytän sinulle muuatta harvinaista teosta.
+
+Sellaista se oli. Heillä oli hauskaa, ja illat kuluivat mainiosti.
+Toisinaan rouva Krank laittoi totivedet ja toi herroille. Pieni
+lämmike kylmää vastaan ei tee pahaa, tuumi hän. Ja he maistelivat
+ja tarinoivat. Hesse innostui kertomaan koulumuistojaan. Hän matki
+entiset opettajansa kaikki tyyni. Ei siinä löytänyt armoa edes rehtori
+Ringbomkaan. Kuulijat nauroivat katketakseen, ja Krank huudahti:
+Teatteriin sinun olisi pitänyt mennä!
+
+Mutta sitä ei Melinda-rouva hyväksynyt. Vai teatteriin! Ja millä
+ihmeellä tuollainen komeljantti sitten olisi perheensä elättänyt? Oh,
+ehkäpä se kunnia ei silloin olisi kohdannutkaan neiti Melinda Kontsasta
+— se elätettäväksi joutuminen nimittäin, vaan poika olisi nainut jonkun
+rikkaan ja ylhäisen, tultuaan ensin kuuluisaksi.
+
+Uskottiin, uskottiin — mutta haluttaisiinpa nähdä se kunniallinen
+nainen, joka istuisi taiteilijan kelkkaan. Ohoh! Jopa nyt kuultiin!
+Vai kunniallinen nainen! Niitä oli taiteilijamaailmassa paljon enemmän
+kuin Melinda saattoi aavistaakaan. Ja mikä se taiteilija sitten
+oli niin merkillinen otus, ettei hän kelvannut kunniallisen naisen
+mieheksi? Maailma sai kiittää menestyksestään juuri taiteilijoita...
+kirjailijoita, maalareita, kuvanveistäjiä, säveltäjiä. Ja mikä se etevä
+insinööri tai arkkitehti oli muu kuin taiteilija omalla alallaan.
+Mistä ihmeestä Melinda oli suuttunut Michel Angelolle, Dantelle,
+Cervantekselle, Aleksis Kivelle? Haluttaisiinpa tietää, eikö hän sangen
+mielellään olisi ollut esim. rouva Cervantes.
+
+No — ei hän nyt niitä tarkoittanut, vaan tusinataiteilijoita.
+
+Hyyy... vai tusinataiteilijoita! Tarkoittiko Melinda, että hänen
+miehestään olisi teatterialalla tullut tusinataiteilija?
+
+Aina sinä isket kiinni kuin varpushaukka! En minä nyt sitäkään.
+
+Hyvä oli. Hänen, Hessen, luokkatovereista oli kaksi etevää taiteilijaa,
+Sohlstråhle ja Kivioja. Toinen oli kuuluisa runoilija ja toinen yhtä
+kuuluisa säveltäjä.
+
+Hesse on kiivas toveriensa puolesta. Minäkään en merkitse mitään, kun
+vain tulee kysymys hänen luokkatovereistaan.
+
+Siinä oli Melinda tavallaan oikeassa. Sydämessä oli yksi nurkkaus,
+joka oli pyhitetty tovereille ja toveruudelle. Se oli yhtä pyhä kuin
+sekin... (nurkka, pisti Melinda-rouva väliin)... sekin _huoneusto_,
+jossa talon rouva hallitsi ja määräsi. Toverit sellaiset kuin hänellä
+oli ollut, kannatti pitää rakkaassa muistossa. Ne olivat hänen
+ylpeytensä, ja hän oli onnellinen, että oli saanut painaa samaa
+koulunpenkkiä heidän kanssaan. Oliko Krank lukenut Sohlstråhlen
+viimeistä runokokoelmaa? Siinä oli kirja! Muotopuhdas, aiheet
+klassillisia. Sohlstråhle oli osoittanut, että suomenkieli taipui
+hienoimpaankin taiderunouteen. Ei siltä puuttunut ilmaisukeinoja.
+
+Ei ollut Krank lukenut... oli kuullut vain. Mutta — pitipä hankkia
+kirja, koska oli niin mainio.
+
+Hän ei pyytänyt lainaksi.
+
+Hesse mainitsi äsken sydämensä huoneustosta. Kuinka monta kamaria
+sinulla onkaan siinä sydämessäsi?
+
+Kas, kas, sitä Melindaa! Siihen se aina iski.
+
+Neljä, ja yksi on vuokrattu pois. Siis kolme kamaria ja keittiö, eli
+huonetta enemmän kuin halkokirjurille sääntöjen mukaan kuuluu.
+
+Hesse nauroi. Krank-poika se osasi!
+
+Mutta ei se miehen sydän ollut koskaan niin suuri kuin naisen. Siitä ei
+ainakaan oltu laulua tehty.
+
+No, minkälainen se naisen sydän sitten oli?
+
+No, sellainen kuin laulussa sanottiin:
+
+    Och hennes hjärta det var så stort,
+    det var så stor som S:t Petri kyrka
+    och alla sekter där fingo dyrka...
+
+Hohhoi... kylläpä tätä nyt riittikin taas täksi kertaa... tätä
+käsityötä nimittäin.
+
+Melinda nousi, ja Hesse seurasi esimerkkiä. Eivät kai vieraat vielä
+lähteneet?
+
+Kyllä — olikin jo aika. He sanoivat hyvästit ja toivottivat naapurit
+tervetulleiksi.
+
+
+Kuulaana kevätiltana he astuskelevat kotiin vaieten. He palaavat
+Krankilta. Hesse olisi halunnut jutella, mutta Melinda on heittäytynyt
+äänettömäksi. Miksi piti Hessen aina puhua sydämestään ja vielä tuolla
+poikamaisella tavalla? Eikö hän ymmärtänyt, että naimisissaolevan
+miehen sydän kuului yksinomaan vaimolle? Ei siihen enää mahtunut muita
+— ei lapsuuden ystäviäkään. Ja kuka oli oikeastaan tuo Viktoria, josta
+Hesse oli äsken puhunut?
+
+Hän oli mustasukkainen, hänellä oli taipumusta siihen. Hän rakasti
+miestään vilpittömästi ja suri tämän vaihtelevaisuutta. Hesse oli kuin
+tuulen leyhkä... puhalsi vuoroin sieltä, vuoroin täältä. Ei Melinda
+ollut häneen yhtään tyytyväinen.
+
+Mutta kotiportilla Hesse otti häntä käsipuolesta ja virkkoi: Mitäs
+sinä, Melinda, turhista välität? Ymmärräthän, että sinä olet yli
+kaiken... sydämessä niinkuin kotonakin... koko minun maailmassani.
+
+Ja hän suuteli vaimoaan.
+
+Mutta Melinda vastasi: Minä en kärsi vuokralaisia! Meillä ei ole
+niitä koskaan suvaittu. Isä ja äiti olivat aina vastaan. Sinä olit
+ensimmäinen, jolle vuokrasimme vinttikamarin. Mutta — sinusta tulikin
+minun elämäni kiusa!
+
+Turva, Melinda, turva! Sano niin!
+
+Ja koppoen Melindan syliinsä Hesse kantoi hänet sisään.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Aseman nimi oli Laaksonpohja.
+
+Sinne oli vasta muuttanut uusi asemapäällikkö jostakin Savon puolesta.
+Entinen oli hakenut pois ja päässyt. Hän oli ylennyt virassa. Hesse
+ei ollut vielä tavannut uutta päällikköä, oli vain kuullut hänestä:
+hauska mies, kutoi seinämattoja, harrasti maalausta ja musiikkia.
+Oli heti tultuaan ottanut paikkakunnan henkiset riennot omikseen,
+toimi nuorisoseurassa, raittiusseurassa, maanviljelysseurassa ja jos
+jonkinlaisissa seuroissa ja yhdistyksissä. Aatteen mies jos kukaan!
+Ja naimisissa kauniin, miellyttävän naisen kanssa. Kuului olevan
+ruotsinmaalainen.
+
+Hesse lähestyi tätä rautatieasemaa kylmänä, tympeänä niinkuin
+niin monta kertaa ennenkin. Hän ei ollut ollut erikoisen hyvissä
+väleissä entisen asemapäällikön kanssa. Sähköteitse oli ilmoitettu,
+että talvella ladotut pinot olivat kaatuneet, osa veden vallassa.
+Tavallinen, tuttu tapaus. Maanomistaja oli jälleen pettänyt häntä:
+oli vakuuttanut säilytyspaikan tasaiseksi, mutta se oli ollutkin
+kuoppaista — vannaa savenottomaata. Pinonpäät painuivat kuoppiin ja
+koko halkovarasto oli hajoamistilassa.
+
+Tuttu vesitorni vilahti ohi, ja tuulen piiskaama asemamies näytti
+viheriää lippua. Vaihdos! Punainen heilahti ilmassa, ja juna pysähtyi.
+
+Omituinen ajatus oli juolahtanut Hessen mieleen hänen nähdessään
+asemamiehen: Tuo on nähnyt hänet... sen uuden päällikön rouvan. Mitä
+hän tästä arveli... pitikö kauniina? Maalaisilla oli tavallisesti
+omat kauneuskäsitteensä... ihan vastakkaiset kuin n.s. herrasväellä.
+Tyhmyyksiä! Mitäpä asemamiehellä oli tekemistä päällikön rouvan
+kanssa! Entäs hänellä sitten — mitä hän oikeastaan ajatteli? Johan hän
+oli vallan hassu! Kaikenlaisia mietteitä miehen päähän pälkähtikin!
+Lippu... punainen lippu? Tietysti asemamies heilautti sitä, jotta juna
+pysähtyisi.
+
+Hän laskeutuu vaunusta omituisen sekavissa tunnelmissa. Hän ei
+huomaa, että asemapäällikön asunnon ikkunasta tarkastaa häntä sininen
+silmäpari, tarkastaa pitkään ja tutkivasti. Hän ei huomaa, että solakka
+vartalo heilahtaa syrjään, eikä kuule, että miesmäinen ääni huutaa
+asemapäällikön virkahuoneeseen: Minä luulen, että se oli halkokirjuri
+Karlsson, joka tuli.
+
+Hesse ei tiedä tästä mitään... Hän tarkastelee sortuneita pinoja radan
+toisella puolen ja miettii: mitä maanjäristysseutua tämä on, kun
+juuri noin —? Mutta toinenkin ajatus askarruttaa hänen mieltänsä:
+miksi piti vihassa lähteä kotoa aamulla? Tämä ajatus työntää tieltään
+tuon edellisen ja valtaa nyt hänet kokonaan. Häntä surettaa, ettei
+ollut väliltä kirjoittanut ja pyytänyt anteeksi. Heidän elämänsä oli
+taas viime aikoina muuttunut riitaiseksi. Pikku erimielisyyksiä ja
+kinasteluja harva se päivä. Miksi piti Melindan aina sanoa vastaan? Ja
+miksi piti hänen tuollaisesta suuttua niinkuin tänäkin aamuna —?
+
+Surkeasti oli puiden käynyt. Pitkän pitkiä pinoja koivuja, kuusia
+ja mäntyjä... kaikki enemmän tai vähemmän longollaan, suurin osa
+kaatuneina, sikin sokin. Ja savikuopat vettä täynnä, ja missä halot
+pystyssä kuin suurissa muuripadoissa. Sen jälkeen kuin hän viimeksi
+oli täällä käynyt, oli kaikki vielä ollut järjestyksessä. Hän ei
+ollut ryhtynyt aumauttamaan kustannuksia välttääkseen. Yksinkertainen
+pinoaminen tuli helpommaksi. Ja puut olivat olleet tuoreenpuoleisia,
+viime syystalvella hakattuja. Erikoisella luvalla ne oli saatu ostaa,
+kun yli kesän kuivaneita ei oltu tarjottu. Totisesti, siinä oli
+sortteeraamista!
+
+Hän ei huomaa, että tummaverinen, keski-ikäinen mies lähestyy häntä,
+virkalakki päässä. Juna on aikoja mennyt, ja asemamies sovittaa
+lippujaan soittokellon kannattimesta riippuvaan nahkakoteloon. Eikö
+niitä tarvittu enää? Siltä näytti.
+
+Taitaa olla halkokirjuri?
+
+Hesse pyörähti ympäri. Kyllä... se oli. Vai niin — uusi asemapäällikkö!
+Hän tervehti esitellen itsensä.
+
+Hauska tutustua. Vaimoni on usein puhunut teistä.
+
+Mitä? Hänen vaimonsa? Niin paljon kuin hän jaksoi muistaa, hän ei
+tuntenut ketään rouva Venäläistä. Kukahan se mahtoi olla?
+
+Hän heitti viimeisen silmäyksen pinoihin. Asemapäällikkö virkahti:
+Niin... niiden on käynyt hullusti. Pohja pettää.
+
+Niin oli... mutta hän aikoi aumauttaa niistä ratapihan alueelle niin
+paljon kuin sinne mahtui.
+
+Ehkä menemme sisään. Luulen, että saamme aivan heti kahvia.
+
+Hesse seurasi asemapäällikköä uteliaana. Hän oli huvitettu tietämään,
+kuka tuo rouva mahtoi olla.
+
+Hyvää päivää! Ette varmaankaan tunne minua?
+
+Hesse seisoi hämmästyneenä, katsellen edessään olevaa nuorta rouvaa.
+Kasvot kauniit kuin milolaisen Venuksen, tukka vaalean kellahtava kuin
+kypsä ruis. Silmät suuret ja kirkkaat, ja leuka pehmeä, herkullisen
+pyöreä. Kuka, kuka?
+
+Hänen mieleensä sukelsi kuva lapsuuden ajoilta. Pasasen pihassa hyppäsi
+kaksi tyttöä nuoraa... toinen kaksitoistavuotias, toinen nuorempi.
+He olivat vastamuuttaneet... asuivat katuvarressa... ovella oli
+messinkinen nimikilpi. Mutta ne tytöt puhuivat ruotsia. Tämä vääntää
+melkein savoksi.
+
+Viktoria! Viktoria Viklund! Oliko se mahdollista?
+
+Kyllä... se olen minä. Kas, kun te tunsitte sentään. Teitä olisi ollut
+vaikeampi tuntea, jollei olisi ollut tietoa, että saavutte näinä
+päivinä.
+
+Hesse on aivan ymmällä. Hänen korvissaan suhisee oudosti. Mieleen
+hyökkää monenlaisia ajatuksia, tajunnassa kajahtaa monenlaisia ääniä...
+En olisi koskaan osannut uskoa, että elämä on näin kurjaa... alituista
+toraa ja tappelua! Niin... oikeassa oli Melinda... ja tämä toinen,
+tämä, joka hänen edessänsä seisoo, oli kerran huudahtanut: Vi bo här
+också!
+
+Lapsuuden muistot ryntäävät hänen mieleensä. Tämä kaikki on tapahtunut
+niin äkkiä... niin käsittämättömällä tavalla. Ei se ole mitään...
+rakkaudesta ei jälkeäkään. Kuinkapa voisi mies säilyttää rakkautta
+lapseen, jota ei ollut nähnyt kahdeksaantoista vuoteen. Mutta tämä...
+tämä notkealiikkeinen nainen, jonka keltainen, suuri sykerö välkehtii
+kuin himmeä kulta, tämä miesääninen olento, jonka sormet olivat
+harvinaisen solakat ja valkoiset, oli Viktoria, hänen kouluaikuinen
+rakkautensa.
+
+Katsohan, Konsta, tuollainen hän on... enkö ole sanonut? Kun hän
+hämmästyy, niin hänelle voisi huutaa kurkkunsa käheäksi... hän ei
+kuulisi. Istukaahan nyt toki, herra Karlsson.
+
+Mutta siinä rouva erehtyi. Hesse kuuli joka sanan... jokaisen
+värähdyksen tuossa miesmäisessä, matalassa äänessä. Miksi tuo ääni
+vaikutti häneen niin omituisesti, teki avuttomaksi, heikoksi... kuin
+olisi jotakin hänen sisässään katkennut?
+
+Hän istui nojatuoliin. Siinä oli takana, viistottain nurkkaa vasten,
+pianiino, sen päällä viulu jousineen ja nuotteja hujan hajan.
+Kuka täällä soitti? Niin... asemapäällikkö — hänhän oli kuulemma
+musikaalinen... ja ehkäpä Viktoria... Viktoriakin. Niin tietysti...
+tietysti.
+
+Rouva oli pujahtanut keittiöön ja kalisteli siellä kahvikuppeja
+parasta aikaa. Hänen matala äänensä kuului saliin, kun hän jutteli
+palvelustytön kanssa. Hessen korvissa soi: Go' da'! Vi träffades ju
+i går! Niin — eilen... eikö siitä todellakaan ollut pitempää aikaa?
+Mutta Viktoria oli varttunut, tullut täysikasvuiseksi. Hän oli kypsynyt
+nainen ja — naimisissa. Niin... eikö hän ollut naimisissa? Tuo
+tummaverinen mies, joka tuossa jutteli paikkakunnan oloista, oli hänen
+miehensä, asemapäällikkö Venäläinen. Kylläpä elämä oli kummallista!
+
+Mikä häntä vaivasi? Ei kai vanha rakkaus tehnyt häntä levottomaksi?
+Mahdotonta! Hänhän oli silloin ollut lapsi. Ja vasta puoli tuntia oli
+kulunut siitä, kun hän oli nähnyt tämän rouvan... tämän Viktorian, joka
+nyt tuossa saapui kahvitarjotinta kantaen ja hymyssä suin sanoi: Kas
+niin... nyt saamme elvyttää vanhoja muistoja.
+
+Mistä se johtuu, että pikku tapahtumilla joskus on niin ratkaiseva
+merkitys? Hesse oli kinastellut vaimonsa kanssa. Se oli vain ollut
+tuollainen pikkuinen erimielisyys, mutta hän oli kuvastunut aivan
+tavattomasti. Miksi Melinda aina asettui vastaan ja kuitenkin hetken
+päästä perääntyi? Oliko se taistelua vallasta? Melindan kotona määräsi
+äiti kaiken. Oliko hänen tarkoituksensa saavuttaa samanlainen asema
+omassa kodissaan?
+
+Tuollaisen pikkutapauksen valossa voi joskus nähdä koko elämänsä — tahi
+ainakin luulla näkevänsä. Voi tehdä johtopäätöksiä, sangen painavia
+ja kohtalokkaita: minä olen onneton... olen joutunut onnettomiin
+naimisiin. Tarvitaan vain kipinä, joka tuon kaiken sytyttää...
+johtopäätelmien selvän, pitkän linjan. Ne välähtelevät mielessä kuin
+kauravalkeat syksyisellä taivaalla: silloin ja silloinkin... samaa
+epäsointua ja hankausta alusta alkaen.
+
+Hesse Karlssonille oli tämä kipinä Viktorian kohtaaminen.
+
+Mutta ei hän niin helpolla antautunut. Hän taisteli hengessään. Piti
+kai hänen huomata, että Viktoria oli naimisissa... että heitä istui
+tässä kolme, asemapäällikkö Venäläinen, hänen rouvansa ja hän. Ja
+sitäpaitsi: hän itse oli myös naimisissa ja hänellä oli jo kolme
+lastakin. Mitä sitten merkitsivät nämä johtopäätelmät? Eivät mitään!
+Hän kieltäytyi niitä ajattelemasta.
+
+Mutta helpompi on padota virtaava joki kuin estää ajatustensa kulkua
+muutamina elämän hetkinä. Niin kävi Hessenkin. Hän mietti: Olisikohan
+Viktoriasta tullut minulle parempi vaimo? Ja siinä valossa, jossa hän
+nyt asiat näki, hän vastasi kysymykseen myöntävästi.
+
+Naisia syytetään loogillisuuden puutteesta, mutta miehistä voidaan
+sanoa aivan samaa. Hesse Karlsson teki itsensä syypääksi tähän
+virheeseen. Mistä hän tiesi, että Viktoriasta olisi tullut hänelle
+parempi puoliso? Eihän hän ollut tavannut tätä kahdeksaantoista
+vuoteen. Riittikö tällaisen johtopäätöksen tekoon vielä se, että
+Viktoria oli kaunis, ja että hän tuossa nyt kehoitti Hesseä ottamaan
+toista kuppia kahvia? Melinda oli myös miellyttävän näköinen ja
+useammin hän oli miehelleen kahvia ja ruokaa tarjonnut.
+
+Hesse vaistoili jotakin tämäntapaista, mutta ei kutsunut noita
+ajatuksia alitajunnasta ylös. Oi, kuinka tarpeellisia ne olisivat nyt
+olleet kaikessa yksinkertaisuudessaan! Ne olisivat vartioineet hänen
+sydämensä rauhaa. Mutta — hän ei halunnut tehdä niin. Kun hänellä
+kerran oli syytä karkoittaa ne takaisin niiden pitopaikkoihin, hän
+käytti sitä hyväkseen. Riita, erimielisyys... siinä oli se kipeä
+paikka. Avioliitto ei vastannut tarkoitustaan.
+
+Toistakin tietä nuo pelastavat ajatukset pyrkivät esiin. Kun ne eivät
+päässeet ovesta, ne halusivat tulla ikkunasta. Mistä hän tiesi, että
+Viktoria olisi voinut rakastaa häntä? Hänellä ei ollut pienintäkään
+aihetta edellyttää sellaista. Lapsuuden aikainen kiintymys ei merkinnyt
+mitään — ja sitäpaitsi: Viktoriahan oli selvästi osoittanut, ettei
+hän ollut Hessestä välittänyt. Missä olivat nyt sahan förvalttarin
+pojat? Heidänkin apuaan olisi nyt tarvittu erään hullun halkokirjurin
+saattamiseksi järkiinsä. Mutta sahanhoitajan poikia ei kuulunut. Hesse
+näki, että häntä vastapäätä istui asemapäällikkö Venäläinen.
+
+Hän muisti taas aamullisen riitansa. Melinda oli nuhdellut häntä
+siitä, että hän aina joka tilaisuudessa puhui Viktoriasta... viimeksi
+asemapäälliköllä toissapäivänä. Mitä pahaa siinä oli? Eikö nyt saanut
+muistella kouluaikuista rakkauttaan... kertoa siitä noin hiukan
+humoristiseen sävyyn? Oliko se väärin? Melinda sanoi: oli! Siitä kukkui
+vanha rakkaus.
+
+Hesse taisteli vieläkin. Hän ei sentään aikonut antautua, vaikka
+leikkikin aseiden heittoa. Rakkaus? Oliko siinä mitään rakkautta, jos
+hän _nauraen_ kuvasi (tuo »nauraen» ei tänä hetkenä tuntunut ollenkaan
+olevan paikallaan) — kuinka he yhdessä olivat käyneet ostamassa
+lamppuöljyä Mickliniltä, ja kuinka hän juuri sillä matkalla oli aikonut
+kysyä Viktorialta... Niin sitäpä ei Melinda juuri sallinutkaan hänen
+kertovan. Ja tänä hetkenä Hesse tunsi, että Melinda oli ollut niin
+merkillisen oikeassa. Hän punastui nyt ajatellessaan tuota tapausta.
+
+Miksi te punastutte, herra Karlsson?
+
+Hesse säpsähti ja nyt hän vasta oikein punastui. Ihan korvia myöten.
+
+Viktoria sanoi: Minä katselin teitä ja ajattelin: vieläköhän hänellä
+mahtaa olla taipumus äkkiä punastumaan? Ja siinä samassa te punastuitte.
+
+Asemapäällikkö hymähti ja läksi konttoriin. Hesse virkahti: Se kun
+vain... on pään särkyä.
+
+Viktoria: Muisteletteko koskaan entisiä aikoja?
+
+Hessen mielestä hän pani kumman painon tuohon sanaan »entisiä».
+Niitähän hän juuri oli muistellut, vaikkei ollut voinut sitä tunnustaa.
+Hän vastasi: No... enpä tiedä. Se oli niin lapsellista kaikki.
+
+Viktoria: Lapsellista — niin... mutta se oli onnellista.
+
+Miksikä hän noin puhui? Tahtoiko hän puristaa hänen huuliltaan
+tunnustuksen: Viktoria! Se oli onnellista aikaa!? Halusiko hän, että
+hän olisi huutanut tämän yhden ainoan nimen: Viktoria!?
+
+Hän puri huultaan. Viktoria kysyi: Onko teillä monta lasta?
+
+Hesse: Kolme.
+
+Viktoria: Ah, te olette onnellinen! Minulla ei ole yhtään, ei yhtään!
+
+Miksikä hän noin puhui? Tahtoiko hän puristaa esiin tunnustuksen,
+etteivät lapsetkaan joskus merkinneet mitään, kun ihminen oli oikein
+onneton? Koko elämä oli samantekevää. Eikö Viktoria ymmärtänyt sitä?
+
+Hänen mielestään tämä jo riitti. Hän nousi lähteäkseen. Mutta Viktoria
+katsahti häneen hätääntyneesti, kuin rukoillen: Ettehän nyt toki vielä
+lähde? Viivyttehän nyt ainakin tämän illan? Jospa tietäisitte, kuinka
+olen odottanut teidän tuloanne.
+
+Hesse lysähti tuoliin kuin iskun saanut. Hän koetti tarkastella
+seinällä riippuvia valokuvia. Siellä olivat Viktorian vanhemmatkin,
+Viklund, juro, vähäpuheinen mies — samanlainen kuin hänen appensakin —
+ja Viklundin rouva, otsalle käherrettyine kiharoineen.
+
+Viktoria puhui: Jos minulla olisi edes yksi ainoakaan pienokainen,
+kuluisi elämä paljon helpommin.
+
+Asemapäällikkö, joka juuri palasi konttorista, kuuli vaimonsa viimeiset
+sanat. Hän nauroi: Niin... minun vaimoni leikkii vielä nukilla.
+
+Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Viktoria punastui,
+hänen silmänsä iskivät tulta. Nuo siniset silmät tummenivat,
+melkein mustuivat. Hän katsahti Hesseen aivan kuin vedoten toisen
+jalomielisyyteen: mieheni häpäisee minun pyhintäni! Puolustakaa te
+minua!
+
+Hesse ymmärsi tämän kaiken. Tässäkin kodissa piili oma salaisuutensa,
+jonka hän kuin kaukaa aavisti. Hän rupesi kyselemään Viktorialta tämän
+aikaisemmista elämänvaiheista.
+
+Nuori rouva katsahti häneen kiitollisena. Oh, siinä ei ollut paljon
+kertomista. Hänen isänsä oli palannut takaisin Suomeen ja saanut paikan
+muutamalla sahalla Sisä-Suomessa, metsien ostajana. Hän oli silloin
+ollut viidentoista vanha. Siellä he olivat siitä lähtien asuneet. Hän
+oli oppinut suomenkielen ja viisi vuotta sitten joutunut naimisiin.
+
+Asemapäällikkö sanoi: Niin... mie en kauan siekallunna. Mie koppasin
+teän muijan yks' kaks' vain.
+
+Viktoria kohautti olkapäitään. Hänen miehensä iski silmää Hesselle
+ja jatkoi: Ehkäpä herra Karlssonilla ei olekaan niin kiirettä. Minun
+pitäisi pistäytyä muutamassa kokouksessa, ja Viktoriallakin olisi
+seuraa.
+
+Tämä virkkoi: Mene sinä vain... kyllä me herra Karlssonin kanssa
+pärjäämme.
+
+Asemapäällikkö lähti. Jos hän olisi aavistanut, mihin suuntaan
+asiat kehittyisivät, hän ehkä ei olisi mennyt. Mutta hänen oli
+mahdoton aavistaa — hän ei kuulunut mustasukkaisiin. Hän asteli
+iloisesti vihellellen kylää kohti ja hetken päästä unohti äskeisen
+välikohtauksen. Mutta asemalla — asemapäällikön puolella oli iloa ja
+elämää.
+
+Viktoria oli saanut rakkaan vieraan... lapsuuden ystävän. Totta kai
+hän saattoi sanoa niin. Hän esitti lähempää tuttavuutta. Hessehän oli
+sentään niin vanha tuttu. Viktoria oli tuntenut hänet paljon kauemmin
+kuin miehensä.
+
+He seisoivat makuuhuoneessa. Viktoria halusi näyttää hänelle
+kaikki paikat, niinkuin ennen Salmessakin, kun Hesse oli ollut
+siellä käymässä... heidän uudessa kodissaan. Mutta silloin olivat
+sahanhoitajan pojat häirinneet hänen onneaan, sillä Viktoria oli
+puhunut heistä sangen paljon. Nytkin hän puhui miehestään, mutta se
+ei kiusannut Hesseä, sillä hän oli nyt aivan varma, ettei Viktoria
+rakastanut miestään.
+
+Hän korjaili sängyn peitettä. Kaksi suurta, messinkinupeilla
+koristettua rautasänkyä seisoi siinä levällään, kaksi tyynyä
+päälletysten päänpuolessa. Välillä oli pieni yöpöytä lamppuineen.
+Viktoria puhalteli pölyä sen porsliiniselta kuvulta, koko ajan
+jutellen. Hänen käheähkö äänensä soi tummana ja lämpöisenä. Hesse
+nojasi piironkia vasten, katsellen häntä. Sellainen kodikas ja puuhakas
+olento, itse reippaus ja kätevyys.
+
+Viktoria sanoi: Tuossa on Konstan vuode. Siinä se äijä makaa ja
+kuorsaa. Hän puistautti itseään ja jatkoi: Kuule... kuorsaatko sinä?
+Minä en voi sietää kuorsaavia ihmisiä.
+
+Hesse naurahti: Eipä hän tiennyt... ei ollut Melinda ainakaan moittinut.
+
+Viktoria: Kuule... minkälainen se on... se sinun Melindasi? Haluaisin
+niin mielelläni hänet nähdä. Et ole puhunut hänestä sanaakaan. Taitaa
+olla niin, että siitä, jota oikein rakastaa, mielellään vaikenee.
+Pelkää, että toiset saavat siitä osan... Vai mitä, Hesse?
+
+Eipä hän oikein tiennyt... ei ollut tullut ajatelluksi. Saattoi
+hyvinkin olla...
+
+Viktoria: Meillä on nyt vain tämmöistä ja tämän raskii näyttää. Konsta
+hyppää kokouksissa... tulee kotiin myöhällä... usein vasta aamuyöstä.
+Minä loikoilen tuossa odotellen ja ajatellen...
+
+Hän keskeytti, katsahtaen Hesseä omituisesti silmiin. Tuo katse oli
+kuin vetoomus. Se tutki, ymmärtäisikö toinen häntä. Hänen teki mieli
+uskoutua jollekin, hän oli taakkansa tarpeeksi kauan yksin kantanut.
+Nyt hän tutki, voisiko hän ripittäytyä tälle lapsuudenystävälleen.
+
+Hesse kysyi: Mitä ajatellen... Viktoria?
+
+Viktoria: Sitä, että miksi ei siinä voi levätä mies, jota koko
+sydämestään voisi rakastaa.
+
+Hesse hoippui makuuhuoneesta ulos. Viktorian tunnustus kuulosti
+hänen korvissaan kuin kaukaiselta kaipauksen huudolta. Mutta niin
+väkevältä... niin voimakkaalta, että hän horjui tämän tietoisuuden
+painamana.
+
+Hän tiesi tarpeeksi. Nyt hän ei enää halunnut viipyä. Hän ei luottanut
+itseensä. Hän tunsi samaa kuin kerran koulupoikanakin: Viktoria! Miksen
+minä saanut kantaa sinua läpi elämän? Olisimme luistelleet yhdessä.
+Mutta se ei ollut enää koulupojan haaveellista ikävää. Se oli täyden
+miehen voimakasta rakkautta, jonka muutamat tunnit olivat sytyttäneet...
+
+Viktoria saatteli häntä. Kai Hesse ymmärsi oikein, mitä hän oli
+puhunut? Tämä huitaisi vain kättään, ja rinnassa poltteli kuin olisi
+tulista rautaa väännelty siellä. Oli vain niin hyvä saada uskoutua
+jollekin... ripittäytyä, niinkuin omalle veljelleen, ystävälleen...
+
+Missä aiot olla yötä? kysyi Viktoria.
+
+Majatalossa. Se oli hänen tapansa... periaatteesta.
+
+Miksi hän tuon sanoi? Sehän oli kuin tunnustus, kuin oman heikkouden
+ilmaisu. Periaate... kuinka naurettavalta tuo sana tuntui tämän illan
+jälkeen! Mitä se oli? Tyhjä käsite vain, joka ei nyt merkinnyt mitään...
+
+He pysähtyivät halkopinojen kohdalle ja tarkastelivat niitä. Hesse
+taisteli itsensä kanssa. Nyt jos hän tekisi oikein, hän jatkaisi
+matkaansa ja jättäisi pinojen järjestämisen työesimiehen huoleksi. Tämä
+oli tunnollinen ja luotettava, hän panisi kyllä kaikki kuntoon. Hän
+olisi ehkä niin tehnytkin, jollei Viktoria olisi huomauttanut:
+
+Kun aamulla ensimmäiseksi katselin noita pinoja, muistelin sinua.
+Ajattelin: onkohan hänellekin käynyt niin kuin minulle?
+
+Nyt ei Hesse enää jaksanut itseään pidättää. Hän tarttui Viktoriaa
+kädestä ja pinoa vasten nojaten sekä painaen vasemman käden kasvoilleen
+purskahti itkuun.
+
+Viktoria... Viktoria! sopersi hän.
+
+Tämä silitteli hänen päätänsä, puristi lämpimästi kättä ja puheli:
+Ystävä, ystävä parka!
+
+Mutta — samassa hän nauroi iloisesti: Aloitetaan alusta! Laitetaan
+pinot uudelleen kuntoon. Minä ryhdyn sinua auttamaan. Tuonne... tuonne
+vanhojen pinojen paikalle vedätetään nämä ja siellä aumataan.
+
+Mistä Viktoria sen tiesi? Niin hän oli aikonut tehdäkin. Katsopas...
+minä olen miettinyt sitä niin paljon.
+
+Ja hän tempaisi Hessen mukaansa, juoksi yli ratapihan entisten pinojen
+paikalle. Hessellä oli täysi työ seurata häntä.
+
+Hän puheli: Tähän sopii, Hesse... sopii mainiosti. Pienempiä tuonne
+sivuille, mutta tähän keskelle suuri ja mahtava... oikea puinen torni,
+varustus pakkasta vastaan...
+
+Niin, niin... Viktoriapa sen sanoi... sellainen, juuri sellainen...
+
+Ja minä muodostan huvimajan sen keskustaan... kahvipöydän! Siellähän
+meidän sitten on hupaista kokoontua keskellä pihkan tuoksun. Mutta
+sinun pitää rakentaa niin korkea käytävä, että mahtuu kulkemaan.
+
+Ja Viktoria tarttui häntä molemmista käsistä, katsoi lujasti silmiin ja
+lausui: Hyvää yötä, Hesse!
+
+Tämä jatkoi matkaansa. Taivas oli kuulakas, niinkuin kevättaivas vain
+voi olla. Muutamia kirkkaimpia tähtiä vain oli näkyvissä. Ah, Viktoria,
+Viktoria...!
+
+Hänen povestaan kohosi melkein hätähuuto, ja hän syöksyi eteenpäin
+harpaten yli lätäköiden ja pellonojien, kunnes pääsi maantielle. Siellä
+ajoi kaksi miestä kärryillä häntä vastaan. Hesse tunsi asemapäällikön.
+
+... se pitää vakuuttaa tulipalon varalta, puhui hänen toverinsa, mutta
+keskeytti ja vilkaisi Hesseen. Asemapäällikkö näytti aikovan huutaa
+hänelle jotakin, mutta hänen kumppaninsa vaati kaiken huomion osakseen,
+niin ettei yrityksestä tullut mitään.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Brynolf Krank oli kerran sanonut: Rakkaus teettää hullun töitä. Ja
+Hesse Karlssonin täytyi myöntää, että se oli totta. Mutta — sittenkään
+hän ei voinut muuta: hän oli päättänyt rakennuttaa halkoauman, joka
+oli 16 metriä läpimitaten ja varustettu kahdeksalla ilmakanavalla!
+Sellaista ei valtionrautateiden koko olemassaolon aikana vielä
+kertaakaan oltu tehty.
+
+Puoli tusinaa hevosmiehiä ajoi puita radan toiselta puolen ja toiset
+rakensivat aumoja. Ne olivat aivan tavallisia, 6 metrin läpimittaisia.
+Siinä kärrättiin ja siinä ladottiin. Mies seisoi korkealla halkopinon
+nokalla ottaen puita vastaan, kun toinen pinonpäästä esiinpistävän
+halon varaan asetettua loivaa lankkua pitkin kärräsi niitä ylös,
+vanhoista höyrykattilan putkista tehdyillä yksipyöräisillä
+työntökärryillä. Hesse tunsi ne lapsuudestaan: hänen isänsä oli takonut
+niitä urakalla monta kesää.
