diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | 75903-0.txt | 14773 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 14790 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/75903-0.txt b/75903-0.txt new file mode 100644 index 0000000..c1c817e --- /dev/null +++ b/75903-0.txt @@ -0,0 +1,14773 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75903 *** + +language Finnish + + + + +ERÄMAAN PROFEETTA + +Historiallinen ja elämänkerrallinen romaani + + +Kirj. + +AUKUSTI ORAVALA + + + + + +Jyväskylässä, +K. J. Gummerus Oy, +1916. + + + + +I. + + +Aamulla aikaisin oli Paavo lähtenyt matkalle. Illalla hän oli pannut +petäjäistä konttiinsa, noussut sitten varhain ja mennyt hiipien +pirtistä pihalle. Arkana ja epäillen hän oli kulkenut kujatietä myöten +puolijuoksussa, painautunut metsänrinnasta suoraan salolle ja kiertänyt +vanhat, tutut tiet, ettei ketään tapaisi eikä kukaan saisi vihiä hänen +lähdöstään. Ainoastaan pari kertaa hän oli istunut polun viereen +mättäälle ja siinä haukannut kalaa leipää nälkiinsä. + +Oli sellainen poltto rinnassa, että piti vain kulkea, juosta ja +jouduttaa matkaa, paeta jotain, mennä jonnekin, minne vain sattui, jos +ei kerran sitä seppääkään löytyisi, josta hän oli kuullut ja jonka luo +hän nyt oli lähtenyt. Kun hän illalla saapui Suonenjoelle ja yöpyi +yksinäiseen metsätaloon, oli hän niin uupunut, että jaksoi töintuskin +istua ja vastata talonväen kysymyksiin. + +Hän karttoi pitempiä keskusteluja ja pelkäsi jokaista kysymystä, +joka hänelle matkalla tehtiin, ja jokaista vastaantulijaa. Hän tunsi +olevansa kuin pahantekijä, jota ajettiin ja joka pakeni henkensä edestä +ajajaansa. Ja hän ilmoitti kotipaikakseen milloin minkin pitäjän, +milloin Laukaan, milloin Rautalammin, milloin Petäjäveden, miten vain +tunsi milloinkin parhaiten sopivan. + +Niin oli taasen ollut raskasta elämä viime aikoina, että oli aamusta +iltaan täytynyt tehdä väkivaltaa kiusauksille ja omille julmille +ajatuksilleen. Oli niinkuin helvetin partaalla olisi seisonut, siinä +vapissut ja siitä jonnekin turvapaikkaan pyrkinyt, mutta ei milloinkaan +päässyt. Miksi hän menikään Savojärvelle yhä uudestaan, vaikka jo +oli päättänyt olla menemättä? Miksi hän olikaan kuunnellut Juhana +Martikaista, vaikka aina olivat asiat vain kuulosta pahenneet ja tunnon +paino tullut yhä raskaammaksi? + +Mutta hänen oli täytynyt mennä ja kuunnella ja katsella, miten se +maassa kierien ja vaahto suusta valuen oli julistanut Jumalan tuomioita +jumalattomille, jotka eivät olleet parannusta tehneet eivätkä elämän +tielle tulleet. Oli se jo nimeltäänkin maininnut niitä, jotka kiirein +askelin kulkivat kadotustaan kohti. Siitä olivat toiset pelästyneet +niin, että olivat kaatuneet lattialle ja ruvenneet huutamaan, toiset +karanneet juoksujalassa pirtistä kesken seuramenoa. + +Ei ollut työstäkään enää tullut mitään, ei ollut jaksanut raataa — niin +pakotti ja ahdisti ja poltti povessa. Eivät ne kotona ymmärtäneet, mitä +oli synnin palo ja mikä oli vaiva sillä, joka tieten tuntien kulki +kohti omaa kadotustaan. Siinä olivat olleet ajatukset yötä ja päivää +kiinni, miten saisi sielunsa pelastetuksi ja välttäisi helvetin tulen. + +Oli hän lukenut ja rukoillut ja koettanut elää, niinkuin Jumalan sana +neuvoo ja opettaa, oli katunut kaikkea, mitä omatunto oli synniksi +ilmoittanut, oli pyytänyt anteeksi ja taistellut pahoja ajatuksiaan +vastaan. Sedän antama raamattu oli ollut aina pöydällä avoinna. Sen +äärestä hän oli lähtenyt, kun jonnekin lähti, sen ääreen taasen tullut, +kun jostain tuli — työpaikasta, kylästä, Savojärven seuroista. Vaan +aina tuli tuomion sana vastaan ja aina pakeni armon sana edestä — aina +oli sielussa yhtä pimeää ja polttavaa ja peloittavaa. + +Miksi olikaan tällaista hänen elämänsä, miksi pitikään hänen olla +erilainen kuin muiden kaikkien, miksei hän saanutkaan iloita ja nauttia +nuoruudestaan niinkuin toiset omastaan? Hänen täytyi pysähtyä tiellä ja +kysyä tätä samaa yhä uudestaan itseltään. + +Eivät olleet näitä tällaisia matkoja muut koskaan kulkeneet eivätkä +tätä kurjuutta nuoruudessaan kantaneet. Oliko oikein, että hän oli +lähtenyt, että hän oli jättänyt sanomatta, minne lähti ja mille +asioille, ettei hän edes sedälle ilmoittanut lähdöstään? Setä oli häntä +aina puolustanut ja sedälle hän oli puhunut Savojärven matkoistaan. +Sedällä olikin uskoa ja jumalisuutta enemmän kuin muilla. Mutta ei hän +ollut sedällekään sitä milloinkaan niin sanonut kuin sen oli oikein +tuntenut — sitä, millaista oli viime aikoina ollut hänen elämänsä ja +sielunsa tila. + +Hän oli tuon tuostakin kuulevinaan Juhana Martikaisen särkevää, +vihlovaa puhetta — kuinka sen ääni laski ja nousi ja kiihtyi sairaan +surulliseksi valitukseksi ja kuinka naiset oven puolella parkaisivat ja +painuivat soppeen. Mutta mieluummin hän sittenkin kuunteli Martikaista +kuin Lustigia, joka nyt oli alkanut johtaa heränneitä ja pitää seuroja +Savojärvellä ja Ollikkalassa. Lustigin oli puhe aina kevyttä, tie +helppoa ja mieli iloinen, niinkuin olisi leikkiä koko asia ja niinkuin +sen itse saisi sellaiseksi kuin tahtoo. Ei hän vain ollut saanut, ei +ollut rauhaa tullut tuntoon eikä kuoleman pelko poistunut. + +Hän kyseli Suonenjoella seppää ja sepän tietä, mutta kaikkialla oltiin +yhtä tietämättömiä. Ja häntä alkoi yhä enemmän epäilyttää koko matka, +ja tuon tuostakin pysähtyi hän taipaleella pitkiin mietteisiinsä. + +Minne tahansa, kun vain jonnekin tie vie ja jostain jotain lohdutusta +saa! Ei hän enää jaksa elää kotonakaan, ei kuunnella isän kiroja ja +kiukunpurkauksia eikä kylän poikien pilkkapuheita. Ne eivät moneen +aikaan ole häntä oikealla nimelläkään nimittäneet. Niinkuin se olisi +hänen oma syynsä, että hän oli tällainen — synkkä, raskasmielinen, +yksinäinen. Nyt hän saa kuulla "Löyhkä-Paavon" nimeä kotona ja kylässä. +Pienet lapset sitä siellä hokevat sivukulkeissaan. + +Häneltä oli jo loppunut eväs kontista ja hänen oli ollut pakko +kerjätä ruokaansa. Mutta se oli sekin nöyryytykseksi niinkuin kaikki +muukin. Hän ei ollutkaan oikein nöyrtynyt syntiensä käsissä, niinkuin +Juhana Martikainen ja muut Savojärvellä, jotka olivat heränneet sinä +suurena herätysvuotena. Miten ne olivat onnellisia, jotka olivat +oikein heränneet, jotka sen tiesivät ja joilla siitä oli todistus! Ja +niillä oli todistus — Jumalan hengen todistus ja pantti. Ne menivät +horroksiin, puhuivat kielillä ja saarnasivat. Hän vain pysyi aina yhtä +kaukana Jumalasta, yhtä toivottomana, valottomana, ilottomana. + +Kuin unissaan hän saapui eräänä iltapäivänä sepän kotiin, sen Högmanin, +josta oli kuullut ja jota oli kysellyt, mutta jota ei enää luullut +löytävänsä. Sen oli nyt talo tässä, törmän alla, järven rannalla, +kivisen pellon keskellä. Tuli tuprusi pajan katosta, ja palkeiden +raskas hengitys kuului kauas tielle. + +Täälläkö hän nyt saisi selvän asioistaan — valon ja rauhan ja oikean +opetuksen elämän tiestä? Tämäkö nyt oli viimeinkin se paikka, +missä tunnon kuorma tulisi poistetuksi ja sielun pimeys muuttuisi +päiväksi? Miten lie tuntunut siltä kuin olisi hänen heikko toivonsa ja +odotuksensa huvennut siihen paikkaan! + +Hän istui uupuneena pajan kynnykselle kuin omin lupinsa, oikaisi +selkänsä oven pielustaa vasten, tarkaten tietä, jota oli tullut, +sitten seppää, kohottaen konttiaan ja siirtäen vähän jalkojaan, jotka +tuntuivat kaksin kerroin raskailta. Hän ei puhunut mitään, ei ajatellut +mitään, oli vain, istui vain ja tuijotti samaan paikkaan. Seppä seisoi +selin, kokosi hiiliä kauhallaan, painoi pari, kolme kertaa paljetta ja +kaivoi uudelleen ahjon kuvetta. Ahjo sähisi ja paukkui kuin olisi siinä +paikassa syytänyt sisälmyksensä silmille. Vasta kun rauta oli taottu ja +uudestaan taasen ahjoon työnnetty, seppä kääntyi päin liikuttaen hiljaa +paljetta ja katsellen sameilla, surullisilla silmillään vierasta. + +"Näyt olevan vieraan paikan miehiä — mistä asti lienet?" hän alkoi +hetken perästä takoen ja pyöritellen varovasti rautaansa. "Hyvilläkö +asioilla on liikuttu vai huonoilla?" + +"Sielun asiat ovat ajaneet liikkeelle", vastasi Paavo arkana ja ujona +omaa ääntään säikähtäen. "Piti lähteä pitkälle matkalle, kun ei +likempää löytynyt rauhaa." + +"Vai ei likempää. Eikö Jumala ole sama siellä, mistä läksit, kuin +täälläkin?" + +"On — onhan se — sama se on — vaan kun en tunne enkä pääse siitä +osalliseksi." + +"Et tunne — et löydä — et saa mitään, kun et vilpittömällä mielellä +etsi etkä lähesty elämän Herraa. Se on rauhattomuus ja pelko kaikkien +puoliheränneiden tuntomerkki." + +Ja seppä iski alasimeen kuin aikoisi takoa sanansa rautaan kiinni. +Sitten hän oli hetken aikaa äänetönnä, tarkasteli väliin työtään, +väliin Paavoa, joka istui kalpeana, väsyneen näköisenä kynnyksellä. + +"Et saa, vaikka maat ja mannut kiertäisit, Jumalan armoa, ellet ole +oikea etsijä. Täällä niitä kulkee kaikenlaisia kyselijöitä ja taivaan +tien tutkijoita, vaikka sydämen pohja vielä on koskematon." + +Niin — niin se on — hän on sen itsekin tiennyt — hän ei ole ollutkaan +vielä oikea etsijä, ei olekaan vielä oikein herännyt eikä syntejään +tuntemaan tullut. Vaan nyt se tuntui niin kovalta ja raskaalta, että +hän oli valahtaa alas konttinsa päälle. + +Seppä näkyi sammuttelevan tulta, kokoilevan pihtejä paikoilleen ja +asettelevan rautoja ahjon kupeelle. + +"Kevyeksi tuntuu konttisi käyneen", hän sanoi hetken päästä ja asteli +konttia kantaen pirttiin päin Paavo perässä raskain askelin. + +"Vieraalla on nälkä — vieraan täytyy saada ruokaa ensin. — Tule +tervehtimään, Reetta, vierasta!" puheli seppä kuin hyvillä mielin, +pyöri pirtissä ja korjaili pois tavaroitaan penkiltä. "Tämä on näin +pieni vielä — Jumalan puhdas lapsi — vaan tämä on jo raamattunsa läpi +lukenut. Jos olisi pojaksi luotu, niin tulisi vaikka pappi." + +Hän hyväili pientä tytärtään silitellen päätä ja lapsellisesti +leperrellen. + +"Laula, lapsi, meille jotain — laula se Bunyanin laulu!" kehoitteli hän +tytärtään. + +Ja kirkkaalla lapsen äänellä Reetta alkoi laulaa: + + "Vaikk' on korkea + Ja myös vaivalloinen, + Niin mä kulkea + Läpi ahdingoiden + Aion perille + Tälle vuorelle. + + Väsyä ei saa, + Joka mielii käydä + Elon poluilla. + Pitää vaivaa nähdä, + Valvoa sydänyöss' — + Muuten turha on työs'." + +"Tulee niitä lapsellekin vielä samoja vaivoja, joita on ollut +lauluntekijälläkin ja joita on meillä vanhemmilla — tulee, kun ikää +karttuu ja lapsi pysyy Herran käden alla. Vaan sitten ovatkin laulut +valmiina, kun niitä tarvitaan", puheli seppä seisottaen lasta polviensa +välissä. + +"Miksei vieras syö?" kysyi hän samassa, kun näki Paavon lopettavan. +"Milloin lienetkään syönyt — tokko tänä päivänä?" + +Istuttiin hämärässä pirtissä, puheltiin Paavon matkasta ja kotioloista. +Sepän äänessä oli toinen sävy, hellä, osaaottava, melkein sama, +lapsellisesti hyväilevä, mikä äsken oli hänen omalle tyttärelleen +puhuessa. + +"Vai antoi setä raamatun — vai olet sinäkin jo raamattusi lukenut — ja +monta kertaa. Se on salattua sanaa, niinkuin on salattua se elämäkin, +joka siitä saadaan. Vanhat lukivat sitä ahkerasti Pohjanmaalla +lapsuuteni aikana, mutta ei täällä kukaan. Täällä on pimeää ja +kuollutta — sellaista tavallista — surutonta. Yrittää joku joskus +heräämään, niin painuu pian taas siihen entiseen. Taivaaseen kai toivoo +itse kukin pääsevänsä, vaikka taivaan tie on tuntematon." + +Sinnehän hänkin — sitähän hänkin yötä ja päivää — sitä, miten käy +kuolemassa kerran, ajatteli Paavo sepän puhuessa. Hänestä oli kuolema +tuntunut olevan likellä, vieressä aivan, kynnyksen takana, ovi vain +välillä. Hän oli usein valvonut aamuun saakka, kun ei ollut uskaltanut +silmiään kiinni painaa. Ja oli usein pitänyt kesken työpaikastaan +lähteä ja juosta kotiin, kiirehtiä kuoleman pelossa. + +Ja Paavo alkoi puhua tilastaan, raskaasta, synkästä tilastaan, sielunsa +pimeästä ja syntiensä vaivasta, miten hän oli elänyt vuosikausia +pelossa ja vapistuksessa, miten taistellut syntejänsä vastaan, mutta +aina uudestaan joutunut tappiolle, miten kulkenut Savojärvellä ja +kuunnellut kumpaakin, Juhana Martikaista ja Lustigia, mutta ei +kummaltakaan saanut lohdutusta eikä rauhaa, miten lukenut raamattuaan, +mutta aina jäänyt saman tuomion alle, kadotuksen kauhuun ja kuoleman +pelkoon. + +Hän tunsi keventyvänsä ja rohkaistavansa yhä enemmän ja pääsevänsä +jostain suljetusta ja pimeästä. Ja hän kertoi kaikki, mitä oli kokenut +ja tuntenut — senkin, mitä oli tiellä tullessaan ajatellut ja miten +oli kauheita kiusauksiaan vastaan taistellen jo monesti kuusen oksaan +kurkistanut. + +Seppä istui rauhallisena pää käsien varassa, tuijottaen samaan +paikkaan, joskus kohoten ja katsellen hellin, säälivin katsein +vierastaan. + +"Piti lähteä — mistä lie tullut pakko sellainen, että täytyi? Kun on +mieli raskas ja tunto rauhaton, niin lähtee sinne, mistä luulee jotain +helpoitusta löytävänsä." + +Ja Paavon tapasi liikutus, yhtäkkinen puistatus. Hän aikoi vielä jotain +sanoa, mutta ei jaksanut — sanat tuntuivat patoontuvan suussa. Ja hän +painautui alas polviensa varaan taistellen tunteitaan vastaan. + +Seppä näkyi nousevan ja tekevän asiaa toiselle puolen pirttiä ja +palaavan taasen entiselle paikalleen. + +"Nämä ovat Herran töitä, vaikka näitä on harjaantumattoman vaikea +Herran töiksi tuntea", alkoi seppä, kun Paavo oli rauhoittunut. "Olet +saanut kutsun Herralta ja armon herätykseksi, vaan sinulta puuttuu +Kristuksen oikea, sisällinen tunteminen. Kun se puuttuu, puuttuu muukin +kaikki — rauha ja valkeus ja Hengen todistus. Tiedät tiedollasi, kuka +on auttaja, vaan et ole vielä saanut sielussasi tuntea hänen apuaan. +Sinua on riisuttu näissä kivuissa ja omat tavarasi kaikki poisotettu, +että olisit mahdollinen Herran tavaroita vastaanottamaan." + +"Mutta miten ne saan — miten pääsen siihen, mihin pitäisi — Kristuksen +tuntemiseen?" kysyi Paavo lapsen avuttomalla äänellä. + +"Sinä et itse pääse omin voimin — eikä ole tarviskaan. Asetu hiljaa +kaikkitietävän eteen ja puhu siinä huonot asiasi Herralle! Siihen asti +pääset — et edemmä." + +"Niin — mutta kun minä olen rukoillut ja polvillani huutanut Herralle +hätääni —." + +Paavo murtui taasen ja hänen pitkä ruumiinsa vavahteli liikutuksesta. + +"Olet — olet. Sinä olet rukoillut, vaan olet suoraa päätä hyökännyt +Herran tavaroille itse omin käsin ottaaksesi. Kun et sitten ole saanut, +niin olet palannut takaisin entiseen toivottomuuteesi. Itse olet +pilannut asiasi omalla työlläsi ja taitamattoman rukouksella." + +Niin — niin hän oli tehnytkin. Hän oli rynnistänyt kaikin voimin, +pannut pakkoja Herralle, kiduttanut, väsyttänyt itseään, epäillyt +sitten taas ja melkein jo uhmaillut Herran edessä. Ja kun ei ollut +saanut siinä paikassa, mitä oli rukoillut, niin oli jäänyt tuijottamaan +omaan entiseen tilaansa, omiin synteihinsä ja avuttomuuteensa. + +"Herännyt ihminen on hullu ja hätäinen", sanoi seppä naurahtaen, "Repii +ja riuhtoo kaikin voimin itseänsä irti siitä, mitä inhoo ja pahana +pitää, vaan ei pääse siihen uuteenkaan, johon pyrkii. Siitä syntyy +sitten epätoivo ja raskas olo sielussa. Minä olen sen itse saanut kokea +samoin kuin sinäkin." Ja seppä alkoi kertoa omasta herätyksestään ja +omista raskaista taisteluistaan Jumalan tuomioiden alla ja siitä, miten +päivä sitten valkeni ja kointähti koitti. Hän käveli pöydän taakse, +etsi nurkkalaudalta pienen, mustan kirjan, antoi sen tyttärelleen +avattuna ja sanoi hyväilevällä äänellä: "Lue, lapsi, tästä, niin saa +vieraskin kuulla!" + +"Olisin jäänyt osattomaksi Herran armosta ja valkeudesta, uupunut +epätoivoon tai entiseen suruttomuuteeni, jollei tämä olisi puhkaissut +tietä Kristuksen luo", jatkoi seppä, kun Reetta oli lopettanut +lukemisen. "Tämän kirjan nimi on 'Hunajan pisarat'. Sain tämän vanhalta +heränneeltä mieheltä Iissä ollessani. Niin — niin se on, kuin tässä +kuultiin, että pienin ja heikoinkin katse Kristukseen tekee sielun +terveeksi." + +Hän luki vielä itsekin paikkoja sieltä ja täältä, lakkasi taasen +lukemasta ja lisäili väliin omia selityksiään. + +"Tämä on sellainen asia", jatkoi hän yhä ja asetteli kirjaa +paikoilleen, "sellainen, etteivät tässä ihmiskeinot auta, ei paraskaan +parannuksen teko eikä omain voimain ponnistus. Eikä tässä auta +rukouskaan, kun siihen pannaan pakkoja ja määriä, vaan tässä on +Kristus yksin auttajana syntisellä. Hänellä on sinua varten kaikki, +mitä tarvitset, Sinun ei siinä tarvitse epäillä eikä orjailla — ottaa +vain se, mitä annetaan, ja kun ei anneta, niin sielun ikävällä odottaa +Herran aikaa ja Herran armokatsetta." + +Paavo imi jokaisen sanan, sai jokaisesta sanasta uutta elämää. Hän +tunsi, miten hänen sieluunsa virtasi uutta valoa ja miten hänen +olentonsa läpi kävi outo, ihmeellinen tunne. Hän kertoi ja kyseli ja +keskeytti vähän väliä sepän puheen hyvästä mielestä levottomana, haki +kirjan nurkkalaudalta, luki siitä kappaleen, pani taasen kiinni ja +kysyi jotain. + +Hän oli kuin vaikeasta taudista parantunut, jolle elämä alkaa +uudestaan, kuin pahasta unesta herännyt, jonka mielessä on enää +rippeitä jäljellä yöllisestä kauhusta. Ja hänestä tuntui, niinkuin +siitä olisi niin pitkä aika jo kulunut, kun hän saapui tänne sepän luo +ja niinkuin ne olisivat jossain kaukana hänen vaivansa ja taistelunsa. +Hän olisi tahtonut nousta ylös siitä paikasta, tarttua seppää kaulaan +kiinni, siinä kiikkua ja ilosta itkeä. Ja hänen teki mielensä lähteä +heti takaisin kotiinsa, juosta oikopäätä tielle, päästä sanomaan niille +sinne, mitä oli kokenut ja tuntenut. + +Mistä tämä kaikki oli lähtöisin? Miten hän oli päässyt tähän uuteen, +outoon tilaansa? Mitä oli seppä hänelle oikein sanonut? Hän muisteli +jotain, kertasi mielessään sepän sanoja ja puheita, hokien, valikoiden, +selittäen itselleen, mitä oli kuullut ja mitä oli luettu. Ei tämä ollut +sellaista kuin niillä siellä Savojärvellä, ei sitä rajua, jossa piti +huutaa ja hyppiä. Tämä oli kuin päivän nousua vaaran takaa syksyisenä +aamuna, jolloin usvat leijailevat ja sumupilvet kohoavat korkeuteen +auringon hiljalleen yletessä. + +"Muista, nuori mies, että asiasi on joka päivä uusittava elämän +Herran edessä!" puheli seppä. "Sinulle tulee vielä pimeitä aikoja, +jolloin kaikki taasen otetaan pois eikä jätetä muuta mitään jäljelle +kuin synnit ja puutokset. Mutta älä säiky äläkä epäile — sielusi +on silloinkin Herran käsissä, kun sen saasta inhoittaa ja pimeys +peloittaa!" + +"Kun sen muistaisin! — Minun pitää saada tämä kirja, että muistan ja +osaan. Mikä siinä on, etten tätä ole raamatusta saanut, minkä nyt +täällä teiltä?" + +"Raamatussa tämä on kaikki, mutta tämä on ollut salattua", vastasi +seppä. "Sinä olet lukenut raamattuasi samalla lailla kuin minäkin +herätykseni aikana — tuomion ja Herran vihan alaisena. Hypit yli +sen, missä puhuttiin armosta ja anteeksiannosta, ja ajattelit: ei +tämä minulle kuulu — mutta siihen pysähdyit, missä Herra julisti +jumalattomalle tuomiotansa." + +"Niin — niin olen tehnyt, vaan en enää tee", sanoi Paavo päättävästi. + +"Teet vielä monesti", huomautti seppä hymähtäen itsekseen ja katsahti +isällisesti Paavoon. "Herännyt ihminen tuntee itsensä aina syylliseksi +ja siksi se säikkyy yhä uudestaan Herran nuhteiden ja uhkauksien +edessä. Vaan ei siitä tule enää epäuskoa sille, joka on oppinut +sisällisesti Kristusta tuntemaan. Sinulla on lapsenoikeus ja sinä saat +aina siirtyä tuomioistuimen edestä armoistuimen eteen. Se on suuri +oikeus Jumalan lasten oikeus —, jonka olet saanut." + +"Etten enää tarvitse vaikeroida enkä valittaa enkä syntejäni omana +kuormanani kantaa", sanoi Paavo. + +"Et epäuskoisena etkä toivottomana, vaan tuhlaajapoikana, joka on +kotiin tullut — vapaasti, epäilemättä, uskossa, rakkaudessa." + +He puhelivat puoliyöhön. Paavo kyseli yhä, ja sepällä oli aina vastaus +valmiina. Reetta oli vielä laulanut ennen maata menoaan. "Se on soma +lapsi — niinkuin olisi jo jotain kokenut", oli Paavo sanonut ja seppä +silittänyt taasen lapsen päätä hellästi. + +Paavo ei tahtonut saada unta silmiinsä sinä yönä. Korvissa kaikui aina +vain sepän puhe, ja mieli oli niin kevyt kuin lapsena ennen joskus, +kun oli jotain hyvää saanut. Kaikki oli niin selvää ja yksinkertaista, +mitä seppä oli puhunut, niin selvä tie, jota hänen tuli käydä, valoisaa +ja ihanaa elämä, jota hän sai tästä lähtien ruveta elämään. Olit +millainen tahansa, tunsit itsesi kuinka kurjaksi hyvänsä, syytti ja +soimasi tuntosi, miten syyttikään — aina vain saat asettua armahtajasi +eteen ja siihen jättää kuormasi. Jos hän antaa tuntea lepoansa ja +rauhaansa, saat iloita ja kiittää, jos ei anna, et tarvitse pelästyä +etkä ruveta hautomaan synkkiä ajatuksiasi, muistat vain olevasi Herran +hoidossa. Jos menee päiväsi pilveen, niin ei mene Herran päivä eikä +aurinko. Tulee vain valvoa asiaansa, huoltaa sieluansa Herran eteen — +ei epäillen eikä hätäillen, vaan hiljaa, vaieten, nöyrästi ikävöiden +ja etsien. Siinä se on tie syntisen ja Herran välillä, yksinkertainen, +selväksi viitoitettu. + +Tämä pitäisi niidenkin saada tietää, joiden seuraa hän on ennen +etsinyt, jotka ovat heränneet, mutta jotka harhailevat eksyksissä, +toiset hurmioissaan kaatuen, toiset iloissaan hyppien, toiset raskasten +kuormain alla kulkien, toiset väärässä ilossa ja autuuden tunnossa +remuten. Hän muisteli Savojärvenmatkojaan, setää ja heränneitä. Jos +hän vain osaisi ja uskaltaisi, niin hän puhuisi heti kotiin päästyään +siitä tiestä, joka on oikea ja joka vie elämään. Tämä se on se tie — +hän tuntee sen nyt, hänellä on siitä nyt vakaumus sellainen sielussa, +pettämätön, horjumaton. + +Aamulla hän läksi. Tuskin hän malttoi syödä ja hyvästiänsä heittää +sepälle, joka kuului takovan pajassaan. "Panivatko evästä konttiisi?" +oli seppä kysynyt ja isällisen, rauhallisen näköisenä jäänyt +katselemaan pajan ovelta. "On evästä — on ruumiille ja sielulle", oli +hän vastannut tieltä mennessään päätään kääntämättä. + +Hän jaksaisi nyt minne asti tahansa, vaikka halki maan yhtä painoa. Hän +tunsi voiman virtaavan jäsenissä ja rauhan sielussa, suuren, hiljaisen +rauhan. Tätäkö se oli se rauha, josta hän oli lukenut, mutta ei ennen +milloinkaan saanut kokea? Miten oli sentään kaikki muuttunut — hän +itse, eilen vielä raskaan painon alla kulkenut, monet pitkät vuodet +kitunut ja kärsinyt sielunsa kivuissa — tie, jota hän oli vasta tullut, +ja metsä, joka seisoi kahden puolen ystävällisen, hymyilevän näköisenä +kuin ymmärtäisi hänen onneansa — ihmiset kaikki, jotka tulivat vastaan +ja joiden silmissä tuntui kuvastuvan hyvyyttä ja lempeyttä! Piti +panna juoksuksi pitkillä oikosilla ja seista taasen vaarojen laella, +katsella ja kuunnella metsän hiljaista huminaa ja nauttia oman ilonsa +yltäkylläisyyttä. + +Hän oli kuin jostain nostettu, jostain kauheasta vaarasta viime +hetkellä pelastettu ja henkiin herätetty. Ja niinhän hän olikin. Jos +hän olisi yhä joutunut elämään samaa synkkää elämäänsä saman vaivan +alla, hän olisi tehnyt sen, mitä kiusaaja jo oli teettää koittanut, +mutta mistä Herra oli varjellut. Häntä pudistutti ja pöyristytti +entinen kolkko, synkkä elämä ja sen kaameat ajatukset. Ettei vain +karkaisi tämä käsistä, mitä hän nyt tunsi, ettei hän vain luisuisi +siihen takaisin, mistä oli nostettu ja pelastettu! Vaan ei se karkaa, +ja jos karkaa — hän tietää tien uuteen iloon ja rauhaan. Hänellä oli +Kristus suojana, Kristuksen vanhurskaus kilpenä vihollista vastaan. Hän +muistelee sitä, mitä seppä sanoi, hän hankkii sepän kirjan ja lukee +sitä. + +Eivät tienneet kotona, missä mies vaelsi ja mitä oli saanut matkaltaan, +että oli saanut aarteen suuremman kuin minkään maallisen, että oli mies +uusi ja iloinen kotiin tullessaan. Ei istu enää joutilaana penkillä +kenkiään kopistaen ja omia murheitaan hautoen, vaan raataa, tekee työtä +aamusta iltaan isän kanssa. Miten hän tunsikaan halua kaikkeen — intoa, +voimaa, iloa siitä, mitä nyt oli ja mitä vasta tuli olemaan! + +Mutta miten hän saisi sanotuksi tämän niille siellä Savojärvellä ja +Ollikkalassa? Olisi pitänyt pyytää seppä mukaan sanojaksi, vaan ei +olisi jaksanut vanha mies enää. Jos olisi kaikilla tällaista kuin oli +hänellä — kaikilla heränneillä —, jos olisi Herra niille yhtä likinen, +jos olisi niillä sama rauha, sama sisällinen lepo, niin hän istuisi +niiden kanssa illat, avaisi sydämensä ja puhuisi ja kiittäisi Herraa +yhteisestä onnesta. Vaan ei niillä ollut, eivät ne tunteneet tätä, +niinkuin hän tunsi, eivät ne ymmärtäneet, miten tämä saatiin ja miten +oli pienellä paikalla syntisen pelastus ja sielun rauha. + +Siinä oli talo vaaran korkeimmalla kohdalla, pirtit molemmissa päissä, +pienet ikkunat punoittaen syksyistä ruskoa vasten. Hän kulki kuin +huomaamattaan, kuin jonkun voiman vetämänä pientä polkua pihaan ja +pihasta pirttiin, tervehti iloisesti, reippaasti, niinkuin olisi +tuttuun taloon tullut. + +"Minulla on ollut matka sellainen", vastasi hän vanhan isännän +kysymykseen, "että olen etsinyt kauan kallista päärlyä, rauhaa +sielulleni ja Jumalan armoa. Sitä en löytänyt likempää, niin piti +lähteä pitkälle matkalle." + +Nuoret miehet näkyivät katselevan toisiinsa totisina. + +"Lienet löytänytkin, mitä olet etsinyt", sanoi vanha isäntä. "Minulta +on vielä kateissa Herran armo. Ikä on pitkällä kuolema on likellä, vaan +ei ole valjennut vielä — valjenneeko milloinkaan?" + +Niinkuin hänenkin ennen — niinkuin hänkin oli ennen valittanut ja +tuntenut. + +"Näytte olevan saman seinän takana, missä minäkin olin ennen. Haparoin, +etsin löytämättä pääsyä iloon ja Jumalan lasten vapauteen — juoksin +väsyksiin, lankesin ja loukkasin. Siinä oli auttaja vieressä kättänsä +kököttämässä ja syliinsä odottamassa, vaan en tuntenut omaa auttajaani. +Herran vihaa vain tunsin ja kuormanani kannoin yötä ja päivää ja +kuoleman pelolla itseäni vaivasin." + +"Vaan miten sinulle valkeni? Miten sinä pääsit pimeydestäsi?" kysyi +vanha isäntä. + +"Pääsin, kun päästettiin. En osaa oikein sanoa, miten pääsin. Herran +työ näkyy olevan tutkimatonta — sellaista, jota ei osaa selittää +itselleen eikä muille." + +Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan Jyväskylään, sepästä ja sepän +puheista, kaikesta, mitä oli kuullut ja kokenut ja oppinut. Nuoret +miehet olivat unohtaneet työnsä ja kuuntelivat kummissaan, kädet +ristissä vierasta. + +Miten se puhui, miten sen sanat soluivat mehevinä, sulavina, miten +sen ääni oli pehmeä ja kaunis ja silmät loistivat! Se oli kuin joku +ilmestys siinä heidän keskellään, joku outo olento, mikä lie ollut ja +mistä lie tullut ja kenen lähettämä. He eivät vain olleet sellaista +koskaan kuulleet eivätkä nähneet. + +"Jos lie miten synkkää sielussa ja pimeää mielessä, niin se valkenee +kerran siinä, missä syntinen makaa hiljaa, hätäilemättä armahtajansa +edessä, sanoi seppä minulle. Ei ole tarvis pelätä eikä epäillä, +vaan uskossa odottaa päivän nousua. Ja jos se ei nousekaan, jos on +päivätöntä elämä ja korven tietä kulku, niin on tie silloinkin Herran +tietä." + +"Ja jos kuolen tässä tilassa — tässä pimeässä, raskaassa —?" sanoi +vanha isäntä kysyvänä, hätäisenä. + +"Niin kuolet Herran syliin, kun uskossa kuolet — Herran edessä. Vaan +se valkenee ennen, niinkuin on valjennut minullekin. Minulla oli jo +hirttonuora valmiina, mutta valkenipa", vastasi Paavo. + +Hän säikähti samassa omia puheitaan ja vakuutuksiaan. Oliko hänellä +lupaa tällaiseen, vai puhuiko hän omin passineen? Näinkö hän nyt heti +neuvomaan vanhaa miestä vieraassa talossa, outojen ihmisten parissa? +Jos menisi mies niine neuvoineen iankaikkisuuteen — väärässä rauhassa +ja lohdutuksessa — ja veisi mennessään hänen sanansa Jumalan tuomion +eteen. Hänellähän oli tämä kaikki vielä koettelematonta itselläänkin, +muutaman päivän vanhaa. Ja hän palasi uudestaan siihen, mitä seppä +oli sanonut ja mitä oli luettu "Hunajan pisaroista" ja miten asia oli +hänelle itselleen auennut. + +Hän nukkui yönsä yhdessä vanhan isännän kanssa porstuan pohjakamarissa. +Vanhus kuului vielä myöhään, makuulla ollessaan, kertaavan hänen +sanojaan ja muistuttelevan niitä itselleen. + +"Olit oikea Herran lähettiläs", sanoi vanha isäntä aamulla, kun Paavo +hyvästeli. "Sain nukkua yöni rauhassa. Kun milloin kuljet näillä +mailla, muista poiketa taloon! Minä en enää elä kauan, vaan puhu sinä +lapsilleni, koska Herra on sinulle sen lahjan antanut!" + +"Mitä lie antanut — en tiedä omista lahjoistani — en ole pitänyt +omanani sitä, mitä olen puhunut. Vaan kun on sydän täysi ja mieli +iloinen ja sellainen outo polte povessa, niinkuin pitäisi jakaa muille +sitä, mitä on itsellänikin, niin tulin puhuneeksi. Korjatkoon ja +oikaiskoon Herra sen, mikä on ollut taitamattomasti puhuttua!" + +Ja Paavo lähti iloisin mielin ja kevein sydämin uudestaan taipaleelle. + +Oliko tämä Herran johtoa tämäkin? Oliko Herra johtanut hänen tiensä +tänne, tämän vanhuksen luo, vai muutenko vain sattui niin? Jos se oli +Herra, niin eikö siinä ollut viittaus siihen, että hänen pitää puhua +kaikille muillekin, jotka elämän tietä etsivät ja kilvoittelivat +pimeästä valoon päästäkseen? Vaan miten sen saisi tietää ja miten +pääsisi selvyyteen siitä, mikä oli Herran tahto? Hän mietti tätä yhä +uudelleen pitkällä taipalella. Ei hän sitä tarkoittanut, että olisi +pyrkinyt ja päässyt johtajaksi niinkuin Lustig. Häntä vain säälitti +niiden tila, jotka olivat heränneet, mutta jotka harhailivat erämaassa +tietä etsien, niinkuin niidenkin, jotka väärää tietä vaelsivat, vaikka +tietään oikeana pitivät. + +Mitä hän sanoisi isälle ja äidille ja sedälle? Äiti oli häntä aina +suojannut ja puolustanut, kun isä kiukutteli. Oli ollut sellainen +jumalaton meno monasti kotona hänen tähtensä. Ja hänestä tuntui niin +pahalta, kun hän sitä ajatteli — sitäkin, kun isä kerran potkaisi ja +pilkkasi ja vei niskasta ulos raamatun ääressä. Vaan ei hän sitä enää +muistaisi eikä muutakaan — eikä hän saanutkaan muistaa. Ei saanut olla +hänen sydämessään katkeruutta enää. + +Hän saapui kotiin iltapäivällä. Isä näkyi istuvan rahilla pöydän edessä +ja kiskovan päreitä, setä lukevan raamattua pöydän päässä pää käsien +varassa ja äiti puuhailevan karsinan puolella omissa askareissaan. +Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pahanteosta tullut, joltain +luvattomalta retkeltä, niinkuin hän kuulisi jo isän jotain sanovan +vihaisin katsein. + +"Tulipa takaisin", sanoi setä hyvillään ja käveli keskilattialle. + +"Kun tulikin", kuului isä jatkavan päätään kääntämättä. + +"Tiesinhän minä — sanoinhan minä — voi kun sentään tulit! Täällä +on sinua etsitty... Koko kylän väki on ollut toisinaan liikkeellä. +Savojärveltä ja Ollikkalasta kyseltiin ensin. Minä sitä aina, että +tulee Paavo, että Paavolla on varjelijansa", puheli äiti iloisena. + +"On ollut ja on vastakin", sanoi Paavo yhtä iloisena ja laski konttinsa +penkille. + +"Sen olisit saanut jättää tekemättä senkin matkan, niinkuin muutkin. +Mikä on pakko ollut juosta ja lähteä viikoiksi tietymättömiin? Missä +lienet taaskin liikkunut?" kuului isä sanovan. + +"Minä jo monet itkut itkin ja yöni valvoin. Miksei se, joka on lastaan +sydämellään kantanut ja polvellaan hypittänyt omaa lastaan? Voi kun +sinä, Paavo, olet pitkä — niinkuin olisit kasvanut oikein!" puheli äiti +leperrellen kuin pienelle lapselle. "Mikä lie aina mieleen kantanut, +että palaa Paavo vielä matkaltaan? Kun sentään tulit ja olet tässä näin +elävänä edessä!" + +Ja äiti latoi leipävarojaan pinoiksi pöydälle, työnsi tuoppeja, +siirteli voilautasta hätäillen hyvästä mielestään. + +"Tulee se, minkä Herra tuo — pitkältäkin matkalta. Täytyi lähteä +jonnekin, niin oli tunto raskas ja sielu synkkä. Loppu olisi elämästäni +tullut, ellen olisi lähtenyt ja saanut rauhaa ja lohdutusta. Ette te +tienneet ettekä ymmärtäneet, millaista se minun elämäni oikeastaan oli. +Ei sitä tiennyt kukaan muu kuin Herra", alkoi Paavo rohkeasti, vapaasti. + +"Niin — sinä, Paavo, aina hoit: minä joudun helvettiin — ei minulla ole +mitään pelastusta", keskeytti äiti itkun vallassa. + +"Kun se siltä tuntui — kun oli aina pakotus povessa, vaivat, ja pelko, +niinkuin olisi murhamies kulkenut selän takana. Ja kun oli kaikenlaisia +kauheita kiusauksia, joista ei rohjennut kenellekään puhua." + +"Mitäs juoksit Savojärvellä! Hulluiksihan nuo ovat muutkin tulleet, +jotka siellä ovat juosseet", sanoi isä töykeästi. + +"Niin isä sanoo: mitäs juoksit? — vaan isä ei tiedä, mitä se on, kun +sielu palaa helvetin lieskassa. Silloin pitää juosta ja etsiä ja paeta +jonnekin. Mutta nyt ei enää tarvitse, nyt on sielu saanut rauhan, nyt +on kuin uutta elämä, niinkuin sen nyt vasta oikein alkaisi." + +Paavon äänessä oli hellä, lempeä sävy, anteeksipyytävä. + +Äidin oli niin hyvä olla, ettei tietänyt, mitä tehdä ja mitä sanoa ja +millä oikein mieltään ilmaista. Hän puheli vain kuin itsekseen, kulki +ja siirtyili pirtissä kuin jotain mieleistä työtään etsien. + +"Miten sinä, Paavo, olet oudon näköinen — toisenlainen kuin ennen! En +olisi tuntenut, jos olisit jossain vastaan tullut. Pitää oikein seisoa +ja katsoa. Vaan millä sinä elit viikkomääriä?" + +"Niin — se on niin, äiti, että kun sielu saa ravintoa pitkän nälkänsä +perästä ja sitten tulee oikein hyvä olla, niin ei maista maallinen +ruoka." + +Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan juurta jaksain, menosta ja paluusta ja +perillä olosta, sepästä ja sepän puheista. Hän tuntui nyt todellakin +olevan toinen mies kuin ennen. Äiti ja isä katsoivat toisiinsa +merkitsevästi, väliin taasen setää, joka istui totisena pöydän päässä +pitkät, valkoiset hiukset poskille valuen. Kaukana vaaran liepeellä +huuteli huuhkain salon yksinäisyyttä ja järvi alla levitti syksyistä +usvaansa pimenevään iltaan. + + + + +II + + +Oli aina vain samanlaista Paavon elämä — onnea ja hiljaista iloa ja +jonkun käsittämättömän rauhan lakkaamatonta tuntua, oli vankilasta +vapauteen päässeen väljää liikkumista — ensin outoa ja arkailevaa — +ja ahtaasta, pimeästä huoneesta ulos tulleen helppoa huokumista. Oli +kuin suuren, keväisen tulvan jälkeen, kun vaahto on hälvennyt ja kuohut +ovat rauhaantuneet ja vedet virtaavat taasen tyynesti teitään, omista +päämääristään tietoisina. + +Hän ei olisi osannut ennen koskaan ajatella, että se oli tällaista, +ettei tarvittu muuta mitään kuin olla vain, elää vain itsekseen, kulkea +vain tietään silmät ummessa toisen vietävänä ja talutettavana. Missä ne +nyt olivat kaikki ne kiusaukset ja pimeydet ja ahdistusten ajat, joista +hän oli lukenut ja joista seppäkin puhui? Ja missä olivat kaikki hänen +syntinsä — jokapäiväiset syntinsä — joita hän tiesi olevan, vaan joiden +painoa ei enää tuntenut? Hän oli kuin arvoituksena omalle itselleen +vieras ja kuitenkin tuttu, niinkuin siinä hänen rinnallaan olisi alati +ollut joku toinen, joka hoiti ja helli ja piti huolen kaikesta. + +Hän luki joka päivä raamattuaan, aamulla aikaisin ennen työhön menoansa +ja illalla myöhään työstä tultuaan, milloin yksin, milloin sedän +kanssa yhdessä. Vaan raamattukin oli nyt toinen kuin ennen. Ennen oli +kaikki niin epämääräistä ja kaukaista ja käsittämätöntä, niinkuin +jostain etäältä erämaasta olisi kuullut lähenevää huutoa ja uhkausta, +jonka edessä piti pelätä ja vapista, mutta nyt oli sana niin läheistä +ja lämmintä, niinkuin haastaisi Herra jossain lähellä, ei kirjasta +eikä luetusta mistään, vaan vieressä seisten ja päätä silitellen. +Ja niinkuin olisi siinä vastaus aina valmiina hänen kysymyksiinsä, +niinkuin olisi kirja aina avattu siitä paikasta, mistä pitikin ja mistä +sai ottaa sen, mitä etsi. Hän näki ne kaikki elävinä edessään — kaikki +raamatun suuret profeetat ja Jumalan miehet, Moosekset, Eliaat ja +Paavalit ja muut. Ne olivat hänellä kumppaneina kulkeissaan, puhuivat +hänelle, seurasivat häntä metsään ja työmaille tuttuina ystävinä, +kaukaa jostain tulleina, ensin vierastaen, vaan sitten kotiutuen ja +tutuiksi tekeytyen. + +Hän luki yhä uudestaan profeettoja ja Paavalin kirjoja ja Apostolien +Tekoraamattua. Mikä rohkea mies se Paavali, mikä palava into ja kansan +rakkaus, mitkä hengen lahjat, mikä voima miehessä! Ja hän muisti +samalla aina seppää ja sepän puheita. + +Vaan eivätkö ne taistelleet ja tehneet työtä kansan auttamiseksi +ja oman valkeutensa levittämiseksi? Eivätkö ne puhuneet rohkeasti, +kulkeneet kansansa keskellä — oman kansansa ulkopuolella? Eikö ollut +ketään, joka tekisi vielä samaa — täälläkin? Hän ajatteli tätä, +kyseli tätä itseltään pitkinä, yksinäisinä päivinä. Joskus tuntui +joku kaukainen, hiljainen ääni kuiskivan: mene sinäkin, astu sinäkin +rohkeasti esille, puhu siitä, mitä olet saanut — heränneille, kaikille +Savojärvellä ja Ollikkalassa — auta sinäkin ahdistettua, köyhää kansaa! +Hän säikähti aina. Ei se ollut Herran ääntä, jonkun muun se oli — hänen +omaansa, hänen oman sydämensä ylpeitä ajatuksia. Hän oli nuori vielä, +kokematon, vastikään valoon päässyt ja Kristuksen tuntemiseen. Hän ei +saanut päästää tätä kiusaukseksi itselleen. Vaan olihan hän puhunut +matkalla silloin vanhalle isännälle ja niille muille, ja nuorihan oli +Jeremiaskin ja samalla laillahan sekin valitti nuoruuttaan Herralle, +kun Herra kutsui. + +Hän pysytteli kotonaan, raatoi ahkerasti aamusta iltaan, luki +joutoaikansa ja pyhäpäivänsä, istui myöhään illoin sedän kanssa +raamattuaan tutkien. Näin oli hänen mielestään parasta, sillä näin sai +rauhansa säilytetyksi. Jos joskus meni jonnekin, niin tuntui kuin olisi +satutettu johonkin arkaan paikkaan. Ei ollut likellä ketään, jolle +olisi sydämensä aukaissut ja joka olisi ymmärtänyt hänen puhettaan. + +Miten oli sentään Herra ollut hyvä hänelle, kun auttoi ja pelasti +kuoleman kidasta! Missä hän olisikaan, jos ei seppä olisi aukaissut +hänelle tietä elämän Herran eteen! Vaan eikö hänen pitänyt auttaa muita +ja julistaa salattua viisautta vaivatuille ihmisille? Eikö siinä tullut +synti tehdyksi, missä valo salattiin? Hän tunsi soutavansa rannasta +rantaan, toisinaan epäilyksen ja pelon puolelle, toisinaan rohkeuden ja +uusien päätöksien ja aikomusten. + +"Oletko kuullut mitään Lustigin seuroista?" kysyi setä kerran, kun +Paavo oli palannut metsästä. + +Ei — ei hän ollut kuullut, ei ollut kukaan puhunut mitään. + +"Kuuluvat nyt hyppivän ja tanssivan seurainsa perässä. Päämies itse on +soittajana — oikein soiton mukaan —. Se onkin Lustig vanha pelimanni", +sanoi setä melkein ivallisesti. + +Paavo jäi seisomaan pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä. + +"Se vie ne sittenkin helvettiin", sanoi hän vihdoin ja asteli peremmä. +"Sillä miehellä on kieli liukas ja mieli lihallinen." + +Miksi se koski häneen niin kipeästi, niinkuin olisi takaapäin isketty? +Vaan mitä hän siitä välitti, mitä Lustig joukkoineen teki? Ja hän +koetti tyynnyttää mieltään, saada vakuutetuksi itselleen, ettei niiden +asia koskenut häntä, että hänellä oli oma rauhansa ja onnensa, että +kukin pitäköön huolta oman sielunsa tilasta, niinkuin hänkin oli +pitänyt. Jos eksyivät, niin niiden piti eksyä. + +"Suruttomilla on ilo ja riemu sellainen — kuuluvat joukoissa kulkevan — +nuoret varsinkin — ja täyttävän huoneet, kun hypynaika alkaa", jatkoi +setä. + +Niinkuin olisi setä tehnyt kiusaa hänelle, niinkuin sillä siitä +itsellään olisi mielihyvää ja iloa, niinkuin se olisi joku erinomainen +sanottava. + +"Hyppikööt — mekastelkoot nyt aikansa! Tottapahan kerran lakkaavat — +helvetissä lakkaavat, jos ei ennen", sanoi Paavo välinpitämättömällä +äänellä. + +Vaan ei hän päässyt oikein rauhaantumaan. Jos hänen sittenkin pitäisi +jotain tehdä — koettaa ainakin. "Joka syntisen pelastaa tiensä +eksymyksestä, se vapahtaa sielun kuolemasta." Tämä raamatunpaikka +tuli siinä hänen mieleensä, mistä lie tullut. Ne olivat siellä +heränneitä, niinkuin hänkin, Herran kutsumia. Ei se ollut niiden syy +eikä synti, että ne hyppivät ja lihallista iloaan pitivät, Lustigin +se oli, Lustigin löyhän opin ja eksymyksen. Ne olivat hädissään ja +tietämättömyydessään lähteneet väärälle tielle, kun ei kukaan ollut +oikeaa aukomassa eikä opettamassa. Jos olisi seppä ollut puhumassa ja +kirkastamassa Kristuksen tuntemista, niin olisi toisenlaista nyt elämä +Savojärvellä. Vaan ei ollut seppää eikä muitakaan. + +"Herran työ katoo Savojärvellä, raja kasvaa umpeen, lihallinen mieli +lisääntyy, väärää oppi vahvistuu, viimeiset tulevat pahemmiksi kuin +ensimäiset", sanoi hän sedälle valittavalla äänellä. "Kun voisi ja +osaisi jotain!" + +Hänestä oli sittenkin ihmeellistä, että ne uskoivat Lustigia. Ei hän +ollut milloinkaan uskonut eikä mitään lohdutusta saanut, vaivaa vain +yhä raskaampaa. Monesti hän oli lähtenyt kesken pois, juossut Lustigin +puheen alta pakoon. + +"Mitä setä siitä, jos minä lähden sinne niiden seuroihin?" kysyi hän +yhtäkkiä sedältä. + +"Mitä minä —! Eivät ne sinua nyt enää usko", vastasi setä. + +"Uskokoot tai olkoot uskomatta! Niille pitää jonkun sanoa totuus. +Täällä ei ole muita ketään, jotka lähtevät, jollen minä lähde." + +"Mutta jos puhuisit papeille ja papit menisivät!" sanoi setä arvellen. + +"Papit ovat osattomia Herran hengestä." + +"Entä sinä itse?" kysyi setä terävästi. + +Paavo jäi sanattomaksi paikalleen. Hän oli jo melkein valmiiksi +päättänyt lähtönsä, ja nyt tuntui päätös siinä samassa luhistuvan ja +mieli masentuvan. Oliko hänellä todellakin Herran henkeä, oliko hän +sittenkään ajatellut oikein sitä, mitä aikoi ja mikä oli Herran tahto? +Herran tahtoa oli ollut se, että hän läksi sepän luo, ja sekin, että +hän puhui vanhalle isännälle siellä matkalla, Suonenjoella, vaan oliko +tämä? Oliko Herra kutsunut häntä muita neuvomaan ja opettamaan? + +Ei hän päässyt siitä selvyyteen sinä iltana eikä muinakaan. Hän istui +yksin ylhäällä, kun muut jo nukkuivat, tutki raamattua, etsi, taisteli, +oli jo saamaisillaan selvyyttä ja valoa, vaan luisui taasen takaisin +pelkoon ja epävarmuuteen. + +Hän jättää nämä asiat Herran itsensä hoidettaviksi. Hän puhuu niille, +jotka tulevat tänne Sutelaan neuvoa kysymään, ja jos on Herran tahto, +niin ne tulevat. Herra voi johtaa niitä itse kutakin samoin kuin +häntä itseäänkin. Eivätkä ne kaikki voi eksyä. Jos on kenessä elävä, +todellinen synnin tunto ja elämän jano, niin ei se voi tyytyä Lustigin +lihalliseen iloon ja lohdutukseen. Ne ovat ne puoliheränneet vain, +jotka siinä hekumoivat, joiden sydän on vielä kyntämätön ja jotka eivät +ole todenteolla elämän tielle pyrkimässäkään. + +Vaan eräänä iltana karkasivat nämä ajatukset taasen hänen kimppuunsa +uudella voimalla. Hän istui yksikseen ja luki Hesekielin kolmatta lukua: + +"Kun minä sanon jumalattomalle: sinun pitää totisesti kuoleman +etkä sinä varoita häntä etkä puhu varoittaaksesi häntä kääntymään +jumalattomasta tiestään saattaaksesi hänet elämään, niin on jumalaton +synnissänsä kuoleva, mutta hänen verensä vaadin minä sinun kädestäsi. +Vaan jos sinä varoitat jumalatonta, ja hän ei käänny jumalattomalta +tieltänsä, niin on hän synnissänsä kuoleva, mutta sinä olet sielusi +palastanut. Ja kun vanhurskas kääntyy vanhurskaudestansa ja tekee +vääryyttä, ja minä panen loukkauksen hänen eteensä, niin pitää hänen +kuoleman. Jos et ole häntä varoittanut, on hän tosin synnissänsä +kuoleva, eikä hänen vanhurskauttansa, jota hän tehnyt oli, muisteta, +mutta hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi. Mutta jos sinä +varoitat vanhurskasta, ettei vanhurskas syntiä tekisi, eikä hän tee +syntiä, niin on hän totisesti elävä, sillä hän otti varoituksesta +vaarin, ja sinä olet sielusi pelastanut". + +Eikö tämä ollut hänellekin sanottu yhtä hyvin kuin Herran profeetalle? +Eikö tämä koskenut jokaista, joka tunsi Herran tien? Eihän tänä aikana +ollut ketään profeettaa eikä julkista Jumalan miestä, jolle Herra olisi +antanut samanlaisen tehtävän kuin Hesekielille ja muille. Herran sanan +käytyi koskea jokaista Herran ystävää, seppää, häntä itseään. Hän ei +saanut pelätä enää, ei epäillä, ei arkailla eikä orjailla omaa itseään. +Ei hän itse ollut pyhä eikä puhdas, vaan eivät ne ole puhtaita olleet +muutkaan, jotka olivat Herran tuntemista levittäneet. Paavalikin sanoo +olevansa suurin syntisistä. Ja tässähän oli pakko, Herran tuomion uhka, +oman sielun hukkumisen vaara. Jos oli Herra vaatinut veren profeetan +kädestä, niin se vaati sen tänäänkin vielä jokaisen tottelemattoman +ystävänsä. + + * * * * * + +Sumuisena, syksyisenä päivänä asteli Paavo polkuaan Savojärvelle, kulki +yksin omissa mietteissään hyräillen laulua, jota sepän tyttö oli kerran +Jyväskylässä laulanut. Se oli nyt vakaantunut hänelle, tullut varmaksi +päätökseksi, että hänen piti astua esille ja estää Lustig eksyttämästä +heränneitä. Hän ei ollut puhunut kenellekään mitään lähdöstään, ei +sedällekään. Metsä huminoi samaa, ainaista huminaansa, pyyparvi pyrähti +lentoon polun vierestä, jänis loikkasi ahon laidassa pensaikkoon. + +Niinkuin olisi vasta tullut matkaltaan takaisin sepän luota, niinkuin +olisi seppä elävänä edessä, vanha mies, vetiset, punertavat silmät +välähdellen tulta vastaan ahjon edessä, niinkuin istuisi siinä ja +nokisilla käsillään puristaisi pientä kirjaansa, niinkuin kuulisi tytön +laulavan — pellavatukkaisen, viisaan näköisen. Hän kulki ajatuksissaan +läpi sepän luona olonsa, sepän puheet, sepän opetukset, kuvaili +itselleen sepän liikkeet ja katseen ja tyynen, rauhallisen varmuuden, +jolla seppä puhui. Ei mitään intoa eikä ihastusta, ei mitään sääliä +eikä kovuutta, aina samaa tasaista, varmaa, valmiiksi kypsynyttä ja +keitettyä, mutta jäähtynyttä ja omaan tanakkaan muotoonsa jähmettynyttä. + +Sitä hän oli harjoittanut, mitä seppä oli käskenyt — laskenut joka +päivä kuormansa Heran kasvojen eteen, jos oli jotain kuormaksi tullut, +jollei ollut, niin käynyt kiittämässä armon päivästä, rauhan päivästä. +Jos oli pimeitä tullut ja synkkiä hetkiä joskus, niin oli uusi valo +taasen valaissut sielua. Ja jollei ollutkaan heti valaissut, niin ei +hän ollut jäänyt epäilemään, vaan muistanut, että siellä se oli aurinko +pilven takana ja sieltä taasen alkoi paistaa sieluun. Ja sieltä se oli +alkanutkin. Tämä vain oli vaivana, tämä heränneiden onneton asia ja +Lustigin villitys. Tämä oli päällimäisenä sydämellä, omat asiat olivat +siellä alla. + +Tie tuntui tutulta. Hän oli sitä sadat kerrat sielunsa ahtaissa +kulkenut. Miten siitä sentään oli olevinaan pitkä aika! Miten oli nyt +toista, toista silloin! Silloin aina synkkää, raskasta, päivätöntä, +pimeässä, vieraassa huoneessa kulkemista, josta ei löytynyt ovea +ulos, nälkään nääntymistä — sielun nälkään —, kauhua, kuoleman +pelkoa, nyt tällaista tyyntä, rauhallista, sielun hiljaista lepoa +Jumalassa, hiljaista, sanatonta rukousta ja kanssakäymistä Jumalan +kanssa, päivää silloinkin, kun ei päivä paistanut, toivoa ja ihanaa +odotusta, kuin olisi jokainen koittava päivä ollut toistaan parempi! +Ja niin oli ollutkin — olisi ainakin, jollei olisi tätä uutta murhetta +muista. Hänen oli uskonsa vahvistunut — hän tunsi sen — tunsi, miten +turvallista oli elää ja kulkea, kun ei yksin kulkenut. + +Hän nousi vaaran rinnettä ylös taloa kohti, jonne näkyi kulkevan +muitakin — enimmäkseen nuorta väkeä. Kuului veisuuta pirtistä, +kimakkaa, pistävää, terävää naisäänen nousua tulvahtaen sekavana, +raakana ulos aina, kun ovea avattiin. Nuoria miehiä ja naisia +seisoskeli pihamaalla nauraen ja isoäänistä puhetta pitäen. Hän seisoi +hetken taempana katsellen nuorten menoa, joka vähitellen kävi yhä +äänekkäämmäksi. + +Tällaisiksiko nämä seurat olivat muuttuneet — markkinamenoiksi? Hän +muisteli entisiä aikoja, jolloin hän kulki täällä kuulemassa Juhana +Martikaista ja jolloin ihmiset hartaina, vakavina istuivat pirtissä +huokaillen ja pelolla kuunnellen Jumalan tuomioiden julistusta. Vaan +kun hän astui sisälle, tunsi hän samassa ahdistusta ja pelkoa ja +epävarmuutta. Lustig näkyi istuvan penkillä pöydän takana levottomasti +silmäillen ympärilleen ja puhellen hiljaa veisuun aikana jollekin +vieressään istuvalle. Seuraväki näkyi olevan yhtä levotonta, +vilkuilevaa, puhelevaa, osaaottamatonta. Päät kääntyivät jokaista +uutta tulijaa kohti, silmät paloivat outoa, lihallista paloa, kuului +supatusta ja pientä naurun tyrskinää naisten puolelta. Koiria hyökkäsi +oven täydeltä tapellen ja rähäköiden keskellä lattiaa. Joku miehistä +meni niitä potkimaan ja niille karjumaan keskellä veisuuta ja nuoret +sille sitten ovensuussa nauramaan. + +Ei — ei tämä ollut hänen paikkansa, ei täällä ollut enää Jumalan +henkeä. Miksi hän läksi, miksi ei sittenkin pysynyt kotona oman +rauhansa vuoksi? Ja hänestä tuntui, niinkuin joku olisi häneltä jotain +riistänyt, joku karkea, likainen käsi varomattomasti koskenut siihen, +mitä hän suojeli ja pyhimpänään, kalleimpanaan säilytti. + +Lustigin puhe oli käynyt yhä keveämmäksi. Yhtä lohdutusta ja lepytystä +ja hyvittelemistä alusta loppuun saakka, yhtä ja samaa hokemista sielun +yljästä ja verisistä haavoista. Ääni oli muuttunut teennäiseksi, jossa +oli jotain juhlallista ja surkuttelevaa, jotain hempeää ja hekumoivaa +ja kiihoittavaa, silmät paloivat ja vilkuilivat, ja lyhyt, lihavahko +ruumis huojui harvassa tahdissa eteen- ja taaksepäin. + +Paavo taisteli kaiken aikaa itsensä kanssa. Pitikö hänen sittenkin +puhua jotain? Mahtuiko tänne mitään muuta sanaa enää kuin tämä +Lustigin, ja oliko täällä ketään, joka häntä ymmärtäisi? Hänestä +ne tuntuivat olevan suruttomia kaikki, nekin entiset Savojärven +esikoiset, suuren herätysvuoden aikuiset, jotka Herra oli kerran +maahan painanut ja Paavalin kutsumuksella kutsunut. Nyt ne istuivat +siinä välinpitämättöminä, ajattelemattomina, osaamatta eroittaa oikeaa +vasemmasta. Vaan hänen täytyi, häntä kauhistutti tämä kaikki, Lustigin +puhe ja entisten ystäväin tylsä tila. + +Kun virsi oli loppunut, alkoi Paavo puhella hiljaisella, aralla äänellä: + +"Tätä tietäkö te aiotte jatkaa, jolle tuo mies on teitä opastamassa? +Tämäköhän se on se, jota elämän Herra on edellä mennyt ja apostolit +ja kaikki vanhat pyhät perässä tulleet? Etteikö siinä sitten muuta +tarvitakaan taivaan tiellä kuin leuto, lihallinen mieli, joka joskus +käy näissä menoissa herkuttelemassa?" + +Hän pysähtyi siihen, tutki ja tarkkasi seuratupaa, jossa nyt vallitsi +hiljaisuus ja outo, ihmettelevä odotus. + +"Ette tiedä ettekä ymmärrä, sokeat raukat, sitä tietä, jolla sielut +pelastuvat", jatkoi hän sitten. "Ei ole kukaan teille ilmoittanut eikä +ilmoittamatta löydy Herra tietä. Se on salattu tie ja salattua on +kulkukin sillä tiellä. Vaan ei ole syy teidän, jotka kerran heräsitte +suurena herätysvuotena, kun Herra painoi kansaa maahan ja pyhällä +kutsumuksellaan kutsui syntisiä pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa. +Syy on sen, joka on teitä väärään valkeuteen johtanut, tämän Lustigin, +joka tässä on tänäkin iltana puheitaan pitänyt. Ette näy tuntevan, mikä +on Herran hengestä, mikä muusta, ja mikä on oikean paimenen ääntä, kun +olette suden paimeneksenne ottaneet. Ette menneet kuormanne kanssa, te +vanhat heränneet, elämän Herran eteen, ette ruvenneet siinä ikävöimään +ja odottamaan sen päivän nousua, jonka Herra antaa aikanansa koittaa. +Vaan miten te paremmin kuin minäkään, jonka asia oli ennen yhtä pimeä +ja huono, pimeämpi vielä kuin on teidän ollut. Mutta vielä on aika, +vielä on Herra odottamassa, jos on vaivatuita ja särkyneitä sydämiä ja +pimeässä, eksyksissä haparoivia." + +Hän jätti siihen. Sanat katosivat hänen suustaan ja hän painoi päänsä +alas. Se oli nyt sanottu, mitä sanoa pitikin, minkä täytyi tulla +sanotuksi kerran. Saivat tehdä mitä tahtoivat, ottaa vastaan, hyljätä +tai hyväksyä. + +Hän kuuli levotonta supatusta, ivallisia, katkeria ääniä ympärillä +miesten puolelta. Ja kun hän kohotti päänsä ylös, näkyi Lustig istuvan +tulipunaisena paikallaan. + +"Et saa olla suupaltti täällä — täällä on muita vanhempia. Luulet +osaavasi vanhoja opettaa ja ojentaa, vaikka on oma läksysi vielä +oppimatta", sanoi Lustig käheällä, vapisevalla äänellä. + +"Meitäkö se on tullut korjaamaan ja oikomaan? — Sitäkö viisautta se +sieltä etelästä on tuonut? — Kun lie parempi, niin Pysyköön parempain +seurassa!" kuului miesjoukosta pöydän puolelta. + +"Jos tunnette tunnossanne oikeassa olevanne ja tanssien taivaaseen +pääsevänne, niin jatkakaa tietänne, kulkekaa kiireesti! Se on aika +lyhyt, mutta iankaikkisuus pitkä", sanoi Paavo vakavasti ja läksi ulos. + +Ne nousivat kaikki paikoiltaan kuin yhteisestä päätöksestä, puhuivat +kiihkeinä toistensa suihin, naurahtelivat ylönkatseellisesti ja +kulkivat meluten ulos ovesta. + +Voi sentään sitä pimeyttä, minne Lustig vei, voi ihmisraukkoja, entisiä +ystäviä, kalliisti kutsuttuja, voi surutonta markkinamenoa! + +Hän kulki kiireesti kotia — juoksujalassa — kuin pakenisi jotain, +niinkuin joku häntä tavoittelisi takaapäin. Miksi hän sittenkin läksi, +mitä hän niille enää puheillaan, joilta oli tunto viety ja taito +sokaistu, mitä niille muutkaan, paitsi Herra? + +Ei — ei hän ollut oikein saanut sanotuksi sitä, mitä oli mielessään +hautonut, ei ollut löytänyt sanoja. Hän oli hämmentynyt keskellä +puhettaan ja hänestä oli tuntunut siltä, kuin joku olisi painanut +kädellään hiljaa hänen suutaan vasten. Miksei hän saanut puhutuksi +niinkuin aikoi? Hän tunsi jotain outoa itsessään, jotain levotonta, +rauhatonta, jota ei ollut ennen tuntenut, lyödyn hiljaista jälkikipua, +tappiolle joutuneen masentunutta mieltä. Ei tullut kukaan hänen +luokseen pihalle, ei kukaan hänen entisistä ystävistään. Na pakoilivat +vain, kiersivät kaukaa, katselivat syrjittäin kiihtynein katsein. +Nuoret vain seisoivat totisina ovensuussa. + +Oliko hän sittenkin ollut omin lupinsa liikkeellä, ilman Herraa ja +Herran henkeä? Jos olisi Herra ollut mukana, itse pannut sanat hänen +suuhunsa, niin niiden olisi täytynyt tulla hänen luoksensa itkien ja +kysellen ja uutta tietä etsien. Kiitos sinulle, Paavo, että tulit, +että autoit meitä, että palautit meidät väärältä tieltä valkeuden ja +elämän tielle! Ja jos hän olisi osannut oikein puhua, jos olisivat +sanat olleet valmiina, niin se olisi ollut merkki siitä, että Herra oli +mukana, että hänen asiansa oli Herrankin asia. Vai oliko se sittenkin +vain koettelemusta Herran puolelta hänen itsensä tähden, olisiko Herra +tahtonut painaa häntä alas, ettei ylpistyisi eikä kasvaisi kiinni +itserakkaaseen mieleen? Ei — ei hän tietänyt — ei hän tietänyt mitään, +ei hän osannut selittää itselleen tätä, niinkuin ei sitäkään silloin, +kun oli pimeä, raskas aika, kun sielua poltti helvetin tuli, ja Herran +salattu viisaus oli vielä tuntematon. + +Hän luki kotonaan niinkuin ennenkin, tutki pyhää kirjaa, istui illat +pöydän päässä raamattunsa ääressä, joka siinä makasi jaloillaan +kuin odottaen ja ikävöiden Paavon työstä tuloa. Vaan ei oliot enää +samanlaista kuin oli ollut, ei sellaista tyyntä lepoa eikä tasaista +taivalta eikä sielun hiljaista, salaista, lakkaamatonta iloa. Niinkuin +olisi jotain kadonnut, jota hän etsi, mutta josta ei oikein tiennyt, +mitä se oli, niinkuin olisi siellä sisimmässä jotain särkynyttä, jota +ei itse saanut korjatuksi ja jota ei osannut Herrallakaan korjauttaa. + +Hän oli hajamielinen, pysähtyi pitkäksi ajaksi omiin aatoksiinsa, +havahtui siitä, kulki jonnekin, teki jotain kuin väkisten, kuin omia +ajatuksiaan karkoittaakseen. Mikä se oli? Mikä häntä oikein vaivasi +ja mistä se oli kaikki tullut? Nytkö se teki tuloaan se pimeys, josta +seppä oli puhunut, mutta jota ei vielä ollut tullut? Ja hänestä tuntui +päivä päivältä yhä enemmän siltä, kuin luistaisi käsistä se hyvä olo ja +onnen tuntu, jota hän oli tähän saakka saanut tuntea. + +Kerran oli siitä ollut puhetta sedän kanssa, vaan ei setä ollut +tietänyt siihen mitään. Ja mitenpä setä ja mitenpä siihen muutkaan, +jotka eivät olleet sitä kokeneet ja tunteneet niinkuin hän itse! Setä +oli vain sanonut: itse tiedät, itse osaat paremmin ja ymmärrät asiasi, +ja kehoittanut lukemaan raamattua. Ymmärsi hän, tiesi hän, että tie oli +armoistuimelle joka päivä kuljettava, ettei saanut antaa minkään asian +eikä minkään synnin vanhettua, vaan tuli sopia aina Herran kanssa ja +pitää välinsä selvinä, ja senkin, että selvyys oli tuleva, että valo +oli koittava ja päivä kirkastuva, niinkuin oli kirkastunutkin, mutta ei +hän tätä ymmärtänyt. + +Joku vanha herännyt oli käynyt hänen luonaan puhumassa sielunsa tilasta +ja kertomassa omista kokemuksistaan. Hän oli siitä ihastunut ja saanut +kehoitusta, jota oli tuntenut tarvitsevansa. Niitä kuului olevan siellä +muitakin samanlaisia, epäileviä, horjuvia, joita ei Lustig ollut vielä +saanut jalattomiksi köyttää. Ne olivat alkaneet ajatella asiaansa +ja tunnustella tietään sinä iltana, jona Paavo oli ollut puhumassa +Savojärvellä, olivat kulkeneet toistensa luona, puhuneet toisilleen +pelkonsa ja epäilyksensä, salaa, Lustigin tietämättä, lukittujen ovien +takana. Ja olivat ne jo olleet aikomuksissa tulla tänne Sutelaan, +Paavon luo, vaan eivät vielä uskaltaneet. + +Niin se oli, ettei siitä kukaan muu saanut selvää kuin seppä, siitä, +mitä piti tehdä, pitikö nostaa julkisota Lustigia vastaan ja vanhoja +Savojärven ystäviä, joita perkele oli petoksella pyydystämässä, vai +jättääkö kaikki ennalleen. Ja niin oli myöskin, ettei hän saisi ennen +lepoa eikä rauhaa, kuin tästä olisi päässyt selvyyteen. Hänellä oli +tämä sittenkin vaivana, salaisena kaivauksena yötä ja päivää. Tämä se +oli, joka häntä painoi, joka seurasi kaikkialle ja joka ennen pitkää +oli uuvuttava hänen oman kilvoituksensa Herran tiellä. + + * * * * * + +Eräänä päivänä kevätkesästä, kun touko oli tehty, läksi hän samalle +pitkälle taipalelle, jota kerran oli raskain mielin taivaltanut. Ei +ollut enää ketään kieltämässä eikä tarvinnut salaa lähteä, niinkuin +silloin oli täytynyt. Ei ollut enää tunto sairas eikä kuoleman pelko +perästä ajamassa. Oli kevyttä ja iloista, niinkuin olisi kotiinsa +kulkemassa, vanhan isän luo vierailta mailta. + +Millaista ihmeellistä olikaan hänen elämänsä ollut lapsuudesta saakka! +Ei hänellä ollut oikeastaan ollut lapsuuden iloja eikä riemuja +milloinkaan. Hän oli aina ajatellut sielunsa pelastusta siitä saakka, +kun muisti jotain ajattelemaan ruvenneensa. Kadotusta hän oli aina +pelännyt ja kuolemaa ja viimeistä tuomiota. Hän muisti hämärästi, miten +isä oli vienyt hänet kirkkoon eräänä pitkänäperjantaina, miten pappi +oli saarnannut ja miten hän oli hätäisenä kysynyt kirkon penkissä +isältään: "Kuka on tapettu?" Se oli ollut vanha pappi, valkohapsinen, +joka oli itsekin itkenyt saarnatessaan. Ja sitten hän muisti +rippikouluaikaansa, miten hän aina oli seisoskellut yksinään kirkon +seinän vieressä papin tuloa odottaen, kun toiset telmivät ja tappelivat +tiellä, ja miten hänen mielensä oli ollut raskas ja alakuloinen ja +miten pappi oli kysynyt häneltä, kun eivät muut ketkään osanneet +vastata. Äiti oli aina ollut hyvä ja hellä. Äiti oli lohdutellut ja +lepytellyt ja laulanut vanhain sotamiesten lauluja Kustaan sodan +ajoilta. Yhtä hän muisti vähän alusta: + + Kuninkahan, Kustavuksen malja juodaan, + Parahimman kuin Pohjan piiriss' löytyy. + Riidat taittoi, + Meille laittoi + Hyvän tyvenen. + +Siinä oli ollut marssin tahti sellainen, ja äiti oli hypitellyt häntä +polvillaan. Ei ollut äidillä parempia lauluja eikä ollut äiti vieläkään +päässyt paremmasta osalliseksi. Äiti itki ja vetisteli, kun hän joskus +puhui, vaan jäi sittenkin vanhaan menoonsa. Sedällä oli aina jotain +ollut, jotain vanhaa jumalisuutta ja hartautta, sellaista ulkonaista, +johon hän sitten näkyi tyytyvän. + +Miten oli ihanaa ja lämmintä ja kesäistä luonnossa, ei kuumaa eikä +helteistä, niinkuin keskikesän aikana, vaan leppoista, viileää, +heräävää, maan ja metsän tuoksua ja kaukaisten vaarojen äänetöntä +tervehtimistä, toisen toisensa takaa, toisen jonnekin kadotessa, toisen +yletessä ja päätään ylpeästi nostaessa! Hän painoi eteenpäin tietään +päivät pääksytysten väsymystä tuntematta juosten väliin pitkillä +taipalilla. + +Siinä oli sepän talo samalla paikalla järven rannalla, paja alempana +tien toisella puolen, ja siinä kivi metsän reunassa, suuri kivi, jonka +viereen hän oli silloin polvistunut Herraa kiittämään. + +Seppä oli vanhentunut, niin ettei hän ollut tuntea eikä seppäkään +häntä, siristeli vain silmillään ja katseli kauan aikaa kätensä alta +kuin mieleensä jotain palauttaen. + +"Niin — niin se on, että kun vanhenee, niin näkökin pettää ja muisti +huononee. Vaan sinä olit silloin nuori ja hento pienempi", sanoi seppä. + +"Ja seppä suorempi", lisäsi Paavo naurahtaen. + +"Se on seppäin tauti sellainen, että käyvät koukkuun ennen aikaansa. +Maakin vetää jo puoleensa vanhaa miestä. Oli toki hyvä, että tulit. +Minä olen sinua monesti muistanut." + +"Ja minä teitä. Tuskin on sitä päivää kulunut, etten olisi ollut +ajatuksissani täällä. Ette te oikein tiennyt, minkä lahjan mennessäni +vein, kun vein valon ja viisauden, jota ei maailma tunne." + +"Molemmat toisiaan. Sehän se on suuri armo, että ystävät saavat tavata +toisensa — Herran ystävät. Täällä on aina vain kuollutta ja kylmää." + +Nuori, punakka tyttö oli tullut sisälle pitkä palmikko hartioilla +heiluen. + +"Tämäkö on Reetta?" kysyi Paavo tervehtien. + +"Tämähän se on", vastasi seppä katsellen hellästi tytärtään. + +"Ja laulaa vielä —?" + +"Eivät ole vielä laulut loppuneet. Miten käynee sitten, kun isä on +kuollut?" vastasi seppä surullisella äänellä. "Maailma on paha ja +nuoruus kiusauksia täynnä." + +"Jaa — niin — vaan eihän tällä, joka on pienestä lapsesta kasvanut +Herraan kiinni", sanoi Paavo kuin lohduttaen. + +"Älä sano! Heittäytyy vain huolimattomaksi hetkeksi, vaikka vain +muutamaksi päiväksi, niin jo alkaa sydän hyväillä maailmaa. Tässä saa +vanhakin olla joka päivä sodassa. Meissä ei ole minkään tallentajaa, +jollemme valvo." + +Seppä vilkastui, vapautui, innostui vähitellen puhuessaan, nousi +paikaltaan, pyöriskeli ketteränä ja istui taasen. + +"Kun on yksin saanut elää ja hautoa omia asioitansa ja oman kylmyytensä +käsissä painiskella, niin jo on usein ennättänyt kaivata ystävää, joka +ymmärtää. Ei niitä täällä ole — ei ole ketään, kenelle sydämensä avaa. +Vaan mitä sinä tänne — tällaiselle matkalle?" + +Seppä kysyi sen niin äkkiä, että Paavo tuntui hätääntyvän ja hakevan +vaivoin vastausta. + +"Sitä minä tänne, että täältä pitää taasen saada valoa, jota ei +likempää löydy." + +Ja hän alkoi kertoa, mikä häntä oli vaivannut, miten heränneet olivat +eksyneet väärään oppiin, Lustigin oppiin, miten hän oli niitä jo kerran +koettanut palauttaa, vaan ei ollut saanut palautetuksi, ja miten niiden +meno oli käynyt yhä kevyemmäksi. + +"Ja sinä niitä arkailet ja orjailet?" sanoi seppä, kun Paavo oli +lopettanut. + +"Kun tuntuu siltä, että menee rauha ja lepo, ja kun ei tunnu olevan +valoa muuta kuin omaa itseä varten ja kun ei osaa oikein selittää +sitä, mikä on ero oikean ja väärän kristillisyyden välillä, vaikka sen +tuntee." + +"Anna mennä oman rauhasi, kun on toisten väärä, petollinen rauha +kukistettava!" sanoi seppä varmalla, vakuuttavalla äänellä. + +"Väärät ja vilpilliset kristityt eivät palaa enää kerjäläisen läksyyn", +jatkoi hän sitten, "vaan kulkevat tietänsä kuin yhdeksän parattua +pitalista itseään ihaillen ja oman jumalisuutensa kuvastimessa +kurkistellen. Tutki sinä sitä, tarkkaa sitä, missä on köyhä syntinen, +joka lähtee joka päivä alusta ja palaa armahtajansa luo!" + +Niin — niin se on — niin on hänkin tuntenut sen olevan. Hänellä vain +on ollut hiljainen epäilys siitä, ettei sitä sittenkään osaa oikein +eroittaa aina, mikä on oikeaa, mikä väärää. Hän on sen vain tuntenut +hengessään — aavistanut. Ja tämähän on sitä samaa, mistä seppä +silloinkin puhui, sitä yksinkertaista: Lähde alusta joka päivä, painu +jumalattomana Jumalan eteen, pidä auki tiesi armoistuimelle! + +"Minusta tuntuu siltä kuin en saisi lupaa sinne mennäkseni ja niille +puhuakseni, niinkuin en olisi siihen kutsuttu", sanoi Paavo. + +"Älä kysy itseltäsi lupaa siinä, mikä on Herran asia! Se on heränneen +sydän huono neuvonantaja — tuomitsee, painaa alas, tekee kelvottomaksi. +Jo minä sen metkut olen kokenut. Vaan usko Herraa, sääli raukkoja, +suden suuhun joutuneita! Sinulle tuntuu Herra antaneen lahjojansa." + +He puhelivat kaiken päivää, istuivat, lukivat "Hunajan pisaroita", +avasivat toisilleen sydämensä. Reetta lauloi väliin, palveli, hoiti +ja istahti taasen kuuntelemaan keskustelua kädet esiliinan alle +kätkettyinä. + +"Tämä on pimeää maata täällä. Ei ole ketään ystävää hoitamassa eikä +lohduttamassa, itse pitää saada lohdutus sanasta. Vaan pianhan +tämä loppuukin — pääsen perille. Se on vain se ahtain portti vielä +kulkematta, mutta auttanee Herra, joka on tähänkin asti auttanut." + +Paavon teki mieli sanoa jotain sepälle, jotain rohkaisun sanaa, jotain +oman ystävyytensä osoitukseksi, mutta jätti kuitenkin sanomatta. + +"Mikä siinä on, että minulta on kuoleman pelko kokonaan loppunut?" +kysyi hän hetken päästä. + +"Mitä sinä sillä tekisit? Jumalattomat sitä kantakoot, vaan ei +Jumalan ystävät. Sitäkin Herra vielä antaa tarpeen mukaan kuriksi ja +kasvatukseksi niinkuin muutakin vaivaa. Se vain tulee vanhalle usein +mieleen, mitkä kiusat sielu rukka saanee, ennenkuin henki pääsee +vapauteensa." + +"Eikä ole vielä tullut niitä pitkiä pimeitäkään, joista te silloin +puhuitte", jatkoi Paavo. + +"Ei vielä — ei ole vielä ennättänyt — et ole vielä vahvistunut +niitä vastaanottamaan eikä ole ollut vielä elämän huolia nuorella, +yksinäisellä miehellä. Kunhan vartut ja vanhenet ja hartiasi alkavat +kestää, niin lasketaan kuormia kannettaviksi. Tämä on sellaista tämä +Herran kuljetus, että ovat miestä myöten eväät ja kantamiset. Vaan +mitä tuleekin ja mitä annetaan, se pitää uskossa ja nöyryydessä +vastaanottaa, ei hätäillen, ei katsellen eikä kuuhaillen, mistä pakoon +pääsisi, pois ristin ja vaivan alta, vaan hiljaa odottaen ja yhä alemma +Kristuksen jalkoihin painuen." + +Kun he taasen hyvästelivät toisiaan, tunsi Paavo viimeisen kerran +näkevänsä vanhaa ystäväänsä. Seppä seisoi siinä pienenä, kumarana, +avuttomana hänen edessään, vetiset silmät räpyttäen ja jäi tyttärineen +seisomaan pihalle varhaisena kesäaamuna. Reetta oli laulanut heidän +aamiaista syödessään ja seppä vielä lukenut jotain "Hunajan pisaroista" +melkein ulkomuistista, niinkuin Paavosta oli näyttänyt. + +Ei ollut sitä iloa ja riemua Paavon sielussa, mitä oli viime kerralla +ollut paluumatkalla, oli tyyntä ja tasaista, vahvistetun vakaantuneen +mielen hiljaista rauhaa. Hänellä oli nyt vakuutus ja tieto siitä, mitä +piti tehdä, melkein kuin valtakirja taskussa. Hänen ei tarvinnut enää +arkailla, ei kysyä lupaa omalta itseltään eikä muiltakaan keltään. +Rauha sai mennä, jos mennäkseen, kun oli kerran Herran asia ajettava ja +heränneet sielut autettavat. Sotaa se oli koko tämä elämä ja taistelua +sille, joka oli Herran puolella. Ei saanut katsoa omaa mukavuutta eikä +muidenkaan, piti rauha rikkoa, väärä rauha, synnin rauha, Lustigin +ystäväin ja kaikkein. + +Hän poikkesi tuttuun taloon Suonenjoella. Vanha isäntä oli kuollut ja +kuollessaan lähettänyt terveisiä. "Sanokaa terveisiä sille Sutelan +nuorelle miehelle! Sen Herra lähetti luokseni, etten hukkuisi." Nuoret +miehet olivat vakavia ja ystävällisiä. Eivät olisi pois päästäneet, +viivyttelivät vain ja puhuttivat hänellä ja puhelivat isästään. Isä +oli ollut kuin uusi mies siitä lähtein, hiljainen, nöyrä, puhunut joka +päivä kotonaan kuolemastaan rauhallisesti. Sitten oli Mikkeliä vasten +yöllä kuollut kirkkain katsein ja Herran tuloa odottaen. "En näe, en +tunne mitään, uskossa odotan, toivossa katson Lunastajaani." + +Paavo sai siitä vahvistusta ja kehoitusta itselleen. Ei hän saanut +salata sitä, mitä Herra oli hänelle antanut, vaan levittää valoa ja +viisautta, salattua viisautta. Ei hän saanut katsoa, oliko sitä vähä +vai paljo, vaan muistaa, mitä Herra teki viidellä leivällä korvessa, +ja miten siunasi hänenkin sanansa Suonenjoella. Jos hän sentään saisi +ne palautetuiksi, saisi niiden kanssa istua ja puhua niinkuin sepän +ja yhdessä sitten levittää ja sytyttää herätyksen tulta. Ja jos ei +sitäkään, jos ei senkään enempää kuin pienen joukon, jonka kanssa +yhdessä taivaltaisi taivaan tietä, niin olisi hänen rukouksensa +Herra kuullut. Hänelläkin olisi silloin ystäviä, jotka tukisivat ja +kehoittaisivat, kun ne kerran tulisivat ne pitkät pimeät ajat, ristit +ja vaivat. + +Ja hän läksi taasen niinkuin ennenkin kerran Lustigin seuroihin, ei +hätäillen eikä kiirehtien, vaan hiljaa rukoillen ja anoen voimaa +Herralta. Ei hän saanut rynnistellä eikä ryykäämällä kulkea Herran +asioilla, ei ärsyttää eikä kiihoittaa eikä ruoska kädessä hosua +ympärilleen. Herran asia oli tuomita ja kadottaa, vaan ei hänen. +Hänessä oli silloin ollut luonnon kiivautta ja taitamattomuutta. Kun +ei se vain olisi ollut ylpeyttä ja itsekkäisyyttä ja omien lahjojen ja +voimien ihastelua! Vaan ei hänellä saanut olla nyt, hänen piti Herralta +pyytää sanansa. Siinä ne, olivat taas kaikki, siinä hänen ympärillään, +hämärässä pirtissä. Koivun ja haavan lehtiä oli siroitettu lattialle, +joiden tuoksu tunkeutui väkevänä pirttiin. Lustig istui pöydän takana, +niinkuin silloinkin, punaisia, pyöreitä kasvoja näkyi epämääräisesti, +häämöittäen joka puolelta. Kaikki näkyivät katselevan häntä, jotkut +kiipeevän pankolle ja kohoutuvan varpailleen uunin kuvetta vastaan. + +Hän antoi Lustigin puhua ja alkoi vasta lopussa, loppuvirren perästä +painaen päänsä somasti taaksepäin ja suoristaen pitkän vartalonsa. + +"Teitä on täällä monta vanhaa ystävää, ensi herätyksen aikuista. Minä +olin silloin vielä nuori, kun Herra herätti kansaa Savojärven kylässä +ja painoi sitä synnin vaivaan ja kuoleman pelkoon heinäniityllä kuumana +kesäpäivänä. Vaan yhdessä oltiin ja itkettiin ja kuunneltiin Juhana +Martikaisen julistusta Jumalan pyhistä ja vanhurskaista tuomioista. +Siitä ovat tiet sitten eronneet eivätkä ole vielä yhteen tulleet, +vaikka yksi vain on taivaan tie ja yksi ovi elämään sisälle. Se on +kaita tie, niinkuin elämän Herra on siitä puhunut ja niinkuin on hänen +apostolinsakin todistanut, että monen vaivan kautta pitää Jumalan +valtakuntaan sisälle mentämän. Jos se on kaita kerran, niin ei saa +syntinen sillä hekumoida, ei oleilla eikä ilojansa pitää, jotka eivät +ole hengen oikeita iloja, vaan pitää kieltää itsensä ja lainata +Herralta voimaa sitä vaeltamaan ja loppuun asti kärsivällisesti +kilvoittelemaan. Sitä minä vain aion sanoa, että Herra on teille +herätyksen aikana armonsa antanut, vaan teidän pitää uskollisesti +seurata hänen pyhää kutsumistaan ja etsiä sitä valoa ilmoitetusta +sanasta, jonka hän kunakin päivänä armossaan antaa." + +Hän tunsi, miten hän lämpeni ja kävi yhä rohkeammaksi, miten sanat +tulivat kuin itsestään tuotuina ja upposivat jonnekin täyteen ahdetussa +pirtissä. Seuraväki joutui suuren liikutuksen valtaan, toiset kaatuivat +lattialle, toiset itkivät ääneensä. + +"Viekää niitä pois — kantakaa pois!" sanoi Paavo ja jatkoi puhettaan. + +"Tielle olette tulleet, kaikki herätetyt ja kutsutut sielut, vaan +sitten olette kulkeneet ohi oikean järjestyksen. Olette omaa +jumalisuuttanne katselleet ja siinä jääneet huolimattoman elämän +mukavasti makaamaan. Vaan kun ette ole saaneet oikeaa iloa ja rauhaa +Herralta, niin olette sitä ottaneet omilla käsillänne ja jaloillanne. +Siitä on kasvanut lihallinen mieli, synnin tunto lakannut eikä ole +ollut jokapäiväistä asiaa armoistuimelle. Vaan nyt alkakaa uudestaan, +asettukaa alastomina syntisinä Kristuksen kasvojen eteen ikävöiden +uutta armokatsetta! Ei ole vielä hänen kätensä lyhetty eikä hänen +laupeutensa loppunut." + +Lustig istui kalpeana paikallaan, lyötynä, kukistettuna, maahan asti +masennettuna. Näytti hetken siltä kuin hän aikoisi jotain puhua, vaan +kun hän näki, miten miehet painuivat alas ja miten niiden hartiat +järähtivät ja kuuli, kuinka naiset itkivät ja hourailivat ja puhuivat +oudolla äänellä, lähti hän hoippuen ulos, kulki vaaran rinnettä alas +kuin pahanteosta palanneena ja katosi ahon laidassa metsään. Mutta +Paavo jäi pirttiin, istui ja puheli ja hoiti uusia ystäviään elämän +tielle, neuvoi, opasti ja korjasi kuin äiti itkeviä lapsiaan. Ja hän +tunsi jotain outoa ja uutta itsessään, jota ei ollut ennen milloinkaan +tuntenut. + + + + +III. + + +Niinkuin heitä olisi lakkaamatta vainottu ja ajettu paikasta toiseen, +niinkuin heillä ei enää olisi, missä elää ja olla ja minne kotinsa +pysyvästi pystyttää ja niinkuin heidän aina täytyisi kärsiä ja nähdä +nälkää ja puutetta. + +He olivat lähteneet vanhasta Sutelasta, Paavo vaimoineen, rakentaneet +uuden asumuksen itselleen kauas korpeen ja paenneet sieltä taasen +Koskiniemeen, Riitan entiseen kotiin, joen rannalle, alavammalle +maalle. Vaan aina tuli puutos vastaan, aina oli nälkä vaanimassa +oven takana, aina korjasi halla kätten työt ja raskasten päivätöiden +ponnistukset. Muilla säilyi, heiltä otti, muita säästi, heitä +lakkaamatta vihasi ja vainosi. + +Tällaistako nyt oli Herran kuletus? Tässäkö nyt olivat ne vaivat, +joista seppä oli puhunut ja joita Paavo oli hiljaisuudessa odottanut +tuleviksi. Vaan hän kestää, hän ottaa nöyrästi ja nurisematta kaikki +Herralta, hän tekee työtä ja raataa uusilla voimilla. Ja kun voimat +loppuvat, jättää hän joukkonsa Herran hoitoon: Tässä ovat, pidä huoli +omistasi! + +Ei hän ymmärtänyt itsekään, mistä hänellä oli tämä usko ja rohkea +luottamus, hän tunsi vain, että oli ja että hän kesti. Hän oli aina +iloinen, tuli iloisena työstään, lähti reippaana takaisin, nauroi, +laski leikkiä, niinkuin ei mikään olisi vaivannut eikä mikään puute +ollut painamassa. + +Ne olivat nyt kaikki hänen ystäviään Savojärvellä ja Ollikkalassa. +Siellä oli nyt uusi meno, uusi kansa kokonaan. Vanhat olivat virinneet +uuteen elämään ja nuoria heräsi lakkaamatta. Kuka olisi uskonut, että +näin sittenkin kävi, että piti valjeta tällaiseksi Herran päivän, että +niiden piti palata takaisin ja lähteä uudestaan oikealle elämän tielle! +Hänestä tämä oli kuin unta, ihmeellistä unta, jota ei oikein tohtinut +todeksi uskoa. Ei hän ollut pyrkinyt johtajaksi Lustigin sijalle, vaan +ne olivat pakoittaneet, olivat itse tulleet ja pyytäneet seuroihinsa ja +hänen oli sitten täytynyt lukea ja puhua kehoituksen sanoja. Mieluummin +hän olisi istunut jossain näkymättömässä paikassa muiden joukossa, +siellä veisannut ja itsekseen iloinnut ja kuunnellut jonkun toisen +puhetta. Hän tunsi aina jotain vaivaa ja salaista rauhattomuutta siitä, +että piti puhua niille ja niitä opettaa. + +Vaan tämä se oli sittenkin se, joka häntä rohkaisi ja ylläpiti +maallisten puutosten alla. Jos oli Herra kurittamassa ja painamassa +siellä kotona, niin oli täällä taasen nostamassa ja kohottamassa. Jos +pitikin niin olla, jos se olikin Herran tahto ja kuletus sellaista, +että minkä toisella kädellä ottaa, sen toisella antaa — huonomman +ottaa ja paremman antaa! Mitä siitä, jos on köyhä ja jos täytyy kitua +maallisten puutosten alla, kun on sielu Herrassa ravittu ja kun ovat +taivaan tavarat joka päivä kannettavina! Ja mitä siitäkään, jos vaikka +täytyisi nälkään nääntyä, kun on sielu pelastettu ja syntinen päästetty +synnin kuormasta Jumalan lasten vapauteen! Hänestä se tuntui niin +suurelta aina seuroista palatessaan, että jalkoja nostatti kivisellä +polulla ja päätä huimasi. Ne olivatkin ihanimmat ne paluumatkat. Sielu +oli täynnä Herran hyvyyttä ja uutta innostusta uusista herätyksistä, +joita oli taasen tapahtunut. Kaukaa jostain kuului aina poistuvien +veisuuta, kun ne vaaran rinnettä laskien ja nousten päästivät ilonsa +ilmoille ja kaihonsa kuuluville. + +Se häntä vain salaa vaivasi, että Riitta oli osaton siitä armosta, +mikä hänellä oli itsellään ja mikä oli niillä muillakin, ja sekin, +että Riitta oli alkanut nurkua ja nureksia hänen matkojaan. Hän +oli odottanut ja toivonut, että Riitta heräisi, että heistä tulisi +samanmieliset, kun kerran piti samaa, yhteistä elämääkin elää ja +yhdessä lapsia Herralle kasvattaa. Miten niitä Herralle, jos toisella +on toinen mieli kuin toisella ja jos toinen hajoittaa sen, minkä +toinen on rakentanut? Ja miten jaksetaan ja kestetään puutoksissa +ja köyhyydessä, jos ei ole yhteistä tukea, yhteistä kannatusta ja +lohdutusta kummallakin? Hänestä tuntui joskus synkältä ja raskaalta, +kun hän sitä ajatteli ja kun hän palasi kotiin seuramatkoiltaan ja näki +Riitan kärsimättömänä liikkuvan pirtissä. + +Kerran syksyllä oli Paavo päättänyt suojella halmeensa hallalta. Hän +oli koonnut risukasoja painanteen puolelle suurta, vetistä suota vasten +ja poltellut niitä pitkin yötä. Ensimäisenä yönä oli yritys onnistunut, +vaan toisena jo oli halla huokunut henkeään yli tulien. + +"Se menee, minkä Herra ottaa. Siinä eivät auta ihmiskeinot", sanoi hän +Riitalle aamulla ja asetti pari paleltunutta tähkää pirtin pöydälle. + +Riitta ei puhunut mitään, kumartui vain kärsivän näköisenä nuorimman +lapsen yli, joka hiljaisella, sairaan äänellä kuului valittavan +kopassaan. + +"Lienen itse yrittänyt omin voimin. En ole ollut oikea rukoilija — et +ole ollut sinäkään", sanoi Paavo raskain mielin. + +"Mikä nyt sitten tulee neuvoksi? Illalla panin viimeisen suuruksen +surveeseen. Sitä pitää olla siteeksi, että saa ehyenä leivän uunista", +puheli Riitta kärsimättömänä. + +Paavo ei vastannut mitään, vaan käveli pöydän luo, otti kopasta +virsikirjan, seisahtui siihen ja alkoi veisata. Hänen ruuhiinsa huojui, +pitkä solakka ruumis, ja hänen kätensä tuntuivat vapisevan. + +"Kun se sitten sillä paranisi", jatkoi Riitta, kun Paavo oli lopettanut. + +"Paranee se ja paranemme mekin. Kun Herra parantaa, niin täytyy +parantua. Meidän sydämmemme täytyy parantua ja uskomme. Vielä on +vähällä päästy." + +Ei Riitta tiennyt, miten Paavon oli vaikeaa olo, miten mieli oli raskas +ja sydän hätäili. Oltiin vasta pääsemässä selvään leipään, niin meni +kaikki, yhtenä yönä meni, niin ettei siementä jäänyt. Ja hän tunsi ensi +kerran, miten usko horjui ja jotain hämärää laskeutui hänen sieluunsa. +Ei saa epäillä, ei saa päästää maallisten huolten Herran tielle, +ajatteli hän ja koki hätäilevin huokauksin tehdä väkivaltaa omalle +salaiselle epäilykselleen. + +Hetken päästä näkyi Paavo valjastavan hevostaan pihalla ja asettelevan +tyhjiä säkkejä rattaille. + +"Lähden Syvärille. Jonsan Sutisella on jyviä, kun on vain halua. Kuuluu +vihaavan heränneitä ja aikovan kannella piispalle. Suruttoman sydän on +armoton, vaan Herra voi sen pehmittää", kuului hän puhuvan Riitalle +ovessa. + +Hän ajoi hiljalleen uutta tietä ja antoi ajatustensa kulkea omassa +vapaudessaan. + +Hän ei ollut vielä milloinkaan liikkunut tällaisilla asioilla. Herran +edessä oli kerjäten joka päivä maannut, vaan ei rikasten ovilla. +Vaan jos tämä onkin hänelle tarpeellista, että nöyrtyy ihmisten +edessä, niinkuin on täytynyt nöyrtyä Herran edessä — suruttomain, +jumalattomain ihmisten, omien vihamiestensä! Hän ajatteli seppää ja +sepän puheita ja lepuutti niissä levottomia, raskaita ajatuksiaan. +Ilman sepän kehoitusta olisi hän pysynyt erillään heränneistä. Vaan +mitä iloa hänellä olisi yksinäisyydessä tällaisina aikoina? Mistä hän +saisi nyt lohdutusta ja tukea, kun Jumalan sanakin tuntui toisinaan +voimattomalta? Hänellä on siellä ystäväinsä seurassa sellainen +lepopaikka, turvan ja rauhan sija, jonne pääsee pakoon, kun maalliset +raskauttavat ja uskon voimat tuntuvat raukeavan. + +Hän ei olisi koskaan uskonut, että jokapäiväisen elämän huolet voivat +pimittää sielun valoa ja estää yksinkertaista uskon harjotusta. +Ei ollut seppäkään siitä puhunut. Nyt on hän sitäkin jo ollut +kokemassa. Miten ne jäytävät ja kalvavat, salaa kaluavat uskon juuria +ja sisällisen elämän voimia, niin ettei niitä sitten olekaan kun +tarvitaan! Hän yritti jo tulla kokonaan neuvottomaksi ja horjua aamulla +halmeelta palattuaan. Niinkuin olisi sielu jo nostanut kapinan Herraa +vastaan ja niinkuin ei olisi enää muuta turvaa kuin maallinen ja näkyvä. + +Vaan hänen täytyy joka päivä valvoa ja pitää välinsä Herran kanssa +selvinä, että olisi muille antamista, kun muut tarvitsevat lohdutusta +ja turvaa ja ettei puhuisi yli uskonsa ja oman koettelemisensa. Kun +on vain Herra joka päivä silmäin edessä ja Herran tie kulettavana +ja Herran armo omana armona, niin ei muu mitään, eivät ulkonaiset +puutokset eivätkä kärsimykset. Jos sen Riittakin sentään käsittäisi, +jos ymmärtäisi, mikä on aarre, kun on Herra likellä, askelen +ulottuvilla, niin ettei muuta kuin mennä ja laskea kuormansa hänen +eteensä, siinä odottaa ja siitä ottaa sitten, mitä annetaan. Ja hänen +oli taasen niin turvallista olo ja elämä, niinkuin oli ollut monesti +ennenkin, kun sai tämän itselleen selvitetyksi. + +Hän saapui niissä ajatuksissaan pihaan, ajoi kujan eteen ja heitti +heinätukon hevoselleen. Isäntä tuli samassa ulos pirtistä — lyhyt, +lihavahko, tuimannäköinen, seisoi äänetönnä, ivallisen näköisenä +rappusilla ja katseli Paavoa, joka liikkui vikkelänä hevosensa +ympärillä, huusi sitten jotain jollekin pihan yli kuin käskien ja +komentaen. + +"Mitä sinä täällä, Ruotsalainen?" kysyi isäntä puoleksi leikin, +puoleksi ivan sekaisella äänellä. + +"Tulin katsomaan, miten rikas parannusta tekee", vastasi Paavo ja +ojensi kätensä tervehtiäkseen. "Kehnosti näkyy köyhältä käyvän", lisäsi +hän, kun oli tervehtinyt. + +Isäntä katseli yli pihan ja huuteli taasen jotain ikäänkuin estääkseen +Paavoa jatkamasta. + +"Köyhä kun tulee rikkaan luo, niin sillä on silloin hätä. Hätähän se +minutkin liikkeelle ajoi — nälän hätä, kuoleman pelko. Sinulla on +antaa, kun antanet — on aittaa, eloa, kalua." + +Sutinen näkyi tarkastelevan Paavoa pitkään välinpitämättömän näköisenä, +kääntyi vihdoin poispäin ja ärjäsi pirttiin mennessään: "Ei kappaakaan +kerettiläiselle. Saat mennä omien uskolaistesi luo pyytämään — saavat +auttaa jumaliset. Kuulut kulkevan kyliä uskon vimmassa ja muilla +itseäsi elättävän. Kummako sitten, jos joukko nälkää näkee!" + +Koski niin kipeää Paavoon kuin olisi puukolla pistetty. + +"Minä sen jo arvasin", sanoi hän porstuassa isännälle kiihtyneesti, +"että sen on Sutisen sydämen saatana lukinnut. Ja lujassa onkin, minkä +se lukkoon panee. Sitä ei aukaise köyhän valitus eikä vaivaisen huuto. +Näyt kuulleen ja uskoneen kaiken maailman puheet, kun senkin, että minä +kulen muilla itseäni elättämässä. On tehty työtä, on raadettu aamusta +iltaan ja iltojakin vielä pitkältä. Sen ovat näköiset nämä kädet." + +Ja Paavo puristi käsiänsä nyrkkiin ja aukoi niitä isännän edessä. + +"Vaan kun tässä täytyy kuolla", jatkoi hän, "kun Jonsan Sutinen antaa +köyhän kuolla kotiinsa, niin panen tänne aittasi ovelle pitkälleni. +Pitää olla rikkaallakin jotain harmia — saa korjata köyhän ruumiin +tieltään." + +Hän kulki kiirein askelin hevostaan kohti, mutta pysähtyi samassa +keskelle pihaa. + +Ei — ei hän saa näin mennä, ei hän saa Herratta lähteä, kun on Herran +kanssa tullut. Ei hän ole ollut oikea pyytäjä, nöyrä ihmisten edessä, +niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin oli aikonut. + +Hän pysähtyi äkkiä ja kääntyi ympäri. Hän tunsi, miten sisässä riehui +ja aaltoili ja miten väkevät voimat taistelivat siellä vastakkain. + +"Sinä loukkaannuit, Sutinen", sanoi Paavo takaisin palattuaan, "sinä +panit pahaksesi. Puhuin turmeluksestani. En ollut oikea pyytäjä, ei +ollut mieleni oikea." + +He seisoivat hetken äänettöminä kumpikin, Paavo pihalla, Sutinen ovessa. + +"Käyhän sisään — tulehan pirttiin!" sanoi Sutinen vihdoin, ja hänen +äänensä oli muuttunut ystävälliseksi. "Jätä säkkisi siihen, saavat +siitä ottaa ja mennä antamaan!" + +Kun Paavo palasi illalla kotiinsa, oli hän täynnä hyvää tuulta, laski +leikkiään, lähenteli lapsia ja puheli Riitalle pitkin iltaa iloisena, +tyytyväisenä. + +"Se on niin, että Herra antaa, että Herralla on jakamatonta tavaraa, +kun on meissä ottajaa ja oikeaa rukoilijaa. Mutta syntisen sydän on +häälyvä ja hätäilevä. Se milloin uskoo ja luottaa, milloin taasen +epäilee ja pelkää", puheli Paavo illalla maata mennessään. + +Hän ihmetteli itsekin usein, miten hän jaksoi tehdä työtä aamusta +iltaan ja sitten kulkea pitkät matkat sunnuntaisin Savojärvelle ja +sieltä taasen öisin palata. Niinkuin olisivat voimat vain kasvaneet +ja työinto kohonnut, vaikka oli aina pettu syötävänä ja sammalsurve, +ja niinkuin olisi usko vain vahvistunut vastoinkäymisissä. Sieltä — +sieltä hän sen sittenkin sai kaiken — Jumalan sanasta ja heränneiden +ystävien seuroista. "Jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman". +Niin se on. Hän on sen itse kokenut ja tietää sen sanoa muille omasta +kokemuksestaan. Miten on sentään kovaa ja raskasta niiden muiden elämä, +joilla ei ole tässä elämässä muuta mitään kuin maallista, jokapäiväistä +puutetta ja kärsimistä köyhinä vuosina, ei mitään toivoa eikä iloa +Jumalassa, ei uskoa eikä voimaa, millä kestää ja kantaa kaiken! + +Ei ollut Riitallakaan. Ei jaksanut raukka päivääkään harjoittaa +kärsivällisyyttä. Mikä se on oikein, joka tekee ihmisen kärsimättömäksi +ja ärtyisäksi ja kasvattaa kiukkua? Ahneus se on ja parempien päivien +tavotteleminen ja takaa-ajaminen. Kun hän tarkkasi oman epäuskonsa ja +kestämättömän mielensä syvimpiä juuria, niin paljastui sieltä alta +ahneus, se vanha, joka on kaiken pahuuden alku, joka maailman lapsia +hallitsee, vaan jota hänen täytyi kuolettaa. Se se oli Riitan synti. +Siitä olivat lähtöisin kiivaat, kiukkuiset puheet ja pitkällinen +murjotus ja äänettömyys. Vaan se oli kuritusta ja rangaistusta hänelle. +Hän oli omin lupinsa ottanut vaimon, Herralta kysymättä, kananealaisten +tyttäristä eikä Herran kansasta. Hänen täytyi kantaa tämä omana +ristinään, jonka oli itse hankkinut. + +Hän oli taasen ollut monta päivää Savojärvellä ja Ollikkalassa, +valvonut öitään nuorten, vasta heränneiden kanssa ja palannut väsyneenä +kotiin. Kun hän astui pirttiin, huomasi hän vieraan istumassa pöydän +päässä ja lukemassa raamattua. Se oli Karjalan miehiä, Kuosmanen +nimeltään, Nurmeksen Keyritystä. + +"Onko se sinne Karjalaankin jo Herra tulossa?" kysyi Paavo. "Se on +täällä Savossa liikkunut maassa jaloin vuosikausia ja täällä vielä +temmeltää. Vaan sen on ollut tie länteen päin." + +"Ka — mitä tehnee ja minne lähtenee?" hoki Kuosmanen hämillään +tietämättä, mitä oikein vastaa ja miten kertoa asiansa. "Puhuhan +asiasi! Sitä on sillä asiaa, jonka on täytynyt lähteä yön selkään +taipalelle", kehoitti Paavo. + +Ja Kuosmanen alkoi kertoa, mikä häntä vaivasi ja mikä oli ahdistanut +liikkeelle. Hän oli nähnyt ihmeellisen näyn kalastusmatkalla ollessaan +helatorstaina. Mustiin puettu mies oli ilmestynyt nuotiolle, puhutellut +häntä ja polttanut lastuja hänen kämmenellään. + +"Vaan jos lienet nukkunut ja unta nähnyt?" keskeytti Paavo. Ei ollut +Kuosmanen nukkunut eikä unta nähnyt. Oli istunut aamuyöstä nuotiolla +ja miettinyt, mitä lie miettinyt, kun se tuli ja nuhteli häntä ja pani +lastuja hänen kämmenelleen. + +"Kun on ollut suruton ja jumalaton ihmisrukka, niin ettei ole osannut +juhlaakaan oikein viettää eikä pyhää aresta eroittaa, niin on Herran +täytynyt tulla alas omin käsin ohjaamaan ja tielle taluttamaan. Sinun +pitää ottaa siitä neuvokista vaari!" + +"Pitäisihän sitä, kun sillä pääsisi ja kun osaisi ruveta oikein +elämään. Kyllä on liian paljo ihmisiä helvettiin kulkemassa. Tulin +saamaan teiltä neuvoja, kun kuulutte niitä antavan." + +"Tulit hyvänkin mestarin luo, kun minun. Tässä olen itsekin ollut +neuvon tarpeessa kaiken matkaa, mistä taasen saada leipää nälkäiselle +joukolle — ja muustakin", sanoi Paavo hymähtäen ja tarkastellen väliin +Riittaa, väliin vierastaan. + +"Näyt olleen sinäkin niitä kaiken maailman suruttomia, joilta on tie +hukassa ja taito turmeltu", jatkoi hän hetken päästä. "Vaan sinun on +tästä helppo alkuun päästä olkoonpa ollut näkysi mikä tahansa. Siinä +on Herra edessäsi, tietäsi sulkemassa, etkä sinä siitä sivu pääse +muuten kuin pakkaumalla. Pysy sinä siinä, puhu asiasi puolustelematta +Herralle, jumalattomana, sairaana! Jos takaisin palaat, soentaa saatana +yhä sokeammaksi." + +Kaiken iltaa puhuivat Paavo ja Kuosmanen parannuksen asiasta. Kuosmasen +oli niin hyvä olla, että hän kertoi milloin mistäkin, hyppi asiasta +toiseen, kyseli ja keskeytti Paavoa. + +"Sitä samaako lie Lieksan puolella?" sanoi Kuosmanen kuultuaan +Savojärven herätyksistä ja heränneistä. "Kuuluvat menevän horroksiin, +lyövän kämmeniinsä, haastelevan kiireesti ja kummallisella äänellä." + +"Sitä — mitäpäs muuta!" sanoi Paavo puoleksi ihmeissään ja kysyvänä, +puoleksi varmana, kuin olisi asia itsestään selvä. + +Hän istui pitkän ajan ääneti ajatuksissaan, ja hänen silmissään +kuvastui outo ihmettely. + +"Pitääkö vielä nähdä uusia ihmeitä?" kysyi hän hetken perästä hiljaa +kuin itseltään. "Vai liikkuu sielläkin! Liekö sitten oikeaa vai väärää? +Vaan miksei ole oikeaa, jos on kerran Herran alkamaa." + +Ei Kuosmanen tiennyt, mitä oli ja mistä oli. Sen vain tiesi, mitä oli +muilta kuullut, että oli joku lahko semmoinen syntynyt Lieksassa ja +että ne siellä kokoontuivat samoin menojaan pitämään. + +"Vaan kuka niille puhuu ja niitä hoitaa?" kysyi Paavo uteliaana. + +"Jostain Venäjän rajalta kuuluu olevan — joku Härkönen sieltä päin." + +Se tuntui Paavosta niin oudolta ja ihmeelliseltä, että hän palasi +siihen tuontuostakin, kyseli ja kuulosti kaikki, mitä Kuosmanen oli +kuullut. + +"Herran tiet ovat tutkimattomat ja salatut. Sitä ei tiedä kukaan, +mistä alkaa ja mihin loppuu ja mistä ottaa milloinkin aseet käteensä. +Sodalla sortaa ja nälällä näännyttää kansaa, pimeää, surutonta kansaa, +näkyjä näyttää ja unia uneksittaa sellaisia, että heräävät ja pyrkivät +helvetin partaalta pakoon", puheli hän Kuosmaselle. + +Mitä lie Paavo miettinyt. Hän näkyi liikkuvan rauhattomana pirtissä, +istuvan ja taasen nousevan jonnekin mennäkseen. + +"Samalla lailla se alkoi täälläkin Savossa", sanoi hän taas ja istui +Kuosmasen viereen. "Keskellä kirkasta päivää painoi Herra heinäväen +maahan Savojärvellä. Siitä ne tulivat sellaisiksi, että puhuivat vain +helvetin tulesta ja Herran tuomiosta, toiset itkien selvillä päin, +toiset horroksissaan oudolla äänellä. Vaan ne ovat siitä jo selvinneet. +Ne kulkevat nyt tasaista tietä, Herran tietä, kaitaa, levollisina, +rauhallisina. Se on siinä vaara suurin, missä syntinen on herkin ja +avuttomin, missä sokean silmät ovat avautuneet, ja Herran kirkas päivä +on silmiä huikaisemassa. Siinä niitä sielläpäin jo eksytettiin." + +"Vaan jos olisi lähteä sinne", sanoi Kuosmanen ja tarkkasi Paavoa +kysyvästi. + +"Karjalaan —?" + +"Karjalaan — Lieksaan — niiden menoihin sinne. Mikä matka tämä on?" +sanoi Kuosmanen. "Päivän astut, toisen soudat, niin jo olet kolmantena +perille päässyt. Ei mikään matka nuorille miehille." + +"Menkää, kulkekaa, painukaa niin pitkälle kuin saloa riittää — vaikka +Venäjälle asti!" kuului Riitta sanovan kiukkuisasti toiselta puolen +pirttiä. + +Paavo ei ollut kuulevinaan, istui vain ja mietti, mitä lie miettinyt, +Riitan kiukkuako ja kärsimättömän mielen purkausta vai Kuosmasen +puhetta ja Karjalan matkaa. + +"Lähden, kun lähtenet kumppaniksi", sanoi hän vihdoin reippaasti, +päättävästi kuin uhmaten. + +"Lähdet, vaan pidäkin joukostasi parempaa huolta! Juokset lakkaamatta +— kumma kun jaksatkin — kulet saarnaamassa ja muita vielä mukaasi +houkuttelet pitkille matkoille. Et näy välittävän, vaikka kuolisi joka +nokka nälkään", jatkoi Riitta samassa sävyssä. + +"Ei kuole, ei tapa petäjäinen teitä nyt enemmän kuin ennenkään", sanoi +Paavo vakavasti, sävyisästi. "Vaan turmelus tappaa sielun ja kiukku ja +kärsimättömyys. Kun älyäisit, että tässä on sielun vaara suurempi kuin +ruumiin." + +Riitta käveli kiivaasti pihalle ja paiskasi oven kiinni perässään, niin +että seinä tärähti. + +"Semmoinen on minulla vaiva, vaan sekin pitää Herran vaivana kantaa", +jatkoi Paavo Riitan mentyä. "Osaan muita opettaa ja neuvoa, vaan en +omaa akkaani." + +Hetken päästä palasi Riitta sisälle puusylyksen kanssa, jonka sitten +pudotti raskaasti pirtin nurkkaan. Hän näkyi olevan tyynempi, +rauhallisempi, kulki edestakaisin kuin itseään lepyttäen ja muilta +äänettömästi anteeksipyytäen. + +"Jos on Herran työtä siellä, niin niitä pitää mennä kehoittamaan ja +rohkaisemaan. Se on Herran ystäväin etu ja onni sellainen, että tukevat +toisiaan, että ovat yhtä, missä ovatkin, ja yhdessä vaeltavat taivaan +tietä käsi kädessä, kantaen ja nostaen ja ojentaen. Missä olisivat jo +Savojärven heränneetkin, jollei niitä olisi hoidettu ja niille Herran +eteen tietä auottu? Toiset surmillaan, mielipuolina, toiset