diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | 75750-0.txt | 9443 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 9460 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/75750-0.txt b/75750-0.txt new file mode 100644 index 0000000..3a171cc --- /dev/null +++ b/75750-0.txt @@ -0,0 +1,9443 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75750 *** + +language: Finnish + + + + +SULOISEN JÄRJETTÖMYYDEN KAUPUNKI + +Kirj. + +E. Temple Thurston + + +Englanninkielestä Suomentanut + +Heikki Teittinen + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1924. + + + + +SISÄLLYS. + +ENSIMMÄINEN KIRJA. + +TIE KAUPUNKIIN. + I. Pyhän Josefin päivän aattona. + II. Viimeinen kynttilä. + III. Vihanneskauppiaan katu. + IV. Mitä sanotaan sankariksi. + V. Katusoittaja Fetter Lanella. + VI. Kensington Gardens. + VII. Uljaan »Albatrossin» matka. + VIII. Kohtalokas piletinmyyjä. + IX. Salaiset paperit. + X. Sisäisen havainnon tarpeellisuus. + XI. Sivuvalaistusta ilmiöihin. + XII. Lunastamattomuuden temppeli. + XIII. Tavaraluettelo. + XIV. Kuinka otetaan selvää asioista. + XV. Mitä aamupuku voi kätkeä. + XVI. Pääsiäispyhät. + XVII. Kärpänen meripihkassa. +XVIII. Ystävyyden sinetti. + XIX. Tuo Mr. Chesterton. + XX. Miksi Jill rukoili Pyhää Josefia. + XXI. Suloisen Järjettömyyden Kaupunki. 82 s. 165 tark. + +TOINEN KIRJA. + +TUNNELI. + I. Varjon sydän. +II. Amber. + +KOLMAS KIRJA. + +KAUPUNKI. + I. Palazzo Capello. + II. Kirje Venetsiaan. + III. Paluu Venetsiaan. + IV. Todellinen äiti. + V. Johnin väritutkielmia. + VI. Kynttilä Pyhälle Antoniolle. + VII. Ignatian ominaisuuksia. +VIII. Uhri. + IX. Lähtö Venetsiasta. + X. Helmikuun kuudestoista päivä Lontoossa. + XI. Selviämätön solmu. + XII. Uskon ihme. +XIII. Kuolema. + XIV. Kiertomatka. + XV. Pyrkimys rehellisyyteen. + XVI. Kangastuksen loppu. + + + + + +ENSIMMÄINEN KIRJA. + +TIE KAUPUNKIIN. + + + + +I. PYHÄN JOSEFIN PÄIVÄN AATTONA. + + +Todellakin tämä tapahtui maaliskuun kahdeksantenatoista päivänä — mutta +on aivan mahdotonta sanoa, mille viikonpäivälle se sattui. + +Oli ilta, kello oli puoli kahdeksan maissa. Puoli kahdeksan on jo +pimeä, lamput on sytytetty, talot painuvat toisiinsa kiinni. Niillä on +kerrottavana salaisuuksia toisilleen, heti kun tulee pimeä. Ah! Kunpa +tietäisitte, mitä salaisuuksia talot haastelevat, kun varjot sulkevat +ne yhteen suuriksi ryhmiksi! Mutta ettepä tule koskaan sitä tietämään — +ne sulkevat silmänsä ja kuiskailevat. + +Lincolnin ravintolan ympärillä oli hiljaista kuin haudassa. Asianajajan +kirjuri oli lähtenyt myöhään toimistostaan, ja hänen kiirehtivät +askeleensa saivat syvän hiljaisuuden värähtelemään. Kuulitte pitkälle +jokaisen askeleen. Niin kauan kuin voitte erottaa hänet, tajusitte ne +selvästi; sitten kun hän häipyi varjoesiripun taa, äänet vaimentuivat, +ja lopuksi hiljaisuus palasi jälleen seudulle — ryömi kaikkialta +ympärillenne, puolittain innokkaana, puolittain haluttomasti, ikäänkuin +uniset lapset, jotka on vedetty vuoteistaan kuulemaan keijukaissadun +loppua. + +Täällä oli myöskin keijukaissatu kerrottavana. + +Se alkoi maaliskuun kahdeksannentoista päivän iltana, Pyhän Josefin +päivän aattona. + +En osaa oikein sanoa, minkä vuoksi, mutta kaikista pyhimyksistä, jotka +ovat saaneet ylistetyt nimensä kalenteriin — ja, taivas varjelkoon, +niitä on totisesti koko joukko — hän näyttää parhaiten ansainneen +pyhimykseksi julistamisen kunnian. Palavassa uskonkiihkossa on +marttyyrikuoleman hyve tosin omana palkintonaan; mutta elää jatkuvasti +uskoen tuohon ihmeeseen, joka yrittää murskata avio-onnen, hajoittaen +perheen kunnian kuin tomun kaikkiin taivaan tuuliin — se on varmasti +kaikkein uljainta marttyyriutta. + +Vielä nykypäivinäkin saattaa löytyä niin paljon uskoa, että joku voi +uhrata henkensäkin uskontonsa puolesta; mutta enpä tunne yhtään miestä, +joka sallisi uskonsa käydä puhumaan vaimonsa hyvän nimen ja kunnian +puolesta, kun asianhaarat ovat tehneet hänelle sellaisen kepposen, tai +sanoisimmeko taikatempun. + +Ja niinpä roomalaiskatolilaiset, jotka ovat kuin lapset markkinoilla, +kun uskonasiat tulevat kyseeseen, ovatkin omaksuneet jonkinlaisen +säälittelevän sävyn tähän herkkäuskoiseen mieheen suhtautuessaan. + +»Pyhä Josef-parka», he sanovat, — »minä olen aina saanut häneltä +pyytämäni. En muista hänen koskaan pettäneen.» + +Tahi. »Pyhä Josef-parka — hän ei sovi minulle ollenkaan. Minä rukoilen +aina Pyhää Neitsyttä tarvitessani jotakin.» + +Voiko kuvitella mitään lapsellisempaa, viattomampaa, enemmän +lastenkamaria muistuttavaa — ainoa paikka maailmassa muuten, jossa +ylipäänsä vakaasti uskotaan? + +Jokaisella pyhimyksellä on oma erikoisominaisuutensa, vaikuttaen +kukin omalla yksilöllisellä tavallaan. Pyhä Rock antaa salaperäiset +terveysjuomat; Pyhä Anton tuo teille takaisin hukatut esineet — +ja kuinka kirkkaasti säilyvätkään mielessänne ne kerrat, jolloin +etsintänne noustuanne rukoilemasta oli tuloksellista; kuinka valmiita +ovatkaan painumaan unohduksiin ne kerrat, jolloin epäonnistuitte. On +aivan mahdotonta luetella kaikkia pyhimyksiä ja heidän ominaisuuksiaan. +Merihädästä varjelemaan, esimerkiksi, Pyhä Gerald on ylikäymätön; mutta +Pyhä Josef — tuo Pyhä Josef parka! — häneltä virtaa kaikki hyvät asiat, +mitä rahalla voi ostaa — lasten leikkikalut, naisten neularahat ja +miesten erikoiset ylellisyystarpeet. + +Kuvitelkaapa, jos voitte loihtia sielunne silmien eteen kaikki, mitä +on täytynyt tapahtua tänä Pyhän Josefin juhlapäivän aattona. Kuinka +monet tuhannet polvet ovat taipuneet, kuinka monet uupuneet ruumiit +ja nälkäiset sielut ovat kuiskineet avukseen Pyhää Josef-parkaa! Nämä +kimmeltävän kullan, hohtavan hopean ja kilisevän kuparin anojat ovat +varmasti liian monet laskettavaksi. Siinä on ollut työpäivää tarpeeksi, +jos kaikkiin rukouksiin on vastattu! Koetahan laskea kynttilät, jotka +on sytytetty Pyhän Josefin alttarille — se on mahdotonta! + +Ja kuitenkin kysymyksen voi ratkaista yksinkertaisella matemaattisella +laskelmalla. Sano minulle, montako köyhää on maan päällä, ja minä +sanon sinulle, montako kynttilää on sytytetty, kuinka monta rukousta +on rukoiltu ja kuinka monta toivetta on syntynyt Pyhän Josefin päivän +aattona. + +Ja kuinka monta köyhää on maan päällä? — + +Kellot soittivat iltajumalanpalvelukseen Sardiniakadun kappelissa tänä +maaliskuun kahdeksannentoista päivän iltana. Kaikkien noiden olentojen +joukossa, jotka polvistuivat epäselvässä kynttiläntuikkeessa, olkapäät +nöyrästi painuksissa, päät syvälle käsiin haudattuina, ei ollut +ainoatakaan, jonka huulilla ei olisi viipynyt Pyhän Josef-paran nimi, +vedoten vakavasti tai valittaen. + +Nämä olivat maailman köyhiä, ja ketä ja millaisia he olivat? + +Siellä oli osakekauppias, joka maksoi vuokraa muutamia satoja puntia +vuodessa Cityssä sijaitsevasta konttoristaan, sadanviidenkymmenen +punnan vuokran huoneistostaan Temple Gardenissa, ja jonka maakartano +oli varustettu kaikilla rikkauden mahdollisuuksilla. + +Hänen takanaan — hän istui yksin penkissään — oli nuori nainen +painavassa turkisvaipassa, korkeintaan kahdenkymmenenkolmen ikäinen. +Ei mistään muusta kuin hänen kumartuneesta päänasennostaan olisi +saattanut päätellä, että hänen rukouksensa esineenä saattoi olla raha. +Hänelläkin oli kokonainen penkki hallussaan. Hänen takanaan istui kolme +palvelustyttöä. Keskikäytävän toisella puolella, turkisvaippaisen +naisen paikkaa vastaavassa penkissä, oli nuori mies — kirjailija, +sanomalehtimies — kynänkäyttelijä, jonka köyhyyden suurimpana aiheena +oli hänen kunnianhimonsa. + +Tämän takana, siellä täällä polvistui muita, pankinjohtaja, +siivoojatar, ja kaikkien muiden takana, kappelin toisessa päässä, +hurskaan tarkkaavaisina ja yhtä vakavina kuin muutkin oli neljä +italialaista posetiivinsoittajaa. + +Tässä olivat maailman köyhät. Ne eivät ole mikään luokka, vaan +kaikki luokat. Köyhyys ei ole muutamien erikoisasema; kaikki +ovat samassa asemassa. Toivomustemme esineet ovat niin kaukana +saavutustemme hedelmistä, että me kaikki olemme vaivaisia. Ja siksi +tämän yksinkertaisen laskennollisen tehtävän täytyy sittenkin jäädä +ratkaisemattomaksi; sillä on mahdotonta sanoa tämän maailman köyhien +lukumäärää, ja juuri siksi on mahdotonta laskea sytytetyt kynttilät, +kohonneet rukoukset tahi syntyneet toivomukset Pyhän Josefin päivän +aattona. + + + + +II. VIIMEINEN KYNTTILÄ. + + +Kun jumalanpalvelus oli ohitse, kun pappi oli kadonnut pyhäinjäännösten +kera alttarin takaiseen salaperäiseen pimentoon, pieni seurakunta nousi +hitaasti ylös. + +Toinen toisensa jälkeen he tulivat Pyhän Josefin alttarin luo. Kolikko +kolikon jälkeen vieri puiseen ruskeaan arkkuun, kun he ottivat +kynttilänsä, ja kohta tuikahteli pieniä liekkejä tuon herkkäuskoisen +pyhimyksen maalatun kuvan edessä. + +Luonne tulee kaikessa esille: yhtä paljon kynttilöiden sytyttämisessä +Pyhälle Josef-paralle kuin elämän tärkeimpiä päätöksiä tehtäessä. + +Rikas osakekauppias oli luonteensa vaistojen palvelija erottaessaan +huolellisesti kaksi pennyä kourallisesta hopearahoja. Hänen mieleensä +juolahti, että niiden täytyi vain olla neljännespennyn kynttilöitä +— penny oli siis todellakin runsas välityspalkkio — kirkko oli +liian ahnas. Hän ei tahtonut ostaa enempää kuin kaksi. Miksi kirkon +pitäisi hyötyä seitsemänkymmentäviisi prosenttia hänen uskostaan? +Hän oli pannut jo anteliaasti kolehtiin. — Saattaa myöskin kysyä, +mitä syytä Pyhällä Josefilla oli antaa hänelle yhtään mitään, sehän +oli kauppa, josta ei ollut mitään nähtävää etua Pyhälle Josefille? +Osakekauppias ei kiinnittänyt huomiota asian tähän puoleen. Hän oli +rukoillut, että liikeyritys, jossa oli kyseessä muutamia tuhansia +puntia, muodostuisi hänelle edulliseksi. Jos rukous kuultaisiin, +tulisi hän voittamaan panoksestaan kaksikymmentä prosenttia — mutta ei +seitsemääkymmentäviittä, oh, ei — ei seitsemääkymmentäviittä! Ja siten +nämä kaksi pennyä, jotka nuristen uhrattiin, kuvastivat erinomaisesti +hänen suhteellisuustajuaan. Ne kalisivat hänen korvissaan arkkuun +pudotessaan. + +Häntä seurasi siivoojatar. Tehden ristinmerkin tämä niiasi kuvalle. +Raha oli jo valmiina hänen kädessään. Koko jumalanpalveluksen ajan +hän oli puristanut sitä hiestyneessä kourassaan peläten pudottavansa +sen. Kolmen pennyn lantti on uskomattoman pieni raha. Hän huokasi +helpotuksesta kuullessaan sen lopultakin kilahtavan arkkuun. Siellä se +oli tallessa, siellä oli sen päämäärä. Kolme neljännespennyn kynttilää +siirtyi hänen omaisuudekseen, ja hän sytytti ne hellästi: Hänellä oli +kolme lasta odottamassa hänen paluutaan jossakin vuokrakasarmissa. Aina +pistäessään kynttilän jalustaan hän kuiskasi jonkin nimen: John — Mary +— Michael. Häntä itseään varten ei jäänyt yhtään kynttilää. + +Sitten tuli konttoriapulainen. Hän sytytti neljä. Siinä oli kaikki +hänen omistamansa kuparirahat. Niillä olisi jo ostanut laatikon +savukkeita. Hän katseli tuumivasti neljää jalustalle sytyttämäänsä +kynttilää, kääntyi sitten kohtaloonsa alistuvasti. Mahtoikohan +lopuksikaan olla hyötyä noista neljästä Pyhälle Josef-paralle +omistetusta kynttilästä? Ehkä hän oli ollut hullu — tämä oli +mahdollisesti vain rahan tuhlausta. + +Hänen jälkeensä tuli pankinjohtaja. Hän lunasti kuusi kynttilää +ruskeasta puuarkusta. Joka vuosi hän sytytti kuusi, ei koskaan enempää +eikä koskaan vähempää. Hän sytytti ne nopeasti, itsetietoisesti, +vaikkakin salaa häpesi niiden paljoutta, eikä huomannut kääntyessään +kiireesti, että yhden liekki paloi kituen ja sammui. + +Ensimmäinen palvelustyttö tuli hänen jälkeensä, otti sen pois +jalustasta ja sytytti sen uudelleen toisesta liekistä. + +»Minä annan tämän olla omasta puolestani», hän kuiskasi takanaan +olevalle palvelustytölle. Nähdessään kumppaninsa loukkaantuneen +hämmästyksen hän tirskui hämillään. Hän oli varmasti hyvillään +päästessään vetäytymään piiloon kirkon suojaavaan pimentoon. Siellä hän +painui polvilleen tyhjään penkkiin. + +»Kiltti Jumala — anna anteeksi», hän kuiskasi. »Se oli kerrassaan +kurjasti tehty» — ja hän yritti koota kaiken rohkeutensa mennäkseen +takaisin sytyttämään uutta. Mutta rohkeutta ei tullut riittävästi. Sitä +kysytäänkin tällaisessa tilanteessa enemmän kuin luulisi. + +Ja lopuksi olivat kaikki lähteneet, paitsi turkisvaippainen nainen +ja kirjailija — sanomalehtimies — kynänkäyttelijä. Pikku alttarille +olivat kynttilät tuoneet oikean valovirran, kirkko oli tyhjä, kaikki +hiljaista; mutta nämä kaksi olivat jääneet polvistuen äänettöminä +kumpikin penkissään. + +Mitähän kaipausta tuo nainen kantoi sydämessään, pysyessään +kärsivällisesti polvistuneessa asennossaan niin pitkät ajat? Jokin +ahdistava toivomus, — siitä voitte olla vakuutettu — sellainen +toivomus, joita vain naisilla on ja vain naiset ymmärtävät. Ja mitä +mies taas tarvitsi? Ei rahaa! Ei mitään sellaista, mitä Pyhä Josef +voisi antaa. Hänellä ei ollut kylläkään rahaa. Pennyn raha loikoili +tyytyväisenä hänen taskunsa pohjalla, ja siinä oli tällä hetkellä +koko hänen omaisuutensa. Enimmäkseen silloin kun teillä on rahaa, +tarvitsisitte sitä lisää. Kun omistaa yhden pennyn eikä ole tietoa +toisen saamisesta, on tullut jokseenkin niin lähelle täydellistä +tyydytystä, kuin yleensä voi toivoa pääsevänsä. + +Miksi hän sitten yhä viivytteli polvillaan? Mitä hänen sydämensä +tarvitsi? — Luontoa taas — inhimillistä luontoa myöskin — +yksinkertaisesti kaipaus saada tietää tuon naisen kaipaus. Se oli koko +juttu. + +Kului kymmenen minuuttia. Hän tarkkaili naista sormiensa rakosista. +Mutta tämä ei liikahtanutkaan. Lopuksi, todeten lohduttomana, ettei +ollut toivoakaan muista paljastuksista, kuin että turkisvaippa oli +maksanut kolmekymmentä guineaa, mutta että siitä huolimatta saattaa +olla köyhä ja rukoilla Pyhää Josefia — hän nousi hitaasti pystyyn. + +Hetkinen sen jälkeen nainen seurasi häntä. + +Hän käveli suoraa päätä alttarin luo, ja penny oli jo kilahtanut +arkkuun, ennenkuin hän huomasi, että oli vain yksi kynttilä jäljellä. + +Hän katsahti taakseen. Nainen odotti. Ajatus tuli silmänräpäyksessä. +Hän astui syrjään ja jätti kynttilän paikalleen. Sitten hän kääntyi +hitaasti lähteäkseen. + +On hetkiä elämässä, jolloin kujeileva sattuma tarttuu kirkassydämisen +Kohtalon käsiin, ja nämä yhdessä johtavat tapahtumat päätä +pyörryttävään piiritanssiin, jonka selvittelemisessä ja kertomisessa +riittää työtä yhden miehen järjelle kuukausiksi. + +Tässä teillä on mies, nainen ja Pyhän Josefin alttarille määrätty +kynttilä. Nämä kaikki kietoo toisiinsa tyhjässä kirkossa sattuman +kujeileva käsi ja tuosta päättömästä vyyhdestä syntyy keijukaissatu +— tarina Suloisen Järjettömyyden Kaupungista — uni tai todellisuus +— nehän ovatkin yksi ja sama asia — pieni väriläikkä harmaassa +töherryksessä, joka peittää vielä nukkuvat sielut. + +Mies tunsi verkkaan kääntyessään, ettei tarina loppuisi siihen. Teidän +ei pidä olla ainoastaan inhimillinen luonnon tutkija aikoessanne +kynänkäyttelijäksi. Sattuma täytyy myöskin osata ottaa lukuun ja +aavistaa ennakolta. Kaikessa saattaa olla luontoa, mutta teidän +havaintoonne sen tuo Sattuman kujeileva käsi. Niinpä hän kääntyi +verkkaan lähteäkseen — mutta oi kuinka verkkaan — juuri sen verran +liikehtimistä kuin tarvitaan ilmoittamaan, ettei oikeastaan aio jäädä. + +Mutta kaikki vaistot olivat hänessä valppaina sitä hetkeä varten, +jolloin naisen ääni pidätti hänet. + +»Te ette ottanutkaan kynttilää, josta maksoitte», tämä sanoi melkein +kuiskaten. + +Hän kääntyi taas heti kantapäillään. + +»En — se on viimeinen. En huomannut sitä, ennenkuin olin pannut rahan +sisään.» + +»Mutta teidän pitäisi ottaa se.» + +»Minä jätin sen teille.» + +»Mutta minkä vuoksi?» + +»Arvelin mahdolliseksi, että te haluaisitte hartaammin sytyttää sen kuin +minä.» + +Mitä hän tarkoitti sillä? Luuliko hän viimeksitullutta itseään +köyhemmäksi, enemmän Pyhän Josefin anteliaisuuden tarpeessa olevaksi? +Siinä se oli ja se olikin totta. Kukaan ei voinut olla enemmän +taivaallisten voimien avun tarpeessa kuin hän nyt oli. + +Mutta mistä tuo mies sen tiesi? Miksi hän niin ajatteli? Jos olisi +ollut kyseessä köyhä siivoojatar — siinä tapauksessa kylläkin. Mutta — +nainen katseli hänen yksinkertaista sinistä sarkapukuaan, vertasi sitä +vaistomaisesti oman raskaan turkisvaippansa komeuteen — minkä vuoksi +mies ajatteli hänestä siten? + +»En ymmärrä, miksi minun pitäisi käyttää hyväkseni teidän +hyväntahtoisuuttanne», nainen kuiskasi. + +Mies hymyili. + +»Minä tarjoan sen Pyhälle Josefille», hän sanoi. + +Nainen otti kynttilän. + +»En ihmettelisi, vaikka hän huomaisikin teidän tarjouksenne +hyväksyttävämmäksi näistä kahdesta.» + +Mies odotti, kunnes hän oli sytyttänyt sen; odotti, kunnes se oli +kiinnitetty jalustaan. Hän pani merkille naisen kädet hienot — +valkoiset — sormet hoikat ja ruusuiset kynnet. Mitä ihmettä tämä oli +mahtanutkaan rukoilla? + +»Hyvä — luullakseni Pyhä Josef ei ole kovinkaan puolueellinen», sanoi +mies vääntäen huulensa leikilliseen hymynpilkkeeseen. + +»Ettekö usko? Pyhä Josef-parka!» + +Tehtyään ristinmerkin nainen kääntyi ja lähti alttarilta. + +»Nyt — minä olen teille velkaa yhden pennyn», hän lisäsi. + +Hän tarjosi rahaa, mutta mies ei liikahtanutkaan ottamaan sitä. + +»En tahtoisi ryöstettävän murto-osaakaan uhristani Pyhälle Josefille», +hän sanoi. »Rasittaisiko teitä kovin, jos jäisitte yhä edelleen +velkaan?» + +»Niinkuin haluatte.» Nainen veti kätensä takaisin. »Sitten, ei muuta +kuin kiitos vain. Hyvää yötä!» + +»Hyvää yötä.» + +Mies käveli hitaasti hänen jäljestään kirkon halki. Sattuma oli +pujottanut ohueen rihmaan muutamia herkullisia silmänräpäyksiä — siinä +kaikki. Mitään tulosta siitä ei ollut. He erosivat yhtä tuntemattomina +toisilleen kuin tähänkin asti. Hän ei tietänyt vieläkään sen paremmin, +mitä nainen oli rukoillut niin palavasti Pyhältä Josefilta. + +Mutta jos te tiedätte, mitä nainen rukoilee, silloin tiedättekin hänen +sydämensä syvimmän salaisuuden. Ja naisen sydämen syvintä salaisuutta +on mahdoton oppia tuntemaan kymmenessä minuutissa; vaikka sydämen tosin +voitte todennäköisesti helpommin saavuttaa silloin kuin koko eliniässä. + + + + +III. VIHANNESKAUPPIAAN KATU. + + +Kaksi tai kolme vuotta sitten Fetter Lanella oi todellakin oikea +vihanneskauppiaan puoti. Kadunpuoleista ikkunaa oli siirretty, jotta +hedelmien ja kasviksien näyttely, joka sulki täydellisesti näköalan +puodin sisustaan, tulisi paremmin esiin. Appelsiinit, banaanit, +perunat, taatelit — kaikki veljeilivät siinä samassa kunnossa, missä +olivat saapuneet Lontoon satamaan jonkin hyvän laivan painolastina. +Porkkanat ja kukkakaalit, molemmat pienissä erikoisosastoissaan, +oli paiskattu vierekkäin asteittain laskeutuville hyllyille kuin +väriläiskät, jotka maalari jättää huolimattomasti paletilleen. + +Iltaisin paloi tuulessa juuri siinä ulkopuolella kaasulyhty, +syventäen vielä vastakohtia, rinnastaen appelsiinit ja mullanväriset +perunat, kirkkaankeltaiset banaalit ja siniset pilkahdukset vihreissä +kaalinpäissä. Voi, niitä sinisiä pilkahduksia vihreissä kaalinkuvuissa! +Se oli enemmän vaikutelma kuin todellinen väri! Kuinka maalari +olisikaan ihastunut siihen! + +Nämä vihanneskauppiaitten puodit ja myymäläpöydät ovat todellakin +maalauksellisia; ja niin paljon tuoksuvampia sitten kuin muut kaupat, +lukuunottamatta tietysti rohdoskauppaa. + +Verrattuna muihin liikkeisiin, kalamyymälöihin ja lihakauppoihin +ja välttämättömään sekatavarakauppaan, josta ihmiset ostavat +kaiken tällaisessa kaupunginosassa, tämä vihanneskauppiaan puoti +oli tervetullut keidas hämäräperäisen ympäristön ja epämääräisten +hajujen erämaahan. Sen tarjoamat väri-ilot: appelsiinien loistava +liekki-pyramidi, omenien rusottavat posket, banaanikimppujen uhkea +keltaisuus, ja niille lempeän vihreänä taustana kaalit ja muut +vihannekset, mitä vuodenaika sattui tarjoamaan — tämä kaikki sai +aikaan, että pieni vihanneskauppiaan puoti Petter Lanen varrella +oli ainoa pelastava pykälä muuten sangen synkässä ympäristössä. +Se ilahdutti teitä ohikulkiessanne. Te tunsitte olevanne sille +kiitollinen. Appelsiinit näyttivät puhtailta ja tuoreilta. Ne +välkkyivät kaasulyhdyn valossa. Siihen niillä olikin täysi syy, Mrs. +Meakin kiilloitti ne esiliinallaan joka aamu, rakentaessaan tuota +vaarallista pyramidia. Hieroipa hän omenatkin, kunnes niiden kasvot +paistoivat kuin lasten, jotka ovat juuri valmiit lähtemään kouluun. +Katsellessanne niitä johtui mieleenne maaseutu, hedelmätarhat, joissa +ne olivat kypsyneet, ja Fetter Lane käheine kaupustelijoineen ja +kirkuvine lapsineen häipyi hetkeksi mielestänne. Tällaisia vaikutelmia +ette varmastikaan saa katsellessanne liha- tai kalakauppiaan ikkunaa. +Kinkku, jolla pari kolme kärpästä astelee laiskasti, makkaroita +pannussa, kiehumassa sihisten omassa rasvassaan — se ei tuo mieleen +mitään korkeampaa aistimusta kuin nälkäisen miehen valikoimattoman +ruokahalun. + +Tällaisen myymälän te sivuutatte kiireesti; mutta vaikka ette ole +aikonutkaan ostaa mitään, jäätte kuitenkin arvelemaan ja sitten +pysähdytte lopullisesti Mrs. Meakinin pienen myymäläpöydän ääreen +Fetter Lanen varrella. + +Mrs. Meakin oli hyvin lihava. Hänen kasvonsa muistuttivat ihmeesti +omenaa — ei vastapoimittua, vaan sellaista, joka on maannut oljissa +ullakolla yli talven, hyvin säilyneenä ja maku tallella, mutta kuori +rypistyneenä ja iän uurtelemana. Selkänojattomassa puutuolissaan hän +istui puodissaan päivät pitkät, hengittäen terveellistä, puhdasta +maaäidin tuoksua, jota leijaili perunasäkkien tienoilla. Siinä hän +odotti ostajan tuloa. Kun sellainen ilmestyi ovelle, hän punnitsi +hetkisen mielessään hänen ulkonäöstään kaupanteon mahdollisuutta, +sitten hän alkoi hitaasti nousta, läjähyttäen kämmenet polviinsa. + +Mrs. Meakin oli taitava nainen liikeasioissa. Hänellä oli ovela tapa +selittää, kuinka äärettömän vähän tänä vuonna oli tullut juuri sitä +hedelmää tai kasvista, jota ostaja halusi saada. Mutta ei tarvitse +luulla, että hän olisi tällä verukkeella pyrkinyt pyytämään sen +korkeampia hintoja kuin muuallakaan oli tapana. E-ei— pois se! +Kunniallisuus puhui hänen kasvonjuonteistaan. Mutta tällä tavoin hänen +onnistui saada ostajansa vakuutetuiksi siitä, että he olivat saaneet +kasviksensa erittäin sopuhinnalla ja lähtiessään näin tyytyväisinä +olivat halukkaat tulemaan uudelleenkin. + +Mutta mitä herran nimessä on vihanneskaupalla ja Mrs. Meakinin +asuinsijoilla tekemistä Suloisen Järjettömyyden Kaupungin kanssa? +Onko juuri osa Järjettömyydestä tämä hyppäys Pyhän Josefin alttarilta +kynttilöitä kauppaamasta Fetter Lanelle appelsiinimyymälään? +Toistaiseksi tässä ei ole mitään järjetöntä. Tässä keijukaissadussa +nämä kaksi tekijää ovat läheisissä suhteissa. + +Minä selvitän sen heti. Talossa, jonka pohjakerroksessa Mrs. Meakinin +kauppa sijaitsi, oli kolme kerrosta, ja juuri puodin yläpuolella +asui John Grey, sanomalehtimies, kirjailija, kynänkäyttelijä — jo +esitelty ilmiö tässä kertomuksessa. Sama mies, joka uhrasi Pyhälle +Josefille aiotun lahjansa, jotta toistaiseksi esittelemätön ilmiö, +turkisvaippainen nainen, suostuisi hänen toivomukseensa ja sytyttäisi +viimeisen kynttilän — siten sinetöiden tuntemattoman rukouksensa aiheen. + +Tällä tavoin olemme siis joutuneet tekemisiin Mrs. Meakinin ja hänen +vihanneskauppansa kanssa Fetter Lanen varrella. Tämä pieni kauppa +ylellisine värikylläisyyksineen on osa atmosfääristä, osa tästä +romanttisesta kertomuksesta, joka alkoi maaliskuun kahdeksantenatoista +päivänä — ah niin, kuinka monta vuotta sitten? Ennenkuin Kingsway oli +rakennettu, ennenkuin Holywell Street oli syntynyt. + +Ja sitten, rohkenen ehdottaa, koettakaa nähdä henkisillä silmillänne +Mrs. Meakinin pieni puoti, keltaisine ja punaisine väritäplineen, +karmosiinin ja vihreän pilkahduksineen, koettakaa nähdä se +aamuvalaistuksessa, kun talojen varjot peittävät sen, kirkkaassa +keskipäivän auringossa tai illalla kaasuliekin sinertävässä paisteessa +— sillä nyt ette voi nähdä sitä tosielämässä. Mrs. Meakin luopui +liikkeestään noin vuosi sitten. Hän muutti asumaan maalle ja hoitelee +siellä nyt omaa keittiökasvitarhaansa, kasvattaa omia kaaleja, +perunoita ja punajuuria. Ja hänen kasvonsa muistuttavat vieläkin omenaa +— tosin vanhaa omenaa — sellaista, joka on maannut oljissa tilavalla +ullakolla, maannut siellä koko talven ja — unohdettu sinne! + + + + +IV. MITÄ SANOTAAN SANKARIKSI. + + +John Grey ei ole oikeastaan sopiva nimi sankarille; ei ole sellainen +nimi, jonka valitsisitte vapaasta tahdostanne, jos keijukaissadun +kertominen olisi luovutettu käsiinne ilman ehtoja. Varmasti ottaisitte +silloin nimen sellaisen kuin Raoul tai Rudolf — ainakin sellaisen +nimen, joka jo itsestään helähtää kieleltä päästessään. Tosin sanotaan, +että ruusu tuoksuisi yhtä suloiselta, vaikk'ei sen nimi olisikaan +ruusu. Mutta eikö helkkarissa! — minä en usko sitä — ajatelkaapa, +kuinka paljon mielihyvänne väljähtyisi, jos teidän pitäisi sanoa sitä +turnipsiksi! + +Mutta minun mielihyväni ei väljähdy, eikä tasapainoni horju, vaikka +nimitänkin sankariani — John Greyksi. Mutta minulla onkin siihen +pätevät syyni: minulla ei ole muuta mahdollisuutta. John Grey oli +todellinen henkilö. Hän eli. Hän asui tuon pienen, myöskin todellisen +vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella, ja vaikka kadulta johti ovi +myös suoraan rappukäytävään, hän kuitenkin usein kulki puodin läpi +saadakseen vetää sisäänsä terveellistä maaemon tuoksua, nähdäkseen +rusoposkiset omenat ja saadakseen tuntea kaipuun maalle — ja myöskin +vaihtaakseen muutamia ystävällisiä sanoja hyväntahtoisen rouvan kanssa. + +Muille talon asukkaille, myöskin Mrs. Meakinille, hän oli arvoitus. He +eivät voineet käsittää, miksi hän oikeastaan asui täällä. Vaimo, joka +siisti hänen huoneensa, oli myös kovin vaitelias. Tämä tuli aamuisin, +herätti hänet kello yhdeksän, keitti kahvin, puuhaili tomuharjoineen +työhuoneessa, kunnes hän oli pukeutunut, sitten sai ajan kulumaan +yhteentoista makuhuoneen siistimisessä, — siinä kaikki. + +Alempien luokkien keskuudessa tapaa vaiteliaisuutta, joka on yhdistelmä +tosiasioiden tuntemattomuudesta ja äärimmäisestä mielikuvituksen +köyhyydestä. Mrs. Rowsen vaiteliaisuus oli juuri tätä lajia. Hän ei +tietänyt mitään; hän ei keksinyt mitään; niinpä hän ei sanonut mitään. +He kiduttivat häntä turhaan kysymyksillään. Hän sai paljon kirjeitä, +selitti Mrs. Rowse, muutamat niistä hyvin isoja. Siihen hänen tietonsa +loppuivat. Kuka oli John Grey? Mikä hän oli? Hän pukeutui hyvin — +ei aina, mutta vaatteet olivat joka tapauksessa olemassa, jos häntä +huvitti käyttää niitä. Noin kolmasti viikossa, väliin tiheämmin, väliin +harvemmin, hän pukeutui hännystakkiin, otti silkkihattunsa, ja Mrs. +Meakin sai nähdä hänen kävelevän katua alaspäin puotinsa ohitse. Jos +meni ovelle saakka katsomaan, jonka rouva tavallisesti tekikin, oli +kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan, että Mr. Grey pysähdyttäisi +ohiajavan ajurin ja nousisi siihen. Sävyisä rouva seurasi katseillaan +ajoneuvoja kulmaan saakka ja palasi sitten nojattomaan tuoliinsa +puhjeten lausumaan: + +»Jaa—a, totisesti — hän on arvoitus, niinkuin onkin — ei ole hyvä +sanoa, miksi hän oikeastaan kulkee valepuvussa» — jolla hän siirsi +itsensä ja satunnaisen kuuntelijan kosketuksiin niin salaisen ja +monimutkaisen vyyhden kanssa, että koko Scotland Yardin taito tuntui +tarvittavan sen selvittämiseksi. + +Sitten, lopuksi, hänen asumansa huoneet kalustuksineen, koristeluineen +lisäsivät tätä salaperäisyyden jännitystä. Mrs. Meakin, Mrs. Brown, +teatterin vahtimestarin rouva toisesta kerroksesta, Mrs. Morell, +valajan vaimo kolmannesta, he olivat kaikki nähneet ne, ällistelleet +sarjaa messinkisiä kyntilänjalkoja, ristiinnaulitunkuvia, kuparisia +suitsutusastioita, oikeita tauluja seinillä — huomatkaa, maalauksia, +ei painokuvia! isoja kirjapinoja, vanhojen lasiesineiden kokoelmaa +uuninreunustalla, kiinalaisia kuppeja pianon päällä mattoa — oikeata +samettimattoa — vanhaa juhlallista tammikalustoa, jonka messinkiosat +täytyi kiilloittaa yhtä kirkkaiksi kuin kynttilänjalatkin, kertoi Mrs. +Rowse. He olivat nähneet kaiken tämän ja ihmetelleet, ihmetelleet, +miksi herrasmies, joka saattoi kalustaa huoneensa tällä tavoin, tyytyi +asumaan vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella, huoneissa, joiden +vuokra ei voinut nousta enempää kuin kolmeenkymmeneen puntaan vuodessa. +Ja vielä herrasmies, joka saattoi pukeutua iltapukuun ainakin kolme +kertaa viikossa — ei vuokrattuun hännystakkiin, jos sallitte sanoa, +vaan aivan omaan. + +Heille se jäi arvoitukseksi; mutta teille, jotka luette tätä, siinä ei +varmaankaan ole mitään salaperäistä. + +John Grey oli kirjailija, sanomalehtimies, kynänkäyttelijä, ammatti, +joka asettaa teille enemmän vaatimuksia, kuin mitä palkkioon nähden +voisi oikeastaan vaatia. Kirjallisuudella yksin ei ansaitse elatustaan, +jos teillä on kunnianhimoa ja pidätte sitä kunniassa. Muutamilla on +kyllä kunnianhimoa, mutta heidän kunnioittamisensa on niin vähäinen +verrattuna heidän palkkiontavoitteluunsa, että se esiintyy vain +puheessa. Ne ovat niitä ihmisiä, jotka tuntevat läpikotaisin »Taide» +-sanan merkityksen, ja voivat keskustella siitä kirjain kirjaimelta, +alkaen isosta. + +Mutta omata kunnianhimoa ja elää sille, se on mahdollista vain +äärimmäiselle idealistille — miehelle, joka näkee vain Jumalan +kaikkialla, ja jota maailma ei ole vielä oppinut ruokkimaan tai on jo +unhottanut sen. Sillä tavoin viisaat miehet rakentavat kirkkoja, joissa +hullut rukoilevat — tämän maailman viisas mies on se, joka rikastuu. + +Tämä on John Grey-mysteerin selvitys. Hän oli idealisti — erittäin +sopiva henkilö asumaan Suloisen Järjettömyyden Kaupungissa, jossa +maailman harvinaisimmat asiat eivät maksa mitään ja arkipäiväisimmät +tarpeet ovat kalliita. Esimerkiksi huoneiston n:o 39 vuokra oli +suuri rasitus hänen kukkarolleen. Hänen oli vaikea luopua noista +kolmestakymmenestä punnasta vuosittain. Hänen oli vaikea maksaa +aterioista, jotka nälkä käski väliin tilaamaan. Mutta kun hän osti +jonkin pienen kupariesineen — esim. tuon kupariukon uuninreunustalla +— vanhan veitikan, josta ei ollut hyötyä kenellekään koko maailmassa, +seisoskeli siinä vaan tylsänä, niin hinta ei merkinnyt kerrassaan +mitään verrattuna olemassaolon joutaviin tarpeisiin. + +Mutta älkää luulko, että Fetter Lane ja sen ympäristöt muodostavat +Suloisen Järjettömyyden Kaupungin tornit, katot ja kirkot. Ei +sinnepäinkään. Kaukana idässä, Adrianmeren rannalla tämä ihmeellinen +kaupunki sijaitsee. Ja me tulemme vielä sinne — me joudumme sinne +liiankin pian. + + + + +V. KATUSOITTAJA FETTER LANELLA. + + +Kensington Gardens on romaanin oikea kotipaikka. Moni todellinen, +moni tarumainen henkilö on löytänyt sen sieltä. Sen löytää sieltä +aina, niin kauan kuin tämä suuri Lontoon kaupunki pysyy samana +miljoonien ihmis-mehiläisten pesänä, jotka parveilevat ovesta sisään, +toisesta ulos, parveillen tai työtä tehden, laiskoina tai ahertaen, +itsetiedottomasti totellen lakia, jota ei kukaan ymmärrä. + +Kensington Gardens on kaikista Lontoon puistoista edellämainitussa +suhteessa ensimmäinen. Te voitte nähdä siellä romaaneja, jotka +alkoivat puistopenkin molemmista päistä ja tästä edistyen. +Romaanin kaikissa lukemattomissa asteissaan, joita on äärettömän +paljon enemmän kuin miehen seitsemän ikäkautta; sillä romaani on +ihmeellisempi kuin itse elämä. Se esiintyy tuhansin muunnelmin, +kujeilee tuhansin kepposin ymmärryksen kanssa. Elämä on todellinen, +meille sanotaan, — elämä on vakavaa; mutta romaani sisältää kaiken +oleellisen epätodellisuuden; se on kaikki, mikä on ja mikä ei ole, +kaikki, mikä on ollut ja tulee olemaan. Ja te löydätte eräitä sen +voimakkaimpia ilmauksia noitten mahtavien jalavien alta, pieniltä +epämukavilta pennyn istuimilta Kensington Gardensista. — Kun Fetter +Lanen huoneet kävivät sietämättömiksi, John Greylla oli tapana lähteä +puistoon, istuutua pyöreän lammikon rannalle, jossa mahtavat laivat +suorittivat vaarallisia matkojaan, tahi isojen puitten alle tuon pikku +talon läheisyyteen, joka kohoaa niin kauniisti sitä ympäröivästä +kukkasmerestä. + +Kuka asuu tuossa pienessä talossa? Tietysti jokainen sen tietää — +niinkö, jokainen? Tunnustan nöyrästi, minä en tiedä. Mutta koko +muu maailma tietää, ja mitäpä hyvää on oikeastaan mielikuvitusten +lentelystä, kun lähin poliisi voisi antaa herttaisesti mainitun tiedon. +Mutta jos mielikuvituksenne yleensä lentelee, niin ajatelkaapa, +miten somia kertomuksia voisittakaan kertoa itsellenne tuon pienen +talon salaperäisestä omistajasta Kensington Gardensissa! Minä en +ole tullut kysyneeksi poliisilta, niin että minulla on täysi vapaus +tehdä mitä tahdon. Se on varmasti paras tapa tässä maailmassa; paljon +mielenkiintoisempi kuin tietäminen. Tietäminen, lopultakin, on... vain +tosiasioitten luettelemista, jotka eivät mahdollisesti ensi vuonna +olekaan enää tosiasioita. Tosiasiat kuolevat. Mutta kun kuvittelette, +luotte jotakin, joka voi jäädä elämään ikuisiksi ajoiksi. + +Eräänä perjantaina, noin kolme viikkoa Sardiniakadun kappelissa +sattuneen turhanpäiväisen tapahtuman jälkeen, nuo huoneet Fetter +Lanella, N:o 39, tulivat sietämättömiksi. Ne muuttuivat peloittavan +pieniksi, seinät kutistuivat kokoon ja liikkumatila katosi kokonaan. +Kadulta kuuluvat äänetkin kuuluivat tarkoituksettomilta. Ne olivat niin +äänekkäitä ja kolisevia, että hukkuivat toisiinsa. + +Perjantaisin tuli sitäpaitsi klarinetinsoittaja. Se oli hänen +päivänsä, eikä mikään voinut muuttaa sitä. — Tänä erikoisena aamuna +klarinetinsoittaja tuntui aivan sietämättömältä. + +Melkein joka viikossa on päivä, jolloin esineet, joita on tottunut +aina näkemään, äänet, jotka on kuunnellut kuulematta, maisemat, joita +on katsonut näkemättä, tulevat yhtäkkiä selviksi ja viiltäviksi. +Silloin kuulemme nämä äänet kaksi kertaa suurempina kuin pitäisikään, +näemme esineet eloisammin kuin on aihetta. Silloin tulee juuri sana +»sietämätön» aivan merkityksensä ylikuormittamana. Ja juuri sellainen +päivä oli tämä perjantai huhtikuun keskivaiheilla — samantekevää kuinka +monta vuotta sitten. + +John oli ollut työssä, kirjoittanut lyhyen kertomuksen — kertomuksen, +jota ei tahtonut helpolla saada kokoon. Se oli melkein lopussa, +huone oli tullut pienemmäksi ja pienemmäksi, äänet kadulta yhä +itsepintaisemmiksi. Posetiivi oli juuri lähtenyt edelleen, jättäen +katuliikenteeseen hiljaisuuden, joka oli ainakin yhtä sietämätön kuin +soittokoneen vavahteleva ulvonta; ja silloin klarinetinsoittaja rupesi +puhaltamaan — + + »Oi, Charlie on mun armaan', + mun armaan', mun armaan» — + »Charlie on mun armaan', + tuo nuorin urhokas.» + +Tämä oli yksi hänen tuntemistaan neljästä melodiasta. Loput ovat helpot +arvata. Hän soitti ne aina läpi, toisen toisensa jälkeen, aina samassa +järjestyksessä — »Charlie on mun armaan'», »Arethusa», »Salli on mulle +kallis», »Hei tyttöset, pojat, tulkaa». Hän oli viisukauppias. Hän oli +viisukauppiaan näköinenkin — mutta hän soitti viisunsa klarinetilla. +John Leech on piirtänyt hänet jo kauan sitten »Punchin» sivuille — +avarat housut, alhaalta poimuissa, kauhtunut musta takki, jota ei +ainakaan oltu leikattu niitä olkapäitä vasten, joilla se nyt sattui +roikkumaan, jokainen vaatekappale kotoisin yleisestä armeliaisuudesta +luovutettu tosin vasta rappion viimeisellä asteella. + + »Oi, Charlie on mun armaan', + mun armaan', mun armaan' —». + +Hän sai siihen mahtumaan jonkinlaisen odottamattoman mollisävyn; se +olisi saattanut olla valitusvirttä. Aivan kuin hän olisi laulanut sen. +Nämä katusoittajat ovat surullisia luontokappaleita; heidän elämänsä on +kovaa, kurjaa, ja se painaa leiman heidän musiikkiinsa. + +Onneton olio, joka soittelee katukäytävällä kohisevassa sateessa, voi +saada iloisimpaankin sävelmään sopimaan karmivan epätoivoisen sävyn. +Taide on useimmiten yksilöllisyyden sisin huuto. + +Klarinetinsoiton alkaessa John löi kirjansa kiinni, nousi tuoliltaan ja +meni ikkunaan. Ikkunat olivat puhdistuksen tarpeessa. Neljän ikkunan +pesu maksaa vain yhden shillingin — usein on vaikeata löytää sen tekijä +— vielä useammin on vaikeata löytää mainittua shillingiä. + +Joku heitti ikkunasta pennyn kadulle. Musiikki lakkasi äkkiä. Soittaja +sai vierivän lantin kiinni aivan viemärin reunalta ja seisoi sitten +suorana näyttäen punaiset ja kiitolliset kasvonsa. + +Hän nuolaisi huuliaan, pisti pennyn taskuunsa ja alkoi taas. Tämä penny +oli ansainnut työtä vielä ainakin toiset viisi minuuttia. Aurinko +paistoi alas kadulle. John otti hattunsa ja lähti rappuja alas. +Maailmassa ei ollut, enää muuta paikkaa kuin Kensington Gardens. + +Ulkona hän sivuutti soittajan, kun tämä pudisti pois kosteuden +suukappaleesta. Eipä ihme, että klarinetin puhaltaminen on niin +janoista ammattia. John ei ollut oikealla tuulella voidakseen panna +arvoa tälle tarpeelliselle soittokoneen puhdistukselle. Tällä hetkellä +kaikki katusoittajat olivat tarpeettomia ja heidän tapansa inhoittavia. +Hän pysähtyi. + +»Ettekö tunne muita lauluja kuin nämä, jotka soitatte joka perjantai?» +hän kysyi. + +»En, sir.» Ääni oli nöyrä ja yhtä surullinen kuin soittokin. + +»Hyvä — mutta ettekö usko, että me kaikki väsymme niihin vähitellen?» + +»Olen ajatellut sitä useinkin. Monesti olen ajatellut, sir. Mutta tehän +kuulette ne vain perjantaisin.» + +»Tarkoitatteko, että te itse kuulette ne joka viikon päivä?» + +»Sitä minä juuri tarkoitan, sir.» + +Asioita voidaan katsella aina kahdelta näkökannalta. Sen voitte oppia +missä hyvänsä aina uudestaan, kadulla kuljeskellessanne yhtä hyvin kuin +muuallakin. Mies, joka törmää teihin katukäytävällä, on menossa omaan +suuntaansa samoin kuin te omaanne, eikä ole niinkään helppo päätellä, +törmäsittekö te häneen vai hän teihin. Joka tapauksessa voitte olla +varma, että hänellä on oma mielipiteensä tapauksesta. + +John hymyili. + +»Ja tekin olette jo kyllästynyt niihin — vai?» + +Katusoittaja kiersi huolellisesti suukappaleen kiinni koneeseensa, joka +soitteli noita kultaisia sävelmiä. + +»No hyvä — jos suvaitsette, sir, olen jo oikeastaan sivuuttanut tämän +asteen. Ne ovat näihin aikoihin jo veressä, niin sanoakseni. Ne soivat +aina. Nukkuessani kuulen soittokuntien soittavan niitä kadulla. Ne +jatkuvat itsestään, — ja välistä on aivan järkyttävää kuulla, millä +_tavoin_ ne soittavat niitä. Voisitte oikeastaan sanoa, että minä en +ansaitse rahoja, joita ihmiset antavat, soittamalla tällä klarinetilla. +Mutta se, että minä soittelen niitä aina päässäni, — se on ammatti, +josta minulle maksetaan.» + +John katsoi häneen. Miehellä oli elämänkatsomus. Hän osasi nähdä +sisäisemmän puolen asiasta, ja sen osaavat hyvin harvat. Johnin +alkuperäinen aikomus hänen tullessaan kadulle, nim. sanoa miestä +kiusanhengeksi, katosi hänen mielestään. Hän tunnusteli taskujaan. +Siellä oli yksi kuudenpennyn raha. Sormieltuaan sitä hetken hän tarjosi +sen. + +»Ostakaa itsellenne jokin uusi laulu», hän sanoi, »ja antakaa sen soida +ensi perjantaina. Se ajaa entiset ulos.» + +Mies otti sen, katsoi häneen, mutta ei sanonut sanaakaan kiitokseksi. +Sanat vain turmelevat lahjan. John käveli pois tuntien arvonantoa. + +Kadun päässä hän muisti, ettei hänelle ollut jäänyt yhtään pennyä +tuolia varten Kensington Gardensissa. Mitä tehdä? Hän käveli saman +matkan takaisin. Katusoittaja veteli parhaillaan »Arethusan» viimeistä +säettä. + +Lopetettuaan hän katsahti taakseen. + +John sammalteli. Hänen mieleensä välähti, että hän kerjäsi nyt +ensimmäisen kerran elämässään, ja totesi, että kutsumuksena se mahtaa +olla aika työlästä harjoittaa. + +»Voisittekohan antaa minulle pennyn takaisin siitä kuudenpennyn +rahasta?» hän kysyi; ja saadakseen sen kuulumaan vähän paremmalta, hän +lisäsi: »minulta on myös aivan lopussa». + +Mies kaivoi viivyttelemättä esiin rahan. + +»Ottakaa se vain kokonaan takaisin, sir», hän virkkoi nopeasti. »Se on +teille enemmän tarpeen kuin minulle.» + +John pudisti päätänsä. + +»Antakaa minulle penny, jonka saitte kiinni katuojan reunalta.» + + + + +VI. KENSINGTON GARDENS. + + +Matka Suloisen Järjettömyyden Kaupunkiin on niin ankara asia, että +minua voidaan syyllä moittia, jos sattuu silloin tällöin tekemään +väärän käänteen. Löydämme äkkiä itsemme umpikujasta, ja meidän on +pakko palata samaa tietä. Meillä oli mitä rehellisin aikomus omistaa +edellinen luku Kensington Gardensille. Se alkoikin aivan kunniallisesti +niissä merkeissä. Kensington Gardens on romaanin kotipaikka. Mikä +voisikaan olla sen avonaisempaa? Mutta sitten sukeltaa jostakin esiin +katusoittaja, ja hänestä täytyy suoriutua ensin, ennenkuin voimme astua +askeltakaan eteenpäin. + +Mutta nyt me voimme taas lähteä jatkamaan matkaamme tuohon kaukaiseen +kaupunkiin, joka uinuu Adrianmeren helmassa. + +Jos asutte Fetter Lanella, tarvitsette seuraavat ohjeet. Kävelkää +suoraan Fetter Lanea Holborniin; kääntykää vasemmalle ensimmäisessä +kulmassa ja jatkakaa Oxford Streetiä ja Bayswateria pitkin, kunnes +saavutatte Victoria Gaten puiston aitauksen äärellä. Menette portista +sisään. — Tämä on matkan alku. + +Juuri tämän suunnan otti John Grey mainittuna huhtikuun aamuna, +sellaisena vuonna, josta historia näyttää vaikenevan. + +Tiedätte kai, että Lontoossa käytetään erästä matkustustapaa, joka ei +tosin ole aivan sopusoinnussa ankarimpien kunniallisuuskäsitteiden +kanssa, sillä se perustuu vääriin olettamuksiin. Ja jos nyt +nykyaikaisen romaanin sankari alentuisi käyttämään sitä apukeinona +matkalla Suloisen Järjettömyyden Kaupunkiin, niin hänelle täytyy +antaa anteeksi kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että hänellä +on vain penny taskussaan, ja se tarvitaan välttämättömästi istuinta +varten Kensington Gardensissa. Toiseksi tämä inhimillisin kaikista +puolusteluista, että kohtalon vainotessa mies eläköön nerollaan, niin +kauan kuin ottaa kurituksenkin vaaran kannettavakseen. + +Tässä on siis se menetelmä, jonka John Grey keksi jonakin puutteen +innoittamana hetkenä. Ehkäpä sen ovat keksineet sadat muutkin +tarvitsevaiset ja kaduneläjät — sen laita olkoon kuinka hyvänsä — mutta +joka tapauksessa John Grey löysi omasta älystään tämän petollisen tavan +huokealla matkustamiseen — ehdottomasti huokein tapa minun tuntemistani. + +Olette matkalla Holbornesta Victoria Gatelle — hyvä. Teidän on noustava +ensimmäiseen raitiovaunuun, jonka näette menevän aikomaanne suuntaan; +tarttukaa kaiteeseen ja nouskaa hitaasti katolle, vakuuttauduttuanne +ensin siitä, että konduktööri ei ole siellä. Jos olette tehnyt +sen taitavasti ja harkitun suunnitelman mukaisesti, niin vaunu on +ehtinyt taivaltaa jo yhden pysäkin ohi. Sitten kysytte kohteliaasti +konduktöörin huomatessanne, onko vaunu menossa sinne suuntaan, minne +ette itse varmastikaan aio. Keskustelu voi sujua esimerkiksi tähän +tapaan: + +»Meneekö tämä Paddingtonin asemalle?» + +»Ei, sir; me ajamme suoraan Shepherd's Bushiin.» + +»Mutta minä luulin, että näillä vihreillä vaunuilla pääsee +Paddingtoniin?» + +»Vihreät menevät kyllä, mutt'ei nämä.» + +»Oh — tosiaankin — nyt minä muistan — niillä on keltainen raita — +teillä on punainen, eikö niin?» + +»Aivan oikein.» + +»Voi, olen pahoillani» — ja te alatte kömpiä hitaasti rappusia alas. + +»Mutta me sivuutamme Edgware Roadin, ja sieltä voisitte ottaa ylimenon +Paddingtoniin.» + +Pari silmänräpäystä seisotte rapulla ja koetatte selittää hänelle +tehottomasti — tai tehokkaasti, samantekevää, kunhan vain saatte ajan +kulumaan miksi pidätte parempana suoraan määräpaikkaanne menevän +vaunun. Sitten olettekin saapunut jo seuraavalle pysäkille ja siinä +astutte alas. Tämän toistatte niin usein kuin tarvitaan, ja lopuksi +huomaatte matkan suoritetuksi, ja penny on vielä jäljellä tuolia varten +Kensington Gardensissa. Menetelmä täytyy jättää omantuntonne asiaksi. +Mutta vaikka kieltäytyisittekin itse sitä käyttämästä, niin olette +saanut kuitenkin ilon tuomita sellaisia, jotka siihen turvautuvat, +niin että paljastuksesta on kuitenkin ollut jotakin hyötyä. Omasta +puolestani, sitten kun John Grey kertoi sen minulle, olen tehnyt +kumpaakin — tuntenut pelkkää iloa tuomitessani noita syntisiä ja +käyttänyt sitä useasti tilanteessa, jolloin taskussa on ollut yksi +penny tuolin vuokraamiseksi Kensington Gardensissa. + +Tätä kulkuneuvoa käyttäen John Grey siis saapui Kensington Gardensiin +perjantaiaamuna — tuona perjantaiaamuna, joka tuli olemaan niin +käänteentekevä tämän kertomuksen kehitykselle. + +Kuukauden alku oli ollut liian kylmä, jotta olisi voinut aloittaa +teentarjoilua isojen sienimäisten päivänvalojen alla. Niin +vaatimattomalla summalla kuin yhdellä shillingillä siellä saa +iltapäiväteen, josta koko joukko varpusia ja kyyhkysiä syö samalla +itsensä kylläisiksi. Mutta tänä päivänä olisi kaupan saattanut aloittaa +suurella menestyksellä. Joka tuulen leyhkässä oli lämmin keväinen +tuntu, se liiti tanssiellen pitkin puiston polkuja. Tulipunaiset +tulpaanit nyökyttelivät sille, pääsiäisliljat keimailivat, kumartelivat +ja huojuivat, saaden tartunnan tanssivan kevättuulen askelista. Kun +kevät tulee iloisesti meidän maahamme, ei maailmassa ole paikkaa sen +vertaista. Browninginkin täytyi kirjoittaa itse Suloisen Järjettömyyden +Kaupungin sydämessä — + + »Oi, jos koton' oisin, + on siellä huhtikuu!» + +Matka Fetter Lanelta Kensington Gardensin kukkakentille on huikea. Ah, +teillä ei ole aavistustakaan, mitkä maanosat ovat näitten kukkatarhojen +ja Fetter Lanen välillä! Matkaa on mahdollisesti kolme mailia — mutta +samoinkuin iäisyyteen nähden ei ole aikaa, samoin avaruutta ei voi +mitata välimatkoilla. On olemassa vain eroavaisuus — ja kärsimys. Ne +mittaavat kaiken. + +John meni ensin katsomaan kukkasistutuksia, nauttimaan noiden +ihmeellisten kasvien väreistä ja tuoksusta, jotka kohoavat aarteineen +mustan mullan salaperäisestä povesta. Jos käsittelee turvetta, se +likaa kädet — missä siinä piilee voima, joka antaa tulpaaneille sen +heleän punan? Onko persialainen runoilija arvannut salaisuuden? Onko se +haudatun Caesarin verta? Sitä voi sanoa mysteeriksi — kaikki maailman +suuret asiat ovat mysteerejä. Mistä sitten tulpaani saaneekaan värinsä, +niin joka tapauksessa sitä on lämmittävää tarkastella ja ajatella +tultuaan nokisten, tympeitten tiilitalojen taikapiiristä Fetter Lanelta. + +John seisoi keskellä kukkasarkoja, ja hänen silmänsä juopuivat +värien yltäkylläisyydestä. Siellä oli punaisia tulpaaneja, keltaisia +tulpaaneja, sinipunaisia, ruskeanpunaisia. Pieni kyttyräselkä oli +jo siellä myös niitä maalaamassa, kumartuneena melkein kiinni +taulunjalustaan, kiinnittäen enemmän värejä sydämeensä kuin ehkä +koskaan oli onnistunut kiinnittämään kankaalleen. + +Hän tuli aina, tuo pieni kyttyräselkä, joka vuosi ja joka vuodenaika; +ja kevät ja kesä, syksy ja talvi näki hänet maalaamassa Kensington +Gardensissa; ja keväät ja kesät, syksyt ja talvet tulevat vielä +näkemään hänet maalaamassa rakastamaansa puistoa. Ja eräänä päivänä +puisto odottaa häntä turhaan. Hän ei saavu enää koskaan. Musta multa +ottaa hänet samoinkuin tulpaanin siemenen, ja ehkäpä hänen silmistään, +jotka ovat juoneet niin kauan kukkien väriloistoa, jokin tulpaani saa +kerran punaisen värinsä. + +Ei suinkaan tällaisessa väitteessä ole herjausta? Meidän kaikkien +on kuoltava. Jos pieni kyttyräselkä sattuu lukemaan tämän, hän +ei varmaankaan vaadi minulta vahingonkorvausta, ellei hän kuulu +helluntailiikkeeseen tai muuhun lahkoon, joka koettaa uhmata Ajan +hävitystä. Ja kuinka hän voisikaan? Onhan hän nähnyt tulpaanien +kuihtuvan. + +Kukkasaralta John suuntasi kulkunsa lammikolle. Laivat olivat +purjehtimassa. Karaistuneet merimiehet pitkät ruokovavat käsissään +laskivat vesille aluksensa suoraan päin raikasta tuulta. Hei, noita +uljaita laivoja ja reippaita sinisilmäisiä miehenalkuja, jotka +seurasivat jännittyneinä Daisyn tai Kesäheilan palaamista aavan ulapan +toiselta puolen — tai minkälaisia hullunkurisia nimiä noilla laivoilla +mahtoikaan olla! + +John otti tuolin tarkkaillakseen heitä. Pari harmaata purjehtijaa +miehiä, joilla oli laaja kokemus laivoihin ja syvän veden +purjehtimiseen nähden — sivuutti hänet alukset kainalossa. + +»Minä purjehdin Friscoon viidessä minuutissa», sanoi toinen — »vien +Friscoon rautalastin». + +»Mitä rautaa sinä käytät?» kysäisi toinen sellaisen lastin vaatimalla +juhlallisuudella. + +»Sisareni antoi minulle muutamia tukkaneuloja», kuului tuima vastaus. + +Siinä on teille romaania! Matkalla Friscoon rautalastin kera! + +Ajatelkaapas, mikä uhkarohkeus, mitkä vaarat, mikä suunnaton omaisuus +kyseessä! Hänen sisarensa tukkaneulat! Mikä maailma, mikä Suloisen +Järjettömyyden Kaupunki, kun vain omaa tuollaisen uskon! + +John levitti polvilleen lyhyen kertomuksensa, luki siitä muutamia +rivejä, sitten sulki sen inhoten. Mitä hyötyä oli kertomusten +kirjoittamisesta, kun tuollaiset seikkailut olivat liikkeellä? Ehkäpä +pieni kyttyräselkäkin tunsi sen. Mitä hyötyä oli sileän kankaan +töhrimisestä punavärillä, kun Jumala on maalannut punaiset tulpaaninsa +ruskeaan maankamaraan? John nosti päänsä ja kysyi taivaalta. Miks'ei +hän ollut saanut sisarta, joka olisi uskonut tukkaneulansa hänen +haltuunsa, niin että hän olisi saattanut liittyä elämän ankaraan +hyörinään, viemään rautalasteja kaukaisiin maihin? + +Hän istui laiskasti tarkaten hienon laivan lähtöä Friscoon. Sysäys +ruokovavalla ja se oli matkalla — aaltojen keinuteltavana. Keväinen +tuulenpuuska täytti purjeet — mahdollisesti tulpaanien tuoksulla +— ja kiihdytti sen matkaa, sillä aikaa kuin huolestunut isäntä, +varjostaen silmiä käsillään, seurasi sitä, kun se sukelsi mahdollisten +yhteentörmäyksien saavuttamattomiin. + +Missähän se laskisi rantaan? Matka kesti täsmälleen viisi minuuttia, +ja viime hetkessä pasaatituuli otti sen valtoihinsa — tällaista laivaa +ja lastia täytyy tietysti pasaatituulen kuljettaa — ja toi sen suoraan +siihen rantaan, missä John istui. + +Kapteeni riensi pitkin rantaäyrästä korjaamaan sitä, ja jalavien alta +nousi nuori tyttö kävellen häntä kohti. + +»Luuletko, että ne ovat kaikki tallessa?» hän kysyi. Kapteeni katsoi +ylös tuntien miehekästä ylpeyttä. »'Albatross' ei ole vielä koskaan +heittänyt lastiaan laidan yli», hän sanoi kirkkaalla äänellä. + +Tämä oli siis hänen sisarensa. Tuosta ihmeellisestä tukasta oli siis +uljaan »Albatrossin» lasti peräisin. Tyttö käänsi päänsä syrjään +salatakseen huvitetun hymyilynsä. Hän katsoi Johniin päin. Heidän +silmänsä sattuivat yhteen. + +Hän oli turkisvaippainen nainen, joka oli rukoillut Pyhää Josefia +Sardiniakadun kappelissa. + + + + +VII. ULJAAN »ALBATROSSIN» MATKA. + + +Tällä tavoin kohtalo ja yhteensattumisen pitkä käsi yhtyvät leikkiin +jokaisen romaanin laadinnassa. Yhteensattumus järjestelee taitavasti. +Onko sillä nyt sitten paljon työtä sovittaessaan yhteen Sardiniakadun +kappelin ja Kensington Gardensin? Tuskin! Runoudessa ehkä ja +valtateitten varsilla, saattaa olla; mutta tämä ei ole runoutta. Tämä +on totta. + +Romaani sitten, saadaksemme sille uuden määritelmän, on asianhaarojen +ketju, joka epämääräisestä kaaoksesta sitoo kaksi elävää olentoa +toisiinsa ja ohjaa ne määrättyyn loppupisteeseen. Loppuun, joka +riippuu ketjusta itsestään ja saattaa olla sydän, hiuskiharainen tahi +risti, tai tikari tai kruunu, — sitä ei voi koskaan tietää, ennenkuin +viimeinen rengas on taottu. + +Kun John katsoi Pyhän Josefin neidon silmiin — siten hän oli nimittänyt +tuntematonta tuosta hetkestä lähtien — hän tunsi Kohtalon pistäneen +sormensa leikkiin. Hän sanoi minulle kerran jälkeenpäin: + +»Kohtaat tässä maailmassa vain ihmisiä, jotka olet määrätty kohtaamaan. +Toivotteko tapaavanne heidät tai ette, on toinen seikka, eikä se +mitenkään voi lahjoa Sattuman kättä.» + +Hän tosin yleisti, mutta se on vaippa, jonka varjossa mies puhuu +itsestään. + +Olkoon kuinka hyvänsä, pitäköön tuo laki paikkansa tahi ei, he +kohtasivat toisensa. John näki hänen silmissään jälleentuntevan +välähdyksen; sitten hän nousi jaloilleen. + +Tietoisuus siitä, että olette Kohtalon käsissä, antaa teille rohkeutta. +John marssi suoraan hänen luokseen ja nosti hattuaan. + +»Nimeni on Grey», hän virkkoi, »John Grey. Olen vakuutettu siitä, että +Pyhä Josef on jo esitellyt meidät, mutta unohtanut sanoa teille, kuka +minä olen. Jos minä olen liian herkkäuskoinen, niin sanokaa vain, ja +minä ymmärrän täydellisesti.» + +Niin — mitä tähän vastaisi? Te voitte sanoa miehelle, että hän on +julkea; mutta tuskin, kun hän tunkeilee tällä tavalla. Sitäpaitsi +hänellä oli Kohtalo takanaan, joka pani sanat hänen suuhunsa. + +Nainen hymyili. Oli mahdotonta menetellä toisin. + +»Luuletteko, että Pyhä Josef hyväksyttäisiin meidän seurapiiriimme?» +hän kysyi. + +»Siitä ei ole epäilystäkään», John vastasi. »Pyhä Josef oli hyvin +siisti mies.» + +He kääntyivät kuullessaan kapteenin huudon, kun »Albatross» laski +rantaan. Lasti purettiin viipymättä ja saatettiin riemuiten +omistajalleen. + +»Tämä on rautalasti», sanoi John. »Sitten me luullakseni olemme nyt +Friscossa.» + +»Mistä te sen tiedätte?» + +»Kuulin annettavan purjehdusmääräyksen Lontoon satamassa kymmenen +minuuttia sitten.» + +Nainen katsoi vuoroon veljeensä, vuoroin Johniin, salaten hymynsä. John +tarkkasi häntä. Hän harkitsi nähtävästi mielessään, mitä tekisi. + +»Ronald», hän sanoi, sitten kun silmät olivat lopettaneet vaelluksensa +ja tulleet tulokseen, »tässä on ystäväni, — Mr. Grey». + +Ronald tarjosi känsäistä kättään. + +»Hyvää päivää, sir.» + +Eikö tämä selvittänyt asioita? Pyhä Josef oli kestänyt koetuksen. Hän +oli sanonut — »tämä on ystäväni». + +He löivät kättä tarmokkaasti. Se oli yleinen tapa niiden kesken, jotka +liikkuivat valtamerillä. + +»Milloin aiot lähteä seuraavalle matkalle?» John kysyi. + +»Niin pian kuin saamme hiekkalastin.» + +»Ja minne matka tulee?