+
+Siinä oli touhua ja vilskettä. Oli kuin olisi rakennettu torneja
+hyökkäävää vihollista vastaan. Halkojen kärrääjä otti vauhtia ja työnsi
+rattaansa ylimmäisen ilmakanavan suulle. Hän oli kuin jokin kivien
+tai muurauslaastin kuljettaja. Toinen otti ne vastaan yksitellen ja
+ojensi ylempänä seisovalle toverilleen, joka parast'aikaa latoi harjaa.
+Hei, Karppinen, täältä tulee...! Ja Karppiseksi puhuteltu muhoili
+tyytyväisenä. Kiirettäpä se Puu-Kaalsonni nyt piti, kun jo toukokuussa
+ryhtyi tällaiseen urakkaan. Tavallisestihan näitä töitä tehtiin vasta
+keskikesällä.
+
+Hesse seurasi työn kulkua, neuvoi ja antoi määräyksiä. Sidepuut
+piti latoa hyvin, muuten meni koko hökötys nurin. Ja siellä! Kuka
+viheliäinen oli jättänyt harjahalon nurinpäin? Kuori päällepäin, kuori
+päällepäin! Miks'ei työesimies katsonut perään?
+
+Joka toinen päivä hän saapui paikalle töitä valvomaan. Nyt hän ei
+käynyt monesti kotona. Matkustaen pitkin linjaa hän ilmestyi yht'äkkiä
+Laaksonpohjaan hermostuneena, hajamielisenä, kuumeisena. Oliko Viktoria
+huomannut, minkälainen torni-kaupunki tänne kohosi?
+
+Kyllä. Viktoriankin oli työn touhu temmannut mukaansa. Hänen ei ollut
+enää ikävä. Hiljaa kytevä rakkaus oli leimahtanut ilmiliekkiin.
+
+Mutta naisena hän osasi salata sen, vaikka häntä toisinaan huvitti
+ikäänkuin paljastaa kaikki. Hän oli muuttunut niin merkillisen
+rohkeaksi. Laskien leikkiä työmiesten kanssa hän oli kuin ei mitään
+olisi tapahtunut. Mutta hänen sydäntänsä poltti, ja poskilla paloi
+helakka puna. Asemapäällikkö piti sitä terveyden merkkinä. Hyvä, kun
+rupesi liikkumaan ulkona. Selvähän se oli, että sai raikkaat veret
+poskilleen. Miesten tavallisen lyhytnäköisyyden mukaan hän ei huomannut
+mitään.
+
+Viktoria oleskeli tuntikaudet aumaamispaikalla. Hän nosteli halkoja,
+punnitsi niitä käsissään. Puolituoreet koivuhalot olivat kuin pitkiä,
+vaaleita juustoja. Ja niin ihanan valkoinen kuori kuin missä oli!
+Hänelle huudettiin, että kädet pihkaantuivat. Hän nauroi: hän oli jo
+pihkassa koko ihminen!
+
+Olipa se leikkisä asemapäällikön rouva.
+
+He kulkivat Hessen kanssa tarkastelemassa töitä. Työmiehet seurasivat
+heitä katseillaan, ja yksi ja toinen huomautus lausuttiin noista
+kahdesta. Eipä se päällikkö paljon rouvastaan välittänyt, kun antoi
+tämän kuljeskella ympäri toisen kanssa. Ne olivat ne herrat niin
+kummallisia. Asemapäällikkökin teki naisten töitä... kutoi mattoja.
+Niin oli asemamies kertonut.
+
+Hesse toimitti kuutiomittauksia. Nuo pienet aumat, 6—8 metrin
+halkaisijalla, sisälsivät tavallisen määrän puita. Niissä oli neljä
+ilmakanavaa. Mutta se keskimmäinen... se aiottu huvihuone... siihen
+täytyi laittaa kahdeksan. Muuten sen keskukseen ei saatu tarpeeksi
+valoa.
+
+Kuusi aumaa seisoi jo valmiina. Niiden rakentaminen oli vienyt
+viisitoista päivää. Hessellä oli työmiehiä vain sen verran, että riitti
+kahteen yhdellä kertaa. Ne olisi voinut antaa urakalle yksitellenkin...
+eri aumaajat itsekutakin varten. Siten olisi voitettu aikaa. Mutta
+Hesse ei halunnut voittaa aikaa; hänellä oli omat syynsä. Nyt kun ei
+ollut kuin kaksi työryhmää, hän saattoi käydä paikalla upeammin. Saihan
+hän siten tavata Viktoriaa tiheämmin.
+
+Ja sitäpaitsi: hän saattoi puolustautua sillä, että nämä työssäolevat
+ansaitsivat enemmän, ja loppuaumojen valmistuminen siirtyi
+myöhäisempään — lähemmäs keskikesää. Siis ohjesäännön mukaan.
+
+Hän nauroi katkerasti. Ohjesääntö! Mitäpä hän nyt siitä välitti!
+Asemapäälliköt sähköttivät vähänväliä, että heidän halkovarastonsa
+rupesivat loppumaan. Eikö Puu-Kaalsonni tiennyt, että ohjesäännön
+mukaan hänen oli toimitettava heille halkoja? Pahustako hän siellä
+Laaksonpohjassa puuhasi alinomaa?
+
+Kiireimmiltäin kotona käydessään hän sai huomautuksia vaimoltaankin.
+Melinda piikitteli häntä. Oletpas sinä nyt halukas matkustamaan ja
+ennen aina nurisit alituisia virkamatkoja! Eihän sinua, miesriepu,
+enää kohta näekään. Hän kohautti hermostuneesti olkapäitään ja työntyi
+taipaleelle.
+
+Mitä... Laaksonpohjaanko taas? Ai, ai... siellä taitaa olla asiat
+hullusti! Onko se rouva vai itse asemapäällikkö? Sinähän harrastat
+aina erikoisuuksia. Hahn irvisteli hänelle pöytänsä takaa ja painui
+rahtikirjoihinsa.
+
+Hän koetti täyttää asemapäällikköjen toivomukset, lastautti puita ja
+lähetti määräpaikkoihin. Hän matkusti yötä päivää, väliin tavara-,
+väliin matkustajajunassa — joskus veturissakin. Tilasipa hän kerran
+ylimääräisen junankin — toisen luokan vaunu, ja veturi edessä, ja niin
+ajettiin vuorokausi ympäri ja tarkastettiin varastoja. Olipa nyt touhua
+kerrakseen! Veturinkuljettaja kiroili, lämmittäjä noitui. Mokomakin
+puuherra... kulki kuin rautatiehallituksen päätirehtööri!
+
+Mutta Hessellä oli siihen oikeus. Ohjesääntö oli hänen puolellaan.
+Mutta muuten se asettui poikkiteloin hänen tielleen monessa muussa
+kohden.
+
+Saiko ohjesäännön mukaan rakentaa halkoaumaa, joka oli 16 metriä
+läpimitaten ja kahdeksalla ilmakanavalla varustettu? Tosin siitä ei
+ohjesääntö mitään nimenomaan maininnut, mutta varmasti se pistäisi
+tarkastajan silmään. Mikä Timur Lenkin mausoleumi tämä oli? Suuri kuin
+jokin S:t Angelo Roomassa! Kuutiosisältö suhteellisesti pienempi kuin
+tavallisissa aumoissa. Ja keskustan niskapuut metrin haloista! Mitä,
+mitä tämä merkitsi? Päähänpistoko? Kyllähän Puu-Kaalsonni oli tunnettu
+päähänpistoistaan, mutta tämä meni jo yli ymmärryksen.
+
+Onneksi näitä kysymyksiä ei mikään tarkastaja vielä ollut esittänyt,
+sillä »S:t Angeloa» rakennettiin parhaillaan. Hesse valvoi sen
+valmistumista erikoisella huolella. Hän viipyi kokonaisia päiviä
+Laaksonpohjassa. Hän ei enää luottanut työesimieheenkään.
+
+Tämä murisi: En ymmärrä. Muissa aumoissa on vain neljä ilmakanavaa ja
+tähän tehdään puolta enemmän.
+
+Hesse hermostui: Asemapäällikön rouva haluaa niin. Hän laittaa
+keskustasta huvihuoneen.
+
+Työesimies vihelsi, oli niillä rouvilla omat oikkunsa... kissa vieköön!
+Mutta nämä uudet tulokkaat olivatkin tavallisuudesta poikkeavia.
+
+Täällähän saattaisi pastori Runti pitää vaikka kirkonmeiningit!
+
+Hesse naurahti. Työesimies näytti hassulta sitä sanoessaan. Kynsien
+niskaansa hän mittasi askelilla keskustan läpimittaa. Neljä metriä...
+se on jo tavallisen huoneen laajuinen.
+
+Sitten hän tarkasteli valmiita ilmakanavia ja tuumi: Mutta
+västäräkeille tämä on mieluisa paikka... Pesimäpaikkoja puolta enemmän
+kuin tavallisesti.
+
+Viikon kuluttua auma oli valmis. Sen radanpuoleiseen sivuun, alimmaisen
+ilmakanavan yläpuolelle vedettiin kimröökipensselillä vuosiluku, auman
+kuutiosisältö ja kirjaimet S.J.i.F. Viktoria esitti, että Helgan
+päivänä, toukokuun viimeisenä, auma juhlallisesti vihittäisiin pienillä
+kahvikekkereillä; jotka hän nimipäivänsä kunniaksi panisi toimeen.
+Hänen toinen nimensä oli Helga.
+
+
+Heitä istuu neljä henkeä halkoaumassa: asemapäällikkö Venäläinen
+rouvineen, Hesse ja asemakirjuri. On Helgan päivä, ja sen kunniaksi on
+auman huippuun kiinnitetty pieni sinivalkoinen lippu.
+
+Viktoria on loistavalla päällä. Hän on ylpeä keksinnöstään: auman
+keskusta oli laitettu huvimajaksi. Jollei hän olisi antanut ideaa,
+olisi tästäkin tullut vain tavallinen halkoauma, jossa ei olisi ollut
+valoa riittävästi. Ei sitä nytkään ollut kehuttavasti, mutta hyvin
+tultiin toimeen. Hesse Karlsson sai siis myöntää, että tämän puisen S:t
+Angelon varsinainen luoja oli hän, Viktoria.
+
+Myönsihän Hesse sen mielellään. Mutta Viktorian täytyi myös tunnustaa,
+että ilman taitavan arkkitehdin kykyä tämä halkolinna olisi jäänyt
+rakentamatta.
+
+Kyllä — se myönnettiin ilolla. Hesse Karlssonille kunnia siitä.
+
+Asemapäällikkö kohotti lasinsa: Mitäpäs sitten muuta kuin — kippis!
+
+Viktoria oli laittanut kahvipöydän, mutta Konsta Venäläinen, se iloinen
+savolainen, oli tuonut muassaan pienen pullon likööriä. Sitä nyt
+maisteltiin, juhlan alkajaisiksi.
+
+Aumassa olikin verrattain viileä, vaikka ulkona oli kirkas, aurinkoinen
+päivä. Sen vaikutti puiden tuoreus. Auman katosta suomukselle
+ladottujen halkojen välistä, siivilöityivät auringon säteet sisään,
+hienojen, terävien kultarihmain kaltaisina. Tuo korkealla oleva
+katto näytti sen vuoksi kuin vartavasten koristellulta. Västäräkit
+visertelivät pesissään, tuijaillen pitkin ilmakanavia ulos ja sisään.
+Tuon tuostakin erotti niiden siipien suhahduksen, kun ne milloin
+pyrähtivät ulos, milloin palasivat takaisin. Ne eivät näyttäneet yhtään
+välittävän ihmisistä, jotka olivat tulleet tänne niiden pesäntekoa
+häiritsemään. Räpytellen pesän suulla ne jättivät tuomisensa sisään ja
+lensivät hakemaan uutta.
+
+Herrat mittailivat katseillaan auman sisustaa. Se oli kuin pyöreä
+muurin seinä, josta halkojen päät selvästi erottautuivat. Koivuja
+näytti olevan suunnilleen puolet. Hesse huomautti, etteivät ne
+kuivaneet yksikseen pinossa paremmin kuin aumassakaan. Ollen liian
+arkaa lajia ne mädäntyivät lyhyessä ajassa Mutta kuusija mäntyhalkojen
+seurassa ne viihtyivät mainiosti.
+
+Ahaa... se on tuossa selitys tämän laajuuteen. Metrin pituiset
+sidepuut, huomautti kirjuri.
+
+Niin... muuten siitä olisi tullut puolta pienempi.
+
+Keskusteltiin erilaisista aumoista ja maisteltiin siinä sivussa.
+Niitähän ei ollut kuin kahta päälajia: ladonmuotoiset ja sitten nämä
+»karusellit», sokeritoppakeot. Hesse kertoi kauan miettineensä uutta
+aumalaitosta, johon menisi puuta tavallista enemmän, ja joka muuten
+näyttäisi siistiltä.
+
+Sinun alallasi eivät ole mahdollisuudet suuret, kun pitää rakentaa
+haloista, huomautti asemapäällikkö nauraen. Mutta — yrittäähän aina
+saattaa.
+
+Hesse myönsi sen, mutta hän oli päättänyt kokeilla. Pitäisi vain saada
+lupa varastonhoitajalta, mutta tämä nykyinen oli niin tarkka — pelkäsi
+valtiolle koituvan turhia menoja. Olisipa ollut hänen kotikaupunkinsa
+varaston esimies. Hän olisi kyllä innostunut asiaan.
+
+Siinä arvosteltiin rautatietä ja sen johtoa... noin sievästi vain.
+Mutta sitä mukaa kuin veret lämpenivät, käytiin rohkeammiksi. Hesse
+purki ilmoille mielipiteensä. Miksikä olikin tämä rautatie kuin
+jokin kaatopaikka? Kaikki ruhat ja rammat tänne kerättiin... vanhoja
+ryssän upseereita, haaksirikkoon joutuneita sveessien jälkeläisiä!
+Eläkelaitos Suomen henkiselle proletariaatille, hitto vie! Syystä heitä
+haukuttiinkin »sahajauhopäiksi». Ja niin helkkarin ylpeitä kuin olivat
+tämän laitoksen virkamiehet! Yksi ratainsinööri kuin puolijumala,
+jolle jo kilometrin päästä piti paljastaa päänsä — köyhän kuolevaisen.
+Hän oli koulupoikana vihannut rautatien herroja, mutta niin näkyi
+kohtalo johtaneen, että hänenkin piti löytää leipänsä täältä... samasta
+vartaasta näiden hidasjärkisten, tyhmien kanssa. Ja hän kun oli kerran
+kuvitellut rakentavansa uudelleen vanhan Rooman!
+
+Oho! Kylläpä sinä ankarasti arvostelet. Mihin joukkoon meidät luet?
+
+Asemapäällikkö, pienessä nousuhumalassa, näytti taisteluun vaativalta.
+
+Hesse kohautti olkapäitään: Läsnäolevista en puhu. Mutta — sanokaapa
+suoraan, eikö ole niinkuin sanoin. Ruotsi kaikessa vallan päällä. Tuon
+ilmakanavan otsikkoonkin piti maalata _S.J.i.F. — Statsjärnvägarne i
+Finland!_ Pahustako sen pitää olla ruotsiksi Suomenmaassa? Sitä minä en
+jaksa käsittää.
+
+Tjah... sehän on helposti ymmärrettävissä. Johto on ruotsalainen ja
+tulee aina olemaan, huomautti kirjuri kimeällä äänellään.
+
+Mutta nyt ei Hesse enää jaksanut itseään hillitä. Hän paukautti
+nyrkillä pöytään, min että kahvikupit ja liköörilasit hypähtivät.
+
+Sinäkin, Korpela, orjasielu! Pokkuroit noita sen vietävän puupäitä,
+jotka käyvät meitä tarkastamassa! Tulkoon vain puutavarakontrollööri
+tänne, niin osoitan noita seiniä ja sanon: Siinä on _Suomen_ puuta!
+Ymmärrättekö?
+
+Kirjuri penäsi: Suomalainen on orjasielu... sinä niinkuin me muutkin.
+Et sinäkään noin sano, vaikka uhkaat. Selkä nöyränä kuljet ja
+selittelet, mistä syystä tämä auma on tällaisen laajuuden saanut.
+
+Helvetti! karjaisi Hesse, eikä yhtään muistanut, että Viktoria oli
+läsnä. Melkein mustana kasvoiltaan hän seivästi kirjurin katseellaan:
+Sanotko sinä, riivattu, mi-minua orjasieluksi... minua, joka olen
+sentään su-suvereeni hengen maailmassa?
+
+Hän yritti heittää vastustajaansa kahvikupilla kasvoihin, mutta
+Viktoria puuttui asiaan. Tarttuen tuohon ojennettuun käsivarteen hän
+virkkoi tyynesti: Hesse, hillitse itsesi! Muista, että nämä ovat minun
+nimipäiväni!
+
+Hesse tuijotti häneen hämillään. Hän ei kestänyt paljon. Pienikin
+määrä alkoholia meni jo päähän. Hän kokoili ajatuksiaan: mitä tässä
+oikeastaan oli tapahtunut?
+
+Anteeksi, Viktoria... minä en kärsi, että minua sanotaan orjasieluksi.
+Sitä minä en ole, en jumal'auta!
+
+Viktoria hymyili: Et... mutta nyt sinä ainakin olet minun orjani ja
+tottelet minua.
+
+Niin... se on eri asia. Sinua minä tottelen.
+
+Kirjuri nauraa kähäytti pilkallisesti.
+
+Hesse ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan jatkoi tyynemmin: Mistä me
+tässä viimeksi juttelimmekaan? Niin... siitä ruotsista... että miksi
+sen pitää aina olla ruotsiksi?
+
+Viktoria: Sinä unohdat, että minunkin äidinkieleni on ruotsi.
+
+Hesse: En suinkaan! Minähän puhun systeemistä, järjestelmästä. Ja
+sitäpaitsi: sinähän olet yksi niitä viisaita neitseitä, joka olet
+osannut oikealla ajalla sytyttää lamppusi ja käydä ylkää vastaan. Sinä
+olet opetellut suomen.
+
+Ja vielä niin selevän kuin Savon muhkean murteen, nauroi asemapäällikkö.
+
+Siitä nyt saattoi olla eri mieltä. Heillä, pohjalaisilla, oli Savosta
+omat käsityksensä, mutta ei väitelty siitä. Murre kuin murre, kunhan
+vain oli suomea.
+
+Viktoria: En minä olisi uskonut, että sinä olet noin kiivas. Ja ennen
+sinä hyvin mielelläsi puhuit ruotsia.
+
+Johan nyt toki. Mutta se oli koulupoikana. Silloin ei osattu
+arvostella. — Ja sitäpaitsi: taisin olla rakastunut.
+
+Hän vilkaisi asemapäällikköön. Mutta tämä ei näyttänyt kiinnittäneen
+siihen mitään huomiota. Hän täytti vain lasit ja virkkoi suu leveässä
+hymyssä. No... Helekan malja sitten!
+
+Juotiin »Helekan» malja. Hesse iski valtionrautateitten
+säästäväisyyspolitiikkaan. Siitä ei kannattanut puhuakaan. Esim.
+jokaisella kuljettajalla oli oma nimikkonsa. Siten kyllä hoidettiin
+veturia hyvin, mutta tuhlattiin äärettömästi käyttövoimaa. Koneiden
+pitäisi olla kulussa yötä päivää. Kun mies oli ajanut vuoronsa, niin
+toinen tilalle, ja sitä menoa niin kauan kuin veturi kesti. Entä
+asemaja vaihdemiehet! Niitä oli aivan liikaa. Ruotsissa junanlähettäjä
+hoiti vaihteetkin... pienemmillä asemilla ainakin. Mutta Suomessa
+torkkui joka vaihteen nenässä mies, nähden unta ajasta, jolloin palkka
+kohoaisi kahdellakymmenelläviidellä markalla vuodessa. Paljon väkeä ja
+huono toimeentulo, vähän väkeä ja paremmat palkat.
+
+Ja enemmän työtä, huomautti kirjuri.
+
+Tietysti... mutta sitä tekisikin, kun saisi suuremman palkan.
+Perheellisen on hyvin vaikea tulla toimeen. Minä puhun kokemuksesta.
+
+Asemapäällikkö kannatti Hesseä. Säästäväisyyttä ei kyllä paljon
+tunnettu rautateillä... se oli kyllä totta. Annettiin määräyksiä
+langanpätkien ja lakkapalasten kokoamisesta, mutta siitä huolimatta
+killui joka aseman ja pysäkin seinässä messinkikello, jolla ei ollut
+mitään virkaa.
+
+Meidänkin Möttönen soittaa kaikki soitot peräkanaa. Ota siitä sitten
+selvä.
+
+Olisi parasta myydä ne tai sulattaa metalliksi.
+
+Mutta eikö sekin ole tuhlausta, että poltetaan puuta? Katsokaammepa
+tätäkin halkolinnoitusta. Muutaman ajan perästä se on tuhkana.
+
+Kirjuri tiiraili ympärilleen, nyökytellen viisaan näköisenä päätään.
+
+Sitäkin kysymystä oli Hesse pohtinut. Olihan kokeiltu kivihiilellä,
+mutta huomattu sen tulevan kalliimmaksi. Puu oli Suomessa halpaa. Mutta
+jos meiltä löydettäisiin kivihiiltä — silloin asia muuttuisi.
+
+Pih! pihautti kirjuri halveksivasti.
+
+Hesse tulistui: Ei saa niin halveksivasti pihauttaa, kun on kysymys
+omasta maasta ja sen mahdollisuuksista! Se on anteeksiantamatonta
+epäisänmaallisuutta. Ei tämä Suomi niin köyhä ole kuin huudetaan. Kyllä
+täällä on tavaraa ja rikkautta, kun vain oltaisiin itse isäntiä. Mutta
+siinäpä se on! Ei olla.
+
+Miir ist tas folokommen tasselepe, sanoa jämäytti asemapäällikkö.
+Resiimi kuin resiimi... ryssät tai ruohtalaiset. Pääasia, että on
+hallitus. Ei meistä kuitenkaan koskaan ihtenäisiä tule.
+
+Siinä kuultiin savolaisen uskontunnustus! Hesse tunsi syvästi
+halveksivansa Venäläistä. — Tulee kyllä, jos on vain miehiä! Mutta
+Savosta niitä ei ainakaan näy sakenevan.
+
+Tulloo Savostai, jos voan on olot sellaiset, että passoo tulla.
+
+Siinäpä se oli — »passoo tulla»! Mutta pitäisi panna passoomaan.
+
+Keskustelu uhkasi muuttua väittelyksi. Heimokateus oli saanut yllykettä
+likööristä ja se näytti puhkeavan esiin. Hesse sen heimon jäsenenä,
+joka ei suinkaan ole tunnettu vaatimattomuudestaan, kukkoili jo kelpo
+lailla. Viktoria kiiruhti välittämään.
+
+Heittäkääpä pois hammastelu ja juokaa kuppi minunkin tarjoustani.
+Kuule, savolainen... ojennapas sitä sokeriastiaa. Ja sinä, pohjalainen,
+ole hyvä ja ota!
+
+Kas niin. Nainen se aina rauhan rakensi... hyvä toki. Eivät ne Eevan
+tyttäret niin pahoja olleet kuin sanottiin.
+
+Viktoria: Kuka meistä pahaa puhuu?
+
+Hesse: Kirkkoisä Augustinus se hiukan haukuskelee. Sanoo, että jollei
+naista olisi luotu, me miehet juttelisimme Jumalan kanssa.
+
+Olikos hän naimisissa?
+
+Sitä en jaksa muistaa... mutta äiti hänellä ainakin oli... hurskas
+Monika.
+
+Siinäpä se! Jos ei Monikaa olisi ollut, ei Augustinus yleensä olisi
+jutellut kenenkään kanssa.
+
+Viktoria nauroi, niin että hampaat loistivat. Häntä oli nautinto
+katsella.
+
+Hesse virkkoi: Niin... Viktoria, en minä ole sitä mieltä. Minä vain
+muuten Augustinusta siteerasin.
+
+Keskustelu siirtyi muihin asioihin. Puhuttiin virasta ja viran
+hoidosta, käsiteltiin sen hyviä ja huonoja puolia. Oltiin yksimielisiä
+siitä, ettei paljas virka yksin tyydyttänyt. Piti olla jokin
+erikoisharrastus, joka ylläpiti. Varsinkin rautatiellä, rautatiellä.
+
+Nyt pääsi Konsta Venäläinen puhumaan mieliharrastuksestaan,
+seinämattojen kudonnasta. Hän oikein lämpeni. Hän kuvasi gobeliinin
+taideteokseksi, ja sitähän se tavallaan olikin. Peijakas sentään...
+siinä kysyttiin kärsivällisyyttä, neuloa esim. nauravan naisen kasvot.
+Jokainen väre tuli näkyviin. Mutta se riippui langoista... langoista.
+
+Jotka sai valmiin kartan mukaan ostaa! Ryijyt olivat toista. Kirjuri
+puhalsi pitkän savupilven sikaristaan.
+
+Älähän puhu! Neulopas esim. Tanten ja Peatriisen kohtaus, joka minulla
+on alulla. Siinä soat toisenni kerran neuloo liikuttaa.
+
+Mallin mukaan.
+
+Tietysti... mutta — sittenni. Taitoo se sittenni voatii.
+
+Minusta on paljon hauskempi katsella hyvin parsituita sukkia.
+
+Te puhutte virasta ja sen aiheuttamasta yksitoikkoisuudesta, puuttui
+Viktoria keskusteluun. Mutta mitäs te meille, perheenemännille,
+suosittelette?
+
+Sivuharrastuksia — johan minä sanoin.
+
+Viktoria punastui. Hän lävisti kirjurin katseellaan. Tämä nyökytteli
+päätään taaksepäin ja tiiraili auman kattoon. Oliko hän huomannut
+jotakin?
+
+Viktoria: Mitä sivuharrastuksia?
+
+Kirjuri: Mikä mistäkin tykkää...
+
+Viktoria kaasi kahvia kuppeihin. Hesse huomasi, että hänen kätensä
+vapisi.
+
+Hän yritti sanoa jotakin, mutta samassa ilmestyi harjoittelija
+ilmakanavan suulle ja tiedoitti:
+
+Kontrollööri tulossa. Mätäkorvesta ilmoitettiin.
+
+Ovatpa ne sielläkin kerran hereillä. Asemapäällikkö nousi kirjurin
+kanssa pöydästä.
+
+He astuivat pitkin ilmakanavaa, hiukan horjahdellen ja tukien kädellään
+pinojen päistä. Kirjuri pyörähti taakseen katsomaan ja viittasi
+Hesselle jotakin. Sitten kuului lyhyt naurahdus.
+
+Viktoria oli vaipunut mietteisiinsä. Hesse kysyi: On kai siellä kaikki
+järjestyksessä?
+
+Kyllä... en minä sitä ajattele. Mietin vain, että ovatkohan huomanneet
+jotakin.
+
+Hesse huokasi: En minä tiedä. Korpelan viittaus tuntui vain vähän
+merkilliseltä...
+
+Viktoria vilkastui: Mutta mitä pahaa siinä on, että me, vanhat tutut,
+seurustelemme toistemme kanssa? Mitä ihmisillä on siihen sanomista?
+
+Hesse: Me olemme naimisissa.
+
+Viktoria: Naimisissa! Mutta — olemmeko kertaakaan ylittäneet
+luvallisuuden rajoja?
+
+Hesse: Emme vielä... mutta sekin voi tapahtua. Mitä ajattelisit, jos
+esim. nyt suutelisin sinua... nyt kun olemme kahden kesken? Eikö se
+olisi luvatonta?
+
+Pyh! Suudelma! Viktoria huitaisi kädellään.
+
+Hesse: Pidätkö sitä todella niin viattomana?
+
+Hän nousi. Viktoria katsahti häneen arasti. Hänessä ei nyt ollut
+jälkeäkään siitä reippaudesta... siitä melkein äidillisestä lujuudesta,
+jolla hän heidän ensimmäisen kohtaamispäivänsä iltana oli toivottanut
+Hesselle hyvää yötä.
+
+Puhumme tästä toiste, lausui hän myöskin nousten. Nyt täytynee lähteä.
+Kiitos vain sinulle, Hesse rakas, että tulit! Teit suuren uhrauksen.
+
+Mitä... virkamatkan, virkkoi tämä hiukan pettyneenä ja seurasi
+Viktoriaa aumasta ulos.
+
+Juna porhalsi asemalle.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Alkoi sekava aika Hesse Karlssonin elämässä. Hän oli joutunut
+intohimoisen rakkauden pauloihin. Tuo herkkä sydän, joka jo kouluaikana
+oli niin helposti syttynyt, paloi nyt täydellä liekillä. Se ei ollut
+enää koulupojan viatonta kiintymystä, se oli täyden miehen kiihkeää
+kaipausta, joka kulutti ruumista ja sielua.
+
+Kun hän jäljestäpäin tätä aikaa muisteli, tuntui siltä, kuin ei hän
+olisi toiminut täysin tietoisesti. Hän oli ollut kuin huumeessa,
+yhtämittaisessa, pitkässä huumauksessa — melkein hulluuden partaalla.
+Mutta jos joku olisi siitä hänelle silloin huomauttanut, hän olisi
+nauranut vasten kasvoja.
+
+Onnellista hulluutta, autuasta järjettömyyttä — sitä on kai rakkaus.
+
+Mutta ei kaikki rakkaus. On myös sellaista, jossa onnen tunteeseen
+liittyy viiltävä kipu, tuska, joka polttaa yhtä kovasti kuin lemmen
+palo. Hesse Karlssonin rakkaus oli sitä lajia.
+
+Se ei johtunut siitä, ettei rakastettu olisi ollut uskollinen, ei tämän
+rakkauden epätietoisuudesta. Viktoria oli sen useamman kuin yhden
+kerran tunnustanut. Hesse oli saanut täyden korvauksen kouluaikaisista
+kärsimyksistään — mikäli Viktoria oli niitä aiheuttanut, niin — monta
+kertaa suuremman kuin mitä ne olisivat, ansainneet. Tuskan tuottivat
+muut seikat: hän oli sidottu ja Viktoria oli sidottu, ja hänellä, Hesse
+Karlssonilla, oli sitäpaitsi kolme lasta.
+
+Ei hän uskaltanut avioeroa ajatella. Sellainen ajatus vain toisinaan
+vilahti hänen päässään, — ajatus, jonka varaan hänen rikkinäinen
+sielunsa joskus asettui lepäämään kuin lintu oksalle, pitkän,
+yhtämittaisen lennon jälkeen. Ei — hänen henkensä ponnistukset
+suuntautuivat toisaalle: jonkinlaisen tasapainotilan löytämiseen.
+Yhdellä puolen Melinda ja lapset ja toisella Viktoria ja rakkaus.
+Näiden painopisteiden välillä kieppui hänen henkensä kauan.
+
+Hän oli jostakin lukenut, että syvemmällä, elämän pohjakerroksissa
+näyttivät ihmiselämän arvot toisenlaisilta kuin pinnalla. Se, mikä
+pinnalta katsottuna näytti rehellisyydeltä, oli syvemmältä asiaa
+tarkastettaessa epärehellisyyttä ja petosta. Ja päinvastoin: se, mikä
+pinnalla näytti petokselta, olikin syvemmältä katsottuna puhtainta
+vilpittömyyttä. Kun kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä ei olosuhteiden
+pakosta voinut avoimesti seurustella toistensa kanssa, he etsivät
+salateitä, turvautuivat petokseen. Mutta tämä »petos» oli samaa kuin
+rehellisyys, koska siinä ilmeni kahden sydämen vilpittömin ja totisin
+tunne, jota kierot olosuhteet eivät kyenneet tukehduttamaan. Välistä
+juoksi kirkas vesisuoni kaiken aikaa maan alla.
+
+Se oli jo verraton apu. Noiden ajatusten kirjoittaja ei ollut
+aavistanut, kuinka otollisen maaperän ne kerran löytäisivät erään
+rautatien halkokirjurin sydämessä. Hesse innostui. Hän kehitteli tätä
+ajatussarjaa, puheli siitä väliin tovereilleenkin — silloin kuin
+epäluuloja herättämättä saattoi keskustelun johtaa tällaisille aloille.
+Häneltähän oli totuttu odottamaan kaikenlaista outoa ja kummallista.
+Toiset kuuntelivat sitä vastaanväittämättä — varsinkin Hahn. Mutta
+asemapäällikkö oli toista mieltä: Man ska' stå för sitt kast! Se oli
+kaikkein paras elämänfilosofia _niissä_ asioissa.
+
+Niinhän se saattoi olla — muutamille, mutta ei kaikille. Elämä oli sen
+usein näyttänyt toteen.
+
+Ätsh... hulluttelivat vain! Ajoivat takaa omia mielikuviaan. Ei — piti
+pysyä realiteeteissa. Katsokaapa »ukkoa», ovenvartijaa! Se seisoi
+siinä, mihin se kerran oli asetettu.
+
+Niin — kunnes jonkun isännän saapas potkaisi sen syrjään!
+
+Niinpä niin. Mutta senpä vuoksi pitikin sitä aina silloin tällöin käydä
+katsastamassa. Huomatkaa, järki... sitä vartenhan se oli ihmiselle
+annettu, että punnittaisiin, kannattiko ruveta rehkimään vai ei. Ne
+kirjailijat kehräsivät kokoon kaikenlaista. Roskaa!
+
+Nyt sai Krank'kin sanan vuoron: Onkopa niissä naisissa muuta eroa, kuin
+että toinen on hiukan pitempi tai lyhempi toista?
+
+Se Brynolf Krank! Se osasi aina antaa keskustelulle pyöreän päätöksen.
+Herrat nauroivat, ja jokainen painui työhönsä. Lennätinkoneet
+nakuttivat, ja asemakonttorissa vallitsi jälleen hiljaisuus.
+
+
+Hesse istuskelee puiston penkillä Vaasassa. Hän on tehnyt asiaa
+kaupunkiin saadakseen tavata Viktoriaa, jonka myös oli onnistunut
+matkustaa tänne. On syksy, ja tuuli ajelee kellastuneita lehtiä pitkin
+puiston käytäviä.
+
+Heidän suhteensa oli jo kestänyt toista vuotta. He olivat tavanneet
+Laaksonpohjassa monet monituiset kerrat... väliin Viktorian kotona,
+kun asemapäällikkö oli kokouksissaan, väliin halkoaumassa. Asemalla
+käyntejä ei kukaan voinut epäillä. Olihan siellä tavallista enemmän
+puita, ja hänen oli suoritettava säännönmukaisia vesipitoisuuskokeita,
+t.s. tarkastettava, miten puiden kuivuminen edistyi.
+
+Viktoria oli ollut kantamassa hänen kanssaan halkoja pumppuhuoneeseen.
+Hän oli kehoittanut: Ota tuo keveä halko, Viktoria... nämä ovat sinulle
+liian raskaat. Mutta Viktoria oli tarttunut kaikkein järeimpään, aivan
+kuin osoittaakseen, että hän uskalsi ottaa suuremman vastuun tästä
+heidän rakkaudestaan ja sen seurauksista. Oh, sitä suloista, uhrautuvaa
+Viktoriaa! He olivat punninneet halot... aivan kuin olisivat punninneet
+oman elämänsä kohtalot... hymyillen, naureskellen, vaihtaen helliä
+katseita keskenään. Ja siellä pumppuhuoneen lämpimässä hän oli ensi
+kerran sulkenut Viktorian syliinsä ja suudellut häntä.
+
+Se oli ollut hurmaava hetki. Sinä hetkenä hän ei ollut muistanut muuta,
+kuin että he olivat kahden, ympärillään omituinen rasvantuoksuinen
+lämpö. He olivat heittäytyneet tuon tuokion valtoihin kuin virtaan. Se
+oli kuljettanut heidät kauas pois... pois nykyisyydestä — maailmaan,
+jossa ei ollut muita kuin he kaksi. Hän oli avannut silmänsä ja
+huomannut, että Viktoria katseli ylöspäin miettiväisenä kuin jokin pyhä
+nainen keskiaikaisissa maalauksissa.
+
+Etkö sulje silmiäsi, kun suutelen sinua?
+
+En.
+
+Miksi et?
+
+Siksi, että silloin veisi virta minut kokonaan... täydellisesti.