maailmaan +uupuneina, toiset väärään kristillisyyteen eksyneinä", puheli Paavo +Riitalle yhtä hyvin kuin Kuosmasellekin. + +Mitä kaikkea hän olikaan jo ennättänyt ajatella! Sitäkin, että siitä +syttyy ja leviää vielä palo semmoinen, jota ei ole ennen nähty, että +ne kulkevat sieltä tänne ja nämä täältä sinne, että erämaa tässä +välillä vielä kaikuu Karjalan ja Savon ystäväin yhteisestä laulusta. Ja +muutakin. Vaan ei hän uskaltanut sitä ajatella loppuun. Ei hän ollut +mikään, ei hän pyrkinyt miksikään. Jos se on hurmaa ja eksymyksen +henkeä, niin hän korjaa ja oikoo, minkä osaa ja ymmärtää, vaan jättää +sitten toisten hoidettaviksi, jos on hoitajia. + +Aamulla aikaisin he läksivät. He kulkivat poikki suurien salojen, yli +soiden ja korkeiden vaarojen. Paavo oli iloinen, toisenlainen täällä +kuin kotona, astui edellä kengät kainalossa. Ne olivat komeita vaaroja +Karjalan vaarat ja niiltä avautui yhtä komeita, laajoja näköaloja minne +asti tahansa, jonnekin Venäjän rajalle. Hän pysähtyi ihmetyksissään +korkeimmille kukkuloille tähystellen äänetönnä suurta, rannatonta +saloa, joka rauhallisena, äärettömänä, ikuisena uinui alla ja häipyi +kauas etäisyyteen. Niinkuin siellä sen takana jossain olisi luvattu +maa, joku ihmeellinen, salaperäinen, joka odotti ja houkutteli luokseen. + +"Se on tällaista syntisen tie taivaaseen, kuin on tämä meidänkin +kulkumme Karjalaan", puheli Paavo Kuosmaselle. "Nouset notkosta +vaaralle, silmäät, tähystelet hetken kauas ja näet uusia vaaroja, +niin jo samassa saat painua korpeen ja suolle ja rämpiä rämeitä. Ja +aina on suota pitemmältä ja pehmeää maata. Kauan kulin siinä korvessa +kuivalle pääsemättä, ponnistelin yksinäni odottamatta, toivomatta, +näännyksiin asti. Vaan nyt on jo helpompaa, nyt on sellaista, että +tietää ja saa uskoa, että tulee kuivakin vielä vastaan ja kangasmaa +— on tullut jo monesti, tulee vastakin. Ei saa hätäillä syntinen, ei +panna määriä mitään, vaan odottaa — uskossa odottaa. Se on elämän tietä +vaivan ja ristin alla oleminen, niinkuin on tietä tämäkin polku huonoja +pitkospuita myöten suolla." + +Hän kulki sitten taas pitkät ajat äänetönnä ajatellen omia asioitaan, +Riitaa ja Riitan kärsimätöntä mieltä ja surutonta elämää. Mitä siitä +vielä tuleekaan? Pahenee vain vuosi vuodelta, lisää omaa kuormaansa +ja hänen, tekee molemmille elämän yhä raskaammaksi. Kun on kiukkuinen +vaimo kotona ja puute jokapäiväisenä vieraana, niin ei muuta iloa eikä +huvitusta kuin Jumalan sana, ja kun ei siitäkään sitten enää tunne +mitään saavansa, niin täytyy taas lähteä ystäviin, vaikka ruumis on +väsynyt ja työstä kipeä. Vaan se voi olla Herran johtoa sekin. Ei +tulisi muutoin kuletuksi eikä mennyksi eikä puhutuksi niille niin usein +eikä katkaistuksi pitkää taivalta Sutelasta Savojärvelle, ellei olisi +pakko semmoinen. Ja hänestä tuntui silta, että hän on löytänyt taasen +uuden selityksen omalle elämälleen ja että nyt on helpompaa sekin, mikä +äsken oli ollut niin raskasta. + +Aivan kuin hän saisi tätä samaa taivalta vielä monesti taivaltaa, saisi +mennä ja tulla yhtä iloisena, kulettaa tulta toisesta paikasta toiseen, +vuorotellen Savosta Karjalaan ja Karjalasta Savoon. Miten se siltä +tuntuikin — miten ne olivatkin kuin tuttuja jo nämä vaarat täällä ja +vedet vaarojen välissä ja tummat, totiset talot vaaroilla! Ja miten oli +tuntu täällä luonnossa ja ilmassa samanlainen kuin Savojärvelläkin, +ikävöivä, kaihoava, salaa etsivä, jonnekin pyrkivä, ja salon eläjillä +kaikilla sama katse ja surunvoittoinen puhe! + +He pyrkivät vanhaa taloa kohti vaaran laelle. Pitkä, kaunis Pielinen +avautui yhtäkkiä eteen pohjoiseen kaveten, etelään leveten, ja kaukana +vesien takana, suurten selkien toisella puolen, kohosi uusia vaaroja, +yhä jylhempiä ja juhlallisempia. + +"Tämä Nälkömäki tässä on vanha paikka", puheli Kuosmanen vaivalloisesti +vaaran rinnettä astuen. "Tässä on sama suku elänyt monta polvea. Lie +ollut nälkää entisaikaan jolloinkin, koska on nimi sellainen, vaan nyt +ovat eläjät vankat, paikkakunnan parhaat. Vaara tässä henkii lämpöään, +Pielinen tuolla alhaalla sumujaan ja huurujaan." + +Paavo kääntyili ja katseli riiputtaen raskaasti konttiaan ja +tepastellen kivistä polkua myöten. Hänestä tuntui niin somalta, että +hän nyt oli täällä, että hän oli menossa sinne niiden seuroihin, uusia +ystäviä hakemaan ja tekemään ja että täällä oli tällaisia suuria +taloja, joissa oli pirtit kahden pään ja että Pielinen oli tässä, +suuri, pitkä, leveä, jonka yli saavat huomenna soutaa. + +He kylpivät vielä illalla. Isäntä kertoi heille herätyksistä ja +heränneistä, joita oli Lieksan puolella, Härkösestä ja Pyyköstä, jotka +niitä hoitivat ja niiden kanssa seuroja pitivät. + +"En tiedä, mitä lie — en ole ollut niiden menoissa, eivät ole olleet +muutkaan täältä päin", puheli isäntä. "Papit ovat niistä varoittaneet +ihmisiä, kun ovat kuulleet niiden melusta ja metelistä. Jotain outoa +lahkoa se vain on. Kuuluvat kaatuvan maahan ja pitävän vierasta ääntä +varsinkin silloin, kun se Pyykkö niille saarnaa. Se kuuluu olevan +ankara mies. Vaan Härkösestä sanovat, että on toisenlainen, hiljainen +ja lempeä, sellainen, joka ei ääntä nostata. Olisi sitäkin kerran +kuultava ja nähtävä." + +Paavo muisti ensimäisiä herätyksiä Savojärvellä ja oman nuoruutensa +aikoja, miten hän aina seisoi peläten ja vapisten oven pielessä, kun +Juhana Martikainen julisti tuomioitaan ja ihmiset kaatuivat kauhuissaan +lattialle. + +"Sitä se oli sielläkin — sitä samaa huutoa ja helvetin pelkoa — ennen +Savojärvellä, kun pimeä, syntinen kansa heräsi. Antaa niiden aikansa +huutaa ja menoansa pitää. Siitä ne herkiävät, siitä niille vielä +koittavat rauhan ja virvoituksen ajat Herran kasvoista ja tuntemisesta. +Hukkuva on hullu ja hätäinen. Ei tunne pelastajaansa, ei osaa eikä +ymmärrä pysytellä paikallaan ja odottaa, että tulisi hiljaisuudessa +autetuksi." + +He kulkivat poikki Pielisen varhaisena kesäaamuna, isäntä soutaen, +Kuosmanen keskellä istuen, Paavo perässä. Miten tämä olikaan kaikki +kaunista, sellaista jylhän kaunista, jota ei Paavo ollut ennen nähnyt +milloinkaan! Kaukana kultasi aurinko Paalasmaan kupeita ja kukkuloita +ja valoi kirkkauttaan alas vesiin näköpiirin rajalla. Korkeat vaarat +kohosivat kahden puolen autereisina toinen toistaan ylemmä kuin +keskenään kilpaillen ja omaa mahtavuuttaan ihastellen. + +"Jo on Herra tuhlannut teille kauneuksiaan! Kun tätä vain kestäisi ja +täällä saisi aina elää ja olla, niin ei parempaa taivasta syntisellä", +sanoi Paavo kuin jostain alkuun päästäkseen ja tarkkasi isäntää terävin +katsein. + +"Onhan tämä — onhan sitä Luojalla tätä lajia. Vaan kun ei tällä elä — +ei elä henki eikä ruumis", kuului isäntä vastaavan Paavolle. + +"Silläkö sinäkin sieluasi raskautat, mitä syödä ja juoda ja millä +ruumiinsa verhota — sillä ne sielläpäinkin. Niinkuin siinä olisi onni +ja autuus, missä on selvää leipää ja aitat kaikki eloa täynnä ja +niinkuin se auttaisi kuolemassa. Vaan ei auta, ei päästä perille sillä +ruualla." + +Ja Paavo alkoi sitten puhua isännälle oikeasta onnesta ja rauhasta, +jonka sielu saa Herralta evääksi ja elämän leiväksi, jonka hän oli +saanut itse ja muut — Kuosmanen tässä ja Savojärven ystävät. + +"Sen on tuli alkanut palaa pienellä paikalla, kun on tämän Kuosmasen +kämmenellä, vaan siitä se vielä levenee ja laajenee niinkuin kuivassa +kankaassa. Joka tottelisi aikanaan ja antaisi Herran kutsumukselle +kunnian, niin pääsisi vähemmällä. Ei tarvitsisi huutaa, ei hätäillä +eikä helvetin polttoa povessaan kantaa. Vaan ei ymmärrä ihmisrukka +aikanaan, mikä on hiljainen, salainen, outo ääni sielussa, joka kutsuu +ja kuiskii kuin kaukaa jostain erämaan kulkijaa kotiin huhuillen. +Eikä ymmärrä sitäkään, mitä on pelko sellainen ja avuttomuuden tunne +yksinäisinä hetkinä ja mitä sielun rauhattomuus ja salattu, sanaton +huokaus — että on Herran kutsumusta ja eksyneen ihmisen tuntematonta +etsimistä maailman rantaa kulkeissaan. Ja kun ei ymmärrä, kun ei osaa +ottaa vähemmästä vaaria, niin täytyy Herran tulla alas ja alkaa paahtaa +ja polttaa helvetin tulella, maahan painaa ja pakottaa. Siitä se sitten +se hätä ja huuto ja parku." + +Isäntä pysäytti vähäväliä soutamisen, lepuutti airojaan ylhäällä ja +istui ajatuksiinsa vaipuneena vetäisten taasen venheen pituudelta +matkaa. Ei hän ollut ennen sellaista kuullut, niin likistä ja lämmintä +ja ottavaa, ei ollut ymmärtänyt eilen, mikä ja millainen vieras oli +Kuosmasen kanssa taloon tullut. Eikä hän ymmärtänyt vieläkään, kuunteli +vain ja katseli kiireestä kantapäähän Paavoa ja ihmetteli. Ja hänestä +tuntui siltä kuin olisi joutunut johonkin, josta ei enää pääse pois, +niinkuin tämä vieras tässä pitäisi kiinni, veisi jonnekin, kulettaisi +tuntemattomaan maahan, kauas kotoa. + +Hän oli hänkin ollut suruton ja huolimaton sielunsa pelastuksesta, +oli aamusta iltaan ollut kynsin hampain kiinni katoavassa tavarassa +muistamatta sitä, mikä on katoomatonta siellä jossain kaukana, rajan +toisella puolen. Oli joskus tuntenut hätää sielussaan ja kuoleman +pelkoa, yksinäisinä hetkinä salolla liikkuessaan ja pimenevässä +pirtissä istuessaan illoin, kun muut jo nukkuivat oljillaan ja hän +yksin valvoi. Vaan siihen oli sitten pelko taas haihtunut, unohtunut +pitkiksi ajoiksi ja sulautunut maailman puuhiin ja elatuksen huoliin. +Ei hän ollut milloinkaan päässyt alkuun eikä ollut osannut eikä +ymmärtänytkään alkaa. Miten hän ja miten ne muutkaan, jotka olivat +samanlaisia kuin hänkin oli? + +He astuivat taasen kaiken päivää, nousivat ylös vaaroille, laskeusivat +alas lepikkoahoille ja vetelille soille, silmänkantamattomalle. +Otettiin jostain opas mukaan taipaleelle, joka tuntui loppumattomalta. +Siinä kohosi vaara edessä, aivan käden ulottuvilla. Se oli tulevinaan +vastaan, sen kylki näytti viettävän suon laitaan asti, vaan siitä se +pakeni taasen, painoi hartioitaan alas, leveni, loittoni, piiloutui +jonnekin kauas pitkän, synkän korven taakse kuusikon varjoon. Kun +he iltasella vihdoin saapuivat viimeiselle vaaralle, korkealle +Hangasvaaralle, Härkösen taloon, olivat he niin väsyneet, että +painautuivat pitkälleen pirtin lattialle ja siihen heti nukkuivat. + +Paavo kuului puhelevan pirtissä aamulla aikaisin Härkösen kanssa, +kun toiset vielä makasivat. Istuivat kuin vanhat tutut pöydän päässä +rinnakkain, vastapäätä vanhaa raamattua, joka siinä lepäsi jaloillaan +heidän edessään, Paavo pitkänä, pystynä, Härkönen pienenä, kumarana. + +"Vai ei ole täälläkään tietty, miten alkoi!" kuului Paavo sanovan. +"Se on nyt kuin ilmassa, niin ettei tiedä kukaan, missä iskee alas ja +kutka sen käsiin ensiksi joutuvat. Toiset näkevät näkyjä ja ja kuulevat +ääniä, toiset alkavat huutaa hädissään keskellä kirkasta päivää, mikä +kotona, mikä työssä ollessaan. Niitä herää siellä joka viikko." + +"Niin tekee täälläkin. Näkyy tarttuvan toisista, kulkevan kuin +kulovalkea. Siellä niitä on rannempana Pielisen puolella kohta joka +talossa", sanoi Härkönen. + +"Niinkuin tämä Kuosmanenkin. Mies pimeä ja suruton lähtee kalalle +suurena juhlana, niin tulee Herra sillä tiellä vastaan. Siitä piti +sitten painaa Sutelaan saakka läpi yön", puheli Paavo katsellen +Kuosmasta, joka istui oljilla nousua tehden. + +"Ka — kun ei likempänä löytynyt lohdutusta", sanoi Kuosmanen. + +"Ei löytynyt, kun ei löytynyt Herraa itseään eikä Herran tietä. Se on +lohdutus siellä, missä Herrakin — Herran mukana. Lustig niitä siellä +lohdutti Savojärvellä, muudan kuleksiva mies jostain Pohjanmaalta, ja +sammutti Herran työtä. Olisi vienyt heränneet, mihin olisi vienytkään, +ellei olisi hätään päästy. Kun saivat lohdutuksen, mutta Herra jäi +saamatta ja Herran tie tuntematta, niin oli rauha _väärää,_ rauhaa. Sen +alla kasvoi sitten lihallinen mieli, joka alkoi hypittää." + +Ja Paavo kertoi heränneiden tilasta ja eksymyksestä ja taisteluistaan +Lustigia vastaan ja siitä valosta, minkä oli sepältä saanut. + +"Eksyvät helpoimmin, jotka suurinta ääntä pitävät. Etsivät rauhaa +ja lohdutusta ja tuttavaa armoa, vaan eivät tahtoisi Herran tielle +taipua, ei leipää syödä, vaikka voin leivän päältä nuolevat. Sitäkö ne +täälläkin?" + +"Sitä samaa", sanoi Härkönen naurahtaen. "Pyykkö niitä peloittaa, +lailla uhkaa ja tuomitsee, niin juoksevat tänne hätänsä kanssa. +Juoksisivat enemmän, ellei olisi niitä soita siellä välillä. Vaan ei +minusta kenenkään neuvojaksi." + +"Niitä pitää jonkun olla neuvomassa ja niille tietä aukomassa. Sitä +minäkin pitkät ajat — sitä, ettei minusta mihinkään. Ja sitä samaa +sanoo sydän vieläkin. Jos sitä kuulin, niin olisivat hukassa heränneet. +Herran työtä pitää tehdä sen, jolla on valoa, vaikka vähänkin olisi. +Nyt on sellainen aika, että täytyy. Ei ole papeista ainakaan apua. +Pauhaavat joka pyhä uutta villitystä vastaan ja usuttavat surutonta +maailmaa niiden kimppuun, jotka sielustansa huolta pitävät." + +"Niin tekevät — niin kuuluvat jo tekevän Nurmeksessakin", sanoi +Härkönen. + +"Joka paikassa, missä Herran henki liikkuu ja Herra itse maassa jaloin." + +"Vaan miten sinä, vieras, niitä oikein neuvot ja opetat, jotka ovat +neuvon tarpeessa?" kysyi Härkönen. + +Paavo istui hetken aikaa eteensä tuijottaen. + +"Minun on oppini ja neuvoni pienellä paikalla. Työnnän niitä Herran +eteen ja sanon: Pysy siinä, puhu siinä asiasi Herralle, sano syntisi, +huuda jumalattomuuttasi ja julista itse tuomio ylitsesi, niinkuin sen +Herrakin julistaa, vaan älä lähde pois, älä karkaa Herran käsistä! +Odota siinä, milloin asiasi toimittaa ja tuomiosi muuttaa armoksi! +Minulla on sama neuvo, mikä sepälläkin." + +Härkönen tuntui kuuntelevan henkeään pidätellen Paavon puhetta. + +Miten se oli selvää ja yksinkertaista! Jotain samaa oli hänenkin +mielessään ja ajatuksissaan liikkunut, vaikkei ollut osannut sitä +muille tulkita. Sinnepäin hänkin oli koittanut niitä neuvoa — poispäin +itsestään, Herran käden alle ja kuletettavaksi ja Herran itsensä +lohdutettavaksi. + +"Niiden pitää tulla Herran opettamiksi, että pääsevät omille +jaloilleen", jatkoi Paavo. "Ei ole täällä, näillä taipaleilla neuvokkia +joka hätään eikä ole sielläkään. Jumalan sanasta itsestä pitää saada, +mitä sielu tarvitsee." + +He puhelivat, lukivat raamattua, avasivat yhä enemmän sydäntään +toisilleen. Ja heistä tuntui niinkuin he olisivat vanhoja ystäviä, +jotka olivat pitkän ajan perästä taasen toisensa tavanneet, ja niinkuin +heitä kumpaakin tarvittaisiin ja heillä olisi kummallakin samanlainen +tehtävä ja kutsumus, Paavolla Savossa, Härkösellä täällä Karjalassa. + +"Mennään, kuletaan, tutkitaan kaikki turmeluksen varustukset kahden +puolen Pielistä!" sanoi Paavo iloisesti, kun he aamulla lähtivät, +Härkönen mukana. + +Oli yhtä seuramenoa monta päivää, kulkemista ja astumista ja istumista +pitkissä mustissa pirteissä, joiden katto kaartui lakeista kohti ja +joiden savu-mustat seinät kuulsivat kesäisen illan ruskosta. Oli +itkua ja iloa, oli särkyneiden sydänten hiljaista nyyhkytystä ja +lohdutuksensa saaneiden riemun yltäkylläisyyttä. + +"Ette saa jäädä siihen, missä olette ja missä armo makeimmalta +maistuu, niinkuin ei siihenkään, missä vihan tuli sielua polttaa. +Siitä pitää lähteä jokapäiväiseen kilvoitukseen, sotaan syntiä +vastaan, isensäkieltämiseen ja muuhun hengelliseen harjoitukseen. Ei +saa liikkua laajalla syntinen, vaan pysyä yksinkertaisena ja nöyränä +joka päivä Herran edessä. Ei saa itseänsä ihailla, jos on kuka päässyt +Herran kihloja kantamaan, ei epätoivoonkaan langeta eikä sielun +pimeään hukkua, vaan muistaa valvoa asiaansa hyvänä niinkuin pahanakin +päivänä. Sielun vaara on siinä, missä ei syntinen luulekaan olevan, +on armon kukkuloilla yhtähyvin kun epäilyksen alavilla ja kiusausten +pimennoissa. Vaan nämä vaarat vältetään jokapäiväisen valvomisen alla. +Kulkekaa sitä tietä, jota Herra kulettaa ja kun tienne nousee pystyyn, +niin seisokaa siinä alallanne sielun ikävässä ja odotuksessa, siksi +kun umpi taasen aukaistaan ja Herra on asianne toimittanut! Ja jos ei +sittenkään selviä, jos on aina vain pimeää ja polttavaa sielussa pahana +päivänä, niin menkää ja kysykää muilta — tältä Hangasvaaran Härköseltä, +jolle Herra on salatun viisautensa uskonut teitä varten!" + +Kuului kaunista laulua pankon puolelta, kun Paavo oli lopettanut — +haikeaa, ikävöivää, etsivää. Ei kukaan liikkunut, ei kääntänyt päätään, +ei liikuttanut jalkaansa, istuivat vain samassa asennossa, niinkuin +olisivat siihen jähmettyneet ja jääneet hiljaisuudessa miettimään, mitä +olivat kuulleet, ja sitä sitten sieluunsa kalliina aarteena kätkemään. + +"Ketä ne nämä tytöt ovat, jotka laulavat?" kysyi Paavo Härköseltä. + +"Ovat Ilomantsin tyttöjä — nuoria tyttöjä sieltä — pokost puolelta. +Kutovat kankaita ja kulettavat Kuopioon myötäviks", kuului Härkönen +vastaavan. + +Paavosta tuntui niin hyvältä olo, ettei ollut ennen milloinkaan +tuntunut sellaiselta seuroissa. + +"Hoida sinä näitä, Härkönen, pidä omina lapsinasi, kuleta, kanna +väsyneitä, ojenna eksyneitä uudestaan Herran tielle! Nyt on kaski +kaadettava — nyt on aika. Nyt on päivä, jolloin pitää työtä tehdä — +Herran päivä, valkeuden päivä." + +"On täällä tämä Pyykkökin", sanoi Härkönen hämillään. + +"On Pyykkö, vaan kun peloittaa ja arkiuttaa, niin tule sinä Kristuksen +rakkaudella kesyttämään!" + +Ja Paavo alkoi taasen neuvoa Härköstä, miten pitää heränneitä hoitaa, +etteivät eksy eivätkä pyri takaisin maailmaan. + +"Ei halon kanssa, ei hosumalla eikä lyömällä. Säikähtävät, pakoilevat +ja juoksevat omille teilleen. Syötä niitä hunajalla, juota maidolla, +niin kestävät sitten väkevää ruokaa, kun ovat ensin kesyyntyneet." + +Nälkömäen isäntä istui hiljaisena, harvapuheisena, katsellen syrjästä +Paavoa ja kuunnellen. Niinkuin olisi ollut hänelle puhuttua se, mitä +Paavo oli puhunut pitkin matkaa, niinkuin se olisi häntä tarkoittanut +ja häneen joskus salaa, oudosti katsellut. Ja niinkuin hänessä +itsessään olisi jotain särkynyt, niinkuin ei hän enää olisi se sama, +mikä oli ollut lähtiessä. + +"Sait olla kylvyssä sinäkin", sanoi Paavo isännälle, kun he nousivat +Nälkömäkeen. + +"Missä lienen ollut, vaan minusta tuntuu siltä, etten enää pääse teistä +erilleni. Eikö pitäne tulla perässänne Savoon saakka!" + +Paavo hymyili ja katseli hellästi isäntää ja jäi sitten pitkäksi aikaa +tähystelemään taakseen taivallettua matkaa ja Pielistä ja korkeita +vaaroja Pielisen takana. + +"Se on nousu aina vaikeampaa, nousit mistä tahansa, joko notkosta +vaaralle tai synnin suosta kuivalle, kovalle maalle. Miten se sepän +tyttö lauloikaan: + + "Vaikka korkea + Ja myös vaivalloinen, + Kuitenkin kulkea + Aijon perille + Läpi ahdingoitten + Tälle vuorelle. + +"Vaan kun on päästy vaaralle, kun on sielu saanut tuta tuttavaa armoa, +niin aukeavat laajat maat alla ja elämän vedet ja virrat ja Herran +kaupunki. Niin on minulle käynyt, niin käy teillekin." + + + + +IV. + + +"Vai on sillä siellä joukkonsa, vai selittää se siellä raamattua! +Se lie Lustigin raamattu sotkoksissa, koska sitä pitää aina olla +selittämässä", puheli Paavo Juhana Poikoselle, nuorelle miehelle, joka +oli pääsiäisen pyhinä tullut Iisalmelta Paavon luo. "Mikä sinut on +liikkeelle ajanut, oma asiasiko vai muiden?" + +"Oma ja muiden", vastasi Poikonen, "oma — kun ei saa rauhaa eikä lepoa, +kun on aina helvetti edessä, jos minne kääntyy, muiden — kun ei sovita +yhteen siellä, kun on aina pientä riitaa Lustigin kanssa ja Niskasen ja +muiden." + +"Hyvä, että on omaakin asiaa eikä muiden. Niitä kulkee joka päivä +täällä muiden asioilla. Vaan mikä sinulle puhkasi tien parannukseen — +nuorelle miehelle?" + +"Sehän se synnin paino ja kuoleman pelko. Kun on mies vaeltanut +tietämättömyydessä ja pimeydessä synnin poluilla, niin on kasaantunut +törkyä tunnolle. Pilkkaaja minä olin ennen ja vainomielinen. Kirosin, +vannoin, kun kuulin heränneistä puhuttavan, etten rupea jumaliseksi, +etteivät saa minua siihen lahkoon. Tässä talvella menin sitten +muutamana aamuna metsään, niin alkoi kuolema peloittaa, ja minusta +tuntui kuin kaatuisivat puut päälleni ja siihen rusentaisivat. Ja +kaatuahan nuo olisivat saaneetkin, vaan vielä on säästetty." + +"Ja sinä sieltä sitten —?" kysyi Paavo uteliaana. + +"Minä sieltä Lustigin luo puhumaan, vaan en saanut rauhaa enkä päässyt +painon alta. Kävin sen seuroissa ja koetin kuunnella. Ei se minulle +sopinut, mitä kuulin, en ylettynyt, liian oli korkealla Jumalan armo. +Niitä on siellä muitakin samanlaisia — Tikkasen veljekset ja Heikki +Martikainen." + +"Siinähän niitä onkin aluksi ja siihen tuo Herra lisää. Missä kaksi tai +kolme on koolla oikeassa mielessä ja hengessä, siellä on Herra itse. +Niin on ollut täällä, niin on muuallakin. Vaan pysykää te velallisina! +Se Lustigin oppi ottaa velan pois ja tuo sitten lihallisen mielen +tilalle. Vieläkö se pelaa?" + +"Mitä tehnee — en ole ollut enää kuulemassa. Sillä on hyviä ystäviä, +Lauri Niskanen ja muut, jotka ovat kirjamiehiä. Saa aina niiden kanssa +väitellä eikä minusta ole väittelijäksi eikä miksikään. Minun ovat omat +asiani sotkuksissa." + +"Niinkuin Lustigin raamattu", sanoi Paavo nauraen ja jatkoi hetken +päästä: + +"Ne pitää selvittää ja korjata — pitää saada selko tilastaan ja +tiestään ja päästä valoon. Ilman sitä saat olla sokkosilla kaiken +ikäsi. Ei se velka sinulta sen vuoksi lopu, niinkuin on loppunut +Lustigilta ja niiltä muilta, olet sitä joka päivä tekemässä. Vaan +epäusko loppuu ja pimeys." + +"Tulin sitä varten tänne, että te lähtisitte sinne riitä neuvomaan ja +oikomaan eksymyksiä. Siellä ne kuuhailevat ja katselevat, ketä seurata +ja minne mennä, kun on kaksi joukkoa. Ei ole Niskanenkaan mielessään +luja, vaikka joku vaimo täältäpäin jostain kuuluu sitä varoittaneen +teistä Kuopion markkinoilla." + +"Vai jo varoitti! Joko ovat alkaneet akat Kuopiota myöten?" sanoi Paavo +nauraen. + +Hän läksi Poikosen kanssa pääsiäislauantaina Iisalmelle. Käytiin ensin +Savojärvellä ja tultiin toisena pääsiäispäivänä perille. + +Oli samaa ihmettä tämäkin matka kuin sekin sinne Karjalaan. Niinkuin +olisi outo voima ollut vetämässä ja kulettamassa, jota ei voinut +vastustaa, ja niinkuin Poikonen olisi ollut joku Herran lähettämä, +joka oli tullut sanomaan: Tule ja auta meitä. Ja Paavo istui omissa +mietteissään reessä pitkillä taipaleilla ja pirteissä seurain +päätyttyä, kun ystävät olivat hajaantuneet ja taas oli veisattu se +sama, vanha, tuttu lähtövirsi. + +Näinkö tässä sittenkin kävi? Näinkö hänen piti kulkea idät ja lännet, +lähteä itään, kun idässä paloi ja länteen, kun lännessä paloi Herran +tuli? Se oli ollut vain uteliaisuutta sellaista, joka hänet Karjalaan +kuletti, omaa halua nähdä niitä, Härköstä ja Pyykköä ja muita. Vaan +siellä perillä sitten piti puhua, ja kun puhui, oli kuin olisivat sanat +tulvineet suusta, niinkuin niitä olisi ollut suuri, purkamaton varasto +jossain sielun kätköissä, ja niinkuin olisivat kuulijat aina uutta +odottaneet. + +Ja hän istui taasen pöydän takana suuressa pirtissä, jossa ei muuta +näkynyt kuin päitä ja hartijoita ja pitkiä tukkia ja ruudukkaita +päähineitä ja kurkottavia, odottavia kasvoja kaukaa perältä. + +"On nähty sitä, mitä ei ennen täälläpäin, että Herra herättää +syntistä, jumalatonta kansaa, kulkee Karjalat ja Savot ja kutsuu +pimeydestä valkeuteen eksyneitä ihmisraukkoja. Ja kun on herättänyt +ja kutsunut, niin alkaa tielle taluttaa ja uuteen elämään johdattaa. +Vaan siinä ensimäisessä parannuksessa joutuu moni sielu vahinkoon ja +vaaraan. Kun on omatunto levoton ja helvetin lieska polttaa povessa, +ollaan vaivaisia syntisiä, rukoillaan, ahkeroidaan, juostaan ja +pyritään parannuksen tielle, niinkuin pitääkin, vaan kun on tultu +vanhurskauttamisen paikoille ja saatu synnit anteeksi, katkeaa +ikävöiminen ja syntinen seisahtuu siihen, ikäänkuin olisi jo perille +päässyt ja kaiken kilvoituksensa kilvoitellut. Ja kun se siinä +seisoskelee ja ihastelee omaa oloansa, loppuu lasten leipä ja elävän +armon esimaku. Silloin lähtevät toiset omin lupinsa liikkeelle ja +alkavat summakaupassa uskoa ja parannusta tehdä. Siinä syntyy sitten +tekojumalisuus ja kiiltokristillisyys ja siitä kasvaa vähitellen, +niin ettei syntinen itsekään huomaa. Luulee armon varassa liikkuvansa +ja oikeaa elämäntietä kulkevansa, vaikka onkin oma miehuus tukena. +Vaan oikeat, totiset kristityt eivät yksin kule eivätkä tietämätöntä +tavoittele. Kun niiltä loppuu lasten leipä, niin ne asettuvat +kaikkinäkevän eteen sielunsa ikävällä, siinä sairastavat ja sanovat: +Missä olet, missä viivyt auttajani? Ja siitä ne lähtevät eteenpäin +oman heikkoutensa tunnossa, vaan Herran varassa. Ja vaikka niiltä +ovat oman tuntemisen puolesta aseet riisuttu, niin niillä on Herra +väkevyytenä ja lujana linnana. Ne ovat nämä vaarapaikat vältettävät ja +opittava elämään oikeassa uskossa, jota elämän Herra salatun tuntemisen +kautta tarjoo, niinkuin on siitä kirjoitettu: vanhurskaan pitää elämän +uskosta." + +Niskanen istui peräpenkillä tarkkaavana painuen väliin kyynäisilleen, +väliin oikaisten itseänsä ja katsellen avosuin Paavoa. Hän ei voinut +ymmärtää, mikä häneen enimmän vaikutti, helppousko, jolla Paavo puhui, +äänen omituinen sävykö vai sanat ja asia. + +Niinkö se olikin? Niinkö olikin pienellä paikalla asia? Lustig oli aina +nostanut sen korkealle, vaan tämä laski alas maahan asti. Oli ennen +aina ollut sellainen ristiriita sielussa sen välillä, mitä oli ja mitä +luulotteli olevansa. + +Kun seurat olivat päättyneet, meni hän kamariin, tervehti Paavoa ja +pyysi seuraavaksi päiväksi kotiinsa Koljonvirralle. "No se — sehän +se on vanha sotapaikka, jossa on ennenkin isketty. Joko siltä on +Niskaseltakin susi turkit repinyt?" + +"Joko lie? Mitä sitten — mitä vieras sillä tarkoittaa? kysyi Niskanen. + +"Sitä, että joko on reikä tullut entiseen jumalisuuteen? Kuulut olleen +sinäkin jumalinen." + +"Lienen ollut jumalinen jos jumalatoinkin, vaan nyt olisi mieli taivaan +tielle." + +"Sille pitää päästä sen, jolla on mieli, kun on vain totinen ja oikea. +Kuulut olevan kirjamiehiä ja isotietoisia. Se on sellaiselle portti +ahtaampi kuin muille." + +Ja Paavo kertoi, miten hän itsekin oli lukenut raamattunsa kolmeen +kertaan, vaan pysynyt pimeässä ja haparoinut, kunnes seppä aukaisi +ymmärryksen ja valaisi tien. + +"Kun sitten rupesin raamattua lukemaan, oli kaikki kuin uutta painosta. +En ole sen perästä kysellyt neuvoja, vaan muita olen neuvonut ja muille +tietä osoittanut." + +"Sinun pitää päästä oikeaan järjestykseen, pitää palata takaisin, tulla +lapseksi ja opetella uudestaan kävelemään", jatkoi Paavo. + +"Vaan miten minä? Miten osaan oikein aloittaa?" kysyi Niskanen. + +"Siten, että asetut kaikkinäkevän eteen ja siinä pyydät parannuksen +armoa ikävöiden ja odottaen. Se on mieli, joka siinä on pääasia. Anna +omantuntosi tuomion langeta ylitsesi äläkä riitele!" + +Ja Paavo alkoi selittää, mikä on Herran tietä ja miten sillä kuletaan +ja miten pitää syntisen joka päivä uusia asiansa ja välinsä Herran +kanssa, ettei eksy pois yksinkertaisesta järjestyksestä. + +Se tuntui Niskasesta niin selvältä ja oikealta, niinkuin kaikki, mitä +Paavo oli puhunut. Hän oli ennen harjoittanut jumalisuuttaan omin +voimin, pitänyt sitä yllä ja pönkittänyt omin käsin ilman jokapäiväistä +ikävöimistä ja elävää yhteyttä Herran kanssa. Ja samalla oli Paavon +puhe niin varmaa ja vakuuttavaa, niin läheistä, niin yksinkertaista +kuin olisivat asiat jokapäiväisiä asioita, kuin puhuttaisiin talon +töistä ja askareista. + +Kun Paavo seuraavana päivänä tuli Virran taloon, aukaisi Niskanen +hänelle sydämensä ja kertoi tilastaan ja taisteluistaan. Hän oli jo +monta vuotta etsinyt ja ollut levoton, lukenut kirjoja, mitä vain oli +käsiinsä saanut, ja kantanut tunnollaan kuormaa. Nyt oli hän viimeksi +kulkenut Lustigin seuroissa ja luullut niissä joskus jotain saaneensa +helpoitukseksi. Vaan sitten oli taasen kaikki kadonnut ja haihtunut, +usko ja lohdutus ja hyvä mieli. Ja vihdoin oli hän alkanut epäillä ja +perääntyä, vaikka olikin Poikosen kanssa väitellyt. + +"Järki kehrää ja kunnia on korkea, vaikka tunteekin tunnossaan oman +huonoutensa. Minä olen aina omassa mielessäni pyrkinyt ylöspäin ja +omissa tiedoissani, hengellisissä niinkuin maallisissakin. Kun nyt +pääsisin alaspäin." + +"Pääset, kun pysyt velallisena ja kun Herra panee painoja. Niitä on +pitänyt minunkin kantaa, muutoin olisin noussut ja kohonnut korkealle +omissa luuloissani." + +He puhelivat kaiken iltaa ja myöhään yöllä vielä, kun muut jo nukkuivat. + +Paavo vertaili mielessään Härköstä ja Niskasta toisiinsa. Karjalassa +oli Hangasvaaran Härkönen ensimäinen, joka oli oikein ymmärtänyt +parannuksen asian ja saanut osan salatusta viisaudesta, tämä Niskanen +tässä oli toinen. Vaan tämän oli tieto suurempi. + +Kun Paavo seuraavana päivänä läksi kotiinsa, tuli Niskanen mukaan +saattelemaan. Oli huono, keväinen keli. Astuttiin pitkät taipaleet. +Kumpikin oli hyvillä mielin, Niskanen siitä, että oli saanut valoa +pimeäänsä, Paavo siitä, että oli taasen löytänyt itselleen ystävän, +joka häntä ymmärsi. + +"Ne ovat minulla omat vaivani ja kotiristini, ei niitä sovi kaikille +kertoa", puheli Paavo. "Hyvää on kristillisyys kylässä ja suurta +usko, vaan rikki tahtoo mennä kotona, katketa ja loppua. Kotona se +on syntisen oikea sotapaikka. Pysyt hetken vahvana, niin jo taasen +lankeat ja loukkaat itsesi ja haavoitat tuntoasi. Ja siitä saat sitten +uudelleen nousta ja hivuttaa itseäsi haavoitettuna Herran eteen, siinä +valittaa ja vaikeroida ja odottaa taasen uutta armokatsetta Herralta. +Vaan pitää kärsiä itseään ja omaa huonouttaan syntisen, ei saa suuttua +eikä väsyä eikä epäillä." + +Paavo puhui kaikesta, mikä hänellä oli painona ja mikä hänen elämäänsä +rasitti, kiukkuisesta vaimostaan, joka yhä vastusti Herran työtä +itsessään ja muissa, köyhyydestä ja puutteesta, joka aina kulki +kantapäillä meni minne tahansa, suruttomasta ympäristöstä, jossa ei +vielä ollut elämän merkkiä näkyvissä. + +"Nämäkin kuormat olisivat helpommat kantaa, jos olisi itse syytön, jos +saattaisi syyttömänä astua kaikkinäkevän eteen. Vaan kun ovat omat viat +pitkin päivää näkyvissä, kärsimättömyys ja kapinallinen mieli ja kopea +sydän, niin tulevat kaikki kuormat raskaammiksi. Vaan nämä ne ovat +syntisen tavaroita matkalla, näitä pitää täällä kantaa, uskossa kantaa, +ei uupua eikä väsyä." + +Paavon puhe päättyi aina siihen, ettei saa väsyä, ei työlästyä eikä +epäillä, vaan kantaa vaivansa uskossa ja kärsiä omaa huonouttaan. + +Kun hän palasi kotiin, oli Riitta synkän ja surullisen näköinen, ja +lapset istuivat arkoina ja pelokkaina pankolla. Hän huomasi heti, että +oli jotain tapahtunut, vaan ei kysynyt mitään. + +"Ne rupeavat nyt kuolemaan, eivät kestä enää", kuului Riitta sanovan +sairaan äänellä: + +"Kutka? Mitä?" kysyi Paavo hätäisenä. + +"Ihmiset — köyhät eläjät. Kuuluvat kaatuvan työmaalla metsässä ja +teillä, mikä missäkin." + +Paavo silmäsi samassa lapsia, jotka olivat työntyneet likemmä toisiaan. +Hän tunsi olennossaan oudon, kaamean tunteen, ja hänen äskeinen +turvallinen, rauhallinen olonsa oli kuin poispyyhkäisty. + +"Tässä käy meille vielä samoin", jatkoi Riitta syyttävällä äänellä. +"Lapset ovat jo alkaneet sairastella. En saa terveitäkään enää ulos +ollenkaan, istuvat vain tuossa ja värjöttävät kaiken päivää. Minä niitä +saan täällä yksin pelätä." + +Ja Riitalta pääsi itku, väkivaltainen, raju, ja koko hänen ruumiinsa +vapisi. Mutta Paavo läksi ulos, pistäytyi pitkissä ajatuksissaan ensin +kujaan ja käveli sitten metsään päin pitkin ajotietä. + +Niinkuin olisi tullut seinä eteen, minne menikin, niinkuin joku ajaisi +takaa ja ahdistaisi ja lähenisi hetki hetkeltä. Oli hän jo kaikkea +kokenut, oli kulkenut pitkältä pimeässä, josta seppä oli ennustanut +ja puhunut, vaan ei ollut vielä tällaista tuntenut. Jos on niin, +että pitää sittenkin nääntyä, jos ei enää auta sekään, joka on ennen +auttanut. + +Oliko tämä kaikki rangaistusta hänelle siitä, että oli ollut joku +olevinaan, että oli kulkenut Karjalat, Savojärvet ja Iisalmet seuroja +pitämässä ja muita opettamassa? Vai oliko tämä yhteistä köyhyyttä, sitä +samaa, jota oli muillakin, joka ahdisti muitakin ja tappoi nälkään +ja näännytti metsäteille? Vaan miksi oli aina hänellä? Miksi hänen +elämänsä tuntui aina käyvän yhä raskaammaksi, kun muiden huojentui +ja helpoitti joskus — jumalattomain ihmisten, jotka olivat Herralle +vieraita? Ja hän tunsi, miten sielussa raivosivat kaameat ajatukset, +kapina ja uhma Herraa itseään vastaan ja synkkä epäilys. + +Nyt hän sen oikein näki, millaista jälkeä pettu ja sammalsurve oli +jättänyt jälkeensä. Lapset olivat kuihtuneet ja niiden kasvot saaneet +kalpean, sinertävän värin. Eivät ne ole olleetkaan oikeita lapsia, +eivät iloinneet milloinkaan, niinkuin lapset iloitsevat, eivät juosseet +eivätkä leikkineet, vaan istuskelleet pitkin päivää pirtissä ja +puhelleet toisilleen vanhan ihmisen äänellä. Hänen tuli niitä yhtäkkiä +sellainen sääli ja surko, että oli maahan vaipua, että piti pidellä +jostain kiinni ja ääneensä valittaa. + +Hänen mieleensä muistuivat talvelliset puheet Puolasta, kauniista, +rikkaasta, kaukaisesta maasta, jossain etelässä olevasta, jossa +annetaan asumukset ilmaiseksi. Hän oli niille nauranut ja niistä +ystäviään varoittanut. Vaan nyt ne tulivat siihen, niinkuin joku +olisi tuonut, niinkuin joku olisi siinä vieressä seisonut, korvaan +kuiskuttanut ja kuvaillut kaiken kauniiksi ja onnelliseksi oudossa, +tuntemattomassa maassa. Miksei hän voisi lähteä, niinkuin muutkin, +jotka olivat aikoneet ja joilla oli hätä ja puute pienempi kuin +hänellä? Hän lähtee, hän ottaa Herran mukaansa, hän palaa taasen +takaisin parempina aikoina. Hän valvoo vieraalla maalla ja vaeltaa +Herran kasvojen edessä. Hänen täytyy lähteä, täytyy päästä jonnekin, +joukko kuolee täällä nälkään, lapset kuolevat. + +Hän muisti Aaprahamia, joka sai kerran kutsun ja läksi kauas Kaanaan +maalle, ja Jooseppia ja muita Jumalan pyhiä, jotka olivat vaeltaneet +vieraille maille ja taasen tulleet takaisin ja saaneet siunauksen. +Ne tulivat kaikki siihen, liikkuivat siinä elävinä hänen edessään, +pystyttivät siihen majansa ja läksivät siitä taasen jonnekin tuttuina, +ystävinä, ikäänkuin käsin viittoen ja mennessään kutsuen. + +"Herra hoitaa heränneitä ilman häntäkin. Tänne jäävät Härkönen ja +Niskanen, joilla on salattu viisaus, tänne jää harjaantunut kansa ja +Herran sana. Ei hän ollut mikään eikä tahtonut ollakaan. Jos on Herran +tahto, että kansa elää ja kasvaa siinä armossa, jonka on kerran saanut, +niin se elää ja säilyy ja pääsee perille sinne, minne on menossakin. +Ja jos on Herran tahtoa vastaan hänen matkansa kauas vieraille maille, +niin tulkoon itse eteen, tukkikoon tien, pankoon poikkitelaista +polulle." + +Kaiken kevättä oli Paavon elämä ollut yhtä ja samaa taistelua oman +itsensä, oman horjuvan mielensä kanssa. Toisinaan oli pitänyt +öitänsäkin valvoa ja miettiä ja rukoilla. + +Jos on sittenkin siellä suuremmat vaivat vieraalla maalla kuin täällä, +jos tämä on Herran käsistä pakenemista, hätääntyneen hulluutta +ja epäuskoisen mielen uhmaa. Vaan ne tekivät lähtöään muutkin, +pelkäämättä, rohkeasti, möivät kotinsa ja kontunsa tai jättivät siihen +hallaiset paikkansa. Niin — niin se sittenkin on, että sinne pitää +mennä ja sieltä tulla taasen takaisin, jos ei kerran valkene eikä +kirkastu eikä parane tämä kurja elämä. + +Kun hän kulki metsissä yksin tai kalasteli aamuvarhaisin järvellä, +alkoi hänen päätöksensä horjua ja hän tunsi raskasta ja ahdistavaa +ajatellessaan lähtöä. Se oli sittenkin hänen kotinsa tämä köyhä koti, +hänen synnyinseutunsa tämä alakuloinen, tumma, totinen seutu, missä +vaara kohosi toisella puolen ja synkkä korpi toisella, järvi, soukka +järvi, vain välissä. Vaan kun hän tuli sisälle pirttiin näki Riitan +kärsivät, kuihtuneet kasvot ja lasten surullisen, hiljaisen olon ja +ilottomat liikkeet lattialla, niin vahvistui taasen horjunut mieli +hetkeksi. + +Kun sen oikein tietäisi, kun tietäsi edes jotain ennakolta, vaan ei +tiedä syntisraukka mitään, ei tiedä, mikä on Herran tahto milloinkin, +ennenkuin näkee ja kokee, ei tiedä, mitä on elämä, ennenkun on elämänsä +elänyt. + +Hän kulki kuin unissaan monta päivää ennen lähtöä, rauhattomana, +synkkänä, laahaavin askelin kuin raskasta taakkaa kantaen. Ei hän +jaksanut lähteä Savojärvelle eikä muualle ystäviin, kokoili vain +kapineitaan äänettömänä ja valmisteli lähtöä kuin salaa, niinkuin ei +itsekään tahtoisi tietää, mitä tekee ja minne menee. + +Ei maistanut miltään Jumalan sana eikä ollut halua sitä lukeakaan. +Niinkuin olisi puuttunut rohkeutta ja uskallusta, niinkuin olisi +pitänyt kiertää raamattuansa, niinkuin sieltä olisi tullut kielto häntä +vastaan, jos sen aukaisi. + +Eivät ne sopineet sittenkään hänelle miksikään esikuviksi, vanhat +patriarkat ja Jumalan miehet, ei hänen sopinut itseään niihin verrata. +Niillä oli oma, erityinen olonsa ja kulkunsa ja niiden elämällä +suurempi merkitys kuin hänen. Mikä hän oikeastaan oli? Ei mikään. +Jumala saattoi hänet nujertaa ja tappaa nälkään joukkoineen niinkuin +kenen tahansa jumalattoman. + +Hiljaa, kenenkään näkemättä he läksivät aamulla varhain. Paavo poikkesi +ennen lähtöä vaaran alle lepikkoon, polvistui siellä ja rukoili pitkät +ajat. Se oli kipeän, revityn, raastetun sydämen valitusta. Kun hän +palasi pihalle, seisoivat lapset jo siinä matkavalmiina, ja Riitta +talutteli pientä mustaa piha-aidan takaa. Ei puhuttu mitään toisilleen, +ei jaksettu puhua, liikuttiin kuin muiden liikuttamina. Eikä katsottu +taakse, kun oli lähdetty, ei uskallettu katsoa, astuttiin vain kärrin +perästä kiinni pitäen törmän yli oikosen päähän. + +Mitä tämä on — mitä tämä oikein on — ja minne häntä viedään? Miksi +hän sittenkin läksi? Miksei jäänyt tänne nääntymään, jos on kerran +kuitenkin näännyttävä? Ja miksei hän palaa takaisin, miksei käännä +hevostaan ja joukkoaan, vaikka on joka askel väkisten astuttua ja +jokainen syöttöväli kuin omaa kadotustaan ja onnettomuuttaan kohti +kulkemista? + +Hän asteli pitkät matkat kaukana jälessä lyödyn, nöyryytetyn +lannistuneella mielellä ja oman heikkoutensa ja tyhmän tekonsa tunnossa. + +Heikkoutta tämä oli, uskon heikkoutta, oikean, totisen, järkkymättömän +uskon puutetta. Jos olisi usko ollut oikeaa ja elävää, olisi jääty +omalle maalle ja jätetty elämä siellä Jumalan vastattavaksi. Ja jos +olisi rukoiltu ja valvottu ja oltu oikeita kristityitä, olisi Jumala +antanut siunauksensa siellä kotona. Vaan nyt on karattu Jumalan käsistä +omille teille ja otettu oma järki oppaaksi. + +Kulettiin päivät pääksytysten mitään muuta puhumatta kuin sitä, mikä +oli välttämätöntä. Riitta istui rattailla, kalpeana, raukeana, nuorin +lapsi sylissä, väliin itkeskellen, toiset vanhemmat lapset juosten +jälessä ja edellä, omalta itseltään iloa etsien. Saivat vain pettusekaa +suuhunsa, niin olivat yhtä tyytyväisiä täällä kuin siellä kotonakin, +samoja lapsia, kaikista eläjän huolista ja vaivoista tietämättömiä. + +"Tämä on Joonaan matkaa. Herra käski kerran profeetan lähteä itään, +niin läksikin länteen. Kun olisi seppä ollut likempänä, olisi jäänyt +tämäkin matka tekemättä. Leivän puute toi uskon puutteen meille. +Minusta tuntui heti kotoa Koskiniemeltä lähtiessä, että nyt ovat +asiat otettu omiin käsiin, ruvettu itse omaa elämää ja tulevaisuutta +järjestämään", puheli Paavo kerran kun oli taasen lähdetty +syöttöpaikasta taipalelle. + +Riitta ei vastannut mitään, kääri vain vaateriepuja nuorimpansa +ympärille. + +"Saamme siitä nyt itse vastata. Se oli vielä koetusta vain, se kova +hätä kotona. Se jos olisi kestetty ja kerran vielä kylvetty touko, niin +olisi kirkastunut uusi päivä. Vaan ei kestetty, kun ei eletty Jumalan +sanasta, ei ollut uskoa, kun ei ollut leipää. Mitä kristillisyyttä se +on sellainen, joka on leipään sidottu, joka leivän kanssa tulee ja +leivän kanssa menee?" + +"Eihän meillä ole leipää ollut moniin vuosiin. Mitä leipää se on tämä +tämmöinen?" + +Ja Riitta otti mustan, paksun leivän kappaleen nuorimman lapsensa +kädestä sitä pyöritellen ja Paavoon päin ojennellen. + +"On samanlaista kun on ollut muillakin — rikkaammillakin", vastasi +Paavo. + +"On — kun on evääksi saatu suuteita sekaan, vaan ei ole ollut ennen", +kuului Riitan kärsimätön ääni rattailta. + +Ei se siitä parane, että siitä puhuu Riitan kanssa. Parempi kuin ei +puhu mitään, kun vain menee eteenpäin jonnekin, muiden perässä ja kun +ei ajattele mitään, ei elämäänsä, ei kuolemaansa, ei Jumalaansakaan +enää. + +Vaan ajatteli hän, ajatteli ainakin sitä, mitä oli siellä takanapäin, +entistä oloaan ja elämäänsä, Herran kuletusta ja työtä, yhteisiä +seuroja ja pitkiä seuramatkoja, joille kaikille nyt tuli yhtäkkiä +tällainen loppu. + +Hänestä tuntui sittenkin siltä kuin ei tämä kaikki olisi totta, +niinkuin näkisi vain pahaa unta, josta vielä herää ja pääsee taasen +takaisin entiseen oloonsa, niinkuin tulisi Herra vielä vastaan jossain +ja käännyttäisi jollain lailla takaisin. + +Luulin jo jotain osaavani omin päin ja tietäväni tien, vaan sokea olen +ollut ja sokeana vieläkin kulen. Luulin kestäväni kaikki, jaksavani +kantaa kaikki Herran voimalla, luulin, ettei masenna mikään mahti sitä, +jolla on avattu tie armoistuimelle ja oikea, elävä usko. Vaan ei ole +ollut oikeaa, ei ole ollut Herran voimaa tämä tämmöinen, ei ole ollut +pahan päivän varaa sielussa. Miksi en jäänyt sinne, mistä läksin, miksi +en sanonut Herralle: Tapa tähän, jos tappaa aijot! + +Miksi nyt piti näin käydä — nyt juuri? Sain itselleni vasta uusia +ystäviä Savossa ja Karjalassa, sain nähdä tulen palavan Karjalan +vaaroilla ja siitä iloita, niin tuli tämä. Niinkuin ottaisi heti pois, +minkä antoi. Niinkuin näyttäisi jotain, antaisi jotain lapsen käteen +ja heti jo samassa ottaisi pois. Niinkuin se olisi kiusantekoa Herran +puolelta tämä — antaa ensin, täyttää ensin mieli ilolla ja riemulla ja +samassa jo ottaa kaikki ja painaa keskelle hätää ja vaivaa. + +Hän tunsi jotain kaameaa sielussaan siinä astuessaan hevosensa perässä, +joka vaivaloisesti kulkien laahasi nälkäistä joukkoa pitkin ylämäkeä. +Lapset olivat käyneet hiljaisiksi ja aroiksi, istuskelivat rattailla +päiväkaudet kalpeina, nuorin jo sairasteli ja valitteli äitinsä sylissä. + +Kerran kulin samassa pimeässä, samanlaisia tuntemattomia matkoja. +Mieli oli musta ja sielu sairas, niinkuin on nytkin. Vaan se oli +tietämättömän tietä ja löytämättömän syntisen etsimistä ja ikävää ja +Herran valoon pyrkimystä. Tämä on toista. Tämä on sellaista, jossa on +itse pimittämässä omaa tietään ja pahentamassa omaa elämätään ehdoin +tahdoin herännyt mies ja valoon päässyt — valosta pimeään kulkemassa ja +päivästä yöhön, joka askel itse lujittamassa silmukkaa oman kaulansa +ympärille. + +Oli tähän Riitankin syytä. Jos olisi Riitta ollut toisenlainen, +toisenmielinen, kärsivällisempi ja kestävämpi, jos olisi Riitta +joskuskaan rohkaissut, kun kaikki näytti synkältä ja toivottomalta +kotona, niin ei oltaisi tällä matkalla. Se oli kuin salaista uhmaa +ja kostoa hänen puoleltaan koko lähtö, hänen oman pahan sydämensä +purkausta, vanhan ihmisen vihaa ja ilkeyttä. Riitta esteli aina +seuramatkoista, vihoitteli ja paiskoi kiinni oveja, kun kotiin tultiin, +niin piti näyttää sille, että tekee mitä voi, että uhraa kaikki joukon +eteen, että menee minne tahansa, kun niiksi tulee. + +Siinäpä se on — siinä se onkin uskon heikkous ja Herran voiman puute. +Siinä se on. Kovissa koetuksissa vasta oppii syntinen tuntemaan oman +itsensä, miten nousee syvältä sielusta aavistamatonta ilkeyttä, +miten on parempina päivinä, valossa ja ilossa ja armon nautinnossa, +kaikki paha painunut pohjalle eikä pahana päivänä ole sitten muuta +enää jälellä kuin alaston sielurukka, josta armo on juossut kuiviin, +niin että vain pohja näkyy, haiseva, mätänevä pohja, vanha ilkeä +sisu. Mikä hän nyt oli? Missä oli nyt Herran mies, seurapuhuja ja +muitten opettaja? Saisivat olla näkemässä ja sormellaan osoittamassa +opettajaansa. + +Hän kulki kuin unissaan laahaten raskaita jalkojaan. Jokainen päivä +oli samanlainen, yhtä synkkä ja toivoton. Jo olivat vanhemmatkin +lapset alkaneet sairastella. Jo oli täytynyt pysähtyä taloihin, mihin +päiväksi, mihin pariksi ja sitten taas lähteä taipalelle, kulkea kuin +silmät sidottuina kuorman päällä istuvia, itkeviä ja valittavia lapsia +hoitaen. + +Kärsiköön kerran liha, saakoon oman ansionsa tyhmä mieli ja työ, +pelatkoon, vaviskoon Herran vihan edessä taas syntinen! Ei ole vielä +otettu Herralta nöyrin mielin kaikkea, ei ole maattu maassa eikä +yhdessä apua huudettu lapsen suulla taivaallisen isän kurin alla. + +Miten tuntuikaan siltä kuin helpoittaisi sielua tämä alistuminen, +niinkuin olisi kevyempää silloin aina, kun sai jäädä siihen, että +on ansainnut kaiken tämän, mitä nyt kärsitään, että kärsitään oman +tyhmyyden tähden, että ollaan kantamassa omaa ansiota ja palkkaa, itse +hankkimaa! Jostain kaukaa vilkkui taasen valo ja sielun sisimmästä +kuului hiljainen, outo ääni, joka rohkaisi ja kevensi. + +"Niin se oli — niin se sittenkin oli, että Herra tuli vastaan, että +Herra nosti myrskyn ja katkaisi tien", sanoi Paavo kuin painajaisesta +irti päästen kuultuaan, ettei lasketa rajan yli eteenpäin. + +Hän sairastui itsekin ja makasi monta päivää kuumeissaan. Vaan hänen +oli mielensä kepeä ja iloinen, niinkuin olisivat nyt jo loppuneet +kaikki vaivat ja niinkuin olisi taasen päästy siihen entiseen. + +"Kaikki portit ovat läpikäytävät, minkä nämäkin. Vaan nosti toki myrskyn +Herra ja pysäytti tiellä Pileamin, joka kulki väärillä asioilla. Siitä +tiedän taas, että on Herra likellä. Kun lie Herralla kärsivällisyyttä, +niin täytyy oppia syntisenkin omaa tyhmyyttään kärsimään. Herran tie +tulee aina uudestaan etsittäväksi sen, joka on itsensä omalta tieltään +löytänyt. Palataan, päästään kotiin, otetaan Herra oppaaksi ja Herran +tie tieksi. Vielä veisataan yhdessä Herran kiitosta ystäväin kanssa, +heränneiden ystäväin." + +Kun he saapuivat Savoon, oli jo puoli kesää kulunut. Se oli ollut kuin +unta, pahaa unta, heidän matkansa, jota joskus muisteltiin, vaan josta +harvemmin puhuttiin. + +"Paistuu täällä petäjärieska", sanoi Paavo Pienen Soukan torpassa, +vanhassa, rähjäisessä mökissä Nilsiän Aholansaaressa, jonne oli tultu +ja jossa taasen aloitettiin uutta elämää. + + + + +V. + + +Se on paraita kaskimaita Tahkomäki tässä pitäjässä. Tytöt ovat apuna +raatamassa, Anna ja Tiina, ja pian tulee Juhanasta mies. Jos Herra +vielä näkee hyväksi siunata ja antaa elämistä, jos saadaan vielä kerran +noustakin, kun on aina laskettu ja kulettu alamäkeä. + +Paavon ajatukset harhailivat epämääräisinä sinne tänne, hyppivät +asiasta toiseen, pakenivat toisia, pysähtyivät toisiin. + +"Kuosmaset kuuluvat uhkailleen", sanoi hän yhtäkkiä Riitalle. "Ovat jo +kauan vihanneet ja vainonneet heränneitä. Heikiltä olivat puoliväkisten +ostelleet Tahkomäkeä ja kiroten lähteneet sitten Kalliolahdesta, kun +ei Heikki myönyt. Niillä on nyt kaksinkertainen viha, maallinen ja +hengellinen. Vaan Herra on varjellut ja hänen enkelinsä." + +"Sanot sen vielä, että saan sitten sitä kovemmin pelätä, kun jään yksin +kotiin lasten kanssa. Täällä on ilmankin ollut pelkoa ja vapistusta +heikolla vaimolla", sanoi Riitta valittavalla äänellä. + +"Älä sinä! — en minä sitä — sinä menet aina samaan asiaan, pyörit aina +samassa paikassa. Saatana sinua siinä pyörittää. Minun täytyy mennä, +minne Herra vie. Luulet, että minä liikun omilla asioillani. Kerran +oltiin omilla, vaan yhdessä oltiin ja tie nousi silloin pystöön." + +Paavo oli tullut arimpaansa ammutuksi. Hänen sisässään kiehui ja hän +aikoi jatkaa samassa sävyssä, vaan malttoi sitten mielensä. + +"Pitää muistaa Herran varjelusta, pitää luottaa Herraan. Herra varjeli +Tanielin jalopeurain luolassa ja kolme miestä pätsissä. Sillä on pitkä +käsi ja paljon palvelijoita." + +Kun he keväällä muuttivat Tahkomäkeen, tapasi Paavon sama työinto, +mikä joskus ennenkin. Hän raatoi kaiket päivät tyttäriensä kanssa +kaskella. Oli kuin hän olisi yhtäkkiä unohtanut matkansa ja ystävänsä +ja seuramenonsa. + +"Sen on Riitta sitonut, ettei pääse enää. Se nyt aikoo rikastua, kun on +taloon päässyt." + +Hänestä puhuttiin kaikkialla ja kerrottiin kaskuja, häntä arvosteltiin, +kiitettiin ja moitittiin — moitittiin enemmän kuin kiitettiin. + +Paavo tiesi sen itsekin. Hän teki sukkeluuksia ihmisten puheista, +hyvistä ja pahoista, höysti niitä, huvitti niillä itseään ja muita. +Mutta sitten jätti hän taas yhtäkkiä työnsä ja lähti Karjalaan. + +Kulettiin vanhoja, tuttuja teitä yhdessä Niskasen kanssa, käytiin +tutuissa taloissa, saatiin uusia ystäviä ja käymäpaikkoja. + +"Tämä pantiin polttamalla parannukseen, tämä Kuosmanen. Tämä se tien +Karjalaan puhkaisi. Tuli hätääntyneenä Sutelaan, kun oli tehnyt syntiä +suurena juhlana. Siitä on sitten monet matkat tehty näillä asioilla", +puheli Paavo Niskaselle. + +"Vai on polttamalla! Poltettu meitä on muitakin. Ei lähde syntinen +vähemmällä liikkeelle — palaa pitää povessa ja jalkain alla helvetin +tulen. Palaa pitää synnin rakkauden ja suruttomuuden ja maailman +ystävyyden", sanoi Niskanen. + +"Mutta kun se olikin oikea tuli ja oikeita lastuja, omia veistämiäni, +jotka paloivat kämmenelläni. Mikä lie ollut polttamassa, enkelikö vai +henki?" lisäsi Kuosmanen ja kertoi taasen vanhan tutun kertomuksen +kalastusmatkastansa helatorstaina. + +Paavoa nauratti. Hän oli aina laskenut leikkiä Kuosmasen näystä ja +huvittanut sillä ystäviään. + +"Se on vain pääasia, että olet tiellä sinäkin, Kuosmanen, että pääsit +osalliseksi oikeasta viisaudesta", jatkoi Paavo vakavana. "Alku olkoon +mikä tahansa. Kuka ne Herran keinot tietää ja tuntee? Kunhan muistanet +joka päivä, mistä menee tie armahtajan luo. Se pitää muistaa ja siitä +muillekin muistuttaa." + +Paavolla tuntui olevan loppumaton varasto leikkipuhetta. Hän kertoi +jokaisesta jotain, kenen taas tapasi vanhan ystävän, kuvasi jokaista +Niskaselle, kiittäen, kehuen, vaan samalla johonkin satuttaen ja salaa +ampuen arkaan paikkaan. + +"Nämä ovat isotietoisia miehiä, suurilahjaisia, nämä Härkönen ja +Pyykkö, niinkuin olet sinäkin, Lauri. Suurilahjaiset maata röllöttävät +usein poikkipuolin elämän tiellä tietonsa päällä ja estävät +yksinkertaisia kulkemasta. Vaan nämä ovat nyt lapsia, näiden on käynyt +samoin kuin sinunkin — on täytynyt ottaa tikku käteen ja ruveta +tavaamaan." + +"Entäs tämä Kivilahden Ryynänen — tämä Aatami! Tämä on saanut sen +hengen, joka puhuttaa kielillä. Puhuu liian paljon — vähempikin +välttäisi. Nämä karjalaiset puhuvat hengessä ja hereillä ja avaavat +kaikki tavaransa. Olisit ollut täällä ennen, olisit nähnyt miten nämä +hyppivät. Mutta Herran työtä näissä on, ja taipaleella tasaantuu, mitä +liikaa lienee. Se on elämän tie sellaista, että se kuluttaa." + +"Nämä tytöt ovat käyneet Nilsiässä asti", jatkoi Paavo ja osoitti kahta +nuorta tyttöä. "Näillä on ollut paljon rakkautta. Liekö jo vähentynyt +ja tielle tippunut? Toimellisia tyttöjä nämä ovat, kutovat kankaita, +kulkevat Kuopiossa värjäyttämässä, ostavat, myövät, tekevät kauppaa. +Kuka on uskollinen ja toimellinen väärässä mammonassa, saa Herralta +sitä, mikä on oikeaa. Ja saaneethan nämä ovat." + +Oli samanlaista esittelyä pitkin matkaa. Niskanen sai olla itsekin +käsissä, kestää, kuunnella, pitää hyvänään Paavon puheet ja arvostelut +itsestään. Toisinaan jo tahtoi suututtaa Paavon leikki, mutta Paavo +ei ollut huomaavinaan, jatkoi vain, kertoi vain ja kuvasi kumppaniaan +Karjalan ystäville. + +Oli jo jonkun kerran ollut puhetta Liperin papista, Kukkos-papista, +jonka maine oli alkanut levitä pitkin pitäjiä, Kivilahden Ryynänen, +joka asui likempänä Liperiä ja joka oli kuullut kummallisia +kertomuksia, pyrki tuontuostakin kertomaan kuulemistaan. Mutta Paavo +keskeytti ja meni aina muihin asioihin. Mitä lie sillä tarkoittanut? + +"Se kun kuuluu olevan aamusta iltaan polvillaan ja pyllyllään, miten +milloinkin, oihkii ja voihkii ja panee Herralle pakkoja. Vaan eihän +sitä miten saa syntinen väkisten mitään, eihän sitä saa käskeä eikä +komentaa — Herraa." + +"Kuuluu olevan ahkera", jatkoi Ryynänen, "viikot kulkee pitäjällä, +luettaa ja tutkii, määrää ja panee pitkiä läksyjä vanhoille ihmisille. +Siellä on nyt semmoinen sota Liperissä, ettei ennen milloinkaan. Ovat +nousseet kahdelle jalalle kaikki vanhat paatuneet, toiset myötä, toiset +vastaan. Vastaan kuuluu rovastikin olevan, vaan ei se tottele rovastia. +Pimeää on ollutkin Liperissä, kortit paraina kirjoina." + +Paavo istui ja kuunteli silmät kiinni puristettuina. + +"Jo niitä on ollut liian paljon suruttomia pappeja, jo niitä on nähty +ja kuultu. Kun jo alkaisivat papitkin puhua paimenen äänellä eksyneelle +laumalle eikä enää palkkalaisen! Kun saisi senkin ihmeen nähdä ja +kuulla! Pitkältä piti minunkin sieluni ahtaissa kulkea, vaikka oli +pappeja omassa pitäjässä kaksittain. Älä sinä, Aatami, kaikkia puheita +kuuntele! Se on maailman suu suuri, ei sitä saada tukituksi. Ja hätänsä +sillä on sielunvihollisella. Se kun alkaa Herran työtä turmella, niin +se lähtee itse matkaan eikä uskokaan poikiaan. Oletko sinä, Aatami, +kuullut sitä, mitä ne meistä puhuvat? Mehän olemme olleet kaikkein +ilkeimpiä ihmisiä näillä mailla. Olisivat jo rautoihin panneet ja +Kuopioon kulettaneet, jos ei olisi esivallan käsi edessä. Kuulosta +sitä, katso sitä, onko siinä Herran työtä, Liperin papissa, ja onko se +oikeassa hengessä ja järjestyksessä rukoilemassa!" + +Paavo puhui kuin ojentaen ja nuhdellen ystäväänsä. Oli hän kuullut +kaikenlaisia kertomuksia Liperin papista, hyviä jos huonojakin. Oli +niitä ollut liikkeellä Nilsiää myöten. Hän oli hautonut mielessään +Liperin matkaa jo kotoa lähteissään, vaikkei ollut puhunut kenellekään +aikomuksistaan, ei Niskasellekaan. + +"Sitä pitää mennä sinne puhuttelemaan", jatkoi hän hetken perästä. +"Pian sen hengen haistaa, onko henki Herran henki, kun hajua lie. Jos +on hyvinkin herännyt, jos on Herra Liperissäkin tultaan polttamassa. +Vielä herää pappejakin, vielä ne tulevat yksille oljille. Lie jo +Liperin pappi tulossa." + +Ja sinä iltana tehtiin yhteinen päätös Liperiin lähdöstä. Käydään +ensin Kivilahdessa Aatamin kodissa. Aatami lähtee sieltä mukaan. He +sovittavat matkansa sunnuntaiksi, jolloin tapaavat papin paraiten +kotona. He viipyvät päivän, pari, miten sopii ja palaavat samoja +jälkiään Savoon. + +Lauvantai-iltana he saapuivat perille. Renqvist oli juuri palannut +pitkältä sairasmatkalta pitäjän perukalta ja kertoi ensin sairaastaan, +sitten työstään ja herätyksistä. + +"Tämä on kolkkoa korpea, täällä uupuvat voimat. Pyytää on pitänyt, +polvillaan olla joka päivä. Ei saa pyytämättä mitään syntinen. Kun +jaksaisi, kun saisi nämä harvat heränneet huutamaan hätäänsä Herralle." + +Paavo myönnytteli, nyökäytti päätään, sanoi jotain väliin väsyneesti. + +"Vaan rukous on vielä outoa ja tuntematonta tässä pitäjässä. Siitä +on täällä tullut ahdas portti, jonka läpi täytyy syntisten päästä, +jos on mieli joukkoon kuulua. Ne tulevat tänne itkemään ja syntejään +valittamaan, mutta eivät tahdo taipua rukoukseen. Häpeevät Herraa ja +pelkäävät ihmisiä. Lyödä ja painaa pitää, ennenkuin jumalaton polvensa +notkistaa." + +Hän puhui pitkät ajat yksin, alkoi vähäväliä uudestaan, kun eivät +vieraat jatkaneet. + +"Kauan sain taistella itseni kanssa, ennenkun vapaannuin harjoittamaan +rukousta orjailematta, ujostelematta. Nyt olen jo tottunut. Nyt +uskallan langeta polvilleni Herran eteen missä tahansa, kotona, +kylässä, ystäväin ja vihamiesten keskellä. Pitkään katsoivat ja +oudoksuivat, vaan kun olin ensimäisen häpeäni voittanut, niin jo +totuin, ja siitä on tullut sitten tapa ja jokapäiväinen harjoitus." + +Niskanen tarkkasi tuontuostakin Paavoa, joka rypisteli silmäkulmiaan, +kääntyili sohvan kannella, vilkaisi toisinaan pihalle ja näytti +levottomalta. + +"Kun on kaiken kokenut elämässä, minkä minäkin, niin jo täytyy polvien +notkistua ja oppia antamaan Herralle kunnia. On monet matkat kierretty +siitä ajasta asti, jolloin Sonkajoelta lähdettiin yhdessä isän kanssa +Kuopioon. Herran tietä se vain on ollut silloinkin, kun sitä siksi +vähimmän ymmärsin. Niin otti ahtaalle, että järki petti ja järjen +mukana yritti jo henkikin mennä. Mitä lie edessäpäin, takanapäin +ainakin on ristiä ja vaivaa? Mutta ristinhän se on tiekin." + +Ja Renqvist kertoi elämänsä retket alusta loppuun, koulunkäyntinsä ja +kulkunsa Kuopioon, Turkuun ja Tukholmaan, sielunsa tuskat ja taistelut, +sen pimeät päivät, kaikki, mitä oli kokenut ja mikä oli jättänyt jälkiä +hänen sieluunsa. + +"On se suuri asia, että on ollut Herran ystäviä matkalla hoitamassa, +Agreliuksia ja muita, Turussa ja Tukholmassa. Nehän ne opastivat sokeaa +syntistä ja sairasta sielua Herran luo. Täällä on saanut sitten olla +yksin, Pälkjärven pappi vain on joskus käynyt sydäntänsä raoittamassa. +Sillä on parannuksen mieltä, vaan liian vähän rukoilee ja maassa +makaa. Taitaa olla emäntänsäkin edessä — sai niin suruttoman vaimon, +Bergh-rukka." + +Hän puhui yhä omista asioistaan ja työstään, yksinäisyydestään ja +kärsimyksistään. Ja aina päättyi puhe rukoukseen. Se oli hänestä +tärkeintä ja sen harjoittaminen polvillaan ja julkisesti oikean +kristillisyyden tuntomerkki. + +Paavo oli painunut polviensa varaan ja istui siinä puoleksi +välinpitämättömänä, joskus kohoittaen päätään. Häntä jo tympäsi +Renqvistin puhe rukouksesta ja maassa makaamisesta. Ja hänestä +tuntui olo täällä niin vieraalta ja vastenmieliseltä, että hän nousi +paikaltaan, käveli ulos ja jätti Niskasen ja Ryynäsen kuulijoiksi. + +Pappilan seuratupaan näkyi kulkevan väkeä yksitellen ja ryhmissä. Paavo +seisoi portaissa tähystellen pirtin puolelle ja tielle päin. Joku +tervehti sivumennen arkana ja ujona työntyen sisälle. Hän kulki aholle +päin metsän laitaan polkua pitkin, tapasi siellä jonkun, joka makasi +maassa kasvoillaan hokien samoja sanoja ja oihkien omituisella äänellä. +Paavo seisoi taampana katsellen hetken ja kuunnellen vieraan rukousta. +Sitten palasi hän nopein askelin sisälle, missä Niskanen jo oli +puuttunut puheisiin kysellen ja keskeyttäen Renqvistin pitkäveteistä +puhetta. + +"Vaan jos siitä tulee väärää, vierasta tulta Herran alttarille, kun +aina pitää rukoilla ja polvillaan olla pitkin päivää", kuului Niskanen +sanovan samassa, kun Paavo tuli sisälle. + +"Siitä tulee — Aaronin poikain tulta siitä tulee", tokaisi Paavo +kiireesti, ennenkun oli istunut ja Renqvist ennättänyt mitään vastata. + +"Tottapa se on sen tietänyt, joka on sanonut, että aina tulee rukoilla +eikä väsyä", sanoi Renqvist yhtä kiireesti. + +Hänen pyöreät kasvonsa kävivät punaisiksi ja ääni vavahteli. Mutta hän +tyyntyi samassa ja jatkoi: + +"Sitäkö tekin, että sisällinen rukous siitä kärsii, jos ulkonaista +harjoitetaan, että niistä tulee ulkokullattuja ja lain orjia, jotka +Herralle polvensa notkistavat? Parempi on olla lain orja kuin synnin +orja. Ei niitä ihmismahti maahan paina, tämän puolen juomareita ja +kortinpelureita. Sitä on siinä sisällistä rukousta sen verran kuin on +ulkonaistakin. Koko maailma sanoo sisällisesti rukoilevansa ja pysyy +kuitenkin maailmana. Siitähän se petos tulee." + +"Tulee siitäkin", sanoi Paavo, "tulee, kun on ilman henkeä ja elämää +rukoiltu. Pitää olla muutettu sydän, sisällisten murheiden ja +ahdistusten kautta vaivattu, ennenkun on syntinen sovelias polvillaan +Herraa rukoilemaan. Pitää saada Herralta henki ja elämä ja valkeus. +Siinä voimassa vasta saatat polvistua ja ilman syntiä maassa maata. En +minä sinusta puhu, vaan näistä muista, joita sinä täällä polvilleen +komennat. Se on kyllä tuli tarpeellista ja välttämätöntä talossa, kun +eivät sitä vain taitamattomat käsiinsä saa." + +"Mennään mekin joukkoon!" kehoitti Niskanen, kun kuuli veisuuta pirtin +puolelta. "Annetaan Herran tutkia, kuka on vilpitön, kuka vilpillinen, +ja tutkitaan itsekin!" + +Hän sanoi sen keskeyttääkseen kiistan ja estääkseen uhkaavaa +kiihtymystä. + +"Ei mennä, ennenkun on rukoiltu. Tässä on kaiken iltaa puhuttu +kaikenlaista toinen toisillemme, mutta ei Herralle mitään", sanoi +Renqvist ja painui polvilleen pöydän päähän, toiset seuraten mukana. + +Se oli pitkäveteistä rukoilemista, sairaan valittelua ja voihkimista, +samojen sanojen yhtämittaista kertaamista. Hän rukoili omasta ja +vierastensa puolesta, seurakuntansa ja koko kirkon sekä kaiken +esivallan puolesta. + +Paavo oli jo noussut toiselle polvelleen ja odottanut loppua. Ei hän +ollut jaksanut seurata mukana, ei ollut saanut sydäntänsä tottelemaan. +Ajatukset olivat harhailleet siellä täällä, kulkeneet omine valtoineen +milloin missäkin, milloin kotona, milloin ystävien parissa, ja +siirtyneet sieltä taasen äskeisiin keskusteluihin. + +Seurameno oli samanlaista pirtissä — pitkäveteistä, unista ja ikävää. +Tuontuostakin lankesi väki polvilleen. Kuului huutoa ja outoa ääntä +kautta pirtin, toiset rukoilivat omilla sanoillaan, toiset lukivat +isä-meitäänsä, toiset uskontunnustusta tai jotain virren värsyä. Eikä +Paavo malttanut taaskaan odottaa loppua, vaan käveli ulos, kulki alas +järven rantaan ja kierteli äskeisiä teitään ahon laitaan. + +Heillä on eri henki kummallakin, Liperin papilla ja hänellä. Täällä +on alettu väärästä päästä, täällä on annettu aikamiesten työ lasten +tehtäväksi ja pantu puoliheränneet pakollisiin harjoituksiin — +harjaantuneiden Jumalan lasten töihin. Ei ole näillä täällä Kristuksen +sisällistä tuntemista. Nämä kolkuttavat seinän takana ja pysyvät +puoliheränneessä tilassaan omien harjoituksiensa alla. Tämä täytyy +saada sille sanotuksi. + +Samassa alkoi jo ihmisiä tulvata pirtistä pihalle. Paavo istui kivellä +piha-aidan vieressä katsellen seuraväkeä. Joukko nuoria kulki hänen +ohitseen nauraen ja ivaa tehden ja taakseen vilkuillen. Rappusista +kuului outoja ääniä ja huudahduksia sekä itkun sekaista puhetta. +Renqvist näkyi seisoskelevan miesten kanssa pihalla ja jakelevan niille +kirjasia. + +"Jatkakaa te, pitkittäkää kotona!" kuului Renqvist sanovan. "Tämä +suku ei mene pois muutoin kuin paastolla ja rukouksella. Kolme kertaa +päivässä pitää syntisen polvistua, oli kotona tai kylässä." + +Kun Renqvist oli mennyt sisälle, alkoi joukko hajaantua. Toiset +hyvästelivät pitkään, itkien ja äännellen, toiset lankesivat taampana +maahan. + +"Mitä te taas kummittelette ja kuvattelette — mitä te sieltä haette?" +sanoi Paavo heille sivu kulkeissaan. + +"Ne eivät vielä ole oppineet seisaaltaankaan elämän Herraa lähestymään, +niin jo pitää ryhtyä suurten pyhäin harjoituksiin", jatkoi hän edempänä +miesjoukon kohdalla päätään kääntämättä. + +Miehet katselivat kummissaan Paavoa ymmärtämättä, mitä hän sanoi. + +Paavo oli jäänyt keskelle kamarin lattiaa seisomaan ja odotti siinä +suun vuoroa. + +"Päivätöilläkö te täällä taivaaseen pyritte?" kysyi hän hätäisenä. +"Minä olen tässä kaiken iltaa katsellut ja kuunnellut, enkä ole +löytänyt muuta kuin suun höpinää. Sinä, pappi, olet pannut lapset +aikamiehen töihin. Vaan siinä eivät kestä niiden sisukset. Ne eivät +nämä sinun kristittysi ole vielä silmiään auki saaneet, kun jo olet +pannut niiden päälle julkiset velvollisuudet ja Jumalan ystäväin +jokapäiväiset harjoitukset. Tiedätkö sinä, mitä siitä tulee, jos tyhmä +ja yksinkertainen kansa saa tämän opin käsiinsä ja joutuu paljailla +luonnon voimilla Jumalaa palvelemaan? Ulkokultaisuutta siitä tulee ja +tekopyhyyttä." + +"Vai niin, vai sitä siitä tulee! Vai sellainen on nyt sen Savon +profeetan tuomio Herran töistä täällä!" sanoi Renqvist kiivaana, +mieltään purkaen. "Jo minä olen teistä kuullut — kielillä puhujista +ja unennäkijöistä. Unissako se pitää alkaa parannuksen teko ja +horroksissa? Kuuluvat sillä lailla siellä Savossa alkavan. Vaan siitä +se vasta oikea ulkokultaisuus kasvaa. Parempaa on tämä ulkokultaisuus +täälläpäin. Tästä pääsee hereille, vaan siitä viinasta, jota sinä +siellä syntisille juotat, ei herätä ennenkun helvetissä. Vai Jumalan +lasten rukousta sinä olet tänne pilkkaamaan tullut ja Herran työtä +turhaksi tekemään!" + +Paavo oli istunut alas kuin lyötynä. Oliko hän puhunut taitamattomasti? +Oliko hän sanonut sitä, mitä ei sittenkään olisi saanut sanoa? Tähänkö +tämä matka nyt päättyi — riitaan ja epäsopuun ja katkeruuteen? Se oli +tapahtunut niin äkkiä, se, mitä hän oli itse sanonut ja mitä Renqvist. +Ei hän ollut oikeastaan tahtonut eikä tarkoittanut sanoa mitään pahaa +eikä loukkaavaa, oikaista vain hän oli tahtonut ja korjata eksyviä. +Ja hän jäi hetkeksi istumaan kuin herpaantuneena, kykenemättä mitään +sanomaan. + +Oltiin hetken aikaa äänetönnä. Niskanen tarkkasi taasen väliin pappia, +väliin Paavoa. Hänestä tuntui siltä, että hänen pitäisi sovittaa niiden +mieliä. Vaan ennenkuin hän oli saanut kootuksi sanottavansa, oli +Renqvist taasen aloittanut ja puhui nyt hiljempaa, levollisena, kuin +katuen äskeistä kiivauttaan. + +"On se vaaransa siinäkin, rukouksessa, niinkuin on muussakin +hengellisessä harjoituksessa. On niitä täällä ollut hengettömiäkin +rukoilijoita, joita on täytynyt varoittaa. Tässä on likellä muutamia +vaimoja, jotka juoksevat täällä joka päivä, höpisevät suullaan sanoja +ajattelematta ja ymmärtämättä. Vaan niitä on pitänyt kärsiä, niinkuin +muitakin eksyviä. Sitä minä vain, että rukoilla pitää. Ja jos ei +syntinen rukoile ääneensä ja polvillaan ja osoita nöyryyttä Herran +edessä, ei hän rukoile ollenkaan eikä ole vielä päässyt tuntemaan +omaa surkeuttaan. Rukoukseen ovat Herran lupaukset liitetyt, kaikkein +korkeimmat ja ihanimmat. Sinunhan pitäisi tämä tietää, joka siellä päin +tietä näytät. Näytä se oikein äläkä väärin." + +Ja Renqvistin yritti tavata taasen sama kiihtymys, vaan hän lopetti +kesken. Paavo oli oikaissut itsensä, kiertänyt kätensä polven ympäri ja +taivuttanut päänsä taaksepäin. + +"Sinä nämä asiat luulet parhaiten tietäväsi, jolla on hengen virka, +mutta katso, onko voide myöskin. Oppi on oikea, vaan älä opin kautta +Herraa lähesty, äläkä harjoitetulla tiedolla ja ymmärryksellä rupea +Kristusta etsimään! Minun raamattuni on samanlainen kuin sinunkin ja +siinä on meille molemmille läksyt siitä asiasta, niinkuin on muustakin. +Sinun pitää oppia tuntemaan heränneiden eksymys ja kaukaa jo vainuamaan +niiden vaarat. Se on siinä heränneen vaara, missä kesken kääntynyt +rupeaa ahkerasti pyhien töitä harjoittamaan ja pitämään pitkiä +rukouksia ilman sisällistä tuntoa ja Herran ystävyyttä. Rukoilla on +minunkin pitänyt, monesti päivässä käydä kammiossa vaivan aikana, vaan +katuja ja toreja on käsketty kiertää ja ajattomalla ajalla polvilleen +panna. Tulta se on, vaarallista tulta se on tämä polvirukous. Sitä +tulta pitää sulin käsin hoitaa." + +He puhuivat puoliyöhön samasta asiasta, kiersivät, kulkivat samoja +paikkoja ja törmäsivät taasen yhteen. Kun jo näyttivät pääsevän +likelle toisiaan, kun jo rauhaantuivat, hiljenivät, myönnyttelivät +ja nyökäyttivät toisilleen päällään, niin jo ponnahtivat puheet +taasen toisistaan, ja siitä alkoi sitten jälleen uusi kulku uudessa +kierroksessa. + +"Meillä on eri henki", sanoi Paavo vihdoin ja nousi sohvalta. "Hengessä +on ero." + +"Vaan sama Herra ja sama oikeus lähestyä häntä, joka on luvannut kuulla +syntisen rukouksen." + +Ja Renqvist laskeutui taasen polvilleen ja alkoi rukoilla hiljaa, +valittaen. Hänen äänensä nousi ja laski omituisessa, laulavassa +nuotissa ja paisui mitä pitemmälle rukous jatkui, muuttuen lopussa +hiljaiseksi, melkein kuiskivaksi. + +Kun he olivat nousseet, seisoivat he hetken vielä paikoillaan, +ikäänkuin jotain odottaen ja jotain sanoakseen, saamatta kukaan +kuitenkaan mitään sanotuksi. Sitten kulkivat he arastellen ulos, Paavo, +Niskanen ja Ryynänen, ja painuivat pirtin puolelle. Mutta ei tahtonut +tulla uni sinä yönä silmään. Ajatukset vain liikkuivat äskeisissä +asioissa, siinä, mitä oli puhuttu ja mitä oli mikin sanonut. + +"Taitaa olla tämä matka viimeinen tännepäin", sanoi Paavo, kun he +olivat oikaisseet itsensä oljille, "Sinä, Aatami, saat olla siellä +rajalla vahtimassa, ettei tämä tekopyhyys pääse pitemmälle." + +"Minä? — miten minä — mitä tällainen vahtii, kuollut ja kykenemätön? +Oma sydän kun on vähittä vana, niin siinä sitä on kylliksi tällaiselle." + +"Rukoile sinäkin! Rukoilevat ne muutkin, ei vain Liperin pappi, +vaikkeivät torvella edellään soita. Rukouksen kautta minäkin sain +kaikki, vaikka onkin ollut salattua saamiseni. Tekopyhät ottavat +tavaransa hyllyltä ja pöydän päästä, vaan minun ovat olleet tavarani +Herran takana, Herran omalla ajalla annettavissa." + +He puhuivat kauan vielä kaikesta, mitä olivat kuulleet ja nähneet. +Paavo nousi yhä uudestaan ylös, istui oljilla ja puheli oikeasta ja +väärästä kristillisyydestä ja rukouksesta. + +He olivat aamulla vielä kirkossa, mutta läksivät heti, painuivat +salolle, kulkivat tuttuja teitä pitäen seuroja ja oleskellen ystävissä. +Ja heistä tuntui niin vapaalta olo taasen, niin kodikkaita ja +lämpöiseltä ja helpolta kuin olisivat omissa pirteissään itsekukin. + +"Tämä se on parasta uskoa — tämä usko täällä, minkä Herra on näillä +vaaroilla sytyttänyt syntisten sieluihin", sanoi Paavo Nälkömäessä +hyvästellessään Karjalan ystäviä. + +"Ja tämä Paavo se on paras Paavoista", lisäsi nälkömäkeläinen puristaen +Paavon kättä lujasti ja pitkään. + + + + +VI. + + +Eräänä iltana syyskesällä oli Paavo palannut Niskasen kanssa Kuopiosta. +Hän oli käynyt siellä jo useamman kerran, milloin yhdessä Niskasen +mukana, milloin yksin. Sinne oli keväällä siirtynyt uusi, nuori pappi, +joka oli heti avannut sydämensä Paavolle ja sitten käynyt kerta +kerralta yhä likisemmäksi hänelle. + +Paavo oli ollut kaiken matkaa tavallista iloisempi, ottanut yhä +uudestaan puheeksi Kuopion uuden papin, kertonut hänestä pitkin +tietä ystäville, ennustanut uusista voitoista, joita he vielä kerran +asialleen voittavat. + +"Siinä on vielä Liperin papin hapatusta, mutta lähtee se siitä, kuluu +se pois, kun kulutetaan. Ystävä siitä vielä tulee ja Herran ase +asialle. Vaan meidän pitää taidolla liikkua sellaisten kanssa, etteivät +arkiinnu", puhui Paavo Niskaselle kotimatkalla. + +Hän ajoi lopputaipalen yksin huonoa metsätietä myöten ajatuksiinsa +vaipuneena. Kuu valaisi pitempiä oikosia, mutta mutkat olivat pimeitä +ja synkkiä sakeassa kuusikossa. Tie milloin nousi ylös vaaran kiviselle +kupeelle, milloin laskeutui alas salmekkeelle ja kulki viittatietä +yli. Paavo antoi hevosen astua hiljalleen, painautui selkänojaa +vasten vanhan, ratisevan reslan perässä ja jättäytyi ajatuksiensa ja +muistojensa varaan. + +Hänellä niitä olikin enemmän kuin muilla. Hänen elämänsä retki oli +ollut mutkaista ja kirjavaa. Mitä lie Herra milläkin tarkoittanut, +kärsimyksellä ja kovalla päivällä? Ja nämä matkat sitten —? Hänet oli +ajettu tielle, vedetty salolta taipaleelle, keskeltä köyhyyttä ja +hätää, pantu puhumaan heräävälle kansalle ja sitä hoitamaan. Seppäkö +sen pani alkuun vai Herrako sepän kautta? Hän oli jo usein mielinyt +jättää matkansa ja päättänyt jäädä kotiin, mutta aina lähtenyt +uudestaan liikkeelle. Toisinaan oli hänestä tuntunut niin raskaalta +sielussa ja vaikealta lähtö, että piti repiä ja riistää itseänsä irti, +toisinaan taasen paloi sisässä tuli, ja näkymätön voima pakoitti +lähtemään. + +Jää paukahti jossain takanapäin, joku tuli tuikahti etäältä mökistä +vaaran rinteeltä näkyviin, säkeniä hulmusi lakeisen täydeltä, pilven +hattara kulki kuun alitse ja tummensi näköpiirin salmen suussa. + +Hänen ajatuksensa hakivat lepopaikkaa itselleen — jotain viihdyttävää +ja hupaista. Hän muisteli Kuopion uutta pappia ja papin puheita ja omaa +mielihyväänsä uudesta ystävyydestä ja kaupungissa olosta. + +Mitähän siitä miehestä vielä tulee? Jaksaako, kestääkö nuori mies +pitemmältä? Kun eivät herrat sitä veisi. Vaan jospa alkavat herratkin +herätä? Siellä niitä oli jo ollut salin täysi veisaamassa. Pappi oli +kantanut tuolia pitkin iltaa, puhuttanut hänellä ja puhunut itsekin. +Toiset olivat jääneet jälelle, tulleet kamariin ja istuneet iltamyöhään +asti. Ja hän tunsi mielihyvää siitä, että häntä oli huomattu, että +hän oli saanut olla mukana. Ei niitä saanut likellekään mennä herroja +täälläpäin. + +Siinä oli jo Tahkomäki hänen edessään. Tie kierrätti kaukaa, kulki +talon ohi altapäin ja palasi sieltä takaisin riihen perätse pihaan. +Häntä oli aina jokin ahdistanut kotiin tullessaan, jokin raskas, +epäselvä tunne ja pelonsekainen mieliala. Hän ei oikein osannut sitä +itsekään itselleen selittää, mikä se oli. Oliko se hiljaista, salaista +syytöstä siitä, että oli tullut oltua ja viivyttyä liian kauan kotoa +poissa ja jätettyä Riitta lasten kanssa, vai oliko se pelkoa siitä, +että oli jotain tapahtunut hänen poissa ollessaan? + +Mutta nyt hänestä tuntui hyvältä ja helpolta ja turvalliselta +kotiintulo, toisenlaiselta kuin ennen. Ne vielä valvoivat, ikkunaluukku +oli auki pihan puolella. Olisivatko odottaneet häntä? Vaan mistä ne +tiesivät odottaa? + +Joku aukaisi oven ja yritti pihalle, mutta veti sen taasen äkkiä +kiinni. Sitten kuului hätäistä puhetta sisältä ja epäselvää supatusta. + +Paavo riisui hevosen, juotti sen lähteellä ja heitti heiniä eteen. +Tultuaan sisään huomasi hän lasten juoksevan pelokkaina äidin luo +ja tuijottavan ovea kohti. Olikohan sittenkin jotain tapahtunut, +niinkuin hän oli pelännyt, jotain tapaturmaa tai vahinkoa? Hän asetteli +kintaitaan lieden reunalle, kopisteli lunta jaloistaan, kurkoitti +turkkia orrelle väliin vilkaisten Riittaa ja lapsia pirtin perälle. + +"Te vielä valvotte. Mikä teitä valvottaa? Odotitteko?" kysyi Paavo ja +käveli perällepäin. + +"Ei ole odotettukaan", sanoi Riitta ja katseli oudosti Juhanaa ja +tyttöjä, jotka jo vilkastuivat ja alkoivat liikkua lattialla. "Muutoin +vain on valvottu." + +"Viivyin Kuopiossa pitemmältä. Siellä on nyt sellainen pappi, joka +viivyttää." + +Ja hän kertoi Kuopion uudesta papista, papin salissa pidetyistä +seuroista ja herroista, joita oli kokoontunut kamarin täydeltä. Hän +ei ollut ennen milloinkaan tehnyt selkoa matkastaan, vaan aina ollut +matkainsa perästä harvapuheinen. Tuntui nyt niin oudolta ja omituiselta +Riitasta ja lapsista, kun he istuivat siinä ristissä käsin kuin +kirkossa ja koettivat seurata mukana ja tekeytyä tarkkaaviksi. + +Vaan myöhemmin, kun lapset kaikki olivat nukkuneet, alkoi Riitta +kertoa, mikä heitä oli valvottanut sinä iltana ja monena muunakin. He +olivat seuraavana yönä sen jälkeen, kun Paavo oli lähtenyt, heränneet +siihen, että Sohvi oli huutanut hätääntyneen, säikähtyneen huutoa. +Siihen samaan huutoon olivat sitten yhtyneet muutkin lapset, Liisa ja +Eeva, niin että koko pirtti kaikui kamalasta äänestä. Kun hän nousi +tilaltaan, huomasi hän samassa, että ovi kävi ja että joku oli mennyt +ulos. Pirtin perästä kuului vielä kotvan askeleiden ääniä. Sohvi +aina vain huusi ja itki, mutta toiset lapset hokivat "ruoti-Penna", +"ruoti-Penna". Aamulla vasta Sohvi kertoi, miten Penna oli puhaltanut +tulta tikkuun ja seisonut Juhanan jalkopäässä suuri puukko kädessä. +Oli niin pelästytty, ettei oltu saatu unta silmiin sinä yönä eikä +seuraavanakaan. Sohvi oli vavissut vielä pitkin päivää ja itkeskellyt. + +"Jopa on saatana saanut liian suuren vallan", sanoi Paavo, "Se on +sääskiniemeläisten työtä, Kuosmasten itsensä. Nehän ne kantavat vihan +tulta sielussaan yötä ja päivää." + +Ja hän valvoi vuoteellaan, väliin puhellen Riitalle, väliin maaten +pitkät ajat äänetönnä kädet pään alla. + +"Saivat raukan narratuksi surmatöihin, mutta Herra oli likempänä +kuin luulivatkaan. Minkä hän varjelee, niin säilyy, vaikka tulessa +ja vedessä. Saavat elää turvassa ne, jotka häntä pelkäävät ja +hänen autuuttaan etsivät. Sitä minä vain, että loppunevatko tähän +vainomiesten hankkeet." + +"Sitä minäkin", lisäsi Riitta heti. "Jos hyvinkin yrittävät uudelleen, +jollain toisella tapaa. Ei ole puhuttu vielä Juhanalle! mitään siitä, +että Penna oli siinä hänen jalkopäässään seisomassa, kun Sohvi heräsi. +Se nukkui sikeää untaan ja havahtui vasta myöhemmin." + +Riitta kertoi moneen kertaan samoja asioita, palasi takaisin erityisiin +kohtiin kertomuksessaan, oikoi ja korjasi puhettaan perästäpäin +tehdäkseen tapahtuman sitä selvemmäksi. Mutta vähitellen muuttui puhe +taasen vanhaksi valitukseksi Paavon matkoista ja poissaolosta. Ääni +kävi yhä kärtyisemmäksi ja hiljaisemmaksi, niin että vihdoin erottautui +vain joku sana joukosta. + +Paavo makasi omissa ajatuksissaan ja valvoi vielä, kun Riitta jo oli +nukkunut. + +Näkyi olevan sellaista sittenkin hänen elämänsä, että kun milloin päivä +yrittää pilkistää pilven raosta, niin jo taas pimenee ja synkistyy +taivaanranta toiselta puolen. Kun hän sai joskus jostain vähän iloa ja +mielihyvää, niin iskettiin taas sieltä, mistä ei ollut odottanutkaan ja +pantiin uusia painoja. Ajoi hetken, kulki hetken helpompaa tietä, niin +jo tuli ryteikkö vastaan ja kapulasilta kulettavaksi. Ei hän saanut +huokaistakaan päähän asti, hänen piti lähteä ja ponnistaa, ei lepuuttaa +jalkojaan eikä suoria väsynyttä ruumistaan. + +Mitä kaikkea hän olikaan vasta haaveillut ja matkalla mielessään +suunnitellut? Sitä, että Kuopion uusi pappi tulee mukaan, että he +kulkevat vielä yhdessä kumpikin ja jakavat yhdessä Herran salattua +viisautta, sitä, että herratkin alkavat herätä, että kaikkien pitää +saada nähdä Herran väkeviä töitä Savossa ja Karjalassa. Ja paljon +muutakin. Vaan korpea on kristityn tie, synkkiä saloja, joskus vain +ahon laitoja ja kovia pohjia kuin mielen nouteeksi. + +Paavo pysytteli taasen pitemmälti kotonaan, luki siellä, tutki siellä +raamattuaan ja "Hunajan pisaroita". Melkein joka päivä saapui vieraita +Savosta ja Karjalasia, viipyen päivän, parikin. Hän luki niille, hän +löysi niille aina uuden, tuoreen asian kirjoistaan, hän syventyi +siihen ja selitteli sitä yhä uudestaan tuleville ja meneville. Kaikki +huolet haihtuivat keskellä vieraita ja uusia ystäviä, jotka ahmien +ja ihastellen kuuntelivat opettajaansa ja illoin oljilla istuessaan +veisasivat virsiään. Miten hän oli reipas ja vikkelä, miten hän +läskikään leikkiä väliin ja huvitti ystäviään kertoen matkoistaan ja +höystellen puheitaan mehevillä, leveillä sukkeluuksillaan! + +Jonsan Sutinen ajoi eräänä päivänä Tahkomäkeen. Oli niin outoa +Paavosta, että hän katseli kauan aikaa Sutista saamatta sanaa suustaan. +Sutinen oli ollut aina vainomielinen, aina puhunut pahaa Paavosta ja +heränneistä. + +"Täytyi tulla, vaikka oli vaikeaa", sanoi Sutinen. "Täytyyhän sen, +jolle Herra panee pakon. Vaikeaa oli minullakin kerran matka Sutelasta +Syvärille. Mikä sinut tänne toi — köyhyyskö? Joko ovat alkaneet aittasi +tyhjentyä? Vaan jos lie muuta köyhyyttä?" + +"On semmoista, ettei saa enää eletyksi päivääkään. Puuttuu parempia +tavaroita. Maallisia vielä on, vaan ei taivaallisia eikä ole ollutkaan. +Älä sinä, Paavo, enää entisiä muistele! Jumalaton on jumalaton. +Jumalatonhan minä olen ollut kaiken ikäni", puheli Sutinen. + +"Mutta miten sinä parannusta teet, jolla on aittaa, eloa, kalua? +Miten sinä siitä pääset liikkeelle? Miten kameli neulansilmän läpi? Sen +ovat rikkaan passit joka päivä selvät." + +"Taitaa olla", myönnytteli Sutinen. + +"Tässä on saatu pari vuotta syödä selvää leipää, niin jo on sielu +takertunut tavaroihin. Sitä täytyy Herran sitten uusilla murheilla irti +repiä. Miten ja mistä päästä sinä olet parannuksesi alkanut?" kysyi +Paavo yhtäkkiä ja seisoi suorana Sutisen edessä. + +"Siitä, mistä on tunto käskenyt. Kun on ihmisrukka ikänsä kaiken +rikastunut, kynsin hampain koonnut hyvyyttä, mitä van on irti saanut, +köyhiä ja nälkäisiä ahdistanut, niin jo tietää tunto sanoa, mistä +päästä parannus on alettava, kun lie vähänkään raollaan." + +"Tietää — tietää", myönsi Paavo. + +"Niille on nyt täytynyt ruveta antamaan kaksi kappaa yhdestä kapasta ja +korot anteeksi, joilta on ennen ottanut." + +"Mutta jospa sinä tukitkin tiesi hyvillä töilläsi, niinkuin olet ennen +tukkinut pahoilla. Älä tee tunnostasi jumalaa, vaan Herralle kunnia! +Se on heränneen tunto armoton, et sinä sitä omilla töilläsi lepytä. +Kun olet yhden työn tehnyt, niin tunto jo toista vaatii ja velkoo. +Liperissä koettavat lepyttää rukouksillaan tuntoaan, sinä täällä muilla +töillä omaasi. Niitä pitää tehdä niinkuin ei tekisikään, pitää silmät +ummessa käydä säkin kanssa aitassa. Muuten tulee perkele perässä +ja pilaa kaikki hyvät työsi. Ala sinä siitä, mistä minäkin aloin — +ahdistetun, särjetyn sielun ikävästä! Se on siitä aita matalin armoon +ja anteeksiantoon." + +"Sitähän minä, että sinä neuvoisit ja opastaisit oikeaan", sanoi +Sutinen. "Nyt on sellainen aika, etteivät nyt saa ihmiset enää +suruttomina elää. Ovat jo omat torpparini heränneet, niin jo täytyy +isännän lähteä mukaan. Kävin pari kertaa seuroissasi, en ole niissä +ennen käynyt, niin jo pisti tuntoon sana ja alkoi jumottaa ja siitä se +on sitten yltynyt." + +"Ei ole tyrkytetty kenellekään. Ovat saaneet omin valtoinensa +olla, tulla ja mennä, etteivät kesken lähtisi. Kuka kesken lähtee, +ihmismahdilla maailmasta, se taas kesken palajaa maailmaan takaisin." + +Sutinen teki lähtöään, mutta palasi ovesta pirttiin. + +"Jäi vielä sanomatta ja tunnustamatta sekin paha, mitä olen heränneistä +puhunut ja sinusta. Minä kun olen ollut pahin vainomies näillä +kuuluvin. Kulin kylässä ja syötin suruttomille maailman puheita. +Pappilassa niitä on mielihyvin kuunneltu. Se Sirelius taitaa olla pian +samanlainen kuin minäkin olin. Mutta jospa sekin vielä heräisi." + +"Ei se pappi herää. Papilla on tieto ja oikea oppi omasta mielestään. +Tietonsa päällä se makaa. Oikeasta on vaikea herätä — pitää tulla ensin +vääräksi. Väärästähän sinäkin itsesi löysit, kun tuntosi aukesi. Antaa +sen papin aikansa soimata, antaa sen sortaa herännyttä kansaa, niin +tylsyvät viimein aseet ja väsyvät voimat! Herran työllä täytyy olla +vastuksensa ja vainonsa vastassa, ei se muuten Herran työtä olisikaan. +Ei ole sinustakaan ollut ennen estettä, ei ole papistakaan nyt, vaikka +papilla onkin parempi paikka parjauksilleen. Ristiä se on tämäkin, +Kristuksen ristiä se on, ja sen alla koetellaan harjaantuneet mielet." + +Paavo ei tahtonut sanoa sitä, mitä hän sittenkin ajatteli. Hän oli jo +kauan kärsinyt Sireliuksen saarnoista ja puheista, jotka viime aikoina +olivat käyneet yhä katkerammiksi. Oli jo pitkät ajat tuntunut vaikealta +kirkkoon meno, ja heränneet olivat ruvenneet jäämään pois yksi toisensa +perästä. Mutta hän oli koittanut siellä kulkea, istua tyynenä ja +levollisena omalla paikallaan itäisessä ristissä, vaikka suruttomat +supattivat toisilleen ja vilkuilivat mielihyvässään milloin pappi +pauhasi villiuskoa vastaan ja sätti heränneitä. + +"Kestä sinä minkä minäkin kestän, minuun se kuitenkin kipeimmin koskee! +Kun olet rikkautesi voittanut ja tavarasi rakkauden, niin voittanet +papin vihatkin", puhui Paavo ovessa Sutiselle. + +Hän oli hengessään jo kauan odottanut vastustusta ja vainoa ja siitä jo +siltä varalta puhunut ystävilleen. + +"Sen pitää tulla tulessa koetelluksi tämän meidän uskomme ja +kristillisyytemme. Maailma makaa vielä kynsillään, mutta se nousee +siitä ja nostaa vainon noustessaan. Se hioo ensin, se koettelee ensin +kynsiään, se vaanii, kiertää ja heittäytyy vihdoin kimppuun kuin peto +saaliiseensa. Hyviä päiviä on vielä eletty, mutta pahat ovat elämättä, +vaivat kokematta, syvimmät vedet vielä kahlaamatta." + +Hän rauhoitti ystäviään, kun tuli puhe Sireliuksesta ja hänen +saarnoistaan ja ihmisten pahoista puheista. Mutta joskus häntä harmitti +ja suututti, niin että hän aikoi oikopäätä lähteä pappilaan ja siellä +puhua suunsa puhtaaksi. + +Pitikö heidän aina istua sen maalitauluna? Oliko saarnatuoli oikea +paikka papin vihoille? Eivätkö he enää saaneetkaan kuulla Jumalan +sanaa papiltaan, jolle palkan maksoivat niinkuin muutkin. Se näyttää +nyt olevan palkkapaimenten tapa semmoinen, että istuvat kuusi päivää +kotonaan pappilassaan, ja käyvät seitsemäntenä kirkossa heränneitä +herjaamassa. Niillä on nyt omat, uudet tekstinsä ja saarnansa tähän +aikaan. + +Rovasti toki on toinen mies, joka saarnaa suoraa sanaa nykimättä ja +näykkimättä. Rovastin tähden täytyy heidän rauhaa pitää minkä jaksaa. +Jaksettu on tähän asti, jaksetaan vieläkin. Herra vastaa itse omasta +asiastaan, jos lie kerran tämä meidän asiamme hänenkin omansa. Paha +sisu vain on pahimpana vastuksena tässä niinkuin muussakin. + +Hän pääsi aina tyyntymään siitä, että löysi oman pahuutensa, kiukkunsa +ja kärsimättömyytensä nöyryyden paikalta ja ristin, jota piti Herran +ristinä kantaa nöyränä ja hyvillä mielin. + +Joulun edellä oli Niskanen tullut Tahkomäkeen. Oli sellainen asia, +jota hänen oli täytynyt lähteä Paavolle puhumaan. Hän ei joutanut +hevostaankaan riisumaan, heitti vain heinätukon eteen ja kulki +puolijuoksussa pirttiin. + +"Mihin sinä? Miksi et hevostasi riisunut? Mikä hätä sinulla on +sellainen?" kyseli Paavo kummissaan. + +"Tänne täytyi taasen tulla, niinkuin on ennenkin täytynyt, kun ovat +asiat vaatineet. Täällähän niitä on selvitetty." + +"On täällä sotkettukin, on tärvelty ja pantu pilalle", sanoi Paavo +nauraen, "täytyy jättää Herrallekin selvittelemistä. Kulkevat täällä +kaikenlaisilla asioilla, hyvillä ja huonoilla. Hyvät on sotkettu, +huonot selvitetty." + +"Vaan nyt on asia sellainen, joka taitaa olla umpilukossa." Niskanen +sanoi sen surunvoittoisella äänellä ja alkoi kertoa matkastaan ja +asiastaan, kuinka Iisalmessa oli nostettu ilmi vaino heränneitä +vastaan, kuinka Heikki Martikainen oli ollut syytettynä ja tuomittu +sakkoihin seurain pidosta, kuinka suruttomat olivat uhkailleet uusilla +ilmiannoilla ja käräjänkäynneillä. + +"Kolaanista ne ovat vainot kotoisin, rovastista itsestään. Pappilassa +niitä juonia on punottu siellä niikuin täälläkin, täällä pienessä, +siellä isossa. On se ollut tiettynä, mutta ei ennen uskottuna. Näistä +piti nyt lähteä puhumaan, vaikka eivät ne enää puhumalla parane." + +Koski niin kipeästi Paavoon, että hän jäi jähmettyneenä paikalleen, +seisoi siinä hetken sanattomana ja tuijotti suurilla, syvillä +silmillään samaan paikkaan. Oli kuin olisi häntä itseään syytetty ja +sakotettu ja yhä uudestaan uhattu, niinkuin olisivat kaikki vainomiehet +kokoontuneet siihen hänen ympärilleen, siinä ilkkuneet ja ilkeydestään +iloinneet. + +"Vai jo ne alkoivat, vai sai jo saatana reiän muuriin ja puhkaisi tien +tuhoilleen. Se onkin siinä ahertanut aamusta iltaan apulaisineen, +kiihoittanut karjaansa, syöttänyt ja lihottanut joukkoaan kaiken +maailman kulkupuheilla. Jo minä sitä olen odottanut ja hengessäni +haistanut, vaikka on täytynyt pelko aina pitää omanaan, etteivät +säikähtyisi eivätkä karkkoontuisi. Vaan minä sitä odotin täällä päin, +tämän papin puolelta." + +Paavo nousi, käveli toiselle puolen pirttiä kuin jotain hakeakseen, +palasi taasen takaisin ja istui samaan paikkaan. + +"Kun ovat kerran alkaneet ja päässeet koston makuun ja vainon iloon, +niin siitä ne jatkavat, yltyvät yhä enemmän ja etsivät itsellensä uutta +iloa. Vaan ne saavat sitä sen verran kuin Herra sallii, saavat olla +alallaan heränneet ja hyvässä turvassa. Mikä oppi ja teko on Herrasta, +se pysyy pystyssä ja pitää paikkansa." + +"Pysyy kyllä", sanoi Niskanen, "mutta jotain täytyy meidänkin tehdä, +jos on asiamme kerran oikea ja kallis ja meillä mieli sitä jatkaa, +niinkuin on alettukin. Eivät ne ole ensimäistä selkäsaunaa ennenkään +säikähtäneet Herran pyhät. Kävin vasta Kiuruvedellä, katselin ja +kuulostelin ja kiersin kyliä. Se on nyt siellä ilmiliekissä, mikä on +kauan kytenyt ja siitä saakka hiilessä palanut, kun sinä, Paavo, siihen +kävit puhaltamassa." + +He olivat sitten taas vaiti kumpikin, kävivät kujassa, tulivat pirttiin +takaisin, hautoivat omaa mieliharmiaan, miettivät, hakivat, keksivät +keinoja avuksi omaan avuttomuuteensa. Mutta aina tuli umpi eteen, +aina piti palata samaan paikkaan, mistä oli lähdetty. Ja he tunsivat +olevansa kuin tieltä eksyneitä, kuin taipaleella harhaan joutuneita, +jotka etsivät ja juoksevat itsensä läpimäriksi ja yhä uudestaan +sortuvat samoille jälille. + +"Niin se on — se on niin, että tässä ovat herrat ja talonpojat +vastakkain ja herrat aina voittavat", sanoi Paavo. "Ei meitä kukaan +puolusta emmekä me ihmisiltä apua saa. Herrat tietävät ja tuntevat lait +ja asetukset ja osaavat niitä selittää ja venyttää. En minä ole niistä +selkoa ottanut enkä osaa ottaakaan. Huono on turvamme ja toivomme, jos +se ihmisiin perustuu." + +"Vaan jospa lähdettäisiin Kuopioon ja puhuttaisiin Berghille asiasta, +neuvoteltaisiin kolmisin. Sehän se on tänne päin kallellaan — Kuopion +uusi pappi", sanoi Niskanen yhtäkkiä ja katseli kysyvästi Paavoa. "Tuli +mieleeni — mistä lie tullut." + +"Mistä? Herrasta! Herrasta ne ovat hyvät neuvot kotoisin", sanoi +Paavo hyvillään, nousten istumaan. "Miksen minä tullut tuota heti +ajatelleeksi? Meillä ei ole muita ystäviä oppineissa, ja oppineita +tässä tarvitaan. Talonpojan tuumat ovat nyt tukossa, ei niillä enää +mihinkään päästä." + +Ja he päättivät heti seuraavana päivänä lähteä Kuopioon Berghin +puheille. Se oli heistä parasta ja viisainta. Saavat sieltä viisautta +ja valoa. Kun on kerran yksi mutka keksitty, niin paljastuu pian +toisenkin salaisuus jo samassa ja laukeaa koko solmu. Se on aina asia +siinä vaikeinta, missä ei mitään yritetä eikä mistään alkuun päästä. +Ja heistä tuntui koko asia jo niin helpolta, niinkuin se ei enää olisi +mitään, niinkuin olisi pahin vaikeus jo voitettu. He puhuivat siitä +kaiken iltaa, keksivät uusia puolustuksia itselleen ja asialleen, +suunnittelivat ja järjestyivät ja hyvittivät omaa mieltään. + +"Sen on Kuopion uuden papin Herra antanut aikanaan ystäväksi, että +olisi oppaana oppimattomille näissä asioissa. Hengellisissä asioissa ei +ole tarvittu herrain apua eikä ole saatukaan, vaan maallisissa asioissa +tarvitaan", sanoi Paavo illalla maata mennessään. + + * * * * * + +Mutta Kuopiossa oltiin sitten taas yhtä ymmällä. Bergh käveli pitkin +kamarinsa lattiaa, kuunteli, puhui, yritti yhden kerran yhtä neuvokkia, +toisen kerran toista, mutta perääntyi taasen, otti taasen takaisin +ohjeensa ja hajoitti jo samassa, mitä oli rakentanut. + +"Niillä on laki semmoinen — vanha laki, vanhempi meitä." + +"Laki kyllä, vaan laki on niinkuin se luetaan", keskeytti Paavo +kiireesti. + +"Luetaan, tulkitaan, sovitetaan", jatkoi Bergh. "Se on sekin laki +syntynyt vain omia aikojaan varten. Ei sillä lailla ole tarkoitettu +Herran työtä tukahuttaa. Mutta sen ne ovat nyt saaneet aseekseen, jotka +aikovat ase kädessä Herraa ahdistaa ja hänen henkensä töitä tuhota." + +"Ovat saaneet, kun ovat ottaneet", sanoi Paavo. "Vaan sano sinä, miksi +ne meitä oikeastaan vainoovat, mikä se on se, joka niitä on ärsyttänyt +ja pesältään ajanut!" + +"Se sama, mikä ennenkin, se mikä juutalaisia, jotka elämän Herran +surmasivat, mikä roomalaisia, jotka Herran pyhiä ajoivat ja ahdistivat +kaupungista kaupunkiin ja viimein heiltä hengen ottivat — totuus, +taivaan valo, tunnon rauhattomuus, ristin pahennus." + +"Niin — niin — niinhän se on", myönnytteli Paavo, niinkuin olisi +kysynyt sitä, minkä itsekin tiesi, ja niinkuin sen olisi saanut jättää +kysymättäkin. + +"Kun on nyt kerran sellainen laki, niin on, eikä sille kukaan mitään +mahda. Vaan tässä olisi keksittävä keino, millä niitä hillitä, etteivät +enää vetäisi vanhoja lakejaan Herran tielle, Herraa vastaan. Ei lie +esivallan tarkoitus semmoinen, että tahtoisi estää herätyksiä ja uutta, +parempaa elämää, totista, oikeaa jumalanpelkoa", puuttui Niskanen +puheeseen. + +"Ei luulisi — ei saisi olla. Vaan pienet herrat tekevät sitä, mistä +eivät suuret mitään tiedä", sanoi Paavo. "Tässä pitäisi päästä suurten +puheille, vaikka itsensä keisarin. Saivat keisarilta nilsiäläiset +papin, Brofeldtin, tämän nykyisen rovastin, kun kävivät Alapitkässä +pyytämässä. Ei kysytty konsistorilta eikä piispalta. Saatiin jo samassa +mies leivälle oikopäätä ja hyvä saatiinkin." + +"Vaikkapa ei keisariinkaan asti, niin keisaria likelle. Pietarissa +on ollut herätyksiä pitkin vuosia. Suuret ja ylhäiset kuuluvat niitä +suosivan aina keisarista lähtien. Siellä on sekin englantilainen +pappi, joka tänne pipliaseuran perusti, sellaisen raamattujen +levittämisseuran. Se niistä kuuluu kirjoittaneen Renqvistille, Liperin +papille." + +"Vai se — vai on sitä sielläkin — vai liikkuu Herra vieraissakin — +oikein isoissa ja ylhäisissä", ihmetteli Paavo ja katsoi kummissaan +Berghiä. + +"Oikein. Samoja kirjoja lukevat, vaikka eri