Initial commitHEADmain

4 files changed, 7676 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75748-0.txt b/75748-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..738db5a
--- /dev/null
+++ b/75748-0.txt
@@ -0,0 +1,7659 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75748 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+NINIVEN LAPSET
+
+Kirj.
+
+Maila Talvio
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1915.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Kunnallisneuvos ja hänen joukkonsa
+Minervan ravintolassa
+Kauniit tyttäret
+Daniel
+Kahden puolen joulua
+Tango
+Laulajatar
+Odottamaton vieras
+Smaragdi
+Liikemiehiä
+Niniven profeetta
+"Kansallinen Diogenes"
+
+
+
+
+KUNNALLISNEUVOS JA HÄNEN JOUKKONSA
+
+
+Nyt siis ehkä vihdoinkin saisi hiukan nauttia elämästä!
+
+Siltä ainakin tuntui. Ståhlen perhe oli päässyt kaukaisten
+toiveittensa perille ja heräsi eräänä elokuun viimeisen päivän aamuna
+Suur-Kaupungissa. Tai oikeastaan heräsivät kunnallisneuvos ja hänen
+rouvansa maalaiseen tapaansa varhain — lapset, Sela, Otteli, Leo ja
+Daniel olivat maallakin tottuneet nukkumaan ja nukkuivat tietenkin
+matkasta väsyneinä pitkälti.
+
+He olivat siis nyt todella suurkaupunkilaisia, sekä kunnallisneuvos
+että mamma ja lapset, koko joukko! Syvälahti heräsi siellä kaukana
+kymmenien peninkulmien takana aamuaskareitansa, maitorattaat jyristivät
+mäkeä alas matkalla meijeriin, ja ruokakello kutsui väkeä vainiolle,
+mutta Syvälahden entinen herrasväki heräsi Suur-Kaupungissa ja kuului
+jo Suur-Kaupunkiin. Uuden uutukainen kaupunkilaishuoneisto ilakoi
+tulvillaan syyskesän aurinkoa, ja tutut huonekalut, jotka läpi vuosien
+olivat ympäröineet perhettä vanhassa maalaiskodissa, tervehtivät
+sitä nyt siinä uudessa ympäristössä, missä se oli kulkeva uusia
+kohtaloja kohti. Kai siis vihdoinkin saisi hiukan nauttia elämästä.
+Sitten suurlakon kunnallisneuvos oikeastaan oli elänyt irrallaan
+maatilastaan. Turhaan ponnisteltuaan sopusointuun uusien olosuhteiden
+kanssa oli hänessä vähitellen kypsynyt halu päästä eroon kaikesta.
+Hänen vaimonsa oli pannut vastaan. Hänelle oli elämä joka paikassa
+samaa: työtä ja taistelua. Ja sitähän sen pitikin olla. Hän oli
+kiintynyt maatilaan, johon Voldemar Ståhle oli tuonut hänet aivan
+nuorena rouvana naapuripitäjän komeimmasta kartanosta. Täällä olivat
+heidän lapsensa syntyneet, tänne olivat heidän vainajansa haudatut ja
+täällä saisivat hekin kerran levätä sireenipensaiden alla. Vuosikausia
+oli kunnallisneuvos koettanut tehdä vaimonsa mieliksi. Ennenaikainen
+vanhuus oli hänet yllättämäisillään, kun rouva vihdoin ymmärsi, että
+lasten menestys vaati toista ympäristöä kuin se yksinäinen maaseutu,
+joka oli antanut hänelle työtä ja elämänsisältöä.
+
+Niin he siis vihdoin olivat Suur-Kaupungissa. Kunnallisneuvos tunsi
+koko olennossaan outoa iloa ja voimaa. Oli todella jotakin säteilevää
+ja sähköistä tuossa valkoisessa kaupungissa, jonka taloryhmien lomiin
+meri soudatti ystävällisiä sinisiä lahdelmiaan. Kolmannesta kerroksesta
+katsoen, missä kunnallisneuvoksen huoneisto sijaitsi, lepäsi kaupunki
+lauhana ja hymyilevänä jalkojen juuressa, näyttäen ojentelevan iloja
+oikealle ja vasemmalle, iloja kaikille niille sadoille ja tuhansille,
+jotka niitä kaupungiltaan pyysivät. Rakennukset olivat ryhmittyneet
+valkoisen kirkon ympäri ylpeissä, säännöllisissä ryhmissä. Tomun,
+asfaltinhajun ja katumelun täyttämä ilma oli kuin kyllästetty
+ärsyttävällä elämällä. Puissa, jotka muodostivat rykelmiä siellä täällä
+kaupungissa ja pitkin sen laitoja, hehkui se oudon tumma vihanta,
+mikä kokoontuu kasviin ennen lakastumista. Vaikka kunnallisneuvos oli
+päättänyt ensi työkseen Suur-Kaupungissa levätä perinpohjin kaikesta
+vaivannäöstä, ei häntä enää lainkaan väsyttänyt. Päinvastoin hänessä
+liikehti iloinen odotus ja jännitys — se ei ollut työnhalua. Se oli
+halua katsella ihmisiä, kävellä kaduilla, olla mukana huveissa ja
+ravintoloissa. Sanalla sanoen: hänen teki mieli nauttia elämästä.
+Tuntui suorastaan siltä kuin hänelle olisi tullut uusi nuoruus.
+
+Rouva Ståhle oli alistunut kohtaloonsa ja suoritti pääasiassa samoja
+tehtäviä kuin Syvälahdessakin. Hänen kasvonsa olivat iloiset, kun hän
+näki kaikkien muiden iloitsevan. Mutta hänen ilonsa oli toisenlaista
+kuin heidän, ja jonkin kerran hän hymähtäen sanoi, että suurissa
+kaupungeissa aina on viettelyksiä ja vaaroja. Onneksi ei hänellä ollut
+aikaa miettiä eikä ikävöidä, talon kuntoonpano antoi paljon työtä.
+
+Ikään kuin omatunto olisi syyttänyt häntä jostakin, toi kunnallisneuvos
+vaimolleen yhä uusia ja uusia todistuksia siitä, että oli käynyt
+juuri niinkuin täytyi käydä. Kartano oli myyty juuri viime tingassa.
+Ei ostaja eikä paikkakunta — eikä edes mammakaan — tietäneet, missä
+tilassa Syvälahden asiat olivat. Ei ollut suinkaan helppoa saada
+kirjoja siihen kuntoon, että ne saattoi näyttää ostajalle. Ja lapset —
+eihän yksinäisyys maalla sopinut heille. Olihan Danielin koulunkäynti
+pikkukaupungissa tullut mahdottomuudeksi.
+
+Nyt oli ainoa varsinainen huoli vain siitä, että saisi pääoman
+sijoitetuksi. Muutamat yritykset kuuluivat tuottavan 8 à 10 prosenttia.
+Saadapa pääoma tuottamaan sellaista korkoa. Mutta siitä pulasta auttaa
+maisteri Bernhard, jahka hän palaa ulkomailta. Mikä onni, että oli
+sellainen ystävä kuin Bernhard Blundh! Mikä onni, että oli saanut
+yhdeksän vuotta istua koulunpenkillä rinnan Bennu-pojan kanssa.
+Bennu-pojasta oli kasvanut suuri mies ja kansansa hyväntekijä. Hänen
+kauttaan avautuvat Suur-Kaupungin hienoimmat piirit tällaisille
+pahaisille maalaisserkuille kuin Voldemar Ståhle ja hänen joukkonsa.
+Kunhan Bernhard Blundh vain saapuu matkaltaan.
+
+Tietenkin elämä Suur-Kaupungissa tulisi kalliimmaksi kuin Syvälahdessa.
+Pienestä palveluksesta, mikä maalla kuitattiin suurkiitoksella,
+piti täällä panna likoon viisikolmatta penniä. Mutta tämän kaiken
+oli kunnallisneuvos toki ottanut lukuun. Paitsi itse pääomaa, mikä
+väliaikaisesti oli talletettu pankkiin, oli juoksevalla tilillä
+sievoinen summa satunnaisia menoja varten. Huonekaluvarastoa piti
+täydentää — täytyi olla valmis vastaanottamaan hienointa Suur-Kaupunkia
+— ja vaatteita tarvitsivat he kaikki. Mamma oli siellä maalla
+itsepintaisesti kiinnittynyt lampaanhoitoonsa, ja moni kaunis kangas
+olikin kudottu Syvälahden keittiökamarissa. Mutta kaupungissa ja
+varsinkin Suur-Kaupungissa oli aivan toisia vaatimuksia. Ei siellä
+kuulunut naiselle kelpaavan oikeastaan muu kuin silkki. Vaikkei
+mamma omasta puolestaan välittänyt, niin täytyi hänen käydä hyvin
+pukeutuneena lasten tähden. Lasten tulevaisuus saattoi suorastaan
+riippua siitä. Esimerkiksi se, kenen kanssa tytöt joutuisivat naimisiin.
+
+Tietenkin he pian joutuvat naimisiin. Suurempaa onnea isä toki ei
+voinut tyttärilleen toivoa. Ja tytöt ansaitsivat tämän onnen. He eivät
+olleet mitään uuden ajan tyttöjä, jotka eivät osaa neuloa kiinni
+nappia, kun se on lähtenyt irti, he osasivat keittää ja neuloivat omat
+vaatteensa. Ylioppilaslakkia ei heidän kunnianhimonsa milloinkaan ollut
+tavoitellut. He saattoivat tehdä miehen onnelliseksi. Kunnallisneuvos
+näki silmissään Selan ja Ottelin kodit, ikään kuin hän jo olisi niissä
+käynyt. Hän kuvitteli tähän tapaan.
+
+Hän soittaa ovikelloa jossakin hienossa talossa jonkin hienon kadun
+varrella. Kaupunkilainen piika, pitsimyssy päässä, tulee avaamaan.
+"Kyllä herrasväki on kotona. Kaikki voivat hyvin. Kunnallisneuvos
+tekee hyvin ja astuu sisään." Jo kuuluu Giselan tai Ottelin tuttu ääni
+ja kukoistava nainen, hajuvesiltä tuoksuen, karkaa hänen kaulaansa.
+Hänen yllään on silkkipusero, täyteläisellä käsivarrella välkähtelee
+kultainen rengas ja hänen äänensä helisee, kun hän pitkän huonerivin
+läpi huutaa lastenkamariin: "Lapset, lapset, tulkaa nyt katsomaan,
+kuka täällä on. No joutukaa, joutukaa!" Lapsia tulee neljä...
+viisi... kuusi. He ympäröivät isoisän, syleilevät ja suutelevat
+häntä ja näyttelevät nukkejaan ja lelujaan. Heitä riittää polvelle,
+kaulaan ja seisomaan alhaalle tuolin ympärille. Nyt he tutkivat
+taskut — löytävät karamellit! Iloa ja riemua! "Lapset, lapset, tehän
+tukahdutatte isoisän. Pitää olla kauniisti... Päästäkää nyt!" Mennään
+komeaan ruokasaliin kahvia juomaan. Pöydässä on paljon hopeita ja
+lasikaapeista näkyy hienoja posliineja. Lapset eivät hetkeksikään
+jätä isoisää rauhaan. Lasten äiti noutaa lasten isän. Sisään astuu
+hieno, hyvinvoipa johtaja, joka on syntyisin suurkaupunkilaisesta
+hienostoperheestä. Kunnallisneuvos tuntee aina jotakin maalaista
+avuttomuutta hänen seurassaan eikä uskalla puhua vapaasti. Mutta hän
+ei sitä nurise. Se on juuri niinkuin olla pitää: hänen kauniilla
+tyttärillään pitää olla hienot miehet, hienommat kuin hän itse. Kahvin
+jälkeen, kun poltetaan johtajan kalliita sikareja, pääsevät he ehkä
+jutun alkuun: puhuvat kannattavista afääreistä ja afääreistä, jotka
+eivät kannata, korkokannasta Euroopassa ja korkokannasta Amerikassa
+sekä uusista liikeyrityksistä, joihin mahdollisesti voisi sijoittaa
+jonkin verran rahoja... Lasten äiti istuu käsitöineen kattokruunun
+valossa ja lausuu silloin tällöin jonkin sanan herrojen keskustelun
+joukkoon. Lapset tulevat hänen luokseen. He ovat jo nyrpeitä, heidän
+on uni. Hän ottaa pienimmän syliinsä, pitelee sitä voimakkailla,
+valkeilla käsivarsillaan, upottaa kasvonsa lapsen kasvoja vasten,
+suutelee sitä ja jokeltaa sille, kunnes nousee ja vie sen sievään
+pieneen sänkyyn makuuhuoneessa. Vihdoin, kun lapsi on riisuttu ja
+pesty, täytyy isoisän tulla sanomaan hyvää yötä. Kunnallisneuvos astuu
+huoneeseen, jossa on kallisarvoiset parisängyt, peitettyinä silkillä
+ja harsoilla, sekä peilipöytä täynnä kaikkea, mitä hieno nainen
+tarvitsee: hajuvesipulloja, käherrysrautoja, puuterilaatikkoja ja mitä
+kaikkea ne ovatkaan. Äidin vuoteen vierellä seisoo pieni, verhoilla
+ympäröity lapsenvuode, ja siellä se jo lepää perheen nuorin pitkässä
+yöpaidassaan. Johtaja on mennyt huoneeseensa, äiti, lapsi ja isoisä
+ovat yksin. "Katso nyt, pappa, näitä käsivarsia! Ja entä näitä jalkoja!
+Ja kuinka se on sinun näköisesi. Ihan totta... Kaikki sanovat!"
+
+Selasta ja Ottelista saattoi nähdä kauniita unia. He olivat isän ilo ja
+ylpeys, varsinkin Otteli.
+
+Mitä taas poikiin tuli, niin oli Leosta profeetallisesti sanottu, että
+hänestä varmaan kehittyy jotakin, kunhan hän vain pääsee oikealle
+alalleen. Sen oli sanonut pitäjän rovasti, joka oli vakava mies ja Leon
+kummisetä. Mutta mikä oli Leon oikea ala? Vastaiseksi saattoi ehkä
+sanoa hänen taipumustensa vetäneen käytännölliselle puolelle, sillä
+koulussa oli hän aina istunut kaksi vuotta luokalla ja loma-aikoina
+oli hänellä lisäksi säännöllisesti ollut kotiopettaja. Kerran oli äiti
+lähettänyt hänet auttamaan kansakoulunopettajaa, kun tämä järjesti
+lainakirjastoa, mutta työ oli pojasta ollut ikävää. Jos ajat olisivat
+olleet entiset, olisi kunnallisneuvos koettanut taivutella häntä
+maanviljelijäksi, varsinkin kun äiti oli niin kiinni kotiturpeessa.
+Mutta nykypäivinä vaadittiin maanviljelykseenkin erinäisiä taipumuksia
+ja lisäksi ammattitaitoa, vieläpä harvinaista luonteenlujuutta. Niitä
+ei ollut Leolla. Joskus oli tuntunut siltä, kuin hänestä ehkä voisi
+toivoa insinööriä. Hän oli esimerkiksi rukoilemalla rukoillut, että
+ostettaisiin auto, jotta hän saisi ruveta autonkuljettajaksi ja ansaita
+leipänsä sillä tavalla. Mutta sellaista ei isä toki ottanut kuuleviin
+korviin: eivät toki sivistyneiden ihmisten lapset saattaneet ryhtyä
+mihin työhön tahansa. Keväällä, kun Leo vastoin kaikkia odotuksia pääsi
+ylioppilaaksi, oli sekä perhe että kummisetä iloisen hämmästyksen
+vallassa. Tapahtumasta koitui uusi syy muuttaa Suur-Kaupunkiin: Leo
+saisi asua kotona valmistautuessaan elämäntehtäväänsä, joka hänelle nyt
+varmaan pian selviäisi.
+
+Ymmällä olivat vanhemmat jo pitemmän aikaa olleet nuorimmastaan,
+Danielista. Hänen kehityksensä ei tapahtunut säännöllisesti. Hänen
+kummisetänsä, tohtori, oli yhdessä rouvansa kanssa aikoinaan
+lahjoittanut pojalle hopealusikan asianomaista kokoa ja varustettuna
+asianomaisilla kirjoituksilla, mutta uskoa kummipoikansa kykyihin ei
+hän, kuten rovasti, milloinkaan ollut lujittanut vanhemmissa. Äiti
+kuitenkin uskoi nuorimpaan poikaansa. Hän muistutti joka suhteessa
+äitinsä isoisää, everstiä, joka loppuikää viettäessään sukutilallaan
+oli yrteillä ja voiteilla lääkinnyt laajan paikkakunnan väestöä ja
+jonka hautajaiset olivat muodostuneet niin suurenmoisiksi, ettei
+sellaisia niillä mailla oltu nähty. Kukaties Danielista tulisi
+lääkäri. Kunnallisneuvos arveli hänestä mieluummin tulevan maalarin,
+taiteilijan. Joskus hän pyysi tohtoria katsomaan piirustuksia, joita
+Daniel oli tehnyt paperossilaatikkojen kansiin tai kuistin ikkunoiden
+ja kaidepuiden kuuraan — tohtori nauroi ja sanoi niitä töherryksiksi.
+Joskus isä kysyi, mitä tohtori sanoi siitä, että Danielin todistuksessa
+nelosten ja viitosten rinnalla oli pari kymmentä — tohtori nauroi
+tapansa mukaan eikä sanonut mitään. Kunnallisneuvos suuttui tohtorille,
+mutta hetkittäin hänen täytyi itsensäkin epäillä nuorimman poikansa
+päätä.
+
+Pitkänä, kalpeana nuorukaisena oli Daniel istunut toista vuotta
+kolmannen luokan pikkupoikien joukossa, nähtävästi miettien maailman
+menoa ja mitä hän rupeaa tekemään, kun ei hän saa olla kolmatta vuotta
+samalla luokalla. Silloin oli isä saanut myydyksi Syvälahden. Poika
+ikään kuin äkkiä havahtui. Oli kuin hän olisi huomannut, että jotakin
+hirveää oli peruuttamattomasti tapahtunut, ja hän rupesi soimaamaan
+isää siitä, ettei hän, Daniel, ollut saanut ruveta maanviljelijäksi
+ja hoitamaan kotitaloaan. Koko perhe sai nuorimman vesansa suusta
+kuulla outoja asioita: talo oli ollut myytävänä siitä syystä, että
+sitä oli huonosti hoidettu; ei mikään viljelys voinut elättää neljää
+laiskaa lasta. Minkä tähden eivät pojat olleet renkeinä? Minkä tähden
+eivät tytöt ruokkineet karjaa navetassa — kuka siitä kostui, että
+toinen lauloi ja toinen soitti pianoa? Mistä poika lieneekin saanut
+sanat suuhunsa. Kunnallisneuvos oli tulistunut ja antanut pojalle
+korvapuustin. Daniel pakeni metsään ja oli kateissa viikkokauden.
+Suurella vaivalla houkutteli äiti hänet kotiin heinäladosta, johon hän
+oli asettunut. Sen jälkeen hän karttoi isäänsä. Eräänä päivänä ei häntä
+saatu syömään paistia. Myöhemmin tunnusti hän äidilleen, ettei ollut
+lupa tappaa eikä myöskään syödä lihaa. Isä oli Danielista todenteolla
+huolissaan. Miten hän Suur-Kaupungissa saa hänet kouluun, jollei
+maisteri Bernhard tule kotiin ennen lukukauden alkua?
+
+Mutta muutto oli tuntunut vaikuttavan Danieliin tasoittavasti. Hän oli
+seurannut äitiään kaupunkiin ennen muita perheenjäseniä, ja iloinnut,
+kuten kaikki muutkin siitä uudesta, mitä hän sai nähdä. Syyskuun
+alussa, jokin päivä sitten, oli hän suorittanut tutkinnon kouluun,
+jossa lukukausimaksu kyllä oli hyvin korkea, mutta jossa sanottiin
+olevan hyviä opettajavoimia, ja päässyt neljännelle luokalle ehdoin,
+että erinäisissä aineissa nauttisi yksityisopetusta koulutuntien
+rinnalla. Isä oli niin tyytyväinen, että antoi nuorimmalle pojalleen
+rahaa kymmeneen elokuvanäytäntöön. Niin oli siis päästy siitäkin
+murheesta.
+
+Päivät alkoivat nyt kulua iloisessa järjestämistyössä. Äidinkin
+täytyi ruveta uskomaan, että paras oli tapahtunut, kun oli muutettu
+Suur-Kaupunkiin. Kunnallisneuvos kulki hyvällä tuulella aamusta
+iltaan — Syvälahdessa eivät rypyt milloinkaan olleet silinneet hänen
+otsaltaan. Kun hän tuli kaupungilta, oli hänen yllään milloin uusi
+kaulaliina, milloin uusi hattu, milloin heilutti hän kädessään siroa,
+uudenaikaista keppiä. Milloin heitti hän pallona talon naisväelle
+tuomiskäärönsä: tytöt saattoivat saada puserokankaan, äiti hansikkaat.
+Vihellellen löi hän nauloja sisähuoneissa tauluille, keittiössä
+astioita varten. Milloin lähetettiin kaupasta kotiin pitsiset
+irtopeitteet, jotka isä oli ostanut tyttäriensä huoneeseen, tai
+kukkapöytä, jonka määräpaikka oli sali. Nämä esineet tulivat ikään kuin
+itsestään, ja kunnallisneuvosta huvitti omasta huoneestaan kuunnella,
+kuinka tytöt ja heidän äitinsä läheteille selittivät, ettei kukaan
+ollut tilannut tavaroita. "Mutta jos pappa olisi...", keksi äkkiä
+Otteli ja juoksi kysymään. Ja nyt vietiin esine riemusaatossa uudelle
+paikalleen. Äärimmilleen nousi hämmästys, kun kerran kuusi miestä
+toi kotiin mitä hienoimman, uudenaikaisen astiakaapin. "Mutta sitä
+pappaa!" huusivat tytöt aluksi miltei pelästyneinä. Heidän äitinsä
+pelästys oli pitkäikäisempi. Hänet teki komea huonekalu vakavaksi.
+Tässä ylellisyydessä oli hänestä jotakin pahaaennustavaa, jotakin
+luonnotonta, joka kostaa itsensä. Lapset nauroivat häntä ja selittivät,
+että heidän isänsä nyt täytyisi ostaa ruokasaliin kalusto, joka sopisi
+yhteen niin hienon astiakaapin kanssa. Kun kunnallisneuvos tyttöjen
+huoneeseen toimitti suuren peilin, jonka hän vakuutti saaneensa
+halvalla, piti äiti sitä kerrassaan syntisenä tekona. Hänen lapsuutensa
+kodissa ei ollut suvaittu peilejä. Mutta hän jäi yksin mielipiteineen.
+Kun isä toi kotiin gramofonin, nyrpistivät tytöt nenää: hienossa
+perheessä ei sopinut pitää sellaista soittokonetta. Isä pysyi kuitenkin
+lujasti kannallaan: kuinka monesta ikävästä hetkestä ikävien vieraiden
+aikana vanha gramofoni olikaan heidät kaikki pelastanut Syvälahdessa —
+luulivatko tytöt ehkä, että täällä Suur-Kaupungissa on paljasta hauskaa
+väkeä! Gramofoni sai paikan salin nurkassa ja soi ensi päivän iltaan
+saakka. Kappaleiden joukossa oli "Kaunis kirkas nyt on aamu", josta
+kunnallisneuvos erityisesti piti.
+
+Kun taloon vielä oli saatu pari tusinaa hienoja kahvikuppeja ja
+totiserviisi, lakkasi kunnallisneuvos ostelemasta. Maaseudulla
+vallinneen pitkän säästämiskauden synnyttämä tuhlailuhalu oli tullut
+tyydytetyksi ja kunnallisneuvos veti taasen umpeen rahapussinsa. Hän
+ei enää luovuttanut rahaa edes halkojen ostamiseen, vaikka niitä nyt
+erikoisen edullisesti olisi voinut ostaa rannasta koko talven varalle.
+Yksi ainoa syli petäjäisiä halkoja tuotiin kotiin. Kunnallisneuvos
+ei tahtonut hellittää rahaa torille, Leon oli vaikea saada muutamaa
+markkaa edes paperosseihinsa ja Ottelin täytyi moneen kertaan kiertää
+kädet isän kaulaan, ennen kuin isä suostui antamaan sen verran, että
+hän voi ostaa hiusneuloja. He olivat Selan kanssa keksineet kampauksen,
+joka puki heitä suurenmoisesti. Se oli sen suuren peilin ansio, niin,
+niin, tietysti!
+
+Taloon alkoi jo laskeutua jotakin siitä kitsastelemisen harmaudesta,
+joka perheelle oli niin tuttu viime ajoilta Syvälahdessa — kun
+maisteri Bernhard vihdoin viimein saapui Suur-Kaupunkiin ja sai
+aikaan äkkikäänteen. Maisteri Bernhard ei soittanut ilmoittaakseen
+vanhalle koulutoverilleen saapumisestaan. Hän oli jo pari päivää
+ollut kaupungissa ja kunnallisneuvos tapasi hänet näköalavuorella,
+kävelyttäessään tyttäriensä uusia kävelypukuja, jotka suuri
+räätälinliike oli valmistanut. Maisteri Bernhardin saapuminen antoi
+ei yksin kunnallisneuvokselle persoonallisesti, vaan koko hänen
+perheensä elämälle uuden suunnan, juuri sen, johon hän oli pyrkinyt.
+Luokkatoverien jälleennäkeminen oli hyvin iloinen.
+
+Tytöt ensinnä keksivät maisteri Bernhardin. Tai oikeastaan he,
+noustessaan ylös hiekkateistä mäkeä, huomasivat erään penkin edessä
+päivänpaisteessa jalat, jotka olivat puetut mitä hienoimpiin housuihin,
+silkkisiin sukkiin ja vaaleihin kenkiin. Sela huudahti paikalla, että
+kuka on ollut niin hullu ja hukannut noin kauniit jalat, ja Otteli
+rupesi nauramaan. Onneksi sai kunnallisneuvos heidän suunsa tukituksi.
+Jalkojen omistaja, joka istui varjossa, paistattaen ruumiinsa
+alapuolta auringossa, ei ollut kukaan muu kuin maisteri Bernhard,
+jota kunnallisneuvoksen perheessä oli odotettu kuin itse onnea.
+Kunnallisneuvos tunsi hänet paikalla, katseli kuitenkin hetkisen,
+varmemmaksi vakuudeksi, ja paiskautui sitten ystävänsä syliin. Tytöt
+kuulivat epämääräisiä huudahduksia molemmin puolin ja näkivät niin
+lystillisiä liikkeitä, että oli vaikea pysyä totisena. Vihdoin tuli
+heidän vuoronsa. He niiasivat punastuen. Maisteri Bernhardilla oli
+hampaissa suuret, kultaiset paikat.
+
+— Niin, veliseni, sanoi isä, — lapset ovat kasvaneet. Ne olivat pieniä
+silloin, kun sinä kävit Syvälahdessa. Mutta sinä, Bennu-poika, sinä
+olet nuorentunut. Hitto vie, lapset, eikö setä ole nuorentunut? He
+saavat sanoa "setä", eikö totta, Bennu, meidän vanhan ystävyytemme
+nimessä. Tämä on Gisela, jota me sanomme Selaksi — sen Davidin psalmien
+Selan mukaan — ja tämä on Otteliana, jota me kutsumme Otteliksi. Hän se
+on aika kettu, kun hän tahtoo jotakin, tietäisit, kuinka hän osaa pitää
+hyvänä... Niin, niin, muista vain sitä, kun sinun teki mieli punaista
+päivänvarjoa! No niin, no niin, ei pappa enää puhu mitään. Eihän papan
+tarvitse esitellä teille tätä hienoa herraa? Te tiedätte, kuka hän on,
+te tiedätte, ketä me olemme odottaneet. Setä voi antaa meille neuvoa
+kaikissa asioissa. Katsos, ne rahat, ne rahat — pitäisi sijoittaa,
+niin että tuottavat! Ja sitten pitäisi saada seuraa. Niin, ja setä
+voi varmaan neuvoa jonkun, joka antaisi laulutunteja tälle Ottelille
+— hän on hieman laulanut, huvikseen vain. Ja Leon oikea ala pitäisi
+saada selville — tiedäthän Leon, meidän vanhemman poikamme, joka on
+ylioppilas. Hän ei tiedä miksikä rupeaisi, ei siksi että häneltä
+puuttuisi päätä, mutta... mutta... alojahan on niin paljon...
+
+Maisteri Bernhard oli päässyt irti kunnallisneuvoksen otteesta ja
+oikaisi kravattiaan. Vihdoin onnistui hänen pidättää vanhan ystävänsä
+sanatulvakin.
+
+— An... an... anteeksi, veli Ståhle, — jos... jos todella suot minulle
+onnen tehdä lähempää tuttavuutta näiden sulotarten kanssa, joita kutsut
+tyttäriksesi, niin minä mielelläni vaihtaisin nimityksen... nimityksen,
+jota ehdotat heidän käytettäväkseen... hiukan vähemmän juhlalliseen
+nimitykseen. Tarkoitan... tarkoitan... Nimeni on Bernhard...
+
+Tytöt niiasivat, vaivoin pidättäen naurunsa. Heidän korvissaan soi sana
+"sulotar", he katselivat kallista vihreää kiveä maisteri Bernhardin
+kravatissa ja tekivät hänestä huomioita. Hän muistutti kukkoa, hänellä
+ei ollut ensinkään kulmakarvoja, hän ei ollut lihava, mutta hänen
+leukansa riippui. Kivi kravatissa säteili ihmeellisesti. "Tuon kiven
+minä vielä houkuttelen itselleni", ajatteli Otteli. "Mitä hän, mokoma
+vanhapoika, tekee sellaisella koristuksella!" Otteli tiesi, että kaikki
+mikä oli vihreää puki häntä.
+
+Maisteri Bernhard teki hänkin huomioita tytöistä. He ovat varmaan
+kaksoset, ajatteli hän. Harso esti häntä näkemästä eroavaisuuksia
+heidän kasvoissaan. Se liimautui suuta vasten, ja niin toinen kuin
+toinenkin tytöstä koetti oikomalla huuliaan loitontaa sitä ihostaan.
+Pukujen täydellinen yhtäläisyys vaikutti sekin osaltaan. Neitoset
+olivat tanakat ja pyöreät ja turhaan yrittivät uudet kävelypuvut pitää
+kurissa heidän rehevää kasvuaan. Kumpikin tytöistä liikutteli hiekalla
+uutta kenkää, joka ei ollut aivan pieni, ja kumpikin keikutteli
+piukkaan hansikoidulla kädellään tulipunaista päivänvarjoa. He ovat
+varmaan kaksoset, toisti maisteri Bernhard ajatuksissaan. Minkähän
+ikäiset he ovat? Hänen ei kuitenkaan sopinut kysyä mitään, sillä
+hänen olisi pitänyt tietää kaikki, mikä koski Ståhlen perhettä. Hyvä
+Voldemar Ståhle oli nimittäin uskollisesti vuosi vuodelta kirjoittanut
+hänelle kirjeen jouluksi, kertoen koko vuoden tapahtumat. Tyttöjä
+katseli mielellään. Maisteri Bernhard tunsi, että heillä tulisi olemaan
+menestystä Suur-Kaupungissa. Hänen salissaan Huvilakadulla riippui
+kuva, jonka muuan köyhä, nuori taiteilija oli ulkomailla kopioinut.
+Maisteri Bernhard oli antanut siitä seitsemänkymmentäviisi markkaa
+kerran, kun taiteilija oli ollut rahapulassa. Kuva johtui äkkiä
+hänen mieleensä. Se esitti rehevää, vaaleaa kaunotarta, joka todella
+muistutti kunnallisneuvos Ståhlen tyttäriä. Hänen tarkoituksensa
+oli ollut antaa maalaus häälahjaksi ainoalle sukulaiselleen,
+sisarensa tyttärelle, mutta hän oli ehtinyt niin mieltyä siihen, että
+sisarentytär sitten oli saanut alkuperäisen kotimaisen taulun, yhden
+niitä monia, jotka maisteri Bernhard oli ostanut auttaakseen köyhiä
+kotimaisia taiteilijoita.
+
+Sela ja Otteli Ståhle astuivat sävyisästi edellä ja herrat tulivat
+perässä. Tytöt tuijottivat katuun ja lausuivat silloin tällöin
+toisilleen jonkin sanan, mutta kuuntelivat pääasiassa keskustelua
+takanaan.
+
+— Tuntuupa, hitto vie, hauskalta, että olet täällä, Bennu-poika.
+
+— No, tässähän minä...
+
+— Ja noin nuori ja veikeä sinä olet vielä...
+
+— Älä, älä... reumatismi, reumatismi... Täytyy taas saada käsiin
+hieroja.
+
+— Hierotatko sinä?
+
+— Täytyy, täytyy... Kerran viikossa.
+
+— Vai niin, vai niin. Mutta kerrohan nyt, millaista oli siellä
+ulkomailla.
+
+— Minähän olin vain parannuksella. Juuri sen reumatismin vuoksi. Ja
+siellä se pysyikin aivan poissa, mutta heti laivalla taas rupesi
+tuntumaan. Se on sitten vietävä, kun sen saa.
+
+Herrat puhuivat suurista kaupungeista, ja kunnallisneuvoksen nauru
+soi iloisesti pitkin matkaa, kajahtaen kahdenkertaisella voimalla
+porttiholvien kohdalla. Kun herrojen äänet alenivat, kävivät tytöt
+tarkkaavaisiksi. Maisteri Bernhardin puheesta kuuli vain yksityisiä
+sanoja, mutta isän puhe kuului kokonaan.
+
+— ... luulisi noiden isäksi.
+
+— Hehhehhehheheh, siltä minusta itsestänikin tuntuu. Niiden kanssa voi
+pitää niin hauskaa kuin jos ne olisivat mitäkin vieraita tyttöjä.
+
+Maisteri puhui pitkälti. Mitä kummaa hän sanoikaan?
+
+— Ei hiidessä, Bennu-poika, en minä sitä...! Me elämme mamman kanssa
+onnellisessa, vanhanaikaisessa avioliitossa... Niin, niin, mitäpä pieni
+seikkailu haittaisikaan...?
+
+— Eivät ne mitään kuule. Niillä on uudet vaatteet, kantapäästä
+kiireeseen asti. Katsos, meillä on koko vuosi käyty mustissa, kun
+meiltä kuoli tytär, näiden vanhempi sisar, tässä juuri tuli vuosi.
+Ihminen on sellainen, että se aina tahtoo sitä vaihtelua. Minä
+kirjoitin siitä sinulle...
+
+— Niin, niin, kyllä minä... Toinen näistä nuorista neideistä haluaa
+siis ottaa laulutunteja...
+
+— Niin, sitten kun sinä ehdit ajatella hänelle opettajaa.
+
+— Entä mitä tämä toinen harrastaa?
+
+— Sela? Niin, ei mitään erityistä. Siellä maalla oli yhtä ja toista
+pientä tekemistä. Mutta kuule, sanohan suoraan — se taitaa olla niin,
+että tyttöjen täällä Suur-Kaupungissa aina pitää harrastaa jotakin?
+
+— Niin, ei muuten, mutta jos aika käy pitkäksi. Jolleivät he ota
+jotakin tointa, niin he laulavat tai soittavat tai maalaavat tai
+jotakin sellaista. Tanssi on viime aikana tullut muotiin.
+
+— Jaa se paljasjalkainen?
+
+— Se myöskin.
+
+— Siinä pitää tietysti olla hyvin kapea ja kepeä, hehhehhehhehheh. Ja
+kai tuollaisia tanssijoita kuitenkin pidetään vähän... kevytjalkaisina,
+tai kuinka minä sanoisin?
+
+— Ei mitenkään. Hienoimpien perheiden tyttäret juuri tanssivatkin. Se
+on kerrassaan comme il faut'a.
+
+— Vai niin, vai niin. Hienoimpien perheiden tyttäret... Vai on se niin
+komilfoota.
+
+Tyttäret kiirehtivät askeliaan ja lausuivat toisilleen kuumeisen
+kiihkeinä sisällyksettömiä sanoja, sillä he tunsivat isänsä katseen
+seuraavan heitä ja arvasivat isänsä ajatukset.
+
+He olivat saapumaisillaan kotiovelle, kun kunnallisneuvos rupesi
+puhumaan pääomastaan ja jostakin pienestä toimesta, jota hän halusi.
+
+— Vähän työtä ja paljon palkkaa, sanoi hän. — Jossakin konttorissa tai
+sensemmoisessa. Pari kolme tuntia työtä päivässä, pari kolme sataa
+markkaa kuussa.
+
+— Eiköhän niitä ilmaannu, sanoi maisteri Bernhard. — Sillä
+Roos-vainajalla, jolta jäi sievoinen vaillinki, sillä oli niitä
+sellaisia toimia useampiakin. Pitää kuulostaa, pitää kuulostaa.
+Ja onhan täällä kaikenlaisia tuottavia yrityksiä tekeillä.
+Keväällä kauppasivat niitä kaivososakkeita, niin että niistä oli
+aivan pääsemättömissä. Ja sitten täällä pitäisi perustettaman
+kirjankustannusliike — ne kuuluvat kyllä ne kustannusosakeyhtiöt
+tuottavan — ja tiilitehdas...
+
+Kunnallisneuvos ei millään ehdolla sallinut maisteri Bernhardin
+vielä erota. Hänen täytyi tulla ylös, mitä mammakaan sanoisi, jos
+kuulisi, että hän oli ollut ovella asti. Maisteri Bernhard tuli.
+Hän uudisti tuttavuutensa rouva Ståhlen kanssa, joka yhä oli sama
+miellyttävä, ystävällinen nainen kuin viisitoista vuotta sitten,
+jolloin maisteri Bernhard oli käynyt Syvälahdessa, hän näki Leon, josta
+oli tullut pitkä, komea nuorukainen, sekä Danielin, jonka kalpea,
+sisäänpäinkääntynyt kauneus ei voinut olla herättämättä huomiota. Volle
+Ståhlella oli koreita lapsia, ei voinut sanoa muuta. Koti oli niinikään
+hauska, joskin hiukan kirjava — sekaisin vanhaa ja uutta. Tällä
+hetkellä lainehti siellä auringonvalo ja kukkakaalinhaju.
+
+Kunnallisneuvos näytti vanhalle ystävälleen kaikki uudet esineet
+erikseen, astiakaapista tyttöjen irtopeitteisiin ja peiliin asti.
+Salin seinällä riippui perheen vanhoja kuvia uusissa kehyksissä.
+Kunnallisneuvos kertoi rouvansa isoisästä, joka oli ollut hyvin
+kunnioitettava mies ja kuollut sokeana. Hautajaissaatto oli ollut
+toista virstaa pitkä. Erikoisen ylpeänä näytti Ståhle omaa isoäitiään
+— hän oli ollut kaunis, kaunis nainen, kuten kuvastakin näkyi. Kolme
+kertaa hän oli ollut naimisissa — hän oli osannut nauttia elämästään,
+hän! Gramofoni pantiin soimaan ja Ottelin piti laulaa. Gramofonin
+esitykset menivät nuottien mukaan, mutta Ottelin Grieg-esitykset
+tekivät tenää. Sela sotkeutui säestäessään, Griegillä oli aina niin
+merkillisiä sointuja tai oikeastaan epäsointuja. Tytöt riitelivät
+hiukkasen — ja hyvin herttaisesti — keskenään, mutta rupesivat vihdoin
+syyttämään pianoa, joka oli epävireessä.
+
+Mutta tyttöjen laulaessa sai maisteri Bernhard vihdoinkin selville,
+että vanhempi heistä, joka säesti, oli Sela ja nuorempi, joka lauloi,
+oli Otteli. Sela teki jonkin verran kulmikkaamman vaikutuksen ja oli
+hyvin vaalea. Otteli liikkui pehmoisesti ikäänkuin hänellä olisi ollut
+allaan eläimen — vaikkapa kissan — käpälät. Hän nauroi usein, vaaleni
+ja punastui samassa silmänräpäyksessä ja hänellä oli punaiset hiukset.
+Heitä katseli mielellään.
+
+Kunnallisneuvos pani taasen gramofonin soimaan, kuiskasi jotakin
+rouvansa korvaan ja vei maisteri Bernhardin omaan huoneeseensa. Ovi
+suljettiin. Maalainen piika, joka oli saanut ylleen pitsiesiliinan ja
+tärkätyn myssyn, kuljetti herroille hetkisen perästä totitarjottimen,
+kantaen sitä kankeasti ja juhlallisesti.
+
+Omituinen odotuksen jännitys oli vallannut talon. Tytöt puhuivat
+kuiskaten ja äiti muistutti palvelustyttöjä kulkemaan hiljaa ovissa.
+Leo keskeytti viheltämisensä samassa hetkessä, jolloin huomasi
+käyneensä kiinni sävelen päähän. Tuntui siltä kuin perheen kohtaloa
+olisi ratkaistu isän kamarissa, suljettujen ovien takana.
+
+— Harvinaisen herttainen mies! sanoi mamma.
+
+— Rikas joka tapauksessa, sanoi Leo.
+
+— Inhottava kukko! sanoi Sela.
+
+— Smaragdi, smaragdi! muisti Otteli.
+
+Gramofoni lauloi yksin salissa. Silloin tällöin yhtyi kunnallisneuvos
+huoneestaan säveleeseen ja lauloi: "Aamu armas sunnuntain."
+
+— Kas kas, pappa on jo ottanut vähän liikaa, keskellä päivää, sanoi Leo.
+
+Mutta se ei ollut totta. Kunnallisneuvos oli ainoastaan niin
+tyytyväinen. Tytöt ja heidän äitinsä nuhtelivatkin heti paikalla Leoa
+hänen häijyydestään ja näkihän Leo itsekin isänsä viattoman hilpeyden,
+kun maisteri Bernhard tuli sanomaan hyvästi. Kunnallisneuvos läksi
+häntä saattamaan ja lupasi palata viiden minuutin perästä.
+
+Mutta hän ei palannut. Daniel tuli koulusta ja ruokapöytä oli valmiina.
+Daniel huvitti odottavia koulujutuillansa. Ranskassa oli tänään ollut
+uusi neiti, ja pojat olivat pitäneet hirveää melua. Neidin nimi oli
+Thyra Stark. He olivat ristineet hänet "Talitiaiseksi" ja pojat olivat
+päättäneet tehdä olon koulussa hänelle kuumaksi. Mitä semmoiset
+mamsselit tulevat poikakouluun. Heikki Vikberg oli huomiseksi luvannut
+keksiä hyvän juonen häntä vastaan, hän ei ollut vielä ilmaissut minkä.
+
+— Onko hän niin ruma? sanoi Leo.
+
+— En minä tiedä. Kaunis hän kai on.
+
+— Antaisitte hänelle nyt armoa, jos hän on kaunis.
+
+— Minkämoinen hän on? kysyi Otteli vilkkaana.
+
+— Mistä minä tiedän. Huomenna hänen käy huonosti. Vikberg on mainio
+keksimään.
+
+— Jos minä olisin hänen sijassaan, sanoi Sela, tanakka käsi nyrkkinä
+Danielin edessä, — niin kyllä minä näyttäisin teille...
+
+— Sinua me emme nyt ensinkään tottelisi, huusi Daniel ja paiskasi
+uhkaavan nyrkin luotaan. — Sinut, ottaisivat pojat ja viskaisivat
+pihalle...
+
+— Ohoh, ohoh...
+
+Daniel oli muutaman päivän aikana silminnähtävästi vilkastunut. Äiti
+yritti nuhdella häntä poikien pahuuden tähden, mutta iloitsi mielessään
+siitä, että Daniel vihdoinkin näytti saaneen ystäviä ja kiintyneen
+kouluelämään.
+
+— Tuo joskus se Vikberg tänne, pyysi Otteli.
+
+— Hänellä on aina niin paljon mentävää.
+
+Kunnallisneuvosta odotettiin runsas tunti, ennen kuin ryhdyttiin
+syömään.
+
+— Pappa saisi soittaa, kun näin viipyy, huomautti Sela.
+
+Papalla on tärkeää puhuttavaa maisteri Blundhille, rauhoitti äiti.
+
+Illallisen tienoissa kunnallisneuvos tuli. Tytöt tunsivat heti
+sieraimiinsa punssin ja sikarien hajun ja ilakoivat hänen ympärillään.
+Pojat katselivat isänsä hehkuvia kasvoja ja odottivat hekin.
+
+— Oletko sinä syönyt, rakas Volle? kysyi äiti.
+
+— Syönyt ja juonut, vastasi Leo isänsä puolesta.
+
+Kunnallisneuvos tarjosi keikaillen käsivartensa puolisolleen ja vei
+hänet salin sohvaan.
+
+— Tulkaa nyt, tulkaa koko joukko, puhui hän, — niin saatte kuulla.
+Missä sinä, Otteli olet? Sinusta voi tulla laulajatar, niin sanoo setä
+Bernhard. Sinä saat ruveta laulamaan parhaimman opettajan johdolla ja
+parin vuoden päästä saat matkustaa ulkomaille. Setä Bernhard kustantaa
+sinun matkasi — mutta siitä et sinä saa olla tietävinäsi, muista se.
+Setä Bernhard uskoi sen papalle salaisuutena. Muistakin, ettet tiedä
+siitä, sillä jos setä huomaa, että sinä tiedät, niin ei hän anna
+sinulle penniäkään. Ja se olisi vahinko, sillä setä on rikas. Pappa ei
+tietänytkään, että hän on niin rikas...
+
+— No kuinka rikas? huusi Otteli ja hänen silmänsä loistivat. — Tietääkö
+pappa...?
+
+— Ei sitä voi häneltä kysyä, mutta miljoona hänellä saattaa olla.
+
+— Miljoona! kuului kaikkien naisten suusta ja Otteli teki korkean hypyn
+ilmaan.
+
+— Miljoona, toisti kunnallisneuvos. — Mutta hän auttaa niin paljon. Sen
+tähden sinunkin on pidettävä varasi.
+
+— Minkä tähden juuri Ottelin? kysyi Sela. — Eikö sen vanhan saidan
+kukkarosta riitä...?
+
+— Odota nyt, odota nyt, sinun vuorosi tulee. Sinä voit ruveta
+soittamaan tai maalaamaan tai tanssimaan. Niin, vaikkapa tanssimaan.
+Setä on katsellut sinun käyntiäsi ja viivojasi ja plastiikkaasi —
+ja sinä laihdut ja siitä tulee hyvää. Jos pappa nyt kuitenkin sanoo
+oman mielipiteensä, niin... niin papan toivomus on, että te menette
+naimisiin ja tulette onnellisiksi. Mutta voittehan te soittaa ja
+laulaakin siihen saakka...
+
+— Minä olen valmis ottamaan sekä setä Bernhardin että hänen
+miljoonansa, sanoi Otteli.
+
+— Onko setä Bernhard valmis kustantamaan minutkin ulkomaille? huusi
+Sela.
+
+— Hiljaa nyt — sen osoittaa tulevaisuus. Jos setä Bernhard pitää
+teistä, niin kuka tietää, mitä hän on valmis uhraamaan teidän
+puolestanne. Sinusta, Leo, sinusta setä Bernhard heti huomasi,
+ettei sinusta ole lukumieheksi. Setä Bernhard on ihmistuntija!
+Käytännölliselle alalle sinun on mentävä. Setä Bernhardilla on jo
+tiedossakin jotakin, "piirit" panevat täällä pystyyn hyvin tuottavan
+yrityksen, mutta se on vielä salaisuus. Sinun täytyy vain kiireen
+kautta mennä harjoittelemaan johonkin kirjakauppaan ja sitten
+sinun täytyy sieltä maalta hankkia todistus, että autoit opettajaa
+lainakirjaston hoidossa. No niin, autoithan sinä opettaja Huttusta
+lainakirjaston hoidossa.
+
+Syntyi hetken äänettömyys. Oli päästy aikaan päivästä, jolloin aurinko
+lähenee laskuaan. Poutaisen syyskuun alkupäivien auringonlasku on vielä
+hehkuva kuin sydänkesän. Ilma värisi rusotusta ja lämpöä, ikään kuin
+kaupunki nyt, viilenevässä illansuussa olisi hengittänyt keuhkoistaan
+ulos kaiken, minkä se päivän aikana oli hengittänyt sisään.
+Kunnallisneuvos Ståhlen salissa istuivat kaikki huulet auki, valmiina
+ottamaan vastaan, mitä Suur-Kaupunki heille lupaili.
+
+— Se oli niin lyhyt aika, sanoi vihdoin äiti, tarkoittaen Leon tointa
+lainakirjastossa.
+
+— Aika kuin aika, sanoi kunnallisneuvos.
+
+— Huttunen on kuollut, sanoi Leo.
+
+— Rovasti antaa todistuksen! keksi kunnallisneuvos. — Ja hyvän
+todistuksen antaakin.
+
+— Mitä minä sillä todistuksella? kysyi Leo. — Minä en mene minkään
+lainakirjaston hoitajaksi.
+
+— Ei sinun tarvitsekaan, älä nyt vikuroi, sanoi kunnallisneuvos ja
+nauroi. — Sinä voit sillä todistuksella päästä konttoristiksi tai
+ekonomiksi tai kukaties johtajaksi... No, no... suoraan sanoen pappa
+ei itsekään oikein ymmärtänyt, mikä yritys se oli, josta setä Bernhard
+puhui, mutta piirit, nämä hienoimmat piirit sen panevat pystyyn, ja
+siellä tulee täytettäviä virkoja. Ja — niin, miksei pappa puhuisi
+teille siitäkin — oli kysymys setä Bernhardin kanssa, että pappa
+sijoittaisi rahat tuohon yritykseen.
+
+Laskeva aurinko, joka suurena ja kirkkaana läheni raukeita lehtoja
+kaupungin äärellä, näki kunnallisneuvos Ståhlen salissa iloisesti
+hämmästyneitä kasvoja.
+
+— Onhan se vain taattu paikka? sanoi vihdoin mamma, joka aina piti
+velvollisuutenaan epäillä.
+
+— Kun Bernhard Blundh on mukana — mammakulta, hehhehhehheh!
+
+— Kuinka paljon prosentteja se tuottaa? kysyi Otteli.
+
+— Tietysti riippuen siitä kuinka se hoidetaan — 8 à 14 prosenttia.
+
+— Mikä yritys se on? kysyi Leo ja asettui tiukkana isänsä eteen.
+
+— Kuulithan, ettei pappa niin tarkkaan tiedä.
+
+— Pappa ei tiedä ja on valmis panemaan sinne pääomansa — sehän on sulaa
+järjettömyyttä!
+
+Kotiväki suorastaan hämmästyi Leon tarmoa ja varmuutta. Hän käyttäytyi
+kuin valmis johtaja. Suur-Kaupunki oli viikkokaudessa ehtinyt tehdä
+ihmeitä heissä kaikissa. Kunnallisneuvos totesi Leon kypsyyden mitä
+suurimmalla tyydytyksellä eikä vähääkään suuttunut siitä holhoavasta
+sävystä, jolla poika häntä kohteli. Oli hiukan ollut puhetta Blundhin
+kanssa, että isä ja poika illalla tulisivat "istumaan" erinäisten
+herrojen kanssa. Isä oli itsekseen pelännyt, että Leon nuoruus jo ensi
+näkemältä asettaisi esteitä hänen menestymisensä tielle, mutta nyt hän
+tunsi, että Leoa kelpaisi näyttää. Hän ei kuitenkaan vielä sanonut
+mitään, vaan odotti Blundhin puhelinsoittoa.
+
+— No, mitä sinä nyt tahdot? sanoi hän Ottelille, joka oli liukuen
+tullut hänen polvelleen ja silitti hänen poskiaan.
+
+— En mitään, en mitään. Sinulla on niin kaunis parta eikä yhtään
+harmaata karvaa. Ja sinun vaatteissasi on niin hieno tupakanhaju...
+
+— Jotakin sinä tahdot — oletko utelias? Mitä sinä nyt tahtoisit tietää?
+
+— Kaikki, kaikki!
+
+Ainoa, joka oli jäänyt ulkopuolelle yhteistä iloa, oli Daniel. Hän meni
+ikkunaan ja heittäytyi katselemaan kadulle. Siellä asteli pieni joukko
+miehiä ja naisia, käsissä torvet, rummut ja harput. Heidän etunenässään
+kuljetettiin lippua.
+
+Mihinkähän sotaan nuokin ovat menossa? ajatteli poika.
+
+Silloin otti eräs miehistä lakin päästään, ikään kuin hän olisi
+tervehtinyt, ja katsoi suoraan siihen ikkunaan, mistä poika nojasi
+ulos. Mutta hän vain pyyhki otsaansa. Daniel kääntyi pois ja tuli
+huoneeseen. Otteli oli maljakosta irroittanut suuren kukan ja sovitteli
+sitä rintaansa.
+
+— Mutta tunnemmehan me setä Bernhardin, puhui kunnallisneuvos, —
+menisikö hän nyt panemaan rahojaan epävarmoihin yrityksiin! Ja sinun,
+mamma, sinun pitää neulottaa se silkkikangas, jonka olen sinulle
+antanut. Blundh arveli, että olisi hyvä, jos pitäisimme pienet kutsut,
+— kymmenkunta henkeä — mitä sanot siihen, mammaseni? Katso, meidän
+täytyy tutustua näihin piireihin. Ilman piirejä ei pääse mihinkään. Jos
+minä voisit, mammaseni, päästä rouva Gunilla Murmanin neulomaseuraan.
+No, tiedättehän te kaikki, kuka hän on, olettehan satoja kertoja
+lukeneet sanomalehdistä hänen nimensä.
+
+Puhelin soi.
+
+— On, on, Bennu-poika, Volle Ståhle on puhelimessa... Kello yhdeksän
+tienoissa siis... Samassa paikassa, missä me söimme päivällistä. No ja
+tulenko minä yksin vai tuonko minä...? Jahah, jahah, hyvä on — siis
+toisen kerran... Kuule, onko teitä siellä paljonkin? Vai niin, vai
+niin, vai niin — saakeli soikoon, siis piirien suurimmat nimet... Kyllä
+minä, kyllä minä... Kuule, pannaanko sinne pitkätakki ja silinteri...?
+Jahah, jahah, jahah... Kyllä, kyllä. Ajöö, ajöö.
+
+Isä tuli saliin ja ilmoitti lyhyesti, että hänen piti lähteä.
+Kaikki huomasivat, ettei hän halunnut antaa lähempiä tietoja, ja
+vaikenivat. Isän ajaessa partansa, hiipi Otteli huoneeseen, istuutui
+ikkunalaudalle, hypisteli kukkaansa ja katseli aurinkoa, joka suurena,
+säteilevänä tähtenä loisti taivaanrannalla.
+
+— Pappa, mihin pappa menee?
+
+— Kaikkiko sinun pitäisi tietää.
+
+— Kaikki!
+
+— Pappa, mitä ne "piirit" ovat?
+
+— Kaikki mahtihenkilöt.
+
+— Ja nekö päättävät asioista?
+
+— Ne.
+
+— Ja jollei ole piirien suosiossa, niin ei pääse mihinkään?
+
+— Ole hiljaa nyt.
+
+— Pappa, pääseekö pappa piirien suosioon?
+
+— Ei tiedä nyt.
+
+— Mutta kuinka piirit voivat olla niin mahtavat?
+
+— Ne ovat keskenään sukua. Ja suvun sukua.
+
+— Pappa sanoo jonkun, joka kuuluu piireihin.
+
+— Rouva Murman, rouva Gunilla Murman. Ole hiljaa nyt!
+
+Otteli painoi suurta, punaista syyskukkaa sieraimiaan vastaan ja
+imi sen tuoksutonta hajua, ikään kuin se olisi ollut kukkanen siitä
+huumaavasta tarhasta, jonka portille hän oli päässyt.
+
+— Pappa, tuleeko rouva Murman sinne?
+
+— Paljaita herroja. Johtaja Sariola, kamreeri Svan, tohtori Angervoinen
+— kaikki sinun pitääkin tietää! Nyt ei pappa enää sano mitään.
+
+Aurinko laski.
+
+Koko perhe oli eteisessä, kun mamma harjasi papan kaulusta ja pappa
+otti keppinsä ja hattunsa.
+
+— Eihän sinun vain pitäisi ottaa päällystakkia, rakas Volle?
+
+— Pappa ei nyt vain tee hulluja kauppoja.
+
+— Pappa muistaa vain, että me tahdomme tulla rikkaiksi.
+
+— Rikkaiksi, rikkaiksi!
+
+Kunnallisneuvos astui nopeasti alas portaita. Kolmesta avonaisesta
+ikkunasta hänen kodissaan seurattiin hänen askeliaan. Yhdessä ikkunassa
+istuivat molemmat tytöt, pojat olivat vallanneet kumpikin ikkunansa.
+Raukeassa illassa kuulivat he torvisoittoa jostakin puistosta sekä
+rattaiden jyrinää ja auton törähdyksiä kadulta. Meluun helähti äkkiä
+kirkonkellon soitto.
+
+Isä tuli kadulle ja vihelsi ajuria. Vaalea hattu oli keikarimaisesti
+kallellaan hänen päässään, hän heilutti ohutta keppiä ja koputti sitä
+malttamattomasti katuun.
+
+— Minervan ravintolaan, sanoi hän ajurille.
+
+Sekä tyttäret että pojat kuulivat nimen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sinä iltana tarttui kunnallisneuvos Ståhle Suur-Kaupungin elämän
+pyörään kaksin käsin, ja jokainen hänen perheensä jäsen tunsi, että
+hekin läksivät liikkeelle. Jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut. Pyörä
+kuljetti jo heitä kaikkia.
+
+Kunnallisneuvos kuuli jo tänä ensi iltana suurimman osan niitä nimiä,
+jotka kohtalokkaasti tulivat liittymään hänen elämäänsä. Hän tutustui
+useihin niistä henkilöistä, jotka enemmän tai vähemmän ratkaisevasti
+tulivat vaikuttamaan hänen ja hänen perheensä kohtaloihin. Hän kuuli
+sitä yritystä, josta maisteri Blundh oli puhunut, mainittavan nimeltä:
+Kustannusosakeyhtiö Runola. Niinikään kuuli hän tiilitehdas Sammon
+nimen. Hän sai tietää, että kirjailija Matti Lohipato oli ulkomailla.
+Hänelle esitettiin maisteri Aarne Ruokoranta, rikkaan ukko Säfstrandin
+ainoa poika, tirehtööri Sariola, joka oli rouva Gunilla Murmanin
+tyttären kanssa naimisissa, ja kamreeri Svan, joka oli professori
+Svanin, samaisen rouva Murmanin toisen vävypojan, veli. Tohtori
+Angervoinen ehdotti kunnallisneuvokselle heti lähempää tuttavuutta ja
+pian seurasivat useat muut herrat esimerkkiä. Kunnallisneuvos ei ollut
+voinut odottaa, että se kävisi niin nopeasti. Mutta se oli tietenkin
+Bernhard Blundhin ansiota. Kunnallisneuvos käyttikin jo samana
+iltana hyväkseen paria hetkeä, jolloin joutui istumaan Bennu-pojan
+viereen, kiittääkseen häntä. Niin hienoa herraa kuin Ruokoranta ei
+kunnallisneuvos koskaan ollut nähnyt. Ja hauskoja miehiä olivat
+sanomalehden toimittajat Raitio ja Hornanheimo.
+
+Hän oli hyvin onnellinen, kun Hornanheimo parin päivän perästä salli
+hänen auttaa itseään satunnaisessa rahapulassa panemalla nimensä
+pitkäänpaperiin, ja kun nimi pankissa meni.
+
+Tämäntapaista onnea alkoi hänelle sittemmin tarjoutua useamminkin:
+yhä useammat henkilöt kääntyivät luottamuksellisesti hänen puoleensa.
+Tohtori Angervoinen otti häneltä toista tuhatta markkaa, jotka hän
+tarvitsi hoitaakseen runoilija Lohipadon vekseleitä, sillä välin kuin
+Lohipato oli poissa. Kunnallisneuvoksen talossa oli eräänä aamuna
+hyvin hauska hetki, kun keksittiin Maan Äidissä petiittikirjoitus,
+jossa selvästi kuvattiin kunnallisneuvoksen luottavaisuutta ja
+hyväsydämisyyttä. Tytöt, jotka eivät lehdistä lukeneet paljoa muuta
+kuin petiittikirjoitukset, sen huomasivat. Kirjoituksen nimenä oli
+"Köyhä saatana ja laupias kunnallisneuvos" ja sen alla nähtiin tuttu
+nimimerkki "Riti-Rati". Se oli hyvin kauniisti ja samalla leikillisesti
+kirjoitettu ja se teki kunnallisneuvoksen yhdellä iskulla tutuksi
+Suur-Kaupungissa.
+
+
+
+
+MINERVAN RAVINTOLASSA
+
+
+Saattaa sanoa kustannusosakeyhtiö Runolan, kuten niin monen muunkin
+kansallisen yrityksen, saaneen alkunsa Minervan ravintolassa.
+Historialliseksi muodostui siinä suhteessa varsinkin muuan ilta
+maaliskuussa, keväällä ennen sitä syksyä, jolloin kunnallisneuvos
+Ståhle joukkoineen muutti Suur-Kaupunkiin. Asiain kulku oli seuraava.
+
+Matti Lohipadolle, runoilijalle, oli ensi kertaa hänen elämässään
+tapahtunut, että kustantaja oli palauttanut hänen käsikirjoituksensa.
+Kohtelias kirje tirehtööriltä sisälsi viittauksia siihen, että
+herra Lohipadon kirjoilla valitettavasti viime aikoina oli ollut
+huononpuoleinen menekki, eivätkä arvostelutkaan olleet edistäneet
+asiaa. Johtaja arveli ehkä olevan syytä odottaa, ennen kuin käytäisiin
+julkaisemaan uutta teosta.
+
+Lohipato oli hyvin suuttunut. Koko juttua olisi voinut pitää
+humoristisena, jollei kukkaro olisi ollut tyhjä. Tietenkin toinen
+kustantaja mielihyvin oli valmis julkaisemaan teoksen, mutta niiden
+kauppojen tekemiseen menisi taasen aikaa ja juuri nyt olisi pitänyt
+päästä pistäytymään ulkomaille. Matka Ranskaan oli Lohipadolle tällä
+hetkellä välttämätön senkin vuoksi, että hän oli ottanut vuoden
+kuluessa suorittaakseen suuren ranskalaisen runokäännöksen eikä
+tuntenut kieltä muuta kuin kouluajalta. Jätettyään käsikirjoituspinkan
+asuntoonsa suuntasi hän askeleensa keskikaupungille päin, ja ikään
+kuin itsestään veivät jalat sisään tutusta lävestä suuren kivimuurin
+kyljessä, ja Lohipato oli Minervassa.
+
+Vastaiseksi ei salissa näkynyt ainoaakaan sielua. Tuntui kolkolta, oli
+tuuletettu. Peilissä, joka kulki pitkin paneelausta, näki runoilija
+kiihtyneet kasvonsa ja ajamattoman leukansa. Hän päästi kirouksen
+hampaittensa välitse ja lupasi kääntää nurin maat ja taivaat. Hänen
+oli saatava oikeutta! Johtaja tulee tätä tekoaan vielä katumaan. Hän,
+Lohipato, ei syyttä suotta ole viidennen valtiomahdin, — vai kuudesko
+se oli — sanomalehdistön liittolainen.
+
+— Hyvää iltaa, herra Lochipaatho, sanoi Minervan kaunein
+tarjoilijaneiti ja laski iltalehden pöydälle.
+
+Lohipadolla ei nyt ollut halua jutella. Häntä hermostutti tytön
+alituinen hymy. Käsittämätöntä sekin, että hän kerran todenperään oli
+aikonut naida tuon vaaleatukkaisen sireenin — silloin, kun hän oli
+julkaissut ensimmäisen runokokoelmansa, taisi olla siitä kymmenen
+vuotta.
+
+— Hyvää iltaa, neiti Vesterberg, minä otan jotakin... myöhemmin. Tuokaa
+vastaiseksi pukki olutta.
+
+Runoilija näytti selvästi, että hän halusi olla yksin, mutta
+tarjoilijaneiti ei lähtenyt.
+
+— Minä näen, ettei herra Lochipaatho vielä ole lukenut iltalehteä,
+sanoi hän ja hänen nukenkasvonsa olivat yhtenä hymynä.
+
+— Pukki olutta, huomautti Lohipato kylmästi ja veti johtajan kirjeen
+taskustaan.
