4 files changed, 4357 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75885-0.txt b/75885-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..49f87e6
--- /dev/null
+++ b/75885-0.txt
@@ -0,0 +1,4340 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75885 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+SYDÄNPÄIVÄN LAULUJA.
+
+Kirj.
+
+Larin-Kyösti
+
+
+
+
+
+Jyväskylässä,
+K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
+1916.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Sydänpäivän lauluja:
+
+Sydänpäivän laulu.
+Laululaaksossa.
+Sanattomia sointuja.
+Laulurastaan iltalaulu.
+Yöperhosten tanssi.
+Vanha kutoja.
+Äidin muistolle.
+Isän haudalla.
+Pojalleni.
+Kehtolaulu.
+Näin unta.
+Kuoleman kynnyksellä.
+Iltasperho.
+Sääli.
+Vanhus ja lapsi.
+Kuurojen laulu.
+Mietelmä.
+Laulu narreista.
+Maireen kyyt.
+Sähkön säveliä.
+Etelämaalainen unelma.
+Serenaadi.
+Valoa kohden.
+Syksyinen laulu.
+Eteenpäin!
+Kaiho.
+Pääsiäislauluja.
+Kevätsurinaa.
+Uusi kevät.
+Unelma.
+Näkemys.
+Maan kukkia ma ihmettelen.
+Valpurin yö.
+Rauha.
+
+Kertomarunoja:
+
+Poika ja Manalainen.
+Laulajan mananmatka.
+Kalma kirvesmiehenä.
+Lapin joulu.
+Aslak Smaukka.
+Sigtunan palo.
+Orjan tarina.
+Tarina joulukuusesta.
+Kuolemaa kyydissä.
+Hollantilaisen hauta.
+Nuori Nandor.
+Kaliifin unelma.
+Raatikellarin mellakka.
+Kirkonhiirien joulu.
+Korven kuningas.
+
+Hämeessä:
+
+Tutuilla teillä.
+Metsämiehen syyslaulu.
+Talvi-iltahämärässä.
+Valkeassa metsässä.
+Vanha joululaulu.
+Tapanin taikaa.
+Kevätpolska.
+Kesäisiä kuvia.
+Suvisia sointuja.
+Suvinen saaristomaisema.
+Syyssäveliä.
+Mustalaissointuja.
+Kirkonaidalla.
+Illan ilkaa.
+Kesä-ilta.
+Menneitä muistoja.
+Yksinäiset sielut.
+Kuutamolauluja.
+Öisellä tiellä.
+Tuurlit, tuurlit...
+Hullu-Hilppa.
+Ison talon poika.
+Vanhassa pappilassa.
+Muistojen laulu.
+Hyvästit Hämeelle.
+Korvenkävijän unelma.
+
+
+
+
+
+
+SYDÄNPÄIVÄN LAULUJA:
+
+
+
+
+SYDÄNPÄIVÄN LAULU.
+
+
+    Suuri sydänpäivä mulle paistaa,
+    elon maljan sain ma pohjaan maistaa,
+    syliin suljin
+     maisen lemmen, kunniassa kuljin
+    yöstä elämään,
+    missä kyllyyttään
+    kaikki runsautta hedelmöitsi,
+     missä täyttyi ihmeet, joita sielu ikävöitsi.
+
+    Tunsinko ma koskaan itseäni?
+    Vaiherikas oli elämäni,
+    kamppailusta
+     sain vain elinvoimain uudistusta;
+    korkeen sunnuntain
+    kaaren nähdä sain
+    kimmeltävän riemuportin lailla,
+     sielun hirmumyrskyn jälkeen unelmien mailla.
+
+    Elon erheitäkö vielä kadun?
+    Elinhän kuin prinssi suuren sadun,
+     lauluin loitsin,
+    hengen maailmoissa hekumoitsin.
+    Kenen onnen vein,
+    synninkö mä tein,
+    rikoin, minkä sain jo anteheksi,
+     mutta kaikki sain kuin lahjaksi ja ilmaiseksi.
+
+    Tuhlasin, mut elo aina täytti,
+    mitä ruumis, sielu liikaa käytti,
+    henki nousi,
+     aatos pingoittui kuin jäykkä jousi,
+    voimain pimeäin
+    voittajaksi jäin,
+    riemun tieks loin tuskan tanteereeni,
+     luonnon alttarille lasken voitonseppeleeni.
+
+    Suuri luonto, joka yhteen liittää
+    ikikuoroon, sua ma tahdon kiittää,
+    hymnit soikaa,
+     suurten metsäin urut huminoikaa,
+    kuink' on kaunis maa,
+    kun saa rakastaa
+    sitä voimaa, joka onneen ohjaa,
+     riemun suuruutta, joll' ei oo mitään määrää, pohjaa!
+
+    Kaikki kesän kyllyyttänsä huokaa,
+    pyhin lauluin uhrimaljat tuokaa;
+    aurinkoihin
+     nouskoon aatos, henki haltioihin
+    yli kaiken maan
+    sointuun suurempaan,
+    kun on hohdon ylin hetki juuri,
+     elämä niin kirkas, kaunis, korkea ja suuri!
+
+
+
+
+LAULULAAKSOSSA.
+
+
+    Luonnon henki hiipi huulillani,
+    kuulin sielussani uudet soinnut,
+    kalman kartanoita kulkeissani,
+     tieltä eksyin enkä kuolla voinut.
+
+    Suuren arvoituksen portin kiersin,
+    tiesin elämäni turhan juoksun,
+     itsepalon, sammumisen määrän,
+    silloin tunsin taasen kumman tuoksun,
+    sitä kohden kuljin, silmät suljin
+    en kuin kuoloon tuomittu, en tiennyt,
+     että laulun lumolaaksoon kuljin.
+
+    Taasen linnut mua tervehtivät,
+    luonnon satasoinnut täytti rinnan,
+     päivän kultaamalla kunnahalla
+    kaukaa näin mä Runo-ruusulinnan,
+    pyhät pylväät, kaaret kuulakkaat,
+     lemmen lehdot, ilon ihmemaat.
+
+    Tuli vastaan silloin Runotar
+    helovalkeassa puvussansa,
+    ikivalo väikkyi silmistään,
+     kun hän helkytteli kanneltansa,
+    joka loisti niinkuin kimmelkimppu
+    laakson yllä sytyttäen säteen,
+    joka sielun soppeen sisimpään.
+    Ja hän katsoi, sanoi hellän hiljaa
+     tielle ohjaten ja koski käteen:
+
+    »Katso, ihminen on ihmeellinen,
+    yhä uusiintuu hän niinkuin kevät,
+     suurin suru vaihtuu vastaiseksi,
+    ikuisuuden kaihot väreilevät,
+    ja sun voimas, jonka luulit kuolleeks,
+    katsees kaste, jonka loppuun asti
+     kaikki kuiviin luulit itkeneesi,
+    ne sun toivos taimitarhaa kasti.
+    Katso, sielus on kuin kedon siemen,
+    vaikka pedon jalka sitä tallaa,
+    sikiää se iduks ikipuusta,
+     uhmaa yötä, kuolemaa ja hallaa.
+
+    Nouse, nosta pystyyn nuori pääsi,
+    sielus syvimmästä sointus kerää,
+    säiky, laula, käy ja kuohu,
+     häikäise ja kasva, kohoo, herää!
+    Liitän kanteloosi uudet kielet,
+    nostan sielus aamus alkuvoimaan,
+    ilon tunnet, kun luot ilon muille,
+     riemuks ihmisten luo soittos soimaan!»
+
+    Haastoi hiljaa suuri Runotar,
+    antoi käden valkean kuin maidon,
+    valoi uskon hehkun sydämeeni,
+     antoi mulle taasen laulun taidon.
+    Lauhkeasta ruusuin laaksomaasta
+    kädestä hän jumaljuhliin johti
+    kohden korkeata, pyhää vuorta,
+     missä valkeana templi hohti.
+
+
+
+
+SANATTOMIA SOINTUJA.
+
+
+    Te näitte mun soittoni riemun,
+    te näitte vain elämän murun,
+    hymyn näitte ja silmäni hetkisen hehkun,
+     mut näittekö, näittekö surun?
+
+    Ja tokko te näitte sen kaihon,
+    mik' ei muuttunut elämän mukaan,
+    mun rintani taistojen hurmeen ja huudon
+     jota kuullut, kuullut ei kukaan.
+
+    Ne sisäiset äänet ja sanat
+    ja salaperäiset soinnut
+    yön mailta ja auringon asunnoilta,
+     niit' en koskaan ma soittaa voinut.
+
+    Kun kerran mun lauluni loppuu,
+    kun en enään voi soitinta käyttää,
+    oon itse ma Luojani koruton laulu,
+     kun mun sanaton sävellys täyttää.
+
+    Ja ehkä, kun saavutan kerran
+    sen suuren ja sisäisen voiton,
+    ma sieluni äänistä yhteen soitan
+     mun eloni suurimman soiton.
+
+
+
+
+LAULURASTAAN ILTALAULU.
+
+
+    Muut linnut ovat laanneet laulamasta,
+    räkätit, närhit nukkui rääkymästä,
+    ma väsyneenä istuin oksallani,
+     ma sairas olin päivän hälinästä.
+
+    Ma kaihdoin tätä sekalauluseuraa,
+    mua vihloi nämä rumat sorasoinnut,
+    en surujani voinut soinnutella,
+     en ilojani ilmaan päästää voinut.
+
+    Nyt lasken ilolaulun lehtoon lentoon
+    ja lennän koivikkoni lempipaikkaan,
+    pois huokaan pitkän päivän harmaat huolet
+     ja laulan laulun lempeän ja raikkaan.
+
+    Nyt unhoitan ma rumat remu-äänet,
+    nyt leppeästi lehdikossa tuulee,
+    ma tiedän, ystäväni mua oottaa,
+     mun ystäväni kyllä kaiun kuulee.
+
+    Hän lentää liihätellen toiseen puuhun,
+    hän etsii ääntäni, hän lentää vastaan,
+    hän kuhertavi hiljaa kumppanilleen,
+     hän palkitsevi surut laulurastaan.
+
+    Ma laulan jostain sadun sinimaasta,
+    miss' sopusoinnut koko luonnon täyttää,
+    miss' ei oo kadotuksen kauhistusta,
+     miss' Eedeniltä vielä elo näyttää.
+
+    Maan kukat kuulee, puhuu puut ja pensaat,
+    siell' on kuin helotyyni ikisilta,
+    ja hartaan hohtavana suvitaivas
+     luo ihmeheijastuksen seutuvilta.
+
+    Siell' on kuin lepo lepäis puiden yllä,
+    maan yrtit sovinnossa unelmoisi
+    kuin ennen muinoin, niinkuin luoja
+     maan uudestaan nyt uuteen iloon loisi.
+
+    Jo kuule, ystäväni, ylistykset,
+    jo lennä luoksein kaukaa koivikosta,
+    kun laulan lemmen, onnen, rauhan maasta
+     ja riutuvasta ilta-auringosta.
+
+    Ja yhdy, ystäväni, samaan sointuun,
+    jo lennä vierelleni samaan puuhun,
+    suo meidän raueta nyt rakkauteen,
+     suo viime soinnun sulaa illansuuhun.
+
+
+
+
+YÖPERHOSTEN TANSSI.
+
+
+    Kun yö jo vetää verhon
+    ja varjoon vaipuu maa,
+     niin kaiho valtaa perhon,
+    ei enään se rauhaa saa,
+    se virvatulta kohden nyt iloiten karkeloi,
+     kuin unta hienot silkkisiivet, soi, soi, soi.
+
+    Miks kohtalo ne johti
+    vain yöllä tanssimaan,
+     kuin aurinkoa kohti
+    ne kohoo lennossaan?
+    Mut korkealle eivät ne koskaan lentää voi,
+     kuin onnettomat henget siivet soi, soi, soi.
+
+    On päällä valetulta,
+    mi aina eksyttää,
+     on alla musta multa,
+    sen tahra siipiin jää,
+    mut lentämähän Luoja ne vapaina valoon loi,
+     uin unta hieno silkkisiivet soi, soi, soi.
+
+    Kun vihdoin aamu koittaa,
+    ne vangitsevi maa.
+     Kun suuri päivä koittaa,
+    taas vaijeta ne saa.
+    Ne väsyy, vaipuu, eivät ne enään nousta voi,
+     kuin kalman unta utusiivet soi, soi, soi.
+
+
+
+
+VANHA KUTOJA.
+
+
+    Ma nään sen vanhan, vanhan vaimon,
+    kun yksin harhaan vieraan kujan perää.
+    Pää painunut on yli kudontansa
+     kuin purkaisi hän muiston lankakerää.
+
+    Ma silloin muistan vanhan, vanhan äidin,
+    mi aina yksin illoin sukkaa kutoo,
+    hän miettii mua, kujan kulkijata,
+     ja silmukkahan surukyynel putoo.
+
+    Ja silmut sekaantuu ja sormet puutuu,
+    ja pitkin lattiata puikko kierii. —
+    Niin valuu yksinäiset kyyneleensä,
+    niin yksinäiset viikot, vuodet vierii.
+
+    Hän puolisokeana hiljaa kutoo
+    ja näkee hellän, aina alttiin vaivan.
+    Kuin silmun silmuun, muiston muistoon solmii
+     niin kunnes lanka kerran kätkee aivan.
+
+
+
+
+ÄIDIN MUISTOLLE.
+
+
+    Mitä olen, sit' en tiedä,
+    mitä olit, tiedän hyvin,
+    tiedän, ettei meiltä viedä
+     sitä, mik' on meissä syvin.
+
+    Tunnen, että vainaat elää
+    sielussamme, muiston mailla,
+    vielä hellä äänes helää
+     vaikk' oot aineen kuonaa vailla
+
+    Korkeen kuvan muistos manaa
+    ylös valoon haudan yöstä,
+    sana salaa tapaa sanaa,
+     kertoo jättinaisen työstä.
+
+    Kuka katsoi palkkapiikaa,
+    kuka vaali köyhän lasta,
+    mikään työ ei ollut liikaa,
+     kuolema sen voitti vasta!
+
+    Kuinka olit suuri, syvä,
+    määrätön kuin valtameri,
+    niinkuin suven henki syvä,
+     rauhallinen rintas veri.
+
+    Sulta sain ma työhön voimaa,
+    seppelöitsi elo pääni,
+    turhuuksista mua soimaa
+     sisäinen ja lämmin ääni.
+
+    Varoitat kuin eloss' oisit,
+    erheen kurjan kuilun suulla,
+    on kuin vielä tarinoisit,
+     vastauksen voisin kuulla.
+
+    Muistan niinkuin suuren sadun,
+    rakkauttaan vainaat jakaa,
+    monta kovaa sanaa kadun,
+     ahdistain ne ajaa takaa.
+
+    Mutta tunnen anteeksannon,
+    riemuun riutuu kaikki kaipuu,
+    elämäni valoon vannon,
+     sovitukseen sielu vaipuu.
+
+    Perintösi käskyt käyttää
+    tahdon viime hetkeen saakka,
+    mitä rikoin, tahdon täyttää
+     vaikka kasvais tuskain taakka.
+
+    Kuolon verhoa en nosta,
+    nään kuin läpi aamun sumun
+    pienen pilkun auringosta,
+     kuulen äänten heljän humun.
+
+    Ja ma tiedän, ain on taivas
+    kirkas pimeen pilven päällä,
+    kuulen: kulje, kestä vaivas,
+     elo siell' on, elo täällä!
+
+    Ja ma kuljen, etsin tietä
+    läpi lempeen yrttipuiston,
+    ei se polku yöhön vietä,
+     ja ma siunaan suuren muiston.
+
+    Siunaan sekä silmän suljen,
+    harhaan kohden päivän pohjaa,
+    haudallesi hiljaa kuljen,
+     näkymätön käsi ohjaa.
+
+    Haudan rikkaruohot kitken,
+    näinkö omat syyni salaan,
+    haudallas nyt vasta itken! —
+     Kuinka, koska tänne palaan?
+
+
+
+
+ISÄN HAUDALLA.
+
+
+    Iloinen, suuri, isä, oli sydän sulia,
+    sain aamuraikkaan, hilpeen älyn sulta.
+    Sinulta, äiti, sain ma hempeen iltamielen,
+     sulta, min sydän on kuin puhtain kulta.
+
+    Siks, isä, en ma itke hautakives luona,
+    siks rikkaruohoakaan en ma taita,
+    kasvakoon kaikki, min on Luoja kasvaa suonut,
+     kirkasta, ilta, viileen Manan maita!
+
+    Unohtaa tahdon synkät sielukellot,
+    hymise iloisesti, kalmanpuisto,
+    iäti suhise, sä lehmus, suvisoinnuin,
+     suhise sielussani rakkain muisto!
+
+
+
+
+POJALLENI
+
+(jos minulla sellainen olisi).
+
+
+    Väiky helmenä valkeassa kehdossa,
+    leiki nuoruutes lempeässä lehdossa,
+    käy kamppailuun, tunne itses ja ties,
+     ole vakaa, vahva ja lämmin mies,
+    ja kun saavutit onnen, murheen ja maineen,
+    niin muista, se katoo kuin läike laineen,
+    ja muista, vain alkaa, kun täyttyi työ,
+     uus päivä nousee, kun loppui yö!
+
+
+
+
+KEHTOLAULU.
+
+
+    Heijaa, heijaa
+    veikkaa nukkumaan,
+    siskon laulu leijaa,
+     nuku, nuku vaan!
+
+    Peipot piipii,
+    puissa soitto soi,
+    unen henki hiipii,
+     keijut karkeloi.
+
+    Tontut kurkkaa
+    kiikun käärön taa,
+    tanssii pitkin nurkkaa,
+     muuriin katoaa.
+
+    Luokse laukkaa
+    unen heppa, hei,
+    kaviot ne paukkaa,
+     nyt se veikan vei!
+
+    Katsos veikkaa!
+    Heppa siivet saa,
+    pilviin lennon leikkaa,
+     kauvas kuljettaa.
+
+    Ruusutarhain
+    luona levätään,
+     aamulla jo varhain
+    kotiin käännetään.
+
+    Ethän putoo,
+    anna kätes vaan,
+    sisko sulle kutoo
+     kultakangastaan.
+
+    Heppa huiskaa
+    kultasatulaa,
+    sisko korvaan kuiskaa,
+     veikka uinuaa.
+
+    Heijaa, heijaa,
+    armas aurinko,
+    unen mailla leijaa,
+     nuku, nuku jo!
+
+
+
+
+NÄIN UNTA...
+
+
+    Näin unta, että suuri pimeys
+    mun koko katsantoni yöhön peitti,
+    pois sammui päivän viime välkähdys,
+     niin kummaan paikkaan minut uni heitti.
+
+    Ja juuri äsken aatos karkeloi
+    maass' iki-ihanassa, auringossa,
+    nyt tyyni tyhjyys ympärilläin soi,
+     ma istuin yksin yöllä katsomossa.
+
+    Kuin jälkeen elon juhlanäytännön
+    pois valo liiti lailla valkeen perhon,
+    kuin kautta oudon näköhäiriön
+     näin himmeästi mustan vaateverhon.