+
+Hän ei ollut käsittänyt sitä heti, mutta jälkeenpäin se oli hänelle
+selvinnyt. Viktoria tunsi lemmen palon vielä polttavampana kuin hän;
+siksi hän halusi olla varuillaan. Hän tiesi leikkivänsä tulella, joka
+oli voimakkaampi ihmistä... kaikkinielevä... kaikkituhoava... yksi
+hehkuva henkäys vain — aivan kuin ahjon... tulikuuman, porottavan
+ahjon. Siksi hän piti silmänsä auki.
+
+He olivat käyneet noutamassa halot. Ne olivat kuivuneet pumppuhuoneen
+pannun päällä. Taas ne oli yhdessä punnittu. Ero oli ollut jokseenkin
+suuri. Hän oli laskenut suhteellisen vesipitoisuusprosentin. —
+Katsopas, kuinka paljon sitä oli! Viktoria oli katsahtanut häneen
+kirkkaasti... aivan kuin iloiten, että tuo luku merkitsi heidän
+rakkautensa suuruutta. Mutta hän oli iloinnut vastakkaisesta syystä:
+painon vähennys oli salaa häntä rohkaissut. Ehkäpä vielä selviät
+tästä... tästä suloisen katkerasta huumauksesta. Katso lukua... ota
+asia järjen kannalta!
+
+Sellaista se oli ollut. Talven ja kevään kuluessa he olivat usein
+tavanneet — milloin täällä, kaupungissa, milloin Laaksonpohjassa.
+Halkoauma oli ollut heidän kohtauspaikkansa siellä.
+
+Hän oli joskus talvella jäänyt junasta pois viimeistä edellisellä
+pysäkillä ja kävellyt pimeässä tuon neljän kilometrin taipaleen. He
+olivat sopineet niin Viktorian kanssa. Vaikka viranhoidon varjolla
+saattoikin käydä Laaksonpohjassa milloin hyvänsä, oli sentään ollut
+varovaisinta välttää liian lukuisia käyntejä. Mutta — salaa, salaa se
+oli onnistunut.
+
+He olivat seisseet auman keskustassa toisiinsa nojaten ja kuiskineet
+kuumia sanoja. Oi, kuinka monta kertaa he olivatkaan vakuuttaneet
+rakkautta toisilleen! Kylmä tuuli oli puhaltanut pitkin ilmakanavia
+ja paanut lumen heidän päänsä päällä tanssimaan. Morsiushuntu!
+oli Viktoria kuiskannut, nähdessään, kuinka lumihiutaleet hiljaa
+laskeutuivat heidän ylleen. He olivat viipyneet siellä tunnin toisensa
+jälkeen, kylmästä väristen, mutta suudelmien lämmittäessä heidän
+sydäntään.
+
+Synkkä paikka sydäntalvella — tuollainen halkoauma... aivan
+toisenlainen kuin kesällä, kuumana, aurinkoisena päivänä, jolloin
+pihka tuoksui, ja västäräkit iloisina lentelivät pitkin ilmakanavia.
+Silloin soi halkoauma kuin suuri, ihmeellinen kello... joka paikasta
+vain sirkutusta ja visertelyä, lyhyitä laulunhelkähdyksiä... aivan kuin
+olisi jokin kimmoisa jousi helähdellyt. Ja tuo surina... tuo hyrräävä,
+kehräävä ääni... tuo lukemattomista pesistä kuuluva onnen kujerrus
+— se oli kuin kellon surinaa vähää ennen lyöntiä. Ja sitten — auman
+keskustassa kaksi ihmistä, kaksi onnetonta ja onnellista ihmistä,
+joiden sydän löi... hakkasi kuuluvasti: — tämän ihmeellisen kellon
+tikitys...
+
+Nyt hän oli viimeksi tavannut Viktorian kaksi viikkoa sitten ja
+huomauttanut, että heidän pitäisi lopettaa. Ilmitulon vaara oli liian
+suuri. Viktoria oli itkenyt, oli sanonut menehtyvänsä ikävään. Mikä
+häntä enää kannattaisi, jollei saisi Hesseä tavata? Seurauksena siitä
+oli ollut tämä yhteinen kaupunkimatka. Ja tässä hän nyt istui taas,
+odotellen ystäväänsä.
+
+Sieltä Viktoria jo tulikin, kylmästä väristen... käveli rauhallisesti
+kellastuneiden lehtien peittämää puistokäytävää. Hän kantoi pakettia
+kainalossaan, koko ajan puristellen hansikoituja käsiään. Hesse nousi
+ja käveli häntä vastaan.
+
+Ostin gobeliinilankoja Konstalle... Kuule... minun on kylmä. Mennään
+johonkin kahvilaan.
+
+He poikkesivat kahvilaan. Kuukausi sitten he olivat viimeksi istuneet
+tässä samassa paikassa... Viktoria oli tehnyt asiaa kaupunkiin,
+ja hänenhän taas oli helppo järjestää matkansa, kun oli käytävä
+varastojakson esimiestä tapaamassa.
+
+Viktoria kertoo kotioloistaan. Oli taas ollut niin tavattoman
+pitkä kuukausi. Ikävää ja harmaata oli elämä siellä. Konsta kulki
+kokouksissa, neuloi seinämattojaan. Oli sentään siunattu asia, että
+siltä olivat langat loppuneet. Niitä ostamaan hän oli päässyt.
+
+Se on ruvennut viime aikoina vähän vakoilemaan meitä, jutteli Viktoria.
+Ihmettelee sinun tiheitä käyntejäsi. Mitä vesipitoisuuskokeita niitä
+alinomaa pitää ottaa?
+
+Hesse oli arvannut sen. Huomiotahan se herätti, kun yhden aseman
+halkovarastoja hoidettiin niin uskollisesti. Paras oli olla varovainen.
+
+Mutta täällä meitä ei tunne kukaan.
+
+Ehkä ei Viktoriaa, mutta hänet, Hesse Karlssonin, kyllä. Luotettu
+paikka ei ollut tämäkään.
+
+He keskustelivat siitä, miten parhaiten voisivat nämä kohtauksensa
+järjestää. Viktorialla oli eräs tuttava, erään rautatien kirjurin
+rouva, jonka luona he voisivat tavata, sillä aikaa kuin mies oli
+virassaan. Hän oli jo siitä puhunutkin.
+
+Mutta Hessestä se oli vastenmielistä. Kolmannen henkilön sekaantuminen
+tällaiseen juttuun oli noloa... varsinkin, jos hän vielä rupesi
+avustamaan. Tiesikö Viktoria, millä nimellä maailma sellaista naista
+nimitti?
+
+Kyllä Viktoria sen tiesi ja hän punastui. Mutta eläviin kuviin hän oli
+luvannut tänä iltana tulla. He olivat jo siitä sopineet. Tietysti Hesse
+tulisi myös?
+
+Tämä vaikeni. Tuo kolmas henkilö ei ollenkaan miellyttänyt häntä.
+
+Viktoria sanoi: Mutta julkisuudessa se on meille vain eduksi. Minä
+voin aina sanoa, että kohtasin hänet, ja että sinä liityit sattumalta
+seuraan.
+
+Olihan siinä jonkun verran järkeä. Hesse lupasi tulla.
+
+Hän vietti iltapäivän rautatienvirkarmiehille varatussa huoneessa
+aseman lähellä. Hän oli uupunut ja masentunut. Syvä alakuloisuus
+asui hänen sielussaan. Tunnin toisensa jälkeen hän istui sohvassa,
+tuijotellen tylsästi eteensä.
+
+Tuntui jollakin tavoin turvallisemmalta istua täällä, hiljaisessa
+huoneessa — vaikka valmistautuikin luvattomaan kohtaukseen. Tämä
+odotteleminen täällä ei tuntunut ollenkaan luvattomalta. Se johtui
+siitä, ettei kukaan nähnyt. Saattoi olla piilosilla omantuntonsa
+kanssa. — Etköhän tekisi viisaimmin, jos matkustaisit kotiin?
+Tietenkin minä matkustankin! Olihan junan lähtöön vielä aikaa. Mutta
+minä tarkoitan (sanoi omatunto) että jättäisit jo nämä... nämä
+luvattomat kohtaukset. Eihän sellainen sovi kunnialliselle miehelle...
+Kuka oli sanonut, että hän aikoi mennä... saihan toki levähtää
+rautatienvirkamiesten omassa huoneessa? Mutta — sitä vartenhan sinä
+kuitenkin viivyt täällä? — Enpäs viivy... saihan nyt toki oleskella,
+mietiskellä? Eikö tämä hänen nykyinen tilansa ehkä miettimistä
+kaivannutkaan? Omatunto vaikeni. Hessen oli onnistunut tehdä se
+äänettömäksi.
+
+Niin, niin... täällä sai tyyntyä, rauhoittua... kuin koota voimia
+uutta, tuhoisaa askelta varten. Hesse ei sitä näin selvästi ajatellut;
+ajatus sipaisi vain tuota lähestyvää kohtausta kuin nukkuvaa, joka
+ei siitä sipaisusta herännyt. Hiljainen, vähitellen hämärtyvä huone
+tuntui kuuntelevan häntä. Tuo hämärä oli kuin tehnyt salaliiton
+hänen kanssaan. Näin... salaa jos voisi aina asian järjestää, ettei
+kukaan näkisi... seurustella Viktorian kanssa niinkuin ajatusten,
+omantunnon äänen edes häiritsemättä — silloin olisi mainiota. Ja
+samalla kun hämärä kuunteli häntä, yhdessä suunnitellen tämän suhteen
+järjestämistä, se antoi myös anteeksi. Se ikäänkuin pyyhki pois kaiken
+entisen... nuo luvattomat hyväilyt ja suudelmat. Oh, on täälläkin,
+tässä huoneessa tehty yhtä ja toista... välistä oikein rietastakin.
+Sinä olet sentään vielä kunniallinen mies... et ole astunut viimeisen
+rajan yli. Tihenevä pimeys puheli hänelle, vuodatti voidetta hänen
+sairaaseen sieluunsa.
+
+Seitsemältä hän oli luvannut mennä, mutta vielä oli tunti aikaa.
+Sieltä, vastapäätä, kadun toiselta puolen, näkyi kellosepän
+näyteikkunasta kirkkaasti valaistu suuri kello. Juna Itäsuohon lähtisi
+puolen tunnin päästä. Hesse mietti, matkustaisiko sillä junalla. Hän
+nousi vaivalloisesti seisomaan ja katseli pimeässä ympärilleen. Sieltä
+nurkasta häämötti matkalaukku, jossa oli Melindan neuloma, ruskea
+päällys. Matkalaukku kehoitti, päällys kehoitti. Hän ei erottanut sen
+väriä, mutta hän tiesi, että se oli ruskea, ja että se oli Melindan
+neuloma. Ja tuo tieto oli tänä hetkenä samaa kuin kehoitus, käsky: pidä
+kiirettä!
+
+Mutta Hesse seisoi keskellä huonetta voimatta päättää. Kului neljännes
+tunti, viisi minuuttia yli sen, kymmenen minuuttia. Vielä olisi aikaa
+juosta asemalle. Mutta Hesse katseli sekuntiviisarin kiertoa, ja nyt
+hänestä tuntui, että se liikkui tavattoman hitaasti. Oli, kuin olisi
+kadun toiselta puolen näkyvä kellokin hidastuttanut vauhtiaan, jotta
+hän ennättäisi. Kaksi minuuttia vielä aikaa. Nyt se jo oli liian
+myöhäistä. Hesse oli tuskin ehtinyt liikahtaa paikaltaan, kun jo kuului
+veturin vihellys. Hän katsoi uudelleen kelloa. Oliko todella nuo kaksi
+minuuttia kulunut noin nopeasti? Kyllä... kello oli jo minuuttia yli
+puoli seitsemän. Oh, hän vaipui taas sohvaan, jääden hajamielisenä
+tuijottelemaan eteensä.
+
+Seitsemältä hän lähti. Ulkona satoi lunta. Suuria »akanpaloja» putoili
+taivaalta, kookkaita kuin kymmenenpennin rahat. Ne leijailivat hiljaa
+alaspäin, keinahdellen, kallahdellen kuin untuvahöytyvät. Pitkien,
+näkymättömien rihmojen kaltaisina, — rihmojen, joissa epäsäännöllisten
+välimatkojen päässä oli aina tuollainen valkoinen höytyvä, ne
+riippuivat sysimustalta taivaalta, laskeuten alaspäin verkkaan ja
+tasaisesti, kimallellen kauniisti sähkövalojen loisteessa. Kadun musta
+asfalttipinta nielaisi ne sisäänsä sitä mukaa kuin ne putoilivat.
+Se pysyi yhtä mustana, yhtä märkänä ja kiiltävänä. Mutta ihmisten
+hartioilla ja päähineitten päällä nuo avaruuden lumiperhoset saivat
+hetkisen levähtää ennen kuolemaansa...
+
+Teatterin eteisessä oli tungos. »Jaipurin maharadjan lempivaimo»
+houkutteli vaasalaisia ilmeisen väkevästi. Hesse liittyi lippujonon
+loppupäähän, tarkastellen ympäristöään. Joku tuttu näkyi joukossa, ja
+hän nyökäytti päätään. Mutta Viktoriaa ja tämän ystävätärtä hän ei
+huomannut missään.
+
+Jono solui eteenpäin, ja hän läheni lippuluukkua. Hänestä tuntui, että
+tuosta... tuon messinkiristikkoisen luukun aukosta hän lunastaisi
+itselleen pääsylipun kadotukseen. Mutta se ei nyt vaivannut häntä. Oli
+vain niin suloista painua sinne... tuhota itsensä lopullisesti. Ei
+syyttänyt omatunto, ei muistunut mieleen koti — kaikki oli yhdentekevää.
+
+Hän sai lipun ja liittyi toiseen jonoon, joka odotteli ovien
+aukaisemista. Pian se tapahtuikin, ja Hesse seisoi kynnyksellä.
+
+Siellä, ovesta hiukan oikealla, takimmaisissa penkeissä istui Viktoria
+ja antoi hänelle merkkejä.
+
+Kuin sattumalta oli siinä tyhjä paikka Viktorian vieressä. Hesse
+istahti siihen... Viktoria esitti ystävättärensä. Siinä ei ollut aikaa
+pitkiin puheisiin, sillä katsomo pimeni ja esitys alkoi.
+
+Intialainen ruhtinas, huvimatkalla Euroopassa, kohtaa eräänä päivänä
+nuoren tytön, johon rakastuu. He tapaavat toisiaan monta kertaa mitä
+erilaatuisimmissa paikoissa, ja vihdoin tyttö suostuu seuraamaan
+ruhtinasta Intiaan.
+
+Hesse istui alakuloisena. Nyt häntä melkein hävetti. Hänen mieleensä
+muistui muuan lapsuudenaikainen tapaus kelkkamäestä. Yhtä noloksi kuin
+kaksitoista vuotias tunsi olonsa _tuollaisen_ tapahtuman vuoksi, tunsi
+kolmenkymmenen vanha, naimisissa oleva mies _tällaisessa_ tilanteessa.
+Silloin olivat ryvettyneet vain housut, mutta nyt tahraantui maine
+ja mitä kiusallisimmalla tavalla. Ensi väliajalla odotti Hesse, että
+kaikki olisivat kääntyneet häntä katsomaan ja osoittamaan sormellaan.
+
+Mutta kun lamput sammuivat, ja hän tunsi turvallisen pimeyden
+uudelleen ympäröivän itseään, hän teki saman havainnon kuin äsken
+rautatienvirkamiesten huoneessa. Tämäkin pimeys liittoutui hänen
+kanssaan omantunnon ääntä vaimentamaan ja mieltä rauhoittamaan.
+Hän tunsi Viktorian käden etsivän omaansa ja hän tarttui siihen
+rohkeasti. Puristus seurasi toistaan, sitä mukaa kuin filmiesitys
+jatkui... vuoroin tulisemmin, vuoroin laimeammin. Mutta kun Jaipurin
+maharadja perille päästyään sulki rakastettunsa syliinsä ja toivotti
+tervetulleeksi valtakuntaansa, silloin pusertautui Viktorian käsi
+Hessen käteen, niin että nivelet ruskuivat. Hän oli lempivaimo, ja
+Hesse Karlsson oli Jaipurin maharadja.
+
+Seuraavalla väliajalla Hesse katseli jo rohkeasti ympärilleen. Hän oli
+vaientanut omantuntonsa äänen. Hitto... kuka häntä saattaisi epäillä...
+vaaran tullen he voisivat tekeytyä toisilleen tuntemattomiksi tai
+tunnustaa sattumalta joutuneensa vierekkäin istumaan. Ja sitäpaitsi:
+Olihan Viktorian ystävätär läsnä. Tämä toimitti »förkkelin» virkaa ihan
+yhtä viattomat! kuin jokin opettaja kouluaikuisissa tanssiaisissa.
+
+Mutta nyt tuli jännittävä osa. Maharadjan pääpuoliso makasi
+kuolemaisillaan. Hän oli saanut tiedon lempivaimon tulosta.
+Intohimoisen kiihkeästi, silmissä koston uhka hän viimeisillä
+voimillaan kohottautuu katsomaan, miltä tuo uusi tulokas näyttää.
+Haaremin ikkunasta näkyvät hänen kuolonkalpeat kasvonsa, ja se katse,
+jonka hän tuohon haaremin eteishallissa käyskentelevään nuoreen naiseen
+luo, ennustaa tuhoa.
+
+Taas syttyivät lamput. Mutta nyt ei Hesse enää ole yhtä rohkea kuin
+edellisellä väliajalla. Hän etsii katseillaan vaimoaan. Hänestä tuntuu,
+että Melinda saattaisi hengessään siirtyä tänne... tähän valaistuun
+teatterisaliin, osoittaa häntä sormellaan ja huutaa: Katsokaa... tuolla
+istuu minun mieheni toisen naisen kanssa! Hän säpsähtää, kun eräs
+edessä istuva nainen äkkiä käännähtää taaksepäin ja hetkisen tuijottaa
+häneen... Hän on niin hämmästyttävästi Melindan näköinen... samanlainen
+hattukin. Ja kasvot kalpeat kuin maharadjan pääpuolisolla. Hesse vie
+käden kasvoilleen ja herää siihen, että näytös jälleen jatkuu.
+
+Jos äskeinen osa oli ollut jännittävä, niin tämä oli vielä
+jännittävämpi. Maharadjan pääpuoliso on päättänyt kostaa.
+Kuolemaisillaan ollen hän lahjoo erään orjattaren surmaamaan
+lempivaimon. Suunnitelma pannaan toimeen sangen taitavasti. Haaremin
+eteishallin porraskaiteella on kukkaruukkuja. Erääseen niistä kätkee
+orjatar myrkyllisen käärmeen. Se vajoaa sinne kukkien sekaan, ja
+katsoja panee merkille tuon tuhoatuottavan ruukun.
+
+Lempivaimon on tapana käyskennellä noilla portailla ja hyväillä kukkia.
+Hän upottaa kasvonsa niiden sekaan, hengittäen niiden huumaavaa
+tuoksua. Kun hän lähestyy tuota turman ruukkua, on katsomo pelon ja
+odotuksen vallassa. Viktoria pusertaa Hessen kättä kuin kuoleman
+hädässä, ja tämä vastaa hänen puserrukseensa. Nyt... nyt... lempivaimo
+on siinä aivan kohdalla! Hän kumartuu jo kukkia kohti. Katsojat
+pidättävät hengitystään. Viktorian käsi laukee otteestaan, ja Hessekin
+on kalpea. Tuossahan kohta ratkaistaisiin hänen elämänsä kohtalo.
+Tulisiko kosto ja rangaistus — vai vieläkö annettaisiin armon aikaa?
+Lempivaimon kasvot lähenevät ruukkua, mutta yht'äkkiä hän suoristautuu
+ja nousee seuraavalle askelmalle. Käärmeen pää vain vilahtaa kukkien
+keskeltä valmiina iskemään, mutta lempivaimo on jo poissa sen
+ulottuvilta.
+
+Taas syttyvät lamput, ja vilkas puheensorina täyttää katsomon. De va'
+närä! kuulee Hesse erään vanhan harmaapäisen herran huutavan kuurolle
+kumppanilleen. Hän on ihan kalpea ja hengästynyt. Nostaen silmänsä
+Viktoriaan hän huomaa, että tämä kylpee kyynelissään. Minkävuoksi hän
+itki? Kyllä Hesse sen arvasi. Viktoria tuntee samaa kuin hänkin: hänkin
+oli odottanut katastroofia, jota kuitenkaan ei ollut tullut.
+
+
+Kun Hesse aamuyöstä laskeutuu junasta Itäsuon asemalla, on hänen
+sydämensä autio ja tyhjä. Kaikki valot ovat sammuneet; ei minkäänlaista
+toivoa näy.
+
+On olemassa vain kaksi mahdollisuutta: joko jatkaa ja kohdata tuho,
+lopullinen, peruuttamaton — tai lopettaa, nyt kun vielä oli viimeinen
+tilaisuus. Hän rakastaa Viktoriaa epätoivoisesti, mutta sittenkin...
+sittenkin — jos hän ei aikonut hukkua, oli tehtävä jyrkkä päätös.
+
+Ravintolarakennus hänen edessään on pimeä. Ei yhtään valoa näy. Hänen
+mieleensä muistuu eräs toinen ilta, jolloin hän Kiikasta palatessaan
+oli pysähtynyt kotikaupunkinsa hautuumaan puoleiselle ylikäytävälle
+ja toivottomana katsellut asemalle päin. Asemarakennuksen korkeat,
+verhottomat ikkunat olivat katselleet autiota ratapihaa kuin avosokean
+silmät. Nuo ravintolarakennuksen ikkunat olivat kuin pimeässä vaanivan
+pedon... niin mustat ja kiiltävät, että selkäpiitä karmi.
+
+Silloin oli ollut kesä, ja nyt oli myöhäinen syksy.
+
+Tavarajuna, jolla hän oli tullut, oli jäänyt siihen... kolmannelle
+raiteelle... pitkä rivi mustia umpivaunuja... sen näköisiä kuin kätkisi
+jokainen mistä jonkin uhkaavan salaisuuden.
+
+Hesse lähti kiireesti astumaan kuin olisi paennut jotakin.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Hesse Karlsson on tunnustanut vaimolleen kaikki. Hän ei ollut jaksanut
+tuskaansa yksin kantaa.
+
+Koti oli muuttunut paikaksi, jossa jokainen esine syytti häntä. Hän
+liikkui siellä kuin varas, vaikka näyttelikin rehellisen miehen osaa.
+Hän varasti vaimoltaan ja lapsiltaan... jokaisen hetken, jokaisen
+ajatuksen, johon näillä olisi ollut oikeus, hän salaa kavalsi toiselle.
+Ja ennen hän oli iloinnut kaikesta, minkä saattoi omillensa omistaa.
+
+Kun Melinda kylvetti nuorinta lasta, oli hänen suurimpia nautintojaan
+ollut katsella tätä herttaista toimitusta. Pieni, pyöreä pojantenava
+porskutti pienessä kylpyammeessaan, kirkuen ihastuksesta. Vuosi
+taaksepäin hän oli vielä iloinnut tuosta lapsesta, hoitanut ja
+hyssytellyt sitä. Hän oli laskenut sen varovasti kehtoon, katsoen,
+ettei sen pää vain kolahtaisi kehdon laitaan. Hän oli käsitellyt
+sitä kuin kirjaa... kuin jotakin loistoteosta, jota hän ensi kertaa
+lehteili. Oi, kuinka sen ohimot olivat valkeat, ihan kuin kirjan
+lehdet! Tarkastellen poikasensa päätä, sen ohuenohutta kuorta, hän oli
+tuskin uskaltanut sitä silittää. Keskellä päälakea oli aukko, vain
+hienon kalvon peittämä, joka tykytti kuin sammakon poikasen ruumis.
+Siitä hän oli ihastuneena Melindalle huomauttanut.
+
+Nyt, näiden viime kuukausien kuluessa, hän oli vain vaivoin laahautunut
+keittiöön seuraamaan pikkumiehen polskutusta. Hänen sydäntään oli
+raadellut tuska ja epätoivo. Siinä oli lapsi... hänen lapsensa...
+hän oli sen isä. Mutta minkälainen isä? Itseltään hukkaan joutunut,
+omaisiltaan kadonnut, luvattoman rakkauden pauloihin kietoutunut. Hänen
+oli tehnyt mieli langeta kylpyammeen viereen polvilleen, priiskoittaa
+itsensä tuolla saippua vaahdolla niinkuin hurskas katolilainen
+vihkivedellä... rukoilla anteeksi lapseltaan. Kunnes eräänä iltana
+mitta oli täyttynyt, ja hän oli kertonut kaikki.
+
+Ilmenikö siinä heikon luonteen ominaisuus? Vai kävikö joskus
+vahvimmallekin niin, että täytyi suunsa avata — varsinkin jos omatunto
+oli kipeä? Hesse Karlssonin omatunto oli kipeä. Mutta muuten hänen
+luonteessaan oli suuria heikkouksia. Hän totteli yksinomaan sydäntään,
+ottamatta huomioon järjen kylmää arvostelua. Jos hän olisi kuunnellut
+sitä, hän ei olisi vetänyt vaimoaan samaan kurjuuteen, missä itse oli.
+Hän olisi kantanut taakkansa, taistellut ja voittanut.
+
+Mutta nyt hänestä tuntui siltä, että omatunto juuri kehoitti häntä
+tunnustamaan. Hän ei ottanut yhtään huomioon, miten tämä tunnustus
+hänen vaimoonsa vaikuttaisi. Mutta samalla häntä ohjasi myös tunto,
+että piti turvautua johonkin... hakea apua jostakin, tarttua kuin
+hukkuva oljenkorteen. Oh... nuo kerralliset kuvittelut Mätäkorvessa,
+muutamana iltana, olivat teoriaa vain: ei ihminen niinkään vain yksin
+kaikkea sulattaisi. Siihen olisi tarvittu yli-inhimilliset voimat.
+
+Hän siis tunnusti kaikki: avasi sulut surulle, joka tulvavirran
+lailla hyökkäsi hänen kotiinsa, uhaten ihan hukuttaa sen. Hän riisti
+lapsiltaan äidin, itseltään puolison, jonka rauhallisen olemuksen
+suojaan hänen levoton henkensä viime kuukausien kuluessa oli sentään
+niin monta kertaa pyrkinyt. Hän järkytti kotiaan aivan perustuksia
+myöten.
+
+Melinda oli ollut menehtyä murheeseen ja epätoivoon.
+
+Ihmisluonnetta voidaan arvostella sen mukaan, miten hän onnettomuuteen
+suhtautuu. Toiset, joustavammat, ottavat myrskyn vastaan tyynemmin —
+taipuvat sen hirvittävän voiman edessä, niinkuin nuori, notkea koivu.
+Se ei taitu, vaikka latva melkein viiltää maata. Se nousee uudelleen,
+järjestää lehväpukunsa, ja myrskyn ohimentyä se kuivattaa itseään
+auringossa. Mutta sen naapuri, petäjä, makaa maassa, juuret ilmassa
+törröttäen. Se ei ollut kestänyt myrskyn voimaa. Sen parhaimmasta
+ominaisuudesta, jäykkyydestä, oli tullut sen pahin vihollinen. Se ei
+voinut taipua, siksi se taittui.
+
+Melinda oli joutunut sellaisen surun valtaan, että Hesse jo oli
+pelännyt hänen järkeään. Umpimielinen, itseensä sulkeutunut luonne,
+jonka pohjavirrat harvoin näyttäytyivät pinnalla. Mutta nyt ne
+puhkesivat esiin sellaisina kyyneltulvina, sellaisina valituksina, että
+Hesse kauhistui.
+
+Melinda makasi lattialla, tukka hajallaan, repi rintojaan ja huusi:
+Tapa minut! On parempi, että annat loppuiskunkin, kun olet kerran näin
+kurjaksi saattanut!
+
+Se oli kärsimyksistä ja taisteluista rikasta aikaa. Hessellä oli täysi
+työ vaimonsa vaalimisessa. Tämä joutui hirvittävien mustasukkaisuuden
+puuskien valtaan. Voi, että mies saattoi olla niin kurja... unohtaa
+kotinsa, vaimonsa ja lapsensa — ja tämän kaiken toisen naisen vuoksi!
+Minä tahtoisin nähdä sen ihmisen... kynsiä silmät sen päästä...
+mokomankin viettelijän! Oh, ei Viktoria ollut vietellyt häntä; syy oli
+kokonaan hänen, yksinomaan hänen... tuon petollisen, herkän sydämen,
+joka ajeli takaa haavekuvia, mahdottomia, saavuttamattomia — tuon
+kapinoivan, myrskyisen sydämen, jota hallitsi yhtaikaa enkeli ja
+paholainen.
+
+Melinda polki jalkaa: Ja vielä sinä puolustat häntä... tuota narttua!
+
+Ei Hesse halunnut siihen mitään vastata. Hänen omakin sydämensä oli
+rikkirevitty.
+
+Hän oli pelännyt, että Melinda kertoisi vanhemmilleen. Olisihan se
+muuten ollut melko luonnollista. Niinhän hänkin oli menetellyt —
+turvautunut vaimoonsa, vaikk'ei sitä olisi koskaan pitänyt tehdä. Mutta
+Melinda ei ollut sitä lajia. Kun Hesse joskus viittasi siihen, hyppäsi
+Melinda hänen eteensä, katsoi salamoivin silmin ja huudahti: Ja sinä
+luulet, että minä lähtisin häpeääni muille kertomaan! Sillä häpeähän
+se on myös vaimolle, kun mies pettää häntä. Että on pitänyt ollakin
+niin naivi ja luottaa sinuun... tuollaiseen joka tuulen lennätettävään
+raukkaan!
+
+Tämä ääni merkitsi jo toipumista, eikä Hessellä ollut enää syytä
+pelkoon. Melinda kulki pää pystyssä, vielä ylpeämpänä kuin ennen.
+Naapurien ei pitänyt saada tietää, mikä kurjuus hänen sydämessään asui.
+Ei — sitä iloa hän ei niille suonut.
+
+Aika parantaa haavat, sen sai Melindakin kokea. Jouluun mennessä hän
+oli jo melkein entisellään. Asiat rupesivat näyttäytymään paremmassa
+valossa. Hesse uskalsi arasti huomauttaa, etteihän mitään aviorikosta
+ollut tapahtunut.
+
+Mutta suloin Melinda leimahti jälleen: Aviorikosta! Jos olisit mennyt
+jonkun huonon naisen luo, en olisi sitä niin surrut. Mutta antaa
+sielunsa — se on kaksinkertainen aviorikos!
+
+Mitäpä siihen oli sanomista. Hessen ajatus lennähti vieläkin Viktorian
+luo. Se johtui siitä, ettei Melinda voinut luopua soimauksesta. Asia
+oli sovittu, anteeksiannettu ja luvattu unohtaa. Mutta unohtaminen on
+vaikeaa — varsinkin naiselle. Tuontuostakin saattoi Melinda vieläkin
+yht'äkkiä vetää esille tuon vanhan historian, piinata miestään sen
+yksityiskohtaisella muistuttelemisella... ikäänkuin uudelleen syöttää
+hänelle sen, mitä tämä heikkona hetkenä oli tunnustanut. Se oli
+julmaa, ja siitä johtui, että Hessen ahdistettu sieluparka etsi turvaa
+Viktorian muistelemisesta.
+
+Hän ei ollut tavannut tätä sen illan jälkeen kun oli Vaasasta
+palannut. Oli ollut täysi taistelu, että itse pysyi pinnalla. Hän oli
+sivuuttanut Laaksonpohjan säännöllisesti, joka kerta. Sen jälkeen, mitä
+oli tapahtunut, hänellä ei ollut asiaa sinne. Työesimies sai hoitaa
+tehtävät siellä. Mutta usein olivat ikkunaverhojen takaa pilkistäneet
+kalpeat, murheelliset kasvot, jotka uteliaina olivat tarkastelleet
+junaa ja asemalle jääpiä. Eikö vieläkään? Viktoria, ei koskaan enää!
+— Hänen oli täytynyt vetääntyä vaunun toiselle puolen, piiloutua kuin
+pahantekijän, jota uhkasi kiinni joutumisen vaara. Ei hän voinut
+Viktoriaa auttaa. Tämä sai tulla toimeen tahollaan niinkuin hän
+omallaan.
+
+Joulun ja uudenvuoden välillä tuli isä käymään. Hän oli ottanut
+muutaman päivän loman. Isä Karlssonin käynti vaikutti parantavan
+lääkkeen tavoin. Hän oli niin entisensä kaltainen, että teki sydämelle
+hyvää kuulla hänen juttelevan. Hän toi tullessaan vanhan kotikaupungin
+sen tuttuine, rakkaine asukkaineen. Hessestä tuntui, etteivät ihmiset
+siellä tienneet mitään maailman myrskyistä... elivät vain rauhassa,
+hiljaisessa ahertelussa päivästä toiseen, ulkonaisista muutoksista
+huolimatta. Hän toipui kuin sairas pitkän, vaikean taudin jälkeen,
+saaden taas elämästä ja sen tasaisesta tahdista kiinni.
+
+Isä Karlsson kertoi konepajan oloista. Maailmansota, joka jo oli
+riehunut kaksi vuotta, oli tunkeutunut konepajaankin, pannen pyörät
+pyörimään ja alasimet laulamaan yötä päivää — yhtä menoa vain.
+Ylityötä, ainaista ylityötä. Miehistä puserrettiin viimeinenkin
+hikipisara. Hänenkin, kuuttakymmentä kokottelevan miehen, piti tehdä
+pyöreitä vuorokausia... välistä kaksikin perätysten. Ei saanut edes
+sunnuntairauhasta nauttia. Pitkänäperjantainakin tultiin hakemaan
+pajaan: veturista jouset poikki. Minkäs voit... ei auttanut muu kuin
+lähteminen. Muutamanakaan sunnuntaina hän ei ollut ehtinyt kuin
+hätäisesti pistäytyä iltakirkossa, kun taas tultiin hakemaan — toista
+kertaa jo sinä päivänä. Veturit olivat alituiseen rikki.
+
+Mutta kun sitä on kerran remmissä, niin sitä täytyy — ja sillä hyvä.
+
+Ja heilutellen päätään puoleen ja toiseen sekä katsellen lattiaan,
+aivan kuin todetakseen, että siinäpä oli hänen viime vuonna panemansa
+korkkimaton paikka vielä eheänä, isä Karlsson lataili piippuaan.
+
+Muutenkin oli konepajan elämä muuttunut viime vuosina. Ei ollut enää
+sellaista vapautta kuin ennen, jolloin ei miestä paimennettu eikä
+tarvinnut paimentaa. Mutta kun ne muutamat sosialistit olivat sellaisia
+vintiöitä, että joka tavalla poikoteerasivat tätä porvarillista
+yhteiskuntaa, oli konepajallakin otettu uusi järjestys käytäntöön. Ei
+passannut enää myöhästyä työstä niinkuin ennen. Konepajan seinään oli
+naulattu suuri kaappi, josta jokaisen miehen työhön tullessaan oli
+otettava prikkansa, messinkipeltinen lippu, oman numeronsa kohdalta.
+Jos myöhästyit muutaman minuutin, jäit työstä pois, ja palkka meni
+siltä päivältä. Kaappi suljettiin, etkä saanut enää prikkaasi pois.
+Mutta merkillisintä oli se, että ne muutamat vetelykset, jotka olivat
+tämän uuden järjestyksen aiheuttaneet, olivat siitä kiukuissaan.
+Heille, vanhoille työmiehille, se ei merkinnyt mitään; he kyllä tekivät
+työnsä ilman valvontaakin.
+
+Mutta kun ne muutamat olivat niin edesvastuuttomia, että unohtivat
+velvollisuutensa, niin heitä varten piti keksiä uusia järjestelmiä.
+Sillä kun valtio kerran maksoi palkan, oli sillä myös oikeus vaatia
+työtäkin. Se oli ihan paikallaan.
+
+Ja isä Karlsson, vanha konepajan seppä, joka antoi palttua
+sosialismille, kopisti tuhkat piipustaan ja oli tyytyväinen. Oli
+tavattoman virkistävää kuulla hänen juttelevan. Hessen mieli lämpeni.
+Hän kyseli kaikenmoista, ja isäukkohan tiesi asiat.
+
+Vieläkö Puran Kustu eli?
+
+Eli kuin elikin. Mutta ei kojottanut enää tavaramakasiinin laiturilla
+eikä pönkännyt Mankisen nurkkaa. Kustu oli joutunut vaivaistaloon.
+
+Vai niin — entä Nuusku-Frekke?