⁸ + +»Lagoksen satamaan — Länsi-Afrikkaan.» + +»Vaarallinen maa, eikö olekin? Kuumetta? Valkoisen miehen hauta, ja +kaikkea muuta sellaista?» + +»Niin on määräys», Ronald lausahti järkkymättömästi, katsoen sisareensa +hyväksymistä varten. + +»Etköhän sinä voisi toimittaa minun puolestani erästä salaista asiaa», +John virkkoi. Hän pani pienen painon sanalle salainen. »Voisitko ottaa +viedäksesi yksityispapereita ja hiipiä saartoketjun läpi?» + +Yksityispapereita! Salainen toimitus! Saartoketjun murtaminen! Uljas +laiva Albatross oli rakennettu juuri tuollaisia vaarallisia toimituksia +varten. + +John otti lyhyen kertomuksen taskustaan. + +»Hyvä — pyytäisin sinua ottamaan tämän mukaasi Venetsian satamaan. +Venetsian satamaan Adrianmeren rannalla, ja luovuttamaan sen +omakätisesti eräälle — Thomas Greylle. Jos voit pitää sen salaisena +etkä puhu sanaakaan kenellekään tehtävästäsi, niin ansaitset pienen +omaisuuden. Oletko halukas ryhtymään siihen, ja ottamaan osaa voittoon?» + +»Teemme parhaamme, sir», Ronald vastasi. + +Sitten vietiin salaiset paperit laivaan — uljas laiva Albatross +purjehti tiehensä. + +Toinen merimies tuli juuri, kun hän oli nostanut purjeet. + +»Mitä lastia sinulla on tällä kertaa?» hän kuiskasi. + +Ronald käveli edelleen. + +»En saa sanoa», hän vastasi jämerästi, ja sellainen salaperäisyyden +tunnustus jätti hänet alttiiksi kaikille hyökkäyksen vaaroille. Ehkäpä +tuo toinen merimies otettiinkin luottamukseen osalliseksi ja hän sai +sitten leikkiä Thomas Greytä lammikon toisella puolella. Vaikea tietää. +Ei voi olla koskaan varma, mitä saattaa tapahtua romanttisen seikkailun +maailmassa. + +John seurasi heidän poistumistaan, jottei hänen intonsa saada puhutella +siskoa yksin olisi ollut liian silmiinpistävä. Sitten hän kääntyi, +ehdotti istuttavaksi jalavain alle, ja he kävelivät hiljaisuuden +vallitessa ruohikon poikki kahden pienen tuolin luokse, jotka olivat +aivan lähekkäin. + +He istuutuivat, vieläkin äänettöminä, katsellen ihmisiä, jotka +kävelivät lammikon rannalla risteilevillä poluilla. Lapsenhoitajia +ja lapsia lukemattomat määrät, sillä Kensington Gardensissa kasvaa +lapsia kuin tulpaaneja. Aurinko tuo ne esille niinkuin tulpaanitkin, +ja puutarhurit istuttavat ne puiden alle. Joka toinen ohikulkija tänä +aurinkoisena huhtikuun päivänä oli puutarhuri oman tulpaaninsa tai +tulpaaniensa kanssa; muutamat punaisia, toiset valkoisia, jotkut vasta +nupussa, toiset jo täysinpuhjenneina. Niin, niin — Kensington Gardens +on ihmeellinen paikka edistämään kasvamista. + +Mutta oli siellä muitakin kävelijöitä; olivat Darbyt ja Joanit, +Edwardit ja Angelinat. + +Sitten siellä kulki kaksi juhlallista valkoista nunnaa, +korkeakantaisissa kengissä ja ristit riippuen vyötäisiltä. + +Pyhän Josefin neito katsoi Johniin. John katsoi häneen. + +Neito kohotti kysyvästi kulmakarvojaan. + +»Protestantti?» + +John nyökkäsi, hymyillen. + +Tämä mursi hiljaisuuden. Sitten he juttelivat ensiksi Pyhästä Josefista. + +»Rukoiletteko aina Pyhää Josefia?» John kysyi. + +»Ei, — en aina — vain muutamia asioita. Minä pidän hänestä hirveän +paljon, mutta Pyhä Cecilia on minun pyhimykseni. Minä en pidä hänen +ulkomuodostaan, syystä tai toisesta. Minä tiedän kyllä, että hän on +äärettömän hyvä; mutta minä en pidä hänen parrastaan. Hänelle annetaan +aina ruskea parta, ja minä vihaan ruskeapartaista miestä.» + +»Minä näin kerran harmaapartaisen Pyhän Josefin», John sanoi. + +»Harmaa —! Mutta eihän hän ollut vanha.» + +»Ei. Mutta tämä, jonka minä näin, oli harmaa. Se oli Ardmoressa, +pienessä irlantilaisessa kalastajakylässä. Voi, teidän pitäisi nähdä +Ardmore. Taivas tulee siellä lähemmäksi merta kuin missään tuntemassani +paikassa.» + +»Mutta teidän piti kertoa Pyhästä Josefista?» + +»Oh — Pyhä Josef! Kas, siellä oli eräs rouva, joka oli hyvin kiihkeä +raittiudenystävä. Hän perusti pieniä raittiuskahviloita kaikkialle +maaseudulle ja pani niiden seinille Cruikshankin kertomuksesta 'Pullo' +otettuja kuvia kehystettyinä. Saadakseen Kohtalottaret suopeiksi +Ardmoren kahvilalle hän päätti asettaa nurkkaan St. Daeclanin, tämän +seudun suojeluspyhimyksen kuvan. Niinpä hän lähetti Corkista hakemaan +Pyhän Daeclanin patsasta. Mutta mainittu pyhimys ei nyt yleensä ole +erikoisen laajalti tunnettu.» + +»En ole koskaan kuullut hänestä», sanoi Pyhän Josefin neito. + +»En minäkään, ennenkuin tulin Ardmoreen. No niin, yhtäkaikki, Corkissa +ei ollut patsasta. Mutta sieltä vastattiin: 'Eikö Pyhän Josefin kuva +kelpaisi yhtä hyvin?' No, hätätilassa niinkin. Aivan oikein, se tulikin +— Pyhä Josef ruskeine partoineen.» + +»'Kunpa olisimme saaneet Pyhän Daeclanin!' he sanoivat kuvaa +katsellessaan. 'Mutta hänhän on liian nuori St. Daeclaniksi — St. +Daeclan oli vanha mies.'» + +»Luullakseni heidän mieleensä ei juolahtanut, ettei St. Daeclan ollut +luultavasti syntynyt vanhana; mutta tällä tavoin he joka tapauksessa +haastelivat. He saivat Foleylta sekatavarakaupasta maalipurkin +ja maalasivat Pyhän Josefin ruskean parran harmaaksi, tehden sen +liikuttavalla hartaudella. Kultakirjaimet pestiin pois ja niiden +tilalle maalattiin Pyhän Daeelanin nimi.» + +Pyhän Josefin neito hymyili. + +»Oletteko sepittänyt tuon?» hän kysyi. + +John pudisti päätään. + +»No niin, kahvila avattiin ja kyläkirkon kuoro alkoi laulaa, ja kansa +läheltä ja kaukaa tuli katsomaan vihkimysjuhlallisuuksia. Heillä ei +tosin ollut mitään halua raittiuteen, mutta he rakastivat juhlamenoja. +He kasaantuivat pieneen halliin ja ällistelivät suut auki tuota väärää +kuvaa, joka kantoi St. Daeelanin nimeä. Ja vanhat mummot korottivat +kätensä ja sanoivat: 'Oi, totta totisesti, ylistetty olkoon Luoja! Hän +se on itse, ilmi elävänä, totisesti! Emme ole koskaan nähneet hänestä +parempaa kuvaa!'» + +John kääntyi ja vilkaisi seuralaiseensa. + +»Ja siellä se on vielä tänäkin päivänä», hän lisäsi, »parhaana +esimerkkinä vahvasta uskosta ja huonosta maalauksesta mitä koskaan olen +nähnyt». + +»Sepä oli sievä pikku tarina», sanoi toinen; ja hän katsoi Johniin +silmin, joissa ihailu ja hämilläänolo taistelivat niin ihastuttavasti +keskenään, että ne molemmat oli pakko ottaa kohteliaisuudeksi. + +»Tiedättekö, te hämmästytätte minua?» hän jatkoi. + +»Minä näen sen», John sanoi. + +»Näette?» + +»Silmistänne!» + +»Näettekö tosiaankin?» + +»Kyllä. Te ihmettelitte juuri, kuinka minä saatoin olla rukoilemassa +Pyhää Josefia — luultavasti rahaa saadakseni — vanhassa sinisessä +sarkapuvussa, johon ei todellakaan oltu tuhlattu paljon rahaa, ja nyt +saatan istua täällä Kensington Gardensissa kertoilemassa teille — kuten +suvaitsitte juuri sanoa — sievää pikku tarinaa.» + +»Aivan niin. Sitä minä juuri ihmettelin.» + +»Ja minä», John virkkoi, »olen ihmetellyt juuri sitä samaa teistä». + +Minne tämä keskustelu oli oikeastaan heitä viemässä? He olivat juuri +alkaneet polkea neitseellistä multaa, josta hedelmät syntyvät ja +kehkeytyvät. On ihmeellinen hetki, kun kaksi sielua koskettaa toisiaan. +Voitte tuntea kosketuksen selvästi kipinöivän sormenpäissänne. + +Mitähän he olisivat nyt puhuneetkaan? Ehkä John olisi nyt saanut +kuulla, minkä vuoksi hän oli rukoillut Pyhää Josefia; mutta silloin +tuli Albatrossin kapteeni tuoden saamansa paperit. + +»Oletteko te eräs Thomas Grey?» hän kysyi. + +»Sama mies», vastasi John. + +»Tässä on salaisia papereita, jotka minun on luovutettava teille +omakätisesti. Jos säilytätte salaisuuden voitte ansaita suuren +omaisuuden.» + +John otti lyhyen kertomuksensa. + +»Salaisuus tulee säilymään», hän sanoi. + + + + +VIII. KOHTALOKAS PILETINMYYJÄ. + + +Albatrossin kapteeni katosi valmistamaan laivaansa uudelle matkalle +Lagoksen satamaan lastinaan hiekkaa, jonka kapteeni itse oli kaivanut +otsansa hiessä ja kynnet verillä puiston käytäviltä. + +John pisti lyhyen kertomuksen taskuunsa ja sytytti savukkeen. Nainen +huomasi sen olleen irrallaan hänen liivintaskussaan. Eikö hänellä +ollut savukekoteloa? Hän otti tulitikun — sekin oli irrallaan — takin +pilettitaskusta. Eikö hänellä ollut tulitikkulaatikkoakaan? Nainen näki +hänen vielä raapaisevan tulen kengänkorostaan ja uskoi koko ajan, ettei +Johnilla ollut aavistustakaan hänen katseensa suunnasta. + +Mutta John tunsi sen. Hän tunsi sen vallan hyvin ja käytti toimitukseen +niin paljon aikaa kuin mahdollista. Kun ilmitulon pelko sai naisen +kääntämään päänsä, hän heitti tikun tiehensä. Sehän olisi ollut sitten +ajan tuhlausta. + +»Ettekö sanonut minulle», nainen sanoi äkkiä, »että teidän nimenne on +John?» + +»Niin onkin.» + +»Miksi sitten sanoitte Ronaldille, että paperit on luovutettava Thomas +Greylle?» + +»Hän on minun isäni.» + +»Asuuko hän Venetsiassa?» + +Mikä ihana asia onkaan muutamien ihmisten uteliaisuus, kun on itse +liiankin halukas paljastamaan kaikki salaisuudet! John vastasi +kiertelemättä kaikkiin hänen kysymyksiinsä. + +»Kyllä, hän asuu Venetsiassa», John sanoi. + +»Aina?» + +»Nykyään aina.» + +»Siellä mahtaa olla ihanaa asua», nainen sanoi tuijottaen kaukaisuuteen. + +John kääntyi katsomaan häntä. + +»Ettekö ole ollut siellä koskaan?» + +»En koskaan.» + +»Ah — teidän elämässänne on sitten vielä päivä jäljellä!» + +Nainen rypisti otsaansa ponnistellen ajatustaan. + +»Mitä tarkoitatte sillä?» hän kysyi. + +»Päivä, jolloin saavutte Venetsiaan — jos koskaan tulette sinne — +tulee olemaan aivan erikoinen päivä teidän elämässänne. Siitä tulee +elinvoimainen päivä.» + +»Te rakastatte Venetsiaa?» + +Hän tunsi Johnin rakastavan sitä. Mutta oli puoleensavetävää +kuulla Johnin sanovan sen. Sävy äänessä, kun tunnustetaan voimakas +mielenliikutus, kohdistukoon se sitten mihin hyvänsä, voi värisyttää +tuntehikkaan kuuntelijan korvaa. Pieni kateudentunne soi mukana. +Laulajan kurkusta tämän sävyn kuulee usein; sävel, joka ilmaisee +intohimoa, rakkautta johonkin, saa vastaavat sävelet soimaan kuulijassa. + +»Te rakastatte sitä?» hän toisti. + +»Minä tunnen sen», John vastasi; »se on enemmän kuin rakkautta». + +»Mitä teidän isänne tekee siellä?» + +»Hän on taiteilija, mutta ei voi enää työskennellä paljoa. Hän on liian +vanha. Hänen sydämensä on siis liian pehmeä.» + +»Asuuko hän siellä aivan yksinään?» + +»Oo, ei — äitini asuu hänen kanssaan. Heillä on ihmeellinen vanha, +pieni huoneisto Palazzo Capellossa Rio Marinin varrella. Äitinikin on +vanha, nähkääs, yli kuudenkymmenen. He menivät naimisiin vasta kun hän +oli neljäkymmentä — ja isäni noin kymmenen vuotta vanhempi vielä.» + +»Oletteko te ainoa lapsi?» + +»Ainoa lapsi — olen.» + +»Miksi he eivät menneet naimisiin, ennenkuin äitinne oli neljäkymmentä?» + +Hän pommitti Johnia kysymyksillään. Hyväksyttyään tämän ystäväksi oli +ensimmäinen tehtävä saada selville kaikki häntä koskevat seikat. Olisi +hyvä, jos ihmiset yleensä tahtoisivat kysyä; mutta tässä asumusten +sekamelskassa, jossa jokainen tietää lähimpien naapurien elämästä +enemmän kuin parhaimmista ystävistään, se tuskin maksaa vaivaa. — Hän +luuli kyselevänsä siksi, että hänen velvollisuutensa on tietää. Mutta +se oli erehdys. Hän tahtoi tietää. Hän oli halukas tietämään. Siinä on +ero asiassa. + +»Enkä minä ole liian tiedonhaluinen?» hän virkkoi pehmeästi. Se on +vain keino saada kysymyksiinsä vastaukset. Voitte sanoa sitä kautta +rantain kysymiseksi. Mutta asian nimi ei merkitse, mitään vaan sen +vaikuttavaisuus. + +Samassa John oli tulvillaan anteeksipyyntöjä hetkellisen vaikenemisensa +vuoksi. + +»Tiedonhaluinen? Ette ollenkaan! Se on vain uusi sensatsioni.» + +»Mikä uusi sensatsioni?» + +»Että joku tahtoo tietää jotakin minusta itsestäni. Siellä, missä minä +asun, on toisella puolella katua papukaija; joka sunnuntai se pistetään +ulos ikkunalaudalle, ja siellä se huutelee: 'Tahdotteko tietää, kuka +minä olen? Tahdotteko tietää, kuka minä olen?' Ja joukoittain pieniä +poikia ja tyttöjä, vetelehtiviä miehiä ja naisia seisoskelee alhaalla +ja matkii papukaijaa saadakseen sen taas puhumaan: 'Tahdotteko +tietää, kuka minä olen, Polly?' — Voi, hyvä luoja, kuinka se on itse +elämän kaltaista! Ei koskaan vastata: 'Kuka te sitten olette?' Joka +ainoa kysyy häneltä, tahtooko hän tietää, ketä he ovat — juuri kun +hän halajaa saada kertoa heille oman elämäntarinansa. Se on elämän +kaltaista, eikö olekin?» + +»Tehän osaatte kertoa kauniisti! Minusta tuntuu, ikäänkuin te +muovaisitte ne puheessanne — mutta ne ovat hyvin somia! Vai niin, tämä +on siis teille uusi sensatsioni?» + +»Kyllä — varmasti on. Joku kysyi lopultakin: 'Kuka te sitten olette?' +Ja minä en todellakaan tiedä, mistä aloittaisin.» + +»Niin, minä kysyin, miks'eivât he menneet naimisiin, ennenkuin äitinne +oli neljäkymmentä. Tehän sanoitte hänen olleen jo neljänkymmenen +ikäinen.» + +»Nyt muistan — niin, se on totta. Katsokaas, isäni oli aikaisemmin +naimisissa erään rikkaan naisen kanssa. He asuivat täällä Lontoossa. +Pelkään, etteivät he sopineet oikein hyvin yhteen. Syy oli isässäni. +Hän sanoo niin, ja minä uskon sen. Voin hyvin ymmärtää, miten kaikki +kävi. Teidän täytyy rakastaa paljon rahaa voidaksenne elää yhdessä sen +kanssa, kun se ei ole teidän omaanne. Hän ei rakastanut sitä kylliksi. +Hänen vaimonsa rahat tulivat heidän väliinsä. Syrjäisen on tosin vaikea +koskaan tietää yksityisseikkoja tällaisissa tapauksissa, eikä kukaan +osaa niitä tarkalleen selittää. Minä sanoin ymmärtäväni, mutta se ei +ole totta. Niitä sattuu vain naimisissa. Olen varma siitä, ettei vaimo +koskaan lyönyt miestään vasten kasvoja ylvästelyllään. Isäni puhuu +hänestä aina ihailtavana naisena; mutta epäsointu oli olemassa, siinä +kaikki. Kulta on tärkeä metalli, tehän tiedätte — vaarallinen metalli +myös arvelen. Puhutaan onnettomuutta tuottavasta opaalista — se ei +ole mitään verrattuna onnettomuutta tuottavaan kultaan, johon opaali +on kiinnitetty. Teidän täytyy todeta sen ehdoton arvottomuus —; se ei +ole enemmän arvoista kuin tina, rauta tai lyijy tai mikä muu metalli +hyvänsä, jonka lapionpisto kaivaa maasta esiin. Jollette ajattele näin, +jollette tunne ehdotonta ylenkatsetta sitä kohtaan, niin se on myrkkyä, +se on kultaa. Se on ovelaa, kuolettavaa myrkkyä, joka löytää raskaan +tiensä puhtaimpaankin ihmissydämeen ja saastuttaa ihmisten kalleimmat +ja viattomimmat ajatukset. Sanotaan, että läheinen tuttavuus aiheuttaa +ylenkatsetta. Mutta kultaan nähden on aina päinvastoin. Ainoa tapa, +jolla oppii halveksimaan kultaa, on se, ettei omista sitä, ja jos +sattuu saamaan sitä, niin antaa mennä sen taas. Te tartutte siihen, +kamppailette sen puolesta, annatte sille hetkeksi paikan alttarillanne, +ja joudutte kokemaan, että teidän täytyy uhrata esikoisenne sen +sammumattoman intohimon tyydyttämiseksi.» + +Huumorintaju pelasti hänet sanomasta enempää. Äkkiä hän kääntyi ja +katsoi kumppaniinsa — ja nauroi. Ainoa tapa käsitellä kultaa on +halveksia sitä, ja jos sattuu saamaan sitä, antaa sen mennä taas. + +Ne ovat juhlallisia sanoja, kun taskussa on yksi penny tuolin vuokran +maksamiseksi — niissä on jonkin verran hienoa kerskausta. Jos taivaasta +tai jalavanoksilta sattuisi tippumaan helmaanne rahaa, niin ei olisi +pelkoa silloin, ettei tulisi noudattaneeksi saarnansa ajatusta — rahan +panemista välittömään käytäntöön. + +Havaitessaan tämän ja nähdessään toverinsa juhlallisen ilmeen John +purskahti nauruun. Hänen hieno sanaparaatinsa oli hyvin inhimillinen, +hän tunsi sen. Jokainen meistä tekee sen päivittäin. Koskaan ei ole +niin hienoa armeijaa uljaita miehiä kuin rauhanaikana; ei kukaan +ole sellainen tuhlari kuin se, jolla ei mitään ole. Tämä on oikean +elämäntaistelun huumoria. Köyhän miehen ainoa viisausoppi on: kun +ei ole mitään, niin toivon vielä vähemmän. Niin te puijaatte pikku +jumalilta heidän naurunsa ja vihellätte pätkän näyttääksenne kuinka +vähän kaikesta välitätte. + +John nauroi. + +Neitonen katsahti nopeasti ylös. + +»Te nauratte? Miksi?» + +»Kun te näytätte niin juhlalliselta?» + +»Niin olinkin. Se on kaikki niin totta, mitä te sanoitte, aivan +totta. Mutta mitä voi tehdä, kun koko ympäristö on ottanut kullan +tunnussanakseen — kun ihmiset ovat hyvällä tuulella vain silloin, kun +heillä on rahaa, ja ärtyisiä ja häikäilemättömiä, kun sitä puuttuu? +Mitä voi silloin tehdä?» + +»Täytyykö kulkea heidän talutusnuorassaan?» kysyi John. »Kuinkas +muuten? Yhteiskunta hallitsee, eikö niin?» + +»Niin sanotaan. Mutta hallitseminenkin on asia, joka täytyy oppia, +ja jonkun täytyy opettaa se yhteiskunnalle, niin että yhteiskunta +tulisi taitavaksi ammatissaan. Kun olette joutunut tällaisten ihmisten +yhteiskuntaan, niin teille ei jää muuta tehtävää kuin murtautua sieltä +ulos. Se on samantekevää, mikä on yleistä hyvää tai pahaa, se ei kelpaa +yksilön ojennusnuoraksi.» + +»Mitä teidän isänne teki?» + +»Oo — hän ei totellut yhteiskunnan lakia. Hän lähti tiehensä. Karkasi +vaimonsa luota.» + +Neitonen heitti nopean katseen hänen kasvoihinsa. + +»Ettekö käytä nyt liian ankaria sanoja?» + +»Asia oli niin. Se on kai asianmukainen teknillinen lauseparsi. Hän +karkasi. Asuskeli pelastusarmeijan yömajoissa ja teki työtä. Hän ei +mahdollisesti ollut mikään malli tai esikuva, ennenkuin hän kohtasi +äitini. Eikä yksikään mies ole, ennenkuin kohtaa _sen_ naisen, jolla on +suuri sydän ja ymmärtämyksen lahja.» + +»Ettekö te ole kohdannut häntä vielä?» + +»En — olen vasta kaksikymmentäkuusi vuotta.» + +»Luuletteko milloinkaan tapaavanne häntä?» + +»Kyllä — kerran.» + +»Milloin?» + +»Ooh — Kohtalon määräämään aikaan.» + +»Ja milloin se on?» + +»Sitten kun se on myöhäistä.» + +»Eikö tuo ole pessimististä?» + +»Ei — minä puhun vain ajasta. Aika ei ole mitään. — Aikaa ei lasketa. +Te voitte tosin laskea sen — tavallisesti teette sen kelloksi +nimitetyllä koneella — mutta se ei laske itseään. Yhteiskunnan kannalta +katsottuna saattaa olla liian myöhäistä, mutta ei ollenkaan liian +myöhäistä muuttamaan koko elämää. Tärkein hetki on hänen kohtaamisensa, +hänen tuntemisensa. Muu ei merkitse mitään. Kun kerran tunnette hänet, +hän on yhtä voimakkaasti astunut elämäänne kuin mitä häät ja muut +sellaiset pienet muodollisuudet voivat koskaan häntä siihen tuoda.» + +Neitonen katsahti taas ylös. + +»Kylläpä teillä on omituisia ajatuksia.» + +»Onko?» + +»Ne ovat omituisia minulle. Siis teidän isänne kohtasi äitinne liian +myöhään? Kuinka pian hän kohtasi hänet — poislähtönsä jälkeen?» + +»Noin kahden vuoden kuluttua.» + +»Oh — hän oli siis jo vanha?» + +»Ei — aivan nuori.» + +»Mutta tehän sanoitte heidän menneen naimisiin, sitten kun äitinne oli +neljäkymmentävuotias.» + +»Aivan niin. He eivät voineet mennä naimisiin ennen sitä. Nähkääs, he +olivat molemmat katolilaisia. Kahdeksantoista vuotta kului, ennenkuin +he joutuivat naimisiin.» + +Neitonen piirteli kuunnellessaan kuvioita hiekkaan päivänvarjonsa +metallikärjellä. Kun John tuli kertomuksessaan tähän saakka, hän piirsi +ykkösen ja kahdeksikon. + +»Niin», sanoi John katsoessaan niitä. »Se oli aika pitkä aika odottaa, +eikö totta?» + +Neitonen nyökkäsi ja hävitti hitaasti kuviot. + +»Nuo salaiset paperit olivat siis osoitetut isällenne?» + +»Aivan niin.» + +Neitonen ajatteli muutamia silmänräpäyksiä. Hän oli hyvin halukas +tietämään paperien sisällyksen; aivan yhtä utelias kuin tuo toinen +merimieskin oli ollut. Mutta kun on päässyt vissiin ikään, ei sovi +enää olla utelias — joka on hyvin ikävää! Se vie puolet elämän +miellyttäväisyydestä. Hänen teki niin äärettömästi mielensä tietää. +Sama salaperäisyys, joka ympäröi John Greytä Fetter Lanella, soi hänen +läheisyydessään Kensington Gardensissakin. Hän tunsi olevansa yhtä +utelias John Greyhin nähden kuin Mrs. Meakin ja Mrs. Morrel ja Mrs. +Rowse, ja pelkäsi samoin kuin nämäkin näyttävänsä sen. + +Äkkiä hän jätti hiekassa raaputtelemisensa ja nosti päänsä katsellen +kaipaavasti lammikon yli. + +»Ronald oli iloissaan saadessaan kuljettaa salaisia papereita», hän +sanoi miettivästi. + +»Oliko?» + +»Kyllä — hän lukee juuri Stevensonia — salaiset paperit kuuluvat juuri +hänen mieliharrastuksiinsa.» Johnin silmät välähtivät. + +»Luuletteko hänen kertoneen toiselle pojalle?» hän kysyi. + +»Oi ei — olen varma siitä, ettei hän kertonut.» + +»Eikö sittenkään, vaikka hän oli antanut tuon toisen pojan leikkiä +Thomas Greyn osaa — ja rauhoittanut sillä lailla omaatuntoaan?» + +»Ei — koska hän luovutti paperit teille. Olen vakuutettu, ettei hän +vilkaissutkaan niihin. Te olette ainoa, joka tiedätte salaisuuden.» + +Johnin silmät välähtivät uudelleen. Hän näytti olevan todellakin +utelias tietämään. + +»On kauheata olla tällaisen salaisuuden ainoa omistaja», lausui John +juhlallisesti. + +Neitonen katsahti häneen vilkkaasti. + +»Niin, jos se on sellaista, jota te ette saa kertoa», hän sanoi. +Siinä saattoi kuulla kysymyksen; vain viivähtävän kysyvän sävyn, +mutta kysymys oli siinä. Todellakin, ellei voinut kertoa sitä, niin +mitä pikemmin hän sai tietää sen, sitä parempi. Te voitte turmella +toisessa niinkin köyhän tunteen kuin uteliaisuuden, ja kun nainen tulee +ylpeäksi, hän ei tuhlaa teille sitä ollenkaan. + +Jos John olisi säilyttänyt salaisuutensa hetkeäkään kauemmin, olisi +toinen epäilemättä vetäytynyt kuoreensa; mutta juuri samassa tuli +näköpiiriin pieni miehenkuva haalistuneessa, likaisessa univormussa, +lippalakissa, ja hänen hyppysissään oli kohtalokas kassalaatikko. Kaksi +tuolia, ja Johnilla oli vain yksi penny! Mitä voi tehdä tällaisessa +tilanteessa? Hän etsi avuttomana pääsytietä mielessään. Katsoipa +maahankin löytääkseen jonkun armeliaan ihmisen jättämän piletin — +hän teki aina edes tämän tuntemattomien köyhien hyväksi. Te ette voi +aavistaakaan, kuinka paljon Lontoossa on ihmisiä, joilla on vain yksi +penny taskussaan. Mutta hän katseli turhaan. Siellä ei ollut muuta kuin +päivänvarjon piirtämät kuviot hiekassa. + +Hän ajatteli sanoa ostaneensa jo piletin ja hukanneensa sen. Tuollainen +pieni tuulenpuuska, joka tanssi jalavien alla, olisi kyllä todistanut +hänen kertomuksensa uskottavaisuutta; mutta tähän aikaan vuodesta oli +puistossa vain yksi maksunkerääjä, ja hän tietäisi kyllä. Hän arveli +ruveta etsimään ankarasti taskuistaan ja näyttelemään sellaisen miehen +epätoivoa, joka on pudottanut viimeisen kultarahansa. Ja vahtimestarin +laahustava olemus tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Mutta ah, hän tuli +niin ovelasti, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä tuon +musertavan suorituksen kanssa, joka uhkasi tätä lopen köyhtynyttä, +romaania rakentavaa nuorta miestä. + +John oli melkein tuon viimeksimainitun keinon puolella. Voihan kuka +hyvänsä kadottaa viimeisen kultarahansa. Mutta silloin hän tuli +valehdelleeksi sekä puhetoverilleen että piletinmyyjälle. Oliko se +kaunista? Piletinmyyjä tuijottaisi vain häneen järkkymättömästi +kivisellä silmällään — varsinkin kun hän oli kuullut tämän kertomuksen +niin monta kertaa ennen, eikä piletinmyyjä halua menettää saalistaan. +Sitten nainen maksaisi — ei, se ei olisi kaunista. Sitten — + +»Minä aion maksaa näistä tuoleista», sanoi Pyhän Josefin neito. + +»Oh, ei!» John sanoi kiivaasti. — »Miksi sen tekisitte?» + +Eiköhän hän voinut nousta ylös ja sanoa istuutuneensa siihen aivan +sattumalta, hänellä ei ollut ollenkaan ollut aikomusta istua kauempaa? + +»Kyllä minä maksan», sanoi neitonen. »Minä olen teille velkaa pennyn +Pyhän Josefin kynttilästä.» + +Ah, siinä oli pelastustie! Näettehän, kun vain rukoilette kyllin +vakavasti, niin Pyhä Josef on velvollinen kuulemaan rukouksenne. Tämä +oli hänen vastauksensa Johnin hienotunteiseen tarjoukseen. Minä en +ensinkään epäile sitä. Eikä hänkään. + + + + +IX. SALAISET PAPERIT. + + +Piletinmyyjän kello kilahti, ohuet paperisuikaleet reväistiin +rullasta ja ne vaihtoivat omistajaa. Tämän päivää, ainakin niin +kauan kuin heitä halutti istua täällä, nämä tuolit kuuluivat heille; +vastaanväittämättömästi. + +Tunnette epäilemättä ostaneenne jotakin, kun olette maksanut +sen viimeisellä pennyllänne. John nojautui tuolinsa selkänojaan +helpotuksesta huokaisten, kun piletinmyyjä käveli edelleen. Se oli +ollut hirveä hetki. Ette koskaan pääse vapautumaan tunteesta, että +tässä maailmassa voi olla enintään yksi ainoa ystävä, joka ei arvostele +teitä taskunne sisällyksen mukaan; ja kun tuttavuus on kestänyt vasta +muutamia hetkiä, niin vaikka olisikin kysymyksessä Pyhän Josefin neito, +on uhkapeliä tunnustaa olevansa yhden pennyn onnellinen omistaja. + +Ihmettelettekö hänen helpotuksen huokaustaan? Ihmettelettekö, jos hän +sydämensä syvyydessä sattui lukemaan pienen kiitosrukouksen Pyhälle +Josefille? Vain pienen, äänettömän rukouksen — tuskin ajatellun — mutta +joka tapauksessa rukouksen. Samoin kuin tiedätte perhosen kätkeytyvän +koteloon. Nyt siinä näkyy vain liikkumaton toukka, joka ei tiedä +perhosensiipien hennosta liitelystä eikä loistosta — mutta jonakin +päivänä siitä kehkeytyy perhonen. Sillä tavoin Johnin huokaus suhtautui +rukoukseen. + +Kulmiensa alta hän salaa vilkaisi toveriinsa. Tämä ei ajatellut +pennynrahoja, tämä! Kun olette saanut naisen uteliaaksi, ei penny +kykene tuomaan hänelle mielenrauhaa takaisin. Hän alkoi taas piirrellä +kuvioita päivänvarjon kärjellä. Miksi nainen voi niin paljon paremmin +ilmaista ajatuksensa elegantin kengän kärjellä tai päivänvalolla? Muu +ei juuri kelpaa. Anna hänelle puhe, ja hän punoo sillä itsensä solmuun +kuin villalankakerän — ja valittaa sitten, ettei häntä ymmärretä. Mutta +hienon kengän kärjellä — huomatkaa, sen täytyy olla hieno, muuten +on keksittävä jotakin muuta — hän voi ilmaista kokonaisen maailman +mielenliikutuksia. + +Hän oli alkanut taas raapia hiekkaa. John tarkkasi hänen +itsetiedottomia mielenliikkeitään innokkaasti. Kuva toisensa jälkeen +syntyi ja sotkettiin taas. Ensin laiva, rakennettu ihmeellisemmin kuin +yksikään laiva ennen tai jälkeen sitä. Tietystikin »Albatross». Sitten +tuomiokirkon ääriviivat. Tätä John ei ymmärtänyt. Hänen olisi pitänyt +tietää, että taiteilijalla oli kerran ollut kuvakirja, jossa löytyi +Santa Maria della Saluten kuva — muuten tämän piirroksen tarkoitusta +oli mahdoton käsittää. Hän luuli sitä mehiläiskeoksi. Tietysti olette +arvanneet, että tämä johtui Venetsiasta. Sitten taiteilija alkoi +piirtää kirjaimia. Ensin syntyi G. Toinen oli R. Silloin hän luuli +tuntevansa Johnin katseen ja katsahti nopeasti ylös, mutta John +tuijotteli etäisyyteen kauas pyöreän lammikon taakse. On parempi, ettei +katso, kun naiset sattuvat ilmaisemaan tunteitansa tahdottomasti, +muuten he tulevat aroiksi. Mutta toiselta puolen teitä pidetään +tyhmyrinä, jollette näe. John katseli kaukaisuuteen. Mutta siitä +huolimatta neitonen hävitti kirjaimet. Nähdessään tämän John lopulta +armahti häntä. + +»Kerronko minä teille noiden paperien salaisuuden?» hän sanoi hymyillen. + +Ah, mikä kiitollisuus loisti hänen silmistään! + +»Kertokaa», hän vastasi. + +»Se on lyhyt kertomus.» + +»Lyhyt kertomus? Kirjoitatteko te? Miksi ette ole kertonut sitä +ennemmin?» + +»Mutta se on vain lyhyt kertomus», John virkahti, »jota ei kukaan +viitsi lukea». + +»Eikö sitä julkaista?» + +»Ei, — ei koskaan.» + +»Miksi?» + +»Kosk'eivät ihmiset pidä siitä.» + +»Mistä te sen tiedätte?» + +»Olen varma siitä. Minä tiedän mistä ne pitävät.» + +»Lukekaa se minulle, ja minä sanon, pidänkö siitä.» + +Lukea hänelle! Istua Kensington Gardensissa ja lukea ääneen omaa +kertomustansa Pyhän Josefin neidolle! John otti sen taskustaan +enemmittä puheitta ja luki sen paikan päällä. + +Se oli tällainen: — + + TIETEEN IDYLLI. + + Maailma on saanut aika monta hiustaan harmaaksi etsiessään + ikiliikkujan salaisuutta. Kuinka moni onkaan tullut vanhaksi ja + voimattomaksi koettaessaan terävästi keksityillä avaimillaan saada + auki tuota Siniparran kamaria: kunnes heidän uteliaisuutensa + sammui nääntyneenä heidän kerallaan. Voitte luetella niitä, alkaen + Worcesterin markiisista, joka huvitti mekaanisilla leikkikaluillaan + kuningasta ja hovia, Orffyreus; piispa Wilkins Addeley, ja kaikki + muut, saapuen lopulta Ranskan Akatemian määritelmään, että — »ainoa + mahdollinen ikiliikkuja... tulisi olemaan hyödytön keksijöittensä + tarkoituksiin —», ja joudutte tekemään johtopäätöksen, että + ihmiskuntaa hallitsee sama uteliaisuus kuin sen alapuolella olevia + eläimiä, ja että se sanoo sitä tieteeksi, vaikka maailma nauraisi. + + Tässä idyllissä teille kerrotaan eräästä, joka löysi salaisuuden ja + näytti sen minulle yksin. Antakaa mielikuvituksenne kärsivällisesti + vaeltaa läpi Irlannin maaseudun, harhailla sinne tänne ilman + lopullista päämäärää, toivomatta mitään lopullista. Ja kertomus + sokeasta kerjäläisestä, joka keksi ikiliikkujan salaisuuden, valkenee + teille; kaikki uteliaisuus ja tiedonhalu, mikä koskaan on teitä + villinnyt, rauhoittuu, tulee tyydytetyksi. + + Koko maaseudulla ei ollut ketään, joka olisi tietänyt hänen nimensä. + Nimetkää mies Irlannista ja samalla paikallistutatte hänet; Murphy, ja + hän tulee Gorkista; Power, ja hän tulee Waterfordista. Mitäpä heistä + enää luettelemaan! Mutta sokealla kerjäläisellä ei ollut nimeä. Ei + ollut paikkaa, joka olisi omistanut häntä. Korkeine silkkihattuineen, + jonka joku pappi oli hänelle lahjoittanut, pitkine mustine + takkeineen, jonka tämän murheellisen maan ainaiset sateet olivat + värittäneet vihertäväksi; koukkusauvoineen, joka kopsutteli raskasta, + yksitoikkoista valitusvirttään ja haalistunut punainen nenäliina + kaulassa — hän oli hyvin tunnettu ilmiö kolmessa tai neljässä + maakunnassa. + + Yksikään kylä ei tunnustanut häntä omakseen. Mutta koko maaseutu oli + saanut eri vuodenaikoina kuulla koukkukepin tuttua kopsutusta, nähnyt + sokeitten silmien himmeän välähtelyn silkkihatun hajonneen reunan + alta. Päivän tai pari hän oli tuttu olio kullakin paikkakunnalla; + silloin asukkaat pistivät kernaasti muutamia kolikoita hänen + herkkätuntoiseen kämmeneensä, mutta seuraavana aamuna hän oli jo + tiessään. Minne hän oli mennyt? Kuka oli nähnyt hänen lähtevän? + Ei kukaan! Epätasaisen katukivityksen ei tarvitsisi kajahdella + koukkukepin tapsuttamisesta noin vuoteen. + + Jos sattuma on vienyt teidät ympäröiville laidunmaille, ja jos se on + antanut teille oikean suunnan niin löydätte hänet tallustelemassa + nummea pitkin — mutta voi, kuinka hitaasti! — olkapäät kyyryssä ja + pää nyökytellen; kuin mekaaninen leikkikalu, joka on päässyt karkuun + keksijänsä käsistä ja jatkaa tuntematonta vaellustaan, minne koneisto + suuntaa. + + Kuinka lienee tullut tunnetuksi, että hän oli keksinyt ikiliikkujan + salaisuuden, siitä minulla ei ole selkoa. Se näytti kuuluvan hänen + tiettyihin ominaisuuksiinsa yhtä erottamattomasti kuin vaatteet usein + ilmaisevat miehen ammatin. Näitte hänen tulevan vastaanne katua + pitkin, ja sana »ikiliikkuja» suhisi korvissanne. Itse hän oli asiasta + arasti vaiti; mutta nähtävästi hän oli heikkona hetkenä kertonut + jollekin, ja joku oli kertonut minulle. Kuka? Jonkun Rathmoren + kylän asukkaan oli täytynyt levittää huhu. Kukahan se olisi ollut? + Foley, kirvesmies? Burke, kalastaja? Fitzgerald, tullimies? Froy, + tilanomistaja? En voi muistaa, kuka minulle kertoi. Mutta joka vuosi + hänen saapuessaan kylään päiviksi, jolloin juhlittiin paikkakunnan + suojeluspyhimystä, minä sanoin hänet nähdessäni: »Tuossa on sokea + kerjäläinen, joka koettaa keksiä ikiliikkujaa.» Ajatus liittyi + erottamattomasti mieheen. + + Vuosi vuodelta hänen liikkeensä kävivät voimattomammiksi; hänen päänsä + painui käydessä yhä alemmaksi. Saattoi nähdä Kuoleman kulkevan hänen + jäljissään, saavuttaen häntä tuuma tuumalta, kunnes sen varjo lankesi + jo hänen etupuolelleen. + + Oli aikoja, jolloin olin yrittänyt vetää hänet keskusteluun, + hetkiä, jolloin luulin jo voittaneeni hänen luottamuksensa; mutta + ratkaisevassa silmänräpäyksessä nuo valottomat silmät tuntuivat + katsovan minun lävitseni, ja hän antoi minun kulkea ohi. Oli varmaan + ollut aikoja, jolloin maailma oli kohdellut häntä pahoin. Luulenpa + itse asiassa kuulleenikin kerrottavan hänestä sellaista; mutta itse + hän ei uskoutunut kenellekään. Vuosi vuodelta hän saapui Rathmoreen + helluntaijuhlille, ja vuosi vuodelta minulle jäi hänen salaisuutensa + tuntemattomaksi. + + Lopulta, kun näin Kuoleman koskettavan hänen olkapäätään, minä puhuin, + suoraan asioiden ytimeen, peläten, ettei seuraava vuosi toisikaan + häntä enää tänne. + + Hän oli tulossa kappelista, jossa oli ollut vapisevin polvin + osoittamassa kunnioitustaan pyhimykselle, jonka alttaria hänen sokeat + silmänsä eivät olleet koskaan nähneet. Tässä tarjoutui etsimäni + tilaisuus. Jo nähtyäni kaukaa hänen kumaraisen, huojuvan olemuksensa + olin tehnyt päätökseni. + + Kun hän tuli kohdalleni, pudotin shillingin hänen puoliksiavattuun + kouraansa. Sillä tavoin me määräämme hinnan ystävällisyydellemme. + Vaisto on eläimellinen, mutta juurtunut. Me sanomme hyvettä ja kunniaa + lahjomattomaksi ainoastaan itseemme nähden; mutta tarvitaan aika + paljon vakuuttamaan meille, etteivät ne ole lahjomattomia muihin + nähden. Minä lahjoin sokean kerjäläiseni shillingillä! Katsoin, kuinka + hänen kuihtuneet sormensa puristuivat sen ympärille, hieroen rahan + reunaa, jotta tuntisi sen arvon. + + »Tämä voitti hänet», minä ajattelin. + + Ah, mikä raaka käsitys Jumalan käsityöstä! Ostaa shillingillä + ikiliikkujan salaisuus! Enpä olisi uskonut, että luonto tahtoisi myydä + salaisuuksiaan niin vähällä! Minä tein sen. Tämä on alaston totuus. + + »Kuka antaa minulle tämän?» hän kysyi sormiellen sitä vielä, aivan + kuin se olisi polttanut. + + »Ystävä», minä sanoin. + + »Jumala siunatkoon teitä», hän vastasi, ja sormensa sulkeutuivat + lopullisesti sen ympärille. Hän jätti sen kouraansa; mikään tasku ei + ollut kyllin varma tällaisen aarteen säilyttämiseksi. + + »Jäätte luultavasti Rathmoreen juhlien loppuun saakka», minä aloitin. + + Hän nyökkäsi ja koputteli sauvallaan. + + »Tahtoisin kysyä teiltä jotakin, ennenkuin lähdette», jatkoin. + + Hän pysähtyi, huomasin epäluulonilmeen hänen kasvoillaan. + + »Joku on kertonut minulle — —» minä tahdoin nyt kömpelösti päästä + kiinni korvaukseeni. »Joku on kertonut minulle, että te olette + keksinyt ikiliikkujan salaisuuden. Onko se totta?» + + Maidonvalkoiset valottomat silmät takertuivat minuun valittavasti. + Ääretön näkemisen kaipaus näytti vaanivan niiden takana. Liekki, joka + ei ollut liekki — liekin haamu paloi niissä, ladattuna kysymyksillä. + Hän ei voinut nähdä, minä tiesin, ettei hän voinut nähdä; mutta + nyt nuo tyhjät pallot tuntuivat olevan tulvillaan erehtymätöntä + huomiokykyä. Tänä hetkenä hänen sielunsa katsoi minun sieluuni, tutki + sen rehellisyyttä, harhaili sen kaikki sopukat löytääkseen kysymykseni + todellisen aiheen. + + Kestin hänen tuijotuksensa. Minusta tuntui, että jos epäröisin ja + kääntäisin katseeni pois ennen häntä, hän olisi punninnut minut ja + havainnut köykäiseksi. Se on yksi niitä harvoja asioita maailmassa, + mitä voin merkitä ansiotöilleni, että nuo tyhjät silmäkuopat + huomasivat minut luottamuksen arvoiseksi. + + »Kuka kertoi sen teille?» hän kysyi. + + Vastasin totuuden mukaisesti, etten tietänyt sitä. »Mutta onko se + totta?» minä lisäsin. + + Hän siirrähti. Huomasin hänen kuuntelevan. + + »Kadulla ei ole ketään», sanoin. »Olemme aivan yksin.» Hän yskäisi + hermostuneena. + + »Siitä on nyt kai jo viisitoista vuotta, kun rupesin ajattelemaan koko + asiaa. Enpä tiedä, mikä sen lienee päähäni ajanut; kaipa se syntyi + jo siihen aikaan, kun tein työtä eräässä pajassa, ennenkuin menetin + silmieni valon. Siellä kai se luullakseni syntyi.» + + Hän pysähtyi ja minä joudutin häntä. + + »Mitä prinsiippiä te käytätte?» kysyin. »Magnetismin avullako? Millä + tavoin saatte kitkan vältetyksi?» + + Nyt hänen silmänsä olivat aivan ilmeettömät. Huomasin hänet sokeaksi + nyt. Hän ei ollut ymmärtänyt sanaakaan puheestani. + + »Aiotteko viekoitella minulta salaisuuteni?» hän kysyi lopuksi. + »Kyllä ne ovat sitä yrittäneet. Kaikki koettavat saada sen minulta. + Läkkiseppä — sama mies, joka työskenteli siinä pajassa, missä minäkin, + ennenkuin menetin näköni — hän sanoi auttavansa minua koneen teossa. + Mutta minä tunsin hänet jo ennen sokeuttani enkä ole menettänyt + tuntoani näön mukana.» + + »Valmistatteko sen sitten itse?» + + Hän nyökkäsi. + + »Niin hyvin kuin voin», hän jatkoi. »Mutta mihin nämä sormet pystyvät + pelkällä tunnustelemisella? Minun pitäisi nähdä työhöni. Uskokaa, + minulla on kaikki tarvittavat kappaleet täällä taskussani, sen kun + vain saisin ne liitetyiksi yhteen. Ja minä koetan ja koetan, kunnia + olkoon Jumalalle! — Mutta ne eivät tahdo mennä. En mitenkään saa sitä + tehdyksi pelkästään tunnustelemalla.» + + Ihmeellinen pala uhkasi nousta kurkkuuni. + + »Hyvä jumala», ajattelin, »tämä on murhenäytelmää!» Ja minä etsin + turhaan näkövoimaa hänen silmistään. + + »Haluatteko nähdä kappaleet?» hän kysyi. + + Vakuutin hänelle, että salaisuus säilyisi varmasti minun tallessani, + jos hän tahtoisi olla niin ystävällinen. + + »Ei kenellekään?» hän sanoi. + + »Ei yhdellekään sielulle!» + + Sitten hän otti ne taskustaan — yksitellen — ja latoi ne viereemme + ruohopenkille. Katselin jokaista kappaletta hänen esittäessään niitä + ja samalla tarkkasin hänen kasvojaan. Tässä on hänen monimutkaisen + koneistonsa kappaleet, jotka hän minulle näytti: rautatankoa jalan + verran, pieni tinatuoppi, kaistale rautavannetta ja rikkinäinen lukko. + + »Kas tässä!» hän virkkoi ylpeästi. »Mutta jos minä antaisin nämä + läkkisepälle, niin hän varastaisi salaisuuteni aivan nenäni alta. Minä + en ole tahtonut uskoa häntä, ja nyt olen työskennellyt yksin nämä + viisitoista vuotta.» + + Kiitin luojaa, ettei hän saattanut nähdä minun kasvojani nyt. + Rautatanko! Pieni tinatuoppi! Rikkinäinen lukko! Ne tuijottelivat + minuun ivaten. Vain ne ja minä tunsimme salaisuuden; vain ne ja minä + voisimme kertoa sen, minkä ne itse olivat minulle kertoneet. Hän oli + menettänyt järkensä. Ikiliikkuja! Mies raukka oli hullu! + + Ikiliikkuja näistä ruostuneista kappaleista — jotka olivat saaneet + viisitoista vuotta ruostua hänen taskunpohjallaan! Ikiliikkuja! + + Mutta silloin tuon kaiken todellisuus selvisi minulle — valkeni + totuuden tärisyttävällä voimalla. Sokea kerjäläinen saattoi kyllä + olla hullu; mutta tässä silmieni edessä, noissa liikkumattomissa + esineissä, oli ikiliikkujan salaisuus. Ruostetta, rappiota, muutosta + — rautatangon itsepäinen metalli, tinatuopin löyhä aines, aina + muutostilan alaisina; ruostuen hänen taskussaan, jossa ne olivat + maanneet viisitoista vuotta — ei koskaan leväten, ei koskaan hiljaa + — aina liikkeessä, liikkeessä, liikkeessä, totellen muuttumisen + loukkaamatonta lakia, niinkuin me kaikki olemme jatkuvasti liikkeessä + samaa lakia nöyrästi totellen, lapsuudesta nuoruuteen, nuoruudesta + keski-ikään, keski-iästä vanhuuteen, sitten kuolema, viimeinen muutos! + Koko tämä ihmiselon jättiläismäinen kokoomus, tämän mutkallisen + koneiston ydin oli verrattavissa tuohon rautatangon kappaleeseen, joka + oli ilmestynyt tomusta vuosituhansien muovailemana. Vieläkö voisi + pyytää enempää ikiliikkujalta? + + Katsoin ylös hänen kasvoihinsa. + + »Te olette antanut minulle ihmeellisen opetuksen», sanoin + rauhallisesti. + + »Ah», hän vastasi, »ne ovat kaikki tässä — kaikki tässä — koko + salaisuus — kun minulla vain olisi silmät, jotta saisin ne yhteen!» + + Jos hänellä vain olisi silmät! Onko meillä kellään silmiä? — — + +Lopetettuaan John kääri kertomuksen hitaasti kokoon ja pisti sen +taskuunsa. + +»No?» hän sanoi. + +Hänen sydämensä oli odotuksen, pelon ja kiihtymyksen vallassa. Hetkisen +hänestä tuntui, että toinen piti varmasti kertomusta hyvänä. Se oli +hänen parhaansa. Hän oli saanut sen juuri valmiiksi, ja viimeinen on +aina paras mielestänne. Mutta seuraavassa hetkessä hänestä tuntui, +että kuulija arvelee juuri sanoa jotakin sovinnaista — sanoa sitä +ihastuttavaksi — tai sanoo: »Kuinka hirveän sievä!» Olisi paljon +parempi, jos hän moittisi sitä, että siihen on tullut aivan väärä sävy, +että suunnitelma on heikko. Semmoista voi kyllä uskoa työstään; mutta +että se on herttainen, hirveän sievä — ei koskaan! + +Tällä hetkellä Kohtalon vaaka oli tasapainossa, punnitsi +mahdollisuuksia. Mitä hän tulisi sanomaan! Kaikki riippui siitä. + +Mutta neitonen vaikeni, istui aivan hiljaa. Hiiret ovat hiljaa, kun ne +yllätetään; sitten koottuaan ajatuksensa ne livahtavat tiehensä. + +Äkkiä neitonen nousi ylös. + +»Oletteko täällä puistossa huomenna samaan aikaan?» hän sanoi. »Sitten +kerron teille, mitä pidin siitä.» + + + + +X. SISÄISEN HAVAINNON TARPEELLISUUS. + + +Tässä maailmassa on kaikki, mikä on aivan täysijärkistä, lopullisen +mielenkiinnotonta. Mutta — kiitos luojan! — hulluutta on kaikkialla, +joka nurkassa ja joka käänteessä. Täysin terveitä ei olekaan, ja jos +joku luulee olevansa, niin hänen hulluutensa on vain kiusallisempaa +laatua. Häntä kohtaan ei voi tuntea sympatiaa. + +Mutta järjettömämpää kuin tämä Pyhän Josefin neidon äkillinen, +vaistomainen pako on vaikea kuvitella. John ei tietänyt vielä edes +hänen nimeään, ja mikä vielä pahempaa, ei huomannut tätä tosiasiaa, +ennenkuin Ronald ja hänen sisarensa olivat ruohokentän toisessa +laidassa ja olivat saapuneet jo keskikäytävälle. Silloin hän juoksi +heidän jälkeensä. + +Ronald kääntyi ensiksi kuullessaan kiireiset askeleet. Kaikenlainen +juokseminen kiinnittää heti poikasen huomion puoleensa, samalla +kuin nainen, vaikka kuuleekin yhtä nopeasti, pitää päänsä jäykkänä. +Ilmeisesti Ronald ilmoitti hänelle, sillä hän kääntyi myöskin. John +huomasi äkkiä seisovansa hänen edessään. Sitten tilanteen outous +valkeni hänelle, ja kysymys tyrehtyi hänen huulilleen. + +Kuinka hän voisi kysyä neitosen nimeä Ronaldin kuullen, jolle hänet oli +juuri esitelty ystävänä? Valtameren kulkijoista on sananpartena mielen +yksinkertaisuus; mutta Albatrossin kapteeni ei sentään voinut olla niin +tylsä, ettei huomaisi mitään outoa kysymyksessä. + +Ja niinpä John seisoi heidän edessään toivottoman mykkänä. + +»Teillä oli jotakin sanottavaa?» virkkoi neitonen. John katsoi +avuttomana Ronaldiin. Ronald katsoi avuttomana häneen. Ja katsottuaan +neitoseen John huomasi hänenkin silmissään saman avuttomuuden. + +»Mitä te haluatte?» kysyivät neitosen silmät. »Minä en voi päästä +hänestä. Hän on uskomattoman ovela.» + +Ja Johnin silmät vastasivat: »Minä haluan tietää nimenne — minä tahdon +tietää, kuka te olette. Joka on sula mahdottomuus sanoa silmillään, +mitä ei kuitenkaan kukaan ymmärrä.» + +Sitten hän singahdutti kysymyksen umpimähkään. Jos neitosella olisi +havaintokykyä, hän voisi ohjata sen satamaan. + +»Minun piti juuri kysyä», John sanoi, »oletteko ehkä sukua — —» ainoa +nimi, joka soi tällä sekunnilla hänen aivoissaan, oli Wrigglesworth, +ruokalan omistaja Fetter Lanelta — »no, mikä nyt olikaan heidän +nimensä? — niin, Wrothamin Meredithit?» + +Missähän ihmeessä mahtoikaan olla Wrotham? — Sai luvan kelvata. + +Neitonen katsoi häneen vilpittömästi hämmästyneenä. Hän ei ollut +ymmärtänyt. Kukapa voisikaan moittia häntä? + +»Meredithit?» hän toisti. »Mutta minkä vuoksi luulette — —?» + +»Niin, niin, — minä tiedän», John keskeytti nopeasti, »ettei se ole +sama nimi, mutta — he — heillä on samannimisiä serkkuja — he kertoivat +minulle — ja ihmettelin tässä juuri — niin on, ei siis ole syytä — te +ette ole sukua. Hyvästi.» + +Hän nosti hattuaan ja perääntyi. Silmänräpäyksen hän tunsi aiheetonta +pettymystä. Neitoselta puuttui siis sisällinen havainto. Hänen olisi +pitänyt ymmärtää. Tosin hän oli ollut ihastuttavan näköinen Johnin +kysymyksen hämmentämänä, ja se sovitti sentään koko joukon. Kuinka +sanomattoman viehättävältä hän olikaan näyttänyt! Otsa pienissä +rypyissä — silmät säkenöiden kysymyksiä. Hän oli kuitenkin ymmärtänyt, +että Ronaldin läsnäolo esti Johnia sanomasta asiaansa, ja oli ottanut +hänet luottamukseensa — sulkien oven hyvin hellästi heidän jälkeensä. +Kysymyksittä, ymmärtämättä hän oli tehnyt sen. Se korvasi ehkä kaiken. + +Äkkiä John kuuli nopeita askeleita ja kääntyi heti. Neitonen juoksi +kauniisti — aivankuin kaksitoistavuotias poikanen, pitkin puhtain +askelin ja varmoin jaloin. + +»Olen pahoillani», hän sanoi hiukan hengästyneenä. »En ymmärtänyt. +Meredith ja Wrotham eksyttivät minut. Se on Dealtry — Julie Dealtry — +mutta minua sanotaan Jilliksi. Me asumme Walesin Prinssin Terrassilla.» +Hän sanoi numeron. »Sanotaanko teitä Jackiksi? Hyvästi — huomiseen!» — +ja hän katosi taas. + + + + +XI. SIVUVALAISTUSTA ILMIÖIHIN. + + +John katseli viimeistäkin hameenheilahdusta ja pään taivutusta, +kun neitonen juoksi takaisin keskikäytävälle, sitten hän toisti +koneellisesti itsekseen: — + + Jack ja Jill meni noutamaan + vettä lähtehestä. + Jack meni nurin innoissaan, + ja Jill sai vaattehet pestä. + +Ja ihmetellen sen tarkoitusta, ihmetellen, tokko tuossa +lastenkamarilaulussa oli ylipäänsä ollenkaan järkeä, hän ohjasi +askeleensa Victoria Gatelle. Valtakadulla hän huomasi tutun miehen, +klubinsa jäsenen, silkkihatussa ja kävelypuvussa. Silkkihattu +välähteli auringonpaisteessa. Se näytti juuri teidän mieleiseltänne +silkkihatulta, näyttäen kaksi säkenöivää valojuovaa kuvusta +hatunreunaan. Takkia piti kiinni yksi nappi. Moitteeton on oikea sana. +John mietti. He olivat ystäviä, oikeita ystäviä, mutta hän mietti +kuitenkin. Hänen omasta pehmeästä huopahatustaan saattoi esittää eri +mielipiteitä. Hänestä itsestään se oli uljas; mutta sellainen mielipide +saa niin pian vaikutteita muilta. Se seikkakaan, että hän oli ajanut +edellisenä iltana ystävänsä kanssa ajurilla, jonka John oli maksanut, +koska ystävällä ei sattunut olemaan rahaa mukanaan — ei riittänyt +antamaan hänelle rohkeutta. Hän päätti pysyä omalla puolellaan +Bayswater Roadia. + +Mutta samassa ystävä näki hänet, nosti keppinsä ja heilautti sitä +ystävällisesti tervehtien. Hän tuli juuri kadun poikki. No, hän saattoi +tuskin tehdä muutakaan. John oli maksanut hänen ajurinsa edellisenä +iltana. Hän muisti elävästi, kuinka, kun oli ollut puhe ajurin +ottamisesta, hänen ystävänsä oli pistänyt käden taskuun, helistellyt +avainkimppuaan ja sanonut silminnähtävällä hämmästyksellä, ettei +hänelle ollut jäänyt yhtään pientä rahaa. Yleensä aina puuttuu pientä +rahaa. Suuria seteleitä ei puutu koskaan. Mutta tällä kertaa Johnilla +sattui olemaan runsaasti pientä, t.s. hänellä oli ollut puoli kruunua. + +»Oh, — minulla on koko joukko», hän oli sanonut. On sallittua puhua +tällä tapaa, silloin kun teillä on kylliksi. Ja hän oli maksanut koko +matkan. Ei maksa siis kummastella, että ystävä tuli rakastettavasti yli +kadun. + +John tervehti häntä iloisesti. + +»Kaupunkiinko?» + +»Niin — entä sinä?» + +John nyökkäsi. »Samoin. Menetkö aamiaiselle klubiin?» + +»En — täytyy mennä Carltoniin tapaamaan muutamia ihmisiä. Paljonko +kello on? — minun kelloni on sepässä.» + +»En tiedä», John sanoi. »Minun kelloni särkyi juuri yhden paikoilla, +luulisin.» + +»Niinkö paljon? Täytyy rientää. Mennäänkö raitiolla?» + +Erinomainen asia. John suostui kärkkäästi. Hänellä ei ollut mitään; +tarkka lasku hänen tuhlauksistaan tänä aamuna selvittää sen teille. +Mutta ystävä voisi maksaa. Nyt oli hänen vuoronsa. + +He nousivat rappuja ylös ja ottivat paikan kuljettajan takana. + +»Sinun on maksettava tänään minun puolestani», sanoi John. »Taskuni +ovat aivan tyhjät; kunnes saan shekin vaihdetuksi.» + +Veri kohosi hänen ystävänsä kasvoihin. Näytti hetken siltä, kuin tuo +kaunis hattu olisi ollut liian ahdas hänen päälleen. Hän tunnusteli +taskujaan. Sieltä löytyi pieni, kultanurkkainen postimerkkikotelo ja +siinä yksi pennyn merkki. + +»Olen hirveän pahoillani», hän virkkoi, »mutta — mutta minulla ei ole +muuta kuin pennyn postimerkki». Hän nousi nopeasti ylös. + +John nauroi — nauroi ääneen. + +»Minne sinä menet?» hän kysyi. + +»No — tietysti pois!» sanoi ystävä. + +»Istu alas —» John virkkoi, »ei ole kiirettä». + +»Onko sinulla sitten kaksi pennyä?» + +»Ei — ei ropoakaan. Mutta mehän olemme menossa kaupunkiin, eikö niin? +Eihän tässä ole mitään murisemista.» + +Kun oli ehditty satakunta metriä vielä, John nousi. + +»Nyt, kiipeä alas», hän sanoi. Ystävä seurasi viivyttelemättä. +Konduktööri oli sisällä myymässä lippuja. John vilkaisi sisään. + +»Meneekö tämä vaunu Paddingtonin asemalle?» kysyi kohteliaasti. + +»Ei — Piccadilly-sirkus, Haymarket ja Strand.» + +»Kuinka ikävää —» sanoi John. »Tule — meidän täytyy astua alas.» + +He laskeutuivat alas seuraavalla pysäkillä, ja ystävä, vierailupukuinen +— silkkihattuinen — moitteeton, tarttui Johnin käsivarteen. + +»Minä näen», hän sanoi mitaten silmillään kuljettua matkaa. + +Lontoossa on ihmisiä, joilla on vain penny taskussaan, enemmän kuin +voisitte kuvitellakaan. + + + + +XII. LUNASTAMATTOMUUDEN TEMPPELI. + + +Seuraavana aamuna piti lupauksen täyttyä. John oli odottamassa jo +puoli tuntia ennen määräaikaa, istuen pennyn tuolilla, lukemattomien +ajatusten askarruttaessa aivojaan ja polttaen lukemattomia savukkeita. +Väliin hän koetteli rahoja taskussaan, tunnustellen kynnellään +puolikruunujen ja floriinien epätasaista reunaa erottaakseen ne +pennynrahoista. Naiset, mitä etuoikeuksia heillä sitten lieneekään +— eivät koskaan ymmärrä tätä iloa. Teillä täytyy olla housuntaskut +ja niissä rahoja — myöskin kultaa, kun teillä sitä sattuu olemaan — +voidaksenne tuntea omistamisen viatonta iloa. Miehillä on sentään aika +paljon kiitollisuuden aihetta. + +Tänä aamuna Johnilla oli rahaa. Hänellä oli kultaakin. Hän oli +pantannut kultaiset kellonvitjansa aikomuksessa pyytää Jill lunchille, +jos sopiva tilaisuus tarjoutuisi. + +Muistanette kai, että kello oli mennyt rikki. Se on tavallinen +teknillinen termi herrasmiesten ja hienotunteisten ihmisten kesken, +siitä hyvä, että sen voi ottaa joko kirjaimellisesti tahi ei — mielin +määrin. + +Mahdollisesti ihmettelette, miksi kello meni ensiksi rikki eikä vitjat. +Kellohan näyttää ajan. Mutta vitjat näyttävät, että teillä on kello, +joka näyttää ajan, ja tässä maailmassa ulkonäkö näyttelee suurta osaa. +Vitjat lähtevät kyllä viimeiseksi liikkeelle, niin kauan kuin nuo +kolme messinkipalloa vielä riippuvat epäilyttävän näköisen puodin oven +yläpuolella likaisella syrjäkadulla. + +Johnin kello oli mennyt rikki jo muutamia viikkoja sitten; mutta +vieläkin pienet pojat ja tytöt liehuivat kadulla hänen ympärillään +aikaa tiedustellen. + +Hakien toisella silmällänne kaukaista kelloa ja vetäen kädenkuvussanne +taskusta pienen portinavaimen, joka riippuu vitjojen toisesta +päästä ja pakottaa sen pysymään taskussa, te voitte helposti pettää +nämä epäluulottomat pikku ihmiset. Jos satutte keksimään kaukaisen +kellon, niin kaikki on hyvin. Jos ette, on vielä jäljellä satoja +mahdollisuuksia. Voitte arvata — esim. auringosta, mutta jos olette +omantunnontarkka, voitte pyytää anteeksi ja sanoa kellon seisahtuneen. +Ja vihdoin, jos kyseessä sattuu olemaan pieni herttainen enkeli, jonka +hymykuopat ovat aina valmiit toimimaan, voitte heiluttaa vitjoja hänen +kasvojensa edessä ja tuntea tämän ilon lisäksi rehellisyyden jalostavaa +nautintoa. + +Kun Mrs. Rowse herätti hänet tänä aamuna, hän heräsi tuntien +kiihkeästi, että jotakin piti tapahtua tänä päivänä. Jotakin +oli järjestetty; jokin sopimus oli täytettävä; jotakin uutta +mielenkiintoista oli astunut hänen elämäänsä, ja se saisi lopullisen +muotonsa juuri tänä päivänä. + +Hän kysyi Mrs. Rowselta kelloa — noin vain niinkuin velvollisuutena, +joka on ennemmin tai myöhemmin täytettävä, eikä mistään todellisesta +tiedonhalusta. Samassa kun tämä vastasi sen olevan neljännestä yli +yhdeksän, hän muisti. Jill! Pyhän Josefin neito! Tänä aamuna hän saisi +kuulla, kuinka paljon tämä oli pitänyt hänen kertomuksestaan. + +Hän nousi istumaan vuoteessaan. + +»Mrs. Rowse! Minä haluaisin kahvini puolen tunnin kuluttua. Nopeammin, +kahdenkymmenen minuutin!» + +Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän oli valmiiksi puettu. Täytyy antaa +anteeksi, vaikka hän valitsikin sukat, jotka sopivat kaulaliinaan, +ja tuhlasi hetkisen valitessaan niihin sopivaa paitaa. Se on +turhamaisuutta, jos tekee tämän vain itseään miellyttääkseen; mutta kun +kaiken todennäköisyyden mukaan seisotte alkavan romaanin kynnyksellä, +voi vallan hyvin ymmärtää, että katselette kuvaanne ovipeilistä. Mutta +mies, joka kurkistaa joka kuvastimeen maleksiessaan haluttomasti katuja +pitkin — hän on inhoittava. Se on sitä turhamaisuutta, josta Salomon +Saarnaaja puhuu. Saarnaaja itse olisi ollut ensimmäinen oikaisemaan +kaulaliinan tai poimuttelemaan nenäliinan uudelleen rintataskuun +rakastajalta, joka menee kohtaamaan valittuaan. + +Myöskin John hymyili tyytyväisenä kuvalleen. Sukat sopivat kaulaliinaan +ehdottomasti; oli suorastaan naurettavaa, kuinka hyvin ne kävivät +toisiinsa. Nyt ei hänellä ollut karkeaa sinistä sarkapukua yllään, +vaatekomeron kätköistä ilmestyi hyvin harjattu kävelypuku. Sitten hän +kävi aamiaisen kimppuun. + +Mrs. Rowse puuhaili aterian aikana työhuoneessa, tomuutellen esineitä, +jotka olisi helposti voinut jättää huomioonottamatta. John huomasi sen +viimeinkin lehteään lukiessaan, ja veri karahti hänen poskiinsa. Mrs. +Rowse oli eilen maksanut pesusta — kolme shillingiä yksitoista pennyä! + +Jos teidän täytyy turvautua pesijättäreen Fetter Lanen ympäristössä, on +se aivankuin veisitte vaatteenne panttiin. Te ette saa niitä takaisin, +ennenkuin lasku on maksettu, ja sattuu aikoja, jolloin se on hankalaa. + +Sen vuoksi siis Mrs. Rowse vitkasteli. Hän oli maksanut laskun. Hän +vitkasteli aina kun oli saamassa rahaa. Se oli sukkela tapa nuhdella, +hieno muistutus, jota aluksi tosin on vaikea ymmärtää. + +Kun hän käytti sitä ensimmäisen kerran, John luuli hänen menettäneen +muistinsa tai tulleen hulluksi. Hermostuneena hän oli tarkannut +silmänurkastaan rouvan velttoa vaeltamista huoneessa, hänen +pyyhkiessään tomut joka esineestä kuuteen kertaan. Kun nainen saa +seitsemän shillingiä viikossa huoneitten siistimisestä, täytyy +tällaisen toimeliaisuuden olla alkavan hulluuden merkki. + +Lopulta kun John ei jaksanut kestää sitä enää, hän selitti olevansa +tyytyväinen suoritettuun työhön. Toivottomana oli Mrs. Rowse silloin +pannut pois tomuharjan, tuhlannut runsaasti aikaa mustan, kuluneen +hattunsa kiinnittämiseen ja sanonut lopulta, mutta vasta ovelle +ehdittyhän: + +»Luulitteko voivanne säästää minun palkkani tältä päivältä, sir?» + +Nyt hän vitkasteli taas. Mutta nyt John oli jo selvillä oireista. +Tällä kertaa sen täytyi aiheutua pesusta. Hän seurasi toimitusta salaa +sanomalehtensä takaa toivoen toivomistaan, että rouva väsyisi; sillä +hänellä ei ollut kolikkoakaan. Mutta vitkastelemistaidon mestari ei +tietänyt, mitä merkitsee väsyminen. Puhdistettuaan uunin päällä olevat +lasiesineet kolmanteen otteeseen hän meni välikköön ja palasi sieltä +mukanaan kaikki rievut ja pullot, mitä tarvitaan kuparin kiilloitukseen. + +Silloin John antautui; piiritys oli päättynyt. Sanomalehden suojassa +hän irroitti portinavaimen kellonvitjoistaan, pisti ne taskuunsa ja +nousi. + +»Minun pitäisi käydä hiukan asioilla», hän sanoi. »Voitteko