+
+Silloin purskahti tarjoilijatar nauruun ja levitti lehden runoilijan
+eteen. Lohipato sävähti suuttumuksesta.
+
+— Meillä on tänä iltana aivan tuoretta kuhaa, koetti neiti lepytellä ja
+tekeytyi juhlalliseksi.
+
+— Tuokaa olutta, olenhan minä sanonut. Otan myöhemmin metsästäjänpihvin
+tai niitä frankfurtilaisia...
+
+Neidin rannerengas helähti pöytään, kun hän vei kätensä erään uutisen
+kohdalle, missä päällekirjoitus oli lihavaa painosta. Hän läksi nyt
+keikaillen ja vartaloaan heilutellen, voitostaan varmana. Hän saattoi
+turvallisesti lähteä. Kun hän palasi, tapasi hän äskeisen jurojukan
+tilalla hauskan pojan.
+
+— Mikä mainio tyttö sinä sentään oletkaan, Asta! Olen, olen minä
+lukenut! Me otamme kuhaa munan ja voin kanssa, onkin niin vietävän
+nälkä. Kuule Asta, kuinka sinä sen huomasitkaan?
+
+— Kas, sanoi Asta ja istuutui, tarkastettuaan, että sali oli tyhjä,
+runoilijan rinnalle, Lochipaathohan on niin pitkä sana. Ja ainahan sitä
+lukee uutiset kirjailijapalkinnoista, kun on tuttavia... ja ystäviä...
+heidän joukossaan. Ja hauskaahan se on, kun he saavat rahaa. Kas,
+huomaahan sen, kun taskut rupeavat käymään tyhjiksi — silloin tilataan
+frankfurtilaisia ja metsästäjänpihviä ja...
+
+Lohipato kiersi kätensä Astan vyötäisille ja nauroi. Astakin nauroi.
+
+— Sinä olet helkkarin viisas tyttö, Asta! Mutta sinä et sittenkään
+tiedä, miten hyvään aikaan tämä tuhat markkaa tulee. Tämä kirje tässä —
+voitko arvata keneltä se on?
+
+— Jaa-ah, sanoi Asta pienen miettimisajan kuluttua, — se on vähän
+vaikeaa. Joka tapauksessa joltakin, josta herra Lochipaatho ei pidä.
+
+— Hahhahhahhah, oikein sanottu, — joltakin, josta minä en pidä. Mutta
+menepäs nyt tuomaan kuhaa.
+
+Asta sipaisi kädellään runoilijan sänkistä leukaa ja nousi.
+
+— Kuinka se on hauskaa, kun herra Lochipaatho on iloinen.
+
+— Kosto on suloinen, rakas Asta, hahhahhahhah, minä en pidä. Mutta
+menepäs nyt tuomaan kuhaa.
+
+Runoilija luki onnellisen uutisen toiseen ja kolmanteen kertaan. Pieni
+tyytymättömyyden välähdys meni hänen sielunsa lävitse, kun hän näki,
+että oli jaettu kaksi suurempaa palkintoa ja että hänet oli pantu
+samaan ryhmään parin naisen kanssa. Mutta kirjailevia naisia oli kuin
+olikin siunautunut niin paljon tämän armaan isänmaan osalle, ettei
+niitä voinut välttää. Ja ykskaikki: palkinto kuin palkinto, eikä se
+olisi voinut tulla parempaan aikaan.
+
+Parempaa kuulijaa Matti Lohipadon vuodatuksille ei niinikään olisi
+voinut löytyä kuin se mies, joka tällä hetkellä astui keskikäytävää
+pitkin, tähyillen itselleen paikkaa: dosentti Vilho Oskari Angervoinen.
+Hän hyrähti lapsellisen hyvään hymyyn niin pian kuin hän näki
+runoilijan, ja tuli, käsi oikonaan, häntä vastaan. Painaessaan
+Lohipadon kättä piti hän kokonaisen pienen puheen siitä, miten
+oli onnellista, että toki oli saatu tilaisuus muistaa kotimaista
+kirjailijaa tunnustuksella, vaikkapa vaatimattomallakin, ja tasoittaa
+hänen niin okaista tietään.
+
+— Mitä veli sanoo tästä? keskeytti runoilija hänet ja paiskasi johtajan
+kirjeen pöydälle.
+
+— Ei suotta mainittu Vilho Oskari Angervoisen sydäntä yhdeksi
+kultaisimmista miessydänten joukossa. Niin pian kuin tohtori käsitti,
+mitä vääryyttä oli tehty nuorelle kotimaiselle kirjailijalle, kärsi hän
+vääryyden omassa lihassaan ja valmistautui hankkimaan nuorukaiselle
+hyvitystä.
+
+— Kuulumatonta... kuulumatonta... hävytöntä. Mitä kustantaja ajattelee?
+Mitä meidän kustantajamme yleensä ajattelevat? He jakavat 12-14
+prosenttia. He rikastuvat. Mutta kansallinen asia, se on käynyt heille
+yhdentekeväksi. Minullakin on heistä hiukan kokemusta. Ei niin,
+että toki olisin itse tarjonnut heille vaatimattomia kirjallisia
+tuotteitani, mutta jotkut muut ovat kääntyneet puoleeni. Niin on
+esimerkiksi muuan maalaisopettaja koonnut satuja — tämä arvokas
+kokoelma ei saa kustantajaa. Niinikään pölyttyy hyllylläni muuan
+runokokoelma, kierrettyään kustantajan luota kustantajan luo. Minä
+näin paljon vaivaa loppusoinnuista ja yleensä parannellessani runojen
+ulkoasua — kustantajat eivät ota!
+
+— Sikamaista, sanoi vuorostaan Lohipato ja johdatti niin pian kuin
+mahdollista keskustelun omaan teokseensa.
+
+Dosentti Angervoinen sai kuulla, että aihe oli kalevalainen ja että
+sitä oli käsitelty aivan uudella, omintakeisella tavalla. Kirjailija
+oli tehnyt rohkean yrityksen kuvata Väinöä, ennen kuin hänestä tuli
+"vaka vanha Väinämöinen". Olihan hänen kerran täytynyt olla nuori, ja
+varmaan hän silloin oli ollut sankari naistenkin silmissä.
+
+Tohtori pyyhki otsaansa ikään kuin hän olisi ollut sairas.
+
+— Tietysti Väinämöisen kerran on täytynyt olla nuori! Nerokas ajatus,
+kerrassaan nerokas. Sikamaista, sikamaista...
+
+Hän sai vielä kuulla, että teos oli kaksiosainen, että runoilijan olisi
+pitänyt päästä ulkomaille ja että häneltä lankeaa vekseli ylihuomenna.
+Siltä varalta ettei se toinen suostuisi antamaan nimeään tai että hän
+olisi esimerkiksi poissa kaupungista, tarjosi Angervoinen heti nimensä
+paperiin. Niin ikään hän rohkeni arvella, että runoilija ehkä voisi
+käyttää niitä muutamaa kymmentä markkaa, jotka hänellä sattui olemaan
+taskussaan, kunnes palkinto olisi nostettavana. Hänellä oli antamisen
+ilo, vasen käsi ei tietänyt, mitä oikea teki.
+
+Niin pian kuin miehiä alkoi tulla ravintolaan, kohosi tohtorin
+valpas katse tirehtöörin kirjeestä, jonka hän uudelleen ja uudelleen
+luki, etsiäkseen tuttavia. Vanhat hyvät tutut löysivät itsestään
+vanhaan tuttuun pöytään ja saivat heti, vuoronperään kuulla, mitä oli
+tapahtunut. Matti Lohipadon ei tarvinnut muuta kuin ottaa vastaan
+onnitteluja palkinnon johdosta, poltella sikareja ja silloin tällöin
+täydentää Vilho Oskari Angervoisen kertomusta. Tohtori Angervoinen
+mainitsi myöskin ne kaksi käsikirjoitusta, jotka pölyttyivät hänen
+hyllyllään. Petiittimies Riti-Rati kertoi silloin hänkin säilyttävänsä
+pöytälaatikossaan käsikirjoitusta, leikillistä esitystä oleskelustaan
+Berliinissä ja Münchenissä — palasia siitä oli ollut lehdessä,
+kaikki tunsivat ne, mutta kokonaisuutena olisi teos vasta päässyt
+oikeuksiinsa. Tuntien kustantajat oli hän kuitenkin kavahtanut
+kääntymästä heidän puoleensa. Toimittaja Hornanheimo nauroi, kohautteli
+olkapäitään ja väitti kauppamiehen olevan oikeutetun myymään sitä
+tavaraa, mikä meni kaupan. Hänen puolelleen meni Ruokoranta, "kaupungin
+hienoin herra", joksi häntä kutsuttiin ja joka periaatteesta ei
+halunnut mitään vakinaista työtä, vaan ainoastaan silloin tällöin
+kirjoitti Maan Äitiin. Hänen erikoisalansa olivat taidekysymykset koti-
+ja ulkomailla.
+
+— Kaikki me teemme sielullemme vahinkoa, sanoi Ruokoranta. — Kaikki me
+olemme kauppiaita. Sen sanoo arkkikauppias Säfstrandin ainoa vesa.
+
+— Mutta mihin me joudumme, jos tämä katsantokanta saa vallan? huusi
+dosentti-idealisti kuumana. — Jollei meidän kansallinen asiamme lepää
+ihanteellisella pohjalla, niin me olemme hukassa. Kustantaja ei saa
+olla kauppias — me olemme hukassa, jos...
+
+Sillaikaa rapisi Riti-Ratin kynä taskukirjan lehdillä.
+
+"Uusi teos Matti Lohipadolta.
+
+"Nuori kirjailijamme Matti Lohipato on saanut valmiiksi laajan
+kaksiosaisen romaanin, nimeltä Sinipiikain lemmitty. Kuten jo
+nimikin osoittaa, on teos kalevala-aiheinen, mutta mikä nimestä ei
+käy selville, on, että kirjailija Sinipiikain lemmityssä esittää
+meille kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan
+nuorena ja tulisena. Kirjailijan rohkea ajatus psykologisesti kuvata
+Väinämöisen nuoruus on omiaan mitä suurimmassa määrässä kiinnittämään
+kirjallisuudenystävän mieltä. Ne, joilla on ollut tilaisuus lukea
+käsikirjoitus, ennustavat, että Sinipiikain lemmitystä tulee
+merkkiteos."
+
+Toimittaja Raitio eli niinsanottu petiittimies Riti-Rati ojensi liuskat
+Angervoiselle, joka heti syventyi lukemaan uutista. Pöydät ympärillä
+alkoivat täyttyä, ilma oli jo saanut sen sakeuden, mikä on ominainen
+ravintolailmalle.
+
+— Miten olisi, sanoi tohtori, lieventäen korjaustaan tutulla
+lapsellisen hyvällä hymyllään, — jos sanoisimme: "Etevä nuori
+kirjailijamme" jne. Ja jos Väinämöisestäkin sanoisimme hiukan enemmän:
+"... kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan
+nuorena, tulisena ja liekehtivänä...?"
+
+Petiittimiehen suupielessä vavahti.
+
+— Kyllä se käy.
+
+Tohtori laski suojelevasti kätensä Matti Lohipadon olalle. He
+hymyilivät molemmat ja kohottivat lasejaan. Kahvi ja punssi olivat
+tulleet pöytään. Koko sali verhoutui vähitellen yhä sakenevaan
+savupilveen, jossa yksityisten sikarien punaiset päät kytivät
+ja hehkuivat, muodostaen eri pöytäkuntien välille ikään kuin
+yhteisen salaperäisen merkkikielen. Tunnelma eri pöytäkunnissa oli
+tasaisesti kohonnut, ja miten erilaisia asioita niissä kussakin
+pohdittiinkin, tuntui niiden välillä kuitenkin vallitsevan
+eräänlainen yhteenkuuluvaisuus, niinkuin on kiertotähdillä samassa
+aurinkokunnassa. Savupilven muodostaman kaaoksen läpi nähtiinkin
+meteorien välittävän aivan suoranaista yhteyttä eri planeettain
+välillä. Niinpä kulki dosentti Angervoinen, sikari kädessä, ympäri
+salia ja löysi vielä paljon tuttavia, jotka toi yhteiseen pöytään
+ja joille kertoi uutisen Sinipiikain lemmityn kohtalosta. Nurkassa
+istui kuitenkin muutamia vanhempia herroja, joita ei ilman muuta
+saattanut viedä nuorten pöytään. Muiden muassa oli siellä tirehtööri
+Sariola ja maisteri Blundh. Tohtori Angervoinen meni heidän pöytäänsä,
+koettaen kykynsä mukaan syventyä kysymykseen sementtitiilistä, joista
+herrat keskustelivat. Tämän pöytäkunnan tunnussana oli nimittäin
+_tiilitehdas_. Osakepääoma, satatuhatta markkaa, oli miltei jo
+koossa, koski, käyttövoima, oli edullisilla ehdoilla tiedossa — hitto
+vieköön, kauniit tiililäjät häämöttivät jo tuossa silmien edessä ja
+niiden takana rivit uusia kivimuureja, jotka antoivat 10, jopa 12
+prosenttia! Olihan mieletöntä viskata vierasten savensotkijain kitaan
+kalliit rahat, kun saattoi itse pyöräyttää ilmoille valmiit tiilet.
+Se se täällä olikin kansallinen heikkous, että aina piti turvautua
+toisiin, tavallisesti ulkomaalaisiin. Haljenneethan olivat kauppaneuvos
+Grönlundinkin kaakelit, vaikka olivat tuodut muka Hollannista asti.
+Mitäs muuta kuin ruljanssi käymään vain! Ja johtaja Sariola löi suuren
+kämmenensä pöytään, kaataen vahingossa konjakkilasinsa. Dosentti
+Angervoinen, joka oli tullut seuraan aivan toisessa tarkoituksessa kuin
+kuunnellakseen keskustelua tiilitehtaasta, imi hiukan malttamattomana
+sikariaan ja maisteli eteensä tilattua konjakkia. Rahamiehet jatkoivat
+yhä keskusteluaan tiilitehtaasta ja sen yhteydessä olevista asioista.
+
+Se Ilmarinen, se rautakauppa, se nyt ei ollut menestynyt, mutta kuka
+käskikin luottaa siihen hutilukseen, siihen Lempiseen! Oli sitä paitsi
+ollut liian pieni kapitaali. Rohkea se rokan syö — täytyy myöskin
+uskaltaa. Puuttui yritteliäisyyttä. Menihän siinä sen Sjömanin lesken
+rahat, mutta kuka käski niitä pikkueläjiä panemaan liikepuuhiin
+omaisuuttaan. Liikepuuha on aina liikepuuha. Ja tämä tiilitehdas, se
+oli nyt alun pitäen aivan toisenlaatuinen asia. Siinä nyt ei ollut
+mahdollisuutta muuta kuin voittoon. Aluksi saattoi, varovaisuuden
+vuoksi, ajatella neljän — viiden, sitten seitsemän — kahdeksan
+prosentin korkoa. Ja jollei tämä tällainen liike viiden vuoden perästä
+antanut 10 prosenttia, niin oli tämä mies aasi! Mutta kuka pannaan
+johtajaksi? Ei siitä senaattori Hyvénin pojasta taitaisi olla? Eikö se
+ole kohta insinööri? Mutta sillä ei ole liikekokemusta ja tällaisen
+tiilitehtaan kuntoonsaattamiseen riittää oikeastaan rakennusmestari.
+Mutta siinä Lempisessähän on vähän rakennusmestarin vikaa — mitenkä
+olisi, jos sentään ajattelisi sitä? Sillä oli kuin olikin liikemiehen
+silmää. Täytyisi vain aina katsoa sitä hyppysiin. Kyllä se poika
+sentään... Ei se ollut vailla lahjoja. Eikähän pientä oveluuttakaan ole
+katsottava niin kuolemansynniksi liikemiehelle — vai mitä, veli Blundh?
+
+— No niin, no niin, enhän minä nyt ole mikään katkismus.
+
+— Hahhahhahhahhah!
+
+Tohtori Angervoinen, joka kauan oli odottanut hetkeään, katsoi
+mielialan vihdoinkin keventyneen sen verran, että hän rohkeni purjehtia
+esiin, ensin hiukan ylimalkaisine viittauksineen liikemaailman
+ihanteettomuudesta yleensä ja sen jälkeen alkaen kuvailla sitä
+kuulumatonta vääryyttä, joka oli kohdannut runoilija Lohipatoa ja
+hänen kansallista teostaan Sinipiikain lemmitty. Kun dosentti oli
+huomaavinaan, että hänen puheensa ei kaikunut aivan kuuroille korville,
+uskalsi hän edelleen ehdottaa, että _patres conscripti_ — sillä nimellä
+kutsui tohtori Angervo juhlallisina hetkinä piirien edustavia herroja
+— suvaitsisivat osoittaa myötämieltään jokaiselle sivistyneelle
+kansalaiselle tärkeää pyrkimystä kohtaan siirtymällä nuorempien
+pöytään, missä muun muassa vastikään valtion palkitsema runoilija
+Lohipato istui.
+
+Patres conscripti katsoivatkin, etteivät he oikeastaan voineet tällä
+hetkellä enää viedä tiilitehtaan asiaa eteenpäin — se oli kuin olikin
+hyvillä perustuksilla — ja että he huoleti nyt saattoivat kallistaa
+korvansa sille, mitä nuorella polvella oli sanottavaa. Lähdettiin
+siis liikkeelle. Uusia pöytäryhmiä muodostui, savupilvet hulmuilivat,
+sikarit hehkuivat yhä syvemmällä punalla, koko kaaos tuntui olevan
+luomistilassa.
+
+Yhtäkkiä nousi tohtori puhumaan. Hänessä oli nimittäin, istuessa
+rahamiesten pöydässä ja kuunnellessa heidän kehittävän nerokkaita
+ajatuksia tiilitehtaasta, syntynyt rohkea tuuma, tuuma, joka oli
+vangitseva hänet koko illaksi. Ei ollut lupa vaieta. Hänen täytyi puhua.
+
+— Niin, hyvät herrat, meillä on täällä tällä hetkellä tiedossa... yksi,
+kaksi, kolme, neljä teosta, etevää teosta, uskallan sanoa, jotka ovat
+vailla kustantajaa vain sen vuoksi, että kustantajamme ovat vaipuneet
+aineelliseen itsekkäisyyteen ja henkiseen kylläisyyteen. Niin,
+tuntuupa siltä kuin kansallisten kirjailijoiden täytyisi turvautua
+omiin voimiinsa ja ajatella uuden, ihanteelliselle pohjalle rakennetun
+_kansallisen kustannusyhtiön_ perustamista...
+
+Dosentti Angervoinen oli puhunut. Kaikki äänet pöydässä olivat
+hiljenneet. Viime sanoihin tuli jotakin ennustuksentapaista sen
+verkkaisen tahdin ja painavuuden vuoksi, joilla ne lausuttiin. Jotakin
+ennustajantapaista tuli niin ikään tohtoriin itseensä sen vakavuuden
+vuoksi, joka oli laskeutunut hänen kasvoilleen. Vähitellen alkoi
+jännitys pöydän ympärillä laueta. Hornanheimo kohautti olkapäitään,
+vaihtoi katseen Raition kanssa ja rupesi täyttämään tyhjentyviä laseja
+sillä kulmalla pöytää, missä istui.
+
+— Eläköön! huusi Lohipato.
+
+— Onko... onko tällainen kustannusosakeyhtiö tarpeen vaatima... tarpeen
+vaatima, nimittäin... minä tarkoitan... todella tarpeen vaatima? sanoi
+johtaja Sariola.
+
+— Erinäisillä vinneillä kuuluu olevan erinäisiä käsikirjoituksia,
+vastasi Ruokoranta ilkeästi.
+
+Seurasi pieni äänettömyys.
+
+— On hyvin ikävää kuulla, alkoi tohtori, — hyvin ikävä, että erinäiset
+kansalaiset suhtautuvat käsitteeseen "kansallinen" suorastaan
+niinkuin... muuan... muuan raavas punaiseen vaatteeseen.
+
+Ruokoranta maistoi lasistaan, nieli pienen hymyilyn ja kääntyi sitten,
+vakavuutta teeskennellen, Raition puoleen.
+
+— Riti-Rati, jokin aika sitten kirjoitit sinä hyvin kauniisti eräästä
+kotimaisesta keksinnöstä. Se oli jokin lakaisija eli pölyttäjä, jokin
+harjojen harja — "Kansallisharja", jollen erehdy. Sen minä lahjoitan
+pölyttyneitä käsikirjoituksia varten veli Angervoiselle.
+
+Tohtori Angervoinen pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, luullen ehdotuksensa
+joutuneen kokonaan karille, kun johtaja Sariola rupesi puhumaan.
+
+— Ei ole, ei ole sopivaa... mielestäni... tehdä naurunalaiseksi
+ehdotusta, joka lähtee lämpimästä... lämpimästä mielestä.
+Varovaisuus... varovaisuus on tietenkin ennen kaikkea tarpeen,
+mutta niiden tietojen perustuksella, mitä silloin tällöin on tullut
+korviimme... korviimme, ei taitaisi olla haitaksi, jos meillä todella
+olisi kustannusliike... kustannusliike, jota johdettaisiin niiden
+periaatteiden... periaatteiden... mukaan, joita tohtori Angervoinen
+tässä tunnetulla taidollaan toi ilmi. Mikäli on luotettavalta
+taholta... varsin luotettavalta taholta kuulunut, ovat kustantajiemme
+voitot niinikään meidän oloissamme sangen huomattavat... huomattavat...
+
+Ruokoranta nousi. Kun hän oli pitkä mies, saattoi hän luomiensa alta
+hävyttömästi katsoa yli koko pöytäkunnan.
+
+— Teidän luvallanne, hyvät herrat, siirryn hetkeksi baarin puolelle.
+Suosittelen mitä lämpimimmin "Kansallisharjaa".
+
+Jopa... jopa se oli käynyt sikamaiseksi suustaan tuo Ruokoranta,
+tuo Sanfrid Säfstrandin poika. No niin, se kulki tietysti harjakset
+pystyssä, kun isä oli maksanut velat. Mutta malttakoon! Joka
+tapauksessa tuli kaikille helpompi olla, kun hän oli lähtenyt.
+Puhuttiin sekä tiilitehtaasta että kustannusliikkeestä. Dosentti
+Angervoisen ansio oli, että kustannusliike kuitenkin pysyi etualalla.
+Vähitellen sai keskustelu varsin oudon nousun. Siirryttiin yksityiseen
+huoneeseen, jota kaupungin lihavimpien miesten kuvat koristivat,
+Minervan isäntä tuli hetkiseksi tervehtimään, istuen, kuten aina,
+maisteri Blundhin vieressä, ja taasen palattiin tiilitehtaaseen
+ja kustannusliikkeeseen. Ympäristön muutos oli virkistänyt, uusi
+tarjoilijatar oli hänkin tuonut vaihtelua. Jokin sana uhrattiin silloin
+tällöin ukko Säfstrandille, hänen omituisuuksilleen ja miljoonilleen
+sekä hänen pojalleen Ruokorannalle. Yhtäkkiä puhuttiin uudesta
+kustannusliikkeestä kuin päätetystä asiasta ikään. Ehdotettiin sille
+nimiä, huoneistoja ja johtajia. Ennen kaikkea oli aineellinen pohja
+tietenkin saatava lujaksi. Helppoa tulisi varmaan olemaan löytää
+osakkaita yritykselle, joka hyvin johdettuna tuottaisi 12-14 prosenttia.
+
+— Johtaja on kostettu! huusi Lohipato, tyhjensi lasinsa ja paiskasi sen
+suurta peiliä vastaan.
+
+— Nuori mies, nuori mies! huusi vuorostaan tohtori Angervoinen ja
+riensi peilin luo.
+
+Lasi oli halki.
+
+— Rahaa on, veli Angervoinen, vastasi Matti Lohipato ja karkasi hänen
+kaulaansa. — Veljen täytyy tulla meidän Runolamme johtajaksi.
+
+— Runola — no, siinähän meillä on nimi! sanoi tohtori, kädessä
+peilinsärö.
+
+— Mahdotonta, mahdotonta! huusi Hornanheimo. — "Matti Lohipadon runot
+ovat ilmestyneet Kustannusosakeyhtiö _Runolan_ kustannuksella" — miltä
+se nyt kuuluu?
+
+Tohtori Angervoinen korotti taasen äänensä.
+
+— Minä ehdotan, että me yksissä neuvoin suoritamme kulut tästä
+peilistä... Mitä herrat sanovat? Huoneessa oli niin hiljaista, että
+saattoi kuulla sauhujen leijaillen lähtevän sikareista. Sitten maisteri
+Blundh vei käden taskuunsa, katsoi kelloa ja nousi.
+
+— Minä puolestani ehdotan, että asianomainen itse suorittaa viulunsa.
+Onhan hän juuri saanut tuhat markkaa.
+
+— Se on sydämetöntä, — nuori, etevä kirjailija, joka sattuu
+innostumaan...
+
+Maisteri Blundh katseli tohtoriin, toinen silmä puoleksi kiinni. Hän
+aikoi selvästi sanoa jotakin, eikä varmaankaan mitään tohtorille
+miellyttävää, kun Ruokoranta palasi ja etsi entisen paikkansa.
+
+— Täällä on sattunut pieni vahinko, toisti tohtori ja piteli
+peilinsäröä ilmassa, — minä ehdotan, että maksetaan yhteisesti... Mitä
+mieltä veli Ruokoranta on?
+
+— Kuka on himoinnut nautintoa rikkoa peilin eikä tahdo maksaa? sanoi
+Ruokoranta ja silmäili ympärilleen.
+
+— Täss' on mies, lempo ties! huusi runoilija kasvavalla intomielellä.
+
+— Hm. Se on niin, että nautinto aina maksetaan omasta kukkarosta, sanoi
+Ruokoranta. — Viisaus ei ole minun, vaan Diogeneen.
+
+Diogenesta mainitessa tohtori unohti peilin. Hän seisoi yhä peilinsärö
+kädessä, mutta hänen ajatuksensa liikkuivat muualla ja hänen ääneensä
+tuli se todellinen lämpö, joka on ominainen hyville ihmisille.
+
+— Jokaisen ihmisen elämässä tulee hetki, jolloin hänen
+kansallistuntonsa herää. Jos me uskaltaisimmekin toivoa, että tämä
+hetki nyt on tulossa ystävällemme Sanfrid Säfstrandille...
+
+Hornanheimo ja Raitio purskahtivat nauruun. Heillä oli tuoreenpuoleiset
+kokemukset ukko Sanfridin kansallisesta heräämisestä.
+
+— Minä väitän, jatkoi tohtori, luoden ojentavan silmäyksen naurajiin,
+— että tämä kansallinen Diogeneemme, niin, toistan vieläkin: tämä
+kansallinen Diogeneemme on kunnon mies.
+
+Läsnäolevan pojan vuoksi vaikenivat herrat, vaikka jokaisen mieleen
+tuli ikäviä muistoja saiturista. Sitten kun Aarne Ruokoranta pääsiäisen
+jälkeen äkkiä oli ruvennut elämään entistä komeammin ja kun oli saatu
+tietää ukon pitkänäperjantaina maksaneen hänen velkansa, — mihin eivät
+suinkaan vähät riittäneet — oli päätelty ukon tulleen mielenmuutokseen
+ja tahdottu korjata hänen miljoonistaan niin paljon kuin suinkin hyviin
+tarkoituksiin, ennen kuin poika saisi ne käsiinsä.
+
+— Antakaamme "kansan" puhua, sanoi Ruokoranta hymyillen. — Olen kerran
+kuullut parin naisen sanovan "piru", kun isäni meni heidän ohitseen,
+ja rantajätkien sanovan "saatanan piru" — ja Maan Äidin palstoilla on
+ollut...
+
+— Älä nyt huoli, keskeytti Raitio, — sitä nyt tulee sanoneeksi yhtä ja
+toista, kun puoleksi paiskataan alas portaita, niin että on taittaa
+niskansa...
+
+— ... "Tämä suomalainen isä Grandet"...
+
+— Entä jos tämä arvon vanhus Runolan hyväksi hellittäisi kymmenen
+tuhatta, sanoi tohtori toivorikkaana.
+
+— Nautinnot maksetaan aina omasta kukkarosta, toisti Ruokoranta
+hellittämättömästi.
+
+Peilinsärö putosi tohtorin kädestä ja palautti kilahduksellaan hänen
+mieleensä asian, joka oli jäänyt kesken. Hän haparoi esiin lompakkonsa,
+mutta muisti antaneensa pois rahansa. Ruokoranta otti hänkin esiin
+lompakkonsa, erotti, laskematta, pinkan pikkusetelejä, repi ne
+kappaleiksi ja laski kappaleet tohtorin eteen pöydälle.
+
+— Tuossa, lapset, alkakaa leikkiä. Tämä on sellainen peli, että jos
+nämä palaset panee kokoon, niin...
+
+Tohtori tuijotti päätään pudistaen setelinpalasiin, jotka läjässä
+makasivat hänen edessään.
+
+— Kuulumatonta kevytmielisyyttä, aivan kuulumatonta...
+
+Runoilija rupesi ilosta huutamaan ja suistui pöydälle, ojentaen
+kätensä ottamaan palasia. Kun tohtori korjasi hänen ylettyviltään
+kallisarvoiset rahankappaleet, tarttui hän tuhkakuppiin ja heitti sen
+peiliä kohti.
+
+— Rahaa on kuin roskaa! Ja Runola jauhaa lisää. Runola on rahamylly,
+Runola on Sampo...
+
+Tohtori piteli häntä olkapäistä. Kaikki puhuivat yhtaikaa.
+
+— Sampo, siinähän on nimi...
+
+— Ukon täytyy antaa kymmenen tuhatta.
+
+— Me emme nyt ole... emme ole siinä mielentilassa, että voisimme
+keskustella... keskustella vakavista asioista...
+
+— Jokohan koko puuhan voisi panna lehteen?
+
+— Helkkarissa, mitä sinä ajattelet, Riti-Rati!
+
+— Pannaan huomiseen lehteen — miksei pantaisi?
+
+— Onhan asia selvä. Meissä on tänä iltana ollut Herran henki.
+
+— Herran henki, Herran henki.
+
+— Johtaja on kostettu — eläköön!
+
+— Eläköön!
+
+Hornanheimo irroitti paksun, tupsuilla koristetun hihnan, joka piteli
+uutimia, ja köytti sillä salaa Lohipadon kiinni tuoliin. Nousi nauru
+ja melu, kun runoilija hosuen ja potkien pyrki irti kahleistaan.
+Hornanheimo oli tehnyt niin lujan solmun, että täytyi se panna
+veitsellä poikki, ennen kuin Matti Lohipato pääsi vapauteen.
+
+Mieliala oli sillä korkeudella, jonka seuraava aste on laulu,
+tappelu, uni tai puhe. Tässä mielialassa ollen seisovat ihmiset kuin
+tienhaarassa. Tohtori valitsi äkkiä tien — hän valitsi aina saman. Hän
+nousi, kilisti lusikallaan lasin laitaan ja alkoi:
+
+— Hyvät naiset ja herrat... hyvät herrat, piti minun sanoa. Mikään
+ei ole sattuma tässä elämässä, lempeä käsi johtaa kaikkia meidän
+polkujamme. Varmaan ei ole ollut sattuma, että me kaikki tänä iltana
+olemme joutuneet näkemään tapausta, joka mitä suurimmassa määrässä
+on omiaan loukkaamaan kansallisesti herännyttä mieltä: nuori, etevä
+kirjailija on saanut kokea kylmyyttä, joka sen pahempi niin usein
+on ollut lahjakkaiden miesten palkka tässä maassa... ja muissakin
+maissa. Olemme onnelliset siitä, että lempeä kaitselmus on sallinut
+meidän ajaa asioitaan ja tehdä oikeutta. Runolan eli Sammon ajatus on
+syntynyt tänä iltana. Niin ollen uskaltanemme sanoa, että ilta on niitä
+historiallisia, jotka...
+
+— Hyvä!
+
+— ... jotka... joiden todistajina nämä vanhat Minervan seinät ovat
+olleet...
+
+— Hyvä, hyvä, hyvä!
+
+— Eläköön kustannusosakeyhtiö Runola!
+
+— Sampo — eläköön!
+
+— Runola — eläköön!
+
+— Eläköön tiilitehdas Sampo!
+
+— Hyvä!
+
+— Eläköön!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Runolan asia jäi Vilho Oskari Angervoisen käsiin. Uskollisemmissa
+käsissä se tuskin olisi voinut olla. Matti Lohipato läksi ulkomaille
+ja hän saattoi huoleti lähteä. Tohtori Angervoinen oli ottanut
+vastatakseen hänen sitoumuksistaan. Sinipiikain lemmitty oli
+sekin hänen hallussaan, eikä hän laiminlyönyt mitään tilaisuutta
+tehdäkseen mahdolliseksi sen ilmestymisen jouluksi. Selvää on, että
+hän, käyttäessään eri teitä, tuli käyttäneeksi sitäkin tietä, mitä
+diplomaatit niin usein ovat käyttäneet: naisten tietä. Hän puki
+ylleen vanhan pitkäntakkinsa, jonka hän jo viiden vuoden aikana joka
+lukukauden lopussa oli tuominnut virkaheitoksi, ja meni itse "Pesään",
+kaupungin vaikutusvaltaisimman naisen, rouva Gunilla Murmanin puheille.
+
+Gunilla-rouva, joka neljättäkymmentä vuotta joko välittömästi tai
+välillisesti oli ollut mukana miltei jokaisessa kansallisessa
+sivistysharrastuksessa ei yksin kotikaupungissaan, vaan kautta maan,
+katseli kustannusosakeyhtiön perustamista suopein silmin. Ajankohta
+hänestä ehkei kuitenkaan ollut varsin sovelias: oli muistettava, että
+monet — hän itse niihin luettuna — olivat saaneet maksaa tirehtööri
+Roos-vainajan puolesta. Gunilla-rouva lupasi kuitenkin tehdä
+voitavansa, hänen luonaan sattui juuri huomenna olemaan ompeluseura
+ja hän lupasi rouvien kesken ottaa asian puheeksi. Vilho Oskari
+Angervoinen ei ollut vailla eräänlaista oveluutta, niin vilpitön ja
+rehellinen kuin hän olikin. Hän tiesi, mikä tehosi Gunilla Murmaniin ja
+kävi puhumaan tulevan kustannusliikkeen virkailijoista. Oli tietenkin
+tärkeää, että niitäkin ajateltiin ajoissa, koska liikkeen menestys
+juuri riippui niistä.
+
+Gunilla-rouva istui nahkatuolissa miesvainajansa kuvan alla ja kutoi
+ruusunpunaista, aivan pienen lapsen sukkaa. Hän loi tohtoriin silmänsä,
+ja hänen katseensa oli niin läpitunkeva, että tohtori punastui. Hän
+tunsi kuin tunsikin olevansa pakotettu selittämään tarkoitustaan
+lähemmin.
+
+— Rouva Murmanillahan on niin suuri ihmistuntemus... ja niin suuri
+tuttavapiiri...
+
+— Ja niin paljon sukulaisia! sanoi Gunilla-rouva ja naurahti.
+
+Tohtori tunsi itsensä kokonaan paljastetuksi, punehtui korvanlehtiä
+myöten, yski ja nauroi hänkin.
+
+— Onhan niitä, onhan niitä, jatkoi vanha rouva. — Jos te minulle
+uskotte virkailijan hankinnan mihin toimeen tahansa, niin kyllä
+minulla on lapsenlapsia ja sisarten ja veljien lapsia ja lasten lapsia
+varastossa. En minä joudu pulaan. Te tiedätte vaalilauseeni: mitä
+tahdot tehdyksi, se tee itse. Minä en luota muihin kuin omaan itseeni —
+omaan itseeni kolmannessa ja neljännessä polvessa. Minulla on seitsemän
+tytärtä ja tyttären miestä, kaksikymmentäseitsemän lapsenlasta,
+viisikymmentäkaksi lapsenlapsenlasta, tässä — hän keskeytti kudontansa,
+joka tapahtui aivan koneellisesti, ja nosti ruusunpunaista, pientä
+sukkaa — tulee sukat nuorimmalle heistä: Eeva Salmensuulle syntyi eilen
+poika, menen huomenna katsomaan häntä. Kahdeksantoista vuoden vanha,
+sellainen lapsi itse! Mutta mitä sanotte: hänen miehensä, maisteri
+Antti Salmensuu — siinähän on mies, jota etsitte. Koko Salmensuun
+sukuhan kirjailee. Luulen, että Antti mielellään ottaisi toimen nyt,
+kun perhe lisääntyy — hänellä on kyllä suurenpuoleinen stipendi
+yliopistosta, hän kirjoittaa väitöskirjaa, mutta...
+
+Gunilla-rouva kuuli puhelimen soivan ja riensi, mennessään huomauttaen,
+että kauanpa se nyt oli ollutkin ääneti, eteiseen. Tohtori kuuli yhtä
+päätä kolme eri keskustelua, jotka peräperään seurasivat toisiaan.
+Ensiksi oli kysymys arpajaisista sokeiden hyväksi ja päävoitosta, joksi
+ehdotettiin Peräpunttalan seurakunnan tilaamaa ja samaisen seurakunnan
+hylkäämää alttaritaulua. Toiseksi tiedusteltiin rouva Murmanin
+mielipidettä tuhannesta parista kenkiä, joita köyhiä kansakoululapsia
+varten aiottiin tilata maaseudulta. Kolmanneksi kysyttiin, suostuisiko
+rouva Murman myymään muutamia Kansalliskirjapainon osakkeita.
+Vanhuksella oli valmiina selkeät, täsmälliset vastaukset. Hän tiesi
+mitä hän tahtoi ja säesti usein sanojaan samalla pienellä, valoisalla
+naurulla, joka oli saattanut tohtorin niin hämilleen.
+
+— No niin, sanoi hän, palatessaan huoneeseen, jonka kynnyksellä tohtori
+jo odotti, peläten häirinneensä liian kauan, — yrittäkää vain. Ehkä se
+menee. Kyllä minä teen, mitä minä voin.
+
+Astuessaan alas portaita kuuli tohtori taasen hänen puhuvan
+puhelimessa. Tällä kertaa oli nähtävästi kysymys jostakin ruokalajista,
+koska rouva Murman selkeällä äänellään lausui muun muassa sanat
+"pippuri" ja "suola".
+
+— Mikä nainen, ajatteli vanhapoika painaessaan kiinni katuoven. — Itse
+Louhi, lisäsi hän ääneen ja naurahteli, päätään pudistaen, täynnä
+ihailua. — Ja tämä vanha koti — todellinen "pesä"!
+
+Muutaman viikon perästä ilmoitti Gunilla-rouva tohtorille
+ystäväpiiristään keränneensä osakkeita viidenkolmattatuhannen
+viidensadan markan arvosta. Hän oli myöskin tiedustellut maisteri
+Salmensuun ajatusta, ja maisteri oli luvannut miettiä. Tämä
+luonnollisesti ei sitonut osakeyhtiön toimintaa vähimmässäkään määrin.
+
+— Ottakaa vain johtajaksi joku toinen, ne olivat Gunilla-rouvan
+viimeiset sanat, — jos te löydätte.
+
+Tohtori tiesi, mitä se merkitsi. Se oli tulkittava näin: auta armias,
+jos otatte toisen!
+
+Yleensä menestyi hanke, sitä ei voinut kieltää. Tohtorilla oli syytä
+pelkkään iloon. Erikoisen loiston sai yritys siksi, että siihen
+onnistuttiin kiinnittämään sellainen nimi kuin tohtori Jaakko Pitkänen.
+Tämä voitto oli kyllä vaivan takana. Ei ollut helppoa taivuttaa
+eurooppalaista kuuluisuutta, jonka erikoisala oli fonetiikka, antamaan
+nimeään Runolaan. Tohtori Pitkänen oli sitä mieltä, että hänen olisi
+täytynyt liittyä suorastaan työntekijäksi liikkeeseen, jos hän
+kerran kantoi sen johtajan nimeä. Siihen hänellä ei ollut aikaa eikä
+mielestään myöskään edellytyksiä. Kesti kauan, ennen kuin hänet saatiin
+käsittämään, ettei tarvittu muuta kuin hänen suuri, kuuluisa nimensä —
+työn saattoi suorittaa kuka nuori mies tahansa. Tohtorin velvollisuudet
+supistettiin mahdollisimman vähiin, jo senkin vuoksi, että hän paljon
+oleskeli ulkomailla, ja hänen palkkansa tulisi olemaan ainakin muutama
+tuhat vuodessa. Kun dosentti Angervoinen oli saanut tämän puolen
+asiasta järjestetyksi, oli hänen ymmärtääkseen suurin vaikeus voitettu.
+Ainakaan ei mikään kustannusliike nyt johtajan puolesta saattanut tulla
+kilpailemaan Runolan kanssa. Ja toivottavasti tulisi Runolan toiminta
+muodostumaan yhtä onnelliseksi kilpailevien yhtiöiden toimintaankin
+nähden. Aivan odottamattomalta taholta sattui se tapaus, joka hetkeksi
+lamautti tohtori Angervoisen menestyksellisen työn ja toimintahalun.
+Eräänä aamuna luki tohtori Angervoinen sanomalehdestä, että Matti
+Lohipato oli luovuttanut vastavalmistuneen kalevala-aiheisen romaaninsa
+Sinipiikain lemmitty vanhalle kustantajalleen, ja että se ilmestyisi
+piakkoin.
+
+— Olenko minä viisas vai olenko minä hullu? lausui tohtori ääneen
+ja karkasi kirjoituspöytänsä luo. — Eikö käsikirjoitus ole minun
+laatikossani? On. Tässä, tässä se on ja Vilho Oskari Angervoinenpa ei
+luovutakaan sitä ensi hädässä. Eikö Lohipato itse ole uskonut sitä
+minun haltuuni ja eikö se ole ensimmäinen kirja, minkä Runola julkaisee?
+
+Mutta mikäpä siinä auttoi. Vanhan kustannusliikkeen johtaja oli jo
+lähettänyt runoilijalle palkkion — hyvin runsaan lisäksi, johon
+oli syynä tämä harmillinen jupakka — ja runoilijan oman kirjeen
+perustalla vaati hän käsikirjoitusta. Tohtori Angervoisen oli todella
+varsin raskasta tämän jälkeen hoidella runoilijan raha-asioita ja
+toimia Runolan hyväksi. Lohipadon kirje, joka tuli jonkin viikon
+perästä, ei ollut omiaan paljoakaan rohkaisemaan. Lohipato kertoi
+myyneensä Sinipiikain lemmityn vanhalle kustantajalleen, koska se oli
+huono kirja, todella kaikin puolin kelvoton kirja, ja jo alkaneensa
+kirjoittaa Runolaa varten uutta teosta, pariisilaisaiheista, nimeltä
+Orkidea.
+
+— Sikamaista, puheli Angervoinen itsekseen. — Pitääkö Runolan aloittaa
+pariisilaisaiheisella romaanilla! Hävytöntä...!
+
+Hänen retkensä ukko Säfstrandin luo onnistui varsin huonosti. Ukko ei
+ajanut häntä ulos, kuten hän oli tehnyt Riti-Ratille ja Hornanheimolle
+sekä monelle muulle. Dosentti Angervoinen ei ensinkään päässyt sisään.
+Ainoastaan Bella, suomalaisen ukko Grandet'n kuuluisa villakoira,
+tulkitsi talon tunteita vierasta kohtaan kiivaalla haukunnalla, joka
+jonkin aikaa kuului lukittujen ovien takaa. Ukko kuului olevan sairaana
+ja ainoastaan "insinööri", hänen ainoa uskottunsa, oli käynyt hänen
+luonaan. Hän ei ollut päästänyt sisään lääkäriäkään, jonka Ruokoranta
+oli toimittanut hänen portailleen asti. Lääkäri oli ollut suuttunut,
+kuului sanoneen, että ukko olisi toimitettava holhouksen alaiseksi.
+Nämä tiedot sai tohtori Angervoinen kadun kulmassa seisovalta
+poliisilta, joka vuosikymmenen palveltuaan näillä tienoin tunsi talon
+tavat.
+
+Tohtori Pitkäsen kuuluisa nimi ei sekään merkinnyt juuri niin paljoa
+kuin dosentti Angervoinen oli uskonut. Yhtä helppoa kuin alussa oli
+ollut saada ihmisiä innostumaan, yhtä työlästä oli saada kokoon
+viimeiset kymmentuhannet. Angervoinen puhui ja juoksi ja juoksi ja
+puhui. Hän olisi niin hartaasti halunnut saada Runolan asiat selviksi,
+ennen kuin hän läksi kesäiselle keräysmatkalleen — ehkä viimeiselle
+elämässään. Hän oli jo lähtövalmis, hänen kokoelmansakin olivat
+siirretyt hänen vaatimattomasta poikamiehenasunnostaan "Seuran"
+turvallisten seinien sisäpuolelle. Silloin hän vielä teki viimeisen
+yrityksensä miehen luo, josta ei hän suorastaan pitänyt, mutta josta
+hän aina oli tahtonut uskoa kaikkea hyvää — ja jolla oli rahaa. Hän
+meni maisteri Blundhin luo.
+
+Maisteri Bernhard oli, kuten Vilho Oskari Angervoinen itsekin, lähdössä
+ulkomaille, ja matkavalmis hänkin. Tosin olivat molempien varustukset
+varsin erilaiset. Kun Angervoisen rapistuneissa huoneissa oli ollut
+huiskin haiskin reppuja ja laatikkoja, mitkä tuskin pysyivät koossa,
+oli Blundhin ruokasalin permanto täynnä uusia, kalliita arkkuja ja
+käsilaukkuja. Maisteri koetti paraikaa kenkiä, joita hänelle oli
+lähetetty kaupasta, ja verevä, nuori palvelustyttö kantoi hienoa
+pyykkiä pöydälle. Angervoinen pääsi sisään soittamatta, koska
+kenkäkaupan lähetti seisoi eteisessä odottamassa. Hän ei kiinnittänyt
+huomiota laukkuihin eikä tyttöön, hän suuntasi askeleensa suoraan
+Blundhia kohti ja ojensi hänelle kätensä.
+
+— Terve mieheen, sanoi Blundh. — Hyvä, että tulet. Mitkä minä nyt otan,
+nuoko kilpikonnannahkaiset vaiko nämä vasikannahkaiset... Ei, en minä
+kesäksi mustia. Uskotko, että näillä hinnassa on helkkarin suuri ero.
+Mitä luulet näiden kilpikonnannahkaisten maksavan? Heh, etkö kuule.
+
+— Minulla on vähän kiire.
+
+— Kiire — no, mitä luulet minulla olevan. Odota nyt, poika, minä otan
+nämä molemmat, mutta en minä tällaisia laskuja mene maksamaan. Pitää
+pudottaa, pitää pudottaa. Kun otan kaksi paria. Mene nyt, nuori mies,
+ja palaa kello neljän ja viiden välillä. No, mikä on hätänä, veli
+Angervoinen? Oletpa sinä pölyttynyt, niinkuin ne käsikirjoituksesi,
+joista aina puhut.
+
+— Niistäpä juuri on kysymys ja niiden julkaisemisesta. Runolan asia
+pitäisi saada...
+
+Äsken hymyilevä maisteri Blundh oli muuttunut luoksepääsemättömäksi ja
+ankaraksi, ikään kuin hänen edessään olisi seisonut kerjäläinen, joka
+pyysi rahaa mennäkseen kapakkaan.
+
+— Ei sanaakaan siitä asiasta, puhui hän pingotetusti. — Ja minä vielä
+ottaisin osaa teidän lapsellisuuksiinne ja hullutuksiinne! Niin tyhmä
+minä toki en ole. Koko Runola on humalaisten mielihoure...
+
+— Veli Blundh, ajattele, mitä sanot...
+
+— Mitä ajattelemista siinä on. Jokainen viisas ihminen nauraa
+sellaiselle puuhalle...
+
+— Veli Blundh...
+
+— Istu ja sytytä sikari. Jutellaan niin kauan kuin tästä jäähdyn. Tuli
+helkkarin kuuma noiden kenkien kanssa.
+
+— Minä en voi puhua mistään muusta kuin uudesta isänmaallisesta
+yrityksestämme. Tiedäthän sinä, miten kustantajat kohtelevat...
+
+— Se Lohipatohan sopi kustantajansa kanssa...
+
+— Niin, mutta hän antaa seuraavat kirjansa meille.
+
+— Tämäpä sinipiikajuttu sai kovin huonot arvostelut...
+
+— Seuraava romaani onkin parempi.
+
+— Veli Angervoinen, minäpä sanon sinulle: kirjoitetaan ihan liian
+paljon.
+
+— Kuinka sinä voit... Jokaisella isänmaanystävällä on syytä iloita
+nuoren kirjallisuutemme vehmaudesta...
+
+— En penniäkään minä anna Runolaan.
+
+— Sitä sinä et voi tarkoittaa.
+
+— Jumaliste!
+
+— Muista, missä maineessa sinä kuljet koko kansan edessä...
+
+— Ja missä sitten?
+
+— Sinä olet mesenaatti, kansasi hyväntekijä...
+
+— Mene hiiteen, narri!
+
+— Mitä sinä sanot?
+
+— Että sinä puuhinesi olet narri, jota jokainen järkevä ihminen nauraa.
+
+Tohtori paiskasi sikarin tuhkakuppiin ja tuijotti punoittavin silmin
+Blundhiin.
+
+— Entä jos minä paljastaisin sinut, sanoi hän hiljaa. — Sen minä teen!
+Kansan pitää nähdä, minkämoisia "hyväntekijöitä" sillä on.
+
+Blundh jäi nauramaan. Mutta hetken perästä tavoitti hän tohtorin kiinni
+portaissa.
+
+— Hoi miestä! Angervoinen kuulehan!
+
+Angervoinen tuli, kiihtyneenä, syvästi loukkaantuneena, mutta toivoen
+hyvitystä. Blundh astui muutamia portaita alemma, tarkkasi uusia
+kenkiään ja kumartui sitten Angervoisen puoleen:
+
+— Minulla on, katsos, tässä jonkin vuoden perästä merkkipäivä. Aion
+silloin... hiukkasen lahjoitella. Ymmärrätkö?
+
+Angervoinen tuijotti häneen, pyyhki otsaansa ja kävi epäluuloiseksi.
+Äkkiä hänen hahmonsa kirkastui, hän tarttui Blundhin käteen ja pusersi
+sitä lujasti.
+
+— Anna anteeksi, veli Blundh. — Anna anteeksi.
+
+Hän riensi pois.
+
+Ja läksi matkaan, Runolan asiat kesken.
+
+Kun hän syyskuussa palasi kaupunkiin, pidätti Blundh hänet eräänä
+iltana esplanaadissa ja istutti hänet penkille viereensä tuoksuvien
+ruusuistutusten ääreen.
+
+— Oletpa sinä päivettynyt, en ollut tuntea. Nyt saat päätellä,
+ansaitsinko minä kaikkea, mitä sinä keväällä syydit vasten naamaani.
+
+— Vielä kerran, anna anteeksi...
+
+— No niin, no niin. Katsos, minä olen kaiken kesää pitänyt mielessäni
+sinun hullutuksesi ja voin nyt sanoa sinulle, mistä saat rahaa. Tänne
+on hiljan muuttanut maalta perhe, hyvin hieno perhe: kunnallisneuvos
+Ståhle, minun luokkatoverini — tyttäret suuria ja muhkeita kuin nuoret
+fasaanit ja kalkkunat! Olen koko päivän ollut heidän seurassaan. Mies
+on niin raju saattelemaan ja kävelemään, että ihan täytyy istuutua
+lepäämään, vaikkei reumatismi siitä suinkaan pidä näin illalla.
+No niin, Ståhle on myynyt kartanonsa ja haluaa sijoittaa rahat
+edullisesti. Hänellä voi olla kolme-, neljäsataa tuhatta, en tarkkaan
+tiedä! Mutta hänen poikansa, maisteri, tarvitsee toimen. Tämä nuori
+herra on jonkin vuoden työskennellyt kirjakauppa-alalla. Huomaa:
+jos poika saa paikan, sijoittaa isä rahat. Ainahan nyt sellaisessa
+yrityksessä tarvitsee miehiä. Mutta huomaa, liikkeen täytyy olla
+lujalla pohjalla. Kunnallisneuvoksen ystävänä minä en voi sallia
+että hän antautuu epävarmoihin yrityksiin. Lähde pois nyt Minervaan,
+kunnallisneuvos tulee hänkin, heti kun annan hänelle merkin.
+
+
+
+
+KAUNIIT TYTTÄRET
+
+
+Kun Sela ja Otteli Ståhle seurasivat vanhempiaan Suur-Kaupunkiin,
+anoivat he elämältä yhtä ainoaa: rakkautta. Eivät he tehneet sitä
+tietoisesti. Jos heiltä olisi kysytty, olisivat he voineet leikkiä
+lyöden vastata, että he pyysivät "rikkautta, rakkautta, pitkää ikää",
+niinkuin siellä kotipuolella oli tapana sanoa. Tai ehkäpä he olisivat
+mahduttaneet sen, mitä he luulivat elämältä haluavansa, sanaan "onni".
+Mutta heidän sisimmässään oli onnentunne väkevänä rakkaudenkaipuuna.
+
+Sankariaan he kaipasivat. Häntä he odottivat, kun he kuumina iltoina
+kotinsa ikkunoista tähyilivät kadulle, häntä varten he koristivat
+itseään ja iloitsivat, kun peili sanoi, että he olivat kauniit. Hänen
+puolestaan he olivat levottomat, kun eivät tietäneet, minkä vuoksi
+heihin kadulla katsottiin. Sillä vaikka he ahkerasti seurustelivat
+peilinsä kanssa, eivät he aina uskaltaneet siihen luottaa. Oliko varma,
+että he olivat kauniit? Mistäpä he olisivat voineet saada vakuuden
+siitä! Ja se oli heille hyvin tärkeää tietää, niin, kaikkein tärkeintä.
+Sankarin tähden se oli tärkeää. Mutta tämä kaikki, kuten sanottu, ei
+ollut heissä tietoista.
+
+Jospa he olisivatkin aavistaneet, minkä huomion he olivat herättäneet
+Suur-Kaupungissa! Heistä kulki huhu, että heillä kummallakin oli
+satatuhatta markkaa ja että he lisäksi olivat hurmaavia tyttöjä.
+
+Oli kyllin aikaa miettiä maailman menoa. Ei ollut työtä. Äiti parsi
+ja paikkasi kuten Syvälahdessakin. Hän ehti enemmän kuin ennen, kun
+oli kaksi palvelustyttöä talossa. Sela ja Otteli viettivät suuren osan
+päivää kadulla. Isä vei heidät mielellään teatteriin tai konserttiin.
+Sela rupesi ottamaan tunteja posliinimaalauksessa ja Otteli laulussa,
+mutta tämä vei aivan vähän aikaa. Joskus, ehkä, he aikoivat ruveta
+ansaitsemaan. Mutta ei vielä. Eihän heidän nyt tarvinnut ansaita, eikä
+isäkään sitä tahtonut. Ehkeivät he itsekään tahtoneet. Joka tapauksessa
+heidän voimansa kokoontui ja heidän kauneutensa oli kuin raskas umpu,
+joka etsii aurinkoa. Heissä oli voimaa antaa elämä vaikkapa kymmenelle
+lapselle ja elämän kallisarvoiset vaistot olemuksessaan astuivat he pää
+pystyssä ja hymy huulilla, mutta sydämessään olivat he nöyrät. Sankarin
+odotus teki heidät nöyriksi.
+
+Keskikesän juhlaan, juhannukseen, ovat nuoret ihmiset yhdistäneet
+leikin, joka on kasvanut esiin itse nuoruuden keskeisimmästä, kuten
+kukkaset ovat kasvaneet esiin juhannuksesta. Aattoiltana poimivat tytöt
+yhdeksää lajia yrttejä ja kätkevät ne yöksi päänsä alle. Ensimmäinen
+mies, joka seuraavana aamuna tulee heitä vastaan, on heidän valittunsa.
+Onko viisasta ottaa hänet, sitä ei tytön sydän kysy. Yrttien taika on
+tehnyt tehtävänsä.
+
+Sela ja Otteli Ståhle olivat siinä iässä, jolloin juhannusyöt eivät
+seuraa mitään kalenteria. Jospa he olisivatkin ymmärtäneet olla
+viisaat. Isän unelmat kauniista tyttäristään olivat niin likellä
+toteutumistaan.
+
+Tuli esimerkiksi sellainen ilta, että Sela ja Otteli Ståhle olivat
+pyydetyt Pesään rouva Gunilla Murmanin luo. Tytöt olivat kuulleet niin
+paljon Gunilla-rouvasta. He tiesivät, että hänellä oli valta ylentää
+ja alentaa. Joka pääsi hänen sukuunsa ja suosioonsa, oli turvattu.
+Mikseivät he kätkeneetkin juhannusyrttejä päänsä alle yöksi marraskuun
+kuudennettatoista päivää vastaan? Kuudentenatoista päivänä oli
+Gunilla-rouva syntynyt.
+
+Pesässä oli illalla koolla lapsia, lapsenlapsia ja henkilöitä, jotka
+naimisen kautta olivat joutuneet suvun sukulaisiksi. Niiden harvojen
+joukossa, jotka ulkopuolelta olivat saaneet kutsun saapua, olivat
+kunnallisneuvos Ståhlen tyttäret sekä heidän veljensä Leo Teräs, jolle
+suuressa kiireessä oli teetetty hänen ensimmäinen pitkätakkinsa.
+
+Sela ja Otteli Ståhle olivat nähneet komeampia asuntoja kuin
+Gunilla-rouvan, mutta Pesässä, jolla nimellä vanhan rouvan koti oli
+tuttu kautta maan, oli jotakin, jollaista eivät he olleet tavanneet
+missään. He katselivat vanhoja, osaksi kuluneita huonekaluja, jotka
+seisoivat kunniasijoilla ja jotka kokoontuneille sukulaisille näyttivät
+olevan täynnä muistoja. Muistoesineillä näkyivät rakastavat kädet
+muutenkin täyttäneen kodin. Huoneissa oli suuritöisiä, ommeltuja
+pöytäliinoja, uutimia, tyynyjä ja mattoja ja seinillä riippui sekä
+maalauksia että valokuvia. Pöydillä ja lipastoilla katseli kehyksistään
+kymmenittäin mitä eri-ikäisimpiä suvun jäseniä.
+
+Ståhlen tytöt jäivät kokonaisuuden ulkopuolelle, vaikka kaikki olivat
+heille ystävälliset ja vaikka jokin nuori herra aina istui heidän
+rinnallaan ja jutteli. Se ei johtunut yksin siitä, että he olivat
+vieraat, se riippui siitä, että he olivat suvun ulkopuolella. Suvulla
+oli luja yhteenkuuluvaisuus. Eri perheiden rajoitetussa piirissä
+saattoi ehkä yksilöllinen elämä, luonteiden eroavaisuudet ja niistä
+johtuvat ristiriitaisuudet tulla kysymykseen. Mutta suvun suuressa
+kokonaisuudessa tapahtui ani harvoin rikkomuksia yksimielisyyttä
+vastaan. Kaikki näyttivät joka hetki muistavan, että olivat samaa
+suurta perhettä. Varmaan he aina olivat valmiit auttamaan toisiaan.
+Iloisuus kaikkien kasvoilla rouva Gunilla Murmanin juhlapäivänä
+oli aivan yhteinen. Se oli kuin puku, jolla oli se ihmeellinen
+ominaisuus, että se sopi heille kaikille. Tämän huomasi varsinkin,
+kun tuli puhe vieraista. Silloin vaihtui yhteinen iloisuuden ilme
+välinpitämättömyydeksi, ystävällisyydeksi tai vihamielisyydeksi, aina
+asianomaisen aiheen mukaan, mutta jokainen ilmeenvaihdos tapahtui
+kaikilla kasvoilla miltei yht'aikaa ja hyvin samaan tapaan. Kerran
+oli kuin irvistys olisi vallannut sijan hymyilevillä huulilla
+Gunilla-rouvan kodissa. Puhuttiin jostakin naisesta, ja hänen
+nimeään tuntuivat kaikki ikään kuin nokkivan. Ståhlen tytöt olivat
+muistavinaan, että jotkut linnut nokkivat kuoliaaksi vieraan poikasen,
+jos se tuli niiden pesään. Kaunista oli kuin olikin tämä ihmeellinen
+sopu. Tytöt koettivat tarkkaan seurata, mitä tapahtui, sillä he
+tiesivät, että heidän kotona oli tehtävä tili kaikesta, mitä olivat
+nähneet ja kuulleet.
+
+Rouva Gunilla Murmanin vävypoika, professori Svan oli palannut
+matkalta maan ympäri ja tuonut mukaansa joukon muistoesineitä
+sukulaisia ja tuttavia varten. Paluutiellä oli hän Vähässä-Aasiassa
+kohdannut poikansa, nuoren tohtorin ja dosentin, joka, seuraten erästä
+saksalaista retkikuntaa, oli ollut mukana tekemässä kaivaustöitä
+Efesossa. Kun nuoren Kuno Svanin matkaraha velvoitti häntä viipymään
+vielä poissa kuukauden eikä hän lisäksi halunnut heittää töitään
+kesken, saapui hän muutamia viikkoja myöhemmin kuin isä, tuoden
+mukanaan osan isän tavaroita, jotka tämä oli jättänyt hänen haltuunsa.
+Näiden tavaroiden joukossa oli kaksi kallisarvoista pantterintaljaa,
+joista professori oli aikonut toisen kotiinsa, toisen kunnioitetulle
+anopilleen hänen syntymäpäivänään. Lähetys viipyi niin, ettei se
+vielä ollut saapunut syntymäpäivän aamuna, kun lukuisa suku laululla,
+kukkasilla ja lahjoilla tervehti päivän sankaritarta. Kuno-tohtori,
+joka erikoisesti oli vanhuksen suosiossa ja joka puolestaan erikoisesti
+rakasti isoäitiään, ei hellittänyt, vaan pani lennättimen ja puhelimen
+liikkeelle, ja sai kuin saikin illansuussa tietää, että lähetys
+juurikään oli saapunut Suur-Kaupungin asemalle. Iloisena ja onnellisena
+kuin poikanen ilmestyi hän pitkämatkaisine kääröineen Pesään keskelle
+seuraa.
+
+— Kuno on täällä! kuului huuto kautta huoneiden. — Onko se mahdollista?
+Onko tibetiläinen pantteri todella tullut!
+
+Ja vieraat jättivät teekuppinsa, hedelmä- tai hilloannoksensa,
+paiskasivat albumit ja kuvateokset käsistään ja karkasivat suin
+päin eteistä kohti. He eivät päässeet lähellekään. Toisiaan vastaan
+sulloutuneina, päät kurkotettuina toinen toisensa olkapäiden yli
+seisoivat he jännityksessä, kysellen ja huudahdellen, ja seurasivat
+tapahtumia, mikäli se oli mahdollista. Keskellä eteisen lattiaa avasi
+nuori tohtori polvillaan laatikkoa yhdessä talon vanhan palvelijattaren
+kanssa. Gunilla-rouva ei tänään saanut nähdä vaivaa, ei mistään
+hinnasta, hänen piti odottaa valmista. Ja vihdoin tuli kummallisten
+käärepapereiden ja silkkisuojusten keskeltä tohtorin käsiin itse
+pantterintalja. Hän nosti sen äänetönnä käsivarsillaan ilmaan, mutta
+sekä miehet että tytöt huusivat ilosta ja kunnioituksesta, kun
+kellahtava karva, kuuma ja runsas kuin erämaiden kiiltävä, auringon
+paahtama hiekka, valahti heidän eteensä. Kokoonsulloutunut ihmisrykelmä
+läksi nyt liikkeelle, tehden tilaa sille ryhmälle, minkä kunniavanhus
+ja nuori tohtori, kantaen tibetiläistä pantteria, muodostivat. Tytöt
+olivat saaneet käsiinsä silkkipaperinlehtiä ja raakasilkkikangasta,
+mitä oli pantu kaukomatkaisten tavaroiden ympärille. He tunsivat oudon
+tuoksun kääröjä avattaessa tulleen taloon, piirittivät professorin
+ja tekivät hänelle tuhat kysymystä. Oliko pantteri todella juossut
+Aasian aavikoilla, oliko setä nähnyt sellaisia elävinä, miten setä
+oli saanut taljan, oliko hindu-mies, joka sen myi, kaunis, olivatko
+naiset siellä kauniit, oliko siellä hyvin kuuma, oliko setä nähnyt
+Ganges-virran ja gaselleja? Professori vastasi hymyillen kysymyksiin,
+milloin asiallisesti, milloin leikillä kiusoitellen ja liioitellen.
