Initial commitHEADmain

4 files changed, 8154 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75749-0.txt b/75749-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..30b87f0
--- /dev/null
+++ b/75749-0.txt
@@ -0,0 +1,8137 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75749 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+KIHLASORMUS
+
+Kirj.
+
+Maila Talvio
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1921.
+
+
+
+
+I
+
+
+Ennen sitä päivää, jolloin Heini-serkun kihlasormus katosi Surpaeusten
+huvilalla, Niemenkivessä, oli käynyt huumaavan voimakas kevääntulo.
+Maaliskuun keskivaiheilla oli Heini-serkun kihlailmoitus ollut lehdissä
+— Heini Surpaeus, Halvor Vasara — ja jo silloin oli ihmeellinen kevät
+alkanut. Silloin oli myöskin Heini luvannut lähimmille sukulaisilleen
+kevään kuluessa käydä heitä tervehtimässä — eli »näyttämässä itseään»,
+niinkuin hän oudon heleällä äänellään puhelimessa huusi Niemenkiven
+tädille, kun tämä häntä onnitteli.
+
+Heini-serkku oli suvun lemmikki, sentähden suhtauduttiin jokaisessa
+sukulaisperheessä hänen kihlaukseensa ikäänkuin olisi ollut kysymys
+omasta tyttärestä. Luutnantti Vasara tuskin aavisti, minkä arvostelun
+alaiseksi hän morsiamensa suvussa oli joutuva. Hänestä ei tiedetty
+eikä voitu sanoa mitään pahaa, kuitenkin tuntui mahdottomalta, että
+hän olisi Heinin arvoinen, joka tapauksessa hän — se täytyi tunnustaa
+— mahtoi aavistaa Heini Surpaeuksessa löytäneensä aarteen, koska
+hän Heinille antoi sen kallisarvoisen vanhan timanttisormuksen,
+jonka hänen äitinsä oli saanut esiäideiltään. Suvussa puhuttiin
+tästä sormusasiasta paljon, niinkuin kaikesta muustakin, mikä koski
+kihlausta. Niemenkivessäkin oli tietysti puhuttu sormuksesta. Toiset
+olivat sitä mieltä, että timantit merkitsivät kyyneleitä ja että ainoa
+oikea kihlasormus oli se sileä, jommoista ennen vanhaan käytettiin
+— ilmanko nykyaikana oli niin paljon onnettomia avioliittoja, kun
+jo kihlasormuksetkin olivat kadottaneet vakavan leimansa — toiset
+katsoivat erittäin hienoksi, että tuollainen vanha sormus annettiin
+kihlasormuksena ja vieläpä morsiamelle, jolle tuskin oli maailmassa
+vertaa. Tätä mielipidettä puolusti muun muassa kiivaasti Lida Surpaeus,
+Heini-serkun paras ystävä, vanhin Niemenkiven lapsisarjassa. Heiniä
+odotellessa elettiin Niemenkiven huvilalla kevään onnellisia päiviä, ei
+sellaisia jotka kestäessään jakavat meluavaa riemua, vaan sellaisia,
+joiden korkea ilo tajutaan jälkeenpäin.
+
+Kevät tuli, kuten sanottu, sinä vuonna varhain ja huumaavan
+voimakkaana. Maaliskuun hanget sulivat silmin nähden ja samalla
+saapuivat suven linnut. Huhtikuussa uitiin huviloissa ja kaupungin
+uimalaitoksilla. Tuntui mahdottomalta ja suorastaan pelottavalta. »Ilot
+maksetaan kalliisti, laskut tulevat jälkeenpäin», oli Niemenkiven
+herralla, Surpaeus-vainajalla ollut tapana sanoa, ja tämä kevät varmaan
+oli maksettava ankaralla takatalvella. Talon täysikasvuiset naiset
+muistelivat, ihmetellessään kevään tuloa, kuolleen sanoja, mutta kukaan
+ei lausunut niitä ääneen. Haavat kalliin vainajan menetyksen vuoksi
+olivat vielä liian verekset. Kuolema varjosti vielä taloa.
+
+Äidin silmistä ei suru enää näyttänyt poistuvan. Hänessä oli yhä sama
+säikkyvä mielenherkkyys kuin punaisena aikana, samalla kun hänen
+liikkeensä olivat tuskallisen hiljaiset. »Kunhan hän raivoaisi»,
+ajatteli hänen vanhin tyttärensä usein tätä katsellessaan, »se olisi
+paljon parempi. Tuo kuluttaa hänet loppuun.» Äiti pelästyi, kun
+Letta juoksi sisään palmikot leiskuen ja huusi: »Käki on tullut,
+se kukkui vuorella!» Hän pelästyi, kun näki palvelustytön seisovan
+tuijottamassa iltaruskoon, joka oli punainen kuin heinänteon aikaan.
+Hän tuskin sai sanaa suustaan, kun hänelle tultiin ilmoittamaan:
+»Se kulkee taas siellä aidan takana se herra, joka on sukua.» Hänen
+lävitseen kulkivat kylmät väreet joka kerta kun porttikello soi.
+Vieras kuitenkaan tuskin olisi tästä kaikesta mitään huomannut. Vain
+se, joka tunsi Tekla Surpaeuksen, saattoi nähdä jotakin. Koko pelästys
+ilmeni silmissä, liikkeet vaikenivat. »Kaikki käy hyvin», toisti hän
+tavallisesti selviytyessään pelästyksestään. Hän sanoi sen ääneen
+muille ja hän äänteli sitä kuulumattomasti itselleen. Nämäkin sanat
+olivat jääneet hänelle punaiselta ajalta. Silloin niitä kipeästi oli
+tarvittu, nimittäin oli tarvittu uskoa lempeään kaitselmukseen, isä
+kun oli tappotuomiolla ja poika valkoisella rintamalla. Ja äiti näkyi
+yhä tarvitsevan lohdutuksen yksinkertaisia sanoja, jotka kova aika oli
+hänelle opettanut.
+
+Jotakin pelottavaa olikin itse asiassa tässä oudossa keväässä, joka
+tuli kuin juovuttavan voimakkaana. Niitä päiviä, jolloin aurinko suven
+kylläisyydellä vuodatti lämpöään hankiin! Niitä aamuja, jolloin kesän
+lintukuorot raikuivat yli talven lumien. Niitä iltoja, jotka vielä
+olivat pimeät, vaikka luonto jo kukki, niitä öitä, jolloin keltainen
+täysikuu hehkui yli valkoisten tuomilehtojen. Tästä keväästä tulivat
+lapset ja lapsenlapset vielä puhumaan, tällaista ei tämä sukupolvi
+ollut nähnyt. Kunpa siitä vain olisi uskaltanut iloita. Kummallinen se
+oli, sitä suorastaan ei saattanut lakata ihmettelemästä. Jo maaliskuun
+viime päivinä toi myrsky Niemenkiven uimahuonetta kohden sellaisen
+jääröykkiön, että pojat vaivoin saivat uimahuoneen pelastetuksi.
+Ei Tommi, vaikka hän oli niin suuri ja voimakas, mitenkään olisi
+selviytynyt niistä yksinään, mutta Yngve Lax tietenkin oli valmis
+auttamaan. »Joskus hänestäkin on hyötyä», kuiskailivat Hertta ja Letta
+katsellessaan poikain työtä ylhäältä puiston kaltaalta. Ja Tommi oli
+aina niin valmis soittamaan hänelle ja pyytämään häntä. Tähän työhön
+hän nyt kyllä todella soveltui. Uimahuone oli toiselta laidaltaan ihan
+pystyssä. Pojat hakkasivat jäätä rautaseipäillä. Puolessa tunnissa
+oli kaikki tehty. Pieni Lulu juoksi koiran kanssa vesisohjossa pitkin
+rantaa, huutaen ja laulaen. Oli hauskaa, kovin hauskaa! Eikä ollut
+kulunut montakaan päivää, kun Tommi ja Yngve jo uivat — ei Niemenkiven
+rannassa, vaan Miramarissa, Yngven luona. Päivämäärä merkittiin
+seinään, niin varhaista päivämäärää ei ollut entisten muistiinpanojen
+joukossa eikä tuskin missään uimahuoneessa kaupungissa. Vesi kyllä oli
+kylmää, viilsi kuin veitsellä kun siihen hyppäsi. Viikkoa myöhemmin
+ui Tommi kotona virallisesti ensi kerran ja tämä päivämäärä tuli
+Niemenkiven uimahuoneen seinään. Ei tarvinnut pelätä, että äiti
+joutuisi Miramariin näkemään mitä sinne oli kirjoitettu.
+
+Menivät ne ihanat päivät, jolloin laastiin nurmet puhtaiksi.
+Hiljaisessa sateessa seisoivat tytöt, valkoiset huivit päässä, Lida
+haravoiden ja Letta ja Hertta seuraten luudat käsissä. Lakastuneitten
+lehtien alta paljastuivat nurmen idut ja lehtisilmut päiden päällä
+paisuivat pihkaa tuoksuen. Uskaltaisikohan jo alkaa toivoa, että
+takatalvea ei tulisikaan?
+
+Menivät yhdessä humussa nekin päivät, jolloin ikkunat päästettiin
+papereistaan ja huvila-alueen kaikilla laidoilla harjattiin ja
+koputeltiin vaatteita ja mattoja.
+
+Hiekka pihamaalla helotti kuumana kuin kesällä. Koira makasi siinä,
+makuuasennostaan haukahdellen ohikulkijoita.
+
+Aamuisin oli hento nurmi hopeisessa kasteessa niinkuin sydänkesällä.
+
+Vanhalle tädillekin oli kevät käynyt ylivoimaiseksi, niin että hän
+oli jättänyt työnsä ja nostanut parvekkeelle korituolinsa. Hän istui
+siinä kotiturkissaan, kasvot ja ummistetut silmät tähdättyinä aurinkoa
+kohden. Hän unohti siinä kaiken, mikä hänen elämässään oli mennyt
+rikki, unohti ne rikkinäiset vaatekappaleet, joiden paikkaamisessa
+hänen päivänsä nykyään kuluivat, ja lepäsi auringon hyvyydessä ja
+kevään laulelussa.
+
+Kaikki kevään laulajat olivat tulleet. Niin pian kuin päivä kallistui
+iltaa kohden, alkoi niiden kukunta, visertely, piipatus, raksutus ja
+huilumainen huhuilu. Kauimmin lauloi korpirastas. Kun käki jo oli
+lakannut kukkumasta ja viileä yö hetkeksi pysähdytti kevään kiireisiä
+askeleita, vihelteli korpirastas. Korkeimpien puiden latvoista hallitsi
+se yksinään seutua. Ihmishälinä alhaalla kulki kulkuaan, autot nostivat
+ilmaan tomupilviä, kaupungin yli kiiteli huristaen lentokone — lintu
+puunlatvansa suojassa ei siitä välittänyt. Monenmoisilla äänillään
+näytti se haluavan uskotella, että laulajia oli kymmenittäin: yksi
+joka vihelteli, yksi joka viserteli, yksi joka kaihersi, yksi joka...
+Eikä kuitenkaan ollut kuin korven laulaja, joka oli eksynyt tänne
+kaupunginlaitaan.
+
+Niin täynnä pyhää huumaa olivat illat, että ihmiset Niemenkiven
+huvilalla liikkuivat kuin varpaisillaan ja toisiaan vältellen.
+Jokaisella oli puistossa oma paikkansa, mistä hän yksikseen seurasi
+yön tuloa. Kun vahingossa satuttiin vastatusten, kuljettiin sanaa
+lausumatta ohi. Äiti se aina oli, joka lopulta särki äänettömyyden.
+Hänen täytyi, sillä hän ei saanut unohtaa eikä levätä. Hänen sanojensa
+täytyi aina pudota keskelle illan hiljaisuutta, häiriten ja muistuttaen.
+
+Äitien onnenhetket ovat lyhyet, vielä lyhyemmät kuin muiden, äitien
+onnenhetket aiheutuvat toisista syistä kuin muiden ihmisten.
+Tavallisesti lepäävät äidit silloin, kun joku heidän pelkonsa
+osoittautuu perättömäksi.
+
+Eräänäkin iltana tätä huumaavaa kevättä seisoi Lida Surpaeus
+laiturilla, missä kaislojen terävät torvet nostivat päitään liejusta ja
+kuu soudatti kuvaansa nukkuvassa aallokossa suurena ja keltaisena kuin
+syksyllä. Talon pikkutytöt Hertta ja Letta istuivat keinussa — kunhan
+vain ei olisi ollut sääskiä, niin olisi ollut ihanaa! Titsia-täti
+käveli äärimmässä päässä puutarhaa ja äiti nousi taimilavan äärestä,
+helmoissaan Lulu, jonka oli uni mutta joka ei mennyt maata ennen muita.
+Koira kulki ryhmästä ryhmään, kaikkialla ilmaisten mielisuosiotaan ja
+uskollisuuttaan.
+
+Kuin lumottu oli taaskin ilta. Korpirastas vihelteli metsän laidassa,
+taivaan tummennossa paistoi kuu. Värähtämättä seisoivat tuomet
+kukissaan.
+
+Äiti virutti käsiään ruiskukannussa ja tuli, sivellen kosteutta pois
+vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellään, keinulle tyttöjen luo.
+
+— Eikö Tommi vielä ole tullut?
+
+— Kyllä kai häntä tänään saa odottaa, vastasi Hertta.
+
+— Laxille on mennyt autoja, toinen toisen jälkeen, lausui samaan menoon
+Letta, huitoen ympärilleen haavanoksilla ja huoaten.
+
+Äiti jäi seisomaan aivan hiljaa ja tytötkin vaikenivat. Korpirastas oli
+lakannut laulamasta ja nyt saattoi selvään kuulla mieslaulua pianon
+säestyksellä.
+
+— Sieltä se on, kuiskasi Hertta.
+
+— Siellä on mukana taiteilijoita ja kirjailijoita. Kaikkea saa, kun on
+rikas.
+
+— Martomaa laulaa.
+
+He kuuntelivat. Saattoi erottaa kokonaisia säveljaksoja. Korpirastas
+alkoi jälleen vihellellä.
+
+— Ettekö jo menisi nukkumaan, kuiskasi äiti. — Te tiedätte miten
+vaikeaa nouseminen aina on.
+
+— Mutta huomennahan on pyhä, etkö nyt sitä muista? huusi Letta niin
+ääneen, että korpirastaan laulu taasen lakkasi.
+
+— Niin, aivan oikein, huomennahan on pyhä.
+
+— Minä soitan Laxille, sanoi Hertta ja nousi tarmokkaana keinusta. —
+Äiti ei kuitenkaan mene nukkumaan ennenkuin Tommi on kotona. Tommi on
+hävytön, kun antaa tällä lailla...
+
+— Mutta lapset, sanoi äiti hyvin hiljaa ja sillä omituisella hitaalla
+painolla, jolla hän oli puhunut punaisena aikana, — miksei Tommi saisi
+olla Laxilla. Siellä on kaunista laulua, siellä...
+
+— Älä viitsi, sanoi Hertta ja hyppäsi alas, älä viitsi, äiti, niinkuin
+emme me tietäisi...
+
+— Niinkuin emme me tietäisi, toisti nauraen Letta, — mitä sinä
+ajattelet.
+
+— Niin, mutta ei ole oikeutta ajatella pahaa ihmisistä, jotka eivät ole
+tehneet meille mitään pahaa, kuiskasi äiti.
+
+— Isäkään ei käynyt heillä, piti Hertta puoliaan, — mutta Tommi käy —
+sopiiko se?
+
+— Tommi saa olla ja tehdä mitä tahtoo. Soittaisit hänet kotiin, äiti.
+
+— Hän kyllä tulee, sanoi äiti sillä äänellä, jolla hänen oli tapana
+lopettaa keskustelu.
+
+— Se on se Raina, joka ei päästä Tommia. Rouvan on ikävä.
+
+— Ole sinä vaiti.
+
+— Niinkuin en minä tietäisi.
+
+— Mitä sinä sitten olet tietävinäsi?
+
+— Onhan sinulla itselläsikin silmät päässä. Nuori rouva ja vanha herra.
+Yngvekin oli sanonut, ettei hän luule uuden äidin kauan pysyvän. Ettei
+vain Tommille ja Yngvelle tulisi riita hänestä.
+
+— Pidä nyt jo suusi kiinni.
+
+— Ja mikä sinä olet minua käskemään. Rouva kuuluu rupeavan maalaamaan.
+Sentähden herrakin nykyään hakee taiteilijoiden seuraa.
+
+— No, sehän olisi hyvä, niin hän jättäisi meidän ihmiset rauhaan.
+
+— Pelotatte linnut, sanoi äiti vihdoin.
+
+Korpirastas oli siirtynyt ja vihelteli vuorella, toisella puolen tietä.
+Sen ääni kaikui oudon likeltä, ikäänkuin vuorenseinä olisi ollut
+kaatumaisillaan Niemenkiven huvilan päälle ja viheltely olisi kuulunut
+vuoren sisältä. Toiselta puolen huvilaa kuului mieslaulu ja piano ja
+jostakin kaukaa sen takaa torvisoitto. Torvisoitto tuli kaupungista
+asti.
+
+— Äiti, virkkoi nyt Lulu niin unisena, että sanat hänen suussaan
+kangersivat, — miksei sanota Tommille: mene! Silloin Tommi ei menisi.
+Äiti, Mikael-setä sanoo... Mikset sinä sano Tommille: mene Yngven luo,
+mene, siellä on laulua...
+
+Titsia-täti astui nyt kaukaa kaartaen ohitse. Hän viittasi vain
+kädellään hyvää yötä ja hiljaisuudessa kuului, miten hiekka hänen
+askeltensa alla narskui ja porraspalkit sitten narahtelivat. Kun ovi
+oli sulkeutunut hänen jälkeensä, alkoi Lulu taasen:
+
+— Minä sanoisin Tommille: mene Laxille! Sitten ei Tommi menisi...
+
+— Me menemme nyt nukkumaan, keskeytti hänet äiti, — äidin pieni poju on
+niin uninen, ettei tiedä mitä puhuu. Ja tekin tytöt, pitäkää varanne,
+ettette puhu tyhmyyksiä.
+
+Äiti veti poikaa jonkin verran kovakouraisesti perässään ja yritti
+työntää hänet sisään keittiön portaista. Poika tarttui kuitenkin hänen
+helmoihinsa ja laahasi hänen perässään pienen matkaa rantaa kohti,
+minne äiti suuntasi askeliaan. Uninen lapsi potki ja tuskitteli. Äiti
+tarttui häneen nyt samalla tavalla kuin kerran talvella, silloin kun
+punaiset tulivat viemään isää. Ei tänä talvena. Eikä olisi uskonut,
+että äiti sillä tavalla hentosi, Lululta meni koko kiukku ja säikähdys
+tuli sijaan. Silloin talvella ei hän pitkään aikaan saanut sanaa
+suustaan. Nytkään ei hän hetkeen uskaltanut puhua äidille. Vasta kun
+äiti laski hänet maahan, hän rupesi puhelemaan:
+
+— Miksi sinä olet surullinen? Eihän se siitä parane. Isä on taivaassa.
+Kun minä isältä kysyin, meneekö hän taivaaseen... niin, kun minä
+kysyin, niin isä sanoi: »Lepoon». Tämän sinä aina unohdat. Onhan lepo
+samaa kuin taivas, olet itse sanonut. Minun ei enää ole uni. Minä
+olen suuttunut Tommille ja minä sanon hänelle että hänen pitää mennä
+Laxille, että äiti pitää siitä.
+
+— Poju ei puhu tyhmyyksiä. Odota tässä nyt.
+
+Äiti tarttui lastaan olkapäihin sillä tavalla, ettei Lulu vastustanut,
+sitten äiti taipui pyykkinuorien alitse ja meni uimahuoneen sillalle
+Lidan luo. Lulu kuuli kaikki mitä he puhuivat.
+
+— Sinä kylmetyt täällä.
+
+— Olethan itse sanonut, että pitää ottaa hetkestä kiinni.
+
+— Sinä olet tänään harjoitellut niin paljon.
+
+— Nämä päivät ovat niin nopeasti ohi.
+
+— Kaikki on nopeasti ohi, ilo, kärsimys, kaikki.
+
+— Niin kai, mutta kyllä ne voivat tuntua pitkiltäkin.
+
+— Tarkoitan vain: älä huoli surra. Ehkä voit syksyllä jatkaa. Kaikki
+käy vielä hyvin.
+
+Lida naurahti ja paiskasi jotakin veteen.
+
+— Hyvin — kyllä kai. Tätä sinä nyt olet toistellut ja kuinka on käynyt?
+Isä on kuollut ja me olemme vararikon partaalla.
+
+— Kaikki käy aina hyvin.
+
+Äiti irroitti esiliinansa ja pani sen Lidan olkapäille. Kun hän jälleen
+oli Lulun luona, laski hän lämpöiset kätensä pojan olkapäille ja
+kuljetti häntä edellään. Olikin tullut kylmä.
+
+Lulu olisi mielellään kysynyt, mitä vararikko oli, pitikö silloin
+kaikki myydä, vene ja Niemenkivi ja isän kultakello ja... Ihmiset
+tiellä alkoivat yhtäkkiä meluta. Korpirastas pelästyi eikä enää
+laulanut. Joku mies huusi. Huusi kauheasti. Olisikohan pitänyt juosta
+auttamaan? Setä Lax sanoi, että se oli kieltolain syy, että juotiin.
+Niin sanoi Gabriel-setä myöskin. Ja Tommi. Jos ihmisiä kielsi tekemästä
+jotakin, niin he tekivät sitä. Olikohan niin, että ihmiset olisivat
+eläneet hyvästi, jos olisi ollut käskylaki? Mikael-setä sanoi, että
+olisi juotu vielä enemmän, jollei olisi ollut kieltolakia. Aina sedät
+siitä riitelivät. Olisikohan se auttanut, jos olisi Enok-sedälle
+sanonut, että pitää tulla Niemenkiveen? Olisikohan Enok-setä sitten
+ollut tulematta? Oliko Enok-setä todella isän veli niinkuin Mikael-setä
+ja Gabriel-setä olivat? Mitä hän oli tehnyt? Miksei hän koskaan käynyt
+täällä isän eläessä?
+
+— Äiti, tappavatko ne toisensa? puhkesi poika puhumaan. — Minä menen
+ja huudan heille, että he tappaisivat toisensa. Hoooi, hoooi, miehet,
+tappakaa toisenne, _lyökää..._
+
+— Mutta poju, äidin pieni Lulu, mitä lapsi nyt ajattelee. Ei saa
+huutaa. Poliisi tulee...
+
+— Mutta Gabriel-setäkin sanoo, että jos kieltää, niin ihmiset tekevät
+sitä mikä on kiellettyä. Siksi minä käsken. Mikset sinä käske
+Enok-setää tulemaan tänne? Silloin ei hän tulisi. Ihan varmasti.
+
+— Poju on oikein tyhmä!
+
+Äiti sanoi sen niin hiljaa ja lempeästi, että Lulua rupesi itkettämään.
+Suuttuiko äiti vai tuliko hän näin surulliseksi? Samalla hän kulki niin
+nopeasti, että täytyi juosta. Lulu kaatui ja polveen sattui. Silloin
+sopi ruveta itkemäänkin. Mutta äiti ei heltynyt lohduttamaan, meni vain
+entistä nopeammin, kunnes yhtäkkiä päästi irti Lulun käden.
+
+Tommi seisoi keskellä pihaa. Hänen leveä valkoinen paidankauluksensa
+paistoi hämärässä.
+
+— Minä jo ajattelin, että nukutte kaikki, sekä koirat että ihmiset,
+sanoi hän sillä äänellä, millä puhutaan keskellä päivää. — Viivyin
+vähän, et suinkaan sinä, äiti, odottanut.
+
+Äiti astui hyvin hiljaa Tommia kohden ja hymyili.
+
+— Oliko siellä paljonkin vieraita? sanoi hän, jatkaen siihen
+kuiskaavaan tapaan, jolla kaikki olivat puhuneet korpirastaan laulaessa.
+
+Tommi heilautti keppiä kädessään. Miksi hänellä taasen oli Yngven keppi?
+
+— Kaikki kaupungin gulashit, sanoi hän. — Kauhean ikävää. Olisivat
+tahtoneet jäämään illalliselle. Oli kurkkuja ja puutarhamansikoita —
+niin, ja tietysti juotavaa myöskin. Ei, minä en olisi jäänyt mistään
+hinnasta. Päättelin jo, että saa olla viimeinen kerta...
+
+Äiti yritti laskea kätensä hänen olkapäälleen, mutta pysäytti sen
+pyyhkimään takin käänteestä jotakin pientä tahraa.
+
+— Mutta kuinka niin? kysyi hän, peläten, että sydämen tykintä kuuluisi.
+— Tarkoitan... eikö sinulla ollut hauskaa?
+
+— Hauskaa? Ja vielä mitä. Yngve oli ampunut haukan, sentähden minä
+menin. Pidättivät ja pidättivät.
+
+Äiti näki läpi hämärän, että kuuma puna oli Tommin kasvoilla ja että
+hän katsoi oudosti hänen ohitseen.
+
+— Olitteko te pojat sitten niiden vanhojen herrojen seurassa? sanoi
+äiti.
+
+— Kun olisimmekin saaneet olla... Tai olimmehan sentään sielläkin,
+sillä ne tahtoivat kuulla juttuja sodasta. Ja sitten ukko Laxista
+nähtävästi on hauskaa näyttää, että hän on saanut pojan tulemaan
+vieraakseen, vaikkei saanut isää. Ehei, älköön luulkokaan, en minä
+ole voitettu. Yngve oli ampunut haukan. Hänellä on niin mainio
+salonkikivääri, se se vasta on vehje... Minä saattaisin saada
+samanlaisen. Kolmella sadalla markalla! Ajattele, äiti, kolmella
+sadalla markalla. Se on pilahinta. Se laulaja, se Martomaa möisi. Kas,
+kyllä se olisi hyvä olemassa täällä pimeinä syysiltoina, nyt kun isä on
+poissa.
+
+Äiti oli sanomaisillaan, että luultavasti ei koko huvilaakaan enää
+ole olemassa, kun pimeät syysillat tulevat, mutta hän vain loi
+katseensa maahan ja alkoi oikean kätensä etusormella hangata poikansa
+takinkäännettä. Tommi näki vakavuuden hänen kasvoillaan ja rupesi
+nopeasti puhumaan toisista asioista.
+
+— Lax oli saanut jotakin erinomaista viinaa ja kokonaista laivallista
+odottavat Ranskasta. Aikovat ostaa hyvin nopeakulkuisen moottoriveneen,
+jolla noutavat maihin tavarat. Mutta nämä ovat hyvin salaisia asioita.
+Kuule, äiti, älähän vain vahingossakaan mainitse niistä kenellekään.
+Kyllä minäkin ole tyhmä, mutta kun minä olen niin tottunut sinulle
+puhumaan.
+
+— Tänään et puhu kaikkea, sanoi äiti yhtäkkiä.
+
+Hän sanoi sen melkein ilman ääntä ja hymyili niin että koko hammasrivi
+paljastui, katse hellittämättä kiinnitettynä poikansa silmäteriin.
+Tommin silmät tähtäsivät ohitse ja äidin viime sanat hän niinikään
+sivuutti. Eikö hän niitä kuullut?
+
+— Tiedänhän minä, ettet sinä ilmaise kenellekään mitä sinulle uskon,
+jatkoi Tommi entiseen tapaansa. — Lax toivoo saavansa konsulin arvon.
+»Se on niin klehjua kun ei ole titteliä», hän sanoi, kun oli saanut
+vähän päähänsä. Kas, jonkin sellaisen amerikkalaisen pikkuvaltion
+konsulinarvon saa ostaa, kun on dengiä. Jokos mennään maata, äiti?
+
+Äiti seisoi liikkumatta, kasvoillaan jähmettynyt hymy, ja teki
+johtopäätöksiä.
+
+— Eikö sinulla sitten todella ollut hauskaa? sanoi hän ja käsi siirtyi
+hiljaa pojan olkapäälle.
+
+— Olisiko pitänyt? sanoi Tommi ja vei katseensa äitiin.
+
+— Mutta olihan siellä taiteilijoita, kaunista laulua... Kuului tänne
+asti.
+
+Tommi naurahti.
+
+— Kyllähän siellä oli! Rouvan luona puhuttiin taiteesta. Rouva on
+saanut päähänsä, että hän voi oppia maalaamaan. Konsuli lupasi taulut
+kolmelle seinälle. »Alottelevia saa olla kanssa joukossa», sanoi hän
+rohkaisevasti niille, jotka olivat läsnä, »mutta sitten pitää olla yksi
+oikein kallis!» Äh sentään.
+
+— Vai niin, vai niin, äänteli äiti, molemmat kädet pojan olkapäillä.
+
+Siinä kylmässä hämärässä varhaiskesän illassa katselivat äiti ja poika
+toisiinsa ja tunsivat miten läheiset he toisilleen olivat. He olivat
+lisäksi yhdenpituiset ja harvinaisessa määrässä toistensa näköiset.
+Korpirastaan ikävöitsevä ääntely läksi kuin heidän rinnastaan.
+Kumpaakin painoi tarve puhua suoraan. Aidan takana kulki kaiken
+maailman virta, aidan sisäpuolella vallitse heidän oman elämänsä
+pyhitetty yksinäisyys.
+
+»Kaikki minä kerron hänelle, joskus toisen kerran», ajatteli poika. Hän
+ei ääneen sanonut edes hyvää yötä, painoi vain äidin kättä ja astui
+nopeasti ylös portaita vinttikamariinsa.
+
+»Minä tiedän, ettei hän tee mitään rumaa», ajatteli äiti ja onnen aalto
+kulki hänen lävitseen. »Hän on hyvä, hän on puhdas.» Keittiön portaissa
+tapasi hän pikku poikansa nukkuneena istualleen. Hän ei jaksanut nostaa
+häntä, niin suuri poika hänestäkin jo oli tullut! Lapsi teki itkua
+ja hosui ympärilleen. Äidin kädet olivat pehmoiset ja kärsivälliset.
+»Kaikki käy hyvin», sanoi hän itselleen ja liikutteli lapsen uneliaita
+jäseniä, nosteli ja peitteli, kunnes hänen nuorimpansa rauhallisesti
+nukkui lapsenuntaan.
+
+Hän on vielä onnellinen, hän. Kyllä kai hänkin jo jotakin aavistaa.
+Hänen kysymyksensä ovat heräävän ihmisen kysymyksiä. Hän herää liian
+varhain. Kaikki nykyaikana heräävät liian varhain ja kypsyvät ennen
+aikaansa. Poikasille, jotka olivat mukana sodassa, ei nuoruutta
+tulekaan. Tommi on niitä. Hän on jo mies. No niin, mitäpä sille
+voi. Kaikki on niin nopeasti ohi ilot ja surut, kaikki. Sekin
+vaikea ja raskas, mikä nyt on edessä: luopuminen kaikesta, mikä on
+ehtinyt juurtua sydämeen, luopuminen tästä kaikesta tässä ympärillä,
+Niemenkivestä. Vai onko se niin vaikeaa? Onko mikään enää vaikeaa
+senjälkeen kun hän kuoli, hän, joka oli tässä kaikessa sieluna? Onko
+mikään enää vaikeaa kaiken sen jälkeen, mitä koki punaisena aikana? Kun
+saattoi elää yli sen hetken, jolloin Tommi lähti kodista — valepuku ja
+väärä passi auttoivat vähän. Tai yli niiden viikkojen, jolloin punaiset
+vintiltä hakivat poliisikoirien avulla isää ja isä oli kiinniliimatun
+tapettioven takana. »Täällä on pesty lysoolilla, kyllä se perkele
+on täällä...» Onko tämän kaiken jälkeen vielä jotakin vaikeaa? Mitä
+merkitsee kodin kadottaminen? Mitä merkitsee se, että toiset ja
+vieraat ihmiset ensi keväänä kuokkivat ja kylvävät täällä, näkevät
+tuomien kukkivan ja korjaavat omenat puista, jotka he, Surpaeukset,
+istuttivat. Kaikki on niin nopeasti ohi ja kaikki käy sittenkin hyvin.
+Oudon vastenmielinen asia on Enok Surpaeuksen ilmestyminen näyttämölle.
+Onko hän palannut matkoilta vai onko hän kauemmin ollut täällä? Hän
+ei uskaltanut tulla, kun veli oli hengissä. Nyt hän tulee. Mitä hän
+tahtoo? Onko hän todella vaarallinen? Kivikova oli lasten isä häntä
+kohtaan. Ja hän on kuitenkin veli. Heittiö hän on, sanoi lasten isä.
+Miksi hän on alkanut kävellä edestakaisin täällä ulkopuolella?
+
+Kaikki käy lopulta hyvin.
+
+Varmasti, varmasti. Kaikella on tarkoituksensa.
+
+Oliko paha, että hän päästi Enok-sedän sisään portista ja kohteli häntä
+ystävällisesti? Yhden ainoan kerran niin oli tapahtunut! Hän teki
+vainajan tahtoa vastaan. Mutta eikö ollut mahdollista, että vainaja oli
+ollut liian kova?
+
+Äiti käveli ja käveli, kaikki muut olivat menneet levolle. Hän lyhensi
+yötään, käveli pitkin huvilan aluetta, katsoi useampaan kertaan, että
+portit ja varastohuoneet olivat lukossa. Kaksikymmentä vuotta sitten
+ei mitään lukittu. Tuleekohan halla? Vielä on kuitenkin pilviä. Kuinka
+suuret ovatkaan jo omenapuut, tuokin, joka istutettiin kun pieni poju
+syntyi. Mutta se oli silloin niin iso ja voimakas taimi. Hopeapaju
+näyttää alkavan kasvaa. Se on lasten istuttama isän muistolle.
+Hopeapajua kutsutaan myöskin itkuraidaksi. Tämä on itkuraita, surunpuu,
+joka aina vuodattaa kyyneliä heidän kaikkien puolesta.
+
+— No sinäkö, Ystävä, lausui hän yhtäkkiä koiralle, joka oli pistänyt
+kuononsa hänen kättään vasten. — Mistä sinä tulitkaan, sinä vanha
+uskollinen poika? Oi voi, olemmeko paljon kokeneet yhdessä. Iloa
+ja surua. Niin, niin, sinä olit pikkuinen raukka, kun isäntä sinut
+povellaan toi. Täällä on koko sinun elämäsi kulunut. Ja nyt sinä olet
+harmaa...
+
+Äiti vaikeni ja piti päätään koiran niskaa vasten. Hänen mieleensä
+johtui miten kodittomaksi koira jäisi, kun huvila myytäisiin, miten
+vaikeaa sen olisi tottua kaupungin ahtaisiin pihamaihin. Millä riemulla
+se oli aina lähestynyt kotia ja heiluttanut häntää kotiportilla...
+
+Hänen kyyneleensä alkoivat vuotaa. Uskollisen eläimen kohtalo
+tuntui vaikeammalta järjestää kuin ihmisten. Kaikki hänen huolensa
+kokoontuivat yhtäkkiä keräksi, joka painoi tunnolla lyijynraskaana.
+Miten hän tästä kaikesta selviytyisikään. Kaikki on selvittämättä,
+ratkaisematta. Kun saisi unta, edes yhden yön. Ennen sitä oli
+yllinkyllin.
+
+Niemenkiven rouva Tekla Surpaeus tapasi itsensä seisomassa siinä missä
+hänen tyttärensä äsken oli seisonut. Koira istui hänen vierellään.
+Tyynessä, tummassa illassa kuvasti vesipeili taivasta, jossa pilvet
+kelluivat kuin jättimäiset möhkäleet. Jokin tähti kimmelteli vedessä.
+Pilviä ympäröivät hohtavat päärmeet.
+
+Suruakin ympäröi oma hohtonsa ja murheeseenkin välkkyy tähti. Kaikki
+on niin nopeasti ohi, — se se on surun hohto, se se on toivon tähti.
+»Lepoon, lepoon.»
+
+Mutta Tommihan on kotona, hänellä ei siellä ollut hauskaa. Heini
+tulee pian Niemenkiveen. Pitääkö Enok karkottaa talosta? Mikaelin
+ja Gabrielin täytyy siinä auttaa. Jos voisi selviytyä siten, että
+vuokraisi pois huoneita? Mutta silloin täytyy samalla antaa täysihoito.
+Sitä ei jaksa eikä ehdi.
+
+Lepoon, lepoon!
+
+Lintuko äännähti? Joko aamu alkaa sarastaa? Vihreä kajastus käy yli
+veden. Se on aamu. Jospa saisikin unta.
+
+Kaikki käy hyvin — lopulta, sitten kun kärsimysten mitta on täysi.
+Mutta kaikki maksetaan niin kalliisti. Laskut tulevat jälkeenpäin.
+
+No niin, minä olen valmis maksamaan, olen ollut onnellinen. Ja enkö ole
+vielä?
+
+Hän painoi poskensa koiran niskaa kohden ja tunsi silloin tässä
+lämmössä, että hänen ympärillään on jäätävän kylmä. Mitä saattoi halla
+tähän aikaan vuodesta viedä? Yö ympärillä oli tumma ja täynnä välkettä.
+Tähdet välkkyivät vedessä ja taivaalla, kuu välkkyi, välkkyivät
+rannoilla tuomet. Kaikki tuoksu oli pysähtynyt, linnunlaulu vaiennut,
+liike tiellä lakannut. Yön kauneus oli totinen kuin kuoleman.
+
+Tuntematta murhetta mielessään, tuskinpa maata jalkainsa alla, astui
+Niemenkiven rouva Tekla Surpaeus uskollisen eläimensä seurassa läpi
+puiston huvilalle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Heini-serkku piti lupauksensa ja saapui sukulaisiin »näyttämään
+itseään». Kyllä häntä kelpasikin katsella, niin hän oli kuin maito ja
+mansikka ja lisäksi kiitollinen elämälle ja iloinen onnestaan. Hän
+täytti talon naurulla ja laululla ja myöskin kyynelillä ja osanotolla.
+
+Ensimmäinen ilta kului yhteisesti. Heini sai nähdä joka sopen talossa
+ja todeta mitä muutoksia oli tapahtunut. Kaikista pikkumuutoksista
+puheltiin laveasti, siitä että ihmiset, puut ja pensaat olivat
+kasvaneet, siitä että portteihin oli teetetty lukot ja aitaan pantu
+piikkilanka, siitä, että puutarhuri oli pantu pois, siitä, että
+soittokone oli muutettu ruokasaliin, jotta voitaisiin vuokrata sali.
+Taulujakin oli siirrelty. Talon kalleus, maalaus, jonka Surpaeus-pari
+oli saanut ystäviltä lahjaksi kahdentenakymmenentenä hääpäivänään,
+oli siirretty makuuhuoneeseen. Tämä muutos oli tehty nyt keväällä,
+tuossa taulussa oli niin suuri lohdutus. »Sumut hälvenevät» — se oli
+taulun nimi. Taiteilija tuskin oli saattanut aavistaa, minkä avun hän
+oli antanut elämän taistelua käyville ihmisille näyttäessään heille
+auringon ja sumujen kamppailun syysaamussa. Seisottiin taulun edessä
+vaieten. Heini huomasi kaikki pikkuseikat. Suuresta muutoksesta talossa
+ei puhuttu. Kuitenkin tuntui tyhjyys siitä, joka oudokseltaan tuli
+tänne, pelottavalta. Joka hetki odotti, että ovi avautuisi ja sisään
+astuisi Hugo-setä, tuo virkeä, sädehtivä mies, joka yhtä väsymättömästi
+oli ottanut osaa nuortensa iloihin kuin lastensa leikkeihin, kun hän
+vain ei ollut työhuoneessaan kotona tai toimessaan kaupungilla. Heini
+oli kyllä ollut hautajaisissa. Heini oli ehtinyt totutella siihen, että
+hän oli poissa. Mutta täällä, missä hänen läsnäolonsa oli syöpynyt
+joka paikkaan, täällä huusi tyhjyys sittenkin vastaan kaikkialta.
+Heini hillitsi kuitenkin urhoollisesti itseään, puhellen lakkaamatta
+pikkutapahtumista kotona Niemessä, tai sulhasestaan.
+
+Isä oli kylvänyt varhain, hän oli kaiken aikaa luottanut siihen,
+ettei takatalvea tulisi. Noin sata vuotta sitten oli ollut tällainen
+vuosi eikä tullut takatalvea. Daaja oli saanut varsan, mutta se
+ei ollut valkoinen niinkuin äiti, vaan ruskean kirjava, hyvin
+omituisen näköinen. He, tytöt, olivat kaikki siihen ihastuneet ja
+olivat päättäneet pitää sen ratsuhevosenaan. Pojat sitä halveksivat,
+isäkin nauroi sen lasimaisille vaaleille silmille. Varmaan siitä
+kuitenkin saattoi odottaa hyvää ratsuhevosta, äiti kun oli niin
+erinomainen. Halvorkin oli sanonut, että Daajalla on kaikki hyvän
+ratsun ominaisuudet. Monta omenapuuta oli kuollut viime talvena —
+kumma kyllä, sillä eihän ollut erityisen kylmä. Puutarhaportille oli
+istutettu jasmiinikuja, äiti sitä kauan oli tahtonut. Niemeä täytyy
+hoitaa ikäänkuin se olisi oma, niin sanoi aina isä, ja oikeinhan se
+olikin. Halvor piti Niemen niin erinomaisena ja harvinaisena, hän
+sanoi, ettei varmaan sellaista kruununpuustellia ole koko maassa. Mutta
+tavallisestihan he kaikki unohtivatkin, ettei se ollut oma ja pitivät
+sitä perintötilana. Halvorin vanhemmatkin olivat niin ihastuneet
+Niemeen, — he kävivät juuri nyt isä lainasi pappilasta vaunut heitä
+vastaan ja päätteli jo, että kuitenkin olisi pitänyt hankkia vaunut
+taloon He, lapset, olivat niin monta kertaa turhaan pyytäneet isää
+niitä ostamaan, mutta isä oli ollut itsepintainen — siinä hän sen
+nyt sai! Sellainen tekee alustalaiset katkeriksi, oli isä aina vain
+sanonut. Tietysti, mutta sittenhän oli tuhat seikkaa, jotka myös
+tekivät toiset katkeriksi, koko sivistyneistön elämäntapa yleensä oli
+omiaan tekemään sitä.
+
+Heini puhui lakkaamatta. Mutta kun he sitten äkkiarvaamatta tulivat
+peräkamariin ja talon herran viimeksi otettu kuva siellä katseli alas
+kirjoituspöydän yläpuolelta, niin sai liikutus hänet valtaansa ja hän
+lankesi tätinsä kaulaan ja he itkivät kaikki. Vainaja oli ollut niin
+kaikessa mukana, pienimmästä suurimpaan asti, kaikkialla läsnäolevana.
+Niin, niin, mahdotonta oli käsittää, että hän oli poissa! Saattoi
+odottaa, että nyt juuri portti paukahtaisi, tarmokkaat askeleet
+narskuisivat hiekalla, noustaisiin ylös portaita ja... Mutta hän ei
+koskaan, ei koskaan enää tule.
+
+Heinin ensimmäinen yö Niemenkivessä kuului ystävättärelle, Lidalle.
+Silloin sai toinen tytöistä kuulla miten kihlaus oikeastaan oli
+tapahtunut — kuin ihmettä se oli! Miten nuori jääkäri silloin
+vapaussodassa pienen valkoisen joukon kanssa oli metsästä pelastanut
+Niemen asukkaat. Halkopinojen takana he olivat olleet useita päiviä.
+He näkivät tulipalon loimotuksen puiden latvojen yläpuolella, he eivät
+saattaneet muuta uskoa kuin että koko koti olisi tuhkana. Mutta sitten
+myöhemmin... Niin, tietysti nuori jääkäri jo silloin oli tehnyt heihin
+kaikkiin syvän vaikutuksen. Pari kirjettä oli vaihdettu sittemmin.
+Kerran olivat he tavanneet toisensa raitiovaunussa, Heini ja Halvor,
+aivan sattumalta. Heini oli hänen lähtiessään vaunusta ojentanut
+hänelle kukan ja sopertanut jotakin. Ja Halvor oli luonut häneen
+katseen... Katseen, jota hän ei ikinä unohda. Sitten he tapasivat
+toisensa, kun patsas sankarihaudalla paljastettiin. Luutnantti oli
+tietysti kutsuttu juhlavieraaksi, oli yleensä koetettu saada koolle
+kaikki, jotka olivat valkoarmeijassa tulleet vapauttamaan paikkakuntaa.
+Halvor otti vastaan suojeluskunnan paraatin, juhlapäivällisillä
+joutui hän, Heini, istumaan Halvorin vieressä, ja niin se sitten
+meni... Ja kyllä oli sanomattoman ihanaa rakastaa. Ei varmaan ollut
+mitään tähän verrattavaa onnea, ainakaan ei naiselle. Halvorkin oli
+niin liikuttava onnessaan. Heini oli hänen ensimmäinen rakkautensa —
+tuntui uskomattomalta, että Halvor, niin kaunis nuori ihminen, oli
+sillä tavalla voinut kulkea elämän läpi. Mutta niin se oli ollut.
+Ja niinhän Heininkin oli, ettei hän ollut kehenkään koskaan voinut
+kiintyä, aivan niinkuin he molemmat olisivat odottaneet toisiaan.
+Halvor oli antanut Heinille äitinsä sormuksen, eikö se nyt ollut
+ihmeen kaunis, ja sopi käteen ikäänkuin olisi ollut tehty sitä varten.
+Kallisarvoinen se oli, rahallisestikin, saatikka sitten vanhuutensa
+tähden. Halvorin äiti myöskin oli tahtonut, että Heini saisi sormuksen.
+Kas, Halvorin vanhemmat olivat olleet niin kiltit ja heti pitäneet
+Heinistä, tyhmästä, vähäpätöisestä maalaistytöstä. Kyllä vain Halvor
+olisi voinut saada paljon paremman. Mutta olisiko joku enemmän voinut
+rakastaa Halvoria, sitä ei Heini uskonut. Halvorin tädit olivat olleet
+suuttuneita siitä, että sormus annettiin vieraalle, jopa vaatineet,
+että jos kihlaus puretaan, sormus ehdottomasti on annettava takaisin.
+Niin kovat he olivat olleet, että sanoivat tämän Heinille itselleen.
+Halvorin äiti oli onneksi aivan toisenlainen.
+
+Lida puolestaan uskoi ystävättärelle omat surunsa. Hän oli niin rikki,
+koko elämä kodissa oli niin rikki, äiti kulki hilliten itseään ja
+kului loppuun kärsimyksessään. Huolet aineellisesta toimeentulosta
+veivät voiton kaikesta henkisestä harrastuksesta, joka esinettä
+tarvitessa täytyi kysyä itseltään, voiko sitä ostaa, jokaista
+taidenautintoa ajatellessa täytyi ottaa lukuun, voiko olla sitä
+vailla. Hän, Lida, oli vakavasti aikonut heittää lauluopintonsa, ottaa
+kurssin konekirjoituksessa ja kirjanpidossa ja hakea tointa jossakin
+konttorissa. Onneksi hän oli ehtinyt tulla ylioppilaaksi, kaikki muut
+olivat vielä koulussa ja koulumaksut olivat nykyään kalliit. Hyvin
+heidän kaikkien sentään onneksi kävi, Tommi oli kerrassaan etevä, hän
+luki, totta puhuen, hyvin vähän mutta hän osasi hyvin. Vahinko vain,
+että hänellä nykyään oli ikävä toveri, no se liikemies Laxin poika
+aina he olivat yhdessä, ammuskelivat maaliin, purjehtivat ja ties
+mitä. Äiti ei tahtonut kieltää, koska uskoi kiellon usein vaikuttavan
+päinvastaiseen suuntaan. Lidaa opettajat kyllä kehoittivat jatkamaan
+lauluopintoja ja olihan hänestä aina tuntunut, ettei hän mihinkään
+muuhun työhön kelpaa. Mutta hän oli nykyään niin voimaton, hänestä
+tuntui, ettei hän jaksa taistella velkojen kanssa, parasta tarttua
+kiinni leipäkannikkaan ja pitää laulu lepohetkiä varten. Ei, sellaista
+rakasta olentoa, jolle tahtoisi kokonaan kuulua, sitä ei ole eikä tule.
+Ei ole rakkaus enää samanlainen kuin ennen, onnelliset avioliitot ovat
+harvinaiset — niin, niin. Ehkäpä Heini ja hänen sulhasensa saattavat
+tulla onnellisiksi. Lida näki edessään harmaan arkipäiväisen elämän
+jossakin konttorissa. Mutta mitäpä siitä, kaikki on niin nopeasti
+ohitse.
+
+Aurinko jo nousi ja lintujen laulu täytti aamun, kun ystävättäret
+vihdoin malttoivat nukkua.
+
+Kahvipöydässä otti Niemenkiven vaitelias ja kaunis vanha Letitsia-täti
+haltuunsa veljentyttären. Hän ei nytkään sanonut paljon, mutta hän
+antoi työnsä levätä — hän parsi aina sukkia — ja katseli sensijaan
+pitkän aikaa Heinin sormusta. Heini tunsi, ettei hän siitä pitänyt,
+ja hänen oli paha olla. Kuitenkin taisteli hän tukalaa tunnetta
+vastaan ja kertoi sormuksen tarinan, kuinka Halvorin isoäiti jo oli
+kantanut sormusta, se oli luultavasti vanhaa turkulaista työtä ja
+eikö se nyt ollut kaunis, niin yksinkertainen ja jalo sinertävine
+helmineen ja timantteineen. Hän vain ei ollut ensinkään arvokas sitä
+kantamaan. Siihen sanoi täti: no, no; ja lisäsi: kihlasormusta ei
+pidä koskaan ottaa kädestään. Heini painoi säikähtyneenä sormuksen
+takaisin sormeensa. Hän oli näyttänyt sitä ties kuinka monta kertaa ja
+kuinka monelle ihmiselle. Heini sai nyt kertoa jokaisesta sisarestaan
+ja veljestään erikseen. Lopuksi huomautti täti, että hän oli pahasti
+unohtanut ruotsinkielen ja kysyi, puhuttiinko Niemessä todella nyt
+vain suomea. Sitä sanoessaan hän nyökkäsi päätään, tuijotti hetken
+eteensä ja painui sitten jälleen työhönsä. Hän oli hyvin kalpea.
+Heini ei uskaltanut kysyä, oliko tädillä nytkin tuskia. Täti ei
+koskaan valittanut ja alkoi heti hymyillä, jos häneltä sitä kysyttiin.
+Kaikki tiesivät kuitenkin, että hänellä oli vaikeaa särkyä. Hän oli
+kerran ollut hukkumaisillaan jäihin ja kylmettynyt pahasti. Joku oli
+ollut tietävinään, että hän oli ollut hukuttautumaisillaan. Heinillä
+oli kyyneleet silmissä, kun hän näki tädin kokoavan rikkinäiset
+sukat kainaloonsa ja vaivalloisesti nousevan ylös portaita toiseen
+kerrokseen. Täällä Niemenkivessä oli mieliala nykyään sellainen, että
+oudosti itketti.
+
+Aamiaistunnilla hämmästyttivät pikkutytöt kotiväet tulemalla
+väliajaksi kotiin. Konsuli Lax oli aamulla, mennessään kaupunkiin,
+ottanut heidät autoonsa ja luvannut tuoda heidät kotiin aamiaiselle.
+Ja määrännyt paikan, missä piti odottaa, ja odottanutkin siinä. Oli
+ollut kovasti hauskaa ajaa autossa, se oli suurenmoinen auto, kaikkein
+hienoin koko kaupungissa, seitsemänkymmentäviisi hevosvoimaa, hinta
+satakahdeksankymmentätuhatta. Konsuli oli ollut kovasti kohtelias
+— kunhan hän vain ei olisi ontunut ja kun ei hän olisi pukeutunut
+vaaleihin kenkiin. No, totta se oli, että hän ontui ja että hänellä
+oli vaaleanharmaat kengät. Hän ei ontunut paljon, mutta kyllä sen
+verran, että sen huomasi. Hän oli kysynyt pääsevätkö tytöt luokalta.
+Sitten hän kysyi, pitävätkö he ilotulituksesta ja kertoi, että heille
+tulee paljon vieraita ja ilotulitus. Ei, raketit eivät vahingoita
+kun putoavat. Sitten hän oli kysynyt, oliko se todella Surpaeus se
+sellainen vanha herra, joka kävi keräämässä ilmoituksia sanomalehtiin.
+Hän tietysti tarkoitti Enok-setää. Hän siis kerää ilmoituksia. Ja käy
+Laxilla. Hertta olisi kuin olisikin ollut valmis sanomaan, että se
+kai on eräs setä, joka ei koskaan käynyt talossa isän eläessä ja joka
+paljon onkin ollut kaukaisilla matkoilla. Hän on kai kapteeni. Mutta
+Letta sanoi, ettei sellaista Surpaeusta löydy, joka kokoaa ilmoituksia
+sanomalehtiin. On vain kaksi setää, Gabriel Surpaeus ja Mikael
+Surpaeus ja vielä Albert Surpaeus, mutta hänellä on kartano maalla,
+tai kruununtila oikeastaan, vaikka se jo on ollut kauan suvussa ja hän
+aikoo sen ostaa, jos vain tulee sellainen laki. Mikael-setä on tuomari,
+vaikkei hän voinut olla siinä toimessa, kun ei tahtonut tuomita lain
+mukaan, kun ei laki ollut oikeudenmukainen, sillä Mikael-setä on
+hyvin oikeudentuntoinen mies ja laki on sellainen kuin se luetaan.
+Gabriel-setä taas on eversti ja hyvin hieno mies hänkin. Muita ei ole.
+Konsuli väitti että literatööri oli Surpaeusten näköä, Niemenkiven
+nuoren herran ja myöskin hänen isänsä näköä. Letta vakuutti, ettei
+sellaista setää ole. Kunhan ei nyt Tommi menisi mitään sekoittamaan ja
+kertomaan, että sellainen Enok-setä todella löytyi. Konsuli oli menossa
+taidenäyttelyyn — ajatella vain: Lax taidenäyttelyyn! »Yks' pitää olla
+kallis taulu!» Hän etsii nyt tuota yhtä kallista taulua.
+
+Pöydästä noustua veivät tytöt kiireesti Heinin kamariinsa ja pyysivät
+häntä kirjoittamaan muistoalbumiinsa. Heini ei osannut maalata eikä
+hän ulkoa muistanut yhtään runoa eikä osannut kirjoittaa mitään. Mutta
+hän katseli muiden runoja ja kirjoituksia ja lupasi ajatella jotakin.
+Hänessä ei ollut yhtään kirjailijan vikaa. Eikä hän erikoisesti
+pitänytkään runoista. Aivan totta, niin tyhmä hän oli. Se oli aina
+ollut hänestä hullunkurista lausua asiat tahtia lyöden ja lopussa
+töksäytellä tulemaan sitä mitä kutsuttiin loppusoinnuksi. Niin tyhmä
+hän oli. Tytöt kuuntelivat ihmeissään. Hertta oli, totta puhuen,
+ajatellut samaa, mutta ei hän toki koskaan olisi kehdannut sitä sanoa.
+Sitä olisi pidetty tyhmänä. Jos hän olisi sanonut sen koulussa,
+maisterille, niin mitä siitä olisi tullutkaan. Luokalle hän olisi
+jäänyt ilman armoa. Letta puolestaan sanoi, että runo oli kaunista,
+äärettömän kaunista, ei hän muuta tietänyt ja onnellinen hän olisi
+ollut, jos olisi osannut sitä tehdä. No niin, kaunista se tietysti
+monen mielestä oli, taidetta se oli, mutta sitä eivät kaikki ymmärrä.
+Ja Heini kuului niihin, hän ei osannut kirjoittaa proosaakaan, saatikka
+sitten runoa. Letta kysyi arasti ja punastuen, kuinka hän sitten
+voi puhua sulhasensa kanssa, kun he olivat erossa. Heini punastui
+hänkin ja sanoi, että vaikeaa se oli, sellaisia ikäviä kirjeitä hän
+vain sai kokoon. Ei hän muuta osannut kuin vähän neuloa ja keittää
+ruokaa, hän oli niin proosallinen. Ohoh, vastustivat Niemenkiven
+pikkutytöt, osasipa hän laulaa kauniisti ja... niin, sitten hän oli
+itse niin suloinen, että he kaikki olivat häneen ihan rakastuneet.
+Sedätkin olivat häneen niin mieltyneet. Saa nähdä vain, että he pian
+ovat täällä, he ovat odottaneet Heiniä kuin päivän nousua. Kunhan
+vain se Enok-setä ei tulisi, se literatööri — konsuli sanoi hänen
+maininneen tämän arvonimen ja kysyi heiltä, mikä se oikein oli se
+sellainen nimitys. Eivät hekään oikein sitä tietäneet. Kyllä sillä
+täytyi olla jotakin tekemistä kirjallisuuden kanssa. Etteihän hän vain
+ollut kirjailija, kuka ties hän oli kirjoittanut jollakin salanimellä
+matkoillaan, kirjailijoitahan nykyään oli niin paljon. Itse puolestaan
+olivat tytöt levottomat siitä, etteivät saisi välttämättömiäkään
+vaatteita kesäksi. Kaikki puvut olivat käyneet pieniksi ja hatut
+haaltuneet jo viime kesänä. Olivatko heidän asiansa niin äärettömän
+huonolla kannalla? Se oli sentään kurjaa, että he kaikki olivat niin
+köyhät, koko suku oli henkistä proletariaattia. Tuollainen Lax, joka
+tuskin osaa lukea ja kirjoittaa, hän pitää ilotulituksia, hän... Heini
+nauroi ja sanoi, että ne ovat pieniä asioita. Sen he kaiken voivat itse
+korjata, kun tulevat suuriksi. Sitten he voivat rakentaa itselleen
+sellaiset kodit kuin he itse tahtovat ja ostaa mitä he tahtovat. Tytöt
+kävivät vähäksi aikaa sanattomiksi. Sitten he kysyivät, oliko se Heinin
+mielestä heidän tehtävä eikä äidin? Kyllä kai vanhempien asia oli
+antaa lapsille mitä he tarvitsivat. Niin, mutta jollei heillä ollut
+mitä antaa. Täytyi vain oppia tekemään työtä ja kuluttamaan vähän.
+Sitten kun itse ansaitsi, sitten oli toista. Tai eihän kai sittenkään
+ollut oikeutta heittää rahaa menemään. Mutta sitä ei kai tehnytkään.
+Jos itse oli kovalla työllä ansainnut varoja, niin ei niitä pannut
+menemään kuinka tahansa, vaan tiesi niiden arvon. Niin, hän oli niin
+käytännöllinen ja runoton ihminen, tämä Niemen Heini. Heidän täytyi
+Halvorin kanssa elää hyvin säästäväisesti, upseerien palkat olivat
+pienet. Mutta se olikin kaunista, upseerin pitääkin olla köyhä ja
+askeettinen, hän ei saa kiintyä mihinkään, sillä hänen täytyy aina olla
+valmiina luopumaan kaikesta. No tietysti siten, että voi tulla sota ja
+silloin hänen täytyy olla valmiina lähtemään... Niin, ei vaimoonsakaan
+hän saa kiintyä liiaksi. Sillä tavalla he ajattelivat — sellaista
+rakkautta se oli.
+
+Pikkutytöt kuuntelivat juhlallisina kuin saarnaa. Kyllä se oli
+kaunista rakkautta, mutta niin surullista, arveli Letta. Entistä
+suuremmalla kiihkolla pyysivät he nyt, että Heini kirjoittaisi heidän
+muistikirjaansa. He olivat uteliaat näkemään, mitä Heini kirjoittaisi.
+Heini piteli molempia muistikirjoja käsissään ja mietti. Mutta todella
+se mikä hänen mieleensä tuli, oli niin tavallista, että se vain olisi
+häirinnyt kaikkien niiden kauniiden värsyjen joukossa, mitä kirjassa
+oli. No, se ei tehnyt mitään, muutaman sanan vain he tahtoivat Heinin
+käsialaa, Heini kun oli heidän sukulaisensa ja niin kultainen. Oi voi,
+hänellä oli niin huono käsialakin! Se nyt oli ihan sama, eihän tämä
+ollut mikään kaunokirjoitusvihko. Ja nyt tuli kello niin paljon, että
+nopeasti täytyi lähteä kouluun. Täältä kun oli niin pitkä matka. Pitikö
+kirjoittaminen tosiaan jättää toiseksi kerraksi? Silloin Heini äkkiä
+aukaisi molempien kirjojen viimeisen sivun ja kirjoitti. Sitä tehdessä
+olivat hänen poskensa hohtavan punaiset ja hän ujosteli kirjoitustaan
+siinä määrin, että läiskäytti kiinni aukeaman ennenkuin muste oli
+alkanutkaan kuivua. Pikkutytöt kiittivät hiukan väkinäisesti, sillä he
+eivät ymmärtäneet miksi Heini, täysikasvuinen ihminen ja luutnantin
+morsian, käyttäytyi sillä tavalla. Saattoiko hän olla niin ujo? Kun
+he pääsivät huoneeseensa, riuhtaisivat he kirjat auki. Niin, tietysti
+kaikki tahriintunutta! »Ihminen on oman onnensa seppä», sen oli Heini
+kirjoittanut. Eihän se mitään tyhmää ollut eikä runotontakaan, ei
+sitä olisi tarvinnut niin punastuen kirjoittaa. Mutta hyvänen aika:
+molemmissa vihoissa oli sama lause! Eikö hän nyt ollut voinut keksiä
+mitään muuta? Tai oliko asia hänestä niin tärkeä, että juuri se oli
+sanottava molemmille.
+
+Heini-serkun lause antoi tytöille paljon ajattelemista. Ei sentähden,
+että se olisi ollut uusi, vaan sentähden, että se oli molempien
+vihossa. Tytöt istuivat ja odottivat tiepuolessa Laxin autoa. Tuolla
+se jo tulikin, äiti ei pitänyt siitä, että siihen meni, mutta olisipa
+äiti koettanut astua tätä pitkää matkaa! Miramarin auton tunsi kaukaa,
+edessä lepatti ihka uusi siniristilippu. Yngve oli isänsä kanssa
+autossa. Heillä oli varaa pukeutua, heillä!
+
+Heini-serkku ei sinä päivänä lähtenyt minnekään. Hän valmisti
+kahvileipää Lidan kanssa ja lauloi hänen kanssaan duettoja. Lida oli
+hänen mielestään suuresti edistynyt, kyllä hänen täytyi saada syksyllä
+jatkaa. Nyt oli totisesti muiden veljien aika auttaa niemenkiveläisiä —
+tähän asti se oli ollutkin Hugo-setä, joka oli pannut itsensä alttiiksi
+kaikkien muiden puolesta. Niin, niin pannut itsensä _alttiiksi_, se
+juuri oli oikea sana. Hullua vain, että heillä oli kaikilla verraten
+vähän, he ylpeilivät köyhyydestään, Surpaeukset, se oli sellaista
+kummallista ylpeyttä. Heillä Niemessä oli kyllä hyvä toimeentulo, mutta
+heitä oli niin paljon lapsia. Ja sedät, niin, hehän olivat suorastaan
+vannoutuneet elämään köyhyydessä. Mutta kyllä heiltä Niemestä sentään
+jotakin täytyi riittää, ja entä jos saisi sedätkin ryhtymään tuottavaan
+työhön, olihan liian hullunkurista elää kuvittelujensa vallassa
+ja kirjoittaa teoksia, joiden tarkoitus oli parantaa maailma. Ei
+maailmaa paranneta teoksilla, joita kaksi vanhaa virasta eronnutta
+suomalaista herraa kirjoittelee. Maailma on kuin onkin mullinmallin.
+Mutta he voisivat hyödyttää, jos rupeaisivat ansaitsemaan ja elämään
+tervettä elämää. Eikö tuomari-setä voisi saada virkaa? Hän ei ehkä
+ollut suorittanut loppuun lukujaan, joku oli väittänyt hänen olevan
+ylioppilaan.
+
+Heini puhui ja puhui. Hän ei aavistanut, mitä päivän kuluessa tulisi
+tapahtumaan. Hänelle ei näytetty minkäänlaista ennettä, hän ei saanut
+mitään varoitusta.
+
+Lida ja Heini kattoivat kahvipöydän nurmeen lehmusten alle ja toivat
+Titsia-tädin korituolin. Pöytäliina levitettiin suoraan maahan,
+sellainen oli tapa täällä Niemenkivessä ja sellainen se oli Niemen
+puustellissa. Ihmiset istuivat hekin maassa, kaikki keskellä lämpimintä
+auringonpaistetta.
+
+Siinä sitä sitten oltiin koolla Heinin ympärillä — morsiamen — ja
+jokainen onnitteli ja osoitti myötätuntoaan minkä ehti. Äiti oli
+ainoa, jonka ilo ei pulpunnut vapaasti: Tommi puuttui taasen, hän oli
+toisten lasten kanssa lähettänyt sanan, että oli pyydetty päivälliselle
+erään toverin luo. Äiti pelkäsi, että tämä toveri ei asunut kaukana,
+ja hänen silmänsä harhasivat levottomina portille. Hän ei käsittänyt
+mikä Tommille oli tullut. Poika tiesi varsin hyvin, ettei perhejuhla
+ilman häntä ollut täysinäinen. Ja hän meni vieraisiin. Sedät vain
+itse asiassa nyt näkivät Heinin ensi kerran hänen suuren tapauksensa
+jälkeen, mutta muut säestivät heidän onnittelujaan ikäänkuin hekin
+vasta nyt olisivat saaneet lausua julki sydämensä ilon.
+
+Heini istui valkeassa puvussaan suurella huopapeitteellä ja punastui
+lakkaamatta vastatessaan setien kysymyksiin ja huomautuksiin. He olivat
+molemmat, sekä tuomari että eversti, pukeutuneet juhla-asuun eivätkä
+oikein tietäneet kuinka veljentytärtä oli kohdeltava.
+
+— Niin, niin, sanoi eversti ja veteli sileäksi ajettua leukaansa
+ikäänkuin siinä olisi ollut piikkiparta, — tuntuu oikein juhlalliselta.
+— Sinä olet nyt nainen, Heiniseni, koska rakastat. Nainen on vasta
+nainen, kun hän rakastaa. Tuntuu aivan erikoiselta, kun nainen ensi
+kertaa rakastaa. Onnittelen sinua, pikku Heini. Olet kaunis tuossa
+punastuessasi ja minä suljen sinut sulhasesi uhallakin syliini niinkuin
+silloin kun olit lapsi. Eilenkö se oli? Muistatko kun piilotit
+sapelini, sinä veitikka? Ensin veit sen sänkyysi ja sitten paremmaksi
+vakuudeksi ruokasäiliöön joulukinkkujen taakse. Se oli siellä Niemen
+puustellissa. Oliko se eilen? Et ole nyt paljon suurempi, mutta olet
+nainen ja rakastat. Rakastat ensi kertaa. On se kummallista. Ei ole
+enää yhtä lyyrillistä, kun seuraavat rakkaudet tulevat. Niin, niin,
+et tietysti usko, että ne tulevatkaan. Siltä näyttää nyt. Mutta älä
+puhu mitään. Minä tunnen naisen. Ja naisen sydämen. Kaksinkerroin,
+kolminkerroin, kymmeninkerroin on nainen nainen rakastaessaan uudelleen
+ja uudelleen. Naista pitää ymmärtää. Tuomiot eivät ole naista varten.