odottaa, +kunnes tulen takaisin?» + +Mrs. Rowse näytti vastahakoiselta, aivankuin olisi ollut loukkaus +pyytää häntä tuhlaamaan tällä tavoin aikaansa, mutta — + +»Eiköhän tuota mahtane löytyä jotakin tekemistä vielä pariksi +minuutiksi», hän vastasi. + +John jätti hänet yrittämään. Tekeminen rajoittui pääasiallisesti +riepujen ja kiilloitusainepurkkien paikoilleenpanemiseen. + +Tässä tulee esille Johnin kyky aavistaa mahdollisuuksia ennakolta. Mrs. +Rowsen voitto ei yksinään pakottanut häntä uhraamaan kellonvitjojaan. +Ei ole oikein ihmisluonteen mukaista pantata arvoesineitään maksaakseen +pesulaskuaan. + +Pesulasku, samoinkuin verotkin, on yksi niistä elämän varjopuolista, +joilla ei tunnu olevan mitään olemassaolon oikeutta. Tuntuu melkein +siltä, kuin rehellisyytenne olisi tallessa ja te olisitte vielä +kunnianmies, jos voitte välttää niiden maksamisen. + +John ei päättänyt siis luopua kultaketjustaan vain pesulaskun +maksamiseksi. Hänelle oli innostuksen hetkenä kangastanut mahdollisuus +pyytää Jill lunchille, ja nämä kaksi aihetta yhdistettyinä saivat +kaksi kompassin vastakkaista ilmansuuntaa näyttämään yhteen ja samaan +päämäärään. + +Reippain ja häikäilemättömin askelin John asteli sisään pienestä +sivuovesta, sellainen on tunnusmerkillinen kaikille jalokivikaupoille, +joissa on kolme messinkipalloa oven päällä. Häpeilemättä hän ajautui +yhteen sellaiseen pieneen osastoon, joissa tehdään lukemattomia +köyhyydentunnustuksia. Eikä näitä hirveitä tunnustuksia kuiskata +myötämielisen kuuntelijan tuntehikkaaseen korvaan — hirveimpiä +tunnustuksia, mitä yleensä voitte elämässä tehdä. Mies, jolle kerrotte +häpeänne, on ahne ja halukas kuuntelemaan, heltymätön ja kiihkeä +tekemään piinanne niin raskaaksi kuin suinkin. Ulosottomiehellä on ehkä +yhtä kivinen sydän kuin panttilainaajalla; mutta he ovatkin molemmat +ammattiveljiä. Elämän kalleimmat esineet ovat heidän käsissään, +ja nämä molemmat ammattilaiset kilpailevat niiden sydämettömässä +takavarikoimisessa. + +Nainen, silmät kuopallaan, hihat kyynärpäistä rikki, joka tulee +panttaamaan vihkisormustaan; mies, joka tulee kuluneissa vaatteissaan +tuoden itsekunnioituksensa viimeistä jäännöstä, pyhäpukuaan — he ovat +kaikki yhtä panttilainaajalle. Hän tinkii ne viimeiseen pennyyn, hyvin +tietäen, ettei kukaan mielellään mene takaisin päätettyään kerran +luopua omaisuuksistaan. He ovat hänen armoillaan. Heidän kasvojensa +tarina ei kerro mitään hänen silmilleen. Hän merkitsee satoja kuolleita +valtakirjoja lappuihin, joita joka päivä kirjoittaa — mutta ne eivät +merkitse hänelle mitään, kuinka kalliita nuo tavarat lienevätkään +olleet omistajilleen. + +On peloittavaa todeta helppous, jolla yksilö menettää +häveliäisyydentunteensa näissä seikoissa. Ensimmäisellä kertaa on kuin +kuuma tuuli puhaltaisi kasvoihin ja purppuroisi posket. + +Ensimmäistä kertaa yrittäessään John oli sivuuttanut tuon pienen +salaperäisen sivuoven monet kerrat, ennenkuin hänelle lopulta karttui +rohkeutta tarpeeksi pujahtaakseen sisään. Joka kerta, kun ratkaiseva +askel olisi ollut otettava, katu oli äkkiä täynnä tuttuja ihmisiä. +Siellä tuli kustantaja, joka oli hyväksynyt hänen viimeisen lyhyen +kertomuksensa! Hän oli pyörähtänyt äkkiä kantapäillään ja ruvennut +katselemaan jalokivikauppiaan näyteikkunaa ja sitten rientänyt katua +eteenpäin aivankuin peläten tuhlaavansa aikaa. Katsottuaan olkapäänsä +ylitse ja todettuaan, että kustantaja oli kadonnut näköpiiristä, hän +palasi taas hitaasti. Tällä kerta hän pääsi puolen metrin päähän ovesta +— puoli metriä ovesta! Vielä yksi askel, ja hän olisi tullut ahtaan +pikkukäytävän varjoon! Samassa kulki ohi tyttö, joka myi hänelle +merkkejä postikonttorissa — tyttö, joka hymyili hänelle ja sanoi +lukeneensa hänen herttaisen novellinsa eräästä aikakauskirjasta. John +oli katsonut nopeasti numeroa aivankuin olisi erehtynyt ovesta ja +marssi sisään viereiseen kauppaan, joka sattui olemaan lihakauppa. + +Teurastaja oli kysynyt kohteliaasti — + +»Ja mitä saisi olla tänään, sir?» + +»Minä haluaisin — voitteko sanoa, mitä kello on?» sanoi John. + +Puolentunnin kuluttua oli katu viimeinkin sattunut olemaan tyhjä. John +oli käyttänyt sitä hyväkseen ja saapunut pieneen erikoisosastoon. +Mutta jumalantuomio ei ollut vielä lopussa. Hänen oli täytynyt kohdata +köyhyyden ylimmäinen pappi, kertoa hänelle anteeksiantamaton, tukala +tilansa. Ja viereisessä rippituolissa oli ollut joku — joku valmiiksi +paatunut — joka saattoi kuulla hänen jokaisen sanansa ja oli vielä niin +epähieno, että saattoi kurkistaa kulmauksen ympäri hänen puolelleen. + +»Paljonko annatte minulle tästä?» John sanoi pannen kellonsa +myymäläpöydälle. Se oli äidin antama kello, jonka hankkimiseksi +tämä oli rakastavasti näännyttänyt itseään ennen hänen +täysi-ikäisyyspäiväänsä. + +Ylimmäinen pappi oli tarttunut siihen ylimielisesti. + +»Haluatteko myydä sen?» + +»En — oh en! Vain pantata.» + +»Hyvä, paljonko pyydätte?» + +»Olkaa hyvä, sanokaa te», vastasi John nöyrästi. + +Ylimmäinen pappi oli kohottanut olkapäitään. Tämä oli turhaa ajan +tuhlausta. + +»Paljonko pyydätte?» hän toisti. + +»Viisi puntaa», John sanoi; ja äkkiä, hänen tietämättään kuinka, kello +oli taas hänen hallussaan. Ylimmäinen pappi oli kääntynyt paatuneeseen +synnintekijään läheisessä osastossa ja heitti Johnin tutkimaan kelloa +kourassaan. Hän tiesi tuskin, kuinka hän pääsi tämän hetken ylitse. +Kesken kaupantekonsa panttilainaaja puhutteli häntä äkkiä olkapäänsä +yli niin äänekkäästi, jotta kaikki huoneessa olijat sen kuulivat. + +»Annan teille kaksi puntaa», hän oli sanonut, »ja enintään siitä +summasta voisin ehkä myydä sen omasta puolestani». + +Kaksi puntaa! Se oli loukkaus tuota vanhaa, pientä, kallista, +valkohapsista ladyä kohtaan, joka oli ahertanut ja kiusannut itseään, +voidakseen antaa hänelle parhaan, mitä tiesi. + +»Se maksaa kymmenen puntaa», John sanoi uljaasti. + +»Kymmenen puntaa!» Papin nauru oli kuin lasin särkemistä. »Henkilö, +joka on antanut tästä kymmenen puntaa, on koettanut päästä rahoistaan +mahdollisimman nopeasti.» + +Koettanut päästä rahoistaan mahdollisimman pian! Jos tuo lurjus olisi +nähnyt ne kaikki hienot pitsivaipat, jotka nuo ohuet, vapisevat sormet +olivat nyplänneet, voidakseen koota kymmenen punnan omaisuuden, hän ei +olisi puhunut noin jumalattomasti. + +»Minä annan teille kaksi puntaa ja viisi shillinkiä, ei ropoakaan siitä +yli», hän oli lisännyt. »Ja jos viette sen muualle ja tuotte tänne +takaisin taas, annan teille vain kaksi puntaa niinkuin sanoin ensiksi.» + +Kun veri kuumentaa päätänne ja hiki poreilee joka huokosesta, +otatte mitä hyvänsä päästäksenne eroon asiasta. Panttilainaaja oli +kirjoittanut lipun Johnin mutistessa nimensä ja osoitteensa. + +»Onko teillä pennyn rahaa — lipusta?» mies kysyi. + +Kun hänen oli pakko tunnustaa, että taskut olivat aivan tyhjät, hänen +nöyryytyksensä oli täydellinen. Ylimmäinen pappi tuhahti nenäänsä, +hymyili ja laski pöydälle loput rahat. Sitten John kääntyi ja häipyi. + +Ulkona kadulla hän oli hengittänyt syvään. Ilma oli täällä tuntuvasti +puhtaampaa. Ohikulkijat, kuullessaan rahojen kilinää hänen +taskustaan, pitivät häntä suuremmassa kunniassa kuin nuo palvojat +lunastamattomuuden temppelissä. Vieläpä hän saattoi seisahtuakin ja +katsella liikkeen ikkunaan asetettuja arvoesineitä, jotka teeskennellyn +hienoina ja paistavan kunniallisina salasivat kaiken hiljaisen +köyhyyden rikollisuuden. Lunastamattomat esineet makailivat siinä +puhtaina ja kauneina kuin olisivat vasta tekijänsä käsistä lähteneet. + +Juuri tänä muistettavana päivänä, kun John oli tehnyt ensimmäisen +tunnustuksensa, hän oli huomannut ikkunaan tuijottaessaan pienen +kupariukon. Se seisoi siinä omalla lasialustallaan epälukuisten +lunastamattomien korujen joukossa. Matalakupuinen silkkihattu, +pitkäliepeinen Yrjö-kuninkaan aikuinen takki ja moninappiset liivit +antoivat ukolle hienostuneen ulkomuodon, jota ei ollut yhdelläkään +ympäröivistä esineistä. Hänen asentonsa ja eleensä oli hovimiehen, +täydellinen _chevalier d'honneur_ — ritarillinen, kohtelias, arvokas +vanha ylimys. Toinen käsi oli ylhäisesti lanteilla; toinen oli +ojennettu aivankuin kurottamaan jotakin, John tuli myöhemmin sattumalta +tuntemaan sen täyden merkityksen. Heti ensimmäisestä hetkestä, kun John +sai nähdä pienen kupariukon, se tuli merkitsemään puhtaine piirteineen +hänelle kaikkea, mikä on ylhäistä, kunniallista ja jaloa. + +Kun näki tämän pienen kupariukon, täytyi sitä myöskin himoita. John +käveli enempää miettimättä takaisin kauppaan; mutta nyt pääovesta — +tällä kertaa se tapahtui ostajan varmuudella, kahden punnan ja neljän +shillingin itsetietoisena omistajana, eikä köyhyyden synnin musertamana +myyjänä. + +Ooh — kylläpä kohtelu oli toisenlaista myymäläpöydän tällä puolella! +Vaikka te olisitte tulleet esittämään juhlamessua, ei köyhien pappi +olisi voinut kohdella teitä suuremmalla kunnioituksella. He mahtoivat +luulla häntä hulluksi — ja luulivatkin jokseenkin varmasti. Ei ole +tavallista, että mies tulee panttaamaan kellonsa, voimatta edes maksaa +pennyä säilytyslipusta, ostaa heti sen jälkeen umpimähkään pienen +koristeen, josta ei ole minkäännäköistä hyötyä. + +He olivat tuijottaneet häneen jonkin verran hämmästyneinä, kun hän +astui sisään; mutta kun hän oli pyytänyt nähdäkseen kupariukkoa, he +vilkuttivat toisilleen silmää aivankuin konsanaan ihmiset, luullessaan +olevansa tekemisissä hiukan hassahtavan lähimmäisen kanssa. + +»Kuinka paljon pyydätte tästä?» John oli kysynyt. + +»Seitsemän shillingiä ja kuusi penceä. Se on oikein hyvä — vanhaa +merkkiä, näettehän, melkein antiikkia.» + +John muisti, että hän oli velkaa yhden punnan viisitoista shillingiä, +ja se oli maksettava näistä rahoista. + +»Taitaa olla liian paljon», hän sanoi. + +»Oh — se on sen arvoinen. Se on yli sata vuotta vanha — melkein ainoa +laatuaan.» + +»Taitaa sittenkin olla liian paljon», toisti John. + +»No hyvä, minä sanon, mitä teemme. Te saatte sen seitsemällä +shillingillä ja me annamme teille siitä kuusi samana päivänä, kun +tuotte sen takaisin.» + +Parempaa vakuutta eivät olisi voineet tarjota näyttääkseen, missä +arvossa he pitivät tätä esinettä. Jos panttilainaaja suostuu maksamaan +esineestä melkein saman hinnan, millä hän myy sen, niin hän saa teidät +todellakin vakuutetuksi hinnan huokeudesta. + +John hyväksyi ehdot, maksoi seitsemän shillingiä ja otti mukaansa +pienen _chevalier d'honneurin_. + +Oli aika kolme kuukautta myöhemmin; hän oli kahtena päivänä saanut vain +aamiaisen — aamiaisen, johon kuului paahdettua leipää — kymmenen päivää +vanhasta kannikasta, iankaikkisesti riittävää savustettua makkaraa ja +kahvia, jota saa luotolla jostakin; mutta on parasta, ettette tiedä +mistä. Oli talviaika, ja kylmyys oli tehnyt hänet nälkäiseksi. Hiilet +olivat loppuneet. Viimeisetkin tomuhiukkaset oli raavittu kokoon +välikön kaapista. Sitten tuli masentuminen. Masentuneisuus on sydämetön +letukka. Se tulee aina vieraskäynnille, kun sekä vatsa että kukkaro +ovat tyhjät. + +Painaen päätään käsiinsä John nojautui uunia vasten. Juuri silloin +ei ollut edes mitään pantattavaa. Kaikki oli mennyt! Äkkiä hän +huomasi tuijottavansa pieneen kupariukkoon. Tämän toinen käsi oli +ylimyksellisesti nostettu lanteille ja toinen ojentui ikäänkuin +tarjoamaan jotakin. John katsoi ja katsoi; sitten hän huomasi, mitä se +oli. Pieni kupariukko tarjosi hänelle kuusi shillingiä, ja kun samassa +nälän väre puistatti koko hänen ruumistaan — hän otti rahat. + + + + +XIII. TAVARALUETTELO. + + +Näistä tapahtumista oli jo enemmän kuin vuosi, ja hävyntunne, +joka oli vaivannut ensimmäistä tunnustusta, oli muuttunut +tylsäksi välinpitämättömyydeksi, joka ei piitannut hienommista +mielenliikutuksista. John olisi astunut nyt uljaasti sisään tuosta +mystillisestä ovesta, vaikka aivan kustantajansa nenän alla; hymyillen +vastaukseksi tytölle, joka myi hänelle postimerkkejä, hän olisi +häpeämättömästi taivaltanut lunastamattomuuden temppeliin. Se on +palkkana jatkuvasta köyhyyden synnistä. Se tuo mukanaan tunteettomuuden +lempeän unijuoman — ja se on ehkä kaikista synneistä surullisin. + +Kellonvitjat muuttuivat rahaksi tuona aamuna totunnaisen toimituksen +helppoudella. Tällä kertaa ei ollut tarpeellista riidellä hinnasta. +Sama hinta oli maksettu jo monta kertaa ennenkin. Ketju esiintyi +viimeistäedellisenä pantattavien esineiden listalla. Kaikkein +viimeisenä oli pieni kupariukko — se pantattiin viimeisenä ja +lunastettiin ensimmäisenä. Sillä näissä seikoissa vallitsee yleensä +järjestys, joka ei koskaan vaihtele. Kun panttaatte, te lähdette listan +alusta; kun alatte lunastaa, on menettely päinvastainen. Ja itse +esineiden järjestys riippuu taas siitä kiintymyksen määrästä, mikä +liittyy kuhunkin esineeseen. + +Tässä seuraa oikeassa järjestyksessä luettelo niistä esineistä, jotka +ajoittain katosivat Johnin maailmasta ja piiloutuivat panttikonttorin +yksinäisyyteen:— + + Turkki + Savukekotelo + Kalvosinnapit + Kravattineula + Tulitikkukotelo + Kellonvitjat + Kello + Pieni kupariukko. + +Ja sitten seuraa kertomus joka esineen yksityiskohtaisista vaiheista — +yksityisseikat ovat aina kuvaavia ja mielenkiintoisia. + +Turkki. — Tämän vaativannäköisen kappaleen John oli ostanut edullisena +kauppana. Eräänä päivänä maksaessaan vuokraansa isännälle, miehelle, +joka sulatti ja puhdisti kultaa, jolla oli jotakin tekemistä +tekohampaiden kanssa, tämä kysyi, haluttaisiko Johnia ostaa jotakin +hyvin halvalla. No, tiedättehän, miten suuri kiusaus tämä on. Se on +niin suuri kiusaus, että te kysytte usein ensin: »Kuinka paljon?» — ja +kuultuanne hinnan tiedustelette esineen laatua. Neljä puntaa ja vähän +päälle, sanottiin hänelle. Mitä se sitten muka oli? Oikea turkki, +jossa oli astrakaanikaulus ja -hihansuut! Myyjän täytyy puolestaan +olettaa, ettei teillä ole aavistustakaan turkiksista, muuten hän ei +puhuisi teille tuolla tavalla. Se oli todellakin halpa, mutta olisi +sittenkin jäänyt ostamatta, ellei oikea omistaja olisi muka tarjoutunut +lunastamaan sitä takaisin viidellä punnalla — kuten välittäjä kertoi. +Harvoin pääsee »edullisen kaupan» ohitse livahtamaan, kun vain on +vähänkään rahaa taskussa, mutta aivan mahdotonta on livahtaa, jos +tavaran pitäisi antaa mennä jollekin muulle. John osti turkin. Siitä +voisi olla hyötyä, kun menee tervehtimään kustantajia rahapulassa. + +Mutta teidän on vaikea uskoa edeltäpäin astrakaanikauluksen +petollisuutta. Johnilla ei ollut siitä minkäänlaista käsitystä. Se teki +hänelle monta myrkyllistä kepposta. Juuri kun hän oli päättänyt nousta +raitiovaunuun, se kuiski hänen korvaansa: »Sitä sinä et voi tehdä — +todellakaan. Jos haluat ajaa, on sinun otettava ajuri. Jollet, voit +mieluummin kävellä.» + +Ei hyödyttänyt mitään selittää, että ajuriin ei ollut varaa ja +kävelemiseen ei riittänyt aikaa. Painava astrakaanikaulus kuiski taas: — + +»Ei missään tapauksessa raitiovaunua — sinulle nauretaan jo.» + +Ja pirullisella ilolla se maalasi hänelle raitiovaunussa istuvien +ihmisten ivalliset ajatukset. Siis hän hylkäsi raitiotievaunun +ja vihelsi ajurin; hänellä oli kiire ja hän ajoi, samalla kuin +astrakaanikaulus katseli itseään ylpeydellä ja ilolla vaunujen kapeasta +peilistä. + +Mutta tämä ei ollut ainoa petos, jonka turkki hänelle teki. Hänen +poistuessaan vaunuista eräs mies hyökkäsi esille jostakin suojellakseen +turkkia käymästä pyöriin, ja turkki kuiskaili hänelle taas mielihyvin: +»Anna hänelle kaksi penceä — häntä ei voi sivuuttaa.» + +»Olisin voinut varjella turkkiani yhtä hyvin itsekin» John vastasi. +»Hän oli vain tiellä.» + +»Viis' siitä!» astrakaanikaulus vastasi. »Jos sinä yleensä haluat +näyttäytyä minun seurassani, on sinun annettava hänelle kaksi penceä.» + +Vastahakoisesti John luovutti kaksi penceä. + +Ja sitten, koko ajan kun hän hapuili taskustaan shillingiä, joka +olisi jo ylittänyt laillisen taksan, astrakaanikaulus oli yhä hänen +kimpussaan. + +»Etkö kuule», se sanoi painavasti, »etkö kuule, mitä tuo ajuri sinusta +sanoo, jos annat vain shillingin?» + +Sitten se matki ajurin ääntä niin taitavasti, että John tunsi suonien +takovan hiusjuurissaan. Ja tosiaankin hän antoi ajurille puolitoista +shillingiä, sillä hän oli näinä aikoina turkkinsa orja. Se vallitsi +hänen elämäänsä. Se kirjoitti laskuja hänen nimessään, ja hänen oli +maksettava ne. Omasta puolestani tahtoisin mieluummin elää tuhlaavaisen +vaimon kuin hienon turkin kanssa yhdessä. + +Sillä tavoin kävi Johnille. Tämä edullinen osto astrakaanikauluksineen +kohteli häntä häpeällisesti. Se oli pohjaton vaatimuksissaan, ja +aivan väärien olettamusten nojalla; sillä tulipa kerran eräs hirveä +päivä, jolloin John, joka ei tietänyt mitään näistä asioista, sai +kuulla, että kaulus ja hihansuut olivatkin vain astrakaanijäljennöstä. +Silloin John raivostui. Hän kieltäytyi ottamasta sitä enää ylleen, +ja eräänä helmikuun pakkaspäivänä hän panttasi sen kahdesta punnasta +viidestä shillingistä. Tämä oli kuitenkin hienoin työ, mitä turkki +oli koskaan tehnyt, sillä se uhrautui pelastaakseen erään naisen +velkavankeudesta. Tulee nimittäin joskus päivä, jolloin neuvotteleminen +lunastamattomuuden kappelin ylipapin kanssa ei enää auta, ja silloin +laki sekaantuu asiaan. Tuon naisen pelastaminen tästä häpeästä oli +kunnia-asia, ja John teki sen. Ja sitten, kolmen kuukauden kuluttua, +tuli päivä jolloin turkki siirtyi kenenkään itkemättä kaikessa +hiljaisuudessa ylipapin lopulliseksi omaisuudeksi. + +Kalvosinnapit. — Niihin ei liity mitään erikoista historiaa. Niistä sai +aina kymmenen shillingiä. + +Kello. Tämä on seuraava esine luettelossa, josta voi jotakin +kirjoittaa, ja sen historia onkin jo itse asiassa tuttu. Johnin äiti +oli antanut sen hänelle. Monet tunnit nuo kaksi kirkasta silmää olivat +laskeneet silmikoita nyplätessään valkoisia pitsihuiveja. + +Siihen sisältyi tuhannet kerrat, jolloin nuo hennot, tuntehikkaat +sormet olivat saaneet asettua hetkeksi lepäämään lakkaamattomasta +neulan kuljetuksesta. Se edusti hänen viimeistä pitsityötään, ennenkuin +halvauksen kylmä ote pakotti nuo sormet liikkumattomuuteen. Mutta +ennen kaikkea se oli merkkinä tuon suloisen sydämen rakkaudesta, joka +sykki ilosta ja ylpeydestä nähdessään poikasen saavuttavan tärkeän +ja ihmeellisen iän — kaksikymmentäyksi vuotta. Ja kaksi puntaa viisi +shillingiä riitti hinnaksi kaikesta tästä. + +Pieni kupariukko, Chevalier d'honneur. Hänen historiansa on jo kerrottu +— hänen elämänsä, mikäli se koskee tätä kertomusta. Mutta kukaan +ei tiedä, mitä hän oli kokenut elämänsä sadan vuoden aikana. Voi +vain vakuuttaa pelkäämättä erehtyvänsä, että se on ollut todellisen +herrasmiehen elämää. + + + + +XIV. KUINKA OTETAAN SELVÄÄ ASIOISTA. + + +Tällaisia ajatuksia risteili laiskasti Johnin mielessä hänen istuessaan +odottamassa pienellä rautatuolilla Kensington Gardens'issa. Silloin +tällöin hän tunnusten taskunpohjaltaan puolikruunujen ja floriinien +reunoja. + +Ja sitten tuli Jill. Hän tuli yksin. + +John erotti hänet jo kaukaa Broad Walkin rinteeltä, jossa vanteet +pyörivät niin mainiosti. Ja — hän tuli yksin! + +Sitten — samassa hetkessä — puisto tuli aivan tyhjäksi. Eikä John +ollut kuitenkaan tietoinen siitä, että niin kävi. He olivat — muuten +oli tyhjää. Alas pitkää katua myöten, joka häipyi jonnekin äärettömän +kaukaiseen pisteeseen, liikkui vain hänen olentonsa, hiljaa astellen — +siellä tuli _hän_ heidän ratkaisevaan kohtaukseensa. + +John ei tuntenut ihmettelyä, ei ilmaissut hämmästystä heidän äkillisen +yksinäisyytensä johdosta. Kun olette keskellä romaania, ette ole +oikein tietoisia sen esittämistä ihmeistä. Ette kummastele taikamaton +salaisuutta, joka voi yhdellä tuulenhenkäyksellä viskata teidät +tuhansien peninkulmien päähän; ette ole yhtään ällistynyt, vaikka +loihditut vaatteet piilottavat teidät koko maailmalta tai koko maailman +teiltä. Kaikki tällainen on itsestään selvää; sillä kun romaani saapuu +luoksenne, se tulee rehellisesti ja mutkattomasti, elämän arkipuvussa, +ettekä te tule tuntemaan loihtuvoimaa, joka on ollut hallussanne, +ennenkuin se on taas poissa. + +Ei Johnkaan, vaikka hänen toimensa elämässä olikin etsiä romaania +muiden elämästä, tuntenut sitä jälleen nyt omassaan. Hän oli kohdannut +monta naista, rakastanutkin muutamia, mutta tämä oli romaani, eikä hän +tuntenut sitä. + +Hänen suonensa sykkivät lämpimin, nopein iskuin, kun hän nousi, aikoen +mennä Jilliä vastaan. Mutta jos tämä loukkaantuisi siitä? Jos hän +olisikin muuttanut mielensä. Hän ei ehkä tullut ensinkään kohtaukseen? +Ehkäpä maatessaan valveilla tänä aamuna oli loukkaus ajatella hänen +maanneen ollenkaan valveilla ehkäpä hän oli muuttanut mielipidettään +Pyhän Josefin toimittaman esittelyn sopivaisuudesta. + +Oli kai parempi olla tarttumatta hänen käteensä, ennenkuin se +tarjottaisiin, tuumi John. + +Niinpä hän istuikin takaisin tuoliinsa ja katsoi, kun Jill astui +matalan aidan yli. + +Hän tuli kuitenkin Johniin päin. Hänen hameensa taivutteli lyhyitä +ruohonkorsia. Pää oli painuksissa — nyt hän nosti sen — ja nyt hän näki +Johnin! + +Nämä viimeiset neljäkymmentä yardia sen jälkeen, kun heidän silmänsä +olivat kohdanneet toisensa, olivat kaikkein vaikeimmat saada menemään. +Jill hymyili ja katsoi ylös jalavien latvoihin; John hymyili ja katsoi +alas nurmikkoon. He eivät voineet huutaa toisilleen: »hyvää päivää!» +— Heltymättömästi, ilman sääliä kohtalo määräsi, että heidän oli +kestettävä tämä neljänkymmenen yardin äänettömyys, ennenkuin saivat +puhutella toisiaan. Jill tunsi veren virtaavan kohisten poskiinsa. +John tunsi elävästi omaavansa kädet ja jalat; että pää oli paikoillaan +olkapäillä eikä voinut kääntyä minnekään, ellei ruumis seurannut +mukana. Oikea sana luullakseni tämän tilanteen määrittelemiseksi on +— tylsä. Olen vakuutettu siitä, että tunnette olonne tylsäksi, kun +joudutte samaan tilanteeseen, jos teillä on vähäänkään herkkyyttä. + +Jos ihmiset yleensä milloinkaan tuntevat olevansa tylsiä, niin nämä +kaksi kyllä olivat nyt. Tuo matka säilyy heidän mielissään tuuma +tuumalta. + +Vihdoinkin heidän kätensä yhtyivät. + +»Minä olin aikeissa kirjoittaa», Jill aloitti heti. + +»Mutta minä en tietänyt teidän osoitettanne.» + +»Olitte aikeissa kirjoittaa?» + +John lykkäsi esille toisen tuolin, aivan lähelle omaansa? + +»Niin — minun piti kirjoittaa ja sanoa teille — olen hirveän +pahoillani, mutta minä en voikaan tulla tänä aamuna — —» ja hän +istuutui samalla. + +Syvimmän pettymyksen ilme näkyi Johnin kasvoilla hänen istuessaan +toiselle tuolille. Hän ei yrittänytkään salata sitä toverinsa silmiltä. + +»Miksi ette?» hän kysyi alakuloisesti. »Miks'ette voi tulla?» + +»Oh — te ette ymmärtäisi, vaikka kertoisinkin sen.» + +Tällä hetkellä olisi tarvittu päivänvarjon vartta tai elegantin kengän +kärkeä. Mutta päivänvarjo oli jäänyt kotiin ja kengät — niin no, hänhän +ei voinut tulla tänään, joten oli samantekevää, mitä pisti päällensä. +Kengänkärki vilahti esille hameen alta, mutta koska sitä ei katsottu +kyllin hienoksi, se vetäytyi kainosti takaisin. Siispä hänen oli +turvauduttava uudelleen sanoihin. Hän toisti lauseensa korostaakseen +sitä. + +»Te ette ymmärtäisi, vaikka sanoisinkin sen», hän sanoi uudelleen. + +»Tuo ei ollut, kauniisti sanottu», John virkkoi, »ennenkuin edes +tiedätte, puuttuuko minulta ymmärtämystä». + +»Ei, mutta minä tiedän, että te ette ymmärtäisi. Sitäpaitsi — se johtuu +teistä.» + +»Syykö, jonka vuoksi ette voi tulla?» + +»Niin.» + +»Mikä se on? + +»Minä kerron sen joskus toiste — mahdollisesti.» + +Mutta oi, se ei käy koskaan päinsä. Ette voi kertoa ihmisille asioita +»joskus toiste». He eivät halua kuulla niitä sitten. + +»Voitte kertoa sen nytkin», John ahdisti. + +Jill pudisti päätään. + +»Ei ole olemassa muuta kuin yksi hetki asioiden kertomiseen», sanoi +John. + +»Milloin?» + +»Nyt.» + +Jill aikoi juuri alkaa. Hän henkäisi syvään alkuun päästäkseen. Sanat +tulivat hänen silmiinsä. + +»Ei — minä en voi sanoa — älkää kysykö.» + +Mutta hän kyseli. Hän jatkoi kyselemistä. Kun tuli seisahdus, hän kysyi +taas hellästi. Hän aloitti pistäen sanat toisen suuhun, ja kun hän oli +jo puoliksi vastannut toisen puolesta, hän kysyi taas. + +»Miksi te oikeastaan kyselette?» Jill sanoi hymyillen. + +»Koska minä tiedän!» John sanoi. + +»Tiedätte?» + +»Niin.» + +»Miksi sitten —?» + +»Koska haluan kuulla sen teidän suustanne, ja koska tiedän vain +vähäisen. Minä en tiedä kaikkea. Minä en tiedä, mitä teidän äidillänne +on minua vastaan, vai eikö hän hyväksy Pyhän Josefin välitystä? Minä en +tiedä, sanoiko hän teille, ettemme saa tavata koskaan enää.» + +Hämmästyksen ilme Jillin silmissä palkitsi nopeasti ja kauniisti +hänen umpimähkäisen arvaamisensa. Kaksikymmentäyksi vuotta vanhoilla +neitosilla on äidit — valitettavasti. Hän oli vain arvellut niin. Ja +äiti, jolla on sen ikäinen tytär, on juuri saavuttanut iän, jolloin +elämä on juossut valmiille ladulle, ja hän tahtoisi vetää sinne kaikki +muutkin mukanaan. Hän on mahdollisesti noin neljäkymmentäkahdeksan +vuotta vanha ja tuntien miehensä tarkoin hän tuomitsee kaikkia muita +miehiä samalla mitalla. Mutta kaikki miehet eivät ole aviomiehiä, +onneksi heille itselleen ja onneksi jokaiselle. Aviomiehet muodostavat +tyypin, itsenäisen luokan; yksikään muu mies ei ole heidän kaltaisensa. +Heidän tapansa ovat ärsyttävät, eikä yhdenkään naisen pitäisi arvioida +muita miehiä samaan kaavaan valetuksi. Niinkuin hän itseasiassa harvoin +tekeekin. Kun hän tahtoisi riidellä, on vastassa Jobin kärsivällisyys. +Kun hän tahtoisi olla rakastettava, ei se huvita heitä ollenkaan. He +ovat harvoin rehellisiä, tuskin koskaan uskollisia. Sillä avioliitto +tuo usein miehestä esille hänen huonoimmat ominaisuutensa. + +Sielunsa kätköissä John tunsi erään naisen näkymättömän tuomion +itsestään, lähtien tästä oikeasta näkökohdasta. Nähdessään Jillin +silmien hämmästyksen hän huomasi olleensa oikeassa. + +»Miksi tulitte niin yllätetyn näköiseksi?» hän kysyi hymyillen. + +»Koska — no, miksi te sitten kysytte, koska tiedätte?» + +»Luulisitteko minun sitten kysyvän, jollen tietäisi?» + +»Kuinka niin?» + +»Oo—en. Ei ole hyvä tehdä naiselle kysymyksiä, kun ette tiedä, kun +teillä ei ole hämärintä aavistusta vastauksesta, jonka hän aikoo antaa. +Hän tietää vallan hyvin ja tarkalleen, kuinka tietämätön te olette, ja +sitten hän siirtää tämän tietämättömyyden nopealla ajatustensiirrolla +itseensä. Niin että jos jatkatte suoranaisten kysymysten tekemistä, +tulee lopulta hetki, ettei hän todellakaan enää tiedä mitään: Sitten +hän sepittää jotakin tai sanoo unohtaneensa sen. Onko tämä totta?» + +Jill katseli häntä koko ajan hänen puhuessaan. Hän saattoi puhua nyt +pötyä. Mahdollisesti puhuikin; mutta siinä tuntui kuitenkin olevan +jonkinlaista totuuden kajastusta hänen omasta mielestään. Hänestä +tuntui, että hänelle itselleen oli käynyt monta kertaa juuri sillä +tavalla. Mutta mistä John oli saanut tietää tuon? Hän itse ei ollut +koskaan huomannut sitä ennen. + +»Mitä te sitten teette, kun ette tiedä ettekä halua kysyä?» + +John otti irtonaisen savukkeen taskustaan ja sytytti sen hitaasti. + +»Ah! — silloin teidän on turvauduttava tuohon ihmeelliseen +hakemismenetelmään. Se on vaikeata, äärimmäisen mahdotonta, ja siksi +se on niin mielenkiintoista. Aluksi te uskottelette, ettette haluakaan +tietää mitään. Sen täytyy olla ensimmäisenä askeleena. Kaikki muut +— ja niitä on sadoittain — seuraavat tämän jälkeen; mutta teidän +täytyy ehdottomasti uskotella, ettette haluakaan tietää, muuten hän ei +kerro koskaan. Mutta minä olen varma, että äitinne on puhunut jotakin +minusta, ja sen minä todellakin tahtoisin tietää. Kuinka hän tuli +tietämään minusta?» + +Hän tunsi, että olisi helpompaa alkaa tällä. Yksikään nainen ei tahdo +kertoa, ellei se ole helppoa. + +»Kerroitteko te ensin hänelle?» hän vihjasi hiljaa, tietäen hyvin, +ettei asian laita ollut siten. + +»Oi, ei; en minä. Ronald sanoi sen.» + +»Ahaa! Hän kertoi kaiken?» + +»Niin — aamiaisella — kaiken papereita koskevan.» + +»Ja teidän täytyi selittää?» + +»Niin.» + +»Oliko äitinne suuttunut?» + +»Kyllä — melkein. Niin — luullakseni se kuulostakin jokseenkin +hullunkuriselta, näettekös.» + +»Te kerroitte hänelle Pyhästä Josefista?» + +»Minä sanoin, että me tapasimme Sardiniankadun kappelissa.» Hän hymyili +Johnille epäröiden. »Ette kai ajatellut minun kertoneen hänelle, että +Pyhä Josef esitteli meidät toisillemme, ettehän?» + +»Miksi en? — Pyhä Josef on kelpo mies.» + +»Kyllä — alttarinsa luona, mutta ei Kensingtonissa.» + +»No hyvä — mitä hän sanoi?» + +»Hän kysyi, missä te asutte.» + +»Ahaa!» + +On mahdotonta tehdä vertailuja Walesin Prinssin Terassin ja Fetter +Lanen välillä punastumatta — varsinkin kun juuri te satutte asumaan +Fetter Lanella. + +»Ja te sanoitte hänelle, ettette tiedä.» + +»Tietysti.» + +Hän sanoi sen niin odottavasti, toivoen Johnin paljastavan tuon +hirveän salaisuuden, joka merkitsi niin paljon heidän vastaiselle +tuttavuudelleen. + +»Ja mitä hän sanoi tähän?» + +»Hän sanoi tietysti, etten minä saa tuntea teitä, ennenkuin olette +tullut säädyllisesti vieraskäynnille taloomme, eikä hän voinut kutsua +teitä, ennenkuin saisi tietää osoitteenne. Luullakseni se on aivan +oikein.» + +»Niin minäkin luulen», sanoi John. »Joka tapauksessa te olette yhtä +mieltä hänen kanssaan?» + +»Niinpä luulisin.» + +Se merkitsi, ettei hän ollut. Kukaan ei tee koskaan sitä, minkä luulee +olevan oikein; siitä ei ole mitään tyydytystä. + +»No hyvä, minut tapaa aina Marttyyriklubista.» + +John kuului todellakin mainittuun klubiin. Tullakseen sen jäseneksi +häneltä oli ryöstetty kokonaisen vuoden vuokra. + +Hänen taloutensa horjui vieläkin tuon iskun voimasta. + +»Asutteko siellä?» Jill kysyi. + +»En. Ei kukaan asu siellä. Jäsenet menevät sinne torkkumaan, mutta +eivät koskaan käy vuoteeseen. Siellä ei ole vuoteita.» + +»Missä te sitten asutte?» + +John kääntyi ja katsoi häntä suoraan silmiin. Jos hänellä oli ylipäänsä +sympatiaa, luottamusta Johnia kohtaan, niin sen täytyi tulla nyt esille. + +»En voi kertoa teille, missä asun.» + +St. Maryn Abbotin kello julisti keskipäivää. Hän tarkkasi Jillin +kasvoja nähdäkseen, kuuliko tämä. Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi +— kuusi — seitsemän — kahdeksan — yhdeksän — kymmenen — yksitoista — +kaksitoista! Hän ei ollut kuullut siitä helähdystäkään ja he olivat +istuneet täällä jo kokonaisen tunnin. + + + + +XV. MITÄ AAMUPUKU VOI KÄTKEÄ. + + +Lisätkää Romaania valmistettaessa siihen salaperäisyyden tuntu; +olettakaa, että kohtaukset ovat oikeastaan kiellettyjä, niin tapahtumat +kehittyvät niin nopeasti, että ennenkuin ehditte sanoa »Jack Robinson», +kuten pienokaiset lastenkamarissa, niin tuli on syttynyt ja sen liekit +kiertelevät suonissanne. + +Kun nyt Jill ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta, lakkasi kyselemästä +hänen asuinpaikkaansa ja jatkoi kiellettyjä kohtauksia, kuunnellen +hänen teoksiaan, joita hän luki ääneen, antaen neuvojaan ja hyväksyen +— hän huomaamattaan, ehkäpä tahtomattaankin — lähti kiitämään kohti +lopullista ja välttämätöntä päätöstä. + +Ei saa luulla, että hän olisi tahallaan ollut tottelematon äitinsä +jyrkälle määräykselle olla tapaamatta Johnia enää, tämän toisen +kohtauksen jälkeen Kensington Gardensissa, kun John oli rehellisesti +kieltäytynyt ilmaisemasta asuinpaikkaansa. Kohtalon täyttymys ei +välitä tottelemattomuudesta. Olosuhteiden ja yhteensattumusten langat +käsissään Kohtalo voi kutoa kankaansa huolimatta mistään muusta laista +kuin luonnon käskyistä. + +Jill oli sanonut tuona aamuna: + +»Sitten me emme voi tavata enää.» + +»Luuletteko niin?» John kysyi. + +»Minä en voi auttaa sitä», huokasi Jill surullisena. »Minä olen +lopultakin riippuvainen kotiväestäni. Minun täytyy kunnioittaa heidän +toivomuksiaan. Jos te vain tahtoisitte sanoa minulle — — —» + +»Mutta minä en voi», keskeytti John. »Siitä ei olisi hyvää; paljon +parempi, kun jäätte tietämättömyyteenne. Miks'ei Marttyyriklubi +tyydytä teitä? Siinä on jäseniä, jotka asuvat Carlton House +Terassilla. Se on osa heidän marttyyriudestaan. Onko teidän +mielikuvituksenne saavuttamattomissa oletus, että minä voisin asua +esim. Bedford-puistossa tai — tai jossakin hiilikellarissa?» + +Jill nauroi, mutta sitten kuvitellessaan mielessään äitinsä jäykän, +sovinnaisen olemuksen ja muistaessaan tämän lausunnon eräästä +ompelijattaresta, joka asui Bedford-puiston tienoilla, nauru katosi +hänen silmistään. — »Ihmisraukka!», oli äiti sanonut. »Hän asuu +Bedford-puistossa. Kyllä elämä voikin kohdella muutamia ihmisiä +häpeällisesti!» — Tämä säälinilmaisu ei johtanut sen pitemmälle, kuin +ettei ompelijatar saanut enää työtä; ei ollut kai tarpeeksi halpa. + +»Eikö nykyinen asuntonne ole yhtä hyvä kuin Bedford-puisto?» Jill oli +kysynyt Johnilta yksinkertaisesti. + +John jäi äänettömäksi. Hän muisti erään Mrs. Meakinin huomautuksen, +kun tämä oli tarjonnut hänelle punaposkisen omenan, saadakseen tällä +ovelalla lahjomisella hänet puhumaan jotakin itsestään. + +»Eikö teistä tunnu ikävältä asua täällä aivan yksin?» tämä oli kysynyt. + +»Missä hyvänsä asuttekin», John vastasi kartellen, »olette yksin. +Tungoksessa olette yhtä yksin kuin tyhjässä kirkossa.» + +Mrs. Meakin oli nyökäyttänyt, poiminut esiin ison espanjalaisen sipulin +ja kuorinut pois ulkopinnan saadakseen sen raikkaamman näköiseksi. + +»Mutta minä olen tuuminut», hän oli jatkanut miettivästi, »— olen +tuuminut, kuinka te oikeastaan olette tullut asettuneeksi tällaiseen +paikkaan». + +Ja kaipa se olikin — todellakin, se oli mitätön paikka. Mutta jos Mrs. +Meakin oli ajatellut siten ja Jill itsekin saattoi puhua halveksivasti +Bedford-puistosta, joka kuitenkin oli parempi paikka kuin Fetter Lane +silloin oli parasta jäädä yksin Fetter Lanelle. + +»Te olette siis tehnyt päätöksenne?» hän oli sanonut rauhallisesti. »Te +olette päättänyt, ettette halua nähdä minua enää?» + +»En minä ole päättänyt sitä», Jill vastasi. + +»Mutta te aiotte totella?» + +»Minun täytyy.» + +»Te ette tule enää huomenna samaan aikaan?» + +»En. En voi — en saa.» + +»Ette edes kertomaan minulle, mitä piditte pikku kertomuksestani?» + +»Tiedättehän, että minä pidin siitä — äärettömästi.» + +»Ja teillä ei ole halua tulla kuulemaan toista ja parempaa?» + +»Kuinka minä voisin? Te ette ymmärrä. Jos te tulisitte asumaan Walesin +Prinssin Terassille, niin kyllä ymmärtäisitte.» + +»Minulla ei siis ole syytä tulla tänne huomenna?» + +»Ei, jos tulette minua tapaamaan.» + +»Hyvästi sitten.» + +John nousi ja ojensi kätensä. + +Jos te tunnette luopumisen täyden pakottavan voiman, jos tajuatte koko +taivuttavan voiman sanassa »hyvästi», niin teillä on käytettävissänne +varmin ja ovelin ase Kohtalon asevarastosta. Sitten vasta, kun on +sanottu »hyvästi», kaksi ihmistä tulevat todellakin lähelle toisiaan. + +»Mutta täytyykö teidän mennä nyt?» oli Jill sanonut katuvasti. + +John hymyili. + +»Kyllä — ensiksi, koska sanoitte, ettette voi tulla ollenkaan tänä +aamuna, ja me olemme istuneet täällä jo puolitoista tuntia, ja +toiseksi, koska emme tule näkemään enää toisiamme, niin eikö minun ole +parempi lähteä heti? Minusta niin on parempi. Hyvästi!» + +Hän tarjosi vielä kerran kättään. Jill otti sen epäröiden, ja John meni. + +Seuraavana aamuna Jill heräsi tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti, +ja tyhjyyden, jonkun menettämisen tunne painoi hänen mieltään. Tänä +hetkenä, ennen vuoteesta nousemistaan, nainen ajattelee rehellisimmät +ajatuksensa koko päivänä, on vilpittömin itsetutkisteluissaan ja +viisain ajatuksiaan selvitellessään. Sitten hän nousee ylös — ottaa +kylvyn — kampaa tukkansa, ja samassa kun hieno aamupuku peittää +ne vaatekappaleet, jotka tekevät hänet todelliseksi naiseksi, on +kaikki rehellisyys tipotiessään. Hän omaksuu heti sukupuolensa +arvoituksellisuuden. + +Tänä aikaisena aamuhetkenä ennen nousemistaan Jill tunnusti +rehellisesti elämäänkyllästymisensä. Romaani merkitsee naiselle melkein +kaikkea; sillä Romaani on alkusoitto, täynnä mitä juhlallisimpia +sointuja, huokaillen mitä ihmeellisimmin muunnelmin — alkusoitto +suureen tehtävään, joka hänen on välttämättömästi täytettävä. Ja tämä +oli ollut Romaania. Hän oli juuri ehtinyt koskettaa sitä, juuri ehtinyt +panna liikkeeseen näkymättömät sormet, jotka soittelevat sellaisella +jumalaisella innoituksella kaikkia sydämen kieliä — ja nyt oli koko +soitin otettu pois. + +Huomatkaa, hän ei tietänyt mitään alkusoiton kehityksestä; hän tunsi +hyvin vähän suuren tehtävänsä historiaa. Tämän tietoinen menetys ei +tuonut elämäänkyllästymistä hänen valittavaan sydämeensä; sillä Romaani +tullessaan ensimmäistä kertaa naisten luo on kuin vuorenhuippu, joka +peittyy pilviin. Siinä ei ole mitään maan tuntua; sillä ei tarkoiteta +maallista lausepartta »rakastua»... Kaksikymmentäyksi-vuotiaalle +tytölle Romaani on kauniiden asioiden ydin ja ylipäänsä kaikkien hyvien +asioiden sisin henki. Ja nyt Jill oli kadottanut sen. He eivät tapaisi +enää. Hän ei kuulisi enää koskaan Johnin kertomuksia. John ei tulisi +enää koskaan Kensington Gardensiin. + +Mutta ajattelepas, jos hän tulisikin! Ajattelehan, jos Johnin sydän +tuntisi katumusta samoin kuin hänenkin; ajattele, jos hän tulisi +katsomaan paikkaa, jossa he olivat yhdessä istuneet! Kunpa hän tietäisi +edes, välittääkö John hänestä sen vertaa! Jos hän tietäisi edes +tämän, niin luopuminen olisi siedettävämpi kestää. Kuinka hän saisi +sen selville? Lähettääkö Ronald tavalliseen aikaan Gardensiin? Hän +kyllä, kertoisi, jos John olisi ollut siellä. Mutta kun Ronald pääsisi +Gardensiin, hän alkaisi heti matkustella uljaalla Albatrossilla, kauas +merille, silmänkantamattomiin, kuviteltuihin sumuisiin etäisyyksiin. +Mutta, jos hän lähtisi itse — aivan sattumalta — vain kävelläkseen — +katsoakseen — ainoastaan katsoakseen. Ja jos John olisi siellä, hän +voisi hiipiä tiehensä huomaamatta. Ei sentään — ei aivan huomaamatta. +John saisi nähdä hänet kaukaa, juuri kun hän katoaisi näköpiiristä. + +Hän nousi nopeasti vuoteesta, kylpi ja kampasi hiuksensa, pukeutui +herttaiseen aamupukuunsa, jonka vaaleansiniset nauhat pujottelivat +somasti silmujen läpi — ja nyt hän oli taas todellinen nainen! + +Aamiaisella hän mainitsi tukkansa kaipaavan pesua tänä aamuna. Siinä +ei ollut kiiltoa, hän väitti. Ronald heitti siihen silmäyksen, +tuhahti halveksivasti ja kiinnitti taas huomionsa kukkuraiseen +puurolautaseensa. Tytöt ovat ylipäänsä hulluja! Niinkuin se mitään +merkitsisi. Niinkuin kukaan pitäisi lukua, onko siinä kiiltoa vai +ei! Uljas laiva Albatross tarvitsi uuden keulapurjeen ja oli paljon +jännittävämpää suunnitella, mistä alusvaatteista sen saisi varastetuksi +ilmitulematta. Hän oli viimeiset kuusi kuukautta kerjännyt itselleen +valkoisia pellavapaitoja — valkoiset pellavapaidat ovat aina tarpeen +purjehtijalle — mutta ei ollut saanut niitä vieläkään. Tämä puute +johti tietysti syntiseen menettelyyn isän vanhojen valkoisten paitojen +suhteen. Omiansa hänen oli mahdoton käyttää. Te ette voi panna +flanellipurjetta alukseen, joka purjehtii pyöreätä lammikkoa. Muilla +merillä — Atlantilla esimerkiksi — ei ollut niin suurta väliä. + +Niin ei ollut ihme, että hän tuhahti, kun Jill alkoi puhua tukkansa +kiillosta. + +»Vai niin — mutta älä mene tuohon High Streetin liikkeeseen. Ne ovat +siellä niin epasiistejä», hänen äitinsä virkkoi. + +»Minä menen kaupungille», sanoi Jill. Ja hän lähti kaupungille. + +Kaupungille voi mennä monta eri tietä käyden. Hän valitsi Broad Walkin +aikoen Bayswateriin. Samalla hän poikkesi Pyöreälle lammikolle. Oli +niin herttaista kävellä ruohikossa — mukavampaa jalalle. Eikä ollut +aivan epämukava tunne sekään, että sydän hakkasi kuin leivosen siivet, +kun se kohoaa taivaan sineä kohti. Sitten siipien havina lientyi. +John ei ollut siellä. Hänen sydämensä aikoi laskeutua hitaasti +pyörryttävästä korkeudesta, jonne se oli kiivennyt, hitaasti, hyvin +hitaasti. John ei ollut siellä! + +Mutta ah! Ette koskaan voi tietää, ellette itse ole leikkineet siellä, +millaiset loistavat mahdollisuudet piilosilla-oloon Kensington +Gardensin mahtavat jalavat tarjoavat. Jill löysi hänet äkkiä erään +ison puunrungon takaa, ja siipien hiljainen lyönti vaihtui äkkiä +täydelliseksi hiljaisuudeksi. Siinä hän istui tuolillaan, huulien +ympärillä ja silmissä kaarteli hymy, joka oli valmis puhkeamaan +nauruksi millä sekunnilla hyvänsä. + +Ja Jill sanoi: — »Oh!» + +Silloin hymy aukeni nauruksi. + +»Mitä _teillä_ on tekemistä täällä näin aikaisin aamulla?» John kysyi. + +»Minä — minun piti mennä keskikaupungille — minä aioin ensin +Bayswateriin.» + +Kuinka paljon hän oli arvannut? Kuinka kauan John oli nähnyt hänen +kurkistelevan puolelle ja toiselle? + +»Mutta mitä te täällä teette?» Hänellä oli yhtä suuri oikeus kysyä +Johnilta. + +»Minä odotin teidän ohikulkuanne», John sanoi. + +»Mutta — —» + +»Minä olin varma teidän tulostanne.» + +»Kuinka niin?» + +»Me olemme ajatelleet juuri samoja asioita sitten kun minä eilen sanoin +hyvästit. Minä heräsin aamulla ja ihmettelin, mitä olikaan tapahtunut.» + +»Niin minäkin», kuiskasi Jill aralla äänellä. + +»Sitten, ennenkuin olin saanut takkiakaan ylleni, tulin siihen +lopputulokseen, että minun on asuttava ja elettävä jossakin, ja pääasia +on, että teen sen kunniallisesti — eikä se missä sen teen. Sitten +tunsin, että te ette voisi olla tulematta Gardensiin tänä aamuna.» + +Jill puri huultaan. Ylpeys pyrki heräämään hänessä. + +»Miksi luulitte minun tulevan tänne?» hän kysyi. + +John vakaannutti katseensa. + +»No, oletin, että teidän täytyy lähteä käymään kaupungilla», hän +vastasi. + +»Kyllä — mutta kaupungille voi mennä Knightsbridgen kautta.» + +»Todellakin. Sen minä unhotin. Mutta sittenhän teidän piti ensin +poiketa Bayswaterissa.» + +Jill katsoi hyvin vakavasti häntä suoraan silmiin. Kuinka kauan John +oli seurannut hänen tuloaan? + +»Ehkä te luulette minun tulleen teitä tapaamaan?» hän sanoi ja alkoi +kävellä Bayswater Roadia kohti. + +John seurasi häntä rauhallisesti sivulla. Tämä vaati hellänvaroista +kohtelua. Jill oli tulistunut. Hänen ei olisi tosiaankaan pitänyt +ajatella sillä tavoin. + +»En minä sanonut niin», hän vastasi tyynesti. + +Sitten he taistelivat koko matkan Bayswaterin puolelle. Jokainen pieni +isku oli kuin samettia, mutta sen alla piili intohimoinen kynsi. + +»Luullakseni meille on parasta, ettemme tapaa enää toisiamme», Jill +sanoi kerran, ja kun John myöntyi siihen, hän toisti sen vielä +seuraavassa hetkessä katkerasti. John kirosi itseään myöntymisensä +vuoksi. Mutta täytyyhän teidän myöntyä. Ylpeys, näettekö! Ylpeys ennen +inhimillisyyttä. + +Sitten John kutsui vaunut — auttoi Jillin sisään. + +»Menettekö takaisin Gardensiin?» Jill kysyi sisäpuolelta sulkematta +ovea. + +»En — olen menossa kaupunkiin.» + +»_Hyvä_ —» Jill heitti ylpeyden menemään. »Enkö voi — voinko viedä +teidät sinne?» + +John nousi sisään, ja vaunut lähtivät vierimään. + +»Aiotteko kävelylle keskikaupungille?» Jill kysyi äkkiä pitkän, pitkän +hiljaisuuden jälkeen. + +»En», John sanoi. »Minä aion ajelulle — teidän kanssanne!» + + + + +XVI. PÄÄSIÄISPYHÄT. + + +Pääsiäissunnuntaina, heti heidän ensimmäisen luvattoman kohtauksensa +jälkeen, John istui yksin huoneessaan Fetter Lanella. Morrellin +ja Brownin perheet — valajan ja teatterin vahtimestarin — olivat +muodostaneet yhteisen seurueen ja lähteneet maalle — tai he nyt +sanoivat sitä maallemenemiseksi. Hän oli kuullut heidän keskustelevan +siitä laskeutuessaan matottomia puuportaita ja sivuuttaessaan hänen +ovensa. + +»Me ehdimme käydä Bull and Bushissa ja joudumme takaisin viideksi», +oli Mr. Morrell sanonut voimakkaasti, ja Mr. Brown oli lisännyt: +»Sanotaan puoli viideksi.» Sitten Mrs. Morrell oli puhjennut pieneen +laulunpätkään —: + + »Sydän sykkien armotta kaipaa vaan + sun luo — sun luo —», + +ja Mrs. Brown koetti tulla mukaan, vaikk'ei pysynytkään äänessä. +Vihdoinkin viimein katuovi oli auennut — läjähtänyt kiinni — äänet +häipyivät vähitellen kaukaisuuteen, ja John oli jäänyt yksin +kuuntelemaan, kuinka Mrs. Morrellin hiekanvärinen kissa piti portaissa +herttaista peuhausta Mrs. Brownin mustan kissan kanssa. Jollette ole +innokas kirkonmies, mikä pakottaisi teidät käymään kirkossa kolme +kertaa näiden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa, niin ensimmäinen +pääsiäispäivä on kaikkine traditsioneineen Lontoon ilottomin päivä. +Silloin ei voi tehdä kerrassaan mitään. Messukin, jos menette sinne, +kestää vain noin neljännestä yli kahteentoista, ja jäljelläolevat +tunnit aukenevat eteenne lohduttoman yksitoikkoisina. Painava +tietoisuus siitä, että vapaapäivä seuraa heti tämän juhlapäivän +kantapäillä, sälyttää hartioillenne raskaan eristyneisyyden tunteen. +Vilkkaat pikkupuodit eivät ole auki huomenna, raitiovaunut eivät hyrrää +edestakaisin. Suurkaupungin kadut tulevat olemaan kuolleen kaupungin +katuja, ja kun te nyt mietiskelette tätä, soivat kellot ympäristössänne +sävelin, joiden tarkoitus on olla iloisia, mutta jotka todellisuudessa +kolkuttelevat sanoinkuvaamattoman murheellisina: Tiedätte varsin hyvin, +kun tulette vain sitä ajatelleeksi, miksi ne ovat niin kiusalliset +ja äänekkäät. Ne soivat siksi niin itsepäisesti, viskellen ääniä +avaruuteen, että saisivat vedetyksi ihmisiä täyttämään velvollisuutta, +josta monikin tahtoisi mielellään päästä. + +Kaupungin kirkonkellojen täytyy olla äänekkäät, niillä on +voitettavanaan suurempi elämän hämmennys. Kuunnelkaa vain +St-Martin's-in-the-Fieldsin kelloja. Sen kellonsoittajat tietävät +liiankin hyvin, kuinka äänten täytyy tulvia, ennenkuin he saavat +kuljeskelevan jalkamiehen taivutetuksi astumaan sisään. Fetter Lanella +oli sama juttu. John kuunteli niiden kilinää ja kuminaa — jokainen +kello teki parhaansa päästäkseen kuuluville. + +Hän ajatteli maaseutua, jonne yläpuolella asuvat perheet olivat +lähteneet, maalla on toisenlaista. Maalla te menisitte kirkkoon, +vaikk'ei siellä olisi kelloja ollenkaan, ja tuo herkkä, juhlallinen +soitto, joka kumahtelee yli ketojen ja pujottelevan joenuoman, tuntuu +teistä maailman viehkeimmältä ääneltä. Teidän tarvitsee vain kuulla +se ja heti näette vanhan kääntöportin heilahtelevan edestakaisin, +kun kansa käyskelee hiekkakäytävää kirkonovelle. Teidän tarvitsee +vain kuunnella sitä, kun se hiipii pitkin niittyjä, joilla karja käy +laitumella ja syö kasteista ruohoa, nähdäksenne sielunne silmillä +tuon hennon, kalpean kynttilänvalon, joka varastautuu maalattujen +lasi-ikkunoiden läpi kesäillan utuiseen ilmaan. Kirkonkellot ovat aivan +erilaiset maalla. John kadehti sydämensä pohjasta Mr. Brownia ja Mr. +Morrellia — kadehti heitä ainakin puoli viiteen saakka. + +Lopetettuaan aamiaisensa hän istui tuijottaen tunnin verran +sytyttämäänsä tulennokseen, liian yksin edes työskennelläkseen. Tuota +sydämetöntä tyttöhuitukkaa, masentumista, ei voida sanoa toveriksi. + +Sitten tuli Mrs. Rowse korjaamaan aamiaiskaluston ja siistimään +vuoteen. John katsoi ylös hymyillen hänen tullessaan. + +»Minkälainen ilma on ulkona?» hän kysyi. + +»Kylmä, sir, ja näyttää siltä, kuin saisimme sateen.» + +Hän kolisteli kuppeja ja lautasia, ja John kääntyi tuolissaan +nähdäkseen hänen puuhaamisensa. Tämä on yksinäisyyttä — tuntea +toverillista myötätuntoa vaimoon, joka tulee siistimään huoneita. + +»Kun mies on yksin, niin Jumala lähettää hänelle koiran», kirjoitti +Lamartine. Mutta aina ei käy siten. Muutamat miehet ovat onnellisempia +kuin toiset. Väliin sattuu, ettei koiraa ole saatavissa, ja silloin +Jumala lähettää Mrs. Rowsen korjaamaan aamiaiskalustoa. + +Mutta Mrs. Rowsella oli kiire tänä aamuna. Hän ei ollut saamassa +rahaa tällä kertaa. Nyt ette olisi voinut havaita minkäänlaista +vitkastelemista hänen töissään. Sekään puheenaihe, joka tavallisesti +huvitti häntä enimmän — hänen tyttärensä nimittäin — ei tällä kertaa +kyennyt hajoittamaan hänen tarkkaavaisuuttaan. + +Hän aikoi lähteä juuri heidän kanssaan maalle — he menisivät Denhamiin +tervehtimään hänen sisartaan, heti kun hän olisi saanut työnsä +valmiiksi — Lizzien, joka liimasi nimilappuja marmeladipurkkeihin +Crosse and Blackwellilla, ja Maudin, joka pakkasi savukkeita Lambert +and Butlerilla. + +Monet sanoivat Fetter Lanella, että Lizziellä olisi kaunis ääni, jos +hän vain olisi saanut harjoitusta. Hän osasi laulaa »Lemmi mua, ja mun +on maailma». Hän lauloi sen oikein herttaisesti. Ja Maud — niin, Mrs. +Rowse oli hankkinut oikean vanhan pianon heidän pieniin huoneisiinsa +Maudia varten, mutta tätä ei tahtonut saada koskaan harjoittelemaan. +Tosin hän rimputti heti kaikki kuulemansa melodiat aivan oikein +oikealla kädellä, mutta vasen hakkasi mitä sattui. + +Mutta näistäkään suunnattoman tärkeistä aiheista ei Mrs. Rowsea saatu +puhumaan tänä aamuna. Heidän täytyi lähteä puolipäiväjunassa Denhamiin, +joten aikaa ei ollut tuhlattavissa. + +»Sallisitteko minun tulla mukaanne, Mrs. Rowse?» kysyi John äkkiä. Yhtä +nopeasti hän katui kysymystään, mutta vain sen mahdottomuuden vuoksi. + +On olemassa eräs kirjoittamaton laki, joka määrää, että jos seuraatte +ladyä junamatkalle, on teidän myös maksettava hänen pilettinsä. Ja +jokainen nainen on lady, jollei hän kiroile eikä sylje lattialle. +Teidän on nostettava hattua kadulla jokaiselle naiselle, jonka +tunnette. Olkoot he sitten siistijävaimoja, liimatkoot nimilappuja +marmeladipurkkeihin tai pakatkoot savukkeita pieniin rasioihin — +mutta kadulla he ovat naisia — ja jokainen nainen on, edellämainitut +rajoitukset lukuunottaen, lady. + +Mutta John ei voinut mitenkään maksaa heidän matkalippujaan. Tuskinpa +hän olisi voinut maksaa omaansakaan. Ainakaan ei seuraavaksi päiväksi +olisi jäänyt yhtään ateriaa. Ja olkoon nyt sitten tällä kohdalla kerta +kaikkiaan sanottu, että John oli todellakin aina köyhä, paitsi juuri +tultuaan panttilainastosta, ja ehkä viisi päivää sen jälkeen, kun oli +nostanut palkkion teoksistaan. Siitä saatte ainakin olla varmat, että +John helisteli rahoja taskussaan ja tunnusteli hopearahojen reunoja, +kun hänellä niitä vain sattui olemaan. Jos hänellä oli kultaraha, niin +voitte nähdä hänen ottavan sen esille pimeän aikana katulyhdyn valossa, +vakuuttautuakseen siitä, ettei sovereign ollut shillingi. Mutta +muulloin hän oli todellakin köyhä, siitä voitte olla vakuutetut. Niin +ollen hänen oli heti peruutettava tarjouksensa saattaa Mrs. Rowsea ja +hänen tyttäriään Denhamiin. + +»Ei», hän sanoi, »toivoisin voivani tulla, mutta pelkään sen olevan +mahdotonta. Minun täytyy tehdä työtä.» + +Heti sen jälkeen Mrs. Rowse lähti. + +»Huvitelkaahan nyt vahvasti», sanoi John. + +»Niin teemme aina maalla», vastasi Mrs. Rowse pannessaan hattua päähän +oven ulkopuolella. Ja sitten — »Hyvästi, sir — —» ja hänkin oli mennyt. +Katuovi paukahti taas kiinni, ja koko talossa ei ollut muita kuin +punainen kissa, musta kissa ja John. + +Hän istui siellä hiljaisuudessa. Kissatkin väsyivät leikkimiseen ja +asettuivat lepoon. Sitten tuli sade, sade muuttui lumirännäksi, joka +pieksi kattoja ja koetti näyttää lumelta piiloutumalla savupiippujen +suojaan. John ajatteli Kensington Gardensin tulpaaneja. Kevät voi +tulla iloisesti Englantiin — mutta se voi tulla myöskin karvaana. +Ihmisraukat, jotka olivat lähteneet maalle! Mutta ehkä maalla ei +ollutkaan niin ruma ilma kuin täällä? Ja vaikka olisikin, eivät he +sittenkään olisi niin yksin kuin hän. Mr. Morrell voi jutella Mrs. +Brownin kanssa, ja Mr. Brownilla oli Mrs. Morrell seuralaisena. Ja Mrs. +Rowsella oli Lizzie ja Maud. Ehkäpä he onnistuivat saamaan junassa +oman osaston ja Lizzie laulaisi »Lemmi mua, niin mun on maailma». Ja +Maud laskisi mielessään savukkeita ja pakkaisi niitä, tai luultavammin +unohtaisi savukkeiden olemassaolonkin nähdessään lehteen puhkeavien +pensasaitojen ihanuuden. Mutta kyllähän te joka ainoa tunnette +orapihlajat ja niitten tenhon yhtä hyvin kuin minäkin. + +Niin, kaikilla muilla paitsi Johnilla tuntui olevan kumppaninsa. Hän +otti taskustaan äitinsä viimeisen kirjeen, joka oli tullut Venetsiasta +— levitti sen eteensä. Kunpa vain hän olisi täällä! Jospa vain hänen +kirkkaat ruskeat silmänsä olisivat lähettyvillä, niin heillä olisi +tuhansia asioita haasteltavana! Millaisen määrän novelleja ja uusien +kirjojen alkuja John lukisikaan hänelle! Ja kuinka osaaottavasti hän +osaisi kuunnella! Kuinka usein hän pistäisikään rakkaat voimattomat +kätensä Johnin lujiin kouriin, tämän lukiessa paikkoja, joista hän +erikoisesti piti! + +»Poika kultani — —» + +John kuuli hengessä hänen hellän äänensä — samantapainen ääni, jonka +voitte kuulla vanhoista kiinalaisista kupeista — hän kuuli sen +sanelevan kirjettä miehensä kirjoitettavaksi: + +»Nyt olen alkanut laskea päiviä sinun saapumiseesi. En ole uskaltanut +alkaa ennemmin — liian monet numerot sekaannuttavat minut tyystin. +Siihen on tänään juuri kolme kuukautta. Isäsi voi nyt paljon paremmin +ja on näinä päivinä hiukan työskennellytkin.» + +Tähän oli isä lisännyt pienen sivuhuomautuksen — + +»Hän sanoo sitä työksi, poikaseni, vain miellyttääkseen minua. Mutta +kun vanhat miehet leikkivät, heitä huvittaa kuulla sanottavan sitä +työskentelemiseksi. Sinä olet saanut minun työni tehdäksesi. Nyt äiti +huomasi, että minä kirjoitan tähän muuta kuin mitä hän saneli. Koetan +taivuttaa hänet jättämään tämän tähän siitä huolimatta paikoilleen.» + +Sitten kirje jatkui keskeytymättä: + +»Minua ilahduttaa, että työsi sujuu niin hyvin. Minusta viimeinen +kertomuksesi oli melkein liian surullinen. Täytyykö kertomusten päättyä +onnettomasti? Sinun kertomuksesi päättyvät aina. Mutta isäsi sanoo, +etten minä saa pahoittaa sinun mieltäsi tällä, ettet sinä voi maalata +kullalla siinä missä näet harmaata, ja sen, minkä nyt näet harmaana, +tulet jonakin päivänä näkemään kullanhohtoisena.» + +Sitten tuli taas välihuomautus. + +»Sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan, poikaseni. Minä olen lukenut +kertomuksen ja minä ajattelin, ettei sen olisi pitänyt päättyä +surullisesti. Nyt sinä epäilemättä sanot: 'Oh, hän on vanhamuotinen +eikä tiedä, että surullinen loppu on taiteellinen'. Mutta ei se +johdu minun vanhanaikaisuudestani, vaan siitä, että minä aivan +yksinkertaisesti olen vanha. Kun olette nuoria, niin te näette vain +onnettomia loppuja sen vuoksi, että olette kylliksi nuoria kantamaan +niiden tuskan. Kun sinulla on ollut surusi, joita taiteilijana toivon +sinulle, sitten sinä kirjoitat toisessa äänilajissa. Jatka vain +surullisia loppujasi, älä välitä meistä. Kaikki työsi tulevat kerran +olemaan onnellisia, muista: sinä et kirjoita meille vaan meidän +tähtemme.» + +Nyt siirryttiin taas saneluun. + +»No niin, vaikka en tiedäkään siitä mitään, niin sinä kirjoitat +ikäänkuin rakastaisit. Kerrothan minulle, etkös kerrokin, jos asia on +niin? — Minusta se on ainoa tapa kirjoittaa, yleensä ainoa tapa tehdä +jotakin. Isäsi sanoo, että hänen nykyisiltä tauluiltaan puuttuu varmuus +ja joustavuus; mutta minusta ne ovat yhtä kauniita; ne ovat niin +hillittyjä.» + +Sulkumerkit — + +»Ei voi aina olla rakastunut, niinkuin kaksikymmentäkuusi-vuotiaana. —» + +»Hän kirjoitti taas jotakin, John, eikä tahdo sanoa, mitä se on. Jos +hän sanoo olevansa liian vanha rakastamaan, niin älä usko häntä. Hän +kumartui juuri ja suuteli minua otsalle. Pakotin hänet kirjoittamaan +tämän. Kertomuksesi tytöstä kappelissa ja viimeisestä kynttilästä +huvitti meitä suuresti. Minua erikoisesti. Jos minä olisin ollut tytön +sijassa, olisin heti paikalla rakastunut sinuun, koska olit niin +hienotunteinen. Minkänäköinen hän oli! Oletko nähnyt häntä sen jälkeen? +Minusta tuntuu, ettei tuo kohtaus sattunut turhan vuoksi. Minäkin olen +koettanut ajatella, mitä hän mahtoi rukoilla Pyhältä Josefilta, mutta +en osaa arvata. Ei ole naisen tapa rukoilla itselleen rahaa. Ehkä +jollakin hänen sukulaisistaan oli rahahuolia. Olen ajatellut asiaa joka +päivä sen jälkeen kuin sain kirjeesi, mutta en pääse pitemmälle. Jumala +siunatkoon sinua, rakkaani. Odotamme kiihkeästi sinun uuden kirjasi +arvosteluja. Milloin se ilmestyy — tarkalleen sanottuna? Tahtoisin +rukoilla sen puolesta esirukouksen, niin että anna minulle ajoissa +tieto. Ja jos tapaat vielä Pyhän Josefin neidon, niin sinun täytyy +luvata kertoa minulle kaikki. Isäsi haluaa käyttää lopun paperista. +Niin että Jumala siunatkoon sinua aina.» + +»Älä lue arvosteluja, kun ne ilmestyvät, John. Lähetä ne minulle, +ja minä valitsen parhaat ja lähetän takaisin luottavaksesi. Mikäli +ymmärrän asiaa, niin monet arvostelijat käyttävät arvosteluissaan +persoonallista sävyä, ja niiden lukemisesta ei ole mitään hyvää, +olkoot sitten moittivia tai kiittäviä. Tietysti lähetät minulle ensi +tilaisuudessa kappaleen kirjaasi. Sinua rakastava isäsi.» + +Tähän kirje päättyi. Vaikka olikin pitkä, se olisi saanut olla +vieläkin pitempi. Nämä kaksi vanhaa ihmistä olivat hyviä tovereita, +ja he puhuivat hänelle ohuitten paperiarkkien avulla, keskeyttäen +tämän tästäkin toisensa asianmukaisella kohteliaisuudella, juuri kuin +sanotaan jokapäiväisessä keskustelussa: »Lopeta vain, mitä aiot sanoa, +rakkaani!» + +Ja nyt hekin olivat menneet maalle — jättäneet hänet yksin. Kääriessään +kirjettä kokoon hänestä tuntui, ikäänkuin ulko-ovi olisi paukahtanut +kiinni kolmannen kerran. + +Hän nojautui taapäin tuolissaan huoaten tahdottomasti. Kylläpä tässä +maailmassa oli lopultakin vähän oikein tuttuja ihmisiä! Kuinka +vähän oli sellaisia ihmisiä, jotka tarvitsisivat hänen toveruuttaan +tällaisena päivänä! Hän nousi ja nosti molemmat kätensä ylös — tämä +oli — + +Hän pysähtyi. Hänen sydämeensä oli tunkeutunut ääni ja saanut sen +lyömään kiivaammin. Kello oli soinut! Hänen oma sähkökellonsa! +Sähkökello, joka oli kohottanut hänet toiselle tasolle Mrs. +Morrelliin ja Mrs. Browniin nähden, joilla oli vain yhteinen kolkutin +käytettävissä. + +Se oli soinut, ja seuraavassa sekunnissa hän oli jo alhaalla. Mutta +oven luona hän jäi nauttimaan hetkeksi iloisesta, jännittävästä +odotuksestaan. + +Entä jos se olisikin Jill? Hullu, toivoton houre! Eihän Jill tietänyt +hänen asuntoaan. Taikka jos jokin kohtalonoikku olisi ilmaissut sen +hänelle? Ja tulisiko hän koskaan tänne, vaikka tietäisikin? — Ei tämä +oli liian valtava toive — liian suuri — liian suuri. + +Sitten hän avasi oven. + +Siellä ei ollut ketään. Katu oli tyhjä. Hän katsoi oikealle ja +vasemmalle. Ei näkynyt muuta kuin leskivaimo, joka kantaen kääröä +käsivarsillaan kulki hitaasti Holborniin päin. + +Kiusallinen ajatus, että jollei hän olisi vitkastellut avatessaan, +tahtoen nauttia kauemmin mielenkiihoituksestaan, hän olisi saanut +kiinni tuon näkymättömän pienen karkuripaholaisen. + +Hän kiipesi taas hitaasti rappuja ylös, koettaen hakea lohdutusta +filosofiasta. Hän sanoi itselleen, että jollei olisi sattunut tuota +salaperäistä soittoa, ei tänään olisi tapahtunut minkäänlaista +aikakirjoihin merkittävää sensatsionia. Ja sitten hän suuttui äkkiä +kaikkeen ja kellon lyödessä yhtä pisti hatun päähänsä, tuli kadulle ja +lähti lunchille Marttyyriklubiin. + + + + +XVII. KÄRPÄNEN MERIPIHKASSA. + + +Lumiräntä oli muuttunut kunnialliseksi lumeksi niihin aikoihin, kun +John lopetti lunchinsa. Marttyyriklubissa ei ollut sillä kertaa muita +kuin pari vanhaa, originellia jäsentä, jotka onnittelivat toisiaan, kun +olivat älynneet ottaa turkit yllensä ja jäädä kaupunkiin. John jätti +klubin heti syötyään. + +Ovenvartija nousi haluttomasti jaloilleen hänen ohikulkiessaan — niin +haluttomasti, että John tunsi melkein olevansa pakotettu pyytämään +anteeksi klubin etiketin puolesta. Kadulla hän käänsi päällystakkinsa +kauluksen ylös ja otti päättäväisen vauhdin, näyttääkseen +ovenvartijalle, että hänellä oli varma päämäärä ja hyvin vähän aikaa +sen tavoittamiseksi. + +Päästyään kulman taakse hän alkoi laskea mielessään ihmisiä, +joita voisi mennä katsomaan. Jokainen, jonka hän muisti, joko +asui liian kaukana taikka ei ollut muuten hyväksyttävä. Lopulta +hän huomasi vaeltavansa Holborniin päin. Siellä asui hänen pieni +konekirjoittajattarensa, joka oli luvannut kirjoittaa kaksi +novellia puhtaaksi pääsiäisen aikana. Hän olisi varmaan yhtä +iloinen kuin Johnkin seuraa saadessaan. Hän lopettaisi mielellään +hetkeksi yksitoikkoisen nakuttamisensa, ja he puhelisivat keskenään +ihmeellisistä uusista teoksista, jotka piti puhtaaksikirjoittaa. +John hakkaisi jotakin hänen vuokrapianollaan. Minuutit kuluisivat +ja emäntä keittäisi teetä pienen kaasullekin päällä, joka oli +hänen makuuhuoneessaan. John kuvitteli hänen siellä usein lukevan +aamurukoustaan, samalla kun taikina rätisee pannussa siinä vierellä. +Voi olla että »amen» tulee niellyksi, kun keitos uhkaa kiehua ylitse. +Tällaiset rukoukset juuri kuuluvat taivaaseen asti. Ne ovat niin +inhimillisiä. + +Siis hän päätti mennä pienen konekirjoittajattaren luo. Ei haitannut, +vaikkeivät kertomukset tulisikaan valmiiksi pääsiäisen aikana; ne +saisivat odottaa. + +Hän soitti kelloa, ihmetellen, mahtoiko tuon neitosen sydän keikkua +samalla lailla kuin äsken hänen soiton kuullessaan. Hänen korvansa +ponnistelivat kuullakseen lähestyvät askelet puuportailla. Ei kuulunut +mitään. Hän soitti uudelleen. Sitten alkoi kuulua porrasaskelmien +narahtelua. Hän oli tulossa — oh, mutta kylläpä se kävi hitaasti! +Luultavasti hiukan harmissaan, kun sai keskeyttää työnsä. + +Ovi avautui. John näki vanhan naisen, joka tähtäsi häneen punareunaisin +silmin epäluuloisesti ovenraosta. + +»Onko miss Gerrard kotona?» John kysyi. + +»Mennyt maalle — tulee tiistaina», kuului vastaus. + +Mennyt maalle! Ja hänen työnsä ei tulisikaan valmiiksi pääsiäisaikana! +Oh, tuo ei ollut oikein kaunista! + +»Voinko toimittaa asian?» kysyi vanha taloudenhoitaja. + +»Ette», John sanoi, »ei ole mitään tärkeää», ja asteli tiehensä. + +Kohtalo oli päättänyt, että hänen täytyi käydä työhön — kohtalo ajoi +hänet takaisin Fetter Lanelle. Nyt tuntui täydellinen yksinäisyys aivan +sietämättömältä. Se oli pikemminkin yksinäisyyttä, jota hän ei osannut +selittää. Oli ennenkin ollut pääsiäispäiviä; ennenkin oli satanut +lunta ja räntää — mutta tämänlaatuista yksinäisyyttä hän ei ollut +ennen tuntenut. Se ei ollut masentumista. Mutta masennuskin odotti +kynnyksellä, valmiina astumaan sisään ensimmäisestä kutsuvasta äänestä. +Mutta toistaiseksi se pysyi kynnyksellä, ja tämä — tämä lyijypaino +sydämellä, kahle, joka sitoi tarmon — tämä oli yksinäisyyttä, jommoista +hän ei ollut ennen tuntenut. + +Miksi hän oli mennyt tapaamaan pientä konekirjoittajaa? Miksi hän ei +ollut valinnut miestä, joka kuvittaa hänen kertomuksensa, tai jotakuta +muuta toveria, joka on kaupungissa vuodet umpeensa eikä koskaan lähde +maalle? + +Hän oli kaivannut naisellista seuraa. Miksi? Minkä vuoksi sen +tarpeellisuus oli valjennut hänelle nyt juuri? Miksi hän oli kadehtinut +Mr. Brownia, koska tämä sai puhella Mrs. Morrellin kanssa? Miksi +hän oli ilostunut Mrs. Rowsen tulosta ja tullut yhä yksinäisemmäksi +hänen lähdettyään? Minkä vuoksi hän oli aikonut lähteä maalle heidän +kanssaan, iloiten ajatuksesta, että Lizzie laulaisi »Lemmi mua, niin +mun on maailma»? + +Kysymykset risteilivät hänen päässään vastausta odottamatta, kunnes ne +kärjistyivät kaikki musertavaan totuuteen: Jill! + +Kokonaisen viikon ajan he olivat tavanneet toisensa joka aamu, ei +ainoastaan Kensington Gardensissa, vaan mitä ihmeellisimmissä paikoissa +— vieläpä kerran Wrigglesworthilla, hämäräperäisessä ruokapaikassa +Fetter Lanen varrella. Eikä Jill tietänyt, että he olivat silloin +sangen lähellä hänen asuntoansa. Hän oli lukenut Jillille kertomuksiaan +ja antanut hänelle kaksi julkaisemaansa kirjaa. Sitten he olivat +keskustelleet vakavasti. Jill sanoi olevansa varma siitä, että John +kävi suurta tulevaisuutta kohti. Ja onhan se aina lohduttavaa. + +Siis tämän aiheutti Jill. Ja koko pääsiäispäivän synkkyys ja +yksinäisyys oli johtanut tähän. + +Selvä järki oli estänyt hänet ajattelemastakaan Jillin etsimistä tänä +aamuna. Mutta sydämensä syvimmässä sopukassa hän oli kaivannut juuri +Jilliä, tämän seuraa hän oli himoinnut ja luullut löytäneensä sen ensin +Mrs. Rowsessa, sitten pienessä konekirjoittajassa. + +Suljettuaan huoneensa oven hän meni suoraan istumaan tuolille tulen +ääreen. Mitä tämä tarkoitti? + +Mitä ihmettä tämä oikeastaan tarkoitti? Silloin tällöin hän oli kyllä +rakastunut; mutta tämä ei ollut samaa. Tämä ei ollut rakastumista. +Rakastuminen on äkillistä, nopeaa — se on leimaus, joka polttaa +kaiken työhalun, rätisee hetkisen, hävittäen kaiken muun. Mutta tämä +oli hidasta, hiipivää, jotakin kasvavaa, joka ei vaatinut äkillistä +tyydytystä, vaan ihmeellisiä, sanoin sanomattomia asioita. + +Tähän tunteeseen eivät sopineet mitkään tavalliset määritelmät, joita +hänkin oli tähän saakka käyttänyt. Hän oli ajatellut, että rakkaus +löytää ilmaisunsa sen kaipauksen tyydyttämisessä, jolla se on alkanut, +tai että se päättyy niinkuin hänen kertomuksensa onnettomasti. Sitten +tämä ei voinut olla rakkautta. Tämä ei päättynyt tyydytyksellä +eikä onnettomasti. Tämä oli loputonta. Tämänkö oppimista äiti oli +tarkoittanut? + +Sitten, hänen istuessaan tulen ääressä ihmettelemässä näitä uusia +löytämiään ajatuksia, kello soi taas. Se ei herättänyt vastakaikua +tällä kertaa. Hän käänsi hitaasti päätään. Toista kertaa häntä ei +petettäisi. Hän nousi rauhallisesti tuolistaan, käveli ikkunan luo, +avasi sen hiljaa ja katsoi yhtä hiljaa ulos. Hän näki alhaalla naisen +hatun — harmaata samettia, johon oli taitavasti punottu hiukan turkista +— hatun, jonka hän tunsi ja jonka hän oli usein ennenkin nähnyt. + +Hän sulki ikkunan rauhallisesti ja lähti hätäilemättä vaeltamaan +rappuja alas. Ennenkuin hän oli ehtinyt ovelle saakka, kello soi taas. +Sitten hän avasi oven. + +Siellä oli nainen, jonka auttamiseksi turkki oli saanut maksaa +kunniavelan. + +Nainen tuli arvelematta sisään, naurahtaen mielihyvästä tavatessaan +hänet kotoa; kääntyi ja odotti, kunnes John oli sulkenut oven, ja +sitten tarttui hänen käsivarteensa heidän noustessaan rappuja ylös. + +»Minä tulin arviolta», nainen sanoi. »Oletko iloinen nähdessäsi minut?» + +Tuli sekunnin paussi, ennenkuin John vastasi — paussi, joka naiselle +merkitsee vastausta. + +»Kyllä», John sanoi, »minä olen hyvin iloinen». + +»Mitä puuhailit?» nainen kysyi nopeasti. »Olitko kirjoittamassa?» + +»En; en ollut. Koetin, mutta siitä ei tullut mitään.» + +»Sitten sinä odotat jotakin?» + +John katsahti häneen hymyillen, avasi huoneensa oven ja pyysi häntä +astumaan sisään. + +»Ja kaikki tämä vain siksi, että en vastannut heti kysymykseesi, olenko +iloinen sinut nähdessäni, vai kuinka?» John naurahti. + +Nainen istuutui kevyesti tavalliseen tuoliinsa. Hän alkoi vetää neuloja +pois hatustaan, kuten nainen tekee tuntiessaan olevansa kotona. Kun +hattu oli irti punertavasta hiuspaljoudesta, hän heitti sen pöydälle, +pudisti päätään ja pyyhkäisi kiharat otsaltaan. Ja John seisoi vieressä +hymyillen, ajatellen, kuinka pieninkin kysymyksen varjo saisi hatun +lentämään takaisin punertavan tukan peitoksi, kuinka hattuneulat +pistettäisiin taas paikoilleen ylpeästi, ja kuinka kiihkeä käsi +tempaisi pöydältä pienen käsilaukun, valmiina loukkaantuneeseen lähtöön. + +John antoi hymyn haihtua ja uudisti kysymyksensä. + +»Niin», sanoi nainen. »Minä luulin, kun sinä et vastannut heti, ettet +ollut erikoisen halukas näkemään minua.» + +»Ja jos minä nyt sanoisin, etten ollut erikoisen halukas, niin +lähtisitkö heti?» + +Naisen kulmakarvat kohosivat, ja hän liikahti tuolissaan. Toinen käsi +alkoi jo ojentua samettihattua kohti. + +»Niinkuin nuoli!» hän vastasi. + +John nyökkäsi. + +»Sitä minä ajattelinkin», sanoi John. + +Nainen nousi ylös nopeasti. + +»Jos tahdot minun lähtevän, niin miksi et sano suoraan?» + +John tarttui hänen olkapäihinsä ja painoi hänet hiljaa takaisin tuoliin. + +»Mutta minä en tahdo, että lähdet», hän vastasi. »Minulla on sinulle +paljon puhuttavaa.» + +»Jos sinä alat puhua kehitysopista, niin — —» nainen aloitti. + +John nauroi. + +»Jotakin sinnepäin, todellakin», hän sanoi. + +Nainen huoahti alistuvasti, otti esiin savukelaatikon ja sytytti yhden, +vetäen ensimmäisen sauhun syvälle — syvälle keuhkoihinsa. + +»Hyvä — aloita», hän sanoi. + +»Onko sinulla riittävästi savukkeita?» + +»Kyllä täksi päiväksi.» + +»Eikö eilen ollut?» + +»Ei, — äiti ja minä kaivelimme tuhasta esille kaikki paperossinpätkät, +ja minulla oli juuri penny savukepaperin ostoa varten.» Hän nauroi. + +Tämä on kunniallista köyhyyttä. Hän ei tahtonut ottaa rahaa yhdeltäkään +mieheltä. Sillä samoin kuin varakkuuden hyve tuottaa usein saituuden +synnin, niin köyhyyden kirous usein saa esille itsekunnioituksen +hyveen. Tässä maailmassa syntyy pahasta yhtä paljon hyvää kuin +konsanaan hyvästä itsestään. Tämä on yksi niitä seikkoja, jotka tekevät +synnin tarpeelliseksi. + +»No niin mitä sinulla on sanottavaa?», nainen jatkoi. »Anna tulla niin +pian kuin mahdollista. Minä en kyllä ymmärrä siitä puoltakaan.» + +»Sinä ymmärrät sen kokonaan», John sanoi. »Sinä et luultavasti tunnusta +sitä. Sinä et tunnusta omaa kunniallisuuttasi — etkä mahdollisesti +minunkaan.» + +Nainen kiinnitti silmänsä Johniin. Hän puhui niin käsittämättömiä +asioita. Todellakin, John oli sanansaivartelija. Hän tiesi sen +— piti sitä selviönä — mutta mitä tämä oli tarkoittanut hänen +kunniallisuudellaan? + +»Minä en varasta», sanoi nainen. »Mutta minä olen velkaa viisitoista +puntaa ompelijattarelleni ja kolmetoista Derry Tomsille ja vielä kuusi +jonnekin muuanne enkä luule koskaan kykeneväni niitä maksamaan. Sanotko +sitä kunnialliseksi?» + +»En minä tarkoita sellaista kunniallisuutta. Se on kunniallisuutta, +jonka taakse kunniaton mies kätkeytyy. Sinä maksaisit ne, jos minä +antaisin sinulle rahoja maksamista varten, tai jos joku muu antaisi +sinulle rahat, tai jos itse ansaitsisit ne. Sinä olit aikonut maksaa. +Mahdollisesti arvelit voivasi maksaa ne, kun asiasi järjestyvät.» + +Nainen katsoi häneen ja nauroi. + +»Voi sinä vanha veitikka! Enpä usko, että sinulla on juuri kahta pennyä +enempää taskussasi. Sinä et voisi antaa niitä minulle.» + +»Minulla on kaksi puntaa yhdeksän shillingiä», kertoi John. »Mutta +pääasia on, että vaikka voisinkin antaa ne sinulle, niin sinä et +ottaisi vastaan. Ja juuri siitä kunniallisuudesta minä puhun. +Ojennusnuoran, tunnuslauseen kannalta, jonka mukaan arvioit elämäsi — +se on kunniallisuutta; etkä sinä koskaan poikkea siitä. Ja, tavallaan, +minun lippulauseeni on ollut melkein sama — tähän saakka.» + +»Tähän saakka?» nainen toisti sen hiukan epäluuloisesti. + +»Niin, tähän saakka. Minä ajattelin, että nämä asiat olivat +kunniallisia — nyt minä olen muuttanut lippulauseeni ja pidän myöskin +niitä erilaisina.» + +»Mitä sinä tarkoitat?» + +Naisen silmät katsoivat edelleen häneen, ja hän seisoi katsoen +kiinteästi takaisin. + +»Sinähän et rakasta minua — ethän?» John sanoi äkkiä. + +Nainen piti pienen paussin, ennenkuin vastasi. + +»En», hän sanoi. + +»Enkä minä ole koskaan väittänyt rakastavani sinua?» + +»Et — koskaan.» + +»Ja nyt, yllättäisikö sinua, jos tässä olisi kysymys juuri sellaisesta?» + +»Oh — saattaa hyvinkin olla. Muutamat ihmiset teeskentelevät tietävänsä +siitä kaiken. Minä ajattelen, että sinä olet ystävällisin ja parhain +ihminen, mitä koskaan olen tavannut — se riittää minulle.» + +»Tahtoisitko mennä naimisiin kanssani?» kysyi John. + +»En — koskaan.» + +»Miksi et?» + +»Koska juuri naineet ihmiset tuntevat olevansa sidottuja, he näkevät +toisensa eri valossa. Epäilys onnen pysyväisyydestä alkaa hiipiä +väliin. Meidän laitamme on aivan toisin. Minä tulen katsomaan sinua, +milloin hyvänsä haluat minun tulevan. Jollei tämä voi jatkua, niin ei +kumpikaan saa haavaa; jos taas pysyy, niin antaa pysyä aikansa. Minä en +halua sen loppuvan tänään — mutta huomenna saatan kohdata jonkun, josta +pidän enemmän.» + +»Ja silloin sinä lähtisit?» + +»Tietysti täytyisi.» + +»No hyvä, olettakaamme, että tapaisit jonkun, jonka kanssa tuntisit +voivasi yhdistyä pysyväisesti, jolta toivoisit löytäväsi sellaista, +mikä jatkuu läpi vuosien ja kellonlyöntien, — haluaisitko silloin mennä +naimisiin?» + +Nainen tuli aivan hänen luoksensa ja pani kätensä hänen olkapäillensä. + +»Sano vain suoraan», hän sanoi pehmeästi. »Toisen meistä oli +ehdottomasti löydettävä se näinä päivinä. Toivoisin vain, että se +olisin ollut minä. Voit kertoa minulle, kuka hän on. Aloita.» + +John kertoi hänelle. Tätä varten hän oli kaivannut naista — ensin +äitiään, sitten Mrs. Rowsea, sitten pientä konekirjoittajatarta, +sitten Jilliä itseään. Sillä mies voi kertoa vain naiselle tällaisista +asioista — kukaan muu ei ymmärtäisi. + +Ja kun hän oli kuullut sen kaikki, hän katsoi Johnin silmiin hymyillen, +vaikka kyynelet himmensivät hänen katseensa. + +»Sitten minä arvaan olevani kärpänen meripihkassa», hän sanoi. »Siitä +ei tule puhdasta helmeä, ennenkuin minä olen poistunut. Sitähän sinä +tarkoitat?» + +Ja ottaen Johnin pään käsiensä väliin hän suuteli tämän otsaa. »Sinä +olet hupsu pieni poikanen», hän sanoi hymyillen vaivaisesti. + +Hän oli hieno lady, koska saattoi sanoa Johnia hupsuksi pikku +poikaseksi — hän oli jalo nainen, koska osasi hymyillä eikä näyttänyt +haavoittumistaan. John oli halunnut häntä omalla tavallaan, heidän +tavallaan, samalla tapaa kuin millä hänkin oli kaivannut Johnia. +Jokainen mies haluaa jotakin naista tällä tavalla, ja löytyy hyviä +naisia, jotka suostuvat täyttämään tämän tarpeen, yhtä hyvin kuin +huonoja naisia, jotka kavahtavat sitä. Ja nyt, John ei tarvinnut häntä +enää. Hänen oli tunnossaan taivutettava päänsä jollekin, jota hän ei +voinut ymmärtää, jollekin, jota hän ei voinut täyttää. John rakasti. Ja +he olivat välttäneet sen niin helposti». + +»Aiotteko mennä naimisiin?» hän kysyi. Hän halusi oikeastaan kipeästi +saada kysyä, minkä näköinen tuo toinen oli. + +John kohautti olkapäitään. + +»Etkö tiedä»? + +»En. En tiedä.» + +»Rakastaako hän sinua?» + +»En saata sanoa.» + +»Etkö ole kysynyt häneltä?» + +»En, emme ole puhuneet siitä sanaakaan.» + +Hän hymyili. + +»Miksi sitten lähetät minut tieheni?» + +»Koska — minä tunnen itseni. Tulee aika — minä en tietänyt sitä +— jolloin sinä tiedät — aika jolloin sinä et löydä anteeksiantoa +vetoamalla inhimilliseen heikkouteen — jolloin et haluakaan tarjota +anteeksiantoa — jolloin ei tarjoudu muuta kuin yksi tie, se jonka minä +olen juuri valinnut. Minä olen sanansaivartelija, totta kyllä. Sinähän +olet sanonut minua siksi, ennen. Sinulle minä olen saivartelija — +monille muille samoin. Mutta jossakin epäselvän pääni sopukassa minulla +on ihanne — niinkuin kaikilla muillakin — niinkuin sinullakin. Mutta +nyt minä olen löytänyt keinon saadakseni sen ilmi. Sinä sanot, että +minä olen rakastunut — kaikki sanovat sitä sillä nimellä. Minä sanoisin +mieluummin: minä rakastan — joka on aivan eri asia. Ihmiset rakastuvat +ja kylmenevät taas kuin intiankautsukkipallot, jotka hyppivät +vesisäteen latvassa. Mutta tämän täytyy olla pysyvää, ja vain kerran +tai kaksi saattaa elämässään löytää mahdollisuudet sen ilmenemiseen. +Mutta se on olemassa koko ajan; ja joskus se on tummatukkainen nainen +ja toisinaan taas kultatukkainen — mutta tunne, sydän on sama. Se on +sama rakkaus — rakkaus hyvään — rakkaus kauniiseen — rakkaus siihen, +joka on läpeensä puhdasta. Ja kun sinä kohtaat sen, niin sinä uhraat +sille kaiken. Ja jollet kohtaa sitä, niin tulet ajamaan sitä takaa +koko elämäsi ajan — jollet kadota sydäntäsi tai luonnettasi tai hävitä +luonteenlujuuttasi — silloin tuo ihmeellinen johtotähti sammuu. Se +häipyy näkyvistäsi häipymistään, kunnes rupeat tavoittelemaan tuota +toista — kuten sinä nimität sitä — rakastumista.» + +»Luuletko, että meillä kaikilla on tämä ihanne?» nainen kysyi. + +»Kyllä, joka ainoalla meistä.» + +Nainen kohautti olkapäitään. »Sitten minä kai olen kadottanut sen?» + +»Ei, en usko sitä. Näin silmissäsi kyyneliä nyt juuri.» + + + + +XVIII. YSTÄVYYDEN SINETTI. + + +John osti aition oopperanäytäntöön. Hyvin järkevä temppu, kun on +jo velkaa kaksi neljännestä kolmenkymmenen punnan suuruisesta +vuotuiskorostaan. Aition varaaminen koko vuodeksi on tarpeetonta, +tuomittavaa ylellisyyttä, sillä siitä ei ole hyötyä teille itsellenne +vaan ystävillenne. + +Kun John otti aition kolmannelta riviltä, niin se merkitsi hänelle +voin ja leivän, päivällisen ja teen kiinnittämistä tuohon pieneen +paperisuikaleeseen. Lipunmyyjä sitä ei kylläkään tietänyt, hän luuli +kysymyksen olevan kolmesta guineasta. Hän otti rahat huolimattomasti +kouraansa ajattelematta, että se voisi olla jotakin muuta kuin +kuningaskunnan rahaa. Kukapa saattaisikaan tulla Covent Gardenin +lippumyymälään tarjoamaan voita ja leipää, saadakseen sillä lipun +kolmannen rivin aitioon? Mutta lipunmyyjät eivät ole herkkiä +huomaamaan, sillä koko joukko ihmisiä tekee juuri sillä tavalla. + +Juuri Johnin takana oli vanha rouva, joka työnsi luukusta sisään kaikki +lämpimät kevät-alusvaatteensa ja pienen kauniin pitsihilkan, joka olisi +näyttänyt kovasti herttaiselta hänen valkoisessa päässään saapuvina +kesäiltoina. + +»Minä haluan permantopaikan tiistai-illaksi», hän sanoi. + +Ja samalla tajuamattomalla ja tylsällä tavalla lipunmyyjä vähääkään +hämmästymättä pyyhkäisi kämmenellään kaikki lämpimät alusvaatteet ja +pienen pitsihilkan sanomatta sanaakaan. Mutta varjelkoon, kuinka hän +olisi loukkaantunut kuullessaan, että hän oli aivan yksinkertaisesti +toisen luokan alusvaatteiden välittäjä! Häntä ei olisi paljoa +lepyttänyt tieto, ettei alusvaatteita oltu koskaan pidetty, ettei niitä +itse asiassa oltu ostettukaan. + +Tällä tavalla juuri hän otti Johnin voin ja leivän ja antoi hänelle +sijaan kolmannen rivin aition. Sinä iltana esitettiin _La Bohème_. + +Samana iltana Jill oli menossa tanssiaisiin, suojelijanaan eräs +naimisissa oleva koulutoverinsa — Mrs. Crossthwaite. Ja Mrs. +Crossthwaite tiesi kaiken; ei siksi, että sitä olisi hänelle kerrottu. +Se ei ole tapana naisten kesken. Ne kertovat toisilleen mitä ovat +haluavinaan toisen uskovan — ja kuitenkin kumpikin on kaikesta selvillä. + +Kyseessä oli kutsu tanssiaisiin — muuten kyllä aivan hyväksyttäviin. +Mrs. Dealtry ei voinut saapua niihin, sillä hänellä oli +päivälliskutsut. Jill ehdotti Mrs. Crossthwaitea suojelijakseen ja meni +hänen luokseen teelle, tavattuaan ensin aamulla Johnin. + +Ensin hän jutteli tanssiaisista. Mrs. Crossthwaite oli ihastunut. +Hän oli tanssinut intohimoisesti sydämessään sitten naimisiinmenonsa +— mutta vain sydämessään, ja naisen sydän on sentään liian mahdoton +tanssilattiaksi. Sellainen tanssi väsyttää sydämen, mutta ei jalkoja. + +Saatuaan hänen suostumuksensa — helppo tehtävä, kesti viisi minuuttia — +Jill alkoi varovan vaatimattomasti haastella erään John Grey -nimisen +kirjailijan teoksista. Mrs. Crossthwaite oli lukenut yhden hänen +kirjoistaan ja arveli sen olevan huomattavasti keskitason yläpuolella, +mutta se oli ollut hirveän surullinen. Hän ei pitänyt surullisista +kirjoista. Elämässä on niin paljon murheellista ilmankin j.n.e. + +Tästä Jill johti puheen naisille ominaisella kätevyydellä Johnin +persoonaan ja heidän tuttavuuteensa. Ah, se oli hirveän vaikea +tehtävä, sillä koulutoveri, joka on mennyt naimisiin, on tykkänään +eri ihminen kuin se tytönheilakka, joka oli valmis kiipeämään alas +räystäskourua pitkin salaiseen kohtaukseen. Ja alhaalla odotti +vaaleakiharainen poika lakki uljaasti niskassa, sama, joka oli +piilottanut kirjeen rukouskirjaan hautajaismenojen kohdalle. Avioliitto +ryöstää tavallisesti koulutoverilta rohkeuden; sillä vaikk'ei hän +koskaan kiivennytkään kourua alas, hän soisi kuitenkin mielellään +teidän luulevan, että se oli tapahtumaisillaan. Hänellä oli jo toinen +jalka ikkunalaudalla, mutta juuri samassa kuului opettajattaren ääni +käytävästä. Ja hän menettää toisinaan rohkeutensa naimisiin mentyään. +Niin että Jillin täytyi edetä varovaisesti. + +He puhuivat enemmän hänen kirjoistaan. Hän oli hyvin mielenkiintoinen. +Hänen mielipiteensä olivat itsenäisiä. Oli todellakin hirveän sääli, +ettei hän tahtonut sanoa olinpaikkaansa, mutta Mrs. Crossthwaite ei +näyttänyt välittävän siitä. Aluksi hän oli ilmaissut hyväksymisensä +Mrs. Dealtryn toimenpiteiden johdosta; mutta sitten — John oli +Marttyyriklubin jäsen, ja Mr. Crossthwaiten paras ystävä oli myöskin +saman klubin jäsen, ja Mr. Crossthwaiten paras ystävä oli tietysti +melkein yhtä ihmeteltävä persoonallisuus kuin Mr. Crossthwaite itse. +Niin että mitä oli oikeastaan väliä sillä, missä hän asui? Miehen asema +on hänen klubinsa. Mrs. Crossthwaite selitti, ettei hän ollut ollenkaan +utelias Johnin asuinpaikkaan nähden. + +Sitten, Jill ei ollut koskaan nähnyt _Bohèmea_. Hänen vanhempansa eivät +olleet musikaalisia. He vihasivat sitä. Hän taas rakasti sitä. Tämä oli +nyt hänen elämänsä suuri tilaisuus. John toisi hänet tietysti takaisin +tanssiaisiin, eikä kenenkään tarvitsisi tietää hänen poissaolostaan. +Ja oopperan väliajoilla he puhuisivat hänen teoksistaan. Muusta he +eivät koskaan puhuneetkaan. Hän tunsi Johnin kunnianhimon, hänen +kaikki toiveensa. Kerran tai pari John oli hyväksynyt hänen neuvonsa, +vaikk'ei hän todellakaan ymmärtänyt mitään. Hän oli vain tuntenut niin; +mutta John oli tuntenut silloin samalla tavalla, ja muutos oli tehty. +Hän sanoi, että Jill auttoi häntä, ja se olikin ainoa seikka heidän +välillään. Tärkein asianhaara oli, ettei Jill ollut koskaan nähnyt +_Bohèmea_ eikä tulisi koskaan näkemäänkään, jos hän nyt kieltäytyisi +tästä tilaisuudesta. + +Kaikki nämä eri kohdat Jill esitti hiljaisella, voittavan +suostuttelevalla tavalla — yksinkertaisesti ja rehellisesti; mutta +pääasiallisin syy, jonka vuoksi Mrs. Crossthwaite suostui ottamaan osaa +tähän salaliittoon oli se, ettei hän uskonut Jillin puheesta yhtään +sanaa. + +Niin saatiin siis asia, järjestetyksi. Tanssiaishuoneiston +eteishallissa John virallisesti esiteltiin »esiliinalle», ennenkuin hän +kuljetti tämän aarteen pois. Sitten he astuivat vaunuihin. + +»Oopperaan», sanoi John huolettomasti, niinkuin hän olisi ajanut sinne +jokseenkin joka ilta koko elämänsä ajan; sillä kun olette vaihtanut +leipänne ja voinne ooppera-aitioon, niin nälkä saa teidät puhumaan +sillä äänellä. Tämäkin on ilo, jonka menetätte tilatessanne aition koko +vuodeksi. + +Ja kun he olivat joutuneet liikenteen pyörteeseen — tuohon toistensa +sivuuttamiseen, joka on kuin kuva elämän virrasta — ja kun hänen +sydämensä oli lakannut lyömästä hieman vähemmän — kuin pelästyneen +leivosen siivet häkkinsä ikkunoita vasten — Jill katkaisi hiljaisuuden. + +»Mitä Mrs. Crossthwaite sanoi teille, kun minä menin hakemaan +kappaani?» hän kysyi. + +»Hän oli niin ystävällinen, että pyysi minua käymään tervehtimässä +heitä.» + +»Ah! — Olen iloinen siitä! Sanoiko hän muutakin?' + +»Hän kysyi, asunko minä Lontoossa ympäri vuoden. Minä sanoin asuvani — +paitsi yhtä kuukautta, jolloin matkustan aina Venetsiaan. Sitten hän +kysyi, missä osassa Lontoota minä asun.» + +»Kysyikö hän?» + +»Kyllä.» + +Jill oli vaiti muutamia hetkiä. Naisen elämässä on aina +mielenkiintoinen hetki, jolloin saa tietää jotakin omasta +sukupuolestaan. + +»Ja mitä te vastasitte?» hän kysyi. + +John nauroi. Hän arveli selviytyneensä siitä aika ovelasti. + +»Oo — minä sain huoneiston», hän oli sanonut, »juuri St-Paulin ja +Strandin väliltä». Joka saattaa olla vaikka Inner Temple, jos te +ajattelette asiaa ystävällisellä mielellä. Hän kertoi vastauksensa +Jillille, ja tämä hymyili. + +»Ja onko se St Paulin ja Strandin välillä?» hän kysyi. + +»Summittain sanoen — kyllä — mutta hyvin summittain sanoen.» + +Jill oli taas hiljaa. Olikohan siihen syynä todellakin hänen +köyhyytensä — tai ettei hänellä ainakaan ollut niin paljoa, että olisi +voinut asua hyvämaineisessa kaupunginosassa? Tätäköhän hän mahtoi olla +rukoilemassa Pyhältä Josefilta kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta? +Mutta hän oli Marttyyriklubin jäsen ja nyt hän oli tilannut aition +Covent Gardenista. Hän vilkaisi nopeasti Johnin kasvoihin. Tässä +oli enemmän salaperäisyyttä kuin mitä hänen tiedonhalunsa saattoi +oikeastaan sietää. + +»Muistatteko, mitä sanoitte minulle kerran», hän aloitti, »naisesta, +jolla on ymmärtämyksen lahja?» + +»Kyllä; ensimmäisenä päivänä tavatessamme toisemme Kensington +Gardensissa.» + +»Hyvä; pidättekö minua ehdottomasti lahjattomana tässä suhteessa?» + +John tutki tarkkaan hänen silmiään. Muistikohan Jill kaiken, mitä +hän oli sanonut naisesta, jolle Jumala on suonut hyvän ymmärtämyksen +lahjan? Tajuksiko Jill myönnytyksen sisältämän tunnustuksen — sillä hän +uskoi Jillin omaavan tuon lahjan? Jill oli nuori kylläkin — tyttönen, +lapsi, vauva — juuri kaksikymmentäyksi-vuotias. Mutta ymmärtämys on +Luojan lahja eikä riipu kokemuksesta. Se on lahja samoinkuin nerous +ja juuri samanluonteinen. Ehdoton yksinkertaisuus on sen lähde, ja +mukanaan se tuo palkkana sydämen nuoruuden, joka ei riipu vuosista. +Kokemus näyttää teille, että maailma on täynnä pahaa — ajatusten ja +tekojen syntejä. Mutta jos teillä on jumalallinen ymmärtämyksen lahja, +niin teidän lapsensydämenne kykenee näkemään hyvää kaikessa. + +Sellaista kohtaan ei voi olla salaisuuksia eikä tekojaan voi piilottaa; +sillä ei kukaan tahdo tehdä pahaa, mutta se kasvaa hänen sisäistä +tahtoansa voimakkaammaksi. Ja tätä eivät monet ymmärrä, niin että +tunnustus jää useimmiten tekemättä. + +Ja jos John tunnustaisi, että hänellä oli tuo lahja, niin täytyisi +hänen kertoa myöskin kaikki, mitä oli oppinut pääsiäissunnuntaina. +Kysyikö Jill mahdollisesti siitä syystä? Halusiko hän tietää? Omalla +tavallaan John oli aikonut kertoa hänelle, mutta ei tällä tavalla. Ja +siksi hän etsi Jillin silmiä, mutta sai etsiä turhaan. + +»Miksi sitä kysytte?» hän sanoi lopulta. + +»Siksi — jos luulette minulla olevan ensinkään ymmärtämystä, ettekö +luule minun käsittävän, vaikka sanoisitte asuvanne —» hän ei osannut +ajatella kyllin köyhää asuinpaikkaa; tuskinpa hän tiesikään sellaista. + +»Bedford-puistossa?» ehdotti John. + +»No, — vaikka — Bedford-puistossa.» + +»Te haluatte siis tietää, missä minä asun?» + +»Kyllä.» + +»Miksi?» + +Jill katsoi häneen aivan kirkkaasti. + +»No hyvä — ylpeyttä, luullakseni. Me olemme hyviä ystäviä, ainakin +toivon sitä. Minusta tuntuu, että voisin kertoa teille mitä hyvänsä, +ja luullakseni olen hiukan loukkaantunut, koska ette kerro. Teillä +on varmasti pätevät syynne, miksi ette kerro vanhemmilleni, mutta +se ei ole estänyt minua pitämästä teitä ystävänäni vastoin heidän +toivomuksiaan. Minä myönnän, etteivät he ymmärtäisi. Mutta enköhän minä +voisi. Olen varma siitä että voisin.» + +Hänen valkohansikkainen kätensä lepäsi vaunun ovea vasten hänen +edessään. John katsoi sitä hetkisen ja sitten, sydän sykkien pelosta, +ilosta, yllätyksestä — tuhansista liikutuksista, jotka virtasivat +yhteen, hän otti sen omaan käteensä ja puristaen kunnioittavasti antoi +sen taas pudota. + +»Tiedän, että voitte», hän vastasi syvään henkäisten. Ja sitten hän +kertoi. + +Muistiko Jill Wrigglesworthin? Unohtaisiko hän sitä koskaan? +Korkeaselkäiset tuolit, papukaija häkissään keskellä huonetta, +sahajauhot lattialla! Ja kukapa voisi unohtaa nimen Wrigglesworth? + +Muistiko hän pienen vihanneskaupan, jonka John oli näyttänyt hänelle, +ja kuinka hän oli sanonut haluavansa yhtä sellaista rusoposkista +omenaa, joita oli ladottu ikkunaan? Mutta John oli vastannut +välttelevästi, osoittamatta lainkaan halua sen hänelle lahjoittamiseen? +Kyllä, hän muisti. + +No, niin — sen vuoksi, että hän asui juuri tuon vihanneskaupan +yläpuolella Fetter Lanella — kaupan kohdalla olevat kaksi ikkunaa +olivat hänen. + +Jonkin aikaa Jill tuijotti häneen hämmästyneenä; sitten hän kiinnitti +katseensa ulkopuoliseen liikenteeseen. Hänen mielessään risteilivät ne +uudet kiihdyttävät kokemukset, joita hän oli tuntenut ollessaan Johnin +vieraana lunchilla. Salaperäisyys, uutuus, ummehtunut pieni ravintola, +kaikki tuo oli näyttänyt silloin äärettömän romantilliselta. Pöytäliina +ei ollut moitteettoman puhdas, mutta korkeaselkäiset tuolit olivat +olleet siellä lähes kaksi vuosisataa. Tarjoilija oli tuttavallinen; +mutta John selitti hänelle, että se kuului asiaan eikä siitä maksanut +loukkaantua enemmän kuin papukaijankaan huomautuksista. Kaikki ne +yhteensä muodostivat Wrigglesworthin; ja hän oli hyväksynyt kaiken +Romaaniin kuuluvana. Mutta asua siellä! Hän muisti äkkiä, minkälaiset +ihmiset olivat kulkeneet siellä sisään ja ulos ovista; sitten hän taas +käänsi katseensa Johniin. + +»Te olette siis hyvin köyhä?» hän virkkoi hiljaa. + +»Jos tarkoitatte, ettei minulla ole paljon rahaa», John sanoi. + +»Niin.» + +»Sitten köyhä on oikea sana.» + +Hän istui ja vartosi hiljaisuudessa. Jill ajatteli kiinteästi. John +voi seurata hänen ajatuksiaan silmistä, samoinkuin näkee pilven +varjojen liukuvan veden halki. Juuri nyt hän vaistosi Jillin ymmärtävän +huolimatta kaikista istutetuista, perinnäisistä mielipiteistä. Mutta +hän odotti Jillin puhuvan ensiksi. Hetki oli tämän. Hän uskoi Jillin +saavan siitä esille parhaan mahdollisen. + +»Miksi ette pyytänyt minua mukaanne katsomaan huoneitanne, kun olimme +syöneet Wrigglesworthilla?» kysyi Jill äkkiä — ja Johnkin, joka odotti +yksinkertaisuutta ja toivoi ymmärrystä, meni hämilleen. + +»Pyytää teitä sinne? Noihin huoneisiin? Pienen vihanneskaupan +yläpuolelle? Ylös noita matottomia portaita?» + +Ja samassa he huomasivat olevansa oopperatalon portaitten edustalla; +seuraavassa hetkessä ihmistungoksessa eteisessä; sitten ahtaan käytävän +kautta kolmannen rivin etuaitiossa. + +Vahtimestari avasi oven. He astuivat sisään kuin lapset, joiden on +sallittu tulla salonkiin päivällisen jälkeen. Ja kaikki oli hyvin +ihmeellistä, säkenöivä valopilvi ja ihmismeri heidän alapuolellaan. Oli +todellista romaania tulla päästetyksi pieneen aitioon seinän vieressä, +— pieneen aitioon, joka sulki heidät syliinsä niin turvallisesti ja +erotti heidät penikulmien päähän ympäröivistä ihmisistä. Jillin sydän +leiskui odotuksesta ja pelosta, sillä olihan tämä kiellettyä hedelmää. +Ensimmäisinä kymmenenä minuuttina hän tuskin olisi hämmästynyt, jos +aition ovi heidän takanaan olisi avautunut ja äiti ilmestynyt siinä +vihan ja oikeuden peloittavassa hahmossa. Muutamat asiat tuntuvat liian +suloisilta ollakseen totta. + +Siitä hetkestä kun esirippu nousi paljastaen noiden neljän huolettoman +boheemin elämän, hetkenä jolloin se laski Rudolfon ja Mimin lähdettyä +kahvilaan, nämä kaksi istuivat aitiossaan kuin hiiret häkissä, +liikuttamatta sormeakaan ja räpyttämättä silmiään. Vain Johnin +sieraimet värähtelivät, ja Jillin kurkku nielaisi kerran, pari. + +Vihdoin väliverho laski, hetkisen hiljaisuuden seurasi ja +kättentaputuksen myrsky hajoitti hiljaisuuden tuhansiksi pieniksi +kappaleiksi. + +Musiikki on rohdos, viekas juoma, joka juodaan tietämättä, kuinka +voimakas vaikutus sillä on verenkiertoon. Muutamiin se vaikuttaa +harmittomasti, miellyttävästi, kulkien suonistossa kuin suihku kylmää +lähdevettä. Toisille se on viiniä, kuohuvaa ja suloista, tuoden näkyjä +mieleen ja hypittäen sydäntä, petkuttaen miesten huulet rakkauteen ja +naisten silmät alistumiseen. Toisille taas se on huumausaine, tuoden +mukanaan mitä villeimpiä ja mahdottomimpia unia. + +Sillä aikaa kuin käsienpauke vielä väreili läpi salongin ja väliverho +aukeni yhä uudelleen, John pisti kätensä taskuun, otti sieltä jotakin +nopeasti, ja kun Jill kääntyi väliverhon lopullisen sulkeutumisen +jälkeen, huomasi hän äkkiä edessään samettisella aition kaiteella +pienen kupariukon. Tällä oli toinen käsi nostettu ylväästi lanteille ja +toinen tarjoutui aivankuin puristamaan hänen kättänsä. + +Hämmästys ja kysymykset täyttivät hänen silmänsä. Hän katsoi Johniin. +Hän katsoi pieneen kupariukkoon ja kupariukko katsoi takaisin häneen. +Tämä ei luultavastikaan nostanut hattuaan; mutta nähtävästi hän oli +juuri tehnyt sen. + +»Tekö tämän pistitte tänne?» Jill kysyi. + +John nyökkäsi. Jill otti sen käteensä, ja heti kun hänen sormensa +koskettivat ukkoa, sen ylhäisyyden lumous oli tiessään. + +»Mikä hän on? Mistä John oli saanut sen? Mitä hän mahtanee tarkoittaa?» +Kysymykset satelivat peräkkäin. + +»Se on minun pieni kupariukkoni», John sanoi. »Hän on toista sataa +vuotta vanha vekkuli.» Ja hän kertoi Jillille koko historian. + +Hänen päästyään loppuun väliverho nousi taas — oltiin kahvila Momuksen +ulkopuolella keskellä lasten melua ja ihmisjoukon naurua — sellaista +elämää, jota ainoastaan Thamesin eteläpuolella oleva kaupunki saattaa +tuntea tai ymmärtää. Koko näytöksen ajan pieni kupariukko seisoi +uljaasti Jillin edessä kaiteella. Väliajalla hän kääntyi taas Johniin. + +»Ettekö tunne itseänne aina hyvin kurjaksi, kun teidän on — erottava +hänestä?» hän kysyi. + +»Hyvin. Hän tuleekin takaisin niin pian kuin mahdollista. Mutta minä +olen tehnyt päätöksen.» + +»Minkä?» + +»Minä aion tallettaa hänet loukkauksien saavuttamattomiin. Hänen ei +tarvitse vaeltaa enää koskaan lunastamattomuuden kappeliin.» + +»Mitä te sitten aiotte tehdä?» + +»Antaa hänet teille. Te olette ainoa tuntemani ihminen, jolla on kyky +ymmärtää köyhyyttä.» + +»Minulle?» Vaistomaisesti Jillin sormet takertuivat ukon ympäri. +»Minulle?» hän toisti. + +John hymyili ja kumarsi. »Hän sinetöi meidän ystävyytemme», hän sanoi. + +Tällä tavalla hän kertoi Jillille huomanneensa, että tämä ymmärsi. +Lahjan täydellinen järjettömyys — mitätön kuparikuvio, joka oli +maksanut seitsemän shillingiä ja ostettu takaisin kuudella lukemattomia +kertoja — se ei merkinnyt mitään. Kaikki tässä maailmassa on +järjetöntä, kun arvostelee sitä ulkonaisten merkkiensä mukaan. Sisäinen +merkitys vasta antaa kuolleille kappaleille, kuten kruunulle ja +vihkisormukselle arvonsa. + +Sillä tavoin nämä kaksi järjetöntä lasta leikkivät lasten maailmassa +— kolmannen rivin aitiossa. Jill tunsi kirkkaasti, mitä lahjaa pienen +kupariukon täytyi tarkoittaa — _chevalier d'honneur'in_. John olisi +saanut vannoa tuhansia kertoja, että hän tunsi Jillin myötätunnon ja +ymmärtämyksen suuren voiman, mutta sellainen on nyt lapsen luonto, +että hän ymmärsi tämän pienen kuparisymbolin kautta paljon selvemmin +»ystävyys» -sanan merkityksen. + +»Tahdotteko ottaa sen?» kysyi John hiljaa. + +Jill katsoi vakavasti häneen. + +»Yhdellä ehdolla.» + +»Ja se on?» + +»Että jos lakkaamme olemasta ystäviä, niin se on palautettava teille.» + + + + +XIX. TUO MR. CHESTERTON. + + +Johnille oli aika ponnistus saada kokoon Venetsian matkaan tarvittavat +seitsemäntoista puntaa heinäkuuhun tultaessa. Mutta suurempi ponnistus +oli koottuaan ne kävellä muutamat päivät ennen lähtöään pitkin katuja — +ja olla niitä tuhlaamatta. Sillä raha on vettä sellaiselle, jolla sitä +ei ole, ja se valuu sitkeimmänkin siannahkakukkaron läpi, tulee taskuun +ja kerran sinne päästyään on seulassa, jonka avarat silmut eivät pidätä +mitään. + +Näinä muutamina päivinä ennen jokavuotista matkaansa John aina juoksi +suoraan päin esineisiin, joita mieluimmin olisi halunnut ostaa. +Kauppiailla oli paha tapa asettaa viettelevimmät tavaransa ikkunoiden +huomattavimmille paikoille. Ja itse asiassa kaikki tuntui olevan +huokeampaa heinäkuussa. Ja seitsemäntoista puntaa tuntui olevan niin +ääretön summa, ettei kolmekymmentä shillingiä voinut tehdä siihen +kerrassaan minkäänlaista lovea. + +Mutta John oli kokemuksesta oppinut, että jos ottaa kolmekymmentä +shillingiä seitsemästätoista punnasta, jää jäljelle viisitoista puntaa +kymmenen, epätasainen luku, joka vaatii tuon kymmenen shillingin +tuhlaamista tasoitukseksi. Sitten tuo jäänyt viisitoista puntaa on +vielä yhtä ääretön, ja toimitus alkaa taas alusta, kunnes jäljellä on +vain osa alkuperäisestä omaisuudesta. + +Viisitoista puntaa seteleissä lompakossaan ja kaksi kullassa taskussaan +John huomasi katselevansa erästä Payne and Welcomen ikkunaa, jossa +pieni tyylipuhdas nankinilainen kerma-astia komeili, yrittäen vangita +juuri sellaisen huomion puoleensa, joka olisi tahtonut päästä ohitse. + +Tänään iltapäivällä Jill oli tulossa teelle — hänen ensimmäinen +vieraskäyntinsä Fetter Lanella, ja sen aiheutti, Johnin ajatuksen +mukaan, hänen kohta tapahtuva poislähtönsä. Ja tämä pieni kerma-astia +pyrki myöskin mukaan. + +Hän seisoi pitkän aikaa katsellen sitä. Se ei maksaisi varmaankaan +enempää kuin viisitoista shillingiä — joka sekin tosin oli liian +paljon. Mutta viisitoista shillingiä ei tuntuisi ensinkään niin +huikaisevassa rahasummassa kuin seitsemäntoista puntaa. Ääni +kuiskutteli näin hänen korvaansa, hänen takanaan — juuri olkapään +ylitse. + +»Sinä haluat kerma-astiaa», sanoi ääni, »ja tuo on niin kauniin +sininen. Se sopii suurenmoisesti yhteen teekannun ja pienten +sinivalkoisten kuppien kanssa. Ota se, mies! Ota se!» Ja se muistutti +hänelle naljaillen, nauraen ovelasti poika-aikojen viisastelusta: +»Makeiset ovat syötäväksi, rahat tuhlattavaksi.» + +Äkkiä tullen ratkaisuun hän käveli sisään; mutta ei myyntipuolen +ovesta. Hän marssi lunastamattomuuden kappelin rippituoliin. Siellä +hän otti esille kolme viidenpunnan seteliänsä ja kaksi kultarahaansa +laskien ne apulaisen eteen. + +»Minä haluaisin näistä kymmenen shillingiä», hän lausui. + +Siellä alettiin jo olla tottuneita Johnin omituisuuksiin, mutta näin +hulluksi he eivät olleet koskaan luulleet häntä. + +»Mitä ihmettä, siinähän on seitsemäntoista puntaa» sanoi mies. + +»Oikeaan osattu», sanoi John. »Laskin ne itsekin. Saanko niistä +kymmenen shillingiä?» + +Kymmenen shillingiä riittäisi hänen ruokaansa viikon ajaksi. +Hän purjehti taas ulos puodista kymmenen shillingiä taskussa ja +seitsemäntoista puntaa varmassa tallessa ylipapilla. Muuan mies +oli hänelle velkaa neljätoista shillingiä, ja kun tuli aika lähteä +Venetsiaan, niin hän ehkä luovuttaisi nämä puuttuvat kymmenen lainana. +Sellainen lainaa teille mielellään kymmenen shillingiä, joka on jo +ennestään velkaa neljätoista; mutta velan takaisinmaksamiseen hänellä +ei ole minkäänlaista halua. + +Tultuaan kadulle John ei katsonutkaan kerma-astiaan päin, vaan piti +päänsä jäykkänä. Hän oli tehnyt kerma-astialle kepposen, aika ilkeän. +Siinä ei ollut todellakaan mitään ylpeilemistä. + +Kun hän saapui takaisin numeroon 39, oli siellä eräs mies odottamassa +oven ulkopuolella, puettuna vaaleanruskeaan, tuleentuvan rukiin +väriseen pukuun. Hänellä oli loistavan punainen silkkikravatti ja +siinä neula — helmillä koristettu hevosenkenkä. Hänen kasvonsa olivat +lihavat, pyöreät ja juhlalliset — sitä lajia juhlallisuutta, joka saa +teidät nauramaan. John tuli hyvälle tuulelle heti hänet nähdessään, +unohtipa nankinilaisen kerma-astiankin. Joku oli jättänyt katuoven auki +ja sillä tavoin mies oli päässyt sisään. + +»Kuka te olette?» John kysyi. + +»Jaha — nimeni on Chesterton, sir, Arthur Chesterton.» + +John aukaisi ovensa lapsen viattomuudella, ja mies, seurasi sisälle +huoneeseen aivan hänen kantapäillään. + +»Ja mitä te haluatte?» John tiedusteli. + +Mr. Chesterton ojensi hänelle paperin. John luki sen. + +»Vai niin — todellakin — kahden neljänneksen vuokra. Maksetaan», hän +sanoi kevyesti. »Minulle tulee rahaa ensi kuussa.» + +Mr. Chesterton yskäsi kouraansa. + +»Sen täytyy tapahtua nyt», hän sanoi tyynesti. »Se tahtoo sanoa — minun +täytyy jäädä odottamaan, kunnes olen saanut sen.» + +Ulosottomies! Ja Jill oli tulossa teelle! Puolen tunnin kuluttua hän +olisi täällä! Hän tiesi Johnin köyhäksi; hän kuvitteli Fetter Lanea +pöyristyttäväksi seuduksi; mutta millään mielikuvituksella hän ei voisi +sulattaa tätä. + +Oli ainoastaan yksi keino: selittää kaikki. Hänen luokseen oli tulossa +eräs lady nyt iltapäiväteelle — lady, hieno nainen — ymmärsikö +hän? Joka tapauksessa, mies nyökkäsi. No niin — oli suorastaan +mahdotonta, että lady löytäisi hänet täältä — ulosottomies! Eihän ollut +tietystikään hänen syynsä, että hän oli ulosottomies, mutta hänen piti +huomata, kuinka mahdoton tilanne oli. Pikkumies nyökkäsi taas. No niin, +eikö hän tahtoisi mennä tiehensä; vain lyhyeksi aikaa, kunnes he olivat +juoneet teensä. Hän voisi palata sitten, John lupasi päästää hänet +sisään. Hän tiesi, että niin pian kuin ulosottomies oli huoneiston +ulkopuolella, tämä olisi voimaton; mutta tämä oli kunnia-asia. +Kunniasanallaan hän lupasi päästää hänet sisään taas. + +Mr. Chesterton iski silmää. + +»Väliin», hän virkkoi rauhallisesti, — »väliin ne kertovat minulle, +että heidän isänsä on tulossa — sitten taas, jos se on nainen, hän +sanoo, että mies tulee minuutin perästä ja että mies on hirveän pahalla +päällä ja valmis tekemään vaarallisia tekoja. Ja väliin se on tyttö, +jota he rakastavat — aivan kuin tekin.» + +»Mutta minä vannon, että se on totta!» John huusi villisti. + +Mr. Chesterton hymyili. + +»Eikö olisi parempi maksaa rahat kuin vannoa?» hän sanoi. »Vain +viisitoista puntaa. Väliin ne pääsevät minusta sillä tapaa — ja se +onkin ainoa tehokas tapa. Minä olen nyt sisäpuolella. Jos minä olisin +ulkopuolella, niin te voisitte pistää ovenne lukkoon ja näyttää minulle +pitkää nenää ikkunasta. Voi luoja! Kerrankin olen saanut sanoa tätä +ihmisille — ja ne eivät huomaa sen totuutta — ei kukaan.» + +John tunsi ihmeellistä ymmärtämystä heidän tylsyyteensä nähden. + +»Te ette siis halua mennä?» hän kysyi. + +Mr. Chesterton pudisti päätään, hyvin kärsivällisesti. + +»Eikö teitä ole koskaan heitetty ulos kadulle?» kysyi John. Mies oli +niin pieni, että tämän ajatuksen täytyi heti tulla useimpien mieleen. + +Hän hymyili herttaisesti. + +»Kyllä — tekeehän ne väliin niinkin. Vapauden menettäminen kahdeksi +kuukaudeksi väkivallasta, tiedättehän. Minä puolestani en siitä oikein +pitäisi. Mieluummin ottaisin väkivallan vastaan, se on ohi pikemmin.» + +Elämässä on muutamia murhenäytelmiä, jolloin te tulette +melodraamallisiksi, jollette osaa oikeaan aikaan nauraa — ja se on +anteeksiantamaton synti. + +John pelasti tilanteen viime hetkessä. Hän istuutui nojatuoliin ja +nauroi ääneen. + +»Ja kunnes olen maksanut rahat, minun täytyy majoittaa teidät», hän +sanoi. »Missä aiotte nukkua? Minulla on vain oma makuuhuoneeni tämän +vieressä ja välikkö, jossa ei ole muuta kuin hiilikaappi.» + +Mr. Chesterton tutustui ympäristöönsä. + +»Tuo seinäpenkki näyttää mukavalta», hän sanoi. »Olen nukkunut +pahemmissakin paikoissa.» Hän käveli huoneen poikki ja koetteli sen +kimmoisuutta nyrkillään. »Mutta täällä ei ole kyllä paljon tilaa. +Pelkään olevani hiukan tiellä.» + +»Hyvä luoja!» John purskahti taas. »Tänä iltana ainakin!» Hänellä olisi +ollut Jillille paljon puhuttavaa. Nyt tämä murskasi kaiken. Heidän +täytyisi mennä ulos juomaan teetä, koska hänellä ei ollut rahaa maksaa. +Hän ei voinut lunastaa seitsemäätoista puntaansa pois ja panna niitä +tähän, sillä silloin ei Venetsian-matkasta tulisi mitään. Ja pieni +valkotukkainen lady odottaisi turhaan saadakseen kiertää voimattomat +käsivartensa hänen kaulaansa — ei, siihen hänellä ei ollut sydäntä. + +»Te ette siis usko, että eräs lady tulee tänne tänä iltana teelle?» hän +kysyi kiihtyneenä. + +Mr. Chesterton levitti likaiset kätensä. + +»Minä tunnen tämän ladyn niin hyvin», hän sanoi. + +»Hän on kiireestä kantapäähän sellainen lady, joka ei ymmärtäisi minun +kaltaisiani. Mutta minuahan on niin helppo ymmärtää. Sanokaa hänelle, +että minä olen teidän ystävänne. Minä en tahtoisi pilata peliä.» + +Oh! Tämä oli hullunkurista! Nauru yritti taas varastautua Johnin +huulille, mutta sammui yhtä nopeasti pois. Oli liian paljon kyseessä. +Hän oli kuvitellut kaikki niin selvästi. Jill olisi tullut pettyneen +näköiseksi kuullessaan Johnin lähdöstä. Hän olisi kysynyt minkä +vuoksi tuo katse oli sumentanut hänen silmiään. Jill olisi vastannut +välttelevästi, ja sitten, sana sanalta ja katse katseelta, hän olisi +johtanut Jillin sydämensä ovelle, kunnes sydämen huuto — »minä rakastan +sinua» — olisi vastustamattomasti purkautunut esille. + +Ja nyt tämä järkkymätön vihollinen ulosottomiehen hahmossa oli tullut +viemään karille suurimman hetken hänen elämästään. + +John tarkasteli häntä ylhäältä alas asti. + +»Minkälaisena ystävänä minun pitäisi esitellä teidät?» hän kysyi. + +»Arveletteko muistuttavanne minun ystäviäni?» + +Pikkumies vilkaisi kenkiinsä, vaaleanruskeihin housuihinsa, +joiden lahkeet oli käännetty ylös ja näyttivät parin villasukkia, +värisävyltään hyvin lähellä kravattia. + +»No hyvä — eiköhän?» hän sanoi. »Minä jään tänne, enkö jääkin? Ne +sanoivat teidän olevan kirjailijan — kirjoitatte kirjoja. No hyvä, +oletteko koskaan nähnyt näin hyvin puettua henkilöä, joka kirjoittaisi +kirjoja? Minun piti kerran saada vuokra eräältä naiselta — hän nimitti +itseään sanomalehtimieheksi. Hänelle oli kasvanut kyllä hiukan +partaakin — ja, koira vieköön, hän oli pukeutunut niin kummallisesti, +ettei minun muijani koskaan työntäisi sellaista päälleen. Minua melkein +hävetti, kun piti jäädä hänen luokseen.» + +John nauroi taas; nauroi katketakseen. Mr. Chesterton oli niin +huvitettu tuosta muistosta, että nauroi myöskin. Äkkiä heidän naurunsa +taukosi, niinkuin kivikynä katkeaa. Ovelta kuului arka, hiljainen +koputus. + +»Se on hän», John kuiskasi. »Alaovi oli auki — hän on tullut rappuja +ylös. Mitä perhanaa minä nyt teen?» + +Viimeinkin pikkumies uskoi häntä. Hän saisi tosiaankin nähdä tällä +kertaa ladyn, ladyn, joka ei koskaan ymmärtäisi hänen kaltaisiaan, +ja hän alkoi tuntea olonsa hiukan hermostuneeksi. Hän alkoi hävetä +ulosottomiehen ammattia. + +»Esitelkää minut ystävänä», hän kuiskasi. »Se menee hyvin, esitelkää +minut vain ystävänä.» + +»Istukaa sitten, tuolle seinäpenkille.» + +Sitten John aukaisi oven ja Jill astui arvellen huoneeseen. Mr. +Chesterton nousi kömpelösti jaloilleen. + +Tämä oli nyt lopultakin ruumiillistunut lady. Tottuneena ammatissaan +arvioimaan ihmisten laadun yhdellä katseella hän määritteli Jillin +yhdessä silmänräpäyksessä. Äänen rauhallisuus hänen sanoessaan: +»Melkein pelkäsin koputtaa, sillä luulin tulleeni väärälle ovelle», +hellyys silmien syvyydessä, jotka eivät sallineet äkillistä +tutustumista, huulien luja mutta hieno kaarros ja koko kasvojen ilme, +joka puhui mielen puhtaudesta — kaikki tuo todisti epäämättömästi Mr. +Chestertonille, että tässä oli todellakin lady, joka ei ymmärrä hänen +kaltaisiaan. + +John puristi Jillin kättä. Mr. Chesterton huomasi kaiken pienillä +juhlallisilla silmillään. Hän oli tiellä; hän ei ollut koskaan ollut +niin paljon tiellä kuin nyt. Kun heidän kätensä koskettivat, hän tunsi +Johnin juuri kertovan ladylle, kuinka tiellä hän oli. + +»Saanko ehkä esitellä teidät?» John sanoi sitten kääntyen. »Tässä +on ystäväni, Mr. Chesterton, Miss —» hän keskeytti. Hänestä tuntui +pyhyydenloukkaukselta sanoa Jillin nimi ulosottomiehelle, ja pikkumies +tunsi voimakkaasti saappaissaan joka sekunnin tästä keskeytyksestä. +Hänen punaiset sukkansa polttivat häntä; hän saattoi nähdä kravattinsa +värin heijastuvan kaikkialta — nyt se pyrki nousemaan hänen poskiinsa. + +»Miss Dealtry.» + +Hän aikoi astua esiin ja puristaa kättä, mutta Miss Dealtry vain +kumarsi. Sitten tämä, huomattuaan hänen hämmennyksensä, ojensi +ystävällisesti ilman muuta kätensä. + +»Oletteko te myöskin kirjailija?» hän kysyi. + +John aikoi tulla väliin; mutta pikkumies tahtoi olla hyvissä kirjoissa +ladyn kanssa. Hän tunsi, että punaiset sukat ja kravatti ja ruskea +takki täytyi saada jollakin tavalla selitetyiksi — ja mikäpä olisi +luonnollisempi selitys kuin tämä? + +»Kyllä, minä olen kirjailija», hän virkkoi nopeasti. »Kirja — ja, +tiedättehän — vähäisen sanomalehtiin myös — noin vain — että juuri +hengissä pysyn. Samalla huvikseni. Sanomalehtityö on vaihtelua, +näettekös, niin sanoakseni lepoa, kun aina kirjoittaa kirjoja.» +Sitten hänen mieleensä juolahti määritelmä, mutta mistä, sitä hänen +oli tuiki mahdoton sanoa. »Ja kirjojen kirjoittamisella, näettekös, — +ainakin niin sanotaan — sillä ei ole koskaan loppua.» Ja hän hymyili +tyytyväisenä itseensä. + +»Mutta, tosiaankin, minähän tunnen teidän teoksenne», sanoi Jill. +»Oletteko te _tuo_ sama Mr. Chesterton?» + +Pikkumiehen kasvot säteilivät. Sillä nimellähän häntä juuri sanottiin — +_tuo_ Mr. Chesterton. + +»_Aivan_ niin», hän sanoi ilostuneena, »no niinkuin ota ja anna». +Ja kuuluisuuden ja neron manttelin suojassa hänen omituisuutensa +muuttuivat sukkeluuksiksi, hänen tyhjänpäiväisimmät lauseensa tuntuivat +paradokseilta. + + + + +XX. MIKSI JILL RUKOILI PYHÄÄ JOSEFIA. + + +Vaikka teidän lienee vaikea kuvitella sitä, niin Mr. Chestertonin +kellanruskeitten liivien alla sykki kuitenkin sydän. Hänen vanha +muijansa olisi saattanut sen todistaa. + +»Hänen täytyy tehdä ehkä paljonkin roskaista työtä ammatissaan, mutta +hänellä on hyvä sydän, kun vain tietää, millä sitä kolkuttelee.» Se oli +eukon järkkymätön mielipide. + +Ja nähtävästi Jill oli osannut kolkuttaa, vaikk'ei taito ollutkaan +tahallista. Hän oli vain uskonut, siinä kaikki. Hän oli uskonut miehen +tuoksi Mr. Chestertoniksi, suureksi kirjailijaksi, mieheksi, jolle +tuli osoittaa kunnioitusta. Tämä veitikka ei ollut koskaan elämässään +herättänyt kunnioitusta. Loukkauksia tukuttain! Ja niitä niin paljon, +että hänen nahkansa oli sitkistynyt ja kovettunut. + +Aah! Siinä oli todellakin lady — ihastuttava nuori lady! Hän saattoi +aivan hyvin uskoa, ettei tuollainen ilmiö ymmärtäisi hänen kaltaisiaan. +Hän uskaltaisi vannoa, ja tekikin sen, tultuaan taas kotiin +muijansa luo, ettei tämä lady ollut koskaan kuullut puhuttavankaan +ulosottomiehestä. + +Ja sillä aikaa kuin John laitteli kuntoon teevehkeitä, lady puhutteli +häntä koko ajan kuin suurmiestä ainakin — siunattu olkoon hänen +pikkuinen hellä sydämensä! Tuo Chesterton tuntui olevan hieno mies, +kuka hän nyt sitten lie ollutkin, ja näytti sanoneen joukon viisaita +asioita. Pikkumies lämmitteli kirjallisuuden sädekehässä tuntien samaa +kuin kerjäläinen, joka herää kuninkaan makuukamarissa, kuninkaan +vuoteeseen vajonneena. Mutta huomatessaan silloin tällöin sattumalta +Johnin ilmeen hän tunsi taas olevansa äärettömästi tiellä. + +Vihdoinkin, kun tee oli valmista ja kattila porisi jalustan +väkiviinaliekin päällä, Mr. Chesterton nousi. Hän oli nähnyt noiden +kahden vaihtavan katseen, josta ei voinut erehtyä — Jillin silmien +mykän vetoomuksen ja Johnin epätoivoisen vastauksen. Jos olisi ollut +kysymyksessä John yksin, niin hän ei olisi hievahtanutkaan. Nuorten +miesten pitäisi maksaa vuokransa aikoinaan. Mutta nähdessään Jillin +silmien ilmeen, todeten, että vain tämän hieno kohteliaisuus sai Jillin +puhumaan hänelle niin kauniisti — vain hänen hieno kohteliaisuutensa +ja sädekehä, joka oli varastettu Chesterton-nimeltä — silloin hän ei +tuntenut voivansa jäädä enää. Naiset olivat aina olleet hänelle hellä +paikka, sikäli kun niihin ei ollut tarttunut sanomalehtipiru tai jollei +niillä ollut reiluja viiksiä. Ja nyt Jillin katse oli saanut hänet +heltymään. + +»Minun taitaa pitää lähteä nyt, Mr. Grey», hän sanoi. + +Johnin suu meni hämmästyksestä selälleen. Hän oli juuri päätellyt +mielessään, että Kensington Gardens oli ainoa paikka, minne he +saattoivat paeta inhoittavan tunkeilijan tieltä. + +»Lähteä?» hän toisti kaikuna. Hänen hämmästyksensä oli niin valtava, +että sitä olisi voinut melkein pitää pahoitteluna. + +»Kyllä — lähteä», sanoi Mr. Chesterton, luvaten katseellaan varmaa +takaisinpaluuta. »Hyvästi, Miss Dealtry — ettehän loukkaannu minun +lähdöstäni, ettehän! Luode ja vuoksi — ne eivät halua odottaa, nähkääs +— ne ovat aivan kuin kaksi lasta sirkukseen menossa. Ne eivät halua +menettää mitään, nähkääs.» + +Tämä nyt oli ainakin hänen omaansa, aivan omaansa! Hän oli yrittänyt +koko keskustelun ajan saada jotakin esille omasta kallostaan. _Tuo +suuri_ Mr. Chesterton ei ollut koskaan sanonut tätä! Toisen miehen +kirjoissa liikkuminen ja hyväksymisen saaminen, joka ei kuulunut +hänelle, oli tuonut mukanaan hiukan katumusta, ja hän halusi saada +ladyn hyväksymisen myöskin jollekin itsekeksimälleen, joka olisi +kieltämättä hänen omaansa. + +Hän katsahti ylpeästi Johniin sanottuaan tämän. Hän nauroi ääneen +ajatellessaan noita kahta lasta, jotka tempovat äitinsä kättä koko +matkan. Se oli hänelle oikea maalaus. Hän oli itse ollut kerran +tuollainen lapsi. Luode ja vuoksi — kuin kaksi lasta sirkukseen +menossa! Hänestä se tuntui loistavalta ja hän nauroi nauramistaan, +kunnes huomasi, ettei John edes hymyillytkään mukana. Oliko se +sittenkin hullua? Siinä tapauksessa Mr. Chestertonin kirjoitukset +olivat hänelle aivan käsittämättömiä. + +Sitten hän kääntyi kiusallisen epäonnistumisen tunteen vaivaamana +Jilliin. Mutta Jill hymyili! Lady oli huvitettu. Siinä oli siis +sittenkin jotakin! Hän ojensi kätensä, tuntien villiä halua puristaa +Jillin kättä tulisesti ja siunata häntä tämän hymyn vuoksi. + +»Hyvästi», hän sanoi kaikkein huolitelluimmalla tavallaan. »Olen hyvin +iloinen, kun olen saanut päästä tuttavuuteenne», ja hän marssi pää +pystyssä ovelle. John seurasi häntä. + +»Minä tulen alas avaamaan oven», sanoi hän. + +Heti kun ovi oli kunnolla sulkeutunut heidän jäljestään, hän puristi +lämpimästi pikkumiehen kättä. + +»Te olette kunnon mies», sanoi hän, »oikein kelpo mies. Te pääsette +aina sisään, kun vain haluatte tulla. Ei teidän tarvitse olla +huolissanne.» + +Mr. Chesterton seisahtui rapuille. + +»Minä en olisi tehnyt sitä», hän lausui tunteellisesti; »jollei hän +tosiaankin olisi ollut lady, joka ei ymmärrä minun laisiani. Sanonpa +teille — hän on nainen, jollaista en tule enää koskaan kohtaamaan +ainakaan tässä ammatissa. Siunattu olkoon hänen sydämensä!» Hän +laskeutui askelman, mutta seisahtui taas. »Näittekö, kuinka hän hymyili +minun sanoilleni. Hänellä on herkempi ymmärryksen lahja kuin teillä.» + +John hymyili. + +»Minä tiedän kyllä.» + +»Minun luullakseni te ette pitänyt erikoisen sukkelina minun sanojani?» + +»Oo, kyllä — kyllä toki. Tuskinpa _oikea_ Mr Chestertonkaan olisi +keksinyt sitä.» + +»Eikö todellakaan — luuletteko niin?» + +John ei hymyillyt; mutta tämä palautti taas tasapainon. Oikea Mr. +Chesterton ei olisi osannut kuvitella, että luode ja vuoksi ovat kuin +kaksi lasta menossa sirkukseen! + +»Sittenhän minä luullakseni sopeuduinkin seuraan», hän sanoi katsahtaen +hellästi oveen päin. + +»Minun mielestäni te onnistuitte olosuhteet huomioon ottaen vallan +loistavasti», sanoi John. + +Hän puristi vielä kerran pikkumiehen kättä, ja tämä poistui onnellisena +katua alaspäin, ajatellen kaikkia niitä viisaita asioita, mitä muija +saisi kuulla hänen kotiin tultuaan. Mutta luode ja vuoksi, jotka olivat +kuin lapsipari — sitä saavutusta hän ei voisi lyödä milloinkaan. Lady +oli hymyillyt sille, pitänyt sitä sukkelana. Muut ajatukset, jotka +työläästi risteilivät hänen aivokomeroissaan, olivat sen rinnalla +pelkkää roskaa. + +Samassa kun ovi oli lukossa, John lensi rappuja ylös. + +»No — mitä ajattelitte tuosta kuuluisasta Mr. Chestertonista?» hän +kysyi nauraen. + +»Minusta hänen keskustelutaitonsa ei ollut läheskään niin hyvä kuin +hänen kirjansa», sanoi Jill. + +»Mutta te hymyilitte hänen viimeiselle keksinnölleen?» + +»Kyllä, taisinpa hymyillä.» Hän selitti sen ensin katseellaan ja sanoi +sitten: + +»Hän oli lähdössä — ja se johtui kai helpotuksesta.» + +Johnin sydän hätkähti. Rohkea leimaus välähti hänen silmissään. +Helpotuksesta! Jill oli siis iloinen jäädessään kahden hänen kanssaan! +Tämä merkitsi jo enemmän kuin pettynyt katse. Hän oli kulkenut huoneen +poikki ja löytänyt itsensä Jillin vierestä puristaen kiihkeästi hänen +kättään, ennenkuin huomasi menetelleensä näin aivan vaistomaisesti. + +»Te toivoitte meidän jäävän kahden?» hän kuiskasi. + +»Kyllä — minulla on niin paljon puhuttavaa teille.» + +Jollei hetki olisi ollut niin jännittävä, niin hän olisi voinut tajuta +tuskan värähtelevän Jillin äänessä; mutta hän oli lastuna rakkautensa +pyörretuulessa. Hänen korvansa soivat ja silmänsä sumenivat; hän +tajusi vain sen, että Jill rakasti myös häntä. Jillin käsi oli hänen +huulillaan ja hän suuteli jokaista sormea erikseen. + +Äkkiä hän painoi Jillin käden rintaansa vasten ja katsoi ylös. + +»Sinähän tiedät —» hän sanoi, »tiedäthän? Käsitäthän, että tämän täytyi +tulla?» + +Jill taivutti päänsä. + +»Minä en tiedä, mitä se merkitsee», John jatkoi kiihkeästi. »Minulla ei +ole hämärintä aavistustakaan sen merkityksestä. Minä rakastan sinua — +siinä kaikki. Sinä merkitset kaikkea minulle. Mutta minä en voi pyytää +sinua vaimokseni. Se ei olisi rehellistä peliä.» Hän muisti ohimennen +Mr. Chestertonin. »Minä — minä voisin tuskin pitää tällaistakaan +huoneistoa. Minä en voisi elättää sinua. Niin että luullakseni minulla +ei ole minkäänlaista oikeutta puhua sinulle tällä tavalla. Mutta minun +täytyi sanoa se. Tiesithän sinä, että minä tulisin sanomaan sen — etkö +tietänytkin? Jill — armas — tiesithän, sano?» + +Jill antoi hänen ottaa molemmat kätensä; hän sai vetää ne olkapäilleen +ja painaa kaulan ympäri. Mutta päänsä Jill painoi alas — piilotti +häneltä kasvonsa. Johnin täytyi ensin saada tietää hänen sanottavansa, +se täytyi kertoa hänelle, ennenkuin hänen tarvitsisi enemmän moittia +itseään tarjoamansa rakkauden vuoksi. Jill oli aavistanut sen olevan +kehittymässä. John oli oikeassa; hän oli tuntenut, mitä John tulisi +kerran sanomaan aina siitä päivästä saakka, kun he olivat riidelleet +Kensington Gardensissa. Jokainen hetki sen jälkeen oli ollut yhtä +ihanaa, sykähdyttävää odotusta. Tuhansia kertoja hänen hengityksensä +oli pysähtynyt ja sydämensä pamppaillut kiivaasti luullessaan Johnin +aloittavan; ja koko ajan oli vallannut tuskallinen kaipaus ja väsymätön +rukoileminen, ettei hänen olisi ollut tarpeellista sanoa Johnille, +minkä nyt ehdottomasti täytyi tulla esille. + +Pienen hetken hän antoi Johnin pidellä itseään siten. Tämähän olisi +viimeinen kerta. Pyhä Josef ei ollut vastannut hänen rukoukseensa +kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta. + +Äkkiä hän nosti katseensa ylös. + +»Et saa soimata itseäsi, John», hän sanoi hiljaa. »Minähän tässä +ansaitsen kaikki moitteet.» + +»Miksi?» kysyi John — »miksi?» + +»Siksi — että ei sinun sanomastasi syystä — vaan muuten, tämä kaikki +kun on kerta kaikkiaan mahdotonta. Tunnen, ettei minulle tule koskaan +elämässäni enää tapahtumaan mitään näin ihanaa. Minä tunnen sen — olen +varma siitä. Mutta nyt on tapahtunut sitten viime näkemämme jotakin, +joka tekee meille mahdottomaksi tavata enää toisiamme.» + +»Ovatko vanhempasi huomanneet —? He kielsivät sen?» + +Jill pudisti päätään, + +»Ei, — ei — ei se ole sitä. He eivät tiedä mitään. Minun täytyy palata +hiukan taaksepäin, voidakseni selittää sinulle kaiken.» + +Pitäen edelleen Johnin kädestä hän painui nojatuoliin pakottaen Johnin +ottamaan toisen vierelleen. + +»Sinähän muistat, kuinka me ensin tapasimme?» + +John nyökkäsi. + +»Etkö ole koskaan ihmetellyt, mitä minä olin rukoilemassa Pyhältä +Josefilta?» + +»Ihmetellyt!» John toisti. »Minä olen ajatellut tuhansia eri asioita.» + +»En usko yhdenkään sattuneen kohdalleen», sanoi Jill. »Isäni ei ole +rikas, näetkös; ei ainakaan niin rikas, kuin voisi luulla hänen +asemastaan ja asunnostamme. Kerran meillä oli paremmat olot, mutta he +koettavat vaan asua edelleenkin Walesin Prinssin Terassilla, vaikk'ei +oikein kannattaisikaan. Isä oli menettänyt paljon rahaa keinottelussa +ja sitä ennen hän oli kirjoittanut Ronaldin Etoniin oppilaaksi. Silloin +näytti kutistuvan tyhjiin kaikki toiveet, että Ronald koskaan pääsisi +sinne. Ja silloin, kun näytti jo siltä, että meidän täytyisi myydä +talomme Kensingtonissa, eräs isäni ystävä pyysi minua vaimokseen. Hän +oli yli neljänkymmenen — monta vuotta minua vanhempi, ja minä —» + +»Sinä kieltäydyit tietysti», sanoi John nopeasti. +Kahdenkymmenenkuudenikäisenä neljäkymmentä vuotta tuntuvat +vuosituhannelta, varsinkin jos ne sattuvat olemaan teidän tiellänne. + +»Niin — minä — minä kieltäydyin. Mutta hän ei huolinut minun +kiellostani. Hän pyysi minua tuumimaan asiaa; hän tahtoi odottaa — +vaikka kokonaisen vuoden. Sitten hän luullakseni oli sanonut jotakin +isälle, koska isä puhui minun kanssani kauan aikaa vähän myöhemmin +ja äiti samoin. He selittivät minulle parhaansa mukaan, vaikka tosin +omalta näkökannaltaan katsottuna, kuinka loistava tilaisuus tämä +oikeastaan on. Isä selvitti minulle taloudellisen asemamme — ja +sitä hän ei ole tehnyt koskaan ennen. Minä olen aina luullut, että +me olisimme hyvin rikkaita. Sitten lopuksi hän sanoi ryhtyneensä +erääseen liikeyritykseen, joka tekisi meidät taas rikkaiksi, voisimme +jäädä Kensingtoniin asumaan ja Ronald pääsisi Etoniin. Mutta jos tämä +epäonnistuisi, jota hän ei uskonut, silloin hän toivoi, että minä +peruuttaisin rukkaseni hänen ystävälleen. Toivoi — tai paremmin sanoen +hän näytti minulle velvollisuuteni — että kieltäytymiseni murskaisi +Ronaldin mahdollisuudet ja äidin elämän.» + +Hän pysähtyi. Hän odotti Johnin sanovan jotakin; mutta tämä istui hänen +vierellään huulet lujasti yhteenpuristettuina ja liikkumattomin silmin. + +»Hän kertoi minulle tämän kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta», +jatkoi Jill — »samana päivänä kun minä olin rukoilemassa Pyhää Josefia, +että tuo liikeyritys onnistuisi — samana päivänä kun kohtasin sinut. +Sitten — toissa päivänä — hän kertoi minulle, ettei rukous ollut +auttanut. Sanoinhan minä aina, ettei Pyhä Josef pitänyt minusta.» + +»Hän menetti siis rahansa?» sanoi John käheästi. Hän antoi kätensä +pudota ja nousi kävelemään. + +»Kyllä. Minä — minä olen suostunut.» + + + + +XXI. SULOISEN JÄRJETTÖMYYDEN KAUPUNKI. + + +»Sitten sinä et tule koskaan tuntemaan minun vanhempiani Venetsiassa», +John puhkesi äkkiä puhumaan. Hän muisti, ettei nyt ollutkaan mitään +kertomista pienelle valkohapsiselle ladylle. Hänen tuhansiin +kuiskaaviin kysymyksiinsä täytyisi nyt antaa vain vältteleviä +vastauksia. + +»Minä kerroin sinusta äidilleni», jatkoi John hitaasti. »Minä kerroin +ensimmäisestä kohtaamisestamme — kuinka sinä olit rukoilemassa Pyhää +Josefia, ja hän on siitä päivin ihmetellyt — niinkuin minäkin —» +liikutus pyrki tukahduttamaan hänen äänensä, »hän on ihmetellyt, mitä +sinä mahdoit rukoilla». + +Hän tuli takaisin ja istuutui nojatuoliin rauhallisesti. Ja sitten, +yhtä tyynesti ja luonnollisesti, niinkuin olisi tehnyt sen tuhansia +kertoja ennen, Jill liukui lattialle hänen jalkojensa juureen, ja hänen +käsivartensa kiertyi varovasti tämän kaulan ympärille. + +»Tietääkö äitisi, että me olemme tavanneet myöhemminkin?» Jill kysyi +äkkiä. + +»Kyllä — minä kerroin hänelle ensimmäisestä tapaamisestamme Kensington +Gardensissa. Enempää en ole kertonut. En uskaltanut.» + +»Uskaltanut?» Jill katsahti ylös. + +»En. Hänen elämänsä suurin toivo on nähdä minut onnellisena — +avioliitossa. Hän luulee minun ansaitsevan enemmän kuin ansaitsenkaan, +koska en tahdo ottaa heiltä mitään. He luulevat, että voin hyvinkin +mennä naimisiin, ja melkein joka kirjeessään äiti vihjailee siihen. +Luulen hänen kiinnittäneen huomionsa sinuun. Hän on niin auttamattoman +terävä. Hän lukee rivien välistä, väliin enemmän kuin mitä minulla edes +on ollut mielessäni kirjoittaessani.» + +Jillin mielenkiinto heräsi. Äkkiä tuo vanha Venetsiassa asuva rouva +tuli hänelle eläväksi. + +»Minkänäköinen hän on?» hän kysyi. »Kuvaile hänet minulle. Et ole +koskaan vielä puhunut hänen ulkomuodostaan.» + +John aloitti epäröiden. Aluksi hänestä tuntui näiden viimeisten +yhdessäolohetkien tuhlaamiselta kenestäkään muusta puhuminen; mutta +sana sanalta hän itsekin innostui ja syventyi aiheeseen. Tällä tavoin +Jill tuli ikäänkuin lähemmäksi hänen elämäänsä, otti siitä mukaansa +suuremman osan, kuin jos hän olisi ennen poistumistaan tullut tuntemaan +vain nämä huoneet Fetter Lanen varrella. Lopulta pieni valkohapsinen +lady, jolla oli niin liikuttavan voimattomat kädet, tuli heidän +keskelleen ilmielävänä. + +Jill katsoi häneen kyynelherkin silmin. + +»Hän merkitsee sinulle paljon», sanoi hän hiljaisesti. + +»Kyllä — koko joukon.» + +»Ja tiedätkös, sinun kuvauksestasi minä päättelen, kuinka paljon +sinäkin merkitset hänelle. Hän elää sinussa.» + +»Minä tiedän sen.» + +»Entä isäsi? Thomas Grey — Venetsian satamasta?» Jill koetti hymyillä +muistaessaan salaiset paperit. + +»Niin — hänkin elää minussa. Kumpikin tekee siten. Isä sen vuoksi, että +jatkaisin hänen työtänsä hänen sammuessaan, äiti sen naisen vuoksi, +jota minä tulisin rakastamaan, ja lasten vuoksi, ja hän rukoilee +hartaasti saadakseen ne nähdä vielä ennen kuolemaansa. Tämä on oikean +isyyden ja äitiyden ydin. He kuolevat täydellisen tyytyväisinä saatuaan +varmuuden, että heidän työnsä ja heidän rakkautensa tulevat jatkumaan +heidän lapsessaan.» + +Jill ajatteli sitä. Hän koetti ajatusponnistelulla päästä yhdellä +kertaa selville sanotusta, mutta huomasikin äkkiä ihmettelevänsä, +mahtaisiko pieni valkohapsinen lady pettyä hänet nähdessään, ja luuliko +tämä, ettei hän pystyisi täyttämään velvollisuuttaan, jos tietäisi. + +Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän pyysi Johnia kertomaan heidän kodistaan +ja kaikesta heitä koskevasta; ja innoituksen vallassa John kutoi +hänelle romanssin. + +»No niin, sinun täytyy lähteä kanssani Venetsiaan», hän alkoi, +»katsomaan valkoisten kirkkojen ja sirojen palatsien kaupunkia, joka +uinailee vedessä kuin ryhmä vesililjoja. Sinun täytyy nähdä tummat +vesitiet, salaperäiset varjojuovat, jotka sitovat nuo kukat toisiinsa. +Saat kuunnella hiljaisuutta, jossa tuhat vuotta sitten eläneiden +rakastajien kuiskaukset ja petettyjen miesten huudot värähtelevät ja +kiirivät tiiviissä äänettömyydessä. Muuta melua ei Venetsiassa olekaan +ne ja gondolierin airo tai hänen ohé! -huutonsa hänen sivuuttaessaan +äkkikäänteitä. Sinun täytyy nähdä se yöllä — yöllä, kun suuret +valkokukat ovat tummentuneet varjossa ja mustat vesitiet ovat kadonneet +läpitunkemattomaan kimaltelevaan hämyyn. Saat kuulla gondolin hiljaista +liukumista ja veden läikähtelyä limaisia kiviä vasten sen ohikiitäessä. +Jokaisen pienen tulenliekin ääressä, joka vilkuttaa korkealta +ristikkoikkunasta, sinun on kyettävä näkemään vehkeilijät työssään, +salaliittolaiset suunnittelemassa kuolemaa ja kirousta rakastajalle, +joka nukkuu armaansa käsivarsilla. Saat nähdä taikuutta, mystiikkaa, +murhenäytelmää ja romaania, jotka kaikki tapahtuvat harmaan kiven ja +vihreän veden tienoilla — sitten tunnet paikan, jossa äitini ja isäni +asuvat, tunnet paikan, jonne olisin vienyt sinut, jos — jos asiat +olisivat olleet toisin.» + +»Olisimmeko lähteneet sinne yhdessä?» Jill kysyi huoaten. + +»Kyllä — olen aina uneksinut ajatellessani naista, jolla on jumalaisen +ymmärryksen lahja — olen aina uneksinut, mitä me siellä yhdessä +tekisimme.» + +Jill katsoi hänen kasvoihinsa. Hänen silmissään näkyi kuva siitä +kaikesta. Jill näki selvästi, mitä hän nyt oli kadottamaisillaan, ja +aivan samoin kuin leikitään haavoittavilla muistolla, tai niinkuin äiti +hyväilee kadottamansa pienoisen kulunutta kenkää, hän tahtoi nähdä +vielä tarkempaan. + +»Olisimmeko menneet sinne yhdessä?» hän kuiskasi. + +»Kyllä — joka — vuosi koko heidän elämänsä ajan ja joka vuosi senkin +jälkeen, jos sinua olisi haluttanut. Joka aamu me olisimme nousseet +hyvin aikaisin — sinähän tunnet nuo aikaiset aamut, kun aurinko on +valkoinen ja varjot jonkinlaista sumua ja vesi näyttää puhtaammalta ja +raikkaammalta kuin milloinkaan muulloin, sillä kaste on puhdistanut +sen. Olisimme nousseet aikaisin ja tulleet alas pikku Riolle, jossa +gondolieri olisi ollut meitä odottamassa sormiinsa puhallellen. Varjot +voivat olla kylmiä varhaisella aamuhetkellä Venetsiassa. Sitten me +olisimme menneet Giudeccaan, jossa laivat paistattelevat päivää — +kaikki laivat, jotka tulevat Triestistä, Kreikasta, salaperäisestä +idästä, halkoen Adrianmerta ja polveillen pitkin saaristoa, Lidon ja +Fort San Nicolon ohitse, kunnes saapuvat Giudeccaan. Siellä ne loikovat +aikaisina aamuina auringossa kuin isot vesihämähäkit, ja jokaisen +kajuutasta kohoaa pieni vaaleansininen sauhu — merimiehet keittävät +siellä aamiaistaan.» + +»Ja kuinka varhain tämä tapahtuu?» Jill kysyi kuiskaten. + +»Noo — ehkä kuuden aikaan.» + +»Sitten minä olen hirveän uninen. Minä en herää koskaan ennenkuin kello +kahdeksan, ja silloinkaan ei nousemisesta tahdo tulla mitään.» + +»No hyvä, siinä tapauksessa saat painaa pääsi minun olkapäälleni ja +nukkua. Gondolissa on ihmeen helppo nukkua. Me kuljemme edelleen Lidoa +kohti ja sinä saat nukkua rauhassa.» + +»Mutta gondolieri?» + +»Ooh —» John naurahti hellästi. »Verho on edessä — hän seisoo sen +takana. Hän ei näe mitään. Ja mitä se sitten haittaisikaan? Hän +ymmärtää. Gondolieri ei ole mikään lontoolainen ajuri. Hänkin +luultavasti uneksii koneellisesti sauvoessaan, mahdollisesti +penikulmain päässä meistä. Maailmassa on muutamia paikkoja, joissa +miehen rakkaus naiseen on jotakin luonnollista ja luvallista eikä +mikään ihmisten uteliaisuutta ärsyttävä näytelmä, ja Venetsia on yksi +niitä paikkoja. No niin, sinä saat nukkua pää minun olkapäälläni. +Ja kun käännymme takaisin, minä herätän sinut — kuinka minä silloin +herättäisin sinut?» + +Hän kumartui Jillin ylitse. Tämän silmät olivat jo Venetsiassa ja pää +Johnin olkapäätä vasten — täydessä unessa. Kuinka hän herättäisikään +hänet? John kumartui vielä alemmas, kunnes hänen kasvonsa koskettivat +Jillin kasvoja. + +»Minä suutelen sinua», hän kuiskasi — »minä suutelen sinun silmiäsi, ja +ne avautuvat». + +Ja hän suuteli Jillin silmiä — mutta ne jäivät kiinni. + +»Sitten me tulemme takaisin aamiaiselle», hän jatkoi, tuskin huomaten, +miten aikamuoto oli muuttunut sitten alun. »Mitä sinä haluat +aamiaiseksi?» + +»Oh — jotakin. Ei ole paljon väliä sillä, mitä syö, eikö niin?» + +»Sitten me syömme», John hymyili, — »sitä mitä meille annetaan. Mutta +me tulemme olemaan huikean nälkäisiä, näetkös.» + +»Hyvä», sanoi Jill huokaisten, »kaipa ne antavat ruokaa meille +kylliksi. Ja mitä teemme sitten?» + +»Aamiaisen jälkeen?» + +»Niin.» + +»No niin, minä lopetan juuri vähän ennen sinua, ja sitten minä nousen, +ollen menevinäni ikkunan luo». + +Jill katsahti hämmästyneenä ylös. + +»Ollen menevinäni? Miksi niin?» + +»Koska minun täytyy päästä sinun tuolisi taakse.» + +»Mutta miksi?» + +»Siksi että haluan panna käteni kaulaasi ja suudella sinua taas.» + +Hän näytti Jillille, kuinka. Hän näytti havainnollisesti mitä oli +tarkoittanut Jill huoahti syvään ja sulki taas silmänsä. + +Kun olet valittamatta ottanut vastaan, mitä sinulle on annettu, niin +se on ainoa kiitos tällaisesta ateriasta. Sitten kiitokset sanottuamme +menemme taas ulos? + +»Gondolilla?» + +»Niin, Palazzo Capelloon Rio Marinin varrella?» + +»Sielläkö vanhempasi asuvat?» + +»Siellä. Ehkäpä otamme heidät mukaamme ulos, tai sitten menemme +puutarhaan istumaan. Luullakseni isä tahtoo meidät puutarhaan +istumaan ja katsomaan hänen istutuksiaan, ja äiti suostuu tietysti, +vaikka hän haluaisikin oikeastaan Piazza San Marcolle katselemaan +pitsinnypläyksiä.» + +»Hyvä, sitten minä haluan mennä hänen kanssaan», sanoi Jill. + +»Jos sinä menet, niin minä tulen mukaan», sanoi John. + +Jill nauroi ja pakotti hänet suostumaan väliehtoon. Hän saisi jäädä +isän luokse puutarhaan puoleksi tunniksi, he eivät viipyisi kauempaa. + +»Meillä saattaisi olla halu ostaa joitakin esineitä sellaisista +kaupoista», sanoi Jill, »joihin sinulla ei olisi lupa tulla sisään». + +Niin että Johnin oli uhrattava puolituntinen. Mutta sen enemmästä ei +saanut olla puhettakaan. + +»Ja sitten — mitä sitten?» kysyi Jill. + +»No hyvä, sitten heti lunchin jälkeen otamme gondolin ja lähdemme +Muranoa kohti? + +»Aivan hetikö? Mutta olisihan hirveätä jättää heidät taas niin pian! +Jos me menemme sinne vain yhdeksi kuukaudeksi joka vuosi, niin eikö ole +jo melkein julmaa?» + +Juuri tällaisissa seikoissa mies on itsekäs ja nainen ystävällinen. +Se oli kylläkin luonnollista, mutta John ei ollut tullut sitä vain +ajatelleeksi. + +Hän myöntyi siihen, että he jäisivät teeajan yli — teetä pikkuruisista +korvattomista kupeista, joihin pikkuinen valkohapsinen lady juuri +ja juuri onnistui tarttumaan kuihtuneilla käsillään, ja joita hän +juuri sen vuoksi; niin paljon rakasti, koska ne eivät ilkkuneet hänen +voimattomuudelleen, niinkuin niin monet muut esineet. + +»Kyllä kai sinä haluat vielä lähteä ulos minun kanssani, vai oliko tuo +vain veruke?» kysyi John, kun kuva teenjuonnista oli liukunut ohitse. + +»Haluanko muka! Mutta sinä väsyt jo luultavasti, kun joudut olemaan +niin paljon vain minun seurassani.» + +»Minäkö väsyisin!?» + +No niin, tee oli lopulta juotu. Helmenvärinen valo levisi pilvistöön. +Tämä juuri ihmeellisin hetki soutaa laguunia pitkin Muranoon. + +»Sittenhän olikin parempi, että jäimme teelle», Jill kuiskasi. + +Paljon parempi, sillä varjot holvikaarien alla olivat syventyneet, ja +John saattoi suudella häntä kenenkään näkemättä — niinkuin hän heti +tekikin. Ah, oli paljon ihanampaa, että he olivat jääneet teelle! + +Nyt he olivat lähteneet, sivuuttaneet Chiesa San Giacomon, tulleet +Grand Canalille, sitten Rio di Felicen solaan. Ja sitten levisi heidän +edessään vaikeneva Laguna — rajaton opaalinvärinen järvi, joka yhtyi +jossakin pilviin niin huomaamattomasti, etteivät valot ja varjot +eronneet toisistaan. + +»Ja tätä pitkin», sanoi John, »kuljettavat gondolit vainajia, joiden +tiimalasit ovat vuotaneet tyhjiin, hautausmaalle, joka sijaitsee +Lagunan keskellä. Ne kuohuttavat vettä vauhdilla kulkiessaan, ja jos +kysyt gondolierilta, miksi hänellä on niin kiire, saat vastaukseksi: +'siksi, ettei kuolema voi maksaa heidän viimeisestä matkastaan'. +Tämä on sen kaupungin huumoria, jota he sanovat nimellä _La città +del riso sangue_ (verisen naurun kaupunki). Mutta me liu'umme hiljaa +vettä pitkin. Me voimme maksaa — tai ainakin» — hän muisti kahden +neljänneksen vuokran, »oletan, että voimme. Me ohjaamme veden halki +ikäänkuin pienen pilven varjo välkkyvällä pinnalla. Oh», — hän painoi +Jillin kädet silmilleen. — + +»Kuinka ihanaa siellä olisi yhdessä sinun kanssasi! Ja yöllä, kun koko +kaupunki on pimeydessä — ankaran, äänettömän, salaperäisen pimeyden +verhossa jossa jokainen pieni kynttilä ja sytytetty lamppu näyttää +olevan merkkinä salaisista töistä, sitten me menemme Grand Canalille, +sanottuamme vanhuksille hyvää yötä, ja kuuntelemme gondolierien laulua. +Ah, kuinka pahasti ne laulavat; mutta siellä se kuuluu ihmeen ihanalta. +Lopulta valot alkavat toinen toisensa jälkeen sammua. Valveilla olleet +ikkunat sulkevat silmänsä ja piiloutuvat pimeyteen; kuun suunnaton +valkoinen kehrä liukuu esiin Adrianmeren rinnoilta, ja sitten —» + +»Sitten?» Jill kuiskasi. + +»Sitten me käännymme takaisin pieneen huoneeseemme, joka on pimeässä +kaikkien muiden pikku huoneistojen näköinen — gondolien soutaa kotiin, +ja minä jään sinun kanssasi kahden, käsivarteni kaulasi ympärillä ja +pääni leväten suloisimmalla paikalla maailmassa.» + +Hän painoi kätensä ohimoilleen ja nauroi katkerasti tämän kaiken +epätodellisuudelle. + +»Mitä suloista järjettömyyttä tämä onkaan», hän virkahti. + +Jill katsoi ylös silmin, joissa kyynelet polttivat. Hän katsoi ylös ja +huomasi Johnin isän maalaaman taulun — kuvan Rialtosta, jonka valkoiset +holvit kaareilevat vihreän veden yläpuolella. Hän osoitti sitä. John +seurasi silmillään valkoisen sormen viittausta. + +»Siis tuo», sanoi Jill, ja hänen äänensä värähteli, »tuo on kaupunki — +Suloisen Järjettömyyden Kaupunki». + + + + + + +TOINEN KIRJA. + +TUNNELI. + + + + +I. VARJON SYDÄN. + + +Ihmisen ihanteet ovat kuin pääskysen lento, milloin korkealla, milloin +maata kohden painuen, kiitäen kohti korkeutta kirkkaiden valoaaltojen +kannattamina, vaipuen alas raskaan pilven musertamana. + +Kun John oli sanonut viimeisen kerran hyvästi Jillille, kun heistä +molemmista näytti siltä, että romaani oli päättynyt, kun Suloisen +Järjettömyyden Kaupunki oli juuri häämöttänyt taivaan rannalla +ikäänkuin luvattu maa Pisgahin kukkulalta ja sitten häipynyt +mahdottomuuksien sumuun, — John palasi huoneisiinsa Fetter Lanelle; +ja hänen ihanteensa oli painunut syleilemään maata, ja elämän koko +yksinäisyys aukeni yksitoikkoisena hänen eteensä. + +Mutta vasta nähtyään tyhjät teekupit pöydällä, juuri niinkuin he +olivat jättäneet ne, ja Jillin puoliksi syödyn voileivän lautasella +— vasta nähtyään tyhjät tuolit vierekkäin, jotka ikäänkuin toistivat +kuiskaillen toisilleen hänen kertomustaan Suloisen Järjettömyyden +Kaupungista — sitten vasta hän tunsi todellakin menettäneensä Jillin +lopullisesti. Hän oli jäänyt yksin. + +Minuutit kuluivat väsyneesti hänen siinä istuessaan ja tuijottaessaan +ikäänkuin tyhjälle näyttämölle, jolta näyttelijät ovat karanneet +tiehensä kesken näytelmän. + +Kuullessaan askelten nousevan rappuja hän nosti silmänsä. Sitten kun +koputus kuului ovelta, hän syöksähti jaloilleen. Jill oli tullut +takaisin! Jill ei voinut kestää eroa paremmin kuin hänkään! He eivät +eroaisikaan koskaan! Tämä yksinäisyys oli liian tukahduttava, liian +kauhea kantaa. Rientoaskelin hän tuli ovelle ja lennätti sen auki. + +Siellä seisoi pieni ulosottomies — _tuo suuri_ Mr. Chesterton — +juhlallisilla kasvoillaan suostutteleva hymy. Hän oli saanut näiden +kahden tunnin aikana kokoon kolme viisasta ajatusta — kolme! Ja koska +ne oli juuri keksitty, niin ne tuntuivat yhtä viisailta kuin tuo +verraton luode ja vuoksi -vertaus. Hän kaihosi saada purkaa ne ulos. + +Mutta nähdessään Johnin kasvojen ilmeen hän jarrutti äkkiä. + +»Odotatteko vielä toista nuorta ladyä, vai?» hän kysyi. John kääntyi +toivottomana takaisin huoneeseen, jättäen tien vapaaksi. Hän ei +vastannut mitään pikkumiehen huomautukseen. + +Mr. Chesterton sulki oven jälkeensä. + +»Oliko teillä pieni kinastelu, vai?» hän kysyi osaaottavasti. + +No, ulosottomiehen myötätunto saattaa olla hyvinkin herttainen asia, +mutta kun miehen mieli on painunut alimpaan kuiluun, niin sitä ei +tarvita. John kääntyi häneen päin kasvot ja koko olemus muuttuneina. + +»Te olette tullut tänne tekemään työnne, eikö niin?» hän sanoi +karkeasti, »te olette tullut ottamaan haltuunne kaikki ne kirotut +esineet, mitä vain haluatte, No hyvä, ottakaa! Kerätkää koko siunattu +roska! Minä en halua nähdä enää mitään tästä huoneesta!» Hän saapasteli +ovelle. Pikkumies tuijotti häneen ällistyneenä. »Voitte repiä kaikki +pahukset alas seiniltä», hän jatkoi villisti. »Ottakaa viisitoista +puntaanne mistä ikinä haluatte! Älkää säälikö! Herran tähden, älkää +olko tietävinänne! Ottakaa koko kirottu roska!» Ovi paukahti. Hän on +mennyt. + +Oli puoli seitsemän. Payne Wellcomella aiottiin juuri sulkea. John +riensi sisään sivuoven kautta ja pisti lappunsa apulaisen eteen. + +»Haluan saada nämä seitsemäntoista puntaa», hän sanoi, ja kymmenen +shillingin raha suoritti huiman tanssin apulaisen edessä ja painui +sitten pöytään kilahtaen. + +Panttilainaaja vilkaisi ylös kummastellen, meni sitten pienelle +kyyhkysenpesälle ja toi rahakäärön. John tempasi sen ja lähti. + +Hänen jälkeensä tuijotettiin; sitten tuijotettiin toinen toisiinsa. + +»Tuo raha ei ole kauan hänen hallussaan nyt», sanoi yksi. + +»Seuraava temppu, minkä hän tekee», sanoi ylipappi, »on se, että hän +menee lähimpään parturiin ja leikkaa kaulansa poikki». + +Mutta äärimmäisen tunteettomana näille hellille huomautuksille John +kulki kiireesti pitkin katuja, tietäen tuskin matkansa suuntaa, +puristaen tulisesti kouraansa rahoja, ymmärtämättä, miksi oli ne +oikeastaan lunastanut takaisin. + +Mitä oli nyt väliä millään? Ihanteella täytyy olla jonkinlainen +todellisuuden väritys, jokin punainen lamppu palamassa alttarilla, +sillä muuten mieli painuu sokeasti ja kompastellen läpitunkemattomaan +pimeyteen. Punaisen lampun täytyy palaa alttarilla päivät ja yöt, sillä +kukapa voisi rukoilla tai uskoa äärimmäisessä pimeydessä. + +Ja Jill oli varmasti jättänyt hänet nyt äärimmäiseen pimeyteen. +Eiväthän he olisi voineet mennä vielä naimisiin moneen vuoteen; ehkäpä +ei koskaan; mutta ettei saisi koskaan enää häntä nähdä, ei tuntea +hänen kätensä ymmärtävää kosketusta, nähdä hänen silmiensä tajuavaa +välkähdystä — se oli juuri tuulenpuuska, joka oli sammuttanut punaisen +lampun Johnin alttarilta. Ja nyt hän oli pimeydessä. Hän ei voinut +uskoa eikä rukoilla. + +Kun kello löi puoli kahdeksan, hän poikkesi sisälle hienoon ravintolaan +ja asettui yksinään erään nurkkapöydän ääreen. + +Tarjoilija toi päivällislistan, viisi shillingiä, kuusi ja puoli, +kymmenen shillingiä. Hän valitsi niistä viimeisen. Tarpeeton +rahantuhlaus oli myöskin ilmauksena hänen mielensä myrkyttymisestä. + +Tarjoilija esitti kumartaen viinilistan. + +John pudisti päätään. + +»Vettä», hän sanoi. + +Hänen tapansa ei ollut hakea juomalla unohdusta. Mustimpinakin +hetkinään hänen täytyi pitää silmänsä kirkkaina ja hereillään. Mies, +joka juo unohtaakseen, unohtaa katumuksenkin yhtä helposti. Katumus on +seikka, joka täytyy oppia eikä hukuttaa. + +Tämä oli juuri sitä, vaikk'ei John sitä tietänyt, mitä isä oli +tarkoittanut toivoessaan surua hänen elämäänsä Tällaisina hetkinä oppii +valoisan maailmankatsomuksen arvon. + +Koko aterian ajan, lähettäessään lajin toisensa jälkeen myös melkein +koskemattomina, hän antoi vapaan vallan intohimoiselle katkeruudelleen, +yrittämättäkään saavuttaa mielensä tasapainoa. + +Korokkeella salin toisessa päässä jouhikvartetti soitti huonoa +musiikkia — sellaista, jota kuulee kuuntelematta. Vähitellen nuo +sävelmät löysivät tiensä Johnin mieleen ja muodostivat kiinnekohdan +hänen ajatuksilleen. Mitäpä oli väliä sillä, mitä hän oli kuvitellut? +Mitä väliä sillä, kuinka alas ihanne oli pudonnut? Hän ei voinut +erottaa mitään tämän hetken ulkopuolelta, ei mitään muuta kuin että +hän oli yksin, että häneltä oli ryöstetty suurin, korkein toive, minkä +hänen koko olemuksensa oli omaksunut. Mitä oli väliä millään nyt, kun +hän oli menettänyt sen? + +Ja sitten alkoivat viimeistä kappaletta seuranneesta hiljaisuudesta +soida _La Bohèmen_ sävelet. Hän pani veitsensä ja kahvelinsa pöydälle +ja nojautui kuunnellen taapäin tuolissaan. + +Se soi erilaiselta — miksi? Mikä oli muuttanut sen tuon oopperaillan +jälkeen? Nyt sen joka tahdissa oli aistillisuutta, joka hullaannutti +hänet. Samat sävelkulut, jotka olivat vaikuttaneet ihanilta, kun hän +kuunteli niitä yhdessä Jillin kanssa, tuntuivat nyt olevan täynnä mitä +kehnoimpia mielikuvia. Syntiset ajatukset kohisivat hänen veressään. +Hänen aivojaan polttivat villit ja käsittämättömät toiveet. Oliko syy +soittajissa ja heidän esitystavoissaan vai hänessä itsessään? + +Hän kutsui tarjoilijan, pyysi laskun, maksoi — ja asteli taas kadulle. + +Hän ei osannut mennä minnekään, yhdenkään ystävän seura ei haluttanut +häntä tällä hetkellä. Lopulta hän suuntasi askelensa aivan +huomaamattansa takaisin Fetter Lanelle. + +Vanhan miehen väsynein askelin hän kiipesi rappuja ylös, huomaamatta +edes hiekanväristä kissaakaan — sanomatta sille edes hyvää iltaa. + +Avattuaan huoneensa oven hän näki. Mr. Chestertonin, mukavasti +majoittuneena nojatuoliin, puolustaen nähtävästi omavaltaisuuttaan +sillä, että luki yhtä Johnin kirjoista. + +Mutta Mr. Chesterton oli erittäin nöyrä ja kohtelias mies. Hän nousi +ylös Johnin tullessa, sillä hän huomasi sen olevan epäilemättä Johnin +yksityisen nojatuolin. Se oli ainoa nojatuoli koko huoneessa. Pikkuinen +ulosottomies oli pannut sen merkille. Itse asiassa hän oli tästä syystä +jättänyt sen hienotunteisesti pois tehdessään kalustoluettelon. + +»Minä — minä olin juuri lukemassa erästä teidän kirjaanne, Mr. Grey», +hän sanoi, »ja jos sallitte minun sanoa, niin olen lukenut huonompiakin +historioita. Olen varmasti. Minä pidän riivatusti tästä kertomuksesta. +Sennäköistä sattuu elämässä vaikka kuinka usein, se on niinkuin se kuva +oli minun näköiseni, jonka poikani otti minusta viime viikolla viiden +shillingin kameralla; kuinka kummalla te onnistutte tekemään sen, on +minulle sula arvoitus. Onko teillä levy valmiina päässänne ja sitten +painatte sen suoraan paperille? 'Henki liikkuu', sanoo muijani välistä, +ja sitten hän painelee ulos hakemaan olutpulloa. Mutta se on tietysti +kuvaannollista. Minä tarkoitan, kirjoitatteko te sen mitä liikkuu +omassa päässänne, vai otatteko palasia muista kirjoista?» Hän kietoi +kätensä tytön kaulaan ja syleili häntä intohimoisesti. »Sen minä olen +lukenut vaikka kuinka monesta kirjasta. Minä luulen, että ne saavat sen +toisiltaan.» + +»Löysittekö sen minun kirjastani?» kysyi John. + +»No, en — enpä uskalla väittää sitä. Mutta heidät on vasta juuri +esitelty toisilleen. Etteköhän te tule vielä siihen, niinkuin kaikki +muutkin.» + +»Se on totta», sanoi John. »Siihen tulemme kaikki. Sitä ei voi välttää. +Oletteko jo syönyt?» + +»En — mutta minulla on hiukan ruokaa laukussani. Jos sallitte, menen +syömään sen välikössä.» + +»Oo, ei», sanoi John, »syökää täällä vain. Ei sillä ole väliä». + +Niin että Mr. Chesterton avasi laukkunsa ja otti esille eväänsä. Kaksi +kylmää makkaraa, voi ja leipä muodostivat hänen ateriansa, jonka hän +nautti ilmeisellä ruokahalulla ja käyttäen pöytätapoja, joita närkäs +ihminen tuskin olisi hyväksynyt. Voi hyvin kuulla hänen syövän, +esimerkiksi. Samalla hän kehui, kuinka hyviä makkarat ovat kylminä. Hän +jatkoi muijansa ruoanlaittoa kehuen samaan suuntaan, niin että Johnista +lopulta tuntui, kuin kädet kaipaisivat pesemistä, ja hän lähti toiseen +huoneeseen. Kun hän tuli takaisin, oli eväslaukku pantu syrjään, ja +vieras kaiveli hampaitaan huoneen kaukaisimmassa kolkassa. + +»Onko teillä tammipeliä, Mr. Grey?» hän kysyi selviydyttyhän siitä +puuhasta. John nyökkäsi. + +»Tulkaapas sitten», sanoi pikkumies. »Otetaanpa peli vai mitä?» + + + + +II. AMBER. + + +Mutta tammipelistä ei löydä unohdusta. Muutamia päiviä John kesti +rakastettavan Mr. Chestertonin seuraa. Hän kuunteli tämän kertomuksia +vierailuistaan muissa taloissa, joissa hänet oli pantu tekemään +milloin mitäkin, niinkuin kiilloittamaan veitsiä ja saappaita y.m.s. +Ainoa kerta, jolloin hän oli päättäväisesti kieltäytynyt tekemästä +mitään, oli silloin kun hän oli viettänyt seitsemän päivää neiti +sanomalehtimiehen luona, jolla oli hiukan partaa ja kauniit hennot +viikset. + +»Minä en olisi ajanut hänen partaansa», sanoi Mr. Chesterton, »vaikka +hän olisi rukoillut sitä polvillaan». + +Nämä saattavat olla huvittavia juttuja; mutta kaikella on aikansa ja +paikkansa. Näissä huoneissa, joissa Jill oli istunut muutamia päiviä +aikaisemmin — tänä ajankohtana, jolloin toivo oli matalimmillaan ja +masennus riemuitsi, John ei löytänyt siitä mitään huvittavaa. + +Hän toivoi unohdusta. Elämä oli kerta kaikkiaan mennyttä — hän toivoi +jotakin, joka olisi pyyhkinyt siitä pois muistonkin, niinkuin suljetaan +loppuun luettu kirja. Mutta se ei onnistunut pelaamalla tammipeliä Mr. +Chestertonin kanssa. Eikä sitä saanut niilläkään tavoin, mitkä useimmat +miehet valitsevat. Hän oli koettanut niitä, huomannut kelvottomiksi ja +viskannut syrjään. + +Silloin hän muisti tytön, joka oli ollut hänen ystävänsä, ennenkuin hän +tuli tuntemaan Jillin, ja olikin ollut suora ja vilpitön ystävätär. +Jollei hän olisi kohdannut Jilliä — jollei hän olisi rakastanut — +jollei hän olisi löytänyt Jillissä ihanteensa toteutumista — Amber +olisi ollut vielä paikallaan. Ja nyt — nyt kun hän oli menettänyt +kaiken — miksi ei voisi palata vanhaan? Sehän olisi maailman +inhimillisimpiä asioita. Elämä ei ollut mahdollista yksistään +ihanteiden varassa. + +Näin hän päätteli pimeyden hitaasti ohentuessa — mutta katkeruus oli +vielä jäljellä. + +Eräänä iltana hän sitten jätti Mr. Chestertonin lopettamaan kirjansa +lukemista. Hän otti ensimmäisen kohtaamansa ajurin ja kyyristyen +istuimen nurkkaan hän veti syvän helpotuksen huokauksen ajaessaan +eteenpäin. + +Mutta sitten virisi pelko, ettei hän löytäisikään Amberia, että tämä +olisi kadottuaan hänen elämästään muuttanut mielensä, löytänyt uusia +mielenkiinnon esineitä, tai ettei hän sattuisi olemaan kotona juuri +nyt. Ja nyt, kun kerran päätös oli tehty, hän pelkäsi ankarasti +kohtalon pettävän hänen toiveensa. + +Hän hyppäsi reippaasti vaunuista, maksoi kyydin, juoksi raput vauhdilla +ja kolisti kirjelaatikon kantta. Se oli ystävien tapa koputtaa. Kaikki +ne, jotka soittivat ovikelloa, olivat velkojia, eikä niille avattu, +ennenkuin oli huolellisesti kurkistettu pitsiuutimien raosta. + +Muutamia hetkiä hänen sydämensä työskenteli vilkkaasti. Ei kuulunut +ääntä, ei näkynyt valoa. Sitten kuului äkkiä korkeakantaisten kenkien +tapsutus. Hän huokasi helpotuksesta. Ovi avautui. Hän näki Amberin +hämmästyneet kasvot pimeässä. + +»Sinä!» huudahti Amber. Ovi avautui selälleen. »Tule sisään.» + +John otti hatun päästään ja astui sisään. Hänen esiintymisensä oli +omituista, ja hän tunsi sen itsekin. + +Hän ymmärsi kysymyksen Amberin silmissä — ne heijastivat hänen omia +ajatuksiansa. + +»Oletko yksin?» John kysyi. + +Amber nyökkäsi. + +»Tätini asuu täällä», hän selitti, »mutta hän on mennyt jo makuulle. +Hän sai makuuhuoneen. Minä nukun vierashuoneen lattialla. Tule vain +sisään.» + +John seurasi häntä vierashuoneeseen. Lattialla oli hänen vuoteensa — +patja, lakanat ja huopapeite. Siinä kaikki. + +»Nukutko sinä tuossa?» kysyi John. + +Tyttö sanoi — »hym» viskaten hiukan niskojaan ja maailman +luonnollisimmalla tavalla. Kun John luuli olevansa köyhä, niin se oli +itsensä pettämistä. Hän oli jäänyt välistä päivällisettä, mutta hän ei +ollut koskaan nukkunut lattialla. + +»Eikö siinä ole kova nukkua?» hän kysyi. »Saatko ollenkaan unta?» + +Amber nauroi hiljaa. + +»Taivaan isä, mainiosti! Minä olen tottunut siihen. Mutta mitä varten +sinä tulit?» + +Hän istuutui vuoteelleen jalat ristissä kuin räätäli ja katsoi Johniin. +Ensin tämä ei tietänyt, kuinka esittäisi asiansa. Sitten hän purkautui +kömpelösti. + +»Toivoisin, että tulisit taas tapaamaan minua Fetter Lanelle!» + +Tyttö hymyili ylpeästi. John oli lähettänyt hänet pois Fetter Lanelta. +Kaikki tuo oli mennyttä — ohitse —. + +»Tämä on jokseenkin odottamatonta, eikö olekin?» + +»En voi auttaa sitä», huudahti John kuohahtaen. + +»Mutta kaiken sen jälkeen, mitä puhuit viimeksi?» + +»En voi sille mitään, että puhuin yhtä ja toista. Se ei pidä paikkaansa +enää. Minä otan kaikki takaisin.» + +Tyttö nousi nopeasti polvilleen. Arvokkuus voittaa usein naisessa +inhimillisyyden, mutta sääli on molempia voimakkaampi. Johnille oli +tapahtunut jotakin. Johnin entinen vaikutusvoima häneen sai taas +vahvistusta hänen tuntemastaan säälistä. Hän pani kätensä Johnin +olkapäälle. + +»Mitä on tapahtunut?» hän kysyi. »Kerro minulle, mikä sinua vaivaa.» + +John painui istumaan patjalle ja kertoi hänelle kaiken. Kertoi hänelle, +kuinka alas hänen ihanteensa olivat vaipuneet viime päivinä. Hän riisui +koko sielunsa toisen pisteltäväksi, jos tätä haluttaisi; hän riisui sen +niinkuin lapsen alastomaksi kuritusta varten. + +Kun John oli lopettanut, Amber istuutui takaisin entiseen asentoonsa. +Hän tuijotti tyhjään tulisijaan. + +»Ihmettelenpä», sanoi hän, — »ihmettelenpä, löytyykö ylipäänsä miestä, +joka voisi kantaa pettymyksensä tulematta tuollaiseksi?» + +Tämä oli ainoa kuritus, minkä hän antoi. Ja vaikka hän ei +satuttanutkaan sitä suorastaan Johniin, sattui se kuitenkin tämän +alastomaan sieluun kirvelevänä iskuna. Hän kiemurteli sen alla. Se sai +hänet ikävöimään, että hän olisi ollut juuri tuo mies. + +»Miksi sanoit tuolla tavalla?» hän kysyi. + +»Koska minä luulin sinun olevan toisenlaisen», sanoi tyttö. + +»Minä olen ihminen niinkuin muutkin», sanoi John. »Minä olen +epävakainen olio, mutta niinkuin ihmiset yleensä ovat. Tuletko taas +katsomaan minua?» + +Tyttö nousi taas polvilleen. Hän vapisi, mutta sitä peittääkseen hän +otti Johnin käden omiinsa ja puristi sitä kovasti. + +»Mitä sinä sitten sanoisit jälkeenpäin?» hän kysyi hiljaa. »Mitä sinä +tuntisit? Katuisit katkerasti — vihaisit itseäsi. Mihin joutuisi +ihanteesi?» + +»Ei minulla ole sellaista», John huudahti umpimähkää. + +»Niin minäkin sanoin kerran», tyttö kuiskasi, — »ja sinä sanoit minun +olevan väärässä, että minulla on ihanne, että jokaisella on, mutta +monet ovat kadottaneet sen näkyvistään.» + +John muisti sen kyllä, vieläpä, perustelunsakin. Hän tiesi sen olevan +totta vielä nytkin. + +»Nyt sinä olet kadottanut näkyvistäsi omasi», jatkoi Amber. »Mutta se +tulee vielä esille, huomenna jo taas uskoisit siihen, ja sitten — voi +taivas, kuinka sinä vihaisit minua! Kuinka sinä vihaisit itseäsi!» + +John tuijotti häneen pitkään. Olivatko kaikki naiset yhtä hyviä +ja hienoja kuin tämä? Oliko hän itse ainoa kehno olento koko +luomakunnassa? Mitä Jill ajattelisi, jos saisi nähdä hänen sielunsa +kuiluun tällä hetkellä? Hän oli vajonnut niin syvälle, että tuntui +mahdottomalta päästä enää kohoamaan ylöspäin. + +Amber tarkkasi hänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä. Hän oli tehnyt +äärimmäisensä. Enempää hän ei voinut tehdä. Jollei John kyennyt +taistelemaan itseään irti painajaisestaan, niin silloin asiat saisivat +mennä menojaan. Silloin sen täytyi tapahtua. + +Yhden asian hän voisi vielä tehdä: puhua Venetsiasta. Mutta miksi hän +sanoisi sen. Tämä oli Johnin taistelu eikä hänen. Hän oli antanut +Johnille aseita taistelemaan häntä itseään vastaan. Miksi hän sanoisi +sen? Mutta samassa parempi minä voitti. Tässähän oli yhtä hyvin kysymys +hänen omasta ihanteestaan. + +»Milloin lähdet Venetsiaan?» hän kysyi käheästi. + +John kertoi hänelle tuhlanneensa jo osan rahoista; oli mennyt jo +enemmän kuin punta. + +Amber haki esille kukkaronsa, nopeasti, kuumeisesti. + +»Milloin sinä voisit sitten päästä lähtemään?» hän kysyi. + +»En toistaiseksi.» + +»Eikö äitisi tule pahoilleen — tuo vanha valkohapsinen lady?» + +John koetti saada niellyksi liikutuksensa; sitten hän äkkiä tunsi +kädessään jotakin kylmää ja kovaa. Hän katsahti alas. Se oli sovereign. + +»Sinun täytyy ottaa tämä», sanoi Amber hengästyneenä. »Maksa takaisin +sitten joskus ja mene matkusta huomenna Venetsiaan.» + +John katsoi suoraan hänen silmiinsä. + +»Ja sinä väität olevasi kärpänen meripihkassa», hän sanoi. Sitten hän +puristi Amberin sormet lujaan rahan ympärille, suuteli niitä ja lähti +ovea kohti. + +»Minä matkustan Venetsiaan tavalla tai toisella», sanoi hän. »Aion olla +se mies, joka kantaa pettymyksensä tulematta tuollaiseksi. Sinun ei +tarvitse hävetä minun tähteni.» + +Hän tuli vielä kerran takaisin ja puristi Amberin kättä. Sitten hän +riensi ulos. + +Amber kuunteli oven paukahdusta. Hän kuuli Johnin askelet tyhjältä +kadulta, sitten hän vaipui patjalleen vierashuoneen lattialle. + +»Ooh — sinä hullu!» hän kuiskasi hengittäen syvään. »Voi, sinä hullu!» + +Mutta viisaus ja hulluus — ne ovat monesti läheisiä sukulaisia. +Maailman ihmeellinen tyydytys oli noiden sanojen takana: — »Ah, sinä +hullu!» + + + + + + +KOLMAS KIRJA. + +KAUPUNKI. + + + + +I. PALAZZO CAPELLO. + + +Teille sanotaan — tulkaa Venetsiaan yöllä; sillä silloin te voitte +hiljaa tunkeutua sen ihmeelliseen mysteeriin; silloin tunnette +vuosisatojen painon jokaisessa varjossa, joka vaanii syvissä +porttikäytävissä; silloin te tajuatte murhenäytelmät, joita täällä on +esitetty, romaanit ja mustat teot, joilla sen historia on kudottu. +Kaiken tämän saatte tuntea, jos tulette Venetsiaan yöllä. + +Mutta sitten on vielä toinen Venetsia, kaupunki, jonka saatte nähdä, +jos saavutte sinne aikaisin aamulla — valon ja ilman kaupunki, +kimaltelevan veden kaupunki, auringossa saippuakuplien lailla +välkähtelevien kirkkojen kaupunki. + +Tulkaa Venetsiaan aikaisin aamulla, ja te saatte nähdä kaupungin +kylpevän valomeressä. Se on niinkuin aalloista kohoava merenneito, +jonka olkapäiltä vielä valuvat sädehtivät pisarat. Silloin se ei +ole varjojen ja mysteerin kaupunki. Varhaisena aamuna se on kuin +ruusunvärinen opaali, jonka läpi katsotaan aurinkoa. + +Silloin syvinkin varjo saa kullan hohteen, kirkkain valo esiintyy +hopeaisessa sumussa. San Marcon ja Santa Maria della Saluten kirkot +sulavat muodottomiksi hehkussa. + +Grand Canalelta, juuri Palazzo Babarigon kulmassa, eroaa yksi noita +lukemattomia pieniä polkuja, jotka puikahtavat salaa irti suuresta, +leveästä vesitiestä. Kun käännytään tälle, Rio San Pololle, seurataan +sen juoksua siltojen alitse ja käännytään ensitilaisuudessa vasempaan, +niin kuuliainen gondolien saa teidät melkein yhdellä pitkän aironsa +vetäisyllä käännetyksi Rio Marinille. + +Hän voi valita tosin polveilevia teitä, vedoten teidän +kauneudentajuunne ja käyttäen aikaa sivutulona. Mutta kuka hyvänsä voi +kertoa teille, että tämä tie Rio San Polon kautta on lyhyin. + +Rio Marinin kumpaakin rantaa kulkee pieni ahdas jalkapolku. +Täällä talot eivät sukella aivan veden rajaan, valolla on enemmän +liikkumatilaa, ja astelijan kiirehtiminen jalkatiellä antaa hetkeksi +eloa ja puhelahjan paikalle, jossa kaikki on muuten mykkää ja hiljaista. + +Tyhjäntoimittajat parveilevat silloilla katsellen alla keinuvia +gondoleja. Täällä myöskin on mysteeri, joka hallitsee yöllä, ajettu +tiehensä. Aurinko, avara kappale taivasta, joka ei enää ole vain +talojen päätyjä sitova sininen kaistale, nämä yhtyvät uhmaamaan Rio +Marinin mysteeriä. Ruusupuut ja kukkivat pensaat reunustavat harmaita +muureja; ne kohottavat värirunsautensa pilvetöntä taivasta kohden ja +hymyilevät teille alas muurintakaisesta puutarhastaan. + +Melkein tämän pienen vesitien loppupäässä, vastapäätä Chiesa Tedeschiä, +on Palazzo Capello, avara ja jokseenkin ruma talo, katsellen +järkkymättömänä kuvaansa tyynestä vedenpinnasta. Siihen ei liity mitään +suuria historiallisia tapahtumia. Mikään runoilija ei ole sepitellyt +säkeitään sen ikkunassa istuen; opaskirjat eivät tiedä kertoa mistään +murhenäytelmistä, eikä verta ole roiskutettu sen seinille. Te ette +löydä siitä mainintaa mistään Venetsian kuvauksista; sillä ei ole +koristelurikkautta, joka vetäisi silmän puoleensa. Mutta Venetsialle +ominaisella komeilulla ja rehentelyllä se nimitettiin vuosisatoja +sitten 'palatsiksi', ja vain sille, joka tuntee sen sisäpuolelta, +saattaa nimi näyttää oikeudenmukaiselta. + +Iso ovi voi jakaa harmaakivisen etuseinän, ja sille johtaa raput +jalkapolulta — raput, joiden rakosista pilkistelee vihreää sieltä +täältä, ollen täydellisessä sopusoinnussa kuluneiden askelmien kanssa. +Tämä ovi on aina suljettu, ja koska sen kummallakaan puolella ei +ole ikkunoita, ainoastaan leveä muuraus, saa paikka erittäin kolkon +leiman, muistuttaen vankilaa tai kasarmia. Mutta kun tämä avara ovi +avataan, tulee ikkunoiden puute selitetyksi osittain, ja teiltä pääsee +varmasti ihastuksen huokaus. Tämä ei olekaan sisäänkäytävä taloon, +vaan tunneliin, joka kulkee läpi talon pohjakerroksen, jonka toisessa +päässä näette ihmeellisen takorauta-aitauksen läpi vanhan italialaisen +puutarhan ihmemaan, joka välähtelee ja värehtii auringossa. + +Holvikäytävää synkistyttävät raskaat varjot tehostavat vain sen +takana paistavaa valoa. Vastakohdat aiheuttavat oikean päivänpaisteen +purkauksen ja saavat autereen väreilemään tiivistettyjen väriyhtymien +yläpuolella. + +Mutta vielä ette ole sisällä talossa päästyänne holvikäytävään. +Molemmin puolin tätä viileää, kosteaa tunnelia on seinään hakattu +pienet holvikäytävät, joiden ovet johtavat palatsin molempiin +puoliskoihin. Valitsette vasemmanpuolisen, ja ennenkuin silmänne ovat +ehtineet tottua valojen ja varjojen sokaisevaan leikkiin, luulette +joutuneenne matkalle maan uumeniin. Jalkanne kompastelevat, te +tunnustelette tietänne, sormet koskettelevat kylmiä seiniä; äkkiä +huomaatte porrasaskelmia, jotka kohoavat ylöspäin. Näin haparoiden +saavutte toiselle ovelle, joka salpaa tienne tykkänään. + +Ovessa on kello, mutta ei ole sanottu, että löydätte sitä — pitkä +ketju, joka riippuu jostakin päänne yläpuolelta. Kun vedätte siitä, +syntyy kilinä ja kalina, joka uhkaa lukita korvanne, rikkoen tuhansiin +pieniin kappaleisiin hiljaisuuden, joka vallitsee kaikkialla. + +Hetken kuluttua avautuu pieni ovi, verho työnnetään syrjään, ja +kuljettuanne kumarassa matalan sisäänkäytävän läpi huomaatte olevanne +avarassa huoneessa, joka ulottuu läpi koko talon. Tämä huone oikeuttaa +monin kerroin palatsin nimityksen. Huoneen kummassakin päässä ovat +ikkunat, niin avarat, niin korkeat, että sali, joka on korkealle +laudoitettu, on yhtenä lempeänä valomerenä. Säteet lyövät kipinöitä +kiilloitetusta parkettilattiasta ja tomuhiutaleet tanssivat sinertävänä +autereena. + +Kylmänharmailla seinillä riippuu maalauksia. Niitä on paljon, mutta +huone on niin suunnaton, etteivät ne näytä kokoonahdetuilta; ne eivät +tee kokoelman, taidegallerian vaikutusta. Ja huoneen molemmilla +sivuseinillä riippuvat komeat, lämminväriset verhot, jotka peittävät +taakseen jykevät, syvälle seinään upotetut ovet. + +Kun avaatte toisen näistä, joudutte pieneen sievään huoneeseen — niin +pienen pieneen, että sen mitättömyys saa teidät nauramaan, kun sitä +katselee ison salin puolelta. + +Sulkekaa ovi, ja huone näyttää aivan luonnolliselta. Siellä sisällä, +istuen ehkä juuri iltapäiväteensä ääressä, pakinoiden ja tarinoiden +aivankuin olisivat juuri tavanneet pitääkseen toisilleen seuraa, on +kaksi pientä olentoa. Pieniä, koska he ovat vanhoja — toinen on vanha +mies, jonka silmät näyttävät himmentyneiltä tuuheitten kulmakarvojen +takaa, toinen kutistuneena ja rypistyneenä kuin silkkipuku, joka on +kauan maannut laatikossa säilytettävänä, vanha pieni valkohapsinen lady. + + + + +II. KIRJE VENETSIAAN. + + +Näiden Palazzo Capellon vanhusten päivittäisiin puuhiin kuului eräs +järkkymätön seremonia, joka toimitettiin samalla tarkkuudella ja +täsmällisyydellä, kuin millä koneistolla liikkuvat olennot lyövät +päivän tunnit San Marcon kellotornissa. + +Kun kirkkojen kellot ilmoittivat, että kello oli kymmenen illalla, +tuli pieneen huoneeseen Claudina, vanha nainen, joka hoiti näitä kahta +vanhusta ja heidän talouttaan, kantaen käsissään isoa laatikkoa. + +Olipa heillä askare mikä hyvänsä esillä, jokin peli tai tavallisimmin +kirjeiden kirjoittaminen, heidän päänsä kohosivat hämmästyneinä, ja +toinen sanoi italiaksi: »Ette suinkaan tahtone väittää, että kello on +kymmenen, Claudina?» + +Ja Claudina taivutti päätään nykäyksellä kuin nyökkäilevä mandariini; +hänen isot korvarenkaansa heiluivat tuimasti hänen korvalehdissään, ja +hän pani laatikon varovasti pöydälle. + +»Si, signora», hän sanoi — aina samalla äänellä, aivan kuin hänestä +olisi äkkiä tuntunut, ettei päännyökkäys ollutkaan ollut tarpeeksi +kunnioittava. + +Tämä ei kuulunut vielä seremoniaan, se oli vain seuraavan juhlallisen +toimituksen alkusoitto. Claudina oli aseenkantaja. Hänen tulonsa ison +laatikon kanssa oli merkkipuhallus. + +Oli heinäkuun ilta, tänä samana vuonna, jonka on niin +menestyksellisesti onnistunut piiloutua kalenterin rakosiin. Verhot +eivät enää peittäneet näkyvistä kullankeltaista pilveä, johon muutamat +tähdet olivat asettuneet kuin varhaiset kastepisarat. Claudina oli +juuri tuonut postin jättämän kirjeen. Kello oli puoli kymmenen. + +Vaikka vanha italialainen palvelija tunsikin uteliaisuutta, hän ei +kuitenkaan näyttänyt sitä. Claudina poistui varovasti huoneesta +tuotuaan kirjeen. Samassa kun ovi loi suljettu, seurasi erittäin sievä +kohteliaisuuskilpailu. + +Vanha herra sulki kirjansa. + +»Se on Johnilta!» sanoi