+
+Frekke oli kuollut. Hän oli veivannut painokonetta »Väinämöisen»
+toimituksessa ja ollut työssä viimeiseen saakka sekä nuuskannut. Kunnes
+muutamana päivänä oli jäänyt työstä pois... Oli joutunut maapintaan.
+Siitä ei ollut enää noussut.
+
+Mutta kun ne muutamat ovat sellaisia, että ponnistelevat viimeiseen
+saakka, niinkuin Frekkekin. Ne ottavat hulluudestaan huolimatta tämän
+elämän vakavammin kuin monet viisaat — täyttävät velvollisuutensa. —
+Nyt kävi »Väinämöinenkin» sähköllä.
+
+Ja isä Karlsson töpähytti sivulleen ja rupesi uudelleen lataamaan
+piippuaan.
+
+Eteenpäin oli siis menossa kotikaupunkikin. Hesse oli ollut sieltä
+kymmenen vuotta poissa. Hän ei olisi enää tuntenut Laitaa. Rindellin
+ristin alapäähänkin oli kohonnut kolmikerroksinen kivitalo entisen
+matalan puuhökkelin paikalle. Ja Partasen entisestä talosta oli tehty
+hospis.
+
+Mikä kumma se sellainen oli?
+
+No majatalo... sellainen kristillinen — samanlainen kuin
+Helsingissäkin, vaikka pienempi.
+
+Ahaa — hospitsi! Kylläpä kummia kuului. Siis olivat Westerholmitkin
+muuttaneet pois?
+
+Aikoja sitten. Westerholm itse oli kuollut, ja rouva kierteli
+maailmalla. Kai se valokuvauksella itsensä elätti. Mutta Saales oli
+aikamies ja istui varastokonttorissa Hessen entisellä paikalla. Mummu
+piti sille taloutta ja oli yhtä koppera kuin ennenkin.
+
+Siitä oli Hesse kuullut. Hän oli tavannut Saaleksen tämän matkustaessa
+Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Täällä Itäsuossahan
+kohtasi usein vanhoja tuttuja. Niinkuin Päkkilän Eenokinkin.
+
+No niin! Siitä oli paisunut aika pösö! »Sosialistin» toimituksessa
+istui kuin herra ja komenteli juoksupoikia. Siitä oli tullut
+temokraatti. Ei kannattanut pappeja eikä kirkkoa — tietysti!
+
+Mutta kun ne muutamat mukautuivat tämän maailman kaikenlaisiin
+opinsuuntiin ja ottivat peton merkin otsaansa, niin se kävi juuri
+raamatun mukaan, ja itse ne joutuivat onnettomuuteen.
+
+Ja isä Karlsson katsoi Hesseä kirkkaasti silmiin ja jatkoi: Ne
+pakkaavat muutamat hermostumaan näissä nykyajan myrskyissä, niinkuin
+Korvakin, vaikka on uskovainen. Mutta minä sanon niille: Lukekaa
+raamattua... siellä on nämä kaikki tarkkaan ennustettu. Ei pitä tulla
+levottomaksi. Ja siksi minä olen takonut tyynesti ja ajatellut, että
+kaikki menee niinkuin Jumala johtaa.
+
+Niinpä niin... isäukolla oli oma kantansa. Häntä ei kyllä pidetty
+minään kirkkaana kynttilänä uskovaisten keskuudessa, mutta uskollisesti
+hän siitä huolimatta istui joka pyhä vanhalla paikallaan kirkossa ja
+kuunteli saarnat alusta loppuun. Niistä hän sitten teki selkoa äidille,
+joka harvoin jouti kirkkoon.
+
+Mitenkä se äiti nykyään oikein jaksoi?
+
+Isä Karlssonin pää painahti alas. Sehän se hänellekin pakkasi huoleksi,
+kun äiti oli tullut niin kehnonpäiväiseksi. Hän kävi kopistamassa
+porot piipustaan uunin suuhun ja piipunkoppaa rassaillen virkahti
+alakuloisesti:
+
+Kyllähän se äitikin... siinä köppäsee aamusta iltaan. Hengenahdistus
+vain on ruvennut vaivaamaan.
+
+He vaikenivat kumpikin. Kuului vain kiikkutuolin narina, kun isä
+mietteissään souteli. Hessen rinnan täytti suloinen lämpö, johon
+sekaantui hiukkasen huolta.
+
+Hän kysyi: Ei kai se mahda mitään vakavampaa olla?
+
+Isä: Eihän sitä osaa sanoa lääkäritkään. Onhan se hypännyt niiden luona
+ja saanut rohtoja. Yskää ja väsymystä... mitä lie. Kaipa se siitä
+ohimenee...
+
+Niinpä niin. Toivotaan, toivotaan...
+
+Isä pysäyttää keinutuolin, sipaisee partatupsuaan ja sanoo: Matlinin
+emäntä se kuoli äkkiä.... ei sairastanut kuin päivän. Niin meni melkein
+seisovilta jaloiltaan.
+
+Sitä ei Hesse ollut kuullutkaan. Milloin se oli tapahtunut?
+
+Enkö ole sinulle kirjoittanut? Johan se keväällä... sitä tulee
+nähtävästi vanhaksi, kun ei enää muista.
+
+Niinpä niin... mutta miten muuten meni sen talon elämä?
+
+Isä vilkastui. Hän rupesi jälleen keinumaan. Kyllähän ne...
+Maija, Sannu ja Janne. Viimeksimainittu oli naimisissa ja
+asui keskikaupungilla. Oli ostanut oman talon. Mutta kotona,
+vanhalla Matlinilla, oli isäntä vielä ohjaksissa. Maija oli
+kansakoulunopettajatar ja kuului pitävän hyvän kousin. Oli muuten
+kelpo kasvattajan maineessa. Mutta ukko kiusasi niitä toisinaan, kun
+pakkasivat liiaksi koppailemaan.
+
+Isä Karlsson nauroi, nykien partatupsuaan. Hesseen teki tuo nauru aina
+niin hykähdyttävän vaikutuksen. Isä-ukko päästi ilon valloilleen niin
+välittömästi, niin lapsellisen viattomasti. Niinkuin nytkin.
+
+Joo... jutteli hän naurunsa lomasta — sillä on valtti, jolla se
+pitää tytöt kurissa. Ootta-kaa-han, kun minä nou-van Nyyorkista sen
+neekeri-naisen, joka mulla siellä on katot-tuna... niin ettäköön asetu
+ja oo siivom-malla... Muuta ei tarvittu. Maija ja Sannu nostivat
+hirmuisen äläkän. Herra siunatkoon — se on tuo isä koko peto! Vai
+neekeri tähän vielä... Matlinin sukukuntaan! Niinkuin ei olisi oltu jo
+tarpeeksi mustia... Janne varsinkin. Hävetkää, vanha mies... ja vielä
+uskovainen...!
+
+Eipä se tainnut uskoa kaventaa... sillä kastettu ihminen se oli.
+Siellähän riippuivat vinnillä äiti-vainajan vaatteet, röijy, hame ja
+ruudukas huivi. Kyllä se ne päällensä pukisi ja olisi niinkuin he
+muutkin. Mutta — suomea se ei kyllä osannut muuta kuin: Haista p...a!
+Mutta siinähän sitä olikin tarpeeksi tämän talon menoon ja meininkeihin.
+
+Ja Matlinin ukko oli pistellyt jauhopuuroa suu leveässä naurussa.
+Maija ja Sannu olivat kaakattaneet kuin kanat ja juosseet pihalle
+jäähdyttelemään.
+
+Välistä oli Maija pistäytynyt heilläkin ja ollut levoton. Ajatelkaa,
+Kaalsonska, jos se hyvinkin kirjoittaa sen tänne! Kenet? No... sen
+neekerinsä sieltä Nyyorkista! Mitä tyhjiä — ei kai se nyt niin hupsu
+ollut. Hupsu? Herra paratkoon — siitähän se juuri kiikastikin, että se
+oli niin hupsu! Se oli äidin kuoleman jälkeen tullut ihan höperöksi.
+Kosiskeli piikatyttöjä ja oli alituisessa uuden emännän ottopuuhissa.
+Ei sitä tiennyt... se saattoi valmistaa vaikka minkälaisen yllätyksen...
+
+Hesse nauroi silmät kyynelissä. Isäukko osasi niin mainiosti loihtia
+esiin nuo tutut, rakkaat henkilöt.
+
+Isä Karlsson jutteli edelleen: Mutta se on komeaa kuulla, kun se
+kertoo piispan luona käynnistään. Nehän kuuluvat samaan uskoon, sillä
+kerettiläinenhän se on piispakin. Mutta — sillä kertaa niillä oli
+tullut riita.
+
+No kuinka niin?
+
+Joo... Matlinin ukko oli tuominnut laestadiolaisia. Oli sanonut, että
+niiden opissa moni oli menettänyt järkensä. Siitä ei piispa ollut
+tykännyt, vaan oli ojentanut ukkoa. Ei hän halunnut senkään suunnan
+kirkosta häviävän. Kristillisenä ilmiönä sillä oli täysi elämisen
+oikeus... Niin... tuota... mitenkä piispa sanoikaan? (Isä kallisti
+päätään, veti huulet sisään, niin että partatupsu sojotti melkein
+vaakasuorassa.) — Ristillisenä ilimiönä? No... mutta silloinhan
+karhukin olisi rauhoitettava.
+
+Isä Karlsson nauroi, oikein hohotti. Hän veti päänsä takakenoon,
+ojensi käsivartensa pitkin pohkeita ja antoi tulla kurkun täydeltä.
+Karhukin rauhoitettava... hoh-hoh-hoo! Niin se oli sanonut, se sukkela
+ukonköppänä... piispalle — heh-heh-hee!
+
+Hän sipaisi partatupsuaan ja jatkoi vakavammin: Mutta kun ne muutamat
+eivät tässä maailmassa muutu, vaan pitävät kurssinsa kuolemaansa
+asti... vanhat, koetellut vakaumuksensa. Ne ovat niitä yhteiskunnan
+napaukkoja, joita saisi vain olla enemmän.
+
+He tupakoivat ja tarinoivat. Melinda lasten kanssa oli jo aikoja mennyt
+nukkumaan, ja talo oli hiljainen. Siinä muiden juttujen lomassa tuli
+puhe valtiollisistakin asioista. Elettiin levotonta aikaa. Santarmit
+nuuskivat nurkissa ja vainusivat Saksaan menijöitä. Yksi ja toinen
+poika oli kotikaupungistakin kadonnut... mennyt sen tiensä, kenenkään
+aavistamatta, minne. Mutta ahtaimmissa piireissä se tiedettiin. Olihan
+se heiltäkin yksi livistänyt... Ruunari. Kai Hesse oli sen arvannut,
+minne?
+
+Kyllähän Hesse sen arvasi. Isä oli siitä kerran salaa kirjoittanut. Oli
+muka Ruotsiin poika painunut... johonkin metsäopistoon. Mutta kyllä hän
+jo silloin oli tiennyt, ettei se sinne, vaan että toiset olivat sen
+matkan tarkoitukset.
+
+Se on mennyt Saksaan, kuiskasi isä Karlsson silmät kiiluen. Äidille en
+ole hennonut sanoa... surisi turhanpäiten. Mutta kyllä minä sen heti
+hoksasin.
+
+Niinpä niin. Isä osasi menetellä aivan niinkuin hänen olisi pitänyt
+menetellä; kantaa surut yksin. Niinpä niin.
+
+Merkillisiä aikoja elettiin. Toiset Suomen pojista taistelivat Venäjän
+puolella, toiset Saksan... veljet veljiä vastaan. Oli soma nähdä, mikä
+tästä loppujen lopuksi tulisi.
+
+Uudenvuoden päivänä he kuljeskelivat asemalla, katselivat junia ja
+haastelivat veturimiesten kanssa. Paulinin Santtukin oli muuttanut
+tähän varikkoon. He tapasivat tämän ja nousivat Santun veturiin. Hän
+oli lähdössä, tallista valmiina viemään postijunaa etelään. Santtu
+nojasi höyryventtiilin varteen ja katseli miettiväisenä eteensä pitkin
+kiiltävää kiskoparia.
+
+Näin se Kristuskin kuljettaa meitä, kun hänelle antaudumme, puheli hän
+harvakseen. Välistä kun myrskyisenä yönä ajan matkustajajunaa lumen
+piiskatessa hytin ruutuja ja lyhtyjen heittäessä valoaan radalle, jota
+tuskin erottaa, ajattelen: Jollen tietäisi, että tuolla edessäpäin
+on kiskot, joita myöten juna kiitää, tulisin levottomaksi. Mutta kun
+sen tiedän, seison tässä turvallisena ja lisään höyryä päälle. Niin
+se Kristuskin kuljettaa meitä maailman pimeyden läpi iankaikkiselle
+pääteasemalle. Ja kun sinne kerran saavutaan, niin onpa lysti olla! Vai
+mitä Karlsson arvelee?
+
+Niinhän se tietysti oli... mikä ettei. Kyllähän Jumala kuljetti, kun
+ihminen vain jaksoi uskoa. Mutta siinäpä sitä olikin temppua kerrakseen.
+
+Hesse piti syrjästä silmällä isäänsä. Tämä oli aluksi käynyt jonkun
+verran noloksi tuon äkillisen tunnustuksen kuullessaan, mutta vanhan
+ja elämää kokeneen viisaudella pian mukaantunut, jutellen nyt aivan
+luontevasti. Kyllähän hänkin Jumalaan uskoi — se kun ne muutamat
+äskenkääntyneet tulivat vain heti niin kovin valmiiksi, ettei enää
+ollut mitään tekemistä itsestään. Pakkasivat vain toisia etsiskelemään
+ja toisten sydämiä »möpleerailemaan». Sitä sanaa isä tavallisesti
+käytti näistä asioista puhellessaan.
+
+Mutta — yhtä kaikki. Hessestä oli hauskaa tavata Santtu — noin
+yht'äkkiä. Hän oli kyllä kuullut tämän siirrosta, oli nähnyt nimen
+veturilipuissa ja vienyt sen useampaan kertaan raportteihinsa. Mutta
+puheille hän ei ollut sattunut joutumaan ennenkuin nyt.
+
+Hän kysyi: Mitenkä Otto Amerikassa jaksaa?
+
+Ojah! Kyllähän se hyvin jaksoi. Oli ostanut omat veneet ja harjoitti
+nyt kalastusta omaan laskuunsa. Siellä Columbia-virrallahan se Otto
+nyt rehki... lähetteli äiti-vanhalle rahojakin silloin tällöin.
+Isä-vanhushan se lepäsi jo nurmen alla. Ja sopineet olivat hekin sen
+vanhan riitansa — aikoja sitten.
+
+Entä mitenkä oli sen dollariprinsessan laita? Oliko käynyt Oton
+pyydyksiin?
+
+Santtu naurahti: Eipä tietenkään... se kun se Otto vain oli sellainen
+ramari... kehui ja rinnusteli. Vaikk'ei ihmis-paralla pitäisi olla
+muusta kerskausta kuin Kristuksen verestä, joka puhui parempia kuin
+hurskaan Aapelin veri...
+
+Ja Santtu loi heihin kirkkaan katseen ja hänen arven rumentamia
+kasvojaan kaunisti valoisa hymy.
+
+»Hurskaan Aapelin veri...» Kukapa se olikaan ennen noita sanoja
+käyttänyt? Niin — Korva, konepajan toinen seppä, Korva.
+
+Hesse vilkastui: Isä, vieläkö Korva on konepajalla?
+
+Vielä toki! Samalla tavalla takoi kuin ennenkin ja riiteli Moilasen
+kanssa uskosta. Se oli nyt saanut saarnaluvankin ja paukutteli kirkossa
+sunnuntaina. Se oli kolporttööri.
+
+Vai niin. Hesseä huvitti ajatellessaan, miltä Korva näytti
+saarnatuolissa seisoessaan. Pieni, punakka ukko, jonka suu teki
+mutruilevia liikkeitä, kun hän puri pikanellia. Mahtoikohan se sylkeä
+siellä samalla tavoin kuin pajassa alasimen takana?
+
+Hän ei ollut erikoisemmin huvitettu uskonnollisista asioista. Ne
+olivat niin vaikeita ja monimutkaisia. Hänen ajatusmaailmansa oli sen
+vuoksi aina suuntautunut toisaalle... elämään ylimalkaan, joka oli
+hänen mielestään kuin kirjava matto monenkaltaisine väreineen ja eri
+vivahduksineen. Uskonnollisuus oli yksi sen väreistä, mutta se ei
+suinkaan merkinnyt kaikkea — ihan ehdottomasti.
+
+He laskeutuivat asemalla alas ja jättivät Santulle hyvästit. Tämä
+huusi jälkeen: Sopii tulla käymään... me asumme tuossa kolmannessa
+kasarmissa, joka näkyy tuolta koivujen välistä. Saadaan jutella.
+
+Hesse kiitti. Miks'ei... kyllähän hän saattoi käydä. Hän ei kannattanut
+rautatiellä vallitsevaa luokkaeroa. Hän oli vapaamielinen.
+
+Isä-ukko seisoi pakaasihuoneen edessä ja tarkasteli matkatavarakelkkaa.
+
+Hän innostui: Katsopas... tuossakin on minun raudoittamani kelkka!
+Tunnen sen kuin olisin eilen käsistäni laskenut.
+
+Ja isä Karlsson käänteli kelkkaa joka puolelle, koputellen ja
+naputellen sitä. Sitten hän työnsi sen pakaasihuoneen seinustalle ja
+virkkoi päätään puistauttaen: Se on raskas rumilas... mutta keveämpi
+ei kestäisi näissä hommissa. Suuret kollit ja kaikki pruuvryttarein
+kapsäkit... ne painavat.
+
+Siinä oli työn iloa, viatonta ja vilpitöntä. Kelkka oli aivan
+tavallinen, harmaaksi maalattu, mutta raudoitus oli isän, ja se oli
+pääasia. Hesse hymyili valoisasti. Niin, niin... kyllä hän ymmärsi. Isä
+oli säilyttänyt kyvyn iloita vähästä. Hänelläkin oli se lahja, mutta
+toisinaan joutui ihminen sellaiseen tilaan, ettei pystynyt tuota lahjaa
+käyttämään. Se edellytti ennen kaikkea hyvää ja puhdasta omaatuntoa.
+
+Hän oli kiitollinen isälleen, joka oli välähdyttänyt hänelle tuota
+maailmaa... tuota lapsellisen ilon puhdasta ja väärentämätöntä
+maailmaa, jonka hurskaat sielut vain saattoivat omistaa.
+
+Kuin vapautuneena jostakin ilkeästä painosta, kuin tuntien päässeensä
+ulos pimeästä, eksyttävästä metsästä turvalliselle kylän aukealle hän
+huudahti säteilevin silmin:
+
+Siellä taitaa Melindalla olla kahvi valmiina. Emmeköhän lähde kotiin!
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Itäsuo oli elänyt läpi raskaan ajanjakson. Sodan aikana suunnattomaksi
+kasvanut tavaraliikenne oli ihan uhannut näännyttää miehet.
+
+Tälle asemalle niinkuin yleensä suuremmille risteysasemille oli
+kerääntynyt tavattomasti varsinkin sotatarvelähetyksiä. Teiden
+tukkoonmentyä etelässäpäin oli tavaraa ruvettu kuljettamaan
+pohjoisesta, Ruotsin ja Norjan kautta. Sitä oli virrannut alinomaa —
+kuparia, rautaa, tinaa, kankaita, sotilassaappaita — kaikenkaltaista
+tavaraa, mitä vain Venäjällä tarvittiin. »Suuresta isänmaasta» oli
+muodostunut pohjaton kaivo, johon upposi suunnattomasti. Vaunuja
+oli täytynyt jakaa sivuasemille, kaikki ratapihat olivat olleet
+mitä täynnä — yksinpä sorakuoppiin johtavat raiteetkin. Ei ollut
+riittänyt vetureita viemään eteenpäin noita tavattoman pitkiä avo- ja
+umpi-vaunujonoja, jotka seisoivat asemilla. Välistä taas olivat eri
+linjat Venäjällä tukkeentuneet, joten niille aiotut lähetykset oli
+ollut pakko pidättää. Sähkösanomia oli sadellut satamäärin Helsingistä
+ja lähimmästä liikennetarkastajan asuinkaupungista. Linja se ja se
+Venäjällä tukossa. Kyllä ymmärrettiin, mitä tuo merkitsi. Brynolf Krank
+luki pitkistä sähkösanomista sotauutisia kuin kirjasta: Saksalaiset
+etenevät Pietaria kohti! Nyt tuli tieto, ettei Riian-Väinäjoen linjalle
+saa lähettää yhtään vaunua. Kunpa jäisivät tavarat tänne!
+
+Hahn oli toiminut »kauttakulun» päällikkönä. Sitä varten oli perustettu
+erityinen toimisto, jossa läpikulkutavara käsiteltiin. Hän oli kasvanut
+tehtävänsä tasalle muutamassa viikossa. Oli saattanut hyvin uskoa, että
+eräs hänen esi-isistään oli kerran voittanut ratsutaistelun. Sillä
+tuossa sanoin kuvaamattomassa kiireessä, alituisessa kinastelussa
+venäläisten ja kotimaisten viranomaisten kanssa oli Hahn osoittautunut
+voittamattomaksi.
+
+Aa Hahn, von Hahn... saksalainen, njemetski! Hukkamas kukunaine
+tinalasti. Bumaga, paperi njeuttamas: vagon läkte Torneast... aa ei
+ljeutuma Itesuo. Hahn oli raivostunut: Gaspadinit suvaitkoot olla
+kärsivällisiä. Kyllä vaunu löytyi, kunhan ehdittiin hakea. Oli tietysti
+joutunut jollekin sivuasemalle tai venyi sitten jossakin konepajassa
+korjattavana. Hän oli sähköttänyt eri asemille ja löytyihän se.
+Oli kuukauden virunut Hessen kotikaupungin konepajan takana jouset
+säpäleinä.
+
+Sellaista se oli ollut. Asemapäällikkö Dammert oli ruvennut
+hermostumaan: Jos tätä menoa jatkuu vielä vuoden, saatte viedä
+minut Lapinlahteen. Sillä hulluksi tässä tulee ennen pitkää. Ei
+ollut joutanut enää käymään »ukkoakaan» katsomassa kolmannen
+luokan odotussalissa. Se oli välistä maannut viikon penkin alla.
+Läpimatkustava santarmiupseeri oli huomannut sen ja nostanut aika
+metakan: Aa... shrjapnell — mistä, atkudaa? oli siinä saanut selittää.
+Vanha, Turkin sodan aikuinen, jonka eräs asemapäällikön koulutoveri
+oli lahjoittanut muistoksi. Näkihän sen mallistakin, ettei se ollut
+nykyaikaisia. Dammert oli loukkaantunut, että hänen »ukkoaan»
+epäiltiin. Pöhöt! Näkivät peikkoja keskellä kirkasta päivää.
+
+Ja itsekseen hiljaa kiroillen hän oli asettanut »ukon» vartiopaikalleen.
+
+Hessellä oli myös ollut tavallista enemmän työtä. Yleinen vaunujen
+puute oli uhannut toisinaan nostaa pystyyn halkojen lähetyksen.
+Asemapäälliköt kiukuttelivat: Oliko tarkoitus tappaa heidät viluun?
+Miksei Puu-Kaalsonni toimittanut puita? Herra varjelkoon — mistä
+ihmeestä hän otti vaunuja, kun ei niitä kerran ollut! Ryssät tilasivat
+lennätinpylväitä. Niitä piti vastaanottaa ja lähettää etelään.
+Sjinistuneita, sjinistuneita! Vanha lennätinhallituksen palveluksessa
+oleva venäläinen kenraali viittoi ja polki jalkaa. Ei muka kelvannut
+vastaanotettu tavara. Hyvä isä sentään! Kun pari, kolme pylvästä oli
+hiukan ilmansyömää, niin siitä jo tuollainen tavaton meno ja politus...
+
+
+Hesse on virkamatkalla. Hän istuu pastori Rundin kanssa toisen luokan
+vaunussa pitkällä penkillä ovensuussa. Vaunussa on vähän matkustajia,
+he ovat melkein kahden.
+
+Rund-äijä on suuresti vanhentunut näiden viime vuosien kuluessa. Mutta
+yhä vielä hän lämpeni, kun tuli puhe hänen rakkaista kanoistaan.
+
+Hänen on määrä pitää jumalanpalvelus Laaksonpohjassa, viimeistä kertaa.
+Se tuli muuten olemaan hänen viimeinen saarnansa, sillä uudenvuoden
+alusta hänen virkansa lakkautettaisiin. Uusi Suomi ei tarvinnut
+rautatiensaarnaajia.
+
+Mutta ei pastori Rund sitä surrut. Enemmän painosti hänen mieltään se,
+ettei hänen jälkeensä enää kukaan huolehtisi asemien siipikarjasta.
+Kuka niitä lääkitsi ja hoiti, kun hänen matkansa loppuivat? Ja nyt
+oli rouva Venäläinenkin laittanut kanoja pitkän agiteerauksen ja
+propagandan jälkeen.
+
+Hesse höristi korviaan. Tuttu nimi sai hänet hätkähtämään. Mitä? Oliko
+Viktoria ruvennut harrastamaan kananhoitoa? Sehän merkitsi parantumista
+silläkin taholla.
+
+Pastori Rund vaipui mietteisiinsä, eikä Hesse hennonut häiritä häntä.
+Ukkoparka oli tosiaankin murheellisen näköinen.
+
+Niitä oli ihmisiä, joiden pelastus riippui siitä, että saatiin ne
+harrastamaan jotakin... niinkuin rouva Venäläinenkin. Kyllä hän, Joel
+Napoleon Rund, tunsi ihmissielun. Ei hän turhaan ollut kolmeakymmentä
+vuotta näitä matkoja tehnyt. Oli naisia, joiden sielu ja ruumis
+sairastui siitä, etteivät koskaan saaneet äidin iloa kokea. Kyllä hän
+sen tiesi. Mutta ei auttanut siihen suruun näivettyä... piti ruveta
+jotakin puuhaamaan. Eikä mikään ollut naiselle sen sopivampaa, sen
+mielenkiintoisempaa kuin kananhoito. Kun se jo oli mielenkiintoista
+miehellekin, niin kuinka paljon enemmän sitten naiselle: saihan siinä
+ikäänkuin välillisesti seurata uuden elämän syntyä... hautomista ja
+poikasten ilmaantumista. Tuollainen munan kuoresta esille pyörähtänyt
+kananpoika oli niinkuin lapsi... yhtä herttainen, yhtä ihastuttava.
+
+Pastori Rund lämpeni. Kerrankin oli hänellä taas pitkästä
+aikaa kiitollinen kuulija. Ne pakkasivat naureskelemaan hänen
+harrastuksilleen, mutta naurakoot ennemmin hänen saarnoilleen.
+Niitä hän ei voinut jakaa niinkuin kanarotuja, enemmän tai vähemmän
+hyödyllisiin. Koko tuo ala oli hänelle jollakin tavoin epäselvä.
+Mutta Leghorn, Minorka ja andaluusialainen... niistä saattoi hyvällä
+omallatunnolla sanoa, että ne menestyivät meillä, jota vastoin
+Crewe-Coeur'it olivat huonoja hautojia ja epäluotettavia emoja. Mutta
+hyviä lihakanoja niinkuin Bramaputratkin. Hän oli hankkinut Mätäkorpeen
+viimeksimainittua lajia, ja nyt oli Schröderilläkin ruokaa runsaasti.
+Ja sitäpaitsi: Brama-kanat viihtyivät ahtaammissakin aitauksissa ja
+olivat hyviä hautojia.
+
+Mitä rotua Venäläisellä oli?
+
+Leghorneja... joukossa joku maatiainenkin. Mutta hyvin ne menestyivät.
+Vain kerran, viime syksynä, saivat muutamat reumatismin, mutta kun hän,
+Rund, oli voidellut linjementillään, niin parantuneet olivat.
+
+Ja pastori Rund pääsi puhumaan linjementistään. Sitä oli moni kysynyt
+häneltä... sen kokoonpanoa ja aineosia. Mutta hänkö ne ilmaisisi! Höh
+— menisi maine ja pienet sivutulot. Nyt tilasivat ympäri maakuntaa
+hänen linjementtiään. Itäsuon apteekkarikin oli ruvennut sitä myymään.
+»Pastori Rundin kolotus-linjementti kanoja varten — _linjementum
+Rundii_» — se oli tullut kuuluisaksi.
+
+Pikku pastori muhoili ja räpytti pyöreitä silmiään. Hessen mielestä
+ne muistuttivat niin tavattoman elävästi kanan silmiä... silmäluomet
+herkät, vikkelät ja värähtelevät, olivat alituiseen liikkeessä. Ne
+rupesivat aina räpyttämään, kun hän pääsi puhumaan mieliaineestaan.
+
+Nyt vihelsi juna Laaksonpohjaa. Hesse kävi hajamieliseksi. Hän muisti,
+millä mielellä hän ennen oli tätä vihellystä odottanut... sydän
+riemusta sykkien, hengessä jo nauttien lähestyvästä kohtauksesta. Nyt
+leikkasi tuo vihellys ilmaa kuin muistuttaen, että tuo kaikki oli nyt
+lopussa, ja samalla kuin ilkkuen hänen aatoksilleen.
+
+Hän katseli, kuinka pastori kaiveli matkalaukkunsa sisältöä, koettaen
+sovittaa sitä ahtaammalle. Hän erotti päällimmäisenä mustan vaatekäärön.
+
+Rund virkkoi: Minä pidän aina kapan mukana, vaikk'ei se välttämätöntä
+olekaan. Mutta kun nyt on viimeinen kerta, niin saahan se olla...
+
+Ja silmänurkassa kyynel jätti pastori Rund hyvästit ja köpitti ulos
+kapsäkkeineen ja linjementtipulloineen.
+
+Hesse vetäysi ikkunaverhojen suojaan ja tirkisteli ulos. Konsta
+Venäläinen tuli kohteliaasti pastoria vastaan. Tämä viittoili pitkälle,
+luisevalle miehelle, joka veltosti kuin hiukan vastahakoisesti lähestyi
+junan etupäästä pieni matkalaukku kädessä. Se oli rautatien lukkari
+Granlund.
+
+
+Hesse muisti monta hauskaa juttua näistä kahdesta kumppanuksesta, jotka
+lopulleen kolmekymmentä vuotta olivat matkustaneet näillä asemilla
+virkatoimituksillaan, toinen kolmannessa, toinen toisessa luokassa. He
+eivät olleet oikein hyvissä väleissä keskenään. Granlund, kiukkuinen ja
+juonikas mies, riiteli alinomaa pastorin kanssa. Häntä kiukutti jo se,
+että hänelle annettiin vain kolmannen luokan lippu. Niinkuin hän olisi
+ollut huonompi toveriaan! Mokomakin kanatohtori — saarnasi kuin vanha
+ämmä, haikealla itkunsekaisella äänellä... mutta annapas kun pääsi
+kanakoppiin ja sai käytellä linjemettiään, niin huusi kuin koulupoika:
+Rouva, rouva... katsokaa, se juoksee, juoksee! Eläinlääkäriksi sen
+olisi pitänyt ruveta. Granlund oli toisinaan niin suivautunut »mokomaan
+pyöriäiseen», ettei viitsinyt edes vastata tämän messuun. Kun pastori
+kerran oli laulanut: Herra olkoon teidän kanssanne! oli Granlund
+kohauttanut olkapäitään ja lausunut: Veisataan virrestä 317 kolme
+viimeistä värssyä. Siinä oli hypätty yli vastaus, kollehtarukous ja
+epistola, ja silmät kauhusta pyöreinä oli pastori saanut kuunnella,
+kuinka Granlund rämäjävällä äänellään oli aloittanut:
+
+    Vaikk' joukko saatanan
+    ois mua vastahan,
+    ei voi se vahingoittaa,
+    sun apus kaikki voittaa...
+
+Se oli ollut mielenosoitus siitä, että Rund edellisellä asemalla
+oli koettanut todistaa, minkävuoksi Granlundin oli matkustettava
+kolmannessa luokassa: hänhän kuului palvelijakuntaan.
+
+Vai palvelijakuntaan! Piru sinua palvelkoon!
+
+Pastori Rund oli uhannut valittaa tuomiokapituliin, mutta Granlund
+oli huutanut: Valita vain... minä valitan silloin, että sinä hoitelet
+paljon innokkaammin asemien siipikarjaa kuin virka- ja palveluskunnan
+sieluja, ja käyt kauppaa kolotuslinjementilläsi!
+
+Nyt sekin riita loppuisi, kun molemmat ensi vuoden alusta joutuivat
+lakkautuspalkalle.
+
+Pastori Rund kehoitti lukkaria tarttumaan kapsäkkiin. Tämä taipui
+vastahakoisesti. Ilmeisesti asemapäällikön läsnäolo esti häntä
+purkamasta sisuaan.
+
+Portaille ilmestyi mustiinpuettu, solakka naishenkilö. Tuuli leyhytteli
+hänen vaaleita kiharoitaan. Hesse vetäytyi äkkiä syrjään.
+
+Viktoria!
+
+Minkävuoksi hän kävi mustiinpuettuna? Oliko joku hänen omaisistaan
+kuollut? Vai kunnioittiko hän päivän jumalanpalvelusta? Vai johtuiko se
+siitä, että...?
+
+Hesse tunsi pienen pistoksen povessaan. Miksi hän oli jättänyt toisen
+oman onnensa nojaan? Viktoria suri... suri sitä, että hänet oli
+hyljätty. Mutta — saattoiko hän muutakaan? Elämä oli siksi lujin kourin
+osoittanut kullekin paikkansa, että siinä oli paras pysyä. ..
+
+Siinä oli vielä jäljellä pari halkoaumaa entisillä paikoillaan.
+Miksikähän työesimies ei ollut lastauttanut niitä pois? Hänen piti
+panna ne muistiin. Tarkastaja huomaisi ne, ja hän saisi taas antaa
+selityksiä. Se kerrallinen »Timur Lenkin mausoleumi» oli jo tuottanut
+riittävästi harmia.
+
+Mausoleumi... niin — siellä lepäsivät muistot haudoissaan, ja useamman
+talven lumi oli jo peittänyt ne. Itse »mausoleumikin» oli purettu jo
+aikoja sitten... hajoitettu ympäri eri asemille. Monet asemapäälliköt,
+asema- ja vaihdemiehet olivat pilkkoneet tai pilkotuttaneet ne
+kapaleiksi, ja monet veturit olivat nielleet ne pesäänsä. »Jokaisen
+rakennuksen on tuli koetteleva», oli rehtori Ringbom kerran
+uskontotunnilla sanonut. Hänen rakennuksensa oli ollut perustettu
+väärälle pohjalle... luvattoman rakkauden pettävälle perustalle, ja
+siksi se oli tuomittu häviämään.
+
+Juna paransi vauhtia, ja Hesse painautui vaunun nurkkaan, koettaen
+lukea. Mutta ajatukset eivät pysyneet koossa, ne harhailivat omia
+teitään.
+
+Rehtori Ringbom oli palannut maanpaosta. Siitä oli jo kulunut useita
+vuosia. Helsingin asematalon rappusilta hän oli pitänyt voimakkaan
+isänmaallisen puheen. Leijona ei ollut talttunut vankeudessa.
+Päinvastoin sen karjunta oli käynyt entistä vihaisemmaksi. Matka
+pääkaupungista pohjoiseen oli muodostunut yhdeksi ainoaksi
+triumfikuluksi: kukkia ja laulua, tulisia, innostuttavia puheita
+ja »eläköön isänmaa!» Itäsuohonkin oli kokoontunut suunnattomia
+kansanjoukkoja ottamaan vastaan rakastettua johtajaa. Kauan oli jo
+saatukin häntä odottaa... Mutta nyt, Jumalan kiitos, hän saapui,
+tuo tulisielu, tuo taistelija, tuo toinen Simson, joka ei pelännyt
+filistealaisia!
+
+Hessekin oli saanut pikimmältään puristaa vanhan opettajansa kättä.
+Liikutus oli vallannut hänet noita tuttuja kasvonpiirteitä katsellessa.
+Silmien ympärille oli ilmestynyt muutamia tuimia ryppyjä. Ringbom oli
+katsonut myrskyä silmiin, ja se oli uurtanut nuo rypyt. Mutta yhtä
+lempeä, yhtä ystävällinen hän oli ollut kuin ennenkin.
+
+Karlsson! Vai täällä sinut tapaan! Etkös päässytkään perille,
+Helsinkiin, vaan jäit välille? Kyllä ymmärrän... se köyhyys... se
+varattoman ainainen matkakumppani. Mutta — älä huoli... miehiä tälläkin
+alalla tarvitaan. Me kuljemme uutta aikaa kohti!