+Muistatko, kun me ratsastimme yhdessä. Sinä et yhtään pelännyt. Niin,
+pikku Heini! Mutta silloin sinä pelkäsit, kun yritin panna sinut
+taskuuni — minulla oli sellainen kauhea kauhtana. Mutta sitä et sinä
+muista, sait silloin juuri hampaita ja olit pahalla tuulella. Äitisi
+suuttui minulle, äitisi on kokonaan huumorin puutteessa niinkuin nainen
+yleensä. Sinä huusit. Olen pitänyt sinusta siitä asti. Sinun pikkuinen
+pystynenäsi on muodostunut varsin viehättäväksi. Yhteen aikaan olivat
+tällaiset nenät Pietarissa muodissa. Jaa, jaa, pikku Heini! Toisen
+kerran puhumme sulhasestasi. Teit hyvin, kun et tuonut häntä tänne.
+Ehdimme vielä häneen tutustua. Hän olisi vain rikkonut mielialaa.
+Kestää aina hetken, ennenkuin tuollainen rievä taikina sulaa yhteen
+perheen vanhan sakan kanssa. Hän ei, kuulen minä, haavoittunut sodassa,
+tuo sinun luutnanttisi. Siinä hän teki viisaasti. Ota sinä haltuusi
+hänen sapelinsa, sinä olet mestari kätkemään sapeleita. Lapsesi
+voivat leikkiä niillä... No, no, no, kyllä minä lopetan. Te katsotte
+minuun kaikki ikäänkuin varastaisin teiltä jotakin tällä puheellani.
+Päivä on vielä korkealla, jokainen ehtii vielä puhua meidän rakkaan
+kihlattumme kanssa. Vai olisiko sinulla, veli Mikael, ollut etuoikeus
+alkaa, koska olet vanhempi? Minusta on nuoruus tässä tapauksessa
+etuoikeus. Sillä nuorelle rakkaudelle minä olen puhunut. Saanko tarjota
+sinulle savukkeen, tyttöseni? Et polta? Eikö »hän» salli? Onko hän
+vanhanaikainen? No, no, no, minä lopetan. Aih, teitä naisia, ja teidän
+rakkauksianne, ensimmäisiä ja tulevia!
+
+Kaikilta pääsi helpotuksen naurahdus. Eversti painoi kiinni paksun,
+hopeisen savukekotelonsa, jota hän aina piteli eräänlaisella
+hartaalla perinpohjaisuudella, ikäänkuin tarkoitus olisi ollut antaa
+läsnäolijoille aikaa käsittää, että hänellä on tällainen komea kotelo,
+jonka kansi on varustettu upseeritoverien nimikirjoituksilla.
+
+Heini oli punastunut ja punastunut. Aluksi oli hän ponnistellut
+heitelläkseen iskusanoja sedän puheen sekaan, mutta lopulta oli hän
+vaiennut huomattuaan yrityksensä turhaksi. Setä Gabriel sai puhua
+mitä hän tahtoi, setä Gabriel oli itse _hyvyys_, niin paljon muistoja
+liittyi setä Gabrieliin. Heinin silmiin yritti taasen nousta kyyneliä,
+kun hän tarttui vielä nuorekkaan setänsä käteen ja suuteli sitä.
+
+— Oi setä kulta, otti hän vihdoin puheenvuoron, — oli niin äärettömän
+hauskaa, kun setä tuli Niemeen. Ei kukaan tuonut sellaisia karamelleja
+sellaisissa kauniissa laatikoissa. Ja kuinka minä aina olin sedästä
+ylpeä. »Eversti», se oli minusta hienointa mitä saattoi olla. Sanoin
+aivan hiljan vielä Halvorille — voiko setä aavistaa mitä sanoin? Että
+hän ei saa tyytyä muuta kuin kaikkein ylhäisimpiin arvoihin: hänen
+pitää tulla everstiksi ja kenraaliksi.
+
+— Ohoo, ohoo! vastasi Gabriel-setä nopeasti, — vai kenraaliksi —
+eversti ei riittänyt!
+
+— Vieläkö, keskeytti nyt tuomari Surpaeus, — vieläkö sinulla on
+jotakin tähdellistä lisättävää? Koska nähtävästi olet tuonut ilmi koko
+joukon siitä, mikä täyttää mielesi, ja aurinko vielä on korkealla,
+käytän tilaisuutta, minäkin, lausuakseni, että sinä Heini näinä
+päivinä tavallista enemmän olet antanut meille sukulaisille aihetta
+ajattelemaan sinua. Sillä sinä olet aina ollut kelpo tyttö. Uskon
+mielelläni, että vaalisi on kohdannut kunnollista miestä. Suoraan
+sanoen en voi jakaa ihailuasi sotilasammattia kohtaan ja oli minulle
+uutta kuulla, että eversti-setäsi olisi ollut ideaalisi lapsuudessasi.
+Et maininnut lainkaan, kuinka esimerkiksi tuon sapelivarkauden laita
+oli. Kun sinulta kysyin, miksi olit ottanut sedän sapelin, niin sanoit
+itku kurkussa: ettei setä saisi tappaa sillä ihmisiä. Se oli viisasta
+puhetta. Uskon tämän pohjalla, että hallitset tulevan miehesikin
+sapelin ja vartioit hänen askeliaan. Sillä kaikissa maissa ovat
+sotilaat, upseerista hamaan nahkapoikaan asti, kukkoilleet sulillaan
+ja halveksineet siviiliväkeä. En tahdo nyt kuitenkaan pitää mitään
+puhetta, vaan jätän tämän häihisi. Sensijaan pyytäisin sinulta tietoa
+siitä, mitä Vasaroita tämä sinun luutnanttisi oikeastaan on? Onko
+hän sitä haaraa sieltä Pohjanmaalta vai onko hän karjalaista haaraa.
+Niinikään olisi hauskaa tietää jotakin hänen äitinsä suvusta. Ja
+lisäksi lausun mielipahani sen johdosta, että sulhasesi ei ole täällä,
+olisi ollut tarkoituksenmukaista yksintein sekoittaa nuori taikina
+vanhaan hapatukseen, koska sen kuitenkin pitää tapahtua. Tai eiköhän
+sulhasesi kuitenkin olekin tulossa tänne sinua katsomaan. En ole mikään
+sydänten tuntija enkä varsinkaan rakastavien sydänten, mutta uskoisin
+psykologisesti selitettäväksi, että sulhasesi haluaisi pistäytyä tänne
+juuri nyt, ei suinkaan meidän, sukulaisten tähden, vaan sinun, hyvä
+veljentyttäreni. Olisi, niinkuin sanottu, erittäin mieltäkiinnittävää
+tutustua häneen. Maailma haluaa kerta kaikkiaan pysyä pystyssä ja
+avioliitto on se muoto, jolla yhteiskunta koettaa suojata oikeuksiaan.
+Se on hyvin epätäydellinen laitos, suorastaan kelvoton laitos, mutta
+parempi kuin ei mikään. Sanon: kelvoton. Sillä niinsanottua rakkautta
+ei ole voitu järjestää tähän päivään asti, niin paljon kuin lakeja
+onkin sitä varten laadittu Aatamin ja Eevan ajoista laskien. Eikö
+tässä naapurihuvilassa hiljan vedetty esiin vastasyntyneen lapsen
+ruumis kaivosta? Tällä en mitenkään tahdo peloittaa sinua, hyvä
+veljentyttäreni. Koeta parastasi, koeta parastasi. Tiedän, että sinä
+koetat kylvää ympärillesi niin vähän onnettomuutta kuin suinkin.
+Avioliitto on ies eikä onnea ole siinä enempää kuin muuallakaan,
+mutta kaikki kiitävät kilpaa tämän ikeen alle. Sillä maailma haluaa
+pysyä pystyssä? Tuoko se nyt on sinun kihlasormuksesi? Sehän kuuluu
+olevan niin vanha ja kallisarvoinen. Mutta te olette kaikki niin
+vakavat ja sisareni luo minuun mitä nuhtelevimpia silmäyksiä. Minä
+olen vanhapoika, Heini hyvä, tiedäthän sen — minun onnitteluni ei ole
+leivosen liverrystä, vaan variksen vaakuntaa. Vaaditteko, että variksen
+pitää liverrellä. Tällaisen väärän tuomion taas langetatte. Siinä se
+on koko ihmissuvun synti, juuri tässä, että se menee langettamaan
+tuomioita. Sanojen mukaan tapahtuu tuomio ulkonaisten olojen pohjalla,
+eikä kukaan tunge syiden ja seurausten ytimiin, sinne munaskuihin,
+sinne esi-isien ja esi-äitien veriominaisuuksiin. Jahka minun onnistuu
+kerran lyödä kumoon se savijalkainen hirviö, joka hallitsee tätä
+yhteiskuntaa: tuomio! Jahka minun onnistuu todistaa, että puhdas tahto
+se vain on, joka ratkaisee tekomme oikeutuksen tai hyljättävyyden. En
+huoli kahvia, en enää mitään — minulla on kiire.
+
+Vanha herra nousi hiukan vaivalloisesti nurmesta ja puisteli
+heinänkorsia vaatteistaan. Kaikkien kädet ojentuivat häntä pidättämään.
+Olisi saattanut tuntua hiukan tukalalta, jollei eversti olisi
+sydämellisesti nauranut. Lida Surpaeus kuiskasi jotakin vanhan herran
+korvaan ja silloin hän yhtäkkiä ikäänkuin heräsi ja oikaisi avuttomana
+käsivartensa nurmessa lepäävää seuruetta kohti.
+
+— Vai että minä olen häirinnyt kihlaustunnelmaa. Sellaista hän
+väittää. No, miten nyt tahdotte että sen pelastan? Vaaditteko, että
+teen kuperkeikan tässä kaikkien nähden? Tekisin sen kernaasti, mutta
+uskollinen visiittitakkini, jonka olen pukenut ylleni Heinin kunniaksi!
+Etkö, hyvä lapseni, tästäkin pienestä ulkonaisesta asiasta voi
+saada johtoa toteamaan, miten... miten, niin miten tahtoni iloitsee
+hullutuksestasi, nimittäin kihlauksestasi. No, uskotko, vai vaaditko
+kuperkeikkaa?
+
+Iloisuus palasi. Ei kukaan vaatinut kuperkeikkaa. Mutta Lulu, jota
+pitkät puheet olivat ikävystyttäneet, alkoi kehitellä nurmessa,
+yrittäen, hän puolestaan, tehdä kuperkeikkoja.
+
+— Niin, katsokaas, sanoi tuomari-setä, yhä koettaen parantaa tunnelmaa,
+— me olemme vanhojapoikia molemmat, me suvun enkelit Mikael ja Gabriel.
+Meillä on omat leikinlaskumme. Jos te nyt voisitte katsoa minun tahtoni
+pohjalle, niin näkisitte mitä tarkoitan. Kun sanon »hullutus», niin
+tarkoitan: teko, jonka pelkään koituvan jollei onnettomuudeksi, niin
+ainakaan ei niitä suotuisia tuloksia tuottavaksi, joita varten tämä
+nuori neiti siihen on ryhtynyt, mutta joka teko on mitä parhaimmalla
+tahdolla tehty ja noudattaen luvallisia ja yhteiskuntaa ylläpitäviä
+vaistoja. Sanat ovat sanoja, teot ovat tekoja ja tahto on tahto.
+Usein ne toimivat riippumatta toisistaan, mutta tuomiot langetetaan
+sanojen ja tekojen perusteella. Tekojen arvo ei ole paljon suurempi
+kuin sanojen. Meidän vanhojenpoikien, meidän ei pitäisi käyttää sanoja
+eikä tekojakaan, sillä meidän tahtomme jää näistä vielä kauemmaksi
+kuin muiden ihmisten. Me olemme poikkeusasemassa. No niin, sinä olet
+toivottavasti ymmärtänyt minut, hyvä veljentyttäreni.
+
+— Olen, olen, sanoi Heini ja koetti hymyillä.
+
+Se onnistui hänelle huonosti, sillä tuomari-setä oli aina ollut
+hänelle vieraampi kuin toiset sedät. Lieventääkseen mielensä kylmyyttä
+rupesi hän nyt nopeasti kertomaan sulhasensa suvusta. Lulu tuli
+hänelle avuksi, pani pään hänen syliinsä ja kutkutteli hänen leukaansa
+ruohonkorrella. Gabriel-setä otti poikaa jaloista kiinni ja nosti
+hänet ilmaan. Hän ei huutanut, oli vain hyvin punainen kasvoiltaan,
+kun hänet jälleen laskettiin maahan. Hänen äitinsä sensijaan oli
+käynyt valkoiseksi. Hertta ja Letta häärivät hekin Heinin ympärillä.
+Lida ja äiti tarjoilivat. Oli kotona valmistettua leipää ja oli leipää
+Niemestä, Heinin kotoa.
+
+— Jaa, jaa, »rooneja», sanoi eversti ja murenteli ohuita leivoksia,
+vieden joka palan suuhunsa ikäänkuin se olisi ollut rippileipä. — Näitä
+minä ensi kerran söin isoäidin luona ja sitten Niemessä. Ne ovat aina
+aivan samanlaisia. Sinun äitisi on kauniisti vaalinut perhetapoja. Jaa,
+jaa.
+
+Hän joutui jonkin muiston valtaan ja vaikeni.
+
+— Joka ajalla on muotinsa kahvileivästä hiuslaitteeseen asti, sanoi
+tuomari-setä. — Koska te aiotte viettää häitä?
+
+— Halvor tahtoisi jo syksyllä, mutta isä ja äiti eivät vielä päästäisi
+minua.
+
+— Toivovatko ehkä, että tulisit järkiisi ja jäisit kotiin? sanoi
+eversti-setä, yhtäkkiä havahtuen.
+
+Heinin kasvot lensivät tulikuumiksi, mutta hän loi setään kirkkaan
+katseensa, naurahti, ravisti päätään ja kieritteli oikean kätensä
+hyppysillä kihlasormustaan.
+
+— No, näytä nyt se sormus, houkutteli eversti-setä.
+
+Letitsia-täti oikaisi nopeasti kätensä, ikäänkuin ehkäistäkseen jotakin
+onnettomuutta.
+
+Heinin katse laskeutui sormusta kohden ja hänen kasvoillaan oli
+sellainen onnen hohde, että olisi luullut hänen sillä hetkellä
+katselevan rakastettuaan silmästä silmään. Muisteliko hän hetkeä,
+jolloin hänen sydämensä valittu painoi sormuksen hänen sormeensa? Hänen
+ilmeensä oli täynnä ihmettelyä ja kiitollisuutta — oliko rakkauden ihme
+jaksanut pysyä hänelle ihmeenä läpi viikkojen? Hänessä oli jotakin,
+joka silmänräpäykseksi pysähdytti puheensorinan. Keväinen lehto,
+lintujen laulu, illassa välkkyvä lahti, tuoksu, joka kohosi kuokitusta
+maasta, kaikki liittyi omituisesti häneen ja säesti häntä.
+
+— Vanha rovasti tulee vihkimään meidät, sanoi Heini. — Halvorilla
+on kyllä velikin, joka on pappi, mutta kun vanha rovasti on minut
+kastanutkin...
+
+— Se on aivan asianmukaista, huomautti tuomarisetä, ikäänkuin pannen
+pisteen hänen lauseensa perään. — Sen asian määrää morsian.
+
+Nyt kuului yksityisiä huudahduksia. Ne putoilivat kuin pisarat taivaan
+sinestä. Taivas oli korkea ja puhdas ja ihmiset tunsivat tarvetta
+äännähdellä.
+
+— Jaa, jaa, teitä naisia ja teidän rakkauksianne!
+
+— Korpirastas — se se oli! Pian alkaa sen laulu.
+
+— Ihmeellinen kevät!
+
+— Meillä laulaa kuhankeittäjä.
+
+— Sielläkö kalliolla taas?
+
+— Siellä.
+
+— Niinkuin ennenkin. Jo silloin, kun me olimme lapsia.
+
+— Me pelkäsimme, ettei se tulisi takaisin. Se oli poissa kapinakesän.
+
+— Täältäkin olivat linnut poissa, mutta ne ovat tulleet takaisin.
+
+Letta veti sormuksen Heinin sormesta ja piteli sitä aurinkoa vasten.
+
+— Mikä ihana sormus!
+
+— Kylläpä se todella on kaunis.
+
+— Ja se sopi ikäänkuin se olisi ollut tehty.
+
+— Enok-setä!
+
+Pieni Lulu karkasi ylös ja juoksi aidan luo. Koira haukkui. Joku mies
+käveli pensasaidan takana ja pysähtyi katsomaan. Hän meni. Ehkei se
+ollutkaan Enok-setä. Poika juoksi koiran kanssa takaisin.
+
+— Miksei Enok-setä uskalla tulla? kysyi poika.
+
+— Oliko se sitten Enok-setä? sanoi äiti kalpeana.
+
+— En tiedä.
+
+— Ei se ollut hän! kiirehti Lida rauhoittamaan.
+
+— Isä ei pitänyt hänestä! huusi Hertta.
+
+— Aivan niinkuin ei isä pitänyt Laxeista, säesti yhteen kyytiin Letta
+ja juoksi porttia kohden.
+
+— Se on sittenkin hän! huusi tyttönen samassa. — Päästänkö minä hänet
+sisään?
+
+— Aja hänet pois! kuiskasi Hertta.
+
+— Se nyt puuttuisi! pääsi Lidalta.
+
+Sedät ja Letitsia-täti olivat ääneti, antaen tapausten mennä kulkuaan.
+Heini seurasi niitä hämmästyksissään.
+
+— Hän on Tommin kanssa! kuului Letan huuto taasen.
+
+Silloin äiti nousi ja astui äänettömin askelin, käsivarret
+riipuksissa, porttia kohden. Hertta ja Lulu juoksivat hekin portille.
+Surpaeus-sisarukset jäivät Heinin kanssa paikoilleen. Sisarukset
+puhelivat kuiskaten.
+
+— Olisi parempi, ettei Tekla päästäisi häntä sisään, sanoi sisar.
+
+— Yhdentekevää, sanoi eversti ja heilautti kättään. — Hän on nyt kerta
+kaikkiaan täällä.
+
+— Eihän Tekla toki ole niin hullu, sanoi tuomari.
+
+— Hän on aina tuonut mukanaan ikävyyksiä, äänsi sisar soinnuttomasti. —
+Mutta sitä ehkei voi välttää.
+
+— Aih, ei se ole niin vaarallista, koetti eversti naurahtaa. — Meidän
+veljemme oli hiukan turhantarkka. Ei kukaan nykyaikana pidä lukua
+sellaisista.
+
+— Vainajan tahdolle täytyy olla uskollinen, kuiskasi sisar ja hänen
+suuret teräksensiniset silmänsä tuijottivat ankarina.
+
+— Sinä Mikael, hymähti eversti ilkeästi tuomarille, — sinä langetat
+tässä lopullisia tuomioita. Kuka näkee hänen ytimiinsä? Kuka tuntee
+hänen tahtonsa syyllisyyden?
+
+— En langeta mitään tuomioita, jyrähti tuomarin huulilta, — olen
+vakuuttunut siitä, että tuomitsisimme häntä väärin. Mutta kun ei
+kätemme ulotu hautoihin. Siellä, siellä ne ovat syylliset! Minä vain
+suojelen velivainajamme työtä. Aivan käytännöllisesti. Kaikki meidän
+työmme on ollut turhaa, jos tuo tuolla tunkee lasten seuraan. Tartun
+hätäkeinoihin. Tartun kieltolakiin, tartun avioliittoon. Meidän täytyy
+toimittaa hänet paikkakunnalta.
+
+— Hän ei tottele meitä. Hän totteli vainajaa. Ei meitä.
+
+Se oli Letitsia Surpaeus.
+
+— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini kalpeana.
+
+— Yhdentekevää! sanoi eversti ja heilautti kättään. — Kuka nykyään
+kysyy hyvää nimeä ja persoonallista kunniaa. Ne kuuluivat samaan
+aikakauteen kuin roonit ja voffelit. Alas kieltolait. Eläköön vapaa
+rakkaus! Luuletko sinä nostavasi maailman entisille saranoilleen.
+
+— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini ja hampaat hänen suussaan
+kalisivat.
+
+Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Sisarukset koettivat saada selvää
+siitä, mitä portilla tapahtui. Alussa ei kuulunut mitään, mutta sitten
+kävi puhe kovaääniseksi.
+
+— Minä voin ehkä auttaa teitä, puhui Enok Surpaeuksen ääni, joka niin
+suuresti muistutti Niemenkiven herra-vainajan kaunista, kuuluvaa ääntä.
+
+— Et mitenkään, kuului naisen ääni vastaan.
+
+Tekla-rouvan puhe oli niin soinnutonta ja tylyä, että sitä tuskin tunsi.
+
+— Äiti, sanoi Tommi Surpaeus kiihkeästi, — antaisit sedän nyt tulla.
+Minä selitän sitten kaikki. Sinä ymmärrät vielä kaikki.
+
+— En koskaan, emme tarvitse hänen apuansa. Sinä tulet kotiin nyt, sinä
+Tommi. Olen huonosti valvonut sinua. En ole kieltänyt sinulta mitään.
+Mutta nyt sinä tulet ja hän menee.
+
+— Minä en tule, äiti. Sitten ajat kadulle minutkin. Sillä minulla on
+asioita hänen kanssaan.
+
+— Sinä tulet kotiin!
+
+— Minä en voi. Tuomitset setää väärin. Isäkin on tuominnut hänet väärin.
+
+— Et tiedä mitä sanot! Minä en aja häntä talvipakkaseen, en aja häntä
+köyhyyteen, sillä hän ei näytä nälkäiseltä eikä nääntyneeltä. On lämmin
+kesä. Mene, Enok. Kunnioita velivainajasi tahtoa.
+
+— Kyllä, kyllä! Tämä nuori mies minut oikeastaan tänne toi. Tapasimme
+tuolla konsulin luona. Hänessä näyttää piilevän liikemiehen lahjat.
+Minä ajattelin, että voisin auttaa hänet jalkeille.
+
+— Hän ei ole langennut mihinkään. Häntä ei tarvitse auttaa jalkeille.
+Hän on isänsä poika.
+
+— Epäilemättä, epäilemättä. Kaikella kunnioituksella. Toivoin voivani
+olla hyödyksi velivainajani perheelle. Mutta koska ei, niin ei. All
+right. Jää sinä tänne, poikaseni. Ehkä kerran tapaamme, kun olet
+kuluttanut lapsenkenkäsi. Nyt sinun täytyy jäädä tänne. Good bye.
+
+— Äiti, minä en voi häntä päästää. Minun täytyy häntä seurata. Minä
+selitän sinulle. Sinun tähtesi, meidän kaikkien tähden minä sen teen.
+Äiti ymmärrä minua. Minä palaan pian. Älä ole pahoillasi, älä ole
+surullinen. Äiti, sinun tähtesi, isän tähden, meidän kaikkien tähden
+minä menen hänen kanssaan...
+
+Äänet hiljenivät. Kuului vain askelten narskunaa tiellä. Askeleet
+etenivät.
+
+Koira palasi jo nurmelle, missä sisarukset ja kihlattu nuori neito
+odottivat. Äiti nuorimpien lastensa kanssa lähenivät, hekin. Silloin
+kuului yhtäkkiä parahdus:
+
+— Minun sormukseni!
+
+Ja Heini Surpaeus paiskautui suulleen maahan ja alkoi haroa sormillaan
+nurmessa. Ja ikäänkuin ei olisi uskonut menetystään todeksi hän
+silloin tällöin oikealla kädellään pusersi vasemman kätensä sormia ja
+paiskautui taasen nurmeen ja haki. Hänen kasvoillaan oli epätoivo. Hän
+tunsi, vaikka hän haki, ettei hän löytäisi.
+
+— Älä ole levoton, rauhoitti häntä eversti-setä. — Sormuksen täytyy
+löytyä.
+
+Heini voihkaisi ja kulki sormineen läpi nurmen. Hänen kätensä olivat jo
+multaiset. Hän ei nostanut katsettaan maasta.
+
+— Se löytyy, se löytyy! sanoi tuomari, polvillaan maassa
+vastasilitettyine vaatteineen, joiden oli määrä kestää koko hänen
+ikänsä. — Minä lupaan sinulle, hyvä veljentytär, että se löytyy.
+Kuuntele toki kaiken järjen nimessä. Sormus ei ole voinut mennä maan
+alle. Se ei ole voinut joutua pois tältä pihamaalta, tältä paikalta.
+Täällä ei ole käynyt ketään vieraita.
+
+— Se ei löydy! voihkaisi Heini. — Voi minua onnetonta!
+
+— Seis, kaikki! komensi nyt vuorostaan eversti. — Kukaan ei saa
+liikkua. Otetaan asia järjestyksessä. Kenellä sormus viimeksi oli?
+Sinä, Letta, sinä sen vedit Heinin sormesta.
+
+Letta saattoi itkultansa tuskin puhua.
+
+— En minä tiedä. Enhän minä ottanut sormusta.
+
+— Älä siinä valehtele, oikaisi hänen sisarensa, — sinä sen otit, mutta
+sitten se oli minulla ja olihan se sedälläkin...
+
+— Oli, oli, sanoi tuomari-setä, — ja minä annoin sen Heinille. Pitääkö
+paikkansa, Heini?
+
+— Minä annoin sen uudestaan jollekin — kuka sen ottikaan? Voi minua
+onnetonta. En koskaan saa sitä takaisin!
+
+— Seis! komensi taasen eversti. — Kuka otti sormuksen Heiniltä? Sinä,
+Lulu, sinä näytät niin syylliseltä.
+
+Lulu ei vastannut, ainoastaan haki ja haki.
+
+— Kuuletko, poika, mitä sinulta kysytään.
+
+— Sano, lapseni, kehoitti äiti, — oliko sormus sinulla?
+
+Lulu lakkasi hakemasta ja sanoi suuttuneena:
+
+— Se oli meillä kaikilla, Letalla ja Hertalla ja minulla ja...
+
+— Olisiko Ystävä voinut sen viedä? sanoi Lida jotakin sanoakseen.
+
+— Seis! kehoitti eversti kymmenennen kerran. — Siis te ette kukaan
+muista. Koettakaahan kuitenkin miettiä. Selvältä näyttää, että joku
+teistä kolmesta on syyllinen. Missä äsken istuitte? Nyt etsitään siitä.
+Tehdään strateginen suunnitelma. Jokainen etsii oman terrenginsä. Ei
+yli sen. On se ihme ja kumma, jollei sormus löydy.
+
+Heinin silmässä välkähti pieni kipuna toivoa. Täytyihän sormuksen
+löytyä.
+
+Kaikki etsivät, kääntäen yksitellen tieltä sekä kuloheinää että nuoria
+ruohonkorsia. Heini itse nyhti tantereen paljaaksi maata myöten.
+Hän oli hiessä, hän hengitti vaivalloisesti. Kyyneleet sekaantuivat
+hikikarpaloihin. Toivo hänen rinnassaan syttyi ja sammui.
+
+— Mutta jos te, tytöt, kuljetitte sormuksen mukananne kun menitte
+portille! keksi yhtäkkiä Lida.
+
+Toivo tuikahti jälleen. Etsiminen nurmessa pysähtyi. Tytöt nousivat
+nopeasti ja silmät tähdättyinä maahan astuivat he hitaasti porttia
+kohden. Eversti sytytti savukkeen ja lähti mukaan.
+
+— Koettakaa muistella: kenellä sormus viimeksi oli. Sinullako, Letta?
+Tai sinulla, Hertta? Tai sinulla, Lulu?
+
+Letta rupesi yhtäkkiä juoksemaan, ikäänkuin jokin muisto olisi alkanut
+hänessä herätä.
+
+— Katsos nyt, tarttui setä ankarasti kiinni asiaan, — sinä olet varmaan
+kuljettanut sormuksen kädessäsi tänne. Kävitkö portin ulkopuolella?
+
+— En! huusi Letta.
+
+— Kävitpä! huusi Hertta takaisin. — Sinä kävit toisella puolella tietä
+ja huusit vielä perässäsi Ystävän.
+
+— Mutta sormusta ei minulla ollut! Se on yhtä hyvin voinut olla Lululla
+tai Hertalla tai Lidalla...
+
+— Se on valhe! huusi Hertta.
+
+Minulla ei sormus ollut kuin pienen hetken, vakuutti Lulu. — Se ei
+ollut minusta mikään kaunis enkä minä ymmärtänyt, miksi siitä pidettiin
+niin suurta ääntä.
+
+— Tyhmeliini! sanoi Hertta.
+
+— Jos se on joutunut tuolle puolelle porttia, niin se on mennyttä,
+äänteli Heini hiljaa ja tuijotti hiekkaiseen tiehen.
+
+— Ei ole sanottu, koetti Lida lohdutella, — en toki uskoisi, että
+Letta, suuri tyttö, on voinut ajatuksissaan kuljettaa sitä tänne. Vai
+oletko sen tehnyt? Koeta Jumalan tähden muistella. Etkö näe kuinka
+onneton Heini on.
+
+— No näenhän minä. Mutta mitä te kaikki minua syytätte! Olihan siinä
+muita. Kaikki katselivat sormusta, kaikkien käsissä se kulki. Mutta
+minua te kaikki...
+
+— Ei sinusta tiedä, murahteli Hertta, — sinä olet sellainen, sinä et
+tunnusta. Etsit vain sellaisella kiihkolla, että taidat muistella
+jotakin. Sinä sen oletkin taitanut hukata.
+
+Ohikulkijat alkoivat nyt kysellä, oliko jotakin kadotettu, ja etsivät
+jo mukana. Autoista kääntyivät ihmiset taakseen katsomaan. Korpirastaan
+vihellykset helähtelivät jo viilenevässä illassa. Lida kietoi käden
+ystävättärensä vyötäisten ympärille ja asteli hänen kanssaan takaisin
+huvilalle. He tuijottivat molemmat tiehen, joka oli moneen kertaan
+etsitty.
+
+— Sormus löytyy, saat nähdä! kuiskasi Lida.
+
+— Ei, se ei löydy, vastasi Heini eikä enää itkenyt. — Se on minun oma
+syyni, mitä minä aina otin sen sormestani ja näytin sitä.
+
+— Se oli niin kaunis, että kaikki tahtoivat sen nähdä.
+
+— Sentähden ohikulkijakin on sen niin helposti huomannut.
+
+— Mutta jos se nyt onkin tällä puolella. Etsitään vielä.
+
+— On jo pimeä. Minä hullu, sormushan oli minun, mitä se kuului muihin
+ihmisiin. Jos se olisi ollut tavallinen kihlasormus, niin ei kukaan
+olisi sitä kysynyt Nehän ovat kaikki samanlaiset, eihän niissä ole
+mitään... Minä hullu, minä hullu!
+
+Vanha täti oli jo poistunut. Äiti kanniskeli keittiöön kahvitarpeita.
+Ei kukaan auttanut häntä. Tuomari-setä yhä etsi nurmesta, joka oli
+repelöity ja pengottu. Hänen vanha, huolellisesti säästetty musta
+pukunsa oli mullassa ja ruohossa.
+
+— Älä sinä sure, hyvä veljentyttäreni, — minä tulen omilla käsilläni
+seulomaan mullan tässä puistossa. Sinä saat sormuksesi, koska se on
+sinulle niin suuriarvoinen. Tietystikin suuriarvoinen, asian luonnon
+mukaisesti, lisäsi hän pelästyen, että taasen oli rikkonut tunnelmaa.
+
+— En saa sormusta takaisin, sanoi Heini hiljaa ja kyynelittä. — Minä
+tunnen sen.
+
+Etsijät palasivat meluten portilta. Lulu oli löytänyt kalvosinnapin ja
+Letta kymmenenpennin kuparirahan. Eversti-setä julisti juhlallisesti,
+että portin tuolla puolen ei sormus ole, sieltä ei enää kannata etsiä.
+Ja koska ei se ollut siellä, niin sen täytyy olla täällä.
+
+— Jollei joku ohikulkija ollut sitä ehtinyt ottaa, sanoi tuomari-setä.
+
+— Tietysti edellyttäen, ettei sitä kukaan ole ottanut, vastasi eversti
+suuttuneena. — Mutta aika oli niin lyhyt, ettei ole luultavaa... Eikä
+ole luultavaa, että sormus yleensä joutui sinne.
+
+— Se se juuri on luultavaa, pani tuomari vastaan. — Sillä täällä ei se
+ole. Sormillani olen jo seulonut hiekan. Se ei ole täällä.
+
+Nyt tuli äiti pyytämään päivälliselle. Hänen kasvonsa tuntuivat entistä
+kalpeammilta ja tummat hiukset olivat valuneet yli korvien.
+
+— Kaikki käy hyvin, sanoi hän Heinille ja laski kätensä hänen
+olkapäälleen.
+
+Lehmusten alla neuvoteltiin yhä minkä ehdittiin. Sedät kiistelivät,
+tytöt syyttivät toisiaan. Ihmiset portin takana eivät olleet
+hajaantuneet, vaan hakivat yhä. Äiti kutsui uudelleen syömään.
+Huomattiin, että puiden alla jo oli pimeä ja että täytyi jättää kaikki
+huomiseksi.
+
+Täytyi panna portit lukkoon ja pitää koira ulkona. Yhtäkkiä tuli Lulu
+juosten äitinsä luo ja huusi:
+
+— Mutta jos _hän_ on sen ottanut!
+
+Äiti pudisteli multaa hänen valkoiselta kaulukseltaan ja kysyi
+hämmästyneenä:
+
+— Kuka hän? Ketä lapsi tarkoittaa?
+
+— Hän setä Enok!
+
+Äiti säpsähti ja pudisti päätään. Hän otti nuorintaan kädestä ja läksi
+edellä sisään. Epäilys oli hänessä kuitenkin herännyt. Mutta kuinka
+sormus olisi joutunut portin taakse?
+
+Letitsia-täti istui ikkunassa ja parsi sukkia. Hänen työnsä ei koskaan
+loppunut. Äiti lähetti lapsen pesemään käsiään ja astui Heinin kanssa
+tädin luo.
+
+— Tiedätkö, täti, mitä hän sanoi? kuiskasi hän vanhukselle.
+
+Letitsia Surpaeus nosti katseensa.
+
+— Hän sanoo, että entä jos Enok on ottanut sormuksen. Ajattele.
+
+Silloin loi täti silmäyksen yli pöydän, näki, että ruoka oli pöydässä
+ja otti silmälasit silmiltään. Hän katsoi nyt pitkään veljensä vaimoon
+ja vastasi:
+
+— Se on joku sinun lapsistasi.
+
+— Kuinka uskallat sanoa niin, vanha täti?
+
+Kun Tekla Surpaeus sitten siinä taisteli suuttumuksen, surun,
+epäilyksen ja pelon välillä, nousi täti raskaasti tuolistaan ja otti
+Heinin käden.
+
+— Gold gab ich für Eisen — elämä antaa usein kullasta rautaa.
+
+Hän hymyili heille molemmille, äidille ja morsiamelle, alakuloista,
+alistuvaa hymyään. He seisoivat katetun pöydän ääressä, joka oli
+ajateltu juhlapöydäksi.
+
+— Mitä täti tarkoittaa? kysyi Heini.
+
+— Etkö muista: Gold gab ich für Eisen. Sodan aikanahan kerran kultaiset
+kihla- ja vihkisormukset vaihdettiin rautaisiin. Elämä kihlaa meidät
+raudalla.
+
+— Kultaa minä annoin raudasta, toisteli Heini. — Elämä kihlaa meidät
+raudalla.
+
+Äiti oli paininut kapinoitsevien tunteittensa kanssa ja alkoi hymyillen
+määräillä kullekin paikkaansa. Heinin paikka oli tuomari-sedän ja
+eversti-sedän välillä.
+
+Ulkona läheni tämän oudon varhaiskevään aurinko veripunaisena laskuaan.
+Lintujen laulu raikui toiselta taivaan ääreltä toiselle. Korpirastaan
+huilu soi yli muiden äänien. Omenapuiden vasta avautuvat ja tuomien
+varisevat kukkaset hohtivat hämärässä. Aidan ulkopuolella törähtelivät
+autot nostaen ilmaan tomupilviä. Lentäjä kuljetti päristellen konettaan
+yli kaupungin. Niemenkiven huvilan aidan sisäpuolella vallitsi
+eristetyn alueen rauha. Rauha oli luonnossa, mutta ei ihmisten
+sydämissä.
+
+— Huomenna etsitään uudelleen, julisti eversti-setä. — Me löydämme
+sormuksen.
+
+— Jollet saisikaan takaisin kultasormustasi, kuiskasi morsiamelle
+Letitsia Surpaeus, — niin älä sure: elämä antaa sinulle kyllä rautaisen.
+
+
+
+
+II
+
+
+Yöllä tapasivat äiti ja poika kodin portilla. Äiti tunsi askeleet
+ennenkuin poika vielä oli näkyvissäkään. Heidän puhelunsa alkoi kahden
+puolen aitaa.
+
+— Mutta äiti, kuinka sinä vielä olet ylhäällä?
+
+— Koska minä olen pannut maata ennenkuin te kaikki olette kotona?
+
+Äiti sanoi sen hymyillen.
+
+— Mutta se on järjetöntä. Me olemme nyt suuria ihmisiä. Ennen oli
+toista, kun olimme lapsia.
+
+Portti avautui ja poika tuli sisäpuolelle. Äiti oli niin kalpea,
+että hän läpi tiheän hämärän ikäänkuin hohti kylmää poikaan, jonka
+kiihtynyttä mieltä ei kolea yökään ollut voinut vaimentaa. Äiti tunsi,
+että Tommin kädet hehkuivat, että hänen kasvonsa, koko hänen ruumiinsa
+oli kuin kuumeessa. Hän tunsi tämän kaiken pojan avatessa ja lukitessa
+porttia. Tommin kädet haparoivat ja haparoivat. Kivääri, jota hän piti
+olallaan, oli tiellä. Äiti asteli hymyillen ja näytti hengittävän
+yön pysähtyneitä tuoksuja ikäänkuin hitaasti nauttiakseen jostakin
+korvaamattomasta ja pian katoavasta. Poika loi häneen silloin tällöin
+nopean, varovan silmäyksen. Hiekka heidän jalkainsa alla särisi,
+ikäänkuin jauhaen rikki hiljaisuutta.
+
+Hän aavistaa jotakin, ajatteli poika. Hän teeskentelee, hän soutaa
+tuossa pimeässä kuin lintu. Kuvitteleeko hän, etten minä sitä huomaa?
+Hän tekisi viisaammin, jos yksintein puhuisi suunsa puhtaaksi. Ja ensi
+kertaa elämässä tunsi poika outoa vastenmielisyyttä äitiä kohtaan.
+
+Mitä on tapahtunut? ajatteli osaltaan äiti. Mitä on tekeillä? Pitääkö
+minun sanoa, että minä olen levoton, että minä olen tuskasta sairas,
+että minun lastani uhkaa vaara? Eikö ole epärehellistä tässä näyttää
+tyyntä mieltä, kun sydän on pakahtua? Ja ensi kertaa elämässä tuli
+äidille tunne, että vastuunalaisuus lapsista on ankara asia, että ehkä
+olisi parempi, jollei hänelläkään olisi ollut lapsia. Hänet valtasi
+avuttomuuden tunne: hän ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä. Oli kuin
+hän olisi kahlannut kaamean kylmässä vedessä ja vaivoin pidellyt
+kaulaansa yläpuolella, jottei tukahtuisi. Hiekka askelten alla särisi
+ja särisi.
+
+— Oletko sinä ollut levoton? sanoi poika ärtyneesti ja kumartui
+vaahteran oksan alitse.
+
+Huimaten lensi läpi äidin pään: olen, olen, sano mikä sinun on,
+päästä minut kauheasta epätietoisuudesta! Mutta hän tukahdutti tämän
+ajatuksen, ikäänkuin se olisi ollut vaarallinen liekki, ja ravisti
+vilkkaasti päätään:
+
+— En. Minä hiukan hermostuin, kun olit kapteenin seurassa. Muistathan
+miten isä häntä karttoi. Tiedänhän minä, että sinä hoidat asiasi,
+läksyt ja muutkin. Ehkä isä todella oli hänelle liian kova. Ehkä isä
+tuomitsi nuo naapuritkin liian ankarasti...
+
+Tommi naurahti myrkyllisesti.
+
+— Niin, niin, jatkoi äiti. — Isä oli sellainen joko-tahi-ihminen. Olet
+kyllä aivan oikeassa: minun täytyy ajoissa mennä vuoteeseen. Tämä
+unettomuus on tehnyt minusta yökulkijan. Nuku hyvin.
+
+Hänen kätensä tuskin kosketti pojan kättä. Lämpimät sanat olivat
+räikeässä ristiriidassa käden kylmän sivellyksen kanssa, joka vaikutti
+kuumaan ihoon kuin pyyhkäisy märällä vaatteella.
+
+Poika oikaisi nopeasti kätensä ja näytti äidille kivääriä. Äiti oli sen
+kyllä kaiken aikaa nähnyt. Poika puhui kiireesti ikäänkuin estääkseen
+äitiä vielä lähtemästä.
+
+Kuinka hyvä, etten ruvennut moittimaan enkä kyselemään, ajatteli äiti,
+ja hänen tuli helpompi olla. Kunhan aina muistaisin, että hän on
+ihminen, joka lapsuudesta on astunut suoraan miehuuteen, että hän on
+yksi sodan poikasia...
+
+— Tämä tässä, puhui Tommi, — katso toki tänne, äiti, tämä on nyt minun!
+Nyt ei meidän tarvitse pelätä pimeinä syysiltoina. Sinä ihmettelet
+mistä olen tämän saanut ja miten. Olenpahan nyt vain. Hyvin, hyvin
+halvalla. Se taiteilija oli saanut puuskan ja osti kiväärin. Puuska
+meni ohi ja nyt taas piti myydä. Olemme tulleet hyviksi ystäviksi ja
+niin hän myi minulle. Mistä minä sain rahat? Älä nyt huoli udella. Sain
+nyt vain.
+
+— Hyvä on, hyvä on. Saatko myöskin unta...
+
+— Etkö todella ole minulle pahoillasi tuosta kivääristä?
+
+— En. Jos sinä olet saanut sen halvalla... ja saanut irti rahat, niin
+mitäpä minä olisin muuta kuin iloinen.
+
+Äidin kalpeat kasvot välähtivät pimeässä. Hänen hymynsä oli voiton
+hymyä. Poika tarttui yhtäkkiä hänen käteensä ja talutti häntä portaita
+kohti.
+
+— Sinä olet kuitenkin kaikista rakkain, kuiskasi hän alttiisti
+ikäänkuin hän olisi näissä sanoissa löytänyt rauhan.
+
+— Hyvä on, hyvä on, saatko nyt unta.
+
+— Saatko sinä?
+
+— Kyllä, kyllä.
+
+Heidän kätensä erosivat ja askeleet veivät eri haaroille, mutta kuin
+yhteisestä sopimuksesta he hetken perästä pysähtyivät lausumaan sanoja,
+jotka antoivat heille tilaisuutta yhä viipymään. He leikkivät näillä
+sanoilla: he tunsivat molemmat, että kysymysten verkko piteli heitä.
+
+— Mitä sinä sanoit, äiti?
+
+— En mitään, poikani.
+
+— Kun minä ihan luulin.
+
+— On niin kaunista. Katso nyt noita tuomia. En ole ikinä nähnyt tuomien
+kukkivan kuutamossa.
+
+— Sitä sinä et nyt ajattele, vaan jotain aivan toista.
+
+— Mutta rakas lapsi, eikö se sitten ole kummallista?
+
+Sinusta on paljon kummallisempaa, että tänään tapasit minut Enok-sedän
+seurassa!
+
+Äiti vaikeni yllätettynä. Poika tunsi vuorostaan nyt päässeensä voiton
+puolelle. Häntä viehätti kiusoitella äitiä ja äidin hiukan nolot
+vastaukset veivät häntä yhä kauemma ja kauemma.
+
+— No niin, tietysti sekin oli kummallista. Mutta arvaan, että tapasit
+hänet Laxilla.
+
+— Mistä sinä sitten tiedät minun olleen Laxilla?
+
+— Enhän tiedäkään — ehket ollut.
+
+— Olin, olin kuin olinkin. Mutta sinulla ei ollut syytä uskoa minun
+olleen siellä, kun olin luvannut, etten enää mene.
+
+— Sellaisia lupauksia ei aina pidetä.
+
+— Kyllä minä pidän. Mutta en ollut siellä huvikseni, vaan asialla.
+Tämän kiväärin takia. Hieroimme kauppaa taiteilijan kanssa.
+
+— Sinä näytät olevan kovin onnellinen tuosta kivääristä.
+
+— Olen. En antaisi sitä pois mistään hinnasta. Sodassa tottui
+kivääriin. On melkein niinkuin puuttuisi käsi, jollei ole kivääriä.
+
+— Pimeitä syysiltoja varten ehket sitä tarvitse. Onhan mahdollista,
+ettei meillä enää ole tätä kotia.
+
+— Sitä mahdollisuutta ei ole. Ei voi olla! Kuinka me myisimme isän
+kodin. Ethän nyt sellaista ajattele tosissasi.
+
+— Sellaisista asioista ei lasketa leikkiä.
+
+— Ei tule kysymykseen, että me myisimme Niemenkiven.
+
+— Mutta lapsi, onko meidän taloudellinen asemamme sinulle niin
+tuntematon?
+
+— Kyllä minä tiedän. Mutta... mutta... jätä se minun haltuuni.
+
+— Jos olisit vanhempi. Jos olisit toimessa... Mutta sinähän käyt koulua.
+
+— Niin, minä olen myöhästynyt, mutta ehken ole niin kykenemätön kuin
+luulet. Niin, niin, äiti. Kukaties minulla on keinoja. Sen vain sanon:
+Niemenkiveä ei myydä.
+
+— Sinun salaperäisyytesi pelottaa minua.
+
+— Sinähän aina pelästyelet. Kaikkia sinä säikähdät sinä pikku äiti.
+
+— Nyt muistan: kapteeni puhui jotakin avusta. Ethän toki ole missään
+tekemisissä hänen kanssaan. Ethän Jumalan tähden?
+
+— Joko sinä taas alat häntä epäillä? Minun vakaumukseni on, että isä on
+ollut hänelle liian kova. Mitä hän on tehnyt?
+
+— Joka tapauksessa jotain huonoa ja rumaa. Isällesi oli teidän
+kunniallisen nimenne suojeleminen tärkeämpää kuin mikään muu. Ehkä
+joskus kerron sinulle. Mutta nyt kuitenkin menemme nukkumaan.
+
+— Te syytätte häntä epärehellisestä konkurssista. Niinkö? Sekö se on,
+mitä hän on tehnyt? Onko sitten todistettu, että se oli epärehellinen?
+
+Äiti veti huivia tiukemma ympärilleen ja vilu kuului hänen äänessään,
+kun hän sanoi:
+
+— Sinä puhut näistä asioista kovin keveästi. Meidän talossa
+on epärehellistä vararikkoa aina mainittu vain vakavissa
+perheneuvotteluissa neljän seinän sisäpuolella.
+
+— Kuka sitä nyt niin rehellisenä pääsee elämän läpi.
+
+— Sinun isäsi pääsi.
+
+— Mutta eikö isoisästäkin puhuta jotakin? Enok-setä mainitsi jotakin.
+
+— Lapseni, minä luulen, että me emme tänä iltana saa tätä asiaa
+selväksi. Sinunhan täytyy olla koulussa kello kahdeksan. Ja nyt on
+kello yksi.
+
+— En minä ole ensinkään väsynyt. Vähän sinä minuun luotat, äiti, kun
+pidät minua kaiken ulkopuolella, ikäänkuin olisin lapsi.
+
+— Minä usein unohdan, että olet ollut mukana sodassa. Olethan vasta
+seitsemäntoista vanha. Minä olisin niin mielelläni suonut sinulle
+hiukan nuoruutta.
+
+— Roskaa, äiti. Anna minun tietää, mistä syytätte Enok-setää.
+
+— Minä kerron sinulle kaikki. Vaikka en tänä iltana.
+
+— Minä olen Enok-sedästä saanut niin hyvän käsityksen. Hän on avulias
+ja hyväsydäminen.
+
+— Ehkä. Vaikka isäsi kutsui sitä heikkoudeksi.
+
+— Hän oli kuullut, että meillä oli vaikeuksia. Ja hän oli heti valmis
+miettimään, miten voisimme pelastaa huvilan, joka varmaan on meille
+rakas.
+
+— Lapseni, ethän vain ole ryhtynyt kapteenin kanssa mihinkään
+yhteistyöhön!
+
+— Olisit kuullut, miten hän puhui isästäni. Hän sanoi, että hän olisi
+ollut pystyvä kaikkein tärkeimpiin toimiin ja että hän olisi ne
+saanutkin, jos hän olisi hiukankin tahtonut taivuttaa niskaansa.
+
+— Niin, niin!
+
+— Meillä olisi voinut olla yllinkyllin varoja, jos isä olisi tahtonut
+olla hiukan sovittelevampi.
+
+— Niin, niin.
+
+— Tietysti hän teki vakaumuksensa mukaan. Mutta varmaan isoisäkin
+teki samoin. Ihmiset ovat niin erilaiset ja vakaumus voi olla niin
+erilainen. Ehkäpä Enok-setäkin on tehnyt oman vakaumuksensa mukaan.
+Meidän ei pitäisi häntä niin tuomita.
+
+Äiti ja poika olivat tulleet eteiseen ja seisoivat ikkunan alla, missä
+punaiset verenpisarankukat tummina palloina erottautuivat pimeästä.
+Tommi puhui hiukan kiihtyneesti, täytyi sulkea ovi, etteivät nukkuvat
+heräisi.
+
+— Isäsi periaate oli, että lapsille piti jättää hyvä nimi. Et tiedä,
+miten hän taisteli tämän asian vuoksi.
+
+— Roskaa, äiti. Anna anteeksi... Sinähän aivan pelästyt. No niin, en
+tarkoittanut mitään pahaa. Tarkoitin vain, että jokainen itse luo
+nimensä. Ei nimeä peritä... Ennen aikaan ehkä perittiin, mutta nyt on
+tykkänään toinen aika. Sota on sellainen asia, että se kääntää maailman
+saranoillaan. Ei sitä ymmärrä muut kuin se joka on ollut sodassa.
+Tänään elät — huomenna kuolet! Se on sitä. Hyvä nimi — no niin, ehkä
+sekin on jonkinlainen astinlauta. Mutta mikäpä Surpaeustenkaan nimen
+pelastaa, vaikka isä taisteli sen puolesta: Enok-setä ja isoisä ja ties
+kutka muut jo himmentävät sitä!
+
+— Kunhan et vain sinä sitä tekisi eikä kukaan isäsi lapsista.
+
+Äiti säikähti itsekin näitä sanoja, jotka olivat päässeet hänen
+huuliltaan hänen tietämättään ja tahtomattaan, ikäänkuin toinen olisi
+ne lausunut. Hän oli valmis soimaamaan suuta, joka oli sanat ääntänyt,
+aivan niinkuin hän äsken oli närkästynyt vanhalle tädille. Hän kiihtyi
+viattomien lastensa puolesta, hän tunsi epäluulossa solvauksen vainajaa
+vastaan. Ennenkuin Tommi oli ehtinyt mitään sanoa, puhui hän syvällä
+vakaumuksella:
+
+— Minä tiedän, että te kaikki pidätte isänne nimen puhtaana. Koko
+teidän isänne elämä tarkoitti tämän nimen puhdistamista. Teissä elää
+isänne henki, te olette hänelle uskolliset. Älköön kukaan tulkokaan
+muuta sanomaan.
+
+Tommi naurahti pimeässä.
+
+Äiti oli jo mainitsemaisillaan Letitsia-tädin nimen, mutta hän vaikeni
+kuitenkin ajoissa. Heinin sormus johtui samassa hänen mieleensä. Hän
+oli todella sen kokonaan unohtanut. Kuinka hän oli voinutkin. Hän piti
+kuitenkin niin paljon Heinistä. Heini varmaan ei tänä yönä saanut unta.
+Tyttö raukka. Puhelivatko tytöt vielä ylhäällä huoneessaan?
+
+— Niin, kuule, lausui hän yhtäkkiä, — ajattele, kun Heinin kihlasormus
+tänään katosi. Meidän juodessamme kahvia. Sitä katseltiin ja ihailtiin
+ja Heini otti sen, varomattomasti kyllä, sormestaan. Me istuimme,
+niinkuin tavallisesti, lehmusten alla. Sitä etsittiin niin että
+ruohokin nyhdettiin maasta, mutta ei voitu löytää. Etsimme kaikki.
+Tietysti se Heinille oli suuri suru. Ja meille kaikille. Sedät
+lupasivat molemmat heti huomenaamuna tulla etsimään. Mikael-setä lupasi
+seuloa mullankin. Pelkään kuitenkin, ettei se auta. Sormus meni kuin
+maan alle.
+
+Kului hetki ennenkuin Tommi Surpaeus puhui:
+
+— Sekö Heinin timanttisormus? Sehän ei ollut mikään sileä kihlasormus.
+Niin, niin, se josta on niin paljon kiistelty. Totta puhuen minä en
+muista minkä näköinen koko sormus oli... Tai ehkä minä sentään näin
+sen. No, Heinihän on niin järkevä. Luutnantti Vasara antaa hänelle
+toisen sormuksen. Hän oli hyvä mies, pojat pitivät hänestä. Kannoimme
+yhdessä haavoittunutta metsästä kilometrin matkan. Hän kuoli siinä,
+hänellä oli kauheat tuskat, mutta hän ei valittanut. Hän oli päässyt
+pakoon punaisilta ja oli siitä onnellinen.
+
+Äidin silmät tähtäsivät vilkkumatta poikaan.
+
+— Muistathan toki Heinin sormuksen, puheli hän. —
+
+Siinä oli keskellä helmi ja ympärillä pieniä timantteja. Tiedätkö
+jotakin? Onko sormus löydetty?
+
+Poika tuijotti häntä suoraan silmiin.
+
+— Kuinka niin? kysyi hän närkästyneenä. — Eikö se pudonnut pihamaalle?
+Minähän olin poissa, äskenhän tulin kotiin, itsehän olit minua vastassa.
+
+— Kun ei varmaan tiedetä, olisiko sormus joutunut ulkopuolelle aitaa.
+Sitä koetettiin etsiä sieltäkin.
+
+— Olisiko sormus voinut joutua ulkopuolelle porttia? kysyi Tommi.
+
+— Te tulitte juuri silloin, kun sormusta katseltiin, tytöt ja pieni
+veljesi läksivät minun kanssani. Joku olisi voinut ajatuksissaan
+kuljettaa sormusta käsissään. Minä en tiedä, sormus ei ensinkään
+joutunut minulle. Heini oli kyllä hyvin varomaton, kun otti sormuksen
+kädestään. Me hätäydyimme kaikki hiukan, kun kapteeni tuli sinun
+seurassasi. Sedät arvelivat, että mahdollisesti juuri siinä joku olisi
+voinut ajatuksissaan viedä sormuksen muassaan.
+
+— Olisiko joku nyt ollut niin hajamielinen, sanoi Tommi.
+
+— Hertta syytti Lettaa ja Letta Herttaa. Pieni veljesi lausui sen oudon
+olettamuksen, että... Mutta yhdentekevää. Mitäpä sinä sormuksesta
+tietäisit.
+
+— Minkä olettamuksen? kysyi Tommi nopeaan.
+
+— Ei siitä kannata puhua. Hän on lapsi.
+
+— Mutta äiti sanoisi nyt.
+
+— Mikä sinulle tuli?
+
+— Ei mikään. Mikä minulle sitten olisi tullut.
+
+— Menemmekö nyt vihdoinkin nukkumaan.
+
+— Minä en mene ennenkuin sanot, minkä viisauden Lulu lasketti.
+
+— Hyvänen aika, lapseni. Kun ei se ole minkään arvoinen asia.
+
+— Tietysti te taas epäilitte jotakin ihmistä.
+
+— Emme. Kuulethan, että se oli pieni veljesi.
+
+— Jos sinä tietäisit äiti, kuinka sinä hermostutat tuolla tavallasi.
+Sinä alat kertoa ja yhtäkkiä keskeytät. Se on ilkeää.
+
+— Saathan sinä sen tietää, jos välttämättä tahdot.
+
+— Tahdon, kyllä minä tahdon.
+
+— Pieni veljesi vain sanoi, että ehkä kapteeni on ottanut sormuksen.
+
+— Vai niin, vai niin.
+
+— En olisi tahtonut sinua kiihdyttää, sinä kun nyt kerta kaikkiaan
+puolustat häntä.
+
+— Mitä minä nyt siitä kiihtyisin. Jos hän olisi nähnyt sormuksen
+tiellä, niin olisipa hän ollut aika pölkkypää, jollei olisi ottanut
+sitä ylös. Mahdotontahan hänen olisi ollut tietää, että se oli Heinin.
+Toinen asia on tietysti, olisiko hän pistänyt sen taskuunsa ja mennyt
+poliisikamariin ilmoittamaan sitä. Ehkä hän olisi mennyt.
+
+— Mutta ehkä hän todella on löytänyt sormuksen? kuiskasi äiti ja
+tarttui poikansa käteen.
+
+Se ei ollut niin kuuma kuin äsken.
+
+— Niin, ehkä, sanoi Tommi ja veti pois kätensä. — En kuitenkaan usko.
+Kai hän olisi jotakin maininnut, jos olisi sormuksen löytänyt. Mutta
+voinhan minä kysyä häneltä.
+
+— Sinä siis tapaat hänet?
+
+— Niin, kyllä kai. Ehkä jo huomenna.
+
+— Jos Heini saisikin takaisin sormuksensa!
+
+— Oliko hän hyvin surullinen?
+
+— Oli. Ajattele nyt: kihlasormus. Ja vielä lisäksi niin kallisarvoinen.
+
+— Oliko se todella niin kallisarvoinen?
+
+— Kyllä se oli.
+
+— Oikeinko Heini sitten aikoo ruveta suremaan tuota sormusta?
+
+— En tiedä. Kyllä hän eilen oli hyvin surullinen.
+
+— Ei suinkaan hän niin hullu ole, että rupeaa suremaan. Hänhän on niin
+järkevä ja miesmäinen.
+
+Äiti kävi uudelleen kiinni poikansa käteen.
+
+— Kuule, tiedätkö jotakin Heinin sormuksesta? sanoi hän. — Minusta
+tuntuu niin kummalliselta... Ikäänkuin sinä tietäisit. Onko hän,
+kapteeni, sittenkin löytänyt sormuksen?
+
+Tommi painoi äitinsä kättä niin että miltei koski. Pojan kädet olivat
+aivan kylmät.
+
+— Voinhan minä kysyä häneltä, sanoi hän. — Mutta uskon, että se on
+turhaa. Ehkä sormus vielä löytyy pihamaalta. On hyvin vähän luultavaa,
+että se olisi joutunut aidan taakse. Jahka nyt sedät huomenna seulovat
+mullan, niin eiköhän kadonnut lammas löydy. Jollei olisi niin pimeä,
+niin alkaisin etsiä vielä tänä yönä.
+
+‒ Ei, portithan ovat kiinni, ei kukaan nyt yöllä tule tänne.
+
+— Mutta eikö sitten eilen käynyt ketään? Eikö ketään juoksupoikaa tai
+kerjäläistä, tai... yleensä ketään vierasta?
+
+— Ei ketään. Hyvää yötä nyt, rakas lapseni. Meidän täytyy tästäpuoleen
+paneutua ajoissa nukkumaan. Tämä valvominen ei ole terveellistä.
+Varsinkin näin lukukauden lopussa.
+
+— Kuule, äiti, kun minun niin tekisi mieli ruveta etsimään Heinin
+sormusta. Entä jos minä löytäisin. Otan lyhdyn.
+
+— Mitenkä sinä löytäisit! Meitä on ollut kymmenen henkeä etsimässä.
+
+— Mutta jos minä sittenkin löytäisin. Olen varma, että löytäisin.
+
+— Tommi, lapseni, tiedätkö jotakin sormuksesta?
+
+Poika rupesi nauramaan, tarttui äitiään hartioista kiinni ja ravisti
+häntä.
+
+— Mitä ihmettä sinä puhut? Mistä minä tietäisin? Ethän luule, että minä
+olen löytänyt sormuksen?
+
+— Kuinka sinä sitten voit sanoa olevasi varma, että löytäisit sormuksen?
+
+— No, hyvänen aika, kun se täällä on hukkunut, niin sen täytyy täältä
+löytyä! Ette ole osanneet etsiä.
+
+— Nyt me menemme levolle. Minun on paha olla, en ehkä ole aivan terve.
+Yhden asian vain sanon sinulle, lapseni... Kuuletko? Ethän toki aio
+tänä iltana ruveta etsimään.
+
+— Olisi hauskaa huomisaamuna ottaa Heini vastaan lahja kädessä.
+
+— Sinun täytyy kuunnella mitä sinulle sanon: jos sinä otat kapteenilta
+rahaa... tai jotakin apua pelastaaksesi huvilaa, niin saat olla varma,
+että minä myyn sen. Myyn kylmällä sydämellä.
+
+— Äiti, voisitko myydä kotimme?
+
+— Kylmällä sydämellä. Olen asunut täällä kahdeksantoista kesää ja viisi
+talvea, olen istuttanut puut, olen nähnyt teidän kaikkien kasvavan.
+Mutta minä lähden täältä ilman kaipausta, jos se on tarpeellista.
+
+— Kova sinä olet, äiti.
+
+— No katso nyt, Tommi — oletko todella aikonut turvautua kapteenin
+apuun?
+
+— Koska minä olen sen sanonut? Sinä kuvittelet, äiti. Ja kärsit
+turhanpäiten.
+
+— Tänään elän — huomenna ehkä olen kuollut. Sitä se on.
+
+— Senhän me kaikki tiedämme. Senpätähden: tee elämä niin hauskaksi ja
+siedettäväksi kuin mahdollista.
+
+— Se on sodan opetus. Minun oppimestarini on ollut rauha: tee kuolema
+niin sovinnolliseksi ja iloiseksi kuin suinkin.
+
+— Kummallista joukkoa te olette te naiset. Niin monenlaisia teissä
+tapaa. Ja aina te pyritte pitämään kuolemaa silmienne edessä. Ikäänkuin
+ei siihen ehtisi.
+
+— Kun kaikki on niin pian ohi.
+
+— No mutta juuri siksi. Ei kannata ottaa asioita raskaasti, ei
+kaivella vanhoja syntejä ja ylitsekäymisiä. Niinkuin ei nyt niitä
+olisi jokaisella. Minä olen nuori, minä. Emme tiedä, minä päivänä sota
+jälleen puhkeaa. Paise ei vielä ole lainkaan poissa. Vieläkö tytöt ovat
+ylhäällä?
+
+Äiti istui arkulla, jota aina näin keväisin ympäröi naftaliinin haju.
+Hänen kasvonsa saattoi erottaa selvemmin kuin äsken. Aamun vihertävässä
+kajastuksessa olivat ne keltaisen kalpeat. Mutta hän hymyili. Oli
+mahdoton tunkea hänen hymynsä läpi ja tietää, oliko hän iloinen vaiko
+surullinen, levollinen vaiko levoton.
+
+— Heini raukka kai ei saa unta.
+
+— Hän ajattelee tietysti sormustaan!
+
+— Ehkei hän niin paljon sure sulhasensa tähden kuin sukulaisten, joille
+sormus oli perhekalleus.
+
+— Pitää koettaa löytää Heinille hänen sormuksensa.
+
+Äiti ojensi pojalle istualtaan kätensä. Molemmat hymyilivät ja
+molempien kädet olivat jääkylmät. Ikkunalla saattoi jo erottaa
+punaiset kukkaset, jotka kuin pienet verta tihkuvat sydämet riippuivat
+oksillaan. Ulkona valkeni verkalleen kevätaamu. Nuoret lehdet,
+kukkivat tuomet, koko ennen aikaansa eloon herännyt luonto seisoi kuin
+jäätyneenä taivaan kuvun alla, jolta tähdet vasta olivat sammuneet ja
+joka oli kolea ja lumenkarvainen. Äiti tuijotti hymyillen aamua kohden,
+ikäänkuin hän olisi kuunnellut leivosta. Hän kuunteli itse asiassa
+sydämensä lyöntejä, peläten että ne ilmaisisivat hänet. Hänen sydämensä
+ei laulanut, se huusi hädässä. Hänen huulensa tapailivat joitakin
+tuttuja sanoja. »Kaikki on niin pian ohi», »kaikki käy aina hyvin».
+Mutta ne tulivat tyhjästä ja menivät tyhjään. Hän ei nähnyt edessään
+tietä, kaikki oli täydellistä korpea.
+
+Mitä oli hänen lapsellensa tapahtunut, sodan poikaselle, joka vailla
+nuoruutta oli astunut keskelle elämää?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sillaikaa juoksi Tommi täynnä voimaa ylös portaita vinttikamariinsa.
+Hän olisi tahtonut viheltää ja laulaa ja lisäksi huutaa ja painiskella.
+Hän muisti kuitenkin, ettei se mitenkään käynyt päinsä näin keskellä
+yötä ja äidin ollessa tuolla päällä. Niin, niin, hän oli surullinen!
+Vaikka hän hymyili, niin hän oli surullinen. Sitähän hän nykyään aina
+oli. Jos joku oli kuollut, niin katsoivat omaiset velvollisuudekseen
+vuosikausia olla surullisia. Täytyi siis olla hiljaa.
+
+Tommi kourasi sormillaan liivinsä taskua ja astui nopeasti. Tuskin hän
+malttoi odottaa, että sai esiin avaimen ja pääsi sisään. Hän astui
+oikopäätä ikkunaan ja otti taskustaan pienen esineen.
+
+Sormus. Siinä se oli. Ja Heinin kihlasormus se tosiaan oli. Hän muisti
+kyllä nyt selvästi, että ennenkin oli nähnyt tämän, vaikkei hän
+ottaessaan pienen esineen maasta ollut tullut ajatelleeksi, että se
+voisi kuulua jollekin tutulle. Niin, sitä hän todella ei ollut voinut
+aavistaa. Aivan ajatuksissaan hän oli pistänyt sormuksen taskuunsa, kun
+se sattui hänen silmiinsä. Se oli kaunis. Ja se oli kallisarvoinen. Kun
+hän sen näki maassa, luuli hän sitä tuskin sen arvoiseksi, että viitsi
+ottaa ylös. Kaunis se oli, ei ollut ihme, että Heini itki.
+
+Täällä se oli ollut hänen taskussaan kaiken aikaa, jolloin he kaikki
+etsivät sitä kuin hullut. No niin, huomenna on hauska hetki, kun he
+taasen hakevat. Sedät seulovat multaa, väittelevät kieltolaista ja
+muista hullutuksista. Silloin hän menee ja paiskaa sormuksen keskelle
+seulaa.
+
+Tommin täytyi nauraa, kun hän ajatteli setiä ja mullan seulomista.
+Sellaista sanojen ja asioiden ainaista seulomista se oli heidän
+elämänsä.
+
+Ei, on sittenkin hauskempaa antaa sormus Heinille itselleen, Heini
+varmaan karkaa kaulaan ja suutelee keskelle suuta, niinkuin ennen
+maailmassa. Tänä vuonna ei Heini suudellut. Se on sitä, että hän on
+kihloissa. Ei, ei enää tule hyväilemään serkkuaan. Oli sekin aikaa, kun
+hän, Tommi, oli rakastunut tähän Heiniin, vaikka hän on niin paljon
+vanhempi. Nyt hänellä on Raina. Ja Raina on taasen häntä vanhempi.