+
+    Ma tyhjät, tummat tuolirivit näin
+    ja niissä ne, mi sortui elävinä,
+    siell' istui vainaat, joukko ystäväin,
+     mut yksin elävänä istuin minä.
+
+    Ja elon kuvat kiersi kulkuaan,
+    en muistanut ma enään paikkaa, aikaa,
+    ma kuulin soiton niinkuin alta maan,
+     ja näyttämöllä oli ihmeen taikaa.
+
+    Soi kello kolme kertaa kumahtain,
+    mut esirippu ei vain nousta voinut,
+    kuin näkymätön soittokunta vain
+     yön sävelmyrskyjä nyt oisi soinut.
+
+    Ja kiihko, kammo kasvoi veressäin,
+    ma tuskantäysi olin, niinkuin jäästä,
+    ma haamut yhä hiljaisina näin,
+     ei, minun täytyy, täytyy täältä päästä!
+
+    Ma nousin, näyttämölle haparoin,
+    kuin tahmeus nyt kahlehti mun kieltäin,
+    en nähnyt mitään, minne katseen loin,
+     ma esiripun tempasin nyt tieltäin.
+
+    Mut vasten rautaesirippua
+    ma alas kompastuin kuin kalman ukseen
+    ja yhä syvemmälle syöksyin ma
+     — ja heräsin niin omaan kiljahdukseen.
+
+    Taas pimeätä silmä oudoksui,
+    mut vielä kaukaa soi kuin soittokunta
+    Niin uni, todellisuus sekaantui,
+     ah, oisko elämä vain öistä unta!
+
+
+
+
+KUOLEMAN KYNNYKSELLÄ.
+
+
+    Oi, elämä ja työ,
+    oi, hauta ja yö,
+     mik' on lopulta lepo ja lohtu?
+
+    Kun on selvä jo tie,
+    maan multaan se vie,
+    maa-emo, ootko kaiken kohtu?
+
+    Maan toukkako oon,
+    joka aurinkoon
+    pois kuoresta kiitää kuin perho?
+
+    Aina yöhönkö jään,
+    onko kaikki, mitä nään
+    vain elämän valhe ja verho?
+
+    Kuka kylvömme kaas?
+    Ylös noustako taas,
+    töin uusin, mi kesken jäivät?
+
+    Uuden sielunko saan,
+    uuden onnenko maan
+     näen korkeemmat, kirkkaammat päivät?
+
+
+
+
+ILTAPERHO.
+
+
+    Sä leijut näyttämöllä niinkuin keiju
+    ja hetken hurmioissa elät silloin,
+    ei mieles perhona nyt enään leiju
+     mun luokseni, kuin ennen suvi-illoin.
+
+    Yleisön suosio nyt huumaa mieltäs,
+    on heistä hymyilysi armon suomaa.
+    Sä poimit runsaat tekoruusut tieltäs,
+     kuin taitos oisi suurta taideluomaa.
+
+    Käyt sadun seikkailuihin seikkailuista,
+    nään onton loistos, aatos ahdingossa;
+    sua hiukan muovasin, sit' et nyt muista,
+     kun katsojana istun aitiossa.
+
+    Sanaton kaiho rintaa kouristavi,
+    ma katson niinkuin syvän kuilun juovaan.
+    Sä olit kerran muokkaamaton savi,
+     nyt rikon usein sen, min yksin muovaan.
+
+
+
+
+SÄÄLI.
+
+
+    1.
+
+    Ma tahdon nähdä rauhan suurta unta
+    ja unta, että kerran ihmiskunta
+    päämaaliin kohoo kauvas korkeaan
+     ja levon löytää, lunastetun maan.
+
+    Kun kiistaa, kateutta kaikkialla
+    on kaikki tämän taivaankannen alla,
+    niin toiset tuijottavat taivaisiin
+     ja toiset tulivuorten uumeniin.
+
+    Kun maailmoiden rantaa samoo sauhu,
+    ja raunioilla asuu tyhjyys, kauhu,
+    niin Aave ratsastavi yli maan,
+     ja Nälkä nauraa hänen takanaan.
+
+    Hän hevon kylkeen painaa kannuskärjen,
+    on niinkuin, koska hulluus huumaa järjen,
+    kun ihmisrinnan peto raivoaa,
+     käy päivä pilveen, on kuin häpeis maa.
+
+
+    2.
+
+    Mies sairas maassa vaivaa vaikeroi,
+    auringon iloon hänet Luoja loi,
+    nyt kentän ääreen vaipuu veriin mies,
+     nyt tulee turma, iki-yö kenties.
+
+    Hän vaipuu horrostilan unelmiin,
+    hän vaeltaa nyt pieneen kaupunkiin
+    ja kylään, veräjän hän aukaisee
+     ja tuvan ikkunasta katselee.
+
+    Siell' istuu vaimo, kehrää lankojansa,
+    hän hiljaa laulattavi lapsiansa,
+    ne rukin ympärille kokoontuu,
+     ne kuuntelee, ne kummaa oudoksuu.
+
+    Ja vaimo nousee, puita pesään lisää,
+    ja on kuin lapset hiljaa kutsuis isää,
+    ja on kuin aukeis silmän autereet,
+     ja helmaan hukkuis ujot kyyneleet.
+
+    Ja katseet kysyy, vaimo karttaa lasta,
+    pois kääntyy, katsoo ikkunasta
+    kuin näkis yössä haamun, kiljahtaa
+     ja lattialle kaatuu, raivoaa:
+
+    »Oi, maailma, tuo rauha tuskan tiellä,
+    oi, kuinka kauvan kirot kestää vielä,
+    oi, lapset, leipää, leipää, rukoilkaa —
+     jo sammuu aurinko ja hukkuu maa!»
+
+    Ja ilmass' suihkaa, pommi viiltää valoon,
+    maanjäristyskö iski kotitaloon,
+    ei naisten, lasten sydän enään lyö,
+     ja kaiken peittää pimeys ja yö! — —
+
+    Mies hourekauhuistansa hetkeks havaa,
+    ei, ei, hän ei voi jäädä, oven avaa,
+    hän ehkä vielä pelastaa ne voi!
+     Taas kuulasade yli kentän soi.
+
+    Mies herää, luonto vihdoin levon tuo nyt,
+    kuin äidin rinnoilta hän jotain juo nyt,
+    hän avaa silmät, syliin vaipuu pää
+     ja — sisar Sääli hälle hymyää.
+
+
+
+
+VANHUS JA LAPSI.
+
+
+    Kalpea vanhus, mi tietäsi kuljet,
+    yksin vaappuen vastaani käyt,
+    rauhanko, myrskynkö  rintaasi suljet,
+     kuultaako sielussas nuoruuden näyt?
+
+    Hautaas jo kuljet, harmaahapsi
+    sauvaasi nojaten, huokaillen,
+    jalkaisi juurella leikkii lapsi,
+     sauvasi tarjosit leluksi sen.
+
+    Matkien lapsi sun käyntiäs näytti
+    niinkuin vanha ja viisas se ois,
+    oi, mikä murhe sun sielusi täytti,
+     sauvan sä tempasit lapselta pois!
+
+    Pistikö elämän pilkka sun mieltäs,
+    samean silmäsi kyyneleen näin,
+    taittoiko kohtalo kukkaset tieltäs
+     käydessä kehdolta hautaasi päin?
+
+
+
+
+KUUROJEN LAULU.
+
+
+    Elämän äänet meiltä iäks haihtui
+    ja riisti sanojen ja soiton soinnut,
+     kuin öinen mykkyys meitä ympäröipi,
+    maan riemuja ei korva kuulla voinut.
+
+    Me emme kuule linnun viserrystä,
+    mi kaikuu kesäilloin lehdon puulla,
+    me saimme laulun äänen niinkuin muutkin,
+     mut emme lahjaa omaa ääntä kuulla.
+
+    Me emme kuule armaan askeleita,
+    ei armaan kuiske vastaa kuiskeeseemme,
+    meit' eivät petä kielen kavaluudet,
+     mi myrkyn syövyttäisi sydämeemme.
+
+    Me emme kuule myrskyn hirmu-ääntä,
+    ei hätähuudon, kuolon kamppausta,
+    ei ihmisitkun syvää nyyhkytystä,
+     ei luomakunnan kurjaa valitusta.
+
+    Mut syvimmällä meidän rinnoissamme
+    soi kauniit äänet, joit' ei kuule kukaan,
+    me salasävelistä rauhan saamme,
+     ja mieli tuutii tahtiin niiden mukaan.
+
+    Me kuuntelemme omaa maailmaamme,
+    mi on kuin kaiku jostain korkeasta,
+    mi leijaa alas sieluun auringosta,
+     kuin jostain kanteleesta kirkkahasta.
+
+    Me kohoamme kaiken kurjuudesta
+    pois toivon taivoon maasta epäluulon,
+    muut kuuroina käy sille maailmalle,
+     mut me, me saamme uuden kirkkaan kuulon.
+
+    Me kuulemme ne suuret syntysanat,
+    mi syttyi ennen ilon Eedenissä,
+    ne sovun iki-ilon suuret soinnut,
+     mi sykki luomisajan ihmisissä.
+
+    Niin sadoin soinnuin syntyy sävelluoma,
+    mi kaikki rumat sora-äänet voittaa,
+    se ihanuudellaan yön hetket hurmaa,
+     ja itse Luoja sitä meille soittaa.
+
+
+
+
+MIETELMÄ.
+
+
+    Toiset on luotu luojan töihin,
+    toiset on luotu myyrän öihin,
+     toiset nostavat taiteen puun
+    luomaan kirkkaita kukkiaan,
+    toiset sen kaluu niinkuin luun
+     juuria järsien alla maan.
+
+
+
+
+LAULU NARREISTA.
+
+
+    Mä istuin illoin kanssa narrien,
+    kun mua ne kehui, kylmänä mä pysyin,
+    kun niitä kehuin, pöyhistyivät peikot,
+     ja naamat venyi, kun ma syytä kysyin.
+
+    Kas tosi valheen taakse takertuu,
+    ei ihmiset nää kuolinnaamioita,
+    ja nahass' istuu pieni, rakas minä,
+     on monen aatokset vain numeroita.
+
+    Ne toivoo usein toisen kuolemaa,
+    ne eksyy monen sielun salamurhaan,
+    käy konna niinkuin suuri valtaherra,
+     muut vankilastaan heille huutaa turhaan.
+
+    Ne näyttää kauniin kuvan itsestään,
+    ne ruman, rivon kultakuoreen peittää
+    itsensä nostaakseen näin yli muiden
+     ne toisten maineen tunkioilleen heittää.
+
+    Vain elämän, sen kasvun vuoksi vain
+    ma siedin näitä pikku tunkioita,
+    en koskaan laskenut; kun kysyin syitä,
+     ne näytti mulle aina numeroita.
+
+    Nuo vaakamestarit ja laskijat
+    kai syntyi rahoina ja niinä pysyy.
+    Kas rahoilla on aina kaksi puolta,
+     ja viisas vait on, hullu liikaa kysyy
+
+
+
+
+MAIREEN KYYT.
+
+
+    En tahdo runoillani ruikuttaa,
+    en muita säkeissäni syytä,
+    vaikk' kauvan syötinkin ma povellain
+     niin monta myrkyllistä maireen kyytä.
+
+    Ne kutkuttivat pahaa povessain,
+    ne sanoi sitä hyväilyiksi,
+    kun maireen myrkyks sitä sanoi muut,
+     en niitä tuntenut ma silloin kyiksi.
+
+    Ma ivan atuloilla iskin taas,
+    ja nousin taasen voimin uusin,
+    maakuoppiinsa ne kaikki kiemuroi,
+     kun niille inhoni ma julki huusin.
+
+    Maan alla nyt ja päivää karttaen
+    ne pohtii pimeyden töitä,
+    ei tähdet sammu eikä huku maa
+     vaikk' kyyt nyt käyvät yöllä käräjöitä.
+
+
+
+
+SÄHKÖN SÄVELIÄ.
+
+
+    Ma kuljen kujaa yksin illansuussa,
+    huvilat, talot, mökit taakse jää;
+    kuin sairas valittavi tuuli puussa,
+     ja metsä kallioilta häämöittää.
+
+    Ma katson taivaalle ja katse kohtaa
+    yön tähdet tuhannet ja miljoonat,
+    ja etelässä taivaanranta hohtaa,
+     siell' lepää kaikki suuret unelmat.
+
+    Ma katson heijastusta kaupungista,
+    min sähkölamput iltaan loiston luo,
+    ma herään vanhan kujan unelmista,
+     kuin perhon luokseen vetää valon vuo.
+
+    Kuin sähkö sielussani syttyy, palaa,
+    ma kumman kutsun tunnen veressäin,
+    ma tahdon hengittää, ma tahdon alaa,
+     en tahdo käydä kauvan yksin näin.
+
+    Ma tahdon tulikaupunkiin ja valoon,
+    ma tahdon huveihin ja huimuuksiin,
+    ma tahdon mennä siihen kivitaloon,
+     miss' usein armaan kanssa yhdyttiin.
+
+    Ma tahdon avata nyt armaan oven,
+    ma tahdon nähdä silmäin nauravan,
+    ma kaipaan lämpöä sen nuoren poven,
+     min suonten suloisuutta rakastan.
+
+    Ma tahdon sinne suureen tulimereen,
+    mi kaupungista ilmaan aaltoaa,
+    ma tahdon raukenevan levon vereen,
+     mi kuumat kaipaukset sammuttaa.
+
+
+
+
+ETELÄMAALAINEN UNELMA.
+
+
+    Ma astun ohi kesähuviloiden,
+    Alhambran, Eldoradon ja Sevillan,
+    käyn ohi puutarhojen ihanoiden,
+     kun ruusut sulotuoksuin täyttää illan.
+
+    Soi mandoliini jossain ikkunassa,
+    kun taivas kuultaa kullass' oksain takaa,
+    ja on kuin oisin jossain Espanjassa,
+     kun ilta viileyttään mailleen jakaa.
+
+    On ikkunoilla villiviinin uudin,
+    ja katse verhon takaa katseen kohtaa,
+    ma trubaduurin unelmihin tuudin,
+     kun parvekkeella kattolamppu hohtaa.
+
+    Ja illalle ma laulan ylistyksen,
+    kuin lempis tuntematon, tumma donna,
+    suon itsellein sen pienen pettymyksen,
+     kun veri vielä sykkii levotonna,
+
+    kun hohtaa kattolampun harsopoimut,
+    ja tumma katse kiehtoo ikkunasta,
+    kun vielä lumoo iltataivaan loimut,
+     kun viel' en havaa harha-unelmasta.
+
+    Kuin lienen eksynytkin tarhain tuoksuun,
+    te, mandoliinit mulle vielä soikaa,
+    te, kuumat naiset, käykää tanssin juoksuun,
+     te, villiviinit, vielä vihannoikaa!
+
+                       Oulunkylässä 1913.
+
+
+
+
+SERENAADI.
+
+
+    Oi, herää, armas, kuule lauluni,
+    mi hiljaa hiipii ruusukammioon,
+    soi soinnut sieluusi, kun katseesi
+     luot illan kaihon kultakuutamoon.
+
+    Kuu valaa siltaa taivahan ja maan,
+    se ikitoivon, maisen onnen luo,
+    kun sulle tähdet syttyy tarhoissaan,
+     ja iltakasteen lemmenkukka juo.
+
+    Jo herää, impeni, kun sydän lyö
+    ja sykkii rajatonta riemuaan,
+    oi, kuinka ihana on iltatyö,
+     kuin perho kiitää laulu kuorestaan.
+
+    Se kohoo taivaan tulikukkasiin,
+    oi, kuule, armas, illan laulajaa,
+    ja nuku sydämeni säveliin,
+     kun taivas valvoo, uinuu öinen maa!
+
+
+
+
+VALOA KOHDEN.
+
+(Ivar Aroseniuksen taulun johdosta)
+
+
+    Ma nään sen vanhan, kummallisen talon,
+    kun iltahämy hiipii kaupunkiin,
+    nään verhon läpi kellertävän valon,
+     mi tuutii utuisihin unelmiin.
+
+    Ma seisahdun ja vaivun haaveiluuni,
+    ma katson huoneen hämyyn himmeään,
+    min taustalla kohoo valko-uuni,
+     sen reunuksella kynttilän mä nään,
+
+    ja vanhan kellon, joka mittaa aikaa.
+    Elämän liekki, lämmin kotilies,
+    ne luo mun muistooni kuin lapsuustaikaa
+     vaikk' en oo lapsi, oon jo aikamies.
+
+    On kuin ma kuulisin tuon kellon rapseen,
+    kun kynttilästä valo lankeaa
+    tuon uunin eessä seisovahan lapseen,
+     mi liekkiin lumottuna tuijottaa.
+
+    Kai äiti äsken perhepuuhiin hiipi,
+    mut lapsi sitä ei nyt huomaakaan,
+    on lapsen sielu niinkuin perhon siipi,
+     jok' ei voi vielä luoda lentoaan.
+
+    Hän tuijottaa kuin elon arvoitukseen,
+    on kirkas kimmel sinisilmissään,
+    hän syntyikö vain ikikaipaukseen
+     vai riemuntäyteen, suureen elämään!
+
+    Kun kerran silmiltänsä väistyy verho
+    ja elon raakuus rikkoo unelmat,
+    voi polttaa siivet niinkuin pieni perho,
+     kun lemmen virvaliekit lumoovat.
+
+    Hän onko lapsi yön vai päivänvalon,
+    hän ehkä itse leikkii tulellaan
+    ja surmaa sydämet — ja kotitalon
+     hän suruun suistaa omaa pahuuttaan.
+
+    Hän ehkä palon jälkeen yhä paatuu
+    ja maailmat näin syöksee turmioon
+    tai omaan onnettomaan tekoon kaatuu
+     vaikk' oli luotu iloon, aurinkoon.
+
+    Nyt ihmetellen katse liekkiin vaipuu,
+    luo onni rusohohtoon pienen pään,
+    on silmiss' elon korkein, kirkkain kaipuu,
+     hän katsoo omaa elon liekkiään.
+
+    Kuin sydän sykkii kello suurta rauhaa,
+    elämä kulkee, kiitää kiihkeään,
+    ulkona elon raaka ratas pauhaa,
+     luo valo varjon huoneen hämärään.
+
+
+
+
+SYKSYINEN LAULU.
+
+
+    1.
+
+    Niin vinhasti viimat ruutuhun lyö,
+    on kolkko ja kalsea syksy-yö.
+    Ma mietin tullessa tuulen,
+     kun lapsen itkun kuulen.
+
+    Siell' ullakon lapsi ei unta saa,
+    oi, koska sen kätkevi syksyinen maa
+    ja kelmää sen hohtavan huulen,
+     kuin enteen yössä kuulen!
+
+    Ja tuuli se viiltävän viestin vie,
+    pian loppuu sen lapsen vaivainen tie,
+    niin mietin ja tullessa tuulen
+     kuin rintani itkun kuulen.
+
+    Ja vinhasti viimat ruutuhun lyö,
+    mun kynäni seisoo ja taittuu työ,
+    ja verille puren ma huulen,
+     kuin kuoleman kulkevan kuulen.