hän vilkkaasti. + +Rouva nyökkäsi ja lykkäsi sen häntä kohden. Vaikka hän olisi +vierittänyt maailman miehensä jalkojen juureen, ei hän olisi voinut +tehdä sitä anteliaammin. Ja vaikka se olisi ollut maailma, ei vanha +herra olisi ottanut sitä innokkaammin vastaan. + +Hänen sormensa oli juuri vapisten ajautumassa kuoren sisälle, kun hän +sattui lukemaan osoitteen. + +»Mitä — sehän on kirjoitettu sinulle, rakkaani», hän sanoi, vetäen +hitaasti sormensa takaisin. + +Valkohapsinen lady hymyili. Hän nyökkäsi taas. Se oli tosin osoitettu +hänelle, mutta jos asiat olisivat menneet oikeassa järjestyksessä, niin +vuoro ei olisi ollut hänen. Jostakin tuntemattomasta syystä John oli +osoittanut kaksi viimeistä kirjettään peräkkäin hänelle. Tavallista se +ei ollut. Hän oli tavallisesti äärettömän omantunnontarkasti osoittanut +kirjeensä vuoroin kummallekin, ensin isälleen, sitten äidilleen. Nyt +hän rikkoi ensimmäisen kerran tätä kirjoittamatonta lakia. Oikeastaan +tämä ei ollut äidin kirje, ja senvuoksi hän oli lykännytkin sen +miehelleen. Tämä ei ollut koskaan pyytänyt saada avata Johnin kirjettä, +jollei ollut hänen oma vuoronsa. Hänen käsiään usein nyki, kun nuo +avuttomat kädet yrittivät avata koteloa, mutta hän ei ollut koskaan +lähestynyt tuumaakaan ottaakseen sitä, ennenkuin vaimonsa ojensi sen +hänelle omasta aloitteestaan. + +Vanha herra tiesi nyt olevansa vuorossa, ja siksi hänen kätensä oli +vallan luonnollisesti ojentunut ottamaan vastaan kirjettä, ja hänen +vaimonsa antoi sen halukkaasti. Mutta valkohapsisen ladyn sydän +riemuitsi, sillä kirje oli kuitenkin osoitettu hänelle. Sitä tosiasiaa +ei voitu kiertää millään. + +Hetkisen vanha herra sormieli sitä epävarmasti, sitten hän lykkäsi sen +takaisin. + +»Se on sinun kirjeesi, rakkaani», hän sanoi. »Sinun on avattava se.» +Ja ottaen taas kirjansa hän oli syventyvinään uudelleen lukemiseensa. +Mutta itse asiassa hän ei voinut erottaa yhtään sanaa. Jokainen hermo +hänen ruumiissaan oli valmistautunut kuuntelemaan paperin kahinaa. +Mutta sitäpä ei kuulunutkaan. Vielä hetkinen hiljaisuutta — ja vaimo +seisoi kumartuneena miehensä tuolin takana, käsi olkapäiden ympärillä +ja toinen pitäen kirjettä hänen edessään. + +»Avataan se yhdessä», sanoi valkohapsinen lady. + +Tällä tavoin hän sai toisen unohtamaan, että oli antanut perään. +Miehen sormi tosin avasi kotelon; mutta sitten tämä pidätti kaikki +tyydytyksen ilmaisut. Ja niin he lukivat yhdessä, vaimo nojautuen +miehensä olkapäähän, keskeyttäen toisiaan pienillä ilohuudahduksilla ja +reunamuistutuksilla, joita kynän on mahdoton tarkemmin kuvailla. + +»Rakkaimpani —» + +Juuri tämä sana aloitti kirjeen; mutta tuohon yhteen sanaan sisältyi +jo äidille kokonainen kirje. Se sai hänen pienet ruskeat silmänsä +sädehtimään, sydämen sykkimään nopeammassa tahdissa jäykän liivin alla. + + »Olen jättänyt tämän kirjeen kirjoittamisen viimeiseen hetkeen, + peläten etten ehkä voisikaan saapua lupaamanani päivänä. Mutta nyt + on kaikki selvää. Lähden huomisaamuna ja tulen perille seuraavana + päivänä tavalliseen aikaan — juuri auringonlaskun aikaan. En osaa + sanoa Teille, kuinka iloinen olen päästessäni täältä erilleni. Tehän + tiedätte, millainen Lontoo voi olla heinäkuussa, ja luullakseni haluan + muutenkin vaihtelua. En ole osannut työskennellä ollenkaan näinä + päivinä — mutta aikomukseni ei ole pahoittaa mieltänne. Taidan olla + hiukan masentunut ja tarvitsen uutta ilmaa keuhkoihini. Menen huomenna + ensi töikseni höyrylaivan keulaan, seison siinä suu auki ja nielen + suolaisen tuntua riemulla. + + »Luoja siunatkoon Sinua, rakkaani. Sano isälle rakastavat terveiset, + mutta älä kerro hänelle, etten voi työskennellä. Tietysti hän sen + ymmärtäisi, mutta luullakseni se masentaisi häntä yhtä paljon kuin + minua itseänikin.» + +Vanha herra katsoi yksinkertaisesti ylös vaimonsa kasvoihin antaessaan +paperin takaisin. + +»Näetkös nyt, minun ei olisi pitänyt lukea sitä», hän sanoi +rauhallisesti. + +Hetken mielijohteesta toimien vaimo kietoi kätensä miehensä kaulaan. +Hän tunsi niin hyvin, että tämä oli haavoittanut isää. + +»Mutta hänhän on vain arkatuntoinen sinua kohtaan», hän kuiskasi — +»eikä suinkaan siksi, ettei hän olisi halunnut sinun näkevän. Hän +kertoo sinulle heti tultuaan, ettei hän ole voinut työskennellä. Saatpa +nähdä, eikö kerrokin. Hän ei voi pitää sellaista takanaan. Kirjeessä +hän voi, siksi että luulee sen velvollisuudekseen. Mutta kun hän on +ollut täällä viisi minuuttia, on hän parhaillaan kertomassa sinulle, +ettei hän ole kirjoittanut riviäkään. Ja ajattelehan, hän on täällä +ylihuomenna. Ooh — kyllä hän on vain kultainen poika, eikö olekin? +Eikö hän ole kultaisin poika, mitä kellään kahdella vanhuksella koko +maailmassa on?» + +Tällä tavoin hän houkutteli taas hymyilyn takaisin miehensä silmiin; +ei tauonnut hetkeksikään, ennenkuin näki tuskan ilmeen häipyvän hänen +kasvoiltaan kokonaan. Ja niinpä Claudina tapasi heidät, niinkuin niin +usein ennenkin, tuijottaen kerran vielä yhdessä kirjeeseen, tuodessa +tapansa mukaan sisään ison laatikon. + +Kaksi vanhaa päätä kohosi ylen hämmästyneinä. + +»Ette suinkaan tahtone väittää kellon olevan jo kymmenen, Claudina?» + +Sillä vanhoilta ihmisiltä tunnit kuluvat hyvin nopeasti; he ovat tuskin +päässeet hereille, kun tulee jo makuullemenon aika. Aika rientää heidän +ohitseen niin nopein, rauhallisin askelin, sipsutellen varpaisillaan, +jottei häiritsisi viimeisiä rauhallisia hetkiä, jotka Luoja on suonut +vanhoille ihmisille. + +Claudina asetti ison laatikon pöydälle. Hän nyökkäsi, ja korvarenkaat +heilahtivat. + +»Si, signora», hän vastasi, kuten tavallisesti. + +Vanha valkohapsinen lady piilotti kirjeen, pisti sen jäykän mustan +liivinsä alle. Sitten he molemmat nousivat, ja juhlamenot, jotka +Claudina oli julistanut, saivat alkaa. + +Ensiksi avattiin puinen laatikko ja siitä poimittiin esille paljon +pieniä valkoisia liinapusseja, kaikenkokoisia ja -muotoisia. +Valkoisiako? No niin, ne olivat kerran olleet valkoisia, mutta +pitkäaikainen palvelus näissä juhlamenoissa oli muuttanut ne harmaiksi. + +Jokainen pussi oli numeroitu, ja numero oli ommeltu ulkopuolelle. +Jokainen pussi oli tehty sopivankokoiseksi säilyttämään jotakin +erikoista pientä koristusta tästä huoneesta, verhoamaan sitä, +suojelemaan sitä tomulta yön aikana — siis aivan todellinen yöpaita +niille. Kymmenen aikaan kalleudet pantiin vuoteeseen; kalleuksien +jälkeen vasta vanhukset — mutta aarteet tulivat aina etusijassa. He +seisoivat ääressä katsellen, kun Claudina kokosi ja kääri ne, toinen +toisensa jälkeen, ja tämä antoi heidän tuntea tuota herkullista +jännitystä, jota ainoastaan hyvin vanhat ihmiset ja lapset saavat +tuntea — jännitystä, kun toiset menevät nukkumaan ennen heitä, ja he +saavat jäädä istumaan hetkeksi. + +He eivät tosin huomanneet tuntevansa tätä jännitystä juuri sillä +hetkellä. Mutta teidän olisi pitänyt olla näkemässä, kuinka he +kääntyivät hymyilemään toisilleen, kun iso dresdeniläinen paimentyttö +oli kääritty kapaloonsa — silloin heidän sydämensä tunsivat varmasti +tuota jännitystä. + +Varsinkin tänä iltana heidän hymynsä oli säteilevämpää kuin koskaan. +Vanha rouva unohti päästää tavanmukaisen kauhunhuudahduksensa, kun +Claudina ei saanut dresdeniläisen paimenettaren päätä mahtumaan pussiin +tai kolautti niitä vastakkain. Vanha herra unohti tyynen varoituksensa. +»Olkaa varovainen, Claudina, olkaa varovainen? Sillä milloin hyvänsä +hänen vaimonsa oli erikoisen kiihdyksissä, hän itse vakuuttautui +olevansa aivan rauhallinen, erinomaisen hallittu. Mutta kumpikaan ei +tuntenut tavallista levottomuutta tänä heinäkuun iltana. Kahden päivän +kuluttua — viimeistään — John olisi täällä. Tätä hetkeä he olivat +odottaneet kokonaisen vuoden; ja kokonainen vuosi on hyvin, hyvin pitkä +aika vanhoille ihmisille, niin nopeasti kuin sen yksityiset hetket +vierinevätkin. + +»On eräs seikka», sanoi vanha herra äkkiä, kun viimeiset kalleudet +olivat rivissä pöydällä valmiina astumaan yöpaitoihinsa. »On eräs +seikka, josta minä en ole oikein selvillä.» + +Vaimo pisti käden hänen kainaloonsa ja kysyi kuiskaten, mitä se olisi. +Ei olisi tarvinnut ensinkään puhua kuiskaamalla, sillä Claudina ei +osannut sanaakaan englantia; mutta hän arvasi tämän koskevan Johnia, ja +Johnista äiti puhui melkein aina kuiskaamalla. + +»Se on — kauppa», vastasi vanha herra; »minä — minä en tahtoisi kertoa +siitä Johnille.» + +»Oo mutta miksi et?» Vaimo painautui häneen kiinteämmin. + +»Ei siksi, etten luulisi hänen ymmärtävän, mutta tunnen samantapaista +kuin hän kirjoittaessaan tuon lauseen minusta. Pelkään häntä +haavoittavan ajatuksen, etten minä voi enää myydä maalauksiani. +Uskon hänen alkavan moittia itseään ja ajattelevan, että hänen olisi +pitänyt antaa meille rahaa, jos hän saisi tietää minun avanneen tämän +harvinaisuuksien kaupan olojamme parantaakseni.» + +Vaimo nyökäytti viisaasti päätään. Hän olisi tahtonut kertoa kaiken +pojalleen. Mutta että John luulisi olevansa velvoitettu avustamaan +heitä — ei, se ei käynyt päinsä! John tarvitsi jokaisen ansaitsemansa +pennyn voidakseen elättää naisen, joka hänen olisi mahdollisimman pian +saatava puolisokseen. Vanha valkohapsinen lady myöntyi. Oli parempi, +ettei John saisi tietää mitään. + +»Mutta etkö luule hänen keksivän sitä?» hän kysyi, ja silmänsä +suurenivat säikähdyksestä. + +»En — enpä luulisi. Eihän minun tarvitse olla siellä koko päivää. +Foscari osaa hoitaa sitä aivan hyvin. Vaikka minua peloittaa aina, että +hän myisi joitakin sellaisia esineitä, joista minä en voi erota. Hän +myi eräänä päivänä vanhan vaskisen juutalaislampun, jota minä en olisi +tahtonut antaa maailmastakaan. Mutta enköhän minä uskalla, jos pyydän +häntä olemaan varovainen — niinpä luulisin —» + +Tämä harvinaisuuksien kauppa oli oikeastaan murheellinen kohta. Olisi +ollut vieläkin murheellisempi, ellei hänen vaimonsa olisi pannut arvoa +sen tarpeellisuudelle; ellei tämä olisi tehnyt sitä kevyemmäksi kestää +kiittämällä hänen uljuuttaan, ja tällä tavoin haihduttaen häpeän +tunteen siitä, ettei hän voinut myydä enää omia töitään. + +Sillä täytettyään seitsemänkymmentäkolme vuotta oli hän sen saanut +kuulla. Jollei hän olisi ollut maisemamaalari, olisi asia ollut +toisin. Mutta seitsemänkymmenenkolmen ikäisenä ei käy enää lähteminen +heikolla sydämellään kedoille ja vuorille etsimään uusia vereksiä +aiheita. Sillä tavoin hänen täytyi jäädä kotiin ja yrittää maalata +muistista kuvia, joita sinne oli kasattu. Silloin juuri taulukauppiaat +alkoivat kertoa hänelle, etteivät he voineet saada enää hänen taulujaan +kaupaksi. Hänen täytyi keksiä silloin uusia ansiomahdollisuuksia, +jolleivät he tahtoneet tulla taakaksi Johnille. Silloin, muistaessaan +omistavansa suuren määrän harvinaisuuksia ja taide-esineitä, koottuina +kaikilta Euroopan kulmilta, hänelle juolahti mieleen perustaa kauppa, +jossa vähitellen muuttaisi nämä rahaksi. Hän löysi sievän pienen +huoneiston eräässä Mercerian rauhallisessa kolkassa, vuokrasi sen, +asetti ulkopuolelle riippumaan nimikilven, johon oli himmeillä +kultakirjaimilla maalattu: »Aarreaitta.» Sillä tavoin hän piiloutui +yleisön uteliaisuudelta. + +He olivat keskustelleet suunnitelmasta monta viikkoa etukäteen. +Heidän täytyi uhrata kauppaan koko joukko omista aarteistaan, ja +Claudina kantoikin joka ilta isossa laatikossa monia tyhjiä yöpaitoja +edestakaisin. Mutta raha, jota kaupasta saatiin, korvasi osittain nämä +sydäntäsärkevät menetykset. Heillä olisi tilaisuus lähettää Johnillekin +silloin tällöin pieni lahja. Harvinaisuuksien kauppa onnistui +mainiosti, jos vain oli tarjottavana todella arvokkaita esineitä, kuten +heillä juuri oli. + +Mutta siinäpä se pulma olikin. Kun vanha herra oli avannut liikkeensä, +hän huomasi, että juuri esineiden harvinaisuus teki hänelle vaikeaksi +niistä luopumisen. Hän rakasti niitä liian paljon. Ja tyhmimmätkin +kokeilijat, brittiläiset lordit ruudukkaine hattuineen ja painavine +päällystakkeineen, vanhat rouvat toisessa kädessä matkaopas ja toisessa +jyviä kyyhkysille, nekin näyttivät iskevän kiinni juuri niihin +esineihin, joita hän rakasti enimmän. + +Hän pyysi hirveitä hintoja pelastaakseen aarteensa heidän kynsistään, +ja useimmiten tämä menetelmä onnistuikin; mutta väliin ilmestyi +hulluja, jotka maksoivat vaaditun hinnan. Sillä hän ei voinut moittia +rakastamaansa esinettä. Jos se oli hyvä, alkuperäinen, todella +vanha, niin hän melkein uhmasi itseään. Innostus ei sallinut hänen +tehdä toisin. Mutta sitten, sanottuaan kaiken mahdollisen esineen +ylistykseksi, hän pyysi siitä niin huikean hinnan, että halukkaat +ostajat jättivät kaupan melkein loukkaantuneina. + +Senvuoksi aarreaitta ei täyttänyt oikein kaikkia heidän toiveitaan. He +saivat kylliksi jokapäiväisiin menoihinsa; mutta siinä olikin kaikki. + +Ja nyt esiintyi kysymys, antaisivatko he Johnin saada tietää siitä. +He pohtivat kysymystä myöhään yöhön, kaksi valkoista päätä vierekkäin +tyynyillänsä, puhuen kuiskaten pimeässä. + +»Kyllä minä luulisin hänen ymmärtävän», sanoi vanha pieni lady omalta +puoleltaan; »hän on sellainen kultainen poju, olen varma siitä, että +hän ymmärtäisi». + +»Enpä tiedä — enpä oikein tiedä», vastasi vanha herra epävarmasti. »On +jo kylliksi ilkeää, kun hän näkee minun viimeiset maalaukseni. Ei — ei; +enpä taida kertoa hänelle. Foscari voi hoitaa liikettä. Minun tarvitsee +tuskin ollenkaan mennä sinne hänen täällä ollessaan.» + +Ja sitten tehden ristinmerkin toistensa otsalle, niinkuin he olivat +tehneet joka ilta koko elämänsä ajan, he toivottivat toisilleen »Jumala +siunatkoon sinua» ja nukkuivat herkästi kuin lapset. + + + + +III. PALUU VENETSIAAN. + + +Johnin saapuessa oli auringonlaskun aika. Gondolit ajelehtivat +ruusumeressä; talot seisoivat juhlallisen äänettöminä, niinkuin näkee +karjalauman seisovan polviaan myöten hehkuvassa vedessä. Siellä täällä +kauempana tulinen aurinko heijastui jostakin hämärästä ikkunasta, +saaden sen liekehtimään tulipalon lailla. Nyt tämä kaupunki oli +punaisen, kullan, sinisen ja harmaan muodostama kudos, niin hieno ja +sulava, ettei voinut erottaa eriväristen lankojen liitoksia. + +John päästi syvän huokauksen astuessaan gondoliinsa. Tarvittiin +tällainen väriloisto pesemään pois tuon Lontoossa kärsityn illan +synkkyys. Tarvittiin tällaista hiljaisuutta ja rauhaa lievittämään +hänen kalvavaa katkeruuttansa. Sillä Venetsian hiljaisuus on kirkon +vaimennettua hiljaisuutta, jossa kaikki surut tuuditetaan uneen, ja +vain suru, josta jotakin oppii, jää eloon. + +Nyt John oppi mielensä masennustilassa, millä seikoilla on todellista +arvoa ja millä ei tässä elämässä. Se läksy ei ole helppo omaksua, sillä +kuviteltujen ihanteiden menettäminen voidaan suorittaa loppuun vain +katkeruuden alttarilla, ja ainoastaan epätoivon tuli voi polttaa ne +tuhaksi, johon oikea totuus on kätketty. + +Jätettyään matkatavarat huoneisiinsa Rio della Saccheren varrelle, +joissa hän säännöllisesti asui, hän lähti jalkaisin ahdasta polkua +pitkin Palazzo Capelloon. + +Johnin elämässä oli aina juhlallinen hetki, kun hän saavuttuaan +vuotuiselle käynnilleen ensimmäisen kerran avasi ison portin, joka +johti _fondamentaan_. Oli kumman ihana hetki nähdä kerran taas läpi +holvikäytävän laskevan auringon hehkussa kylpevä vanha italialainen +puutarha. + +Elämässä on joitakin sellaisia hetkiä, ja ne vastaavat kaikkia Intian +aarteita. Sellaisina hetkinä seisomme Jumalan jalkojen juuressa. + +Sulkien ison oven takanaan John vaipui mietiskelyyn. Auringon iso kehrä +oli juuri painautunut sypressien taakse. Niiden syvänmustia runkoja +reunusti hohtavan kultainen juova. Kaikki vanhassa puutarhassa oli kuin +varjokuvia auringonlaskua vasten, ja jokainen pensas ja oksa hohti kuin +kekäle. + +Tämä oli hänen taistelunsa viimeinen vaihe. Jollei hänen ihanteensa +olisi kohonnut taas tämän valtavan näyn edessä, niin tämä olisi ollut +tappion hetki, epäilemättä. On kohtalon sääntö, että miehen täytyy +kulkea tunnelin pimeyden läpi ennen valonlähteille saapumista. Mutta +jollei matkan päähän päästyä kauneuden näky, joka on vain hyvän +vertauskuva, kosketa hänen sieluaan ja nosta sitä lempeällä kädellä +äärettömyyden salaperäisyyteen, — silloin tämä pimeyteen uppoaminen ei +ole puhdistanut hänen sieluaan. Silloin se on vain tahrannut hänet. +Sumu kietoutuu hänen silmiinsä, pyyhkien pois näyt. Hänet on punnittu +vaa'alla, joka riippuu kohtalon suunnattomasta kädestä — ja havaittu +köykäiseksi. + +Mutta Johnin mieli kohosi riemuiten kuin linnun, joka on päässyt +häkistä. Tunnustaen kiitollisuudenvelkansa Amberille hän oli nyt +kulkenut varjojen syvyydestä vahingoittumattomana valon sydämeen. + +Tällaisena hetkenä he olisivat uskoneet todeksi kertomuksen Suloisen +Järjettömyyden Kaupungista. Tällaisena hetkenä he olisivat seisoneet +vierekkäin, käsi kädessä, sydämet sykkien, nähden Jumalan. Ja vaikka +heitä erotti sadat penikulmat, Johnin mieli oli niin kohonnut epätoivon +katkeruudesta yläpuolelle, niin jättänyt jälkeensä ruumiin kiusaavat +vaatimukset, että hän saattoi tuntea Jillin läsnäolon vieressään ja +yhdessä hänen kanssaan sulautua hurmiossa edessäolevaan kauneusnäkyyn. + +Pakottaen esiinpyrkivät kyynelet painumaan takaisin John astui pienen +seinäholvin läpi, nousi pimeät raput, veti kellonnuorasta, ja raskaan +kellon kilinä ja kumina paiskasi hänet taas äkkiä todellisuuden +maailmaan. + +Seuraavana hetkenä ovi avautui, ja hän huomasi puistelevansa Claudinan +kättä niin pontevasti, että korvarenkaat suorittivat villin uhritanssin. + +Sitten tuli isä, valkotukkainen gentlemanni, näyttäen kovin vanhalta +niin nuoren pojan isäksi. + +He puristivat toistensa kättä, katsoen syvään toistensa silmiin. + +»Jumala siunatkoon sinua, poikaseni», sanoi vanhus kevyesti. Hän +seisoi selkä valoon päin. Hän ei olisi mistään hinnasta näyttänyt, +että silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Vanhoista miehistä, samoinkuin +poikasistakin, on lapsellista kyynelehtiä — ehkä osittain siksi, että +kyynelet tulvahtavat niin helposti esille. + +Ja viimeisenä tuli hitaasti liikkuen, sillä halvaus oli vaikuttanut +koko hänen ruumiiseensa, pieni valkohapsinen lady. Hän ei yrittänytkään +salata kyyneliään. Ne sekaantuivat onnen hämmennyksessä hymyilyyn ja +nauruun mitä herttaisimmalla tavalla. + +Hänen ohuet, hennot kätensä olivat avatut syleilyyn, ja sinne John +hautautui, kuiskaten kerta kerran jälkeen äidin korvaan: — + +»Rakkaani — rakkaani — rakkaani!» + +Ja kukapa olisi voinut moittia häntä siitä, että Jill asui vielä hänen +sielussaan? Tulee aika, jolloin mies rakastaa äitiään siksi, että hän +on nainen, juuri kuin nainen, jota hän rakastaa. Tulee aika, jolloin +äiti rakastaa poikaansa siksi, että hän on mies, samoinkuin sekin mies, +jota hän on rakastanut. + + + + +IV. TODELLINEN ÄITI. + + +Tänä iltana ei tuo valkohapsinen vanha lady vielä esittänyt +kysymyksiään. Tulopäivän ilta oli omistettu Johnin työstä puhumiselle, +hänen viimeisen kirjansa menestykselle, sen saamille arvosteluille. +Vanhalla herralla oli varmat mielipiteet näistä asioista. Hän vahvisti +puhettaan voimakkailla pään nyökkäyksillä, ja hänen vaimonsa kirkkaat +ruskeat silmät seurasivat hänen liikehtimistään hyväksyvin ilmein. +Hänkin nyökkäsi joskus. Vanha herra oli sanonut nämä samat asiat jo +monta kertaa hänelle. Nyt, kun John oli kuuntelemassa, niillä tuntui +olevan aivan uutuuden viehätys. + +Tämä arvostelija ei ollut ymmärtänyt mitään arvostelunsa esineestä; +tuo arvostelija oli osunut naulan päähän. Eräs oli ehkä liian +runsas kiitoksessaan; muuan taas oli ottanut persoonallisen sävyn +arvosteluunsa, joka pani säälimään siihen tuhlattua paperia. + +»Tunnetko sen miehen, John?» hän kysyi oikeutetun suuttumuksen +puuskassa. + +John hymyili isänsä innostukselle. Nuorena ollaan niin paljon +viisaampia — vanhana ollaan niin paljon nuorempia. + +»Ulkomuodolta vain, — en ole tavannut häntä koskaan. Mutta hän +arvostelee minua aina samalla tavalla. Minä luultavasti hermostutan +häntä.» + +Äiti tavoitteli hellästi hänen kättään. Katsomatta alas hän puristi +kuihtuneet sormet kouraansa. + +»Kuinka sinä voisit hermostuttaa häntä, kultaseni?» äiti kysyi. Se +tuntui hänestä nähtävästi aivan käsittämättömältä. + +»Kas — löytyy ihmisiä, joita me hermostutamme pelkällä +olemassaolollamme, rakkaani. Minä en ole ainoa, joka ikävystytän häntä. +Luullakseni häntä ikävystyttää oma itsensäkin.» + +»Selvä se!» vanha herra löi nyrkkinsä painavasti tuolinsa käsinojaan. +»Mutta hän saisi jättää henkilökohtaiset tunteensa pois työstään. Ja +kuitenkin — tuollaista taitaa esiintyä aina ja iankaikkisesti. Oh — +kunpa Herra soisi, että kaikki olisivat todellisia herrasmiehiä!» + +Sillä tavoin hänen isänsä puhui, purkaen ulos kaiken innostuksensa, +joka oli saanut niin kauan versoa hänen sydämensä syvyydessä. + +Hänen oma työnsä ei innostuttanut häntä enää; sillä vaikka kohta +taiteilija ylenkatsoisi palkkaansa, niin hän tuntee päivänsä +laskeneeksi, kun yleisö ei tahdo enää maksaa hänen töistänsä. Koko +hänen sydämensä oli nyt keskittynyt Johniin. John tulisi ilmilausumaan +niitä asioita, joita hänen sormensa olivat kieltäytyneet koskettamasta. +Hän oli huomannut sen riemuiten monessa lauseessa, monella sivulla +tässä viimeisessä kirjassa. Hän, Thomas Grey, taiteilija, eli uudestaan +John Greyssä, kirjailijassa, sanomalehtimiehessä. Pojan sielussa +hänen oman älynsä ylösnousemus, hänen omien kykyjensä nuorentuminen, +oleellinen rengas, hänen, joka oli muuttumassa tomuksi, ja niiden +seikkojen välillä, jotka ovat iäisiä. + +Vasta kun John oli ollut Venetsiassa pari kolme päivää, sai äiti +kaipaamansa tilaisuuden. + +Vanha herra oli lähtenyt Merceriaan tiedustamaan Aarreaitan +vointia. Foscari näytti myyneen liian monta hänen rakastetuista +harvinaisuuksistaan. Rahakäärö oli lähetetty hänelle edellisenä iltana +— kolmesta empireviuhkasta, kalleuksista, jotka hän oli ostanut +Pariisista parikymmentä vuotta sitten. Tukahduttaen huokauksensa oli +valkohapsinen lady antanut suostumuksensa niiden Merceriaan viemiseen. +Ainoastaan näytteeksi, oli hänelle luvattu. Niitä ei myytäisi koskaan +kenellekään, ja vanha herra määräsi niille hinnan, joka olisi saattanut +peloittaa ohikulkevat matkailijat järjiltään. Oli niin Foscarin +tapaista löytää kyllin rikas ja kylliksi hullu ostaja niille. Vanhan +herran sydän pamppaili, eikä hän uskaltanut oikein ensi kerran +elämässään katsoa Johnia silmiin tehdessään anteeksipyyntönsä — täytyi +mennä valvomaan erään taulun kehystystä — ja meni ulos jättäen heidät +kahden. + +Tämä oli juuri se hetki, jota John oli kauhulla ajatellut. Hän tunsi, +että nuo kirkkaat ruskeat silmät olivat penkoneet hänen sydämensä +syvimmissäkin sopukoissa ja odottaneet vain aikaansa tähän hetkeen +saakka. Hän oli tuntenut niiden seuraavan itseään, minne hyvänsä hän +menikään; hän oli todennut, että ne olivat lukeneet kaikista hänen +toimistansa hänen sieluunsa kätketyn surun niin varmalla ounastuksella, +että olisi jokseenkin hyödytöntä yrittääkään salata niiltä mitään. + +Ja nyt he olivat lopultakin kahden. Aurinko poltti ikkunoiden läpi +pieneen huoneeseen. Vanha puutarha alhaalla oli kalpea sen kuumuudessa. + +Hetkisen John seisoi ikkunan luona hermostuneessa jännityksessä, +koettaen löytää sanottavaa, joka johtaisi äidin ajatukset pois +aiheesta, minkä täytyi varmasti olla hänen ajatuksissaan. Ja koko ajan +katsellessaan alas vanhaan puutarhaan John saattoi vielä tuntea äitinsä +odottavien silmien katseen, kunnes pelko, että äiti tekisi kysymyksen, +johon hän ei voisi vastata, ajoi hänet puhelemaan umpimähkään, mitä +vain. + +Hän haasteli isän maalauksista, koetti turhaan saada selville, oliko +hän myynyt tarpeeksi heidän toimeentulokseen, olivatko tilaukset +yhtä lukuisat kuin ennen ja muuta sellaista. Hän jutteli tuhansista +asioista, joiden oli täytynyt tapahtua sitten viime näkemän. Ja äiti +vastasi kaikkeen hiljaa, hellästi, pakottamatta keskustelua aiheeseen, +joka oli lähinnä hänen sydäntään. Todellinen äiti on viimeinen +maailmassa kerjäämään luottamusta. Hänen täytyy voittaa se; sitten se +tulee sydämestä. Johnin vaikeneminen sai hänet tuntemaan, ikäänkuin +rukous olisi kadottanut voimansa tässä tilanteessa, jolloin hän olisi +tarvinnut sitä enimmän. + +Lopulta hän ei voinut enää kantaa sitä. Hän sanoi itselleen, ettei +se voinut olla luottamuksen puutetta. John oli haavoitettu. Jokin +asianhaara, jokin onnettomuus pakotti hänet vaikenemaan. Äiti tunsi +vaistomaisesti sen painon. Hänen sydämeensä koski, ja hän tiesi, että +Johnin sydämeen koski myöskin. + +»John», sanoi hän viimein laskien molemmat kutistuneet kätensä Johnin +käsiin, — »John, sinä olet onneton». + +John koetti kohdata hänen silmänsä, mutta ne olivat liian kirkkaat, +ne katsoivat liian terävästi, ja hänen omat silmänsä painuivat. +Seuraavassa tuokiossa nuo voimattomat kädet vetivät hänet polvilleen +tuolin viereen, Johnin pää oli haudattu hänen syliinsä, ja äidin kädet +sivelivät pojan tukkaa hellästi, rauhoittavasti. + +»Sinä voit kertoa minulle kaiken», hän kuiskasi; ja ah, mitä hirveitä +asioita kulkikaan hänen mielikuvituksessaan! Hirveitä asioita hänelle, +mutta John olisi hymyillyt kuullessaan ne. »Sinä voit kertoa minulle +kaiken», hän kuiskasi uudelleen. + +»Ei ole mitään kertomista, rakkaani», John vastasi. + +Sillä todellakaan ei ollut mitään kertomista; ei ainakaan mitään, minkä +äiti olisi ymmärtänyt. Voisiko hän koskaan tuomita oikeudenmukaisesti +Jillin avioliittoa toisen miehen kanssa, jos hän tietäisi? Hän +asettuisi tietysti Johnin puolelle. Tuo hellä hyvä sydän ei osannut +tuomita muuten kuin hänen hyväkseen. Äiti saisi väärän käsityksen +asioista, ja se ei saanut tapahtua. Niin paljon kuin hän kaipasikin +myötätuntoa, niin sen puute oli kuitenkin parempi kuin väärinymmärrys. + +»Ei ole mitään kertomista», hän toisti. + +Äiti silitteli yhä hänen päätään, eikä sormien kosketuksessa ollut +mitään kärsimätöntä. + +»Koskeeko se Pyhän Josefin neitoa?» kysyi äiti hiljaa, muistaessaan +Jillin ja kohtauksen Kensington Gardensissa. »Hänenkö vuokseen olet +onneton?» + +John nousi hitaasti jaloilleen. Äiti katseli häntä, kun hän +haluttomasti painui ikkunan luo. Tämä oli jännittävä hetki. Nyt juuri +oli hänen kerrottava, muuten hän sulkisi kirjan, eikä äiti näkisi +enää jälkeäkään olennosta, joka oli piirretty lähtemättömästi sen +sivuille. Hän pidätti hengitystään tarkatessaan Johnia, hänen kätensä +tekivät tietämättään vetoavan liikkeen. Jos hän nyt puhuisi, saattaisi +Johnin ratkaisu muuttua. Vain hänen silmänsä rukoilivat mykkinä pojan +luottamusta. + +Äidin mieltä kidutti tällä hetkellä epätietoisuus. Kuinka paljon +suuria tunteita mies luuleekaan omaavansa, niin lopultakin nainen +rakastaa enemmän. Nainen rakastaa, ja miestä rakastetaan. Hän voi +luulla tuhansia kertoja olevansa selvillä tunteen kaikista syvyyksistä, +mutta sittenkin, suuri sydän, kärsivällisyys, suvaitsevaisuus, ne ovat +etupäässä naisten hyveitä. + +Jos nämä ominaisuudet kuuluisivat miehelle, jos John olisi omannut ne, +hän ei olisi voinut vastustaa äitinsä hellää vetoomusta. Mutta kun +miehen sydän on haavoitettu, niin hän sitoo haavansa ylpeydellä. + +Kääntyen ikkunasta John kohtasi äitinsä silmät. + +»Ei minulla ole mitään kertomista, rakas», hän sanoi katkerasti. »Älä +kysy minulta, siinä ei ole mitään kertomista.» + +Äidin kädet vaipuivat rauhallisesti syliin. Jos tuskan kärsiminen voi +olla moitetta, ja ehkäpä se onkin ainoa moite, jonka Jumala myöntää +meille ihmisille, niin silloin hänen silmissään oli nuhtelua. John näki +sen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas hänen sivullaan +syleillen häntä, suudellen hänen ryppyisiä poskiaan. Mitäpä haittasi, +vaikka hän saattoikin epäjärjestykseen huolellisesti paikoilleen pannun +pitsihilkan äkillisellä mielenkiihkollaan? Ei tehnyt kerrassaan mitään, +kunhan hän vain kertoisi kaiken. + +»Älä pidä minua epäystävällisenä, pikku äitiseni. Minä en voi puhua +siitä, siinä kaikki. Sitäpaitsi siinä ei ole mitään, ei kerrassaan +mitään sanottavaa. Minä luulen, etten tule näkemään häntä enää koskaan. +Me olimme ystäviä, siinä kaikki — ainoastaan ystäviä.» + +Tämäkin oli enemmän kuin mitä hän itsekään saattoi kestää. Hän +nousi nopeasti, työntäen takaisin itkun, joka uhkasi pulputa hänen +kurkustaan. Kyynelet eivät sovi miehelle. On järkevin, luonnollisin +asia maailmassa, että hän inhoaa niitä, ja siksi hän tietääkin harvoin, +jos koskaan, mikä ihana hetki naisen elämässä on, kun mies itkee +sylilapsen lailla hänen olkapäätänsä vasten. Tämä on aivan oikein, +sillä naiset tuntevat ilmankin hyvin voimansa. Ja tällaisina hetkinä he +toteavat olevansa kaikkivaltiaita. + +Ja tämän vuoksi luonto säätää, että miehelle on alentavaa, heikkoa +vuodattaa kyyneleitä naisen läsnäollessa. Epäilemättä luonto on +oikeassa. + +Ennenkuin kyynelet olivat ehtineet nousta hänen silmiinsä, John +jätti huoneen. Talon alla holvikäytävän varjossa hän hieroi ne pois +poskiltaan, sillä aikaa kuin vanha herttainen lady istui samalla +paikallaan, ajatellen tuhansia syitä siihen, miks'ei John enää koskaan +tapaisi Pyhän Josefin neitoa. + +Eikö hän rakastanut Johnia? Olivatko he riidelleet? Tunnin mietiskelyn +jälkeen äiti pysähtyi viimeiseen olettamukseen. He olivat riidelleet. + +Sitten hän asetti hilkkansa kohdalleen. + + + + +V. JOHNIN VÄRITUTKIELMIA. + + +Eräässä Mercerian rauhallisessa kolkassa oli Aarreaitta. Kaikella +kunnioituksella puhuen, se tarjosi nähtäväksi samat piirteet, mitkä +ovat kuvaavia tällaisille kaupoille yli koko maailman. Vanhoja +kuparisia tuliastioita ja suitsutusmaljakoita oli asetettu ulos +kivetykselle, ja ikkunassa oli mitä omituisin, villein kokoelma +erilaisia antiikkiesineitä — kuparisia kynttiläjalkoja, vanhoja +viuhkoja, tiimalaseja, gondolilamppuja, kaikkia mahdollisia esineitä, +joiden arvoa ajan siroittelema tomu lisäsi paljon tunteellisen yleisön +silmissä. + +Kauempana ikkunasta riippui silkkiä ja atlasta, komeata vanhaa brokadia +ja seinäverhon kappaleita, muodostaen tuon synkän, välähtelevän +taustan, joka juuri antaa iän tuoksun, ikäänkuin niiden kuihtuneista +langoista leviäisi heikko viininmehun ja rappion lemu. + +Kaikki nämä eri esineet sulkivat riippuessaan valon pääsemästä kaupan +sisäosiin. Oven luona aurinko paistoi hehkuvasti, mutta oli aivankuin +näkymätön käsi olisi kieltänyt sen etenemisen. Kaupan sisällä oli +kaikki mitä syvimmän varjon kätkössä — raskaan sametin kaltaisen +varjon, josta tunki lävitse tuo kuiva ja tomuinen hävinneiden +vuosisatojen tuoksu. + +Aarreaitta oli mahdollisimman sopiva nimi. Sisällä vallitsevassa +epätodellisessa valossa voi hyvin kuvitella löytäneensä esineitä +laiskasti penkoessaan kultaisen arkun, joka säilyttää jonkun keisarin +sydämen tomua tai jonkun kuolleen kuningattaren kiharan. + +Sellainen paikka oli Aarreaitta. Sen ilmakehä oli tämä ja vielä paljon +enemmän. Istuessaan tuolilla korkean pöytänsä takana vanha herra ei +ollut enää yksinkertainen maisemamaalari, vaan vanha erakko, jonka +jokainen liike ja jokainen katse oli syntynyt hänen omituisesta ja +salaperäisestä tuttavuudestaan menneisyyden kanssa. + +Hänestä oli yleisenä tietona, että hän oli haluton luopumaan +tavaroistaan. Hotelleissa hänestä kerrottiin, että hän oli omituinen +vanhus, joka oli niin kauan elänyt vainajille kuuluneiden tavaroiden +ympäröimänä, ettei hän voinut pakottautua myymään niitä, aivan niinkuin +Herrassa nukkuneiden omistajien henki oleskelisi vielä niiden kanssa +hänen luonaan ja laskisi kylmän kätensä hänen sydämelleen joka kerta, +kun hän aikoi myydä jonkin heidän rakastamistaan aarteista. + +Tällainen oli pienen Aarreaitan ilmapiirin velhotaito yksinkertaiseen +kansaan. Mutta meille, jotka tunnemme sen tarkoin ja joiden silmiä ei +taikausko ole sokaissut, meille ei Thomas Greyssä ole mitään omituista. + +Ei ole omituista, että ihmisellä on sydän; sehän kuuluu ihmiskunnan +yleisimpiin ominaisuuksiin. Ei ole omituista helliä esineitä, jotka +ovat meidän omiamme, jotka ovat eläneet yhdessä meidän kanssamme, +jotka ovat tulleet osaksi itsestämme. Me teemme niin kaikki, vaikka +tunteellisuuden pelko estää meitä sitä myöntämästä. + +Milloin hyvänsä kauppaan tuli ostaja — ja yhdeksänkymmentä prosenttia +niistä olivat matkailijoita — vanha herra kohteli heitä vilpittömällä +epäluulolla. Niillä oli ihmeellinen vainu löytämään juuri ne esineet, +joita hän rakasti enimmän — juuri ne esineet, jotka olivat tarkoitetut +olemaan vain näytteillä pienessä ikkunassa. + +Mutta jos he sattuivat valitsemaan jotakin, jonka hän oli vasta +äskettäin hankkinut, silloin hän oli itse kohteliaisuus. Hän ei +osannut sanoa paljon sen eduksi, mutta hinta oli suhteellisen halpa. +Tällaisena hetkenä häntä saattoi pitää ihastuttavana; mutta jos +ostaja sattui heittämään silmänsä Dresden-porsliiniseen olentoon, +joka seisoi uljaasti keskellä ikkunaa, tai vanhoihin norsunluisiin +shakkinappuloihin — oo, olisittepa silloin nähneet hänen otsansa +rypistyksen! Se oli suorastaan pahaaennustavaa. + +»No niin, se on hyvin kallis», hän vastasi aina, eikä yrittänytkään +liikahtaa paikaltaan. + +Ja väliin hänelle vastattiin: + +»Niin tietysti — en kuvitellutkaan sitä halvaksi. Sehän on kovin +kaunis, eikö olekin? Tietysti hyvin vanha.» + +Ja tätä imartelua oli niin julman vaikea vastustaa. Mielihyvän hymy +pyrki varastautumaaan hänen silmiinsä. Hän saattoi kumartua tummien +brokadiverhojen läpi ottaakseen sen esille tarkastettavaksi. + +»Se on», hän saattoi sanoa todellisen kokeilijan onnellisella äänellä, +»se on täydellisin kappale lajissaan, mitä olen koskaan nähnyt. +Katsokaas tätä työtä — lasitusta, väriä — —» Ja samassa hän oli +huomaamattaan osoittelemassa sen etuisuuksia ylpeydestä vapisevin +sormin. + +»Aivan niin. Minun täytyy kai ottaa se», saattoi ostaja äkkiä sanoa. +»En voi menettää tätä tilaisuutta. Se sopii niin erinomaisesti muuhun +kokoelmaani.» + +Silloin vanha herra näytti hulluutensa; otsa rypistyi taas, katse +näytti suorastaan uhkaavalta. Hän alkoi työntää dresdeniläistä +porsliiniolentoa takaisin paikalleen ikkunaan. + +»Mutta minähän sanoin ottavani sen», ostaja saattoi huudahtaa, +innokkaampana kuin koskaan pääsemään sen omistajaksi. + +»Kyllä, kyllä; minä tiedän. Mutta hinta on — no hyvä, se on ehkä +estävä. Minä haluan tästä kuvasta seitsemänkymmentäviisi puntaa.» + +»Seitsemänkymmentä viisi!» + +»Niin. En voi tyytyä vähempään.» + +»Ooh!» Ja sitä seurasi pettymyksen ja hämmennyksen ilme. + +»Ettekö halua sitä?» kysyi vanhus innokkaasti. + +»En. En voi maksaa niin paljoa.» + +Ja sitten hymyily hiipisi taas hänen silmiinsä. + +»Se on todellakin kaunis esine», hän sanoisi kömpelösti, — — »todella +kaunis!» + +Ja tultuaan kotiin hän kertoisi vanhalle valkohapsiselle ladylle, +kuinka paljon sitä oli ihailtu, ja he loihtisivat, mieleensä taas +päivän, jolloin se ostettiin — niin kauan sitten, että he taisivat olla +aivan nuoria silloin. + +Sillä tavoin vanhojen harvinaisuuksien isäntä tuli tunnetuksi itsekin +kaikkialla harvinaisuutena. Ihmiset puhuivat hänestä; he kertoivat +huvittavia tarinoita hänen liikeperiaatteistaan. + +»Tunnetteko Aarreaitan Mercerialla?» kysyttiin lontoolaisessa +päivällispöydässä, kun tahdottiin loistaa tarkalla +Euroopan-tuntemisellaan. »Vanha mies, joka omistaa sen, on kerrankin +erikoinen luonne!» Sitten he keksivät hänestä juttuja, näyttääkseen +tarkkaa huomiokykyään matkoilla. + +Oli siis maailman luonnollisimpia yhteensattumia, että John sattui +kuulemaan harhaillessaan laiskasti San Marcon torilla, jätettyään +äitinsä äskeisen kohtauksen jälkeen, keskustelun, jossa oli puhe +myöskin vanhasta omituisesta herrasta Mercerian Aarreaitassa. + +Lavenan ulkopuolella oli kaksi naista juomassa kahvia, kaikkien +sivistyneiden matkailijoiden tapaa noudattaen. + +»— kun olin ostoksilla Kensingtonissa», John kuuli toisen +heistä sanovan, liittäen jonkin huomautuksen käsillä olevaan +keskusteluaiheeseen. + +John otti haltuunsa viereisen pöydän. Muutamien ihmisten täytyy +ehdottomasti matkoilla ollessaan puhua Kensingtonista ja Herne +Hillistä. John siunasi heitä kuitenkin sen vuoksi. Hänelle oli noiden +sanojen kai'ussa enemmän sisällystä kuin kaikkien Euroopan kaupunkien +nimissä yhteensä. + +Hän tilasi kahvia ja koetti innokkaasti kuulla lisää. + +Mutta Kensingtonista ei puhuttu enää sanaakaan. Rouva siirtyi uusiin +asioihin. Hän alkoi kertoa ystävättärelleen Mercerian Aarreaitasta. + +Eikö tämä tuntenut muka paikkaa? Niin, tosiaankin, hänhän oli ensi +kertaa Venetsiassa. Kertoja oli löytänyt sen itse, sillä hänellä oli +tapana tutustua perin pohjin niiden kaupunkien sisäiseen elämään, missä +sattui matkoillaan poikkeamaan. Se oli ainoa tapa tulla tuntemaan +seutuja. Näköalojen katseleminen oli ehdottomasti ajan tuhlausta; ja +tuo vanha herra oli todellinen luonne, ei vähääkään liikemies, oikea +tyypillinen italialainen! Hän puhui tosin englantia sujuvasti; mutta +ainahan ulkomaalaiset osaavat englantia. Ei, kertoja ei hallinnut +italiankieltä täydellisesti — selviytyi hotelleissa ja ostoksilla +kutakuinkin. Mutta palatakseen vielä Aarreaittaan, ystävättären pitäisi +mennä katsomaan sitä ennen Venetsiasta lähtöään. Se tapahtuisi jo +ensi viikon alussa. Ohoo, no sitten olisi parasta mennä sinne tänä +aamuna. Tuo vanhus oli sellainen herttainen ilmiö — niin rakastunut +tavaroihinsa, että häntä oli vaikea saada eroamaan niistä. Siellä +oli varsinkin eräs esine, muuan dresdeninporsliininen paimentyttö +ikkunassa, jota hän ei suostunut luovuttamaan kenellekään. Hän vaati +siitä niin paljon, ettei kenenkään kannattanut ostaa sitä. + +Mutta olisipa huvittavaa, jos joku todellakin suostuisi maksamaan +pyydetyn hinnan — noin vain suotta, palauttaakseen esineen seuraavana +päivänä, vain nähdäkseen, millä tavoin vanhus ottaisi asian? — Mutta +miksi he eivät voisi mennä katsomaan Aarreaittaa heti paikalla? Niin, +eikö totta sehän sopi loistavasti! + +Ja he lähtivät purjehtimaan tiehensä, Johnin seuratessa tyynesti +vanavedessä. Tuossa vanhan italialaisen rakkaudessa kuolleita esineitä +kohtaan oli jotakin syvästi liikuttavaa; jotakin, joka kiihoitti +Johnin väriaistimuksia, joiksi hän usein puki elämän ilmiöt. Siinä oli +vaalistuneen ruskean vivahdus, myöhäisen lokakuun päivän lämmin sävy, +kun elämä on alkanut pudotella kuihtuneita lehtiään, kun puiden paljaat +oksastot ovat juuri alkaneet riisua kuihtunutta pitsipukuaan. + +Hän seurasi naisia innokkaasti, haluten levottomana itse nähdä tuon +vanhan italialaisen gentlemannin, saadakseen vahvistuksen kuvalle, +jonka hän oli luonut mielikuvituksessaan. + +Antaen naisten astua ensin sisälle, sillä hän ei halunnut kuulla heidän +kaupantekoaan, hän asettui seisomaan ikkunan ulkopuolelle odottaen +heidän poistumistaan. + +Siinä olikin dresdeniläinen paimentyttö, josta rouva oli maininnut. +Ah! Eipä ihme, että siitä pyydettiin niin huimaa hintaa! Hänen +vanhemmillaan oli juuri samanlainen Palazzo Capellossa. Isä oli usein +sanonut, että jos hän voisi saada sille parin, niin niille olisi +melkein mahdotonta määrätä hintaa. Mitähän, jos hän ostaisi tuon +isälleen? Mahtaisikohan tuo vanha herrasmies panna sen hyvin pahakseen? +Ehkä häntä lauhduttaisi hieman tietoisuus, että se tarvittiin parin +täytteeksi? + +John odotti kärsivällisesti katsellen ympärilleen, kunnes naiset +tulisivat ulos ja jättäisivät hänet rauhassa tekemään ruskeaan +soinnuteltua väritutkielmaansa. + +Äkkiä ikkunan taustalla olevat verhot työnnettiin syrjään. Vanha mies +kumartui eteenpäin ottamaan dresdeniläistä paimentyttöä, kädet vavisten +epämukavan asennon ponnistuksesta. John tukahdutti huudahduksen, joka +yritti hänen huulilleen. + +Sehän oli hänen isänsä! Oliko tämä nähnyt hänet? Ei! — Vanhus vetäytyi +takaisin huoneen varjoihin ja brokadiverhot putosivat paikoilleen aivan +niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. + +Oliko tämä totta? Mitä tämä kaikki tarkoitti? Hän pidätti halunsa +hyökätä suoraa päätä puotiin, saadakseen näkemäänsä vahvistuksen. +Jos se oli totta, niin isä ei halunnut selvästikään hänen tietävän +sitä. Jos se oli totta, niin kohtaus muodostuisi kummallekin hyvin +kiusalliseksi. + +Mennen kadun toiselle puolelle hän koetti tirkistää läpi puodin oven: +mutta kirkas valojuova kynnyksellä esti sisäänpääsyn. Molempien naisten +hämärät varjokuvat näkyivät epäselvästi silloin tällöin. Saaden +mielijohteen hän poikkesi sisälle _magazzinoon_, jonka edessä juuri +seisoi. + +Kuka oli toisella puolella sijaitsevan kaupan omistaja? Ei tiedetty. +Mikä oli hänen nimensä? Ei osattu sanoa. Oliko hän ollut siinä +kauankin? Ei kovin kauan, noin vuoden verran. Hän oli englantilainen, +mutta puhui italiaa. Hän asui Venetsiassa, jotkut sanoivat, Rio Marinin +varrella. Hän ei ollut tottunut liikemies. Oli aivan totta, ettei hän +halunnut myydä tavaroitaan. Sanottiin, että hän oli maalari — mutta +paljonhan ne ihmiset puhuvat. + +Siinä oli kylliksi. Ei tarvittu kertoa lisää. Tässä oli vastaus +kysymyksiin, jotka John oli tänä aamuna tehnyt äidilleen. Isä ei saanut +enää töitään kaupaksi. Valon välähdyksessä hän näki koko tarinan, +paljon liikuttavampana kuin mitä koskaan olisi tullut hänen ruskeasta +väritutkielmastaan. + +Samassa hetkessä, kun asia valkeni hänelle kokonaisuudessaan, John +tunsi kyynelten karvastelevan silmissään. Seisoessaan tuota pientä +kauppaa vastapäätä hän loihti esille koko taulun mielikuvituksensa +reippailla vedoilla. + +Oli tullut päivä, jolloin isä ei voinut enää myydä taulujaan. Sitten +kaksi valkoista päätä nyökkäilivät innokkaasti toisilleen eräänä +iltana, ennenkuin Claudina oli tullut laatikkoineen. Hämmästyneempinä +kuin milloinkaan he olivat huudahtaneet: — »Ette kai tahtone väittää, +että kello on jo kymmenen, Claudina?» Ja Claudina vahvisti sen +heilauttamalla korvarenkaitaan; pani laatikon pöydälle ja alkoi työntää +aarteita yksitellen yöpaitoihinsa. Viimein, katsellessaan eräänä iltana +dresdeniläisen paimentytön makuullemenoa, vanha herra löysi pääsytien +vaikeuksista. + +He eivät olleet ratkaisseet sitä heti. Tämäntapaiset ehdotukset tulevat +vain päästä, ja niiden täytyy käydä sydämen ankaran tuomioistuimen +edessä, ennenkuin ne saavat vahvistuksen. John voi hyvin kuvitella, +kuinka karvas tuomioistuin se oli ollut. Kuinka järkkymättömästi +nuo kaksi kelpo sydäntä olivat pohtineet ankaraa pulmaa; kuinka +päättäväisesti he lopulta olivat antaneet suostumuksensa. + +Sitten John näki heidät keskustelemassa vilkkaasti siitä, +kerrottaisiinko asiasta hänelle. Isä pelkäsi menettävänsä pojan +kunnioituksen, äiti kauhistui ajatusta, että John katsoisi olevansa +velvollinen auttamaan heitä. + +Lopulta tuli päivä, jolloin Aarreaitta avattiin ja hänen isänsä, +taiteilija, jonka luonteessa kuvastuivat ihmisen hienoimmat tunteet ja +vaistot, oli lähtenyt liikkeeseensä. + +John saattoi nähdä elävästi lähtöhetken. Mitään ei oltu sanottu. Hän +oli juuri ottanut vanhan valkohapsisen ladyn syliinsä ja suudellut +häntä. Siinä kaikki. Näytti aivan yhdenlaiselta kuin tuona aamuna, +jolloin hän oli sanonut Johnille menevänsä valvomaan taulujen +kehystystä. Kukaan ei olisi saattanut huomata, että hän oli menossa +kärsimään jumalan tuomiota, koska oli vanhalla iällään epäonnistunut +taiteilijana. + +Näin John maalasi sielussaan kohta kohdalta koko kuvasarjan. + +Äkkiä verhot puodin ikkunassa jakautuivat taas. Johnin silmät +kiinnittyivät ja huulet avautuivat hänen pidättäessä hengitystään. +Dresdeniläinen paimentyttö tuli taas esiin, tehden kumarruksensa +yleisölle kuin marionetti. Sitten seurasi hänen isänsä pää ja hartiat. +Hänen kasvoillaan elehti hymyily, ylpeän tyydytyksen paiste. Ne eivät +olleet ostaneet sitä. Hinta oli ollut liian korkea. Dresdeniläinen +paimentyttö houkutteli monta ostajaa Aarreaittaan soitellen luutullaan +suloisia säveliään, mutta se livahti niiltä aina karkuun ikäänkuin +kiinniottoleikissä. Se tanssi takaisin paikoilleen ikkunan keskelle, +ja vanhat norsunluiset shakkinappulat kuuntelivat tylsinä ympärillä +seisten sen houkutusmusiikkia. Olisi halunnut nähdä niiden edes +nyökkäävän hyväksymisensä. + +John tunsi palan kohoavan kurkkuunsa äkkiä. Hän tunsi juuri samaa mitä +isäkin; hänen sielussaan liikkuivat samat väreet. Hän sai juuri saman +helpotuksen tunteen, kun paimentyttö tuli takaisin ikkunaan. Jollei +se olisi tullut, niin hän ei olisi voinut vastustaa haluaan kävellä +puotiin ja toistaa joka sana keskustelusta, jonka oli kuullut. + +Mutta se oli pelastettu taas kerran, ja huokaisten tyydytyksestä hän +lähti kävelemään Rialtoa kohden, pää painuksissa. + +Iltapäiväteetä juotaessa hän ei tehnyt mitään huomautusta isän +poissaolosta. Pieni valkohapsinen lady vapisi pelätessään hänen +kysyvän, mutta aivan suotta. + +Vasta illalla, kun Claudina tuli suorittamaan juhlamenoja ja hän +sanoi hyvää yötä, hän pani kätensä isän olkapäille ja suuteli hetken +mielijohteesta hänen otsaansa. Sitten hän poistui huoneesta. + +Molemmat vanhukset tuijottivat toisiinsa hänen mentyään. Mitä tämä +tahtoi sanoa? Miksi hän oli tehnyt sen? + +»Mitä ihmettä — hän ei ole suudellut sinua sitten kuin +kahdeksanvuotiaana», sanoi äiti. + +Vanha herra pudisti päätään miettien. — »Ei — en ymmärrä ollenkaan. +Muistatko ensimmäistä iltaa, kun hän kieltäytyi, kun aioin kumartua +suutelemaan häntä, punastui ja tarjosi peräytyen kätensä?» + +Äiti hymyili. + +»Sinua se ensin haavoitti hiukan.» + +»Kyllä — mutta kun sinä sanoit sitten — 'John luulee olevansa jo +aikamies', niin se tuntui minustakin aivan luonnolliselta. Eikä hän ole +tehnyt sitä koskaan sittemminkään — ennenkuin nyt. Ihmettelenpä, miksi.» + +Vanha herra meni tänä iltana vuoteeseen hyvin hiljaisena, ja vielä +kauan sen jälkeen, kun Claudina oli vienyt lampun mukanaan, hän +saattoi tuntea Johnin huulien polttavan otsallaan ja veren tulvahtavan +poskiinsa. Jotakin oli tapahtunut, mutta oli vaikea ymmärtää, mitä. +Jokin muutos päivänselvästi. Hän tunsi itsensä aivan noloksi, mutta +vaipuikin uneen, ennenkuin ehti todeta, että hänen tunteensa olivat +aivan samat kuin Johnin kahdeksanvuotiaana. Tässä juuri oli tapahtunut +muutos. Lapsi oli nyt miehen isä, ja mies tunsi lapsen ensimmäistä +noloudentunnetta — niin että nyt oli viimeinen rengas taottu +peruuttamattoman menneisyyden ja kuluvan iäisyyden välille. + + + + +VI. KYNTTILÄ PYHÄLLE ANTONIOLLE. + + +Jos tiedätte jotakin Venetsian historiasta, jos teille merkitsee mitään +ammoin eläneiden muurahaisten uupumattomat ponnistukset luoda maailmaan +jotakin kaunista ja pysyvää; jos voitte nähdä kasvoja ja uneksia unia +liekkien värileikissä, joka hehkuu ja häipyy Ajan sulatusastiassa, +— silloin ei ole ajan tuhlausta istua yksin aurinkoisena aamuna +Piazzettalla, kasvot käännettyinä San Giorgio Maggioreen päin ja +auringon räiskytellessä kipinöitä läikehtivästä vedestä. + +Tällä tavoin John vietti erästä aamupäivää, kun työ ei maistunut, kun +pieni valkohapsinen lady neuvotteli talousasioista Claudinan kanssa ja +isä oli lähtenyt aikaavievään työhönsä, taulujen kehystämiseen. + +Aurinko oli kuin sulatusuunista lähtenyt hohtava kiekko. Muutamia +valkoisia pilvenhattaroita oli pysähtynyt turkoosinsiniselle pohjalle. +John istui räpytellen silmiään, ja San Giorgion talojen ikkunat iskivät +silmää takaisin unisen tuttavallisesti, ikäänkuin kuumuus olisi ollut +mahdoton kantaa. Giudeccasta päin näkyivät alusrykelmien paljaat mastot +kohoavan tyyneen ilmaan — jättiläismäisten meriruokojen tavoin, jotka +myrskyn puuska saattaa niittää alas kuin rannalla kasvavat kaislat. +Niiden varjot tanssivat vedessä kuin käärmeen pesät, mikä oli ainoa +liikehtiminen tänä unisena päivänä. Muuten oli kaikki hiljaa. + +John tuijotti kaikkeen tuohon puoliksi suljetuin silmin, kunnes +Campanilen kellotorni veden toisella puolen näytti sulautuvan +värisevään autereeseen, ja kirkontorni oli kadonnut valoon, jota +aurinko valutti sen ylitse. Mikä oli muuttunut? Mitä erilaista näkivät +hänen silmänsä kuin niiden tuhansien työmuurahaisten, jotka olivat +hääränneet, eläneet ja kuolleet, saadakseen kohoamaan tämän ajattoman +valon kaupungin, Suloisen Järjettömyyden Kaupungin? Mitä oli vaihtunut? +Ehkä muutamat harjareunakkeen kivet, joitakin mosaiikkeja oli +uudistettu; mutta siinä olikin kaikki. Kaikki oli samaa kuin Kymmenen +Neuvoston päivinä; juuri samaa, mitä Petrarca oli nähnyt ikkunastaan +Riva degli Schiavonin varrelta, katsellessaan suunnattomien galeerien +lähtöä loistossaan ja vaakunakoristuksissaan soljumaan helmen- ja +opaalinväristä laguunia. + +Kohta olisi nykyisyys häipynyt hänen tajunnastaan. Hän olisi ollut +joukon mukana odottamassa Piazzettalla Domenico Michelin loistokasta +paluuta Pyhältä maalta, tuoden Pyhän Isidoren siunatut jäännökset +Kioksesta ja Pyhän Donaton tomun Cephaloniasta. Seuraavassa hetkessä +hän olisi ollut lastaamassa heidän ihmeellisiä tuomisiaan Idästä, hyviä +hajuja ja ryytejä, silkkejä ja sandaalipuita, jollei nykyaikaisin +kaikista nykyajan katukaupustelijoista olisi koskettanut hihnallaan +hänen olkapäätään, valiten hänet uhrikseen. + +»Harvinaisia rahoja, signor», hän sanoi — »rahoja jokaisesta maailman +äärestä». + +Ja yhden liiran hinnasta hän tarjosi Johnille englantilaista pennyn +rahaa. + +John mittaili häntä ylhäältä alas asti. + +»Tämäkö on teidän käsityksenne huumorintajusta?» hän kysyi italiaksi. + +Mies pudisti juhlallisesti päätään. + +»Oo ei, signor! Tämä on harvinainen raha.» + +John kääntyi pois ikävystyneenä. + +»Menkää ensin opettelemaan ammattianne», hän virkkoi. »Tuo on +englantilainen penny, arvoltaan kymmenen centesimiä.» + +Kaupustelija kohautti olkapäitään ja vaelsi tiehensä. Hän oli saanut +rahan eräältä kreikkalaiselta, jonka laiva majaili Giudeccassa. Ei +ollut hyvä kertoa, mitä kreikkalainen oli sanonut. Signor ei uskoisi +häntä. + +John katseli hänen poistuvaa olentoaan sekavin tuntein — hiukan nolona, +sillä mies luuli häntä varmasti englantilaiseksi hulluksi — hiukan +nolona senkin vuoksi, että kaupustelija oli ilmaissut hänelle hänen +huumorintajunsa puutteellisuuden. + +Tarjota Englannin pennyä yhdestä liirasta! Ja kertoa aivan totisena, +että se on harvinainen raha! Ja ottaa kaikki vastaan yhtä totisesti +— erehtyä sanomaan loukkaavalla äänellä, että se on vain kymmenen +centesimin arvoinen! Näinkö syvälle hän oli vajonnut? Oliko hänen +huumorintajunsa kadonnut niin tyystin? Olihan se tietysti harvinainen +raha! Eikö ollut sattunut useita kertoja, että penny olisi voinut +pelastaa hänet sangen tukalasta tilanteesta? Kuinkas olikaan tuolin +laita Kensington Gardensissa? Entä ystävä, jonka hän luuli ilomielin +maksavan raitiotiekyydin? Totisesti se oli harvinainen raha! Olipa +aikoja, jolloin se olisi ollut sadan liiran arvoinen! + +Hän huusi kaupustelijan takaisin. + +»Antakaa minulle raha», hän sanoi. + +Mies otti sen esiin yllätyksestä irvistäen. + +»Se maksoi minulle puoli liiraa, signor», hän valehteli silmää +räpäyttämättä. + +»Luuletteko, että sillä saisi kynttilän Pyhän Antonion alttarille?» +kysyi John. + +»Olette kadottanut jotakin, signor?» + +Hän sanoi sen kovin myötätuntoisesti. + +»Huumorintajuni», sanoi John ja lähti San Marcon toria kohti +kaupustelijan jäädessä ihmettelemään. + +Jollei äänessä ole naurua, niin se on kuin murtunut ruokohuilu; +jollei sydämessä ole naurua, niin se on säröihin mennyt kivi; jollei +rukouksessa ole naurua, ei siinä ole myöskään kirkkautta eikä +kantovoimaa nousemaan taivasta kohti. + +Mahtaakohan olla naista, joka ei olisi joskus rukoillut Pyhää Antoniota +kaikessa juhlallisuudessa jonkin menetetyn pikkuesineen vuoksi, jota +olisi ollut viisainta kysyä lähimmästä löytötavaratoimistosta? Miksi +ei muiden mahdottomien asioiden ohella voisi yhtä hyvin rukoilla +kadonnutta huumorintajuaan takaisin? Maailmassa ei ole sellaista +toimistoa, joka tällaista arvokasta omaisuutta voisi toimittaa +takaisin, kun se kerran on päässyt livahtamaan sormien lomitse. Pyhällä +Antoniolla itsellään on runsaasti sitä tajua. Ajatelkaahan esineitä, +jotka hän on antanut löytyä teidän omasta kädestänne, ilmaissut +kadonneiden jalokivien olevan kaikessa rauhassa kaulallanne ja niin +edespäin. Varmasti hänellä täytyy olla huumorintajua. + +Samassa kuin John oli saapunut Pyhän Antonion alttarin luo, samassa +kuin penny kilahti arkkuun italialaisten rahojen joukkoon, samassa kuin +rukouksen ensimmäiset sanat kohosivat hänen huulilleen, naurukin alkoi +pilkistellä hänen silmissään. Hän oli löytänyt jälleen huumorintajunsa, +hän oli löytänyt kerran vielä naurun lahjan. Se oli hänen omassa +rukouksessaan. Ennenkuin hän ehti lausua sitä, häntä hymyilytti ajatus, +että Pyhää Antoniota varmaankin huvittaa koko tämä juttu. Sitten +hänen ei tarvinnut tehdä muuta kuin olla kiitollinen, ja painaen pään +käsiinsä hän ilmaisi kiitollisuutensa rukoilemalla muita asioita. + +San Marco on yksi niitä harvoja kirkkoja maailmassa, joissa todellakin +voi rukoilla — yksi niitä harvoja temppeleitä, joista Jumalaa ei ole +ajettu ulos niinkuin rahanvaihettajia, kiiltokullalla ja kirjavilla +koristeilla. Messu pääalttarilla on todellakin se mieltäylentävä +kärsimysnäytelmä, joksi se on tarkoitettu. Se esitetään näyttämöllä, +jota ei verhoa räikeät värit eikä ylen koreat jalokivet. Tuo ihana +näytelmä on löytänyt tyyssijan Pyhän Markuksen kirkosta; mikään +murhenäytelmä ei ole niin traagillinen kuin messu peloittavassa +ylevyydessään Pyhän Markuksen tuomiokirkossa. Kun kohotetaan hostiaa, +kun soinnukas kello on julistanut sanomansa ja tuhat päätä ja +kaksituhatta kättä ovat vaipuneet rukoukseen — silloin sielu todellakin +kohoaa valonsäteen siivillä Jumalansa luo. + +John oli vaipunut rukoukseensa pää kumarruksissa, silmät suljettuina. +Hän ei huomannut ohikulkevaa matkailijaparvea. Hän nosti taas päänsä, +mutta silmänsä olivat suunnatut eteenpäin pientä alttaria kohti. Hän +ei huomannut, kuinka muuan erottautui joukosta hiljaisesti ja tuli +takaisin muiden mentyä, istuutuen tyhjälle tuolille Johnin viereen. + +Vasta kun rukous oli päättynyt ja Pyhä Antonio oli kuullut kaikki, +mitä hän oli menettänyt, koko hänen sydämensä pakottavan tarinan, hän +kääntyi katsomaan mitä Pyhä Antonio oli suonut hänelle. + +Hänen huulensa vapisivat. Hän hieroi silmiään hieromistaan. + +Tuolilla hänen vieressään, kädet puolittain vedoten, silmät valmiina +kohtaamaan hänen silmiään, istui