+Mutta Gunilla-rouva sulki syliinsä sekä vävypoikansa professorin että
+tyttärenpoikansa nuoren tohtorin.
+
+Suvun luja yhteenkuuluvaisuuden voima oli kokonaan täyttänyt Pesän.
+
+Gunilla-rouva kulki nyt ryhmästä ryhmään, huoltapitävästi ottaen selkoa
+jokaisen asioista.
+
+— Kuule nyt, Akseli, sanoi hän tirehtööri Sariolalle, vanhimman
+tyttärensä miehelle, joka jo oli harmaapää. — Kyllä teidän todenteolla
+täytyy pitää aisoissa ne petiittimiehenne siellä Maan Äidin
+toimituksessa. Riti-Rati kirjoittaa taas tänä päivänä lievimmin sanoen
+sopimattomasti.
+
+Johtaja alkoi liikutella itseään kuten ihminen tekee, kun hän on toista
+mieltä pelätyn ylivoiman kanssa.
+
+— Niin mutta, niin mutta, sanoi hän, — kyllä Riti-Rati on hyvä kynä.
+Yleisö lukee häntä erinomaisen mielellään... Ukko Säfstrandia saakin
+vähän rökittää...
+
+— Mutta miksei ukko Säfstrandilla olisi oikeutta käyttää rahojaan,
+miten hän tahtoo?
+
+— No niin, no niin, on tietysti, on tietysti, mutta... mutta...
+
+— Minkätähden hänen luokseen mennään? Tiedämmehän kaikki, ettei hän
+tahdo olla missään tekemisissä maailman kanssa.
+
+— Mutta mitä hän tekee rahoillaan, viekö hän ne... viekö hän ne hautaan?
+
+— Hänen asiansa. Onhan hänellä poika.
+
+— Joka hajoittaa kaikki tuuleen... tuuleen. Juuri sen vuoksi...
+sen vuoksi minusta on isänmaallinen velvollisuus kovistaa ukkoa...
+kovistaa... että hän tulisi järkiinsä... järkiinsä, ennen kuin poika
+saa kaikki ja panee varat ties minne.
+
+— Luuletko, että ukko lukee sanomalehtiä?
+
+— Kai jokin huhu... jokin huhu sentään jollakin lailla vie hänen
+korviinsa, mitä hänestä sanotaan.
+
+— Ja sinä luulet hänen välittävän siitä, mitä hänestä sanotaan.
+
+— Ihminen välittää aina... aina siitä, mitä hänestä sanotaan...
+sanotaan.
+
+Gunilla-rouva naurahti.
+
+— Suoraan sanoen minulla itsellänikin on ollut suuria epäilyksiä uuden
+kustannusyhtiön perustamisesta. Onko se tarpeen vaatima?
+
+— Hm. Minä en... minä en tiedä muuta kuin että... että jos onnistumme
+menestyksellisesti kilpailemaan... kilpailemaan muiden yhtiöiden
+kanssa, ja saamme hyvän koron... hyvän koron rahoistamme, niin...
+
+— Usuttaisitte kerran koiranne Blundhin kimppuun, sanoi Gunilla-rouva
+äkkiä voimakkaasti, ikään kuin hän kauan olisi halunnut sanoa julki
+tämän ajatuksen.
+
+— Täti käyttää, pyydän anteeksi, täti käyttää vähän... kuinka minä
+sanoisin: voimakkaita sanoja.
+
+— Pitäisikö minun kaunistella asioita sen tähden, että on minun
+syntymäpäiväni?
+
+Gunilla-rouva nauroi. Hänen raikas naurunsa säesti suoria sanoja, niin
+että ne tuntuivat luonnollisilta ja oikeutetuilta.
+
+— Riti-Rati on parhaita kyniämme, parhaita... puolusti johtaja itseään.
+— Petiittikirjoituksissa pitää olla, pitää olla... kuinka minä
+sanoisin... sukkeluutta...
+
+— Raakuutta...
+
+— Niin, miksei, vaikkapa... vaikkapa raakuuttakin, jos se on
+sukkelaa... sukkelaa — yleisö vaatii, yleisö vaatii. Ja mitä taas
+Blundhiin tulee, niin... täti tietää, täti tietää: hänellä on hyvin
+suuri määrä osakkeita... täytyy ottaa lukuun, täytyy ottaa lukuun...
+
+— Voi olla, vastasi Gunilla-rouva, jo valmiina lähtemään eteenpäin, —
+mutta hänen ei pitäisi haluta mesenaatin nimeä, jollei hän halua mitään
+uhrata... Ukko Säfstrand on misantrooppi ja elää sen mukaan... Vie
+minulta ne terveiset Riti-Ratille.
+
+Gunilla-rouva suuntasi askeleensa Antti Salmensuuta ja Leo Terästä
+kohti, jotka istuivat rinnan. Molemmat nousivat.
+
+— Ei, ei, istukaa vain, hyvät herrat, sanoi hän, ja veti tuolin heidän
+eteensä. — Kuulkaa nyt, te molemmat nuoret maisterit...
+
+Leo Teräs punehtui mahtavan rouvan edessä korvanlehtiä myöten ja
+yritti änkyttää jotakin, jota hän viime aikoina oli usein saanut
+sanoa, nimittäin: "Minä en ole maisteri." Ei hän käsittänyt, mistä
+huhu oli päässyt liikkeelle, itse hän ei ainakaan ollut tehnyt muuta
+kuin kaikin keinoin koettanut sitä oikaista. Siitä asti, kun hän tuli
+Runolan apulaisjohtajaksi, puhuteltiin häntä maisteriksi, eikä yleisö
+kuunnellut hänen vastalauseitaan enempää kuin Gunilla-rouva nyt.
+
+— ... olkaa te viekkaat kuin käärmeet ja vakavat kuin kyyhkyset, kun te
+siellä Runolassanne työskentelette. Minun täytyy sanoa, että minulla on
+suuria epäilyksiä. Aika on niin huono ja kilpailu niin suuri. Te olette
+alkaneet niin komeasti: suuri huoneisto ja...
+
+— Ei ollut pienempiä saatavissa, mummo rakas, sanoi Salmensuu
+pehmeällä, lapsellisella äänellä, ja tehden kunnioittavan pienen
+päänliikkeen.
+
+— Minä tiedän, minä tiedän...
+
+— Sen täytyy sijaita keskikaupungilla...
+
+— Ja herättää kilpailussa kunnioitusta, mutta ajatelkaa lapset:
+kuusituhatta vuokraa!
+
+— Me tulemme tekemään mainioita kauppoja, puuttui puheeseen Leo Teräs.
+— Me nypimme kustantajilta kaikki heidän parhaimmat kirjailijansa.
+
+— Mitenkä te ne nypitte?
+
+— Me maksamme.
+
+— Jaa — vanhat kustantajat maksavat aina ajan pitkään paremmin.
+
+— Se on kyllä liikesalaisuus, sanoi Leo Teräs, — mutta tiedänhän
+minä, kenelle sen uskon. Me aiomme lisäksi alkaa seurustella
+kirjailijoittemme kanssa. Niin, seurustella, hauskasti ja
+toverillisesti. Nykyiset kustantajat ovat kokonaan laiminlyöneet sen
+puolen...
+
+— Kapakoissa...?
+
+— Ravintoloissa, kodeissa — aivan sen mukaan kuin kirjailijat viihtyvät.
+
+Gunilla-rouva nauroi sydämellisesti.
+
+— Ettehän te saaneet sitäkään Lohipatoa, joka on syynä koko Runolan
+syntyyn...
+
+— Hänen uusi käsikirjoituksensa tuli juuri, iski nuori liikemies kiinni
+kuin herkkuun, joka heitettiin hänelle.
+
+— Panemme kaksi latojaa työhön. Parin päivän perästä saapuu Lohipato
+itse.
+
+— Hyvä olisi, hyvä olisi, sanoi Gunilla-rouva.
+
+— Viime suomennostamme, tätä "Ilmalaiva Zulamithia", sanoi Salmensuu, —
+on mennyt niin, että saamme ottaa uuden painoksen.
+
+— Roskaa, näin meidän kesken, sanoi Gunilla-rouva — mutta sehän se on
+tuottavinta... Yhtä asiaa minä olen monesti ajatellut: eikö johtajan,
+tohtori Pitkäsen kuitenkin joskus määräajalla pitäisi olla tavattavana
+siellä toimistossa...?
+
+— Niin, riensi Salmensuu vastaamaan, — olemme kyllä koettaneet
+järjestää asiaa, mutta se on vaikeaa. Hänellä on aina niin paljon työtä
+ja...
+
+— Ja, tarttui Leo Teräs reippaasti keskustelun lankaan, — kyllähän me
+kahteen mieheen hoidamme lafkan. Sehän järjestettiin alun pitäen niin,
+että tohtori Pitkänen antaa vain nimensä...
+
+Hän vaikeni, sillä vanhan rouvan silmä välähti, kun hän katsahti
+nuorukaiseen. Maisteri Salmensuu riensi täyttämään kiusallista pientä
+hiljaisuutta.
+
+— Kyllä me koetamme parhaamme, rakas mummo...
+
+— No niin, no niin, sanoi isoäiti ja laski kätensä Runolan kirjallisen
+johtajan olalle, — en minä sitä epäile, enkähän minä mitenkään tahdo
+maalata paholaista seinälle. Hyvä on, jos selviydytte. Kukaan ei sitä
+toivo hartaammin kuin minä.
+
+Hän jätti Runolan herrat ja tuli ryhmään, jossa istui pääasiallisesti
+nuoria tyttöjä.
+
+— No May, oletko sinä lukenut liiaksi. Pitää lihoa jouluaikana...
+Sylvi, laita vain kuntoon hakupaperisi — olen puhunut rehtorille.
+Tietysti ei hän voinut luvata aivan varmasti, mutta toiveita on joka
+tapauksessa... No, pikku Liisu, eikö se teatteridemoni vain lähde
+sinusta! No niin, no niin, lapsukaiseni, ehkä meidän täytyy yrittää
+sitten. Kyllä minä tulen sinun kanssasi... Niin, Gretaseni, et saa
+pahastua, minä pelkään vain sinun terveyttäsi. Sairaanhoitajattaren
+toimi on hyvin kaunis toimi, mutta se kysyy terveyttä. No niin, no
+niin, sinun täytyy odottaa tämä vuosi, ennen kuin pääset kursseille,
+mutta voit käyttää hyväksesi tämän vuoden: perehdy taloustoimiin, opi
+ompelemaan, opi keittämään ja pesemään... No, ja tämä pikkuinen tuleva
+maalaisruustinna! Ajattele nyt, että Kustaa saa niin suuren pitäjän.
+Mutta kun on sellaiset jumalanlahjat... Ja pappila kuuluu olevan niin
+kaunis. Mutta on se aika matka asemalta: kymmenen peninkulmaa... Tulen,
+tulen minä tietysti teitä tervehtimään, jos vain pysyn voimissani.
+Ja nytpä minä kerron teille kaikille, mitä minun äitivainajani
+kerran sanoi, kun minun sisareni, Mina-täti, meni kihloihin papin
+kanssa. "Papin sielunhoito alkaa hänen puolisonsa kautta pappilan
+keittiössä..." No Martti, kerropas nyt oikein, millaista siellä
+opistossa on.
+
+Hyvin nuori herra, kansanopiston johtaja, nousi ja kävi iloisesti
+hymyillen vastaamaan isoäidin kysymyksiin.
+
+— Hyvä siellä olisi, rakas mummo, jollei... jollei olisi pieniä
+vastuksia. Kehoittelen juuri tässä tätä Emma-serkkua lähtemään sinne
+työtoverikseni...
+
+— Ohoo!
+
+— Niin, rakas mummo, kun siellä on johtajatar, jonka kanssa minä en
+mitenkään tule toimeen. Johtokunnan puheenjohtaja on aivan minun
+puolellani. Mutta johtajatar on ollut jo viisi vuotta ja... ja...
+Mummo, joka ymmärtää kaikki asiat, eikö mummo voisi sanoa, miten minä
+saisin Emman sinne hänen sijaansa. Kuinka me tekisimme työtä, Emma ja
+minä! Mekös pitäisimme iltamia ja tekisimme iltamaretkiä lähipitäjiin.
+Työhön tulisi aivan toinen vauhti...
+
+Gunilla-rouva nauroi ja pudisti päätään.
+
+— Antaa Emman vain rauhassa suorittaa kandidaattinsa...
+
+— Oma rakas mummo, kun setä Alfred sanoo, että minun pitäisi mennä
+maalle ja päästä tästä yskästäni... Ja minusta olisi niin hauskaa
+tutustua maaseutuun ja kansanopistotyöhön. Eikä Martti missään
+tapauksessa ole siellä kuin pari vuotta...
+
+— Mutta lapsikullat, sanoi isoäiti, — kuinka te saatte pois entisen
+johtajattaren...?
+
+— Kyllä hän vielä suuttuu, niin että hakee pois. Johtokunnan
+puheenjohtajakin on siitä aivan varma. Sellainen vanha, ikävä neiti.
+
+— Hm, sanoi isoäiti, — itsepähän tiedätte. Ajatelkaa kuitenkin, ennen
+kuin toimitte.
+
+Setä Alfredia, kirurgian tohtoria, pyydettiin puhelimeen. Hänen täytyi
+viipymättä rientää sairaalaan. Hetkinen kosketeltiin sitä vaikeaa
+leikkausta, minkä hän pari päivää sitten oli tehnyt. Sitten puheli
+Gunilla-rouva lastenlastensa, nuorien rouvien kanssa, joiden lapset
+saivat hampaita tai opettelivat lukemaan. Vihdoin hän kiertoretkellään
+tuli siihen pieneen kulmahuoneeseen, missä hänen tyttärensä, nykyiset
+johtajien ja professorien rouvat kerran olivat puetut morsiamiksi.
+Valkea huonekalusto seisoi siellä yksinkertaisena ja tyylipuhtaana, ja
+punertava valo lankesi katosta. Hämmästyksekseen tapasi Gunilla-rouva
+kultapoikansa, Kuno-tohtorin, sohvassa nuoren naisen rinnalla, joka
+ei ollut kukaan muu kuin kunnallisneuvos Ståhlen nuorempi tytär, ja
+toisella puolen huonetta puheli Olli Sariola, tanssitaiteilija, suurin
+elein niin ikään nuorelle naiselle, joka sattui olemaan kunnallisneuvos
+Ståhlen toinen tytär.
+
+Vanha rouva kävi silmänräpäyksessä läpi kaikki, mitä hän oli
+kuullut Ståhlen perheestä. Sitten hän ajatteli, miten onnellista
+olisi, jos Kuno saataisiin kiinnitetyksi kotilieden ääreen ja
+miten turvallista, jos Olli joutuisi naimisiin nuorella iällään.
+Gunilla-rouva meni pöytälaatikolle ja oli etsivinään jotakin. Olli
+kuvasi kuulijattarelleen tanssin aatteellista sisältöä, tanssin ideaa.
+Hän oli harjoittanut opintoja pääasiallisesti Pietarissa ja aikoi panna
+pystyyn tanssiopiston. Huoneisto oli jo vuokrattu... Gunilla-rouva
+loi katseensa nuoreen neitiin ja päätti ehdottaa hänen äitiään
+talousyhdistyksen johtokuntaan. Kuuluivat olevan sivistynyttä väkeä,
+kelpo ihmisiä nuo Ståhlet... Kunon puhetta oli näin syrjästä vaikeampi
+seurata. Linnuista hän puhui ja tropiikin palmumetsistä. Kuulijatar
+istui ääneti. Isoäiti työnsi kolauttaen kiinni pöytälaatikon ja meni
+heidän luokseen. Tyttö loi vieraaseen rouvaan aran katseen ja hymyili
+kuin pyytäen anteeksi olemassaoloaan. Pian molemmat naiset kuitenkin
+kuuntelivat, mitä nuori tiedemies kertoi. Hän kuvasi kaivaustyötä ja
+kiihkoa, millä seurataan jokaista lapionliikahdusta. Mikä juhlallinen
+tunne valtaakaan mielen, kun ase maan povessa kalahtaa ja silmien eteen
+alkaa paljastua temppelinpääty tai veistokuva! Alussa oli hän elänyt
+sellaisessa kuumeessa, ettei malttanut odottaa, vaan tarttui omin käsin
+lapioon ja kaivoi auringon noususta auringon laskuun.
+
+Tytön kasvoille oli laskeutunut se arkaileva punastus, millä nuoren
+tytön aina sallitaan salata onnea, jonka hänen eteensä sytytetty
+rakkauden suitsutusuhri hänelle tuottaa. Otteli Ståhlen huulet
+avautuivat ja sulkeutuivat, ikään kuin hän olisi juonut jostakin
+maljasta, jota näkymätön käsi silloin tällöin toi hänen huulilleen..
+Hänen silmänsä kiittivät kosteina joka sanasta, joka hänelle
+lausuttiin, niinkuin kukkanen kiittää kasteesta, joka lankeaa sen
+lehdelle. Gunilla-rouva ei enää katsellut kultapoikaansa, vaan Otteli
+Ståhlea, ja äkkiä laski hän kätensä tytön tanakalle käsivarrelle.
+Tyttö käänsi silmäteränsä isoäitiin ja ajattelematta mitä teki, kiersi
+hän kätensä hänen kaulaansa. Kunon isoäiti sulki tytön syliinsä ja
+silitti hänen hiuksiaan, poskeaan ja valkoista kaulaansa. Sitten hän
+silminnähtävästi tyytyväisenä lähti huoneesta.
+
+Otteli Ståhle tunsi sillä hetkellä, että jotakin oli tapahtunut,
+että hän ikäänkuin kuului perheeseen ja että isoäiti mielessään oli
+siunannut häntä. Hän ei enää ensinkään voinut seurata tohtorin puhetta.
+Hänessä liikkui outo onnen- ja pelonsekainen tunne. Tohtorikin vaikeni.
+Heille oli molemmille helpotus, kun heitä tultiin hakemaan. Oli kuultu,
+että neiti Ståhle lauloi. Hänet talutettiin puoliväkisin soittokoneen
+ääreen. Kunnallisneuvoksen pieni Otteli koki ensi kerran, mitä on
+yleisön suosion makeus. Yleisö oli haltioissaan. Hän lauloi kaikki
+mitä osasi ja sellaistakin mitä ei osannut — yleisö huusi ja vaati
+enemmän. Hänelle ojennettiin kukkia, joita ryöstettiin kunniavanhuksen
+syntymäpäivävihoista. Tohtori Kuno antoi hänelle ruusun. Otteli hymyili
+kuin unessa.
+
+Hyvästi jättäessään suuteli isoäiti häntä, lähetti kotiin terveisiä
+ja lupasi pian tulla tervehtimään äitiä. Outo pelko tytön mielessä ei
+väistynyt, vaan kasvoi.
+
+Hän heräsi, kun viima kadulla puhalsi läpi vaatteiden ja lumisäröt
+lentelivät vasten kasvoja.
+
+— Herää nyt jo, puhui Leo hänen vierellään ja nipisti häntä
+käsivarresta. — Kuule, Otteli, sinun täytyy puhua papalle. Papan
+täytyy panna Runolaan suurempi summa. Sehän on sulaa järjettömyyttä,
+että me tyydymme kuuteen prosenttiin, kun me voimme saada kaksitoista.
+Onhan järjettömyyttä uskoa, ettei yritys kannattaisi, kun kaupungin
+parhaat liikemiehet ovat sen takana. Salmensuu lupasi vielä kerran
+käydä Ruokorannan kimppuun — minun osalleni jäi taivuttaa pappa.
+Se se on aika nahjus se Angervoinen. Kustannuttaa meillä kirjoja,
+joita ei kukaan osta. Täytyy välttämättä saada se Hornanheimo niistä
+kirjoittamaan.
+
+Tytöt astelivat toisiaan vasten painautuneina, hymähtivät jonkin lyhdyn
+alla katsahtaen toisiinsa, ja Leon puhe meni heidän korviensa ohi kuin
+rataspyörien jyrinä kadulla, joka vasta alkoi peittyä lumeen.
+
+— Hoi, pysähtykää toki, huusi veli ja levitti nauraen käsivartensa
+heidän eteensä, sulkien heiltä tien. — Katsokaa toki tuonne. Osaatteko
+lukea? "Kustannusosakeyhtiö Runola" — katsokaa toki, miten komeasti
+kirjoitus juoksee ympäri nurkan. Angervoinen, se aasi, olisi tahtonut
+fraktuuraa, meidän täytyi Salmensuun kanssa käyttää kaikki energiamme
+saadaksemme antikvan. Kyllä hän on mahdoton johtokunnassa, kyllä hänet
+täytyy saada pois tavalla tai toisella... No, katsokaa nyt, eikös ole
+ovikin komea...
+
+Tytöt näkivät kauniin, uuden kivimuurin ja tutun oven, josta he niin
+monta kertaa olivat menneet ulos ja sisään. Suuressa kulmaikkunassa,
+jonka yläpuolella sana "Runola" oli luettavana, nähtiin ruudussa
+kiiltävä täplä, jonka yksityiskohtia oli mahdoton kuitenkin pimeällä
+erottaa. Se oli uuden osakeyhtiön merkki: Väinämöinen, päässä tuttu
+lakki, jaloissa pauloilla kiinni sidotut virsut. Merkki oli tohtori
+Angervoisen keksimä, taiteilija oli hänen neuvojensa mukaan tehnyt sen.
+
+— Se vanha aasi, sanoi Leo, ajatellen tohtori Angervoista ja rupesi
+viheltämään isänsä lempilaulua: Kaunis, kirkas nyt on aamu. — Tuo
+naurettava Väinämöinen on hänen syynsä. Kannel olisi sittenkin ollut
+parempi. Se vanha aasi!
+
+Kotiin päästyä koettivat he hiipiä huoneisiinsa, niin etteivät
+vanhemmat heräisi, mutta sekä isä että äiti olivat valveilla.
+Istuen kunnallisneuvoksen vuoteen laidalla tytöt kertoivat illan
+vaikutelmista, ottaen sanat toistensa suusta.
+
+Oli ollut niin hauskaa, ettei koskaan... Ei, ei tanssittu, eikä ollut
+illallista, ainoastaan teetä, hedelmiä ja voileipiä. Mutta kuitenkin
+oli ollut äärettömän hauskaa.
+
+— Olkaa nyt hiljaa, että muutkin saavat puhua, koetti Leo keskeyttää.
+— Pappa on aina toivonut, että me päästäisiin piireihin — ja nyt
+päästään, vieläpä sakeimpaan kermaan ja sakkaan...
+
+— Älä nyt sinä, huusivat tytöt ja luettelivat, keitä Pesässä oli
+ollut ja mitä Gunilla-täti oli puhunut — niin, niin, hän oli heidän
+lähtiessään ehdottanut lähempää tuttavuutta...
+
+— Pappa saa uskoa, että Sela ja Otteli menevät naimisiin itse tohtori
+Svanin ja tanssitaiteilija Sariolan kanssa...
+
+— Jollet sinä...! toruivat tytöt, puhuivat puhumistaan ja uhkasivat
+veljeään nyrkit pystyssä.
+
+Papan ja mamman huudahdukset ja kysymykset eivät kuuluneet missään.
+Daniel tuli poikain huoneesta, pitkät sääret paljaina, paidan yllä
+päällystakki, ja istuutui äitinsä viereen tämän sängyn laidalle. Tytöt
+kertoivat, että Pesän kalustuksena oli ollut sellaisia vanhoja peilejä
+ja huonekaluja, jollaisia oli myyty Syvälahden huutokaupassa. Johtaja
+Sariola oli lähettänyt papalle terveisiä ja luvannut huomenna soittaa.
+Ei, maisteri Bernhard ei ollut, Gunilla-täti ei tunnu pitävän hänestä.
+
+— Ja Otteli lauloi, keskeytti taasen Leo, — ja kaikki olivat hänet
+syödä... Minusta se meni mukiin, mutta joku herroista sanoi: ei tytöllä
+ole ääntä eikä korvaa, mutta korea hän on!
+
+Otteli punastui kaulaa myöten.
+
+— Kuka se oli? sanoi hän. — Mitä ne sitten tahtoivat minua laulamaan.
+Minä en mitenkään olisi... Se oli hävytöntä... Kuka se oli, sinun
+täytyy sanoa... Mitä ne sitten taputtivat käsiään ja toivat kukkia
+ja... ja...
+
+Otteli itki.
+
+— Älä nyt viitsi, lohdutteli sisar. — Hyvin se meni.
+
+— Ja Selasta tehdään väkisinkin tanssijatar ja rouva Sariola lisäksi,
+tanssitaiteilijan rouva, kertoi Leo. — He haaveilivat kaiken
+iltaa Pesän morsiuskamarissa... no, nämä molemmat papan tyttäret
+ihailijoineen. Ja Gunilla-rouva kävi silloin tällöin valvomassa, että
+kaikki tapahtui säännöllisesti ja säädyllisesti...
+
+— Sinä olet inhottava! huusi Sela. Sinusta on tullut katupoika... Sinun
+kanssasi on mahdoton enää olla...!
+
+Leo jäi tyttöjen lähdettyä puhumaan isänsä kanssa.
+
+Sinä yönä nukkuivat kunnallisneuvoksen talossa ainoastaan pojat. Sekä
+vanhemmat että tyttäret valvoivat.
+
+Olisivatpa Sela ja Otteli Ståhle nyt ymmärtäneet onnensa. Itse
+Gunilla-rouvan tyttärenpojat olivat heihin vakavasti rakastuneet. Sekä
+nuori tohtori että tanssitaiteilija näyttivät selvästi tarkoituksensa.
+He alkoivat käydä talossa ja he lähettelivät kukkia. He pyysivät
+sydämensä valittuja sekä teatteriin että ajelemaan autolla. Selaa
+huvitti ja mairitteli, Otteli pelkäsi. Mitä? Vanhemmat odottivat
+iloisessa jännityksessä.
+
+Sattui sitten aamu sen yön jälkeen, jolloin yhdeksät yrtit olivat
+olleet Sela Ståhlen pään alla. Ei ollut mikään juhlapäivä eikä tyttö
+ollut missään ihmeellisessä tai eriskummallisessa paikassakaan. Hän oli
+kotona ja siellä vallitsi tavallinen arki, kun veli, Leo, toi hänen
+eteensä aivan vieraan herran ja käski häntä toimittamaan kahvia. Vieras
+esiintyi hyvin ulkomaalaisissa pukimissa, hänen sormessaan oli leveä
+sormus, joka ei kiiltänyt ja jonka kannassa oli pääkallo. Nuori herra
+kumarsi, suuteli Selan kättä ja sitaisi syrjään hiukset, jotka olivat
+valahtaneet otsalle.
+
+— Runoilija Matti Lohipato.
+
+Ottelille koitti yhdeksäin yrttien aamu hiukan myöhemmin.
+
+Maisteri Aarne Ruokoranta oli kaiken syksyä katsellut kunnallisneuvos
+Ståhlen tyttäriä ja havainnut heidät molemmat suloisiksi. He olivat
+panneet hänet ajattelemaan, kuinka olisi, jos heittäisi nämä
+nuorenmiehenpäivät ja rupeaisi johonkin vakinaiseen työhön, liittyisi
+esimerkiksi Maan Äidin toimitukseen, johon häntä monesti oli tahdottu.
+Pitkään aikaan ei hän voinut päättää, kumpiko neiti Ståhle oikeastaan
+oli hänelle myötämielisempi, mutta kerran teatterissa hänelle selvisi,
+että se punainen oli hänen makunsa mukainen, hän eikä kukaan muu.
+Ruokoranta kiikaroi häntä kaiken iltaa, niin että se herätti yleistä
+huomiota, ettei sanoisi pahennusta. Herkullinen hän oli vihertävässä,
+avokaulaisessa puvussaan, jokin halpa hely hiuksissa. Saada timanttinen
+diadeemi noihin hiuksiin — kautta Pluton, se näky oli jumalia varten.
+Ruokoranta ei koko yöhön ajatellut muuta kuin kosteaa katsetta
+ruskeissa silmissä ja niskaa, jonka rehevä kaarevuus toi mieleen
+Rafaelin tutut madonnat. Estetiikan maisterin uusi tunne oli niin oudon
+yksinkertainen, että se teki hänet poikaseksi. Hänen mieleensäkään ei
+johtunut ryöstää tyttöä, ottaa hänet kadulla hämärissä syliinsä, nostaa
+hänet autoon ja kiidättää pois — mikä hänen periaatteensa mukaan oli
+ainoa oikea tapa kohdella naista. Hän tiesi sitä paitsi kokemuksesta,
+että tämä tapa vei perille: nainen rakastui ehdottomasti sen voiman
+edessä, mikä hänet oli lannistanut. Mutta Otteli Ståhleen nähden
+Ruokoranta punoi pauloja ja suunnitteli sotajuonia.
+
+Hän läksi Runolaan tapaamaan veljeä, Leo Terästä, tarjoutui itse
+puolestaan ottamaan osakkeita kymmenellä tuhannella markalla ja lupasi
+koettaa vaikuttaa isäänsä. Hän tunsi kyllä, luvatessaan käydä isänsä
+kimppuun, tekevänsä jotakin huonoa — olivathan he isän kanssa sanoneet
+toisilleen hyvästi ikään kuin olisivat kuolleet. Mutta nainen oli
+kuin olikin saanut hänet valtoihinsa: naisen tähden oli hän valmis
+rikkomaan sopimuksensa ja pyytämään isältään rahaa Runolaan, jonka
+kumoonmenosta hän itse puolestaan oli varma. Ehkei kuitenkaan nainen
+aivan yksin ollut tässä vaikuttavana tekijänä. Sitten jäähyväisten oli
+Suur-Kaupungin "hienoimpaan herraan" tullut omituinen tunne, miltei
+hellyys isään.
+
+Runolan nuori apulaisjohtaja salasi huonosti iloaan rikkaan ukko
+Säfstrandin pojan, maisteri Ruokorannan käynnin johdosta. Hänen
+kohteliaisuutensa lähenteli nöyryyttä ja tuli vastenmielisen
+tuttavalliseksi, kun hän ehdotti, että mentäisiin Minervaan istumaan.
+Mutta sittenpähän sidottaisiin solmu tytön perheen kanssa lujaksi,
+ajatteli Ruokoranta.
+
+Minervassa syntyi ilo ja riemu, kun Teräs ja Ruokoranta tulivat. Tuttu
+seura oli koolla ja tutut järjettömyydet toistettiin. Kun Angervoinen
+kuuli, että Ruokoranta oli luvannut taivuttaa isänsä panemaan Runolaan
+kymmenen tuhatta, piti hän puheen Ruokorannalle. Riti-Rati katui
+nalkutuksia, joita järjestelmällisesti oli viime aikoina kyhännyt
+Maan Äitiin, ja lupasi kirjoittaa oikein kauniisti ukko Sanfridista.
+Lohipato löi lysyyn Salmensuun silinterin ja vaati romaanistaan kolmea
+tuhatta markkaa, koska Runola nyt saisi näin paljon rahaa. Kun hänelle
+lopulta vakavasti täytyi huomauttaa, että hän jo oli nostanut koko
+palkkion, kaksi tuhatta, mikä palkkio lisäksi oli hyvin runsas, rupesi
+Lohipato riitelemään, tehden koko seurustelun suorastaan mahdottomaksi.
+Sopu palasi kuitenkin, kun Ruokoranta tilasi meukovia ja käski katsoa,
+että sitä tuli runsaasti. Angervoinen toi nyt toisesta päästä salia
+pöytään pari nuorta kirjailijaa, nimittäin Onni Kotkan ja Toivo
+Ruosteen. He olivat Runolan kirjailijoita ja Teräs lyöttäytyi heti
+heidän kanssaan keskustelemaan. Tohtori piti puheen kansalliselle
+Diogeneelle, Sanfrid Säfstrandille. Juotiin kansallisen Diogeneen malja.
+
+Kaksi päivää myöhemmin istui Ruokoranta ajurin reessä, järjestäessään
+lainaa, jonka hän otti ostaakseen osakkeita kauniin Otteli Ståhlen
+veljeltä. Koronkiskurieukko oli kuin jostakin Dostojevskin romaanista
+peräisin ja mieluummin olisi lainanottaja kohdellut häntä samalla
+tavalla kuin mainitun kirjailijan sankarit kohtelivat nylkyreitään.
+Joka tapauksessa hänellä noiden parin päivän perästä oli käsissä
+luvattu summa, jos kohta siitä oli mennyt huikea korko. Jäljellä oli
+vielä retki isän luo. Tuntui sekä helpolta että vaikealta.
+
+Ajuri pysähtyi tutun, luhistuvan portin eteen. Ruokoranta maksoi ja
+viskasi savuavan sikarinpätkän lumeen. Tie kadulta pihamaalle oli
+niin tukossa, että nuori mies tuli ajatelleeksi isänsä mahdollisesti
+kuolleen. Hänessä sävähti, kun hän sitä ajatteli. Portailta johtivat
+kuitenkin koiran jäljet avaran piha-alueen toiseen päähän ja taasen
+takaisin portaille. Ulkohuonerakennusten mustat ovet, viisi luvultaan,
+olivat lukossa ja tuijottivat rinnan pihamaalle. Se ei todistanut
+mitään, ne olivat kauan tuijottaneet samalla tavalla. Polvia myöten
+kahlaten lumessa isänsä ainoa poika kulki kaivon ja tikapuiden ohitse
+portaille. Nainen oli toki tehnyt hänet hulluksi! Hän ei kunnioittanut
+omaa lupaustaan eikä isänsä tahtoa: tässä hän tuli ja valmistautui
+koputtamaan oveen. Outo liikutus yritti ottaa hänet valtoihinsa. Hän
+muisti hyvin hämärästi kuvan varhaisimmasta lapsuudestaan: tuolla
+puiden alla oli istunut kaunis nainen, pukeutuneena siniseen pukuun,
+ja hän, Aarne, oli leikkinyt hiekassa. Nainen oli hänen äitinsä. Hän
+ei muistanut hänestä mitään muuta, mutta tämä kuva oli kesäinen ja
+valoisa, joskin niin utuinen, että se, kun sitä rupesi ajattelemaan,
+hukkui ikään kuin taivaan sineen. Muistot myöhemmiltä ajoilta olivat
+kovat ja karkeat. Kuinka monta kertaa poika nauraen ja pilkaten
+oli paiskannut kiinni kotinsa oven ja kuinka monta kertaa hän oli
+potkaissut siihen, sen sijaan että olisi pyytänyt päästä sisään! Isä
+oli hävittänyt soittokellon, mikäs siinä auttoi muu kuin kova kovaa
+vastaan. Toki isän ja pojan viime kohtaus oli ollut sovinnollinen.
+Aarne oli vieläkin näkevinään pohjattoman surun isän katseessa, kun hän
+sanoi hänelle: kuolemaan asti. Hän käytti näitä sanoja samassa mielessä
+kuin ihmiset käyttävät sanoja "näkemiin asti". Haudan lepo oli todella
+jo laskeutunut heidän välilleen — ja nyt rikkoi poika sen.
+
+Koira rupesi haukkumaan ja vanhan Bellan tutut, mustan- ja
+valkeankirjavat, itkettyneet kasvot ilmestyivät ikkunaan vasemmalla.
+
+Poika koputti.
+
+— Avatkaa... Elättekö te, isä...? Minulla on tärkeää puhuttavaa, minä
+menen heti... Kuinka te voitte? Isä! Isä!
+
+Hän jyskytti ovea ja koira haukkui. Hän kahlasi hankeen ja heitti lunta
+isän makuuhuoneen ikkunaan. Hän palasi portaille ja jyskytti taasen
+ovea. Tämä oli toki kohtuutonta, isän piti tietää, ettei hän tullut
+syyttä suotta.
+
+— Minä särjen oven, jollette avaa!
+
+Hän potkaisi jo laudoitukseen. Silloin läheni koiranhaukunta, lukko
+sisäpuolella väännettiin auki ja isän tutut, nopeat askeleet kuuluivat
+narisevilla permantopalkeilla.
+
+— Isä!
+
+Poika odotti ja kuunteli.
+
+— Niniven lapsi, puhui vihdoin oven takaa se väsynyt ääni, jonka poika
+tunsi jäähyväiskohtauksesta, — minkä tähden sinä tulet takaisin?
+
+— Isä... päästäkää sisään. Minulla on tärkeää puhumista...
+
+— Niniven lapsi, me olemme jo kuolleet toisillemme...
+
+— Isä, päästäkää...
+
+Silloin muuttui ääni siksi kovaksi ja leppymättömäksi, jonka poika niin
+hyvin tunsi koko nuoruutensa ajoilta.
+
+— Mene Niniveen, mihin sinä kuulut, ja jätä kuolleet rauhaan.
+
+Vanhuksen askeleet etenivät, peruuttamattomasti, lukot sisäpuolella
+kiertyivät kiinni ja koira lakkasi haukkumasta.
+
+Nuori mies työnsi lakin niskaansa ja varustautui särkemään ovea. Hän
+oli silmittömästi suuttunut. Samassa huomasi hän portilla poliisin
+kuuromykän pojan ja ymmärsi, että oli turhaa taistella ukkoa vastaan.
+Poliisin kuuromykkä, vähämielinen poika oli viime vuosina ollut isän
+ainoana apulaisena. Aarne tunsi mykän merkkikielen ja jäi puhumaan
+pojan kanssa.
+
+Hän sai tietää, että kauppias nyt oli jalkeilla ja että hän kirjoitteli
+numeroita ja jotain muutakin. Insinööri oli käynyt talossa pari kertaa
+samalla viikolla. Aarne-herran huoneessa ei enää ollut mitään kalustoa,
+sängynkin oli kauppias hakannut polttopuiksi.
+
+Maisteri Ruokoranta pisti rahan pojan kouraan, sytytti savukkeen ja
+läksi.
+
+Vielä samana päivänä meni hän tapaamaan Leo Terästä ja hänet esitettiin
+Ottelille.
+
+Pian olivat heidän ensi suudelmansa vaihdetut. Heille alkoi hullun ja
+hekumallisen rakkauden aika.
+
+Sulhanen toi morsiamelleen sädehtivän diadeemin, kalliita kankaita,
+hajuvesiä ja kukkasia. Nainen kulki kuin juopumuksen vallassa aamusta
+iltaan ja illasta yöhön. Hänelle ei enää ollut isää eikä äitiä, ei
+sisarta eikä menneisyyttä. Ei hänelle myöskään ollut tulevaisuutta,
+hänelle oli vain odotus ja odotuksen täyttyminen. Hän ei kysynyt aikaa
+eikä paikkaa. Oli tyhjyys silloin, kun hän oli yksin, oli kylläisyys
+silloin, kun huulet koskettivat armaita huulia.
+
+Vanhemmat seurasivat ymmällä tyttäriensä uudenaikaisia kihlauksia,
+joita he eivät käsittäneet. Varsinkin oli äiti huolissaan. Hän syytti
+itseään kasvatuksesta, jonka oli tyttärilleen antanut. Siitä oli
+nähtävästi puuttunut kuri ja vakavuus. Hän ei ollut tietänyt, mikä
+kevytmielisyyden itu hänen lapsissaan asui. Kunnallisneuvos koetti
+selittää, että ajat olivat muuttuneet: mikä heidän nuoruudessaan
+katsottiin sopimattomaksi, oli nykyajan nuorille varsin sopivaa. Mutta
+kunnallisneuvoksen selitykset eivät vakuuttaneet, sillä hän ei itsekään
+uskonut niihin. Poissa olivat unelmat yhteiskunnallista arvonantoa
+nauttivista, varakkaista kodeista. Vanhemmat vain toivoivat, että pappi
+olisi sanonut aamenensa, jotta luvaton olisi tullut luvalliseksi.
+Äiti vietti vapaahetkensä polvillaan pienessä huoneessaan. Hän oli
+tottunut rukoilemaan polvillaan ja hänen rukouksensa oli hätääntyneempi
+kuin milloinkaan. Mitä oli hänen pienistä tyttäristään tullut,
+maalaislapsista, joiden kädet hän oli liittänyt yhteen illoin ja
+jotka kotikirkossa olivat uudistaneet kasteensa hiton kyynelillä ja
+vannotuksilla?
+
+Sela kuitenkin noudatti joitakin muotoja. Hän kärsi puhuttavan kanssaan
+ja rupesi valmistamaan myötäjäisiään. Otteli tuli tuskin yöksi kotiin,
+hän vietti päivän sulhasensa komeassa nuorenmiehenkodissa ja karkotti
+naurulla, itkulla tai suuttumuksella luotaan kaikki kysymykset. Hän
+ei enää vaihtanut vanhempiensa kanssa sanaa muusta kuin ilmasta,
+ruuasta tai juomasta. Jos häneltä ruvettiin kysymään, mikä hänen oli,
+miksi hän oli niin muuttunut tai milloin hän aikoi naimisiin, niin
+turvautui hän, kuten sanottu, nauruun tai kyyneliin. Ei hän ollut
+muuttunut, hän oli tietysti vain onnellinen! Selalle tuli sulhasensa
+kanssa erimielisyyksiä, kuten muillekin morsiamille. He riitaantuivat
+heti kihloihin jouduttuaan Lohipadon uudesta kirjasta, josta ei
+Sela pitänyt ja josta hän vaatimalla vaati pois joitakin paikkoja.
+Heille oli jo silloin tulemaisillaan ero. Sela iloitsi, kun julkinen
+arvostelu oli samaa mieltä hänen kanssaan, ja ryhtyi siitä lähtien
+Lohipatoa kasvattamaan. Sulhanen suututti Selaa antamalla hänen
+odottaa sovituissa kohtauspaikoissa, joskus ollen kokonaan tulematta.
+He riitelivät, mutta sopivat taasen ja olivat iloiset ja onnelliset.
+Lohipato oli pari kertaa koko lailla juonut tullessaan morsiantaan
+tervehtimään — onneksi ei Sela sitä huomannut. Isä ei pitänyt pitkistä
+kihlauksista, hän oli heti sanonut sen molemmille nuorille pareille, ja
+Sela ja hänen sulhasensa alkoivatkin katsoa itselleen huoneistoa.
+
+Vanhemmat aavistivat, että heidän pieni Ottelinsa oli pahojen puheiden
+esineenä kaupungilla, ja tunsivatkin sen liikkuessaan ulkona.
+Kunnallisneuvos kuuli suorastaan rumaa leikinlaskua ja sekä mahdollisia
+että mahdottomia juoruja. Mutta hän vastasi kaikkeen sanomalla, että he
+heti menevät naimisiin, ja pääsi rauhaan.
+
+Toki Ruokoranta kuitenkin hoiti asiansa, kunnallisneuvos ei ollut
+missään raha-asioissa hänen kanssaan, mutta Lohipato maksatti
+vekseleitään ja tarvitsi muutenkin rahaa.
+
+— Parempi olisi ollut, ettei kaunis Otteliana olisi nähnyt Sanfrid
+Säfstrandin poikaa, sanoi maisteri Bernhard kunnallisneuvokselle. —
+Tämä ei pääty hyvästi, muista minun sanoneeni.
+
+— Sano muuta, Bennu-poika, vaikeroi kunnallisneuvos. — Minkä niiden
+nuorten sydämelle voi! Kyllä Aarne kuitenkin rakastaa Ottelia. Näkisit,
+miten hän on hänet koristanut.
+
+— Onhan se nähty. Teatterissa kun on pimeä, valaisevat Ruokorannan
+morsiamen jalokivet — niin sanotaan.
+
+— Sanotaanko?
+
+Kunnallisneuvos ei voinut kieltää, että tämä oli hänelle mieleen.
+
+— Mutta, sanoi maisteri Bernhard ja katseli kunnallisneuvokseen, toinen
+silmä raolla, — jos nyt tulisi jotakin... jotakin nuorten väliin,
+niin... suoraan sanoen, se olisi vain onneksi molemmille. Otteliana voi
+ruveta laulamaan, sellaisella tytöllä on menestystä missä vain.
+
+— Me olemme mamman kanssa olleet hyvin huolissamme, sanoi
+kunnallisneuvos, — mutta toivomme toki, että he menevät naimisiin. Ja
+ehkä rakkautta riittää, ja ainahan Aarne elättää vaimonsa. Eihän ukko
+voi ottaa miljooniaan hautaan. Minä olisin niin tahtonut, että Aarne
+olisi vienyt Ottelin ukon luo, mutta ei hän ole sitä tehnyt. On nekin
+välit isän ja pojan kesken!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä yönä ei Ottelia ensinkään kuulunut kotiin. Sela huomasi
+aamuyöstä, että hänen vuoteensa oli tyhjä, ja rupesi kuuntelemaan
+liikettä huoneista tai kaduilta. Hetken kuluttua hän nousi,
+tähyilläkseen ikkunasta. Joka lähenevää rekeä, joka lähenevää
+jalankulkijaa hän odotti. Muuan tuli alas katua ja heidän ovelleen: se
+oli isä. Sela puki vaatetta ylleen ja meni eteiseen vastaan.
+
+— Älä siinä hulluttele, sanoi kunnallisneuvos, — ei ole ensinkään niin
+myöhäistä.
+
+Isä oli juonut ja tahtoi nopeasti päästä tyttärensä näkyvistä. Selan
+teki mieli kysyä, oliko isä nähnyt Mattia, mutta isä oli jo sulkenut
+oven.
+
+Sela ei saanut unta ja odotti taasen. Leo, seurassaan joku herra,
+läheni nyt vuorostaan kodin ovea. He puhelivat ja nauroivat. Odotuksen
+hetket kävivät Selalle pitkiksi ja hän aikoi jo avata ikkunan. Vihdoin
+viimein Leo tuli. Hänkin tahtoi päästä sisarestaan eroon ja vastasi
+vältellen kuten isä. Sela ei päästänyt häntä.
+
+— Jotakin on tapahtunut, minä tunnen sen, väitti hän, itku äänessä.
+
+Leo vastasi:
+
+— Kyllä he hoitavat asiansa — antaa heidän olla! Kun Sela tuli
+huoneeseensa, istuutui hän vuoteen laidalle ja itki. Hänelle kävi
+äkkiä selväksi, miten heidän kaikkien elämä oli muuttunut. Mitä
+tapahtuisikaan lopuksi? Näin lyhyessä ajassa — miten tämä oli
+mahdollista? Mitä tapahtuisikaan lopuksi?
+
+Kun jo oli niin aamu, että ihmiset alkoivat liikkua kadulla, meni hän
+ruokasaliin ja tapasi äitinsä täysissä vaatteissa. Äiti istui, kuten
+ennen Syvälahdessa, sukankutimensa ääressä, edessään kahvipannu ja
+raamattu. Hän ei pelästynyt niin pahasti kuin Sela oli odottanut. He
+joivat yhdessä kahvin ja neuvottelivat. Tulivat siihen johtopäätökseen,
+että oli parasta lähteä Aarne Ruokorannan asuntoon kysymään häneltä.
+He koettivat herättää Leoa, mutta Leo ei ottanut herätäkseen. Daniel,
+jolla ei sinä aamuna sattunut olemaan tuntia koulussa, sen sijaan läksi
+sisaren kanssa.
+
+He astelivat ääneti aamupakkasessa ja tulivat asianomaiselle kadulle.
+
+— Mutta jos he vielä ovat automatkallaan, sanoi Daniel äkkiä.
+
+— Automatkalla? Koska he sitten ovat menneet?
+
+— Eilen. Minä näin. Ottelilla oli jonkun toisen turkki, tuskin olisin
+tuntenut.
+
+— Ja sen sinä sanot nyt vasta.
+
+— En minä muistanut.
+
+Turhaan he soittivat kelloa, Aarne Ruokorannan asuntoon he eivät
+päässeet. Talossa tiedettiin, että maisterin oli tapana nukkua hyvin
+kauan, siivoojattaren oli lupa tulla vasta yhdeltä. Uutimet ikkunoissa
+kadun puolella olivat alhaalla. Todennäköisesti ei ketään ollut kotona?
+
+— Mutta tunsitko sinä varmaan Ottelin?
+
+— Enkö minä nyt tuntisi Ottelia! sanoi poika loukkaantuneena.
+
+— Mutta mikseivät he sitten ole soittaneet kotiin? Pitävät ihmisiä
+tällaisessa pelossa.
+
+Rauhoittuneempina tulivat he kuitenkin takaisin ja kertoivat, että
+Otteli ja Aarne olivat automatkalla.
+
+Odotettiin iltaan — ei mitään kuulunut. Kunnallisneuvos ja Leo, joille
+ei äiti ollut maininnut mitään pelostaan, läksivät kokouksiinsa, kuten
+tavallisesti. Lohipato tuli hakemaan morsiantaan kävelemään. Äiti ja
+Daniel jäivät kahden ruokasaliin. Danielilla oli pää täynnä Vikbergin
+suunnitelmia, Talitiaisen ahdistelua kun yhä jatkui. Lisäksi hänen oli
+uni. Mutta hän oli niin tottunut seurustelemaan äitinsä kanssa, ettei
+hänen mieleensäkään johtunut jättää häntä yksin, kun hän näki äitinsä
+olevan levottoman.
+
+— Lukisitko jotakin mammalle.
+
+Se oli tuttu pyyntö, äiti toisti sen aina, kun häntä jokin painoi.
+Daniel nouti kirjan. Hän haukotteli niin, että leukapielet
+narahtelivat, kun hän istui kattolampun alle. Mutta kun hän avasi
+kirjan, tuli hänen eteensä tämä kohta:
+
+"Ja Herran sana tuli Joonalle, Amittain pojalle, sanoen: 'Nouse, mene
+Niniveen, siihen suureen kaupunkiin, ja saarnaa sitä vastaan; sillä
+heidän pahuutensa on tullut minun kasvojeni eteen.' Ja Joona nousi
+paetakseen Tarsikseen Herran kasvojen edestä. Ja hän meni alas Joppeen
+ja tapasi laivan, joka kulki Tarsikseen; ja hän maksoi kuljetuspalkan
+ja astui siihen mennäkseen heidän kanssansa Tarsikseen Herran kasvoja
+pakoon. Mutta Herra lähetti ankaran tuulen merelle..."
+
+Sela ja Matti palasivat. Daniel kuuli äidin pyytävän Mattia juomaan
+teetä. Matti ei olisi tahtonut tulla sisään enää, mutta tuli lopulta.
+Daniel luki itsekseen eteenpäin. Ei milloinkaan kirja, josta hän usein
+oli lukenut äidilleen, ollut tehnyt häneen tällaista vaikutusta.
+Oli kuin hän yhtäkkiä olisi nähnyt laivan taistelevan tuulessa ja
+matkustavaisten hengenhädässä huutavan Jumalan puoleen. Kukin huusi
+omansa puoleen. Ainoastaan Joona, joka oli lähtenyt Jumalaansa pakoon,
+nukkui. Hän makasi alhaalla laivan ruumassa, käsivarsi päänsä alla ja
+kuorsasi, vaikka laiva kiikkui ja huojui ja ryski joka liitteessä,
+hajoamaisillaan. Poika näki kaikki elävästi. Joonalla oli ruskeat
+vaatteet ja pitkä, musta parta...
+
+— Oletko sinä varma, että ne olivat Aarne ja Otteli, jotka sinä näit
+autossa? kysyi Matti hänen edessään.
+
+Daniel liikahti ikään kuin hän olisi ollut Joona, jota merimiehet
+herättelivät. Tuleva lanko ravisteli häntä olkapäästä ja uudisti
+kysymyksensä.
+
+— Olen.
+
+— Mutta kun ei Ottelilla ole turkkia, sanoi vuorostaan Sela.
+
+— Hänellä oli valkoinen, suuri turkinkaulus.
+
+— Tiedäthän sinä, ettei Ottelilla ole...
+
+— Hänen tukkansa oli irtautunut tuulessa, tai siinä kun he ajoivat
+niin nopeaan. Otteli mätti hiuksia lakkiinsa. Minä näin hänen vihreän
+samettihihansa ja hiukset, jotka olivat punaiset. He ajoivat tästä ohi.
+Otteli katsoi ikkunoihin. Hän ei nähnyt minua — minä... minä...
+
+Daniel oli ollut heittämässä puita vajaan. Isä oli kuitenkin
+kieltänyt häntä auttamasta palvelijoiden tehtävissä. Sela ja Matti
+eivät huomanneet saaneensa häntä kiinni luvattomasta työstä. Ottelin
+katoaminen täytti kokonaan heidän ajatuksensa.
+
+— Varmaan on tapahtunut onnettomuus.
+
+Kaikki kiihtyivät, puhelivat sekavasti ja ääneen ja ryhtyivät vihdoin
+soittamaan poliisille.
+
+Daniel oli niin kiintynyt kertomukseen, ettei hän voinut heittää kirjaa
+kädestään. Hänen ei enää ollut uni. Hän pakeni äitinsä huoneeseen,
+saadakseen olla rauhassa, ja luki.
+
+"— Mutta Ninive oli Jumalan suuri kaupunki, kolmen päivämatkan
+suuruinen. Ja Joona alkoi kävellä kaupunkia yhden päivän matkan ja
+saarnasi sanoen: vielä on neljäkymmentä päivää, sitten Ninive hukkuu..."
+
+Outo liikutus valtasi pojan. Kun hän oli lukenut Joonan kirjan loppuun,
+lankesi hän polvilleen siihen, missä äidin oli tapana polvistua,
+ja purskahti itkuun. Kauhea syy painoi häntä. Tekivätkö he väärin
+Talitiaiselle? Hän oli monta kertaa ollut purskahtamaisillaan itkuun.
+Mitä hän sille voi, että hän oli mamsseli eikä mies.
+
+Yhtäkkiä Daniel huomasi äidin polvillaan vähän matkan päässä. Äiti ei
+itkenyt, ainoastaan rukoili hiljaa.
+
+— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi hän vihdoin ja nousi ylös.
+
+Daniel muisti Ottelin ja ymmärsi äidin tarkoittavan onnettomuutta.
+Daniel oli levoton jostakin toisesta syystä. Olisiko Vikberg voinut
+erehtyä, eikö olisi ollut oikeutta kiusata Talitiaista? Mutta mitä hän
+puki ylleen sellaisia vaatteita!
+
+Kun eivät Aarne ja Otteli vielä toisenakaan päivänä olleet tulleet,
+pantiin poliisi liikkeelle. Kunnallisneuvos, joka oli suuttunut
+siitä, että asia näin myöhään ilmoitettiin hänelle, soitti lisäksi
+sanomalehdentoimituksiin kuulostellakseen, olisiko tullut tietoa
+auto-onnettomuudesta, ja meni vihdoin poliisimestarin puheille.
+Siivoojattaren avulla, joka tavattiin lämmittämässä Ruokorannan
+asuntoa, päästiin hänen huoneisiinsa ja tavattiin siellä naisen
+kalossit, jotka tunnettiin Ottelin omiksi, sekä toinen, nähtävästi
+jostakin myymälästä lähetetty käärö, sisältävä autoiluhuiveja, toinen
+sisältävä kintaita.
+
+Automatka oli siis selvä. Poliisilta saatiin lisäksi tietää, että
+suuri, tummansininen auto, jossa oli istunut pitkä vaalea herra ja
+valkoturkkinen, punatukkainen nainen, oli toissailtana nähty lähtevän
+kaupungista.
+
+Koko kaupunki tiesi sulhasen ja morsiamen huviretkestä. Kukaan ei
+uskonut onnettomuuteen, paitsi omaiset.
+
+— Hääretki, sanottiin. — Häät tulevat perästäpäin.
+
+Talon naiset valvoivat kolmannen yön ja ottivat peläten käsiinsä
+aamulehdet, etsien uutista, jonka heidän mielestään täytyi tulla. Mutta
+sitä ei ollut. Ei myöskään poliisi eivätkä sanomalehdentoimitukset
+olleet saaneet mitään tietoja.
+
+Illansuussa, kun äiti ja Daniel istuivat ruokasalissa, tuli Ruokoranta.
+
+— Saisinko minä puhua rouva Ståhlen kanssa, sanoi hän Danielille, joka
+avasi oven.
+
+— Onko Otteli kuollut? kysyi Daniel.
+
+— Kyllä hän elää.
+
+— Missä hän on?
+
+Äiti ja Ottelin sulhanen menivät kahden saliin. Daniel näki ruokasalin
+ikkunasta Ruokorannan auton kadulla oven edessä.
+
+— Otteli elää... ei ole tapahtunut mitään onnettomuutta... hän on
+hotellissa... hän ei tahtonut tulla kotiin.
+
+— Ei tahtonut tulla kotiin? pääsi äidiltä soinnuttomasti.
+
+— Ei. Hän tulee vasta, kun saa kuulla, että te olette antaneet hänelle
+anteeksi... Hän on sillä lailla kasvatettu, että hän tarvitsee
+anteeksiantoa.
+
+— Herra Jumala, mitä on tapahtunut?
+
+— Mitä? Se minkä piti tapahtua. Otteli saa kertoa... mitä tahtoo.
+
+— Mitä sinä olet tehnyt meidän lapsellemme? Sinä olet velvollinen...
+
+— Rouva Ståhle, te olette hyvä ihminen ja jumalaapelkääväinen ihminen.
+Kysykää jumalaltanne, miksi hän loi miehen ja vaimon... Me olemme,
+teidän tyttärenne ja minä, kolmessa päivässä eläneet läpi sellaisen
+onnen, että siitä olisi riittänyt säästäväisesti eläen koko elinajaksi.
+Mutta minä en rakasta säästämistä. Jos minä tunnustaisin synnin
+olemassaolon, niin minä sanoisin teille jonkin kauniin anteeksipyynnön
+sanan, — jos sillä voisi olla jotakin merkitystä — mutta minä en mitään
+kadu. Jos neiti Ståhlen isä tai veli haluavat tapella kanssani, olen
+valmis. Sen vielä sanon, että jos tämä nainen olisi ollut minulle
+vähemmän rakas...
+
+Äiti piteli kiinni ovenpielestä ja viittasi häntä lähtemään. Ruokoranta
+laski pöydälle lipun, missä oli hotellin nimi ja numero. Sitten hän
+kumarsi ja läksi.
+
+
+
+
+DANIEL
+
+
+Daniel Ståhle oli odottamattaan saanut vierustoverikseen luokan
+hauskimman pojan, Heikki Vikbergin. Opettajat olivat kauan epäilleet
+Vikbergiä vallattomuuden voimakeskukseksi luokkahuoneen perällä, ja
+niin hänet siirrettiin aivan opettajan eteen, sen pojan viereen, jota
+pidettiin siivoimpana ja hiljaisimpana ja josta luultiin hänen saavan
+vähimmin osaveljeä kujeihinsa. Daniel sävähti punaiseksi ilosta, kun
+hän kuuli Vikbergin kolisevien askelten likenevän pulpettiaan ja tunsi
+hajun hänen vaatteistaan. Eikä Vikberg olisi koko koulusta voinut
+löytää uskollisempaa toveria ja kannattajaa. Daniel puolestaan pääsi
+Vikbergin uskotuksi ja sai siten erikoisen tärkeyden koko luokalla.
+Vikberg oli kuin kenraali ja Ståhle hänen adjutanttinsa. Päätä
+pitempänä luokan pisimpiä poikia soveltui Ståhle lisäksi erinäisiin
+kurkottamis- ja kiipeämistehtäviin, jotka tuon tuostakin tulivat
+kysymykseen, eikä kukaan enää uskaltanut pilkata häntä hänen omituisen
+hentoluonteisuutensa ja hajamielisyytensä vuoksi, hän kun oli Vikbergin
+ystävä. Hän oli kyllä jo tässäkin koulussa ehtinyt tuntea esimakua
+siitä ylenkatseesta, mikä vanhassa koulussa oli tehnyt hänen olonsa
+niin tukalaksi. Nyt oli ylenkatse kokonaan poissa, Daniel oli korotettu
+arvoon ja kunniaan. Pojat uskoivat hänelle salaisia asioitaan ja
+opettajatkin alkoivat epäillä häntä. Kotona huomattiin merkillinen
+vilkastuminen perheen nuorimman jäsenen luonteessa ja iloittiin siitä
+kaikin puolin.
+
+Aivan erikoisen yhteishengen synnytti luokalla se kujeiden sarja,
+joka pantiin toimeen neiti Starkia, uutta ranskankielen opettajatarta
+vastaan ja jossa Vikberg näytti suunnittelijan, Ståhle toimeenpanijan
+osaa.
+
+Tapahtui esimerkiksi näin.
+
+Talitiainen astuu luokkaan, avaa päiväkirjan ja painuu sen ääreen. Kun
+hän nostaa kasvonsa, huomaa hän, että yksi pojista tuijottaa hänen
+kenkänsä kärkeen. Hän katsahtaa siihen nyt itse, ei huomaa mitään vikaa
+ja aikoo palata työhönsä, kun hän näkee, että toinenkin poika tuijottaa
+samaan kohtaan. Hän katsahtaa nyt toistamiseen kengänkärkeensä,
+mutta ei yhäkään voi keksiä mitään ihmeellistä, ja luo levottomana
+katseensa takaisin luokkaan. Silloin huomaa hän, että koko luokka
+tuijottaa samaan kohtaan hänessä, hän valahtaa punaiseksi ja jättää
+huoneen. Pojat ovat voittaneet! He vääntelevät naurusta, mutta kukaan
+ei saa hiiskahtaakaan, täytyy puhua liikkeiden avulla, siis aivan
+ääneti, se kuuluu Vikbergin suunnitelmaan ja kaikki menee pilalle,
+jollei sitä noudateta johdonmukaisesti. Ei saa kuiskatakaan. Muutaman
+silmänräpäyksen ajan on luokkahuone kuin hullujen vallassa: kaikki
+hosuvat, irvistävät, aukovat suitaan ja tekevät mitä erilaisimpia
+merkkejä. Vikberg vartioi, seisoen kulmakarvat rypyssä, että kaikki
+tapahtuu järjestyksessä, ja kun hän kuulee askelia käytävästä,
+komentaa hän suurella käden liikkeellä luokan paikoilleen. Pojat
+istuvat kuin kynttilät. Talitiainen astuu, vielä punaisena, mutta jo
+rauhoittuneena paikoilleen, huomaa, että luokkakin on rauhallinen ja
+käy päivän tehtäviin. Mutta kun kello on tullut puoleen, alkaa peli
+uudelleen. Nuori neiti huomaa nyt jonkun pojan tuijottavan nappiin
+hänen hameensa käänteessä polven kohdalla. Koko luokka tuijottaa
+samaan kohtaan, liikkumattomana, vakavana ja viattomana. Talitiainen
+käy tulipunaiseksi, sotkeutuu sanoihinsa ja katsoo luokkaan kuin armoa
+anoen. Silmänräpäykseksi kääntyvät katseet Vikbergiin, kysyen, joko
+armonaika on koittanut, mutta samassa ne taas hellittämättä naulautuvat
+Talitiaisen nappiin. Vasta kun mamsseli on purskahtamaisillaan itkuun,
+nostaa Vikberg kättään syhyttääkseen päätään — silloin laukeaa
+jännitetty jousi, sillä se on ollut sovittu merkki. Kun Vikberg
+toisen kerran nostaa kättään, merkitsee se "victoire" ja vakavina
+ja viattomina käyvät pojat vastaamaan Talitiaisen kysymyksiin.
+Sillä tunnilla ei enää tapahtunut mitään ja seuraavalla oli rehtori
+kuuntelemassa.
+
+Jokin aika kului rauhallisesti. Eräänä päivänä ennen joulua oli
+ylimääräinen tunti iltapuolella. Koko koulussa ei tuntunut olevan muita
+kuin luokka ja Talitiainen. Vikbergille oli heti, kun ylimääräinen
+tunti ilmoitettiin, tullut mieleen suurenmoinen tuuma ja hän oli
+rientänyt koululle hiukan ennen muita.
+
+Mustan taulun taakse tehtiin karttapuikon ja nuorien avulla "ihminen".
+Eräs pojista lainasi sille yhden kengän, toinen toisen, kolmas lakin,
+neljäs takin ja pisin poika antoi housut. Kun Talitiainen tuli
+huoneeseen, vallitsi siellä täysi pimeys ja hiiskumaton hiljaisuus.