+
+    Ja tuuli se viiltävän viestin vie,
+    jo elämän taistelu loppunut lie,
+    niin mietin ja tullessa tuulen
+     mä ääneni yössä kuulen.
+
+
+    2.
+
+    Lensi, lensi lehti,
+    kun se maahan ehti,
+    kysyi emo maa:
+     »etkö lentää saa!»
+
+    Lehti vastas ensin:
+    »vapauteen lensin,
+    tunsin, siivet sain,
+     miksi maata hain?»
+
+    »Etsit jotain suurta,
+    nyt sä verhoot juurta,
+    emos voiman saa»,
+     vastas vanha maa.
+
+    »Joko syksy ehti?»
+    kysyi pieni lehti,
+    »tahdon tanssimaan,
+     taas ma siivet saan».
+
+    »Kasvanut et hukkaan,
+    kohoot uuteen kukkaan,
+    nyt saat nukahtaa!»,
+     vastas vanha maa.
+
+
+
+
+ETEENPÄIN!
+
+
+    Käyn elon juhlakulkuun, jälkeen jäin,
+    mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin,
+    ja kaukana on vielä määrän pää,
+     mi vuoren takaa mulle häämöittää.
+
+    Ma surusaattoon saavuin oheen tien,
+    pois muistoni ja murheeni ma vien,
+    niin monen sortuvan ma yöhön näin,
+     mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin.
+
+    Mun nuoruuteni hetket kuluu näin,
+    mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin,
+    en oota oppaita, ma itse käyn,
+     ma itse tahdon nähdä vuoren näyn.
+
+    Käyn tietä, jot' ei käynyt yksikään,
+    oi, mitä vuoren tuolla puolen nään,
+     maat ihanuuden, ihmeet etsijäin,
+    mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin?
+
+    Näin käynkö vuoren yli hautaan päin,
+    mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin,
+    ma tahdon kerran kauvas katsahtaa
+     ja tietää, mit' on elo, tämä maa.
+
+    Ma taakse katson, mitä eessä lie,
+    nään uuden vuoren, joka loitos vie?
+    En saa ma viivähtää, oi, elämäin,
+     mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin.
+
+    Mun täytyy langeta ja nousta näin,
+    mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin,
+    vaikk' ei ois mitään määrää rientäissäin
+     mun täytyy rientää, rientää eteenpäin!
+
+
+
+
+KAIHO.
+
+
+    Niinkuin sairas lintu lentää yli metsän
+    lentää aatos yli elon erämaan,
+     yksinäisen linnun kummallinen kaiho
+    ajaa sitä kauvas yli oudon meren,
+    kauvas tummaan tuntemattomaan,
+     missä ilta-pilven kultaruskon takaa
+    hohtaa unelmien suuri ihmemaa,
+    miss' on aina kevät kukkineen,
+    toivoineen ja lemmentaruineen,
+    miss' ei yötä oo, ei kuolemaa. —
+     Siellä jossain loistaa lepopuu
+    aamu-aurinkoisen sätehissä,
+    luona paratiisinihanaisen lammin,
+    lotuskukkain kelluessa, hiljaa kimmeltäin
+    siniväreilyjen vanaveessä,
+     johon suuri, harmaa siipi heijastaa.
+
+    Siellä nukahtaen laulun lepopuullaan
+    näkee lintu unta matkastansa
+     laulaaksensa päivän koittehessa,
+    virkistyen valon väikkyessä
+    kaiken ikivoiman alkulähteen luona,
+     laulaaksensa laulun elämälle
+    muiden lintuin vienoin viserryksin
+    säestäissä sydänsävelillään
+     siellä unten, uskon, toivon maassa.
+
+    Lennä, lennä, sairas lintuseni,
+    löydät ehkä vihdoin lepopuusi
+    elon meren yli päästyäsi
+    kirkkaan korkeampaan maailmaan,
+     matkoiltasi yli vilpoisien vetten. — —
+
+
+
+
+PÄÄSIÄISLAULUJA.
+
+
+     1.
+
+    Räystäät tippuu vettä,
+    sotkuinen on tie;
+    pitkin syvännettä
+     jäitä virta vie.
+
+    Öin käy viima jäinen,
+    tummuu salmensuu;
+    nyt on pääsiäinen,
+     puhkee piilipuu.
+
+    Paista päiväkulta,
+    kyll' ois aika jo,
+    sulata jo multa,
+     armas aurinko!
+
+    Päästäjä, oi, päästä
+    vedet virtoinaan,
+    elonpuutain säästä
+     kukkiin kohoomaan!
+
+
+    2.
+
+    Nyt kirkot loistaa, urut humisee,
+    ja pääsiäistä helein hymnein juhlitaan,
+    on ilmassa kuin joku ihme, ilmestys,
+     kun kevään nuori henki liitää yli maan.
+
+    Ma kammiossa istun itseksein,
+    niin harmaan raskaaksi jo ilta hämärtyy,
+    ei humise ees hongat uniuruillaan,
+     on yksinäistä näin, ei oo se muiden syy.
+
+    Oi, yksinäisyys, hyvä vieraani,
+    mi ennen lohdutit ja tuudit lepohon,
+    sä liian, liian kauvan viihdyit majassain
+     ja muistutit, on elo ontto, onneton!
+
+    Kuin puhdas neitsyt ennen hiivit luo
+    ja loitsit huolet hiudehienoon haaveeseen,
+    sun henkes aatoksiini kumman kaihon toi,
+     raukeena rauha laskeutui sydämeen.
+
+    Kuin vanha, vakaa vaimo nyt sä käyt,
+    sä ankarana kuiskaat mulle kuolemaa:
+    jo vanhenen, sen sairas sydän sanoo myös,
+     mua hiljaa puoleensa jo vetää harmaa maa.
+
+    Mut kun ma kaukaisuuteen katseen luon,
+    ma yksinäisen, kevätkirkkaan tähden nään,
+    ma nousen, tunnen uuden voiman veressäin,
+     ja nuorrun, hämärästä nostan pystyyn pään.
+
+
+    3.
+
+    Ma kuulen korvissani kummat kellot,
+    ne kuulen vain, en nää ma soittajaa,
+    ne kaukaa avaruuden aavikolla heiluu,
+     ne taivaan kantta pitkin kumajaa.
+
+    Ken soittaa mulle pitkääperjantaita,
+    maan heräämistä, uutta elämää?
+    En näe häntä, syvyydessä yössä seison
+     ja läpi sielun soitto heläjää.
+
+    Ken olet, soittaja, sun soittos kutsuu,
+    se täyttää tyhjän kolmisoinnuillaan?
+    Ihanan ikikevään kirkkauteen kohoo
+     nyt sielu kaukaisuuteen yli maan.
+
+    Ja kärsimyksen kuilut alas vaipuu,
+    taivaiset näyt silmiin kangastaa,
+    hiutuva hyminä soi kantain kaikkisuuteen,
+     kun kirkkauden kellot kumajaa.
+
+
+
+
+KEVÄTSURINAA.
+
+
+    Surisee pieni kärpänen
+    talvi=ikkunalla,
+    kohta sulaa kova maa
+     ikkunani alla.
+
+    Pieni, kurja kärpänen,
+    kevään säästä laulat,
+    siipiäs vain väsytät,
+     kun et voi ulos päästä.
+
+    Pieni, kurja kärpänen,
+    soitat mulle kesää
+    paremmin kuin lintunen,
+     joka laittaa pesää.
+
+    Pieni talven kärpänen,
+    tääll' on hyvä olla,
+    yksin laulaa lauluaan
+     unten ullakolla.
+
+    Unelmista elämään,
+    uuteen voimaan havaan,
+    annas kevään tulla vaan,
+     ikkunani avaan.
+
+    Silloin lentää, liitää saat,
+    minne mieli mennä,
+    silloin siipes vahvistuu,
+     vapauteen lennä!
+
+    Korkeen päivän karkeloon
+    kevään kaihot kannat,
+    ehkä itse nähdä saan
+     uudet taivaanrannat.
+
+
+
+
+UUSI KEVÄT.
+
+
+    Kuin haudass' olen maannut
+    jo monta valheen vuotta,
+    en rakkautta saanut,
+     sit' etsin aina suotta.
+
+    Taas jännitän ma jousta,
+    taas pukeudun rautaan,
+    ma tahdon yöstä nousta,
+ 
+    Mua vastaan kevät kulkee,
+    maan lempi leijaa vastaan,
+    ja suureen syliin sulkee
+     maa-emo luonnon lastaan.
+
+    Mun uusi nuoruus kiehtoo,
+    käy henki hekumoimaan,
+    mua elon myrsky liehtoo,
+     ma kasvan, kohoon voimaan.
+
+    Ja laukee kaikki salvat,
+    pois katoo, mikä kuoli,
+    ei pysty kateen kalvat,
+     ja maaliin lentää nuoli.
+
+    Ma tunnen, että voitan
+    yön voiman, huolen harmaan,
+    ma sodin, soi, kun soitan,
+     päämaaliin kuljen varmaan!
+
+
+
+
+UNELMA.
+
+
+    Oi, sä sydämeni, mitä kuulet?
+    Kuuletko, taas kevät mulle soi!
+    Vielä hymyilevät mulle huulet,
+     joita elon vehmas puna purppuroi.
+
+    Loppuuko jo päivät pitkän harmaat,
+    loppuuko jo odotuksen yö?
+    Ah, te immet ihanat ja armaat,
+     teille synkkä, sairas sydämeni lyö!
+
+    Oliko vain unta: yksin jäin mä?
+    Silloin, kohtalo, sua tahdon kiittää;
+    näänkö hänet, josta unta näin mä,
+     joka sopusointuun sielun liittää?
+
+
+
+
+NÄKEMYS.
+
+
+    Sun silmissäs siinsi kuin taivas,
+    kun se tähdissä kimmaltaa,
+    sun silmissäs kimmelsi kaikki,
+     mik' on suurta ja ihanaa.
+
+    Olet suljettu unteni umppu,
+    olet lauluni sointuva säe,
+    arin aatos, toivoni toivo,
+     en muuta kuin sua minä näe.
+
+    Ja mun lauluni korkeena kaartaa
+    ja rohkeena rintani lyö,
+    sinä, valkea, valveilla väikyt,
+     unen usvissa, kun on yö.
+
+    Ihanuuden ilmestys, impi,
+    sinä kirkas, siintävän sees,
+    sua sieluni etsii kuin laulu
+     tien etsii sun sydämees.
+
+
+
+
+MAAN KUKKIA MA IHMETTELEN.
+
+
+    Maan kukkia ma ihmettelen,
+    ne päivää lempii ja ne vähään tyytyy,
+    ne pyytää hiukan verran
+    näin tuoksua vain kerran,
+     ne sitten kylmän hallan tullen hyytyy.
+
+    Ne heimoa on hennon herkkää
+    ja tuoksu suvinen on sielu niillä,
+    ei niitä tahraa saasta,
+    ne imee mehun maasta,
+     oi, ihmisjalka, älä niitä viillä!
+
+    Maan kukkia ma ihmettelen,
+    jää niistä ikisiemen multaan mustaan,
+    jää tuoksu avaruuteen,
+    ne elpyy eloon uuteen
+     ain ikävöiden ylösnousemustaan.
+
+
+
+
+VALPURIN YÖ.
+
+
+    Nyt on Valpurin yö,
+    kevättoivojen yö,
+     nyt kukkien kuningatar herää,
+    auki silmänsä luo,
+    mehun maaemo juo,
+    jumaljuhliin ja kisaan hän keijunsa kerää,
+    kevätkannel kirkkaimmin lyö,
+     kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!
+
+    Nyt on Valpurin yö,
+    viime viileä yö,
+     jo nyt karkaavat pimennon peikot
+    pois jäämeren taa;
+    talvi taittua saa,
+    vilun vieraat ja turmaan tuomitut heikot.
+    Kevätkannel kirkkaimmin lyö,
+     kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyöl
+
+    Nyt on Valpurin yö,
+    nyt täyttyvi työ,
+     käy maailman rantoja pauhu,
+    alla veen sekä maan
+    nyt kamppaillaan,
+    uhripöydiltä nousevi nyt pyhä sauhu.
+    Kevätkannel nyt kirkkaimmin lyö,
+     kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!
+
+    Nyt on luomisen yö,
+    juuret juurihin lyö,
+     aalto aallolle kättä nyt antaa.
+    Tähdet sammua saa,
+    kun on vihreä maa,
+    meri vapaa kun huuhtovi rakkainta rantaa.
+    Kevätkannel nyt kirkkaimmin lyö,
+     kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!
+
+    Nyt on Valpurin yö,
+    Luoja kannelta lyö
+     iloks ihmisten, onneen ne ohjaa.
+    Kannel aurinko on,
+    syvä, sammumaton,
+    sillä rakkaudella ei rajaa, ei pohjaa.
+    Kevätkannel kirkkaimmin lyö,
+     kevätkannel nyt kauneimmin, kirkkaimmin lyö!
+
+
+
+
+RAUHA.
+
+
+    Mikä hiljaisuus ja suuri rauha
+    minut hyvin hengin ympäröi.
+     Ilma ulkona on lempeen lauha,
+    äsken sydän levotonna löi,
+    onko myrskyn raivo vihdoinkin jo laannut
+     onko sieluni nyt taiston jälkeen rauhan saanut?
+
+    Katson sinitummaan etäisyyteen
+    yli harmaan metsän, taivaan taa,
+     sulan suloisesti iäisyyteen,
+    aatos kirkkahana kohoaa
+    yli kimmeltäväin puiden tähtitarhaan,
+     siellä siniavaruudessa ma hiljaa harhaan.
+
+    Mikä sanomaton ilo täyttää
+    rikkiraastetun ja sairaan rinnan,
+     vaikka minusta nyt siltä näyttää,
+    että maksoin tästä kalliin hinnan,
+    hengen heikkouden, sokeen vietin voitin,
+     sielussani soi kuin kirkastunut, uusi soitin.
+
+    Kuu kuin sovitus luo siltaa
+    yli kaiken katoovan ja maan,
+     ja ma siunaan tätä suurta iltaa,
+    jot' en nähnyt ennen milloinkaan,
+    ja ma tunnen: tuhannet nyt kanssain elää
+     saman soinnun, joka avaruuden alta helää.
+
+    Eessä kuun on niinkuin harso-uudin,
+     kuu käy esiin, näyttää ihmemaat,
+    ilman aalloilla ma tuudin,
+    näin kai tuutii lasna kuninkaat,
+    onnen suuret lapset jossain maassa sadun,
+     luona korkeen palmukaupungin ja pylväskadun.
+
+    — — Kuka avaa hiljaa onneen oven,
+    minkä ajan, paikan lapsi oon?
+     Kirkkaat kasvot nään ja aran poven,
+    näyin haltijatar leijaa kammioon,
+    tarttuu käteeni, oi, minne nyt ma kuljen,
+     sanatonna, Rauha, sinut vihdoin syliin suljen!
+
+
+
+
+
+
+KERTOMARUNOJA.
+
+
+
+
+POIKA JA MANALAINEN.
+
+Jean Sibeliukselle omistettu.
+
+
+    Kulki poika polkuansa,
+    metsään yöllä yksinänsä,
+    ootti omaa säveltänsä,
+     etsi omaa itseänsä.
+
+    Neuvoi kylä kysyjälle:
+    ei oo sulle soitto suotu!
+    Moitti mahtimestaritkin:
+     laulajaks' et liene luotu!
+
+    Poika kulki, poika mietti,
+    poijes keijut karkeloivat,
+    kylän äänet hämyyn hukkui,
+     simapillit sekaan soivat.
+
+    Poika suri säveltänsä,
+    sydän sykki värähdyksin,
+    sävel itki soittajaansa,
+     itseänsä itki yksin.
+
+    Yhtyi matkaan Manalainen,
+    kysyi pojan surun syytä,
+    kuljetutti kauvas korpeen,
+     kolkko korpi huokui hyytä.
+
+    Puhui poika huoliansa,
+    kuinka yksin sävel sykkää;
+    katsoi taakseen eikä enään
+     nähnyt matkamiestä mykkää.
+
+    Silloin suli suru suuri,
+    kanneltansa poika käytti,
+     oikeat ja omat soinnut
+    ihanina ilman täytti.
+
+    Ja hän soitti, kulki, soitti,
+    kaikki pelko oli poissa,
+    syntyi luomisilon ihme,
+     eräs henki haltioissa.
+
+    Ja hän kulki ja hän kuuli
+    oudon äänen metsää pitkin:
+    minä oon sun säveleesi,
+     sua ma surin, sua ma itkin!
+
+    Miksi eksyit erämaahan,
+    kysyit kuulta, kysyit puilta?
+    Sydämessäs syntyi sävel,
+     jota turhaan etsit muilta!
+
+    Puhui tuuli tarinoitaan
+    jättiläisten luomistyöstä,
+    ja hän kulki ääntä kohden,
+     silloin päivä puhkes yöstä.
+
+    Ja hän kulki ja hän soitti,
+    loisti taivaan porttipielet,
+    laulun laaksoon niin hän kulki,
+     soitti sadat satakielet.
+
+    Luonnon pyhät salasoinnut
+    nuoreen sieluun hiljaa hiipi,
+    niinkuin aurinkoon hän astui,
+     eellä leijui suuri siipi. —
+
+
+
+
+LAULAJAN MANANMATKA.
+
+Paavo Korhosen muistolle.
+
+
+    Kuuluu kylästä häiden helske,
+    kalsun kylmästi järveltä tuulee. —
+    Aallot ajavat laulajan purtta,
+    laulaja soutaa, kuulee ja kuulee:
+            hiutuu helske hyminään,
+            syksy päivän päilyntään.
+
+    Ympäri rantoja keltaiset koivut
+    kelmeten nuokkuvat kalman untaan,
+    kyllyyden kankeus, runsas raukeus
+    lankesi luontoon ja luomakuntaan.
+            Sillalla kahden taivaan ja veen
+            liukuu venhe verkalleen.
+
+    Soitteli laulaja suurista häistä,
+    pirtin päässä hän istuen illoin
+    muiden onnesta lauleli muille,
+    itse ei onnea tuntenut milloin.
+            Muille ne raikuvat riemujen häät,
+            miks runoniekoill' on harmaat päät?
+
+    Kuuluu kylästä häiden helske;
+    rannan paadella istuvi impi,
+    kaunis on katsella syksyinen seutu,
+    kallehin ystävä kaunihimpi.
+            Käsiin hän kätkevi suruisen pään,
+            miksi hän itkee niin yksinään?
+
+    Näyissä kuultaa laulajan sieluun
+    nuoruuden, lemmen loistavat päivät,
+    paimenen soitto ja miehuuden maine,
+    untensa usviin kaikki ne jäivät,
+            varjoihin peitti ne murheen yö,
+            iäinen kaipaus sydäntä syö.
+
+    Taivasta kahmaa pitkäisen pilvi,
+    viima kun viiltävi järvien pintaa,
+    armoton aavistus, ehtoon enne
+    vihlovat laulajan sairasta rintaa,
+            hiljaa tuulet venhettä vie,
+            loppuuko kaikki, loppuuko tie?
+
+
+    2.
+
+    Nyt morsianpiiat laulaa:
+    »käy kisaan ylkämies,
+    ei puutu meiltä pitoja,
+     nyt ruusut täyttää ties!