Jill. + + + + +VII. IGNATIAN OMINAISUUKSIA. + + +Hämmästyksissään John ojensi kätensä ja kosketti häntä varmistuakseen +siitä, ettei tämä ollut näköhäiriö. Jillin käsi vastasi tarttuen hänen +sormeensa ja antaen sen sitten pudota. + +»Oletko pahoillasi?» hän kuiskasi. + +John katsoi Pyhän Antonion kuvaan, sitten takaisin häneen; ympäri +kirkkoa ja sitten taas takaisin häneen. + +»Mistä sinä tulet?» + +»Kotoa — Lontoosta.» + +»Milloin?» + +»Eilisiltana.» + +»Yksin?» + +»En, en! Herra ja rouva Crossthwaiten kanssa.» + +»Mutta mitä sitten on tapahtunut?» + +»Miksi niin? — Ei mitään ole tapahtunut — ja —» Jillin ääni painui +alapuolelle kuiskauksen — »ja kuitenkin on tapahtunut vaikka mitä.» + +»Sinä aiot mennä naimisiin?» + +Se ei soinut hänestä vähemmän hirveältä siksi että hän tiesi sen. + +»Niin.» + +»Miksi sitten tulit tänne?» + +»Mr. ja Mrs. Crossthwaite olivat lähdössä tänne. He pyysivät minua +mukaansa. Tämä oli minun ainoa mahdollisuuteni päästä näkemään — meidän +kaupunkimme — Suloisen Järjettömyyden Kaupunki — minun täytyi tulla.» + +Vielä John tuijotti häneen kuin näköhäiriöön. Ei ole aina helppo uskoa +omia silmiään, sillä on tapauksia, jolloin halu näkemiseen lisää +näkemysvoimaa. Hän ojensi taas kätensä. + +»Minun on vaikea uskoa sitä», hän sanoi. »Kerroin tässä juuri, minuutti +sitten Pyhälle Antoniolle kaiken, mitä olin kadottanut. Sinut — parhaan +seikan elämässäni — ihanteeni — ja siksi myöskin huumorintajuni.» + +Jill meni hämmästyneen näköiseksi. Hän oli kyllä rukoillut Pyhältä +Antoniolta hyvinkin omituisia asioita — sellaisia, joille vain nainen +voi panna arvoa. Mutta rukoilla kadotettua huumorintajua! Hän kosketti +Johnin tarjoamaa kättä. + +»Sinä olet hullunkurinen», hän sanoi hiljaa — »sinä olet kujeilija. +Luuletko löytäväsi takaisin huumorintajusi?» + +»Löysin jo», sanoi John. + +»Jo?» + +»Niin — nyt jo.» Toinen silmä vilkutti Pyhälle Antoniolle. + +Sitten hän kertoi katukaupustelijasta ja harvinaisesta rahasta — +pennystä — ja kahden minuutin kuluttua he nauroivat kumpikin päät +käsiin piilotettuina. + +Kirkossa nauraminen ei oikeastaan ole sopivaa. Ainoa, mihin voitte +ryhtyä on, että piilotatte kasvonne ja etsitte nopeasti käsille +hautajaistoimituksen rukouskirjastanne ja luette sitä — jos nimittäin +ymmärrätte latinaa. Muussa tapauksessa kelpaa avioliittoon vihkiminen +yhtä hyvin. + +Mutta kun tämä tapahtuu Pyhän Antonion kuvan edessä, jolta olette juuri +rukoillut kadotettua naurunlahjaa — no niin, luulen hänen antavan sen +anteeksi. Sehän on lopultakin vain kohteliaisuus hänen kyvylleen. +Pyhimyksen täytyy osata suhtautua inhimillisyyteen ja sietää pikku +heikkouksiakin silloin tällöin. + +Vihdoin viimein, kun Jill oli vastannut kaikkiin Johnin kysymyksiin ja +päinvastoin, he nousivat ylös vitkastellen. + +»Minun täytyy mennä takaisin heidän luokseen», sanoi Jill katuvasti. + +»Mutta tapaanhan minä kai sinua vielä?' + +»Ah, kyllä.» + +»Saako Mrs. Crossthwaite tietää, että sinä olet tavannut minut?» + +»Kyllä. Mutta hänen miehensä ei saa. Hän ei ymmärtäisi.» + +John hymyili. + +»Miehet eivät koskaan ymmärrä. Heillä on liian ahdas käsitys siitä, +mikä on muille ihmisille sopivaa. Milloin saan tavata sinua?» + +»Tänä iltana.» + +»Missä?» + +»Jossakin — —» Jill keskeytti. + +»Sinä aioit sanoa jotakin», sanoi John nopeasti, »— mitä se oli?» + +Jill katsoi poispäin. Tämän maailman säännöttömyyksien joukossa +on sellainenkin seikka kuin velvollisuus itseään kohtaan. Sitä +ei ole uskallettu panna katekismukseen, sillä kielen riittämätön +sanavarasto antaisi helposti aihetta väärään tulkitsemiseen. — Mutta +Jill oli ajatellut tätä velvollisuutta tuhansia kertoja. Sen lauseet +muovautuivat valmiiksi hänen mielessään; se rakentui aivan itsestään +suurella helppoudella; sanat sujuivat iloisesti. + +Hän oli kysynyt itseltään, täytyikö hänen uhrata oma onnellisuutensa +niiden ihmisten hyvinvoinnille, jotka olivat saattaneet hänet +maailmaan? Kuinka he voivat vaatia häneltä mitään, kun eivät olleet +koskaan kysyneetkään, haluaisiko hän ylipäänsä olla olemassa? + +Tämä oli helposti sanottu, ja sen oikeudenmukaisuus on ilmeinen. Ja +jollei hän olisi voittanut mitään itselleen tässä asiassa, niin se +olisi ollut helppo täyttää. Mutta tietoisuus siitä, että hän täyttäisi +oman sydämensä palavan toiveen toisten hyvinvoinnin kustannuksella, +täytti hänet pelolla, että hän oli keksinyt tämän velvollisuuden vain +omaksi tyydytyksekseen, omantuntonsa nukutusaineeksi. + +Naisten kasvatus on niin tarkoin ajanut itsekkyyden heidän +luonteestaan, ettei naisella, joka huolehtii vain itsestään, ole +suurtakaan sijaa nykyaikaisessa yhteiskunnassa. + +Jillillä oli veressään tämä itsekkyyden puute, tämä ehdoton +jättäytyminen kohtalon haltuun. Vaikka häntä haluttikin taistella, +ei hän kuitenkaan voinut panna omia toivomuksiaan vanhempiensa +toivomuksien edelle; hän ei saattanut nähdä onnensa perusehtoa voitossa +joka murskaisi Ronald-veikon mahdollisuudet. + +Ja niinpä hän oli antanut suostumuksensa avioliittoon miehen kanssa, +jota hän olisi pitänyt kyllä arvossa ystävänä, jota hän kunnioitti +kaikin tavoin, mutta jolla — no niin, koska lyhytsanaisuus on hyve — +jolla oli samoin kuin Pyhällä Josef-parallakin ruskea parta. + +Tämä kaikki oli kiertänyt Johnin kysymystä seuranneen hiljaisuuden +aikana tuhannennen kerran Jillin ajatuksissa, saaden hänet taas +epäämättömästi toteamaan velvollisuutensa muita kohtaan. Niinpä hän +pudisti päätään. + +»Mutta sinä aioit sanoa jotakin», ahdisti John. + +»Minä arvelin kysyä sinulta», hän sanoi, »etkö ottaisi minua mukaasi +vanhempiesi luo». Hän arveli hetken — »minä — minä haluaisin juoda +teetä heidän luonaan pienistä sinivalkoisista korvattomista kupeista. +Tahtoisin mennä pienen valkohapsisen ladyn kanssa yhdessä ostamaan +pitsiä holvikäytävän kaupoista.» + +John rutisti hänen kättään, niin että kipenöitsi. + +»Sinä et ole unohtanut! Sinun on tultava tänään iltapäivällä.» + +Ja Jill lähti hymyillen, Johnin jäädessä seisomaan Pyhän Antonion +vaikenevan kuvan eteen. Hän polvistui uudelleen alas, ja kiitollisuus +täytti hänen sydämensä. Kun Jill katsoi taakseen, oli John haudannut +päänsä käsiinsä. + +Pieni valkohapsinen lady odotti jo päivällispöydän ääressä hänen +palatessaan. Isä oli syönyt ja lähtenyt taas jättäen äidin yksin +pitämään Johnille seuran. Hän istui kärsivällisesti pöydän päässä, ja +hänen sivullaan oli tyhjällä lautasella pieni pullo täynnä valkoisia +pillereitä, jotka hän peitti nopeasti kädellään Johnin tullessa. + +Mutta vanhat ihmiset kadottavat kokonaan kyvyn pettää tai piilottaa +jotakin, vaikka ovatkin viisaita sukkelalla, lapsellisella tavallaan. +He palaavat lapsuuteen luullessaan, että jokin esine on piilossa, kun +se on poissa näkyvistä. Niin ei ole ollenkaan asian laita. On hetkiä, +jolloin piilottaminen on liian myöhäistä, jolloin uteliaisuus tuo +piilotetun esineen kahta vilkkaammin esille. + +Miten olikaan, Johnin silmät liikkuivat nopeammin kuin hänen kätensä. +Äiti teki aran yrityksen salata myöskin hämmennystään, kysyen missä +John oli ollut. Mutta se ei käynyt päinsä. John ei voinut antaa tämän +pikku petoksen luiskahtaa ohi. Vastaamatta äidin kysymykseen ja +asettumatta paikalleen pöydän ääreen hän tuli pöydän päähän ja laski +kätensä äidin kaulan ympärille. + +»Mitä sinä piilotit, rakas?» hän kysyi. + +Niinkuin lapsi, joka on tavattu luvattomilta näpistelyretkiltä, äiti +veti kiltisti kätensä pois. Siinä seisoi viaton pieni pullo kaikessa +alastomuudessaan. John katsoi siihen kysyvästi — sitten äitiinsä. + +»Täytyykö sinun nauttia noita, rakkaani?» hän kysyi. »Etkö voi hyvin?» + +»Kyllä, minä voin mainiosti», sanoi äiti leikitellen hermostuneesti +pienen pullon korkilla. Tämä oli arka asia. Hän toivoi melkein, ettei +olisi koskaan sekaantunut siihen. Mutta luja usko antaa todellista +rohkeutta, ja hän uskoi koko yksinkertaisen sydämensä hehkulla +omaksumaansa taikauskoon, niin että tuo heikko toive katosi hetkessä +kuin kupla. + +»No, mitä on pullossa?» tiukkasi John. + +»Ignatiaa.» + +Ääni kuului vielä raukeana kuiskauksena. Rohkeus ei ollut palannut +vielä täydellisesti. Lujassa uskossaankin vanhat ihmiset pelkäävät, +että heitä voitaisiin pitää hiukan hulluina. Uusi sukupolvi peloittaa +heitä aina; se tietää niin paljon enemmän kuin he. + +»Ignatiaa?» John toisti. + +»Niin — minä — minä toivoisin, että sinä ottaisit sitä.» + +Hän alkoi avata pullon korkkia. + +»Minä? Minkä vuoksi? Minähän voin hyvin. En ole ollenkaan sairas.» + +»Ei — mutta —» Hän keskeytti. + +»Mutta mitä?» + +»Se tekisi sinulle hyvää. Koetapas, minun mielikseni.» Hän painoi +valkoisen päänsä Johnin takkia vasten. »Mutta rakkaani, mitä varten?» + +»Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan ignatiasta?» + +John pudisti päätään. + +»Se on eräs kasvi. Se on homeopaattista lääkettä. Sillä parannetaan +kaikkea mahdollista. Ihmiset nauttivat sitä, kun hermot ovat huonot, +tai unettomuutta vastaan. Se auttaa myöskin — rakkaussuruja vastaan.» + +Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti, peläten Johnin nauravan; mutta +nauru oli mahdoton, kun John katsoi alas ja näki hänen silmistään +paistavan toivon. Hän pakotti naurun takaisin, vaikka sieraimensa +värisivätkin. + +»Ja haluatko sinä parantaa minut rakkaudestani?» hän kysyi +vakavoitunein kasvoin. + +»Ehkäpä sinä olisit onnellisempi, jos pääsisit siitä, rakkaani.» + +»Ja sinä suosittelet ignatiaa?» + +»Minä olen nähnyt sen tekevän ihmeitä», hän puolustautui. »Claudina +raukka oli hirveästi rakastunut erääseen arvottomaan lurjukseen +— Tinaan, gondolieriin — tietysti sinä muistat hänet. Hän asui +Giudeccassa.» + +John nyökkäsi hymyillen. + +»No hyvä, Claudiaa itki minulle eräänä päivänä sydämensä tyhjiin. Hän +selitti rakastavansa koko Venetsian kurjinta miestä.» + +»Unohtakaa hänet, Claudina», neuvoin minä. »Mutta hän vakuutti sen +olevan mahdotonta. 'Hän voi kääriä minut pikkusormensa ympärille', +hän sanoi, ja hänen täytyi mennä miehen pienimmästäkin viittauksesta, +vaikk'ei muuta, niin sanoakseen, kuinka kurja mies hän oli. No niin, +minä määräsin hänelle ignatiaa, ja hän oli terve viikon kuluttua. Hän +nauraa vain nyt kun puhutaan Tinasta.» + +Johnin täytyi hymyillä, mutta hymy kuoli yhtä nopeasti pois. + +»Ja niinkö sinä haluaisit minunkin tekevän?» hän kysyi. »Toivoisitko +minunkin voivan nauraa puhuessani Pyhän Josefin neidosta? Jos minä +niin tekisin, niin sinä olisit siitä yhtä pahoillasi kuin minäkin. Se +haavoittaisi sinua yhtä paljon kuin minuakin.» + +»Sinä et siis halua ottaa sitä?» äiti katsoi nöyrästi poikansa +kasvoihin. + +»En — ei mitään lemmenjuomia minulle. Muuten», hän kumartui aivan +äidin korvan juureen, — »Pyhän Josefin neito on Venetsiassa. Hän tulee +tapaamaan teitä tänä iltana.» + +Huudahtaen ilosta äiti sysäsi pullon kauemmaksi ja otti pojan pään +vapiseviin käsiinsä. + + + + +VIII. UHRI. + + +Usko ignatiaan todistaa suurta taipumusta romantillisuuteen. + +Pienen valkohapsisen ladyn sielu kuului aikaan, jolloin rakkaus oli +koettelemus, jota ei voinut parantaa muulla kuin loihtukeinoilla ja +taikajuomilla. Hän nimitti menettelyään homeopaattiseksi. Sitten hän +koetti kaikessa hiljaisuudessa uskotella seuranneensa urhoollisesti +aikansa tasolla, ettei keskiajan taikauskolla ollut mitään tekemistä +tämän kanssa. + +Hyvä niin; mutta ei löydy tieteellistä nimeä pahoille enteille +harakoiden lennellessä; ette voi piiloutua kauniiden sanojen taakse, +jos tunnustatte mustan kissan tuovan onnea; ette kulje urhoollisesti +ajan mukana, jos heitätte suolaa vasemman olkapäänne yli. Silloin +ette astele uuden sukupolven mukana. Ja kaikki nämä olivat olennaisia +seikkoja pienen valkohapsisen ladyn elämässä. Harakat eivät tosin +lennelleet vanhassa italialaisessa puutarhassa Palazzo Capellon takana +häiritsemässä hänen mielenrauhaansa hirveillä ennustuksillaan. Mutta +keinot vanhan naisen taikauskon vireilläpitämiseksi eivät rajoitu +harakan lentoon. Välineitä on lukemattomia. + +Juuri päivää ennen Johnin ilmoitusta Pyhän Josefin neidon tulosta +hän oli nähnyt uuden kuun, hoikan hopeisen sirpin, oikean olkapäänsä +ylitse. Se on oikein hyvä enne. Hän oli tullut kotiin onnellisempana +jo sen vuoksi. Sen merkitystä hän tosin ei silloin vielä kyennyt +ratkaisemaan. Kohtalo ei ole näissä asioissa, enemmän kuin muissakaan, +aina niin avomielinen kuin pitäisi. Mutta samassa kuin John oli +kertonut uutisensa, hänelle muistui kuunsirppi mieleen. Tätä se siis +oli ennustanut —. Pyhän Josefin neidon tuloa. + +Heti päivällisen päätyttyä John lähti Piazzalle, sovitulle +kohtauspaikalle jättäen äidin ja Claudinan tekemään valmistuksia +vieraan vastaanottamiseksi. Kuinka nopeasti vanhan valkohapsisen ladyn +sydän silloin tykytti, on vaikea sanoa. Hän oli yhtä kiihtynyt kuin +Claudinan pakatessa aarteita iltaisin yöpaitoihin. Hänen pienet ruskeat +silmänsä säteilivät, sillä naimiskauppa merkitsee vanhoille ihmisille +yhtä paljon kuin lapsillekin. Sen valmistukset ovat kuin puuskatuuli, +joka saattaa mielikuvituksen tapahtuman pyörteeseen. Ja tällä, mihin +hän nyt oli valmistumassa, oli aivan selvästi romaanin väritys. + +Väliin ehkä pieni mustasukkaisuuden aalto toi lämpimän veren hänen +poskilleen. Entä jollei Pyhän Josefin neito vastaisikaan hänen +odotuksiaan? Jollei hän täyttäisikään niitä toiveita ja vaatimuksia, +jotka hän oli mielessään asettanut sille naiselle, jonka piti tuleman +hänen poikansa vaimoksi? Kuinka hän voisi sanoa sen Johnille, varoittaa +häntä ajattelemattomasta askelesta? Kuinka hän voisi todistaa Johnille, +että tuo nainen ei ansaitsisi hänen rakkauttaan? Siitä tulisi vaikea +tehtävä; mutta hänen huulensa ohentuivat sitä ajatellessa. Hän ei +koettaisikaan päästä niin vakavasta velvollisuudesta. + +Mutta hän viskasi nämä epäluulot ja arvelut menemään. Hänen +oikeudentuntonsa käski tuomitsemaan vasta näkemisen perusteella, ja +niinpä hän sitten, lähetettyään Claudinan ostamaan muutamia leivoksia +Lavenalle, pujahti makuuhuoneeseensa ja polvistui pienen kotialttarinsa +eteen. + +Täältä hänen miehensä löysi hänet kymmenen minuuttia myöhemmin. Hänen +tapoihinsa ei kuulunut rukoileminen tähän aikaan vuorokaudesta muuta +kuin erikoistapauksissa, ja vanha herra jäi odottamaan hiljaisuudessa +katsellen valkoista päätä, joka oli hautautunut liikuttavan hentoihin +käsiin, ja tarkaten, kuinka kuvan edessä palavan pienen värillisen +lampun arastelevat säteet hopeoittivat harmaat hiukset. + +Kun vanha rouva viimeinkin oli lopettanut rukouksensa ja huomasi +miehensä, hiipi hymyily hänen silmiinsä. Hän viittasi äänettömästi +miestään tulemaan lähemmäksi. Kun tämä oli tullut hänen sivulleen, hän +veti tämän hellästi myös polvilleen. + +»Mitä nyt?» kuiskasi vanha herra. + +»Minä rukoilin Johnin puolesta», äiti kuiskasi takaisin, sillä +kun polvistutaan alttarin ääressä, olkoon se sitten tehty vaikka +vanhasta laatikosta, niinkuin tämäkin, niin ollaan kappelissa tai +tuomiokirkossa; ollaan Jumalan itsensä jalkojen juuressa, ja silloin +täytyy puhua hiljaa. + +»Minkävuoksi hänen puolestaan?» kysyi vanha herra taas. + +Äiti lähensi huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi. + +»Pyhän Josefin neito on Venetsiassa. Hän tulee teelle tänä iltapäivänä.» + +Ja sitten, vilkaistuaan olkapäänsä yli, oliko ovi suljettu — sillä +vanhat herrasmiehet ovat arkatuntoisia tällaisissa asioissa — tämän +käsivarsi soljahti hänen kaulaansa, ja molemmat vanhat päät painuivat +toisiinsa. Itse asiassa he rukoilivat oman elämänsä puolesta. Jokainen +oikea rukous tulee todellisuudessa koko maailman hyväksi. + +Mitä he rukoilivat, kuinka he rukoilivat, mitä hentoja pieniä ajatuksia +muovautuikaan heidän sieluissaan, sitä on mahdoton sanoa. Tosiasia +on, että nainen tulee Jumalansa luokse uskonsa yksinkertaisimmassa +pukimessa, mutta mies kantaa vielä ylpeyttään olkapäällään. + +Sitten he nousivat ja menivät toiseen huoneeseen. Kaikki oli valmista. +Sinivalkoiset kupit hymyilivät lautasillaan; kuparinen teekeittiö +aloitteli juuri houkuttelevaa lauluaan spriiliekin yläpuolella. + +»Pidätkö minun päähineestäni?» kysyi pieni valkohapsinen lady, ja vanha +herra vastasi, katsellen, oliko etumuksensa liian rypistynyt, että +se oli herttaisin päähine, mitä hän oli koskaan nähnyt. »John raukka +tulee varmasti ujostelemaan», rouva jatkoi istuutuen ja pannen kädet +helmaansa, näyttääkseen muka huolettomalta. + +»John — ujostelemaan!» + +Vanha herra nauroi moiselle ajatukselle ja suuteli hänen ryppyistä +poskeaan salatakseen kiihtymyksensä. Johnko ujosteleisi? Hän muisti +omaa kuherteluaikaansa. Hän ei ollut koskaan ollut ujo. Tämä oli +melkein kuin syytös häntä itseään kohtaan. Ja mitä muuten hänen +vaimonsa kaltainen ylväs nainen tekisi ujon miehen ihastuksella? John +— ujo! Hän suoristi liivinsä toiseen kertaan, sillä vieraan tuloaika +lähestyi. Teekeittiö uhkasi kiehua yli, ja hän alkoi tuntea itsensä +hermostuneeksi. + +»Sanoiko John, milloin he aikovat mennä naimisiin?» hän kysyi äkkiä. + +»Herran tähden, siitä sinä et saa puhua hänelle mitään!» huudahti +vanha rouva nopeasti. »Hän sanoi minulle, että he ovat vain ystäviä +— ainoastaan ystäviä. Mutta minäkö en muka arvaisi! Minkä vuoksi hän +tuli Venetsiaan? Hänen täytyi tietää Johnin olevan täällä. John ei +vain tahdo kertoa siitä mitään. Meidän täytyy kohdella tuota neitiä +vain hänen ystävänään. Mutta —» Hän pudisti päätään ymmärtäväisesti, +huolimatta päättää lausettaan. + +Tietysti hän arvasi kaiken — heidän tapaamisensa kappelissa — heidän +kohtauksensa Kensington Gardensissa! Nuori mies ja nuori nainen eivät +kohtaa tällä tavoin, jollei siihen ole jotakin painavaa perustetta. +Muuten — tuo viimeinen kynttilä! Mikä nainen voisi olla rakastumatta +mieheen, joka osoittaa sellaista ajatustavan hienoutta, vaikk'ei +ottaisikaan huomioon tosiasiaa, että tuo mies on hänen poikansa? Nainen +tietää eräitä asioita tässä maailmassa niin varmasti, ettei häntä +vastaan maksa väitelläkään. Ensiksi, hän on päättänyt olla oikeassa ja +toiseksi, vaikka voisikin todistaa hänen olevan väärässä, niin se vain +vahvistaisi häntä mielipiteessään. + +Vanha rouva tiesi vallan hyvin mitä puhui. Nämä kaksi olivat niin +lopullisesti rakastuneet toisiinsa kuin he yleensä saattoivat +olla. Heidän tapaamisensa täällä Venetsiassa, sitten kun John oli +vakuuttanut, etteivät he näkisi toisiaan koskaan enää, oli ainoa +todiste, mitä hän tarvitsi. + +Viimeinkin kello soi äänekkäästi. Sen kilinä kaikui peloittavasti +seinämästä toiseen heidän sydänkammioissaan. Vanha rouva korjasi +päähinettään kahdennenkymmenennen kerran; kahdennenkymmenennen kerran +vanha herra vetäisi suoraksi liivinsä, sitten hän hiipi ovelle ja +katosi suureen saliin. + +»Claudina menee juuri!» hän kuiskasi taakseen. »Hän avaa oven. Se on +John!» + +Hän tuli nopeasti takaisin tuolilleen, ja kun nuoret astuivat sisään, +niin molemmat vanhukset istuivat toisiaan vastapäätä rauhallisina, +järkkymättöminä, ikäänkuin maailmassa ei pystyisi tapahtumaan enää +mitään. Harvoin on neljä sydäntä sykkinyt niin vilkkaasti tällaisissa +rauhallisissa kehyksissä. + +»Tässä on Miss Dealtry», sanoi John, samalla äänellä, millä hän käski +ajurin ajamaan oopperaan. + +Vanha herra oli noussut tuoliltaan ja astui esiin sellaisella +kohteliaisuudella, että se saa naisen tuntemaan itsensä +kuningattareksi, vaikka sattuisikin olemaan vain pesijätär, — otti +Jillin käden, kumarsi syvään puristaen sitä varovasti ja johdatti hänet +sisemmälle huoneeseen, kumartaen sitten taas uudelleen juhlallisesti. + +»Vaimoni», hän sanoi, tavoittaen tarkalleen Johnin äänensävyn. + +Pieni valkohapsinen lady tarjosi molemmat kätensä, ja kun Jill näki +kärsineet, hennot sormet, hänen sydämensä värähti säälistä. Mutta +ennenkuin hänen säpsähdystään huomattiin, hän oli kumartunut ja +suudellut noita ryppyisiä kasvoja — ja siitä hetkestä he rakastivat +toisiaan. + +Naisten kesken tällaiset asiat käyvät välittömästi. Nainen saattaa +olla suutelevinaan toista naista; hän saattaa työntää poskensa esille, +mutista liikutettuja sanoja ja suudella ilmaa huulillaan. Eikä +kumpaakaan petetä sillä tavoin. Katsojat tietävät yhtä hyvin, että nuo +kaksi vihaavat toisiaan, ja esiintyjät ovat siitä itsekin selvillä. +Mutta kun kahden naisen huulet yhtyvät, silloin heidän sydämensäkin +koskettavat toisiaan. + +Tämä suudelma oli sinetti heidän liitolleen. Molemmat rakastivat +Johnia, ja tällä suudelmalla he kertoivat sen toisilleen. Äiti ei +halunnut enempiä todisteita. Silloin kaikki mustasukkaiset tunteet +haihtuivat. Tällä suudelmalla hän toi äidin uhrin, viimeisen, mitä +luonnon lakkaamaton vaatimus asettaa hänen sukupuolensa kannettavaksi. +Hän jätti rakkautensa poikaansa toisen naisen haltuun. Ja kun Jill +nosti taas päänsä, oli vanhan rouvan sydän rauhoittunut, rauhoittunut +taas hiljaiseen rauhalliseen tahtiinsa, ehkä hiukan hiljaisempaan kuin +ennen. Hänen elämänsä oli päättynyt. Jäljellä oli vain odotus, ja +hänen vielä kirkkaat silmänsä etsivät Johnin silmiä — mutta ne olivat +suunnatut kiinteästi Jilliin. + + + + +IX. LÄHTÖ VENETSIASTA. + + +Ennenkuin nämä pienet teekutsut olivat ohitse, olivat nuo molemmat +vanhukset voittaneet Jillin sydämen. He olivat kuin kaksi lasta, +uskoen elämän kaikkein juhlallisimpiin seikkoihin. Niinkuin lapset he +katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, kun jotakin tapahtui tai jotakin +sanottiin. Niinkuin lapset he nauroivat tai olivat juhlallisen totisina +syventyneet leikkiinsä. Niinkuin lapset he vain tuntuivat leikkivän +olevansa vanhoja, vanha herra päätään nyökyttelemällä ja rouva +kutistuneine vartaloineen ja kuihtuneina käsineen. + +Väliin — he saattoivat katsoa toisiinsa ja hymyillä Johnin sanoessa +jotakin. Se oli muistuttanut heitä ehkä jostakin vuosien takaisesta +asiasta, josta John enemmän kuin Jillkään eivät tietäneet mitään. +Tässä he olivat taasen kuin lapset, joiden kasvoilla usein viivähtää +kaukainen muiston katse — hyvin ihmeellinen ja viisas katse — niinkuin +he näkisivät taaksepäin aikojen pimentoon, josta kohtalon käsi on +heidät tuonut. + +Mutta ei se ollut ainoastaan tämä yksinkertaisuuden ihmeellinen +viehätys — vaan joka kerta kun Jill katsahti ylös, hän huomasi heidän +katseittensa olevan hellästi häneen kiintyneet. Hänestä näytti, +ikäänkuin he olisivat koettaneet äänettömästi kertoa hänelle, kuinka +paljon he pitivät hänestä. + +Kun vanha herra ojensi hänelle teekupin, jonka hän tunsi Johnin +kuvauksesta, hän kääntyi hymyillen Johniin. + +»Ovatko ne juuri nämä kupit?» hän kysyi hiljaa. + +John nyökkäsi ja yritti myöskin hymyillä. Vanha rouva pani merkille +heidän hymyilynsä. Hänen silmänsä eivät jättäneet heitä hetkeksikään. + +»Minulle on kerrottu näistä kupeista», Jill selitti toisiin kääntyen. +»Poikanne kuvaili ne minulle eräänä päivänä, kun — kun hän kertoi +teidän asuinpaikastanne.» + +»Ne ovat oikeata Kiinan porsliinia», sanoi vanha herra. »Tietysti John +mainitsi teille sen.» + +»Niin — ei — kuvaus ei ollut niin yksityiskohtainen — paitsi —» äkkiä +hän tunsi veren lainehtivan poskilleen. »Minä — minä tiesin, että ne +olivat korvattomia.» + +Miksi hän punastui? Pieni vanha rouva oli tietenkin nähnyt tuon +äkillisen värinmuutoksen. Miksi hän oli punastunut? Jonkin muiston +vuoksi? Jonkin Johnin lausuman sanan vuoksi? Hän katsahti nopeasti +Johniin. Tämän silmät seurasivat koko ajan Jillin kasvoja. + +Ah niin, he rakastivat! Ei voinut erehtyä sen suhteen. Heidän välillään +oli salaisuus; salaisuus, joka oli punannut Jillin posket ja tuonut +tarkoittavan katseen Johnin silmiin. Mikä muu salaisuus saattaisi olla +pojan ja tytön välillä kuin rakkaus? + +Ennenkuin tee oli juotu, he olivat ilmaisseet sen pienelle vanhalle +rouvalle tuhansin eri tavoin. Kun vanha herra kilpaili Johnin kanssa +vieraan hyvänä pitämisessä ja pakotti hänen ottamaan tarjoamaltaan +lautaselta, silloin hän taivutti päänsä ja hymyili nähdessään miehensä +ylpeyden ja John-paran pettymyksen. + +»Hän rakastaa Johnia! Hän rakastaa Johnia!» kuiskaili sydämessään »Hän +on juuri oikea vaimo Johnille!» + +»Ihastuttava neitonen!» kuiskasi vanhan miehen turhamaisuus, hänen +auttaessaan varovasti lautasta takaisin pöydälle. »Juuri se vaimo, +jonka olisin itse valinnut Johnille.» + +Ja Johnin valtasi lohduton ihmettely, miksi Jill oli niin ilmeisesti +hylännyt hänen tarjouksensa, jos hän kerran rakasti häntä. + +Miksi hän oli kieltäytynyt? Vanha valkohapsinen lady tiesi sen. Jill +halusi miellyttää hänen isäänsä, koska rakasti Johnia. Tämä oli heidän +salaisuutensa. Mitä sillä oli tekemistä sinivalkoisten kuppien kanssa, +sitä hän ei saattanut arvata, mutta tämä oli heidän salaisuutensa — he +rakastivat. + +Vain mitä suurimmalla itsehillinnällä hän saattoi kieltäytyä vetämästä +Jilliä viereensä ja kertomasta hänelle kaikkea, minkä oli nähnyt, minkä +oli arvannut ja mitä toivoi. + +Äkkiä tilaisuus tarjoutui aivan etsimättä. He olivat syöneet +marmeladikakkuja, jotka Claudina osasi leikata niin ohuiksi, että ne +melkein tuntuivat tarvitsevan parsimista. Ne sulivat suussa, mutta +ne tekivät myös sormet tahmeiksi. Jill katseli surkeana käsiään, kun +teenjuonti oli päättynyt. Pitäen niitä käsivarren mitan päässä hän +teki pienen irvistyksen. Lapsena on suu parhain, nopein ja koetelluin +apukeino tällaisissa tapauksissa. Ehkä hän olisi halunnutkin tällä +kertaa olla lapsi, mutta se pysähtyi toivomukseen. Hän pyysi lupaa +saada pestä ne. + +»Haluatteko tulla minun huoneeseeni», sanoi vanha pieni rouva +innokkaasti ja vei pois hänet sinne, minne John ei voinut heitä seurata. + +Ah, kuinka ovela äiti olikaan saatuaan hänet yksin haltuunsa! Mitä +viekkaita pikku kohteliaisuuksia hän sanoikaan! Teidän on vaikea uskoa, +kuinka nokkela hän tosiaankin saattoi olla. + +»Tässä on teidän pikku alttarinne», sanoi Jill kuivaten kätensä. Kun +hän meni sen luokse, niin vanha rouva tarttui hänen käsivarteensa. +Siitä hänen oli helppo sujahuttaa kätensä Jillin käteen. Hakiessaan +Jillistä tukea hän osasi näyttää sadoin hellin tavoin, kuinka +rakastettavana ja suloisena hän piti Jilliä. + +Niin hellät, niin ilmeiset olivat nämä merkit heidän välillään, että +Jillin omaantuntoon pisti, ja hän ihmetteli syyllisyydentuntoisena, +mitä he mahtaisivatkaan ajatella hänestä, jos tietäisivät kaiken. +Heidän ei pitäisi saada tietää. Hän ei voinut sietää ajatusta, että nuo +kaksi vanhusta, vaikka asuen kaukana Venetsiassa, kantaisivat häntä +kohtaan sydämessään muita tunteita kuin sen mieltymyksen, jota he +olivat osoittaneet tänä iltana. + +»Minä olin juuri rukoilemassa ennen teidän tuloanne», sanoi vanha rouva +kuiskaten. + +Jill pusersi kuihtunutta kättä. + +»Tiedättekö, mitä minä rukoilin?» + +Äkillinen pelko valtasi Jillin. Hän tunsi otsansa kylmenevän. + +»En», hän yritti hymyillä. »Mistä minä tietäisin?» + +»Minä rukoilin Johnin puolesta.» Hän katsoi ylös Jillin kasvoihin +yksinkertaisesti. »Hän on niin kultainen poika, ettette tiedäkään. +Ajatelkaas esimerkiksi matkaa, jonka hän tekee joka vuosi meidän +luoksemme — Lontoosta saakka. Sitä ei jokainen poika tekisi. Vai +luulisitteko?» + +Hän kysyi niin viattomasti, aivan kuin vaikka asiasta olisi ollutkin +epäilyksiä, niin hän ei halunnut kuulla niitä. Hänen omassa mielessään +siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. + +Mutta pieni kotialttari on vaarallinen paikka sellaiselle +keskusteluaiheelle. Jill veti häntä hellästi pois ovea kohden. + +»Luuletteko kenelläkään muulla pojalla olevan sellaista äitiä?» hän +sanoi. »Miksi ette tee itsellenne sitä kysymystä?» + +Vanha rouva katsahti ylös silmät välkähtäen. »Luulin teidän ehkä +ymmärtävän paremmin minun tavallani», hän vastasi. »Muuten — on helppoa +olla äiti. Teidän tarvitsee vain omistaa poika. Ei ole niin helppoa +olla poikana, koska te tarvitsette enemmän kuin äidin sitä varten.» + +Jill katsoi häneen hellästi ja kumartui sitten suutelemaan hänen +poskeaan. + +»Minä luulen Johnin olevan hyvin teidänlaisenne», hän kuiskasi. Hän ei +voinut pidättää sitä. Ja tämä olikin kaikki mitä pieni valkohapsinen +lady oli odottanut. Pää voitonriemuisesti pystyssä hän tuli Jillin +kanssa takaisin toisten luo. + +Kohta senjälkeen Jill selitti, että hänen täytyi lähteä — ystävät +olivat jo varmaan odottaneet häntä. + +»Mutta milloin —» alkoivat vanhukset puhua samassa henkäyksessä, ja +pysähtyivät sitten kumpikin. + +»Sano sinä, rakkaani», vanha herra virkkoi. »Minä voin odottaa.» + +Oi ei, hän ei tahtonut kuullakaan siitä. Vanhan herran oli puhuttava +ensin. Tämä pudisti päätään ja kumarsi. John tavoitti Jillin katseen, +ja he koettivat olla nauramatta. + +»Milloin sitten» — molemmat alkoivat taas yht'aikaa, mutta nyt he +päättivät lauseensa, — »milloin saamme nähdä teidät taas?» + +Meillä on usein samat ajatukset, kun tunnemme toisemme oikein hyvin. +Oli herttaista nähdä näiden kahden vanhuksen seisahtuvan tielle +antaakseen toisen kulkea ohitse, aivan kuin he olisivat olleet menossa +eri suuntiin, huomatakseen sitten, että he lausuivatkin vain toistensa +ajatuksia. + +Kaikki nauroivat, mutta nauru kuoleutui pois, kun Jill ilmoitti, että +hän matkustaisi ylihuomenna Milanon kautta Englantiin. + +»Ettekö viivy muuta kuin kolme päivää?» huudahti pieni vanha rouva ja +katsoi Johniin. Mutta John oli saanut kuulla sen jo, hänen kasvoillaan +ei näkynyt hämmästystä. Hän huokasi syvään ja katsahti ikkunasta ulos +vanhaan italialaiseen puutarhaan, siinä kaikki. + +He pyysivät Jilliä tulemaan huomenna lunchille — teelle, jos häntä +haluttaisi — jäämään tänne koko päiväksi. John katsoi häneen hartaasti +odottaen hänen vastaustaan. + +»Mutta minä en voi jättää ystäviäni koko päiväksi», Jill sanoi +epäröiden. »Minä tulen lunchille; koetanpa jäädä teellekin — mutta +enempää en luvata.» + +Sitten John saattoi hänet alas gondolin luo. Holvikäytävässä, ennenkuin +he tulivat _fondamentalle_, hän otti Jillin käsivarren ja puristi hänet +lähelle itseään. + +»Oletko varma siitä, että se on liian myöhäistä?» hän virkkoi käheästi. +»Oletko varma, ettei voi tehdä mitään asioiden muuttamiseksi — eikö ole +enää mitään mahdollisuuksia?» + +Jill kietoutui häneen levollisesti. Pimeydessä hänen silmänsä +näyttivät tutkimattoman syviltä; ne tuntuivat etsivän kaukaisimpiakin +mahdollisuuksia näköpiirin rajoilta, mutta eivät nähneet muuta kuin +polun, jota niin monet naiset ennen häntä olivat saaneet kulkea. + +»Liian myöhäistä», hän kuiskaili. »Ah, minun ei olisi pitänyt tulla! +Minun ei olisi koskaan pitänyt nähdä sinun ihmeellisiä vanhempiasi! Nyt +minä vasta tiedän, mitä Suloisen Järjettömyyden Kaupunki tarkoitti. +Sinä elävöitit sen jo melkein minulle Fetter Lanella, mutta nyt minä +tunnen sen. Ah, en ihmettele, että sinä rakastat heitä! En ihmettele, +että sinä palaat tänne joka vuosi — vuosi vuodelta heitä katsomaan! Jos +minun isäni ja äitini olisivat tällaisia, kuinka toisenlaista kaikki +silloin olisikaan.» + +»Eikö sinulla ole rohkeutta jättää kaikkea ja murtautua vapaaksi?» +kysyi John rauhallisesti —, »ottaaksesi minun vanhempani omiksi +vanhemmiksesi? Jollen minä voisi pitää sinua Lontoossa, niin sinä +asuisit täällä heidän luonaan, ja minä tekisin täällä niin suuren osan +työstäni kuin mahdollista.» + +Jill katsoi kiinteästi hänen silmiinsä. + +»Luulisitko meidän tulevan siten onnellisiksi?» hän kysyi. »Olisitko +sinä onnellinen, jos sinun pitäisi hylätä heidät, voidaksesi mennä +minun kanssani naimisiin? Eivätkö heidän kasvonsa ahdistaisi sinua +täydellisimpinäkin onnen hetkinä? Eivätkö heidän silmänsä seuraisi +sinua kaikissa töissäsi? Eivätkö nuo kuihtuneet kädet aina tavoittelisi +sinun sydäntäsi? Ja jos sinun vielä pitäisi ajatella, että he olisivat +köyhiä — —» + +»Mutta he ovat köyhiä», sanoi John. Hän muisti Aarreaitan; liikuttavan +olennon sen pimennossa, joka ei tahtonut myydä tavaroitaan, koska +rakasti niitä liian paljon. + +»Voisitko jättää heidät köyhyyteen sitten?» Jill kysyi. + +»Siis kaikki on myöhäistä?» John toisti. + +»Minä olen antanut sanani», vastasi Jill. + +John nosti hänen kätensä uljaasti huulilleen ja suuteli sitä. + +»Sitten sinä et saa tulla huomenna», hän sanoi rauhallisesti. + +»Enkö saisi nähdä heitä enää?» + +»Et. Lähetä jokin anteeksipyyntö. Kirjoita äidilleni; Sano hänelle, +että ystäväsi ovat päättäneet pysähtyä päiväksi Bolognaan Milanon +matkalla ja että teidän on heti lähdettävä. Hän rakastaa jo sinua — +ja hän luottaa jo liian paljon sinuun. Kestää aikoja, ennenkuin minä +saan ajetuksi hänen päästään pois ajatuksen, että sinusta tulee minun +puolisoni. Enkä minä mielelläni kertoisi hänelle, että sinä menet +naimisiin jonkun muun kanssa. Sitä hän ei ymmärtäisi. Hän kuuluu +vanhaan kouluun, jolloin kiharat ja päähineet ja kainosteleva pieni +musta kenkä ja valkoiset sukat vaikuttivat ihmeellisellä tavalla +käytökseen. Hän ei voisi ehkä ymmärtää, miksi sinä haluat tulla +heitä tapaamaan näissä olosuhteissa. Hän voisi tuskin uskoa, että +sinä välität minusta, ja vaikka uskoisikin, niin ajattelisi, ettei +meidän sovi tavata toisiamme ehkä kaiken jälkeen. Ei, sinun ei pidä +tulla tervehtimään heitä enää huomenna. Totuuden kuuleminen tulee +kyllä melkein murtamaan hänen sydämensä kerran, mutta melkein ei ole +kokonaan.» + +»Enkö saa sitten nähdä heitä enää koskaan?» Jill kysyi tukahdutetusti. + +Hän pudisti päätään. + +»Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinä näet ketään meistä.» + +Jill pani kätensä hänen olkapäilleen. Sitten hän painautui Johnia +vasten ja katsoi häntä aivan läheltä kasvoihin, aivankuin painaakseen +hänen kuvansa sieluunsa ikiajoiksi. John sulki silmänsä. Hän ei +uskaltanut suudella tyttöä. Kun huulet yhtyvät, niin vuolaat virrat, +joita ei voi vaimentaa, murtavat patonsa. John sulki silmänsä ja +taivutti päänsä taaksepäin, vaikka Jillin tukan kosketus ja hänen +lämmin hengityksensä pyrkivät horjuttamaan hänen päättäväisyyttään. + +»Kuinka minä voisin taipua siihen?» kuiski Jill. »Minusta tuntuu, kuin +minun olisi nyt jäätävä; ikäänkuin en koskaan tahtoisi mennä takaisin +kotiin». + +John ei virkkanut mitään. Hänen äänensä sävykin olisi voinut vaikuttaa +pakottavasti Jilliin. Hitaasti tämä antoi sormiensa hellittyä ja yhtä +hitaasti vetäytyi erilleen Johnista. Tämä oli viimeinen silmänräpäys, +jolloin hän olisi voinut voittaa Jillin. Sillä Jill oli hänen, niin +totta kuin veri kuohui hänen suonissansa, niin totta kuin Jillin +suonet sykkivät villisti hänen suoniensa tahtiin. Mutta rakkaudessa — +sodassa saattaa olla toisin — ei näitä asioita voida ottaa siten. Jokin +epämääräinen, mystillinen hyvyyden käsky ei salli sitä. + +»Sinun täytyy mennä nyt», sanoi John hellästi. »Me emme voi seisoa +täällä.» + +Hän johti Jillin ovelle. Kun se aukeni ja valo tulvi sisään, silloin +hän tunsi, että kaikki oli lopussa. + +Jill astui odottavaan gondoliin, ja gondolieri lykkäsi sen irti +rapuista. John seisoi liikkumattomana fondamentalla, kunnes se katosi +näkyvistä. Väliin Jill katsoi taakseen ja vilkutti nenäliinallaan. John +vastasi siihen taivuttamalla päätään. + +Mutta kumpikaan heistä ei huomannut kahta valkoista päätä, jotka olivat +vieri vieressä ylhäällä ikkunassa kuiskaillen toisilleen onnellisina, +tietämättä mitään kurjuudesta, jota pieni valkoinen nenäliina ilmaisi. + +»Näethän, kuinka kauan he viipyivät rapuissa», vanha rouva kuiskutteli. + +»Ooh — enpä tiedä voiko siitä mitään päätellä. Nuo raput ovat sangen +pimeät ja vaivalloiset, kun ei vaan ole tottunut niihin». + +Pieni valkohapsinen lady otti hänen käsivartensa ja katsoi hänen +kasvoihinsa. Hänen ruskeat silmänsä säikkyivät. + +»Ne ovat hyvin pimeät — melkein yhtä pimeät kuin siinä talossa, missä +minä asuin, kun me ensiksi tapasimme toisemme.» + + + + +X. HELMIKUUN KUUDESTOISTA PÄIVÄ LONTOOSSA. + + +Luonto kammoo tyhjää tilaa, mutta se ei ole mitään sen inhon +rinnalla, jota se tuntee päättämätöntä työtä kohtaan. Ajan ikuisessa +kutomuksessa ei sallita yhtään irtonaista langanpäätä. Ja niinkin +epäjohdonmukaisessa aiheessa kuin on tarina Suloisesta Järjettömyydestä +täytyy saada aikaan jonkinlainen lopullinen pyöristys, lankoja ei voi +jättää riippumaan, jottei kuvan säännöllisyys turmeltuisi. + +Kun John sanoi Jillille hyvää yötä _fondamentan_ rapuilla, kun +nenäliinan viimeinen liehaus oli sumentunut läikähtelevän veden +heijastuksiin, hän oli kääntynyt takaisin taloon siinä uskossa, että +tarina oli auttamattomasti lopussa. Viimeinen sana oli kirjoitettu. +Mitä Jilliin tuli, hän saattoi sulkea kirjan ja kiittää kohtaloa, että +se oli näyttänyt hänelle ihanteen, paljon korkeamman elämän keskitasoa. + +Mutta hän ei ollut näissä laskelmissaan ottanut huomioon kahta +valkoista päätä ylhäällä ikkunassa. + +Mikäli hänen silmänsä saattoi tajuta, niin kohtalo oli täyttynyt, +tyhjentänyt sakkansa viimeiseen pisaraan. Mutta vanhuksien laita oli +toinen. He eivät olleet vielä tyydytettyjä, heille oli tarina vasta +juuri alkanut. Heille se oli viimeinen sukkula, jonka viuhkominen +edestakaisin kutoisi menneisyyden nykyisyyteen ja siten täyttäisi +heidän lopullisen tarkoituksensa. + +Tästä lähtien pieni valkohapsinen lady katsoi eteenpäin Johnin +avioliittoon Jillin kanssa kuin koko elämänsä toiveiden summaan. +Hän eli — hän ajatteli — hän järjesti olemassaolonsa vain sen +huomioonottaen. Hänen pettymyksensä oli liikuttava, kun hän sai Jillin +pienen kirjeen, jossa tämä kertoi lähdöstään seuraavana päivänä. Mutta +hänen uskonsa ei horjunut; hänen toiveitaan ei oltu tuhottu. Hän näki +vielä romaaninsa viimeisen leimahduksen, ennenkuin liekki alkaisi +vavahdella ja sammuisi lopulta tyystin. + +Hän puhui tästä Johnille tietysti. Istuessaan eräänä päivänä puutarhaan +avautuvassa ikkunassa hän kertoi Johnille tunteistansa; ja siinä +eivät auttaneet hänen vastaväitöksensä. He rakastivat toisiaan — se +oli päivänselvää! Äiti puhui arvovaltaisesti, niinkuin naiset yleensä +puhuvat näistä asioista. Kukapa siihen paremmin kykenisikään kuin he? + +»Luuletko hänen todellakin rakastavan minua, äiti?» kysyi John toivon +äkkiä viritessä liekkiin. + +Äiti otti hänen kätensä ja kietoi toisen kätensä hänen kaulansa ympäri. + +»Minkä vuoksi luulet hänen tulleen Venetsiaan?» hän kysyi. »Hän voisi +tehdä sinun puolestasi mitä hyvänsä — mennä mihin tahansa saadakseen +tavata sinua. Etkö usko sitä?» + +Lauseiden valinta ei sattunut olemaan oikein onnellinen. Oli seikkoja, +joita Jill ei tekisi hänen vuokseen. Tästä hetkestä lähtien hän +sulkeutui kuoreensa. Hän ei voinut pakottautua kertomaan äidilleen koko +totuutta, senvuoksi oli parasta vaieta kokonaan. + +»Hänen vanhempansa ovat liian rikkaita», hän sanoi tehden toivottoman +liikkeen ja nousten tuoliltaan. »Heidän suhteissaan on yhtä ja toista, +jota minä en voi kertoa sinulle. Minulla ei ole oikeutta yrittää +voittaa häntä. Siitä tulisi vain läpeensä onneton juttu.» + +Tästä hetkestä lähtien hän karttoi tätä aihetta; tästä hetkestä lähtien +hän oli järkkymätön, kun vanha rouva koetti hyökätä hänen kimppuunsa +maailmantuntemuksensa aseilla. + +»Minä en saa Johnia puhumaan», hän valitti eräänä iltana miehelleen. +»Hän ei tahdo virkkaa mitään koko asiasta.» + +Vanha herra syleili häntä pimeässä. + +»Sinä teet vain itsellesi pahaa mieltä, pikku vaimoseni», hän sanoi +unisena. »Minä heräsin kerran viime yönä, ja sinä olit vielä valveilla. +Nukuitko sinä ollenkaan?» + +»Hyvin vähän», myönsi vanha rouva. + +»Mutta sinä et saa surra. Anna luonnon tehdä tehtävänsä. Nuoret miehet +nousevat aina satulaan ja yrittävät taittaa peitsiä luontoa vastaan, +ja naiset taas koettavat avustaa luontoa. Se on ajan tuhlaamista, +rakkaani. Luonto on kuin tuulimylly. Se jauhaa meidät kaikki hienoksi +jauhoksi, kun tuuli puhaltaa. Ei ole hyvä käydä otteluun sen kanssa +tuulisena päivänä, eikä ole hyvä yrittää kääntää sen siipiä, kun on +tyyni. Tuuli rupeaa puhaltamaan —» hän haukotteli ja kääntyi toiselle +kyljelle — »kyllä piankin». Ja hän painui uneen taas. + +Pieni valkohapsinen lady unohti surunsa tänä iltana, luottaen miehensä +filosofisiin mietelmiin. Hän kääntyi samaan suuntaan kuin miehensäkin +ja nukahti myös. Ja kun tämä sattui yöllä kääntymään, niin hänkin +kääntyi. Kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana tällaiset seikat +muuttuvat koneellisiksi. Elämä on helpompaa kahdenkymmenenseitsemän +vuoden kuluttua, jos vain on kestänyt siihen saakka. + +Mutta ennenkuin John lähti, hänen huolensa alkoivat taas, ja +uskaltamatta puhua niistä Johnille hänen oli kannettava surunsa +hiljaisuudessa. + +John vältteli itsepintaisesti kaikkia hänen heikkoja +johtamisyrityksiään, katkaisi ne äkkiä ja poikkesi toiselle polulle. + +Lähtöpäivänä hän toivoi vielä Johnin puhuvan ja hän kuiskasi hellästi +häntä syleillessään: — + +»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle, John?» + +»Ei mitään, ei mitään, rakkahin», John vastasi lisäten hyväilyjään +huomatessaan katkeran pettymyksen katseen äitinsä silmissä. + +Sitten hän oli mennyt. Kokonaiseen vuoteen eivät korkeaikkunainen +iso sali ja siihen pilkistävä pieni asuinhuone kaikuisi hänen +äänestään. Kokonaisen vuoden nämä kaksi vanhusta, ilta illan perästä, +katsahtaisivat hämmästyneinä ylös Claudinan tullessa juhlamenoja +suorittamaan; he huudahtaisivat aina uudelleen: — »Ette suinkaan +tahtone väittää kellon olevan jo kymmenen, Claudina?» Mahdollisesti +päivien kadotessa ja vuoden lyhentyessä hämmästys kävisi hauraammaksi +ja huudahdus vähemmän pontevaksi kuin tavallisesti. + +Vanha rouva huoahti peläten sitä ajatellessaan. Jollei John olisi +vielä vuodenkaan kuluttua viettänyt häitänsä Jillin kanssa? Hän meni +makuuhuoneeseensa pienen alttarin ääreen ja aloitti esirukouksen — +yhden niistä monista, jotka hän tunnontarkasti aloitti ja lopetti +ennenkuin vuosi oli vierinyt loppuun. + +John palasi töihinsä Lontooseen, mutta hän jätti jälkeensä voimia +työskentelemään, joista hän ei tietänyt mitään. Vanha herra oli +aivan oikeassa. Luonto ei tarvitse välittävää kättä. Siemen oli +kylvetty vanhan valkohapsisen ladyn mieleen, ja hänessä kohtalo löysi +täyttymyksen. + +Ensimmäisinä viikkoina hän vältti kiellettyä aihetta tavanmukaisissa +kirjeissään Johnille sitkeydellä, jota hän ei voinut koskaan toivoa +voivansa säilyttää; ja sen tiesi hänen miehensäkin vallan hyvin. Tämä +sitkeys ei katkennut yhdellä kertaa. Hän aloitti tekemällä viattomia +Jilliä koskevia vihjauksia; sitten lopulta, kun niihin ei tullut +vastaukseksi sanaakaan Johnin puolelta, hän antoi vallan intohimoiselle +toiveelleen, joka kulutti häntä, ja aloitti pitkän sarjan neuvovia +ja opastavia kirjeitä. Ne olivat vanhan naisen neuvoja, joka luulee +maailman olevan saman paikan, kuin mikä se oli hänen tyttönä ollessaan. + +»Oletko koskaan puhunut hänelle, John?» hän kysyi eräässä kirjeessään. +»Silmilläsi kyllä, huomasin sen tuon iltapäiväteen aikana. Mutta +silmäkieli ei riitä naiselle, joka ei ole koskaan kuullut puhutun sanan +kaikua korvissaan. + +»Kerro hänelle rakkaudestasi — pyydä häntä vaimoksesi, ja jos hän sanoo +ei, niin älä usko häntä. Naiselle on enemmän tai vähemmän mahdotonta +myöntyä ensimmäisellä kerralla. + +»Sinä sanoit hänen vanhempiensa olevan varakkaita; että he ovat eri +asemassa kuin sinä. Tiedänhän minä, että veri on vettä sakeampaa, +mutta rakkaus voittaa ne molemmat. Ja kaiken lopuksi, he katsovat +asiaa varakkuuden näkökannalta — siis ruumiilliselta. Te katsotte sitä +sielulliselta. Suureita ei voi verrata. + +»Makasin kauan valveilla viime yönä ja muistelin kaikkia niitä +vastuksia ja koettelemuksia, joita me saimme kestää, ennenkuin löysimme +oman sopukkamme maailmasta. Ja siksi minä tiedän, kuinka paljon enemmän +merkitsee rakkaus kuin nuoruus tai rikkaus, huvi tai helppous. + +»Luulen hänen oppineen lyhyessä täälläoloajassaan pitämään minusta. +Niin harvoin kuin nainen näyttääkin sydämensä toiselle, niin +eräänä hetkenä — silloin kun hän tuli kanssani pesemään käsiään +marmeladikakkujen jälkeen — hän sanoi, että sinä muistutat hänen +mielestään minua. Ja naisten kesken voidaan ylipäänsä vain vertauksilla +määritellä asioita.» + +»Lähetän sinulle rannerenkaan hänelle annettavaksi.» + +»Se on hyvin vanha. Toisen kerran lähetän sen historian. Joka +tapauksessa se kuului kerran eräälle venetsialaiselle vallasnaiselle +Leonardo Loredanon ollessa doogina. Anna se hänelle omana lahjanasi. +Lahja, olkoonpa vaikka kuinka vähäpätöinen, merkitsee paljon naiselle. +Hän huomaa siinä tarkoituksen — juuri sen tarkoituksen, jonka minä +lähetän tämän mukana. + +»Ah, rakas poikani, etkö tahdo kertoa minulle mitään? Etkö tunne, +kuinka sydämeni kaipaa kipeästi kuulla uutisia onnestasi? Tämä on +viimeinen onni, mikä enää voi tulla osakseni. Älä viivytä sitä liian +kauan.» + +Tällaiset otteet pienen valkohapsisen ladyn kirjeistä pojalleen +Johnille kolmen kuukauden ajalta hänen ja Jillin ensimmäisen +kohtaamisen jälkeen voisivat täyttää monta sivua tästä kertomuksesta. +Mutta nämä muutamat rivit, jotka otin tähän Johnin suostumuksella, +riittävät näyttämään, kuinka kiinteästi hänen sydämellään oli Johnin +rakkauskertomuksen onnistuminen. + +Toivoen vaiteliaisuutensa saavan hänet vähitellen unohtamaan koko jutun +ja Jillin olemassaolonkin John kierteli ja lykkäsi päivästä päivään +totuuden kertomisen. Sitäpaitsi hänen täytyi tunnustaa itselleen, että +noiden jokaviikkoisten kirjeiden lukemiseen liittynyt tuska tuotti +myös jonkinlaista hämärää tyydytyksen tunnetta. Tämä oli taas ehkä +järjettömyyttä, mutta se piti hänen sielussaan vireillä jonkinlaista +todellisuuden tuntua. Hän odotti niitä ilmauksina elämästä, joka oli +liian ihana muuta kuin uneksittavaksi. Ja samoinkuin itämaalainen +ottaa opiuminsa ja vetäytyen luolansa himmeään varjoon luulee olevansa +taivaan ilossa, John luki äitinsä kirjeitä Fetter Lanen varrella. +Eivätkä Mrs. Rowsen käynnit, katukaupustelijoiden huudot enemmän kuin +papukaijankaan kirkuminen kadun toiselta puolen kyenneet herättämään +häntä unestaan. + +Lähes kolme kuukautta, viikko viikolta hän vastaanotti noita kirjeitä, +uneksi uniaan ja kirjoittaen takaisin vanhalle valkohapsiselle ladylle +koetti lieventää sielunsa ikävöintiä. + +Lopulta sitä ei voinut enää jatkaa. Voitte kääntää kellon viisareita +taaksepäin mielihyviksenne, mutta välttämätöntä ette voi torjua. Tuli +kirje, jossa äiti kertoi, ettei hän aikonut enää kirjoittaa. Siinä ei +ollut kärsimättömyyttä eikä suuttumusta, mutta tuntui aivan siltä, kuin +äiti olisi hiljaa laskenut ompeluksen syliinsä auringonlaskun jälkeen +ja sanonut hellästi, ettei hän enää erota pisteitä. + +Silloin John, tuntien mitä oli menettänyt, keksi toisen petollisen +hurmauskeinon, tällä kertaa sielunhurmauksen. + +Hänen vanhempansa tunsivat Jillin vain Miss Dealtrynä. He eivät +tietäneet hänen asuntoaan eivätkä olleet selvillä hänen sukulaisistaan. +He eivät voineet päästä yhteyteen hänen kanssaan millään tavoin. + +Kauan aikaa hän katseli äitinsä viimeistä kirjettä, jossa tämä sanoi +lakkaavansa kirjoittamasta Jillistä. + +»Hän toivoo rakkaudenkertomusta — siunattu olkoon hänen sydämensä!» hän +— sanoi miettivästi; ja kun Mrs. Morrellin kissa tuli samassa sisälle, +hän toisti sen kissan mielihyviksi. »Hän toivoo rakkauskertomusta.» +— Kissa räpytti silmiään, nuoleskeli hyväillen viiksiään karkealla +punaisella kielellään ja istuutui kuuntelemaan hetkeksi, kosk'ei toinen +kissakaan sattunut olemaan näköpiirissä. + +»Ja kautta Jupiterin!» huudahti John, »hän tulee saamaan sen!» + +Miss Morrell kiersi häntänsä ympärilleen ja osoitti merkillistä +tarkkaavaisuutta. + +»Minä kirjoitan hänelle kertomuksen», sanoi John Miss Morrellille; +»kertomuksen suloisesta järjettömyydestä — hiukan totta ensin, ja loput +sepitetään kertomuksen kuluessa.» + +Ja siinä paikassa hän istuutui kirjoittamaan vastausta. + +Oli tarpeen kohdata Jill uudelleen vanhan valkohapsisen ladyn +mielenkiinnon elvyttämiseksi. + +Kekseliään johdannon jälkeen, jossa hän selitti vaikenemisensa +kuluneiden kuukausien aikana, hän alkoi kuvailemalla heidän toisen +kohtauksensa Kensington Gardensissa — silloin kun Jill kulutti koko +aamupäivän kertoessaan hänelle, ettei voikaan tulla sinä päivänä. + +»Epäilemättä Luoja olisi voinut tehdä paljon sopivampia paikkoja +romaanin syntymiselle kuin Kensington Gardensin», hän aloitti, »mutta +tuskinpa Hän koskaan teki.» + +Ja tällä tavoin kudottiin järjettömyyden viimeinen kirjaelma. + +Hän kertoi tosin äidille, että kaikki oli vielä salaista. Jillin +täytyi salata se vanhemmiltaan. Niinpä niin, sehän olikin totta! — Oli +sitäpaitsi hyväkin, että hän oli huomannut mainita sen, sillä vanha +rouva oli saattaa hänet noloon tilanteeseen. Tämä pani nimittäin hänen +kirjeeseensä myöskin kirjeen Jillille ja pyysi hänen toimittamaan sen +edelleen, kosk'ei äiti tietänyt osoitetta. + +Hän irvisti Miss Morrellille sen saadessaan, ikäänkuin kysyäkseen, mitä +tämä tekisi sellaisissa olosuhteissa. Miss Morrell haukotteli. Tuo oli +niin typerää. Tähän asti hän oli osoittanut asiaan innostusta; oli +tullut joka päivä ensimmäisen kirjeen kirjoittamisen jälkeen saamaan +maitoannoksensa ja kuulemaan viimeiset uutiset. Mutta jos John aikoi +tehdä hänelle tuollaisia kysymyksiä, oli ikävystymisen vaara tarjona. +Tietysti tässä voi menetellä vain yhdellä tavalla. Miss Morrell saattoi +nähdä sen, ja John myöskin. Hän vastasi itse kirjeeseen — kirjoitti +naisen käsialalla, toisin sanoen, jokainen kirjain nojautui taaksepäin. +kirjoitti kaikki tärkeät asiat sitten kun kirje oli lopetettu ja +töhersi vielä täyteen päivänmäärän ja osoitteen välin; sitten hän vielä +tavoitellen äärimmäistä todenmukaisuutta kirjoitti kaksi sanaa joka +sivulla väärin. + +Tällä tavoin hän sai kaksi kirjettä joka viikko ja vastasi kumpaankin +itse, pannen niihin enemmän työtä ja vaivaa kuin teoksiinsa. + +Tämä oli kaikki oivallista ja yksinkertaista niin kauan kuin sitä +riitti. Mutta Miss Morrellkin, jonka silmä ei ollut erehtymätön +ainoastaan vainutessaan maidon säilytyspaikkaa, varoitti häntä +seurauksista. Eräänä aamuna John sai kirjeen pieneltä valkohapsiselta +ladyltä, jossa kysyttiin, milloin he aikoivat viettää häänsä. + +Vallan tyynesti John istuutui ja vastasi: — + +»Häämme ovat helmikuun kuudentenatoista päivänä. Minä olen vuokrannut +pienen talon maalta. Se maksaa neljäkymmentä puntaa vuodessa. Arvelin +viisaaksi aloittaa taloudellisesti. Pääoven edessä on pieni maalainen +kuisti, jonka Richardson-ruusut melkein peittävät. Talon edessä +on kymmenen jalan mittainen puutarha, jonka erottaa tiestä kahden +jalan korkuinen puuaita. Siinä on portti, joka on aina lukossa, +etteivät murtovarkaat pääsisi sisään. Kolme hoikkaa kastanjaa antavat +puutarhalle rehevän, taivaallisen ulkoasun. Takana on pieni nurmikko, +jolla voi leikkiä palloleikkejä: olen mitannut sen itse, se on +kolmekymmentäyhdeksän ja puoli minun pisimpiä askeleitani. Ja keskellä +on omenapuu, joka lupaa kantaa tänä vuonna hedelmiä kolmen edestä.» + +Miss Morrell sulki silmänsä hiljaisesti myöntyen, kun John luki +tämän hänelle. Hän olisi mahdollisesti voinut moittia Johnia +tuhlaavaisuudesta ja kysyä ihmetellen, luulisiko tämä vielä kykenevänsä +toimittamaan hänelle jokapäiväisen maitoannoksen, pitäessään yllä +kahta taloutta. Mutta hän ei sanonut kuitenkaan mitään, kuunteli vain +kärsivällisesti Johnin kertoessa järjestelyistään. + +»Minä unohdin kertoa sinulle», John sanoi ottaen Miss Morrellin +polvilleen, »että Lizzie Rowse lopettaa nimilappujen liimaamisen ja +tulee meille palvelustytöksi, kokiksi ja rouvan oikeaksi kädeksi +seitsemän shillingin ja kuuden pencen viikkopalkasta — siihen luettuna +olutrahat, joita hän ei saa juoda. Olisin maksanut enemmänkin, mutta +hän ei huolinut. Minun ei käynyt kertominen hänelle, että koko yritys +oli toistaiseksi vain paperilla. Hän saa siitä kuusi penceä enemmän +kuin lappujen liimaamisesta eikä hän sanonut huolivansa pennyäkään +päälle. Hän sanoi, että minä olen ollut aina niin ystävällinen hänelle.» + +Miss Morrell kuunteli tätä ylenkatseellisesti. Mrs. Rowse ei sattunut +juuri nyt olemaan hyvässä huudossa. Hänestä ajateltiin sangen pahoja +toisessa ja kolmannessa kerroksessa — ja mikä pahempaa, ne lausuttiin +ilmi kyllin äänekkäästi, jotta Miss Morrell ja hänen toverinsa olivat +kuulleet ne. + +Mrs. Rowse oli nähtävästi kaatanut hiukan vettä lattialle ensimmäisen +ja toisen kerroksen välikössä, jossa oli vesijohto koko talon yhteistä +tarvetta varten. Valutetun vesimäärän voi määritellä muutamiksi +pisaroiksi. Ensi silmäyksellä tämä tuntuu verraten turhalta, mutta +kun ottaa huomioon, että Mrs. Brown oli itse ostanut toiseen +kerrokseen johtaville rapuille korkkimaton, tehdäkseen sisäänkäynnin +hallituspalatsiinsa koristeellisemmaksi, saattaa hyvin ymmärtää, kuinka +häpeällinen rikos tämä oli. + +Mrs. Rowse oli puhjennut puhumaan siitä ja ensimmäisen kerroksen +asukkaiden siivottomista tavoista yleensä niin kuuluvalla äänellä, että +koko talo oli heti selvillä asian luonteesta. Seurauksena ilmestyi +vesijohdon yläpuolelle seinään ilmoitus: — »Jos kuka kaataa vettä, on +hänen ystävällisesti luututtava se pois.» + +Miss Morrelliin oli tietysti suuresti vaikuttanut Mrs. Brownin +koristelematon kieli ja voimakkaat mielipiteet. Siitä aiheutui +loukkaantuminen Johnin puheesta. + +Kun John oli lopettanut esityksensä Lizzie Rowsen herttaisuudesta ja +hyvistä ominaisuuksista, Miss Morrell loikkasi tyynesti alas hänen +sylistään. Hän oli liian loukkaantunut ilmaistakseen ajatuksiaan, ja +häntä pystyssä hän käyskeli ylväästi huoneesta ulos. + +Aika riensi. Tultiin vaarallisen lähelle helmikuun kuudettatoista +päivää. Mutta John otti kaiken rauhallisesti; luultavasti niin onkin +tapana tehdä, kun nämä asiat tapahtuvat vain paperilla. Hän sepitti +huolellisesti kirjeitään päivät pitkät. + +»Me olimme eilen illalla teatterissa», hän sanoi eräänä aamuna Miss +Morrellille. »Otin mukaan Mrs. Rowsen, Lizzien ja Maudin. Molemmat +tytöt söivät itsepintaisesti appelsiineja, kunnes Maud sattui saamaan +suuhunsa pilaantuneen; sitten he lakkasivat. Olin iloinen siitä, sillä +vaivasin juuri aivojani, millä saisin heidät lopettamaan loukkaamatta +heitä.» + +Miss Morrell katsoi tyynesti häntä silmiin. + +»Sinun ei pitäisi viedä sellaisia ihmisiä teatteriin», hän sanoi. + +John ei välittänyt hänen huomautuksestaan. »Se oli Jillin keksintö», +hän vastasi. + +Kuudentenatoista päivänä helmikuuta he menivät siis naimisiin. Miss +Morrell tuli juhlan