+Talitiaiselta pääsi hempeä "ah!" ja hän kiersi sähkön palamaan: silloin
+hän huomasi "ihmisen" ja näytti olevan pyörtymäisillään. Pojat nousivat
+viattomina ja vakavina seisomaan, ikään kuin eivät he olisi nähneet
+mitään outoa, sekä istuutuivat taas. Mutta Talitiainen juoksi, tapansa
+mukaan, huoneesta. Silloin syntyi luokassa kiire. Tulisella nopeudella
+korjasi kukin vaatekappaleensa. Kun Talitiainen rehtorin seurassa —
+mistä hän taasen lienee saanutkin rehtorin käsiinsä! — astui sisään
+ja heti viittasi taulua kohti, ei näkynyt mitään. Hän mahtoi itsekin
+luulla nähneensä aaveen, niin noloksi hän kävi. — _Nous avons vaincu,
+vous avez vaincu, ils ont vaincu_ kuiskasi Vikberg suurella taidolla,
+nimittäin aivan kuulumattomasti.
+
+Tunti kului sitten rauhallisesti. Talitiaisen asemaa luokkaan nähden ei
+vastaisuudessa mitenkään parantanut se, että rehtori tavallisesti tuli
+hänen tunnilleen.
+
+Eräänä päivänä ilmestyi Talitiainen luokkaan vaaleassa silkkipuserossa,
+pitseissä ja koreuksissa. Hiuksetkin olivat käherretyt. Vikbergille
+annettiin toimeksi keksiä jotakin oikein tepsivää.
+
+Vikberg vihelteli ja ilmoitti, että täytyi odottaa iltapäivätuntia
+— sellaisia ei ollut joka päivä. Ståhle kulki kuin kuumeessa. Pojat
+arvailivat, että Vikberg oli määrännyt hänet vaikkapa kantamaan
+Talitiaisen ulos luokasta. Ståhle heilutti uhmaten päätään, vihelteli
+hänkin ja vastasi, ettei oltu arvattu sinnepäinkään.
+
+Kotona oli kaikki nurin. Otteli makasi äidin huoneessa, jossa oli
+rauhallisinta, ja hänen vaikerruksensa kuului ajoittain ovien ja
+käytävienkin läpi. Äiti viipyi yöt päivät hänen luonaan. Sela oli
+ärtynyt ja riiteli Matin kanssa. Isä torui jokaista, joka sattui hänen
+läheisyyteensä. Leo sai kuulla, että he, Ståhlet, Runolassa vielä
+kadottaisivat koko omaisuutensa. Leo puolestaan ei jäänyt vastausta
+vaille, vaan paiskasi tulemaan, että hänen koko kunniansa ja maineensa
+oli menossa sisaren vuoksi, josta koko kaupunki puhui. Oli pelättävää,
+että suorastaan alettaisiin vainota häntä piirien puolelta. Miksei
+Otteli ollut mennyt kihloihin Gunilla-rouvan kultapojan kanssa?
+Gunilla-rouva oli hyvin suuttunut. Ja syystä.
+
+Danielille kävi tukalaksi olla kotona. Hän kuljeskeli katuja Vikbergin
+ja muiden poikain kanssa. Vain jonkin kerran ehti äiti katsoa häneen.
+
+Tuli sitten odotettu iltapäivätunti. Vikberg ja Ståhle hääräsivät
+luokkahuoneen ovella, määräten asennot. Talitiainen myöhästyi. Vihdoin
+kuultiin alaoven käyvän ja Talitiaisen askeleet, jotka olivat kuin
+pienen koiran juoksemista, sipsuttivat portaissa. Silloin sammutti
+Vikberg valon, huomautti Ståhlelle, että "lujasti vain ja oikein
+kuonoon!" ja meni paikalleen. Ovessa, joka jäi hiukkasen raolle,
+tempasi Ståhle syliinsä Talitiaisen ja suuteli häntä. Nuori nainen
+huudahti, purskahti täyteen itkuun ja karkasi huoneesta.
+
+Pojat istuivat mallikelpoisessa järjestyksessä puoli tuntia, sähkön
+valaistessa syyllisiä ja syyttömiä. Kun ei opettajaa kuulunut, läksivät
+pojat kotiin. Kadunkulmassa tönäisi Vikberg Ståhlea kylkeen ja koetti
+rohkaista häntä.
+
+— Älä nyt taas ole akka. Muista pitää suu kiinni. Ei tästä tule mitään.
+Rehtori luulee Talitiaisen nähneen unta — on hänessä sentään siksi
+miestä.
+
+Vikberg näki Ståhlen hoiperrellen kulkevan aivan päinvastaiseen
+suuntaan kuin hänen kotinsa oli. Vikberg kirosi, juoksi hänet kiinni ja
+käänsi hänet kovakouraisesti ympäri.
+
+— Tuonnepäin, tolvana! Etkö sinä tiedä, missä asut! Ståhle kulki
+osoitettuun suuntaan. Sekä hänen ruumiinsa että hänen sielunsa olivat
+kuin hajoamaisillaan. Jokin käsittämätön onni nosti häntä ja jokin
+käsittämätön onnettomuus painoi häntä. Thyra Starkin kuva välähteli
+lakkaamatta hänen silmissään ja hänen kätensä vapisivat ikävästä saada
+sulkea hänet syliinsä, kuten äsken. Thyra Stark oli kaunis, kauniimpi
+kuin mikään muu maan päällä. Ja hänet hän oli pelästyttänyt, hänen
+mieltään hän oli pahoittanut. Kukaties oli Thyra Stark niin suuttunut,
+ettei milloinkaan antaisi anteeksi. Ja varmaan hän olikin, hänen täytyi
+olla.
+
+Yhtäkkiä kääntyi Daniel ympäri ja läksi nopeasti astelemaan. Hän
+pysähtyi suuren kivimuurin eteen.
+
+Siellä hän asui, Thyra Stark, mutta missä kerroksessa? Ja täälläkö vai
+pihan puolella?
+
+Poika tuijotti ikkunoihin ja asteli edestakaisin vastaisella puolella
+katua. Jos Thyra Stark tulisikin ulos. Silloin... silloin hän karkaisi
+tämän luokse ja pyytäisi anteeksi.
+
+Ihmisiä tuli ja meni, ovi avautui ja sulkeutui — _hän_ ei tullut eikä
+mennyt.
+
+Daniel päätti kirjoittaa hänelle. Ainoastaan sitä hän pyytäisi, että
+saisi anteeksi. Ja taas hän kulki nopeasti eteenpäin saadakseen
+kirjoittaa kirjeen ja keventää syytään. Kun hän rupesi likenemään
+kotia, muisti hän äidin, Ottelin, opettajat. Nyt tulisi onnettomuutta
+onnettomuuden päälle. Mitä isä sanoisi? Kaikki muu oli kuitenkin pientä
+sen rinnalla, mikä koski Thyra Starkia. Saada häneltä edes hiukkasen
+anteeksiantoa — muuten tulkoon vaikka mitä!
+
+Hän pääsi huoneeseensa ilman että kukaan huomasi häntä. Hänellä ei
+ollut kirjepaperia. Olisi pitänyt olla kaunista, punaista paperia. Eikä
+hänellä ollut rahaa. Hän pani maata ja nukkui sikeästi. Äiti tuli hänen
+vuoteensa ääreen, huomasi, että hänellä oli kuumetta, hoiteli häntä
+eikä päästänyt häntä seuraavana päivänä kouluun. Otteli vei äidiltä
+ajan ja ajatukset. Daniel sai rauhassa kirjoittaa. Hän ei enää kysynyt
+paperia, hän käytti kaikki puhtaat lehdet kouluvihoistaan, vaikka hän
+tiesi, minkä rangaistuksen tämä teko tuottaisi, ja koetti saada kokoon
+kirjettä Thyra Starkille. Vähät rangaistuksesta, kunhan vain saisi
+anteeksi. Hän oli kylmässä hiessä, mutta ei syntynyt mitään, jota olisi
+voinut lähettää. Hän pani maata ja alkoi nukuttuaan uusilla voimilla.
+Lopulta ei hänellä enää ollut yhtään lehteä, jonka olisi voinut käyttää.
+
+Parin päivän perästä tuli kaikki ilmi. Kun rehtori kysyi Danielilta,
+ei hän yrittänytkään kieltää. Mitään kanssarikollisia ei hän
+suostunut ilmoittamaan, ja kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli
+ruman vallattomuutensa tehnyt, ei hänen suustaan saatu ainoaa sanaa.
+Opettajakunta oli vakuutettu hiljaisen pojan joutuneen toverien aseeksi
+ja, ottaen lukuun kaikki muutkin lieventävät asianhaarat, erotti hänet
+pariksi kuukaudeksi koulusta. Vahinko ei ollut erittäin suuri, sillä
+kaikesta näkyi, että hänen joka tapauksessa oli jääminen luokalle
+toiseksi vuodeksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli tuskin kulunut seitsemää päivää kunnallisneuvoksen lempilapsen,
+Ottelin, onnettomuudesta. Kunnallisneuvos oli tuskin tointunut ensi
+vaikutelmasta, joka oli saanut hänet suunniltaan. Hänen mielentilassaan
+oli ehkä ollut surua enemmän kuin suuttumusta. Otteliin nähden ei
+se ollut muuta kuin surua, suuttumus koski yksinomaan Ruokorantaa.
+Häväistyn tyttären isä oli varustautunut masentamaan viettelijän maan
+tasalle, hän oli ensi hetkessä ajatellut, että olisi suorinta ampua
+hänet kuin koiran. Mutta kun hän tuli viettelijän eteen, oli hän
+neuvoton. Ruokoranta oli aina lannistanut hänet. Jo kerran syksyllä
+heidän tuttavuutensa alussa, kun Ruokoranta oli pyytänyt hänen nimeään
+vekseliin, oli kunnallisneuvoksesta tuntunut, että komea nuori
+maisteri antoi hänelle suuren suosionosoituksen. Muutamalla sanalla
+oli viettelijä nytkin vakuuttanut kunnallisneuvokselle käyttäytyneensä
+tytärtä kohtaan ritarin tavoin. Kunnallisneuvos ei sylkenyt häntä
+silmille, ei antanut häntä korville, ei edes sanonut mitään kaikesta
+siitä, mitä hän oli päättänyt sanoa. Hän vain valitteli ja voivotteli.
+Tuskin oli hän kuitenkaan päässyt kadulle, kun hän jo taasen raivosi
+ja sadatteli viettelijää. Isän viha oli itse asiassa turha niin kauan
+kuin Otteli asettui aivan samalle kannalle entisen sulhasensa kanssa.
+Suhde oli perin kummallinen. Isän kävi mahdottomaksi pakottaa nuoria
+avioliittoon. Otteli lannisti hänet aivan kuten Ruokoranta oli tehnyt.
+
+Tyttö makasi äidin huoneessa, hulluna kaipauksesta ja rakkaudesta.
+Hän ei sallinut lausua pahaa sanaa rakastetustaan. Hän toisteli
+toistelemistaan, ettei mitään, ei mitään hän antaisi pois
+elämyksistään. Olihan hänellä valta kutsua takaisin rakastettu — hän
+tulisi viipymättä ja veisi hänet, Ottelin, alttarin juurelle, ja
+he eläisivät yhdessä elämänsä loppuun. Mutta kytkisikö hän heidän
+rakkautensa arkeen, jossa se riutumistaan riutuisi ja vihdoin sammuisi?
+Ei, ja tuhat kertaa ei! Hänen armaansa, hänen ainoa rakastettunsa oli
+ajatellut asian niin kauniisti kuin yksin _hän_ saattoi sen ajatella.
+Vaikka Otteli menehtyisi kaipaukseen, vaikka hän siihen paikkaan
+kuolisi, ei hän sormellaankaan viittaisi, kutsuakseen Aarnea takaisin.
+
+Kauheaa puhetta, kauheaa puhetta! Mamma tunsi koko sielullaan ja
+mielellään, että itse paha henki puhui hänen lapsensa suun kautta. Hän
+ei kuitenkaan voinut olla niin ankara kuin hänen olisi pitänyt olla,
+nyt kun Otteli oli sairas. Mutta hän päätti myöhemmin koettaa parastaan.
+
+Pappa, eikö pappa ymmärtänyt? Otteli käänsi surulliset silmäteränsä
+isään ja oli niin liikuttava, että kunnallisneuvoksen täytyi kaikin
+tavoin häntä lohduttaa. Kyllä, kyllä hän ymmärsi Ottelin, niin, ja
+myöskin Aarnen. Heidän kihlauksensa oli ollut hyvin runollinen.
+Mutta eikö heidän avioliittonsakin olisi voinut tulla runolliseksi
+ja onnelliseksi...? Vai eikö, vai eikö, vai eikö! No niin, no
+niin, no niin, ei sitten, ei sitten. Ei nyt itketä tuolla tavalla!
+Kunnallisneuvos myönsi taasen tyttärelleen, että tämä kaikki oli hyvin
+runollista, mutta kun hän pääsi saliin, sulki hän ovet, pani gramofonin
+soimaan ja itki yksin.
+
+Käytännössä oli tämä asia mitä suurimmassa määrin kiusallinen ja
+harmillinen. Juuri nyt tarvitsi hän kaiken yhteiskunnallisen kunniansa,
+voidakseen asettaa sen piirien nähtäväksi. Hän toivoi näet tointa,
+hyvää tointa rahastonhoitajana. Ja vaikkei toimi ollutkaan suorastaan
+piirien johtohenkilöiden määrättävissä, oli hän vakuutettu, että
+heidän kätensä ulottuisivat vaikuttamaan vaaliin. Hän oli äärimmilleen
+kiihtynyt ja hillitsi itseään vaivalloisesti. Silloin tuli Danielin
+juttu lisäksi.
+
+Kun rehtori puhelimitse pyysi kunnallisneuvosta yhdessä Danielin
+kanssa koululle, tiesi Daniel puolestaan, mikä häntä odotti.
+Häntä ei sanottavasti pelottanut, häntä painosti vain, ettei hän
+ollut saanut syntymään kirjettä Thyra Starkille. Niin kauan kuin
+oltiin koulurakennuksen sisäpuolella ja vielä kadullakin, hillitsi
+kunnallisneuvos itseään, mutta koko viime päivien kiihtyminen pääsi
+valloilleen niin pian kuin kotoisen porraskäytävän ovi oli lisahtanut
+lukkoon. Poika juoksi edellä ylös portaita, sillä kunnallisneuvos
+tavoitti häntä kepillään. — Tällaista häpeää minun lapseni tuottavat
+minulle juuri nyt, kun minun pitäisi tehdä arvokkaan vaikutuksen. Minä
+en ikinä saa sitä virkaa, kun minulla on tuollainen poika, ja tiedätkös
+sinä, että siinä on neljänsadan markan palkka eikä paljon mitään työtä.
+Mutta luuletko sinä, että he antavat sen minulle, kun minun poikani
+on aasi? Luulevat, että minäkin olen aasi. Mitä sinulla on oikein
+päässäsi, sinä pöllö? Tappuroita? Tappuroita, hahhahhahhahhah! Mutta
+jollen minä saa sitä virkaa, niin ei sinun myöskään pidä saada ruokaa,
+tiedä se. Kolme kertaa päivässä teillä pitää olla ruokaa ja elokuviin
+pitää päästä ja vaatteita pitää olla, mutta nyt se on loppu. Kerjää
+kadulla, kävele alasti — isäsi ei anna. Mene pois minun näkyvistäni,
+taikka minä lyön...!
+
+Daniel ei päässyt mihinkään, sillä hän oli, isänsä edellä kulkien,
+joutunut nurkkaan porraskäytävän päässä. Litistyneenä kiviseinää
+vastaan hän kuunteli isän saarnaa, käsillään varjellen silmiään
+kepiltä, joka huiski hänen edessään. Hän näki jonkun palvelustytön
+tulevan pihan parvekkeelle kuuntelemaan ja joku naapurien naisistakin
+avasi oven ja katsahti ulos. Isä ei huomannut heitä.
+
+— Koko ikäsi sinä olet ollut minulle häpeäksi. Sinun tähtesi minun
+täytyi myydä taloni, kun ei sinusta koulussa ollut muuta kuin harmia ja
+kulunkeja ja häpeää... No niin, sinä aasi, mitä siinä tuijotat — totta
+se on, isäsi ei koskaan valehtele! Totta, totta, totta: sinun tähtesi
+täytyi Syvälahti myydä...
+
+Danielin kädet olivat vaipuneet ja hän katseli suoraan isänsä
+kasvoihin. Poika oli tullut aivan kalpeaksi ja sinertävät varjot
+kulkivat hänen kasvojensa yli kuin kuolevalla. Isää ärsytti hänen outo
+ilmeensä, hän koputti häntä kepillään päähän, niin että huopahattu meni
+lysyyn, ja toisteli:
+
+— Tappuroita, tappuroita, tappuroita!
+
+Poika ei enää kuullut, mitä hän sanoi. Lyhistyneenä seinää vastaan hän
+antoi isän lyödä. Äiti vihdoin tuli, vei heidät sisään ja toimitti
+Danielin vuoteeseen. Hän saattoi taas ajatella, kun äidin kädet ja
+kylmä vesi olivat viilentäneet hänen otsaansa. Hän rupesi itkemään, kun
+hän ajatteli äitiä. Isän ääni kuului, vaikka ovi oli kiinni. Daniel
+makasi tyttöjen huoneessa. Ottelin valkea silkkipuku riippui naulassa
+ovensuussa, pöydällä oli punaisia tulppaaneja... viisi... kahdeksan...
+viisitoista... kaksikymmentäyksi — minkä tähden kaksikymmentäyksi eikä
+kaksikymmentä? Jos hänellä olisi ollut rahaa, niin olisi hän lähettänyt
+tuollaisen kukkalaitteen Thyra Starkille...
+
+Kaikki, mitä oli tapahtunut, syöksyi äkkiä hänen eteensä: Thyra
+Stark... rehtori... pojat, häpeä... Syvälahti... häpeä. Ja kaikki oli
+hänen, Danielin, syy. Heidän kaikkien onnettomuutensa — kaikki oli
+hänen syynsä.
+
+Hänestä tuntui äkkiä, että hän oli Joona, joka oli paennut Herran
+kasvojen edestä ja makasi laivan ruumassa. Mutta ylhäällä kannella
+huusivat matkustajat kukin Jumalan tykö ja olivat suuressa hädässä.
+Vihdoin tulivat he ja herättivät hänet ja pyysivät, että hänkin
+rukoilisi. Kuinka hän saattoi rukoilla, koska hän oli vihoissa
+Jumalansa kanssa! Hän tunsi kuitenkin heti, että Jumala oli yllättänyt
+hänet hänen syntiretkellään ja lähettänyt suuren myrskyn hänen
+tähtensä. Hänen tähtensä olivat kaikki hukkumaisillaan.
+
+Kauhea levottomuus ajoi hänet ylös siitä levosta, johon äiti oli hänet
+viihdyttänyt. Synti poltti hänen luissansa. Hänen tähtensä oli vanha
+koti myyty, hänen tähtensä tuli isä kotiin humalassa, hänen tähtensä
+oli Leo muuttunut ja kiroili, hänen tähtensä oli Ottelilla tuollainen
+puku. Synti oli siinä puvussa. Hänen, Danielin, tähden oli synti tullut.
+
+Isä olikin tuntenut sen ja luvannut heittää hänet mereen. Hänet oli
+jo heitetty, vaikka hän piteli kiinni köydenpäästä! Hän riippui vielä
+kiinni tässä laivassa, joka oli hukkumaisillaan. Täällä hän oli luullut
+voivansa olla turvassa Jumalan vihalta, mutta hän oli vetänyt kaikki
+muutkin mukaansa onnettomuuteen, äitinsäkin. Ja Ottelin, Otteli-raukan!
+Hän tunsi äkkiä suloista tuoksua ja avasi käden, jonka oli puristanut
+kokoon suutaan vastaan. Hänen kädessään lepäsi pieni pitsiliina,
+Ottelin nenäliina, joka tuoksui.
+
+— Synti! parkaisi hän ja paiskasi liinasen luotaan.
+
+Samassa tuntui hänestä siltä kuin hän olisi päästänyt irti touvit ja
+pudonnut mereen. Oli kylmä.
+
+Hän ajelehti ja ajelehti.
+
+Meressä oli paljon muita ihmisiä. Syntisiä, jotka ajelehtivat ja joita
+oli heitetty laivoista. Muutamat puhuttelivat häntä, mutta hän ei
+vastannut, koska hänestä tuntui, että hän oli kuollut.
+
+Nyt hän heräsi, muisti missä oli, muisti mitä isä oli sanonut ja
+kauhistui uudelleen itseään. Täällä ei hänellä enää ollut paikkaa,
+äitikään ei enää ehtinyt muistaa häntä. Ja isä, isä ei sietänyt häntä
+silmiensä edessä.
+
+Poika karkasi ylös ja riisti kääreen päänsä ympäriltä. Hänen sydämensä
+löi, niin että hänen täytyi kuuntelemalla kuunnella, oliko eteisessä
+ihmisiä. Vihdoin hän varovaisesti avasi oven, kulki varpaisillaan
+pöydän luo, sai käsiinsä lakin ja päällystakkinsa, ja riensi ulos
+porraskäytävään.
+
+Tuossa, juuri tuossa oli isä sen sanonut hänelle. Pakoon sitä paikkaa,
+pakoon kaikkea!
+
+Hän tuli kadulle ja ajelehti ihmisvirrassa, kuten hän äsken houreissaan
+oli kuvitellut ajelehtivansa meressä. Ajoittain uudistui äskeinen
+mielikuva. Nämä kaikki olivat syntisiä, joita oli heitetty laivoista.
+Joku puhutteli häntä ja kysyi, oliko hän kipeä. Hän vastasi, ettei
+ollut, ja kulki eteenpäin.
+
+Hän oli kulkenut pitkän aikaa, kun hän huomasi seisovansa nojaten
+johonkin seinään. Ihmisiä tuli ja meni, he kääntyivät katsomaan häneen.
+Keskellä katua seisoi vanhanpuoleinen mies, poliisi, joka hänkin katsoi
+tännepäin. Daniel huomasi kätensä olevan veressä, hänen oli myöskin
+nälkä ja hänen oli vilu.
+
+— Kerjää kadulla, kävele alasti! oli Jumala sanonut.
+
+Ja se oli hänelle oikein, hänen suurten syntiensä vuoksi.
+
+Häntä kalvoi sellainen kaipaus pois synnistä, että sydämensä oli kuin
+sulava kappale, joka odottaa toista olomuotoa. Päästä synnistä, päästä
+Jumalan kasvoja näkemään!
+
+— Isä meidän, joka olet taivaassa, äänsi hän. — Anna minun kuolla.
+
+Hän nojasi suljettuun porttiin ja oli hetkisen taas kuin horroksissa.
+Joku ärjäisi hänelle niin, että hän heräsi. Silloin hän pelästyi ja
+avasi portin.
+
+Hän oli suurella pihamaalla, jolla lumi suli. Pieni polku vei kaivolle
+ja kaivolta portaille. Tuoreet miehenjäljet johtivat pihan perälle.
+Oli kuin maalla. Danielilla alkoi sydän sykkiä. Minne hän olikaan
+tullut? Rapistunut rakennus, jossa oli viisi mustaa ovea, muistutti
+heidän vanhaa aittariviään, joka oli purettu. Päärakennuskin oli kuin
+se vanha keltainen huvila, missä mummo oli asunut. Tämäkin oli joskus
+ollut keltainen. Hämärsi. Räystäs tikapuiden vierellä tippui. Tuntui
+omituisen kotoiselta. Ikään kuin isoäiti olisi asunut tässä, likeni
+Daniel portaita. Hän muisti kuitenkin hyvin pian, että isoäiti oli
+kuollut, mutta hän meni silti eteenpäin. Hänen teki mieli nähdä, kuka
+talossa asui, vai eikö siellä asunut ketään. Oli sentään käyty kaivolla
+ja pihan perälle vei tuoreet jäljet.
+
+Daniel kopisteli lunta jaloistaan ja toivoi ihmisten kuulevan sen,
+jottei hän yllättäisi heitä. Portaat olivat kallistuneet. Eteisen
+ikkunoissa suli kuura. Ilma tuntui kolkolta kuin kellarissa. Lattialla
+oli kirves ja seinää vastaan oli pantu lapio.
+
+Kolistellen avasi nuorukainen seuraavan oven. Hän oli avarassa
+eteisessä, josta johti portaat yläkertaan tai vinnille. Kaidepuitten
+koristukset olivat valkoisiksi maalatut ja seinät olivat valkoiset.
+Pitkässä naulakossa riippui jokin takki. Ulko-oven suussa lattialla
+oli vesiämpäri. Muuta ei näkynyt. Ovet, jotka johtivat oikealle
+ja vasemmalle sekä suoraan perälle, olivat suljetut. Ei kuulunut
+hiiskahdustakaan.
+
+Äskeinen iloinen odotus, jonka maalaismuistot olivat herättäneet, alkoi
+vaihtua kammoon. Pojan olisi tehnyt mieli kääntyä takaisin, mutta jokin
+voima ajoi häntä eteenpäin. Ohimot tykkien aukaisi hän oven perällä.
+Tuliko hän kellariin, ehkä hautaholviin? Huone oli lämmittämätön,
+siellä oli kylmempi kuin ulkona, se oli suuri, matala sali. Kaikissa
+neljässä kulmassa kohoili outoja läjiä — olivatko ne kultaa vaiko
+multaa? Siinä läjässä, joka oli likinnä muuria, kimmelteli kullalta,
+mutta ei siellä ollut kuin vanhoja huonekaluja. Yhdessä läjässä oli
+perunoita, yhdessä olkia, yhdessä santaa. Katossa riippui suuri
+kruunu, jonka lasit kimmeltelivät kuin kirkonkruunuissa. Sen ympärillä
+kattopaperissa kulki kaunis seppel punaisia ruusuja, ja seinät olivat
+kaunista, punakukkaista paperia. Ne olivat kultalisteillä jaetut
+osastoihin, mutta listeet olivat enimmäkseen irtaantuneet. Ovi oikealle
+oli pönkitetty jollakin, joka muistutti vanhan taffelipianon kantta.
+Sellainen piano oli myyty Syvälahden huutokaupassa.
+
+Mikä kumma paikka tämä oli?
+
+Sydän sykkien peräytyi nuorukainen valkoiseen eteiseen ja mietti,
+mistä ovesta olisi paras yrittää keittiön puolelle. Kai ihmiset
+olivat siellä. Hän päätteli keittiön olevan sillä suunnalla, missä
+vesiämpäri seisoi, asteli kolistellen ja koputti. Ei ääntä. Hän
+tarttui puun tynkään, joka oli lukon sijalla, ja veti. Huoneessa oli
+halkoja. Permantoa ei näkynyt, se oli kauttaaltaan lastujen vallassa
+ja keskellä lastuja seisoi hakkuupölkky, vieressä saha. Vieläkö
+yrittää toiselle puolelle taloa. Poikaa alkoi yhtäkkiä väsyttää niin,
+ettei hän muuta halunnut kuin istua, vaikkapa vain vähäisen hetken.
+Eihän se kuitenkaan sopinut, kun eivät talonväet antaneet lupaa. Hän
+kulki eteisen poikki ja kuunteli. Ei ääntä. Koputtamatta tarttui hän
+kolmannen oven lukkoon ja astui sisään. Vihdoinkin oli hän tullut
+asuttuun huoneeseen. Siellä oli oudonhajuinen, lämmitetty kellari-ilma.
+Pöydällä näkyi ruuanjätteitä, lasi puolillaan maitoa ja teevadilla
+maitoa tai kermaa. Puhdas, valkoinen lakana, kokoonkäärittynä,
+oli sekin pöydällä. Kun poika näki leivän, kihosi vesi hänen
+suuhunsa. Lakanassa oli hieno välipitsi, samantapainen kuin mummon
+morsiuslakanoissa, joita äiti vieläkin säilytti kuin silmäterää. Näin
+omituista sänkyä ei poika milloinkaan ollut nähnyt. Se oli hyvin suuri,
+pylväissä oli leijonanpäitä ja päädyt olivat koristetut moninaisilla
+lehvillä ja köynnöksillä. Mutta itse makuusijana oli köyhän litteä,
+haaltunut pahnasto. Kello seinällä ei käynyt. Iloinen hirvi laukkasi
+kellotaululla, mutta heiluri puuttui kokonaan.
+
+Koira!
+
+Se ei haukkunut, se ei liikkunut, mustan- ja valkeankirjava villakoira.
+Sillä oli allaan pehmoinen tyyny, se makasi nurkassa tuolin luona.
+Se oli kuin kuollut, se ei liikahduttanut korvaakaan, kun poika sitä
+puhutteli. Se olikin kuollut.
+
+Kun Daniel huomasi, ettei siinä ollut henkeä, valtasi hänet sellainen
+kammo, että hän olisi parkaissut, jollei tämän kuolleen talon
+hiljaisuus olisi vaistomaisesti tukahduttanut hänen ääntään. Talon
+ainoa asukas tuntui olevan kuollut eläin, joka makasi sen ainoassa
+lämpimässä huoneessa, ikään kuin sinne kuuluen. Jos se olisi ollut
+kuollut ihminen, ei se olisi voinut vaikuttaa kauheammin. Hiki puhkesi
+kylmänä esiin pitkin pojan ruumista, ponnistaen kaikki voimansa hiipi
+hän pois huoneesta ja hengitti vasta, kun hän oli päässyt ulkoilmaan.
+Mikä olikaan tämä talo ja kuka täällä asui? Oliko Herra lähettänyt
+tottelemattoman lapsensa valaskalan vatsaan?
+
+Pihan perällä liikahti. Kuin kasvaen esiin maasta tuli näkyviin mies.
+Jollei äskeinen kammo olisi käynyt tämän näyn edellä, olisi poika
+voinut pelästyä, mutta nyt teki elävän ihmisen läheisyys turvallisen
+vaikutuksen ja rauhallisesti astuen jalanjälkiä pitkin näki poika,
+että syvästä kuopasta pihan perällä nousi ihminen. Mies pysähtyi äkkiä
+keskitiehen, oikaisi, tikapuilla seisoen, kätensä ja sanoi:
+
+— Anna minulle kätesi.
+
+Daniel oikaisi kätensä ja mies astui maakamaralle. Hänen toisessa
+kädessään oli lapio, hänen vaatteisiinsa oli tarttunut multaa. Se
+oli laiha, kalpea mies. Se katsoi poikaan tavalla, jolla ei kukaan
+milloinkaan ollut häneen katsonut, mutta silmät eivät pelottaneet,
+ainoastaan tekivät oudon surullisiksi. Daniel pani kätensä ristiin ja
+hengitti suu auki.
+
+— Tahdotko auttaa minua? sanoi mies.
+
+— Tahdon, sanoi Daniel ja tunsi kyynelten pyrkivän ylöspäin.
+
+Vanha mies meni edellä. Siltapalkit vanhassa keltaisessa rakennuksessa
+huojuivat ja lukot kitisivät, vaikka vanhus koetti liikkua ääneti. Hän
+avasi oven saliin. Jos poika olisi ollut toisessa mielentilassa, olisi
+hän huomannut, että vieras kulkiessaan oli jättänyt kaikki ovet raolle.
+
+— Tuolla nurkassa on olkia, sanoi hän hiljaa, ikään kuin talo olisi
+ollut täynnä nukkuvia, — ota niitä niin paljon kuin voit kantaa, ja vie
+ne haudalle.
+
+Poika hiipi varpaisillaan yli maalaamattoman permannon, jonka
+siltapalkit olivat hyvin leveät. Uuninkomerossa näki hän valkoisen,
+ruukkua kantavan naisen kuvan. Oljet kahahtivat pelottavasti,
+nurkassa jyrsi toukka seinähirttä. Ulkona syttyi jokin valo, jonka
+viiru heijasti huoneeseen, pannen kattokruunun lasit kimmeltelemään
+seinillä. Syli täynnä olkia hiipi poika ulos. Asuinhuoneessa oli
+hiljaista, mutta raosta näkyi valoa. Poika seurasi jälkiä pihamaalla
+ja laski oljet kuopan reunalle. Oliko tämä hauta? Peittämättömästä
+ikkunasta näkyi palava kynttilä keskellä pöytää, ja maitokannu.
+Räystäs tippui kuin keväällä. Poika kuunteli. Vihdoin kuuluivat ovet
+käyvän ja vanhus tuli ulos, kantaen käsivarsillaan valkoista kääröä.
+Varovasti asteli hän suoraan hautaa kohti. Hetkeksi täytyi käärö
+laskea lumelle, kun tikapuut nostettiin kuopasta. Vanhus sirotti
+olkia pohjalle, otti sitten hiljaa käsivarsilleen käärön ja järjesti
+köyden, jonka avulla hänen piti päästää se maan poveen. Hetkisen piteli
+ihminen eläintään ikään kuin sanoakseen sille viimeiset jäähyväiset.
+Poika näki kärsimyksen hänen kasvoillaan. Sitten laskeutui pieni
+ruumis valkoisessa lakanassa maahan. Hellemmin ei kukaan olisi voinut
+sirottaa ruusuja rakastetun vainajan arkulle, kuin vanhus sirotteli
+olkia eläimensä yli. Daniel nieli kyyneliään, häneltä oli Syvälahdessa
+kuollut monta rakasta eläintä.
+
+— Autatko vielä, sanoi vanhus. — Eteisessä on lapio, minä unohdin sen.
+
+Poika lähti etsimään lapioa, vanhus jäi yksin. Ääneti he yhdessä
+loivat umpeen haudan, joka oli syvä. Sitten he veivät sisään lapiot ja
+tikapuut. Ne pantiin huoneeseen oikealla, missä säilytettiin halkoja.
+
+Vanhus ei enää kysynyt pojalta, halusiko hän auttaa. He sulkivat portin
+ja alkoivat puhdistaa huonetta. Kun piti tehdä tulta eivätkä halot
+tahtoneet syttyä, toi vanhus salista sytykkeitä. Sulloessaan niitä
+pesään huomasi poika, että kauniit taulunkehykset olivat pilkotut
+pieniksi. Kankaanpalasista päättäen, mitä vielä riippui puussa, olivat
+puitteet reunustaneet sotaherran rintakuvaa. Kunniamerkinkin saattoi
+erottaa. Puut eivät sittenkään syttyneet, vaan sihisivät ja savusivat.
+
+— Noin ne itkevät, sanoi vanhus. — Salista löydät lisää sytykkeitä.
+
+Poika osasi jo romuläjälle. Siellä oli sekä pieniksi pilkottuja
+huonekaluja että vielä pilkkoamattomia. Tuntui hauskalta penkoa niitä.
+Mutta häärätessään tulen ääressä hän väsyi. Hänen oli jo hyvin uni ja
+nälkä.
+
+Vanhus yhä puhdisteli ja järjesteli. Uutterammin ja tarkemmin ei
+Danielin äiti olisi voinut sitä tehdä kuin vanha, hyvä mies. Hän mahtoi
+olla hyvin hyvä. Pieni eläin oli mahtanut olla hänelle hyvin rakas.
+
+Heidän saadessaan valmiiksi työnsä tuikkivat tähdet jo taivaalla. He
+puhdistivat vielä vaatteensa lyömällä niitä lumeen, ja näkivät silloin,
+kuun valossa, sulavan lumipeitteen keskellä mustan pienen kummun, joka
+merkitsi vasta umpeen luodun haudan sijaa. Ilma oli leuto kuin keväällä.
+
+Heidän syödessään huoneessa, missä puut palaa sihisivät sinisellä
+liekillä, jäi poika yhtäkkiä tuijottamaan isäntäänsä. Toisena hetkenä
+oli hän kuin mies, jota täytyi pelätä, toisena kuin vanhus, jota täytyi
+rakastaa. Kun kärsimys tuli hänen kasvoilleen ja verestävät silmät
+jäivät katsomaan yhteen kohtaan, alkoivat kyyneleet nousta pojan
+silmiin. Kun hän taas nosti päänsä ja jännitti kätensä pöydän laidan
+ympäri, tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut voimaa auttaa mistä
+hädästä tahansa.
+
+— Oletko sinä Kristus? parkaisi poika äkkiä, nousi ylös ja tuli
+askeleen likemmä.
+
+Hetkisen katselivat molemmat aterioivat toisiinsa. Tumma mies huojutti
+päätään ja kärsimys pingotti ihon luita myöten.
+
+— Kristuksen halvin palvelija, sanoi hän soinnuttomasti ja oli taasen
+vanhus.
+
+— Mutta sinä olet päässyt synnistä, sanoi poika kiihkeästi, — sinä olet
+kieltänyt maailman, sinä poltat kultaukset ja kunniamerkit, sinä...
+
+Mies katsoi alas ja hänen kasvonsa ikään kuin sulkeutuivat. Kaikki
+meni hänessä äkkiä niin lukkoon, että poika pelästyi. Mitä hän olikaan
+ruvennut puhumaan! Hän vaikeni. He söivät ääneti.
+
+— Tahdotko jäädä tänne yöksi vai onko sinulla koti? sanoi vanhus.
+
+— Ei minulla ole kotia, sanoi poika ja hätkähti samassa sanojaan, ikään
+kuin hän olisi valehdellut. Mutta hän huomasi, että se oli niin, ja
+sanoi toistamiseen: — ei minulla ole kotia. Mutta minulla on äiti. Hän
+on kyllä levoton minusta, mutta hän lankeaa polvilleen ja jättää minut
+Jumalan huomaan.
+
+Vanhus katseli poikaa ja poika näki, ettei hän ollut suuttunut.
+
+— Jos tahdot olla yötä, voit mennä minun vuoteeseeni.
+
+— Mutta missä sinä itse nukut?
+
+— Kyllä minulla on sija.
+
+— Anna minun nukkua lattialla vieressäsi.
+
+— Nouda sitten olkia ja valmista tila.
+
+Poika liikkui jo kuin kotonaan. Hänestä oli hauskaa mennä saliin,
+katsella kattokruunua ja tarkastella romuläjää, josta aina löysi
+jonkin kauniin esineen, mitä ei ollut ennen huomannut. Hänestä tuntui
+luonnollisimmalta asialta maailmassa, että salissa oli juuri mitä
+siellä oli: santaa, romua ja perunoita. Hän kantoi asuinhuoneeseen pari
+sylystä olkia, teki permannolle vuoteen ja rupesi ilosta nauramaan,
+kun hän istui oljilla. Oli hauskaa. Tuntui samanlaiselta kuin kotona
+maalla, kun oli nukkunut heinälatoon. Hänen piti sanoa hyvää yötä
+vanhukselle ja rukoilla äitinsä puolesta, mutta hän nukkui.
+
+Hän heräsi siihen, että hänen päänsä alle pantiin tyynyä. Hän nukkui
+kuitenkin samassa taas.
+
+Ei hän tietänyt, että vanha mies kauan istui hänen vieressään ja
+katseli häneen.
+
+Kun hän aamuhämärässä heräsi, tuntui ikävältä ja ahdistavalta. Hän ei
+muistanut missä oli eikä hän voinut erottaa, oliko hän nähnyt unta
+vai oliko todella kaikki tapahtunut. Kun vanhus tuli, tunsi hän, että
+kaikki oli ollut totta. Mutta vanhus ei tänään ollut sama kuin eilen,
+poika pelkäsi häntä.
+
+— Sinä olet nukkunut, sanoi ukko, — ja ikävöit äitisi luo.
+
+Poika katseli ukkoa ja tunsi, että tämä näki hänen lävitseen.
+
+— Ninive on kaunis kaupunki, sanoi outo mies.
+
+Poika ei ymmärtänyt häntä, hän näki ainoastaan, että hänen huulensa
+olivat käyneet hyvin ohuiksi.
+
+— Niniven lapsena on hyvä olla, jatkoi mies.
+
+Poika ymmärsi äkkiä.
+
+— Enkö minä enää koskaan saa tulla tänne? kysyi hän levottomana.
+
+— Sinä rakastat Niniveä.
+
+— Ninive on onneton, Ninive hukkuu! huusi poika hätääntyneenä.
+
+— Ninive hukkuu, toisti outo mies.
+
+Poika katsoi häneen ja pelkäsi. Hänen tuli yhtäkkiä hyvin ikävä
+vanhusta, jonka hän eilen oli nähnyt täällä.
+
+— Anna minun tulla, rukoili hän. — Minä en kerro kenellekään, että olen
+nähnyt sinut.
+
+— Mikset?
+
+— Jumala ei tahdo.
+
+Hetkisen katselivat outo mies ja poika toisiaan silmästä silmään.
+Ja siinä pojan kyyneltyvän katseen alla suli miehen silmä ja hyvyys
+laskeutui taasen hänen kasvoilleen. Hän oli taasen vanhus. Poika tuli
+niin onnelliseksi, että hän lankesi maahan ja syleili hänen polviaan.
+
+— Minä kiitän Jumalaa sinusta, sanoi vanha mies ja laski kätensä pojan
+hiuksille. — Minulta otettiin pois ystävä ja sinä lohdutit minua.
+
+— Anna minun olla aina täällä, pyysi poika ja painoi poskeaan vanhuksen
+polvia vastaan.
+
+— Hän ei koskaan ollut pettänyt minua, hän ei koskaan ollut tuottanut
+minulle surua...
+
+— Minä kyllä tulen tuottamaan sinulle surua, sanoi poika levottomana,
+— minä olen aina tuottanut vain surua, mutta anna minun kuitenkin olla
+luonasi!
+
+Vanha mies ei kuunnellut häntä eikä poika voinut seurata hänen
+ajatustensa juoksua.
+
+— Kaikki on turhuus, puhui vanhus, nähtävästi toistellen jotakin, jota
+hän oli lausunut hyvin usein. — Tomu ja tuhka on vanha Ninive ja tomu
+ja tuhka on oleva jokainen uusi Ninive. Sillä jokaisen Niniven otsaan
+seisoo kirjoitettuna _Nautinto,_ mutta kaiken nautinnon loppu on tomu
+ja tuhka.
+
+Poika päästi irti otteensa ja tuijotti puhujaan.
+
+— Joona, oletko sinä Joona? kuiskasi hän.
+
+— Turhuuden turhuus on elämä, sanoi vanhus soinnuttomasti, ikään kuin
+hän olisi ollut yksin.
+
+Poika kävi kiinni hänen käsiinsä.
+
+— Tule ja sano tämä Ninivelle.
+
+Miehen kasvot muuttuivat omituisesti.
+
+— Jollei Ninive tiedä! koetti poika puolustautua.
+
+Outo mies hymyili ja poika ymmärsi hänen hymystään, että hän vihasi
+Niniveä.
+
+— Mutta jollei Ninive tiedä, missä vaarassa se on! rukoili poika.
+
+Silloin nauroi mies ja poika tiesi, ettei hän milloinkaan leppyisi
+Ninivelle. Poika heittäytyi oljille ja kyyneleet nousivat hänen
+kurkkuunsa. Hän puserteli olkia käsissään, oli kai noustava ja
+lähdettävä pois, lähdettävä maailmalle, jossa ei enää ollut kotia. Ja
+mitäpä täälläkään enää oli, kun vanha, hyvä mies oli poissa.
+
+Vanha, hyvä mies ei kuitenkaan ollut poissa. Kun poika taasen löysi
+hänet, vihloi hänen sydäntään. Vanha mies oli niin murheellinen.
+
+— Enkö minä koskaan saa tulla? kysyi poika hiljaa.
+
+— Ihmisen täytyy aina olla yksin, vastasi vanhus.
+
+Heitettiin lunta ruutuun, lunta tai hiekkaa. Heitettiin toisen ja
+kolmannen kerran. Vanhus meni ikkunaan ja teki joitakin merkkejä
+käsillään. Kun hän palasi, sanoi hän pojalle:
+
+— Meidän pitää nyt erota. Mutta minä tahdon rukoilla sinulle näkevää
+silmää ja tuntevaa sydäntä. Ihmiset tahtovat nauttia ja muuttua
+tomuksi, ja niinkuin he tahtovat, niin heille tapahtuu. Kuolemaan asti.
+
+— Kuolemaan asti, toisti poika soinnuttomasti, ja tuntien vanhuksen
+ohjaavan käden olkapäällään, liukui hän yli narisevien siltapalkkien
+ulos ovista pihamaalle. Portailla seisoi nuorukainen, jonka
+kasvojenilme oli poissaoleva kuin kuuromykällä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Daniel Ståhle ei tietänyt, että hän oli ollut yötä sisarensa
+viettelijän isän, kuuluisan kauppias Sanfrid Säfstrandin luona. Hän oli
+sattunut tulemaan sinä ainoana päivänä, jolloin ukon sydän oli sulana,
+päivänä, jolloin vanhuksen ainoa ystävä, mustan- ja valkoisenkirjava
+villakoira oli kuollut. Jos hän olisi tullut eilen, olisi hän tavannut
+oven suljettuna, ja jos hän olisi tullut huomenna, olisi hän turhaan
+kolkuttanut. Mutta tänään olivat ovet olleet auki.
+
+
+
+
+KAHDEN PUOLEN JOULUA
+
+
+Joulu teki tuloaan.
+
+Trrrrrr...
+
+— Sataseitsemänkymmentäseitsemän, tehkää hyvin. Onko "Mamman"
+toimituksessa? Onko se Riti-Rati? Terve mieheen, tämä on Teräs. Kiitos,
+kiitos, hyvin vain. Mennä hurisee. Teitä ei sitten kuulunutkaan
+eilen... Vai liikemiesten seuraan... Ollikainen ja Paksula, vai niin,
+vai niin. Vai satatuhatta. Sellaisia voittoja sitä pitää. Mikä talo
+se on... Kivimuuri... kulmassa? Kuule, sinun pitää esittää minulle ne
+miehet, ne osaavat ajaa kokoon rahaa, niillä näyttää olevan vainua
+kuin jahtikoirilla. Kuule, tottahan sinä sitten kirjoitat, niinkuin
+puhe oli, tästä meidänkin lafkasta... ja... olen ajatellut... mitenkä
+olisi... jos prykäisit oikein sellaisen — miksikä ne niitä sanoo —
+koserian... siitä mitenkä on kiire... kun korrehtuuripojat tulevat
+ja menevät, ja kirjakaupoista soitetaan ja tilataan uusia kirjoja —
+kyllähän sinä tiedät... Jaa toiset kustantajat? Niin, kyllähän ne
+tietää, ne on niin kateita. Mutta katsos, kun tämä Runola nyt on uusi
+ja alkava liike ja ihanteelliselle pohjalle perustettu... Voisit sitten
+kuvata joulutontun... Hahhahhahhahhah, mainio ajatus: Angervoisen
+hahmossa! Sinä olet nerokas, Riti-Rati... Kuule, ja joitakin
+runoilijoiden henkiä, Lohipadon ja Kotkan ja Ruosteen esimerkiksi,
+kuinka ne leijailevat näin ennen joulua... Hahhahhahhah! Mainiota,
+mainiota. Antaa niiden nyt kadehtia. Tulethan sinä sitten illalla.
+Minä tarjoan... No niin, kiitos, kiitos. Kuule, keitäs faareja siellä
+toimituksessa nyt on, onko Hornanheimo?... Jaa, kahvitunnille, odotas
+nyt, tänne lupasi juuri siihen aikaan tulla Sariola ja Svan... mutta
+jolleivät ne nyt ole kovin pitkäpiimäisiä... Vai tulevat Ollikainen
+ja Paksula, no kyllä minä sitten, kyllä minä sitten. Kutsupas nyt
+se Hornanheimo langanpäähän... Onko Hornanheimo? Terve mieheen,
+Teräs puhuu... Kuulehan... No, kiitos, kiitos. Hyvin täällä... mennä
+hurisee. Kuulehan, etkös sinä voisi toimittaa jotakin kirjoitusta
+tästä Lohipadon uudesta kirjasta, kun se teidän arvostelijanne oli
+sille niin suoraan sanoen sikamainen...? Niin, niin, sellaisiahan ne
+ovat, sinun olisi itsesi pitänyt kirjoittaa siitä, mitä sinä panit
+niitä suutareita... No niin, siitä pitäisi saada jotakin... jotakin
+vastalausetta, tai miksi häntä sanoisi. Katsos, kun se joka paikassa on
+saanut niin sikamaisia arvosteluja... No niin, onhan niistä täytynyt
+koettaa jotakin murua luetteloon, mutta työlästä se on ollut... Kyllä
+minä ymmärrän, ettei arvostelua voi, mutta jotakin muuta kirjoitusta,
+tai jossakin yhteydessä... Mies oli toivonut uutta painosta, ja
+pitäisihän sen kansilehdenkin olla vetävän, onhan siinä niin korea
+pariisitar että pois tieltä... No niin, no niin, mieti nyt. Ja kai
+sitten illalla tulet... Muuten, kuules, ei olisi ensinkään haitaksi,
+jos pitäisitte vähän enemmän ääntä siitä meidän satukokoelmastamme,
+jonka se Angervoinen toimitti, se on yhtä kaikki merkkiteos ja
+kansallinen teos. Sellaiset olisivat yleensä suurten seurojen
+kustannettavat. Eiväthän ne koskaan kannata yksityiselle kustantajalle.
+Ja sille on nyt annettu niin komea ulkoasu, että sehän on loistoteos,
+kerrassaan loistoteos... No niin, kiitos, kiitos. Minä koetan muuten
+päästä sinne Mamman kahvitunnille, koska ne liikemiehetkin tulevat
+sinne. No niin, kiitos, kiitos, terve, terve.
+
+Nuori liikemies oli tuskin lopettanut ja saanut savukkeen palamaan, kun
+puhelin soi.
+
+— Runolassa. No Lempinen, terve, terve pitkistä ajoista... Jaa kuka
+tänne puhui?... Noo, eihän nyt, korkeintaan viisi minuuttia... Älä nyt
+— puoli tuntia? — Viisi minuuttia kaikkein enintään! Ei, kas, täytyy
+aina puhua niihin toimituksiin ja sanat täytyy silloin sijoittaa
+ja sovittaa niin, etteivät loukkaa eivätkä suututa ja että samalla
+kuitenkin saa tiukkaan sanotuksi, mitä pitää. Ne ovat niin olevinaan ne
+sanomalehtimiehet — sinä et niistä mitään tiedä, kun kauppaat tiiliä.
+Minä olen niihin herroihin jo niin kyllästynyt, että monesti olen
+ajatellut, että olisikin pitänyt mennä Sampoon, ettei olisi tarvinnut
+niitä kiittää ja kumarrella... Kiire? Kiire, kiirehän se minullakin
+on... No... vai... vai kiipelissä — sinä! Kyllä minä kirjoitan,
+kyllä minä kirjoitan... Tuhat markkaa... Oletko sinä sitten nyt
+kaupungissa?... Eikö voitaisi tavata Mammassa kahvitunnilla? Kyllä minä
+panen pojankin tuomaan... Kuule, tehdään samalla vähän suurempi paperi,
+minä ottaisin mielelläni vaikkapa... vaikkapa kuusisataa... No, mainio
+asia... Kuinkas siellä teillä muuten menee?... Vai niin, vai niin,
+sehän on hauskaa... No hyvin täälläkin, oikein hyvin... Niin, siitä
+"Ilmalaiva Zulamitista" loppuu jouluksi toinen painos. Oletko lukenut —
+jaa, sehän onkin hieno kirja, tulevaisuuden kirja... No niin, Mammassa
+siis. Terve mieheen.
+
+Teräs veti muutamia syviä sauhuja savukkeestaan ja läksi sitten toiseen
+huoneeseen, kirjallisen johtajan luo. Salmensuu luki paraikaa lehtiä.
+Heti nähdessään Teräksen puhkesi hän puhumaan.
+
+— Mainio arvostelu Kotkan runoista... Pitää panna huomisiin lehtiin.
+"Luonnontaju on nuorella Onni Kotkalla erinomaisen kehittynyt. Todella
+kuin kotka liitelee hän sinisissä korkeuksissa..."
+
+Trrrrrr.
+
+Salmensuu heitti lehden Teräkselle, joka nopeasti kävi jatkamaan siitä,
+mihin kirjallinen johtaja oli lopettanut.
+
+— Runolassa... Hyvää päivää, hyvää päivää... No kiitoksia — mitenkäs
+veli itse jaksaa?... No kyllä täällä, juuri luemme "Pirttien Valosta"
+erinomaisen kiittävää arvostelua Kotkan runoista... Kyllä, me panemme
+huomisiin. Eikö veli muuten tule täällä käymään?... Onko veli niin
+vilustunut? Hyvänen aika, täytyy kysyä lääkäriltä... No, eihän nyt,
+eiväthän ne kansalliset asiat mene eteenpäin, jolleivät kansalliset
+miehet niitä aja. Tässä tulivat juuri eilen nämä viimeiset uutuudet,
+panen paikalla pojan tuomaan. Kansilehdet tulivat vähän räikeät, mutta
+sellaisethan ne vetävät... Jaa satukokoelma?
+
+— Sano hänelle, kuiskasi Teräs, että minä juuri soitin Hornanheimolle.
+Hän toimittaa siitä "Sunnuntai-lukemisiin".
+
+Apulaisjohtaja oli keskustelusta tuntenut Runolan suojeluspyhän,
+dosentti Angervoisen, olevan langanpäässä.
+
+— Tämä Teräs on juuri soittanut siitä Maan Äitiin, kyllä siitä tulee...
+"Zulamitin" toinen painos näyttää loppuvan. Tuskin kuitenkaan ehdimme
+kolmatta ennen joulua... Kyllä se on hauskaa... Niin, tietysti se
+meille kaikille on kunnia-asia, että se menee... Kyllä, kyllä se on
+mukava mies... ja innostunut... Niin, kokemattomiahan me molemmat vielä
+olemme, mutta...
+
+Teräs näki Salmensuun hymystä, että suojeluspyhä puhui hänestä,
+Teräksestä. Hyvä mies, hyvä mies hän oli, suojeluspyhä Angervoinen,
+eihän siitä päässyt mihinkään, ja kuitenkin — ettei vain
+satukokoelmillaan ja neuvoillaan veisi kumoon koko lafkaa!
+
+— Veli on aivan liikuttavan hyvä, jatkoi Salmensuu puheluaan
+puhelintorveen. — Tietysti asiapoika tulee olemaan tavattoman
+kiitollinen... Niin, minä en koskaan ole ottanut selkoa hänen
+kotioloistaan... vai on heitä niin monta lasta. Sittenhän vaatteet
+tulevat erinomaiseen tarpeeseen. Minun pitää puhua vaimolleni,
+ehkä häneltäkin riittäisi jotakin. Minä luulen, että hän aina on
+antanut vanhat vaatteensa rouva Murmanille, joka on puheenjohtajana
+yhdistyksessä "Vaatteita köyhille"... Tietysti sellaisesta pitkästä
+takista saa vaikka mitä. Vai lahjoittaa veli pois pitkäntakkinsa.
+Sellaiset ovat kalliita ostaa...
+
+— Lakkaa jo hiidessä, kuiskasi Teräs, leikatessaan irti arvostelua
+lehdestä.
+
+Konttorineiti tuli hakemaan häntä puhelimeen. Hän meni oman puhelimensa
+ääreen, sakset ja sanomalehtiotteet kädessä.
+
+— Päivää, päivää... Minä olen sanonut, ettei tänne pidä soittaa...
+Niin, ei minun kotiini myöskään. Uudestavuodesta minä saan oman asunnon
+ja puhelimen... Kuinka suuri lasku on?... Neljäkymmentä. Mutta onko
+sillä nyt hiidessä niin kiire, eivätkö voisi lähettää uudelleen? Kun me
+tapaamme lauantai-iltana, niin minä annan sinulle rahat... Helkkarissa
+tänne... olenhan minä sanonut, ettei saa tänne... Niin, mutta minähän
+en aina ole täällä. No niin, sille ei siis nyt mahda mitään... Voit
+muuten hyvin?... Ei kestä, ei kestä, onko hattu sievä? No, se on
+hauskaa... Siis matkustajakoti "Immessä" tavalliseen aikaan. Hyvästi.
+Hyvästi.
+
+Leo Teräksen kasvoilla oli tavallista helakampi puna, kun hän tuli
+työtoverinsa puolelle. Puhelinkeskustelua suojeluspyhän kanssa riitti
+yhä.
+
+— Lopeta helkkarissa, sanoi Teräs malttamattomasti ja katsoi kelloaan.
+
+Johtokunnan miehet saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla. Hänen piti
+päästä lähtemään ennen sitä. Vihdoin lopetti Salmensuu.
+
+— Ohhohhoh, sanoi hän ja pyyhki otsaansa.
+
+— Mies-raukalla on taas ollut "harmeja", luulen, että se Lohipato
+taasen on maksattanut hänellä, vaikkei hän hienotunteisuudessaan siitä
+puhu. Ja sairas hän on lisäksi.
+
+— Kuulehan, keskeytti Teräs, — minun pitäisi lähteä tapaamaan paria
+miestä. Tänne tulee, kuten muistat Sariola ja Svan — kai sinä hoidat
+heidät ilman minua.
+
+— Viivytkö sinä? Minun pitäisi pistäytyä junalla saattamassa vaimoni
+serkkua...
+
+— Kyllä minä siksi... sehän on se pohjoinen juna... kyllä minä siksi.
+Mutta tänne voi tulla... tulla lasku, hattulasku. Se on sisareni
+asioita, vanhemman sisareni... Se voi kyllä olla toisen nimellä, jonkun
+ompelijattaren nimellä. Se on neljäkymmentä markkaa. Ehkä sinä voisit
+maksaa sen — ota vaikka kassaneidiltä. Minulla ei satu olemaan pientä,
+maksan huomenna... No kiitos, kyllä minä tulen siksi.
+
+Tähän tapaan kuljettiin Runolassa kohti joulua ja uutta vuotta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kunnallisneuvos Ståhlen kotiin, jossa toinen palvelustyttö oli pantu
+pois ja rouvan huone vuokrattu ylioppilasneideille, toi lähestyvä
+juhla iloisen lahjan. Kunnallisneuvos oli valittu palovakuutusyhtiö
+"Revontulten" rahastonhoitajaksi. Lahja tuli todella hyvään aikaan.
+Toivon tähti nousi sen mukana taasen taivaalle, joka viime aikoina
+oli ollut niin mustassa pilvessä. Tosin toimi antoi enemmän työtä
+kuin kunnallisneuvos oli ajatellut, mutta olipahan hän nyt ollutkin
+työttömänä ja levännyt vaivoista ja vastuksista maalla. Ei silti
+ettei vastuksia olisi ollut Suur-Kaupungissakin. Mamma näytti olevan
+oikeassa: niitä oli joka paikassa, koko elämä oli niitä ja vain niitä.
+Mutta toki tällä hetkellä taas alkoi valjeta. Olipahan vakituista
+tuloa nyt neljäsataa kuussa, vaikkei Runola näin ensi vuonna olisi
+tuottanutkaan kymmentä prosenttia.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Rouva Ståhle salasi vaivoin kaipaustaan maalle, kun hän torilta osti
+kotiin mitä tarvittiin juhliksi ja paistoi leipiään ja torttujaan
+kaupungin ahtaissa uuneissa. Se ei kuitenkaan ollut pahinta: hän
+ikävöi omaisiaan, sekä eläviä että kuolleita. Ei kukaan nyt levittäisi
+vihantia kuusenoksia lasten hautakummuille. Ei edes tallattu polku
+pääkäytävältä johtaisi hänen rakkaittensa haudoille. Hän muisteli
+erikseen jokaista vanhusta entisistä alustalaisistaan, jokaista
+kummilastaan mökeissä ja torpissa. No niin, mitäpä hän suri: Jumala
+pitää murheen kaikista luoduistaan.
+
+Daniel auttoi äitiään. Hän teki kaiken, mikä oli raskainta, ja tuli
+äidilleen vähitellen välttämättömäksi. Sitä ainoaa hän vain rukoili:
+ettei häntä enää pantaisi kouluun. Hän ei voinut sinne palata, ennen
+vaikka mitä! Isä, joka oli katunut kovuuttaan porraskäytävässä ja
+nähnyt omituisen muutoksen pojan koko olennossa, ei kovistanut
+häntä, varsinkaan sen jälkeen kun tieto säännöllisesti juoksevasta
+palkasta teki hänet toivorikkaaksi. Varmaan Daniel voisi saada
+sopivaa työtä Runolassa, siellähän tarvittiin virkamiestä jos minkä
+kaltaista. Joksikin aikaa päivästä poika mielellään läksi kaupungille.
+Kun häneltä kysyttiin, missä hän oli ollut, hän vastasi, että oli
+käynyt "katselemassa ihmisiä". Ja todella hän saattoikin pitkät ajat
+kuljeskella ilman päämäärää ja katsella vastaantulijoita. Kun isä
+antoi hänelle rahaa, ei hän enää mennyt elokuviin, vaan hän ajoi
+raitiovaunussa: siellä saattoi niin kauan nähdä samat kasvot. Vanhan
+ihmeellisen miehen suljettua asuntoa Daniel niin ikään kierteli, mutta
+siitä ei hän puhunut kenellekään.
+
+Kunnallisneuvos oli pyytänyt jouluaattovieraiksi taloonsa maisteri
+Blundhin, Bennu-pojan, jonka seurassa hän oli tullut olleeksi paljon
+vähemmän kuin hän olisi tahtonut, sekä dosentti Angervoisen, jonka
+seurassa hän sen sijaan oli ollut usein ja josta hän päivä päivältä oli
+ruvennut pitämään enemmän. Matti Lohipato oli tietenkin itseoikeutettu
+jouluvieras. Kunnallisneuvokselle oli tärkeää, että kaikki kestitys
+onnistuisi. Hän kävi itse keittiössä taputtelemassa mammaa ja
+kyselemässä, oliko kaikkia lajeja. Siis oli tarjoilun järjestys ja
+jouluaaton ohjelma yleensä oleva seuraava: vieraat saapuvat kello
+seitsemän, jolloin ruokasalissa juodaan teetä — onhan iso rinkeli,
+sokerikaakku ja kaikenlaisia pieniä leipiä? Sitten tuodaan sisään
+totitarjotin — kaikkein hienoin konjakki, — niin, toti juodaan ehkä
+papan kamarissa, voivathan vieraat siirtää lasinsa saliin, jos
+tahtovat. Sitten sytytetään joulukuusi ja istutaan salissa — pöydällä
+voi olla rusinoita, pähkinöitä, marmelaadeja, viikunoita ja omenia.
+Sitten...
+
+Tässä tuli kunnallisneuvos vaikeasti ratkaistavaan kohtaan,
+kysymykseen, jonka useimmat perheen jäsenet vaieten olivat tehneet
+itselleen, mutta johon ei kukaan ääneen ollut rohjennut kajota:
+jouluvirteen. Se oli entisinä jouluina maalla muodostanut juhlan
+huippukohdan, se oli veisattu kymmenillä suilla kartanon suuressa
+salissa, joulukynttiläin palaessa. Virsi oli aina ollut sama, "Enkeli
+taivaan", ja sekä vanhukset että nuorempi väki ja lapset olivat
+yhtyneet virteen. Mamma oli itse säestänyt. Hän ei osannut soittaa
+muuta kuin pari virttä, ja yksi näistä oli "Enkeli taivaan".
+
+— Sitten, toisti kunnallisneuvos, — sitten panemme ehkä gramofonin
+soimaan — mitä arvelet mamma. Meillä on muutamia hyvin vakavia ja
+hienoja kappaleita, niinkuin se aaria sieltä... mistä se nyt onkaan? Se
+on kerrassaan hieno...
+
+Sekä äiti että Daniel vaikenivat ja kunnallisneuvos nosti
+kattilankantta, jonka alla linssiherneet turposivat iltaa varten.
+
+— Aijaijai, mamma, sanoi hän, — hehhehhehheh, kyllä sinä olet se
+mestari... Niin, sitten annetaan joululahjat ja syödään illallinen.
+Kyllä kai me otamme ryypyn ja viiniä — paitsi tietysti jouluolutta,
+mamman mainiota jouluolutta...
+
+Kunnallisneuvos nosti taasen jotakin kantta, sillä hän tiesi
+hellittelynsä huonosti tehonneen.
+
+— Kai tytöillä on joitakin pieniä lahjoja meidän vieraillemme? sanoi
+hän äkkiä, saadakseen syytä lähteä pois keittiöstä. — Pitääpä mennä
+kysymään.
+
+Sela ja Otteli koristivat salissa joulukuusta.