+
+    Nyt, morsian, anna kättä
+    ja sormet sormiin lyö
+    ja helykruunus kullassa
+     nyt tanssi koko yö!
+
+    Nyt kiiruhda, nuori neito,
+    sä muuten jälkeen jäät,
+    vain kerran kasvaa myrtinpuu,
+     vain kerran meill' on häät!
+
+    Nyt pyörähdä, poika, piiriin
+    ja huomentuoppi tuo,
+    nyt nosta neitos laipioon
+     ja naura, nauti, juo!
+
+    Ken rannall' ikävöipi,
+    kun vaahdot vaikeroi,
+    taas piirist' onnen ottakoon,
+     kun polskan sävel soi!»
+
+    Niin morsianpiiat laulaa,
+    ken sitoo seppelpäät!
+    Ens vuonna myrtti kukkii taas,
+     ja kell' on silloin häät!
+
+
+    3.
+
+    Vait, hiljaa! — ken sen kuuli?
+    Kuin outo ääni sois!
+    On lauluniekan huuli
+          kuin kelmee kuu,
+        mi järveen kuvastuu.
+      Pois mieli minne, pois!
+
+    Nyt sielukellot soivat
+    maan multaan nukkumaan,
+    maan vaivat vaikeroivat,
+          yö tuudittaa
+        kuin äiti laulajaa
+      kuun kultakehdossaan.
+
+    Jo häiden helske haihtuu
+    kuin saapuis suuri yö,
+    niin oudoks seutu vaihtuu.
+          Kuin Tuonenmaa
+        veen takaa haamoittaa,
+      syysaallot liejuun lyö.
+
+    Hän veneen pohjaan vaipuu,
+    maa mustuu silmissään,
+    ja rinnass' sammuu kaipuu,
+          nyt salamoi,
+        kuin siiven suihke soi,
+      hän häipyy hämärään.
+
+    Ja yksin venhe soutaa
+    tuon tumman rannan luo,
+    ja Tuonentyttö noutaa
+          ja laskee pään
+        nyt syliin lepäämään
+      ja raukeen rauhan tuo.
+
+    Kuin unta nyt hän muistaa
+    maan immet iloineen,
+    kuin sävellainein luistaa,
+          ja aukee tie,
+        mi Tuonen tarhaan vie,
+      yön maahan hiljalleen.
+
+    Hän seppel päässä kulkee,
+    kun piiriin tervehtäin
+    jo Tuonen immet sulkee
+          nyt kukkavöin,
+        ja iät ikävöin
+      soi soitto itkijäin.
+
+    Kuu kiertää Tuonen tarhaa
+    kuin väike viikatteen,
+    mut yksin venhe harhaa
+          tuul'ajollaan
+        kuin aave varjoaan
+      pois yli vieraan veen. —
+
+
+
+
+KALMA KIRVESMIEHENÄ.
+
+
+    Veisti, veisti, veisti mies
+    tuvan harjahirttään,
+    alla vaimo imettäin
+     lauloi tuutuvirttään.
+
+    Kalma, synkkä salvumies
+    tarttui toiseen kairaan,
+    veisti nurkkaa naurahtain,
+     huomas lapsen sairaan.
+
+    »Salvaa, vieras salvumies,
+    vielä veistää jaksan.
+    Kun on harja pystyssä,
+     päiväpalkan maksan».
+
+    Vaimo lauloi lapselleen:
+    »tuuti, tuuti, lulla,
+    isä veistää vikkelään,
+     ei voi kalma tulla».
+
+    Kalma, synkkä salvumies
+    veisti ristin lautaan,
+    mietti: »pian palkan saan,
+     lapsi viedään hautaan!»
+
+    »Kohta koti», mietti mies,
+    »lapselleni luodaan,
+    tänään ristiäiset on,
+     harjakaiset juodaan».
+
+    Vaimo lauloi, lauloi vaan:
+    Ȋiti antaa rintaa,
+    elämällä ehdot on,
+     Kalma kysyy hintaa».
+
+    »Autoit, veikko», virkkoi mies,
+    »saatiin korret kekoon,
+    kallista nyt kannuas,
+     käydään tilintekoon!»
+
+    Nauroi synkkä salvumies
+    niinkuin aave yöstä:
+    »lapses taisi kuolla jo,
+     sain jo palkan työstä».
+
+    Kavahti nyt kelmeeks mies:
+    »teit nyt teon hirveen,
+    nyt ma arkun veistää saan,
+     kun jo hioit kirveen».
+
+    Nauroi synkkä salvumies,
+    leilin joi hän pohjaan:
+    »hyvästi nyt, hyvä mies,
+     tielle sauvan ohjaan!»
+
+
+
+
+LAPIN JOULU.
+
+
+    Lauloi lappi lapsellensa:
+    »näin se laulu alkaa,
+    isä ajaa Inarista,
+     poro polkee jalkaa.
+
+    Tuntureilta laaksoihin
+    ja sieltä alas Ouluun,
+    viikko vaan on Taneliin
+     ja sitten päästään jouluun!»
+
+    Kysyi lapsi emoltansa:
+    »miss' on joulun kota?»
+    »Siellä, missä leimuavi
+      pohjanpalon ota!»
+
+    »Onko siellä valkeet porot
+    Joulun kartanolla?»
+    »Siellä kultapulkassa
+     on lapsen hyvä olla!
+
+    Joulu ajaa joikaellen
+    jäisen meren rantaa,
+    valkeen karhunpeskin alta
+     merihelmen antaa».
+
+    Lauloi lappi lapsellensa,
+    umpukalleen unta,
+    sudet ulvoi jängillä
+     ja kotaan satoi lunta.
+
+    Näki lapsi lapsen unta
+    taivaan tähti-öistä,
+    merihelmen helyistä
+     ja joulukynttilöistä.
+
+    Näki laajan lumikirkon,
+    näki enkeleitä,
+    jotka valkein siivin lensi
+     alas taivaan teitä.
+
+    Katse kohos avaruuteen,
+    pieni käsi liikkui,
+    emo lauloi, tuuti, tuuti,
+     hiljaa komsa kiikkui. —
+
+
+
+
+ASLAK SMAUKKA.
+
+
+    Niinkuin vanha, harmaa haukka
+    yksin oksallaan
+     istui noita, Aslak Smaukka
+    kodassaan,
+    huojui hiljaa sekoitellen pataa,
+     tutki ikuisuuden rataa.
+
+    Venheet vierii järvenselkää,
+    airot hiljaa lyö,
+     vieras väki noitaa pelkää,
+    niinkuin yö
+    loihduin vainovienat löi hän pakoon,
+     kun ne saapui saaliinjakoon.
+
+    Pelko myrkyn mieliin valaa
+    niinkuin kylmä kyy,
+     miesten täytyy tulla salaa,
+    kalvaa syy,
+    hiljaa räppänälle yksi nousi,
+     katsoi kotaan, värjyi jousi.
+
+    Liikkumatta istuu noita
+     pataa sekoittain,
+    tutkii varjokuvioita,
+    vaiti vain
+    huomaa alla aavan tähti-aamun
+      kuvastuvan haamun.
+
+    Tuli loimuu, räiskyy rasvaa,
+    varjo kumartaa,
+     vaarass' saamin sisu kasvaa,
+    voiman saa,
+    taljan alta tapparan hän nostaa,
+     viime veriin tahtoo kostaa.
+
+    Hän se nosti taudin, turman,
+    vihat veriin loi,
+     siks ne vannoi hälle surman,
+    säilät soi,
+    mutta vielä seidan hahmo uhkaa,
+     viel' ei ole kota tuhkaa.
+
+    Karjahtain hän kaatoi kodan,
+    miehen puhki löi,
+     nosti hiitten hurjan sodan,
+    silmin söi,
+    kynsin hampain kamppas kauhun yöllä,
+     puukko suussa, kirves vyöllä.
+
+    Aamusyössä iskut sinkui,
+    henget raivoissaan
+     tuntureilta viimoin vinkui,
+    yli maan
+    niinkuin veri vuotanut ois kuusta,
+     kirot kimpos saamin suusta:
+
+    »Niinkuin sudet porot veitte,
+    susi suden syö,
+     itselle näin turman teitte,
+    täyttyi työ,
+    saamit syvyyksiin te voitte suistaa,
+     saamin kirot saatte muistaa!
+
+    Kuulkaa kirot, kuulkaa taika,
+    tulee tilin yö,
+     tulee teille kammon aika,
+    tuli lyö,
+    niinkuin karkoititte meidät täältä,
+     hajaannutte maanne päältä!
+
+    Seitain henki nousee yöstä,
+    ken sen saastuttaa,
+     kertoo viime saamin työstä,
+    katoaa,
+    hukkuu hankeen, kuolee yömaan puoleen,
+     sortuu saamin noidannuoleen!»
+
+    Niin hän huus, kun henki lähti.
+    Seitaan siirtyen
+     sammuiko kuin pohjantähti
+    pilvehen?
+    Kivikasvoin hohti seidan haamu,
+     yli saamin seestyi aamu.
+
+    Vienalaiset tyrtyi tenhoon,
+    seitaan syöksyen
+     kaatoivat sen vainovenhoon
+    kiroillen,
+    järveen suistui seita, laidat taipui,
+     sinne surmamiehet vaipui.
+
+    On kuin seudun lumois loihtu,
+     vaikkei seitaa näy
+    sammuu kalamiesten soihtu,
+    taru käy:
+    niin sai surman viime velho saamein,
+     kerran täyttyy kiro kaamein!
+
+
+
+
+SIGTUNAN PALO.
+
+
+    Seisoi muinoin synkkä saarilinna
+    Suomenlahden punakalliolla.
+    Karppi, linnan herra tornistansa
+     katsoi merta kotkan katsannolla.
+
+    Vieressänsä vieno Ilma impi,
+    karjalaisten kukka, armas alli
+    kaiutellen kultakanneltansa
+     tuulen tunteitansa soutaa salli.
+
+    »Näätkö, isä, pilkun pimeästä,
+    viel' en vainohaahta nähdä saata?»
+    — »Siellä lentää Siggen laivakorppi,
+     etsii hämärässä meidän maata!»
+
+    »Sigge urhon tunnen tarinoista,
+    kuulen niinkuin häiden soiton yöstä,
+    sotaharput soi, miks, isä, annat
+     Siggen haahden salakariin syöstä?»
+
+    »Sull' on Suomessakin sankareita,
+    älä kuule tuulen tarinoita,
+    Sigge Sigtunasta mittaa miekkaa,
+     Karpin viekkautta ei hän voita!»
+
+    Näkyi punapurjeet taivaan takaa,
+    yltä ympäri jo myrsky riehui,
+    iski Karppi tulen tervassoihtuun,
+     käärmeen lailla surman lieskat liehui.
+
+    Luuli Sigge tulet tuttavikseen,
+    ohjas maihin lohikäärmelaivan
+    viekoittavaa virvatulta kohden,
+     niin sen myrsky luotoon murskas aivan.
+
+    Kitsas Karppi ryösti laivan aarteet,
+    kytki Siggen tornin komerohon,
+    mutta Ilma usein illoin itki,
+     katsoi kauvan ilta-aurinkohon.
+
+    Ootti Sigge talven tornissansa,
+    tornin päällä leijui korpin siipi,
+    kantoi siiven alla vienot viestit,
+     impi soitti, haaveissansa hiipi.
+
+    Suli sydämet kuin meren jääkin,
+    Karppi aarteitaan vain kätki, säästi,
+    kerran yöllä hiipi Ilma torniin,
+     Sigge sankarin hän pakoon päästi.
+
+    Poltti Sigge kaikki Karpin laivat,
+    viimeisellä itse immen nouti,
+    sotaharpuin lähtölaulun soitti,
+     länteen punapurjein kotiin souti.
+
+    Heräs Karppi, katsoi mustin muodoin
+    kauvas katoavaan vainolaivaan,
+    Karppi puri kättään, polki maata,
+     vannoi vainovalan kautta taivaan.
+
+    Kuului kirveen kalske telakalta,
+    Karppi laivanastat nastaan lyötti,
+    Karppi Karjalasta kutsui miehet,
+     sotasopiin kaikki miehet vyötti.
+
+    Mutta Sigtunassa häitä juotiin,
+    Ilma istui kultaistuimellaan
+    kruunu päässä Sigge sulhon kanssa,
+     leikki jalokivisormuksellaan.
+
+    »Kuule Sigge, näin niin kummaa unta,
+    öiset henget minut valtaan saivat,
+    kalvan kalskeen kuulin, hurjat huudot,
+     merellä näin verivainolaivat.
+
+    Isän näin ja mustan merikorpin,
+    jonka silmät iski kipinöitä
+    yli Sigtunan, mi tuleen syttyi,
+     isä valvoo, miettii koston töitä!»
+
+    »Älä pelkää, Ilma ihanani,
+    tanssi, niin sun entees humuun hukkuu,
+    vartijani valvoo porteillamme,
+     isäs linnassaan nyt tyynnä nukkuu».
+
+    Kuului häiden helske Sigtunassa,
+    sotaharput kertoi urhon työstä,
+    nukkui päihtyneinä portinvahdit,
+     silloin sotahuuto kaikui yöstä.
+
+    Karjui karjalaisten kiroukset,
+    eellä Karppi käytti pitkää kalpaa,
+    tuliraunioina kadut roihui,
+     turhaan Sigge iski ovensalpaa.
+
+    Tanssi taukos, Karppi syöksyi linnaan,
+    saliin tuli tungos, pakokauhu,
+    Ilma impi kaatui kammiossaan,
+     tuskiin tukahutti surman sauhu.
+
+    Linnan portin luona soti Sigge,
+    kaatui, kun jo miehet toivat avun,
+    Karppi näki Ilman niinkuin aaveen,
+     kalmankelmeet kasvot läpi savun.
+
+    Läksi Karppi merta kyntämähän,
+    julma sydän itki lempilastaan,
+    kaukaa saarilinnan tulet tuikki,
+     musta korppi lensi maalta vastaan.
+
+    Tunsi Karppi kalman lempilinnun,
+    keulapuullaan seisten niin hän kuoli,
+    hetken korppi leijui Karpin päällä,
+     katos yöhön niinkuin musta nuoli. —
+
+
+
+
+ORJAN TARINA.
+
+
+    Hovin herra, Miitti herra
+    oli kauhein Karjalanmaan;
+    kun Kansa tarinoi illoin,
+     häntä kiroten mainitaan.
+
+    Oli Menna orjista uljain,
+    joka poltteli miilua hälle,
+    niin ratsasti herra kerran
+     ja sanoi huutaen tälle:
+
+    — »Tuo, orja, nyt vaimosi tänne,
+    älä kotiin iäksi jää,
+    häll' on uhkeat, täyteiset rinnat,
+     hän voi mua hyödyttää!»
+
+    — »Hovin herra, Miitti herra,
+    tuli työssänne harmaaksi pääni,
+    ens yöks hänet luoksenne saitte,
+     kun mull' oli nuorena hääni».
+
+    »Mitä hulluja haastat, orja,
+    ei nyt ole häittesi yö,
+    tuo vaimosi, kuulit jo kerran,
+     muuten kymmenniekka sun lyö».
+
+    — »On kotona vaimoni sairas,
+    hän synnytti lapsen yöllä,
+    hänen suokaa levätä, herra,
+     minä korvaan sen kahden työllä!»
+
+    — »Mitä lapsesta haastat, hullu,
+    se kotihin jäädä voi,
+    tuo vaimosi, muuten muista,
+     sata raippaa selkääsi soi!»
+
+    Meni Menna ja vaimonsa nouti,
+    joka yöll' oli hovissa kerran...
+     Nyt tuotihin koiranpentu,
+    oli käsky se Miitti herran.
+
+    — »Täss' on rotukoirien pentu,
+    jalo, puhdas on sukupuu, —
+    nyt polvistu, anna rintaa
+     niin paljon kuin janoo sen suu!»
+
+    — »Oi, laupias Miitti herra,
+    näin älkää sortako, älkää —,
+    mun lapseni kotona kuolee,
+     se itkee ja huutaa nälkää!»
+
+    — »Johan kuulet, mun pentuni kuolee,
+    jos ei se nyt maitoa saa...
+    se on kalliimpi kuin sinun pääsi,
+     kuin on mökki ja mökkisi maa.
+
+    Tuo, kymmenniekka, jo raipat,
+    pane naikkonen jalkapuuhun,
+    niin katsomme, eiköhän sitten
+     pane nänniä koirani suuhun!»
+
+    — »Oi, armoa, armoa, herra,
+    mulle Luojani maidon soi,
+    tätä tahdo ei taivahan herra,
+     tätä en minä tehdä voi!»
+
+    Nyt tallihin vietihin vaimo,
+    veriruskeeksi selkänsä taipui,
+    taas itkien miilulle tuotiin,
+     hän maahan polville vaipui.
+
+    Mies synkkänä miilulla seisoi,
+    hovin herraa hän tuijotti nyt,
+    kuin miilun hohdossa katse
+     ois veitsestä välkkyillyt.
+
+    Ja vaimo vaikersi maassa:
+    »tämän teen minä lapseni tähden —,
+    tulin tänne nuorena naurain,
+     nyt murtuen vanhana lähde»».
+
+    Hän paljasti raikkahat rinnat
+    ja itki nyt pienoistaan,
+    hän koiran syliinsä nosti,
+     hovin herrapa naureli vaan.
+
+    Mut silloin ponnahti Menna,
+    kun vaimo kasvonsa peitti,
+    nurin niskat hän koiralta väänsi
+     ja miilun liekkihin heitti.
+
+    — »Sä koira, sä orja, sä konna,
+    nyt syököön sun silmäsi lies!»
+    Ja illalla onneton orja
+     oli sortunut, sokea mies.
+
+    Hän karkasi kolkkoon korpeen
+    ja multamajassa piili,
+    sinne miiluun hän suistui kerran
+     ja hiiltyi kuin musta hiili.
+
+    Tuli poltti samana yönä
+    poroks kauhean kartanon,
+    sen kirottu isäntä itse
+     sen kanssa kaatunut on.
+
+
+
+
+TARINA JOULUKUUSESTA.
+
+
+    Asui köyhä mökkiläinen
+    hovin herran lahjamailla,
+    oli vaimo, viisi lasta,
+     usein oli leipää vailla. —
+
+    Oli kirkas joulu-ilta,
+    joulukuuset kaikkialla
+    loisti helokynttilöineen,
+     mut ei mökin orren alla.
+
+    »Isä, isä!», virkkoi vanhin,
+    »onko joulu enkeleillä,
+     miksei meill' oo joulukuusta,
+    niinkuin muilla miksei meillä!»
+
+    Mies kuin mykkä murjotteli
+    kuin ei oisi kuullut mitään,
+    salaa pyyhki kyyneleensä,
+     kalseana katsoi itään.
+
+    »Tät' en enään kauvaa kestä»,
+    sanoi hän, »nyt metsään lähden».
+    »Hovin kasakall' on kaunaa,
+     älä lähde taivaan tähden!»,
+
+    virkkoi vaimo, »vahdilla on
+    pyssy, väijyy metsätieltä,
+    et oo lahjoin lepytellyt,
+     et saa joulukuusta sieltä».