kielillä." + +Se tuntui Paavosta niin oudolta ja ihmeelliseltä, että hän jäi sitä +miettimään pitkäksi aikaa kuuntelematta enää, mitä Bergh puhui Pietarin +herätyksestä ja Patersonista, englantilaisesta papista. + +Olisikohan se sielläkin samaa, saman henkistä ja mielistä, olisikohan +niilläkin sama, salattu viisaus, jota on täällä? Olisivatko isot ja +ylhäiset heränneet siellä ja lähteneet ristin tielle ja riisuneet +korkeutensa ja kunniansa? Mistä se olisi sinne tullut? Vaan miksei se +olisi samaa, jos se kerran on Herran hengen työtä, ja jos ovat samat +kirjat. Se puhaltaa kuin tuuli, mistä milloinkin tahtoo. + +Hän havahtui ajatuksistaan siihen, että Niskanen kääntyi häntä kohti ja +puhui totisena: + +"Sinne pitää mennä ja siellä puhua näistä vainoista niille. Jos on, +Paavo, sinussa lähtijää, niin vaikka tänä päivänä, vaikka tästä +paikasta. Tämä on semmoinen asia, että tässä pitää liikkua. Ei saa +heittää Herran työtä maailman jalkoihin. Seuroja me tarvitsemme — +seuroja sinä tarvitset, Paavo." + +"Menkää, puhukaa, kiivetkää niin korkealle kuin pääsette! Ottakaa +joku tulkiksi mukaanne!" kiihoitti Bergh innostuneena. "On tämä asia +sellainen, että sen takia kannattaa valvoa ja vaivaa nähdä." + +"On", sanoi Niskanen väliin. + +"Nääntyvät pian heränneet ja kuolevat, jollette saa seuroja pitää", +jatkoi Bergh samaan jaksoon. + +"Nääntyvät ja kuolevat — seisalleen kuolevat", lisäsi Niskanen. + +Mutta Paavo oli taasen painunut omiin ajatuksiinsa ja istui rauhallisen +näköisenä eteensä tuijottaen. + +"Piti kerran kulkea Pietariin ja vielä sen taaksekin, vaan pystyyn +nousi tieni, pystyyn nousee nytkin", sanoi hän vihdoin. "Jos on +puuhamme ihmispuuhaa, niin tulee Herra sillä tiellä vastaan. Sitä minä +tässä olen ajatellut." + +"Vaan ihmispuuhaa se on Iisalmen herrainkin puuha. Pannaan puuha puuhaa +vastaan", sanoi Niskanen. "Se on vain ero, että niiden on puuha Herraa +vastaan, meidän Herran puolesta." + +"Se on ero", toisti Bergh Niskasen sanoja. + +Oltiin hetken ääneti, istuttiin, odotettiin, mitä Paavo sanoisi, +harhailtiin katsein seiniä, kirjoja kaapissa, vilkaistiin ulos kadulle. +Paavo vain mietti yhä, mitä lie miettinyt. + +Sitä mietti, että sinne pitää sittenkin lähteä, vaikka on vaikeaa +lähtö, että heränneet eksyvät ja Herran työ taukoo, ellei lähdetä, että +siellä on samaa henkeä ja mieltä, että täytyy kaikki koettaa, kun on +tällainen aika. + +"Kun niin lie, kun se kolmisin tässä päätetään, niin täytynee tähänkin +taipua. Vaan omaa järkeäni ja luontoani vastaan lähden, silmät ummessa, +taito tukittuna, Herran varassa ja hänen vanhurskautensa suojassa. +Jos Herra lähtee mukaan, jos hän antaa onnea ja siunausta, niin tulen +takaisin ja kaikki kääntyy parhaaksi." + +"Niin tekee. Lähtekää siinä mielessä!" sanoi Bergh. + +"Siinä mielessä", vakuutti Niskanen. + + + + +VII. + + +Oli oltu Pietarissa ja tultu takaisin. Oli viikkokausia ajettu, oli +yövytty milloin yksinäisiin taloihin taipaleilla, milloin suuriin +kyliin ja kartanoihin. Oli kulettu kuin satujen maailmassa, kuultu +paljon, nähty vielä enemmän. Miten oli oikein kulettu ja miten päästy +perille ja miten periltä takaisin, ketä oli puhuteltu ja keneltä +kysytty neuvoja, se kaikki oli nyt perästäpäin hämäränä, epäselvänä +muistona. Kaikki ne tuntemattomat, oudot ihmiset, ylhäiset ja alhaiset, +olivat kuin harmaan savun seassa, josta tarkemmin erottautui vain +laitimmaiset ja likinnä olevat. + +Kaiken menomatkan oli Paavo ollut alakuloinen. Hän oli lähtenyt +vastenmielisesti kotoaan. Tiet ja talot taipalella olivat häntä +lakkaamatta muistuttaneet entisestä, onnettomasta Puolan matkasta. +Hän oli kertonut siitä Niskaselle, kuvannut sen kurjuutta. Joku talo, +joku torppa oli aina tuonut muistoja mieleen siitä, miten oli yövytty +sairaan lapsen kanssa, jääty päiväksi, pariksi paikalle ja odotettu +kuolemaa, miten oli nähty nälkää ja kärsitty kurjuutta. Ei hän ollut +koskaan ennen siitä sillä tavalla puhunut eikä niin sen vaivoja +yhdellekään ennen paljastanut. + +Mutta Wiipurista lähdettyä oli Paavon mieliala muuttunut ja perillä +Pietarissa oli hän saanut taasen takaisin entisen hilpeän, iloisen +olonsa. Oli ollut onni matkassa, olivat aina auenneet ovet, oli ollut +lämmin vastaanotto siellä, minne olivat menneet. Olivat saaneet +puhutella itseänsä piispaa, Pietarin suomalaisten piispaa, olleet +piispan luona pitkän päivän, kertoneet Herran töistä Savossa ja +Karjalassa, olivat syöneet, juoneet, saaneet lupauksia ja lohdutusta ja +uutta intoa taasen asiansa puolesta. + +"Pitäkää te vain seurojanne! Puhukaa te Jumalan sanaa ja rukoilkaa +Herralta herätystä kansalle! Ei ole täällä teille esteitä, ja kun ei +ole täällä, niin ei saa olla sielläkään", oli piispa sanonut ja puhunut +pitkälti Pietarin uusista ihmeistä, miten siellä olivat korkeat herrat +heränneet, miten hakeneet köyhiä ja alhaisia ihmisiä koteihinsa siellä +rukoilemaan ja Jumalan sanaa viljelemään, miten oli yritetty ehkäistä +niiden harjoituksia, mutta miten oli aina tullut ylempää lupa. + +"Saat, Martikainen, sakkorahasi takasin, saat pitää, mikä on +omaasi. Saatte avata uudestaan ovenne ystäville, likisille niinkuin +kaukaisillekin. Ei ole Herran sana sidottu enää, eivät saa enää +vihamiehet vaivata sielujanne sillä murheella, millä yrittivät. +Ylempänä ovat meidän ystävämme kuin heidän", puheli Paavo ystävilleen. + +Pidettiin suuria seuroja Nilsiässä ja Iisalmella, käytiin Kuopiossa ja +Kiuruvedellä, kerrottiin kuulumisia, samoja asioita, samoja puheita +samoilla sanoilla. Ystävät seisoivat äänettöminä heidän ympärillään +pirtissä ja pihamaalla, missä vain Paavo ja Niskanen puhuivat +matkastaan — kuuntelijat tekivät tungoksen, toistivat laitimmaisille, +mitä likempänä kuulivat, hymähtivät, liikahtivat jokaisesta hyvästä +sanasta ja sukkeluudesta, jolla Paavo väliin höysti puhettaan. + +"On meillä sellainen Paavo, joka asiat hoitaa", sanoi joku joukosta. + +"Hoitaa ja hakee oikeuden ja totuuden ja turvan turvattomille", lisäsi +toinen. + +"Vaikka keisarista asti", jatkoi kolmas samaa arvostelua. + +Riitti puhetta Paavosta ja Niskasesta, Paavosta varsinkin. Se +lisääntyi, höystyi, kasvoi, kaunistui. Paavo oli heidän johtajansa, +joka oli saanut Herralta hengen ja voiman, suuremman kuin muut, ja +suuremmat lahjat. Ei ollut sitä asiaa, jota hän ei ymmärtänyt, ei +vaikeutta, jota ei voittanut. Menit sinne sen luo sielun hädässä, niin +jo keksi kaukaa asiasi, näki läpitsesi, katsoi kuin lasin takaa ja +tunki silmillään salaisiin sokkeloihin. Kävit kysymässä neuvoa mitä +tahansa, aina palasit neuvottuna, aina oli tiesi tasaisempi ja päiväsi +kirkkaampi. Mitä lie ollut ja mistä lie saanut sen taidon, mutta aina +tiesi ennakolta, milloin tulivat Karjalasta Tahkomäkeen, ja lähetti +venheen valmiiksi Syvärin rannalle. Ja tiesi senkin, että vainot +tulevat, että maailma nousee heränneitä vastaan, vaan itse varasi +omansa, hoiti joukkonsa, maksatti Martikaisen sakot, päästi sanan +siteistä. + +"Kävi niinkuin pitikin, niinkuin toivottiin ja odotettiin", sanoi Bergh +Paavolle, kun he tapasivat toisensa Kuopiossa. + +"Niinkuin käskettiin", vastasi Paavo. "Tiet tasattiin, ovet avattiin, +sakot takaisin maksettiin. Suuret herrat ovat parempia kuin pienet. +Niiden ei ole tarvis talonpoikia kiusata, tuntevat ja saavat +herruutensa ilmankin." + +Berghiä nauratti "Niin — niin — onhan se niinkin." + +"On — ja on vielä muutenkin, on niinkin, että pienet herrat täällä +pysyvät suruttomina, kun suuret siellä heräävät. Näille herroille +täällä ovat heränneet häpeäksi ja pilkaksi, siellä niille kunniaksi. +Onko sitä milloinkaan kuultu, että Suomen herrat olisivat heränneet +synnin unesta ja lähteneet elämän tielle? Ovatko kulkeneet milloinkaan +kansan edellä ja olleet esimerkkinä alhaisille?" + +"Heräsi niitäkin aikanaan — ison vihan aikana. Korkeat upseerit ja +aatelismiehet alkoivat kysellä pelastuksen ja rauhan tietä Venäjän +vankeudessa ja sieltä toivat siunauksen ja valon tullessaan omiin +koteihinsa", selitteli Bergh. + +"Niin, niin — vaan entä vallesmannit, voudit ja viskaalit?" + +"Ja papit?" jatkoi Bergh naurussa suin. + +"Saako papeistakin puhua papin kuullen?" kysyi Paavo leikkisästi. + +"Kun et vain pahaa puhu", vastasi Bergh samaan sävyyn. + +"Kuule, Paavo!" sanoi hän samassa ja kävi vakavaksi. "Miten sinä saisit +sovituksi sen Renqvistin kansa. Sitä minä olen monesti ajatellut ja +siitä riidasta sielussani kärsinyt. Minulle oli Renqvist isänä ja +ystävänä aikanaan. Avasin sille sydämeni ja sain siltä valoa pimeään +sieluuni Pälkjärven erämaassa. Te olette molemmat heränneitä ja Herran +miehiä, joita tarvitaan kumpaakin tänä aikana. Samahan se on, miten +rukoilee, kun vain rukoilee." + +"Ei ole sama. Ei sitä saa samana pitää, ei elämän Herrakaan pitänyt. +Pitää rukoilla hengessä ja totuudessa eikä siinä henki kestä, missä +lakkaamatta rukoillaan ja polvillaan ollaan. Uskosi sen määrää, et +saa siitä määrästä sivu mennä. Sinä olet heikko vielä ja horjut sinne +tänne. Tämä on tarkka ja arka paikka, tässä monet pettyvät." + +"Mutta jos olet liian jyrkkä ja vaativa, jos sinä, Paavo, siinä panet +liikoja vaatimuksia, kun sanot, että pitää olla sisällistä Herran +tuntemista ja elävää uskoa sillä, joka rukoilee." + +"Pitää — pitää olla, muutoin siitä tulee paljasta huutoa ja hengen +hukkaa. Uskossa pitää rukoilla epäilemättä ja hengessä. Hengen pitää +rukoilla sisäisesti, minkä suu ja sanat ulkonaisesti. Jos henki on +laannut rukoilemasta, jää syntinen luonnon voimain varaan." + +"Jospa niillä onkin henki, jospa ne rukoilevatkin hengessä", sanoi +Bergh, vaikka hänen äänessään oli jo voitetun ja antautuneen väri. + +"On, kenellä on, vaan ei kaikilla, ei puolillakaan. Mistä niillä on, +jotka eivät vielä ole heränneetkään? Ja jos on joku saanut silmänsä +auki, niin ei se siinä paikassa ole sovelias pyhien harjoituksiin. Ei +niihin saa komentaa eikä käskeä eikä niitä kenellekään pakoksi panna. +Siitä syntyy ulkokullattua harjoitusta. Tutki itse! Lue itse!" + +"Minä vain rauhan vuoksi", sanoi Bergh, niinkuin olisi tahtonut +lopettaa ja mennä muihin asioihin. + +"Rauha on hyvä, vaan totuus ja oikea oppi parempi. Minun täytyy +vanhasta Kristuksen opista kiinni pitää, maksoi mitä maksoi", sanoi +Paavo. + +Bergh ei enää jatkanut, vaan liikkui ajatuksissaan pöydän ympärillä ja +siirteli kirjojaan ja papereitaan. + +Hän oli aina hautonut mielessään ajatusta siitä, miten sovittaisi +Paavon ja Renqvistin ja saisi lopetetuksi riidat ja erimielet. +Ne olivat kumpikin hänen ystäviään. Hän oli kummaltakin saanut +sielunhoitoa ja valoa ja uuden elämän ymmärrystä. Oli ollut monesti +vaikea ratkaista, kummanko miehiä hän oikeastaan oli, Renqvistinkö, +joka rukoili ja teki uskollisesti, ahkerasti työtään kysymättä kiitosta +ja pelkäämättä moitetta, vai Paavonko, joka oli astunut esille +erämaasta kuin Elia muinen ja tunkenut sanoillaan syvälle sielun +sisimpään, vangiten mielet hengellään ja suurilla lahjoillaan. + +Seuraväkeä tuli saliin ja kamariin, miehiä ja naisia, joukossa +joitakuita nuoria herroja. + +"Tämä tässä on apteekin herroja ja tämä kaupungin kultaseppä", esitteli +Bergh Paavolle Antti Malmgrenia ja Jaakko Lundströmiä, "ja tämä on +Pietari Väänänen, kirjakauppias. Ovat nämä ennenkin olleet mukana." + +"Näitäkö sinä syksyllä kesyttelit ja näille tuolejasi kannoit?" kysyi +Paavo nauraen. + +"Näille. Näistä on Herra antanut uusia ystäviä. Nuorista näkyy +alkavan", vastasi Bergh. + +"Apteekkareista ei raamatussa puhuta mitään, vaan kultasepistä on +kirjoitettu. Mikä se olikaan sen nimi, joka teki epäjumalia Efesossa? +Kultaseppiä sekin oli." + +"Oli, mutta ei tämä seppä niitä tee", sanoi Bergh nauraen ja ikäänkuin +anteeksi pyytäen Paavon rohkeutta. + +Nuoret miehet istuivat hämillään, katselivat väliin toisiaan, väliin +Berghiä, väliin taasen avatun oven läpi liikkuvaa seuraväkeä saliin. + +"Teillä, nuoret miehet, on tie lyhempi kuin minulla. Minun piti +pitkältä kulkea, Sutelasta Jyväskylään asti, ennenkun sai sielu rauhan. +Ei ollut lepoa likempänä. Te täällä pääsette papin luo omassa kylässä, +oman papin, jonka Herra on hengellään voidellut. Vaan tie on itse +kulettava, elämän tie, ristin tie", puheli Paavo. + +"Nämä ovat jo ennen etsineet ja löytäneet ja tielle tulleet, nämä +herrat", sanoi Bergh. + +"Vai jo ennen. Ei se entinen enää kelpaa, ei sillä sielu elä", jatkoi +Paavo. "Pitää saada uudet eväät, alkaa uudestaan alusta, pitää tulla +uudestaan jumalattomaksi Jumalan edessä." + +"Paavo tarkoittaa jokapäiväistä katumusta ja parannusta, sielun +sisällistä ikävää, jokapäiväistä kilvoitusta turmeluksen käsissä", +sanoi Bergh kuin selitykseksi ja kääntyi vieraisiinsa päin. + +"Sitä — jos Herra on nämä kerran herättänyt ja tielle tuonut, eivätkä +ole itse tulleet ja käskemättä ottaneet — sitä, ettei saa jäädä +löytönsä päälle lepäämään. Joka siihen jää joutilaana, se ensin +penseytyy ja sitten eksyy elävästä uskosta kuolleeseen. Vaan ne jo +veisaavat. Mennään, puhutaan siellä siitä asiasta, puhu sinä, joka olet +paimeneksi pantu!" + +"Paavo myöskin", sanoi Bergh ja nousi lähteäkseen. + +"Minä, salon mies, puhun savupirteissä salon eläjille, minkä sinä +salissasi näille", lisäsi Paavo, kulki vikkelästi salin perälle ja +istahti ovensuuhun. + +Vaan puhui hän taas, niin kuin oli ennenkin puhunut. Hän alkoi +alhaalta, vaatimattomasti ja harvakseen, kohosi siitä, paisutti, +kasvatti puhettaan ja lopetti sitten siihen, missä mielet alkoivat +liikkua ja kuulijain huomio oli korkeimmillaan. + +"Sinä, Paavo, sen aina parhaiten selität, miten syntinen tulee +vanhurskaaksi Jumalan edessä", sanoi Bergh seurain perästä kamarissa. +"Missä sinä sen olet oppinut?" + +"Akatemiassa — petäjävapriikissa", tokaisi Paavo kuin olisi vastaus jo +edeltäpäin ollut valmiina. "Ei ole sillä hyvä, että olen sen kerran +oppinut, vaan minun täytyy sitä joka päivä uudestaan opetella." + +Nuoret miehet katselivat toisiinsa kysyvinä ja kummastellen. + +"Salolla tukkii tuisku tiet talvella joka päivä. Niitä täytyy siellä +itse ajamalla aukaista", jatkoi Paavo. "Itse on pitänyt minun puhkoa +ummet suossa, polkea pohjat, kiertää kivet ja ajaa retuuttaa rekeni +rikki. Ovat särkyneet savirikot ja rahkeet rikkoontuneet, vaan aina on +perille päästy ja uudestaan aukaistu se, minkä talven sää on tukkinut. +Siinä täytyy oppia kärsivällisesti ja hätäilemättä kulkemaan." + +He istuivat ääneti, ajattelivat ja tutkivat mielessään ja arvailivat +sitä, mitä Paavo oli puhunut ja mitä puheellaan tarkoittanut. + +"Missä kulkenen, niin synnin säässä on aina kulkeminen enkä ole +milloinkaan saanut pitkältä säätä pitää", jatkoi Paavo puhettaan. +"Siinä tapaa helposti kärsimättömyys ja nurja mieli, mutta en ole enää +lähtenyt epäuskoiselta sydämeltäni neuvoa kysymään, saanko ja tohdinko +Kristusta puhutella huonossa, hätäisessä tilassani." + +Paavo puhui yhä itsestään, omasta elämästään ja uskostaan ja kaikesta, +niinkuin hän tahtoisi paljastaa sisimpänsä, panna kaikkensa näkyville +siihen heidän eteensä, hyvänsä, huononsa, uskonsa, uskottomuutensa, +voittonsa ja tappionsa, ja niinkuin hän tahtoisi hävittää heidän hyvät +luulonsa ja suuret ajatuksensa omasta itsestään. Mitä hän sanoi ja +puhui, se oli erilaista kuin muiden sanat ja puheet. Siinä ei ollut +mitään tehtyä eikä tavoiteltua, ei hurskasta väriä eikä korkeaa +juhlallisuutta. Se oli niin vapaata ja luonnollista, niin avomielistä +ja lapsellisen nöyrää, että he kuuntelivat ahmien ja mielessään +ihastellen ja istuivat totisina tuoleillaan. + +"Katuja olette saaneet vielä kulkea, nuoret miehet, vaan korpeen +kuletetaan teitäkin. Se on korven tietä, kristityn tie. Hyvä, että +tulitte, että vastakin tulette, tulee niitä vielä teidän mukaanne +muitakin. Tämä on sellaista tautia, joka tarttuu", puheli Paavo lopuksi. + +Kun nuoret miehet tekivät lähtöään, sanoi hän jokaiselle vielä jotain +kehoitukseksi ja ohjeeksi ja pani omia sukkeluuksiaan höystöksi. + +"Sinulla ovat siellä ruumiin rohdot ja voiteet hyllylläsi, mutta sielun +lääke on Herran takana. Sitä et sieltä itse ota, se annetaan sille, +joka anoo ja uskossa odottaa. Tekopyhät ottavat itse, mutta Jumalan +lapsille annetaan", sanoi hän Malmgrenille, joka oli istunut likinnä ja +näyttänyt olevan toisia tarkkaavampi. + +"Tässä olet muita ohjannut, Paavo, ja muille antanut hyviä neuvoja, +mutta minut jättänyt ilman", sanoi Bergh Paavolle, kun vieraat olivat +menneet. + +"Sinulle sitä, että karta Renqvistin tekopyhyyttä ja rukoile sen verran +kuin uskosi kestää!" + +"Mutta kun olen taas tänä iltana tuntenut sellaista köyhyyttä ja +tyhjyyttä, että itseäni kauhistaa. Minä aina väliin joudun ahtaalle +oman huonouteni käsissä täällä niinkuin Perkjärvelläkin. Muille +saarnaan ja muita opetan ja itse tunnen olevani osaton." + +Paavo puristi silmänsä umpeen ja istui hetken vielä ääneti, kun Bergh +jo oli lopettanut. + +"On niitä rikkaita pappeja, saa olla joku köyhäkin joukossa", sanoi +Paavo. "Köyhän on puhe nöyrempää. Ja köyhänähän se elämän Herrakin +tuli köyhille saarnaamaan. Mieti sinä sitä! Rikasten puhe on rikkaita +varten, köyhän köyhiä." + +"Niin — mutta vaikea vain on tuntea oma tyhjyytensä ja köyhyytensä ja +kykenemättömyytensä." + +"On, vaan siinä pätsissä sinusta tulee saarnamies. Siinä se on oikea +akatemia. Siinä et puhu omiasi, vaan Herran puheita. Kun käyt köyhänä +puhumaan, köyhyyden hengessä, niin panee Herra salaa sanoihisi +voimaa, ja syntiset alkavat herätä saarnatuolisi ympärillä. Siinä +se on salaisuus. Älä vain tee omasta köyhyydestäsi ja sisällisestä +murheestasi itsellesi epäuskoa! Luonto pyrkii rikkauteen, niin +hengelliseen kuin maalliseenkin, vaan Herran työ ja vaikutus on luontoa +vastaan." + +He puhuivat puoliyöhön kahden kamarissa nyt niinkuin ennenkin. Kun +Paavo oli mennyt, jäi Bergh vielä istumaan ja miettimään sitä, mitä oli +kuullut. + +Niin se asia sittenkin on, kuin Paavo sen opettaa. Minä aina välillä +horjun, mutta selviän ja vakaannun taasen, kun se tulee ja puhuu ja +kirkastaa kristityn tien. Mitä enemmän sitä oppii tuntemaan, sitä +enemmän siihen kiintyy. Sekin, mitä se puhui köyhyydestä ja köyhyyden +hengestä, tuntui niin ihmeelliseltä ja samalla kuitenkin ihanalta. "Kun +käyt köyhänä köyhyyden hengessä puhumaan, panee Herra salaa sanoihisi +voimaa." Niin — niin se on. Herra on sille avannut armonsa salaisuudet +ja antanut viisautensa hengen. Kun eivät vain tukkisi sen suuta eivätkä +estäisi sitä liikkumasta. Sillä on monta vihamiestä papeissa niinkuin +maallikoissakin, ajatteli Bergh myöhään maata mennessään. + +Niin niitä olikin. Niitä oli omassa pitäjässä ja ulompana, herroissa +ja talonpojissa. Ei saanut Paavo kauan sitä hyväänsä pitää, mistä +oli yhdessä Niskasen ja muiden ystäväinsä kanssa iloinnut. Eivät +loppuneet ahdistelut eivätkä uhkaukset. Ei oltu maksettu Martikaisen +sakkoja, vaikka oli luvattu eikä ollut Sirelius lopettanut vihamielisiä +mielenpurkauksiaan, vaan käynyt yhä kiukkuisemmaksi. Ja nyt oli piispa +itse lähtenyt liikkeelle Porvoosta, oli pitänyt tutkimuksiaan ja +tarkastuksiaan Iisalmessa ja oli jo tulossa Nilsiään. + +"Hukkaan meni sekin matka — ei ollut Herrasta", sanoi Paavo Niskaselle +kotonaan Tahkomäessä. "Ei saa paeta ristiä eikä karttaa kärsimyksiä, +jolla on kerran oikea asia. Minä sitä jo alunpitäen aavistin, minusta +tuntui aina siltä, ettei Herra lähde sille tielle. Nyt ollaan samassa +suossa, saman mutkan takana. Vaan seisotaan siinä ja odotetaan ja +otetaan Herralta, mitä Herra antaa. — Mitä se sanoi siellä, piispa?" + +"Sanoi sitä, mitä papit ovat ennen sanoneet. Pappeja myöten ne ovat +piispan puheet semmoisissa paikoissa. Minkä ne syöttävät piispalle, sen +piispa takaisin seurakunnalle." + +"Vaan meillä on toki toisenlainen rovasti", sanoi Paavo. "On käynyt +joskus seuroissakin." + +"Toisenlainen, vaan saa nähdä, kestääkö sekään ystävyys koetuksissa. +Heikko on ollut hillitsemään kappalaisensa kiukkua." + +"On se koittanut, on se kovistanut sitä siitä ruoti-Juhanan +rääkkäämisestäkin, mutta minkä se pakanalle mahtaa. Pakanaakin on +parempi hillitä." + +"Siitä pitää puhua piispalle täällä, niinkuin muustakin, millä se on +heränneitä vaivannut", sanoi Niskanen äkkiä ihastuneena. + +"Älä — älä! Anna ristin olla ristinä, anna ruoti-Juhanan kantaa +ristinsä, kannetaan mekin omamme! Herra ne asiat saa selvittää. +Ihmispuuhilla väsytämme vain itsemme emmekä niillä kumminkaan mitään +mahda. Odotetaan Herran aikaa." + +"Saa sitä odottaa, vaikka sanookin sen, mikä on oikeaa ja totta. +Sanottiin mekin, pantiin paperille ja jätettiin paperi piispalle +pappilassa." + +"Minnekäs risti?" kysyi Paavo, tarkkasi Niskasta ja jatkoi hetken +päästä: "Miten sinä sen selität, että elämän Herra vaikeni ja oli +ääneti niinkuin karitsa keritsijänsä edessä, ei syyttänyt ketään +eikä puolustanut itseään eikä pannut mitään paperille eikä käynyt +piispoissa." + +Niskanen näytti miettivän, nousi ylös, kulki poikki lattian ja palasi +taasen takaisin. + +"Siten minä sen selitän, että minkä Herra silloin jätti tekemättä +omasta puolestaan, se pitää meidän nyt tehdä Herran puolesta", sanoi +Niskanen vihdoin. "Tämä on Herran asia eikä meidän omamme. Sanokaa se, +mikä on tarpeellista sanoa ja minkä kaikki todeksi tietävät! Tehköön +piispa, mitä tahtoo, jääköön päätös piispan asiaksi. Minkä tekee ja +määrää ja päättää, se otetaan sitten Herralta." + +"Hyvä on sinulla, Lauri, suun käynti ja selvä järjen juoksu. Kun et +vain olisi omalla asiallasi täällä niinkuin sielläkin, vaikka olet +Herran asiaa ajavinasi. Järki ja luonto sekoittavat ne asiat toisiinsa. +Jos ovat vainot Herrasta, niin niiden pitää vainota, mutta meidän olla +alallamme ja kärsiä." + +"Eivät ole Herrasta", väitti Niskanen, "saatanasta ovat ja saatanan +töitä täytyy vastustaa minkä jaksaa. Tee mitä tahdot ja minkä parhaaksi +näet ja minkä luulet tulevan heränneelle kansalle hyväksi! Sitä minä +vain, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä." + +Paavo istui rauennein, välinpitämättömin katsein paikallaan ja antoi +Niskasen puhua ja lopettaa ja taasen alkaa. Ja Niskanen lopetti ja +alkoi, selitti syyt ja vastasyyt, toi esille todistuksensa, mitä löysi +raamatusta, valaisi, kirkasti kantaansa, kiersi väitteillään Paavon ja +vangitsi vähitellen hänen mielensä. + +"Kirjoita sitten sinä, joka osaat ja olet ennenkin kirjoittanut!" sanoi +Paavo hetken päästä. "Sinusta ei sen vähemmällä näy pääsevän. Minä +tässä olen istunut ja ihmetellyt sinun tietoasi ja taitoasi. Mistä +sinulla, Lauri, on viisautesi?" + +"Sieltä, mistä mieskin. Vanhaa sukuperää se on Niskasten viisaus", +vastasi Niskanen nauraen ja liikkui hyvillä mielin lattialla. + +Seuraavana aamuna oli valituskirja jo valmis. Niskanen oli kirjoittanut +sitä kaiken yötä ja luki sen noustuaan Paavolle. + +"Olisit saanut jättää sen ruoti-Juhanan jutun pois", sanoi Paavo. +"Puhukoon Juhana omasta puolestaan." + +"Antaa sen olla. Ei ole Juhanasta puhujaksi eikä puolustajaksi. +Heikkoin ja huonoin ja sorrettujen asia on Herran asia. Tässä tämä +on", sanoi Niskanen ja ojensi paperin Paavolle. "Siihen pitää saada +Kalliolahden Heikin nimi vielä alle ja parin muun ystävän, kenen +tahansa." + +Kun he sunnuntai-aamuna saapuivat kirkolle, oli kirkko jo kansaa +täynnä. Heränneet istuivat omissa penkeissään itäisessä ristissä aran +näköisinä ja odottavina, jotkut vilkaisten tuontuostakin oveen päin ja +puhellen hiljaa toisilleen. Mutta kun Paavo ja Niskanen tulivat sisälle +ja kävelivät käytävää pitkin paikoilleen, liikahtivat kaikki kuin +helpotuksesta ja kaikkien kasvoista kuvastui turvallisen olon ja hyvän +mielen ilme. + +Papit istuivat kuorissa totisina, juhlallisina, piispa keskellä, +kookas, komea mies, rinnalla risti, joka liikahti jokaisesta +liikkeestä, kimalteli ja välähteli valoa vastaan. Oli siellä Berghkin, +lyhyenläntä, tanakkahartiainen pappi. Näkyi tähystelevän lasiensa takaa +kirkkoon ja hakevan silmillään jotain joukosta. Takimmaisissa penkeissä +nousi aina joku tuontuostakin seisalleen, katseli kuoriin suu auki, +silmät ihmetyksissä ja istahti taasen varoen ja arastellen paikalleen. + +Jumalanpalveluksen perästä astui piispa alttarille. Koko kirkko +kuhahti, perällä syntyi ensin liikettä, sitten hiljaisuutta, ja +jännitys laukesi pian piispan ensimäisiin sanoihin. Se oli hiljaista, +vaivaloista, ruotsinvoittoista puhetta, joka tuskin kuului kauemma +perälle. Papit näkyivät istuvan tarkkaavina tuoleillaan, mutta muiden +mielet ja ajatukset olivat ryöstäytyneet omille teilleen. Vasta kun +piispa pääsi omaan asiaansa ja alkoi puhua häiriöistä, joita oli +syntynyt muutamissa Savon seurakunnissa, kasvoi jännitys uudelleen +entiseksi hiljaisuudeksi. + +"Minä olen tullut luoksenne niiden eriseuraisuuksien tähden, joita +viime aikoina on ilmaantunut tässäkin seurakunnassa ja joista minulle +ja korkealle esivallalle on annettu tieto. Niinkuin minä itsekin olen +näillä matkoilla tullut huomaamaan, ovat muutamat eksyneet siitä +järjestyksestä, joka meidän kirkollamme on olemassa ja jonka mukaan +papit ovat kansan opettajia ja kirkot sen jumalanpalveluspaikkoja. +Tietämättömyydessään ja toisten viisaampain vietteleminä ovat he +alkaneet pitää omia kokouksiaan ja niissä tuomita muita, jotka eivät +heidän oppiaan seuraa, vaan kuuntelevat laillisia, esivallan säätämiä +opettajiaan. Ja tästä järjestyksen hengestä on sitten syntynyt +intoilemista ja liiallisia kristillisyyden harjoituksia, joidenka +seurauksina ovat eripuraisuus kotona ja kylässä, joutilaana olo ja työn +hukka ja ympäri kyliä ja pitäjiä juokseminen. Näitä tällaisia häiriöitä +vastaan täytyy kirkon ja esivallan asettua, että kansa saisi levossa ja +rauhassa asua ja seurakunnan opettajat häiritsemättä ja rauhallisesti +virkaansa hoitaa." + +Jotkut heränneistä olivat lähteneet ulos, mutta Paavo ja Niskanen +istuivat paikoillaan loppuun asti, Paavo pää pystyssä, etukumarassa, +silmissä säälivä, surullinen katse. + +"Menkää te Tahkomäkeen, minä jään tänne!" sanoi Paavo Niskaselle +vakavana ja käskevästi kirkkopihalla, "Käyn syömässä ja sitten +pappilaan", lisäsi hän hetken päästä kuin uhmaten ja kiirehti +kortteeriinsa. + +Pappilassa oli jo syöty päivällinen, kun Paavo tuli. Kansliassa liikkui +nuoria pappeja, ryhmittyen, poltellen ja vilkkaasti keskustellen. Paavo +kulki suoraan pääovesta sisälle, ja hänen pitkä, solakka ruumiinsa +täytti samassa jo kamarin oven. Rovasti meni vastaan, tervehti +ystävällisesti, toi tuolin viereen ja pyysi istumaan, mutta Iisalmen +papit katselivat ivallisesti toisiinsa ja hymähtivät. Joku nuorista +papeista kuului kiireesti, hätäisesti kuiskivan toisille jotain, ja +samassa työntyi lauma pappeja ovelle pitkät piiput roikkuen hampaissa. + +"Yksinkö Paavo —? kysyi rovasti. + +"Yksin. Toiset menivät Tahkomäkeen. Piti lähteä piispan puheille. +Piispoissa pitää nyt kulkea Pietaria myöten." + +"Vaan piispa mahtoi mennä ruokalevolle", sanoi rovasti ja kulki saliin. +"Tulee heti. Paavo on hyvä ja istuu!" lisäsi hän samassa salista +palattuaan. + +Sirelius näytti käyneen levottomaksi ja käveli yksin edestakaisin +kanslian puolella. + +"Piispa on täällä ja odottaa", huomautti rovasti Paavoa. + +Papit seisoivat ja istuivat äänettöminä ja seurasivat hämmästynein +katsein Paavon menoa. + +"Sirelius siellä nyt saa salissa, mitä äsken körttiläiset kirkossa", +kuului joku sanovan kamarin ovella. + +Paavo kumarsi syvään, kaivoi paperin taskustaan ja ojensi sen sitten +piispalle. + +"Emme tahtoneet häiritä herra piispaa emmekä juhlamenoja kirkossa, vaan +kirjoitimme tämän niistä asioista, joita varten herra piispa kuuluu +tänne tulleen." + +Piispa näkyi kuuntelevan vain puoleksi Paavon puhetta ja luki paperia. + +"Tekö se olette se Ruotsalainen?" + +"Minä", vastasi Paavo ja suoristi pitkän vartalonsa. + +"Tämä näkyy olevan samanlainen kuin niillä siellä Iisalmessakin." + +"Mitä lie niillä ollut, sitä en tiedä, vaan sen tiedän, että tämä on +totta ja oikeaa", sanoi Paavo. + +"Te kuulutte kulkeneen Pietarissa asti. Mitä te siellä teitte?" kysyi +piispa ja tarkkasi terävästi Paavoa. + +"Kuultiin, että on Herran henki ruvennut Pietarissa työtään tekemään, +niin lähdettiin. Ja kun ovat ruvenneet vainoamaan täällä herännyttä +kansaa ja sakottamaan —" + +"Porvoo on likempänä kuin Pietari", sanoi piispa kärsimättömästi ja +keskeytti Paavon. "Mitä te sitten tahdotte, mikä teillä on oikein +asiana?" + +"Sitä, että saamme rauhassa viljellä Jumalan sanaa, ettei meitä +ahdisteta eikä vainota eikä sakoteta sen harjoittamisesta, mihin Herra +on meitä käskenyt ja mitä herännyt tunto vaatii. Sitä minä — sitä me +kaikki tahdomme." + +"Mutta kun se on lakia vastaan, kun laki ja esivalta kieltävät +semmoiset kokoukset", sanoi piispa jo rauhallisempana. + +"Sen olemme nyt saaneet kuulla, että on olemassa sellainen laki, vaan +jos onkin, niin liekö se meitä varten laadittu vanha laki." + +"On — on se — teitä varten se on laadittu, kaikkia varten, jotka +hartauskokouksia pitävät — sellaisia kokouksia, joissa ei ole pappi +mukana. Niitä varten se on." + +"Sitten ei sille mitään mahda, jos sitä kerran tahdotaan meihin +sovittaa", sanoi Paavo hiljempaa, surullisesti. "Emme me pappeja +halveksi emmekä esivaltaa. Ei siinä ole mitään perää, että olisi oltu +laiskoja ja jätetty työt tekemättä, eikä siinäkään, että olisi toisia +tuomittu. Suruttomuus ja synti ja tekopyhyys on tuomittu." + +"Onko kappalainen Sirelius siellä saapuvilla?" sanoi piispa samassa ja +tarkkasi ovelle päin. + +Kuului ääniä ja liikettä kamarista, ja Sirelius tuli kiireesti ja +hätäisenä saliin. + +"Teitä syyttävät siitä, että olette saarnoissanne ja kinkeripuheissanne +parjanneet näitä ja pahoinpidelleet erästä ruotivaivaista — mikä se nyt +olikaan? — Juhana Martikaista. Mitä te siitä sanotte?" + +"Herra piispa! Minä olen sanonut ja saarnannut sitä, mikä on totta. +Mutta näille ei saa totuutta puhua, kun luulevat itse totuuden +tietävänsä." + +"Tiedetään kyllä totuus ja osataan eroittaa vääryydestä ja +parjauksesta", sanoi Paavo väliin. "Vaan jos pappi tekee parannuksen +puheistaan ja antaa meidän istua rauhassa kirkossa niinkuin muidenkin, +niin peruutetaan syytökset. Ei ole tahdottu vainota eikä sortaa eikä +viran päälle käydä." + +"Sopikaa — tehkää sovinto ja rauha, niin on parempi ja pääsee +konsistori helpommalla!" + +Sirelius näkyi vielä odottavan jotain, seisoi ja mietti ja taisteli +itsensä kanssa, mutta tarttui vihdoin Paavon ojennettuun käteen. + +"Papin vihoista näkyy pääsevän, vaan pirun vihoista ei ennenkuin +kuolemassa", kuului Paavo mennessään sanovan rovastille, joka saatteli +häntä portaille saakka ja hymyili hyvää tuulta mennen tullen. + +Tahkomäessä olivat seurat paraillaan, kun Paavo palasi, Hän kuuli jo +kaukaa veisuuta, seisahtui, kulki taasen kappaleen ja taasen seisahtui. +Hän eroitti jo sanat selvästi: + + "Niin vihdoin nostaa hänen + Jumala tomusta + Ja tekee suuren ihmeen, + Korottaa loasta. + Näin moni köyhä mies, + Mi vaivasta vain ties', + Joutuupi kunniahan, + Ylhäisten ystäväks'." + +Hän seisahtui vielä kerran ja kuunteli, laskeutui sitten polvilleen +näkymättömään paikkaan ja rukoili kauan, kiitti ja rukoili. Kiitti +siitä, että Herra oli aina auttanut läpi vaivojen ja ahtauksien ja +antanut hänelle ystäviä, rukoili sitä, että saisi Herran tiellä +vaeltaa, vaikka ristin alla, ja pääsisi kerran perille. Kun hän tuli +sisälle, kävi hän suoraan paikalleen pöydän päähän ja alkoi veisuun +tauottua puhua. + +Hän puhui kristityn rististä ja ristin armosta, siitä, miten on ihanaa +sen osa, joka täällä saa Herran ristiä kantaa. Hänen puheessaan oli +jotain erityistä ja ihmeellistä ja salattua voimaa, niin että ystävät +ensin katselivat kummastellen, mutta murtuivat sitten ja painoivat +päänsä alas. + +Kun Paavo oli lopettanut, kuului joku puhuvan kielillä. Se oli Kaisa +Kajanus, herännyt vaimo, joka oli joskus ennenkin saanut samanlaisia +kohtauksia. + +"Mitä se puhuu?" kysyi Paavo naisilta, jotka istuivat Kaisan ympärillä. + +"Puhuu siitä, miten ovat väkevät Paavon viholliset, mutta miten on +voimallinen suojelija Paavolla", sanoi joku joukosta. + +"Sanoiko se taas jotain?" kysyi Paavo uudelleen uteliaana, kun kuuli +Kaisan jatkavan. + +"Sanoi sitä, että enkeli on Paavoa varjelemassa, väkevä sankari, jolla +on miekka ojossa, joka odottaa Herran käskyä." + +Koko pirtti kävi hiljaiseksi, mutta Paavo heltyi ja itki. + +"Voi toki — en minä ole mahdollinen. Minä olen tänäkin päivänä tehnyt +syntiä, niinkuin kaikkina muinakin päivinä", sanoi Paavo ja painoi +päänsä käsiensä kätköön. + +"Vaan se sanoo, että Herra on armollinen ja laupias, että Herra on +antanut kaikki anteeksi Kristuksen tähden", kuului Kaisa sanovan +selvästi ja kuuluvasti. + + + + +VIII. + + +Iltasella oli Juhana pannut jyväkuorman valmiiksi lähteäkseen +aikaisin aamulla Palonurmen myllylle, ja äiti valmistanut eväät. +Paavo oli päättänyt lyöttäytyä samaan kyytiin, kulkea poikansa kanssa +Palonurmelle ja sieltä sitten jatkaa matkaansa Karjalaan saakka. + +Siitä oli jo kulunut pitkä aika, kun hän viimeksi kulki Pielisen +rannoilla. Eikä hän ollut liikkunut muuallakaan, ei siitä saakka, +kun se kielto oli luettu kirkoissa, ettei saa pitää seuroja eikä +kokouksia. Muitakin kaikkia hän oli kieltänyt kokouksista, oli +kirjoittanut Niskaselle ja Härköselle, että aika on vaarallinen, että +heränneitä tulee hillitä ja estää seurojen pidosta, että Herra voi +hiljaisuudessakin auttaa ja yksinäisyydessä työtänsä tehdä, ettei saa +syöksyä hengellisessä röyhkeydessä kiusauksiin. + +Mutta nyt oli hän saanut vastustamattoman halun lähteä. Yksinäisinä +hetkinä, harmaan, yksitoikkoisen jokapäiväisen elämänsä keskellä +oli hän yhä useammin muistellut Karjalan ystäviä ja nuoruutensa +matkoja poikki vaarojen ja vesien. Joku sisällinen pakko oli ollut +pakoittamassa, joku outo voima vetämässä, joku outo ääni kuiskimassa +ja kiihoittamassa hänen sielussaan. Ja hän unohti kaikki kiellot ja +kuulutukset, omat päätöksensä ja muille antamansa käskyt ja kehoitukset. + +Oli raikas, kirkas maaliskuun aamu, kun he ajoivat Palonurmelle päin, +Juhana istuen keulalla jalat riipuksissa, Paavo maaten säkkien päällä +puoleksi suullaan, puoleksi kyljellään ja toisella kädellään kontin +viilekkeestä pidellen. + +Juhana oli aina ollut hiljainen ja ujo, varsinkin isänsä seurassa. +Ei ollut Paavo saanut milloinkaan selkoa siitä, mitä se mietti ja +millainen sen sielun tila oikeastaan oli. Oliko sillä Herrasta osa +vai oliko käynyt kylmäksi ja välinpitämättömäksi kotona, missä joutui +aina olemaan ja ainoana työmiehenä raatamaan aamusta iltaan? Hän tunsi +tunnon nuhteita siitä, eitti sittenkään ollut useammin ottanut Juhanaa +mukaansa seuramatkoille. Ovat kasvaneet äidin käsissä, kuulleet äidin +kiukkuja, imeneet äidin mieltä itseensä, Juhana niinkuin tytötkin. Ja +hänestä tuntui siltä, että hänen täytyi Juhanalle jotain puhua. + +Noustiin jyrkkää mäkeä, käveltiin, astuttiin pitkälti hevosen perässä +ja istuttiin taasen samoille sijoille. + +"Millainen lie, lapsirukka, sinun sielusi tila?" kysyi Paavo, kun oli +päästy pitkän mäen alle tasaiselle tielle. + +"Miksi isä sitä kysyy?" sanoi Juhana taakseen katsomatta, arkana ja +hiljaa. + +"Siksi, että sitä pitää sinulta kysyä, mitä on muiltakin kysytty. Minä +olen sinun asiaasi murehtinut ja heikkoudessani Herralle kantanut. Et +saisi olla suruton, kun olet niin paljon kuullut." + +Juhana ei puhunut mitään, hoputti vain hevostaan. + +"Tien tiedät, osaat eroittaa oikean väärästä, vaan tie on itsesi +kulettava ja elämä oikein elettävä, ettei katumoiksi kävisi. +Heränneiden lapset paatuvat paljosta kuulosta, elleivät parannusta tee +ja valvo. Sitä minä olen siitä asti pelännyt, kun sinä olet isommaksi +tullut." + +Paavo tunsi pelkoa ja levottomuutta sielussaan siitä, mitä sanoisi ja +miten sanoisi ja miten pääsisi poikansa sydämeen. + +"Nuorena otti minut Herra kiinni, poikasena jo piti käsissään, vaikka +en tuntenut omaa auttajaani. Siitä lähtien olen sitä tietä koettanut +vaeltaa, joka elämään vie, usein eksynyt, vaan uudestaan taasen tien +löytänyt. Huonoa on ollut harjoitukseni, vähän hedelmiä, paljon syntiä +ja puutoksia. Vähän on tullut sinullekin puhutuksi, lapsirukka." + +Juhana kääntyi syrjittäin isäänsä, painoi päänsä alas ja kääri suitsen +ohjia. + +"On isä puhunut — olen minä kuullut — on ollut Herra minuakin likellä. +Oma on syyni, jos hukun, itseäni saan syyttää ja syytänkin joka päivä, +vaikka ette te siitä mitään tiedä. Minun on aina sellaista vaikeaa ja +raskasta elämäni, pimeää ja päivätöntä nuoruuteni. Kun joskus yritän, +niin yksin yritän ja raukean taasen omaan voimattomuuteeni. Jo olen +monesti aikonut tulla teiltä kysymään neuvoja, vaan en ole jaksanut, ei +ole päästetty puhumaan." + +Ja Juhanan tapasi liikutus, voimakas, hillitön tunteenpurkaus, ja hän +kääntyi samassa selin ja alkoi hoputtaa hevostaan. Mutta Paavon tuntui +mieli niin hyvältä ja sydän keventyneeltä, että hän nousi istumaan, +käänteli, sijoitteli itseään säkkien päällä ja tuijotti kauan äänetönnä +etäisyyteen. Siellä kaukana Syvärin toisella puolen siinsi metsän sini +ja aamun puna, ja korkea Pisa tervehti samana, iäisenä ja äänettömänä +uutta päivää. + +"Niin — lapsirukka, niin se on — siitä se valkenee päiväksi, missä oma +pimeys on synkintä. Siinä alkaa Herran armo, missä ovat omat voimat +loppuneet. Luulin sinua suruttomaksi ja Jumalan armosta osattomaksi, +vaan nyt on kiitosta kulkuni Karjalaan ja uutta päivää taasen elämäni. +Olen rukoillut, taistellut, uskonut asiasi Herralle ja se näkyy +olleenkin Herran takana. Kun en ole itse jaksanut puhua, niin on Herra +puhunut ja painanut salaa sanansa sieluusi. Pidä, lapsirukka, tallella, +mitä sait, purista käsiisi, hoida, vaali hyvänäsi ja omana onnenasi +Herran tavaroita!" + +"Puhukaa te, isä, minulle useammin näistä asioista!" pyysi Juhana. + +"Puhun, minkä jaksan ja minkä Herra antaa. Saatana on siellä kotona +likempänä kuin kylässä ja tukkii suun. Sitä ei itse auki saa." + +"Mitä isä sillä tarkoittaa, että on kotona likempänä?" kysyi Juhana. + +"Kotona ovat omat viat aina näkösällä, kiivaus ja kärsimättömyys ja +muut luonnon heikkoudet. Niitä se sitten siellä näyttelee pitkin +päivää, niillä ahdistaa ja alas painaa ja raskauttaa, niin ettei jaksa +sanoa mitään eikä puhua, vaikka henki on halullinen. Sitä minä sillä", +vastasi Paavo. + +"Vaan älä sinä, lapsirukka, sitä muistele, mikä siellä kotona on +milloinkin mieltäsi loukannut ja Herran töitä häirinnyt minussa ja +muissa", jatkoi hän hetken perästä. + +He erkanivat toisistaan Palonurmen tien haarassa, Juhana myllytielle +poiketen, Paavo omalleen. Juhana seisotti kauan hevostaan ja katseli +isänsä jälkeen, joka kontti selässä painautui salolle, katosi mutkan +taakse ja tuli taasen nousupaikassa näkösälle. + +Isä oli Juhanasta tuntunut toisenlaiselta tänään kuin milloinkaan +ennen, likisemmältä, hellemmältä. Ennen oli aina ollut heidän välillään +pitkä matka, niin ettei hän ollut päässyt isän luo eikä isä hänen. Se +oli nyt lyhennyt, hän oli nyt saanut avatuksi sydämensä isälle ja isä +hänelle. Ei ollut nyt enää pelkoa eikä orjuutta eikä arkuutta semmoista +kuin aina ennen oli ollut. Ja hänelle alkoi samassa selvitä isän matkat +ja menot ja heränneen kansan ahdistettu tila. + +Sitä samaa ajatteli Paavo myöskin, sitä, että Juhana oli muuttunut, +että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja avannut itselleen +tien Juhanan sydämeen, että he olivat nyt samanmielisiä, molemmat, +heränneitä, Herran ystäviä, Herran teillä vaeltavia. Ja hän tunsi +sellaista kevennystä ja helpotusta ja hyvää mieltä, että täytyi pistää +juoksuksi pitkillä oikosilla. + +Miten ne olivat komeita nämä Karjalan vaarat, joiden lumiset rinteet +kiertelivät valkoisina vöinä ympäri näköpiiriä, tummenivat toisaalla, +toisaalla valkenivat ja valoivat kirkkauttaan synkkiin saloihin ja +pimeihin, mustiin korpiin vaarojen välissä! Hän muisteli ensimäistä +matkaansa Kuosmasen kanssa, kuinka oli kulettu innostuneina, mieli +hehkuen Herran asiasta ja saatu ensimäiset ystävät Pielisen rannalla. +Lienevätkö jaksaneet pysyä tiellä ja valvoa asiaansa näinä vainon +aikoina, jolloin ei oltu saatu kokoontua eikä seuroja pitää? + + * * * * * + +Paavo saapui kuin salaa, tietämättä, odottamatta, hämmästytti ja +ihastutti ystäviään äkkinäisellä tulollaan. + +"Ihan käy suruttomaksi mieli siitä ilosta", sanoi Nevalainen +Nälkömäessä. "Meillä pidetään seurat Marianpäivänä, sanokoot ja tehkööt +mitä tahansa, viekööt linnaan, kulettakoot Kuopioon." + +Paavoa huvitti Nevalaisen into ja ihastus. + +"Täällä tuntuu tuli palavan aina samassa liekissä, Nilsiässä on +ruvennut kytemään, vaan tulta se on sekin, mikä kytemällä palaa. Missä +ja miten te olette sitä kohentaneet?" + +"Ka — missä milloinkin, saarissa ja metsissä ja vaarojen takana kaukana +ja lammasnavetoissa", vastasi Nevalainen. "On niitä seurapaikkoja, kun +on vain seurain pitäjiä, on Pielisessä saaria sadottain. Talvella ovat +lampaat antaneet asuntonsa seuratuvaksi. Saavat niitä sakoittaa, jos +tahtovat." + +He kulkivat taasen yhdessä, niinkuin monesti ennenkin, kiersivät kyliä, +ajoivat keväimessä hankikelissä yli vaarojen ja selkien suuri joukko +heränneitä häntänä perässä. Minne tulivat, siellä alkoi aina uusi +harjoitus ja kaikui sama surunvoittoinen sävel. Mistä lähtivät, sieltä +lähti talonväki samaan matkaan lisäten ja jatkaen jonoa. + +Ovat taas körttiläiset kulussaan, piispa edellä pappineen, lyövät, +juovat talot tyhjiksi, puhdistavat paikat, niin ettei jää jälelle kuin +jyrsityt luut. Kulkevat suurissa parvissa, kiertävät pitkin pitäjiä ja +jättävät talonsa autioiksi. Eivät niille enää kirkot kelpaa eivätkä +omat papit opettajiksi. Niiden jos annetaan vai töineen liikkua ja +menoansa pitää, niin vievät viimeisiltäkin järjen valon. Mikä se lie +se Ruotsalainenkin, niiden pääprofeetta? — viinan juoja, rasvan syöjä, +tupakkasuu. + +Ja ovat kaikkein rauhaa häiritsemässä ja kaikkia tuomitsemassa, +niinkuin niillä itsellään olisi helvetin avaimet taskussaan, ettei +muuta kuin lykätä ja vääntää ja vetäistä. Yöt veisaavat, päivät +pitojaan pitävät, kermat, rasvat syövät ja ytimet ja lampaan lavat. + +Mitä lie mikin sanonut ja puhunut, mutta paljon oli puhetta Paavosta ja +hänen matkoistaan ja heränneiden harjoituksista. Kujilla ja pihamailla +seisoivat suruttomat suu hymyssä, silmät ivassa, tähystelivät tielle, +katselivat körttiläisten kulkua ja työntyivät taasen takaisin pirttiin +nauraen ja ääneensä ilakoiden. + +Paavo laski joukkoineen jäälle, ajoi salmen yli, nousi korskealle +vaaralle vanhaa taloa kohti, jossa olivat aitat eloa täynnä, orret +riistaa ja molemmissa päissä pirtit omaa rahvasta. + +Ukko Ullgren, vanha valtiopäivämies, seisoi pihalla, viittoili +tuleville ja ajaville, tervehti, pyöriskeli paikallaan ja työnsi Paavoa +pirttiin. + +"Kuuluu olevan kerjäläisten käymäpaikka tämä talo, kuuluu olevan +antamistakin", puheli Paavo. "Vaan tässä sinun uskosi tänä päivänä +koetellaan, tässä vielä tiukataan miestä, mitä on oppinut, onko tie +oikeaa ja usko elävää vai muutoinko vain on järjen viisas ja luonnon +hyvä." + +Ukko vain hymyili ja hääräsi väkijoukossa ja otti leikin leikistä. + +"Kuule sinä, Heikki, herrastuomari!" huusi Paavo, niin että kaikki +kuulivat ja levitteli käsiään keskellä lattiaa, "ruoki nämä, syötä nämä +nälkäiset, pane eteen mitä lie parasta talossa, hoida hevoset, kanna +kaurat, heinät kujaan! Vaan onko sinulla uskoa?" + +"Mitä lie? Mistä sitä minulla on", sanoi ukko hiukan hätääntyneenä. + +"Eivätkö papit olekaan antaneet sinulle uskoa?" + +"Ka — kun ei niillä sitä ole itselläänkään, vaikka siitä muille +saarnaavat", sanoi ukko jo rohkaistuneena. + +"Ja sinä niille kappasi kannat. Kuivia kuusen havuja minä sellaisille +papeille kapoiksi kantaisin." + +Paavo nauroi ja muut nauroivat mukana arkaa, pidätettyä nauruaan. + +"Anna sinä, Paavo, jolla on!" kehoitti ukko. + +"Minä — mistä minä? Minä Lieksat, Nurmekset kulkenut ja pitkin tietä +tavaroitani jakanut — ei minulla mitään antamista." + +"Se on toimen mies, tämä herrastuomari", puheli Paavo, "talo tämmöinen +täällä Lukanvaaralla, ettei toista Nurmeksessa, tiet yksin teettää, +salot sulaksi pelloksi perkkaa, köyhät ja nälkäiset elättää." + +"On tämä sellainen, että tätä jos ei olisi, kuolisivat täällä köyhät +eläjät puutoksiinsa", vakuuttivat miehet. + +"Vaan tämä vävymies sitä on heränneihin kesyttänyt, tämä Kokkonen", +jatkoi Paavo puhettaan. "Ne ne kestävät, jotka kesyttämällä tulevat +eivätkä ryykäämällä. Miten sinä, Kokkonen, pääsit tämmöisessä talossa +heräämään?" + +"Pääsin, kun päästettiin. Akka aina hoki: mennään mekin seuroihin, niin +täytyi viimein lähteä, vaikka olikin vastahakoista." + +"Vai akka sen alkuun pani", sanoi Paavo nauraen. + +"Peloittivat, että se tarttuu, kuin mikäkin rutto, jos vain kerrankin +niiden seuroissa käy, ja tarttuvanhan tuo näkyykin. Täällä on monta, +joihin on tarttunut. Mutta oli siinä Herran voimaa teidän puheessanne, +Paavo, silloin siellä Nälkömässsä. Minä ihan kaksin käsin pitelin +kiinni pihtipielistä ja vapisin ja pelkäsin, kun ne itkivät ja +kaatuivat ja puhuivat oudolla äänellä." + +"Mitä lie ollut? Ne täällä aina huutavat ja meluaan pitävät, kun +milloin ovat vähänkin liikutettuja. Saiko sinuun ammutuksi sinä iltana?" + +"Sai — sai haavoitetuksi ja vei rauhan. Kesään asti kulin tunnossani. +Aina pakotti povessa, aina oli mieli raskas ja kuolema silmäin edessä. +Kesällä sitten kerran makasin heinäniityllä ja nukahdin, niin näin +ihmeellisen unen. Kulin saloja ja tiettömiä taipaleita, harhailin +eksyksissä öitä ja päiviä, niin tuli virta vastaan, leveä, tyyni +suvantopaikka, minkä toisella puolen kohosi kirkas vaara ja vaaran +laella yhä kirkkaampi kaupunki. Minä siinä huutamaan ja viittomaan +venettä, mutta kurkkua kuristi ja henkeä salpasi, niin etten ollut +ääntä saada. Tuli sieltä vihdoin vene pitkän odotuksen perästä ja +veneessä valkoinen mies ja miehellä mela kädessä. Vaan kun oli likelle +rantaa päässyt, seisautti siihen veneensä ja katsoi kauan äänetönnä ja +epäilevänä. Näin, kuinka mies kohoitti kättään sinne, missä oli vaara +ja kaupunki ja kuulin sen sanovan: Tämä on vanhurskasten maa ja tuo +tuolla autuaitten asunto. Siihen minä heräsin ja siitä saakka olen +koittanut pyrkiä parempaan elämään." + +Paavo oli istunut vakavana, samoinkuin muutkin kaikki pirtissä, ja +kuunnellut Kokkosen kertomusta. Joku vaimoista aloitti virren, ja +samalla paljastuivat kaikkien päät kuin käskystä, niinkuin joku +näkymätön käsi olisi ne pyyhkäissyt alas pitkin penkkejä, ja mustat, +pitkät virsikirjat sukelsivat esille takkien taskuista ja sinisten, +ruudukkaiden huivien kätköistä. + +"Sinä, Kokkonen, olet tullut hunajalla ja mesileivällä tielle otetuksi +ja tiellä vielä pitkälti pidetyksi, vaan sinulle tulee vielä terva ja +pikiöljy ruuaksesi", aloitti Paavo puheensa, kun virsi oli loppunut. +"Se on Herran tapa sellainen, että ensin syöttää ja juottaa ja panee +parasta pöytään, hoitaa ja hellii ja polvelleen ottaa ja sylissään +kantaa. Vaan siitä ne alkavat sitten vähitellen työt talossa, halon +hakkuut ja kasken kaatamiset, ja muuttuvat ruuat sitä mukaa kuin +sisukset kestävät. Syntinen jos tuleekin siinä tilassa autuaaksi, missä +se ensimäisen armon maussa kieltänsä lipoo ja huuliansa nuolee, niin ei +se sitä autuuttaan kestäisi pitkän päälle, ja sen vuoksi vaihtaa Herran +ruokia ja alkaa antaa väkevää ja karvaista makean sijasta. Se pitää +kaikki tulla murheen ja ristin alla koetelluksi, mikä meissä on elämän +Herran osallisuutta, uskoa ja rakkautta ja hengen halua. Ja siksi +otetaan meiltä pois hyvät päivät ja makeat ruuat ja armon suloiset +tuntemiset eikä jätetä jälelle muuta kuin ikävä ja kaipuu kiusauksien +ja murheitten alle, pieni reikä vain pimeään huoneeseen, että osaa +valoa kaivata ja kirkasta Jumalan päivää ikävällä odottaa. Sen on +syntisen tien Herra tukkinut orjantappuroilla ja ohdakkeilla, kun ei +se muutoin pelastuisi eikä perille pääsisi kirkastettuun vanhurskasten +maahan, vaan sortuisi hekumaan, maalliseen, kun on mieli maallinen, +hengelliseen, kun on leuto elämä armon ja autuuden maussa. Mutta ei saa +säikähtää eikä riehua pimeinä päivinä ja raskaina aikoina, vaan uskossa +vaeltaa korven tietä Kaanaaseen." + +Seurain päätyttyä oli Paavo taasen sama, leikkisä, iloinen, vapaa, +vilkas, heitti sanan sinne, toisen tänne, sinkautteli sukkeluuksia, +liikkui ketteränä, kepein askelin ryhmästä toiseen ja puheli isolla +äänellä. Oli kuin olisi tahtonut pudistaa itsestään ja muista kaiken +jumalisen ja hartaan ja teennäisen, kaiken hetken synnyttämän tunnelman +ja tahallaan esiintyä sinä, minä esiintyi. + +"Jäi vielä kysymättä ja kuulematta, miten sinä, Kokkonen, oikein sen +ukon kesytit, niin että nyt antaa taloonsa tulla ja hoitaa herännyttä +kansaa pirtittäin", sanoi Paavo, kun ukko Ullgren oli mennyt ulos. + +"On palveltu ukko valmiiksi", vastasi Kokkonen. "On vangittu hyvyydellä +ja hellyydellä, on kierretty, kaarrettu, varpailla kulettu ja kaukaa +kesytetty. Oli se alussa äksy, kärtyili aina, kun oli seuroista tultu, +kielsi ja uhkaili ja kiukutteli. Riitta, tämä tässä, on parastaan +pannut, on itkenyt monet itkut ja Herralta rukoillut voimaa ja +kärsivällisyyden armoa. Ja siltä on saatu, enemmänkin olisi saatu, kun +olisi osattu pyytää, vaan ei ole osattu. Siitä se on sitten ukon mieli +liestynyt, niin että on jo jonkun kerran pyytänyt seuroja kotiin. Näkyy +olevan hyvillään tästäkin." + +"Vai Riitta se ukon kesytti, vai on sinulla sellainen vaimo, joka on +miehen kunnia ja kiitos, vai on niitä sellaisiakin Riittoja! Lakia ja +hiljainen henki on Herralle otollinen ja kärsivällinen mieli. Kun vain +jaksanette pitkittää, ja Herra saa salata lahjansa puutoksienne alle, +niin perille viette ukon, rentonaan kannatte jumalanvaltakuntaan." + +Muut lähtivät vasta sitten kun Paavo oli lähtenyt. Ukko Ullgren seisoi +pihalla, peitteli Paavoa, tukki nahkasia reslan laitaan, hymähti, +naurahti Paavon sukkeluuksille ja sanoi väliin jotain Kokkoselle, +joka seisoi sivulla suitset kädessä ja odotti. "Olet päässyt, Heikki, +sinäkin siihen säätyyn, jossa sielusi pelastat. Hiipimällä olet tullut, +itse huomaamattasi, salaa ovat varastaneet sydämesi Herralle nämä +tässä, tyttäresi ja vävysi." + +"Hyviä ovat olleet vanhalle miehelle molemmat", sanoi ukko. "Kiitos +vain sinulle, Paavo, että tulit. Minä jo ikäloppu hoipun hautani +partaalla." + +"Niin — niin — vaan muista jumalattomana kuolla Jumalan edessä!" sanoi +Paavo vakavana ja lähti ajamaan vaaran rinnettä alas. + +Kun Paavo Marianpäivänä saapui Nälkömäkeen, oli pirtti jo väkeä täynnä. +Sitä oli tullut pitkissä resloissa kaiken päivää Nurmeksesta, Lieksasta +ja Juuasta, ajanut pitkänä, mustana jonona pitkin Pielistä, tippunut +kuorma kerrallaan kaukaa salolta, hiihtänyt, astunut jo aamusta päivin. +Kuului tiukujen kilinää kujasta, reslan rätinää ja hevosten hirnuntaa, +näkyi tummaa, totista väkeä — naisia muodottomina myttyinä, miehiä +rauhallisina, juhlallisina pirttiin pyrkimässä. Kädet työntyivät sinne +tänne hiljaiseen, sanattomaan tervehdykseen, koukistuivat uudestaan +ja ojentuivat uusia ystäviä kohti. Ne liikkuivat kaikki hiljaa ja +arastellen, vetäytyivät ensin soppeen ja näkymättömille paikoille, +niinkuin niillä kullakin olisi oma salaisuutensa kätkettynä jossain ja +niinkuin ne jokainen tahtoisivat omaa halpuuttaan paeta. Pirtti hajahti +havulta, musta lakeinen kiilsi iltapäivän hämärässä tuttua väriänsä, +suuri kiuvas seisoi nurkassa omissa aatoksissaan hehkuen lämpöään ja +tarjoten kotoista kauneuttaan. + +Pirtin perällä pöydän päässä istuivat Karjalan johtomiehet, Härkönen, +vanhempi mies, Piironen ja Peti Tolvanen, nuoremmat, puhelivat hiljaa +keskenään, väliin vaieten ja odotellen ja oveen päin tähystellen. +Paavon pitkä vartalo ilmestyi samassa ovelle, katosi hetkeksi +tungokseen, siirtyi sitten soukkaa, ahdasta kujaa myöten hiljalleen +eteenpäin. + +"Ka — Paavo! — Mitä Paavolle?" sanoivat miehet yhtaikaa perällä ja +tervehtivät. + +"Sitä Paavolle, että kuuset ovat jo alkaneet kumarrella teiden varsilla +tämmöistä herraa", vastasi Paavo ja riisui vikkelästi turkkiaan. + +"Huonompiakin ovat kumarrelleet", sanoi joku joukosta. + +"Sitä minäkin. Minä tässä taas Lieksat, Nurmekset kulkenut, itseäni +isännillä, emännillä passuuttanut, parhaat palat syönyt, kyydittänyt +ja kuskauttanut ja taivaaseen toimittanut, niin jo alkaa pää kasvaa ja +arvelee itsekin herra olevansa." + +"Eikö noita liene painajia, jos on nostajiakin", sanoi Härkönen. + +"On yksi vähempi. Ovat kesyttäneet Lukanvaaran Heikin, herrastuomarin, +joka ennen tämän pitäjän rovastin kanssa pöytäkirjojaan kirjoitti +heränneitä vastaan. Sillä on nyt tie auki taivaanvaltakuntaan, ettei +kun menee vain vanha mies. Teillä täällä on rauha?" + +"Ka — rauha, kun on itse rauhaa pidetty, metsissä piileskelty ja +Pielisen saarissa kesäsin, lammasnavetoissa talvisin", sanoi Piironen. +"Vaan sisällä sielussa on sotaa ja meteliä itsekullakin heränneellä. +Sitä pitää sinun, Paavo, tyynnyttää tänä iltana ja asettaa." + +"Minun —? Mitäs teille sitten jää tehtäväksi, jotka täällä pöydän +päässä istutte? Minulla valmista teetätte, ettei muuta kuin väri +päälle", sanoi Paavo. + +"Jää meille vielä, ei ole vielä Karjalan kansa hereillä. Rantamailla +on vähän räävitty, vaan salot ovat vielä koskematta. Saataisiin lupa, +kulettaisiin niinkuin on ennenkin kulettu, kierrettäisiin kyliä, +sytytettäisiin kuivat roviot palamaan", sanoi nuori Peti Tolvanen +innostuneena. + +"Kuulkaa Petiä, kirjamiestä! Lukee ulkoa yhtä hyvin kuin sisältäkin, +laittaa, latelee kaikki valmiiksi, sytyttää tulet, herättää syntiset, +kaikki jumalattomat jukuripäät tielle taluttaa Juuassa ja Nurmeksessa. +Vaan sitä lupaa ei sinulle anneta eikä meille muillekaan. Piilossa +pidetään, karkuun ajetaan, kaikki omat keinot lopetetaan." + +"Niin näytään tehtävän, vaan saisi tämä jo loppua. Tässä on jo +tarpeeksi piileskelty. Sakoittakoot!" sanoi Peti. + +"Sakoittakoot! — maksetaan, kärsitään!" kuului vieressä useammasta +suusta. + +"Korvaan on kuiskuteltu kammioissa, se pitää nyt julistettaman +katoilta", jatkoi Peti ja siirteli itseään kärsimättömänä paikallaan. + +"Mitä tehtäneekin ja minne mentänee, aina tulee risti vastaan", puheli +Paavo. "Ristiä sisällä ja ulkona, Herran panemaa, maailman antamaa, +itse hankkimaa, mitä milloinkin. Se on ristin tie valtatie taivaaseen, +Teki mieleni taas tänne Karjalaan, mikä lie pakko tullut semmoinen, +että täytyi lähteä." + +"Herra toi nyt, niinkuin on ennenkin tuonut. Toit hääherkkuja +tullessasi, juhlaruokia köyhille ja nälkäisille. Näetkö näitä?" sanoi +Härkönen ja nyökäytti pirttiin päin, jossa päät aaltoilivat tungoksesta +ja uusista tulijoista. + +Kun ei Paavo enää puuttunut puheeseen, vaikenivat toisetkin, ja samassa +levisi hiljaisuus pirttiin lähtien perältä ja päätyen oven suuhun ja +synnyttäen mennessään jännittynyttä, juhlallista odotusta. + +"Alkakaa — veisatkaa!" kuului Paavon kehoitus kuuluvana ja kantavana +yli pirtin. + +Kaunis, valittava, vapiseva naisääni alkoi kuulua jostain etempää +raivaten tietä itselleen läpi sakean ilman ja tiheän tungoksen ja +muuttaen äskeistä juhlallisuutta syväksi hartaudeksi ja pyhäksi +tunnelmaksi. Vähitellen tuli toisia avuksi, miehiä ja naisia, ja +viimein hukkuivat äänet toisiinsa, paisuivat, peittivät toisiaan, +ryntäsivät vasten seiniä ja ovia, lakeista ja ikkunaluukkuja ja +pyyhkivät tieltään kaiken arkimielen, kaikki pienet kiusat, kaiken +alhaisen ja matalan ja pahan mielistä. + +Paavo istui mietteissään, väliin oikaisten ruumistaan ja pyyhkien +pitkää tukkaansa korvalliselle, väliin painuen polviensa varaan pitkät +ajat pitäen silmiään umpeen puristettuina. + +"Piti puhuakseni pyhien kärsimyksistä ja rististä", alkoi hän virren +loputtua, "vaan lie ollut itselläni liian vähän oikeaa ristin +osallisuutta. Mitä on ollut, omaa hankimaa on ollut, omien syntien ja +oman taitamattomuuden tuomaa, jota sitten aina olen kärsimättömänä +kantanut, eikä Herran antamaa. Ristin päivät ovat vielä edessäpäin, +vaan tiellä ovat tulossa ja joka päivä lähenemässä minua ja meitä +kaikkia, joille Herra on tavaransa avannut ja autuutensa makua antanut. +Ja siksi pitää meidän sitä ahkerammin pyhien kärsimyksiä muistella, +kuinka ovat olleet vainottuja ja pilkattuja, verille lyötyjä ja +surmille talutettuja. Vaan vaikka ovat olleet verille lyötyjä ja +surmille talutettuja, ovat iloinneet ja kiittäneet ja kärsivällisesti +ristinsä kantaneet, ristiänsä suudellen ja sitä ylimpänä ystävänään +hoidellen. Sitä pitää meidän silloin muistaa, kun risti päällemme +lankee, ettemme oudoksuisi, niinkuin jotain uutta meille tapahtuisi +emmekä pakoon lähtisi ja kalleimpia tavaroitamme kadottaisi." + +Hän oli jo pääsemässä puheensa loppuun, kun yhtäkkiä syntyi liikettä +ovensuussa, puhalsi huuruista ilmaa pirtin ovesta, ja luminen, +turkkiniekkamies näkyi työntyvän perälle päin. + +"Heikki? Kalliolahden Heikki? Mitä sinä? — mistä sinä tulet? — mitä on +tapahtunut?" kysyi Paavo hätääntyneen avuttomalla äänellä ja katkaisi +puheensa. + +"Sitä on tapahtunut, mitä on annettu tapahtua, minkä on Herra sallinut. +Juhana..." + +"Juhana? — Sano! — Juhana kuollut? — murhattu?" sanoi Paavo kiireesti +ja nousi seisalleen, mutta vaipui samassa taasen alas penkille +katsellen tuskaisena toisiin, Härköseen ja muihin ikäänkuin apua +rukoillen. + +"Niin on, murhattu on. Saatana on saanut vallan", lausui Heikki hiljaa, +tuskin kuuluvasti. + +Syntyi hälinää ja hämminkiä pöydän ympärillä, kuului hiljaisia +kuiskeita ja puoleksi ääneen lausuttuja sanoja perempää oven puolelta, +sitten oli taasen äänetöntä ja hiljaista. + +"Se on nyt siinä, se on nyt käsissä ja kannettavana ja minulle ensin +annettuna, mistä muille puhuin. Voi toki lapsiraukkaa, ainoaa poikaani!" + +Ja hän oli taasen kauan aikaa äänetönnä, käänteli ja asetteli itseään +rauhattomana penkillä, käveli, tuli takaisin ja istui samalle +polttavalle paikalleen. + +Ovensuussa olijat kulkivat varpaillaan, katselivat toisiaan vakavina, +säikähtynein katsein, hyvästelivät hätäisesti, äänettömästi ja hiipivät +ulos toinen toisensa perästä. + +"Tulin tänne sen kanssa samaa matkaa Palonurmelle asti, näin ja +puhuin viime kerran. Se oli niin hellä ja likinen Herralle ja minulle +— isälleen, että itkin ilosta, kulin hyvästä mielestä kuin unissani +pitkät taipalet", sanoi Paavo taasen hetken päästä, kun oli hiukan +rauhaantunut. + +Hän ei jaksanut kysyä enempää, ei tiedustella mitään eikä ottaa selkoa +siitä, miten kaikki oli tapahtunut. Sisällä sielussa poltti, ja koko +olentoa raasti ja repi ja puistatti armottoman iskun suuri haava. + +"Se on sääskiniemeläisten työtä, vaan ei sille pahasti käynyt. Minä +sitä neuvoin tiellä, ja se otti vastaan kaikki. Eväiksi otti, kun +eväitä tarvitsi." + +Ja hän koetti etsiä lohdutusta, tarttua kiinni johonkin, mihin vain, +vaikka vähäksi aikaa, pitää kiinni kaksin käsin jokaisesta lohdutuksen +rippeestä, joka kohosi pinnalle hänen sielunsa myrskyissä. + +"Sitä — sitä se merkitsi, siksi sen piti tulla sanotuksi sille +siellä kuorman päällä, mitä ei kotona sanottu. Vaan mitä lie Herra +tarkoittanut tällä ristillä?" + +"Painot ovat sitä mukaa kuin ovat viisaritkin", sanoi vihdoin Härkönen +arastellen ja peläten kuin rikkoisi jotain, kuin koskisi johonkin, +joka on arkaa ja pyhää. "Sinut on, Paavo, pantu muille osoittajaksi ja +oppaaksi oikealle tielle, niin pitää olla raskaat painot. Sitä minä +tässä olen ajatellut. Lienenkö oikeassa vai väärässä?" + +"Sitä se Herra sillä tarkoittaa", yhtyi Piironen Härkösen puheeseen. + +"Sitä", säesti Tolvanen joukkoon. + +"Tyhmiä me olemme Herran tarkoituksien edessä. Tässä on Joopin +kärsimystä, vaan ei Joopin hurskautta ja viattomuutta. Saatte varoa, +ettette ole Joopin taitamattomia ystäviä." + +"Niin — niinhän se on. Saamme painaa kaikki kätemme suumme eteen ja +vaieta, silloin kun Herra puhuu", sanoi Härkönen. "Vaan kun sinä +kysyit." + +"Kysyn lakkaamatta itseltänikin ja lakkaamatta vastaan, vaikka ette +kuule mitään." + +Kun muut jo olivat menneet maata, valvoi Paavo yhä Heikin kanssa, +kyseli vähän kerrallaan, sen verran kuin kärsi ja jaksoi kuulla, Kaiken +yötä käveli hän sitten kamarin lattialla ja taisteli kärsimyksensä +käsissä lukien väliin, väliin laskeutuen polvilleen ja koettaen etsiä +kevennystä sielulleen. + +Voi Herra! Mitä minä olen tehnyt sinulle, millä taaskin vihoittanut +sinua, joka olet pyhä ja vanhurskas? Miksi löit niin lujasti? Miksi +löit? Miksi aina lyöt ja kasaat uusia kärsimyksiä entisten lisäksi? + +Se oli sellaista kyselemistä se hänen rukouksensa kaiken yötä, ensin +tuskallista, rajua ja riuhtovaa, sitten hiljaista ja hillittyä, viimein +väsynyttä, sanatonta lepäämistä Herran jaloissa ja siinä odottamista. + +Hän koetti etsiä syitä ja selittää itselleen suuren kärsimisensä +salaisuutta. + +Hän oli ollut ylpeä ja itserakas, luullut paremmin tietävänsä tien +kuin muut. Hän oli ollut monesti tyly ja armoton, jättänyt Riitan ja +lapset puutoksiin ja itse lähtenyt pitkille matkoille. Hän oli ollut +kärsimätön kärsimyksiensä alla, neuvotellut itseään niiden käsistä omin +keinoin ja käyttänyt lihan käsivartta aseenaan. Hän oli jo kiinnittänyt +sydäntänsä maailmaan ja alkanut ahnehtia sen tavaroita. Mitä kaikkea +hän tunsikaan tehneensä ja olleensa, kun hän siinä tuskansa keskellä ja +Jumalan edessä tarkasteli itseään ja omaa elämäänsä. Ei ollut olemassa +syntiä, johon ei hän löytänyt itseään vikapääksi, ei palastakaan hänen +elämästään, jota ei olisi pitänyt paremmin elää. Ja hän tunsi olevansa +kuin vankikopissa, kuin pimeässä, ahtaassa huoneessa, jonka ovet olivat +suljetut ja valot sammutetut. + +"Vaikea on lähteä, vaikeampi olla lähtemättä", sanoi hän aamulla +ystävilleen ja teki Heikin kanssa lähtöä. "Tässä on täytynyt kaiken +yötä valvoa ja vavista Herran vihan edessä, kysellä, kuulostaa Herran +mieltä ja tarkoitusta, vaan ei vastaa, ei avaa suutaan, en saa mitään +irti." + +"Siellä se on takana sittenkin", sanoi Härkönen, "sieltä vielä antaa +ilmi itsensä." + +"On ennen antanut, kun olen jaksanut odottaa ja ikävöidä. Vaan nyt ovat +kaikki voimat lopussa." + +"Herralla on voimia", sanoi Härkönen taasen. + +"On ollut", lisäsi Paavo haikealla äänellä kuin väkisten ja kulki +hartiat kumarassa raskain, laahaavin askelin ulos. + +He ajoivat hiljaa, äänettöminä pitkät matkat, Paavo omissa surullisissa +ajatuksissaan, Heikki hevostaan hoputtaen, joskus vain jotain sanoen +kuin oman mielensä kevennykseksi. + +Miten olikaan Paavon paluu toisenlaista kuin lähtö ja kulku Karjalaan. +Tiet ja taipaleet ja vaarat ja tummat talot vaaroilla ja laajat +lakeudet vaarojen välissä tuntuivat toisilta, synkiltä, surullisilta. +Ei ollut Pisakaan sama pitkine kuusineen kuin ennen eikä Kinahmin +harjanne, joka kaukana häipyi näköpiirin taakse, mutta likellä edessä +tervehti tulijoita ja hautoi omia, salaisia, ikuisia aatoksiaan +ihmisten iloista ja suruista. + +"Miten se lie oikein tapahtunut?" kysyi Paavo, kun hevonen oli +laskeutunut jäälle ja juoksi tasaista hölkkäjuoksuaan. + +"Ei tietty, miten on tapahtunut", vastasi Heikki. "Se vain nähtiin +ja tiettiin, että hevonen tuli yksin omine valtoineen kotiin ja että +vainajan ruumis laahasi perässä suitsiperät toisesta päästä kaulaan +sidottuina, toisesta reen perään." + +Hän ei ollut uskaltanut sitä ennen kysyä eikä ollut Heikkikään sitä sen +tarkemmin tahtonut kertoa, oli vain varoin vastannut siihen, mitä Paavo +oli tiedustellut. + +"Viattoman surmasivat, jumalattomat. Toista tarkoittivat, toisen +ottivat uhrikseen", puheli Paavo Syvärin jäällä. "Minua ne ovat +vihanneet siitä saakka, kun Tahkomäkeen tultiin, vaan Juhanaa uhrikseen +etsineet. Kerran varjeli Herra, vaan nyt veti kätensä pois. Mitä lie +sillä tarkoittanut?" + +"Mitä lie?" sanoi Heikki hiljaa ja ujona, kun kerran piti jotain sanoa. + +"Sitä minä vain, etteivät saaneet sielua hukatuksi surman henget. Tässä +näin, tällä samalla taipalella, puhuttiin Juhanan kanssa parannuksen +asiasta. Se avasi sydämensä isälle, itki ja otti vastaan kaikki ja oli +nöyrempi kuin milloinkaan ennen. Ei tietty, ei osattu aavistaa mitään. +Seinän takana ne ovat syntisen surut ja ilot." + +Paavo puheli väliin, väliin istui pitkät ajat äänetönnä miettien ja +hautoen suurta suruaan. Vaan mitä likemmä tultiin Tahkomäkeä sitä +enemmän tuntui hän keventyvän mieleltään, rauhoittuvan ja vilkastuvan. +Ja kun oli pihaan päästy, näytti hän jälleen samalta reippaalta, +voimakkaalta ja varmalta, miltä ennenkin, kulki suorana pirttiin, tuli +taasen vikkelänä takaisin, hoiti ja hommasi Heikin kanssa hevosta +kujaan. + +Riitta, joka oli sairastunut kohta Juhanan murhan jälkeen, makasi +heikkona oljilla. Tytöt alkoivat ääneensä itkeä, kun isä tuli pirttiin, +kätkivät kasvonsa käsiin ja kääntyivät poispäin. + +"Otetaan Herralta, mitä antaa, niin on helpompi!" sanoi Paavo varmalla, +luottavalla, hellällä äänellä. "Herra on tämänkin takana — Herra vielä +ilmoittaa itsensä." + +Tyttöjen itku kiihtyi hillittömäksi huudoksi, mutta lauhtui taasen +samassa ja muuttui katkonaiseksi nyyhkytykseksi. + +"Juhana sai eväät matkalleen kuorman päällä. Kruunu sillä on, elämän +kruunu sillä on — marttyyrien kruunu. Oli niin hellä ja herkkä ja nöyrä +Herran edessä, etten ollut sitä ennen sellaisena nähnyt. Kärsitään, +kestetään, kannetaan risti, minkä Herra antaa!" + +Ja hän koetti lohduttaa toisia, Riittaa ja tyttöjä, vaikka tunsi +itse olevansa lohdutuksen tarpeessa ja puhuvansa yli oman uskonsa ja +tuntemisensa ja lujuutensa. + +Vasta myöhään illalla meni hän riiheen, missä Juhanan ruumis makasi +laudalla. Sohvi valaisi päreellä vieressä, itki ja vaikeroi. Vainajan +kasvot olivat vääntyneet tuskalliseen ilmeeseen, ja kaulassa oli musta, +verinen vanne. Paavo seisoi kauan äänetönnä, lakittomin päin poikansa +ruumiin ääressä, ja hänen pitkä, kookas vartalonsa vapisi... + + + + +IX. + + +Niin oli Tahkomäki käynyt kolkoksi, ettei siinä enää tehnyt mieli +elää eikä asua. Ei ollut oikeaa työhalua kenelläkään, ei mitään iloa +eikä yhtään rauhallista päivää. Mitä teki ja minne meni, aina tulivat +vastaan surulliset muistot, ja aina painoi mieltä raskas paino ja joku +kaamea pelko ja aavistus. Kuulustelut ja pitkäveteinen käräjänkäynti +olivat repineet arpeutuvia haavoja auki, ja sääskiniemeläisten +läheisyys loi aina salaista turvattomuutta Tahkomäen elämään. Oli niin +synkkää ja surullista ja vaikeaa, että Paavon täytyi tuontuostakin +lähteä ystäviin, milloin likemmä, milloin edemmä, Kuopioon ja Iisalmeen +asti, ja etsiä itselleen uutta virkistystä. Vaan matkoilla oli hän +yhtä rauhaton kuin kotonakin ja palasi aina parin kolmen päivän päästä +takaisin. + +Riitta oli käynyt sairaloiseksi, yski ja kitui ja virui puolet aikaansa +vuoteen omana. Paljon oli raukka saanut kärsiä elämässään. Oli ollut +köyhyyttä ja puutetta kymmeniä vuosia, sairautta ja itkeviä, nälkäisiä +lapsia ympärillä, pelkoa ja vavistusta, surmaa ja kuolemaa. Juhanan +murha oli vienyt viimeisenkin terveyden. Hän liikkui kuin haamu, +milloin liikkui ja katseli harhaillen, arastellen ympärilleen sairaan +surullisilla silmillä. Vaan kiukku ja katkeruus oli kadonnut ja kiivas +luonne talttunut, ja hänen olentoonsa oli tullut jotain uutta ja +miellyttävää. + +"Kun lukisit, Paavo, jotain — kun laulaisitte, tytöt", sanoi hän eräänä +iltana, kun liesi oli sammutettu ja lakeinen sulettu. + +Se oli niin outoa Paavosta ja tytöistä, että he katselivat varastellen +toisiinsa puolipimeässä pirtissä. + +"Luetaan — lauletaan", vastasi Paavo ja nosti kirjakopan pöydälle. +"Täällä on. Ottakaa täältä, tytöt! Tässä on pikku Riitalle." + +Ja Paavon oli yhtäkkiä niin hyvä ja hupainen olo, että tuskin oli +milloinkaan ollut kotona sellaista, Hän liikkui nopein askelin +lattialla, pisti päreen pihtiin ja alkoi lukea "Hunajan pisaroista", ja +hänen äänessään oli iloinen, lämmin sointu. + +"Tämä on tuttu paikka. Tämän seppä luki minulle Jyväskylässä ennen. +Tästä tätä osaan sivuttain ulkoa", sanoi hän luettuaan ja puristi +kaksin käsin mustaa, savuttunutta kirjaansa. + +"Tälle tulee hyvä ääni, tälle pikku Riitalle. Tämä vielä virret alkaa +seuroissa", jatkoi hän puhettaan ja pyyhki nuorimman tyttärensä +pellavaista tukkaa. + +Toiset hymyilivät ja naurahtelivat ja kurkistivat kirjojensa takaa +vuoroin pikku Riittaa, vuoroin isää ja äitiä. + +"Lapsi kun kulkee Herran teitä, säästyy synnin vaivalta ja kovilta +kurituksilta, joita meidän muiden täytyy kantaa. Mieli kasvaa salaa +kiinni Herran mieleen ja tottuu siinä sitten aina elämään." + +"Niin — niin — kun ne lapsiraukat sen aikanaan ymmärtäisivät, vaan +kun ei ole ymmärtänyt äitikään, että olisi oikein osannut kasvattaa", +kuului Riitta sanovan surullisella äänellä. Oli pitkän aikaa aivan +hiljaista pirtissä. Oli sellaista, ettei kukaan liikahtanut eikä +katsonut toisiinsa. Se oli niin outoa ja ihmeellistä äidin puheeksi, +ettei sitä oltu osattu odottaa. + +Näytti siltä kuin joku liikutuksen väre olisi pistäytynyt Paavon +kasvoille. Hän nousi ylös, teki asiaa oven suuhun, palasi taas takaisin +pöydän luo ja asetteli kirjoja koppaan. + +"Teki mitä tahansa, eli ja oli miten hyvänsä, aina on katumista sillä, +joka taakseen katsoo ja saa Herralta valoa vanhaan elämäänsä", sanoi +hän ystävällisesti. + +"Niin — vaan minun on syntini suurempi kuin muiden. Minä olen +kuullut ja nähnyt ja kokenut kuritusta ja kuitenkin kymmeniä vuosia +vastustanut, Kun on tällainen kiukkuinen ja kiivas luonto ja +kärsimätön mieli, niin tulee tehdyksi niin paljon syntiä, että siihen +sitten hukkuu, kun sen näkee. Ja tässä vielä, tällaisen tulen ja +valkeuden keskellä —" + +Riitan puhe oli muuttunut itkunsekaiseksi, katkonaiseksi valitteluksi +ja synnyttänyt liikutusta ja nyyhkytystä lapsissa pöydän takana. + +"Juhanan kuolemalla lyötiin, kauhealla kuolemalla — minun tähteni." + +Hän vaipui kokoon käsiensä varaan liikutuksesta ja heikkoudesta, ja +tytöt alkoivat ääneensä itkeä. + +"Lyöty on, vaan kaikkia on lyöty, kaikki siitä ovat osansa saaneet ja +ottaneet, minä niinkuin sinäkin", sanoi Paavo. "Vaan siinä se on Herra +sitomassa haavoja, missä on niitä tekemässäkin." + +"Tässä vielä aloitetaan elämä uudestaan", alkoi hän hetken päästä. +"Jätetään tähän Tahkomäki, myödään pois ja ostetaan Saari sijaan." + +"Hauta on likempänä kuin Saari", sanoi Riitta hiljaa ja haikeasti. + +"Likempänä tai edempänä, miten Herra tahtoo ja määrän panee. Ne ovat +Herran asioita. Minä sitä, että on rauhallisempaa siellä sinulle kuin +täällä ja muille myöskin." + +Riitta ei puhunut mitään, istui vain ja yski kuivaa yskäänsä ja +harhaili katseellaan pimentyvässä pirtissä. + +"Se on ollut sellaista tämä meidän elämämme tähän asti", sanoi hän +vihdoin yskimisestä hengästyneenä, "että kun on milloin muutettu ja +paikkaa vaihdettu, niin on ollut ensin helpompaa, vaan sitten taas sitä +kovempaa ja raskaampaa." + +"Vaan jospa jo lopettaa ja lievää, jospa jo olikin tämä isku viimeinen. +Ei ole ennen nöyrrytty, ei ole ollut sinunkaan puheesi ennen tällaista +kuin tänä iltana." + +"Kun sen tietäisi, mikä on parasta", sanoi Riitta surullisesti. "Ei +tiedetä eikä ole tarvis tietääkään. Minusta vain on ruvennut tuntumaan +siltä, että tämän iskun alta löytyy vielä aarteita." + +"Minä en mitään enää mistään maallisista aarteista. Aikani odotin ja +toivoin ja tuskittelin, kun ei milloinkaan päästy köyhyyden alta. Nyt +jo saavat minulta olla missä tahansa." + +"Jollei maallisiakaan, niin taivaallisia", sanoi Paavo ja tunsi samassa +hiljaista katumusta siitä, mitä oli sanonut. + +Vaan ei hän päässyt irti siitä mielestä, minkä oli saanut, että myö +Tahkomäen ja ostaa Aholansaaren sijaan. Mitä enemmän hän sitä ajatteli +ja hautoi, sitä syvemmä tunki mieliteko juuriaan. Kevättalvella +kierteli hän suksessa saarta, hiihteli pitkin Rahasmäen kuvetta, +katseli, ihaili kaunista näköalaa, suunnitteli ja rakensi mielessään +pitkää rakennusta pirtteineen ja kamarineen salmen rannalle. + +"En siitä pääse, ei ole rauhaa enää tässä talossa, en saa mitään +tehdyksi. Puhuin jo Putkoselle, sille pieksämäkeläiselle, ja tarjosin +Tahkomäkeä", sanoi hän taasen eräänä päivänä Riitalle. + +Riitta huokaili ja istui äänettömänä. Hän oli käynyt yhä hiljaisemmaksi +viime aikoina. Teki töitään ja liikkui ja askarteli aamupäiväsin, minkä +jaksoi, mutta makasi muulloin ja istuskeli ja jätti työt tyttöjen +varaan. + +"Täällä on semmoista, että jostain täytyy saada mielen virkistystä", +jatkoi Paavo puhettaan. "Aina tulevat samat surulliset muistot vastaan, +menit minne tahansa. Ei ole heränneistäkään enää huvitusta. Kylmenevät, +kangistuvat ja läkähtyvät omaan ahneuteensa ja maalliseen mieleensä. + +"Vaan jos käy meille samoin Saaressa", sanoi Riitta. "Saadaan hyviä +päiviä, niin väsytään omassa mielessä ja lakataan. Minä en kyllä niitä +päiviä enää näe enkä ikävöikään." + +Oli Paavon mielestä niin sattuvaa ja outoa se, mitä Riitta sanoi. Ja +hän unohtui miettimään omia aikomuksiaan. Oli hän toivonut sitäkin, +että saataisiin vielä parempi toimeentulo, helpompi ja huolettomampi +elämä, oli tuntenut tavaran himoa ja maailman rakkautta ja tavoitellut +mielessään leudompaa ja mukavampaa elämää Aholansaaressa. Vaan hänestä +tuntui niin oudolta ja omituiselta, että siitä piti nyt Riitan häntä +huomauttaa. + +"On käsketty valvoa", sanoi hän vihdoin ja havahtui omista +ajatuksistaan. "Hyvät päivät kestetään Herran kanssa niinkuin pahatkin, +vaan Herratta ei mitään. Jätetään sen varaan, joka ottaa ja antaa, +omansa hoitaa ja kantaa." + +"Tee mitä tahdot. Sinä ymmärrät paremmin ne asiat kuin minä. Sinä +tarvitset vielä taloa, kun minä jo olen poissa", sanoi Riitta +alistuvasti ja nöyrästi. + +Kerran keväällä ennen muuttoa kävivät he yhdessä Aholansaaressa. Riitta +oli toipunut ja virkistynyt ja käynyt iloisemmaksi. He kiertelivät +saarta, istuivat väliin ja levähtivät ja puhelivat ja heistä tuntui +elämä taasen kuin uudelta. Paavo haki pirtin paikkaa pohjoispuolelta, +asteli ja mitteli askelillaan, tähysteli salmelle päin, seisoskeli +kauan yksinään ja mietiskeli. + +"Tähän näin se tehdään", huusi hän Riitalle, joka istui alempana. +"Tästä kun kasketaan alaspäin, näkyvät Syväri ja Pisa sen takaa, Salmen +puolella saa metsä kasvaa suojaksi. Aukko vain, pieni aukko tänne, niin +että saadaan Rahasmäkeä vähän näkyviin." + +Riitta nousi seisomaan siellä alempana ja koetti katseillaan ja +kasvoinsa ilmeillä ottaa osaa Paavon innostukseen ja suunnitelmaan. + +"Ovat panneet aidan tänne pellon taa metsän laitaan. Se pitää siirtää +ulomma tuonne, tiheimpään kuusikkoon, ettei ahdista tästä tätä näköalaa +eikä rumenna, mitä Herra on kaunistanut." + +"Oikein korkean", sanoi Riitta kuin sanoakseen. + +"Kalavesi kahden puolen. Selän puolella mujetta ja muuta kalaa, salmen +siikaa, matikkaa, mitä vain. Saadaan talvikalat omasta taasta." + +He kiertelivät yhä, kulkivat itäpuolelle, vanhoille, tutuille +paikoille, Paavo vähän edellä pystynä, pitkänä, Riitta jälessä +kalpeana, kumarana, väliin seisatellen ja raskaasti hengittäen. + +Siinä se oli Pieni Soukkakin saaren itäpuolella. Vanha, pahanen +mökkirähjä seisoi vielä paikallaan. Savutorvi oli kaatunut katolla ja +ikkunaluukut vedetty paikoiltaan. Sitä oli käytetty heinälatona ja +kerppusuojuksena, minä milloinkin. + +He istuivat hetken äänettöminä ja katselivat vanhaa, tuttua tupaansa, +köyhän ja onnettoman ajan ränsistyvää muistomerkkiä, Riitta vähän +edempänä huojuttaen heikkoa ruumistaan, Paavo omissa, pitkissä +mietteissään. + +"Oli tuo toki vähän parempi silloin, kun Viipurista tultiin", sanoi +Paavo vihdoin. "Vanhaksi ja surkeaksi on käynyt vanhakoti, maahan +vajonnut, lahonnut, sammaltunut. Miten lie siinäkin aikanaan eletty?" + +Riitta hymähti surullisesta, niinkuin olisi sillä tahtonut tulkita +kaikki ne kärsimykset, mitä oli siinä saanut pitkinä vuosinaan kärsiä +ja niinkuin ei niistä enää jaksaisi mitään puhua. + +"Sinä sen paremmin tiedät, joka olit aina kotona. Karjalassa silloin +heräsivät kylittäin. Minun piti aina olla liikkeellä, kesät talvet", +jatkoi Paavo. + +"Tiedän kyllä, vaan parempi on, kun ei niistä puhu eikä niitä aikoja +enää muistele", sanoi Riitta. + +"Se oli sellaista aikaa, ettei joutanut omasta joukostaan paljon +huolta pitämään, kun joka puolella syttyi ja paloi, savusi ja ratisi +Herran tuli ja aina piti olla hädässä, milloin oikeaa kohentamassa ja +viertämässä, milloin väärää sammuttamassa. Vaan vaivana se on ollut +minulle, minkä silloin laiminlöin. Nyt on usein muistunut mieleen +Juhanan kuoleman jälkeen." + +"Sehän se repii ja raastaa ja ajaa aina pelkoon", sanoi Riitta ja +pyyhki huivin nurkalla silmiään. "Ennen niistä kärsimyksistäni puhuin, +vaan puhuin vihassa ja katkeruudessa ja kiukussa, niin ettet sinä +niistä silloin selkoa saanut. Nyt en enää tahtoisi puhua kenellekään. +Hyviä ne kaikki ovat olleet, vaikka paaduin niiden alla aikanaan ja +niitä pahana pidin." + +Paavo käänsihe, katseli kauas järvelle päin ja harhaili silmillään kuin +jotain etsien. + +"Kerrankin talvella oltiin viikko leivättä lasten kanssa. Lehmällisellä +elettiin ja vanhoilla jäkälän jätteillä, joita koetin survoa ja +maidossa vähän kastella. Lapset itkivät leipää kaiket päivät ja +makailivat nälästä sairaina. Minä niitä oikein pakoilin sydän kourassa, +tein asiaa milloin lähteelle, milloin kujaan ja navettaan, etten +tarvitsisi nähdä niiden surkeutta, vaan sitä raskaampaa oli sitten taas +pirttiin paluu. Itkin salassa pitkin päivää, vaikka koetinkin olla +tyyni ja levollinen. Nämä koivut tässä ovat kuulleet monta äänellistä +itkua." + +Kevättuuli suhahti vanhoissa jättiläiskoivuissa kuin vakuudeksi siihen, +mitä Riitta oli sanonut. + +"Miksen saattanut silloin nöyrtyä niiden kärsimyksien alla, niin +olisivat uudet ja kovemmat tulleet vältetyiksi?" jatkoi Riitta +puhettaan. "Vaan en — sinua syytin, enkä itseäni milloinkaan, +heränneitä vihasin, puolella korvalla kuuntelin, mitä te puhuitte +illoin pirtissä, pakoilin, piilottelin ja vedin peitteitä päälleni." + +"Ne ovat siellä takana päin, ne asiat. Saavat sinne lahota ja hukkua +ja unehtua", sanoi Paavo rauhallisesti, osaaottavaisesti ja nousi +lähteäkseen. + +Hän seisoi vielä, kääntyi ja katseli ympärilleen kuin olisi jotain +tekemistä tai sanomista tai odottamista. Sitten laskeutui hän +polvilleen vanhan, lahonneen kannon juurelle, pani kätensä kannon +päälle ristiin ja alkoi vapisevalla äänellä rukoilla: + +"Herra, sinä tiedät ja näet, miten suuri on vaivamme, miten on risti +ollut raskas kannettavana heikoilla ja huonoilla palvelijoillasi ja +miten paljon olemme sen painon alla syntiä tehneet. Anna anteeksi +ja unohda kaikki Kristuksen tähden ja lisää meille voimia ja lainaa +viisauttasi elämän tiellä kulkeaksemme. Tässä, tällä paikalla, tahdomme +taas sinua lähestyä, joka meitä murheessa ja vaivassa uudestaan +lähestyit ja elämään ottaaksesi etseit. Suuret ovat syntimme ja +rikoksemme sinua, pyhää ja vanhurskasta, vastaan ja toinen toistammekin +vastaan, vaan sinun kädessäsi on lohdutus ja rauha ja uusi toivo. Anna +meidän vielä tuntea armosi ja läsnäolosi ilo, anna Kristuksen tähden!" + +Kun hän oli noussut, makasi Riitta vielä maassa itkuunsa ja +liikutukseensa sulautuneena. Kaukaa järveltä päin tai salmen takaa +jostain kuului virren veisuuta, surullisen naisäänen etäistä kaikua, +joka kantautui tuulen mukana, kuuluen milloin hiljempaa, milloin +kovempaa. + +He kulkivat äänettöminä kotiinsa, soutivat salmen yli, kiertelivät +kivisiä polkuja Rahasmäen kupeella, nousivat ylemmä, laskeutuivat +alemma, painuivat notkoihin ja viidakkoihin ja kohosivat taasen kaskien +rinteille somaa, leppäistä, lehtoista polkua pitkin. Oli kuin olisivat +kirkosta palanneet tai suurista seuroista, missä sielu oli saanut +uutta ravintoa ja virvoitusta, uutta toivoa ja elämää. Oli kuin joku +omituinen voima olisi heitä kohoittanut ja keventänyt, niinkuin sisällä +sielussa olisi tapahtunut suuri puhdistus ja ihmeellinen uudistus. Eikä +ollut mitään kaameata eikä kolkkoa kotona Tahkomäessäkään enää. Eivät +vaanineet enää vanhat muistot nurkissa eikä kujassa eikä pihapoluilla. + +"Tänä iltana, tytöt, taasen luetaan ja veisataan, niinkuin on nyt joka +ilta tehty", sanoi Riitta kotiin tultua iloisena ja hilpeänä. + +Ja hänestä tuntui siltä, että hän tulee vielä terveeksi, että hänen +elämänsä vielä pitenee, että hän saa alkaa uudestaan Aholansaarella ja +jatkaa ja ruveta tekemään Paavon kanssa samaa parannusta ja elämään +samaa elämää. Ei ole hänestä enää estettä. Saa mennä ja tulla Paavo +milloin tahtoo, saa avata ovet, kutsua ja kestitä ystävänsä, saavat +olla ja viipyä ja veisata yönsä, päivänsä. Kiittää hänen pitää Herraa +kaikesta ja pitää ilolla kiinni siitä armosta, minkä on käsiinsä saanut. + +Miten olikaan hänen sielunsa täysi, miten siellä kuohui ja tulvaili +uusi elämä ja halu ja onni! Sydäntä hiveli ja kasvoja kuumensi ja +jalkoja nostatti maasta. Kun vain tätä tällaista kestäisi, kun sen +osaisi oikein säilyttää, voisi valvoa ja olla syntiä tekemättä. Vaan +miksei voi, kun Herra antaa aina uusia voimia ja kun siitä puhuu ja +sitä pyytää. + +Kaiken kesää raatoi Paavo työssä, pellolla ja kaskella, rakensi +ja hakkasi, kolosi tervaksia, korjaili pyydyksiään väliaikoina ja +kalasteli aamuvarhaisin ja iltamyöhäisin milloin selän, milloin salmen +puolella. Tytöt olivat mukana, Sohvi ja Liisa ja Eeva ja pikku Riitta. +Se oli kuin oma valtakunta hallitsijalleen tämä hänen saarensa, Syvärin +suurin ja kaunein. Hän istui usein iltamyöhään kylvyn perästä pihalla +laakean kiven päällä, katseli ja ihaili illan valkenevia vesiä ja +häipyvää etäisyyttä vesien takana kaukana ja satoja saaria, jotka +rauhallisina näyttivät raskain kuormin jonnekin pyrkivän. Miksi tämä +kaikki oli nyt näin kaunista, miksei hän ollut tätä ennen tällaisena +nähnyt, silloin kun Viipurista palattiin ja asuttiin Soukassa, saaren +itänurkassa? + +Ei ollut matkoja paljon, markkinamatkat pisimpiä, ei enää elämä +yhtämittaista seurain pitoa niinkuin oli ennen ollut. Häissä käytiin +joskus ja hautajaisissa. Ei uskallettu asiatta kokoontua eikä seuroja +enää seurain vuoksi pitää. + +Poissa oli Berghkin, Kuopion pappi, joka oli tukenut ja auttanut ja +aina ovensa avannut Paavolle ja heränneille, kutka vain tulivat. +Rovasti, vanha Brofeldt, sairasteli ja talven tultua kuoli. Oli käynyt +joskus seuroissa likempänä ja vieraanaan pitänyt. Ennen kuolemaansa +oli kutsunut Paavon luokseen ja puhunut sielunsa tilasta niin +avonaisesti ja nöyrästi. "Tuossa on, Paavo, parannukseni ja uskoni ja +jumalisuuteni", oli sanonut ja ojentanut vanhan, laihan, vapisevan +kätensä vuoteestaan Paavoa kohti. Vaan poika sillä oli saman henkinen +ja mielinen apulaisena ja ahkerampi vielä seuroissa käymään. Oli usein +ajanut Aholansaarelle isän kuoleman jälkeen, istuskellut pirtissä, +kysellyt ja kuunnellut ja valittamalla puhunut omasta itsestään, miten +on köyhää ja pimeää sielussa, miten tietymätön ja tuntematon vielä +elämän Herra. Paavolla oli sellainen ilo nuoresta Brofeldtista, että +hän usein tähysteli tielle päin, odotteli ja toivoi ja ikävöi pappia +tulevaksi. Ja kun tuli, oli kuin olisi oma poika tullut. Olisi syliinsä +sulkenut ja kaulaan kapsahtanut. + +Niskanen kävi silloin tällöin Iisalmesta ja kertoi omista matkoistaan, +joita oli tehnyt Kiuruvedelle ja Maaningalle, missä vain oli Herralla +joukkoa olemassa. Oli miehistynyt ja vakaantunut ja varttunut viime +aikoina, paljon lukenut ja tutkinut. + +Kun ei se vain paisuisi lahjainsa ja tietonsa käsissä, ajatteli Paavo +usein. Kun ei vain kulkisi Herran ohi, vaan pysyisi perässä nöyränä ja +alamielisenä, kun ei viisastuisi eikä päätään kasvattaisi. Hän oli sitä +aina pelännyt ja siitä muistuttanut. + +Pitää muistaa, mistä on lähtenyt, että on helvetin partaalla herännyt +ja mitä on saanut, että on armon saanut armosta. Pitää pelätä omia +lahjojaan ja tietojaan, omaa viisauttaan ja valkeuttaan. Niihin sotkeut +pikemmin ja pahemmin kuin synteihisi ja niistä on sitten vaikeampi irti +päästä. Kun alaspäin lankeet, pääset ylös, vaan kun ylöspäin milloin +lankeet, et nouse enää, vaan jäät sinne riippumaan taivaan ja maan +välille. Missä olisin minäkin, jos ei Herra olisi lyönyt ja vaivannut +ja pätsissään pitänyt? Se kun ei tulekaan riihivaatteissa saatana +meidän luoksemme, vaan valkoisena ja puhtaana ja paraana paratiisin +enkelinä. + +Syystalvesta oli Paavo lähtenyt Toholahden markkinoille. Riitta oli +pannut eväät konttiin, peittänyt rekeen ja jäänyt pihalle seisomaan ja +katsomaan, kun Paavo läksi ja laski törmää alas jäälle. Pikku Riitta +oli seissut kannaksilla jäälle asti ja palannut törmän alta kotiin. + +Oli toisenlaista kotoa lähtö nyt kuin ennen, oli sellaista, että olisi +mieluummin jäänyt kuin lähtenyt. Ei ollut Riitta enää vihoitellut, ei +oviaan paiskonut eikä kiukkuaan kulkeissaan purkanut. Oli hyräillyt +virttä kaiken aamua, peitellyt pihassa rekeen, asetellut eväskonttia +keulalle, sitä heinätukolla tuennut ja siihen sitten jäänyt seisomaan. +Herran armoa se oli kaikki tämä Paavosta, uutta armoa uudessa paikassa. +Ja hän palasi yksinäisellä taipaleella aina tähän samaan ajatuksissaan, +siihen, että Riitta oli herännyt ja saanut Herralta uuden mielen, +hyväili sillä sieluaan ja kulutti matkaansa. + +"Niskanen tuli ulos, kun näki Paavon ajavan pihaan. + +"Ajaa kuin ainakin ison talon isäntä. Kulkusia sinulta, Paavo, puuttuu +ja karhunnahkaa", sanoi Niskanen leikillään ja lähenteli rekeä. + +Paavo otti suuren koirannahkakintaansa ja heitti sillä Niskasta, +levitti kätensä ja nauroi iloista, lapsellista naurua. + +"Saisi nyt olla tolkat ja remelit ja helyt, mitä vain parasta ja +sudennahkaturkit, niinkuin suurilla herroilla — ja aisakellot." + +He menivät pirttiin Niskanen Paavoa selästä työntäen, nauraen ja +leikkiä laskien, Paavo aina yhä nasevammasti vastaten siihen, mitä +Niskanen oli päässyt sanomasta. + +Istuttiin ja puhuttiin pitkin iltaa siitä, mitä oli kuulumisia +kummallakin, Paavo omasta uudesta elämästään Aholansaarella, Niskanen +Kiuruvesi- ja Maaninkamatkoistaan ja Suonenjoella käynnistään. + +"Se palaa siellä joka paikassa, kun vain uskaltaa sytyttää. Vaan siinä +pitää olla viisautta. Kulen tikku kädessä, tulukset ja taula toisessa +siellä, missä tuntuu olevan kuivaa ryteikköä, isken ja tuikkaan tulen +nurkkaan ja lähden sitten sitä tietäni." + +"Vaan miten sinä suruttomiin uskallat?" kysyi Paavo. + +"Joku on aina heränneistä johtajana, joka tuntee ja tietää missä on +halullisia, missä ottavat vastaan sen, jolla on rauhan sana mukanaan. +Nämä ovat ihmeellisiä aikoja ja mitä vielä tuleekaan, kun lupa saadaan +parempi. Minä näistä aloin eräänä päivänä kirjoittaa. Saisivat +tulevatkin polvet jotain tietää Herran töistä Savossa ja Karjalassa." + +Ja Niskanen haki raamattunsa välistä likaisen, savuttuneen paperin, +joka oli kahden puolen täynnä kirjoitusta. + +"Älä sinä, Lauri, koske Herran töihin! Ei niistä saa kirjoittaa +kukaan. Herran töitä peittää ihmisheikkoudet ja puutokset. Siitä tulee +järkikirja. Järjelläsi sinä niitä sellaisia kokoon panet." + +"Vaan kun minä tunnen nämä asiat ja muistan", koetti Niskanen sanoa. + +"Tunnet, tunnet ja muistat, vaan et osaa sanoa, mitä tunnet. Pane +pesään paperisi, nakkaa lieteen!" sanoi Paavo käskevästi. + +Niskasesta tuntui niin pahalta, että hän oli kauan ääneti, kääri ja +aukoi paperiaan ja vei sen sitten sinne, mistä oli ottanutkin. + +"Vieläkö sitä tekopyhyyttä on etelämpänä, sitä Renqvistin hapatusta?" +kysyi Paavo ja käänsi puheen toisaalle. + +"Se nyt levenee Rautalammille. Koettavat nekin — talosta taloon ajavat +pitkine partoineen. Toholahti siinä on vielä rajana. Eivät ole vielä +yli päässeet, vaan ne yrittävät. Kangasniemeltä kuuluvat viimeksi +kulkeneen. Se Högmanin tyttö sitä sieltä jostain Joutsasta päin lietsoo +— sen sepän." + +"Vai sen — vai on sepän tyttö nyt pimittämässä isänsä valkeutta. Mies +oli miehiään seppä. Mistä lie tyttö saanut tämän hengen?" + +Paavo jäi istumaan pitkiin ajatuksiinsa tuijottaen eteensä surullisin, +kysyvin katsein. Vanhat, kaukaiset muistot siinä löysivät hänen +sielunsa. + + * * * * * + +Pitkin päivää lisääntyi Paavon ja Niskasen matkue jatkuen yhä +jokaisessa talossa, jossa käytiin ja kiemurrellen mustana viivana +viittatiellä selällä ja salmien suussa. + +"Mistä nämä ovat kaikki, mistä niitä on näin paljon, maan päältäkö vai +alta?" kysyi Paavo ja katseli törmää noustessa taakseen tummaa joukkoa. + +"Taivaasta niitä nykyään tippuu", vastasi Niskanen nauraen. "Jäi +niitä vielä salollekin, enemmät puolet jäi. Kun ei vain se tekopyhyys +niitä tappaisi, jota ne siellä Rautalammilla levittävät. On niitä nyt +pitkäpartaisia täällä Toholahdella — ovat uhalla tulleet." + +"Taitaa kateeksesi käydä. Liikkuvat sinun laitumillasi. Kenen saat +jalkeille, sen karsinaansa taluttavat ja panevat omat harjoituksensa +ylle." + +"Sillä on kokoa ja näköä sillä jumalisuudella", sanoi Niskanen. "Panet +polvillesi ja nouset ylös, huokaat vähä lisäksi ja pää kallellaan +kulet, niin olet asiasi toimittanut, niinkuin pitikin. Niillä on +raamattu niilläkin puolellaan ja hyvää ulkonäköä lisäksi." + +"On sen sana, vaan ei henki. Henki se on, joka eläväksi tekee. Vaan +eiväthän ne hengestä harjaantumattomat mitään, silmän ruokaa niillä +pitää olla ja sanojen paljoutta ja korvan kuuloa." + +Iltasella olivat suuret seurat Suonenjoen puolella. Pirtti ja eteinen +oli täynnä kansaa kaikenlaista ja pihamaalla seisoskeli suuria +joukkoja. Kuului kokkapuheita ja naurunrähäkkää veisuun aikana. Vaan +kun Paavo koroitti äänensä ja pääsi lämpöönsä, vaikenivat äänet ja +loppui liike ja jalan astunta ulkona. Hevosten hirnunta ja markkinamelu +alhaalla tiellä vain joskus häiritsi hartautta. + +Omat seuransa oli mikkeliläisilläkin Rautalammin puolella, vaan +ei väkeä läheskään yhtä paljon. Rukoiltiin ja oltiin polvillaan +pitkin yötä. Puhuttiin viinan villityksestä, tupakasta ja kaikesta +ruokottomasta ja huonosta menosta, jota jumalaton kansa harjoittaa. +Pitkäpartaisia miehiä istui pöydän takana paitahihasillaan suuret +kirjansa kullakin edessä. Ja aina väliin painuttiin alas lattialle, +valitettiin, voihkittiin ja luettiin ulkoa pitkiä rukouksia. Niskanen +oli ollut ovensuussa katsomassa ja kuulemassa ja kertoi Paavolle. + +Kun Paavo aamulla läksi ulos, oli markkinameno jo ylimmillään. Kaikkia +teitä myöten kulki kansaa jalan ja hevosilla. Toiset tulivat vastaan, +toiset ajoivat ohi, seisahtivat, pysähtyivät tielle, kokoontuivat +tungokseksi ja taas hajaantuivat. Kuului huutoa ja korskumista kaukaa +jäältä. Istuttiin sylikkäin pienessä reessä, seistiin kannaksilla, +maattiin reslan laidoilla, naurettiin, huudettiin, rähäköitiin. + +Alhaalla sillalla oli väkeä mustanaan molemmissa päissä. Paavo kulki +sillalle päin Niskasen kanssa, puheli isolla äänellä ja osoitteli +siltaa kohti. Joukko parrakkaita miehiä näkyi seisovan Rautalammin +puolella sillan päässä. + +"Anna tänne!" sanoi Paavo suonenjokelaiselle, joka talutti tiellä +hevostaan. "Saat sen heti takaisin." + +"Tässä tämä on — ota!" vastasi mies ja hellitti ohjat Paavolle, joka +samassa jo oli hevosen selässä ja karkuutti alas sillalle. + +"Nyt se tulee — tuossa se on!" kuului väkijoukosta. Väki väistyi kahden +puolen kaidepuita myöten, kun Paavo ajoi sillalle. + +"Mitä kokousta te tässä pidätte, maallistako vai hengellistä?" kysyi +hän hevostaan pidättäen. + +"Muutoin vain on seisottu ja katsottu ja odotettu", kuului joku sanovan. + +"Tässä tämän kumman näette, jotka ette ole ennen nähneet. Puhuakin +pitäisi, vaan kurkkua kuivaa. Onko teillä viinaa?" + +"On viinaa", sanoivat miehet Suonenjoen puolelta ja ojentelivat +pullojaan. + +Paavo otti pullon toisensa perästä, ryyppäsi kustakin ja antoi taasen +takaisin. + +"Helvetin liemellä näkyy Herran mies itseänsä rohkaisevan", kuului +taampaa parrakkaiden puolelta. + +"Se kohta puhuu kielillä. Kun on saanut kaikki pullot tyhjennetyksi, +niin alkaa", sanoi toinen. + +"Vielä se menee horroksiinkin ja näkee näkyjä ja unia" säesti kolmas. + +Paavo otti tupakkakukkaron taskustaan, kaivoi rouheita kahmalollisen ja +työnsi suuhunsa. + +"Se vielä, niin on valmis." + +"Vaan miten se puhuu, jolla on suu täynnä tupakkaa?" + +Syntyi naurun rähäkkää ja liikettä ja