+
+— Pappa, huusi Daniel hätääntyneenä isänsä jälkeen, — Jumala ottaa
+kätensä pois meistä.
+
+Rukoilevat silmät katselivat Danielin kalpeista kasvoista isään.
+
+Kunnallisneuvos punehtui hiusrajaa myöten ja kääntyi äkkiä vihan
+vallassa ikään kuin lyödäkseen poikaa, mutta muisti, että oli
+jouluaatto, pääsi tasapainoon ja koetti kääntää kaikki leikiksi.
+
+— Mistä se Jumala niin pahasti suuttuisi!
+
+Ja kunnallisneuvos riensi saliin.
+
+Hänen kalpeat tyttärensä ripustivat siellä kirjavia helyjä kuusen
+oksille. Sela ja Otteli Ståhle olivat laihtuneet. Jokin kuukausi sitten
+olivat he olleet niin saman näköiset, että heitä oli ollut vaikea
+erottaa toisistaan. Kärsimyksen mukana vasta alkoi yksilöistyminen.
+Selaan oli hänen lyhyessä kärsimyksensä ajassa ehtinyt tulla jotakin
+epäluuloista ja ärtyisää. Ottelin suupieliin oli ehtinyt piirtyä
+tyhjennetyn nautinnon hekumalliset viivat, jotka tekivät leuan
+kaarevuuden tanakammaksi kuin ennen. Hänen kalpeudessaan, punaisten
+hiuskehysten sisäpuolella, oli jotakin pahaaennustavaa, ja silmä
+välkähti pelottavasti. He olivat ääneti työssään.
+
+— No lapset, sanoi kunnallisneuvos naurahdellen ja vielä punaisena
+kasvoiltaan, — kai te olette varanneet jotakin pientä meidän
+vieraillemme? No, sanokaahan nyt... Hehhehhehheh, onko se ehkä
+salaisuus?
+
+— Mikäpä salaisuus se olisi, sanoi Sela. — Minä olen neulonut
+molemmille jotakin pientä, aivan mitätöntä...
+
+— No, mitä sinä olet neulonut...?
+
+— Ei siitä kannata puhua.
+
+— No sanohan nyt papalle...
+
+— Angervoinen saa kynänpyyhkijän ja Blundh kenkäkotelon, sellaisen...
+sellaisen, jossa hän voi pitää kenkiä matkoillaan...
+
+— No sehän on kovasti hauskaa. Hehhehhehheh, miten sinä olet ollut
+kiltti... Ja entä papan pieni Otteli, onko hänellä jotakin setä
+Bernhardille, joka hänestä niin pitää?
+
+Ottelin silmät leimusivat.
+
+— Pitääkö setä Bernhard minusta?
+
+— No, olisihan hän ollut valmis lähettämään sinut ulkomaillekin...
+
+— Mutta minäpä en pidä setä Bernhardista, minäpä en siedä häntä...
+
+— No no, no no... mitä sinä nyt. Ethän vain aio olla epäystävällinen
+setä Bernhardille?
+
+Otteli paiskasi käsistään lankakerän, jota oli tarvittu parannellessa
+hiukan laihan kuusen ulkoasua.
+
+— Ei pappa ole levoton, en minä sano hänelle mitään, olkoon vain minun
+puolestani, kunhan antaa minunkin olla rauhassa.
+
+Kunnallisneuvos oli kuitenkin jonkin verran levoton illasta. Hän
+kuljeskeli, vihelteli, koetti lepytellä siellä ja lepytellä täällä,
+tunsi, ettei se onnistunut millään taholla, ja teki lopulta vihoissaan
+itselleen kysymyksen: millä oikeudella he ovat suuttuneet? Hänen
+teki mieli karata keittiöön mamman ja Danielin eteen ja antaa heille
+aika läksytys heidän kiittämättömyydestään: eikö heillä ollut yllin
+kyllin kaikkea — ruokaa, juomaa, kaunis asunto eikä hätää mitään?
+Ja hänen teki mieli astua tyttäriensä eteen, lukea heille lakia ja
+kysyä, minkätähden eivät he menneet kihloihin piirien hienojen poikien
+kanssa, vaan ottivat seikkailijoita, jotka tuottivat onnettomuutta ei
+yksin heille, vaan koko talolle. Pitikö hänelle, isälle, kostettaman
+tästä? Se oli hävytöntä. Kunnallisneuvos piti saarnat itsekseen, osaksi
+puoliääneen, ja löi nyrkin oman huoneensa pöytään, mutta ei pannut
+täytäntöön tuumaansa, sillä illan onnistuminen olisi siitä voinut käydä
+vieläkin vaaranalaisemmaksi.
+
+Ilta näytti kuitenkin muodostuvan iloisemmaksi kuin oli voitu odottaa.
+Ja se oli kokonaan dosentti Angervoisen ansio. Hän oli niin onnellinen
+siitä valosta ja lämmöstä, mikä ympäröi häntä, että hän suorastaan
+säteili kiitollisuutta. Hän iloitsi ruuasta ja juomasta, lakan- ja
+joulukuusen tuoksusta, joka tuntui ilmassa, ja hän kuiskasi Ottelin
+korvaan, että hänellä oli pari aivan, aivan pientä kääröä, jotka
+pyysivät päästä joululahjakoppaan — kai sellainen oli talossa, jossakin
+pimeässä huoneennurkassa, tai jonkin vaatesäiliön suojassa? Otteli
+vei hänet asianomaiseen pimeään nurkkaan ja hänet valtasi täydellinen
+ihastus tuon joululahjakopan ääressä, joka toi hänen mieleensä
+kotipappilan ja joulut kauan sitten, kaukana maalla. Hän seisoi
+hetkisen ääneti pimeässä ja rupesi sitten puhelemaan äidistään, jolla
+oli tapana jokaiselle lapselleen antaa joululahjaksi kutomansa sukat
+ja kintaat, oikeat rehelliset harmaat sukat ja tumput... Tämän jälkeen
+oli hänellä ja Ottelilla jonkinlainen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Kun
+muut herrat, Selan sulhanenkin, istuivat kunnallisneuvoksen huoneessa
+totinsa ääressä, siirsi tohtori, "arvoisten naisten luvalla", lasinsa
+saliin. Puheltiin joulutavoista ja puheltiin muistoista. Muistot ovat
+jokaisella, joka on viettänyt lapsuutensa maalla, sukua toisilleen. Ei
+liene mitään muuta — paitsi ehkä yhteinen suru — joka niin voi yhdistää
+ihmisiä kuin yhteiset lapsuudenmuistot. Ennen kuin tiedettiinkään,
+puhuttiin jouluvirrestä, ja ilman että kukaan sitä varsinaisesti
+ehdottikaan, istui mamma soittokoneen ääreen ja "Enkeli taivaan"
+täytti salin. Kaikki lauloivat hartaasti. Herratkin kunnallisneuvoksen
+huoneessa laskivat käsistään sikarit, tulivat ovelle ja kuuntelivat
+virren loppuun. Vapautuksen mieliala oli tullut taloon.
+
+Se ei kuitenkaan saanut vallita kauan. Tähän asti oli seurustelun
+keskipisteenä ollut Vilho Oskari Angervoisen lapsellinen ilo. Nyt astui
+etualalle Bernhard Blundh. Hän astui aluksi esiin lahjansa kautta,
+joka tavattiin äkkiarvaamatta salin pöydällä ja joka jo käärössään
+herätti hämmästystä ja odotuksen jännitystä. "Neiti Otteliana Ståhle"
+oli kirjoitettu paperiin, joka kaikesta päättäen sisälsi rasian.
+Kunnallisneuvos ensinnä tunsi setä Bernhardin käsialan.
+
+— Bennu-poika, huusi kunnallisneuvos, — Bennu-poika, mitä sinä nyt...
+Tulehan nyt, Otteli. Otteli — missä sinä olet?
+
+Isä pelkäsi hiukkasen tyttärensä puolesta, mutta se oli turhaa. Jotakin
+jouluvirren hartaudesta vielä kasvoillaan Otteli äänetönnä irroitti
+paperin, luullen lahjaa joksikin vähäpätöisyydeksi. Hän kalpeni äkkiä
+ja pudotti kädestään kylmän kultakoristeen, ikään kuin se olisi
+polttanut.
+
+Ympärillä kuului hämmästyneitä huudahduksia. Varsinaista iloa ei
+osoittanut kukaan muu kuin kunnallisneuvos, mutta hän tekikin sen
+niin liioitellen, että hänen äänekkyytensä korvasi mitä kaikki muut
+laiminlöivät. Maisteri Blundh oli antanut Ottelille suuren, kultaisen
+rintaneulan, jonka keskellä kimmelsi ihana timantti.
+
+Ottelilla ei ollut sellaista, ja hän oli monesti sitä toivonut.
+
+Ensin, kun kullan ja timantin loisto sattui hänen silmäänsä, hän
+pelästyi. Seuraavassa hetkessä hän suuttui ja kieltäytyi mielessään
+ottamasta vastaan tungettelevaa ystävällisyyttä. Mutta kolmannessa
+hetkessä oli nainen hänessä voittanut. Hän vei korun mustaa
+samettipukuaan vasten, ilostui ja kiinnitti sen.
+
+Hän ei aavistanut, mitä hän sillä hetkellä teki.
+
+Maisteri Blundhilta ei jäänyt huomaamatta, että hän todella ilostui.
+Hänen kiitollisuutensa, kun hän kaksin käsin pusersi maisteri Blundhin
+kouraa, oli täydelleen vilpitön. Jatkuvasti iloiten hän yhä piteli
+korua kädessään ja katseli sitä. Äkkiä hän hävisi.
+
+Hän oli katunut, ettei ollut varannut mitään joululahjaa maisteri
+Blundhille ja mielessään läpikäynyt kaikki mitä omisti: eikö hänellä
+nyt todella ollut mitään niin uutta, että hän olisi voinut antaa sen.
+Vihdoin viimein hän muisti kauniin kirjan, jonka Leo oli tuonut kotiin.
+Hän ei ollut katsonut muuta kuin ulkoasua, mutta se oli Runolan kirjoja
+ja varmaan viiden tai kahdeksan markan arvoinen. Hän meni nopeasti
+huoneeseensa, kirjoitti kanteen Bernhard Blundhin nimen, pani lahjan
+kääröön ja laski sen muiden lahjojen joukkoon.
+
+Siitä lähtien kun Otteli sai timanttineulan, vallitsi hänen ja Blundhin
+välillä yhteenkuuluvaisuuden tunne.
+
+Angervoinen osoitti ensi hämmästyksen perästä mitä suurinta iloa
+timantin johdosta. Hänen ilonsa ei kuitenkaan ollut ensinkään vähempi
+kaikkien muidenkaan joululahjojen johdosta, ja kaikkein suurin oli
+hänen ilonsa, kun hänen omat lahjansa avattiin. Ne olivat puukkoja,
+virsuja ja muita kansallisia esineitä pienoiskoossa, jommoisina niitä
+ostivat ulkomaalaiset muistoiksi matkalta. Lahjoille antoi erikoisen
+sisällön se, että antaja oli valinnut jokaiseen sopivan runon, joko
+painattamattomista kokoelmistaan tai suorastaan itse tehdä pyöräyttäen.
+Kiitollinen vanhapoika sai ilonaihetta vielä siitäkin, että Otteli
+Ståhlen lahja maisteri Blundhille oli hänen toimittamansa ja Runolan
+kustantama satukokoelma. Vilho Oskari Angervoinen katseli kirjaa ikään
+kuin hän olisi nähnyt sen ensi kerran. Ja kaikki muutkin ihailivat
+kirjaa. Otteli näki maisteri Blundhin huomaavan, että omistuskirjoitus
+tuskin oli ehtinyt kuivaa. Otteli punastui ja koetti ystävällisyydellä
+korvata, mitä hänen lahjastaan puuttui.
+
+Selan ja Matin joulunvietto tapahtui oikullisesti, kuten heidän
+seurustelunsa yleensä. Toisena hetkenä he suurimmassa hellyydessä
+kuhertelivat jossakin ikkunakomerossa, toisena hetkenä he kinastelivat.
+Kun Matti viipyi isän huoneessa juomassa totia, tuskitteli Sela
+itsekseen salissa, ajatellen, miten rankaisisi sulhastaan. Hän
+epäili Matin rakkautta mitä suurimmassa määrässä! Sela Ståhle oli
+vanhanaikaiseen tapaan, muiden lahjojen muassa, ommellut sulhaselleen
+tohvelit, paljotöistä ja erittäin kaunista mallia. Nousi yleinen
+kiusoittelu tohvelien johdosta. Matti, jossa ei ollut vähääkään
+huumorin lahjaa, suutahti, paiskasi, leikkiä teeskennellen, tohvelit
+pöytään ja karkasi huoneesta. Angervoinen otti silloin hylätyt
+naisvaltikat käteensä, ihaili ja silitteli niitä sekä ylisti onnea
+saada totella niitä. Sela juoksi Matin perässä, kuiskaili, suuteli ja
+silitteli, kunnes kihlattu pari sovinnossa palasi saliin.
+
+Runoilijan joululahja morsiamelleen ei sekään kyennyt herättämään iloa
+ja ymmärtämystä. Sela sai Matti Lohipadolta hänen viimeisen kirjansa
+"Orkidean", sidottuna, kuten hän vakuutti, ihmisennahkaisiin kansiin.
+Kukaan ei ensin tahtonut uskoa tähän vakuutukseen. Kannet olivat
+kellahtavat, himmeät ja varustetut erittäin kauniilla kultaisella
+painolla. Epäilemättä kauniit kannet. Mutta Sela pudotti kirjan
+kädestään, kuullessaan sanan "ihmisennahkaa".
+
+— Vasikannahkaa se on, vakuutti kunnallisneuvos, tarkastellen kansia, —
+rehellistä vasikannahkaa.
+
+— Minulla on kirja, sanoi Blundh, — jonka minä olen saanut eräältä
+italialaiselta kirjailijalta kerran Caprilla, se on aivan samanlainen
+kuin tämä ja se on lampaannahkaa.
+
+Leo pani pois sikarinsa ja tuli tuntijansilmällään tutkimaan
+kantta. Hän oli hiljan lukenut teoksen eri nahkalajien ja paperien
+soveliaisuudesta kansilehtiin ja kirjanselkiin, ja hänkin tuli siihen
+johtopäätökseen, että nahka oli tavallista vasikannahkaa. Mistä olisi
+sitä paitsi saanut ihmisennahkaa.
+
+— Älä lausukaan sitä kamalaa sanaa! huusi Sela. Lohipato tulistui.
+Kansi oli tehty Kööpenhaminassa.
+
+Hän oli varta vasten lähettänyt kirjan sinne erään osoitteen mukaan,
+jonka muuan pariisilainen virkaveli oli hänelle antanut. Hän oli
+tahtonut valmistaa morsiamelleen aivan erikoisen ilon, ja morsian, hän
+ei tahtonut ottaa "Orkideaa" käteensäkään!
+
+Sela otti nyt käteensä kirjan. Hän teki sen tahdon ponnistuksella,
+ikään kuin olisi ollut kysymys hänen elämänsä ristin kantamisesta.
+
+— Kas, minun pieni Tupuni pitää ymmärtää kaikki tällaiset asiat. Pitää
+ymmärtää niin paljon asioita, kun on runoilijan morsian.
+
+Ikkunakomerossa vaihtoivat he taasen rakkauden hulluja hyväilynimiä,
+niin naurettavia siitä, joka oli ulkopuolella. He olivat päättäneet
+Ottelin tähden, mikäli mahdollista, olla päästämättä näkyviin
+hellyyttään, mutta he unohtivat päätöksensä alituisesti.
+
+Daniel istui pöydän ääressä kuten kaikki muutkin, mutta hänellä oli se
+omituinen tunne, että sekä hänen kotiväkensä että vieraat leikkivät
+jotakin leikkiä, joka ei ensinkään kuulunut elämään. Se oli hyvin
+kummallista! He kävelivät, puhuivat, nauroivat ja istuivat ikään kuin
+he olisivat olleet nukkeja, joita vuoronperään vedettiin nuorasta. Kun
+äiti tuli huoneeseen, huomasi Daniel, että hän oli toisenlainen kuin
+kaikki muut — hän ei leikkinyt. Samassa nukkienkin kasvot rupesivat
+elämään, ikään kuin äidin vakavista, hiljaisista kasvoista olisi
+siirtynyt niihin jokin valo.
+
+Setä Bernhardin tekee mieli saada Otteli valtoihinsa, ajatteli poika.
+Pappa pelkää setä Bernhardia. Setä Bernhard tekee pilkkaa papasta. Setä
+Bernhard tekee myöskin pilkkaa herra Angervoisesta. Kaikki ovat pahoja
+herra Angervoiselle, kaikki, paitsi mamma. Mamma ei leiki. Leo...? Mitä
+Leo ajattelee? Leo on levoton, Leo on tehnyt jotakin pahaa ja pelkää,
+että se tulisi ilmi. Matti ei rakasta Selaa, Sela tulee onnettomaksi.
+Ottelia uhkaa jokin vaara. Kaikki nauravat — onko kenenkään hyvä?
+
+Daniel sivalsi otsaansa, ja aivan aiheetta johtui hänen mieleensä muuan
+kuva. Syksyllä, heidän muutettuaan kaupunkiin, hän oli sen nähnyt:
+pieni joukko miehiä ja naisia oli kulkenut ohitse, kantaen lippua
+edellään. Eräs miehistä oli paljastanut päänsä ja, väsyneenä työstä,
+sivaltanut otsaansa. Nyt Daniel ymmärsi, mitä vastaan he kävivät sotaa:
+onnettomuutta vastaan, syntiä vastaan.
+
+Hän sävähti kuin unesta heräten, kun hänen nimeään mainittiin. Äiti
+tuli koettamaan hänen otsaansa, peläten hänen olevan kipeän.
+
+Hänet valtasi palava ikävä vanhan miehen luo, joka oli ollut kuin
+Kristus. Vanha mies oli yksin nyt, kun hänen koiransa oli poissa. Vanha
+mies oli ihmeellinen, kuinka ihmeellinen!
+
+Juuri kun oli siirrytty aterialle, saapui taloon odottamaton lähetys:
+ihana kukkalaite, yksi niitä, jollaisia Otteli tuhkatiheään oli saanut
+vastaanottaa lyhyen kihlausaikansa kestäessä. Onneksi ei kukaan muu
+kuin Daniel ollut näkemässä, kun Otteli riisti auki paperit.
+
+Otteli vapisi tuntiessaan käsialan kirjekuoressa. Työnnettyään veljen
+luotaan sulkeutui hän huoneeseensa ja luki kuin hengenhädässä:
+
+ "Ma bien-aimée,
+
+ minä jätän nyt maan, tehtyäni lukemattomia epäonnistuneita yrityksiä
+ juurtua sinne.
+
+ Jos olisin syntynyt puolisataa vuotta aikaisemmin tai sata vuotta
+ myöhemmin, olisin ehkä voinut kotiutua ja kasvaa persoonallisuudeksi,
+ mutta juuri tällä ajankohdalla ovat olosuhteet minun luontoiselleni
+ miehelle mahdollisimman epäsuotuisat.
+
+ Meillä on tällä hetkellä kaikki käymistilassa. Sille ei voi mitään,
+ täytyy odottaa ja antaa käydä loppuun, sitten nähdään, mitä viiniä
+ syntyy. Joka tapauksessa puolikulttuuri on ottanut haltuunsa
+ maan, eikä se tule lempein silmin katsomaan mitään muuta kuin
+ keskinkertaisuuksia ja mitättömyyksiä. Nyt on niiden aika. Me elämme
+ uutta kansainvaellusta — samantekevää tulevatko barbaarit ulkoa vaiko
+ omasta keskuudestamme, niinsanotusta kansasta. Kaikki kulttuuri
+ huojuu, kaikki muodot käännetään nurin. Kaikki on liikkeessä. "Je hais
+ le mouvement qui déplace les lignes." Minä lähden.
+
+ Sinä, ma bien-aimée, viimeiset suudelmat tuoksuville punaisille
+ hiuksillesi.
+
+                                                  Aarne."
+
+Ottelissa olivat kaikki hellyyden ja kaipauksen kulussaan pidätetyt
+lähteet päässeet valloilleen. Hän vaikeroi onnesta ja tuskasta, hän
+raivosi ja hän siunasi. Vihdoin hän vaipui permannolle, rukoili, että
+hän saisi kuolla, ja itki.
+
+Elämän pyörää ei pysähdytetä niinkuin vaununpyörä seisahdutetaan. Se on
+pillastunut pyörä.
+
+Vuodet vierivät, pyörä vinkui ja soi. Syvälahden kartanon entinen herra
+oli tarttunut lujasti kiinni eikä päästänyt otettaan. Oli hetkiä,
+jolloin hän aavisti asioiden olevan hullusti. Mutta jos hän olisi
+hellittänyt otteestaan, olisi hän voinut murskata päänsä, ja hänen
+mukanaan koko hänen joukkonsa. Ja niin hän seurasi mukana vauhdissa,
+hän ja hänen väkensä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vuodet kuluivat.
+
+
+
+
+TANGO
+
+
+Kerran lahjoitti Amerikka Euroopalle lelun, johon Eurooppa hyvin
+mielistyi; tango-tanssi tuli uudesta maailmasta vanhaan. Eurooppa
+ihastui todella tangon imevän ikävöiviin säveliin ja sen rytmin
+ärsyttävään oikullisuuteen. Eurooppa omisti tangon itselleen ikään kuin
+se olisi lähtenyt sen omasta kaipuusta.
+
+Ensin tanssittiin tangoa maailman metropolissa, Pariisissa, sitten
+kiersi tanssi miljoonakaupungit ja vihdoin se löysi tiensä siihen
+syrjäiseen sivistyskeskustaan, mihin kunnallisneuvos Ståhle ja hänen
+joukkonsa muutama vuosi sitten oli asettunut.
+
+Tango kerrassaan hurmasi Suur-Kaupungin. Väentungos ravintoloiden
+ilta-esityksissä oli niin suuri, että täytyi panna toimeen matineoja,
+puolipäivänäytäntöjä. Näillä päivätilaisuuksilla oli se etu, että
+vanha väki saattoi saapua niihin tarvitsematta rasittaa itseään
+valvomisella. Tango hurmasi nimittäin vanhat yhtä hyvin kuin nuoret.
+Valkopäiden isoäitien ja tätien, jotka töin tuskin jaksoivat mennä
+kirkkoon, nähtiin päivänä päivän perästä kammertavan Bristol-hotellin
+talvipuutarhaan katselemaan tangoa, jota jokin Kööpenhaminasta saapunut
+pari — veli ja sisar, sanottiin — esitti. Kaupungin tanssinopettajilla
+oli työtä niin paljon kuin he jaksoivat tehdä, sillä perhekunnittain
+opeteltiin tangoa. Sitä eivät opetelleet yksin nuoret, vaan isät ja
+äidit opettelivat tanssia hekin. Ja kun kodeissa tuli hetki, jolloin
+perheenjäsenet olivat koolla ja ehkä vieraitakin läsnä, siirrettiin
+yhtäkkiä pöydät syrjään ja alettiin tanssia, tangoa. Mitä oli
+jäljellä alkuperäisestä tangosta tai mitä oli osattu omaksua niiltä
+kööpenhaminalaisilta "sisaruksilta", jotka tarjosivat parhaimpia
+mahdollisia esikuvia tällä alalla — sitä ei kysytty. Ei liioin huolittu
+siitä, että tango erinäisissä eurooppalaisissa piireissä leimattiin
+epäsiveelliseksi — viimeksimainittu asia teki amerikkalaisen lelun
+viehätysvoiman, jos mahdollista, vieläkin suuremmaksi Euroopassa.
+Kaikki tanssivat siis tangoa, kuka paremmin, kuka huonommin, ja
+tästä tanssista riitti keskustelemista loppumattomiin. Kerrottiin
+kaupungilla, että jotkut vanhat ystävät olivat tulleet verivihollisiksi
+kiistellessään siitä, miten tango on tanssittava, ja eräässä tunnetun
+nimimerkki Riti-Ratin petiittikirjoituksessa Maan Äidissä oli kuvattu
+kohtaus maalla, jolloin kummit, tuodessaan lasta kastettavaksi,
+määräävät sen nimeksi "Tango Maria". Mainittu petiittikirjoitus
+herätti suurta huomiota ja huvia, mutta tapahtuman todenperäisyyttä ei
+kukaan ottanut vakavalta kannalta — Riti-Ratilla oli oikeus runoilla!
+Sen sijaan ei kukaan epäillyt tango-karamellien, tango-savukkeiden,
+tango-hameiden, tango-kenkien ja muiden tangoesineiden olemassaoloa.
+Jokainen saattoi rahalla ja hinnalla hankkia itselleen tätä
+tangotavaraa. Ja sitä hankittiinkin. Saattoi nähdä kalpeiden nuorten
+tyttöjen käyvän tango-värisissä puvuissa, lainkaan katsomatta siihen,
+ettei väri heille sopinut. Se oli tango-väriä ja siinä kyllin.
+"Tango" oli kuin olikin päivän tunnus. Tango-tanssi tyydytti päivän
+nautinnontarpeen.
+
+Eräänä päivänä oli kaikissa Suur-Kaupungin sanomalehdissä ilmoitus,
+että taiteilijatar Gila Acero esiintyisi tangossa, tanssien yhdessä
+Dagobert Lyngen kanssa. Etusivuilmoitus, jossa esiintyvien nimet olivat
+painetut hyvin lihavalla, oli varustettu kaikilla asiaankuuluvilla
+huutomerkeillä ja vaikkei arvokkaissa päivälehdissä tietenkään sopinut
+mainita tällaisesta ravintolatilaisuudesta muuta kuin ainoalla lyhyellä
+petiittilauseella, oli Bristolin talvipuutarha asianomaisena iltana
+täpö täynnä väkeä.
+
+Dagobert Lynge, hän oli selvästi kööpenhaminalaisia, mutta Gila Acero?
+Mikä eksoottinen nimi! Oliko tanssijatar espanjalainen? Ehkä suorastaan
+tangon kotimaasta, Argentiinasta? Mielenkiinto oli suuri saliin
+tullessa, ja jännitys kasvoi kasvamistaan. Orkesteri ei ollut huono,
+sitä kuunteli mielellään. Ohjelmakin oli, ollakseen ravintolaohjelma,
+harvinaisen arvokas. Ensi viulu sai toistaakin jonkin kaihoisan
+sooloesityksensä. Kuitenkin odotettiin itse asiassa vain tangoa.
+
+Hienoin Suur-Kaupunki istui katettujen pöytien ääressä, aterioitsi,
+jutteli ja katseli odotellessaan ympärilleen. Naiset olivat hyvin
+pukeutuneita ja heidän värilliset silhuettinsa erottautuivat
+edullisesti talvipuutarhan vihantaa vastaan. Herrat tekivät kaikin
+puolin eurooppalaisen vaikutuksen. Pöydillä paloi, vatien ja pullojen
+keskellä, pieni sähkölamppu, hehkuen punaisen varjostimensa sisässä
+kuin satumainen kukka. Punaisia mattoja myöten astelivat tarjoilijat
+äänettömästi. Katosta valaisivat himmeälasiset lamput vihreitä palmuja,
+ihmisiä niiden siimeksessä, kultakaloja altaassaan, soittokuntaa ja
+matalien reunakasvien ympäröimää lavaa, millä tanssiesitys tulisi
+tapahtumaan. Ilmassa tuoksui sikarinsavu, hajuvedet ja kukkaset.
+Musiikki ja puheensorina vaihtelivat peilien, kultauksen ja vihannan
+koristamassa salissa.
+
+Erikoista huomiota herätti yleisön keskuudessa muuan pari, herra ja
+nainen, jotka istuivat kahden keskellä salia. Naisella oli yllään
+vihreä samettipuku, hattu niin ikään vihreää samettia, ja töyhdöt ja
+näädännahat hänen hatussaan olivat kiinnitetyt kivillä ja soljilla.
+Herra oli vanha, hänen poskensa riippuivat ja pää oli kalju, mutta
+puku oli nuhteeton ja solmiossa kiilteli smaragdi. Heidän edessään oli
+shamppanjaa.
+
+Koko sali puhui heistä. Tiedettiin, että neiti Ståhle vasta
+oli palannut Pariisista ja että hän pian antaisi konsertin
+Suur-Kaupungissa. Arveltiin, että maisteri Blundh oli kustantanut
+hänen opintonsa ja että hän palkakseen tulisi vaatimaan vihille
+upean, punatukkaisen kaunottaren. Neiti Ståhle oli useiden mielestä
+liian rehevä. Se ei vielä häirinnyt, mutta jos tätä menoa jatkuisi,
+kävisi se hänen kauneudelleen vaaralliseksi. No niin, ehkä maisteri
+Blundh piti senlaatuisesta kauneudesta. Naurettiin. Olisi se kuitenkin
+ihmeellistä, jos tuo nuori nainen ottaisi ikälopun, iljettävän maisteri
+Blundhin. Mutta mitäpä ei ihminen ollut valmis tekemään rahan vuoksi.
+Vanhalla madonsyömällä keikarilla oli rahaa, luultavasti enemmän kuin
+tiedettiinkään. Jotkut katsoivat kadehtien neiti Ståhlea, toiset
+sanoivat: hyi.
+
+— Missä on toinen sisar? Hän on ollut tämän punatukkaisen mukana,
+tiedän sen varmasti — onko hänkin palannut? Eikö kukaan tiedä? Hitto
+vie, Suur-Kaupungin parhaat vainukoirat, eikö teistä nyt yksikään
+tiedä? Riti-Rati hoi, onko kunnallisneuvos Ståhlen vanhempi tytär
+tullut kotiin?
+
+Nämä sanat lausuttiin pöytäkunnassa, missä kymmenkunta henkeä, herroja
+ja naisia istui. He olivat taiteilijoita. Heidät oli kyllä huomattu
+salissa, sillä he esiintyivät jonkin verran äänekkäämmin ja vapaammin
+kuin muut.
+
+— Vai ei minulla olisi mitään sanomista, puhui äskeinen ääni. — Hän on
+minun entinen rouvani, hitto vie. Vuoden ja kuukauden on hän totellut
+nimeä Gisela Lohipato, eikö minulla olisi oikeutta olla huvitettu
+hänestä? Tahdon tietää, miten Pariisi on kehittänyt häntä. Hänessä
+oli kuin olikin ainesta. Hän oli ruutia ja pippuria ja moraalia,
+ja hän teki tyhmästi, kun yritti komentaa minua, mutta minä olen
+huvitettu hänestä. Naurakaa te vain — minä olen kuin olenkin huvitettu.
+Muuten, suoraan sanoen, hän olisi paremmin sopinut maalarille. Hän
+oli dekoratiivinen. Eikö kukaan tiedä, onko hän palannut kotiin
+punatukkaisen sisarensa kanssa? Missä on Teräs? Eikö kukaan voi antaa
+minulle tietoja entisestä rouva Gisela Lohipadosta?
+
+Koko pöytäkunta nauroi ja teki pilaa. Kysyttiin, aikoiko Matti
+Lohipato uudelleen kosia Gisela Ståhlea, josta hän kolme vuotta
+oli ollut erossa. Runoilija Lohipato nauroi itsekin ja tyhjensi
+vierustoverinsa, neiti Irja-Tuura Myrskylän viinilasin. Irja-Tuura
+oli maalari, hänen maalaamansa runoilija Matti Lohipadon kuva oli
+vasta-avatussa näyttelyssä herättänyt huomiota. Neiti Irja-Tuura
+Myrskylän ja runoilija Matti Lohipadon persoonallinen seurustelu oli
+sekin herättänyt huomiota pitkin syksyä ja antanut aihetta puheisiin.
+
+— Maljasi, Irja-Tuura, sanoi runoilija. — Uskallatko sinä ottaa käteesi
+kirjan, joka on sidottu ihmisennahkaisiin kansiin?
+
+— Mitä? sanoi Irja-Tuura.
+
+— Jos minä sidotan kirjani ihmisennahkaisiin kansiin ja lahjoitan sen
+sinulle, niin uskallatko...?
+
+Irja-Tuura ymmärsi jo. Hän sulki silmänsä ja laski leikillisesti käden
+sydämelleen.
+
+— Tässä on kirjasi paikka.
+
+— Hyvä, sanoi runoilija ja tyhjensi viinin pullosta lasiinsa. — Minä
+nain sinut.
+
+Irja-Tuura nauroi.
+
+Runoilija Kotka suuntasi silmänsä viimeksi tyhjentyneeseen viinipulloon
+ja siitä pariin sen edeltäjään. Kaikkien silmät kuin siepaten
+kiinnittyivät Kotkan katseeseen, seuraten sitä toisesta tyhjästä
+pullosta toiseen. Kotka teki hullunkurisen eleen, kaikki omaksuivat
+senkin, ja rupesivat vihdoin nauramaan.
+
+Pöydässä oli erään asian johdosta vallinnut mieltä kiinnittävä
+jännitys, ja sen pienen välinäytöksen jälkeen, minkä Lohipato oli
+kutsunut esiin entisen rouvansa johdosta, palasi tämä jännitys. Se ei
+koskenut yksin tangoa, vaikka tietenkin jokainen halusi nähdä sitä
+paria, joka häämötti Gila Aceron ja Dagobert Lyngen salaperäisten
+nimien takana. Taiteilijapöydässä vallitsi erittäin huvittava jännitys
+seuraavasta syystä.
+
+Kaikki pöytäkunnan jäsenet olivat syöneet ja juoneet komeasti, mutta
+kenelläkään ei ollut rahaa maksaa. Herrat olivat toinen toisensa
+jälkeen vieneet toisiaan syrjään kysyäkseen, olisiko asianomaisella
+antaa parikymmentä markkaa lainaksi, ja niin oli vähitellen käynyt
+selväksi, että suurin summa, mikä löytyi yksissä käsissä, oli
+viisi markkaa! Se sijaitsi neiti Irja-Tuura Myrskylän pienessä
+hopeaverkkokukkarossa, ja hän levitti heti auliisti rahat pöydälle.
+Mutta mihinkä ne olisivat riittäneet — eivät edes juomarahoiksi.
+Koko seuran yhteenlaskettu rahasumma teki kaksikymmentäkolme markkaa
+kolmekymmentä penniä. Pöytäkunta purskahti niin makeaan nauruun, että
+sen iloisuus toiselta puolen herätti salissa kateutta, toiselta puolen
+suuttumusta häiriön vuoksi, joka syntyi keskellä musiikkinumeroa.
+Yleisestä rahattomuudesta tuli erinomaisen yhdistävä ja huvittava
+lisä illan hauskuuteen. Koetettiin keksiä, mistä saataisiin lainaksi
+parisataa markkaa, etsittiin uhria yleisön joukosta ja tehtiin pari
+yritystä puhelimitse. Turhaan. Silloin vakuuttivat Kotka ja Lohipato,
+että he hoitavat asian: syödään ja juodaan rohkeasti — he suorittavat
+jälkilaskut hovimestarin tai vaikkapa itse isännän kanssa. He ovat
+ennenkin olleet mukana samanlaisissa tilaisuuksissa: isäntä ei ole
+uskaltanut hiiskahtaakaan. Eikä uskalla nytkään. Eikö heillä ole
+joukossaan sanomalehtimiehiä? Eivätkö he kaikki olleet julkisia
+henkilöitä, joita ei ole hyvä loukata. Mutta tarpeelliseksi katsottiin,
+että elettäisiin komeasti, laskun ei sopinut olla pienen tällaisessa
+tapauksessa. Kotka soitti ja tilasi shamppanjaa. Taiteilijatytöt
+nostivat köyhänkoreita hattutöyhtöjään ja loivat välinpitämättömiä
+silmäyksiä saliin. Oliko punatukkainen laulajatar niin kaunis kuin
+väitettiin? Aikoiko hän todella ottaa kaljupään vanhan herran? Oliko
+hänen entinen sulhasensa todella kadonnut jäljettömiin? Intresantti
+mies sulhanen joka tapauksessa oli ollut. Mutta häpeämätöntä
+oli kuitenkin sanoa, että tämä maa oli niin nousukasmainen ja
+puolivillainen, että kulttuuri-ihmisen oli mahdoton elää täällä.
+Häpeämätöntä se oli. Ja parasta että läksi, joka niin ajatteli. Mutta
+kummanko antamat olivat neiti Ståhlen timantit, entisen sulhasen vaiko
+nykyisen ihailijan?
+
+Vihdoin kajahti odotettu tango-sävel ja ikään kuin vangitsi koko
+elämän salissa. Kaikki odottavat katseet kääntyivät tanssilavaa kohti
+ja pysähtyivät punaisiin verhoihin, joiden peittämää oviaukkoa pitkät
+palmunlehvät varjostivat. Soiton kaihoisa sävel karkasi kuin liekki
+ihmisten veriin ja täydessä vireessä ottivat he vastaan tanssijat,
+ikään kuin he olisivat olleet jokaisen läsnäolijan persoonallisen
+tunteen tulkitsijat.
+
+Punaisten samettiuutimien takaa tuli korkea, upea nainen, pukeutuneena
+mustaan silkkipukuun. Mikään muu väri ei olisi voinut siinä määrässä
+saattaa hänen vartalonsa sopusuhtaisuutta oikeuksiinsa kuin tämä
+raskas, pehmeä, kiiltävä musta, joka valui kuin vesi jäseniä myöten.
+Valkoiset kiilat hihoissa, sukissa, kaulan ja niskan tienoilla
+vaikuttivat hurmaavasti. Hyvin vaaleat hiukset kehystivät kalpeita,
+puhtaita, miltei viattomia kasvoja. Hiukset laskeutuivat laineina alas
+kulmille ja yli korvien, muodostaen niskassa runsaan hiussolmun.
+
+Mikä yllätys, mikä ilmestys!
+
+Gila Acero!
+
+Hän nosti tummat silmäripsensä ja naulasi silmäterät tanssitoverinsa
+kasvoihin. Hän huumasi tällä katseellaan miehen. Sitten hän
+antautui hänen johdettavakseen. Heidän ojennetut kätensä ikään kuin
+tavoittelivat kiinni jotakin kaukaista, heidän jalkansa satuttivat
+maata varovasti, ikään kuin ne olisivat tietäneet sen kasvavan okaita,
+ja kimmahtivat sitten säikkyen takaisin, kun piikit olivat pistäneet
+heitä jalkaterään. Kun he syöksyivät polvilleen, tuntui siltä kuin
+he olisivat pyytäneet anteeksi jotakin syytä. Kun he nojasivat
+toisiinsa, oli kuin he olisivat hukkuvina turvautuneet toisiinsa, ja
+kun he silmäilivät yli olkapäittensä, oli kuin he olisivat pelänneet
+vauhdissaan polkevansa jotakin onnen sirpaletta, joka ehkä oli jätetty
+heidän tielleen. Sanomaton ikävöinti oli heidän katseissaan ja heidän
+ojennetuissa käsissään. Sävelkin itki ja nyyhki.
+
+Naiset salissa istuivat kostein silmin, huulet auki hengittäen kaihoa
+ja ikävöintiä. Seurasi tangon valoisa vuoro, ja tanssijat keinuivat
+hymyillen, katse katseeseen uponneena, toistensa käsivarsien varassa.
+Katselijakunta vapautui heidän mukanaan, hymyili heidän mukanaan ja
+tunsi keinuvat rytmit veressään. Tanssi kävi kuumaksi ja tempasi
+katselijat valtoihinsa. Heissä alkoi itää ja kasvaa, vaistot olivat
+herätetyt ja värisivät ja versoivat.
+
+Taiteilijapöydässä oli Matti Lohipato äkkiä hypännyt pystyyn. Toverit
+huomasivat hänet vasta, kun hän jo oli keskellä lattiaa, menossa
+tanssilavaa kohti. Kotka, joka luuli hänen olevan humalassa, hiipi
+hänen perässään ja veti hänet takaisin paikoilleen. Syvään hengittäen
+ja painaen kouraansa pöydän laitaa vastaan hän hetkisen istuikin muiden
+joukossa, mutta kun suosionosoitusten pauhina tanssin loputtua täytti
+salin, täytyi toverien voimiensa takaa koettaa pidellä häntä.
+
+— Päästäkää irti, tolvanat, huusi hän. — Ettekö näe, että se on _hän,_
+minun vaimoni! En siedä, että hän tanssii tuon roikaleen kanssa. Hän
+rakastaa minua!
+
+— Oletko sinä hullu! sanoivat toverit. — Lähdetään selvittämään
+laskujamme ja mennään sitten pois...
+
+— Menkää hiiteen, ärjyi Lohipato. — Enkö minä tuntisi vaimoani! Minä
+olin heittiö ja konna, hän istui yökaudet suomentamassa Runolalle
+"Haaremin helmeä" pitääkseen pystyssä meidän kotiamme. Uskollisemmin
+ei yksikään nainen ole rakastanut. Runola, senkin kirottu lumppuliike,
+maksoi hänelle viisikolmatta markkaa arkilta. Hänen kauniita
+hartioitaan särki, kun hän tappeli "Haaremin helmen" kanssa. Miehen hän
+tahtoi tehdä minusta, hän rakasti minua ja hän rakastaa vielä... Mitä?
+Mitä sinä sanot, Irja-Tuura? Mikä sinä luulet olevasi? Älä mainitse
+hänen nimeäänkään, minä en kärsi sitä. Päästäkää irti, minä menen
+väkisin, jollette...
+
+Lohipato istui kuitenkin kuin naulittuna koko ajan, jolloin tanssi
+toistettiin, ja seuratessa Gila Aceron liikkeitä meni hänen ensi
+vaikutelmansa tanssijattaresta jonkin verran sekaisin. Ei, ei
+sittenkään Acero saattanut olla Sela. Kasvot muistuttivat hetkittäin
+ihmeellisesti Selaa, mutta jota enemmän Aceroa katseli, sitä
+vieraammaksi hän kävi. Mutta Gila — se oli Gisela, keskitavu vain
+poissa. Ja Selan tarmon ja neuvokkuuden mukaista oli kuin olikin
+juuri opetella tämä ajan tanssi, tämä tango, auttaakseen isäänsä,
+jonka omaisuus oli mennyt. Kun tanssijatar oikullisesti heilautti
+päätään, niin että hänen profiilinsa tuli näkyviin, tunsi runoilija
+oman rouvansa niiltä aamuhetkiltä, jolloin hän, mies, oli tallustellut
+kotiin Minervasta ja Sela ärtyneenä oli saarnannut hänelle ja lopuksi
+itkenyt. Ei, Gila Acero oli sittenkin Sela, ainoa uskollinen nainen
+maan päällä.
+
+Matti Lohipato odotti vain, että hosuminen lavalla lakkaisi, mennäkseen
+rouvansa luo. Voimakkaat, käärmemäiset liikkeet tanssin lopulla
+ja tanssijattaren koko hallitseva antautuminen kuitenkin taasen
+vaikuttivat, että oli mahdoton ajatella tällaisen muutoksen tapahtuneen
+poroporvarillisen moraalisessa Sela Ståhlessa. Lohipato pani merkille,
+että esimerkiksi Riti-Rati, joka lukemattomat kerrat oli ollut heidän
+kodissaan sen vuoden ajan, jolloin he olivat naimisissa, katseli
+tanssijatarta kuin ainakin otusta, josta saa hyvän petiittipalasen.
+Ja mikä oli kaikkein luotettavinta: Otteli Ståhlen kasvoissa ei
+näkynyt mitään levottomuuden merkkiä, hän katseli samettinsa ja
+jalokiviensä kehyksestä tanssiesitystä täydelleen kylmänä eikä sen
+loputtua hievahtanutkaan, mennäkseen tervehtimään taiteilijatarta.
+Tanssitaiteilija Sariola istui hänkin yleisön joukossa täysin tyynenä,
+joskin tosin innostuneena, kuten muutkin. Hänhän oli ollut rakastunut
+Sela Ståhleen, olisihan hänen pitänyt tuntea tämä. Ja loppujen
+lopuksi: jos Gila Acero olisi ollut Sela Ståhle, olisi hyvä pappa
+kunnallisneuvos tietenkin ollut täällä eikä hänen lörpöttelyhaluaan
+olisi pidättänyt mikään.
+
+Yleisö huusi ja taputti käsiään. Se ei antanut rauhaa, ennen kuin
+tango oli tanssittu kolmannen kerran. Ja vielä sittenkin huudettiin ja
+vaadittiin taiteilijoita esiin. Gila Acero ei nähtävästi enää olisi
+halunnut tulla. Vihdoin viimein hän näyttäytyi ja kumarsi, katsettaan
+nostamatta. Hänen eteensä sateli kukkasia, joita vieraat ottivat
+ruokapöydiltä.
+
+Matti Lohipato oli pahalla tuulella. Häntä harmitti, että hän oli
+erehtynyt — olihan selvää, että jos hänen entisessä rouvassaan olisi
+ollut sitä, mitä tässä tanssijattaressa, niin ei hän, Matti Lohipato,
+ikinä niin kovakouraisesti olisi tehnyt hänestä eroa. Häntä harmitti
+myöskin, että jos tämä tango-nainen olisi ollut hänen entinen rouvansa,
+hänellä muka ei olisi ollut oikeutta ilman muuta katsoa häntä
+vaimokseen. Mutta hänpä olisi uhallakin sen tehnyt! Ja vihdoin häntä
+harmitti, ettei hän enää voisi tulla tänne Bristoliin tarkastamaan
+tuota tango-naista, koska hän ei tietänyt, milloin hän voisi suorittaa
+suuren ravintolavelkansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Suur-Kaupungissa ei puhuttu muusta kuin Gila Acerosta ja hänen
+tangostaan. Sellaista tangoa ei Suur-Kaupungissa oltu nähty.
+Kerrassaan ihanteellinen tango! Ja itse Gila Acero — mikä intresantti
+henkilö! Hänestä ei saanut selvää, vaikka olisi tehnyt mitä. Hän
+asui Bristolissa, ei ottanut vastaan ketään, ja pysyi tunnottomana
+kaikille kukkalähetyksille ja kirjeille, joita hänelle vietiin. Ei
+kysymystäkään siitä, että Riti-Rati ja muut haastattelijat olisivat
+päässeet hänen puheilleen. Hän ei ottanut vastaan edes tanssitaiteilija
+Sariolaakaan, joka frakkiin pukeutuneena seisoi hotellin käytävässä,
+lähetettyään sisään ranskankielisen nimikortin. Joka tapauksessa
+kirjoitti Olli Sariola omalla nimellään Maan Äitiin Gila Acerosta ja
+hänen tangostaan, ja sen jälkeen alkoivat piirien merkkihenkilötkin
+käydä katsomassa tanssijatarta. Ei saatu selvää, mitä kieltä hän puhui
+ja mihin kansallisuuteen hän kuului. Vilaukselta vain nähtiin hänet
+hotellin käytävissä tai ajurin vaunuissa. Kerrottiin, että hän olisi
+saanut loistavan tarjouksen Amerikasta ja että hänen vierailunsa
+Suur-Kaupungissa pian päättyisivät.
+
+Silloin tehtiin eräänä päivänä kauhistuttava paljastus.
+
+Tanssitaiteilija Sariola saapui isoäitinsä pesään keskelle
+tavanmukaista torstai-illan kahviseuraa ja kertoi Bristolin
+edustalla joutuneensa todistamaan, miten kuuluisa tanssijatar oli
+maksanut ajurille. Ja neiti Gila Acero oli puhunut tämän maan selvää
+kieltä! Niin, niin, tämän maan selvää kieltä! Hän ei ollut mikään
+argentiinalainen, ei edes ulkomaalainenkaan, vaan suorastaan täältä.
+Ja kuka? Senkin saattoi Olli Sariola sanoa? Oliko kukaan tullut
+ajatelleeksi nimeä Gila Acero? Jos "Gilaan" lisäsi keskelle tavun "se",
+niin siitä tuli Gisela. Ja Acero — se oli espanjaa ja merkitsi "teräs".
+Asia oli selvä, vai kuinka?
+
+Ja tällaisen suunnattoman petoksen varjossa oli rouva Gisela
+Ståhle eli Lohipato tullut tänne ja vallannut koko Suur-Kaupungin.
+Koko Suur-Kaupunki oli antanut vetää itseään nenästä. Suurimpaan
+salaperäisyyteen oli tämä tango-nainen ymmärtänyt verhota itsensä ja
+voittaa. Eivät edes isä eikä äiti olleet tietäneet juonesta mitään.
+Ainoa, joka oli ollut salaliitossa tanssijattaren kanssa, oli ollut
+"laulajatar", Otteli Ståhle.
+
+Kaunis juttu — koko Suur-Kaupunki oli petkutettu perin pohjin! Ja
+minkä vuoksi tämä salaperäisyys ja petos? Minkä tähden peruukit ja
+harhaanviepä naamioitus? Sisarukset erehtyivät, jos luulivat, että
+tullaan taiteilijoiksi tätä tietä.
+
+Ei, siitä pidettäisiin huolta, ettei tällaisella petoksella "tultaisi,
+nähtäisi ja voitettaisi". Rehellisyys piti toki olla taiteessakin.
+
+Gila Aceron tähdestä ei voinut sanoa, että se olisi laskenut — se
+putosi. Kun tanssijatar seuraavana iltana esiintyi ihmeen kauniissa
+tangovärisessä tangopuvussaan, katseli häntä miltei vain pieni
+perhepiiri: kunnallisneuvos, Leo Teräs, Runolan kassaneiti ja tohtori
+Angervoinen, jonka kunnallisneuvos Ståhle oli pyytänyt seurakseen — Leo
+Teräs istui eri pöydässä muutamien liikemiesten kanssa. Tuskin sataa
+henkeä oli salissa, paitsi heitä. Ja seuraavana iltana oli vieläkin
+vähemmän. Ei auttanut, että tohtori Angervoinen kirjoitti ihmeen
+kauniisti kotimaisesta puutarhurittaresta, joka oli istuttanut hennon
+ja hehkuvan ulkomaalaisen kukan pohjoiseen maaperään. Suur-Kaupunki ei
+enää antanut pettää itseään.
+
+"Hento ja hehkuva ulkomaalainen kukka" ei sekään oikein tahtonut
+viihtyä Suur-Kaupungin maaperässä. Kukaan kotimainen puutarhuritar
+ei yrittänytkään sitä vaalia, kaikki seuraavat tangotanssijat olivat
+ulkomaalaisia. Heidän joukossaan oli hyviäkin tango-esittäjiä, mutta
+varsinainen tango-innostus oli poissa. Se oli noussut korkeimmilleen ja
+pudonnut yhdessä Gila Aceron tähden kanssa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Itse Gila Acerolle eli Gisela Ståhlelle oli hänen lyhyt tango-kautensa
+antanut opetuksen koko elämää varten, sen, että yleisö on inhottava
+otus, jonka suosiosta ei kukaan järkevä ihminen tahdo olla
+riippuvainen. Gisela Ståhle tahtoi olla järkevä ihminen. Parin päivän
+ajan hän tulisella kiukulla purki kotiväelleen vihaansa yleisöön.
+Sitten häntä huvitti ruveta tutkistelemaan, millä lailla juoni häntä
+vastaan oli järjestetty. Miten oli mahdollista, että ihastunut yleisö
+niin äkkiä saatiin kääntymään hänestä pois? Jos juoni todella oli
+suunniteltu ja ohjattu Pesästä käsin, niin olivat kuin olivatkin rouva
+Gunilla Murman ja hänen jälkeläisensä kolmanteen ja neljänteen polveen
+nerokasta väkeä.
+
+Olisi ollut huvittavaa ja opettavaakin tutkia, millä lailla tällainen
+tähdenpudottaminen järjestetään, mutta Gisela Ståhle ei katsonut
+voivansa uhrata aikaa asiaan.
+
+Hän punnitsi mahdollisuuksiaan puolelta ja toiselta, ja tuli vihdoin
+siihen johtopäätökseen, että oli paras ryhtyä käännöstyöhön, samaan,
+mihin hän oli turvautunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa, kun
+talosta loppui sekä puut että ruoka.
+
+Rouva Murmanista ja hänen sukulaisistaan oli joka tapauksessa paras
+pysyä loitolla, jottei suututtaisi heitä. Heidän oli menestys ja heidän
+oli tulevaisuus. Kaikkein parasta olisi tietenkin ollut päästä heidän
+suosioonsa. Mutta sitä ei nyt voinut toivoa.
+
+Kuinka vähän ihminen yhtä kaikki tietää taipumuksistaan ja
+mahdollisuuksistaan! Idut ja lahjat saattavat olla niin ihmeellisen
+salassa. Kuka olisi uskonut, että Gisela Ståhlesta, Syvälahden entisen
+kunnallisneuvoksen tyttärestä, tulisi kirjailijatar!
+
+Ensin hän vaatimattomasti julkaisi nimettömiä käännöksiä Runolan
+kustannuksella. Sitten alkoi Maan Äidissä näkyä matkamuistelmia
+Pariisista sekä kirja- ja teatteriarvosteluja, joiden alla oli
+nimimerkki "Sela Rauta".
+
+Sela Rauta — se oli ainakin rehellistä ja läpinäkyvää. Tiedettiin heti
+paikalla, kenen kanssa oltiin tekemisissä.
+
+Ja vihdoin kantoi huhu pitkin Suur-Kaupunkia tietoa, että Sela Raudalta
+oli odotettavissa esikoisnovelli tahi -romaani, ei tarkoin tiedetty
+kumpiko.
+
+Sela Ståhlesta tuli kuin tulikin kirjailijatar. Ja se oli kokonaan
+tango-yrityksen epäonnistumisen ansio.
+
+
+
+
+LAULAJATAR
+
+
+Niin asuivat siis kunnallisneuvos Ståhlen tyttäret taasen isänsä
+ja äitinsä luona siinä kodissa, johon muutama vuosi sitten niin
+toivorikkaina oli asetuttu. Heidän hallussaan oli heidän vanha
+huoneensa — siinä oli, heidän kiertäessään maailman rantaa, ehtinyt
+asua yksi ja toinen opiskeleva ylioppilasneiti, jolle huone oli
+vuokrattu. Kaikki mitä kodista saattoi luovuttaa vieraille, oli
+tälläkin hetkellä luovutettu. Äiti nukkui ruokasalissa, ja Daniel, joka
+pari vuotta jo oli ollut Runolassa oikolukijana, pimeässä käytävässä
+ruokasalin ja keittiön välillä. Vakinaista palvelijaa ei ollut talossa,
+äiti otti ainoastaan tilapäisesti jonkun avukseen. Sen vuoksi joutui
+hän olemaan verraten vähän muiden perheenjäsenten seurassa. Hän olikin
+loitonnut heistä, he eivät edes tietäneet kuinka etäälle.
+
+Se tuli yhtäkkiä ilmi, kun Otteli eräänä päivänä pukeutui valkeaan
+pariisilaiseen silkkihameeseen, jonka hän oli teettänyt konserttiaan
+varten Suur-Kaupungissa. Isä seisoi ihastuksissaan tyttärensä edessä,
+vakuutettuna siitä, ettei Ottelin tarvinnut muuta kuin tällaisena
+astua yleisön eteen, niin voitto olisi hänen. Sela juoksi keittiöön ja
+nouti äidin. Kun äiti näki pienen Ottelin, pani hän käden silmilleen,
+huojutti päätään ja meni pois.
+
+Otteli ja isä jäivät tuijottamaan toisiinsa. Otteli katsahti peiliin
+ja näki kasvoillaan niin oudon ilmeen, että hänen täytyi kysyä
+itseltään, mitä oli tapahtunut tai mitä tulisi tapahtumaan. Sekä isä
+että tytär kuulivat keittiöstä Selan kiihtyneen äänen, joka nuhteli
+äitiä. Äidin tavanmukaisten hiljaisten vastausten sijalla oli nyt vain
+pieni äänettömyys. Äkkiä tempasi Otteli laatikostaan kappaleen pitsiä
+ja verhosi sillä kauniit, paljaat olkapäänsä. Mutta puku ei sallinut
+sitä: koko kuosi meni pilalle. Hän repi pois pitsin, kyyneleet nousivat
+silmiin, hän tunsi vihaavansa äitiä ja samalla hän vihasi Selaa, joka
+uskalsi nuhdella äiti-raukkaa, äitiä, joka raatoi heidän kaikkien
+puolesta, hän vihasi koko elämää.
+
+Elämä ei ollut helppoa. Juuri tällä hetkellä kasaantui
+kunnallisneuvoksen pienen Ottelin niskoille enemmän huolia kuin hän
+olisi jaksanut kantaa. Ne olivat käytännöllisiä, arkipäiväisiä huolia,
+kokonaan vailla sitä runoutta ja kauneutta, mikä oli ollut surussa
+kihlauksen jälkeen. Ja vasta muutama viikko sitten olivat sisarukset
+reippaina ja toivoa täynnä palanneet ulkomailta.
+
+Mutta se oli Gila Aceron tango, joka oli heidät masentanut. Miten oli
+itse asiassa mahdollista, että yritys päättyi sillä tavalla?
+
+Selaan oli hänen avioliittonsa jälkeen tullut jotakin ärtyisää ja
+alituisesti moralisoivaa, mutta hän pystyi ajattelemaan erinäisiä
+asioita niin kauniisti, ettei "pieni Otteli" ikinä olisi pystynyt
+ajattelemaan niitä sillä tavalla. Kuinka kauniisti Sela oli
+suunnitellut esimerkiksi tango-asian. Hän ei mitään muuta tahtonut
+kuin auttaa isää! Hän oli pannut päämääräkseen maksaa takaisin, mitä
+isä hänen vuokseen oli menettänyt. Eikä se ollut vähän: Lohipato oli
+ollut mestari panemaan rahoja liikkeelle, isä oli joutunut velkoihin,
+takuihin ja lukemattomiin ikävyyksiin — luultavasti hän oli menettänyt
+suuren osan heidän omaisuuttaan, vaikkei hän sitä tunnustanut. Hän
+odotti yhä kärsivällisesti suuria voittoja esimerkiksi Runolasta,
+vaikka kaikki muut ihmiset näkivät miten huonosti Runola meni.
+Dosentti Angervoisen alati toivorikas puhe saattoi yhä vaikuttaa
+kunnallisneuvokseen — muut nauroivat häntä vasten kasvoja. Oli miten
+oli, Sela tiesi, että hän elämänsä aikana tuskin ehtisi hyvittää, mitä
+parina vuonna oli rikottu, ja käytännöllisenä ihmisenä ryhtyi hän
+kaikkiin mahdollisiin keinoihin.
+
+Hän oli sattumalta joutunut eräässä illanvietossa Pariisin
+Skandinavisessa Yhdistyksessä esittämään tangoa, hän oli onnistunut,
+ja tämä oli antanut sisaruksille ajatuksen, että päivän tanssilla
+ehkä voisi ansaita rahaa. Yhdessä he olivat keksineet Selaile
+taiteilijanimen, yhdessä he olivat keksineet, että oli paras verhota
+tangoyritys syvimpään salaisuuteen.
+
+Ennen kaikkea se täytyi tehdä vanhempien vuoksi.
+
+Sisarukset ja heidän ystävänsä maailmankaupungissa olivat
+lapsellisuudessaan uskoneet, ettei salaisuus tulisi ilmi. Mutta he
+olivat laskeneet väärin.
+
+Kuitenkaan eivät he olisi voineet aavistaa salaisuuden paljastuksen
+vaikuttavan sillä tavalla. Minkä tähden Suur-Kaupunki suuttui?
+
+Sela, kuten sanottu, tointui iskusta verraten pian. Hän oli ehtinyt
+ansaita sievän summan — sääli, että ansiotyö oli lopetettu häneltä
+kesken. Joka tapauksessa saattoi iloita siitäkin, mitä oli kukkarossa.
+Lausuttuaan veljelleen Leo Teräkselle karuja totuudensanoja Runolasta
+kääntyi hän toisen kustantajan puoleen, sai tuhatsivuisen käännöstyön
+ja painui siihen. Mikä hätä nyt oli, kun osasi ranskaa!
+
+Mutta Otteliin oli tango-yrityksen epäonnistuminen tehnyt musertavan
+vaikutuksen. Entä jos yleisö kääntyisi häntäkin vastaan? Entä jos
+Gunilla-rouva kostaisi hetken, jolloin hän Pesän morsiuskamarissa oli
+sulkenut syliinsä Otteli Ståhlen?
+
+Ottelilla oli, kuten sanottu, jo pukukin valmiina konserttia varten
+Suur-Kaupungissa, ja hänen tarkoituksensa oli tietysti ollut esiintyä
+siellä ennen kuin lähtisi maaseudulle. Mutta nyt häntä pelotti. Miten
+olikaan mahdollista onnistua, kun pelkäsi näin äärettömästi? Varmaan
+Gunilla-rouva ja hänen sukunsa nokkisivat hänet hengiltä.
+
+Kuitenkin täytyi ruveta laulamaan ja ansaitsemaan rahaa. Otteli oli
+velkaa maisteri Blundhille, velkaa niin paljon, ettei sitä uskaltanut
+ajatellakaan. Vanha kitupiikki oli koulutoverinsa tyttärelle antanut
+rahaa runsaammin kuin tämä oli rohjennut pyytääkään. Selakin oli saanut
+maisteri Blundhilta sievän pienen summan matka-apua, jotta hän hyvästi
+hoitaisi Ottelia. Maisteri Blundh ei ollut vaatinut mitään velkakirjoja
+— Otteli todella ei tietänyt, olivatko rahat olleet laina vaiko
+lahja. Pienet kuitit vain oli Otteli saamistaan tuhansista jättänyt
+hyväntekijälleen.
+
+Maisteri Bernhard oli ollut erinomaisen ystävällinen. Otteli kutsui
+häntä Bernhardiksi ja sinutteli häntä — hän tahtoi niin. Minkä tähden
+laulajatar sitten pelkäsi? Minkä tähden ei hän päässyt ajatuksesta,
+että maisteri Blundh saattoi heille kaikille tehdä mitä tahansa?
+Sisimmässään luultavasti isäkin pelkäsi "Bennu-poikaa", koska hän
+aina piti tarkkaa lukua siitä, että Otteli kävisi hänen luonaan ja
+että häntä pyydettäisiin heille. Täytyi, täytyi ruveta ansaitsemaan.
+Mutta jos konsertti Suur-Kaupungissa epäonnistuisi, olisi retki
+maaseudullekin turha. Jollei taas Suur-Kaupungissa ensin antaisi
+konserttia, suvaitsisivat maaseutukaupungit kohdella yli olkainsa. Ajat
+eivät enää olleet samat kuin ennen, jolloin maaseutu kiitollisena otti
+vastaan jokaisen taiteilijan, joka vaivautui sinne. Harva sinne silloin
+läksi, mutta nyt läksivät kaikki. Maaseutu oli köyhä ja maaseutu oli
+käynyt kriitilliseksi.
+
+Kaikki vakuuttivat Otteli Ståhlelle, että oli välttämätöntä ensin antaa
+konsertti Suur-Kaupungissa ja vasta sitten lähteä kiertämään. Muussa
+tapauksessa olisi tulevaisuus laulajattarena kokonaan pilattu. Isä,
+kunnallisneuvos, jolle laulajattaren ulkomuoto konsertissa aina oli
+ollut vähintään yhtä tärkeä puoli kuin hänen taiteellinen esityksensä,
+kehoitti hänkin kaikin puolin tytärtään esiintymään Suur-Kaupungissa.
+Hän vannoi ja vakuutti, että ainakin Maan Äidissä olisi hyvät
+arvostelut. Mutta pelko oli Ottelissa tullut kuin taudiksi.
+
+Turvauduttiin maisteri Bernhardiin ja kysyttiin hänen mielipidettään
+konsertista. Ihmeellistä kyllä, ei maisteri Bernhardilla ollut mitään
+mielipidettä. Hän katsoi Otteliin toinen silmä raollaan, kuten hänen
+tapansa oli, ja Ottelille tuli se tunne, että hän hautoi jotakin
+pahaa aietta häntä vastaan. Kunnallisneuvos uteli moneen kertaan
+Bennu-poikansa mielipidettä tässä heille kaikille niin tärkeässä
+asiassa, mutta Bennu-poika sanoi hyvin vähän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kotona vallitsi painostava mieliala ja alituinen rahanpuute. Pappa
+antoi selvästi tyttäriensä tuntea, ettei hän ollut lakannut toivomasta
+heidän joutuvan rikkaisiin naimisiin — olivathan he molemmat taasen
+vapaat. Mutta he olivat parantuneet kaipuustaan eivätkä enää uskoneet
+rakkauteen. Täytyi koettaa tehdä työtä ja ansaita.