+
+    »Onhan metsä täynnä puita,
+    yks jos kaatuu, kasvaa lisää»,
+    virkkoi vanhin, nuorin lapsi
+     katsoi kyynelsilmin isää.
+
+    Pystyyn nousi mökkiläinen,
+    tunsi rinnan keveäksi,
+    lyhdyn otti, tempas kirveen
+     penkin alta, metsään läksi.
+
+    Ehtooksi jo päivä päättyi,
+    takan tuli yhä hiipyi,
+    yhä lapset odottivat,
+     yhä, yhä isä viipyi.
+
+    Juoksi vaimo metsätielle,
+    yhä juoksi, yhä huusi,
+    löysi miehen murhattuna,
+     kädessänsä joulukuusi.
+
+    Vaimo nosti ruumiin kelkkaan,
+    kiskoi, kiskoi kotiin saakka,
+    raskas oli rakas taakka,
+     raskahampi tuskan taakka.
+
+    Raskaammalta tuntui, kun hän
+    kuuli riemun oven takaa:
+    »isä, isä toi jo kuusen,
+     miksi isä maassa makaa?»
+
+    »Orponi, te onnettomat,
+    ei oo teillä enää isää,
+    yks jos taivaan tähti sammuu,
+     syttyy aina toinen lisää!»
+
+    Ei se joulu joulu ollut
+    eikä uusi vuosi uusi.
+    Lapset itki illat pitkät,
+     kujaan kuihtui joulukuusi.
+
+
+
+
+KUOLEMAA KYYDISSÄ.
+
+(Metsänvartijan tarina.)
+
+
+    Oli loppiaisen pakkasyö,
+    — siihen aikaan oli kirkonpalo, —
+    Rufus herran puustellissa juotiin,
+    kävi tanssi, salin kruunut loisti,
+     pihan hankeen taittui kirkas valo.
+
+    Nuokuin yöllä kuskipenkilläin,
+    paukkui talon joka seinähirsi,
+    silat välkkyi, paloi vaunulyhdyt;
+    herrain huoneesta ma naurut kuulin,
+     soitto surisi kuin hautavirsi.
+
+    Silloin kuulin jonkun käskevän,
+    musta mies nyt seisoi kuistin eessä,
+    silmäkuopat näin ja sudensilmät,
+    »aja!», sanoi hän ja hiljaa nauroi:
+     »majori jo istuu kuomureessä!»
+
+    Ajoin jäälle, kengät kipenöi,
+    kulkusetkin nauroi heliästi
+    jäiden pamahtaen vongahtaissa,
+    tähti-yössä yksin ajattelin,
+     näin kai kalma ajaa keviästi.
+
+    Järven päässä oudon tulen näin,
+    kirkonkylän koirat ulvoi kuulle,
+    joka kiersi niinkuin kallo myllyn;
+    kuin ois eessä viime päivän enteet
+     ajoin kirkkotarhan portinsuulle.
+
+    Uljaat, korskat orhit ponnisti
+    kuin ois kuorma ollut raskas vetää.
+    Miksi majori on reessä hiljaa?
+    aattelin, näin oudon tähdenlennon,
+     katsoin tielle, mut en nähnyt ketään.
+
+    Mitä kummaa! Kirkonikkunat
+    loisti niinkuin oisi jouluaamu.
+    Oisko kirkonvarkaat sakastissa,
+    orhit seisahtui, en juoksuun saanut,
+     kuin ois tiellä näkymätön haamu.
+
+    Olin silloin nuori, karski mies,
+    kirkkoon astuin, kiehtoi näky kumma,
+    alttarilla paloi kolmihaarat,
+    ruumiskirstu seisoi lattialla,
+     alttarilla sama herra tumma.
+
+    Luukku nousi, alta permannon
+    kuulin kalisevain jalkain nousut,
+    kuusi herraa kantaa holviin kirstun,
+    kantajien päässä letit leiskuu,
+     pitkät silkkitakit, polvihousut.
+
+    Arkussa näin vanhan majorin,
+    jo nyt pelko tahtoi mennä polviin,
+    mitalit ja ristit eellä vietiin,
+    miekka lyötiin rikki vaakunoihin,
+     hiljaa kirstu vietiin sukuholviin.
+
+    Yhtä hiljaa kuin ne tulikin
+    kantajat taas vaipui luukun alle,
+    tulet sammui, avainkimppu kiikkui.
+    Etten oisi jäänyt kirkkoon yöksi,
+     pois ma pakenin taas taivasalle.
+
+    Tiellä näin sen tumman herran taas,
+    — ehkä noituus oli mennyt juomiin
+    Nukkuukohan vanha sotaherra,
+    mietin, käänsin enkä nähnyt ketään,
+ 
+    Itse kuolemaako kyyditsin,
+    oisko siinä ollut jotain pahaa,
+    käykö enteet eellä kuolemamme,
+    sit' en tiedä, sen ma muistan varmaan,
+     etten saanut mitään kyytirahaa?
+
+    Kun ma ajoin vanhaan puustelliin,
+    poissa oli vieraat, soittokunta,
+    salissa vain yksi lamppu loisti.
+    Majori jo kuoli tunti sitten...
+     kuulin... kuin ois kaikki ollut unta. —
+
+
+
+
+HOLLANTILAISEN HAUTA.
+
+
+    Yksinäinen, syrjään jäänyt hauta,
+    alla salavan mi kalveen antaa,
+    muinaisajoistako hiljaa haastat,
+     miehestä, mi laski Suomen rantaa?
+
+    Hans van Sanden, kumma purjehtija,
+    ritari niin levoton kuin meri;
+    Schelden suisto näki nuoruutesi,
+     Vantaan ranta sielus majan peri.
+
+    Soturiko olit, elon nousulaineen
+    kanssa myrskykö sun tänne heitti?
+    Raju sydän sykki rinnassasi,
+     Suomen sammal viime polkus peitti.
+
+    Olitko sen lentolaivan päämies,
+    joka hyytää merimiehen verta,
+    outo näky, usvan julma leikki,
+     mies, mi iäti öin harhaa merta?
+
+    Eikö Hollannissa hautaa suotu
+    nähdä Pohjolasta urhon unta,
+    nyt ei maasi kukat hautaas varjoo,
+     sille sataa nyt vain unhon lunta?
+
+    Eikö henkes vielä rauhaa saanut,
+    painaako sun rintaas rikos musta,
+    yönkö salamoissa merimiehet
+     vielä katsoo kummaa kummitusta?
+
+    Ei! Kas kaikki syvä ihmistuska
+    ehtii retkillänsä loppurajan,
+    lankee lepoon, sovituksen laki
+     pyyhkii tieltään paikan sekä ajan.
+
+    Kevään linnut laulaa haudallasi,
+    matkamies, oot täällä hyvin maannut,
+    loppui synkän sielus harhailutkin,
+     Hans van Sanden, olet rauhan saanut.
+
+
+
+
+NUORI NANDOR.
+
+
+    Nuori Nandor, torvipoika,
+    marssi pataljoonan eellä,
+     soitti vaikka luodit lensi,
+    tykit jyskyi jyrkänteellä. —
+    Toto-tii, toto-taa,
+    ei väistyä saa,
+    yli kaiken on kallein syntymämaa,
+     hurraa!
+
+    »Herra vänrikki, ma soitan,
+    tahdon kuolla taikka voittaa!»
+     Karpaateilta rivit ryntää,
+    pieni Nandor yhä soittaa:
+    Toto-tii, toto-taa,
+    ei väistyä saa,
+    yli kaiken on kallein syntymämaa,
+     hurraa!
+
+    Kuularuiskut räiskyi maahan,
+    läpi keuhkon lensi luoti.
+     Pustan poika, Nandor soitti
+    vaikka rinta verta vuoti:
+    Toto-tii, toto-taa,
+    ei väistyä saa,
+    yli kaiken on kallein syntymämaa,
+     hurraa!
+
+    »Vänrikki, en voi ma soittaa,
+    oisko torvi vian saanut?» —
+     »Kyllä seppä torves paikkaa,
+    kun on taisto kerran laanut». —
+    Toto-tii, toto-taa,
+    ei väistyä saa,
+    yli kaiken on kallein syntymämaa,
+     hurraa!
+
+    »Herra vänrikki, ei auta,
+    tahdon kunnialla koittaa...» —
+     »Keuhkosi on puhki, Nandor,
+    siksi et voi enää soittaa». —
+    Toto-tii, toto-taa,
+    ei väistyä saa,
+    yli kaiken on kallein syntymämaa,
+     hurraa!
+
+    »Vaikk' on puhki toinen keuhko,
+    toisella voin soittaa vielä!» —
+     Nandor tarttui taasen torveen,
+    mutta veriin vaipui tiellä.
+    Toto-tii, toto-taa,
+    ei väistyä saa,
+    yli kaiken on kallein syntymämaa,
+     hurraa!
+
+    Nandor heräs' sairaalassa,
+    torveaan hän hoki, houri,
+     nosti nyrkin huulillensa,
+    urhonristiään hän kouri. —
+    Toto-tii, toto-taa,
+    ei väistyä saa,
+    yli kaiken on kallein syntymämaa,
+     hurraa!
+
+    Vanha pater puhui hiljaa:
+    »Nandor, sulle ristin toivat!»
+     Nandor nousi, huusi: »kuulkaa,
+    missä meidän torvet soivat?»
+    Toto-tii, toto-taa,
+    ei väistyä saa,
+    yli kaiken on kallein syntymämaa,
+     hurraa!
+
+    »Riemuin raikuu meidän torvet,
+    yli kentän kulkee soitto!»
+     Nandor kuollen hiljaa kuiskas:
+    »eläköön, on meillä voitto!»
+    Toto-tii, toto-taa,
+    ei väistyä saa,
+    yli kaiken on kallein syntymämaa,
+     hurraa!
+
+
+
+
+KALIIFIN UNELMA.
+
+
+    Abu Gjaffar iltahetket vietti
+    palatsinsa katoll' yksinään,
+    elämää ja menneisyyttään mietti,
+     katsoi tähtitarhaan välkkyvään.
+
+    Tummaan otsaan nousi rypyt syvät,
+    tuhat-öistä tähdet tarinoi,
+    hietikolla hohti santajyvät,
+     lammaspaimenien laulut soi.
+
+    Kameelien varjot vaipui santaan
+    kaukaisien palmukumpuin taa,
+    puolikuu nyt nousi taivaanrantaan
+     valaisten yön yksinkatsojaa.
+
+    Rinnastansa huokaus nyt lähti,
+    henki kohos avaruuteen päin,
+    yli Damaskuksen koirantähti
+     loisti salaa silmää räpyttäin,
+
+    välkkyi vanhan minareetin päällä,
+    yllä vanhan, pyhän puolikuun,
+    teittäin tulet loimui siellä täällä,
+     huus mueddin iltarukoiluun.
+
+    »Oi, te tähdet, jonka käsi pyhä
+    Allahin nyt mulle sytyttää,
+    mulle muistutatte, ylhät, yhä
+     parhaan nuoruuteni elämää!
+
+    Korkealla istun kunniassa,
+    kädet ystävän ei ultu käteen,
+    nään vain kurjat niskat kumarassa,
+     tavoittajat kullan, armon säteen.
+
+    Mit' on ihmisonni, kulta, valta,
+    kuka itseään ees hallitsee,
+    tuska tuikkii turbaanini alta,
+     katse tähtiin, tyhjään harhailee!
+
+    Profeetta! Saa jälkeläises surra,
+    maine, loisto ei ne rauhaa tuo,
+    vastaisuuden porttia en murra,
+     menneisyyteen aatos säteen luo.
+
+    — Olin kameelien kuljettaja,
+    tunsin onnen, jot' en tunne nyt,
+    mull' on ollut rauhan olkimaja,
+     ratsuin arot oon ma kiidellyt.
+
+    Silloin oli elo kaunihimpi,
+    sit' en takaisin ma koskaan saa,
+     sua muistan, beduiini-impi,
+    tuhat-öisen tarun Fatunaa.
+
+    Kaulallas soi pieni helmirivi,
+    jalkas juoksi niinkuin gasellin,
+    oisit kammioni kallein kivi,
+     lempipuolisoni suloisin.
+
+    Ruusupuista huiluani soitin,
+    niinkuin Houri liikuit luonain öin,
+    nuoren sydämesi lemmen voitin,
+     kuin mua ikävöit, sua ikävöin.
+
+    Haaremissa naisten jalat mattoon
+    hellään niin ei koske milloinkaan
+    kuin sun katsoessas tähtikattoon,
+     naurain tanssit yli hiekkamaan.
+
+    Arabeskin-hienot, upeet uumat
+    eivät viihdyttäneet mieltäni
+    niinkuin mustat hiukses, katsees kuumat,
+     hellät hyväilys ja hymysi.
+
+    Muistan kaivon, luona äitis majan,
+    josta kameelini illoin joi,
+    muistan rakkauden suuren ajan,
+     joka paratiisiks elon loi.
+
+    Tähtieni tarinaa en tiennyt,
+    vierineet on monet vuodet, kuut,
+    santamyrsky on sen majan vienyt,
+     aro kätkee Fatimani luut.
+
+    Nukkuu kaupunki ja palatsini,
+    puolikuu käy pilviin uinumaan,
+    kaukaa kotiin palaa kameelini,
+     mut ei armahani palaakkaan.
+
+    On kuin näkisin ma taika-unta,
+    katson yöhön, kaipaan Fatimaa
+    kuin ois kuollut koko valtakunta,
+     sydän autio kuin koko maa.
+
+    Missä sieluni nyt yössä kulkee,
+    Allah, Allah, häntä suojelkoon!
+    Kaliifi nyt raukeen silmän sulkee,
+     pitkä varjo lankee aavikkoon. —
+
+
+
+
+RAATIKELLARIN MELLAKKA.
+
+
+    Istui kaksi raatiherraa
+    yöllä raatikellarissa,
+     kirkonkello yhtä soi.
+    Pöydän tinavahatuikut
+    oli puoleks sammuksissa,
+     herrat ranskan renskaa joi.
+
+    Krouvari löi luukut kiinni,
+    kuului huuto kujast' yöllä,
+    tuli teinit retkiltään,
+    kaapu yllä, miekka vyöllä,
+     öinen kiihko silmissään.
+
+    Hatut löi ne pantiks pöytään,
+    kurri kantain sarkat täytti,
+     kun ne juotiin, uutta toi;
+    toinen teini kaatoi kannun,
+    pertuskaansa toinen näytti,
+     herroille hän ilkamoi:
+
+    »Kuulkaas, soppiherrat siellä,
+     kilpajuontiin teidät vaadin,
+    kuka väsyy, maksaa saa,
+    korkeen neuvospöydän alle
+    juon ma koko korkeen raadin,
+     vivat vinum, hahhahhaa!
+
+    »Saivartajat, salkkuherrat,
+    sakkoja te meille suotte,
+     pedellit ne tyrmään tuo.
+    Kun on nahjus, kelpaa lahjus,
+    sanan syötte niinkuin juotte,
+     juotte niinkuin lapset juo!»
+
+    »Pormestari, arvon aasi
+    lain kuin piru sanaa lukee
+     vaskisangat silmillään,
+    rouvat säätää, raati nukkuu,
+    unimyssyt päätä pukee,
+     hännystakki hännänpään!»
+
+    Pilkan pisti raatiherra:
+    »kuulkaas, — qvid est studiosus
+    sine studio? Est sus!
+    Pikku porsas, furiosus,
+    kaupunkimme kauhistus!
+
+    »Teill' on tieto nenänpäässä,
+    akan taito miekan lyöntiin,
+     paksu ääni, tyhjä pää,
+    paras panna tutti suuhun,
+    kotiin päästä puuron syöntiin,
+     niin taas Turku rauhaan jää!»
+
+    Kivahti nyt miesten mielet,
+    raatiherra käski piestä,
+     miekat lensi huotristaan,
+    tulet sammui, kujan suusta
+    tuli kuusi palomiestä,
+     teinit kutsui tuttujaan.
+
+    Pimeässä iskut sinkui,
+    merimiehet, sällit, souvit
+     kadunpäässä mellakoi;
+    Aurajokeen kuu loi varjon,
+    heilui mastot, viirit, touvit,
+     rummun pärrytys nyt soi.
+
+    Krouvari nyt salaa päästi,
+    raatiherrat hiipi kujaan
+     Aninkaisten tulliin päin.
+    Teinit, sällit vietiin linnaan
+    miettimähän miekkailujaan,
+     niin ne pidot päättyi näin.
+
+
+
+
+KIRKONHIIRIEN JOULU.
+
+
+    Kirkonsakastissa pöydän päässä
+    Huojui hiirivaari hajasäärin,
+    pitkää nälkää nälvi hiirimuori,
+     poijat rippisaarnaan vastas väärin.
+
+    "Hohhoo", huokas vanna hiirimuori,
+    "muinoin jouluks saikin kyrsää, Kuhaa,
+    nyt saa jyrsiä vain kirjankantta,
+     tääll' ei muuta saa kuin yskää, nuhaa".
+
+    "Jättihän se ennen ristirahvas
+    kirkonpenkkiin jonkun leivänmurun,
+    huono aika...", virkkoi hiirivaari,
+     "lapsistaankin saa vain vaivan, surun.
+
+    "Rusthollien laiskat rotat lihoo,
+    niill' on herkut sekä herranpäivät,
+    hengen hiiret saavat purra kynttään,
+     ihme sentään, että henkiin jäivät.
+
+    "Pistä sentään tulta kynttiläämme,
+    veitsin, lautasin saat kattaa pöylän,
+    syödään suntiomme kangänkorko,
+     kas kun etsin, ehkä jotain löydän."
+
+    Hiirenpoijat virskui viluissansa,
+    jyrsi messupaitakaapin laitaa.
+    Muori mutisi kuin itseksensä:
+     "Koi nyt syököön vanhaa messupaitaa!"
+
+    Hiirivaari lahti käymään Kirkkoon,
+    nuuski nurkat, palas, päätään puisti
+    sakastissa muori tuoliin nukkui,
+     vanha pitsimyssy niskaan luisti.
+
+    Haaratalituikun liekki leyhyi,
+    pitkä varjo tarttui seinänrakoon.
+    Pikkuhiiret hiljaa vikisivät,
+     kuin ne kiihtyneet ois saaliinjakoon.
+
+    "Hiljaa, lapset", kuiskas hiirivaari,
+    "eikö rauhaa saa ees jouluöisin,
+    kaikki ompi ollut turhuus, vaiva,
+     vaikka hiirenloukunkin nyt söisin!"
+
+    Muori heräs, nosti harmaan päänsä:
+    "Kuules, miksi siellä lapset hummaa?
+    Vaikk'on hervoton jo hajuaisti,
+     haistan kaapista ma jotain kummaa...
+
+    "Nyt näät unta, muori... siit'on alkaa
+    jolloin joulukinkun sait sa paistaa,
+    oisi ees nyt vanhan kissan kynsi,
+     sepä veenkin kanssa saattais maistaa.
+
+    Ei lyö leiville tää nälkäjoulu,
+    täällä pakkanen vain nuijii nurkkiin,
+    pappilaan ma muutan sunnuntaina,
+     salaa puikahdan ma papin turkkiin."