+
+Se oli ollut suurenmoinen hetki. Hesseenkin oli suhtauduttu kuin
+merkkihenkilöön. Vai tuon äijän opetusta se sinäkin olet nauttinut...
+teillä on siellä ollut hyvät opettajat.
+
+Nyt oli vanha rehtori jo pari vuotta levännyt nurmen alla. Hän ei ollut
+ehtinyt nähdä Suomen vapauden aamua. Mutta lähellä se oli ollut...
+noussut sieltä Pohjanlahden ulapoiden takaa punaiselta ruskottaen.
+Leijonalippu jääkärikäsi varsien kantamana oli sieltä saapunut
+vieraalla maalla suoritettujen taisteluiden kruunaamana. Muutama viikko
+vain, niin vihittiin kotikaupungin hautuumaalla ensimmäisten jääkärien
+leposijat lähellä sen miehen hautaa, joka osaltaan oli vaikuttanut
+tämän Suomen vapausaatteen kauneimman hedelmän kypsymiseen. Rehtori
+Ringbom ei ollut turhaan taistellut. Suomi sai kiittää häntä yhtenä
+mistä jaloista miehistä, jotka olivat uhranneet kaikkensa isänmaan
+alttarille.
+
+Hessen mieli lämpeni. Tuntui niin kummalta ajatella, että nämä lumen
+peittämät tasangot, joiden halki juna kiisi, nyt kuuluivat vapaaseen
+maahan. Näillä lakeuksilla eli kansa, joka polvesta polveen oli
+uurastanut, kärsinyt ja taistellut, vaalien vapauttansa ja isiltä
+perityltä oikeuksiaan... sarkatakkinen pietistitalonpoika, sitä
+Matlinin ukon juurevaa juurta. Jos viilalla yhtä paikkaa rauasta
+kihnuttaa, niin tulen se ottaa — niin oli Matlinin ukko kerran
+lausunut, vaikka aivan toisen asian yhteydessä. Mutta se sana oli
+paikallaan tässäkin — tätä pohjalaista kansaluonnetta arvosteltaessa.
+Tulen oli ottanut pohjalaisen sielu, kun sitä aikansa oli punattu. Oli
+tahdottu katkaista heidän elinjuurensa, tehdä heistä orjia — heistä,
+Pentti Poutun ja Jaakko Ilkan jykevistä jälkeläisistä. Ei!
+
+    Kaikki ryssät maasta pois
+    ja alas punakaarti...!
+
+Niin se oli alkanut ja niin se oli päättynyt tämä Suomen vapaussota. Ja
+nyt olivat asemiltakin hävinneet ryssänkieliset nimikilvet, niinkuin
+täältä Myötäleestäkin.
+
+Juna seisoi asemalla, ja Hessen huomio kiintyi lyhyeen, tanakkaan
+rouvaan, jota palvelustyttö saatteli. Tänne hänen vaunuunsa tuntuivat
+tulevan.
+
+Rouva puhui leveää ruotsia, joka ei varmastikaan ollut hänen
+äidinkielensä. Palvelustyttö, joka sovitteli matkatavaroita hyllylle,
+äänsi sensijaan kieltä virheettömästi.
+
+O' säj sen åt herrn, att han ordnar förmaket såsom ja' te' pestämt.
+
+Hesse painui kirjaansa. Mikähän tuokin luuli olevansa! Ruotsia piti
+vain rompottaa, vaikk'ei kieli kääntynyt.
+
+Mutta hän vilkaisi vielä sinnepäin, missä rouva järjesteli tavaroitaan.
+Ja nyt hän hätkähti. Eikö se ollut Paula Posio? Jo huomasi rouvakin
+vaunun nurkkaan painautuneen herrasmiehen. Hän pani kädet lanteilleen,
+räpytti hetken silmiään ja purskahti sitten raikuvaan nauruun.
+
+No, Herran pieksut! Hesse Karlsson! Sepäs sattui!
+
+Sama sorahtava r-äänne kuin ennen koulutyttönäkin, samat pehmeät silmät
+ja tiheä, musta tukka. Mutta kasvot — ne olivat paisuneet tavattomasti.
+Paulalla oli kaksi mahtavaa leukaa.
+
+Päivää, päivää! En ollut tunteakaan. Mihin sitä matkustetaan?
+
+Paula ojensi kätensä: Sano sinuksi suoraan, älä kiertele! Ei kai tässä
+nyt niin olla muututtu, että pitää ruveta karahteeraamaan. Vai — ehkä?
+
+Eikö mitä. Kyllä sopi, niinkuin Paula ehdotti. Ihmeen hyvin.
+
+He istuivat toisiaan vastapäätä, ja Hessen huomio kiintyi Paulan
+korkeaan poveen. Olipas hän tullut muhkeaksi, oli totisesti! Kureliivi
+sen tietysti myös osaltaan sai aikaan.
+
+Paula hymyili: Jahah... ja tässä sitä taas ollaan. Mikäs sinusta on
+tullut?
+
+Halkokirjuri, yksinkertainen halkokirjuri vain, ei enempää.
+
+Ja minä kun arvelin sinua vähintään professoriksi.
+
+Tuntui niin omituiselta taas kuulla noita sorahtelevia ärriä, jotka
+heittelivät iloisesti kuperkeikkaa. Paula ei ohut päässyt niistä...
+eikä vähäkään. Mutta miten mahtoi olla d:n laita? Olikohan hän oppinut
+sitä lausumaan? Hessehän oli koettanut sitä aikoinaan opettaa.
+
+Hän kysyi: Ja mikäs sinusta sitten on tullut?
+
+R-rouva... senhän jo voi päältäpäinkin nähtä.
+
+Hesse hymyili. Samanlainen oli Paula kuin ennenkin — ainakin siinä
+suhteessa.
+
+Entä mikä sinun miehesi on?
+
+Koetapa arvata.
+
+Mahdotonta, aloja ja ammatteja löytyi kovin paljon. Ehkä pappi?
+
+R-riivattu! Olenko minä papinrouvan näköinen? Ja Paula osoitti
+käherrettyjä kiharoitaan.
+
+Minun mieheni on arkkitehti. Me omistamme puunjalostustehtaan
+Myötäleessä.
+
+Kas, kun ei Hesse ollut siitä kuullutkaan. Entinen omistaja oli ollut
+tavallinen liikemies. Varmaankin he olivat äsken muuttaneet?
+
+Pari viikkoa on vasta asuttu. Ei ole huoneetkaan vielä kunnossa. Mutta
+minua halutti lähteä käymään Kitkassa, vanhoja kotipaikkoja kahtomassa.
+Ukko saa sisustaa huoneet — hänhän on arkkitehti.
+
+Vai sellaista. Ja heillä oli kai ruotsi kotikielenä?
+
+Joo... ruohtiahan me puhutaan, ukko kun on Öölannista eikä kunnolla
+suomea ossaakaan. Miksi niin?
+
+Se kun vain... muuten ilman aikoja. Kuulin sinun käyttävän sitä kieltä
+vaunuun tullessasi. Siksi kysyin.
+
+Paula hymyili ylhäisesti: Kahtohan, Hesse... sitä täytyy sivistyneen
+ihmisen tässä maassa osata ruohtia... se kuuluu etikettiin. Minulle se
+aluksi oli vaikeaa, mutta nyt haastan sitä melekosesti. Eikö se siltä
+kuulunut?
+
+Kyllä, kyllä... Hesse hymyili ystävällisesti, vaikka sydäntä ahdisti.
+Entisestä Paula Posiosta ei ollut paljon jäljellä. Tämä pönäkkä rouva,
+pystypäinen ja mahtava, oli vieras ja vastenmielinen. Ja tätäkin hän
+kerran oli rakastanut.
+
+Hän sytytti savukkeen ja tarjosi leikillään Paulallekin. Tämä otti.
+
+Luulit ehkä, etten polttaisi? Mutta kyllä minä osaan tämänkin konstin,
+niinkuin näet. Eikö se mielestäsi ole sopivaa?
+
+Eipä Hesse oikein tiennyt. Jos hän suoraan sanoi, piti hän sitä
+sopimattomana.
+
+Mutta Paula nakkasi niskojaan, puhalsi savua sieraimista ja huudahti:
+Pyh! Meillä, naisilla, täytyy olla samat oikeutet kuin miehilläkin.
+Minun mieheni kyllä ei polta, mutta se on hänen asiansa.
+
+He vaikenivat ja katselivat ohikiitäviä maisemia. Ei tuntunut
+puhe luistavan. Liian paljon asioita ja tapahtumia oli kertynyt
+heidän välilleen. Hesse oli kehittynyt. Hänen katseensa oli tullut
+terävämmäksi. Hän näki kouluaikaisen rakkautensa koomillisessa valossa
+ja häntä nauratti. Iinatin Kalle oli ollut oikeassa: penikkatautia oli
+ollut koko haaveilu.
+
+Mitä sinä funteeraat?
+
+Enpähän erikoista.
+
+Paula rypisti kulmiaan: Sinusta on tullut niin merkillisen hiljainen
+ja vähäpuheinen ja ennen sinä haastelit kaikenmoista. Muistatko, kun
+selitit, mistä kuun kasvamisen ja pienenemisen voi tietää? Kressit —
+tekressit.(Hän tarkoitti latinalaisia sanoja _crescit—decrescit._)
+Niinkuin näet, minä muistan! Me taisimme olla hiukan rakastuneita
+siihen aikaan?
+
+Mitäpä noista vanhoista...
+
+No niinpä todella, sillä kakaroitahan me oltiin — minä varsinkin. Mutta
+kyllä minä olin sinuun kovasti ihastunut. Taisinpa itkeäkin joskus
+sinun tähtesi.
+
+Hm!
+
+Etkä tainnut olla sinäkään aivan vapaa. Herran pieksut! Lähteä ajamaan
+puolikolomattakymmentä penikuormaa polokupyörällä... siinä täytyy jo
+olla rakkauven lennättämässä! Älä kiellä!
+
+Eihän Hesse halunnut sitä kieltää. Hänestä siitä vain tuntui kuluneen
+niin mahdottoman pitkä aika.
+
+Paula: Onhan siitä vuosi vierähtänyt... mutta saattaahan tuota
+muistella, kun kerran yhteen satuttiin.
+
+Ja hän huojutteli vartaloaan, katsellen mietteissään ikkunasta ulos.
+
+Hesse tunsi olonsa piinalliseksi. Eipä hän tosiaankaan toivonut
+kohtalon heittävän hänen tielleen entisiä kouluflammoja, jos kaikki
+olivat kehittyneet samaan suuntaan kuin Paula — tai oikeammin: jääneet
+kehittymättä. Se teki mielen apeaksi. Joskus kinastellessaan Melindan
+kanssa hän oli muistellut Paulaakin, ajatellen, minkähänlaisen
+vaimon hän tästä olisi mahtanut saada. Mutta nyt hän huomasi
+hautoneensa mielikuvia, jotka todellisuus armotta särki. Tuossa
+entisessä kouluaikaisessa Paulassa oli sentään ollut jotakin, joka
+veti puoleensa, kiinnitti ja lämmitti — kaikesta miesmäisyydestä
+huolimatta... äänen pehmeä sointi ja omituisen tumma sydämellinen
+värähdys, josta helähti korvaan kuin jotakin tukahutetun nyyhkytyksen
+kaltaista. Mutta tämä nykyinen oli vieras, täydellisesti vieras.
+Hänellä ei ollut muuta kuin entisen Paulan silmät. Äänikin — nyt kun
+hän sitä tarkemmin kuunteli — oli muuttunut kovaksi. Sen entisiä
+pehmeitä sointuja ei Hessen korva enää erottanut. Vai ehkä Paula
+tahallaan käyttäytyi noin... kuin näyttääkseen, ettei ollut toisen
+vaivainen. Kukaties?
+
+Hän nousi ja jätti hyvästit. Ero ei tuntunut vähimmässäkään määrin
+ikävältä. Ei yksikään kieli sydämessä värähtänyt. Paula kehoitti häntä
+käymään katsomassa, koska Myötäle kerran kuului hänen virkapiiriinsä.
+Hänen miehensä olisi varmaankin suuresti intresseerattu.
+
+Oi, kuinka nuo ärrät nyt viilsivät hänen korvaansa! Hän kiitti ja
+lupasi käydä, vaikka tiesikin valehtelevansa. Juna pysähtyi. Hän
+sieppasi matkalaukkunsa ja syöksyi portaille.
+
+Paula saattoi häntä vaununsillalle: Jos tarvitset mööpeleitä, niin
+tilaa meiltä. Mieheni piirustaa oikein kauniita malleja.
+
+Hesse nosti lakkiaan, ja Paula heilutti kättään. Ja nyt oli Hesse
+havaitsevinaan hänen silmissään tuon entisen pehmoisen kiillon.
+
+Hyvästi, Hesse...
+
+Mitä... kuuliko hän oikein? Värähtikö tuossa äänessä jotakin
+tukahutetun nyyhkytyksen kaltaista... kuin avunhuudon tapaista...
+jotakin, joka vetosi entisyyteen? Hesse Karlsson seisoi asemalla ja
+katseli häviävän junan jälkeen. Paula Posio matkusti pohjoiseen, kohti
+Kitkan lumisia metsiä. Hän näkisi ne... nuo mahtavat petäjiköt, joiden
+huminaa hän muutamana kesänä oli kuunnellut. Mitä ne kertoisivat
+hänelle? Muistelisivatko ne koulupojan ja -tytön rakkaustarinaa...
+kahden nuoren, joille ei ollut vielä selvinnyt elämän valhe? Paula
+näkisi nuo tutut majatalot, jotka hänkin niin hyvin muisti. Vieläköhän
+eli se ystävällinen emäntä, joka oli tuonut hänelle kahvia ja
+haastellut niin herttaisesti? Olikohan se vanha sänky vielä paikoillaan
+— sänky, jossa sen jälkeen oli nukkunut niin moni. Nukkuisikohan
+Paula yönsä siinä niinkuin oli niin monta kertaa ennenkin nukkunut?
+Jos nukkuisi, niin hänen täytyisi kuunnella niitä kuiskeita, joita
+sänky, pöytä, piironki... koko tuo kodikas huone hänelle hymisisi —
+nuoren viattoman koulupojan puhtaita ajatuksia. Ja ehkäpä tipahtaisi
+tyynynpäälliselle vielä joku kyynel — niinkuin oli tipahtanut
+ennenkin... hänen ja Paulan...
+
+Mistä nämä kaihoisat ajatukset? Rakastiko hän vielä tuota henkilöä,
+josta äsken oli eronnut? Ei — se johtui entisyyden muistelemisesta.
+Niin väkevä tuoksu sillä oli, että se vieläkin... vuosien jälkeen
+pystyi hetkeksi huumaamaan.
+
+Entisyys, entisyys... mikä tenho sinussa on! Nämä sanat soivat Hesse
+Karlssonin sielussa, kun hän kapsäkki kädessä nousi asemarakennuksen
+portaita ylös.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Hesse Karlsson loikoo vuoteessaan, ja kirja, jota hän juuri on
+lukenut, on vaipunut peitteelle. Kalpea, laiha käsi silittelee sen
+reunaa, ja syvällä, kuopalla olevien silmien katse tuijottaa johonkin
+kaukaisuuteen. Hän on tavattomasti laihtunut — eikä kummakaan, sillä
+tämä on kahdeksas viikko, jolloin hän on ollut vuoteeseen sidottu.
+Espanjantauti oli hänet kaatanut siihen.
+
+Tuolilla, vuoteen vieressä palaa kynttilä, vaikka ulkoa kajastaa vielä
+iltarusko. Nyt on kevät, maaliskuun loppupuoli, ja lumi sulaa yötä
+päivää. Huoneeseen kuuluu selvästi, kuinka vesi tippuu räystäistä.
+Varsinkin yön hiljaisina hetkinä on soma kuunnella tuota soittoa, jonka
+vesipisarat saavat aikaan.
+
+Nytkin sen erotti selvästi, aivan selvästi. Heläjäviä ääniä, vuoroin
+tasaisessa, vuoroin epätasaisessa tahdissa... kirkkaita ja korkeita
+kuin hopeatiu'un piukahdukset — ja sitten matalampia, täyteläisempiä
+ja soinnukkaampia... aivan kuin soittokoneessa, kun mennään rekisteriä
+alaspäin. Hesse oli kuunnellut niitä viime päivinä erikoisella
+mielenkunnolla. Hän erottaa niiden soitossa elämän kutsuvan äänen.
+
+Tämä on toinen viikko, jolloin hän tuntee voimiensa hiljalleen
+palaavan. Mutta sitä ennen hän oli häälynyt elämän ja kuoleman
+vaiheilla.
+
+Melinda oli kertonut hänen vahvasti hourineen. Mitä... mitä hän oli
+puhunut?
+
+Ei mitään vaarallista — haloista ja halkoaumoista, mutta ei
+kahdeksalla ilmakanavalla varustetuista. Ne olivat vaarallisia...
+niissä joutui ihminen pyörteen valtaan — liian paljon vetoa. Eikähän
+rautatiehallituskaan niitä hyväksynyt — eikä hänkään enää. Tavallinen,
+neljällä ilmakanavalla varustettu auma riitti. Niissä oli kohtuullinen
+kuutiotilavuus. Ei pitänyt rehkiä, rimpuilla... piti tyytyä siihen,
+mitä ennestään oli.
+
+Hän oli katsonut rukoilevasti Melindaa silmiin. Eihän tämä vain
+rupeaisi häntä kiusoittelemaan? Hän oli kovin heikko vielä... pitäisi
+koota voimia uutta elämän otetta varten.
+
+Melinda oli ollut hienotunteinen. Hän ei ollut sanallakaan viitannut
+entisyyteen.
+
+Mitä muuta hän oli puhunut?
+
+Niin — ajattelepas... sinä puhuit kodista, minusta ja lapsista! Sanoit,
+että sinun täytyi päästä työskentelemään kodin hyväksi. Minä olen kodin
+ihminen ennen kaikkea... vaikka Viktoria ei tahdo uskoa sitä. Hän
+haluaisi kaiken purkaa, mutta minä en voi... en tahdo! Se oli ollut
+ainoa kerta, jolloin hän oli lausunut tuon kielletyn nimen. Mutta
+Melinda oli kertonut senkin niin hienotunteisesti, että Hessen sydäntä
+oli liikuttanut. Elämä oli kasvattanut Melindaakin... jalostanut hänen
+sielunsa. Hän oli maininnut tuon aran kohdan aivan kuin lapselle, jota
+kehoitetaan ottamaan pahanmakuista lääkettä.
+
+Ja sitten sinä puhuit Jumalasta ja absoluuttisesta — mitä se on?
+— Täytyy löytää absoluuttinen, muuten ei voi elää. Sitä ei löydy
+entisyydestä eikä nykyisyydestä... se on niiden yläpuolella ja
+kuitenkin saavutettavissa. Mutta — missä? Onko se meissä... täällä
+povessa vai meidän ulkopuolellamme? Ja sinun katseesi harhaili ympäri
+huonetta aivan kuin jotakin etsien. Absoluuttinen on sama kuin Jumala,
+mutta ei sellainen, josta kirkossa puhutaan, vaan meissä ihmisissä...
+se, joka tuskan ja kärsimyksen kautta kirkastuu... toisille hämärämmin,
+toisille selvemmin. Sinullakin on se sielussasi, Melinda. Et saa vain
+antaa entisyyden etkä nykyisyyden häiritä sitä. Rund sanoi, että
+kananpoikaa pitää auttaa kuoresta ulos. Minäkin autan sinua, Melinda,
+ja sanon: älä ajattele sitä! Oletko tuntenut sen? Minkä? Absoluuttisen.
+En ymmärrä, mitä tarkoitat. Sinä käänsit pääsi pois ja mutisit: Naiset
+eivät ymmärrä mitään...
+
+Hessen kalpeita kasvoja valaisee heikko hymy. Oli hyvä, että
+kuumehoureet nyt olivat loppuneet ja pää oli jälleen selvä. Nyt saattoi
+taas ruveta kokoamaan itseään, kiinnittämään ajatuksensa siihen, mikä
+oli häntä lähellä, kuului hänelle. Hän tarkasteli näitä asioita kuin
+henkilö, joka on tulipalossa menettänyt talonsa. Mitä oli irtaimistosta
+jäänyt... mitä ehditty pelastaa? Oh, melkein kaikki.
+
+Hesse kokoilee tätä »irtaimistoa», ja hänen sydämensä täyttää
+hiljainen onni. Oli koti, oli vaimo ja lapset. Oli isänmaa ja työ. Oli
+uhrautuvaisuus ja velvollisuuden tunto, taistelu, tuska ja kärsimys.
+Oli ilo... tosin lyhytaikainen, mutta sittenkin niinkuin ennen
+lapsena, kun joulusta iloittiin. Oli elämä ja oli — Jumala. Oliko se
+persoonallinen vai persoonaton — sitä hän ei voinut ratkaista. Mutta
+pääasia, että oli usko rakkauteen.
+
+Hesse Karlsson oli viime päivinä paljon miettinyt tätä kysymystä.
+Oliko rakkaus vain tunnelmaa ja sellaisena häviävää niinkuin kaikki
+tunnelmat? Hän oli rakastanut Viktoriaa, mutta nyt tuntui, että se
+rakkaus oli kuollut... niinkuin niin monet muutkin rakkaudet — Paula
+Posioon, Maliniin, Moonaan. Entä Melindaan — miten oli sen rakkauden
+laita? Tänä hetkenä hän tunsi rakastavansa vaimoaan, rakastavansa
+syvästi ja vilpittömästi. Mutta — jos sekin oli vain tunnelmaa, se
+häviäisi niinkuin nuo edellisetkin...
+
+Se ei tyydyttänyt Hesseä. Rakkaudella piti olla jokin pohja...
+maaperä, johon se istutettaisiin... Tunnelma — se oli kuin ruusun
+oksa maljakossa, se kuoli. Mutta rakkaus istutettuna hedelmälliseen
+maaperään, eläisi ja kasvaisi. Piti vain keksiä se »maaperä»...
+polttoaine, joka pitäisi huoneen lämpimänä. Hänhän oli halkokirjuri,
+Puu-Kaalsonni... hänenhän se piti tietää. Tunnelmatko? Ei —
+nehän haihtuivat, hävisivät. Nehän oli tarkastettu ja huomattu
+käyttökelvottomiksi! Sama, jos olisi ruvennut lämmittämään huonetta
+sanomalehdillä. Ei — sen piti olla järeämpää, parempaa, kestävämpää.
+
+Se oli työ, työ niiden hyväksi, joiden onni ja menestys oli ihmiselle
+uskottu. Alituinen ahertaminen, puuha ja vaivannäkö, mutta siinä
+mielessä, että tämä tulee heille, omilleni, vaimolleni ja lapsilleni...
+joka hetki ajatellen heitä, yksinomaan heitä... heidän iloaan ja
+tyytyväisyyttään, sallimatta yhdenkään vieraan ajatuksen päästä siihen
+häiritsemään. Tunnelmat piti kehrätä kotona... kotoisista aineksista.
+Oh, ihminen oppi rakastamaankin, niinkuin yleensä oppi muitakin hyviä
+taitoja. Hän oli jo kerran oppinut ja hän oppisi toisenkin kerran;
+hänhän oli jo hyvällä alulla. Piti vain jatkaa... rakentaa. Harjavuoli
+paikoilleen, paikoilleen! Kyllä se nousisi — mikä ettei!
+
+Hänen sydämensä täyttää väkevä ilo. Tämä tauti, tämä siunattu sairaus
+oli synnyttänyt hänet uudesti niin ruumiillisesti kuin henkisestikin.
+Hän oli hikoillut pois kaiken tuon entisen... nuo turhat haaveilut ja
+sairaalloiset ajatukset.
+
+Mutta — kovalle se oli ottanut, ainakin ruumiillisesti. Hän oli ollut
+kuin taistelussa... kuin tulirintamalla — hän ja he kaikki aseman
+virkailijat. Sillä jokaisen oli tauti lyönyt maahan, asemapäälliköstä
+alkaen. Mutta hänelle merkitsi tämä toipuminen enemmän kuin hengen
+pelastumista: hän oli pelastanut myös sielunsa.
+
+Tämä kamala aika ei kuitenkaan ollut kulunut ilman tappioita. Hahn,
+vanha toveri, ei ollut kestänyt. Heikko rinta oli murtunut taudin
+kynsissä. Hän oli kuollut. Nyt kulki Katri-rouva surupuvussa ja ylisti
+jokaiselle miehensä suuria avuja... kuinka onnellisina he olivat
+eläneet... kuinka sopusointuista heidän avioliittonsa suurin piirtein
+katsottuna oli ollut. Merkitsikö se elämään syventymistä, silmien
+avautumista? Olihan Hahn monista heikkouksistaan huolimatta ollut
+kunnon mies. Siinä ylenpalttisessa onnen ja tyytyväisyyden tunteessa,
+joka Hessen rinnan täytti, hän ei ruvennut asiaa arvostelemaan.
+
+Asemapäällikkö oli ensimmäisenä sairastunut. Tauti oli raivonnut
+tavattomalla voimalla. Muilta asemilta oli määrätty miehiä
+virkoja hoitamaan. Mutta Dammertille kuvaavaa oli ollut, että hän
+sairasvuoteeltaankin oli huolehtinut shrapnellin kuoresta: Onkohan
+»ukko» paikoillaan? Minä pelkään, että ne potkivat sen kumoon ja
+särkevät lukon ovesta. Ja kesken kaiken oli palvelustytön täytynyt
+juosta asemakonttoriin tiedustamaan.
+
+Dammertilla oli ote, jolla hän piti elämästä kiinni.
+
+Hessen katse harhailee ympäri huonetta, pysähtyen kirjahyllyllyihin.
+Se hyväilee kirjojen kullatuita niskoja, siirtyen teoksesta toiseen,
+aivan kuin tarkastavan kenraalin katse sotilasrivistöjä pitkin. Mutta
+Hessen katse on hellyyttä täynnä. Kirjat olivat hänen aarreaittansa.
+Yht'äkkiä hän rypistää kulmiaan huomatessaan, että eräs kirja oli pantu
+nurinpäin hyllylle. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin se oikaistaan. Hän
+huutaa Melindaa, joka juoksujalkaa kiiruhtaa hänen luokseen.
+
+Mikä on hätänä?
+
+Katsohan... kirja nurinpäin.
+
+Melinda silmää osoitettuun suuntaan ja rientää korjaamaan.
+
+Voi, Hesse kulta, kuinka sinä olet pikkumainen ja turhantarkka! Onko
+tämä nyt iso asia?
+
+Hesse hymyilee vaisusti: Tavattoman iso! Jospa Melinda tietäisi, kuinka
+tavattoman tärkeää se hänelle on. Hän, jonka sielussa rakennetaan, ei
+voi nähdä epäjärjestystä ympärillään. Kaiken pitää olla sopusoinnussa
+sen sisäisen harmonian kanssa, joka nyt hänen sydämensä täyttää.
+
+Hän sanoo: Ajattelepas, että lapsi pantaisiin päälaelleen. Pitäisitkö
+siitä?
+
+Melinda: Mutta, Hesse kulta... siinähän on iso erotus.
+
+Erotus? Hesse katselee vaimoaan naurussa suin. Ei siinä ole mitään
+erotusta. Kirjat ovat myös minun lapsiani.
+
+Melinda suutelee häntä, korjaa peitettä, kysyy, tarvitseeko hän
+mitään, ja rientää takaisin keittiöön. Palvelija on sairastunut.
+Hänellä on siis kaksinkertainen työ. Mutta hän on terve, toimellinen
+ja ahkera. Jumalan kiitos — hän on vielä säästynyt tartunnalta. Tämän
+sairauden aikana on Hesse Karlsson ensi kerran _nähnyt_ vaimonsa:
+oppinut tuntemaan hänen suuren hellyytensä, huolenpitonsa ja
+kärsivällisyytensä. Ja hän on hävennyt, että on kerran pettänyt häntä.
+
+Mutta — se oli nyt kaikki onnellisesti ohi. Kaikki taistelut olivat
+takanapäin. Hän makaili tässä kuin joku Onnen Pekka, jolle haltiattaret
+olivat lahjoittaneet valtakunnan: valmiin kodin kaikkineen, mitä siihen
+kuului — hänen nukkuessaan.
+
+Oh, hänellä olisi paljon työtä, kun hän tästä nousisi jaloilleen.
+Oli edessä virkamatkoja, monia, monia. Piti ostaa puita, ottaa
+vastaan, pinotuttaa, mitata ja aumauttaa. Kylläpä hän taas kiistelisi
+välittäjien ja myyjien kanssa! Oh, hän kaipasi oikein noita pitkiä
+pinoja ja pihkan tuoksua! Melindan oli pitänyt eräänä päivänä tuoda
+hänelle keittiöstä kaksi puunkapaletta. Hän oli halunnut nähdä,
+miltä näytti kuiva, hopeakuorinen koivu. Vuoteessa maaten hän oli
+lyönyt niitä vastakkain. Oh, nehän helisivät kuin soitin! Kuka oli
+kerran sanonut, että hän koetti kahden toisiaan vastaan kalskahtavan
+koivunkapaleen äänestä erottaa elämän laulun? Niin — Viktoria! Hän se
+oli niin sanonut, ja se oli totta. Hän oli syntynyt taiteilijaksi,
+musiikkimieheksi, vaikk'ei Luoja ollut antanut hänen käteensä muuta
+soittokonetta kuin kaksi kuivaa koivunkapaletta. Ksylofoni kaikkein
+alkuperäisimmässä muodossaan!
+
+Melinda oli nauranut hänelle kyynelet silmissä. Sinä olet suuri lapsi,
+Hesse kulta! Niinhän sinä leikit puupalikoilla kuin pikkuinen poika!
+Hän oli huudahtanut: Katsopas, kuinka kauniita ne ovat... syyt sulavan
+kaarevat, aivan kuin harpilla piirretyt! Ja tuohi... sehän kahisee
+kämmentä vasten kuin silkki! (Hän oli hangannut tuohen pintaa.)
+Sellainen valkoinen, neitseellinen puu! Oli oikeastaan sääli, että
+hänen virkaansa kuului vain sen hävitys. Hän olisi päinvastoin halunnut
+kasvattaa, säilyttää. No... tavallaanhan hän säilyttikin, kun aumautti
+ja pinotutti. Mutta se oli vain kuolleen tavaran säilyttämistä. Niin —
+minkäpä sille voi... hän oli vain sellainen Puu-Kaalsonni...
+
+Hänen vaimonsa oli laskeutunut polvilleen vuoteen viereen ja painanut
+päänsä hänen tyynylleen: Puu-Kaalsonni, rakas Puu-Kaalsonni! Sinä olet
+sentään maailman ihmeellisin mies! En ole ennen sitä huomannutkaan...
+ennenkuin tämän sairauden aikana. Sinä haastelet kaikenmoista...
+viisasta ja hassua... enemmän kai sentään hassua, mutta sellaista,
+jota luetaan vain kirjoista. Sinä olet runoilijasielu, rakas, oma
+Puu-Kaalsonnini! Mutta näissä jokapäiväisen elämän asioissa sinulla on
+puusta pää!
+
+Ja Melinda oli hellinyt häntä kuin lasta, hyväillyt ja suudellut. Etkö
+pelkää tartuntaa? En... olisihan soma maata täällä sinun rinnallasi
+ja hassutella kaikenmoista. Hän oli työntänyt vaimonsa luotaan
+melkein väkisten: Sinä kiusaat Jumalaa! Ja hänen kuopalle painuneista
+silmistään oli katsellut kauhu.
+
+Puu-Kaalsonni — niin, se hän oli ja hän sai tyytyä siihen. Hän oli
+löytänyt halkojenkin maailmasta sellaista, mitä toiset eivät olisi
+koskaan keksineet... »tyttöpuita», »poikapuita» ja »mamselleja». Ne
+olivat vain hänen keksinnöitään, mutta ne kuvasivat hyvin tavaran
+laadun. »Tyttöpuut» olivat noin kalvosen vahvuisia, pyöreitä
+koivuhalkoja, »poikapuut» käsivarren paksuisia, mutta halkaisemattomia.
+»Mamselleiksi» hän nimitti kahden sormen vahvuisia ja sitä ohuempia
+oksia, joita vedättäjät käyttivät pinon täytteinä. Eihän niitä olisi
+saanut latoa mukaan, mutta vedättäjät fuskasivat.
+
+Puu-Kaalsonni... niin — se hän oli! Hänen maailmansa oli kokoonpantu
+haloista... koivuista, kuusista ja männyistä — räkämännyt
+kaupantekiäisiksi. Hän oli aumojen rakentaja, »halkoarkkitehti».
+Kenenkä mies olikaan taas arkkitehti? Niin... Paula Posion. Olkoon...
+mitäpä hän heistä. Siellä elelkööt Myötäleessä onnellisina ja puhukoot
+ruotsia. Hän ei puhu!
+
+Puu-Kaalsonni... niin — se hän oli, kahdessakin merkityksessä.
+Ensiksikin: hän askarteli puiden parissa ja toiseksi: hän oli
+muutamista periaatteistaan luja kuin koivu, sitkeä kuin visakoivu.
+Niinkuin kielikysymyksessäkin. Ei hän ruotsinkieltä vihannut,
+ei suinkaan; hän vihasi vain järjestelmää... sitä pinttynyttä
+katsantokantaa, että _suomalaisen_ virkamiehen _piti_ osata ruotsia.
+Se oli järjetöntä. Millä ihmeen keinolla pienen vähemmistön kieli
+oli vallannut sellaisen mahtiaseman? Tavallaan sen ymmärsi...
+historiallisen kehityksen tulos. Mutta — pitikö tämän historiallisen
+kehityksen jatkua vielä senkin jälkeen, kun Suomi oli eronnut
+Ruotsista, ja nyt kun ensiksimainitusta oli tullut itsenäinen
+valtakunta? Eikö suomenkielinen sivistys ollut itseoikeutettu tässä
+maassa — ainoa oikeutettu, joka vetosi itse kansaan? Häntä raivostutti
+kuullessaan virkatoveriensa puhuvan kielten tasa-arvoisuudesta —
+aivan kuin olisi jokin erikoinen armo siten osoitettu maan enemmistön
+kielelle. Ja he olivat muka vapaamielisiä! Suohon sellaiset pölkkypäät!
+
+Nyt oli kuitenkin jo suuria muutoksia tapahtunut. Monilta asemilta oli
+poistettu ruotsalaiset nimikilvet ja virkakielestä annettu tiukkoja
+määräyksiä. Vanhat, ruotsinmieliset herrat taipuivat muristen, mutta
+minkäs mahtoivat, kun hallitus käski. Nyt ei suomalainen enää tuntenut
+itseään orvoksi rautatiellä. Uusien tulokkaiden joukossa oli valtava
+enemmistö suomenkielisiä, Laukkasia, Luukisia ja Laurikaisia. Ne ne
+kerran määräisivät komennon.
+
+Nämä olivat parantumisen oireita, nämä kapinallisilta tuntuvat
+kuohahdukset. Mutta ne nostatti esiin veri, suomalainen veri, jossa
+tiettävästi ei ollut tippaakaan germaanista sekoitusta. Nimi?
+Oh, se oli kyllä vieras, mutta se merkitsi sittenkin vähemmän.
+Ja sitäpaitsi: senhän saattaisi muuttaa, jos se nyt kerran olisi
+välttämätöntä. Ottakoot pojat suomalaisen nimen; hän eläisi ja
+kuolisi Puu-Kaalsonnina. Sillä nimellä hänet tunnettiin täällä ja
+sillä nimellä — tuota etulisäkettä lukuunottamatta — hänet tunnettiin
+synnyinkaupungissa.
+
+Hesse muisteli kotikaupunkinsa varikkoa. Sielläkin oli suuria muutoksia
+tapahtunut. Tennberg, se herttainen, sydämellinen Tennberg oli kuollut.
+Hesse oli tavannut hänet Itäsuon asemalla muutamana syysaamuna. Kalpea,
+yskivä herra oli hymyillyt hänelle vaisusti toisen luokan vaunun
+portailta. Setä Tennberg, hyvää huomenta! Mihinkäs te nyt? Vanha herra
+oli koettanut puhua, mutta yskänkohtaus oli keskeyttänyt hänet.
+
+Parantolaan minut on määrätty. Toivoton tila... minä olen kuoleman
+kandidaatti. Voimat ovat lopussa. Ja ojentaen laihan kätensä Hesselle
+hän oli lausunut hiljaiset jäähyväiset. Hessen silmät olivat kostuneet.