+Vielä paljon vanhempi kuin Heini oli. Mikä perhana siinä pitääkin olla,
+että hän aina hullaantuu vanhoihin ihmisiin! Roskaa! Heinihän on itse
+heleä nuoruus ja nuori on Rainakin. Ja kauniit ovat molemmat. Ikävää
+asiassa on se, että Raina on gulashin rouva. Vähät sentään siitäkään.
+Ilmaa! Roskaa! Kaunis olisi tämä koru Rainan täyteläisessä kädessä. Se
+ei sopisi muuta kuin pikkusormeen. Heinillä on kovin kapeat sormet.
+Raina ihastuisi. Jos hän käyttäisi sitä pikkusormessaan, niin ei
+mieskään voisi kysellä. Mutta onko sormuksessa ehkä luutnantin nimi?
+Perhanan pimeää täällä vielä on. Kivääri — jäikö se alas? Kivääri,
+hitto vie, sehän on maksettava tämän korun hinnalla. Sehän hänellä oli
+selvänä tarkoituksena, kun hän otti sormuksen maasta, että hän nyt voi
+lunastaa kiväärin. Ja sen hän myöskin heti laski, että niin paljon
+tällä korulla varmaan saa, että maksaa pyssyn Martomaalle. Äh sentään —
+ties mitä tässä oikein nyt tekee!
+
+Olisi hauskaa paiskata sormus setien seulaan, hauskaa antaa se
+Heinille itselleen, hauskaa antaa se Rainalle. Mutta kultasepälle se
+olisi myytävä ja Martomaalle annettava rahat. Totta puhuen, eiköpähän
+hän sentään ajatellut ottaessaan sormuksen maasta, että hän sillä
+maksaa kiväärin. Hän arvosteli heti sormuksen sen arvoiseksi, että
+kivääri sillä tulee maksetuksi. Hän uskoi silloin, että sormus oli
+tuntemattoman. Mutta tämän tuntemattoman omaisuuden perustuksella tuli
+kivääri hänen omakseen. Millä hän sen maksaa, jos antaa pois sormuksen?
+
+Täytyy antaa pois kivääri myös!
+
+Tuoko, jota hän niin on kaivannut? Ei, sehän ei ole tässä, se jäi alas.
+
+Kaunis kappale, jahka sen puhdistaa. Ihmiset eivät osaa hoitaa
+kiväärejä. Ruostua annetaan, viikkokausia pidetään voitelematta
+ja puhdistamatta. Siro se on vehje. He lähtevät, Yngve ja hän,
+moottoriveneellä saaristoon, jahka metsästysaika alkaa. Suurilla
+saarilla niitä on jäniksiä niin että juoksevat toisensa kumoon. Mikä
+se on tuo pieni sormus sen sorean kappaleen rinnalla, jolla voi
+karkoittaa rosvot ja ampua riistaa. Paistit hän toimittaa kotiin, äidin
+ei tarvitse mennä torille lainkaan. Että unohtuikin alas se vehje.
+Mutta äiti piti siinä niin pitkiä puheita. Mitä se on tällainen sormus
+kiväärin rinnalla!
+
+Heini tuli yhtäkkiä hänen silmiensä eteen sellaisena kuin hän näki
+hänet kerran talvella, monta vuotta sitten. He läksivät isän kanssa
+aivan odottamatta Niemeen. Oli uudenvuoden aatto ja joulukuusi oli
+vielä salin permannolla. Juostiin ja huudettiin, ja koira haukkui.
+Heini juoksi esiin tyttöjen huoneesta, hiukset hajalla ja pyyheliina
+— tai mikä vaate lienee ollut — hartioilla. Hän kiljahti, kun isä ja
+Tommi astuivat vastaan. Samassa hän kuitenkin tunsi miehet ja kävi
+kesyksi ja antoi isän pitää hyvänä niin paljon kuin isä tahtoi. Tommin
+hän sulki syliinsä ja suuteli häntä keskelle suuta. Tommi olikin
+silloin niin pienikasvuinen, että suututti. Hän työnsi serkkua syrjään,
+häntä hävetti, hän olisi suonut, että Heini olisi tehnyt sen heidän
+ollessaan kahdenkesken. Pyörrytti vieläkin, kun sitä ajatteli.
+
+Hän antaa sormuksen Heinille itselleen, totisesti. Heini katsoo häneen
+iloisesti, Heinillä on kauniit silmät ja Heini on hyvä. Ja Vasarastakin
+pitivät pojat.
+
+Helkkarin hieno sormus. Siitä saisi paljon enemmän rahaa kuin
+kolmesataa markkaa. Voisi ostaa kaikenlaista. Vaikkapa pari kravattia.
+On puute kaikesta. Vaaleat kengätkin olisivat hauskat näin suvella.
+
+Kyllä pitäisi Rainakin sormuksesta. Hänellä on niitä paljon, konsuli
+kyllä on ostanut. Mutta ei yhtään näin hienoa. Raina raukka. Raina on
+onneton. Raina on ollut tyhmä, kun otti kauhean miehen. Raina oli köyhä
+ja tahtoi päästä köyhyydestä. Köyhyys ei ole mikään ilo. Eikä sitä
+liioin voi tekemälläkään tehdä miksikään erikoiseksi ansioksi, vaikka
+sedät sitä siksi koettavat. He ovat köyhää ylhäisöä ja ylpeilevät
+siitä. Valioproletariaattia. Ei, köyhyys ei ole mikään ilo eikä mikään
+hyve. Hän, Tommi, ainakaan ei tahdo elää köyhänä. Tänään ihminen
+elää ja huomenna voi olla kuolleena. Roskaa! Taivaalla purjehtii jo
+ruusunvärinen pilvi. Se on lähetetty partioretkelle. Koko taivaanlaen
+se näkee kuin kämmeneltään. Huomenna lähetetään Heini-serkun
+kihlasormus seikkailulle. Joko se lentää Heinin sormeen. Tai setien
+seulaan. Tai panttilainastoon. Tai Rainan käteen.
+
+Olipa onni, ettei hän kenellekään maininnut löytäneensä sormusta, ei
+kapteenillekaan. Kukaan ei tiedä, että se on hänellä. Hauskaa tulee
+olemaan huomenna, kun ne kaikki etsivät.
+
+Rainalle ei sitä voi antaa — se asia ei menettele! Olipa hän hullu,
+kun ei heti ymmärtänyt, että Raina asuu tästä pienen matkan päässä.
+Tiellä voisivat naiset tavata toisensa ja sitten — niin, sitten sitä
+vasta hukassa oltaisiin. Epäluotettavat ovat myöskin panttilainastot.
+Poliisit nuuskivat niissä alituiseen, ja sedät kyllä panevat poliisit
+liikkeelle, sen he kyllä osaavat, poliisit ja poliisikoirat.
+
+Hitto vie, näyttää koituvan harmia ja vastusta koko sormuksesta. Vähän
+siitä on hyötyä, jollei sitä saa rahaksi. Pitää nähtävästi matkustaa
+toiseen kaupunkiin. Mutta jos hän oikein tuntee tuomari-sedän,
+niin tämä ilmoittaa sanomalehdissä ja panee likoon koko vaivaisen
+omaisuutensa saadakseen takaisin sormuksen. Hän on valmis myymään
+vaatteet yltään, jos niiksi tulee.
+
+Suorinta lienee sittenkin oikopäätä huomenna antaa sormus Heinille.
+Mutta millä ihmeellä sitten maksaa kiväärin?
+
+Vihoviimeistä se on tämä köyhyys.
+
+Kapteeni lupasi antaa työtä ja ansiota. Kunhan saisi pois koulun.
+Puuttuisi vielä, että Kukko rupeaisi mahtailemaan. No niin,
+huomenaamulla hän ehtii lukea läpi sen läksyn. Muut kyllä menevät. Se
+se todella puuttuisi. Mutta katsokoon Kukko omia asioitaan. Kukko istuu
+itse niin höllässä. Kukko voi yhtäkkiä joutua kiinni virkavirheestä.
+Kukko sairastaa viinatautia. Eikä punainen nenä ole luvallinen
+koulumiehellä. Setä ehdotti, että heittäisi luvut kesken ja antautuisi
+liikealalle. Miten olisikaan, jos sen tekisi?
+
+Raina, niin, siellä sinä olet. Se on sinun kattoasi tuo punainen kulma,
+joka näkyy tänne. Sinä lupasit nukkua ylhäällä omassa huoneessasi.
+Katso nyt, minun piikani ihana, sinä saat tämän sormuksen...
+
+Raina, olisit viisaampi, jollet yrittäisi olla muuta kuin mitä olet.
+Taiteilijaa ei sinussa ole enempää kuin pulskassa nuoressa lehmässä.
+Olisit mikä olet etkä näyttelisi maailmannaista. Ja mikä sinä sitten
+olet? Isäsi taisi maalata lankkuaitoja — mikä ei suinkaan ole mitään
+halveksittavaa. Mutta tytär ehkä ei silti ole syntynyt taidemaalariksi.
+
+Raina, Raina, niitä liehuu sinun ympärilläsi nyt kaikenkaltaisia.
+Poikapuolestasi lähtien. Minä olen nuorin, minä, ja kiukkuisin.
+
+Ole kiltti, Raina, ehkä saat minun ensimmäisen flammani
+kihlasormuksen...
+
+Roskaa, ilmaa! Ovatko unohtaneet tuoda tänne ylös saippuaa. Saippua
+joutui uimahuoneeseen. Jos lähtisikin yhtäkkiä järveen. Ja unohtaisi
+kaikki, hyvät ja pahat, ikävät ja hauskat. Laskut tulevat jälkeenpäin.
+Äh, kaikki on niin pian ohi. Heräävät, jos vielä liikkuisi. Parasta
+nukkua ja huomenna päättää. Aurinkokin jo nousee. Heinit ja Rainat
+ja Annit ja Helmit... Aurinko nousee... Käki... Peipponen... Kukkuu,
+kukkuu...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aurinko nousi ja kevään hetkeksi pysähtynyt juhla alkoi jälleen. Ilma
+värisi taasen lämpöä ja värejä. Maanpinnalla leikkivät valot ja varjot,
+puut ja ruohot avautuivat ja tuoksuivat taasen, linnut ja hyönteiset
+täyttivät ilollaan maan ja taivaan välin. Lahtikin alkoi elää,
+väreillä ja kuljettaa aaltoja rantaa kohden. Ihmiselämä vain oli vielä
+pysähdyksissä. Ei kuulunut kavioiden töminää, ei autojen törähdyksiä,
+ei ilmalaivojen pärinää.
+
+Vihdoin souti lahdelle vene ja kalastaja alkoi laskea verkkojaan.
+Airojen vikinä soi kuin jonkin linnun hiljainen, yksitoikkoinen laulu.
+Tuli toinenkin vene. Se pysähtyi keskelle auringon rusotusta, sieltä
+heitettiin veteen onki, toinen, kolmas.
+
+Nyt saattoi kuulla jonkin oven käyvän huviloissa rannalla. Sitten
+haukahti jossain koira. Sitten alettiin puutarhuriliikkeissä valjastaa
+torikuormaa.
+
+Sinä aamuna sattui Niemenkiven huvilassa se harvinainen tapaus, että
+rouva nukkui. Lapset, jotka olivat tottuneet siihen, että äiti heidät
+herätti, luulivat kellon käyvän väärin ja olivat myöhästymäisillään
+koulusta. Äiti heräsi siihen, että kaikki juoksivat, etsivät sukkiaan,
+kenkiään ja kirjojaan. Hän heräsi syvästä unesta ja joutui herätessään
+kuin maailmaan, josta hän unensa aikana oli ehtinyt vieraantua. Tytöt
+toruivat toisiaan ja katselivat hiukan pelästyneinä äitiin, joka
+istui vuoteessaan, mustat hiukset palmikkoina olkapäillä ja totisena
+silmäillen eteensä, ikäänkuin hän olisi silmäillyt omiin ajatuksiinsa.
+Onneksi oli ruoka pöydässä, jokainen sai osansa ja läksi juoksujalan
+menemään. Tommin askeleet menivät nopeasti salin läpi, hän ei tullut
+katsomaan äitiä.
+
+Lulu sensijaan oli noussut polvilleen vuoteeseensa ja tuijotti sieltä
+äitiin.
+
+— Äiti... äiti... Mikset sinä puhu? Mikset sinä sano huomenta? Mikset
+sinä nouse ylös? Minä tulen sinne. Oletko suuttunut? Oletko kipeä? Enkö
+minä saa tulla sinne? Kello on puoli kahdeksan... Äiti, käki kukkuu.
+Minä tulen nyt.
+
+Äiti kuuli toki mitä hän sanoi, avasi hänelle peitteensä ja jo puhuikin.
+
+— Minä olen nukkunut, lapseni. En moniin vuosiin ole nukkunut tällä
+tavalla. Se oli aivan kummallista. Kyllä se melkein niin on, että lepo
+on samaa kuin taivas.
+
+— Äiti, minä muistin unissani, että Letalla oli kädessä Heinin sormus.
+Hän vei sen ulkopuolelle aitaa. Mikset sinä kuule, äiti?
+
+Äiti oli unohtanut sormuksen ja oikeastaan kaikki yksityiskohdat
+eilisestä. Hänellä oli vain hämärä tunne siitä, että jotakin
+tuskallista oli tapahtunut hänen ja Tommin välillä. Kun hänen pieni
+poikansa mainitsi sormuksen, muisti hän kaikki.
+
+Niin, todella, Heinin sormus. Mitä sinä sanoitkaan? Että Letta vei
+sormuksen ulkopuolelle aitaa. Muistaako äidin pieni poju sen varmasti?
+
+— Muistaa. Kyllä kapteeni-setä on sen ottanut.
+
+— Mutta kun ei lapsi eilen sitä muistanut.
+
+— Minä muistin sen unessa.
+
+— Mutta jos lapsi on nähnyt unta.
+
+— Sitten Tommi on sen ottanut.
+
+— Nyt lapsi puhuu tyhmyyksiä.
+
+— Kysy Tommilta.
+
+— Kuinka äiti sellaista kysyisi. Tommihan oli poissa.
+
+— Niin mutta Tommi tuli juuri ja otti sormuksen maasta.
+
+— Näkikö poju senkin unessa?
+
+— Ei.
+
+— No niin. Ei pidä puhua tyhmyyksiä.
+
+— Kysy Tommilta.
+
+— Mutta lapseni, olisihan Tommi antanut Heinille sormuksen, jos hän
+olisi sen löytänyt.
+
+— Tommi ei tietänyt, että se oli Heinin sormus.
+
+— Kyllä Tommi tiesi. Kyllä Tommi tunsi Heinin sormuksen.
+
+— Minä kysyn Tommilta.
+
+— Sellaista ei pieni poju saa tehdä.
+
+— Tarkoittaako äiti, että minä kysyisin, vai että minä en kysyisi?
+
+— Äiti tarkoittaa sitä mitä äiti sanoo. Sinä et saa kysyä Tommilta
+sellaista.
+
+— Miksen?
+
+— Tommin tulee paha mieli.
+
+— Miksi Tommin tulee paha mieli?
+
+— Äiti selittää sen toisen kerran. Äidillä on jo hyvin kiire.
+
+— Äiti, saako Heini nyt toisen sormuksen?
+
+— Kyllä kai.
+
+— Suuttuuko Heinin sulhanen Heinille?
+
+— Ei.
+
+— Antaako hän rautaisen sormuksen?
+
+— Ei äiti tiedä.
+
+— Jos hän antaa kultaisen sormuksen, niin joku taas sen ottaa.
+Rautaista sormusta ei kukaan huoli.
+
+— Niin, niin, voit olla oikeassa, lapsi.
+
+— Saanko minäkin rautaisen sormuksen?
+
+— Ehkä sinä saat.
+
+— Elämäkö antaa?
+
+— Mitä sinä nyt puhut? Etkö kuullut, että äidillä on jo hyvin kiire.
+
+— Täti sanoi, että elämä antaa rautaisen sormuksen.
+
+— Sanoiko. No, tuleeko äiti auttamaan. Sinä olet jo suuri poika, sinun
+täytyy tulla toimeen omin neuvoin.
+
+— Äiti, onko Elämä sulhanen?
+
+— Nyt lapsi kysyy sellaisia asioita, ettei äiti osaa niihin vastata.
+Jahka sinä tulet suureksi, niin sinä näet.
+
+— Elämäkö on ollut Titsia-tädin sulhanen? Onko se antanut rautaisen
+sormuksen? Pitääkö sitten parsia? Pitääkö kaikkien parsia? Äiti, minä
+en voi mennä kouluun. Äiti, Lulu on kipeä, anna Lulun jäädä kotiin.
+
+— Pitääkö äidin suuttua omalle lapselle, kun lapsi puhuu sellaisia?
+Muistatko mitä isä sanoi, kun sinä tahdoit jäädä kotiin? Hän sanoi,
+että täytyy voittaa pienet pahoinvoinnit. Anni menee torille, sinä
+menet Annin kanssa, Anni saattaa lapsen kouluun. Niin käy, kun kysyy
+niin paljon. Ja kun valvoo myöhään. Äiti tulee niin ankaraksi, saat
+nähdä, koska lapsi ei tottele hyvällä.
+
+Vihdoin olivat sitten kaikki lapset lähteneet kouluun ja elämä
+Surpaeusten huvilalla pyrki urhoollisesti vanhoille laduilleen. Kevät
+oli sekin heti auringonnoususta tarttunut kiinni siitä, mihin iltakylmä
+sen oli pysähdyttänyt, ja kiiti tuoksuen, laulaen ja kukkien kesäänsä
+kohden. Ihmisten ponnistukset onnistuivat työläämmin.
+
+Hiukan kalpeina tulivat ystävättäret yläkerrasta. Heini esiintyi
+kuitenkin hyvin reippaana, nauroi ja sanoi, että hän jo oli mukaantunut
+kohtaloonsa eikä enää ensinkään odottanut sormuksen löytyvän.
+Hänen ei ensinkään tarvinnut tulla onnettomaksi tämän ensimmäisen
+vastoinkäymisen johdosta. Päinvastoin oli tämä oikein terveellinen
+johdanto elämään. Luultavasti Halvorin tädit tulevat suuttumaan ja
+vaatimaan kihlauksen purkamista, mutta onneksi hän ei ole kihloissa
+heidän kanssaan. Halvor on sellaisten asioiden yläpuolella.
+
+— Minä tulen pyytämään, että hän antaa minulle rautaisen sormuksen!
+nauroi Heini. — Totta totisesti. Se teki minuun syvän vaikutuksen, se
+mitä täti sanoi, nimittäin että elämä kihlaa meidät raudalla. Täti,
+tietääkö täti, että se kerrassaan auttoi minut ylös kuilusta. Kukaties
+olisin ollut kuinkakin lapsellinen. Mitäpä me ihmiset tavoittelemme
+kultaa ja helmiä. Elämä on meitä voimakkaampi. On parasta, että heti
+alunpitäen mukaudumme... Täti, Titsia-täti, en minä ole koskaan ennen
+ymmärtänyt tätiä. Minä olen saanut kuin lahjan. Täti on kaunis ja hyvä.
+Kuinka minä olen kiitollinen. Niin kauan kuin muistan, on täti kutonut
+sukkia ja parsinut sukkia. Ja tädillä on ollut särkyä... Oi, voi,
+elämän rautainen kihlasormus on toki ihana koru, kun sitä kannetaan
+tuolla tavalla, noin arvokkaasti ja suloisesti...
+
+Heinin kyyneleet vuotivat sukkaläjään, joka oli vanhan neidin edessä.
+Hän vaikeni, säikähtäen sanatulvaansa. Hän oli puhunut niin paljon
+sen tähden, että hän pelkäsi äänettömyyttä ja omaa heikkouttaan. Lida
+ei tänään ollut mikään hyvä toveri, hän piti sormuksen katoamista
+pahana enteenä, ja täti, nimittäin Tekla-täti, kulki oudosti omissa
+ajatuksissaan, ikäänkuin hänkin olisi miettinyt jotakin tuskallista.
+Äänettömyys voi joskus olla kiusallinen asia. Heini pelkäsi sitä tänään
+ja puhui ja puhui. Sai olla kiitollinen, jos Titsia-täti vastasi edes
+hymyilyllä. Hän vastasi tänään, hän oli tyyni ja lempeä.
+
+— Olisi parempi, puhui Heini taasen, — jolleivät sedät tänään tulisi.
+On kuitenkin aivan turhaa etsiä. Eikä sormus enää ole minulle sen
+arvoinen kuin eilen. Pidän enemmän rautaisesta sormuksestani... Kun
+tuntee molemmat vanhimmat Surpaeus-veljekset, niin saattaa odottaa,
+että he todella seulovat mullan. Oi voi, jos saattaisi saada heidät
+järkiinsä. Mutta sitä ei kai voi mikään maan mahti. Täti kulta, eikö
+täti väsy? Tuossahan on kauhea läpi...
+
+Vanha neiti katsoi häneen silmälasiensa yli ja huojutti päätään.
+
+— Työ kuin työ.
+
+— No niin kyllä. Mutta kun minä ajattelen, että täti olisi voinut
+hurmata yleisöä, esittää suuria osia näyttämöllä. Mikä komea kuningatar
+täti olisi ollut!
+
+— Kuka sen on sanonut, että se työ olisi ollut hyödyllisempää. Tai
+onnellisempaa.
+
+— No niin. Raudalla. Raudalla.
+
+Heinin silmät seurasivat vanhuksen valkoisia käsiä, jotka kääntelivät
+rikkinäisiä sukkapareja. Yhtäkkiä katsahti vanha neiti häneen pitkään.
+
+— Älä estä everstiä ja tuomaria etsimästä sormusta. Sormus ei voi olla
+kaukana. Katsele kaikkia serkkujasi syvälle silmiin — ehkä voit saada
+tietää jotakin.
+
+— Luuleeko täti? Mutta johan minä olen katsellut. Kaikkihan ovat olleet
+etsimässä.
+
+— Me Surpaeukset olemme vähän seikkailunhaluisia. Tai me emme ole
+oikein rehellisiä.
+
+— Mutta täti! Sehän on kauheaa, mitä täti sanoo.
+
+— Ei se ole niin kauheaa. Missä ovat rehelliset ihmiset? Meitä
+viehättää nähdä, onnistuuko se. Sellainen oli isoisäsi. Hän saattoi
+ottaa kultasepän pöydältä kultakellon vain nähdäkseen, saadaanko
+hänet kiinni, onnistuuko seikkailu. Tultuaan ulos heitti hän kellon
+pirstaleiksi katuun.
+
+Heini Surpaeus ja hänen tätinsä tuijottivat toisiinsa.
+
+— Minä ymmärrän tämän, sanoi Heini, posket kylminä.
+
+— Ja minä ymmärrän sen niin hyvin, sanoi osaltaan täti ja hymyili.
+
+— Täti, minua pelottaa.
+
+— Minua on myöskin pelottanut. Siksi parsin sukkia. Tässä työssä ei ole
+mitään houkutuksia.
+
+— Olemmeko me Surpaeukset todella niin huonoja?
+
+— Missä ne hyvät sitten ovat.
+
+— Mutta eihän täti voi tarkoittaa, että joku meistä, kuka hyvänsä,
+olisi löytänyt sormuksen ja salaisi sen. Esimerkiksi minä! Tai
+Gabriel-setä. Tai Tekla-täti. Olisipa se hullunkurista.
+
+— Tekla ei kuulu meihin. Hän ei etsi seikkailua.
+
+— Mutta jos minun isäni esimerkiksi olisi täällä, niin täti arvelee,
+että hän tulisi kysymykseen.
+
+— Hän voisi tulla kysymykseen.
+
+Heini purskahti nauruun, joka samassa hetkessä jähmettyi irvistykseksi.
+
+— Minun isäni... Minun isäni voisi tulla kysymykseen varkaana! toisteli
+hän soinnuttomasti.
+
+Niin, sanoi vanha neiti armottomana. — Tunnettiinko rehellisempää
+miestä kuin näiden lasten isä? Hän oli rehellinen. Mutta kukaan ei
+tiedä mitä se hänelle maksoi. Hänessä oli kaksi luonnetta ja toinen
+vartioi aina toista kuin veijaria. Tekla ei tiedä. Hänessä oli
+seikkailunhalu, hänessä oli kunnianhimo. Hän tunsi kiusauksen. Mutta
+hänellä oli tahto kuin teräs. Hän piti veijarin kurissa. Hän ajoi
+oman veljensä talosta, hän ajoi luotaan rahan houkutuksen, kunnian
+houkutuksen... Hän on kuollut ja saattaa levätä rauhassa. Älä sinä
+huoli näistä mainita kenellekään. Puhuin vain siksi, että aavistaisit,
+keitä me Surpaeukset olemme.
+
+— Oi täti kuinka minua pelottaa.
+
+— Ehkä sinullakin on luja tahto.
+
+— En enää uskalla uskoa, että minulla se olisi. Minun uskallukseni on
+romahtanut.
+
+— Koetetaan nyt joka tapauksessa katsella Surpaeuksia silmiin. Olisi
+hauskaa saada kiinni veijari.
+
+Heini tuijotti ulos laulavaan kevätaamuun ja hänen hengityksensä
+kulki vaivalloisesti. Hänestä tuntui, että hänellä, ihmisellä, ei ole
+oikeutta antaa äänensä yhtyä luonnon kevätlauluun. Ihminen on pimeä,
+parempi olisi, että hän olisi mykkäkin... Oi miksi, miksi on näin? Setä
+taisteli ja taisteli — ja nyt olisi joku hänen lapsistaan kuitenkin
+joutunut onnettomuuteen... Kauheaa — kuka uskaltaa välittää elämän
+uusille ihmisille, elämän ja taipumukset? Oli kuin musta vaate olisi
+laskeutunut yli auringonpaisteisten kenttien.
+
+— Heini, sanoi vanha neiti, — setäsi tulevat. Anna heidän etsiä.
+On huvittavaa nähdä, mitä he löytävät ja mitä me löydämme, me
+kaksi. Nämähän ovat pieniä, näkymättömiä asioita. Tai oikeastaan
+suuria, kaikkein suurimpia. Ne ovat ihmisen salaisuudet. Niitä on
+paljon ihmissielun onkaloissa. Jokaisella suvulla omansa. Siellä ne
+risteilevät ja rasteilevat sukujen välillä...
+
+Heinin sielusta pääsi parahduksena:
+
+— Mitä ihminen sitten voi? Ihmisparka...!
+
+— Taistella hän voi... Tai voi yrittää. Yrityksetkin ovat jotakin...
+
+Sedät saapuivat. Jos he eilen olivat olleet parhaissa vaatteissaan,
+niin olivat he nyt pukeutuneet työasuun. Kuluneissa tamineissaan olivat
+he saapuneet läpi kaupungin ja riidelleet kaiken matkaa. Tämä riita ei
+jäänyt portin taakse, vaan jatkui Niemenkiven huvila-alueella.
+
+— Sinä olet lapsi, sinä olet fantasti, sanoi eversti kymmenenteen
+kertaan veljelleen. — Sinä kuvittelet että tästä tapauksesta voit
+saada lähtökohdan teoksellesi. Sinä tulet nyt panemaan puntarin nenään
+tahdon, jolla sormus on varastettu. Nimittäin edellyttäen, että se on
+varastettu ja ettemme sitä vielä löydä. Minä, näet, olen vakuuttunut,
+että sen löydämme. Minua, suoraan sanoen, viehättää panna toimeen
+ajojahti tämän karkulaisen perään ja minä aion mobilisoida kaikki
+voimat. Tänään emme syö emmekä juo, vaan etsimme. Minä olen kuin
+koulupoika ajatellessani hetkeä, jolloin otamme vangiksi karkulaisen.
+Minä olen valmis julistamaan huvilan piiritystilaan — joka tulee
+sisäpuolelle, ammutaan. Lapio tänne. Seula tänne. Tämä voi tuntua
+lapselliselta ja hullunkuriselta, mutta minä olen pannut päähäni, että
+etsin sormuksen ja annan sen naiselle, joka sitä ikävöi. Eilen olimme
+tuomarin kanssa yhtä mieltä. Hän sanoi julistavansa tuhannen markan
+palkinnon sille, joka tuo sormuksen. Nyt hänen päänsä on muuttunut.
+Nyt hän kuvittelee, että kaiken tahtomisen yliherra jo on lähettänyt
+hänelle tämän tapauksen ainekseksi hänen suurta viisaudenkirjaansa
+varten. Sinulla ei ole filosofian alkeita, ei mitään edellytyksiä
+ymmärtämään näitä asioita, et tiedä ihmisen sielusta enempää kuin
+porsas hopealusikasta. Koettaisit edes lukea jotakin. Mutta sinä olet
+vain saanut päähäsi, että sinun pitää kumota tuomiot ja oikeusistuimet
+jollakin omalla järjestelmälläsi. Hän on saanut päähänsä — kuunnelkaa
+nyt kaikki! — että tässä on kysymys varkaudesta, varsin kummallisesta
+varkaudesta — sanoisinko: Surpaeus-varkaustapauksesta. Hän väittää
+— kuunnelkaa tarkoin: että yksi Surpaeus löysi sormuksen nurmesta,
+siltä paikalta, missä me joimme kahvia, siis suunnilleen tästä. Tämä
+Surpaeus ei heti saanut selville, mitä hänen tahtonsa sillä hetkellä
+vaati. Tämä Surpaeus otti siis sormuksen ja halusi voittaa aikaa.
+Hänelle tuli avuksi kaksi Surpaeusta, jotka sillä hetkellä lähestyivät
+porttia. Nyt kuljetti ensimmäinen Surpaeus sormuksen portille asti,
+yhä miettien, pitääkö hän sormuksen vai eikö. Tullessaan portin tuolle
+puolelle teki hänen tahtonsa päätöksen: en huoli sormusta! Tai hän ehkä
+pelästyi, ettei voi sormusta kätkeä; joka tapauksessa, joskin siis
+varsin erilaiset syyt saattoivat aiheuttaa sormuksen poisheittämisen —
+ensimmäinen Surpaeus viskasi sormuksen maahan. Tässä näki sen toinen
+Surpaeus ja otti sen heti. Ei ole tunnettua mistä syystä eikä kumpiko
+myöhemmin paikalle saapuneista Surpaeuksista sen teki. On mahdollista,
+ettei varas tietänyt sormuksen kuuluvan tänne. On mahdollista, että
+hän aikoi mennä ilmoittamaan sen poliisikamariin. On mahdollista, että
+hän aikoi myydä sen omaksi edukseen. On mahdollista, että hän aikoi
+pitää sen iloitakseen timanttien hohteesta. On mahdollista, että häntä
+huvitti nähdä kuinka valpas salapoliisi on. Joka tapauksessa tämä
+tuomari nyt on saanut päähänsä, että Surpaeukset ovat varastaneet —
+sanoo: varastaneet — luutnantin morsiamen sormuksen. Minä sanon, että
+hän on kypsä hullujenhuoneeseen ja ehdotan, että alamme etsiä sormusta.
+Kaikki tänne. Mutta mikä teidän on? Tekla, sinä olet sairas. Ja
+Heini... mikä sinun on? Otatteko hänen houruinhuoneteoriansa tosiksi?
+Minähän kerron ne vain siksi, että nauraisitte niille niinkuin minä
+nauran.
+
+Ikäänkuin he olisivat vaistomaisesti tunteneet, ettei keväinen luonto
+ole sovelias paikka näiden asioiden pohtimiselle, olivat he vähitellen
+kaikki siirtyneet sisään ja seisoivat Niemenkiven herra-vainajan
+huoneessa. Kaikki tuijottivat mykkinä ja kalpeina toisiinsa. Ainoastaan
+vanha neiti kulki, sukka pujotettuna käden yli kuin mikäkin pitkä
+hansikas, parsien ja hymyillen.
+
+— Eivät naurunkaan arvoiset ole nämä asiat! toisti eversti, sileäksi
+ajetut kasvot vääntyneinä johonkin, jonka senkin piti esittää hymyä.
+
+— Kuulkaa nyt, sai Heini vihdoin äänensä kuuluville, — minä en tahdo,
+että sormusta etsitään. Se löytyy, jos löytyy. En kuitenkaan enää käytä
+sormusta. En missään tapauksessa.
+
+— Hyvä veljentyttäreni, sanoi nyt vuorostaan tuomari, — Gabriel-setä on
+esittänyt asiat tykkänään väärässä valossa. En tahdo mennä väittämään,
+että hänen tahtonsa on yhtä huono kuin hänen tekonsa. Minä en ole
+koskaan väittänyt, että tällaista Surpaeus-varkautta olisi tapahtunut.
+Mistä minä voisin tietää sellaisen asian? Mutta olen tahtonut
+edellyttää, että näin olisi tapahtunut, että siis yksi Surpaeus on
+vienyt sormuksen portin taakse, vielä varsin epätietoisena siitä,
+mitä tekee sormuksella. Toinen on siitä ottanut sormuksen, niinikään
+epätietoisena pidättääkö sen itselleen. Nyt on kysymys siitä, miten
+yhteiskunta jakaa oikeutta, jos tapaa sormuksen...
+
+— Setä, sanoi Lida keskeyttäen, — emmekö nyt vielä voisi lähteä ulos
+etsimään. Eikö se olisi paljon viisaampaa. Kyllä me tiedämme, ettet
+sinä usko meitä varkaiksi.
+
+— Etten minä usko meitä varkaiksi — sitä en ole sanonut. Minä uskon
+ketä tahansa varkaaksi. Kenen tahansa on voinut tehdä mieli toisen
+omaa. Kateelliset ihmiset ovat kaikki varkaita puhtaan tahdon valossa.
+Me Surpaeukset voimme olla sitä tekomme valossa ehkä enemmän kuin
+tahtomme. Joku meistä on voinut vaikkapa huvin vuoksi ottaa sormuksen
+nähdäkseen, onnistuuko hänen salata tekonsa niin ettei kukaan sitä
+huomaa. Meidän setä-vainajamme, Fabian Surpaeus, laski kerran
+liikkeelle huhun, että Gabriel Surpaeus — nuori luutnantti silloin —
+on kihloissa jonkun Brita Karolina Månstrålen kanssa. Muutaman viikon
+perästä Gabriel saa tilanomistaja Stjernstrålelta kirjeen, jossa tämä
+syyttää häntä törkeästä kunnianloukkauksesta. Hänen ainoan tyttärensä
+Anna Auroran kihlaus oli huhun johdosta purettu. Mutta Fabian Surpaeus
+oli laskenut linnun lentoon pelkässä ilon-kaipauksessa. Hän oli niin
+iloinen mies ja hänen oli niin ikävä, että hän teki juttuja. Olen
+vain kertonut tämän todistaakseni, että Surpaeukset voisivat pistää
+taskuunsa kauniin sormuksen. Mutta tuon teoriani taas rakensin aivan
+tuulesta temmaten ja vain siksi, että se mielestäni voisi olla hyvä
+lähtökohta.
+
+Kaikki seisoivat hetken vaiti, voidakseen selvittää itselleen, mikä ero
+oli Mikael-sedän tuulesta temmatun teorian ja olettamuksen välillä,
+jota hän ei ollut lausunut. Esi-isien läheisyys, joiden nimiä oli
+mainittu, tuntui oudosti ilmassa.
+
+— Ei koskaan maailmassa, sanoi Heini, koettaen kääntää kaikki leikiksi,
+— ole sormuksesta ollut sellaista harmia kuin tästä. Minä pyydän
+pyytämällä, ettei siitä enää puhuta eikä etsitä. Kyllä minä sovin
+asiasta sulhaseni kanssa. Ja hänen tätinsä minä sovitan heidätkin.
+Minä vakuutan, että jos sormus löytyisikin, niin minä en sitä tule
+käyttämään. Minä... minä... lahjoitan sen vaikkapa museoon!
+
+Huoneessa kajahti vapauttava nauru. Heinin herttainen järkevyys
+tunnustettiin joka taholla. Hänen pyyntöään ei kuitenkaan kukaan
+kuunnellut.
+
+— Jos Enok Surpaeus sittenkin olisi löytänyt sormuksen, sanoi
+Niemenkiven rouva.
+
+— Kysyköön häneltä Tommi, hehän nyt ovat ylimmät ystävät! huomautti
+yhteen kyytiin Lida.
+
+— Mutta entä jos Tommi itse on ottanut sormuksen.
+
+Puna kohosi Tommin äidin kasvoille.
+
+— Mikael-setä, sinä varmaan et tahdo puhua niin rumasti kuin puhut.
+Jos kapteeni tai literatööri, tai mikä hän nyt lienee, on löytänyt
+sormuksen, niin ei hän ole tietänyt kenen se on. Mutta Tommi toki
+tunsi Heinin sormuksen. Te olette sentään kaikki hyvin sairasta väkeä,
+te Surpaeukset. En tiedä, miten en sitä ennen niin huomannut. Ehkäpä
+veli-vainajanne tahto ja tarmo varjeli teitä kaikkia. Nyt minä yhtäkkiä
+näen, että te vain erittelette ja erittelette ja rakentelette teorioja.
+Minun lapseni ovat toki tähän asti olleet epäilystenne ulkopuolella,
+mutta...
+
+Äiti ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui kurkkuun. Hänen silmiinsä ei
+kuitenkaan tullut kyyneltäkään. Kaikki hätääntyivät ja vakuuttelivat,
+etteivät olleet tarkoittaneet mitään. Ei yhtään mitään.
+
+— Mutta Tekla, koetti tuomari välittää, — aika on paha. Kaikki
+kokoontuu yhtaikaa lastesi tielle: isän kuolema, sodan poikkeustila ja
+sen jälkeinen sekasorto... Olisi toista, jos isä olisi saanut elää...
+
+— Ettekö te sitten käsitä, että hänen muistoaan te tässä ennen kaikkea
+häpäisette! kuiskasi Tekla Surpaeus ja hänen silmänsä kipinöivät
+suuttumusta. — Häntä hänen lapsissaan juuri puolustan.
+
+— Tekla, Tekla, veren perinnöt hyppäävät mielellään sukupolvien yli ja
+ilmaantuvat hyvienkin ihmisten lapsissa.
+
+— Mutta nämä lapset ovat toki myöskin minun lapsiani ja minun sukuni on
+aina ollut tervettä. Minä en enää tahdo kuulla tästä asiasta enempää.
+Kaiken päivää te vuoronperään olette solvanneet minua ja vainajaa.
+Minä menen itse Enok Surpaeuksen luo ja otan häneltä sormuksen, jos se
+hänellä on. En minä toki osannut aavistaa, että me kaikki jouduimme
+näin aivan neuvottomiksi, kun hänet meiltä otettiin. Hän piti pystyssä
+meidät kaikki, hän piti kurissa intohimot ja pyyteet. Tahdollaan hän
+sen teki. Mutta tahtoa on minullakin, sen minä näytän.
+
+Tekla Surpaeus jätti huoneen. Hän oli puhuessaan ikäänkuin kasvanut ja
+hänen käyntinsä oli terästä, kun hän asteli. Jotakin hänen tarmostaan
+siirtyi muihinkin. Kaikki nousivat ja yrittivät ryhtyä johonkin, eivät
+vain tietäneet mihin. Kaikki puhuivat yhtaikaa.
+
+— No niin, nyt on asia selvä: hän menee Enokin luo. Jos sormus on
+hänellä, niin hän sen kyllä tuo. Sen hän oli näköinen.
+
+— On tässä nyt tahtoa muillakin. Kunnioitan suuresti Tankerien sukua,
+mutta kyllä sielläkin löytyy salaisuuksia — ne ovat joka suvulla. Mutta
+Tekla Tanker on oikeassa: me jäimme tuuliajolle, kun Hugo-veljemme
+kuoli. Hän todella piti kaikki kurissa. Auktoriteetillaan. Uskallanpa
+vannoa, että jos hän olisi ollut tuolla lehmusten alla mukana, niin ei
+Heinin sormus ikinä olisi kadonnut — nimittäin se olisi heti löytynyt.
+Niin paljon merkitsee yksi tahto.
+
+Everstin tätä lausuessa oli tuomari Mikael noussut ylös. Ja ikäänkuin
+hän olisi nähnyt edessään tahdon ruumiillistuneena kuvassa, joka
+esitti hänen poismennyttä veljeään ja jota aurinko valaisi, ojensi hän
+kätensä sitä kohden. Hän teki päällään everstille merkin, että tämä
+vaikenisi. Ja eversti ymmärsi hänet. He olivat kaikki sekasortonsa
+hädässä mananneet paikalle sitä, jota he pelastajana tarvitsivat:
+Tahtoa, sellaisen jommoisena se saattaa olla ihmisessä. Ja he tunsivat,
+että jos tämä Tahto saisi vallan, niin kaikki hämärä lakkaisi, kaikki
+sekasorto loppuisi ja lian sijaan tulisi puhtaus. Ihmiskunta paranisi.
+Kirkastuksen hetki oli pian ohi. Sen vaikutus teki kuitenkin työtään
+jokaisen mielessä. Tuomari alkoi ensinnä puhua. Hän puhui hiljaa,
+ikäänkuin talossa olisi ollut vainaja.
+
+— Veli-vainajammekin tähden täytyy meidän jälkeenjääneiden ryhtyä
+kehittämään tahtoamme. Meidän sukumme menee muuten rappiolle. Hugon
+lapset voivat joutua sinne missä Enok Surpaeus on. Tämä sormus-asia voi
+näyttää pieneltä asialta, mutta se näyttää olevan annettu meille, jotta
+me näkisimme asemamme ja tietäisimme, mitä meidän on tehtävä. Sanokaa
+nyt jotakin, te muutkin, että minä tietäisin, mitä te ajattelette.
+
+— Mitäpä tähän sitten lisää, sanoi eversti, — tahtoprobleemiahan sinä
+ikäsi olet hautonut, kukapa siitä voisi saarnata niinkuin sinä. Jollei
+ihminen käytä tahtoaan ohjanaan, niin hän on kuin vene ilman peräsintä,
+se on tunnettu asia. Ehkäpä sinun viisaudenkirjasi todella voi saada
+tästä kihlasormustapauksesta joitakin lisiä. Se olisi toivottavaa.
+Ehdotan, että heti lähdemme etsimään sormusta. Minusta tämä sormus jo
+alkaa käydä suorastaan kohtalokkaaksi, tai kuinka minä sanoisin. Jokin
+noitakappale se on, jonka kautta aina tulee esiin uusia seikkoja. Kyllä
+vain kannattaa seuloa maa. Ja sitten museoon luutnantti Vasaran äidin
+taikasormus. Ehdotan, että kaikki lähdemme.
+
+— Mitä sanot sinä, Letitsia? Sinä olet kaiken aikaa hymyillyt. Sano
+jotakin.
+
+— Muistelin vain, että Kristus käytti sanoja: minä tahdon, ole puhdas...
+
+— Niin, niin... »Minä tahdon: ole puhdas...» Mitä sanotte te tytöt,
+Heini ja Lida.
+
+— Minun on taas hyvä olla, sanoi Heini.
+
+— Ja sinä Lida?
+
+— Kaikki on jo sanottu...
+
+Eversti kulki kopistellen ovea kohden, ikäänkuin hän yhtäkkiä olisi
+hävennyt tätä tunteellisuutta.
+
+— Jos vieraat ihmiset kuulisivat mitä me puhumme niin he sanoisivat
+meitä hulluiksi.
+
+He seurasivat kaikki häntä ulos auringonpaisteeseen. Valo tuntui niin
+voimakkaalta, että pyörrytti. Katseet maahan tähdäten tulivat he
+nyt lehmusten alle, missä nuori ruoho oli poljettuna ja enimmäkseen
+nyhdettynä ylös. Eversti johti etsintää sotilaallisten periaatteiden
+mukaan. Koko alue porttiin asti etsittiin niinkuin eilenkin. Aseina
+käytettiin lapiota ja haravaa. Otettiin lukuun, että kadonnut esine
+on voinut sinkoutua syrjään, ja laajennettiin tutkittavaa aluetta.
+Jokin kulkija pysähtyi taasen portin taakse ja kysyi, onko sormus jo
+löydetty. Hän oli eilen ollut täällä, kun se hukkui. Hän sai kuulla,
+ettei sormus ollut löydetty, pahoitteli vahinkoa, toivoi että se vielä
+löydettäisiin ja läksi tiehensä. Mentiin portin tuolle puolen ja
+haettiin vielä sieltäkin. Ei kukaan enää uskonut sormuksen löytymiseen,
+haettiin vain tottumuksesta. Itse asiassa tuntui niistä viidestä
+ihmisestä, jotka olivat eilisillan ja tämän aamun hakeneet sormusta,
+että heidän tästä puoleen aina tulee kulkea näin katse tähdättynä
+maahan ja sieltä etsiä jotain kiiltävää esinettä, jonka löytämisestä
+riippuu kokonaisen suvun kohtalo, niin tottuneet he olivat maahan
+tuijottamiseen.
+
+No niin, sormusta ei löytynyt, mikäpä siinä auttoi. Kaikki olivat jo
+niin ehtineet alistua kohtaloonsa, ettei kukaan enää surrut menetystä.
+Kun Gabriel-setä vielä puhui tuhannen markan palkinnon julistamisesta
+löytäjälle, tai salapoliiseista, jotka hän aikoi panna liikkeelle niin
+hänelle vain hyväntahtoisesti hymähdettiin.
+
+— Salapoliisit, sanoi tuomari, — no nehän tässä vielä puuttuvat. Sitten
+meillä onkin valmiina koko detektiiviromaani.
+
+— Setä kulta, jätetään jo, pyyteli Heini. — Nauravat pahanpäiväisesti,
+poliisit tarkoitan, ja muutkin ihmiset nauravat.
+
+— Ei, sanoi eversti itsepintaisesti, — kunhan he ovat poliisikoirilla
+hakeneet ja nuuskineet, voin nukkua rauhassa. Minä menen täältä suoraan
+etsivään.
+
+— Voithan soittaa yksintein, ehdotti veli huvitettuna. — He tulevat
+kyllä tänne.
+
+Niemenkiven emäntä alkoi väsyä. Hänen oli vaikea jaksaa ruokapöydässä
+ja hänen oli vaikea tietää, että etsivät puolen tunnin päästä ovat
+täällä. Hän odotti vain hetkeä, jolloin kaikki vieraat olisivat menneet
+ja hän saisi jäädä yksin. Hän tarvitsi hiukan aikaa ennen Tommin
+tuloa. Hänen täytyi saada rauhassa punnita, miten puhuttelisi poikaa.
+Asia oli pelottavan arka. Varomattomalla sanalla saattoi menettää
+kaikki. Askarrellessaan keittiössä ja ruokapöydässä hän yhtämittaa
+punnitsi, sanoisiko Tommille koko totuuden, kaikki mitä oli tullut
+ilmi Surpaeusten perheestä sekä ne häpeälliset luulot, joita oli
+kohdistettu Tommiin itseensä. Vai alkaisiko hän puhua Enok-sedästä,
+olisiko parempi, että hän menisi puhumaan lankonsa kanssa vai antaisiko
+hän tehtävän Tommille. Hänellä oli, näitä asioita suunnitellessa,
+kaiken aikaa se tunne, että hän paljain käsin kaiveli inhottavassa
+likaläjässä. Mutta hän ei päässyt siitä. Niin oli hänen jännityksensä
+kipeässä pingoituksessa, ettei häneen koskenut se outo tapauskaan,
+joka sinä päivänä sattui, juuri aamiaista syödessä. Tämä tapaus tuotti
+miltei lievennystä.
+
+Soitettiin ja kysyttiin, onko huvila myytävänä. Jokin asianajaja
+— hän ei kuullut nimeä — soitti. Hän sanoi, että on. Koska se on
+vapaa? Niin, koska tahansa, sitä eivät he olleet vielä niin tarkkaan
+päättäneet. Jahka vain ehtii saada uuden asunnon. Ja hinta? Niin, alle
+viidensadantuhannen ei sitä voi myydä. No mitä kaikkea siihen sitten
+kuuluu? Tekla Surpaeus luetteli kylmästi huoneet, saunat, lavat,
+omenapuut, kaikki mikä oli kuulunut heidän pyhitettyyn alueeseensa ja
+mitä oli säilytetty vierailta silmiltä. Asianajaja lupasi rouvansa
+kanssa tulla katsomaan.
+
+Kun rouva Surpaeus laski torven kädestään, hän tuskin käsitti, mitä
+oli tapahtunut. Hänestä tuntui miltei siltä kuin silloin, kun hän
+palasi kotiin miehensä hautajaisista. Jotain outoa, peruuttamatonta oli
+tapahtunut. Hän oli jo kaupannut kotiaan, lastensa kotia. Ja koira,
+sekin tuli siihen kuin käskettynä tuomaan kuonoaan hänen polvelleen
+ja sanomaan, miten kodittomaksi se jäisi. Mutta mitäpä tämä kaikki
+merkitsi sen häpeän rinnalla, millä häntä ja hänen lapsiaan äsken oli
+viskelty. Ei mitään.
+
+Salapoliisitkin tulivat. Hän kuuli, kulkiessaan edestakaisin
+askareissaan, miten tapausten koko kulku toistettiin juurta jaksain.
+Everstin ja tuomarin mukana kulki nyt lehmusryhmän ja portin väliä
+kaksi laihaa köyhästi puettua nuorta miestä, likaiset kaulaliinat
+huonosti solmittuina ja kaulukset hiestä lionneina. He saivat kuulla,
+että entinen perämies Surpaeus, jota kutsuttiin kapteeniksi ja joka
+itse oli kutsunut itseään literatööriksi, yhdessä talon nuoren herran,
+lyseolaisen Tommi Surpaeuksen kanssa oli tullut portille juuri silloin,
+kun sormus hukkui. Enok Surpaeus? Hänet he kyllä tunsivat. Hänen
+epäiltiin kuljettavan spriitä laivalla kaupunkiin, vaikkei häntä
+ollut koskaan saatu kiinni. Se poika ei pelännyt myrskyä eikä itse
+piruakaan. Setä Mikael tuli pyytämään kälyltään kahvia miehille, jotka
+kuuleman mukaan olivat olleet liikkeellä kaiken yötä. Kun Tekla-rouva
+omakätisesti kantoi kahvin ruokasaliin, missä asioita pohdittiin,
+kysyttiin häneltäkin jotakin. Hän sanoi tyttäriltään ja pojaltaan
+kuulleensa, että herra Enok Surpaeus seurusteli naapurihuvilassa
+konsuli Laxilla. Hän oli tullut sinne ilmoituksia keräämään. Silloin
+miehet innostuneina nyökkäsivät päätään: sama mies, sama mies... niin,
+hänhän se oli ollut autossa silloin, kun tässä hiljan kuljetettiin
+moottoriveneestä spriitä kaupunkiin. Kyllä se oli ollut hän. Miehet
+antoivat paljon toiveita sormuksen löytämisestä. Eversti-setä
+huomautti, että hyvänpuoleinen palkintokin saattoi tulla kysymykseen.
+Ja niin nousivat miehet pyöriensä selkään ja jättivät talon.
+
+Muutkin lähtivät vähitellen. Äiti seisoi yksinään keskellä askareitaan,
+jotka olivat jääneet tekemättä. Niitä oli kerääntynyt niin paljon,
+ettei tietänyt mistä alkaa, sisähuoneista vaiko keittiöstä, vaiko
+puutarhasta. Puutarha se sitten aina oli, joka sai jäädä. Tänä vuonna
+se tulee olemaan huonossa kunnossa.
+
+Mitä — oliko hän luvannut myydä huvilan? Asianajaja oli luvannut tulla
+rouvansa kanssa katsomaan. Se merkitsi sitä, että pitäisi jättää
+tämä kaikki! Mutta eihän nyt saa asuntoja mistään. Tai saa suurella
+rahalla, mutta mistä ne suuret rahat ottaa, kun juuri velkojen tähden
+pitää myydä koti. Hänestä tuntui yhtäkkiä hullutukselta kaikki tyynni.
+Minne hän joutuu lasten kanssa? Turhaa syyttää lapsia — heillä on
+kaupungissa koulun tähden mukavampi ja silloin joutuvat he kesiksi
+maalle. Huvilalla asuen eivät he lainkaan tunne maaseutua. Ei, siitä
+ei sittenkään tule mitään. Voihan asianajaja tulla — hän ei kuitenkaan
+osta. Ja silloin on hän, äiti, tehnyt voitavansa.
+
+Ohoo, Tekla Tanker — mitä oikeastaan tahdot, myydäkö vai eikö myydä?
+Oletko sinä todella halunnut myydä vai leikitteletkö sinä? Sinunko
+sukusi on niin tervettä ja rehellistä? Toisen kerran, toisen kerran
+ajatellaan sitä asiaa. Nyt täytyy saada talo järjestykseen. Vieraat
+tietysti tahtovat nähdä joka nurkan.
+
+Tommi, Tommi. Pian tulee Tommi. Hyvä Jumala, miten on meneteltävä?
+Jos poika aavistaa, että häntä epäillään tai vakoillaan, niin hän
+taipumattomasti asettuu vastakynteen. Kuitenkin täytyy hänen saada
+kaikki tietää. Ehkä hetki antaa oikean sävelen, sen josta pitää alkaa.
+Täytyy antaa kaiken käydä niinkuin käy. Joko hän voittaa Tommin tai hän
+kadottaa hänet. Kaikki käy aina hyvin. Ja jollei käy, niin on se niin
+pian ohi, ilot, kärsimykset, kaikki, ja tulee lepo.
+
+Hänellä oli niin kiire, ettei hän ehtinyt huomata mitään keväästä.
+Olisi yhtä hyvin voinut olla talvi. Vasta sitten kun alkoi olla
+valmista, laukesi jännitys ja hän huomasi, että joku viime vuoden
+orvokki oli avannut kukkansa. Se oli urhoollisesti vienyt elämänsä
+läpi jäiden ja kohotti nyt päivää kohti hehkuvan sinisen terän.
+Suloinen sininen kukka. Niin pitää ihmisenkin kestää. Läpi lumen ja
+jään säilyttää väriloistonsa ja ilonsa. Suloinen, suloinen kukka, mikä
+saarnaaja sinä olit!
+
+       *       *       *       *       *
+
+He sattuivat kaikki tulemaan yhtaikaa portille: asianajajan auto, Heini
+ja kaikki Niemenkiven lapset, niihin luettuna Tommi. He puhelivat ja
+nauroivat. Asianajajan herrasväen yritti käydä huonosti, mutta äiti
+ehti hätään. Kun herra ilmoitti tulevansa katsomaan huvilaa, joka oli
+myytävänä, niin sanoi Tommi kopeasti, ettei täällä mitään sellaista
+huvilaa ole. Ei tämä Niemenkivi ole myytävänä. Äiti tuli miltei nöyrän
+kohteliaana ja läksi opastamaan vieraita. Hänen täytyi pelätä lasten
+puolesta: he puhelivat jälkijoukossa meluten ja kaikkea muuta kuin
+kohteliaasti. Sanoiko Tommi jotakin tungettelijoista?
+
+Kaikki näytti äiti vieraalle herrasväelle, isän huoneesta lähtien
+keittiöön ja kylpyhuoneeseen asti. Vieraat kysyivät, ovatko huoneet
+lämpöiset, ja suunnittelivat, mitkä muutokset olisivat tarpeen. Paljon
+korjauksia tämä tulikin vaatimaan. Sitten nousi kysymys hinnasta.
+Olipa siinä hintaa. Oliko tämä todella tullut maksamaan niin paljon?
+Vesijohto oli tehty sodan jälkeen vasta. Ja kasvihuone niinikään.
+Puutarhakin oli vienyt paljon päivätöitä. Niin, saattoi olla, mutta
+niin paljon eivät he luultavasti haluaisi maksaa, vaan katselisivat
+vielä. Huviloita oli nykyään myytävänä aika paljon ja tänne oli kulku
+muutenkin niin hankala.
+
+Kun he menivät ja kumarsivat hyvästiksi, vastasivat kaikki muut — Tommi
+vain tuskin taivutti päätään.
+
+— Että sinä, äiti, voit antaa näiden vieraiden ihmisten tunkea meidän
+kotiimme. Olen sanonut sinulle, että voit olla levollinen. Me tulemme
+toimeen. Mitä luulet, että isä tästä sanoisi?
+
+Hän pauhasi ja viskeli pöytään vuoroin sanomalehteä, joka sattui
+hänen tielleen, vuoroin jotakin muuta mikä käteen osui. Heini riensi
+välittämään sovintoa ja kertoi iloisesti kotona olleille, että he
+olivat tavanneet raitiovaunuissa ja oli ollut niin hauskaa.
+
+— Kas, tietääkö täti, minä olin yhteen aikaan hiukan rakastunut tähän
+Tommiin. Surin sitä kovasti, että olin niin vanha ja että hän oli
+minun serkkuni, sillä minä olin kuullut, etteivät serkukset voi mennä
+naimisiin.
+
+— No mutta, huudahti Tommi, — minäkin olin rakastunut sinuun! Olisiko
+se nyt liian myöhäistä? Nykyään varmaan ei katsota sopimattomaksi, jos
+serkut menevät naimisiin.
+
+— Niin, mutta mehän emme enää ole rakastuneet! Minähän olen kihloissa.
+
+Heini tuli ehdottomasti tätä lausuessa peittäneeksi hameensa poimuihin
+käden, missä sormus oli ollut.
+
+Kukaan ei maininnut sormusta. Kaikki välttivät koskettamasta tähän
+aiheeseen, ikäänkuin he olisivat tahtoneet suojella sitä onnellista
+hilpeää miltä, joka vihdoinkin oli pitkien itkujen ja hankausten
+perästä saatu taloon. Puhuttiin vapaussodasta ja Halvor Vasarasta.
+Heini kertoi punastuen ja onnellisena hymyillen heidän kohtaamisestaan
+metsässä. Tommi kertoi hänkin muistelmansa yhteisistä hetkistä
+luutnantin kanssa. Puheltiin Laxeista ja laulaja Martomaasta. Tommi
+kysyi, saisiko hän tulla Niemeen metsästämään. Laxillahan se oli se
+kaunis nuori rouva. Kuinka hän oli ottanut sellaisen ikävän miehen?
+Eikö se ollut oikein sellainen viinatrokari. Oli kai. Mutta nykyäänhän
+joka talossa keitettiin kotitarve. Mitä menivät säätämään sellaisia
+lakeja. Ei koskaan oltu juotu niin paljon kuin nyt. Ohoo, Heini
+serkku oli kieltolain puolella. Tietysti. Tietysti sellainen oikea
+ihanteellinen kristillissiveellinen maalaisserkku. Entä luutnantti
+Vasara? Sotaväki maassa, alkaen upseeristosta, ei sylkenyt lasiin,
+niinkuin sitä hiukan karkeasti sanottiin. Totta puhuen ei Heini ollut
+ottanut selvää sulhasensa kannasta tässä asiassa. Hyvä. Siis ei
+kuitenkaan niin aivan fanaattinen.
+
+Se oli sellaista hiukan ivalla ryyditettyä keskustelua, josta ei
+myöskään puuttunut se pienen pieni määrä mielistelyä, joka usein
+jää ihmisten suhteeseen, kun he joskus ovat olleet rakastuneet.
+Aterialla olivat vanhemmatkin ihmiset läsnä ja silloin ei tämä sävy
+luonnollisesti enää menetellyt. Puhuttiin Tommin kivääristä ja Niemen
+metsästysmaista. Heini oli oppinut ampumaan, nainen tarvitsi sitä
+nykyaikana. Lida päätti hänkin oppia ampumaan. Ja pikkutytöt tietysti
+myöskin.
+
+— Minun kiväärilläni vain ei kukaan saa ampua, ei yhtä laukausta, sanoi
+Tommi.
+
+— Oletko sinä edes sen maksanut? huomautti siihen närkästyneenä Hertta.
+
+Tommi valahti punaiseksi.
+
+— Siitä minä pidän itse huolen, sanoi hän suuttuneena.
+
+— Millä sinä sen maksat? jatkoi sisar itsepintaisesti. — Meillä on nyt
+niin huonot afäärit.
+
+— Enkö minäkään saa ampua kiväärilläsi? kysyi Heini, joka tunsi
+kallisarvoisen hyvän mielialan taasen joutuneen vaaraan.
+
+— No ehkä, sanoi Tommi ja loi katseensa maahan.
+
+Nyt kysyi äiti Enok-sedän osoitetta. Tommi tuli hiukan levottomaksi
+eikä tahtonut sitä sanoa.
+
+— Sinä menet ja sanot hänelle, ettet salli minun seurustella hänen
+kanssaan.
+
+— Ei. Sitä minä en tee. Minulla on vain muuta asiaa.
+
+— Mitä asiaa?
+
+— Jotain pientä vain.
+
+— No etkö nyt voi sitä sanoa.
+
+— Sanon sen toisen kerran. Ei se ole mitään vaarallista. Tietysti sinä
+seurustelet kenen kanssa tahdot, lapseni. Tiedän, että valitset seurasi
+hyvin.
+
+— Sitä minä nyt en tiedä. Onhan sitä kaikenlaista seuraa nykyaikana.
+Mutta eikö se ole hyväksikin? Maailma ei ole mikään luostari, missä
+istuu pelkkiä pyhimyksiä. Mutta mitä kummaa te kaikki katsotte minuun?
+Ovatko minun kasvoni noessa? Mitä tämä merkitsee?
+
+— Olet kaunis poika, sanoi Heini hämillään. — Sinua on hauska katsella.
+
+— Luuletko sinä minun uskovan imarteluja, Heini serkku!
+
+— Minä vakuutan sinulle...
+
+— Tommi, sanoi nyt kimeällä lapsenäänellä Lulu, nostaen haarukan
+pystyyn pöytää vasten, — Tommi, sinäkö otit Heinin kihlasormuksen?
+
+Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kärpäsen surinan.
+Tommikin oli aivan vaiti. Menikö hän noin valkoiseksi vai auringon
+valoko teki, että hän näytti kovin kalpealta?
+
+— Mitä sinä puhut? sanoi hän vihdoin pienelle veljelleen. — Mistä minä
+olisin sen ottanut? Minähän en ollut täällä.
+
+— Sinä tulit juuri silloin, sanoi lapsi itsepintaisesti.
+
+— Itse olet voinut ottaa Heinin kihlasormuksen.
+
+— Sitten Enok-setä on sen ottanut, jatkoi lapsi.
+
+— Ahaa. Ja sitä varten äiti aikoo mennä häntä tapaamaan. Voithan mennä.
+Mutta turha matka se on. Tunnusta, äiti, sitä varten olet kysynyt hänen
+osoitettaan.
+
+‒ Niin olen.
+
+‒ Mutta olettepa te ihmeellisiä, pauhasi Tommi jälleen ja rypisti
+salvettinsa keräksi vierelleen, — nyt teidän täytyy etsiä syyllisiä
+meistä, jotka emme ensinkään olleet täällä.
+
+Nyt tulistui Heini.
+
+— Joko me taas olemme joutuneet tähän aiheeseen! Eikö minulle jo
+luvattu, että se jätetään. Tuo sormus ei liikuta minua enää vähääkään.
+Ehkä sen joku löytää puolentuhannen vuoden perästä ja vie sen museoon.
+Toivon sitä hartaasti...
+
+— Heini! huudahti Tommi ja nosti maitolasinsa, — olet suurenmoinen
+tyttö! Noin pitää puhua. Sinä et ole pikkumainen. Onko todella liian
+myöhäistä? Minä rakastun sinuun uudelleen. Etkö todella yhtään ikävöi
+sormustasi, etkö yhtään?
+
+— En, en yhtään. En kantaisi sitä enää, vaikka se tuossa paikassa
+annettaisiin minulle.
+
+— Älä hulluttele: jos minä ottaisin sen taskustani ja antaisin
+auringonsäteitten leikitellä timanteissa, niin sinä ojentaisit kätesi
+ja panisit sen sormeesi ja vartioisit paremmin kuin tähän asti.
+
+Heini kävi yhtäkkiä vakavaksi.
+
+— En. Minä olen sen päättänyt.
+
+Mieliala, joka äsken oli keventynyt, kävi taasen tukalaksi. Tommi pyysi
+anteeksi ja nousi pöydästä. Hän tuli äitinsä tuolin taakse ja laski
+kätensä hänen olalleen.
+
+— Minun täytyy mennä erään toverin luo. Mutta ethän valvo. Ethän?
+Lupaathan sen. Tulen ajoissa kotiin.
+
+Äiti nyökkäsi hymyillen päätään eikä sanonut mitään. Kun Tommi oli
+mennyt, katsahti häneen vanha täti yli pöydän. Äiti loi närkästyneenä
+silmänsä alas ja nousi.
+
+Hän on ottanut sormuksen, ajatteli hän neuvottomana. Kaikki jäljet
+johtavat häneen. Mutta miksi hän on sen tehnyt — sitä ei voi käsittää,
+siinä ei ole mitään järkeä. Äiti ei ollut suuttunut eikä hän ollut edes
+onnetonkaan. Hän oli ainoastaan hämmästynyt. Mutta se ei sittenkään ole
+mahdollista. Kyllä se sittenkin on kapteeni, vaikkei Tommi tahdo sitä
+tunnustaa.
+
+Niin, niin se onkin! Tommi tahtoi suojella kapteenia, siksi hän kävi
+levottomaksi. Aivan varmaan se on niin. Sehän on selvää, kuinka ei se
+heti johtunut mieleen? No niin, huomenna pannaan kapteeni kovalle.
+Mutta Tommi on tietysti tänään juossut häntä varoittamaan. Tyhmää että
+sormuksesta tuli puhe. Vähät sentään siitä. Pääasia on, ettei Tommilla
+ole tässä oudossa varkausjutussa mitään osaa. Hänellä ei ole, ei
+ole, ei ole! Kuinka hänelle saattoi sellainen johtua joskus mieleen.
+Surpaeukset luulevat tuntevansa sukuluonteensa. Ehkä tuntevatkin. Ja
+tuntevatkin omituisesti. Mutta Tommissa on myöskin Tankeria. Kaikki käy
+kuitenkin lopulta hyvin. Jahka hän huomenna tapaa kapteenin, niin tämä
+ikävä sormus juttu vihdoinkin saa selvityksensä.
+
+Yö kului tässä toivossa. Äiti valvoi ja hänen ajatuksensa harhailivat
+vaarallisilla teillä. Hän oli levoton Tommista. Kodin kohtalo
+Niemenkivessä oli toisarvoinen asia. Tommin tulevaisuus oli
+ensimmäinen. Tommi oli hänelle rakkain, rakkaampi kuin kaikki muut!
+Saattoi olla väärin rakastaa yhtä enemmän kuin muita, mutta niin se
+oli. Hän oli levoton Tommin opinnoista — poika ei enää milloinkaan
+lukenut, ainoastaan silmäili läpi läksyt ja väitti osaavansa. Hän oli
+levoton Tommin ystävä- ja seurustelupiirin takia. Hän suri Tommin
+elämää, joka oli jäänyt vaille nuoruutta.
+
+Tänä yönä poika sentään tuli kotiin aikaisemmin kuin eilen ja silloin
+näytti kaikki taasen valoisammalta. Sormus-asiassa Tommilla kuitenkaan
+ei ollut osaa ja se jo oli suuri lievennys.
+
+Se äidille kuitenkin selveni, että hänen jossakin muodossa täytyi puhua
+poikansa kanssa asioista, jotka painoivat hänen mieltään. Mutta miten?
+
+Aamulla oli kaikilla kiire, niinkuin tavallisesti. Äiti ja poika
+ehtivät vaihtaa vain hätäisesti tervehdyksen.