+
+Aah, työllä ansaitsi niin vähän ja elämä oli kallista. Jokainen koetti
+hiukan nauttia kurjuudessaan.
+
+Kunnallisneuvos ei viihtynyt kotona. Tyttäret tiesivät, että äidillä
+siinä oli paljon syytä. Äiti ei sanonut pahaa sanaa isälle enempää kuin
+muillekaan, häntä ei voinut syyttää mistään, mutta hän oli loitonnut
+heistä kaikista, varsinkin isästä. Daniel oli ainoa, joka hänelle vielä
+kelpasi. Tyttäret olivat katkerat äidille. Kotona oli painostavaa ja
+raskasta. He eivät ihmetelleet, että isä pakeni kotoa.
+
+Joskus iltapäivällä sulki kunnallisneuvos ovet saliin, pani gramofonin
+soimaan — se soitti nykyään tangoa — ja istui pää käsien varassa.
+Otteli hiipi silloin hänen luokseen ja silitti hänen harmaita
+hiuksiaan. Hän lauloi hänelle kauneimmat laulunsa. Tuntui kuitenkin
+siltä kuin pappa olisi pitänyt gramofonista miltei enemmän.
+
+Kerran illalla, kun Otteli ja hänen isänsä olivat kahden kotona ja
+Otteli oli laulanut, purskahti isä äkkiä itkuun. Tytär painoi hellästi
+hänen päänsä rintaansa vastaan ja puheli iloisesti ja tyynnyttäen. Isä
+työnsi hänet luotaan.
+
+— Jos sinä tietäisit, jos sinä tietäisit! voihki hän.
+
+— Mitä minun pitäisi tietää? laverteli Otteli kuin lapselle.
+
+— Millainen isä sinulla on... Jos te tietäisittekin, jos te
+tietäisittekin kaikki...
+
+— Minä tiedän, vakuutteli tytär, — minä tiedän, että minulla on
+kaikkein kaunein ja rakkain ja paras isä maan päällä...
+
+— Se ei ole totta! huusi isä, — te ette tiedä, ette kukaan...
+
+Kunnallisneuvos työnsi pois tyttärensä kädet, ikään kuin hän olisi
+pelännyt tartuttavansa hänet.
+
+— Pappa on sairas, pelästyi Otteli. — Pappa sanoo pienelle Ottelilleen,
+lankeaako huomenna vekselejä... Ei pappa suutu...
+
+Otteli oli tehnyt kysymyksensä niin varovasti, mutta kunnallisneuvos ei
+kärsinyt, että hänen raha-asioihinsa kajottiin. Ottelinkaan ei ollut
+lupa kysyä niitä.
+
+Ottelin sydäntä särki, kun hän ajatteli isäänsä. Joskus hänestä tuntui,
+että hän ehkä voisi mennä naimisiin, jos löytäisi miehen, joka ei
+olisi suorastaan vastenmielinen. Entä jos Gunilla-rouvan kultapoika
+vielä huolisi hänestä — silloin uskaltaisi turvallisesti laulaa
+Suur-Kaupungissa. Mutta tämä ajatus oli tietenkin vain leikkiä.
+
+Konserttitoimistot eivät antaneet paljoakaan toivoa
+maaseutukaupungeista tällä haavaa. Oli joukko musiikkitaiteilijoita
+liikkeellä. Tosin ei se paljoa paranisi myöhemminkään, heitä oli niin
+paljon ja kaikkien piti elää.
+
+Otteli oli omituisen haluton ja tarmoton. Sela istui kirjoituspöytänsä
+ääressä aamusta iltaan. Otteli töin tuskin jaksoi laulaa
+välttämättömimmät jokapäiväiset harjoituksensa.
+
+Kerran, kun hän palasi kaupungilta, kohtasi häntä kotona outo meteli.
+Nähtävästi oli jotakin tapahtunut. Isä huusi ja joku toinen herra
+huusi, Sela puhui sillä kiukkuisella, läpitunkevalla äänellä, jonka
+hän oli omaksunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa. Mitä olikaan
+voinut tapahtua? Luullen jonkun vieraan olevan isän ja Selan seurassa
+hiipi Otteli huoneeseensa, yhä ihmetellen melua, joka tunki ovienkin
+läpi. Äkkiä seisoivat Sela ja pappa hänen edessään. Pappa piteli
+päätään, löi rintaansa ja juoksi läähättäen edestakaisin, ikään kuin
+hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Sela seisoi kuivakiskoisesti
+paikallaan ja hosui käsillään. Molemmat puhuivat yhtaikaa.
+
+— Hukassa, hukassa! sanoi pappa. — Vararikko, mitäs muuta. Konkurssi...
+maantie... Kaikki minulta on mennyt, mitä minulla on ollut... minun
+lapseni ovat hävittäneet kaikki: minun rahani ja omaisuuteni... ja
+nyt menee minun hyvä nimeni. Mitenkä minulla onkin tuollaisia lapsia?
+Piruko teidät on tuollaisiksi tehnyt — en suinkaan minä eikä myöskään
+mamma. Me olimme rehellisiä ihmisiä, sekä pappa että mamma... Teidän
+isännekin oli rehellinen ihminen silloin, kun hän piti Syvälahtea.
+Mutta nyt... nyt ei hänen kanssaan kohta enää seurustele muut kuin...
+kuin juopot sanomalehtimiehet. Mahtihenkilöt ja piirit eivät kohta
+enää tervehdi häntä kadulla... Kohta he jättävät kutsumatta hänet
+kokouksiin eivätkä valitse häntä johtokuntiin... Hänen nimensä ei mene
+pankeissa... He ottavat häneltä pois viran... Ja kenen se on syy tämä
+kaikki? Minun lasteni, jotka vievät minulta minun varani ja minun
+kunniani hahhahhahhah...
+
+— Pappa rauhoittuu nyt, sanoi Sela. — Pappa rauhoittuu eikä noidu
+ja kiroa. Se ei sovi... Hän on varastanut, se lurjus, niin, taikka
+kavaltanut, mikä on yksi ja sama. Kuka? — Leo tietysti, kukas muu...
+Ottanut kassasta, Runolan kassasta, mistäs muualta... Tarkastuksessa
+hänet saatiin kiinni. Se oli hänelle oikein, hän on elänyt kuin
+viimeistä päivää, mutta nyt hänet saatiin kiinni. Nyt hän saa istua
+linnassa. Ikävöiköön nyt edes jonkin kuukauden viinaa ja konjakkia ja —
+naisia.
+
+Se tekee hänelle hyvää...
+
+— Ei... ei... ei! huusi isä läähättäen, — minun nimeni... teidän isänne
+nimi... Ajatelkaa — mitä muuta hänellä enää on? Teidän isästänne tulee
+varas, ryöväri, jos hänen nimensä menee... Armahtakaa...! Teidän isänne
+antaa viimeisen takin päältään, mutta nimeään ei hän anna, rehellistä
+nimeään...
+
+Isän kiihtymys likenteli jo sairauskohtausta. Sela lakkasi torumasta,
+asettui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi selailemaan paperejaan. Otteli
+sai vähitellen isänsä rauhoittumaan.
+
+— Paljonko tarvittaisiin? kysyi hän. — Minä tarkoitan: suurenko summan
+Leo on ottanut?
+
+— Kolmetuhattaneljäsataa, vastasi Sela.
+
+— Ei enempää, sanoi Otteli, joka oli kuvitellut, että oli kysymys
+kymmenistä tuhansista.
+
+Sela kääntyi ja katsoi häneen.
+
+— Vai on se sinusta niin vähän — no, hanki se sitten.
+
+— Älä viitsi, tiedäthän sinä...
+
+— Tiedän kyllä — voithan sinä viedä panttiin jalokivesi, ehkä niistä
+saat kokoon tuon "pienen" summan.
+
+— Älä puhu...
+
+— Tai voithan sinä kääntyä esimerkiksi — "Bernhardin" puoleen, ehkä
+hän...
+
+— Ole vaiti! huusi Otteli, karkasi ylös ja juoksi, kädet nyrkissä,
+sisartaan kohti.
+
+Mutta kunnallisneuvos oli kuullut maisteri Blundhin nimen ja hän
+takertui siihen kuin pelastukseen. Kun tyttäret olivat aikansa
+vaihtaneet sanoja, puhui isä:
+
+— Papan pieni Otteli, olisiko sinusta niin vaikeaa mennä setä
+Bernhardin luo?
+
+Otteli seisoi sanattomana ja tuijotti isäänsä.
+
+— Miksei pappa itse mene? kysyi Sela ja katsoi ilkeästi isäänsä.
+
+— Hän ei anna mitään, jos pappa menee, selitti kunnallisneuvos
+lapsellisen yksinkertaisesti.
+
+— Pappa! pääsi Ottelilta kuin hengenhädässä.
+
+— Setä Bernhard pitää papan pienestä Ottelista, jatkoi kunnallisneuvos.
+— Hän on monta kertaa sanonut, ettei koskaan ole nähnyt niin kaunista
+naista...
+
+— Pappa ei puhu! parkaisi Otteli ja peitti korvat käsillään.
+
+Kuin suunniltaan juoksi hän huoneesta. Kauhu, jonka syystä ei hän ollut
+selvillä, oli hänet vallannut. Maisteri Bernhardin hahmo nousi hänen
+silmiensä eteen ukon muotoisena, ukon, jolla ei ole hiuksia, mutta
+jolla on kultaiset paikat hampaissa. Hän pelkäsi ukkoa, hän vihasi
+häntä!
+
+Äkkiä hänen mielikuohunsa pysähtyi. Hän oli tullut toisen huoneen
+kynnykselle ja katseli veljeään kasvoista kasvoihin. Leo oli kalpea ja
+tuijotti eteensä, hautoen jotakin ajatusta. Otteli ei milloinkaan ollut
+nähnyt häntä sellaisena. Hän lausui Leon nimen. Silloin nuori mies
+hätkähti valveille, nousi, katsahti ympärilleen ja läksi huoneesta.
+
+Otteli säikähti. Mitä Leo aikoi? Sisar juoksi hänen perässään ja tapasi
+hänet portaissa.
+
+— Minne sinä menet?
+
+Leo ei kuunnellut häntä.
+
+— Kuule, minne sinä menet?
+
+— Anna minun olla.
+
+Otteli juoksi alas portaita.
+
+— Kuule... sinun täytyy palata. Heti paikalla! Minä... minä... Kuule,
+tule takaisin, niin ajattelemme. Keksimme jonkin keinon. Me keksimme,
+usko nyt, kun minä sanon...
+
+Leo pysähtyi, ja katseessa, jonka hän loi sisareensa, välähti kaukainen
+toivo. Hän ei työntänyt pois Ottelin kättä, kun Otteli käänsi hänet
+ympäri. Häntä väsytti. Tahdottomana palasi hän takaisin kotiin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illansuussa oli Otteli matkalla maisteri Blundhin luo. Hän asteli oudon
+tunteen kannattamana, hän meni uhraamaan itsensä isänsä, veljensä,
+kotinsa puolesta. Hänen askeleensa oli kevyt ja hänen huulensa
+tapailivat lapsuudenaikaisia rukouksia. Hän juoksi nopeasti ylös
+portaat ja soitti kiivaasti: hän tahtoi sulkea itseltään paluutien,
+siltä varalta, että pelko iskisi häneen kyntensä viime hetkellä.
+
+Iäkäs palvelija — maisteri Blundhilla oli nykyään vanha palvelija —
+avasi ja ilmoitti, että maisteria hierottiin. Mutta hieromatunti olisi
+kyllä pian kulunut.
+
+Otteli istui maisteri Bernhardin salissa, sirolla silkkikukkaisella
+sohvalla, ja selaili koruteoksia. Hänen silmänsä harhailivat seinillä,
+jotka olivat täynnä tauluja. Köyhien taiteilijoiden tauluja. Maisteri
+Blundh oli auttanut heitä. Näin he olivat tulleet, kuten hän, Otteli,
+nyt. "Bernhard... Bernhard", saneli hän itsekseen, painaen mieleensä,
+ettei vahingossa sanoisi "maisteri Blundh" tai "setä Bernhard".
+Viereisestä huoneesta saattoi erottaa epämääräistä ääntä. Hierominen
+tapahtui siellä.
+
+Otteli painoi sormensa pöydän kaunista venetsialaista mosaiikkilevyä
+vastaan. Kivi oli viihdyttävän kylmä. Pöydän mosaiikissa leijaili
+punaisen ruusun yläpuolella keltainen perhonen.
+
+"Bernhard"... "Bernhard".
+
+Viereisestä huoneesta alkoi kuulua puhetta. Pelkuruus valtasi taasen
+Ottelin, niin että hänen täytyi kutsua mieleensä isä ja Leo, jotka
+toivoen odottivat häntä kotiin. Hän rupesi kiihkeästi tavaamaan sivua,
+joka aukeni kirjasta pöydällä.
+
+"Sem-moi-nen tie on hy-vä tie, jos-sa on kaut-taaltaan ko-va poh-ja.
+Sii-nä saa he-vo-nen juos-ta ja, jos on lun-ta sa-ta-nut pääl-le,
+as-tu-a huo-le-ti mi-ten tah-too; tä-tä huo-nom-pi tie on..."
+
+Käytiin ovissa, kuului askelia. Otteli kuuli sydämensä sykkivän ja luki
+lukemistaan.
+
+"Bernhard", "Bernhard".
+
+Maisteri Bernhard astui saliin punaposkisena ja kuumana hieromisen
+jäljeltä. Hän oli hyvällä tuulella, sulki kaikki ovet, jottei vetäisi,
+ja istuutui Ottelin viereen. Ottelin tuli helpompi olla. Hän oli
+kiitollinen setä Bernhardin ystävällisyydestä — mihin hän olisi
+joutunutkaan, jos setä Bernhard olisi ollut kylmällä tuulellaan ja
+katsellut häneen toinen silmä raollaan.
+
+— Noo... Otteliana näyttää vähän rasittuneelta... tai kiihtyneeltä.
+Harjoitellut liiaksi — mitä?... Se on hyvä, ei pidä harjoitella
+liiaksi. Kyllä sitä vähemmälläkin... Vai maaseudulle... Vai
+kaksikymmentä kaupunkia. Luuleeko Otteliana, että se kannattaa...
+Noo... niin... Onhan hyvä koettaa... Kyllähän minä, se tekee hyvää tuo
+hierominen. Sen jälkeen on poika niin notkea, että vaikka sirkukseen.
+Pitää sanoa Vollelle... papalle... että tämä on mainio hieroja tämä
+Pääkkönen... Jaa niin, papalla ei ole reumatismia, mutta mammalla...
+Se on oikein kaunis pusero tuo. Ottelianalle sopii sininen yhtä hyvin
+kuin vihreä. Pitää tuoda Ottelianalle kerran sellainen korallinauha,
+jos Otteliana sellaisesta pitää... Noo, noo... onhan niillä hintaa,
+mutta mitäpä siitä, jos miellyttää Ottelianaa. Tuo kuva tuossa... se
+on hyvin Ottelianan näköinen. Se on sieltä Italiasta... Kai Otteliana
+juo teetä... Tässä olisi siksi asti näitä marmelaadeja, niistähän
+Otteliana pitää... Jaa... kas vain... Sohvi on täällä laittanut teetä.
+Sehän oli hyvä. Kai Otteliana sitten taas on emäntänä. Pitää ostaa
+piano, että Otteliana voi laulaa. Minkähän tehtaan olisi paras? Ei kai
+se siitä Steinwaysta parane. Kai Otteliana sitten tulee minun kanssani
+valitsemaan, että saa mieleisensä.
+
+Joka hetkeltä kävi Ottelin olo tukalammaksi. Hänen vastauksensa
+lyhenivät lyhenemistään. Hänen oli vaikea syödä ja juoda, mutta hän
+teki kumpaakin, luullen siten edistävänsä asiaansa. Kaiken aikaa hän
+kutsui mieleensä isän ja Leon, pysyäkseen lujana. Tuntui mahdottomalta
+pyytää rahaa, ja lisäksi niin suurta summaa. Hädissään haeskeli
+Otteliana muististaan jotakin, josta voisi riittää puheenaihetta
+hiukkasen pitemmälti. Hänen mieleensä johtui silloin kertoa, miten
+Bernhardin suuri smaragdi oli miellyttänyt häntä ensi hetkestä alkaen,
+silloin syyskuussa, kun he olivat muuttaneet kaupunkiin. Hän pelästyi
+itsekin kertomuksen vaikutusta: Bernhard tuli siitä kovin hyvilleen.
+Tämän jälkeen kävi Ottelille yhäkin vaikeammaksi puhua asiaansa. Kädet
+kylmässä hiessä hän puserteli nenäliinaansa ja vastasi, katsettaan
+nostamatta, kysymyksiin, joita maisteri Bernhard teki smaragdin ja tuon
+ensi kohtaamisen johdosta. Vihdoin huomasi maisteri Bernhard kauniin
+vieraansa levottomuuden, tarttui hänen täyteläiseen valkoiseen käteensä
+ja kysyi, mikä Ottelianan oli.
+
+Jollakin lailla sai Otteli vihdoin sanotuksi, mikä hänen mieltään
+painoi ja miksi hän oli tullut. Puhuminen oli ollut hänelle niin
+vaikeaa, että hän jännityksen lauettua purskahti itkuun.
+
+Silloin kiersi maisteri Bernhard kätensä hänen ympärilleen ja suuteli
+häntä niskaan, kaulaan, mihin vain ehti.
+
+Otteli riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen viimeiseen päähän.
+Äärimmilleen loukattuna päästeli hän katkonaisia huudahduksia ja
+pyyhki, kääntyneenä selin sohvaan, kuin kuumeessa kaulaansa ja
+kasvojaan. Hetkisen seurasi maisteri Bernhardin katse Ottelia
+himokkaasti, ikään kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut uudelleen
+sulkea tämä syliinsä, mutta sitten hän jätti huoneen.
+
+Kun hän palasi, puhui hän ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.
+
+— Noo... noo... onko Vilho Oskari Angervoista näkynyt siellä herrasväen
+luona? Minä näin hänet eilen varsin surkeassa tilassa: hänellä ei
+ollut päällystakkia. Kai hän oli antanut sen jollekin kansalliselle
+vaivaiselle, hahhahhahhah... Noo... noo... mikäs siinä muu: koetinhan
+minä auttaa, ja soitin vielä Sariolallekin, että hänkin puolestaan
+tekisi jotakin. Koko "vanha Väinö" olisi pantava holhouksen alaiseksi,
+hän joutuu muuten keppikerjäläiseksi... Tämä shekki... tämä ei nyt ole
+juuri niin suuri kuin piti, mutta minun ei oikein sopinut... Ja kun
+eivät rahat ole Ottelianalle itselleen. Ja smaragdin saa Otteliana
+koska vain... Antaisin nyt jo, mutta neula on korjattavana, se meni
+rikki... Otteliana tulee vain noutamaan. Ja Steinwayn ostamme sitten
+yhdessä. Eikä nyt pidä harjoitella liikaa ettei laihdu. Ja jolleivät ne
+konsertit tuottaisikaan, niin ei pidä surra sitä.
+
+Kuunnellessaan maisteri Blundnia kysyi Otteli itseltään, oliko
+äskeinen kohtaus pelkkä mielihoure. Hetkisen hän kulmiensa alta
+tuijotti maisteri Blundhiin, ja valkea paperiliuska pöydällä tuntui
+hänestä olevan kuin hänen oman verensä hinta. Mutta kun maisteri
+Blundh huolettomana oli sytyttänyt sikarinsa ja hilpeästi jatkoi
+puheluaan, vahvistui Ottelissa outo tunne jostakin rumasta, josta hän
+korkeintaan saattoi syyttää itseään, ja hän sai puhelahjansa takaisin,
+vastasi yksikantaisesti maisteri Bernhardin huomautuksiin, otti shekin
+pöydältä, jopa kiittikin siitä. Keikarimaisen kohteliaana auttoi
+maisteri Bernhard takin hänen ylleen ja kiitti häntä käymästä.
+
+Tämän päivän jälkeen alkoi Ottelin suupieliin piirtyä vihamielinen,
+miltei raaka pieni vako. Hyvyys ja kiitollisuus, millä häntä kohdeltiin
+kotona, kävi hänelle rasitukseksi ja ärsytti häntä. Äiti oli ainoa,
+joka moitti häntä siitä, että hän oli kääntynyt maisteri Blundhin
+puoleen — olisi pitänyt antaa asioiden mennä menojaan, Leon olisi
+pitänyt saada kantaa tekonsa seuraukset — ja Otteli tunsi, että äiti
+oli oikeassa. Mutta entä jos Leo olisi ampunut itsensä?
+
+Tuskallinen levottomuus oli tullut Ottelin koko olemukseen. Hänen
+täytyi lähteä liikkeelle ansaitakseen rahaa ja päästäkseen vapaaksi.
+Toki noiden kahdenkymmenen kaupungin täytyi tuottaa hänelle muutamia
+tuhansia. Silloin hän voisi paiskata veronsa Molokin kitaan, vähitellen
+hän ostaisi itsensä irti kauheasta miehestä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ottelille tuli paljon työtä. Suurilla, valkoisilla ja punaisilla
+lehdillä, joita lähetettiin joka taholle maata, upeili kaunis kuva
+laulajatar Otteliana Eleonora Ståhlesta. Lehdet kuvineen olivat niin
+kauniit, että kunnallisneuvos Ståhle naulasi yhden niistä työhuoneensa
+seinälle ja piteli toista taskussaan, alati valmiina näyttämään sitä
+ystäville ja tuttaville.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nälkäisenä kuin pitkän paaston jälkeen nautti Otteli vapaudestaan. Hän
+nautti niin ikään huomiosta, jota hän herätti, minne ikinä tuli. Kuin
+ruhtinatarta koettivat kanssamatkustajat rautatievaunussa palvella
+häntä. Hän riemuitsi kauneudestaan, jonka hän nyt varsin hyvin tiesi
+omistavansa, ja hän astui miltei ilman pelkoa yleisön eteen, tai
+poistui pelko heti hänen päästyään lavalle: hän tiesi, että hänen
+kauneutensa vangitsi katsojat. Hänellä oli myöskin kauniit puvut.
+
+Hän lauloi, hurmaantui ja hurmasi. Mutta huoneet eivät olleet täydet
+eikä arvostelukaan aina ollut hänen puolellaan. Maaseutukin oli jo
+ehtinyt saada virkaintoisen, toimeliaan kritiikkinsä, ja se saattoi
+olla varsin tyly. Tavallisesti se kirjoitti suorastaan mielettömyyksiä.
+
+"Kauniit kiitoslauseet ja uhkeat mainosjulisteet olivat jo aikoja
+sitten ennustaneet laulajatar Otteliana Ståhlen saapumista
+paikkakunnallemme. Valitettavasti ei alkava laulajatar voinut antaa
+kuulijakunnalleen sitä, mitä komeita mainoksia vastaava, vaatelias
+ulkonainen esiintyminen olisi edellyttänyt. Äänentapailu oli haparoiva
+ja epävarma. Koko esityksessä huomasi enemmän totuntatapaa kuin sielua
+ja sisältöä. Ranskalainen koulu onkin jo, kuten tunnettu, liian
+vanhanaikainen ja kulunut. Sitä paitsi oli ensi askeleitaan ottava
+laulajatar valinnut aivan liian vaikean ohjelman..."
+
+Tähän tapaan sitä jatkui palstan pituudelta, kunnes vihdoin käytiin
+yksityisten laulunumeroiden kimppuun. Eikä herra arvostelija suinkaan
+löytänyt niistä mitään hyvää.
+
+Otteli ei ymmärtänyt. Minkä vuoksi arvostelija oli häijy?
+
+Mutta jokainen tämäntapainen julkinen lausunto syvensi niitä vakoja,
+jotka olivat ilmaantuneet laulajattaren suupieliin.
+
+Ei niin, että häneltä olisi puuttunut sitä pientä ihailijajoukkoa,
+joka toimitti hänelle kukkia ja jäi taputtamaan käsiään konsertin
+lopulla. Miltei poikkeuksetta piti tämä joukko ääntä lavan edessä,
+kunnes vahtimestari sammutti tulet. Niinikään löytyi aina kymmenkunta
+herraa ja pari naista — ehkä suurempikin ryhmä ihailijoita — jotka
+pyysivät laulajattaren illallisille eli ns. kollatsioniin. Nämä
+rakastettavat henkilöt antoivat myöskin täysin vakuuttavat selitykset
+siitä, miksi konsertissa ei ollut täyttä huonetta, tai miksi oli ollut
+vähänpuoleisesti tai suorastaan vähän väkeä: paikkakunnalla oli ollut
+niin paljon konsertteja. Joillakin muilla musiikkitaiteilijoilla oli
+ollut vieläkin vähemmän väkeä. Joku oli saanut suorastaan tappiota.
+Kaikki tämä lohdutus ei saattanut tehdä tyhjäksi sitä tosiasiaa, ettei
+konsertti onnistunut, kuten laulajatar oli toivonut.
+
+Kaikkein kaamein ilta odotti laulajatarta eräässä suuressa, kylmässä
+salissa, minkä vuokra teki toista sataa markkaa. Oli myyty lippuja
+kolmellakymmenellä markalla, ja kolmenkymmenen markan yleisö tunsi
+aseman nolouden yhtä tuskallisesti kuin laulajatar itse. Otteliana
+Eleonora Ståhle nieli kyyneleitään, kun hän kauniissa puvussaan niiasi
+yleisölle. Paikkakunnan säestäjä oli kehno, laulu meni kehnosti.
+Ottelin täytyi koota kaikki voimansa saadakseen ohjelman suoritetuksi
+loppuun. Yleisö häipyi sitten ääneti salista, tuskin ainoakaan ihminen
+uskalsi häiritä hiljaisuutta lyömällä käsiään yhteen.
+
+Tähän kurjuuteen ilmaantui kuitenkin lohdutus. Se nuori
+sanomalehtimies, joka oli toiminut laulajattaren käytännöllisenä
+järjestäjänä eli "impressariona", rakastui mielettömästi Otteliana
+Eleonora Ståhleen. Onnettoman konsertin jälkeinen päivä sattui
+Ottelilla olemaan vapaa, ja nuori maisteri Aarnio loihti laulajattaren
+kunniaksi esiin kaikki mahdolliset juhlallisuudet. Mikä taikojen tekijä
+maisteri Aarnio lienee ollutkaan.
+
+Aamupäivällä pantiin toimeen pieni rekiretki Pirttiniemelle. Aurinko
+helotti, hanget kimmelsivät, kulkuset soittivat ja pormestarin
+kuomireessä leiskuivat vällyt ja taljat. Laulajatar ja maisteri Aarnio
+ajoivat tietenkin pormestarin kuomireessä, joka oli ensimmäisenä ja
+jonka edessä vikuroi juoksijanalku "Hippa".
+
+Rekiretkeltä palattiin niin myöhään, että laulajatar tuskin ehti
+vaihtaa pukua, kun jo oli mentävä päivällisille Seurahuoneelle.
+Maisteri Aarnio tuli pormestarin kuomireellä noutamaan häntä ja sai
+istua Ottelin huoneessa, kun Otteli peilin edessä kiinnitti viimeiset
+hiussuortuvansa. Hän sai myöskin auttaa päällyskengät laulajattaren
+jalkaan. Hänen hiukan tottumattomana vetäessään niitä Ottelin helmillä
+kirjailtujen kenkien ylle, nojasi Otteli kädellään hänen olkapäähänsä.
+Hänellä oli kaunis niska, jossa vaaleat hiukset kähertyivät. Ottelin
+teki mieli kädellään koskettaa hänen niskaansa ja hän teki sen.
+
+Silloin tarttui nuori mies hänen jalkaansa ja suuteli sitä.
+
+Laulajatar rupesi nauramaan ja otti pari tanssiaskelta. Huhhei, hullu
+tässä rupeisi suremaan. Pidetään hauskaa, pidetään hauskaa, pidetään
+hauskaa!
+
+Vallattomasti juoksivat nuoret maaseutukaupungin pitkän hotellikäytävän
+päästä päähän ja alas portaat. Aarnio yritti nostaa Otteli Ståhlen
+rekeen, mutta hän ei jaksanut. Otteli rupesi nauramaan ja taputti hänen
+kättään.
+
+Päivälliset muodostuivat harvinaisen hauskoiksi sen tähden, että
+kunniavieras oli niin huolettoman iloinen. Otteli Ståhle piti ensi
+kerran eläessään puheen — hän kiitti paikkakuntalaisia, muusta ei
+kukaan oikeastaan saanut selvää. Mutta se riitti, sillä Otteliana
+Eleonora Ståhle oli puhuessaan, viinilasi kädessä, häikäisevän kaunis.
+Tuskin oli sitä läsnäolevaa herraa, joka ei niissä päivällisissä
+olisi pitänyt puhetta. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, että eilistä
+konsertti-iltaa seuraisi tällainen päivä. Kaikki vakuuttivat, etteivät
+he ikinä olleet kokeneet mitään tällaista. Kaksi kertaa sanoi
+kunniavieras hyvästi, lähteäkseen levolle ja päästääkseen isäntänsä
+ja emäntänsä rauhaan — herrat kantoivat kantamalla hänet takaisin.
+Maisteri Aarnio alkoi jo käydä murheelliseksi mustasukkaisuudesta, kun
+hän vihdoin viimein sai jumalattarensa haltuunsa. "Tervetuloa takaisin"
+ja eläköön-huudot kaikuivat pormestarin kuomireen ympärillä, kun
+kulkuset alkoivat soida.
+
+Oli leuto yö. Maisteri Aarnio kiersi kätensä tukemaan neiti Ståhlea,
+ja kysyi, uskalsiko hän äänensä vuoksi lähteä pienelle ajelulle
+Näköalavuorelle. Se oli aivan lähellä.
+
+Laulajatar kuiskasi turkkinsa sisästä, että hän mielellään läksi
+ajelemaan, mutta puhua hän ei uskaltanut.
+
+Se ei ollutkaan tarpeellista. Maisteri Aarnio kiersi vällyjä ja taljoja
+hänen ympärilleen ja suojeli käsivarsillaan hänen olkapäitään. He
+tunsivat toinen toisensa sydänten lyönnit. Jolleivät kulkuset olisi
+soineet, olisivat he kuulleet ne.
+
+Jota lyhyemmäksi paluutie lyheni, sitä kiinteämmin piteli maisteri
+Aarnio kiinni aarteestaan, ja heidän ajaessaan läpi nukkuvan kaupungin,
+jonka kaduilla ei näkynyt ainoata ihmistä, ryösti nuori maisteri Otteli
+Ståhlen huulilta ikävöimänsä suudelmat.
+
+Kun hevonen pysähtyi, havahtuivat molemmat. Maisteri Aarnio auttoi
+laulajattaren reestä ja lähetti pois pormestarin juoksijan. He kuulivat
+kulkusten etenemistään etenevän. He olivat kahden. Oli yö. Sanoissa,
+joita he vaihtoivat, ei ollut mitään sisältöä. Heidän verensä kulki
+kuumana ja heidän mielensä täytti yksi ainoa halu: vielä saada olla
+yhdessä. Oli suorastaan mahdoton erota. Nuori maisteri pusersi
+laulajattaren käsiä ja peitti ne suudelmillaan. Kun Otteli yritti sanoa
+hyvää yötä, kiersi hän käsivarret hänen ympärilleen ja rukoili vain
+yhtä ainoaa pientä hetkeä vielä.
+
+— Tulkaa nyt sitten hetkeksi! kuiskasi laulajatar.
+
+Hulluna onnesta rakastunut mies seurasi laulajatarta ylös portaita.
+Uniselle palvelijattarelle täytyi sanoa jotakin siitä, että "tämä
+herra" heti lähtisi, ja niin he onnellisesti pääsivät istumaan köyhän
+hotellihuoneen sohvankulmaan. Suuri, ankara fiikus katseli toisen
+ikkunan alta heidän lyhyttä onneaan. Heidän täytyi hyvin pian erota,
+laulajattaren juna meni niin aikaisin ja... niin... onni oli aina niin
+lyhyt.
+
+Aamulla näkivät he toisensa vielä ja lupasivat kirjoittaa toisilleen.
+Maisteri Aarnio oli valvonut koko yön ja sepittänyt runon, jonka hän
+viime hetkessä ojensi Otteliana Eleonora Ståhlelle. Kauan heilutti
+toinen lakkiaan asemalla ja toinen nenäliinaansa vaununsillalla.
+
+Tämäntapaisia muistoja karttui Otteli Ståhlelle useampiakin matkan
+kestäessä. Yleisömenestys vaihteli. Rahaa ei maaseutu tuottanut.
+
+Otteli Ståhle työnsi luotaan ikävät ajatukset. Ei ajatella mitään!
+Lavalta lavalle ja juhlasta juhlaan! Mutta vihdoin hän astui alas
+viimeiseltä lavalta ja juhlavalot sammutettiin. Karumpana ja pimeämpänä
+kuin milloinkaan oli edessä todellisuus.
+
+Kun Otteliana Eleonora Ståhle, painuneena toisen luokan vaununnurkkaan
+läheni Suur-Kaupunkia, oli hän väsynyt ja haluton. Kaikki tuntui
+yhdentekevältä. Kaikki oli harmaata.
+
+Harmaudesta kuuli hän tuon tuostakin vaunun ryskeen läpi ikään kuin
+äänen, joka hiljaa puhui hänelle. "Mitä sinä nyt aiot? Miten nyt asetat
+elämäsi? Alatko antaa laulutunteja? Menetkö ehkä laulamaan johonkin
+ravintolaan?"
+
+— En tiedä, en tiedä, en tiedä, äänteli hän itsekseen, painui
+turkkiinsa ja koetti nukkua.
+
+
+
+
+ODOTTAMATON VIERAS
+
+
+Eräänä keväisenä sunnuntaina, kun Ståhlen perhe kaikessa rauhassa istui
+kotoisen kahvipöydän ääressä, tuli taloon odottamaton vieras. Tai
+oikeastaan tämä vieras tuotiin, hän ei itse vielä kyennyt liikkumaan
+eikä hän tietänyt mitään tämän maailman pahuudesta tai hyvyydestä. Hän
+lepäsi kalpean nuoren äitinsä sylissä ja äidin tarkoitus oli ollut
+soittaa kunnallisneuvos Ståhlen ovikelloa ja jättää hänet ulkopuolelle
+odottamaan, kunnes ihmiset tulisivat ja armahtaisivat häntä. Mutta äiti
+sattui tulemaan hetkenä, jolloin ovi oli auki, ikään kuin varta vasten,
+ja kaikki ihmiset jossakin syrjäisessä huoneessa, josta ainoastaan
+heidän äänensä kuuluivat, mutta johon he itse olivat ikään kuin
+teljetyt. Nuori äiti hiipi siis eteiseen ja tuli salin kynnykselle. Hän
+näki kauniin huoneen tulvillaan aurinkoa, hän muistutti mieleensä, että
+kunnallisneuvoksen rouva kuului olevan hyvä ihminen, ja hän päätteli
+vielä kerran, että lapsen täällä on parempi kuin hänen luonaan. Ja niin
+hän viimeisen kerran suuteli pienokaistaan, laski sen sohvalle keskelle
+auringonpaistetta ja hiipi pois samaa tietä, jota oli tullut.
+
+Lapsi makasi siis auringonpaisteessa ja siitä löysi sen Otteli Ståhle,
+joka ensinnä sattui tulemaan huoneeseen.
+
+Otteli pelästyi niin, että hän aivan kalpeana palasi ruokasaliin. Pian
+seisoi koko kunnallisneuvoksen perhe sanattomassa hämmästyksessä oudon
+pienen tulokkaan ympärillä.
+
+— Lapsi! pääsi vihdoin Danielilta. — Mamma, se on pieni lapsi.
+
+— Niin, se on pieni lapsi, toisti rouva Ståhle, ikään kuin nämä sanat
+olisivat päästäneet hänet jostakin painajaisunesta, johon hän hetkeksi
+oli vaipunut.
+
+Ja kun hän oli ymmärtänyt, mikä oli hänen velvollisuutensa, kumartui
+hän ja otti syliinsä lapsen. Ja niinpian kuin hän tunsi avuttoman
+pienen olennon lämmön rintaansa vastaan, puhkesi hänestä esiin
+kokonainen hyvyyden tulva ja hän puheli lakkaamatta lapselle.
+
+— No, no, no, no... Keitä me nyt oikeastaan olemme? Kas noin, kas noin,
+kas noin... Ja mistäs me tulemme? Pistääkö aurinko silmiin... No niin,
+no niin, no niin...
+
+Daniel seisoi huvitettuna äitinsä edessä, hymyillen hänkin lapselle.
+Äiti asettui nojatuoliin ja alkoi irroitella kääröjä lapsen ympäriltä.
+Kun se sai kätensä vapaiksi, vei se ne pieninä, punaisina nyrkkeinä
+kasvojaan vastaan, siristeli silmiään ja maiskutteli suutaan.
+
+Daniel nauroi ja kosketti lapsen kättä. Hyvät ihmiset, miten lujassa
+nyrkissä se pikkuruikkunen käsi oli, ja sormissa näkyi kauniit pienet
+kynnet!
+
+Kaikkiin muihin perheenjäseniin oli outo vieras tehnyt kaamean
+vaikutuksen. Sanattomina seurasivat he aikansa äidin ja Danielin
+iloa auringonpaisteessa, sitten he loittonivat ryhmästä ja rupesivat
+keskustelemaan tapahtuman johdosta.
+
+— Kuka täällä on voinut käydä? pauhasi Sela. — Kuka on jättänyt oven
+auki? Se on anteeksiantamatonta. Varkaathan voisivat tulla ja viedä
+kaikki, mitä meillä on. Sinä, Leo, sinä olet jättänyt oven auki, kukas
+muu.
+
+— Daniel sen tietysti on tehnyt! huusi Leo tulipunaisena kasvoiltaan.
+— Kirkkomiesten työtä se on! Semmoista se on, kun juoksennellaan
+kirkoissa.
+
+Daniel ei puhunut mitään, hän tuskin kuulikaan, mitä hänestä sanottiin.
+Hän teki hullunkurisia eleitä kasvoillaan ja käsillään, ja lapsi
+tuijotti häneen ylen vakavana, otsa rypyssä, ja pusersi tuon tuostakin
+hänen kättään.
+
+— Älä sinä syytä toisia, jatkoi Sela. — Daniel käy aina keittiön tietä.
+Sinua meidän on kiittäminen tästä... tästä lahjasta. Mutta katsokin,
+että se pian joutuu pois talosta, sillä minä en rupea kuuntelemaan
+lapsenitkua. Sinä tiedät, että minun pitää tehdä työtä.
+
+Leo vimmastui.
+
+— Mitä tekemistä on minulla lahjojen ja lapsenitkujen kanssa? Oletko
+sinä aivan hullu? Soitetaan poliisille, sillähän siitä päästään.
+
+Leo paiskasi savukkeenpätkän kädestään ja oli jo eteisen kynnyksellä,
+kun Otteli pidätti hänet. Hän seisoi nojaten oveen, hän oli sinertävän
+kalpea.
+
+— Ei, ei, ei, älä soita! pyysi hän.
+
+— Ja miksei? ärjäisi Leo.
+
+— Siksi, siksi, että... se on mahdotonta!
+
+— Mitä sinä puhut? sanoi Sela. — Mitä sinä vapiset? Mikä sinun on?
+Sinähän pelkäät, ikään kuin lapsi olisi sinun.
+
+Otteli pudisti päätään ja hänen huulensa liikahtivat, mutta kukaan ei
+voinut kuulla, mitä hän sanoi.
+
+Keskellä sisarusten riitaa rupesi lapsi itkemään. Silloin jokainen
+oli pakotettu vaikenemaan ja kaikki odottivat hermostuneina ja
+malttamattomina, että itku loppuisi. Ystävällisenä ja tyynenä hallitsi
+mamma koko salia.
+
+— No, no, no, puheli hän pikkulapselle, — ei nyt suututa. Mennään
+keittiöön ja saadaan maitoa... Mikäs meidän on nimi — jokos meillä
+on nimi?... Älkää te, lapset, tuskitelko, — ja tämä oli hänen omille
+suurille lapsilleen — tällaisia te kerran kaikki olette olleet.
+Voi, voi sentään tätä maailmaa, kuka onkaan voinut hylätä tällaisen
+kullannupun, näin kauniin lapsen? Vaatteet ovat niin siistit, vaikka
+ovatkin köyhät, ei ole ollut äidille helppoa jättää sinua. No, no, no,
+no, ei suututa, ei suututa.
+
+— Mamma, pyyteli Daniel, — emmekö me voi ottaa lasta omaksemme?
+
+— Se se vielä puuttuisi, nauroi Leo. — Tämä talo on jo kohta valmis
+hullujenhuone!
+
+Kun äiti nousi lähteäkseen viemään lasta keittiöön, putosi kääröjen
+sisästä kirjelippu. Daniel otti sen lattialta ja luki:
+
+ "Tuon lapsen sen isälle. Hän voi antaa sille paremman kasvatuksen kuin
+ sen
+
+                                                köyhä äiti."
+
+Hetkisen vallitsi kunnallisneuvoksen salissa täysi äänettömyys. Sitten
+Leo sanoi päättäväisesti:
+
+— On jo aika, että poliisi tulee ja tekee lopun tästä pelistä.
+
+Nyt esti Sela vuorostaan häntä soittamasta.
+
+— Sinä junkkari, sanoi hän, — sinä aiot soittaa poliisille. Asia on
+kuitenkin aivan selvä: lapsi on sinun.
+
+— Se on saakelinmoinen valhe! vastasi Leo ja alkoi juosta pitkin
+huonetta. — Mutta löytyykö mitään hävyttömämpää kuin kirjaileva nainen.
+Se se on kauhistus.
+
+— Vai kiellät sinä! Mutta selitä sitten, minkävuoksi lapsi olisi tuotu
+tänne.
+
+— Mitä se minuun kuuluu. Yhtä hyvin voit sinä sen selittää. Selitä,
+selitä, tee se.
+
+— Mutta kenen lapsi sitten olisi?
+
+Yhtäkkiä Leo pysähtyi isänsä eteen. Hän ei sanonut mitään, mutta hän
+katsoi häneen. Sitten hän jatkoi kävelyään. Kunnallisneuvos tuskin
+häntä huomasi. Hän istui kyynärpäät polvilla, pää käsien varassa,
+pitkät valkeat suortuvat valuen yli käsien.
+
+Otteli syöksyi hänen luokseen, lankesi polvilleen hänen eteensä ja
+kietoi kädet hänen ympärilleen, ikään kuin suojellakseen häntä.
+
+— Pappa, rakas pappa. Mennään pois papan huoneeseen, mennään.
+
+Leo nauroi.
+
+— Lakkaa nauramasta, huusi Otteli. — Minä en voi kuulla sitä.
+
+— Et voi kuulla totuutta! vastasi Leo.
+
+Äiti ja Daniel olivat poistuneet. Huone oli täynnä aurinkoa ja kaameaa
+ihmistuskaa.
+
+— Tämähän on hyvin kaunista, sanoi Sela ja silmäili vuoroin isäänsä,
+vuoroin veljeensä. — Tässä lopulta ei tiedä, kuka on syyllinen, kuka ei.
+
+Otteli, joka oli polvillaan maassa, kääntyi yhtäkkiä, ikään kuin
+hänelle olisi selvinnyt jotakin.
+
+— Ei tiedäkään, sillä kaikki ovat syylliset, sanoi hän.
+
+Ja sanat tulivat kuin synnintunnustus. Niiden jälkeen ei kukaan
+puhunut. Leo, joka oli seisonut ikkunassa, tuijottaen eteensä, paiskasi
+savukkeen kädestään, astui permannon poikki, otti eteisestä vaatteensa
+ja jätti talon. Isä ja molemmat tyttäret jäivät saliin. Parin huoneen
+läpi kuului pienen lapsen itku. Se viilsi läpi luiden ja ytimien. Oli
+kuin itse elämä olisi valittanut siinä.
+
+
+
+
+SMARAGDI
+
+
+Nuori rouva seisoi ruokasalin ovella ja kuunteli toisella korvallaan
+juhlallisia puheita salissa, toisella korvallaan liikettä keittiön
+puolella. Hän oli ankarasti kieltänyt kilistelemästä posliineja
+puheiden aikana, mutta sittenkin tahtoi aina kuulua jotakin helinää ja
+pauketta.
+
+Puhuja, joka sillä hetkellä esiintyi, oli pitkä, laiha mies, silmälasit
+päässä. Nuori rouva ei tuntenut häntä, hän näki miehen ensi kerran. Pää
+kohosi muiden päiden yli.
+
+"Te voitte, herra maisteri, tänä merkkipäivänänne katsoa taaksenne
+elämäntyöhön, joka harvinaisen laajalla alalla kantaa tuottoisaa
+satoa. Sen vuoksi, että te elämänne viime vuosikymmenen olette voinut
+olla vapaa vakinaisen työn kahleista, olette te saanut omistaa
+lämpimän sydämenne harrastuksen ja koko tarmonne maamme kansalliselle
+sivistystyölle. Tuskin on kolmena viime vuosikymmenenä ollut sitä
+kansallista tai yleishyödyllistä yritystä, jossa ei teidän nimenne
+olisi ollut mukana aloitteentekijäin tai kannattajien joukossa. Ja
+lukemattomat johtokunnat ja komiteat ovat sittemmin saaneet nauttia
+teidän valistuneesta ja vastuunalaisuuden tuntevasta jäsenyydestänne.
+Tämä toiminta ei koskaan tule näkyviin samassa määrin kuin sen
+henkilön, joka ahtaasti on antautunut yhden ainoan työn palvelukseen,
+mutta... mutta sen siunaukselliset seuraukset eivät silti ole vähemmät.
+Mutta pelkäänpä, että vien sanat niiden kansalaisten suusta, jotka
+taajassa rivissä täällä odottavat malttamattomina vuoroaan päästä
+tuomaan kiitollisia onnittelujaan päivän sankarille. Supistan siis
+sanottavaani ja lausun sydämelliset onnentoivotukset Teille, herra
+maisteri Bernhard Agapetus Blundh, sen kirjaston puolesta, jolla oli
+onni kaksikymmentä vuotta lukea teidät virkamiestensä joukkoon ja jossa
+teidän persoonanne aina on säilyvä esimerkiksi kelpaavan kansalaisen ja
+tunnollisen virkamiehen perikuvana. Ottakaa, herra maisteri, vastaan
+kirjastoväen lämmin onnentoivotus."
+
+Pitkä, laiha herra ja Bernhard Blundh kättelivät toimiaan. Suuri
+kukkalaite purjehti samalla esiin väentungoksesta ja joutui pöydälle
+muiden kukkalaitteiden joukkoon.
+
+Rouva Blundhin mieleen johtui, etteivät sokerikakut, jotka hän oli
+tilannut, varmaankaan riittäisi. Sali oli täynnä väkeä ja eteiseen
+saapui alituisesti lisää. Hän korottautui varpailleen, näki miehensä,
+toinen silmä raolla, kuuntelemassa uutta puhetta, jota joku punakka,
+nähtävästi hyvin tottunut naispuhuja piti, sekä ihmisiä, jotka
+eteisessä irroittelivat kukkia paperikääreistä. Ainakin kolme kakkua
+täytyi tilata niiden seitsemän lisäksi, jotka olivat talossa... Eikö
+taasen kolisteltukin keittiössä!
+
+"— turvallista onkaan ollut tietää, että meillä aina on ystävä, joka
+ymmärtää pyyntömme ja jonka puoleen voimme kääntyä. Maisteri Bernhard
+Blundhin juhlapäivä on samalla Kansallisen Riennon juhlapäivä... Me
+olemme päättäneet Kansallisessa Riennossa perustaa 'Bernhard Blundhin
+rahaston', josta korot jaetaan stipendeinä, apurahoina..."
+
+Rouva Otteliana Blundh hiipi varpaillaan keittiöön ja nuhteli
+palvelijattaria ja heidän apulaisiaan kolinasta. Sitten hän vielä
+kerran tarkasti komeat, odottavat tarjottimet ja kahvileipävarastot.
+Parasta oli heti noutaa sokerikakut. Palvelijat ilmoittivat, puhuen
+puoliääneen, että viimeksi noudettu kerma oli hapanta. Onneksi ei sitä
+vielä oltu ehditty kaataa muun kerman sekaan. Sellainen vahinko: viisi
+litraa paksua kermaa! Täytyi nopeasti lähteä hankkimaan uutta... Sitä
+olikin jo lähetetty noutamaan...
+
+Kun Otteli tuli takaisin ruokasaliin, kuuli hän toimittaja Hornanheimon
+äänen salista:
+
+"... miehuullisesta rohkeudestanne ja väsymättömästä uurastuksestanne.
+Tarvittiin rohkeutta, kun pieni, kerran viikossa ilmestynyt, nenäliinan
+kokoinen lehti oli muutettava jokapäiväiseksi sanomalehdeksi. Mutta
+yrittäjät uskoivat valistustarpeeseen syvissä riveissä, he uskoivat,
+että lukuhalu kansassa..."
+
+Puhelin soi. Kilinä viilsi keskelle puhetta ja juhlamielialaa salissa.
+Nuori rouva kiirehti varpaillaan eteiseen. Kuka nyt soitti, evätkö nyt
+kaikki tietäneet, että talossa vietettiin syntymäpäivää!
+
+Kunnallisneuvos Ståhle oli jo ennättänyt puhelimeen ja koetti antaa
+hiljaisia, lyhyitä vastauksia. Hiljainen puhuminen oli kuitenkin
+hänen maalaiselle äänelleen mahdottomuus, ja niin hänen moneen
+kertaan lausumansa sanat: "Ei voi tavata... ei voi tavata... ei
+koko päivänä" yhdessä Maan Äidin puhujan sanain kanssa muodostuivat
+jonkinlaiseksi vuoropuheluksi. Nuori rouva tarttui isänsä käsivarteen.
+Kunnallisneuvos hymähteli tyttärelleen ja hänen kasvonsa loistivat
+eräänlaisessa mielenliikutuksen ilossa, joka, vuoroin nousten kyynelten
+rajalle, vuoroin leikkien hillittynä onnena suupielissä, kaiken aikaa
+kunnianosoitusten kestäessä oli hallinnut hänen koko olentoaan.
+Heijastus vävypojalle tulevasta kunniasta lankesi sekä hänen että hänen
+perheensäkin osalle, juuri tämä tietoisuus loisti kunnallisneuvoksen
+kasvoista.
+
+"... sydämellisimmät onnittelut. Suotakoon teille vielä pitkälti ikää
+toimiaksenne sen kansan eteen, jota te rakastatte ja joka rakastaa
+teitä, sekä iloitaksenne siitä nuoresta, ihanasta onnesta, joka hiljan
+on tullut omaksenne."
+
+Maan Äidin lähetystö kätteli päivän sankaria. Sankarin rouva, joka
+isänsä kanssa seisoi eteisen ovella, oli valahtanut tulipunaiseksi
+ja nopeasti yrittänyt vetäistä kätensä kunnallisneuvoksen kädestä,
+lähteäkseen pois. Kunnallisneuvos ei päästänyt irti kättä. Ilon
+mielenliikutus, johon tällä hetkellä yhtyi isällinen ylpeys, nosti
+kyyneliä hänen silmiinsä.
+
+— Katsos nyt, katsos nyt, kuiskasi hän hymyillen, — emme ole tietäneet,
+mikä tämä sinun miehesi oikeastaan on. Nyt sen vasta kuulemme. No,
+ole nyt tässä papan kanssa ja anna niiden palvelijain hoitaa sitä
+keittiöpuolta. Kyllä ne nyt osaavat.
+
+Kaunis, hyvin nuori tyttö astui eteiseen kahden niin ikään nuoren
+ja kauniin herran seurassa. He ottivat paperikääröstä kotelon ja
+kotelosta suuren kirjan, joka oli silkkipaperiin kääritty ja joka
+nähtävästi sisälsi adressin. Hiljaa naureskellen keskustelivat he,
+seisoen kiinteässä ryhmässä, siitä, oliko adressi annettava koteloineen
+päivineen, vaiko vain silkkipaperiin käärittynä. He olivat unohtaneet
+kysyä sitä. Kunnallisneuvoksen huomio kiintyi nuoriin ihmisiin, ja
+Otteli liukui hänen käsistään ja hävisi keittiön puolelle.
+
+Vihdoin viimein olivat lähetystöt esittäneet onnittelunsa ja talon
+emäntä astui tervehtimään vieraita, korkeana ja rehevänä, keveässä,
+vaalean vihreässä puvussaan.
+
+— Pyydän saada esittää vaimoni, sanoi päivän sankari ja katsahti
+ylpeänä entisen luokkatoverinsa tyttäreen, jota hän rahalla ja hinnalla
+oli kosiskellut niin monta vuotta ja joka nyt vihdoin viimein oli hänen
+omansa.
+
+Vieraat, jotka puheiden päätyttyä olivat etsineet itselleen
+istuinpaikan, mikä mistäkin huoneesta, nousivat nopeasti, kun Otteliana
+Blundh läheni. Hän hymyili rakastettavasti ja kiitteli oikealle ja
+vasemmalle. Kukkalaitteiden edessä löi hän kätensä yhteen ja ihmetteli
+ja huudahteli.
+
+— Hyvänen aika sentään! sanoi hän ja upotti kasvonsa kukkasiin, jotka
+seisoivat venetsialaisella mosaiikkipöydällä. — Kuinka äärettömän
+kaunista!
+
+Mutta ikkunalla seisoi kristallimaljakossa muutamia tummia ruusuja, ja
+kun hän näki nämä, ihastui hän niihin. Niiden rinnalla oli pienessä
+tuohilaitteessa kimppu orvokkeja. Tämä tuohilaite ja orvokit taas
+toivat hänen mieleensä lapsuuden ja liikuttivat häntä.
+
+— Kuinka äärettömän ystävällistä, puheli hän ja kätteli uusia ihmisiä.
+— On todella niin kuin isäni sanoo, etten ole tietänyt, mitä mieheni
+oikeastaan on...
+
+Otteli naurahti.
+
+— Noo, katsos, niiden ansioiden laita on nyt niin ja näin, sanoi päivän
+sankari vaatimattomasti. — Pyydän saada esittää vaimoni.
+
+Maisteri Blundh ja hänen rouvansa olivat tulleet kirjastohuoneeseen.
+Siellä istui pelkästään herroja. He nousivat nopeasti ja laskivat
+savukkeet käsistään. Olipa se, olipa se Bernhard Blundh osannut valita
+muhkean rouvan. Nuortunut se muuten oli itsekin. Tiesihän sen!
+
+— Sallithan sinä, Otteliana, että herrat rauhassa polttavat
+savukkeensa, sanoi päivän sankari.
+
+— Tietysti, tietysti, hymyili nuori rouva. — Herrat tekevät hyvin.
+Katsos nyt, Bernhard, täälläkin on kukkia. Ei, minä päinvastoin pidän
+tupakansavusta...
+
+— Herrasväki on kai aivan hiljan palannut häämatkaltaan, lausui se
+pitkä laiha herra, jonka Otteli äsken oli nähnyt puhumassa erään
+lähetystön puolesta.
+
+— Niin, viikko sitten, vastasi rouva Blundh. — Töin tuskin sain
+kodin kuntoon. En minä, suoraan sanoen, osannut odottaa tällaista...
+tällaista ystävällisyyttä...
+
+— Maisteri Blundh on toiminut niin laajalla alalla, jatkoi kalpea
+herra, silmälasejaan korjaten. — Ja sitten nämä kauniit lahjoitukset
+tänään.
+
+— No niin, hymyili Otteli, — yksi tuhat joka vuoden osalle. Eihän se
+ole niin paljon...
+
+— Hyvänen aika — jos jokainen kansalainen merkkipäivänään uhraisi
+suhteellisesti yhtä paljon! Ja valinta oli niin erinomaisen onnistunut:
+Taiteen Ystävät, Kansallinen Riento, Naisten stipendirahasto, Maan
+Äidin eläkelaitos — niin, oli todella erinomaisen onnistunut vaali,
+että juuri näitä laitoksia muistettiin.
+
+— Kuinka hauskaa! huudahti Otteli.
+
+— Herrasväki oli koko kesän Italiassa?
+
+— Kyllä.
+
+Kahvi- ja leipätarjottimet olivat kuin mikäkin laivasto lähteneet
+liikkeelle satamastaan ja saapuivat nyt höyryten vieraiden keskelle,
+jotka istuivat isännän työhuoneessa.
+
+Puhuttiin viimeisistä tärkeistä virkamiesvaihdoksista maassa,
+kosketeltiin ranskalaista skandaalijuttua, joka kierteli
+sanomalehdistössä, ja mainittiin Sampoa, tiilitehdasta, joka meni niin
+hyvin.
+
+— Siinä on... siinä on liikemiestä siinä Lempisessä. Miten olisi...
+miten olisi... jos sittenkin ottaisimme sen... sen... sinne Runolaan.
+
+Otteli tunsi johtaja Sariolan äänen.
+
+— Olisi sentään väärin Sampoa kohtaan, ja Lempistäkin kohtaan, vastasi
+siihen joku, jota ei Otteli nähnyt, mutta joka äänestä päättäen mahtoi
+olla kamreeri Svan.
+
+— Ei, puuttui samassa puheeseen talon isäntä, itse maisteri Blundh,
+— Lempistä ei liikuteta Sammosta, koska kerran hän on saanut sen
+menemään. Ei, Lempistä ei liikuteta. Vai tiilitehdas pönkittämään
+kirjatehdasta...!
+
+Keskustelu olisi voinut kiristyä pahastikin, jollei olisi ollut
+juhlapäivä. Yhtäkkiä nousi salissa iloinen nauru. Dosentti Angervoinen
+oli tönäissyt maahan tyhjät kahvikupit joltakin pöydänlaidalta, ja
+naiset rupesivat kiihkeästi ennustamaan hänelle häitä. Kansallisen
+Riennon punakka naisedustaja tarjoutui puhemieheksi ja vakuutti
+hankkivansa tohtorille kaikkein suloisimman tytön koko maasta. Juuri
+hänet tohtori ansaitsi. Kunnallisneuvos Ståhle yhtyi täydellisesti
+edelliseen puhujaan: suloisimman tytön koko maasta Vilho Oskari
+Angervoinen ansaitsi! Ja kunnallisneuvoksen nauru raikui yli kaikkien
+äänten salissa.
+
+— Eipä se Ainokaan huolinut vanhasta Väinämöisestä, sanoi Angervoinen
+hymyillen ja hänen äänessään oli sekä surumieltä että leikkiä.
+
+Alettiin pyytää rouva Blundhia laulamaan. Herroja tuli hänen luokseen,
+sekä yksitellen että lähetystöittäin. Naisiakin tuli. Kansallisen
+Riennon tarmokas puhuja otti muitta mutkitta talon rouvaa käsipuolesta
+ja yritti väellä ja voimalla kuljettaa häntä saliin, jossa uuden
+flyygelin kantta jo avattiin. Rouva Blundh oli käynyt aivan kalpeaksi.
+Ei hän voinut laulaa nyt. Oli liian levotonta. Vieraat tulivat ja
+menivät. Ei hän voinut... Ja sitä paitsi häntä tarvittiin keittiössä.
+
+Kunnallisneuvos Ståhle kumosi suurella naurulla hänen viimeisen
+väitteensä ja kuiskasi hänen korvaansa, että hän laulaisi papan
+lempilaulun, "Kaunis, kirkas nyt on aamu". Kukaan ei hellittänyt,
+vaikka Ottelin kalpeus alkoi käydä pelottavaksi. Johtaja Sariola
+hänet vihdoin pelasti. Hän tuli sanomaan hyvästi, kiitti ja toivotti
+tervetulleeksi juhlapäivällisille. Johtajan poistuminen antoi muillekin
+vieraille lähtömerkin ja ennen pitkää oli maisteri Blundhin sali vain
+ahtaan sukulaispiirin hallussa.
+
+Päivän sankari heittäytyi nojatuoliin ja päästi keuhkoistaan pitkän,
+huojentavan puhalluksen:
+
+— Ohohhohhohhoh!
+
+— Hehhehhehheh, naurahteli siihen kunnallisneuvos, joka ihastuneena
+seisoi vävypoikansa ja luokkatoverinsa edessä. — Onpa tämä ollut
+suurenmoinen juhlapäivä, Benn... Bernhard!
+
+Kunnallisneuvos ei enää saanut puhua "Bennu-pojasta". Jouduttuaan
+naimisiin halusi maisteri Blundh kantaa ainoastaan nimeä Bernhard.
+
+— Onhan se ollut, sanoi maisteri Blundh ja katseli väsyneiden
+silmäluomiensa alta pöydällä oleviin kukkalaitteihin. — Kyllä noihin
+tuollaisiin yhtä kaikki pannaan paljon rahaa. Noista tulisi yhteensä
+satoja markkoja. Yksistään tuokin, tuo taiteenystävien kukkakuorma...
+niin, kyllä se on maksanut kolmekymmentä tai neljäkymmentä markkaa.
+
+— No kyllä niiden sopikin antaa, kun saivat sinulta
+kaksikymmentätuhatta, sanoi kunnallisneuvos.
+
+Maisteri Blundhin ainoa sukulainen, sisarentytär, joka oli naimisissa
+yhteiskoulun johtajan kanssa maalla ja joka varta vasten oli tullut
+enoaan onnittelemaan, tutkisteli kukkalähetyksiä seuranneita
+nimikortteja. Naisten Stipendirahaston johtokunnan maljakon mukana oli
+muiden muassa tullut rouva Gunilla Murmanin kortti.
+
+— Helkkarissa, en tietänytkään, sanoi päivän sankari ja ojensi kätensä
+ottamaan nimikorttia.
+
+Kunnallisneuvoskin tuli tarkastamaan sitä. Varsin tavallinen kortti.
+
+— Kas vain, kas vain, sanoi kunnallisneuvos, — eukko on aina
+mukana, kun on kysymyksessä jotakin tärkeää. Saa nähdä, tuleeko hän
+päivällisille.
+
+Sisarentytär laski kukkalaitteet ja sai niistä kaksikymmentäseitsemän.
+Niistä oli kolmetoista hyvin suurta ja komeaa. Adresseja oli kolme.
+
+— Sitä paitsi yksi stipendirahasto, sanoi sisarentytär laskien yhteen
+kaikkia kunnianosoituksia. — Sähkösanomat luetaan vasta päivällisillä,
+touhusi kunnallisneuvos. — Minä annoin omalla vastuullani luvan viedä
+ne kaikki Kansallispirttiin. Ja häirinnythän se olisikin, jos niitä
+olisi tuotu tänne.
+
+Talon rouva keräsi kahvikuppeja ja hedelmälautasia pöydiltä ja
+ikkunoilta ja kantoi niitä ruokasaliin. Sisarentytär, joka oli ollut
+hyvin suuttunut enolleen siitä, että tämä vanhoilla päivillään meni
+naimisiin, hieroi, minkä ehti, ystävyyttä "Ottelianan" kanssa.
+
+— Otteliana, sinä näytät kovin väsyneeltä. Mene levolle, että jaksat
+olla virkeä päivällisillä. Kyllä minä toimitan nämä kupit.
+
+Otteli vakuutti, ettei häntä väsyttänyt, ja kehoitti vierasta
+levollisesti istuutumaan sohvaan.
+
+— Vaimoseni, sanoi päivän sankari, — tuopas minulle rehellinen
+voileipä. Ei niistä ravintolan ruuista kuitenkaan koskaan tule
+kylläiseksi.
+
+— Niin, sanoi kunnallisneuvos, — mikä siinä lieneekin, ettei niistä
+tahdo lähteä nälkä. Syöt ja syöt ja aina vain tekee mieli lisää.
+Otteli, tuopas papallekin voileipä, kinkkua päällä.
+
+— Ja olutta, huusi maisteri Bernhard.
+
+— Papalle myöskin! huusi kunnallisneuvos.
+
+— Voi, voi, kun ei päivällisillä tarvitsisi pitää puhetta, sanoi
+päivän sankari, nojasi päänsä tuolin selustaan ja sulki silmänsä. —
+Ohohhohhoh. Otteliana, päivällisille pitää panna uusi valkoinen puku,
+brysseliläinen kaulus ja smaragdi!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Juhlapäivälliset Kansallispirtissä muodostuivat mieliä ylentäväksi
+tilaisuudeksi. Pariinsataan henkeen nouseva juhlapukuinen yleisö
+täytti salin, kun kunniavieraat marssin soidessa otettiin vastaan.