tuuppimista. + +Paavo ei olut kuullakseen, seisotti hetken vielä hevostaan, kääntyi +takaisin ja ajoi pois. + +"On se sellainen Paavo, ettei teillä sellaista!" huusi joku +suonenjokelainen. + +"Ei huolita! Ei oteta, vaikka antaisitte! Helvettiin menee itse ja vie +teidät mennessään!" kuului toisesta päästä takaisin. + +"Te ette olekaan vielä helvetissä käyneet, koskei ole partannekaan +palanut. Hätääntymättä huudatte ja ulisette ja pyllyllänne peppuroitte." + +"Tupakkaparannusta saarnaatte ja tekopyhyydellä sydäntänne ruokitte. +Sen parannuksen tekee syntinen omilla voimillaan." + +"Tehkää — koettakaa — siivotkaa suunne ensin, sitten sielunne!" + +"Suu ei siitä saastu, mitä siitä sisälle pannaan, vaan siitä, mitä +sieltä ulos tulee. Sielunne on vielä saastassa, vaikka suunne on +rukouksen höpinässä." + +Miehet kuuluivat vielä huutelevan toisillensa ja nauravan taampana +tehtyä nauruaan, kulkien hiljalleen kumpikin joukko omalle puolelleen. + +Vaan Paavo oli mennyt kortteeriinsa ja istui Niskasen ja +suonenjokelaisten kanssa puhelemassa. Tuntui niin raukealta olo ja +elämä, niin väkinäiseltä puhe, ettei tahtonut saada sanaa suustaan. +Sanottiin jotain, kerrottiin jotain, vaan sitten oltiin taasen pitkät +ajat äänettöminä. Paavo siirtyili rauhattomana paikasta toiseen, +pistäytyi välillä pihalle kulkien omissa ajatuksissaan. Ja niin oli +sitten seurapuhekin vaikeaa ja väkinäistä, ettei ennen milloinkaan. +Sanat olivat kuin hakusalla ja ajatukset omilla maillaan, missä +milloinkin. Ei päässyt mieli lämpenemään, eivät tuntuneet sanat +vastaavan eikä pohjaavan. Oli kuin olisi kylmille kiville löylyä lyönyt +ja sorsan selkään vettä kaatanut. + +Kaukaa jäältä ja alhaalta sillalta kuului vielä myöhään markkinamenoa +ja humalaisten huutoa. Paavo veti nahkaset päänsä yli ja koitti nukkua +aamulla lähteäkseen. + + + + +X. + + +Kolme kertaa iski kuin suurella nuijalla. Koko kirkko tärähti, niin +että pappi pysäytti saarnansa. "Mikä lie ollut?" kertoivat miehet, +jotka olivat vasta palanneet Kalajoen markkinoilta. + +"Mikä? — Pakkanen se oli, joka siellä paukutteli", nauroi Paavo. + +"Ei ollut pakkanen", väittivät miehet. "Ei ollut pakkaspäiväkään, vaan +leuto kevättalven sää. Kattoja sulatti ja seinänvierustoja ja puiden +juuria avopaikoilla." + +"Joku muu se oli, jota ei ymmärretty eikä osattu arvailla", sanoi +Kalliolahden Heikki. + +"Olkoon sitten, vaikka piru. Piru se olikin, oikein istuntapiru, joka +siellä Nivalan kirkossa on asuntoaan pitänyt, niinkuin muissakin", +laski Paavo leikkiään ja nauroi omalle sukkeluudelleen. + +"Olkoon ollut mikä hyvänsä, vaan ei se pakkanen ollut", vakuutti Heikki +yhä edelleen. + +"Siellä kuuluu ennenkin paukkuneen tämän papin aikana", lisäsi joku +joukosta. + +"Mitä se sitten sanoi ja saarnasi?" kysyi Paavo. "Ei sitä muista", +vastasivat miehet. "Alkukin unehtui pian, ja lopussa ei osattu eikä +yritettykään enää mieleen panna." + +"Millaisia kirkkomiehiä te olette, heränneet miehet? Kulette pitkin +pitäjiä ja torkutte vieraissa kirkoissa sanan alla. Teille se +paukautti." + +"Ei torkuttu, ei tehnyt mieli torkkua kenenkään, vaikkei olisi +paukauttanutkaan. Niillä on semmoinen pappi Nivalassa, ettei ole ennen +kuultu. Istuttiin ja koetettiin kuunnella, vaan ei kyetty, säryttiin +joka mies. Kalajasta kuuluu tulleen." + +"Kulkevat sitä vieraista pitäjistä kuulemassa pitkiltä matkoilta." + +"Ja tarkenevat talvellakin. Ei tarvitse kengän kärkiä koputtaa eikä +loppua odottaa", säesti toinen. + +"Herääkö niitä siellä?" kysyi Paavo yhtäkkiä. "Hyvillä lahjoilla on +saarnattu ja akkoja itketetty, vaan ei ketään hereille saatu." + +Miehet katselivat toisiaan totisina. Tuntui kuin olisi äskeinen +innostus laimentunut. + +"Näyttivät ne sitä minulle Kalajassa viime kevännä markkinoilla, +kiittivät ja kehuivat, vaan minä katselin sitä muuksi mieheksi." + +"Miksi Paavo sen näki?" kysyi Kalliolahden Heikki. + +"Kenraaliksi — sotaherraksi", vastasi Paavo nopeasti. + +"Samaa sukuahan sinäkin, Paavo, olet — sotasukua. Olisi vain toinen +takki ylläsi, herrain haarukka sellainen, niin saattaisivat arvailla +miksi hyvänsä." + +"Pitkä ja pysty. Pelkäävät, kun kaukaa katsovat, vaan isänään pitävät, +jotka likelle tulevat ja tuntemaan oppivat", lisättiin jostain taampaa +penkiltä. + +Paavo nauroi hyväntuulista nauruaan, vilkastui yhä ja laski leikkiä. + +"Teetti sen äiti kerran, kun olin poikanen. Kuului olleen vanhaa +herrassukua, Ruotsista tullutta ja tänne Halolan ja Pihtisalmen +puolelle kulkenutta. Sen olivat veljet olleet monessa sodassa. Illoin +istutti polvillaan ja lauloi sotalaulujaan. Siitä lie tullut sotaa +minunkin veriini. Setä teki pilkkaa sortuukista ja verkapöksyistä, niin +piti ne jättää. Vaan raamatun antoi, tämän tässä." + +Ja hän kohoitti suurta, paksua hakaraamattuaan pirtin pöydällä. + +"Tästä olen saanut, mitä on vähän ollut muillekin antaa. Herra on +siihen tuonut lisää kärsimyksien ja vaivain kautta. Olisi äiti saanut +tahtonsa täyttää, tiesi, mikä junkkari minusta olisi tullut. Sisu +ilkeä, mieli kopea, luonto sellainen, että seinät puhkoo." + +"Vaan pitäisi sinun, Paavo, käydä sitä Nivalan pappia haastattamassa. +Olisi soma kuulla, mitä se aikoo niillä lahjoillaan", sanoi taasen joku +markkinamiehistä ja koetti palauttaa puhetta siihen, mistä oli alettu. + +"On niitä haastateltu monenlaisia pappeja niinkuin muitakin herroja, +vaan ei niistä ole saatu mieluisia muita kuin Bergh ja Brofeldt. +Herroilla on oma herruutensa. Syvän veden kaloja ne ovat kaikki." + +"Kartasta saarnaavat ja kappansa kantavat." + +"Ja pöydän alle potkivat, kun et niille lukea osaa." + +"Ja vainon nostavat ja sakotuttavat seurainpidosta. Karjalassa kuuluvat +taas käräjöineen." + +"Jos eivät sitäkään, niin eivät muutakaan. Rauhan antavat, niin saavat +itse oman rauhansa pitää", sanoi Paavo ja koetti hillitä miesten +kiihkoa. + +Jatkui vielä puhetta Nivalan papista seurain päätyttyä. Eivät +malttaneet miehet jättää siihen, mihin se oli jäänyt, vaan kertoivat +yhä näkemiään ja kuulemiaan, ihmettelivät ja ihastelivat ja +parantelivat toistensa puheita. + +"Alkoi saarnansakin eri lailla kuin muut papit. Kertoi sen ensin +lyhyesti, mitä oli lukenut kirjastaan, ja kävi sitten kansaan käsiksi. +Kuunneltiin suu auki, mitä kertoi, vaan siinä säryttiin ja hellyttiin +heti, missä alkoi kimppuun käydä ja sanaansa sovittaa." + +"Yhtenä itkuna oli koko kirkko käytäviään ja eteistään myöten. Ei siinä +kukaan kestänyt, vaikka olisivat olleet millaiset varustukset. Sen +oli äänikin sellainen, että sävähtivät, säikähtivät heti, kun suunsa +aukaisi, pysähtyivät ja hiljenivät, niin ettei hengen hiiskausta." + +"Ja lopetti siinä, missä asia oli likinnä ja sanat ottavimpia, katkaisi +kuin veitsellä. Mitä lie sillä tarkoittanut? Kun paraaseen makuun +pääsit, söit ja ahmeit, niin veti kupin nenäsi alta ja jätti siihen +lusikka kädessä pahimpaan nälkään." + +"Niinhän Paavokin tekee", sanoi joku. + +"Niin pitääkin. — Mistä se on sen viisauden oppinut?" tokaisi Paavo, +joka oli silmät ummessa kuunnellut miesten puheita. "Ruuan maku +pitää jäädä syntisen suuhun, niin tulee toisenkin kerran. Suruttomat +papit syöttävät ja juottavat kuulijansa kylläisiksi ja saarnaavat +asian valmiiksi, ettei muuta kuin olla ja aikailla ja hyvillä mielin +hoilottaa." + +"Sinne pitää, Paavo, sinun mennä Niskasen kanssa. Sitä pitää tutkia ja +koetella", sanoi Kalliolahden Heikki. + +"Käy vielä samalla lailla kuin Liperissäkin — nostaa niskakarvansa +pystöön", vastasi Paavo. "Papit tietävät itse tiensä, osaavat ja +ymmärtävät, kun ovat kirjansa lukeneet. Parempi, että itse tulevat, +niinkuin Brofeldtin poikakin." + +Pitkin kevättä liikkui taas kertomuksia Nivalan papista. Niitä +kulettivat Niskanen ja muut Kiuruvedeltä ja Pohjanmaan rajoilta, ja +ne olivat kaikkialla vastassa, minne mentiin, tiellä, kun toisensa +tavattiin, seurapaikoissa ja pirteissä pitkinä iltoina ja heränneiden +ystäväin kamaripuheissa. + +"Mitä lie? Liekö oikeaa vai väärää, Herran sytyttämää vai ihmisten +omaa tekemää?" ajatteli Paavo itsekseen. "Jos on hyvinkin Herran. Se +on aina alkanut sieltä, mistä ei ole osattu odottaakaan alkaneeksi. +Täällä on oltu velttoja ja väsyneitä ja uuvuttu maailmanrakkauden alle, +niin aloittaa uudesta paikasta. Ei ole Herralla muuta neuvonantajaa +kuin oma itsensä. Itse tietää tiensä ja työnsä ja työmaansa. Itse menee +edellä ja ovensa aukoo, muut saavat sitten tulla perässä hämmästyen ja +ihmetellen. Niin teki Karjalassa, niin saattaa tehdä muuallakin." + +Paavon elämä oli ollut sellaista, ettei hän ollut paljon päässyt +liikkeelle. Riitta oli sairastellut heikkona kuukausimääriä ja huojunut +elämän ja kuoleman vaiheilla. Ja sitten oli kuolema viimeinkin +voittanut ja vienyt omansa. Hiljaa ja hellästi oli painanut kädellään +kärsivää sairasta ja jättänyt oman kammoittavan jälkensä kasvoille. +Illalla vielä oli veisattu ja luettu "Hunajan pisaroista" ja aamulla jo +oli ruumiina. Vaan ilolla oli lähtenyt ja elävässä toivossa ja puhellut +lapsilleen viimeiseen saakka. + +"Näette vielä parempia päiviä, kuin mitä minä olen nähnyt", oli +sanonut. "Kuulkaa sitä, mitä isä sanoo ja hoitakaa heränneitä! Siitä +on siunaus palkkana. Minä olin ennen vastahakoinen, vaan nyt ottaisin +takaisin entiset vuoteni, korjaisin ja parantaisin kaikki ja koettaisin +elää Herran mieliksi ja heränneiden palvelukseksi. Vaan hyvä on näin — +parasta on näin ‒ parasta kun pääsen pois." + +Ja sitten oli hän pyytänyt anteeksi Paavolta ja lapsilta ja kaikilta +ystäviltä, jotka olivat käyneet katsomassa. + +"Muistathan sinä, Heikki, miten minä suututtelin silloin, kun te +Karjalaan läksitte ja heitin kirveellä peräänne? Sen jälki vielä näkyy +siellä ovessa. Annathan sinä sen anteeksi, niinkuin muutkin? Suruton on +suruton ja jumalaton kaikessa — mielikin menee päästä", oli hän viime +päivinään puhunut Kalliolahden Heikille. + +Paavosta oli tuntunut niin suurelta ja juhlalliselta sinä aamuna, jona +Riitta kuoli. Oli niinkuin olisi ollut juhlapäivän aamu tai suurten +seurain aatto, niinkuin olisi odotettu jotain tai oltu kaikki jonnekin +menossa — pitkälle matkalle, jota ei tunnettu eikä tietty, mutta joka +ei peloittanut. Iltasella oli ystäviä kokoontunut pirtin täydeltä. Oli +luettu ja puhuttu puoliyöhön ja polvillaan rukoiltu. + +"Ei ollut vainajalla niitä vaivoja ja vaaroja, mitä on ollut meillä +muilla ja vielä tulee olemaan", oli Paavo puhunut ystävilleen. "Ei +tarvinnut uupua eikä kylmetä milloinkaan eikä maailman rakkautta +kuormanaan kantaa. Lämpöiseltä pääsi sisälle hääsaliin, sai siirtyä +sinne, minne sielu jo ikävöi päästäkseen." Paavo oli viime aikoina +vanhentunut, käynyt kumaraksi ja käynniltään raskaaksi. Hiukset olivat +harmaantuneet, kasvojen väri kuihtunut ja surkastunut, ja liikkeissä +näkyi jonkunlaista avuttomuutta. Vaan sisällä sielussa paloi aina +sama tuli, sama entinen into ja palavuus. Aina tuntui parannuksen +asia olevan päällimmäisenä. Hän puhui siitä aluksi ja lopuksi, +kylässä ja kotona. Ja aina oli puhe samaa, tuoretta ja mehevää, uutta +sekin, mitä oli jo monesti ennen puhunut, likistä ja lämmintä ja +teeskentelemätöntä, niinkuin olisi vasta parannukseen lähtenyt ja +ensimäisiä päiviä kihlojaan näytellyt. + +Helluntain pyhien edellä oli hän sitten lähtenyt Niskasen kanssa +Nivalaan. Pitkin talvea oli ollut vetoa ja vaatimusta, Niskanen oli +käynyt tuontuostakin muistuttamassa, vaan aina oli ollut esteitä edessä. + +He olivat kulkeneet ystäväin kyydissä läpi Kiuruveden ja Pyhäjärven, +astuneet sitten lopputaipaleen jalan kontti selässä kuumina kesäpäivinä +päästäkseen lauvantaiksi perille. + +Miten olikaan kaikki toisenlaista täällä kuin Savossa — maat tasaisia +ja laakeita, talot suuria, varakkaan näköisiä, peltoja pitkälti +kahden puolen jokivartta. Eivät olleet ihmisetkään samanlaisia, eivät +yhtä ystävällisiä eivätkä puheliaita. Tuskin tervehtivät, kun taloon +tultiin, päänsä vain käänsivät, murahtivat vähän jotain ja katsoivat +muualle, niinkun olisivat vihaa pitäneet ja vieraitaan epäilleet. + +"Korpea tämä on, vanhaa hallanpesää", sanoi Paavo Niskaselle, kun he +lähtivät Niemeltä, Nivalan yläpäästä, "Jäätää joka talossa ja kylmää +vanhoja routiaan synnin suo. Ei ole vielä päässyt paistamaan Herran +aurinko, eivät ole vielä sydämet sulaneet eivätkä mielet pehmenneet. +Eivät ole vielä talot auki, eivät tavarat tarjolla eikä Herran rakkaus +lämmittämässä. Kehuvat sitä pappiaan ja kiittävät. Laittaisivat, +vihaisivat, parjaisivat, niin olisi oikea Herran pappi." + +"Odotetaan, kuullaan!" sanoi Niskanen. "Kuuluvat olevan seurat tänä +iltana papin kotona Pirttiperässä — mikä se olikaan. Tänne jos joskus +alkaa Jumalan henki puhaltaa, niin siitä rytäkkä syntyy. Talot +toisissaan kiinni, suuret ja korkeat, peninkulmittain samaa, aukeaa +peltoa. Et tarvitsisi pitkiltä matkoilta ystäviäsi etsiä, salojen ja +vaarojen ja vesien takaa, niinkuin Savossa ja Karjalassa, likeltä +löytäisit, teiden varsilta. Omalle pihallesi kuulisit Herran ylistystä +kymmenistä taloista." + +"Sitä minä tässä, että se on salon uskoa tämä meidän uskomme, salolla +syntynyttä, vaaroja kulkenutta ja vesiä soutanutta, sitä, ettei se tule +tänne tällaisen ylpeän kansan keskelle. Se kun kulkee kontti selässä +ja hurstihousuissa, niinkuin mekin. Näitkö sinä, miten ne nuoret +siellä nauroivat ja supattelivat ja osoittelivat sormellaan meidän +vaatteitamme?" + +"Näin ja kuulin, vaan ei siinä koreus kestä eikä rikkaus, missä Herran +voima liikkuu. Säkkiin ajaa ja tuhkaan, niinkuin Niiniveen miehet +kerran. Nurin vääntää nurkkakivet ja maahan vajoittaa ylpeän elämän." + +Niskanen puhui puolikiivaudessa, hosui ja viittoi kädellään vakuudeksi. +Häntä harmitti nuorten käytös talossa, niiden ivallinen nauru ja +salakähmäinen ilonpito heidän hurstihousujensa kustannuksella. Hän oli +sen jo unohtanut, mutta ärtyi uudestaan, kun Paavo kysyi ja muistutti. + +"Sillä vanhalla miehellä tuntui olevan jotain — jotain kaipiota ja +pakotusta povessa. Ei kiittänyt eikä kehuskellut pappia, niinkuin ne +toiset, vaan tavoitteli ja osoitteli omaa itseään", sanoi Niskanen, kun +oli kotvan astuttu. + +"Nuorista se alkaa silloin, kun se roihun nostaa", vastasi Paavo. +"Vanhat tulevat jumalisiksi kuoleman pelosta eikä Herran hengestä. Kun +eivät enää kykene maailmaa asumaan, niin katuvat ja uskovat ja kuolevat +koreasti ja kauniisti. Sitä lie siinäkin ollut." + +Kun he kääntyivät Pirttiperään maantieltä, näkyi kansaa kulkevan +joukoissa edelläpäin ja toisia yhtyvän samaan matkaan poluilta peltojen +välistä ja aitojen takaa ja metsän rannasta. Olivat kaiken ikäisiä ja +kokoisia ja kaiken värisiä, miehet lippalakkisia, naiset punahameisia +ja keltapuseroisia, ryssän silkit päässä. Istuivat ojan reunoilla ja +panivat kenkiä jalkaansa, nauroivat ja pitivät isoa ääntä ja huutelivat +toisilleen. + +Hitaasti, väsynein askelin astuivat Paavo ja Niskanen tietään, kontit +valahtaneina, riipuksissa, mieli alakuloisena ja arkana kummallakin, +niinkuin olisivat jonnekin menossa, jonne ei olisi sopinut eikä saanut +mennä — ja jonne ei kukaan odottanut tulevaksi. Niskanen jäi pihamaalla +jälelle, pysähteli ja silmäili salaa ympärilleen epäilevin katsein. +He tunsivat olevansa kokonaan erilaisia, sisällisesti ja ulkonaisesti +toisenlaisia kuin nämä täällä, aivan kuin eri maailmasta tulleita. + +Mitä he täällä tekivät? Miksi he olivatkaan lähteneet pitkälle +matkalle? Ei ollut kukaan vastaanottamassa, ei kättä puristamassa +eikä leikkiänsä laskemassa, niinkuin olivat ystävät olleet Savossa ja +Karjalassa. Ei kuulunut veisuuta pirtistä eikä säteillyt kenenkään +katse ystävän iloa. Ne istuivat kivillä ja rappusilla, seisoivat +aitovierillä ja seinäin suojassa, tuijottivat tylsin, välinpitämättömin +katsein mitään sanomatta. + +He jättivät konttinsa seinustalle, astuivat pirttiin, painautuivat +ovensuuhun tyhjille paikoille toisten selän taakse sieltä tarkaten ja +tähystellen tulevia. Vaan samassa tuli jo pappi sisälle, Malmberg itse, +Kalajan kuulu, työntyi pitkänä ja solakkana voimakkain askelin pöytää +kohti, seisoi hetken odottaen ja käskevästi silmäillen kahden puolen +kansaa ja istui sitten heittäytymällä penkin päähän. + +"Sama mies — liikkuu samalla lailla täällä kuin markkinoillakin. Kansa +lakosi kahden puolen. Sotaherra se on", kuiskasi Paavo Niskaselle. + +Malmberg aloitti itse virren, johon muut koettivat yhtyä, kutka +osasivat ja kenellä oli kirja mukana. Hänen jylhä, mahtava äänensä +kaikui ylinnä, vyöryi ulos avarasta ovesta ja vastasi kaikuna +porstuassa ja pihamaalla tyynessä, kesäisessä ilmassa. Siinä oli jotain +erityistä hänen veisuussaan, erityistä voimaa ja juhlallisuutta, +joka pani ruumiissa oudosti väräjämään ja jota jokaisen täytyi jäädä +kuuntelemaan. Useimmat veisaajista olivat laskeneet kirjansa alas +polvelle ja katselivat ihmettelevin katsein pappia pöydän päähän. Sen +korkea otsa näkyi yli päiden perältä pirttiä, ja suuret, kauniit silmät +harhailivat väliin epämääräisesti pitkin seiniä ja lakeisen rajaa. + +Kun virsi oli loppunut, nousi hän ylös, astui pöydän eteen pirtin +puolelle, suoristi ryhdikkään vartalonsa ja alkoi puheensa. Heti +ensi sanoista tempautuivat kuulijat mukaan, hiljenivät, jäivät kuin +naulittuina kukin omaan asentoonsa, mitkä miettien pää alas painuneena, +mitkä ihastellen ja ihmetellen suu auki puhujaan tuijottaen. Puhe +kiihtyi, tulistui vähitellen, sanat työntyivät täyteläisinä, kierivät +kuin kerät, soluivat suusta kuin kosken kuohut kivien välitse, ääni +särähtäen särkevästi ja herättäen liikutusta kahden puolen käytävää. + +"Kuule — kuule! Se lahtaa, se teurastaa tuo mies vielä kansaa", +kuiskasi Paavo Niskaselle ja istui totisena paikallaan. + +Niskanen nyökkäsi hiljaa vastaukseksi joutamatta katsomaan Paavoon +päin, tarkkasi puhujaa kuin varoen, ettei mitään hukkuisi siitä, mitä +kuuli, ahmi silmin, korvin sanaa ja odotti uutta, yhä voimakkaampaa ja +parempaa, uutta käännettä puheessa ja uutta syvempää iskua kuulijain +omiintuntoihin. + +"Se jos puhuisi alta päin tuollaisilla lahjoilla", kuiskasi Paavo +toisen kerran. + +"On vielä omaa joukossa, on vielä korkealla mies, muita ylempänä, on +vielä omaa viisautta", lisäsi hän hetken päästä. + +Pystynä ja pitkin askelin kulki Malmberg seurain päätyttyä pirtistä. +Vaan porstuasta palasi hän takaisin, pysähtyi oven suuhun ja näkyi +etsivän silmillään jotain tunkeilevasta väkijoukosta. + +"Savosta —? Savon miehiä —?" sanoi hän samassa kysyvästi ja ojensi +kätensä penkkien yli Paavolle ja Niskaselle, jotka yhä istuivat +paikallaan. "Te jäätte tänne yöksi. Jättäkää konttinne pirttiin!" +kuului käskevä ääni. + +Hän pyörähti ympäri, kulki kiirein askelin pihan yli toiselle puolen +pari paksua kirjaa kainalossa. Hetken päästä näkyivät Paavo ja Niskanen +astuvan perässä. Nuori, kaunis rouva tuli ovessa vastaan ihmettelevin +katsein. + +"Nämä ovat Savon miehiä. Jäävät tänne pyhiksi. Pyysin jäämään", sanoi +Malmberg rouvalleen, joka oudoksuvan, kysyvän näköisenä tervehti +vieraitaan. + +"Ei ole luvatta tultu, eivät nämä tämmöiset kutsumatta pappia +haastattelemaan", sanoi Paavo kuin selittäen ja puoleksi anteeksi +pyytäen. + +"Jotain teillä toki on asiaakin, jotka tällaisia matkoja kulette", +huomautti Malmberg. + +"On sellaista, että piti lähteä kuulemaan, mitä Herra täälläpäin tekee, +kun kuuluu ruvenneen saarnauttamaan niin, etteivät enää kirkotkaan +kestä", vastasi Paavo. + +"Vielä kestävät. Vielä näkyvät seinät olevan pystyssä", sanoi Malmberg +nauraen ja täytti piippuja vierailleen. + +"Sitä me tänne, jos täältä löytyisi ystäviä, taivaan tien kulkijoita", +jatkoi Paavo. "Savossa on saatu salattua viisautta ja Karjalassa, +Kymmeniä vuosia on Herra kulkenut pitkin saloja pitämässä tutkintoaan +vanhoista synneistä. Sen on tuli toisinaan roihunut korkealla, siitä +taasen hiljennyt, vaan aina uudestaan virinnyt uuteen liekkiinsä. On +kuultu, että sinä täällä olet alkanut olkavoimalla uutismökkiä kylmään +korpeen. Kun ei vain voimasi loppuisi. Markkinoilla on käyty Kalajassa +maallisilla asioilla, vaan nyt ollaan hengellisillä." + +"Tekö se olette se Ruotsalainen?" kysyi Malmberg, ja hänen kasvoillaan +kulki heikko ivallinen väre. + +"Minä — ja tämä tässä on Niskanen, minua viisaampi, vaikka on ujompi ja +hiljaisempi." + +"Millaista se sitten on se teidän uskonne siellä?" kysyi Malmberg ja +pysähtyi piippuineen keskelle kamarin lattiaa. + +"Pettusekaa se on, kehnoa kitukasvua Jumalan viljaksi. Vaan sillä on +salolla eletty ja siitä on ollut muillekin antaa hengen pitimiksi +— köyhille ja nälkäisille. Sillä on jaksettu tähän asti ja pidetty +kymmeniä vuosia kanssakäymistä", vastasi Paavo nopeasti. + +Malmberg ei nähtävästi ymmärtänyt Paavoa, vaan ei puhunut mitään, +kääntyili vain ja siirtyili paikasta toiseen rauhaantuen vihdoin ja +istuen ikkunapieleen. + +"Niin — vaan miten te siellä olette alkuun päässeet ja siitä sitten +jatkaneet ja sen asian oikein ymmärtäneet?" kysyi Malmberg uudelleen. + +"Alettu on miten milloinkin, toiset hätäillen ja huutamalla vihan tuli +tunnossa, toiset hiljaa ja hiipimällä Herraan päin kulkien ja joukkoa +jatkaen. Aina on alkuun päästy, kun Herra on auttanut ja tuntemisillaan +tukenut, vaan tiellä on oltu huonoja pysymään, kun on kasvonsa +kääntänyt. On langettu ja loukattu, eksytty ja uudelleen tietä haettu, +suota kahlattu, rimpiä ja rämeitä rämmitty, sivu menty ja seisottu +ja kuulosteltu, missä on Herra, oikea auttaja. Vaan aina on päästy +polulle, aina on löytänyt auttajansa se, joka on etsinyt. Missä lie +siellä sitten se usko, jota sinä kyselet, ja oikea ymmärrys?" + +Istuttiin hetken äänetönnä, katseltiin, odotettiin, kuka jatkaisi +siitä, mihin Paavo oli jättänyt puheensa. + +"Sinulla näkyy olevan täysi tosi työssäsi", alkoi Paavo uudelleen. +"Sitä pitää olla sillä, joka tahtoo olla oikea Herran pappi. Vaan +sinulla on vielä olkavoimaa, omaa akatemian oppia ja viisautta. Puhut +muille, vaan et itsellesi, opetat ja neuvot oikein, vaan itse seisot +vielä korkealla ja Herran hengeltä tien tukit suurilla lahjoillasi. Se +on oppi hyvä ja tieto ja suuret lahjat, vaan Herran henki olla pitää +papilla ja särkynyt sydän lahjain alla." + +Tuntui sopimattomalta ja röyhkeältä Paavon puhe. Malmberg nousi ylös, +käveli kiireesti toisiin huoneisiin, vaan palasi samassa takaisin +ja jäi sanattomana seisomaan ikkunan eteen tähystellen jonnekin +etäisyyteen ja suoristaen solakkaa vartaloaan. Oli tapahtunut se, mitä +ei milloinkaan ennen, että talonpoika oli tullut neuvomaan pappia ja +papin puheita arvostelemaan, että oli uskaltanut outo mies ruveta +oikomaan ja korjaamaan papin puheita papin omassa huoneessa. + +"Tekö sen sitten tiedätte, kuka on korkealla, kuka matalalla ja kenellä +on Herran henki?" kysyi Malmberg terävän ivallisesti. + +"Minä — minä sen tiedän ja muut minun kanssani, joille on Herra sitä +viisautta uskonut", vastasi Paavo kiireesti, vaan varmasti. "Se on +salattua viisautta, saloilla saatua, köyhille, nälkäisille annettua, +kun eivät rikkaat ja mahtavat olleet mahdollisia. Asiasi on oikea +ja työsi Herran työtä. En minä sitä, ettet sinä olisi herännyt +enkä sitäkään, ettet olisi tielle tullut, vaan sitä ettet pitäisi +tavaroitasi niin korkealla, etteivät niitä vaivaiset syntiset käsiinsä +saa." + +"Miten korkealla? Mitä te sillä —?" kysyi Malmberg kärsimättömänä ja +ivallisena. + +Paavon puhe tuntui hänestä niin oudolta ja käsittämättömältä ja +kummalliselta, ettei tiennyt, mitä siitä oikein piti ajatella. + +"Et näy tietävän, millaisia syntisiä me talonpojat olemme", jatkoi +Paavo ikäänkuin ei olisi mitään huomannut. "Meitä jos ylhäältä isket +lain ankaruudella, niin arkiinnumme emmekä milloinkaan pääse elämän +tielle, vaan jos alhaalta alkanet Kristuksen rakkaudella kohoittaa ja +kannattaa ja paimenäänellä kutsua, niin olemme kuin lampaat — perässä +kulemme, minne vienetkin ja millaisia polkuja kulettanetkin. Sitä minä, +että puhu syntisenä syntisille, itke itkevien kanssa. Silloin sinusta +tulee oikea Herran pappi, ja sanat suussasi tulevat niin kosteiksi ja +pehmosiksi ja imeliksi, että niitä syö syntinen haletakseen." + +"Vieraalla taitaa olla oma viisautensa, minulla omani. Kumman lie +sitten viisaus parempaa?" sanoi Malmberg samassa ivallisessa sävyssä ja +täytti piippuaan. + +"On omaakin ollut, vaan oma on aina teettänyt vaivalloisia töitä. +Vei kerran Puolaan, toisen Pietariin ja minne viekään, jos vielä +valtoihinsa pääsee. Herran viisaus on ajanut köyhyyteen ja puutoksiin, +ulkonaisiin ja sisällisiin. Se kun on sellaista, jota ihmismieli +hulluutena pitää. Otti oman poikanikin kamalan kuoleman kautta, että +taipuisin, köyhtyisin ja alentuisin ja ristin alle kärsivällisenä +ja kuuliaisena niskani taivuttaisin. Vaan siitä on sitten kasvanut +vanhurskauden hedelmä: usko ja luottamus pimeinä päivinä, ettei pidä +riehua eikä liehua, oikea ymmärrys, ettei pidä omalta järjeltään neuvoa +kysellä ja murheellinen henki ja särkynyt sydän, että olisi aita +edessä, kun maailma kiusaa ja puoleensa houkuttelee. Aina on enemmän +antanut kuin ottanut." + +Oli kadonnut äskeinen töykeys ja jyrkkyys Paavon puheesta, ja hänen +äänessään oli jotain surunvoittoista, jotain nöyrää ja puoleensa +vetävää. + +"Niin on kuin Paavo sanoo. Se on monissa koeteltu ja monesti +raamattunsa läpi lukenut. Herran henki sitä on opettanut ja siitä +opettajan tehnyt, vaikka ei olekaan akatemiassa istunut", sanoi +Niskanen, jota tuntui harmittavan papin ylimielinen kohtelu. + +"Lukenut on, vaan väärin päin lukenut. Väärin päin oli raamattu ennen +käsissäni. Seppä sen käänsi." + +Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan Högmanin luo, niinkuin oli monesti +ennenkin kertonut, siitä, miten oli sieltä tuonut uuden valon ja +viisauden ja sitä sitten Herran viisautena pitkin vuosikymmeniä itse +pitänyt ja muille opettanut. + +Miten hän aina lämpenikään puhuessaan tästä elämänsä ihanimmasta +tapahtumasta uusille kuulijoille. Se oli silloin aina kuin uutta +hänelle itselleenkin. Hän tunsi siitä saavansa voimaa ja intoa ja hän +palasi siihen yhä uudestaan, kun oli milloin saatava lämpöä ja vauhtia +seurapuheeseen, kylmän, väsyneen mielen uutta sytykettä. Ja silloin +tuli aina jotain kosteaa ja kiiltävää hänen silmäänsä ja jotain hellää +ja lämmintä hänen ääneensä. + +"Ei ollut pappia, kenen luo mennä. Eivät olisi älynneet eivätkä +ymmärtäneet, jos olisi mennytkin, jos uskaltanut ja rohjennut niiden +puheille silloin. Olisivat hulluina pitäneet, ärjäisseet ja ovestaan +ulos työntäneet. Herroja ne olivat siihen aikaan papit — taitavat +olla vieläkin — eivät laumalle esikuvina. Eivät yrittäneetkään tulla +ylhäältä alas katsomaan syntistä kansaa ja hoitamaan eksyneitä elämän +lähteelle, Kristuksen vanhurskauden suojiin. Vaan nyt niitä on jo +tulossa Berghejä ja Brofeldteja. On jo yksillä oljilla maattu, yhdessä +kulettu, syntisiä tielle talutettu, arkoja ja metsistyneitä. Tulossa +tunnut sinäkin olevan." + +"Tulossa vai menossa — kukapa sen tietää?" sanoi Malmberg +välinpitämättömästi. "Se on vain se, joka on pääasia, että niille +saarnataan ja sanotaan totuus, ettei säälitä eikä säästetä." + +"On se. Totuus on sanottava, niinkuin sen Herra sanoo Herran suulla — +vaan pidä sinä pala toisessa kädessäsi, piiska toisessa! Pane kätesi +alle, kun kaadat!" + +Paavo sanoi sen hätäisesti, odottamatta Malmbergin jatkoa. + +"Sanokaa sitten, mitä te vaaditte ja mitä teillä on oikeastaan +mielessä!" sähähti Malmberg ja nousi kiivaasti kävelemään. "Luuletteko +te minua yksinkertaiseksi ja tyhmäksi, niin että jokaisen kulkijan +täytyy käydä opettamassa ja oikomassa. On niitä suruttomia ja +jumalattomia pappeja pitkin Kalajoen vartta suusta päähän asti. Niitä +minäkin olen ennen ollut — kortinlyöjiä, viinan juojia, herrain +ystäviä, vaan en ole enää. Saatte niitä mennä oikomaan ja opettamaan." + +Hän kulki kiireesti viereiseen huoneeseen ja kuului sanovan siellä +jotain rouvalleen ruotsiksi palaten samassa taasen takaisin. + +"Ei täällä enää pimeydessä vaelleta, niinkuin te siellä Savossa +luulevan näytte", jatkoi hän puhettaan. "Täällä on Herran henki jo +monta vuotta ollut työtään tekemässä. En tiedä, mitä lie Savossa, liekö +parempaa ja olkoon vaan parempaa, vaan sen tiedän, mitä on täällä. +Tänne tuli Lagus, tähän naapuriin, ennen minua — herännyt pappi. Se on +täällä saarnannut elävää sanaa ja pudistellut syntisiä hartioista. Jos +on sen oppi akatemian oppia, niin on minunkin. Meillä on sama henki ja +mieli, ja me olemme aikoneet yhdessä työtä tehdä ketään kuulematta ja +keneltäkään lupaa kysymättä." + +Hän sanoi sen viimeisen niin varmasti ja päättävästi kuin olisi +tahtonut siihen lopettaa ja sillä sanottavansa sanoa. + +Oli hänen mielessään muutakin, jota jo aikoi sanoa, vaan jätti +kuitenkin sanomatta. Saarna oli huomiseksi vielä valmistamatta, +juhlasaarna. Häntä harmitti, että ne istuivat siinä ja viivyttelivät. +Eivät ne täällä päin istuskele iltakausia papin kamarissa. Kun +tulevat, niin asiansa toimittavat ja sitä tietään taasen menevät. +Nämä näkyvätkin olevan oikeita savolaisia, pitkänverisiä, mitä +lienevät. Ja tämäkö nyt oli todellakin se Ruotsalainen, josta hän +jo Kalajoella ollessaan oli kuullut puhuttavan, se suuri profeetta, +jonka maine liikkui pitäjästä toiseen? Miten sen puhe oli leveää ja +raakaa ja käytös kopeaa ja rohkeaa! Toisenlaiseksi kokonaan hän oli +sitä mielessään kuvitellut, sellaiseksi pitkäpartaiseksi, pieneksi +ukoksi, jonka silmät ja koko olento loistivat hurskautta ja nöyryyttä +ja hyväntahtoisuutta ja joka kuunteli enemmän kuin puhui. Ja hän tunsi +katumusta siitä, että oli pyytänyt niitä jäämään. + +Oli hetken hiljaista kamarissa, sellaista jännittynyttä oloa, jossa ei +kukaan uskaltanut katkaista äänettömyyttä eikä jatkaa puhetta. Kuului +hiipiviä askeleita viereisestä huoneesta ja pihamaalta katkonaisia +ääniä. Niskasen mieleen muistuivat vanhat muistot Liperin matkalta, +keskustelut ja väittelyt ja kiihtymiset samanlaiset, Renqvistin +jyrkkyys, Paavon rohkeus, ero ja hyvästit ja pitkät polvirukoukset. +Oli kuin olisi eilen vasta oltu Liperissä, niinkuin tämä huone tässä +olisi Liperin papin huone, ja niinkuin tämä matka tulisi päättymään +samalla lailla kuin Liperin matkakin oli kerran päättynyt. Miten lie +kauan muistellut vanhoja asioita, kuvitellut ja palauttanut niitä +mieleensä, kun hän samassa näki Paavon seisovan pystynä ja pitkänä ja +leveähartiaisena keskellä lattiaa. + +"Niin pitääkin! — sillä lailla! — Pitää olla mies oman asiansa +puolesta. Et vain tiedä vielä, millä voimalla meitä talonpoikia +taivaan tielle talutetaan. Sanon sen sinulle, ennenkuin lähden. +Tule talonpojaksi talonpoikain joukkoon, anna suruttomain pappien +pitää herruutensa! Sinä olet herännyt, sinusta Herra tekee työmiehen +viinimäkeensä, jos siitä alennut ja köyhdyt, missä vielä tunnut olevan." + +Niskanen kävi levottomaksi Paavon rohkeudesta, nousi lähteäkseen +ja pyöritti lakkia kädessään. Toisin olisi pitänyt Paavon puhua, +viisaammin, varovammin, kesyttää ensin, sitten kiinni ottaa. Vaan +itseppä paraiten tietää, mitä tekee ja miten puhuu. "Vedä maalle, mitä +pyydät!" jatkoi Paavo puhettaan. "Pidä nuotan perä kiinni, hoida niitä, +jotka heräävät, juokse jälessä arkain ja eksyneiden, kuleta niitä +tänne kamariin, joita siellä pirtissä haavoitat, etteivät itse paranna +haavojaan eivätkä anna maailman niitä parantaa! Saat nähdä, miten ne +heräävät kaikki vanhat ja paatuneet tässä pitäjässä, kun vain pappi +tulee alas omasta korkeudestaan. Siinä se on salaisuus. Virkapapit, +suruttomat, seisovat paikallaan niinkuin virstantolpat, vaan Herran +papit juoksevat syntisten jälessä." + +He kulkivat pihan yli pirtin puolelle väsynein, vaivatuin askelin, +niinkuin olisi jäänyt kummallekin mielen painoksi se, mitä sinä iltana +oli puhuttu. + +"Mitä sinä, Paavo, siitä oikein ajattelet?" kysyi Niskanen vihdoin +pitkän ajan perästä, kun he jo makasivat. + +"Sitä, että siitä tulee mies semmoinen, ettei ole vielä nähty eikä +kuultu. Lahjat suuret, henki väkevä, halu palava Herran asiassa, +niinkuin pitääkin", vastasi Paavo harvakseen, miettien. + +"Niin vaan sinähän sitä korjailit ja oijoit. Kun ei vain olisi saatu +Liperin matkaa tästäkin." + +"Ei ole saatu. Liperin pappi tiesi itse tiensä, vaan tämän on tie vielä +hakusalla. Tästä papista tulee sellainen ystävä, joka kestää. Ei saa +siitä mitään päättää, mitä se äsken kamarissaan puhui, siitä vain, +mitä rahvaalle pirtissä. Se on Herran työ syvällä — sitä pitää syvältä +hakea." + +Malmberg istui myöhään pöytänsä ääressä valmistellen saarnaansa. Vaan +ei siitä tullut sinä iltana valmista — ajatukset vain pyörivät siinä, +mitä oli puhuttu ja mitä mikin oli sanonut. Kalajoella hän ennen +kiisteli rovastinsa kanssa uskon asioista ja joskus Laguksenkin kanssa +alkuvuosina Ylivieskassa. + +Että se uskalsikin tulla häntä opettamaan ja oikomaan, talonpoika +pappia, ja ventovieras päälle päätteeksi. Oikeastaan olisi hänen +pitänyt osoittaa sille ovea silloin, kun se siinä seisoi keskellä +lattiaa ja viittilöi puheensa höystöksi. + +Vaan sitten taas tuntui siltä kuin olisi johonkin arkaan ja kipeään +paikkaan koskettu, johonkin, josta ei oikein saanut selvää, vaan +joka oli aina salaa vaivannut. Jos se sittenkin oli oikeassa, jos se +puhuikin oikein siitä, miten pitää lähestyä kansaa alhaalta päin eikä +ylhäältä. Jos hän olikin ollut liian kaukana ja korkealla, niin että +siinä oli juopa välillä. + +Oli hän sitäkin ajatellut ja sitä itseltään monesti kysynyt, miksei +niitä enemmän herännyt, vaikka kirkko oli aina täynnä ja kansa usein +itkun vallassa, niin ettei tahtonut omaa ääntään kuulla. Ei oltu +näistä Laguksen kanssa milloinkaan puhuttu. Hän oli pitänyt Lagusta +esikuvanaan kaikessa siitä saakka, kun hänelle itselleen oli tie +auennut jumalanvaltakuntaan. Kun tekee ja puhuu ja opettaa niinkuin +Laguskin, niin oikein tekee ja puhuu. Ja hän koetti taas valmistaa +huomista saarnaansa ja puistaa päältään kaiken ikävän ja raskaan. + +Helluntai-päivänä oli kirkko täpösen täynnä kansaa monesta pitäjästä +Kalajokea myöten. Kaikkein kasvot ilmaisivat jännitettyä ja odottavaa. +Nuorta väkeä seisoi käytävät sullottuina alttarille asti. Niinkuin +olisivat yöllisistä synneistään kiinni otettuja ja tänne tuomiotaan +kuulemaan tuotuja. Savolaisilla oli paikkansa penkin päässä risteyksen +nurkkauksessa. Paavo istui raukean ja avuttoman näköisenä pitkä vartalo +eteenpäin kumartuneena, katse yhteen ja samaan paikkaan naulittuna. + +Ei ollut ennen milloinkaan tuntunut saarnaaminen niin vaikealta kuin +tänä päivänä. Miten lie siltä tuntunut? Miten olivat sanat kateissa +ja kaikki ajatukset eksyksissä! Siinä se nyt istui keskellä kirkkoa +se Ruotsalainen pää taakse päin taivutettuna ja silmät, suuret, +syvät silmät, saarnatuoliin tähystäen. Että hänen pitikin nähdä +tämä ensimäiseksi heti saarnastuoliin noustuaan! Hän koetti katsoa +muualle, saada ryhtiä ja pontta ja voimaa saarnaansa. Vaan ei hän +päässyt kiinni kuulijoihinsa ei saanut oikein ohjaksia käsiinsä, että +olisi pidellyt, pehmittänyt ja hellyttänyt herkäksi suurta joukkoa +ja painanut sitä alas synteinensä, niinkuin oli aina ennen tehnyt. +Häntä harmitti, melkein suututti, että se istui siinä arvostelemassa +ja moittimassa hänen saarnaansa. Hän ajatteli rukouksien aika muita +asioita, savolaisia vieraitaan, illallisia puheita Pirttiperässä, +sitä, miten se seisoi keskellä laattiaa ja katseli häntä tuuheiden, +tummien kulmakarvainsa alta. Kun hän tuli saarnastuolilta alas, jäi hän +pitkäksi aikaa seisomaan sakariston pöydän eteen surullisin, rauennein +katsein. + +Kohta päivällisen jälkeen lähti hän Maliskylälle häihin. Oli niin +kaunista ja kesäistä, että häneltä unohtui kaikki ikävä, ja hänen +raskas, synkkä mielensä sulautui pian iltapäivän hyväilyyn. + +Hän korvaa sen tänä iltana täällä perillä, minkä saarnassaan menetti. +Hän onkin onnistunut viime aikoina seurapuheissaan paremmin kuin +saarnoissaan. Miten tuntuikaan aina vieläkin peloittavalta ja +painostavalta saarnatuolilla, vaikka oli ollut jo neljä vuotta pappina! + +"Huomasitko sinä niitä niiden vaatteita?" kysyi hän yhtäkkiä rouvaltaan +ja naurahti. + +"Niidenkö savolaisten? Tyttö niille nauroi kaiken iltaa kyökissä, vaan +en minä niitä tutkinut. Hyvin näkyivät olleen alkuperäisiä", vastasi +rouva samassa, iloisessa sävyssä. + +"Niinkuin miehet itsekin ja niiden usko. Minulta jo loppui +kärsivällisyys. Se toinen, Ruotsalainen, kulkee Savossa kuuluna +miehenä, jolla on oma lahkonsa ja omat opetuslapsensa. Näyttivät ne +minulle miestä Kalajoen markkinoilla toissa talvena niinkuin jotain +ihmettä ainakin. Vaan ei se hyvinkään hengelliseltä silloin näyttänyt. + +"Miten ne saavat sitten seurojaan pitää — talonpojat?" kysyi rouva. + +"Saavat, kun eivät ole papit ruvenneet estämään. Ja parempi onkin, +etteivät estä eivätkä ahdista. Mikä kerran on ihmisistä, raukeaa +itsestään. Ei näistä miehistä mahda olla vaaraa eikä vastusta. Oli +sillä toisella rohkeutta ainakin — sillä Ruotsalaisella — mitä lie +ollut muuta?" + +Kun he saapuivat häätaloon, olivat seurat jo käymässä ja Paavo +puhumassa ovensuupenkillä istuen toisten takana. Hänen kaunis, pehmeä +äänensä kaikui vastaan pihalle. + +"Teillä täällä on pappi omasta taasta — tokko toista tarvitaankaan?" +sanoi Malmberg puoleksi leikillä, puoleksi katkerana isännälle. + +"Veisasivat jo kauan odotellessa, niin pyydettiin puhumaan, kun +kuultiin, että se on ennenkin puhunut. Mahtoikohan olla pahastikin +tehty?" vastasi isäntä hämillään, kuin anteeksi pyytäen. + +He pysähtyivät oven suuhun, eteisen puolelle ja nojasivat pielustaa +vasten kurkoittaen pirttiin. + +"Älkää siihen jääkö", kuului Paavon kirkas, painokas ääni, "siihen, +että kulette ja kuulette, vaan lähtekää kuulosta elämän Herran eteen +saamaan viisautta ja valoa ja oikeaa voimaa elämän tielle päästäksenne +ja sillä pysyäksenne! Teillä on nyt täällä sellainen aika, ettei +ennen milloinkaan. Teillä on tie auki ja veräjät valmiiksi purettuina +jumalanvaltakuntaan. Vaan kopeat ja korkeat eivät siitä sisälle pääse +eivätkä viisaat, jotka luulevat tien tuntevansa. Se on salattu tie, +niinkuin on salattu se viisauskin, jota sen tien kulkemiseen tarvitaan. +Niin on matalalle paikalle pantu Herran armo, etteivät sitä yllä ylpeät +mielet eivätkä omistaan eläjät, vaan ahdistetut ja vaivatut, joiden +on täytynyt ruveta kumarassa kulkemaan omien syntiensä alla. Hyvä on, +että kulette kuulossa ja että on, mitä kuulla, kun on Herra antanut +heränneen papin ja elävän sanan papin suuhun. Mitä mahtanee tehdä ja +miten tällekin kansalle armoansa osoittaa, vaan siltä näyttää ja tuntuu +vieraasta ja kulkijaimesta kuin vaalenisivat vielä vainiot näillä +lakeuksilla, joita pimeys ja synnin synkeys on peittänyt. Vielä soivat +näillä mailla samat sävelet, joita nyt Savon saloilla ja Karjalan +vaaroilla veisataan. Vielä ollaan yhtä ja samaa kansaa saman armahtajan +ympärillä." + +Paavon puhe oli käynyt yhä henkevämmäksi ja voimakkaammaksi ja ääni +paisunut. Jokainen sana vastasi kaikuna luhdin seinästä pihan perillä. +Ei hän ollut puhunut sellaisella voimalla moniin aikoihin. Niskanenkin +näkyi kuuntelevan ihmetyksissään, niinkuin olisi ensi kertaa +kuulemassa, silmäillen väliin salaa ympärilleen ja tarkaten, minkä +vaikutuksen puhe oli tehnyt outoon kansaan. + +Minkä lie tehnyt mihinkin? Joku naisista hyrähti itkuun, vaan muut +istuivat vielä paikoillaan hiljaa, kun Paavo oli lopettanut. Malmberg +näkyi seisovan samassa paikassa, ja koko hänen ryhtinsä, komean +upseerivartalon ryhti, tuntui rauenneelta. + +"Saivat puhumaan, kun pyysivät", sanoi Paavo nöyrästi, ujona ja tuli +tervehtimään. "Vai saako sokko sotaan tulla?" kysyi hän hetken päästä +hilpeämmin. + +"Minua alkoivat puhujanaan pitää heränneet ja hätääntyneet", jatkoi +hän vakavana. "On ollut raskasta ja vaikeaa puhuminen, kun on tunto +soimannut ja oma sydän tuominnut huonoista asioista Herran edessä. +Siinä se on tarkka paikka puhujalla, että puhuu sen, minkä kannattaa +ja minkä kestää. Luulevat jonkun olevan, jonkun uskonsankarin, pyhän +miehen, oikean parannuksen tekijän ja rukoilijan ja onkin konna +sellainen, että sietäisi saada eri helvetin omaksi rangaistuksekseen." + +Malmbergistä tuntui siltä kuin olisi tämä kaikki hänelle puhuttua. +Häntä se taas tarkoitti ja opetti ja tahtoi nöyrryttää puheellaan. +Ja hän heittäytyi äänettömäksi vetäytyen välinpitämättömän näköisenä +tuoleineen toiselle puolen huonetta. Oli parasta olla kuulematta ja +välittämättä mistään. + +"On se sitäkin", jatkoi Paavo yhä puhettaan, "ettei ole puhujan +voimassa eikä vallassa, mitä puhua, vaan täytyy puhua, niinkuin Herra +puhuttaa. Se on se puhe Herran puhetta, minkä kivulla synnytit ja +vaivan takaa sait sanotuksi. Herra kypsentää kipujen ja ahdistusten +tulella ruuan vaivatuille ihmisille vaivattujen sielussa. Vaan sitäpä +ei siinä sanota eikä heti paikalla ilmoiteta, mitä ja millaista on +puheesi milloinkin, onko omaasi vai onko Herran suulla puhuttua." + +"Ilmoitettiinpa silloin rytäkkökesänä sinulle, Paavo, siellä +Karjalassa. Viikon puhuit keskellä kesän kuumuutta, niin jo herkesivät +hyppimästä hurmanhenget", huomautti Niskanen. + +"Silloin siellä", sanoi Paavo surullisella äänellä. "Siitä on jo pitkä +aika. Ja toisen kerran Sääskiniemessä Juhanan murhan jälkeen. Minä +sinne kirves vyöllä aamulla aikaisin, kun olin illalla Karjalasta +palannut. Vapisivat roistot sanan edessä, niin että lusikat putosivat +käsistä pöydälle, kun olivat juuri ruualle ruvenneet." + +Hän käveli Niskasen eteen, innostui, kiivastui ja unohti samassa papin +ja vieraat ja oman äskeisen puheensa. + +"Vaan tämä on toista, mitä tässä on puhuttu", jatkoi hän rauhallisena +ja palasi istumaan entiselle paikalleen, "Tämä on sitä, että Herra +salaa oman työnsä ja oman henkensä vaikutukset. Jos on pappi tai muu +maallinen mies, niin ei saa ylpeillyksi siitä, mitä ja miten on puhunut +eikä sitä omakseen otetuksi." + +Malmberg puheli puoliääneen isännän ja vierasten kanssa toisella +puolen, väliin taasen rouvansa kanssa ruotsia seuraten samassa +silmillään Paavoa. Ja hänen mielessään oli lakkaamatonta taistelua +siitä eilisestä ja tästä tämänpäiväisestä. + +Jotain siinä on sellaista, jota ei ole muissa kenessäkään, ajatteli hän +ja tarkkasi salaa Paavoa. Mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä enemmän +siihen kiintyy. Jos ei se sittenkään ollut röyhkeyttä, minkä hän +illalla siksi luuli. Ja hänestä tuntui siltä, kuin ymmärtäisi hän sitä +nyt jo paremmin. + +Hän jäi yhä pitemmältä tarkkaamaan Paavoa, Paavon omituista, korkeaa +otsaa, joka taipui vähän luonnottomasti taaksepäin, ulkonevia +poskipäitä ja suuria, ilmeikkäitä, sielukkaita silmiä korkeiden kulmien +alla. Mitä jos olisi pyytää sitä vielä puhumaan. Vaan ei hänen sopinut +nyt vielä ainakaan. + +Kun toimitukset olivat tehdyt, kiirehti Malmberg seuratupaan. + +"Jospa vieras vielä puhuu kansalle. Kuuluvat siellä veisaavan", sanoi +hän mennessään Paavolle kuin vahingossa, huomaamatta, ajattelematta. + +"Minä siellä, missä ei ole pappia — paremman puutteessa", kuului Paavo +sanovan nöyrästi, vaatimattomasti, kun Malmberg oli jo ovessa. + +Oli yhtä ahdasta ja vaikeaa taasen Malmbergin puhe, kuin oli ollut +aamullinen saarnakin. Oli sellaista harhailemista, alutonta ja +loputonta, sumussa kulkemista ja erämaassa eksyksissä juoksemista. +Ei hän päässyt enää siihen entiseen välittömyyteen eikä lämpimään +suhteeseen kuulijainsa kanssa, johon oli aina ennen päässyt. Hän +katseli hätäisenä ympäri huonetta. Vasta nyt puheensa lopussa hän +huomasi, että Paavo istui perällä pirttiä toisten takana rauhallisen +ja tyytyväisen näköisenä, harras ilme kasvoissa, niinkuin ei olisi +mitään moitetta mielessä. Ja hän tunsi yhtäkkiä jotain helpoitusta ja +kevennystä. Niinkuin se ei enää olisikaan sama, mikä oli ollut eilen +illalla, niinkuin hän sen nyt näkisi kokonaan toisessa valossa. + +"Se on niin, että on vaikea pysyä yksinkertaisena ja ottaa Herralta, +mitä Herra antaa", sanoi Paavo Malmbergille, kun he hyvästelivät. +"Muista odottaa, kunnes annetaan, äläkä itse ryykää Herran tavaroille! +Niitä ei saada ottamalla, vaan odottamalla." + +Malmberg katsahti kysyvänä Paavoon ja jatkoi hyvästelemistään hätäisenä +ja kiireissään. + +Pois hänen piti päästä täältä, pois kotiin, ulos, tielle, jonnekin +rauhaantumaan ja saamaan tasapainoa mieleensä. Hänen olisi pitänyt jo +ennen lähteä, kohta toimituksen perästä, ja jättää tämä vieras niille +puhumaan. + +Hän oli vaipunut omiin ajatuksiinsa saamatta puhutuksi mitään +rouvalleen. + +Miten hänen olonsa olikin niin raskasta ja vaikeaa, ettei pitkiin +aikoihin, ei sitten kuin Pietarissa ennen ylioppilaana, kun hän +neuvotonna ja avutonna sielunsa ahtaissa harhaili suuren kaupungin +katuja, ja Kalajoen pappilan vinttikamarissa viimeksi, kun hän +muutamana päivänä Ylivieskasta palattuaan itki ja katui, että oli +ollenkaan papiksi ruvennut. Oli ollut sellaista juhla-aikaa koko tämä +Nivalassa oloaika. Niinkuin olisi linnun päästänyt häkistään, niin oli +hänenkin ollut hyvä olla päästyään pois Kalajoen pappilasta, missä oli +aina saanut olla orjallisella mielellä, aina kiistellä ja väitellä. +Sitten oli ollut häämatka Ruovedelle ja uuden kodin perustaminen +Pirttiperään ja monta onnellista, ihanaa hetkeä yhdessä, yhteisiä +matkoja pitäjälle, suuria seuroja ja täydet kirkot sunnuntaisin. + +Hän oli istunut Laguksen jalkain juuressa, kuunnellut Lagusta kuin +lapsi isäänsä, imenyt elämää ja voimaa Laguksen sanoista. Mitähän se +sanoisi näistä savolaisista — tästä Ruotsalaisesta? Hänen olisi pitänyt +viedä ne Ylivieskaan, Vaan ei hän itsekään ollut niistä selvillä. +Mitä oli kuullut ja nähnyt, oli illalla vielä suututtanut, vaan nyt +sitten herättänyt sitä suurempaa mielenkiintoa. Niinkuin sekin, mitä +se puhui puhujasta ja saarnamiehestä. Oli oikeastaan väärin, että hän +piti itseään herrana ja oppineena ja kaiken tietävänä niiden edessä. +Eivät olleet hänen omat asiansakaan sellaisia, että olisi kannattanut +kohdella ynseästi vanhoja miehiä. + +Oli tuntunut sittenkin sellaiselta etsimiseltä ja hapuilemiselta ja +seinän takana elämiseltä tämä hänen olonsa ja elämänsä. Aina kun pääsi +puhumasta tai kun tuli alas saarnatuolilta, löi tuntoa, kolkutti ja +äänteli sielussa outo ääni: entä itse? — millaiset ovat omat asiasi, +uskosi ja parannuksen tekosi, rukouksesi ja rakkautesi? Ei ole ollut +oikeasta uskosta tänäkään päivänä kuin riekaleita jälellä. Kopeutta +vain ja kunnian himoa ja omatekoista jumalisuutta ja loukattua +pappisarvoa ja siitä suututtelemista kaiken päivää päästä päähän. + +"Kuule, Amanda! Minun täytyy tavata niitä miehiä vielä tänä iltana", +sanoi hän äkkiä rouvalleen pihalla Pirttiperässä, kun he jo olivat +astuneet rattailta alas. + +"Mistä sinä sen sait mieleesi? Mitä sinä niillä enää? Anna niiden mennä +rauhassa menojaan!" vastasi rouva hämmästyneenä. + +"Minun täytyy. Minusta tuntuu siltä, että sielu hukkuu, jollen mene. Ne +lähtevät tänä iltana ja ennättänevät Isolle-Niemelle ylipäähän. Minusta +on kaiken iltapäivää, siitä saakka, kun kuulin sen puheen lopun — +tuntunut siltä, että sillä onkin viisauden ja taidon tavarat kätkettynä +karun kuoren alla, että se onkin se Ananias, jota minä raukka vielä +sokeudessani tarvitsen." + +"Voi, Kustaa, rakas, tee sinä tahtosi!" sanoi rouva nöyränä ja +alistuvana. + +Malmberg oli laskenut oikein. Savolaiset vieraat olivat lähteneet +samoihin aikoihin Malisperältä ja saapuneet vähää ennen +Isolle-Niemelle. Oli jo yö pian puolessa, kun hän pääsi perille. +Vieraat istuivat vielä ylhäällä isännän ja muutamien seuroista +palaavien kanssa puhellen parannuksen asiasta. + +"Tulin vielä", sanoi Malmberg ja käveli suoraan Paavon luo tervehtimään. + +"Tulit, kun tuotiin. Et olisi itsestäsi tullut", vastasi Paavo +iloisesti, ja hänen äänensä värähti omituisesti. "Sitä olen +odottanutkin, että tulet." + +"Miten? — mistä te sitä olette osanneet odottaa?" kysyi Malmberg +hämmästyen. + +"Ovat ennen tulleet, jotka ovat samalla mielellä lähteneet kuin +sinäkin." + +"Vaan mistä te minun mieleni?" kysyi Malmberg yhä ihmeissään. + +"Minä? — Siitä minä sinun mielesi, mistä muidenkin kaikkien, jotka ovat +Herran käsiin joutuneet, vaan eivät vielä rauhaantuneet eivätkä omia +voimiansa menettäneet. Repivät, reuhtovat, juonittelevat, suuttuvat +itsellensä ja muille, kulkevat ryykäämällä elämän tietä, loukkaavat +siinä itsensä ja tulevat sitten kärsimättömiksi. Niillä on kaikilla +sama tauti, vaan suurilahjaisilla sitä ankarampi." + +Malmbergilla oli niin monta kysymystä, ettei tietänyt, mistä aloittaa +ja minkä niistä ensiksi tehdä. + +"Miten se sitten paranisi, se tauti?" kysyi hän vihdoin. + +"Siten, että pyydät Herralta sitä armoa, joka alentaa ja tekee +yksinkertaiseksi. Sitä tietä tulee rauha sydämeen ja voima sieluun. +Siinä on ahdas portti edessäsi. Pane pois oma tietosi ja viisautesi +ja akatemiallinen oppisi ja asetu syntisenä ja armahdettavana +kaikkinäkevän eteen! Tunnusta ja sano muillekin, millainen itse olet! +Saarnaat oman sielusi sairaaksi ja se tapahtuu tällä tavalla: opetat, +puhut pyhistä asioista, koetat lohduttaa murheellisia ja valaista +sokeita ja herättää nukkuvia, niin tunnet samassa, että onkin oma +sielusi saastaa ja törkyä täynnä. Siitä tulee sitten vaiva ja kipu +sellainen, että se jos ei saa hoitoa, niin tappaa hengellisen elämän +heränneessä papissa. Alennu ja avaa sydämesi näille talonpojille +äläkä rupea suojaamaan äläkä salaamaan rokkisi taakse mitään synnin +pesäkettä! Vaan jos pidät itseäsi parempana ja pyhempänä ja omaa +valoasi kirkkaampana kuin toisten, niin kannat aina salaista kipua +sielussasi ja tunnon nuhdetta ja siinä kasvaa sitten korvalla karvas +juuri, ulkokultaisuus ja muu väärän hengen hedelmä." + +Niin se oli. Sellaista se oli. Se tuntui niin vastaavalta ja tutulta, +vaikkei sitä ollut osannut koskaan itselleen selvittää eikä olisi +uskaltanut kenellekään, vaikka olisi osannutkin. Ja Malmberg istui +pöydän päässä kuunnellen, pää käden varassa ja käsi pöydän. + +Hän oli kuin sairas, joka on joutunut lääkärin pideltäväksi, kuin +lapsi, joka istuu isänsä polvella, siinä vaikeroi ja itkee, vaan +tyyntyy taasen. + +Se se oli, joka hänellä oli ollut syntinä ja salaa rauhattomuutena, +että oli ollut korkealla, muita ylempänä, että oli luullut jo olevansa +muita parempi, että oli käskenyt ja komentanut ja lahjojaan näytellyt, +kun olisi pitänyt hoitaa ja kantaa syntisiä, perässä juosta, pyytää ja +kesyttää. + +"Herra on antanut sinulle lahjojaan", jatkoi Paavo, "vaan lahjain +mukana tulee vaaroja ja korkeita kiusauksia. Muista aina omaa +heikkouttasi äläkä kyllästy kerjäläisen läksyyn! Et voi itse mitään, +et kykene mihinkään, ei ole sinusta itsestäsi saarnamieheksi. Kaikki +pitää saada Herralta — usko Herraan, ettet tottele järjen juonia, +rakkaus syntisiin, niin että säälit, armahdat ja kannat niitä, päätä +silittelet ja polvellasi pitelet. Varo sitä, ettet pyhäksi pyri etkä +uskonsankariksi miksikään! Anna Herran hengen hiljaisuudessa työtään +tehdä ja uskoasi sisältäpäin sielustasi kasvattaa! Ole sinä, pysy +sinä köyhänä, heikkona ja alastomana aina Herran edessä! Siinä se on +salaisuus — se salattu viisaus." + +Paavo tuntui täällä kokonaan toisenlaiselta kuin eilen Pirttiperässä. +Oikein piti pitkään katsoa, oliko se sama mies, oliko siinä mitään enää +siitä eilisestä. Ei ollut äänikään enää samanlainen eikä katse eikä +käynti eikä liikunto mikään. Jos ei olisi tiennyt, olisi pitänyt eri +miehenä. + +Vaan se olikin tapahtunut hänessä itsessään se muutos, hänen omassa +sielussaan ja mielessään. Hän oli ollut olevinaan Herran asialla, vaan +olikin ollut omallaan. Herra hän oli ollutkin, suuri herra, vaikka +olikin herroista luopunut. Korkealla hän oli ennen kulkenut, pää +pytyssä, omaa kunniaansa elättäen. Vaan tien pitää nyt kulkea alaspäin. +Hänen pitää nyt- lähteä syntisenä syntisten joukkoon, suurimpana +syntisistä halvimpana heränneistä. + +Illan hämärä oli jo poistunut pirtistä, ja aamun puna valaisi seiniä +ja siltapalkkeja. Oli pitkän aikaa äänetöntä Paavon puheen perästä, +oli sellaista pyhää tunnelmaa, jossa itsekukin tuntee olevansa kahden +kesken Herran kanssa ja jossa sieluun virtaa salattua rauhaa ja iloa. + +Malmberg nousi vihdoin lähteäkseen ja ojensi äänetönnä kätensä Paavolle. + +"Ei vielä. Et saa vielä mennä", sanoi Paavo ja hänen silmissään kiilsi +outo kosteus. "Eroaisimmeko rukoilematta? Herran ystävillä on yksi +suuri etuoikeus. Saavat samassa hengessä Herraa lähestyä. Rukouksen +kautta saavat kaikki, mitä saavat, uskon ja hengen yhteyden, rauhan ja +rakkauden siteen, vaan ilman rukousta ei mitään anneta." + +Ja hän lankesi polvilleen penkin varaan, pani kätensä ristiin, ja +hänen äänensä kaikui kirkkaana ja lapsellisen luottavana äänettömässä, +avarassa pirtissä: + +"Kaikkivaltias Jumala, Jeesuksen Kristuksen isä Me kiitämme sinua +siitä, että suuret syntiset saavat lähestyä sinua, joka olet pyhä ja +vanhurskas. Kallista korvasi puoleemme, kun taasen tulemme tykösi ja +laskemme eteesi huonoutemme, syntimme ja suuren avuttomuutemme! Sinä +pelastit sielumme kuolemasta ja tuomiosta. Kirkasta tämä armo ja työ +meidänkin köyhille sieluillemme! Auta meitä yhdessä hengessä itseäsi +palvelemaan ja toinen toistamme rakastamaan! Muista armossa tätäkin +seurakuntaa, sen nuorta paimenta, kaikkia vaivatuita ja velanalaisia +heränneitä Savon ja Karjalan maassa! Kuule rukouksemme Jeesuksen +Kristuksen tähden!" + +Kuin unissaan kulki Malmberg ulos pihalle sydän täynnä onnea ja +rauhaa. Kaukaa avaran vainion takaa nousi kevätkesän aurinko suurena, +kirkkaana, lämpöisenä. Hän antoi hevosen astua ja vaipui omaan onneensa +ja omiin ihaniin ajatuksiinsa, jotka tulivat ja menivät, vaan joilla +kaikilla oli tuotavana tullessaan valoa ja uuden elämän kirkkautta. + + + + +XI. + + +Oli kuin uutta elämä Aholansaaressa taas, uutta ja outoa. Paavo oli +saanut uuden emännän itselleen sen entisen tilalle, joka oli suurimman +osan elämäänsä ollut katkera ja kiukkuinen, vieras hänelle itselleen +ja hänen matkoilleen, vaan viime vuosina sitten muuttunut ja kuollut +vanhurskaan kuolemalla. + +Anna Loviisa, uusi emäntä, oli kokonaan toinen luonteeltaan, hiljainen, +alistuvainen ja mukaantuva, aina valmis palvelemaan Paavoa ja ystäviä, +aina valmis auttamaan Paavoa matkoille ja lämpimällä, iloisella +mielellä vastaanottamaan ja kotona hoitamaan. Oli palvellut aikanaan +Kalliolahdessa ja muualla heränneissä, ollut ahkera sananviljelijä, +vilpitön parannuksentekijä ja hyvä veisaaja. Oli ollut aina palvelevana +henkenä heränneiden pidoissa, häissä ja hautajaisissa, oppinut +taloutta ja käsitöitä, ollut kaikkein ystävien suosikki ja kaikkialla +tervetullut. Kaikki oli Aholansaarella kuin muuttunutta, kaikkialle +ilmestynyt järjestystä ja uuden emännän huolenpitoa, siisteyttä, +puhtautta, tarkkuutta, taitavuutta. Se oli miellyttänyt ja huvittanut +Paavoa, vaan sitten oli hän ruvennut vainuamaan siinä ahneutta ja +maailman rakkautta. + +"Loppuu kesken köyhyys, ensin maallinen, sitten hengellinen. Rikkaat +tulevat työläästi taivaanvaltakuntaan. Rikkaus, tämän maailman tavara +ja mammonan valtaan ovat Nilsiän heränneiltä hengen ottaneet, niin +ettei enää seurojakaan saada pidetyksi missään. Saat hyvin kaikki +kulkemaan ja menestymään, liinasi, loukutuksesi, kankaasi, karjasi, +niin on tie pian tukossa tähän taloon. Meiltä on Herra ennen salannut +tavaransa köyhyyden taakse, pettuleivällä parannusta teettänyt ja +survolla rukoilemaan opettanut." + +Se oli ollut sellaista Paavon puhe, milloin oli nähnyt emäntänsä +kiireissään. Joskus kun Anna Loviisa päivät pääksytysten kutoi ja istui +kangaspuillaan, toimitti Paavo keskellä päivää seurat kotiinsa tai haki +väkensä veisaamaan. Vaan se oli ollut muistutusta ja varoitusta enemmän +kuin moitetta. Hän oli siitä sittenkin hyvillään, että Anna Loviisa oli +ahkera ja toimellinen ja että kaikki oli ruvennut menestymään. + +Tytöt olivat yksi toisensa perästä karkkoontuneet kotoa, Sohvi +viimeksi. He olivat olleet saattamassa Sohvia suurella joukolla +Karjalaan, kulkeneet vanhat, vaikeat matkat taasen monista ajoista, +salot selkähevosilla Pielisen rannalle, selät suurilla venheillä, +pitkin tietä joukkoaan kasvattaen. Samat, vanhat ystävät olivat olleet +koolla Lieksassa ja Nurmeksessa, Härköset, Piiroset, Timoset, Tolvaset, +ketä ne kaikki lienevätkään olleet. Pyykkö vain oli kuollut, vanha lain +mies. Miten lie miehen käynyt — liekö päässyt perille? + +Karjalassa paloi kaikkialla, kaikilla vaaroilla ja kaikkien niemien +nenissä herätyksen tuli. Sitä oli Paavo pitänyt pahana, että +johtomiehiä ja seuranpitäjiä oli ilmestynyt joka kylään, ettei ollut +oikeaa järjestystä missään, ei siinä, mitä oli puhuttu ja mitä +veisattu. Kaikki olivat tukkineet tavaroitaan esille, puhuneet, +parpattaneet, ilman aikojaan vain kuin puhuakseen ja omaansa +näytelläkseen. Se oli niiden vanhaa vikaa, joka näkyi pysyvän aina yhtä +parantumattomana. + +Herrat olivat taas nostaneet vainon heränneitä vastaan Karjalassa ja +kulettaneet niitä käräjiin luvattomasta seurain pidosta. Herrain se +oli syy. Herrat olivat kaikkialla heränneiden pahimpia vainomiehiä, +joille talonpojat olivat sitten apuansa antaneet. Vaan mitenkäs kävi +Juuan Halosen, jumalattoman miehen? Läksi Nurmeksesta viskaalille +vieraitamiehiä hakemaan, niin jäi sille tielle, jäihin jäi kehnossa +kevätkelissä eikä ole sieltä sen perästä todistajiaan tuonut. Siitä +siellä oli puhuttu joka talossa, tuskin muusta mistään, siitä oli +Paavokin puhunut kaikkialla Karjalasta palattuaan. + +Tokko lopettavat, tokko aukeavat silmät näkemään kenen puolella on +Herra, tokko tietävät vieläkään sitä, että heränneet ovat Herran +silmäterä, ettei niihin saa koskea eikä niitä käräjillä kiusata? Vaan +eivät ne sitä siihen jätä, mihin Halonen sen jätti. Siitä ne tointuvat +vielä ja nostavat vainon semmoisen, joka ulottuu idästä länteen niin +pitkältä kuin heränneitä riittää. Kuka ei herää tässä tulessa, mikä nyt +palaa, sen täytyy paatua ja soentua. + +Paavo oli usein raskaalla, synkällä mielellä kotonaan, varsinkin +matkoilta palattuaan. Ei jaksanut paljon puhua, luki vain ja pysytteli +kamarissaan. Vaan Anna Loviisa koki silloin olla sitä puheliaampi ja +iloisempi niinkuin tahtoisi tartuttaa tuultaan Paavoonkin ja omalla +ilollaan keventää Paavon mieltä — puheli, hyräili laulujaan pirtissä +hääriessään ja kävi tuontuostakin kamarissa Paavolle asiaa tehden. + +"Kuule, Anna Loviisa!" sanoi Paavo eräänä päivänä taasen, kun emäntä +tuli kamariin, "sano sinä, mikä minun oikein on! Minulla on sellainen +vaiva ja rauhattomuus sielussa. On niinkuin odottaisin jotain +onnettomuutta tulevaksi. Liekö jäänyt siitä Juhanan murhasta veriin vai +muutoinko vain on omien asioitteni tähden?" + +"Minä? — Miten minä, joka en omista asioistanikaan selvää saa — miten +minä sinun asioihisi mitään?" sanoi Anna Loviisa hämillään, kysyvästi. + +"Se on siinä sekin — se käräjöiminen ja heränneiden kiusaaminen. +Kuuluivat yltyneen Karjalassa sen syksyllisen käyntini jälkeen ja +siitä lähtein ruvenneen yksissä tuumin vainon tekoon. Kun eivät vielä +veritöihin ryhtyisi, jumalattomat. En tiedä, Herra sen tietää, vaan +minusta tuntuu siltä, että vielä se on tämäkin tukka verissään." + +"Vaan jospa heittävät nyt, kun on Jumalan tuomio niille siellä Juuassa +julkiluettu", sanoi Anna Loviisa ja hänen äänessään oli rohkaiseva sävy. + +"Ja on sekin, että on yhden miehen hartioille kaikki pantu. Saat pelätä +itseäsi, valvoa omia ja muiden asioita, heränneiden kaikkien Karjalassa +ja Savossa. Nyt pitäisi taasen lähteä Kajaaniin." + +Anna Loviisa seisoi ja myönnytteli ja koki sanoa jotain, mitä vain +ennätti, osanotoksi ja sääliksi. + +"Ne pitävät minua profeettana", jatkoi Paavo, "oikeana Jumalan miehenä, +jolla on tavaroita joka markkinoilla, uskoa, henkeä, voimaa ja uutta +viisautta. Eivät ne tiedä, miten ovat asiat ahtaalla ja miten on +kuollutta ja köyhää profeetan sielussa, että on taas sisällinen elämä, +usko ja parannuksenteko sellaista kuin tikkua kiskoisi lattian raosta. +Lähteä ja mennä sitten tällaisen ja olla muille opettajana!" + +"Jospa jäisit kotiin — jospa Heikki menisi Niskasen kanssa — jospa ne +menisivätkin kahden. Pannaan sana Kalliolahteen, ettet sinä tulekaan", +puheli Anna Loviisa, kun oli huomaavinaan, että Paavo oli vastahakoinen +lähtemään. + +"Ei panna, ei käy laatuun, minun sinne pitää sittenkin. Siellä ovat +monenlaiset tuulet puhaltamassa. Kohta on samanlaista kuin Karjalassa +kerran rytäkkökesänä — kaatuvat, hyppivät, hourailevat horroksissaan +ja mitä tekevätkään. Ja on siellä sitä Renqvistin hapatustakin jo +siemeneksi." + +"Sitäkinkö taas!" pisti Anna Loviisa väliin, niinkuin olisi hänkin +siitä jo kyllänsä saanut. + +"Täältä joutaa omasta pitäjästä tähän aikaan minne hyvänsä. +Sutinen suuttui hengen köyhyyteen, kun oli oppinut rikkaudessa ja +yltäkylläisyydessä elämään, ja muiden köyhempäin on käynyt samoin, +Heikki yksin on enää jälellä vanhoista heränneistä Nilsiässä. Pysyy +lämpimänä Heikkikin, kun kulkee tulen ääressä." + +"Niin — on oltu, on oltu valvomattomia, on nukuttu uudestaan, on +painuttu takaisin samaan, entiseen suruttomuuteen, josta herättiin. +Sinne minäkin uupuisin, jollet sinä, Paavo puhuisi ja kulettaisi +vieraitasi, niitä pitkämatkaisia, Niskasia ja Karjalan miehiä ja muita." + +"Vaan ne jäävät kotiinsa nekin nyt, kun niitä sakoitetaan. Eivät +uskalla enää. Lukisivat raamattuaan heränneet täällä, niinkuin +muuallakin, niin ei olisi tarvis olla niille keppinä ja kainalosauvana. +Raamatusta minun pitää saada, mitä saan ja mitä olen joskus muillekin +antanut." + +Kun Anna Loviisa oli mennyt pirttiin, jäi Paavo yksikseen ja jatkoi +lukuaan siitä, mihin sen oli jättänyt. Hänestä tuntui niin vaikealta +olo ja elämä taasen, tyhjältä, pimeältä, ahtaalta, ettei hän jaksanut +koota ajatuksiaan siihen, mitä luki. Ja hän luki pitkät kappaleet +ajatukset muissa asioissa askaroiden, niin että piti sitten palata +takaisin ja lukea uudelleen. + +On aina sellainen tilinteko täällä kotona niistä matkoista, siitä, +mitä niille on puhunut ja mitä millekin sanonut. On niinkuin täällä +kuritettaisiin kaikista vioista ja erehdyksistä ja synneistä, joita +on matkoilla tehnyt. Sellainen luonto sitten vielä, joka ei pysy +aisoissaan, vaan riuhtoo ja yrittää ja särkee valjaansa, vaikka panisit +uudet joka päivä päälle. + +On monesti ollut sellaistakin, ettei ole tuntenut eikä osannut +eroittaa, onko enää mies herännyt ja Herran armosta osallinen, vai onko +jo kaikki menettänyt, sen ensimäisen armon ja kutsun ja kihlat, ja +tullut tylsäksi ja tunnottomaksi — ei sitä, onko vielä Herran tiellä +vai omaansako kulkee. Luontonsa näkee joka päivä, mutta armoansa ei. +Ja kun ne ovat viallisia ja eksyviä heränneet kaikki, joiden asioita +on ruvennut hoitamaan, niin kaatuvat toisinaan niiden kaikkien synnit +päälle niin raskaana taakkana, että hengen salpaa. "Siinä on sinun +laumasi", sanoo saatana ja osoittaa sormellaan joka haaralle. "Siinä +ne ovat pyhät ja hurskaat", sanovat suruttomat ja muuttumattomat ja +vetävät viallisia ja vaivaisia kaiken maailman tuomittaviksi. + +Hänen täytyy sittenkin lähteä, vaikka on vasta kotiin tullut ja vaikka +tuntuu taas niin raukealta ja väsyneeltä sielussa. Mikkonen, se +ristijärveläinen, jota on ennen varoitettu, vie väärään, väärän hengen +valtaan heräävää kansaa, eikä ole siihen apteekkariinkaan luottamista. +Se on sellainen ystävä, joka hoitaa heränneitä ja pitää hyvänä, vaan +suosii sitä hapatustakin, sitä Liperin papin jumalisuutta ja polvillaan +oloa. + +Ja hän läksi taasen, niinkuin oli monesti ennenkin lähtenyt, otti +Kalliolahden Heikin kanssaan, ajoi Iisalmelle ja sieltä sitten Niskanen +kolmantena Kajaaniin. + +Niskanen oli aina ollut kumppanina. Ei olisi matka ollut ilman Niskasta +sitä, mitä oli Niskasen kanssa, ei samaa, varmaa, ryhdikästä, reipasta +kulku ystävissä. Ei olisi Paavokaan ollut sama, iloinen, leikkisä, +rohkea. Niskanen oli tukemassa ja vahvistamassa Paavoa, niinkuin +Barnabas Paavalia, niinkuin Melankton Lutheria. Yhdessä suunniteltiin +matkat ja neuvoteltiin yhteisistä asioista, tutkittiin, ratkottiin +riitoja ja erimieliä. Yhdessä puhuttiin parannuksen asioista pitkillä +taipaleilla, syvennyttiin siihen salattuun elämään, jota kumpikin eli, +keksittiin, kaivettiin esille uusia aarteita ja ajatuksia uuden elämän +salaisuuksista. + +Heitä oli jo odotettu Kajaanissa. Apteekin pirtti pihan puolella +oli ollut kaiken päivää täynnä kansaa. Sitä oli tullut Paltamosta, +Ristijärveltä, Sotkamosta ja Suomussalmelta saakka. Pitkin päivää oli +veisattu, ja Paavo oli jo pari kolme kertaa puhunut yhä kasvavalla +voimalla ja lämmöllä, kun hänen viime kertaa puhuessaan jotkut +vaimoista alkoivat huutaa, jotkut toiset taasen kaatua lattialle +horroksissaan raskaasti hengittäen. Silloin nousi Paavo äkkiä ylös +pöydän takana ja huusi vartaloaan oikaisten: + +"Se on saatanan henki, joka täällä on taas Herran töitä häiritsemässä +ja heränneen kansan seuramenoa sekasortoon saattamassa. Ei saa huutaa +eikä meluta. Te olette täälläpäin kuunnelleet ulkokullattujen oppeja +ja luulette siinä ylimmän autuuden olevan, missä huudetaan ja meteliä +pidetään ja maassa maataan. Vaan se onkin valheen hengen petos, sen +saman hengen, joka kerran riivasi Karjalassa herännyttä kansaa ja joka +aina yrittää Herran työtä alkuunsa tuhota. Tehkää parannus ja lakatkaa +huutamasta ja hoilaamasta, niin pääsette vielä vapaaksi ulkokullattujen +tuomiosta!" + +Tuli hiljaista pirtissä ja porstuassa, ja lattialla makaavat nousivat +ylös yksi toisensa perästä. + +"Se on Mikkosen työtä", puheli Paavo tultuaan toiselle puolelle — +apteekin puolelle. "Missä se on? Se pitää saada kerran vielä käsille. +Tämä on sellainen henki, joka polttaa ja kalvaa kaiken Herran työn ja +nöyryyden ja köyhyyden hengen, hävittää, nuolee niinkuin liekki." + +"Tietääkö ja tunteeko Paavo sen sitten varmasti, mikä on Herran +hengestä, mikä saatanan?" kysyi Malmgren, apteekkari. + +"Tiedän ja tunnen", vastasi Paavo varmana, rohkeasti ja seisoi +apteekkarin edessä. + +"Vaan entä se Kaisa Kajaanus siellä Nilsiässä? Eikö siinä ole sama +henki kuin näissäkin?" kysyi apteekkari. + +"Ei ole. Ei ole Kaisalla. Kaisa tietää ajan ja oikean järjestyksen. +Kaisa ei häiritse ketään, ei huuda eikä melua pidä. Kaisalla, on +Herran henki, sen oikean kielilläpuhujan, josta Paavali kirjoittaa +korinttilaisille epistolassaan. Kuule, Lauri! Mitä se siitä siellä +kirjoittaakaan? Sinä sen muistat." + +"Sitä, ettei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan järjestyksen ja rauhan +Jumala", vastasi Niskanen, niinkuin olisi sen jo edeltäpäin ajatellut +valmiiksi. + +"Mikkosta on kielletty puhumasta", jatkoi Paavo, "vaan se kun on +käynyt Pietarissa samoin kuin mekin, niin on sillä matkallaan päätään +kasvattanut. Sinun, apteekkari, pitää sitä kieltää seuroja pitämästä ja +heränneitä eksyttämästä." + +"Entä tätä Janssonia — tätä Pekkaa?" kysyi Malmberg nauraen ja löi +leikillisesti olalle pientä miestä, joka istui ujona oven suussa. + +"Tällä on lupa. Tällä on toinen henki, vaan tämä Pekka onkin käynyt +toista koulua kuin Mikkonen. Puhu sinä Pekka Paltamon syntisille siitä +viisaudesta, jonka Herralta sait ja neuvo oikeaan parannukseen ja +kääntymykseen! Mutta muista pysyä itse syrjässä!" + +"Kuulkaapa, mitä Pekka on kirjoittanut kirjansa kanteen!" sanoi +Niskanen ja käänteli käsissään Janssonin laulukirjaa. "En minä epäile, +vaikka maailma minua soimaa. Kristuksen ansioon minä turvaan. Hän vielä +vahvistakoon minua", kuului Niskanen lukevan. + +"Se on oikein. Pidä siitä kiinni niin kauan kuin peukalosi liikkuu!" +lisäsi Paavo. "Maailman pitää pauhata ja soimata ja käräjiään käydä, +muutoin ei se maailmaa olisikaan." + +"Niin — niin kai se on", sanoi taasen Malmgren. "Siihen sitä pitäisi +tarttua, vaan ei näy tottuvan. Suomensin toissa päivänä teitä +odotellessani ja teille lukeakseni tämän tässä. Se on Helsingin +ruotsalaisesta lehdestä. Sen on joku täältäpäin lähettänyt — joku +tuttu. Luenko? — Haluttaako kuulla?" + +Malmgren oli ottanut pöydältä muutamia paperiliuskoja ja järjesteli ja +käänteli niitä käsissään. + +"Lue!" kuului molempien suista samalla kertaa, Paavon ja Niskasen. + +"Tämän nimenä on 'Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla'", alkoi +apteekkari ja ryhtyi lukemaan: + +"'Nämä heränneet kieltävät kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia, +soitantoa, leikkiä eikä laulua, paitsi hengellistä, jossa kaikessa +mieli hakee virkistystä, ettei se huolista masentuisi. Heränneen tuntee +jo ulkomuodolta. Silmissä on outo loiste, joka eroaa terveen katseesta, +nenä tulee ikäänkuin terävämmäksi, posket kutistuvat, puhe menettää +voimansa ja kaikki on lakastuneen näköistä. Aina kun näen sellaisen +henkilön, tulen murheelliseksi ajatellessani niitä monia harhateitä, +joille ihmiset saattavat eksyä'." + +"Vai harhateitä — vai eksyä — vai nenäkin terävämmäksi!" hoki Paavo ja +häntä nauratti niin, että toisiinkin tarttui sama nauru. + +"Se kirjoittaa sitten kielillä puhumisesta ja puhujista, joita sanoo +palavalla päreellä tutkineensa", jatkoi apteekkari ja luki edelleen: + +"'En voi kieltää, että tavallinen poikkeus sielun toiminnasta sen +terveessä tilassa on syynä heränneiden tunnottomaan tilaan joutumiseen, +heidän näkyihinsä ja ennustuksiinsa, miksi sitä sitten sanoisinkaan. +Muutamat väärin käsitetyt raamatunpaikat, esim. 1 Kor. 14, ovat +epäilemättä ensin johdattaneet monen ajattelemaan tämmöistä tilaa, ja +nämä ovat sitten ottaneet toteuttaakseen aatetta käytännössä. Heihin +juurtuneena on se, se kun on tarttuvaa, levinnyt muihin'." + +"Ne ovat olleet Mikkosen opetuslapsia, joita se on nähnyt ja +puhutellut", huomautti Niskanen. + +"Joku 'Manamansalon herännyt vaimo', josta se puhuu ensin. En ole +kaikkea kerinnyt kääntää suomenkielelle", selitti Malmgren. + +"Olkoon keitä tahansa, vaan ei se mies Herran työtä tunne eikä älyä +oikeasta kristillisyydestä enempää kuin sika perunahalmeesta. Tonkii, +rääpii, sotkee ja saastuttaa Herran asioita, Pyhiä asioita", sanoi +Paavo. + +"Vaan loppuhan se vielä pitää kuulla." Ja Malmgren luki: + +"'Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta mökistään läksivät +vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen katsoi lakkaamatta vuorta, +johon pyrki, sillä hän pelkäsi muutoin eksyvänsä. Sentähden hän usein +lankesi, takertui puiden juuriin ja loukkasi itsensä kiviin. Toinenkin +katsoi usein vuorta kohti, vaan myöskin maahan ja kulki eteenpäin +lankeamatta, loukkaamatta. Ympärillään hän näki milloin ruohoja ja +kukkia, milloin kypsiä marjoja ja hedelmiä ja kerran auttoi hän +matkakumppaninsa ylös syvästä, mutaisesta kuopasta. Kumpikin pääsi +kuitenkin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: Miksi olet niin +kurjan näköinen, miksi silmäsi tuijottavat, niinkuin et olisi moneen +yöhön nukkunut, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset? Sinun veljesi +näyttää iloiselta ja hänen vaatteensa ovat puhtaat. Läksittehän samasta +kodista ja sama matkahan oli kuljettavana. Silloin vastasi mies: Kyllä +me läksimme samasta asunnosta ja samaa tietä olemme kulkeneet, mutta +tuo katseli maan kukkia ja söi sen hedelmiä, minä sitä vastoin tähystin +lakkaamatta tätä vuorta, etten eksyisi. Mutta vuoren herra sanoi: Sinä +tyhmä, olisit tehnyt niinkuin veljesikin, sillä niin korkea on minun +asuntoni, että se näkyy kaikkialle, minne vain olisit tullut, vaan +taisit luulla sitä laakson asuntojen kaltaiseksi'." + +"Että itsekukin tulee omalla uskollaan autuaaksi, maailman lapsi, +suruton, muuttumaton, omalla luulouskollaan niinkuin herännytkin +omallaan", sanoi Paavo, kun Malmgren oli lopettanut lukemisen. + +"Vaan entä jos se toinen mies olisikin jäänyt niille marjamatkoilleen, +eksynyt sinne salolle ja hukannut tiensä. Tietä myöten kulkea pitää, +kun on tie kerran olemassa", huomautti Jansson oven suusta. + +"Sitä minä tässä, että kuka lie ruvennut heränneitä tällä tavalla +häpäisemään ja soimaamaan?" kysyi Paavo. + +"Ei se mies kaukana ole, vieressä asuu tässä — katu vain väliä", +vastasi Malmgren. + +"Vai niin on likellä. Sitä pitää sinne mennä katsomaan ja haastattamaan +ja kesyttämään. Herää vielä. Ne ovat ennenkin heränneet, jotka ovat +olleet vainomielessä kiivaimpia", sanoi Paavo. "Vaan mikä sen on nimi?" + +"Lönnrot, Elias Lönnrot, tämän kaupungin tohtori", vastasi Malmgren +merkitsevästi, äänessä erityinen paino joka sanalla. + +"Vai se!" + +"Se." + +"Kalevalan kirjoittaja, kansan runojen keräilijä, joka on sanat salasta +saanut. Jo minä sen kirjoja olen lukenut", sanoi Niskanen. + +"Kaikki lorut sinäkin, Lauri, luet minkä nekin. Taitavat olla +päällimmäisenä kaapissasi, raamattu alla, kaikkein alimmaisena", nauroi +Paavo. + +Puhuttiin vielä samasta asiasta, kirjoituksesta, jota oli vasta luettu, +Lönnrotista, heränneiden ahdistelusta ja soimauksesta. Paavo aikoi +käydä tapaamassa itseään tohtoria, vaan kuuli, että se oli matkoilla +Karjalassa, uusia runoja itselleen etsimässä. + +"Laula jo jotain, rouva! Menevät liian laajalle mieli ja ajatukset. +Sinulla oli ennen kaunis ääni Nilsiässä tyttönä ollessasi", sanoi Paavo +rouvalle, joka oli ilmestynyt ovelle ja hetken aikaa kuunnellut siinä +miesten puheita. + +"Mitä minä laulaisin?" kysyi rouva siirtyen vaatimattoman ja ujon +näköisenä soittokoneen ääreen. + +"Mitä Herra laulattaa", vastasi Paavo. "Minkä ilmoittaa sielullesi." + +Ja ääni vavisten, sormet koskettimia pitkin juosten alkoi rouva +kauniilla äänellään: + + Siis kaikki te ystävät Jeesuksen + Nyt toivossa taivaltakaatte, + Ei uskallustanne heittäen, + Vaikka pilkkaa ja vaivoja saatte. + Ne eivät saa + Teitä vaarantaa + Teillä Herran kulkiessanne. + Ja sentähden + Te iloiten + Aina riippukaa Jeesuksessanne. + + Ah riennä nyt Jeesus vahvistamaan + Ja voimalla voimista taivaan, + Vanhurskasten teitä auta vaeltamaan, + Täällä tyytymään ristiin ja vaivaan. + Sulle uskomme + Nyt sielumme, + Sä voit sen tallella pitää. + Sinuun toivomme, + Kuule huutomme, + Tule nyt ja meitä itseesi liitä! + +Kun rouva oli lopettanut, olivat kaikki kauan aikaa ääneti salissa, +Paavo istui pää molempien käsien varassa, ja hänen pitkä vartalonsa +näytti vavahtelevan liikutuksesta. + +"Sait Herralta sanat ja sävelen", alkoi hän hetken päästä ja suoristi +pitkää vartaloaan. "Herralta saadaan, mitä tarvitaan ja mitä köyhät +sielumme kaipaavat, uutta voimaa, että jaksamme vaeltaa näissä +vaivoissa, uutta valoa ja voidetta, että osaamme eroittaa oikean +väärästä ja seurata sitä salattua viisautta, jonka Herra on meille +uskonut, mutta maailman lapsilta kätkenyt, korkeilta ja viisailta. +Tien tukkii, päivän pimittää synnit ja kiusausten pyry, niin ettei +toivoa, ei pääsyä eteenpäin pitkällä taipalella. Vaan siitä valkenee +taas sille, joka on jaksanut kärsivällisesti säätä pitää ja odottaa, +Herran päivä ja armo. Kestäkää te ystävät täällä, minkä mekin siellä, +ja kantakaa ristinne Kristuksen ja pyhien ristinä, ei uhmaillen eikä +isotellen, niinkuin ulkokullatut tekevät, vaan hiljaa ja nöyrästi! +Ristiä pitää olla, pilkkaa ja soimausta maailman puolelta, synnin sotaa +sisällä sielussa oikealla opetuslapsella. Sitä on ollut minullakin, +kaikista huonoimmalla heränneiden joukossa, vaikka en ole osannut +sitä sinä pitää. Muuna vain olen pitänyt, oman luontoni loukkauksena, +ihmisten, kääntymättömien, ilkeytenä. Nämä ovat virvoitushetkiä Herran +ystävillä, nämä tällaiset yhdessäolot ja veisuut ja soitot. Minäkin, +vanha paatunut ja koukkuun kangistunut, sulan täällä, niinkuin nuorena +ennen sepän käsissä Jyväskylässä." + +Rouva Malmgren oli istunut samalla paikalla, soittokoneen ääressä +pitkä palmikko riippuen yli mustan silkin, silmät kyynelissä, kauniit, +sielukkaat silmät. + +"Soittaisit vielä, rouva. Minuun se vaikuttaa samalla lailla kuin +Sauliinkin. Kaikki pahat henget pakenevat, niin ettei jää jälelle muuta +kuin tämä yksi", sanoi Paavo hetken perästä. + +"Ja mikä se on se?" kysyi Malmgren. + +"Soiton henki se on", vastasi Paavo. + +"Vaan onko se sitten paha?" kysyi Malmgren uudelleen. + +"Kysy tuolta Pekka Janssonilta, miksi se viulunsa särki, kun Herra sen +oli herättänyt! Siinä oli ollut soiton henki ennen, niin että piti +yötkin toisinaan soittaa. + +"Niin — vaan sillä on väli sillä, mitä soittaa ja millä soittaa", +huomautti Malmgren. + +"Sepä se. Minusta vain on samaa, mitä ja millä soittavat, kun on vain +kaunista. Kaikki kaunis on Herrasta ja ruma saatanasta." + +"Paavo kun juoksee pitkin Kuopion katuja sotamusiikin perässä. Eikö +lie viime kerrallakin kesken syöntiään lähtenyt kortteeristaan kadulle +avopäin?" puhui Niskanen nauraen. + +Paavo nauroi ja kaikki nauroivat Niskasen sukkeluudelle. + +"Niin — niin — sitä minä sillä, että yksi henki jää, olkoon hyvä tai +paha. Äiti lauloi ennen vanhoja sotalauluja. Sillä oli kaunis ääni, +olisi ollut vielä kauniimpi, jos olisi saanut Herran henkeä säveliinsä. +Herran henkeä niissä olla pitää, niinkuin on rouvan soitossa ja +laulussa." + +Se tuli niin yhtäkkiä sanotuksi ja mainituksi, että rouva Malmgren +punastui ja joutui hämilleen. + +"Mitä lie? Minusta ainakin tuntuu siltä, kuin ei olisi mitään, ei +henkeä eikä elämää koko ihmisessä. Täällä saa vain elää ja olla +puutteen ja valituksen puolella", sanoi rouva. + +"Tällä on rikkautta paljon, tällä rouvalla, köyhyytensä takana. Hoitaa +heränneitä, yhdellä lailla kaikkia, tulivat mistä tahansa, auttaa +ja avustaa ja palvelee samalla rakkaudella köyhää ja rikasta. Tästä +talosta on tullut kaikkein heränneiden koti täälläpäin. Eikö ole +silloin rikkautta? Vaan ei se ole omaa, Herran se on ja salattua sen +pitää rouvalla itsellään olla", puuttui Jansson ovensuusta puhumaan. + +"Kuulkaa Pekkaa! Minun piti sanoa samaa tästä rouvasta ja tämän +tavaroista, vaan Pekka ennätti edelle. Sen pitää sellaista olla tämän +rouvan elämän niinkuin muidenkin heränneiden, että Herran tavarat +pannaan lukon taa, määrän päästä annettaviksi, niin ettei pääse +kassoilla kulkemaan. Sitten vasta uutta annetaan, kun on entinen +loppunut, ja syntinen lähtenyt pyytämään ja ovelle kolkuttamaan. Vaan +sitä on vähän omasta mielestä, minkä Herra kulloinkin antaa, päiväksi +kerrallaan, työksi, tehtäväksi, palvelukseksi, minkä on määrännyt. +Ne ovat oikeita ahmattia, nämä heränneet. Niillä pitäisi olla armoa +ja hengen voimia tuhlattavaksi, suurten pyhien uskoa ja rakkautta ja +kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, ja kun ei ole, niin valittavat ja +vaivaavat itseään sillä, millä ei ole tarvis — omalla köyhyydellään, +joka onkin oikean kristityn tuntomerkki." + +He olivat istuneet Paavon puheen aikana miettivinä, päät alaspäin +painuneina niinkuin seuroissa ja jääneet omaan hartauteensa vielä, kun +Paavo jo oli lopettanut. + +"Vai mitä sinä, apteekkari, siitä sanot?" kysyi Paavo kuin +laukaistakseen jännityksen. + +"Sitä minä, mitä Paavo itsekin, vaan sitä myöskin, että siinä kysytään +rukousta ja avun huutoa", vastasi apteekkari. + +"Kysytään — kysytään — rukousta kysytään ja käytetään, vaan ei +ulkokullattujen eikä tekopyhien. Varo sinä sitä! Sinä täällä vielä +horjut, kun muut jo seisovat jaloillaan. Eikö se ole vielä selvinnyt +sinulle, mikä siinä Renqvistin opissa ja jumalisuudessa väärään vie, +vaikka lähtö olisikin oikea? Se siinä väärään vie se paino ja pakko ja +hoppu ja lakkaamaton polvillaan olo ja äänellinen avun pyyntö. Kohta ei +ole rukousta muu mikään, kuin se, minkä ne siksi tekevät ja sanovat. Jo +sitä on sinulle sanottu. Kysy tältä rouvaltasi neuvoa siinä asiassa!" + +"Vaimo mieheltään, käskee raamattu", huomautti Niskanen leikillisesti. + +"Vaan kun on vaimolle siinä asiassa annettu suurempi valo kun +miehelle", väitti Paavo. "Tämä rouva on sisällistä hengen rukousta +harjoittanut kaiken aikaa, on nuorena tyttönä jo Nilsiässä ollessaan +pitänyt kanssakäymistä Herran kanssa. Herralta tämä on tavaransa anonut +ja niitä on ollut muillekin antaa." + +Puhuttiin pitkin iltaa ja myöhään yöhön vielä rukouksesta ja rukouksen +muodosta ja Renqvististä, keskusteltiin, väiteltiin sovussa ja +rakkaudessa. + +"Tämä pitää tämä apteekkari saada oikaistuksi tällä matkalla ja +asetetuksi omille jaloilleen", sanoi Paavo. "Pitää olla selvät paperit +ja oikea atesti, niin ettei muuta kuin körtit päälle — nämä tämmöiset." + +Paavo seisoi keskellä lattiaa kooten ja kohautellen körttinsä liepeitä +takaapäin. + +"Vaan jospa asetamme ja oikaisemme ja opetamme niin, ettei sitten jää +mitään, mistä parannusta tehdä", sanoi Niskanen. + +"Oppi pitää olla aina oikea. Siinä jos hapuilet ja onnut, niin ei ole +sinulla milloinkaan oikeaa vakavuutta kristillisyydessäsi, et pääse +milloinkaan oikeaan rauhaan etkä iloon, soudat, huopaat vain, kiertelet +ja etsit viittoja ja merkkejä sumussa ja pimeässä suurella ulapalla", +sanoi Paavo. + +"Oppi ja elämä — molemmat", sanoi Malmgren myöntäen ja lisäten. + +"Ja oikea järjestys", jatkoi Paavo. "Ne ryykäävät kaikki puoliheränneet +jumalanvaltakuntaan, niinkuin porsaat pahnaansa, omin päin ja omilla +neuvoilla ja harjoituksilla kysymättä ja lupaa saamatta. Vaan se on +sellainen portti ja lukko, joka ei omilla avaimilla aukea." + +Keskustelu muuttui väliin vakavaksi, väliin leikilliseksi aina sen +mukaan kuin Paavo sitä muutti. Miten hän osasikin muuttaa! Oltiin +toisinaan kuin Jumalan tutkittavina ja nähtävinä ja tuomittavina, +toisinaan taas kun irti päästettyinä ja karsinasta laukkaamaan +laskettuina, naurettiin, laskettiin leikkiä, kiusoteltiin toisiaan +rakkauden ja ystävyyden merkiksi ja siitä taasen hiljennyttiin takaisin +hartauteen, vakavuuteen ja hiljaiseen keskusteluun. Tuontuostakin +pistäytyi rouva kamariin, kuunteli ja kyseli ja poistui taasen omille +askareilleen laulaen ja hyräillen surunvoittoisia säveliään. + +"Kenen kaulaan täällä kello pannaan?" kysyi Paavo aamulla, aamuseurain +päätyttyä, kun oli tultu pihan puolelta taas kamariin, apteekkarin +omaan kamariin. + +Kaikki istuivat äänettöminä ja katselivat toisiaan, useimmat Janssonia, +joka oli ujona ja arkana hiipinyt omaan ovinurkkaansa. + +"Ne ovat harjaantumattomia täällä päin heränneet, niinkuin muuallakin, +missä Herran asia on alullaan, toiset arkoja ja orjallisia, toiset +vauhkoja kuin varsat, joilla pitää olla tiukat pitimet, horjuvia, +eksyviä, erehtyviä. Niitä on milloin hellävaroin pideltävä ja niiden +kanssa yhdessä iloittava ja itkettävä, milloin kovuudella käytävä, +lyötävä ja kuritettava. Eivät siihen kaikki kelpaa. Ei ole kaikilla +taitoa eikä viisautta eikä rakkautta." + +"Jansson — tämä tässä — kukapa muukaan. Jansson saa olla kellon +kantaja, niinkuin on ollut tähänkin asti. Mieslahteen on tie auki +ennestään eikä mahtane enää ruohoittua. Vai miten Pekka? Ethän sinä +niitä pois aja — paltamolaisia, ristijärveläisiä ystäviäsi ja meitä +muita täältä?" + +Malmgren oli kävellyt oven suuhun Janssonin eteen ja katseli hellin +katsein herännyttä ystäväänsä. Vaan ennenkuin Jansson kerkisi vastata +mitään, puuttui Paavo taasen puheeseen: + +"Sitä eivät ihmiset kaulaan sido, ei Paavo eivätkä muutkaan. Se +näkyy olevan sellaista tämän heränneen kansan hoito, etteivät siihen +kelpaa ne, joilla on kokoa ja näköä ja lahjoja, eivätkä nekään, jotka +kelpaavansa luulevat ja kaulaansa kellon kantimeen kurkoittavat, +vaan Herran antamat ja panemat ja virkaan vihkimät. Ne ilmaantuvat +aikanaan sieltä, mistä ei odotettukaan — salolta kaukaa, metsämökeistä, +uutistaloista köyhistä, niinkuin tämä Pekkakin", puheli Paavo. + +"Pieni oli polku ensin Pekan asumukseen, vaan siitä on tieksi levinnyt +ja tallaantunut. Vaivatut ja kiusatut ja kuormaa kantavat ovat tiestä +huolta pitäneet", virkkoi Malmgren väliin. + +"Niillä on haju ja vainu sellainen, joka vetää ja löytää." + +"Ja omat tuntomerkkinsä. Ei ole vielä tarvinnut vaalia saarnata eikä +äänestää." + +"Minulta jäävät hoitamatta", kuului oven suusta Janssonin väräjävä +ääni. "On ollut raskasta ja vaikeaa, kun on pitänyt jotain puhua ja +pitäähän sitä silloin, kun ne tulevat hätäillen helvetin tuli tunnossa. +Miten lie, vaan kaikki vanhat synnit karkaavat aina kimppuun ja oma +kykenemättömyys ja heikkous, kun milloin avaa suunsa seuroissa. Minun +olisi paras istua taampana ja kuunnella ja pyytää kaikkein pienintä +murua Herran pöydän alta — tämmöisen syntisen, vanhan jumalattoman ja +pelin pitäjän, minkä kaiken — —." + +Janssonin mieli murtui niin, että hänen täytyi lopettaa. + +"Vaan sinnepä ne tulevat sinun luoksesi Mieslahteen ja sieltä hakevat, +mitä tarvitsevat", sanoi Malmgren hellästi, kuin lohduttaen. + +"Huonot huonon luo", säesti Niskanen, jonka oli tapana istua ja +kuunnella ja antaa Paavon puhua. + +"Niille eivät hyvät kelpaa eivätkä rikkaat. Hyvät ja rikkaat käskevät +ja komentavat, vaan huonot käyvät alle, nostavat ja kantavat syntistä +kansaa, ryöttävät itsensä, korjaavat, kustantavat niinkuin laupias +samarialainen. Pane vain vastaan, Pekka, Herra kiskoo sinut kuitenkin +esille muiden elättäjäksi, köyhäin ja nälkäisten. Pakene vain, mene +vain minne menetkin, ne hakevat sinut, ne kantavat ja kulettavat +seuroihinsa ja pöydän päähän istuttavat!" puheli Paavo. + +Oli aina vaikeaa lähtö ja ero ystävistä, kun oli monta päivää oltu +yhdessä, luettu, puhuttu ja avattu sydämet toisilleen, vaan nyt tuntui +yhä vaikeammalta, miten lie tuntunut. Niinkuin olisi ainiaaksi erottu +eikä enää milloinkaan toisiansa tavattaisi. Rouvan silmät olivat pitkin +aamua itkeneen näköiset, ja apteekkari itse oli vakava, surullinen, +harvapuheinen. + +"Voi — voi", valitti rouva ja pistäysi kamariin vähää ennen lähtöä, +"nytkö te sitten menette ja minulla olisi vielä niin paljon puhumista?" + +"Pitää jäädä Herrallekin puhuttavaa", vastasi Paavo. + +"Niin — niinhän se on — vaan on aina niin turvallista silloin, kun te +olette täällä, että tohtisi vaikka kuolla. Minä olen monesti ajatellut +sitä, että kumpa olisi Paavo täällä silloin, kun Herra kutsuu ja suuri +päivä koittaa. Se on kyllä hyvin lapsellista ja mitä liekään koko +ajatus — epäuskoa tietysti", puheli rouva ja pyyhki silmiään. + +"Paavon on lähtö likempänä kuin rouvan. Tässä rinnassa ollut kuoleman +muistutus siitä saakka, kun hevonen siihen potkasi. Särkee, pakottaa +pahain säiden edellä varsinkin. Siellä on jo purkomies katolla." + +"Vaan Paavon ovat asiat paremmat, usko elävämpi ja muu kaikki sitä +mukaa", sanoi rouva iloisesti ja naurahti. + +"Ovat semmoiset, että ota niistä taasen selko, kun kotiin tulet. Siellä +on mestari jo odottamassa ja kappojansa maksamassa." + +"Toinen kun ei tunne toisen asioita, luulee omansa huonoimmiksi. +Näin tällaisten juhlain jälkeen on kuin olisi päässyt likemmä Herraa +ja tullut Herran kanssa tutummaksi. Vaan siitä alkaa vanha ihminen +vähitellen vertyä, mieli arkiintuu ja kaikki hyvät opetukset unehtua. +Koetin panna Paavon puheita mieleeni, oikein erityisiä sanoja takoa +muistiini, että jaksaisin taas ja pysyisin ja kestäisin." + +Rouva seisoi siinä niin avuttoman ja turvattoman näköisenä kuin menisi +Paavon kanssa kaikki, mikä on kalleinta ja tärkeintä. + +"Apteekkari on paljon ahkerampi lukemaan kuin minä", jatkoi rouva. +"Puhuu ja muistuttaa joka päivä Martan puuhista. Muistakaa toki +meitäkin Herran edessä!" + +Oli kuin olisi hän nyt lähdön päähän tahtonut puhua Paavolle kaiken +huolensa ja murheensa, ennättää tässä muutamassa hetkessä sen, mitä oli +mielestään laiminlyönyt. + +"Sen pitää kaiken kadota, minkä Paavo on puhunut. Kassojen pitää +loppua, niinkuin loppui manna korvessa kansalta joka päivä, ja Herra +antoi taasen joka päivä uutta. Vaan miten tuntuukin sielusi köyhältä ja +mielesi maalliselta, älä hätäile äläkä juokse sinne tänne, vaan siinä +painu sellaisena armahtajan eteen, puhu puutoksesi, valita vaivasi! Ja +jollei vastaakaan, niin olet asiasi toimittanut ja tien armoistuimelle +auki pitänyt. Sen pitää olla aina auki, ei saa vieraantua syntinen oman +huonoutensa eikä köyhyytensä tähden Herrasta. Vaan älä herkkuja hae +Herran tieltä! Ristintietä se on, korven kulkua, kivistä, koleata salon +taivalta." + +Paavo puhui sen niin isällisesti, hellästi ja lämpimästi. Silmänurkasta +tunki kyynel esille, ja äänessä oli jotain erityisen läheistä ja +sydämellistä. + +"Soitahan, rouva, vielä sävel evääksi matkalle!" sanoi Paavo ja asteli +salin ovelle. + +Kun soitto oli tauonnut, lähtivät Paavo ja Niskanen ajamaan. + +"Pitäkää heikoista huolta, etteivät eksy!" huusi Paavo portilta +ystävilleen. + +Kadun risteyksessä narahti reki käänteessä, mutta sitten oli taasen +niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin Ämmän pauhu jostain likeltä. + + + + +XII. + + +"Nämä ovat sinun laitumiasi. Saat itse täällä paimentaa ja hoitaa +heränneitäsi, joka olet likempänä kuin minä. Vaan sinä näyt jättäneen +veräjät auki ja aitaakin pitkältä panematta. Siitä ovat sitten siat +sisälle päässeet ja muualtakin löyhistä paikoista aitaa kärsällään +kohoittaneet, niin että nyt on sen näköistä joka paikassa, muralla +ja mustalla mullalla maa, vesat katkottu, juuret kaikki kaivettu, +poljettu, pahnottu, pitkin poikin syöty ja syödyt paikat saastutettu. +Miksi et sinä pitänyt silmällä sitä Lyytikäistä? Sinä vain sitä aina, +että oikenevat ne itsestään, itsestään herkeävät, ettei nyt niille +mikään auta, ennenkuin ovat itse huomanneet oman eksymyksensä. Kuka on +koskaan omaa eksymystään itse nähnyt, ennenkun Herra on tullut sitä +toisten valolla näyttämään? Vaan kun on kerran lähetty, niin mennään +perille. Saat jäädä Kiuruvedelle sinä aitaasi panemaan ja veräjiäsi +tukkimaan ja porsaitasi aituuksesta ajamaan. Minä menen Pyhäjärvelle +Ylivieskan pappia haastattamaan." + +Oltiin menossa Kiuruvedelle, käveltiin poikki kannaksien ja niemien, +soudettiin, ajettiin hevosella. Paavo oli kaiken matkaa pahalla +tuulella ja tiuski Niskaselle taloissa ja taipaleilla. + +"Tunsit miehen paremmin kuin minä, elätit aikansa Iisalmella sen +vilpillistä mieltä ja päästit sen sitten tänne Kiuruvedelle lasten +ja nuorukaisten pariin tuhojaan tekemään. Näitä on tällaisia asioita +korjattu ennenkin, vaan ei näin pahoja. Karjalassa ja Kainuussa +pysyivät vielä hengellisinä, vaan täällä ovat heittäytyneet lihansa +valtaan." + +Niskanen koki puolustella, minkä osasi ja ymmärsi. Hän oli omasta +mielestään syytön. Oli käynyt tuontuostakin Kiuruvedellä, milloin +yksin, milloin serkkunsa Vilhelmi Niskasen kanssa. Oli puhuttu, +varoitettu, pyydetty, vaan kaikki oli ollut turhaa tähän asti. +Ne pitivät siellä jo salaseurojaan ja harjoittivat niissä omia +harjoituksiaan, joista kierteli kaikenlaisia kulkupuheita pitkin +pitäjiä. + +"Oli se vielä vilpitön Iisalmella ollessaan, oli samanlainen kuin +muutkin heränneet. Mikä lie vienyt valon ja viisauden mieheltä, +ylpeyskö ja kunnianhimo vai lihanko veto ja muu luonnon väkevyys?" +sanoi Niskanen sävyisästi. + +"Molemmat — hengellinen ylpeys ja haureus. Ne ovatkin likempänä +toisiaan kuin luulevatkaan ihmiset. Nouset ensin ylös, niin lankeet +sieltä alas, paiskaut pahimpaan liejuun, kaikkein likaisimpaan, ja viet +muita mennessäsi." + +"Vaan miten ne saattavat ruveta rypemään sellaisissa synneissä, +jotka Herra on kerran herättänyt ja omalla, pyhällä kutsumuksellaan +kutsunut?" kysyi Niskanen. + +He olivat istahtaneet ahon laitaan ja levähtivät siinä kivillä kahden +puolen Lapinsalon kylään menevää polkua. + +"Siten, että niitä juotetaan ja päihdytetään, tunteellisilla ja +taitamattomilla puheilla kiihoitetaan. Se on täällä vanhaa vikaa, papin +alkuun panemaa aikanaan, sen Åkermanin, mikä se olikaan. Siitä on +sitten Lyytikäisen ollut hyvä lähteä ja siitä jatkaa sitä tietä hyvillä +lahjoillaan. + +"Lahjoja sillä oli Iisalmella ollessaan, ja täällä kuuluvat lahjat yhä +paisuneen", sanoi Niskanen. + +"Heräävää kansaa saat helposti tunteelliseksi", jatkoi Paavo. "Sitä +on sellaista kiusausta itsekullakin puhujalla, minulla niinkuin +muillakin. Vaan tunteet ovat vaarallisia. Saatana tulee ja sekoittaa +lihan mieltä ja aistin hurmausta tunteisiin. Siinä se on lankeemisen +siemen. Itkusi ja ilosi ja ihastuksesi Kristuksen rakkaudesta onkin +siinä tietämättäsi, huomaamattasi muuttunut luonnon rakkaudeksi. Kun +on mielesi liikutuksessa ja luontosi