+
+Tuskin olivat lapset ehtineet pois, kun etsivät polkupyörillään
+saapuivat. He olivat iloiset ja salaperäiset ja pantuaan merkille, että
+ovet olivat kiinni ja ettei huoneessa ollut ketään asiaankuulumatonta,
+syntyi seuraava keskustelu.
+
+— Eivätkö molemmat vanhat herrat asukaan täällä?
+
+— Eivät. Mutta he tulevat kyllä tänään, minä kerron heille tarkalleen
+kaikki.
+
+— Kiitoksia vain. Kyllä kai sentään on parempi, että puhumme heille
+itselleen.
+
+— Niinkuin tahdotte. Kyllä minä annan osoitteen. Mutta onko sitten nyt
+jo saatu selville jotakin?
+
+— On kyllä. Koskahan herroja voisi tavoitella kotoa?
+
+— Minä olen heidän sisarensa. Kyllä minä kerron heille.
+
+— Niin, mutta... Kas, hm... herrat puhuivat palkinnosta, jos asia
+saataisiin selville. Tuhannesta markasta oli puhe.
+
+— Vai niin, vai niin. Kyllä te sen saatte, jos herrat ovat luvanneet,
+voitte olla huoleti. Mitä sitten on käynyt selville?
+
+Herrat katselivat toisiinsa epätietoisina siitä, toisivatko he esiin
+tietonsa. Viisaasti ja viekkaasti hymyillen sanoi toinen:
+
+— No, kai me nyt voimme luottaa.
+
+Silloin otti pienempi miehistä taskustaan Heinin kihlasormuksen ja
+asetti sen pöydälle rouva Surpaeuksen eteen.
+
+Se oli Heinin kihlasormus. Keskellä helmi ja ympärillä seppel
+pieniä timantteja. Se oli Heinin kihlasormus, sama jota he kaikki
+olivat epätoivoissaan etsineet. Rouva Surpaeus tuijotti siihen
+tuijottamistaan, uskaltamatta siihen kajota, ikäänkuin hän olisi
+pelännyt sen häviävän jos siihen kosketti. Miehet nauttivat
+silminnähtävästi hänen hämmästyksestään ja täyttivät pitkän
+äänettömyyden iloisella viisaalla pienellä naureskelulla. Vihdoin
+viimein tarttui rouva Surpaeus sormukseen ja jäi pitelemään kättään sen
+ympärillä kuin lintua, joka on saatu kiinni.
+
+— Mutta mistä te olette tämän löytäneet?
+
+— Me saimme sen erään kahvilan tarjoilijattarelta, joka oli eilen
+illalla saanut sen nuorelta herra Surpaeukselta.
+
+— Nuorelta? Oletteko varma siitä, ettei se ollut se vanha herra, joka
+poikani kanssa kävi täällä toissailtana?
+
+— Tarjoilijatar selitti tarkkaan kaikki merkit. Ja se oli juuri
+sama nuori herra, joka äsken lähellä raitiovaunupysäkkiä tuli meitä
+vastaan. Hän käy usein siinä kahvilassa ja näyttää seurustelevan sen
+tarjoilijattaren kanssa. Sitä kahvilaa on muutenkin pidetty silmällä.
+Eikä tätä sormusta ollut helppo saada tänne. Hän oli antanut sen
+neidille vain säilytettäväksi. Oli sanonut että se on erään köyhän
+tuttavan sormus ja että se pitää myydä niin edullisesta hinnasta kuin
+suinkin.
+
+— Minkä näköinen tuo nuori herra sitten muka oli?
+
+— Kaunis, kalpea mies, tumma tukka, tummat silmät kalpea puhdas iho,
+siniset vaatteet, leveä valkoinen paidankaulus, musta kravatti jossa on
+sinisiä pieniä pilkkuja, tai ruskea kravatti...
+
+— Kyllä siinä keksittiin yhtä ja toista ennenkuin neiti tuon sormuksen
+antoi käsistään. Meidän täytyi luvata, että ennen iltaa tuomme sen
+takaisin, koska nuoriherra voi tulla sitä kysymään. Mutta kyllä he
+saavat sitä odottaa.
+
+Rouva Surpaeus kuunteli miehiä miltei huvitettuna. Onnellisesti
+suoritetun seikkailun muisto oli lämmittänyt nuoret miehet
+ja he puhuivat niinkuin pojat, jotka juuri ovat suorittaneet
+intiaanihuviretken. He eivät ajatelleet, että heidän edessään istuu
+nainen, jonka pojan he ovat saaneet kiinni varkaudesta. He kertoivat
+hänelle kuin satua, kaksinkerroin hauskaa satua sentähden, että se on
+elettyä. Välähdyksittäin rouva Surpaeus sanoi itselleen, että tässä on
+kysymys rumasta rikoksesta, jonka hänen rakkain lapsensa on tehnyt,
+mutta sitten otti uteliaisuus jälleen hänet valtoihinsa ja hän pyysi
+miehiä kertomaan kaikki, mitä he tiesivät.
+
+Nuoriherra oli entisen perämiehen Enok Surpaeuksen kanssa Niemenkivestä
+lähtenyt konsulin huvilalle. Konsuli ei ensin ollut kotona ja herrat
+odottivat biljardihuoneessa ja pelasivat. Ei ollut tiettyä, mistä he
+puhuivat, sen verran vain oli saatu selvää, että he keskustelivat
+jonkin maatilan tai talon tai huvilan hinnasta. Toinen sanoi, että
+hinta oli liian suuri ja toinen, että se oli hyvin halpa. Sitten
+tuli konsuli kotiin ja toi autossa tohtori Söderin, rakennusmestari
+Mahlajan ja vielä kaksi herraa, jotka eivät olleet ennen käyneet
+talossa. Silloin konsuli tilasi totivettä ja illallista ja puhui
+puhelimessa jonkun autonkuljettajan kanssa, että hänen piti olla
+klaarina niinä ja niinä öinä ja että hinnasta kyllä sovittaisiin.
+Entinen perämies Surpaeus oli koko ajan herrain kanssa konsulin
+huoneessa, mutta nuoriherra meni ylös rouvan luo, jonka jalka oli
+kipeänä niin ettei rouva voinut liikkua. Sitten nuoriherra pian läksi
+pois ja meni suoraan kahvilaan. Hän oli ottanut sormuksen taskustaan
+ja kysynyt tarjoilijatar Fannilta, oliko se kaunis ja minkä arvoinen
+hän luuli sellaisen olevan. Sitten hän oli kertonut erään sukulaisen
+joka tarvitsi rahaa, pyytäneen myymään sormuksen. Miten tarjoilijatar
+sitten uskoi heille tämän kaiken? Sormus oli ollut tarjoilijattaren
+sormessa ja he olivat heti ruvenneet ihailemaan, miten se oli kaunis,
+ja hyvin pian oli Fanni kertonut kaikki. Joskus onnistui kaikki niin
+paikalla, ikäänkuin ratas vain olisi tarttunut rattaaseen. Ja monesti
+teki viikkokausia työtä turhaan. Oli erinomaista sekin, että heti kun
+tuo kaveri pysähtyi ajurien passipaikalle ja kysyi, sattuiko joku
+eilen, silloin ja silloin, olemaan näillä mailla ja näkemään sellaista
+ja sellaista herraa, niin yksi oli tietänyt sanoa minne päin hän oli
+mennyt. Ja kun poliisi sitten vielä tiesi, missä kahviloissa entinen
+perämies Surpaeus kävi, niin alettiin etsiä niistä. Ja kaikki luonnisti
+niin mainiosti, niin että harvoin sellaista sattuu.
+
+He läksivät. Rouva Surpaeus avasi itse heille portin ja näki heidän,
+lakkia nostaen, nousevan polkupyörille.
+
+Siinä hän, hetkeksi pysähtyen, sanoi itselleen, että asia siis nyt oli
+selvänä.
+
+Että syyllinen siis todella oli yksi hänen lapsistaan. Ja kaikkein
+rakkain.
+
+
+
+
+III
+
+
+Se ei tunne onnettomuutta, joka ei tunne häpeää. Eikä se tunne
+onnettomuutta, joka ei tunne syyllisyyttä.
+
+Rouva Tekla Surpaeus oli oppinut tuntemaan huolet, surut ja pelon
+rakkaittensa kadottamisesta. Mutta niiden tuottama tuska oli
+toisenlainen kuin se, jota hän nyt tunsi. Siinä oli saattanut löytää
+lievennystä, jopa mielenylennystäkin. Nyt oli hän joutunut uuden
+tuttavuuden eteen: onnettomuuden, jossa ei ollut mitään sovittavaa,
+koska se oli kauttaaltaan ruma ja vastenmielinen.
+
+Jos hänelle olisi annettu aikaa matkan päästä tarkastaa uutta
+tulokasta, niin hän ehkä olisi tuntenut niin suurta inhoa, että
+olisi kieltäytynyt painimasta lähestyvän onnettomuuden kanssa. Nyt
+kävi niin, että hän ilman valmistusta joutui keskelle tuntematonta
+tilaa. Hän muisti, että juuri epärehellisyys oli se tahra, jota hänen
+miesvainajansa oli koko ikänsä koettanut pestä pois sukunsa nimestä
+ja nyt on juuri epärehellisyys se pahe, jonka heidän vanhin poikansa
+valitsee osakseen kaikista ajan niin monista tarjolla olevista
+paheista. Äiti käsitti tämän järjellään — tuntemiseen ei nyt ollut
+aikaa. Täytyi ryhtyä käytännöllisiin toimiin. Tommi on huonoilla teillä
+— saattaako hänet pelastaa ja miten? Hänet on pelastettava, maksoi mitä
+maksoi!
+
+Silmänräpäyksen ajan täytti hänen mielensä yksinäisyyden tunne
+voimakkaampana kuin milloinkaan. Jos Tommin isä olisi elänyt, niin ei
+koko tämä Surpaeusten onneton sukuperintö olisi voinut nostaa päätään.
+Mitä olikaan kaipaus rakastetun menettämisestä sen avuttomuuden
+rinnalla, mihin hän oli joutunut, jäätyään yksin. Hänestä tuntui siltä
+kuin ei hän jaksaisi pysyä jaloillaan, kuin hänen täytyisi lyyhistyä
+siihen paikkaan. Syvällä hänen äidinsydämessään nyyhki ääni: sinä
+menetät poikasi! Ja hänen ihmistunnossaan sanoi ääni: nuori elämä menee
+hukkaan! Hän vastasi itse molempiin huutoihin: mitä minusta ja minun
+menetyksistäni, kunhan löytyisi joku, joka voisi häntä auttaa.
+
+Olisiko joku toveri, joka olisi häneen hyvin kiintynyt ja josta
+hän pitäisi? Mutta äiti ei keksinyt muita kuin itsensä ja niin hän
+päätteli: minun täytyy itseni yrittää. Minä tahdon! Ja uudelleen sanoi
+hän itselleen, sanoi ääneen: minä tahdon! Ja tätä sanoessa pääsi hänen
+koko olentonsa niin näiden sanojen sisällyksen valtaan, että hän
+tunsi saaneensa ikäänkuin tulisen miekan käteensä. Hän ei istuutunut
+paikalleen miettimään, mihin nyt on ryhdyttävä, siihen ei ollut aikaa.
+Hän liikkui kodin jokapäiväisten askarten keskellä, järjesteli,
+pyyhki tomua ja puheli palvelijattaren, postinkantajan, nuohoojan ja
+muiden kanssa, jotka olivat talossa tai sattuivat tulemaan. Hänen
+kätensä pitelivät neulaa, vaatetta, ruiskukannua, pataa ja kattilaa,
+mutta miekka oli kaiken aikaa hänen hallussaan ja hänen ajatuksensa
+kiertelivät sen ainoan ympärillä, mikä hänelle tällä hetkellä oli
+tärkeää. Ihminen saattaa elää monisäikeistä elämää yhtaikaa. Sen kyllä
+koki punaisena aikana. Mutta että se vielä näin jatkuu ja ehkä aina
+tulee jatkumaan, sitä ei olisi voinut ajatella kymmenen vuotta sitten.
+Ennen oli kaikki niin selvää ja yksinkertaista. Ihmisellä oli laki ja
+kymmenet käskyt. Nyt on kaikki niin hämärää ja monimutkaista eivätkä
+laki ja kymmenet käskyt riitä.
+
+— Olipa se hyvä, että minä nukuin viime yönä — nyt minä ymmärränkin,
+miksi minulle annettiin unta. Minä jaksan nyt. Ja minun täytyykin
+jaksaa. Ei voi tehdä sillä lailla, että oikopäätä menisi pojan luo ja
+sanoisi: tässä on sormus, minä tiedän kaikki, kuinka olet voinut näin
+menetellä! Ennen olisi voitu tehdä niin, kun aika oli terve. Nyt täytyy
+keksiä jokin toinen keino. Täytyy toimittaa sormus sinne, mistä etsivät
+sen toivat, ja johdattaa Tommi siihen, että hän itse tuo sormuksen sen
+omistajalle. Mutta onko luultavaa, että hän sen tekee? Eikö päinvastoin
+ole oletettavinta, että tarjoilijatar on mieltynyt sormukseen ja pitää
+huolta siitä, ettei Tommi saa edes tilaisuutta ottaa sitä haltuunsa?
+Mutta olisiko Tommi voinut jättää sormuksen tuolle tytölle, jos hän
+olisi epärehellinen? Voihan heidänkin joukossaan olla kunnon ihmisiä.
+
+Tommin täytyy itsensä nähdä tekonsa rumuus ja sisällisestä pakosta
+korjata se! Mutta miten saa hänet siihen?
+
+Sormus on pantava alttiiksi. Se voi tällä retkellä mennä hukkaan. Koti
+voi kadottaa Tommin. Muuta tietä kuitenkaan ei ole!
+
+Mitä poika sanoisi, jos hän tullessaan kotiin koulusta tapaisi
+sormuksen pöydältään? Hän vaivaisi kauan päätään, ymmärtäisi vihdoin,
+että hänet jollakin selittämättömällä tavalla on yllätetty ja päättäisi
+toisen kerran olla varovaisempi. Ja olisikin niin varovainen, etteivät
+etsivät löytäisi yhtään jälkeä. Hän ei ole vielä ennättänyt pitkälle
+epärehellisyyden tiellä, sillä hän on varomaton ja kömpelö. Ehkä se
+vain on urheilua kaikki tyynni. Mutta tekoon tulee uusi viehätys,
+kun salaaminen kehittyy järjestelmälliseksi. Rikollisuuskin saattaa
+silloin tulla tietoiseksi. Onnettomat Surpaeukset perintöineen ja
+taipumuksineen!
+
+— Jos minä koettaisin osoittaa lapselle entistä suurempaa hellyyttä.
+Jos minä antaisin hänelle hänen isänsä taskukellon. Se on kaunis
+kello, Tommi pitää siitä ja toivoo sitä. Olimme ajatelleet, että hän
+saisi sen tullessaan ylioppilaaksi. Jos veisin isän kuvan Tommin
+huoneeseen. Tai sen taideteoksen, jossa on kuvattu sumujen taistelu
+auringon kanssa. Tai jos katsoisin, etteivät elävät kukat milloinkaan
+lopu hänen huoneestaan. Tai jos koettaisin toimittaa hänelle uudet
+vaatteet ja hatut kaikki, mitä poika siinä iässä kaipaa. Tai jos
+kehoittaisin häntä menemään rippikouluun, niin että konfirmatio voisi
+tapahtua juhannukseksi. Tai jos koettaisin itse pukeutua paremmin,
+ehkä vaikuttaisin nuoremmalta ja hän voisi tuntea olevansa kanssani
+enemmän toveri... Nyt minä tiedän! »Sumut hälvenevät», sen minä siirrän
+hänen huoneeseensa. Suuri taide vaikuttaa ehdottomasti. Hän ajattelee:
+miksi äiti on tuonut tämän tänne? Sitten hän näkee kuinka se kaunistaa
+koko huoneen. Sitten hän muistaa aamun, jolloin se tuli taloon. Se oli
+tammikuun seitsemäs päivä. Lähestyvien levottomuuksien tuntu oli jo
+ilmassa. Isä itse valitsi kuvalle paikan ja löi naulan seinään. Lapset
+olivat silloin kaikki kotona ja Tommi auttoi isää. Hänen täytyy tämä
+muistaa.
+
+Ei, ei kelpaa! Muistaessaan tämän kaiken hän sanoo itselleen: taas
+koettaa äiti minuun vaikuttaa, taas hän vaanii ja epäilee...
+
+Mutta mitä minä sitten teen? Jumala, auta minua!
+
+Sinä saatat olla minulle pahoillasi, Jumala, en ole selvään maininnut
+nimeäsi moneen aikaan. Olen puhunut Levosta tai Kauneudesta, tai
+Kohtalosta, tai Kaitselmuksesta, tai Taivaasta. Mutta tiedäthän sinä,
+että olen tarkoittanut sinua, sinua. Minä olen nyt hädässä enkä tiedä,
+miten minun pitää tehdä. Nuori ihmiselämä on kääntynyt vaaralliselle
+tielle, minun pitäisi heittää pelastava köysi hänen ympärilleen ja
+ohjata häntä pois. Mutta köyden pitäisi olla niin hienon, ettei hän
+sitä näe ja johdatukseni niin arkatuntoisen, ettei hän sitä tuntisi.
+
+Kun tämä olisi edes meidän kahden asia, minun ja lapsen. Mutta tässä
+on muitakin asianosaisia. Ensinnäkin on sormus Heinin — onko tyttö
+niin ennakkoluuloton ja uhrautuvainen, että päästää kihlasormuksensa
+seikkailulle tuiki epävarmoihin käsiin? Sellaista ei voi keneltäkään
+kihlatulta pyytää. Ja sedät, Mikael ja Gabriel, hehän ovat köyhästä
+omaisuudestaan panneet likoon sen summan, jonka avulla sormus saatiin
+kotiin — mitä arvoesineitä ovatkaan mahtaneet myydä! Kaikilla näillä on
+asiassa sanomista.
+
+Mutta eikö ihmiselämä ole kalliimpi kuin sormus? Jos kaiken uhalla
+lähettäisi sormuksen sinne, minne Tommi sen jätti. Sittenpä saisi
+nähdä, mitä hän tekee. Ehkä hän hyvin pian toisi sen kotiin. Ehkä
+hän sanoisi löytäneensä sen tieltä. Tai pihan piiristä. Tai ehkä hän
+suoraan sanoisi pitäneensä sormusta piilossa jonkin aikaa, voidakseen
+sen omistajalle sitten valmistaa suuremman ilon. Ehkä hän tässä olisi
+puhunutkin totta. Nyt pitäisi tuntea Tommin tahto, se josta Mikael
+Surpaeus aina puhuu. Sitä konetta ei vielä ole keksitty, millä se
+mitataan. Mikael Surpaeus luulee sen keksivänsä. Kunhan ei hän tulisi
+hulluksi.
+
+Tommin pieni veli sanoi itse asiassa eilen koko totuuden. Tommi kuuli
+sen. Se suututti häntä ja paadutti häntä. Jos sitä tietä jatketaan,
+niin poika pian heittää koulunkäyntinsä ja ryhtyy Enok Surpaeuksen
+kanssa yhteisiin yrityksiin. Kuinka taitavasti ja hienosti nyt olisi
+meneteltävä.
+
+Tai jos sittenkin kävisi asiaan suoraan käsiksi, veisi sormuksen
+Tommin eteen pöydälle, katsoisi häntä silmiin ja jättäisi hänet sitten
+tekemään johtopäätöksiään. Olisi kyllä jännittävää nähdä, mitä hän
+tekisi. Ja ennen kaikkea tuntuisi rehellisemmältä.
+
+Tai jos antaisi hänen löytää sormuksen Heinin kädessä eikä selittäisi
+mitään. Niin Tommi kävisi vain tulevaisuudessa varovaksi, sehän jo
+äsken selveni.
+
+Parannuksen täytyy tulla sisältäpäin, ei minkään ulkonaisten keinojen
+kautta. Niistä ei ole mitään apua. Tässä tapauksessa. Joillekin
+luonteille saattaa olla, mutta ei tälle.
+
+Mitä nuo pääskyset nyt niin lentelevät? Pääskyset — ovatko pääskyset
+tulleet? Kesäkin on siis tullut ja paljon muuta on tapahtunut. Jos
+saisi Niemenkivestä puoli miljoonaa, sitten voisi hiukan parannella
+lasten vaatteita Ja omiaankin. Olisi miellyttävää käyttää valkoisia
+pukuja. Ne ovat niin kauniit. Miltä Tommi tänään näyttää, kun tulee
+kotiin? Eikö hänen kasvoistaan todella saata nähdä mitään? Eikö hän
+todella tunne tarvetta mitään uskoa äidilleen? »Kun minä olen niin
+tottunut sinulle kaikki kertomaan» — eikö hän niin sanonut? Hän ei ole
+enää kiintynyt äitiinsä eikä sisaruksiinsa, hänen kiintymyksensä on
+jossain toisaalla — siinäkö tarjoilijattaressa? Se on turhaa puhetta,
+että ihmisellä on kiintymystä rajattomat määrät, tai että se kasvaisi
+sitä myöten kuin tulee sympaattisia ihmisiä vastaan. Kyllä kiintyminen
+aina otetaan rajoitetusta varastosta ja annetaan eri ihmisille. Tommi
+on nyt kiintynyt erääseen Fanniin siellä jossain syrjäkahvilassa. Ja
+lapset ovat viittailleet siihen, että hän myöskin pitäisi naapurin
+nuoresta rouvasta. Onhan se kaunista, todella. Ja eikö olekin kurjaa,
+että ihminen on niin uskoton, ettei hänen tunteensa kestä. Mitä nuo
+linnut niin huutavat? Kukathan piti kastella. Asianajaja ei maksa
+puolta miljoonaa. Eikä luultavasti kukaan muukaan. Kukaan morsian
+ei suostuisi jättämään kihlasormustaan seikkailujen varaan. Tässä
+jutussa on liian monta asianosaista. Tarvitseeko Tommi rahaa kiväärinsä
+maksamiseen? Onko se jo maksettu vai eikö? Mistä hän sai tai saa rahat?
+Ehkä täytyisi koettaa tarjota ne hänelle. Täytyy ostaa uusia siemeniä,
+kurkunsiemenet jotka tuotiin, eivät idä. Västäräkkikin on tuossa. Ja
+illalla laulaa jälleen satakieli. Sehän lauloi eilen. Omenapuissa on
+pian kukat. Täytyy taistella ja tahtoa. Täytyy tahtoa niin, että vuoret
+siirtyvät.
+
+Jumala, Jumala, jos minä ymmärtäisin, miksi sinä lähetät minulle häpeän
+ja rumuuden.
+
+No niin, pusertaa kuoliaaksi tunne ja kylmällä sydämellä tahtoa! Ottaa
+sydän käteensä niinkuin se olisi pieni lämmin lintu ja pusertaa sormet
+kiinni...
+
+Mitä? Parahtiko hän ääneensä? Heini tuli ja kysyi, mitä hän oli
+sanonut. Niin, tuossa oli Heini, yllään valkea silkkipusero ja kaulassa
+koru, jonka sulhanen varmaan oli antanut. Hänen sormuksensa oli tuolla
+piironginlaatikossa hyvässä tallessa rasian pohjalla ja päällä pinkka
+vanhoja kirjeitä.
+
+Jos minä kuolisin, johtui yhtäkkiä Tekla Surpaeuksen mieleen, niin
+surisiko Tommi ensinkään? Jos minä sairastuisin vaarallisesti, niin
+voisiko se johtaa häntä ajattelemaan, mitä hän on tehnyt? Jospa minä
+sairastuisinkin!
+
+Vai niin — ja entä taistelu ja miekka. Entä tarmo ja tahto!
+
+Kummallista: tuntuu siltä kuin ei tämä koskaan menisi ohitse, kuin ei
+sillä koskaan olisi loppua.
+
+Mutta tässähän on Heini. Hänellä on siis sentään toinen muisto
+sulhaseltaan. Kukapa muu olisi antanut tuon kaulakoristeen. Kaunis se
+on. Ehkäpä voisi ajatella, että Heini uhraisi sormuksensa.
+
+He alkoivat puhella keveästi ja ystävällisesti niinkuin tavallisesti.
+Kysyivät molemmin puolin, olivatko nukkuneet ja kuinka jaksoivat.
+Vihdoin otti Heini selkänsä takaa pinkan kirjeitä, joiden kuori ei
+ollut liimattu kiinni, ja heilutti niitä tätinsä edessä.
+
+— Nämä näin, sanoi hän ja hymyili, — nämä minä nyt olen saanut
+kokoon. Viisi minä oikeastaan olen kirjoittanut, mutta kaksi oli niin
+inhottavaa, että minä heti revin ne. Yksi näistä kolmesta lähetetään.
+Mutta mikä? Minä pyytäisin tätiä lukemaan ne läpi. Ja sitten, kun kirje
+on lähetetty, sitten ei enää puhuta koko sormuksesta, ei yhtään sanaa.
+
+Tekla Surpaeus käsitti nyt. Heini oli kirjoittanut sulhaselleen
+sormuksen kohtalosta ja pyysi häntä lukemaan kirjettä.
+
+— Niin, niin, niitä on kolme, selitti hän, — hiukan erilaista. Minä en
+tiedä mikä minun on, mutta en tahtonut saada mitään paperille. Mikähän
+nyt olisi paras lähettää? Enhän minä tavallisesti vaivaa muita ihmisiä
+lukemaan läpi kirjeitäni, mutta kun tämä on vähän yhteinen asia. Tai
+jollei juuri yhteinenkään, mutta... en minä tiedä kuinka minä sanoisin.
+
+Rouva Surpaeus oli ajatuksissaan ottanut kirjeet, mutta ojensi ne
+samassa takaisin Heinille.
+
+— Kyllä sinä itse tiedät, mitä kirjoitat, en minä lue.
+
+— Mutta jos täti olisi niin hyvä. Ei niissä ole kuin muutama sana.
+Tai luenko minä ääneen? Jos heittäisin arpaa ja ottaisin kaiken
+varalta vielä kopion siitä, joka joutuu lähetettäväksi? Ei, nyt minä
+luen — kyllä täti nyt jaksaa kuulla. »Rakas Halvor! Täällä sattui
+toissapäivänä vähän ikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun
+äitisi kauniin vanhan sormuksen. Olen tietysti ollut vähän onneton ja
+kaikki muut myöskin. Olemme kaikki etsineet ja poliisitkin ovat olleet
+liikkeellä. Mutta ei ole löytynyt ja tuskin löytyy. Se olikin liian
+kaunis ja kallis minun maalaissormeeni. Sinä annat minulle toisen,
+annathan, ja koetat rauhoittaa omaisiasi minun avukseni. Letitsia täti
+täällä, isän vanhin sisar, jota et sinä koskaan ole nähnyt ja joka on
+hyvin miellyttävä ihminen, hän sanoo, että elämä aina kihlaa meidät
+rautaisella sormuksella. Ja niin minullakin nyt on se päähänpisto, että
+tahtoisin sinulta rautaisen sormuksen. Niin, ei sitten muuta tällä
+kertaa.» No, mitä täti siitä sanoo, se oli numero yksi. Tämän on Lida
+hyväksynyt. Nyt tulee toinen.
+
+Tekla Surpaeus keskeytti hänet.
+
+— Tiedät itse, rakas lapsi, mitä teet, mutta pitääkö sinun nyt jo
+lähettää tuo kirje? Jos hiukan odottaisit...
+
+— Täti kuulee vielä nämä toiset. Minä tahtoisin kerta kaikkiaan tämän
+asian selväksi. Kyllähän täti nyt jaksaa kuulla nämä kirjeet, kun minä
+olen jaksanut ne kirjoittaa. Ikävää työtä se on kirjeen kirjoittaminen.
+Eilen illalla kirjoitin kaksi ja tänä aamuna nämä kolme. Mutta ne
+eiliset olivat sellaisia hirveän haikeita. Voi, voi, ei täti usko,
+mitä tulee ihmisen päähän! Minä kirjoitin, suoraan sanoen, Halvorille,
+ettemme voi mennä naimisiin, että minä pelkään, kun meidän suku on
+sellaista huonoa ja epäluotettavaa. Me itkimme Lidan kanssa kuin
+hullut. Lida päätti, ettei hänkään koskaan mene naimisiin. Mutta sitten
+me nukuimme ja aamulla minä revin kirjeet ja kirjoitin uudet. »Rakas
+Halvor!» Niin, tämä alku on kaikissa sama, mutta minä luen nyt senkin,
+että pääsisin kiinni. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä vähän
+ikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun äitisi kauniin
+vanhan sormuksen. Olen tietysti ollut onneton ja kaikki muut myöskin.
+Olemme etsineet minkä olemme jaksaneet, mutta toivomme, että sormus
+vielä löytyy. Sedät tilasivat tänne etsivät poliisit ja lupasivat
+tuhannen markan palkinnon, niin että eiköhän kaikki nyt kuitenkin käy
+hyvin. Olisi hauskaa, jos sinä tulisit tänne. Matka ei nyt olisi niin
+pitkä ja kallis kuin Niemeen. Sydämelliset terveiset meiltä kaikilta,
+enimmän Heiniltäsi.» Se on numero kaksi, mutta se on oikein huono,
+huomaan itsekin, ettei sitä voi lähettää.
+
+— Ei, keskeytti taasen rouva Surpaeus, — minusta se on parempi kuin
+ensimmäinen. Saattaahan sormus vielä löytyä. Mutta jos odottaisit etkä
+lähettäisi mitään kirjettä. Tarkoitan: jos odottaisit.
+
+— Minä tahtoisin päästä eroon tästä asiasta, eikö täti ymmärrä!
+sanoi Heini kiihkolla, jommoista ei Niemenkiven rouva ollut hänessä
+ennen nähnyt. — Minä en tiedä miksi, mutta tämä asia on minulle
+vastenmielinen. Se vaivaa minua. Ja kun rupean ajattelemaan, niin
+voin tehdä jonkin tyhmyyden. Kuvittelen ties mitä. Minä olen luullut
+olevani niin järkevä ja terve, ettei minuun mikään pysty, mutta minä
+huomasin viime yönä, että olen... olen... aivan kelvoton kappale. Tässä
+tulee nyt vielä kolmas kirje. Se on oikeastaan Lidan kirjoittama.
+Tämä alku on taas sama ja sen minä olen kirjoittanut. »Rakas Halvor!
+Täällä sattui toissapäivänä hiukan ikävä tapaus. Älä sentään pelästy,
+ei kukaan ole menettänyt henkeään, ei edes kättä tai jalkaa. Muuan
+esine vain katosi, tosin kaikkein rakkain mitä minulla oli, koska olin
+saanut sen sinulta. Olen surrut sitä äärettömästi, olenpa käyttäytynyt
+suorastaan lapsellisesti. Olen nimittäin ollut taikauskoinen. Kaiken
+iltayön me Lidan kanssa yhdessä valvoimme ja surimme. Mutta kun aamu
+tuli, muistin, että sinä toki elät ja olet omani ja että se vain oli
+kuollut pieni esine, joka katosi. Varmaan tiedät jo, mikä esine se
+oli, niin ettei minun tarvitse sitä sanoa. Rakas se oli ja kaunis ja
+oma syyni oli, että se katosi. Olenkin itseäni niin syyttänyt. Tuskin
+ansaitsisin, että se löytyisi. Hiukkanen toivoa meillä vielä on. Mutta
+jollei sitä nyt löytyisi, niin annathan minulle toisen ja lisäksi
+anteeksi, annathan Heinillesi.» Tämän on oikeastaan Lida kirjoittanut,
+sillä näin kauniisti en minä koskaan pystyisi kirjoittamaan. Ja
+kyllähän minä niinkin voin ajatella kuin Lida, nimittäin voisin siis
+lähettää tämänkin kirjeen. Mutta ehkä on sentään rehellisintä lähettää
+ensimmäinen, koska itse olen sen kirjoittanut. Voi sentään, minäkin
+puhun rehellisyydestä!
+
+— Mutta Heini!
+
+Rouva Surpaeus säikähti, sillä Heinin viime sanat olivat kuin sairaan
+voihkahdus. Hän ei ollut itse asiassa koskaan ottanut Heiniä vakavasti
+lukuun tässä sormusasiassa. Heini oli hänen silmissään ollut onnenlapsi
+ulkopuolella kärsimyksen, lapsi, joka on täydellinen hyveissä ja
+avuissa ja jota kaikki kohtelevat sen mukaan. Vaistomaisesti oli
+hänestä tuntunut siltä, että Heinillä on niin paljon, ettei yhden
+sormuksen menetys hänelle merkitse sitä eikä tätä. Tai myöskin, että
+hän on niin terve, etteivät hänen hermonsa tunne niin ärtyneesti ja
+kipeästi kuin hänen ja hänen lapsensa, jotka ovat läpikäyneet isän
+menettämisen. Nyt näki hän yhtäkkiä kärsimyksen syvällä Heinin silmissä.
+
+— Minäkin puhun rehellisyydestä! toisti Heini vielä kerran.
+
+Ja hänen äänensä oli soinnuton. Oliko hän menettänyt lauluäänensä
+— miten hän puhuikin kuin ihminen, jota vaivaa alituinen käheys.
+Heinillähän oli ollut erikoisen heleä ääni. Sen erotti kaikkien muiden
+äänistä, kun hän puhelimessakin puhui. Ja nyt...
+
+— Mutta Heini, sanoi rouva Surpaeus eikä ymmärtänyt miten hän jatkaisi.
+— Mitä te olettekaan Lidan kanssa ajatelleet viime yönä. Oliko tuo
+sormus sinulle niin rakas? Älä lähetä, lapsi, mitään kirjettä. Sormus
+ehkä vielä löytyy. Ja varmaan löytyykin.
+
+— Ei täti, ei se ole sitä. Ei se ole sitä. Tietysti minä myöskin olen
+onneton sormuksen tähden, mutta muutenkin. Voi, en minä saata siitä
+puhua.
+
+— Minä kyllä tiedän mitä sinä tarkoitat.
+
+— No, eikö se sitten ole kauheaa. Tällainen suvun rappeutuminen on
+jotain hirvittävää. Ja minä kun en koskaan ennen ole sitä ajatellut.
+Enkä huomannut mitään. Mutta tämä sormusasia näyttää olevan annettu
+meille, jotta me näkisimme tilamme — niinhän setä sanoi. Kuka tietää
+mitä minussakin kytee. Kuka tietää mitä minunkin lapseni kerran
+tekevät. Ja mistä ne minua syyttävät... Kunhan Halvor tulisikin tänne.
+Minun täytyy hänet tavata.
+
+— Lapsi, sanoi rouva Surpaeus yhtäkkiä ja tarttui nuoren tytön käteen,
+— älä tee mitään tyhmyyksiä. Kuulehan, me lähdemme hiukan sisään,
+niin saamme puhua. Etkö kirjoittanut tyttöjen muistikirjaan jotakin,
+mitä sinun nyt sopii muistaa? Tytöt näyttivät minulle. He kysyivät,
+eikö se ollut ihmeellistä, että molemmille kirjoitit ihan saman
+lauseen ja merkitsikö se sitä, että olit todella niin proosallinen
+kuin itse väitit olevasi — ettet keksinyt mitään muuta. Minä sanoin,
+että lauseessa oli niin syvä totuus, ettei sitä voinut paremmin
+sanoa ja siksi sinä olit sanonut sen erikseen molemmille serkuille.
+Eikö se ollut oikein selitetty? Mitä itse kirjoitit Hertan ja Letan
+muistikirjaan? Minä olen niin kiitollinen että annoit tytöille juuri
+nuo sanat. Olet antanut ne myöskin minulle ja nyt ne kelpaavat
+itsellesi. Sano nuo sanat ääneen. Muistathan mitä kirjoitit? No mutta
+muistathan.
+
+— En minä tiedä. Jotakin tyhmyyksiä. En minä keksinyt mitään
+kunnollista. Ja siitähän on niin kauan.
+
+— Toissapäivänä.
+
+— Toissapäivänä! Kun siitä on tapahtunut niin paljon.
+
+— Sanohan nyt nuo sanat.
+
+— No, kyllä minä ne muistan.
+
+— Mutta sano ne ääneen.
+
+— En minä voi. Tietäähän täti ne.
+
+— Tiedän. Olen ne kuullut ennen satoja kertoja. Panttileikeissä, kun
+vaadittiin sananparsia, kuulin ne. Ne olivat silloin tyhjiä ääniä,
+mutta nyt niissä on sisältö. Me tarvitsemme kaikki sitä sisältöä
+niinkuin lääkettä sairaina aikoina. »Oman onnensa seppä»... Se on
+totta, se on totta...
+
+— Jospa minä itse vielä voisin siihen uskoa, sanoi Heini. — Minusta
+tuntuu nyt, että isoisät ja isoäidit ovat takoneet meidän kohtalomme...
+
+— Ovat kyllä, mutta kun korun kuumentaa, niin sitä voi takoa uudelleen.
+
+Rouva Surpaeus oli puhunut itselleen, vaikka hän kaiken aikaa osoitti
+sanat mies-vainajansa veljentyttärelle. Hän tarvitsi itse uskoa ja
+hän takoi sitä mieleensä väellä ja voimalla. Yhtäkkiä otti hän Heiniä
+kädestä ja katsoi häneen. Heini kalpeni ja tuijotti häneen mykkänä.
+
+— Voisitko sinä sen tehdä? sanoi rouva Surpaeus hiljaa ja hänen tummat
+silmänsä näyttivät täyttävän koko hänen kasvonsa. — Tahtoisitko sinä
+sen tehdä?
+
+— Mitä? sai Heini vihdoin suustaan.
+
+Rouva Surpaeus pani kätensä hänen olkapäittensä ympäri ja johdatti
+häntä läpi huoneiden. Heini tunsi että hän pyysi häneltä jotain uhria,
+hän vain ei voinut käsittää mitä. Antaminen oli aina ollut hänelle
+ilo, mutta nyt häntä pelotti. Tekla tädin koko elämä tuntui siirtyneen
+silmiin, jotka rukoilivat sillä tavalla, ettei niiltä voinut kieltää.
+Myöskin pitkät kalpeat sormet kuljettivat toista, tehden hänet kuin
+tahdottomaksi. He tulivat makuuhuoneeseen ja pysähtyivät vanhan
+peilipiirongin eteen. Heini näki hyllyllä tutut pienet porsliinikorut
+ja setä-vainajansa nuoruudenkuvan. Hän näki myös peilissä kahdet
+kasvot, jotka oudossa jännityksessään hämmästyttivät häntä. Toiset
+olivat vaaleat ja hehkuvat, toiset tummat ja pehmoisen kalpeat — hän
+itse ja täti Tekla Surpaeus.
+
+— Kuule lapsi, eikö ole kauheaa, jos nuori elämä menee hukkaan? sanoi
+täti hiljaa ja tarttui piironginlaatikon kahvoihin.
+
+Heini ymmärsi, että hän ajatteli Tommia ja sanoi täydestä sydämestä:
+
+— On.
+
+Täti veti auki laatikon ja etsi oikeanpuoleisesta nurkasta. Sieltä
+tuli esiin vanha luinen, hopealla silattu rasia. Heini, jolle äsken
+oli alkanut jotain valjeta, joutui taasen aivan ymmälle. Hän koetti
+tunkea Tommin äidin ongelmallisen ilmeen läpi eikä huomannut mitä täti
+askarteli, ennenkuin kalpea käsi hänen edessään piteli sormusta, jonka
+hän luuli tuntevansa omaksi kadotetuksi kihlasormuksekseen.
+
+Häneltä pääsi riemun huuto, mutta samassa se tukahtui, sillä hän luuli
+näkevänsä harhanäyn. Hän oli jo käymäisillään kiinni sormukseen, mutta
+pidättyi ja huudahteli, vuoroin katsellen ihmiseen, jonka kädessä
+ihmeellinen esine oli, vuoroin viettelevään esineeseen. Vihdoin tarttui
+hän siihen kiinni, katseli sitä, käänteli ja pani sormeensa. Kaiken
+aikaa piti hän epämääräistä pientä ääntelyä, naurahteli ja vuodatti
+kyyneliä, kunnes vihdoin puhkesi voitolliseen huudahdukseen:
+
+— Se on se, se on se! Totisesti! Mutta täti kulta, mistä täti on
+sen saanut? Onko tämä nyt todella totta? On, on! Mutta miten se on
+tapahtunut? Löytyikö sormus täältä? No mistä sitten? Minun sormukseni,
+minun oma sormukseni! Nyt en enää ikinä ota sitä kädestäni, en vaikka
+mikä olisi. Oi, että se löytyikin, kyllä Halvor nyt tulee iloiseksi.
+Hyvä oli, ettei kirjettä lähetetty. Kyllä minä olen onnellinen, kyllä
+minä olen iloinen...
+
+— Et annakaan sitä museoon? sanoi Tommin äiti.
+
+— En, en! nauroi Heini, irroittamatta katsettaan sormuksesta.
+
+— Et taida enää muistaa, että niin päättelit.
+
+— Kyllä minä muistan, mutta se oli sellaista epätoivoa.
+
+— Mitä sanoo talon viisas vanha-täti nyt, kun ei hänen rautainen
+sormuksensa kelpaakaan?
+
+Heini pusersi kiinni vasemman kätensä ikäänkuin peläten, että sormus
+karkaisi ja katsoi Tekla rouvaan. Hän näki heti paikalla, että täti ei
+ollut iloinen ja hän tunsi, että täti ei pitänyt Letitsia-tädistä.
+
+— Niin, se rautainen sormus, puhui Heini hiukan hämillään, — mutta en
+minä tästä pidä sen rahallisen arvon vuoksi, vaan... niin, tietäähän
+täti miksi. Se on minun kihlasormukseni.
+
+— Ja minä kun luulin, että sinä tosissasi aioit pyytää sulhaseltasi
+rautaista sormusta ja luopua tästä. Elämähän kihlaa raudalla. Eikö se
+kuulu kauniilta?
+
+— Täti, sanoi Heini, — täti sanoisi selvemmin, sillä minä en ymmärrä.
+Miksi täti on suuttunut Titsia-tädille? Hänhän on niin hyvä, aina hän
+parsii ja _paikkaa_...
+
+— Niin, niin, ehkä sinä tahdotkin ottaa hänet uuteen kotiisi, kun menet
+naimisiin. Kyllä saat hänet mielelläsi. Hän onkin jo ollut meillä
+toistakymmentä vuotta.
+
+— Onko hän ollut täällä tiellä?
+
+— Pidä sinä häntä kodissasi yhtä kauan, ehkä tiedät sitten. Nythän ei
+sillä enää ole väliä, nyt, kun setäsi on poissa. Minä vain hiukan väsyn
+hänen viisauteensa. Hänellä on hyvää aikaa ajatella siinä palkatessaan.
+
+Mutta tarkoitukseni oli puhua aivan toisista asioista. Sinä hyvä,
+hyvä Heini, voisitkohan, tahtoisitkohan auttaa minua. Pyydän sinulta
+kyllä hyvin paljon. Pyydän sinun sormustasi, niin, niin, juuri tuota,
+jonka vasta olet saanut takaisin. Et anna! Näen sen kyllä, ettet
+anna. Pitääkö sitten nuoren elämän mennä hukkaan? Eikö ihmiselämä ole
+kalliimpi kuin kuollut esine? Olen aina pitänyt sinua niin järkevänä
+tyttönä... Mutta olen pyytänyt sinulta liikaa. Minun olisi pitänyt
+ymmärtää. Kuinka tämä oli tyhmää...
+
+Tommin äiti oli puhunut itsekseen. Hänen ei muuta tarvinnut kuin
+katsahtaa Heiniin, niin hän sai takaisin mielenmalttinsa. Heini näytti
+uutta puolta luonteessaan: hän oli taipumaton ja ynseä. Ikäänkuin hän
+olisi pelännyt tädin käyvän väkivalloin kiinni sormukseen, piteli hän
+oikeaa kättään puserruksissa vasemman käden päällä ja hänen poskensa
+hohtivat suuttumusta.
+
+— Ja tuollaista täti vielä säälii! puhui hän. — Mitä hänestä tulee,
+jollei häneen tartuta kovin kourin. Kyllä minä sanon hänelle. Jahka se
+junkkari tulee kotiin, niin kyllä hän kuulee kunniansa. Ettei ensinkään
+häpeä. En minä olisi voinut uskoa. Eilen tuolla ruokasalissa... Hän
+istuu sormus taskussa... Ei, en ikimaailmassa olisi voinut uskoa. Kyllä
+minä hänet läksytän...
+
+Rouva Surpaeus seisoi ja katseli kuvaa vastapäätä vuodettaan.
+Hälveneekö hänen elämästään sumu koskaan? Hänen olkapäänsä painuivat
+painumistaan ja käsivarret tulivat oudon pitkiksi. Kun Heini vihdoin
+lopetti, hymyili hän ja huomautti, että tyttöjen täytyi syödä aamiaista
+ennenkuin lähtevät — pitihän heidän Lidan kanssa lähteä kaupungille,
+eikö niin?
+
+Ja ikäänkuin ei sormuksesta olisi ollut mitään puhetta, jatkoi rouva
+Surpaeus:
+
+— Se on sellaista täällä Niemenkivessä, että tämä pitkä matka on niin
+hankala. Varmaan käy paljon mukavammaksi, kun asuu kaupungissa. Sekin
+on niin tärkeä asia, että lapset saavat käydä kotona syömässä. Kunhan
+vain löytäisi huoneet. Kyllä niitä on, mutta ne ovat niin kalliit.
+Täytyy ruveta kuulostelemaan. Ja kuinka nyt sitten saa tämän huvilan
+myydyksi.
+
+Heiniä yhä suututti, että täti noin keskeytti. Hän olisi mielellään
+kuullut, miten sormus oli tullut tänne, mutta ei hän nyt tahtonut
+ruveta kysymäänkään. Hän halveksi Tommia, ei ikinä hän ollut ketään
+niin halveksinut, ja hänen kielelleen kerääntyi kukkuralleen sanoja,
+joita hän halusi latoa Tommin eteen. Tommin äitiäkin hän halusi
+soimata. Kehtasikin antaa hänen kulkea jännityksessä — jo sekin oli
+hävytöntä, vaikkei hänellä olisi ollut mitään muuta tarkoitusta. Ja
+vaikka loppujen lopuksi todella olisi aikonut pitää sormuksen, myydä
+tai ties mitä. Kauheaa sitä oli ajatella.
+
+Täti meni omille teilleen ja Heini riensi näyttämään sormusta Lidalle,
+ystävättärelleen. Sormus oli siis löytynyt. Kenenkään ei kuitenkaan
+ollut hyvä olla.
+
+Ei tullut sen parempi, kun sedät saapuivat. He tulivatkin aivan
+heti. Tytöt istuivat keinussa puhkeavien omenapuiden alla keskellä
+linnunlaulua ja itkivät.
+
+— No, sanoi eversti-setä ja tervehti keikarimaisesti. — Ettekö te vielä
+tiedä?
+
+Heini nosti vasemman kätensä, nyökytti päätään ja antoi auringon
+välkytellä aarrettaan.
+
+— No, ja itkette? Nainen, nainen, hänestä ei koskaan saa selvää.
+Sormus on löydetty ja sinä itket, rakas veljentyttäreni. Kuuluuko se
+ensimmäiseen rakkauteen? Ja Lida tietysti itkee ystävättärenä. Eikö se
+nyt ole ihmeellinen juttu? Olin sellaisessa jännityksessä, kun etsivät
+kertoivat, etten ikinä ole ollut mokomassa. Sanotaan sitten, ettei
+elämä ole yhtä jännittävää kuin romaanit. No, ettekö te ole kuulleet?
+Ettekö todella tiedä? Mutta ovathan he kertoneet kaikki äidille täällä.
+Vai eikö hän ole sanonut teille mitään? Niin, niin. Hm. Äidin rakkaus
+on rakkaus sekin. No, pyyhkikää kyyneleenne, niin saatte kuulla. Mitä
+sinä sanoit, Mikael? Mutta hyvä veli, ovathan he nyt suuria ihmisiä.
+Toinen on kihloissa ja toinen on kihlatun ystävätär. Kyllä kai heille
+voi kertoa. Hän, tuo lakitieteen sälli, on sitä mieltä, että tämä
+asia täytyy pitää kovin salassa. Ja samaa mieltä olen minä tietysti.
+Otan sen aivan yhtä vakavasti kuin hän. Suvun kunnia on minulle
+aivan yhtä kallis kuin hänelle. Ja ehkä jonkin verran kalliimpi,
+koska olen upseeri. Mutta ei ole helppoa katsella nuoria tyttöjä
+kukkivien omenapuiden alla täydessä itkussa. Siksi aioin kertoa hiukan
+salapoliisijuttuja. No olkoot vain minun puolestani, olkoot vain.
+Hän aikoo keksiä baromeetterin, tuo tuossa, nimittäin koneen, jolla
+mitataan ihmistahtoa. Hän jättää tykkänään kirjallisen esityksensä
+ja se on varsin viisasta. On tietysti paljon parempi, jos koneella
+voi määrätä tahdon rikollisuuden tai puhtauden. Silloin hän ehkä
+jälleen voi ruveta jatkamaan lakitieteellisiä opintojaan ja valmistua
+tuomariksi. Lisäksi hänestä tulee rikas mies, sillä tätä konetta
+tullaan ostamaan yhtä paljon kuin kampaa tai partaveistä. Ajatelkaa
+vain konetta, joka numeroilla osoittaa, minkä verran vilppiä, minkä
+verran rehellisyyttä on ihmisessä!
+
+— Joko voit lopettaa? keskeytti Mikael Surpaeus, pyyhkien hikeä
+niskastaan.
+
+Mutta eversti oli päässyt juttuamisen makuun ja puhui ja puhui,
+varsinkin kun hän näki, että tyttöjen itku alkoi vaihtua nauruun.
+
+— Ihminen istutetaan tuohin. Yksi sähkövirta johdatetaan nyt aivoihin
+ja toinen sydämeen. Painetaan nappulaa ja heti alkaa kone vimmatusti
+hyristä ja suhista. Pian alkaa lasiputki, joka on sovitettu potilaan
+selkärangan taakse, liikehtiä, nimittäin aine, joka sinne on pantu — se
+on jotakin radiumia tai sensemmoista — ja nyt osoittavat numerot juuri
+millilleen, mistä aineosista potilaan olento on kokoonpantu.
+
+— On kärsimys kuunnella sinua, yritti taasen Mikael Surpaeus, — sinulla
+ei ole alkeellisimpiakaan tietoja. On mahdoton käsittää, että sinä olet
+saanut everstin arvonimen. Koulupoika toisella luokalla voisi lyödä
+sinua sormille.
+
+— Kyllä minä fysiikasta tiedän yhtä paljon kuin sinä filosofiasta,
+sanoi malttamattomana Gabriel Surpaeus. — Mutta tässähän onkin kysymys
+jostakin aivan uudesta, jonka Mikael Surpaeus luo. Ei ole vielä
+keksitty nimiä.
+
+— Naura sinä, naura sinä, sanoi vanhempi veli juhlallisena, — mutta
+se kone keksitään kerran, se kone, sanon minä, jolla vangitaan
+hengenvoimat ja näytetään, mitä ihmisessä on. Minä en sitä keksi, minä
+en pääse luvattuun maahan, mutta minä tahdon valmistaa tietä sinne.
+Missä äitisi on, Lida?
+
+Gabriel Surpaeus herkutteli kuvaillessaan, mitä tulisikaan
+päivänvaloon, jos esimerkiksi nykyajan nainen pantaisiin tulevaan
+totuudentuoliin. Näyttäisikö mittari esimerkiksi yhtaikaa jo
+kaikki tulevat rakastumiset, kaikki alkuosat, joista tuollainen
+naikkonen on kokoonpantu. Sillä rakkautta hänessä tietysti on
+yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia.
+
+— Missä on äitisi, Lida? huusi tuomari.
+
+Hän sai kuulla, että äiti oli keittiössä ja kun hän vielä oli
+selittänyt veljelleen, että paljon ihmeellisempiä todistuksia luonteen
+kurjuudesta tulisi päivänvaloon, jos mittari pääsisi toteamaan, mitä
+erinäisissä itserakkaissa ja hulluissa vanhoissapojissa oli, niin läksi
+hän hakemaan kälyään.
+
+Suurta perheselvittelyä jatkettiin nyt kotoisen lieden lähimmässä
+läheisyydessä, äidin askarrellessa aamiaisvalmistelussa. Hän ojensi
+keskeltä patojensa ja kattiloidensa höyryä käden langolleen ja vastaili
+sitten hänen kysymyksiinsä. Vanhin suvun miesjäsenistä meni suoraan
+asiaan.
+
+— Näin se nyt sitten kävi. Suurpään suku on rappeutumassa. Olen kaiken
+yötä ajatellut isoisän isää. Minä muistan ukon. Oikeastaan ei hän
+tahtonut pahaa, mutta hän teki pahaa. Köyhät ja kiertolaiset, kaikki
+olivat tervetulleet Suurpäähän ja kaikki syötettiin ja juotettiin.
+Varsinkin juotettiin. Viina oli paras lääke, viina, terva ja sauna.
+Pitäjän isännät olivat aina Suurpäässä ja aina juovuksissa. Emäntä
+sairasteli. Siellä asui joku maisteri, josta ei ollut tullut mitään.
+Hän soitteli häissä. Kas kuinka minä en muista hänen nimeään!
+Isäntä kunnioitti suuresti tietoa ja maisteri luki hänelle sanomat.
+Vanhassa Suurpään isännässä kulkivat teko ja tahto aivan eri teitä.
+Tahtonsa perustuksella pääsi ukko taivaaseen, sillä hän ei tahtonut
+kärpäsellekään pahaa eikä sanonut yhdellekään ihmiselle ei. Kun
+torpparilta oli kuollut lehmä suohon, niin hän pyysi Suurpäästä toisen,
+ja sai. Eikä suinkaan huonoimpaa. Mutta talo hävisi ja muutkin talon
+ympärillä hävisivät ja menivät vasaran alle. Se oli kaikki Suurpään
+isännän tekoa. No, tuomitse sitten! Minkä mukaan on tuomittava? Ja mikä
+on loppujen lopuksi totuus? Sinä, Tekla, joka et ole Suurpäitä, sano
+sinä, jos tiedät. Vielä eilen minä haaveilin, että kerran keksitään
+jokin kone, jonka avulla voidaan punnita ihmisen siveellinen arvo ja
+että tuomiot voidaan langettaa sen mukaan... Puhuin siitä everstille —
+tyhmää kyllä — ja siitä hän nyt latelee ja lavertelee koko maailmalle.
+On, sivumennen sanoen, mahdotonta käsittää, kuinka se mies on saanut
+everstin arvon. Minä, suoraan sanoen, uskon, että hän jotakin naistietä
+on päässyt tähän. Joka tapauksessa en milloinkaan muista, kuinka
+lapsellinen hän on ja kerron aina hänelle. No niin, sellainen kone
+kyllä keksitään. Ihmiskunta kyllä koettaa parastaan. Ja vielä eilen
+minäkin kuvittelin, että silloin sitä päästään oikealle tielle. Mutta
+sitten minä taasen ajattelin Suurpään isäntää. Sano sinä, Tekla, tähän
+jotakin, jos ymmärrät. Mikä on totuus?
+
+Tekla Surpaeus ei nostanut katsettaan. Hänen suupielensä vetäytyi
+pieneen hymyyn ja hän sanoi:
+
+— Kysy suvun viisaalta kauniilta tädiltä. Hänhän kaikki tietää.
+
+Mikael Surpaeus laski käsistään vanhan sanomalehden, jota hän oli
+hypistellyt, ja tuli lieden ääreen:
+
+— Mitä sinä sanoit?
+
+— En mitään.
+
+— Oletko sinä Titsialle noin ynseä? Sen minä kuulen nyt vasta. Sitä et
+koskaan näyttänyt miehesi eläessä.
+
+— Jos huvila saadaan myydyksi, niin en tiedä, minne panen hänet asumaan.
+
+— Vai niin, vai niin. Hän pääsee kyllä Niemeen.
+
+— Hän ei viihdy maalla.
+
+— Omituista. Hän oli meille kaikille kuin äiti. Sinun miehesi oli
+häneen erikoisen kiintynyt.
+
+— Mutta hänhän nyt on poissa.
+
+— Niin, niin, hän on poissa.
+
+He vaikenivat. He olivat poikenneet toisarvoisiin asioihin ikäänkuin
+olisivat tahtoneet koota voimia vaikeimman selvittämiseen. Lida tuli
+ovelle ja pyysi äitiään puhelimeen. Tytär astui äidin sijalle lieden
+luo ja setä kuiskasi hänelle:
+
+Miksi äitisi on suuttunut vanhalle tädille?
+
+— Onko hän suuttunut? sanoi Lida, pysytellen matkan päässä padoista ja
+kattiloista. — Onhan hän aina hiukan tuskitellut sitä, että täti on
+täällä. Huonetta olisi tarvittu ja...
+
+Sitä pikkuruikkuista huonetta? Siinähän ei ole edes uunia.
+
+— Niin, en minä tiedä.
+
+Oli hetken aikaa hiljaista.
+
+— Kuule, sanoi setä jälleen, — mitä Letta tänään teki
+Esplanaadipaviljongissa?
+
+Lida Surpaeus kääntyi ympäri ja unohti kokonaan työnsä.
+
+— Onko Letta ollut Esplanaadipaviljongissa? Tänään?
+
+— Tänään, tänään. Hän istui ikkunanpuoleisen pöydän ääressä. Näin itse.
+
+— Se ei ole mahdollista, setä. Hän meni kouluun niinkuin muutkin.
+
+— Minä näin hänet Esplanaadipaviljongissa, kun odotin raitiovaunua.
+
+— Setä on erehtynyt.
+
+— Hänen palmikoistaan on vaikea erehtyä. Ne riippuivat mustalla
+hameella. Toisella puolen pöytää istui Laxin poika.
+
+— Yngve?
+
+— Niin, Yngve. Eihän hänellä ole muita.
+
+— Mitä hän meistä tahtoo, senkin tungettelija! Ja Letta! Kyllä minä sen
+tytön opetan... Mutta ei Jumalan tähden sanota äidille mitään... nyt
+vielä. Hänellä on niin paljon tällä hetkellä. Se oli se asianajaja,
+joka on käynyt täällä katsomassa huvilaa...
+
+— Rappiolle mennään... alamaata... vinhaa vauhtia.
+
+Äiti palasi keittiöön ja käski tyttärensä etsiä mittanauhan. Ostaja
+tahtoi tietää salin suuruuden, nimittäin pituuden ja leveyden. Hän
+kysyi niinikään, eikö voisi saada vuokrata huvilaa vuodeksi.
+
+Aamiainen vietiin pöytään ja samalla siirryttiin ruokasaliin.
+Keskustelu ei tahtonut lähteä liikkeelle. Eri haaroilla tartuttiin
+kiinni johonkin aiheeseen, mutta siihen se katkesi. Heini ei jaksanut
+nauraa niinkuin eilen. Eversti jauhoi yhä juttuaan totuuden tuolista.
+Kukaan ei kuunnellut häntä. Vanha täti ja talon emäntä välttivät
+toistensa katseita. Tuomari vihdoin alkoi johtaa keskustelua määrättyyn
+suuntaan.
+
+— Me siis tiedämme, mitä tiedämme, sanoi hän. — Mutta onko nyt
+sopiva aika ja paikka pohtia, miten olisi otettava selkoa siitä,
+minkä vaikuttimen nojalla teko on tapahtunut ja mihin keinoihin
+olisi ryhdyttävä siihen nuoreen Surpaeukseen nähden, joka tässä on
+horjahtamaisillaan rikollisten tekojen piiriin? Näen äidin tuskastuneet
+kasvot ja ymmärrän hänet täydellisesti. Niin hyvin kuin tällainen
+vanhapoika voi ymmärtää. Vai vaaditteko, että voisin tuntea kuin äiti?
+No niin, jätetäänkö keskustelu Tommista?
+
+Nuoren Heini Surpaeuksen kasvot olivat kuumenemistaan kuumenneet ja
+vihdoin hän keskeytti setänsä:
+
+— Minä tässä juuri sanoin tädille, että selkäsaunan se poika
+ansaitsisi. Kyllä minä sen läksytän. Että kehtaakin...!
+
+— Oikein, rakas Heiniseni, sanoi eversti. — Jätämme tuomion Heinille.
+Hänenhän sormus oli. On siis aivan oikein, että hän...
+
+Lida rupesi nyt puhumaan:
+
+— Mutta jos, kun Tommi tulee, koettaisimme keskustella sormuksesta. Jos
+epäilisimme kapteenia ja uhkaisimme lähettää liikkeelle poliisikoirat
+ja salapoliisit. Eiköhän Tommille tulisi kiire tunnustamaan, miten
+asiat ovat... Täti, sinä ravistat päätäsi. Mitä sinä tekisit?
+
+Äiti nousi yhtäkkiä, laski salviettinsa pöydälle ja kääntyi lähtemään
+keittiöön.
+
+Letitsia Surpaeus kävi hyvin kalpeaksi ja huudahti:
+
+— Älä mene pois, Tekla, kyllä minä menen.
+
+— Minä vain... minä vain, kangersi Tommin äiti. — Suola on unohtunut.
+
+— Täällähän se on!
+
+Miten kehnoksi minä olen käynyt! ajatteli Tommin äiti heti sen jälkeen
+ja pureskeli leivänkappaletta. Minä valehtelen ja petän. Ennen osasin
+hillitä itseni, nyt näkevät kaikki kehnouteni. Missä ovat minun tahtoni
+ja minun tarmoni?
+
+Hän palasi pöytään ja pakotti itsensä hymyilemään. Niinkin pitkälle hän
+pääsi, että katsoi tätiin ja nyökäytti päätään.
+
+Lida ja Heini olivat tarttuneet vanhan tädin käsiin ja pitelivät häntä
+pöydässä.
+
+— Miten sinä, täti, kasvattaisit sitä pahaa poikaa? kysyi Heini.
+
+— Kyllä elämä hänet kasvattaa, sanoi Letitsia Surpaeus.
+
+— Ehei, rakas sisar, kiivastui eversti, — jos jätämme vekaran elämän
+haltuun, niin hän mielin määrin mustaa meidän nimeämme kunnes kerran
+istuu linnassa. Kirkas nimikilpi se on ainoa arvokas omaisuus elämässä.
+Poika on otettava lujille. Kyllä minä pelotan hänet. Jahka hän kuulee
+mitä perintöjä hän on saanut, niin kyllä hän, piru vie, säikähtää.
+Jättäkää te asia minun haltuuni. Kyllä minä lupaan, että miehenalulla
+ennen iltaa housut tutisevat.
+
+— Antakaa minun vielä vähän aikaa ajatella, sanoi Tommin äiti. — Minä
+ehkä tunnen lapseni parhaiten, minä ehkä tiedän, mikä keino sopii
+juuri hänelle. Vai ehkäpä... joku... täällä... tietää tämänkin asian
+paremmin...
+
+Tekla Surpaeus tunsi suurta halua haavoittaa ja lausua pahoja sanoja.
+Niitä kumpuili huulille, niitä nousi tuntemattomista lähteistä ja
+niissä oli outo viehätys kuin jossakin uudessa urheilupelissä,
+jonka olemassaolosta ei tähän asti ole ollut tietoa ja jonka
+yhtäkkiä havaitsee osaavansa. Samalla kuin hänen vastaherännyt
+urheiluhalunsa pyrki laukkaamaan eteenpäin minkä jaksoi, suhtautui
+hänen vanha luonteensa hämmästyneesti, jopa varsin tuomitsevasti
+urheilijaan. Hävetti ja suututti. Hän tappoi vallattomat sanat
+suuhunsa ja ehti ajatella, ettei ehkä hän itsekään ollut aivan viaton
+Tommin taipumuksiin, hänessäkin näytti olevan ties mitä alhaisia
+ominaisuuksia. Mutta nämä kaikki tajuamiset kipunoivat hyvin nopeasti
+hänen sielussaan.
+
+— Äiti, ei äiti nyt viitsi! huusi Lida. — Äiti söisi jotakin, ei meidän
+vieraillemmekaan maistu ruoka, kun ei äiti näytä esimerkkiä.
+
+Tartuttiin kiinni kaikkein lähimpiin tarjolla oleviin
+keskustelunaineksiin. Puhuttiin siitä ruuasta, mitä oli pöydällä. Se
+oli erinomaisen hyvää. Mitä maksoi nykyään voi? Se oli halvennut,
+sitä sai seitsemällä kolmatta markalla. No kyllä sitä on siinäkin.
+Kananmunat maksoivat markka viisikolmatta ja markka viisikymmentä
+penniä. Nekin olivat halvenneet. Olivatko ne todella niin halvat?
+Mutta sehän oli hintana ennen sotaa. Eversti ihmetteli ja iloitsi
+perheenemäntien puolesta. Hän sai veljeltään tietää, että tämä hinta
+koski munayksikköä eikä tiuta. Hetkeksi tuli Surpaeusten piirissä
+helpompi olla ja nauru kaikui luonnollisempana.
+
+Silloin alkoi tuomari tuoda esiin asiaa, jota hän nähtävästi kaiken
+aikaa oli säästänyt, odotellen sopivaa hetkeä.
+
+— Yksi seikka, alkoi hän, — yksi seikka tässä sormusasiassa on vielä
+selvittämättä. Katson olevani pakotettu siihen kajoamaan, vaikka
+olisikin hauskinta jo poiketa muihin aiheisiin. Kumma kyllä ei
+kukaan tullut sitä ajatelleeksi, enkä minäkään puhunut siitä mitään
+salapoliiseille, vaikka se oli mielessäni. Minä nyt kerta kaikkiaan
+olen se huuhkain, joka aina tuo esiin ikävät asiat. Vai ehkä joku
+toinenkin on tullut ajatelleeksi asiaa, josta aion puhua?
+
+Tuomari antoi katseensa liukua kasvoista toisiin. Useimmat olivat
+tuskallisessa odotuksessa. Eversti rupesi nauramaan.
+
+— Ei, sanoi hän, — varmaan kukaan muu ei kadehdi sinulta yleisen
+syyttäjän virkaa perheemme piirissä. Kukaan ei laukkaa sinun edellesi.
+Sinä pysyt aina susivoutina... Jos muuten saan avata suuni, nyt,
+kun arvoisa vanhempi veljeni hetkeksi on suvainnut antaa tykkiensä
+vaieta, niin haluaisin sanoa sinulle, rakas veljenvaimoni, että on
+luonnollista, että sinä harkitset ja päätät, miten perheemme nimi
+parhaiten voidaan suojella. Sinähän näit, miten veli-vainajamme
+taisteli sen puolesta, niinkuin mekin muut olemme koettaneet. Sinä
+tietysti tunnet poikasi parhaiten ja sinun äidinsydämesi varmaan
+löytää keinot, millä johdetaan hänet pienestä hairahduksesta. Tätä
+asiaa on nimittäin minun mielestäni käsitelty osaksi aivan liian
+suuresti. »Rikollisuuden teitä», joista meidän ankara tuomarimme ja
+munaskuiden-tutkijamme puhuu, ei tässä kannata ensinkään mainita. Poika
+on leikitellyt. Mutta toiselta puolen olemme taasen käsitelleet asiaa
+aivan liian kevytmielisesti. Surpaues-nimi ei saa joutua ihmisten
+hampaisiin. Nimittäin niiden Surpaeusten, joitten nimi tähän asti
+on ollut puhdas. Ja sitä voi täydellä syyllä sanoa kamreeri Hugo
+Surpaeuksen ja maanviljelijä Albert Surpaeuksen nimistä. Sitä emme voi
+estää, että kapteeni eli literatööri eli miksi häntä nyt kutsuisimme,
+sotkee nimeään minkä ehtii. Meidän rakas veljemme, jota kutsumme
+tuomariksi, hän puolestaan kai tekee sen jonkin verran naurunalaiseksi,
+mutta...