+Rouva Gunilla Murman tarjosi käsivartensa maisteri Blundhille, ja
+Taiteenystävien puheenjohtaja, professori Kuno Svan rouva Blundhille,
+samalla ojentaen hänelle kimpun ihania punaisia ruusuja. Peräpöytä oli
+kauniisti koristettu. Mieliala pääsi oikealle tolalle heti, kun vieraat
+kävivät kiinni ruokalistaan, joka oli laadittu seuraavan runon muotoon:
+
+    Kansalliselle mesenaatille
+    tänään kiitos raikuu,
+    tuhansista sydämistä
+    tuhatkerroin kaikuu.
+
+    Hän on Muusain ystävä
+    ja taideniekkain hoiva,
+    häll' on altis kukkaro
+    ja sydän lämmin oiva.
+
+    Nytkin merkkipäivänänsä
+    lahjat runsaat jakaa:
+    kiitollinen kansa hälle
+    ikimaineen takaa.
+
+    Muistopäivän kunniaksi
+    yhdess' murkinoidaan,
+    päivää kansan merkkimiehen
+    yhdess' ihannoidaan.
+
+    Ensin syödään _voitaleivät,_
+    jottei nälän pulaa,
+    sitten _häränhäntäliemi_
+    kielellemme sulaa.
+
+    Palvelevat henget sitten
+    pöytään kantaa _lohta._
+    Lohen kintereillä seuraa
+    _fasaani-lintu_ kohta.
+
+    Paistin jälkeen Sariola
+    alkaa puheen sarjan.
+    Tellervoinen jälkiruuaks
+    tarjoo makeen _marjan._
+
+    Ravittuina juhlavieraat
+    yläsaliin matkaa.
+    Siellä puhein, lauluin helein
+    intomieltä jatkaa.
+
+Naurahdukset ja huudahdukset kaikuivat pitkin pöytiä. Mikä hupaisa
+runo! Kuka olikaan sen kirjoittanut? Arveltiin sinne ja tänne.
+Puheensorina täytti salin. Parvekkeelta soivat vuoroin kotimaiset,
+vuoroin muut tilaisuuteen sopivat sävelet.
+
+— Tiedättekö te, maisteri Blundh, sanoi rouva Murman suorasukaiseen
+tapaansa vierustoverilleen vasemmalla puolella, — että minä monesti
+olen harmitellut teidän säästäväisyyttänne. Mutta tänään te olette
+sovittanut minut. Teidän lahjoituksenne tuli erinomaiseen tarpeeseen.
+Nyt me voimme alkaa avustaa lahjakkaita nuoria naisia heidän
+opiskeluaikanaan.
+
+— Tjaah, sanoi maisteri Blundh ja katsoi viekkaan veitikkamaisesti
+virkeään eukkoon. — Jos minä olisin jaellut oikealle ja vasemmalle,
+kuten esimerkiksi Angervoinen, niin... niin minulla ei olisi tänään
+lahjoittaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin sitäkään murua, minkä nyt
+rohkenin...
+
+Päivän sankari oli hiukan myrkyllinen.
+
+— Kun te täytätte seitsemänkymmentä vuotta, sanoi rouva Murman ja
+nyökäytti päätään, niin että musta pitsimyssy heilui, — niin te taas
+teette stipendirahastollemme pienen lahjoituksen. Silloin ei minua enää
+ole, mutta muistakaa sanani.
+
+— Ohoh, ohoh, ohoh, nauroi maisteri Blundh, — rouva Murman elää sadan
+vuoden vanhaksi.
+
+— Älkää hullutelko. Minä alan väsyä. Eikä ole väliäkään, kyllä lapset
+ja lapsenlapset hoitavat asiat. Ja kyllä ne odottavat lahjaanne, jahka
+te täytätte seitsemänkymmentä vuotta. Mikäs teidän nyt on eläessä,
+kun teillä on kaunis nuori rouva. Suoraan sanoen, minä olin aikoinani
+toivonut häntä eräälle omaiselleni ja olin hyvin suuttunut hänelle...!
+Mutta nyt minä olen täydelleen leppynyt.
+
+Gunilla-rouva oli uhannut maisteri Blundhia sormellaan ja lopetti
+puheensa nauruun. Maisteri Blundh naurahteli hänkin tuon tuostakin
+vanhan rouvan puheen joukkoon. Hän oli hajamielinen, sillä häntä
+vaivasi puhe, joka hänen täytyi pitää.
+
+Otteli sen sijaan piti hauskaa vierustoverinsa ja tämän rouvan kanssa,
+joka viimeksimainittu istui vastapäätä. Kuno Svan ja Otteli eivät
+olleet vaihtaneet ainoaa sanaa sen illan jälkeen, jolloin he olivat
+rakastuneet toisiinsa. Rouva Svan kuunteli hymyillen, kuinka he kävivät
+läpi muistojaan ja kohotti vähän väliä viinilasiaan rouva Blundhin
+puoleen.
+
+Sela Ståhle ja hänen entinen rakastettunsa istuivat hekin ensi kertaa
+eronsa jälkeen näin samassa juhlahuoneessa. Alussa oli Matti Lohipato
+viereisen pöydän alapäästä luonut uhkaavia silmäyksiä entiseen
+rouvaansa, mutta sittemmin oli hän täysin tyyntynyt ja osoitti
+ainoastaan halveksimistaan kääntymällä selin häneen. Maisteri Teräs oli
+saanut vierustoverikseen sen kauniin nuoren neidin, joka aamupäivällä
+oli tuonut adressin maisteri Blundhille, ja hän ylläpiti niin äänekästä
+keskustelua, että heidän kulmallaan ruvettiin heittämään heihin
+vihaisia silmäyksiä.
+
+"Fasaani-lintua" kuljetettiin pitkin pöytiä, kun fanfaarit tekivät
+lopun keskustelusta. Johtaja Sariola nousi, kolisteli hetkisen tuoliaan
+ja löysi vihdoin haluamansa asennon tuolin takana.
+
+— Hyvät naiset ja... ja herrat! Kauneimpia ku-kukkasia jokaisen
+kansan... kansan kukkatarhassa ovat tie-tieteen ja... ja taiteen
+kukkanen. Nämä molemmat ovat... ovat hentoja ku-kukkasia ja...
+
+Johtaja Sariola oli heittäytynyt todella runolliselle tuulelle.
+Kukaan ei ollut tietänyt hänessä olevankaan niin paljon lämpöä ja
+intomieltä. Hän piti pitkän ja kerrassaan kauniin puheen. Voimakkaan
+tunteen valtaamana yleisö puhujan kehoituksesta nousikin, kohotti
+eläköön-huudon ja joi päivän sankarin maljan.
+
+Kun puheiden sarja näin oli aloitettu, jatkettiin sitä sekä
+leikillisessä että juhlallisessa ja runollisessa muodossa. Puhuttiin
+kauniille rouva Blundhille, joka sulostutti päivän sankarin kotia ja
+parhaita miehuuden päiviä. Vihdoin kilisti maisteri Blundh lasinsa
+kylkeen ja sai tällä toimenpiteellään syvän hiljaisuuden saliin. Hän
+seisoi pää pystyssä, toinen silmä raollaan, ja katseli yleisöön ikään
+kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut sanoa sille hävyttömyyksiä.
+
+"Kunnioitetut emännät ja isännät. En ole mikään puhuja, mutta koska
+minulle on puhuttu niin paljon, niin minun kai pitää vastata. Pyydän
+siis saada kiittää kaikesta siitä kunniasta ja myötätuntoisuudesta,
+mitä tänään on tullut osakseni. Jos luen oikein vaimoni silmistä, niin
+myöskin hän pyytää minua kiittämään niistä kauniista sanoista, jotka
+ovat lausutut hänelle.
+
+"Mitäpä se minun työni on ollut muuta kuin, suoraan sanoen,
+laiskottelemista ja matkustelemista. Minä olen tehnyt, mitä on
+haluttanut. Komiteatyöt ja johtokuntien kokoukset — eihän niitä
+voi kutsua työksi. (Salissa: ohoo!) Se kirjallinen työ, mitä minä
+vuosien kuluessa olen koettanut tehdä, valmistuneeko se koskaan.
+(Hilpeyttä salissa.) Sillä kaikki komiteat vaativat aikansa. Kaikesta
+tästä minä kuitenkin saan vastaanottaa laulua, kukkia, adresseja ja
+puheita. (Hilpeyttä salissa.) Mutta rahalla saa ja hevosella pääsee.
+Se, että minä silloin tällöin olen saanut lahjoitella jonkin summan
+yleishyödyllisiin tarkoituksiin, ei suinkaan ole minun ansioni. Monet,
+jotka olisivat olleet avun tarpeessa ovat sitä paitsi, kuten kaikki
+hyvin tietävät, saaneet tyhjin toimin mennä matkoihinsa kitupiikin
+ovelta. (Myhäilyä salissa.) Mutta se, että, kuten sanottu, joskus
+olen antanutkin, on aivan toisten ihmisten ansio. Kuten tiedetty,
+lahjoittivat hyvät kasvatusvanhempani, nahkurimestari Ulrik Blomgrén
+ja hänen vaimonsa Fredrika minulle kuollessaan koko omaisuutensa. Ja
+heidän varojaan minä olen lahjoitellut. Sellainen on asia.
+
+"Pyydän vielä kerran saada lausua vilpittömät kiitokset kaikesta siitä
+ansaitsemattomasta hyvyydestä, millä minua tänään on muistettu."
+
+Päivän sankari istuutui, mutta mieltymys salissa oli yleinen. Ei olisi
+uskottu maisteri Bernhardissa olevan miestä lausumaan näin suoria,
+voimakkaita sanoja. Itse rouva Murman kilisteli ihastuksissaan puhujan
+kanssa, kiittäen miehekkäistä sanoista. Kuiskailtiin, että nuoren
+rouvan vaikutus vanhaan saituriin jo tuntui ilahduttavassa määrässä.
+Kukaties hän vielä tulisi saamaan tästä mukavan ihmisen. Pidettiin
+puhe nahkurimestari Ulrik Blomgrénin ja hänen vaimonsa Fredrikan
+muistolle. Puhe päättyi jyrisevään eläköön-huutoon. Seurasi kokonainen
+puhetulva. Dosentti Angervoisen kasvoista saattoi jo havaita, että
+hän hautoi puhetta, mutta nähtävästi hän aikoi säästää sen yläsaliin.
+Ennen kuin lähdettiin liikkeelle, kuultiin, että Riti-Ratin taskussa
+oli kirjoitus, joka oli aiottu huomiseen Maan Äitiin, jonka hän
+lyhyen vastustuksen jälkeen salli luettavan jo juhlapäivällisillä.
+Petiittipalasen otsikkona oli _Smaragdi_ ja se kuului:
+
+"Eräänä kauniina syyspäivänä, kun aurinko helotti täydeltä terältään
+ja Suur-Kaupungin kukkalaitteet olivat hehkeimmillään, he tutustuivat.
+Tyttö oli vasta muuttanut maalta isänsä kanssa. Hän oli tuore ja raikas
+kuin marjanen mättäällä. Mies oli juuri palannut Eurooppaan tehdyltä
+kaukomatkalta, hänen pukimensa olivat oudon sirot ja kuosikkaat,
+kravatissa hehkui suuri, harvinaisen ihana smaragdi. Auringonsäteet
+taittuivat vihreään kiveen ja panivat sen kimmeltämään. Impi katseli
+smaragdia ja ihastui. 'Tahtoisinpa tuon!' ajatteli hän. Hänellä oli
+punertavat hiukset kuin Tizianin ihanilla kaunottarilla ja hän tiesi,
+että kaikki mikä oli vihreää, kaunisti häntä.
+
+"Ihmetellen ja ihannoiden katseli hän myöskin komeaa eurooppalaista
+herraa. Don Juan! Syvään niiaten ojensi neitonen hänelle kätösensä,
+kun isä heidät esitti. Don Juan kumarsi maailmanmiehen tavoin ja jäi
+sanattomaksi ihastuksesta. Mikä sulotar, saadapa tuo omakseen!
+
+"Impi katseli, kuten heikomman sukupuolen tapa on, korua. Sankarimme
+ihmetteli loistoa tytön silmissä ja punertavissa hiuksissa — ja
+puistikon lehvien välitse suhahti Amorin nuoli.
+
+"Ja tämä sokea pieni jumaluus järjesti asiat — tosin vuosikausien
+puuhaamisen jälkeen — molempien toivomusten mukaan. Don Juan sai
+tizianilaisen kaunottarensa ja impi ihannoimansa smaragdin."
+
+Suosionosoitusten myrsky seurasi Riti-Ratin lastua. Päivän sankari
+istui sikariaan poltellen, silmäsi raskaiden luomiensa alta
+savukiehkuroita ja kiroili mielessään sanomalehtineekereitä. Typeriä...
+mauttomia... mahdottomia.
+
+Hänen rouvansa istui pää käden varassa ja tuijotti pöytään. Punaiset
+hiukset kimmeltelivät kattokruunujen valossa ikään kuin jokainen
+hiussäie olisi värissyt. Hän oli hyvin kalpea. Hänen silkkipukunsa
+valkoisella pohjalla kimmelteli smaragdi.
+
+
+
+
+LIIKEMIEHIÄ
+
+
+Hohoijaa. Ne olivat kuin olivatkin vihoviimeisiä nämä johtokunnan
+kokouspäivät edelläkäyvine kassantarkastuksineen! Mistä nyt ajaisikaan
+kokoon ne neljätuhattakaksisataa, jotka vielä puuttuivat kassasta?
+Eilen ja edellisenä päivänä oli kaikki mahdolliset saatavat peritty,
+ja lainattukin oli joka taholta ja kaikilta ihmisiltä, joita saattoi
+ajatella.
+
+Teräs oli tullut toimistoon varhain, juuri näiden puuttuvien rahojen
+vuoksi. Ensi työkseen hän oli lähettänyt pojan Lohipadon luo, joka
+vähissä erissä oli saanut häneltä aina kuuteensataan markkaan asti ja
+jolla ei ollut puhelinta. Sitten hän oli tilannut annoksen kahvia ja
+vietti lyhyen hetken kuppinsa ääressä, silmäillen sanomalehtiä, ennen
+kuin ryhtyi soittamaan. Vihoviimeisiä päiviä, totta toisenkin kerran!
+
+— Viisikymmentäyksi seitsemänkymmentäyksi. Onko asianajaja kotona...?
+No, herättäkää hänet sitten... Kyllä hän nousee, kun kuulee, kuka...
+Menkää nyt vain herättämään, kun minä sanon... No, maisteri Teräs.
+Sanokaa, että on tärkeää asiaa.
+
+Ollikainen? No terve mieheen, vieläkö sinä vetelet hirsiä, olitteko
+sitten vielä kauan...? Vai niin, vai niin... Kelloseppä... ja tahtoo
+huvilan... Se on sitten jo vanha mies ja elää säästöillään? Sillähän
+niitä sitten voikin olla frangeja. Katsos, niistä on tällä hetkellä
+turkasen tiukka paikka, kun ei saa saataviaan pois, vaikka ihan
+mikä olisi... Vai tulee se yhdeltätoista... no, vikittele nyt siltä
+parituhatta keinolla millä vain... No niin, varovaisiahan ne ovat
+tuollaiset vanhat kitupiikit, mutta jos sinä kuitenkin saisit... Kyllä
+minä maksan jo huomispäivänä. Isäukko on matkalla, muuten olisin kyllä
+saanut häneltä... No, olet sinä oikein herran enkeli, jos hankit. Soita
+sitten, niin minä panen pojan hakemaan... Kiitos vain, mennä potkii,
+minä olen täällä toimistossa yksinäni vastaiseksi. Luotan nyt sitten
+sinuun ja kelloseppään. Kiitos, kiitos. Morjens sitten.
+
+— Kuusikymmentäkahdeksan viisikymmentäyksi. Onko kirjailija Kotka
+kotona...? Nukkuu — kaikki tänään nukkuvat! Menkää sitten hiidessä
+herättämään... No, tärkeää asiaa... Maisteri Teräs. Sanokaa, että hän
+soittaa maisteri Teräkselle.
+
+Leo Teräs käytti jo maisterin arvonimeä ikään kuin se olisi kuulunut
+hänelle. Yleisö oli kerta kaikkiaan niin tahtonut.
+
+— Kymmenen seitsemänkymmentäviisi. Onko kirjailija Ruoste kotona...
+Ruoste? No terve, terve. Kiitos, kiitos — lange nicht gesehn. Kyllähän
+täällä, kyllähän täällä mennä potkii. Missä sinä eilen olitkaan?
+Soitin...! viisi kuusi kertaa. Niin, ei muuta, mutta niitä frangeja...
+Jaa, se on paha asia. Lähde nyt yhtä päätä ajamaan kokoon, minulla
+täytyy, nääs, olla. Kello kaksi tulevat murjaanit... Maltahan nyt, se
+sinun velkasi on jo noussut suureksi summaksi. Kyllä se on minulla
+täällä merkittynä. Eldoradossa kerran kuusikymmentä... sitten minä
+maksoin sinun osasi vekselissä, sataviisikymmentä... sitten... niin,
+siitä tulee kuudettasataa... jaa, sitä minä en voi auttaa, jokaiselle
+on se oma nahka likinnä ja... Lanko ja lanko — lanko voi hyvästi nähdä
+minut linnassa, lanko ei tunne sääliä eikä häpeää... Ei, ei, ei...
+Angervoinen on kyllä perinyt hiukkasen, mutta hän on myöskin jo niin
+paljon auttanut...! Ei, ei, ei, ne tiet ovat tukossa. Kyllä sinun nyt
+täytyy lähteä liikkeelle ja ajaa kokoon vaikka mistä. Kello kaksi,
+kuten sanottu, tulevat tarkastajat. Hyvästi, hyvästi.
+
+Poika palasi Lohipadon luota. Runoilija oli arvattavasti lähtenyt
+maalle, koskei häntä pariin yöhön ollut kuulunut kotiin.
+
+Runolan varajohtaja mittasi permantoaan pitkin askelin ja varisteli
+tuhkaa savukkeestaan sekä puolelle että toiselle. Jokohan tässä nyt
+oli joutuminen kiipeliin? Jos se Paksula jo olisi saanut kuntoon ne
+metsäkauppansa? Mutta puutavarakauppias sattui sillä hetkellä olemaan
+aivan pennitön mies. Kartanonomistaja, jonka kanssa metsäkauppa oli
+ollut aivan kuin valmis, oli viime hetkessä saanut päähänsä, että piti
+pyytää tarjouksia muualtakin. Sellaisia ne olivat!
+
+— Maaseudulle, tehkää hyvin... Storby seitsemäntoista... Kiitos... Onko
+tiilitehdas Sammossa...? Saanko minä tavata johtaja Lempistä... No
+terve mieheen, Teräs puhuu... Kiitos vain, mennä potkii. Kuules, kyllä
+se nyt on niin, että minun täytyy pyytää sinulta niitä frangeja, kun on
+sekä isäukko että lankomies matkalla... Anna nyt vain, mitä irti saat,
+huomispäivänä lähetän takaisin... Sano muuta, ihmiset ovat kerrassaan
+rahattomia... Kyllä tästä täytyy komennon muuttua, tämä ei kannata
+tämä lafka tällaisella hoidolla. Kuunnellaan kaikkien vanhojen ämmien
+mielipiteitä ja kustannetaan niiden mukaan. Suoraan sanoen, Salmensuu
+lupaa erota pois tästä, enkä minä häntä ensinkään itke... Niin,
+rehellinen kyllä ja ahkera, mutta ei se liike mene yksistään sillä,
+pitää olla initsiatiiveja ja muuta sellaista. Mitäs sinä sanot, Aapeli
+Lempinen, jos niinkuin tulisimme kumartamaan sinua... Ohohhohhoh, vai
+niin ikävä tiilejäsi! Kyllä nämä ovat mukavat nämä kirjatkin... Ne
+ovat helkkarin kauniit ne rakennukset siinä aseman luona... Eivät ne
+enää kotimaiset tiilet jää jälkeen missään suhteessa... No niin, mutta
+mitenkäs minä nyt saan rahat? Et sinä tule kaupunkiin...? Minun täytyy
+sitten lähettää veljeni sinne, anna hänelle, kyllä hän tuo ne. Kiitos
+nyt vain. Terve, terve! — Kuusikymmentäseitsemän neljätoista... Onko
+pappa? Tämä on Leo. Mitäs sinne kotiin kuuluu? Kiitos vain, kyllähän
+täällä. Pyytääkö pappa Danielin puhelimeen. Päivää. Tämä on Leo. Kuule,
+sinun pitää ihan heti lähteä Sampoon, tiilitehtaalle, ja ottaa johtaja
+Lempiseltä tuhat markkaa, jotka hän on velkaa meille. Palaa ensi
+junalla. Kun tuot rahat, voit saada ne viisikymmentä markkaa, mitkä
+vielä olet saamassa viime kuun palkasta. Hyvästi nyt sitten ja pidä
+kiirettä.
+
+Trrrr.
+
+— Runolassa... No, Matti, missä sinä nyt olet...? Etkö olekaan
+maalla...? Ankkurissa... Maximissa... Jaa, minulta ei nyt liikene
+mitään, olisin päinvastoin karhunnut sinua... Olet, olet maar sinä
+minulle velkaa! Vai et muista... etkä niin vähän olekaan... Jätä nyt
+vaikka kellosi panttiin, kyllä ne päästävät... Taikka kuules, lainaa
+siltä Elleniltä siellä, se on kerran lainannut minulle... Kiitos vain,
+mutta ehkei nyt puhuta uusista töistä, ennen kuin vanhat on suoritettu.
+Se on se antologiakin vielä kesken... Kassasta ei voi ottaa... Koeta
+nyt, mistä tahdot, minä en tosiaankaan ehdi. Hyvästi...
+
+Näytti pimeältä. Kaikki oli vielä epävarmaa, ja pian alkaisi
+konttoriaika. Ei suinkaan tässä auttanut muu kuin varustautua kaiken
+varalta. Ei silti, että hän luuli tarvitsevansa käyttää sitä keinoa,
+mihin hän aikoi ryhtyä. Varmaan rahat tulisivat viime hetkessä,
+kuten niin monesti ennen. Silloin hän hävittäisi paperin aivan
+yksinkertaisesti. Kuten joskus ennenkin. Hän oli kuin olikin jonkin
+kerran käyttänyt tätä hätäkeinoa. Kun liikkeen johdossa kerran oli
+sellainen suuri nimi kuin tohtori Pitkäsen, niin kai sitä piti johonkin
+käyttää. Varmaan ei hän tulisi koko paperia tarvitsemaan. Voisihan
+sen silti laittaa kuntoon. Vieläköhän hän osaisi kirjoittaa koko
+nimeä? Jaakko E. Pitkänen — hyvin tuli, kas kuinka hyvin tulikin! Noin
+koreasti poikkipäin. Paremmin ei itse fonetiikan dosentti Jaakko E.
+Pitkänen itse olisi voinut nimeään kirjoittaa. Paperia ei tarvittaisi,
+se oli selvää, mutta saattoihan olla taskussa kaiken varalta.
+
+Ja kun maisteri Teräs oli saanut vekselilomakkeen valmiiksi
+kirjoitettuna lompakkoonsa, tyyntyi hän kokonaan.
+
+Salmensuu saapui toimistoon täsmällisesti kuten aina. Hän oli
+salaperäinen ja teeskenteli eräänlaista juhlallista ystävällisyyttä,
+joka suututti Terästä. Ikään kuin ei hän, Teräs, olisi tietänyt
+Salmensuun eroaikeista. Niitä oli kuitenkin ollut ennenkin, ja kun
+johtokunta oli kauniisti pyytänyt — ja lisännyt palkkaa — oli Salmensuu
+jäänyt. Tarkoitus oli kai nytkin saada hiukkasen lisätuloja! Teräs
+tupakoi kuin vimmattu ja naureskeli myrkyllisesti itsekseen, mutta ei
+vielä sanonut mitään. Salmensuu pyysi häntä, Terästä, ottamaan vastaan
+neiti Liinu Palon, joka tuli kysymään käsikirjoituksensa kohtaloa.
+Teräs loi silloin toveriinsa pitkän, ilkeän katseen, mutta pyysi
+kirjailijattaren istumaan ja haki kaapista esiin käsikirjoituksen.
+
+— Niin, kyllä se nyt on sillä tavalla, että me emme tällä kertaa
+voi ottaa tätä novellia. Nyt on niin huono aika, ihmiset eivät
+osta kirjoja. Ja juonikin on hiukkasen sovinnainen. Ja tyylissä on
+toivomisen varaa. Epätasaisuuksia... Sanalla sanoen, juoni on hiukan
+sovinnainen, ja niin ikävää kuin onkin, niin...
+
+Neiti ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään toivoa, ja läksi. Mikä
+epäkaunis ihminen! Eikä nuorikaan. Miksikähän sekin luuli tulevansa?
+Kirjailijaksi? Kaikki tässä! Tuskin oli Teräs päässyt pöytänsä
+ääreen ja käynyt käsiksi päivän postiin, kun Salmensuu johdatti
+hänen huoneeseensa toisen ihmisen, tällä kertaa nuoren miehen. Teräs
+iski toveriinsa suuttuneen katseen, mutta mikäpä muukaan auttoi kuin
+käydä katsomaan, mitä nuorukainen otti esiin salkustaan. Ne olivat
+pieniä piirustuksia ja taiteilija ehdotti niitä kansilehdiksi. Teräs
+otti kouraansa pari kuvaa ja katseli vuoroin niitä, vuoroin nuorta,
+köyhästi, mutta taiteilijamaisesti pukeutunutta miestä, jolla oli hyvin
+vilkkaat silmät.
+
+— Kyllähän... kyllähän ne ovat hyvin kauniit, mutta ne ovat kenties
+hiukkasen liian... hiukkasen liian... sanoisinko... hiukkasen
+kubistiset...
+
+— Kubistiset? sanoi nuorukainen ja tuijotti ihmeissään johtajaan. —
+Muodothan ovat aivan pyöreät.
+
+— Minä tarkoitan tietysti: hiukkasen liian... sanoisinko futuristiset...
+
+Silloin puhkesi taiteilijan suupieliin selvä ivanauru ja hän sanoi:
+
+— No niin, hyvä maisteri, kaikki taide on hiukkasen futuristista, koska
+se on tulevaisuutta varten...
+
+— Voi olla, voi olla, sanoi Teräs hermostuneena — mutta nyt on
+sellainen suunta, ettei käytetä kansilehtiä, nimittäin kuvallisia
+kansilehtiä.
+
+Vihdoin viimein hän sai pois taiteilijan. Silloin hän karkasi
+Salmensuun huoneeseen ja päästi irti kiukkunsa.
+
+— Mitä hittoa sinä lähetät kaiken maailman ihmiset minun niskoilleni,
+sinä olet kirjallinen johtaja ja sinun asiasi on ottaa vastaan
+kirjailijat ja taiteilijat.
+
+Nyt se tuli esiin. Salmensuu ilmoitti tyynesti ja arvokkaasti,
+kuten Gunilla-rouvan tyttärenpojan sopi, että hän eroaa toimestaan.
+Vieläpä hän pyytää saada päästä vapaaksi heti, ilman edelläkäynyttä
+irtisanomisaikaa. Hänen eronpyyntönsä pitää tulla tänään esityslistalle.
+
+— Kyllä sinä jäät, sanoi Teräs naurahtaen.
+
+— En, vastasi Salmensuu.
+
+— Noo, vähän palkkaa lisää.
+
+— Ei auta.
+
+— Mikä sitten on?
+
+— Tahdon kerrankin kirjoittaa väitöskirjani. Minulla on toivoa saada
+matkaraha ja päästä lähtemään vähän ulos.
+
+Teräs seisoi Salmensuun pöydän edessä ja tuijotti häneen verestävin
+silmin, ikään kuin haluten nähdä hänen lävitseen. Mutta Salmensuu oli
+ottanut esiin korrehtuuriarkin ja silmäsi sitä. Tietääkö hän? ajatteli
+Teräs. Ei hän tiedä, jatkoi hän samassa ajatuksiaan — mutta hän
+epäilee. Hän epäilee ja sen tähden hän eroaa. Hän on viisas.
+
+He laativat näennäisen tyyninä promemorian johtokunnan kokousta
+varten. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut tyyni. Kun kello tuli yksi
+eikä Teräksellä vielä ollut puuttuvista rahoista koolla kuin vähän
+toistatuhatta markkaa, läksi hän pankkiin. Viimeisen kerran, totta
+totisesti, hän käyttäisi tätä keinoa. Kolmen kuukauden perästä hän
+maksaisi pois vekselin kokonaisuudessaan. Salmensuu aavisti jotakin —
+puhelinkeskusteluista vai mistä hän olikaan päässyt asioiden perille.
+
+Vanha hyvä pankinjohtaja, jonka käsiin Teräs antoi paperin, ei
+puolestaan epäillyt mitään. Pitkäsen hyvällä nimellä läksivät rahat
+irti heti paikalla ja johtaja piti kaupanpäälliseksi pienen puheen. Hän
+sanoi, että nyt oli niin huono aika, että oli paras liikkeessä supistaa
+menot vähimpään mahdolliseen. Kirjojen kustantamiseen oli ryhdyttävä
+mahdollisimman varovasti, tai sitä oli vältettävä mikäli mahdollista.
+Johtaja nauroi ja taputti Terästä olalle. Teräskin nauroi, mutta
+päästyään kadulle, sytytti hän närkästyneenä savukkeen ja ajatteli
+kustannusyhtiötä, jonka mikäli mahdollista piti välttää kirjojen
+kustantamista!
+
+Juuri ennen kuin kassan tarkastajat saapuivat, puskui Ollikainen sisään
+kuin veturi, tuoden ystävälleen seitsemänkymmentäviisi markkaa. "Lisänä
+rikka rokassa", sanoi ystävällinen liikemies ja loi kieron, puoleksi
+halveksivan, puoleksi pelonalaisen silmäyksen laihaan, yksivakaiseen
+herraan, jonka hän kohtasi ovella, juuri lähtiessään, ja joka ei
+voinut olla kukaan muu kuin tilintarkastaja. Ollikainen ehti niinikään
+katsahtaa Teräkseen, nähdäkseen, miten tämä oli varustettu. Teräs
+tervehti tulijaa ystävällisen arvokkaana, kuten ainakin mies, jonka
+asiat ovat kunnossa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illalla saapuivat johtokunnan kokoukseen täsmälliseen tapaansa Sariola,
+Svan, Angervoinen ja molemmat toimistonhoitajat, Salmensuu ja Teräs.
+Tohtori Pitkästä tietenkään ei voinut odottaakaan, mutta senaattori
+Hyvénin olisi pitänyt tulla. Kun hänelle kuitenkin soitettiin, oli hän
+vielä kotona eikä ollut aikonutkaan kokoukseen. Hänen reumatisminsa
+oli viime päivinä ollut niin pahana. Hän lupasi kuitenkin heti
+lähteä. Hyvéniä odotellessa selailtiin uusimpia kirjoja, silmäiltiin
+käsikirjoituksia ja laskettiin pientä leikkiä Angervoisen uusista,
+hienonhienoista vaatteista. Hymyillen ja punastuneena selitti tohtori,
+että itse kaunis rouva Blundh oli ollut hänen kanssaan räätälillä
+valitsemassa kangasta — eipä siis ihme, jos vaali oli onnistunut.
+Nämä kotimaiset kankaat vetivät täydellisesti vertoja parhaimmille
+englantilaisille kankaille. Vihdoin saapui Hyvén. Huonon näköiseksipä
+hän todella oli käynyt, oikea käsivarsi tuskin nousi, kun hänen
+piti tervehtiä. Joka tapauksessa päästiin nyt alkamaan. Jokainen
+oli istuutunut tavanmukaiselle paikalleen ja silmäili esityslistaa,
+joka oli monistaessa mennyt jonkin verran sekaisin ja josta sininen
+muste tahtoi tarttua käsiin. Kaikkinaisten pikkuasioiden jälkeen oli
+Salmensuun eronpyyntö, kätkettynä sanoihin "Kirjallisen johtajan
+tiedonanto". Kaikki johtokunnan jäsenet tunsivat tämän tiedonannon,
+useimmat tiesivät, että se oli peruuttamaton, senaattori Hyvénillä
+yksin oli vähemmän tietoa asiasta.
+
+Tuijottaen yhteen kohtaan ja venytellen esityslistaa polvensa päällä
+lausui johtaja Sariola, johtokunnan puheenjohtaja:
+
+— Niinkuin... niinkuin me näemme, on... on tämä meidän lafkamme...
+lafkamme... toiminut viime aikoina... olosuhteiden takia...
+olosuhteiden takia hiukkasen pienemmällä vuosivaihdolla...
+vuosivaihdolla kuin ennen. Mutta... mikäli nyt näyttää... ja... ja
+mikäli olen kuullut... yksityisessä puheessa... yksityisessä puheessa
+herra Teräksen kanssa, on toivoa... toivoa, että liike pian taas...
+pian taas saadaan entiseen kukoistukseen. Tähän ei suinkaan... ei
+suinkaan myöskään ole... ole osaltaan vaikuttamatta... vaikuttamatta se
+seikka, että... että tulemme saamaan... saamaan tilaisuuden lisätä...
+lisätä osakepääomaa... pääomaa. Sillä mikäli olemme kuulleet...
+kuulleet, tulee dosentti Angervoinen... tulee, kuten sanottu, dosentti
+Angervoinen... lisäämään... lisäämään osakkeittensa lukua... sovitulla
+summalla... summalla... kymmenentuhatta...
+
+Johtaja oli puhuessaan luonut katseensa dosentti Angervoiseen ja tehnyt
+muutamia ystävällisiä kumarruksia häneen päin. Angervoinen puolestaan
+oli punehtunut, kumarrellut vastaan, laskenut paperossin tuhkakuppiin
+ja samassa taas käynyt siihen käsiksi. Kaikki muutkin johtokunnan
+jäsenet olivat liikahtaneet ja kiitollisesti hymähtäen kumartuneet
+Angervoista kohti. Puheenjohtajan katse siirtyi nyt hänen oman
+saappaansa kärkeen, hän laski esityslistan pöydälle ja jatkoi:
+
+— Mikäli... mikäli niinikään olemme kuulleet, on meillä toivoa...
+toivoa muun muassa... saada... saada pari kirjailijaa...
+muilta... muilta kustantajilta... Toinen näistä kirjailijoista...
+näistä kirjailijoista on taattu... taattu... vakavaluontoinen
+kynänkäyttäjä... kynänkäyttäjä... ja on hänen siirtymisensä meille...
+meille... arvioitava suuriarvoiseksi. Toinen... toinen... edustaa
+niinsanottua modernia... modernia suuntaa. Tosinhan... tosinhan ei
+meidän kan-kansallisihanteellisille... kansallisihanteellisille
+periaatteillemme perustettu yhtiömme... yhtiömme nimenomaan
+edellytä, että... että me kustantaisimme tämänhenkistä... henkistä
+kirjallisuutta. Mutta... mutta, mikäli ymmärrän... eivät esimerkiksi...
+esimerkiksi Lohipadon kirjat... kirjat ole olleet tästä... tästä
+suunnasta kovin kaukana. Ja... ja sikäli kuin aika vaatii... on...
+on liikeasioissa pysyttävä... pysyttävä ajan tasalla. Kirjallisuus
+on... on... niinkuin taide yleensä... taide... kaksiteräinen miekka...
+kaksiteräinen miekka. Omasta puolestani minä... minä, käytännön
+miehenä... en niin... en niin ole sisällä... näissä... näissä näissä
+taiteellisissa asioissa. Mutta mikäli... mikäli minä muistan...
+muistan poikavuosiltani, niin on tämä niinsanottu... niinsanottu
+kaunokirjallisuus, — kun ei se ole... ole hartauskirjallisuutta...
+hartauskirjallisuutta — aina... aina... kuinka minä sanoisin... jonkin
+verran... hiukkasen... jonkin verran epäsiveellistä... Mutta...
+mutta... minun vaimoni on lukenut... lukenut tätä modernististakin
+kirjallisuutta... ja... ja minun täytyy sanoa, että... minä... että
+minä hyvin paljon luotan... luotan hänen arvostelukykyynsä... Sitä
+paitsihan kai... kai saanemme toivoa... että tohtori Angervoinen...
+tohtori Angervoinen yhä edelleen neuvottelee... neuvottelee
+kirjailijoiden kanssa... ja pitää huolta... huolta siitä, ettei...
+ettei mitään loukkaavaa sanaa... loukkaavaa sanaa pujahda tekstiin.
+Tohtori Angervoinen nauttii... nauttii niin yksimielistä tunnustusta
+kirjallisissa piireissämme... piireissämme,... että me... että me
+huoleti voimme... luottaa häneen.
+
+Syntyi keskustelu niinsanotun "modernisen" kirjallisuuden suhteesta
+kansalliseen asiaan yleensä ja tässä tapauksessa ihanteelliselle
+pohjalle perustettuun kustannusliikkeeseen erikoisesti. Dosentti
+Angervoinen oli sitä mieltä, että hyvin paljon autettiin, kun
+saatiin tekstistä karsituksi pois ulkomaalaisia lauseparsia, joita
+kirjailijat niin mielellään käyttivät, ja, kuten puheenjohtaja
+vast'ikään oli sattuvasti lausunut, loukkaavat sanat. Ja kirjailijat
+olivat yleensä suostuvaiset pieniin muutoksiin, kun ei säikähtynyt
+heidän ensimmäisestä nuorekkaasta suutahtamisestaan. Kamreeri Svan
+oli sitä mieltä, että ns. modernitkin kirjat menivät muiden joukossa,
+kun yhtiöllä vain oli tarjottavana vakavahenkistä kirjallisuutta
+ikään kuin toimintansa lähtökohtana. Täytyi aina koettaa katsoa,
+että sanomalehti-ilmoituksissa ja luetteloissa oli jokin arvokas
+uskonnollinen tai historiallinen teos alkamassa joulu- tai
+kevätkirjojen sarjaa. Leo Teräs yhtyi, kuten aina, joka suhteessa
+edelliseen puhujaan ja edellisiinkin puhujiin yleensä. Antti Salmensuu,
+jonka mielipidettä erityisesti kysyttiin, koska hän tänä iltana
+näytti aikovan istua vaiti, sanoi, että kaikki tuotanto lahjakkaiden
+kirjailijoiden käsistä, oli se sitten uutta tai vanhaa suuntaa, oli
+tervetullutta niin hyvin yleisölle kuin kustantajalle. Mutta todellisia
+taiteilijoita kirjailijoiden joukossa ei ollut juuri ensinkään.
+Kirjoittajia, kynänkäyttäjiä, "skribenttejä" kyllä oli, mutta hyvin
+vähän oli nykyajan kirjallisuudessa pysyvää. Se oli hänen kokemuksensa
+siltä ajalta, jona hänellä oli ollut kunnia olla kirjallisena johtajana.
+
+Dosentti Angervoinen liikahteli hermostuneesti tuolillaan, veti
+kiihkeästi sauhuja savukkeestaan ja varustautui vastaamaan, kun
+senaattori Hyvén pyysi puheenvuoroa.
+
+— Minulla puolestani, virkkoi tämä selkeällä äänellä — ei näissä
+asioissa ole oikeutta kiittää eikä laittaa. Herrat tietävät, että hyvin
+vastenmielisesti suostuin rupeamaan jäseneksi johtokuntaan, jonka tulee
+ymmärtää myöskin niin sanottua taidetta. Minä sanon suoraan, niinkuin
+sanoin jo silloin, kun minut valittiin, etten ymmärrä taiteesta ja
+kirjallisuudesta enempää kuin tuo muuri. Jos nyt kuitenkin tavallisen
+poroporvarin mielipiteellä voi olla jotakin arvoa, niin sanon suoraan,
+että maisteri Salmensuu osasi hyvin likelle sitä, mitä minä ajattelen.
+Minun täytyy sanoa, etten sitten ylioppilasvuosien! — tai oikeastaan
+poikavuosieni — ole jaksanut lukea loppuun mitään kotimaista kirjaa.
+Ne alkavat kaikki, suoraan sanoen, niin ikävästi, että lukijan täytyy
+suorittaa kuin mitäkin raskasta päivätyötä, ennen kuin hän saa luetuksi
+sata sivua. Toista ne olivat ne "Pariisin mysteeriot" ja sensemmoiset
+— niitä luki ilokseen. Minä kyllä näen, että loukkaan veli Angervoisen
+— ja ehkä muidenkin herrojen — taiteellisia tunteita, mutta se on
+minun mielipiteeni. Myönnän niin ikään, että kotonani on tukuttain
+tätä meidän uutta kirjallisuuttamme, ja kai sitä siellä luetaan, koska
+usein näen kansien kuluneen — mutta minä, kuten sanottu, en jaksa sitä
+lukea. Ehkä minä omasta puolestani saisin antaa veli Angervoiselle
+sen evästyksen, että hän opastaessaan kirjailijoita kehoittaisi
+heitä kirjoittamaan jännittävästi ja hauskasti. Niinkuin entisaikaan
+kirjoitettiin.
+
+Peläten, että tohtori Angervoinen pyytäisi sananvuoroa ja puhuisi
+pitkälti, riensi puheenjohtaja lausumaan iloaan erittäin valaisevasta
+ja hauskasta keskustelusta. Aihe oli intresantti ja tyhjentymätön,
+toivottavasti tulisi pian tilaisuus palata siihen. Tänä iltana oli ehkä
+syytä siirtyä päivän tehtäviin. Dosentti Angervoinen nousi ja siirsi —
+syyttä suotta — läjän kirjoja toiselta pöydältä toiselle, siten painaen
+alas puhetta, joka väkisinkin pyrki ilmoille.
+
+Siirryttiin päivän tehtäviin. Hyväksyttiin tai hylättiin ehdotuksia
+ja tarjouksia. Päätettiin lunastaa pari piirustusta, jotka tosin
+eivät olleet kauniit, mutta joita myöskään ei pilannut korkea
+hinta. Annettiin kassaneidille viikon vapaus, jotta hän saisi käydä
+tervehtimässä sairasta äitiään. Vihdoin tuli kirjallisen johtajan
+tiedonannon vuoro, jota kaikki olivat odottaneet.
+
+Salmensuu pyysi eroa toimestaan niin pian kuin suinkin, sen syyn
+perusteella, että hän — ainoana hakijana — uskoi saavansa stipendin
+ulkomaanmatkaa varten, jolla matkalla hän vihdoinkin aikoi kirjoittaa
+valmiiksi väitöskirjansa.
+
+Muut johtokunnan jäsenet, jotka tiesivät, että Salmensuun päätös tällä
+kertaa oli peruuttamaton, lausuivat ainoastaan joitakin valittavia ja
+kiitollisia sanoja. Mutta Hyvén, joka oli pysynyt verraten syrjässä
+liikkeen asioista, ryhtyi kaikin keinoin kehoittamaan Salmensuuta
+jäämään. Saattoihan kirjallinen johtaja saada virkavapautta ja
+valmiiksileivottuna tohtorina palata toimeensa. Hänellä olisi silloin
+käytännöllisen kokemuksensa lisäksi tohtorin titteli, joka ei suinkaan
+ollut arvioitava vähäksi, varsinkin kun osakeyhtiön kai pian täytyi
+luopua toivosta saada pitää tohtori Pitkästä johtajanaan. Tohtori
+Pitkänen aikoi, mikäli puhuja oli kuullut, vihdoinkin vaatia pois
+nimensä, eihän tuollainen puhtaasti nimellinen jäsenyys suuressa
+liikkeessä voinutkaan tulla kysymykseen ajan pitkään. Näin ollen ei
+siis saattanut muuta toivoa kuin että maisteri Salmensuu, yhtiön
+monivuotinen ja ansiokas kirjallinen johtaja, ottaisi virkavapautta ja
+palaisi työhönsä tohtorina.
+
+Leo Teräs tupakoi ja tupakoi. Hän näki puheenjohtajan ja kamreeri
+Svanin kasvoista, että he tiesivät jotakin, jota ei heidän olisi
+pitänyt tietää. Ei taitanut olla apulaisjohtajan asema erittäin
+luja tällä hetkellä. No niin — jos potkivat pois, niin entä sitten!
+Kyllä hänellä, Teräksellä, jo on sen verran liikemiessilmää, että
+hän elättää itsensä. Ja varokoot silloin herrat johtokunnan jäsenet
+itseään! Vaikkeivät he olekaan väärentäneet eivätkä kavaltaneet, niin
+he ovat laiminlyöneet yhtä ja toista! Ei pidä murehtia huomisesta
+päivästä. Mitä on Ollikaisella: paperilla viisi kaupunkitaloa,
+kolme maakartanoa ja kymmenen huvilaa sekä tyhjät taskut. Huomenna
+lähtevät talot ja huvilat liikkeelle ja Ollikaisella on satatuhatta.
+Mitä Paksula omistaa? Joskus hän on lahjoittanut hirret esikaupungin
+rukoushuoneeseen, silloin hänellä oli puutavarakauppa. Mutta tämä
+puutavarakauppa oli jo viidennen miehen käsissä siitä lukien,
+jolloin se oli Paksulalla. Kuitenkin Paksulaa aina mainittiin
+puutavarakauppiaaksi ja hirsilahjoitus pysyi sekin muistossa. Näkivätkö
+Ollikainen ja Paksula milloinkaan nälkää tai janoa? Kukaan ei syönyt
+niin hyvin kuin he eikä juonut niin hyvin kuin he. Ehei, herrat
+kustannusosakeyhtiö Runolan johtajat — ei sitä leivättömiksi jäädä, jos
+potkittaisiinkin täältä pois. Paremmatkin päivät voivat olla edessäpäin
+varsinaisella liikealalla, missä kysytään liikemiehen silmää ja
+neuvokkuutta!
+
+Kauniin puheen jälkeen, jossa johtaja Sariola kiitti Salmensuuta ja
+jonka läsnäolevat seisoalta kuuntelivat, halusivat herrat johtokunnan
+jäsenet neuvotella keskenään, ulkopuolella pöytäkirjan, uuden tilan
+johdosta. Salmensuu sanoi hyvästi ja Teräs meni toiseen päähän
+liikehuoneistoa. Herrat tilasivat teetä ja sulkivat ovet.
+
+Ei kuitenkaan ollut kulunut montakaan minuuttia, kun Teräksen täytyi
+tulla noutamaan eräitä kirjeitä huoneestaan. Ja ennen pitkää seisoi hän
+oven takana ja kuuli miltei joka sanan, joka läksi johtokunnan jäsenten
+huulilta.
+
+He tiesivät paljon — mistä ihmeestä he olivatkaan saaneet tämän kaiken
+tietää? Sariola tankkasi tankkaamistaan: Kirjoittanut suurempia
+summia... suurempia summia kuin on tarvittu... Käyttänyt firman
+nimeä... firman nimeä itselleen... Lainannut kassasta... lainannut
+kassasta... Täällä huoneistossa... huoneistossa ottanut vastaan
+naisia... naisia.
+
+Syntyi melu, jonka kestäessä kaikki puhuivat yhtaikaa. Hyvén tuntui
+syytävän kylmiä ja kovia sanoja johtokunnan silmille. Angervoinen
+nähtävästi keksi lieventäviä asianhaaroja. Askeleet, jotka sattumalta
+likenivät ovea, pelästyttivät apulaisjohtajan ja karkottivat hänet
+hetkiseksi toiseen huoneeseen. Kun hän taasen seisoi kokoontuneen
+johtokunnan oven takana, kuuli hän kiivasta väittelyä.
+
+— Silloin, silloin olisi hänet pitänyt erottaa, kun hänet saatiin
+kiinni vaillingista...
+
+— Hyvä sanoa, hyvä sanoa, mutta... mutta mistä olisi otettu toinen
+sijaan?
+
+— Täytyy aina ajatella, että nuori mies voi tehdä ajattelemattoman teon
+ja parantaa tapansa.
+
+— Ei sellaisia tapoja paranneta. Ne ovat luonteenvikoja.
+
+— Minä olisin... olisin jo aikoja sitten... aikoja sitten ta-tahtonut
+siirtää Lempisen... Lempisen Sammosta tänne. Mu-mutta Blundh on aina
+pannut vastaan.
+
+— Eiväthän nämä asiat ole todistetut. Ne ovat vain epäluuloja...
+
+— Siinä on todistusta yllin kyllin, että kassassa kerran on ollut
+vaillinki...
+
+— Mehän päätimmekin silloin panna pois hänet. Mutta tuo Angervoinen
+tuli vähin.
+
+— Hän on harvinaisen miellyttävä ja tarmokas nuori mies ja minä
+uskallan väittää... että herrat kaikki ovat antaneet arvoa hänen
+hienolle käytöstavalleen ja nuorekkaalle vilkkaudelleen...
+
+— Puheenjohtajan asia olisi ollut sanoa...
+
+— Mi-minkä tähden pu-puheenjohtajan? Minä olen aina sanonut, että
+hä-hänellä, on a-afäärisilmää.
+
+— Veli juuri on suosinut häntä.
+
+— Mutta onko nyt suuren liikkeen arvolle sopivaa...? Jos nämä
+huhut leviävät kaupungille, niin ei yksikään ihminen osta meidän
+kirjojamme...!
+
+— Se on niin vaikeaa... vaikeaa. Tällä Teräksellä on kuitenkin
+liikemiessilmää... ja -innostusta... ja... ja hän on pa-paljon
+kehittynyt.
+
+— Nyt minä lähden kotiin, mutta katsokaakin, että asiat tulevat
+selviksi...
+
+— V-veli ei nyt lähde ennen kuin... ennen kuin... Se on ollut paha,
+ettei v-veljellä... veljellä ole ollut t-tilaisuutta säännöllisesti
+käydä... käydä näissä jo-johtokunnan ko-kouksissa...
+
+— Minun selkääni kolottaa ja minä lähden. Te tiesitte, kun minut
+valitsitte johtokuntaan, etten minä...
+
+— Me lähdemme pian kaikki...
+
+— Se on minun viimeinen sanani, että laittakaa asiat selviksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Leo Teräs istui perimmäisessä huoneessa, edessään pinkka korrehtuureja.
+Mutta hän ei lukenut niitä, hän tiesi, että hän nyt oli joutunut
+kiipeliin ja ettei häntä mikään pelastaisi. Toimittaisivatko he hänet
+linnaan? Sitä he eivät uskaltaisi. Pitkäköhän juttu siitä tulisikaan?
+Kuka olikaan saattanut ajatella, että näin kävisi! Nuoren miehen sydän
+löi kiivaasti ja ohimoissa takoi.
+
+Hän painoi kasvot käsiään vastaan pöydälle ja hetkiseksi hänen
+elämänsä ikään kuin pysähtyi. Vuosien melun jälkeen vallitsi hänessä
+silmänräpäyksen hiljaisuus. Ajattelemattomuuden jälkeen, jota oli
+kestänyt koko hänen ikänsä, alkoi hänen sieluaan valaista ajatus: mitä
+minä olen tehnyt? Kuka minä olen?
+
+Silloin avautui ovi ja johtaja Sariolan pää tuli näkyviin.
+
+— No... no... no... täällähän hän vielä... vielä onkin.
+Korrehtuurinluvussa, vai... vai kuinka?
+
+— Ahkera mies, ahkera mies, sanoi kamreeri Svan äänellä, jolla paha
+omatunto puhuu.
+
+— Me olemme täällä keskustelleet siitä, lausui vuorostaan Angervoinen
+hymyillen, — että, kun nyt kadotamme monivuotisen ystävämme Antti
+Salmensuun, niin meidän täytyy, kaikkien, niin nuorten kuin
+vanhojen, ruveta entistä tarkemmiksi ja varovaisemmiksi. Olisihan se
+anteeksiantamaton rikos, jos tämä kansallinen yritys...
+
+Kuin toisista maailmoista tullen katsoi Leo Teräs johtokunnan
+herroihin. He eivät milloinkaan olleet nähneet sellaista vakavuutta
+nuoren miehen kasvoilla.
+
+— Noo... noo... ei nyt pidä o-ottaa Salmensuun eroa niin... niin
+surulliselta kannalta. Me olemme a-ajatelleet, että jos... jos
+lähtisimme Minervaan hiukkasen istumaan, niin saisimme puhua... puhua...
+
+Ja parhaimmassa sovussa läksivät herrat vanhaan Minervaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kolmen kuukauden perästä tapahtui romahdus. Tuli ilmi, että Teräs oli
+väärentänyt Pitkäsen nimen — eikä ensimmäistä kertaa. Silloin ei Leo
+Terästä enää pelastanut mikään. Hän tosin ei joutunut oikeuteen, mutta
+asia tuli puolijulkiseksi ja hän sai lähteä Runolasta. Kysymykseen
+eivät tulleet kauniit puheet eivätkä juhlaillalliset Minervassa,
+jollaiset oli pidetty Salmensuulle. Poltettuaan erinäisiä papereita
+ja korjattuaan lukitusta laatikostaan vanhan ylioppilaslakkinsa sekä
+pari tyhjää konjakkipulloa hän, hattu niskaan painettuna ja sanomatta
+kenellekään hyvästi, paiskasi kiinni Runolan oven.
+
+"Alhambrassa" ottivat liike- ja sanomalehtimiehet hänet avosylin
+vastaan. Eläköön — hän oli nyt kokonaan heidän miehiään — eläköön!
+
+Ja omituista kyllä: vaikka Angervoinen pani liikkeeseen koko perintönsä
+ja vaikka tiilitehtaan taitava johtaja otettiin Runolaan, niin
+kustannusosakeyhtiötä ei enää pelastanut mikään.
+
+Eräänä iltana olivat liikemiehet ystävineen koolla Alhambrassa eli
+Alhamprassa, kuten Ollikaisella oli tapana sanoa. Teräs oli samana
+päivänä tullut suuren kivimuurin omistajaksi. Mitenkä tämä oli
+mahdollista — sitä ei Leo Teräs itsekään ymmärtänyt, sillä penniäkään
+ei hän ollut maksanut eikä hänellä sillä hetkellä ollut taskussa kuin
+vähän päälle kymmenen markkaa. Mutta Ollikainen ja Paksula olivat
+järjestäneet asiat ja teräs tunsi olevansa puuttuva rengas äärettömän
+pitkässä ketjussa, jonka toinen pää oli jossakin hämäräperäisessä
+maatilassa Suur-Kaupungin lähellä. Tästä maatilasta ketju juoksi
+erinäisten pankkien ja muiden epämääräisten luotonantolaitosten kautta,
+sivuuttaen matkallaan erinäisiä suurkaupunkilaisia kivimuureja, sekä
+päätyi lopulta ihmeelliseen oikeusjuttuun, jota paraikaa selviteltiin
+Kulojärven käräjillä. Kauppakirja oli kuin olikin hänen hallussaan ja
+huomispäivänä oli hänen määrä korottaa kaikkien asukkaiden vuokraa.
+Tämä korottaminen, juuri tämä korottaminen, oli kaikkein tärkein pykälä
+koko kaupassa.
+
+— Se ujostelee sitä korottamista, sanoi Ollikainen. — Kas, kas, kas
+kuinka se on totista poikaa!
+
+Kaikki purskahtivat nauruun. Syntyi mahtava naurunrähäkkä.
+
+— Eläköön! huusi Riti-Rati ja joi lasinsa pohjaan.
+
+Hornanheimo katseli savupilven läpi Leo Teräkseen. Nuori liikemies
+teki vielä varsin lapsellisen vaikutuksen Ollikaisen ja Paksulan
+rinnalla. Hänen edessään oli vielä pitkä kehitysmahdollisuus. Hänen
+tielleen tulisi kohoamaan paljon sekä kaupunkitaloja että maakartanoja
+ja huviloita. Kauppojen kintereillä tulisi seuraamaan monet hauskat
+juhlaillalliset ja istunnot.
+
+— Eläköön, veli Teräs! sanoi Hornanheimo juhlallisesti, ikään kuin hän
+olisi ollut Teräksen häissä ja juonut sulhasen maljan. — Onneksi olkoon.
+
+— Eläköön! huudettiin remuisasti joka kulmalta pöytää.
+
+Viereisessä pöydässä nousi äkkiä sielläkin sellainen ilo, ettei
+se voinut olla herättämättä huomiota liikemiesten seurassa. Mitä
+ihmettä nuo nyt nauroivat ja mitä se saarnasikaan se nuoriherra, joka
+seisoi tuolilla ja hosui, jokin paperiviuhka kädessä. Repäiseviä
+asioita se mahtoi esittää, koska nauru yhtä mittaa keskeytti puheen.
+Hienonnäköinen herra, vaikka seisoikin selin. Paksula nosti nenänsä
+pystyyn ja kahmaisi kätensä toisen korvan ympärille kuullakseen
+paremmin. Muut pöytäkunnan jäsenet olivat siirtyneet omiin asioihinsa.
+Riti-Rati tiedusteli Ollikaiselta käräjäjuttua, jonka jokin kelloseppä
+oli nostanut Ollikaisen välittämän huvilakaupan johdosta. Mikä se
+oli se sellainen kelloseppä, joka vaati kauppaa rikki muka petoksen
+perustuksella? Ollikainen päästi suuren naurun. Mikä se muu oli
+kuin sellainen varakas ukonkänttyrä, joka oli tahtonut saada korean
+huvilan ilmaiseksi. Mutta käräjöiköön ukko vain, maksamaan se hänelle
+tulee eikä mitään muuta. Hornanheimo ja Teräs olivat yhtäkkiä
+joutuneet vakavaan keskusteluun tämänlaatuisen talonvälitystyön
+periaatteellisesta puolesta, mutta molemmat kuuntelivat toisella
+korvallaan valppaasti, mitä naapuripöydässä sanottiin. He saattoivat
+varsin hyvin kuunnella kahta keskustelua yhtaikaa, aivan kuin heidän
+kummallakin korvallaan olisi ollut eri hermokeskusta. Hornanheimo
+pani merkille, että Teräs tänä yhtenä iltana oli tullut ikään kuin
+mieheksi. Oli oikein virkistävää jutella hänen kanssaan. Hänellä
+oli tosiaankin "silmää". Hän saattoi vielä koota suuren omaisuuden
+ja varmasti kokoaisikin. Yhtäkkiä jäivät molemmat herrat keskellä
+lausettaan tuijottamaan naapuripöytään, johon tarjoilijaneiti paraikaa
+kantoi jäihin upotettuja shamppanjapulloja. Puhuja, seisoen tuolilla,
+löyhytteli kasvojaan yhdenkokoisilla paperiarkeilla, joita viuhkan
+muodossa piti kädessään. Pöytäkunta nauroi haljetakseen. Äkkiä oikaisi
+puhuja viuhkaa yleisöään kohti ja jatkoi esitystään:
+
+— Ottakaa siis tästä ikimuistettavasta illasta pieni muisto. Tekisi
+mieleni nimittää näitä... todistuskappaleita käsissäni... sanoisinko
+historiallisiksi pelikorteiksi, sillä viisaat maan miehet ovat niillä
+ajanvietteekseen pelanneet korkeaa peliä. Näette tässä patanihdin
+asemesta patalakki-virsuäijän, eli... sanoisinko: kansallisnihdin.
+Hänen nimeään en mainitse sen kunnioituksen vuoksi, jota tunnen itse
+originaalia kohtaan. Kiitollisuuden velka ei ole mikään miellyttävä
+velka, mutta te ette jää minulle mitään velkaa, jos otattekin irti pari
+lehteä viuhkastani ja viette kotiin muistoksi. Sillä näiden paperien
+arvo, joka kerran oli sata markkaa kappaleelta — on nyt ± 0. Dixi.
+
+— Runolan osakekirjoja! pääsi Leo Teräksen huulilta ja hän tuijotti
+tuijottamistaan puhujaan, joka riemuhuutojen kaikuessa oli asettunut
+istumaan. — Runolan osakekirjoja! toisti Teräs.
+
+Paperit kiersivät käsistä käsiin ja herrat tarttuivat niihin nauraen ja
+meluten. Oli mahdotonta erehtyä: kuva sinivalkealla pohjalla oli kuin
+olikin Runolan merkki, Väinämöinen, patalakki päässä, jalassa virsut.
+
+— Oliko se Ruokoranta, kuiskasi Hornanheimo jännityksen vallassa, — no,
+se Sanfrid Säfstrandin poika? Olisiko hän vuosien perästä palannut?
+
+Tutkittuaan äskeistä puhujaa Hornanheimo kuitenkin kohta vakuuttautui,
+ettei puhuja ollut Ruokoranta. Taisipa vain olla noita Ruokorantoja
+muitakin kuin se kansallisen Diogeneen poika. Taisipa olla niin, että
+aika kasvatti niitä.
+
+Hornanheimo naureskeli itsekseen. Ihmeellisesti tosiaan äskeinen
+pilkkaaja muistutti Ruokorantaa. Mihinkähän sekin, Ruokoranta, oli
+joutunut.
+
+— Noo-o, ähkyi Ollikainen pöydän takaa, — kivimuurin isäntä hoi...!
+Kas, kas, vieläkö se nyt ujostelee sitä korottamista! Tilataanpas mekin
+sitä samppista, mitäs me tässä rupeamme olemaan huonompia kuin nuo
+tuolla. Pst... pst.. hoi, rööken...
+
+— Runolan osakekirjoja! huudahti Leo Teräs äkkiä ikään kuin hän nyt
+vasta olisi käsittänyt asian koko sen laajuudessa, ja purskahti
+nauruun. — Eläköön Runola-vainaja! huusi hän toistamiseen ja huitoi
+käsillään.
+
+Viereisessä pöydässä liehutti Matti Lohipato häntä vastaan
+sinivalkoista paperia ja nauroi. Jossakin salin perällä, keskellä
+sinistä sauhua, paukahti shamppanjapullo.
+
+
+
+
+NINIVEN PROFEETTA
+
+
+Daniel Ståhlella ei ollut työtä. Hän mittaili Suur-Kaupungin katuja.
+
+Päiväkausia hän saattoi katsella ihmisvirran kulkua ilman että mikään
+erityinen piirre ihmisissä pisti esiin. Hän seisoi kadunkulmissa ja
+unohti, missä hän oli ja kuka hän oli. Alituinen liike ympärillä
+vaivutti unentapaiseen tilaan, kuten pauhaava vesi, kun se juoksee
+uomassaan rannallaseisojan ohitse. Daniel Ståhle heräsi johonkin
+nauruun tai katseeseen, joka kohtasi häntä, ja läksi silloin
+liikkeelle, häviten kuin pieni aalto lukemattomien samanlaisten
+joukkoon.
+
+Mutta sitten tuli hetkiä, jolloin ihmisten ajatukset astuivat ulos
+kätköistään ja asettuivat heidän kasvoilleen kuin irtipäästetyt linnut
+häkkinsä katolle. Silloin tuntui kauhealta. Oli kuin ei enää olisi
+voinut elää, kuin ei maailma olisi voinut pysyä pystyssä, kuin se tällä
+hetkellä, tässä silmänräpäyksessä olisi täytynyt muuttua tomuksi ja
+tuhaksi. Kauheita asioita seisoi kirjoitettuna ihmisten kasvoihin,
+lastenkin.
+
+Kuinka Jumala saattoi sitä kärsiä, kuinka ei hän heti hävittänyt
+Niniveä? Olihan hänellä valta. Eikö sen pahuus vielä ollut tullut hänen
+kasvojensa eteen? Eikö hän nähnyt, mitä oli kirjoitettuna Niniven
+lasten otsaan?
+
+Daniel hätääntyi Niniven puolesta. Vanha Ninive, Jumalan suuri
+kaupunki, kolmen päivämatkan suuruinen, oli ollut hänelle rakas,
+hän ei ollut tahtonut sen häviötä. Mutta Niniven lapset itse olivat
+tahtoneet nauttia ja muuttua tomuksi. Jumala oli viimeiseen asti
+tahtonut varjella heitä, mutta lopulta heille oli käynyt, niin kuin he
+olivat tahtoneet. Jo kauan oli vanha Ninive ollut tomua ja tuhkaa. Jos
+uuden Niniven lapset olisivat tahtoneet mennä katsomaan sijaa, kuhunka
+Jumalan vanha kaupunki oli haudattu, niin eivät he olisi löytäneet sitä.