hengellisessä hekumassa, luulet +väkevä olevasi, vaan heikko olet Herran sotamieheksi." + +"Ei se vielä Iisalmella ollessaan ollut viinan viljelijöitä. Täällä +se on senkin oppinut", sanoi Niskanen, kuin itseään puolustaen ja +omaa tietämättömyyttään siitä, mitä oli Kiuruvedellä viime aikoina +tapahtunut. + +"Ne kuuluvat kaikki yhteen, ovat sukua toisilleen sellaiset synnit. +Kaikki ne ovat kotoisin samasta juuresta ja siemenestä", jatkoi Paavo. +"Kun alat yhtä harjoittaa, niin jo on toinen kimpussasi. Ne eivät tule +milloinkaan yksin sellaiset synnit, vaan joukoissa. Se on Lyytikäisen +tuomio jo valmis, vaan toisten raukkain, heränneiden, eksytettyjen, +vasta tekeillä. Se pitää saada tällä matkalla muuttumaan." + +"Miten me sen muutamme? — Mitä sinä sille saat?" kysyi Niskanen +ihmetellen ja naurahtaen ja päätään nostaen. + +"Emme me mitään — en minä etkä sinä — vaan jos tulee joukkoon se, +joka on meitä väkevämpi. Sitä pitäisi tänä iltana pyytää, ennenkun +seurapirttiin mennään. Siellä on monta vaivattua mukana, jotka yötä ja +päivää kantavat eksyneiden asiaa armoistuimelle." + +"On — ja niitä on ollut viime aikoina yhä enemmän. Vilhelmi täällä +vasta kävi, ja on käyty yhdessäkin", sanoi Niskanen hyvillään ja +äskeisestä nuhteesta toipuneena. + +"Tällaistako mahtaa olla loppuun saakka tämä minun elämäni, yhtä sotaa +ja taistelua, milloin sisällä seurakunnassa viekkaita veljiä ja vääriä +henkiä, milloin ulkopuolella jumalatonta maailmaa vastaan?" sanoi Paavo +valittavalla äänellä ja vaikeasti nousten kiveltä, jolla oli istunut. + +Hän astui kaiken matkaa äänetönnä edellä raukein, väsynein katsein ja +kumarassa kuin raskasta taakkaa kantaen. Niskanen ei tohtinut puhua +mitään, ei sanoa eikä kysyä mitään enää, vaan jättäytyi jälelle, +asteli hiljalleen omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Miten hänestä oli +tuntunut siltä, kuin Paavo olisi yhtäkkiä muuttunut siinä kivellä, +kuin olisi joku erityinen paino ja kuorma laskettu hänen päälleen ja +kannettavakseen, ja niinkuin hänen kasvonsa olisivat saaneet oudon, +kalpean, harmajan värin! Kun Pikkaraisen talo tuli näkyviin törmän +laidasta, huomasi hän Paavon poikkeavan syrjään tieltä pientä polku +myöten oikealle. + +Oli taas sellaista vaivaa ja ahdistusta Paavon sielussa kuin oli ollut +jo monesti ennenkin. Hän istui kauan kivellä, nojasi konttiansa vastaan +siinä sielussaan valittaen ja melkein jo ääneensä vaikeroiden. Ne +olivat niinkuin hänen omia asioitaan näiden heränneiden asiat täällä, +huonot niinkuin hyvätkin, hänen omia syntejään kaikkein eksyvien ja +langenneiden synnit. Täällä hän oli kulkenut jo nuoruutensa päivinä, +täällä nähnyt Herran suuria töitä ja niistä yhdessä ystäväinsä kanssa +iloinnut. Niskanen oli aina tullut Nilsiään ja kertonut uusista +herätyksistä, siitä, minne Herra oli milloinkin päässyt ja millä +keinoin lukot aukaissut syntisten sydämiin. Ja nyt olivat tällaiset +tuhot tulleet — eksymykset, lankeemiset, häpeät, häväistykset, +perkeleen naurut ja pilkat. Nyt hän sen oikein ymmärsi, miten painoi +elämän Herraa ennen kaiken maailman rikokset ja synnit. + +Ja hänen pitäisi nämä asiat korjata. Vaan miten hän nämä korjaa, joilla +on omissaan korjaamista? Pitääkö lyödä, julistaa julki jumalattomain +tuomio, pitääkö puhua niin, että pirtin seinät huojuu vai kohoittaako +vain altapäin ja nostaa syntistä, langennutta kansaa? Kun saisi voimaa, +kun jaksaisi kärsiä ja kantaa ja Kristuksen rakkaudella korjata, kun +saisi oikeaa valoa ja viisautta! Hänen pitää muistaa omaa itseään, +omia syntejään, muistaa, mistä Herra on kerran auttanut ja millaisella +kärsivällisyydellä pitkin matkaa korjannut. + +Hän painui alas kiven kylkeen polvilleen, painoi päänsä kiveä vasten +siinä rukoillen ja avuksi huutaen Herraa, joka ennenkin oli kaikki +vaikeat asiat selvittänyt. + +Kun hän oli noussut, näkyi pari miestä kulkevan aran ja pelokkaan +näköisinä ohi. + +"Mitä te täällä teette?" kysyi hän miehiltä ja läksi samassa vastausta +odottamatta kartanoa kohti. + +Kuului kauas pellon laitaan kaunis, vilkas veisuu pirtistä. Täällä +Kiuruvedellä oli veisuu parempaa kuin muualla, mutta nyt se tuntui niin +elävältä ja ottavalta ja särkevältä, että hän seisahti pari kertaa +tiellä ja jäi kuuntelemaan. + +Mistä ne saivat tuon hengen ja voiman virsiinsä? Ei se ollut +kuolleiden, vaan eläväin veisuuta. Niinkuin siellä olisi vain +vilpittömiä parannuksentekijöitä ja nuoria heränneitä, vasta kihlansa +saaneita. Hänestä tuntui oudolta, melkein peloittavalta seurapirttiin +mennessä, sellaiselta, ettei ennen milloinkaan. Olivat juuri +aloittaneet uuden virren, kun hän aukaisi oven ja kuuli veisattavan: + + "Tuomittu olen syntinen, + Mun hurskas Jeesukseni, + En uskonut sun päälles, en, + Vaikk' kuolit edestäni. + Hurskaaksi luulin itseni, + Nyt vasta muuttui mieleni + Kun syntini sain tuta. + + Nyt olen suuress' surussa, + Kun huomaan olevani + Syntisten suurten luvussa, + Kaukana Herrastani. + Synneistä minut irroita, + Verelläs tuntoni priiskoita, + Armahda Herra Jeesus!" + — — — — — + +Hän painoi samassa oven kiinni ja kulki porstuan pohjakamariin. Siellä +liikkui jotain nurkassa ja sieltä kuului nyyhkytystä ja pidätettyä +itkua. Kun hän asetti takkiaan naulaan, huomasi hän nuoren tytön +nurkassa polvilleen vaipuneena. Vaan samassa hän jo kääntyi ja kulki +pirttiin pyrkien pöytää kohti ahdasta, kapeaa käytävää myöten keskellä +lattiaa. Hän pysähtyi pöydän päähän, kääntyi ja katseli hetken aikaa +pitkin penkkirivejä vakavan, surullisen, kärsineen näköisenä, kun +yhtäkkiä veisuu katkesi kesken ja muuttui samanlaiseksi itkuksi ja +nyyhkytykseksi kuin tytön kamarissa. Silloin suoristi hän vartalonsa, +ojensi kätensä eteenpäin ja alkoi: + +"Täällä täytyy tänä iltana puhua sitä, mitä puhutetaan, mitä Herra +käskee. Minä olen tänne tullessani jo monta kertaa kuumentanut teille +helvetin valmiiksi, ettei muuta mitään kuin heittää sinne sielu ja +ruumis. Vaan Herran on ollut mieli toinen ja on vieläkin kuin syntisen +ja armottoman, on sellainen, että pitää lohduttaa ja suloisesti puhua +ja sitoa haavoja, joita on synti sieluunne iskenyt. Niin on Herra +käskenyt profeettansakin muinen lohduttamaan kansaansa, puhumaan +hellästi ja suloisesti Jeerusalemille ja julistamaan sille julki, että +on sotimisen aika päättynyt, että ovat pahat teot kaikki sovitetut +ja kansa, syntinen, ruoja kansa, saanut kaksinkertaisesti Herran +kädestä. Herra on teitä kaikkia herättänyt ja poikansa Kristuksen +tähden armahtanut ja uudelle tielle, elämän tielle, taluttanut ja uutta +viisautta, jota ei suruton maailma tunne, teille ja teidän lapsillenne +antanut. Ja vaikka te olette olleet täällä niskuri-kansa, joka on omaa +hekumaansa etsinyt ja siinä eksynyt eikä mielisuosin ristin tielle +taipunut, niin on vielä aikonut uudistaa liittonsa ja alkaa asiansa +alusta, unohtaa, anteeksi antaa syntinne, pois pestä verenviat ja +rikokset. Se on niin, että syntinen joutuu häpeemään omaa huonouttaan +ja ihmettelemään armoa, joka tällaiselle kuolleelle koiralle vielä +annetaan. Metsäteitä olette tekin kulkeneet ettekä Herran itsensä +viitoittamaa taivaanvaltakunnan valtatietä. Vaan sille olette nyt +taasen pääsemässä katumuksen ja oikean parannuksen kautta. Siitä +pitäisi tänä iltana kiittää Herraa, niinkuin siitäkin, ettei ole laumaa +vielä hajalle lyöty, vaan on päästy yhteen, toiset ehein nahoin, toiset +susien ja muiden petojen repiminä ja raatelemina." + +Hän jatkoi vielä, lämpeni, tempautui mukaan koko olennollaan, paisutti +puhettaan loppuun asti. Miten hän olikaan kaunis seistessään siinä +mustaa, nokista seinää vasten hämärässä pirtissä, pitkät harmaat +hiukset olkapäille valuen! + +Koko seuraväki oli painunut alas, lakoontunut kuin vilja, toiset +polvilleen permannolle ja soppeihin, toiset kumarruksiin käsiensä +varaan toisten selkämyksiä vasten. Ei kuulunut huutoa eikä parkua eikä +mielettömiä ääniä, niinkuin oli monesti ennen kuulunut, nyyhkytystä +vain, hiljaista itkun alkua ja loppua pitkin penkkejä. Paavo seisoi +vielä hetken paikallaan ääneti ja katseli kansaa. Vasta kun virsi oli +alettu, istui hän pöydän taakse penkille ja poistui kohta, kun oli +loppuun päästy. + +"Nyt ette saa enää sen mielen alla hekumoida, minkä Herra on teille +uudestaan antanut. Pitää säilyttää särjetty sydän ja nöyrä, köyhä +henki, etteivät kantapäät kohoa", sanoi Paavo kamarissa isännälle ja +muille, jotka olivat jääneet jälelle. + +Ei ollut kenelläkään mitään sanomista eikä puhumista eikä kysymistä +tällä kertaa, niinkuin oli aina ennen ollut. Kaikki istuivat totisina, +miettivinä paikoillaan pitkin seiniä äskeisen tunnelman vallassa. + +"Sinun pitää, Lauri, jäädä tänne ja jatkaa siitä eteenpäin, mihin minä +lopetin. Tuki kaikki reijät ja veräjät ja nosta aita pystyyn, etteivät +pääse halmeeseen porsaat — omaan halmeeseesi ulkoapäin!" + +"Vaan jos en osaa enkä ymmärrä — jos ei ole minulla niitä voimia +matkassani", sanoi Niskanen. + +"Sinä? — kaikki kirjat lukenut, hyvät ja huonot. Pyörität taivaat +ja maat. Tämä Lauri kun väittää, että maa pyörii ja aurinko pysyy +paikallaan. Vaan siinä se on mennyt ohi oikean järjestyksen", puheli +Paavo nauraen. + +"Mitä lie tehnyt siinä, mutta muussa on kulkenut omia teitään ja elänyt +omassa järjestyksessään", säesti Niskanen sekaan ja nauroi samaa naurua. + +"Omassa elänyt, vaan siitä taasen havahtunut ja pyrkinyt Herraa kohti, +langennut ja taasen noussut. Niinhän sinäkin, Lauri, aina sanot, että +sinä lankesit, vaan et milloinkaan sitä, että nousit." + +Se oli Niskaselle sanottu, vaan muille tarkoitettu. + +Paavo oli jo menossa konttineen, kun hän kääntyi ja sanoi ovesta kiinni +pitäen: + +"Pitää taas lähteä vaalia saarnaamaan. Se Ylivieskan pappi kuuluu +olevan tietomiehiä ja tarkkanenäisiä." + +Pitkin kevättä ja kesää oli Paavo saanut kehoituksia Malmbergilta +tulla Pohjanmaalle Lagusta tapaamaan. "Se epäilee teitä savolaisia ja +sanoo aina, ettei niihin ole luottamista", kirjoitti Malmberg viime +kirjeessään. Nyt oli Lagus lähtenyt Pyhäjärvelle, ja heidän piti siellä +tavata toisensa, Laguksen kuulla ja tutkia Paavoa, Paavon Lagusta. +"Että päästäisiin sulamaan samaan henkeen, että saisi Savo ja Pohjanmaa +ojentaa toisilleen kättä tässä kaikkein kalleimmassa asiassa", niinkuin +oli ollut kirjeessä. + +Paavo oli omasta puolestaankin jo kauan toivonut tapaavansa Lagusta, +Nivalan papin oppi-isää, Vieskan kuulua, hyvälahjaista, josta oli jo +kauan puhuttu Pyhäjärvellä ja Kiuruvedellä. Jos on siinä oikeaa henkeä +ja Herran työtä, käy niinkuin kävi Nivalan papinkin, perään juoksee, +yhteen juottuu henkeen ja mieleen ja ystävyyteen. — Hänestä se oli +sentään niin ihmeellistä, se Nivalan papin paluu ja yhdessä polvillaan +olo Niemen pirtissä toisena helluntaipäivänä, että hän jäi sitä taasen, +nyt niinkuin monesti ennenkin, pitkäksi ajaksi miettimään. + +Kun hän lauvantai-iltana saapui Pyhäjärvelle Pikkaraisen isännän +kanssa, olivat heränneet jo häntä odottamassa. Niillä oli oma pieni +seuratupansa kirkon vieressä. Ne olivat sen siihen rakentaneet +kirkkokortteerikseen ja seuratuvaksi ensimäisen palavuuden ja +innostuksen aikana. + +"Kerran ovat köyhätkin olleet rikkaita", sanoi Paavo seuraväelle ennen +seurain alkamista ja katseli pitkin pirtin seiniä. "Mistä teillä ovat +nämä tavarat?" + +"Niinkuin ne, joilla ei mitään ole, vaan joiden kuitenkin kaikki omat +ovat", kuului joku sanovan joukosta. + +"On ollut tavaroita siitä lähtien, kun sinä, Paavo, täällä kävit Herran +tulta sytyttämässä", sanoi toinen. + +"Ei yöllä tietty, mistä aamulla saadaan, vaan siitä se kohosi lyhyessä +ajassa. Tuli hirttä, sammalta, pärettä, miestä, naista työhön — joilla +oli, ne antoivat rahaa. Niin se on, että kun mies kerran herää, niin +heräävät hevosetkin", kuului yhä joukosta. + +"Vähän meitä vielä on täällä sellaisia, jotka yhteisillä elämme. +Nivalassa niitä on suuret pirtit täynnä. Suuremman saavat siellä +laittaa seurapirtin", sanoi joku oven suussa istuja. + +"Tuntui niin hyvältä Paavosta, että hän jäi ajattelemaan Nivalan +pappia ja heränneitä ja niiden suurta seurapirttiä kuulematta enää, +mitä miehet puhuivat harvakseen, totisina omista kokemuksistaan +pirttipuuhassa. + +"Kaulaansa venyttivät suruttomat, kun ohi kulkivat, ja katolle +kurkistivat ihmeissään ja kiukuissaan ja kiroilivat." + +"Tähän viereen ovat tanssinsa toimittaneet sunnuntai-illoin +ilkeydessään, että saisivat häiritä sananharjoitusta, kostaa ja kiusaa +tehdä." + +"Niin pitääkin — niiden pitääkin potkia tutkainta vastaan — pikemmin +heräävät", sanoi Paavo ja havahtui omista ajatuksistaan. + +Alettiin seurat vasta kun papit olivat tulleet, Lagus ja Lescelius. +Veisattiin virsi, toinen ja kolmaskin ja odotettiin pappeja puhumaan. +Vihdoin nousi Paavo ylös, kumarsi kohteliaasti Lagukseen päin ja istui +taasen paikoilleen. Hänen olennossaan tuntui olevan jotain hienoa ja +rauhallista ja vaatimatonta, jotain erityistä, joka herätti huomiota +ja miellytti. Kun oli vielä veisattu virsi, tuli Paavo pappien luo ja +pyysi pappeja puhumaan. + +"Vieras puhukoon tänä iltana, me puhumme huomenna", sanoi Lagus +ystävällisesti ja nyökytti päätään. + +"Paavo puhuu vain, kun ovat kerran odottaneet", säesti Lescelius, +Pyhäjärven pappi, tutunomaisesti. + +"Niin — jos sen niin tahdotte", kuului Paavo sanovan ja pyrki penkkien +välitse paikalleen oven puoleen, missä oli istunut. + +Veisattiin vielä Paavon oma virsi: + + Sinuhun, Herra turvaudun, + Mua alta häpeän säästä. + Kallista korvas puoleen mun, + Pahasta auta, päästä. + Vanhurskauttas + Suo Pojassas' + Lupaamaas' tuta täällä. + Oot linnani, + Jossa turvani + Mä löydän myrskysäällä. + — — — — — + +Syntyi vakavuutta, jännitystä ja hiljaista liikutusta seuraväessä +virren aikana nyt niinkuin tavallisesti. + +Kuin yhtenä korvana istui Lagus pöydän takana ja kuunteli, mitä Paavo +puhui ja kuinka puhui. Se oli hänestä niin uutta ja tuoretta ja +likistä, niin selvää ja yksinkertaista, niin nöyrää ja vaatimatonta, +ettei hän ollut milloinkaan sellaista kuullut. Kuinka se selittikään +kaikki vaarapaikat ja osoitti haarat ja harhaukset elämän tiellä! +Kuinka se painoi syntisen alas tomuun ja tuhkaan pyhän ja vanhurskaan +Jumalan edessä, mutta kirkasti sille sinne armon ja syntein +anteeksisaamisen lahjan! Kuinka se haavoitti ja sitoi, laski alas ja +nosti ylös, repi kaatoi alta kaikki ihmiskannattimet ja tuet ja jätti +Herran itsensä kannattajaksi ja hänen vanhurskautensa suojaksi tuomiota +vastaan! + +Tätäkö hän oli epäillyt ja tästä jo edeltäpäin aina Malmbergille pahaa +puhunut? Ja hän tunsi samassa, miten se kaikki, mitä hän oli itse +saarnannut ja puhunut, oli mitätöntä ja epäselvää ja hämärää tämän +rinnalla. Se oli sittenkin totta, mitä Malmberg oli sanonut. Herroja +he olivat olleet. He olivat pitäneet evankeliumia niin korkealla, +etteivät siihen syntiset ylettyneet. Tätä tällaista hänen sielunsa oli +aina janonnut, tätä hän oli aina kaivannut omista saarnoistaan, vaan ei +milloinkaan löytänyt eikä osannut muille antaa. Nyt hän ymmärsi, miksi +Malmberg siihen oli ihastunut ja Nivalan heränneet. + +Koko pirtti räjähti veisaamaan kuin yhdestä suusta Paavon puheen +perästä. Niinkuin olisi huone liikkunut, niinkuin olisi itse kutakin +nostettu maasta, kohoitettu ylös jonnekin voimakkain käsin. Ja Lagus +ja Lescelius innostuivat veisaamaan mukana täysin rinnoin, väliin +katsahtaen toisiinsa ja sitten taas pyyhkien kyyneleitä pois poskelta. + +Veisuun tauottua tuli Paavo uudelleen pappien luo ja uudisti pyyntönsä. + +"Missä te puhutte, Paavo, siellä on minun sopimatonta jatkaa ja +esiintyä. Minä olen teitä epäillyt. — Se on ollut suuri synti. — +Antakaa se anteeksi!" + +Ja Lagus tarttui Paavon käteen, puristi sitä pitkään ja katsoi +nöyrästi, alistuvasti Paavoa silmiin. + +Jäi vielä muutamia heränneitä pirttiin Paavon ja pappien kanssa, kun +seurat olivat loppuneet. + +"Meitä oli kaksikin kotoa lähtiessä, vaan Niskanen jäi Kiuruvedelle — +vanha ystävä, joka on aina ennen ollut mukana", puheli Paavo istuen +paitahihasillaan ja avojaloin penkillä pöydän vieressä. + +"Sitä minäkin, että missä Niskanen, että on kuin joku olisi poissa", +sanoi Lescelius hyväntahtoisella äänellä. + +"Ovat alkaneet hyppiä aidan yli Kiuruvedellä vanhat heränneet, +toiset törkeihin synteihin, toiset väärään hengellisyyteen ja +humukristillisyyteen, niin jätin Niskasen sinne aidan panoon, oikein +pisto-aidan. Ne ovat Niskasen maita sielläpäin." Papit naurahtivat +ja katsoivat merkitsevästi toisiinsa. "Miten Nivalan pappi jaksaa — +kävitkö tullessasi?" kysyi Paavo ja kääntyi Lagukseen päin. + +"Mikäpäs miehen jaksaessa. Saarnaa, puhuu, kulkee pitäjällä, herättää +Herran voimalla ja hengellä nukkuvia. Sillä on nuori rouvansa mukana +joka paikassa. Sekin on nyt samassa mielessä", vastasi Lagus. + +"Vai niin — vai on jo herännyt sekin! Näkyi olleen niitä Ruoveden +komeita. Vaan siinä se sodan nosti, ennenkuin sai sulkansa nykityksi." + +"On se muuttunut, niin ettei enää tuntisi. Ovat pitäneet rippikoulua +Pirttiperässä yhdessä — rouva tavauttaa huonompia. Illoin kuuluu aina +kantavan haarakynttilän pirtin pöydälle ja siellä yhdessä veisaavan +lasten kanssa. Malmberg tulee toisinaan mukaan lukemaan ja puhumaan." + +"Ja niitä herää siellä —?" kysyi Paavo. + +"Herää — nuoria varsinkin herää laumottain. Ei siellä enää kestä +tavalliset varustukset. Pitää olla oikein erityistä unijuomaa sillä, +joka jaksaa Nivalassa nukkua. Minä sitä olen oikein ihmetellyt, mistä +se nyt on sen voiman saanut", vastasi Lagus. + +Paavo naurahti itsekseen ja katsoi ympärilleen kuin jotain etsien. + +"Kansasta se on se voima. Minkä kansalle antaa, sen saa kansalta +takaisin — suurempana saa ja runsaampana. Vaan kansaa pitää käydä +likelle, pitää tulla alas oman herruutensa kukkulalta ja mennä sinne +sekaan sakeimpaan suruttomuuteen ja siellä alkaa säälivällä ja +särkevällä äänellä puhua Kristuksen rakkaudesta." + +"Niin kai se on", myönnytteli Lagus, "niin ettei lammas, eksynyt ja +metsistynyt, hae paimenta, vaan paimenen pitää lähteä lampaan jälille." + +"Ja kantaa sitä, kun se on väsynyt", jatkoi Lescelius kuin jotain +sanoakseen eikä vain siinä istuakseen. + +"Ja siitä ilonsa löytää, kun on itsensä uuvuttanut ja rokkinsa toisen +ravasta ryöttänyt", lisäsi Paavo lopuksi. + +Puhuttiin vielä, palattiin takaisin siihen, mikä oli kullekin kipeintä +ja likisintä, Lagus kyseli yhtä ja toista, selitti itse väliin ja +ilmoitti oman ymmärryksensä ja käsityksensä. Oli jo pimeä, kun papit +läksivät. + +"En tätä iltaa milloinkaan unohda", sanoi Lagus hyvästellessään ja piti +pitkään Paavon kättä omassaan. "Minulle valmistatte, Paavo, suuren ilon +silloin, kun tulette Ylivieskaan." + +"Vaan minne Paavo huomenna?" kysyi Lescelius mennessään, "Käyn +Niemellä, Isolla-Niemellä, Nivalan yläpäässä. — Käyn katsomassa, joko +se Niemen ukko on oppinut rouheita piippuun antamaan", vastasi Paavo. + +"Niin — sitä. Oppia siihenkin pitää, että osaa toiselle antaa", kuului +Lesceliuksen ääni pihalta portaan päästä. + +Paavo jäi seurapirttiin yöksi toisten, heränneiden, pitkämatkaisten +kanssa. Vaan ei sinä yönä paljon nukuttu. Aina oli joku jotain +kysymässä, joku vaivattu, jolla oli vaikeita asioita, kotimurheita ja +kiusauksia, joku vaimo, jota oli miehensä lyönyt, joku tytär, jonka +isä oli aikonut ajaa pois kotoa. Oli itkua ja valitusta väliin, väliin +taas iloa ja ihastusta siitä, ettei oltukaan enää helvetin tiellä, että +oli saatu taasen kuorma kaadetuksi ja sielun pimeä valaistuksi, että +oli Paavo täällä, Herran mies, joka aukoi lukot ja selvitti kaikki +sekaannukset. + +Kun muut jo nukkuivat, valvoi Paavo vielä ja mietti sitä, mitä oli +tapahtunut. + +Näkyy olevan sellaista, että minkä Herra toisaalla ottaa, sen toisaalla +taasen antaa. Tämä on ollut juhlamatkaa tähän asti, yhtä voittoa ja +menestystä. Epäuskossa läksin, vaan saan hävetä omaa itseäni ja pahan +sydämeni juonia. Pitkin matkaa on Herra taasen puhkaissut umpia, +tasoittanut teitä ja antanut uusia ystäviä, minkä tämänkin Ylivieskan +papin. Mitä täällä vielä tapahtuukaan, kun ovat työssä tällaiset papit? +Hänen ajatuksensa harppasivat kauas eteenpäin. Kerran on kansa täällä +herännyttä kansaa — Herran kansaa. Hän saa sen ajan vielä nähdä, +ennenkuin kuolee. Papit ovat vielä mukana, istuvat samoilla penkeillä +sanankuulijainsa kanssa, samoissa seuroissa, samanlaisina syntisinä. + +Hän läksi kirkosta päästyä ajamaan ja saapui samana iltana vielä +Isolle-Niemelle. + +"Kuule Matti!" huusi Paavo pihalta portaille, missä isäntä näkyi +seisovan ja levollisena katselevan vierasten tuloa. "Tule tänne, +taluta hevonen talliin, pane eteen parasta, mitä on pellosta saatu! +Sinä et ennen rouheita piippuun antanut vieraillesi, jotka kulkivat +hengellisissä asioissa. Vaan nyt on toista. Nyt on herännyt tämä +talo. Nyt pidetään seuroja ja harjoitetaan sanaa ja eletään pappien +ystävyydessä. Mikä teillä, pohjalaisilla, on paha tapa semmoinen — +seistä jurrottaa seinän vieressä ja katsella, pääseekö vieras veräjästä +taloon? Vai mitä sinä, Matti, siitä ajattelet? — Käännynkö tästä?" + +Ja Paavo tapaili suitsiperiä kyytimiehen kädestä, kun Matti juoksi ja +joudutti vastaanottamaan ja hevosta riisumaan. + +"Sitä pitää sitäkin parannusta saarnata, niinkuin muutakin. Tulisit +sinne Savoon kerran. Siellä on meillä aina kaikkea valmiina vierasta +varten: kukot, piirakat ja pannurieskat ja uunipaistit rasvaiset, +tuohiset tupakkaa täynnä ja kylpy joka ilta, lämmin, hyvä kylpy +hyvillä, uusilla vastoilla ja hyvää puhetta ja palvelusta pitkin +päivää", leikitteli Paavo pihalla ja käveli kepein askelin isännän +perässä. + +"Keritään tässä vielä — älä hätäile! — vastahan sinä pihaan ajoit ja +sinulla pitäisi jo saunakin olla — sunnuntaipäivänä —", kuului Matti +sanovan yhteen leikkiin. + +Olivat tuttuja jo kaikki talossa, niin että Paavo uskalsi leikkiään +laskea. Oli oltu ystäviä siitä saakka, kun yhdessä valvottiin +helluntaiyö ja yhdessä polvistuttiin rukoukseen papin kanssa silloin. + +"Täällä vain heräävät syntiset", sanoi Paavo ja istui väsyneesti +tuolille peräkamarissa. + +"Heräävät. Nyt ne vasta heräävätkin. Ovat joukoissa heränneet viime +aikoina — talottain. Vaan ahkera on niillä herättäjäkin. Saat itse +kuulla kohta, kun tulee tänne. Eivät osaa sitä muut sinulle sillä +lailla kertoa." + +"Vaan mitä maailma siitä sanoo? Antaako herätä ja jättää vanhat +laitumensa vanhojen synnintekijäin vai vastaanko panee?" kysyi Paavo. + +"Vastaan — vastaan panee, vaan minkä paremmallensa mahtaa. Ei muuta kun +katso päältä ja kuuntele ja kiukuttele omassa suruttomuutesi rauhassa." + +"Ja se kulkee aina vain pitkin pitäjää?" uteli Paavo yhä. + +"Pitkin ja poikin rouvansa kanssa, suuri koppa kirjoja kärryin perässä. +Tässä niitä on niitä uusia kirjoja, joita on siltä ostettu." + +Isäntä latoi pärekopasta pöydälle ison pinkan kirjoja. Siinä oli +Arndtin "Totinen kristillisyys", "Huutavan ääni", "Salattu elämä", +"Ystävällinen varoitus", "Parannuksen neuvo". + +"Näitä on täällä pian joka talossa — suruttomatkin ovat ruvenneet +ostamaan", jatkoi isäntä puhettaan. + +"Vai ruvenneet — vai ostavat — vai kulkee rouvineen!" hoki Paavo +hyvillään ja ihmeissään. + +"Minkä näköistä lie tämä pitäjä vuoden, parin päästä, jos tätä menoa +jatkuu", kuului joku talon nuorista miehistä sanovan, "Semmoista, että +ovat loppuneet tappelut ja tanssit ja juomingit suurina juhlapäivinä ja +kaikki muutkin synnin harjoitukset", vastasi isäntä. + +"Ja alkaneet uudet harjoitukset entisten sijasta — korttipelin ja +muiden", säesti joku. + +"Ei se koko pitäjä herää — pitää olla maailmaakin mukana. Kuka +vainoaisi ja pilkkaisi ja pahaa puhuisi vanhurskaista ihmisistä? Rauhan +saisivat heränneet, niin nukkuisivat uudelleen", sanoi Paavo. + +"Siltä vain näyttää, että heräävät kaikki. Synti ja jumalattomuus on +kuin siivilleen lyötyä. Tuossa naapurissakin on ruvettu veisaamaan ja +laulamaan pitkin päivää", puheli isäntä vakuuttavasti. + +"Se on vain se vaara siinä, missä ne sillä tavalla heräävät — +joukottain, talottain, että hyppivät takaisin maailman puolelle, +kun ovat hyvät tuntemiset loppuneet. Eivät ne kaikki tielle tule +eivätkä ahtaasta portista sisälle, jotka nyt hätäilevät ja seuroissa +juoksevat", sanoi Paavo. + +"Vaan se on semmoinen pappi, joka ei päästä, joka pitää kiinni, etsii, +puhuttelee ja uudestaan kesyttää niitä, jotka ovat arkiintuneet. +Mitenkä teki tässä likellä muutamassa talossa? Talon poika, nuori mies, +heräsi keväällä, vaan jättäysi syksyllä joukosta pois eikä tullut +enää seuroihin. Sinne olisi poikarukka jäänyt omassa avuttomuudessaan +kuolemaa tekemään, jos ei olisi ollut oikeaa pappia ja paimenta, joka +tuli auttamaan", puheli isäntä. + +"Kertokaapa se, miten se auttoi!" kehoitti joku pojista innoissaan +isäänsä. + +"Auttoi sillä lailla", jatkoi isäntä, "että ajoi muutamana päivänä +taloon ja teki asiaa jotain, mitä lie tehnyt. Poika siitä pakoilemaan, +kun näki papin taloon ajavan, vaan pappi huutamaan, että tule Mikko +hevoselle heiniä antamaan. Ja kussa poika vain talliin heiniä hakemaan, +silloin pappi kaksin käsin tallin oven pielistä kiinni pitämään ja +tietä sulkemaan. Ja siinä riitti sitten puhetta, ei ankaraa lain +pauhinaa eikä vihan eikä tuomion tulta, vaan rakkauden ja säälin ja +kehoituksen helliä sanoja." + +"Kuule — kuule!" hoki Paavo. "Vai läksi väsyneen jälkeen ja olalleen +nosti." + +"Läksi ja nosti ja kotiin kantoi. Se on se nuori mies nyt elävimpiä +joukossa. Vaan ei se ole ainoa sen töiksi, niitä on muita samanlaisia." + +Puhuttiin vielä Malmbergista ja heränneistä ja herätyksistä ja uudesta +elämästä, jota nyt oli alettu Nivalan pitäjässä elää. Kullakin oli +kertomuksensa ja tapahtumansa, joka oli omasta mielestä muita parempi. +Pirtin ovi oli ollut käynnissä pitkin iltaa. Oli tullut seuraväkeä +likempää ja edempää, joukoissa ja yksitellen, ja asettunut penkeille +hämärtyvässä pirtissä, Tuontuostakin pistäytyi vanha isäntä pihalle, +katseli tielle päin, kuulosti ääniä ja palasi taas Paavon luo kamariin. + +"Niitä on jo niin paljon, etteivät enää pirttiin mahdu, ja uusia aina +tulee — heränneitä ja suruttomia", sanoi isäntä ja katseli kamarin +ovelta väkijoukkoon. + +Vaan samassa näkyi kansa halkeavan oven suussa ja halkeamaa myöten +astuvan pitkä, komea herrasmies voimakkain askelin kamaria kohti. + +"Tervetuloa, Paavo! Tässä talossa kerran erottiin ja tässä taasen +yhteen yhytään", sanoi Malmberg syvällä, kumajavalla rinta-äänellään ja +asetteli palttoota kamarin naulaan. + +"Minun on elämäni ollut vuosikymmeniä yhtä yhtymistä ja eroamista. +Liperissä kerran erottiin Renqvistin kanssa eikä ole sen perästä +yhytty. Vaan oli se erilaista silloin täällä." + +He puristivat pitkään toistensa kättä, Malmberg taputellen Paavoa +hartioille. + +"Kerran yhytään eikä koskaan erota, kaikki Herran ystävät Savossa ja +Pohjanmaalla", jatkoi Paavo vakavana. + +"Niin — niitä on nyt täällä suuret tuvat täynnä ja uusia ilmestyy. +Minkä verran lie sitten siellä? Pääsevätkö kaikki perille?" + +"Jotka loppuun asti vahvoina pysyvät. Tien päässä tippuu toisia, +tiellä, matkan varrella, toisia, toisia toisessa päässä, viime portille +tullessa. Monta on kutsuttu, harvat valitut. Moni on, joka pyrkii, vaan +ei pääse." + +Se oli niin vakavaa, mitä Paavo sanoi, että kaikki kävivät aran ja +pelokkaan näköisiksi. + +"Sanokaa, Paavo, noille tuolla tämä sama, minkä tässä nyt meille!" +kehoitti Malmberg ja nousi tuolilta pirttiin mennäkseen. + +"Pappi ensin", esteli Paavo. + +"Paavo ensin. Paavo on parempi kuin papit", sanoi Malmberg hellästi ja +piti Paavoa olkapäistä kiinni. + +Kiisteltiin hetken, leikiteltiin, työnnettiin toisiaan pirttiin päin ja +mentiin vihdoin sisälle, Malmberg Paavoa käsivarresta taluttaen. + +"Kun on tällaista vasta heräävää kansaa koolla, niin on eri voima +puhua", sanoi Paavo seurain perästä, kun oli taasen tultu kamariin +hikisinä ja kuumina. + +"Niin on ollut minunkin", yhtyi Malmberg puheeseen. "Sanat aina +valmiina paikallaan, hakematta, siihen tuotuina, valmiiksi pantuina, +niin ettei muuta kuin suusi avaat." + +"Ja veisuu jo toisenlaista täälläkin päin. Vaan Kiuruvedellä se on +kaikkein parasta. Tunnet taivaassa olevasi, kun seuratuvassa istut", +sanoi Paavo. + +"Niillä on nyt sellainen veisuuinto, että kirjat pitää olla työmaalla +mukana. Tässä naapurissakin veisaavat nuoret aamusta iltaan", selitteli +isäntä. + +"Työmaalla, pellolla, metsissä, joka paikassa nyt pitää kirja olla +mukana", lisäsi joku nuorista miehistä innostuneena. + +"Kaikki kuin valjaat päällä yötä päivää, puhujat, kuulijat, vanhat, +nuoret", sanoi Malmberg kävellen edestakaisin kamarin lattialla. +"Pankaa täältä joku veisuun oppiin Kiuruvedelle — joku, jolla ovat ne +lahjat!" kehoitti Paavo. + +"Ojan Liisa sinne joutaa ja sieltä pian kantamuksensa niitä tuo — +uusia virsiä ja lauluja — Savon säveliä", oli isäntä heti valmiina +ehdoittamaan. + +"Ja körtin mallin — tämmöisen. Te olette täällä vielä liian +hekumallisia", sanoi Paavo puoleksi leikillään. + +Kaikki istuivat äänettöminä, väkinäisesti naurahtaen ja toisiinsa +katsahtaen. + +"Liekö täällä se Reisjärven mies, joka kävi illalla Pirttiperässä?" +kysyi Malmberg kuin itseltään ja katseli kamarin ovelta pirttiin, mistä +väki näkyi vähitellen poistuvan. + +"Niitä on siellä ollut taas tänä iltana joka paikasta, Haapajärveltä, +Reisjärveltä, Sievistä, Nivalasta", selitti isäntä. + +"Se on vanhoja leikkikumppaneita lapsuuden ajoilta", alkoi Malmberg +uudelleen. "Isäpuoleni oli aikanaan pappina Reisjärvellä. Siinä +oli pappilan vieressä vanha mylly, minne kylän lapset kokoontuivat +leikkimään. Kerran nousin myllyn tuuttiin ja aloin saarnata ja pauhata +pojille niiden pahuudesta ja vallattomuudesta, vaikka itse taisin +olla pahin pukari joukossa. Tämä silloin, tämä sama mies, jota tässä +katselin löytääkseni, tuli ja veti papin alas saarnatuolista, niin että +veri juoksi nenästä noronaan. Muistin sen illalla heti, kun mies tuli +Pirttiperään ja alkoi kertoa herätyksestään. Kuului saarnani koskeneen +niin kovasti jonain pyhänä täällä Nivalan kirkossa, ettei unta silmiin +viikkokausiin. Minä miehelle, että mikset vetänyt alas saarnatuolista, +niinkuin silloinkin sieltä myllyntuutista Reisjärvellä. Puhuttiin +pitkin iltaa vanhoista asioista, lapsuuden muistoista. Nyt on mies +siellä, missä minäkin — tiellä taivaaseen, pakomatkalla Paapelista, +Oltiin taas sellaisia ystäviä, että oikein piti syliksi ottaa erotessa." + +Paavo hymähti hiljaa, ja toiset pyyhkivät vesiä salaa silmistään, + +"Ei mahda miehellä enää olla sitä mieltä, että sieltä alas kiskoisi — +saarnatuolista. Taitaisi istua ja kuunnella viikkokaupalla", arveli +isäntä. + +"On niitä sellaisiakin, jotka sen tekisivät, jos uskaltaisivat", +huomautti joku. + +"Pitää ollakin", tokasi Paavo väliin. + +"Herrat ainakin. Herroilla on viha semmoinen, että elävältä söisivät, +kun saisivat", sanoi Malmberg. + +"Vaan mistä ne herrat teitä vihaavat, joka ette niille ole mitään +tehnyt?" kysyi isäntä. + +"Kun en niiden kanssa korttia pelaa enkä totia juo, niinkuin ovat ennen +papit tehneet, enkä pitoja enkä kalaasia pidä enkä tanssikemuja", +selitti Malmberg kuin kiivastuen. + +"Herrat kun ovat pahimpia, ensimäisiä kaikessa jumalattomassa menossa, +niin kovimmin suuttuvat sille, joka on tullut jumalattomuutta +kukistamaan. Herroja ne olivat nekin, jotka elämän Herran tappoivat." + +"Se on niin — se on oikein, mitä Paavo sanoo", kuului joukosta. + +"Entäpä heräävät herratkin vähitellen. On sitä nähty jo ennenkin. +Kuopiossa niitä on sellaisia ja Kajaanissa, jotka talonpoikain kanssa +istuvat samalla seurapenkillä. Siinä on aina tutkain mukana ja piikki +sisäänpäin pistämässä, missä on vihaa ja vainoa", jatkoi Paavo. + +"Herää pappeja ainakin — nuoria pappeja — Lagus niitä herättelee +Herran voimalla. Se on semmoinen mies, etteivät sen käsissä kestä muut +paremmin kuin minäkään. Kalajoen rovastin uudet apulaiset ovat jo aivan +pilalla, Laguksen ja Malmbergin villitsemiä. Durchman, vanha pelimanni, +kuuluu särkeneen viulunsa ja iloinen, sukkela Laurin, muuttuneen +niin, ettei leikkisanaakaan enää kärsi. Ja Hemming, Laguksen oma +apulainen, huojuu siellä Vieskan pappilan vinttikamarissa juurillaan. +Mahtaa se rovasteja harmittaa ja suututtaa. Pian kai tästä saadaan +piispankäräjät." + +Malmberg seisoi keskellä lattiaa ja puheli innoissaan ja pyörähteli. + +"Ja Sievin pappi myöskin — Heikki Schwartzberg ja Antti Holmström. +Niitä on jo oikealla ja vasemmalla", jatkoi hän hyvillä mielin. "Mitä +tästä tuleekaan vielä?" + +"Maailman loppu — jumalattoman maailman, ja taivaan alku täällä maan +päällä", sanoi Paavo. + +"Kuulkaa, Paavo! Mitä se Lagus siellä sanoi teille — Pyhäjärvellä? +Toimitettiin Paavoa tapaamaan vartavasten", kysyi Malmberg yhtäkkiä +kuin jostain havahtuneena. + +"Sanoi sitä, mitä pitikin. Siitä tulee ystävä samanlainen kuin +sinustakin on tullut, ja vähemmällä vaivalla. Sinä potkeit ja +päristelit, vaan Vieskan pappi tuli rentonaan. + +"Minä olen kaiken aikaa elänyt toivon ja pelon välillä. Se kun aina +epäili savolaisia, teitä ja Niskasta, ja on kovin tarkka opista. Nyt on +sitten kaikki voitettu, kun on Lagus voitettu." + +"Ei vielä kaikkia. Se Kalajoen rovasti on vielä voittamatta, joka niitä +apulaisiaan kiusaa", sanoi Paavo. + +"Ja tämä Haapajärven pappi tässä vieressä", lisäsi isäntä. "Vaan sen +rouva on toista mieltä ja rouvan sisar, se Laura-neiti. Kokoovat +heränneitä kotiinsa, kun milloin uskaltavat ja milloin pappi itse on +pitäjällä", huomautti joku pojista. + +"Jääkööt vanhat rovastit kaikki jyväaittainsa vartijoiksi — niitä ei +enää Herrakaan hereille saa, jotka ovat kerran ahneudella sydämensä +sokaisseet! Eikä niitä tarvitakaan. Nuorista Herra nyt alkaa, nuorista +papeista ja ylioppilaista, joita kuuluu Vieskassa kulkevan, nuorista +miehistä ja naisista, näistä tällaisista —." + +Ja Malmberg löi kädellään talon nuorinta poikaa olkapäälle ovensuussa. + +"Näitä — näitä se nyt viertää ja näistä roihun sytyttää, joka vielä +näkyy pitkille matkoille", lisäsi Paavo. + +Kun Paavo ja Malmberg myöhään illalla erosivat toisistaan, tunsi +kumpikin suurta iloa sielussaan. Niinkuin heidän elämäänsä valaisisi +uusi, kirkkaampi, voimakkaampi valo kuin ennen. + +"Minä vanha mies nuorrun näiden ihmeiden keskellä", sanoi Paavo. + +"Paavon pitääkin — Paavon pitää elää vielä viisikymmentä vuotta. Nyt +vasta Paavoa tarvitaan." + +Ja he tarttuivat sylin toisiinsa, pitelivät kiinni toisistaan, niinkuin +eivät olisi tahtoneet milloinkaan erota. + + + + +XIII. + + +Hän oli taas, niinkuin monesti ennenkin, jäänyt seisomaan pihalle ja +katsomaan, miten Paavo ajoi alas jäälle ja siitä viittatietä myöten +kirkkoa kohti. Vaan hän oli siihen jo tottunut ja tiesi ja ymmärsi, +että se oli pakko semmoinen, joka pani Paavon liikkeelle, että se oli +Herran asia ja heränneen kansan yhteinen vaatimus, joka kuletti ja piti +yhtämittaa liikkeellä. Sitä hän vain salaa murehti ja siitä usein puhui +sekä muille että Paavolle itselleen, miten kestää kauan vanhan miehen +terveys pitkillä matkoilla, talvipakkasissa, kuumissa seurapirteissä, +huonoissa suojissa saloilla kaukana ja teitten varsilla taipaleilla. +Ja hän koki aina muistuttaa Paavoa lähdön päässä ja varoittaa +varomattomuudesta ja vilustumisesta ja muusta kaikesta, mutta Paavo +nauroi vain ja löi leikiksi. "Aikansa kestää syntinen ruumis. Herra +siitä vastaa, jos on asia kerran Herran asia." + +Vaan nyt oli matka pitempi kuin ennen milloinkaan, oli sellainen, joka +kesti kuukausmääriä. Ja päälle päätteeksi oli kylmien säiden aika, +tammikuun parasten pakkasten. + +"Eivätkö ne olisi voineet sitä kokoustaan pitää muuna aikana, +keväämpänä sitten, kun päivät pitenevät ja ilmat lämpenevät?" kysyi +Anna Loviisa valitellen. + +"En tiedä. Papeilla ovat kinkerinsä ja maistereilla muut lukunsa. +Tottapa ne ovat sen tietäneet. Sinne vain vaativat ja kirjoittavat joka +postissa, Bergh Nurmijärveltä ja ne maisterit sieltä Helsingistä", +selitteli Paavo. + +"Kuolet vielä, Paavo, sillä matkalla, vilustut, palellut vielä ja saat +taudin sellaisen, joka tappaa. Helsinkiin asti tällaisessa ilmassa — —!" + +"Vielä sen taaksekin. Kun olen kuollut, niin käy ilmoittamassa +rovastille. Sano sille, että nyt on kuollut se väärä profeetta, joka on +koko maata villinnyt!" keskeytti Paavo. + +Hän kävi hetken päästä vakavaksi ja jatkoi: + +"Rekeen kuolen tai seuratupaan tai tiepuoleen salolle, minne Herra +määrää, kun on kerran tällaista kulkemista tämä elämä. Ja tämän +pitää nyt tällaista olla, tästä en enää pääse toisenlaiseen, vaikka +pyrkisinkin. Herrat alkavat herätä Helsingissä ja niitä pitää päästä +katsomaan ja kuulemaan. Vaan valvoa pitää syntisen, pitää olla öljyä +lampussa, pitää päästä irti sielun siitä, mikä sitoo ja solmiaa tähän +maailmaan." + +He olivat istuneet myöhään illalla ennen lähtöä pirtissä kotona +Aholansaarella, Paavo emäntineen ja Liisa ja Liisan mies ja molemmat +nuorimmat tyttäret, Eeva ja Riitta. Kolme vanhinta tytärtä oli jo +poissa kotoa, mikä missäkin, yksi Karjalassa saakka. Oli tuntunut +juhlallisemmalta ja vakavammalta sinä iltana kuin monena muuna. Paavo +oli puhunut kotiväelleen ja lukenut, ja tytöt olivat laulaneet. Oli +jäänyt joskus yhteinen harjoitus kotona pitämättä. Hän oli ollut usein +niin väsynyt matkoilta tultuaan, ettei ollut jaksanut kulkea kamarista +pirttiin, oli maannut vain pitkällään tai lukenut vanhaa raamattuaan +pöydän ääressä paitahihasillaan turkkiliivi yllä. Vaan iltasin aina +ennen matkoille menoa oli hän koonnut väkensä pirttiin, lukenut ja +puhunut. Ja silloin oli tuntunut niin turvalliselta ja rauhalliselta. +Niinkuin hän olisi muuttunut joksikin toiseksi, joksikin pyhemmäksi ja +suuremmaksi, vaan tullut samalla likisemmäksi. + +Anna Loviisa seisoi pitkän aikaa pihalla aamuhämärässä, kunnes Paavo +oli häipynyt hevosineen etäisyyteen viittatielle. + +Kulettiin, ajettiin, mentiin aina vain eteenpäin tammikuun pakkasessa, +yövyttiin viluisina ja istumisesta väsyneinä ja aamulla aikaisin taas +lähdettiin ratisevalla reslalla ja vanhalla pienellä mustalla, joka oli +monet matkat tehnyt ja monen talon tallissa yönsä viettänyt. Alkumatka +oli vielä tuttua, vaan sitten muuttui kaikki oudoksi, ihmiset, talot, +taipalet ja maisemat ympärillä ja koko näköpiiri taivaanrannalla. +Loppuivat vähitellen vaarat ja selät ja viittatiet selkien halki ja +jatkoksistaan vääntyneet pirtit, harmaat ja tutunomaiset vaarojen +laella, ja ränstyneet mökit lumisine luukkuikkunoineen. Tasaista vain +tie loppumatkalla ja suuria kyliä matkan varrella, kivisiä kirkkoja +ja korkeita, komeita taloja, niinkuin linnoja, ja pitkiä kujateitä ja +lumisia tanhuvia loppumattomiin. He olivat niinkuin kummituksia täällä +etelässä rekineen ja resloineen ja kuluneine lammasnahkaturkkeineen, +körtteineen ja koirankoipikintaineen. + +Ei oltu enää uskallettu pitkiin aikoihin puhua parannuksen asioista +taipalella taloissa käydessä eikä yöpaikoissa. Eivät ne olleet +ymmärtäneet mitään, kun oli joskus yritetty, silmillään mulkoilleet +ja suu auki seistä tollottaneet. Oli vain puhuttu viinanpoltosta, +markkinamatkoista ja kaupoista kaikenlaisista ja hevosista tai oltu +mistään puhumatta, istuttu erillään aikansa ja taas lähdetty. + +"Mikä pitää pimeys olla valkeuden aikana täällä etelässä!" puhkesi +Paavo sanomaan kerrankin Niskaselle, kun he olivat lähteneet yöpaikasta +liikkeelle. + +"Ei ole vielä aika, vaan tulossa on. Lähtevät ne maisterit liikkeelle, +jotka nyt kuuluvat Helsingissä seurojaan pitävän, niin alkaa valeta +täällä niinkuin muuallakin. Käy samoin kuin kävi Kalajoen varrella." + +"Sinulla oli silloinkin parempi toivo kuin minulla. Minä olen sellainen +hetken lapsi, häilyväinen, tuulten vietävä, mikä milloinkin, puhun, +päätän, tuomitsen sen mukaan, miltä tuntuu", sanoi Paavo päivitellen, +kuin moittien itseään. + +"Itse sanot. Sinä päätät asian aina liika pian. Saat sitten jälestäpäin +liestää ja peruuttaa ja ottaa takaisin. On aina parempi odottaa." + +"Kun on luonto semmoinen, että pitäisi olla heti valmista kaikki ja +asiat hyvin ja kun ei sitten ole, niin —" + +Paavo riuhtasi käsillään ja levitti äkkiä syliään merkiksi, miten on +äkkinäistä ja repivää ja riuhtovaa hänen luontonsa. + +Oli niin hupaista, kun he saapuivat perille Berghin pappilaan +Nurmijärvelle, ettei oikein tiennyt, mitä sanoa ja mistä puhua ja mihin +istua. + +"Täällä minä — tämmöinen tämä on minun pappilani — tästä on tämmöinen +näköala järvelle — vaikka pieniä ne ovat nämä järvet Syvärin rinnalla +ja Kallaveden", puheli Bergh siirtyen paikasta toiseen ja siirrellen +tuolia. + +"Istutaan — poltetaan! Täällä on piippuja kaikenkokoisia hyllyllä. Istu +tänne, Niskanen!" + +Ja Berghin mieli oli niin hyvä, että puhe tuntui lapsen +lepertelemiseltä. + +"Kun saa tällaisia ystäviä Savosta saakka, niin ei oikein tiedä, mitä +tekisi ja mitä antaisi ja mitä puhuisi. Sanokaa itse! Olkaa täällä kuin +kotonanne!" + +"Annat kuuman kylvyn tänä iltana. Ruumis on kuin piesty pitkästä +istumisesta. Ei ole aikoihin kylvetty, ei ole uskallettu matkalla eikä +pakkasessa. Vaan Savon mies ei saunatta elä, ja saunauskoahan tämä +onkin tämä meidän uskomme", leikitteli Paavo. + +"Sitä saadaan ja muuta, mitä vain on talossa", sanoi Bergh nauraen ja +kyökkiin päin kulkien. — + +Oli kylvetty, syöty illallinen ja istuttiin Berghin kamarissa kaiken +iltaa ja myöhään yöllä vielä. Bergh kertoi työstään ja työnsä +vaikeuksista, karusta maaperästä ja synkästä pimeydestä, jossa täällä +oli eletty. + +"Rosvojen pesäpaikka tämä on ollut — Nurmijärven 'kraatarien', niinkuin +niitä täälläpäin sanotaan. Niistä siellä Kuopion vankilassa jotain +sait, vaan näistä et täällä mitään. Nyt ovat alkaneet vähitellen +tottua oikeihin tapoihin ja talttua. On aina joku joukosta tullut +herätykseenkin. Muut minun edelläni ovat jalkapuulla hallinneet, minä +hyvällä puheella ja sanalla. Se se sittenkin paraiten auttaa." + +"Sanalla pitää hallita saarnamiehen", sanoi Paavo väliin. + +"On siinä saanut koettaa yhtä ja toista keinoa. Tänä talvena olen +laittanut kouluja kyliin, pannut parempilukuisia huonompien opettajiksi +ja saanut vakavan kansan niihin suostumaan ja niihin lapsiaan panemaan. +Kokoovat sunnuntaisin lapsiväkeä ympärilleen ja opettavat lukemaan. +Täällä on nyt jo kymmenen koulua tänä vuonna." + +"Ovatko ne heränneitä vai suruttomia ne sinun koulumestarisi?" kysyi +Paavo. "Älä vain suruttomia pane Herran töihin!" + +"Molempia niitä on. Minulla on aina ollut sellainen halu opettaa +ihmisiä ulkonaisestikin — taitoon ja tietoon ja hyviin tapoihin +kaikenlaisiin", sanoi Bergh. + +"Tästä Niskasesta saat siinä asiassa toverin itsellesi. Tämä on lukenut +kaikki kirjat ja tämä niistä saarnaa pitkin pitäjiä, niin että mahtaa +parannus jäädä ja oikea Jumalan sana", laski Paavo taas leikkiään +Niskasen luvuista. + +"Paavo kun ei paljon muuta lue kuin minkä raamattuaan. Vaan minä +olen sitä mieltä, että maallisen viisauden pitää kasvaa hengellisen +rinnalla", puolusti Niskanen itseään. + +"Kun rinnalle pääsee, niin siitä edelle ajaa — kuomureellä", nauroi +Paavo. + +"On täällä ollut raskaita, pimeitä aikoja, samanlaisia kuin +Pälkjärvellä ennen. Täällä tulee sellaiseksi, että alkaa kelvata +mikä jumalisuus hyvänsä, kunhan jotain on. Jo minä hyvänä pitäisin +Renqvistinkin opetuslapsia." + +Bergh tarkkasi arastellen Paavoa. + +"Älä — älä! Älä sekoita äläkä sotke, vaan pysy raamatun opissa! Sinun +pitää siinä kasvaa ja vahvistua eikä lapsen lailla horjua. Et saa juoda +joka ojasta", varoitti Paavo. + +"Nyt on ollut näinä viime vuosina hupaisempaa elämä — nyt sitten +kun niitä maistereita ja ylioppilaita rupesi heräämään Helsingissä. +Siellä tulee käytyä kerta, pari kuussa. Toisinaan niitä ajaa sieltä +kuormittain tänne meille. Tulevat kyselemään niinkuin pienet lapset — +oikein tahtoi alussa naurattaa niiden tietämättömyys ja lapsellisuus." + +Se huvitti Paavoa, niin että hän nauroi Berghin mukana, nousi ylös ja +käveli toiselle puolen kamaria. + +"Sitä minä vain, että ei olisi pitänyt panna sitä kokousta Helsinkiin. +Ei siitä mitään tule — sovinnosta Renqvistin kanssa eikä Mikkelin +miesten. Pahenevat vain nuoret ja vasta-alkavat alkuunsa. Kylmiä +rautoja ei saa takomallakaan toisiinsa tarttumaan. Niitä pitää ahjoon +työntää ja moukarilla litistää. Sinä sitä sovintoa puuhaat ulkoapäin." + +"Voi olla — voi näyttää siltä Paavosta, joka saa omien ystäväinsä +parissa aina itseään virkistää, vaan meistä on täällä hyvää kaikki se, +mikä on vakavaa", sanoi Bergh itseään puolustaen. + +"Oikea oppi olla pitää. Sinä heilut täällä etelässä niinkuin Kajaanin +apteekkari siellä pohjassa. Sitten sinä vasta syntisiä hereille saat, +kun heilumasta lakkaat. Pitää olla pohja, joka kestää." + +"Niin — on se niinkin. Tiedäthän sinä, Paavo, ja tunnet minun luontoni. +Minun on vaikea riidellä ja väitellä. Parempi on elää rauhassa ja +sovussa." + +"On — kun on vain rauha oikeaa", sanoi Paavo. + +He viipyivät useampia päiviä, pitivät seuroja pappilassa ja pitäjällä, +istuivat ja puhuivat Herran töistä, Bergh siitä, mitä on Helsingissä +nähnyt ja kuullut, Paavo siitä, mitä Pohjanmaalla, Savossa ja +Karjalassa ja Kainuun puolella. + +Oli hupaista ja hilpeää matka yhdessä Helsinkiin. Naurettiin +sukkeluuksille, joilla Paavo höysteli omia puheitaan ja Berghin +kertomuksia nuorista ylioppilaista ja maistereista. Niitä olikin +kaikenlaisia liikkeellä ja niitä oli muodosteltu ja muokattu eri +piireissä erilaisiksi. + +"Vai niin — vai panivat pulloja pöydälle ja kortit viereen ja siinä +sitten odottivat!" sanoi Paavo ja nauroi leveää nauruaan. + +"Raamatun ja muut kirjansa työnsivät laatikkoon ja olivat hääräävinään +pullojen ja korttien kanssa", kertoi Bergh uudelleen saman asian. + +"Ja sanoi: Täällähän onkin oikeita luteerilaisia eikä mitään +kerettiläisiä —?" + +"Sanoi — poliisi, joka oli vahtiin pantu nähdessään herrat peli- ja +juomapöydän ääressä", selitteli Bergh. + +"Jo osasivat konstinsa, jo saivat kerran pirun petetyksi — mahtoi +kerrankin hävetä omaa tyhmyyttään", nauroi Paavo. + +"Ne kun nykyään ovat kerettiläisiä siellä kaikki, jotka vähänkin +ahkerammin kirkossa käyvät, mitä sitten nuoret, heränneet maisterit, +jotka lukevat ja veisaavat." + +"Ja oikeita luteerilaisia ne, jotka juovat ja korttia pelaavat, +niinkuin on herrain tapa maalla ja kaupungeissa", lisäsi Niskanen. + +Mitä likemmä tultiin kaupunkia sitä hiljaisemmiksi kävivät vieraat. +Bergh vain yksin jutteli, väliin "viittoen kädellään ja osoitellen +jotain merkillistä. Vaan sisällä kaupungissa tunsivat Paavo ja +Niskanen itsensä yhtäkkiä kuin toisenlaisiksi, pieniksi ja vieraiksi +ja oudoiksi. Heidän vaatteensakin, turkkinsa" karvakenkänsä ja +koirannahkalakkinsa erosivat kokonaan muiden pukimista, noiden +kaikkien, jotka näkyivät kiirehtien kuin juoksujalassa kulkevan kahden +puolen katua. + +"Tässä on kamreerin talo — tässä ne asuvat", sanoi Bergh ja ajoi +kamreeri Holmbergin portista sisään pihalle. + +Stenbäck ja Essen hyökkäsivät samassa ovesta ulos ja tulivat +puolijuoksussa tervehtimään Berghiä ja pitkämatkaisia, outoja, uusia +ystäviään. + +"Täällä ne nyt ovat molemmat, joista on puhuttu ja joita on odotettu. +Tämä tässä on Paavo ja tämä lyhempi Niskanen", esitteli Bergh +vieraitaan nuorille ystävilleen. + +"On kuultu, vaikkei ole nähty", sanoi Stenbäck ja toivotti vieraitaan +tervetulleiksi. + +Sisältä huoneista kuului puhetta, ja sakea tupakansavuilma tuoksahti +vastaan, kun Stenbäck ja Essen vieraineen astuivat sisään. Toiset +näkyivät seisovan keskellä lattiaa pitkävartiset piiput käsissä ja +juttelevan isolla äänellä, toiset istuvan yhdessä ryhmässä ja lukevan +jotain. Ovensuussa istui joukko sarkapukuisia talonpoikia, vanhahkoja +miehiä, pitkäpartaisia, oudoksuvan ja ujon näköisinä. + +Syntyi äänettömyyttä, ensin toisessa, sitten toisessa huoneessa heti, +kun Paavo, Bergh ja Niskanen olivat astuneet sisään. Tervehdittiin, +käteltiin, nuoret herrat kumarsivat syvään Paavolle, katselivat, +tarkastelivat ja alkoivat jossain edempänä puhella hiljaa, kuiskien +toisilleen. Toiset tulivat tuttuina vastaan, naurussa suin, Niilo +Bergh, Suonenjoen pappi, ja jotkut muut. Vaan vähitellen oltiin taasen +keskellä samaa, äskeistä sohinaa ja puheen pitoa. + +"Alkakoot nämä — puhukoot nämä ensin oman ymmärryksensä! Miksei se +tullut itse — Renqvist — näiden päämies?" kuului Paavo sanovan hetken +päästä kuuluvasti ja osoittavan oven suuhun, missä pitkäpartaiset +miehet istuivat jäykkinä kuin kuvapatsaat. + +"Niin — sanokaa te ensin oma ajatuksenne, Mikkelin miehet! Parasta lie +alkaa alusta, ensimäisestä parannuksesta, niin kuullaan, missä tulee +tienhaara", kehoitti Nurmijärven Bergh lempeästi. + +Salomon Häkkänen, mäntyharjulainen, alkoi saarnaavalla, +surunvoittoisella äänellä tehdä selkoa armonjärjestyksestä. + +Istuttiin, kuunneltiin, katseltiin väliin Paavoa, väliin Nurmijärven +Berghiä, väliin taasen Häkkästä, keski-ikäistä punakkaa miestä, joka +arkana, värähtelevällä äänellä koki selittää, miten oli ymmärtänyt +ensimäisen parannuksen ja vanhurskauttamisen. + +"Ei kelpaa oman jumalisuuden oppi täällä — ei sillä sielu elä", sanoi +Paavo ja keskeytti Häkkäsen puheen. "Pitää olla toisen tekemät passit +elämän tiellä, Herran itsensä antamat omassa asiassaan. Se on tasaista +ja kaunista kaikki tämä, mitä tämä on puhunut ja tämän oppi-isä itse, +vaan väärää on ja väärään vie." + +Ja Paavo alkoi itse selittää Herran työtä, miten se alkaa syntisessä ja +jatkuu, miten ei ole voimaa kenelläkään rukoilla oikeaa rukousta, jos +ei Herralta saada rukouksen henkeä, eikä syntiä vastaan sotia, jos ei +joka päivä oman voimattomuuden tunnon alla elämän Herraa lähestytä. + +"Minkä itse teet, uskot, rukoilet, taistelet, luet ja veisaat, se on +omaa työtäsi ja siitä kasvaa kiiltoa ja kaunista ulkomuotoa, vaan ei +Herra tunne sitä. Herra tuntee vain oman työnsä. Tämä pitää jokaisen +heränneen oppia ymmärtämään — tämä mikä on omaa työtä ja itsensä +pettämistä, mikä Herran. Harjaantunut mieli löytää tässä rajan, vaan +harjaantumaton ja puoliherännyt eksyy." + +"Se on oikea oppi — tämä Paavon — raamatun oppi", sanoi Niilo Bergh, +Suonenjoen pappi, innostuneesti. + +"Antaa sen puhua vielä!" kehoitti Essen. "Mitä se puhumisesta paranee, +kun on kerran hengessä ja mielessä ero? Jo on kuultu, mikä on oikea, +raamatullinen oppi ja Herran oma tarkoitus", sanoi Julius Bergh, nuori, +vilkas maisteri, ja käveli kiivaasti lattialla. + +Häkkänen aloitti taasen yhtä ujona ja arkana kuultuaan Essenin +kehoituksen, puhui synnin voittamisesta, siitä, miten tulee kristityn +Kristuksen veren voimalla kukistaa hallitsevat syntinsä ja päästä +niiden vallasta vapaaksi. + +"Pitää — pitää. Se on luettu ja tiedetään", keskeytti Paavo hetken +aikaa kuunneltuaan. "Pitää voittaa, pitää päästä irti, pitää olla +herrana halujensa keskellä kristityn, vaan ei siihen kerralla päästä, +ei päästä päivässä eikä kahdessakaan. Monesti loukkaat ja lankeet ja +saat vaivatulla tunnolla pyrkiä armahtajasi pariin. Siitä kasvat ja +miehistyt vähitellen sisällisen ihmisen puolesta, kun jaksat asiasi +Herralle kantaa. Tämä luulee sillä tultavan väkeväksi, että ollaan +polvillaan aamut ja illat." + +"Niin on oma kohtani — niinkuin Paavo on kuvannut ja niin on ollut +opetuslasten ja pyhien kaikkien. Elän ja kuolen siinä opissa", sanoi +Niilo Bergh yhä kiivaammin. + +Häkkänen yritti vielä kerran, vaan silloin alkoivat kaikki panna +vastaan, Paavo ensimäisenä ja nuoremmat Berghin veljekset. Syntyi ääntä +ja hälinää, noustiin ylös, liikuttiin, seistiin toisiaan vastapäätä +kädet toistensa olalla ja puhuttiin kiihkeästi aivan kuin olisi +keskenään väitelty. + +"Siinä se on ero pienellä paikalla." + +"Siinä — vaan sitä eivät sokeat näe." + +"Eivät näe näkevätkään, jollei näytetä." + +"Tuli niin selväksi raja ihmistyön ja Herran työn välillä, kun ukko sen +selitti, ettei luulisi enää sotkeutuvan." + +"Se on tämä, mikä tässä asiassa on muistettava — tämä että —" + +Ja nuoret miehet olivat innostuneita, niinkuin olisivat saaneet jonkun +uuden asian ajettavakseen, josta sitten puhuttiin ja neuvoteltiin, +tai löytäneet uuden, suuren totuuden, jota ihastellen ja ilomielin +toisilleen kerrattiin. + +Mikkeliläisten poistuttua alkoivat mielet vähitellen rauhoittua ja +tyyntyä. Veisattiin ja luettiin, Paavo ja Nurmijärven Bergh puhuivat. + +Miten ne veisasivatkaan voimakkaasti, täysin rinnoin, kirkkain, +täyteläisin äänin, toiset säestäen toisia! Ja samoja virsiä, joita +Savon ja Karjalan savupirteissä heränneet veisasivat ja samoilla, +surunvoittoisilla sävelillä. + +Paavoon se vaikutti niin, että hän puhui yhä uudestaan virsien lomassa +siitä armosta, jota Herra oli nyt osoittamassa kansalle, kun oli +herättänyt herroja, akatemian ylioppilaita, joista sitten tekee oikeita +pappeja ja paimenia kansalle. + +Ei muistettu kotiin lähteä sinä iltana, istuttiin, sytytettiin +piiput, keräännyttiin Paavon ympärille, kuunneltiin, puhuttiin omista +kokemuksista, miten oli herätty ja mistä oli asia milläkin saanut +alkunsa. + +"Tätä jos jatkuu, heräävät kaikki ennen vuoden loppua yliopistossa", +sanoi Julius Bergh. + +"Ainakin kaikki pohjalaiset", lisäsi Essen ja katsoi Berghiä +veitikkamaisesti. + +"Sitten ei enää tarvita Snellmanin sääntöjä pohjalaisia varten", +sanottiin joukosta. + +"Eikä Nervanderin sensooreja", lisäsi joku toinen. + +Kuului naurua toisesta huoneesta, missä Niskanen kertoi kaskuja +Paavosta nuorille ylioppilaille. + +"Mitä te täällä?" kysyi Essen, vilkas, iloinen, seisten kynnyksellä. + +"Niskanen kertoo, miten Paavo opetti jumalista miestä, joka +hurskaudessaan oli heittänyt maallisen työnsä", kuului joki sanovan. + +"No miten?" + +"Paavo oli ollut kerran kyntämässä, niin oli mies tullut puhumaan +sielunsa asioista. Paavo vain kyntänyt, hoputtanut hevostaan, väliin +vastaillen miehen kysymyksiin ja taas hoputtaen. Miesrukan oli siinä +vieressä pitänyt harpata hiki hatussa väsyksiin saakka." + +Ja sitten kuului taas naurua kamarista Niskasen ympäriltä. + +"Paavosta puhuvat ja Paavolle nauravat", sanoi Essen. + +"Paavosta ne nyt puhuvat joka paikassa, Paavoa nostavat ja kohoittavat +korkealle, taivaaseen asti, vaan pian sieltä taasen helvettiin +heittävät. Toiset nostavat, toiset laskevat", jatkoi Paavo. + +"Vanha kristitty kestää kumpaakin — nostamista ja laskemista", +huomautti Nurmijärven Bergh. + +"Laskemista paremmin kuin nostamista. Mikä luulee olevansa rakuuna, kun +on täällä hetken aikaa herroja — Helsingin herroja — haastattanut." + +Lauri Stenbäck näytti muita vakavammalta ja jäi vähäväliä istumaan +yksikseen ja miettimään. Niinkuin olisi väkisten nauranut, kun nauroi, +ja niinkuin kärsisi salaa toisten ilosta ja vapaasta seurustelusta. + +"Kuule, Lauri! Sinä kannat aina sitä suruasi yhtä raskaana", sanoi +Julius Bergh ja löi Stenbäckiä olkapäälle. + +"Minkäpä sille. Sitä ei panna pois niinkuin takkia päältä. Minulle +antoi Herra Östringin ystäväksi, joka oli kaikkia aarteita kallein, +ottaakseen sen sitten pois ja sillä murheella valmistaakseen ja +kypsyttääkseen iäisyyttä varten. Kaunis on tämä maa, kun ollaan nuoria, +mutta kaunein, ihanin on Jumalan puhdistettu, kirkastettu maa kerran +ylhäällä oleva. Minusta tuntuu siltä, että Herra on minua syventänyt +näiden vuosien kärsimyksillä." + +"Sen huomaa kirjoituksistasi. Mitä mahtaa Runeberg vastata — vai +jättääkö sinulle viime sanan?" + +"Ei jätä. Siinä riidassa on kaksi eri maailmaa vastakkain: tämä maailma +häikäisevän kaunis, runoilijan kaunistama, vaan synnin pilaama, ja +toinen, Jumalan maailma, kirkastettu, Pyhä, jonne ei saa tulla mitään +saastaista. Tämä maailma täällä on väkevämpi ja mahtavampi — sillä +pitää olla viimeinen sana." + +"Vaan ei ole vielä kuulunut mitään." + +"Ei ole kerinnyt." + +Siihen oli kerääntynyt toisiakin Stenbäckin ja Julius Berghin +ympärille, ja pian oli käynnissä puhelu "Vanhan puutarhurin kirjeistä", +jotka Runeberg oli pari kuukautta sitten julkaissut ja joihin Stenbäck +oli vastikään lähettänyt vastauksensa. + +"Miten lie, vaan minusta tuntuu siltä, että te olisitte saane kumpikin +korjata kirjoitustanne hiukan", sanoi Essen. "Sinä Lauri, olet +sittenkin liian ankara ja Runeberg liian maailmallinen — miten sen +oikein sanoisin." + +"Kuulkaa, Kalle Esseniä!" kuului joukosta. "Ei muista mies enää +Maalahden häitä." + +"Jotain ennättää jo viidessä vuodessa unhoittaa", vastasi Essen. + +"Minulle tämä asia on joko — tahi, ja minä luulen olevani siinä +Paavalin kanssa samaa mieltä. 'Minä olen maailmalle mahdoton ja maailma +minulle', kuuluu jossain hänen sanansa. Runoilijan kuvaama maailma on +vaarallinen. Siellä on synnin ja saastan yli vedetty kaunis väri — +ruusunhohteinen." + +"Niin — ja Laurilla on oikeus — Lauri on uhrannut kalleimpansa — +kanteleensa, maailman kunnian ja ylistyksen, runoilijan oman nautinnon +omista tuotteistaan, tulevaisuuden ihailun ja muun kaiken sellaisen", +sanoi Julius Bergh. + +"Herra vaatii paljon. Herralle ei kelpaa jaettu sydän eikä puolinainen +mikään. Emme me saa juottaa yhteen sitä, mikä ei yhteen kuulu. Runous +on luonnollisen ihmisen tuote, ei uuden, uudestasyntyneen. Minä olisin +kerran hukkunut, ellen särkenyt kantelettani. Kun on ratkaiseva +hetki käsissä, silloin on uhrattava kaikki. Herra piti huolta siitä, +että jaksoin silloin sen, mitä ei ihmisvoimilla jakseta — otti pois +Östringin, parhaan ystävän." + +"Herran asia ja työ täytyy tulla puolustetuksi, ahdistakoon sitä kuka +hyvänsä ja missä tahansa", kiivaili Julius Bergh. + +"Kysytäänpä Paavolta, millaisen sen pitää olla rajan jumalanvaltakunnan +ja maailman välillä", sanoi joku nuoremmista. + +"Paavo! — Tulkaa te sanomaan meille, millaisen pitää rajan olla +jumalanvaltakunnan ja maailman välillä. Tämä Stenbäck siitä on vasta +ollut väittelyssä — on kirjoittanut ruotsalaisiin lehtiin", sanoi Essen +ja siirtyi Paavon viereen. + +"Niskanen sen tietää, joka on Kiuruvedellä rajoja käynyt ja muualla, +missä ovat entiset umpeen menneet", sanoi Paavo nauraen. + +"Kumpi vain. Sanokaa, selittäkää molemmat!" kehoitettiin oikealta ja +vasemmalta. + +"Herrain on maailma toisenlainen kuin meidän talonpoikain. Meidän +maailmastamme on huokea päästä sen, joka pyrkii, vaan teidän on +maailmanne parempi ja kauniimpi ja kiiltävämpi ja makeampi. Pistät +körtin päällesi siellä salolla, niin jo olet rajan toisella puolen. — +Vaan pitää siinä olla vuorikin — särjetty sydän ja nöyrä henki", puheli +Paavo puoleksi leikillä. + +"Entä meidän — missä meidän — mitä meidän pitää tehdä?" kuului taasen +joukosta. + +"Teidän sitä, että alatte omaa korkeuttanne ja koreuttanne Herralle +valittaa ja ihmisviisauttanne tyhmyytenä pitää. Muut ne rajan tekevät +ja eron ottavat siitä, joka sielunsa pelastusta etsii, kun vain +todella etsii. Käyt, kulet Herran mielen mukaisessa murheessa, istut, +puhut, pidät kanssakäymistä missä tahansa, niin kauas karkkoontuvat. +Maailmalla on tarkka nenä. Sitä minä, ettei teidän sitä rajaa ole +tarvis aukomassa olla, muut sen aukovat ja aidan panevat." + +"Niin — niin — se syntyy itsestään ja näkyy muille selvemmin kuin +meille itsellemme", sanoi Julius Bergh. + +Ja nuoret miehet alkoivat kehittää uutta ajatusta, jonka olivat +löytäneet Paavon puheesta, sitä, että se onkin maailma, suruton +maailma, joka pitää rajasta huolen, kun on vain kristitty vilpitön ja +vaeltaa Herran kanssa kaikkialla. Mitä itse tekee, on omaa työtä, ja +sielu rupeaa sitten elämään oman työn orjuudessa. + +"Jo se on täällä nähty ja koeteltu, mikä muuallakin, että kun Herra +milloin tekee tuntemisestaan osalliseksi syntisiä, niin hylkää maailma +ne itsestään omaan joukkoonsa ja niille selkänsä kääntää." + +"Ja vainon nostaa ja paraansa liikkeelle panee — pappinsa ja +rovastinsa", tokaisi Paavo. + +"Ja poliisinsa. — Meitä täällä vahtivat ja vartioivat kuin pahimpia +pahantekijöitä — tyrmällä uhkaavat ja Siperialla. Täällä on jo saatu +käydä monesti selittämässä suurille herroille ja muille pienemmille", +puheli Julius Bergh katkerana. + +"Ei uskallettu yhteen aikaan enää veisatakaan ollenkaan. Pelkäsivät, +että muurit hajoovat västinkiä myöten", sanoi joku. + +"Sen pitää niin olla, niiden pitää teitä vihata, vainota ja vartioida +ja teistä pahaa puhua. Maailman pitää olla maailmaa täällä niinkuin +sielläkin. Minne me ristittä ja kärsimyksittä —? Suin päin takaisin +maailmaan. Risti siinä on rajana — maailman ja Jumalan ystäväin +välillä. Jos on maailman ystävyys viha Jumalaa vastaan, niin on sen +viha Jumalan ystävyyttä. Miettikää sitä silloin, kun vaino päällenne +lankeaa!" puheli Paavo. + +Oli äänetöntä ja hiljaista, niin ettei hiiskausta kuulunut eikä jalan +siirtoa, milloin Paavo puhui. Nuoret herrat kuuntelivat kurotetuin +kauloin, suu, silmät ihmetyksissä ja samassa asennossa, johon jäivät, +kun Paavo oli alkanut. + +"Mikä siinä on sen puheessa sellainen vaikutus, että sitä pitää korvana +kuunnella?" kysyi Reinhold Hedberg, nuori pohjalainen, toisilta. + +"Mikä lie? Harjaantuminen Herran töissä ja teissä, henki ja elämä." + +"Ja kieli — Savon sattuvat sanat — oikea, puhdas suomen kieli", sanoi +Antero Ingman. "Kuulette, miten se puhuu, miten sillä ovat sanat +valmiina, kuvaukset, vertaukset, ja missä tuntuu sana puuttuvan, siinä +tekee itse uuden ja hyvän tekee. + +"Minä sitä tässä kaiken iltaa, että eiköhän Anterolla ole tänä iltana +yhtä paljon kielen opettelemista kuin mielenkin", nauroi Essen. + +"Jos on mieli Jumalan totuutta oikein julistaa, niin että kansa +sen ymmärtää, ja siihen julistukseen panna sisällystä ja mehua, +niin pitää oppia oikeaa suomen kieltä. — Kyllä pappien saarnat ovat +kauheita kuulla sen, jolla on jotain vaatimuksia muotoon ja kieleen +nähden. Huonoja ruotsinvoittoisia käännöksiä Hagbergista ja muista — +sekasotkua, joka ei kelpaa kerrassaan mihinkään. Savoon meidän pitää +mennä kesäksi joka miehen, ennenkuin saarnaamaan rupeemme. Vahinko, +ettei ole Niklas Keckman täällä ukkoa kuulemassa." + +Puhuttiin Laguksesta ja Malmbergista toisessa huoneessa, missä Paavo +istui suuren ryhmän keskellä. Essen kertoi olostaan Ylivieskan +pappilassa höystellen, maustaen puhettaan tapansa mukaan ja viittoen +käsillään. Kuului yksityisiä hymähdyksiä ja naurun pätkiä, väliin +taasen yhteistä, hillittyä ilonpitoa. + +"Se pitää kaikki tulla koetelluksi ja kaikesta selvä otetuksi. +Et uskonut Lagusta, ennenkuin itse pääsit kokemaan. Ei saakaan +summakaupassa uskoa", kuului Paavo sanovan. + +Essen oli kertonut siitä, miten hänelle oli ollut käsittämätöntä +puhe ihmisen perinpohjaisesta turmeluksesta. Ainakin yhden päivän +voi ihminen elää hurskaasti ja ajatella alinomaa Jumalaa. Ja hän oli +vetäytynyt Ylivieskan pappilan vinttikamariin, lukenut, rukoillut ja +säestänyt viulullaan hengellisiä lauluja. Vaan ei ollut viipynyt kauan, +ennenkuin paha oli tarttunut jouseen ja laulut olivat muuttuneet muuksi +musiikiksi jollei aivan renkutuksiksi. + +"Ei ole käynyt paremmin senkään perästä — huonomminkin on käynyt — +minulle ainakin, joka olen tällainen hulivili. Itsestään on kullakin +suuri vastus. Tänä iltanakin taas — aivan tuin olisi päästetty +vallaton varsa vapaaksi. Minulle käy aina niin, että kun ihastun +ja iloitsen jostain hyvästä, Herran työstä, heränneiden ystäväin +läsnäolosta ja yhteisestä armosta, jota on saatu, niin siihen sekaantuu +poikamaista vallattomuutta, niinkuin on nytkin taasen tehnyt", puheli +Essen. + +Ja sitten syntyi siitä vakava keskustelu, miten on pilalla syntisen +sydän, miten siihenkin, mikä on kaikkein pyhintä ja kalleinta, +sekaantuu saastaa ja pahaa ja miten Herran tavarat likaantuvat syntisen +kosketuksista. Sydämet aukenivat vuorotellen, mielet sulivat, tultiin +yhä likisemmiksi toisilleen. Paavo itse puhui enimmän, hoiti, sitoi ja +korjasi, ojensi, opetti, näytti vaarat, poisti verhot ja peitteet ja +sielun hämärät hellästi niinkuin isä joukkonsa keskellä. + +"Veisatkaapa se virsi 'O Jesu elämän Herra!'" kuului Paavo sanovan +hetken päästä, kun keskustelu tuntui väsähtäneen. + +Toisessa huoneessa alkoi joku virren kauniilla, vahvalla äänellä, johon +muut yhtyivät veisaten ulkomuistista. Kun virsi oli loppunut, laskeutui +Paavo polvilleen tuolinsa viereen, ja äänettöminä, vakavina seurasivat +muut mukana. Kuului tuolien kolinaa ja hiljaista, rauhallista +asettumista, mutta sitten syntyi syvä äänettömyys. + +Paavo kiitti ja rukoili kauan, kiitti siitä, että Herra oli alkanut +armotyönsä akatemiassa ja näiden nuorten miesten kautta aikoi levittää +tuntemistaan ja salattua viisauttaan ja valoaan syntisen kansan +keskelle, rukoili sitä, että Herra armossaan varjelisi näitä ja +ylläpitäisi elävää uskoa ristin alla. Se oli kaikki niin yksinkertaista +ja välitöntä, niinkuin puhuisi jollekin ystävälleen jokapäiväisistä +asioista, se, mitä Paavo rukoili. Jotkut näkyivät pyyhkivän +liikutuksesta kostuneita silmiään, toiset painuvan alemma kuin pyrkien +likemmä Herraa. + +"Viekää terveisiä Savoon! — Sanokaa siellä heränneille, että me olemme +yhtä heidän kanssaan!" sanoi Essen, kun vieraat hyvästelivät ja tekivät +lähtöään. + +"Että me tahdomme oppia kansaa tuntemaan ja tulla yhdeksi kansan +kanssa, saada kansalta sitä, mitä sillä on antaa ja antaa taasen, mitä +meillä on itsellämme", lisäsi joku. + +"Yhteisiä ilot ja surut Herrassa", jatkettiin yhä. + +"Ja yksi, yhteinen kieli, niinkuin on yhteinen mielikin", kuului Ingman +täydentävän toisten terveisiä. + +"Viedään — sanotaan — kannetaan kontillinen kotia näitä herkkuja. —" + + + + +XIV. + + +"Kaikki niille kelpaakin, kun tällainen vanha, hautaan kaatuva, +Sakoittaisivat teitä nuorempia ja kiusaisivat ja pidoissaan pitäisivät, +vaan antaisivat vanhan miehen olla rauhassa. Sitäkö lie Nilsiän +nimismies jälessä juossut ja kuulostellut ja pitkin pitäjää kysellyt? +Minä olen taas ollut matkoilla, ettei kun käymältä kotona — kulkenut +Karjalat, Kainuut — virkamatkoilla niinkuin piispat ainakin. Ja nyt +on tällainen edessä. Vaan mistä ne meitä syyttävät — siitä samastako, +mistä Karjalassakin kerran takavuosina?" kysyi Paavo hetken päästä +kuultuaan Malmbergilta, mitä oli tekeillä. + +He olivat tavanneet toisensa Nivalan pappilassa, minne Malmberg oli +saapunut etelästä ennen Paavon tuloa ja mistä hän aikoi jonkun päivän +päästä jatkaa matkaansa Kalajoen käräjille. Paavo oli ollut omilla, +tavallisilla seuramatkoillaan, viipynyt viikon, pari Kiuruvedellä ja +Pyhäjärvellä ja saapunut tietämättään Nivalaan samaan aikaan kuin +Malmbergkin. + +Oli ollut iloinen yllätys Paavolle Malmbergin tapaaminen, jota ei +ollut nähnyt pitkiin aikoihin, vaan josta oli kuullut ja jonka työtä +oli seurannut Savosta päin. Oli pitänyt oikein syliksi tarttua +sydänystävään. Vaan sitten oli hän kuullut tämän onnettoman sanoman +käräjistä ja vainoista, jonka herrat olivat nostaneet, ja raivosta, +jolla olivat ajaneet asiaansa pappeja ja sanankuulijoita vastaan — +suuresta vainosta, josta hänkin nyt oli pääsevä osalliseksi. Ja häneen +oli tämä sanoma koskenut niin, että hän istui pitkän ajan äänetönnä, +raskain mielin kannattaen käsillään polvien varassa vanhaa, kumaraa +ruumistaan. + +"Siitä samasta ne vainoovat täällä, mistä ovat sielläkin yrittäneet, +vaan tämä on yhteinen rynnäkkö, suureksi suunniteltu, kaikella väellä +ja voimalla alettu ja ajettu. Ja siihen on tullut sitten lisää muitakin +syitä kuin se seurain pito. Täällä oli Nivalassa minulla aikanani +puulaatikko porstuassa, minne saivat seurakuntalaiset panna roponsa +pakanain valistamiseksi. Samanlaisia on ollut muillakin — Laguksella +ja Kalajoen apulaisilla", selitti Malmberg tyynesti ja rauhallisesti, +aivan kuin ei asia häntä koskisikaan. + +"Ja sekö sitten oli niillä silmätikkuna — herroilla?" + +"Se. Ei saa kerätä mitään eikä koota mitään ilman lupaa." + +"Ettäkö pitää niiltä kysyä lupa senkin tekemiseen, mikä on hyvää ja +oikeaa — Herran käskyn täyttämiseen?" + +"Niin — siltä tuntuu. Meillä ei ole tehty mitään pakanain +valistamiseksi ja auttamiseksi, mikä on kristityn kansan kallis, +välttämätön velvollisuus. Nyt on Herra antanut hyvyyttään pitkin +vuosia, herättänyt, virvoittanut, lahjoittanut uuden elämän ja toivon +heränneelle kansalle. Siitä ovat sydämet lämmenneet auttamiseen ja +pakanaraukkojen rakkauteen", puheli Malmberg. + +"Vaan ne ovat tekosyitä nämä kaikki, seurat ja laatikot ja keräykset. +Toinen on syy syvempi herroilla ja herrain ystävillä — Kristusviha, +heille itselleenkin tuntematon. Ovat itse pimeydessä, niin vihaavat +valkeutta, valkeuden ja päivän lapsia", jatkoi hän edelleen. + +"Niin — se on niin — sehän pitäisi tietää minun ja muiden, ottaa se +Herralta ristinä — oikeana ristinä, josta on puhuttu, vaan jota ei ole +vielä kärsivällisesti eikä kiitoksella kannettu. Ollaan heränneitä, +Herran miehiä, puhutaan, saarnataan, kuletetaan pitkin poikin +Suomennientä — minkä minäkin — pyhinä miehinä, oikeina uskovaisina, +ja sitten kun Herra antaa ristin osallisuutta ja sillä painaa oman +merkkinsä miehiin, saarnamiehiin, niin vastaan pannaan, riidellään +Herran kanssa, päivitellään, tuskitellaan, käräjöidään ja puoliaan +pidetään." + +Malmberg myönnytteli ja nyökytteli päällään levollisen, rauhallisen +näköisenä. + +"Minä muille puhun ja muita rohkaisen, vaan itse olen sitten yhtä arka, +kun sille paikalle tullaan", jatkoi Paavo. + +Ajettiin yhdessä Ylivieskaan Laguksen luo, missä taasen alkoivat samat +puheet. Istuttiin iltamyöhään, luettiin, tutkittiin asiakirjoja, +haettiin pykäliä vanhoista lakikirjoista, vaan kaikki pykälät tuntuivat +olevan toistensa kanssa ristiriidassa. Yhdessä sanottiin niin, toisessa +näin, tämä vapautti, tuo toinen taas uhkasi ja tuomitsi. Mikä niistä +selvän otti kaikista kuninkaallisista kirjeistä ja plakaateista +ja julkaisuista ja osasi niitä sitten sovittaa oikeaan paikkaan? +Mitä enemmän niiden kanssa työtä tehtiin sitä sotkuisemmaksi ja +monimutkaisemmaksi tuntui asia käyvän. Yksinkertaisen, selvän asian +sotkivat vain pykälät ja plakaatit. + +"Pankaa pois!" sanoi Paavo vihdoin. "Ottakaa toinen, parempi kirja ja +tutkikaa sitä, mitä siellä sanotaan!" + +"Sanotaan, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, ettei saa +niitä peljätä, jotka ruumiin tappavat eivätkä sielulle mitään voi. +Sielunasia ja sielun pelastus pitää meille olla kaikkena kaikessa, +jonka rinnalla ei muu mitään maksa." + +Malmberg sanoi sen vakavalla, varmalla äänellä jokaista sanaa erikseen +painostaen ja keskellä lattiaa seisten. + +"Näitä pykäliä jos yhä tutkimme ja vanhoja homehtuneita plakaatteja, +niin vaivaamme itseämme, omaa sieluamme rääkkäämme luvattomalla +murheella. Meidän ei tarvitse eikä meillä ole lupakaan omaa oikeuttamme +etsiä, jos on kerran elävä Jumala, vanhurskas ja oikea, jonka asialla +on oltu vilpittömästä mielestä köyhien sielujen pelastukseksi", puhui +Malmberg yhä samalla painolla kuin havahtuen jostain erehdyksestä, +jossa oli oltu ja johon ei enää saatu eksyä. + +"On se niinkin, vaan on toisinkin", puuttui Lagus puheeseen. "Minä olen +asiaa monelta puolen punninnut, vaivannut sieluani ja taasen heittänyt +kaikki Herran asiaksi ja Herran vastattavaksi. Se toinen puoli on tämä: +saavat meidät sakoitetuiksi ja viralta poispannuiksi ja tuomituiksi, +niin on kääntymättömäin ihmisten mielestä samalla koko usko ja oppi +ja liike tuomittu. Kun puolustamme itseämme, on samalla Herran asia +myöskin puolustettavana. Ja siinä on vielä yksi kohta, tarkka paikka, +joka Paavon ainakin pitäisi huomata, vanhan kristityn, nimittäin tämä; +myönnät kaikki, seisot uhmaten maailmaa vastaan, sanot: antaa tulla +vain, me olemme marttyyreja, Kristuksen asia on meidän. Minä luulen, +ystävät, että perkele pujahtaa peliin ja sekoittaa sorretun tyyneen +alistuvaisuuteen tekonöyryyttä ja uhmaan ylpeyttä. Ei — ollaan me +ihmisiä, syntisiä, erehtyviä, pidetään kiinni omasta oikeudesta niin +kauan kun se on Herran oikeutta myöskin, ja laki on sitä tukemassa." Se +tuntui niin oikealta ja vakuuttavalta, mitä Lagus oli puhunut, ettei +kukaan puhunut mitään pitkään aikaan. + +"Siinä sitä ollaan. Sinä ajat meitä aina lakikirjoihin ja pykäliin ja +plakaatteihin", sanoi Malmberg nauraen. + +"Niissä täytyy elää ja olla niin kauan, kun kuulutaan kirkkoon ja +yhteiskuntaan ja muuhun järjestettyyn, maalliseen elämään. Ne ovat +hyviä kaikki omalla paikallaan, kun on vain niillä oikea käyttäjä eikä +väärä, jumalaton, joka niitä käyttää Jumalan työn tukahuttamiseksi." + +"Kuule, Hemming! Mitä sinä siellä aiot sanoa?" kysyi Malmberg yhtäkkiä +Laguksen apulaiselta. + +"En mitään", vastasi Hemming. "Minä seison veli Laguksen selän takana, +kuuntelen, kumarran ja käyn sitten ulos, kun käsketään." + +"Ja annat meidän muiden seisoa tulessa ja hoitaa asian", nauroi +Malmberg. + +"Täällä on kirje Hedbergiltä", sanoi Lagus kurkoittaen pöydän yli. +"Sain sen joku päivä sitten. Se mies sotii etelässä, minkä me täällä +pohjassa. Muistathan Hedbergiä?" + +"Muistan, muistan", vastasi Malmberg päätään nyökäyttäen. Ja Lagus +alkoi lukea Hedbergin pitkää kirjettä väliin pysähtyen ja katsahtaen +merkitsevästi Malmbergiin ja kääntäen tärkeimmät paikat Paavolle. + +"Kaipaa, ikävöi, etsii varmuutta uskossaan ja asiassaan, niinkuin +silloinkin täällä käydessään. Niinkuin olisi vielä ulkona, oven takana, +eikä sisällä Herran talossa, vaikka on jo vanha parannuksentekijä", +sanoi Lagus pidellen kirjettä kädessään. + +"Suuttuu huonoon ruokaan. Aina vain herkkuja mahamäärältä, piirakoita +ja pannurieskaa", kuului Paavo sanovan. + +"Niinkuin sillä olisi ollut joku salainen epäilys silloinkin, viimeksi +tavattaessa. Niinkuin ei se olisikaan uskoa eikä siinä olisikaan +varmuutta, missä syntinen makaa joka päivä avuttomana Heran edessä. +Siihen se aina loppui sen puhe, että pitää olla rauhat ja riemut ja +vahva pohja jalkain alla", jatkoi Lagus. + +"Sitä ne harjaantumattomat", sanoi Paavo kiireesti. "Herran tavaroille +vain suin päin, kaulaa myöten, sylikaupalla vain kaikkea hyvää joka +päivä. Vaan kun on lahjat saatu, niin ei antajasta enää mitään." + +"Anna Paavon vastata kirjeeseen, niin saa kuulla, mikä ja millainen on +tie taivaaseen syntisellä!" kehoitti Malmberg. + +"Aivan niin. Paavo saa sanoa — minä kirjoitan", sanoi Lagus ihastuneena. + +"Vaan jos sotken ja panen pilalle, niinkuin ennenkin", nauroi Paavo. + +"No, Paavo, alahan!" kuului Lagus kehoittavan istuen kynä kädessä +pöytää vasten kumartuneena. + +"Kaikki vanhurskaiksi tehdyt sielut", alkoi Paavo harvakseen, silmät +kiinni puristettuina, "ovat totisen kääntymyksen kautta elämän tielle +tulleet. Vaan kun ovat joutuneet vanhurskauttamisen paikoille ja +ensimäisen kerran syntinsä anteeksi saaneet, niin siinä tulee tien +haara eteen. Toiset lähtevät silloin toista tietä, toiset toista. +Petolliset kristityt lähtevät elämän vanhurskauden tielle. Kun on +lasten leipä loppunut ja ensimäiset kihlauksen päivät päättyneet, +niin ne omistavat uskon itselleen väärällä tavalla ja siinä väärin +ymmärtävät pyhän raamatun, joka puhuu siitä, miten on syntisen uskosta +eläminen. Nämä ovat sitten heidän tuntomerkkinsä: harjoittavat +kiivaasti jumalisuutta niinkuin kihlauksen päivinäkin, vaan ilman +Kristusta, ilman kilvoitusta ja Kristuksen sisällistä tuntemista, ja +tekevät itsellensä Kristuksen jälellä olevista armon liikutuksista. +Vaan oikeat kristityt eivät lähde tietämätöntä tietä kulkemaan. Kun +on niiltä lasten leipä pois otettu; niin ne kaipaavat, murehtivat +ja ikävöivät: missä olet johdattajani — eivätkä uskalla askeltakaan +pyhityksen tietä kulkea, ennenkun Herra katsoo armossa heidän +puoleensa. Tulkoon sitten suurempi tai pienempi tunto heidän osakseen +Herran katseesta, niin he ovat tyytyväisiä ja alistuvat Herran pyhän +tahdon alle pitäen itseään mahdottomina kaitaa tietä kulkemaan. +Eivät ne siinä ole epäuskoisia silloinkaan, kun Herra viipyy, vaan +kärsivällisinä odottavat, kunnes taasen armahtajansa löytävät. +Vanhurskaaksi tekemisessä tulevat toiset läksyt syntiselle. Kaikki armo +pannaan siinä kilvoituksen alla saatavaksi, ei ansaittavaksi mitään, +vaan vapaan, järjellisen ihmisen velvollisuudeksi, jos hän muutoin +tahtoo uskossa kasvaa eikä tietämättömän perässä juosta." + +"Se on niinkuin Paavo sen sanoo ja niinkuin on koetettu itsekin sanoa +ja opettaa", sanoi Malmberg nousten kävelemään. + +"Niinkuin olisi naula upotettu joka sanaan", lisäsi Lagus päätään +kääntämättä ja omasta puolestaan viedä jatkaen kirjettä. + +Tultiin päivää ennen käräjäin alkua Kalajoelle neuvottelemaan +yhteisestä asiasta ja puolustuksesta. Durchman oli jo tervahovissa +Roosin luona, kun Paavo ja papit saapuivat. + +"Tämä piti taasen tehdä — tämmöinen matka keskellä pahinta pakkasta", +sanoi Malmberg tervehtiessään Roosia, vanhaa ystävää — ensiherätyksen +ystävää Kalajoen ajoilta. + +"Tämä piti. Hyvä, että piti. Teitä ei täällä muutoin näkisikään." + +"Vaan Paavo ei olisi tullut, ellen minä olisi haastanut tulemaan — +vaikka eihän se mahtanut aivan virallisesti tapahtua. Ukko kun ei +tiennyt mitään koko asiasta." + +"Parempi on tulla papin haasteella kuin lautamiesten ja vallesmannien", +nauroi Paavo. + +"Laurin jää tulematta tällä kertaa — on lähettänyt valtakirjansa tänne +minulle Torniosta", ilmoitti Roos. Malmbergia tuntui harmittavan +Laurinin poisjääminen, "Laurinin täällä olla pitäisi", sanoi hän +päivitellen ja kävellen edestakaisin lattialla. "Me muut olemme +tuppisuita. Se mies raskii jotain sanoa ja tarttua aina väliin +lujin käsin ahdistajiinsa, niin etteivät saa nahkaa ilmaiseksi +parkittavakseen." + +"Siinä taisi olla kiivautta liiaksikin. Ärsytti suotta", sanoi Lagus. + +"Niin — vaan se tuntui niin hyvältä syntisestä, pahasta, ilkeästä +sydämestä. Saakoot vain samalla mitalla, millä itsekin mittaavat!" + +"Ei, hyvä veli, — ei meidän sovi käyttää lihan käsivartta aseenamme. +Parasta on pysyä tyynenä kristityn ja Kristuksen opetuslapsen +kaikkialla. Ja sitten on vielä muistettava elämän Herran omia sanoja: +'Kun he teitä vetävät tuomioistuimen eteen, niin älkää huolehtiko +siitä, mitä teidän sanoman pitää, sillä pyhä henki puhuu teidän +puolestanne'." + +"Kyllä minulta ainakin tahtoi tyyneys loppua ja palasiksi pirstoutua +kaunis kristillisyyteni silloin, kun ne valehtelivat ja vääristelivät +sanojani, se Karjalan Lauri ja muut", puhui Durchman. "Lienen sanonut +joskus jotain Lohtajan rovastista — eikähän se mikään salaisuus +olekaan, että ukko Elfving kiroilee — samoin kuin Alavieskan +vaalipapeistakin. Nehän olivat toiset suruttomia, Österblad yksin +herännyt mies, ja totta kai sen tohtii sanoa, mikä on oikeaa ja totta. +Vaan mitä lienen sanonut ja puhunut, sen olen puhunut yksityisesti." + +"Se se enimmän harmittaakin, että ne vetävät esille juoruja, +kulkupuheita, asiaan kuulumattomia, jotka ovat ulkopuolella syytöstä, +ja niitä varten sitten kokoovat todistajia kaiken karvaisia, renkejä +talleista, juomareita krouveista, lukutaidottomia, ruunankummeja — +arvostelemaan omia opettajiaan", jatkoi Malmberg kiihkeänä. + +"Jätetään nämä — näistä saadaan puhua huomenna aivan liian paljon +— puhutaan paremmista asioista! Puhukaa, kertokaa te, Malmberg ja +Durchman, mitä te siellä etelässä teette! Herääkö siellä ketään vai +kuorsataanko puukkojunkkarien maassa vanhaa vuosisatojen unta?" +keskeytti Lagus puhelun päivänkysymyksestä. + +"Herää — niitä herää nyt joka paikassa. Nyt on sellainen aika, ettei +auta mikään — niiden täytyy herätä. Palaavat kirkosta, niin ääneensä +itkevät. Kiroilevat ja vannovat ja tasajalkaa hyppivät kiukuissaan +aikansa, niin jo tulevat muutaman päivän päästä Kauppilan seuratupaan +ja istuvat sanan alla lakioina kuin lampaat. Durchman kytkee pahimpia +puukkojunkkaria Ylihärmässä, minä Lapuan häjyjä, minkä jaksan." + +"Se on toisenlainen Suu-Pohjan mies kuin nämä täällä — rehellinen +synnissä ja kaikessa pahassa ja sitten taas yhtä rehellinen +hyvässäkin", puuttui Durchman puheeseen. "Sen ovat puukonhaavat aina +edessä eivätkä milloinkaan takana. Tekee, mitä tekee, peittelemättä, +lyö, puukoittaa ja jättää siihen sidottavaksi juoksematta ja +pakenematta. Pitää olla miehen mies kaikessa, vastata omista teoistaan +itse, ja kantaa kahleensa miehen mielellä. Kun se sellainen sitten +herää, ja Herra voittaa sen puolelleen, niin se on heti molemmilla +jaloillaan elämän tiellä, ei kuuhaile eikä katsele oikealle eikä +vasemmalle. Ja saat panna sen koetuksiin ja kiusauksiin mihin tahansa, +niin kestää, pitää mielensä ja paikkansa heilahtamatta." + +"Näistä kun on molemmista jo ennättänyt tulla sellaisia eteläisiä, +etteivät muut enää mitään niiden mielestä kuin ne siellä. Niiden ovat +kaikki pahat teotkin hyviä töitä näiden mielestä", nauroi Paavo. "Jo +minä niiden eteläisten ylistystä olen kuullut." + +"Jaa — jaa — niin — niin. — Siinä on perää. — Sellaisia ne olivat +vöyriläisetkin ennen, suoria ja rehellisiä kaikessa. Nämä täällä +vahtivat nurkan takana ja lyövät takaa päin", jatkoi Lagus, jota oli +huvittanut etelä-pohjalaisten ylistäminen. + +"Sieltä vain eivät sellaisia todistajia saisi vallesmannit pappeja +vastaan, kuin ovat täältä saaneet", vakuutti Durchman. + +Iltapäivällä alkoi kansaa virrata tervahoviin, körttipukuista, +koirannahkalakkista. Ennen pitkää oli pirtti täynnä väkeä, syytettyjä +talonpoikia Nivalaa myöten ja niiden ystäviä. Ajoivat rauhallisina, +käänsivät, asettelivat hevosiaan, tervehtivät toisiaan vakavina, +äänettöminä, niinkuin olisivat tulleet omaan juhlaansa ainakin ja +niinkuin niille olisi tämä ilta seuroineen ja puheineen ollut pääasia. + +"Ovat tulleet oikein joukolla — olisi vain pitänyt olla suurempi pirtti +tänä iltana", sanoi Roos, talon isäntä, ja tarkkasi ikkunasta pihalle. + +"Käy käskemässä tuomari mukaan ja Lohtajan rovasti — pannaan puhumaan — +ja viskaali ja nimismies!" kehoitti Durchman leikillään isäntää. + +"Nimismies tulee pian käskemättäkin. Kuuluu uhanneen hajoittaa +kokouksen, jos uskalletaan vielä, niinkuin viimeksi uskallettiin", +vastasi Roos. + +"Olisi tainnut olla parempi jättää nämä seurat sentään pitämättä", +sanoi Lagus vakavana. + +"Ei mitenkään — ei vaikka Siperiaan vievät. Vainon aikana tarvitsee +kansa kehoitusta, ja kun on Paavokin täällä", kiivaili Roos. + +"Niin — ja jos tulee ja hajoittaa kokouksen, niin on sekin nähty — saa +sekin teko jäädä historiaan — kristillisen kirkon historiaan", lisäsi +Durchman ivallisesti. + +"Siihen pitää sittenkin päästä, että tekee aina sen, minkä tietää +tunnossaan oikeaksi. Meidän täytyy tänä iltana näiden seurojen ja +sananharjoituksen kautta panna vastalause vääriä pykäliä ja plakaatteja +vastaan. Olkoon tämä nyt vastalauseena! Veisatkoot nyt niin, että +kuuluu yli Kalajan kirkonkylän tuomariin ja pappilaan asti." + +Ja Malmberg käveli ja seisahteli ja pyörähteli lattialla. + +Kuului voimakasta veisuuta pihan yli pirtistä, jonka ovi näkyi +avautuvan ja taas sulkeutuvan uusista menijöistä. Niinkuin olisivat +kuulleet Malmbergin puheen ja kehoituksen tai olleet itse samaa mieltä +ja samasta mielestä veisanneet. Niinkuin kokoaisivat yhteisesti +voimia ja rohkeutta ja kärsivällisyyttä huomista päivää varten ja +puristaisivat mielestään kaiken pelon virsiinsä. + +Silloin ajoi joku pihalle. Aisakello kilahti vielä jonkun kerran, +hevonen heitteli höyryissään kaulaansa, ja reestä vierähti eteisen +eteen herrasmies paperikäärö kädessä. + +"Se on Sandman — se on nyt täällä — nimismies — siinä, missä siitä +vasta puhuttiin", sanoi Roos hätäisenä ja kiiruhti vastaanottamaan +eteiseen. + +"Tulin virka-asioissa", kuului nimismies puhuvan vapisevin äänin +eteisessä. "Te ette saa pitää kokouksianne täällä käräjäin aikana eikä +muulloinkaan. Tahdon ilmoittaa esivallan nimessä, että on lainvastaista +tämä tällainen — että kansan pitää poistua ja hajota. Ja on sitäpaitsi +röyhkeää tehdä sitä — harjoittaa sitä, mistä on huomenna syytteessä." + +Sanoi ja poistui ja ajoi täyttä karkua kylälle päin turkkeihinsa +uponneena, paperikäärö samalla lailla kädessä. + +"Teki kuin tekikin, mitä aikoi. — En olisi uskonut, että teki, että +uskalsi", sanoi Roos hämillään palattuaan kamariin. + +"Teki — vaan pitääkö sitä totella? — Kumpaa pitää totella, Jumalaako +vai vallesmannia? Mennä nyt käskemään kansaa pois pirtistä Jumalan +sanan ympäriltä!" kiivaili Durchman. + +"Paavo, sanokaa te, mitä nyt tehdään, mikä tässä on oikeaa, mikä +väärää!" kehoitti Malmberg. + +"Lagus sanokoon!" vastasi Paavo, + +"Paavo sanoo vain!" kuului Laguksen hiljainen, surullinen ääni. + +"Kielsivät aikanaan seurain pidon Savossa, niin toteltiin, pysyttiin +alallaan ja odotettiin parempia aikoja. Karjalassa tottelivat samalla +lailla eikä siitä ole sielläpäin vahinkoa tullut. Vaan tehkää, minkä +itse paraiten hyväksi näette!" + +"Minä olen samaa mieltä kuin Paavokin. Minä pelkään, että jos me nyt +vastustamme ja jatkamme, niin muuttuu kuuliaisuus Herraa kohtaan +röyhkeydeksi esivallan edessä, jolla on miekkansa väkevämmältä. Ja on +sekin, että pitää opetella nöyrtymään ihmisten edessä, niin osaa sitten +olla nöyrä Herran edessä." + +"Saat sinä mennä pirttiin ilmoittamaan kansalle vallesmannin käskyn", +sanoi Durchman katkerana Lagukselle. + +"Menen kyllä", vastasi Lagus ja käveli kiivaasti pirttiin päin. + +"Vaan puhukin ensin Jumalan sanaa!" huusi Roos perään porstuasta. + +Hetken perästä alkoi seuraväkeä solua ulos oven täydeltä. Ei kuulunut +mitään syytöksiä eikä uhkauksia joukosta eikä isoäänistä puhetta. Ei +näkynyt mitään kiihkoa kenenkään kasvoissa eikä riuhtovaa uhmailua +liikkeissä. Ne kävelivät, astelivat hiljalleen hevostensa luo, +sytyttelivät piippujaan pihamaalla, tarinoivat muista asioista, +tunnustelivat ilmaa yöksi ja huomiseksi päiväksi. Oli kuin olisivat +saaneet työnsä suoritettua ja tekonsa tehtyä sisällä pirtissä ilman +pappien apua, niinkuin seurat olisivat jo pidetyt ja rukouksella +päätetyt. + +"Näettekö tuota kansaa, miten se on rauhallista, aivan kuin ei asia +sitä liikuttaisi ollenkaan?" kysyi Malmberg toisilta silmäillen ulos +ikkunasta. + +"Siksi se kestää. Sillä se voittaa ja puolensa pitää. Meidän on siitä +oppiminen", sanoi Lagus, jonka mieli tuntui liikutetulta. "Ajattelin +pirttiin astuessani, kun kuulin niiden väkevää veisuuta, että noiden +virsien kaiku kantau läpi aikojen." + +Käräjäpäivän aamuna näkyi kansaa liikkeellä teillä ja kujilla ja +pihamailla. Sitä kuohui käräjätalon ympärillä mustanaan, heränneitä ja +suruttomia, enimmän heränneitä, jotka seisoskelivat totisina omissa +ryhmissään, aran näköisinä ja puoliääneen puhellen. Joku herrasmies +kulki pihan poikki, milloin pyrkien sisälle käräjätaloon, milloin +talosta poispäin, ivallinen, säälivä hymy huulilla. + +"Siellä ovat nyt molemmat körtit", kuului jostain joukosta taampana +pilkallisella äänellä. + +"Kerettiläisten tuomiopäivä tuntuu olevan likempänä kuin muiden", sanoi +toinen. + +"Niiden on pääprofeettakin täällä Savosta asti. Kuuluvat sitä +palvelevan ja jumalanansa kumartavan. Vaan huonosti oli käynyt eilen +illalla palvelemisen tervahovilla. Oli täytynyt kesken lopettaa — +vallesmanni oli pannut pakon semmoisen, että oli täytynyt", tiesi joku +kertoa. + +"Eivät ne olleet vielä alkuunkaan päässeet, kun oli Vieskan pappi +tullut ovelle ja siitä käskenyt kansaa hajoamaan. Täällä ovatkin +körttipapit hallintoaan pitäneet, vaan nyt on vallesmannein vuoro", +täydensi taasen joku kolmas toisten tietoja. + +Herroja ajoi pihalle useampia hevoskuormia kenossa selin, +turkinkaulukset pystyssä, tuomari itse ja Erik Berg, maaviskaali, +ensimäisessä, nimismies Sandman ja käräjäkirjuri toisessa ja Lohtajan +rovasti yksin kolmannessa reessä. Syntyi hälinää ja puheen sohinaa ja +liikettä pihalla, mentiin hevosten ja kuskien luo ja tarkasteltiin +rekiä, valjaita ja karhunnahkoja. Heränneet seisoivat edempänä +samoissa, koskemattomissa joukoissaan äänettöminä, kääntyivät joskus +jotain katsomaan ja sytyttelivät piippujaan kontettuneilla käsillään. +Vaan samassa tulivat verkalleen astuen Paavo ja papit ja Roos, +tervahovin hoitaja, nousivat törmää ylös ja kulkivat suoraan sakeinta +joukkoa kohti. Kävi kuhaus läpi vakavan joukon ja lyhytaikainen +aaltoileminen päiden päällä, ja kuului kirpeitä narahduksia jalkain +liikkeistä lumella. Sitten oli taasen hiljaista ja odottavaa kuin +kirkossa ennen saarnan alkua. + +"Minne menemmekin, on Herra mukana ja miten käynee, on Herran tahto +tapahtumassa", lausui Lagus sointuvalla, kauniilla äänellään, niin että +kaikki kuulivat, joille se oli tarkoitettukin. + +Niinkuin olisi sanonut sen omille lapsilleen, niinkuin olisi niitä +ollut saattelemassa pitkälle matkalle, jolta, tiesi milloin, palaavat. + +"Asialliset sisään!" kuului käräjätalon rappusilta jonkun ääni, +soinnuton, käheä, virallinen. + +Alettiin kulkea ovea kohti, astua hiljalleen eteenpäin kuin +hautajaissaatossa, Paavo ja papit edellä, työnnyttiin ovesta sisään, +hajaannuttiin, siirryttiin oviseinälle, asetuttiin asentoihin, +hiljennyttiin ja seisottiin jännittyneinä koirannahkalakit leukaa +vastassa. + +Pöydän takana perällä istui tuomari, nuori mies, viiksiään väännellen, +ja pöydän päässä pöhöttynyt, unisen näköinen kirjuri, joka käänteli +papereitaan, mulkoili silmiään ja katseli vihaisesti ovelle päin, mistä +aina vain näkyi tulevan uusia körttejä ja uusia koirannahkalakkeja +sisään. Vaan kamarin ovella seisoivat Erik Berg, maaviskaali, ja +nimismies Niilo Sandman, paperikäärö kummallakin kädessä, ja tuolilla +niiden takana istui Lohtajan rovasti Elfving, korkean konsistoorin +asiamies. + +Oli vihdoin hiljaista sisällä käräjätuvassa, juhlallista, jännitettyä. +Papit seisoivat vasemmalla, kamarin puolella, kansan edessä, +Malmberg kuin upseeri suorana, Lagus hartaan, lempeän näköisenä kuin +aikoisi ruveta seurapuhetta pitämään, Paavo siinä vieressä pitkänä, +kumarahartiaisena, harmaat hapset valuen olkapäille, ja Jaakko Hemming +Laguksen takana, nuori, ujo apulainen. + +"Ovatko asialliset kaikki paikalla?" kuului tuomari kysyvän hetken +päästä. + +Kun ei kuulunut mitään vastausta, uudisti hän hetken päästä +kysymyksensä sitä täydentäen: + +"Ovatko syytteen alaiset papit saapuvilla?" + +"Pastori Laurin on estetty saapumasta paikalle, vaan tässä on +valtakirja, jonka hän on minulle lähettänyt", sanoi Roos ja asetti +paperin pöydälle tuomarin eteen. + +"Entä Paavo Ruotsalainen, talollinen Nilsiän pitäjästä — onko hän +paikalla?" + +Paavo kumarsi kankeasti merkiksi läsnäolostaan ja sanoi jotain +puoliääneen. + +"Näkyy olevan", huomautti nimismies, kun tuomari jäi hetkeksi katsomaan +Paavoa ja väkijoukkoa. + +"Täällä on papinkirja", lisäsi nimismies samassa ja ojensi tuomarille. + +Kirjoitettiin, järjestettiin papereita pöydällä, merkittiin +pöytäkirjaan, haettiin taasen jotain paperia, joka tuntui olevan +kateissa, puhuttiin kuiskuttamalla ruotsiksi ja alettiin uudelleen +siirrellä papereita ja asiakirjoja. Sitten alkoi tuomari lukea viime +istunnon pöytäkirjaa, väliin silmäillen pappeja, milloin olivat pappeja +koskevat kohdat luettavina, ja lukien selvemmin ja harvemmin, mutta +muulloin supattamalla ja kiirehtien. + +"Mitä on yleisellä syyttäjällä asiassa esiintuotavana?" kysyi tuomari +Bergiltä, kun lukeminen oli loppunut, ja heittäytyi puoleksi pitkälleen +selkänojaa vastaan. + +Syntyi jännitystä, ja kaikkein katseet kääntyivät kamarin ovelle, missä +Berg näkyi hätäisenä haeskelevan papereitaan. + +"Paitsi sitä, että pyydän uudistaa kaiken sen, mitä jo aikaisemmin +olen asiassa esiintuonut syytettyjä pappeja vastaan lainvastaisten +hartauskokousten pitämisestä ja laittomasta, vahingollisesta varojen +keräämisestä erinäisiä tarkoituksia varten sekä syytteeseen pantuja +talonpoikia vastaan laittomiin hartauskokouksiin osaaottamisesta, +saan minä tässä istunnossa saman, tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn, +kuninkaallisen plakaatin sekä toukokuun 2 p:nä 1756 päivätyn, +kuninkaallisen kirjeen nojalla vaatia edesvastuuta talolliselle Paavo +Ruotsalaiselle Nilsiän pitäjästä Kuopion lääniä, koska mainittu +Ruotsalainen on useita eri kertoja ja eri paikoissa ottanut osaa näihin +lainvastaisiin kokouksiin, niissä lukenut ja laulanut, vieläpä niitä +joskus johtanut ja niissä puheita pitänyt. Pidätän muutoin istunnon +aikana ja asian käsittelyn ohella itselleni oikeuden erinäisten +muistutusten ja huomautuksien tekemiseen sekä tämän syytöksen +seikkaperäiseen