+
+— Setäää! huusi Lida.
+
+— No niin, no niin, päästäkäämme läsnäolevat rauhaan. Se mitä halusin
+sanoa oli, että jos me pidämme tarkasti huolen siitä, että asia ei tule
+maailman korviin, niin kaikki oikeastaan on järjestyksessä. Heinillä on
+sormuksensa, äiti pitää huolen siitä, että Tommi saa oikaisunsa ja me
+kaikki koetamme kiilloittaa yhteistä kiipeämme, jos niin saan sanoa,
+voimiemme mukaan. Etsivät olen jo vannottanut, etteivät he lavertele.
+
+Eversti oli onnistunut hetkeksi jälleen keventämään mielialaa
+huoneessa. Kaikki olivat tyytyväisiä hyvän aterian jälkeen ja
+valmistautuivat nousemaan. Mikael Surpaeus ainoastaan ravisti,
+salviettia käyttäessään, malttamattomana päätään.
+
+— Täytyy ihmetellä, sanoi hän, huolellisesti taittaen kokoon
+salviettinsa, — täytyy ihmetellä herra everstin kevytmielisyyttä.
+Tuon kaiken hän lateli, hyvin tietäen mistä juurista me kasvamme
+esiin. Isoisän isän emäntä oli sairas ihminen, mutta hän oli myöskin
+epärehellisen kauppias Hompon tytär. Rikkaudet, jotka hänen kuollessaan
+jäivät lapsille olivat...
+
+Lida ja Heini nousivat. Heillä oli jo kiire kaupungille.
+
+— No minä jätän, minä jätän, kiirehti tuomari puhumaan. — Mutta
+pyytäisin teitä, hyvät veljentyttäreni, olemaan läsnä siinä, mitä vielä
+sanon. On saatu selville, mikä oli sormuksen kohtalo, kun se joutui
+ulkopuolelle porttia. Mutta ei ole yritettykään ottaa selkoa siitä,
+kuinka sormus vaelsi sinne.
+
+Tekla Surpaeus seisoi jo kooten lautasia. Hän hillitsi itseään
+äärimmilleen ja sanoi sentähden luonnottoman tyynenä:
+
+— Mutta Mikael hyvä, emmekö jo selvittäneet sitä asiaa. Joku lapsista
+kuljetti ajatuksissaan sormuksen portille. Kävimme kaikki hiukan
+hajamielisiksi sentähden, että kapteeni ja Tommi juuri silloin tulivat.
+Lapset eivät voi muistaa kenellä sormus silloin oli.
+
+Huoneessa vallitsi tuskallinen hiljaisuus. Vanha täti kokosi vuorostaan
+toisessa päässä pöytää lautasia, mutta hän teki sen äänettömällä
+tottumuksella niinkuin vain se tekee, joka vuodesta vuoteen ja päivästä
+päivään on tehnyt samaa työtä, aina peläten häiritsevänsä. Heini piteli
+tuolin selustan takana oikealla kädellään kiinni sormustaan ikäänkuin
+peläten sen olevan vaarassa.
+
+— Onko todistettu, jatkoi Mikael-setä hellittämättä kyselyään, — ettei
+se lapsista muista, joka sormuksen kuljetti?
+
+— Kyllä se Letta on ollut, sanoi Lida, — mutta ei ole sanottu, että
+hän sitä muistaa. Setä kulta, ei hän olisi uskaltanut tahallaan ottaa
+sormusta, jos olisi tahtonutkin.
+
+— Rakas lapsi, sanoi taasen äiti, kääntyen vanhimman tyttärensä
+puoleen, — saatatko nyt sanoa sellaista, että sisaresi ehkä olisi
+voinut tahtoa? Kuinka voit sellaista ajatella?
+
+Nyt puhuivat kaikki yhtaikaa. Eversti kysyi, oliko palvelija jo tullut
+torilta ja kehoitti läsnäolevia seuraamaan kirjastohuoneeseen, ettei
+hän kuulisi. Lida rukoili, ettei tällä kertaa puhuttaisi tästä asiasta.
+Heini pyyteli, että jätettäisiin hänen sormuksensa rauhaan, hän alkaa
+muuten pelätä, että se tuottaa onnettomuutta. Äiti vaati langoltaan
+joitakin todistuksia, sillä tämä alkoi jo käydä liian rumaksi. Kukaan
+ei kiinnittänyt huomiota Letitsia Surpaeukseen, joka oli avannut
+ikkunan ja seisoi ulos katsellen ja päästäen sisään lintujen laulua.
+Mikael Surpaeuksen ja hänen kälynsä välillä syntyi vihdoin keskustelu.
+
+— Pyydät todistuksia, Tekla, sanoi tuomari. — Minä olen jo kauan
+katsellut sitä tyttöä. Eikö hänestä liene nousemassa kaunein
+koko perheestä. Naistuntijamme eversti kai sen voisi parhaiten
+todeta. Mutta minä olen seurannut jotakin muuta, mikä kehittyy
+tämän kauneuden turvissa. Sanoisinko sitä kiemailuksi... Ei, ei,
+ei, lopetan heti. Luulet varmaan, Tekla, että tyttäresi tänään on
+istunut uskonnontunnilla koulussa. Minä näin hänet tullessani tänne
+Esplanaadipaviljongissa Laxin pojan seurassa. Mehulasit ja jotakin
+muuta heillä oli edessään. Ei, minä en erehtynyt. Letan palmikkoja ei
+ole kovin monella eikä hänen avokaulaista mustaa leninkiään. On ehkä
+syytä, Tekla, että sinä pidät silmällä myöskin tätä nousevaa kaunotarta.
+
+Tekla Surpaeus ei puhunut mitään. Hän kokoili tavaroita tarjottimelle
+ja huojutteli päätään, tapaillen hymyä, jonka turvissa hän oli
+läpäissyt punaisena aikana niin monesta vaikeasta tilasta. Hymy ei
+tahtonut tulla, mutta pään huojutus sanoi: en usko, en usko, en usko.
+Ja huulillaankin hän äänteli jotakin sentapaista. Vihdoin hän sai hymyn
+valtoihinsa ja lausui levollisesti:
+
+— Se on kaikki mahdollista. Minulle selviää tässä entistä selvemmäksi,
+että minun lastenkin tähden täytyy asettua kaupunkiin. On ollut paha,
+että he ovat olleet pakotetut syömään aamiaisen muualla.
+
+Eversti selitti jälleen nauraen, ettei se nyt ole koko maailman asia,
+jos rikas koulupoika tarjoaa sievälle tytölle lasin mehua. Sellaista
+on tapahtunut maailman alusta ja tulee tapahtumaan maailman loppuun.
+Nuorten katkismus on sellainen, sille eivät mitkään koulutantat
+mitään mahda. Letta on kaunis, hänen ohitseen ei kulje kukaan sitä
+huomaamatta. Ja Laxinkin pojalla on silmät päässä.
+
+— Kuinka tämä kaikki on kauheaa! vaikeroi Heini tuolille lyyhistyneenä.
+— Täällä oli kaikki niin hyvin, kun minä tulin ja nyt on paljasta
+onnettomuutta.
+
+Kukaan ei kuunnellut häntä. Letitsia-täti sulki ikkunan ikäänkuin hän
+nyt ulkoa olisi saanut sen voiman, jota tarvitsi. Hän oli hyvin kalpea,
+kun hän astui pöydän ääreen ja hänen kätensä vapisivat niin, että hän
+tarttui tuolin selustaan, saadakseen ne pysymään kurissa.
+
+— Koska nyt näyttää tulleen tällainen selvittelypäivä, sanoi hän, —
+niin ehkä minäkin saan lausua pari sanaa. Tekla, tahdon vain sanoa,
+että pääset rauhaan minusta.
+
+Minä olen valmis lähtemään. Olen viipynyt liian kauan. Minun olisi
+pitänyt ymmärtää lähteä heti, kun veljeni oli kuollut. Hän tarvitsi
+minua ja minä olin liiaksi kiintynyt hänen kotiinsa.
+
+Molemmat nämä naiset, joiden mielissä vuosien kuluessa hiljaa ja
+keskeytymättä oli patoutunut katkeruutta toisiaan vastaan, seisoivat
+nyt vihdoin vastatusten. Se oli vanhaa kaunaa ja he unohtivat tykkänään
+salata mitään kuulijoilta. He olivat kuin kahden.
+
+— Niin olit, vanha täti, sanoi Tekla Surpaeus. — Jos sinulla olisi
+ollut hiukkasenkin hienotunteisuutta, niin et olisi tunkeutunut
+välillemme.
+
+— Ei, ei Tekla, hän oli vain niin tottunut minuun. Hän oli niin heikko
+lapsena. Ja sittemmin hän aina tahtoi säästää sinua.
+
+— Hän sääli sinua! Hän ei tarvinnut sinua, sitä sinun on turhaa
+uskotella minulle. Mutta sinä olet aina ollut raukka, joka et ole
+kyennyt pitämään itsestäsi huolta — minne olisit joutunut...
+
+— Et tiedä, et tiedä mitä sanot. Sen saa siitä, että on uhrannut
+elämänsä muiden hyväksi. Etkö luule, että olisin voinut kulkea omia
+teitäni ja löytää onnen...
+
+— En, suoraan sanoen en. Olit liian romanttinen ja hysteerinen.
+Pelkään, että olet vaikuttanut meidän lapsiimme enemmän pahaa kuin olet
+tahtonut. Tarinat kauniista tädistä, josta olisi voinut tulla suuri
+näyttelijätär ja joka jonkin rakkausjutun tähden heittäytyi järveen...
+
+Sedät yrittivät molemmin puolin sovittaa kiihtyneitä naisia, mutta
+he olivat päässeet selvittelyn alkuun, joka vuosikausia oli heissä
+valmistunut, ja jatkoivat hellittämättä.
+
+— Mikset ruvennut näyttelijättäreksi? sanoi rouva Surpaeus kylmästi.
+
+— Miehesi rukoili, etten tekisi sitä.
+
+— Sitä en voi uskoa.
+
+— Usko tai ole uskomatta. Pienet kädet hän kietoi kaulaani. Minä olen
+aina niin sanomattomasti rakastanut lapsia.
+
+— Kuka nyt kuulee lasten pyyntöjä. Vanhempana hän olisi kiittänyt sinua
+siitä.
+
+— Sinä et tuntenut hänen taistelujaan.
+
+— Ja sinäkö tunsit?
+
+— Minä tunsin. Hän sääli sinua ja säästi sinua. Hän ei viattomalle
+vaimolleen tahtonut näyttää, mitä on rikollisuuden perintö...
+
+— Sinä valehtelet, minä jaoin hänen kanssaan ilot ja surut.
+
+— Riittihän niitä sinunkin osallesi, varsinkin viime vuosina. Ilot
+sinä sait kaikki. Suruista vaikeimmat sain minä. Siksi että tunsin ne
+ennestään. Tekla, koeta ymmärtää tämä. Erotaan ystävinä.
+
+— Ei koskaan. Sinä olet vuosikausia täällä nakertanut minun
+kotionneani...
+
+— Oi, oi, oi, olisit vain sanonut...
+
+— Olisit saanut sen itsestäsi ymmärtää, sinä joka olet yhtä viisas kuin
+olet ollut kaunis.
+
+— Koetin pysyä niin hiljaa loukossani. Koetin auttaa sinua.
+
+— Paikata ja parsia sitä sinä koetit tehdä.
+
+— Niin, koetin paikata ja parsia särkynyttä elämääni...
+
+— Siinä se tuli esiin! Omaa särkynyttä elämääsi sinä ajattelit.
+
+— Ehkä olet oikeassa. Ehkä olen ajatellut vain itseäni. Olen koko ikäni
+vain varjellut sormustani ruostumasta. Olen elämässä rakentanut vain
+oman itseni. Olen valmistanut itseäni kuolemaa varten. Ja tässä minä
+nyt olen. Tällainen vaivainen olen. Ehkä olet oikeassa: olen ajatellut
+vain itseäni. Mutta nyt ajattelen sinua: sinun täytyy päästä minusta.
+Minä menen.
+
+— Olen hyvin kiitollinen. Kun vain uskaltaisin uskoa, että pidät sanasi.
+
+— Hän on tervetullut meille! huusi Heini kyynelten vallassa.
+
+— Ja meille, Tekla! sanoi tuomari. — Me emme ole tätä tietäneet.
+Uhrautuvaisuutta se on ollut meidän puoleltamme, kun olemme antaneet
+hänen olla täällä. Tarvinnut olen häntä aina, minä, vanhapoika. Ja
+sitten kun hänkin muutti Suomeen, tuo eversti, niin on meitä kaksi
+vanhaapoikaa. Tekla, tiedätkö, olemme kovin kiitolliset, jos saamme
+Titsian paikkaamaan ja parsimaan sekä sukkiamme että elämäämme. Et
+näy tietävän, Tekla, mitä sukkaparit nykyään maksavat ja mitä on usko
+elämään Hyvänen aika, jos vain olisimme aavistaneet. Titsiahan on ollut
+meille kuin äiti. Ja saanhan minä sen sanoa sisareni? Anna minun nyt se
+sanoa. Anna minun kertoa, mitä sinulle on merkinnyt annettu sana...
+
+— Ei! sanoi Letitsia Surpaeus käheästi. — Et mitään sinä saa sanoa.
+Minulle on yhdentekevää, mitä minusta uskotaan. En ole koskaan
+kaivannut muiden kunnioitusta kuin omaani. En tule paremmaksi enkä
+huonommaksi, jos minusta uskotaan hyvää tai pahaa. Olen mikä olen. Ja
+pidän huolen itsestäni.
+
+Heini tuli ja kiersi kädet hänen kaulaansa.
+
+— Täti, sinä tulet meille. Tulethan! Tai sinä tulet minun kotiini...
+
+— Kiitos, lapsi. En mene enää kenenkään luo.
+
+— Ja minne sitten, jos saan kysyä?
+
+— Se on minun asiani. Yhden vielä sanon sinulle, Tekla Tanker. Kun alat
+oikoa lapsiasi, Tommia ja Lettaa, niin...
+
+— Jätä se asia minulle!
+
+— ... niin on toista heistä kohdeltava hienosti, kaukaa, niin ettei
+hän aavista, että kätesi johtaa häntä. Jos minä nyt uskallan sanoa...
+Sormus täytyy viedä sinne, minne Tommi oli sen vienyt. Jos häntä
+taitavasti johdetaan, niin hän itse tuo sen takaisin. Lettaa taas on
+pideltävä ankarasti ja kovakouraisesti. Hän on paljon karkeampaa,
+halvempaa ainesta. Ota hänet, Tekla, heti koville ja rankaise häntä...
+Ja sinä itse, sinä itse näytät nyt olevan oikealla tiellä. Elämä
+näyttää mielistyneen sinuun ja tarjoavan sinulle sormustaan. Hyvä siitä
+tulee, Tekla Tanker, sillä sinä olet hyvää ainesta. Ja nyt minä lähden
+valmistamaan itseäni matkaan. Onkin jo aika, olen kiintynyt tähän
+kotiin ja näihin lapsiin liiaksi. Siinä menettää ihminen vapautensa...
+Rakkaan Hugon vaalilause oli: hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide ja
+kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.
+
+Hän oli viime sanoillaan mykistyttänyt läsnäolijat. Kaikki näkivät
+hänen oikaisevan selkänsä ja korottavan päänsä ja raskaasti nojaten
+kaidepuuhun astuvan yläkertaan. Jokaiselle tuli silmien eteen kuva
+siitä, kuinka hän astuu pieneen huoneeseensa, missä ei ole uunia ja
+ikkunasta vain puolikas, missä seisoo hänen siro pitsitetty vuoteensa,
+nukkemainen kirjoituspöytä täynnä valokuvia, ja piirongilla ja
+hyllyillä pieniä muistoesineitä sellainen määrä, että huoneessa tuskin
+saattaa kääntyä. Mitä hän tekee, kun tulee ylös? Lysähtääkö vuoteen
+laidalle ja alkaa itkeä? Vai seisooko keskellä lattiaa ja ajattelee
+asemaansa? Jokaiselle tuli tunne, ettei lohdutuksen tarpeessa ole vanha
+täti, vaan koti, joka hänet menettää. Kenenkään mieleen ei johtunut
+lähteä vanhan neidin mukaan, vaan kaikki karkasivat eri haaroille
+punnitsemaan, mitä olisi tehtävä.
+
+— Kaikki on minun syyni, vaikeroi Heini keinussa omenapuiden alla. —
+Että minä tulinkaan tänne, minä onneton. Minun tekisi mieli lähteä
+takaisin heti paikalla. Kaikki oli niin hyvin ja nyt on kaikki nurin.
+
+— Jos sähköttäisit Halvorille, ehdotti Lida.
+
+— Sen minä teenkin, valkeni Heinille. — Halvor tulee, jos hän ikinä
+voi. Ja miksei hän voisi. Hän sanoo minulle mitä minun on tehtävä.
+Tiedätkö, Lida rakas, se on kauheaa, mutta tämä sormus ei enää anna
+minulle rauhaa. Se polttaa minun käsissäni. Minä pelkään, että minun
+täytyy viedä se sinne, minne Tommi sen jätti, jotta hän itse toisi
+sen takaisin. Uskotko että hän tuo? Jos sormus jää sille tielle? Minä
+pelkään vanhaa tätiä, kun hän sanoo jotakin, niin täytyy totella. Mitä
+minä teen?
+
+— Odotat kunnes Halvor tulee.
+
+— Kyllähän minä tiedän mitä hän sanoo. Hänestä on ihmisen elämä
+tietysti tärkeämpi kuin tämä sormus.
+
+— Odota nyt joka tapauksessa.
+
+— Mutta jos Tommille sillä aikaa tulee jokin vahinko. Minun on paha
+olla. Salapoliiseille kai sitten täytyisi uskoa koko asia. Meille
+taitaa jo tulla kiire. Pitäisikö kuitenkin ensin mennä Titsia-tädin
+luo? Minne luulet hänen menevän?
+
+— Ei äiti päästä häntä meiltä.
+
+— Hän ei jää tänne.
+
+— Hän jää, kun me kaikki pyydämme. En voi ajatella Niemenkiveä ilman
+häntä.
+
+— Mutta jos huvila myydään.
+
+— En voi sitäkään ajatella.
+
+— Se on kai välttämätöntä lasten koulunkäynnin vuoksi. Ja ehkä
+velkojenkin.
+
+— Mutta vaikka meidän kotimme olisi missä, niin Titsia-täti kuuluu
+sinne. En luule Tomminkaan suostuvan siihen, että hän lähtee.
+
+— Hän näytti siltä, ettei häntä mikään taivuta. Ehkä hän menee
+Mikael-sedän ja Gabriel-sedän luo. Aikookohan hän lähteä pian.
+Oi jos hän tulisi meille Niemeen. Tämä kaikki sai alkunsa minun
+kihlasormuksestani. Eikö se nyt ole kauheaa? Sormus polttaa kädessäni.
+
+— Lähdetään sähköttämään Halvorille.
+
+Veljekset seisoivat kamreeri-vainajan työhuoneessa ja puhelivat
+kuiskaten.
+
+— Siinä sinä nyt sait! sanoi eversti, silmät seisoen päässä ja käsiään
+heristellen. — Nyt on perhe hajalla. Iankaikkisella penkomisellasi olet
+saanut sen aikaan. Mitä sinä menet mullistamaan maailmanjärjestystä.
+Nyt näet, mihin se vie. Anna ihmisten juoda ja ottaa sormuksia ja tehdä
+epärehellisiä vararikkoja ja nauttia mehua paviljongeissa ja tehdä,
+mitä he ikinä haluavat. Kuka sinut on asettanut susivoudiksi? Sinä
+itse, ei kukaan muu. Mikä sinä olet syyttämään heitä tai tutkimaan
+heidän tahtojaan? Pidä huolta itsestäsi ja anna muille sama vapaus.
+Piru vie, kuinka minä raivostun, kun ajattelen miten hyvin me kaikki
+elimme ennenkuin sinä rupesit tutkimaan ihmistahtoa. Mihin panet
+nyt Titsian asumaan? Meillä on kaksi huonetta — asutko sinä hänen
+kanssansa? Vai tarkoitatko, että minä asuisin sinun kanssasi? Etkö
+räjähdä heti paikalla, kun minä tulen kotiin kaupungilta ja sinä
+tunnet, että olen ottanut hiukkasen alkoholia? Minä en sinun takiasi
+tule ottamaan lukuun mitään rajoituksia. Teen kaikkeni saadakseni
+tämän maailman nurinkurisimman lain rikki. Ja jos sinä olet tunkenut
+huoneeseeni, niin auta armias, jos hiiskahdatkaan, piru vie.
+
+— Mutta Gabriel, rauhoitu, yritti vanhempi veli. — Minunko syyni
+tämä kaikki on? Minunko syyni on, että veljeni yhdessä maan muiden
+edesvastuullisiksi lukeutuvien kansalaisten kanssa urheilee
+lainrikkomuksessa? Eikö Suomessa osattu juoda ennen kieltolakia?
+Tiedätkö miltä sairas nykyaika maassamme näyttäisi ilman kieltolakia?
+Onko minun syyni, ettei sinun everstinjärkesi ylety ymmärtämään tätä?
+Onko minun syyni, ettei Suomen sivistyneistökään käsitä tätä? Onko
+minun syyni, ettette pidä omasta arvostanne kiinni, vaikka puhutte
+kunniasta. »Hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide», sanoo vanhan
+testamentin viisas, mutta meidän aikamme viisaan mielestä on huonokin
+voide parempi kuin hyvä nimi. Onko tämä minun syyni? Kuka meistä
+julisti tuhannen markan palkinnon sormuksen löytämisestä — minäkö?
+Mistä nyt otat tuon tuhat markkaa? Ehdotat tietysti että jaamme menon,
+ja minä olen tietysti valmis jakamaan sen. Niinikään olen valmis
+pitämään huolta sisarestamme. En vielä tiedä millä tavalla. Jos
+veljemme Enok nykyään todella ansaitsee, niin ehkä hän voisi alkaa
+maksaa velkojaan, joiden tähden me olemme joutuneet tähän köyhyyteen.
+
+— Ahaa — Enok! Sinulle ei mahtane olla tuntematonta, millä
+tavalla veljemme Enok ansaitsee, jos ansaitsee. Etkö tunne tässä
+ansaitsemisessa spriin hajua? Spriitä se poika kuljettaa, menee yli,
+milloin mistäkin. Mutta minun puolestani all right. Minua ei omatunto
+vähääkään soimaa.
+
+— Minkä olen luvannut, sen olen luvannut: pidän sisarestamme huolen.
+Mutta kumpiko meistä nyt menee hänen luokseen puhumaan, kumpiko Teklan?
+
+— Hän saa kesäksi lähteä Niemeen, Titsia. Menen ja sanon hänelle sen.
+
+— Mutta osaatko tehdä sen hienotunteisesti? Muista, mitä hän on ollut
+meille kaikille. Mitä olisimme ilman häntä.
+
+— Mitä olisimme — ja mitä nyt sitten olemme?
+
+— No, onhan meissä edes muutamia kunniallisia ihmisiä.
+
+— Sinä — ei kumminkaan muita.
+
+— Onko tämä hammasteleminen mielestäsi vanhojen miesten arvoista.
+Tahtosi ei ole niin huono kuin sanasi ovat. Kohtele sisartamme
+kauniisti. Muista ettei hän ole koskaan ajatellut itseään.
+
+— Muita siis aina vain! Se kuuluu kyllä kauniilta. Mutta siinäpä
+hän nyt on ilman kattoa päänsä päällä ja kiittämättömyys palkkana.
+Sinä joka tunget ihmisen ytimiin, olet joskus hämmästyttävän
+muistamaton omiin teorioihisi nähden. Enkö nytkin saa sinua kiinni
+epäjohdonmukaisuudesta, joka todistaa mistä sinun tieteesi on kotoisin.
+Otapa sisaremme koekaniiniksesi, niin ehkäpä näet, mitä hän on
+oikeastaan tahtonut. Hän on tahtonut tappaa kaiken, mikä hänessä oli
+voimakasta. Ja hän onkin onnistunut. Hän tappoi rakkautensa sentähden
+ettei hän tahtonut pettää ystävätärtään. Hän tappoi luonnonlatujansa
+sentähden että hän tahtoi pelastaa sielunsa. Mitä tällä on voitettu?
+Emilie Hall sai pitää sulhasensa ja istuu nyt mielisairaalassa.
+Letitsia Surpaeuksen elämäntyö on ollut sukkien parsiminen. Jos
+Letitsia Surpaeus olisi ottanut Hallin kaiken uhalla, niin, piru vie,
+nyt voisi maailmassa olla kymmenkunta kaunista, lahjakasta nuorta
+Hallia. Tai Letitsia Surpaeus olisi _joku_, tekijä yhteiskunnassa.
+Etkö ymmärrä tätä, sinä munaskuiden penkoja ja psykologisten koneiden
+näpertelijä!
+
+Mikael Surpaeus istui ja tuijotti kirjahyllyyn, jonka mustista
+nahkasoljista kaikkinaiset kultakirjaimin painetut tekijän- ja
+teoksennimet välähtelivät. Seinät olivat täynnä kirjoja ja jokainen
+kirja tiesi sieluntaistelua, ponnistusta ja haparoimista pimeydessä.
+Jokaisen takana oli ihminen, tai ehkäpä kokonaisia sukupolvia, jotka
+olivat järjestelleet ihmisen ja yhteiskunnan suhteita, järjestelleet
+varkautta, valhetta, juoppoutta, armeliaisuutta, rakkautta, miettineet
+hiuksensa harmaiksi ja järkensä sekaisin. Ja tässä sitä oltiin. Mikael
+Surpaeuksen silmät kulkivat keväisten päivänsäteitten mukana pitkin
+kirjojen selustoja ja hän kuuli ikäänkuin kuoron hymistävän: mikä on
+oikein, mikä väärin, mikä on totuus? Lintujen laulukuoro se oli, joka
+antoi äänen valon ja sinen täyttämälle ilmalle, lukemattomat pienet
+eläimet ääntelivät varhaiskesän lämmössä. Mikael Surpaeusta paleli ja
+hän kuuli lukemattomien jo kylmenneiden huulten toistavan toistamistaan
+kysymystä, jonka he olivat vieneet vastausta vailla mukaansa kuolemaan:
+mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus.
+
+— Mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus? toisti hän itse eikä
+tietänyt, virtasiko hänen huulissaan tällä hetkellä veri, vai joko
+niidenkin kysymys oli kaikkien noiden joukossa, joita peitti tomu ja
+unohdus.
+
+Ei hän myöskään tietänyt, miten kauan aikaa hän jo oli ollut tässä, kun
+hän huomasi, että kuului jotain outoa ääntä ja näkyi jotkin kummalliset
+kasvot. Ääni oli naurua ja kasvot esittivät hymyä. Hänen veljensähän se
+oli, eversti, joka puhui ulos ikkunasta ja nauroi. Hän puhui kuin lapsi
+— jos hän olisi ollut tarpeellisen määrän lyhyempi varreltaan, niin hän
+olisi voinut olla viisivuotias. Jonkun lapsen kanssako hän puhui?
+
+— Noin, noin, noin, no onko sinun hyvä? Aijai-jai-jai, kuinka on lämmin
+ja hyvä...
+
+Mikael Surpaeus tunsi voivansa liikahtaa ja ponnisti pystyyn. Kylmä
+läikähti läpi koko hänen olentonsa ikäänkuin hän olisi kauan ollut
+jossakin kellarissa. Hän tuli ikkunaan.
+
+Hiekassa sireenipensaiden alla kellitteli koira, jalat oikonaan
+taivasta kohden, suu täydessä naurussa ja silmät kiiluen riemusta.
+Mikael Surpaeus näki ensi kerran eläimen nauravan. Sireenipensaiden
+keltaisten lehtisilmujen keskeltä nousi jo tumma kukkanuppu. Nauroiko
+sekin? Mikael Surpaeuksen suu aukeni ja vetäytyi korvia kohti. Ah,
+luomakunnalle oli annettu nauru. Ja kevät, ja auringon välkyntä, ja
+nurmen vihanta, ja orvokit, ja valkoiset kaunokit, ja omenapuut ja
+sininen ilma ja... Hän kulki hyvin hiljaa, koettaen varoa, etteivät
+hänen askeleensa kuuluisi, läpi eteisen, alas portaita ja tuli hiekalle
+koiran luo. Ja notkisti toisen polvensa ja rupesi leikkimään koiran
+kanssa ja puhumaan koiran kielellä. Ja he nauroivat ja temmelsivät niin
+että kyyneleet vuotivat vanhan ihmisen silmistä.
+
+Äkkiä huomasi Mikael Surpaeus, että hänen sisarensa Letitsia seisoi
+heidän edessään, yllään puku, joka oli ikäänkuin uusi, mutta jota
+Mikael oli nähnyt hänen käyttävän jo parikymmentä vuotta. Musta
+puku se oli ja hatussa oli jotakin valkoista. Sisar kumartui hänkin
+hyväilemään koiraa ja kaikki kolme nauroivat. Mikael Surpaeus muisti,
+että he kaikki joku minuutti sitten olivat vaivanneet aivojaan ja
+tuntojaan jollakin hirvittävän raskaalla kysymyksellä jota he eivät
+jaksaneet ajatella loppuun, vielä vähemmin saattaa vastaukseen. Eikö
+siitä ollutkin vain jokin hetki, jolloin koko vainajien ja elävien
+kuoro yhdessä toisti jotain tuskallista kysymystä. Ja nyt nauroivat he
+kaikki, nauroi ihminen, nauroi eläin, nauroi taivas ja maa ja kukat
+haudoilla, ja aurinko antoi lämpöä kaikille. Hän ei muistanut kysyä
+sisareltaan, minne hän on menossa ja mitä hän aikoo. Hän vain sanoi:
+
+— Mikä on oikein ja mikä väärin, voitko sinä sanoa?
+
+Letitsia oli oudon nuori, kun hän siinä leikitteli koiran kanssa. Puna
+poskilla hän katsettaan nostamatta sanoi:
+
+— Jossain kai ne ovat yhtä. Kun vain menee tarpeeksi syvälle.
+
+— Tarpeeksi syvälle? toisti Mikael Surpaeus. — Siinä se taitaakin olla
+koko onnettomuutemme, ettemme pääse tarpeeksi syvälle.
+
+Gabriel kysyi ikkunasta, minne sisar aikoo ja sisar vastasi menevänsä
+järjestämään jotakin. Mikael ei silloinkaan huomannut tarttua kiinni
+keskusteluun kysyäkseen, kauanko hän aikoi viipyä ja puhuakseen muista
+tärkeistä asioista. Hän oleili vain siinä auringossa Ystävän kanssa ja
+ajatteli, että jos olisikin koira, tai lintu, tai orvokki. Mutta kaikki
+hänen ajatuksensa olivat aivan epämääräiset ja ikäänkuin siniset ja
+hyvin onnelliset. Vasta sitten hän huomasi, että häneltä jäi sanomatta
+Letitsialle, että he tästä puoleen asettuisivat asumaan yhdessä, että
+hän kyllä toimittaa hänen tavaransa heille. Ehkä he voivatkin muuttaa
+maalle, missä on halvempaa. Heillä ei ole varaa elää täällä, Enok
+sai kaikki mitä heillä oli ja hävitti ne. Mutta se ei tee mitään,
+sillä hän ei enää aio ajatella maailman parantamista. Parantakoon sen
+Jumala itse, joka sen on luonutkin. Ihmisen on sittenkin parannettava
+omaa itseänsä ja pyrittävä tarpeeksi syvälle, sinne missä totuus on.
+Letitsia oli jo poissa, kun hän tämän kaiken huomasi.
+
+— Hauskaa meille tulee, sanoi hän veljelleen, joka oli tullut
+portaille. — Lähde pois sinäkin. Niin, ethän tiedä mistä puhuinkaan.
+Ajattelen vain, että muutan sisaremme kanssa maalle, tai johonkin
+pikkukaupunkiin, missä on halvempaa. Täytyy ruveta tekemään jotakin
+työtä, vaikkapa hakkaamaan halkoja. Sellaisesta maksetaan nykyään
+hyvin. Ystävä sinä, nuoria me olemme, noin, noin, nauretaan,
+kellitellään — kevät on! Minä luulen, että elämän tarkoitus onkin
+sellainen hyvin yksinkertainen: nauraa ja tehdä työtä niinkuin kevät.
+Lämmittää ja valaista ja olla puhdas niinkuin aurinko. Noin, noin, noin
+Ystävä! Nuoria me olemme, iloisia me olemme!
+
+Sillaikaa seisoi Tekla Surpaeus makuuhuoneessaan, jota ei vielä oltu
+yön jäljestä järjestetty, ja kokosi ajatuksiaan.
+
+Kun menisivät pois, että saisin olla yksin. Vaikkapa vähän aikaa.
+Mutta tietysti eivät he mene, vaan pian he seisovat tuossa ja neuvovat
+molemmat. Toinen puhuu suvun nimestä ja kilvestä ja kunniasta, toinen
+tahdosta ja totuudesta. Kunhan he ymmärtäisivätkin jättää minut
+pieneksi hetkeksi. Minulla on nyt paljon tekemistä. Sillä minä olen nyt
+astunut syyllisyyden piiriin, lapsistani on kaksi rikollisuuden teillä
+ja itse olen tänään rumasti kohdellut vanhaa neitiä, joka on tehnyt
+hellittämättä työtä kotini ja lasteni hyväksi. Niin, niin, minä muistan
+kaikki. Kun lapset olivat pieniä, niin valvoi hän niiden kanssa enemmän
+kuin minä itse. Kun minä läksin virkistymään kesäisin, niin jätin
+kaikki turvallisesti. En olisi koskaan päässyt ulkomaille, jollei häntä
+olisi ollut. Tämän kaiken minä tiedän ja toistelen sitä tässä kylmällä
+sydämellä. Minä en ymmärrä, mistä tulee tämä kylmyys ja tämä kovuus.
+En kadu mitään tällä hetkellä. Ehkä se kaikki tulee jälkeenpäin. Nyt
+tiedän vain, että seison taistelussa ja aion taistella. Kihlasormus ja
+kihlasormus — päivät ovat olleet täynnä keskusteluja sormuksista ja
+kihlasormuksista ja minullekin olisi tädin sanojen mukaan vasta nyt
+ojennettu varsinainen kihlasormus. Nyt vasta, kun olen elänyt lähes
+neljäkymmentä vuotta. Niinpä otetaan nyt sitten vastaan rautainen
+sormus! Ei ole ensinkään hullumpaa tulla elämän morsiameksi. Kylmää
+onnea se on. Sumua, joka ei hälvene koskaan. Sellaista on syyllisyys.
+Siitä ei pääse ulos eikä se koskaan lopu. Mitähän saisi tuosta taulusta
+jos myisi sen? Sen menettäminen ei enää tunnu vaikealta. Luultavasti
+käy välttämättömäksi se myydä. Palovakuutus täytyy maksaa ja mikä vero
+se nyt olikaan. Täytyy soittaa taidekauppiaalle. Se on hyvin arvokas
+taideteos. Hyvä oli, ettei se joutunut Tommin kamariin. Nyt ei kukaan
+huomaa, jos se häviää täältä. Täytyy myöskin soittaa ostajalle. Ehkä
+varmuuden vuoksi pitäisi kysyä asianajotoimistoista, missä hinnassa
+huvilat nyt ovat. Ja jollei kauppaa synny, niin täytyisi kai koettaa
+vuokrata pois sali ja isän huone. Paljonkohan niistä voisi pyytää?
+Tuhat markkaa yhteensä. Se on hirvittävä hinta, mutta nyt on kaikki
+niin kallista. Hirvittävämpää kuitenkin on se ikävyys, minkä vieraat
+tuottavat. Ja kukaties lasten takia täytyisi koettaa pitää koti koossa.
+He ovat nyt koulussa vielä muutaman tunnin. Siksi täytyy ratkaista,
+mitä sanoo Tommille ja mitä Letalle. Se ei ole tyhmä, tuo Letitsia
+Surpaeus, se kyllä tietää. Aivan oikeassa hän oli. Mutta mitäpä Heini
+antaisi sormustaan, saattoihan sen arvata. Täytyy koettaa keskustella
+Tommin kanssa, täytyy ottaa hänet kahdenkesken ja kertoa hänelle
+kaikki. Se on vaarallista, mutta ei ole muuta keinoa... Mitä he
+nauravatkaan, molemmat sedät? Onko nyt naurun syytä. Soiko puhelin?
+
+Puhelin soi ja porttikello soi ja kaikki tuli yhtaikaa, niinkuin joskus
+tapahtuu juuri silloin, kun ei mitenkään olisi aikaa kuunnella niitä.
+Tekla Surpaeus sai juosta asiasta toiseen, ihmisen luota toisen luo ja
+tuntea hermojensa venyvän niin että luuli niiden poikki menevän. Mutta
+eivät ne mene — ne kestävät ihmeen paljon, ei uskoisikaan. Niin, kaikki
+tuli yhtaikaa, mahdolliset ja mahdottomat seikat, mitättömät pikkuasiat
+ja suuret ja tärkeät.
+
+Tuli kaksi poliisia ilmoittamaan, että eräs neiti oli repinyt hameensa
+piikkilankaan, joka oli pingoitettu huvilan aitaan. Hame oli maksanut
+kaksituhatta markkaa. Hän ei vaatinut korvausta hameesta, mutta
+hän vaati, että lanka otettaisiin pois. Se olikin ratsastajille
+vaarallinen. Neidin hevonen oli pillastunut. Koko ratsastusseurue oli
+hyvin kiukkuinen piikkilanka-aidasta. Tuossakin näkyi hevosen jouhia,
+joita oli tarttunut lankaan. Mutta miksi ratsastajat kulkivat niin
+läheltä aitaa, olihan toisella puolella vaikka kuinka leveältä. Niin,
+lanka jokatapauksessa oli tehtävä vaarattomaksi. Ei nyt tietysti ollut
+kysymys tunneista, mutta pian se oli tehtävä. Jos tällaisia tapauksia
+alkoi sattua, niin epäilemättä pian ruvettaisiin vaatimaan korvausta
+tärveltyneistä vaatteista. Rouva Surpaeus lupasi tehdä parhaansa.
+
+Tuli tuntematon huivipää nainen lainaamaan käsirattaita. Hän tarvitsi
+niitä vain vähän, hän oli tästä naapurista. Tohtorin perhe oli
+tarvinnut talon käsirattaat mankeliin.
+
+Joku autonkuljettaja kiipesi yli aidan pyytämään ämpärillistä vettä,
+kun hänen koneestansa oli loppunut vesi. Minkätähden täällä oli portti
+lukossa, ettei sisään päässyt? Oli ollut niin paljon ajoa, kun täällä
+oli tulossa suojeluskunnan juhlat. Ei tullut huomatuksi ottaa vettä
+kaupungissa. Ämpärit olivat ties missä olivat. No, olihan tuossa yksi,
+mitä siinä olikaan. Neitien valkeita pukuja liossa. Sopi ottaa pois
+pieneksi aikaa, kyllä hän heti tuo ämpärin takaisin, tai heittää sen
+aidan tälle puolen. Kyllä hän menee yli aidan, ettei tarvitse tulla
+avaamaan porttia. Mutta pitääkö se varkaita tuollainen aita? Kyllä
+siitä sisään pääsee, jos tulla tahtoo.
+
+Taidekauppias oli kuvasta hyvin huvitettu. Tosin ei nyt ollut aika,
+jolloin taidetta ostettiin, mutta joka tapauksessa tällä taululla oli
+nimi. Kuitenkaan ei rahanaikojen ahtauden vuoksi kannattanut maksaa
+kovin paljoa. Taidekauppias lupasi ottaa auton ja tulla katsomaan.
+
+Olipa onni, että sisarukset kaikki pysyttelivät talon edustalla.
+Täti oli pukeutunut — minnekähän hän nyt aikoi? Rouva Surpaeus haki
+luettelosta ostajan nimen ja soitti. Niin, kyllä he ajattelivat
+Niemenkiveä, mutta missään tapauksessa ei siitä kannattanut maksaa
+sellaista hintaa. Kyllä hinnan täytyi tuntuvasti pudota. Oikein noin
+sadoissa tuhansissa. Ja pian sinne tietysti oli päästävä asumaan, jos
+sen kerran osti. Heillä oli kyllä juuri tarjolla toinenkin huvila, joka
+ei ollut meren rannalla, mutta joka oli aivan uusi ja jossa oli aivan
+sellainen palatsimainen rakennus ja viisikymmentä nuorta omenapuuta.
+
+Asianajotoimistosta vastattiin, että he kyllä mielellään suostuvat
+välittämään huvilan myynnin, mutta he tahtovat silloin yksinomaisen
+myyntioikeuden esimerkiksi lokakuuhun asti. Jos olisi ollut tiedossa
+tämä huvila aikaisemmin, tässä oli jokin viikko sitten suuri kysyntä.
+Nyt menevät ihmiset maalle ja järjestävät asiansa vasta syksyllä.
+Näyttää siltä kuin hinnat syksyksi laskisivat. Ainakin ihmiset sitä
+odottavat. Mutta kyllä he koettavat myydä huvilan ja heidän kauttaan se
+menee, jos se yleensä menee, heillä on siksi suuri ostajapiiri ja vanha
+tunnettu nimi.
+
+Rouva Surpaeus soitti vielä toiseen ja kolmanteen toimistoon. Silloin
+hänet valtasi suuri lamaantuminen niin että hänen olisi tehnyt mieli
+huutaa Letitsia tätiä avukseen. Hän kokosi kuitenkin voimansa ja päätti
+pyytää Mikaelia tai Gabrielia viemään huoneilmoituksen sanomalehteen.
+Herrat nousivat ylös portaita, kun hän asettui sitä kirjoittamaan.
+»Vuokrattavana nyt heti kaunis sali ja kamari...»
+
+Silloin tuli vieraita, rouva Laamanen ja hänen tyttärensä. He olivat
+hyviä ihmisiä eivätkä liikkuneet juuri minnekään kotoa. Oikeastaan
+tuli Anli tervehtimään Heiniä, hän kun oli kuullut, että Heini oli
+kaupungissa. Niin, se oli hyvin ikävää, että tytöt olivat poissa.
+Tuskin heitä saattoi odottaa ennen päivällistä. No, kyllä he saattoivat
+odottaakin, kun kerran olivat tulleet tämän pitkän matkan. Heinihän
+oli nyt kihloissa, senkintähden heidän niin teki mieli tavata häntä.
+Ikävää, että Niemenkivessä sattui olemaan hiukan levoton päivä. Niin,
+ei muuten, mutta sattui kaikenlaista... Tyttö sotki parastaikaa
+taikinaa — heillä oli nyt yksi ainoa tyttö vain, Ja sitten oli luvannut
+tulla muuan herra. No, se ei mitään, heidän tähtensä ei tarvinnut tehdä
+yhtään mitään, he vain halusivat puhella Teklan kanssa.
+
+Tekla Surpaeus tunsi kuinka hänen hermonsa venyivät. Mikael ja Gabriel
+— missä he olivat? He olivat tietysti säikähtäneet niinkuin heidän
+tapansa oli, ja lähteneet pois.
+
+Niin paljon oli tapahtunut siitä kun kohdattiin. Haudalla he kyllä
+olivat — ei suinkaan Tekla ollut sitä huomannut. Kyllä elämä oli
+niin kummallista. Mikä siinäkin oli tarkoitus. Yli punaisen ajan hän
+säilyi ja sitten piti mennä niin äkkiä. Itkettiin. Tekla ajatteli,
+että hänen välttämättä täytyy päästä panemaan kahvipannu tulelle ja
+järjestämään makuuhuonetta, missä taideteos on. Sillä nyt ei hän voi
+tuoda sitä saliinkaan nähtäväksi. Kun oli hetkinen itketty, niin
+hän ehdotti, että vieraat menisivät katselemaan luontoa siksi aikaa
+kun hän täällä hiukkasen... He menivät ja hän liikkui kuin liekki,
+kulkien juoksuaskelin ja ajaen työtä käsistään. Oli miltei valmista,
+kun he palasivat. Mitä oli tehty pihamaalla? Sieltä oli nurmi niin
+kummallisesti pengottu... sieltä lehmusten alta. Niin, tottakin, siellä
+oli etsitty erästä pientä esinettä — mikä se nyt olikaan, kultainen
+kalvosinnappi, tai jokin sellainen. Puhuttiin Heinin sulhasesta ja
+muista, puhuttiin kaihista ajasta ja ihmeellisestä keväästä, puhuttiin
+juomisesta ja kieltolaista, puhuttiin Niemenkiven lapsista jokaisesta
+erikseen. Oli se yhtäkaikki onnellista, että he menestyvät niin hyvin.
+Tommihan oli oikea nero — ja niin kaunis ja hyvä poika sitten! Ja Letta
+— aijai, hän se vielä panee monen pojan pään pyörälle. Aikoiko Lida
+todella heittää lauluopintonsa? Niin, kyllä kai se viisainta oli. Entä
+Lulu sitten? Vieläkö hän niin auttoi äitiään kaikessa, vieläkö hän
+kokosi paperossinpätkiä ja muuta törkyä, mitä ohikulkijat viskasivat
+aidan yli huvilan puolelle? Vielä, vielä, kyllä hän oli hyvä poika.
+Vaikka tahtoivat nykyaikana lapset kehittyä ennen aikaansa. Ja Hertta
+sitten — vieläkö hän sanoi rupeavansa lääkäriksi? Kyllä kai hänellä
+sellainen ajatus oli, vaikkei tiedä mitä hän myöhemmin ajattelee,
+kun tulee tosi eteen. Olipa se onnellista, että lapset kaikkikin
+menestyivät niin hyvin. Mutta saattoihan sen käsittää — sellaisen isän
+ja sellaisen äidin lapset. Täällä Niemenkivessä oli ihanaa, varsinkin
+näin keväällä. Oikein hengitti vastaan rauha, kun tänne tuli. Ei mitään
+tietoa maailman myrskyistä. Täällä oli oikein sellainen pyhä tunnelma.
+Ja kuinka täällä maistui kahvi.
+
+Puhelin soi. Lida puhui Heinin puolesta. He olivat jo vieneet sormuksen
+sinne... Sinne, niin — äitihän tiesi. He tahtoivat vain sanoa tämän,
+että äiti voisi kasvattaa poikaa niinkuin näki hyväksi. Letitsia tädin
+sanat olivat tehneet heihin niin syvän vaikutuksen. Letitsia, Letitsia
+— rouva Surpaeus tunsi kuinka hänen mielessänsä omituisesti nousi ja
+laski. Hän vastasi yksityisillä pienillä sanoilla eikä muistanut sanoa
+tyttärelleen, että he Heinin kanssa koettaisivat kiirehtiä kotiin.
+Laamaset olivat hyviä ihmisiä, olisi pitänyt olla aikaa ja rauhaa heitä
+varten.
+
+Taidekauppias tuli. Rouva Surpaeus avasi itse hänelle portin ja
+huomasi vasta nyt, kuinka rumaksi piha oli poljettu ja pengottu. Taulu
+miellytti häntä, se näkyi kuuluvan taiteilijan voimakauden tuotantoon,
+hän ei ollutkaan ennen sitä nähnyt. Kyllä hän oli valmis ottamaan sen
+salonkiinsa — saattoi sattua, että joku kysyi tauluja näin kesälläkin,
+varsinkin saattoi tämä miellyttää iloisine väreineen, jotka näkyivät
+sumun takaa. Kahdeksantuhatta — sen hän saattoi luvata. Ja jo etukäteen
+antaa pari tuhatta, jos kamreerska halusi. Hänellä oli tapana aina antaa
+kuitti ja jokin summa. Kahdeksantuhatta — niin, olihan se suuri summa,
+varsinkin entisaikaan, mutta hän oli ajatellut, että olisi ehkä voinut
+saada jonkin verran enemmän. Ehkä viisitoista, tai ainakin kaksitoista.
+Sanat takertuivat rouva Surpaeuksen kurkkuun, kun hän tätä kauppaa
+teki. Taidekauppias hymyili ja kohautti olkapäitään. Niin, se riippui
+tykkänään siitä, miten sai taulun myydyksi. Saattoi ajatella, että
+se meni huomenna, meni esimerkiksi Ruotsiin. Silloin kyllä saattoi
+maksaa aina viiteentoistatuhanteen, kurssi kun nyt oli niin korkea.
+Ja tätä taiteilijaa kyllä joskus ostettiin Ruotsiinkin. Mutta saattoi
+olla yhtä mahdollista, että taulu jäi vuosikausiksi makaamaan tänne.
+Rouva Surpaeus oli kiitollinen, että hän otti taulun. Rahoja hän ei
+kuitenkaan tahtonut etukäteen. Ehkä hän vielä saattoi saada takaisin
+taulun, jos onnistui järjestämään toisin. Ehkä koko tämä toimenpide oli
+liian äkillinen.
+
+Hänen oli yhtäkkiä tullut vaikea luopua taideteoksesta. Kun vieras
+herra tottuneesti nousi tuolille ja otti sen alas, nieli rouva Surpaeus
+nielemistään jotakin, joka nousi kurkkuun, ja kun hän kulki vieraan
+herran kanssa porttia kohden, oli hänestä kuin hän olisi saattanut
+hautaan osaa siitä onnesta, mikä vielä oli hänellä jäljellä. Hänen
+oli mahdoton sanoa vieraille, miksi taulu vietiin pois. Hän valehteli
+jotakin kehyksestä ja muisti, ettei hänen tahtonsa valehdellut, vaikka
+suu valehteli.
+
+Häntä alkoi oudosti väsyttää, silmäluomia painoi ja pää oli raskas.
+Häntä pyörrytti.
+
+Täytyi lähettää sana, että mies tulisi korjaamaan piikkilankaa. Tyttö
+oli päivällisvalmistuksissa, mutta hänen täytyi mennä. Niin, ja
+vieraita täytyi taas pyytää katsomaan puutarhaa — vaikkei siellä ole
+muuta katsomista kuin aukaisemattomia lavoja.
+
+Missä ovat nyt tahto ja tarmo? Tämä ilta ei lopu, kaikki menee nurin —
+mutta missä ovat silti tahto ja tarmo?
+
+Laamaset olivat kunnon väkeä, he ymmärsivät kaikki niin hyvin
+eivätkä pahastuneet mistään. He ryhtyivät suorastaan auttamaan tytön
+poissaollessa avaamalla portin niille, jotka nyt soittivat. Käsirattaat
+tuotiin takaisin. Puhelinlaskukin tuli. Puhelimessakin Anli kävi
+vastaamassa. Eräs asianajaja pyysi tavata rouva Surpaeusta. Se oli
+tietysti ostaja, hän pyysi huomiseksi vastausta, mikä oli viimeinen
+hinta. Huomiseksi? Huomiseksi — hyvä.
+
+Vähää ennenkuin lapset saapuivat koulusta, tuli ventovieras, vanha
+ihminen, joka selitti olevansa »se Surpaeuksen Fiina» ja pyysi
+kyynelsilmin, että hän saisi tavata rouvaa. Ja kyynelsilmin hän
+syleili rouvaa, joka vihdoin muisti nähneensä hänet pari kertaa
+morsiamena, ja sitten alkoi kyseleminen ja vastaileminen ja loppumaton
+anteeksipyytäminen siitä, että hän näin oli uskaltanut tulla. Mutta
+kun se Hugo, se kamreerivainaja oli lapsena niin rakas, niinkuin
+kaikkikin nämä Surpaeukset olivat. Ja kun Titsiakin oli täällä ja
+sanottiin Enokinkin, sen merimiehen, nyt olevan. Ja hänen tähtensähän
+hän oikeastaan oli tullut. Heinin kotona hän kyllä oli käynyt, tämä
+vanha Fiina, mutta ei toki koskaan täällä kaupungissa. Eikähän hän
+ollut paljon päässyt mihinkään, kun oli se mies-vainaja sellainen
+kivulloinen. Ja juuri siinäpä ne menivät säästöt — se vähä, mitä heillä
+oli ollut sitten kun he ensin menettivät koko omaisuutensa, niin että
+Niemen herra se oli antanut nytkin matkarahat.
+
+Rouva Tekla Surpaeus kuunteli vanhan mustapukuisen vaimon haihattelevaa
+kertomusta eikä ymmärtänyt, minkätähden hänkin juuri tänä päivänä
+oli lähetetty tänne vastukseksi. Nähtävästi elämä nyt oikein tahtoi
+koetella, mihin hän, Tekla Tanker, kelpasi. Surpaeusten vanha
+palvelijatar ei kuitenkaan istunut ristissä käsin vaan hän ryhtyi
+työhön ikäänkuin olisi vuosikausia työskennellyt tässä keittiössä, ja
+siinä tehdessään työtä hän kaiken aikaa kertoi, mimmoista Niemessä
+oli ollut ja kyseli mimmoisia olivat sen Hugon, kamreerin lapset ja
+poikkesi taas puhumaan, miten raskaaksi hänen elämänsä oli käynyt
+sairaan miehen vaimona, kun he menettivät kaiken omaisuutensa. Ja he
+eivät olleet ainoastaan toimeentulevia, saattoi sanoa, että he olivat
+varoissa. Ja hänen, Fiinan, syy se oli, että se vainaja otti pankista
+rahansa ja antoi ne lainaksi. Ja nyt hän oli tullut tänne siinä
+toivossa, että voisi saada takaisin edes jotakin.
+
+Nähtävästi vieraiden takia vanha palvelijatar ei puhunut asiaansa
+loppuun, vaan ainoastaan viittaili siihen. Rouva Surpaeus käsitti
+yhtäkkiä päivällispöydässä minkätähden tuo uskollinen ihminen oli
+tullut. Kaikki tapahtumat liittyivät kummallisesti lomikkain. Kesken
+sitä melua ja iloa, joka aina tuoksahti taloon, kun nuoriso palasi
+koulusta, ymmärsi hän, miten vieraitten läsnäolo helponsi hänen
+kohtaustaan molempien niiden lasten kanssa, joita hänen täytyi ryhtyä
+kasvattamaan. Hän oli pelännyt hetkeä, jolloin hänen täytyisi nähdä
+Tommin ja Letan kasvot salaisuuksineen ja nyt hukkui tämä hetki
+tervehdysten tulvaan. Ja mikä oli kaikkein kummallisinta: vanha
+Surpaeusten Fiina, huomatessaan, etteivät vieraat lähdekään pois,
+unohti yhtäkkiä varovaisuutensa ja kävi suoraan asiansa ytimeen.
+
+Se Eenokki Surpaeus — kapteeni vai mikä hän nyt oli — hänhän kuului
+nyt kuljettavan laivaa ja kovasti rikastuneen. Niin että eiköhän
+häneltä nyt voisi saada jotakin takaisin. Hänhän oli saanut koko heidän
+säästörahansa, kolmekymmentätuhatta markkaa — siitä oli nyt viisitoista
+vuotta huhtikuussa. Eikä velkakirjaa antanut eikä yhtä penniä korkoa
+ollut lähettänyt. Ja teki sitten vararikonkin, jossa kaikki vanhan
+herran lapsetkin menettivät perintönsä. Ja kyllä siellä Suurpään
+puolessa vähän moni joutui kärsimään. Kun hän oli niin hyvä puhumaan ja
+niin tuttu kaikissa mökeissä. Ja niin hän osasi selittää ja vakuuttaa,
+että vanhat muijat antoivat hänelle viimeiset säästönsä, mikä
+viisisataa markkaa, mikä tuhannen. Ja antoihan hän heille velkakirjat,
+mutta mitäpä arvoa niillä lapuilla sitten oli, kun ei niissä ollut
+takaajia eikä laillisia todistajia. Kyllä siellä moni vanhus itki,
+kun hän sitten hävisi näiltä mailta, ja katui tyhmyyttänsä, että
+sillä lailla häneen uskoi. Mutta kyllä kai hän itsekin luuli ne
+kaikki voivansa maksaa takaisin, ei hän paha ollut, Enok herra,
+avulias hän oli ja puhelias niinkuin isoisänsäkin ja hänen isänsä,
+Suurpään-isäntä vainaja. Mutta outo vimma hänelle tuli, kun hänen piti
+rakennuttaa se sellainen suuri laiva, jonka piti mennä Amerikkaan asti.
+Siihen laivaanhan ne hukkuivat kaikki Surpaeusten rahat ja Suurpään
+vanhojen palvelijoiden ja alustalaismuijien säästöt. Ja oikein ne
+olivat ikäänkuin yhdessä kehoittaneet häntä, Fiinaa, lähtemään tänne
+katsomaan, voisiko häneltä mitään saada takaisin, koska hän nyt kuului
+kotiin tulleen. Ja Niemen herrakin sanoi, että paras mennä vain, ehkä
+sieltä jotain lähtee. Eihän niitä vanhoja enää monta ole elossa, mutta
+on vielä se sokea Matti, joka oli Suurpäässä voutina, ja Leena — ei
+suinkaan kamreerska sitä muista, eikä taitanut koskaan nähdäkään,
+Titsia neiti sen muistaa, hän ompeli niin hyvin, ettei kaupunginkaan
+ompelijat tee sitä sen paremmin, kaikki neitien hienot puvut hän ompeli
+ja morsiamenkapiot — niin, se Leenakin antoi kaikki tälle Enokille ja
+olisi nyt kovin tarpeessa. Ja kyllä se Titsia neiti olisi kiirehtinyt
+kotiin, jos vain tiesi Fiinan täällä olevan.
+
+Tekla Surpaeus ei uskaltanut katsoa vanhimpaan poikaansa, jottei tämä
+huomaisi, miten äiti iloitsi siitä, että Tommi vihdoinkin sai kuulla,
+kuka hänen ystävänsä kapteeni oli. Niin oli siis tähän helteiseen
+päivään tullut vilvoittava hetkensä! Tekla Surpaeuksesta alkoi taasen
+tuntua siltä, että kaikki ehkä jotenkin kääntyy hyväksi. Kunhan ei nyt
+vanha täti menisi tekemään mitään tyhmyyksiä.
+
+Vanha palvelijatar oli joutunut kuulijakunnan eteen, jonka uteliaisuus
+mitä suurimmassa määrin kiihoitti kertomaan lisää. Lida ja Heini
+varsinkin edistivät kertomusta kysymyksillään ja siveellisellä
+suuttumuksellaan. Tommi ei tahtonut uskoa vanhuksen kertomusta todeksi
+Tämä antoi hänelle aihetta tuoda esiin yhä uusia todistuskappaleita.
+Nuori herra naurahteli ja sanoi jokseenkin suoraan, että kaikki tyyni
+oli naisten kahvikestiloruja, mutta silloin vanhus vakuutti, että
+vaikka hänet vaadittaisiin siinä paikassa viimeiselle tuomiolle, niin
+hän on puhunut totta. Lida alkoi ahdistaa äitiään siitä, ettei heille
+oltu kerrottu tätä kaikkea. Silloin rouva Surpaeus hiljaisesti vastasi,
+että lasten isä oli koettanut hyvittää kaikkea niin paljon kuin hän
+ikinä voi eikä tahtonut, että näihin asioihin kajottaisiin. Hän oli
+useamman kerran lähettänyt rahoja enimmän kärsineille ja niin olivat
+Mikael ja Gabriel sedät ja ehkä myöskin Titsia täti tehneet, mutta
+heitä oli niin monta, ettei oltu voitu heitä hyvittää. Eivätkä he
+ehkä olleet tietäneetkään kaikista. Heini ymmärsi nyt yhtäkkiä, että
+hänenkin isällään oli ollut rahaläpiä, joista ei heillä, lapsilla,
+ollut ollut aavistusta ja tuskinpa heidän äidilläänkään.
+
+Talo oli hämmästyksen ja kiihkon vallassa. Vanha vaimo oli puhunut
+itsensä kuumaksi ja ammensi tyhjentymättömästä lähteestä. Nuoret
+häärivät hänen ympärillään, kysyen kovaäänisesti ja liikkuen niin
+että paikat kolisivat. Rouva Surpaeus ajatteli: antaa heidän kuulla!
+Ja askarteli ääneti. Hän ei Tommin eikä Letan kasvoista voinut nähdä
+minkäänlaista syyllisyyden merkkiä. Letta hosui niinkuin Herttakin
+ja syyteli sadatuksia miehen niskoille, joka oli voinut olla niin
+hävytön ja roistomainen. Sataan kertaan sai Tommi kuulla: ja se on
+sinun ystäväsi, sen kanssa sinä seurustelet ja olet ja elät. Tommi
+pudisteli sisarten kädet ympäriltään niinkuin otus pudistelee ajokoirat
+kupeiltaan. Hän silmäili tuontuostakin kelloaan ja sanoi vihdoin, että
+hänen täytyy mennä katsomaan erästä sairasta toveria. Siihen sanoi
+äiti, että hän mielellään tahtoisi neuvotella hänen kanssaan vielä
+tänään eräästä asiasta, ja Tommi sanoi pian palaavansa kotiin.
+
+Lida ja Heini loivat toisiinsa katseen, joka sanoi: nyt hän menee
+Fannin luo.
+
+Rouva Laamanen, se hyvä sielu, alkoi nyt tyttärensä kanssa ottaa
+jäähyväisiä. Hänen mieleensä johtui myöskin, että jos Niemenkivessä
+oli vaikea saada yösijaa Fiinalle, niin heillä kyllä saattoi saada. Ja
+sydämellisten vakuuttelujen ja kaikinpuolisten onnentoivotusten jälkeen
+lähtivät rouva Laamanen, Anli ja Fiina talosta.
+
+Suloinen pieni raukeus tuli hetkeksi. Kaikki huomasivat, että oli
+kevät ja että linnut lauloivat. Tytöt kulkivat kaulatusten ja pieni
+poika tarrautui äitinsä helmoihin. Kaikki tunsivat omituisesti
+yhteenkuuluvaisuutensa ja muistivat kiitollisina, ettei yleisessä
+hälinässä kukaan ollut kysynyt onnetonta sormusta. Niinikään huomasivat
+kaikki, ettei satakieli tänä iltana laulanut. Mutta mitenkä se
+olisi voinutkaan laulaa, kun oli suojeluskuntajuhlat pallokentällä,
+nimittäin kun liike tiellä oli niin meluavainen. Ratsastajatkin olivat
+liikkeellä. Eikä aidan korjaajaa kuulunut, vaikka hän oli luvannut heti
+tulla.
+
+— Äiti, oliko se totta, mitä Fiina sanoi Enok-sedästä? Kuinka ei
+Enok-setä ole vankeudessa? Onko Enok-setä huligaani? Tuleeko Tommista
+huligaani? Äiti, onko Enok-setä gulashi? Tuleeko Tommistakin?
+Äiti, onko konsuli gulashi ja huligaani? Eroaako konsuli Rainasta?
+Ottaako Tommi sitten Rainan? Äiti, onko hauskaa huutaa? Onko
+suojeluskuntajuhlilla hauskaa? Ovatko ne kaikki rikkaita, kun ajavat
+autossa? Äiti, miksei satakieli tänä iltana laula? Pelkääkö se? Äiti,
+miksi meillä kaikilla on niin kummalliset nimet? Miksi me kaikki olemme
+niin kummallisia? Äiti, miksemme enää etsi sormusta? Onko Enok-setä
+ottanut isän rahat? Olisiko isä rikas, jos ei Enok-setä olisi ottanut
+rahoja? Miksei Enok-setää panna vankeuteen? Olisiko vanha täti myöskin
+rikas? Äiti, miksi vanha täti on niin kauan poissa? Voiko vanha täti
+uuden kerran mennä järveen?
+
+Tähän tapaan puheli, pieniä väliaikoja pitäen, talon nuorin lapsi.
+Tuoksun täyttämässä kevätillassa tuntuivat hänen kysymyksensä kaameilta
+kuin syytökset tai ennustukset. Se, mitä äiti hänelle vastasi, oli
+tyhjää hätävalhetta. Hän toisteli itse ääneti samoja kysymyksiä ja
+molemmat vanhemmat tytöt näyttivät siltä kuin hekin olisivat tehneet
+samoin.
+
+Nyt alkoi vuorostaan Letta.
+
+— Äiti, minä olin tänään kovasti kipeä, kirjoita minulle todistus
+huomiseksi. En ymmärrä mikä minulle tuli... Mutta äiti, enkö minä nyt
+saisi pitää näitä helmiä? Isähän itse on ne antanut. Nehän ovat niin
+kovin vähän punaiset, melkein valkoiset. Niin, kyllä sinä lupaat, mutta
+olet niin surullisen näköinen. No niin, minä en tiedä, mikä minulle
+tuli, mutta rupesin voimaan kauhean pahoin. Pyörrytti ja oli aivan
+mustaa. Vihko on pöydällä makuuhuoneessa. Olin poissa kaksi tuntia. En
+olisi jaksanut mennä iltapäivälläkään, mutta menin sitten kuitenkin,
+kun tuo Hertta aina niin kauheasti morkkaa.
+
+Äiti aikoi juuri vetää esiin tiedon, jonka Mikael setä oli hänelle
+antanut, mutta yhtäkkiä hän muutti menettelytapaa. Hän halusi nähdä,
+miten pitkälle Letta oli joutunut.
+
+— Olitko, lapseni, sanoi hän, peläten, että ääni ilmaisisi hänet. —
+Tuliko pahoinvointi keskellä tuntia?
+
+— Ei, vaan välitunnilla — tai kyllähän minä jo edelliselläkin tunnilla
+voin hiukan pahoin.
+
+— Te nukutte, lapset, liian vähän. Illalla aina valvotaan. Tästäpuoleen
+pannaan varhain nukkumaan.
+
+— Mitä vielä, äiti! Tuleehan nyt sellaista. Meillä on sattunut, että on
+pyörryttykin. Varsinkin näin lukukauden lopulla. Nyt minä lähden vähän
+kävelemään tyttöjen kanssa. Tulen kyllä pian kotiin.
+
+— Kävelemään? huudahti äiti. — Sellaisen kohtauksen jälkeen. Ei toki,
+lapseni. Sinä menet sänkyyn nyt. Ehkä sinulla on kuumetta?
+
+— Kaikkea vielä. Olen ihan terve. Tytöt odottavat.
+
+— Odottakoot. Sinä tulet nyt vuoteeseen. En ikinä uskalla antaa...
+
+— Mutta huomenna on sunnuntai. Minä en tule vuoteeseen. Oletko hullu,
+äiti!
+
+— Mutta lapseni, sellaisen kohtauksen jälkeen!
+
+— Mitä se nyt sitten oli. Se on ohi jo!
+
+Hertta sekaantui äkkiä keskusteluun:
+
+— Tekeekö mielesi suojeluskuntajuhlille Laxin pojan kanssa? Sano
+suoraan vain! Se on mennyt äkkiä se rakastuminen. Tässä pari viikkoa
+sitten vielä hän yhdessä minun kanssani nauroi Yngveä, ja nyt...
+
+— Suu kiinni! huusi Letta.
+
+— Yngveltäkö se on se lahja, jota et sinä uskalla tuoda kotiin?
+
+— Jollet sinä ole hiljaa...