+
+    "Heis ja his ja vik, vlk, vii ja vii",
+    vinkui hiirenpoijat purren puuta:
+    "Tääll'on piispavainaan patalakki,
+     tiimalasi sekä jotain muuta...
+
+    — Tääll'on viiniä ja juuston pötky,
+    jonka kirkkoväärtti salaa kätki!"
+    Muori pystyyn nousi, vaari nauroi,
+     poijat säärillänsä seinää sätki.
+
+    Herkut kannettiin nyt pitopöytään,
+    vanha messupaita liinaks tuotiin,
+    vanhan jouluvirren vaari alkoi,
+     joulun kunniaksi sitten juotiin.
+
+    Muorin posket paisui, myssy heilui,
+    vaarin viikset liikkui liukkahasti,
+    pienet hampaat kirskui, hännät heiskui,
+     kemut kesti myöhään iltaan asti.
+
+    Sitten poijat tanssi joulupolskaa,
+    vaari laliatteli pöhnäpäissään,
+    muori istui kuin ois kruunu päässään,
+     kuin hän vielä notkui nuoraa häissään.
+
+    Tornin taulu näytti kahtatoista,
+    makuulle nyt lähti pariskunta,
+    pullein vatsoin, silmät sirrillänsä
+     poijat nurkassaan jo kiskoi unta.
+
+    Sammui tuikku, kuu jo paistoi kirkkoon,
+    kiljui kerran kirkon kukkoviiri,
+    kissa naukui jossain naapurissa,
+     tyynnä nukkui köyhä kirkonhiiri.
+
+
+
+
+KORVEN KUNINGAS.
+
+
+    Käy tarina, yössä' yksin salon sydämessä
+    vuossaan vanha uroskarhu asustaa,
+    yhdeksän miehen voima siilon kämmenessä.
+     ja sadan sisu, kun se kerran raivoaa.
+
+    Viimeinen Hämeen karhu, jot' ei kaada luoti,
+    kun muut jo kaatui keihäänkärjet rinnassaan;
+    korpien kuningas, min veri hankeen vuoti,
+     kun suojeli se emoa ja pentujaan.
+
+    Siell' yksin karhu uinuu unhon pitkää kesää,
+    pään orjantappurat kuin kruunu kimmaltaa,
+     suot suuret, rujot rämeet suojaa piilopesää,
+    sen huurut huumaa, laajat letot suitsuaa.
+
+    Siell'on se eläinkunnan onnen salasaari,
+    jot'ei oo nähnyt Ihmissilmä milioinkaan,
+    on rajaton sen rantain räkämäntykaari,
+     sen kaihon-kyllyys riutuu rauhaan raukeaan.
+
+    On kulta-aika, lepää koko luomakunta,
+    ikuinen kesä-yö siell' leijaa yllä veen,
+    siell' urhon taisteluistaan näkee uros unta,
+     kuningaskumppania kaipaa kupeelleen.
+
+    On lepo ihanaa, niin kylläistä ja lauhaa,
+    taas mykkä luonto laulaa alkusäveltään,
+    ken rikkoo Luojan luonnon suuren pyhän rauhaa,
+     saa hullun heikkouden maksaa hengellään.
+
+    Ken tarinasta yltyy karhunkiertoon saloon
+    ja aikoo keihäinensä voimanmittelöön,
+    hän harhaa vihreen virvatulen taikavaloon
+     ja eksyy rämeenrannan rotkon ryteikköön.
+
+    Puun limajuuret niinkuin hiiden sarvet kiiltää,
+    yö saartaa silmän, mustat mudat viekoittaa,
+    mieletön möly suolta selkäluita viiltää,
+     katkeaa lahot oksat, pettää vieru maa.
+
+    Jos onneton sielt' yksin pääsee pakoon salaa,
+    yön kammo iäks sairaan sielun pohjaan jää,
+    tai ei hän enään koskaan omaan kotiin palaa,
+     suon silmään sortuu, himerrykseen häviää.
+
+
+
+
+
+
+HÄMEESSÄ.
+
+
+
+
+TUTUILLA TEILLÄ.
+
+
+    Tää tie on tuttu mulle ennestään,
+    mi kylän ohi kiertää järvenrantaa,
+    soi aallot ulapalta mulle muistojaan,
+     ne onnelliseen aikaan haaveet kantaa.
+
+    Ma riihen tutun louskeen kuulen taas
+    ja tunnen maltaan miedon, hyvän hajun,
+    nään mäkikeinun, missä illoin ilakoin,
+     kun tunsin suonissani riemun rajun.
+
+    Ja puro niityn läpi luikertaa,
+    kuin ennen tietään etsii järven helmaan,
+    ja pienen, harmaan myllyn vesirattaat käy,
+     se saa mun kummalliseen kuvitelmaan.
+
+    Kai vanha mylläri on kuollut jo,
+    kai ajan ratas kaatoi miehen työssään,
+    ja kirkkomaassa lepää monet, monet muut,
+     ja toiset vuoroansa oottaa yössään.
+
+    Mut on kuin vanha myllynhaltija
+    viel' eläis kotiseudun siunaajana,
+    hän illoin kuutamolla tielle kurkistaa
+     ja luukustansa katsoo punakkana.
+
+    Ma hymyilen ja päätä nyökytän,
+    pois kuljen, askeleeni hämyyn hukkuu,
+    ma vanhat, mykät talot, kaivot, aitat nään,
+     miss' immet keväännuorta untaan nukkuu.
+
+    Hän yksinkulkijalle nyökyttää,
+    kun hiljaa sataa syksyll' ensi lunta,
+    tuo vanha, hauska ukko, punapipopää,
+     hän viljaa vartijoi ja neitseen unta.
+
+    Kuu puron kupliin kylvää hopeitaan,
+    luo kullan kimmellyksen pitkään partaan,
+    sen ikäkö vai kylän jauhot valkaisi,
+     ma ukon silmissä nään hohdon hartaan?
+
+    Sä myllymiesten, lasten ystävä,
+    mies naimakepposten ja joulutaikain,
+    sä mulle varmaan hyvyyttäsi hymyilet
+     kuin osin vanha tuttus entisaikain.
+
+    Ja kumma rauha täyttää mieleni,
+    lyö sydän tyynnä täynnä kaipausta,
+    tää kaikki onko syysyön sadun unta vaan
+     tää onko nuoruuteni kangastusta?
+
+    Sä kysyt ehkä, miksi yksin käyn,
+    miks kumppania ei oo kuutamossa,
+    kas aika rientää niinkuin puro mereen päin,
+     niin veren kosket tyyntyy suvannossa.
+
+
+
+
+ METSÄMIEHEN SYYSLAULU.
+
+
+    Lehti hiljaa putoo puusta,
+    yli metsän käy kuin väike kuusta,
+     sumu soilla, päällä vaahteroiden,
+    läpi tummain kuusikoiden
+    koivupuut kuin kultajuovat
+     kirkkaan väriloiston luovat.
+
+    Mikä raikas, kylmän kuulas aamu!
+    Soilla suitsuttavi hanhenpaju,
+    pursu märkää maata tuoksuaa,
+     sekaan tuntuu lepän hapan haju.
+
+    Hau, hohoo! Soi kaiku: hau, hohoo!
+
+    Aita ryskää, kun ma yli nousen.
+    Alla vuoren, kivilouhikossa
+     nuori Ranni haukkuu täyttä rintaa,
+    punahäntä heiluu pensastossa.
+    Männyn punasuomuoksaltansa
+     vaanii vanha, musta metsokukko,
+    niskahöyhenharja harallansa,
+    siivet, purston viuhka leväällänsä
+     katsoo punaluomisilmillänsä
+    vihaisena rauhanrikkojaansa,
+    vimmattuna koira alla haukkuu.
+     Hiivin, ryömin yli ryteikköjen,
+    yli puolan varsien ja juurakkojen,
+    huumaa metson sekä koiran taisto,
+    veress' soi kuin muinaisaikain vaisto,
+    esi-erämiesten elo vapaa.
+     Puiden piiloss' seison kumarana,
+    mieli on kuin jännitetty hana,
+    kiivas katse kiivaan saaliin tapaa,
+    kumeasti haulikkoni paukkuu,
+    raskas metso maahan rotkahtaa,
+     koira hampain niskaan hyökkää,
+    korpi korvissani humajaa!
+    Metsän kuningas on kuollut,
+    verkkorepussani vanhus riippuu,
+    suolta tuuli soittaa pyssynpiippuun
+     syksyn kirjavia säveleitä
+    niinkuin rosorinta metsänpeikko,
+    kuljen mietiskellen metsäteitä,
+     eellä kiertää koira, eräveikko.
+
+    Nousen vuorta, nousen päivän kanssa,
+     silmiin säteet tanssii yli polun,
+    voiman alkusäveltulvat tempaa,
+    sykkimään saa suonten joka solun.
+    Korven raukeet rannat kimmeltää,
+    poutahaukan ääni kimeä
+     soi ja usvass' uinuu metsälampi
+    yksinään ja vailla nimeä
+    kuin sen rantaa kiertäis mykkä kauhu,
+    mutta ujon luhdan takaa jostain
+    nousee torpan aina altis sauhu,
+     mieltä lämmittäin se hakaan heijaa,
+    aitast' astuu vaimo lastaan nostain,
+    kuulee teirinsoiton korvensuusta,
+    silmiin lampi, vuori, taivas leijaa,
+     lehden lentäessä pihapuusta.
+
+    Hau, hohoo! Soi haukku vastaa maa,
+     kauvas korpeen pauke kajahtaa!
+
+
+
+
+TALVI-ILTAHÄMÄRÄSSÄ.
+
+
+    Päivä mailleen hiljaa vaipuu,
+    korkealle kohoo kuu,
+    on kuin metsäll' oisi kaipuu,
+     taivaanranta kullaantuu.
+
+    Iltapäivän tulipalo
+    vihrein reunoin raukenee,
+    niinkuin hiillos hiipuu vala,
+     taivaan seiniin heijailee.
+
+    Valkeana metsä hohtaa,
+    päivä sammuu uinailuun,
+    hyvästiksi vielä kohtaa
+     lumikelmeen puolikuun.
+
+    Iltakajeen kulta heijaa
+    vihreen metsän hämärään,
+    kuu kuin valkokehto leijaa
+     avaruudess' yksinään.
+
+    Kehto leijaa, kehto kulkee
+    yli järven, metsän, haan,
+    taivas kaikki syliin sulkee,
+     kehto tuutii unta maan.
+
+    Välkkyy taivaan tähtisilta,
+    luonnon sydän tyynnä lyö,
+    niinkuin hiljaa hiutui ilta
+     hiljaa tulee tumma yö.
+
+
+
+
+VALKEASSA METSÄSSÄ.
+
+
+    Valkeana vanha metsä hohtaa,
+    kiiltää, kuultaa lumitähtineen,
+    puista puihin sinisiimat johtaa,
+     oksain hilseet hajoo hiljalleen.
+
+    Kaikki on niin lempeää ja lauhaa,
+    honkain heloholvit kaareilee,
+    kaikki henkii suurta jumal'rauhaa,
+     maassa joulun valo vallitsee.
+
+    Vanha metsä pyhää untaan nukkuu,
+    tikka synnyinpuutaan naputtaa,
+    valkee metsäkana hämyyn hukkuu,
+     jänön jäljet kiviin katoaa.
+
+    Hanki peittää pientä muuraispesää,
+    kannot katoo villavaippoihin,
+    on kuin koivu miettis viime kesää,
+     liikkumatta miettii mäntykin.
+
+    Ei näy kyttää missään pensaan takaa,
+    ei käy koiranhaukku haassakaan,
+    vanha myrskyhonka maassa makaa,
+     tuulenpesät huojuu hajallaan.
+
+    Yksin metso pistää päänsä siipeen,
+    marjamättäistänsä unelmoi,
+    oravainen käpy-aittaan kiipee,
+     hiljaa metsän humuharppu soi.
+
+    Ja sen kielet soivat syvää unta,
+    rikos riistaa on nyt pyydystää,
+    lepoon pyhitetty luomakunta
+     jumal'hengellensä hymyää.
+
+    Metsä on kuin vanha, pyhä taru,
+    josta tuuli hiljaa tarinoi;
+    kaukaa kaartaa korpi karu,
+     siihen päivä säteet viistoon loi.
+
+    Salo hämärtyy ja varjot lankee,
+    mutta iltarusko loiston luo
+    latvoihin ja aukeen ahon hankeen,
+     vaaran yllä väikkyy valon vuo.
+
+    On kuin näkymätön käsi täyttäis
+    joulukynttilöillä kirkkaan puun,
+    taivaan silmä sammuessaan näyttäis
+     ilmestyksen yli himmeen kuun,
+
+    Joka luomisaikana jo nähtiin,
+    jolloin taivaankansi kirjailtiin,
+    tähdet sytyttävät säteet tähtiin,
+     uppoo avaruuden unelmiin.
+
+    Niinkuin jättihaamut seisoo vaarat,
+    luonnon kirkonpylväät portaillaan,
+    niinkuin hartauteen oksain haarat
+     kohoo rukoukseen korkeaan.
+
+    Revontulten suihkeet valon vyössä
+    suhisten käy yli tyynen maan
+    niinkuin Luojan sormet jouluyössä
+     siunaa rukouksen kuultuaan.
+
+
+
+
+VANHA JOULULAULU.
+
+
+    Jo joutui joulu turkeissaan,
+    jo porokellot kaikuu,
+    hän kuistin oveen kolkuttaa,
+     kun lasten nauru raikuu.
+
+    On puhtaat pirtin lattiat,
+    ja seinän päreet kiiltää,
+    kun takan lieska loimuaa
+     ja nurkkiin vilu viiltää.
+
+    On pappi saanut saatavat
+    ja kirkko kynttilöitä,
+    on voinsa saanut lukkari
+     ja laulaa pitkin öitä.
+
+    Ei nikkar' ruumislautaa tee,
+    ei suutar' rupee lestiin,
+    nyt joulukannut kumotaan
+     ja kilvan käydään kestiin.
+
+    Nyt avain kakkuun kierretään,
+    nyt kaltiaista syödään,
+    nyt pahnoilla me painitaan
+     ja kallot kattoon lyödään.
+
+    Mut, miekkoset, te muistakaa,
+    nyt joulutonttu huokaa,
+    siis valkeaa te vaalikaa
+     ja viekää rakoon ruokaa!
+
+    Niin suojaa hyvät haltijat,
+    ne hyvän sadon suokoot,
+    myös oman onnen neidoille,
+     sen onneks pojat juokoot!
+
+    Kun joulutulet sammuvat
+    ja jäähtyy kuuma kuppi,
+    niin tulee härkäviikot taas
+     ja knuuti, knuutinknuppi.
+
+    Mut nyt on täynnä tynnyrit,
+    hei, heittäkää siis jalkaa,
+    kun vielä vuosi kestetään,
+     niin uusi joulu alkaa!
+
+                Joulu 1915.
+
+
+
+
+TAPANIN TAIKAA.
+
+
+    Tahva, tarkka tallipoika
+    asuu tallinylisillä,
+    tallitonttu, hyvä henki;
+    kun on hyvä tallirenki,
+     ilo siit' on isännillä.
+
+    Kun on joulu joutumassa
+    ja kun ruunat rouskii kauraa,
+    survoo Tahva suolat suppuun,
+    sitten painaa päänsä huppuun,
+     nurkastansa työlleen nauraa.
+
+    Illoin itkee tarkka Tahva,
+    piiskanpää kun varsaa viiltää,
+    mutta hommallaan on huuli,
+    taputuksen kun hän kuuli,
+     ja kun varsan karva kiiltää.
+
+    Kiusan tuo hän kiusaajalle,
+    juosta saa se kuorman eessä
+    unessansa Lappiin saakka,
+    raskaammaks vain tulee taakka,
+     hepo on kuin herra reessä.
+
+    Jos on hyvä haltijakin,
+    säästää vanhat, ruokkii rammat
+    eikä piiska ain oo vyöllä,
+    kantaa kaurat joulun yöllä,
+     viihtyy varsat, varsoo tammat
+
+    Tapanina runnun aikaan,
+    koska pöytää kiertää leili,
+    varsat pihaan piehtaroivat,
+    tumpelit ja tiuvut soivat,
+     talli loistaa niinkuin peili.
+
+    Hei, nyt antaa varsan lentää,
+    kulkusta on hauska kuulla,
+    antaa mennä kirkkoon asti
+    komiskassa komiasti,
+     soihdut hulmuu pulkkapuulla!
+
+    Harjat heiskuu, silmät säihkyy,
+    kaviot lyö kipeneitä,
+    vonkuu jää ja länget laulaa,
+    hevot hirnuu, kaartaa kaulaa,
+     lumi sinkuu pitkin teitä!
+
+    Virstantolpat, viitat huilaa,
+    kilvan kylän parhaat ajaa,
+    tuskin enään näkee puita,
+    ken nyt ehtii ennen muita,
+     riemull' ei oo enään rajaa!
+
+    Katsos Tahvaa, tallipoikaa,
+    kiertää tallin joka kolkkaa,
+    piirtää vanhat taijat seiniin,
+    ylisiltä hyppii heiniin,
+     tanssii vanhaa joulupolkkaa!
+
+
+
+
+KEVÄTPOLSKA.
+
+
+    Suomessa kevät koittaa taas,
+        nyt sulo käki soittaa taas,
+    nythän on meillä helluntain valkea yö!
+        Nuoret ne liikkuvat,
+        keinut ne kiikkuvat,
+    nurmella sirkkakin leikkiä lyö!
+
+    Tuuli se tuli etsien
+        ylitse metsien,
+    lähteellä lensi perhoset, mettänsä joi.
+        Pilvet ne päilyvät,
+        korret ne häilyvät,
+    nyt sinikellot keijuille soitella voi!
+
+    Soitti jo paimen huilullaan,
+        kaiku se hyppi kuilullaan,
+    pois yli sinivetten, salosaarien luo,
+        oksapa onnahtaa,
+        orava ponnahtaa,
+    nauraen nuorikon häihinsä tuo.
+
+    Vuorilta alas hyllyillen
+        rientäen kylän myllyillen,
+    laulaen ilolaumansa virta nyt vie;
+        vihreillä partailla
+        katseilla hartailla
+    kukkaset kuiskivat: auki on tie!
+
+    Oraita maalle pellot loi,
+        karjankin kellot soi,
+    nyt talonpoika toukonsa tehdä jo saa.
+        Voi, päivän tuloa,
+        voi, Suomen suloa,
+    aivan kuin morsian kaunis on maa!
+
+    Neito, sido kukat viirihin,
+        käy kanssani piirihin,
+    harjulla helavalkea loimunsa lyö!
+        Armahin kultani,
+        taltuta tultani,
+    nythän on helluntain vihkimä-yö!
+
+
+
+
+KESÄISIÄ KUVIA.
+
+
+    Heleänä hehkuu päivä heinäkuun
+    yli talon harmaan pärekaton,
+     yli saunan, läpi pihan saarnipuun
+    säteet siivilöiden yli riippumaton,
+    jossa alkuasukkaana lekotan,
+     pilakuvaa piirtäin värit sekotan.