+Hän oli heiluttanut kättään ja niellyt kyyneleitään. Vielä viimeinen
+arka, väsynyt käden liike... ja sinne oli Tennberg hävinnyt. Parin
+kuukauden kuluttua hän oli kuollut.
+
+Sellaista oli elämä. Toiset kulkivat kuolemaa kohtaamaan, toiset
+toipuivat... niinkuin hänkin. Mutta se oli elämän meno.
+
+Ja Hemming — hän oli saanut paikan Helsingissä. Sinne oli mies
+siirtynyt varastonhoitajaksi. Vihdoinkin oli rouva Fortuna suosinut
+häntä. Olihan Hemming niin monta vuotta maininnut hänen nimeään
+maanitellen, myhäillen... joskus synkkänä ja epätoivoisenakin, mutta
+useimmiten sentään iloisena ja toivorikkaana. Fortuna! Se oli ollut
+Hemmingin tunnussana halki elämän, kaikissa sen eri vaiheissa. Ja nyt
+hän oli päässyt toiveidensa perille. Teppo, se vanha, kunnon Teppo, oli
+perinyt hänen paikkansa, ja hänpä sen ansaitsikin.
+
+Ohhoo... olisi soma lähteä kotikaupungissa käymään. Viiteentoista
+vuoteen hän ei ollut sitä nähnyt. Siellä oli tietysti paljon muuttunut.
+Olihan isä kertonut siitä kirjeissään ja käydessään sekä monesti
+kehoittanut tulemaan. Mutta hän kun ei ollut vain joutanut — muka!
+Vaikka oli vapaalippu. Pari kertaa vuodessa hän pistäysi Helsingissä.
+Mutta kun sitä sai alinomaa istua junassa, ei tehnyt mieli. Ennen,
+pikkupoikana, oli ollut toisin. Silloin oli sellainen matka kuin
+kotikaupungista Helsinkiin ollut maailman ihmeellisin seikkailu...
+
+Joku raoitti ovea ja kurkisti varovasti huoneeseen. Hesse kohotti
+päätään: Kuka, kuka siellä?
+
+Krankin kalpeat, kuopalle painuneet, mutta hymyilevät kasvot
+näyttäytyivät oviaukossa.
+
+Hesse ihastui: Krank, terve! Joko sinä olet noin pitkällä?
+
+Toveri hivutteli hiljaa vuoteen luo ja ojensi kätensä.
+
+Johan minä tässä taas opettelen toista kertaa kävelemään. Jalat vain
+ovat vielä niin heikot, etteivät oikein tahdo kantaa. Mutta kun on
+sauva, niin sentään hiljalleen pääsee. Ei tiennyt pappa-vainaja, että
+poika niin pian tarvitsisi hänen keppiään. Katsopas... millainen
+myhkyrä.
+
+Ja Krank näytti tukevaa sauvaansa, jossa oli nyrkin kokoisia pahkoja
+ylt'ympäri.
+
+Hesse ihmetteli: Vai olet sinä jo päässyt spanskasta.
+
+Joo... Spanjasta, sillä kylläpä sitä jo kaukana oltiin... ihan
+menoreiällä.
+
+Samat sanat, veli rakas... mutta palailemassa olen minäkin. Istu, ole
+hyvä.
+
+Krank veti tuolin lähelle Hessen vuodetta, ja toverukset rupesivat
+haastelemaan.
+
+Minä olin koko ajan vain sähköttänyt ja kiljunut: No, mikä siinä
+on, ettei vaasalainen pääse lähtemään? Olin kuumehoureissa ollut
+tekemisissä lähiasemien kanssa ja rettelöinyt ihan vimmatusti.
+
+Krank nauroi käheästi. Hänen naamansa oli yhtenä irvistyksenä.
+
+Hessenkin täytyi nauraa. Toveri oli saanut takaisin entisen hyvän
+tuulensa. Mutta — eikö hän pelännyt vilustumista, kun lähti ulos?
+
+Eikö mitä... minulla on päällä pappavainajan lammasnahkaiset
+kinkeriturkit, jotka painavat ainakin viisikymmentä kiloa.
+
+Hyvä, hyvä! Mitäs muuta kuului?
+
+Ei erityisempää, kuin että Dammert on jälleen virassa ja oli ensi
+töikseen rientänyt katsomaan, oliko »ukko» paikoillaan. Se poika ei
+ollut sentään sairastunut spanskaan.
+
+Vai sillä lailla. Se Dammert, se Georg Stanislaus, oli aina
+kaltaisensa. Hauska ukkeli.
+
+No, joko sinä kohta aiot lähteä halkoja aumauttamaan?
+
+Hesse kohottautui ryntäilleen: Kohta, kohta. Viikon päästä on lääkäri
+luvannut nousta. Mutta kulunee vielä pari, kolme, ennenkuin pystyn
+virkaani hoitamaan.
+
+Krank löi näppiä: Ai, saakuri! En ollut muistaakaan! Me olemme saaneet
+uudet virkalakit. Odotapas!
+
+Ja hän köpitti eteiseen. Hesse kuuli, kuinka hän siellä ähki
+ja puhisi. Mitä kummaa se puuhasi? Hetken kuluttua ilmestyi
+Krank jälleen huoneeseen, yllä suunnattoman suuret turkit, ja
+uusi, kultapunonnaisella koristettu virkalakki päässä. Hän teki
+pahkurasauvallaan kunniaa ja nauroi.
+
+Hesse vilkastui: Kas vain... kuuluukohan meillekin tuollainen?
+
+Krank istahti turkit päällä tuolille ja ähki: Kyllä... mutta takkia ja
+housuja teille ei kuulemma uskota. Valtio arvelee, että kun teillä,
+puuherroilla, on niin roskainen työ, niin pihkaisitte ja repisitte ne
+paikalla ja sitten kävelisitte kuin jätkät.
+
+Hesse nauraa hohotti: Voi, voi kun aivan kipeää tekee vatsan pohjaan!
+Se on käynytkin niin heikoksi ja litteäksi, että melkein selkärankaan
+kiinniottaa. Kun ei ole voinut syödä juuri mitään...
+
+Krank irvisti: Mutta — juoda olet sinäkin saanut niin paljon kuin vain
+on haluttanut?
+
+Joo... alkoholia ei ole säästetty. Sepä tässä espanjantaudissa paras
+lääke taitaa ollakin.
+
+Mutta eikö se ole kumma, kun se ei yhtään mene päähän, vaikka kuinka
+paljon tillittäisi?
+
+Niinhän se... ei se kuumeessa vaikuta.
+
+Melindakin tuli siihen lystiin. Hän nauroi Krankin vaatetukselle.
+
+Mikä joulupukki tänne on tullut? Vai niin... te olette jo toipunut.
+
+Krank otti lakin päästään, kätteli Melindaa ja kävi yht'äkkiä
+vakavannäköiseksi: Kyllä, hiljalleen... Jumalan kiitos. Eipä sitä
+ihmisparka osaa niin kiittää kuin tulisi.
+
+Niin se oli. Hesse huokasi syvään. Hän oli niin onnellinen. Krankin
+tulo oli kuin elämän tuulahdus. Hän tunsi saaneensa jälleen pohjan
+jalkainsa alle.
+
+
+
+
+XI.
+
+
+Hesse Karlsson on jälleen virassaan. Hän puuhaa nyt entistä
+innokkaammin. Hänestä on tullut huomattu mies, johon »yläilmoistakin»
+— rautatiehallituksen taholta kiinnitetään tavallista suurempaa
+huomiota. Toverit viittailevat, että hänet mahdollisesti siirrettäisiin
+pääkaupunkiin rautateiden puutavarakonttoriin.
+
+Mikä on tämän muutoksen aikaansaanut? Tähän saakka hänestä ei oltu
+välitetty enempää kuin muistakaan.
+
+Hesse Karlsson on tehnyt keksinnön. Hän on keksinyt uuden aumaamistavan.
+
+Itse asiassa se nyt ei merkinnyt niin suurta — keksintö nimittäin. Sen
+vuoksi ei hänen nimeään tultaisi mainitsemaan Morsen ja Stephensonin
+rinnalla. Mutta osoittihan se joka tapauksessa harrastusta ammattiinsa,
+ja sellainen harrastus huomattiin aina korkeammissa paikoissa.
+
+Minkälainen oli sitten tämä keksintö?
+
+Se, joka tämän uuden aumalaitteen ensi kerran näki, ei pitänyt sitä
+suinkaan minään merkillisenä. Se ei hämmästyttänyt outoudellaan.
+Tavallisen, pitkän ladon muotoinen auma, jonka jokaisessa nurkassa
+oli neljä metriä korkeat pilarit, ladottu kahden metrin pituisista
+haloista — aivan samanlaiset kuin ne, joita käytettiin yksinkertaisen
+pinon päissä. »Kivijalan» muodosti neljätoista auman pituussuuntaa
+vasten poikittaista pinoa, jotka seisoivat puolen metrin etäisyydellä
+toisistaan. Näiden päälle oli taas ladottu kuusi kahden metrin
+korkuista pinoa auman pituussuuntaan, samanlaisilla ristikkopäillä
+kuin alakerran kivijalkapinot. Katto oli tavallisen rakennuksen katon
+kaltainen, tehty laudoista, ja vinttikerroksessa kulki neljätoista
+kolmion muotoista pinoa samalla kohtaa ja samansuuntaisesti kuin
+kivijalan pinotkin. Näin syntyi monta ilmakanavaa — kaikkiaan
+kahdeksantoista, ja saatiin aikaan veto, niin että ilmavirrat
+leikkasivat toisiaan kohtisuoraan. Kun katto oli tiivis — se oli
+sateenkin vuoksi välttämätöntä — oli veto sitä tehokkaampi.
+
+Hesse oli monien yritysten jälkeen saanut varastojakson esimiehen
+innostumaan kokeiluun, ja nyt oli auma eli »Karlssonin kirkko» —
+niinkuin sitä leikillä kutsuttiin — koko kesän seisonut veturitallin
+takana. Hesse oli säännöllisten väliaikojen perästä ottanut
+vesipitoisuuskokeet ja tullut vallan ilahduttaviin tuloksiin. Puut
+kuivuivat aivan erinomaisesti.
+
+Auma oli valokuvattu jo moneen kertaan. Siitä oli kirjoitettu
+ammattilehtiin. Olipa eräs pääkaupunginkin lehti maininnut keksinnöstä.
+Nyt odotettiin asiantuntijoita Helsingistä antamaan lausuntoaan.
+Puutavarakonttorin esimiehen, Helsingin varastonhoitajan ja muutamien
+eteläisten varastojaksojen halkokirjurien piti saapua oikein paikan
+päällä todetakseen tämän keksinnön.
+
+Hesse on asemalla herroja vastassa, virkalakki päässä. Hän on
+säteilevän iloinen. Koko Itäsuon yhteiskunta tietää, mikä mies hän on.
+Talonpojat nostavat hänelle lakkia kohteliaasti, ja itse Dammertkin
+taputtelee olkapäälle.
+
+No... tämä on nyt sinun päiväsi, lausuu hän hyväntuulisesti. Keitä
+kaikkia sieltä tulee?
+
+Hesse selitti. Ne ja ne olivat aikeissa tulla.
+
+Kunhan ei olisi itse »ukkokin» matkassa.
+
+»Ukko» oli rautatiehallituksen kaikkivaltias päätirehtööri.
+
+Ei ole tullut mitään ilmoitusta.
+
+Se saattaa joskus saapua ilmoittamattakin... se on sellainen.
+
+Sieltä tulla porhalsikin jo juna. Mitä? Viimeisenä oli päätirehtöörin
+vaunu.
+
+Varastojakson esimies, joka oli aikaisemmin saapunut, juoksi asemalle.
+Dammert otti juhlallisen asennon. Tällaisina päivinä hän tuotti kunniaa
+vanhalle opistolleen.
+
+Tulihan sieltä päätirehtööri, tuli kuin tulikin. Pitkä, juhlallisen
+näköinen herra nostaa vaununportailta lakkiaan, vastaanottajien
+tehdessä kunniaa.
+
+Sillä aikaa kuin herrat laskeutuivat alas, viittoi Dammert kuin hengen
+hädässä asemarakennuksen ikkunoihin, joissa näkyy uteliaita päitä.
+Eivätkö ne sen pöllöt älynneet tulla vastaanottamaan!
+
+Hyvää päivää!
+
+Tervetuloa, herra valtioneuvos!
+
+Herrat kättelevät toisiaan, ja siihen hätään ehtivät jo toisetkin
+virkamiehet asemarakennuksesta. Krank on hengästynyt. Hän suhahtaa
+Hessen korvaan: Kyllä sinulle nyt on tapahtunut suuri kunnia, kun itse
+»ukkokin» on saapunut sinun kirkkosi vihkiäisiin.
+
+Tottahan »piispan» pitää olla tällaisina päivinä läsnä, lausuu
+valtioneuvos hymyillen, ojentaen Hesselle kätensä. Hän oli kuullut
+Krankin huomautuksen.
+
+Vai tässä se nyt on itse keksijä. Jaa, jaa... sitä pitää yrittää joka
+alalla.
+
+Krank seisoo kalpeana toisten selän takana. Mutta valtioneuvos vetää
+hänet esiin, lyö olkapäälle ja tokaisee: No, mitä se vaakunatieteilijä
+tietää? Teillä on täällä Itäsuossa oppinutta väkeä, lisää hän kääntyen
+Dammertin puoleen ja hymyillen ystävällisesti.
+
+Hemming on loistava nähdä. Hänen sileäksiajellut kasvonsa paistavat
+kuin aurinko. Sulkien Hessen syliinsä hän pusertaa ja taputtelee tätä
+eikä tahdo laskea irti.
+
+Terve, terve, pitkästä aikaa! Mitäs minä ennen aina sanoin: sillä
+pojalla on vielä fortuna matkassaan. Muistatko?
+
+Kyllähän Hesse sen muisti — vaikka tuo sana oli lausuttukin toisessa
+yhteydessä. Roomalaisen filologian professorihan hänestä piti tulla.
+Mutta hyvä näinkin, hyvä. Hän ei enää kapinoinut.
+
+Hän oli liikutettu Hemmingin ylenpalttisesta ystävällisyydestä.
+
+Lähdettiin aumaa tarkastamaan. Valtioneuvos asemapäällikön kanssa kulki
+edellä. Hesse oli liittynyt virkatovereihinsa, jotka olivat saaneet
+määräyksen saapua tänne. Mutta hän ei ehtinyt kauan heidän kanssaan
+keskustella, kun Hemming jo huusi hänet luokseen.
+
+Tule tänne, Karlsson, minun kainalooni! Meillä on paljon juttelemista.
+
+Ja hän tarttui Hesseä käsipuolesta, ja niin he astelivat käsikoukussa
+kuin vanhat, rakkaat toverit.
+
+Minullakin on nyt hiukan väljempää, kun pääsin Helsinkiin, puheli
+Hemming, pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Mutta tiedätkö — minä kaipaan
+takaisin sinne pohjoiseen... sitä hiljaista katua, jonka varrella
+niin monta vuotta asuin. (Hän silmäsi taivaalle, jossa näkyi pitkiä
+tuulenkynsiä, jokainen osoittaen sitä ilmansuuntaa kohti, josta hän
+niin kaihoten puhui.) — Sinne näkyi _Cassiopaeakin_ niin hyvin, aivan
+omalle portille. Nyt täytyy minun mennä puistoon sitä katsomaan,
+siellä eivät rakennukset kaihda. Mutta ei se enää vilkuta minulle
+samalla tavalla kuin ennen — nyt kun taloudellinen puoli on parantunut.
+Mutta sittenkin vaihtaisin melkein virkoja Tepon kanssa, jos se
+kävisi päinsä. Olen kirjoittanut hänelle ja kysynyt: Tiedätkö, mitä
+_Cassiopaea_ nyt minulle vilkuttaa? _Waihda wirkoja!_ Mutta Teppo
+vastaa: Täällä se vilkuttaa toisin: _Wekseli Waasan Pankissa!_ (Hän
+nauroi iloisesti kuin koulupoika.) Niin... melkeinpä ottaisin takaisin
+nuo vekselitkin, jos vain pääsisin sinne. Mutta eihän se käy.
+
+Hemming huokasi. Hän näytti rasittuneelta.
+
+Minulla on hengenahdistus, astma... sydän ei ole enää kunnossa.
+Helsingin ilma ei ole minulle terveellistä. Mutta siellä pohjoisessa
+— muistatko? — ne paukkuvat pakkaset — oiih! — ilma niin kepeää ja
+helppoa hengittää! Siellä ei tuntunut vielä tätä vaivaa. Nyt se
+ahdistaa toisinaan hirveästi.
+
+He kulkivat hetken vaieten. Sitten Hemming yht'äkkiä virkkoi: Olen
+monesti muistellut sitä kesää, jolloin palvelimme yhdessä. Olit vielä
+koulupoika silloin, mutta hupainen kesä se oli. Muistatko?
+
+Kyllähän Hesse sen muisti. He olivat usein laulaneet työnsä lomassa,
+kun piti ajatuksia lepuuttaa.
+
+Niin... se Tennberg... se oli verraton mies!
+
+    Mellan England och Skottland,
+    där seglade en brigg...
+
+Muistatko?
+
+Ja Hemming rupesi hyräilemään tuon vanhan, tutun laulun säveltä,
+lyöden kädellään tahtia. Mutta sitten hän yht'äkkiä muuttui vakavaksi:
+On toisinaan niin ikävä vanhoja tovereita, etten osaa sanoa. Siellä
+pääkaupungissa on kaikki outoa. Ei siihen tahdo mitenkään tottua.
+Virkatoverit ovat kelpo miehiä, mutta näin vanhana on vaikea solmia
+uusia ystävyysliittoja. Se entinen varastokonttori oli sentään maailman
+paras paikka!
+
+Hesse kertoi piakkoin aikovansa lähteä kotikaupungissa käymään. Hän oli
+ollut sieltä poissa kohta seitsemäntoista vuotta.
+
+Hemming pysähtyi ja tarttui Hesseä rintapielistä: No, olet sinäkin! Et
+koko aikana ole kertaakaan käynyt? Täällä vain olet ollut? Kuule, se on
+melkein kuolemansynti!
+
+Hessen piti nauraa toisen vakavalle naamalle. Hän sanoi: Niin... nämä
+halot eivät ole laskeneet.
+
+Hän osoitti pitkiä pinoja, joita seisoi kymmenittäin veturitallin
+kupeella.
+
+Hemming veti hänet jälleen mukaansa: Jaa-a... mutta sittenkin, rakas
+veli, sittenkin! Kotikaupungissa käynnit kuuluvat neljänteen käskyyn,
+vaikk'ei Luther — mikäli minä muistan — niistä mitään puhukaan.
+Mutta ne ovat vanhempien kunnioittamista myös... kaikki mikä kuuluu
+lapsuuteen, syntymäpaikkaan, kotiseutuun. Ja siellähän sinun isäsi
+vielä takoo — ota se huomioon.
+
+Siellähän se isäukko vielä työskenteli vanhassa paikassaan.
+
+Hemming innostui: Kuule, se on erinomainen suksien tervaaja! Minun on
+täytynyt Helsingistä pitäen lähettää sille sukseni. Ei sieltä löydy
+kunnollista paahtajaa. Eikähän siellä kunnolla voi hiihtääkään. Siellä
+sinun kotikaupungissasi hiihdettiin kaduillakin.
+
+Niinhän se oli. Olihan isä-ukko kirjoittanut, että Hemming se lähetti
+suksensa hänelle.
+
+Sieltä näkyi jo aumalaitos. Hemming viittasi kädellään: Tuollako se on?
+
+Siellähän se oli.
+
+Se on muhkea... sakrament! No, totta vie... sinulla ei ole pää puusta,
+vaikka oletkin Puu-Karlsson.
+
+Ja Hemming nauroi makeasti sutkaukselleen.
+
+Aumaa tarkastettiin. Herrat kiersivät juhlallisesti sen ympäri,
+koputtelivat kepeillään ja arvostelivat. Puutavarakonttorin esimies
+tunkeutui ilmakanaviin, katseli ja nuuski. Veti esiin halon, yhden
+sieltä, toisen täältä, kiskaisi kuoren pois koivusta, nuuski uudelleen,
+koputellen samalla puun pintaa.
+
+Tjah... ei tunnu sitä tavallista mätäkoivun hajua. Kuivia ovat. Eikä
+näy sieniäkään päissä.
+
+Valtioneuvos tiedusti, millaisina puut oli aumattu.
+
+Puolikuivina, niinkuin tavallisesti.
+
+Tjah! sihautti hänkin. Sehän taitaa olla erinomainen laitos.
+
+Halkotemppeli! nauroi Dammert. Tiedättekö, herra valtioneuvos... tätä
+kutsutaan täällä »Karlssonin kirkoksi».
+
+Herrat nauroivat.
+
+Niin, niin... aina niitä pilkkakirveitä löytyy, kun joku ensin tekee
+keksinnön, puheli päätirehtööri. Mutta — mitäs he sanovat, jos
+Amerikka lainaa meiltä tämän aumamallin — Amerikka ja Kanada? Suomi
+edelläkävijämaana yksin puiden pinoamisessakin!
+
+Mikäpä siinä. — Kyllähän oikealle asialle aina osattiin arvo antaa.
+
+Onko teillä tarkka kirjanpito tämän auman vesipitoisuuskokeista? kysyi
+puutavarakonttorin esimies Hesseltä.
+
+Kyllä, ne olivat hänen konttorissaan. Jos herrat suvaitsivat, niin
+niitä sopi siellä tarkastaa.
+
+Hyvä. Ne tarkastettaisiin luonnollisesti.
+
+Lähdettiin paluumatkalle. Taivaalla ajelehtivat tuulenkynnet olivat
+venymistään venyneet. Nyt tohahteli pinojen välissä ja veturitallin
+nurkissa. Hetken päästä ropisi sade kuin saavista kaataen, sellaisella
+voimalla, sellaisten tuulenpuuskien saattamana, että herrat katsoivat
+parhaaksi puikkia auman ilmakäytävään.
+
+Siellä he seisoivat rivissä, kahdeksan miestä, suloisessa sovinnossa.
+Rankkasade oli tehnyt rautatiehallituksen päätirehtööristäkin vain
+tavallisen ihmisen, joka ei halunnut kastua. He juttelivat iloisesti,
+katsellen kuinka sade valui virtanaan auman räystäitä alas.
+
+Hemming huomautti: Pitäisi laittaa vielä kattorännit, niin sittenhän
+tämä olisi valmis.
+
+Ja savupiippu katolle, veisteli Dammert.
+
+Ja lasiovet ilmakäytävän päihin.
+
+Ja pitkä penkki, jotta voisi istua.
+
+Ja ravintola toiseen päähän!
+
+He nauroivat kuin koulupojat, oikein kikattivat. Valtioneuvos
+kysyi Hesseltä, uskaltaisiko täällä polttaa yhden savukkeen, hyvin
+varovaisesti.
+
+Kiellettyhän se oli, mutta jos nyt herra valtioneuvos kuitenkin
+polttaisi. Olihan heitä tässä monta miestä katsomassa, ettei mitään
+vahinkoa tapahtuisi.
+
+Ja todistamassa, jos tulisi tulipalo.
+
+Taas naurettiin, ja valtioneuvos sytytti. Hemming halusi seurata
+esimerkkiä, mutta puutavarakonttorin esimies vastusti: yksi polttaa
+kerrallaan ja toiset katsovat perään. Miehissä sammutettaisiin savuke
+ja haudattaisiin maahan.
+
+Hyvä. Siis herra valtioneuvos aloitti. Toiset asettuivat selin
+ilmakanavan suihin päin, ettei tuuli päässyt häiritsemään
+tupakoitsijaa. He tukkesivat käytävän niin täydellisesti, ettei
+kyventäkään lennähtänyt ilmaan. Hemming oli työntänyt päänsä
+virkaveljensä ja Hessen pään väliin ja ahmi nyt hyvältä tuoksuvaa
+tupakan savua.
+
+Tästähän me saamme kaikki, sanoi hän nauraen. Ei tarvitse meidän
+polttaakaan.
+
+Valtioneuvos naureskeli: Tämä muistuttaa niin elävästi kouluaikaa,
+jolloin poltettiin varkain.
+
+Varkainhan nytkin poltettiin, huomautti Hemming.
+
+Niinpä niin... luvattomissa he olivat. Jos tämä Karlsson tahtoisi
+heidät ilmiantaa, he saisivat sakkoa.
+
+Eräs halkokirjureista virkkoi: Mutta Karlssonhan itse antoi luvan.
+
+Siis hän oli pääsyyllinen.
+
+He purskahtivat jälleen raikuvaan nauruun. Merkillistä, kuinka
+aikaihminenkin toisinaan voi vähästä iloita. Tässä oli heitä kahdeksan
+rautatien herraa, itse päätirehtööri mukana, ja he ilakoivat kuin
+vallattomat vekarat. Mistä se johtui?
+
+Tämä sade ja tämä erikoinen pakopaikka. Ne riisuivat heiltä heidän
+virka-arvonsa.
+
+No, nyt oli savuke lopussa, ja valtioneuvos sammutti sen huolellisesti.
+Sitten se haudattiin käytävän pohjalle, ja jokainen tallasi paikkaa
+kuin todistukseksi, että olivat olleet mukana yhteisessä rikoksessa,
+josta ei hiiskuttaisi kenellekään.
+
+Mutta he eivät olleet ottaneet huomioon, että savu, nyt sateen
+lakattua ja ilman tyynnyttyä, leijaili molemmista käytävän suista
+ulos. Veturitallin vahti Kerppola sattui kulkemaan ohi ja huomasi sen.
+Hän kuuli naurua aumasta ja päätti yllättää pahantekijät itse työssä.
+Hänellä ei ollut aavistustakaan, keitä hänen apajassaan oli.
+
+Vai täällä te perkeleet tupakoitte, ja Puu-Kaalsonni on nimenomaan
+kieltänyt! Ulos joka sorkka!
+
+Fiuu! Herrat pyrähtivät vastakkaiselta puolen ulos ja lähtivät
+juoksuun. Tämä viimeinen näytös heitä vasta huvitti. Valtioneuvos
+harppasi minkä koivista lähti. Taisi olla ensimmäinen kerta Suomen
+valtionrautateiden historiassa, jolloin päätirehtööri juoksi pakoon
+tallivahtia. Onneksi oli auman päässä niin paljon tavallisia pinoja,
+että he niiden suojassa pääsivät onnellisesti talliin. Siellä he
+jälleen ryhdistäytyivät, vaikka Hemming läähättikin kuin loppuunajettu
+hevonen.
+
+Sakrament! Olimmepa joutua kiikkiin! puuskutti hän ruotsiksi. Mahtoiko
+se tuntea meitä?
+
+Tuskin.
+
+Hesse meni tallin ovelta katsomaan, Sieltä harppasikin jo Kerppola
+tallia kohti ihan punaisena kasvoiltaan. Hän huomasi Hessen ja nosti
+lakkia.
+
+Hesse: No, mitä se Kerppola juoksee?
+
+Kerppola: Kun tuolla oli muutamia heittiöitä tupakoimassa ja pääsivät
+karkuun.
+
+Hesse: Missä?
+
+Kerppola: No, tuolla uudessa aumassa! Ja päätirehtööriä odotetaan
+tulevaksi. Helkkari, jos olisivat polttaneet ilmaan koko hökötyksen,
+ennenkuin se olisi tarkastettu.
+
+Hemming supatti valtioneuvoksen korvaan: Tai heti välittömästi
+tarkastuksen jälkeen.
+
+Nyt huomasi Kerppola toisetkin herrat. Hän ei enää uskaltanut panna
+lakkia päähänsä, vaan seisoi hämillään ja kumarrellen vieraiden edessä.
+
+Valtioneuvos astui hänen luokseen: Tekö olette tallivahti?
+
+Niin.
+
+Hyvä on. Olen kuullut, mitä olette kertonut. Olette hyvin täyttänyt
+velvollisuutenne. Pidän teidät muistissani.
+
+Kerppola, jonkun verran yksinkertainen ja likinäköinen äijä, oli
+ihmeissään. Tuota... kuka se oli tämä herra?
+
+Hesse selitti.
+
+Vai itte päätirehtööri! Tuota... niitä oli täällä Itäsuossakin
+kaikenkaltaisia luffareita, jotka maleksivat pitkin rautatien aluetta
+ja tupakoivat kielletyissä paikoissa. Niinkuin äskenkin tuolla uuvessa
+aumassa.
+
+Valtioneuvos: Näittekö, montako niitä oli?
+
+Kerppola: En tarkalleen, kun ilmakäytävä on niin pitkä. Mutta yksi
+ainakin oli pitkä roikale.
+
+Hemming iski toisille silmää. Herrojen oli vaikea pysyä vakavina.
+
+Hyvä! Saatte tuosta vähän tupakkarahaa. Mutta älkää tupakoiko aumassa.
+
+Kerppola huitaisi kättään: Enhän minä... johan nyt, hui hai! Suur
+kiitosta vain, herra päätirehtööri!
+
+He lähtivät, ja ulkona halkopinojen välissä pääsi ilo valloilleen.
+Valtioneuvos virkkoi: Ensi kertaa elämässä on minua vasten kasvoja
+sanottu »pitkäksi roikaleeksi». Ja ihmeellisintä vain on, että minun
+täytyy myöntää sanojan olleen oikeassa.
+
+Hohhoo, hehhee, hahhaa! Tallin edusta kaikui herrojen naurusta.
+
+No niin, no niin... kaikkea sitä sattui! Olipas se! Mutta kukaan älköön
+hiiskuko tästä mitään.
+
+Eipä tietysti — se oli selvä. Vaikka jokainen odotti sopivaa
+tilaisuutta päästäkseen siitä kertomaan.
+
+Poikettiin Hessen konttoriin. Siellä tarkastettiin kirjanpito.
+Hesse oli pitänyt tarkan päiväkirjan. Herrat katselivat numeroita,
+vertailivat ja arvostelivat. Päät yhdessä he olivat painuneet
+papereihin, aivan kuin olisivat tutkineet uuden, vastalöydetyn maan
+karttaa.
+
+Puutavarakonttorin esimies virkkoi: Kyllä se on merkillistä!
+Kuivamisprosentti melkein suurempi kuin tavallisissa aumoissa.
+Sapperment! Se on tietysti moninkertainen veto, joka sen saa aikaan.
+
+Siitähän se tietysti riippui.
+
+Tjah! Kyllä tämä otetaan käytäntöön, ihan varmasti. Nuoret miehet,
+ottakaapa oppia, kääntykää tämän aumaamistieteen professorin puoleen
+neuvoja saadaksenne. Hän selittää.
+
+Ja taputellen halkokirjureita olkapäälle päätirehtööri hymyili
+lempeään, isälliseen tapaansa.
+
+
+Joulukuussa sai Hesse kirjeen Kanadasta. Siinä eräs suuren
+puutavarayhtiön johtaja pyysi häneltä uuden auman piirustuksia ja
+valokuvia. Hän oli sattumalta saanut käsiinsä erään ruotsinkielisen
+aikakauskirjan, jossa oli ollut mainitun auman kuva. Heillä oli
+Kanadassa vaivattu paljon päätä uusilla — aumalaitteilla. Mutta
+mahdollisuudethan olivat niin kovin pienet, halon muodosta johtuen.
+Nyt hän halusi ottaa käytäntöön Hesse Karlssonin keksimän auman, sillä
+heillä hakattiin vuosittain suunnattomat määrät polttopuita.
+
+Hesse lähetti. Jonkun ajan kuluttua hän sai samalta henkilöltä
+englanninkielisen metsätieteellisen aikakauskirjan numeron, joka
+sisälsi laajan artikkelin hänen keksinnöstään. Hänen nimensä vain
+oli muuttunut »Karsoniksi». Kirjoituksessa tehtiin selkoa uudesta
+keksinnöstä ja ylistettiin sen tekijää, jota muuten kiitettiin
+monivuotisista tieteellisistä töistä juuri metsäopin alalla.
+
+Hesse nauroi. Hän meni Melindan luo ruokasaliin ja näytti artikkelia.
+
+Kanadassa minusta on tehty tiedemies... ajattelepas! Kaikkea ne
+keksivät.
+
+Mutta käytännöllinen Melinda huomautti: Sinun olisi pitänyt vaatia
+dollareita sieltä. Nyt olet antanut piirustukset ja kuvat ilmaiseksi.
+
+Hesse kynsi päätään: Olisivatkohan nuo mahtaneet antaa?
+
+Miksei...ihan varmasti.
+
+Mitä tyhjiä... vai vielä tässä dollareita! Ilmankin nostetaan miestä
+pilviin. Etkö ole huomannut, että minusta on tullut merkkihenkilö?
+Dammertkin on esittänyt lähempää tuttavuutta. Ajattelepas... se kuuluu
+olevan harvinainen tapaus — aivan niinkuin tämä minun aumajuttunikin.
+Vai dollareita! Kissa!
+
+Ja Hesse puristi vaimoaan hellästi niskasta aivan kuin opettaja
+oppilasta, joka on antanut väärän vastauksen.
+
+Mutta silloin sieppasi Melinda häntä kaulasta, taivutti puoleensa ja
+suuteli tulisesti.
+
+Rakas Puu-Kaalsonnini! Minähän olen sanonut, että näissä käytännöllisen
+elämän asioissa sinulla on puusta pää!
+
+
+
+
+XII.
+
+
+Hessestä on tullut oikea koti-ihminen.
+
+Kaikki vapaa-ajat, sunnuntait ja iltapäivät hän omistaa perheelleen.
+Hän on kieltäytynyt vastaanottamasta asiamiehiä muina kuin
+virka-aikoina. Se herättää tietysti murinaa, mutta Hesse ei välitä
+siitä. Piti kai halkokirjurillakin olla oikeus elää kotinsa
+keskuudessa, kun kerran oli perhe — vaimo ja kolme lasta.
+
+Hän seuraa huolellisesti lastensa opinnoita. Kaksi vanhinta käy
+yhteiskoulua, poika kolmannella ja tyttö ensi luokalla. Nuorin on
+vasta kansakoulussa. Itäsuohon oli perustettu yhteiskoulu, ja Nestori
+Hällström, vanha koulutoveri ja Leppäsaaren aikuinen tuttava toimi sen
+johtajana. Hän oli tietysti luonnontieteilijä — niinkuin arvatakin
+saattoi... vanha kissantappaja!
+
+Hesse kävi aluksi hänen luonaan, mutta sitten käynnit lakkasivat.
+Hänestä oli tullut sellainen erakko, ettei hän paljon seuraa kaivannut.
+Sitä oli yllin kyllin. Silloin kuin hän ei oleskellut perheensä
+parissa, hän istui hautautuneena kirjoihinsa.
+
+Kirjat — mikä ihmeellinen maailma, mikä tiedon ja hengen rikkaus!
+Ihmiskunnan jaloimmat olivat jättäneet perintönsä jälkimaailmalle,
+helmiksi kiteytyneitä kyyneleitä ja kultaharkoiksi valettuja uhrauksia
+ja kärsimyksiä. Sellaisessa seurassa kului aika.
+
+Hän rakasti erikoisesti matkakirjallisuutta. Kun hän ei milloinkaan
+päässyt ulkomaille, hän teki nuo matkat kirjojen avulla. Jo
+koulupoikana hän oli lukenut Liwingstonen ja Stanleyn retkistä. Nyt
+hän seurasi Yrjö Aukusti Wallinia, Castrénia ja Lönnrotia heidän
+matkoillaan. Ja ne korvasivat hänelle paljon.
+
+Monien kirjailijoiden joukosta hän oli vähitellen valinnut
+mielikirjailijansa ja niiden teoksia hän tutki perusteellisesti.
+Kotimaisista olivat Kivi, Juhani Aho ja Pakkala etusijalla —
+viimeksimainittu senvuoksi, että hän kuvasi hänen kotikaupunkiaan.
+Ulkomaalaisista taas hän rakasti erityisesti Frensseniä ja Walter
+Scottia — viimeksimainittua mm. hänen pitkäveteisyytensä vuoksi.
+
+Oli nautinto seurata tuollaista verkkaan kulkevaa kertomusta, jossa
+jokainen tapaus, jokainen pieninkin sivuseikka mahdollisimman tarkasti
+kuvattiin. Hän oli turhantarkka luonne, joka omassa elämässään noudatti
+juuri samankaltaista järjestelmää kuin kuuluisa skotlantilainen
+teoksissaan. Hän nautti kaivelemisesta. Pikkupoikana hän oli kaivellut
+kaikki rikkaläjät ja Karstenin tehtaan parkkikasat. Nyt hän kaiveli
+elämää, omaansa ja muiden. Sen vuoksi hän nautti kirjoista, joissa tätä
+menettelytapaa seurattiin. Ja Walter Scott oli mestari siinä.