kunniaksi juomaan maito-osuutensa samana aamuna. + +Hän asteli sisään naputtamatta. Se oli hänen etuoikeutensa. John +istui pöydän ääressä pää käsiin haudattuna, olkapäät vavahdellen +nyyhkytyksistä, joissa ei ollut kyyneliä. Ja siinä pöydällä hänen +edessään, käärepaperit viskottuina ympäri, oli kaksi dresdeniläistä +porsliinipaimenta, soitellen iloisesti luutuillaan. Toisen kaulassa +riippui kortti, johon oli kirjoitettu: — »Johnille hänen hääpäivänään — +rakastavalta isältä.» + + + + +XI. SELVIÄMÄTÖN SOLMU. + + +Jospa vain asiat olisivat voineet jatkua tällä tavalla — mutta voi! ne +eivät voineet! Me puhaltelemme kuplia, joissa kaikki sateenkaaren värit +kimaltelevat, mutta me emme voi estää niitä haihtumasta ilmaan. Kun +yritämme koskettaa noita loistavia tähtiä, niin tavoitamme tyhjää, ja +kupla on kadonnut! + +Tällä tavoin särkyi Johninkin kaunis ja järjetön saippuakupla. Niin +kauan kuin Jill oli siitä tietämätön, niin kauan kuin hän leikki +itsekseen tätä kaunista leikkiä, siinä oli kylliksi. Mutta elämän +arki, jossa kuolema on yhtenä kumoamattomana tekijänä, astui väliin. +Tuollaista ihmeellistä leikkiä ei voi jatkua kauan; ei voi mennä +naimisiin vain paperilla, mikä ehkä on vahinko. Elämä ei salli sitä. +Painovoiman laki on universaalinen. Te tulette takaisin maahan. + +Kun John oli elänyt keskeytymättömän onnellisessa avioliitossa kaksi +kuukautta, tuli Fetter Lanelle samana päivänä kaksi kirjettä. Kumpaakin +hän katseli yhtä suurella hämmästyksellä. Toinen oli Venetsiasta, ja +päällekirjoitus oli vierasta käsialaa; toinen oli Jilliltä. Hän avasi +sen pelokkaasti — ei kai siinä ollut häihinkutsu? Ei tietenkään — mutta +mitä sitten? + +»Onko mitään syytä, jonka vuoksi emme voisi tavata taas? Olen huomenna +11.30 Kensington Gardensissa.» + +Hän pani sen pöydälle. Hetkeksi hän unohti toisen kirjeen olemassaolon. +Tämä Jillin sanoma oli vaikea ymmärtää — sitä ei ollut helppo sovittaa +mielikuviin, joiden parissa hän oli elänyt. + +Naiset ovat sentään omituisia ja yllättäviä olentoja! Tiesivätköhän ne +koskaan, mitä oikeastaan halusivat! + +Oliko Jill naimisissa? Tultuaan takaisin Venetsiasta ei John ollut +kuullut Jillistä sanaakaan — ja nyt tämä kirje! Kuin hävityksen vasama +siniseltä taivaalta se oli pudonnut hänen puutarhaansa murskaten +todellisuudentunnullaan hänen istuttamansa hennot kukkaset. + +Jill tahtoi nähdä hänet taas. Pelkkä toivomus oli käsky; pelkkä +olettamus, että hän olisi Kensington Gardensissa, oli haaste. Koko +hänen uhrinsa ja luopumisensa Jillin Venetsiasta-lähdön jälkeen oli +tullut arvottomaksi silmänräpäyksessä. Saippuakuplassa oli ollut +todellisuutta kyllin ennen tämän kirjeen tuloa. Tähän hetkeen saakka +hän oli elänyt onnellisissa naimisissa maatalossaan Middlesexissä, +Richardson-ruusuineen ja omenapuineen ja ylipääsemättömine +puuaitoineen. Joka päivä hän oli tullut Fetter Lanelle työskentelemään +ja saamaan kirjeensä. Ja nyt, koska hänen täytyi totella ja mennä +Kensington Gardensiin puhumaan joutavista asioista, etteivät vain +joutuisi ajelehtimaan tärkeiden asioiden merelle, kaikki hänen kauniit +unelmansa olivat pirstautuneet. Ainoa todellisuus, mikä hänelle oli +jäänyt, oli yksinäisyys. Alistumisen syvällä huokauksella hän kääntyi +toiseen kirjeeseen ja avasi sen. + + »Arvoisa Mr. Grey. + + Kirjoitan tämän äitinne pyynnöstä, kertoakseni Teille ikävän uutisen, + että isänne on hyvin huonona. Hänellä oli ankara kohtaus, eikä hän + luultavasti voi kestää enää kuin muutamia päiviä. Mrs. Grey kehoitti + minua pyytämään Teitä ja puolisoanne matkustamaan tänne mitä pikimmin. + Hän tietää pahimman ja toivoo näkevänsä Teidät ennen kuolemaansa.» + +Paperi riippui veltosti Johnin sormissa. Hän tuijotti sokeasti +vastapäiseen seinään. Jäinen käsi tuntui laskeutuvan hänen otsalleen; +toisen kylmät sormet puristivat hänen sydäntään. + +Kuolema — kaiken loppu — välttämätön katoaminen läpitunkemattomaan +pimeyteen! Oli hyvä kylläkin uskoa kuolemanjälkeisiin seikkoihin, +mutta sen sovelluttaminen käytäntöön vaati enemmän voimaa kuin uskoa. +Vanha herra oli kuolemaisillaan. Pieni valkohapsinen lady jäisi yksin. +Kuinka hän saattaisi uskoa sen? — Vanhojen ihmisten täytyy kuolla. Hän +oli toistanut sitä usein itselleen heidän terveinä ollessaan, kun ei +ollut pelkoakaan kuoleman lähestymisestä. Hän oli sanonut sen, niinkuin +filosofi sanoo kaiken tapahtuman olevan parhaaksi. Nyt hänen piti panna +se koetteelle. + +Hänen isänsä oli kuolemaisillaan. Muutamien päivien kuluttua hänestä +olisi vain tomu jäljellä. Sitten kuvat ja kohtaukset isän elämästä +ilmestyivät kulkueena hänen sieluunsa. Viimeksi hän näki hänet, kädet +vavisten, silmät kirkkaina ja kiihtynyt ilme kasvoilla auttamassa +dresdeniläistä paimenta takaisin Aarreaittansa ikkunaan — samaa iloista +porsliiniveitikkaa, joka oli saapunut kumppaneineen onnittelemaan +Johnin kuviteltuna hääpäivänä. + +Tämä kuva sai kyynelet tulvimaan hänen silmistään. Ja koko +ajan dresdeniläiset paimenet soittelivat iloisesti luutuillaan +uuninreunustalla. + +Mielikuvituksen lennellessä hän ei ollut tullut ottaneeksi huomioon +tätä petoksensa seurausta. Isä oli halunnut nähdä hänen puolisonsa +ennen kuolemaansa. Nyt hän olisi kernaasti antanut vaikka koko +maailman, jos petos olisi ollut tekemättä. Hän oli nyt jo näkevinään +tuskan vanhan herran silmissä hänen sanoessaan — ja niinhän hänen +oli sanottava — ettei Jill ollut voinut lähteä mukaan. Nyt hän jo +tunsi omantuntonsa piston, kun hän seisoessaan isänsä vuoteen ääressä +Sepittäisi Jillin lähettämän viimeisen sanoman, tehdäkseen hänen +poislähtönsä helpommaksi. + +Olisi ollut jokseenkin helppo asia keksiä tuhansia sanomia ja +kirjoittaa ne paperille; oli ollut yksinkertaista kirjoittaa +nuo kirjeet, joiden oletettiin lähteneen Jillin omasta kädestä. +Mutta toimiminen — naamiohuvien järjestäminen isän kuolinvuoteen +ääreen haavoitti hänen jokaista tunnesäiettään. Hän ei voisi tehdä +sitä. Jillin täytyi saada tietää kaikki, koko kertomus hänen +mielikuvituksensa hurjasta lennosta. Hän luotti Jillin hyvään sydämeen +— että saisi edes omakätisen tervehdyksen häneltä, jotakin, jonka hän +voisi toistaa isälleen ilman omantunnon pilkkaavaa tietoisuutta, että +kaikki on valhetta, teeskentelyä. + +Siinä samassa hän alkoi kirjoittaa Jillille kyynelten vielä valuessa +pitkin hänen poskilleen, kertoen tälle kaiken; sulkien vielä mukaan +viimeisen saamansa kirjeen. + + »Anna minulle sanottavaksi jotakin», hän rukoili, »joka on lähtöisin + Sinun sydämesi hyvyydestä eikä minun mielikuvitukseni kehnoudesta. + Niinä muutamina hetkinä, kun näit hänet, tulit varmaankin tuntemaan + hänen luonteensa hienouden; hän näytti Teille varmaan itsestään + jotakin, joka ansaitsee tämän hyväntyön Sinun puoleltasi. Älkäämme + puhuko häpeästä, jonka minä ansaitsen ajattelemattomuudellani. Minusta + on tullut kerjäläinen, tungetteleva kerjäläinen, mutta kaikessa + nöyryydessä. Kirjoita minulle yksi rivi. Ymmärrät kai, etten uskalla + tulla kohtaamaan Sinua huomenna, nyt kun tiedät kaiken. Mutta lähetä + minulle edes yksi rivi heti tämän saatuasi, minä opettelen sen sitten + ulkoa ja toistan hänelle. Ja omatuntoni on kirkkaampi, kun tiedän + Sinun tosiaankin lähettäneen ne sanat hänelle.» + +Pantuaan tämän postiin John alkoi koota matkalla tarvittavia esineitä. +Hän käveli panttilaitokseen ja tarjosi sinne koko kirjavan kokoelmansa +arvoesineitä. Ylipappi kietoi ne yhteen kääröön, viittasi apulaiselleen. + +Seuraavana aamuna tuli Jillin vastaus. John avasi sen ja luki ja luki +yhä uudelleen. + +»Kohtaa minut perjantaiaamuna klo 12 Piazzettalla». + + + + +XII. USKON IHME. + + +Vankka usko on huomattava osa todellisuutta. + +John uskoi, että Jill pitäisi lupauksensa, niin kummalta kuin se +tuntuikin. Vielä sittenkin, kun pikku miehet Plazalla alkoivat lyödä +kahtatoista tuona perjantaiaamuna, ja hän tutki silmillään jokaisen +näköpiiriin tulevan gondolin, tutki ne polttavin silmin ja laajentunein +silmäterin, saamatta vielä Jilliä näkyviinsä, vielä sittenkin usko +riemuitsi ja tukahdutti vastaväitteiden ja epäilyksen äänet. + +Suuren kellon viimeinen kilahdus oli jättänyt kuminan hänen korviinsa; +kirkkojen pienet kellot soittivat Angelukseen. Toivon kynttilän liekki +Johnin sydämessä alkoi juuri lepattaa, kun Rio San Lucan kulman ympäri +pujahti nopeasti Grand Canalelle gondoli, jossa istui nainen yksinään. + +Jokin gondolierin osoittamassa uutteruudessa ja naisen odottavassa +asennossa toi hänelle heti varmuuden, että siinä oli Jill. + +Kun gondoli tuli lähemmäksi, nainen liikahti, sillä hän oli huomannut +Johnin odottamassa. John varjosti silmiään nähdäkseen paremmin, sillä +leiskuvan veden heijastukset kipinöitsivät hänen silmissään. Sitten +pieni nenäliina liehahti, ja Johnin sydän totesi Jillin saapumisen +villillä hypähdyksellä. + +Seuraavassa silmänräpäyksessä hän piteli Jillin käsiä ja lausui hänelle +aivan tavallisia tervetuliaissanoja, mutta äänen sävy ilmaisi hänen +sydämensä suuren ilon. Gondolieri seisoi ääressä hymyillen, odottaen +maksua. Hän oli työskennellyt signoran pyynnöstä aivan kuin olisi +oltu hautajaisiin menossa. Oli melkein tarpeeksi maksua nähdä heidän +kohtauksensa. Ei sentään aivan, sillä kun he lähtivät liikkeelle +onnellisessa hämmennyksessään muistamatta lainkaan mitä olivat velkaa, +hän astui esiin ja kosketti kohteliaasti Johnin kättä. + +»Doue lire, signor», hän sanoi ja näytti loistavasti hymyillessään +kauniit hampaansa. + +Maksettuaan John kääntyi takaisin Jilliin. + +»No etkö tahtoisi nyt selittää kaikki?» hän kysyi. »Ei ole mitään +selittämistä», virkkoi Jill naurahtaen. + +»Minä olen täällä — eikö se riitä?» + +»Mutta miehesi?» + +»Emme ole vielä naimisissa. Minä vaadin pitkää kihlausaikaa.» + +»Mutta vanhempasi?» + +»Eikö sinua tyydytä se, että minä olen täällä? Mitä sillä on väliä, +kuinka minä tulin. Miksi sinua se huolettaisi?» + +»Mrs. Crossthwaite on varmaankin taas pelissä?» + +Jill nyökkäsi ja nauroi. + +»Onko hän mukana?» + +»Ei — hän on maatilallaan Devonshiressä.» + +»Mutta tämä ei voi pysyä salassa.» + +»Kyllä, jos matkustan huomenna takaisin.» + +»Ja sinä matkustat takaisin?» + +»Kyllä.» + +»Sinä tulit koko tämän pitkän matkan — —?» + +»Kyllä — tässä minä olen — Suloisen Järjettömyyden Kaupungissa taas.» + +»Pieni valkohapsinen lady oli sittenkin oikeassa», John huudahti. + +»Missä asiassa?» + +»Hän sanoi, että sinä tulisit minne tahansa ja tekisit mitä hyvänsä +minun vuokseni.» + +Jill koetti kohdata hänen katseensa. + +»Milloin hän sanoi sen?» + +»Viime vuonna — sinun lähtösi jälkeen.» + +John tarkkasi häntä odottaessaan vastausta, mutta hän vaikeni. Nyt +ei ollut hetki, jolloin hän olisi uskaltanut puhua; sitäpaitsi, muut +seikat olivat odottamassa. + +He menivät San Marcon kirkkoon, Pyhän Antonion alttarin ääreen tekemään +suunnitelmiaan. Siellähän he olivat kohdanneet edellisenä vuonnakin. +Paikka tulee meille usein kalliiksi sen romaanin vuoksi, jonka olemme +siellä eläneet. + +»Sinä kai ymmärsit täydellisesti kirjeeni sisällyksen?» sanoi John. +»Mitä tämä kaikki tarkoittaa?» + +»Kyllä, joka sanan.» + +»Miksi sinä siis tulit?» + +»En voinut kestää ajatusta, että hän kuolisi —» hän epäröi, vai +punnitsiko hän sanojaan? — »näkemättä sinun — sinun vaimoasi, niinkuin +hän toivoi. Oi, John! Miksi sinä sanoit sen? Se ei ollut oikein, sinun +ei olisi pitänyt tehdä sitä!» + +Jill oli siis suuttunut! Hänen suloiset järjettömyytensä olivat +loukanneet Jilliä! Olisihan hänen pitänyt se oikeastaan tietää. +Mikäpä nainen olisikaan voinut ymmärtää ja anteeksiantaa hänen tyhmää +kujettaan? + +»Jos se pahoittti sinua», hän sanoi, »niin miksi sitten tulit? Totta +kai minä tiedän sen olevan anteeksiantamatonta, mutta minä luulin, +ettet sinä koskaan saisi tietää sitä. Ymmärsin hulluuteni vasta +sitten, kun kuulin hänen olevan kuolemaisillaan ja haluavan nähdä +sinut ennen loppua. Olin oman menestykseni huumaama. Vasta saatuani +lääkärin kirjeen huomasin olevani myyty mies. En saattanut tulla +hänen kuolinvuoteelleen valheita keksien ja tuoden terveisiä, joita +et ollut koskaan lähettänyt. Minä olin myyty. Ja minä toivoin, että +sinä ymmärtäisit. Olin hullu, luullakseni, kun uskoin, ettet sinä +loukkaantuisi.» + +»Mutta minä en ole loukkaantunut.» + +John tuijotti häneen. Pyhä Antonio tuijotti myöskin, sillä hänkään ei +tunne niin paljon naisia, kuin voisi olettaa. Hän tuntee täysin heidän +erikoisen tapansa arvioida pikkuasioita, mutta tällaisissa tärkeissä +kysymyksissä hän ei tiedä heistä enempää kuin me muutkaan. + +»Etkö sinä ole loukkaantunut?» toisti John. + +»En.» + +»Miksi sitten sanoit minun olleen väärässä? Miksi minun ei olisi +pitänyt tehdä sitä?» + +»Koska se ei ollut kaunista heitä kohtaan. He olisivat saattaneet +keksiä sen. Pieni valkohapsinen lady saattaa huomata sen nytkin.» + +»Sinä et siis ajattele, että se oli rumasti tehty sinua kohtaan?» + +»Arveletko että minun pitäisi?» + +John nyökkäsi pontevasti pari kertaa. + +»Tuo taitaa olla yleensä teidän tapanne tuomita naisia. Siksi ovatkin +heidän toimenpiteensä teille niin käsittämättömiä. Te muodostatte +heistä mielipiteen, ja tietysti kaikki, mitä he tekevät, tuntuu teistä +salaperäiseltä, koska ette halua vaihtaa mielipidettänne. Eivät ne +ole ollenkaan salaperäisiä. Mystillisyys on vain siinä, ettei heidän +toimintansa vastaa teidän ennalta määrättyjä mielipiteitänne.» Hän +sammalteli hiukan sanoessaan viimeiset suuret sanat. Hän tunsi olevansa +hiukan epävarma sellaisia käytellessään. + +»No hyvä», sanoi John, »meidän täytyy mennä nyt. En ole tietenkään +ollut siellä, vaikka tulin jo viime yönä. Luotin siihen, että sinä +tulet.» + +»Kyllä —» Jill kuiskasi. »Sinulla on eräs ihana ominaisuus — sinä +uskot.» + +Hän ajatteli isäänsä — hän ajatteli miestä, jolla oli ruskea parta +niinkuin Pyhällä Josefilla. He eivät uskoneet muuta kuin minkä näkivät. +Naisesta on suloista, kun häneen luotetaan; ja hän kyllä kuitenkin +aikoo tehdä mitä sanoo. Väliin — Juoja tietäköön — tekeekin sen. + + + + +XIII. KUOLEMA. + + +Tämä oli vaikeampi jumalantuomio kuin mitä he tiesivätkään; sillä +kuolema, vaikka hän onkin aina meidän keskuudessamme, peittää aina +kasvonsa, emmekä me koskaan tunne hänen piirteitään ennenkuin viime +hetkessä. Silloin hän avaa pukunsa laskokset kutsuvalla liikkeellä ja +ilmoittaa rauhallisella äänellä, niin hiljaa, varovasti: »taistelu on +päättynyt». + +Pienen oven aukeamassa he näkivät rakkaan valkohapsisen ladyn. Hänen +kätensä syleilivät heitä molempia ja koettivat, puristaa heitä +avuttomalla tavallaan itseään vasten. Se ei ollut järjettömän naisen +hysteeristä itkua, joka tahtoo purkautua apua etsien jokaiseen +olkapäähän suojautuen. Mutta nämä kaksi olivat nyt ainoat mitä hänelle +oli jäänyt jäljelle. + +»Kuinka hän voi?» John kysyi kun äiti johti heidät pienen makuuhuoneen +ovelle. + +»Tulette juuri parahiksi», hän vastasi. »Pappi on hänen luonaan. Loppu +on käsissä.» + +Hänen äänessään soi uskollinen ja vakava alistuminen. + +Hän tiesi ja oli ottanut vastaan välttämättömän sillä hiljaisella +rohkeudella, jonka hyvät naiset omaavat. Hän oli oppinut rauhallisesti +katsomaan kasvoista kasvoihin puolisonsa poislähtöä viimeisten päivien +aikana. Ensimmäinen vuolas kyynelvirta oli itketty kuiviin Claudinan +avaralla povella. Kun puuska oli ohitse, hän nosti taas päänsä ja +kuivasi pois kyynelet. Claudina hautoi hänen silmiään lämpimällä +vedellä, ja sitten, urhoollinen hymyily vapisevilla huulillaan, hän oli +astunut miehensä vuoteen ääreen valvomaan. + +Nyt hän avasi hiljaa oven ja laski heidät sisään, sulkien taas heidän +jälkeensä. Verhot olivat alaslasketut. Aurinko varastautui huoneeseen +hentoina valojuovina ja valaisi sen heikosti kuin ambranväristen +kirkonikkunoiden läpi. + +Pienen alttarin yläpuolella paloi ohut punainen liekki. Sen edessä +polvistui pappi, joka luki mumisten rukouksia, lausuen vain viimeiset +äänteet selvästi. Kaikki oli niin rauhallista, yksitoikkoista, +viihdyttävää — ikäänkuin lempeästi vaivuttaakseen hengen viimeiseen +uneensa. + +Huoneen pimeimmässä nurkassa, erillään muista, oli Claudina polvillaan, +pää rinnalle painuneena ja olkapäät nousten ja laskien nyyhkytyksistä, +jotka kuuluivat epäselvästi hiljaisuudessa. Hän ei huomannut heidän +sisääntuloaan. Pappikaan ei liikauttanut päätään. Kaikki jatkui +niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tyynyillä makasi hiljaa, +melkein hukkuneena isoon vuoteeseen, valkotukkaisen gentlemannin +hiljainen olemus, liikahtamatta, ääntä päästämättä, ikäänkuin papin +mumina olisi jo vaivuttanut hänet lopulliseen uneen. + +He polvistuivat kaikki vuoteen viereen, peittivät kasvonsa ja +laulaminen jatkui. + +Mitä ajatuksia risteili silloin noiden kahden polvistuvan sieluissa, +heidän näytellessään osiaan, leikkiessään elämää, jonka toteutumisen +he tiesivät mahdottomaksi, sitä ei voi sanoa. Kuoleman kasvojen edessä +sielulla on tuntemuksia, joita sanat tuskin voivat kosketella, vielä +vähemmin ilmaista. Heitä saattoi ruoskia katumus; ehkäpä he tunsivat +tehneensä parhaan mahdollisen, nähdessään hänen rauhallisen hengen +lähtönsä; tai ehkäpä he syvimmällä sydämissään toivoivat, että se +olisikin ollut totta. + +Äkkiä papin ääni vaikeni. Kaikkien päät painuivat syvemmälle, kun +viimeinen voitelu annettiin. Jumala ilmestyy maan päälle hiljaisina +hetkinä. Silloin vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Viinin hiljainen +solina kalkkiin, pienen käsiliinan aukikehittäminen, vanhan herran +viimeinen urhoollinen ponnistus rippileipää niellessään, olivat ainoat +äänet, jotka värisivät ja soivat hiljaisuudessa. + +Sitten oli kaikki ohitse, synninpäästö annettu; pappi kokosi laukkuunsa +pyhät esineet ja livahti ulos huoneesta. Muutamia hetkiä kului +vielä syvimmässä hiljaisuudessa. Vihdoin Claudina nousi. Hän teki +ristinmerkin sivuuttaessaan pienen alttarin, hiipi ovelle ja katosi. + +Nyt oli hiljaisuus vieläkin keskitetympi, ikäänkuin nuo kaksi olisivat +vieneet mukanaan verevän elämän häiritsevät ainekset tästä huoneesta, +jossa elämän liekki lepatti niin hentona ja ohuena. + +Ja kolme jäljellejäänyttä olivat edelleen liikkumattomina polvillaan +— liikkumattomina siksi kunnes hiljaisuuden katkaisi väsyneen +äänen kuiskaus — äänen, joka lausui sanomattomalla vaivalla yhden +yksinkertaisen sanan: + +»John — John.» + +John suoristautui nopeasti. Hän ojensi käden ja tapasi toisen käden, +joka ei jaksanut puristaa enää, lepäsi vain hellällä alistuvaisuudella +hänen kädessään. + +»Isä», hän sanoi; ja sehän on lopultakin ainoa sana, jonka poika +voi sanoa — isä tai äiti — ne ovat viimeiset sanat miehen sydämen +syvimmästä pohjukasta, kun liikutus uhkaa tukahduttaa puheen. + +»Missä on Jill?» kuiskasi ääni taas. + +Jill tuli hänen viereensä, ja John tarttui toisella kädellään hänen +käsiinsä pimeässä. Ne avautuivat ja sulkeutuivat, kun nyyhkytykset +uhkasivat murtaa patonsa. + +Vanhan herran silmiin syttyi valo hänen nähdessään heidät vuoteensa +vieressä. Suurella ponnistuksella hän yritti kohoutua toiselle +kyynärpäälleen vuoteessa, ja laskien toisen kätensä heidän päittensä +päälle, hän kuiskasi siunauksen, joka on ollut isän vallassa antaa +ikimuistoisista ajoista: + +»Jumala siunatkoon teitä! Eläkää elämänne rakkaudessa, niinkuin minä +olen elänyt omani. Syntykööt lapsenne rakkaudessa, niinkuin minun +lapseni on syntynyt. Tehkää työnne rakkaudella, niinkuin minä olen +tehnyt työni.» + +Hänen äänensä hehkui heikosti, mutta se hehkui vielä. Liekki oli siinä +jäljellä. Se poltti heidän sydämiään. Jillin sormet lepäsivät Johnin +kädessä kuin nääntymäisillään oleva lintu. Hänen poskensa olivat +kalvenneet, hänen silmänsä tuijottivat villisti eteensä korupeitteelle, +ja kyynelet vuotivat taukoamatta. + +Hetket kuluivat taas, kun vanha herra oli painunut takaisin +tyynyilleen. Lopulta hän liikahti taas. Hänen kätensä ojentui kerran +vielä ja tunnusteli Johnin kättä. + +»Jumala siunatkoon sinua, poikani», hän sanoi, kun John oli kumartunut +hänen ylitseen. »Sinä olet tehnyt meidät hyvin onnellisiksi. Sinä olet +ohjannut elämäsi juuri niinkuin me olemme toivoneet. Nyt tee työsi. +Toivon saavani kuulla vastaisuudessa, kuinka sinä menestyt. Sitä ne +eivät voi minulta kieltää. Nyt suutele minua — muistatko sinä — silloin +kerran — muistatko?» + +John suuteli häntä, niinkuin pyhiinvaeltaja suutelee jumalan jalkoja. + +»Ja sano minulle —» kuiski vanha herra. Hän keskeytti vetääkseen henkeä +ja muistaakseen hämärän ajatuksensa lopun. »Sano minulle — miksi sinä +suutelit minua — otsalle — tuona iltana — vuosi sitten?» + +»Minä olin nähnyt teidät Aarreaitassa, sir — ja minä —» sanat +kangertelivat hänen kurkussaan. »Minusta te olitte hienoin mies, mitä +koskaan olen tuntenut.» + +Vanha herra painui takaisin tyynyilleen. Hänen silmiinsä oli syttynyt +ylväs valo. Hänen poikansa oli sanonut hänelle — sir. Se merkitsi +kaikkea. Tällä hetkellä hän tunsi olevansa kuin muinainen viikinki, +joka on kannettu palavalle laivalleen saamaan uljaan hautauksen +merellä. Hänen poikansa oli sanonut hänelle sir. Hän makasi hiljaa, +kuunnellen voittolaulua, joka pauhasi hänen korvissaan. Hänen poikansa, +josta oli tuleva paljon suurempi kuin mitä hän oli koskaan ollut, jonka +työt olivat paljon hänen töittensä yläpuolella — oli nimittänyt häntä +kunnianimellä — sir. + +Sitten oli kaikki taas hiljaista jonkin aikaa. Päät painautuivat taas +käsiin. Viimein vanha valkohapsinen lady, niinkuin kuningatar kaikessa +loistossaan, nousi hitaasti ylös. + +Ennenkuin hän oli ehtinyt miehensä sivulle, tämä kutsui murtuvalla +äänellä: — + +»Marie! Marie!» Ja hänen äänessään oli lähestyvää tuskaa. + +Kuihtuneet kädet ojentuivat sanattomasti vedoten hänen puoleensa. + +»Marie», vanha herra kuiskasi, »se on tulossa, rakkaani. Minä tunnen +sen — kurkussani. Siunaa minua — —». + +Vanha rouva teki nopein, vapisevin sormin ristinmerkin hänen otsalleen +ja rinnalleen — sitten hän viimeisellä ponnistuksella yritti tehdä +ristinmerkin vaimonsa otsalle — niinkuin he olivat tehneet joka ilta +koko yhteisen elämänsä ajan. + +»Jumala siunatkoon sinua — rakkaani — ainoani», hän mutisi, ja sitten +hän painui hitaasti takaisin, vetäen vaimonsa mukanaan. + +Ja näin hän oli siirtynyt suureen hiljaisuuteen. + + + + +XIV. KIERTOMATKA. + + +Ilta oli huomaamatta pujahtanut esiin pilvien välistä. Yö oli jo +tulossa, kun he lopulta jättivät vanhan valkohapsisen ladyn yksin. + +Useita kertoja oli John tarjoutunut jäämään hänen seurakseen. + +»Sinä et nuku kuitenkaan, rakkakin», hän sanoi hellästi. »Jonkun olisi +jäätävä luoksesi.» + +»Minulla on Claudina», äiti vastasi kiitollisella hymyllä. »Ja minusta +tuntuu niinkuin saisin unta. Olen tuskin ollut vuoteessa, sen jälkeen +kuin hän sairastui. Enköhän saattane nukkua nyt.» Ja hän pudisti +hymyillen väsynyttä, valkoista päätään. + +Jill tarjoutui jäämään, auttamaan hänet vuoteeseen, istumaan vieressä, +kunnes hän nukkuisi. Mutta hän pudisti yhä päätään kärsivällisen +itsepintaisesti. + +»Claudina tuntee minun pienet hermostuneet tapani», hän sanoi, »ja minä +selviydyn luultavasti helpommin hänen kanssaan.» + +Hän tuli heidän kanssaan ison tyhjän salin ovelle saakka. Hänen päänsä +oli uljaasti pystyssä, mutta sydän sykki niin heikosti ja hiljaa, että +hänen täytyi väliin huomaamatta panna käsi rinnalleen tutkiakseen, +sykkikö se enää ollenkaan. + +Ennenkuin raskaat verhot työnnettiin syrjään, hän pysähtyi ja otti +kummankin kädet omiinsa. + +»Minun rakkaat, rakkaat lapseni», hän sanoi hiljaa, ja ensi kerran ääni +värisi. Jill vastasi nyyhkytyksellä. Hän koetti katsoa vanhan ladyn +melkein luonnottomasti loistaviin silmiin, mutta tuhannet sisäiset +nuhteet ryöstivät häneltä rohkeuden. + +»Rakkaat, rakkaat lapseni», sanoi vanha rouva kerran vielä, ja tällä +kertaa hänen äänensä imi uutta voimaa itsestään. Hänen vartalonsa +tuntui suoristuvan, ja silmät vakiintuivat päättäväisesti. + +»Minulla on teille hiukan puhuttavaa; isänne olisi sanonut teille +samaa, jos hänelle olisi jäänyt aikaa. Arvelin odottaa huomiseen, tai +ehkä siksi, kunnes hänet olisi saatettu hautaan. Mutta minä sanonkin +sen nyt, ennenkuin te ehditte puhua sen, mitä aiotte. Neuvottelin siitä +isäsi kanssa ennen teidän tuloanne, ja hän oli täydellisesti yhtä +mieltä kanssani.» Hän henkäsi syvään ikäänkuin maalari, joka tahtoo +karaista kättään. + +»Kun isänne on saatettu hautaan», hän alkoi hitaasti, »aion jatkaa +elämääni täällä». Hän nosti nopeasti torjuen kätensä, ennenkuin John +ehti vastata. »Ei! Teidän täytyy antaa minun puhua loppuun. Minä jään +tänne asumaan. Nämä huoneet kuuluvat meille vielä kymmenen vuotta, ja +siinä on enemmän kuin mitä minä tarvitsen. Te pyydätte minua tietysti +luoksenne, mutta ei», — valkoinen pää heilahti ja kihara putosi +poskelle, mutta hän ei huomannut sitä. »Ei, minä tiedän, mikä on +parhaaksi. Vanhoilla ihmisillä on oma paikkansa. He eivät saa koskaan +asettua niiden tielle, jotka juuri ovat alkaneet. Jään odottamaan +tänne, kunnes seuraava vuosi tuo teidät taas minua katsomaan. Claudina +pitää kyllä hyvän huolen minusta. Te pidätte minusta paljon enemmän +kesällä. Minä olen hyvin väsynyt talven aikana. Minua palelee. Minua +täytyy alituisesti hoitaa. Väliin minä olen päiväkausia vuoteessa. +Ja Claudina osaa varmasti tehdä kaikki nuo pikkuseikat paremmin kuin +sinä», hän kääntyi hymyillen Jilliin. »Hän on niihin tottuneempi.» + +Ja katsokaa minun käsiparkojani, hän olisi voinut lisätä, teillä olisi +liian paljon huolta minusta. Saisitte pukea minut, riisua minut, panna +vuoteeseen. Mutta hän piilotti kätensä. + +Sellaisissa kuihtuneissa käsissä on liian paljon tunnetta hänelle +itselleenkin. + +»Ajatelkaa nyt tätä, rakkaani, ja kertokaa sitten minulle huomenna tai +ylihuomenna. Tiedän, että olette aikoneet järjestää minulle kaiken +mukavaksi pienessä talossanne; mutta ajatelkaa asiaa vielä kerran minun +näkökannaltani.» + +Eivätkä he voineet sanoa mitään. He olivat ääneti kuunnelleet, kuinka +suunnatonta voimaa vanha valkohapsinen lady osoitti, valmistuessaan +kohtaamaan suurta yksinäisyyttä puolison kuoleman jälkeen. Ääneti +Jill kumartui alas ja suuteli häntä. Tämä oli ollut viimeinen +ruoskansivallus hänelle. Hän ei voinut puhua. Mielenliikutus, jota +sanotaan sydämen murtumiseksi, oli tukahduttaa hänen hengityksensä. +Kokonainen mielenliikutusten armeija oli kolkuttanut hänen sydämensä +portteja koko tämän ajan. Hänen kuultuaan isän siunauksen olivat portit +avautuneet selko selälleen. Nyt olivat taas mielenliikutukset tallata +hänet jalkoihinsa. Eikä hän voinut edes itkulla lievittää tuntemaansa +katumusta ja tuskaa. + +Johnille tämä hiljaisuus myöskin oli julmaa kidutusta. Pieni vanha lady +teki nyt uhrauksen, jota hänellä ei ollut oikeutta ottaa vastaan. Tämä +pakollinen vaikeneminen oli lopultakin ankaraa katumuksentekoa. Sitten +hän tuskissaan sulki vanhan ladyn syleilyynsä ja huudahti: + +»Pikku äitini — asia ei voi jäädä tälleen — ei voi! Jotakin täytyy +tehdä. Minä koetan keksiä sen, mutta jotakin on tehtävä!» + +Sitten hän suudeltuaan uudestaan ja uudestaan laski hänet pois +sylistään kuin pienen nuken kehtoonsa — pienen nuken, jota jokin +ajattelematon käsi on pidellyt pahoin. + +Äänettöminä he astuivat rappuja alas ja gondoliin, joka oli jo +odottanut yli tunnin portaitten juurella. + +John mainitsi gondolierille hotellin, jossa Jill asui, ja kohta gondoli +keinui mustaa vettä pitkin. Siellä täällä vilkutti tuli lämpimästi +vinnin ikkunoista. + +»Ja huomenna», virkkoi John äkkiä, »on sinun lähdettävä? Se on melkein +kovinta kaikesta.» + +»En minä lähde vielä muutamaan päivään», vastasi Jill rauhallisesti. + +John katsahti hänen valkoisiin kasvoihinsa nopeasti. Vaistomaisesti +hänen kätensä etsi Jillin kättä. Jill oli kuin norsunluuveistos +mustalla pohjalla, siinä liikkumattomana eteensä tuijottaessaan. + +»Siinä sinä teet kauniisti», John sanoi kiitollisena. »Sinä olet ollut +sanomattoman hyvä minulle.» Hän toisti sen, ja hänenkin silmänsä +upposivat samaan kaukaisuuteen kuin Jillin. »Mutta olisihan minun +pitänyt tietää se.» + +Jill värisi. Johnin kiitos haavoitti häntä enemmän kuin mikään muu. Hän +värisi aivankuin tuuli olisi jäätänyt häntä. + +Pitkän vaitiolon jälkeen John virkkoi taas: + +»Mutta kuinka se onnistuu? Mitä aiot tehdä?» + +»Minä kirjoitan.» + +»Kotiinko?» + +»Ei — Mrs. Crossthwaitelle.» + +»Onko se varmaa?» + +»Luulisin.» + +»Mutta sinä et saa joutua ilmi», sanoi John nopeasti. Omatunto +veti häntä ensin yhtäänne, sitten toisaanne. Vaisto kehoitti häntä +omaksumaan Jillin tarjouksen kysymyksittä. »Et saa antautua liian +suureen vaaraan. Miksi sen tekisitkään.» + +Sanat putosivat hitaasti. Hän tunsi itsensä sekä iloiseksi että +surulliseksi, saatuaan ne sanotuksi. Elämän murhenäytelmä on +päättämättömyys. Itsemurhaajat haudataan tienristeyksiin, sillä niissä +vaanivat juuri murhenäytelmät — epäröinti, minkä tien valitsisi. + +Vihdoin Jill käänsi päänsä ja katsoi häneen. Käsi, jota hän piteli, sai +eloa. Hän tunsi Jillin sormien jäykistyvän kädessään. + +»Ajatteletko sinä minua?» Jill kysyi. + +»Minun täytyy», hän vastasi. + +»Sinä katsot sen velvollisuudeksesi, koska minä olen täällä yksin?» + +John pudisti päätään. + +»En tunne velvollisuutta. Sitä ei olekaan. Ihmiset tekevät mitä he +tekevät. Kun tehtävä on vastenmielinen, niin se saadaan tuntumaan +tekemisen arvoiselta nimittämällä sitä velvollisuudeksi. Mutta +kaikki on tehtävä rakkaudesta, rakkaudesta itseensä ja rakkaudesta +muihin ihmisiin. Velvollisuus on vain nimi, sen takana ei ole mitään +todellista eikä inhimillistä. Minä en tunne velvollisuudentunnetta, +niinkuin muut, ja siksi minä en koskaan koeta asioita, jotka ovat +minusta vastenmielisiä. Punnittu asia on minusta inhoittava. Juuri +nyt on kaikki hirmuisen ankaraa — nyt juuri minä en tiedä minkä tien +valitsisin. Vanha valkohapsinen lady sulkee minut syliinsä, ja minä +tunnen, etten voi antaa hänen mennä. Sinä pidät minua kädestä, ja +minä tunnen voivani panna taivaat ja maat liikkeelle pelastaakseni +sinut hetkenkin onnettomuudesta.» Epäröiden hän päästi Jillin käden ja +suoristautui. »Nyt olemme perillä; minä sanon tässä hyvää yötä. Sinun +täytyy tuumia, ennenkuin kirjoitat tuon kirjeen.» + +Jill torjui kädellään. + +»Käske hänen soutaa takaisin sinun asunnollesi. Minä saatan sinut vielä +takaisin. Minulla olisi paljon puhuttavaa sinulle.» + +John hymyili vähäuskoisesti. Hän ei olisi voinut pyytää taivaalta +suurempaa lahjaa. Hänen sydämensä oli sairas. Edessäpäin ei näkynyt +muuta kuin haihtuneiden unelmien pirstaleita. Hänen oma pettymyksensä +oli jo tullut, mutta valkohapsisen ladyn pettymys tuli olemaan +raskaampi kantaa kuin hänen omansa. Hän tunsi jo edessään kauhunpäivän, +jolloin hänen pitäisi tulla Venetsiaan ilman Jilliä, ja hänen täytyy +selittää hänen poissaolonsa uusilla teeskentelyillä tai alastomalla +totuudella. + +Saada pitää Jill luonaan vielä edes haihtuvan hetken, oli lievitys, +jota hän ei ollut rohjennut toivoakaan. + +»Tarkoitatko sitä todellakin?» hän sanoi kiihkeästi. + +»Kyllä.» + +John antoi määräyksen. Gondolieri ei hymyillyt, vaan hoiteli ääneti +airoansa. + +John istuutui takaisin Jillin viereen. + +»Ah! Tekee oikein hyvää», hän sanoi puoliksi ääneen, puoliksi itselleen. + +»Mikä tekee hyvää?» Jill kuiskasi. + +»Saada olla hiukan kauemmin sinun läheisyydessäsi. Minä pelkään tänä +iltana ja minä pelkään monia tulevia öitä. Minä tulen näkemään isän +silmät ja kuulemaan hänen äänensä soinnun, kun hän kutsui sinua. Minä +tulen näkemään uljaan katseen äidin silmissä, ja koko hänen puheensa +uhrauksestaan äsken ovella seisoessamme. Hyvä Jumala! Mitä ihmeellisiä +olentoja naiset voivatkaan olla rakastaessaan!» + +»Hän on niin suloinen ja niin uljas», virkkoi Jill. + +»Uljas!» toisti John, mutta hän ei saanut siihen mahtumaan läheskään +kaikkea, mitä tunsi. »Suuri luoja! Ajattelehan häntä nyt, yksin. Kaikki +muu paitsi me hävinneenä hänen elämästään; äkillinen repeämä pilvissä +— salama vain, ja hän on tullut rutiköyhäksi. Vain me jäljellä. Ja +sitten hän hymyily silmissään luopuu siitäkin vähästä. Ja minun täytyy +ottaa se vastaan. Luoja! Mikä hullu minä olen ollut. Minä muistan tuon +päivän, kun Mrs. Morrellin kissa käveli laiskasti huoneeseen, juuri +kun minä olin saanut kirjeen, jossa hän sanoi lopettavansa sinusta +puhumisen. Minä otin tuon kirotun kissan uskotukseni. 'Pieni vanha lady +kaipaa rakkauskertomusta', minä sanoin. Ja silloin minä aloitin. Mikä +lapsi minä olin! Ei vaaleanharmainta aavistustakaan tulevaisuudesta! +Ei ajatusta seurauksista! En olisi koskaan osannut uskoa sen johtavan +tähän. Voi taivas! Isä oli lapsi, äiti on lapsi — minä olen myöskin +lapsi! Me olemme koko perhe lapsia, joilla ei ole mitään tietoa elämän +vastuunalaisuudesta!» + +»Arveletko olevasi huonompi senvuoksi?» Jill kysyi hellästi. + +»En tiedä.» John kohautti olkapäitään. »Sieluni kautta, se +tuntuu minusta nyt suurimmalta rikokselta, mitä mies voi tehdä. +Täysikasvuisten ihmisten maailmassa, jotka maksavat vuokransa ja +veronsa, suorittavat laskunsa ja kokoovat rahaa, on lapsena pysyminen +ääretön, häpeällinen rikos.» + +»Vain niille, jotka eivät ymmärrä», Jill vastasi. + +»No niin — ja kuka ymmärtää?» + +»Minä.» + +»Luuletko? Kyllä minäkin tiedän sen — mutta sinä et voi auttaa. Sinä +olet jo tehnyt enemmän kuin tuhat naista olisi tehnyt sinun sijassasi. +Sinä autoit minua tekemään hänen lähtönsä onnelliseksi; enempää sinä +et voi tehdä. Sinä jäät tänne useammaksi päiväksi, auttaakseen hänen +hullua lastaan vieläkin enemmän. Tämä todistaa, että sinä ymmärrät — +Jumala siunatkoon sinua.» + +Hän vaipui itseensä toivottomana. Itsetuomitsemisen ankara kidutus +sai hänet painamaan kädet kasvoilleen. Äkkiä hän tunsi Jillin +liikahtavan. Hän otti kädet pois ja näki Jillin istuvan jaloissaan, +norsunluunvalkoiset kasvot ylöskäännettyinä ja silmät kyynelissä. + +»Sanoisitko sitä ymmärtämiseksi, jos minä jättäisin sinut nyt, pikku +lapsukainen?» hän kuiskasi, ja hänen äänensä helisi kuin kauan +sitten uneksitun unen kaiku, joka aamulla oli unohtunut eikä ollut +sittemminkään palannut mieleen. + +Hitaasti John otti kätensä kokonaan kasvoiltaan. Nyt hän tunsi jälleen +äänen. Koko uni tuli takaisin. Oli suvi — suvi Englannissa. He olivat +niityllä, jossa karja kävi laitumella isojen jalavien varjossa. +Sinikelloja kasvoi ruohossa kurotellen hoikkia varsiaan. Siellä täällä +kämmekkä pilkullisine lehtineen — kaikki olivat hiukan painuksissa +päivän kuumuudesta. Jill istui ommellen pieniä vaatteita, ja hän makasi +laiskasti selällään katsellen loputtomaan sineen, jossa valkoiset +hattarat purjehtivat kuin laivat matkalla kaukaiseen satamaan. Ja +ommellessaan Jill jutteli ihmeellisiä asioita — seikkoja, joita naiset +väliin ilmaisevat miehille elämänsä pyhimpinä hetkinä. + +Tämä oli hänen unohtamansa uni. Nukkuessaan hän oli unohtanut sen +olevan unta; oli tuntenut, että tämä täytyi muistaa iät kaiket. Mutta +aamulla hän oli unohtanut uneksineensa mitään. Nyt nuo kaksi Jillin +sanomaa sanaa — pikkuinen lapsi — ja kesäpäivä, karjalauma, hentoisten +vaatekappaleiden valkoinen hulmuaminen, niittyjen tuoksu ja Jillin +äänen kaiku oli palannut välähdyksessä. + +»Mitä sinä tarkoitat?» hän kysyi hitaasti — »jos sinä jättäisit +minut nyt, — mitä sinä tarkoitat? Mitä sinä tarkoitat — pienellä +lapsukaisella?» + +Jill ojensi molemmat kätensä ja upotti ne Johnin käsiin. Kyynelet +kuivuivat hänen silmistään. Jumalan edessä ja suurina hetkinä silmät +unohtavat kyynelensä; huulet eivät vapise; ääni on kirkas ja puhdas. + +»Etkö muista, mitä hän sanoi? Eläkää elämänne rakkaudessa, niinkuin +minä olen elänyt omani. Luuletko, että minä olisin voinut kuulla noita +sanoja häneltä tuntematta samaa, mitä sinä äsken juuri sanoit, ettei +ole olemassa velvollisuutta?» + +John tuijotti häneen. Hän ei uskaltanut keskeyttää. Hän ei uskaltanut +edes vastata hänen kysymykseensä peläten äänensä murtavan Jillin +ajatusten ketjun. + +»Minä aion nyt käydä toteuttamaan hänen sanojaan; tähän saakka minä en +ollut ymmärtänyt niiden merkitystä.» + +»Mitä sinä aiot sanoa?» John kysyi tohtien tuskin hengittää. »Mihin +tämä tähtää? Tämä kaikki johtaa johonkin. Mutta mihin?» + +»Etten minä koskaan aio jättää sinua, pikku lapsi. Että jos yleensä +velvollisuutta on olemassa, niin hän näytti sen minulle.» + +Gondoli törmäsi taas rappuja vasten. Gondolierin ääni ilmoitti, että +oli saavuttu määräpaikkaan. + +John nousi vilkkaasti seisomaan. + +»Menkää takaisin — samaan hotelliin.» + +Lähdettiin taas liikkeelle, ja gondolieri katsoi tähtiä hitaasti +airoa liikuttaessaan ja hyräili vaimennettuja säveliä. John jäi +hetkiseksi seisomaan. Jill ei aikonut jättää häntä enää koskaan. Tämä +oli suuri, riemuitseva ajatus hänen sielussaan. Mutta tuhannet pienet +ajatukset tanssivat siellä kuin tomuhiukkaset auringossa; hän muisti +asuntonsa Fetter Lanella, Mrs. Morrellin kissan ja Mrs. Brownin, kun +tämä ilmestyi papiljotit päässään ja teki valittuja huomautuksia +naapureista, jollaisia voi tehdä vain tällä erikoisella tukkalaitteella +varustettuna. + +Mutta nämä arvelut tekivät vain tuon suuren ajatuksen todellisemmaksi. +Hän voisi muuttaa asuntoa tai siirtyä vaikkapa maalle +todellisuudessakin. Hän voisi tehdä työtä kahta ahkerammin. Nämä +vaikeudet voittaisi kyllä kunnianhimo, kun Jill vain ei jättäisi häntä. + +Hän tarttui Jillin käteen istuutuessaan. + +»Luuletko todellakin kestäväsi kaiken?» hän kysyi; sillä kiitollisen +lahjansaajan ensimmäinen vaisto on lahjan palauttaminen. Ei ole +tarkoituksenakaan luopua siitä; mutta vaikeuksia tuottaa sen +vastaanottokin. + +Jill nyökkäsi. + +»Kaikki kurjat olosuhteeni? Köyhyytenikin?» + +»Kaiken.» + +»Ja vielä —?» + +»Ja vielä», Jill vastasi. »Ei mikään muu kuin sinun pyyntösi voi +muuttaa mieltäni.» + +John katsoi häneen tuijottaen, juuri ja juuri pidellen hänen käsiään. +Vain tosikertomuksissa ihmiset lankeavat toistensa kaulaan tällaisissa +tilaisuuksissa. Kun kaikki on täydellistä järjettömyyttä, silloin +ihmiset ovat erilaisia — ehkä he ovat hillitympiä — ehkäpä kaiken +ihmeellisyys on valtavampi silloin. + +John istui vaieten hänen vieressään ja koetti ymmärtää. Se oli niin +odottamatonta. Hän oli tuskin uskaltanut toivoakaan näin rohkeasti. + +»Milloin sinä aloit ajatella näin?» hän kysyi äkkiä. + +»Juuri — ennen hänen kuolemaansa.» + +»Kun hän siunasi meitä?» + +»Niin.» + +»Miksi et ole sanonut sitä aikaisemmin?» + +»En voinut. Minä en ole kyennyt puhumaan. Näin äkkiä asiat todellisina +—» + +»Keskellä kaikkea järjettömyyttä — —» + +»Niin; näiden muutamien tuntien kuluessa olen tullut tuntemaan kuoleman +ja rakkauden, enkä ymmärrä, mikä muutos minussa on tapahtunut, mutta +minä olen erilainen. Olen tullut aikaihmiseksi. Olen ymmärtänyt. Sanoit +minun ymmärtäneen jo ennenkin; mutta minä en ymmärtänyt mitään. Minä +en olisi koskaan tullut tänne viime vuonna, jos olisin ymmärtänyt. +En olisi koskaan jatkanut kohtauksiamme Kensington Gardensissa, jos +olisin ymmärtänyt. Tytöt eivät koskaan leikkisi rakkaudella, jos he +ymmärtäisivät. Minä tunsin äkkiä, että minä kuulun sinulle, ettei +minulla ole oikeutta mennä naimisiin kenenkään muun kanssa. Näiden +muutamien tuntien aikana olen tuntenut ulkopuolisten voimien määräävän +elämästäni, ja minua peloitti. En osannut sanoa mitään. Kun sinä sanoit +minua lapseksi, silloin löysin äkkiä kieleni taas. En ollut enää +peloissani. Minä tunsin sinun olevan lapsen minun pienen lapsukaiseni — +ei isäntäni.» + +Äkkiä hän kiersi kätensä Johnin ympärille ja hautasi kasvonsa hänen +olkapäähänsä. + +»En osaa selittää sitä enää», hän kuiskasi. »Minä en löydä enää sanoja +sille.» + +Pidellessään Jilliä sylissään John ajatteli näkemäänsä unta, niittyjä +ja karjalaumaa, purjehtivia pilvenhattaroita — ja taas kuuli hän Jillin +äänessä saman helyn kuin hänen ilmaistessaan tuon ihmeellisimmän asian +koko maailmassa. Sitten hän huusi gondolierille: + +»Tehdäänpä vielä kierros laguunilla, ennenkuin mennään takaisin.» + + + + +XV. PYRKIMYS REHELLISYYTEEN. + + +Kun he olivat tulleet takaisin hotellin rappujen luo, ja John sanoi +hyvää yötä Jillille, oli heidän mielissään enää vain yksi pahoittelu, +että siunaus, jonka he olivat vastaanottaneet vanhan herran kädestä, +oli tullut liian aikaisin. Että he olivat olleet sen saadessaan +pettäjiä, arvottomia niin läheiseen kosketukseen iäisyyden kanssa. + +Rehelliselle mielelle ei löydy mitään tuskallisempaa, ja sitä täytyy +koettaa jollakin tavoin hyvittää ja korjata jälkeenpäin omantunnon +rauhoitukseksi. + +»Meillä on vain yksi seikka tehtävänä», sanoi John, ja jos hyvät +aikomukset painavat edes vähäisenkään oikeuden herkässä vaakakupissa, +niin merkittäköön nyt yksi hänen hyväkseen. + +»Minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa», vastasi Jill. + +Tietysti hän tiesi. He olivat jo alkaneet ajatella samalla tavalla. + +»Meidän täytyy kertoa hänelle.» + +Jill nyökkäsi. + +»Me emme voi pettää häntä», John jatkoi, »oli jo kylliksi ilkeää, kun +petimme isää. Ja nyt — nythän asiat ovat aivan toisin. Hänen täytyy +ymmärtää. Etkö luulisi hänen käsittävän?» + +Jill myönsi puristamalla hiljaa hänen kättään. + +Kumpikin kuvitteli hänen tulevan iloiseksi tästä tiedosta, koska he +molemmat olivat niin iloisia voidessaan sen kertoa. Tällä tavoin +rehellisinkin pettää itseään, kuvittelemalla toiselle tunnelman, joka +vallitsee hänen omassa mielessään. Viattomuudessaan ja ihmisluonnon +tuntemattomuudessaan hekin kuvittelivat äidin ilostuvan kuullessaan +jutun päättyneen näin onnellisesti. + +»Milloin me kerromme hänelle?» kysyi Jill. + +»Jaa — ei aivan heti; parin päivän kuluttua. Ehkä silloin kun sinä +lähdet.» + +»Ja luuletko hänen antavan minulle anteeksi?» + +John hymyili hellästi hänen kysymykselleen. + +»Luuletko sinä tietäväsi mitään vanhasta valkohapsisesta ladystä, +kun kysyt tuolla tavalla? Minä kerron sinulle erään esimerkin. Hän +inhoaa juopottelua — vihaa sitä — ja teoriassa hän ei löydä sille +minkäänlaista anteeksiantoa. No niin, heillä oli kerran parempina +päivinään puutarhuri. Venetsiassa ei ole siihen ammattiin koulua, +niinkuin hyvin voit kuvitella. Tito ei osannut kerrassaan mitään; hän +oli aivan arvoton. Hän saattoi hyvin repiä ylös parhaat taimet luullen +niitä rikkaruohoiksi. Mutta siellä hän vain sai oleskella. Eräänä +päivänä Claudina ilmoitti hänen olevan juovuksissa! Tito juovuksissa! +Heidän puutarhassaan! Oo — tämähän oli hirveää — inhoittavaa! Sitä oli +vaikea uskoakin. Mutta Claudinan sanaan täytyi luottaa ja Tito sai +lähteä. Äiti ei voinut sietää ajatusta, että hän olisi vielä talossa. + +»'Tito, minä olen kuullut niin ja niin — onko se totta?' äiti tutkisteli. + +»No hyvä — Tito jutteli, ettei hän voi oikein hyvin ja etteivät hänen +asiansa olleet hyvällä kannalla ja niin edespäin. Lopulta hän tunnusti. + +»'Sitten teidän täytyy lähteä', sanoi äiti — 'saatte viikon palkan.' + +»Mutta Titon kasvoille tuli säälittävä ilme, ja hän painoi päänsä +nöyrästi alas ja pyysi — 'Voi, älkää lähettäkö minua pois, _egregia +signora!_ Ja hänen itkunsa koski niin äitini sydämeen, että hän painoi +Titon pörröpään olkapäätään vasten pelkästä säälistä. Ja sinä kysyt, +antaako hän sinulle anteeksi? Hänen kykynsä antaa anteeksi on loputon! +Minä ajattelen usein häntä, kun puhutaan synneistä, joita Jumala ei voi +armahtaa.» + +Jill katsahti ylös ja hymyili. + +»Kerrotko sinä aina pienen kertomuksen, kun tahdot selittää jotakin?» +hän kysyi. + +»Aina — pienille lapsille.» + +Jill sulki silmänsä nauttiakseen sanoissa piilevästä hyväilystä. + +Sitten hän avasi ne taas. »No hyvä — me kerromme sen hänelle +ylihuomenna.» + +»Onko se sinun lähtöpäiväsi?» + +»Kyllä — minun täytyy lähteä silloin. Ja saanko minä sanoa erään asian?» + +»Saatko sanoa? Saat sanoa kaikki muut paitsi yhtä!» + +»Mikä se on?» + +»Että minä olen nähnyt unta koko illan.» + +»Ei, sinä et ole nähnyt unta. Kaikki on totta.» + +»Mitä sinä siis aioit sanoa?» + +»Ettei pientä valkohapsista ladya jätetä elämään yksin. Minä tulen +asumaan hänen luonansa niin suuren osan vuodesta kuin sinä sallit — +vaikka kokonaan, jos sinä tahdot.» + +John vaikeni hetkeksi; tyydytyksestä, ei epäröinnistä. + +»Luoja tuntuu antaneen minulle niin paljon tänä viimeisenä tuntina, +ettei mikään minun tarjoukseni voisi enää tuntua anteliaalta sellaisen +lahjan jälkeen. Jos sinä toivot, niin saat olla hänen luonaan koko +vuoden. Minä olen hänelle velkaa tämän ja enemmänkin.» + +Hän otti Jillin käden ja painoi sen huulilleen. + +»Hyvää yötä, armas. Ja ylihuomenna me sitten kerromme hänelle kaiken.» + + + + +XVI. KANGASTUKSEN LOPPU. + + +Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, pikkuinen vanha rouva seisoi +pää painuksissa kuunnellen poistuvien askelten kaikua. Sitten hiipien +korkean ikkunan luo, joka avautui Rio Marinille — saman ikkunan, josta +käsin hän oli lähes vuosi sitten yhdessä miehensä kanssa seurannut +Jillin lähtöä — hän painoi kasvonsa ruutua vasten jännittäen katsettaan +nähdäkseen heidät mahdollisimman kauan. + +Oli hyvin pimeä. Silloin kun John auttoi Jillin gondoliin, hän saattoi +erottaa heidät erikseen; mutta sitten syvä varjo telttakatoksen alla +häivytti heidät hänen silmistään. Yhä vielä hän seisoi siinä tuijottaen +airon jättämiin vesirenkaisiin, gondolin jo kadottua varjojen +helmaan. Hän tarkkasi kauan, niinkuin ne tarkkaavat, jotka ovat kauan +sitten lakanneet näkemästä. Ja kauan aikaa senjälkeen, kun he olivat +hävinneet näkyvistä, hänen valkoiset kasvonsa ja vielä valkoisemmat +hiuksensa olivat painuneet korkeata ikkunaa vasten, aivan kuin hän +olisi unohtanut, miksi hän siinä seisoi, ja odottelisi nyt muistinsa +palaamista. + +Sellaisen vaikutelman olisi voinut saada hänestä, niin kutistuneelta ja +hennolta hän näytti tuossa avarassa huoneessa. Mutta hänen sielussaan +ei ollut muiston puutetta. Hän tajusi kaiken. + +Eivät ne ole ainoastaan filosofit, jotka kääntävät parhaaksi elämän +murheellisimmat hetket. Naisetkin voivat olla filosofisia; vanha +valkohapsinen lady oli siis filosofinen tuijottaessaan illan tyhjään +pimeyteen. Ja kuitenkaan ei nainen ole todellisuudessa filosofi. +Ensiksikin, filosofiassa ei ole mukana ollenkaan sydäntä; se on +katkeruuden kuivettunutta viisautta, josta järjen polttava aurinko on +imenyt kaiken veren ja ravinnon; ja se, missä ei ole sydäntä, ei ole +oikeata ravintoa naiselle. Naiselle on kaikki sydäntä, tai hän ei ole +mitään. Jos hän osaa laskea yhteen kaksi ja kaksi ja kertoa sen, niin +antakaa hänen tehdä se, mutta ei elämänne kirjan sivuille, jos pidätte +arvossa paperia, jolle elämää kirjoitetaan. Sillä kun hän huomaa +osaavansa laskea oikein, niin hän vie kynänsä muualle. Hallitsemisen +toivo naiselle on sairaus, kun hän on kerran saanut maistaa sitä. + +Mutta pikkuisen vanhan rouvan sielussa liikkui aivan muuta kuin +filosofisia laskelmia tänä hänen elämänsä surullisimpana ja +yksinäisimpänä hetkenä. + +Kun hän nojautui ikkunaan tuijottaen mustaan veteen joka ympäröi taloa, +oli hänen mielessään melkein riemua. Hän oli menettänyt kaiken, mutta +hän oli tehnytkin kaiken. Hän oli äärimmäisen yksin; mutta vain siksi, +että hän oli elänyt oman maailmansa ohitse. Ja vihdoin hänellä oli +riemua sydämessään siksi, että hänen maailmansa oli täydellinen. Hän +ei osannut pyytää siltä enää mitään. Hänen romaaninsa oli syttynyt +uudelleen, hän oli nähnyt sen jo kukoistamassa. Hän oli nähnyt sen +ainoan käden, jolla oli valta siunata, siunaavan tuon liekin. Mitä +muuta hän voisi enää toivoa? + +Hän muisti, kuinka hän laski aikaa epäilyksen ja pelon päivinä, jotta +riittäisikö se, kunnes John ottaisi puolison. Hän muisti epäilleensä, +etteivät he eläisi kyllin kauan nähdäkseen niin suuren onnen +toteutumisen. + +He olivat vanhoja. Ja kun todellakin se päivä oli koittanut, ei +Johnin avioliitto ollut tullut hetkeäkään liian aikaisin. Jos se +olisi joutunut liian myöhään; jolleivät he olisi saaneet vastaanottaa +siunausta, jota samoin kuin harakanlennolle ja kuunkääntymiselle +hänen yksinkertainen sielunsa piti taikauskoisessa arvossa, hän olisi +todellakin nyt suruissaan tuijottanut ison huoneen ikkunasta. + +Mutta ei — se onnettomuus ei ollut tapahtunut. Täydellistymisen elävä +tunne täytti hänen sydämensä ja sai sen hetkeksi vilkastumaan. + +Ja tässä on naisen filosofia ja stoalaisuus, että hän tahtoo kohdata +elämän peloittavan yksinäisyyden sydän tyytyväisenä ja lämpimänä. + +Kuka olisi voinut aavistaa tällaista alistuvaisuutta, kulkiessaan +alhaalla ohitse pitkin mustaa vettä ja nähdessään nuo kalpeat kasvot +häämöittävän korkeasta ikkunasta? Kuka olisi voinut loihtia mieleensä +kuvan koko hetkestä? Vanha herra makaamassa pienessä huoneessaan kädet +ristissä rinnalla ja lamppu palaen vielä alttarilla — viimeisessä +unessaan; ulkona laguunilla ajelehtimassa kaksi rakastavaa, nuorta, +täynnä elämänhalua, huumautuneina onnen äkillisestä toteutumisesta, +ja pieni valkohapsinen lady yksinään isossa, raskaassa huoneessa, +sydämessään kohottava kiitollisuus keskellä kaikkea lohduttomuutta. +Kiitollisuutta siitä, että hänen elämänsä oli täyttynyt, että hänen +suurin työnsä oli tehty ja korkein toivomuksensa saavutettu. Kukapa +olisi voinut loihtia mieleensä kaiken tämän, nähdessään kalpeat, +hauraat kasvot ruutua vasten painettuina? + +Ja kuitenkin, nämä yksinkertaiset asiat ovat elämää. Ikkunasta +tuijottavat kasvot, käden vavahtaminen kosketuksesta, äkillinen nauru, +äkillinen hiljaisuus — ne voivat kertoa suuria asioita, jos kellä on +silmät lukea. + +Hän seisoi siinä enemmän kuin puoli tuntia melkein liikahtamatta, +paitsi silloin, kun hän painoi kysyvästi käden sydämelleen tunteakseen +sen sykinnän. Äkkiä hän värisi, ikäänkuin olisi nyt vasta huomannut +ison huoneen autiuden takanaan, ja lähti liikkeelle. + +Vielä olivat hänen askelensa vakavat, ja pää oli pystyssä hänen +mennessään pieneen huoneeseen, jossa he olivat istuneet miehensä kanssa +ilta illan ja vuosi vuoden perästä jutellen, kunnes heidän täytyi mennä +vuoteeseen. + +Huone oli epäjärjestyksessä; sillä sairauden aika on samanlainen kuin +piirityksenkin. Ei ole aikaa järjestellä tavaroita, kun kuolema alkaa +piirittää taloa. + +Toisessa tilaisuudessa häntä olisi suututtanut tämä näky. Maailma +sisältyy usein vanhan ladyn ompelukoriin, ja sen sotkeminen on +samalla hänen maailmansa ylösalaisin kääntämistä. Mutta nyt pikkuinen +valkohapsinen lady vain huokasi nähdessään sekasorron. Hän istuutui +tavalliseen tuoliinsa ja katsoi vastapäiseen tyhjään tuoliin, jolla +vanha herra oli vielä istunut samana aamuna, jolloin hän oli aikoessaan +mennä puutarhaan Titoa haastattelemaan kaatunut isossa salissa, mistä +hänet oli kannettu suoraan vuoteeseen. + +Nyt se oli tyhjä. Koko huone oli tyhjä. Hän kuuli ääniä, joita +ei koskaan ennen ollut huomannut. Hän kuuli kellon tikutuksen ja +ihmetteli, miksi ei ollut kuullut sitä ennen. Hän kuuli Claudinan +liikkuvan keittiössä. Hän kuuli gondolierin laulun kanavalta. + +Äkkiä hän nousi ja käveli hitaasti laatikolle, joka oli kauan +ollut suljettuna. Avaten sen hän otti esille vanhan keskentekoisen +pitsivaipan, joka oli maannut laatikossa siitä päivin, kun Luoja oli +sallinut hänen käsiensä kuihtua, ja ne tulivat voimattomiksi työhön. + +Ottaen sen mukaansa hän istuutui taas tuoliinsa ja piteli sitä +sylissään. Tämä oli ainoa päättämätön työ hänen elämässään. Muistot +kirkastuivat, kun hän katseli sitä. Hän melkein muisti — ainakin +uskotteli muistavansa — viimeisen piston, kun hänen oli täytynyt se +jättää. + +Ja siitä Claudina löysi hänet tullessaan toimittamaan välttämättömiä +juhlamenoja. + +Pieni valkoinen pää liikahti vilkkaasti, silmät kirkastuivat +äkillisestä helpotuksen tunteesta. + +»Kello on varmaankin yli kymmenen, Claudina?» hän sanoi. + +Ja Claudina pudisti vakavasti päätään. + +»Ei, signora. Muutamia minuutteja vaille. Mutta minä ajattelin, että +jos Giovanino on mennyt, niin teidän pitäisi käydä vuoteeseen.» + +Hänelle oli laitettu kuntoon toinen pieni huone makuuhuoneeksi; mutta +ensin hän tahtoi käydä vielä kerran katsomassa miestään. + +Alttarilampun valossa hän löysi tien vuoteen ääreen. Itkemättä ja +epäröimättä, niinkuin tekevät ne, jotka on äkkiä tuotu kuoleman +läheisyyteen, hän nosti lakanan hänen kasvoiltaan. Oli melkein kuin hän +olisi odottanut näkevänsä hänet nukkuvana. + +Hetken hän seisoi siinä, katsellen tyynesti rauhallista näkyä, sitten +hän kumartui alas, ja Claudina näki hänen kuiskaavan jotakin miehensä +korvaan. Lopuksi hän teki vapisevilla sormillaan ristinmerkin, painoi +taas lakanan paikoilleen ja kääntyi pois ääntä päästämättä. + +Hän oli kuin pieni lapsi Claudinan käsissä. Hänet riisuttiin kuin +lapsi, pantiin vuoteeseen kuin lapsi, peitettiin lämpimästi, annettiin +rukousnauha käteen. + +Pitäen kynttilää päänsä yläpuolella Claudina jäi hetkeksi seisomaan +ovelle. Lämpimät kyynelet valuivat hänen poskilleen, kun hän näki +valkoisen pään yksinään tyynyllä ja ajatteli äänetöntä olentoa, jonka +he olivat juuri jättäneet toiseen huoneeseen. + +»_Buona notte, signora_», hän sanoi niin uljaasti kuin saattoi. + +»_Buona notte_», vastasi pikkuinen valkohapsinen lady. + +Claudina tuli aamulla tavalliseen aikaan pieneen huoneeseen. +Tunnustellen tiensä ikkunan luo hän avasi verhot. Valovirta tulvahti +huoneeseen ja muutti kaiken huikaisevan valkoiseksi. Claudina tunsi +olevansa siitä kiitollinen. Oli uusi päivä. Oli ihana päivä. + +Hän kääntyi vuoteeseen. Valkoinen pää oli siellä vielä yksin tyynyllä, +voimaton käsi näkyi peitteellä pidellen vielä kiinteästi rukousnauhaa. + +»_Buon giorno, signora_», hän sanoi, koettaen saada kaiken tuntemansa +hellyyden mahtumaan ääneensä. + +Mutta siihen ei tullut vastausta. + +Kauempaa kuului kaupungilta gondolierin huuto. »Ohee —» — ja ikkunasta +liihotteli sisään valkoinen perhonen, joka oli tarttunut siivistään +verhoon ikkunan ulkopuolella. Se lensi huoneeseen keinuen ja tanssien +juuri syntyneen päivän kirkkaudessa. + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75750 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..b5dba15 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this book outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..2330485 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +book #75750 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75750) |