+
+    Pihall' laiskat rouvat loimillaan
+    lukee kunnes kirja maahan putoo,
+     pieni tyttö pitää sateenvarjoaan
+    yli maalaismummon, joka sukkaa kutoo,
+    kukko lätin luona kera haaremin
+     siipi maassa kanaa kiertää kaaremin.
+
+    Ilma autereisna rasvaa värehtii,
+    kärpäset ne kiimaa, hyppii seiniin,
+     niityll' lehmät niinkuin tädit märehtii
+    aamujuorujaan, kun sarvet uppoo heiniin,
+    missä soipi sirkkus heinäpukkien,
+     klovnein pyllyheitot, leikki lukkien.
+
+    Alju varis miettii varkaan vehkeitään
+    ihmeissänsä kaupunkilaisnäystään,
+     niinkuin kriitikko se kyyryllään
+    halveksien katsoo mua yli räystään,
+    rääkyy: l'art pour l'art, luo tekotapojaan,
+     tappaa tyhmän täin, taas noukkaa lapojaan.
+
+    Nuori espisherra niinkuin kaakkuri
+    kauluskahlein uimarantaan kulkee,
+     konttoristineitiparvi pulskuvi,
+    kiljahtaen uimahuoneen oven sulkee,
+    kaakattain kuin hassut hanhet paostaan,
+     sitten tirkistellen oksanraostaan.
+
+    Puolivillasivistystä naurahtain
+    runokoneeni ma kiinni väännän,
+     hetken heijastuksen kankaalleni sain,
+    sekaseuralle ma raukeen seljän käännän,
+    lasna uni taitaa syvä olla näin,
+     hyvää yötä, hupsut, hyvä olla näin!
+
+
+
+
+SUVISIA SOINTUJA.
+
+
+    1.
+
+    Lokkien leikkiä.
+
+    Saarikalliolla auringossa
+    lepään alastonna kuin mun Luoja loi.
+     Taivaan huimentavaan helokkuuteen
+    uppoo katse, ihmeen ihanuuteen.
+    Korvissani luonnon sadat soinnut soi
+     niinkuin jymeässä jättikantelossa.
+
+    Yli pääni korkealla kirmaa
+    kymmenkunta lokkia, ne leijailee
+     kilpalentoon ilmass' ilakoiden
+    yli uinuvien ulapoiden;
+    rinnan riemu paisuu, siivet suhisee
+     kiihtäin ylös, alas vauhtiansa virmaa.
+
+    Korkeemmalle ilmaan yli muiden
+    nuori lokkipari kiitää kaarestain
+     päivän säteilystä kuin ne päihtyis,
+    yli saarten suven sineen häihtyis
+    täyttäin kiimassansa luonnon lain,
+     kylläisnä taas kelluen ja rantaan uiden.
+
+    Mutta toiset kisailuaan jatkaa
+    niinkuin lapset kirkuu, luikkaa leikeissään.
+     Uusi sädevirta tulvaa auringosta,
+    soi kuin kiivas ääni piccolosta,
+    sulaa ilmaan, hiutuvahan hyminään,
+     suuret sadun linnut kaukomaille matkaa.
+
+
+    2.
+
+    Suvi-ilta.
+
+    Kuuluu kellon kalke seutuvilta,
+    tyyni, suloinen on suvi-ilta,
+    ihanana juhannuksen puu
+     mökin eessä uneksuu.
+
+    Järven takaa kuuluu käen kukkuu,
+    neidot aitoissaan jo varmaan nukkuu,
+    jostain ikkunasta torvi soi,
+     vuori kauvas kaiun toi.
+
+    On niin hiljaista ja lempeen lauhaa,
+    kaikki henkii rakkautta, rauhaa,
+    kaikki riutuu sointuun suloiseen
+     niinkuin henki yli veen.
+
+
+    3.
+
+    »Kiimavuorella.»
+
+    Yöss' yksin seisovi Kiimavuori,
+    jo on vaijenneet karjankellot,
+     Jäminjärveen kuultaa talot ja aitat,
+    helovihreät niityt ja ruskeat pellot.
+     Sydän talttuen, tyyntyen lyö,
+    on valkea juhannusyö.
+
+    Käyn vuorta, sen taakse mun muistoni matkaa,
+     en kiihkoa tunne, en kiimaa.
+    Näen kaukana korkeemman, viittovan vaaran,
+    yö kutoo kuin viitaksi siinteistä siimaa,
+    yön vuori ei valtaansa saa,
+     pois katson taivahan taa.
+
+    Sinne kirkkauteen minä kerran astun,
+    mua lempeät laakson haltijat suojaa,
+     kaks harjua kunniaportteina hohtaa,
+    siellä kiitän ma luonnonlauluni luojaa,
+    sinne yksin yöstä mä käyn,
+     ma aavistan aamuni näyn.
+
+                      Kesällä 1915.
+
+
+
+
+SUVINEN SAARISTOMAISEMA.
+
+(Sisämaan näkemys)
+
+
+    Kesäinen päivä länteen lankeaa,
+    luo ruskon mereen, suvisaaristoon,
+     kaukaiset purjeet puuntain lepattaa
+    kimmeltäin ulkoluodon louhikkoon,
+    miss' uivat haahkat, nousee hylkeen pää,
+     ja rantatyllin ääntä itkettää.
+
+    Kaupungin ääriviivat kaarestaa,
+    kun tornit taittuu sauhuun tehtaiden,
+     huvilat hohtaa, jahdit kelluaa,
+    ikkunat loimuu ilmitulehen.
+    Ja niemen päässä mänty köyrtyy vain,
+     muinoinen merkki merenkulkijain.
+
+    Kuin suuri peili meri heijastaa
+    taivaiden pilvilinnat vuorineen,
+     sen syvyyksiin kuin uneen uppoaa,
+    kuin ikuisuutta heijain hiljalleen;
+    korkeella merikotka kirmaisee,
+     sen aavevarjo veessä väreilee.
+
+    Ja kullanvihreänä illansuu
+    kuin paratiisi loistaa porteillaan,
+     ihanat ruusutarhat kangastuu,
+    etäiset rannat kohoo yli maan,
+    ja luodot lepää yllä vihreen veen
+     kuin suuret, harmaat hylkeet poikineen.
+
+    Käy meren rinta, tyynnä hengittää
+    suolaista voimaa jättikeuhkoillaan,
+     maan ääriviivat yhä kauvas jää
+    kuin ihmisunelmatkin uupuissaan,
+    niin rauhanraukeeks kaikki käydä voi,
+     kuin katse kuolevaisen sammuu koi.
+
+    Mykkinä mainingit vain hiljaa käy,
+    vain yksinäinen laine luotoon lyö,
+     ei ihmishahmoa nyt missään näy,
+    ja on kuin luomisajan alku-yö,
+    ens tähti on kuin arka aavistus,
+     ylitse kaiken kaartaa kaikkeus.
+
+
+
+
+SYYSSÄVELIÄ.
+
+
+    1.
+
+    Maalla.
+
+    Yötä päivää sataa, sataa,
+    ei nää päivän, kuunkaan rataa,
+     kaikki, mikä pyrkii aurinkoon,
+    kalmankelmeeks kuihtuu, kellastuu,
+    tuuli ulvoo ullakkoon,
+     värjyy vanha pihapuu.
+
+    Märkä varis puussa keikkuu.
+    Loppui heinän, elon leikkuu,
+     loppui riihitanssit talkoineen,
+    niinkuin suruun vaipui aitanpää,
+    niinkuin miettis itsekseen
+     syksyiltain hämärää.
+
+    Tuvan lämpöön kömpii vaarit:
+    täynnä nyt on myllyt, laarit,
+     mieli täynnä illan ikävää,
+    takan tuli toivon tuikkeen tuo,
+    joskus huuli hyrähtää,
+     mykkä katse loiston luo.
+
+    Kaikki laululinnut lähti.
+     Läpi sumun syttyy tähti,
+    häilyy tupain tulet hämärään,
+    vilahtain vain hahmoo kalju kuu
+    avaruuden pimeään
+     niinkuin ammottava suu.
+
+    Maailmoita kiertää kauhu.
+    Tyynnä nousee tuvan sauhu,
+     tyynnä onneansa oottaa maa,
+    kerran päivä sulattavi jään,
+    vedenpaisumuksen taa
+     kyyhky kantaa lehteään.
+
+
+    2.
+
+    Kaupungissa.
+
+    Sade vihmoo, viima viiltää,
+    lyhtyin alla kadut kiiltää,
+    märät muurit varjon luo,
+     viemärit ne vettä juo.
+
+    Yöt on kylmät, harmaat aamut,
+    ihmiset käy niinkuin haamut
+    kotiin teiltään, toreiltaan
+     talven valtaa uhmaamaan.
+
+    Vihreet siniliekit hohtaa,
+    sähkö ilmass' sähkön kohtaa,
+    syttyy ihmissydämiin,
+     laulu laukee säveliin.
+
+    Alkaa kiihko kaikkialla,
+    muuraistyö nyt pesän alla,
+    voiman unta lisää yö,
+     heelmän kantaa kesän työ.
+
+    Kapse kiitää, kellot soivat,
+    lehdet katuun karkeloivat,
+    sähkö syttyy kaupunkiin,
+     työn ja taiteen temppeliin.
+
+    Yössä uinuu meri musta,
+    hautoo suurta arvoitusta,
+    pieneks muuttuu kaikki muu;
+     yli templin kohoo kuu,
+
+    apostolit kättään nostaa:
+    paha pahan teon kostaa,
+    rikos sortuu sortaissaan,
+     pyhä totuus perii maan.
+
+    Ilmassa on työtä, taikaa,
+    enteet uurtaa uutta aikaa,
+    sekasorron luotaan lyö,
+     nousee aamu, vaipuu yö.
+
+            Pusulassa syksyllä 1915.
+
+
+
+
+MUSTALAISSOINTUJA.
+
+
+    Kohtasin tiellä mä mustalaisen,
+    mustaa hevosta kaivolla juotti,
+    valkea oli mieli kuin taivaalla pilvi
+     vaikka haikea oli nuotti.
+
+    — »Ken sinä oot, joka lauluni kuulit,
+    tahdoit mun luokseni tuttuna tulla?»
+    — »Laulaja oon, ei hevosta oo mulla
+     eikä valkoista vaimoa mulla.
+
+    Valkea oon minä mustalainen,
+    niinkuin sun heimosi illoin ma itkin,
+    nuotti on naurava, mieli on musta,
+     matkalla mieroa pitkin.»
+
+    — »Jos olet valkea mustalainen,
+    jos sun on kylmä ja kalsea olla,
+    laulele mieron laulusi mulle,
+     niin lämpenet nuotiolla!»
+
+
+
+
+KIRKONAIDALLA.
+
+
+    Ja kirkonaidalla istui
+    kaks neitoa sunnuntaina,
+    ja aina, aina
+    kun neidot aidalla istuu,
+     niin sunnuntai on aina.
+
+    Ne neidot kuiskutti hiljaa,
+    ne jutteli yöstä ja kuusta
+    ja paljosta muusta,
+    jota kuiskutellaan hiljaa
+     eikä juuri paljosta muusta.
+
+    Kaks poikaa raittia ramppasi,
+    ne katseli kirkonaitaa.
+    Ja mitä taitaa
+    nyt tehdä? — ne raitilla mietti:
+     mitä hittoa tehdä taitaa?
+
+    Mutta hiljaa kuin kirkonhiiret
+    tytön tylleröt vuotti ja vuotti,
+    se tuskan tuotti
+    pojanrunteille kirkonhiiret
+     päänvaivan ja tuskan tuotti.
+
+    Yks sanoi: »on kaunis ilma,
+    mitä sanoo Tilta ja Hilma?»
+    — »Niin, kaunis on ilma!»,
+    tytöt tirskui: »kaunis on ilma!»,
+     pojat mietti: on kauniimpi Hilma!
+
+    Esiliinaansa neitoset nyppi,
+    eikö kohta ne nahjukset nappaa,
+    tämä tuska tappaa,
+    esiliinaa kun nyppii, nyppii,
+     tämä tuska ja tauti tappaa!
+
+    Pojan jullit jäykkinä jumppi,
+    niit' ei kylliksi sättiä saata.
+    »Kai mennään maata!»,
+    ne sanoi ja vilkuen taakseen
+     ne menivät myllylle maata.
+
+
+
+
+ILLAN ILKAA.
+
+
+    Illan minä ilakoin
+    kera neitten hakamaissa,
+     karjan kotiin kulkiessa,
+    ammui Ruusu, ammui Tessa
+    karjankellon kalkattaissa;
+    heiju, veiju, heiju, hei,
+     kuka neidoista sydämeni vei!
+
+    Neidot nauroi, metsä soi,
+    tartuin lettiin kunnon, kiltin,
+     tumman Veeran, syttyi riita,
+    sotaan syöksyi Haukan Iita
+    kateeks kauniin Puupon Hiltin;
+    heiju, veiju, heiju, hei,
+     kuka neidoista sydämeni vei!
+
+    Niin ne oli katsella
+    kuin on kolme ruusupuuta,
+     veräjällä sain ne paulaan,
+    kädet kiersin kaikkein kaulaan,
+    meinasin viel' antaa suuta;
+    heiju, veiju, heiju, hei,
+     kuka neidoista sydämeni vei!
+
+    Kutti, kutti, kutti, hoi,
+    neidot katsoi salavihkaa
+     alta huivin punaraidan
+    naureskellen luona aidan:
+    pyh ja pyydä, pih ja pihkaa!
+    heiju, veiju, heiju, hei,
+     kuka neidoista sydämeni vei!
+
+    Silloin suuta suikkasin,
+    pistin päänsä aidanrakoon,
+     mikä maidon, marjan tuoksu,
+    siitä sota, riita, juoksu,
+    kaikki juoksi kylään pakoon,
+    heiju, veiju, heiju, hei,
+     kuka neidoista sydämeni vei!
+
+    Oottakaahan yöhön vaan,
+    näyttäkää vain pitkää nenää,
+     aittaan suljen enkä säästä,
+    enkä koskaan karjaan päästä,
+    ettekä te teekkään tenää,
+    heiju, veiju, heiju, hei,
+     nuorin neidoista sydämeni vei!
+
+
+
+
+KESÄ-ILTA.
+
+
+    Ma muistan vielä iltahämärän,
+    mi kiersi harmaan kuistin, räystään kaaren
+    ja vinttikaivon, aitat, karjapihan,
+     sen alla järven, pienen koivusaaren.
+
+    Ja armas kesä-illan aurinko
+    jo kultakaukomailleen hiljaa vaipui,
+    ma kuistiin hiivin, missä hiljaa seisoit,
+     ja pääsi tietämättään taakse taipui.
+
+    Ma olin nuori ylioppilas,
+    sä seitsentoistias, kuin lapsi vielä,
+    sä olit niinkuin rauhallinen ranta,
+     ma tulin niinkuin myrsky riemun tiellä.
+
+    Sä olit ihana kuin ilmestys,
+    kuin sydänsykintäs ma vielä kuulen,
+    kun viinin huumaamalla huulellani
+     ma tunsin maidonviileen neitseen huulen.
+
+    Ma tulin niinkuin halla hiipien,
+    kun juuri puhkesit sä ensi kukkaan,
+    ma tulin unelmies ruusutarhaan,
+     kuin lehdet pudotit sä haavees hukkaan.
+
+    Ja kesä-ilta loisti lempeenä,
+    vain karja hämärässä jossain ammui;
+    kuin hyvästiksi riuduit rintaa vasten,
+     ja silmäs itki, silloin päivä sammui.
+
+    Sun jätin yksin yöhön, hämärään,
+    mun maailma taas kauvas myrskyyn heitti,
+    miks suutelin, kun päivä juuri sammui,
+     miks juuri silloin pilvi päivän peitti?
+
+
+
+
+MENNEITÄ MUISTOJA.
+
+
+    1.
+
+    Oi, muistatko vielä hetken sen,
+    kun lainehti kesäinen laiho,
+    läpi laihon me kaihossa kuljimme,
+     seeshieno oli se kaiho.
+
+    Yllä kultaiset korret kuin palmupuut
+    meille kallisti kruunupäitään,
+    ruisrääkkä se raijutti rakkauttaan,
+     kimalaiset rummutti häitään.
+
+    Sit' ei tiennyt, tiennyt kukaan muu,
+    kun me hiivimme piilopaikkaan,
+    siellä lapsina häitä me leikimme,
+     vielä muistan sun naurusi raikkaan.
+
+    Ja joskus kun laihon ohitse käyn,
+    kun se aaltovi alla tuulen,
+    ma säpsähdän ja seisahdun,
+     taas nuoren naurusi kuulen.
+
+
+    2.
+
+    Miks salasin ma suuren suvilemmen,
+    kun elon aamu alkoi loistavana?
+    Miks oli sydän liian arka silloin,
+     miss' oli vapahtava, suuri sana?
+
+    Elämän pyhään, suureen suviliittoon
+    sun oisin vienyt valoon miehen voimin,
+    nyt elämäni tarun tähtehistä
+     kauneimman kaihon kukan sulle poimin.
+
+    Sen poimin sielun yrttitarhastani,
+    rinnasta revin nuoren ihanteeni
+    purppurakukan, lemmen veriruusun,
+     jota nyt kastavat vain kyyneleeni.
+
+
+
+
+YKSINÄISET SIELUT.
+
+
+    Puut kukissansa seisoi vierekkäin,
+    ma kuljin kanssas illan käsityksin,
+    ma suuren surun silmissäsi näin,
+     ma tunsin sentään kuinka kuljin yksin.
+
+    Ja lehti irtaantui kuin tiennyt ois:
+    jos liikkuis puut, ne ehkä rakastaisi.
+    Silmäini ohi sielus liiti pois,
+     myös oma sydän poissa olla taisi.
+
+    Ja välillemme nousi kummitus,
+    kuin joku unohtunut murheen muisto,
+    kuin ripsen alta kyynelkimmallus,
+     kuin pilven alla pimennyt ois puisto.
+
+    Ah, miksei rakkaus mua sokaise,
+    miks en saa suurta sanaa niinkuin muutkin,
+    miks yksin käymme, ihmisparat me,
+     kai kovaa kohtaloaan suree puutkin.
+
+
+
+
+KUUTAMOLAULUJA.
+
+
+    1.
+
+    Kuu hohti huoneeseen.
+    Ma hiivin hiljalleen
+     sun luoksesi ja hiukses hajoitin,
+    kuun kultaan välkkyvään
+    ja silmäis hämärään
+     ma vaivuin, kun sua salassa ma suutelin.
+
+    Niin hiljaa huojuttiin
+    me kauvas unelmiin,
+     kuu loisti niinkuin kuolinnaamio.
+    Ah, kylmää kuolemaa
+    me emme muistaa saa,
+     kun huolillamme hehkuu, sulaa suutelo!
+
+    Kuu paistoi heleään. —
+    Ken ajoi keveään,
+     kun ulkona nyt kulkusia soi?
+    On kuollut kylmä kuu,
+    mut ikkunalla puu,
+     mun armahani, talvessakin vihannoi.
+
+    Kuu paistoi ikkunaan,
+    me unhoitimme maan,
+     kun hiustes huumeessa ma hekumoin.