+
+Samoin hän rakasti kirjallisuutta, jossa Suomen heimon
+vaiheita selostettiin — tapahtuipa se sitten tieteellisessä tai
+kaunokirjallisessa muodossa. Hän oli saanut veriinsä heimopisaran.
+Siitä johtui hänen vastenmielisyytensä yleensä ruotsalaisia kohtaan.
+Hän ei tuntenut olevansa yhtä henkeä heidän kanssaan. Mutta Unkari — se
+oli toinen kotimaa, vaikk'ei hän ollut koskaan siellä käynyt!
+
+Jo koulupoikana hän oli lukenut kaiken, mitä unkarilaisesta
+kirjallisuudesta siihen aikaan oli suomeksi käännetty. Hän tunsi Mauri
+Jókain. Mikä häntä tuossa kirjalijassa erikoisesti miellytti, oli hänen
+rikas, hersyvä kielensä, hänen tavaton mielikuvituksensa ja huumorinsa,
+mutta ennen kaikkea: hänen tenhoava tunnelmallisuutensa. Hän saattoi
+tehdä sielun terveeksi ja sairaaksi yhdessä käden käänteessä! Hesse
+nimitti häntä »Suureksi Taikuriksi», ja hänen teostensa ääressä hänen
+ei koskaan tullut ikävä.
+
+Pienistä varoistaan hän oli uhrannut paljon kirjallisuuteen. Hänellä
+oli se mielipide, ettei kirjojen ostamisen vuoksi vielä kukaan ollut
+tehnyt vararikkoa. Ei ainakaan hän ollut kuullut. Vaikka hän ei ehkä
+heti olisi joutanutkaan lukemaan jonkun kirjailijan teosta, hän
+kuitenkin hankki sen. Heidän työtään piti tukea, ja paras tapa, millä
+yleisö saattoi sen tehdä, oli ostaa kirja. Näissä asioissa hänellä oli
+valistuneemmat mielipiteet kuin monella virkatovereistaan.
+
+Hän opetti lapsilleen kirjojen käsittelyä. Piti aina pestä kätensä,
+ennenkuin ryhtyi lukemaan. Muutoin kirjat tahraantuivat. Likainen kirja
+oli kuin likainen, hoitamaton lapsi, jota oli ikävä katsella. Jokainen,
+joka sellaisen näki, ajatteli heti hänen vanhempiansa. Minkälaisia
+ne olivat... mikseivät pitäneet lapsiaan siisteinä... huolimattomat,
+laiskat vanhemmat. Hän puheli: Katsokaapa... jokainen lapsi, jokainen
+ihminen on kuin kirjan isä tai äiti. Miten kirja on pidetty — siitä
+saattoi myös päättää, millainen oli pitäjä.
+
+Se oli käytännöllistä opetusta. Vanhin poika, Heikki, pyysi saada
+katsella suurta saksalaista eläinatlasta. Ovatko kädet puhtaat? Poika
+laski kämmenensä kirjoituspöydän reunalle ja käänteli niitä. Hyvä on...
+saat ottaa. Ja poika riensi pois, suuri kirja kainalossa.
+
+Mutta muista, että käännät lehteä oikein, niinkuin isä on opettanut! Ei
+saa kastella sormia eikä plotata.
+
+Kyllä poika sen tiesi, mutta vaikeampi oli saada tyttöä oppimaan.
+
+Tämä oli vilkas yhdeksänvuotias, joka ei koskaan tahtonut malttaa.
+Hänellä oli aina sellainen tulinen kiiru. Kirja polvellaan hän etsi ja
+etsi sellaisella vauhdilla, että lehdet vain kahisivat hänen käsissään.
+
+Hesse kiivastui: Eikö Markreeta muista, miten isä on neuvonut?
+
+Ja tyttö veti päänsä hartiain väliin ja polvi koholla rupesi hyvin
+varovaisesti kääntelemään kirjan lehtiä aivan kuin peljäten, että ne
+pienimmästäkin kosketuksesta turmeltuisivat. Hesse seurasi aikansa
+tuota askartelua, hymähti itsekseen ja painui huoneeseensa.
+
+Silloin tällöin hän piti talossa katselmuksia. Kulkien ympäri
+huoneita hän tarkasti, olivatko kaikki esineet paikoillaan. Hän
+siirsi tuoleja, korjasi taulujen asentoa ja hermostui, jos yleensä
+näki jotakin vinossa. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin se oli asetettu
+kohdalleen. Poiketen ruokasaliin hän piti oikean piispantarkastuksen.
+Olivatko koulukirjat eheitä, oliko jokaisessa päällyspaperit? Lapset
+saivat näyttää hänelle. Hän selaili kirjoja, teki huomautuksia
+»koirankorvista», ukon päistä ja muista piirustuksista. Tuli oikein
+talkoolla hankaaminen. Pyyhekumit kourassa he tekivät suursiivousta,
+Hessen koko ajan pitäessä opetuspuheita.
+
+Tarkastusta jatkui. Hesse nuuski joka paikan. Hän ihan vainusi
+pienimmänkin puutteen ja epäjärjestyksen. Hän kurkisti sängyn alle:
+rajoiksi pidetyt saappaat makasivat siellä oman onnensa nojaan
+heitettyinä.
+
+Nousi hirveä meteli: Eikö isä ole sanonut, että kenkä on _heti_
+vietävä suutariin, kun se on hiukankin rikki? Siten se kestää
+kauemmin. Katsokaa nyt... tähän ei keisarin hovisuutarikaan saisi enää
+puolipohjaa!
+
+Ja saapas lensi kolahtaen nurkkaan.
+
+Melindakin riensi siihen hätään. Mikäs nyt taas? Ahaa... Hessellä oli
+jälleen tarkastusmaniansa. Hän koetti välittää, mutta silloin Hesse
+vasta todenteolla suuttui: Aina sinä puolustat niiden huolimattomuutta!
+
+Se ei ollut oikein hyvä, että lapset näkivät isän ja äidin riitelevän.
+He tajusivat kyllä isän olevan oikeassa, mutta samalla heille teki
+hyvää, että äiti asettui heidän puolelleen. He seurasivat jännityksellä
+väittelyn tulosta.
+
+Melinda kiihtyi: Enhän minä puolusta... sitä minä vain, ettei nyt
+tarvitsisi noin tavatonta meteliä nostaa!
+
+Ja silloin hän tavallisesti rupesi itkemään.
+
+Se oli Hesselle liikaa. Hän ei kärsinyt nähdä vaimonsa itkevän. Ottaen
+Melindaa kaulasta hän nöyrästi pyyteli: Älä itke! Minä olen sellainen
+kotityranni.
+
+Niin — sellainen Hesse oli, ainakin muutamissa asioissa. Mutta niin
+ihmeen hyvä ja kunnon mies muuten — siitä huolimatta. Kun hän oli
+hyvällä tuulella, säteili koko talo iloa. Palvelustyttökin keittiössä
+tuli paremmalle päälle.
+
+Melinda virkkoi: Tulehan keittiöön... senkin tarkastaja, niin annamme
+tytön kanssa sua kapustalla otsaan, että kyllä muistat!
+
+Nyt uskalsivat jo lapsetkin nauraa. Ukkospilvi oli onnellisesti ohi, ja
+»sateen» jälkeen paistoi taas kirkas päivä.
+
+Sellaista se oli. Päivät kuluivat toisensa jälkeen. Hesse puuhasi
+halkovajassa. Hän pilkkoi puita ja latoi ne säännöllisiin pinoihin.
+Hänhän tunsi ammatin. Mutta se häntä harmitti, että halkokirjuri,
+joka huolehti koko varastojakson puista, sai itse polttaa kaikkein
+huonointa lajia... puolimärkiä liekoja, joita ei kenellekään uskaltanut
+lähettää. Parhaalla tahdollakaan ei aina voinut järjestää niin, että
+kaikki halkovarastot olisivat aikanaan kuivuneet. Siihen vaikuttivat
+pitkälliset syyssateet, säilytyspaikkojen tulvehtimiset ja sen
+seitsemätkin seikat. Näin jäi usein luu jakajan kouraan. Mutta sehän
+kuului maailman tavalliseen menoon ja järjestykseen. Puhumattakaan
+siitä, että olisi saanut puut vapaasti. Ei, kaikesta, kaikesta peri
+valtio maksun — jos nyt ei korkeimman taksan mukaan niin kuitenkin.
+
+Työtä ja puuhaa siis oli. Vuoroin matkoilla, vuoroin kotona, vuoroin
+konttorissa. Alituista kiertokulkua asemalta toiselle, ja aina
+samat henkilöt, tutut kasvot ja tutut jaaritukset. Asemapäälliköt
+juonittelivat: heille ei oltu toimitettu puita aikanaan. Mikseivät
+tilanneet, senkin taulapäät! Olihan ohjesäännössä määrätty, että
+15 päivää aikaisemmin oli halkokirjurille ilmoitettava puista. —
+Nalikkahalkoja? Monet asemapäälliköt tiukkasivat niitä. Eivätkö he
+tienneet, ettei niitä vapaussodan jälkeen enää oltu käytetty? Ne
+olivat _ryssän_ aikaista tavaraa. Tietysti... ne olisivat olleet
+käytännöllisiä, valmiita heti pilkottaviksi. Mutta kun niitä ei enää
+ollut, niin ei ollut. Ja sillä hyvä! Rautatiehallitus ei niitä enää
+tilannut. Niiden käytäntöön ottaminen oli muuten ollut ainoa valopilkku
+tuona santarmivallan synkkänä aikana. Mutta — monet asemapäälliköt
+olivat niin mieltyneet nalikkahalkoihin, että olisivat ehkä ottaneet
+ryssät takaisin niiden vuoksi.
+
+Mahtoikohan mikään muu ala olla niin tappava, niin henkisesti
+kuolettava kuin rautatievirkamiehen? Kiinnyttiin mitättömiin
+pikkuseikkoihin, muututtiin pikkumaisiksi, riideltiin ja kinasteltiin.
+Haettiin aihetta rettelöihin jonninjoutavista syistä. Jokainen oli niin
+mahdottoman suuri herra, niin itsetietoinen ja mahtava. Ihmisparat!
+— koettivat pitää päätään pinnalla luulotellun oman arvon tunnon ja
+herkästi loukkaantuvan itserakkauden varassa. Vai ei Puu-Kaalsonni
+meinaa minulle halkoja antaakaan? Niin — siinä oli taas vastassa muuan
+härkäpää. Mullisteli ja uhkaili: _Minä_ tulen tekemään valituksen.
+Minä tulen kotiin _kesälomalta_ — ja halkovaja aivan tyhjä. Ei tikun
+palasta... ei edes niin paljon, että saisi kahvipannun kiehumaan!
+— Mutta eikö asemapäällikkö muistanut sopimusta: vasta kesäloman
+_jälkeenhän_ puut piti toimittaa. Ja sitä paitsi: vajassa oli
+vielä puita kokonaiseksi viikoksi. Hän, Karlsson, oli käynyt sitä
+tarkastamassa sillä aikaa kuin herra asemapäällikkö oli kesälomalla.
+Mitäs muuta kuin valitus rautatiehallitukseen, selityksenanto ja piste.
+Asemapäällikkö sai pitkän nenän. Mutta taas oli mennyt aikaa turhaan
+kirjeenvaihtoon.
+
+Olisi tästä jo siirtynyt jonnekin muualle.
+
+Hesse sahaa halkovajassa. On talvi ja tulipalopakkaset.
+
+Huoneita sai lämmittää aamusta iltaan, eikä lyhyinä iltapuhteina
+tahtonut ehtiä pilkkoa niin paljon kuin olisi tarvittu. Viime päivinä
+olikin tallimies Kerppola auttanut häntä.
+
+Puu katkeaa toisensa jälkeen, ja Hesse miettii elämän kulkua. Noin
+se kului... hiljalleen, huomaamatta, eikä ihminen ajatellut, että
+kuolema läheni. Sahan puoliväliin päästessä ei halko vielä järkkynyt
+vähääkään. Mutta kun elettiin yli keski-iän, niin jopahan alkoi tuntua.
+Ei oltu enää nuoria. Työ ei sujunut yhtä reippaasti kuin ennen. Ja
+siinä seitsemänkymmenen korvissa alkoivat jo kädet tutista niinkuin nyt
+tutisi tuo halko sahan viiltäessä viimeisiä vetojaan. Kunnes yht'äkkiä
+— kratsh! — ja kuolema oli tullut.
+
+Hesse heitti koivunpalaset syrjään ja otti uuden halon.
+
+Mutta sellaista oli elämän kulku — suurin piirtein. Sisältö oli
+itsekullakin hiukan erilainen... toisella enemmän myötäkäymistä...
+toisella vähemmän. Mutta samat alkuja loppupisteet: syntymä ja kuolema.
+Ihminen oli vain niin tyytymätön... pakkasi nurisemaan.
+
+Hänellekin oli annettu toiveita mahdollisesta ylennyksestä sen auman
+keksinnön jälkeen. Siitä olivat puhuneet suuret ja pienet herrat.
+Mutta — mitään ei ollut kuulunut. Kerran hän oli hakenut etelämmäs,
+pääkaupungin lähellä olevaa paikkaa, mutta ansioituneemmat olivat
+menneet edelle — niinkuin luonnollista olikin. Halkoauma ei ollut
+auttanut mitään.
+
+Hän oli vain pitänyt silmällä sitä seikkaa, että pojan olisi helpompi
+opiskella ylioppilaaksi tultuaan. Ja olisihan ollut somaa hänenkin
+päästä lähemmäs pääkaupunkia. Muutamat hänen luokkatovereistaan olivat
+valloittaneet sen jo aikoja sitten. Sohlstråhle oli kuuluisa runoilija,
+Samppa Gutzén etevä lakimies ja Eino Åman suuren kustannusliikkeen
+johtaja. Vuosikausiin hän ei ollut tavannut heitä.
+
+Olisipa hänenkin ollut mukava asua jossakin pääkaupungin lähistöllä
+ja tavata vanhoja tovereitaan. Ne matkustivat harvoin täälläpäin, ja
+hänellä taas Helsingissä käydessään oli aina niin tulinen kiiru, ettei
+joutanut heitä hakemaan. Halot, kirotut halot, pitivät häntä ainaisessa
+saarroksessa.
+
+Taas rasahti koivupökkelö poikki, ja Hesse iski uuden kimppuun. Mistä
+ne tällaiset ajatukset syntyivät? Oliko hän muuttumassa katkeraksi —
+hän, entinen, iloinen Hesse Karlsson, joka kahden kuivan, toisiaan
+vastaan kalskahtavan koivuhalon äänestä oli oppinut erottamaan elämän
+laulun?
+
+Siltä tuntui.
+
+Hän koetti puhella itselleen järkeä. Ei pitänyt kapinoida. Oli paras
+tyytyä osaansa. Olihan hän jo saanut niin monesta haaveesta luopua.
+Italia ja Rooma... professuuri ja tieteellinen työskentely... oh, hän
+oli jo oppinut sen taidon! Mitähän olisivat rautatiehallituksessa
+arvelleet, jos hän olisi hakenut avoinnaolevaa puutavarakonttorin
+esimiehen virkaa? Dammert oli kehoittanut, Krank oli kehoittanut: Hae,
+hiivatissa! Sinullahan on ansioita. Hän oli lyönyt leikiksi koko jutun.
+Vai ansioita! Yksi vaivainen halkojen aumaamislaite. Äläs keksintö!
+
+Taas taittui puu, ja uusi heitettiin pukille. Olisi vieläkin aikaa.
+Viikon päästä meni hakuaika umpeen. Ehtisi vieläkin... ehtisi hyvin.
+Mutta hän ei hae — hän ei halua tehdä itseään naurunalaiseksi. Kyllä
+hän nämä ylenemismahdollisuudet tällä alalla tunsi. Puu-Kaalsonnina hän
+sai elää ja Puu-Kaalsonnina kuolla...
+
+Kratsh! Taas meni halko poikki. Tämähän kävi kuin rasvattu. Olikin jo
+iso läjä sahattuja koivunpätkiä, kunhan ehtisi pilkkomaan.
+
+Samassa pimeni oviaukko, ja Hesse vilkaisi sinnepäin. Kerppola siellä
+seisoi.
+
+Hesse keskeytti työnsä: Vai jo Kerppola taas joutaa. Täällä olisikin
+iso urakka.
+
+Mutta Kerppola ei ollut tullut puita pilkkomaan. Hänellä oli muuta
+asiaa. Halkoskriivaria oli käsketty konttoriin.
+
+Hesse katseli miestä pitkään. Mitä siellä nyt? Eipä hänen tietääkseen
+pitänyt olla minkään puutetta.
+
+Kuka käski?
+
+Asemapäällikkö.
+
+Johan nyt kummat.
+
+Hän lähti niine hyvineen, vanha takkirääsy päällä ja kintaat kädessä.
+Ei hän oikein näyttänyt herrasmieheltä. Mutta — kukapa se halkovajaan
+pani parhaimpansa.
+
+Lunta oli tavattomasti, tiet aivan tukossa ja pakkanen pureva. Junat
+myöhästyivät, ja lumiaurat saivat olla ympäri vuorokauden liikkeessä.
+
+Asemalla hääri miehiä kinosten kimpussa. Ne raivattiin pois ja vietiin
+avovaunuilla kauas etelävaihteen taa. Yksi hyväpuoli tästä kuitenkin
+oli: saivathan köyhät ihmiset tällä tavoin työtä.
+
+Konttorissa oli kaikki niinkuin ennenkin. Krank tuli häntä vastaan ja
+silmää vilkuttaen osoitti asemapäällikön virkahuoneen ovea.
+
+Hesse naputti ovelle. Hänen sydämensä hakkasi kuuluvasti. Mitähän tämä
+kaikki oikeastaan merkitsi?
+
+Sisään!
+
+Siellä istui Dammert pöytänsä takana juhlallisena kuten tavallisesti.
+Tukka oli jo ruvennut valkenemaan huomattavasti. Hän lähenikin jo
+kuuttakymmentä.
+
+Istu, ole hyvä!
+
+Hesse noudatti kehoitusta. Dammert otti pöydältä sähkösanoman ja
+kääntyi Hessen puoleen.
+
+Rautatiehallituksesta tiedustellaan, aikooko halkokirjanpitäjä Karlsson
+hakea avoinnaolevaa puutavarakonttorin esimiehen virkaa. Jollei, niin
+häntä kehoitetaan siihen.
+
+Dammertin kasvot säteilivät: Katsopas nyt... johan minä sanoin! Sinä
+tulet saamaan siirron ja vielä sangen huomattavan. Oletko pannut
+paperisi likoon?
+
+En.
+
+No, nyt tulee pitää kiirettä!
+
+Hän ojensi Hesselle sähkösanoman, jotta tämä saisi omin silmin nähdä
+sen.
+
+Niin näkyi olevan. Ihmeellistä!
+
+Täällä on vielä toinenkin, mutta se on yksityistä laatua. Ole hyvä ja
+aukaise se. Minä tahdon vain valmistaa sinua vakavaan uutiseen: sinun
+äitisi on kuollut.
+
+Hesse tuijotti asemapäällikköön kauhistuneena. Kumpi näistä sanomista
+oli tosi? Hän toivoi, että tämä jälkimmäinen ainakin olisi ollut huhua
+— tai molemmatkin, samantekevä: molemmatkin. Oli omituista yht'äkkiä
+joutua kohtalon eteen, joka samalla kertaa otti ja antoi. Älköön antako
+mitään! Sallikoon hänen vain pitää, mitä hänellä oli.
+
+Hän avaa sähkösanoman vapisevin käsin. Siinä seisoo: Äiti kuollut,
+voitko tulla? Isä.
+
+Sellainen kysymys!
+
+Isä oli monta kertaa kehoittanut häntä vanhassa kodissa käymään, ja hän
+oli lupaillut, aikoen aikomistaan. Mutta niin olivat vuodet vierineet,
+ettei hän ollut saanut lähdetyksi.
+
+Hän muistaa päivän, jolloin hän kaksikymmentä vuotta sitten lähti
+kotikaupungin asemalta tänne Itäsuohon. Heitä oli paljon tovereita,
+jotka menivät Helsinkiin lukujansa jatkamaan — kaikki muut paitsi
+hän. Siinä junan lähtöä odotellessa ja pakistessa oli joku tullut
+ilmoittamaan, että hänen äitinsä seisoi ulkona. Hän oli rientänyt
+vaunun portaille, ja aivan oikein — siellä oli äiti-muori kyyhöttänyt
+asemalaiturilla villasukkaan kääritty kahvipullo kainalossa. Toin
+sinulle tämän, kun pidät niin paljon kahvista ja kun se asemilla on
+niin kallista. En muistanut kotona antaa.
+
+Muutamia tovereita oli myös tullut siihen, vaununsillalle, rikkaiden
+poikia, joilla oli rahaa ja tavaraa. Hän oli taistellut itsensä
+kanssa. Mitä hän tekisi... ottaisiko vastaan tuon villasukkaan
+käärityn kahvipullon ja antautuisi toverien naurulle alttiiksi, vai
+kieltäytyisikö ottamasta ja siten ehkä loukkaisi äitiään? Se oli
+ollut tuskallinen hetki. Viimein hän mahdollisimman lempeästi ja
+hienotunteisesti oli torjunut äidin tuomiset. Eipä hän nyt kahvista
+välittänyt... eikä hänellä ollut pullollekaan paikkaa.
+
+Ajattelin, että olisit pannut kapsäkkiisi.
+
+Niin... mutta sekin oli niin täynnä...
+
+Samassa oli juna viheltänyt, ja siihen oli äiti jäänyt seisomaan
+asemasillalle, niin hyljätyn ja avuttoman näköisenä. Hän oli koettanut
+kurkistaa, saadakseen vielä jotakin huutaa hänelle. Mutta äiti oli
+jo ollut poispäin menossa, pää kumarassa, kahvipullo kainalossa, ja
+hänestä oli näyttänyt, että hän itki.
+
+Tämä kuva oli monesti sukeltanut hänen mieleensä vuosien varrella. Se
+oli vaivannut häntä, monesti kesken yönkin piinannut ja valvottanut
+häntä. Oi, hän oli huomannut menetelleensä kauhean julmasti: oli
+kieltänyt vanhan, köyhän äitinsä! Pari viikkoa sitten hän oli
+viimeksi siitä kärsinyt. Hän oli kirjoittanut äidilleen ja kyynelten
+kostuttaessa kirjepaperia rukoillut rikostaan anteeksi. Oi, hän oli
+tehnyt sen monta kertaa, mutta viime kerralla oikein nöyrästi ja
+sydämellisesti. Samalla hän oli lähettänyt vähän rahaa!
+
+Hesse Karlsson istuu asemapäällikön virkahuoneen sohvalla, ja viljavat
+vedet virtaavat poskia pitkin. Hän itkee kuin lapsi. Tuo vanha tapaus
+on taas muistunut hänen mieleensä. Hän näkee äidin kumarassa kulkevan
+poispäin, villasukkaan kääritty kahvipullo kainalossa. Oi, oi, hänen
+rakas, köyhä äitinsä! Oliko hän mahtanut pojallensa anteeksiantaa?
+
+Miksei hän ollut ennemmin matkustanut kotiin, kun äiti vielä eli?
+Olisiko nyt ollut niin mahdoton järjestää virkavapautta? Ja miksei hän
+ollut käyttänyt kesälomiaan? Hän, hullu, oli raatanut vain ja tässä
+alituisessa aherruksessa unohtanut pojanvelvollisuutensa.
+
+Oikeassa oli Hemming ollut: kotikaupungissakäynnit kuuluivat neljänteen
+käskyyn. Hän oli sen käskyn moninkertaisesti rikkonut. Hän oli tehnyt
+kuolemansynnin...
+
+Hän nousee ja jättää Dammertille hyvästit. Ulkona puhaltaa kylmä
+tuuli. Se jäädyttää kyynelet hänen poskilleen. Hän tuntee itsensä
+niin yksinäiseksi ja hyljätyksi. Varmaankin oli äiti tuntenut juuri
+tällaista kaksikymmentä vuotta sitten...
+
+Tähdet tuikkivat kirkkaasti, ne ihan kipenöivät. On pakkanen,
+tavattoman pakkanen. Hesse tarpoo lumista tietä kotiin päin, ja
+vähänväliä tulvahtavat silmät kyyneliä täyteen.
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Pieni saattojoukko oli kerääntynyt hautuumaalle seppä Karlssonin vaimoa
+saattamaan. Siinä oli vanhoja tuttuja, kirvesmies Partanen vaimoineen,
+Savuojan kummi, nyt naimisissa muutaman konepajan työmiehen kanssa,
+isän työtovereita: päällelyöjä Heikkilä, levyseppä Lax ja varastomies
+Väg. Sitäpaitsi omaisia, Anna-sisko miehineen, ja Ruunariveli, jota
+Hesse ei ollut moneen vuoteen tavannut. Melinda ei ollut päässyt, kun
+nuorin lapsista oli sairastunut.
+
+Hautakumpu on luotu umpeen ja seppelet laskettu. Niitä ei ollut monta:
+Hessen, Melindan ja lasten yhteinen, Anna-siskon ja hänen miehensä,
+sekä Ruunarin. Lumipyry piiskaa seppelten nauhoja ja tuoreita kukkasia.
+Hetken päästä talvi ne surmaisi.
+
+Vanha Karlsson seisoo kummun ääressä avopäin, välittämättä siitä, että
+tuuli tuivertaa hänen harmaita hapsiaan. Hän on kumaraan painunut,
+koukkuselkäinen äijä, jonka pieni partatupsu on ihan valkoinen.
+
+Siinä lepäsi nyt hänen vaimonsa Eetu-pojan rinnalla. Hyvä Jumala! Äsken
+vielä oltiin nuoria ja perustettiin yksinkertaista, vaatimatonta kotia,
+ja nyt lepäsi puoliso tuossa, kylmässä haudassa. Niin nopeasti aika
+riensi.
+
+Vanha Karlsson pyyhkäisee kyynelen silmänurkastaan ja astuu kummun
+äärestä alas. Hän katselee lapsiaan kuin aprikoiden, että olivatko
+nuo hänen... nuo täysikasvuiset, terveet ihmiset. Hessenkin ohimoilla
+kimaltelee jo hopea. Niin nopeasti aika rientää.
+
+Siinä se äiti nyt nukkuu Eetun vieressä, sanoo hän hiljaisella,
+värähtävällä äänellä, kuin tiedustaakseen lapsiltaan noin kautta
+rantain, että käsittivätkö nämä, kenet olivat menettäneet.
+
+Oi, kyllä he sen käsittivät, käsittivät hyvin. Anna-siskon silmät
+täyttyvät jälleen kyynelistä, ja Hessen pää painuu alas. Hänen
+sydäntänsä ahdistaa.
+
+Partasen kummit tulevat häntä kättelemään. He eivät ole olleet
+hautajaistalossa. Olivat vain muuten saapuneet vanhaa tuttavaa
+saattamaan. Kummitäti on kutistunut kokoon, kasvot ryppyjä täynnä.
+Mutta — vielä loistavat hänen silmänsä kirkkaina, ja vielä on hänellä
+sama omituinen tapa katsoa puhuteltavaa silmiin kuten ennenkin.
+
+Niin pitkä aika siitä, kun olen Hesseä nähnyt. Mitä — jo viisitoista
+vuotta?
+
+Kaksikymmentäkin siitä karttuu. Aamulla räknäsin. Ei ole Hesseä nähty
+sitten kuin muutti täältä pois.
+
+Partanen puristi lujasti kummipoikansa kättä.
+
+Joo... olisi se Hesse saanut täällä ennemmin käydä... äiti häntä
+monesti kaipasi, yhtyi Savuojan kummi puheeseen. Se Kaisa-vainaja
+oli sellainen koti-ihminen, joka ei liikkunut missään. Liekö tuo sen
+koommin etelässä käynyt, kun nouti Eetu-vainajan Helsingistä?
+
+Eihän se ollut... kotinurkissa vain oli pysytellyt.
+
+Minä sitä monesti kehoitin, mutta eihän se halunnut lähteä. Yksin sain
+reissata.
+
+Ja vanha Karlsson jatkoi: Sairauden aikanakin sanoin monta kertaa:
+Sähkötetään Hesselle... kyllä hän tulee. Mutta ei hän antanut. Sillä on
+paljon työtä ja hommaa... ei häiritä poikaa, sanoi...
+
+Hessen sydämeen pisti. Niin vaatimaton, niin itsensä unohtava oli
+hänen äitinsä ollut. Ei ollut halunnut häntä häiritä, vaikka oli
+kuolemaisillaan.
+
+Hän virkahti: Eikä isäkään kirjoittanut...
+
+Eihän tuota tullut... kun se oli jalkainsa päällä loppuun asti, vaikka
+sydäntä ahdistikin. Siihen se sitten muutamana päivänä nuukahti hellan
+ääreen. Oli juuri kahvia keittämässä.
+
+Kahvia keittämässä. Hessen mielessä vilahti tuo tuskallinen muisto. Hän
+kääntyi selin ja pyyhiskeli silmiään.
+
+Lähdettiin paluumatkalle. Lunta oli tavattomasti. Hesse heitti vielä
+viimeisen katseen hautakummulle ja kuiskasi: Äiti!
+
+Kuin arvaten, mitä pojan mielessä liikkui, sopotti isä hänen
+vieressään: Älä sinä sure... kyllä se äiti _sen asian_ anteeksiantoi.
+Viimeksikin, kun tuli sinun rahakirjeesi, ilostui niin, että ihan itki.
+Kyllä Jumala on antanut minulle hyvän pojan... uuven saalin saan tällä
+rahalla... Ostamatta se jäi — ja eipähän äiti sitä enää tarvihekaan...
+
+Hesse puristi isänsä kättä, ja suuret kyynelet virtasivat poskia pitkin.
+
+Partasen kummitäti oli jäänyt heitä odottamaan. Hän katseli Hesseä
+kirkkain silmin: Täällä on meiltäkin jo kaksi... Hilda ja Priita. Mari
+se on Amerikassa — olet kai kuullut?
+
+Hesse pyyhki silmiään: Olihan hän kuullut... ei vain ollut tullut
+kirjoitetuksi.
+
+Eihän sitä nyt kaikille jaksa eikä ennätä kirjoittaa.
+
+Oi, kuinka vaatimattomia nämä vanhukset olivat! Nyt vasta hän näki
+heidät oikeassa valossa. Hän tarttui Partasen kummitätiä kädestä ja
+puristi sitä liikutettuna.
+
+Samassa syöksähti heitä vastaan lihava, vilkas naishenkilö, joka
+puolittain juoksi. Hän kantoi suurta, kaunista seppelettä.
+
+Voi, Kaalsonni, kun minä myöhästyin! Pitikin sattua sen
+opettajakokouksen juuri samaan aikaan! Ja vaikka minä lähdin kesken
+pois, niin sittenkin... Kuulkaa, joko te olette palaamassa?
+
+Se oli Matlinin Maija.
+
+Hän tervehti kaikkia hätäisesti. Silmät räpyttivät alinomaa, ja pää
+pyöri joka suunnalle.
+
+Ja Hessekin on tullut... no totta kai! Pitihän toki äitiä tulla
+saattamaan. Hyvä Jumala! Siinä olikin eri ihminen... se Kaalsonska!
+Mutta kuulkaa — miten minä nyt sinne löydän...?
+
+Vanha Karlsson lupasi lähteä opastamaan.
+
+Savuojan kummi katseli heidän jälkeensä: Siinä se on tohottaja, jolta
+ei sanat pohjaan pala! Ja hän nauraa kihautti.
+
+Hessen piti väkistenkin hymyillä. Savuojan kummi oli säilynyt niin
+samanlaisena, niin täydellisesti muuttumattomana. Teki vain jonkun
+verran piinallisen vaikutuksen, että tuo arkipäiväinen piirre
+tällaisessa tilaisuudessa pisti niin selvästi näkyviin.
+
+Hän keskusteli isän työtoverien kanssa. Kuinka siellä konepajalla asiat
+luisti?
+
+Mikäpäs siellä... menihän se entistä uulaansa. Paljon siellä tietysti
+oli muuttunut sen jälkeen kuin herra varastonhoitaja siellä oli
+työskennellyt. Mutta suurin piirtein katsottuna se oli samanlaista kuin
+ennenkin.
+
+Lax puuttui puheeseen: Onhan sinne tullut uusia koneita, poria ja
+sorveja, ja koko laitos käy sähköllä. Mutta — se taisi käydä jo herra
+varastonhoitajan aikana?
+
+Eihän se vielä silloin... höyryllä se kävi.
+
+Joo... minä houraan. Sähköhän saatiin vasta paljon myöhemmin.
+
+Levyseppä Lax kynsäisi korvallistaan. Hän oli oppinut selvästi suomen,
+vaikka tarkka korva vieläkin huomasi, että hän mursi. Partaset eivät
+suostuneet lähtemään hautajaistaloon. Heidän piti rientää kotiin. Mutta
+he pyysivät Hesseä käymään heillä. He asuivat vielä entisessä paikassa,
+pormestarin talossa Torikadun varrella.
+
+Hesse lupasi käydä.
+
+He olivat pysähtyneet maantielle hautuumaan eteen. Väg selitti Hesselle
+paikalla tapahtuneita muutoksia.
+
+Portti oli ennen tuolla, niinkuin herra varastonhoitaja ehkä muistaa...
+tuon aallopin kohdalla — ja ylikäytävä oli siinä, missä nyt on tunneli
+radan alitse. Mutta liikenteen kasvaessa piti vanhat ylikäytävät
+hävittää ja johtaa tie tuolla tapaa.
+
+Niin — Hesse oli kyllä huomannut sen jo eilen, tullessaan. Tuollaiset
+laitteethan olivat tavallisia Etelä-Suomen vilkkailla liikepaikoilla.
+Mutta hän oli elänyt siinä uskossa, että täällä, kotikaupungissa,
+kaikki vanha säilyisi ennallaan.
+
+Hän näki siinä vertauskuvan ajan hengestä. Ennen kuljettiin yli —
+oltiin aatteellisia. Mutta nyt mentiin alitse — ajateltiin ainetta
+ja aineen palvontaa. Materialismi, ihanteettomuus, oli saanut
+jalansijan täälläkin, hänen rakkaassa syntymäkaupungissaan. Sen näki jo
+koulupoikain kasvoista. Poissa olivat vanhat opettajat, sellaiset kuin
+rehtori Ringbom, lehtori Fogman ja Pete Nässling. Hänkin oli äskettäin
+kuollut. Hesse oli nähnyt hänet vilahdukselta viime keväänä Itäsuon
+asemalla, kun rehtori oli matkustanut Helsinkiin. Vaunun ikkunasta oli
+Pete viittonut kädellään. Se oli ollut hänen jäähyväistervehdyksensä,
+vaikk'ei hän sitä silloin ollut aavistanut. Muutaman viikon kuluttua
+hän oli lehdistä lukenut, että Pete oli kuollut.
+
+Siinä oli Pasasen talo entisellä paikallaan, samannäköisenä kuin
+ennenkin. Se ei ainakaan ollut muuttunut. Mutta katuvarsi oli saanut
+monta uutta rakennusta, joita ei Hessen kouluaikana vielä ollut.
+Rautatientakainen kaupungin osa oli isosti kasvanut viimeisten
+kahdenkymmenen vuoden kuluessa.
+
+Hesse pyysi vieraita sisään. Pian kai sieltä isäkin palaisi.
+
+Tuttu, rakas tupanen! Kaikki huonekalut samassa paikassa kuin ennenkin.
+Hänen lukupöytänsäkin siinä solanpuoleisen ikkunan edessä. Nyt siinä
+ei enää opiskellut kukaan, sen jälkeen kuin Ruunariveli oli koulunsa
+heittänyt.
+
+Muistorikas huone, nuoruuden surujen, ilojen ja toiveiden
+pyhäkkö! Kuinka monta unelmaa olikaan tässä vaatimattomassa
+pihanperäkamarissa uneksittu rakkaudesta, maineesta, suuresta,
+loistavasta tulevaisuudesta. Tuon pöydän ääressä oli koulupoika
+lukenut läksyjään... seurannut Kreikan ja Rooman sankareita heidän
+retkillään... Hannibalia Alppien yli ja Alkibiadesta maanpakoon,
+uneksien tulevansa heidän kaltaisikseen ja pystyvänsä uhmaamaan elämän
+kohtaloita heidän tavallaan.