+
+— Mikä se on? Onko se kaulus vai huivi...? No, näinhän minä koulussa.
+Pulpetissa se säilytetään.
+
+— Äiti, hän valehtelee, minä tapan hänet.
+
+Äiti sai hänet rauhoittumaan ja vei hänet vuoteeseen. Hän makasi
+vaatteet yllä, silmät tuijottaen kattoon ja kädellään hypistellen
+korallihelmiään. Yhtäkkiä hän rupesi katselemaan ympärilleen ja sanoi:
+
+— Mikä täältä on poissa?
+
+Äiti istuutui vuoteen laidalle ja laski kätensä hänen otsalleen.
+
+— Kyllä sinulla on hiukan kuumetta.
+
+— Nyt minä tiedän, se on meidän paras taulu. Minne olet pannut sen?
+
+Pienen hiljaisuuden jälkeen sanoi äiti:
+
+— Meidän kai täytyy myydä se, että saisimme rahaa.
+
+Tytön silmät suurenivat ja säikähtivät.
+
+— Sitä sinä et saa tehdä. Kuinka sinä voit sanoa niin. Sinä tahdot
+kiusata minua!
+
+Äiti huojutti ääneti päätään.
+
+— Äsh, sanoi tyttö. — Tämä iänikuinen köyhyys!
+
+Äiti näki, että hänen sisässään myrskysi. Hän puri hammasta, kyyneleet
+tulivat silmiin.
+
+— Viisi lasta, toinen toistaan terveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole
+mitä syödä!
+
+Tämän lausui nuori Letta ja purskahti nauramaan. Ja nauroi siinä
+hirtehistä naurua.
+
+Äiti tunsi taasen syytöksen lapsensa sanoissa eikä voinut vastata
+mitään. Hän oli kiitollinen, kun puhelin soi ja hän hetkeksi sai
+poistua huoneesta. Vanhemmat ovat naivia väkeä ja ajattelevat, että
+lapset ovat valmiit jakamaan heidän kanssaan kovan päivän aivan
+niinkuin helpommankin. Mutta ei: lapset eivät tahdo kovia päiviä. Ja
+mitä heille vastaa, kun he huomauttavat: viisi lasta, toinen toistaan
+terveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole mitä syödä! Äiti tunsi kuinka
+nämä sanat juottautuivat hänen mieleensä ikäänkuin ne olisivat tulleet
+poltetuiksi johonkin pintaan.
+
+Puhelimessa kysyttiin Lettaa. Äiti oli juuri kertomassa, että hän on
+sairas eikä voi tulla, kun Letta karkasi eteiseen ja huusi:
+
+— Minä tulen itse puhumaan. En minä ole sairas —. oi, voi, äiti, joko
+sinä nyt suljit. Oliko se tyttö vaiko poika?
+
+— Naisen ääni se oli, vastasi äiti.
+
+Ja siinä puhellessaan kiihtyneen lapsensa kanssa, mietti hän kaiken
+aikaa, mistä päästä alkaisi vaikuttaa häneen. Se ei ollut tehnyt mitään
+vaikutusta, että taulu oli lähetetty myytäväksi. Letta ei välittänyt
+taideteoksesta. Mikä hänelle oli rakasta? Kotiko? Äitikö? Joku
+sisaruksista erikoisesti? Mikä oli tälle tyttöselle pyhää?
+
+Kiihtyneenä seisoi Letta puhelimen edessä.
+
+— Siinä se nyt oli! Minä lähden, minä en ole kipeä. Kuinka sinä sillä
+lailla voit sulkea puhelimen? Kysymättä kuka puhuu. Nyt en minä tiedä
+missä tavataan.
+
+— Mutta miksi sinä noin kiihdyt, lapseni?
+
+— No, kun he odottavat ja minä tahdon mennä.
+
+— Etkö sitten olekaan sairas?
+
+— En, en, en! Voi äiti, minä pitäisin sinusta paljon enemmän, jos nyt
+antaisit minun mennä.
+
+Äiti tarttui hänen käsivarteensa ja veti häntä tuolille viereensä.
+
+— Kuule Letta, sinä et ehkä ollutkaan sairas? Puhutaanpa hiukan
+vakavasti. Sinä istuit kahvilassa — katso, kyllä äiti tietää koko jutun.
+
+— No niin, pitihän minun jonnekin mennä, en suinkaan minä voinut
+kadulle jäädä. Kamalat te olette kaikki! Oli onni, että pääsin
+jonnekin, olisin voinut pyörtyä...
+
+— Ja Yngve Lax pelasti sinut ja virvoitti sinua kahvilassa. Oliko
+hänkin ehkä sairas, vai tiesikö hän sinun sairastuvan?
+
+— Tommi, se roisto! Se on Tommi, joka on tämän kaiken kertonut. Jos
+minä kertoisin mitä Tommi tekee — aijai, kyllä se on tekopyhä. Minä
+puhun vielä kaikki hänen salaisuutensa...
+
+— Anna sinä veljesi olla, kyllä minä tiedän hänen asiansa. Mutta etkö
+yhtään ajattele isää — luuletko, että hän olisi pitänyt tästä? Sinä
+olet koulutyttö ja ensimmäinen velvollisuutesi on suorittaa opintosi
+kunnialla.
+
+— Mutta minäpä en aio jatkaa, äiti. Minä saan ehdot matematiikassa, tai
+ehkä jään luokalle. Ja ehkä tulee vielä muitakin ehtoja.
+
+— Vai niin, vai niin — ovatpa nämä hauskoja uutisia.
+
+— Niin. Minä olen päättänyt erota.
+
+— Ja sinä luulet, että äitisi suostuu siihen.
+
+— Et suinkaan sinä tahdo, että minä istun luokalla kaksi vuotta.
+
+— En. Saat kesän aikana lukea ehtosi. Sinulle ei tulekaan loma-aikaa,
+koska olet laiskotellut lukukauden aikana.
+
+— Mutta entä jos jään luokalle.
+
+— Sitten istut luokalla kaksi vuotta.
+
+— Äiti, minulla on jo paikka. Minä saan tuhat markkaa kuussa.
+
+— Vai niin, vai niin. Ja mikä merkillinen paikka se on, johon otetaan
+koulutyttöjä ja joille maksetaan tuhat markkaa?
+
+— Se on nyt sama se. Konttoripaikka se on. Ei siellä muille makseta
+sillä lailla.
+
+— Sinä siis vain olet niin suosiossa.
+
+— Minä!
+
+Hän seisoi uppiniskaisena äidin edessä, hiusten runsaus valuen kuin
+kulta alas tummaa pukua ja kasvot hehkuen ja nauraen. Hän oli kuin itse
+nuoruuden uhma vanhuuden järkeilyn edessä, itse nuoruus, joka ei tahdo
+ottaa vastaan mitään valmiita kokemuksia, ainoastaan itse kokea. Äiti
+kävi yhä neuvottomammaksi häntä katsellessaan ja koetti voimiensa takaa
+salata sitä. Hän ei itse asiassa tuntenut lastaan. Missä olivat hänen
+silmänsä olleet, kun ei hän ollut nähnyt, miten rehevään kasvuun tämä
+tyttönen oli puhjennut. Nyt olisi hän tarvinnut vanhaa tätiä. Ei ikinä
+Letta olisi esiintynyt tällä tavalla, jos täti olisi ollut kotona. Sekö
+kauppiaantytär sieltä vuosisadan takaa kummitteli tässä tytössä? Äiti
+katseli häntä voittaakseen aikaa. Hänhän ei enää ollut tekemisissä
+lapsen, vaan kokeneen ihmisen kanssa.
+
+— Letta raukka, sanoi hän vihdoin, — ei tule kysymykseenkään, että sinä
+lopetat koulun.
+
+— Mutta Tommikin lopettaa!
+
+— Se ei ole totta.
+
+— Onpas, koska he perustavat osakeyhtiön.
+
+— Älä puhu tyhmyyksiä. Huomaan, että olen ollut sinulle liian hyvä,
+lapsi raukka. Nyt otetaan kiinni kovin kourin. Mitään sairaustodistusta
+en anna, koska et ole ollut sairas.
+
+Letta purskahti nauruun.
+
+— Niinkuin en minä itse osaisi sitä kirjoittaa.
+
+— Mitä sinä puhut, eihän sinun todistuksesi kelpaa.
+
+— Minä kirjoitan sinun nimesi yhtä hyvin kuin sinä itse.
+
+— Letta — mitä sinä sanot!
+
+— Niin Tommikin tekee. Sinä luulet, että tuo lellipoikasi on niin
+kiltti ja kuuliainen. Kuuntele vain, eikö se tänäkin yönä, kun me muut
+nukumme, hyppää aidan yli Miramarin puolelle. Kunhan eivät vain Yngven
+kanssa joutuisi miekkasille. Saisit olla kiitollinen, jos minä hiukan
+vieroitan Yngveä kauniista äitipuolesta. Eihän ole ensinkään sanottu,
+että Tommi voittaisi. Entä sitten, jos juon lasin viskiä Yngven kanssa.
+Hän on hauska poika ja pitää minusta. Ja minä huvittelen hiukkasen
+hänen kanssaan. En muuta. Mutta tänä iltana minä menen.
+
+Viime sanat kuullessaan äiti nopeasti nousi pystyyn.
+
+— Sinä et mene minnekään.
+
+Äiti ja tytär painivat siinä kevätillassa. Se oli siveellistä painia,
+mutta totta puhuen, myöskin suoranaista käsikähmää. Äiti pääsi sinä
+iltana voitolle, mutta hän tunsi, että hän vastaisuudessa tulee jäämään
+alakynteen. Koti tuskin enää kasvattaa näitä lapsia. Heillä on edessään
+elämän koulu. Muutenkin tuntui sillä hetkellä koti menettäneen sen
+sisällön, mikä sillä oli ollut. Aidat tuntuivat kaatuneen ja maailman
+hälinä ajoi meluten ja tomuttaen yli sen mikä ennen oli ollut suljettua
+pyhäkköä. Kuinka vähän suojelevatkaan kotia lukot ja aidat.
+
+Letta makasi vuoteellaan ja itki. Häneltä ei saanut sanaa vastaukseksi,
+kun häneltä jotain kysyi.
+
+Heinin kihlasormus oli totisesti tullut kummalliseksi välikappaleeksi.
+Heini oli uhrannut sen. Se vaelsi nyt tuntemattomilla teillä. Oliko
+se pelastava Tommin? Lettako sen oli kuljettanut ulkopuolelle pihan
+piirin? Saattaako täti uuden kerran mennä veteen? Oliko sormus vielä
+tarjoilijatytön sormessa? Missä viipyi Tommi?
+
+Äiti teki jo samanlaisia kysymyksiä kuin hänen pieni poikansa. Hänen
+ajatuksensa hyppelivät järjettömästi toisesta asiasta toiseen.
+
+Ystävä, oletko sinä siinä!
+
+Ikäänkuin se olisi tietänyt, että hänen oli vaikea olla, se tuli ja
+etsi kylmällä kostealla kuonollaan hänen kättänsä.
+
+Sinun tähtesi on vaikeaa jättää tätä kotia. Tämä on ollut sinun pihasi
+ja porttisi. Ja sinä, jos kuka, olet suojellut tätä kotia. Tämä on
+ollut sinun maailmasi. Herra toi sinut pienenä raukkana takkinsa
+sisällä.
+
+Kyyneleet eivät saa tulla. Nyt on aivan toista ajateltavaa. Nyt
+maksetaan laskuja, nyt on se aika. Tahtoa tarvitaan ja tarmoa. Onko tuo
+pieni poikakin jo sairas? Hänen kysymyksensä eivät ennen ole olleet
+juuri tällaisia. Silmien eteen aukeaa niin outoja näköaloja: kuinka
+tämä lapsi kerran on totuudenetsijä Mikael Surpaeuksen tapaan. Hertta
+ja Ellida — heistä tulee ehkä jotakin sentapaista kuin isä ja äiti.
+Tommi ja Letta, mitä tulee heistä? Aika on sairas — tahtoa, tahtoa ja
+tarmoa!
+
+Niin, ilta tuolla ulkona on taasen ihmeellinen. Ei enää näe tehdä
+työtä eikä hentoisi sytyttää tulta. Puut ovat käyneet aivan vihreiksi.
+Omenapuut kukkivat. Mehiläiset eivät asetu lainkaan levolle. Linnut
+tekevät pesää, satakieli yksin vaikenee. Autot ajavat alas mäkeä
+ikäänkuin suoraan mereen. Vesi on kuin verta.
+
+Tekla Surpaeus seisoi keskellä pihamaata ja kaikki ratkaisemattomat
+asiat velloivat kuin aallokko hänen ympärillään. Hän toisteli sanoja
+tahto ja tarmo, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Heini ja Lida
+seisoivat yhtäkkiä hänen edessään.
+
+— Äiti, missä täti saattaa viipyä? sanoi Lida. — Tämä on niin
+kummallista. Hänellähän ei ole tuttavia eikä hän koskaan ole tahtonut
+käydä missään. Hän on kuitenkin ollut niin hyvä meille. Minä olen niin
+levoton.
+
+— Ehkä hän on mennyt setien luo.
+
+— Eihän heillä ole hänelle tilaa yöksi. Ettei hänelle vain olisi
+tapahtunut jotakin, jokin auto... tai juopunut.
+
+Oli todella paljon juopuneita liikkeellä.
+
+— Mutta entä jos täti on huoneessaan? johtui äidin mieleen.
+
+— Ei hän ole voinut päästä sinne kenenkään näkemättä.
+
+Hertta nousi keinusta ja läksi yläkertaan.
+
+— Äiti, jatkoi Lida, käsi ystävättärensä olkapään ympärillä, — Heini
+ei itse tahdo sitä sanoa, mutta hän haluaisi tämän yön olla muualla...
+Häntähän on niin pyydetty sinne — no, tietäähän äiti. Älä puhu mitään
+nyt, Heini, vaan lähde. Minä saatan sinua, en ensinkään pelkää. Kyllä
+äiti ymmärtää, ei hän pahastu. Tulemme saattamaan Hertan kanssa.
+
+— Niin, täti, alkoi Heini, — minä olen kauhea ihminen. Paha, paha minä
+olen. Täti ei kysy minulta, huomenna se on ohi. Minä nukun sen pois.
+En voi sanoa sitä. Oi täti, täti, jos se olisi ollut joku muu, mutta
+Tommi! Kun minä olen aina niin paljon pitänyt hänestä. Jos minä olen
+täällä, niin minä en jaksa hillitä pahaa kieltäni, vaan minä sanon
+hänelle, että hän on... että minusta hän... Sentähden menen pois,
+kunnes olen voittanut sen.
+
+Tommin äiti katsoi Heinin suloisiin kiihtyneihin kasvoihin, jotka
+rukoilivat anteeksi, että hän ei ollut voinut luopua kihlasormuksestaan
+ilman kärsimystä. Tommin äiti nosti käsivartensa, joka nyt tuntui kovin
+painavan, etsi kädellään Heinin vasemman käden ja haki sanoja. Hän
+löysi vain jotain tyhjää.
+
+— Rakas lapsi, sinun ei olisi pitänyt antaa sitä, kun se on sinulle
+niin vaikeaa. Sinun ei olisi pitänyt... Enhän minä voi vastata, saatko
+sen takaisin.
+
+Heini varisti kyyneliä silmistään ja nauroi.
+
+— Huomenna olen taas kiltti. Olenkin ollut niin tyhmä. Olen sähköttänyt
+Halvorille. Ehkä hän huomenna on täällä. Menen nyt yöksi muualle, täti
+kulta suo minulle anteeksi. Huomenna olen taas kiltti tyttö. Ehkä
+myös saan kuulla jotain Titsia tädistä. En tiedä, miksi olen niin
+levoton. »Kuolemanpäivä on parempi kuin syntymäpäivä» — ne sanat soivat
+lakkaamatta korvissani. Varmaan ne ovat raamatusta. Hyvää yötä, rakas
+täti.
+
+Tytöt läksivät ja äiti oli yksin nuorimpien lastensa kanssa.
+
+Hänen ajatuksensa tarttuivat heti siihen asiaan, joka oudosti kaivellen
+oli aamusta lähtien liikkunut hänen sisimmässään: eikö lasten isän
+rakkaus kuulunutkaan niin yksinomaan hänelle kuin hän oli luullut?
+Kiinteää yhteistä elämää he olivat eläneet. Ainoastaan lasten
+rankaisemisesta he olivat olleet erimieliset. Isä oli aina ollut
+ankaruuden puolella ja äiti aina hyvyyden. Nyt oli liian myöhäistä. Isä
+oli usein lähettänyt lapset tädin luo — äiti muisti sen nyt, silloin
+ei hän ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Loukattu ylpeys, joka hänet
+oli vallannut tädin puhuessa, alkoi muuttua suruksi. Eikö hän miehensä
+eläessä ollutkaan omistanut miestään? Ja nyt, hänen kuoltuaan, ei hän
+omistanut lapsiaan. Mitä varten hän siis eli? Elämä seisoi ja tarjosi
+rautaista sormustaan. Loppujen lopuksi ei hänelläkään ollut muuta
+tehtävää kuin paikata ja parsia lapsilleen ja rakentaa omaa itseään.
+Mitä varten? Kuolemaako? Kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.
+
+Minä en tiedä mitä varten minä elän, mutta minä tiedän, että minulla
+on edessä ilonpäiviä, jos lapseni kääntyvät sille tielle, mitä heidän
+isänsä kulki. Minun täytyy kaukaa ja näkymättömästi johtaa heidät
+sinne, koska minä tiedän, että se tie vie mielenrauhaan.
+
+Mielenrauhaan!
+
+Ei ole mitään muuta maailmassa, jota kannattaa tavoitella kuin
+mielenrauha. Se on se, jonka vanhemmat ovat velkaa lapsilleen.
+
+Äiti tapasi itsensä istumassa portailla pienen poikansa ja koiran
+kanssa. Käden koskettaessa lapsen hiuksia hän yhtäkkiä muisti, mitä oli
+tapahtunut ja kuinka suurten vaikeuksien edessä hän oli. Mielenrauha
+— oliko hän keskellä hätäänsä löytänyt sen sanan, joka hänet pelasti?
+Oliko hänelle annettu tämä vilvoittava sana, jottei hän menehtyisi?
+Siinä oli kaiken päämäärä, koko elämän tarkoitus.
+
+Mutta mielenrauhaan päästään vain puhtain sydämin. Ja muistin palatessa
+hän yhtäkkiä käsitti, että hänen vaelluksensa oli täynnä tahraa ja että
+hän tänään viimeiseksi oli kulkenut poispäin mielenrauhasta, elämän
+ainoasta tavoiteltavasta arvosta: hän oli solvannut ihmistä, joka hänen
+miehelleen oli ollut kuin äiti. Miten ihminen saattoikaan tehdä jotakin
+sellaista.
+
+— Lulu, lapseni, sanoi hän säikähtäen, — oletko sinä sairas? Onko sinun
+poskesi kuuma? Mitä — itketkö sinä? Ethän toki. Mutta Lulu! Katsohan
+kuinka Ystäväkin tulee surulliseksi. Miksi sinä itket tuolla tavalla?
+Sano toki äidille. Lulu, Lulu — mutta nyt ei äiti yhtään ymmärrä!
+
+Lapsi ravisti päätään äidin kainalossa ja itki hillittömästi.
+
+— Sinä et... saa sanoa... saa sanoa Lulu! Minä olen Ludvig. Et saa, et
+saa! Kaikki nauravat, kun meillä on kaikilla sellaiset nimet!
+
+Vihdoin käsitti äiti, että koulussa oli puhuttu. Ja naurettu.
+
+— Niinkö, sanoi hän, — no, me sanomme sitten Ludvig! Sinä oletkin jo
+suuri poika. Katso, sanoimme »Lulu» vain siksi, että sinä itse niin
+sanoit, kun olit pieni.
+
+— Mutta Letta ei tottele! sanoi poika ja lakkasi itkemästä.
+
+— Kyllä hän tottelee, kun ymmärtää.
+
+Mielenrauha.
+
+Jumala itsekö antoi hänelle ihmeellisen sanan. Ja niin yksinkertainen
+oli asia, mutta niin suuri hätä oli ihmisellä täytynyt olla ennenkuin
+hän sen löysi. Mikä vapahdus ja kevennys. Mielenrauha — olisivat
+ihmiset tietäneet, mikä määrä oli kaikella. Tämä ihana, vilpoinen
+päämäärä. On niinkuin tomu putoaisi yltä, kun vain ajatteleekin
+tätä sanaa. Jos voisi lapsilleen neuvoa sen tienpään, joka vie
+mielenrauhaan. Yhdentekevää missä yhteiskunnallisessa asemassa he ovat,
+mitä työtä he tekevät, kunhan vain kulkevat kohti tätä määrää. Jumala,
+Jumala, sinä olet hyvä.
+
+Äiti nousi, nosti käsillään painavan pienen poikansa korkealle ilmaan,
+nauroi ja pani hänet alas. Ja kuiskasi hänelle, että hän juoksisi
+hakemaan pallon. Niin, niin, pallon! Se oli Ludvigin omassa kamarissa.
+No, miksei lapsi totellut. Palloa äiti pyysi. Leikkiä heidän täytyi,
+kun oli näin kaunis ilta. Ei ole niin pimeä, ettei vielä näkisi.
+
+— Ja tuo Letta mukaan! huusi hän lapsensa jälkeen.
+
+Ja hän seisoi pihalla ja otti vastaan pallon, kun poika tuli. He
+asettuivat vastatusten hiekkakentälle ja alkoivat heitellä palloa. Ja
+he juoksivat molemmat ja nauroivat. Ja koira juoksi ja leikki. Letta
+tuli portaille eikä saanut aikaa jurottelemiseen, sillä äiti paiskasi
+pallon suoraan häntä päin ja hänen täytyi ottaa se käsiinsä, jollei
+mielinyt saada sitä otsaansa. Mutta hän oli suuttunut ja tahtoi sen
+näyttää, ja heitti pallon suinpäin jonnekin. Ja se lensi puun oksien
+väliin ja kaikki lehtisilmut värähtivät, kun se oksien raoitse etsi
+tietä maahan. Äiti juoksi ottamaan palloa, lapsi juoksi myöskin, kilpaa
+he juoksivat, mutta Ludvig ehti perille pikemmin ja sai pallon. Neulat
+lensivät äidin hiuksista, mutta ei ollut aikaa ottaa niitä ylös.
+
+— Tuossa on maali ja tuossa on maali! huusi poika. — Nyt minä poltan
+sinut, äiti!
+
+He eivät kumpikaan huomanneet, että joku tuli portista ja asettui
+vaahterakujan päähän katselemaan. Vasta kun pallo lensi sinnepäin,
+juoksi lapsi puukujaa ylös.
+
+— Tommi! huusi hän ja karkasi samassa takaisin leikkiin.
+
+Ja ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut jatkoivat he. Äiti tiesi, että
+odotettu rakas oli saapunut ja hänen mukanaan selvittelyn pelätty
+hetki, mutta hän oli vielä velkaa varhaisvanhalle lapselleen ja juoksi
+ja nauroi.
+
+— Kun et sinä, äiti, osaa heittää palloa! huusi lapsi. — Aina menee
+ohi. Muuten sinä kyllä väistät niin, että minun on verraten vaikea
+polttaa sinua.
+
+— No, kultaseni, sanoi äiti ja pysähtyi hengästyneenä, — joko lopetamme.
+
+Tommi astui nyt ulos lehtikujasta ja virkkoi hymyillen:
+
+— Kas, kas, äiti leikkii.
+
+Äiti ajatteli, että se todella oli kummallista, että hän oli joutunut
+leikkimään tällaisena elämänsä vaikeana hetkenä. Ja ihmeteltävästi
+leikki tuntui auttavan häntä tällä hetkellä. Hän ei kuitenkaan sanonut
+sitä, hymyili vain ja tunsi, että hänen koko olentonsa oli nuortunut ja
+virkistynyt.
+
+— Kuinka sinun sairas toverisi jaksoi? sanoi hän astellen Tommin
+vierellä.
+
+— Mikä sairas toveri — ai niin, no kyllähän hän. Olisitte nyt vain
+leikkineet, se oli niin hauskan näköistä. Ja äitikin, niinkuin mikäkin
+nuori neiti. Niin, niin.
+
+Äiti hymyili hiukan ujostellen ja alkoi sitten koota ajatuksiaan.
+
+— Ei, sanoi Tommi, — suoraan sanoen en ollut minkään toverin luona,
+vaan Enok-sedän. Hän lupasi toimittaa rahaa tuolle vanhalle hupsulle,
+joka täällä soitti päivällismusiikkia. Ja niille muillekin siellä
+maalla. Hän oli ne unohtanut — siitähän on niin kauan. Ja useille hän
+sanoi lähettäneensäkin, mutta on ehkä mennyt matkalla hukkaan. Joka
+tapauksessa hän on luullut, että kaikki on maksettu.
+
+Äidissä leimahti. Hänen huuliltaan oli jo luiskahtamaisillaan, luuliko
+hän ehkä, että hän oli sisaruksilleenkin suorittanut velkansa. Hän
+puri kuitenkin kokoon huulensa ja vaikeni. Hänen ajatuksensako lienee
+pakottanut Tommin puuttumaan juuri tähän puoleen asiasta, vai oliko
+siitä ollut sedän kanssa puhetta. Tommi jatkoi:
+
+— Muuten, äiti, se on minulle aina ollut käsittämätöntä, millä
+Mikael-setä elää. Virkaa hänellä ei ole... Ja kuitenkin väitetään, että
+Enok-setä olisi hävittänyt kaikki sisarustensa perinnöt.
+
+Kokonainen kauan ja salaa patoutunut katkeruuden tulva oli
+pääsemäisillään kahleistaan äidin käsistä. Hän vastasi luonnottoman
+hiljaa ja kylmästi:
+
+— Hän on hävittänyt kaikki. Isäsi auttoi oikealle ja vasemmalle, minkä
+saattoi. Ja enemmän kuin olisi jaksanut. Mikael Surpaeuksella on ollut
+joitakin tilapäisiä tuloja, joitakin pesänselvittelyjä ja disponentin
+tehtäviä ja sellaisia. Hän tulee toimeen hyvin vähällä, niinkuin tiedät.
+
+— Mutta minkätähden tätä kaikkea on pidetty meiltä niin salassa?
+kuohahti Tommi, äitinsä teeskennellyn tyyneyden ärsyttämänä.
+
+— Isäsi tahtoi niin, sanoi äiti ikäänkuin hän olisi sieltä täältä
+koonnut tavut ja haparoiden asettanut ne paikalleen. — Oikea käsi ei
+saanut tietää mitä vasen teki. Me saimme kaikki käännellä vaatteitamme
+ja parsia ja paikata, jotta riittäisi jakaa muille. Kyllä minä voisin
+kertoa paljon, mutta unohtukoot. Isälläsi oli siitä niin paljon iloa ja
+lohdutusta.
+
+Äiti puri kokoon huulensa. Hän oli kertomaisillaan kieltäymyksistä
+ja sisällisistä taisteluista, mitä nämä asiat vuosien mittaan olivat
+hänelle maksaneet. Ja siitä, miten hänen sydämensä hyvyys vähitellen
+oli kovettunut ja kovettunut. Mutta hänen mieleensä johtui sellaisia
+tuttuja lauseita kuin: kaikki on niin pian ohi, kaikki käy aina hyvin.
+Ja niin hän sai hymyn huulilleen ja viihdytteli mielensä läikyntää,
+niinkuin viihdytellään lasta.
+
+— Me alamme sedän kanssa kovasti tehdä työtä ja ansaita. Setä tahtoo
+rehellisesti suorittaa kaikki. Lähdepäs sinä, Lulu, viemään pois tuo
+Ystävä tuosta, se tahrii vaatteeni. Ja tuo minulle kyökistä voileipä.
+Ei, äiti, älä mene sinä, kyllä hän sen osaa tuoda. Katso, äiti, minä
+olen ajatellut... ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että
+minä... Uskon, että isäkin suostuisi, kun tuntisi olosuhteet...
+
+Poika oli istuutunut ikkunan alle ja silmäili verenpisaroiden lomitse
+lahdelle, jonka kalvo himmenevässä illassa oli kuin hopealla kirjailtu
+silkki. Äiti seisoi oveen nojaten ja ajatteli: nyt se tulee.
+
+— Katso nyt äiti, ei kenenkään ihmisen enää kannata antautua
+lukutielle. Täytyy olla rikas sitä varten. Miten luulet ihmisen
+tulevaisuudessa suoriutuvan lukuveloista? Sellaista taakkaa en soisi
+pahimmalle vihamiehellenikään, saatikka itselleni. Minä rupean
+afäärimieheksi. Mahdollista, että täytyy käydä vähän kauppakoulua. No,
+mitä sanot, äiti?
+
+Tekla Surpaeus siveli kädellään ylös, alas oven valkoiseksi maalattua
+pintaa eikä uskaltanut nostaa katsettaan. Huoneen hämärä oli täynnä
+heidän molempien salattuja ajatuksia ja tarkoituksia. Ei kuitenkaan
+tuntunut tukalalta, sillä välkkyvä lahti, tähdet, kevätillan kukkeus
+ja molempien näiden ihmisten kiintymys toisiinsa määräsivät yhteisesti
+mielialan sovinnolliseksi.
+
+— No, mitä sanot, äiti? toisti poika.
+
+— En vielä tiedä, vastasi äiti, peläten äänellään särkevänsä hämärää. —
+Kerro vähän enemmän.
+
+Lulu tuli ja toi voileivät. Hän oli ne itse tehnyt ja toi ne kädessään.
+Tätä ei äiti voinut katsella, vaan läksi hakemaan lautasta ja maitoa.
+Sill'aikaa astui eteiseen Letta. Hän viipyi pikkuisen isän huoneen
+ovella ja asettui sitten korituoliin vastapäätä veljeään, paljaat
+käsivarret ristissä yli rinnan.
+
+— No, sanoi Tommi hiukan ärtyneenä. — Yngve läksi isänsä kanssa — tai
+he lähtevät kai vähän myöhemmin. Hän käski sanoa, että hän odottaa
+sinua huomenna tavalliseen aikaan tavallisella paikalla. Katso ettet
+petä häntä, niinkuin tänään. Hän oli suuttunut.
+
+Tytön käsivarret paistoivat pimeässä ja kengänkärki värähteli
+levottomasti.
+
+— Arvasinhan minä, sanoi hän, — mutta minun syyni se ei ole. Kyllä
+sinun kelpaa, menet ja tulet ja teet mitä tahdot. Mutta minä! Minua
+vartioivat lohikäärmeet joka taholla. Tyhmä minä sittenkin olin,
+olisin mennyt vain. Hertta se on itse päälohikäärme. Saat nähdä, äiti
+ei anna sinun erota koulusta, ei hän anna minunkaan. Ja köyhyydestä
+ja puutteesta vain puhutaan. Ei mitään toivoa näy olevan uusista
+kesävaatteista. En minä viitsisi Yngveltäkään ottaa — ja uskaltaako
+niitä sitten panna ylleen. Hertta huutaa heti niin että koko kaupunki
+kuulee.
+
+— Odota nyt vähän aikaa, kyllä saatte kaikki, tiuskasi Tommi. — No,
+saatte, saatte.
+
+Sisar sävähti ja painui yli pöydän veljeään vasten.
+
+— Saamme, sanot. Mistä sinä saat rahaa? No kerro nyt. En minä puhu
+kenellekään. Teettekö afäärejä Enok-sedän kanssa? Niitä rahoja ei äiti
+huoli. Vaikka olisi aivan oikein, että setä maksaisi meille, kun hän on
+ottanut kaikki isän rahat. Sanokin hänelle, että hänen pitää maksaa.
+
+— Älä nyt siinä, kyllähän hän tietää.
+
+— Mitä hän tietää! Sellainen lurjus. En yhtään ihmettele, ettei isä
+antanut hänen tulla tänne. En tietänyt, että hän oli sellainen.
+
+— Kyllä hän hoitaa asiansa, ole sinä hiljaa vain. Kauanpa se äiti
+viipyy.
+
+— Onko sinulla kiire?
+
+— Kuinka niin?
+
+— Aiotko vielä jonnekin?
+
+— Nukkumaan tietysti.
+
+— Nukkumaan?
+
+— Mitä sinä naurat?
+
+— En mitään, en mitään.
+
+— Minä en kärsi sitä — että tiedätkin.
+
+— Herra jess sentään! Ei, ihan totta, häpeän silmät päästäni, kun
+kuljen kadulla ja kahviloissa. Kaikki katsovat. Hame on lyhyt, hattu ei
+ole musta vaan vihreä. Kyllä köyhyys on hirvittävä asia.
+
+— Johan minä sanoin, että saatte rahaa.
+
+— Kun vain uskaltaisi uskoa lupaukseesi. Jos teidät saadaan kiinni.
+
+— Mitä sinä höpiset, luuletko meidän tekevän joitakin konnuuksia. Ehei,
+sellaisiin ei ryhdytä, vaan rehellistä sen olla pitää.
+
+— Roskaa, kun on hulluja lakeja niin kuka niitä noudattaisi. Sinä
+luulet, etten minä tiedä.
+
+— Et mitään sinä tiedä, ole vaiti vain. Onko täällä vielä tänään
+etsitty sormusta?
+
+— Ei. Mutta kyllä se oli kaunis sormus, voi hyvänen aika kuinka se oli
+kaunis tuossa sormessa. Kyllä sen joku ohikulkija otti.
+
+— Mistä sinä sen tiedät?
+
+— Enhän minä tiedäkään. Mutta minusta tuntuu siltä kuin olisin nähnyt
+sen kiiltävän kärryjen raiteessa ja sitten se oli poissa. Tai enhän
+minä tiedä, ehkei se ollut se. Mutta nyt äiti tulee, olen hänelle
+suuttunut enkä viitsi olla täällä.
+
+Tommi istui lauantai-illan hiljaisuudessa, kun äiti tuli. Hän oli
+vienyt nuorimman lapsensa nukkumaan ja toi koko tarjottimellisen
+ruokaa. Hänen kasvoillaan kuvastui vielä se mieliala, mihin hän
+oli joutunut peitellessään Lulua. Poika oli kiertänyt kädet hänen
+kaulaansa ja kuiskannut: sano vain »Lulu» kun ollaan kahden. Äiti laski
+tarjottimen Tommin eteen eikä sytyttänyt tulta vaikka sitä oikeastaan
+olisi tarvittu. Hän ei tietänyt, että Letta juuri oli lähtenyt siitä
+mihin hän istuutui.
+
+— Sinä epäilet Enok-setää, sanoi poika syödessään, mutta hän on
+paljon parempi. Hän maksaa kaikki. Aiomme ruveta yhdessä välittämään
+kaikkinaista kauppaa. Sedällähän on suuri kokemus. Ja hän osaa
+englantia. Vuokraamme huoneiston nyt ensi päivästä. Meillä on ollut
+harvinainen onni, saamme aivan keskustasta... No, mitä sanot?
+
+Äiti puhui taasen hiljaa ja harvakseltaan, jottei särkisi illan
+kauneutta.
+
+— Minä en tiedä, mitä sanoisin. Ajatellaan. Ja koetetaan ajatella
+mitä isä sanoisi. Minäkin tahtoisin teiltä lapsilta kysyä, mitä
+nyt teen. Jotakin täytyy tehdä. Isän eläkehän ei voi riittää.
+Hautajaiskustannuksista tuli velkaa ja meillä oli ennestäänkin velkaa.
+Koetammeko vuokrata huoneita, vai myymmekö Niemenkiven — se ostaja,
+joka on kysynyt huvilaa, tahtoisi vastauksen huomenna...
+
+Tommi ei antanut äitinsä puhua loppuun. Esineet alkoivat meluta ja
+läiskiä hänen käsissään eikä hän ajatellut illan hiljaisuutta, kun
+puhui.
+
+— Että sinä voit puhua niin, äiti. Olenhan sanonut sinulle, että hoidan
+nämä asiat. Minä en tahdo, että tämä koti myydään. Lapset saa kuljettaa
+kouluun vaikkapa autolla — hankin rahaa, hankin auton, jos niikseen
+tulee. Mutta en kärsi, että puhutaan myymisestä. Mistä luulet meidän
+saavan kaupungista huoneita? Kuonoon minä annan mokomallekin ostajalle.
+Vai vastausta huomenna! Ostakoon hän huvilan vaikkapa kuusta tai
+Venuksesta, se on sama se. Anna sinä nyt velkojen olla viikon päivät
+rauhassa, niin kyllä saat rahaa. Mutta älä enää koskaan puhu minulle
+myymisestä.
+
+Äidin ääni oli käheä, kun hän sanoi:
+
+— Meidän täytyy kaikessa toimia niinkuin isäsi olisi toiminut.
+
+— Tietysti, tietysti. Mutta suoraan sanoen minä en enää jaksa noudattaa
+tätä alituista punnitsemista ja harkitsemista. Uni minun on, äiti.
+Titsia-täti siis ei ole tullut vielä? Se on kyllä kummallista, eikö
+olekin? Kai hän on veljiensä luona.
+
+Äiti kokosi astioita tarjottimelle ja tunsi kammolla, että kaikki taas
+tänään jää ratkaisematta. Hänellä on edessä yö, jolloin epäilykset
+taasen saavat mielin määrin raadella häntä, ei mitään hän ole saanut
+selväksi. Täti on poissa, sormus on poissa, Tommin tulevaisuus on
+liittymäisillään kapteenin hämäriin päämääriin, huvilan kohtalo on
+ratkaisematta, Letta on kadonnut huoneeseensa eikä aiokaan tulla
+lausumaan anteeksipyyntöä. Miten hän saa loppuun tämän yön.
+
+Hän seisoi ääneti pojan edessä ja toivoi Tommilta lievennyksen sanaa.
+Hän olisi ollut kiitollinen vaikkapa pienestäkin rohkaisusta.
+
+— Roskaa, sanoi Tommi, — ilmaa kaikki tyynni!
+
+— Mitä sinä tarkoitat? kuiskasi äiti.
+
+— Kaikki tyynni vain. Koko elämä. Tänään elät, huomenna kuolet — mitä
+tässä kannattaa surra. Mutta äiti, itse olet aina sanonut, että »kaikki
+on niin pian ohi, että kaikki käy hyvin». Koko punaisen ajan toistit
+näitä sanoja — ajattelen nimittäin, että toistit niitä sittenkin, kun
+olin lähtenyt rintamalle.
+
+— Silloin oli toista, sanoi äiti, kaipaus äänessä, ikäänkuin hän olisi
+puhunut iäksi menneestä onnen ajasta. — Silloin eli isäsi, syyttömyys
+vallitsi talossa. Ei ollut häpeää, ei ollut rumuutta. Mutta tämä tila
+on sitä iankaikkista tulta, joka ei lopu...
+
+— Ohoh, äiti — tekisi mieleni sanoa Tekla, pikku Tekla. Sillä sinä olet
+kuin pelästynyt lapsi, kun sinä sanot: häpeä, rumuus. Aivan niinkuin
+näkisit aaveita. Kummallista väkeä te olette te vanhanajan ihmiset.
+Teille on olemassa kaikenlaisia pöpöjä, joita ei nykyaika näe. No, no,
+no, älä nyt säikähdä... Mennäänkö nukkumaan...
+
+— Tommi, sano minulle: minkä arvoista on elämä, jollei meillä ole
+mitään pyhää?
+
+— Suoraan sanoen: se ei olekaan minkään arvoinen. Mutta hauska se
+voi olla tai ikävä. Ja miksemme tekisi sitä niin hauskaksi kuin
+mahdollista. Mutta puhutaan näistä huomenna. Nyt mennään nukkumaan.
+Hyvin sinä voit nukkua, äiti, sillä sinä et ole tehnyt mitään rumaa
+etkä häpeällistä.
+
+Äiti viivytteli pitelemällä pojan kättä. Ja taasen he seisoivat silmä
+silmää vastaan.
+
+— Saatko sinä unta? kuiskasi äiti.
+
+— Nukun kuin pölkky.
+
+Äiti kuuli hänen askeltensa nopeasti laskeutuvan alas ja sitten
+siirtyvän niille portaille, jotka johtivat puutarhasta vinttikamariin.
+
+Kuin pölkky, toisti hän. Onko hänen sydämensäkin puuta? Ovatko sydämet
+yleensä nykyään puuta? Onko onnellisempaa omistaa puusydän, joka ei
+tunne muuta kuin hauskan ja ikävän? Ei kärsimystä, ei häpeää, ei
+pyhää...
+
+Puutarhassa hohtivat omenapuut kuun säteiden valaisemina kuin hanki
+sydäntalven revontulten alla. Pyhää siellä oli ja hiljaista kuin
+kuolemassa.
+
+Lida ja Hertta tulivat kotiin ja puhelivat kiihkeästi tullessaan. He
+olivat kohdanneet setä Gabrielin, ja Titsia-täti ei ollut siellä.
+Setä oli soittanut tänne, mutta ei saanut vastausta. Hän lupasi mennä
+poliisiin. Varmaan oli jotakin tapahtunut.
+
+— Kuinka äiti saattoikin olla hänelle niin kova?
+
+Lida sen sanoi ja istuutui Tommin äskeiselle paikalle ja purskahti
+itkuun.
+
+— Mikä meille tulee eteen, jos hän todella... Hän oli antanut äidilleen
+sanan, kun äiti oli kuolemaisillaan, ettei hän jätä sisaruksiaan.
+Ajattele, että joku ihminen voi vaatia toiselta sellaista. Ja tuo
+toinen on pitänyt sanansa. Setä kertoi, täti itse ei ole koskaan sitä
+kertonut. Voi, äiti, äiti, ei yhtä rauhan päivää ole meillä!
+
+Ei yhtä rauhan päivää. Ei rauhaa, ei mielenrauhaa.
+
+Tekla Surpaeus liikkui huoneissa askarrellen. Talo hiljeni ja ulkona
+hiljeni. Linnutkin hiljenivät. Vain tieltä kuului silloin tällöin
+poikain ja tyttöjen naurua. Joskus valaisivat auton lyhdyt pihamaan,
+tehden vastapuhjenneet puut maahan valuvine varjoineen epätodellisen
+reheviksi. Maan tuoksu oli niin väkevä, että se miltei höyryten täytti
+ilman.
+
+Tekla Surpaeus asteli tottumuksesta porteille, valvoakseen, että ne
+olisivat lukossa. Maantien melskeen ja hänen kotinsa välillä itse
+asiassa ei enää ollut raja-aitoja. Mullan höyry tulvi juovuttaen
+sieraimiin ja vilvoitti ohimoja. Kuinka ihanaa on oleva kerran elämän
+helteen jälkeen nukkua mullassa turpeen alla.
+
+Mitä?
+
+Rakennuksen seinää vasten erottautui varjo, joka hiljaa liikkui
+alaspäin.
+
+Tekla Surpaeus jähmettyi siihen paikkaan ja tuijotti varjoon. Hän
+kuuli jo askeleetkin. Hitaat, varovat askeleet. Varjo tuli alas
+portaita, astui hiekkakäytävän yli, sitten kukkapenkereen poikki,
+sitten marjapensaiden lomitse omenapuiden alle ja siitä aidan luo. Aita
+risahti ja kuului jymähdys, kun mies aidalta hyppäsi nurmeen. Ei enää
+näkynyt mitään. Mutta Tekla Surpaeus tiesi jo, kuka se oli ollut.
+
+Silloin hän tunsi kuinka tahdon miekka putosi hänen kädestään, hänen
+voimansa loppuivat ja aallot löivät yhteen yli hänen päänsä. Ilma
+ympärillä tiheni ja tukahutti. Totuus on painunut pohjaan ja valhe
+vallitsee. Vainajat takoivat lasten kohtalot ja elävien on turhaa
+taistella. Tuolla hiipii rakkain lapsi. Pois jonnekin sitä näkemästä,
+pakoon! Hän tuli erään tutun oven eteen. Kynnyksellä olivat muistot,
+onnellisten, syyttömien aikojen muistot: ei tästä yli. Minne sitten?
+Järveenkö? Vanha täti, odota, täällä on yksi, joka tulee mukaan. Mutta
+hän ei jaksanut mennä takaisinkaan. Ei eteenpäin eikä taaksepäin hän
+päässyt. Yö piteli häntä ja syytökset.
+
+Vihdoin hän mursi muistojen rivit. Hän tunsi, kuinka hänen kätensä
+tekivät raakaa työtä. Syyllisyys polki raa'asti syyttömyyden.
+Häpeällistä se oli. Häpeä oli hänen sielussaan, häpeä hänen kodissaan.
+Syyllisyys täytti sakeana ilman. Sitä oli niin kauas kuin ajatus kantoi.
+
+Mutta syyllisyyden mukana tulee onnettomuus.
+
+
+
+
+IV
+
+
+Satakielet soittelivat Tommi Surpaeuksen mielessä, kun hän kevätyössä
+asteli yli solisevien purojen. Luonto vaikeni ympärillä, oli se aika
+vuorokaudesta, jolloin käki ja korpirastas lepäävät. Mutta nuorelle
+Tommille oli tullut yö, jota hän kaiken kevättä oli toivonut — yö,
+jolloin konsuli ja hänen poikansa olivat poissa.
+
+Niitä asioita, joita varten he olivat lähteneet, ei voinut toimittaa
+päivällä. Kukin oli haarallaan, yhtä tärkeissä toimissa.
+
+He ovat poissa, poissa — vihdoinkin! Ah Raina, Raina... Tommi
+Surpaeuksen sielussa soi ja solisi. Hän ei nähnyt koivuja, jotka
+nuorissa lehvissään värähtelivät mäenrinteessä, hän ei huomannut niiden
+tuoksua. Ei hän liioin kiinnittänyt huomiota kukkasiin, joita niitty
+ojien varsilla oli valkeanaan. Hänen silmissään väikkyi pitseihin
+ja harsoihin verhottu olento, joka nyt vihdoinkin on hänen. Pitkien
+ponnistusten jälkeen. Hänen edeltään pakeni jokin valkea jalka,
+vetäytyen silkkisiin laskoksiin. Pysähdy, pysähdy...
+
+Turhaan pakenet, olet minun, olet minun vihdoinkin!
+
+Hän kiiruhti ikäänkuin olisi pelännyt, että jotain sittenkin tulee
+väliin. Yö voi loppua ja aamu koittaa! Tai ties mitä voi tapahtua.
+Jolleivät ne juuttaat ole lähteneetkään, tai jos äkkiarvaamatta
+palaavat matkaltaan vakoillakseen häntä. Vakoilleet ovat he kaiken
+aikaa. Varkain on ollut otettava joka hetki ylhäällä Rainan luona. Se
+parani hiukan senjälkeen, kun Yngve iski silmänsä Lettaan. Mutta ties
+mitä konsuli taas on luvannut pojalleen saadaksensa hänet salaliittoon
+kanssaan. Ratsuahan Yngve toivoo. Ehkä se on se, joka nyt on luvattu.
+Mutta tämä yö on heillekin tärkeä yö — kallis saalis on kysymyksessä.
+Huominen yö on tärkeä sekin, tärkeä varsinkin Tommille. Hänen täytyy
+saada rahaa! Eikä siinä pienet summat riitä. Kun myy sielunsa, niin
+myy kaihista. Sellaista sielun myymistä tämä on, sitä ei voi kieltää.
+Mutta missäpä ne puhtaat asiat nykyaikana ovat. Roskaa, ilmaa. Rahaa
+täytyy saada hinnalla millä hyvänsä. Huomisyö on sitä varten. Tämä yö
+on toisia tarkoituksia varten. Onnea varten.
+
+Raina, Raina, täällä on kihlasormus. Täksi yöksi annetaan se sinulle.
+Oletko koskaan nähnyt näin kaunista sormusta? Sinä pidät kaikesta
+kielletystä: tämä on itse kielletyn puun hedelmä. Odota vähän. Pian,
+pian olen siellä!
+
+Matka tuntui pitkältä, vaikka Miramarin katot olivat juuri tuossa
+lehtojen takana. Hänen kulkunsa oli juoksua. Perhana — oliko siinä
+vesilätäkkö. Kuka häntä koettaakaan nyt pidätellä? Joku makaa
+polvillaan ja kietoo kahleita hänen jalkojensa ympärille.
+
+Hän kyllä tiesi kuka se oli ja hän pusersi käden nyrkiksi taskussaan.
+
+Antakaa te minun mennä, ette kutsu minua rukouksilla takaisin. Älkää
+kuluttako polvianne, se on turhaa. Seuratkaa te omaa katkismustanne,
+minä seuraan omaani. Teidän katkismuksenne perustuu sanoihin: ei sinun
+pidä — minun katkismukseni sanoihin: sinun pitää. Minulla on tällä
+hetkellä yksi ainoa tärkeä asia, kaikki muu on roskaa, kaiken muun minä
+revin rikki kuin hämähäkinseitin. Harsot ja pitsit, kaikki minä revin
+rikki — minä tahdon elää.
+
+Huomenna minä pelastan kotini. Se on hauskaa vaaraa univormupirujen
+juonien keskellä. Mutta tänään minä suutelen naisen valkoista jalkaa.
+Hän sanoo ettei koskaan ole rakastanut muita kuin minua — ehkä se
+on totta. Hän kietoo minut hiustensa mantteliin. Hänen hiuksensa
+tuoksuvat, hänellä on maailman kauneimmat hiukset.
+
+Tommi Surpaeus tunsi yhtäkkiä, että lehtokin tuoksui. Hän näki
+yhtäkkiä, että koivutkin värisivät. Hän näki purot ja kukkaset ja
+heikon rusotuksen korkeudessa tiheän hämärän takana. Onko tuo jo aamua?
+Kaikki oli hiljaista onnen odotusta. Hän itsekin hiljensi askeliaan ja
+hengitti. Yön ilma oli kuin yksi ainoa vilpoinen ja tuoksuva suudelma.
+Hänen tuli ikävä, niin että hänen täytyi juosta. Ja siinä juostessaan
+hiersi hän toisella kädellään valkovuokkoja, joita oli riipaissut
+mukaansa. Pyörryttävä kaipaus ajoi häntä eteenpäin. Ei, tätä sormusta
+ei hän enää anna pois, se on hänen oma sormuksensa. Tänä yönä se on
+Rainan kädessä, mutta se on hänen ja Raina on hänen.
+
+Mitä perhanaa — Rainan huoneessa on tulta. Tuli syttyy ja sammuu.
+Sillä on jokin tarkoitus. Se on merkinanto, se on varoitus. Pirut ja
+paholaiset, sinne on tullut joku, hän ei ole yksin, kaikki on mennyttä!
+Tai leikkiikö hän, tervehtiikö hän? Kuka sinne olisi voinut tulla tähän
+aikaan yöllä? Konsuliko ja hänen poikansa? Raina, sinä, leikitteletkö,
+vai mikä on? Minä en anna pois sinua, on jo myöhäistä, en enää voi...
+
+Siellä on tulta muissakin huoneissa, uutimien raoista sen näkee. Siellä
+on vieraita. Olisiko Yngven ja rakennusmestarin retki epäonnistunut?
+Tulta, selvästi.
+
+Tultuaan vakuuttuneeksi tästä pysähtyi Tommi puun suojaan ja puri
+kokoon hampaansa. Raivostuttavaa se oli. Äskeisen odotuksen huuma
+vaihtui silmänräpäyksessä vihaksi, Rainaa vastaan, konsulia, Yngveä,
+kaikkia vastaan. Yngveä varsinkin. Jos hän olisi ollut lähettyvillä,
+olisi hän lyönyt häntä kasvoihin. Hän pusersi sormusta käsissään
+niin, että luuli sen litistyvän. Juuri niin: litistyä sen piti,
+kihlasormuksen, joka ei saanutkaan kihlata! Jalkain alle se oli
+poljettava, rikki helmet ja timantit.
+
+No niin — roskaa, ilmaa! Tulee toisia öitä. Älkää luulkokaan, te
+rukoilijat, että olette minut lannistaneet. Te olette tällä kertaa
+minut voittaneet, mutta minä sanon teille: sinun pitää rakastaa niin
+kauan kuin veri virtaa suonissasi — huomenna saatat olla kylmänä.
+
+Hän naurahti ja paiskasi ruohot kädestään. Häntä hävetti tämä
+epäonnistuminen ikäänkuin joku olisi ollut sitä näkemässä ja nauranut
+häntä. Ja taittaakseen tältä naurulta kärjen, hän nauroi itsekin.
+
+No niin, lähdetään kotiin nukkumaan. Ei tämä koko maailman asia ole.
+Kaunis ilta, kaunis niitty ja tuollahan on kuukin. Mennään huomenna
+kiltisti kouluun. Olisi sentään hyvä päästä kunnialla luokalta. Kunhan
+eivät saisi vihiä siitä huomisiltaisesta. Mutta mistäpä ne. Kyllä se
+niin taitavasti on järjestetty. Ja sitten rahat pöytään ennenkuin
+asianajaja ehtii pesiä Niemenkiveen. Letta, se pahuksen tyttö, se
+tietää jotakin ja sen kieli ei ole luotettavimpia.
+
+— Hohoi — hohoi!
+
+Se on Raina. Hän huutaa ikkunastaan. Onko hän hullu? Ja nyt huutaa joku
+toinenkin, mitä perhanaa he tarkoittavat? Tietysti ei auta muu kuin
+lähteä perille ja näyttää rehellistä naamaa. Raina on sentään katala,
+kun asettaa hänet tällaiseen välikäteen. Mitä hemmettiä tässä nyt
+sitten sanoo syyksi yölliseen kävelyyn? Sammakkoja metsästämässä — hm.
+Ei juuri muita elukoita ole liikkeellä. Katselemassa yön kauneutta —
+ja miksi juuri märällä niityllä Miramarin alla? Täytyy kuin täytyykin
+tekaista jokin hyvä juttu. Jotakin poliisien silmälläpidosta voi
+keittää kokoon, — jotakin valmistuksista huomista ehtoota varten.
+
+Turha vaiva, hän huomasi ojentaessaan Yngvelle kätensä, että Raina oli
+pitänyt huolen kaikesta. Yngve tuli vastaan aidalle, paiskasi savukkeen
+ojaan ja rupesi heti puhumaan:
+
+— Missä hiidessä sinä niin olet viipynyt. Siitähän jo on runsas tunti,
+kun äiti sinulle soitti. Sinähän tarvitset pukeutuaksesi yhtä paljon
+aikaa kuin paras primadonna. Täällä on helkkarin puute miehistä. Hyvä
+joka tapauksessa että tulet. Voit jäädä tänne yöksi. No, skruuvaamiseen
+tietysti, mihinkäs muuten. Pappahan on afäärimatkalla niinkuin tiedät
+ja palaa huomenna vasta. Oikeastaan ei hänen sopisi vielä huomenna
+tulla, mutta on diplomaattikutsut illalla eikä hän voi olla niistä
+poissa. Joko olit ehtinyt sänkyyn? Suuttuiko mammasi hyvin? Kyllä minä
+hänelle selitän, kun tavataan. Täällä on auto pihassa, pitää lähteä
+faareja kyytiin. No, niitä on täällä sekä lähtemään että jäämään —
+talo täynnä. Meidän Rainan jalka on vähän pipi, niinkuin tiedät, mutta
+mukana hän silti on, toinen jalka tohvelissa.
+
+Yngve puhui luonnottoman ääneen, ikäänkuin julistaakseen tärkeitä
+totuuksia näkymättömille olennoille, jotka yön peitossa niitä
+odottivat. Salapoliisit tietysti. Tommista tuntui kuitenkin, että
+nämä varokeinot olivat liian läpinäkyvää laatua ja hän ryhtyi heti
+parantelemaan.
+
+— Hittoako sinä huudat, kuulenhan minä vähemmällä. Luulin minä nyt
+täällä olevan parempiakin asioita kuin skruuvaaminen. Hälytetäänkö
+ihmisiä nyt vuoteesta skruuvaamaan. Minä menen kotiin yksintein.
+
+— Etkä menekään, ne ovat lyöneet vetoa, selitän heti. Kehenkä sitten
+turvaa, jollei naapuriin. Veto on veto, ei se mikään turha ole. Se
+on se rakennusmestari, joka sotkee ja tahtoo pois. Tai totta puhuen,
+hänellä on kokouskin, niin, keskellä yötä.
+
+— En minä rupea. Lähden kotiin.
+
+Yngve veti häntä kovakouraisesti käsivarresta ja he astuivat auton
+ohi, jonka etuistuimella tuttu kuljettaja nuokkui. Tommi torui kaiken
+aikaa vastaan ja Yngve pyysi ja vakuutteli. He olivat niin kovaääniset,
+että olisi voinut uskoa poliisin väliintulon piakkoin tarpeelliseksi.
+Samaan aikaan oli kuitenkin liike tiellä käynyt vilkkaaksi, jopa
+remuavaksikin, juhlat pallokentällä kun nyt olivat loppuneet ja iloisin
+osa yleisöä palasi. Mahdollisesti täytyi siis järjestyksenvalvojien
+pysytellä siellä.
+
+Eteisessä, joka ei ollut valaistu, seisoi talon emäntä, yllään pitkät
+vaaleat vaatteet, käsi ojennettuna tulijaa vastaan.
+
+— Anna anteeksi, sanoi hän kuiskaten, — että minä näin myöhään hälytin
+sinut tänne, mutta...
+
+Tommi ehti ajatella: jo kaksi viikkoa sitten tiesit tämän päivän ja
+lupasit minulle tämän yön. Silloin kävi Yngve kiinni keskusteluun,
+kuiskaten hänkin:
+
+— Nuuskijat ovat kierrelleet nurkissa. Toissayönä olivat puhutelleet
+piikoja ja nämä naudat menivät vastailemaan heille. Mahlajan asunnossa
+oli tänään tarkastus. Sentähden ei poika voi lähteä huviretkelle, vaan
+sinä lähdet sensijaan. Tekeehän mielesi rahaa, tiedänhän minä. Tuoss'
+on takki ja lakki, kukaan ihminen ei tunne sinua, kaikki on valmistettu
+ensiluokkaisesti, niinkuin huomisiltaakin varten. Jos tahdot, niin saat
+Mahlajan keltaiset saappaatkin. Varmasti sopivat. Pistäpäs jalkaasi...
+
+— Lasi teetä, kuiskasi talon emäntä, — me olemme kaikki yläkerrassa
+minun luonani. Saanko nojata käsivarteesi, Tommi... Jalka on yhä
+kipeä, en saa sukkaakaan ylleni. Luulen että huomenna kutsun tohtorin.
+Soittaisitko, poikeliini, kyökkiin, että tuovat teetä. Koetatte
+saappaat sitten. Teillä on aikaa yllinkyllin. Tappeluthan on tilattu
+kello yhdeksi, eikö niin? Mainio juttu, olen ollut pakahtumaisillani
+nauruun. Ei nyt luulisi siihen aikaan olevan liikkeellä niin paljon
+konstaapeleja, että heitä riittää rantaan. Hehän tekevät viime
+kierroksensa kello yksi ja ovat tietysti jo silloin unissaan. Yhtäkkiä
+alkaa sillan luona aika rähäkkä: kaksi humalaista tappelee, huutavat
+hengen hädässä. Tuskin ovat konstaapelit saaneet pukarit toisistansa
+eroon, kun kahvilan takana taasen alkaa aika meno. Sill'aikaa ajaa auto
+rantaan ja korjaa saaliin. Hui hai, ei kenelläkään ole aikaa ajatella
+autoa. Mahlaja on jo maksanut haavoistakin. Veren täytyy vuotaa, muuten
+eivät nuuskijat usko. Mutta kun he näkevät veren vuotavan, niin he
+uskovat. Oi joi, joi, että pitääkin olla tämän jalan kipeänä. Jestapoo,
+minä olisin pukeutunut pojaksi ja tullut mukaan. No, ratsastuspuvusta
+kelpaisi alapuoli ja yläpuoleksi otettaisiin konsulin kauhtana. Siihen
+mahtuu vaikka jauhosäkki. Aijes sentään, sehän on hänen yllään. No
+niin, enhän minä missään tapauksessa pääse mukaan tämän koipeni tähden,
+mutta jesta sentään kuinka minä olen nauranut. Yngve hoi, käske tuoda
+voileipää ja hummeristahan tämä Tommi pitää. Mutta kiiruusti... Oi
+kulta pikkinen, kuinka olen onneton, että tämä näin kävi, koko viikon
+olin iloinnut. Mutta ne juukelit eivät voineet lähteä ohjelman mukaan.
+Ukkeliinin täytyi ja hänestä päästiin, hänellä oli rakkaat kesehtinsä,
+mutta poikeliini jäi. Ne syyttävät tarkastusta Mahlajan luona, Mahlaja
+ei sentähden voinut lähteä ja sitten piti ottaa minun pikki muruseni.
+Mutta kyllä me ne vielä petämme. Jestapoo, kyllä minä sen sanon, että
+jos ovat viisaita, niin olen viisas minäkin. Ukkeliinihan on aina
+matkoilla, mutta kyllä täytyy alkaa reissata poikeliininkin, koska
+hänkin nyt rupeaa afäärimieheksi. Saakos hän sen teidän korean Letan
+konttoriinsa? Kehuu, että saa. Älähän hätäile, niitä on nyt siellä
+poikia koolla, skruuvaavat ja pikkisen ryyppäävät...
+
+Raskas verho meni umpeen heidän takanaan ja he olivat pimeissä
+portaissa, joitten alapäästä erotti Yngven astunnan ja yläpäästä
+herrain puheensorinan. Tämä rajoitettu ala oli vastaiseksi ollut
+rakastavaisten ainoa turvattu kohtaamispaikka, täällä oli nuori
+Surpaeus ensi kerran kaksi viikkoa sitten temmannut syliinsä konsulin
+rouvan ja vain täällä oli hänen sittemmin onnistunut ryöstää itselleen
+ne muutamat lyhyet huuman hetket, jotka antoivat hänen aavistaa, mitä
+mahtoi olla kokonainen tunti, päivä, yö tämän naisen seurassa. Monta
+retkeä oli hän tehnyt Miramariin, toivoen edes kerran tapaavansa
+Rainan yksin. Mutta hänen ympärillään oli aina ihailijoita tai
+ystävättäriä, auto kuljetti niitä yöt päivät — niin, yötkin, sillä
+Martomaan ja muiden taiteilijain päähän pisti joskus tulla yölläkin.
+He kohtelivat häntä, Tommia, kuin lasta. Hän vihasi heitä ja ajatteli:
+kyllä minä teille näytän! Ja pian hän näyttikin, sillä Rainan hän
+ryösti heiltä kaikilta, rippeitä he häneltä saivat, hymyjä ja rahaa
+ja sensellaista. Mutta hän, Tommi, hän koppasi hänet uhkarohkeasti
+syliinsä ovenavauksissa tai suuren kaapin takana pari askelta koko
+seurasta. Ja täällä yläkerran porraskäytävässä, täällä omisti hän hänet
+kokonaisen minuutin, muistamatta, että on olemassa konsuleita tai
+muita arvohenkilöitä tai mitään maan päällä. Nytkin sukelsi hän Raina
+Laxin huuliin, hiuksiin, niskaan, povelle, sukelsi, upposi ja rukoili
+saavansa menehtyä, koskaan näkemättä muuta kuin tämän kuuman, tuoksuvan
+merenpohjan, joka keinutti ja pyörrytti.
+
+— Tiedätkö, huohotti hän rouva Laxin huulia vasten, — tämä on kauheaa!
+Eivätkö ne pirut koskaan jätä meitä kahden. Minä en enää kestä tätä,
+minä teen jotakin... jotakin hirveää. Sillä minä olen raivoissani.
+Kuinka minä olen odottanut...
+
+— Mutta niinhän minäkin! kuului huohotus häntä vastaan. — Meidän täytyy
+rauhoittua, odottaa...
+
+— Odottaa, odottaa... Mutta jollen minä voi! Sinä et rakasta minua, jos
+voit odottaa...
+
+— Pikki muruseni, olet suloinen. Mitä ne ovat nuo kaikki sinun
+rinnallasi...
+
+— Mutta sinä naurat ja hymyilet heidän kanssaan, sinä annat heidän
+pidellä kättäsi — minä en kärsi sitä, _Raina_...
+
+— Pikki muruseni, suutele, suutele, mitä ovat heidän kaikkien...
+Hiljaa, hiljaa, meidän täytyy lähteä.
+
+— Mitä sinä aioit sanoa? Raina, Jumalan tähden, mitä sinä aioit sanoa?
+
+— En mitään, mitäs minä sitten. Jestas sentään, kuinka sinä puserrat
+kättäni...
+
+— Älä jätä minua tähän hirveään epätietoisuuteen, se tekee minut
+hulluksi. Mitä sinä aioit sanoa?
+
+— Mutta muruseni, paha poika, puserrat käteni sinelmille!
+
+— Minä rakastan sinua, kuuletko. Jos sinulla on jotakin, vaikka mitä ja
+kuinka pientä ja mitätöntä ja viatonta noiden toisten kanssa, niin auta
+armias heitä ja sinua ja minua. Minä teen jotakin hirveää...
+
+— Mikä sinulla on kädessäsi? Kuulepas, se on sormus! Ahaa, sinulla on
+sormus. Kukas sen on antanut? Jestapoo, näytäpäs, annapas pikkisen
+kurkistaa. Tunnusta pois: se on jonkun flamman antama. Aijaijai sinua!
+Anna pian tänne, Yngve tulee.
+
+Tommin pää pöyhitteli hänen niskassaan niinkuin lintu pöyhittelee
+untuvaisessa pesässä. Untuvaa ja silkkiä olivat nuo tuoksuvat hiukset.
+Rainakin oli mustasukkainen! Tommi riemuitsi hänen epäluulostaan,
+se todisti sentään, ettei hänelle ollut yhdentekevää, antoivatko
+tytöt hänelle sormuksia. Nopeudella, jonka alituinen varovaisuus ja
+vaaranpelko olivat kasvattaneet, hän silmänräpäyksessä ryösti itselleen
+kaikki, mitä siinä saattoi kaunottarelta saada ja piteli lujasti kiinni
+sormuksesta, nautinnolla tuntien, että Raina jää epävarmuuteen, ehkäpä
+tuskaan. He olivat kovaäänisessä riidassa, kun Yngve heidät saavutti.
+Hän ei ollut aivan helposti petettävissä, Yngve, hän aavisti heidän
+peittelevän todellista asiaintilaa, ja lausui sen häpeämättömästi julki.
+
+— Vai, vai täällä te taas suutelette pimeässä. Odottakaa te, kun minä
+kerron papalle...
+
+Raina nauroi ja sanoi Tommin astuneen hänen kipeälle jalalleen. Oli
+tehnyt niin kipeää, että hän oli pyörtymäisillään siihen paikkaan.
+Niin, niin, sen kun kertoo ukkeliinille, niin kyllä ukkeliini antaa
+Tommia korville.