täydentämiseen." + +"Mitä kokouksia yleinen syyttäjä tarkoittaa? Tahtooko yleinen syyttäjä +ilmoittaa paikasta ja ajasta, missä ja milloin syytetty Ruotsalainen on +ollut mukana johtamassa ja puhumassa?" kysyi tuomari. + +"Eri paikoissa ja eri pitäjissä eri aikoina, vaan viimeksi Niemellä +Nivalan yläpäässä, Matti Niemen talossa — joulun pyhinä. Itse tietänee +ja todistajain lausunnoista selvinnee tarkemmin päivän määrä", vastasi +Berg. + +"Mitä on talollisella Ruotsalaisella tähän sanottavana?" kysyi tuomari, +ja hänen äänensä muuttui töykeäksi, kopean viralliseksi. + +"On sitä, että siellä on oltu Niemellä, niinkuin muuallakin — on luettu +ja laulettu ja puhuttu. Tämä isäntä on jakanut maallisia hyvyyksiään +minulle, niin on minun pitänyt antaa hengellisiä", vastasi Paavo +suoristaen kumaraa, rauennutta vartaloaan. + +"Pyytäisin, että syytetyltä kysytään, onko hän näitä kokouksia varten +ollut täälläpäin kulkemassa vai muutoinko vain niitä on pidetty muitten +asiain ohella", sanoi Berg. + +"Näitä kokouksia vartenko talollinen Ruotsalainen on ollut liikkeellä +täälläpäin — Niemellä Nivalassa ja muualla?" kysyi tuomari. + +"Näitä — vaan näitä on pidetty yhdessä pappein kanssa, jotka ovat +kansalle paimeniksi pantu — laumaa ruokkimaan eikä vain keritsemään ja +kappoja kantamaan. Malmbergin kanssa, Lapuan papin, on oltu vanhoja +tuttavia, niin on ollut yhteisiä asioita, joita ei sitten voi vieraille +ihmisille kertoa eikä selvittää." + +"Entä — mitä on syytetyillä pappismiehillä Jonas Laguksella, Frans +Oskar Durchmanilla, Niilo Kustaa Malmbergilla, Lauri Herman Laurinilla +ja Jaakko Hemmingillä sanottavana?" kysyi tuomari. + +"Pyytäisin päämieheni puolesta jättää tämän kirjallisen selityksen +korkea-arvoisalle kihlakunnanoikeudelle", sanoi Roos ja käveli +papereineen pöydän luo. + +"Jassoo — jaa — niin — hän ei olekaan itse täällä — tämä kai olisi +luettava", puheli tuomari ja alkoi mumisten lukea asiakirjaa. — — — + +"Yhtä järjetöntä ja vastoin voimassa olevia asetuksia kuin on +se, että yksityisen kodin isäntä 200 taalerin sakon uhalla olisi +kielletty kutsumasta luoksensa ystäviä juomaan kupin kahvia eli +teetä sekä kuulemaan hyväksytyn uskonnollisen kirjailijan selityksiä +seuraavan sunnuntain tekstiin tai että muutamat ystävät saman sakon +uhalla olisivat kielletyt valmistautumasta pyhän ehtoollisen oikeaa +nauttimista varten viettämällä yhteistä hartaushetkeä ja yhdessä +veisaamalla samaan aikaan kuin suuret ihmisjoukot ilman mitään +muistutusta pitävät omia seurojaan ja kokouksiaan Venuksen ja Bakkuksen +kunniaksi ravintoloissa ja yksityisten kodeissa laulaen ja laseja +tyhjentäen — yhtä paljon järkeä vailla on syyttäjän hanke oikeuteen +haastaa seurakunnissa toimivia pappeja vastaamaan luvattomista +kokouksista hartausharjoituksien yhteydessä ja koettaa heihin +sovelluttaa rangaistusmääräyksiä, jotka selvästi tarkoittavat muiden +henkilöiden estämistä opettajantoimeen sekaantumasta." + +Tuomari oli toisinaan punastunut ja purrut huuliaan asiakirjaa +lukiessaan, ja Berg tuijottanut äkäisenä Roosiin ja pappeihin. + +"Onko muilla syytetyistä herroista jotain sanomista?" kysyttiin +kuivasti, kylmän virallisesti, puoleksi halveksivasti. + +"Niinkuin edellisten istuntojen pöytäkirjoista selviää, on maaviskaali +Berg syyttänyt minua väärästä opista tahtomatta todistaa syytöksensä +todenperäisyyttä. Pyydän, että syyttäjä tällä kertaa hankkii +todisteet, joita luulee itsellään olevan. Muutoin yhdyn minä omasta +puolestani siihen lausuntoon, jonka pastori Laurin on jättänyt +kihlakunnanoikeudelle", sanoi Malmberg. + +"Minä pyydän myöskin yhtyä pastori Laurinin lausuntoon", huomautti +Lagus. + +"Samoin minä", kuului Durchmanin kaunis, sointuva ääni. + +"Ja minä", lisäsi Hemming Laguksen selän takaa. + +"Sen johdosta, mitä pastori Malmberg on täällä esiintuonut", alkoi +Berg, "saan minä puolestani ilmoittaa, että pastori on pitänyt +luvattomia kokouksia hartauden harjoittamista varten ja niissä +saarnaamisella ja lukemisella koettanut houkutella ihmisiä väärään +ja nurjaan käsitykseen oikeasta evankelisesta opista sekä muihin +eksyttäviin luuloihin uskonnosta, ja pidätän minä itselleni jutun +lopussa oikeuden saada tässä suhteessa esiin tuoda kanteet, joihin +tutkimus on antanut aihetta. Samalla pyydän näyttää toteen, että +pastori Durchman on ottanut vastaan — pakanain valistamiseksi, niinkuin +herrat ovat suvainneet ilmoittaa — holhouksen alaisen, alaikäisen tytön +tavaroita, silkkihuiveja ja muita, ja anoa, että nämä tavarat aikanaan +takavarikoidaan. Lisäksi on minulla tilaisuus toteennäyttää, miten +perheissä pitkin Kalajoen vartta on syntynyt tämän kiihkoisan opin +aikana eripuraisuuksia ja riitoja." + +"Kutsutaan sisälle todistajat!" kuului tuomarin ääni. Sisälle alkoi +virrata väkeä kaikenlaista, nuorta ja vanhaa. Tulivat tuuppien, +töyttien toisiaan ja toivat uutta, raikasta ilmaa tullessaan kuumaksi +käyneeseen käräjätupaan. + +"Tänne näin — likemmä pöytää — kaksi sormea kirjan päälle — pankaa +kaksi sormea!" hoki tuomari. + +Kuului ensin joukko nimejä eri äänillä lausuttuina, korvia vihlovaa +yhteisääntä, mistä joskus eroittautui tuomarin ylönkatseellinen ääni +hänen valankaavaa lukiessaan. + +Toinen toisensa perästä astui esille todistamaan, mitä tiesi ja mitä +arveli uudesta uskosta ja opista, poistuen taasen hikisenä, punaisena +porstuaan. + +"Lukkari E. Rivander Sievistä — mitä te tähän asiaan tiedätte?" kysyi +tuomari viimeksi tulleelta taas saman kysymyksen samalla, väsyneellä +äänenpainolla. + +"Minä en muuta", alkoi Rivander, "kuin sitä, että ne juoksevat +vieraissa kirkoissa ja kehuvat tätä Ruotsalaista ja niitä omia +pappejaan, jotka ovat heidän mielestään oikeita hengellisiä pappeja, +kun muut ovat muka kuolleita pölkkyjä." + +"Ehkä todistaja tietää jotain siitä niiden perhe-elämästä, miten ovat +riitaantuneet keskenään miehet ja vaimot." + +"Siitä myöskin", jatkoi Rivander todistustaan kuin tilauksesta. +"On sellainen hälinä ja sota nyt kylissä ja pitäjissä, ettei ennen +milloinkaan, toiset kun ovat vanhan kirkon ja Luteeruksen oppia, toiset +tätä uutta, jossa pitää olla uudet vaatteet ja uudet laulut ja uudet +opettajat ja papit." + +"Pyydän huomauttaa lukkari Rivanderin todistuksen johdosta, että +tällaista sotaa on aina ollut ja aina tulee olemaan siellä, minne +elävä kristillisyys pääsee tunkeutumaan. Tässä merkityksessä juuri +sanoo Kristus tulleensa miekkaa tuomaan maan päälle eikä rauhaa. +Jumalan armo ei anna syntisen elää entiseen jumalattomaan tapaan, vaan +syntisen täytyy ruveta varomaan syntitilaisuuksia. Tästä suuttuvat +ne, joihin sana ei ole päässyt koskemaan, ja luulevat heränneiden +heitä halveksivan, vaikka tätä halveksumista ei ole muualla kuin +kääntymättömien omissa luuloissa ja mielikuvituksissa", puolusti +Malmberg itseään ja muita. + +Väitettiin vielä ja syytettiin ja puolustettiin ja selitettiin, +takerruttiin vähäpätöisiin juttuihin, juorupuheisiin, joita oli ollut +liikkeellä, ja etsittiin heikkoja kohtia toistensa puheissa. + +"Onko konsistoorin asiamiehellä tällä kertaa mitään sanottavaa?" kysyi +tuomari kohteliaasti rovasti Elfvingiltä, joka oli kaiken aikaa istunut +kamarin puolella oven kohdalla. + +"Ei muuta mitään kuin sitä, mitä olen jo edellisten istuntojen aikana +lausunut. Pyydän sen uudistaa ja jättää asian muuten korkea-arvoisan +kihlakunnanoikeuden ratkaistavaksi", sanoi Elfving seisten käräjätuvan +puolella kynnystä. + +Kun Paavo kuuli, että yleinen syyttäjä pyysi lykkäystä lisätodistuksien +hankkimista varten, tuli hän levottoman näköiseksi. + +"Minä, vanha mies", sanoi hän ja kumarsi tuomariin päin, "saanen muiden +kautta toimittaa asiani, jos sen toimittamista ja tutkimista vielä +tarvitaan. Minulla on pitkä matka —" + +"Tämä on rikosasia — tässä eivät asiamiehet kelpaa", keskeytti Berg +töykeästi ja vetäytyi samassa kamariin. + +"Aina vain yhtä ja samaa — samaa näytelmää ja kometiiaa +iankaikkisesti", puheli Durchman harmissaan, kun tultiin käräjätuvasta. +"Lykkäystä ja lisätodistuksia — venytystä ja viivytystä ja kiusantekoa +— uusia juoruja kyliltä ja kujilta. Milloin tämä sitten loppuu?" + +"Annetaan niiden vastedes vangita. Paavo! — Kuule! — pääset ruunun +kyydillä, jos tahdot — tulevalla kerralla", leikitteli Malmberg ja +taputti Paavoa olkapäille. + +"Tässä onkin jo vankipuku valmiina, ettei muuta kuin vanteet päälle +— mustat viivat selkään ja raudat jalkoihin", sanoi Paavo nauraen ja +aukoi takkiaan, lyhyttä körttiröijyä. + +Istuttiin Roosin luona illalla, muisteltiin, mitä oli kuultu ja +todistettu ja sanottu käräjätuvassa, mitä Berg, maaviskaali, ja +Rivander, Sievin lukkari ja muut. + +"Olivat rauhallisempia nyt kuin ennen — Elfving ainakin", sanoi +Durchman. + +"Olivat — kun ei ollut Laurinia täällä niitä ärsyttämässä", huomautti +Lagus. + +"Minulta vain tahtoi rauha ja kärsivällisyys kesken loppua", puuttui +Malmberg puheeseen. "Mies syyttää väärästä opista — uudistaa +syytöksensä röyhkeästi eikä aiokaan toteennäyttää. + +"Ja oikeus sitten — —. Täällä on pitkin aikaa — käräjäaikaa — nyt ja +ennen saatu nähdä pelkkää puolueellisuutta." + +"Se on vain hyvä, että lykkäävät ja jatkavat ja venyttävät. Teitä +täällä Kalajoella ei enää muuten näkisikään — vanhoja ystäviä. Kunhan +saavat edes nähdä entisiä opettajiaan, jos ei kuulla. — Tässä ovat +lasit — täyttäkää — pankaa sekaan!" puheli Roos ja pyöri pöydän edessä, +mille palvelija juuri oli asettanut tarjottimen laseineen ja kannuineen. + +"Ja unhoittakaa kaikki ikävät ja mieliharmit ja katkeruudet! Kun on +kahtia kerran kansa — toiset Herran puolella, toiset Herraa vastassa, +niin näissä pitää oltaman ja näitä kärsittämän", jatkoi Durchman. + +"Vaan jospa jätetäänkin koskematta ja kajoomatta sinun kannuusi ja +laseihisi tänä iltana." + +"Mitä sinä, Lagus — millä tekopyhyydellä sinä aijot sydäntäsi +vahvistaa?" sanoi Paavo lasiansa sekoittaen. + +"Sydän vahvistuu armolla, ei ruualla eikä juomalla. Eikö niin, Paavo?" +sanoi Lagus vakavana. + +"Minun täytyy — minulla on raihnainen ruumis ja pitkä pitäjä — Savosta +Karjalaan, Karjalasta Kainuuseen, Kainuusta tänne Kalajaan." + +"Vielä tästä sivukin — Lapualle asti", jatkoi Malmberg. + +"Ja Härmään", lisäsi Durchman. + +"Niin — kun on kahden hiippakunnan piispa, vaan pahanaan näkyvät +piispaansa pitävän", sanoi Paavo. + +"Hyvänä pitävät, jotka tarvitsevat — tavaransa avaavat, silmän päästään +kaivavat." + +"Ja heräävät vielä nekin, jotka pahana pitävät. Meitä on nyt vähän, +vaan meidän on tulevaisuus, meidän — vainottujen." + + + + +XV. + + +Tuntui oudolta ja erityiseltä täällä kaikki Paavosta — kansa ja kansan +käytös ja kansan puheenparsi. Miehet pitkiä, solakoita, mustatukkaisia, +mustanverisiä kuin mustalaiset mitkä, naiset suuria, rotevia, +punakoita, pulskia. Muualla kaikkialla oli hän päätään pitempi, täällä +tavallinen, toisten mittainen. Ja talot sitten ja viljavainiot ja +kesannot ja pellot ja laajat lakeudet silmänkantamattomiin ja tiet +joka haaralle — miten ne kaikki vaikuttivatkaan häneen, Savon mieheen, +salojen ja vesien ja vaarojen eläjään, oudosti ja omituisesti! + +Hän oli jo monta päivää ajanut Malmbergin kanssa pitkin pitäjää, +kulkenut uutena kummana suurissa taloissa teitten ja jokien varsilla, +puhunut, kuunnellut, ihastellut, ihmetellyt Herran töitä. Kaikki oli +niin nuorta ja notkeaa ja elävää ja voimakasta — nuori herännyt kansa, +veisuu ja laulu, puheet ja hengellinen elämä. Ja kaikki oli niin +reipasta ja rivakkaa ja valmista — se mitä tekivät ja mitä puhuivat ja +miten vieraitaan palvelivat. Puhuit lähdöstäsi, niin jo oli hevonen +valmiina, tarvitsit jotain, oli kaksi tarjoomassa, toivoit, halusit +mitä tahansa, sen heti toteuttivat. Hän ei ollut missään milloinkaan +nähnyt sellaista vieraanvaraisuutta eikä kokenut sitä palveluksen +henkeä eikä heränneen mielen rakkautta. + +"Näet sen näistä, pelloista ja suurista kylistä peltojen keskellä, +näet, mitä on miehuus ja työ ja karskin kansan voima aikaansaanut", +sanoi Malmberg Paavolle, kun he monta päivää kulettuaan ja seuroja +pidettyään istuivat taasen Kauppilan kamarissa Lapuan isossa kylässä. + +"Kehut niitä niinkuin Durchmankin talvella käräjäin aikana." + +"Niitä täytyy — niiden tarmoa ja työtä täytyy ihailla, vaikka ne +ovatkin julmia ja raakoja, kun siksi rupeavat", jatkoi Malmberg. "Vaan +ritareita ne ovat raakuudessaankin. Tänä päivänä puukoittavat toisiaan +ja tappelevat, huomenna jo paraimpina ystävinä elävät." + +Ja Malmberg kertoi kertomuksen toisensa perästä siitä, miten niiden on +veri kuumaa ja luonto tulista täällä, miten ovat "häjyt" lyöttäytyneet +yhteen ja ylläpitäneet pelkoa ja vavistusta pitkin pitäjiä, miten siitä +nöyrtyneet sanan edessä ja muuttuneet lakioiksi niinkuin lampaat, +miten ovat itkeneet täällä hänen kamarissaan, lähteneet parannukseen +ja uuteen elämään, ja miten on pahimmista puukkojunkkareista tullut +paraimpia ystäviä. + +"Täällä pitää olla voima voimaa vastassa, miehuus miehuutta — käden, +jos kättä käytät, sanan, jos sanaa. Et tarvitse säästää sanojasi, kun +sanot ne aikanaan ja panet oikealle paikalle. Lapuan ja Kyrönmaan mies +seisoo aina totuuden edessä äänettömänä, itseään puolustamatta. Vaan +paraiten taivutat niitä rakkaudella ja säälillä ja hellyydellä. Jo +olen monesti muistanut Paavon opetusta Nivalan Isolla-Niemellä. Miten +ne taipuvat, sulavat, sillä hetkellä ja siinä paikassa särkyvät, missä +osaat niille Kristuksen rakkautta kirkastaa!" + +"Niin — siinä se on salaisuus ja oikea voima, Kristuksen ja Paavalin +voima, suurempi ja väkevämpi kuin kuolema ja helvetti. Vaan sitä voimaa +et saa akatemiasta etkä oppineista kirjoista mistään", sanoi Paavo +ihastuneena. + +"Kun vain voittaa itsensä, niin voittaa muitakin", jatkoi Malmberg. +"Sain sen heti ensimäisenä päivänä ensimäisessä rippikoulussani kokea." + +Hän kävi täyttämässä visapiippunsa ja jatkoi taasen: + +"Aamulla pirttiin astuttuani huomasin heti, mikä ilkeyden ja pahuuden +henki oli vallalla suuressa poikajoukossa. Tuskin olin saanut rukoukset +pidetyiksi, kun muudan suuri, roteva poika, villin näköinen, heitti +virsikirjalla vasten rintaani. Taistelin siinä muutamissa hetkissä +ankaran sisällisen taistelun ja sain kun sainkin Herran avulla voiton +vihastani. 'Ota ylös, se on pyhä kirja, se ei saa jäädä ihmisten +tallattavaksi!' sanoin toiselle pojalle, vieressäni istuvalle. Pysyin +kaiken päivää samana rauhallisena. Miten lie Herra antanut sinä päivänä +erityisiä voimia? Koetin olla hellä ja säälivä ja pyrkiä sisälle +nuorten sydämiin, vaikka vaikealta tuntui. Iltapäivällä käskin pojan +tulla kotiini, tänne Kauppilaan. Luuli varmaankin poikaparka saavansa +selkäsaunan tai tulevansa koulusta eroitettavaksi. Entinen uhma ja +karski, tulinen, villi katse oli palannut takaisin. Otin pöydältä uuden +testamentin, ojensin pojalle ja sanoin: 'Tässä on sinulle parempi +kirja, poikaparka, lue sitä!' Olisit ollut Paavo, näkemässä poikaa, +miten se heltyi ja suli, miten sen roteva ruumis vavahteli, ja synkkä +uhma katosi kuin pyyhkäistynä. Ja siitä on tullut ahkera seuramies. +Istuu nyt joka pyhäilta Kauppilan pirtissä, oven suussa, jossain +näkymättömässä paikassa. Ei ole vielä päässyt tänne asti — papin +kamariin, vaan tulee se." + +"Pakanain maassahan sinä täällä oletkin — mustien maanosassa oikein", +sanoi Paavo. + +"Isossa Tartariassa. Tänne panivat meidät molemmat, Durchmanin ja +minut, karhuja kesyttämään ja susia kuoppaan ajamaan", nauroi Malmberg, +niin että hartiat hyppivät. + +"Paraimpansa panivat, kun teidät. Teitä täällä rahvaan ruoskana +käyttävät, syntisen, jumalattoman, ja sen sitten tuomioittensa tuleen +heittävät." + +"Tottapa ne ajattelevat, että tylsyvät siellä Durchmanin aseet ja +madaltuu Malmbergin kopea mieli, loppuu into ja kiihko ja lahkomieli, +kunhan aikansa rynnistävät ja näiden käsistä täällä puukkoja +kirvoittavat." + +"Ja täällä alkoikin lahko levitä ja kerettiläisyys kulkea — väärä oppi +— pitkin pitäjiä, etelän ruismaita ja viljapeltoja — Lapuat, Kyrönmaat, +kaikki isot rikkaat. Mitä siitä mahtaa konsistori sanoa?" + +"Jotain sanoo, kun joutuu. Jo täältä on Turkuun kirjoitettu — tuosta +talosta." + +Ja Malmberg nyökäytti päällään ikkunan edessä isoon pappilaan päin, +joka vainion takaa pilkoitti puiden lomitse. + +"Tämä seuratupa tässä niitä enimmän harmittaa. Tämän tekaisivat tähän +muutamassa viikossa. Oli somaa nähdä, miten talo nousi ja lastut +lensivät, kun Lapuan mies istui nurkalla ja iski. Väliin veisattiin, +väliin tehtiin työtä, veisuulla hirret seinälle vedettiin. Ja kun oli +valmis, pidettiin suuret seurat, suurimmat, mitä on täällä tähän asti +ollut." + +"Älä sinä vain tule valvomattomaksi tämän menestyksen keskellä!" +sanoi Paavo. "Särkyy repeilemällä ja paukkumalla ehyt suruttomuus, +niin ei hyvää ennusta. Milloin on hyvää kesän tulo keväällä, niin +saat takatalvea odottaa, pakkasta, lunta, pohjatuulta pitkällistä. +Minä pelkään aina niitä herätyksiä, joissa on ääntä ja kohinaa ja +kosken pauhua ja keväistä tulvaa suurten hankein jäleltä. Kuluvat +ja kuluttavat kaikki niissä menoissa, ryöpyissä ja kuohuissa — +heikkenevät, väsähtävät, väljähtyvät ja viimein kuolevat — seisalleen +kuolevat — kuori jää, vaan ei vuoria. Niin on siellä käynyt. Vaan kun +kylmiltään alkavat, hiljaisessa valituksessa ja sielun ikävässä, ja +siinä omaa halpuuttaan ja huonouttaan joka päivä Herralle kantavat, +niin kestävät, pane minne tahansa, pohjan tai päivän puolelle. Älä +sinä vielä niiden töitä katsele äläkä kehu! Ne ovat sielun kiivaudessa +tehtyjä, ensimäisen armon makeudessa, eivät vielä uskossa eivätkä +kilvoituksessa." + +"Jaa — niin — on se niinkin, vaan on toisinkin. Niillä on luonto täällä +toisenlainen, olo ja elämä ja työhomma kaikki. Pitää tapahtua ja +menestyä sen, mihin ruvetaan. Ryskätkööt, rynnistäkööt nyt, rakentakoot +seuratupia joka kylään ja pitäjääseen! Niiden pitää nyt saada tällä +tavalla riehua, kun ovat ennen toisella tapaa riehumassa olleet." + +Ajettiin Kyröön Durchmanin luo, kulettiin poikki suurten, laajain +lakeuksien ja viljavainioiden, pistäyttiin välillä taloissa, +kaksikerroksisissa, veisattiin virsi, kaksi ja taas lähdettiin. +Tulivat naurussa suin vastaan isännät, pitkät, pulskat, ja lihavat +emännät, niinkuin olisivat jo kauan odottaneet ja taloansa sitä varten +edeltäpäin valmistaneet. + +"Paavo täällä on pitkin matkaa pelännyt ja epäillyt", sanoi Malmberg, +kun olivat perille päässeet. + +"Mitä pelännyt?" kysyi Durchman. + +"Sitä pelännyt, ettei tämä hyvään lopu, tämä tällainen ryske, mitä +täällä nykyään on, että niitä on ruvennut liika paljon heräämään", +sanoi Malmberg nauraen. + +"Vai niin — vai sellaista Paavo pelkää! Etteivätkö enää mahtuisi +taivaaseen, ettäkö kävisivät pieniksi ja ahtaiksi paikat taivaassa ja +maan päällä?" leikitteli Durchman. + +"Ja helvetti kesken tyhjenisi. — Jää niitä sinne vielä", jatkoi +Malmberg yhä nauraen. + +"Minä vain sitä, että jos ei Herra olekaan maanjäristyksessä. Paukkuu +liiaksi pakkanen talvella, niin on jo seuraavana päivänä selällään." + +"Paavo on savolainen. Savolaiselta jää kesken ja karjalaiselta — karhi +pellolle talveksi, oja päähänsä viemättä, halmekin leikkaamatta hangen +alle. Täällä on toista — täällä on sellaista, että kun jotain alkavat +ja johonkin ryhtyvät, sen sitten pitävät ja päättävät ja perille +vievät", sanoi Durchman. + +"Vaan saisitte te pikkusen pidättää, etteivät vain kesken lähteneet +joukkoa jatka. Lohkeilee liian paljon suruton maailma, niin lohkeaa +väärästä paikasta. Tulee mukaan tuulessa ja myrskyssä niitä, jotka +hetken aikaa ihastelevat ja iloaan pitävät, vaan sitten palaavat +takaisin lihapatojen ääreen, kun alkaa korpitie ja risti ja vaivat, ja +vievät muita, vilpittömiä, mennessään." + +"En tiedä, en ole osannut pelätä, vaan kyllä nyt liput lakeista +lähtevät ja korska ja komeus mielistä. Tämä on sellaista aikaa, että +heräävät, kun vain vähänkin kosket", jatkoi Durchman. + +"Herran aikaa ja Herran asiaa, ja Herran asialla on kiire. Tehkööt +Kalajoella mitä tahansa, tuomitkoot, sakoittakoot! Nyt pitää liikkua +sen, jolla on jotain antamista nälkäiselle kansalle." + +"Pitää", vakuutti Durchman, jota Malmbergin sanat olivat innostaneet. +"Se on nyt niin herkkää ja arkaa, että särkyy heti elävästä sanasta. +Istuin pihalla eräänä iltana ja ihmettelin, mitä ihmiset aidan viereen +kokoontuivat — pellon päähän. Tyttö siellä kynti ja lauloi jotain +karitsan häistä aatran perässä astuessaan, niin sitä menivät sinne: +kuulemaan ja jäivät sinne itkemään. Oikein mieli heltyi itsellänikin. +Piti mennä kamariin ja ruveta Herraa kiittämään." + +"Niin — niin se on — sellaista se nyt on. Kuinka kauan sitä riittänee? +Sitä vain saa pelätä, että kesken loppuu", todisti Malmberg. "Äsken +kävi muudan mies kertomassa, miten särkyvät ihmiset, kun kuulevat +sanomakelloja soitettavan kuolleelle. Tiellä seisahtavat ja siinä +alkavat itkeä." + +"Ja toinen, joka oli vasta herännyt. Oli veljensä kanssa pari kertaa +käynyt seuroissa, niin jo kolmannella iski Herran vasama tuntoon, +niin etteivät kestäneet. Saunassa ja riihessä olivat kulkeneet +rukoilemassa ja polvillaan olemassa. Toiset ovat hyppineet ja vannoneet +ja vakuuttaneet, etteivät ikinä hulluiksi tule. Vaan sitä on kovempi +ja ankarampi heräys sitten, ja tänne on pitänyt tulla väärän valan +tekijöinä." + +Papit olivat niin innoissaan ja haltioissaan, etteivät pysyneet +paikoillaan, nousivat ja siirtyivät ja tulivat Paavon eteen seisomaan +ja siinä viittomaan ja käsillään hosumaan vakuudeksi ja puheensa +höystöksi. + +"Nyt vain miehiä Herran työhön — viinimäkeen — kutsumaan kujilta ja +aidoilta ja teiden haaroista, herättämään, kokoomaan kansaa Herralle!" +sanoi Durchman innoissaan. + +"Niitä on — niitä annetaan aikanaan. Svahn on Maalahdella, Achren +Vähässä-Kyrössä, Österblad Töysässä, Östring Uuskaarlepyyssä, Janne +Stenbäck Vöyrissä", luetteli Malmberg. "Niitä ilmestyy joka puolelle, — +nuoria pappeja tänä aikana, Herran miehiä. Ne siellä syrjillä, maan ja +meren puolella, me täällä keskellä." + +"Ja toisia tehdään Helsingissä — akatemiassa", lisäsi Paavo, johon +tuntui tarttuvan vähitellen sama innostus. "Siksipä sillä on +perkeleelläkin hätänsä. Saa nähdä, saavatko päättymään näissä käräjissä +vai yhäkö jatkavat. Kiusaavat, niinkuin kissa hiirtä, irti päästävät, +lykkäävät ja taasen kiinni iskevät." + +"Siihen on jo totuttu. Me olemme siihen jo niin tottuneet — Malmberg ja +minä — ettei sitä enää tule muistaneeksi eikä ajatelleeksi. Nämä täällä +ovat suurempia asioita kuin ne siellä Kalajassa", sanoi Durchman. + +"Ja mitä useampia syyttävät", lisäsi Malmberg, "sitä heikommaksi käy +vaikutus ja sitä helpompi meille. Ovat vasta Östringiä sakoittaneet +Uuskaarlepyyssä seurain pidosta, vaan ei ole mies milläänkään, jatkaa +vain, kulkee, puhuu, pitää seuroja niinkuin ennenkin." + +"Pappia ja sanankuulijoita — —. Vaan kovasti kuuluivat herrat +suuttuneen, kun akat veisasivat 'Siionin virsiä' käräjätuvasta +tultuaan. Kähisseet olivat kuin käärmeet ja melkein käsiksi käyneet", +nauroi Durchman. + +"Sitä kiireempi meillä nyt, jos kerran kieltävät kokonaan seurain +pidon. Pitää liikkua yötä päivää niin kauan kuin Paavo on täällä. Sinä, +Paavo, saat nyt puhua. Me alamme sinulla nyt vasta oikein puhuttaa", +sanoi Malmberg ja löi Paavoa olalle. + +"Ja panna autuuden asiat oikeaan järjestykseen — siihen samaan, missä +ne ovat Savossakin", lisäsi Durchman. + +"Minä ne sotken ja panen pilalle. Papithan ne asian oikein puhuvat, +lain ensin, sitten evankeliumin. Peloittavat ja säikyttävät aikansa +helvetin tulella, niin lepyttävät ja rauhoittavat ja tasoittavat +ja laittavat kaikki hyväksi. Vaan kun ovat kaikki saaneet oikeaan +järjestykseen, kun on asia kaunis ja hyvä, niin ei siinä sitten enää +mitään tilaa parannukselle." + +Kulettiin kolmisin, pidettiin seuroja, puhutettiin Paavolla ja +puhuttiin itsekin. Oli kuin yhtä seuraa kaiken päivää aamusta iltaan, +ja yhtä samaa seuraväkeä kaikkialla, samoja itkeviä kasvoja ja samaa +hiljaista, hillittyä nyyhkytystä seuratuvissa. Oli samanlaista kuin +Karjalassa ennen paraimpina aikoina, täällä vain enemmän kansaa +parannukseen pyrkimässä, komeampaa ja rikkaampaa kansaa. Oli tulijoita +ja menijöitä, puheille pyrkijöitä ja neuvon etsijöitä. + +Niinkuin nuorempana ennen, suurien herätysten aikana Savossa ja +Karjalassa, liikkui Paavo vikkelänä väkijoukossa, pujotteli penkkien +välitse, seisahteli, sanoi jotain, nauroi herttaista, hyväntuulista +nauruaan ja jätti taasen hoidettavansa pyrkien toisten luo, jotka +odottivat ja ikävöivät vaihtaakseen sanan, kaksi kuulun vieraansa +kanssa. + +"Täällä nämä Lapuan tytöt kysyvät, mitä nyt pitää tehdä, kun on rakkaus +loppunut Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Tule tänne, Paavo, neuvomaan!" +huusi Malmberg kamarista tupaan. + +"Vai on loppunut! Niiden pitää oppia paarmasta, joka kesällä lehmän +kylestä verta imee", kuului Paavon ääni tuvasta. + +"Nuoriahan nämä vielä näkyvät olevan, vastasyntyneitä Jumalan lapsia", +jatkoi hän kamarin puolella. "Ovat silmänsä auki saaneet, niin näillä +jo suurten pyhäin rakkauttakin." + +"Siitä me muutkin saamme", sanoi Durchman. "Rikkaiksi vain heti, pyhien +aarteita vain, aikaisiksi, täysiksi miehiksi, lasten, jotka ovat vasta +kävelemään opettelemassa! Mitä sitten kun on päästy Paavon ikään?" + +"Paavon iässä ollaan yhtä köyhiä — köyhempiäkin vielä. Näillä toki on +pelkoa omista puutoksistaan, lapsen nälkää ja imeväisten ruokahalua, +vaan vanhalla konilla tällaisella, kuivettuneella — mitä tällä muuta +kuin puutoksien puutetta?" + +Ja hän alkoi puhua sitten pitemmältä kamarissa ja kehittää +sielunhoidollista opetustaan yleiseksi, kaikille yhteisesti kuuluvaksi. + +"Se on ja tulee aina olemaan tämän heränneen kansan elämä ja kulku +sellaista, että se on kestävintä köyhyydessä ja puutoksissa, että se +on vahvinta silloin, kun se valittaa. Siinä se on salaisuus — suuri +salaisuus pienellä paikalla. Sitä eivät isot ymmärrä, kiiltopyhät +kristityt, jotka kuomussa taivaaseen kulkevat, ettekä ymmärrä tekään +vielä, vaan minulla on kokemusta, vanhalla miehellä. Köyhä, valittava +kansa pitää Herrasta kiinni, puristaa lujasti, pitää ja puristaa, niin +ettei itsekään pitävänsä ymmärrä." + +"Ja me sitä köyhyyttä ja puutosta pakenemme ja pahana pidämme, +valitamme ja vaikeroimme, ettei ole meillä mitään, että on tyhjä sielu, +että on kaikki mennyt ja kadonnut, jos on joskus jotain ollutkin", +huomautti Durchman. + +"Niin pitääkin — sitä pitääkin paeta ja pahana pitää. Alat sitä hyvänä +pitää ja siihen jäädä, niin muuttuu köyhyytesi rikkaudeksi. Sen pitää +köyhyyden olla oikeaa köyhyyttä ja sillä pitää olla köyhyyden vaiva +mukana — pitää olla." + +"Sitä minä vielä, ennenkun lähden, että köyhät kestävät kaikki +pahennukset ja riidat, joita saatana vielä sekaanne nostaa, vaan +rikkaat eivät kestä. Rikkaat ja hyvät pahenevat, loukkaantuvat ja +kaatuvat toisten vikoihin ja synteihin. Joka toisen synteihin kaatuu, +sitä et nosta enää etkä seisalleen saa." + +Istuttiin puoleen yöhön pitkässä peräkamarissa, toiset tuoleilla, +lavitsoilla ja laudoilla, toiset lattialla, väliin veisattiin ja taas +puhuttiin. Mitä enemmän kuultiin sitä nälkäisemmiksi tultiin ja sitä +elävämmiksi kävivät Paavon puheet. + +Malmberg ja Durchman istuivat lattialla toisten keskellä, niinkuin +olisivat tahtoneet alentua ja painua halvimpien joukkoon ja siellä +koota muiden kanssa muruja omaa köyhää, nälkäistä sieluaan varten. +Ja kun Durchman aloitti kauniilla, kaikuvalla äänellään virren, kävi +liikutus läpi huoneen, syvä liikutus ja elävä tunne siitä, että oltiin +kaikki yhtä, että oli tapahtunut sama, yhteinen armo kaikille, papeille +ja sanankuulijoille. + +"Tällaista täällä on — elävää, palavaa, juhlanpitoa — häiden, +ilojuhlien, vaan tästä muuttuu taasen toisenlaiseksi. Miksi +muuttuneekaan Kalajoella?" sanoi Paavo, kun oltiin lähdössä ja +hyvästeltiin. + +"Täällä on voimia saatu ja virkistystä, kun on Herran töitä katseltu +ja uutta armoa ihailtu", puheli hän kuin itsekseen työntäen kättään +hyvästiksi sinne tänne, kenelle ensin kerkesi. + +"Vaivaa pitää olla ja ristiä — muutoin hukkuu tähän hekumaan syntinen", +lisäsi hän sitten hiljaisella, surullisella äänellä, ja hänen pitkä +vartalonsa näytti kuin kokoonpainuneelta. + +"Tulkaa, Paavo, pian takaisin!" kuului väkijoukosta. + +"Tulen, jos pääsen. Herrat tukkivat tien Kalajassa ja panevat puomin +eteen, niin en pääse." + +"Se aukaistaan — sen täytyy aueta", kuului monesta suusta. + +"Kuulitko, Paavo, mitä ne sanoivat — 'täytyy aueta'?" huomautti +Malmberg. + +"Kuulin, kuulin. Nämä sen aukaisisivat, jos se olisi ihmisvoimin +aukaistavissa — nämä pohjalaiset." + +Kun he seuraavana päivänä lähtivät, oli heillä taas sama käräjämatka +edessä, kuinka mones lienee ollutkaan, samat ikävyydet ja +harmit, ja sama vääristely ja valheen tulva vastassa, pimeys ja +tietämättömyys. Heidän piti taasen kuulla, miten heidän paraimpia, +puhtaimpia tarkoituksiaan väänneltiin ja käänneltiin, miten heidän +kalleinta työtään, jota he nuoruutensa voimalla olivat tehneet, +koetettiin vääränä ja vahingollisena tukahuttaa ja miten heidän +pyhimpiä tunteitaan loukattiin. Ja sitten piti heidän taasen olla +näkemässä, miten heidän entiset sanankuulijansa, joita he olivat +Herran kutsumuksella kutsuneet, nyt olivat antautuneet herrain +välikappaleiksi, raukkoina, sokeina, tietämättöminä siitä, mikä on +valoa, mikä pimeää. + +"Syyttömän kärsimykset ovat sittenkin suurempia kuin syyllisen", sanoi +Durchman, kun taasen puhuttiin tästä samasta asiasta. + +"Niin ovat, vaan ne ovat Herran kärsimyksiä ja niitä pitää ruumiissaan +kristityn kantaa", sanoi Paavo. + +"Ja niillä täyttää se, mitä Kristuksen kärsimyksistä vielä puuttuu", +lisäsi Malmberg. + +"Miten lie muiden, vaan minä tunnen itseni aina heikoksi ja araksi +täällä Kalajoella. Näytän rohkeammalta, tekeydyn tahallani toiseksi, +varmemmaksi kuin mitä olen. Minua se harmittaa ja suututtaa sitten +jälestäpäin." + +"Sellaisia me olemme, veli hyvä, joka asiassa ja joka paikassa", sanoi +Malmberg Durchmanille. "Näytämme päältäpäin paremmilta, puhumme, +saarnaamme kauniisti, innostumme, kiivailemme syntiä ja maailmaa +vastaan, ja sisällä sielussa onkin kaikkea moskaa, ilkeyttä, maailmaa, +syntiä, jos minkälaista." + +"Pyhimpien asioiden keskellä saatan olla kaikkein likaisin ja +saastaisin ja heikoin siellä, missä pitäisi olla väkevin ja rohkein. +Täällä taasen pannaan tämä huono kristillisyys koetukselle ja sitten +saan hävetä itseäni, kantaa ulkokullatun tuomiota aamusta iltaan. Voi — +voi ihmisparkaa — pappiparkaa!" + +"Vaan jospa käännettäisiin nurin papit, pantaisiin päällyspuoli +sisälle ja sisäpuoli päälle", sanoi Paavo nauraen. + +"Tulisi kirkkopahennus — ajaisivat kangilla alas saarnatuolilta", yhtyi +Durchman samaan leikkiin. + +"On siinä tottakin. Teillä on papeilla paha vika sellainen, että +kulette aina kappa hartioilla, hurskauden ja pyhyyden kappa ja +tietämisen ja osaamisen ja oikeassa olemisen. Milloin teitä saa +talonpoika nähdä ja kuulla omista vioistanne ja synneistänne puhumassa +ja itkemässä?" + +"En tiedä — ei suinkaan ennen kuin helvetissä. Siki on nukuttu, omia +vikoja varottu, salattu ja poveen peitetty", vastasi Durchman. + +Siellä olivat jo toiset Roosin luona, vanhan ystävän — Lagukset, +Hemmingit, Laurinit — avosylin vastaan ottamassa ja odottamassa. Syntyi +iloa ja naurunrähäkkää, kun etelän ystävät tulivat. Tartuttiin kiinni +toisiinsa, pudisteltiin, painiskeltiin, vedettiin, työnnettiin. + +"Ja Paavo mukana — Sieltä etelästä? — Lapualta?" + +"Piispa pappeinensa." + +"Vaan täällä otetaan hiippa piispalta ja liperit papeilta — tällä +matkalla." + +"Ottakoot — kunhan tämän jättävät ottamatta!" nauroi Paavo ja asetteli +konttiansa oven taakse eteiseen. + +"Mitä nyt sanotaan, Lagus, — vai sanotaanko enää mitään?" kysyi +Durchman totisena. + +"Kysy Laurinilta!" vastasi Lagus hymyillen. + +"Ei — ei — Laguksella on suun vuoro huomenna. Annetaan Laguksen +puhua. Me muut niitä vain ärsytämme, vaan tämä tyyni ja totinen ja +yksivakainen Ylivieskan pappi pehmittää, lauhduttaa, nöyryyttää, +vakuuttaa", puheli Laurin ja pyörähteli lattialla. + +"Ei puhu, vaan lukee tästä näin", sanoi Lagus ja vetäisi povestaan +paperin. "Tätä täällä on yhdessä tänä päivänä tutkittu." + +"Onko siellä se Durchmanin huivijuttu?" kysyi Malmberg nauraen. + +"Ja se, ettei syntinen enää nelikymmenvuotiaana voi autuaaksi tulla?" +yhtyi Durchman huomauttamaan. + +"On luullakseni se, mikä on asiallista ja mitä tarvitaan", vastasi +Lagus. "Pitää muistaa, mitä ollaan ja miten esiinnytään — nyt ainakin +— että ollaan pappeja ja kristityitä ja että on esiintymisemme aina +arvokasta, sanoivat ja puhuivat vastustajat mitä tahansa." + +"Entä Paavo? — Mitä Paavo aikoo sanoa?" kysyi joku joukosta. + +"Mitä tyhmä talonpoika sanoo —? Seisoo peloissaan ja hämmästyksissään +herrain edessä, änkyttää siinä jotain, jolle herrat sitten hymähtävät." + +"On siellä paperi Paavonkin puolesta", sanoi Laurin. + +"Laurinin paperi. Niemen Matin kanssa sitä on tämän aamua mies +kyhännyt, niin luulisi jo jotain syntyneen." + +"Kuule, Laurin! — Muistitko hillitä aatamiasi?" kysyi Durchman. + +"Mitä lienen tehnyt", vastasi Laurin nauraen. "Talonpojathan ne lopulta +herrain töistä vastata saavat. Jos on siinä suolaa ja pippuria, niin on +tarpeen tuomarille kohmeloonsa." + +"Ainakin pidät meitä muita hyvällä tuulella", sanoi Malmberg ja +taputteli Laurinia. + +Oltiin taasen käräjätuvassa, seistiin juhlallisina ja totisina, +kaksi eri maailmaa vastakkain, kaksi eri henkeä ja mieltä. Lämmin +elokuun ilma virtasi sisään ovesta ja ikkunanpuoliskosta ja toi +tullessaan paistin käryä pihan takaa pienemmästä rakennuksesta, +missä käräjäherroilla oli kortteerinsa. Luettiin pitkää pöytäkirjaa, +kuunneltiin joskus jotain paikkaa ja unohduttiin taasen omiin aatoksiin +tai katseltiin toisia, Bergiä ja Sandmania, jotka seisoivat kamarin +ovella ja kuiskivat toisilleen, Lohtajan rovastia, joka joskus vain +näyttäytyi kamarin ovella, lautamiehiä, jotka tyyninä, rauhallisina, +oman arvonsa tuntevina istuivat paikoillaan päätään kääntämättä. + +"Onko asiallisilla kellään mitään muistuttamista pöytäkirjaa vastaan?" +kysyi tuomari ja käytti kynäänsä mustepullossa. "Jollei ole, saavat +todistajat astua sisälle ja tehdä valansa." + +Tulivat ja tekivät valansa maanmittari Garvoli ja Silvius, Alavieskan +pappi, suuri, roteva mies, kuulu väkevyydestään, ja Antti Holmström ja +Heikki Shwartzberg, nuoria heränneitä pappeja molemmat. + +"Mitä maanmittari Garvoli tietää tästä asiasta? — Mitä olette nähnyt ja +kuullut!" kysyi tuomari. + +"Niiden seurojen vahingollisuudesta ja muustakin", huomautti Bergh +auttaakseen todistajaa alkuun. + +"Minä sitä nähnyt, että näiden kokoukset ja meno on synnyttänyt riitoja +perheissä, niin että nyt on mies vaimoansa vastaan ja vaimo miestään. +Täällä oli ennen hiljaista ja rauhallista kylissä, vaan nyt on toista, +kun nämä ovat ruvenneet tuomitsemaan ja papit helvetillä ihmisiä +peloittamaan." + +"Entä muuta mitä? — Onko jotain pappeja vastaan?" kysyi tuomari +hätäillen, kiirehtien. + +"Tämä pastori Lagus on hyvä ja antelias ihminen, vaan sitä minä vain, +että tämä seurustelee niiden kanssa, jotka ovat eronneet muista ja +tuhlaa niille omaisuuttaan", puhui todistaja. + +"Jaa — niin" — kuului tuomari mutisevan tyytymättömänä. + +"Pastori Silvius! Mitä on pastorilla —?" kysyi tuomari. + +"Minä en omasta kokemuksestani tiedä mitään niistä niiden seuroista, +kun en ole niissä käynyt, vaikka ovat kutsuneet, koskapa ne kerran ovat +laittomia. — Eikä niillä ole mitään tukea raamatussakaan, missä Herra +itse opettaa olevansa siellä, kussa kaksi ja kolme ovat kokoontuneina, +ja käskee mennä yksinäiseen paikkaan, omaan kammioonsa, sulkea ovensa +ja siellä rukoilla ja Jumalaa palvella. Nämä kun ovat nyt ruvenneet +suuria seuroja pitämään, niin on kansa jäänyt pois kirkosta." + +"Pyytäisin, että kihlakunnanoikeus ottaisi tämän pastori Silviuksen +antaman todistuksen erityiseen huomioonsa", huomautti Berg. + +"Pastori Holmström! Pyydän teitä todistamaan, minkä tiedätte", kehoitti +tuomari edelleen. + +Syntyi pientä liikettä pitkin seinänvierustaa, kun Holmström, pieni, +mustanverinen mies, astui esille. + +"Tahdon saada sanotuksi ensin sen, että se Jumalan työ, joka näillä +mailla ja muuallakin isänmaassamme on alkanut, on tuonut siunausta +mukanaan eikä kirousta minnekään. Kansa on raitistunut, sen vanhat, +huonot tavat ovat muuttuneet uusiksi ja paremmiksi. Kun on milloin +eripuraisuutta syntynyt kylissä ja kodeissa, niin se on syntynyt +totuuden omasta vaikutuksesta valheeseen, sillä totuus on suolaa, joka +kirpelee. — Surullista kyllä, on jumalattomuus aivan viime aikoina +taasen nostanut päätään niiden huhujen johdosta, että jumalanpelko +nyt on kielletty, ja sitähän tämäkin oikeusjuttu tukee ja todistaa. +Pastori Malmbergin saarnoja ja opetuksia olen lukemattomia kertoja +kuullut, vaan en ole koskaan niissä huomannut mitään luteerilaisesta +uskontunnustuksesta poikkeavaa. Saan vielä lopuksi maanmittari Garvolin +todistuksen johdosta huomauttaa, että pastori Lagus on aina ollut +antelias ja ystävällinen jokaista kohtaan, kuulukoonpa kukin mihin +joukkoon tahansa." + +Rovasti Elfving tuli tuvan puolelle ja kumarsi puheenvuoroa pyytääkseen. + +"Olkaa hyvä! — rovasti on hyvä!" sanoi tuomari ystävällisesti. + +"Pidän itseni velvoitettuna huomauttamaan, että pastori Lagus saanee +vapaasti hallita omaisuuttaan, että minä sekä yksityisesti että kuulon +kautta tiedän hänen olevan auttavaisen ja anteliaan." + +Teki niin hyvää rovasti Elfvingin esiintyminen ja Laguksen +puolustaminen, että heränneet kaikki katselivat toisiaan hymyillen +hyvästä mielestä. + +"Annan sille kaikki entiset anteeksi", kuiskasi Laurin Durchmanille. + +"Täällä on pastori Schwartzberg vielä. Olkaa hyvä!" kuului tuomarin +kehoitus pöydän takaa. + +"Minulla ei ole siihen juuri paljon lisättävää, mitä pastori Holmström +jo on todistanut. Tahdon vain sanoa sen, ettei heränneen kansan +vaatetus ole mikään eriseuraisuuden merkki, vaan todistus kristityn +kansan yksinkertaisuudesta jokapäiväisessä elämässään. On oikein, että +kansa pysyy kansana, suomalaisena, sarkaisena kansana, jolla ovat omat +isiltä perityt tapansa niin pukuunsa kuin muuhunkin nähden." + +"Tahtooko yleinen syyttäjä jatkaa vielä todisteitaan?" kysyi tuomari +Bergiltä. + +"En. Pyydän tehdä loppuvaatimukseni. Mielestäni on enemmän kuin +tarpeeksi käynyt selville tämän jutun aikana, että syytetyt +papit ja talonpojat ovat tehneet itsensä vikapäiksi erinäisiin +rikoksiin. Tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn, kuninkaallisen kirjeen +nojalla vaadin minä 200 taalerin sakkoa pappismiehille Lagukselle, +Malmbergille, Durchmanille, Laurinille ja Hemmingille, jotka +pappeina ovat kaksinkertaisesti syyllisiä, sekä että he korkean +konsistoorin harkinnan mukaan ovat estettävät joksikin aikaa virkansa +toimittamisesta. Koska sitäpaitse Malmberg, Durchman ja Laurin ovat +syypäitä eksyttäviin lausuntoihin uskonnon opinkappaleista, on heihin +sovellutettava Rikoskaaren 3 luvun 1 pykälä, joka kuuluu tällä tavalla: +'Jos joku luopuu oikeasta evankelisesta opista ja antautuu väärään, +eikä anna itseään ojentaa, on hän valtakunnasta karkoitettava älköönkä +nauttiko perintöä eikä kansalaisoikeuksia Ruotsin valtakunnassa +ellei saa kuninkaan armoa ja palaja'. Samaa sakkoa vaadin myöskin +talolliselle Paavo Ruotsalaiselle Nilsiän pitäjästä, koska hän on +toimittanut papillisia tehtäviä kokouksissa, sekä tervahovin hoitajalle +Roosille ja kaikille niille talonpojille, joiden kodeissa on seuroja +pidetty. Tämän lisäksi vaadin minä sakkoa sapatin rikkomisesta +niille, jotka sunnuntaipäivinä ovat seuroissa kulkeneet, sekä pastori +Laurinille rangaistusta sopimattomista ja loukkaavista, suullisista ja +kirjallisista lausunnoista." + +"Onko syytetyillä papeilla taikka talonpojilla vielä mitään —?" + +"Pyydän jättää kaikkein syytettyjen pappien puolesta kirjallisen +loppulausunnon", sanoi Lagus ja käveli papereineen pöydän luo. + +"Teillä myöskin?" huomautti tuomari kysyvästi ja ojensi kätensä yli +pöydän nähdessään Niemen Matin kääntelevän paperia kädessään. + +Alkoi taasen lukeminen, sama, pitkällinen, kyllästyttävä, hengetön +lukeminen, jossa sanat ja lauseet soluivat kuperkeikkaa toistensa +yli ja hukkuivat hätäilevän ja kiirehtivän oikeuden puheenjohtajan +supatukseen. + +"Saisi se nämä paperit paremmin lukea, muista ei väliä", kuiskasi +Laurin taasen Durchmanille. + +"Lukekoon miten tahtoo, kunhan loppuun pääsee", sanoi Durchman. +"Näetkö, miten Paavo on väsynyt pitkällisestä seisomisesta?" + +"Minun pitää pyytää sille istumalupaa", sanoi Laurin hätäisenä. + +"Se jo loppuu", kuiskasi Durchman kiireesti päätään kääntämättä. + +— — — "Kuten toivomme, on hyvin luvallinen kihlakunnanoikeus nyt +selvään huomaava syyttäjämme kavaluuden ja meidän syyttömyytemme ja +toivomme sen vuoksi pääsevämme vapaiksi kaikesta edesvastuusta. Vaan +jos kuitenkin niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin +tahdomme lohdutuksenamme muistaa Luteeruksen virttä + + "Se sana seisoo vahvana, + He ei voi sitä kestää: + Kun kanssamme on Jumala, + Ken meiltä voiton estää. + He vaikka ottavat + Hengen ja tavarat, + Jää meille kuitenkin + Jumalan valtakunta." + +"Asialliset saavat astua ulos ja muut kaikki", kuului tuomari sanovan. +"Päätös jutussa julistetaan vasta ensi maanantaina klo 12 päivällä." + +Ulkona pihamaalla seisoi suuri joukko kansaa odottamassa, minkä tuomion +oikeus oli langettava. Näkyi vakavia, kysyviä kasvoja, huolestuneita +ja totisia, jos toisenlaisiakin, pilkallisia, ivallisia, kun Paavo +ja papit ja syytetyt talonpojat astuivat ulos. Kuului pilkkapuhetta +perempää ja ivallista, ilkeää naurunrähäkkää nuorten puolelta, vanhan +lutin vierestä oikealta. + +"Körttiläiset ovat kinkereillään", sanottiin jossain likellä. + +"Ovat monta kertaa vuodessa." + +"Vaan nyt taitavat loppua kinkerit ja seuranpidot ja uusi usko." + +"Älä toivo! Minä olen kulkenut niiden seuroissa syömässä. Pitävät +hyvänä, syöttävät, juottavat, hoitavat, kun niissä kulet." + +"Ja elonsa ja elämänsä sillä menolla lopettavat." + +Heränneet seisoivat ja juttelivat hiljaa omalla puolellaan, +rauhallisina, niinkuin ennenkin, liikkuivat arastellen, kuulostivat, +mitä sanoivat Paavo ja Lagus ja mitä muut papit, jotka kuuluivat +puhelevan puoliääneen suuressa miesjoukossa. Joku joskus naurahti +hiljaa, hymähti jollekin Paavon tai Laurinin sukkeluudelle. + +Silloin alkoi kuulua veisuuta likeltä, vapisevaa, vahvaa miesääntä, +joka vastasi kaikuna suletussa pihassa ja johon vähitellen yhtyivät +heränneet kaikki, papit ja talonpojat, Durchman säestäen kauniilla, +kantavalla äänellään. Samalla hajosivat ryhmät, lakit tempautuivat +päistä, ja suuri, avara pihamaa täyttyi seuraveisuusta, niin valtavasta +ja voimakkaasta, ettei oltu sellaista ennen kuultu. Herroja ilmaantui +ikkunaan ja ovelle, Lohtajan rovasti ja joitakin muita, kuunnellen +vakavina, hajamielisinä, hämmästynein elein. Vaan kun virsi oli +loppunut, näkyi Paavo painuvan polvilleen porrasta vastaan ja muut +seuraavan mukana, heränneet kaikki, ja suuri osa suruttomia taampana. +Paavon harmaa, pitkä tukka näkyi yli päiden ja hänen tuttu, hellä, vaan +vahva äänensä kaikui illan hämärissä, kun hän rukoili: + +"Kaikkivaltias, vanhurskas Jumala, Sinä kaikkien niiden isä, +jotka täällä maan päällä Sinun lapsinasi vaeltavat! Me kiitämme +Sinua rististä ja vaivasta, joka on päällemme langennut, kaikesta +kärsimisestä, jota täällä, tällä paikalla ja muualla on osaksemme sinun +ja sinun poikasi nimen tähden tullut. Anna meille kärsivällisyyttä +ristin ja vaivan alla, nöyryyttä ja voimaa kantaaksemme sitä kuolemaan +asti! Anna anteeksi kaikille, jotka meitä vihaavat ja vainoovat ja +auta niitä kääntymykseen ja uuteen elämään! Vanhurskas Jumala, anna +tulesi palaa ja levitä ja tuntemisesi lisääntyä! Lainaa myöskin +voimaa kaikille herätetyille, köyhille palvelijoillesi rohkeudeksi ja +totuutesi todistamiseksi — amen!" + +Kun oli noustu ylös, jäivät herrat vielä hymyssä suin ovelle, siitä +katselemaan kansaa, joka hiljaa ja hitaasti kuin hautajaissaatossa +näkyi kulkevan läpi kujan lutin alta tielle ja hajaantuvan ryhmiksi. + +"Nyt saa tulla, mitä tulee, sakot ja linnat ja viraltapanot", sanoi +Durchman rohkaistuneena. + +"Minusta myöskin tuntuu siltä, ettei nyt mikään järkytä mieltä eikä +säikytä sydäntä", jatkoi Laurin. + +"Niin — se on aina niin, että Herran nimi on vahva linna. Vanhurskas +pakenee sinne ja tulee varjelluksi", lisäsi Lagus tyyneesti, +vakuuttavasti. + +"Tämän piti tapahtua — ei saanut jäädä tapahtumatta. Saavat samalla +mielellä ottaa vastaan tuomionsa talonpojat kuin mekin sen otamme", +puhui Laurin yhä samasta asiasta. + +Ja heidän oli kaikkien niin hyvä olla, niin turvallinen ja vapaa ja +väljä, etteivät tietäneet, miten sitä olisivat oikein toisilleen +tulkinneet. Myöhään vielä kuului veisuuta Roosista ja näkyi tulia +ikkunasta. + +Kun he maanantaina palasivat käräjäpaikalta, oli asia päättynyt. + +"Konsistoorio saa alkaa nyt siitä, mihin herrat täällä lopettivat", +sanoi Durchman. "Talonpoikia minä säälin." + +"Niitä minäkin. Ne ovat ainakin syyttömiä. Me niitä olemme +koonneet ja kokoontumaan käskeneet. Olisivat meitä sakoittaneet ja +sanankuulijoitamme säästäneet — köyhiä eläjiä, joiden nyt täytyy +linnaan lähteä", valitteli Malmberg ja käveli edestakaisin kamarin +lattialla. + +"Meidän pitää itse kantaa ristimme ja rangaistuksemme emmekä saa panna +sitä pappien kannettavaksi. Herran asia on yhteinen, niin ollaan +yhdessä ristin alla — papit ja sanankuulijat." + +"Samaa minä, mitä Paavo", sanoi Lagus. "Yhteinen risti täällä — +yhteinen kirkkaus sitten siellä, missä elämä on iäistä seurainpitoa ja +Herran ystäväin yhdessäoloa." + + + + +XVI. + + +Seistiin keskikesän helteessä Töölööseen menevällä tiellä ja tien +vierillä suurissa joukoissa, ylioppilaat lippuineen ja laulajineen +uloimpana, marsalkat leveine nauhoineen kävellen arvokkaina, +herrat korkeine hattuineen, naiset uusine, hienoine pukuineen ja +päivänvarjoineen. Ei oltu milloinkaan vielä nähty sellaista väen +paljoutta Helsingissä eikä sellaista ilonpitoa, odotusta, ihastusta +kuin tänään juhlain aattona, jolloin suurta runoilijaa Frans Mikael +Franzénia, Suomen ja Ruotsin kuulua, odotettiin juhlaan saapuvaksi. +Nuoret pohjalaiset seisoivat etumaisina, laulajia lähinnä, katselivat +taakseen pitkin pitkää jonoa itsetietoisen näköisinä kuin olisi asia +ja odotus ja vastaanotto yksinomaan heidän ja muut kaikki joutilasta, +asiaankuulumatonta, uteliasta väkeä. + +Mikä värien sekoitus naisten hatuissa ja päivänvarjoissa, mikä +puheensorina, hilpeä nauru ja nuorekas ilo, mikä kauneus, mikä +nuoruuden uhku ja verevyys! + +Heinäkuun pehmeä, lämpöinen tuuli puhalteli lahdelta ja heikensi +keskipäivän hellettä, vaahterien ja tammien lehdet lepattivat +puistoissa ja tien vierillä, ja kaadetun, tuoreen heinän tuoksu +kantautui kaukaa maalta muistuttaen arkisesta päivästä ja kotoisesta +elämästä. + +Pölähti tomupilvi jossain etäämpänä, kuului kavion kapsetta kovalla +tiellä, näkyivät vaunut lähenevän ja parivaljakot pitkin korkeaksi +kohonnutta, pölyistä tietä, Samassa hiljeni sorina ja puheenpito +joukossa, marsalkat juoksivat paikoilleen, lipputangot suorenivat, ja +rivit järjestyivät uudelleen pitkässä ylioppilasjonossa. Vaan heti +taasen näkyi jännitys lauenneen etupäässä, josta liike ja sohina aallon +tapaan kulki pitkin joukkoja jälkipäähän päin. Se olikin ollut joku +muu, vaan ei vielä odotettu suuri vieras, Pohjoismaiden runokuningas +— joku juhlaan tuleva kreivi tai vapaaherra Uudenmaan vanhoista, +suurista, taitekattoisista kartanoista. + +"Kannattaako tämä kaikki? Mies jätti maansa ja kansansa, vei maineen ja +kunnian vieraaseen maahan. Ruotsalaiset siitä nyt ylpeilevät. Köyhän +ainoan karitsan ottivat", kuului joku puhuvan hiljaa kumppanilleen. + +"Älä puhu — älä ainakaan niin, että kuulevat! Jätti se meillekin jotain +— nuoruutensa parhaimmat, hehkuvimmat, mehevimmät laulut, lapsuutensa +kodin ja synnyinmaansa maineen maineeksi. Tiedäthän, miten ahtaalta +on päästy tänne, miten kenraali oli ensin kauhistunut kuultuaan +ylioppilasten aikomuksen, mutta vihdoin taipunut", sanoi toveri. + +Jatkui samaa odotusta tuntikausia, samaa iloa ja hilpeyttä, samaa +vakavuutta toisaalla, toisaalla naurua ja leikinlaskua. Istuttiin +väliin, hajaannuttiin ruohikolle, etsittiin kiviä ja kallionlohkareita +istuimiksi, käveltiin kaupunkiin päin ja palattiin taasen takaisin. + +"Kuulkaa Paavo! Tulkaa tänne pohjalaisten puolelle! Täällä ne ovat +teidän ystävänne, vaikka olettekin savolainen. Ja sitäpaitsi — täältä +näette paremmin", sanoi Lauri Stenbäck Paavolle, joka istui jossain +edempänä syrjässä yksin, orpona, outona, ymmärtämättä niiden puhetta ja +tuntematta niiden jännitettyä odotusta. + +Katseltiin pitkään, oudoksuen, hymähdettiin, kuiskattiin jotain toisten +korvaan, kun Paavo, pitkätukkainen, valkohapsinen, hurstihousuinen, +asteli etupäähän päin Lauri Stenbäckin kanssa. + +Näkyi iloisia, ystävällisiä kasvoja pohjalaisten joukossa, kuului +tervehdyksiä, työntyi tuttavien käsiä toisten selän takaa. + +"Paavo täällä! — Terve! Milloin Paavo? Meillä täällä on tällaista — +mitä lienee?" + +"Täällä, tänne piti nuorten joukkoon, niin pysyy itsekin nuorena, vaan +ei olisi pitänyt tulla talonpojan herrain pitoihin." + +"Tämä on koko maan juhlaa — yliopisto on koko kansan", sanoi joku +joukosta. + +"Pitäisi olla, vaan ei ole. Paavo täällä on yksin kansaa edustamassa, +me muut olemme herroja. Katsopa tuonne pitkin tietä, mitä näkyy, +näkyykö kansaa ja kuuntele, kuuluuko kansan kieltä! Silkkihattuja +näkyy, päivänvarjoja, nauhoja, hetuloita näkyy, muukalaista, vierasta +kieltä kuuluu. Ei, hyvä veli — ei tästä kansa mitään tiedä eikä +välitä eikä ymmärrä välittääkään", puuttui joku toinen heränneistä +ylioppilaista puheeseen. + +Vaan samassa nousi taasen pölypilvi tieltä edempää, välähti vaunujen +kiiltävät metallikappaleet auringossa ja kuului kumea kavion kapse, +niinkuin oli jo monesti ennenkin kuulunut. + +"Nyt tulee", kuului useampia ääniä etupäästä. + +Lippumiehet kiiruhtivat paikoilleen heiluttaen lippujaan merkiksi +jälkijoukoille, laulajat ryhmittyivät johtajansa ympärille, syntyi +tungosta, hälinää, tuuppimista, vaan sitten oli taasen hiljaista ja +rauhallista. Kuului laulua, ensin hiljempaa, sitten kovempaa, liehui +lakkeja ja nenäliinoja, paljastui päitä suuressa ihmismeressä. + +"Kuka se on tämä?" kysyi Paavo Stenbäckiltä, kun näki hienon herran +viitta hartioilla kohoutuvan jollekin korokkeelle ja siitä alkavan +puhua vaunuihin päin kääntyneenä. + +"Cygnaeus — tohtori Cygnaeus, Suomen paras puhuja", vastasi Stenbäck +hätäisesti, jouduttaen kuuntelemaan. + +"Vai paras!" sanoi Paavo arkana kuin anteeksi pyytäen, että oli +häirinnyt. + +Oli aivan hiljaista ja äänetöntä kaiken aikaa, minkä Cygnaeus puhui, +oli sellaista, ettei kuulunut muuta kuin kaukaista ääntä kaupungista +niinkuin kosken kohinaa jostain etäisyydestä. Vaan kun vanha +runoilija kohousihe vaunuissaan ja alkoi väräjävällä äänellä vastata +tervehdykseen, kulki aaltoileva liike jälkipäästä etupäähän. + +Miten se olikaan rasittuneen, ränsistyneen näköinen, ikälopun, eläneen +ja mailleen menneen! Ääni oli kulunut ja kaiuton, kasvot harmajat, +katse riutunut, ryhti rauennut, vartalo köyristynyt, ja koko olento +käynyt pieneksi ja mitättömäksi. + +Laulettiin uudelleen, huudettiin, hurrattiin, liehutettiin lakkeja ja +nenäliinoja ja päivänvarjoja. Vaunut vierivät verkalleen kaupunkia +kohti läpi kansajoukon, joka halkesi kahtia ja teki tervehtien tietä +suurelle vieraalle. + +Paavo ja heränneet herrat olivat jääneet omaan joukkoonsa ja astelivat +vakavina niinkuin olisivat omista seuroistaan palaamassa. + +"Mitähän olisi Paavo niistä puheista sanonut, jos olisi niitä +ymmärtänyt?" kysyi joku muilta yhtä paljon kuin Paavoltakin. + +"Mitä ne puhuivat — se suuri, komea mies ensin, ja piispa sitten?" +kysyi Paavo. + +"Puhuivat kaikesta, mikä on kaunista, runoista ja lauluista ja suurista +aatteista, liitelivät likellä taivasta, melkein jo sen portilla", +selitteli Stenbäck. + +"Vai siellä asti — vai uskalsivat sinne tämmöisessä paikassa! Niistäkö +runoista, joita Kajaanin tohtori on kirjoittanut ja ulosantanut?" kysyi +Paavo taasen. + +Stenbäck ei oikein tahtonut tietää, miten sen selittäisi, niin että +Paavo sen ymmärtäisi. + +"Yleensä siitä, mikä hivelee vanhaa ihmistä, tämän elämän hienoimmista +nautinnoista, siitä, mitä ihmiset pitävät suurena ja ylevänä ja +korkeana — kunniasta ja maineesta ja maan loistosta — miten sen oikein +sanoisin." + +"Tämä Stenbäck on itsekin niistä ennen puhunut ja kirjoittanut, vaan +lukenut ne sitten raiskaksi Kristuksen tähden", huomautti joku. + +"Ennen — minulle oli ennen runous ja taide kaikki kaikessa — jumalana, +jota yötä ja päivää palvelin — vaan sitten koitti kirkkaus ylhäältä, +Jumalan pyhyys ja totuus, ja kaikki muu meni mitättömäksi." + +"Kaadat puun korvessa, aholla, missä tahansa märässä paikassa, niin +vesoo juuresta", sanoi Paavo. + +"Voi, hyvät ystävät — niin se on — sellaista se on. Nousi taasen +luonto, ja syttyi vanha rakkaus vanhaan jumalaan. Te ette tiedä, mikä +on taistelu sillä, jonka vanhaa ihmistä on näissä tuuditettu", sanoi +Stenbäck. + +"Minusta on tuntunut kaiken päivää siltä, että ei olisi pitänyt +ensinkään tulla tällaisille juhlille. Täällä on vaikea pysyä Herraa +likellä sen, jolla on herännyt omatunto. Silmän koreaa, suun makeaa, +korvan kaunista kaikkialla", sanoi Lauri Achren, nuori pappi +Pohjanmaalta. + +"Ja sinäkin, Lauri, nouset pian parnassolle ja laskeut sieltä laakeri +päässä. Minusta se on pakanallista", sanoi Ingman ja käveli Stenbäckin +rinnalle. + +— — "Korkealle vuorelle, josta näkyy maailman koreus ja kunnia", jatkoi +Stenbäck itse. "Rukoilkaa te, veljet, silloin ettei uskoni puuttuisi." + +"Tällaista tämä on, Paavo, pitkin viikkoa ja tätäkin hullumpaa vielä. +Taisin tehdä tyhmästi, kun pyysin tulemaan", puheli Stenbäck Paavolle +ja jättäysi Paavon viereen kävelemään. + +"Ovat nähtyjä nämäkin. Pitää kerran nähdä kaikki herrain metkut +talonpojankin", sanoi Paavo nauraen. + +Oli yhtä humua monta päivää, yhtä menoa ja juhlamieltä kaikkialla. +Kulettiin kirkossa ja seurahuoneella, kuunneltiin aamupäivisin +oppineita, latinalaisia puheita ja katseltiin komeita tohtori- ja +maisterivihkiäisiä puolivalmiissa Nikolain kirkossa, joka oli juhlaa +varten kukkasilla ja köynnöksillä koristettu. Oli suuria päivällisiä, +itsensä kreivi Rehbinderin pitämiä, joihin oli kutsuttu ulkomaalaisia +edustajia, kirjailijoita, taiteilijoita, kunniavieraita. Oli suuria +tanssiaisia, jumaluusopillisen vihkijäispäivän iltana Helsingin +kaupungin pitämiä, joissa viini virtasi ja nuoruus piti ilojaan, Oli +sitä, mitä ei ollut koskaan ennen ollut eikä tullut pitkään aikaan +olemaan, komeaa, juhlallista, ylhäistä ja suurta riemua. + +He olivat saapuneet viimeisenä juhlapäivänä jo aikaisin Nikolain +kirkkoon, Paavo ja papit ja nuoret heränneet ylioppilaat. Suuri +osa juhlivaa väkeä oli jo paikoillaan istumassa odottava ilme +kasvoilla, ja uusia tuli ovien täydeltä kulkien hiljaa ja seuraten +ohjaavien marsalkkojen viittauksia. Kuorin eteen, parnasson puolelle +kulki komeita herroja ja naisia, tähtirintaisia, kultakauluksisia, +silkkinauhaisia ja harsopukuisia, lehterille ilmaantui soittajia +ja laulajia, valkorintaisia herroja, soittimet ja nuottipaperit +käsissä. Kahden puolen parnassoa istui nuoria valkopukuisia naisia +puoliympyrässä kullakin laakeriseppele kädessään. Siinä istuivat +edessä juhlallisina, vakavina, päät kultakauluksien kohottamina, maan +suuret ja komeat, kenraalit, kreivit, Venäjänmaan mainiot tiedemiehet, +Ruotsin edustajat, kansan parhaat, valitut, valiot. Soitettiin torvin +ja jouhisoittimin, laulettiin kuoroin ja solistein kaunis kantaatti, ja +sisään astuivat vihittävät, tohtorit ja riemumaisterit ja maistereiksi +vihittävät vormuineen ja miekkoineen, itsekukin asettuen omalle +paikalleen. + +Kävi liikutuksen väre läpi suuren, avaran kirkon, kun kaksi vanhaa +riemumaisteria, Franzén, piispa, ja Gadolin, tuomiorovasti, astuivat +rinnan sisään vanhoina, vapisevina, harmaina, pieniksi ukoiksi +painuneina. + +"Tuossa se on — tuo, jolla on kultainen risti rinnalla, Franzén, +runoilija, Ruotsin piispa", kuiskasi joku ylioppilaista Paavolle +perällä kirkkoa. "Ja tuolla istuu Lönnrot, Kajaanin tohtori, Kalevalan +kokooja, ja tuolla pilarin vieressä tuo korkeaotsainen on Runeberg, +Suomen tuleva suuruus." + +"Entä nuo punahattuiset ensi penkeillä?" kysyi Paavo. + +"Eilen vihittyjä tohtoreita — lakimiehiä — oikeusoppineita", vastasi +ylioppilas. + +"Niinkuin olisivat helvetistä tulleet ja vasta oven perässään kiinni +painaneet", sanoi Paavo hymähtäen. + +Kuului vanhan herran puhetta puhujan paikalta, hiljaista, epäselvää. +Hetken perästä nousivat Franzén ja Gadolin seisalleen, ja nuori, kaunis +neiti, yleinen seppeleensitojatar, painoi laakeriseppeleen vanhusten +harmaille, harvenneille hapsille. Samalla alkoi musiikki soida +lehterillä, ja koko kirkko kohosi istuimiltaan. + +"Jääkö niille siellä mitään — haudan toisella puolen — niille, jotka +täällä eläessään ovat kaikkensa saaneet?" kysyi joku heränneistä +ylioppilaista kumppaniltaan. + +"En tiedä. Riittäneekö hyvää kahden puolen? Sanottiin kerran rikkaalle +miehelle: Muista, että sinä sait tässä elämässä hyväsi. Sen vain +tiedän, että elämän Herra kantoi pilkkapukua ja piikkikruunua. Lieneekö +hänen seuraajainsa tie toinen tänä aikana?" + +"Piispa ja tuomiorovasti keskellä maailman kunniaa ja kiitosta —!" +kuului yhä ylioppilasten puolelta Paavon vierestä. + +"Nyt on nuorten maisterien vuoro, Laurin ja muiden", sanoi Achren, kun +maisterien seppelöiminen alkoi. + +Arkana, ujona ja mitättömän näköisenä astui Stenbäck parnassolle ja +otti siinä seppeleensä yleiseltä sitojattarelta, kun ei omaa ollut. +Oli kuin olisi hakenut silmillään ystäviään jostain, katsellut sinne +tänne, eri puolille kirkkoa. Hän näytti kalpealta, hajamieliseltä, +surulliselta, avuttomalta seisoessaan yksin parnassolla ja siitä +poistuessaan. Ja hän katosi samassa toisten taakse, Painui +näkymättömiin, niinkuin olisi paennut omaa onneaan ja iloaan ja +maallista autuuttaan. + +"Niinkuin hiilten päällä — niinkuin unissaan liikkuisi", kuiskattiin +taasen. + +"Niinkuin ottaisi sen Herralta, mikä annetaan, eikä ihmisiltä — Herran +kiitokseksi eikä omakseen." + +Kun juhlallisuus oli päättynyt, lähtivät seppelöidyt ajamaan seppele +päässä pitkin katuja sitojattariensa kanssa. Vaan Stenbäck asteli +jalkasin seppele kädessä, tuli hymyillen Paavon ja ystäväinsä luo, +jotka olivat odottamassa ulkopuolella. + +"Laskin tämän Kristuksen jalkain juureen, tämän kuihtuvan, katoovan +seppeleen, niinkuin sen maineenkin ja maailman kunnian", sanoi Stenbäck +toisille. + +"Miltä siellä tuntui?" kysyi joku. + +"Ei miltään. En ajatellut itseäni enkä ympäristöäni enkä katsellut +korkeita herroja enkä paljon kuunnellut sitäkään, mitä vihkijä puhui, +ajattelin Herraani ja Vapahtajaani, hänen orjantappuraseppelettään +ja teitä kaikkia ja herännyttä kansaa kaukana Pohjanmaalla. Mihin +rukouksella itsensä valmistaa, siinä on rauha ja turva. Töölöön tiellä +silloin huumasi runoilijan kunnia ja maine, kun olin aseeton oman +valvomattomuuteni tähden." Oli taas samaa hupaista yhdessäolo kuin oli +ollut ennenkin. Istuttiin iltaa Stenbäckin luona, syötiin, juotiin +juhlan kunniaksi, veisattiin, luettiin, puhuttiin. + +"Ei ole niillä siellä sitä iloa, mitä on meillä täällä", puheli +Stenbäck. "Niiden on ilo synnin iloa, viinin huumaamaa, sitä, mitä +maailma antaa, vaan se otetaan pois, ja sielu jää ontoksi, tyhjäksi, +köyhäksi. Meidän on ilomme Herran antamaa. Se ei läiky yli reunojen, +vaan palaa hiljaisella tulella Herran ystäväin sieluissa. Voi, +veljet, mikä on armo annettu meille, jotka olemme kutsutut pimeydestä +valkeuteen. Minusta tuntuu niin ihanalta tämä päivä, kun näen teidät +kaikki täällä ja kun saadaan taasen yhdessä Herraa lähestyä — me nuoret +— ja kun Paavo on mukana!" + +"Niinkuin murheelliset ja kuitenkin aina iloiset", sanoi joku joukosta. +"Miten te, Paavo, sen paikan selitätte? Miten voi olla murheellinen ja +iloinen samalla kertaa?" + +"Täällä minä teidän vaivoinanne, vanha mies nuorten, tupakkasuu +talonpoika Helsingin herrain. Syötätte, juotatte, ylimpänä ystävänänne +pidätte, pöydän päähän istutatte. Jo saan hävetä hyvyyttänne ja omaa +halpuuttani. Vaan kun on teillä Herran mieli, niin hoidatte, vaalitte, +unohdatte talonpojan taitamattomuuden, vertana pidätte ja vieressä +istutatte. Siinä on surua ja iloa." + +"Se onkin Herran mieli, joka yhdistää sivistyneet ja kansan, herrat ja +talonpojat, samaksi kansaksi — toisia nostaa, toisia laskee", sanoi +Ingman. + +"Tämä herännäisyys — tämä kaataa kaikki samaan tuleen, yhdistää, tekee +veljiksi herrat ja talonpojat", lisäsi joku. + +"Kaukana vielä ollaan kansasta", jatkoi Ingman. "Latinaa ja ruotsia, +ruotsia ja latinaa, vaan ei suomen sanaa koko juhlilla, ei kukaan +Kalevalan kaunista kieltä, ei suurista eikä pienistä herroista. Mitähän +mahtoi Lönnrot ajatella, kansanmies, Kalevalan mies?" + +"Näkyi seisovan ujona, vaatimattomana Castrénin takana — ystävänsä." + +"Ei tunne heränneitä, ei ymmärrä Herran työtä", sanottiin joukosta. +"Pyrkii samaan, mihinkä mekin — että kansa nousisi ja kansan kieli +pääsisi kunniaan ja arvoon, että kansan mieli, puhdas, alkuperäinen +Suomen kansan mieli, pääsisi kaikkein sivistyneiden mieleksi. Vaan +Lönnrotin tie on toinen, meidän toinen. Lönnrotin tie kulkee Kalevalan +kautta, meidän tiemme raamatun." + +"Ne yhtyvät vielä", sanoi Ingman varmalla, päättävällä äänellä. + +"Vaan eikö olekin tämä ihmeellistä? Meillä professoreja, +jumaluusoppineita, piispoja, tohtoreita, ja täällä me istumme Paavon +ympärillä, sarkatakkisen, hurstihousuisen, ja opettelemme Herran +tien salaisuuksia. Jos olisi meidän ollut valta, niin tästä olisimme +tohtorin tehneet", sanoi Essen ja taputti Paavoa hartioille. + +"Tästä — Paavosta — tämän päähän panneet tohtorin hatun", lisättiin +joukosta. + +"Kun ette vain punaista —", nauroi Paavo muiden mukana. "Kansa on +antanut sen, mitä ei yliopisto eivätkä oppineet kyenneet antamaan. +Jumalan järjestys näkyy olevan toinen kuin ihmisten — ottaa alhaalta +aseensa, Daavidin paimenesta, profeetan aatran kuresta, kastajan +korvesta, ilmoittaa pienille salaisuutensa, vaan kätkee sen viisailta +ja toimellisilta", puheli Julius Bergh. + +"Ei olisi älytty eikä osattu etsiä kansan rikkauksia eikä sen hengen +aarteita, ellei Herra olisi herättänyt meitä täällä ja armotyöllään +tehnyt tietä kansan luo. Ilman sitä olisimme samanlaisia herroja +kuin ovat olleet kaikki professorit ja tohtorit ja maisterit ja +riemumaisterit." + +"Ja kun on tässä yhdessä ja tärkeimmässä päästy kansaa tuntemaan", +jatkoi Ingman yhä, "niin on muussakin samalla. Herra on avannut silmät +näkemään, mitä on kansa, tämä köyhä kansa, sisimmässään, mitä sen +sitkeys ja voima ja kärsivällisyys ja hengen jalous. Kun olisi vain +Lönnrot herännyt, niin olisi oikein meidän miehiämme." + +"Ingmanilla on nyt raamattu ja Kalevala rinnakkain pöydällä", sanoi +Essen. "Kuule, Antero! Kumpaa sinä enemmän nykyään luet, raamattuako +vai Kalevalaa?" + +"Luen molempia joka päivä. Raamatusta opettelen Herraa tuntemaan ja +Herran teitä, Kalevalasta Suomen kansaa, omaa kansaani." + +"Pohjanmaalla sitä opit tuntemaan kumpaakin — hurskasta ja +jumalatonta", huomautti joku nuorista papeista. + +"Sinne menenkin, kun olen papiksi päässyt — jonnekin, jossa on +herännyttä, Herran koulussa käynyttä ja Herran tiellä kokenutta kansaa. +Siellä kuuntelen sen surunvoittoisia säveliä, tutkin sen syvää sielun +elämää ja taistelen yhdessä sen taistelua syntiä ja pahuutta vastaan, +hallaa ja puutosta. Veljet — tehdään taas tänään uusi lupaus, uusi +yhteinen päätös, että me tahdomme elää kansan hyväksi kansan keskellä, +yhdessä kärsiä, tulla yhdeksi hengeltä ja mieleltä!" + +"Heränneen kansan —", huomautettiin joukosta. "Kaiken. Heräämättömiä +herätämme, kadonneita etsimme, eksyneitä kannamme kotiin — +jumalanvaltakuntaan. Nostamme sen Jumalan voimalla ja väellä synnin +kuopasta, puhdistamme, kirkastamme sen helmet ja hengen aarteet. Se +vielä virittää kanteleensa Herran kunniaksi, niinkuin ennen muinoin +omain jumalainsa ja sankareinsa." + +"Voi, hyvä veli, kunpa sielut vain pelastuisivat ja vapaiksi +pääsisivät. Se muu saa meiltä jäädä, sanoi Achren. + +"Ei saa — sen pitää tulla perässä — kansan asian ja kielen ja +suomalaisen sivistyksen. Emme me saa niitä eroittaa, mitkä kuuluvat +yhteen. Israelin suuret miehet olivat Jumalan miehiä ja kansan miehiä, +joille kansan sivistys ja kehitys, oman kansan ja maan olot olivat +pyhiä ja kalliita." + +"Sinä olet oikeassa, Antero", sanoi Essen Ingmanin puheesta +innostuneena. "Eivät nämä ole Suomen kansan juhlia eikä riemujuhlia. +Näitä sopii pitää Ruotsissa, missä tahansa muualla, vaan ei täällä." + +"Olisi oikein pitänyt tehdä se sama niille siellä Seurahuoneen suurissa +tanssiaisissa, minkä sinä, Kalle, kerran Maalahden häissä — sanoa +totuus ja sanoa se selvällä suomen kielellä", kiivaili Julius Bergh. + +"Mitähän siitä olisi seurannut?" kysyttiin joukosta. + +"Jos olisi menty miehissä, ruvettu jossain välissä miesvoimalla +veisaamaan ja pantu Paavo puhumaan —", jatkoi Bergh ja nauroi. + +"Niin ja puhuttu itsekin, sanottu, että tämä on jumalatonta menoa, että +tämä on rikosta Jumalaa ja omaa kansaa kohtaan, että tämä on hyppimistä +ja tanssimista kansan haudalla." + +"Siitä vasta olisi elämä syntynyt, skandaali ja pahennus sellainen, +ettei ennen milloinkaan tässä maassa. Olisivat rautoihin panneet joka +miehen ja linnaan vieneet ja hulluina pitäneet." + +"Niin — vaan jotain vain pitäisi tehdä, jollain tavalla häiritä komeaa, +kopeaa maailmaa sen menoissa." + +"Kerran hajoitin niiden tanssin ja häähypyn, vaan en enää toista +kertaa", sanoi Essen hymyillen. + +"Me täällä turhia — mennään kuulemaan, mitä Paavo toisille täällä +toisessa kamarissa —", kehoitti Julius Bergh keskeyttäen Ingmanin ja +nuorten intoihin. + +"Mitä täällä — mistä täällä puhutaan — syntisten asioista Jumalan +edessä — itsekurikin omista?" kysyi hän samassa Stenbäckiltä ja +Paavolta ja muilta, jotka istuivat Paavon ympärillä toisessa huoneessa. + +"Paavo täällä sanoo papeille sitä, ettei suruttomia saa aina helvettiin +saarnata, vaan pitää jättää joskus helvetin partaallekin", vastasi joku +nuorista papeista. + +"Näillä täällä on tulta ja tulikiveä ja pyhää kiivautta kaikkea Sodoman +menoa vastaan, niinkuin näitäkin juhlia ja näiden tanssiaisia", jatkoi +Paavo. "Eivät armoa kenellekään — suin päin vain pahimpaan paikkaan +kaikki pimeydessä ja tietämättömyydessä elävät syntiset — pää poikki +vain." + +"Melkein niinkuin mekin", nauroi Bergh. "Ei se kaikki ole Herran +mieltä, mikä on kiivautta ja kiihkoa. Herran mieli on toisenlainen, +sellainen, joka odottaa oven takana, itkee kadonneen, eksyneen tilaa, +kolkuttaa hiljaa, pyrkii, pyytää sisälle päästä, nöyränä, ujona, +arkana. Kun pääsee, iloitsee ja ilolla työnsä alkaa syntisen sielussa, +vaan kun ei pääse, jää samalle paikalle odottamaan otollista aikaa, +omaa aikaansa, jolloin maailman äänet ovat vaienneet syntisen sielussa. +Herralla on oma aikansa. Pitää olla mieltä, pitkää mieltä ja malttia +ja kärsivällisyyttä ja taitoa heränneellä papilla Herran työssä, ettei +pahenna siinä, missä pitäisi parantaa." + +"Vaan kyllä minusta silloin tuntui siltä Maalahdella Betty Wegeliuksen +häissä, että nyt pitää todistaa Herrasta ja puhua totuus — maa poltti +jalkain alla — sielu paloi — oli pakko sellainen — sisällinen", jatkoi +siihen Essen. + +"Kun sen aina saisi selville ja tietäisi, mikä on luontoa, mikä armoa, +milloin on oma kunnia kysymyksessä, milloin Herran", sanottiin joukosta. + +"Niitä pitää kesyttää ja suostuttaa ja niiden perässä pala kädessä +juosta. Ette te ketään väkisten maailmasta — rymäkällä ja rynnäköllä ja +tulikiven katkulla — ei siitä Herran työtä — muuta vain — kapinaa ja +kiukkua, itsenne omaa tekemää ristiä ja kärsimystä", puheli Paavo. + +Oli jo aamu käsissä, heinäkuun ihana aamu, kun he erosivat. Oli +veisattu virsi lopuksi ja pyydetty Paavo puhumaan erojaisiksi. Oli +sitten vielä viimeksi polvistuttu ja rukoiltu Herralta valoa, viisautta +ja voimaa. Ja sitten oli tuntunut siltä, että oli saatu sitä, mitä oli +pyydetty, että asia oli taasen uusi ja suuri ja ihana, jonka puolesta +kannatti taistella ja työtä tehdä. + +He kulkivat kiireesti, puolijuoksussa kotiinsa ja kortteereihinsa, +Ingman ja Bergh ja papit ja heränneet ylioppilaat, työntyivät toisiaan +likelle käytävällä ja puhuivat yhtaikaa innostuneina kuin olisi jotain +erityistä ja erinomaista tapahtunut. Kuului kovaa ajoa alhaalta +rannasta päin, ja näkyi horjuvia, humalaisia herroja ajavan ylös +senaatin torille. + +"Palaavat omista juhlistaan — omaa jumalaansa palvelemasta." + +"Vasta pilvissä liitelivät, suurten aatteiden korkeuksissa, nyt jo +maassa matelevat", sanoi Ingman ivallisesti. + +"Ja seppeleensä saastuttavat." + +Sitten oli taasen hiljaista, niin ettei kuulunut muuta kuin rattaiden +kaukainen ramina, häipyvä, sammuva, epäselvä humina, ja kengän +kalskahdus katukiveä vastaan. + +He lähtivät kolmisin Pohjanmaalle, Paavo, Stenbäck ja Essen, kulkivat +yhtä mittaa, toisinaan läpi öitä kuin vainottuina ja takaa-ajettuina. +Mitä pitemmälle pääsivät, sitä kovempaa kulkivat, Stenbäck oli +aina levoton, hoputti hevosta, kiirehti, hätäili majataloissa ja +yöpaikoissa, niin että tuskin sai Paavo, vanha mies, milloinkaan levätä +tarpeekseen. + +"Mihin sinulla sellainen hätä?" kysyi Paavo, kun oli taasen lähdetty +jostain majapaikasta ja Stenbäck hätäillyt. + +"Sanon sen sitten, kun on perille päästy", vastasi Stenbäck. + +Vaan sanoi hän sen jo ennenkin. Hänellä oli sellainen vaiva; ja pakotus +povessa, sellainen levottomuus ja kipu, että täytyi sanoa. + +"Ei ole mitään puhdasta täällä maan päällä", alkoi hän eräänä päivänä, +kun he ajoivat pitkin kaunista harjua ja katselivat kaukaisia vesiä +vaarojen välissä, "Ei ole puhdasta tämä luontokaan. Siinäkin on jotain +aistillista, syntistä hurmaa. Herra yksin on puhdas ja Herran maa, +vanhurskauden ja kirkastuksen maa!" + +Paavo istui äänetönnä ajatuksissaan, väsynyt, raukea ilme kasvoissa. + +"Minulla oli ystävä ennen, vaan Herra otti sen pois", jatkoi Stenbäck, +"Se oli niin jalo ja hyvä — liian hyvä tänne jäämään saatanan +kiusattavaksi. Ystävyys on sentään puhtain side sielujen välillä." + +"Heränneiden sielujen, joilla on sama tie ja toivo ja taivas", lisäsi +Paavo. "Nämä matkat jäisivät muutoin tekemättä." + +"Kuulkaa, Paavo!" sanoi Stenbäck kuin väkisten, pakoittamalla. "Minun +täytyy se tällä matkalla sanoa teille, mitä en ole muille kellekään +sanonut. Syntinen, maallinen rakkaus on ahdistanut sieluani yötä ja +päivää ja häirinnyt lepoani ja rauhaani Jumalassa, On ollut mieli jo +ennen puhua, vaan en ole jaksanut." + +"Siitäkö se on tämä hoppu?" kysyi Paavo nauraen, + +"Siitä — siitä ja muustakin. Ne menivät jo Pohjanmaalle, Essenin +morsian ja se toinen — neiti Arppe — sen sisar. Meidän pitää ne +saavuttaa vielä jossain — Ylivieskassa ainakin. Essenillä on sama kiire +kuin minullakin." + +Ja Stenbäckistä tuntui niin hyvältä ja keveältä, kun oli päässyt alkuun +ja saanut salaisuutensa ilmaistuksi Paavolle. + +"Pitää aina olla jotain sotaa sielussa", sanoi Paavo kuin sanoakseen ja +mukana ollakseen. + +"Vaan tämä on sellaista, jossa joudun tappiolle. Maailman kunnian +voitin Herran voimalla, vaan tässä saan taistella yksin." + +"Jossain yksinkin, niin oppii oman itsensä tuntemaan", huomautti Paavo. + +"Ystävyys on jaloa, puhdasta, suurta, Jumalasta kotoisin olevaa, pyhää, +sellaista, joka nostaa ja kohoittaa. Vaan rakkaus, maallinen rakkaus, +vie rauhan sielusta, oikean ilon ja levon. Siinä on sitä, mitä on +tällaisessa kesäisessä, kauniissa luonnossa — huumaa ja hurmaa. Se +tunkeutuu kaikkialle, pyhimpiin, hartaimpiin harjoituksiin ja hetkiin, +rukouskammioon, sielun hiljaisiin mietiskelyihin ja kanssakäymiseen +Herran kanssa, koskettaa, likaa, häiritsee salattua elämää, joka on +Jumalasta. En tiedä, kärsiikö muiden sielu siitä niinkuin minun." + +"Sinä pyrit pyhäksi ja puhtaaksi, vaan älä sentään synnittömäksi", +huomautti Paavo. + +"Niin — se on niin, että minulla on oikeastaan aina ollut sellainen +puhtauden ja vanhurskauden jano, vaan se on nyt sitten kirkastunut +ja tullut yhä polttavammaksi sen perästä, kun Herra kutsui tielleen +ja antoi valonsa koittaa sieluun. Mikä korkea, ihana päämäärä onkaan +sentään kristityllä — täydellistyä, kirkastua, tulla Kristuksen +kaltaiseksi! Minusta tuntui siltä kuin olisin jo ollut puhtaampi ja +parempi ja likempänä Herraa ja hänen kirkkauttaan, vaan sitten tuli +tämä ja pirstoi kaiken, hajoitti, repi kappaleiksi koko sisällisen +elämäni." + +"Sen piti tulla — piti särkeä oman rakennuksesi perustuksiaan myöten. +Kiitä Herraa siitä, että särki ja hajoitti ja likasi sielusi ja painoi +sinut tomuun alas! Pääsit pyhyydessäsi pitemmälle, niin olisit siihen +hukkunut — hyvyyteesi ja puhtauteesi." + +"Vaan eikö tämä ole taantumista ja tappiota tämmöinen tila — sairastaa +saastaansa, syntiänsä — tuntea, että on liannut itsensä jollain, +häiriytynyt, langennut, päästänyt maallisen, syntisen rakkauden sen +pyhän ja puhtaan paikalle, jonka äsken omisti sielu?" kysyi Stenbäck. + +"Älä neuvo Herraa! Herran tiellä mennään aina eteenpäin, vaikka meistä +syntisistä näyttää siltä kuin taannuttaisiin. Kuka tätä syntistä +sydäntä, ruojaa, rinnassaan kantaisi, jos sen sieltä pois saisi. +Vaan kun et saa ja kun ei Herra ota, niin jätä se uskossa Herran +hoidettavaksi ja puhdistettavaksi. Sen pitää maallisen rakkaudenkin +tulla ja olla ja tehtävänsä tehdä, niinkuin muunkin menon ja elämän +järjestyksen. Sen on senkin jo Herra edeltäpäin nähnyt." + +"Miten se vain tuntuu sellaiselta liialta ja luvattomalta tämä +tällainen, niinkuin olisi rikoksen tehnyt, jonkin pahan teon, ja +niinkuin orjailisi sielu Herraa, ystäväänsä, joka sen on kuolemasta +pelastanut. Pitäisi olla rauha ja nyt onkin rauhattomuus ja vaiva +tiellä. Vaan liekö niin, että olen etsinyt omaa pyhyyttäni ja pyrkinyt +sinne, minne ei milloinkaan syntinen pääse täällä." + +"Sinne — nuoruuden innolla ja ensimäisen rakkauden voimalla. Vihaat +syntiä, taistelet sitä vastaan, niinkuin pitääkin, vaan kun et siitä +sittenkään erillesi pääse, niin tulet rauhattomaksi ja menetät oikean +vapautesi. Tässä pitää kulkea toista tietä kokonaan — köyhän ja nöyrän +syntisen tietä. Pidä tie joka päivä auki armoistuimelle ja sano +Herralle: 'Minä taasen tässä tällaisena, tuomittuna, kadotettuna, sinä +siinä syntisen auttajana ja armahtajana. En tarvitse sinua pyhyyteni +tähden, vaan pahuuteni ja ilkeyteni'. Opettele tämä yksinkertainen +läksy joka päivä yhä uudelleen!" + +"Vaan jos ei tule sittenkään rauha, ja jos on aina vain syytteenä tämä +asia, niinkuin muukin", jatkoi Stenbäck. + +"Niin kanna vaivasi!" sanoi Paavo vakavasti. "Vaivaa ja vastusta on +elämän tien matkamiehellä alusta loppuun. Minkä Herra antaa ja ottaa +ja tekee, pidä se Herran tekona. Se on tämä meidän uskomme aina +aikamiesten uskoa, niin että pitää kantaa kuormansa ja syödä karvaat +ruuat niinkuin makeatkin." + +Ja Paavo alkoi puhua omasta tilastaan, omista synneistään ja +kiusauksistaan, omasta kuormastaan, joka on joka päivä kannettavana, +omista lankeemuksistaan, joita eivät muut näe, vaan itse näkee. + +"Minä en ole joutanut herrain päiviä pitkältä pitämään enkä pitoruokia +syömään — survoa ja pettua on ollut kotona, kun olen kotiin tullut, +ja sitä on täytynyt sieltä evääksi ottaa, kun olen lähtenyt. Teillä +herroilla pitää olla rauhat ja ilot ja elämiset monenlaiset eikä syntiä +muuta kuin siteeksi ja silmään pantavaksi. Ja kun ette kaikkia hyväänne +saa — puhtauttanne ja pyhyyttänne — niin tulette kärsimättömiksi ja +epäuskoisiksi." + +Siinä oli opetusta ja nuhdetta samalla kertaa ja lohdutusta myöskin +Stenbäckin levottomalle mielelle. + +Hän oli sittenkin Herran käsissä, yhtä likellä Herraa kuin ennenkin. +Mitä oli kokenut ja tuntenut ja mikä oli vaivannut häntä yötä ja +päivää, rakkaus, unelmat, suunnitelmat, pelko ja epäilys, kun ei ollut +vielä tietoa siitä, mitä se toinen ajatteli, kaikki oli kuin vain +kasvatukseksi, koetukseksi ja kilvoitukseksi. + +"Kuule! — Onko teidän asianne jo selvä?" kysyi Paavo hetken päästä. + +"Ei ole — ei ole puhuttu mitään", vastasi Stenbäck kuin unesta heräten. + +Sitten istuttiin taasen äänetönnä pitkät ajat, oltiin omissa +aatoksissa, odotettiin uutta nousua vaaralle ja laskua laaksoon, +katseltiin siintäviä vesiä sivuilla ja kaukana edessäpäin, nuokuttiin, +torkuttiin pitkällä taipaleella, kunnes taasen havahduttiin ja alettiin +keskustelu jostain uudesta paikasta uusilla voimilla. + + + + +XVII. + + +Tuntui kevyeltä ja rauhalliselta ja hyvältä olo taasen monesta aikaa +kotona Aholansaaressa, tuntui lämpöiseltä ja kodikkaalta saunan jälkeen +lämpöisessä pirtissä, kun lakeinen oli suljettu, ja kevyet, ohkaiset, +harsomaiset savuhattarat liikkuivat hiljaa katonrajassa nousten ja +laskien ja muuttaen muotoaan, särkyen ja yhtyen taasen uusiksi ryhmiksi +ja muodostuen uusiksi kuvioiksi mustaa, kiiltävää kattoa vastaan. + +Paavo istui omiin aatoksiinsa vaipuneena nauttien illan rauhasta +ja suuren muurin lämmöstä, joka aaltoillen kuin palkeista hiljaa +puhallettuna levisi avaraan pirttiin ja levitti suloaan sen pimeihin +soppiin. Miten hän oli sentään vanhentunut ja heikentynyt viime +vuosina! Kasvojen väri oli käynyt yhä harmaammaksi, hartiat kohouneet, +hiukset vaalenneet, katse ja ilmeet ja koko olemus saanut yhä +raukeamman ja surullisemman leiman. Matkoilla, ystäväin parissa ja +suurissa seuroissa oli hän aina nuoremman, terveemmän ja voimakkaamman +näköinen. Vaan täällä kotona, omassa vapaudessaan, keskellä salon +suurta rauhaa ja erämaan yksinäisyyttä, näytti vanha ruumis rauenneelta +ja kuluneelta, ja kiusaantunut sielu tuntui väsyneeltä, riisuuntuneelta +ja levolle laskeneelta. + +Hän oli vasta palannut Kuopion markkinoilta, minne oli saatellut +Hedbergiä, etelän pappia, ja missä oli monta päivää pidetty suuria +seuroja. Oli ollut kansaa koolla kaikkialta, herännyttä kansaa, +Karjalaa ja Kainuuta myöten. Oli ollut pappeja, vanhempia ja +nuorempia, nuorempia enemmän, maistereita, ylioppilaita ja herrasväkeä +kaikenlaista mukana. Oli ollut tulta puheissa, innostusta mielissä, +voittoa, varmuutta Herran asiassa. Enemmän kuin ennen milloinkaan oli +ollut puheille pyrkijöitä, hätääntyneitä, huutavia, joita oli pitänyt +hoitaa, neuvoa, lohduttaa, opastaa oikealle tielle, yötä ja päivää +korjata. + +Hän ajatteli sitä, miten koko maa oli nyt liekissä ja tulessa ja kohta +koko kansa liikkeellä. Vainot olivat vain kiihoittaneet ja lisänneet +tulta, vainomiehet vain koonneet kuivaa ja palavaa sammuviin rovioihin +ja kyteviin hiiloksiin. Hänestä oli kuin suloista unta kaikki entiset +matkat etelään, kaikki se, mitä hän oli siellä nähnyt ja kuullut +ja kokenut, nuoret papit ja maisterit ja ylioppilaat seuroineen ja +lauluineen ja puheineen. Ja nyt niitä oli alkanut liikkua täällä +kotona, Aholansaaressa, yhtenään, joka viikko. Toiset lähtivät ja +pääsivät Syvärin toiselle puolen, niin toiset jo tulivat. Ja kaikilla +niillä oli samanlaisia asioita — joku erityinen synti, joka oli +ruvennut painamaan ja pistämään, joku pimeä paikka, mihin olivat +pysähtyneet kutsutut sielut, mutta mistä eivät olleet omin neuvoin +eteenpäin päässeet, joku kiusaus kova, epäilys ja sielun sairaus. Vaan +oli niitä ollut niitäkin, jotka olivat tulleet kuulemaan ja katsomaan +uutta kummaa, ukkoa itseään, mistä se on ja mikä ja millainen. + +Mitä hän saakaan vielä nähdä, jos elää? Vaan hänen aikansa on +lyhyt, hän pääsee lepoon, Herran kansan suureen lepoon. Rinnassa on +aina sellainen vaiva ja kipu, varsinkin pitkien matkojen perästä, +yövalvomisien ja muiden rasitusten. Ja pian hän joutaakin jo. Herralla +on aseensa kaikkialla, heränneet pappinsa ja harjoitetut miehensä +kansaa varten, heräävää ja herännyttä kansaa. Ennen piti olla yksin +matkassa, Niskanen paraana kumppanina Savossa ja Härkönen Karjalassa, +vaan ei pappeja ennenkuin Brofeldt ja Bergh, ei ketään, joka olisi +auttanut ja ottanut heränneen kansan asian omakseen, niinkuin sen nyt +ottavat nuoret papit ja maisterit nuoruuden innolla ja palavuudella. + +Vaan toivoisi hän sentään vielä elävänsä joitakin vuosia ja näkevänsä, +miten käy, miten se leviää vielä etelässä ja pohjoisessa ja mitä +niistä nuorista maistereista ja ylioppilaista tulee. Niitä hän aina +ajatteli ja niiden kanssa hengessään kanssakäymistä piti. Ne olivat +niin lapsellisia ja nöyriä, niin palavia ja innokkaita, niin sulavia ja +taipuvia. Mikä vain pienikin asia painoi mieltä, se piti sanoa ja siitä +kirjoittaa, niinkuin lapset isälleen, yksinkertaisesti, lapsellisesti. + +Anna Loviisa liikkui pirtin perällä ja laittoi illallista, etsi, löysi, +kantoi pöydälle kupit ja puulautaset ja suola-astian, päre toisessa +kädessä savuten, kulki kuin varpaillaan, hiljaa, arastellen, asetti +varovasti pöydälle kuppinsa ja panoksensa, ettei vain häiritsisi Paavoa. + +"Jään kotiin pitemmäksi aikaa, niin uuvutan sinut ja muut työn alle", +sanoi Paavo vihdoin havahtuen omista aatoksistaan. "Tämä on tämä ilta +ensimäinen rauhallinen. Muut ovat kaikki olleet yhtä liikettä ja +vierasten kulkua, tuloa ja menoa." + +"Pitää jaksaa muiden, minkä sinunkin. Sinulla siinä ovat suurimmat +jaksamiset", tarttui Anna Loviisa puheeseen. + +"Tulisivat aikanaan — toisivat ennen. Tulevat ja tuovat niitä sairaina, +rääkättyinä ja kidutettuina, mielipuolina melkein. Niitä täällä sitten +saunottaa ja kuppauttaa ja niistä pahat veret pois laskea. — Ne kohta +pitävät minua minä hyvänsä." + +"Puoskarina ja parantajana", lisäsi Anna Loviisa. + +"Sinäkin. Sieviläiset toivat kerran Kalajassa mielipuolen vaimon +parannettavaksi." + +Ja Paavo nauroi itsekseen ja kertoi, mitä oli sanonut sieviläisille ja +miten niistä erilleen päässyt. + +"Kantavat syntejä tunnollaan vuosimääriä ja siitä heräävät, niin alkaa +helvetin lieska lyödä ympäri korvia. Niitä pitää sitten saunalla +parantaa, kuumalla löylyllä — pitkämatkaisia — hoitaa, hyvittää mieli +hyväksi, millä vain, miten vain." + +"Tuovat jo kaikenlaisia, rujoja, rampoja, sulkutautisia — väärässä +mielessä", sanoi Anna Loviisa. + +"Se on sellaista pimeä ja tietämätön kansa, että kun minne tiensä +tekee, siellä kaikki asiansa toimittaa, hengellisensä niinkuin +maallisensakin. Pitää tehdä niille sama, minkä tein Pyhäjärven akalle, +joka tuli oppia kysymään", sanoi Paavo ja alkoi uudestaan nauraa. + +"Mitä sille?" kysyi Anna Loviisa. + +"Minä perät piipusta poskeeni akan nenän edessä: 'Tämä — tällainen se +on minun oppini — ei minulla muullaista oppia'." + +Vaan samassa hän jo muuttui vakavaksi ja palasi siihen, mistä oli +puhuttu. + +"Käy niitä niin sääliksi, että tekisi mitä hyvänsä, kun vain voisi +auttaa. Jumalattoman, pimeän kansan keskellä tapahtuu mitä tahansa +tällaisina aikoina. Toiset tulevat mielipuoliksi, toiset sortuvat +surmilleen, kun eivät saa aikanaan apua. Ottavat raukat Herran +kutsumuksen Herran tuomiona vastaan, tuijottavat suuriin synteihinsä +yötä ja päivää ja lähtevät niistä yhä uudestaan saatanalle tiliä +tekemään. Vaan siltä et silloin armoa saa, vaikka olet muulloin +saanut. Nousee tiesi pystyyn, pimenee edessä ja takana, tulee +tuomioistuin vastaan, kun pyrit armoistuimelle. Minä sen tiedän omasta +kokemuksestani, miten siinä käy. Käy niinkin, että kurkoittavat +kuusen oksaan. Sellaisia ne ovat olleet, joita on täällä näinä +aikoina kulkenut." Anna Loviisa oli jäänyt istumaan kädet helmassa ja +kuuntelemaan vesissä silmin, mitä Paavo puhui. + +"Kun on sielu kuukausimääriä sairastanut ja kuormiaan kantanut", jatkoi +Paavo, "niin uupuvat kaikki ajatukset niiden alle eivätkä sieltä omin +voimin ylös pääse. Pitää toisten auttaa, vetää, kiskoa, panna leikkiä +ja totta liikkeelle, keksiä jotain koukkua ja etsiä kapulaa, jonka +panee kangen alle. Luulevat minua ensin miksi pakanaksi hyvänsä, kun +tänne tulevat. Siinä sai kaikkensa koettaa senkin Kiuruveden miehen +kanssa." + +"Kun ei vain niitä herroja enää — — Minä olen sellaisessa tuskassa, kun +niitä tulee — talonpoika — taitamaton. Mitä niille ruuaksi?" vaikeroi +Anna Loviisa. + +"Siikaa, mujetta, matikkaa, pannurieskaa, piirakkaa", nauroi Paavo. + +"Niiltä on Herra ottanut pois herruuden — papeilta ja maistereilta +tänä aikana — on riisunut alastomiksi, niin ettei ole jääny muuta kuin +talonpoika jälelle — tyhmä talonpoika. Jo minä ne tunnen — heränneet +herrat. Yhtä nöyriä ne ovat kuin talonpojatkin, nöyrempiä vielä, Herran +käsissä tulevat kaikki yhdenlaisiksi." + +Ja hän jäi taasen muistelemaan matkojansa ja nuoria ystäviänsä +Helsingissä, maistereita ja ylioppilaita, Hedbergiä, joka oli vasta +lähtenyt Aholansaaresta, ja kaikkia heränneitä pappeja, joita oli +viimeksi tavannut Kuopion markkinoilla. + +Hän oli näkevinään ne edessään, kuulevinaan niiden puhetta ja laulua, +istuvinaan keskellä kamarin lattiaa, ympärillään nuoria, innostuneita +miehiä Herran asiasta hetkuvina, kyselevinä ja kuuntelevina. +Hän oli niitä opettavinaan ja selittävinään niille Herran työn +tuntomerkkejä ja Herran tien salaisuuksia. Ja sitten oli hän ajavinaan +loppumattomia taipaleita, tapaavinaan uusia ja vanhoja ystäviä, nuoria +vastaheränneitä pappeja Pohjanmaalla, puhuvinaan suurissa seuroissa, +joissa olivat ensi penkit pappeja täynnä ja kamarin puolet herroja. + +Hän havahtui siihen, että rasahti resla pirtin nurkkaan ja kuului +kohinaa pihalta, kuin olisi yhtäkkiä alkanut tuulla ja myrskytä. + +"Nyt niitä taas tuodaan", sanoi Anna Loviisa hätääntyneenä ja hypähti +seisalleen. + +Paavo käveli ulos pirtistä, seisoi ja katseli pihalle ja etsi pimeästä +jotain, jonka eroittaisi tulijaksi. + +"Hyvää iltaa!", kuului kumea, sointuva ääni ystävällisesti, arasti, +tutunomaisesta. + +Hän tunsi sen. Se oli Malmbergin ääni, erilainen, kun kaikkein muiden. + +"Mitä mustalaisia te olette, jotka yöllä kulette ja ihmisiä +peljätätte?" kysyi hän samassa. + +"Virkaheittoja pappeja", vastasi Durchman ja kiirehti tervehtimään. + +"Vielä hullumpia kuin mustalaiset", leikitteli Paavo ja tervehti +pimeässä. "Täällä teitä kaksi kuormallista — täällä Lagus ja Lauri +toisessa — pitänee antaa yösija", hoki hän edelleen mielihyvästä +vikkelänä pyörien pihalla ja jakaen käskyjään kyytimiehille. + +"Tulee ja lähtee — lähtee ja tulee — sellaista tämän talon meno ja +elämä nykyään on", jatkoi Paavo pirtissä. "Vaan ei tällaisia vieraita +joka päivä saada. Anna Loviisa tässä jo murehti, mitä herroille +ruuaksi, jos herroja tulee, vaan minä sille sitä, ettei tänne herroja +tule, että ne ovat talonpoikia nykyään sellaiset herrat, jotka tänne +tulevat." + +Anna Loviisa hääri hätäillen puolipimeässä pirtissä, lakaisi nosteli, +siirteli kuppeja ja ruuan jäännöksiä pöydältä ja vaatteita saunan +jäliltä. + +"Täällä on kaikki hyvää — täällä on sellaista, jota ei kotona olekaan +— lämmintä — tällaista kodikasta, suomalaista ja savolaista. Annatte +olkia lattialle muuttavaksi ja suolakalaa särpimeksi, niin ei vaihdeta +Helsingin herkkuihin", puheli Durchman ja käveli pitkin pirtin lattiaa. + +"Ja Paavo itse parasta", säesti Malmberg, "On tämä sentään kaunista, +juhlallista seutua tämä Nilsiä", alkoi Lagus. "Minä olen kaiken +iltapäivää ihaillut ja ihmetellyt Kinahmin vuorta, miten se on +siirtyvinään ja muuttuvinaan milloin oikealle, milloin vasemmalle +puolen, milloin selän taakse. Toisinaan se on ollut sininen ja tumma, +toisinaan taas valkonen ja kirkas. Vaan sen juhlallisuudessa on +jotain kaameaa ja peloittavaa, jotain, jota ei osaa sanoa, mutta joka +vaikuttaa omituisesti. Luulisi olevan runollista ja miettivää kansan, +joka sen juurella asuu." + +"Surutonta on — kuollutta on — kylmää on kahden puolen Kinahmia", sanoi +Paavo. + +"Huomenna, päivän tultua näette, miten se on mitätön ja matala ja +loiva", huomautti Niskanen. "Minä sitä myöskin ihailin aina edempää +ja sitten ihmettelin, minne se katosi, kun juurelle pääsin — tänne +saarelle." + +"Siinä kuva meistä itsestämme. Pitävät meitä minä hyvänsä — suurina +pyhinä, uskonsankareina, joilla on taivaan avaimet kädessä. Tänne +tuovat jo sairaitaankin parannettaviksi. Vaan kun likelle pääsevät +ja tuntemaan oppivat, niin eivät miehet enää mitään — syntisiä, +vianalaisia, heikkoja ja horjuvia vain — niinkuin ollaankin", puheli +Paavo. + +"Ja virkaheittoja päälle päätteeksi", jatkoi Durchman. + +"Jotka ovat kappaansa tuomitut kainalossaan kantamaan", lisäsi Malmberg +nauraen. + +Ei tahtonut uni tulla sinä iltana silmään eikä yönäkään vielä. Kun yksi +oli lopettanut, silloin oli jo toisella jotain valmiina, Durchmanilla +ainakin, jos ei muilla. Istuttiin oljilla, noustiin väliin seisomaan +ja siinä kertomaan jotain, joka oli tärkeää ja siinä paikassa ja sillä +hetkellä kerrottavaa. Tuntui siltä kuin olisi pitänyt puhua kaikki +yhteen mittaan, omat asiat ja toisten. Paavo heitti jo herrat omaan +oloonsa, vaan palasi vielä takaisin. + +"Minä sitä vielä, että minun pitää huomen aamulla kinkerille, niin +joutavat papit nukkua yönsä edestä. Meikäläisen ei sovi jäädä pois — +siitä tulee kiire kysymys ja tiukka tilinteko, jos jää", sanoi Paavo +ovessa seisten. "Vaan iltapäivällä mennään matikan pyyntiin", lisäsi +hän mennessään. + +"Paavo menee vain, lukee ja vastaa ja tekee niille siellä selväksi +elämän tien papeille ja maallikoille!" huusi Durchman makuultaan. + +Iltapäivällä palasi Paavo kinkeriltä, kulki puoli juoksussa pirttiin, +liikkui kuin nuoret ja heitti jo kaukaa kintaansa uunin kupeelle. + +"Pitivätkö pöydän alla?" kysyi Durchman nauraen. + +"Eivät toki ilenneet vanhaa miestä, vaikka mieli olisi tehnytkin", +vastasi Paavo. + +"Vaan lahkolaisuudesta puhuivat, siitä villityksestä, joka nyt armaassa +isänmaassamme liikkuu ja häiriöitä Herran seurakunnassa matkaan +saattaa. — Varoitettiinko?" + +Ja Durchman nauroi ja leikitteli vieressä, kun Paavo riisui turkkiaan. + +"Se on se tavallinen teksti, vaan siihen on jo totuttu — ovat tottuneet +heränneet ja heräämättömät. Mikä se on kumma luulo suruttomilla +papeilla sellainen, että sillä jotain aikaan saa — nykimisellä ja +näykkimisellä? Eivät ne täällä osaa enää rippisaarnaansa pitää oikeasta +tekstistä", sanoi Paavo vakavana. + +"Me niitä kirkkoon saarnaamme ja niille kirkkohalut annamme ja niiden +pitää sitten siellä istua suruttomien pappien parjattavina. Se on niin, +että siitä saattaa — — —." + +"Kuule, Durchman! Minä luulen, että on paras, että niillä on se teksti +— siitä ne sittenkin paraiten saarnata osaavat — muusta ei mistään +mitään — ei kerrassaan mitään", keskeytti Malmberg ystävänsä. + +"Nyt kalalle — kaikki papit!" sanoi Paavo ja haki kirveen käteensä. +"Tuossa, Lauri, on tuo vasu — ota se — saat kantaa kalavasun kotiin.'" + +Käytiin kalalla, kulettiin pitkin ja poikin salmea ja koettiin +pyydyksiä. Joissakin oli saalista, vaan toiset olivat aivan tyhjiä, +vesiperiä. Salmen suussa näkyi Paavo viittilöivän vaaralle päin, toiset +seisovan juhlallisina. + +"Tuolla notkossa", kuului Paavo sanovan, "tuolla, missä alenee ja metsä +harvenee ja vaara viertää loivasti salmelle päin. Sitä ei tänne sovi +oikein näkymään." + +"Miten siinä on sellaista surullista — kaameaa, jotain julmaa", sanoi +Lagus. + +"Ne muistot sen tekevät", huomautti Malmberg. + +"Ei — vaan koko tässä vuorijonossa pitkin pituuttaan ja maisemassa +yleensä", korjasi Lagus. "Minusta tämä koko seutu on synkkää, vaikkei +siitä tietäisikään eikä sitä muistaisikaan, mitä on Tahkomäessä +tapahtunut." + +"Ne jäljet eivät milloinkaan katoa. Muu unohtuu ja jää, käräjänkäynnit +ja sakot, omat ja muiden tekemät synnit ja rikokset, vaan tämä on aina +vaivana — kuolemaan asti." + +Paavo seisoi siinä sumennein katsein, kumarana, painuneena, toisten +keskellä, niinkuin olisi asia