+
+Niin — siinä oli tuo muistorikas, vanha pöytä, jonka ääressä hän
+oli istunut haaveillen latinankielen professorinvirasta... lukenut
+läksynsä, hakenut sanansa, kirjoittanut pienellä, pyöreällä
+käsialallaan. Sen ääressä hän oli surrut, kun Viktoria hänet jätti.
+Niin — Viktoria! Hän oli asunut tuon pihan toisella puolen. Ja nyt hän
+oli — kaksi vuotta sitten — muuttanut Savoon takaisin.
+
+Lapsuudenaikaiset tapahtumat täyttävät Hessen mielen. Hän muistaa mm.,
+kuinka hän ennen omin lupinsa riensi Mankiselle, saadakseen ovensuusta
+seurata noita hurjia tansseja, joita Hanna ja Jussi panivat toimeen.
+Tuo riehakas, puolivilli meno oli toisinaan huumannut häntä niin,
+että hän oli kilpaa hihkunut sotamiesten kanssa. Oli tuntunut niin
+mukavalta päästää luontonsa valloilleen... tuollainen oman sielunsa
+riehaantuneista tunteista hekumoiva, puolittain eläimellinen ja
+raaka, jossa oli heräävää aistillisuutta. Vielä kadullakin, kun äiti
+käsipuolesta kiikutti häntä kotiin, oli hänen korvissaan soinut tuo
+repäisevä soitto ja tanssin huumaava humu. Se souti suonissa villinä,
+vallattomana... saaden hänet vuoroin karahtamaan hehkuvan kuumaksi,
+vuoroin vilusta vapisemaan. Että pitääkin mennä tuollaiseen hoijakkaan
+ja riehua siellä kuin päätön! oli äiti torunut.
+
+Hänet valtasi omituinen tunne... kuin olisi äiti jälleen käynyt
+noutamassa hänet kotiin, mutta toisenlaisesta juhlasta — sellaisesta,
+jonka hänen oma sydämensä oli pannut toimeen. Hän oli koettanut antaa
+sille kauniita nimiä, kutsuen sitä milloin rakkaudeksi, milloin oman
+itsensä jaloimmaksi ilmaisumuodoksi, mutta se oli ollutkin vain
+intohimoa, erotiikkaa, joka tosin ei ollut päätynyt äärimmäisiin
+seurauksiin: aviorikokseen sanan tavallisessa merkityksessä. Mutta
+sinnepäin hän oli ollut menossa... syöksemässä itsensä ja Viktorian
+lopulliseen turmioon.
+
+Nyt tuntui siltä, kuin olisi tuo lapsuudenaikainen Viktoria tullut
+häntä auttamaan, tuo viaton tyttö, joka ei ymmärtänyt liehittelystä
+paljon enempää kuin hänkään. Tuntui, kuin olisi tuo Viktoria temmannut
+hänen silmiltään siteen ja huutanut: Katso, tuollainen sinä olet...
+haluaisit ruveta hakkailemaan, mutta sehän on rumaa! Sillä jotakin
+tuonsuuntaistahan tyttö oli huudahtanut silloin, kun he yhdessä
+palasivat öljyä ostamasta.
+
+Hessen sydämen täyttää hiljainen ilo. Lapsuudenajan Viktoria oli tuonut
+hänet takaisin hänen omalle itselleen... lahjoittanut hänelle takaisin
+sen, minkä täysikasvuinen Viktoria oli uhannut riistää: sydämen rauhan
+ja sielun tasapainon. Se ei ollut selvinnyt hänelle ennen kuin nyt. Ei
+ainakaan tässä muodossa. Nyt hän saattoi ajatella Viktoriaa, sielun
+kärsimättä siitä. Hänelle kuului tuo lapsuudenaikainen Viktoria,
+ei tämä täysikasvuinen, joka oli toisen miehen vaimo. _Jos_ tämä
+oli rakkautta, niin se ei ainakaan ollut luvatonta. Mutta — senhän
+ei tarvinnut olla sitä. Se oli vain muisto, lapsuudenmuisto, jolta
+täysikasvuinen, vaarallinen Viktoria, oli riistänyt vaarallisuuden.
+Sillä siitähän oli koko tuo surullinen rakkausjuttu saanut alkunsa,
+että hän oli elätellyt povessaan tätä lapsuudenaikaista kiintymystään
+ja jälkeenpäin huomannut, mihin onnettomuuteen se johti. Nyt olivat
+molemmat muistoja vain — muistoja, jotka hävittivät toisensa
+täydellisesti.
+
+Se on mies, joka itsensä voittaa, kuuli hän jonkun sanovan vieressään
+ja huomasi, että Anna-sisko seisoi hänen edessään kahvia tarjoten.
+Hän oli vastannut Laxille, joka oli kertonut jostakin konepajalla
+sattuneesta rettelöstä. Hesse oli kuullut siitä vain katkelmia.
+
+Hän katsahti sisareensa valoisasti hymyillen — aivan kuin antaen
+ymmärtää, että tässä oli toinen, joka myös oli voittanut itsensä...
+tehnyt viimeisen tilin eräästä vanhasta asiasta. Hänestä oli senvuoksi
+niin vapauttavaa vastata sisarensa kysymykseen Melindan ja lasten
+voinnista.
+
+Joo... kyllä ne hyvin jaksoivat — kaikki muut, paitsi että nuorin
+poika, Esko, oli sairastunut. Senvuoksi ei Melinda ollut päässyt
+tulemaan.
+
+Parempi olikin, ettei tullut.
+
+Hesse katsoi ihmeissään Savuojan kummiin. Mitä tämä oikein tarkoitti?
+Hän punastui ihan korvia myöten.
+
+Savuojan kummi asetti kengänkärjet vastakkain ja tukien molemmilla
+käsillä itseään sohvanreunasta, niinkuin hänen tapansa toisinaan oli,
+vastasi pehmeästi kuin olisi puhellut lapselle:
+
+Jos suoraan sanon, niin en ole koskaan pitänyt siitä, että sinä menit
+naimisiin. Olen ollut melkein vihassa sille sinun rouvallesi.
+
+Kuinka niin? Hesse tunsi, että tässä oli vielä yksi ottelu oteltava
+Melindan ja lasten puolesta, ennenkuin kaikki olisi selvää.
+
+Savuojan kummi jatkoi äskeiseen tapaansa: Sinähän olit minun poikani.
+Etkö muista, kuinka repalehdit minun hameeni helmoissa. Olisin halunnut
+pitää sinut kokonaan. Äitivainajankin kanssa monesti sinusta riitelimme.
+
+Hessen täytyi nauraa: Kummi oli lapsellinen. Saattoihan hän siitä
+huolimatta olla hänen poikansa, vaikka olikin naimisissa.
+
+Mutta Savuojan kummi ei antanut jälkeen: Ei se ole sama. Sitä ei ole
+enää oma itsensä, kun on vaimo ja lapsia.
+
+Mutta olihan kummitätikin naimisissa?
+
+Mitäpäs minusta! Minä olen ottanutkin itselleni vain elättäjän.
+
+Ja hän lyödä läimäytti miestänsä polvelle.
+
+Naurettiin. Eipä siinä aviomiestä kovin kiitetty.
+
+Niin se on! Minä se olen meillä, joka jöötä pidän! Ukolla ei ole
+turisemistakaan. Se on nietua, sanoi Matti-pastori!
+
+Asianomainen ei puhunut mitään. Naureskelihan vain hissukseen.
+
+Hesse tunsi mielenkiintonsa kummitätiä kohtaan laimenevan. Eipä hän
+olisi uskonut, että tämän kiintymys häneen oli ollut noin itsekästä
+laatua. Mutta — jos hänen piti valita Savuojan kummin ja Melindan
+välillä, niin tulos oli selvä: ei hänelläkään ollut asiaa Savuojan
+kummin luo, koska tämä ei kerran voinut sietää hänen vaimoaan.
+
+Hänen teki mieli sanoa se asianomaiselle suoraan, mutta sitten hän
+ajatteli, ettei se kannattanut. Hän kysyi vain: Ei kai äiti ollut
+samasta syystä käymättä?
+
+Ei... se kun se Kaisa-vainaja ei yleensä liikkunut missään.
+
+Kai se oli uskottava, koskapa Savuojan kummi kerta sen sanoi.
+
+Anna-sisko vahvisti: Päinvastoin olisi äiti monesti halunnut nähdä
+Melindaa ja lapsia, mutta ei vain saanut lähdetyksi. Häidenkin aikana
+sairasti.
+
+Niinhän oli isä kertonut.
+
+Hesse tunsi mielensä apeaksi. Omituista oli elämä. Äiti ei näe poikansa
+vaimoa eikä lapsia muuten kuin valokuvista. Eikä välimatka kuitenkaan
+ollut sen pitempi. Syy oli tietysti ennenkaikkea hänen. Hänenhän olisi
+pitänyt matkustaa, ottaa perhe mukaansa ja tulla näyttämään, kuinka hän
+oli rikastunut. Mutta myöhäistä oli enää sitä katua. Tehtyä ei saanut
+tekemättömäksi.
+
+Isä tulla kolusi sisään ja takoi saappaitaan lumesta.
+
+Lunta siellä on ja vahvasti. Pian se äidinkin hauta peittyy. Mutta —
+tuleepahan kevät ja sulattaa pois.
+
+Hesse kysyi: Eikö Matlinin Maija tullutkaan?
+
+Ei sanonut joutavansa. Käski vain sinun käydä siellä.
+
+Hesse murahti jotakin. Paljonhan hänellä oli käymäpaikkoja.
+
+Ja totta kai sinä meilläkin käyt?
+
+Se on tietty. Totta kai hän Savuojan kummin luona kävisi, vaikk'ei tämä
+pitänytkään hänen vaimostaan.
+
+Ja meillä tietysti myös, huomautti Anna-sisko.
+
+Meillä sinä et voi käydä, nauroi Ruunari-veli kuin huomauttaakseen,
+että hän oli naimaton mies ja asui toisella paikkakunnalla. Mutta
+samalla siihen sisältyi pieni moite Annalle, ettei tämä ollut häntä
+kutsunut.
+
+Ja Ruunari tietysti myös...
+
+Tietysti, tietysti, nauroi asianomainen, joka parast'aikaa seisoi
+pöydän ääressä polvet hiukan koukussa ja kasvoilla velikulta.
+
+Pitääpä puhaltaa tuosta yks rööki, kun ei kukaan käske ottamaan.
+
+Isä havahtui: Niin siinä on tupakkaa pöydällä. Ottakaa!
+
+Tupakoitiin, juotiin kahvia ja haasteltiin. Annan mies rupesi puhumaan
+hengellisistä asioista — hän oli uskovainen. Vanha Karlsson vilkaisi
+Hesseen kuin anteeksipyytäen. Ei kai tämä vain pahakseen pannut?
+
+Hesse ymmärsi isänsä katseen. Eihän toki. Totta kai nyt hautajaisissa
+sopi Jumalasta puhua. Vaikkei hän uskonnollinen ollutkaan, hän lämpeni
+kuunnellessaan lankomiehensä haastelua.
+
+Kyllä se mamma autuaana kuoli, vaikk'ei monesti kirkkoon joutanutkaan.
+Olisi vain Tönruuti saanut sen selvemmin sanoa.
+
+Vanha Karlsson kynsäisi päätään: Selvästihän tuo puhui. Sanoihan se,
+mikä lepopaikka on Jumalan kansalla ototettavana.
+
+Lankomies: Mutta minusta tuntui, ettei se oikein hyväksynyt mammaa
+siihen paikkaan.
+
+Kyllä, kyllä...
+
+Hesseä rupesi keskustelu vaivaamaan. Jutella nyt... tuolla tavoin
+äskenkuolleesta, joka päällepäätteeksi oli hänen äitinsä, hänen rakas,
+köyhä äitinsä — se oli epähienoa.
+
+Hän virkkoi: Jos äidin autuaaksituloa kukaan epäilee, niin silloin saa
+epäillä kaikkien — summamutikassa.
+
+Lankomiehen suu jäi auki. Loukkaantuiko se Hesse? Hän tunsi itsensä
+jonkun verran araksi tämän rautatievirkamiehen seurassa, jota ei ollut
+ennen tavannut. Hänhän oli juuri puolustanut mammaa... todennut, että
+hän jos kukaan oli pelastunut.
+
+No niin — siirryttiin muihin asioihin.
+
+Hessellä oli paljon kyseltävää. Kuka lääkäri oli äitiä hoitanut,
+minkälaisia rohtoja oli nauttinut? Oliko lääkäri käynyt kotona? Oliko
+äiti ihan viimeiseen saakka ollut ilman apulaista j.n.e.
+
+Ei se mamma huolinut ketään avukseen, selitti Anna-sisko.
+
+Niinhän se oli. Hän oli aina tottunut itse tekemään kaikki.
+
+Lyhyt talvinen päivä rupesi hämärtämään. Isä aikoi sytyttää lampun.
+Mutta vieraat estelivät ja rupesivat yksi toisensa perästä tekemään
+lähtöä.
+
+Lopuksi lähti Annakin miehineen. Viimeksimainittu virkkoi:
+Todellakin... jos suinkin olisi aikaa, niin sopisi meidänkin mökissä
+käydä...
+
+Hesse kiitti. Kyllähän hän... mikäli hän joutaisi viipymään.
+
+He jäivät kolmisin isän ja Ruunarin kanssa ja istuskelivat kauan
+pimeässä kukin hautoen omia mietteitään.
+
+
+
+
+XIV.
+
+
+Hesse Karlsson kiertelee kaupunkia. Näin pitkän ajan perästä hänestä on
+mielenkiintoista todeta, kuinka kaikki oli muuttunut.
+
+Matlinin vanha rakennus Laitakadun päässä oli tykkänään hävinnyt. Niin
+oli kuin olisi maa sen nielaissut.
+
+Paikalla kohosi nyt komea, uudenaikainen talo, jossa oli korkea
+kivijalka. Eivät pystyneet enää Laidan pojat iskemään rahaa sen seinään
+— jos nyt yleensä tuota peliä vielä harrastivat. Ei voinut enää jutella
+ikkunasta kadulle niinkuin ennen, eivätkä keskikaupungin rouvat ruusuja
+hakiessaan lähteville ylioppilaskokelaille kyenneet enää kunnolla
+näkemään, missä ikkunassa niitä kasvoi. Tuollaisesta talosta niitä
+muuten ei olisi uskaltanut mennä kyselemäänkään.
+
+Taloa ei saattanut tuntea entiseksi — niin täydellisesti se
+oli hahmonsa muuttanut. Portinpieli-ikkunan kohdalle oli tehty
+paraatikäytävä. Hessen täytyi väkistenkin hymyillä. Hän pysähtyi sen
+eteen ja luki nimikilvestä: Charles Westerholm.
+
+Olipa joutunut asunto kuin sukulaismiehelle. Entisessä seppä Karlssonin
+pojan kodissa asui tämän varastojakson halkokirjuri. Mutta kuinka
+oudoilta olisivat mahtaneet huoneet vastatakaan. Hessen ei tee mieli
+astua sisään.
+
+Hän pilkistää pihalle... muuttunut, kokonaan muuttunut. Laajennettu
+rakennus oli ahdistanut sen melkein yhteen nurkkaan... sinne kaivon
+taakse, piilipuiden suojaan. Ne olivat sentään vielä säilyneet.
+
+Hän lähtee pois ja pyörähtää nurkan ympäri sivukadulle. Sitä reunustaa
+toiselta puolen korkea, punaiseksi maalattu lankkuaitaus... kaupungin
+varastoalueita. Entinen pallonlyöntikenttä ja talvinen mäen paikka oli
+saanut luovuttaa enemmän kuin puolet alastaan tuota aitausta varten.
+
+Hessestä tuntuu, että Laidan poikien suuri joukko ympäri avaraa
+maailmaa tällä hetkellä huusi voimakkaan vastalauseensa tätä ryöstöä
+vastaan.
+
+Hänen mielensä on katkera. Miksei voitu säilyttää vanhoja paikkoja
+ennallaan, miksi piti repiä ja turmella? Mustosen saunakin Plaananojan
+toisella puolen oli hävinnyt jäljettömiin.
+
+Luonnollistahan se oli: kaupunki tarvitsi maitaan. Mutta — vaikka Hesse
+sen hengessään myönsikin, hän siitä huolimatta kapinoi.
+
+Uusi tavaramakasiini oli kohonnut kaupunginojan toiselle puolen:
+tulevien tavaroiden toimisto. Tänä hetkenä Hesse kirosi hengessään
+kaikki tulevat tavarat. Niiden mukana saapui nykyaika... tämä
+suurteollisuuden ja materialismin turmeltunut aika, joka hävitti
+tieltään kaiken vanhan ja arvokkaan...
+
+Mutta aalloppi seisoi entisellään, vaikka näyttikin kovin matalalta. Ja
+ennen se oli ollut korkea kuin tuomiokirkon holvi! Vieläköhän sen alla
+kaikui yhtä juhlallisesti kuin ennen?
+
+Niin — hän itse oli kasvanut... tullut aikamieheksi. Mittasuhteet
+olivat muuttuneet. Se, mikä lapsena näytti suurelta ja tilavalta, oli
+nyt pientä ja ahdasta. Niinkuin katukin, jota hän kulki. Ennen olivat
+talot Plaananojan toisella puolen näyttäneet olevan äärettömän kaukana,
+kun pieni, paljasjalkainen pojanressu niitä Kästämän portilta katseli.
+Nyt ne olivat lähellä, melkein käden ulottuvilla.
+
+Hesse jatkoi kulkua ja tuli seuraavalle poikkikadulle. Hän lähti
+nousemaan sitä ylös. Sen entinen nimi oli Fattihuusinkatu, nyt se oli
+ristitty uudelleen. Hänen mielensä myrtyi. Hänelle tämä katu oli aina
+ja iankaikkisesti Fattihuusinkatu!
+
+Sieltä näkyivät Karstenin nahkatehtaat. Niitä oli laajennettu. Uusia,
+outoja rakennuksia oli ilmestynyt entisten viereen. Mutta parkkiläjät
+olivat entisellään. Vieläköhän Laidan pojat kaivelivat niihin
+tunneleita niinkuin hänen lapsuudessaan?
+
+Siinä on Linnankatu, hiljainen, autio katu, jolla ei näy monta
+kulkijaa. Sepäs oli säilynyt! Pitkä lankkuaitakin entisen Viikin
+talon toisella puolen oli vielä pystyssä, vain uudelleen maalattuna.
+Ja kaikki rakennukset entisensä kaltaiset. Tänne ei uusi aika ollut
+kynsiään iskenyt.
+
+Hän pysähtyi entisen Viikin talon portille ja katseli pihalle.
+Siellä oli paikallaan vielä vanha kaivo, jonka ääressä hän kerran
+poikasena oli kyyhöttänyt tulipalon roihutessa. Kolmikerroksinen,
+kapea kivitalokin oli vielä jäljellä. Sieltä, naapurikorttelin talojen
+keskeltä se katseli toisten matalakattoisten rakennusten yli kuin
+ylemmyytensä tuntien. Se oli uhmannut tulta ja aikaa.
+
+Täällä oli kaikki samanlaista — ei mitään muutoksia. Talot vain
+maalattu, mutta — mikäli Hesse jaksoi muistaa — entiset väritkin oli
+säilytetty. Linnankatu, Linnankatu... se oli nimensä arvoinen! Siltä ei
+uusi aika ollut riistänyt sen entistä tunnelmaa.
+
+Hän pyörähti nurkan ympäri ja poikkesi Moonan kotiin.
+
+Tuttu piha, samannäköinen kuin ennenkin. Täälläkään ei ollut mikään
+muuttunut. Pihakeinu vain oli hävinnyt, ja sen paikalla seisoi pieni,
+viheriäksi maalattu leikkimaja.
+
+Moonan äiti oli kotona. Mutta kuinka vanhaksi ja vapisevaksi hän oli
+käynyt. Hän ei heti tuntenut tulijaa, mutta kun Hesse sanoi nimensä,
+kirkastuivat hänen kasvonsa.
+
+Vai Hesse se on! No ei olisi uskonut!
+
+Ja kuin vilkastuen hän köpitti Hessen edellä nurkkakamariin ja sanoi
+ruotsiksi: Tule nyt tänne istumaan, rakas poikani.
+
+Hesse astui huoneeseen. Samannäköinen kuin kaksikymmentä vuotta sitten
+— vain seinäpaperit olivat vaihtuneet. Ja koulupojille vuokrattu kuten
+ennenkin. Sohvan yläpuolella riippui erään suurjuoksijan kuva. Täydessä
+vauhdissa siinä mies »repi kaulaa». Nykyajan koulunuoriso harrasti
+urheilua.
+
+Moonan äiti oli käynyt kovin kuuroksi. Hänelle piti melkein huutaa.
+Mutta siitä huolimatta keskustelu sujui. Menneitä ei muistettu.
+Vanhus kyseli Hessen kotioloista ja tämä kertoi... poikakin kohta
+ylioppilaaksi tulossa. Niin se aika riensi.
+
+Entäs — kuinka Moona nykyisin jaksoi?
+
+Oh, vallan mainiosti. Oli opettajana maalla ja oli laittanut karjaakin.
+Itse hoiti kaiken... lapset ja lehmät.
+
+Mitä — ei kai hän ollut naimisissa?
+
+Ei — koululapsia täti oli tarkoittanut. Joululomalla hän oli käynyt
+kotona ja tuonut tuliaisiksi oikean lehmänjuuston. Sellainen topakka ja
+ahkera siitä Moonasta oli tullut. Olihan se niin monesti kehoittanut
+häntä jättämään tämän koululaisten pidon. Mutta kun hän oli siihen niin
+tottunut, niin ei ollut vielä malttanut. Ja sitäpaitsi: hänellä oli nyt
+palvelija.
+
+Ja Moonan äiti tarjosi kahvia ja tyttärensä tuomaa juustoa. Se oli
+tosin vähän kuivettunutta, mutta kahvin seassa se vielä suli. Hesse
+pureskeli juustonpalasia ja hänestä tuntui, kuin olisi nieleskellyt
+jotakin samantapaista kuin eräänä päivänä kaksikymmentä vuotta sitten.
+
+Hän oli kerran, melkein heti Itäsuohon muuttonsa jälkeen tarjoutunut
+korvaamaan Moonan äidille tämän entiset uhraukset — mutta ne oli
+ystävällisesti mutta pontevasti torjuttu. Ei niitä oltu korvausta
+vastaan tehtykään, se kun — muuten vain. Nyt ei Hesse enää siihen
+asiaan kajonnut, eikä Moonan äitikään.
+
+He haastelivat kuin vanhat, rakkaat ystävät. Olihan niin paljon
+tapahtunut sen jälkeen kuin Hesse koulupoikana oli tässä kamarissa
+asunut. Pohdin Majken oli naimisissa, mestari itse kuollut. Ingeborg
+oli konttoristina muutamassa suuressa liikkeessä ja Miika, heidän
+Miikansa, oli pappi.
+
+Niin — Moonan veli. Hesse oli siitä kuullut.
+
+Olisi ollut niin paljon puhumista, mutta kello läheni kymmentä ja
+koulupojat tulisivat syömään. Hesse kiitti ja läksi. Tämä oli ollut
+hiukan aikainen visiitti, mutta kun hän oli niin monta kertaa tässä
+talossa yötäkin ollut, niin hän ajatteli, että...
+
+Ei mitään, ei mitään! Tervetuloa vain toistekin!
+
+Moonan äiti saatteli häntä portille. Hän oli kiitollinen, että Hesse
+oli häntä muistanut. Pää tutisi hiukan, kun hän heitti hyvästiä.
+
+Adjö, min son... o' glöm int' bort!
+
+Vanhus piti häntä edelleenkin poikanaan.
+
+Hesse jatkoi vaellustaan kirkolle päin. Siinä se seisoi, vanha
+temppeli, ja sen kullattu risti kimalteli himmeästi pilvisen taivaan
+alla. Se oli entisensä näköinen, samoinkuin lääninhallitus ja koulukin.
+
+Koulu, vanha, rakas koulu!
+
+Sieltä se pilkisteli puiston huurteisten puiden lomitse arvokkaana
+ja entisyydelleen uskollisena. Se ei ollut huolinut mistään
+uudenaikaisista korjauksista. Klassillisuutensa tuntien se oli
+säilyttänyt yksinpä peltikattonsa värinkin, punaisenruskean, joka
+somasti sopeutui yhteen seinien vaaleankeltaisen kalkkirappauksen
+kanssa. Kaikki oli ennallaan — vain voimistelusali sivukadun varrella
+oli uusittu. Entisen oli tulipalo hävittänyt.
+
+Lauma koulupoikia syöksähti portista kadulle, iloisia, terhakoita
+olentoja. Ne eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota vastapäisellä
+katukäytävällä seisovaan herrasmieheen, joka keppiinsä nojaten,
+kasvoilla kaihoisa hymy, katseli heitä. Mitäpä he välittivät siitä,
+että tämä sama herrasmies kolmekymmentä vuotta sitten oli samalla
+tavalla juossut ulos tuosta samasta portista. Mutta Hesse epäili,
+paloiko näiden nuorukaisten mieli samanlaisella hehkulla... tunsivatko
+he samalla tavoin sen suuren nälän, jota hän koulupoikana oli tuntenut,
+ja joka ei ollut jättänyt häntä vieläkään. Hän epäili, katselivatko
+he maailmaa ja sen eri ilmiöitä samalla tavoin... kuin suurta,
+yhtäjaksoista ihmettä, niinkuin hän oli kouluaikana katsellut —
+ihmettä, jonka salaisuuksiin he tuossa kunnianarvoisassa rakennuksessa
+niin innokkaasti olivat koettaneet syventyä.
+
+Ehkäpä... ehkäpä kuitenkin.
+
+Muutamia silmälasipäisiä herroja astui portista kadulle... uppo-outoja
+kaikki. Hesse arvasi ne opettajiksi. Mutta — yksikään heistä ei
+astellut sellaisella arvokkaalla tyyneydellä kuin rehtori Ringbom,
+tai harpannut sellaisella tulisella kiireellä kuin Pete. Hän näytti
+ikäänkuin pelkäävän, että se satraappimainen karskius, joka tuolla
+sisällä... noissa kiviseinäisissä käytävissä puhkesi esiin jylisevinä
+huutoina ja kaikuvina karjahduksina, haihtuisi hänestä tämän
+rakennuksen ulkopuolella... sulaisi kuin lumi auringon paisteessa.
+Sillä hän oli ollut hyväsydäminen mies, ja tuo karskius oli ollut vain
+kuin virkatakki, joka kotona riisuttiin pois. Joka ei opi tottelemaan,
+ei koskaan opi käskemään! — se oli ollut Peten sääntö, ja Hesse
+Karlsson oli huomannut sen todeksi.
+
+Hän jatkoi vaellustaan. Oh, hyvä Jumala — täällä, näillä
+muistorikkailla paikoilla saattoi melkein nähdä näkyjä keskellä päivää!
+Eikö se ollut tapahtunut eilen, kun hän tuolla lyseon portilla oli
+juossut pahki Pete-maisteriin, ja tämä oli hihkaissut: Joko sinä olet
+tullut vallan sokeaksi, Karlsson? Hänellä oli silloin ollut näärännäppy
+ja valkoinen side silmän päällä.
+
+Siinä olivat sillat, ja tuossa oikealla entinen merikoulu. Tuon
+rakennuksen ikkunan alla he olivat kerran olleet serenaadilla...
+laulaneet muutaman luokkatoverin heilalle: Yks on ystävä minulla... Ja
+silloin oli humalapäinen poliisikonstaapeli rynnännyt heidän luokseen
+ja ärjäissyt: Tuollaisia lauluja herrojen sopisi laulaa kapakassa!
+Missähän sen miehen älli oli silloin mahtanut olla?
+
+Hesse laskeutuu katua alas. Hänestä on niin kummallista kulkea täällä,
+vanhassa kotikaupungissaan. Hän vaeltaa kuin vainajien keskellä. Siinä
+oli Öömannin ranta ja pakettilaituri. Mutta nyt oli satama hiljainen.
+Koski vain kohisi tuolla silta-arkkujen välissä. Sen voimaa ei
+talvikaan pystynyt vangitsemaan.
+
+Keskikaupunki oli suuresti muuttunut. Uusia liikkeitä, uusia
+nimikilpiä. Vahingossakaan ei yhtään entistä. Kaupungin vanhin
+kirjakauppakin on muutettu kahvilaksi. Mainio ajan kuva! Mutta
+Lundahlin kirjakauppa oli toki vielä jäljellä. Hesse poikkesi sisään
+ostaakseen lyijykynän.
+
+Hänen sydämensä sykki voimakkaasti. Tuon tiskin ääressä hän
+oli lukemattomia kertoja katsellut kuvariitingeitä, valikoiden
+niistä mieluisinta. Niitä oli monta eri lajia... oli sotamiehiä
+ja kaupungeita... oli eläin- ja lintukuvia. Hän oli hakenut
+kuningasleijonaa, sillä tuo eläin oli aina erikoisemmin kiinnostanut
+häntä.
+
+Sen keltainen — noissa väripainosjäljennöksissä usein aivan liian
+keltainen väri oli saanut hänen mielikuvituksensa lentoon. Kaikki
+outo ja salaperäinen oli lapsena merkinnyt hänelle keltaista.
+Satujen kuvaamat maailmat olivat olleet keltaisia, etelä, josta
+Savuojan kummi jutteli, keltainen... yleensä kaikki, mikä hänen
+mielenkiintoaan oli tavallista suuremmassa määrin herättänyt. Hän
+muisti, kuinka hän ensi kertaa eläinnäyttelyssä käydessään oli pettynyt
+nähtyään oikean leijonan. Se ei ollut ollutkaan niin keltainen kuin
+kuvissa, vaan paljon haalakampi. Sen jälkeen hän ei ollut mielellään
+eläinnäyttelyihin mennyt: hän oli halunnut säilyttää »leijonavärinsä».
+Olihan se sangen lähellä kultaa, kuningasten komeutta, ja olihan
+leijona eläinten kuningas.
+
+Tässä hän siis oli seisonut, valiten itselleen riitinkiä. Siitä oli
+kulunut aikaa, puoliväliin neljättäkymmentä vuotta. Silloin oli
+elämä vasta ollut alussa, nyt sitä oli jo eletty yli puolivälin.
+Nuo riitingit olivat joka kerta tarjonneet hänelle saman, iloisen
+yllätyksen: eikö — valmistautunutkin — kuningasleijona tupsupäisellä
+hännällään lyömään kupeitaan ja kiljahtamaan yli keltaisen aavikon!
+Noissa riitingeissä oli häntä ensi kertaa kohdannut elämän kutsu.
+
+Hänen päätänsä huimasi omituisesti, ja hän pyysi saada nähdä
+lyijykyniä. Hänellä oli sellainen kummallinen tapa ostella erilaisia
+lyijykyniä. Hän oli »kynähullu».
+
+Hän saa mieluisensa kynän ja aikoo lähteä. Mutta silloin pistää hänen
+päähänsä ajatus, että täällä ehkä vieläkin oli myytävänä riitinkejä.
+
+Häntä hävettää tiedustaa, mutta sitten hän rohkaisee mielensä. Neiti
+katselee häntä kysyvästi. Mitähän tuo herra vielä mahtoi haluta?
+
+Onko teillä riitinkejä?
+
+Riitinkejä? Neiti tuijottaa häneen ihmeissään. Minkälaisia riitinkejä
+herra tarkoitti? Piirustuksiako?
+
+Hesse hymyilee kuin anteeksipyytäen. Oliko mahdollista, että
+kolmessakymmenessä vuodessa hävisi kokonainen sana, kokonainen käsite?
+
+— Onko neiti tästä kaupungista?
+
+Kyllä... mutta mitä... mitä herra oikein tarkoitti? Kyllä hän oli
+kotoisin täältä, syntynytkin täällä.
+
+Sitten te olette paljon nuorempi minua.
+
+Myyjätär punastui. Ihmeellistä! Mitä tämä komedia merkitsi? Hän
+vilkaisee toiseen päähän huonetta, missä toinen neiti parast'aikaa
+palvelee erästä rouvaa. Hesse käsittää hänen tarkoituksensa. Neitiparka
+luuli häntä varmaankin mielipuoleksi.
+
+Hän lausuu leikkisästi: Minun lapsuuteni aikana kutsuttiin riitingeiksi
+väripainosjäljennöksiä, jotka maksoivat viisi penniä kappale.
+
+Oh! Sitäkö se oli? Myyjätär oli jo ehtinyt ajatella ihan ihmeitä.
+Kyllä... kyllä sellaisia löytyi.
+
+Hän opasti Hessen toiseen päähän.
+
+Näytä tälle herralle väripainokuva-arkkeja.
+
+Sellainen konstikas sana! Riitinki oli paljon selvempi ja
+yksinkertaisempi.
+
+Hän sai mitä halusi. Valtava pinkka nostettiin hänen eteensä, ja hän
+rupesi sitä selailemaan. Siellä oli kaupunkeja, maita ja kansoja...
+kaikkien valtakuntien armeijat eri aselajeineen, mutta ei hän niistä
+välittänyt. Hän etsi kuningasleijonaa.
+
+Jopa löytyi! Siinä se seisoi erämaan laidassa... leijonapari, uros
+pienellä kummulla, katsellen yli keltaisen aavikon, naaras alempana,
+vaanivassa asennossa sekin. Hännät sojottivat suorina, tupsu hiukan
+ylöspäin koukistuneena. Väri oli sama kuin ennenkin, keltaisen ruskea,
+ehkä keltaisempi kuin luonnossa. Leijonaväri, elämän kutsuva, kiehtova
+väri! Sama kuva kuin hänen lapsuutensa aikanakin.
+
+Hesse Karlsson katselee riitinkiä, ja omituiset tunteet myllertävät
+hänen povessaan. Mitä sinusta on tullut? kysyy tuo halpa paperiarkki
+häneltä. Onko kuningasajatuksesi toteutunut?
+
+Oi, hänen täytyy tunnustaa, että ei ole — ei ainakaan sillä tavoin
+kuin hän oli kuvitellut. Eihän hänestä ollut tullut latinankielen
+professoria — vaivainen halkokirjuri vain... Puu-Kaalsonni...
+
+Mutta sittenkin, sittenkin... eräässä suhteessa se sittenkin oli
+toteutunut: hän oli voittanut itsensä, — saavuttanut sielunsa
+tasapainon. Toivottomat taistelut olivat toivottavasti takanapäin: hän
+oli päässyt sydämensä herraksi... tuon petollisen, epävakaisen sydämen,
+joka oli hänelle ja hänen rakkailleen niin paljon murhetta tuottanut.
+
+Hänen kuningasajatuksensa oli toteutunut.
+
+Hessen silmänurkassa kimaltelee kyynel, kun hän kauan kuvaa katseltuaan
+lopuksi lausuu: Saanko kaksi kappaletta näitä.
+
+Neiti hymähtää. Omituinen herra... ei varmaankaan ollut oikein viisas.
+Oli sen näköinen, kuin olisi katsellut ammoin kuolleiden omaistensa
+kuvia. Hesse sai käärön, maksoi ja lähti.
+
+Kadulla hän vasta oikein punastui. Mitähän ne olivat hänestä
+ajatelleet? Varmaankin pitäneet vähäjärkisenä.
+
+Mutta — välipä sillä! Hän oli vielä löytänyt riitinkejä! Toisen
+niistä hän laittaisi kehyksiin työhuoneensa seinälle siellä uudessa
+asuinpaikassaan. Mitäpä siitä, vaikka tuttavat nauraisivatkin. He eivät
+aavistaisi, mikä merkitys tuolla vaatimattomalla taululla hänelle
+oli. Se muistutti lapsuudesta ja viittasi tulevaisuuteen. Se kehoitti
+häntä tarttumaan lujasti elämästä kiinni, täyttämään velvollisuutensa,
+pitämään osansa — sen, jonka elämä hänelle oli antanut.
+
+Hänestä tuntui, kuin olisi kotikaupunki yht'äkkiä näyttänyt hänelle
+kasvonsa, entiset, rakkaat kasvonsa, kuin olisi tämä uudenaikaisuutta
+tavoitteleva yhteiskunta jälleen muuttunut siksi, mikä se hänen
+lapsuutensa aikana oli ollut: onnen, rauhan, tyynen ahertelun ja lujan
+elämänuskon tyyssijaksi.
+
+Mieli valoisana hän lähti astumaan Niittytullia kohti, Partasen kummeja
+tervehtimään.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75695 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..43a457e
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #75695 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75695)