+    Kuun välkkeess' silmäs näin,
+    luo liian kauvan jäin, —
+     kuu yhä kummitteli kuolinnaamioin.
+
+
+    2.
+
+    Kuu nyt meni pilven taa,
+    taas on musta kaikki maa,
+     kuu taas kulkee niinkuin avaruuden aave.
+
+    Kylmä käsi kiemuroi,
+    kylmä ääni vastaan soi,
+    minne lensi lempeni ja helein haave?
+
+    Mistä kylmät sanat sait,
+    miksi itse oon niin vait,
+    outo mielen mykkyys maailmani täyttää?
+
+    Kuu yön tyhjän paljastaa. —
+    Miksen rakastaa ma saa,
+    kuolinnaamiolta kasvosi nyt näyttää!
+
+    En usko ma lemmen kuuhun,
+    mi välkkyi ikkunan puuhun
+    ja uuvutti unelmiin.
+
+    En usko hymyilyihin,
+    en sanoihin, en syihin,
+    en käärmeen kyyneliin.
+
+    Ma uskon kuoleman kuuhun,
+    mi välkkyy haudan suuhun,
+     mihin rakkaus laskettiin.
+
+
+
+
+ÖISELLÄ TIELLÄ.
+
+
+    Oli tumma tie, jota kuljimme,
+    yötaivas peitti kuun,
+    tien varrella varjomme yhtyi
+     kuin varjot kahden puun.
+
+    Kuin varjot kahden paljaan puun,
+    min lehdet on surmannut syys,
+    niin kuljimme kahden ääneti
+     yö eessä ja äärettömyys.
+
+    Mut äkkiä pilvistä puhkesi kuu
+    kuin keltainen ruusupuu,
+    min varsi kultaisen kukkasen luo,
+     mi maahan kallistuu.
+
+    Maan lapsi, puoleeni kallistuit,
+    kuu katseissas kuultaen
+    yöhiljaisen lempesi ilmaisi,
+     ma ääneti tunsin sen.
+
+
+    2.
+
+    Yön käsi yllättää mun varjoni,
+    mun armahani!
+    Tien valkolumi edessäni hohtaa,
+    yön läpi katseeni ei sielus pohjaa kohtaa,
+     mun armahani!
+
+    Ma tahtoisin sun etees paljastaa,
+    mun armahani,
+    mun sydämeni; syliis sitten nukkua,
+    ma tahdon katsees syvään salakuiluun hukkua,
+     mun armahani.
+
+    Mun sydäntäni varjot vartioi,
+    mun armahani.
+    Sun mykät huules sydänovet sulkee,
+    oi, minne yössä kohtaloni tie nyt kulkee,
+     mun armahani?
+
+    Yön käsi syleilee mun omakseen,
+    mun armahani,
+    on kuilu välillämme, sill' ei pohjaa,
+    ei tuntematon tähti meitä onneen ohjaa,
+     mun armahani.
+
+
+
+
+TUURLIT, TUURLIT...
+
+(Karjatytön laulu.)
+
+
+    Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi,
+    missä Tessan kello soi,
+     kirjokylki, kukkasein,
+    hienon hauteen sulle tein
+    jauhoista ja apiloista,
+     suolasta ja voista!
+
+    Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi,
+    mailleen meni päivän koi,
+     metsä tummuu, tummuu tie,
+    kaikki polut kotiin vie,
+    kotiin, kotiin, maire marja,
+     veräjäll' on karja!
+
+    Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi,
+    kaukana et olla voi,
+     kuljen kautta kaiken maan,
+    kultaistain en löydä vaan,
+    janoko sun suohon saattoi
+     vaiko karhu kaatoi!
+
+    Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi,
+    illan kaiku ilkamoi,
+     tule ahon alalle,
+    tule iltapalalle,
+    tule tumman metsän takaa
+     kohden kotihakaa!
+
+    Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi,
+     kas jo Tessan kello soi,
+    tähtiotsan sarvet nään,
+    nyt ma laulan heleään,
+    tule, tule, ruusunkukka,
+     tule, Tessa rukka!
+
+
+
+
+HULLU-HILPPA.
+
+
+    Hullu-Hilppa, hullu-Hilppa,
+    kukas hullun tiet on tiennyt,
+    Hilpall' oli kerran onni,
+    rakkaus on järjen vienyt!
+ 
+    Kun hän tulee taloon illoin,
+    etsii lämmöksensä takkaa,
+    piiat pilkkaa penkin päässä,
+     kun hän laulaa, nauru lakkaa.
+
+    Ei hän tiennyt tuskain syytä,
+    kiersi niinkuin kiertää hullut,
+     yöpyi yöksi, laulain lähti,
+    Kärnään ei vaan koskaan tullut.
+
+    Mutta kerran pärttylinä
+    tuli niinkuin oikku ajaa
+    taikka muisto mieltä ohjaa,
+     etsi, raukka, rauhan majaa.
+
+    Seisoi Kärnä kartanolla,
+    viekkahasti silmä vilkkui,
+    tunsi syynsä sydämessään
+     vaikka irstas ääni ilkkui:
+
+    »Missä on nyt Hilpan heili!»,
+    niin hän pilkkas heikkopäistä.
+    »Unta näin mä, tyhmä neitsyt,
+     petollisen pojan häistä.
+
+    Miss' on Kärnän kultakruunu,
+    silkkivyöni kultasolki!»,
+     houri Hilppa, Kärnä karjui,
+    mustana hän maata polki.
+
+    Hilppa naurain kujaan juoksi,
+    katsoi taakseen, tieltä kääntyi,
+    kolme päivää metsää harhas,
+     sinne rämeen rantaan nääntyi.
+
+    Siitä asti ei oo Kärnä
+    monta tyyntä yötä maannut,
+    käy kuin vanha valapatto,
+     kirkoss' ei oo rauhaa saanut.
+
+    Kun hän sieltä kotiin kulkee,
+    syrjään synkän katseen luo hän,
+    vaimoltaan hän salaa syitä,
+     yksin käy ja yksin juo hän.
+
+    Öin hän nousee vuoteeltansa,
+    taijatkaan ei tautiin auta,
+    katsoo, katsoo kirkkomaalle,
+     vait kuin yö on, vait kuin hauta.
+
+
+
+
+
+ISON TALON POIKA.
+
+
+    Hän on ison talon poika ja tuhlaajapoika,
+    saa manttaalit kerran ja mannut,
+    isä raatoi ja raahasi, kylvi ja kynti,
+     tämä tikkua ristiin ei pannut.
+
+    Hän on hulivili hurja, on remseän reima,
+    lyö nakkia, pöydällä olvet,
+    yötansseissa hihkuu otsalla tukka,
+     käsi puuskassa, puhdissa polvet.
+
+    Hevoshuijari on hän ja markkinamies,
+    humun höyryssä mieltä ei karmi,
+    mitä sanoo pappi ja vallesmanni, —
+     mut isästä aina on harmi.
+
+    Olis ukko jo rahju ja raihnas ja kuuro,
+    sais vaarina näppiä nuolla;
+    ja kerran jos luovutti mannut ja maat,
+     niin saisi se vaikkapa kuolla!
+
+    Tukit samppanjavirrassa silloin uis
+    ja mäiskyisi männikönlaidat;
+    olis pojalla vitjat ja ankkurikellot
+     susiturkit ja simsettipaidat!
+
+    Joka yö sitä talossa mässättäis,
+    että kuuluisi kirkolle saakka!
+    Joka juomaripoika se yösijan sais,
+     joka maantien naikko ja naakka!
+
+    Niin vintiö vieraille kerskailee,
+    mut toista hän tolkkaa koissa:
+    isä pellolle ajaa pampullaan,
+     pojan röyhkeys on nyt poissa.
+
+    Hän on pelko, kun piiat pilkkailee
+    ja nauravat, katsoen kirnuun.
+    Mut annas, hän ruoskalla kostaa sen,
+     kun orhi se maantiellä hirnuu.
+
+    Kun ukkeli kuollut ja kuopattu on,
+    niin riemulla ei ole rajaa:
+    Pois alta, te loiset ja lenkarit, hii,
+     hei, ison talon herra kun ajaa!
+
+
+
+
+VANHASSA PAPPILASSA.
+
+
+    On iltakellot jo hiljaa soineet,
+    on pappilassa jo melu laannut,
+    ja rovastilla on hyvä mieli,
+     hän saunass' äsken on kylyn saanut.
+
+    Hän keinustuolista leposohvaan
+    ja leposohvasta keinustuoliin
+    nyt siirtyy arkana arvostansa
+     ja vaipuu sunnuntaisaarnan huoliin.
+
+    Hän miettii, miettii, mut järki seisoo,
+    on elo syntiä, kuonaa, kaarnaa,
+    hän saunass' aatteli helvettiä,
+     niin usein laittoi hän siitä saarnaa.
+
+    Mut vaikka kuinka hän siitä pauhaa,
+    ei seurakuntaa saa tunnonvaivaan,
+    ei piinaa helvetin usko kukaan,
+     ne hylkää senkin kuin ennen taivaan.
+
+    Hän kuulee... iltaista valmistellaan,
+    sais saarnan valmiiks jo kohta puoliin,
+    taas siirtyy rovasti leposohvaan
+     ja leposohvasta keinustuoliin.
+
+    Ei hiisku kyökissä sisäpiiat,
+    kun vanha ruustinna varpain kulkee,
+    hän pyyhkii miehensä lipereitä
+     ja vaatekaappien ovet sulkee.
+
+    Mut kirkkoherra vain hikoo hiljaa,
+    on paljon huolta ja virkavaivaa,
+    hän tylsän kynänsä kastaa tolppoon
+     ja vanhat paperit esiin kaivaa.
+
+    Hän haistaa ovesta paistinkäryn,
+    hän keinustuolissa kiikkuu, kiikkuu,
+    ja vanha kello se hiljaa naksaa,
+     niin aatos raskaasti lepoon liikkuu.
+
+    Niin, — yhtä samaa ja yhtä samaa,
+    hän loppuun saarnas jo kaikki aiheet,
+    hän lapset kastoi, hän naitti, hautas,
+     niin vieri vuodet ja ihmisvaiheet.
+
+    Mut hiljaa ruustinna kyökkiin kulkee,
+    hän varoittaa ja hän hyssyttääpi:
+    »hys, hiljaa, rovasti kyhää saarnaa,
+     mut teidän työnne vain kesken jääpi!»
+
+    Mut rovastilla on mieli muussa:
+    ois aika saada jo pala suoliin,
+    taas levotonna hän siirtyy sohvaan
+     ja leposohvasta keinustuoliin.
+
+    Mut onhan hänellä vanha saarna,
+    jos sitä muuttaisi tekstin mukaan,
+    jo siit' on vuosia —, ken sen muistaa,
+     ja tokko sitä ees kuulee kukaan!
+
+    Hän hymyy kuvalle Melanchtonin,
+    sen saarnan käänsi hän postillasta, —
+    hän kynän laskee ja huokaiseepi,
+     ja tuoli lakkaa nyt liikkumasta.
+
+    Ja alas otsalta »lasit» liukuu,
+    jo uni raukea silmät sulkee,
+    kun piiat kyökissä kuiskuttaapi
+     ja varpain ruustinna yhä kulkee.
+
+    Soi paistinpannujen riemun räiske,
+    ja vanha kello se käy ja kukkuu,
+    kun vanhan pappilan vanhaan tuoliin
+     nyt ukko kuorsaten hiljaa nukkuu.
+
+
+
+
+MUISTOJEN LAULU.
+
+
+    Soi sielussani kotiseudun kieli,
+    kuin kansa sen nyt olen umpimieli
+    ja kärsin kaiken hiljaa yksiksein
+     ja mietin, mit' en tehnyt, mitä tein.
+
+    Ja kun ma kohtaan kotipuolen miehen,
+    taas aatokseni eksyy umpitiehen,
+    ne koitin maailmalla unhoittaa,
+     taas mieleni ne vanhaan myrskyyn saa.
+
+    Ma laulan kotiseudun säveleitä
+    vaikk' yksin kuljen vieraan väen teitä,
+    mua, umpimieltä, vieras vieroaa,
+     mun haaveissani hohtaa jäämein maa.
+
+    Sen harmaat kylät, luhdit, tanhut, tuvat
+    mun mieleeni kuin ennen kangastuvat,
+    nään valkeana kotikaupungin,
+     min polut puolet ikää harhailin.
+
+    Nään sinikunnaiden sen ympäröivän,
+    sen järvein illoin nään mä ikävöivän,
+    sen vanhat talot, vanhan kirkon nään,
+     min kultanirkko välkkyy hämärään.
+
+    Nään pyhäpäiväin hartaat harmaahapset,
+    nään arkiaskareissaan ihmislapset,
+    käy elo hiljalleen, on uuras työ,
+     niin lempeästi tuutii lepoon yö.
+
+    Ja korkeimpana yli taloin muiden
+    nyt kohoavan yli vanhain puiden
+    ma kummullansa tiedon templin nään
+     kuin ruusulinnan valon välkkeessään.
+
+    Sen nuorukaiset näki nuorta untaan,
+    sai aatos avartua ihmiskuntaan,
+    sen nykykohtaloihin, muinaisiin,
+     yötaivaan tähtihin, maan uumeniin.
+
+    Siell' oltiin leikin satukuninkaita,
+    suur'haaveet harhas meriä ja maita,
+    mut kalleimmaksi kävi isänmaa,
+     sen entisyys ja mik' on tulevaa.
+
+    Niin nousee mieleen vanhat, rakkaat kuvat,
+    ne läpi aikojen vain kirkastuvat
+    kuin oudon kiintotähden näkisin,
+     mi välkkyy yli kotikaupungin.
+
+    Se loistaa kera taivaan tähtisarjan,
+    se välkkyy ohi joka talon harjan,
+    kun ilta pimenee, se rauhan tuo,
+     se maiseen eloon ikikatseen luo.
+
+    Te Hämeen metsät hiljaiset, kuinka rakastankaan teitä,
+    te ootte mulle soittaneet maan alkusäveleitä,
+    te ootte mulle kertoneet vuossatain tarinaa,
+     se tarina niin vanha on kuin vanha on tää maa.
+
+    Teiss' asuu vielä koskematon rauha, pyhä suuri,
+    teiss' sykkii kaiken kauneus ja elon syvin juuri,
+    ja voimaa mulle humisseet on korven jättipuut,
+     kun ei ymmärtänyt maailma, ei ihmiset, ei muut.
+
+    Ma nousin vuoren myrskyihin ja etsin jyrkänteitä,
+    te metsät, kaipaan kalvettanne, rauhan säveleitä,
+    oi, koska, salo sininen, taas kuulen huminaas,
+     maa-emo kallis, koska painan pääni syliis taas!
+
+    On maailman meno levoton ja siellä myrskyt pauhaa,
+    te metsät, metsät hiljaiset, ma teiltä etsin rauhaa,
+    ma tahdon, tahdon nukkua kun poika metsämaan,
+     ma tahdon, tahdon herätä taas honkain huminaan.
+
+           *       *       *
+
+    Aamuni maa!
+    Siellä lasna mun kehtoni häilyi,
+     siellä nuorena vuorelle nousin
+    ma kamppailuun,
+    siellä miehenä suvantoon sousin
+    hohdossa kuun,
+     siellä päiväni kirkkaina päilyi.
+
+    Lempeni maa!
+    En sua unhota, unhota milloin,
+     näin harmaat luhdit ja pellot,
+    maat karjojen,
+    kuulin niemies kalkkavat kellot
+    kylän karjojen,
+     kävi polkua impeni illoin.
+
+    Unteni maa!
+    Siellä miettien painuin ma yöhön,
+     sain tahdon, tiedon ja taidon,
+    syvän syntyjä hain;
+    maa-emo, sun rinnoistas maidon
+    ma juoda sain,
+     sain voimia miehen työhön.
+
+    Ehtooni maa!
+    Sain kuin äidiltä hellän nuhteen,
+     sua kiitän, kun kestin ja voitin,
+    maa lauluni loi.
+    Soikoon hiljainen, sammuva soitin,
+    sulle soittoni soi
+     tullessa elämän viimeisen puhteen!
+
+
+
+
+HYVÄSTIT HÄMEELLE.
+
+
+    Hyvästi, hyvästi, kulkuset soivat,
+    hevonen kiitää jo ylitse jään,
+    rannalla männyt nyökkää päätään,
+     kartanon päädyn vielä mä nään!
+
+    Hyvästi, keinu, mi kuurassa mäellä
+    seisot ja muistelet kesääsi nyt,
+    hyvästi, hanget ja metsäiset polut,
+     joill' olen hämyssä hiihdellyt!
+
+    Hyvästi, Hämeen hämyisät illat,
+    kaukaiset vaarat ja vehkaiset suot,
+     joita ma erässä kiertelin aamuin,
+    tuuli, sä sieltä nyt viestisi tuot!
+
+    Hyvästi, kylä, mi harmaana uinut
+    rannalla, missä mä ikävöin,
+    hyvästi mylly, mi rannalla puron
+     jauhelit jyviä, joita ma söin.
+
+    Hyvästi, kuja, miss' illoin ma kuljin,
+    impi, sun kanssas ja unelmoin,
+    neitsyytes nuoruuden elämännesteen
+     kun minä huuliltas juopuen join.
+
+    Vielä nyt haikea valkea tuikkii,
+    impeni ikkunan välkkyvän nään
+    ohitse niemen, nyt se jo sammui;
+     hevonen hölkkävi hämärään.
+
+    Ympäri metsät huokaa hiljaa,
+    luminen holvi ja kristallipuu,
+    kiidän kuin ohitse valkean kirkon,
+     urut kun soi ja on joulukuu.
+
+    Hyvästi, ehkä nyt viimeisen kerran
+    heitän ma lapsuuden muistojen maan,
+    kauvan ma sielussa kuvasi kannan,
+     en sua unhota milloinkaan!
+
+
+
+
+KORVENKÄVIJÄN UNELMA.
+
+
+    Niin ma soisin elämäni käyvän,
+    kun yön myrsky sielussani pauhaa,
+    kadotuksen kaupungeista lähden,
+     etsin metsäin suurta, syvää rauhaa.
+
+    Majan rakentaisin järvenrantaan,
+    missä yksinkertaisena kansa
+    elää omaa luonnon elämäänsä
+     tyynnä, tasaisena tavoiltansa.
+
+    Majan eessä pihlajani kukkis
+    helluntaiksi, kun on tyyni ilta,
+    talven tullen siinä tilhit tirskuis,
+     toisi viestin Lapin tunturilta.
+
+    Sorja sormikannel polvellani
+    laulelisin vielä, mitä voisin,
+    kaikki korulaulut kuolettaisin,
+     uusin, suorin soinnuin tarinoisin.
+
+    Voimallisna vanhuuttani oottain
+    katsoisin kuin suureen satulehtoon,
+    päivä majan yli vaeltaisi
+     kunnes löisi hetki elon ehtoon.
+
+    Saisi paistaa korkein pyhäpäivä,
+    tähkät terää nostais kesän kultaan,
+    vuosisataisvanhat kellot soittais
+     rakkaan kotiseudun pyhään multaan.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75885 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..9090ee6
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #75885 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75885)