eilen tapahtunut ja niinkuin hänen olisi +siitä yhtä vaikea puhua nyt kuin silloinkin. + +"Yritettiin päästä paremmille päiville, niin tuli se. Minun on ollut +elämäni sellaista, että Herra on siinä aina ollut toisella kädellä +painamassa, toisella nostamassa. Kun on toisella nostanut ylös, niin on +sitten taas painanut toisella sitä alemma. Ei tasaista milloinkaan, ei +milloinkaan tavallista, leutoa. Sain uusia ystäviä Kalajassa ja meren +puolella, pappeja ja talonpoikia, niin sakot siitä hyvästä profeetalle, +vainot ja vihamiehet kahta hullummat. Pitäisi jo oppia pelkäämään +parempia päiviä, kunniaa ja suosiota ja omain ystäväinkin palvelusta." + +"Taitaa olla kaikkein heränneiden tie sellaista — samanlaista kuin +Paavonkin on — kun se on kerran Herran tietä, ristin tietä", sanoi +Lagus. + +He astuivat kotiin päin pitkin salmen suuta, pysähtyivät taasen ja +katselivat Syvärille päin. + +"Tuolta painanteesta menee tie talvella, siitä on aina ajettu, siitä +se on noussut ylemmä, ja siinä lie murhamies ollut väijymässä", kuului +Paavo selittelevän. + +Oltiin pitkän aikaa äänetönnä, seistiin, katseltiin liikahtamatta, +käännyttiin hiljaa ja alettiin astua saarta kohti vaivalloisesti kuin +raskasta taakkaa kantaen. + +"Opetuslapsetkin olivat kalassa, kun Herra oli heiltä pois otettu", +puheli Paavo sisällä pirtissä. "Olivat yksinäisiä, orpoja, hakivat +toisiansa, kulkivat sitten yksissä, niinkuin tekin nyt, murehtivat, +puhuivat entisistä toiveistaan, jotka sitten sammuivat. Olivat silloin +samanlaisia virkaheittoja kuin tekin, kalastelivat, soutelivat +järvellä, laskivat pyydyksiä joutessaan. Vaan sitten ilmestyi Herra +rannalle, kun oli aamu valjennut, ja alkoi puhutella murheellisia +ystäviään. Teille käy vielä samoin. Teiltä on vielä suurin saalis +saamatta. Vaan teille ja minulle on tarpeellista, että Herra katoaa ja +kasvonsa salaa. Minne tällä ylpeällä luonnolla, jos saisi syntinen aina +Herran kasvojen paisteessa lämmitellä? Ette te Herran työmiehiä mitään, +jos ei teillä ristiä ja vaivaa ja vastusta eikä teille enää anneta eikä +uskota muuta makeampaa, ellette ilolla ja mielisuosin aikananne ristiä +kanna." + +Tuskin oli Paavo lopettanut, kun Durchman alkoi veisata, niin että +pirtti kajahti. Toiset yhtyivät virteen, Malmberg syvällä, kumealla +äänellään säestäen, Anna Loviisa seisten pankon puolella ja vesissä +silmin veisaten mukana. Illan hämärä hiipi sisään ikkunaluukuista, pian +erottautui vain epäselviä, tummia olentoja toistensa vierestä rahilta +ja pöydän päästä, ja suuri nokinen, musta muuri kuunteli kummissaan +pappien veisuuta puolipimeässä pirtissä. + +"Mikä se on sellainen outo tunne, jota saa toisinaan tuntea — niinkuin +olisi Herra paljon likempänä joskus, niinkuin olisi niin varmaa ja +selvää edessäpäin, että vaikka kuolema tulisi, niin ei säpsähtäisi", +sanoi Durchman, kun virsi oli loppunut. + +"Ja se, että valtaa sielun äkkiä ikävä ja kaiho päästä lepoon — Herran +kansan sunnuntailepoon — että on kuin olisi niin elävää ja kiihkeää +toivo, ettei malttaisi enää odottaa", lisäsi Lagus. + +"Vaan ajatelkaapa sitä, että me olemme täällä kaukana Savon saloilla +virasta heitettyinä ja hylättyinä, kelvottomina kirkon palvelukseen — +me, jotka olisimme silmän päästämme kaivaneet syntisten herättämiseksi +ja pelastamiseksi!" puuttui Malmberg puheeseen. + +"Minulla vain ei ole mitään katkeruutta enää, ei ainakaan tänä iltana", +sanoi Lagus. "Tämäkin matka olisi jäänyt tekemättä ja tämä ilta täällä +viettämättä ilman niiden tuomiota." + +"Ei minullakaan — minä vain muuten. Minusta tämä tuntuu niin +omituiselta, aivan kuin oltaisi jossain kaukana, jonne eivät uletu +jumalattomain tuomiot eivätkä maailman pahat puheet — jossain rauhan +maassa. Toisella puolen Syväri suojana, toisella korkea Kinahmi, ja +sisällä täällä suuri hiljaisuus ja Herran läsnäolon tuntu. Tuntee +sydämensä puhdistuneen ja parantuneen, tämän pahan, ilkeän sydämen, +jonka kanssa saa joka päivä painia lyödä." + +"Mikä ihana toivo kristityllä, mikä päätä huimaava päämäärä, mikä +korkea kutsumus — olla, elää Herran kanssa iäisesti, jättää tänne +vaivansa ja sydämensä vapistus, kaikki, mikä nyt painaa riippinä ja +mitä ei täällä saa jätetyksi eikä pois pannuksi!" sanoi Lagus. + +He puhuivat hiljaa, puoliääneen, melkein kuiskimalla pimenevässä +pirtissä nauttien suuren hiljaisuuden ja rauhan tuntua, ikäänkuin +peläten, että kaikki tämä pian katoo käsistä, että tästä pitää pian +taasen taisteluun ja sotaan. + +Illalla vielä myöhään, kun muut jo olivat makaamassa, istuivat Paavo ja +Malmberg pirtissä. + +"Se on se kiusaus minulla suurempi kuin muilla", sanoi Malmberg. "Näen +kirkot aina täynnä kansaa ja eteisetkin, niin ahdistaa ja vaivaa kunnia +ja kopeus sellainen, että pitäisi olla muita parempi, että pitäisi aina +saarnata elävästi ja voimallisesti ja hyvästi, ja sitten saarnaankin +omiksi kunnioikseni enkä Herran. Sanokaa Paavo, miten siitä pääsisi!" + +"Ei mitenkään — ei milloinkaan — et pääse eikä ole tarvekaan päästä. +Vaan sotaa pitää olla ja taistelua kiusausta vastaan. Sota ilmoittaa +oikean kristityn ja Herran papin. Sinä olet päässyt Siinain hengestä +vapaaksi, niin seuraavat ja kulkevat kuuntelemassa. Heränneillä +papeilla on paha vika sellainen, että pieksävät, paahtavat palavissa +päin, aina vain herättävät ja huutavat hukassa oleville eivätkä osaa +ruokkia nälkäisiä ja hoitaa vianalaisia Herran rakkaudella." + +"Niin — kun osaisi, kun olisi itsellä oikeaa rakkautta, sitä, joka +laupeuden tekee", sanoi Malmberg. + +"Sitä pitää olla. Pitää olla toivoa niistä, joille saarnaa ja puhuu ja +joita elämän tielle hoitaa. Menetät toivosi, niin on voimasi ja mahtisi +samalla mennyttä. Papit saarnaavat toivottomina, niinkuin ei niistä +mitään tulisi, joille saarnaavat ja joille ovat opettajiksi pantu." + +"Heränneetkinkö?" kysyi Malmberg. + +"Heränneetkin. Näkevät vikoja ja lankeemuksia lampaissaan, niin alkavat +valita paraita joukosta ja niiden kanssa seuraa pitää. Huonot jäävät +hoitamatta, auttamatta ja korjaamatta. Siitä syntyy eri seuroja ja +katkeruutta, kapinaa ja pikku riitaa. Siinain hengellä herätetään, vaan +ei elätetä." + +Malmberg vain kuunteli ja istui kumarruksissa käsiensä varassa niinkuin +olisi jotain painona ja vaivana. + +"Se on sellaista tämän heränneen kansan hoitaminen, että et saa +pahentaa etkä pakoon lähteä etkä parempana itseäsi pitää, vaikka joudut +joka päivä niiden vikoja näkemään ja niistä kuulumisia kuulemaan. +Tämä on suuri kansa, jossa on kaikenlaista jäsentä, kunniallista +niinkuin häpeällistäkin. Vaan älä valikoi — älä etsi itsellesi hyviä ja +kelvollisia, vaikka kuinka mielesi tekee! Hoida huonoja, kanna, vaali, +pane peitteitä ja kaunistuksia eteen!" + +"Vaan miten jaksaa — miten niiden kanssa, jotka uudestaan lankeavat ja +likaavat itsensä ja häpäisevät kansaa — Herran kansaa?" kysyi Malmberg +taasen. + +"Sitä minäkin olen kysynyt monesti itseltäni — sitä, että mikä pani +kärsimään tätä syntistä, eksyväistä, niskuria kansaa ja sitä hoitamaan? +Miksi en lähtenyt jonnekin, jättänyt siihen koko joukkoa, ottanut +mukaani muutamia vain, Niskasen — tämän tästä — ja Kalliolahden Heikin +ja joitakuita muita? Kuule! Sano sinä, mistä on minulla ollut siihen +voimaa ja kärsivällisyyttä?" + +"Herralta tietysti", vastasi Malmberg. + +"Herralta — vaan sano, miten on antanut ja millä lailla?" kysyi Paavo +uudestaan. + +"Ei siten", jatkoi Paavo, "että on tehnyt suureksi pyhäksi ja nostanut +ylös, vaan siten, että on painanut alas omiin synteihin, että on +sinne armahtanut, minne ei olisi luullut enää armon ulottuvan, ja +sieltä sitten kiskonut kuin kuollutta koiraa muille puhumaan ja +muita opettamaan — että on kärsinyt tällaista konnaa, koko maailman +ilkimystä, jonka ajaisivat Syväriin, jos läpi näkisivät." + +Hän naurahti omituisesti, oman itsensä halveksimiseksi ja oman elämänsä +ihmeeksi — että on ollut suurin syntisistä, että on ollut sellainen, +joka on aina sopinut veljeksi heränneistä huonoimmalle. + +Kun he aamulla lähtivät, kohosi Kinahmi taasen sivulla ja edessä, miten +milloinkin, korkeana, juhlallisena aamutaivasta vasten. Paavo saatteli +vieraitaan jäälle ja jäätäkin vielä pitkältä seisten kannaksilla ja +jättäytyen sitten viittatielle seisomaan ja katsomaan ystäviään, jotka +hiljaista juoksua ajaen painautuivat Syväriä myöten kirkolle. + + + + +XVIII. + + +Niitä tuli pitkin päivää ajaen pölyisinä, hikisinä, herroja, rouvia +ja neitejä, pappeja enimmän — nuoria pappeja — maistereita ja +ylioppilaita, tuli kaikenlaisilla ajopeleillä, mitä vain olivat saaneet +käytettävikseen, tuli Helsingistä asti ajaen yhtämittaa toisia, toisia +taasen kievarista, missä olivat vaihtaneet hevosia ja ajopelejä. + +Oli sellaista jännitettyä ja juhlallista häätalossa Espoon Nygårdissa, +kuin on aina juhlain edellä, oli juoksua ja touhua ja viimeistä +viimestelyä sisällä salissa ja päärakennuksen puolella, samoin kuin +ulkonakin, missä rengit olivat pystyttämässä viimeisiä koivuja +pihamaalle lehtimajaksi ja piiat kantamassa viimeisiä rikkoja puutarhan +käytäviltä. Oli iloa ja aina uutta yllätystä, kun vanhat ystävät +tapasivat taasen toisensa, koulu- ja ylioppilastoverit ja sukulaiset +pitkiltä matkoilta, Pohjanmaalta ja Karjalasta saakka. Rouvat juoksivat +toistensa kaulaan ja jäivät seisomaan ja kävelemään kaulatusten +pitkäksi aikaa kiihkeästi puhellen ja kysellen, herrat painautuen +kamariin ja siellä nauraen ja poltellen pitkijä piippujaan, jotka +olivat vasta häiksi kaivetut ja puhdistetut. + +"On aivan samanlaista täällä nyt kuin kolme vuotta sitten Helsingissä, +on aivan samanlainen ilmakin, yhtä lämmin ja helteinen", sanottiin +sisällä. + +"Ja samat ystävät taasen koolla, sukulaiset ja langot ja +hengenheimolaiset. Meillä pitää olla meilläkin juhlamme ja ilomme, +niinkuin on maailmallakin, vaikka toisenhenkiset ja toisenmieliset", +jatkettiin samaan sävyyn. + +Kuului kuppien kalinaa ja tyttöjen iloista naurua kyökin puolelta +avonaisesta ikkunasta ja kovaäänistä puhetta ja jalan käyntiä +eteisestä, mistä joukko herroja työntyi lakittomin päin ulos pihamaalle +pitkävartiset piiput käsissä. + +Stenbäck ja Essen kävelivät levottomina edestakaisin pihamaalla +astellen vähäväliä lehtokujaa oikosen päähän, siellä seisten ja +tähystäen tietä pitkin. + +"Niiden pitäisi jo olla täällä, jos ovat puolisten aikana Helsingistä +lähteneet ja hevosensa säännöllisesti kievareista saaneet", sanoi Essen. + +Ja sitten palasivat he taasen takaisin tullakseen hetken päästä samaan +paikkaan samalla lailla tähystämään. + +"Tuossa sinun piippusi, Malmberg!" sanoi Essen nauraen ja ojensi +suurikoppaisen, hopeahelaisen, pitkävartisen piipun Malmbergille. "Ota +se omaksi nimikoksesi!" + +"Jolla on itsellään sellainen kauhea koppa", jatkoi Essen yhä nauraen, +"että kun lataa Lapuan kirkolla, niin palaa Alahärmään asti." + +"Eipä kun Ylihärmän Liinamaahan", nauroi Malmberg mukana. + +Yhä vain tuli uusia tulokkaita, joita juostiin vastaan ottamaan ja +tervehtimään pihamaalle ja jotka toivat uutta iloa entisen lisäksi. +Yhä vain tervehdittiin, käteltiin, käytiin sylin kiinni pölyisiin, +pitkämatkaisiin ystäviin, pyörähdettiin, kulettiin läpi puutarhan +käymäseltä ja kiireesti, istuttiin hetki siellä, toinen täällä, hyvästä +mielestä rauhattomina. + +"Tämä Stormbackan isäntä tässä vain odottaa sitä omaa vierastaan eikä +saa ennen iloa kuin saapuu — saaneeko sittenkään", sanoi Essen ja löi +Stenbäckiä olalle. + +"Ja me muut omaamme", lisäsi Malmberg. + +"Niin — jaa ukkoa", kuului Essen sanovan kuin jostain havahtuen. "Vaan +kumma, missä ne viipyvät." + +"Ukkoa", toisti Malmberg. "Mitä näistä juhlista ja häistä tulisi, jos +ei ukko olisi mukana? Ukkoon on jo niin totuttu, että tuntuu aivan +välttämättömältä." + +"Vaan eikö olekin jo täällä se välttämätön rappusten edessä konttineen +— ukko itse, pitkätukkainen, hurstihousuinen!" sanoi Essen hätäisesti, +kun näki Paavon ajavan pihaan. + +Kuului isoäänistä puhetta ja leikinlaskua pihalta, missä Paavo seisoi +konttineen ja vaihtoi Essenin kanssa kompasanoja. Herroja työntyi ulos +oven täydeltä tervehtimään ja kuuntelemaan ja ottamaan osaa yhteiseen +iloon. + +"Niinkuin nuoret miehet — — Terve Paavo! Miten se on vielä vain pysty +ja suora ja sukkela!" kuului joukosta. + +"On paras ratsu, kun paraatiin pääsee, vaan kotona koukkuinen ja +käppyrä ja kitunen." + +"Mitä Paavo! Paavo elää vielä viisikymmentä vuotta", kuului joukosta. + +"Elää kuolemansa jälkeen", nauroi Paavo ja asteli sisään tervehtien +eteisessä rouvaa ja kumartaen kankeasti. + +"Kuulkaa, Paavo! Näkyikö taipaleella ketään ruotsalaista herraa tänne +päin pyrkimässä?" kysyi Essen. "Vaan mistäpä Paavo ne tuntisi täällä, +minne menevät ja mistä tulevat", sanoi hän samassa kuin itselleen +selitykseksi. + +"Näkyi. — Kievarista — tästä viimeisestä — oltiin lähdössä, niin +samalla tuli joku — mikä lie ollut suruton —, vaan minä kerkisin +edelle." + +"Sitten se on pian täällä", sanoi Stenbäck ja lähti kävelemään oikosen +päähän. + +"Täällä nämä vanhoja ystäviä", sanoi Paavo papeille, jotka istuivat +pitkin seiniä, "ja nämä uusia", lisäsi hän nuorille ylioppilaille, +jotka nyt vasta nousivat tervehtimään ja kumarsivat syvään Paavon +edessä. + +"Sinä et, Essen, näykään tekevän kokonaista, oikeaa parannusta, koska +on partasi vieläkin ajamatta", leikitteli Paavo. + +"Teen partaparannuksen vasta sitten, kun on muu parempi ja tärkeämpi +parannus valmiina", yhtyi Essen samaan leikkiin. + +"Vaan tiedättekö, missä veli Essenin parrankasvu on alkunsa saanut?" +kysyi Malmberg. + +Naurettiin vain ja odotettiin Malmbergin itsensä vastaavan. + +"Tuomiorovasti Gadolinin eteisessä", sanoi Malmberg. "Kerro sinä, +Essen, itse!" + +"Niin — se oli niin, että kun minä tällaisena mustana, parrakkaana +menin ilmoittautumaan vihkimistä vasten tuomiorovastille, niin sain +odottaa pitkät ajat eteisessä, istua ja kävellä väsyksiin asti. Kun +vihdoin pääsin sisälle, sanoi tuomiorovasti, joka on tunnettu pappien +parran vihaaja, kiivaana ja kärtyisenä: 'Maisterin parta näkyy +kasvaneen'. 'Niinpä todellakin', sanoin minä ja pyyhin tästä näin, +'näkyy todellakin kasvaneen — eteisessä'." + +Syntyi sellainen naurunremakka kamarissa, että lasit ja kupit +hyppelivät pöydällä. + +"Sinä, vanha koiranleuka, näyt olevan joka paikassa samanlainen", sanoi +Hedberg. "Et pelkää kaikkivaltiasta Gadoliniakaan." + +"Etpä sinäkään", vastasi Essen. "Kuulut aina vain saarnaavan samalla +lailla, herättävän, häiritsevän, laittavan eriseuroja ja korkealle +konsistoorille uutta vaivaa antavan, vaikka olet vasta vankilasta +päässyt." + +"Kuule Hedberg! Joko sinun kirjasi on painossa?" kysyi Paavo +Hedbergiltä. + +"Sinne menossa", vastasi Hedberg. "Lähetän Paavolle heti, kun on +painettu." + +"Vaan jospa ei painetakaan, jospa siinä on sitä samaa harhaoppia, +mitä on ollut meidän lehdessämmekin. Sitä on vainottu ja vangittu ja +pidätetty niinkuin pahantekijää", sanoi Essen. + +"Niin saa jäädä painamatta. Se kai on sitten Herran tahto sellainen", +päätti Hedberg tyyneesti. + +"Eivät ne uskalla enää, ei niillä ole enää entistä voimaa eikä +varmuutta, niiden niskasuoni katkaistiin Turun kokouksessa viime +kesänä", sanoi joku. + +"Kerrassaan", lisäsi Frans Bergroth, päivänsankari ja sulhasmies. +"Teidän olisi pitänyt olla kaikkien näkemässä heränneiden pappien +joukkoa, komeaa joukkoa, nuoria, pystyjä, solakoita, rivi rivin +vieressä, vanha Wegelius, Maalahden veteraani, johtajana." + +"Ja kuulemassa", lisättiin samalla innolla. "Kun Lagus puhui, olisi +kuulunut hyttysen lento akatemiasalissa, niin oli hiljaista ja +tarkkaavaa pappien joukko." + +"Vaan yrittipä Tolpo kerran keskeyttää Lagusta", huomautettiin joukosta. + +"Yritti, vaan laimeasti ja typerästi, ja masentui heti Laguksen tyynen, +vakavan ja vakuuttavan puheen alle. + +"Oli siinä ivaakin Laguksen puheessa", sanoi Bergroth, "vaan niin +hyvää ja suolaista, sanoisinko pyhää ivaa, ettei sitä joka mies osaa +käyttää. Kun Tolpo keskeytti Laguksen puheen ja huusi: 'Herrat siis +tahtovat syyttää meitä kateudesta!' vastasi Lagus rauhallisesti: 'En +suinkaan tahdo uskoa, että niin alhainen tunne kuin kateus, vallitsee +kunnianarvoisessa säädyssä'." + +"Ja Maalahden ukko itse, tohtori ja ritari, nuorten joukossa paraana, +kilpi toisessa kädessä, toisessa keihäs", huomautti Essen. + +"Niin ettemme me ole enää mitään nurkkakuntaa eivätkä meidän miehet +mitään lahkolaissaarnaajia, joita sopii ja saa kohdella miten hyvänsä", +sanottiin pappisjoukosta. + +"Samassa ajoi hevonen pihalle, ja Stenbäck astui vikkelästi alas +rattailta kapsäkki kädessä. + +"Siinä se nyt on", sanottiin kamarissa. + +"Joko tuli?" kysyi Essen hätäisenä ja juoksi ulos. + +Syntyi liikettä kamarissa, jännittynyttä odotusta ja uteliaisuutta. +Kuului kuiskeita ja varpailla hiipimistä salin puolelta ja eteisestä. + +Hetken perästä näkyi pitkä, solakka herra astuvan ylös rappusia ja +kulkevan kumarrellen eteenpäin, puhellen, selitellen jotain perässään +tuleville Stenbäckille ja Essenille laulavalla äänellä. + +"Täällä niitä on — tällaisia ne ovat", sanoi Stenbäck katkonaisesti +esittäen vieraalleen pappeja, jotka seisoivat totisina ja jäykkinä +tuoliensa edessä. + +"Nimeltään tuttuja", sanoi Rosenius hymyillen ja kumartaen Malmbergille. + +"Ja tässä Paavo, kaikkein isä ja kaikkein ilo", jatkoi Stenbäck +esittelyään Paavon kohdalla. + +Rosenius puristi pitkään ja hymyillen Paavon kättä ja sanoi jotain +kohteliasta Paavolle, jonka Stenbäck kuitenkin unohti tulkita. + +Tuntui kankealta ja oudolta alussa. Essen ja Stenbäck sanoivat väliin +jotain siihen, mitä Rosenius kertoi matkastaan, mutta muut istuivat +äänettöminä, katselivat ja kuuntelivat. Jotkut herroista hiipivät ulos +pihalle ja puutarhaan, tullen taas hetken päästä takaisin, sytyttäen +piippunsa ja puhellen puoliääneen vieruskumppanilleen. + +Miten tuntuikaan heti alussa ikävältä ja oudolta tämä uusi vieras, +ruotsinmaalainen herra! Sen oli olo ja olento kokonaan toisenlaista +kuin toisten, puhe omituista, laulavaa, käytös hienoa, melkein +teeskenneltyä. + +"On omituista, miten voi pettyä oudon, tuntemattoman suhteen. +Kuvittelee sen joksikin, jonkinnäköiseksi, ja sitten se onkin aivan +toisenlainen", sanoi Ingman pihamaalla. + +"Millaiseksi sinä sitten olit kuvitellut tämän?" kysyi joku papeista +Ingmanilta. + +"Talonpoikaiseksi, yksinkertaiseksi, joksikin tanakaksi, sellaiseksi +persoonalliseksi ilmestykseksi Ruotsin herätyksestä", vastasi Ingman. + +"Jospa tämä onkin. Jospa tämä on niiden mallin mukainen, niinkuin Paavo +on meidän", sanottiin joukosta. + +Kuului tuolien kolinaa sisältä kamarista, ja näkyi herroja astuvan +hiljaa, juhlallisina toistensa selissä kiinni saliin, missä vihkiminen +oli alkanut. Keskellä salia seisoivat parit juhlallisina, nuori pastori +Bergroth ja Hilda Fabritius, Essenin tytärpuoli sekä Säämingin lukkari +Pietari Wenell ja Aleksandra Arppe, Essenin käly. Oli juhlallista, +vakavaa, totista, niinkuin aina, messuttiin, veisattiin yhdessä ja +rukoiltiin päät painuneina. + +Paavo jäi sisälle saliin ja istuutui nuorten, vastavihittyjen viereen, +kun toimitus oli loppunut ja vieraat olivat hajaantuneet huoneisiin. + +"Sanokaa, Paavo, näille jotain eväiksi ja muistoksi, että osaavat elää +oikeina aviopuolisoina!" kehoitti Essen puoleksi leikillä. + +"Sanon sitä, että älkää vain yhtaikaa suuttuko, kun suututte, ettei +riitaa synny!" leikitteli Paavo nuorille, jotka näyttivät onnellisina +nauttivan siitä, mitä oli tapahtunut. + +"Teillä on taival alussa, minulla lopussa", lisäsi hän samassa +vakavana. "Alussa tai lopussa, kun on Herra mukana. Se on niin, että +tässä säädyssä tulee sydän koetelluksi ja kristillisyys tutkituksi, +mitä on ja mitä kestää. Luulee jotain olevansa, kun ei ole perhehuolia +eikä elatuksen murheita, vaan tässä otetaan luulot pois." + +Ja hän kertoi omasta elämästään, miten hän oli joutunut ennen syntiä +tekemään ja hänen vaimovainajansa puutoksien käsissä ja suuren +lapsilauman keskellä, miten piti valvoa ja sotia kaikkia salaisia +vihollisia vastaan, joista ei ennen hyvinä päivinä tiennyt mitään. + +"Hyökkäävät sieltä, mistä et osaa odottaakaan, kärsimättömyys yhdeltä +puolen, vikova, syyttelevä mieli toiselta, ahneus ja tavaran rakkaus +kolmannelta. Saat pyöriä, pälyä ja vilkua joka taholle ja etsiä +itsellesi uutta suojaa. Se on sellaista sotaa, jossa tapetaan jos +voitetaankin." + +Oli vakavaa ja hiljaista seurain perästä, joissa Malmberg ja Paavo +olivat puhuneet, Malmberg ruotsiksi. Herrat istuivat kamarissa +poltellen, jotkut keskustellen pihamaalla Paavon puheesta ja sitten +taas pysähtyen kuulemaan hiljaista, kaunista, surunvoittoista laulua +naisten puolelta salista. + +"Mistä lie sillä merkillinen taito ja tapa sellainen, että alkaa +alhaalta, pieneltä paikalta, kuin tikusta asiaa tehden, paisuttaa +siitä sitten vähitellen ja kasvattaa puhettaan, niin ettei muuta kuin +kuuntele henkeäsi pidätellen loppuun saakka?" kuului joku papeista +sanovan pihalla. + +"Mistä lie?" vastasi toinen. "Meillä on alku aina juhlallista. Kohoamme +kuin kotkat ylös korkeuksiin, vaan samassa jo painumme siipirikkoina +maata kohti. Meidän pitäisi ottaa ukosta oppia." + +Sisällä kamarissa oli alkanut keskustelu parannuksen ja uskon asiasta, +ensin sivumennen Malmbergin ja Paavon kesken, siitä vähitellen viriten +ja leviten yleiseksi, jännittyneeksi. Kuului ruotsalaisen vieraan +laulava puhe läpi avatun ikkunan ja Malmbergin syvä, selvä ääni, jossa +jokainen kerake erottautui voimakkaana. Nuoret papit pyrkivät sisälle +pihalta ja puutarhan puolelta, kulkivat kuin varpaillaan hiipien läpi +eteisen ja asettuivat arkoina toisten taakse. + +"Herrain ruokaa se on — ei sillä talonpoika elä", kuului Paavo sanovan, +kun Malmberg oli kääntänyt Roseniuksen sanat suomeksi. + +Malmberg hymähti Paavon sanoista, niin että koko ruumis nytkähti, ja +toisten kaikkein suu meni nauruun. + +"On herkkua sellaista — makeaa — joutilaan syötävää, ettei sillä +suomalainen elä omissa kovissa töissään", jatkoi Paavo. + +"Mitä Paavo siitä sen herätyksestä?" kysyi Ingman. + +"Minä sitä, että siinä on Herra ollut työssä, niinkuin kaikessa +oikeassa herätyksessä, vaan siinä on vieras sitten kyllästynyt ja +ottanut asian omiin käsiinsä." + +Paavo otti puhuessaan piipun Malmbergin kädestä, kaivoi perät kopasta +kouraansa ja työnsi ne poskeensa maiskutellen, lipoen kieltään, +siirrellen ja asetellen oikeaan paikkaan. + +"Tämä kuulostaa hyvältä ja kauniilta ja tällä on oikean opin +näkö", jatkoi hän hetken perästä. "Tässä ovat rauhat ja ilot ja +anteeksisaamiset kaikki oikealla paikalla — kaikkea määrän päästä — +vaan tässä on nämä itse asetettu, otettu ja pantu, ja raamatunlauseilla +pystöön pönkitetty kaunis kristillisyys." + +"Minusta tuntuu myöskin siltä, että siitä on todellakin tullut hyvää ja +kaunista kädenkäänteessä, niinkuin olisi aikansa syntinen Herran kanssa +painia lyönyt, siinä allekynsin joutunut, mutta sieltä sitten päälle +kiepsahtanut ja painanut Herran itsensä tantereeseen", sanoi Malmberg. + +"Ja siihen sitonut — köyttänyt käsistä ja jaloista kaikilla raamatun +lupauksilla, mitä muisti ja mitä käsiinsä sai", lisättiin joukosta. + +Puhuttiin yhteen ääneen, noustiin tuoleilta, seistiin toistensa edessä, +selitettiin, korjattiin, parannettiin toistensa puheita ja pysähdyttiin +taasen kuulemaan, mitä sanoi Rosenius ja mitä Paavo. + +"Sanokaa sille, että jos siihen joudutaan ja sellaisiksi tullaan, ettei +synnin vaivaa enää mitään eikä pelkoa eikä epäilystä, niin on parempi +tehdä syntiä, hankkia itsellensä sellainen kuorma, että täytyy painua +uudestaan alas armahtajansa edessä!" sanoi Paavo. + +Hän täytti lasinsa, hämmensi sokeria sekaan ja ryyppäsi sitten pitkän +ryypyn. + +"Vai niin — vai kauhistui sitä, jos joku lankeaa alaspäin, vaan jos +ylöspäin, omaan hyvyyteensä ja pyhyyteensä, niin ei siitä mitään!" +jatkoi Paavo kuultuaan, mitä Rosenius oli sanonut. + +"Eihän Paavo nyt sitä tarkoittanut, että kristityn pitää heittäytyä +synteihin, joista jo on kerran Kristuksen avulla päässyt vapaaksi, +vaan sitä, että parempi on elää maailman suruttomana kuin kiiltopyhänä +kristittynä, omain luuloinsa varassa. Vai miten, Paavo?" kysyi Stenbäck. + +"Siten, että siitä on parempi nousta, missä näkee selvästi loukanneensa +ja ryvettäneensä itsensä kuin väärästä jumalisuudesta." + +"Minä sitä", yhtyi Ingman puheeseen, "että tämä sopinee ruotsalaisille +tämmöinen imelä, herrasteleva kristillisyys. Meidän suomalaisten elämä +on lakkaamatonta taistelua ulkonaisiakin puutoksia vastaan, hallaa ja +nälkää ja muuta, ja niin on sisällisestikin. Voi, hyvät veljet, minun +on henkeni huutanut taasen kaiken päivää ja iltaa oman kurjuuteni ja +luontoni alla. Veli Malmberg puhui äsken niin elävästi ja Paavo, vaan +täällä tämä paha sydän on aina vastuksena." + +Ja Ingman painoi kädellään sydäntään vastaan. "Eikö liene lopuksikin +niin, että niistä Herra antaa paraan todistuksen, jotka itsensä +tuomitsevat ja oman tuomionsa alta huutavat hengessään Herralle: +Armahda kurjaa!" kuului pappisjoukosta. + +"On kyllä", sanoi Paavo, "vaan ei pidä orjuuttaa eikä raskauttaa +itseään eikä mistään kurjuuden opista itselleen lohdutusta etsiä. +Kun tunnet oman kurjuutesi, asetu hiljaa kaikkinäkevän eteen, seiso +siinä alastomana, aseetonna, ilman puolen pitoa ja omaa oikeutta ja +odota! Siinä sinä silloin olet uskovainen, Kananean vaimo, joka katsoo +Herraan. Älä mene ryykäämällä äläkä röyhkeänä omia tekemiäsi tikapuita +myöten niinkuin Ruotsin herrat kuuluvat tekevän. Ottamalla ei saada +oikeaa rauhaa eikä Hengen todistusta Herralta, vaan odottamalla. Ja se +pitää saada, pitää olla passi kädessä heränneellä ihmisellä." + +"Niin — vaan jos ei tule, jos saan siinä seisoa iät kaiket, viikot, +kuukaudet, vuodet eikä tule", sanoi Hedberg kuin kysyen ja lisää +selitystä etsien ja odottaen. + +"Herra siitä vastaa — se on Herran asia, eikä omasi. Sinä et saa +epäillä etkä etsiä tuntematonta, kuollutta Jumalaa", sanoi Paavo ja +maistoi lasistaan. + +Malmberg ja Hedberg olivat lähteneet Roseniuksen kanssa ulos ja +kävelivät puutarhassa kädet selän takana keskustellen, väliin pysähtyen +ja seisten pitkät ajat samalla paikalla. Kun he taasen palasivat +takaisin sisälle, näytti Rosenius iloiselta, hymyili ympärilleen ja +kumarteli kulkeissaan läpi pappisjoukon. "Saiko käännetyksi?" kysyttiin +joukosta leikillisesti. "Meitä? Ei hyvät veljet", vastasi Malmberg. "Me +olemme jo monessa tulessa olleet, Hedberg ja minä, toinen linnassa, +toinen virkaheittona, emme me joka tuulesta heilu. Vaan ei sen kanssa +nyt aina huoli riidellä ja väitellä. Jospa otetaan se, mikä on hyvää ja +oikeaa ja muu kaikki jätetään." + +"Kun on henki väärä, on kaikki väärää, oikeakin muuttuu vääräksi", +sanoi Paavo. + +"Se on meillä omaa tämä, mitä on saatu — kansan kautta annettua, +vaivain ja kärsimysten alla kypsytettyä, suomalaista, sarkaista, +sitkeää", puuttui Ingman puheeseen. "Sitä ei vaihdeta ulkomaiden +helyihin eikä koristuksiin, vakka mieli tekisikin. Paavo — tämä meille +toi oikean suomalaisen kristillisyyden korvesta ja erämaiden kätköistä." + +"Kontissaan kantoi ensin Nivalan Pirttiperään", leikitteli Malmberg ja +taputteli Paavoa olalle. + +"Vaan sepä ei siellä tahtonut ottaa itääkseen", sanoi Paavo. "Miten se? +Minä olin suuri herra", jatkoi Malmberg. "Luulin itse tien tietäväni ja +osaavani muita oikein opettaa. Pää pystyssä vain komensin talonpoikia +taivaanvaltakuntaan ja suututtelin sitten, kun eivät totelleet eivätkä +lähteneet." + +"Sinulla oli silloin vielä paha tapa sellainen saarnata ja puhua ja +kuvata kristitty kauniiksi, maalata, öljytä, kiilloittaa, pyyhkiä, +niin ettei siihen jäänyt rikkaa mitään eikä valmistamatonta paikkaa — +niinkuin näkyy tämä Ruotsin herrakin tekevän." + +Paavo ryyppäsi jälleen ja laski lasinsa raskaasti pöytään. "Se on +armon työ sellaista", jatkoi Paavo, "ettet sinä sen alla puhtaaksi +pääse omissa etkä muiden silmissä. Lankeat, nouset, lankeat +uudelleen, haavoitat ja säret itseäsi ja hävität kaikki ensimäisen +vanhurskauttamisen tavarat. Älä kaunista äläkä korista itseäsi omaan +vikaasi äläkä tee omasta tiedostasi itsellesi uskoa ja hyvää mieltä! +Herralta pitää kaikki saada joka päivä, uusi armokatse, uusi voima ja +uusi, hiljainen, salattu rauha sieluun." + +Papit istuivat kahareisin tuoleilla toistensa selän takana, kuuntelivat +Roseniusta, nousivat ylös innoissaan ja keskustelun kiivaudessa puhuen +yhteen ääneen ja taasen istuen entisille paikoilleen hiljentyneinä ja +rauhaantuneina. Käännettiin Paavolle tärkein siitä, mitä vieras herra +sanoi, johon Paavo tokaisi jotain nauraen itse ja naurattaen muita +sukkeluuksillaan. + +"Sinä, Stenbäck, istut siellä synkän ja surullisen näköisenä — tule +joukkoon!" huusi Malmberg läpi ikkunan pihalle, missä Stenbäck istui ja +puheli muutamien ylioppilasten kanssa. + +"Täällä on parempi — täällä puhutaan omista asioista, ei opeista eikä +uskoista", vastasi Stenbäck. "Te teette syntiä siellä riidallanne, +josta ei sitten muuta kuin paha mieli. Minulla sitä on jo kyllältä." + +"Ei tämä meille sovi — ei tästä mitään tule", puheli Malmberg hiljaa ja +asteli Stenbäckin luo. — "Ukko toi Savosta meille oman ja kotoisen." + +"Sen salatun, jota ei maailma tunne", jatkoi Stenbäck. "Se on ukon +oppi sellaista, että se tekee puutteenalaiseksi, tämä taasen ottaa +pois kaikki puutokset. Siinä se on ero. Vaan ukon puutteenalaisena on +turvallisempaa elämä kuin tämän puutteettomana ja valmiina. Minä läksin +pois — minusta sen oli kaikki niin varmaa, ja sillä oli sellainen +oikeus Jumalan edessä, niinkuin Jumala tekisi väärin, jos ei aina +pitäisi oveansa auki ja oven edessä kumartelisi tälle uskonsankarille." + +"Niin — siitä näkyy tulleen ihmeellinen taikakalu siitä uskosta — sillä +näkyy saavan mitä vain. Ei tarvita rukoustakaan enää", jatkoi Malmberg. + +"Usko uskona", sanoi Stenbäck, "vaan usko on Herran tekemä, +kilvoitteleva, salattu voima syntisen sielussa. Minä tässä olen kaiken +iltaa katunut, että tulin sen kutsuneeksi. Sitä ei kirjeestä osannut +eroittaa eikä päättää." + +He istuivat kauan kahden pihamaalla lehtimajan penkillä, puhelivat +hiljaa ja jäivät taasen kuuntelemaan kiihtynyttä keskustelua kamarista, +mistä ukon ääni eroittautui ylinnä selvästi ja kuuluvasti. + +"Ukko on taasen elementissään. Ei mahda jäädä ukosta paraita käsityksiä +vieraalle", sanoi Stenbäck. + +"Ei mahda", myönsi Malmberg. "Ukkoa pitää kuulla ja nähdä ja ymmärtää, +ennenkun löytää kullan kuoren alta. Toisinaan vakava, syvä, puhe +sellainen, että tunkeutuu luihin ja ytimiin, toisinaan vallaton, +leikkisä, varomaton. Niinkuin Savon vuoret ja vaarat, jotka muuttavat +muotoaan, milloin synkkinä seisten ja syvämietteisinä, milloin +hymyilevinä, kirkkaina, lehtoisina, leppoisina. Minä sitä ihmeekseni +kuuntelin ja katselin ensi kertaa Nivalan Pirttiperässä, suutuin ja +lepyin ja taasen suutuin, kunnes salat aukenivat, ja Herra kirkasti +ukossa oman aseensa." + +"Ja minä Helsingissä. Vasta riemujuhlasta palatessani opein ukon oikein +tuntemaan", lisäsi Stenbäck.. + +Pidettiin seuroja pitkin seuraavaa päivää, veisattiin, puhuttiin, +istuttiin väliin ryhmissä sisällä kamarissa ja pihalla lehtimajassa ja +puutarhan puolella, käveltiin, kuleskeltiin pienissä joukoissa pitkin +oikosta. Papit näkyivät karttavan riitoja ja erimieliä ja jättävän +ruotsalaisen vieraan rauhaan, joskus vain kuin sivumennen käyden +puhuttelemassa ja taasen tullen takaisin omaan joukkoonsa. Paavolla +oli seuransa nuorten pappien ja ylioppilasten parissa, jotka istuivat +tarkkaavina ympärillä, kuuntelivat ja kyselivät. Kuului naurua ja näkyi +iloisia kasvoja, kun Essen milloin pistäytyi joukkoon ja lasketteli +sukkeluuksiaan. "Se on se, joka on pääasia, että ollaan yksimielisiä, +että on rintama ehyt maailmaa vastaan", sanoi Malmberg, kun oli +taasen tullut puhe illallisesta kamppailusta ruotsalaisen vieraan +kanssa. "Riita ja eripuraisuus on kuoleman merkki. Sitä tietä yrittää +vihollinen yhä uudestaan Herran työtä tärvelläkseen." + +"Tämä on suuri liike, tässä pitää olla aina varpaillaan meidän +pappein", sanoi Stenbäck. + +"Voi, veljet, miten monesti perkele kysyy ja kysyttää papeilta tänä +aikana: Kuka teistä suurin on?" jatkoi taasen Malmberg. + +"Annetaan tämän Paavon olla yhä vielä suurimman, tämän Savon miehen, +erämaan profeetan, niin pääsemme me papit siitä riidasta", sanoi Essen +ja löi Paavoa olalle. + +"Joka on tähänkin asti hiippaa kantanut — kahden hiippakunnan hiippaa", +nauroi Paavo. + +"Kunnialla kantanut!" lisäsi Stenbäck. + +"Ja häpeät maailmalta saanut, sakot, juomarin nimen, väärän +villihengen", jatkoi Paavo. "Vaan nämä olivat kaimankin osana kerran +ja muut lisäksi, kahleet, vankilat, haavat ja arvet ruumiissa ja +sotamerkit kaikenlaiset." + +"Tämän pitää olla väärää maailman silmissä", puuttui Malmberg taasen +puheeseen. "Meidän pitää olla häväistyjä, muutoin ei meissä olisikaan +Kristuksen osallisuutta, joka itse oli häväisty ja pilkattu." + +"Pysytään Paavon ympärillä ja Paavon opissa, sanovat mitä hyvänsä ja +tuli muualta millaista tahansa, kaunista ja oikeaa ja kiiltävää", +kuului joukosta. + +"Ja pidetään se, mikä on omaa, minkä on herännyt kansa itsellensä +omistanut ja omakseen tuntenut", sanoi Ingman. "Sen pitää olla +tällaista, kun sen on Herra tällaiseksi tehnyt — hurstista, sarkaista, +karkeaa, niinkuin on tämä Paavokin. Annetaan ruotsalaisten pitää +silkkinsä ja samettinsa." + +"Vaan väsymätön se on. Missä ja milloin vain pääsee paikalle ja huomaa, +että ollaan kaksin tai kolmisin, niin alkaa aina uudestaan samalla +nuotilla. Minua jo kyllästyttää koko siirappi." + +"Ja minua", jatkoi Stenbäck, kun Essen oli lopettanut. "Missä kauheassa +tilassa luuleekaan meidän olevan? — jossain syvässä, synkässä +erhetyksessä ja villityksessä, josta koettaa nostaa ja auttaa." + +"Niinkuin meillä olisi eri raamattu tai niinkuin me emme olisikaan +raamattuamme lukeneet — Paavoa vain kuunnelleet ja Paavon opetuksesta +itsellemme raamatun tehneet. Se on merkillistä se", sanoi Stenbäck +kiivastuneena. + +"Menkää te sinne — pitäkää te sen kanssa seuraa, Hedberg ja Malmberg, +jotka olette enimmän seurustelleet ja kuunnelleet!" kehoitti Stenbäck. + +"Talonväki — isäntäväki toki — sinä Lauri, joka sen Ruotsista tuotit ja +toimitit!" sanoi Malmberg nauraen. + +Hiljennyttiin ja hajaannuttiin taasen. Jossain puutarhan puolella +alettiin veisata kauniilla, vahvalla äänellä. Paavo näkyi istuvan +syrjässä parin rouvan kanssa, joilla olivat nenäliinat kummallakin +kädessä ja jotka tuontuostakin näkyivät pyyhkivän silmiään ja +katselevan alas omaan helmaansa. Paavon pää nyökkäsi vakuuttavasti ja +pitkät hiukset heilahtivat silmille. Kuului puhuvan niin hellästi ja +sydämellisesti, niinkuin olisi äänikin muuttunut kokonaan toiseksi. + +"Antakaa niiden olla sellaisina kuin ne ovat — syntienne synteinä, +epäuskonne epäuskona, pimeytenne pimeytenä! Älkää itse korjatko ja +parantako asioitanne! Pitää muistaa, mikä on tavara syntisellä, että +on ilkeys ja pahuus joka päivä julkisena vihollisena — mikä Herralla, +että on vanhurskaus ja suoja, anteeksiantamus ja muu hyvyys. Kuka +itse pyrkii oman pahuutensa alta vapaaksi, se saa ikänsä tehdä orjan +töitä, korjausta ja paikkausta, vaan kuka tyytyy syntisenä joka päivä +armoistuinta lähestymään ja siinä vikaansa sairastamaan, niin se saa +lääkkeen lääkäriltä, rauhan ja ilon, jota ei maailma tunne. Pysykää +tällä yksinkertaisella tiellä! Monet väsyvät ja kyllästyvät, kun eivät +siitä siihen pääse, eivät pyhemmiksi eivätkä paremmiksi. Siitä kasvaa +sitten suruttomuus tai väärä jumalisuus ja uudet opit. Syntinen ottaa +asian omiin käsiinsä ja hoitaa sen itse", kuului Paavo puhuvan rouville. + +Kun aamuseurat olivat pidetyt, alkoivat vieraat tehdä lähtöään ajaen +yksitellen ja joukoissa portista ulos oikoselle ja kadoten mutkan +taakse toisten seistessä ja katsellessa. + +"Soita sinä, Säämingin lukkari, se sotamarssi!" sanoi Paavo Wenellille +seisten kontti kädessä salin ovella. + +Hän oli siinä niin avuttoman näköinen, niin väsyneen, vanhan ja kumaran +kuin kotona jokapäiväisissä oloissa ja pitkiltä matkoilta palattuaan, +niin vakavan ja totisen kuin ei olisi koskaan leikkiä laskenut eikä +iloaan pitänyt. Vaan hän reipastui samassa, nuortui ja norjistui. Hänen +päänsä kohosi ja hänen silmänsä kävivät vilkkaiksi niinkuin olisi +niissä joku outo tuli palamassa. + +"Ihmisen, heränneen ihmisen, elämä on sotaa ja kilvoitusta loppuun +saakka, niinkuin siitä on sanottu", alkoi hän, kun Wenell oli +lopettanut. "Menet minne tahansa, niin löydät vihollisen väijymästä, +milloin rumana kuvatuksena, milloin kauniina ja houkuttelevana, +milloin vanhana tuttuna, jonka jo taampaa tunnet, milloin uutena ja +outona, jota saat kotvan tarkata ja tähystää. Ennenkun huomaatkaan, +on se haavoittanut sieluasi, iskenyt takaapäin oman varomattomuutesi +tähden, ja niin joutuu syntinen sairastamaan haavojaan. Siinä on paha +epäuskoinen sydän samassa liitossa, portteja purkamassa ja veräjiä +viholliselle aukomassa, syntisen omia varustuksia vähentämässä ja +Herran työtä turhaksi tekemässä. Kovaa ja raskasta on synnin sota +syntiselle, vaan kovempaa vielä epäuskon ja epäilyksen, kun tie on +pystössä, niin ettei enää pääse eteenpäin, ja valot sammuksissa, niin +ettei näe, vaan haparoi pimeässä kuin seiniä myöten kulkien, ja aseet +ovat kaikki pois otettu, niin ettei turvaa minnekään — helvetti vain +edessä. Vaan siinä on oltava, siinä seistävä kuumimmassa paikassa, +tulisten nuolien keskellä, ja odotettava auttajaa ja sotasankaria, +Kristusta itseään — päin seistävä pelkäämättä ja sielun hiljaisella +ikävällä odotettava, ei huutaen eikä hätäillen eikä neuvotonna juosten." + +Oli juhlallista ja vakavaa kauan aikaa vielä, kun Paavo jo oli mennyt +Wenellin ja muiden kanssa. Veisattiin virsi toisensa perästä, sanottiin +ja puhuttiin jotain hiljaa toisilleen välissä ja poistuttiin mikä +minnekin, niinkuin olisi kukin halunnut paeta omaan yksinäisyyteensä. + +"Kuule, ystävä! Me olemme nyt täällä kahden, kun kaikki muut ovat +menneet", sanoi Rosenius Stenbäckille, joka oli väsyneen näköisenä +heittäytynyt sohvalle. "Sano sinä, millainen sinun asiasi oikeastaan +on! Pidätkö todella itseäsi Jumalan lapsena?" + +Stenbäck katsoi pitkään, oudoksuen, kysyvänä vieraaseensa. "En. Tiedän, +että olen tuomittu syntinen", vastasi hän kärsimättömästi. + +"Tuomittu? Miten niin?" kysyi Rosenius. "Siten, että jos nyt kuolisin — +tässä — tänä päivänä — olisi kadotus edessä." + +"Ja sinä sanot sen noin vain, niinkuin ei mitään. Minä olen aina tullut +työhön kykenemättömäksi, milloin ovat asiani tuntuneet onnettomilta. +Kuule! Oletko sinä koskaan ollut uskovainen?" kysyi Rosenius uudelleen. + +"Aina silloin tällöin — miten Herra on antanut voimia", vastasi +Stenbäck. + +"Ja milloin viimeksi?" + +"Eilen — Herran kanssa kahden kesken ollessani", vastasi Stenbäck +taasen, niinkuin olisi vastaus ollut jo ennakolta valmiina. + +"Miksi et enää — nyt tällä hetkellä?" + +"Siksi, että puhun sinun kanssasi enkä Herran." + +Stenbäck nousi ylös ja käveli väsyneen, kyllästyneen näköisenä +kamarissa, järjestäen kirjoja kaapissa, liikkuen ja nostellen jotain +pöydältä, aivan kuin tahtoisi lopettaa koko keskustelun. + +"Ja sitten vielä — tämä ukkoko se nyt on teidän kaikkien opettajanne ja +isänne?" kysyi Rosenius kuin päätteeksi. + +"Tämä", kuului Stenbäckin lyhyt, varma vastaus. "Tämä on ollut ja tulee +vastakin olemaan." + +Sitten oli taasen äänetöntä ja hiljaista sisällä kamarissa, kunnes +hetken päästä alettiin puhua muista asioista. Mutta kaukaa puutarhan +periltä jostain kuului surunvoittoinen sävel tulkiten jääneiden ikävää +ja kaihoa ja heränneiden sielujen salattua riemua. + + + + +XIX. + + +Aamuyöstä oli Paavo tullut kotiin, riisunut oriinsa ja taluttanut sen +kujaan. Hänestä oli jo illalla tuntunut siltä häätalossa ollessaan +Syvärin toisella puolen, että häntä odotettiin kotona ja että hänen +täytyi lähteä yötä vasten taipaleelle. Kun hän varhain aamuyöstä ajoi +kotiinsa, näkyi tuli jo kaukaa pirtin ikkunasta, ja lakeinen hulmusi +reiän täydeltä savua kuutamoisessa yössä ylös ilmaan. + +Melkein kaiken taipaleen oli hän antanut oriinsa astua ja istunut +omissa ajatuksissaan miettien menneitä asioita, muistellen matkojaan +ja kotiintulojaan kuutamoisina iltoina ja öinä ja ajelujaan Syvärin +järvellä. Tässä näin olivat nämä viitat olleet aina samoilla paikoilla +ja samalla lailla näkynyt saari pirtteineen ja huoneineen tummaa +taustaa vastaan, Rahasmäen havuista rinnettä. Se oli niinkuin satujen +maa ja maailma tämä Syväri kuutamoisena yönä, niinkuin se eläisi ja +puhuisi kulkijoilleen, kertoisi niille vanhoista asioista, jo kauan +sitten tapahtuneista, ja niinkuin lähtisi jokaisesta saaresta ja +niemestä liikkeelle joku salaperäinen, outo olento. Hän oli kuin +lumojen keskellä, kuin jossain toisessa maailmassa, niinkuin olisivat +kaikki niemet ja saaret ja pitkät lahdelmat uusia, joita ei ollut ennen +ollut, ja niinkuin olisi Kinahmi siellä jossain kaukana, penikulmien +päässä. + +Ajatukset tulivat ja menivät aivan kuin valkoiset, ohkaiset +pilvenhattarat kuun ohitse. Ja hän antoi niiden tulla ja mennä. Hän +suoristi ruumistaan reslan perässä ja veti nahkaset rinnan yli suojaksi +tammikuun viimaa vastaan. Toisinaan painuivat silmät kiinni ja väsymys +vei puolihorrokseen, vaan heti taasen retkahti resla jossain käänteessä +tai lyöttöpaikassa ja valveutti. + +Niin siinä sittenkin kävi, kuin hän oli joskus aina ennustanut, että +herrat panevat pilalle sen, minkä talonpojat ovat alkaneet. Siitä +hän oli viimeksi vielä puhunut Ylivieskassa joulun aikana papeille +Laguksen luona. Vaan ei hän olisi uskonut, että Hedberg, hiljainen +ja rauhallinen mies, tekisi eron ja alkaisi uutta joukkoa ja uutta +oppia rakentaa. Oli niin nöyrä ja avomielinen vielä täällä käydessään, +niinkuin siellä näissäkin. Ja siitä oli sielläkin puhuttu, että pitää +pysyä yhtenä joukkona maailmaa vastaan, että pitää valvoa ja olla +varpaillaan. Vaan olisiko se sittenkin kuunnellut sitä Ruotsin herraa? + +Hän muisteli joulunaikaisia seuroja Nivalassa ja Ylivieskassa ja suuria +häitä Laguksen pappilassa, niissä oli pappeja kymmeniä ja kansaa +monista pitäjistä Savoa ja Suu-Pohjaa myöten. Miten siellä oli ollutkin +lämmintä ja elävää, aivan erityistä, niinkuin olisi jo oltu puolittain +taivaassa, niinkuin olisi vasta herätty ja saatu tuntea tuttava armo +yhtaikaa, samalla kertaa koko hääväki! Oli yhdessä polvistuttu Herran +eteen, pitkä Mari oli taasen puhunut kielillä, ja Lagus kulettanut +kansaa pitäjittäin kuulemassa. Ja hän koetti kuin väkisten pysyttää +ajatuksensa näissä häämuistoissa, palata niihin yhä uudestaan, kun muut +ikävät yrittivät vallata mielen — erimielet siellä etelässä — Hedbergin +ja muiden. + +Siinä oli tienhaara saaren päässä, siitä lähti toinen tie Palonurmelle +ja Karjalaan, toinen Tahkomäkeen Kinahmia kohti. Ja hänestä tuntui niin +vaikealta ja raskaalta, miten lie tuntunut, että hän nousi ja kohoitti +väsynyttä ruumistaan ja alkoi tuijottaa tulta kohti taistellen vanhoja, +surullisia, synkkiä muistojaan vastaan. + +Kun hän saapui kotipihaan, huomasi hän vieraan reen ulkona aisat kujaa +vasten pystyssä. + +Niitä on taasen täällä. Herrojako lienevät vai talonpoikia? Herroja +varmaankin, koska Anna Loviisa jo on ylhäällä. Näkyy olevan kellokin +aisassa. Mitä lienevät suruttomia? + +Vaan samassa oli Anna Loviisa jo pihalla ja kertoi kahdesta herrasta, +vanhemmasta ja nuoremmasta, jotka jo illalla aikaisin olivat tulleet. + +"Sitä se tiesi. Minulla oli sellainen aavistus ja odotus kaiken iltaa, +niin piti lähteä läpi yön", sanoi Paavo ja riisui turkkiaan pirtissä. + +"Eivät ne ole ennen käyneet, Eivät sano tunteneensa eivätkä nähneensä", +selitteli Anna Loviisa. "Vaan eivät ne näytä miltään heränneiltä, +sellaisilta, joilla olisi asiat painon alla." + +"Vai eivät! Annetaan niille eksamia, tutkitaan, koetellaan, pannaan +pihtiin", nauroi Paavo. + +Vasta myöhemmin tulivat vieraat pirttiin, toinen nuori, lyhyt, +hentonen, joka sanoi nimensä olevan Dahlberg, toinen pitempi, vanhempi, +joka nimitti itseään Birkstedtiksi. He olivat kaukaa etelästä ja heillä +oli sellainen asia, että piti saada selko opeista ja uskoista, mikä +oli Paavon ja mitä sanoo Paavo siitä Hedbergistä, joka nyt on ottanut +eronsa Pohjanmaan papeista ja opettaa uutta oppia. + +"Vai sitä — vai piti lähteä tänne sellaisille asioille — tietä etsimään +ja tien viittoja! Vaan teillä taitaa jo olla valmiit passit lakkarissa, +ettei niihin enää mitään lisää." + +"Ei meillä muuta mitään kuin Jumalan sana", sanoi Dahlberg ujona. + +"Se pitää olla", jatkoi Paavo. "Vaan mitä te olette miehiänne — mikä +sinä?" + +Ja Paavo tuli ja istui Dahlbergia vastapäätä tarkaten nuorta miestä +terävällä katseellaan. + +"Minä aion papiksi, vaan minä olen vasta lukemassa — oikeastaan vasta +aloittamassa", vastasi Dahlberg hämillään. + +"Selvä on tie miehellä, kun on vain oikea armonjärjestys, ja hyvä on +virka — koiran virka, vaan miehen reikä. Entä tämä tässä — tämä toinen?" + +"Merimies —laivan kapteeni", vastasi Birkstedt reippaasti. "Vai se! +Vaan se onkin kumma taito osata oikeaan satamaan suurelta ulapalta, kun +on sumuista ja pimeää. Tässä Syvärillä eksyvät oudot ja taitamattomat +monesti, jotka ovat tänne tulossa, kun ei näy tulta saaresta eikä satu +olemaan oikeaa opasta." + +Vieraat kertoivat matkoistaan ja kulustaan, miten he olivat jo uupua +ja paleltua taipaleelle ja miten täällä oli kokonaan toisenlaista kuin +etelässä, miten luonto suurenmoista, vaarat korkeita ja järvet suuria, +miten oli kaikki erilaista ja outoa, talot ja niiden asujamet, kieli ja +puheenparsi. + +"Mitä te tänne? Teillä siellä on oma profeettanne, se Hedberg, joka sen +kirjan kirjoitti", kysyi Paavo ja keskeytti vierastensa kertomuksen. + +"On se —- ja on muukin parempi perustus — raamattu itse — Jumalan oma +sana", sanoi Dahlberg. + +"Se kuuluu sielläpäin ruvenneen porttia väljentämään ja tietä +levittämään, niin että pääsee vaunuilla ajamaan. Meillä täällä on vielä +portti ahdas taivaan tielle ja tie kaita, joka elämään vie. Vaan miten +te olette sen asian alkaneet, sinä ja tämä kapteeni tässä?" + +Dahlberg kertoi herätyksestään ja taistelustaan, miten hän oli +koettanut olla hurskas ja pyhä ja harjoittaa harjoituksiaan puhtaalla +ja vilpittömällä mielellä, vaan miten siitä taasen langennut ja +vaipunut omaan kurjuuteensa. Paavo nyökäytti silloin tällöin päätään +hyväksyen, niinkuin kuulisi tuttuja asioita ja kokemuksia, joita oli +itsekin kokenut. + +"Entä nyt? Mitenkä nyt on?" kysyi hän yhtäkkiä. + +"On siten, että olen rohennut uskoa Jumalan sanan perustuksella +itselläni olevan syntein anteeksisaamisen", vastasi Dahlberg. + +"Vai niin! Vaan siitä tulee summakauppaa sellaista, joka ei kelpaa +pukillekaan." + +Kuului naurua pankon puolelta jostain, hiljaista tirskunaa, josta Paavo +kiivastui niin, että ajoi ulos väkensä muut paitsi Anna Loviisan. + +"Olisitko sinä autuas, jos tässä kuolisit — tänä päivänä?" kysyi hän +heti samassa Birkstedtiltä. + +"Minä? — Ei minulla ole mitään tuntuvaa todistusta siitä asiasta, vaan +minä riipun sanassa — Jumalan sanassa", vastasi Birkstedt. + +"Siinä kaikki väärät lahkolaiset riippuvat ja krossaavat sanan päälle. +Sinulla pitää siitä olla sisällinen todistus, ja kun ei ole, niin +ikävöidä ja odottaa, kunnes valo koittaa sieluusi." + +"Jos kuolisin ennen", sanoi Birkstedt. + +"Eikö Herra elämääsi tiedä ja kuolemaasi. Sinun on asiasi aina +kilvoitella. Herra antaa valonsa ja rauhansa aikanaan." + +"Niin että jos syökseekin helvettiin, niin tulkoon mukana, jos ei +kerran anna valoaan", huomautti Dahlberg. + +"Niin — niin — tulkoon ja olkoon, vaan valo tulee — Herra tuo valon", +lisäsi Paavo. + +"Pitääkö niitä olla aina näitä tuntemisia — niitä etsiä ja perästä +ajaa?" kysyi Birkstedt. + +"Ei", vastasi Paavo. "Vaan Hengen todistus olla pitää ja Herran +armokatse, vaikka vain vähäinen vilaus. Minä saan usein pitkältä +pimeässä vaeltaa, sumussa ja myrskyssä kuin tiettömiä taipaleita +kulkien vierailla vesillä, odottaa ja ikävöidä, vaan en hätäillä. + +"Tästä oli meillä Julius Berghin kanssa pitkälti puhetta Tampereella", +alkoi Dahlberg. "Minulla oli silloin sellainen aika, että minä vain +iloitsin enkä välittänyt muusta mistään mitään, kuin omasta onnestani. +Mutta Bergh ahdisti minua ja pakoitti ikävöimään ja odottamaan. Vaan +miten se, joka on Jumalan armosta juopuneena?" + +"Kuule Berghiä, kirjaimesta, filosoofia! Ei muistanut sitä, miten +oli apostolien itsensä helluntaina, että oli yhtä iloa ja onnea ja +autuutta." + +"Ei", jatkoi Dahlberg, "vaan väitti, että tämä tällainen usko tekee +suruttomaksi. Johon minä, että kyllä piru pitää sielustani murhetta ja +estää suruttomuudesta." + +"Niinkuin nimismies, muudan jumalaton, täällä entiselle heränneelle, +joka oli langennut ja maailmaan mennyt, vaan sitten alkanut +epätoivoissaan hokea helvettiin menoansa: Älä sure, kyllä piru sinusta +puolen pitää." + +Paavo naurahti ja nousi kävelemään, vaan palasi samassa takaisin +Dahlbergin luo. + +"Sinä olet lapsi", sanoi hän. "Sinua Herra kantaa nyt sylissään ja +päätäsi silittää. Vaan minulla, vanhalla miehellä, on joka päivä +raskas tilinteko edessä. Tätä en saa paeta, vaan tässä painua aina +kaikkinäkevän armahtajan eteen lapsellisella mielellä." + +Ja Paavo alkoi sitten selittää, mikä ja millainen on elämän tie ja +millainen kulku sen, joka on vanhurskauden saanut ja Herran kihloja +kantamaan päässyt ja missä ja millä tavoin eroavat toisistaan +petolliset ja väärät kristityt. + +— — — "Niillä otetaan sitten lasten leipä, kaikki tuntemiset ja +armon hekumat. Siinä alkavat petolliset harjoittaa pyhyyttä suurella +kiivaudella, vaan oikeat huutavat Herraa avukseen eivätkä uskalla +yksin askeltakaan eteenpäin elämän tiellä. Siinä on tarkka paikka, +tien haara, jossa perkele vaanii vanhurskautettuja sieluja. Kun näet +itseltäsi kaiken kadonneen, elämän ja uskon voimat ja halut ja palavat +pyrkimykset, älä hätäile, vaan asetu kaikkinäkevän eteen sielun +hiljaisessa, etsivässä odotuksessa! Siihen tuo Herra uudestaan valoa ja +Pyhän Hengen todistuksen. Tämä on talonpojan järjestys ja tätä samaa +kestää kuolemaan saakka," Oltiin hetken aikaa ääneti, istuttiin ja +tuijotettiin lieteen, jonne Anna Loviisa oli vetänyt uunista hehkuvan +hiiloksen. + +"Tämä pitää olla", jatkoi Paavo, "tämä sisällinen todistus ulkonaisen +mukana, sanan lupauksien ja muiden. Kuopiossa kerran markkinoilla +ollessani kysyin muutamalta suonenjokelaiselta passia, niinkuin teiltä +nyt, niin se vetosi Jumalan sanaan samoin, vaikkei ollut Jumalan +hengestä ollenkaan osallinen. Vaan tyhmistyi mies ja tukki suunsa, kun +minä sille karjasin, että kaikki tekopyhät suruttomat huutavat raamatun +todistajakseen, vaan väärässä mielessä, ulkona oikeaa järjestystä." + +Ja Paavo hymähti kuin väkinäisesti sille, mitä oli suonenjokiselle +sanonut. + +"Vaan miten te luomisen selitätte ja lankeemisen?" kysyi hän taasen +yhtäkkiä. + +"Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, vaan lankesi ja kadotti kuvansa", +vastasi Birkstedt. + +"Tarvitaan parempi, selkeämpi tieto", jatkoi Paavo. "Kun ihminen oli +langennut, lymysi hän puiden sekaan paratiisissa, pakeni ja piilotteli +välttääkseen Jumalaa ja Jumalan tuomioita. Vaan sinne olisi jäänyt ja +sinne hukkunut, jollei katuvana ja alastomana astunut kaikkinäkevän +eteen." + +"Pitääkö siinä aina olla se katumus ja parannus ja kilvoitus vai eikö +saa vastaanottaa Herralta armoa, joka taritaan ja annetaan ilmaiseksi? +Minä vain en omalta sydämeltäni rupea lupaa odottamaan, ei se sitä +kumminkaan anna", sanoi Birkstedt. Paavo katsoi kuin ihmeissään +vierastaan kauan aikaa, niinkuin olisi ollut outoa ja sopimatonta, mitä +se sanoi ja niinkuin ei olisi oikein tiennyt, mitä siihen sellaiseen +piti vastata. + +"Pitää", sanoi hän hetken päästä. "Ei saa rosvoin teillä kulkea eikä +summakauppaa tehdä siinä asiassa. Sen pitää kaiken kulkea Herran käsien +kautta, mitä hänen tavaroistaan annetaan. Ulkokullatut, suruttomat +käyvät itse ottamassa kaapista, vaan siitä tulee omaa hyvää, luuloa ja +ajatusta ja aivouskoa, houretta semmoista." + +Hän puhui vielä ja selitti, mikä on ero sillä, mitä itse otetaan ja +mitä Herra antaa, ja asteli sitten ulos väsynein askelin. + +He olivat kuin kukistettuja, nuijittuja ja nujerrettuja siihen +paikkaan. Kaikki se varmuus, mikä heillä oli äsken vielä ollut +oman oppinsa ja käsityksensä puolesta, oli mennyt menojaan, kokoon +lysähtänyt kuin korttikasa koko rakennus perustuksiaan myöten. Se +tuntui heistä niin varmalta ja vakuuttavalta, mitä Paavo puhui, vanha +mies, monissa koeteltu, Savon suuri profeetta. Ja kun he menivät +kamariinsa, porstuan pohjaan, heittäytyivät he makuusijoilleen +valitellen ja vaikeroiden. + +Näinkö tämän piti käydä, tämän matkan, ja tähän päättyä kaiken — +epäilykseen ja toivottomaan tilaan ja uuteen helvetin pelkoon? He +olivat jo olleet autuaita ja onnellisia, niin ettei muuta kuin iloita +ja riemuita. Heillä oli jo ollut kaikki Herran tavarat käsillä, armo +ja anteeksiantaminen ja rauha. Ja heistä oli tuntunut niin selvältä ja +yksinkertaiselta se, mitä Hedberg oli heille puhunut ja selittänyt. + +"Olisi suruton ja huoleton, niinkuin ovat monet muut nuoret ylioppilaat +ja teoloogit, niin olisi vapaa näistäkin vaivoista", sanoi Dahlberg +maaten selällään. + +"Sitä minäkin — melkein sitä samaa", lisäsi Birkstedt. "Ajattelemme +liian paljon näitä asioita. Ja mitä me tänne — tähän erämaahan — +tämän vaarin luo? Jos on kerran ollut Kristus, Jumalan poika, joka on +kuollut ja kuolemallaan maksanut velkamme, niin se on maksettu, ja +meillä ei siitä enää mitään huolta. Minä vähät vaarin selityksistä +ja kaivelemisista. Minä pidän tästä kiinni — tästä yksinkertaisesta +asiasta ja totuudesta, vaikka kaikki perkeleet pauhaisivat sisällä ja +ulkona." + +He makasivat kauan selällään kädet pään alla, puhelivat, rakensivat +uudelleen hajalle mennyttä rakennustaan, kokosivat pirstoja ja +puukappaleita, palauttivat mieleensä sitä, mitä oli Hedberg sanonut ja +mitä he itse ennen tunteneet ja uskoneet. Kuului tuontuostakin oven +käyntiä ja askeleen ääniä avarasta eteisestä ja raskasta astuntaa +toiseen kamariin, siihen heidän viereiseensä. + +He olivat nukahtaneet kumpikin, vaan heräsivät siihen, että kuulivat +kaunista, voimakasta veisuuta pirtistä. Kun he astuivat pirttiin, näkyi +sinne kerääntyneen joukkoon naisia, tummia, synkän, kärsineen näköisiä, +jotka istuivat pankon puolella ja veisasivat. Pihaluukun vieressä istui +muutamia miehiä kädet ristissä rinnan yli, vakavia, hartaita kuin +toisessa maailmassa olevia, joita ei näyttänyt ollenkaan liikuttaneen +vierasten sisään tulo. + +"Tämä on laivan kapteeni tämä — meren kulkija — ja tämä pieni mies +tässä papin alku", esitteli Paavo vieraitaan uusille tulokkaille. + +"Papin —", kertasi Dahlberg, "vaan sanokaa, miten on saarnattava, että +oikein saarnaa!" + +"Siten, että julistaa jumalattomille Jumalan tuomion. Jos nöyrtyvät, +niin tekevät parannuksen ja lähtevät ristintielle, vaan jolleivät, niin +paatuvat ja pimittyvät. Vaan heränneille neuvo tie Kristuksen luo! Sano +niille, että pitää pysyä Herran edessä ja siinä ikävöidä armokatsetta +ja odottaa Hengen todistusta ja panttia!" + +"Entä niille, jotka lankeevat ja joilta on armokatse kadonnut?" kysyi +Dahlberg. + +"Sitä niille, että etsivällä uskolla odottavat Herran aikaa, jolloin +saavat oikean ilon ja tunnon rauhan, niinkuin Paavalikin kirjoittaa +roomalaisten kahdeksannessa luvussa ja muualla." + +"Vaan jos uupuu herännyt ja tulee haluttomaksi eikä jaksa enää ikävöidä +eikä odottaa." + +"Niin on vain aina kilvoiteltava. — Kilvoittelematta ei mitään saada, +ei valoa eikä viisautta. Jaksat väsyneenäkin huoata ja hiljaisella, +salatulla ikävällä kaivata. Herran tavarat ovat kaikki Herran takana +kilvoituksen panttina, ja sitä Herra vaatii jokaiselta järjelliseltä ja +vapaalta luodulta." + +"Vaan minä aionkin uskoa aina, vastoin omaatuntoa ja omia +tuntemisiani", sanoi Birkstedt kuin uhmaten. + +"Älä, älä! Älä väkisten omilla voimillasi! Uskon ja omantunnon pitää +olla yhtäpitäviä. Pyydä Herralta voimia uskomaan! Vaan näistä teille +puhuu Fresenius, miten pitää murheellisia lohduttaa ja sielunsairaita +parantaa. Se jakaa murheelliset yhdeksään luokkaan." + +"Kaluaa Kristuksen luita", sanoi Dahlberg ja nauroi ivallisesti. + +"Uskon — uskon, vaikka mitä sanotte ja vaikka olisi koko maailma +vastaan!" sanoi Birkstedt ja huitoi käsillään kuin torjuakseen pois +luotaan sitä, mitä Paavo oli sanonut tai aikoi vasta sanoa. + +"Uskot, vaan mitä uskot ja miten uskot, kun omilla voimillasi uskot. +Taidatte olla kumpikin siinä tilassa, josta kuuluu: 'Ette kaipaa, että +joku teitä neuvoo, vaan Herra itse opettaa'." + +Kun he taasen istuivat kahden kamarissa puolisen jälkeen, Dahlberg ja +Birkstedt, oli heillä pientä kinaa ja erimielisyyttä keskenään siitä, +mitä Paavo oli sanonut ja tarkoittanut. + +"Niin se, on — sillä on siinä oikein, ettei saa ryöstää eikä omin +lupinsa ottaa mitään Jumalan sanasta — sillä on sittenkin oikein", +sanoi Birkstedt miettivänä. + +"Minusta on aivan tarpeetonta ruveta uusia oppeja opettamaan tämän +tähden", jatkoi hän hetken päästä. + +He olivat taasen siinä, missä aamullakin, siinä, että heille oli tullut +erehdys, että Paavo oli sittenkin oikeassa, ja he alkoivat jo miettiä, +miten voisivat palauttaa ystävänsä etelässä Paavon jälille. + +"Vaan ne ovat jo siitä iloinneet, mitä ovat nyt Hedbergin suusta +kuulleet ja siihen kiintyneet, niin ettei tämä vanha enää mitään. Olisi +pitänyt ukon olla etelässä aikanaan tai Hedbergin itsensä täällä", +sanoi Birkstedt. + +"Miltä sinusta on oikeastaan tuntunut tänä päivänä täällä? kysyi +Dahlberg ystävältään. + +"En osaa sanoa. Se niiden surullinen laulu painaa aivan maan alle +ihmisen, ja ukon puhe lyö jalat poikki." Ja Birkstedt heittelihe +makuusijallaan tuskaantuneena. "Synkkää ja raskasta täällä vain on. Ei +kai täällä ole milloinkaan oikeaa iloa. Ja tämä on samanlaista, synkkää +täällä ympärillä tämä luontokin", jatkoi hän samassa. + +"Niinkuin ilmakin olisi aivan toisenlaista hengittää ja metsä +katsella", lisäsi Dahlberg, "Ukko on viisas ja kokenut, vaan minusta +tuntuu siltä, että se pidättää aina syntistä eikä päästä Kristuksen +luo." + +"Olkoon oikeaa tai väärää, ei tässä opissa jaksa kukaan elää. Mikä +kidutuksen ja synkkyyden oppi se on Kristuksen evankeliumi, jonka +pitäisi tuoda rauhaa ja iloa?" sanoi Birkstedt. + +Hän nousi reippaasti, heittäytymällä, ensin istumaan, sitten seisomaan +niinkuin olisi saanut jostain kiinni, keksinyt jotain puolustusta +itselleen ja puistanut päältään kaiken raskaan ja synkän. + +"Kun sen tietäisikin ja pääsisi siitä varmuuteen", jatkoi hän, käveli +ja pyöri ahtaalla lattialla. "Kun sen saisi taasen varmaksi, niinkuin +se oli lähteissä ja niinkuin sen pitäisi aina olla." + +"Minunkin on täällä sellaista kuin olisin virtaan pudonnut, jossa +ponnistelen ja josta yritän päästä maalle, tartun johonkin, vaan sitten +taas irtaannun virran vietäväksi", sanoi Dahlberg. + +"Pitää odottaa — pitää ikävöidä — pitää asettua kaikkinäkevän eteen +— pitää siinä sairastaa ja kerjätä — ei milloinkaan itse ottaa eikä +suoraan mennä pyhimpään, vaikka tie on auki, vaikka se on Kristuksen +verellä aukaistu", puheli Birkstedt itsekseen matkien samalla Paavoa. + +"Niin — niin on kyllä raamatussakin. Siellä puhutaan isoomisesta ja +janoomisesta, anomisesta ja etsimisestä", huomautti Dahlberg. + +"Ja löytämisestä myöskin. Pitää kerrankin päästä kuivalle maalle, pois +hukkumisen vaarasta ja helvetin pelosta, jota tämä vaari täällä on +levittänyt." + +"Saunaan, herrat!" huusi Paavo kamarin ovelta. "Kylvetään pois kaikki +riidat ja erimielet!" + +Ja hän näkyi astelevan vasta kainalossa ikkunan alitse leveänä, +kumarahartiaisena. + +"Mene sinä!" sanoi Birkstedt. "Minä en enää uskalla sitä likellekään. +Vie kaiken rauhan sielusta. Minusta se on oikea raatelija." + +Dahlberg nauroi riisuen päältään takkia ja irroittaen kaulusta +kaulastaan. + +"Savossa pitää saunata", sanoi hän mennessään ja juoksi turkit +hartioilla Paavon perään. + +He istuivat saunan lauteilla kahden kuumassa löylyssä, Paavo +rauhallisena kylpien, Dahlberg kyyristyneenä alas kuumien löylyaaltojen +edessä, joita Anna Loviisa loihti alhaalta tulemaan. + +"Tämä täällä on parasta salolla — tämä on parasta maallisista +nautinnoista syntisellä", puheli Paavo. "Tulevat tänne pitkiltä +matkoilta puolisairaina saamaan neuvoja, niin minä ne ensin lauteille +räytymään ja pehmiämään, että pääsevät paksut veret liikkeelle." + +"Jaa — niin — taitaa niin olla", myönnytteli Dahlberg. + +"Sanovat saunauskoksi", nauroi Paavo. "Sillä on monta nimeä Herran +työllä täälläpäin, niinkuin on sielläkin. Vaan sano sinä, mitä se +Hedberg oikein sillä uudella opillaan aikoo, jolla on ruvennut +sokaisemaan ihmisiä, heränneitä ja suruttomia!" + +"Aikoo ruveta sitä levittämään ja sillä Kristusta kirkastamaan, sitä +ristiinnaulittua, ihmisille autuudeksi", vastasi Dahlberg varmasti. + +"Kuuluvat sen siellä kokouksessaan oikein hypyllä ja tanssilla +vahvistaneen", jatkoi Paavo. + +"Sitä on liioiteltu sitäkin asiaa, niinkuin muutakin", puolusti +Dahlberg. "Ja taitamattomia on aina joukossa." + +"Vaan pane mieleesi, nuori mies, ettei sen alttarilla tuli syty, joka +on heränneestä kansasta luopunut — Herran kansasta! Kiiltoa ja kaunista +näköä sillä on, iloa ja riemua, vaan ei elämää eikä voimaa. Maailmaan +sortuvat oppeineen ja uskoineen, jotka lähtevät ristin ja murheen alta +karkuun." + +Dahlberg ei puhunut mitään, kylpi vain, vastoi itseään laiskasti +kuunnellessaan. + +"Minne menet ja missä kulet, kule köyhyyden tunnossa!" jatkoi Paavo +hiljaisella äänellä istuen kumarassa kylvyn perästä penkillä. "Ja +pappihan sinusta piti tullakin", sanoi hän kuin havahtuen. "Kun et vain +omistasi puhuisi, omista rikkauksistasi, joita itsellesi kasaat ja +kartutat. Papin pitää olla köyhän, niin rikastuttaa muita Kristuksen +salatulla tuntemisella." + +Hän puhui isällisestä, lempeästi, niinkuin opastaisi omaa lastaan +jonnekin pitkälle ja tuntemattomalle matkalle. Sitten istui hän kauan +ääneti väsyneen, rauenneen näköisenä, pää riipuksissa ja pitkät, märät +hiukset silmille valuneina. + +"Kylvettiinkö päältä ja alta?" kysyi Birkstedt, kun Dahlberg oli +palannut sisälle kamariin hikisenä ja punaisena. + +"Olisit tullut", sanoi Dahlberg. "Ukko siellä antoi hyviä neuvoja. Vaan +köyhä pitää olla, kitunen ja vaivainen ja Hedbergiä pitää paeta. Aina +sama nuotti, sama ikävöiminen ja odotus. + +"Ja epävarmuus", lisäsi Birkstedt. "Minä olen täällä kaiken aikaa +karkoittanut perkeleitä kimpustani. Jollet olisi kylpenyt, lähtisimme +tänä iltana." + +"Älä toki! Ukko pitää meitä hyvänä. Täällä ruuat parhaat, uunipaistit +ja muut, kahvit, saunat. Olisit nähnyt ja nauttinut, miten Fatima pesi +ja palveli ja löylytti — eukko itse." + +"Sitä hullumpaa. Riitelisi edes, suuttuisi, ajaisi ulos pakkaseen. +Puhuu meille niinkuin omalle joukolleen ja parhaimpina ystävinä hoitaa. +Pysyn täällä kamarissa kaiken iltaa ja täältä lähden. Mene sinä vaarin +luo!" + +He istuivat kauan kahden, lukivat Uutta Testamenttia, hakivat sieltä +raamatunlauseita itselleen aseiksi Paavoa vastaan, roomalaiskirjeestä, +galaattalaiskirjeestä, selittivät niitä toisilleen ja asettivat +niitä Paavon puheita vastaan. Ja heistä tuntui siltä kuin selvenisi +heille asia taasen uudessa, entisessä valossa, niinkuin kerran +siellä kotipuolessa, kun Hedberg sen selitti, ja niinkuin he nyt +olisivat pääsemässä pahasta painajaisesta, tästä synkästä, raskaasta, +epävarmasta orjanopista ja palkkalaisen palveluksesta. + +"Voi toki sentään, mikä onni ja riemu, että saa tämän kaiken heti näin +suoraan omistaa itselleen, ilman odottamista ja ikävöimistä, tämän, +mitä on tässäkin kirjoitettu!" sanoi Birkstedt ja luki ääneensä. + +"Ja saa sen ottaa tästä, sanasta, omin lupinsa, kun tarvitsee, eikä +mistään ilmasta odottaa kuin jotain ilmestystä. Siinä se onkin", lisäsi +Dahlberg. + +"Kysyn lupaa itseltäni, sydämeltäni, järjeltäni, saanko iloita +onnestani ja näitä lupauksia itseeni sovittaa, niin ei anna. Mistä minä +Jumalan luvat muualta? Tässä ne ovat luvat ja lupaukset ja lohdutukset +meitä varten, meidän otettaviksemme." + +Ja heistä oli nyt niin selvää ja oikeaa se heidän oppinsa ja +käsityksensä, vahvaa ja vakavaa heidän olonsa, ettei sitä kuka tahansa +saanut enää järkytetyksi. + +Illalla vielä pistäytyi Paavo vierastensa luona, istui hetken aikaa +ja puheli omista matkoistaan, kyseli ja kuunteli rauhallisena. He +koettivat karttaa kaikkea hengellistä puhetta, Birkstedt kertoen +pitkistä matkoistaan merillä ja Dahlberg jostain muusta maallisesta. +Kun Paavo oli mennyt, kuului taasen surunvoittoista veisuuta pirtistä. + +"Kaunista se on, vaan ei se meille sovi, meillä pitää olla toisenlaista +laulu, iloista ja reipasta, marssia jotain", sanoi Birkstedt ja +kuunteli. "Tuo tekee surulliseksi ja synkäksi." + +"Sopii niille, jotka syntejään ruikuttavat, vaan ei niille, jotka +ne ovat anteeksi saaneet", jatkoi Birkstedt ja pujahti peiton alle +kätkeytyen sinne kuin suojellakseen itseään kamariin tunkeutuvalta +veisuulta. + +"Voi, hyvä veli, kun oltaisiin jo kotona, omilla mailla omine +uskoinemme", lisäsi Dahlberg ja heittäytyi makuusijalleen. + +Aamulla he lähtivät. Paavo oli panettanut oman oriinsa valjaisiin ja +istui itse kyytimieheksi. + +"Paavolla tämmöinen komea ori", sanoi Dahlberg, kun oli jäälle päästy. + +"Tämmöinen — piispalla toki, kun on papeillakin", nauroi Paavo. "Tämä +on Valkealan herralta itseltään, Mitä lie parempaa rotua. Julius +Berghin teki tätä mieli, niin minä sanoin sille, että maisterit ja +papit pysykööt pyhässä raamatussa, vaan minä olen talonpoika ja minulla +on oikeus ostaa hevonen ja härkä." + +Ja hän kiinnitti ohjaksia päästäen mustan valtoineen juoksemaan +suoralla, sileällä viittatiellä. + +"On tämä sellainen, etten ole vielä saanut tällä syntiä tekemättä +ajaneeksi", sanoi Paavo, kun hevonen oli hiljentänyt ja jättäytynyt +pieneen juoksuun. "Syksyllä kerran piti pyörtää Syväriltä kotiin +sunnuntaiaamuna. Minä ajamaan pienellä reellä sileää jäätä myöten ja +musta siinä kauniisti juoksemaan, niin jo oli samassa vanha mies +laidan yli näin", ja hän kumartui sivulle ja kurkotti sieltä hevostaan +tähystäen. "Minä kotiin takaisin — mitä tällainen kirkossa, jolla on +oma epäjumalansa kirkkotiellä?" + +"Sehän on kauheaa", sanoi Birkstedt ymmärtämättä, mitä Paavo oli +tarkoittanut. + +"Niinkö se, Paavo, sitten on, etten saa milloinkaan uskoa — odottaa +vain ja ikävöidä?" kysyi Dahlberg hetken perästä. + +"Saat — saat — vaan jos et taida uskoa, niin älä vaadi itseltäsi +mitään, vaan valita asiasi Herralle!" + +"Ei sitä perkele salli", jatkoi Dahlberg, "että syntinen uskoo syntien +anteeksisaamisen — sanoo hullutuksia uskovan." + +"Älä itseltäsi vaadi, mitä ei sinulla itselläsi ole — uskoa ja +rakkautta ja muuta hyvää, äläkä ryöstämällä tule Herran tavaroille! Jos +vaadit, niin kuuluu sinulle: Ei yksikään liha tule lain töiden kautta +autuaaksi. Asetu kaikkinäkevän eteen epäuskoisena ja valita Herralle: +Sinä, rakas Herra, näet sota-aseeni poisotetuksi, vaan minä jätän +asiani sinun haltuusi, joka näet ja tiedät kaiken, mikä on minulle +tarpeellista!" + +Puhuttiin yhä samasta asiasta, myönnettiin, soviteltiin, kierreltiin, +kunnes taasen joku uusi käänne keskustelussa kiihoitti nuoria miehiä +uuteen intoon. Kun he saapuivat majataloon, juoksi Birkstedt sisälle, +vaan Dahlberg jäi pihalle Paavon luo. + +"Minä lähden nyt", sanoi Paavo ja käänsi hevostaan, "vaan muista sinä, +ettet ryöstä uskoa etkä ulkona laillista järjestystä liiku! Kuinka sinä +kaupungin kahvia joisit, jollet ole ensin kaupunkiin tullut?" + +"Älkää vielä, Paavo! Tulkaa sisälle!" sanoi Dahlberg. "Mitä Paavo +sanoikaan äsken ulkona. Panen sen tähän paperille, ettei unohdu", +jatkoi hän sisällä. + +"Vaan se pitää sinun oikein kirjoittaa eikä väärin. Vääntävät sanojani +ja puheitani väärän mielensä jälkeen ja niillä sitten ilvettänsä +pitävät", varoitti Paavo. + +"Oikein. Niinkuin Paavo sanoo ja puhuu", vakuutti Dahlberg. + +"Niin pian kuin sieluni tulee vieroitetuksi siitä elämästä, joka on +Jumalasta", alkoi Paavo, "niin en enää uskalla lähestyä häntä entisen +vanhurskauteni nimessä, vaan tulen tuhlaajapojan uskolla mielisuosin, +kantaen Herran vihaa siihen asti, kun Herra asiani toimittaa. Kun oma +hitauteni ja kylmyyteni tuottaa murhetta, niin en enää syöksy vihan +enkä tuomion alle, vaan muistan lunastajani elävän Jumalan oikealla +kädellä." + +"Vaan kun tietänette nämä asiat paremmin, niin mitäpä minun +neuvoistani", sanoi hän yhtäkkiä keskeyttäen sanelemisensa ja heittäen +hyvästit vierailleen. + +Ja hetken päästä näkyi vain musta, pieni pilkku kaukaa Syväriltä, kun +Paavo ajoi kotiinsa suoraa, pitkää viittatietä. + + + + +XX. + + +Hänen täytyi vielä kerran päästä Pohjanmaalle, suuriin kyliin ja +seuroihin, näkemään vanhoja ja uusia ystäviä ja nauttimaan joukoista, +jotka tulvien liikkuivat seurapaikoista toisiin. Heti kun hääkutsu oli +saapunut, oli hänet tavannut vastustamaton halu. Se oli sitten oleva +hänen viimeinen matkansa, kuin hänen hyvästijättönsä niille kaikille +siellä Kalajoen varrella ja Suu-Pohjassa, papeille ja muille. Hänellä +oli tunto semmoinen ruumiissa, ettei hän enää kauan elä. Rintaa aina +ahdisti ja henkeä, ja joskus tapasivat pistoskohtaukset. Kerrankin +Kajaanin markkinoilla sattui sairaus, joka kuletti hänet elämän ja +kuoleman vaiheille, niin että hän jo luuli päivänsä päättyvän, toisen +kerran Suonenjoelta palattuaan. "Armosta rikas Vapahtaja lohdutti minua +ja sytytti uskon, etten pelännyt kuolemaa", kirjoitti hän ystävilleen +ja lisäsi: "Älkää rohetko tästedes yhtään päivää viettää kysymättä +itseltänne, onko teillä lapsenoikeutta Herran tykönä vai juoksetteko +tietämättömän puoleen!" + +Hän oli pukeutunut uuteen, puhtaaseen hurstipaitaan, pannut uuden +puolivillaisen körtin päälleen, heittänyt kontin selkäänsä ja vikkelin +askelin astunut alas rantaan kuin nuorempana ennen. Hänestä oli +tuntunut siltä kuin olisivat voimat palautuneet, ruumis notkistunut, +mieli nuortunut. + +"Piti vielä lähteä", sanoi hän Niskaselle Iisalmessa, "piti lähteä +viime kerran herkuttelemaan herrain seurassa. Tämä vanha vaiva on +tullut pahemmaksi." + +Ja hän painoi kädellänsä rintaa, raskaasti, vaikeasti hengittäen. + +"Kuule! Sario sinä, Lauri, miten tällaiselle syntiselle kuolemassa +käy!" kysyi hän vakavana Niskaselta. + +"Miten niin? Mitä sinä minulta, jonka on oma tie joka päivä pystössä?" +vastasi Niskanen. + +"Otti taasen niin ahtaalle lähdön päässä, kaikilla vanhoilla synneillä +peljätti ja hämmästytti sielua. Ja tämä vaiva sitten. Vaan lähteä piti, +ei saanut jäädä eikä siitä saatanalle iloa antaa." + +Oli yhtä samaa seuramenoa pitkin matkaa Kiuruvedellä ja Kalajoen +varrella. Pääpaikat, parhaat talot olivat avanneet ovensa palvellen +kaukaisia vieraita ja pannen alttiiksi aikansa, tavaransa. Paavo oli +taasen oikeassa olossaan, elämässä entistä elämäänsä, matkaelämää, +seuraelämää, juhlaelämää. + +Kun he lähtivät talosta, kuului virren veisuu vielä kauan pihamaalta +heidän jälkeensä, kun he saapuivat seuraavaan, kaikui sama, +surunvoittoinen sävel vastaan. + +Kaikkia teitä myöten liikkui kansaa, tummaa, totista väkeä, toiset +kotiin kulkien, toiset kiireesti, puolijuoksussa seuroihin pyrkien. Se +oli hänen väkeänsä, hänen henkensä heimoa, sukua hänen sisälliselle +ihmiselleen. Hän oli niiden kaikkien johtaja, joka käski ja komensi ja +jonka sanaa tuhannet tottelivat, pappi, joka opetti ja ohjasi oikealle, +isä, joka hellien hoiti ja sydämellään kantoi. Hän oli samalla kertaa +likinen ja kaukainen, niin likinen, että ne uskoivat hänelle kaikki +asiansa, niin kaukainen, että ne seisoivat kuin rajan toisella puolen, +siinä kuuntelivat jokaista sanaa, siitä tähystivät jokaista ilmettä +hänen kasvoissaan. Ja kun hän katseli kärryiltä kansaansa, mittasi +silmillään tummaa joukkoa, tunsi hän, miten mieltä hiveli ja koko +olentoon virtasi omituinen, lämmin tunne. + +"Etelän vei Hedberg, vaan tämä pohja on meidän — tämä luodemaa täällä", +sanoi Paavo Niemen pihalla Nivalassa ja katseli poistuvia joukkoja. "Ja +nämä pysyvät. Nämä eivät ole kaikkien tuulten heilutettavia." + +"Vaan täällä pitää pappien pysyä yksimielisinä. Täällä tekee saatana +suuret tuhot — tällaisen kansan keskellä — jos papit riitaantuvat", +jatkoi hän samasta asiasta. "Piti lähteä sitä niille sanomaan ennenkun +kuolen." + +"Voi, kun te nyt jo menette, ettekä meille mitään. Sanokaa, hyvä Paavo, +meillekin jotain!" valittivat nuoret tytöt Paavolle, joka seisoi +kärryihin noustakseen. + +"Teillä, lapsirukat, on lämmin maito juotavana ja vastakirnuttu voi +leivän päällä syötävänä, teillä uudet, kiiltävät kihlat käsissä, Herran +kihlat. — Mitä minä teille, vanha, kuivunut, kangistunut?" + +Hän nousi kärryihin ja jatkoi sieltä samassa nuorille: + +"Sitä, että pysykää näiden vanhain parissa, vaikka jalkaportaina +pitäisivät." + +"Ne ovat kuin nupuistaan puhjenneet, niinkuin kuorensa särkeneet ja +vasta vapauteensa päässeet. Ei ristiä mitään, ei mitään kiusauksia, +hunajaa vain ja mesileipää joka sana, minkä niille puhut, juhlaa joka +seura, minne pääsevät", puheli Paavo Niskaselle tiellä. + +He olivat ajaneet yhtämittaa lopputaipaleen ja saapuneet häiden +aattona Lapualle. Talot ja taipaleet olivat olleet oudompia, ihmiset +välillä vieraita, siellä täällä vain joku herännyt talo kuin kosteikko +erämaassa, joku herännyt ystävä kuin syrjään singahtanut kipuna +suuresta palosta. Ja sitten he olivat laskeutuneet Ritamäkeä alas +Lapuan aukeille, suureen kylään, missä kaksikerroksiset talot kohosivat +korkeina, komeina keskellä vainioita, pitkin ja poikin jokirantoja. +Siinä oli jokien nurkkauksessa kirkko, ja siitä vierestä lähti teitä +kuin katuja kaupungissa, kuin polkuja pihamaalla. Kaikki oli tukevan ja +tanakan näköistä ja juhlallista, kylät ja kartanot kaukana näköpiiriä +myöten, maat ja maisemat. Simsiö vain siinä lähellä muistutti Savon +mäkiä ja Karjalan vaaroja. + +Kuin huomaamattaan olivat he saapuneet perille Marielundiin, Malmbergin +kotiin. Se oli kaunis talo Nurmonjoen rannalla, ja siitä oli vuosien +kuluessa tullut liikkeen keskus, kaikkien heränneiden pappien ja +sanankuulijoiden käymäpaikka, samanlainen pyhiinvaelluspaikka kuin oli +Paavon Aholansaari Savossa, Tänne ne olivat tulleet samalla lailla +pitkien matkojen päästä saamaan viimeisen sanan, kuulemaan armon ja +tuomion, vastaanottamaan lopullisen ratkaisun kaikissa ulkonaisissa +ja sisällisissä vaikeuksissa. Tänne olivat tulleet raskain tunnoin ja +täältä lähteneet keveinä, autettuina, nostettuina. + +Täällä olivat tällä kertaa suuret häät, kahden nuoren papin +kaksoishäät, Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin, samalla kertaa. + +Niskanen oli jäänyt pihalle, vaan Paavo oli siepannut konttinsa +kärryiltä, heittänyt sen vasemmasta viilekkeestä vasemmalle olalle ja +hätäisin askelin kulkenut päärakennusta kohti. Samassa kuului soittoa +sisältä. Se oli tutun laulun sävel, joku soitti sitä salissa laulaen +mukana. Salin lattia oli vielä puoleksi pesemättä, ovi auki pihalle +päin, ja heinäkuun hikinen ilma virtasi siitä sisään. + +Hän pysähtyi ovelle, nojasi oikealla olkapäällään ovipieleen, +vasemmalla kannattaen konttiaan ja alkoi laulaa mukana omalla, +tutunomaisella tavallaan. Samassa ilmaantui vieraita oville +sivuhuoneista ja kuului nopeita askeleita ja äänekkäitä kuiskauksia. + +Paavon yhtäkkinen tulo, hänen äänensä, joka vapisten vyöryi salin +ovelta sisälle — kaikki tämä loi tunnelmaa ja aikaansai innostusta. Ja +kun he katselivat oviltaan Paavoa, vanhaa ystäväänsä ja hengellistä +isäänsä, joka kumarana ja konttiaan riipustaen seisoi eteistä vastassa, +tapasi heidät yhteinen liikutus. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun +he olivat hänet viimeksi nähneet. Hän oli paljon vanhentunut, kasvot +kurtistuneet ja käyneet tuhkanharmaiksi. + +Sama liikutus tapasi Paavonkin. Hänen äänensä sortui ja katkesi, ja +hän painoi päänsä alas kuin miettien jotain, kuin jotain ajatuksiinsa +palauttaen. Tämä tässä oli hänestä niin ihmeellistä ja ihanaa, ettei +ennen milloinkaan, niinkuin oltaisiin taivaassa ja niinkuin ei tämän +parempaa taivasta tarvittaisikaan. Hän muisti — miten liekin muistanut +tässä — Juhanan, poikavainajansa, ja kun laulu oli loppunut ja soitto +tauonnut, painui hän polvilleen ovipieltä vastaan, valahti alas vanhan +miehen kömpelöillä liikkeillä ja puhkesi rukoukseen. + +Hän rukoili lapsellisesti, valittavasti kuin läheiselle ystävälleen +puhuen, kiitti ja rukoili, äänessä nöyrä, mutta varma sävy. Ja mitä +pitemmältä hän rukoili sitä likemmä hän tuntui pääsevän Herraa. +Niinkuin olisi ensin ollut eteisissä jossain, siitä sitten siirtynyt +pirttiin ja pirtistä vihdoin peräkamariin. + +Ruokasalin puolelta naisten joukosta alkoi kuulua nyyhkytystä, ensin +hiljempaa, sitten kuuluvampaa ja kovempaa. Miesten päät painuivat yhä +alemma käsiä vastaan, hartiat järähtivät, ja toinen toisensa perästä +tapaili nenäliinaa takkinsa taskusta. Oli oltu pitkät ajat sisällisesti +kuin kuivilla eväillä, kuin korpia kulettu pitkät matkat uupuneina, +lamaantuneina. Oli oltu kuin ummen edessä, kuin seinän takana, oltu +kylmiä, hitaita ja velttoja, kykenemättömiä oikeaan parannukseen ja +elävään uskoon. Kaikki kiusaukset olivat olleet kiduttamassa, kaikki +synnit saastuttamassa. + +Mutta nyt olivat lauenneet sielun sulut ja sortuneet kaikki synnin +tokeet. Sydämen hetteet olivat auenneet, tie puhjennut armahtajan luo +ja taasen pitkästä ajasta oli saatu tuta tuttava armo. Mikä ilo ja onni +ja sielun ihastus! + +Kun Paavo oli noussut, oli Malmberg jo itse siinä, piti pitkän ajan +sylin kiinni, puristi kättä, taputteli olalle. + +"Se on tämmöistä — tämmöistä se on jumalanvaltakunnan elämä — iloa, +rauhaa pyhässä hengessä, ystävyyttä ja rakkautta", puheli hän kuin +juopuneena omasta ja muiden onnesta. "Tulit, Paavo, sentään. Minä jo +pelkäsin, ettet tulekaan, että on vanhuus tiellä — vaan Paavohan on +aina nuori." + +Ja siinä olivat sitten kaikki muutkin ympärillä, sulhaset ja morsiamet +ja pitkämatkaiset vieraat, jotka olivat aikaisemmin taloon tulleet, +puhuen yhtaikaa hätäillen ja hyvästä mielestä Paavolle, toisilleen, +itselleen. + +"Kaadatte tähän vanhan miehen keskelle lattiaa", leikitteli Paavo +ystävilleen, jotka tunkeilivat likelle, tahtoivat hänelle jotain sanoa +ja häneltä jotain kysyä. + +Oli taasen niin hyvä olla, tuntui taasen niin turvalliselta ja +varmalta. Miten lie aina siltä tuntunutkin Paavon seurassa? Malmberg +kulki rauhattomana huoneesta toiseen, istui hetken mukana, otti osaa +ystäväinsä iloon, sanoi jotain, nauroi niin, että koko ruumis liikkui +ja lähti taasen omille kuluilleen. "Miten te siellä Savossa — miltä +siellä vainiot näyttävät?" kysyi Schwartzberg Paavolta. + +"Kuivuneelta, kesken kasvaneelta. Tämän maailman suru ja rikkauden +petos polttaa yhä, mikä on vähänkin palavaa." + +"Missä Paavo? Mitä Paavo sitten tekee? Pitää panna tuli tulta vastaan", +sanoi Janne Stenbäck, nuori, vilkas pappi, hyvälahjainen, innokas, +kuumaverinen. + +"Paavo pitkin Suomennientä häissä ja herrain kalaaseissa. — Paavo, +itsekin ison talon isäntä, hukkuu pian omaan ylellisyyteensä. +Petäjärieskan aikana pysyttiin paremmin parannuksessa." + +"Niinkö Paavon mielestä? Meidän muiden on Paavo vain nuortunut ja +vahvistunut hengeltään", sanottiin pappisjoukosta. + +"Niin — ja lienevätkö ne Aholansaaren rikkaudet vielä niin +vaarallisia?" kuului yhä. + +"Pysykää te vain kappalaisina ja pitäjän-apulaisina! Pyritte ja +pääsette rovasteiksi, niin hukutte omiin jyvälaareihinne." + +"Kuka meitä rovastikseen, vaikka pyrkisimmekin — kerettiläisiä?" sanoi +Janne Stenbäck ja naurahti kuin itseään halveksien. + +"Niin — tietääkö Paavo, millaisia pappeja me oikeastaan olemme niiden +mielestä, jotka itselleen rovasteja valitsevat?" kysyi Malmberg. + +"Me olemme vääräoppisia, villihenkiä, viralta pantuja, sellaisia, +jotka kävelevät kuin ryssät kirkossa ja jotka eivät osaa oikealla +nuotillakaan saarnata", vastasi Malmberg omaan kysymykseensä. + +"Joita pitää karttaa kuin ruttoa ja mustaa surmaa. — Miten me sellaiset +rovasteiksi?" jatkettiin joukosta. + +Kuului hiljaista naurua ja hymähdyksiä ympäriltä. + +"Niinpä pysytte sitten Herran pappeina, kun ette pitäjiin pääse", +sanoi Paavo. "Herätätte, sytytätte, makaatte yönne yksillä oljilla +sanankuulijainne kanssa, niinkuin tähänkin asti, neuvotte, opastatte +oikeaan." + +"Siinäpä se on — siinä se on. Jospa osaisi, jospa vain olisi uskoa ja +voimaa ja rakkautta", sanoi Schwartzberg. + +"Ja nöyryyttä, niin että aina pysyisi alimpana", lisäsi Janne Stenbäck. +"Papit jos alkavat viisastua ja herrastua, niin lakkaavat herätykset." + +"Kuule, Paavo! Voiko sitä milloinkaan päästä pysyvään rauhaan ja +vakuuteen sellaiseen, että nyt on vaara kaukana ja asiat oikeat ja +hyvät?" kysyi Grönberg,- nuori pappi, Malmbergin lanko. + +"Miksi sinä sitä? — Mitä sinä sillä rauhalla? — Että pääsisit leutoon +oloon ja elämään? Kysy sitä, missä on Herra, auttajasi, älä sitä, missä +rauha ja riemu!" vastasi Paavo. + +"Niin — vaan minulla on aina vain sama vaiva — varsinkin sairasten +ja kuolevien luona kulkeissani. Vanhat synnit, jokapäiväiset synnit, +kaikki synnit ahdistavat ja painavat. Mikä pappi se on semmoinen, jonka +ovat omat asiat aina ahtaalla?" jatkoi Grönberg. + +"Sitä se lähti Hedbergikin hakemaan — rauhaa, vaan siltä loppui sota." + +"En minä sitä sellaista, missä sota loppuu, vaan sitä, ettei olisi +kuolema aina niin kaamea ja peloittava." + +"Eikä tarvitsisi aina olla orjallisella mielellä", lisättiin jostain. + +Nuoret papit siirsivät tuolinsa likemmä Paavoa jännitetyin mielin ja +odottavin katsein, niinkuin olisi Paavon vastaus vastausta heille +kaikille heidän arimpaan, kipeimpään kysymykseensä. + +"Rauha Herrassa on tunnon rauhaa, kun Herra katsoo armossaan syntistä +ja tuo sen tuttavalla tavalla sieluun. Rauha on rauhan liittoa Herran +kanssa, kun syntinen on laskenut aseensa alas ja astunut Herran +puolelle. Tämä pitäkää mielessänne! Tunnon rauha tulee ja menee, +niinkuin vaihtuvat kaikki tuntemiset, vaan rauhan liitto pysyy, missä +syntisellä vielä on halua Herran ystävänä elää ja olla. Tämä on tämä +kalliimpi ja arvokkaampi. Makeisia annetaan määrän päältä." + +"Niin — niinhän se on. — Pitäisi muistaa elää uskossa ja uskosta. Kun +on Herra likellä, niin on kaikki, ilman Herraa ei mitään. Se on vain +pääasia, että on Herra omana, että pysyy hänen ystävyydessään. Ne muut +ovat kaikki kaupanpäällisiä, kuin itsestään tulevia", sanoi Janne +Stenbäck. + +Ja he siirtyivät taasen, nousivat tuoleiltaan, niinkuin olisi asia +taasen siltä kohdalta selvä ja niinkuin sitä olisi ollut tarpeeton +kysyäkin. + +"Ja kun on Herra, niin Herra vastaa kuolemastakin. Ei pitäisi lähteä +laajalle, ei pitäisi elää sitä päivää, jota ei vielä ole tullut." + +"Ei lahjaa etsiä, vaan lahjan antajaa. Hedberg lähti rauhan ja ilon +ja autuuden hakuun, niin jäi sille tielle ja erosi ystävistä. Nyt ei +siellä enää etelässä kysytä Herraa, vaan Herran tavaroita. Niitä pitää +olla joka miehellä — ilman parannusta ja mielen muutosta ja nöyrää, +särkynyttä sydäntä." + +He istuivat iltamyöhään Paavon ja Malmbergin ympärillä kuunnellen +hartaina kertomuksia Suu-Pohjan suurista herätyksistä ja nauttien +keskikesän lämmöstä ja ihanuudesta. Kaukana tasangon laidoilla +kutoi hämy harsojaan, ja Simsiö seisoi siinä edessä mahtavana, +majesteetillisena kuin henkien ikuinen asunto. Hiljaa, puoliääneen +puhuen kertoi Malmberg kokemuksiaan ja näkemiään. Silloin tällöin sanoi +Paavo sanansa väliin, säestäen tärkeissä paikoissa, ihmetellen ja +ihastellen aivan kuin asia olisi häntä koskenut lähemmin kuin muita. +Kauppilasta, kirkon puolelta, kuului veisuuta, kaunista, surumielistä, +lisäten ja täyttäen tunnelmaa. + +"Se on nyt tällaista — tätä tällaista nyt saa kuulla joka ilta tähän +rappuselle — Isosta-Kylästä ja Alanurmosta päin — kahden puolen", +puheli Malmberg. "Istumme tässä illoin — Amanda ja minä — kuuntelemme +ja ihailemme. Ja tätä samaa joka paikassa, rukousta ja kiitosta ja +heränneiden sielujen koti-ikävää. Miten on sentään muuttunut kaikki +kahdeksassa vuodessa! Ennen tappeluita ja murhia ja murhalauluja, +huutoja ja kirkunaa ja pakanallista menoa pitkin iltoja, varsinkin +sunnuntaisin ja juhlapäivisin. Vaan kyllä täällä onkin ryskätty ja +raivattu Herran peltoa. Niillä ei ole ollut enää mihin mennä ja +minne synteinensä piiloutua, joka paikassa on kaikunut sama saarna +— Holmströmin Kuortaneella, Durchmanin Kyrössä, Essenin ja Ingmanin +Härmän puolella. Ne ovat täällä olleet kuin piiritetyssä linnassa, +saarrettuina, kierrettyinä. Täällä jos pysytään yksimielisinä, niin ei +jää päätäkään perkelelle." + +"Sepä se — siinäpä se on", hoki Paavo. "Teitä pappeja saa aina pelätä. +Alatte itsellenne vielä joukkoja kerätä heränneestä kansasta ja +kateuden perkelettä palveilla. Hedberg vei etelän, joku teistä vie +tämän pohjan puolen, niin ei jää kuin Savo ja Karjala ja Kainuu vanhaan +oppiin." + +"Vaan mepä pysymmekin yksimielisinä, niinkuin tähänkin asti", sanoi +Janne Stenbäck. "Sitä iloa ei sille anneta, minkä saisi uudestaan +heränneiden pappien riidasta. Teidän pitää, Paavo, kulkea niin kauan +kuin jalka vähänkin liikkuu." + +"Panen apulaiseni, kun en itse jaksa — tämän Berghin — joutaa kesät +kulkea, kun on talvet koulua pitänyt" leikitteli Paavo. + +"Niin — sinä siellä Kuopiossa, Julius — sen filosoofin kanssa. Siitä ei +ale vielä puhuttu mitään. Miten te oikein sovitte?" kysyi Malmberg. + +"Hyvin me. — Miks emme me? — Toisinaan vähän törmäämme yhteen, vaan +olemme sitten taas sitä likisempiä", vastasi Bergh. + +"Millainen se sitten oikein on, se Snellman, kun sen likemmin tuntee?" +kysyttiin uudelleen. + +"On sellainen kuin oli sen 'Saimakin', jonka lakkauttivat — suora +Suomen mies, suurilahjainen, suuritietoinen — isänmaan ystävä oikea." + +"Vaan taitaa olla pakana. Uskooko se mitään?" + +"Niin — siihen nyt on vaikea vastata. Minä luulen, että se on likempänä +Jumalaa kuin moni meidän rikkaista rovasteistamme. Sen on vain sydän +niin syvällä, ettei sinne yllä ihmissilmä." + +"Älä sinä Bergh! — Mitä sinä? — Pakana se on — filosoofi! Näin minä sen +Iisalmen pappilassa kerran", sanoi Paavo. + +"Näit. — Kerran näit ja teit tuomiosi, Paavo, siinä paikassa. Vaan minä +olen miestä pitemmältä tutkinut." + +Jo varhain hääpäivän aamuna oli Paavo liikkeellä. Ei ollut uni oikein +maistunut, niin oli sydän ollut täynnä tunteita ja mieli liikkunut. +Hän oli aikansa istunut ulkona puutarhassa, kävellyt ja kulkenut +ympäristössä, saanut vihdoin jonkun vieraista kumppanikseen ja alkanut +tälle kertoa vanhoista asioista, ensiherätyksen ajoista, Jyväskylän +matkastaan ja muusta. Ne olivat hänen lempiaineitaan ja niistä hän +puhui sitä useammin mitä vanhemmaksi tuli. + +Aamiaiselta kohta alkoi vieraita saapua. Niitä tuli Isosta-Kyröstä ja +Alanurmosta päin hevoskuormittain, herroja ja talonpoikia. Kaikilla +niillä oli sama iloinen ilme kasvoissa, sama hyvä mieli ja hellä käden +puristus. Essen ja Durchman laskivat heti leikkiään, pyörivät Paavon +ympärillä, taputtivat, taluttivat vanhan ystävänsä sisälle. + +"Vaan mitenkä — onko teillä passia?" kysyi Paavo uusilta ystäviltään. + +"Miten meillä — taitamattomilla? Mistä meillä, jotka olemme väärässä — +lahkolaisilla, kerettiläisillä?" sanoi Durchman. + +"Väärillä on vääräin passit", lisäsi Essen. + +"Minulla on. — Tässä on", kehui Paavo ja näytteli pientä kirjaa, vasta +ilmestynyttä, jonkun Hedbergin ystävän Renqvistiä vastaan kirjoittamaa. + +"Tämä pitää lähettää Iisalmen rovastille", jatkoi Paavo. + +"Miksi niin? — Minkätähden sille — Frosterukselle?" kysyi joku papeista. + +"Siksi sille, että se puolustaa Renqvistiä ja sortaa heränneitä, +milloin vain tapaa Niskasen ja muita." + +Ingman istuskeli yksin äänettömänä syrjässä tai käyskenteli ulkona +ottamatta osaa toisten iloon. Kuolema oli pari viikkoa sitten käynyt +Alahärmän pappilassa ja vienyt puolison hänen rinnaltaan. Ei ollut +maistanut uni eikä ruoka mikään. Väkisten oli pitänyt tulla häihin +ja väkisten näkyi pitävän niissä nyt olla. Hän puheli joskus aina +jonkun kanssa kahden kesken puutarhan puolella, Paavon ja Malmbergin, +istui kumarassa kuin jotain raskasta taakkaa kantaen ja pureskeli +heinänkortta. + +"Käy niin säälikseni veli Ingman, että on oikein vaikea olla. Miksi +sen piti näin käydä — tähän aikaan?" sanoi Malmberg tultuaan sisälle +Ingmanin luota puutarhasta. + +Papit tuijottivat surullisin, kysyvin katsein eteensä äänettöminä. + +"Niin nuori — elämä vasta alussa — onnellinen elämä — ja yhtäkkiä on +kaikki siinä yhdellä iskulla mennyttä", jatkoi hän yksin, kun ei kukaan +sanonut mitään. + +"Kysytään Paavolta, joka on näissä ollut ja näitä kokenut", sanoi joku +joukosta. + +"Kuka on Herran työt tutkinut ja hänen salatut neuvonsa selittänyt?" +vastasi Paavo vakavana. "Jos on selvitäkseen, niin selviää jälestäpäin." + +Ei oikein tietty eikä ymmärretty, mitä sanoa ja miten ilmaista +osanottoa Ingmanin suruun ja mitä puhua sellaista, joka ei olisi sitä +tavallista, kulunutta, jota oli jo monesti ennen puhuttu. + +"Toiset kuolevat, toiset elävät. Toisten koti puretaan, toisten +rakennetaan. Se on sellaista tämä elämä", sanoi Malmberg kuin uhmaten +ja harppasi samassa pitkillä, keinuvilla askelilla pihalle vieraita +vastaan. + +Vähitellen olivat vieraat kaikki saapuneet, täyttäneet huoneet, +sijoittuneet paikoilleen, herrat kamariin ja kuistiin pitkine +piippuineen, naiset saliin ja ruokasaliin ja vieraskamariin. Istuttiin +jäykkinä, totisina, kankeina, puhuttiin hiljaa, vieruskumppani jotain +vieruskumppanilleen sanoen kuin tahallaan katkaistakseen juhlallista +äänettömyyttä. + +Nuoret papit istuivat Paavon ja Niskasen kanssa vinttikamarissa, +kyselivät ja kuuntelivat ja laskivat aina väliin leikkiä. + +"Mitä te täällä —? Tulkaa alas! Puhutatte Paavon tyhjäksi, niin ettei +meille enää mitään", huusi Essen ja seisoi kumarana matalassa ovessa. + +"Täällä me olemme omassa vapaudessamme. — Mitä me siellä niiden +seurassa, jotka eivät kuitenkaan meitä ymmärrä ja joilla ei ole meille +mitään sanomista? Näyttävät niin komeilta nämä lapualaiset", vastasi +Schwartzberg. + +"Kuule Essen! Millaisia ne olivatkaan ne ukko Galenin teesit?" kysyi +Janne Stenbäck nauraen. + +"Teille pitäisi kaikki kertoa. — Kuunnelkaa te Paavoa!" sanoi Essen +veitikkamaisesti ja kulki puolijuoksussa alas. + +"Mitä? Mitkä teesit?" utelivat papit. + +Ja Stenbäck kertoi, miten ukko Galenin, Alahärmän papin, oli pistänyt +päähän suorittaa pastoraali vanhoilla päivillään hakeakseen rovastin +paikkaa jossain, ja miten Essen oli laatinut teesit valmiiksi, ettei +muuta kuin lukea ja ladella vain herroille Turussa. + +"Ja ukko luki", keskeytti joku Stenbäckin kertomuksen. + +"Ukko luki teesinsä ulkoa ja vastasi kauniilla, klassillisella +latinalla herrojen syviin kysymyksiin aina saman vastauksen: 'Minä +kaukaa Pohjanmaalta, yksinkertanen maan pappi, jonka heikot ja +vajanaiset tiedot ovat jo aikoja unohtuneet, pyydän ja rukoilen, että +korkea-arvoiset konsistorin herrat armahtavat vanhaa miestä. Herroilla +oli ollut ilo sellainen, että olivat olleet vähällä nauraa itsensä +pitkän pöydän alle." + +"Se kun ei malta — sen kun pitää olla joka paikassa sukkeluuksineen", +sanoi Schwartzberg yleisen ilon vallitessa. + +Vaan samassa alettiin alhaalla vihkitoimitus. Eteisestä, ulkoa +pihamaalta, kaikista ovista työntyi äänetöntä, odottavaa väkeä +saliin, missä Malmberg jo seisoi vastapäätä morsiuspareja komeana, +juhlallisena, ryhdikkäänä, käskevänä. Jokainen sana tunkeutui läpi +sankan ihmisseinän kantautuen kauas pihalle, missä heränneiden taajat, +tummat joukot seurasivat äänetönnä toimituksen kulkua. + +"Niinkuin vasaralla löisi — niinkuin iskisi jollain, upottaisi jotain +pehmeään seinään, niinkuin pudottaisi alas raskaan painon. Sitä täytyy +aina kuunnella, luki se tai