+
+Raina työnsi kädellään auki oven siihen pieneen turkkilaiseen
+kamariin, joka kantoi rouvan budoarin nimeä. Sähkövalo, tupakansavu ja
+alkoholintuoksu tulvahtivat sieltä vastaan, ja Tommi Surpaeus tajusi
+yhtäkkiä kaikilla aistimillaan, silmillään, korvillaan, sieraimillaan
+ja milteipä kielelläänkin jotakin, joka tähän asti oli ollut hänelle
+tuntematonta. Mitä se oli? »Suutelette pimeässä», sen hän tunsi. Siinä
+oli jotakin sanomattoman vastenmielistä ja tahmeaa, — kuinka hän olikin
+täällä? »Suutelette pimeässä» — sanat läiskivät hänen ympärillänsä
+ikäänkuin olisi heitelty maantien rapakkoa. Valkeilla käsillä
+viskeltiin likaa. Roskaa, ilmaa! Se oli hänen omaa viisauttansa, mutta
+se ei nyt auttanut. Mitä tekemistä hänellä oli tuon naisen kanssa,
+joka tuossa paljain käsivarsin ja sielu alastomana julkeni astua
+miesjoukkoon? Mitä tekemistä hänellä oli noiden miesten kanssa, jotka
+loikoilivat sohvilla ja tuoleilla? Miten hän oli täällä? Hän kumarsi ja
+kulki kättä ojennellen miehestä mieheen. Miksi hän sen teki? Hän näki
+savuavien sikarien takaa hikisiä kasvoja — miksei hän ottanut saapasta
+jalastaan ja lyönyt niitä?
+
+— Tässä se nyt on! sanoi Raina, — tämä Niemenkiven ylpeän herran poika.
+
+Hän uskalsi mainita Tommin isän! Mainita häntä äänellä, joka tuli
+kuin torimyyjättären ääni lihaläjän takaa. Tommi aikoi kääntyä ja
+hyökätä äänen kimppuun, mutta Martomaa ojensi hänelle kätensä ja sanoi
+jotakin hänen kivääristään. Kysyi, joko hän oli ampunut sillä ja oliko
+hän siihen tyytyväinen. Tommi tunsi hänen tarkoittavan, että se on
+maksamatta ja kai hän sen nyt maksaa kun saa rahaa. Hävytön — olisi
+sanonut sen suoraan, mitä hemmettiä hän tuolla lailla naamioi sanansa!
+Täällä olisi pitänyt kulkea saapas vasemmassa kädessä ja antaa oikealle
+ja vasemmalle, valkoisille käsille ja valkoisille poskille. Tuokin
+Martomaa oli valkoinen ja parraton kuin tyttö. Kaksikymmentä litraa
+konjakkia hän oli tinkinyt itselleen, hänen käsiensä kautta niiden piti
+vuotaa taiteilijamaailmaan, kaikkiin taskumatteihin, joita otettiin
+mukaan, kun mentiin istumaan. Löytösormuksellahan hän oli aikonut
+kiväärin maksaa — täällä sormus vielä oli. Eikä hän anna sitä pois,
+vaan viinarahat juuri ovat omansa siihen tarkoitukseen. Täällä, täällä
+on sormus. Sanoiko tuo mies, että oli antanut kalliin kiväärin liian
+halvasta? Kyllä se, piru vie, oli tullut maksamaan. Harmilla se oli
+maksettu. Tommi tokaisi hänelle jotakin siitä, että hän antaa vehkeen
+takaisin, mutta Martomaa vastasi, että minkä hän on humalapäissään
+antanut, sen hän selvänäkin pitää. Söder ojensi hänelle kouran, joka
+oli kuin sepän pajasta ja puhui syntymäpäivästään ylihuomenna. Piti nyt
+vain olla varovainen, ettei hyvät humalat mene hukkaan, tämä lasti oli
+muutenkin tullut niin hiton kalliiksi. Niin, niin, ei mitään epäluuloa
+hän tarkoittanut, mutta Surpaeushan oli ensikertalainen, sälli tässä
+salakuljetusammatissa. Lax oli hänkin sellainen uhkarohkea, niin
+monessa liemessä kuin olikin poika keitetty. Ei, ei mitään epäluuloa
+tai epäluottamusta. Senpätähden oli tämä nuori sotasankari tehtävään
+valittukin, että tunnettiin neuvokkaaksi mieheksi. Koko seura oli
+tervetullut syntymäpäiville — paitsi konsulinna, valitettavasti! Ei, ei
+millään se käynyt päinsä. Oli herrakutsut. Toisen kerran naisia mukaan,
+toisen kerran! Tohtorinnakaan ei saa näyttäytyä, siellä keittiön
+puolella täytyy pysyä. Ja kyllä hän pysyykin, hän on sillä lailla
+koulutettu. Kas, naiset täytyy kouluttaa, ei siitä muuten mitään tule.
+Ei se sovi, että ne joka paikassa ovat. Niin, niin, Raina saa antaa
+anteeksi, kauniille naisille ei tässä tapauksessa tehdä poikkeuksia.
+Toimittaja Liukko huomautti, että hänelle oli aine tarpeellisempaa
+kuin kenellekään muulle hänen tautinsa takia. Muille se tavallaan oli
+ylellisyystavaraa — ja olikin. Hänelle se oli elinehto. Sokeritauti
+ei ole mikään leikin asia. Mahlaja ei antanut Tommille kättä, he
+olivat aikaisemmin tänään tavanneet. Hän seisoi keskellä punaista
+mattoa, kädet raidallisten housujen taskuissa, kellonperät kauniisti
+vedettyinä yli valkoisten liivien, joita voimakas rinta piti koholla.
+Hän nauroi leveän, hyväntahtoisen naurun ja sanoi, että pojat panisivat
+merkille, saattoiko jätkiin luottaa, aikoivatko he täsmällisesti.
+He olivat saaneet niin hyvät kipurahat, että kyllä sillä hinnalla
+kannatti antaa hakata itsensä vaikkapa pihviksi. Jos he osoittautuvat
+kunnollisiksi huligaaneiksi, niin heille voi vastaisuudessa uskoa
+uusia luottamustehtäviä. Herra Lax vanhempi huomautti, että hän menee
+poikain mukaan, hän, suoraan sanoen, ei luota heihin, autonkuljettaja
+se tällaisissa tapauksissa kyllä on pääasia, mutta vaunussakin sentään
+täytyy istua miehiä eikä mitään nulikoita. Huudettiin joukolla, että
+sodassakin tässä nähtiin, mihin pojat kelpasivat, ja nämä osaavat
+molemmat ampua — sitä ei jokainen ajuri osaakaan. Ajuri ja ajuri, huusi
+Lax Martomaalle, mikä vika siinä ammatissa oli? Kuka herrat kotiin
+kyyditsi, kun eivät jaloillaan pysyneet. Parasta oli, että herrat eivät
+ryhtyneet pilkkaamaan ajureja, kyllä ajurit tiesivät sellaisia asioita
+herroista, että jos ne olisi pantu lehtiin, niin kyllä olisi möly
+noussut, saakeli vie.
+
+Konsulin veli iski nyrkin pöytään, hyökkäsi kälynsä luo, sylkäisi
+mattoon, ja puhui ikäänkuin hän olisi ollut tekemisissä kyydittävän
+kanssa, joka kieltäytyi maksamasta. Kaikki olivat äänessä yhtaikaa.
+
+— Roope on hiljaa nyt, sanoi konsulinna, nousten syvästä
+nojatuolistaan, — Atte on kieltänyt räyhäämästä, Roope muistaa sen.
+Etsivät kiertävät taloa, ei saa koskea minuun, jestas sentään tuota
+miestä, ilmankos konsuli on sanonut, että paras pysyä kuskipukilla eikä
+tunkea tänne. Jestas sentään, Roope on paikalla hiljaa...
+
+— Kuulkaas, kuulkaas, Lax, tuli Mahlaja väliin, — tulkaas tänne, kun
+minä puhun. Katsokaas, teidän veljenne voi menettää koko konsulinarvon,
+jos hänen veljestään kuullaan, että hän... Ja ettehän te toki sitä
+tahdo, Atte kun on siitä maksanut niin paljon kuluja. Ei, ei, ei, ei
+pidä kirota naisten seurassa. Kippis, otetaan tästä vielä — tuleehan
+sitä nyt toista. No noin, Lax. Kuulkaas, mitä te saitte maksaa uudesta
+kauniista liinaharjastanne? Se sopii mainiosti kuomuroskan eteen.
+Mutta kuulkaas, ei minun sovi maksaa niille teidän lähettämillenne
+ajomiehille enempää kuin kuusitoista markkaa tunnilta. Katsokaas,
+vakinainen työ. Niin, niin, heinät ovat kalliita, mutta vakinainen työ.
+
+Taiteilija Hiirala puhalteli konsulinnan kättä ja koetti saattaa
+mielialaa tasapainoon.
+
+— Hän on suurenmoinen, sanoi hän, — juuri niitä tyyppejä, jotka
+maalataan takaapäin. Katsokaa tuota niskaa, sonni voisi sitä kadehtia.
+Minä olen joskus etsinyt tämäntapaista mallia kautta koko kaupungin.
+Hän on herkullinen.
+
+— Minä en pidä hänestä, sanoi konsulinna, — minä, suoraan sanoen, en
+kärsi häntä. Mieheni tulee vielä hänen tähtensä saamaan ikävyyksiä
+— jestapoo, katsokaa nyt mitä hän tekee... Roope, ei saa koskea
+taideteoksiin, se on savea, konsuli on tuonut sen ulkomailta...
+
+Lax vanhempi seisoi hajareisin kälynsä edessä.
+
+— Ja mistäs hän sinut on tuonut? sanoi hän ja tuijotti konsulinnaan
+juopunein silmin. — Mistäs hän sinut löysi? Pelastusarmeijan
+suojeluskodissa sinä istuit kuin lintu puurissa...
+
+— Ulos minun huoneistani! Et enää koskaan astu tämän kynnyksen yli,
+senkin pakana... Kyllä konsuli...
+
+— Konsuli ja konsuli ja konsulinna ja Hippa! Hippa on minun paras
+hevoseni ja konsulinna oli paras lintu koko puurissa.
+
+— Nyt mennään tänne alakertaan. Noin, kas noin...
+
+— Olkaa kiltti nyt Läksi! Toimitattekos minun muuttoni ensimmäisenä
+päivänä...
+
+— Minä kuulun tähän samaan säätyyn ja sakkiin, tietääkös herrat sen...
+
+— Jollei tuota miestä saa pysymään alallaan, niin me kaikki joudumme
+epäilyksen alaisiksi.
+
+— Ulos ei häntä saa päästää ennenkuin hän selviää.
+
+— Vai kuka tässä on humalassa? Herrat on humalassa, mutta ei Roope
+Läksi! Ja tietääkös herrat, että minä olen kanssa pannut rahaa
+kaljaasiin. Viisituhatta on minun rahojani kaljaasissa, joka tänään tuo
+konj...
+
+— Tukkikaa hiidessä sen suu...
+
+— Konsulinna, älkäähän toki. Tiedämmehän kaikki, että hän on humalassa.
+Kuulkaa... ei, mutta kuulkaahan, hyvä konsulinna... Minä elän niin
+suuressa jännityksessä siitä, mitä pidätte taulusta. Se on kyllä kallis
+taulu, mutta sitähän konsulinna toivoi...
+
+— Ei ole varpunen tammikuussa köyhempi kuin oli tämä meidän
+konsulinna... Mutta nyt siitä on paisunut oikea riikinkana, oikea
+riikinemäkana...
+
+— Kello on puoli yksi.
+
+— Jaa-a, pitää alkaa lossata.
+
+Tommi Surpaeus oli joutunut sohvaan sokeritautisen viereen ja tyhjensi
+siinä lusikoittain teetä lasistaan, ikäänkuin hän olisi ottanut jotakin
+lääkettä, jonka avulla hengittäminen täällä kävi mahdolliseksi.
+Kuka minä olen? Mitä minä täältä haen? — sellaisia kysymyksiä hän
+äänsi itselleen. Ne puhuttelivat häntä ja hän vastasi. Mutta hänen
+sisimmästään kuului samalla kertaa kysymys: lausuivatko ne minun isäni
+nimen? Ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut tukahtumaisillaan.
+Jollei hän heti pääse ulos, niin hän pyörtyy.
+
+Vai niin, iski seuraavassa silmänräpäyksessä hänen päähänsä, ne ovat
+yhä polvillaan ja pidättävät minua! »Ei sinun pidä, ei sinun sovi!»
+Rukoilijoiden työtä tämä on. Mutta minun pitää ja minä tahdon ja minä
+teen mitä tahdon!
+
+Hän syöksyi ylös matalasta turkkilaisesta sohvasta ja tuli konsulinnan
+eteen. Raina oli itkenyt, hänen pieni nenäliinansa oli märkä sekä
+kyynelistä että hajuvesistä. Se vapisi kädessä, joka pusertui rintaa
+vasten. Hän puhui laulajalle ja maalarille, mutta kun Tommi tuli,
+vetosi hän kokonaan häneen.
+
+— Köyhä ja köyhä ja köyhä! Totta se pakana puhuu. Tuolla se sitä yhä
+pauhaa, sillä me emme kärsi toisiamme. Kyllä se kohta senkin sanoo,
+että minä olen myynyt kengännauhoja kadulla ja kerjännyt läkkikannuun
+vanhaa ruokaa ihmisten kyökissä. Sanokoon, sanokoon, mutta kyllä
+minä aina konsuli Laxille kelpaan. Ja vaikka minä olenkin veisannut
+Siioninvirsiä päämajan pahnoilla, niin Ihan hyvä minä sittenkin olen
+ontuja-Laxille. Herrajesta, jos te tietäisitte — ahhahhahhah. Ei ole
+muuta kuin yksi asia, jota minä vihaan vieläkin enemmän kuin ukkeliinia
+ja se on köyhyys. Minä vihaan vanhoja rikkinäisiä kenkiä, jotka ovat
+kuin sukset — herrajesta, kun ne ovat jäässä ja käyvät kärjistä
+kiinni katuun... Ja pumaseepuseroja minä vihaan ja kylmiä perunoita.
+Herrajesta sentään, kun ne rämisevät kannunpohjalla! Oivoivoivoi. Ja
+sitten ihmiset antavat sillinpuolikkaita ja moneen kertaan paistettua
+puuroa — ja kaikki yhdeksi moskaksi vain...
+
+Raina Lax vaipui takaisin nojatuoliin ja purskahti itkuun. Hän itki
+katkerasti, hänen surunsa syöksyi esiin rehellisesti hänen elämänsä
+suurimman kärsimyksen hetteistä. Siinä itkiessäänkin hän kiristettyjen
+hampaiden lomitse kuiski sanoja: ette tiedä mitä on köyhyys, ette
+tiedä...
+
+Tommi Surpaeus tiesi.
+
+Ei koskaan hän ollut rakastanut Rainaa sillälailla kuin nyt tällä
+hetkellä. Hänen ulkonaista olemustaan hän oli rakastanut, hänen
+hiuksiaan, hänen valkeaa niskaansa, silmiä, huulia. Hän näki nyt ensi
+kerran Rainan sielun ja ymmärsi sen. Hän ymmärsi, minkätähden hänen
+täytyi saada ympärilleen silkkiä, sormuksia, hajuvesiä. Köyhyys,
+köyhyys oli kaikkeen syynä. Sellaisena kuin Raina tuossa nyyhki,
+rakasti Tommi häntä uudella tavalla. Hänelle selveni, että hänen
+täytyy pelastaa Raina, hänen täytyy erota konsulista ja tulla Tommi
+Surpaeuksen vaimoksi.
+
+Outo juhlallinen vakavuus valtasi Tommin sillä hetkellä, jolloin hän
+oli tämän ajatellut. Hänen päänsä kohosi yläpuolelle kaikkia noita
+muita, jotka tuossa teeskentelivät osanottoa. Kukapa heistä oli valmis
+mitään tekemään onnettoman edestä. Ja te rukoilijat siellä kaukana
+jossain, oletteko nyt tyytyväiset, näettekö nyt, että tässä on tosi
+kysymyksessä! Olisipa saanut nuo vieraat ihmiset ulos ovesta, olisipa
+saanut jäädä kahden Rainan kanssa. He häärivät hänen ympärillään ja
+viekoittelivat häntä nauramaan. Tommi Surpaeus ajatteli, että hän nyt
+tarvitsee rahaa enemmän kuin milloinkaan, hän vie Rainan pois täältä,
+jo huomispäivänä. Minne?
+
+Eräät kasvot kulkivat yhtäkkiä kuin kuva hänen ohitseen. Ne olivat
+hyvin tutut ja hymyilivät kylmästi ja taipumattomasti. Äiti, äiti ei
+koskaan tule tunnustamaan tätä naista, äiti ei tunne sääliä!
+
+Hän ei tietänyt ketä hän sillä hetkellä vihasi, ketä rakasti, äitiä
+vaiko silkkitukkaista Rainaa. Hän tiesi vain, ettei heitä saattanut
+ajatellakaan yhtaikaa. Roskaa, ilmaa! koetti hän sanoa itselleen. Mutta
+tämä oli asia, joka piteli kuin verkossa. Ei päässyt minnekään. Oli
+tukalaa olla.
+
+Yngve tuli kuin taivaasta. Hän hyppäsi ylös portaita
+ratsastussaappaissa, yllään jostain lainattu lyhyt takki, nenällä
+silmälasit ja kädessä valokuvauskone. Hän puhui kuiskaten ja torui
+ja pauhasi. Ne olivat juuri keittiössä — no, kutka? Keistä tässä
+nyt sitten saattoi olla puhe, jollei nuuskijoista. No, ne pirut
+olivat taas olleet kyökissä. Tai yksi vain. Vettä tietysti pyysivät
+juodaksensa, pyytelivät anteeksikin ja kysyivät jotain huvilannumeroa,
+jota muka hakivat. Niinkuin ei niitä tunnettaisi. Ja nyt oli jo hurjan
+kiire, mitä pahusta täällä meluttiin ja kiljuttiin ja viivyttiin?
+Ei yhtä kolikkoa ansainnut sellainen trokari kuin tuo Niemenkiven
+kamreerin poika. Ja nyt ei enää mitään helliä hyvästijättämisiä ja
+kavaljeerimaisuuksia — no, mitä tuo mamma nyt tuossa...? Oliko se
+olevinaan itkua? Hyi, älä viitsi, ei sinua kuitenkaan kukaan usko,
+silmäsi vain tulevat punaisiksi... Ja Surpaeus siinä, pian vain ylle
+määrätyt tamineet ja autoon heti paikalla.
+
+Tommi tunsi halua lyödä ystäväänsä Yngveä. Tällaisessa hirvittävässä
+seurassa Raina oli. Tommin valtasi yksi ainoa ajatus: saada Raina
+pian pois täältä! Mutta miten lausua hänelle lohdutuksen sana ennen
+lähtöä. Hänellähän oli sormus taskussaan, hän antaa sen Rainalle nyt,
+lähtiessä. Sormuksen kautta hän sanoo onnettomalle, että hän pelastaa
+hänet. Raina ymmärtää sormuksen kautta paremmin kuin mistään muusta,
+että Tommi tarkoittaa täyttä totta. Sormus ei voi muuta merkitä kuin
+että hän kihlaa hänet, hän säälii häntä, hän nai hänet! Sormus on
+Heinin — olkoon vaikka Kiinan keisarinnan, sitä ei nyt ole aikaa
+ajatella. Jumaliste, Heini saa sormuksensa takaisin, Rainalle hän antaa
+toisen, vielä paljon kauniimman ja kallisarvoisemman. Tämä tarvitaan
+nyt lainaksi, hän kertoo sen kaiken sitten jälkeenpäin Heinille,
+Heinistä ja Rainasta tulee ystävät.
+
+Heinistä ja Rainasta ystävät — no, tulipa ajatus! Ei koskaan.
+
+Mutta juuri siksi, että Raina on niin hyljätty, hän hänet kihlaa.
+Köyhyys on hirvittävä asia kauniille naiselle. Ja Rainan liikuttavia
+silkkisiä hiuksia voivat he kaikki kadehtia... Olivat jo saaneet Rainan
+nauramaan, Mahlaja seisoi hänen edessään ja liehutteli, pitäen kiinni
+kahdesta kulmasta, hänen pientä nenäliinaansa, jotta se muka kuivuisi.
+Ja Raina sanoi, että hän oli hirveän herttainen tuossa uudessa somassa
+takissaan, joka oli juuri kuin pääskysen mallin mukaan. Niin, niin,
+eikö pääskysellä ollut juuri tuollainen vaalea rinta niinkuin nyt
+rakennusmestarilla liivit ja raitaiset housut, ja sitten tuollainen
+pitkä musta selkä niinkuin rakennusmestarin takki. Pääskynen varmasti
+on antanut tuon mallin. Jestapoo, kuinka se olikin somaa!
+
+— Se pitää gentlemannilla olla pääskystakki, sanoi Mahlaja ja nauroi
+leveän hyväntahtoisen naurunsa.
+
+— Sellaista se on kun on rikas, sanoi Raina, temmaten uudelleen
+silmilleen nenäliinan, jota rakennusmestari kuivatteli.
+
+No siinä se oli! Nyt tuo konsulinna taasen väänsi kranat auki ja
+nyt sieltä tulee vaikka kuinka paljon. Herrat eivät kuitenkaan enää
+ottaneet surua todeksi, vaan nauroivat ja taputtelivat häntä.
+
+He uskalsivat! Mutta odottakoot, kauan eivät he enää sitä tee. Raina on
+hänen kihlattunsa tästä hetkestä...
+
+— Mitä hemmettiä, pauhasi nuori Lax — tappelut ovat määrätyt
+minuutilleen aivan niinkuin kanonaadi, ja täällä ei kukaan ole
+tietääkseen. Joka nyt ei lähde autoon, se olkoon lähtemättä, minä menen
+yksin — mutta korjaan rahat kanssa yksin!
+
+Tommi kumarsi nopeasti konsulinnalle ja piti hiukan kauan kättään hänen
+kädessään. Raina pusersi kiinni kätensä ja loi Tommiin kiitollisen
+kyynelkostean silmäyksen. Kuin pyörryksissä säälin onnesta, juoksi
+Tommi Surpaeus alas portaita, puki ylleen kaikki mitä Yngve käski,
+ajattelematta muuta kuin sitä, että hänen nyt on vastattava Rainasta.
+Rainalla oli jo hänen sormuksensa, hän oli kihloissa!
+
+Yön ilma sivalsi viileällä kädellä yli hänen otsansa ja herätti hänet.
+Hän istui autossa juuri Laxin vieressä ja toisella puolen ajuria
+oli rakennusmestari. Vastapäätä hyräili Martomaa unisesti jotain ja
+kuljettajan viereltä näkyi Yngve Laxin selkä ja pää, joka oli verhottu
+vieraaseen lakkiin. Mentiin huimaa vauhtia, tienkäänteissä kallistuivat
+kaikki toistensa syliin. Lax oli väellä ja voimalla työnnettävä
+paikalleen, sillä hän nuokkui ja nukkui. Vastusta ei hänestä ollut,
+koska hän kaiken aikaa oli unen maailmoissa. Oliko kuljettaja
+suuttunut? Vuorosanat, joita he Yngven kanssa vaihtoivat, viittasivat
+siihen. Oliko myöhästytty? Niin, miksi lähdettiinkin niin myöhään? Mitä
+kummaa yleensä olikaan tapahtunut?
+
+Raikas ilma yössä, joka paraikaa kääntyi aamuksi, ja vinha vauhti
+autossa olivat siinä määrin huumanneet Tommi Surpaeuksen, että hän
+hetkeksi unohti kaikki mitä äsken oli tapahtunut. Tämä kulku ja tämä
+vilpoinen hämärä, jonka verhon takaa paljastui taivaankaaren väreihin
+syttyvä taivas, vaikuttivat niinkuin uinti vaikuttaa keväällä, kun
+vesi vielä on kylmää. Kaikki unohtuu ja on vain hopeinen aalto ja
+käsivarsien riemullinen voima. Tommi tiesi, että jotain tärkeää on
+tekeillä ja että hänen pian on kaikkine ajatuksineen antauduttava tähän
+tärkeään. Mutta ensin täytyy kuljettaa pois nuo muut ihmiset. Sitten
+tulee Tommi tänne hänen viereensä ja sitten he sopivat kaikesta. Mitä
+ihmettä: hänellähän on revolveri taskussa. Tietysti. Sehän on hyvin
+tärkeä tällä retkellä.
+
+Hän muisti jo kaikki tyynni.
+
+Sen, että Enok-setä moottorillaan on saapunut saaren taakse ja tulee
+soutuveneellä rantaan, sen, että hän, Tommi, jokaisesta tällaisesta
+retkestä saa kymmenentuhatta markkaa, sen että hänellä huomenna on
+samanlainen ansio, sen, että hän tarvitsee paljon rahaa, äitiä varten,
+Lettaa varten, niin, ja Rainaa varten...
+
+Hän ei voinut ajatella eteenpäin, sillä kun vain hänen äitinsä
+ja Raina yhtaikaa johtuivat mieleen, niin nousi hänen tunnossaan
+sellainen epäsointu tai suorastaan riita, että täytyi kokonaan lakata
+ajattelemasta. Se johtuu siitä, että äiti on kova ja säälimätön koko
+sitä maailmaa kohtaan, mistä Raina on kotoisin. Tämä tosiasia on
+kuin ylipääsemätön muuri. Mutta vielä on vähän aikaa, jolloin ei ole
+pakko ajatella mitään. Aamu valkenee, koivut häämöttävät keltaisessa
+kajastuksessa, petäjien rungot punertavat, kuusenlatvat palavat kuin
+sinipunervalla liekillä. Aamurusko tekee tuloaan. Käki kukahtaa. Onpa
+ihana tämä kevätaamu.
+
+Sillä hetkellä jolloin Tommi Surpaeus oli ikäänkuin saanut käsiinsä
+kevään maljan ja maistanut sen laidasta, näki hän rumuuden siinä
+miehessä, joka nuokkui hänen vierellään. Hän näki myös, että kaikki
+muut tässä hänen ympärillään olivat vieraat, vieras koko se maailma
+mistä he tulivat, vieras Rainakin. Mutta hän on kuitenkin jo antanut
+sinne kihlasormuksen, toisin sanoen kihlautunut sinne. Ja miehen täytyy
+pitää sanansa.
+
+Ne rukoilijat ne ovat, jotka pidättävät häntä, äiti ja täti Letitsia!
+Ne eivät päästä häntä vapaaksi, ne ajattelevat häntä, ne huutavat häntä
+kotiin.
+
+Roskaa, ilmaa!
+
+Ajetaan jo kaupungissa. Auto hyppii ja hytkii epätasaisella
+kivityksellä. Kadut ovat autioina. Poliisit astuskelevat unisina.
+Kukaan autossa ei puhele, on kiire, käännytään yhtäkkiä syrjäiselle
+kadulle. Ei näy ainoaa ihmistä. Puutaloissa ovat uutimet alhaalla.
+Pysähdytään. Kaikki astuvat autosta, Lax täytyy laahaamalla laahata
+alas ja hänelle sanotaan, ettei saa mukista. Kuljettaja katoaa auton
+taakse, ottaa pois numerolaatan ja asettaa sijalle toisen. Hän silmää
+ylöspäin ja sammuttaa lampun.
+
+Yngve Lax ja Tommi Surpaeus kättelevät muita ja asettuvat mukavasti
+takaistuimelle. Vällyjä ja peitteitä otetaan esiin.
+
+Ja nyt alkaa oikein sellainen hiivatin vauhti, sellainen, ettei maa
+tunnu gummien alla. Menköön syteen tai saveen — tällaisen aamun takia
+istuu vaikka linnassa! Tommi Surpaeus on päässyt kaikista ajatuksista,
+hauskoista ja ikävistä, hän on myös vapaa kaikista siteistä. Tulkoon
+vaikka mitä tämän aamun jälkeen, mutta nyt on hauskaa! Seikkailulle
+mennään!
+
+— Noh, huusi yhtäkkiä Yngve Lax hänen korvaansa, — mitäs sanot, eikös
+olekin hauskaa. Ja kaikki on niin perhanasti valmistettua, että menee
+kuin rasvattu. Mutta yhden minä olen unohtanut sanoa: sinun täytyy
+ottaa aineet teille Niemenkiveen. Ymmärrätkö?
+
+Surpaeus huomasi kyllä, ettei tämä tiedonanto ollut myöhästynyt
+unohduksesta, vaan tarkoituksella. Mutta seikkailu oli ottanut hänet
+valtoihinsa ja sitä hauskempaa oli, mitä enemmän nyt tuli vaaroja. Hän
+huusi Laxille, että all right ja hänen sydämensä teki korkeita hyppyjä
+ilmassa. Puut notkuivat, taivaanranta aaltoili, nukkuvien huviloiden
+valkoiset portit hyppelivät. Hih!
+
+Yhtäkkiä hiljeni vauhti ja molemmat nuoret miehet oikaisivat päätään
+sivulle: kaksi ratsastavaa järjestyksenvalvojaa tuli juhlallisesti
+ajaen tien käänteessä. Nuoret miehet kuulivat verensä kohinan ohimojen
+kohdalla ja nojasivat huolettomasti vaunun selustaan. Silmänräpäykset
+tuntuivat pitkiltä ja kohtalokkailta. Miehet hevosenselässä kääntyivät
+katsomaan auton jälkeen. Auton vauhti oli taasen pyörryttävä. Ajettiin
+meren rantaa pitkin. Yngve katsoi kelloaan.
+
+— Kahden minuutin perästä alkaa ensimmäinen tappelu. Turha vaiva,
+poliisit menivät juuri.
+
+— Niitä voi olla useampia liikkeellä, vastasi Surpaeus, käsi revolverin
+ympärillä.
+
+Ajettiin ylös mäkeä. Linnut lauloivat. Kiiltävässä vedessä, jonka pinta
+hiljalleen väreili, kohosi saari, puunlatvat punertaen aamuruskossa.
+
+— Se on tuo! sanoi Yngve Lax.
+
+Mäen alla alkoi koira kiivaasti haukkua. Mies ja nainen, jotka sitä
+seurasivat, jäivät seisomaan. Tappelu! Metsiköstä kuului hirveitä
+huutoja. Auto suhahti ohi, kiinnittämättä siihen huomiota. Huusiko
+joku poliisia? Auto ajoi kesähuvilan ohi, jonka valkeitten pöytä- ja
+tuoliryhmien pinnat kasteisina kiilsivät valjenneessa aamussa. Lahdella
+näkyi vene. Se suuntasi kulkunsa saarta kohden. Oliko Enok-setä
+veneessä? Sitä oli mahdoton tietää. Auto hävisi metsikköön ja sukelsi
+seuraavassa silmänräpäyksessä esiin niemenkärjessä, jonka ympäri tie
+kääntyi. Siellä se pysähtyi.
+
+— Mitä perhanaa, nehän menevät saarta kohden, sanoi Surpaeus, kädet
+kylminä, ohimot kuumasti takoen.
+
+— Katso eteesi, tiuskasi Yngve Lax.
+
+Rantakivien joukossa, joita kohden meri hiljaa henki, oli kolme
+isoa keltaista matkalaukkua, aivan kuin jokin haaksirikko olisi
+matkustajalaivasta viskannut ne tänne. Ne näyttivät viattomasti
+sisältävän paitoja ja sukkia.
+
+— Ovatko ne noin kauhean isoja, sanoi Surpaeus kuiskaten, — niitähän ei
+mitenkään voi kätkeä.
+
+— Mitä perhanaa varten meillä sitten on vällyt ja peitteet. Ei suinkaan
+omaa nahkaamme varten.
+
+— Olisi pitänyt kuljettaa pimeällä.
+
+— On niitä kuljetettu sekä pimeällä että päivällä, niin että kyllä se
+tunnetaan, mikä on parasta. No, käy hiidessä kiinni.
+
+Iloinen seikkailu alkoi tuntua vakavalta. Miehet saivat panna
+liikkeelle koko voimansa ja varovaisuutensa. Kolinaa kuului sittenkin.
+Mihin tässä nyt asettaa jalkansa? Jos poliisi sattuu tulemaan, niin
+ovat he mennyttä!
+
+Koko lastaus niemenkärjessä oli kestänyt jonkin minuutin, mutta
+tuntui siltä kuin olisi kulunut tunteja. Jalat epämukavasti oikoisina
+matkalaukkujen päällä istuivat nuoret miehet entisillä paikoillaan
+vällyjen alla, käsillään koettaen tukea tasapainoaan. Heidän oli vilu,
+sydän jyskytti. Tuontuostakin haki käsi taskuun, missä revolveri
+oli. Eikö tuo ollutkin kavioiden töminää? Vaunu kiiti vimmatusti.
+Kuoppaisissa kohdissa töyssähtelivät ihmiset lastineen korkealle
+ilmaan. Posket kylminä ja huulet sinisinä tuijottivat nuoret miehet
+eteensä, sydän lyöden vasarana rinnassa.
+
+Tappelu — toinen tappelu, no, nyt se alkoi.
+
+He olivat sen tykkänään unohtaneet.
+
+— Hiidessä, sanoi Surpaeus, — tuohan herättää kaikki ihmiset, kuinka
+olette voineet olla noin tyhmät.
+
+— Älä nyt siinä ole niin viisas, vastasi Lax äkäisesti. — Kyllä se
+on oikein laskettu. Jos poliiseja nyt tulee vastaan, niin huudamme
+heille, että humalaiset siellä puukottavat toisensa kuoliaaksi. Kunnon
+huligaanit, kylläpä ne kirkuvat.
+
+Ei kuulunut poliiseja. Huudotkin heikkenivät heikkenemistään, auton
+loitotessa vaaralliselta paikalta.
+
+— Mutta mihin kummaan minä Niemenkivessä panen nämä tavarat? sanoi
+Surpaeus, yhtäkkiä muistaen, mitä hän oli luvannut. — Sinä tiedät
+kummoista meillä on: jos joku meillä saa tämän tietää, niin hän
+ilmiantaa meidät.
+
+Tommi Surpaeus ei ollut saanut lausutuksi äitinsä nimeä. Lax lausui sen
+häikäilemättä.
+
+— Ei äitisi sinua ilmianna.
+
+Ja hän naurahti.
+
+Tommia raivostutti. Taasen oli Yngve uskaltanut. Hän oli
+sanomaisillaan, ettei ota haltuunsa mokomaa likaista roskaa. Mutta
+hänen mieleensä muistui rahat.
+
+— Koetetaan nyt sitten puuliiteriä, sanoi hän.
+
+— Sitä juuri minäkin olen ajatellut. Nostetaan tavarat teidän
+vanhaan rekeenne, sehän on siellä perällä. Pannaan halkoja päälle.
+Ylihuomisyönä siirrämme pois mitä ennätämme.
+
+— Mutta mitenkä me saamme avaimen?
+
+— Liiterihän on auki, etkö sen vertaa tiedä.
+
+— Mutta koira?
+
+— No, ei kai se omaa väkeä hauku.
+
+— Eikö vain olisi parempi, että vietäisiin tavarat teille.
+
+— Älä sinä rupea jänistämään. Ei niitä kymmeniä tuhansia niin
+ilmaiseksi oteta.
+
+Tommi Surpaeus tunsi ilkeän kylmyyden leviävän alas selkäänsä ikäänkuin
+jotain märkää olisi laahattu pitkin hänen pintaansa.
+
+Kyllä olen nyt verkossa, ajatteli hän. Kyllä olen nyt myynyt sieluni.
+
+Hetkeksi kiihtyi heidän jännityksensä jälleen, mutta auto, joka tuli
+heitä vastaan, ei ollut vaarallinen. Näyttipä melkein siltä kuin se
+olisi liikkunut samoilla asioilla kuin he.
+
+Lahdella välkkyivät hopeiset soimut yli purppuraisten pilvenkuvien,
+jotka kertautuivat veteen. Luonto alkoi yön juhlallisesta vakavuudesta
+sulaa päivän nauravaan iloon. Tommi Surpaeus ei nähnyt mitään tästä
+kaikesta. Hän näki nukkuvan kotinsa. Hän näki sen oudossa viattomuuden
+tilassa. Ei milloinkaan ennen hän ollut huomannut, kuinka se oli
+hiljainen ja vakava.
+
+Sellainen kuin hänen isänsä kasvot olivat kuoleman unessa.
+
+Sellainen kuin hänen äitinsä hymy oli ollut silloin kun hän hänet
+viimeksi näki. Kauan sitten. Kauan, koska siitä oli tapahtunut niin
+paljon.
+
+Häpäisijä! sanoi hän itselleen.
+
+Hän avasi portin ja he alkoivat raastaa arkkuja sisään. Ei kukaan
+herännyt, he olisivat saaneet ryöstää talon puti puhtaaksi. Vanha kuuro
+koira nukkui rauhan unta. Tommi säikähti, kun vaahteran oksa pyyhkäisi
+yli hänen päänsä ja vei pois hatun. Auto puhkui ulkopuolella, liiterin
+ovi natisi. He kolistelivat pahasti, astuessaan kelkkojen, lapioiden
+ja muiden kesäkorjuuseen pantujen tarvekalujen lomitse reelle. Tommin
+rinnassa takoi sydän kuin moukari. Talossa nukuttiin hyvän omantunnon
+unta, arkut kalliine tavaroineen jyskähtivät maahan eikä kukaan
+kuullut. Nuoret miehet tulivat onnellisesti ulos liiteristä, painoivat
+oven kiinni ja pysähtyivät vaahteran luo. Yngve Lax pyyhki hikeä
+otsaltaan ja Tommi Surpaeus otti lakkinsa maasta.
+
+— Menipä hyvästi, menipä hyvästi, puhkui Lax. — Ei yhtä nuuskijaa,
+ei yhtä laukausta. Menipä mainiosti. Jos sinulla on tällainen onni
+matkassasi, niin sinusta tuotapikaa tulee rikas mies.
+
+Tommi ajatteli, että sitä hän juuri oli odottanut, että olisi poliiseja
+ja vaaroja. Jonkinlaiseksi pieneksi sotatapaukseksi hän oli retken
+kuvitellut. Ja sitten meni kaikki lysyyn. Hän ei kuitenkaan sanonut
+mitään.
+
+— Sinulla on onni matkassasi, perhananmoinen onni, jatkoi Lax,
+paperossia sytyttäen. — Ja tämä liiteri on niinkuin tätä varten tehty.
+Täällähän on tilaa huomisiltaiselle lastille ja vaikka kuinka monelle.
+
+Surpaeus havahtui ajatuksistaan.
+
+— Oletko hullu?
+
+— En kuin viisas.
+
+— Se ei tule tapahtumaan, että tästä tehdään varasto.
+
+— Mutta se tulee tapahtumaan. Mikään poliisi ei lähde tarkastamaan
+kamreeri Surpaeuksen kotia.
+
+— Kuinka sinä uskallat!
+
+— Mitä? Mikä on, etten uskaltaisi? Täällä ovat tavarat turvassa.
+
+— Minä viisi niiden turvaamisesta!
+
+— Niin, niin — mutta rahasta toki välität. Ehei, kyllä meidän nyt on
+välittäminen, sinä et taida tietää mitä sakot ovat. Pidä sinä silmällä
+tätä vajaa. Paras olisi, että avain hukkuisi muutamaksi päiväksi.
+Ja sitten, kuule — katso sinä, että minä saan tavata Lettaa. Etkö
+luule minun tietävän missä väleissä te olette meidän mamman kanssa.
+Etkö luule minun nähneeni, että äskenkin hyvästi sanoessasi pistit
+kirjelipun hänen käteensä. En häiritse teitä, tehkää mitä tahdotte.
+Mutta minä tahdon Letan minä!
+
+Tommi Surpaeus hyppäsi hänen eteensä nyrkit pystyssä.
+
+— Mene pois nyt, muuten voi seikkailua jatkua...
+
+— Minä en sinua pelkää.
+
+— Mene pois!
+
+— Älä nyt viitsi — minä olisin minäkin voinut ottaa meidän Rainan,
+mutta kun sinun teki mielesi...
+
+— Ota sinä hänet, ota Herran nimessä, en minä häntä huoli. Mutta mene
+nyt...
+
+— Älä nyt ole olevinasi. Niinkuin en minä tietäisi. Mutta morjens nyt
+vain. Älä ole huolissasi, en sano Rainalle mitään, kyllä minä ymmärrän.
+Mutta pidä huoli siitä, että saan tavata sisartasi. Hyvää yötä.
+
+Hänen mentyään seisoi Tommi Surpaeus hetken liikahtamatta ja hänen
+ajatuksensakin olivat täydellisessä liikkumattomuuden tilassa. Yhtäkkiä
+tarttui hän kaksin käsin kiinni hiuksiinsa ja sydän kiertyi hänen
+rinnassaan. Mitä hirvittäviä asioita olikaan tapahtunut?
+
+Hän näki nyt yhtäkkiä selvällä silmällä kaksi maailmaa, jotka
+sovittamattomina seisoivat vastatusten. Ne olivat aina olleet tässä,
+hänen lapsuudestaan asti. Isän eläessä oli juopa niiden välillä ollut
+ylipääsemätön, mutta isän kuoltua oli hän mennyt toiselle puolelle.
+Häntä oli vetänyt sinne ja hän oli mennyt. Mutta hän ei saanut olluksi
+siellä, sillä toinen maailma piteli häntä. Perintätavat ja muistot
+pitelivät häntä. Ja hän oli varma siitä, että tänäkin yönä, ehkä tällä
+hetkelläkin joku täällä ajatteli häntä ja kahlehti häntä ajatuksillaan.
+Pitikö siitä iloita vaiko raivota?
+
+Tuohon toiseen maailmaan, johon ei hän saanut tungetuksi juuriaan,
+sinne oli hän joka tapauksessa tänään jättänyt kihlasormuksen. Hän
+oli siis kihlautunut tuohon vieraaseen maailmaan ja nyt piti kai
+alkaa sovittaa näitä molempia maailmoja keskenään. Miten sekin tulisi
+tapahtumaan?
+
+Ja mitä hän oikeastaan oli juovan toiselta puolen etsinyt? Jo
+isän eläessä oli hän katsellut sinne, ensin uteliaana ja sitten
+kaipauksella. Mitä hän oli sieltä etsinyt?
+
+Iloa, vain iloa.
+
+Ei mitään pahaa hän ollut tahtonut. Vain iloa hän oli ikävöinyt. Ja
+tällaisiin selkkauksiin hän oli joutunut.
+
+Hän asteli varovasti vaahteran alitse ja läheni pihamaata. Täällä hänen
+kodissaan ne nyt ovat nuo kaihit aineet, joiden avulla sadat ihmiset
+aikovat vangita luokseen ilon ja riemun. Tohtorin syntymäpäivävieraat
+odottavat, taiteilijat odottavat, sanomalehtimiehet odottavat, ajurit
+ja heidän yleisönsä odottavat. Kaikki ovat tässä odotuksessa veljiä.
+Mitä erilaisimmat ihmiset ymmärtävät tässä odotuksessa toisensa. Eivät
+he tahdo pahaa, ei itselleen eikä muille. Vain hiukkasen iloa he
+tahtovat.
+
+Mutta iloa mitä he odottavat ei ole. Seuraa jotain aivan toista.
+
+Kummallista. Kuinka hän tänään näkeekin kaikki tällaisena? Illalla, kun
+on koolla ihmisiä ja sähkö palaa, näyttää kaikki toiselta. Tuo vieras
+maailma on luvallinen ja hyvä maailma. Aamu ja yksinäisyys luovat
+kaikkeen toisen valon. Aamu näyttää hyvän ja pahan. Yöllä ovat ne yhtä.
+Onko sitten todella hyvä ja paha? Onko sitten todella tunto, joka
+haavoittuu niinkutsutusta pahasta?
+
+On tunto, joka muutamassa tapauksessa sanoo: häpäisijä!
+
+Hän ei sanottavasti kärsinyt tästä, hän ainoastaan totesi, että näin
+oli. Mahtaa olla kovaa, jos alkaa kärsiä tällaisesta. Se on sitä
+niinsanottua omantunnontuskaa. Mutta sitä ei hän toki tunne. On
+vain niin omituista, kun noin silmillään yhtäkkiä näkee, mikä on se
+niinkutsuttu hyvä ja se niinkutsuttu paha.
+
+Se on äidistä peräisin tämä hetki. Äiti on kaiken yötä ajatellut häntä.
+Ehkäpä hän vieläkin makaa silmät auki ja sydän lyöden tuolla avonaisen
+ikkunan takana. Tommi tunsi kuinka hän sekä vihasi että rakasti häntä.
+Eikö äiti nyt voi päästää häntä irti, eikö hän nyt voi ymmärtää, että
+hänen täytyy elää omaa elämäänsä?
+
+Eihän hän ole sinua pidätellyt! sanoi ääni Tommin tunnossa. Ei hän ole
+sinulta mitään kieltänyt.
+
+Niin, niin, mutta hän ajattelee minua ja se on paljon pahempaa! huusi
+hän vastaan.
+
+Tommi seisoi kasvihuoneen seinivierellä ja silmäili heleän vihreälle
+nurmelle, jolle vaahterain oksaverkko loi varjonsa. Tuolla toisella
+puolen tietä oli nurmi pengottu ja poljettu: siellä oli etsitty
+kihlasormusta. Heini serkun kihlasormusta, tytön, joka oli ollut tämän
+pojan ensimmäinen rakkaus. Tommin mieleen tuli suudelma, jonka tyttö oli
+painanut hänen huulilleen kaikkien läsnäollessa. Hän istuutui kapealle
+penkille ja hänen teki mieli itkeä.
+
+Näkyy olevan tunto, joka sanoo: roisto, konna! Eikö ollutkin silloin
+hänen mielensä niinkuin tämä keväinen nurmi tässä ja nyt se on niinkuin
+tuo maa tuolla, joka on poljettu ja tallattu.
+
+Hän rupesi riisumaan kenkiään. Linnut eivät välittäneet hänestä,
+vaan lauloivat ilmojen täydeltä, suhahtelivat hänen ohitseen ja
+pudottelivat puunlatvoista milloin minkin ruupusen. Sukkasillaan
+asteli Tommi Surpaeus yli kotipihan tanteren, vaikka tämä varovaisuus
+tuskin olisi ollut tarpeellinen, linnunlaulu kun upotti itseensä
+hänen askeleensa. Kukkuu-kukkuu helskyi yli lahden, kukkuu-kukkuu
+vuoresta ja kukkuu-kukkuu kotoisesta kuusikosta. Kodin pieni maailma ui
+aamuauringon kullassa.
+
+Kiertäessään auki lukkoa ylhäällä portaiden päässä kääntyi poika ja
+muisti yhtäkkiä: huomenna tämä myydään. Ei, jo tänään.
+
+Hänellä oli nyt rahaa ja hän tiesi voivansa saada sitä enemmänkin,
+mutta hän tunsi samalla, että jo aikaisemmin oli myynyt osuutensa
+kotiin ja ettei hänellä enää ole mitään oikeutta puuttua kodin
+kohtaloihin.
+
+
+
+
+V
+
+
+Siitä päivästä lähtien, jolloin Heini serkun kihlasormus katosi, oli
+järjestys Niemenkiven yhteiskunnassa järkytetty. Ei mitään saattanut
+nähdä ulospäin. Kaikki tuntui olevan entisellään, aidat ja portit
+pitelivät koossa kotia ja kevät kukki ja lauloi sisäpuolella. Mutta
+ihmisten keskinäiset suhteet olivat menneet rikki, kukin kulki omaa
+tietään, toisen toisesta tietämättä ja toisen salatessa toiselta
+tarkoituksensa. Aidat ja portit eivät voineet pitää koossa ihmisiä.
+Surpaeuksen perheen jäsenet, jotka ennen olivat muodostaneet ikäänkuin
+touvin, mikä voimakkaasti yhteen kuuluen kannatti elämän iloja ja
+suruja, erkanivat nyt toisistaan niinkuin säikeet heltiävät, kun touvi
+on katkaistu. Jokainen oli joutunut väliaikaiseen tilaan valmistamaan
+tulevaa, vielä salattua itsenäistä vaellusta. Aamuisin lähti kukin
+haaralleen niin pian kuin suinkin ja kun aterioiden aikana jouduttiin
+pakollisesti koolle, puhuttiin muista asioista kuin niistä, joita
+ajateltiin. Jos joku vieras olisi tullut verranneeksi perheen jäsenten
+kasvonilmeitä joku päivä sitten ja nyt, olisi hän huomannut niiden
+muuttuneen. Jotakin murheen tomusta oli varissut yli kaiken. Ei enää
+eletty vuorokauden neljänkolmatta tunnin mukaan, vaan ne olivat
+mielialojen tiimat, jotka säätivät täällä lakeja, jouduttaen tai
+hidastuttaen tapahtumia. Korkeassa jännityksessä kulki elämä eteenpäin,
+ihmisten vaiteliaina vältellessä toistensa katseita. Perheen nuorin
+jäsen yksin puhui ja etsi toisten katseita. Lapsen varhaiskypsät
+kysymykset kaikuivat paljaassa rehellisyydessään tuskallisina kuin
+sairaan omantunnon ääni. Hän toisteli sanaa miksi. Hän toisteli sitä,
+kun hänelle annettiin lyhyitä ärtyneitä vastauksia ja hän toisteli
+sitä, kun ei hän saanut vastausta ensinkään. Päivä kului vaikeitten
+asioitten kuumeisessa jouduttamisessa. Yö ei tuonut lepoa. Korkea
+jännitys oli toimessa unenkin aikana. Ainoa joka nukkui, oli koira.
+Se ei syönyt eikä liikkunut. Se kaivautui kuoppaan sireenipensaiden
+juurelle ja makasi, makasi päivät ja yöt.
+
+Ulospäin ei kuitenkaan näkynyt mitään. Aidat ja portit pysyivät
+paikallaan. Takatalvea ei kuulunut, kevät riensi kuumeisesti
+kypsymistään kohti, kilpaa niiden kohtalojen kanssa, joita Surpaeusten
+perheen jäsenet itselleen valmistivat. Kaikki tapahtui uskomattoman
+nopeasti, ikäänkuin pitkäaikainen helle olisi tuleennuttanut kaikki
+valmiiksi niin ettei tarvittu kuin lyhyt myrsky varistamaan hedelmät
+maahan.
+
+Kun Letitsia Surpaeus oli lähtenyt siitä portista, josta hän oli
+kulkenut toistakymmentä vuotta ulos ja sisään, niin hänen mielensä
+lenteli kuin häkkilintu, joka on päässyt vapauteen. Hänen oli
+ihmeellisen kevyt olla. Hän oli hymyillen eronnut veljistään, jotka
+päivänpaisteessa leikittelivät koiran kanssa, hän oli hymyillen
+astellut ohi omenapuiden. Ei mitään velvollisuuksia, ei mitään
+omaisuutta, ei ketään ihmistä — vapaa! Kaikki hänen aistimensa
+täyttyivät ilman sinestä ja hänen jalkansa etsivät auringonsäteistä
+siltaa korkeutta kohden.
+
+Mutta tätä onnea kesti vain hetken. Kuolemaa ei tullut, päinvastoin
+tarttui elämä lujin ottein häneen kiinni ja sanoi hänelle,
+ettei hänellä nyt ole minne mennä, ei ketään ihmistä, ei mitään
+velvollisuuksia, ei mitään omaisuutta. Ja niinkuin lintu pian huomaa,
+ettei hän tule toimeen ilman häkkiänsä, niin huomasi hänkin, ettei hän
+todella nyt tiedä minne kääntyä.
+
+Hänessä heräsi kirvelevä kaipaus. Hän muisti lapset, jokaisen erikseen,
+heidän hauskat vallattomuutensa ja pahantekonsa, hän muisti pienen
+soppensa, jonne kaikki hänen muistoesineensä olivat jääneet, hän muisti
+koiran, muisti veljensä. Kälyänsäkin hän yritti muistella kaipauksella,
+mutta silloin satoi häntä vastaan kovia sanoja. Ne suomivat kuin
+piiskan siima, ne ne juuri olivat ajaneet hänet kodista ja nyt ei ollut
+ainoaa ihmistä. Veljet — ei, ei hän voinut lähteä heidän luokseen. Ei
+enää kenenkään vastukseksi. Ystävätär, hän, jonka kanssa nuoruus oli
+ollut yhteinen, hän jonka kihlattua Letitsia Surpaeus oli rakastanut
+läpi elämänsä, Emilie, hän oli mielisairaalassa. Ollut jo kauan.
+Kuinka kauan mahtoikaan olla? Kuinka olikaan ihminen saattanut asettaa
+elämänsä niin, ettei hänellä ollut yhtään ainoaa ihmistä, jonka luokse
+olisi voinut suunnata askeleensa? Olihan kuitenkin yksi, oli tämä sama
+rakastettu, mielisairaan mies! Letitsia Surpaeuksessa leimahti elämä
+liekkiin: nyt hänellä oli oikeus mennä hänen luokseen ja viettää siellä
+päiviensä ehtoo! He ovat uhranneet koko voimansa kauden ollakseen
+uskolliset annetulle sanalleen, nyt eivät he enää ketään vahingoita.
+Parantumaton mielisairas ei kärsi eikä muista. Nyt on aika tullut! He
+rakastavat toisiaan, ovat aina rakastaneet. Nyt harmaahapsina lienee
+luvallista katsoa toinen toistaan silmiin, painaa toinentoisensa
+kättä, elää saman katon alla, ympäröidä toinen toistaan hellyydellä.
+Ja puhella. Paljon on patoutunut hellyyttä, paljon puhumista. Ehkä on
+suotu elämää vielä joku vuosi, tai viikko, tai vaikkapa päiviä vain.
+
+Kun vanha neiti tätä ajatteli, niin oli kuin hänen sisimmästään olisi
+puhjennut esiin lähde, joka solisi ja lauloi. Vaistomaisesti peläten
+ihmisten katseita oli hän väistynyt tiestä ja tullut kaiholle, mistä
+näkyi kimmeltävä lahti ja sininen taivas. Siinä hän seisoi ja kuiski
+mielettömiä sanoja, sanoja ilman yhteyttä, valoja, jotka oli tehnyt
+yksinäisinä öinä, selityksiä ja vakuutuksia, jotka vuosikymmeniä olivat
+odottaneet ääntä.
+
+Hän oli unohtanut ihmiset ja todellisuuden, mutta nyt tulivat ne
+molemmat. Ihmisiä astui paikalle ja hän muisti kaikki.
+
+Ei, joka kerran on ottanut Elämän rautaisen sormuksen, se kantakoon
+sitä uskollisesti loppuun asti. Ei mitään lievennystä, ei mitään
+liehittelyä. Elämän sormus luovutetaan vasta suoraan Kuoleman käteen.
+
+Kuolema — olisiko kuoleman aika nyt tullut? Joko olisi oikeus lähteä?
+Varmaan on. Ei ole minne mennä, ei enää kelpaa mihinkään. Vai olisiko
+vielä jotakin, jota saattaisi yrittää?
+
+Jumala, sinä et voi vaatia, että menen pyytämään omaisiltani armoa.
+Minä nöyrryn sinun edessäsi, mutta et tahdo minun alentumistani
+ihmisten edessä. Ei, ei, ei, he eivät ole tahtoneet pahaa, eivät he
+ole tarkoittaneet mitä sanoivat, mutta se teki sittenkin ihan kipeää.
+Polttaa, kun vain muisteleekin. Jumala, olen väsynyt. Tiedäthän kaikki,
+ota minut jo luoksesi. Olet hyvä ja ankara isä, katso minun puoleeni:
+olenhan koettanut — voinko vielä jotakin? Sinä näet minut, sinä tunnet
+minut. Olet hyvyydessäsi antanut minun vielä nähdä kevään — annathan
+minun nyt tulla!
+
+Hänen sisimpänsä kumpuili hiljaisemmin, mutta täynnä onnea, ajatellessa
+kuolemaa. Sydämen lyönnit tuntuivat valtavina läpi koko ruumiin.
+Hän painoi käden sydämelleen ja sanoi sille, että hän kiittää sitä
+uskollisuudesta läpi pitkän elämän ja että se kohta saa levätä.
+
+Lepoon!
+
+Kun hänen huulensa kuiskasivat tämän sanan, tunsi hän onnea, joka oli
+kuin se auringonlämpö, joka lepäsi hänen kasvoillaan. Tässä sanassa
+kohtasi hän myöskin kuolleen veljensä. Hänkin oli aina ja uudestaan
+lausunut tämän sanan. Mutta hän ei ollut lähtenyt vapaaehtoisesti,
+velvollisuudet olivat pidelleet häntä täällä. Hän ikävöi lepoa, mutta
+hän ei tahtonut pois ennenkuin lapset olisivat varttuneet suuremmiksi.
+Lapset — Tommi! Vainaja ei ollut jättänyt sisarelleen mitään
+velvollisuuksia, »sinulla on ollut tarpeeksi», oli hän sanonut. Mutta
+on kirjoittamattomia velvollisuuksia, ja loppuvatko velvollisuudet
+koskaan? Tommi — onhan hänellä äiti.
+
+Minä en jaksa enää mitään, minä en kelpaa mihinkään. Minä en voi
+palata. Minä astun alas tältä kalliolta, tuossa alhaalla on sininen
+syvyys.
+
+Jotta he löytäisivät sinun ruumiisi ja kauhu tulisi taloon, jotta
+heidän rauhansa olisi iäksi mennyt. Jotta lapsille jäisi muisto siitä
+ettet jaksanut loppuun asti, jotta heille jäisi se esikuva, että
+vastusten tullessa ihminen itse saa katkaista elämän langan!
+
+Hän näki lasten silmien tähtäävän itseensä ikäänkuin ne kaikki olisivat
+olleet tuossa hänen edessään, hänen silmiensä ulottuvilla. Hänen
+kätensä etsivät heidän hiuksiaan ja olkapäitään ja hän kuuli pienimmän
+kysyvän: vanha täti, oletko sinä ollut vedessä? Onko vedessä hauskaa?
+Mikseivät kaikki ihmiset mene veteen?
+
+Hänen kätensä iloitsivat koskettaessaan hentoja olkapäitä ja hän tiesi,
+että hän lasten vuoksi vielä jaksaa olla maailmassa, jaksaa vaikkapa
+menehtyä kadulle, mutta omaa henkeään ei hän ota. Rakkaat, rakkaat
+lapset... Hän oli niin elävästi tuntenut heidän läsnäoloansa, että hän
+säikähti, tuntiessaan käsiensä alla oman pukunsa villaisen nukan.
+
+Nehän ovat tuolla muutaman minuutin matkan päässä, siellä on koti,
+siellä on työ, siellä on kaduttu kovia sanoja — palaa sinne, siellä
+ovat ihmisesi, muistosi, velvollisuutesi!
+
+Kuollut unohtuu niin pian, niin pian täyttyy tyhjä paikka. Jos
+kuollut palaisi takaisin, niin ei hän ehkä enää olisi tervetullut.
+Vielä vähemmän elävä, joka kerran sysättiin ulos. Sinä, jonka elämä
+kihlasi raudalla, tao omasta kärsimyksestäsi kruunu, nosta se päähäsi
+ja iloitse raudan kirkasta iloa. Jolle elämä kerran ojensi rautaa,
+se katsokoon, ettei se ruostu. Kulta, jolla ihmiset kihlaavat, se
+on tunteeton ja ruostumaton, kulta kestää vaikka rakkaus pettää.
+Mutta rautaa täytyy vaalia joka hetki, se on tunteellinen, se ottaa
+vastaan pienimmänkin uskottomuuden, rautainen koru silataan ainoastaan
+ehdottomalla uskollisuudella.
+
+Letitsia Surpaeus lausui näitä vuorosanoja ääneen ja sai niistä
+selvyyden. Ja kun hän oli käsittänyt mitä hän on velkaa rautaiselle
+sormukselleen, nousi hänen päänsä ikäänkuin siinä olisi ollut
+kuninkaallinen kruunu, ja hän alkoi astella poispäin kodista, maailmaa
+kohden, jossa ei hän tuntenut ketään ja jossa hän ujosteli kaikkia.
+Hänen askeleensa kulkivat tahtovina, vaikka huulet yhä lausuivat
+epäilyksen vuorosanoja.
+
+Olet naurettava, näyttelet teatteria, tiedät itsekin, että ennen iltaa
+palaat vanhaan pesääsi.
+
+Olen naurettava, ehkä näyttelen teatteria, mutta tiedän, etten
+enää palaa. Voin kaikkea muuta, mutta en voi olla tiellä. Menen
+köyhäinhuoneelle, pyydän siellä kattoa pääni päälle, paikkaan siellä,
+parsin siellä, siellä on paljon särkynyttä ihmiselämää — siellä minäkin
+voin olla hyödyksi.
+
+Ja kun lausut nimesi, niin mihin valoon saatat omaisesi? Luuletko, että
+köyhäinhuone on sinunkaltaisiasi varten?
+
+Menen siihen kotiin, joka on rakennettu minunkaltaisiani varten — on
+koti niin sanotuille sivistyneille köyhille. Menen sinne, luen ääneen
+niille, jotka jo ovat sokeita tai jotka ovat siksi tulemassa, paikkaan
+ja parsin kaikille. Siellä on rikkinäistä sielläkin.
+
+Ja onko sinulla se pääoma, joka avaa sinulle tämän kodin ovet? Niin,
+niin, tarvitaan pääoma, määrätyt korot vuodessa, ennenkuin ovet
+avautuvat. Teet viisainten, jos heti turvaat veljiisi. Näetkö nyt miten
+lapsellinen olet ollut, kun pienen suuttumuksen tähden juokset kotoa.
+Köyhällä ei ole varaa mielenosoituksiin. Olet vanha köyhä vaimo ja
+kuvittelet olevasi morsian ja kantavasi kruunua. Mene veljiesi turviin,
+ennemmin tai myöhemmin joudut tekemisiin järjestysvallan kanssa ja
+saatat heidän nimensä vaaraan. Kun kantaa nimeä Surpaeus, niin on
+velkaa sekä eläville että kuolleille. Ei ole vapaa. Ei pääse vapaaksi.
+
+Minä panen sanomalehtiin ilmoituksen, haen paikkaa lapsenhoitajana,
+kodinhoitajana, minä tahansa.
+
+Näetkö nyt — et ajatellut askelta eteenpäin, kun läksit kotoa, et
+ottanut mukaasi säkkiä etkä kukkaroa. Palaa kotiin, pelasta edes
+itsekunnioitus. Olet naurettava, olet hullu — palaa.
+
+Mutta hänen askeleensa veivät kiireesti poispäin, ikäänkuin pakoon
+ääniä, jotka huusivat hänen sisimmässään. Hän tukahdutti äänet,
+hän iski nyrkkinsä ujouteen, joka alkoi nyyhkiä, kun hän lähestyi
+kaupunkia. Hänellä oli viime aikoina ollut niin vaikeaa olla vieraiden
+ihmisten seurassa ja nyt täytyi mennä puhumaan laitoksiin ja laitosten
+johtokuntiin. Jos ihmisruumis olisi ollut tahdon alainen, jos olisi
+voinut tehdä sen olemattomaksi samalla hetkellä, kun elämä pakeni siitä
+pois. Mutta se jäi olemaan ja kammottamaan, kului aika ennenkuin se
+oli tomua ja tuhkaa. Täytyi odottaa kuoleman saapumista, täytyi väsyä
+äärimmälle rajalle asti. Hänessä oli vielä paljon voimaa, täytyi väsyä
+kokonaan.
+
+Jota lähemmäs hän tuli kaupunkia, sitä avuttomammaksi hän kävi. Ei
+hänellä enää ollut sormusta, puhumattakaan kruunusta. Hän olisi ollut
+valmis nöyrtymään sen ihmisen edessä, joka oli ajanut hänet kadulle,
+kun hänellä vain olisi ollut tarmoa kääntyä takaisin. Mutta hän oli
+kerta kaikkiaan kääntänyt tahtonsa raskaan vankkurin kaupunkia kohden
+ja sen pyörät vierivät sinnepäin ja hän meni mukana. Tahto vei hänet
+vieraitten ihmisten eteen ja ylös vieraita portaita. Tahto pakotti
+hänet puhumaan. Ja kun hän lamaantuneena taasen seisoi kadulla, nosti
+tahto häntä kainaloista ja ajoi häntä eteenpäin, uusiin yrityksiin.
+
+Täytyy väsyä loppuun asti, jotta olisi oikeutta levätä.
+
+Hän väsyi. Hän kulki ja kulki, kysyi ja puhui, ajoi omien etujensa
+asiaa, jopa purskahti itkuun. Nimeään ei hän sanonut. Olisi ollut
+helpompaa, jos hän olisi sanonut sen, mutta sitähän ei hän voinut.
+Vaikeaa oli sekin, että ihmiset katselivat häneen, hänen kulkunsa
+oli kuin kujanjuoksua, mutta sitä ei voinut välttää. Päivä muodostui
+ainoaksi pitkäksi piinaksi, jossa ei tunnu saumoja eikä solmukohtia.
+Hän nousi ylös portaita ja laskeutui alas portaita, sanoi samat asiat
+eri henkilöille, kuuli samat kysymykset, antoi samat vastaukset, sai
+neuvoja, kiitti ja tuli kadulle.
+
+Juuri ennen virastojen sulkemista joutui hän vanhan herran puheille,
+joka nähtävästi tunsi hänet. Hän säikähti niin, että oli menemäisillään
+pois asiaansa sanomatta. Vanha herra oli hyvin ystävällinen ja
+sai tietää enemmän kuin hänen piti. Kun vanha neiti senjälkeen
+tuli kadulle, oli hän niin järkytetty, että hänen täytyi etsiä
+istuinpaikkaa. Jos vanha herra tuntee hänen veljensä ja toimittaa
+heille tiedon siitä, mitä Letitsia Surpaeus on _tehnyt_...!
+
+Mitä hän sitten on tehnyt? Jotain epärehellistäkö? Työtä hän on hakenut
+ja velvollisuuksia. Hän pelkää siis turhaan.
+
+Jos vielä olisi riittänyt virastoaikaa, niin hän nyt rohkeammin olisi
+jatkanut toivotonta etsintäänsä. Mutta päivä kallistui iltaa kohden ja
+liike kaduilla osoitti, että ihmiset riensivät työstään, kohden kotia
+ja lepoa.
+
+Heillä oli koti.
+
+Vanha neiti harhaili ilman päämäärää, mutta vaistomaisesti pyrkien
+syrjäkaupungille. Huomenna saattaa tulla vastaus hänen ilmoitukseensa.
+Vanhempi sivistynyt nainen hakee lapsenhoitajaksi sivistyneeseen
+perheeseen. Vastaus tämän lehden konttoriin nimimerkille »Lapsirakas».
+Etteivät vain Mikael ja Gabriel olisi panneet liikkeelle poliisia. He
+tekevät sen niin helposti.
+
+Minne minä menen yöksi? Ei saa olla yötä kadulla. On lämmin, on
+kaunista. Tämä on kaunis kaupunki. Minua väsyttää. Onko minun nälkä?
+Kunhan en nukkuisi. Joko sireenit kukkivat? Suokaa anteeksi, herra
+johtaja, en voi sanoa, kuka minä olen. Minulla on kyllä sukulaisia,
+mutta sattuneesta syystä en voi kääntyä heidän puoleensa. Jaksan tehdä
+työtä... ommella, hoitaa lapsia... rakastan lapsia... Kiitoksia, hyvin
+paljon kiitoksia... Teen parhaani, osa on juuri lempiosiani... On
+kolme osaa, joita aina olen halunnut esittää, tämä on yksi. En voinut
+antautua näyttämölle, äiti kuoli, minä olin vanhin kodissa. Mutta minä
+olen hyvin onnellinen, herra johtaja, jos saan koettaa. Ah, onko vain
+yksi päivä — en tiedä voinko oppia. Mutta koetan parhaani. Jos saan
+pitää roolivihon kädessäni. Haluaisin niin mielelläni kerran, yhden
+kerran koettaa... Naurakoot, viheltäkööt minut ulos — yhden ainoan
+kerran... Mitä, nukuinko minä? Tässä tulee kylmä. Minä tiedän minne
+menen yöksi. Minullahan on vielä veli. Hän antaa minulle ruokaa ja
+rahaa. Enok. Kuinka saatoin hänet unohtaa. Kenenkään toisen luo en
+voisi mennä, mutta hänen tykönsä lähden mielelläni. Kun vain katsoo
+tarpeeksi syvälle, niin tietää, ettei hän ole tahtonut pahaa. Hän näki
+unta suuresta laivasta, jonka piti luoda siltoja maanosien välille.