+
+Kuinka kaunis olikaan tämä uusi Ninive! Sen lapset olivat rakentaneet
+komeita taloja, katuja, puutarhoja ja muistomerkkejä. Kun ilta
+tuli, loisti tuhansia valoja. Olisi luullut, että itse Jumala oli
+rakentanut uuden Niniven kuningaskaupungiksi ainokaiselle pojalleen.
+Jumala rakasti uutta Niniveä, suurta kaupunkiaan, kolmen päivämatkan
+suuruista. Eikö ollut mitään keinoa estää Niniven pahuutta tulemasta
+Jumalan kasvojen eteen, eikö ollut mitään keinoa poistaa tomun ja
+tuhkan ajatuksia, jotka asuivat Niniven lapsissa, eikö ollut mitään
+keinoa säästää Niniven kauneutta ja varjella sitä muuttumasta tomuksi
+ja tuhaksi?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä päivänä seisoi Daniel raitiovaunun sillalla. Aurinko paistoi
+häneen ja hänen ajatuksensa lepäsivät. Rahastaja seisoi hänkin
+auringossa ja katseli kevään tuloa. Viimeiset lumet sulivat,
+lehtisilmut paisuivat, nurmikot alkoivat vihannoida. Hyönteisetkin
+liikkuivat auringossa. Vaunu pysähtyi ja sillalle astui nuori tyttö.
+Ennen pitkää oli hän keskustelussa rahastajan kanssa. Heidän suunsa
+puhuivat vaihtolipuista, kaduista ja pysäkeistä, mutta heidän silmänsä
+ja hymynsä puhuivat aivan toista. Tytön hymyilevistä kasvoista hohti
+tulikiven karva kuin lahoavasta puusta. Hän puhui ja nauroi ja
+nauroi ja puhui. Hän ei huomannut kalpeaa kanssamatkustajaa, joka
+tuijotti häneen. "Älä tee Jumalaa murheelliseksi, ajattele itseäsi ja
+kaupunkia!" rukoili Danielin katse. Mutta tulikivenhohde silmissään
+hymyili tyttö vain rahastajalle. Silloin kävi Daniel kiinni hänen
+ranteeseensa.
+
+— Jumalan tähden, mitä sinä teet!
+
+Tyttö huudahti, rahastaja tönäisi rauhanhäiritsijää ja palautti hänet
+järjestykseen. Sitten oli kaikki ennallaan. Mies ja nainen jatkoivat
+leikkiään, heidän kalpea kanssamatkustajansa tuijotti katuun. Aurinko
+paistoi heihin kaikkiin.
+
+— Ninive tahtoo tulla tomuksi, ajatteli Daniel.
+
+Häntä värisytti keskellä auringonpaistetta ja hän tunsi suurta
+väsymystä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Autot, jotka täynnä ihmisiä ajoivat keväisinä iltoina Suur-Kaupungista,
+tekivät kammottavan vaikutuksen. Miehet ja naiset huusivat ja
+nauroivat. He olivat kauniit ja nuoret, Jumalan rakkaan kaupungin
+lapsia. Mutta lahoamisen tuli ympäröi heidän kasvojaan ja loisti
+heidän silmistään. Eivätkö he tunteneet polttoa kasvoillaan, eivätkö
+he nähneet, missä vaarassa he olivat ja mihin vaaraan he saattoivat
+kaupunkinsa? Eivätkö he tietäneet, minkä merkin he olivat ottaneet
+otsalleen? Daniel pysähtyi ja katseli henkeä pidellen, kuinka kävisi.
+Kuorma täynnä naurua läheni tomupilvessä. Vaunun silmät lähettivät
+edellään kaksi suurta, terävää sädettä, jotka ikään kuin puhkaisivat
+auki tien. Nauru ja lahoamisen tuli värisivät ilmassa vaunun yllä.
+
+— Sammuttakaa, sammuttakaa! huusi Daniel ja juoksi kadulle.
+
+Mutta vaunu suhahti hänen ohitseen ja meni menojaan.
+
+Mitä tehdä? Eihän voinut antaa noiden kauniiden ihmisten hukkua ja
+hukuttaa kaupunkia!
+
+Daniel Ståhle meni kaupungin ulkopuolelle, sinne minne hän oli nähnyt
+autojen ajavan. Hän seisoi tiellä, jonka kevätaurinko oli paahtanut
+lämpöiseksi, ja katsoi nuorta vihantaa, mutta hänen ajatuksensa
+olivat yksinomaan siinä vaarassa, mikä uhkasi kansaa ja kaupunkia. Ei
+yhtäkään autoa hän päästäisi ohitseen, ennen kuin hän oli näyttänyt
+ninivenlapsille merkin, joka paloi heidän otsallaan. Heidän täytyi
+kääntyä takaisin, kunkin täytyi mennä yksikseen kammioonsa ja huutaa
+Jumalansa puoleen. Heidän täytyi ymmärtää, että tämä oli kaikkein
+tärkeintä: välit selviksi Jumalan kanssa.
+
+Danielin ei tarvinnut odottaa kauan. Suuri tumma auto tuli, puskien
+kahdella valosarvellaan auki tien tomua. Daniel seisoi keskellä tietä
+ja huitoi käsillään. Kummitus päästi kauheita törähdyksiä, mutta ei
+hiljentänyt vauhtiaan. Daniel huusi suurella äänellä. Ilma tuli jo,
+vauhdin työntämänä, voimakkaana puhalluksena häntä kohti.
+
+— Kuilu! huusi hän kaikilla voimillaan.
+
+Tomupilvi peitti hänet, törähdykset olivat kuin yhtämittaista ammuntaa.
+Äkkiä ne vaikenivat ja sijaan tulivat ihmisäänet.
+
+— Kuilu! huusi Daniel hätääntyneenä. — Kääntykää takaisin ja menkää
+kukin kammioonne huutamaan Jumalanne puoleen...
+
+Vaunun ohjaaja huusi ja torui. Herra, joka istui nuoren naisen
+rinnalla, rupesi hänkin torumaan. He kysyivät jotakin ja vaativat
+vastausta, mutta kysymys koski Danielin mielestä jotakin aivan
+turhanpäiväistä ja hän sanoi heti tärkeän asiansa.
+
+— Teidän otsallanne on lahoamisen merkki. Jumalan tähden, pelastakaa
+itsenne ja kaupunki!
+
+— Hän on hullu, sanoi herra ja käski ajaa eteenpäin.
+
+— Ei! huusi nainen ja nousi seisomaan. — Se on nyt se kuuluisa Niniven
+profeetta. Kuinka hän on kaunis! Minä tahdon puhua hänen kanssaan.
+
+Herra puhui jotakin siitä, miten tuollaisten sallittiin vapaasti
+liikkua ulkona, mutta nainen oli noussut ja kääntynyt Danielin puoleen.
+
+Tuo tahtoo pelastua! ajatteli Daniel ja tarttui auton laitaan.
+
+— Käänny takaisin. Mene yksinäisyyteen ja ajattele elämääsi. Älä leiki.
+Sinä olet kaunis ja sinä kuulut Jumalalle. Minulla oli sisar, joka ajoi
+niinkuin sinä. Käänny takaisin...
+
+Nainen oli irroittanut kukan rinnastaan ja kosketti sillä keveästi
+nuoren miehen lapsellisia kasvoja.
+
+— Oletko sinä Niniven profeetta? sanoi hän ja hymyili.
+
+Daniel tunsi kasvoillaan liekin hänen silmistään ja aikoi juuri
+tulisesti käydä selittämään, miten vaarallinen merkki oli Niniven
+lasten otsalla, kun auto läksi liikkeelle ja työnsi hänet syrjään.
+Naisen punainen kukka lahosi jo maantien tomussa. Hänen huntunsa liehui
+vielä hänen ympärillään. Daniel seisoi tiellä ja katseli etenevää
+tomupilveä.
+
+— Kuinka kaunis hän oli ja kuinka Jumala rakastaa häntä, ajatteli hän.
+— Voiko hänen toivonsa olla muuttua tuhaksi ja tomuksi...? Niniven
+profeetta! muisti hän samassa. — Olisiko Jumalan sana tullut minulle...
+minulle?
+
+Hän pysähdytti muitakin autoja. Kuljettajat ja herrat suuttuivat
+hänelle silmittömästi, naiset katselivat häneen uteliaina, eräs heitti
+hänelle lentosuudelmia. Ei ainoakaan auto kääntynyt takaisin. Niniven
+lapsilla näytti olevan oma tahtonsa.
+
+— Olenko minä hullu? ajatteli Daniel, kun hän illalla, väsyneenä ja
+nälkäisenä astui kotia kohti. — Vai olenko minä Niniven profeetta?
+
+Kerran hän joutui näkemään, miten hevonen ylämaassa veti hyvin suurta
+kuormaa. Ajaja istui kuormalla, löi piiskalla ja kirosi. Daniel riensi
+auttamaan hevosta. Mutta mäen päällä nosti ajuri melun. Hän oli
+suutuksissaan lyödä Danielia. Ihmisiä kokoontui ja poliisi tuli. Ajuri
+vetosi yleisöön: oliko hänen hevosensa huono? Eikö se muka jaksanut,
+eikö hänellä ollut oikeutta käskeä sitä ylämaassa, eikö se ollut hänen?
+Poliisi otti Danielia niskasta ja käski hänen lähteä kotiin. Daniel
+kulki katuun tuijottaen.
+
+Joukko poikia käveli hänen perässään. Heitä huvitti repale, joka oli
+irtaantunut Danielin takista. Daniel tunsi äkkiä haluavansa tehdä
+pojille jotakin iloa, lahjoittaa heille jotakin. Eikö hänellä ollut
+yhtään rahaa? Ei. Mutta hän tahtoi mennä heidän mukaansa ja kertoa
+heille tarinan Ninivestä. Hän kääntyi ympäri. Pojat hätkähtivät
+hetkeksi hänen katsettaan, mutta sitten he päästivät pahan naurun.
+Ja Daniel näki juuri sillä hetkellä, jolloin hän oli alkamaisillaan
+heille puhua, että ajatusten linnut oli päästetty irti ja istuivat
+häkkinsä katolla. Kauheita asioita oli kirjoitettuna poikain kasvoihin,
+rikollisuutta tästä hetkestä lähtien aina heidän päiviensä loppuun asti.
+
+Sanat kuolivat Danielin huulilla. Mitä kauheita asioita nuo
+tulisivatkaan tekemään. Eikö ollut mitään keinoa? Jollei, niin Niniven
+täytyi hukkua.
+
+Kerran hän joutui auttamaan naista, joka kantoi ruumisarkkua. Arkku ei
+ollut pieni, vaikka se oli valkoinen, ja sitä oli hankala kantaa sen
+pitkän muodon vuoksi. Nainen oli avusta kiitollinen. Hän kertoi, että
+hänen neljätoistavuotias tyttärensä oli kuollut. Olihan sitä ikävä,
+se oli jo niin auttanut äitiä. Kaikki muut lapset olivat pienempiä.
+Mentiin sillan yli, tultiin köyhien kaupunginosaan ja poikettiin suuren
+kivimuurin portista sisään. Kolkolla pihamaalla juoksi vastaan joukko
+lapsia eikä Danielin apua enää tarvittu.
+
+— Ninive ei sittenkään huku, ajatteli nuori mies palatessaan sillan
+poikki.
+
+Hän seisoi kauan ja katseli kaupunkia kuten katsellaan toipuvaa rakasta
+sairasta, ja hänen mielessään oli kuin juhla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä aamuna luettiin sanomalehdistä: Itsemurha. Eilen tavattiin
+ompelijatar Emmi Lilja kuolleena vuoteessaan, asunnossaan Merikadulla
+n:o 35. Kun vainaja jo pitkän aikaa oli ollut raskasmielinen, epäillään
+hänen hä'ällä päättäneen päivänsä. Lääkärintutkimus tulee tietenkin
+varmistamaan kuoleman syyn. Lilja oli kuollessaan ainoastaan 20 vuoden
+vanha.
+
+Luettuaan uutisen sai Daniel päähänsä, että tämä Lilja oli heidän
+pienen kasvattityttärensä, Annikin, äiti. Kotiväen vakuuttelut ja
+todistelut eivät auttaneet — ikään kuin rikokset olisivat kiertyneet
+kimppuun ja jokainen olisi iskenyt käärmeenpäänsä hänen lihaansa,
+Daniel kärsi. Minkä tähden maailma oli niin paha ja onneton? Äiti
+hoiteli nuorukaista ja puheli hänelle kuin sairaalle. Ei sopinut surra
+tuolla tavalla. Maailma oli sekä hyvä että paha, oli paljon kunnollisia
+ihmisiä, jotka taistelivat syntiä vastaan ja tekivät työtä. Täytyy
+jättää asiat Jumalan käteen, täytyy antaa nisujen ja ohdakkeiden kasvaa
+elonaikaan asti. Ihminen sekoo, jos rupeaa ajattelemaan maailman
+pahuutta. Mutta Daniel ei saanut rauhaa. Hän alkoi yhä enemmän uskoa,
+että Jumalan sana oli tullut hänelle, Danielille, Voldemar Ståhlen
+pojalle. Hänen täytyi varoittaa kansaa ja kaupunkia.
+
+Ja hän astui sisään kiiltävästä ovesta, josta hän näki menevän paljon
+kansaa. Hän tunsi paikan, hän oli joskus ollut siellä isänsä ja
+sisarensa kanssa. Ihmiset istuivat pöytien ympärillä, söivät ja joivat
+— aivan kuten hän itse kerran oli istunut, silloin kun hän ei vielä
+ajatellut mitään. Huone oli rikas ja ihmiset rikkaissa puvuissa. Heidän
+kasvoilleen oli kirjoitettuna, että he puhuivat tyhjiä ja turhia sanoja.
+
+Daniel tarttui tuolinselustaan tyhjän pöydän ääressä keskellä huonetta
+ja sanoi:
+
+— Ystävät, te puhutte tyhjiä ja turhia sanoja, ettekä ajattele mitään.
+Mutta älkää tehkö itsellenne vahinkoa. Jumala rakastaa teitä, te olette
+kutsutut onneen, te ja teidän kaupunkinne, tämä kaunis uusi Ninive.
+
+Joku tarttui hänen käsivarteensa. Tarjoilijaneiti seisoi hänen edessään
+ja osoitti hänelle ovea. Kun ei puhuja tahtonut lähteä, tuli nuori
+poika tarjoilijaneidin avuksi. Daniel katsahti ympärilleen. Pilkka oli
+kymmenillä kasvoilla. Se istui kuin naurava harakka ihmisten silmissä
+ja suupielissä. Joku kalpea nainen oli noussut ja tuijotti, silmät
+täynnä kyyneliä, puhujaan. Kun Daniel jo käveli kadulla, juoksi sama
+nainen hänen perässään ja tarttui hänen käteensä.
+
+Hän ei siis ehkä sentään suotta ollut puhunut!
+
+— Tahtooko Ninive elää? kysyi profeetta itseltään illalla, kun hän
+palautti mieleensä monet naurajat ja jonkun harvan ihmisen, joka oli
+katsonut häneen vakavasti. — Tahtooko Ninive tulla tomuksi ja tuhaksi
+vai tahtooko se elää?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Daniel Ståhle oli herättänyt huomiota ja antanut Suur-Kaupungille
+puheenaihetta. Häntä kutsuttiin yleisesti Niniven profeetaksi. Hienot
+naiset keskustelivat hänestä mielenkiintoisesti ja jotkut tunnustivat
+suoraan, että he olivat rakastuneet häneen. Taiteilijat katselivat
+häntä sopivana mallina erinäisiin tarkoituksiinsa ja kirjailijoiden
+mielessä alkoi itää, kun he näkivät kärsivän, kuvankauniin nuorukaisen
+kulkevan kadulla. Kuinka saattoi olla niin kaunis eikä yhtään tietää
+siitä? Sisaret, joiden kauneudesta aikoinaan oli niin paljon puhuttu,
+eivät olleet mitään profeetallisen veljensä rinnalla.
+
+Eikä yksin Suur-Kaupungin hienosto näin kiinnittänyt huomiota Daniel
+Ståhleen. Laitakaupunkien uskovaiset olivat hekin ottaneet selkoa
+hänen toiminnastaan ja odottivat, mitä hedelmiä hänen profeetallisesta
+toimestaan näkyisi. He jos kutka tiesivät, että Ninive tarvitsi
+herätystä. Niin syntinen oli aika, että vain täytyi ihmetellä Jumalan
+pitkämielisyyttä. Muutamat laitakaupungin naiset hankkivat Daniel
+Ståhlelle saarnaluvan ja rupesivat kutsumaan häntä pastoriksi. Tämä
+tapahtui, kun Daniel kerran oli joutunut selkkauksiin poliisien kanssa
+ja viettänyt koko yön humalaisten seurassa poliisikamarissa. Sen
+jälkeen täytyi Danielin käydä kokouksissa ja ompeluseuroissa puhumassa.
+
+Mutta profeetta oli kumma mies. Hän puhui aina yhtä ja samaa, aivan
+kuten lintu, joka osaa vain yhden ainoan oman nuottinsa. Aina hän
+puhui merkistä ihmisten kasvoilla, tomusta ja tuhasta. Kun saarnan oli
+kuullut muutamaan kertaan, osasi sen ulkoa. Niin sanoivat monet ja
+pilkkasivat profeettaa, mutta toiset olisivat jaksaneet kuulla häntä
+aamusta iltaan. He itkivät, kun he vain katsoivatkin häneen. Joskus
+saattoi profeetta yhtäkkiä poiketa aiheestaan ja lausua julki jonkun
+läsnäolevan pahat ajatukset. Ei sellaista kukaan kärsinyt, että toinen
+ihminen, vaikka hengellisesti armoitettukin, tuli suuren seurakunnan
+kuullen sanomaan: sinä näyttelet tässä uutta pukuasi, tai: sinä
+kadehdit ystävätärtäsi, joka tuolla pyyhkii kahvikuppeja! Profeetta sai
+paljon vihamiehiäkin.
+
+Hänen uskollisimpana ystävänään esiintyi aina leskirouva Alviina
+Viiman, joka eli pienestä pääomastaan ja joka niin muodoin oli
+riippumaton. Hän jaksoi kuunnella "pastoria" loppumattomiin, hän hoiti
+usein kokouksissa tarjoilua ja toimitti lukkarin virkaa. Hän oli vielä
+nuorekas ja hänellä oli laulunääntä. Hän myöskin puolusti nuorta
+saarnaajaa, kun hänen kimppuunsa käytiin.
+
+— Pitääkö hänen sitten kaikin mokomin tunnustaa jotakin uskoa,
+sanoi hän, kun häneltä vaadittiin tietoa siitä, minkä hengen lapsia
+profeetta oikeastaan oli, ja lausuttiin epäilys, etteihän vain oltu
+tekemisissä väärän profeetan kanssa. — Hän on ennen kaikkea Jumalan
+lapsi. Hänpä juuri ei vapaasta tahdostaan tahdo tunnustaa mitään
+lahkoa, vaan ainoastaan Jumalan lasten nöyryyttä... Vanhan testamentin
+uskoa? Sen vuoksi, että hän saarnaa Niniveä vastaan? Niinkuin ei tämä
+Suur-Kaupunki olisi Ninive pahuudessaan ja juoppoudessa! Minä olen aina
+ollut sitä mieltä, ettei ihmisen pidä sitoa itseään mihinkään lahkoihin
+ja samaa mielipidettä on pastori. Sen vuoksi me suhtaudummekin niin
+hyvin toistemme seuraan. Pastori aina sanoo, että on niin hauskaa, kun
+Viimanska pesee kupit, tietää, että on puhdasta. Me menemme pyhänä
+Saareen ja minä annan kahvia viisitoista penniä kuppi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pyhäiltana seisoi profeetta todella rantakalliolla Saaressa ja katseli
+yli tyynen merenlahden valkoista Niniveään, jonka tornit kohosivat
+keväisen autereen sinestä. Hänen ympärillään oli parikymmentä naista
+ja he lankesivat kaikki polvilleen hänen kanssaan ja rukoilivat kansan
+ja kaupungin puolesta. Tuli räiskyi kivien kolossa ja rouva Viimanin
+kirkas kahvipannu mustui liekkien keskellä. Sellaista kahvia kuin
+Viimanska, ei kukaan keittänyt, se oli varma. Eikä kellään ollut niin
+valkoisia pöytä- ja pyyhinliinoja. Juotiin kolme kuppia kahvia ja
+veisattiin kuppien välissä. Kaunis, syntinen Ninive hymyili lahden
+takana, ikään kuin ilkkuen profeettaansa ja hänen seuralaisiaan.
+Illalla palattiin kahdessa veneessä kaupungin rantaan. Laulettiin.
+
+— Miksei rouva Viiman laula? kysyi profeetta, joka huomasi tutun äänen
+puuttuvan kuorosta.
+
+— Pastori kysyy, miksei Viimanska laula! huudettiin toisesta veneestä
+toiseen.
+
+— Ihmisen ei aina tee mieli laulaa, vastasi Viimanska.
+
+Kun saarnaaja rannassa sanoi hyvästi naisille, ilmoitti rouva Viiman
+haluavansa kahden puhua pastorin kanssa. Muut naiset jäivät siis
+kantamaan tarjoilutarpeita ja rouva Viiman käveli Ståhlen rinnalla
+puhkeavien lehmuksien alla.
+
+— Minä vain sitä, sanoi rouva Viiman, — että pastori ottaa vain muita
+keittämään kahvia — ainahan niitä on tulijoita! Ja ehkä ne voivat
+antaa kahvin kymmenen penniä kuppi. Ja voivathan ne laulaakin. Onhan
+sillä Sandralla ääntä kuin palovahdilla. Niin että minä vain... etten
+mitenkään tahdo olla tiellä.
+
+Ståhle ei ymmärtänyt syytä rouva Viimanin suuttumukseen ja vakuutteli
+vilpittömästi, ettei kukaan muu voinut tulla kysymykseenkään auttamassa
+huviretkillä, niin kauan kuin rouva Viiman vain tahtoi nähdä sen suuren
+vaivan ja laulaa ja keittää kahvin.
+
+— Mitä pastori sitten lähetti Sandran pyyhkimään kuppeja! huusi
+Viimanska.
+
+— Ettei rouva Viiman väsyisi, siitä syystä vain, vakuutti Niniven
+profeetta.
+
+Hetkisen rouva Viiman taisteli itsensä kanssa, mutta sitten hän
+purskahti itkuun.
+
+— Pastori ottaa hänet vain! huusi ärtynyt nainen, — kyllä hän on
+tulossa. Hänellä on jo pastorille kirjekin taskussa, hän kehuu, että
+pastori nai hänet. Niin että pyyhkiköön vain kupit minun puolestani
+ja keittäköön kahvit myös. Ja koska nyt näin on, että tämä meidän
+karriäärimme tähän loppuu, niin... niin, jos pastori antaisi pois
+sen sata markkaa, jonka minä... jonka minä pastorille kaikin mokomin
+tahdoin lahjoittaa, kun luulin, että me pitemmältäkin olisimme niinkuin
+ystävät.
+
+Onneksi ei Ståhle ollut kajonnut seteliin, jonka ystävätär väkisin oli
+tyrkyttänyt hänelle jokin aika sitten. Hän otti siis setelin taskustaan
+ja ojensi sen entiselle suojelijattarelleen. Tumma puna oli profeetan
+kasvoilla, kun hän sanoi hyvästi rouva Viimanille.
+
+Hän ikävöi yksinäisyyttä. Jospa hän olisikin saanut mennä vanhan
+ystävänsä luo, joka oli löytänyt yksinäisyyden. Hän oli oikeassa:
+ihmisen täytyy aina olla yksin.
+
+Profeetta joutui tekemisiin monenmoisten ihmisten kanssa. Niinpä rouva
+Jurvelin pysähdytti hänet kerran kävelyllä ja vannotti häntä tulemaan
+luokseen. Daniel ei tietänyt, että hänen edessään seisoi nainen, jota
+oli epäilty ja osaksi rangaistukin rikoksista mitä raskainta laatua:
+tiedettiin hänen myrkyttäneen miehensä, päästäkseen käsiksi hänen
+omaisuuteensa, ja käyttäneen apulaisenaan rakastajaansa. Daniel näki
+edessään ainoastaan surupukuisen naisen, jonka kasvoja peitti niin
+tiheä harso, ettei piirteitä voinut erottaa.
+
+Niin pian kuin profeetta joutui katsomaan komeaa leskeä kasvoista
+kasvoihin, näki hän rikollisuuden rehevänä ja moninaisena versovan
+esiin joka rypystä kasvoista, maalatuista huulista ja silmistä, jotka
+olivat kuin kaivot. Suloisessa tuoksussa, joka ympäröi leskirouvaa,
+loistossa ja väreissä, joiden keskellä hän liikkui, yksin elävissä
+ruusuissakin, joita pöydät ja ikkunat olivat täynnä ja joiden punaisia,
+valkoisia ja keltaisia kimppuja peilit kertasivat, kaikessa tässä oli
+jotakin niin kammottavaa, että profeetta ajatteli suorastaan pakoa.
+Mutta rouva Jurvelin istutti hänet pehmeille patjoille koiransa viereen
+ja jäi itse toiselle puolelle pientä pöytää. Siitä suorastaan ei
+päässyt minnekään.
+
+— Kaunis lapseni, sanoi rouva ja hänen silmänsä kaivot lepäsivät
+salaperäisinä profeetan edessä, — kuinka te näin nuorella iällänne
+olette tullut ajatelleeksi sellaisia asioita kuin Jumala, Ninive...
+katoavaisuus... ja synti... ja muu sellainen pyhä? Nyt vasta minä
+rupean ajattelemaan niitä! Ja kun on noin kaunis kuin te — niin, niin,
+te olette hyvin kaunis — ja nuori, niin haluaisi ymmärtääkseni hiukan
+nauttia elämästä ja rupeaisi pyhäksi vasta vanhempana. Ei, ei, älkää
+keskeyttäkö minua: te olette pyhä ja juuri sen tähden rakastan teitä.
+
+Profeetta nousi.
+
+— Mutta lapsi, keskeytti kaunis rouva, ennen kuin hän vielä oli ehtinyt
+saada sanaa suustaan, ja laski lihavan, valkoisen kätensä pöydän yli
+hänen käsivarrelleen, — olenko minä nyt niin syntinen?
+
+— Olette, vastasi Daniel avomielisesti, — en ole koskaan nähnyt ketään
+niin syntistä.
+
+Rouvaa huvitti suuresti. Sen sijaan, että hän olisi ottanut pois
+kätensä, oikaisi hän vielä toisenkin kätensä pöydän yli, niin että
+rannerenkaat helisivät.
+
+— Oletteko te noin ankara? sanoi hän leikillisesti, — sitä minä
+en olisi uskonut. Ei, te ette saa mennä! Mihin teillä on kiire:
+rakastettuko odottaa, vai onko teistä synti rakastaa...? No niin,
+teidän täytyy auttaa minua. Puhun teille nyt kuin rippi-isälle. Mutta
+istukaa nyt! Ettekö te tiedä, että profeetan aina täytyy olla valmis
+kuulemaan synnintunnustuksia. Juokaa vähän viiniä.
+
+— Minä en tahdo kuulla mitään, minä en...
+
+— Oi voi, voi, voi sitä kiirettä!
+
+Kaunis rouva levitti kätensä profeetan eteen ja nauroi.
+
+— Menkää nyt, jos pääsette! Kas, minä tahdon kuin tahdonkin nyt tietää,
+mitä te sanotte minun "rikoksistani". Katsokaa, minä ymmärrän, että on
+tehnyt rikoksen, jos on tehnyt jotakin sellaista, jota katuu. Mutta
+minä en kadu enkä koskaan ole katunut. En siis ole tehnyt mitään
+rikosta, sillä onhan jokaisella ihmisellä omatunto. Ja kuitenkin ovat
+ihmiset pitäneet minua vankeudessa puolitoista vuotta. Sukkia sain
+kutoa ja neuloa paitoja — luuletteko, että se oli hauskaa! Minua
+syytettiin murhapoltosta. Tahdoin muka johtaa ihmisten huomion muualle
+siksi aikaa, kun otin hengiltä mieheni... Mutta jos joku tietäisi,
+kuinka hän kidutti minua, minä en saanut mennä ulos, en nähdä yhtään
+miestä... Hän... Sanokaa... Ei, älkää vielä... Viisi minuuttia...! Te,
+joka tunnette Jumalan, sanokaa, onko hän niin ahdasmielinen, ettei hän
+ymmärrä ihmistä, jonka hän itse on luonut, että hän tuomitsee...
+
+Profeetta tarttui raivostuneena pieneen pöytään, paiskasi sen kumoon
+ja mursi auki tien. Nainen lyyhistyi maahan ja kietoi kätensä hänen
+polviensa ympäri. Hän vihasi tuota naista, kaikkia naisia, koko Niniveä.
+
+— Hävitä Ninive, hävitä Ninive! huusi hän Jumalalle. — Ja sinä
+hävitätkin!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tämän jälkeen hän sairastui ja hänen omaisensa olivat hänestä hyvin
+levottomat. Kun hän alkoi tointua, näki hän edessään rakkaat, vakavasti
+hymyilevät kasvot. Äiti kertoi siitä, miten pappa pian saisi lomaa
+ja silloin he kaikki pääsisivät kuukaudeksi maalle. Kokonaiseksi
+kuukaudeksi! Daniel saisi niittää heinää ja leikata ruista. Se tekisi
+hänet terveeksi.
+
+— Mamma, sanoi Daniel äkkiä, — enkö minä ole hullu?
+
+— Et lapseni, ethän toki. Kipeä sinä olet ollut. Mutta sinä paranet.
+Nyt pitää vain paljon olla auringossa eikä ajatella mitään.
+
+Daniel tunsi, että äiti sittenkin joskus oli ajatellut hänen olevan
+hullun. Eikö hänen kärsimyksiinsä sitten ollut mitään syytä? Eikö
+Suur-Kaupunki ollutkaan mikään Ninive, joka oli vaarassa? Mutta ei
+saanut ajatella, piti vain maata auringossa!
+
+Sinä kesänä oli paljon aurinkoa ja Daniel lepäili kallioilla meren
+rannalla. Sinne ei arkipäivisin tullut ihmisiä, siellä oli vain
+sairashuoneita. Daniel oli löytänyt kivien välissä syvennyksen, joka
+oli kuin häntä varten tehty. Hän näki sieltä meren ja läheiset saaret
+sekä sairaalarakennusten mustia kattoja, mutta kukaan ei nähnyt häntä.
+
+Eräänä päivänä keskellä sydänkesää hän lepäili tavallisella paikallaan
+auringossa. Hän näki taivaan sinen, vihertävän meren, lokit ja
+sairaaloiden katot puoleksi kuin unessa, puoleksi todellisuutena.
+Hänen mieleensä johtui Joona, joka istui majassaan, katsellen, miten
+kaupungin kävisi. Mutta samassa ajatus haihtui. Tuulenhenki vei sen
+mukanaan.
+
+Äkkiä hänestä tuntui siltä kuin kappale taivaan sineä olisi ilmestynyt
+alas maahan ja liidellen lähennyt häntä. Kolme tyttöä läheni, käsi
+kädessä. Kun he pääsivät punaiselle, auringonpaahtamalle kalliolle,
+jäivät he ihastuksissaan katselemaan merta. Daniel seurasi heitä
+silmillään, niinkuin seurataan pilviä. He poimivat ruohoja kivien
+välistä, hyräilivät, katselivat merta ja katselivat taivasta, ja
+istuutuivat vihdoin lähelle sitä paikkaa, missä Niniven profeetta
+makasi.
+
+Jonkin aikaa he olivat puhelleet sairaista, lääkäreistä, perhosista ja
+kukkasista, kun he rupesivat kyselemään toisiltaan, mistä syystä he
+olivat antautuneet sairaanhoitajan työhön.
+
+— Minä hoidin äitiä, kun hän oli kuolemantaudissaan, puhui hiljainen,
+yksikantainen ääni. — Minusta tuntui jo heti äidin kuoleman jälkeen
+siltä kuin elämä olisi käynyt niin tavattoman turhaksi. Sitten meni isä
+uusiin naimisiin enkä minä enää voinut olla kotona. Minä koetin sitten
+yhtä ja toista, mutta kaikki tuntui niin turhanaikaiselta. Lopulta minä
+sitten tulin sairaanhoitajattareksi.
+
+Tytöt vaikenivat hetken ja toinen kertoi:
+
+— Minun on aina tehnyt mieli työtä, jossa olisi sisältöä. Minulla
+oli halu tulla näyttelijättäreksi. Isä ja äiti eivät suostuneet. Jos
+minulla olisi ollut rahaa, olisin ostanut maata ja hoitanut karjaa.
+Sitten tutustuin sinuun, Maria. Ja sinun kehoituksestasi rupesin
+sairaanhoitajattareksi. En, en kadu. Joskus tekee mieleni takaisin
+maailmaan. Mutta kun minä kaksi viikkoa olen ollut lomalla, ikävöin jo
+sairaitteni luo.
+
+Taas vaikenivat tytöt. Sitten puhui kolmas.
+
+— Te tiedätte molemmat, niin hyvin sinä Maria kuin sinä Anna, että
+minut sairaana tuotiin tänne sairaalaan. Mutta te ette tietäneet,
+minkä vuoksi minä tulin kipeäksi. Se oli minulle niin arka asia, etten
+edes hourinut siitä. Minä olin rakastunut. Elämässäni ei ollut, kuten
+yleensä nuorten, pieniä rakastumisia, ja kun tämä ensimmäinen ja ainoa
+tuli, teki se minut sairaaksi... Hän oli nuorempi minua, oppilaani,
+lapsi — mielettömyyttä...! Ihmeellistä on elämä.
+
+Tytöt istuivat ääneti ja tuijottivat eteensä. Mutta Daniel Ståhlen
+elämä oli ikään kuin pysähtynyt kulussaan. Hän oli kuullut tutun
+äänen ja kohtalokkain tapaus hänen elinikänsä aikana oli muistollaan
+vallannut koko hänen olemuksensa. Oli kuin hän sillä hetkellä olisi
+sulkenut syliinsä Thyra Starkin ja suudellut häntä.
+
+— Katsokaa, puhelivat tytöt, — kuinka kummallisia pilviä!
+
+Meren takaa purjehti pitkin taivaanlakea esiin valkoisia pilviä, ja kun
+ne ennättivät keskelle sinistä ilmaa, pysähtyivät ne ja saivat oudon
+muodon.
+
+— Ne ovat pelottavia, kuiskasivat tytöt. — Kuin ruumisarkkuja!
+
+— Todella kuin ruumisarkkuja!
+
+— Ja noin äärettömiä!
+
+Yhä uusia ja uusia pilviä tuli merten takaa ja kun ne pääsivät
+keskelle taivasta, saivat ne saman kolkon muodon kuin edelliset. Tytöt
+painautuivat toisiaan vasten.
+
+— Mitähän ne tietävät?
+
+— Kuolee paljon ihmisiä.
+
+— Meidän syntiemme tähden.
+
+— Jumala olkoon meille armollinen.
+
+Pilvet seisoivat silmänräpäyksen paikallaan kuin uni, jossa näytetään
+ihmiselle tulevia asioita. Sitten olivat ruumisarkut taas pilviä vain,
+jotka purjehtivat yli poutaisen taivaan.
+
+Tytöt huomasivat, että oli aika lähteä, ja Anna ja Maria riensivät
+punaisen kallion poikki. Kolmas tytöistä pysähtyi, ikään kuin
+pilvi-enne tai mennyt muisto olisi niin järkyttänyt hänet, että hänen
+täytyi koota voimia lähteäkseen työhönsä.
+
+— Thyra! huusivat toverit, mutta hävisivät, kun näkivät hänen
+tarvitsevan yksinäisyyttä.
+
+Daniel Ståhle oli noussut ja tuijotti tyttöön.
+
+Herra Jumala, Herra Jumala!
+
+Valtava muutos tapahtui silmänräpäyksessä hänen koko olennossaan.
+Oli kuin monimutkainen koneisto vuosikausien ponnistusten perästä
+äkkiä olisi siirtynyt paikoilleen. Hämärän jälkeen valkeni päivä.
+Kaikki, mikä vuosien aikana oli ollut ongelmallista, työlästä,
+läpipääsemätöntä, kävi äkkiä yksinkertaiseksi, helpoksi ja sanomattoman
+ihanaksi.
+
+Tyttökin oli kääntynyt ja nähnyt Danielin. He lähestyivät toisiaan
+ja löysivät toistensa vapisevat kädet. Muutamalla pienellä sanalla
+pyyhkivät he pois vuosien väärinymmärrykset ja kärsimykset. He
+osasivat kaikki rakkauden mielettömät hyväilysanat ja tuhlailivat
+niitä toisilleen. He vaipuivat toistensa syleilyyn ja heidän huulensa
+löysivät toisensa.
+
+
+
+
+"KANSALLINEN DIOGENES"
+
+
+Korkea lauta-aita oli jo vuosia ollut erottamassa "Kansallisen
+Diogeneen" taloa "Ninivestä". Myöskin portti oli tukeva ja lukko
+luja. Kun ohitse asteleva Suur-Kaupunki aikoinaan oli nähnyt mahtavan
+aidan kohoavan entisen lahon tilalle, olivat sen petiittimiehet
+nauraneet kilpaa sen katupoikien kanssa. Edelliset olivat sepittäneet
+"pätkiä" lehtiinsä, jälkimmäiset viskelleet kiviä ja törkyä aidan
+yli vanhan saiturin puolelle. Mutta pian oli aitaan totuttu ja yhä
+harvemmin muistivat ohikulkijat lausua toisilleen: "Tuolla asuu
+rikas ukko Säfstrand." Kerran vuodessa kummitteli ukon nimi vielä
+niiden henkilöiden joukossa, jotka korkeiden vuositulojensa ja niistä
+johtuvien korkeiden verojen vuoksi mainittiin sanomalehdissä, mutta
+hän itse sai olla rauhassa. Jos tuli kysymys Sanfrid Säfstrandin
+miljoonista, niin käännyttiin insinööri Starkin puoleen, joka hoiti
+ukon asioita. Hän oli kuitenkin jäykkä mies eikä hellittänyt rahoista
+mitään. Daniel Ståhlen, Niniven profeetan, luultiin äkkiä saaneen
+vaikutusvaltaa ukon miljooniin, hän kun oli joutunut kihloihin
+insinööri Starkin sisaren kanssa. Piirienkin merkkihenkilöt saattoivat
+nyt kääntyä Danielin puoleen pyynnöllä, että hän koettaisi vaikuttaa
+insinööriin, jotta saataisiin jotakin pelastetuksi rahoista, ennen kuin
+ne häviäisivät Ruokorannan mukana ulkomaille.
+
+Se, joka kaikkein kiihkeimmin vetosi Danieliin, oli hänen veljensä Leo
+Teräs. Hän ja eräät liikemiehet olivat kiinnittäneet huomionsa siihen
+erinomaiseen kadunkulmaukseen, josta kauppias Säfstrandin talo muodosti
+suurimman osan. Nyt sattui naapuritalo olemaan myytävänä, mutta se
+ei yksinään riittänyt sen suunnitelman toteuttamiseen, joka väikkyi
+Teräksen ja hänen ystäviensä silmissä.
+
+Kerrassaan suurenmoinen suunnitelma! No, sellainen, että Suur-Kaupunki
+sen toteuttamisen avulla todella kohoaisi eurooppalaisten
+miljoonakaupunkien tasalle. Sillä mitäpä Suur-Kaupunki tähän asti
+oli ollut muuta kuin pahanpäiväinen pesä. Mutta jos tämä suunnitelma
+saataisiin toteutetuksi, niin siitä yhdellä iskulla tulisi todellinen
+suurkaupunki. Siihen, missä nyt oli puuhökkeleitä ja lauta-aitoja,
+kohoaisi palatsi, sellainen, ettei maailmassa vertaa! Jo kun laivalla
+lähestyttäisiin Suur-Kaupunkia, täytyisi jokaisen ulkomaalaisen,
+silmät selällään, kysyä, mikä linna se sieltä loisti. Eivät mitkään
+Suur-Kaupungin entisistä rakennuksista olisi mitään tämän rinnalla.
+Syysiltoina voisi palatsi toimittaa suorastaan majakan virkaa,
+aivan kuten siellä Amerikan pääkaupungissa se Vapauden patsas. Se
+valaistaisiin nimittäin aivan erikoisilla lampuilla. Valaistus koko
+kaupungissa kävisi yleensä tämän valopalatsin vuoksi tarpeettomaksi,
+sellaiset vehkeet oli siihen suunniteltu.
+
+Mitä palatsi oikeastaan tulisi sisältämään, nimittäin mitä huoneita
+eli saleja, siitä ei vielä ollut lupa puhua. Rahamiehiä oli tällä
+kertaa yrityksessä mukana ehkä hiukan liiankin monta, ja jokainen pyrki
+pitämään oman päänsä. Täyteen yksimielisyyteen suunnitelmasta ei niin
+muodoin oltu vielä päästy. Toiset tahtoivat enemmän musiikkipuolta,
+toiset vähemmän. Silti ei siitä mitenkään tulisi mikään musiikkikoulu.
+Tai mikseikäs sitä olisi voinut sanoa siksikin. Ja saattoi sitä, jos
+mieli teki, nimittää vaikkapa "Sivistyslinnaksi". Sellainen laitos
+siitä tulisi.
+
+Kun Leo Teräs tuntikauden oli välkytellyt veljensä edessä kaikkea sitä
+loistoa, mikä "Sivistyslinnasta" tulisi säteilemään Suur-Kaupunkiin,
+oli päästy niin pitkälle, että Daniel lupasi koettaa kaikin keinoin
+varoittaa ukko Säfstrandia veljestään ja hänen ystävistään. Oli varma,
+ettei ukko möisi taloaan tähän tarkoitukseen, eikä muuhunkaan. Hän
+tahtoi kuolla talossaan ja myöhemmin rakennettaisiin paikalle jotakin
+aivan toista, nimittäin — niin, mikseikäs siitä saisi puhuakin, ukko ei
+ollut kieltänyt sitä ilmaisemasta: koti sairaita ja kodittomia eläimiä
+varten.
+
+Mi-mitä? Sairaita ja kodittomia eläimiä varten? Ukko oli hullu,
+pähkähullu, niinkuin hän aina oli ollut. Vai eivät ihmiset enää
+kelvanneetkaan mihinkään, nilkkuja koiriako piti tohtoroitaman
+kaupungin kauneimmalla paikalla? Ukko oli täysi hullu, hänen
+paikkansa oli hullujenhuone eikä mikään muu. No niin, jos hän oli
+saanut päähänsä kieltää ihmisiltä viattoman huvin ja virkistyksen ja
+ruveta laastaroimaan kissoja ja koiria, niin oli heidän suorastaan
+isänmaallinen velvollisuutensa panna kova kovaa vastaan.
+
+Muuten ukon joka tapauksessa hyvin pian olisi pakko purkaa hökkelinsä
+ja siirtää se tuonnemmaksi, koska kaupunki aikoi levittää katua siltä
+kohden. Eikä ollut sanottu, että rakennusjärjestelmä enää sallisi
+siinä entisiä lauta-aitoja ja rakennusrytöjä. Oli myöskin ollut
+kysymys siitä, että kaupunki pakkoluovutuksella ottaisi haltuunsa
+koko nurkkauksen, tehdäkseen siitä puistikon, johon asetettaisiin
+suihkukaivot ja Venukset ja muut sellaiset. Tietysti kaupunki luopuisi
+suunnitelmastaan, jos paikalle yksityistä tietä saataisiin sellainen
+kaunistus kuin suunniteltu palatsi.
+
+Daniel tunsi, että Leo valehteli, mutta hän ei enää niin herkästi kuin
+jokin aika takaperin voinut erottaa, missä valheen ja totuuden rajat
+kävivät. Se taito oli kummallisesti mennyt häneltä samalla kun hän tuli
+terveeksi. Helpompi oli itse asiassa elää näin, näkemättä ihmisten
+ajatuksia, mutta joskus olisi ollut hyvä tietää heidän aivoituksensa.
+Sen Daniel ymmärsi, että punottiin vaarallista paulaa vanhuksen tielle
+ja että häntä täytyi varoittaa. Ruben Stark'kin, insinööri, oli
+matkoilla. Hänen täytyi heti palata.
+
+Leo Teräs meni pitemmälle ja pitemmälle. Hän lupasi ensi työkseen
+toimittaa ukkorahjuksen holhoukseen — se olisi ollut tehtävä jo
+aikoja sitten, sanoivat kaikki lääkäritkin. Sitten oli sanomalehtiin
+toimitettava kirjoituksia kaupungin kauneimmasta paikasta, jonka
+sallittiin olla sellaisessa kunnossa kuin se oli. Kuinka viisasta
+olisikaan ajoissa saada ukko käsittämään, että hän nyt, myymällä
+talonsa edullisesti rahamiehille, säästyisi pitkistä rettelöistä
+kaupungin kanssa. Ja jos niikseen tuli, niin Kristallipalatsin miehet
+kyllä ajaisivat tahtonsa läpi, heillä oli käytettävänään sekä laki
+että oikeus. Kunhan ukko ymmärtäisikin, ettei tässä auttanut ruveta
+potkimaan vastaan! Insinöörikin oli nyt poissa.
+
+Kristallipalatsi? Niin, toiset tahtoivat yhtiön nimeksi
+Kristallipalatsia, kun oli ajateltu julkipuoli rakennettavaksi
+pääasiassa raudasta ja lasista. Oli kuitenkin yhtä mahdollista, että
+sen nimeksi tulisi "Sivistyslinna" tai jotakin muuta sellaista. Jotkut
+ovat ehdottaneet, että rakennuksen katon päällä sähkökirjaimilla
+palaisi vetävä sana "Ninive" ja että tämä nimi näkyisi kauas merelle ja
+maaseudulle asti. Siitä olisi tietysti silloin tullut myöskin yhtiön
+nimi. No niin, kaikki nämä nimet olivat hyvät, riippui vain siitä,
+mihin tarkoitukseen palatsia lopulta käytettäisiin, tulisiko enemmän
+musiikkipuolta vaiko vähemmän. Joka tapauksessa ei Niniven profeetalla
+pitänyt olla mitään sellaistakaan nimeä vastaan kuin "Ninive". Korea
+nimi, ja helkkarin hieno oli varmaan aikoinaan ollut itse kaupunkikin!
+Leo Teräs laski pientä leikkiä veljestään.
+
+Mutta Daniel Ståhle ei laskenut leikkiä. Hänen kasvoilleen oli
+noussut tumma puna ja hän selitti kiivaasti, että oli sydämetöntä
+ja jumalatonta ruveta ajamaan talostaan vanhaa miestä, joka pian
+kuolisi. Jos rahamiehet yrittävätkään ruveta vehkeilemään hyvää vanhaa
+miestä vastaan, niin... niin... heidän kävisi huonosti! Jumala ei
+sillä lailla antaisi itseään pilkata. Niin ikään oli kauheaa panna
+sivistyslinnan katolle palamaan sellaista nimeä kuin "Ninive". Olisi
+ollut rehellisempää panna "Tomu ja tuhka" tai suorastaan "Synti".
+
+Teräs nauroi. Tunsiko herra Daniel Ståhle sellaista asiaa kuin
+"leikki"? Ukkoa ei tarvinnut varoittaa, ei kajottaisi hiuskarvaan hänen
+päälaellaan. Ja mitä tuli nimeen "Ninive", niin rauhoittukoon profeetta
+vain. Ei toki sellainen syntinen nimi voinut tulla kysymykseenkään.
+Johan maaseutu olisi kauhistunut sellaista. "Sivistyslinna" tai
+"Kristallipalatsi" tai "Konserttipalatsi" tahi jotakin muuta sellaista.
+Nyt piti vain kiireen kautta saada ukko käsittämään, millä kannalla
+asiat olivat. Oli kiire — sattuneista syistä oli todella kiire.
+
+Mutta eihän päässyt ukon puheille! Hän, Daniel, oli monta kertaa
+koettanut.
+
+Leo päästi suuren naurun. Kyllä saattoi olla lapsellinen aikaihminen,
+joka lisäksi oli kihloissa insinöörin kauniin sisaren kanssa! He, Leo
+ja hänen ystävänsä, pääsisivät ukon pihamaalle koska tahansa, niin
+hyvin yöllä kuin päivällä. Ja vielä kerran, ukon oli turha taistella
+vastaan. Jos rahamiehet tahtoivat, niin viikon kuluttua kaivettaisiin
+jo perustuksia Kristallipalatsia varten siinä, missä saituri oli
+määrännyt kerran tohtoroitavaksi hevoskaakkeja ja koirarakkeja.
+Tuollainen komea laitos oli kuin olikin tarpeen vaatima jokaisessa
+suurkaupungissa, joka tahtoi pysyä aikansa tasalla, ja se tulisi
+ennemmin tai myöhemmin tännekin, siinä ei auttanut ei niin mikään!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sill'aikaa eleli "kansallinen Diogenes" varustustensa takana
+aavistamatta, mikä vaara hänen yksinäisyyttään uhkasi. Hän oli
+riippumattomampi kuin milloinkaan sen jälkeen, kun hän oli
+muuttanut pihamaansa kasvitarhaksi, sillä se antoi hänelle nyt
+elatuksen. Insinööri ja kuuromykkä toimittivat, mitä kaupungilla
+oli toimitettavaa. Insinööri tuli käymään, kun hän vain sai sanan,
+kuuromykkä tuli joka toinen aamu. Molemmilla oli portin avain. Vanhus
+oli virkeämpi kuin moneen aikaan, sillä työ kasvitarhassa oli tehnyt
+hänelle hyvää. Hän oli kerran siinä määrin luopunut tavoistaan, että
+oli sallinut insinöörin tuoda vieraakseen sisarensa ja tämän sulhasen.
+Ja taasen oli istuttu lehmusten alla pihan perällä ja naurettu kuten
+entisinä aikoina. Sanfrid Säfstrandkin oli nauranut, nauranut vuosien
+perästä.
+
+Mutta nauru maksettiin aina kalliisti: muistot nostivat heti paikalla
+päätään, ja kuvat, jotka vanhus oli haudannut, paljastuivat taasen,
+kuten erämaassa karavaanitiellä luut, kun tuuli puhaltaa pois hiekan.
+Hän näki lehmusten alla naisen ja lapsen. Petturit, petturit! Kuinka
+hän oli rakastanut heitä ja kuinka he olivat hänet pettäneet. He olivat
+kauniit ja armaat niinkuin vain vaimo ja ainoa lapsi voivat olla —
+ja he olivat kavalat ja julmat niinkuin vain synti voi olla. Pois
+silmistä, pois mielestä! Siinä talossa, missä sillä lailla on petetty,
+kidutettu ja kärsitty, ei naureta. Ei enää milloinkaan ketään Ninivestä
+tänne!
+
+Ja vanhus oli kamppaillut muistojensa kanssa ja kauan kuullut
+korvissaan kysymyksen: mistä sinä tiedät — ehkä he olivat viattomat?
+Vihdoin hän oli jättänyt kasvinsa ja käynyt hakkaamaan kiveä, jonka hän
+yhdessä kuuromykän kanssa oli saanut vieritetyksi koiransa haudalle. Ja
+hän oli hakannut kiveä koko suvisen yön.
+
+Mutta sill'aikaa kun kansallinen Diogenes näin aherteli pienissä
+kotoisissa askareissaan ja katkeroituneen sydämensä taisteluissa,
+kiersivät hänen kuuluisat miljoonansa maailmaa ja kasvoivat yötä ja
+päivää. Hänen testamenttinsa taas, joka määräsi miljoonien kohtalon
+hänen kuolemansa jälkeen, lepäsi tulenkestävässä lippaassaan, odottaen
+päiväänsä.
+
+Puolet eläimille, puolet ihmisille — niin oli ukko säätänyt. Sillä niin
+oli Jumala säätänyt hänelle. Puolet miljoonista syntisille ihmisille,
+puolet viattomille luontokappaleille.
+
+Eräänä päivänä, kun ukko oli kaivollaan nostamassa vettä, kiertyi
+portin lukko ja kaksi outoa miestä tuli pihamaalle. He eivät
+pelästyneet vihaa kuuluisan rikkaan silmissä — hän ei enää ollut
+niin voimakas kuin ennen, kun hän oli viskellyt rahanpyytäjät alas
+portaistaan, hän oli nyt laiha, auringon ruskettama, valkohapsinen
+ukko. Vieraat jättivät vastaamatta kysymykseen, miten he olivat
+päässeet sisään, he eivät olleet kuulevinaan, että heitä käskettiin
+poistumaan, he eivät olleet tietävinään, kun talon isäntä uhkasi
+heitä lapiollaan. He käänsivät nurin tyhjän saavin, istuutuivat
+sille ja puhuivat. Kuuluisa saituri talttui lopulta hänkin ja istui
+kaivonkannelle.
+
+— Vai rukoushuonetta, sanoi hän myrkyllisesti. — Joko Suur-Kaupunki
+nyt rupeaa rukoilemaan... Eikä ole muuta paikkaa kuin tämä minun
+talonpaikkani... Nauttia Suur-Kaupunki tahtoo! huusi hän samassa
+kylmästi. Kaikkien sen halujen nimi on nautinto!
+
+Seurasi pitkä, kiukkuinen saarna, ja taasen käski vanhus heitä menemään
+vaikkapa helvetistä hakemaan Suur-Kaupungille rukoushuoneen paikkaa,
+mutta tästä ei sitä saataisi. Pakahtumaisillaan vihasta läksi hän
+vihdoin sisään. Etteihän vain liene sairastunut. Tuollaisessa kiukussa
+saattaa sappi haljeta. Vieraat herrat käyttivät nyt tilaisuutta
+hyväkseen ja rupesivat mittaamaan pihamaata. Silloin tällöin
+riipaisivat he pensaasta suuhunsa raakoja viinimarjoja. Vihdoin
+pysähtyivät he kiven eteen pihan perällä ja rupesivat tavailemaan sen
+kirjoitusta: "BELLA. Kymmenen vuotta korvasit sinä minulle ihmiset."
+
+Portailta kuului sairas nauru.
+
+Naurun jälkeen ei talosta enää kuulunut mitään. Miljoonamies makasi
+vuoteessaan ja hänen aivonsa tuntuivat kiehuvan. Oli jo yö, kun hän
+katsoi ikkunasta. Silloin oli pihamaa tyhjä ja portti suljettu. Mutta
+eihän hänellä enää ollut mitään varmuutta, hehän saattoivat palata
+milloin halutti. Kirottu kuuromykkä oli tietysti pettänyt hänet. Kuten
+ihmisten tapa oli. Kaikki he olivat pettureita, alkaen niistä, joita
+enimmän rakasti.
+
+Äkkiä muisti vanhus testamenttinsa.
+
+Ei mitään ihmisille — kirous heille!
+
+Hän nousi taasen ja hänen polttavat aivonsa vetivät häntä siihen
+suuntaan, missä testamentti oli. Ja lipas oli jo hänen kädessään,
+kun hän muisti: jos minä nyt kuolen, ottavat ihmiset kaikki. Täytyy
+odottaa, kunnes saa tehdyksi toisen testamentin. Hän pääsi taasen
+vuoteeseensa ja laski alas kipeän päänsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Surkeassa tilassa tapasivat hänet aamulla eiliset vieraat ihmiset,
+jotka nyt ystävineen olivat tulleet katsomaan taloa. He ottivat hänet
+hoitoonsa, toimittivat hänen luokseen lääkärin, jopa papinkin ja
+vihdoin tuomarin. He tarkastivat koko talon. Vanhus kuuli, kuinka he
+kolistelivat.
+
+— Kaikki viattomille eläimille! huusi hän kuumehoureissaan ja kiristi
+hampaitaan.
+
+Silloin olivat vieraat ihmiset hetkisen hiljaa.
+
+— Ei mitään syntisille ihmisille! jatkoi sairas.
+
+Silloin tulivat he hänen vuoteensa ääreen, koskettivat häntä
+käsillään, katsoivat häneen ja puhuivat hänelle. He kiduttivat häntä
+tällä niinkutsutulla hyvyydellään ja koko läsnäolollaan. Hän oli
+läkähtymäisillään inhosta.
+
+Portti kansallisen Diogeneen taloon ei enää ollut lukittu. Uteliaat
+tulivat ja menivät. Daniel Ståhle pääsi vaivatta sisään. Hän karkotti
+vieraat ihmiset, sulki portin ja antoi sairaalle sen yksinäisyyden,
+mitä hän tarvitsi. Hän tointui muutaman päivän kuluttua. Daniel viipyi
+hänen luonaan. Mutta parantumisen mukana alkoi hänelle selvetä jokin
+teko, joka oli tapahtunut sairauden aikana. Jokin paperi oli luettu ja
+allekirjoitettu. Vieraat ihmiset olivat olleet ympärillä ja ojentaneet
+hänelle kynän.
+
+Daniel saattoi uskoa, mikä se teko oli. Suur-Kaupungin lehdet olivat
+jokin päivä sitten tietäneet kertoa, että kauppias Sanfrid Säfstrandin
+omistama talo N:o 3 Luotokadun varrella oston kautta oli joutunut
+Kristallipalatsi-nimiselle osakeyhtiölle. Ja seuraavan sunnuntain
+lehdissä oli samaisen asian johdosta ollut sekä kuva että kirjoitus.
+Daniel luki:
+
+"Kaupunkimme saa pian uuden ylpeydenaiheen, joka todella nostaa sen
+Euroopan metropolien rinnalle. Ylläoleva kuva esittää sitä suurenmoista
+suunnitelmaa, joka jo pitkän ajan kuluessa on kypsynyt kaupunkimme
+etevinten liike- ja rahamiesten mielissä. Mikä on sitten tämä uhkea
+palatsi, jonka näky hivelee katsojan silmää? Se on konsertti- ja
+huvilinna 'Ninive', suurisuuntainen laitos, jossa..."
+
+— Lopeta, sanoi ukko ja kävi kiinni päähänsä.
+
+Aivot olivat taasen alkaneet kiehua. He istuutuivat portaille. Hetken
+perästä tahtoi ukko kuulla lisää.
+
+"Lehtemme maaseutulukijat älkööt hämmästykö tämän linnan nimeä,
+'Ninive'. Se on otettu suurmaailman mallin mukaan..."
+
+Ukko voihkaisi ja piteli päätään. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että hän oli
+myynyt talonsa, että hän oli täällä vieras ja että ihmisillä oli oikeus
+minä hetkenä tahansa tulla ja ajaa hänet pois. Itse oli hän heille
+antanut tämän oikeuden. Kirotut, kirotut! Eikö riittänyt vähempi? Näin
+kokonaan heidän aina piti ryvettää itsensä.
+
+Daniel olisi tahtonut johdattaa ystävänsä vuoteeseen, mutta vanhus
+oikaisi selkänsä suoraksi, löi nyrkin porraspuuhun ja nousi.
+
+Ei, se ei saanut tapahtua. Häntä oli petetty. Hänen täytyi vaatia
+oikeutta. Siellä oli ennen siellä kulmassa — mikä katu se nyt olikaan?
+— apteekin vieressä, lakimies, se oli rehellinen ihminen. Oikeutta,
+oikeutta!
+
+       *       *       *       *       *
+
+He tulivat kadulle.
+
+Jos kaupunki oli outo ukko Säfstrandille, joka ei vuosiin ollut
+sitä nähnyt, niin oli se outo Daniel Ståhlellekin, joka oli nähnyt
+sen pari päivää sitten. Mitä olikaan tapahtunut? Rattaiden räminä
+kaikui kolkkona huonerivejä vastaan, saamatta säestystä ihmisäänistä.
+Puheensorina oli vaiennut. Ihmiset vaelsivat ääneti, kasvoillaan
+jännitys ja silmissään kysymys: mitä tulee, mitä tulee? He kokoontuivat
+ryhmiin ja puhelivat kuiskaten. Mutta kaikkien näiden hiljaisten
+vaeltajien joukkoon levittivät poikaset lehtisiä — sinisiä, punaisia,
+valkoisia ja keltaisia. Ja ihmiset painuivat lukemaan niiden sanomia,
+ikään kuin olisi ollut kysymys heidän elämästään tai kuolemastaan. Ja
+terävillä lapsenäänillään julistivat poikaset pitkin helteisiä katuja:
+sota... sota... sota...
+
+Sota.
+
+Ukko Säfstrandia pyörrytti. Hän seisoi lyhtypylvääseen nojaten ja oli
+kuin suuret, mustat siivet olisivat suhisseet hänen ja koko maailman
+yli. Rangaistus likeni.
+
+— Mennään kotiin, sanoi hän ja tarttui Danielin käteen. — Jumala näkyy
+jo itse istuvan käräjiä.
+
+He nousivat ajurin rattaille ja pyörät jyristivät kammottavasti
+kaduilla, joita auringonpaiste valeli. Vastaan tuli kuormittain
+ihmisiä, jotka ajoivat asemalle, kuin pakoon tuomiota. Jonkin kasarmin
+pihamaalla satuloitiin hevosia. Ukko Säfstrand muisti, että hänen
+talonsa oli myyty, mutta se ei häneen enää koskenut. Elämä oli äkkiä
+muuttanut muotoa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illansuussa saapui kaupungin rantaan valkoinen laiva täynnä pakolaisia,
+jotka sodan jaloista kiiruhtivat kotimaihinsa. Valkoinen laiva toi
+yksinäiselle ukko Säfstrandille sen ainoan ihmisen, joka häneltä
+saattoi tulla kysymään kotia: Aarne Ruokorannan.
+
+Mutta Aarne oli ollut sairas jo laivaan astuessaan ja mutkalla hän oli
+kuollut. Hänet kannettiin siis rikkaan kauppias Säfstrandin portille
+ja kysyttiin, tahtoiko hän ottaa hänet vastaan, vai vietäisiinkö hänet
+muualle, sinne minne kodittomat ja tuntemattomat viedään.
+
+Mistä minä tiedän, onko hän edes minun poikani! johtui vanhuksen
+mieleen, ja tämä ajatus täytti hänen sydämensä leimuavalla vihalla ja
+sai hänet hetkeksi unohtamaan sen suuren kuoleman, jonka enkelinsiivet
+jo suhisivat koko maailman yllä.
+
+— Se on Aarne! kuiskasi Daniel, — se on Aarne... Voi... voi... kuinka
+se on mahdollista... mitenkä hän on kuollut... mitä hänelle on
+tapahtunut...? Voi Otteli, Otteli, jos hän tietäisikin!
+
+Kuollut otettiin vastaan kotiinsa.
+
+Kantajat menivät ja talo hiljeni. Daniel lankesi polvilleen
+makuuhuoneessa ja ukko jäi yksinään saliin kuolleen kanssa.
+
+Koko kootulla tahdollaan hän läheni ruumista ja tarttui peitteen
+kulmaan.
+
+Totuus. Ensi kertaa elämässään näki hän totuuden. Ei mitään vilppiä, ei
+mitään koreutta. Totuus.
+
+— Poikani, poikani, riemuitsi vanhuksen sydän. — Että sinä tulit...
+Poikani... poikani. Ja te kaikki muut ihmiset... Minä olen...
+vihannut... teitä kaikkia... Minä en ole muistanut, että te kykenette
+kuolemaan!
+
+Hän oli huomaamattaan puhunut ääneen, mutta Daniel, joka luuli hänen
+kutsuneen häntä, astui huoneeseen. He asettuivat molemmat polvilleen
+permannolle, sillä ei ollut istuimia. Kuolleen kasvot loistivat elokuun
+yössä. Valo lankesi yli vanhuksen koko menneisyyden. Kuoleman valo yli
+elämän.
+
+Yön tunnit kuluivat.
+
+Kun vanhus huomasi aamun ensi säteet seinällä, veti hän peitteen yli
+rakkaiden piirteiden ja läksi portaille. Siellä istui Daniel ja itki.
+Jokin lintu äännähti lehmuksissa. Punainen rusko paloi taivaalla.
+
+— Mitä sinä itket, lapsi? sanoi vanhus ja laski kätensä hänen
+olkapäälleen.
+
+Silloin painoi poika päänsä hänen polviaan vasten ja vaikeroi:
+
+— Miksi meidän ihmisten aina pitää tehdä niin paljon syntiä?
+
+Vanhus tuijotti lehmuksiin, joihin taivaalta lankesi veripunainen
+hohde, ja sanoi:
+
+— Lapsi, lapsi, ei ole mitään syntiä — on ainoastaan onnettomuutta.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75748 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..b93331b
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #75748 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75748)