puhui", kuului joku suruttomista herroista +sanovan kamarissa, kun toimitus oli päättynyt. + +"Niin — ja sen ryhti ja katse ja kaikki liikkeet. Siinä on jotain — +mitä lie — vaan minä sitä aina pelkään, kun se likelle tulee", sanoi +toinen. + +"Oletko huomannut, miten ne käyvät äänettömiksi, kun se tulee tänne +sisälle kamariin — melkein pakoilevat?" kysyi ensimäinen. + +"Jaa — niin", kuului toinen myöntävän hiljaisella, ihmettelevällä +äänellä kuin lopettaakseen siihen. + +Oli yhtä ääntä ja sohinaa ja puheenpitoa kaikissa huoneissa, käyntiä ja +kulkua ovissa ja eteisessä, tungosta ja tuuppimista ahtaissa suojissa. +Seistiin ryhmissä, keskusteltiin, pidettiin toisiaan kiinni olkapäistä +tai käveltiin pihalla avopäin ja pitkin lehtoista kujaa maantielle ja +maantieltä takaisin. + +"Mitähän ne mahtavat tästä ajatella — muut — suruttomat?" kysyi joku +papeista Esseniltä, joka istahti väsyneesti penkille ulkona puutarhassa. + +"En tiedä. Minusta nähden nämä olisivat saaneet olla pienemmät, vaan +kun se tahtoi", vastasi Essen. + +"Täällä on ainakin viisikymmentä pappia. Mikä määrä lie muita? +Puolisentuhatta kumminkin." + +"Jos ei sitäkään, niin on satoja — pitkin pitäjiä Kyrönmaata myöten." + +"Antaa niiden kerran nähdä, mitä me olemme ja mitä me saamme aikaan +ja millainen on oikein tämän kansan mahti — tämän tumman ja totisen", +sanoi Durchman. + +"Ja kun saa papitkin olla näin useammin yhdessä, niin ei pääse perkele +väliin", lisäsi Schwartzberg. + +"Miltä teistä tuntunee, vaan minusta tuntuu siltä, että tämä +pappisjoukko on viime kerran koolla Paavon ympärillä", huomautti joku. +"Sen on elämän retki pian lopussa." + +"Niinpä pannaankin Paavo puhumaan papeille", sanoi Durchman ja pyöri +vikkelänä käytävällä. "Otetaan ukko veisuulla vastaan — pappein +veisuulla — kun tulee Kauppilasta." + +Kauppilasta oli jo kauan kuulunut veisuuta, jota papit olivat silloin +tällöin pysähtyneet kuuntelemaan tuijottaen vakavina vainion yli +Isoon-Kylään päin. Kun Paavo vihdoin Niskasen kanssa palasi takaisin +häätaloon, vyöryi häntä vastaan väkevä veisuu kuin kosken pauhu. Bergh +näkyi puhuvan jotain Paavolle kamarin ovella ja kulkevan sitten nopein +askelin pöydän taakse salin perälle, Paavo perässä laahaavin askelin. + +Oli veisattu useampia virsiä yhä kasvavalla innolla ja voimalla. + +Ne oli kaikki Durchman aloittanut ja parastaan pannen johtanut +loppuunsa. Paavo istui yhä samassa asennossa miettien jotain, jotain +ajatuksissaan etsien ja silmänsä kiinni puristaen. Sitten taivutti hän +päänsä taaksepäin ja aloitti oman, tutun virtensä. + +Kun virsi oli loppunut, syntyi pitempi väliaika, odotus kasvoi +jännitykseksi, ja kaikkein katseet olivat kääntyneet Paavoon päin. Oli +niin juhlallista, niin hiljaista salissa, eteisessä ja kamareissa, +ettei yksikään uskaltanut liikahtaa, ei siirtää jalkaansa eikä korjata +asentoansa. Durchmankin, joka äsken vielä vilkuili veisatessaan, +tuijotti samaan paikkaan. + +"Luuletteko olevanne oikeita Herran pappeja?" kysyi Paavo aluksi, +pysähtyi siihen hetkeksi ja lähti siitä sitten jatkamaan. + +"Se on herännyt ihminen arka ja vauhko kuin metsistynyt lammas. Se +kulkee, harhailee, etsii tietä, pelkää ja pakenee omaa varjoaankin. +Se yrittää yhä uudelleen pappinsa puheille, vaan vihollinen estää +ja palauttaa taipaleelta takaisin entiseen korpeen ja pimeyteen +siellä revittäväksi ja raadeltavaksi. Niin sen on raukan synnin sumut +soentaneet ja kuoleman pelko näännyttänyt, ettei läpipääsöä, ei toivoa +mitään, ei tietoa eikä taitoa, minne mennä, kunne kulkea. Papin kamarin +kynnys on korkea, ei siitä pääse yli vaivainen syntinen, jonka ovat +jalat kuin halpaantuneet ja poikkilyödyt. Ja jos pääsee, jos saa +vapisevalla kädellään avanneeksi oven siitä sisälle mennäkseen, niin +tulee suruton pappi suurena herrana vastaan ja hönkäisee raukalle: +'Mitä sinulla on asiaa?' Eihän sillä mitään — mitä sillä, jolle on +saatana tiellä vakuuttanut: 'Huonot ovat asiasi papille puhuttavaksi, +rumat syntisi, parempi kuin palaat takaisin.' Siinä se sanattomana ja +neuvottomana odottaa tuomiotaan pappinsa edessä, jolle on kappansa +kantanut, kun jo samassa kuulee karjaistavan: 'Tule tulevana pyhänä +kirkkoon kuulemaan!' Niin ei tee Kristus, ylimmäinen pappi ja paimen, +vaan juoksee aran ja vauhkon jälessä, pikottelee kuin paimen lammasta, +kesyttelee ja palasta tarjoo. Ja kun se tapaa syntisen suohon +vajonneena, syntiensä suohon ja rikostensa rämeikköön, niin ei se +lyö, ei hosu, ei käske eikä komenna, vaan alle käy ja nostaa uupuneen +olalleen kotiin kantaakseen. Vasta siinähän se papin rokki ryvettyy." + +Hän jatkoi yhä puhettaan, lämpeni, sai sanoihinsa uutta tulta ja +terästä. Pää nyökähti jokaisesta tärkeästä sanasta ja ruumis liikahti. +Hän tunsi taasen pitkän ajan perästä innostusta, tunsi, miten sisässä +paloi ja sielu hehkui. Ja kun hän istui siinä vastapäätä suurta +pappislaumaa, tunsi hän samassa uhmaa sielussaan, jonkinlaista +kapinamieltä, niinkuin oltaisiin sittenkin kahtena eri joukkona, +herrain ja talonpoikain. + +Istuttiin kauan äänetönnä seurain perästä, mietittiin, sulatettiin +sanaa, Paavo painautuneena alas omiin ajatuksiinsa, papit puristaen +kaksin käsin pitkiä virsikirjojaan. Vihdoin aloitti joku joukosta +virren. Se oli katumusvirsiä, haikeaa, särkyneen sydämen valitusta, +hätääntyneen, sulaan pudonneen huutoa. Se koski Paavoon ja leikkasi +hänen sydäntään kuin rauta. Hänen silmänsä näkyivät vetistyvän ja +kurttuiset kasvolihaksensa vavahtavan. Hän muisti samassa, että tämä +hänen matkansa oli viimeinen, että hän viime kerran tapasi ystäviään +täällä ja hän alkoi uudestaan puhua. Hän puhui ensin itsestään, omasta +huonosta parannuksenteostaan ja omista synneistään. Hän oli ollut +ylpeä, itsepäinen, nöyrtymätön, jota Herran oli täytynyt kurittaa +enemmän kuin muita. Hän oli ollut monesti taitamaton, oli lyönyt +siellä, missä olisi pitänyt säästää ja säästänyt siellä, missä olisi +pitänyt lyödä. Ja sitten hän puhui kaikista muista, joiden asiat olivat +yhtä ahtaalla, joiden tie ollut samoin tukossa ja armo salattuna. +Samassa muuttui hänen äänensä helläksi, sääliväksi, särkeväksi. +Miten hän nostikaan ja kohotti heränneitä, kaikkia vaivatulta ja +velanalaisia, valaisi ja kirkasti sielun pimeitä Kristuksen armon +kirkkaudella ja valolla! + +Kun Paavo oli lopettanut, seistiin vielä pienissä ryhmissä, työnnyttiin +likelle toinen toistaan, puhuttiin yhteisestä ilosta ja onnesta. +He olivat siinä kuin yhtä perhettä, kuin veljiä ja sisaria kaikki, +papit ja talonpojat. Oli niin hyvä olla, tuntui niin turvalliselta ja +kevyeltä, että piti tarttua sylin kiinni omiin ystäviinsä. + +Aamiaiselta, aamuseurain päätyttyä, viimeisenä hääpäivänä, kuului +Durchman lukevan jotain papeille kamarissa. Hän oli yhdessä Ingmanin +kanssa suomentanut Luteeruksen "Kirkkopostillaa" ja sitä piti ystäväin +nyt kuulla. Se oli ollut heidän lempityötään, he olivat siitä yhdessä +iloinneet ja siihen panneet parhaimpansa pitkinä talvi-iltoina. + +Saliin, kamareihin ja kauas pihamaalle; kuului sekavaa puhetta, leikkiä +ja totta, väliin hiljaista, väliin kiihtynyttä ja kovaa. + +"Teillä on ollut kaikenlaisia kummallisia sanoja. Mistä te niitä olette +saaneet?" sanoi Janne Stenbäck ja keskeytti taasen lukemisen. "Minusta +ne eivät ensinkään sovi tällaiseen — Jumalan sanaan." + +"Tuulen tupru! — 'tulla tupsahtaa' — sellainen sopii johonkin +'Kultalaan' ja 'Kanavaan', vaan ei saarnakirjaan. — Menettää kerrassaan +arvonsa ja makunsa koko kirja", lisättiin joukosta siihen, mitä +Stenbäck oli sanonut. + +Durchman tulistui ja pisti paperit taskuunsa; + +"Se on niin, että te ette näy sitä ymmärtävän ettekä osaavan oikeata +suomenkieltä", sanoi hän ja istui rennon näköisenä kahareisin tuolilla. +"Teillä pitää olla sitä vanhaa, onnetonta, ruotsinvoittoista — sjeelu — +meeli — händäns —" + +"Niin — vaan ei tämä ole mitään Savon suomea, vaikka te tunnutte sitä +jäljittelevän ja matkivan, sinä ja Ingman. Kuulkaa Paavoa, miten Paavo +puhuu! Ja sitäpaitsi eivät ne arkivaatteet pyhävaatteiksi sovi", sanoi +Stenbäck. + +"Tämä tuntuu olevan aivan samanlaista kuin se sinun toinen kirjasikin — +koruja ja helyjä täynnä", huomautti Schwartzberg. + +"Vaan sinä et osaa suomea", sanoi Durchman kiivaasti Schwartzbergille. + +"Hamasta äitini kohdusta", vastasi Schwartzberg yhtä kiivaasti. "Minä +olen ollut selvä suomalainen ja olen vieläkin, vaan sinä olet puolisko." + +"Joka on Luteerusta lukenut, tietää, miten Luteeruksen kieli on +täynnä sukkeluutta ja sanaleikkiä vakavissa ja pyhissä asioissakin", +virkkoi Ingman vakavana. "Meidän on täytynyt sinne ottaa sanoja, jotka +vastaavat parhaiten alkukieltä. Ne tuntuvat vielä oudoilta, vaan niihin +tottuu korva." + +"Pitää tottua", jatkoi Durchman. "Emme me iankaikkisesti saa kirjoittaa +samaa Agricolan suomea." + +"Kun ette vain eksyttäisi ja usuttaisi maailmaa turhanpäiten niskaamme. +Huutaa pian, että körttipapit muuttavat ja vääntävät kohta koko +raamatun oman mielensä mukaan." + +"Ei huuda, ellette te vain ala taitamattomuudessanne huutaa", sanoi +Durchman ja käveli kiivaasti ulos. + +Väiteltiin vielä pienissä joukoissa, mies miestä vastaan, siirryttiin +toisiin huoneisiin ja rauhaannuttiin taas entiseen oloon. "Kuule +Schwartzberg!" sanoi Malmberg sivumennen ja veti Schwartzbergia +käsipuolesta syrjään. "Sinun pitää sopia Durchmanin kanssa. Durchman on +uskonut kaikkia akkain juoruja teidän pohjalaisten erimielistä. Sano, +selitä sille, ennenkuin eroatte!" + +Schwartzberg kuului jotain sanovan vastaukseksi, vaan samassa kuhahti +koko suuri pihamaa täyteen kansaa Kauppilasta päin saatellen Paavoa, +joka teki lähtöään. Seistiin avopäin, hyvästeltiin, puristettiin kättä, +sanottiin jotain hellää, lämmintä ja veisattiin virsi vielä lopuksi. + +"Missä pullo?" kuului Paavo kysyvän kumppaniltaan rattailla. "Pidä se +tallessa! Minun on juomarin nimi kumminkin kannettava loppuun saakka." + +Hän ryyppäsi pullostaan, piti kauan aikaa pohjaa ylöspäin ja antoi sen +sitten kumppaninsa korjattavaksi. + +"Paavo! — Kuulkaa!" sanoi Essen samassa. "Yksi ryyppy terveydeksi, +toinen iloksi, vaan kolmas on pirun pojan." + +Naurettiin ymmärtävästi, hymyiltiin, kuiskutettiin käsiä ja katseltiin +pitkin lehtokujaa, kunnes hevonen oli kääntynyt valtatielle. + + + + +XXI. + + +Oli oltu taasen yksissä monta päivää, oli kulettu Kuopiot ja +Kurkiharjut ja kaikki Kuopion ympäristöt, missä vain oli heränneitä, +puhuttu yhdessä, Paavo ja Bergh, Niinkuin olisivat nyt uudestaan +vironneet kaikki vanhat ja seisalleen kuolleet ja alkaneet uutta, +parempaa parannusta, elävämpää ja palavampaa, ja niinkuin hänelle +vielä ennen kuolemaansa näytettäisiin uusi, suuri herätys, samanlainen +kuin Savojärvellä kerran ja Karjalassa nuoruuden päivinä. Ja oli kuin +hän itsekin olisi saanut voimia lisää, saanut jotain nuoruutensa +innostuksesta ja ensimäisestä rakkaudestaan takaisin. + +Siellä oli Berghin ympärillä Kuopiossa uusi joukko uutta, +vastaherännyttä väkeä, nuoria herroja, raatimiehiä ja muita. Se oli +tämä Bergh toisenlainen kuin se entinen, vanha Bergh, toisenluontoinen +ja laatuinen. Vanhaa vetivät kelkkana perässään, Renqvistit ja muut, +vaan tätä eivät vedä. Tämän on tie tietty, henki puhdas, oppi oikea +ja kirkas, ryhti ja mieli sellainen, että mies seisoo siinä ja siihen +kaatuu, mihinkä Herra on pannut, ja pitää, minkä on omaksi totuudekseen +ottanut. + +Paavo istui kylvyn perästä pihamaalla laakean kiven päällä kauniina +kesäiltana ja katseli Syvärin vesiä, vaaroja vesien takana ja Pisan +pitkiä puita ja syviä, synkkiä metsiä kaukana jossain Karjalan rajalla. + +Tässä tapasi hän näin istua, näin katsella ja muistella menneitä +muistojaan, likempiä ja kaukaisempia, tässä taistella ja rukoilla +yksinäisinä hetkinä. Tämä oli kuin pyhä paikka hänelle, ja hänen +olonsa tässä pyhä hetki, jota ei saanut kukaan häiritä. Eivätkä ne +häirinneetkään. Kulkivat, kaarsivat kaukaa, hiljaa hiipien, salaa +jostain vilkaisten ja äänettömästi ovea perässään kiinni vetäen. + +Hän näki ne kaikki elävinä edessään, vanhat Karjalan ystävät, +Pohjanmaan papit pitkine kauhtanoineen, Malmbergit, Lagukset, +Durchmanit, Essenit, nuoret maisterit ja ylioppilaat. Niinkuin olisi +hän Karjalassa, jossain kaukana, seuroissa, tai Pohjanmaalla, niinkuin +istuisi pöydän takana suuressa, mustassa pirtissä ja näkisi hämärän +läpi sinisiä huiveja ja pyöreitä, punaisia, hikisiä kasvoja. Niinkuin +kuuluisi veisuu, sama kaihomielinen, nouseva, laskeva, paisuva, +pitkine välipaikkoineen, niinkuin aloittaisi sen joku piilopaikastaan +vapisevalla äänellään. Ja niinkuin ajaisi hän Niskasen kanssa aina +vain eteenpäin ja näkisi uusia joukkoja uusiin seuroihin pyrkimässä, +isännän tulevan vastaan lakittomin päin ja emännän eteisessä, tyttäret +ja talonväen, naurussa suin ja ojennetuin käsin. + +Kulki sellaisena kuvasarjana hänen sielunsa läpi entisyys — pitkänä +muistojen ketjuna. Oli niinkuin olisi unta nähnyt, vaikka oli sen itse +elänyt ja kokenut, niinkuin sitä olisi hänelle luettu jostain suuresta, +ihmeellisestä kirjasta. + +Takana näiden kaikkien, jossain kaukana etäisyydessä, olivat +kärsimykset monenlaiset, köyhyys, nälkäkuoleman uhka, puutokset, Puolan +matkat ja Tahkomäen kolkko tarina. Se oli siellä sellaista synkkää +taustaa, mustaa, pimeää, josta näkyi vain nälkäisten lasten surullisia, +kalpeita kasvoja ja kuului Riitta-vainajan valittava, kärsimätön ääni, +soinnuton, käheä, yksitoikkoinen, ja oman kipeän sydämen huokaukset +unettomina öinä, kun isku seurasi iskua yhä raskaampana. Niinkuin olisi +hän yhtäkkiä joutunut pimeään metsään, jossa polku oli kadonnut, jossa +oksat pistelivät ja repeilivät ja kaatuneet puut pidättivät kulkijan. +Missä oli kulkenut ja miten oli päässyt läpi pimeän korven, miten +repinyt vaatteensa rikki ja kätensä veriin, sitä ei halunnut muistaa — +sitä vain, että oli tie taasen löytynyt suuren aavan laidassa ja päivä +taasen vaiennut. + +Hän siirtyi siihen äskeiseen, mistä oli alkanut, Kuopion uuteen +lehtoriin ja uusiin, nuoriin ystäviin, joita oli ilmestynyt ja joista +hänen vanha sydämensä oli ilahtunut. Saiko hän nähdä Savossa sitä, +mitä oli nähnyt Karjalassa ja Kalajoen varrella ja Suu-Pohjassa? Saiko +hän elää vielä senkin ajan, että Savon salot täyttyvät heränneestä +kansasta? Jos sai, niin saiko siinä ilossa päättää päivänsä, ettei vain +tule jotain karvasta ja katkeraa, niinkuin oli monesti tullut? Häntä +melkein peloitti tämä uusi seurameno, Berghin innostus ja rohkeus, +nuorten heränneiden ahkeruus ja palavuus, oma onnensa ja vanhuutensa +riemu. + +Hän havahtui siihen, että näki kaksi nuorta miestä tulevan salmen +puolelta kontit selässä, astelevan väsynein liikkein ja raskain +askelin. Hän tarkkasi pitkään tulijoita, siristi vanhoilla silmillään, +nousi, astui pari askelta vastaan. + +"Kajaanin koulumaistereita —? Eikö olekin? — Helander ja Krank — uudet +ystävät. Niitä on uusia joka haaralla — Kuopiossa ja Kajaanissa — niin +ei oikein jaksa tuntea vanha mies." + +Herrat istuivat äänettöminä kivelle, pyyhkivät hikeä ja päästelivät +väsyneesti ja vaivaloisesti viilekkeitä olkapäiltään. + +"Nyt on kylpy parasta — kuuma kylpy uusilla vastoilla ja uni kylvyn +päälle." + +Ja Paavo asteli vikkelänä pirttiä kohti kantaen toisella kädellä +Helanderin konttia, toisella Krankin. + +"Kyllä me itse konttimme — Paavo antaa vain tänne!" kuuluivat herrat +hokevan kuin yhdestä suusta. + +"Itse — itse vain, vaikka olette kaiken päivää kantaneet. Mistä asti +lienettekään kantaneet? Syntinen on aina itse — kantaa itse kuormansa, +joita ei tarvitsisikaan", sanoi Paavo päätään kääntämättä. + +"Tänne tuli herroja kylpemään — heränneitä herroja Kajaanista asti. +Pankaa uudet oljet lauteille ja uudet vastat lämpenemään!" huusi Paavo +pirtin ovelta ja johti sitten vieraansa pohjakamariin. + +He olivat niin väsyneitä, etteivät jaksaneet enää toisilleenkaan puhua, +istuivat vain ja riisuivat ja heittelivät kenkiään ja vaatteitaan sinne +tänne. + +Paavo oli heti arvannut vierastensa asian, lukenut sen heidän +silmistään ja koko olennostaan. He olivat niitä samoja, tavallisia +kävijöitä ja kulkijoita, joilta oli tie kadonnut ja valo sammunut, +joiden oli armo muuttunut tuomioksi ja joilta olivat kaikki keinot +loppuneet, Jumalan sanakin pois otettu. + +He kertoivat siitä saunasta tultuaan hämärissä istuen yhdessä Paavon +kanssa. Oli ollut onnea ja iloa ensin, oli kulettu kepeinä kuin +maasta nostettuina uutta tietä, Herran tietä, oli ollut sielu täynnä, +tulvillaan aivan armoa ja elämän voimia ja rakkautta. Ei kiusauksia +mitään, ei vastahakoisuutta eikä hankaluutta eikä ristin painoa. Vaan +nyt oli kaikki kadonnut, nyt oltiin siinä, missä ei mitään tuntunut +eikä näkynyt eikä kuulunut eikä osannut enää mitään odottaakaan. +Syntiä vain ja vaivaa ja lakkaamatonta painoa yötä ja päivää, niinkuin +ei olisi milloinkaan mitään Kristuksesta kuultu, ei sen armosta eikä +anteeksiannosta. Siitäkö lie tullut, ettei oltu valvottu vai siitä, +ettei oltu oikein herätty eikä perinpohjin nöyrrytty? + +Paavo kuunteli hymähtäen joskus joukkoon, joskus jotain sanoen, sitten +taas pitkät ajat äänetönnä istuen silmät kiinni puserrettuina. + +"Vai jo otti pois — vai jo loppui — vai jo pani sellaisen luottamuksen +teihin — nuoriin miehiin —!" + +Hän kulki vikkelästi ulos ja kuului hetken päästä menevän omaan +kamariinsa. + +He katsoivat toisiinsa ihmettelevin, kysyvin katsein, Helander ja +Krank, toisilleen mitään puhumatta, ja painautuivat sitten pitkälleen +pettynein odotuksin. + +"Kuule! Nukutko sinä?" sanoi Helander hiljaa ja kosketti kumppaniaan +kylkeen. + +"En vielä", vastasi Krank. "En tiedä, miksen saa unta, vaikka äsken +väsytti ja raukaisi niin, etten jaksanut jalkojani liikuttaa." + +"Mitähän se sillä, että pani luottamuksen? Minä toki odotin toista ja +toista saatiin. Olisihan tämä kylpy ollut kotonakin." + +"Niin — vaan kun ei sitä vielä tiedä", vastasi Krank väsyneesti. + +"Minä jo sitäkin, että olisikohan huomannut meissä vilppiä — minussa +ainakin, joka jo ennätin purkaa kuormani. Kun ei sentään, osaa puhua +oikein omasta tilastaankaan — ei huonostaan eikä hyvästään." + +"En tiedä — en osaa sanoa mitään mistään. Sen vain tiedän, että täällä +ollaan ja että täältä taasen lähdetään ja niin on sitten tehty tämäkin +matka." + +He olivat vielä kuulevinaan veisuuta jostain, kauniin naisäänen +valittavaa nousua ja laskua, vaan nukahtivat samassa raskaaseen uneen. + +Kun he aamulla heräsivät, oli aurinko jo ylennyt puiden latvain +yläpuolelle ja paistoi vinosti sisään pieneen kamariin, jonka ikkunasta +näkyi harvaa metsää, taampana pitkiä solakoita kuusia. Heistä tuntui +siltä kuin olisivat vasta tulleet saunasta ja sitten heti nukahtaneet, +niinkuin siitä olisi kulunut vain hetkinen, kun Paavo lähti, ja +niinkuin se, mitä he olivat puhuneet Paavolle ja mitä Paavo siihen +vähän sanonut, olisi äsken juuri tapahtunut. He venytteleivät vielä +vuoteellaan, kun Paavo tuli sisälle, paiskautuen yli kynnyksen +ketteränä, iloisen näköisenä. + +"Herrat vielä nukkuvat, kun talonpojat jo töitään tekevät. Vaan enemmän +onkin jo minulta tullut tänä päivänä syntiä tehdyksi. Taitaisi olla +parasta, kun nukkuisi yönsä päivänsä, vähän vain välillä raamattuaan +lukisi", sanoi Paavo hilpeänä ja nauroi ystävällistä nauruaan. + +Herrat hymyilivät Paavon puheelle ja pukeutuivat hitaasti, istuen +sitten puoleksi puettuina vuoteen laidalle. + +"Piti tulla puhumaan teille unestani, ihmeellisestä unesta, jonka yöllä +näin." + +Hän istui jakkaralle vastapäätä vieraitaan vakavan näköisenä ja alkoi +kertoa untaan. + +"Oli kuin olisi oltu viimeisellä tuomiolla, niinkuin olisi seisottu +suuren, laakean vaaran rinteellä, josta ei muuta näkynyt kuin kansaa +kaikenlaista kauas etäisyyteen, päätä pään vieressä, eikä muuta +kuulunut kuin raskasta, syvää huokausta ja itkunsekaista valitusta. +Kaikkein päät olivat painuneet alas kuin iskua odottaen ja kaikkein +kasvoja näkyi kuvaavan suuren tuomion pelko. Siinä oli herännyttä väkeä +ympärillä, vanhoja Karjalan ystäviä ja Pohjanmaan pappeja, niinkuin +ennen suurissa seuroissa, vaan ei ollut kellään sitä toivoa, mistä oli +monesti puhuttu ja mitä oli tunnettu, että ei pidä maailma niin pahana +eikä ahdista synti eikä kiusaa vihollinen, ettei kerran päästä vapaiksi +vainolaisista. Minusta tuntui niinkuin sieltä olisi jotain puuttunut, +vaan en ymmärtänyt ensin, mitä. Etsein, hain, katselin oikealle ja +vasemmalle pitkin päitä, sain sanotuksi muillekin, että täältä puuttuu +jotain, ettei tämä vielä olekaan viimeinen tuomio, mikä lie muu suuri +kokouspaikka, jonne ovat peloissaan kokoontuneet. Samassa kohosi +risti hitaasti jossain lähellä suuresta joukosta ja alkoi valaista +vaaran rinnettä — suuri, kirkas risti, joka hehkui päistään. Ja kaikki +heränneet ystävät nostivat päänsä ylös, niinkuin olisi joku ihmeellinen +voima niitä nostanut, ja alkoivat veisata kiitosvirttänsä Karitsalle, +joka on tapettu ja joka verellänsä on meidät lunastanut kaikkinaisista +kansoista. Minä sitä sanomaan, että tätähän täältä puuttui, vaan ei +minun ääneni mihinkään sen pauhinan ja kiitoksen keskellä. Heräsin +siihen, että olin pannut käteni jonkun ystävän olkapäälle — eikö liene +ollut tämän Helanderin — ja siinä ruvennut ilosta itkemään." + +Hän lähti samassa ulos, niinkuin olisi johtunut mieleen joku tärkeä +asia, jonka oli jättänyt toimittamatta, ja kuului puhuvan jotain +väelleen pirtissä. Vaan hetken päästä kuului sieltä veisuuta, +samanlaista kuin se illallinenkin, johon he olivat väsyneinä nukkuneet. + +Miten heistä olikaan tuntunut omituiselta ja ihmeelliseltä Paavon uni +ja puhe, sellaiselta kuin olisi jotain poistunut pois sielusta ja +jotain virrannut sinne sijaan, uutta valoa ja elämää, niinkuin olisi +sieluun paistanut kirkkaus siitä rististä, josta Paavo oli puhunut, +sydän keventynyt ja päässyt raskaasta kuormastaan! He pukivat nopeasti, +hyräilivät hyvillään samaa virttä, jonka kaiku kuului pirtistä. Ja +heistä tuntui niinkuin olisi kokonaan toisenlaista kaikki kuin eilen, +tämä pieni kamari, joka illalla vielä oli ollut kolkko ja synkkä, +päivä siellä ulkona ja metsä salmen rannalla Rahasmäen alla. Siinä oli +raamattu jaloillaan pöydällä, vanha, mustunut, pyhä kirja, jonka haat +olivat repeilleet ja lehdet savusta ruskettuneet. Helander istui ja +luki ääneensä profeetta Jeremian kolmannesta luvusta: + +"Tämän minä panen sydämeeni, sentähden tahdon toivoa; Herran armosta +on, ettemme ratki hukkuneet, sillä ei hänen laupeutensa vielä loppunut. +Se on uusi joka aamu, ja suuri on sinun uskollisuutesi. Herra on minun +osani, sanoo sieluni, sentähden toivon häneen. Hyvä on Herra niille, +jotka häntä odottavat, sille sielulle, joka häntä etsii. Hyvä on olla +kärsivällisenä ja odottaa Herran apua. Hyvä on ihmiselle, että hän +kantaa iestä nuoruudessansa. Istukoon yksinänsä ja olkoon, ääneti, kun +Herra on sen hänen päällensä pannut. Pankoon suunsa tomuun — kukatiesi +on vielä toivoa. Ojentakoon poskensa sille, joka häntä lyö, antakoon +ravita itsensä pilkalla. Sillä ei Herra hylkää iankaikkisesti, vaan +jos hän on murheeseen saattanut, niin hän armahtaa taas suuresta +laupeudestaan. Sillä ei hän sydämestänsä vaivaa eikä murheeseen saata +ihmisten lapsia." + +Niinkuin se olisi ollut siinä heitä varten, heitä varten avattuna, +heille opiksi, valoksi ja uudeksi toivoksi. Niinkuin heitä joka +puolelta nostettaisiin, ja joka puolelta ympäröisi suuri hyvyys, +Jumalan ja ihmisten yhteinen. + +"Tunnetko sinä oikein sitä samaa, mitä minäkin — sitä, että nyt on taas +tie auki, että on taas kuiva maa jalkain alla, että se olikin vain +houretta sellaista, saatanan sotkua ja kiusausta, missä on eletty ja +oltu?" kysyi Helander kumppaniltaan. + +"En osaa sanoa, mitä tunnen", vastasi Krank. "Jotain se vain on, jota +ei ole ennen ollut kuin kerran Paavon Kajaanissa käydessä. Silloin sain +ensimäisen ummen puhkaistuksi, nyt toisen." + +"Niin — ja minä — me molemmat. Sehän se onkin ihmeellistä, että niiden +on pitänyt sattua samaan aikaan, että on yhdessä herätty, yhdessä +kulettu pimeät ja päivät. Voi, hyvä veli, kun saataisiin vielä yhdessä +kiittää Herraa kaikesta!" + +Helanderin tapasi samassa liikutus. Hän käveli kiivaasti edestakaisin +pienessä huoneessa ja istui sitten taas jakkaralle käännellen vanhan +raamatun ruskettuneita lehtiä. + +"En ymmärtänyt ennen milloinkaan, miksi ne täällä juoksevat", jatkoi +hän hetken päästä. "Pidin sitä vain tapana, turhana, joutavana +juoksuna, ukon jumaloimisena, vaan nyt sen ymmärrän." + +"Sitä minä, että liekö ukko keksinyt unen — omasta päästään sommitellut +— vai nähnytkö oikein yöllä", sanoi Krank. + +"Eihän siinä mitään merkillistä. Uni kuin uni, jos se oli unta, vaan +siinä miten se kertoi ja miten se kantoi sielun sisimpään ja miten — en +minä osaa sitä sanoa etkä sinäkään." + +He istuivat ja puhelivat innostuneina, korjailivat ja lyhentelivät +konttinsa viilekkeitä lähtöä varten. Heidän oli niin hyvä olla, että +piti heti lähteä, niinkuin lasten, jotka ovat jotain saaneet ja +juoksevat sitä suinpäin näyttämään. + +"Täällä ne vielä vain — epäuskon sankarit ja linnan komentantit, vaikka +Herran aurinko jo taas paistaa uutta, ihanaa päivää", sanoi Paavo ja +seisoi leveänä, iloisena ovessa, eteisen puolella. + +"Uskon — ei enää epäuskon", vastasi Helander reippaana, iloisena. "Nyt +jaksetaan, nyt ei kauan viivy, ennenkun ollaan taas Kajaanissa." + +"Vaan ensin syödään. Ruumiin pitää saada ruokansa niinkuin sielunkin. +Minä kalat pyytänyt — kuhat, lahnat — vierasten onnella", puheli Paavo +yhä ovessa. + +"Näkyy siten olevan, että kun on onni hengellisissä, niin on +maallisissakin", sanoi Helander siihen ja läksi pirttiin. + +"Piti vielä kysyä, mitä te, Paavo, sillä tarkoititte eilen illalla, +kun sanoitte, että on pannut luottamuksensa?" kuului Helander puhuvan +Paavolle, kun he astuivat polkua alas rantaan. + +"On pannut — Herra on pitänyt teitä jo miehinä, koska on antanut +vaivain kohdata ja päästänyt yksin pimeässä kulkemaan. Lapsia +talutetaan, vaan aikamiehet uskotaan yksin taipaleelle. Mitenkäs +teki elämän Herra itse? Hoiti ja helli ja rinnoillaan makuutti +opetuslapsiaan ensin, vaan sitten alkoi totuttaa vähitellen uskosta +elämään ylösnousemisensa jälkeen ja vihdoin meni pois eikä enää +näyttänyt itseään. Täytyi miesten kestää, kantaa, jaksaa, puhkoa ummet, +aukoa veräjät, kärsiä yksin kärsimyksensä. Hengellään vain hoiteli ja +kaukaa kurkottaen käsistä kiinni piteli. Joka on ristitön ja vaivaton, +se on lapsi vielä, vaan jolta otetaan purut pois, maito ja hunaja, sen +pitää uskosta elää. Mihin minä tällainen vanha, kuivunut, jolta jo +aikoja on armon makeus loppunut, jos pitäisi joka vaivan alla pistää +päänsä saatanan solmuihin ja hirttonuoraan?" + +Hän souti vieraansa vinosti salmen yli puhellen ja opastaen antoi +aironsa levätä pitkät ajat. + +"Kiusaukset ja pimeät ajat tulevat ja monet ahtaat paikat kulettaviksi, +vaan niitä älkää säikähtäkö", puheli hän hiljaisella äänellä ja katseli +lempeästi, isällisesti nuoria ystäviään. "Niissä teitä koetellaan ja +kypsytetään ja opetetaan uskosta elämään. Ei ole asianne milloinkaan +niin huono, että sitä kannattaisi siihen heittää, mihin sen vihollinen +heittämään käskee. Kun on sielu kokematon, niin se arkailee, säikkyy +omia huonoja tuntemisiaan ja saa niistä epäuskon taudin itselleen. +Vaan se pitää aina alussa parantaa, pitää heikkona ja huonona asettua +sielun hiljaisella ikävällä armahtajan eteen. Harjaantumattomat +vaativat itseltänsä sitä, mikä onkin Herran tekoa, ja kun eivät saa, +niin seisahtuvat siihen, jäävät tieltä pois tai kulkevat summakaupassa +eteenpäin oman luullun uskonsa varassa. Nämä vaarat välttäkää ja +nöyrtykää joka päivä Herran eteen!" + +Hän jäi vielä rannalle veneestään vettä heittämään, kun herrat +lähtivät. Näkyi askaroivan kauan aikaa puoleksi polvillaan ja siitä +sitten hitaasti meloen ja kokassa istuen pyrkivän takaisin saareen. He +pysähtyivät tuontuostakin polulla, kiipesivät kivelle ja katselivat +poistuvaa ystäväänsä, jonka pitkät hapset liehuivat aamutuulessa ja +näyttivät hopeankirkkailta tummansinistä liivin selkämystä vasten. + + + + +XXII. + + +Siitä oli nyt puhetta kaikkialla ympäri Savonmaan ja Savonkin +ulkopuolella, siitä, että nyt on pian kukistettu se suuri, väärä +profeetta, joka on vuosikymmeniä villinnyt ja häirinnyt ihmisten +elämää, kulkenut ja ajanut joukkoineen ja koirannahkalakkineen. Siitä +puhuttiin talonpojissa ja herroissa, pappiloissa ainakin, kaikissa +suruttomissa pappiloissa, joissa Paavon matkat ja seurat olivat olleet +pahana painajaisena ja omantunnon rauhattomuutena. Juostiin sanomaan +naapuriin, ajettiin toisen pitäjän pappilaan, oltiin kuin orjuudesta +päässeitä ja uutta vapautta toisilleen ilmoittamassa. Seisottiin +tiellä, ryhmityttiin kokouspaikoissa, naurettiin sille ja kerrottiin +kaikki juurta jaksain. + +Ne ovatkin sitä menoansa pitäneet pitkin pitäjiä, veisanneet ja +saarnanneet ja ommelleet ihmisille uusia körttejä ja sen perässä +juosseet ja sitä jumalanaan palvelleet. Eivät ole olleet muut mitään +niiden mielestä, ei toivoakaan taivaasta, joka vain ei siihen joukkoon +kuulu, körttiläisten pyhään joukkoon. Vaan huonosti käy pyhyyden, kun +pääprofeetta itse joutuu viinasakkojaan maksamaan. Ei taasen muuta +moniin aikoihin kuin huutoa ja helvetin pelkoa kylissä, syrjäkylissä +varsinkin, missä ovat kulkeneet yötä ja päivää menojaan pitämässä. Kun +olisi Kuopioon kerran kulettaa ja panna telkien taakse päämies itse. + +"Vai jo nostivat jutun itseänsä piispaa vastaan — kahden hiippakunnan +piispaa — vai jo saivat satimeen!" puheli Nilsiän rovasti +lautamiehelle, joka oli tullut Paavon papinkirjaa hakemaan Tuusniemen +käräjiä varten. "Tästä tulee vielä kaunis juttu." Ja rovasti hykersi +käsiään ja heitteli sukkelana kirkonkirjojaan kamarinsa pöydällä. "Se +on aina melkein matkoilla, niin ettei sitä ole näkynyt vuosikausiin. +Kulettavat sitä muualla — muualla se onkin paljon suurempi profeetta. +— Sairaitaankin kuuluvat tuovan aina Karjalasta asti. Se niitä +kuuluu saunottavan ja kuppauttavan. Saisi sen siitäkin sakkoon — +puoskaroimisesta", puheli rovasti ja merkitsi kirkonkirjan lehteen +Paavon nimen kohdalle: "Syytetty Tuusniemen käräjillä juopumisesta, +kiroilemisesta y.m." — "Mitä joukkoa se lienee — minä en ole siitä +tullut milloinkaan oikein selkoa ottaneeksi? Sen vain olen huomannut, +että se on rohkea, suurisuinen mies — se niiden piispa." — Rovastin +tuntui olevan hyvä olla, niinkuin olisi kuullut jonkin ilosanoman ja +niinkuin olisi nyt vapautunut jostain raskaasta ja ikävästä. + +Paavolla oli ollut pitkä, raskas talvi, pitempi kuin milloinkaan ennen. +Vanha vika rinnassa oli pahentunut ja henkeä alkanut ahdistaa, niin +että piti seisahtaa pirtin ja kamarin väliä kulkiessa. Ei hän ollut +jaksanut paljon liikkua enää, joskus vain Kalliolahdessa ja muualla +likempänä, kun ilmat olivat leudommat. Ja tämä meno sitten, tämä +kiusanteko ja häväistys, tämä käräjänkäynti ja lautamiesten kulku — — + +Hänestä tuntui siliä kuin hän kuulisi niiden pilkkanaurun — +jumalattomain herrain ja vainomiesten — ja näkisi niiden ylpeät, +uhmaavat katseet, niinkuin hän näkisi ne ympärillään seisovan, +pyörivän kantapäillään ja pitävän iloaan. "Nyt saa Savon profeetta +kuulla kunniansa, saa tekstin omasta itsestään. Nyt saavat sen ystävät +tietää, millainen se oikein on — tämä heidän profeettansa, jota ovat +palvelleet." Ja hän näkikin ne oikein. Pitkinä, unettomina öinä, kun +hän joskus oli joksikin hetkeksi mennyt horroksiin, hyppivät ne siinä +hänen edessään ja teutaroivat puistaen nyrkkejään ja huutaen kostoaan. + +Joka päivä melkein kävi ystäviä katsomassa, toiset likempää, toiset +kauempaa, Karjalasta ja Keski-Pohjanmaalta asti. Ne katselivat kuin +arastellen ja oudoksuen, vakavina, varovina, ja puhelivat hiljaa +kuin säästäen ja säälien. Se tuntui hänestä aina niin ikävältä, +että hänen täytyi väkistenkin pistää leikkiä sekaan, päästää vanha +luonto valloilleen ja olla yhä se sama, entinen, leikkisä, iloinen, +kaikkien ystäväin ihastus, mikä oli aina ollut. Kerran kevättalvella, +hankiaisten aikana, oli hän lähtenyt vielä Kuopioon. Hän oli ollut +silloin vähän parempi. Anna Loviisa oli peitellyt reslaan, vällyjen +ja nahkasten alle, ja pannut pehmoiset tyynyt selkänojaksi. Paavo oli +estellyt ja laskenut leikkiään emäntänsä puuhista. + +"Pääsen Syvärille, niin heitän tyynysi tielle — saat ne sieltä hakea. +Ja saat sanoa niille, jotka kysyvät, että piispa on taas mennyt +pitäjille pappiensa luo." + +Ja hänestä tuntui niin hyvältä ajelu raikkaassa, kirkkaassa +aamuilmassa, ja tutuilta ja rakkailta kaikki vaarat, niemet ja saaret +ja pitkä, kapeneva oikonen viittatiellä, ja Kinahmin pitkä harjanne, +joka häipyi kauas etäisyyteen harmaana, autereisena, niin että teki +mieli niitä kaikkia jollain lailla tervehtiä taasen pitkästä ajasta. + +Hän oli aina kulkenut häpeän ja kunnian välillä, häntä oli kiitetty ja +laitettu, nostettu ylös korkeuteen, käsillä kannettu, heränneen kansan +hellillä käsillä, ja sitten taas sieltä alas heitetty, maahan vajotettu +maine ja kunnia, tallattu, syletty ja lokaan upotettu hänen pyhimmät +ja parhaimmat harrastuksensa. Tämä matka oli hänen viimeisensä. +Hänen piti tavata vielä niitä kaikkia Kuopiossa — uusia ystäviänsä, +jotka olivat istuneet lukittujen ovien takana, niinkuin opetuslapset +pitkänäperjantaina juutalaisten pelon tähden. + +Mikä lie oikein Herran tarkoitus? Sekö, että näissä häntä itseään +kypsyttää, nöyryyttää ja riisua kaikesta, vai joku muuko? Jos ne +ovatkin riippuneet hänessä, heränneet, jos niiden rakkaus onkin ollut +ihmisrakkautta ihmiseen. Jos ne ovatkin kulkeneet hänen hiihtämiään +latuja, joiden nyt pitää tulla sotketuiksi ja poletuiksi, ja hänen +itsensä haisevaksi tunkioksi ja sylkilaatikoksi. Jos ne ovatkin eläneet +siitä, mitä hän on sanonut eikä siitä, mitä Herra. + +Oliko hän sitten ollut viaton? Jos olikin viaton siihen, mistä ne +häntä olivat syyttäneet pitkin vuosia viimeksi, niin oliko muuhun? +Tätä hän oli kysynyt yhä useammin itseltään viime aikoina. Hän oli +yhä uudestaan käynyt läpi koko elämänsä retken, etsinyt, penkonut, +kaivanut esille kaikki vanhat muistot, matkat, seurat ja seurapuheet, +riidat ja käräjänkäynnit ja tarkastellut niitä, yksinäisinä hetkinä, +pitkinä päivinä ja unettomina öinä. Ja kaikesta tästä oli kasaantunut +hänen eteensä korkea vuori törkyä, syntiä, lankeemuksia — ylpeyttä ja +itserakkautta, kun kaikki häntä palvelivat ja vaimot lauloivat "Saul +löi tuhannen, mutta David kymmenentuhatta" — uhmaa ja katkeruutta, kun +maailma häväisi ja herrat vetivät oikeuksiin — kateutta ja loukatun +kunnian kipua, kun toiset tulivat tielle ja alkoivat koota joukkoja +ympärilleen — taitamattomuutta ja rakkauden puutetta ja sopimatonta +käytöstä ystäväin parissa ja erimielisten ja sitten vielä paljon muuta. +Jos hän joskus oli ollut kukkulalla ja sieltä rohkein mielin ja kevein +sydämin katsellut toiselle puolen kuoleman virtaa, niin oli hän nyt +saanut olla syvimmässä rotkossa, missä hänelle ei ollut jäänyt muuta +mitään jätelle kuin tämä tullimiehen rukous: "Jumala armahda minua +syntistä!" + +Reki retkahti lyöttöpaikassa, resla risahti, pitkä jono hevosmiehiä +tuli vastaan järvellä huutaen, hoilaten hevosilleen. + +Vaan ei ollut Herra vielä näännyttänyt eikä ottanut pois laupeutensa +kättä. Ei ollut Herra vieläkään vihassaan lyönyt eikä kaivon kantta +kiinni pannut. Mitä oli tehnyt, sen oli tehnyt rakkaudessaan, +puhdistaakseen häntä kaikesta kuonasta ja irroittaakseen ystäväin +ylistyksestä ja maailman pahoista puheista, niiden vihasta ja vainosta, +jotka eivät Herraa tunne, ja niiden tuottamasta katkeruudesta. Herra +oli vielä puhkaissut tien hänen luokseen, hänen suurten synteinsä läpi, +ja sytyttänyt uskon kipinän. + +Hän katseli vaaroja kaukana Kallaveden rannalla ja taloja vaarojen +laella, jotka olivat kuin pilviin kohonneita iltapäivän valaistuksessa. +Toiset olivat tuttuja paikkoja, joissa oli Herran tuli kerran syttynyt +ja joissa sitä viime vuosina oli käyty virittämässä ja kohentamassa +yhdessä Berghin kanssa. Oli niin hupaista se, että hän pääsi, että +Herra auttoi hänet vielä tälle matkalle, että sai vielä nähdä niitä +siellä. + +Hän vääntyi vaikeasti reestä Berghin pihalla, kyytimiehen auttamana, +vaan hän reipastui, kun oli päässyt jaloilleen, ja astui vikkelänä +sisälle. + +"Niinkuin siihen heitetty jostain — sieltä, mistä ei olisi osannut +odottaakaan — ilmestys itse —", hoki Bergh ja seisoi kauan +tervehtimättä. "Vaan sinustapa, Paavo, näkyy tulevan mies vielä." + +"Eivät saa muutoin sitä käräjäjuttuaan päättymään, jollei minusta +miestä tule", puheli Paavo ja asetteli turkkiaan eteisen nurkkaan. + +"No ei nyt siitä heti — kaikkein pahimmasta ja huonoimmasta", sanoi +Bergh siirrellen tuolia. + +"Pahimmasta ja huonoimmasta ensin, niin jäävät paraat viimeiseksi." + +"Siitä on täällä jo niin paljon puhuttu, sitä vatvottu ja väännetty +ja oijottu, että se jo saa jäädä käräjäherrain asiaksi", sanoi Bergh. +"Miten sinä, Paavo, olet voinut? — Ne ovat jo kertoneet kaikenlaista." + +"Miten milloinkin — tuulten ja ilmain mukaan. Rinta on ollut pitkin +talvea raskas ja hengen käynti ahdasta ja vaikeaa, varsinkin pahoilla +säillä. Ei kestä eikä jaksa enää mitään." + +"Niin — ja niitä kulkee siellä yhä, vaikka ne tuntevat ja tietävät +Paavon heikkouden." + +"Ei niistä mitään jotka oikeilla asioilla kulkevat, vaan niistä, jotka +kantavat vieraita, vääriä asioita." + +"Jaa — jaa, niin — niin. Tämä on sellaista seulomisen aikaa — mitä lie +oikein?" + +"Herroista oli vastus ennen omassa joukossa, vaan nyt taitaa tulla taas +talonpojista. Tiedätkö sinä mitään siitä Vilhelmistä, Lauri Niskasen +serkusta?" + +"Sitä samaa, mitä Paavokin. Samat miehet ovat käyneet täällä kuin +sielläkin." + +"Se nyt siellä profeettana liikkuu, kun eivät muut pääse — saarnaa +niille siellä perustamatonta rauhaa. Lapuan Malmberg kuuluu sille +antaneen vapaan passin. Vaan se on niin, että kun ei valvota, kun +annetaan löyhässä mielessä sisällisen valon kadota, niin eksytään." + +"Minusta ne ovat niin surkeita kaikki nämä riidat ja sotkut, joita on +ollut siitä lähtien, kun Hedberg erosi. Liekö niissä kaikissa sitten +perää, mitä ovat siitä Vilhelmistäkin puhuneet? Kun on kerran rakkaus +sammunut, niin ei muuta kuin vikoja vain — toisten vikoja. Voi, hyvä +Paavo, miten näiden yli päästäisiin siihen entiseen?" + +Ja Bergh käveli miettivänä, murheellisen näköisenä edestakaisin +kamarinsa lattialla. + +"Siinä sitä jo on meille — heikoille, huonoille, että maailma ahdistaa +ja repii ja raastaa", jatkoi hän kuin itsekseen. + +"Kuule, Paavo!" sanoi Bergh yhtäkkiä ja pysähtyi Paavon eteen. "Se on +nyt selinnyt asia sellaiseksi, että ne tähtäävät minua sillä jutullaan, +jonka ovat sinua vastaan nostaneet." + +"Sinua ja minua ja meitä kaikkia. Saavat minut jalkakampillaan +kaadetuksi, niin luulevat kaatuvan koko kansan, heränneen kansan, +hengellisen Israelin." + +"Niin — vaan se on niin, että täällä tuli muudan rouva herätykseen, +hieno rouva, ja alkoi kulkea seuroissa, karisti korut päältään ja +pukeutui yksinkertaisesti, niinkuin muutkin heränneet säätyläiset. +Siitäkö mies kiukkuunsa — sen mies — sellaiseen kiukkuun, että piti +panna koko Kuopio liikkeelle." + +"Kuule, pakanaa —!" kuului Paavo sanovan, "Ja nosti vainon —." + +"Jos olisi vain saanut jotain syytä minua vastaan, niin olisin minä nyt +siinä samassa, missä sinä, Paavo, olet ollut. Rouva-rukka tuli tänne +kerran hädissään neuvoa kysymään, ja minä sanoin sille, että pitää +kuunnella omaatuntoaan, ettei niissä asioissa muu kukaan saa määrätä." + +"Niinkuin pitääkin", tokaisi Paavo. "Mikä niille parannuksesta +puhumaan, joilla on kaikenlaisia helvetin kaapuja päällään." + +"Kävi kerran täällä sen mieskin, huusi ja uhkaili ja piti sellaista +ääntä, ettei siihen mahtuneet mitkään selitykset — ei kuullut eikä +nähnyt eikä välittänyt mistään puheesta mitään. Minä jo silloin +aavistin jotain, vaan en olisi tätä osannut odottaa." + +"Sitä kun ei ymmärrä eikä älyä kukaan, minkä puun kylestä saatana +milloinkin ampuu ja millaisella panoksella." + +"Löysivät sitten sen Hiltus-rukan, joka oli ollut mukana Kurkiharjun +häissä — miten lienevätkin löytäneet — jahtimatkoillaan tai muualla +— ja saivat siitä itselleen todistajan. Ja se on nyt sitten niiden +mielestä parempi ja luotettavampi kuin me muut, Laurén ja minä ja monet +kymmenet." + +"Se siinä on pääasia", jatkoi Bergh, "että pitää saada mustatuksi koko +joukko päästä jäseniin saakka, pitää näyttää kaikelle maailmalle, +mitä me oikein olemme, että olemme juoppoja, huonon elämän pitäjiä +sellaisia, inhoittavia, tekopyhiä seuroinemme ja körtteinemme." + +Ja Berghin tapasi samassa joku sisällinen liikutus, kiivastus, loukatun +katkeruus ja kipu, niinkuin olisi omaan verekseen haavaansa itse +vahingossa koskettanut. + +"Sinua, vanhaa miestä, vainoovat, jonka on elämä ollut Herran työtä", +jatkoi hän sitten tyynempänä. "Ei siitä kyillä mitään tule — ei voi +vääryys olla koskaan oikeutta — vaan eivät ne muuta pyydäkään kuin +saada rääkätä ja viruttaa loassa vanhaa miestä." + +"On virutettu ennenkin — on syystä ja syyttömästi", sanoi Paavo +vakavana, haikealla äänellä. "On ollut sellaista minun elämäni, että +vaikka olisin pyrkinyt pyhyyteen ja pessyt itseni saippualla, niin +olisi Herra kuitenkin painanut minut lokaan itselleni kauhistukseksi." + +"Jaa — jaa — niinhän se on, että kun vain jaksaa välinsä Herran kanssa +sopia ja tietää todistajansa olevan taivaassa, Isän oikealla puolella, +niin ei mikään mitään — ei ihmisten kiitos eikä kirous. Meillä pitää +olla aina vääryys omalla puolellamme ja omat suuret syntimme silmäimme +edessä. Heränneen kansan pitää olla häväistynä ja alaspainettuna syystä +ja syyttömästi, muutoin ei se herännyttä, Herran kansaa olekaan." + +Bergh seisoi ikkunan edessä ja tuijotti kostunein silmin lasiensa takaa +kadulle, kädet housun taskuissa. + +He istuivat ja puhelivat kahden, Paavo siitä, mitä oli kokenut pitkän +talven kuluessa, kun ei ollut päässyt liikkumaan, Bergh omasta työstään +ja Herran työstä Kuopiossa ja ympäristössä. Lisette, Berghin sisar, ja +rouva pistäytyivät tuontuostakin kamariin, istuivat äänettöminä sukkaa +kutoen ja kuunnellen ja taasen poistuen omille askareilleen. Vaan +myöhemmin alkoi tulla seuraväkeä, vanhoja heränneitä vaivalloisesti +liikkuen, jotkut kepin varassa laahaten itseään, ja nuorta, reipasta +joukkoa, herroja ja vallasnaisia, joiden pitkät palmikot heilahtivat +huivin alta. + +Ei tahtonut olla oikein sitä, mistä puhua, mistä alkaa ja mitä sanoa. +Paavokin istui vaiteliaana omassa sopessaan sängyn päässä, omissa +ajatuksissaan, katsellen vieraita rauennein katsein. Tuntui kuin olisi +jotain välillä, hänen ja näiden muiden, niinkuin ei hän olisi näiden +mielestä enää sama Paavo ja niinkuin nämäkin olisivat jo vieraita, +kaukaisempia kuin ennen, jotain toista joukkoa eikä sitä entistä, +joka tuli avosylin vastaan ja puhkesi kyyneliin näkemisen ilosta. Ja +oli sitäkin, että hän tunsi itsensä orjuutetuksi sen jutun tähden, +että oli epäilystä sielussa ja salaista häpeää ja oman loukatun arvon +hiljaista uhmaa. Niinkuin sanoisi joku ääni sisässä: eivät pidä sinua +enää entisenä Paavona — niillä on täällä jo parempi johtaja. Ei ole +enää sinun sanasi samaa, painavaa, mitä oli ennen — niillä on täällä +paremman sana. + +Vaan sitten kuului veisuuta salista, sitä samaa, vanhaa, kaihomielistä, +erämaata kulkevan yksinäistä huhuilemista, ahdistetuista rinnoista +lähtenyttä, vaan irti päässeenä ylös korkeuksiin kohonnutta ja kauas +etäisyyteen häipynyttä. Se oli aina ollut Paavolle jokapäiväistä, hänen +oikeaa elementtiänsä, sitä ilmaa, jota hän oli hengittänyt, sielun +lakkaamatonta sointua, hiljaista kaikua jossain sisimmässä, niinkuin on +kosken kohina sille, joka on sen rannalla lapsuudestaan asti asunut. +Ja sittenkin oli tämä kuin uutta täällä. Miten se hiveli ja hyväili +sydäntä, miten se kulki uutena elämän virtana läpi ruumiin, nuorrutti +ja nostatti ja kevensi, niinkuin olisi jokin tullut likelle, pyyhkinyt +ja lääkinnyt sielun, sitten taas poistunut ja taas tullut ja tuonut +uutta lääkettä tullessaan. Hän ei katsonut ketään, ei nähnyt ketään, +kuuli vain, joi virren lämpöä ja sävelten tuoretta suloa. + +Hän ei ajatellut puhettaan, aukoi vain suutaan sisällä salissa ja antoi +vain tulla. Hän oli kuin kone, jota toinen käytti, kuin kantele, jota +toinen soitti. + +"Niin, ystävät, niin se on, että meidän pitää monen vaivan kautta +jumalanvaltakuntaan sisälle käymään. Ei ole kristitty mikään, jolla +ei vaivaa eikä ristiä ja joka ei ristiänsä Herran jälessä kanna. Nämä +ovat niiden matkamiesten virsiä, jotka saavat aina joskus levähtääkseen +raskaan riippinsä maahan laskea, vaan ei sitä siihen jättää, ei olla +eikä aikailla, kun on päähän päästävä ennenkuin ilta joutuu. Ja se +joutuu meille jokaiselle, minulle, vanhalle miehelle, ensin, teille +sitten, ja sitten vasta pääsevät nämä sävelet siteistään, kiusattujen +syntisten sävelet, Jumalan lasten vapaudessa. Minulla on ollut paino +sellainen, jonka kaikki tiedätte, vaiva, joka on maahan painanut, +vaan ei vielä epäuskon suohon upottanut. Se on minun pitänyt Herralta +ottaa, vaikka onkin maailman antamaa, ja Herran voimalla kantaa, kun +ei oma ihmisvoima ole riittänyt. Ja mihinkäpäs se riittää muuhun kuin +pahuuteen ja synnin tekoon? Vaan ei ole Herran voima ennen saatavana +kuin on oma loppunut ja syntinen painettu alas tomuun ja tuhkaan siellä +Herraa avuksensa huutamaan. Ette te ole tietäneet, millainen Paavo minä +olen ollut, että olen ollut sellainen, joka on kuritukset kantanut +ja Herran ruoskaa maistanut, vaan en siitä sen paremmaksi tullut, en +pyhemmäksi enkä hurskaammaksi. Tien opin tuntemaan nuoruuteni päivinä +kerran ja tietä kulkemaan, niinkuin sen seppä neuvoi, vaan tie on ollut +joka päivä tukossa, niin etten ole saanut tallattua jälkeä milloinkaan +taivaltaa. Omat syntini ovat sen tukkineet, oma paha luontoni ja +ilkeä sisuni. Sitä olen monesti ajatellut, että tiesikö taivaallinen +isä, millaisen lapsen sai kasvattaakseen kuin minunkin. Minua on +pitänyt pitkin matkaa lyödä, hihnoilla ja rautamarhaminnalla ruoskia, +oma poikani pois ottaa murhamiesten kätten kautta, minua sakoittaa, +käräjissä käyttää ja kulettaa ja minulle muita kantamuksia antaa. Vaan +nämäkin virret, joita täällä olette veisanneet, ovat taasen sieluani +virvoittaneet uudella elävällä toivolla, niinkuin Herran oma sanakin. +Minä vain pääsinpäivää uskossa odotan — en uskonsankarin uskolla +millään, vaan suuren syntisen pelastuksen ja viimeisen vapahduksen +toivolla ja ikävällä." + +Hän puhui vielä rohkaisun ja kehoituksen sanoja ystävilleen, vanhoille, +ensi herätyksen ystäville, jotka jo olivat hautaansa likellä ja +nuorille, vasta heränneille, jotka ensimäisessä rakkaudessaan elämän +tietä vaelsivat. Hänen äänensä oli hiljentynyt ja heikentynyt, vaan +lämmennyt yhä enemmän ja käynyt sydämelliseksi ja helläksi. Ja kun oli +lopettanut, jäi hän istumaan paikalleen liikkumattomana kuin kuvapatsas +heikon, avuttoman näköisenä, pää taaksepäin painuneena. + +Ei ollut kuivaa silmää kellään salissa eikä kamarissa. Herrat seisoivat +liikkumattomina ovessa kamarin puolella, siihen unohtuneina, ja +antoivat kyyneltensä valua vapaasti, niinkuin antaisivat niiden mukana +nyt purkautua sielusta sen, mikä siellä oli kauan ollut kuormana, ja +niinkuin tämä tässä olisi sellainen erityinen hetki ja tilaisuus, +jolloin ei sovi eikä saa mitään salata eikä suojella. + +Kun virsi oli päättynyt, kuului toisesta kamarista — sen viereisestä, +jossa herrat olivat — outoa puhetta, vienoa, valituksen tapaista ääntä, +sairaan surullista, katkonaista pyyntiä. Se oli Lisette Berghin ääni, +lehtorin sisaren. + +"Mitä Lisette sanoi?" kysyi Paavo hiljaisella, aralla äänellä. + +"En saa oikein selvää — jotain taivaan ilosta ja riemusta", vastasi +Berghin rouva. "Sanoo, että Herra on kuullut heränneiden rukoukset +ja nähnyt niiden vaivat ja ahdistukset — että Herra tulee ja päästää +Paavon suuresta vaivasta — että ei pidä uupua eikä nääntyä, kun on +Kristus auttajana ja puolesta puhujana. — Nyt en enää ymmärrä — jotain +kruunusta ja karitsan häistä", jatkoi rouva hiljaista puhettaan ovelta. + +Paavon silmät olivat punastuneet ja kurttuiset kasvot vavahdelleet +sisällisestä, voimakkaasta liikutuksesta. Kun hän käsillään pöytää +vasten ponnistaen siirtyi hetken päästä kamariin horjuvin askelin, +kajahti virsi hänen jälessään rohkeana, kirkkaan naisäänen aloittamana, +täynnä toivoa ja uutta uskallusta — voiton virsi, kiitosvirsi. + +"Minun on pääsinpäiväni likempänä kuin luulettekaan — täällä on +rinnassa sanantuoja — vaan jatkakaa te kilvoitustanne ja näitä +harjoituksianne. Kokoo sinä, Bergh, ystäviä ja hoida niitä — +kiusattuja ja ahdistettuja! Muista hakea huonoimpiakin, joita eivät +ystäväsikään enää minään pidä! Tie on armon tie, niinkuin se on ristin +ja kilvoituksen tie. Toiset lankeavat lakkaamatta ja vihollisen +rääkkääminä näännyttävät sieluaan, puolikuolleina verissään maaten. +Minä en ole milloinkaan päässyt mittaamaan sen armon suuruutta, jolla +Herra on minua hoitanut. Sitä vain ajattelen, että jos on muita minun +kaltaisiani, yhtä ilkeitä ja juonikkoja, niin on niiden sielu aina +tulessa, milloin vihan ja peljätyksen, milloin epäilyksen ja raskaan +toivottomuuden." + +He istuivat alakuloisen näköisinä ja tuijottivat alas kuin yhteen +samaan paikkaan katsellen, niinkuin kuuntelisivat sitä, mitä eivät enää +milloinkaan kuule, niinkuin tämä olisi Paavon viimeinen puhe, hänen +hyvästinsä heille kaikille. + +"Jos on niin, Paavo, että sinä et enää jaksa tulla, niin me käymme sitä +useammin Saaressa", sanoi Bergh ja keskeytti äänettömyyden. + +"Tämä raatimies ainakin", huomautti Paavo hymähtäen ja katseli +raatimies Malmbergia, joka oli ajanut hänen asiaansa Tuusniemen +käräjillä. + +"Paavo ei saa sitä murehtia eikä sillä sieluansa enää raskauttaa", +sanoi Malmberg hellästi kuin puhuisi omalle lapselleen. + +"En minä enää — enkä ole ennenkään — pitkään aikaan. Minä vetoon asiani +korkeampaan oikeuteen kuin nämä maalliset. Siihen pitää päästä aina, +kovinakin aikoina, että on turva." + +"Niin — kun vain pääsisi — kun saisi lasketuksi kaikki huolensa Herran +kannettaviksi", sanoi joku joukosta. "Kannan niitä itse kaikenlaisia — +hengellisiä niinkuin maallisiakin — omia syntejäni ja muiden." + +"Et kanna — et kestä päivääkään yksin niiden alla. Se on salattuna +sinne taakse — kantajasi ja auttajasi, jota et näe ja jonka läsnäoloa +et tunne." + +"Olisi edes saatu kirjoitetuksi muistiin, mitä Paavo on puhunut — mitä +taasen tänäkin iltana", sanoi sama, äskeinen nuorimies hyvillään Paavon +sanoista. "Unohtuvat ja kuluvat pois taasen mielestä, kun Paavo on +mennyt. Jos ei sitten enää kuullakaan milloinkaan —." + +"Lukekaa siitä kirjasta — siitä, joka kirjoitettiin kerran markkinain +aikana! Siinä on lyhyt neuvo sinulle ja kaikille heränneille, niin ette +eksy." + +"Niitä on paljon viety, vaan vielä on täällä jälellä", sanoi Bergh ja +avasi kaapin oven. "Muudan sana heränneille talonpojan säädyssä", luki +hän kuin itsekseen kirjan nimen. "Paavon testamentti meille", sanottiin +joukosta. "Paavon testamenttia me olemme kaikki — kaikki heränneet ja +heränneiden lapset. Jos ei Herra olisi Paavoa aikanaan herättänyt ja +aseenaan käyttänyt, niin ei olisi herännyttä kansaa tässä maassa eikä +näitä seuroja." + +"En tiedä, mitä olisi tai mitä olisi olematta", sanoi Paavo. "Sen +vain tiedän, että väärään olisi Lustig vienyt Savojärven esikoiset ja +hukuttanut hurmahenkeen — väärään henkeen olisivat jo Karjalassakin +menneet. Vaan ei tämä minun — Herran tämä on." + +"Herran — Herralle kiitos ja kunnia kaikesta", sanoi Bergh asetellen +kirjasia paikalleen kaappiinsa. + +"Ja Paavolle häpeä", jatkoi Paavo. "Paavon pitää tulla riisutuksi +kaikesta ihmiskunniasta — itsensä tähden, ettei huku — heränneiden +tähden, etteivät pidä Paavon sanaa Jumalan sanana." + +Kun muut kaikki jo olivat menneet, jäi raatimies Malmberg vielä jälelle +puhumaan Paavon kanssa käräjäasiasta. + +"Ne eivät jätä asiaansa kesken. Tietävät kyllä vääryytensä, vaan niille +itselleen on samantekevää, voittavatko vai tappavat. Pääasia on, että +saavat häväistä ja pitää tunkion laitaa tuoreena", sanoi Malmberg. + +"Vaan surkea se vain on. Kansa täällä herää, ihmiset etsivät sielunsa +autuutta, ja siitä nostetaan sitten vaino sellainen, ettei luulisi +oltavan kristityssä maassa." + +Bergh käveli kiivaasti lattialla ja tuntui kiihkoutuneen, nyt niinkuin +iltapäivälläkin. + +"Herroista se on — eivät sitä talonpojat tee — herroja ne ovat aina +olleet, jotka ovat vainon nostaneet ja päälle käyneet — Kalajoella ja +Karjalassa niinkuin täälläkin. Mikä viha niillä pitääkin oikein olla — +herroilla?" + +"Herroja nekin olivat, jotka Kristuksen ristiinnaulitsivat — eivät +sitäkään talonpojat tehneet. Niiden on maailma makeampi kuin +talonpoikain, niin siitä on vaikeampi luopua, ja niiden on kunnia +suurempi", selitteli Bergh. + +"Rouviansa ne pelkäävät, eivät itseään. Mitä ne itsestään, joilla on +kapakka kirkkona ja kortit raamattuna", sanoi Malmberg. "Niinkuin se +Keppleruskin, josta tämä juttu on kotoisin. Rouva ei enää miehensä +mieliksi hekumoinut eikä itseään kukkinut, niin siitä viha ja vaino." + +"Vaimo on miehen kunnia — etkö sinä sitä tiedä?" naurahti Paavo. + +"Minä vain vielä, että Paavo saa olla huoletta, niinkuin ei koko juttua +olisikaan ja niinkuin sitä ei olisi ollutkaan", sanoi Malmberg ja +hyvästeli iloisesti, reippaasti. + +"Ovat niin hupaisia kaikki — niin eläviä. Kokoontuvat täällä kerran +viikossa — uusiakin on aina joukossa — nuoria miehiä ja naisia — Paavoa +vielä tarvittaisiin", puheli Bergh, kun raatimies Malmberg oli lähtenyt. + +"Paavo on ollutta ja mennyttä. Paavosta ei ole kohta enää muuta jälellä +kuin lahoova ruumis mullassa ja vanhat muistot ystäväin mielissä, vaan +nekin kuluvat ja haihtuvat." + +"Vaan merkillistä se on ollut Paavon elämä, niinkuin on ollut tämä aika +siitä asti kun minä muistan", jatkoi Bergh. "Ihmisillä on ollut joka +paikassa jollain lailla tekemistä Herran asian kanssa, jollei muuten, +niin ovat sitä vihanneet ja vainonneet." + +"On se, vaan minusta tuntuu sillä kuin lakkaisivat herätykset. Ne ovat +jo siellä lakanneetkin, niissä ensin alkoivat. Pane sinä se mieleesi, +että edespäin ovat kylmät, kovat ajat ja eksymykset! Sinä ne vielä +näet." + +"Ei ole minun näkemisestäni, ei ole tietoa minullakaan, milloin kutsu +kuuluu. Kun olisi se yksi ja tärkeä vain aina mielessä ja kun jaksaisi +pitää joka päivä ohjat tiukalla. Herätty on ja tielle tultu, laumoissa +kulettu ja joukkoa jatkettu, vaan kuka tässä perille pääsee?" + +"Pääsee, joka päästetään ja joka pysyy köyhänä ja nöyränä. Jos ei Herra +armahda joka päivä uudella armolla, niin ei päästä vanhan varassa +yksikään. Minusta on monesti tuntunut siltä, että jos helvettiin +joudun, niin sen pitää minun helvettini olla kuumempi kuin muiden. +Vaan en lähde enää epäuskon alle, en salli saatanan kiusata itseäni +enkä peljättää sieluani, vaan sanon sille: saat mennä Kristuksen luo +puhumaan pelastuksestani ja autuaaksitulostani." + +"Mitä Paavo aikoi vielä puhua ja ennustaa tulevista ajoista?" kysyi +Bergh. + +"Sitä, että siitä tulee sellainen riita ja sota, ettei vielä mitään +se, mitä on ollut tähän asti. Minä sen tunnen hengessäni. Se on jo sen +alkua, kun ne juoksevat Kalajasta päin tänne niine juttuineen. Ja miten +käynee sitten, kun ovat aikansa riidelleet? Hillitse sinä herroja, +hillitköön Niskanen talonpoikia! Jos Herran työ kerran hukkuu niihin +riitoihin, saa saatana liian suuren ilon." + +"Täällä ei niistä ole mitään haittaa", sanoi Bergh. + +"Ei ole vielä, vaan tulee vasta olemaan. Mitä meillä olisikaan, miten +olisikaan ihanaa Herran vainio, jos olisi pysytty samanmielisinä! Vaan +ne lohkovat nyt palan kukin Paavon halmeesta ja tekevät omat talonsa +uudelle paikalle omine sarkoineen ja uusine oppeineen." + +"Mikä ei ole Herran istuttamaa, nykitään pois. Antaa niiden tulla — +riitojen ja eriseurojen, jos on Herra ne lähettänyt koetukseksi ja +puhdistukseksi!" + +"Ei se ole Herran työtä, saatanan se on ja lihallisten kristittyjen. +Sinulla on voide — katso sinä eteesi! Olisin jaksanut liikkua, niin +olisin vielä lähtenyt Kalajan puolelle ja Suu-Pohjaan. Vaan en jaksa +enää. Saapi nyt olla tämä matka viimeinen." + +Kun Paavo aamulla ajoi pitkin Kallavettä, tunsi hän itsensä +terveemmäksi kuin mitä oli tuntenut moniin aikoihin. Miten ne sentään +olivat hyviä hänelle kaikki! Ne olivat tulleet aamulla varhain vielä +tapaamaan ja tervehtimään ja veisaamaan ja hyvästiänsä heittämään. +Bergh oli peitellyt rekeen kuin omaa isäänsä ja taputtivat vielä +portilla olalle. + + + + +XXIII. + + +Kaiken syksyä oli Paavon tauti yhä pahentunut ja talven tultua käynyt +niin ankaraksi, että hänen oli täytynyt jäädä vuoteensa omaksi omaan +pieneen kamariinsa. Kesällä hän vielä istui pihamaalla ja joskus, kun +oli lämmin, tyyni sää, kulki alas rantaan ja viipyi siellä tuntikausia. +Syksympänä kävi hän vielä kerran päivässä pirtissä lukemassa väelleen, +vaan talven tultua ei jaksanut enää eikä uskaltanut. Ei noussut jalka +enää maasta, päätä vain huimasi ja rintaan koski, niin että alkoi aina +yskittää, kun milloin aikoi ja yritti pirttiin mennä. + +Siinä oli pieni pöytä ikkunan alla ja pöydällä vanha raamattu jalallaan +ja joitakin kirjoja, pienempiä, mustakantisia, ruskettuneine lehtineen +vieressä, "Hunajan pisarat" ja joku muu. Vastapäätä olevalla seinällä, +ovesta vasemmalla, oli kirjahylly, jossa olivat muut suuremmat, +Nohrborgit, Wegeliukset, Luteerukset. Pieni, matala ikkuna päästi +valoa sisään salmen puolelta, minkä rannalla oleva kuusikko peitti +toisella puolen kohoutuvan Rahasmäen kuvetta, niin että harja vain +näkyi ikkunaan. Kirjahyllyn alla oli pitkä, seinän pituinen rahi, jolla +olivat aikanaan istuneet opetuslapsina herrat ja talonpojat kuunnellen +Paavon syviä puheita salatusta elämästä ja salatusta viisaudesta. + +Päivät pääksytysten makasi Paavo tuijottaen eteensä kohti ovea, josta +joku tuli ja meni, milloin Anna Loviisa itse, milloin Albertiina, vanha +palvelija. Kaikki vanhat muistot kulkivat siinä hänen maatessaan yhä +uudestaan omaa tietään läpi sielun, tulivat, viipyivät, mitkä pitemmän, +mitkä lyhemmän aikaa, ja menivät menojaan pian taasen takaisin +tullakseen. Toiset tulivat jostain kaukaa, hämärinä, epäselvinä, toiset +likeltä tuttuina, vereksinä, äskeisinä, vasta elettyinä. Hänestä tuntui +niin somalta, että hän siinä nyt muisti kaikenlaisia pieniä asioita ja +tapauksia, joita ei ollut ennen muistanut eikä mieleensäkään pannut. +Jos se oli jotain huvittavaa hänen mielestään, niin hän kertoi sen heti +Anna Loviisalle ja Albertiinalle. + +Kerran kesällä oli tullut vanhoja ystäviä vieraaksi, Lauri Stenbäck ja +Niskanen. Ne olivat astuneet Iisalmelta asti oikoteitse ja ilmestyneet +yhtäkkiä pirttiin, kun Paavo oli illalla ollut väelleen lukemassa. +Toisen kerran taas oli Durchman tullut samoin yllättämällä. Vaan +eivät olleet herrat enää samoja kuin ennen, ei ollut enää samaa iloa +ja elämää yhteentulo ja tapaaminen, ei naurettu enää eikä laskettu +leikkiä. Niinkuin olisi kasvanut heidän välilleen jotain, josta ei +oikein tiennyt, mitä se oli. Niinkuin ne jo tietäisivät itse kaikki, +kysymättä, kuulematta, ja niinkuin eivät herrat enää tarvitseisikaan +ketään neuvonantajaksi. "Vanhentunut olet sinäkin, Paavo", "ei ole +enää Paavon taival pitkä", "ei ole Paavosta enää matkoille", olivat +hokeneet. Durchman oli ollut nyrpeällä, vikoilevalla mielin, moittinut +vain heränneitä ja kaivellut niiden vikoja, niinkuin ei niissä olisi +ollutkaan muuta kuin vikoja vain. Johon Paavo oli vihdoin vastannut +vähän kärsimättömänä: "Kuka sitten herroja helvetissä passaa, jollei +siellä talonpoikia ole." + +Hän muisteli niitä mieluummin nuorina ylioppilaina ja maistereina. Ne +olivat silloin nöyriä ja avomielisiä, puhuivat kaikki asiansa, hyvänsä +ja huononsa, lapsellisesti, yksinkertaisesti, pyörivät ympärillä ja +riippuivat kortin helmoissa. Miten olikaan silloin hupaista — talvella +Helsingissä, ensi kertaa käydessä, ja kesällä niiden juhlissa, keskellä +kesää, kuumimpana aikana, kiireimpänä heinäntekoaikana! Toinen mies +oli silloin vielä Stenbäck, jonka kanssa kulettiin pitkin Suomennientä +Helsingistä Kalajaan saakka. Oli sellainen, että piti saada kaikkensa +sanotuksi, salaisimmatkin asiansa molemmin puolin, ettei ollut +herruutta mitään välissä eikä orjuutta. + +Hän makasi usein päivisin hortua, puoliunta, kun ei ollut öisin +saanut kivuilta eikä yskäkohtauksilta nukutuksi. Silloin hän aina oli +olevinaan seuroissa, suurissa seuroissa, istuvinaan pöydän takana, +raamattuaan vastapäätä, suurta raamattua, joka makasi jaloillaan. Hän +oli kuulevinaan voimakasta veisuuta, pirtin täyteistä, painokasta, +ja näkevillään pyöreitä, punakoita kasvoja, jakaukselle kammattuja +päitä ja leveitä, sarkaisia hartioita. Hän heräsi aina siihen, että +oli itse aloittamassa virttä, omaa virttään, vaan ei saanutkaan +aloitetuksi. Yritti yhä uudestaan, ponnisti voimainsa perästä ja sitten +korahti jotain kurkussa, irtautui rinnasta, outo, epäselvä ääni, +niinkuin hätääntyneen ja vaaraan joutuneen huuto. Albertiina oli ensin +säikähtänyt ja hypännyt ylös rahilta ja hakenut Anna Loviisan pirtistä. + +Kun olisi kerran vielä päästä suuriin seuroihin Suu-Pohjaan tai +Kalajaan, kun saisi tavata vielä, puhua vielä yhden kerran, yhden +ainoan! Hänellä olisikin nyt paljon puhumista. Nyt hän sen tietäisi, +nyt osaisi sanoa, millaista on lopputaival, ja millaista on silloin, +kun syntistä riisutaan alastomaksi ja kypsytetään kuolemalle. Hän +varoittaisi niitä kaikkia riidoista, joihin ne ovat sotkeutuneet ja +joissa kuluttavat kallista aikaansa Herran työtä turmellen. Vaan ei +hän pääse enää, ei ajeta enää törmästä alas Syvärille, niinkuin ennen, +ei istuta enää seurapirtissä yhdessä, ei kuulla enää heränneen kansan +veisuuta, sitä nousevaa, paisuvaa, ylöspäin kohoutuvaa, joka ennen +virvoitti sielua ja innostutti mieltä. Täällä näin ovat hänen seuransa, +tässä pienessä kamarissa kahden kuulijan keskellä, Anna Loviisan ja +Albertiinan. Täällä hän saa yksin taistella, yksin hakea itsellensä +lohdutusta ja rauhaa ja uutta toivoa. + +Siinä olivat "Hunajan pisarat" vieressä pöydällä. Hän luki itse vähän +kerrallaan ja kun ei jaksanut enää, pyysi Albertiinan lukemaan. + +"Muistan aina sen illan, muistan yhtä hyvin kuin eilisenkin, jolloin +seppä luki tämän saman paikan ensi kerran", puheli hän eräänä +iltana Albertiinalle, joka oli taasen lukenut kappaleen "Hunajan +pisaroista". "Silloin se valkeni, silloin avautui armon ovi ensi +kerran. Se on sitten monesti sulkeutunut, mutta taasen avautunut, +kun olen kolkuttanut ja polvillani maaten sieluni pimeästä sisälle +pyrkinyt. Missä lienen harhaillut milloinkin, omien korkeiden +ajatuksieni vaaroilla ja kukkuloilla tai epäilyksieni synkissä korvissa +ja erämaissa, aina on ollut täytymykseni palata takaisin suurena +syntisenä samalle paikalle. Siinä on sielu itkenyt ja valittanut +lapsen itkulla, siinä huutanut hätäänsä hukkuvan huudolla ja eksyneen, +väsyneen äänellä, vaan aina on avautunut, aina on syntinen löytänyt +armahtajansa." + +Hän oli joskus niin heikko, ettei huomannut hoitajaansa, makasi vain +silmät syvällä päässä ja katseli ylös kuin jotain nähdäkseen. Suu näkyi +hiljaa käyvän, huulet, ohkaiset huulet, liikkuvan rukouksessa. "Ota, +Herra, vielä parannuksen tielle, ota omasi, kun olet omaksesi kutsunut +ja merkinnyt! Jätän tähän sinun eteesi suuret syntini. Missä olet +taasen, missä viivyt armahtajani? Jos olet siinä, missä olet ennenkin +ollut, käden koskettavilla, heikon vapisevan käden, niin tartu tähän, +ota tästä näin kiinni!" Ja hän näkyi ojentavan ylös laihaa, kurttuista +kättään, vaivalloisesti ponnistaen jaloillaan vuoteen pohjasta. + +Se tuntui Albertiinasta niin oudolta, että Paavo, vanha uskonsankari, +pyysi kuoleman kynnyksellä parannuksen tielle pääsyä, että alkoi vielä +alusta asian, vaikka loppu näkyi lähenevän päivä päivältä. Vaikka +niinhän se oli aina sanonut, että pitää, alkaa joka päivä uudestaan, +niinkuin ei olisi alkanutkaan, niin ei ole tarvis pitää itse huolta +omasta pyhyydestään eikä jokapäiväisten syntiensä tähden epäuskon alle +eksyä. Vaan se tuntui sittenkin niin kummalliselta, niinkuin ei se +olisi ollut mitään se, mitä Paavo oli ennen ollut ja harjoittanut. + +Kerran oli lautamies taasen tullut samassa asiassa, missä monesti +ennenkin, vaan tavannut hänet heikkona vuoteellaan. "Minä vetoan +korkeampaan oikeuteen", oli Paavo sanonut, ja jonkinlainen hymy oli +hetken aikaa kirkastanut hänen kasvojaan. + +"Minulla on todistaja taivaassa, jossa tiedän Lunastajani elävän", +puheli hän perästäpäin Albertiinalle. "Herra ei anna minun enää joutua +niiden revittäväksi eikä rääkättäväksi. Jo olen jossain ollutkin. +Olen ollut kunniassa ja häpeässä, ovat nostaneet ja laskeneet, vaan +aina on alaspäin meno ollut terveellisempää sielulle, vaikka vaikeata +tälle syntiselle lihalle. Vaan siihen on ollut sitten omaa syytäkin. +Ei ole kaikki ollut vanhurskauden tähden kärsittyä, mitä on kärsitty. +Tämä luontonikin on ollut sellainen, etten ole kyennyt sitä kurissa +pitämään. Kun yritin milloin, niin aina särkyivät omat vehkeeni." + +Joskus aina illoin kun sairaan tila on parempi, kokoontui väki kamariin +veisaamaan. Hän istui vuoteen päässä tyynyihin nojaten, kädet rinnalla +ristissä, puheli jotain väliin kehoitukseksi, väliin kuunnellen omia +lempivirsiään, silmät puoleksi sulettuina. + +"Veisatkaa se Lapuan Malmbergin virsi 'O, Herra, ilo suuri!'" +kehoitti hän kerrankin. "Teidän olisi pitänyt kuulla, miten ne sen +siellä veisasivat — Lapuan kirkossa — ennen sen saarnaan nousua. Vaan +sellaista oli sitten saarna kuin oli veisuukin. Mies pulska pöntössä +kuin sotaherra mikään, ääni kuuluva, kaikuva, joka otti luonnon +pois lujimmaltakin. Ei ole nähty eikä kuultu sellaista pappia tässä +maassa, eivät ne muut mitään sen rinnalla. Durchman paahtoi ja pauhasi +palavissa päin, vaan tämä nosti ja kohoitti koko kirkon, kantoi +kaikki syntiset Kristuksen eteen, jumaliset niinkuin jumalattomatkin, +ja jätti ne sitten siihen Herran itsensä hoidettaviksi. Se se onkin +oikeaa evankeliumia, missä ei syntisraukalta vaadita eikä velota eikä +heräämättömiä hosuta eikä tuomita, vaan armahdetaan raukkoja, säälitään +säälittäviä Kristuksen rakkaudella. Minne ne menevät itse, jotka eivät +mihinkään pääse, ja mitä parannusta ne tekevät, kuolleet, synteihinsä +kangistuneet, joilla ei voimia mitään eikä halua mihinkään? Niinkuin +olisin siellä, niinkuin kuulisin sen puhuvan suurissa seuroissa, kun +kuulen sen virttä veisattavan. + +"On oltu monesti yksissä, on nähty Herran tekoja ja ihmeitä sellaisia, +ettei ennen milloinkaan. Minä sen jo silloin tiesin ja sitä aavistin, +kun tavattiin ensi kerran Nivalan Pirttiperässä, että siitä tulee +väkevä mies, joka lyö amaleekit. Kävihän se täällä, näittehän tekin +sen silloin, kun se oli virkaheittona niiden toisten kanssa. Täällä +istuttiin ja puhuttiin yökaudet, saunattiin ja kalastettiin. Niitä +on täällä sitten käynyt monenlaisia. Vaan ne ovat nyt siellä hajalla +kaikki, missä mikin, ja peto raatelee seurakuntaa. Miten lie senkin +laita? Puhuvat kaikenlaisia ja kulettavat tänne outoja tietoja, +joista ei tiedä, mitä uskoa ja mitä olla uskomatta. Minä en niistä +enää mitään. Pääni pärjään ja sieluni pelastan, niin siinä on minulla +kyllin." + +Hän puheli omalle väelleen kuin luotetuille ystävilleen. Eivät ne +oikein tietäneet, mistä oli milloinkin kysymys ja mitä Paavo tarkoitti +puheillaan, kuuntelivat vain hartaina ja istuivat arkoina, hiljaa, +kädet ristissä, niinkuin olisivat kaiken ymmärtäneet. + +Miten se sentään oli muuttunut! Miten se oli käynyt pienen ja +avuttoman näköiseksi! Silmäkulmat olivat kuin kohonneet ja poskiluut +pistäneet terävinä esille. Suuret, syvät, lasimaiset silmät katselivat +surullisesti tulijaa, ja paksut, siniset suonet pullottivat +laihtuneissa, kellahtavissa käsissä. Vaan korkea, taaksepäin taipuva +otsa oli saanut sitä jalomman muodon, ja pitkät, valkoiset hapset +reunustivat sielukkaita, kalpeita kasvoja entistään arvokkaammiksi. +Niinkuin olisi nyt kasvoissa kaikki sielun syvyys, niinkuin näkyisi +niistä nyt koko se elämän viisaus, joka oli miehessä aikansa asunut, +ja niinkuin niihin olisi jäänyt näkyviä jälkiä entisistä, sisällisistä +taisteluista ja voitoista. + +Eräänä päivänä nostatti hän itsensä ikkunan eteen ja istui siinä kahden +tuolin nojassa. Kuurainen alkutalven metsä seisoi samana, totisena +salmen rannalla, kohoten ja leviten toisella puolen harmaaksi vaipaksi +vaaran rinteellä. Siitä meni tie viistoon ikkunan ohitse järvelle. +Hän oli siitä kulkenut kalalle ja Kalliolahteen. Ja hän muisteli, +miten he siitä silloin astelivat yhdessä alas järvelle, Lagus ja +Malmberg ja Durchman ja Lauri. Durchman edessä pyöriskellen ja puhellen +innoissaan ja Lauri perässä koppaa kantaen. Oli sekin ihmeellistä +aikaa, niinkuin on kaikki ollut yhtä ihmeellistä. Ja oli sekin, kun +tähän kerran tultiin Wiipurista — Pienen Soukan torppaan. Nälkäinen +joukko, sairaat lapset, pettu vielä puussa kiinni, ei einettä omasta +taasta, ei illallista itsellä, ei muuta kuin se, mitä Heikiltä saatiin +Kalliolahdesta ensi hätään. + +Hänen ajatuksensa harppasivat paikasta toiseen, pysähtyivät, pakenivat, +milloin omine valtoineen kulkien, milloin ohjattuina ja opastettuina +vanhoille, tutuille teilleen. + +Joulun alla tuli raatimies Malmberg Kuopiosta katsomaan vanhaa, +sairasta ystäväänsä. "Täällä Paavo vain —" + +Ja Malmberg tervehti iloisesti pitäen kauan kumartuneena kättänsä +Paavon kädessä. + +"Täällä minä. Tämmöinen on Paavo nyt. Ei kule enää maailman kiusana +eikä jumalattomain mieliharmina. Vaan paranee vielä, pääsee +vielä seuroihin, suuriin seuroihin, veisaa vielä ystäväin kanssa +kiitosvirttä." + +"Jaa — niin — siellä", sanoi Malmberg ujona ja arkana istuen ja +tuijottaen totisena sairasta. + +"Siellä — Herran tykönä — Karitsan kiitosta. Sotaa tämä on loppuun +asti. Saan yhdestä voiton, niin on jo toinen vihollinen vastassa. +Niinkuin niitä olisi nyt enemmän kuin ennen. Niinkuin ne toisinaan +hyökkäisivät yksitellen, toisinaan yhdessä kaikki." + +"Vaan Paavolla on väkevä Herra ja tie Herran luo tuttu", huomautti +Malmberg kuin lohduttaen. + +"Voi, ystäväni, se on aina uusi ja outo sille, jonka sielu on sairas ja +jota saatana kiusaa. Kulit tien eilen, niin on tänä päivänä jo tukossa." + +"Niin — vaan aukeaa sille, joka uskossa menee ja sielun ikävässä, +niinkuin Paavo." + +"Uskokin on heikko, niinkuin on tämä käsi, jolla ei enää saa ruumistaan +kohoitetuksi. Tässä vain makaan avuttomana, suurena syntisenä, Herran +edessä, Herran aikaa odottaen. Ei saa sairas komentaa lääkäriänsä, ei +saa panna määriä mitään, mitä antaa ja mitä ottaa ja mitä milloinkin +tekee. Tiedän ja tunnen oman avuttomuuteni, niin en osaa enkä kykene +muuta mitään kuin valitan Herralle, puhun hiljaa, kolkutan hiljaa +Herran ovelle, haparoin ripaan kiinni ulkoapäin." + +"Herra näkee sen ja tulee ja avaa ja ottaa sen uskosta, mikä on sielun +halua ja ikävää." + +"Tulee ja on tullut. Ja kun ei tule, niin tiedän, että sillä on apu +valmiina, että on minulla kuoleman armo kerran, niinkuin on ollut +elämän armo ennen. Ja tiedän senkin, että salaa on kannattamassa Herra +vaivan ja kiusauksen aikana, päätä pitämässä ja jalkoja nostattamassa. +Vaan tämä on vielä tilinteon ja selvityksen aikaa. Tämä on seulomista +ja punnitsemista. Et tiedä, mikä minua on taasen näinä päivinä +ahdistanut." + +He olivat hetken ääneti ja katselivat toisiaan. "Oma taitamattomuuteni +Herran työssä ja tavaran jaossa. Annoin sille lohdutusta, joka ei sitä +tarvinnut ja löin sitä, jota olisi pitänyt tukea ja nostaa. Se on minua +vaivannut nyt enemmän kuin muu mikään." + +"Vaan mitenkäpä olisi Paavo sitäkään työtään osannut tehdä, ettei siinä +olisi ollut vikoja ja erhetyksiä. Mikä ne kaikki tuntee ja tietää?" + +"Pitää tuntea sen, joka on lähtenyt tietä neuvomaan, pitää tietää +kenelle neuvoo ja mikä on milloinkin paras neuvoksi, Annoin väärän +lohdutuksen, niin meni helvettiin niine passeineen. Löin lyötyä ja +alaspainettua, niin työnsin raukan saatanan rääkättäväksi. Ne ovat +minua pitäneet profeettanaan, jolta ovat omakseen ottaneet, mitä olen +antanut. Herran miehellä pitää olla sellainen henki, joka eroittaa." + +"Annetaan Herran parantaa ja oikaista, minkä me olemme pilanneet oman +taitamattomuutemme tähden." + +"Niin — annetaan", vastasi Paavo hiljaa kuin jostain havahtuen ja +lepäsi sitten hetkisen äänettömänä. + +"Oli se suuri ja ihana vainio, minkä Herra raatoi aikanaan täällä +Savossa ja Karjalassa ja Pohjanmaalla", jatkoi hän sitten sairaan +lapsellisella äänellä, "Oli se aikaa, kun kansa heräsi ja papit ja +maisterit. Kulettiin yhdessä, oltiin yksimielisiä ja rakkaita, veljiä +ja sisaria kaikki, maattiin Herran jaloissa yhtä avuttomina lapsina, +yksinkertaisina uskossa ja kilvoituksessa. Niinkuin olisi kotiinsa +mennyt, minne menikin, ja niinkuin olisi jo taivaassa oltu, kun oltiin +yhdessä, veisattiin, puhuttiin suurissa seuroissa, joissa pappeja +istui penkittäin. Minua pitivät hyvänä, liika hyvänä, pöydän päähän +istuttivat, parhaille paikoille — tämmöistä — taputtivat ja taluttivat, +niinkuin silloinkin viimeksi, kun oltiin Lapualla." + +Ja Paavon tapasi liikutus, hiljainen liikutus, ja kasvojen väreily. +Samassa alkoi henkeä ahdistaa ja yskittää, niin että Malmbergin täytyi +nousta ja tukea hartioista. + +"Ei ole enää samanlaista", jatkoi sairas yhä sanojaan pidätellen +ja pysäytellen ja raskaasti hengittäen. "Hedberg vei etelän omaan +mieleensä ja uskoonsa ja nyt niitä kuuluu olevan joukkoja jo +pohjassakin. Täällä ne käyvät ja kulkevat kukin omaa puoltaan pitämässä +ja omalle mielelleen vahvistusta ottamassa. Minua sairasta ja vanhaa +vaivaavat riidoillaan, vaan minä pääsen pois, minun ei tarvitse enää +kaikkia eksymyksiä nähdä." + +"Niin — Paavo ei huoli enää niistä murehtia. Herran on asia sekin, jos +antaa saatanan seuloa", sanoi Malmberg. + +"On, vaan ne ovat olleet likisiä kuin omat lapset, kaikki samanlaisia, +joita olen sydämelläni kantanut. Sano sinä niille, etteivät saa vetää +minua riitoihinsa! Valvomattoman mielen alla syntyy erimieliä, kun ei +ole enää vainoja mitään ja kun on jo mieli salaa muualla, maallisessa. +Heränneet ovat ruvenneet rakentamaan Baabelia omaan sydämeensä." + +"Vaan jospa koittaa kerran vielä parempikin aika, jospa sieltä nousee +vielä uusi laiho entisen juuresta. Siellä on nuoria heränneitä +Kuopiossa joukottain." + +"On siellä, vaan ei ole enää täällä. Täällä menivät pellolleen ja +kaupalleen. Saat nähdä, että kuluu kymmeniä vuosia, ennenkun täällä +kukaan herää. Ja kun on eksymyksen henki kerran liikkeenä, niin sen +pitää liikkua ja repiä ja polttaa omalla tulellaan poroksi kaiken, mikä +on puusta, oljista ja heinistä." + +"Jätetään Herralle nämä", sanoi Malmberg huomatessaan, miten Paavoa +näkyi rasittavan omat puheensa. + +"Jätetään. Voi kun on hyvä, että tulit tänne virvoittamaan sairasta +sieluani — kun sentään tulit! Minun on elämäni ollut sellaista, että +olen ollut aina ystäväin keskellä. Kotona täällä ja matkoilla ja +seuroissa ovat kuhisseet ja kuohuneet ympärilläni. Nyt on sitten ollut +tällaista yksinäistä pitkät ajat, Anna Loviisa ja Albertiina ainoana +seurana ja joku vanha likeltä — Kalliolahden Heikki parasta. Vaan se +on sekin tarpeellista, että otetaan ystävät pois, ettei ole ketään +kainalosauvana. Yksin täytyy kuolla ja lähteä Herran tuomion eteen. Ei +ole silloin siellä ystävistä apua." + +Malmberg pistäytyi hetkeksi pirttiin ja puheli Anna Loviisan ja +Albertiinan kanssa Paavon taudista ja tilasta. + +"Ei se enää kauan kestä. Yöt ovat tavallisesti tuskallisia, niin että +sitä on täytynyt nostaa ja laskea ja asettaa tyynyjen ja polsterien +varaan, miten milloinkin. Aamupäivät ovat sitten parempia, niinkuin +nytkin." + +"Puhuuko se teille siellä tilastaan?" kysyi Malmberg. + +"Voi, se puhuu aina, milloin jaksaa. Väliin sitten pitää veisata +virsiä, sen vanhoja, omia lempivirsiä. Nyt se on viime päivinä ollut +niin heikko, että on maannut vain hiljaa horroksissa. On siinä +oppimista, joka osaisi ottaa oppia. Näkyy nyt olevan virkeämpi ja +viileämpi, kun on saanut vieraita." + +He puhuivat vuorotellen, Anna Loviisa ja Albertiina, toisinaan yhteen +ääneen, ja kertoivat tarkkaan kaikki, mitä tiesivät, mitä olivat +nähneet ja kuulleet sairaan vuoteen vieressä. + +"Joskus se rukoilee pitkät ajat, puhelee kuin lapsi isälleen ja +äidilleen, niinkuin olisi Herra siinä vieressä. Kerran yöllä kuului +pitävän seurapuhetta unissaan. Tuntui niin oudolta ja ihmeelliseltä +istua yksin kuulijana." + +"Minne sinä katosit?" kysyi Paavo, kun Malmberg taasen hiljaa hiipien +astui sisään sairaan kamariin. "Minä jo pelkäsin, että olet lähtenyt." + +"En toki. Annoin teidän levähtää ja tulin nyt sanomaan hyvästini", +vastasi Malmberg. + +"Nytkö?" + +"Nyt." + +Hän olisi sanonut jotain, vaan ei löytänyt sanoja. Hänestä tuntui hetki +niin suurelta ja vakavalta ja pyhältä, ettei hän ymmärtänyt, mitä +sanoisi. Ja hän tarttui Paavon laihaan, avuttomaan käteen pidellen sitä +hetken äänetönnä omassaan. + +"Herran ystävät eivät eroa milloinkaan", sanoi Paavo hiljaa, ja hänen +suuret, syvät silmänsä paloivat outoa tulta. "Minä menen edellä ja +minulla on siellä monta ystävää, on oma poikanikin odottamassa. Tule +sinä perässä, sano niille toisillekin, että tulevat!" + +Malmberg kulki kiireesti pirttiin liikutettuna, silmät kosteina +kyynelistä. + +"Lähettäkää tieto heti, kun on kuollut — pankaa mies tuomaan!" sanoi +hän surullisella, hiljaisella äänellä pirtissä oleville. + +Hänen korvissaan kuuluivat lakkaamatta Paavon puheet, ja hänen +silmissään näkyivät Paavon kalpeat kasvot ja outo, kuumeinen katse, kun +hän ajoi pitkin Syväriä iltapäivän surullisessa hämärässä. Niinkuin hän +olisi tullut jostain pyhästä paikasta, jossa ei ollut ennen milloinkaan +käynyt, niinkuin olisi sielu ollut siirrettynä jonnekin outoon, +ihmeelliseen maahan, kirkkaaseen, käsittämättömään, josta se oli taasen +tullut takaisin, vaan ei vielä päässyt entiseen oloonsa. + +Mikä merkillinen mies se sentään on ollut! Maailma ei ole sitä minään +pitänyt, rääkännyt vain ja kiusannut ja käräjiinsä kulettanut. +Se kerran lähti liikkeelle täältä erämaan kätköistä nimetönnä ja +maineetonna ja se päättää nyt täällä päivänsä yhtä nimetönnä ja +maineetonna. Halpana kulki tiensä, köyhänä, puutteen miehenä, ihmisten +kummana ja viisasten arvoituksena, vaan Herran valittuna ja voideltuna +sytytti tulen, jota ei enää maailman mahti saa sammutetuksi. + +Hänestä tuntui niin oudolta, että se nyt on pian poissa, joka on +kymmeniä vuosia ollut kaikkein heränneiden yhteisenä opettajana, +pappein pappina, ja että hän nyt palasi sieltä viime kerran, missä +oli niin monasti käynyt sielunsa ahtaissa ja mistä oli aina palannut +virkistynein, iloisin mielin, täynnä toivoa ja uutta uskallusta. + +Kerran lähtee hänkin pois, kerran hänkin makaa avuttomana omiensa +hoidossa ja katselee iäisyyttä silmästä silmään. Kerran tulee elämän +tili tehtäväksi ja kuoleman vaivat läpikäytäviksi. Kun saisi saman +rohkeuden ja toivon uskalluksen, mikä oli Paavolla? Vaan miksei +saa, miksei Herra voi antaa hänellekin? Heränneet valittavat aina +huonouttaan ja heikkouttaan, vaan ovat sitten kuoleman edessä eläviä +toivossaan. Sehän onkin kätketty ja salattu puutoksien alle, mikä on +Herran osallisuutta ja uutta elämää. Se tulee sieltä esille aikanaan. + +Hän istui reslan perässä puoleksi maaten ja katsellen syttyviä tähtiä +ja korkeaa, ylvästä Kinahmia, joka tuntui häipyvän kauas tummuvaan +etäisyyteen. + +Joulunpyhien aikana oli Paavon tila ollut parempi, Hän oli istunut +tyynyjensä varassa pitkät ajat ja puhellut omalle väelleen ja +ystävilleen, jotka olivat tulleet häntä katsomaan. + +"Tämä on eksymyksen pimeää aikaa ja tästä vielä pimenee yhä +pimeämmäksi. Ei saa juosta eikä kurkotella eikä kysellä, vaan pitää +pysyä yksinkertaisena. Joka muistaa harjoittaa vanhaa läksyänsä ja +kulkea takaisin ensi herätyksen yksinkertaisuuteen, niin se säilyy ja +pelastaa päänsä. Tiedätte ja tunnette vanhan läksyn. Missä tilassa +olettekin, kuolleessa, kylmässä, langenneessa, loukatussa, älkää jääkö +siihen omaa huonouttanne ja halpuuttanne katsomaan ja epäilyksen +alla kitumaan, vaan menkää siitä suoraan armahtajan eteen! Kun tämä +loppuu, tämä jokapäiväinen tykökäyminen, niin tulee tieto, vanha +tieto, tieksi, ja syntinen vieraantuu yksinkertaisesta uskostaan +ja lapsenoikeudestaan. Minä, vanha parannuksen tekijä, saan täällä +kuolemani edessä aloittaa joka päivä alusta, niinkuin en olisi ennen +aloittanut enkä tielle tullut." + +Vaan sitten kävi hän yhä heikommaksi pyhien perästä, niin ettei +jaksanut enää istua, vaan makasi taasen liikkumattomana, kädet ristissä +rinnalla. + +"En tunne mitään, en näe mitään muuta kuin syntiä ja puutoksia. Tässä +koetan taistella Herran eteen päästäkseni, vaan en pääse, en saa tietä +auki. Veisatkaa jotain!" sanoi hän eräänä iltana hiljaisella äänellä +Anna Loviisalle ja Albertiinalle. "Ette tiedä, mikä on vaiva sielussa +sillä, jota saatana peljättää kuoleman edessä. Yritän rukoilla, niin +painaa kätensä suuni eteen. Koetan pyrkiä armoistuimelle, niin kasaa +kaikki syntini vuoreksi eteen, etten pääsisi. Kohoitan kättäni Herran +puoleen Herraan tarttuakseni heikolla uskolla, niin lyö turraksi +käteni." + +Hän kuului rukoilevan katkonaisilla sanoilla, hokevan hiljaa yhtä ja +samaa, niinkuin uhalla jonnekin pyrkien ja jostain itseänsä irti repien. + +Anna Loviisa ja Albertiina istuivat liikkumattomina paikoillaan, kirjat +levällään helmassa. + +"Hakekaa pappi huomenna, että saan ehtoollisen, pyhän ehtoollisen!", +sanoi sairas hetken perästä. "Ovat ihanat ja suuret lupaukset sillä, +joka sen saa ja sitä haluissaan nauttii. Tässä täytyy saada saatanaa +vastaan kaikki aseet, mitä vain on syntiselle annettu. Sillä on nyt +suuri valta." + +Kun pastori aamulla saapui saareen, oli Paavo taasen hiukan parempi ja +puheli sairaan heikolla, avuttomalla äänellä. + +"Nyt on otettu kaikki pois eikä muuta mitään jätetty kuin syntiä ja +pimeyttä sieluun", sanoi hän ja kohoitti kättänsä tervehdykseen. +"Herra on sallinut vihollisen seuloa ja rääkätä sieluani. Tässä olen +odottanut, milloin kirkastuu taasen. Vaan kun ei olekaan kirkastunut, +niinkuin ennen, kun on ollut samaa pimeää ja peljätystä pitkältä, niin +piti saada sakramentin osallisuus." + +Hän katseli suurin, kysyvin silmin pappia, joka istui pitkällä rahilla +seinän vieressä kuin omissa mietteissään. + +"Tie katoo kiusauksien alla", jatkoi hän vaivalloisesti. "Tiedän, että +Herra on likellä, vaan en pääse sisälle pyhimpään, niissä on ylimmäinen +pappi ja paimen." + +Hän hengitti raskaasti ja katseli taasen pappia oudosti, hätäillen ja +kiirehtien. + +"Muistaahan Paavo oman opetuksensa, miten pitää syntisen odottaa, +ikävöidä ja ottaa vastaan, mitä annetaan, karvas niinkuin makeakin." + +"Muistan — muistan, vaan en jaksa." + +"Ja senkin, että on. Kristus vanhurskautena silloin, kun synnit +peljättävät, ja tienä tiettömällä." + +"Niin on — niin on ollut." + +"En osaa neuvoa Paavoa eikä ole tarviskaan. Paavollahan on itsellään +valo ja hengellinen viisaus, jonka Herra on antanut." + +"On ollut, vaan tässä on nyt kadonnut. Tässä on Paavo suuri syntinen, +joka pian astuu Herran eteen. Meidän pitää lohduttaa toisiamme sillä +lohdutuksella, millä Herra on meitä lohduttanut." + +Hän istui tyynyn varassa Anna Loviisan auttamana ja tukemana, pää +taaksepäin taipuneena, niinkuin ennen seurapuhetta pitäessään, ja näkyi +seuraavan syvällä hartaudella rukouksia ja asetussanojen lukemista. Kun +toimitus oli päättynyt, makasi hän hetken äänetönnä ja lausui sitten +kirkastetuin katsein: + +"Nyt on voitettu. Nyt on taas rauha sielussa ja uusi toivo. Kulin +kaukana pimeitä, pitkiä korpia, vaan löysin toki talon. Istuin +lukittujen ovien takana, niinkuin opetuslapset ennen, vaan Herra +särki salvat ja ilmestyi sielulleni. Niin se on niin se sittenkin +on, ettei saisi milloinkaan hätäillä Herran käsissä. Tämä on kaikki +ollut tarpeellista. Tämä on ollut tulta, Herran tulta, jossa on sielua +kirkastettu ja puhdistettu. Veisatkaa jotain! Veisatkaa se 'Kiitos, +karitsa kuollut!'" + +Niinkuin olisi yrittänyt itsekin veisata mukana ja niinkuin olisi +nähnyt jotain outoa ja ihmeellistä edessään, jota siinä katseli +kirkkain silmin ja päätään hiljaa kohoittaen. + +"Minun on niin hyvä olla, niinkuin kerran sepän luota palatessani +Jyväskylästä. Juoksin pitkät matkat ja istuin taasen kivelle +veisaamaan. On niinkuin palaisin suurista seuroista Suu-Pohjasta ja +Kalajasta, missä ystävät ympäröivät veisuullaan lähdön päässä. Voi +Herran rakkautta ja hyvyyttä syntistä kohtaan — suurta syntistä! +Ojennan avuttomat, tyhjät käteni ylöspäin Herraa kohti, ja tähän antaa +— tähän näin." + +Ja hän kohoitti molemmat kätensä ylös, laihat, pitkät kätensä, niinkuin +jotain vastaanottaen. + +"Se on niinkuin siitä sanotaankin, ettei muista syntinen sitten enää +surujaan ilon tähden. Vaan miten se katoo, miten se sentään salautuu +kiusauksen ja tuskan alla, vaikka sen tietää, vaikka sitä on elämänsä +pitkän kokenut!" + +"Joko se meni? Kuka meni viemään?" kysyi hän hetken perästä Anna +Loviisalta, kun pappi oli poistunut. "En jaksanut enkä muistanut sitä +siinä ilossani kiittääkään. Nyt minä odotan Herran tuloa, uskossa ja +toivossa odotan." + +Hän näytti rauhalliselta ja tyytyväiseltä ja onnelliselta siinä +maatessaan ja hänen kasvojaan kirkasti suuri, sisällinen riemu. + +"Selkenee ja kirkastuu aikanaan, vaan ei ole ennen milloinkaan näin +kirkastunut. Tässä se on, tässä likellä jossain, näkymättömänä, tässä +huokuu hyvyyttään ja laupeuttaan. Vaan niinhän se on, että suuren +myrskyn ja rajusään perästä koittaa suuri lepo ja kirkas, tyyni paiste +sieluun. Joko lie lopettanut? Joko lie ollut viimeinen tämä?" + +Kerran kysyi Albertiina, tietääkö Paavo kuolemastaan, onko sanottu +Paavolle, milloin sielu pääsee siteistään. + +"En tiedä, ei ole sanottu mitään, ei ole Herra ilmoittanut omaa +aikaansa. Mitä minä sillä tiedolla? Saisi vain saatana siitä uuden +koukun itselleen. Valvokaa te kanssani ja rukoilkaa, että olisi menoni +taivaassa, että odottaisin joka hetki oven takana, milloin aukaistaan — +ilolla odottaisin! Vaan aattoa tämä on — juhlan aattoa." + +Kuului lyhyttä, raskasta hengitystä huoneessa. Albertiina istui hiljaa +tyynen, rauhallisen näköisenä pään puolessa, sairaan vuoteen vieressä, +ja kutoi sukkaa. Joku kulki hiipien pirttiin ja pirtistä ulos, painaen +varoen ja arastellen ovea kiinni perässään. + +"Älä laske sitä enää — älä päästä tulemaan!" kuului Paavo puhuvan +epäselvästi ja katkonaisesti. "Näethän, Herra, miten heikko minä olen +ja avuton ja aseeton. Panen tässä sinun eteesi kaikki, mitä minulla on, +niin ei ole muuta kuin syntiä ja vääryyttä." + +Albertiina kumartui tyynyä vasten hiljaa, henkeään pidättäen ja +teroittaen kuuloaan käsi korvan takana. + +"Avaa — ota omaksesi Kristuksen tähden! Missä se nyt on, joka minua +ennen suojeli — se enkeli, joka oli kerran miekka ojona, kun maailma +vainosi ja vihamiehet piirittivät sieluani? Jossain se siellä on +toisten joukossa. Onko Juhanakin siellä ja Riitta ja vanhat ystävät, +jotka lähtivät? Niin — niin — ne ovat siellä odottamassa. Minä tulen, +kun avaat tämän oven." + +Hän makasi pitkän ajan hortoa, rinta koristen ja pää liikahtaen +tyynyllä jokaisesta hengenvedosta. + +"Joko nyt on aamu?" kysyi hän herättyään Albertiinalta. + +"Ei ole aamu, vaan ilta — iltahan nyt on", vastasi Albertiina hellästi +pyyhkien sairaan otsaa. + +"En näe enää aamua. Missä on Anna Loviisa? — Koskee niin kovasti +rintaan — tähän näin —, nostaisit ylemmä. — Nyt se tulee, jota on +odotettu. — Veisatkaa jotain vielä! Tulevat kivut ja ruumiin tuskat, +niin tulee aina vihollinenkin niiden mukana. Ei — ota pois tämä ja +laske alemma! Näin on parempi." + +Samassa oli Anna Loviisakin sisällä auttamassa Albertiinaa ja tukemassa +sairasta hartioista ja laskemassa alemma pitkälleen. + +"Niin — niin se on, että kun se tulee, niin se tulee aina yhdessä +näiden tuskien kanssa. Nukahdin äsken ja näin unta. Olin jo likellä +aivan, vaan siinä oli ovi vielä edessä sulettuna, joka piti aukaista." + +Hän näytti tuskalliselta ja levottomalta ja koetti kääntyä tilallaan. + +"Nämä vaivat pääsen läpi, niin sitten loppuu. Siinä olivat vielä syvät +kuilut kahden puolen, vaikka olikin likellä. Nyt se taas hyökkää, nyt +on vielä taisteltava vihollista vastaan viime kerta." + +Anna Loviisa ja Albertiina veisasivat hiljaa huojuttaen itseään +toistensa vieressä. Talikynttilä paloi pöydällä pitkällä, läähättävällä +liekillä. + +"Sanokaa niille, että tulevat tänne!" kuului sairas sanovan heikolla, +valittavalla äänellä. + +Ovesta tuli väkeä hiljaa hiipien ja toistensa taakse pyrkien, miehet +pyyhkien pitkää tukkaansa korvan taakse ja arastellen istuen penkille +seinän viereen. + +"Sitä minä vielä, että pitäkää ovet aina auki heränneille, kaikille +vaivatuille ja velanalaisille. Täällä ne ovat rukoilleet yhdessä ja +itkeneet, milloin ilosta, milloin surusta. Te olette niitä nähneet +ja niiden veisuuta kuulleet. Minä lähden pois — minulla on tämä yö +viimeinen — vaan te jäätte tänne. Ette saa jättää Saarta kylmille. Nyt +en jaksa enää. Jumalan sana — se vielä —" + +Hän sanoi sen viimeisen vaivalloisesti, voimainsa perästä painaen +päätään taaksepäin ja liikuttaen kättään merkiksi, että tahtoi jäädä +yksin. + +Anna Loviisa ja Albertiina seisoivat hetken eteisessä odottaen ja +kuunnellen ja ovea hiljaa raoittaen. + +"Avaa, Herra, tämä viimeinen portti — avaa tämä, niinkuin avasit sen +ensimäisenkin!" kuului sairaan rukoileva ääni sisältä. "Köyhä, kurja +syntinen pyrkii luoksesi, vaan ei pääse omalla voimallaan. Avaa armosta +— sisältäpäin sieltä — Kristuksen tähden!" + +Oli sitten taas niin hiljaista, ettei kuulunut muuta mitään, kuin +sairaan raskas, vaikea hengitys. + +"Minne ne menivät? Tuli tuskan ja vaivan aika. Luulin jo päässeeni, +vaan en päässytkään vielä. Saatana tukkii tietään viime virstalla. +Lukekaa jotain 'Hunajan pisaroista'." + +"Niin — se heikoinkin katse Kristukseen tekee terveeksi. Vaan kyllä +pimentää. En näe mitään, en tunne mitään muuta kuin syntiä, ei ole +mitään valoa eikä voimaa sielussa. Vaan tiedän, että on sittenkin +Herra siellä takana. Odotan ja ikävöin Herraa, niinkuin olen ennenkin +odottanut. Miksen odottaisi ja tyytyisi tähän, kun on kerran niin +likellä — tämmöinen pieni, lyhyt matka vain." + +He istuivat kaiken yötä sairaan vuoteen vieressä, Anna Loviisa ja +Albertiina, nostivat ja laskivat ja korjailivat peitettä, pyyhkivät +päätä ja pitivät kättä otsalla, väliin veisaten jotain hiljaa ja sitten +taas istuen äänettöminä. + +Aamupuoleen loppuivat vihdoin tuskat, ja sairas makasi rauhallisena, +vaan heikkona, niin ettei jaksanut kättään kohoittaa. + +"Voitin toki", sanoi hän hiljaa. "Kaikki on kirkasta. Nyt saan kuolla +tässä. En osaa kiittää Herraa, niinkuin tahtoisin, vaan ole sinä, +Jeesus Kristus, kiitokseni Jumalan edessä." + +Hänen silmänsä näkyivät samentuvan, ja kieli sammalsi oudosti. +Albertiina kulki kiireesti pirttiin, ja samassa tuli talon väkeä +sisälle kamariin. + +Seistiin liikkumattomina kädet ristissä ja katsottiin tuijottaen, miten +sairaan rinta kohosi ja laski, ja miten silmäluomet lepäsivät velttoina +kuolevan katseen yli. + +Ja sitten ei enää muuta mitään kuin että pää kallistui hiukan +kallelleen kamariin päin, ja rinta korahti hengen lähtöä... + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75903 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..b5dba15 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this book outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..d8be9ff --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +book #75903 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75903) |