+Maailman suurin laiva siitä piti tulla, sen piti kantaa isänmaan
+nimi kauas ja korkealle. Se oli Sampo. Koko kansan vapaaehtoisilla
+varoilla se piti rakentaa. Siitä piti tulla kansan ylpeys. Enok, minä
+ymmärrän sinut. Annathan minun olla luonasi yötä, huomenna ehkä jo saan
+vastauksen sanomalehti-ilmoitukseeni. Mutta jollet ole kotona, niin
+sitten menen majataloon ja huomenna tulen jälleen ja sinä pidät minusta
+huolen. Tiedätkö, sinun täytyy jättää Tommi rauhaan, ethän tahdo tuhota
+hänen elämäänsä. Hänen täytyy astua isänsä tietä, sinun tiesi oli
+toinen. Ole kotona, Enok, kun minä tulen, minua väsyttää.
+
+Enok Surpaeus ei ollut kotona. Sisar löysi hänen asunnolleen ja koputti
+hänen oveensa. Talo oli kuin kuollut. Ei yhtä ihmistä tullut. Kivisistä
+portaista kajahtelivat askeleet peloitellen. Olivatko ihmiset kaikki
+maalla? Enok Surpaeus — siinä se nimi oli valkealla kortilla. Ehkä
+voisi odottaa tässä kunnes hän tulee. Jos hakee vähän leipää, niin voi
+olla tässä vaikkapa koko yön. Jos onnistuisi löytämään lapsia, joilta
+äiti on kuollut, niin niillepä voisi olla hyödyksi. Niinkuin omia niitä
+voisi rakastaa, pieniä raukkoja... Täällä tulee kylmä. Enok, missä sinä
+olet? Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Sinun täytyy koettaa korvata
+niille köyhille ihmisille, joilta otit kaikki. Ja Tommi sinun täytyy
+jättää rauhaan.
+
+Tommi — missä Tommi on? Hänen ei ole hyvä, hän on vaarassa. Enok, sinä
+aiot häntä omaan laivaasi, mutta se uppoaa. Älä mene, Tommi. Kuule,
+muistatko Tommi, kun sinä olit pieni — me olimme Niemessä, olimme
+laiturilla ja teillä pojilla oli laiva. Ja te kiistelitte siitä, minne
+se lähetetään ja mitä lastia otetaan. Kaikilla saarilla oli nimet,
+jotka te olitte ottaneet kartasta ja kaukaisin ranta oli Amerikka.
+Joku tahtoi lähettää graniittia Madeiraan, koskei niillä siellä ole
+sitä, ja toinen koppakuoriaisen purjehtimaan Brasiliaan. Mutta sinä
+sanoit, että lähdet itse Amerikkaan noutamaan kultaa, jos äiti tulee
+mukaan. Muistatko, pidit äidistä niin paljon. Sinulla onkin sellainen
+äiti, ettei kenelläkään. Älä lähde Enok-sedän laivaan, jollei äiti tule
+mukaan. Minä tiedän, että se on vaarallista. Enok-setä pitää vaarasta
+ja seikkailusta. Kun oikein tuulee, niin silloin lähtee Enok-setä
+purjehtimaan. Ja kun myrsky on kaatanut veneen, niin ui Enok-setä
+laudankappaleella rantaan ja nauraa. Enok-sedästä on ikävää yhdellä
+kohdalla. Ei hän ole täällä kauan. Jonakin päivänä hänen tulee ikävä
+Honoluluun ja vaikka hänellä täällä olisi linna ja sata huonetta
+ja kultaiset vaunut, niin hän lähtee. Enok-setä on muuttolintu.
+Enok-setä ei rakenna pesää eikä isänmaata. Mutta sinä joka taistelit
+vapaussodassa isänmaan puolesta, sinun täytyy rakentaa. Ihmiset ovat
+niin erilaiset, yksi löytää isänmaan siellä, missä hän syntyi, toinen
+löytää sen lentävällä laivalla, kolmas siellä, missä sydän lämpöisenä
+sykkii hänen viluista sydäntään vasten, neljäs unelmissaan, viides
+pilvissä, kuudes kuolemassa. Kun menee tarpeeksi syvälle, niin ovat
+kaikki yhtä. Syvälle, syvälle... uneen... autuuteen...
+
+Letitsia Surpaeus vietti yön portaissa veljensä oven edessä. Hän oli
+sairas, mutta hän jaksoi vielä liikkua. Oli sunnuntai ja sanomalehtien
+konttorit olivat suljetut. Hän vältteli poliisia ja istui kirkossa.
+Ei olisi pitänyt nukkua, mutta häntä uuvutti ja vilutti. Kun
+jumalanpalvelus loppui, niin hän ihmisten mukana siirtyi kadulle
+ja etsi veljensä portaat. Niistä tuli tuttu paikka, miltei koti,
+varsinkin siitä nurkasta, missä hän oli ollut yön. Se oli niin pimeä,
+ettei kukaan nähnyt häntä siinä. Välähdyksittäin hän tunsi, että on
+menetellyt niin tyhmästi, ettei järkevä ihminen tee sellaista. Lähteä
+pienen hermostuneen sanan tähden kodistaan, ilman rahaa! Seikkailu
+se on, joka ihmistä vetää, toista valtamerelle, toista pimeihin
+porraskäytäviin. Kaikki pakoilevat järjestysvaltaa ja löytävät siinä
+viehätystä. Kaikissa on enemmän tai vähemmän sadunnälkäistä lasta.
+Seikkailu näyttelee suurempaa osaa maailmassa kuin aavistetaan.
+Välähdyksittäin hän näki joukon kohtalokkaita tekoja, jotka repivät
+yhteiskuntaa ja joiden alkuperä löydetään vain seikkailunhalusta. Mutta
+yhä enemmän hänen aistinsa alkoivat sekaantua. Hän alkoi pelätä, että
+hän pyörtyy ja että hänet viedään sairaalaan. Hän tahtoi kuitenkin
+tavata Enokin, hänellä oli hänelle asiaa ja muutenkin hänen oli häntä
+ikävä. Ja sittenhän hän odotti vastausta sanomalehti-ilmoitukseen.
+Entä jos hänen tielleen tulisi koti, josta äiti on kuollut ja jossa
+on pieniä lapsia! Tämä odotus piti häntä pystyssä. Mahtoiko hän olla
+hyvin huonon näköinen, koska joku antoi hänelle rahaa ja käski ostaa
+ruokaa. Ja toisen kerran ojennettiin hänelle omena: äiti se oli, joka
+käski pienen tyttönsä antaa sen. Lapsella oli hyvät siniset silmät ja
+hän niiasi. Mutta Letitsia Surpaeus jäi pitelemään omenaa käsissään,
+se seurasi häntä iltajumalanpalvelukseen ja sieltä veljen portaisiin.
+Sitä ei voinut hävittää, se oli hedelmä hyvän- ja pahantiedon puusta.
+Se oli portailla hänen vierellään, se puheli hänen kanssaan, se oli
+lähetetty hänelle aurinkoisimmalta oksalta paratiisin puuta. Se oli
+symbooli kaikesta siitä, mistä elämä kamppailee. Hyvän- ja pahantiedon
+puu kasvaa keskellä maailmaa ja juuret ovat siellä missä on lepo.
+Aurinko sattuu toiseen oksaan paremmin kuin toiseen ja toinen omena
+on onnellisempi kuin toinen, mutta kaikki ovat saman puun hedelmiä ja
+samat juuret ovat siellä huimaavassa syvyydessä.
+
+Kaunis pieni omena, kuka sinä olet? Aurinkoa sinä olet ja maata. Minä,
+minä olen rehellinen ja petollinen, viisas ja hullu, sairas ja terve,
+elävä ja kuollut.
+
+Enok, etkö jo tule!
+
+Enok Surpaeus tuli auringon noustessa, juuri kun säteet joltakin
+seinältä heijastuivat porraskäytävään, ja Letitsia puhutteli häntä
+ikäänkuin he vielä olisivat asuneet yhdessä isänkodissa ja eilen
+tavanneet toisensa.
+
+— Hyvä, että tulit, minulla on sinulle tärkeää asiaa. Jäin velkaa
+leipurille tämän valkoisen leivän tässä. Mene ja maksa se. Mene
+sanomalehtikonttoriin ja ota vastaukset, tässä on kuitti sieltä, minä
+jaksan vielä paljon, tiedät miten minä pidän lapsista. Tommi sinun
+täytyy päästää vapaaksi, mene laivallasi minne tahdot, mutta hänen
+täytyy rakentaa yhteiskuntaa. Rakas olet minulle, veljeni, kaikkia
+rakastan. Jos saisin painaa Teklan rintaani vasten... Kuoleman päivä on
+parempi kuin syntymäpäivä, mutta minä jaksan vielä paljon, minä tahdon
+olla uskollinen rautaiselle sormukselleni.
+
+Enok Surpaeus, joka onnellisesti oli tuonut maihin kaksi suurta lastia
+kahtena kirkkaana kevätyönä perätysten, tarttui iloisesti sisarensa
+käsivarteen, nosti hänet ylös ja kantoi omaan vuoteeseensa. All right,
+nyt otetaan pikku pikari parasta konjakkia! Onpa hyvä, että sekin roju
+kerran kelpaa kunnialliseen tarkoitukseen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kamreeri Surpaeuksen leski kulki tottumattomilla retkillä hänkin.
+Hänkin nousi ja laski portaita, joihin ei hän ollut miehensä eläessä
+koskaan kurkistanut. Hänkin joutui herrojen eteen, jotka tähän asti
+eivät olleet mahtuneet hänen tuttavuuspiirinsä sisäpuolelle. He
+eivät Letitsia Surpaeuksen kanssa kohdanneet toisiaan, koska eivät
+joutuneet samoihin portaihin eikä samojen herrojen eteen. Kamreerin
+leski myi huvilaansa ja etsi samalla asuntoa. Koti oli mennyt sinä
+hetkenä, jolloin Niemenkivi oli tuomittu myytäväksi, eikä kukaan
+voinut ajatella kodiksi sitä uutta paikkaa, jota nyt kaupungista
+etsittiin. Se oli asunto. Äiti ja Lida etsivät sitä, minkä ehtivät. He
+eivät olleet huvilalla aterioiden aikana, aamulla tarttuivat he heti
+sanomalehtiin, lukivat huoneilmoitukset, tekivät niistä luettelon ja
+läksivät. Kaupungissa veivät heidän tiensä kyllä erilleen, koska äiti
+hoiti pääasiassa myyntiä ja Lida haki asuntoa. Iltapäivällä tuli äiti
+huvilalle, nosti tuolin puhelimen ääreen ja alkoi soittaa ja puhella,
+oudolla äänellä oudoille ihmisille. Huvilalla ei enää ollut sellaista
+kuin ennen. Kukaan ei pyyhkinyt huoneessa tomua, kukaan ei pannut
+vihantaa kukkamaljakkoihin, kukaan ei hoitanut niitä lukemattomia
+pikkutehtäviä, joita vain kodin rakastaja saattaa keksiä. Se käden
+kosketus, joka antaa kodissa jokaiselle esineelle turvallisen oman
+paikan, puuttui. Soittokoneen kansi oli kiinni. Kukaan ei laulanut eikä
+nauranut.
+
+Kukaan ei myöskään huomannut lintujen laulua keväässä, sillä sille ei
+ollut ihmisissä kaikupohjaa.
+
+Äiti hieroi kauppaa, laski ja punnitsi. Tämä hänelle outo työ oli
+niellyt hänen koko olentonsa. Tommi ja Letta saivat mennä minne
+tahtoivat, kukaan ei tarkannut heitä. Kun äiti päivällisellä teki,
+ikäänkuin velvollisuudentunteesta, lapsille selkoa siitä, mihin
+pisteeseen nyt oli ennätetty, ei Tommilla ollut mitään sanomista ja
+Letta huomautti vain, että piti katsoa, ettei myy liian halvasta.
+
+Sedät olivat ottaneet haltuunsa Letitsia-tädin asian. He pelkäsivät
+julkisuutta ja julistivat noudatettavaksi mitä suurinta varovaisuutta.
+Älköön asiasta kukaan puhuko, he toimittavat tädin vahingoittumattomana
+luokseen.
+
+Eräänä päivänä sitten tapahtui paljon.
+
+Tommi oli Laxin autossa päässyt aamiaiselle kotiin ja aikoi, nopeasti
+syötyään, taas lähteä.
+
+Katsahdettuaan kelloon pysähdytti äiti hänet huutamalla hänen nimeään.
+Tommi seisahtui eteisen ovelle ja äiti tuli isän huoneesta.
+
+— Sanoitko jotakin?
+
+Äiti hymyili salaperäisesti ja kysyi hiljaa:
+
+— Kuulehan, saanko antaa sinulle hiukkasen rahaa? Se kivääri kai ei ole
+maksettu. Tiedät, etten koskaan anna, jollen anna mielelläni.
+
+Äiti ojensi hänelle kättään, joka oli puserruksissa setelien ympärillä.
+
+— Kiitos, en minä tarvitse. Mistä olet saanut rahaa? Joko... joko...?
+Tarkoitan: et suinkaan sinä vielä ole saanut rahaa huvilasta.
+
+— Niin, en tästä suuresta kaupasta, mutta minulla on, niinkuin näet.
+
+— Kiitos, en tarvitse.
+
+— Kuinka et tarvitse? Et suinkaan vielä ole maksanut kivääriä. Olen
+ollut siitä hiukan levoton.
+
+— Kyllä se on maksettu. Voin antaa rahaa sinullekin, jos tahdot.
+
+— Todella? Mistä sinä sitten olet saanut?
+
+— Olenpahan vain jostakin.
+
+— Sedältäsi tietysti?
+
+— En oikeastaan.
+
+— Vai niin, vai niin. No sehän on hyvä.
+
+— Antaisin mielelläni tyttöjen kesävaatteisiin...
+
+— Tommi, tiedätkö mitä ne nykyään maksavat? Niin paljon ei sinulla voi
+olla. Kyllä me tulemme toimeen. Katso, nythän minä saan.
+
+— Se uusi asuntohan maksaa.
+
+— Sinä lähdet jo kouluun?
+
+— Niin, olen levoton Titsia-tädistä.
+
+— Molemmat setäsihän ovat luvanneet hoitaa hänet.
+
+— He eivät ole häntä löytäneet.
+
+— Kyllä he löytävät. He käyttävät poliisia.
+
+— Käyttävätkö he poliisia?
+
+— Kyllä. Tässä hiljankin... Tai en minä tiedä. Oli vain kysymys
+poliisista. Jossakin yhteydessä. En minä muista.
+
+Äiti oli ollut sanomaisillaan: silloin kun Heinin sormus katosi. Hän
+pidätti sanat viime hetkessä. Tommilta ei kumminkaan ollut jäänyt
+huomaamatta, että hän hämääntyi. Hänen silmissään välähti.
+
+— Miten oli kysymys poliisista? Sano se kaikki yksintein. Mitä sinä
+salaat? Etkö luule minun nähneeni. Sinä muistat kaikki varsin hyvin.
+
+Äiti kohotti päätään ja loi Tommiin silmänsä. Hän oli ollut
+sitomaisillaan päänsä ympärille huivia, mutta hänen kätensä vaipuivat
+ja huivi jäi höllänä päälaelle. Äidin silmät mykistyttivät pojan
+hetkeksi.
+
+Hän tietää jotakin, ajatteli Tommi. Mutta mitä? He ovat poliisin
+avulla ajaneet minun askeliani. Ei ole ensinkään mahdotonta, että
+he ovat nuuskineet varastot puuliiteristä. Ja he ilmiantavat minut
+myöskin empimättä, jos niikseen tulee. Miten sitten käy? Alkaa tuntua
+hauskalta. Nyt täytyy toimia viisaasti ja nopeasti. Ensi yönä täytyy
+kaikki viedä pois. Ja minä tyhmeliini juuri kerroin, että minulla
+on rahaa. Nyt se vasta taitaakin alkaa. Se meni niin helposti, että
+harmitti.
+
+Äiti näki mielialain vaihtelun poikansa kasvoilla ja tuijotti häneen
+yhä vieraammin. Miksi Tommi yhtäkkiä kävi iloiseksi? Ei minkäänlaista
+syytä ollut, mutta pojan silmät tuikkivat veitikkamaisesti ja huulet
+tapailivat viheltelyä.
+
+— Sano pois nyt, pikku Tekla, oletteko panneet poliisin liikkeelle?
+
+— En minä ole mitään pannut.
+
+— No kuka sitten? Sedätkö? Mitä he sitten etsivät?
+
+— Voit kysyä heiltä.
+
+— Mutta hehän eivät ole täällä, äiti. Sano nyt sinä, koska kyllä tiedät.
+
+— Anna minun mennä, Tommi. Kysy sediltäsi.
+
+— Minne sinä sitten nyt aiot?
+
+— Minun täytyy tehdä luettelo maanviljelyskalustosta, joka seuraa
+kauppaa.
+
+— Täytyykö se tehdä nyt juuri?
+
+— Hän on kysynyt sitä jo pari kertaa, mutta avain on hukkunut.
+
+— Ai, onko avain hukkunut?
+
+— Tyttö väittää illalla jättäneensä sen suulle ja aamulla se oli poissa.
+
+— Kasvihuoneenko avain?
+
+— Ei, puuvajan. Koetan etsiä vielä. Mutta sitten täytyy hakea seppä.
+
+— Pikku Tekla, en ole tavannut sinua pitkiin aikoihin, tule juttelemaan
+hiukan. Antaa heidän nyt vielä vähän odottaa luetteloaan. Seppää et
+kuitenkaan enää tänään saa käsiisi.
+
+Mitä on puuvajassa? ajatteli äiti. Onko hän kätkenyt sormuksen sinne?
+
+— Äiti, kertovat kaupungilla, että täti on mennyt mereen.
+
+— Kertovatko? Kuka?
+
+— Hän on harhaillut rannalla, hänet on siellä nähty.
+
+— En usko.
+
+— Mutta jos se kuitenkin olisi totta.
+
+Äiti ja poika istuivat nyt ikkunan alla ja ruutua vasten heidän
+takanaan hehkuivat verenpisaran kukat.
+
+— Parempaa minä uskon Letitsia tädistä, sanoi äiti.
+
+— Miksi hän oikeastaan läksi kotoa? Oletteko te riidelleet? Oletko sinä
+ollut hänelle paha? Tiedätkö, äiti, tämä koti ei ole enää mikään, jos
+hän puuttuu. Niin, niin, äiti. Sinä, joka olet kaikille ihmisille hyvä,
+kuinka olet voinut... Oi äiti, jos hänelle on jotain tapahtunut!
+
+Äidin profiili erottautui ankarana valoa vasten ja hänen silmälautansa
+olivat alhaalla, kun hän sanoi:
+
+— Ottaa itsensä hengiltä — sen voi vain edesvastuuton ihminen. Jolla on
+jotain velvollisuudentunnetta, se taistelee viime hetkeen asti, »Elämä
+kihlaa raudalla», ne olivat hänen omat komeat sanansa. Ei, Tommi, niin
+huonoa en hänestä usko.
+
+— Mutta häntä on täytynyt kauheasti loukata ennenkuin hän läksi
+täältä... Sinä et sano mitään, äiti. Mitä sinä olet hänelle tehnyt?
+
+Äiti nousi mykkänä ja etsi huiviansa. Tommi otti sen lattialta, mutta
+ei antanut sitä hänelle. Äidin kädet tekivät avuttoman liikkeen
+ja jäivät sitten riipuksiin. Äidillä oli kummalliset kädet, hän
+puhui niillä. Tommin silmät seurasivat pienen hetken sormia, jotka
+muistuttivat jotakin outoa, värähtelevää liljankukkaa, sitten hän
+jälleen katsoi ylös. Mitä oli äidin hiuksissa? Nehän olivat olleet
+pikimustat. Hän muisti kuulleensa, että hiukset yhdessä yössä
+saattoivat valjeta.
+
+Äidin kädet olivat taasen vaienneet ja hän sitoi hymyillen huivia
+päänsä ympärille.
+
+— Mitä minä ole hänelle tehnyt? sanoi hän, toistaen pojan viime
+kysymyksen. — Minä olen etsinyt syntipukkia, niinkuin ihminen tekee,
+kun onnettomuus tulee. Syyttömät saavat aina silloin kärsiä meidän
+murheemme tähden... Letitsia on minut kyllä ymmärtänyt. Minä olen
+ottanut hänet lukuun uudessa asunnossamme, hän kuuluu meille. Jahka
+saan asiat kuntoon, menen häntä noutamaan.
+
+— Ja luulet hänen tulevan.
+
+— Hän tulee, kun minä pyydän.
+
+— Olet ihmeen tyyni, äiti. Minä pelkään, ettei hän enää ole elävien
+joukossa. Hän on voinut astua järveen niinkuin me astumme nurmikkoon.
+Jos hän on ollut sillä päällä...
+
+— Tiedätkö sitten jotain varmaa?
+
+— En.
+
+— Sedät ovat luvanneet pitää hänestä huolen.
+
+— Ja etsiä häntä poliisin avulla. Kuulehan nyt, äiti, mihin te täällä
+aikaisemmin olette käyttäneet poliisia? Sanoisit nyt.
+
+Äiti vaikeni ja punnitsi. Sitten hän ajatteli: tulkoon mitä tulee. Ja
+sanoi:
+
+— Etsimme serkkusi kihlasormusta.
+
+Äiti oli hyvin kalpea, kun hän sen sanoi, ja hän tuijotti Tommia
+jäykästi silmiin. Tommi ei teeskennellyt hämmästyessään.
+
+— Ai niin, sanoi hän, — Heinin kihlasormus. Sen olin kokonaan unohtanut.
+
+— Olitko sinä sen unohtanut? kysyi äiti, ymmällä todeten, että Tommi
+oli täysin rehellinen.
+
+— Olin, siitähän on niin kauan.
+
+— Mutta jos ajattelet, niin näet, että silloin tuli murhe meidän
+taloomme. Siinä meni kaikki hajalle.
+
+— Eihän nyt, mitä hullua!
+
+— Niin, niin. Sumu laskeutui yli kotimme eikä se näytä hälvenevän.
+
+— Mutta entä jos sormus löytyy?
+
+— Ei taida löytyä...
+
+— Eivätkö poliisit sitten saaneet mitään aikaan? Mutta voihan se vielä
+löytyä.
+
+Äiti ei katsonut ylös, ainoastaan hänen kätensä puhuivat. Hän sanoi
+hiljaa:
+
+— Jos se löytyisikin.
+
+— Toivoisitko sinä sitä niin kovin?
+
+— Me kaikki toivoisimme.
+
+— Sinä puhut ikäänkuin te katsoisitte jonkin uuden onnenajan sitten
+koittavan.
+
+— Tällainen sormus, sehän on symbooli. Sen katoaminen vaikutti kuin
+enne siitä, että kaikki pettää. Jos se tulisi takaisin... sillä
+lailla kuin minä toivon, niin ehkä saisimme uskoa siihen, että kaikki
+sittenkin käy hyvin.
+
+— Voisitko peruuttaa huvilan kaupan? Äiti, sano...!
+
+— En. Mutta sehän ei ole tässä tärkeintä. Tärkeintä on, että me
+saisimme mielenrauhan.
+
+Tommi ei sanonut mitään, painoi nopeasti hatun päähänsä ja läksi.
+
+Mutta äiti vaipui järkytettynä äskeiselle paikalleen. Alkaisiko
+sittenkin valjeta?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Huomatessaan ettei talossa ole johtoa, oli nuori Hertta Surpaeus
+vaistomaisesti ottanut käsiinsä ohjakset. Hän istui ruokasalissa lukien
+läksyjään, nousi siitä vastaamaan kun puhelin soi ja muutenkin antoi
+tarvittavat tiedot niille, jotka tulivat jotakin kysymään. Ja niitä
+oli nyt enemmän kuin ennen. Tieto siitä että huvila on myytävänä oli
+levinnyt ja ilmaantui kaikkinaisia ostajia, jotka toivoivat saavansa
+joitakin tarvekaluja halvalla. Nuori Hertta esiintyi tiukempana kuin
+konsanaan äiti, antoi lyhyitä kielteisiä vastauksia eikä taipunut
+mihinkään sovitteluihin. Hän jätti kylmästi asianomaiset kysyjät
+portille, käänsi heille selkänsä ja asteli kirjaansa syventyneenä
+takaisin. Kaikkia hullutuksia! Onko Niemenkivi mikä kynittävä kana,
+että jokainen täällä jotakin ottaisi, mikä ruohonleikkuukoneen,
+mikä auran, mikä pyykkitiinun. Sellaista sairaalloista hosumista ja
+hoputusta. Suuttua heille voisi, jolleivät olisi kaikki sairaita. Aika
+on sairas. Mutta ei ihmisiä myöskään hempeydellä paranneta. Kovaa
+lääkettä siinä pitää olla.
+
+Lääkärin ammatti on kuitenkin jaloin ammatti, päätteli hän. Siinä
+on vain niin hirveän pitkä kurssi. Mutta siinä voi paljon kasvattaa
+ihmisiä. Jokainen on oman onnensa seppä, sen minä tulen takomaan
+jokaiseen päähän. Minä panen sen kultakirjaimilla odotushuoneeni
+seinälle. Luulen, että ensi vuonna luen kahden luokan yli, jotta menee
+vähän pikemmin. Jokainen on oman onnensa seppä.
+
+Myöhemmin samana päivänä tapasivat sedät hänet näin kirjojensa ääressä.
+Hän luki ääneen niin että kaikui läpi huoneiden. Kirja kädessä astui
+hän heitä vastaan — se oli fysiikan oppikirja — ojensi siitä kätensä,
+suu täynnä läksynlukua, ja alkoi vasta, lopetettuaan lauseensa, puhua.
+
+— Päivää, päivää, istukaa, tehkää hyvin. Meillä on kertausta, hirveän
+pitkä läksy huomenna. No, onko täti löydetty?
+
+Mikael-setä istuutui, pyyhkien hikeä otsaltaan ja huolestuneena
+ravistaen päätään, mutta Gabriel-setä jäi seisomaan ja mittasi
+katseillaan veljentytärtä kantapäästä kiireeseen asti. Kun ei kumpikaan
+mitään sanonut, jatkoi Hertta.
+
+— Minä en ole hänestä ensinkään levoton, sillä hän pitää meistä
+kaikista niin paljon, ettei tahdo tuottaa meille surua: hän ei ole
+tehnyt itsemurhaa.
+
+— Mutta ajattele, hyvä lapsi: ilman rahaa! sanoi Mikael-setä.
+
+— Niin, se on tietysti ikävää, vastasi Hertta ja piirteli jotain
+paperipalalle, joka oli hänen edessään.
+
+— Mitä te laskitte häntä sillä tavalla menemään. Minä en ollut kotona.
+Mutta hänellä on pää täynnä sellaisia lauseita, joista hän elää ja
+sittenhän hän osaa ulkoa kaikki etevimmät näytelmäkappaleet niin ettei
+hänelle tule ikävä. — Ja kyllä hänelle joku hyvä ihminen on antanut
+leipääkin, niin miellyttävä kuin hän on.
+
+— Pikku täti fysiikkasi ääressä, sanoi Gabriel-setä ja katseli häneen
+pää kallellaan ikäänkuin hän olisi katsellut monokkelin läpi, — pikku
+täti, tunnet huonosti Letitsia Surpaeuksen. Hän osaa kuolla nälkään,
+mutta ei syödä armoleipää. Se on juuri tämä luonteenpiirre, joka teki,
+että hänen täytyi lähteä täältä.
+
+— Hysteriaa, sanoi Hertta.
+
+— Mitä? tiuskasi eversti.
+
+— Hysteriaa, toisti Hertta kylmästi. — Me olemme kaikki hysteerisiä,
+surullista kyllä. Lähteä nyt kotoa pienen kiistan tähden. Ilman rahaa.
+Sellaista tehdään vain Ibsenin näytelmissä.
+
+— Vai niin. Koska neiti on ruvennut tutkimaan Ibseniä?
+
+— Koko maailma on tällä hetkellä Ibsenin näytelmää, sanoi Hertta
+kuohahtaen. — Aivan niinkuin kaikki hänen henkilönsä olisi sotkettu
+samaan jättiläistynnyriin ja tynnyriä sitten olisi aika lailla
+ravisteltu.
+
+Setä Gabriel oli juuri ollut suuttumaisillaan tytön nenäkkäistä
+vastauksista, mutta nyt häntä rupesi huvittamaan. Hän teki syvän
+kumarruksen, sanoi »sallitteko» ja istuutui sitten veljentyttären
+viereen. Hän näki, että tyttö oli paperille hahmotellut pääkallon.
+
+— Mutta mennäksemme asiaan, jatkoi Hertta, kiinnittämättä huomiota
+everstin ivalliseen kohteliaisuuteen, — minne täti nyt joutuu, kun
+saamme hänet käsiimme? Minä kyllä otan hänet luokseni, jahka valmistun,
+mutta siihen on vielä pitkä aika.
+
+Everstissä sai suuttumus vallan.
+
+— Ole huoleti, armollinen neiti, kaikki on jo järjestyksessä. Minä
+olisin aikoja sitten ottanut hänet luokseni, jollette olisi tarvinneet
+häntä täällä.
+
+— Kaikki on järjestyksessä, toisti Mikael setä. — Minä olen saanut
+toimen, nimittäin olen hankkinut jonkinlaisen toimen.
+
+Hertta päästi kirjan kädestään, tuijotti häneen suurin silmin ja sanoi
+sitten:
+
+— Kyllä olikin jo aika. Ja tädille on oma huone?
+
+— Oma. Siinä on ikkuna ja uuni. Kaikki on valmiina.
+
+— Lähdetään pois, sanoi eversti ja nousi. — Koskei täällä ole ketään
+kotona, niin mitä me täällä.
+
+— Älä nyt, rauhoitti veli, — onhan tässä Hertta. Aion kuulla mitä
+täällä oikein on tapahtunut, emmehän ole käyneet täällä moniin aikoihin.
+
+Hertta ilmoitti, ettei hänellä ole paljon aikaa, koska huomiseksi on
+paljon lukemista, mutta hän on kyllä valmis lyhyesti kertomaan, mitä
+tietää. Äiti on katsomassa asuntoa, täytyy päättää kolmen asunnon
+välillä. Lida on tunnilla. Hänhän oppii nykyään konekirjoitusta.
+Lulu... Ludvig — hänhän nykyään tahtoo, että häntä kutsuttaisiin
+Ludvigiksi —, hän on äidin mukana. Äiti on käynyt hänen kanssaan
+lääkärillä. Se olikin välttämätöntä. Hänkin oli kysymyksineen jo aivan
+hysteerinen. Heini — niin, Heiniä ei enää näe. Hän ei käy täällä,
+hän on suuttunut Tommille. Tommi ja Letta — missä lienevät. Ainahan
+he jossain lentävät. Täytyy tässä ruveta komentamaan heitä. Letta
+saa käytöksessä alennusta ja jää luokalle. Tommista ei tiedä. Täytyy
+ihmetellä, ettei heitä ole pantu pois koulusta. Niin, muuttoon pitää
+tilata hevoset, niitä on siihen aikaan vaikea saada.
+
+Kesken Hertan kertomuksen tuli Lida. Hän oli huonon näköinen ja
+tervehti herroja silmiin katsomatta. Hertta katsahti häneen, lausui
+sanan »hysteriaa», keräsi tavaransa ja lähti äidin huoneeseen, missä
+hänen lukunsa hyminä pian alkoi kuulua.
+
+— No, olet tietysti jo nähnyt Heinin luutnantin, sanoi eversti. — Mitä
+pidät hänestä?
+
+— Kyllä hän on hyvin miellyttävä, vastasi Lida, ulos tuijottaen.
+
+— Me näimme heidät myöskin, jatkoi eversti. — Suoraan sanoen, he
+näyttivät siltä kuin olisivat purkaneet kihlauksensa. Heini oli
+itkettynyt ja luutnantti hapan. Mutta rakkaudella kai nyt pitää olla ne
+vuodenaikansa.
+
+— Setä rakas, sanoi Lida hilliten itseään, — setä ei vain nyt ala, minä
+olen niin väsynyt.
+
+Eversti paiskasi paperossinpätkän permantoon.
+
+— Mennään pois täältä! huusi hän ärtyneenä, — talo on todella pelkkää
+hysteriaa. Sensijaan, että tyttäret kauniisti menisivät keittämään
+kahvia, kun tullaan heitä tervehtimään, he lukevat fysiikkaa ja
+piirtävät pääkalloja, tai itkevät, tai ties mitä.
+
+Lida istui todella kasvot käsiin painuneina ja itki.
+
+— Siinä nyt näet, pauhasi tuomari, — kaikki sinä sekotat, mihin
+ikinä puutut. Voit mennä, minulla on asiaa. Ota ensin, ole hyvä,
+paperossinpätkäsi lattialta, vai tahdotko, että joku näistä neitosista
+kumartuu sitä ottamaan. Paperossinpätkä nimittäin ei itsestään
+nouse maasta, niinkuin tupakoitsijat yleensä mahtavat luulla, koska
+he heittävät sen paikalle, jonne se ei kuulu. No, Lida hyvä, älä
+itke, älä. Tiedätkö koska äitisi tulee? Etkö ensinkään. Voitko
+sitten sanoa onko Heinin kihlasormus-asia ensinkään edistynyt?
+Salapoliisit vakuuttavat, että sormus ei ole tarjoilijattarella eikä
+panttilaitoksissa. Olisiko poika sen myynyt? Tai olisiko se hänen
+hallussaan kätkössä, ehkä täällä kotona? Sulhanen on tietysti tullut
+kysymään sitä Heiniltä. Eikä Heini ole voinut vastata. Se oli ehkä
+syynä siihen, että he olivat niin onnettoman näköiset. He olivat
+selvästi riidelleet.
+
+Eversti oli poiminut paperossinpätkän maasta, noutanut tuhkakupin
+ja asettanut sen veljensä eteen. Tuomari siirsi tuhkakupin luotaan.
+Eversti odotti hetken ja pani sen jälleen hänen eteensä.
+
+— Lida hyvä, älä itke, jatkoi tuomari, — mutta koettaisitko kysyä
+äidiltäsi, onko hän voinut jollakin tavalla vaikuttaa Tommiin.
+Minun käy sääli Heiniä. Entä jos koko kihlaus menee myttyyn tämän
+sormus-asian vuoksi. Minullahan ei ole kokemusta, mutta se mahtaa olla
+rakastavalle naiselle kaikkein viimeistä.
+
+Hän tarttui nyt kiinni tuhkakuppiin ja jäi pitelemään sitä niin ettei
+eversti voinut sitä enää siirtää.
+
+— Kaikkein viimeistä rakastavalle naiselle on joutua naimisiin
+rautaseipään kanssa! huusi eversti ja otti esiin uuden paperossin.
+— Heinin luutnanttihan on rautaseiväs eikä mikään ihminen. Tai
+kutsukaamme häntä peitseksi, sillä niin pitkä ja ohut hän on. Heini
+mahtuu hänen taskuunsa. Saamme panna toimeen tanssiaiset sinä päivänä,
+jolloin tämä kihlaus onnellisesti menee rikki. Onnellisesti — sillä
+tarkoitan tietysti, ettei Heini ole vahingoittunut sielun eikä ruumiin
+puolesta. Ei, piru vie, jos sormuksen katoaminen on saanut aikaan
+tämän, niin ei se ole turhaan kadonnut. En elämässäni ole nähnyt
+sellaista univormunukkea. Ja se sisällys sitten! Olin antamaisillani
+häntä korville. Isänmaa ja isänmaa ja isänmaa — hän oli niin täynnä
+isänmaata niinkuin satula on täynnä sianvilloja. Minä näin miehen viisi
+minuuttia ja sillä aikaa hän lausui sanan »isänmaa» ainakin puolisataa
+kertaa. Pitäisi erinäisiä patriootteja varten laatia yhdestoista
+käsky, jossa sanottaisiin: ei sinun pidä turhaan lausua isänmaasi
+nimeä. Viis hän koko sormuksesta, hänelle on yhdentekevää ottaako hän
+hevosensa hännästä jouhen ja kiertää siitä kihlasormuksen. Viis hän
+morsiamestaan. Tuskin hän huomaa erotusta, kulkeeko hänen rinnallaan
+Heini Surpaeus vaiko joku punaposkinen vapaaehtoinen rekryytti.
+
+Lida itki ääneensä ja tuomari torui, mutta eversti oli päässyt
+kertomisen makuun ja herkutteli siinä kuin paras nautiskelija.
+
+— Mikael Surpaeus, jatkoi eversti niin innoissaan, että vaahto
+lenteli hänen suupielistään — aseta se mies totuudentuoliisi.
+Ruuvaa hänet siihen oikein lujaan, paina kaikkia nappuloita ja
+anna uusien raadiumiesi ja muiden pirunvehkeittesi hurista ja
+surista. Saammepa nähdä, mitä mittarit näyttävät. Mitä on Halvor
+Vasara? Hiilihankoa, patakoukkua, sapelinterää, kannuksia ja —
+isänmaata! Näitä ominaisuuksia vartenko nainen ottaa miehen?
+Pieni, suloinen, pystynenäinen Heini Niemen puustellista, jossa
+on yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia rakkautta — isänmaallisen
+rautaseipäänkö hän ottaisi? »Mitäpä yhdestä sormuksesta. Jos meidän
+naisemme tahtoisivat ymmärtää isänmaan vaatimuksen tällä hetkellä, niin
+he luovuttaisivat kaikki korunsa valtion pankkiin. Silloin paranisi
+rahamme arvo ja isänmaa olisi pelastettu. Suurissa kulttuurimaissa
+ovat naiset hädän hetkellä kantaneet isänmaalle tällaisen uhrin.
+Kultaiset vihkisormuksetkin on vaihdettu rautaisiin sormuksiin. Jos
+vanha sormus olisi löydetty, niin olisimme Heinin kanssa aloittaneet
+tällaisten luovutusten sarjan. Isänmaan tähden.» Näin hän saarnasi, tuo
+ihanneluutnantti tasavallan armeijassa ja minä ajattelin: aamen, aamen.
+Ja tein lisäksi ristinmerkin. Ei, Heini raukkaa saamme onnitella, kun...
+
+Eversti huomasi jäävänsä yksin, sillä Lida oli jo hetki sitten hävinnyt
+huoneesta ja tuomari seisoi kirjastohuoneen ovella ja puhui siitä, että
+on rikollista vanhan miehen siihen määrin unohtaa arvonsa. Luutnantti
+Vasara on päinvastoin harvinaisen hieno, vakava ja miellyttävä henkilö,
+juuri sellainen, jommoisia nuori valtakunta tarvitsee. Ja jos hän
+mainitsi tuota kulta-uhria, niin se tietysti johtui siitä, että Heini
+oli kertonut Titsia-tädin lausuneen, että »elämä kihlaa raudalla». Entä
+jos nämä kaksi nuorta todella voisivat saada aikaan sen, että naiset
+— ja tietysti miehetkin, mikäli heillä on arvoesineitä — uhraisivat
+isänmaan alttarille kalleutensa. Nimittäin luovuttaisivat ne valtion
+pankkiin.
+
+— Saisimmepa silloin olla ylpeät Heinistä ja hänen sulhasestaan.
+
+— Nielkööt molemmat rautaseipään. Se on vielä isänmaallisempaa.
+
+— Sinä lasket leikkiä perin vakavalla hetkellä. Sisaremme on
+kadoksissa, hänet on nähty meren rannalla, veljemme koti on myyty,
+kaksi veljemme lapsista, niinkuin _tiedät_...
+
+— Hyvästi, kolportööri. Onneksi, piru vie, ei sormus ole löytynyt. Eikä
+kai löydykään. Jylistäkää te isänmaallisuuden kunniaksi — minä taitan
+peitseni naisellisuuden puolesta. Tahtoisinpa tietää, piru vie, mitä
+isänmaasta tulee, jos nainenkin alkaa niellä rautaseipäitä. Hyvästi.
+
+— Gabriel, yksi sana vielä. Kun Heini sulhasensa kanssa tulee tänne,
+niin käyttäydy ihmisiksi. Tai ole tykkänään tulematta. Heinin tähden...
+
+— Hyvästi, susivouti.
+
+Juuri kun eversti teki lähtöä, soitti äiti kaupungista, että hän heti
+tulee kotiin ja hiukan myöhemmin tulevat Heini ja hänen sulhasensa.
+Pitää tietysti järjestää vastaanotto niin sydämelliseksi kuin suinkin.
+Eversti kutsui Lidan puhelimeen ja kokonaan havahtuneena äskeisestä
+ankeudestaan, otti tytär vastaan tiedonannot. Molemmilta vanhoilta
+herroiltakin oli äskeinen mieliala kuin pois pyyhitty. Lidan hävitessä
+keittiöön, seisoivat veljekset eteisessä ja kiistelivät siitä,
+lähtevätkö he kotiin muuttamaan pukua, vai voivatko he ottaa vastaan
+nuorenparin näissä vaatteissa. Tuomari sanoi, etteivät he ehdi ja
+eversti väitti, että on mahdotonta esiintyä näin. Sehän on ensimmäinen
+visiitti ja hehän tavallaan edustavat täällä velivainajaa. Täytyy olla
+visiittipuku. Täytyy, täytyy, mutta mistä sen ottaa. Kaupunkiin on
+täältä runsaasti neljä kilometriä. He ovat olleet ja menneet, jos käy
+kotona muuttamassa pukua. Eversti kiiruhti keittiöön kysymään Lidan
+mielipidettä. Lida neuvoi ottamaan harjan, hyvä siitä sitten tuli.
+Veljekset seisoivat portailla ja harjasivat toistensa vaatteita.
+
+— Mukava poika se on Vasara, sanoi eversti, — vaikka onkin hiukan liian
+pitkä Heinille.
+
+Vanhempi veljeksistä hymähteli hiukkasen, muistellessaan, mitä kaikkea
+Gabriel kymmenen minuuttia sitten oli sanonut Vasarasta.
+
+— Et sano mitään, jatkoi eversti. — Mitä sinulla on häntä vastaan?
+Hän on isänmaallinen, mutta sitähän upseerin pitääkin olla. Hän on
+malli-ihminen, mutta eihän se haittaa. Huomasitko, miten joka nappi ja
+sauma olivat reklementin mukaan. Hän pitää hyvän järjestyksen. Mitä
+sinulla on häntä vastaan, kun et sano mitään?
+
+— Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Kyllä hän teki hyvän vaikutuksen.
+
+— No, sitähän minäkin. Ei meidän nyt tarvitse pitää puheita, eihän?
+Pidämme sitten vasta häissä. Millä kummalla saamme pois tämän tahran?
+Se on Ystävän syy, se on pitänyt kuonoansa tuossa käsivarrella. Niin,
+niin, sinä, tule tänne, nauretaan taas vähän yhdessä. Kuule, Mikael,
+oletko koskaan tietänyt, että eläimet nauravat? Tämä Ystävä ainakin
+nauraa.
+
+Mikael Surpaeus harjasi hiestyneenä veljensä hihaa ja nauroi. Sellainen
+se oli Gabriel, pieksi tuulta eikä tarkoittanut mitään.
+
+Kaikki juoksivat ja hääräsivät. Sedät vetivät auki ruokapöydän
+parvekkeella ja auttoivat Lidaa ja Herttaa kantamaan sinne astioita.
+Yhtäkkiä olivat kaikki monesta aikaa huomanneet kevään ja kuulleet,
+että linnut lauloivat.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Tommi tuli koulusta, oli hän heti kuumeisella kiireellä rientänyt
+tarkastamaan, että puuliiterin lukko oli murtamatta. All right, kaikki
+oli paikoillaan. Mutta yöllä oli varasto toimitettava pois maksoi
+mitä maksoi, sillä huvilan ostajahan saattoi minä hetkenä hyvänsä
+saada päähänsä, että hän tahtoo nähdä tämänkin suojan sisältä. Ja äiti
+saattoi itsepintaisesti haluta nähdä, mitä tarvekaluja liiterissä oli.
+Tommi söi siis nopeasti päivällisen, nieli vastaansanomatta Hertan
+myrkylliset kysymykset ja viittaukset ja läksi Miramariin.
+
+Hänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän salin vihreällä
+silkkisohvalla tapasi Rainan vierellä sisarensa Lettan. Heidän edessään
+seisoi, sikaari suussa, Yngve Lax, yllään ratsastuspuku, ja molemmat,
+nimittäin konsulinna ja Yngve nauroivat menehtyäkseen sille, mitä Letta
+kertoi. Letan kasvot hehkuivat ja hän koetti nähtävästi liioittelevalla
+vilkkaudellaan parantaa noloutta, jota hän köyhän pukunsa vuoksi tunsi
+tässä ylellisessä ympäristössä.
+
+Raina Lax nousi ja kiiruhti Surpaeusta vastaan. Ikäänkuin Tommin sisar
+nyt, ensi kertaa ollessaan talossa, itseoikeutettuna olisi kuulunut
+yhteiseen liittoon, ei konsulinna lainkaan salannut häneltä suhdettaan
+hänen veljeensä, vaan nosti kädet Tommin olkapäille ja alkoi laverrella:
+
+— No muruseni, pikkinen muruseni, voi voi, kuinka me olemme nauraneet.
+Neiti Letta on täällä kertonut serkkunsa kihlasormuksesta, jota sekä
+kenraalit että konstaapelit ovat etsineet ja joka nyt kököttää minun
+sormessani! Oi muruseni, kuinka kultainen sinä olit, kun annoit sen
+minulle. Kaunis se on, katsokaahan nyt tänne. Olen siihen aivan
+pikiintynyt. No, mikäs nyt on? Eikös sisarelle olisi saanut näyttää,
+että me olemme ystävät? Älä nyt viitsi jurotella — he saavat toisensa
+nuo kaksi, ja me saamme toisemme me kaksi. Kyllä poikeliini toimittaa
+sormuksen neiti Lettalle, ei tarvitse pelätä, että hän säälii rahoja.
+Oi-voi-voi, ajatella, että he kaikki etsivät sormusta ja morsian siellä
+huokailee ja tässä tämä pikkinen koru loistaa ja paistaa konsulinna
+Lax de Miramarin kädessä! Kyllä minä tästä pikkisestä korusta pidän.
+Tällaista ei saa ostamalla, kyllä kai se muuten olisi ostettu. Oi
+jestapoo, kuinka se on korea! Mutta eikös nuori herrasväki jo lähde
+ajelulle? Kyllä me Tommin kanssa täällä pidämme seuraa toisillemme...
+Eikös auto jo ole ajanut esiin, missä se soffööri aina kuhnailee. Se
+juopottelee niin ettei se näe selvää päivää. Jess sentään, kuinka tämä
+sormus on kaunis! Lähtekää pois nyt, tämä Tommi tässä ujostelee niin
+ettei ensinkään uskalla tarttua kiinni...
+
+Tommin silmät olivat liukuneet konsulinnan yli tauluun, joka oli
+ilmestynyt sohvan yläpuolelle. Se oli täällä uusi, mutta Tommi oli
+sen jossakin nähnyt. Hän joutui, taulua katsellessaan, niin tämän
+lumoihin, että hän sanaa vastaan lausumatta antoi kauniin Raina Laxin
+puhella pitkän matkaa. Taulu oli ihmeen tuttu, hän tunsi siinä joka
+piirteen, joka valonvivahduksen, kehyksenkin. Ja nyt liittyi tauluun
+seuraava näky: oli aamu ja juhlat ja joku tyttö seisoi tuolilla ja
+piteli kurotetuin käsin kiinni kehyksestä, ja miehenkädet askartelivat
+toisella puolen ja mittasivat kohtaa naulalle. Mies oli hänen isänsä.
+Tämä taulu oli heidän kodistaan, se oli kuulunut perhekalleuksiin.
+Miten oli se tullut tänne?
+
+Hän muisti rahat, joita äiti tänään oli hänelle tarjonnut.
+
+— Siinä se nyt on, puheli konsulinna, hänen katsettaan seuraten,
+— se kallis taulu! Eikös se nyt ole kaunis. Minä olin sanonut
+taidekauppiaalle, että toimittaa minulle nimenomaan jotakin tältä
+taiteilijalta. Ja hän onnistui löytämään juuri tämän taulun, joka on
+taiteilijan kaikkein parhaimpia. Mutta arvatkaapas mitä se maksaa.
+
+Kaikki vaikenivat. Lettakin oli äänetönnä konsulinnan vieressä.
+
+Tommi Surpaeus seisoi kädet riipuksissa niinkuin hänen äitinsä
+oli tapana seisoa, kun hän kävi kovaa sisällistä taistelua. Hänet
+mykistytti jokin outo valaistus, joka yhtäkkiä oli langennut yli
+asioiden ja elämän. Se, että hänen vanhempiensa kallein taideteos,
+joka heille kaikille oli sisältänyt eläviä arvoja, oli siirtynyt tänne
+tähän sille vieraaseen ympäristöön; se, että hänen sisarensa istui
+tuossa konsulinna Laxin vierellä kuin vertaisensa seurassa ainakin —
+se johdatti tänne salaman säteen, joka räikeästi valaisten paljasti
+totuuden.
+
+Tommi Surpaeuksen valtasi halu lyödä ja repiä rikki. Hän surmaa tuon
+vieraan naisen, joka käsissään tuossa pitelee hänen sisarensa kättä,
+hän iskee puukon omaan viheliäiseen sydämeensä. Likainen ja huono
+ja viheliäinen se on! Hän lyö täällä kaikki kappaleiksi, taulut
+seinillä, joita ei kukaan tarvitse, hän viiltää veitsellä silkkiset
+huonekalunpäälliset ristiin rastiin. Syntirahoilla on koko hely
+ostettu. Ja täällä hänkin on ollut, täällä syönyt ja juonut ja nauranut
+ja hengittänyt samaa ilmaa kuin nämä ihmiset. Hän ymmärsi nyt, mikä
+on ero _hauskan_ ja _pyhän_ välillä. Hän näki ne kaksi tietä, jotka
+johtavat läpi elämän: lavean tien ja kaidan tien. Se toinen oli hauska
+ja se toinen oli pyhä. Hän ymmärsi nyt, miksi äidin hiukset olivat
+muutamassa päivässä valjenneet: hän oli _ajatellut_ ne valkeiksi,
+ajatellut lastaan ja vavissut hänen puolestaan. Äidin valjenneitten
+hiusten hohto se oli, joka valaisi tämän hetken. Poika näki tämän
+hohdon valossa selkeästi niiden asioiden arvon, joita elämässä on
+tarjolla ja tunsi ensi kertaa tahtonsa voiman. Tahto oli herännyt
+hänessä eloon, varistanut yltään mielijohteet ja mieliteot, kaiken
+pikkurihkaman, ja ottanut haltuunsa herruuden.
+
+Minä olen joutunut lokaan, mutta minä tahdon siitä pois! ajatteli hän,
+mielessään lausuen joka sanan.
+
+— No? sanoi konsulinna.
+
+Tommi tarttui yhtäkkiä sisarensa käsivarteen ja heidän välillään syntyi
+pieni yhteenotto.
+
+— Me lähdemme kotiin nyt.
+
+— Ei, minähän menen ajelemaan Yngven kanssa.
+
+— Et minnekään sinä mene. Kuka sinulle on antanut luvan tulla tänne?
+
+— Kuka sinulle sitten on antanut luvan?
+
+— Minä menenkin nyt pois.
+
+— Mene, mene, mutta minä tahdon minäkin vähän hauskaa, kotona on
+sellaista, ettei siellä kukaan viitsi olla...
+
+— Puhumme siitä sitten.
+
+— Päästä minut irti! Yngve, auta minua.
+
+Tommi tunsi halua kuristaa sisarensa, mutta tahto piti häntä kurissa.
+Hän muisti sormuksen, joka hänen piti saada pois täältä ja koetti puhua
+tyynesti ja harkiten joka sanaa.
+
+— Sormus, jonka minä annoin konsulinnalle talletettavaksi, ei ole
+omani. Se kuuluu, niinkuin sisareni on kertonut, serkulleni. Minun
+täytyi jättää se turvaan, kun meille silloin, eräänä iltana tuli niin
+äkkilähtö, niinkuin sinä, Yngve, tiedät.
+
+Raina Lax kiirehti yli permannon huoneen kulmaan ja piilottautui
+ikkunaverhojen taakse. Sieltä pisti hän esiin päänsä ja aurinko lankesi
+hänen hiuksilleen.
+
+Nekin piti Tommin tällä hetkellä nähdä, nuo silkkiset hiukset, jotka
+olivat tehneet hänet hulluksi.
+
+— Kuule, puheli Raina, itkua teeskennellen, — sinä paha, sinä paha,
+etkö olekaan antanut tätä minulle omaksi? Mistä minä nyt tällaisen
+saan? Te kun olette niitä vanhoja sukuja, niin teillä on kaikenlaista
+tällaista, mutta mistä meikäläinen tällaisia saa. Hyi sinua. Mutta
+jollen minä anna tätä, mitä sanot siihen? Jos minä ostan tämän?
+
+Tommi tyyntyi ikäänkuin hän olisi noussut kylmästä vedestä.
+
+— Se ei ole kaupan.
+
+Silloin konsulinna Lax pusersi kätensä nyrkkiin ja loi sormukseen
+vihamielisen silmäyksen. Ja nyrkki sormuksineen vapisi hänen katseensa
+alla. Tommi näki, että hän kärsi. Se oli köyhyys, joka tunsi
+auttamattoman kirouksensa, köyhyys, joka oli myynyt itsensä rahasta,
+uskoen sillä kaikki saavansa ja joka nyt huomasi, että oli jotakin,
+joka ei ole kaupan. Hän vetäisi nopeasti sormuksen kädestään ja
+paiskasi sen pöydälle.
+
+Heini serkun kihlasormus oli jälleen Tommi Surpaeuksen hallussa.
+
+Yngve Laxin ja Tommin välillä syntyi vielä selvittely. Tommi huomautti
+hänelle, että varaston, joka oli sijoitettu heille Niemenkiveen,
+ennen huomispäivää pitää olla poissa. Muuten hän ei vastaa niistä.
+Yngve kirosi ja esteli ensin, mutta kuullessaan, että huvilan ostaja
+haluaa nähdä vajan ja että lukko murretaan, lupasi hän yöllä käydä ne
+noutamassa. Tommi ja hänen sisarensa kumarsivat, kättä ojentamatta, ja
+läksivät. Ovella sanoi konsulin poika:
+
+— Surpaeus hoi, elätkö sinä tämän käytöksesi jälkeen vielä siinä
+luulossa, että saat täältä joitakin rahoja palkaksi?
+
+Tommi kääntyi ja näki Yngven ja Rainan kasvot rinnan ovenavauksessa.
+
+— En, sanoi hän ja naurahti, — sopiihan niillä rahoilla ostaa tauluja
+ja sormuksia!
+
+Sellaista iloa kuin lausuessaan nämä sanat, ei Tommi ollut koskaan
+tuntenut. Ne sanat tekivät hänet yhtäkkiä vapaaksi ja hän nauroi
+itsekseen, nauroi hyvän aikaa.
+
+Nyt täytyi vain nopeasti päästä Enok-sedän puheille.
+
+— Mitä sinä naurat? sanoi Letta. — Et mitään hauskaa sinä soisi
+minulle, nytkin lupasit pois rahat. Kuinka on nyt niiden kaikkien, mitä
+sinä meille lupasit, ei suinkaan niistä mitään tule...
+
+— Olisitko sinä voinut ottaa nämä rahat?
+
+— Niin, no... kun ei muitakaan ole.
+
+— Kyllä sinä vielä kerran minua tästä kiität.
+
+Ääneti astelivat sisarukset tuttua tietä kotia kohden. Tommi läheni
+näitä seutuja ikäänkuin pitkän poissaolon jälkeen. Hänellä oli jälleen
+osuus kotiin. Siltä hänestä tuntui. Kummallista: koti oli myyty, parin
+viikon perästä ei Surpaeuksilla enää ole mitään asiaa tänne, ei mitään
+sanomista täällä. Ja kuitenkin tuntuu hänestä siltä kuin hän olisi
+voittanut takaisin kodin.
+
+Vapautuessaan valheesta oli pyhä jälleen tullut hänen omakseen.
+Ja pyhän mukana kodin idea, lapsuus, muistot, jotka tästä puoleen
+muodostivat kodin.
+
+Tommi päästi sisarensa kotiportista vaahterain alle ja näki tutut katot
+läpi heleän lehtiverkon. Hän ei ehtinyt viipyä antaakseen silmänsä
+juoda lepoa kevätillan kauneudesta aidan sisäpuolella. Hänen täytyi
+kiirehtiä tapaamaan setää, jota ei hän ollut tavannut sitten kun hän
+näki hänet rannassa lastin ääressä, ja hän kulki nopeasti, katsomatta
+ihmisiin, jotka tulivat vastaan, tai kiinnittämättä huomiota mihinkään
+ympärillään. Hänen mielensä nousi ja laski kuumien aaltojen vallassa.
+Ne olivat maininkia siitä mitä oli tapahtunut. Hän ei vielä pitänyt
+selvittelyä itsensä kanssa, hän ainoastaan odotti, että myrsky menisi
+ohitse.
+
+Tämän saman kuuman aaltoilun täyttämänä nousi hän raitiovaunuun, saapui
+talolle, missä setä asui ja juoksi ylös portaita. Hän ei huomannut
+outoa sairashuoneen hajua portaissa, hän huomasi vasta ovella valkoisen
+paperin, jossa oli jokin kirjoitus. Pyydettiin puhumaan ja liikkumaan
+hiljaa. Mitä? Oliko täällä joku sairas? Oliko setä sairastunut?
+Olivatko poliisit saaneet hänet käsiinsä ja ehkä ampuneet häntä? Mutta
+sittenhän hänet olisi viety sairaalaan. Tommi kävi neuvottomaksi eikä
+tietänyt, pitikö hänen koputtaa oveen vaiko astua sisään koputtamatta.
+Hän valitsi viimeisen vaihtoehdon ja avasi hiljaa oven.
+
+Senjälkeen oli kaikki jotenkin epätodellista ja unentapaista. Aika
+oli pysähtynyt paikalleen eikä voinut tietää kestikö pysähdystä
+kauan vaiko silmänräpäyksen. Tommi oli joutunut Letitsia Surpaeuksen
+kuolinvuoteen ääreen siinä vaiheessa, jolloin ei enää ole kysymystä
+henkiinjäämisestä. Tuskat ovat poissa, elämän rumuus on lakannut, maan
+pauhina vaiennut ja ihmissielu palaa suurella tiiviillä liekillä, juuri
+äärimmällä rajalla ajallisuutta.
+
+Letitsia Surpaeuksen kuolinvuoteella oli sellaista. Ne kaksi
+ihmistä, sairaanhoitajatar ja Enok Surpaeus, jotka siellä odottivat
+loppua, eivät itkeneet ja kun Tommi Surpaeus tuli, upposi hän heti
+kaikkivaltiaaseen äänettömyyteen, yrittämättäkään mitään kysyä. He
+odottivat kaikki liikkumatta, hiiskahtamatta suuren hiljaisuuden
+tuloa ja elivät outoa myötäelämää sen säteilyn kanssa, joka valaisi
+tätä kuolevaa. Myöskin aavistivat he kaukaa sen näyn armautta, jota
+Letitsian silmät suurina ja avonaisina heijastivat. Se mitä hän
+näki, ei ollut tästä maailmasta. Hänen olentonsa säteili voimalla,
+joka olisi voinut valaista kokonaisen maailman. Eivät yksin silmät
+säteilleet, vaan kasvot ja kädetkin. Niin hiljaa hän liukui yli suuren
+rajan, että Enok Surpaeus ja Tommi vielä pitkän aikaa odottivat
+hänen avaavan silmänsä, vaikka hoitajatar jo oli lausunut sen sanan,
+jonka ammattihoitaja on tottunut virallisella hienotunteisuudella
+tällaisissa tapauksissa kuiskaamaan: loppu. He seisoivat henkeä
+pidätellen kuolleen oudon nuoren ja juhlallisen kauneuden lumoissa ja
+läpikävivät sieluissaan jotain perin tuttua ja samalla kertaa uutta.
+He ajattelivat: minäkin kerran lepään kuolinvuoteellani. Tämänhän
+joka ihminen tietää, joka päivä kohtaavat hänen korvaansa kuoleman
+viestit, ystävät ja tuttavat hänen ympärillään kaatuvat. Mutta hänen
+oma kuolemansa on hyvin kaukainen välttämätön paha, joka liikuttaa
+häntä vasta joskus, pitkien aikojen perästä. Vanha maankiertäjä ja
+hänen nuori ystävänsä tunsivat yhtäkkiä oman kuolemansa läheisyyden ja
+tekivät itselleen ne kysymykset, jotka tästä seuraavat ja vastaavat
+johtopäätökset. Ja ensin liikkui asemiltaan kapteeni lähteäkseen
+toiseen huoneeseen keventämään sielunsa tuskaa. Hän kuuli korvissaan
+sanat, joihin eräs rukous loppuu, rukous, jonka hän joskus oli oppinut,
+mutta jota ei hän enää osannut ulkoa: päästä meitä pahasta. Hän halusi
+olla yksin ja voihkia ja itkeä. Mutta ei ollut toista huonetta. Ja niin
+hänen täytyi jäädä paikalleen ja tukahduttaa tuska omaan rintaansa.
+Mutta tietämättään voihki hän sanoja: päästä meitä pahasta. Ja nuori
+mies hänen vierellään otti vastaan sanat. Ja ne vuotivat hänen
+sisimpäänsä kuin polttava lääke. Eikä hän muistanut, että häneltä
+köyhässä huoneessa puuttui tällä hetkellä tärkein: yksinäisyys. Vaan
+hän putosi polvilleen kuolinvuoteen ääreen ja itki katkerasti.
+
+Päästä meitä pahasta.
+
+Tommi Surpaeus sai nyt ne niukat tiedot, mitä setä saattoi antaa.
+Letitsia oli puhunut niin vähän ja hän oli ollut niin kärsivällinen ja
+kiitollinen. Myöskin ilmoitti kapteeni pian jättävänsä maan ja taas
+lähtevänsä kiertämään. Muuttolintu, muuttolintu, jonka keväät eivät ole
+riippuvaisia auringonkierroista.
+
+Tommi painoi vanhan purjehtijan kättä, sanoi hyvästi nukkujalle ja
+läksi viemään sanaa kotiin.
+
+Hän kulki yhä nähden Letitsia Surpaeuksen säteilevät kasvot ja vain
+se oli todellista — elämä kaduilla ja teillä oli jotain satunnaista
+ja toisarvoista, koska vain tuota säteilyä varten ihminen ponnisti ja
+vain se oli hänen arvoistaan. Hän kulki povessaan se kumma tunne, että
+hänen surunsa oli kaiken keskipiste, että kaiken turhan piti hänen
+lähestyessään väistyä ja kaiken pilkan vaieta. Hänen osalleen oli
+tällä hetkellä sattunut kantaa Ihmisen surua, mutta se oli kaikkien
+maan lasten yhteisomaisuus ja jokainen sai vuoronperään kantaa sitä,
+katsella sitä ja koota voimia sen ääressä.
+
+Päästä minua pahasta!
+
+Hän tuli kodin portille ja menetetyn kodin tuttu lempeä kauneus
+sopeutui vastustamatta siihen kauneuteen, jonka lähettinä hän saapui.
+Tuntui siltä kuin vainajan henki olisi seurannut tänne ja aikonut
+viihtyä täällä.
+
+Kotiväki oli koolla lehmusten alla, missä tanner jo nurmettui.
+Keskustelu kulki vieraasti ja väkinäisesti, yhteisistä ponnistuksista
+huolimatta. Jonkin verran helpommaksi kävi, kun Heini kaukaa ja leikkiä
+lyöden kuvasi, miten kauhean lapselliset he olivat olleet, hän ja hänen
+sulhasensa — tai oikeastaan oli hän, Heini ollut tyhmä ja lapsellinen:
+pienten, turhien asioiden tähden he olivat kiistelleet ja kuluttaneet
+toisiaan. Puhuttiin talon ainoasta kotieläimestä, Ystävästä, joka
+oli nukkunut monta päivää ja tänään jälleen haukkunut vieraita
+niinkuin nuoruutensa päivinä. Sitten näyttivät keskustelun aiheet taas
+tyhjentyneen ja ainoastaan lintujen laulu täytti illan. Katseltiin
+auringon laskua, todettiin, että omenapuut varistivat lehtiään ja
+että nurmi niiden alla oli kuin lumessa. Huomattiin, että tätä aikaa,
+jolloin koivunlehvä näin tuoksuu, kestää vain hyvin lyhyen ajan. Näistä
+aroista aiheista jotka menettävät sisältönsä, kun niistä puhutaan
+ääneen, keskusteltiin sentähden, ettei päästy vireeseen.
+
+Epävireen syytä, Heinin kihlasormusta ei kukaan maininnut.
+Salavihkaiset katseet vain huomasivat, että sulhasen sormessa oli
+sormus, morsiamella ei.
+
+Silloin kuului portti narisevan ja kaikki tunsivat tulijan Tommiksi.
+Tuli entistä tukalampaa — miten hän selviytyisikään kihlattujen edessä?
+
+Mutta hän tuli perheen piiriin ikäänkuin ei hän olisi kihlatuita
+muistanut. Ja ennenkuin hän avasi huulensa, kertoivat hänen kasvonsa,
+että hän tänään oli toinen ihminen kuin eilen. Äiti tuijotti häneen
+suurin silmin eikä voinut muuta kuin ihmetellä. Voittoa tiesivät Tommin
+kasvot.
+
+Nuori mies ei kiinnittänyt huomiota jäykkyyteen, millä häntä oli
+tervehditty. Hän näytti valmistavan jotakin sanottavaa. Ja kun kaikki
+sitten olivat hiljaa ja vain linnut lauloivat auringonlaskussa, lausui
+hän kuivin silmin:
+
+— Letitsia tädin terveiset kaikille, erikseen jokaiselle. Hän on
+kuollut.
+
+Sen juhlallisen soinnun aikana, jolloin luonnon kevät ja ihmisen
+valitus yhtaikaa pyrkivät ilmoille, muisti Tommi yhtäkkiä sen, jonka
+hän kuoleman tullessa oli unohtanut. Hän otti taskustaan Heinin
+kihlasormuksen ja laski sen valkoiselle liinalle kihlattujen välille.
+
+Ei syntynyt mitään ihmettelyä eikä kysymyksiä. Kuoleman läheisyys oli
+tasoittaen ja sovittaen tullut keskelle elämän haparoivaa ja kuumeista
+etsintää. Ja ikäänkuin morsiuspari olisi seisonut vihkituolissa
+vakavan valansa hetkellä, otti sulhanen ääneti sormuksen ja painoi sen
+morsiamen käteen.
+
+Mutta kaikki muistelivat äänettömässä surussa poismennyttä ja heidän
+kyyneleensä olivat niinkuin kaste helteisen päivän iltana. Ja heistä
+tuntui siltä kuin hänen siunaavat kätensä olisivat laskeutuneet yli
+kaikkien päiden, jokaisen erikseen ja kaikkien yhteisesti.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75749 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..3962e1a
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #75749 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75749)